The Project Gutenberg eBook of Kirjoja ja kirjailijoita II, by Veikko Antero Koskenniemi

Note: Project Gutenberg has other volumes of this work. Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/61379 Volume III: see https://www.gutenberg.org/ebooks/66160

KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA II

SISÄLLYS:

Aleksis Kiven kirjeet.
Kaarlo Kramsu, vapaan Suomen runoilija.
E. Aspelin-Haapkylä kirjallisuusarvostelijana.
"Papin tytär".
J. Siljo.
F.E. Sillanpään esikoisteos.
"Kansallista itsetutkistelua".
Gustav Philip Creutz.
Topelius lyyrikkona.
Arvostelusta ja arvostelun arvostelusta.

Eräs kirja kansanvallasta.
Leo Tolstoi ja Venäjän vallankumous.
Georg Brandesin teoksia I & II.
Tshekkiläiset maailmansodassa.
Romain Rolland ja hänen "Jean Christophensa".
Emile Verhaeren ja hänen viimeinen runokokoelmansa.
Tutkimus Gustaf Frödingistä.
Shakespearen ja Cervantesin päivänä.

III

Goethe ja Luther
Goethen äiti
Eräs Goethen ystävätär
Goethe sotakirjailijana
Goethe ja Napoleon

Tähän kokoelmaan, samoinkuin sen edeltäjäänkin, kerätyt kirjoitelmat ovat alkuaan laaditut sanoma- ja aikakauslehteä varten ja niissä julkaistut.

V.A.K.

ALEKSIS KIVEN KIRJEET.

Jos voisimme ajatella, että joku kävisi lukemaan Aleksis Kiven kirjeitä tietämättä ennakolta mitään niiden tekijästä, voisimme siitä huolimatta olla varmat, että lukija saisi voimakkaan vaikutelman hyvin omalaatuisesta ja epätavallisesta ihmisestä ja persoonallisuudesta.

Aleksis Kiven jälelle jäänyt kirjevaihto mahtuu vajaan sataan kirjansivuun, mutta sen psykolooginen todistusvoima vetää vertoja monelle laajalle autobiografialle ja elämäkerralliselle tutkimukselle. Niin paljaana värähtää siinä vastaamme se elämänhermo, jonka tunnemme Seitsemän Veljeksen, Nummisuutarien ja Kanervalan runoudesta, että jokunen lukija voisi ehkä sitä paikoin säpsähtää, ikäänkuin esirippua olisi raotettu johonkin, mikä ei ole tarkoitettu yleisön silmiä varten. Kaikki Kiven kirjeethän ovat kirjoitetut, sen voinemme hyvällä syyllä olettaa, ilman pienintäkään ajatusta julkisuudesta, ja muutamiin kirjeihin nähden on tekijä suorastaan pyytänyt vastaanottajaa kohta luettuaan hävittämään ne. Aleksis Kiven kirjeet ovat siis ulkopuolella kaiken kirjallisuuden (mitä ei suinkaan voi sanoa kaikista runoilija-kirjeistä), ne ovat verrattavat vuorosanoihin, joita on vaihdettu ystävien kesken, tunnustuksiin, joita on kuiskattu jonkun uskotun korvaan. Ja kuitenkin: mieluummin antaisi Kiven monenkin lyyrillisen kappaleen tai pikkunäytelmän mennä unohdukseen kuin näiden kirjeiden. Ne sisältävät mitä mieltäkiinnittävimmän romaanin, runoilija-elämäkerran, tarkoituksettomasti syntyneen ja sentähden sitä lahjomattomamman, kuvauksen ihmiskohtalosta, joka näköään on niin monen muun kaltainen, ehkä ilottomampi kuin useimpien, mutta jonka tiellä kauneimmat runoilijaunet ovat kukkineet.

Joka suhteessa ei Kiven kirjeiden todistusvoima luonnollisesti ole yhtä pettämätön. Niiden sävy on yleensä, ei kuitenkaan poikkeuksetta, alakuloinen — mutta tekisimme aivan varmaan väärän johtopäätöksen, jos sillä perusteella otaksuisimme, että Kivi oli pessimisti. On muistettava, että useimpiin kirjeihin on antanut ulkonaisen aiheen jokin satunnainen puute tai pula, johon runoilija on joutunut ja joka on saanut hänet kääntymään ystävien puoleen. Tämä hetken ahdistuksen aiheuttama mieliala ei luonnollisesti ole voinut olla jonkun verran värittämättä kirjeitä, mutta se ei kuitenkaan anna tukea sille otaksumalle, että olemassaolo olisi runoilijalle ollut taakka tai että kärsimys ja suru olisivat muodostaneet hänen elämänatmosfäärinsä. Paitsi useiden kirjeiden käytännöllistä tarkoitusta (jonkun tilapäisen pulan poistamista) on tässä suhteessa otettava myöskin huomioon, että suru ystävien keskeisessä kirjevaihdossa useinkin on, ainakin muutamilla luonteilla, avomielisempi kuin ilo. Jos tahdomme tuntea sen elämänvalaistuksen, joka levittäytyy Kiven vaelluksen yli, aavistamme sen helpommin hänen runoudestaan kuin hänen kirjeistään.

Epäilemättä rakasti Kivi elämää. Hän ei rakastanut sitä sillä apolloonisella runoilijarakkaudella kuin Tegnér, ei myöskään sillä samalla kertaa hekumallisella ja piinallisella hermo- ja aistihuumalla kuin Stagnelius, eikä sillä yksinkertaisen tuskattomalla tavalla kuin Runeberg: hänessä on enemmän onnellista uneksijaa kuin näissä runoilijaveljissään, todellisuuden ja mielikuvituksen rajat yhtyvät hänellä ilman jyrkkää ylimenoa, hänen haaveensa ponnahtaa helposti arkisesta jokapäiväisyydestä mielikuvituksen korkeuteen. Hänelle ei ole olemassa mitään ammottavaa kuilua todellisuuden ja kaipuun välillä, niinkuin hänen sukulaishengellään Stagneliuksella eikä sentähden myöskään sitä hedelmällistä sielullista jännitystä, joka antaa Stagneliuksen lyriikalle sen yksinäisen dityrambisen nousun. Kivi tunsi runoilijaunissaan omistavansa todellisuuden, hän vaelsi onnellisena siinä maailmassa, jonka hän oli itse kaipuullaan luonut. Niin kuulemmekin kuin alituista kesäisten koivujen suhinaa hänen runoudessaan. Suomen kirjallisuudessa ei varmaan ole toista niin päiväpaisteista, niin kivuttomasti uneksittua runokokoelmaa kuin Kiven Kanervala. Kiven lyriikka on kuin yksi ainoa poutainen kesäpäivä. Niinpä ei "Ikävyys"-runo, ainoa todella synkkä ja elämää-kieltävä Kiven tuotannossa, tunnu saavan täyttä kaikupohjaa siinä aurinkoisessa, kesäntuoksuisessa ympäristössä, johon se on joutunut. Se tekeekin epäilemättä hiukan abstraktisen vaikutuksen, eikä ole epätodenmukaista, että sen pohjalla on yhtä paljon kirjallisia vaikutuksia kuin mieskohtaista elämystä. Missään tapauksessa ei se voi muuttaa sitä yleiskuvaa, jonka saamme Kiven lyriikasta ja joka ennen kaikkea puhuu meille valoisasta, onnellisesta luonteesta. Samoinhan risteilee myöskin Kiven eepillisessä ja draama-runoudessa traagillisiakin tuntoja, mutta on kuin nekin hukkuisivat siihen luonnonpohjan vehmauteen ja tuoksuvaan raikkauteen, joka tuntuu Kivelle ominaisimmalta.

Kiven kirjeissä on todistuksia siitä, että runoilija oli itsekin tietoinen optimistisesta tunnelaadustaan. Pari vuotta ennen kuolemaansa kirjoitti Kivi Bergbomille, koskettaessaan elämänsä ehkä katkerinta kokemusta: "Alakuloisella mielellä havaitsen, että se iloinen ja rohkea maailmankatselma, joka tähänasti, huolimatta lukuisista kivuista ja kärsimyksistä, on aina asunut povessani, rupeaa jo synkistymään —". Välillisesti voimme lukea saman siinä tavassa, millä Kivi määrittelee huumorin (kirjeessään Bergbomille v:lta 1868): "Mainitessani humoria, tarkoitan tässä sitä luonnonraikasta, en sitä kivuloista, jolla on lähteenä kärsitty haaksirikko elämän merellä. Minä tarkoitan komikia, jonka viimeisenä perustana on kuitenkin yksi hyvä mutta vahva ja terve sydän." Epäilemättä säteilee Kiven huumori suoraan hänen persoonallisuutensa sisimmästä, se ei ole sitä siivilöityä hämyistä valoa, joka on taittunut kärsimyksen prismassa ja jota Kivi nimittää "kivuloiseksi", se on kirkkainta päiväpaistetta. Se on persoonallisuuden ylivuotavaa voimaa, joka ei tunnu tuhlatenkaan vähenevän ja jonka useimmin ehkä tapaamme renessanssin miehillä. Se on eräänlaista persoonallisuuden radioaktiivisuutta, se tuntuu voivan lähettää ympärilleen loputtomasti valonsäteitä, saamatta mitään voimanlisää ulkoapäin. Kivi on varmaan oikeassa sanoessaan, että tällaisen huumorin ja komiikan perustana on "yksi hyvä mutta vahva ja terve sydän". Sellainen sydän on kuin itsestään valaiseva kappale.

Aleksis Kiven säilynyt kirjevaihtohan ei ulotu yhtäjaksoisesti hänen elämänsä läpi emmekä siinä siis voi seurata edes vuosi vuodelta, mitä hän kirjallisesti on ystävilleen kertonut ja tunnustanut. Ensimäinen kirje on runoilijan 21:ltä vuodelta, toinen 23:lta, kolmas ja neljäs 24:ltä, viides 26:lta, jonka jälkeen tulee hyppäys aina 29:een ikävuoteen. Samantapaisia aukkoja on pitkin matkaa — puhumattakaan siitä, että muutamat kirjeistäkin ovat jotenkin tyhjänsanovia psykoloogisina todistuskappaleina. Mutta kokonaisuudessaan antaa kuitenkin tämä kirjevaihto, kuten sanottu, mieltäkiinnittävän kuvan runoilijan persoonallisuudesta ja sisäisistä kokemuksista. Kohta ensi kirjeessä kosketellaan sairautta ja köyhyyttä ja näissä molemmissa hahmoissa elämä usein, siitä on Kiven kirjevaihdossa todistuksia yllinkyllin, kuristi runoilijan sydäntä ja pani hänen optimisminsa koetukselle. Toisessa kirjeessä, joka on todellinen nuorukaiskirje sanan joka merkityksessä (ruotsinkielinen, osotettu Svanströmille), puhuu runoilija taas sairaudestaan ("kylmä hiki valuu jäsenistäni") ja köyhyydestään ("isäntäni karhuaa minua ja vaatteeni kuluvat repaleiksi") ja päättää kuvauksella rakastuneesta unennäöstä, jonka esineenä on kaunis tanssijatar. Samassa kirjeessä sanoo Kivi toivovansa, että "elämä kallistuisi iltaan" ja että hän saisi "laskeutua levolle", niin väsynyt tuntee hän olevansa. Tässä tuskallisessa purkauksessa yhtyy epäilemättä hetken ahdistuksen aiheuttamaan alakuloisuuteen hyvä määrä varhaisten nuoruusvuosien "pessimismiä" — kuka ei ole "pessimisti" 21-23:n vuotiaana? Samaa äänensävyä emme enää myöhemmin tapaakaan Kiven kirjeissä, ja vaikka hän kyllä usein senkin jälkeen mainitsee puutteestaan ja kärsimyksistään, tapahtuu se hillitymmin ja ikäänkuin kylmemmin. Ainoa kirje, joka on säilynyt runoilijan 26:lta ikävuodelta, siis siltä ajankohdalta, jolloin hän juuri oli saanut Kullervon ensi muodostelman käsistään, todistaa täysin tervettä ja toivorikasta mieltä. Että tauti ja puute usein koetteli Kiven hermostoa, siitä on hänen kirjeissään kyllä kauttaaltaan todistuksia, mutta kärsimysten kukkuraisen kalkin sai Kivi tyhjentää viimeisinä vuosinaan. Ne kirjeliput Charlottelle, jotka päättävät hänen julkaistun kirjevaihtonsa, ovat kuin ainoa epätoivon huokaus. Runoilijan viimeisten elämänvuosien lohduton tarkoituksettomuus viiltää sitä kipeämpänä hänen kirjevaihtonsa lukijan mieleen, kun muistaa, että Kivi tällöin oli jo epäproduktiivinen.

Se, mikä ennen kaikkea antaa Kiven kirjeiden lukijalle vaikutelman harvinaisesta persoonallisuudesta ja ihmisestä, on niissä ilmenevä idealismi. Hänen korkein maallinen toivomuksensa on päästä kerran pehtoriksi ja ansaita niin paljon että vapautuisi veloistaan ja voisi rakentaa itselleen lapsuutensa seudulle pienen majan saadakseen siellä turvassa huolilta uneksia ja runoilla. Jotta hän voisi saavuttaa tämän suuren pääoman on hän valmis supistamaan ateriansa yhteen päivässä. Hänen runoilijakutsumuksensa on koko hänen elämänsä. Hän ei tunnu sitä koskaan epäilevän eikä hän luo silmiään milloinkaan niitä turvallisia virkapaikkoja kohti, jotka yhteiskunnan eri toimialoilla olivat tarjolla hänen ikätovereilleen ja joista hänkin ehkä olisi voinut tulla osalliseksi, jos hän olisi niihin pyrkinyt. Hän ei koskaan saanut nauttia mitään niistä elämänmukavuuksista, joita voi rahalla hankkia, mutta hän ei tunnu niitä kaipaavankaan. Hänen taloudelliset avunpyyntönsä tarkoittavat aina kaikkein välttämättömimpien elinehtojen ylläpitämistä, s.o. sellaisten, jotka tekivät hänen kirjallisen työnsä mahdolliseksi. Hän laskee tulevansa toimeen talvikauden 32:lla ruplalla, mutta näin suuria rahoja ei ole hänen näköpiirissään ja hän kysyy huolestuneena, mistä hän saa ne. "Millä keinolla saan itselleni vaatteita?" on niinikään siellä täällä hänen kirjevaihdossaan toistuva taloudellinen probleemi. Ja kun hän suunnittelee Helsingin-matkaa, täytyy hänen koettaa sovittaa se sellaiseen aikaan, m.m. jouluun, jolloin ylioppilaat ovat lomalla ja jolloin huoneita on sentakia halvemmalla saatavissa. Mitään katkeruutta ei hän kuitenkaan tämän johdosta osota. Tuskinpa on Kivi nähnyt mitään luonnotonta siinä, että suurin suomenkielinen runoilija oli mahdollinen tulemaan Suomen pääkaupunkiin vasta kun nuoret maisterikokelaat olivat suvainneet matkustaa pappiloihin ja virkamieskoteihin syömään jouluporsasta!

Jollei Kivi olisi ollut niin kaukana ranskalaisen runoilijan laadusta kuin hän oli, olisi hän voinut sanoa itsestään Musset'n kaunopuheiseen tapaan: "Frappe-toi le coeur, c'est la qu'est le génie" (Lyö sydämeesi, siellä asuu nerous). Kiven kirjevaihto todistaa suurta sydämen voimaa, vilpittömyyttä ja uskollisuutta. Hän tuntee tavantakaa tarvetta tulkita kiitollisuuttaan henkilöitä kohtaan, jotka ovat hänelle osottaneet hyvyyttä, hänen kirjevaihtonsa ei sisällä yhtään esimerkkiä jonkun ystävä-suhteen särkymisestä — jonkalaisia taiteilija-elämäkerroista harvoin puuttuu —, hänen suhteensa vanhempiinsa on vielä kolmenkymmenen iässä tiliä tekevän pojan suhdetta (kuinka liikuttava onkaan tässä suhteessa kirje n:o 9!). Hän on tullut avoimesti ja luottavasti ihmisiä vastaan ja tuntuu siltä, ettei hänellä ole ollut sellaisilta ystäviltä kuin varhaisemmalla kehityskaudella Svanström ja myöhäisemmällä Bergbom mitään salaisuuksia. Kuinka vertoja vailla Kivi omassa piirissään olikin taiteellisen luomisvoimansa puolesta, ei hän suinkaan ollut luonteena yksinäisimpiä ja suljetuimpia.

Niin miellyttävän kuvan kuin Kiven kirjevaihto antaakin runoilijan sydämen "nerollisuudesta", emme silti saa aivan yhtä myönteistä käsitystä hänen henkisen näkökulmansa laajuudesta ja hänen älynsä liikkuvaisuudesta ja notkeudesta. Jokainen joka tarkkaavaisemmin lukee näitä runoilija-kirjeitä ei voi olla panematta merkille, että ne melkein poikkeuksetta askartelevat kirjoittajassa itsessään, hänen mieliteoissaan, harrastuksissaan ja ahdingossaan. Taiteellisessa näkemyksessään on Kivi kohonnut suurpiirteiseen objektiivisuuteen, mutta kun runotar on ollut kaukana, arjen harmaudessa, on hänen oma subjektiivinen minänsä ottanut oikeutensa, ja kun hän kääntyy kirjeissään ystäviensä puoleen, ripittäytyy hän tavallisesti heille ja kertoo omista harrastuksistaan ja huolistaan. Tämähän ei ole muuta kuin sangen ymmärrettävää ja inhimillistä ja se antaa meille vain tilaisuuden nähdä, miltä pohjalta Kiven runoilija-objektiivisuus on ponnahtanut. Taiteellinen luomistyö ei tunne muuta objektiivisuutta kuin sitä, mikä on voitettua subjektiivisuutta. Että Kivellä on ollut taiteessaan harvinainen kyky unohtaa itsensä, antautua kokonaan runollisen näkemyksensä valtaan, siitä saamme uuden ja elävän vaikutelman tutustuessamme Kiven kirjeissä niihin kipeihin mieskohtaisiin elämyksiin ja tuntoihin, jotka ovat runoilijan mielessä liikkuneet.

Kun kuitenkin Kiven kirjeet puhuvat eräänlaisesta näköpiirin rajoituksesta, on siihen ehkä pääasiassa etsittävä syy niissä ilmenevästä yleisempien intressien puutteesta. Filosofian ja historian suurista kysymyksistä ja ajankohdan maailman tapauksista ei näy juuri minkäänlaista heijastusta tässä kirjevaihdossa, ja lukuunottamatta erästä kirjettä Th. Reinille (v:lta 1869) eivät myöskään kotimaan tapahtumat ole antaneet runoilijalle aihetta kirjalliseen keskusteluun ystävien kanssa. Abstraktisen ajattelun alalle ei Kivi nähtävästi tuntenut mitään houkutusta, hänen älynsä ei ollut kouliintunut liikkumaan käsitteiden maailmassa, hän on vain taiteilija, ei ajattelija. Tässä suhteessa ei hän jää suunnattomasti jälkeen vain renessanssi-mestaristaan Shakespearesta, jonka äly hipaisee inhimillisen ajattelun huippuja, vaan myöskin maanmiehistään ja aikalaisistaan Runebergistä ja Topeliuksesta. Kuinka paljon suurempi Kiven kuvitusvoima olikin kuin esim. Topeliuksen, niin oli jälkimäinen kuitenkin liikkuvan älynsä ja kouliintuneen käsitteellisen ajattelunsa puolesta häntä monia verroin voimakkaampi. Tässä piileekin epäilemättä yksi syy siihen, että Kiven on vaikea tehdä kielialueemme ulkopuolella, käännöksissä, itseään tehoisaksi. Olisi turhaa kuvitella — sentapaisia ajatuksia voi kuulla esitettävän —, että Kiven suuruus olisi juuri siinä että hän oli niin yksinomaan taiteilija, ikäänkuin sielunkyvyt voisivat vain toistensa kustannuksella saavuttaa tavallista suuremman kehityksen. Olisiko Tegnér runoilijana suurempi ilman sitä ajatuksen keskipäiväistä kirkkautta, mikä leimaa jokaisen säkeen, joka on lähtenyt hänen kädestään, tai Faustin tekijä merkitsevämpi ilman sitä kaikista älyn ja tietämisen kätköistä kerättyä viisautta, joka on Goethelle ominainen? Epäilemättä olisi kehittyneempi ajatusvoima voinut nostaa Aleksis Kiven runouden vielä suurempaan, yleismaailmalliseen mahtiin ja merkitykseen.

Niinkuin me Aleksis Kiven kirjallisessa tuotannossa omistamme hänen suuret hetkensä, hänen taiteellisen luomisintonsa rikkaat hetket, niin omistamme hänen kirjeissään hänen arkensa, köyhän runoilijan arkipäivän, jossa näköään ei ole ollut paljon iloja, mutta johon kuitenkin kaikki se ilo pohjautuu, joka säteilee Seitsemän Veljeksen kuvauksista ja Nummisuutarien vuorosanoista. Yhteiskunnan keskellä, mutta kuitenkin ehkä enemmän sen ulkopuolella, todellisuudessa, mutta kuitenkin kenties enemmän unen ja mielikuvituksen maailmassa on tämä runoilijavaellus suoritettu, jonka lähtökohta on halvan kyläräätälin mökissä, joka kulkee lukukammion, metsäisten polkujen, yksinäisen työhuoneen, tautivuoteen ja mielisairaalan kautta varhaista kuolemaa kohti. Älkäämme sanoko, että hän oli onneton — meillä ei ole mitään mittaa inhimilliselle onnelle ja onnettomuudelle. Sanokaamme vain, että hänen elämänsä oli merkitsevä, että hän jätti jälkeensä rikkaamman perinnön kuin kukaan niistä henkilöistä, joiden tiet hetken ajan kulkivat rinnan hänen tiensä kanssa. Me jotka olemme perineet hänet, emme voi ilman hartautta lukea niitä todistuskappaleita, joissa hänen minänsä paljaimpana ripittää itseään, hänen kirjeitään. Me aavistamme, että niissä on salakirjoituksilla piirretty hänen taiteellisen neronsa selitys, samoinkuin uskomme, että persoonallisuus painaa leimansa kaikkeen, mihin se koskettaa. Taiteellisen neron salaisuutta ei kukaan ole voinut selittää, arvoitus jää arvoitukseksi, mutta me olemme kiitollisia, milloin meille raotetaan ovea luovan persoonallisuuden työpajaan. Ja kuka olisi meitä tässä suhteessa lähempänä kuin Aleksis Kivi?

Aleksis Kiven kirjeet ovat aarre. Ehkä emme osaa niitä vielä lukea — koettakaamme niitä tavailla. Meillä on varmaan niistä jotain opittavaa.

KAARLO KRAMSU, VAPAAN SUOMEN RUNOILIJA.

On hetkiä kansan elämässä, jolloin sen vainajien äänet kuuluvat oudon läheltä.

Kuka ei olisi viime aikoina, jolloin kansamme historia on tullut uuteen vaiheeseen, jolloin yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti luova työ on saanut maassamme suuremman vapauden ja edesvastuun kuin ehkä milloinkaan ennen, kuka ei olisi näinä Suomen "kohtalonhetken" aikoina kuullut korvissaan päivän puhujien ja mielenosotuskulkueiden sorinan läpi historian vainajien ääntä, tuntenut niiden läsnäoloa, jotka vuosisatojen kuluessa ovat olleet pystyttämässä sitä rakennusta, jonka harjannostajaisia me nyt valmistumme viettämään?

Joka kerta kun sana vapaus siihen sisältyvällä edesvastuun tunteella on näinä päivinä meillä lausuttu —, ja nykyhetkihän on tuonut sen kaikkien huulille — on sille varmaan monen mielessä antanut syvemmän kaiun ja sisällön muisto niistä teoista, sanoista ja unelmista, jotka menneisyydessä puhuvat samasta vapauden-asiasta, puhuvat usein suuremmalla persoonallisella voimalla ja vakaumuksen kiivaudella kuin oma ajankohtamme. Vapautta, kansan enemmän kuin yksilönkään, ei omisteta eikä säilytetä ulkoapäin tulleena lahjana — sen perustus, oikeutus ja turva on vain kansassa itsessään. Taistelu itsemääräämisoikeuksistamme ei tapahtunut vain vuoden 1917:n maaliskuussa Pietarin ja Helsingin kaduilla, se on tapahtunut vuosisatojen kuluessa, samalla kertaa hiljaisesti ja hellittämättömästi ja sen on suorittanut Suomen kansa itse. Lukemattomat esitaistelijat, pionieerit, ovat sukupolvien aikana uhranneet sille unelmansa ja henkensä.

Vapauden-ajatuksella on meillä ollut monta laulajaa, ennen kaikkia suurin runoilijamme Runeberg. Mutta itsetietoisemmin ja tulisemmin ei kukaan runoilija Suomenmaassa ole sille omistanut koko sielunsa paatosta kuin Kaarlo Kramsu. Hänelle yksin oli vapaus intohimo. Kaikista Suomen lyyrikoista on hän valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti valveutunein. Sorron ikeen ja häpeän on hän tuntenut kipeämmin kuin kukaan toinen, koko hänen runoutensa on mitä tulisin vastalause yhteiskunnallista ja valtiollista holhousta vastaan. Ulkoapäin harjoitettu sorto on hänelle yhtä vihattava kuin eri kansankerrosten välinen. Vain vapaus antaa elämälle arvon. Jokainen yritys loukata sitä kostaa itsensä. Yksilön ja kansan velvollisuus on puolustaa sitä vereen ja henkeen saakka. Kuolema hirsipuussa on kauniimpi kuin orjan elämä. Suomen historiassa näkee hän laulun arvoisina vain ne "muistorikkaat, murherikkaat tantereet", joissa suomalaista verta on vuodatettu vapauden hyväksi. Hänen tavattoman kehittynyt rotutietoisuutensa asettaa suomalaisen talonpojan vapauden ensimäiseksi tulkiksi, ja vartijaksi. Kramsun talonpoika on sitkeä kuin Saarijärven Paavo, mutta aktiivisempi ja määrätietoisempi. Kun hän kumartaa herran edessä "maahan asti", sisältyy hänen kumarrukseensa enemmän ivaa kuin nöyryyttä. Aivan erikoinen piirre Kramsun talonpojissa on heidän jäyhän uhmansa ohella heidän taipumuksensa pilkallisuuteen ja ivallisuuteen. Talonpoika, joka Santavuoren kentällä heittää henkensä, lausuu synkän kirouksensa ja ennustuksensa "pilkan hymy huulillaan". Ilkka, Krankka ja Luukkonen esiintyvät niinikään Kaarlo Kramsun historiallisissa ballaadeissa älyllisen ivallisina ja he kantavat tappionsa ja epäonnistumisensa miehen ylemmyydellä, joka osaa katsoa objektiivisesti omaa kohtaloaan. Mutta jos tarkastamme lähempää Kramsun sankarien kylmää hymyä, löydämme sen takaa — epätoivon, runoilijan oman pessimismin ja epätoivon: Kramsu ei sisimmässään uskonut, että vapauden päivä koittaisi. Hän näki Suomen tulevaisuuden synkkänä ja lohduttomana, aikana jolloin Snellmanin ääni tuskin oli vielä vaiennut ja jolloin Lönnrot vielä kulki elävien joukossa. "Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan", sanoo hän runossaan "Nukkuva Suomi" ja sama ajatus toistuu siellä täällä hänen säkeissään. Hän ei luota edes vallankumouksiin, sillä kun myrsky on ohi ja parhaat ovat kaatuneet taistelussa, laatii "pieni henki" kansalle uudet lait ja takoo uudet kahleet. Vapaus on "koditon" maan päällä. Ja kuitenkin on se ainoa, jonka puolesta kannattaa taistella, ainoa joka antaa merkitystä ja suuruutta yksilölle ja kansalle, ilman sitä "ihmismato" vain "liikkuu, lahoaapi". Ja Kramsun omassa lyyrassa, pessimistisimmässä runosoittimessa, mitä meillä koskaan on kaiutettu, soi vapauden laulu hellittämättömällä voimalla, kirkkaana ja puhtaana, uneksivana ja miehekkäänä niinkuin ei kenelläkään toisella Suomenmaassa.

Sentähden on hän ennen muita vapaan Suomen runoilija ja sentähden ovat viimeksi eletyt viikot olleet omiaan antamaan hänen säkeilleen uuden, entistä suuremman nousun. Tämä runoilija, joka kuoli Niuvanniemen mielisairaalassa kolmattakymmentä vuotta sitten, on päivänkirjailija jos kukaan.

Kramsun lyriikka muistuttaa, olematta siihen missään suoranaisessa, suhteessa, sitä vapausrunoutta, jota useat Saksan ja Itävallan valtiolliset lyyrikot, sellaiset kuin Herwegh, Dingelstedt, Prutz, Meissner, Hartmann y.m. helmikuun vallankumouksen aikoihin ja sitä ennen kirjoittivat hallitusten sortojärjestelmää vastaan. Omistamatta Herweghin yksipuolisesti hyökkäävää luonnonlaatua, oli Kramsu yhtä leppymätön vapausvaatimuksessaan ja häneen soveltuu hyvin sama kaunis ja kuvaava nimitys, jota on käytetty Herweghistä: teräsleivo! Saksalaisten vapaus-runoilijain säkeissä risteili kuitenkin usein pappis- ja kirkonvastaisia tendenssejä, jotka ovat Kramsulle vieraita. Toiselta puolen saa Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen sorto tuomionsa yhtä jyrkästi kuin valtiollinen, jopa siinä määrin, että jälkimäinen melkein jää vähemmälle osalle. Saksalaisten lyyrikkojen hyökkäykset olivat sensijaan enemmän kohdistuneet valtiollista sortoa vastaan.

Kramsun runouden vahva sosiaalinen sävy onkin sen kaikkein luonteenomaisimpia ja samalla uudenaikaisimpia piirteitä. Paljon ennen nykyisten sosialistilehtien runoilijoita — jo ennen sosialidemokraattisen puolueen syntymistä Suomessa — helähtää Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen uudistusvaatimus, jolloin ohjelmallisesti lajiteltuna, niin kuitenkin helposti tunnettavana ja ehdottomana. Jos vaihdamme Kramsun "herran" ja "talonpojan" sosialismin "porvariin" ja "työkansaan", huomaamme, kuinka radikaali Kramsu oli yhteiskunnallisilta mielipiteiltään. Kuvaavia tässä suhteessa ovat "Jaakkima Berens" ja "Santavuoren tappelu". Myöskin parhaassa suomenkielisessä historiallisessa ballaadissa, "Ilkassa", voi tuntea tämän sosiaalisen tendenssin. "Ol' Ilkka talonpoika vaan", merkitsee Kramsun suussa, että hän oli juuri se mies, jolle isäntävalta maassa kuuluu.

Erinomaisen valveutuneen valtiollisen ja yhteiskunnallisen harrastuksensa ohella on Kramsu, kuten muutkin ovat huomauttaneet, ehkä suomalaisesti rotutietoisin kaikista kirjailijoistamme. Kun hän puhuu nukkuvasta Suomesta, joka unessaankin raatelee rintansa veriin, tarkoittaa hän ensi sijassa juuri kansallisen tietoisuuden unta. Sama mielikuva nukkuvasta kansasta toistuu tavantakaa Kramsun säkeissä, melkein monomaanisella yksikantaisuudella, m.m. Snellmanille ja Lönnrotille omistetuissa juhlarunoissa. Kielikysymys oli hänelle varsin kipeä. "Oot myönyt kieles, kurja", antaa hän omantunnon äänen kuiskata Suomen kansalle. Kylmän iroonisessa runossa "Heräämätön", kuvailee hän, miten Suomi nukkuu kuin haudassaan, jonka päälle raskas patsas on nostettu, ja lisää:

Toisinaan hänen luontainen pessimismiinsä hiukan hellittää otettaan ja päästää valoisamman tulevaisuuden uskon pilkistämään esiin. Nämä optimistisemmat runot (esim. runo Snellman-juhlaan) ovat taiteellisessa suhteessa hänen heikoimpiaan: niitä ei tunnu kannattavan mikään syvempi persoonallinen vakaumus ja tunne. Ei ole ihme, ettei siinä runoilijasydämessä, josta runo "Onneton" — kirjallisuutemme synkin lyyrillinen itsetunnustus — on lähtöisin, mikään optimismi tahtonut saada juuria.

Lyyrillisimmän ilmaisunsa on Kramsun vapauden- ja isänmaanrakkaus saanut runossa "Unelma", jonka suurta kauneutta tuskin lienee tarpeeksi huomattu. Runoilija kuvittelee, että hän on kuollut. Vuosisatojen jälkeen aukenee hänen hautansa ja hän kuulee äänen, joka herättää hänet ja kehoittaa häntä lähtemään jälleen kansansa luo.

Ma nousin, lähdin kulkemaan ja hyvin tunsin oman maan: se nousnehelle nurmen alta viel' entist' tuntui kauniimmalta.

Mutta kuinka hän kulkeekaan, ei hän löydä omaa kansaansa. Hänen isänmaassaan asuu ventovieras kansa.

Suru täyttää runoilijan sydämen ja hänen isänmaansa tuntuu hänestä vieraalta. Samalla kuulee hän laulun, joka kertoo hänen oman kansansa viimeisestä taistelusta.

Se kertoi, kuink' eest' isänmaan se tyynnä kulki kuolemaan, ja kuinka vielä kuoltuansa jäi kaikumahan kunniansa.

Tämä laulussa säilynyt maine kansan sankarillisesta lopusta tuo "oudon tunnon" runoilijan rintaan, hänen mielensä muuttuu "iloiseksi". Ja hän palaa tyynnä nukkumaan haudan unta siinä turvallisessa tietoisuudessa, että hänen kansansa "kuoli kunnialla".

Tämä helleeniläistä sankari-ihailua säteilevä runo — samoinkuin useat muutkin Kramsun lukumäärältään harvat mutta sisäisiltä arvoiltaan painavat runot — kuuluu suomalaisen lyriikan parhaimpiin, kestävimpiin luomiin. Kaarlo Kramsun koko runous on suomalaisen hengen ylpein ilmaus. Siinä on sitä malmia, joka on kallisarvoisin rakennusaine, mitä omaan vapaaseen, itsenäiseen kehitykseen pyrkivä kansa tarvitsee tulevaisuuttansa luodessaan.

Sentähden on Kramsun runous juuri nyt niin tämänpäiväistä, sentähden kuuluu juuri tänä kevännä tämän "teräs-leivon" ääni kirkkaampana kuin koskaan.

E. ASPELIN-HAAPKYLÄ KIRJALLISUUSARVOSTELIJANA.

Sen kynän jälkiä, joka kirposi Aspelin-Haapkylän kädestä hänen seitsemälläkymmenennellä ikävuodellaan, voi, kuten tunnettu, seurata taaksepäin ajassa puoli vuosisataa. Se on liikkunut mitä moninaisimmilla aloilla, se on kirjoittanut ennen kaikkea viime vuosisadan suomalaista kulttuurihistoriaa, mutta se on myöskin itse tehnyt sitä. Koettakaamme ajatella neljää, viittä viime vuosikymmentä ilman Aspelin-Haapkylän kulttuurityön osuutta — ja me huomaamme, että meidän sivistykseltämme puuttuisi tukevin yhdysside, joka liittää meidät kansallisen herätyksemme suuriin vuosikymmeniin, Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin aikaan.

Itse hän omalla erikoisalallaan, ensimäisenä esteettisenä kirjailijana suomenkielellä käsitti tehtävänsä tämän kansallisen perinnön säilyttäjänä ja johtajana. Jo hänen suurten kirjallisuus- ja taidehistoriallisten teostensa aihevalinta todistaa tämän kyllin selvästi. Mutta hän taisi myöskin kehittää edelleen nuoruutensa ihanteita ja aatteita ja asettaa ne ennen kaikkea hedelmälliseen, elävään yhteyteen ajan henkisten ilmiöiden kanssa. Hän ei edes elämänsä viime vuosina antanut vapaan arvostelunsa jähmettyä mihinkään yksipuolisiin oppilauseihin, vaan pysyi hänen suhteensa vuosien vaihteleviin virtauksiin yleensä joustavana ja suvaitsevana. Hän oli vannoutunut runebergiaani, mutta hän kirjoitti jo nuorena ylioppilaana Aleksis Kiven runoudesta arvioinnin, joka syvässä myötätunnossaan yhä vielä pitää paikkansa, hän oli kansallisen romantiikan ja (ainakin välillisesti) Hegelin oppilas, mutta hän oli ensimäisiä, joka meillä ymmärsi individualisti Ibseniä ja naturalisti Zola'ta, hän oli hienostuneen taiteilija-maailmankansalaisen Albert Edelfeltin ystävä ja ymmärtäjä, mutta hän on lämpimämmin kuin kukaan puhunut rajun suomalais-neron Gallen-Kallelan taiteen puolesta. Sentähden ei häntä suinkaan voinut sanoa vanhoilliseksi eikä hän koskaan jäänyt arvostelijana sellaiseen eristettyyn asemaan kuin esim. Ruotsissa C. D. af Wirsén, johon häntä joskus aiheettomasti on verrattu ja joka kohteli melkein kaikkia määrätyn vuosirajan jälkeen syntyneitä (lukuunottamatta virsirunoilijoita) synnynnäisinä vihamiehinään. Päinvastoin oli Aspelin-Haapkylälle ominaista, että hän melkein uteliaalla mielenkiinnolla seurasi nuorimpiakin ilmiöitä kirjallisuuden alalla eikä yleensä osottanut mitään akateemista kitsautta tunnustuksen antamisessa. Hänen viime vuosinaan julkaisemansa arvostelut eivät anna täyttä kuvaa siitä, kuinka monipuolisesti hän itse asiassa oli perehtynyt myöskin päivän kirjallisiin ilmiöihin. Uusimmalla suomalaisella kirjallisuudella on tuskin ollut hartaampaa lukijaa kuin lähes seitsemänkymmenenvuotias estetiikan professori emeritus, joka oli omin silmin nähnyt suomalaisten kirjojen vuotuisen nidemäärän kasvavan yksiköistä kymmeniksi ja sadoiksi, tunnustavan yhä uusia kouluja ja heijastavan yhä uusia ihanteita vuosikymmenien vaihtuessa.

Tässä Aspelin-Haapkylän harvinaisessa suvaitsevaisuudessa oli epäilemättä joskus jotain persoonatonta ja ikäänkuin laimeaa, mikä mielestäni oli hänen rajoituksensa arvostelijana. Hänen halunsa suhtautua myönteisesti siihen, mistä hän kriitikkona joutui kirjoittamaan, tekee osaltaan sen, että on vaikea aina huomata hänen arvostelmissaan hänen mieskohtaista valintaansa. Arvostelija-persoonallisuutena jäi hänen profiilinsa täten jonkun verran epämääräiseksi. Löytäessään arvosteltavassaan kiinnekohtia kirjallisuushistoriallisille vertailuille ei hän ehkä aina tehnyt tarpeeksi eroa oleellisen ja epäoleellisen, merkitsevän ja vähäpätöisen välillä. Mutta hänen suhteellinen pidättyväisyytensä moitteista ja tuomioista perustui kieltämättä myöskin hänen periaatteelliseen käsitykseensä kriitikon tehtävistä. Hänen erinomaisen kehittynyt historiallinen mielensä ja pyrkimyksensä objektiivisuuteen karttoi tahallaan liian mieskohtaista kannanottoa suhteessaan arvosteltaviin teoksiin eikä varmaankaan mikään ole ollut hänestä kauempana kuin Anatole France'in käsitys kritiikistä, jonka mukaan "arvostelija esittää sielunsa seikkailuja mestariteosten parissa". Aspelin-Haapkylä pyrki aina luomaan jotain objektiivista pohjaa kritiikilleen ja hän antoi mielellään huolellisesti ja puolueettomasti laaditussa referaatissa arvosteltavan teoksen myöskin itse puhua puolestaan.

Niissä menetelmissä, joita Aspelin-Haapkylä noudatti kirjallisuushistoriallisessa ja arvostelevassa toiminnassaan, voi huomata saksalaista vaikutusta, lähinnä kaiketi Johannes Volkeltin ja Hermann Hettnerin. Varsinainen muoto-kritiikki jäi häneltä jotenkin pienelle sijalle, samoin filolooginen tyylitutkimus ja -vertailu, kun sen sijaan esitettävän teoksen aatteellinen sisältö, aihepiirin kirjallisuushistoriallinen tausta ja kuvattujen henkilöluomien psykologia tulivat hänen suurimman mielenkiintonsa esineiksi. Häneltä ei suinkaan puuttunut lyyrillistä myötäeläytymisen kykyä esitettävien kirjojen tunnemaailmaan — hän kirjoitti m.m. niin kaukana hänen omasta laadustaan olevasta teoksesta kuin Volter Kilven "Bathseba" mitä myötätuntoisimman ja ymmärtävimmän arvostelun —, mutta hänen miehinen luonteensa suuntasi kuitenkin ensi sijassa hänen mielenkiintonsa teoksen aatteelliseen rakenteeseen. Hän näki kirjallisuudessa enemmän yleisten ideain kuin yksityisen persoonallisuuden kuvastelua, hän etsi kirjoista mieluummin aatetta kuin tekijää, yksilöä. Tässä suhteessa pysyi hän loppuun saakka uskollisena nuoruutensa ihanteille. Tässä mielessä tuli hän myöskin merkitsemään vanhoillista niille, jotka asettavat persoonallisuuden palvelemisen yli kaiken — esim. meidän jälki-nietzscheläisillemme — samoinkuin niille, joiden estetiikan avain sisältyy hämärään "taide taiteen vuoksi" -sananparteen, iskulauseeseen, joka jo näyttää olevan häviämässä niinkutsuttujen modernienkin asevarastosta.

Viime kädessä oli kirjallisuus hänelle moraalista toimintaa. Mutta hän oli liiaksi perehtynyt kaikkien aikojen kirjallisuuteen ja myöskin mieskohtaisesti liian laajakatseinen, etsiäkseen pinnalta runoluoman siveellisiä tarkoituksia ja sovittaakseen ylen ahtaita moraali-käsitteitä teoksen aatemaailman tulkintaan. Hän ei suinkaan esim. kieltänyt naturalistiselta kirjallisuuskoululta oikeutta syventyä myöskin n.k. vaarallisiin aiheihin ja kuvata minkälaista elämänympäristöä hyvänsä, kunhan kirjailija ei käsittelytavallaan tai tarkoituksillaan ilmeisesti osottanut haluavansa ihannoida jotakin, joka hänen mielestään oli siveellisesti epäilyttävää. Usein sivuaa hän kirjoitelmissaan kysymystä taiteen ja moraalin keskenäisestä suhteesta, mutta hänen lausuntonsa eivät koskaan osota mitään koulumestarimaista ahtautta. Ytimen Aspelin-Haapkylän käsityksestä siveellisten mittapuiden sovelluttamisesta taiteelliseen arvosteluun sisältää nähdäkseni lauselma: "Jos jokaiselta halvimmalta ihmistoiminnalta vaaditaan, ettei se mielivaltaisesti riko yhteiskunnan tunnustamia siveellisyyssääntöjä vastaan, millä oikeudella korkeampi toimi, joka luo kansalle henkisiä näköaloja ja ihanteita ja siten voimakkaasti vaikuttaa sen henkiseen kehitykseen, olisi samasta velvollisuudessa vapautettava?" Täytyyhän myöntää, että tässä kysymyksen muotoon puetussa väitteessä on logiikkaa. Yleensä vastannevat Aspelin-Haapkylän kantaa kysymyksessä taiteen ja moraalin suhteesta toisiinsa ne periaatteet, joita Volkelt on esittänyt kirjoituksessa "Taide, siveellisyys, sivistys", minkä Aspelin-Haapkylä suomensi "Aikaa" varten v. 1908. Periaatteidensa käytännöllisessä sovelluttamisessa — ja sehän on toimivaan arvostelijaan nähden pääasia — oli suomalainen esteetikko ehkä jonkun verran vapaamielisempikin ja suvaitsevampi kuin saksalainen.

Yksipuolinen naturalismi esteettisenä periaatteena ei kuitenkaan koskaan saavuttanut hänen täyttä myötätuntoaan, ja tässähän on jo aika ehtinyt tehdä hänen käsityskannalleen oikeutta. Hänen idealistista ja optimistista luonnonlaatuaan eivät voineet tyydyttää koulu-naturalismin harmaan-harmaa elämäntunnelma ja iloton pikkupiirteinen luonnonjäljittely. Tässä suhteessa olisi hän voinut yhtyä Wirséniin, joka leikillisesti valittaessaan makunsa huonoutta tunnustaa, että hän tuntee suurempaa halua ylistää vanhaa geijeriläistä laulua kuin Kiellandin nuorinta novellettia:

Det med min smak står mycket slätt, ty jag vill högre prisa än Kiellans yngsta novellet en gammal Geijersk visa.

Samoin kuin hän kirjallisuudessa asetti aatteen yläpuolelle persoonallisuutta, samoin asetti hän myöskin kansan yläpuolelle yksilöä. Runoilijan suurimman kutsumuksen käsitti hän kansan ilojen ja surujen tulkitsemisessa, sen menneisyyden muistojen ja tulevaisuuden toivojen laulamisessa, sen kulttuuritraditsionien säilyttämisessä ja jatkamisessa. Hän lämpeni helposti kaikelle, missä hänen mielestään suomalainen henki etsi ilmaisua, kaikelle mikä antoi ravintoa itsetietoiselle kansallistunteelle, kaikelle mikä tuntui tarjoavan positiivisia ihanteita ja elämänarvoja kansallisen tulevaisuuden varalle. Mutta hän ei käsittänyt tätä kansallista henkeä yhtä ahtaasti kuin useat nuorista, hän sisällytti siihen myöskin sen kulttuuriperinnön, jonka ruotsinkieliset runoilijat, ennen kaikkia Runeberg, olivat jättäneet. Vänrikki Stoolin runoilijan säilyttäminen suomalaisille läheisenä ja rakkaana oli pääkohtia hänen sivistysohjelmassaan ja se lentokirjanen, jonka hän kirjoitti Runebergin satavuotiseen muistojuhlaan, sekä hänen polemiikkinsa senjälkeen osottavat, kuinka keskeinen ja persoonallinen tämä kysymys hänelle oli. Hän näki luopumisessa Runebergista uskottomuutta Suomen omaa kunniakkainta historiaa kohtaan samoinkuin uskottomuutta niitä aatteita kohtaan, joita hän itse sisimmässään tunnusti.

Suomenkielistä kirjallisuutta arvostellessa tulee tämä hänen kiintymyksensä suomalaiskotoisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin monella tavalla ilmi. Juhani Ahon tuotantoa arvioidessa asetti hän juuri tästä syystä etenkin "Panun" ja "Kevään ja takatalven" niin korkealle, kun hän sensijaan suhtautui kylmemmin m.m. hienoon ja lyyrilliseen "Yksin"-novelliin sekä muihinkin saman kehityskauden subjektiivisempiin tuotteihin. Yksin "Papin tyttärenkin" pessimismistä tuntui häntä jonkun verran vieroittavan ulkomaalaisen naturalismin vaikutus, jota hän siinä näki. Aivan varmaan rajoittui hän usein etsimään kansallista henkeä liian yksipuolisesti kirjailijan käyttämistä aiheista. Mutta samalla on hän usein puhunut ulkomaalaisten kirjallisuuksien ja kulttuurien hedelmöittävästä vaikutuksesta suomalaiseen ja pikemmin on hän moittinut suomalaisia kirjailijoita siitä, että he ovat liian vähän kuin liian paljon syventyneet europpalaisen kirjallisuuden kansainväliseen perintöön. Tämän terveellisen ulkomaalaisen vaikutuksen lienee hän ajatellut pääasiassa muodollista ja teknillistä laatua olevaksi. Aiheen ja hengen tuli pysyä kotoisella maaperällä. Tässä Aspelin-Haapkylän suomalais-isänmaallisessa ohjelmassa on sen yksipuolisuudesta huolimatta jotain miehisen järeää ja loppuunvietyä. Viimeisen arvostelunsa (Oravalan "Erämaan profeetasta") päätti hän sanoilla: "se on isänmaallinen kirja, sillä se saa meitä paremmin ymmärtämään kansaamme ja lähentää meitä siihen". Nämä sanathan sisältävät kokonaisen elämäntyön mottolauseen. Niiden demokraattinen henki on ominainen sen sukupolven sivistyspyrkimyksille, johon niiden kirjoittaja kuului, se on suuresti katsoen leimaa antava piirre suomalaisessa kulttuurissa kokonaisuudessaankin.

Niin tuottavana kulttuurihistoriallisena kirjailijana kuin arvostelijanakin on Aspelin-Haapkylän elämäntyö ollut rakentavaa laatua. Hänen nuoruutensa aikojen idealismi yhdistyneenä hänen luontaiseen, tasapainoiseen optimismiinsa, jota hänen ulkonaiset elämänvaiheensa varmaan olivat omiaan tukemaan, tekivät hänestä kriitikkona lempeän tuomarin. Suuren auktoriteettinsa ja virallisen asemansa nojalla hankki hän kirjailijoille lukijoita ja ystäviä myöskin siinä porvarillisessa maailmassa, joka aina on katsonut kirjailijoita eräänlaisina kuokkavieraina yhteiskunnassa.

Arvostelijan ylin avuhan on kuitenkin oikeudenmukaisuus. Aspelin-Haapkylän luonteen miehinen objektiivisuus teki hänelle tässä suhteessa arvostelijan tehtävän helpoksi. Hänen kiitoksensa ja moitteensa kohtasivat ideoita, eivät henkilöitä. Hän oli itse aatteen palvelija ja ritari ja hän uskoi samaa myöskin toisista. Tässä mielessä oli hän kaikessa kansanvaltaisuudessaan hieno ja ylimyksellinen: hänen puolen vuosisataa kestänyt arvostelijatoimintansa, johon sisältyy myöskin useita polemiikkeja, on ilman poikkeusta suoritettu ritarillisilla aseilla.

"PAPIN TYTÄR".

Juhani Ahon "Papin tytär" on hiljan tullut kauppaan uutena painoksena — ei yhdeksäntenä eikä kymmenentenä, niinkuin helposti voisi hairahtua uskomaan, vaan kolmantena. Uusi painos antaa meille etsimättömän aiheen omistaa muutaman sanan tälle kirjallisuutemme ehkä hienoimmalle, joka tapauksessa virheettömimmälle novellille.

Ne kolme vuosikymmentä, jotka ovat kuluneet "Papin tyttären" ensi ilmestymisestä, olisivat riittävä koetusaika minkä hyvänsä kaunokirjallisen teoksen elinvoimaisuudelle — sellaisessa nuoressa kulttuurissa kuin meidän merkitsee vuosikymmen tässä suhteessa vielä enemmän kuin vanhemmassa kirjallisuudessa. Nuori sivistys ajaa tavallisesti nopeaan ensimäiset virstanvälinsä. Uusia näköaloja aukenee sille runsaammin ja kuumeisessa kiireessään unohtaa se helposti eilispäivän, palvellakseen sitä hartaammin hetken jumalia. Kirjat vanhenevat nekin nuoressa kulttuurissa pikemmin.

Ei tarvitse lukea montakaan sivua "Papin tyttärestä" tullakseen vakuutetuksi siitä, että tämä kirja on yhtä elinvoimainen ja nuori kuin ilmestyessään. Kuinka voisikaan muuten olla: kirjallisuus vanhenee, ei runous. Tämän kertomuksen mielialojen aamukasteinen tuoreus, sen lyyrillis-ihanteellinen kapinahenki elämän rumuutta ja raakuutta vastaan, sen kielellisen soittimen verraton herkkyys, jossa olemme kuulevinamme tunteen puoliäänetkin, sen samalla kertaa kehittynyt ja nuorekas pessimismi, kaikki se tunteen aitous ja hienous, joka puhuu tästä neljäkolmattavuotiaan tekijän novellista, antaa vielä tänäpäivänä "Papin tyttärelle" ehtymättömän vaikutusvoiman ja tehon. Ehkä on tässä novellissa piilevän runouden käynyt suorastaan kuin viinin, jonka arvoa vuodet lisäävät. Uudistettu tuttavuus "Papin tyttären" kanssa voi helposti viedä maun monelta kertomataiteemme kritiikittömästi korotetulta päivän-saavutukselta.

"Papin tyttären" juoni on niin yksinkertaisen harvaviivainen, niin aineeton, että uskollisinkin selostus sen sisällöstä tuntuisi riittämättömältä ja kömpelöltä. Elli, maalaispastorin herkkä ja hienosyinen tytär, joutuu lapsuudessaan kärsimään jatkuvasti ymmärtämyksen puutetta, kokee, ympäristöään aidompi ja välittömämpi kuin on, pettymyksen toisensa jälkeen sekä kotona että koulussa, uneksii hetken vakaudesta, rakkaudesta ja onnesta, mutta mukautuu maailman sovinnaisuuteen ja menee naimisiin mitä tavallisimman pappisalun kanssa, noudattaen äitinsä elämänoppia, että naisen "täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää". Kertomuksen ulkopuitteethan sivuavat n.k. naiskysymystä, mutta tekisi ymmärtääkseni aivan väärin kaikelle sille, mitä tässä novellissa on vapaata, aitoa psykoloogista runoutta, jos pitäisi "Papin tytärtä" aate- tai tendenssinovellina. Kaikua Nora-keskustelusta voi kenties huomata siellä täällä juonen kuljetuksessa ja muutamissa ehkä liian esiinpistävissä vuorosanoissa, mutta yleensä on koko aihe siksi yleisinhimillisellä ja ajankohdan aateharrastuksista riippumattomalla pohjalla, että jos teos nyt ilmestyisi ensi kertaa, se vaikuttaisi samalla tavalla päivän kirjalta kuin 1880-luvulla. Sillä ei suinkaan kukaan tahtone esim. väittää, että Elli, puolustaessaan kynmenvuotiaana itsepintaisesti oikeuttaan kavuta tikapuille ja kellarinkatolle, esiintyisi jonkunlaisena Noran tiedottomana taistelutoverina? Kuvaavaa on, että Aho omistaa suurimman osan kirjaansa sankarittarensa lapsuudelle ja että hän kaiken aikaa tuntuu katsovan ja arvostelevan hänen ympäristöään hänen silmillään. Se, joka tahtoo nähdä, miten todellinen ohjelma- ja tendenssikirjailija menettelee tämäntapaista aihetta käsitellessään, lukekoon samaisella 80-luvulla Noran jälkimainingeissa kirjoitetun Ernst Ahlgrenin "Rahaa"-novellin.

Silti on "Papin tytär", niinkuin tekisi mieli väittää jokaisesta elinvoimaisesta runoteoksesta, kapinassa yhteiskuntaa ja sen tapoja ja tottumuksia vastaan. Tämän novellin vastustushenki ei kuitenkaan perustu millekään ennakolta omistetulle teorialle, se on luonnon oppositsionia sovinnaisuutta vastaan, yksilön oppositsionia sitä vastaan, mitä monipäinen joukko pitää luvallisena ja oikeana. Nuori tekijä puolustaa tässä kirjassa yksilöllisen ihmisluonnon oikeutta saada kehittyä vapaasti sisäisten edellytystensä varassa ja tulla onnelliseksi omalla tavallaan. Se kylmyys ja ymmärtämyksen puute, joka "yhteiskunnan" puolelta, perheessä ja koulussa, tulee Ellin osalle, ei ole missään suhteessa poikkeuksellisen suuri — poikkeuksellinen on vain Ellin oma luonne — ja kun hän lopulta suostuu pappisapulaisen naimatarjoukseen, ei hän tee sitä mistään ulkonaisesta pakosta, vaan on hänen vaalinsa täysin vapaaehtoinen. Ratkaisevalla hetkellä ei Elli enää itse ole itselleen uskollinen.

Ahon novellissa ei ristiriita yhteiskunnan ja kirjan sankarittaren välillä missään kärjisty draamalliseksi tai edes tietoiseksi. Papin tyttären elämä on niitä "hiljaisia olemassaoloja", joita maa on täynnänsä ja joiden tragiikka periytyy sukupolvelta toiselle. Ellin äidin kohtalo oli ollut sama. Mutta tämä tragiikka ei ole vain naisen tragiikkaa, se on jokaisen vilpittömän, ihanteellisen lapsuuden ja nuoruuden tragiikka. Suuremmassa määrässä kuin mikään muu Ahon teoksista on "Papin tytär" nuorten kirja. Se sisältää neljäkolmatta-vuotiaan tekijänsä yksilöllisen uskontunnustuksen, mutta jokainen uusi sukupolvi voi sen omalta kohdaltaan omistaa siinä iässä, jolloin ihanteet alkavat riisua naamareitaan.

"Papin tytär" on runebergiläisin kaikista Ahon kirjoista. Se on sitä klassillisen yksinkertaisen sommittelunsa puolesta ja osaksi myöskin pappilaelämän ja luonnon kuvauksissaan. Se Runebergin teoksista, joka ensi sijassa tulee mieleen, on "Hanna". Mutta kun Runebergin runoelma on keveästi uneksittu juhannusidylli, on Ahon novelli loukattua oikeudentunnetta väreilevä, pohjaltaan pessimistinen kertomus. Kuinka paljon lähempänä meitä onkaan Ahon novelli. Luulen, että moni, joka ihailee Hannaa, salaisesti rakastaa enemmän Papin tytärtä.

Suomalaisen kirjallisuuden lukuisista verrattomista lapsi-kuvauksista ovat "Papin tyttären" alkuluvut kaikkein tuoksuvimpia ja tuoreimpia. Tämän alan suuri mestarihan on Teuvo Pakkala, ja jos Aholla tässä erikoislajissa on joku voittaja, niin on se juuri "Lapsia"-kokoelman, "Pienen elämäntarinan" ja "Pikkuihmisten" tekijä. Mutta niin verrattoman aidolta ja herkältä tuntuu Ahon lapsikuvaus, että sen valtoihin antautuu ehdottomasti. On ihmeteltävää, missä määrässä Aho todella tuntuu voineen katsoa lapsensilmillä luontoa ja maailmaa. Lapsen realistisesti valveutuneet pikkuhavainnot yhtyneinä kypsymättömiin epämääräisiin mietelmiin ovat m.m. erinomaisella tavalla edustetut novellissa. Tässä suhteessa parhaita kohtia on kuvaus seljällään koivujen alla makaavasta kymmenvuotiaasta ja hänen ajatuksistaan. Hienosti on niinikään esitetty rakkauselämän hiljainen herääminen Ellissä. Kirjan ehkä unohtumattomin episoodi on kuitenkin kuvaus ylioppilaan kapuamisesta kellotapuliin yhdessä Ellin kanssa, missä hän pukee sanoiksi Ellin koko vapauden- ja onnenkaipuun. Ja minkälaisiksi sanoiksi? Tuskin voi ajatella mitään vähemmän syvämietteistä ja nuorekkaan yksinkertaisempaa kuin ovat ne huudahdukset, joita Elli imee ylioppilaan huulilta kuin taivaallista mannaa: "— Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne povea ponnistaa… Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin… rohkeihin otteluihin… pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista… j.n.e." Näin yksinkertainen on se uskontunnustus, johon mahtuu Ellin koko sydämen kaipuu. Mutta näiden koruttomien sanojen innostuneessa vilpittömyydessä on juuri niiden hienous ja voima. Jokainen nuoruus löytää niissä helposti itsensä. Hieno vaisto on ohjannut kirjailijaa, kun hän on pidättynyt panemasta ylioppilaansa suuhun mitään yksilöllisesti erikoista tai syvämietteistä.

"Papin tyttären" ilmestyessä lausui arvostelu siitä m.m.: "On niinkuin kerta olisi saanut omalla kielellään lukea sitä mitä on niin usein nauttinut ulkomaan kirjallisuudessa, tuota suurta, syvää, tutkivaa romaania, joka käy sydämeen ja pakottaa elämään mukana, joka ilmestyy eri muodoissa eri kansoissa, mutta kaikkialla vaikuttaa ja puhuu samaa sydämen, tutkivaisen ihmishengen kieltä." Yhä edelleen kestää meidän silmissämme Ahon nuoruuden mestarinovelli vertailun parhaan ulkomaalaisen kertomataiteen kanssa. Sen tekijä on virheetön taiteilija niinkuin Maupassant ja herkkä ihmissydämen kuuntelija niinkuin Daudet ja Goncourt-veljekset. Meille on hänessä lisäksi jotain, jota ei kenessäkään muukalaisessa: kielenkäytön lyyrillinen sydämellisyys, joka tuntuu niinkuin pehmeä hyväily kulkevan esineiden yli, joihin se koskettaa.

Sellaisesta kirjasta kuin "Papin tytär" olemme syystä ylpeitä ja kiitollisia.

J. SILJO.

Juhani Siljon esikoisteos, pieni harmaakantinen vihkonen "Runoja" ilmestyi jouluksi 1910, toinen kokoelma "Maan puoleen" v. 1914.

Kuinka moni niinkutsutusta kirjallisesta yleisöstämme todella tuntee nämä runokokoelmat, kuinka moni todella tietää, että nämä näköään vaatimattomat vihkoset kätkevät kansiensa väliin syvästi persoonallisen lyyrillisen kauneusmaailman, niin omalaatuisen, että sille saa hakea vertoja nykypäiväin laulurunoudesta? Tunnen elävästi, etten sano mitään liikaa, kun sanon, että Siljon toisella kokoelmalla tulee olemaan pysyvä sija runoudessamme. Se on lähtenyt niin tulisesti keskittyneestä lyyrillisestä tempperamentista, että minkä paperiröykkiöiden alle vuotuiset kirjallisuusmarkkinamme sen hautaavatkin, sen sanat ja säkeet tulevat polttamaan itsensä niiden lävitse. Harvoin saa käsiinsä kirjaa, joka johtaisi ajatukset niin kauaksi paperista ja painomusteesta ja kirjallisuudesta kuin Siljon toinen runokokoelma ja osaksi ensimäinenkin. Harvoin on kukaan runoilija Suomenmaassa seisonut runottarensa edessä sellaisella rippilapsen vilpittömyydellä, sellaisella sydämen hartaudella kuin "Maan puoleen"-kokoelman tekijä. Hänen tunnustuksillaan, hänen itsetutkisteluillaan, hänen innostuksellaan on omituinen hiljainen, salaperäinen sulo, ja kiistämätöntä on, että se mikä tässä runoilija-ilmestyksessä on viehättävintä, unohtumattominta, ei ole kuva- eikä sanataiteilija, ei ole rytmi- eikä riimitaituri, vaan runoilija itse, ihminen itse.

Eihän ole itse asiassa ihmeteltävää, ettei Siljon runous yleisön tietoisuudessa ole vielä saavuttanut sitä asemaa, mikä sille oikeudella kuuluu. Missä persoonallisuuden suuruutta mitataan sanojen suuruuden mukaan, missä ajatuksen hämäryys käy syvämielisyydestä, siellä jää sellainen valikoiva, hiljainen ja selkeä taiteilija-yksilöllisyys kuin "Runojen" ja "Maan puoleen"-kokoelman tekijä helposti varjoon. Mutta kirjallisuuden historia opettaa meille, että kun monet suuret sanat ovat kuolleet sen päivän mukana, joka on muodostanut niiden ensimäisen ja ainoan kaikupohjan, on kuiskaus voinut kuulua vuosisatojen päähän. Hiljaisuuskin, joka puhuu todellisen runoilijan säkeiden välistä, voi olla kaunopuheisempi kuin kaikkien päivän pikkuprometheusten manaukset ja uhmat.

Huonosti varmaan ymmärtäisi kuitenkin se runouden kieltä, joka uskoisi, että Siljon resigneerattujen säkeiden takana olisi lepo ja rauha. Siljon parhaat runot ovat syntyneet sielullisesta jännityksestä, niiden voima on siinä eetillisessä taistelussa sisäiseen vapauteen ja uskollisuuteen itseään kohtaan, jota ne heijastavat. Mikään ei häntä niin peloita kuin "tottumusten tie", hän tahtoo juoda "pisar pisaralta" pohjaan kalkkinsa lievitystä pyytämättä, ja jo esikoiskirjansa ensi runossa suorittaa hän vaalinsa:

Polta rantaan varmat laivat, unhoon peitä mennehet säästä paluun häpeet, vaivat, heikot askelet!

On jotain erinomaisen spartalaista, melkein kuin sotilaallista tässä runoilijassa, spartalaista ja samalla — kristillistä. Ei ole helppo sanoa, kumpi ominaisuus on vallitsevampi: spartalainen ankaruus ja kovuus vaiko kristillinen alistuvaisuus ja nöyryys. Luulen, että kristillinen resignatsioni ja hartaus sittenkin ovat hänelle ominaisimmat, että ne ikäänkuin nousevat hänessä syvemmistä hetteistä. Missä tapaa nykyisessä laulurunoudessa sellaisen palavan hartaan tunteen kuin se on, joka on antanut "Rukoukselle" ensi kokoelmassa ja "Kuolinripille" toisessa niiden järkyttävän kauneuden? Siteeraan jälkimäisestä muutamia säkeitä:

Herra, vielä armon anon, Herra, vielä voimas suo: tuta tahdon elon janon, tahdon rientää elon luo,

jaloin paljain käydä halaan, tieni hurmein kostuttaa, jotta joka askel-alaan verenkukka versoaa;

suudelmin maan tahdon peittää, ihmiselon polkeman, tielle sydämeni heittää, tomuun eteen kulkijan;

maassa matain, sovitusta pyytää pyhän elämän, rukoella siunausta tuonen unhon lempeän!

On mieltäkiinnittävää nähdä, miten elämä yhtaikaa vetää luokseen ja työntää luotaan tätä runoilijaa. Hän "tahtoo tuta elon janon", hän kysyy tietä "elon juhlivan luo", mutta hänen askeettinen luontonsa vetää hänet taas takaisin "tuoksuvista kylistä" ja "välkehtivistä kaupungeista" ja ihmisten pienistä iloista turvalliseen yksinäisyyteen, ja jo seuraavassa hetkessä on hän valmis ylistämään "kapeaa, neitseellistä vuodetta" ja "aatoksen rauhaa", jota hän ei ihmisvilinässä löydä. Kuvaava on tässä suhteessa m.m. seuraava runo paisuvine loppu-akkordeineen:

ELÄMÄN KEMUT.

En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä! Näin sameaksi viinis, en tippaakaan ma maistanut siitä. En kiitä, en myöskään soimaamaan pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai. Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.

En viiniäis juonut, ja karkelo muu oli ahdasta mulle: sun viinittäs sieluni humaltuu, sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle, ei harmaa päivä, ei päätös muu. Minun maljani on meri ja aurinko ja kuu: ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe vierahaksi mulle!

Tämän runon viime säkeet vievät meidät luonnon maailmaan, joka runoilijalle tuntuu kotoisemmalta kuin ihmisten ja kulttuurin ja josta hänen mietiskelynsä ja tunteensa löytää kauneimmat vertauskuvansa. Jo ensi kokoelmassa on muutamia ihastuttavia luonnonhymnejä — niin m.m. se joka alkaa sanoilla "Kukkastuoksu, linnunlaulu, sini taivahan" —, mutta toisessa kokoelmassa, joka kaikkineenkin todistaa suurta kehitystä esikoiskirjaan verraten, elää luonto vielä intensiivisempää ja persoonallisempaa elämää. Tuoksuvan vehmas on m.m. kolmiosainen "Kevät"-runo. En tiedä, minkä osan mieluimmin lainaisi näytteeksi, ehkä viimeisen:

Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot toivo toisen jälkeen herää elämään, sydän päivään avaa sadat sala-kennot, pyytäin suven mettä, pyhintään;

luottain elon isään, joka aina pitää murheen vähimmästä matajasta maan, jonka käden alla kaunihisti itää jyvä pienin esiin piilostaan;

jonka kutsu johtaa elon vapahdusta mullan raskaan alta, uumenista yön, jonka joka katse hehkuu lupausta hedelmistä nuoren luomistyön.

Runoilijalle, joka on kirjoittanut "Maan puoleen"-kokoelman, ei luonto ole mikään kuollut mietelmien ja mielialojen kehys, se on panteistiseen tapaan olemassaolon sielu ja ydin, elämä ja jumaluus. Niinkuin Assisin Franciscus personifioi Siljo auringon, se on hänen "Isänsä", hänen "Taattonsa" ja se läheinen suhde, mikä runoilijalla on luontoon, nostaa tämän nimityksen kauas yli koristeellisten epiteettien tason. Tyypillinen on esim. "Paimenen laulu". Paimen vie aamulla karjansa rannalle ja miettii laulua luonnon ylistykseksi. Mutta kuinka hän koettaakin tallentaa sanojaan, vie tuuli ja meri ja auringon kimallus ne hänen käsistään ja ennenkuin hän huomaakaan, alkaa päivä mennä mailleen:

Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi —? En muuta ma muistaa saata: minä aaltoja, tuulia paimensin, minä kuuntelin metsää, maata.

En ole koskaan ilman voimakasta ilontunnetta lukenut tätä pientä kolmisäkeistöistä runoa. Joka kerta kun tulen viimeisen edelliseen riviin — "minä aaltoja, tuulia paimensin" —, näen ikäänkuin itse meren kimmellyksen aukenevan eteeni ja tunnen hiekalla lahoavien kaislojen ja suolan hajun ja kuulen metsän lainehtivan kohinan. Ja kuitenkin ovat runon sanat ja mielikuvat mitä lakoonisimmat. Harvoin on niin säästeliäillä sanoilla sanottu enemmän.

Siljon runoutta ympäröi kaunis yksinäisyyden ilmakehä. Kuinka sisällisesti eristettynä ja yksinäisenä onkaan se nuoruus eletty, josta hänen tunteensa ja mielikuvansa ovat kasvaneet esiin! Siljon taidekeinot ovat ehkä yleensä liian karuja, liian pidättyviä, liian askeettisia, jotta ne kohta kääntäisivät suuren lukevan yleisön huomion hänen runouteensa. Mutta olen varma, että vähitellen on yhä useampi löytävä tien siihen hienoon, samalla kertaa leppeään ja ankaraan runouteen, joka kätkeytyy Juhani Siljon kahteen kokoelmaan — leppeään ja uskovaan luonnon, jumaluuden kasvojen edessä, ankaraan ja epäilevään ihmisten edessä. Tunteen aitouden rinnalla puhuvat Siljon runot älyllisesti kehittyneestä mielestä. Goethen elämänviisaus, että "voi täällä kaikkea kestää, yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin" puhuu usein Siljonkin runoudesta, välittömimmin ehkä pienestä, tekijälleen hyvin ominaisesta laatukuvasta "Kesälämmintä". Siljon runolaadun luonteenomaisimpia piirteitä on sen kaunis vakavuus — harvasta kirjailijastamme on leikki ja huumori niin kaukana kuin hänestä. Hänellä on suuri kunnioitus sanaa kohtaan, ja vaikka hänen taidevälineensä eivät useinkaan ole häikäiseviä, on hänen sanontansa kuitenkin aina huolellinen. Hänen sanansa eivät useinkaan tapaa lyyrillistä väreilevää mielialaa lennosta, mutta ne tuntuvat sitä helpommin kuvastavan hänen sisäisintä elämäntuntoaan, hänen eetillistä minäänsä. Harvoin hän virittää lyyransa jonkun ulkopuolisen, tilapäisen aiheen kunniaksi, mutta kun hän sen tekee, valitsee hän Paavo Cajanderin elämäntyön muiston ja kirjoittaa "Työn ballaadin", joka muodostaa lakoonisine, kimmeltävine säkeineen pysyvän muistomerkin Shakespeare-kääntäjän haudalle.

En tiedä, miten lopettaisin nämä rivit, joiden tarkoitus on ollut kääntää suuremmankin yleisön huomion siihen hienoon ja syvälliseen runoilijaan, jonka me Juhani Siljossa omistamme, jollen siteeraamalla paria säettä, jotka Siljon kokoelmia lukiessani ovat usein soineet korvissani. Rivit ovat Mickiewiczin (käännös Mannisen) ja olen kuullut ne kaiketi kuin kaukaisena säestyksenä suomalaisen lyyrikon hartaalle, totiselle ja ankaralle runolaadulle:

Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan, sydämen pyhä into ja pyrkimys jumalaan.

F.E. SILLANPÄÄN ESIKOISTEOS.

F.E. Sillanpää on uusi nimi kirjallisuudessamme ja osaksi uusi tyyppikin — ansioineen, rajoituksineen.

Hän on epäilemättä lahjakkaisuus, jopa siinä määrässä, että tekisi mieli arvostelijana heti käydä käsiksi hänen rajoituksiinsa ja puutteihinsa, koska ne hänen kieltämättömiä kirjallisia ansioitaan vastaan näkyvät niin mielenosoituksellisen selvinä ja huomiotaherättävinä. Seuratessaan tämän puoli neljättä sataa sivua käsittävän esikoisteoksen loppumattomia lyyrillisiä ja pseudolyyrillisiä vuodatuksia, joissa aitous ja teennäisyys, runous ja kirjallisuus yhtämittaa, itsepintaisesti, sivu sivulta riitelevät keskenään, tuntee lukija usein halua protesteerata, halua tehdä sivunlaitoihin rumentavia muistutuksia ja vastaväitteitä. Sillanpäällä on hiukan vaarallinen tapa kutsua — pienillä kaunopuheisilla eleillä — siellä täällä lukija osalliseksi juoneensa ja sen kehittämiseen ja lukija voi puolestaan tuntea tämän johdosta kenties kaksinkertaista halua todella tarttua, siellä täällä, kynän varteen. Jollei muussa tarkoituksessa, niin pyyhkiäkseen.

Tämä Sillanpään esikoiskirjan herättämä mielenkiinto, joka voi kutsua esiin lukijassa näinkin aktiivisia haluja, todistaa, että teos ei ole tavallisen vasta-alkajan. Itse asiassa etsii "Elämässä ja auringossa" muotoa hyvin omalaatuinen taiteilijatempperamentti. Sen erikoisuus ja tavallaan myöskin voima on meidän oloissamme harvinainen eroottisuus. Tekijän mielikuvamaailma kiertää melkein yksinomaan rakkaus- ja vaistoelämän aistimusten ympärillä, kaikki muut perspektiivit ovat ainakin päähenkilöiden kuvauksessa tukossa. Hänen sankarinsa ja sankarittarensa — Elias, Lyyli, Olga — elävät kaiken aikaa joutilaassa dolce far niente-tilassa, eräänlaisessa puoli-unessa, mistä he havahtuvat vain tuntemaan rakkauselämän aistimuksia tai, mikä tapahtuu sangen usein, älyllisesti erittelemään ja lajittelemaan näitä tuntemuksiaan. Niinkuin yleensä kirjailijoilla, jotka eroottisessa uskontunnustuksessa näkevät elämän syvimmän sisällön ja viisauden, niin laajenee Sillanpäälläkin rakkauden tunne jonkunlaiseksi kosmilliseksi jumalanpalvelukseksi, johon luonto ja itse taivaankappaleetkin ottavat osaa (mihin m.m. kirjan nimikin viittaa). Se tapa millä Sillanpää, varsinkin kirjansa alkupuolella, on kuvannut sitä luonnonelämää, joka kehystää hänen henkilöidensä rakkautta, on luonut tämän esikoisteoksen parhaat, mieleenpainuvimmat sivut ja yksityiset runokuvat. Miten kukat puhkeavat kevätpäivästä toiseen, miten linnut lentävät, miten varjot lankeavat, miten tuuli humisee, miten kuu keinuu taivaalla — kaikesta tästä on Sillanpäällä runsaasti omilla silmillä nähtyjä havaintoja ja lyyrillisiä mietelmiä. Hänen luonnontajulleen erikoista on sen kiintymys näennäisesti pieniin ja yksityisiin ilmiöihin ja esineihin. Hänellä ei tunnu olevan kykyä antautua ilman refleksionia luonnontunnelmaan, niinkuin esim. Juhani Aholla, ei myöskään taitoa piirtää plastillisesti ja havainnollisesti kokonaismaisemaa niinkuin esim. Maila Talviolla. Sillanpään sekä tunnelaatu että tekotapa on tässä suhteessa äärimmäistä impressionismia. Hänen huomionsa kiintyy yksityiseen kasviin, oljenkorteen, hyönteiseen, kiveen tavalla, joka jossain määrin muistuttaa lapsen tai luonnonihmisen uteliasta mielenkiintoa sitä kohtaan, mihin hänen silmänsä sattumalta osuu. Usein ovat nämä hänen luonnonhavaintonsa sovitetut teoksen pääjuoneen, rakkauskuvaukseen, ja silloin muodostavat ne ikäänkuin tuoksuvan ilmakehän sen ympärille, mutta toisinaan tuntuvat ne olevan siitä kokonaan erillään tai ovat ne siihen aivan mielivaltaisesti liitetyt. Jälkimäisessä tapauksessa raskauttavat ne vain kertomuksen muutoinkin hidasta kulkua ja vaikuttavat hajoittavasti lukijan mielenkiintoon. Vahvin on tunnelma kirjan alussa — ensimäiset sivut ovat tässä suhteessa aivan verrattomat —, loppupuolella tai oikeammin jo keskivaiheilla alkaa mielestäni teoksen sisäinen kiinteys löyhtyä ja raukeaa muutamilla sivuilla melkein kokonaan ylimalkaiseen mietiskelyyn ja verraten hedelmättömiin kirjallisiin käänteihin.

Sillanpään esikoisteokselle on nim. ominaista, että se, luonnonraikkaista lyyrillisistä yksityiskohdistaan huolimatta, on kokonaisuutena arvostellen sangen "literäärinen" kirja. Tekijä kantaa usein esiin kuin tarjottimella erikoisuutensa, hän ei siitä itse ole suinkaan tiedoton. Hän ei myöskään unohda valmistaa meitä, milloin jotain erikoista on odotettavana. Hän kirjoittaa esim. näin: "Kertomus alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut." Tai: "Kuvitelkaamme tässä taitteessa taas tekevämme Eliaksen olennon läpi pienen leikkauksen." Tai: "Meillä… on kuitenkin vielä viimeinen tilaisuus pieneen tunnelmaan." Ja kun hän on johdattanut kaksi nuorta ihmislasta juhannusyössä pariksi tunniksi aittaan — kohtaus on kirjan ratkaisevin tapaus —, kääntyy hän hienotunteisesti ovelta, vakuuttaen, ettei "ole maukasta seurata noita nuoria ihmisiä suljetun oven taakse", mutta lupaa samalla, että "tulee kyllä vielä enemmän kuin tarpeeksi aikaa eritellä näiden kahden tunnin tapauksia." Kaikki tällainenhan on "kirjallisuutta" sanan karkeimmassa mielessä.

Sillanpään kirjassa kasvavat saviheinät ja villiruusut rinnan. Jos äskeiset näytteemme olivat rikkaruohoja, niin ovat seuraavat epäilemättä katsottavat kukkasiksi. "Yö katsoo kuin lempeä eläin, joka ei osaa puhua." "Siellä istuu rastas eräässä latvassa ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt pitkin rinnettä saavat nähdä sen rusotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin. Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat oksat niinkuin onnelliset soreat kädet, näytellen taivaan lakeudelle tulipunaisia käpyjään." "Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, ne lentävät aivan läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla ketoaukeamalla lekottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä kukanlehteä, jotka ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti hypiteltäväkseen. Jossain aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa. Lähellä koivunlatvaa on yksi lehvä kellastunut. Tämä on kesää." Tekijälleen kuvaava, vaikk'ei esteettiseltä arvoltaan ehkä yhtä ehdoton, on niinikään seuraava palanen: "Sellaisen pienen kukanterän (veronican) muoto ja sisällys ovat nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän innoituksen tuntu." (Jossain määrin analoogisena mielikuvana tulee muistaneeksi Topeliuksen tunnettuja säkeitä: naturens gröna tankar — i blåa vågornas hamn.)

Sillanpään esikoisteoksen impressionistinen laatu houkuttelee lukijaa vavahtelemaan yksityiskohdissa. Jos koetamme kerätä vaikutelmamme kirjan henkilöhahmoista, on siitä vaikeampi antaa kokonaisarvostelmaa. Plastillisesti luovaa mielikuvitusta Sillanpäältä nähdäkseni vielä suurelta osalta puuttuu. Hänen henkilönsä ikäänkuin liukenevat omiin tunnelmiinsa ja psykoloogisiin itse-erittelyihinsä, heistä ei jää lukijan mieleen mitään kiinteää kokonaista kuvaa ajattelevina, tahtovina ja toimivina ihmisinä. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin Taaven, renkipojan, kuvaus, joka on mielestäni aivan mestarillinen rehevässä ja eloisassa tuoreudessaan. Tämän harvoilla piirteillä kuvatun tyypin takaa aukenee näköaloja kokonaisen yhteiskuntaluokan, renkipoikien, elämään. Päähenkilö, Elias, on eräänlainen myöhästynyt Werther, jonka hiutuvissa rakkauskuvitelmissa rococo'n keikaileva sirous tuntuu vaihtuneen ikäänkuin slaavilaiseen tapaan erittelevään ja psykologisoivaan sanamaalailuun. Myöskin kirjan naishenkilöissä on jotain, joka tuo mieleen venäläisiä romaaneja, jopa niinkin dekadenttisia kuin Artsybashewin. Mutta vaikkakin henkilökuvat näinollen ovat jääneet hiukan epämääräisiksi, on sanottava, että tekijä niissäkin osottaa aina voimaansa, milloin hän joutuu rakkausaistimusten alalle. Aivan verraton on hän varsinkin kuvatessaan kahden ihmisen rakkauskokemuksissa kohtauksia, tilapäisiä lähestymisiä, jolloin "ei mitään tapahdu ja kuitenkin tapahtuu".

"Elämä ja aurinko" on hyvin ansainnut sen huomion, minkä se on arvostelun taholta saanut osakseen. Sen tekijällä on oma estetiikkansa ja hän pitää kiinni sen eriskummaisuuksistakin itsepintaisuudella, joka melkein kutsuu esiin kunnioituksen tunteita. Hän antaa usein kylmän luonnontieteellisen havainnon käydä luonnonnäkemyksestä, älyllisen erittelyn mielialasta, fysiologian psykologiasta. Hänen teoksensa on kuin nuorenmiehen päiväkirja, kuumissa, ehkä myöskin hiukan joutilaissa aivoissa syntynyt, helteisinä päivinä ja valoisina öinä, lyhyenä ajanjaksona, joka kuluu koivunlehden puhkeamisesta sen kellastumiseen. Hän on ehkä vielä liian kalevalaisesti monisanainen, mutta hänen lukuisien kirjallisesti paisutettujen sivujensa keskeltä tapaa verrattoman kiinteitä ja tuoreita yksityiskuvauksia. Kuka osaa niinkuin hän kuvata kylän raitteja ja kaikkea sitä salamyhkäistä, mikä niillä kesäyössä tapahtuu? Ja kuka osaa niinkuin hän laulattaa rastasta, kun pojat kulkevat yöjalkaan?

Sillanpäällä on oma erikoisuutensa, oma tempperamenttinsa, joka tekee, ettei hänen "Elämänsä ja aurinkonsa" huku kirjojen tulvaan.

"KANSALLISTA ITSETUTKISTELUA".

Volter Kilpi nimittää uutta teostaan itsetutkisteluksi. Hän olisi voinut kutsua sitä yhtä hyvin uskontunnustukseksi: se sisältää mitä päättävimmällä ja elävimmällä persoonallisella vakaumuksella suoritetun kannanoton tärkeimmissä kulttuurikysymyksissämme. Uskontunnustuksen luonne on kirjalla lisäksi sikäli, että sen väitteet perustuvat enemmän tekijän sisäisen näkemyksen ja kokemuksen tietä saavuttamaan varmuuteen kuin lukijalle esitettyyn todistus- ja esimerkki-ainehistoon.

Mikä elinvoimainen, ajatuksia, myötämieltä, vastustushalua synnyttävä kirja, kirja, jonka jokaiselta riviltä tapaa tekijän persoonallisuuden, keskittyneenä noihin usein uhitteleviin, aina virkistäviin: "minä väitän", "minä uskon"!

"Arvostella" Volter Kilven teosta tietäisi samaa kuin arvioida omalta kannaltaan suhteensa kaikkiin niihin kansallisiin kysymyksiin, jotka ovat sen tutkistelun esineinä. Se taas vaatisi kokonaisen kirjan kirjoittamista, yhtä laajan kuin Kilven oma teos. Toivottavasti sellaisiakin syntyy. Arveluttavaa laimeutta sivistyselämässämme osottaisi todellakin, jos vain puoluepäivien ponsilauseet kykenisivät panemaan mieliä ja kyniä liikkeelle, mutta ei kansallisia elinkysymyksiämme niiden juuressa, niiden psykoloogisessa perustassa tapaileva selvitys-koe. Ruotsissa levisi Gustav Sundbärgin lentokirja "Om det svenska folklynnet", jota tarkoitukseltaan voi verrata Volter Kilven uuteen teokseen, lukuisina painoksina ja se herätti henkiin kokonaisen pienen poleemisen kirjallisuuden.

Volter Kilven teoksen hedelmällisin ajatus on nähdäkseni ajatus Suomen kulttuurin yhtenäisyydestä. Hän näkee mitä suurimman vaaran uhkaavan kansamme elämää, jos se käsitys pääsisi juurtumaan, ettei Suomi muodosta mitään sivistyskansallista kokonaisuutta, vaan että täällä elää rinnan kaksi kulttuuria, kaksi rotua, joilla molemmilla on oma tehtävänsä ja joiden täytyy käyttää kaikkia itsesäilytysvaiston tarjoamia keinoja suojellakseen omaa luulloiteltua erikoisuuttaan. Tekijä koettaa sekä historiallista, kansatieteellistä että psykoloogista tietä todistaa, että tällainen kielipoliittisten taistelujemme synnyttämä käsitys on mitä turmiollisin "näköharha". Käytännössä on ajatus Suomen sivistyksellisestä ja rodullisesta kaksinaisuudesta vienyt viime aikoina ruotsinkielisten n.k. eristäytymiseen, jopa suorastaan "aktiiviseen ruotsalaisuuteen", ja suomenkielisellä taholla on se toisinaan johtanut m.m. ruotsinkielellä suoritetun kulttuurimme enemmän tai vähemmän julkiseen vieromiseen, niin että esim. Runebergin asema Suomen kansallisrunoilijana ei ole enää yhtä kiistämätön kuin kymmenen, toistakymmentä vuotta sitten. Kuta kiinteämmin ruotsinkieliset linnoittautuvat omiin leireihinsä, sitä vieraammiksi käyvät suomenkieliset heidän sivistysharrastuksilleen, sitä vähemmän he yleensä joutuvat kosketuksiin ruotsinkielisten ja heidän pyrkimystensä kanssa, ja niin voi helposti tapahtua ja on jo osaksi tapahtunutkin, että se vuosikymmenien kulttuurityö, mikä meillä on ruotsinkielellä suoritettu ja jonka läheisimmiksi perijiksi nykyiset "eristäytyneet" ovat ilmoittautuneet, ei suomenkielisten taholla enää tunnu yhtä kotoiselta kuin ennen. Kielirajasta suomea- ja ruotsiapuhuvien välillä on syntymässä ja on jo osaksi syntynyt myöskin henkinen vedenjakaja, joka uhkaa silpoa kahtia meidän kansamme. Tämä kahtia-jako, jossa Kilpi näkee viimeisten vuosikymmenien kansallisen historiamme päävirtauksen, "on aiheuttanut suomenkielisellekin sivistyksellemme — joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava kärsineen — niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä menettänyt juurensa, niin on suomalaiselta sivistykseltä siinä mennyt menetyksiin sen kukasto ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on eristäytyessään irroittautunut siitä maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti uusiutuvat elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun jo kartutetun sivistyksellisen ja aineellisen vaurauden ja valmiuden".

Kansallisen herätysajan miehet näkivät, kuten tunnettu, Suomen kulttuurin ja kansan yhtenä. Runebergille ja Snellmannille oli tuntematon se kuilu, joka nykyään ruotsalaisessa kielenkäytössä ja ruotsalaisissa aivoissa on alkanut ammottaa "finnen" ja "finländaren" välillä. Sivistysrintaman yhtenäisenä säilyttäminen, kielirajoihin katsomatta, kuului niinikään m.m. Aspelin-Haapkylän kulttuuriohjelmaan (mikä käy ilmi esim. hänen erinomaisella taidolla käymästään polemiikista Runeberg-kysymyksessä "Ajan" vuosikerrassa 1909), ja tämän vuoden helmikuussa on Danielson-Kalmari puheessaan Yleisessä Ylioppilasyhdistyksessä lausunut mieleenpainuvia sanoja saman asian puolesta, kehottaessaan suomenkielisiä ylioppilaita liittämään suurten ruotsinkielisten runoilijaimme muiston "pysyväisesti tulevankin Suomen aateliskilpeen." Välillisestihän kuitenkin sekä Aspelin-Haapkylän polemiikki että Danielson-Kalmarin kehoitus todistavat, että suomenkieliselläkin taholla, varsinkin nuorten keskuudessa, se ajatus on alkanut voittaa alaa, että ruotsinkielellä tässä maassa suoritettu kulttuurityö on epäsuomalaista, on vierasta. Jos kaivataan lisätodistuksia, saa niitä riittävästi m.m. sanomalehtien palstoilta, varsinkin Kalevala- ja Snellman-juhlien tienoilla.

Omasta puolestani pitäisin sitä kantaa oikeana, joka puolustaa kulttuuririntamamme yhtenäisyyttä kielieroon katsomatta. On mielestäni jotain epähistoriallista, sivistyksemme entisyyttä kieltävää siinä, että on esim. koetettu järkyttää Runebergin asemaa suomalaisena runoilijana sillä perusteella, että hän kirjoitti silloisen sivistyneen säätymme valtakielellä ja ettei hänellä kansallisuuskysymyksessämme ollut samaa ohjelmaa kuin Yrjö-Koskisella tai Agathon Meurmanilla. Me tarvitsemme Kalevalan ja Kiven rinnalla Runebergin tietoista sankari-mieltä ja kehittynyttä muoto-ihannetta. Ruotsinkielisten runoilijaimme, pääasiassa juuri Runebergin välityksellä, on meidän kulttuuriimme niinikään langennut säde antiikin kauneusmaailmasta. Runebergin runous on kerran tavannut kaikupohjakseen koko kansan ja se joka kieltää "Vänrikki Stoolin" runoilijan, kieltää myöskin sen Suomen, joka hänet kerran on omakseen omistanut ja tunnustanut. Outo on näiden rivien kirjoittajalle myöskin käsitys, että se kieli, jolla suuri osa kulttuuripääomaamme on luotu ja jolla kansallista herätystämme on kerran julistettu, olisi "vieras" siinä merkityksessä kuin mikä ulkomaalainen kieli hyvänsä.

Kuten sanottu, ajatus Suomen kansan ja sivistyksen yhtenäisyydestä on mielestäni Volter Kilven teoksen voimakkain, hedelmällisin ajatus. Se muodostaakin sen ytimen, jonka ympärille tekijän muut väitteet ryhmittyvät. Näillä väitteillä on enimmäkseen hyvin paradoksimainen muoto eivätkä ne yleensä ole mairittelevia enemmän suomen- kuin ruotsinkieliselle sivistyksellemme. Käyttäen vuoroin ivan, vuoroin retoorisen rangaistussaarnan aseita, lausuu tekijä tuomionsa suorasukaisuudella, joka ei jätä tilaa epäilyksille siitä, että täällä on vuohia enemmän kuin lampaita — jos jälkimäisten, ankarasti ottaen, lainkaan voi sanoa olevan edustettuina. Jos taivaan valtakuntaan on vaikea päästä, niin ei totisesti ole helppoa päästä Volter Kilvenkään paratiisiin. Jollei syntisparalla ole pahempia kuolemansyntejä omallatunnollaan, niin kai hänen, ollakseen rehellinen, täytyy tunnustaa hiljaisessa itsessään, joskus langenneensa muodossa tai toisessa siihen "aatteelliseen harrasteluun", johon Kilpi tuhlaa niin paljon mefistomaista ivaa. Tekijän syytöskirjelmien osotteet ovat valitettavasti usein niin ylimalkaiset, niin laajalle tulkinnalle alttiit, että sopii peljätä, etteivät ne läheskään kaikki saavu tarkoitettuun maaliinsa. Yksi esimerkki: tekijä käyttää mielellään näissä osotteissaan m.m. tuota verraten helppohintaista, sisällöltään hyvin epämääräistä mainesanaa "kaunosielu", samaa mainesanaa, jonka varjossa hän itse on jo vuosien kuluessa saanut — aiheettomasti — vastaanottaa sanomalehtikirjoittajain kohteliaisuuksia! En usko, että tällaisilla voimatermeillä on paljon voitettu.

Yhteen sivistyselämämme arimmista kohdista on Kilpi osunut, puolustaessaan yksilöllistä työtä komiteatyön edellä. Aivan varmaan painaa julkista elämäämme liiaksi persoonattoman puolue-, valio- ja johtokuntamielipiteen tyrannia. Yksilöllinen alotekyky lyödään helposti lamaan, kun sitä on aina kontrolloimassa ja vakoilemassa tasapäinen komitea varovaisine, usein hedelmättömine kompromisseineen suuntaan ja toiseen. Terveitä, elinvoimaisia ajatuksia esittää Kilpi niinikään puolue-elämästämme, näyttämötaiteestamme sekä länsi- ja itäsuomalaisen kulttuurivirtauksen psykologiasta. Lukija huomaa joka rivillä, ettei tekijä ole saanut päätelmiään lahjana kynänsä kärkeen, vaan että niiden takana voi aavistaa vuosikausien henkisen työn ja elävän harrastuksen sitä kulttuuria kohtaan, josta me suomalaiset olemme vastuussa, ja jonka tulevaisuus, mitä valtiollisia vaiheita kohti kansamme kulkeneekin, on yksistään meidän omissa käsissämme.

"Kansallista itsetutkistelua" on persoonallinen, elävä kirja. Esseistinä muistuttaa Kilpi sekä arvostelun aforistisessa rohkeudessa että sanontatavan hiukan papillisessa kaunopuheisuudessa amerikkalaista Emersonia. Jonkun verran oudon vaikutuksen tekee se kielellinen seestymättömyys ja raskaus, joka yhä edelleen kaikesta ilmehikkyydestä huolimatta rasittaa Volter Kilven tyyliä. Epäilemättä se rajoittaa hänen lukijakuntansa piiriä. Toisinaan saa sen vaikutelman kuin hänen lauseensa vääntelisivät synnytystuskissa, saamatta ajatusta ilmoille. Mutta toiselta puolen tarjoaa Kilven lausetyyli kieltämättä omalaatuisen viehätyksen: lukija tuntee siinä mitä välittömimmin sen hengen käynnin, joka tekijässä tapahtuu, lukija kutsutaan ikäänkuin itse osalliseksi siihen kamppailuun ja etsintään, jonka tekijä suorittaa, koettaessaan vangita ideoita kaikilla kielenkäytön keinoilla.

GUSTAV PHILIP CREUTZ.

Siinä suurpiirteisessä, älyllisen kimaltelevassa runossa, jonka Tegnér kirjoitti Ruotsin Akatemian viisikymmenvuotiseen juhlaan, on omistettu myöskin Ruotsin ainoalle paimenrunoilijalle, suomalaissyntyiselle Gustav Philip Creutzille muutamia säkeitä, jotka nerokkaassa lakoonisuudessaan sisältävät mitä sattuvimman määritelmän Creutzin runolaadusta, samalla kun ne osottavat kuinka korkealle Tegnér arvioi Creutzin merkityksen Ruotsin kirjallisuudessa. Hän sanoo Creutzin runouden olemuksesta m.m. että se on "länsituulta ja aamukastetta" ja että se on "suloinen kuin leivojen laulu keväällä". Mutta jo paljon ennen Tegnériä oli Franzén viisikolmatta vuotiaana juhlinut maanmiestään Creutziä runossa, joka sai Akatemian palkinnon siitä huolimatta, että se soti "kaikkia tunnustettuja sääntöjä vastaan", ja jota syystä vieläkin pidetään nuoren Franzénin mestariteoksena. Myöskin kolmas huomattava ruotsinkielinen runoilija, Levertin, on eräässä hienossa esseessä tunnustanut ihailuaan Creutzin sirolle rococo-runottarelle. [Gunnar Castrén: Gustav Philip Creutz, Albert Bonnier. Stockholm, 1917.]

Tegnér valitti jo, että Creutz oli unohdettu ja mainitsee syyksi hänen "yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa". Meidän päivinämme lienevät Creutzin lukijat etsittävät yksistään Ruotsin kirjallisuuden tutkijain ja erikoisharrastajien joukosta. Siinä puolessatoista sadassa vuodessa, mikä on kulunut Creutzin ajasta, on pohjoismaiden runous elänyt niin monta vaihetta ja tunnustanut niin erilaisia ihanteita, että Creutzin runoelmat nykyaikaisten kirjojen joukossa epäilemättä tekevät yhtä vieraan vaikutuksen kuin paimenetarta leikkivä rococo-markiisitar tekisi meidän asfalttisilla, bentsiinituoksuisilla kaduillamme. Mutta silti voi syyllä väittää Creutzin runoudella olevan yhä vielä muutakin arvoa ja mielenkiintoa kuin vain historiallista. Se joka voi tunkeutua sen kirjallisen, ajan hengen ja maun inspiroiman kuvakielen taakse, löytää Creutzin runoudesta herkän lyyrillisen suonen, ei kovin vahvan eikä voimakkaasti sykkivän, mutta välittömän ja aidon. Varsinkin luonnontunteen runoilijana voi Creutz vieläkin välittömästi vaikuttaa nykyaikaiseen lukijaan.

Tri Castrénin uusi teos on suurin erikoistutkimus tästä suomalais-ruotsalaisesta runoilijasta. Ennemmin on myöskin toinen suomalainen tutkija, tri Hultin, julkaissut Creutzin koottujen teosten yhteydessä runoilijan elämäkerran.

Creutzin runollisesti tuottava kausi ei ole pitkä, se ulottuu vain hänen 32:een ikävuoteensa, minkä jälkeen diplomaattiset kirjeenvaihdot tulevat runonteon tilalle. Creutz syntyi v. 1731 ja eli lapsuutensa Malmgårdissa, Pernajan pitäjässä. Myöskin äidin puolelta, joka oli syntyään Wrede, oli Creutz suomalaista sukujuurta. Hänen enonsa, tunnetut Hattu-päälliköt Henrik ja Fabian Wrede pitivät itseään suomalaisina ja katsoivat olevansa oikeutettuja Ruotsissa esiintymään Suomen edustajina. Niinpä käytti Fabian Wrede v. 1743 ritarihuoneessa taistellessaan tanskalais-puoluetta vastaan sanontatapaa "me suomalaiset vapaasyntyisenä kansana j.n.e." Enojen Hattu-politiikka ja ranskalais-ystävyys tuli myöskin Creutzin ojennusnuoraksi hänen myöhemmässä valtiollisessa toiminnassaan, mutta sensijaan ei hänessä voi huomata Wrede-veljesten suomalaisharrastuksista jälkeäkään. Creutz piti itseään ruotsalaisena.

1749 tuli Creutz ylioppilaaksi Turkuun ja kahta vuotta myöhemmin tapaamme hänet Ruotsissa, missä hän kohta, nähtävästi enojensa vaikutuksesta, pääsi ylimääräiseksi virkamieheksi kansliakollegioon (ministeriöön) ja jonkun ajan kuluttua prinssi Fredrik Adolfin kavaljeeriksi. Hän tuli tällöin myöskin jäseneksi runoilijatar rouva Nordenflychtin ympärille kerääntyvään, valistusajan filosoofien hengessä toimivaan kirjalliseen seuraan n.k. "Tankebyggarordeniin" ja siinä kehittyy hänestä runoilija. Kaikki mainittavimmat tuotteensa painatti hän tämän seuran julkaisemissa albumeissa.

Sen, joka tahtoo muodostaa itselleen käsityksen Creutzin mielikuvamaailmasta — ja rococo'n estetiikasta —, on luettava hänen laajin runoelmansa "Atis och Camilla". Sen näyttämönä on arkadialainen maisema tuuheine lehtoineen, sirisevine lähteineen ja hivuttavine auringonnousuineen: rococo'n runollinen yhteismaa, jonka lukemattomat ajan runoilijat olivat kansoittaneet rakkaudenkaihoisilla papittarilla ja paimenettarilla ja rohkeilla ja tulisilla paimenilla ja metsämiehillä. Rakkaus on tämän paikallisuuden jumaluus ja me aavistamme hänen temppelinsä siron pylväsrivin jokaisen polun ja käytävän päässä, jonka yli etelän laakerit tai pohjolan haavat ja lehmukset ojentavat oksiaan. Tämä Arkadia ei ole löydettävissä miltään kartalta eikä se tiedä mistään historiallisesta ajasta, se on uneksittu vanhojen kirjojen ja vanhojen taulujen mukaan aivoissa, jotka olivat väsyneet kulttuuriin ja seuraelämään ja mielellään lepuuttivat itseään yksinkertaisen, vapaan elämän ja luonnon kuvitelmilla. Creutzin "Atiksen ja Camillan" aihe on paimenrunoissa tavallinen: ensi rakkaus herää kahdessa nuoressa sydämessä, jotka monien koettelemusten ja onnettomuuksien ja monien huokausten jälkeen löytävät toisensa. Sirotekoisella aleksandriini-mitalla kertoo runoilija rakkausparinsa kokemukset, lainaten vertauskuvansa klassillisen ja jälkiklassillisen, varsinkin ranskalaisen kirjallisuuden yhteisistä asevarastoista. Creutzin ansioksi on luettava se keveys ja luontevuus, millä hän tuo ruotsinkieleen tämän mielikuvamaailman, sekä useat yksityiset kohdat, joissa sovinnaisen kuvakielen alta kuultaa todellinen lyyrillinen luonnonnäkemys ja todellinen tunne. Jälkimäisiin kuuluu varsinkin Camillan rakkaudentunnustus Atikselle, jonka Castrénkin on teokseensa lainannut.

Kohta "Atiksen ja Camillan" ilmestymisen jälkeen eli v. 1763 nimitettiin Creutz Ruotsin lähettilääksi Madridiin ja kolme vuotta myöhemmin Parisiin. Tämän jälkeen runoilija kokonaan väistyi diplomaatin tieltä. Matkallaan Madridiin poikkesi hän Ferney'ssä, tervehtimässä Voltairea, runoutensa epäjumalaa. Filosoofi-patriarkka, joka ei ollut tunteeton pohjoismaisen vieraansa mairitteleville ylistyksille, ihastui siinä määrin Creutziin, että kirjoitti hänen käyntinsä jälkeen, että olisi mielellään viettänyt kokonaisen elämän sellaisessa seurassa. Parisissa hankki Creutz itselleen hovin erikoisen suosion: sekä Ludvig XV ja tämän vaikutusvaltainen rakastajatar du Barry että Ludvig XVI ja Marie Antoinette kohtelivat häntä huomaavaisemmin kuin useimpia ulkovaltain ministerejä. Creutz ei jättänytkään käyttämättä mitään tilaisuutta juhliakseen niitä, joilla oli valtaa ja vaikutusta. Myöskin Ranskan johtaviin ministereihin tuli hänen suhteensa pian läheiseksi kuin mieskohtaisen ystävän. Tämä olikin hänelle suureksi eduksi hänen valvoessaan Ruotsin lähettiläänä isänmaansa etuja. Hänen voimia ja taitoa kysyväksi diplomaattiseksi tehtäväkseen oli ennen muuta tullut saada Ranskaa ylläpitämään Ruotsin kanssa sopimusta, jonka mukaan Ruotsi nautti Ranskan valtiovaroista melkoista vuotuista avustusta. Monta kertaa näytti asema jo uhkaavalta, mutta Creutzin onnistui saada välikirja aina uudistetuksi, vaikka Ranskan suorittama erä ei enää myöhemmin ollut niin pyöreä kuin aikaisemmin. Varsinaisten diplomaattisten toimien ohella sai Creutz kuninkaaltaan ja ystävältään Kustaa III:lta tehtäväkseen suorittaa myöskin yksityislaatuisempia asioita. Hän sai hankkia kuninkaalle hänen tarvitsemansa jalokivet, ja milloin Kustaa halusi tilata itselleen hienomman puvun, sai Creutz kääntyä Parisin räätälien puoleen ja itse valvoa niiden valmistusta. Myöskin Ruotsin pääministeri uskoi hänelle samanlaatuisia tehtäviä.

Mutta diplomaattisen toimintansa ohella — joka ei ollut niinkään vähän voimia ja aikaa kysyvä, sillä entisen runoilijan tuli kaksi kertaa viikossa lähettää kotimaahansa tarkat raportit poliittisesta asemasta ja mikäli mahdollista myöskin hovin skandaalihistorioista — ehti Creutz laajasti seurustella naisten kirjallisissa salongeissa ja filosoofien ja taiteilijain parissa. Hän oli ajan kuuluisien sinisukkien, rouva Geoffrins'in ja rouva Deffand'in vastaanotoissa ja seurusteli tuttavallisesti ensyklopedistien, kuten Diderot'n ja Marmontelin, kanssa. Itse antoi Creutz niinikään loistavia päivällis- ja iltakutsuja, joissa nähtiin ajan huomattavimpia diplomatian ja taiteen edustajia. Tämä suomalainen runoilija on aikoinaan pitänyt Parisissa hovia, joka tuskin missään suhteessa on jäänyt jälkeen hienoimmista ja loistavimmista mitä Seinen maailmankaupungilla oli tarjota. Creutz katsoi velvollisuudekseen "edustaa" kuningastaan ja isänmaataan ja hänen tapansa olivat sentähden joka suhteessa suuren herran. Kun hän lähti Fontainebleau'hon kuninkaan vastaanottoon, antoihan valjastaa kuusi hevosta vaunujensa eteen ja otti mukaansa hovimestarinsa, kaksi kamaripalvelijaa, kolme lakeijaa, lukuunottamatta ajuria, tallirenkiä y.m. tarpeellista palveluskuntaa. Suurina juhlapäivinä antoi hän asuntonsa edessä olevan suihkukaivon ruiskuttaa viiniä kansan iloksi. Nuorenmiehenkotiinsa hankki hän mytoloogisia alastomuuksia esittäviä tauluja tunnetuilta mestareilta, suuren kirjaston ja kallisarvoisia hopea-kalustoja. Mitään perintöä ei Creutzilla ollut eikä hänen lähettiläs-palkkansa luonnollisesti riittänyt tähän komeuteen, vaan sai Ruotsin valtio myöhemmin, Creutzin lähdettyä Parisista, kauniisti suorittaa mitä lähettiläs oli jäänyt velkaa. Castrén sanoo, että Creutz pysyi suhteissaan rahaan runoilijana elämänsä loppuun saakka. Ehkä yhtä hyvällä syyllä voisi kysyä, eikö hänen leveässä elämäntavassaan vielä hänen lähettiläsvuosinaan Parisissa ilmene hitunen suomalaista rusthollaria?

Olisi väärin sanoa, että Creutz olisi osottanut diplomaattisessa toiminnassaan mitään erikoista nerollisuutta, hänen suurimmaksi ansiokseen lienee luettava hänen järkkymätön uskollisuutensa herraansa ja kuningastansa kohtaan. Mitään voimakkaampaa vaikutusta ei nähtävästi hänen persoonallisuutensakaan tehnyt niihin kirjallisiin ja diplomaattisiin piireihin, joiden kanssa hän seurusteli. Pieni huumorin varjo lankeaa hänen ylitseen esim. filosoofi Diderot'n kertomuksesta, että hän, Creutz, joka aamu lankesi polvilleen erään Venusta ja Adonista esittävän taulun eteen. Sokea, teräväpäinen ja -kielinen rouva du Deffand antaa hänestä sen todistuksen, että hän oli "pedantti" ja "imartelija" ja Creutzin kutsujen johdosta valittaa hän, että "on hirveää lähteä Creutzin luo, mutta viettää iltansa yksin on vielä hirveämpää." Tällä runoilija-diplomaatilla on ollut harvinainen mukautumiskyky ympäristöönsä, mutta tuntuu siltä kuin hän olisi katsonut velvollisuudekseen ylen suuressa määrässä omistaa itselleen ranskalaisten rakastettavuutta, koskapa useat aikalaiset ovat panneet merkille hänen tavattoman kohteliaisuutensa ja imarteluhalunsa.

Kustaa III palkitsi Creutzin lähettilästoiminnan kutsumalla hänet kansliapresidentikseen (pääministeriksi), mitä korkeaa virkaa Creutz hoiti kaksi vuotta eli kuolemaansa saakka (v. 1785). Mitään suurempaa omintakeisuutta ei hän tässäkään toimessaan osottanut, mutta kyllä lahjomatonta uskollisuutta ihailemaansa kuningasta kohtaan sekä suurta loiston-halua, sillä hän tahtoi, samoinkuin lähettiläänäkin, häikäistä ulkovaltain edustajat. Valistusajan filosoofien oppilaasta oli vähitellen karsiutunut pois koko määrä vapaamielisyyttä, mikä ilmenee m.m. siinä, että hän, entinen kirjailija, kansliapresidenttinä tuskitteli sitä hetkeä, jolloin Kustaa oli suostunut — painovapauteen.

Harva suomalainen on noussut sellaisille yhteiskunnan huipuille kuin Creutz. Hänen menestyksensä avain ei ollut erikoisessa lahjakkaisuudessa, vaan oli se hänen syntyperässään, joka hankki hänelle pääsyn hovin läheisyyteen, ja hänen harvinaisessa, vaivattomassa mukautumiskyvyssään. Helposti, kuin leikitellen, omisti hän valistusajan aatemaailman ja runoteorian, keveästi, ja taaskin kuin leikitellen, puki hän rococo'n yhteisen mielikuvamaailman kirkkaihin, ilmaviin ruotsalaisiin aleksandriini-säkeihin. Tämä vaatimattomassa suomalaisessa pietistikodissa kasvanut nuorukainen oppi kohta suureen maailmaan tultuaan suuren herran eleet ja tavat. Creutz oli epäilemättä suuri taituri, virtuoosi, runoudessaan ja elämässään. Hänen luonteessaan vallitsi käytännöllinen sopusuhtaisuus, mikä oli varmaan enemmän onnenlapsen kuin filosoofin tasapainoa. Se helppous, millä hän jätti, voipa miltei sanoa unohti runouden, osottaa jo sinänsä, ettei hänessä runoilija koskaan elänyt aivan voimakasta elämää. Hänestä voisi ehkä väittää, että hän on ollut pintapuolinen tavalla, joka on ulkonaisen menestymisen ehtoja. Hänen rakkauselämyksistään emme tosin tiedä mitään, mutta se, minkä hänestä yleensä tunnemme, osottaa, ettei hän kokenut koko elämänsä aikana mitään järkyttävämpiä kriisejä. Kihti oli hänen vakavin onnettomuutensa ja se hiukan varjosti loppu-iällä hänen epikurealaista elämänkatsomustaan. Hänen virka-uralleen oli eduksi, että häneltä riitti innostusta kaikkia esimiehiään kohtaan. Hänellä oli erinomaisen helppo kumartaa kuninkaita ja ministereitä ja heidän rakastajattariaan, eikä hänen kumarruksensa ollut syvä siinä mielessä, mitä hänen nuorempi runoilijaveljensä Leopold tarkoitti, kun hän kehoitti kumartamaan niin syvään, ettei "ylhäinen houkka" huomannut hymyä kumartajan suupielissä. Creutz kumarsi sielunsa vakaumuksesta.

C. A. Ehrensvärd on sanonut, että "kaikki ruotsalaiset, joilla on ollut makua, ovat olleet käyränenäisiä" ja että "Creutz oli suomalainen ja pystynenäinen". Syyllä väittää Creutzin viimeinen elämänkertoja, ettei Creutzin nenä ollut ainoa, joka eroitti hänet tyypillisesti ruotsalaisesta. Ellen Key on kerran Ateneumissa (v. 1898) julkaisemassaan kirjoitelmassa Tavaststjernasta antanut mielestäni sattuvan luonnekuvan suomen-ruotsalaisen runouden asemasta Ruotsin kirjallisuudessa. Se, mitä hän pitää Suomen runoilijaan erikoisuutena ruotsalaisiin verraten — lämpimämpi ja välittömämpi tunteellisuus ja köyhempi, mutta myöskin yksinkertaisempi kuvakieli — pitää paikkansa Creutziinkin nähden. Suomalaista perintöään saanee Creutz niinikään kiittää siitä, että hänestä tuli, kuten Castrén, tietääkseni täydellä syyllä, väittää, Ruotsin kirjallisuuden ensimäinen luonnonrunoilija.

Meillä suomalaisilla on syytä muistella, että Suomi on antanut Ruotsille sen siroimman rococo-runoilijan, samoinkuin yhden sen valistusajan tyypillisimmistä diplomaateista ja hyvinkasvatetuista kavaljeereista. Tri Castrénin laaja, perusteellinen tutkimus on mitä viehättävintä lukemista sille, joka haluaa hetkeksi unohtaa nykyisyyden ja retkeillä paimenrunouden arkaadisille maille tai seurata runoilija-lähettilästä Ranskan rococo-hovin juonilla täytettyyn ilmapiiriin.

TOPELIUS LYYRIKKONA.

Kukaan Suomessa syntynyt ei ole siinä mielessä eikä siinä määrässä kuin Topelius ollut viime sukupolvien seuralainen niiden eri ikäkausina. Hänen satunsa ja Luonnon- ja Maamme-kirjansa ovat tehneet hänestä lapsien liittolaisen ja uskotun — suuren "sedän", jonka kaltaista ei todennäköisesti koskaan enää tule —, hänen historialliset seikkailukertomuksensa ovat säestäneet satojen tuhansien nuoruusvuosia ja hänen runoutensa on saavuttanut laajaa ja sydämellistä vastakaikua myöhäisiin ikäkausiin saakka. Sadunkertojana ja nuorisokirjailijana ei hänellä varmaan olekaan maailmankirjallisuudessa monta vertaistaan ja vain harvat ovat hänet tällä alalla voittaneet. Jälkimäisiin lienee luettava vain sellainen saturunoilija kuin H. C. Andersen, jonka kertomuksiin kätkeytyy filosoofisesti syvempi ja runollisesti hienompi vertauskuvallisuus. Läheskään yhtä suureksi ei Topeliuksen merkitystä laulurunoilijana voi arvioida, lieneepä hänelle vaikea vaatia lyyrikkona mitään yleiseuroppalaisesti tunnustettua asemaa, mikä hänellä saturunoilijana kieltämättä on.

Meidänkin kirjallisuudessamme varjostaa kaksi runoilijaa Topeliusta lyyrikkona: Runeberg ja Stenbäck. Heidän välillään seisoo Topelius, vailla Runebergin syvää persoonallista luomisvoimaa ja vailla Stenbäckin lyyrillistä tulisuutta, taiturimaisempana ja myöskin älyllisesti liikkuvampana kuin kumpikaan heistä. Topeliuksen lyriikassa on kirjallisilla herätteillä ja vaikutuksilla suurempi sija kuin hänen molempien samanaikaisten runoilijaveljiensä tuotannossa: vahva suoni aikakauden yhteisiä romanttisia aiheita ja mielikuvia kulkee läpi Topeliuksen laulurunouden samoinkuin hänen proosakertomustensakin. Jos jälkimäisissä voimme havaita varsinkin Walter Scottin vaikutusta, niin tarjoo edellinen sensijaan useita ja hyvinkin helposti havaittavia yhtymäkohtia Victor Hugon ja Heinrich Heinen runouteen. Suuremmassa määrässä kuin Runeberg ja Stenbäck oli Topelius samalla maailmanporvari: tuskinpa kenenkään suomalaisen runoilijan tuotannossa heiastuu siinä määrässä kuin Topeliuksen aikakauden historialliset tapahtumat ja yleiseuroppalaiset aatevirtaukset. Topelius ei niitä tulkitessaan useinkaan mennyt syvälle, mutta hänen taiturimainen lyyransa vangitsi aina jotakin siitä kaiusta, joka oli lähtöisin mahtavammista ja voimakkaammista runosoittimista. Hänen Napoleon-runonsa ovat tässä suhteessa kuvaavia. Niiden kirkas mutta heikko ääni kalpenee sen ihailun, rakkauden ja vihan paatoksen rinnalla, jonka korsikkalaisen haamu on herättänyt Europan suurimpain runoilijain rinnoissa.

Topelius on epäilemättä enimmän omaa itseään yhdistymättömien, lapsellisen yksinkertaisten tunteiden tulkkina. Suomalaisen sisämaaluonnon hentoa kauneutta on Topelius laulanut tuoksuvissa säkeissä, ennen kaikkea Sylvia-runoissaan. Runeberg oli oikeassa väittäessään, ettei kukaan osannut niinkuin Topelius kuvata sitä "ilmaa", joka ympäröi suomalaisia maisemia. Topeliuksen kirkkaassa ja usein hiukan ilakoivassa sanonnassa ja keveissä rytmeissä onkin ikäänkuin linnunlaulua ja suviauringon kimallusta. Kuinka verrattoman suomalaisen maiseman piirtävätkään kohta ensi säkeet "Kevätpäivässä Kangasalla", säkeet, joissa sanonnan yksinkertainen sulo yhtyy poljennon hilpeään helinään:

Jag gungar på högsta grenen af Harjulas högsta ås; vidt skina de blåa vatten så långt de af ögat nås! Af Längelmänvesis fjärdar der skimrar ett silfverband, och Roines älskliga vågor i fjärran kyssa dess strand.

Tällaiset säkeet ovat, kahdella kielellä, laulaneet itsensä jokaisen suomalaisen korvaan ja ne nousevat vaistomaisesti huulille suomalaisen seistessä sisämaaluonnon idyllisen kauneuden lumoissa.

Myöskin uskonnollisten tunteiden tulkkina on Topelius huomattava, vaikka hän ei saavutakaan Stenbäckin virsirunouden mieltäjärkyttävää voimaa. Kaikki syvempi tragiikka, syvemmät ristiriidat, syvempi suru löytää vain harvoin Topeliuksen runoudessa ilmaisun. Ilo ja tuska leikkii hänen tuotannossaan ikäänkuin pinnalla, ne eivät tunkeudu niin syvälle, että ne paljastaisivat persoonallisuuden ytimen, sen mikä ihmisessä on keskeisintä ja minkä teho on toisiin ihmisiin vaikuttavin ja suurin. Yksi Tegnérin tai Stagneliuksen säepari, luettuna Topeliuksen runouden lomassa, voi pitkäksi aikaa viedä maun Topeliuksen lyriikalta, jos runoudesta etsii ensi sijassa persoonallista erikoisuutta ja voimaa. Mutta kieltämättä on Topeliuksen lyriikalla oma alansa, romanttisen haaveen ja idyllin, jossa sitä vaikeasti kenenkään toisen laulurunous voisi korvata.

Topeliuksen runouden korkeimmat huiput ovat mielestäni etsittävät varsinaisen lyriikan ulkopuolelta: ne ovat ballaadit "Den resande studenten" (Matkustava ylioppilas) ja "Vintergatan" (Linnunrata) — kaksi runoa, jotka sekä aiheeltaan että muodoltaan ovat sangen kaukana toisistaan ja jotka kumpikin suunnallaan merkitsevät Topeliuksen runouden äärimmäis-saavutuksia. "Matkustava ylioppilas" lähentelee aivan harvinaisessa keskityksessään pienen ballaadin ihannetta. Jokainen säe, jokainen sana vie aihetta eteenpäin ja ennenkuin lukija arvaakaan on keveästä, melkein karkeloivasta alusta kasvanut pieni tragedia, joka piirtyy lähtemättömästi mieleen. Tällä runolla on samalla jokin erikoissuomalainen, ikäänkuin kulttuurihistoriallinen tuoksu, jonka aitoudesta on mahdotonta erehtyä. Tämä Topeliuksen ylioppilas on sama, jonka tunnemme Runebergin "Hannasta" ja Ahon "Papin tyttärestä", "Papin rouvasta" ja "Keväästä ja takatalvesta". Topelius on antanut hänelle suppeudessaan ehkä kaikkein nerokkaimman ilmaisun. Kuinka verrattomasti maalailevatkaan kohta ensi säkeet (joita on toivotonta koettaa kääntää) sekä kuva- että rytmi-kielellään ylioppilaan tuloa maalaistaloon. Me kuulemme hänen piiskaniskunsa viuhinan ja näemme hänen kärryjensä vierivän pihalle:

Hans röst man hörde på afstånd ren, hans gyllne lyra i solen sken, hans piska small, och i raskt galopp han körde till gården opp.

Aiheeltaan paljon suurempi runo on kuitenkin "Linnunrata", joka kuuluu kaikkein parhaimpaan mitä ruotsinkielellä on kirjoitettu. Se ei ole ainoastaan Topeliuksen suurpiirteisin runo, vaan se on samalla erinomaisen kuvaava tekijänsä ajatus- ja tunnemaailmalle. Runo on yleisesti tuttu, mutta meidän on syytä siinä viipyä, koska se paljastaa kaikkein keskeisimpiä puolia Topeliuksen maailmankatsomuksessa ja persoonallisuudessa.

Runo kertoo, kuten tunnettu, kahdesta rakastavasta, Salami ja Zulamith, jotka kuoleman jälkeen tuomittiin asumaan eri tähdillä taivaan äärettömyydessä. Heidän rakkauden kaipuunsa oli kuitenkin niin suuri, että he alkoivat, kumpikin suunnallaan, rakentaa siltaa toisensa tähteen ja niin syntyi tuhansien vuosien jälkeen Linnunradan "Tähtisilta", jota myöten rakastavat juoksivat toistensa syliin. Mutta keruubit riensivät kauhuissaan kertomaan Jumalalle Salamin ja Zulamithin työstä. Silloin hymyili Jumala kirkasta hymyä:

Tämän runon ulkonaisessa aiheessa on yhtäläisyyttä antiikin kenties kauneimman rakkaustarinan, Hero ja Leander -tarinan kanssa. Se mikä jälkimäisessä erottaa rakastavia toisistaan ei tosin ole mikään tähtinen avaruus, ainoastaan Hellesponto, mutta molemmissa näyttelee "este" samaa osaa ja molemmissa uhmaa mainen rakkaus jumaluutta. Antiikkista on Topeliuksen runossa niinikään se, että siinä edellytetään jotain voivan tapahtua jumaluuden tahdosta riippumatta. Salami ja Zulamith ovat tässä mielessä eräänlaisia kristillisiä titaaneja. Mutta se mikä näitä aiheita erottaa toisistaan, on kuitenkin ehkä Topeliukselle luonteenomaisinta. Kun antiikin rakastavat saavat surmansa Hellesponton aalloissa rangaistukseksi siitä, että he olivat uhmanneet jumalia, hyväksyy Topeliuksen jumaluus heidän tekonsa, koska se on tapahtunut rakkaudesta. Tuskin missään tulee Topeliuksen kristillisesti optimistinen runoilijalaatu niin paljaasti näkyviin kuin tässä ballaadissa ja sen loppukäänteessä, missä Topeliuksen runoilija-innostus levittää siipensä leveämmälle kuin kenties missään muussa runossa. —

"Kanervakukkien" runoilijan asteikko on sangen laaja. Se soittaa rinnan isänmaan, vapauden, rakkauden ja luonnon ylistystä, aina keveästi ja puhtaasti, kaikuvilla säkeillä, joiden sointu, kerran kuultuna, jää usein elämän ajaksi mieleen. Topeliuksen säkeissä on ikuista juhlamieltä, runo-sunnuntaita, joka virittää mielen hilpeäksi ja keveäksi. Niissä soi harvoin syviä kohtalo-tunteita eivätkä ne juuri koskaan kutsu lukijaa ankarampaan eetilliseen tilintekoon. Niiden näkemykset ovat usein liian heikot avatakseen lukijalle elämää ja todellisuutta. Niiden ajatukset ovat liian haaleat jakaakseen syvempää viisautta. Mutta Topeliuksen säkeillä on oma leikkivä, taiturimainen sulonsa, jota ei toinen voi jäljitellä ja jossa siis piilee jotain persoonallista. Ne piirtävät meille niinikään kuvan tekijästään, runoilijasta, jota olemme lapsina rakastaneet ja ihailleet ja jonka sopusointuisen, hilpeän ja hienon henkilöllisyyden läheisyys ei kadota viehätystään meihin silloinkaan, kun olemme jo vieraantuneet sen yksinkertaisesta perustunnelmasta.

Niinpä voi Topeliuksen syntymän satavuotis-päivänä syyllä ennustaa, että hän vielä kauan tulee olemaan sukupolvien uskollisimpia seuralaisia Suomenmaassa.

ARVOSTELUSTA JA ARVOSTELUN ARVOSTELUSTA.

"Valvojan" maaliskuun vihkoon [1916] painetussa, erinomaisen voimakkaalla kädellä luonnostetussa kirjoitelmassa "Katsaus arvosteluoloihimme" on Volter Kilpi tuonut päiväjärjestykseen kysymyksen julkisen kritiikkimme arvosta ja merkityksestä. Aivan varmaan ovat ne kerettiläiset mielipiteet, joita kirjoittaja kukkuraisesta sydämestään esittää, tavanneet kiitollisen kaikupohjan lukuisissa kirjailijoissa ja kirjallisuudenharrastajissa. Taide-elämämme on epäilemättä potenut ja potee yhä edelleen julkisen arvostelun kypsymättömyyttä, tilapäisyyttä ja mielivaltaisuutta, kroonillista sairautta, joka ei ole voinut olla hyvin epäedullisesti vaikuttamatta luonnollisen, terveen taide-käsityksen ja maun syntymiseen sekä yksityisten taide- ja kirjallisuusilmiöiden oikeudenmukaiseen arviointiin. Niin vähän mairittelevan kuvan kuin Volter Kilpi antaakin kirjallisen kritiikkimme keskitasosta, ei hän kuitenkaan viskaa lasta pellolle pesuveden mukana. Hänen yksityiset karakteristiikkansa arvostelijoista — ainakin toiset niistä — ovat kaikessa subjektiivisuudessaan useissa kohdin iskevän sattuvia ja todistavat osaltaan, niinkuin kaikkikin, mitä Kilpi on kritiikin alalta kirjoittanut, mikä harvinainen, herkässä ja niin sanoakseni aktiivisessa vastaanottavaisuudessaan aivan yksinäinen arvostelijavoima hänen suhteellisen vaitiolonsa takia on kirjallisuudeltamme mennyt hukkaan.

Mutta tarkoitukseni ei ole näillä riveillä "vannoa mestarin sanoihin" enempää kuin merkitä joka kohtaa, missä käsitykseni vievät hiukan erilleen Kilven mielipiteistä — tarkoitukseni olisi esittää vain eräitä aivan yleisiä näkökohtia ja ajatuksia. Onhan nostettu esiin kysymys, joka mitä läheisimmin koskee sekä kirjailijan että arvostelijan ammattia. Monet niistä kriitikoista, joita "Valvojan" kirjoituksessa mainitaan, ovat samalla kertaa sekä arvostelijoita että kirjailijoita ja on heissä siis samassa persoonassa edustettuina, edellyttäen, että he yhtyvät Kilven yleisiin moitteihin, sekä "kantaja" että "vastaaja". Sillä kirjallisuuden, runouden menestyksestä ja oikeuksista on luonnollisesti ensi sijassa kysymys, yhtä varmaan kuin kritiikki on olemassa taidetta ja kirjallisuutta varten eikä taide ja kirjallisuus arvostelua varten. Usein ovat meillä epäilemättä hyvin kypsymättömät ja epäpätevät kynäilijät saaneet leikitellä kirjailijain kohtaloa. Yksityisen kirjan vaiheet, sitten kun teos on lähtenyt maailmaan kirjailijan ja kustantajan käsistä, tapahtuvat, mikäli ne ovat riippuvaisia arvostelusta, hyvin oikullisten tähtien alla, jopa siinä määrin, että kirjailija luullakseni usein tuntee ottavansa osaa jännittävään hasardipeliin, jossa voiton ja tappion mahdollisuudet ovat yhtä laskemattomat kuin ruletin heilahdukset.

Vaikka arvostelun tehtävä, verrattuna kirjallisuuteen, onkin välittäjän ja palvelijan, voi sillä silloin, kun se on suurpiirteisemmin ja syvemmin käsittänyt velvollisuutensa, olla suuri herättävä ja liikkeellepaneva merkitys. Tällöin kasvaa kritiikki runouden rinnalla itsenäiseksi taidemuodoksi, sisartaiteeksi, joka ei ainoastaan poimi tähkäpäitä runouden vainioilta, vaan myöskin kylvää itse siementä. Mitä ovatkaan esim. sellaiset suuret ajattelija-kriitikot kuin Lessing ja Herder saaneet aikaan Saksan klassillisen kirjallisuuden luomisessa jo pelkällä kriitillisellä ja teoreettisella toiminnallaan. He olivat runouden pappeja, joiden seurakunnassa itse Goethe on istunut sanankuulijana. Tai mennäksemme myöhempään aikaan: sellaisen arvostelijan kuin Georg Brandesin elämänpaatos on nostanut pohjoismaissa esiin kokonaisen kirjallisuuden. Tällaisten kirjallisten kylväjien kunnianhimo ei voi olla muu kuin että heidän oppilaansa kasvavat heitä suuremmiksi ja toteuttavat mielikuvituksella ja taiteessa, mitä he ovat älyllään ja vaistollaan aavistaneet ja uneksineet. Heidän vaikutuksensa on niin kantava, että voi sanoa suureksi osaksi heistä riippuvan, ketkä, minkälaatuiset ja millaisilla lahjoilla varustetut henkilöt heidän ajankohdallaan katsovat olevansa kutsutut kirjailijoiksi. Sainte-Beuve'in, Ranskan romantiikan loistavimman kriitikon, valtikan alla tunsivat lyyrikot ja uneksijat kuuluvansa runouden valittuihin, Taine'in ja brandesianismin vaikutusaikana ovat taasen käytännölliset, todellisuustajuiset, yhteiskunnallisesti valveutuneet luonteet tunteneet, että heidän aikansa astua kirjalliselle arenalle on tullut. Kriitikko tämän sanan ihanteellisessa mielessä on eksponentti aikakauden koko henkisestä kulttuurista ja hän voi, jos hänellä on kehittyneet vaistot, kellonviisarin tarkkuudella ja täsmällisyydellä osottaa historian hetkeä kirjallisuudessa ja taiteessa. Hänen teoksensa ja elämäntyönsä ei tavallisesti ole ikuisuutta varten. Hänen tehtävänsä rajoittuu usein määrättyyn aikakauteen, mutta ei ole silti vähäisempi. Hänen ajatuksensa itävät toisissa aivoissa vielä vuosisatojen päässä.Boileau'n kuivan ratsionalistisen estetiikan aurinko on jo ammoin mennyt mailleen, mutta vielä tämän hetken ranskalaisessa kirjallisuudessa voimme tavata hänen kylvöään. Brandesianismin päivät alkavat niinikään olla luetut, mutta kuinka mahtavana ja kunnioitusta herättävänä seisookaan Brandesin elämäntyö sen oppositsionin edessä, joka on noussut sitä vastaan! Mutta tällaiset arvostelija-nerot eivät tuo ilmi ja toteuta ainoastaan sitä mitä kussakin historian ajankohdassa liikkuu, he saattavat myöskin nostaa päivänvaloon sitä, mikä on kansansielulle ominaisinta ja läheisintä. Sen teki aikoinaan Herder ja sellainen estetikko ja arvostelijahan oli meillä Fredrik Cygnaeus, joka innostuksella nosti kansan nähtäviin sekä Runebergin että Kalevalan ja Kiven suomalaiset runoaarteet.

Myöskin toisia huomattavia, vaikutusvaltaisia arvostelijatyyppejä on olemassa, kriitikoita, jotka eivät siinä määrässä kuin mainitut ole uutisraivaajia ja kylväjiä, arvostelijoita, jotka tulevat valmiiseen kirjallisuuteen, toimivat välittäjinä sen ja suuren yleisön välillä ja pukevat omaan käsite- ja kuvakieleensä sen, minkä he ovat runoilijoilta ja kirjailijoilta vastaanottaneet. Tällaisilla arvostelijoilla on suuri käytännöllinen merkitys, he voivat ajaa tuottavien kirjailijain taide- ja tyyli-ihanteiden asiaa, taistella ennakkoluuloja vastaan ja avata tietä yksityisille kirjoille ja kirjailijoille. Kokemus on luullakseni osottanut, että tämänkin lajin arvostelijat voivat pätevimmin suorittaa tehtävänsä, päästä helpoimmin vuorovaikutukseen kirjallisuuden ja yleisön kanssa silloin, kun he itse ainakin jossain mielessä ovat taiteilijoita. Mielikuvitukseton käsite-ihminen tulee aina jäämään platooniseksi suhteessaan runouteen. Välittävän kriitikon avu on luonnollisesti ensi sijassa herkkä mielikuvituksellinen vastaanottokyky ja toisessa sijassa kyky itse antaa muotoa vaikutelmilleen. Oscar Wilde on sattuvasti määritellyt tällaisen kriitikon tehtävän aforismissaan: "Arvostelija on se joka kykenee siirtämään sen vaikutelman, jonka kaunis häneen tekee, toiseen tyyliin ja toiseen aineeseen." Tämänlaisista kriitikoista ehkä kaikkein tyypillisimpiä oli meilläkin yleisesti tunnettu ruotsalainen runoilija-arvostelija Oscar Levertin. Hänen feminiinisesti herkkä kykynsä vastaanottaa runouden vaikutelmia oli yhtynyt kuvarikkaaseen tyylitaitoon. Pyrkien, joskus hiukan huolestuneelta tuntuvalla kiireellä, pysymään ajan virtausten tasalla ja suhtautuen virka veljellisellä lempeydellä nuorimpiinkin ja hapuileviimpiinkin yrityksiin runouden alalla, nautti hän suurta suosiota ja mainetta kirjailijain kesken. Myöskin yleisöön taisi hän usein suggereerata loistavalla proosallaan eloisan, voimakkaan tunnelman. Hänelläkin oli kuitenkin omat rajoituksensa arvostelijana, ja ilmenivät ne etenkin siinä, että hän liiaksi hurmautui runoluoman yksityisistä artistisista kauneuksista, kysymättä riittävässä määrässä taideteoksen sisäistä persoonallisinta ydintä. Niinikään tulee hänen arvosteluistaan ja esseistään näkyviin, ettei hän ollut ajattelijana erikoisen voimakas, vaan useinkin yksipuolisten ja dogmaattisten filosoofisten oppien johtama. — Toista miehekkäämpää ja karheampaa lajia edustaa Levertinin perinnönottaja "Svenska Dagbladetin" arvostelijana Fredrik Böök, Ruotsin tällä hetkellä ehkä huomattavin kriitikko. Hänen arvostelutoimintansa, joka ei ole kestänyt vielä kovinkaan monta vuotta, osottaa hyvin määrätietoista kannanottoa kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden eikä suinkaan todista, niinkuin Levertinin, mitään erikoisen kollegiaalista myötätuntoa kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan, missä hahmossa he esiintynevätkään. Böökille on kirjailijamaailma vuohien ja lampaiden yhdyskunta ja hän tahtoo eroittaa nämä eri ainekset toisistaan. Hän on dogmaatikko samaan tapaan kuin Ruotsin Akatemian entinen peljätty ja vihattu, aina taisteluintoinen sihteeri C. D. af Wirsén, vaikka hänen dogminsa ovat toisenlaiset ja vaikka hänen henkinen joustavuutensa on paljon laajempi kuin Wirsénin. Böökille on jokainen kirjallinen teos ennen kaikkea ilmaisu määrätystä siveellisestä tahdosta, elämänkatsomuksesta, voisimmepa melkein sanoa yhteiskunta-poliittisista ja filosoofisista mielipiteistä. Moralistina ihailee hän tahtoa, tietoista toimintaa, germaanisesti miehisiä traditsioneja ja politiikassa on hänellä huomattava kallistus oikealle. Hänellä on hallussaan erinomaisen vuolas, rakenteeltaan kirkas ja loogillinen, älyllisesti kehittynyt proosatyyli, jonka hän asettaa suojelevana kilpenä niiden eteen, joita hän pitää aatteellisina henkiystävinään, tai heiluttaa sitä kuin tomahawkia niiden päiden yli, joita hän lukee vihollisikseen ja vastustajikseen. Hänen arvostelunsa tarjoavat aina virkistävää lukemista, mutta eivät useinkaan anna väärentämätöntä kuvaa esitettävän ansioista ja puutteista. — Yleensä on sanottava, että läntisessä naapurimaassamme kirjallisuuskritiikki on kehittynyt hyvin korkealle, tarjoten epäilemättä terveellisen koulun alottelevalle suomalaiselle arvostelulle. Loistavimmat edustajat ja opettajat tältä alalta löydämme kuitenkin Ranskasta, missä useiden kriitikkojen nimet kilpailevat suurten runoilijanimien kanssa. Ennen kaikkea on uusimmasta Ranskasta muistettava Jules Lemaître, Renan'in oppilas, n.k. subjektiivisen arvostelun mestari, joka ei luokitellut ja lajitellut runoluomia, vaan eritteli hienosti ja vastaanottavasi niiden vaikutusta, ja Emile Faguet, joka henkevällä, herkästi satuttavalla proosallaan pyrki ennen kaikkea määrittelemään sitä taiteilijapersoonallisuutta, joka kätkeytyi runoteoksen taakse.

Yllämainituilla arvostelijatyypeillä ei ole mitään tekemistä niiden dilettanttisten kirjallisuusparasiittien kanssa, joiden Volter Kilpi näkee "köynnöstävän kaikkia taideilmiöitä" ja jotka kieltämättä muodostavat meillä — ja kaiketi muuallakin — n.k. resensenttien enemmistön. Missä nämä kirjallisuuden loiset harhautuneen kunnianhimonsa, yhteiskunnallisen asemansa, tutkintojensa tai vain rehellisten ja arvostelukykyisten neuvonantajien puutteen eksyttäminä joutuvat maun tuomareiksi, voivat he pitkäksi aikaa rakentaa sulkuja todelliselle runoudelle ja taiteelle. Mikään ei ole liian korkealla heidän toimeliaalle tietämättömyydelleen. Pikkutärkeällä tuomarinilmeellä mestaroivat ne runoluomia, joiden sisäisen arvon tajuamiseen heiltä usein puuttuu synnynnäiset edellytykset. Heidän lajinsa on Goethe nerollisella lakoonisuudellaan esittänyt seuraavassa pikkurunoelmassa:

Mies mull' oli vieraana muuankin. Oli sopumme mitä parahin: näki pöydässä ruokani tavallisen ja söi sitä vatsan-täydellisen ja jälkiruokahan tultuaan söi senkin suuhunsa makeaan. Niin lankes paulaan Pirun ja Pahan, rupes ruokiani moittimahan: "Ei sako soppaa haitannut, oli paisti hiukan palanut —" Pyhä sakramentti! Ulos mies! Se koira! Hän on resensentti.

Kuka ei tuntisi tässä runoilijan kestiystävän pöytäpuheessa — "ei sako soppaa haitannut j.n.e." — sitä kylmäkiskoista, unettavaa, epäintreseerattua johtomotiivia, joka humisee meilläkin läpi resensenttien kuoron ja joka nähdäkseni on ensi sijassa antanut Volter Kilvelle aiheen hänen kirjoitelmaansa. Vaikka suomenkielinen kritiikkimme sekä muotonsa että sisällyksellisen kypsyytensä puolesta on epäilemättä paljon jäljessä produktiivisesta kirjallisuudesta, on sen vallitseva sävy kirjallisuutta kohtaan yleensä isoisällisen holhoava, milloin se ei ole ylhäisen alentuvainen tai yliolkainen.

Kysyä saattaa kuitenkin, palatakseni "Valvojan" kirjoitukseen, eikö se arvostelun ihanne, joka kuultaa läpi Volter Kilven artikkelin, muistuta liiaksi sitä mitä taiteilijain kesken sanotaan atelieri-kritiikiksi. "Valvojan" kirjoittajan mielestä, jos olen hänet oikein ymmärtänyt, tulisi kriitikon kaikella sillä voimalla ja ponnella, mihin hän on mahdollinen, antaa yleisön tuntea sen riemun tai suuttumuksen, minkä hänen "taiteellinen näkemyksensä" on hänelle välittänyt. Mitkään sanat eivät ole tämän käsityksen mukaan liian voimakkaita kuvaamaan niitä hetkellisiä sensatsioneja, joita taideluoma on arvostelijan tunne-elämässä herättänyt. Tästä seuraisi, että etevä romaani olisi ilmoitettava yleisölle ikäänkuin uusi maanosa olisi keksitty, ja huono runokokoelma taas esitettävä tavalla, josta yleisö ymmärtäisi, että jotakin uhkaavaa ja pelottavaa on tapahtunut, että Jack Halkaisija on ilmestynyt keskuuteemme. Tässä suhteessahan voi arvostelijan sanavalinta olla tempperamenttikysymys. Pelkään kuitenkin, että ylen voimallisilla sanoilla yleisö pian huudettaisiin kuuroksi, niin ettei se lopulta uskoisi enempää uuteen maanosaan kuin Jack Halkaisijaankaan. Arvostelijan ammattihan edellyttää useiden käytännöllisten näkökohtien vaarinottamista: sanomalehti-kriitikko ei puhu kirjalliselle valioyleisölle, hänen tulee ottaa huomioon myöskin lukijainsa käsite- ja mielikuvapiiri, hänen on usein puettava kylmään ja karuun mutta konkreettiseen proosaan, mitä runoilija on lausunut hehkuvissa rytmeissä ja loistavalla kuvakielellä. Hänen on muistettava, että hän on välittäjänä runoilijan ja yleisön välillä ja että hän, jos hän käyttää liiaksi edellisen etuoikeutta, luovaa mielikuvitusta, pian itse tarvitsee välittäjän itsensä ja lukijainsa välille. Mutta nämähän ovat selviöitä, vaara ei suinkaan yleensä uhkaa arvosteluamme tältä taholta. Volter Kilpi on oikeassa: vaara uhkaa juuri mielikuvituksettomien, epäintreseerattujen, laimeiden, tietämättömien, uneliaiden taholta, henkilöiden taholta, jotka sovittavat taiteeseen vieraita arvosteluperusteita, jotka mittaavat räätälin kyynärkepillä samotrakelaisen Niken siipienväliä ja leipurin punnuksella "Faustin" ja "Hamletin" painavuutta.

On alettu puhua, meilläkin, arvostelun runottaresta. Liian varhain! Helikonin "sisarukset" eivät ikinä myöntäisi sitä huonotapaista, vaikka hyväätarkoittavaa, kömpelöä, hidasveristä talonpoikaismorsianta, joka komeilee meidän julkisessa arvostelussamme, heimokseen ja verekseen.

Miksemme tunnustaisi mekin, kirjailijat ja arvostelijat, että kritiikillämme on vielä matkaa Muusain yhdyskuntaan!

ERÄS KIRJA KANSANVALLASTA.

Yllämainittu kirja joutui käsiini päivinä, jolloin demokratia maailman kansanvaltaisimmassa maassa vietti lainsäätäjänä suurimpia voittojaan, lisäksi aikana, jolloin painettu porvarillinen sana oli mykkänä ja jolloin (seikka, joka ehkä sittenkin antoi kaikkein kiitollisimman taustan luettavalleni) ajanmukaiset sensorit eli n.k. lakkovahdit, vartioimalla kustantajien varastoja, pitivät huolta siitä, ettei yleisö lankeaisi kiusaukseen lukea, mitä maassa ennen on painettu. [Latoja-lakon aikana kesällä 1917.] Kansanvallan kirjasensuuri on siksi uusi ilmiö, etteivät sen periaatteet liene vielä yleisemmin tunnetut, mutta jos se joskus tulevaisuudessa haluaa suorittaa jotakin valintaa, on sillä syytä kohdistaa huomionsa sellaisiin teoksiin kuin Emile Faguet'n "Epäpätevyyden palvelus".

Tämä tunnetun ranskalaisen akateemikon ja kirjallisuushistorioitsijan teos on nim. tutkimus demokratiasta ja sen tulokset eivät ole suinkaan kansanvallalle yksinomaan mairittelevia.

Se demokratia, jonka Faguet parhaiten tuntee, on luonnollisesti Ranskan kolmannen tasavallan, jonka kansalainen hän itse oli. Mutta historioitsijana ja moralistina on hän pyrkinyt katsomaan kansanvaltaa psykoloogisemmalta ja yleisinhimillisemmältä kannalta kuin paikallinen päivän politikko, joka helposti taistelun kuumuudessa eksyy pitämään tietämättömyyttään asiantuntemuksena ja intohimojaan perusteltuina mielipiteinä. Faguet on pelottavan kylmäverinen. Hän on kuin lääkäri, joka on päättänyt suorittaa loppuun vaikean leikkauksen huolimatta potilaan kirkunasta. Hänen logiikkansa on ankaran latinalaisen ajatuskurin kasvattama ja hänen väitteillään on niin ollen se miellyttävä eikä suinkaan tavallinen ominaisuus, että ne ovat syy- ja seuraussuhteessa hänen perustelujensa kanssa. Yhteiskunnallisena ajattelijana on hänellä kaksi suurta edeltäjää, joita hän tavantakaa siteeraa: toinen on valistusajan moralisti Montesquieu, toinen on itse Aristoteles. Esimerkkinsä ja todistusainehistonsa lainaa hän ensi sijassa lähimmästä ympäristöstään, Ranskasta, toisessa sijassa muinaisajan Kreikasta. Se mikä kuitenkin syvimmin kiinnittää hänen mieltään, ei ole demokratian yksityiset ilmiöt jossakin määrätyssä maassa määrättynä ajankohtana, vaan demokratian psykologia ja periaatteet, jotka ovat kansainvälisiä ja aikainvälisiä ja joita Aristoteleella jo oli yhtä hyvä tilaisuus tutkia kuin kenellä hyvänsä nykyhetken sosialismin teoreetikolla.

Emile Faguet kysyy kirjansa ensi sivuilla, mikä on demokratian periaate, prinsiippi, mikä on johtava idea kansanvaltaisessa hallitusmuodossa? Ja ilman suurempaa ponnistusta sanoo hän tulleensa siihen johtopäätökseen, että se on — sic veniunt verba — epäpätevyyden, inkompetensin palvelus.

Hänen todisteluketjunsa on suunnilleen seuraava. Kansa, joka valitsee jäsenet eduskuntaan, on itse epäpätevä arvostelemaan valittaviensa kypsyyttä lainsäädäntötyöhön. Mutta vaikka kansalla olisikin tämä pätevyys, mikä siltä Faguet'n mukaan kuitenkin ehdottomasti puuttuu, ei sillä olisi paljon voitettu, sillä kansa ei pane arvoa valittavien tiedoille ja taidoille, vaan ainoastaan siveellisille ominaisuuksille. Jälkimäisessä suhteessa pitää se arvossa niitä henkilöitä, joita pääasiassa tuntuu elähyttävän samat intohimot ja tunteet kuin sitä itseäänkin. Täten jää myöskin demokratian siveellinen mittapuu edustaja-ehdokkaita arvostellessa hyvin kysymyksenalaiseksi, koska ei anna vielä mitään objektiivista taetta edustajan moraalisesta pätevyydestä se seikka, että hän joka suhteessa ajattelee ja tuntee samalla tavalla kuin valitsijansakin tai ainakin antaa kansalle itsestään sen käsityksen, että hän sitä tekee. Kansa haluaa edustuksen, joka mahdollisimman suuressa määrässä muistuttaa kansaa itseään. Se on kansalle tunneasia, mutta siihen sisältyy samalla demokratian sisin ja syvin pyrkimys: pyrkimys tehdä kaikki samanlaisiksi, hävittää kaikki sekä keinotekoiset että synnynnäiset erilaisuudet. Se ei kärsi sukuperän, perittyjen ominaisuuksien ja historiallisten olosuhteiden luomaa eroa ja se suhtautuu epäluulolla myöskin harvinaiseen älyllisyyteen, taitoon ja rohkeuteen yksilössä. Jälkimäisiä ominaisuuksia ei se voi hävittää, koska ne ovat synnynnäisiä, mutta se voi tehdä ne vaarattomiksi sulkemalla niillä varustetun henkilön niistä julkisista toimialoista, joita se hallitsee. Näin joutuu demokratia työntämään luotaan kompetentit, pätevät juuri sentähden, että he ovat päteviä eli, niinkuin kansanvalta itse ehkä sanoisi, sentähden, että täytyy epäillä heidän, ollen itse poikkeuksia, kuuluvan tasa-arvoisuuden vastustajiin. Demokratia tahtoo edelleen tehdä itse kaikki, se suhtautuu vihamielisesti toimialojen spesialisoitumiseen, erikoistumiseen. Ateenassa oli aikoinaan tuomioistuin, joka oli kokoonpantu laintuntevista, huolellisen kasvatuksen saaneista miehistä, mutta kansa ei kärsinyt tätä lainkäyttäjien ammattikuntaa. Se tahtoi itse myöskin sovittaa lain, jonka se oli säätänyt. Se perusti kansan oikeus-istuimen, jonka tunnetuin tuomio on Sokrateen kuolemantuomio.

Demokraattis-parlamenttaarisessa hallitusmuodossa pyrkii kansaneduskunta olemaan yhdenarvoinen niiden kanssa, jotka se on valinnut hallitsemaan, se tahtoo hallita hallituksen asemasta. Se valitsee hallituksen — mikä sille hätätilassa suotakoon —, mutta voimatta kärsiä sitä mahtia, jonka se itse antaa, asettaa se sen kohta painostuksensa alaiseksi hallitakseen itse sen sijasta. Lakkaamattomilla välikyselyillä sanelee se hallitukselle mitä tämän kussakin tapauksessa tulee tehdä, s.o., se hallitsee. Mutta se ei tyydy hoitamaan ainoastaan korkeinta hallintovaltaa, se pitää huolta myöskin virkamiehistön kokoonpanosta, se tahtoo tehdä virkamiehet, niihin luettuina tuomarit ja järjestysvalta, riippuvaisiksi itsestään, jottei valtiossa millään asteella olisi mitään muuta tahtoa kuin kansantahto. Sentähden kammoo Demos (kansa) virkoja, joiden haltijat ovat erottamattomia ja jotka siis suovat virkamiehelle turvapaikan kansan mahdilta. Erottamaton virkamies on vapautettu orja eikä Demos kärsi mitään vapautettuja. Jos maassa, missä demokratia tulee valtaan, on tällaisia erottamattomia virkamiehiä, on kansanvallan ensi toimenpiteitä tehdä näiden virkamiesten erottamattomuus hyvin suhteelliseksi, jollei kokonaan olemattomaksi.

Tutkiessaan edelleen demokraattisen valtion koneistoa, sanoo Faguet tehneensä sen huomion, että sitä eivät hallitse lait, vaan säännökset, dekreetit, ja tilapäälait. Laki on hänen määritelmänsä mukaan vanha määräys (réglément), joka on saanut pyhityksen pitkän käytännön kautta, jota totellaan melkein tietämättä, seurataanko lakia vaiko tottumusta ja joka muodostaa loogillisen, sopusointuisen osan lakikirjan kokonaisuudesta. Laki on luonteeltaan ylimyksellinen, se on edesmenneiden sukupolvien perintö jälkeentuleville, se ei muutu taikka se muuttuu huomaamatta. Tällainen henkinen aristokratia, mikä lakiin pohjimmaltaan sisältyy, on kansanvallalle luonnostaan vastenmielinen. Sentähden pyrkii demokratia hallitsemaan tilapäislakien kautta. Se on kuin Demosteneen taisteleva barbaari, joka aina koettaa suojella sitä ruumiinosaa, jota juuri on satutettu: joka saatuaan iskun olkaansa, vie kilpensä sinne, tai tultuaan haavoitetuksi reiteensä, vie kilpensä sinne. Se panee toimeen nopeita ja varmistamattomia uudistuksia hetkellisten puutteiden ja hälyytysten painosta.

Demokratian periaatteiden mukaan valittu eduskunta on kuin mikäkin sanomalehti tai kahvila, missä jo illalla käsitellään "päivän polttavat". Eduskunta on suurentava peilikuva puheliaasta kansasta. Mutta sitä ei lakiasäätävä kamari saisi olla. Sen tulisi olla kansan sielu ja aivot. Mutta syistä, jotka jo ovat mainitut, edustaa demokraattinen eduskunta Faguet'n mukaan pääasiassa vain kansan intohimoja, eikä sentähden voi olla muuta kuin mitä se on.

Minkälaisia tulisi siis lainlaatijain olla? Faguet'n mukaan täydellisiä vastakohtia niille, joita demokratia luo. Ihanteellisen lainsäätäjän tulisi olla tietorikkaan ja taitavan ja kokonaan vapaan intohimoista. Hänen tulisi perinpohjin tuntea sen kansan luonne ja tavat, jolle hän säätää lakia, hänen tulisi tuntea kansansa yleiset taipumukset, mutta olla itse niiden yläpuolella, koska hänen asiansa on niitä osaksi tyydyttää, osaksi vastustaa. Tyydyttää — sentähden, että laki, joka kokonaan sotii kansan luonnetta vastaan, on kuolleena syntynyt, vastustaa — sentähden, että lain tarkoitus on hillitä onnettomuutta tuottavia taipumuksia, intohimoja ja itsekkäisyyttä. Demokraattisessa lainsäädännössä lait, sen sijaan, että ne hillitsisivät ja vastustaisivat kansan intohimoja, ovat juuri niiden ilmaus. Lait syntyvät tuloksina puoluemanöövereistä, joita toinen puolue tekee toista vastaan. Lakiehdotus tietää samaa kuin haaste taisteluun, säädetty laki on voittavan puolueen saalis. Tämä on seuraus siitä, että kansa valitsee edustajansa silmälläpitäen heidän mielialaansa ja intohimojaan (joiden tulee olla samat kuin kansankin), toisin sanoen valitsee heidät sillä perusteella, jolla sen juuri tulisi heitä karttaa.

Inkompetenssi, epäpätevyys levittää loogillisella johdonmukaisuudella valtaansa demokraattisessa yhteiskunnassa. Kansanvalta ei usko traditsioniin, uskoakseen sensijaan hiukan liiaksi edistykseen. Vanhoja, jotka koettavat suojella perinnäistapoja ja joiden vaikutus olisi terveellisenä vastapainona sille käsitykselle, joka kaikessa muutoksessa näkee edistystä, pitää demokratiaa vihollisinaan. Se yllyttää nuoria vanhoja vastaan ja tahtoo varata edellisille kaiken ratkaisu- ja toimivallan. Vanha rakastaa kunnioitusta, ennen kaikkea siksi, että hän itse tahtoo sitä osakseen. Hän kunnioittaa uskontoa, mainetta, isänmaata ja sen historiaa. Demokratia ei rakasta kunnioitusta, se on tunne, jota se alati pelkää. Joukko ei tunne kunnioitusta, se rakastaa, innostuu, hurmaantuu, mutta se ei kunnioita, ei edes sitä, jota se rakastaa. Kant on vastannut kysymykseen, mitä meidän tulee itsessämme totella: vain sitä mikä ei vaadi rakkautta eikä herätä pelkoa, vain sitä meissä, joka näyttää meistä kunnioitettavalta. Samalla tavalla, jatkaa Faguet, tulee meidän yhteiskunnallisessa elämässä pitää arvossa ja kuunnella niitä miehiä, jotka herättävät kunnioitusta. Vanhat ovat yhteiskunnan omatunto, tosin ankara, ärtyisä, pikkumainen, itsepintainen ja riidanhaluinen omatunto, toisin sanoen juuri sellainen kuin omatunto on. Voitollinen demokratia asettaa mielellään vanhat häpeäloukkoon Ja niin käy vanhuuden kuin omantunnon, johon ei kiinnitetä huomiota: se huononee. Se ikäänkuin pyytää anteeksi viisauttaan, se tulee teeskenteleväiseksi ja tahtoo lopulta, nähdessään ympäriltään katoavan kaiken mitä se oli pitänyt arvossa, kieltää oman vanhuutensa.

Silloin tällöin voi kuulla kysyttävän, miksi kohteliaisuus on päivä päivältä häviämässä maailmasta. Se on demokraattista, vastataan nauraen ja selitys pitää paikkansa. Montesquieu sanoo, että "vapautua kohteliaisuuden laeista on samaa kuin hankkia suurempaa vapautta vioilleen." Kohteliaisuuden pohjalla on kunnioitusta toisia ja itseään kohtaan. Mutta se ei ole demokraattista, sillä kansanvalta ei tunnusta mitään ylemmyyttä (supériorité) eikä sen tähden tunne myöskään kunnioitusta. Osottaa kunnioitusta toiselle on samaa kuin asettaa itsensä alistettuun asemaan toiseen nähden ja se sotii demokratian henkeä vastaan. Kansanvallan ensimäisiä periaatteitahan on, että kaikki ovat joka suhteessa samanarvoisia. Kohteliaisuuteen sisältyy ikäänkuin lupaus palvelevaisuudesta, ja sitä ei voida kärsiä. Kansalainen on velvollinen palvelemaan vain yhteiskuntaa, hänen ei ole lupa palvella ketään yksityistä. Mutta jos pidämme puuttuvaa kohteliaisuutta tilaisuutena "hankkia suurempaa vapautta vioilleen", niin on se eräässä merkityksessä erinomaisen demokraattista. Demokraatti ei suinkaan ole tyytyväinen vikoihinsa tai ylpeä niistä, eipä suinkaan, mutta hänelle on ominaista, että hän luulee, ettei hänellä ole mitään vikaa. Vika, puute tietää, niinkuin nimikin osottaa, jotakin alemmuutta toisiin nähden, jotakin, jota minulta puuttuu, mutta jota toisella on. Mutta nythän ovat kaikki samanarvoisia. Siis ei minulla ole mitään vikoja eikä minun niinollen tarvitse sovittaa itseeni sitä mitä sanotaan kohteliaisuuden vaatimukseksi, vaan voin huoleti antaa luulotelluille vioilleni vapaat ohjakset, koska ne itse asiassa todennäköisesti ovatkin hyveitä. Oikeastaan on demokraatti vakuutettu siitä, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että vikoja, jotka merkitsisivät jotakin alemmuutta toisiin nähden, ei ole olemassa. Se, mitä jotkut kutsuvat vioiksi, ovat mieltäkiinnittäviä luonteenpuolia, joita ei suinkaan ole syytä salata, vaan joille on suotava vapaa ilmaisu. Luonteenviat ovat itse asiassa pappien ja vallanpitäjien levittämiä ennakkoluuloja, joiden tarkoituksena on pitää kansaa nöyryyden tilassa. Kohteliaisuus ei ole muuta kuin ylimyksellinen ansa ja tyrannin ase. Epäkohteliaisuus on demokraattista.

Demokratia viimeisissä johtopäätöksissään vie kommunistiseen yhteiskuntaan, jossa ei kukaan itse omista mitään eikä voi hankkia itselleen mitään. Faguet'n mukaan on jokaisen yhdenvertaisuuden vilpittömän kannattajan välttämättä jouduttava kommunismiin eli kollektivismiin (hän käyttää näitä sanoja samassa merkityksessä). Mutta kollektivismi on harhakuva, on mahdottomuus. Kaikki toimintahalu katoaisi maasta, joka koettaisi sitä toteuttaa. Kukaan ei tekisi mitään ponnistuksia parantaakseen asemaansa, jota ei koskaan voisi parantaa. Koko maa muuttuisi seisovaksi lätäköksi. Kun kaikki olisivat yhteiskunnan virkailijoita, pyrkisivät kaikki vain toteuttamaan sitä virkamiehen ihannetta, jota Goncourt'it ovat määritelleet seuraavasti: "Hyvällä virkamiehellä ymmärrän miestä, joka taitaa laiskuuteen yhdistää täsmällisyyden." Maa, joka olisi tällaisten yksilöiden kokoomus, joutuisi ennen kymmentä vuotta kunnianhimoisemman naapurin saaliiksi.

Tällaisen kuvan antaa Faguet demokratiasta. Mutta hänen pessimisminsä on liian energinen, jottei se etsisi myöskin keinoja kurjuuden hillitsemiseen (pelastukseen ei hänellä näytä riittävän uskoa). Vaikkakin on ylenmäärin uhkarohkeaa koettaa saada demokratiaa vakuutetuksi muusta kuin sen erehtymättömyydestä, olisi kuitenkin, muun puutteessa, koetettava muistuttaa sen asianajajia siitä, että valtiomuodot rappeutuvat yhtä paljon luopuessaan periaatteistaan kuin liioitellessaan niitä. Ne kukistuvat luopuessaan periaatteestaan, koska periaate on historiallinen syy niiden syntymiseen, ne kukistuvat niinikään liioitellessaan periaatettaan, koska ei ole olemassa mitään periaatetta, joka olisi yksin hyvä ilman toisten tukea ja joka voisi tyydyttää yhteiskuntakoneiston kaikkia erilaisia tarpeita. Mitä ymmärretään hallitusmuodon periaatteella? Se ei ole vain luonteenpiirre hallitusmuodossa, se on, niinkuin Montesquieu sanoo, "se mikä panee koneiston käymään, se on ne inhimilliset intohimot, jotka antavat sille elämän". On ilmeistä, etteivät tasa-arvoisuuden ja epäpätevyyden intohimot yksistään riitä antamaan voimaa ja tukea hallitusmuodolle ja että kansanvalta liioitellessaan niiden merkitystä valmistaa omaa rappiotaan. Myöskin pätevyys, kompetenssi olisi otettava huomioon. "En tahdo väittää", sanoo Faguet hiukan iroonisella vaatimattomuudella, "että kompetenssilla olisi joitakin oikeutettuja vaatimuksia, olen vain sitä mieltä, että se on yhteiskunnallinen välttämättömyys". Olisi syytä kiinnittää huomiota pätevyyteen, älylliseen, teknilliseen, siveelliseen, silläkin uhalla, että kansanvallan yksinoikeutta ja tasa-arvoisuutta sen kautta rajoitettaisiin.

Demokraattinen aines on yhteiskunnassa välttämätön, koska kansa ei saa tuntea olevansa tuomittu passiivisuuteen. Kansan tulee tuntea, että se on tärkeä osa yhteiskuntaruumiissa. Kansan hallinnossa kaivataan demokraattista ainesta senkin takia, että on vaarallista, että kansasta tulisi arvoitus. On tärkeää tietää, mitä se ajattelee, tuntee, kärsii, toivoo ja pelkää ja kun yksin kansalta itseltään voidaan saada tämä tietää, on sen saatava äänensä kuuluviin. Mutta yhtä ehdottomasti tarvitaan myöskin ylimyksellistä ainesta kansassa ja kansan hallinnossa, jottei kaikki mikä kansassa on selkeää ja järjestynyttä hukkuisi sekasortoon. Näiden molempien ainesten on päästävä vaikuttamaan yhteiskunnassa. Terve on Faguet'n mukaan yhteiskunta silloin, kun kansa on ylimysmielistä ja ylimystö kansan ystävä.

Tämä on Faguet'n kirjan pääasiallisin sisältö. Sen suomentaminen ei tällä hetkellä olisi vailla aktuaalisuutta. Kirjan tekijä ei tosin ole kyllin naivi luottaakseen siihen, että demokratiaa voisi saada vakuutetuksi muustakin kuin sen omasta erehtymättömyydestä, eikä sitä tarvitsisi suomentajankaan olla. Ehkä meidän demokraattimmekin lukisivat tämän teoksen huvikseen. Samoinkuin historiasta tiedämme, että suurimmillakin hallitsevilla tyranneilla on ollut rakastettavana tapana antaa viisaiden narriensa joskus huvittaa heitä lausumalla suorasukaisesti totuuksia, joita toiset tuskin kiertoteitä ovat rohjenneet koskettaa, samoin uskaltaisimme kenties olettaa, että itse Democratia Imperatrix valtansa korkeudessa voisi olla huvitettu kuulemaan mitä on sanottavaa miehellä, jolla on se nykyhetkellä epäilemättä narrimainen ominaisuus, että hän koettaa puolustaa mielipiteitä, joista tuskin voi sanoa, että ne ovat demokraattisia.

LEO TOLSTOI JA VENÄJÄN VALLANKUMOUS.

Venäjän vallankumoushan on kaaos, jonka käymistilan tuloksista on mahdotonta vielä mitään sanoa. Se on kaaos myöskin aatteellisen sisältönsä ja päämääriensä puolesta. Kaikki Ranskan suuren vallankumouksen käsitteet ja iskusanat kummittelevat myöskin siinä vallankumouksessa, jonka läheisiksi todistajiksi me olemme joutuneet, mutta niiden rinnalla esiintyy joukko uusia, osaksi keskenään ristiriitaisia vaalilauseita, joita olemme tavailleet viime kevään punaisista lipuista, mitkä kulkueiden etunenässä ovat liehuneet meidänkin kaduillamme. Ne ovat vaatineet vapautta ja maata, sotaa ja sodan lopettamista, kuolemanrangaistuksen lakkauttamista ja kuolemaa samassa hengenvedossa, ne ovat sisältäneet eläköönhuutoja kansojen vapaudelle ja Venäjän valtakunnallisuudelle, järjestykselle ja anarkialle. Yhtä helposti kuin tsaarivallan kukistus tapahtui, yhtä vaikeasti, voipa melkein sanoa tuloksettomasti on vallankumouksen positiivinen puoli suoritettu, uutta järjestystä, uutta yhteiskuntaa ei olekaan syntynyt vanhan raunioille. Niinkuin Krylovin tarinassa joutsen, krapu ja hauki, niin vetävät vallankumouksen voimat eri suuntiin ja koko Venäjä vapisee liitteissään.

Aivan varmaa on, että nykyisen venäläisen kaaoksen syntymisen on huomattavassa määrässä vaikuttanut, paitsi luonnollisesti kansansivistyksen alhaisuus, myöskin voimakkaiden, johtavien persoonallisuuksien puute. Ranskan vallankumouksellehan ei antanut sen selväpiirteistä ja draamallista luonnetta vain se syvällinen ja monipuolinen filosoofinen valmistus, joka kulki sen edellä, vaan myöskin, toiminnan hetkenä, rohkeiden, hallitsevien persoonallisuuksien mieskohtainen osuus vallankumouksen tehtävissä ja vaikutus joukkoihin. Ranskan vallankumouksessa oli jotain klassillisen näytelmän kirkkaudesta, toiminnan kiinteydestä ja nopeudesta, kun sitävastoin Venäjän vallankumous uhkaa kehittyä loppumattomaksi epopeaksi, jossa sankarien puheet ja itsetunnustukset ottavat paljon suuremman tilan kuin heidän tekonsa ja toimintansa. Epäilemätöntähän on, että esim. Kerenski, vallankumouksen näkyvin henkilö, on suuri kaunopuhuja, jonka loistavia esityksiä aina seuraavat kättentaputukset, niinkuin jyrinä seuraa salamaa, mutta hyvin kysymyksenalaista sensijaan lienee, onko hän se suuri ja voimakas persoonallisuus, jonka ympärille yhteiskunnallinen ja valtiollinen mahti ja järjestys todella voi kristallisoitua. Hänen viimeinen puheensa Moskovan kokouksessa oli "suuri" enemmän yksityisten sanojensa ja pituutensa puolesta kuin asialliselta sisällöltään, jos jälkimäisessä suhteessa sovitamme siihen käytännöllisen ohjelmapuheen vaatimuksia. Kieltämättä on jotain puoleensavetävää hänen ihanteellisessa ja tulisessa mielenlaadussaan, mutta sen vaikutusta on suuressa määrin ollut omiaan vähentämään se epäjohdonmukaisuus ja ristiriitaisuus, mihin se usein on hänet vienyt. Hänen rinnallaan ovat jääneet varjoon gruusialaiset sosiaalidemokraatit Tseidshe ja Tsereteli, vallankumouksen johtavia sieluja hekin, sekä bolsheviki-sosialisti Maxim Gorjki, joka esiintymättä valtiollisena toimihenkilönä taistelee lehdessään pelottomasti marxilaisten ihanteittensa puolesta. Näihin neljään nimeen voisi ehkä vielä lisätä muutamia, mutta tuskin ketään, joka olisi mainittuja vaikuttavammassa asemassa. On kuin Venäjän vallankumoukselta puuttuisi suurta yhdistävää persoonallisuutta.

Tämä persoonallisuus on sillä, ei tosin elävänä sen keskuudessa tai elävänä vain siinä mielessä kuin suuri kirjailija elää vielä kuolemansakin jälkeen: Leo Tolstoi.

Leo Tolstoi on vallankumouksen suuri taustahenkilö. Hän on Venäjän Voltaire ja Rousseau samassa persoonassa. Kaikki mikä nykyis-Venäjässä on vallankumouksellista, kapinallista, uusia muotoja etsivää, on käynyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, Tolstoin opissa. Ja vielä enemmän: yksin taantumuskin lainaa häneltä aseitansa ("älkää tehkö vastarintaa pahalle"). Hänellä ei ole tätä asemaa oppiensa loogillisen todistusvoiman perusteella, vaan sentähden että hänen laatunsa niin täydellisesti vastaa venäläistä kansansielua, sentähden, että hän itse on tämä kansansielu. Tuskin on millään kansalla uudemmalla ajalla ollut kirjailijaa, joka siinä määrin kuin Tolstoi todella edustaisi, ansioineen ja heikkouksineen, kansaansa, tuota kansaa, joka sellaisellekin slaavilaissyntyiselle tutkijalle kuin böömiläinen Masaryk on ongelmallisempi kuin kaikki muut Europan kansat. Tolstoin pahin venäläinen vastustajakin, Mereshkovski, on niin täydellisesti hänen rehevän persoonallisuutensa lumoissa, että hänen kritiikkinsä, niinkuin norjalainen Chr. Collin sattuvasti on huomauttanut, pikemmin on Tolstoin ylistystä kuin moitetta.

Venäläisen kansansielun silmiinpistävimpiä piirteitä verrattuna länsieuroppalaiseen ajatus- ja tunnetapaan lienee itämaalainen fatalismi, salliman-usko. Tämä fatalismi, jonka vaikutuksia tällä hetkellä voi seurata sekä venäläisten sodankäynnissä että heidän vallankumouksessaan, on Tolstoin historian-filosofiassa saanut mitä väärentämättömimmän ilmaisun. Parhaiten ilmenee se hänen suuressa romaanissaan "Sota ja rauha" — niinkuin Tolstoi yleensäkin kaunokirjallisissa teoksissaan esiintyy täydellisimmin ja vaivattomimmin omana itsenään. Miten asettaakaan Tolstoi vastakkain Kutusovin ja Napoleonin! Kutusov, joka nukkuu sotaneuvottelussa, missä tehdään Austerlitzin taistelun suunnitelma, ja lukee romaania Borodinon aattona, tämä sotapäällikkö-fatalisti, joka ei kuvittelekaan voivansa mitään omasta alotteestaan vaikuttaa tapausten kulkuun, on hänen sankarinsa ja ihanteensa. Napoleon, joka luottaa omaan voimaansa, Napoleon, joka tietoisesti yrittää vaikuttaa taistelujen menoon, tarttua historian pyörään, on hänestä halveksittava, suorastaan narrimainen. Tässä vastakkainasettelussa löydämme ytimen Tolstoin historian-filosofiasta. Historia on Tolstoin käsityksen mukaan etupäässä ihmiskunnan itsetajuttoman joukko-elämän ilmiö. "Ihminen elää tajuisesti itseänsä varten, mutta palvelee tajuttomana aseena historiallisia, yleisinhimillisiä tarkoituksia. Suoritettu teko on palauttamaton ja sen vaikutus saa langetessaan ajan puolesta yhteen toisten ihmisten tekojen kanssa historiallisen merkityksen. Mitä korkeammalla yhteiskunnallisella asteella ihminen on, mitä suurempaan määrään ihmisiä hän on sidottu, mitä enemmän valtaa hänellä on muiden ihmisten yli, sitä silminnähtävämmin on jokainen hänen tekonsa välttämätön ja edeltäpäin määrätty." "Ihminen, joka näyttelee jotain osaa historiallisessa tapauksessa, ei koskaan käsitä sen merkitystä ja jos hän yrittää sitä tietoisesti käsittää, niin hän kärsii tappion." Yksityiset persoonallisuudet eivät niinollen Tolstoin mukaan ole muuta kuin tahdottomia aseita joukkosielun käsissä. "Vain tajuton toiminta tuottaa hedelmiä." Kansa ei Tolstoin mukaan omista tiedottomana sielussaan ainoastaan historian tahtoa ja tarkoitusta, se omistaa myöskin kaiken inhimillisen viisauden. Ne hänen romaaniensa sankareista, joissa hän on läheisimmin kuvannut itseään, Levin "Anna Kareninassa" ja Bezuchov "Sodassa ja rauhassa", löytävät kansanmiehen suusta tyydyttävimmän vastauksen kaikkiin tämän maailman kysymyksiin. Kansan arvostelu on Toistoille lopulta kaiken taiteellisen maun ja luomistyön mittapuu. Hiukan pisteliäästi, vaikka sattuvasti onkin eräs ranskankielinen kirjallisuushistorioitsija sanonut Tolstoista, että hän erehtyy väittäessään ettei hänellä ole muuta sankaria kuin totuus: hänen ainoa sankarinsa on joukko, kansa.

Käytännöllinen sovellutus tästä tolstoilaisesta historian-käsityksestähän ei voi olla muu kuin että on viisainta antaa joukon johtaa ja että vain se, joka noudattaa joukon tahtoa, palvelee historian tarkoituksia. Sen mukaan on myöskin itsestään selvää, että sotamies on lähempänä totuutta kuin kenraali ja että työläis- ja sotilasneuvosto paljasjalka-filosoofeineen täydellä oikeudella säilyttää itselleen ylimmän ratkaisuvallan kansaa ja yhteiskuntaa koskevissa asioissa.

Mutta paitsi historian-käsityksellään on Tolstoi, kuten tunnettu, myöskin monella muulla tavalla tärisyttänyt venäläisen yhteiskunnan perustuksia ja valmistanut vallankumousta. Pyhä synoodi, kaatuneen yksinvallan paras tuki, ei turhaan lingonnut pannaansa Jasnaja Poljanan runoilija-filosoofia kohti. Hän on kaivanut maata valtionkirkon, oikeuslaitoksen, porvarillisen kulttuuri-traditsionin, niin yksinpä yksityisen omistuksenkin alta. Hän on raskaalla kämmenellään vavisuttanut yhteiskunta-rakennuksen perustuksia. Hän on suuri alas-repijä, johon kaikki tyytymättömät voivat vedota, alkaen anarkisteista, jotka pommi taskussa odottavat ministerin vaunuja, ja lakoilla taistelevista marxilaisista kaunosanaisiin kateederiradikaaleihin saakka. Tolstoin rehevässä, itseään vastaansanovassa, älyllisesti selkeentymättömässä persoonassa tapaavat kaikki nämä tyytymättömät — eri syistä tyytymättömät — toisensa kuin Abrahamin helmassa.

Mutta kuinka suuri Tolstoi lieneekin epäilijänä ja kieltäjänä, on hänen aatemaailmansa myönteinen, rakentava puoli kuitenkin epämääräinen ja heikko, ennen kaikkea epäyhteiskunnallinen mitä suurimmassa määrässä. Mutta vallankumous, joka kukistaa vanhan yhteiskunnan luomatta mitään uutta sen sijaan, on kaaos. Tolstoin ihannoima yksinkertainen elämä auran kurjessa luonnon povella ei riitä monimutkaisen yhteiskunnan ohjelmaksi. Niinpä näemmekin nyt niitten, jotka ovat kukistaneet vanhan järjestelmän, seisovan kädet tyhjinä: sitä savea, mistä uusi piti luotaman, ei olekaan.

Vielä paljon pitemmälle ja yksityiskohtaisemmin voisi seurata Tolstoin jälkiä viime päivien Venäjällä. Niitä voisi löytää Maxim Gorjkin lehdestä, Kerenskin puheista ja hänen ministeriapulaisensa, entisen terroristin Savinkov-Ropshinin kirjoituksista. Tolstoi on Venäjän vallankumouksen sielu, sen voima ja heikkous, sen levoton kysyntä ja etsintä, sen hapuileva pyrkimys, sen kaaos.

GEORG BRANDESIN TEOKSIA.

Vuonna 1915 valmistui Georg Brandesin Goethe-teos, lähes 800 sivua sisältävä nidos. Ennenkuin vuosi 1916 oli loppunut, oli ensimäinen osa hänen suurta Voltaire-elämäkertaansa kirjakaupassa ja tämän vuoden alussa ilmestyi, jälkimäinen osa — yhteensä yli tuhat suurta sivua. [Georg Brandes: Voltaire, 1917.]

Niinkuin Arkhimedes piiritetyssä Syrakusassa, on vanha Brandes sodan melskeen ja hävityksen saartamana tehnyt ajatuksen työtä, sillä aikaa kun maanosan suuret sivistyskansat ovat koettaneet hävittää toisiaan pistimillä, nälällä ja suurilla ja parjaavilla sanoilla. Pienen puolueettoman maan kansalaisena ja Europan valtataistelussa neutraalisen (juutalaisen) rodun jäsenenä on Brandes epäilemättä tuntenut kutsumusta pyrkiä myöskin kulttuuri-arvojen punnitsemisessa siihen puolueettomaan, neutraaliseen pisteeseen, josta Arkhimedes muinoin lupasi vivuta maapallon radaltaan.

Se intohimoinen taistelu, jota sodan aikana on painomusteella käyty kaikissa maissa, on, kuten tunnettu, suurelta osalta koskenut germaanisen ja romaanisen tai varsinaisemmin saksalaisen ja ranskalaisen sivistyksen ja rodun etuja ja heikkouksia. Ranskalaisen kulttuurin arvoa ja merkitystä ei kukaan liene kieltänyt — joskin sen sisäisestä elinvoimaisuudesta on lausuttu epäilyksiä —, mutta sensijaan on saksalaisen sivistyksen koko olemassaolo usein tässä kolmen vuoden, kynäsodassa tahdottu asettaa epäilyksenalaiseksi ja sen edustajat ovat sekä idästä että lännestä saaneet kuulla itsestään nimityksiä barbarit ja hunnit. Onpa näkynyt sanomalehdissä kertomuksia siitä, kuinka värilliset afrikkalaiset heimopäälliköt entente'in rintamilla ovat ennen hyökkäykseen menoa innostuttaneet joukkojaan puheilla saksalaisten barbariasta.

Brandes joutui sodan alussa polemiikkiin vanhan ystävänsä ja aatetoverinsa Clemenceau'n kanssa. Kun Brandes ei myöntänyt, että Ranskan taistelu Saksaa vastaan oli samaa kuin ihmisyyden taistelu raakalaisuutta vastaan, sanoi Clemenceau irti tuttavuuden.

Brandes on epäilemättä niitä, jotka ovat voineet. Ei ole mahdollista löytää viime vuosilta puolueettomampaa, syvemmälle menevää kuvausta siitä, mitä sekä saksalaisessa että ranskalaisessa kulttuurissa on pysyvää, ihmiskunnalle korvaamatonta kuin Brandesin suurista Goethe- ja Voltaire-teoksista. Kumpikin, sekä "Faustin" että "Candiden" runoilija, edustaa mitä suurimmassa määrässä niitä henkisiä ominaisuuksia, joita voi pitää heidän roduilleen tyypillisinä, ja molempien elämäntyöstä tulee ydinsoluja heidän kansansa kulttuuriin. Molempien viisaus, pitkän elämän aikana kerätty, tuli lähteeksi, josta sukupolvet heidän jälkeensä ammensivat. Joka kieltää saksalaisen kulttuurin, kieltää myöskin Goethen, joka kieltää ranskalaisen, kieltää Voltairen.

Voltaire-elämäkerrassa on kuvauksen esine lähempänä kuvaajaansa kuin ehkä missään muussa Brandesin teoksessa. Henkinen sukulaisuus Voltairen ja Brandesin välillä on silmiinpistävä — voipa saada vaikutelman, että se ulottuu molempien pieniin heikkouksiinkin asti. Joka tapauksessa: jos ketään nykyhetkellä voi verrata siihen mieheen, joka kerran lainasi kokonaiselle vuosisadalle nimensä, niin on Georg Brandes se henkilö. Yhteinen on molemmille väsymätön taisteluilo, jota eivät vuodet voi lannistaa, intohimoinen pyrkimys ennakkoluulottomuuteen, ajatuksen kuulas selkeys, yhdistyneenä hienoon, helposti ärsytettyyn hermostoon, taipumus sukkeluuteen ja leikinlaskuun. Heidän koko hengensuuntansa muistuttaa monessa suhteessa toisiaan, mutta heidän ennätyksensä ovat kuitenkin luonnollisesti erilaiset: Voltairen verratonta vitsin, sukkeluuden lahjaa, joka on luovan mielikuvituksen tuote, ei Brandes ole saavuttanut enempää kuin sitä kristallista lyriikkaa, joka pulppuaa useissa Voltairen runoissa ja näytelmissä ja jota ehkä yleensä on liian vähän huomattu.

Meille, nykyajalle, elää Voltaire pääasiassa satiirisissa romaaneissaan (ensimäinen niistä, "Candide", käännettiin tosin suomeksi vasta v. 1914), mutta Brandesin elämäkerrassa esiintyy hänen persoonallisuutensa koko monisärmäisessä loistossaan: runoilijana, historiankirjoittajana, oppineena, hovimiehenä, rakastajana ja taistelun miehenä. Antamalla laajan eepillisen aikakuvauksen taustaksi Voltairen toiminnalle katsoo Brandes samalla sankariaan historiallisesti. Koko aikakausi, mille keskiaikaiset oikeudenkäyntitavat ja taikausko ovat yhtä luonteenomaiset kuin useat kehittyneet, hienosyiset ja ennakkoluulottomat persoonallisuudet, astuu lukijan silmien eteen rakastavine markiisittarineen, viisaine ja viekkaine kardinaaleineen ja hovimiehineen, toistensa kanssa lakkaamatonta häväistyssotaa käyvine kirjailijoineen, filosoofeineen ja pappeineen. Joskus tuntuu, että tekijä poikkeaa liiankin kauas aiheestaan esim. hänen esittäessään Ludvig XV:nnen rakkaussuhteita de Nesle'in sisaruksiin — episoodi, joka kylläkin on aikakautta kuvaava, mutta joka ei kuitenkaan varsinaisemmin kuulu Voltairen historiaan.

Ludvig XV:nnen hallituskaudelta ei puutu yhtymäkohtia keisarivallan Venäjään sellaisena kuin me olemme saaneet viimeksimainittua kokea m.m. viime vuosikymmenien aikana. Kaiken laillisen oikeudenkäytön sivulla tapahtuvat hallinnolliset tuomiot ja ennen kaikkea painetun sanan itsepintainen vainoaminen ovat molemmille yhtä ominaiset. Teoksesta, joka tavattiin kansalaisen kirjahyllyltä, tehtiin johtopäätöksiä hänen mielipiteistään ja hänen yhteiskunnallisesta kelpoisuudestaan, ja lievimpiin rangaistuksiin vaarallisen kirjan omistamisesta tai lukemisesta kuului vankikomero. Yksi päätodistuksista Voltairen intohimoisesti puolustamaa, kidutuskuolemaan tuomittua La Barrea vastaan oli se, että hänen luotaan löydettiin eräitä filosoofisia ja kaunokirjallisia teoksia. Jos siis vapaa sana saattoi käydä näin vaaralliseksi lukijoilleen, oli se sitä tietysti vielä suuremmassa määrässä käyttäjilleen, kirjailijoille. Seurauksena siitä oli, että m.m. melkein kaikki Voltairen teokset ilmestyivät salanimen suojassa ja että tekijän, jonka tyyli oli helposti tunnettava, täytyi turvallisuutensa tähden kerta toisensa jälkeen nimenomaan kieltää osuutensa niihin. Mutta huolimatta näistä varovaisuustoimenpiteistä tekijän puolelta ja huolimatta lisäksi hänen lukemattomista vaikutusvaltaisista tuttavuuksistaan, joiden joukossa oli kruunattujakin päitä, sai Voltaire, kuten tunnettu, tehdä monta retkeä Bastille'iin, elää maanpaossa suuren osan elämästään tai asustaa niin lähellä isänmaansa rajoja, että hän milloin hyvänsä voi päästä Ranskan viranomaisten käsien ulottuvilta.

Mutta niin suuri oli Voltairen persoonallisuuden mahti, että, niinkuin Brandes sanoo, missä hän oli, olipa vaikka syrjäisellä maaseudulla, siellä oli Ranska, siellä oli Parisi. Historian aikana ei liene suoritettu monta sellaista työpäivää kuin Voltairen, eikä pantu liikkeelle niin paljon voimia kuin Voltaire. Hänen luonteensa väsymättömyys ja lannistumattomuus tappioiden edessä on omiaan herättämään ihailuamme vielä vuosisatojen perästä samassa määrässä kuin hänen henkevä leikkinsä, joka yhdistää shakespearelaisen narrin viisauden Hamletin mietiskelyyn ja maailmanparanteluun. Hänen aivonsa olivat kuin teräsjousi, joka iloisella taisteluhalulla lennätti joka suuntaan ivansa vasamia. Hänen ajatuksensa ja sanontansa on harvinaisen yksinkertainen ja kirkas, kansantajuinen, mutta se on samalla niin älyllisesti ryyditettyä, että se viehättää ja ärsyttää myöskin kaikkein hienoimpia päitä. Voltairen proosatyyli on läpikuultavassa selkeydessään ranskalaisista ranskalaisin — tai ehkä oikeammin latinalaisin — eikä sitä ole vielä esim. saksankielellä lähimainkaan saavutettu.

Enemmän kuitenkin kuin Voltairen taiturimainen älyllisyys ja kielellinen valmius, enemmän kuin mikään hänen yksityinen teoksensa, enemmän kuin koko hänen filosoofinen uskontunnustuksensa viehättää hänen historiansa lukijaa hän itse, hänen persoonansa. Hän kirjoitti tragedioja ja sankarirunoja, mutta viehättävin ja pysyvin on se näytelmä, missä hän itse on sankari, hänen oma elämänsä. Niinkuin yleensä neroja ja esitaistelijoita, joiden toiminta tähtää ulospäin, on Voltairea seurannut läpi hänen elämänsä komeetanpyrstö hartaita ihailijoita ja leppymättömiä vihamiehiä. Edellisten joukossa tapaamme, samoinkuin jälkimäistenkin, aikakauden suurimpia nimiä. Hän askarteli kaikkien ajatuksissa, kukaan ei ollut häneen nähden välinpitämätön, Se, jonka ei ollut onnistunut päästä hänen kanssaan kirjevaihtoon, täytyi ainakin saada nähdä hänet, ja se, jolla oli ollut tilaisuus puhua hänen kanssaan, säilytti siitä muiston koko elämänsä ajan. Hänen mieskohtaisen seurustelunsa tavaton lumousvoima ei varmaankaan johtunut yksistään hänen älyllisestä sukkeluudestaan, niistä loistavista vuorosanoista, joita hän kylvi ympärilleen, se perustui varmaan yhtä suuressa määrässä hänen persoonansa harvinaiseen rakastettavuuteen ja hänen luontaiseen hyvyyteensä. Tämä suuri taistelija ja älyllinen ilveilijä oli ystävän-suhteissaan uskollinen ja luottavainen kuin lapsi, ja hänen avuliaisuutensa tarvitsevia kohtaan sai varsinkin hänen elämänsä loppuaikoina mitä suurenmoisimpia muotoja. Hän, jolla harrastuksen universaalisuudessa on vain harvoja vertaisiaan maailman historiassa, ei laiminlyönyt tilaisuutta tehdä hyvää pienessä. Hänestä tuli, kuten tunnettu, eräänlainen epävirallinen viimeinen tuomioistuin, johon vääryyttä kärsineet ja sorretut vetosivat saadakseen oikeutta. Enemmän kuin ihmiset merkitsivät hänelle kuitenkin ideat, enemmän kuin yksityinen vääryys, oikeuden periaate. Hänestä tuli ihmiskunnan yleinen syyttäjä.

Tätä kautta Voltairen elämässä, viimeistä ja suurinta, jolloin hänestä tuli Calas'in, La Barren y.m. puolustaja, kuvaa Brandes kappaleessa, jolle hän on antanut yhtä loistavan kuin sattuvat otsakkeen: Flammen over Europa — Liekki yli Europan. Se sukupolvi, joka on elänyt Dreyfus-jutun ajan ja saanut, joskin säästeliäitä, tietoja siitä, mitä keisarivallan Venäjällä viime vuosikymmeninä on oikeudenkäytön varjossa tehty, ymmärtää mitä tämä Voltairen taistelu merkitsi. Se oli isku keskelle taikauskoisen, tyrannisen, julman ennakkoluuloisuuden sydäntä. Se oli suuren vallankumouksen ensimäinen sotatorvi. Se kruunasi Voltairen kirjallisen työn, se osotti maailmalle ja jälkipolville, että kirjailija ja mies oli yhtä.

Voltairen suhde Ranskan vallankumoukseen on yleisesti tunnettu. Aivan varmaa on, että hänen vapaudenkylvöään on itänyt myöskin siinä vallankumouksessa, jonka todistajina me äsken olemme olleet. Katarina II, saksalaissyntyinen kuten Voltairen toinenkin suuri kruunupäinen oppilas, toi voltairianismin Venäjälle. Dekabristien kapinallisissa julistuksissa (v. 1825) esiintyi voltairelaisia ajatuksia. Mutta vielä myöhemmin niissä venäläisissä kirjailijoissa, joiden saattaa sanoa välittömimmin valmistaneen suurta vapaustaistelua, voi varmaan tavata Voltairen vaikutusta. Niin esim. Tolstoin, Rousseau'n oppilaan, radikaalisessa epäilyksessä yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla. Ne vapauden ajatukset, joita Ferney'n kuuluisa erakko kerran lähetti ympäri Europan, ovat olleet kuin vuosisatojen päähän ulottuvia sytytyslankoja, joiden toimintaa voimme aina epäillä siellä, missä vallankumouksen miinat räjähtävät.

Sellainen sytytyslanka on myöskin Voltairen viimeisen kuvaajan, Georg Brandesin elämäntyö. Ei voi olla ihailematta tätä vanhaa vapaustaistelijaa, joka ei ole kadottanut mitään nuoruutensa tulisuudesta lisätessään siihen vuosiensa ja kokemustensa viisauden.

Georg Brandesin uuden, hiljan meidänkin kirjakauppoihimme ilmestyneen teoksen nimitys on jonkunverran harhaanjohtava [Georg Brandes: Napoleon og Garibaldi]. Teos on kokoelma henkilökuvia ja kirjoitelmia, joista kaksi ensimäistä on omistettu korsikkalaiselle maailmanvalloittajalle ja italialaiselle vapaustaistelijalle. Näitäkin huomattavampi on mielestäni kuitenkin se "mitali", minkä Brandes on takonut ranskalaisesta valtiomiehestä Jules Favresta, joka 1870-71:n aikana näytteli niin kunniakasta, mutta hänelle itselleen sangen epäkiitollista osaa maansa kohtaloissa. Melkein kaikki teokseen sisältyvät tutkielmat ja kirjoitelmat ovat syntyneet sodan aikana, ja historiallisissa kuvauksissakin kajastaa usein sanojen ja lauseiden takaa nykyinen maailmanpalo — tuo hirvittävä valonheittäjä, joka lähettää häikäisevän säteensä kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen, kirkastaen rajoitettuja aloja historiaa ja inhimillistä elämää, mutta syventäen ympärillään, niinkuin valojuova tekee, varjot entistäkin syvemmiksi ja pimeyden entistäkin tiheämmäksi. Napoleon, Garibaldi ja osaksi myöskin Jules Favre ovat joutuneet uuteen mieltäkiinnittävään valaistukseen, kun sensijaan monet hengen ja kulttuurityön edustajat, joita Brandes kuvaa, tuntuvat häipyneen varjoon ja pimeyteen — niin esim. Giordano Bruno, jonka kidutuskuolemaa kuvatessaan Brandes saa aiheen seuraavaan katkeraan ajatelmaan: "Se, mitä hiukan kaunistellen kutsutaan ihmisyydeksi, askarteli 1600:n vaiheilla aivan kuin 1900:nkin ympärillä pääasiassa kidutuksilla ja murhilla — silloin uskonnon, nyt kansallisuuden nimessä."

Aikomukseni ei ole tässä käydä kappale kappaleelta selostamaan näitä Brandesin pieniä esseitä, jotka hän on ristinnyt mitaleiksi ja piirroksiksi. Kaikkihan niistä eivät suinkaan edusta tekijänsä korkeimpia kirjallisia saavutuksia ja suoranaisia vähäpätöisyyksiäkin on joukossa. Mutta nämä kirjoitelmat, joista useat ovat painetut ennemmin aikakautisissa julkaisuissa, antavat etsimättömän aiheen kosketella Brandesin merkitystä ja toimintaa nimenomaan esseistinä ja sanomalehtimiehenä.

Brandesin vastustajat ja vihamiehet, joiden joukossa on varsin suuri prosenttimäärä pappeja ja professoreja, ovat esittäneet usein väitteen, että hän tiedemiehenä ja tutkijanakin on sanomalehtimies, journalisti. Tällä on luonnollisesti tahdottu sanoa, että hän on pintapuolinen (ikäänkuin sanomalehtiin kirjoittaminen ja pintapuolisuus itsessään olisivat identtisiä käsitteitä!). Brandesin ystävät ovat sensijaan sanoneet, että hän sanomalehtimiehenäkin on tutkija ja tiedemies. Ja monet ovat vielä lisänneet, että hän sekä tutkijana että sanomalehtikirjailijana on taiteilija Jumalan armosta.

Näistä arvostelmista on pintapuolisuuden syytös mieltäkiinnittävin, koska se usein kohtaa henkilöitä, jotka saavat paljon aikaan maailmassa. Nythän Brandes on kolmen vuoden aikana tai tarkemmin sanoen siitä lähtien kuin maailmansota alkoi, julkaissut yli kaksituhatta suurta kirjansivua ("Goethe": 710 siv., "Voltaire": 1,122 siv., "Napoleon og Garibaldi": 331 siv.). Pintapuolisuutta! huudahtavat hänen virkaveljensä, jotka sillävälin ovat päässeet pariin sataan sivuun, ihmeissään siitä, että he laisinkaan "sodan aikana" ovat voineet jotain julkaista — vaikka sota olisi ollut satojen peninkulmien päässä. Kieltämättä on Brandesin kirjallinen tuotteliaisuus, varsinkin jos otamme huomioon hänen ikänsä, joka jo lähenee kahdeksaakymmentä, poikkeuksellista laatua, poikkeuksellista suurimmassa määrässä, jos vertaamme sitä tavalliseen tuotteliaisuuteen pohjoismaissa, missä yleensä vielä ollaan henkisen työn intensiteetissä paljon jäljessä keskieurooppalaisesta maailmasta. Harva, jos kukaan tiedemies, kirjailija tai taiteilija on meillä saavuttanut todella sitä henkisen tuotteliaisuuden määrää ja kestävyyttä, joka on saavutettu vastaavilla aloilla esim. Saksassa ja Ranskassa. Kuin selittämättömäksi ihmeeksi jäävät meidän kannaltamme katsoen sellaisten kuin Balzacin, Wundtin ja Ostwaldin henkinen joustavuus ja ehtymättömyys. Brandes, juutalainen, kuuluu maailman ehkä henkisesti hedelmällisimpään rotuun. Yksin se, mitä hän jatkuvasti aikojen kuluessa on kirjan muodossa julkaissut, nousee keskimäärin n. 500-1,000:een sivuun vuodessa.

Onko tällainen tulos saavutettavissa vain syvällisyyden kustannuksella, siis pintapuolisuuden hinnalla? Tuskin. On otettava huomioon, että Brandesin teksti ei, ankarasti arvostellen, itse asiassa yleensä ole luovaa laatua, se on suurimmalta osaltaan kuvailevaa, deskriptiivistä, tai älyllisesti erittelevää, analyyttistä. Se on sitä kirjallista tuotteliaisuutta, jota voi hyvällä omallatunnolla harjoittaa runotarta odotellessakin. Syvällisyys ei siinä ensi sijassa riipu siitä, mitä tavallisesti kutsutaan mieskohtaiseksi inspiratsioniksi, vaan älyn valppaudesta ja joustavuudesta, muistin nopeudesta ja tietojen rikkaudesta. Ihmeteltävä on hänessä ennen kaikkea se virkeys, millä hänen muistinsa häntä palvelee: kuin tuhansista raikkaista vuoripuroista tuo se eri haaroilta ainehistoa hänen ajatteluunsa ja tutkimuksiinsa. Verratonta muistiaan saa hän epäilemättä ensi sijassa kiittää siitä, että hän usein vaikuttaa viisaalta ja tietorikkaalta kuin kokonainen yliopistollinen tiedekunta. Mutta hänen päähyveensä lienee sittenkin hänen älynsä selkeys, joka antaa hänen arvostelmilleen niiden nopeuden ja varmuuden. Hänessä ei ole mitään sumuista ja epäselvää, hänen sanontansa ja ajatuksensa lankeavat täsmällisesti yhteen. Itse Cicero ja Voltaire eivät kirjoittaneet kirkkaampaa proosaa kuin hän. Lisäksi on hänellä todellisen "juutalaisen vitsin" lahja, joka on läheisesti sukua Heinrich Heinen sukkeluudelle, vaikkakaan ei sen veroinen. Jos kaikki tämä on pintapuolisuutta — hyvä, lisätkäämme ainakin, että se on kadehdittavaa pintapuolisuutta.

Moni on varmaan tehnyt saman havainnon kuin näiden rivien kirjoittaja, joka lukiessaan Brandesin esseitä sanomalehden palstoilta, esim. "Politikenissä", mihin hän jatkuvasti kirjoittaa, on pannut merkille, miten vaarallinen on hänen artikkelinsa naapuruus lehden muille kirjoituksille. Jos sanomalehtinumeron toimittamisessa kunnioitettaisiin samaa periaatetta kuin teatterikappaleen harjoittamisessa, missä yhteisesitykselle pannaan suurin paino, niin täytyisi kai myöntää, että Brandes astuu ulkopuolelle puitteiden ja että hän keinoilla, joita muilla ei ole käytettävänään, saa äänensä kuuluviin toisten kustannuksella. Tämän vaikutelman lienevät saaneet m.m. ne, jotka sattuivat lehdestä lukemaan sen kaunokirjalliseen muotoon puetun jutelman "Forseldrenes Confession" (Vanhempain uskontunnustus), jonka Brandes kirjoitti vuotta ennen maailmansotaa sen johdosta, että häneltä oli juutalaisena kielletty pääsy Venäjälle, minne eräs tiede- tai taide-seura oli kutsunut hänet. Tämä kirjoitushan on lähinnä sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan koseriaksi ja mikä lehdessä painetaan petiitillä, mutta se on omassa laadussaan pienenä mieleensyöpyvänä satiirina paksujen nidoksien arvoinen. Jos sille tahtoisi etsiä joitakin vertauskohtia muodoltaan tyynessä, mutta sisällöltään kirpeässä ja häijyssä ivassa, niin tulevat ehkä lähinnä mieleen Montesquieu'n "Persialaiskirjeet" valistusajalta. Valistusajan ennakkoluuloton, kuiva ja järkevä henki onkin mitä läheisintä sukua hänen laadulleen yleensäkin ja painaa se etenkin leimansa hänen poleemisiin sanomalehtikirjoitelmiinsa. Omassa elementissään liikkuu hän varsinkin silloin, kun hän saa osottaa, miten keskiaikaisen barbaarinen ihmiskunta on yhä edelleen ja miten kaikki vanhat ennakkoluulot vielä elävät vaikka uusissa muodoissa.

Tärkein osa Brandesin sanomalehtikirjailussa on kuitenkin hänen arvostelutoimintansa. Siinähän hän on ollut jo lähes puoli vuosisataa opettaja ja mestari. Tällä alalla on hän ennen kaikkea tehnyt suuren kulttuurihistoriallisen työn: hän on tuonut länsimaat ja Keski-Europan lähemmäksi Skandinaviaa ja pohjoismaita. Mutta hänen arvosteluillaan on rajoituksensa, jotka näkyvät ehkä hänen oppilaissaan vieläkin selvemmin kuin hänessä itsessään. Hän on usein käyttänyt runoutta ja kirjallisuutta aseena taistelussa vapaus-aatteittensa hyväksi, mutta runous ja kirjallisuus eivät pääse itse omalla vakuutuksellaan, omalla auktoriteetillaan vaikuttamaan, jos toinen käyttää niitä aseinaan. Niinkuin yleensä älynvoittoiset luonteet ei hän ole suinkaan aina täysin tajunnut sitä tulisuutta, sitä tunteen painetta ja hehkua, joka on persoonallisen runouden elämänehto. Sensijaan on hänen puhtaasti esteettinen vaistonsa hyvin kehittynyt. Vapaus on hänen jumalattarensa, mutta kauneus on hänen rakastettunsa.

Eräässä kirjallisessa kiistassa, jota Brandes useita vuosia sitten kävi Höffdingin kanssa, teki Brandes, joka silloin ei itse vielä ollut professori, muun muassa pientä pilaa professoreista. Höffding vastasi rakastettavasti, että koska kaikki eivät voi olla profeettoja, täytyy joidenkin tyytyä olemaan vain professoreja. Nyt on Brandeskin professori, tai on ollut sitä jo aikoja sitten, mutta profeetta hän tuskin enää on, jos hän lienee sitä koskaan ollut. Se kirjallinen koulu, jonka vaikutusvaltaisin julistaja hän aikoinaan oli pohjoismaissa, realismi, on jo elänyt aikansa tai ainakin painumassa mailleen. Hän ei ollut itse tämän kirjallisen suunnan ja sen teorian keksijä, mutta hänen pitkälle kehittynyt todistelu- ja väittelykykynsä teki hänestä sen huomattavimman esitaistelijan. Jos selailemme Brandesin teoksia esim. "Hovedstrømninger'ien" ajoilta aina tämän syksyn uutuuteen saakka, voimme niissä helposti huomata, miten historian ja ennen kaikkea kirjallisuushistorian kelloviisari viime vuosikymmeninä on kääntynyt. Koko se sukupolvi, jonka innostaja ja tulkki hän aikoinaan oli, Ibsenin, Björnsonin, Strindbergin sukupolvi, on poissa, ja muistokirjoitukset kuolleista ystävistä ja taistelutovereista ottavat yhä suuremman tilan hänen kirjoitelmakokoelmissaan. Sukupolvien mukana ovat myöskin kirjalliset ihanteet ja iskusanat muuttuneet. Toiset lausuvat nyt päivän tunnussanat. Mutta Brandesin kunniaksi on luettava, ettei hän, niinkuin varmaan moni vähemmän joustava henki olisi tehnyt, ole muuttunut vihamieliseksi uudelle ajalle, joka säälimättömästi on sysännyt syrjään paljon siitä, mitä hän aikoinaan julisti. Hän on osannut iloita siitäkin laihosta, joka on itänyt toisten kylvöstä. Hänen viimeiseen kirjaansa sisältyvissä muistokirjoituksissa ystävistä voimme huomata pienen katkeran piirteen, mutta se onkin ainoa, missä vanhuus, pettymykset ja epäusko ihmisiin ripittäytyvät yleisölle.

TSHEKKILÄISET MAAILMANSODASSA.

Maailmansodan aikana sanomalehdissä näkyneet niukat tiedot Itävalta-Unkarin eri kansallisuuksien mielialasta ja kohtalosta ovat usein tuoneet näiden rivien kirjoittajan mieleen erään keskustelun aurinkoisessa ja pölyisessä rautatievaunussa, joka omenapuiden, kukkimisaikaan solui Pragista Tonavan keisarikaupunkia kohti. Sodasta ei vielä ollut tietoa. Berlinissä valmistauduttiin juuri viettämään keisarintyttären häitä, joissa sekä liitto- että sopimusvaltain päiden oli määrä tavata toisensa, kaiketi näyttääkseen diplomaattisessa viisaudessaan maailmalle, miten sydämellinen yhteisymmärrys heidän kesken vallitsi ja miten perusteeton oli sodan pelko. Mutta ei tarvinnut olla suuri psykoloogi nähdäkseen, että tämä hetkellinen yleiseuroppalainen sopusointu leikki vain pinnalla ja että syvemmällä kyti tyytymättömyyttä, valloitushalua, kunnianhimoisia pyyteitä ja kostonhimoa kuviteltujen tai todellisten vääryyksien johdosta. Hallittavien ja hallitsevien kansojen välillä ammotti yhä kuilu, joka ei ennustanut hyvää. Tätä viimemainittua koski myöskin keskustelu böömiläisessä rautatievaunussa.

Vastassani vaunussa istui kaksi tshekkiläistä: toinen oli pappi, toinen nähtävästi koulunopettaja, mahtavan kansallis-poliittisen urheiluyhdistyksen "Sokolin" toimihenkilöitä. — Missä ikänä kahden pienen ja sorronalaisen kansan jäsenet tapaavat toisensa maailmalla, löytävät he helposti toisissaan hermon, joka värähtää samalla tavalla: puhe vapaudesta ja sorrosta on se taikasana, joka ilmaisee tämän hermon. Molemmat tshekkiläiset puhuivat Böömin itsenäisyyden unelmasta ja viimeinen hetki, jolloin sen tuli toteutua, oli keisari Frans Josefin kuolema, mikä heidän mielessään häämöitti kaikkien Itävalta-Unkarin slaavilaiskansojen nousun ja vapautumisen hetkenä. Vanhan keisarin persoonaa ympäröi nähtävästi tilapäisten puhekumppanienikin mielessä eräänlainen koskemattomuuden kunnioitus, koskapa he niin yksimielisesti suostuivat odottamaan hänen poismenoaan. Mutta ei hetkeäkään pitemmälle — se oli heidän uskonsa ja vakaumuksensa, jota yleensä ei turmellut liian suuri lojaalisuus Itävalta-Unkarin monarkiaa kohtaan.

Wieniin saavuttuani jouduin ensi päivinä samantapaisen, vaikka vielä jyrkemmän tshekkiläisen mielialan-ilmauksen todistajaksi: hotellissa, missä asuin, ampui itsensä eräs böömiläinen upseeri, joka oli myönyt Venäjälle tärkeitä esikunta-salaisuuksia ja jonka kavallus oli tullut ilmi. Saman upseerin nimi on myöhemmin esiintynyt Mjasojedovin ja Suhomlinovin oikeusjutuissa. Asiasta nousi jo silloin suuri hälinä, varsinkin saksalaisissa ja unkarilaisissa lehdissä, eikä se liene ollut omiaan parantamaan saksalais-unkarilaisten ja slaavilaisten muutoinkin huonoja suhteita Itävalta-Unkarin kansaperheessä. Tämä itsemurha kaikkineen mitä siihen sisältyi ennusti jo kaukaisesti sitä katastroofia, josta Sarajevon murha seurauksineen teki hirvittävän todellisuuden.

Ennen viime vuosien tapauksia lieneekin ollut jotenkin yleinen se mielipide — myöskin muualla kuin missä sitä nimenomaan toivottiin —, että Itävalta-Unkari kirjavine kansallisuuskarttoineen oli valtiona elänyt yli aikansa ja että sen hajoamisprosessi oli läheisten vuosien kysymys. Maailmansota on lukemattomien yllätystensä joukossa valmistanut yllätyksen myöskin tässä suhteessa. Tämä monikansainen keisarikunta on taistellut menestyksellä ulkonaista vihollista vastaan kolmella rintamalla ja suoriutunut, kesken sotaa, senkin kriitillisen ajankohdan yli, jolloin kuolema kävi Hofburgissa temmatakseen valtikan vanhan keisarin kädestä. Ulkonainen slaavilaisvaara, joka sodan alussa oli hyvin uhkaava sekä idässä että etelässä, on voitollisesti torjuttu, ja uusien vihollistenkin, Italian ja Romanian, liittyessä entisiin on Habsburgien valtakunta, tilapäisistä tappioistaan huolimatta, osottanut odottamatonta sotilaallista voimaa.

Vastaako tämä edullinen ulkokuva täysin valtakunnan sisäistä tilaa, sitähän on vaikea näin kaukaa päätellä, mutta jo niukanlaiset sanomalehti-uutisetkin Itävalta-Unkarista ovat antaneet aihetta epäilykseen, ettei niin ole asianlaita. Varsinkin lienee tyytymättömyys Habsburgien keisarikunnan suurimman ja korkeimmalla sivistystasolla olevan slaavilais-kansallisuuden, tshekkiläisten kesken saanut hyvinkin huomattavia ja vaarallisia muotoja. Siitä ovat olleet merkkinä sodan alussa yleisiksi käyneet tshekkiläisten sotilasten karkaamiset venäläisten puolelle sekä eräitä böömiläis-liikkeen johtajia vastaan nostetut oikeusjutut kuolemantuomioineen (joita yleensä ei kuitenkaan liene pantu täytäntöön). Jotensakin elävän kuvan siitä, mitä Habsburgien monikansaisessa valtakunnassa sodan kestäessä niin sanoaksemme en famille, perheen keskuudessa, on tapahtunut, antaa Nobel-kirjaston hoitajan Alfred Jensenin teos "Slaavilaiset ja maailmansota", jonka ainehisto perustuu kahteen vuosina 1915 ja 1916 tehtyyn matkaan Itävalta-Unkariin ja Balkanille. [Alfred Jensen: Slaverna och världskriget. — Albert Bonnier, Stockholm 1916.] Jensen on entisestään tunnettu slaavilaisen kirjallisuuden, m.m. Mickieviczin "Pan Taddeuksen", ahkerana mutta hiukan runottomana kääntäjänä sekä eräiden kansa- ja kielitieteellisten teosten ja matkakuvausten julkaisijana. Hänen kiintymyksensä slaavilaiskansoihin on ilmeinen, mutta se ei kuitenkaan yleensä väärennä hänen uudessa kirjassaan hänen arvosteluaan, paitsi ehkä pikkuserkkuihimme unkarilaisiin nähden, joita hän luultavasti tshekkiläisiltä ja slovakeilta on oppinut vihaamaan. Enemmän häiritsee mielestäni tässä kirjassa tekijän vetinen ja ponneton kielenkäyttö, joka tosin on sopusoinnussa hänen jotenkin laimean ja ylimalkaisen idealisminsa kanssa, mutta joka ei koskaan salli ajatuksen kiteytyä lujaksi persoonalliseksi mielipiteeksi tai edes yksityisiksi väitteiksi. Mieltäkiinnittävimmät ovat tshekkiläisiä koskevat luvut.

Kuinka tärkeä tshekkiläiskysymys itse asiassa on, käy selville, kun muistamme että tätä kansallisuutta, lukien siihen myöskin sen läheiset sukulaiset slovakit, on maailmassa kaikkiaan lähes kymmenen miljoonaa. Niistä asuu kuitenkin yhtenäisellä alueella Böömissä ja Määrissä vain kuusi miljoonaa, loput, esim. slovakit, Unkarissa sekä hajallaan keisarikunnassa, m.m. Wienissä, joka 400,000:een nousevine tshekkiläisasutuksineen on tavallaan suurin tshekkiläinen kaupunkiyhteiskunta. Sitä paitsi on böömiläisiä muuttanut suuret määrät Amerikkaan. Kansansivistyksessä ja yhteiskunnallisessa kehityksessä jättävät tshekkiläiset jälkeensä kaikki muut slaavilaiset kansat. Ollakseen katolilainen maa, on Böömissä lukutaidottomien prosenttimäärä häviävän pieni, kuitenkin nähtävästi hiukkaista suurempi kuin esim. Ranskassa. Onkin sanottu että böömiläisissä heidän virallisesta katolilaisuudestaan huolimatta asuu protestanttinen henki. Sitä paitsi on terveellinen saksalainen vaikutus heihin ollut suurempi kuin muihin slaavilaisiin. Heidän taipumuksensa musiikkiin ja filosofiaan rinnan heidän ilmeisen, slaavilaisten kesken poikkeuksellisen yhteiskunnallisuutensa kanssa tarjoaa monia vertauskohtia saksalaisiin. Heidän rotutietoisuutensa ei sekään liene pienempi kuin saksalaisten — seikka, jonka useammin kuin kerran ovat saaneet katkerasti todeta Böömin alueella asuvat saksalaiset (n. 37 % koko asukasluvusta).

Kun maailmansota puhkesi, virisi saksalaisuuden ja tshekkiläisyyden taistelu entistäkin kiivaammaksi, sillä böömiläiset pelkäsivät, että keskusvaltain ehdoton voitto huonontaisi heidän tilaansa ja saattaisi heidät eristettyyn asemaan suuressa kaikki-saksalaisessa tulevaisuudenvaltiossa. Böömissä ja varsinkin Määrissä otettiin vastaan Itävalta-Unkarin sodanjulistus Serbialle ilmeisellä tyytymättömyydellä. Talonpojat kätkivät jyvänsä ja jauhonsa sotilasviranomaisilta ja keisarikunnan ensimäiset vastoinkäymiset Galitsiassa ja Serbiassa johtuivat suureksi osaksi tshekkiläisen sotilasaineksen niskoittelusta ja petollisuudesta. Sotilasviranomaiset tarttuivat tarmolla asiaan ja kaikkiaan lienee Böömissä ja Määrissä sodan alussa julistettu noin tuhat kuolemantuomiota, joista kuitenkin suuri osa jätettiin toimeenpanematta. Myöskin sensuuri tuli hyvin ankaraksi. Lehtiä lakkautettiin ja niitä, joiden sallittiin ilmestyä, pakotettiin painattamaan suurella tyylillä viralliset sotauutiset ja kieltäytymään politikoimasta. Tammikuun 15 pnä julisti Böömin käskynhaltija "yleiseen turvallisuuteen katsoen" saksankielen ainoaksi viralliseksi kieleksi maassa. Missä laajuudessa tätä kieltämättä merkillistä julistusta on käytännössä sovitettu, se ei käy ilmi Jensenin kirjasta, mutta itsessäänhän se on ensiluokkainen sortotoimenpide. Useita kirjalijoita, niiden joukossa Böömin ensimäinen satirikko S. J. Machar ja tunnettu novellisti Viktor Dyk, vangittiin. Ja kun Prag ja sen mukana koko tshekkiläinen maailma v. 1915 valmistautui viettämään suurimman böömiläisen Juhana Hussin 500-vuotismuistojuhlaa, kiellettiin kaikki suurpiirteisemmät juhlallisuudet ja päivää vietettiin vain paljastamalla kaikessa yksinkertaisuudessa uskonsankarin muistopatsas raatihuoneen torilla. Lopulla vuotta 1915 hajoitettiin "Sokol"-yhdistys. Tähän toimenpiteeseen antoi keisarikunnan hallitukselle tavallaan kylläkin perustellun aiheen se laajasuuntainen itävaltalais-vastainen propaganda, johon tämä kansallinen "urheilu"-yhdistys on antautunut kesken sodan paloa. Maassa levitettiin yleisesti venäläisystävällisiä julistuksia ja Venäjän rinnalla suitsutettiin myöskin Ranskalle, jota tshekkiläiset alkoivat mielenosotuksellisesti ylistää ystävänään.

Että vaara tshekkiläisten puolelta todella uhkasi valtakunnan kokonaisuutta, käy selville varsinkin sotakarkulaisten ja ylijuoksijain tavattomasta määrästä. Tshekkiläisten lukumäärän Itävalta-Unkarin armeijassa arvioi Jensen puoleksi miljoonaksi (arvioluku, joka kuitenkin lienee liian alhainen). Tästä sotilasmäärästä joutui — edelleen Jensenin mukaan — kohta sodan alkuaikoina lähes kolmas osa venäläisten ja serbialaisten vangiksi. Keväällä v. 1915 meni Karpaateilla 28:s pragilainen rykmentti musiikkikuntineen kaikkineen venäläisten puolelle, tarjoutuen taistelemaan heidän riveissään. Myöskin 35:s pilseniläinen rykmentti yritti Hindenburgin retkellä Varsovaa vastaan karata vihollisten puolelle. Muitakin samanlaisia tapauksia tietää Jensen mainita. Kuitenkin lienevät ne harvenneet venäläisten tappioiden jälkeen.

Huomatuin niistä böömiläisistä, jotka johtivat tätä Itävallan vastaista liikettä, on tshekkiläisten tällä hetkellä kuuluisin tiedemies ja filosoofi T. Masaryk, joka nykyään maanpaossaan Englannissa harjoittaa kiihkeää propagandaa ympärysvaltain puolesta. Niinpä tapaa hänen kunnioitetun tiedemiesnimensä mitä räikeimpien julistusten alla, joissa suitsutetaan Englannille ja keisarikunnan Venäjälle ja huudetaan tuomiota Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Eräs tällainen julistus alkaa sanoilla: "Itävalta on lakannut olemasta" — väite, jota lievästi sanoen täytyy pitää suuresti liioiteltuna.

Päinvastoin: Itävalta-Unkarihan on yhä olemassa, voimakkaampana kuin pitkiin aikoihin, kaikkien toisin-ennustajien uhallakin. Se tosiasia, että se kansallisuuksiensa erilaisuudesta huolimatta on ainakin tähän saakka eheänä, vieläpä ulkonaisesti voitollisena, kestänyt sodan myrskyt, antaa todistuksen siitä, ettei sen valtio-yhteys ollut niin haurasta tekoa kuin yleensä on luultu. Onhan saatu nähdä, että ainakin kaksi Habsburgien keisarikunnan suurinta kansallisuutta, saksalaiset ja unkarilaiset, on taistellut rinnan täydellisessä yhteisymmärryksessä keskenään, muodostaen eheän, rikkomattoman kokonaisuuden. Myöskin Galitsian puolalaiset ovat olleet uskollisia valtakunnan hallitukselle, ottaen mainehikkaine legiooneineen erinomaisen tehokkaasti osaa sotatoimiin venäläisiä vastaan. Valtakunnan kokonaisuutta lienevät myöskin palvelleet kroaatit, joilla, kuten tunnettu, onkin Unkarin yhteydessä laaja autonomia. Toisten slaavilaisheimojen la Itävalta-Unkarin alueella asuvien italialaisten ja romanialaisten lojaalisuus lienee sen sijaan ollut hyvin pakollista laatua siellä, missä se ei ole muuttunut ilmeiseksi kapinahengeksi. Suurimpana, valistuneimpana ja rotutietoisimpana näistä kansoista on tshekkiläisillä ollut johtavin vaikutus oppositsionissa. Olosuhteiden painosta lienee heidänkin tällä hetkellä pakko tyytyä vähemmän väkivaltaiseen ja näkyvään vastustukseen. Sitä paitsi on Böömissä Palackin ajoilta asti ollut toinenkin puolue, joka on nähnyt Böömin tulevaisuuden turvatuimpana kiinteässä liitossa Itävallan kanssa ja joka siis on muodostanut vastavirtauksen sille tshekkiläis-politiikalle, jonka huomatuimpana edustajana Masaryk on sodan aikana esiintynyt.

Tshekkiläiskysymys on epäilemättä niitä europpalaisia kysymyksiä, jotka kaipaavat sodan jälkeen nopeimmin onnellista ratkaisuaan. Olipa että Habsburgien valtakunnasta muodostuu todellinen liittovaltio, jossa eri osat sisällisissä asioissaan ovat täysin itsenäisiä, tai että joku muu kansallisuuksien tarpeita ja oikeuksia tyydyttävä ratkaisu keksitään, joka tapauksessa on henkisesti ja taloudellisesti niin kehittynyt kansa kuin tshekkiläiset ansainnut itse päästä, vapaana vieraasta holhouksesta, kohtalonsa johtoon. Böömin ja Määrin vahva saksalaisasutus tekee kyllä tshekkiläiskysymyksen paljon monimutkaisemmaksi kuin esim. Suomen kysymyksen, samoin kuin englantilaisten asuma Ulster vaikeuttaa Irlannin kysymyksen onnellista ratkaisua. Mutta hyvällä tahdolla ja tekemällä myönnytyksiä molemmin puolin siellä missä niitä voidaan tehdä ilman että kummankaan riitapuolen elinehtoihin kajotaan, voidaan ehkä löytää tulevan tshekkiläisvaltion rajat ja keksiä takeet sen loukkaamattomuudelle ja turvallisuudelle. Sodan hävitykset ja kauhut eivät olisi hukkaan kärsityt, jos pienten kansain itsemääräämisoikeutta todella alettaisiin suurten puolelta kunnioittaa muutenkin kuin vain huulilla, jos Masarykin kauniit ja todet sanat, että "pieni on vain se kansa, jolla on pienet ajatukset" löytäisivät vastakaikua suurvaltain diplomaattipöytien ääressä.

ROMAIN ROLLAND JA HÄNEN "JEAN-CHRISTOPHENSA".

Romain Rolland'illa (ja hänen suurella romaanillaan) on ollut oma kohtalonsa nykypäiväin europpalaisessa kirjallisuudessa: kuin Noan kyyhkysen on hänen ollut vaikea löytää oksaa mille istuutua. Niinkuin aikoinaan Voltaire, Rousseau, Madame de Staël ja monet muut ranskalaiset, lienee Jean-Christophe'inkin tekijä löytänyt toistaiseksi turvapaikan puolueettomasta Sveitsistä, mutta hänen romaanillaan ei ole ainakaan vielä varmaa, vakiintunutta asemaa missään kirjallisuudessa, kaikkein vähimmin ehkä juuri Ranskan. Ruotsin akatemian päätös antaa Nobelin kirjallisuuspalkinto "Jean-Christophe'in" tekijälle ei liene herättänyt missään niin suurta tyytymättömyyttä kuin palkinnonsaajan kotimaassa, missä ei ole voitu unohtaa niitä karvaita sanoja, joita Romain Rolland sekä ennen sotaa että sen aikana on lausunut maanmiehistään. Mutta tyytyväisiä eivät ole häneen saksalaisetkaan. Sillä vaikkakin hän ennakkoluulottomammin kuin ranskalaiset yleensä on suhtautunut Saksan yhteiskuntaan ja kulttuuriin, vieläpä tunnustaen erikoista ihailuaankin germaanisen hengen syvyyttä ja rikkautta kohtaan, niin ovat ainakin saksalaiset natsionalistit loukkautuneet siitä tavasta, millä hän romaanissaan on asettanut saksalaisen ja ranskalaisen sivistyksen rinnan, tavasta, jossa he kaiken näennäisen puolueettomuuden alla ovat olleet huomaavinaan ranskalaisesti tarkoituksellista yksipuolisuutta. Myöskään ei Romain Rolland'in sodanaikainen polemiikki eräiden saksalaisten professorien kanssa ole ollut omiaan lähentämään hänen suhteitaan Saksaan. Kun koko Europpa, myöskin n.k. puolueeton, tällä hetkellä on kahtena leirinä, joiden tunnusmerkkeinä ehkä ensi sijassa juuri voi pitää Ranskan trikolooria ja Preussin kotkaa, niin ovat mielipiteet Rolland'in kirjailijapersoonallisuuden arvosta ja merkityksestä hyvin jaetut ja ristiriitaiset myöskin muissa maissa kuin niissä kahdessa, joita riitakysymys Saksa-Ranska lähinnä koskee.

Mutta riippumatta siitä, miten arvostelemme hänen koettaan vertailla toisiinsa saksalaista ja ranskalaista henkeä ja sivistystä, on mielestäni luettava hänelle katoamattomaksi ansioksi, että hän niin rohkeasti ja ainakin silminnähtävällä puolueettomuuden halulla on käynyt käsiksi nykyisen Europan ehkä polttavimpaan kulttuurikysymykseen. Kuinka toisenlainen, kuinka paljon miehisempi, kiinteämpi ja syvempi onkaan hänen otteensa kuin esim. Maurice Barres'in, joka ranskalaiskiihkoisissa romaaneissaan on hänkin koettanut suorittaa jonkinlaista saksalaisen ja ranskalaisen kansallishengen inventeerausta, päästen erehtymättömällä varmuudella aina siihen tulokseen, että ansiot ovat Vogesien länsi- ja puutteet itäpuolella! Romain Rolland lähestyy kunnioituksella sekä germaanista että romaanista henkeä, hän tunnustaa, että jokaisen kansansielun pohjalla on jotain arvoituksellista, erittelylle saavuttamatonta eikä hän tuomitse sentähden kaikkea mitä hän ei ymmärrä. Ja silloinkin, kun hän käyttää rankaisevaa satiiria ja ivaa (kuten esim. La Revolte ja La Foire sur la place niteissä), ei hänen arvostelunsa koskaan ole vahingoniloinen eikä itsevanhurskas, vaan tuntee lukija helposti hänen ivansakin alla hänen oman myötäelämyksensä ja kärsimyksensä. Tämä kaunis piirre Romain Rolland'issa, todella harvinainen sellaisena kansallisten intohimojen kuohuttamana aikana kuin nykyinen, tulee näkyviin myöskin niissä sanomalehti-artikkeleissa, joita hän sodan kestäessä on julkaissut sveitsiläisissä lehdissä ja jotka hän itse on koonnut niteeksi nimellä Au-dessus de la Mêlée ("Taistelun yläpuolelta"). Tässä kirjasessaan sanoo hän m.m.: "Olen viime vuonna saanut runsaasti vihamiehiä. Tahdonpa sanoa heille: he voivat vihata minua, mutta he eivät onnistu opettamaan minua vihaamaan. Minulla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Minun asiani on sanoa mitä pidän oikeana ja inhimillisenä, huolimatta siitä, miellyttääkö se ihmisiä vai eikö. Tiedän että kerran lausutut sanat itsestään raivaavat tietä itselleen. Minä kylvän ne veren tahraamaan multaan. Luotan tulevaisuuteen. Laiho on kerran nouseva."

Romain Rolland on syntynyt pienessä Clamety'n kaupungissa keskisessä Ranskassa v. 1866. Kouluopintonsa alkoi hän kotikaupungissaan, missä hänen isänsä oli notariona, ja jatkoi Parisissa. Ylioppilaaksi tultuaan kirjoittautui hän historiallis-maantieteelliseen tiedekuntaan, mutta hänen halunsa ja sydämensä vetivät musiikkia ja kirjallisuutta kohti. Hänen nuoruutensa jumalia olivat Spinoza ja Leo Tolstoi. Aluksi saavutti hän huomiota musiikkihistoriallisilla tutkimuksillaan, joiden perustalla hänet lopulta nimitettiin professoriksi Parisin yliopistoon. Opettajatoimensa ohella harjoitti hän musiikkikritiikkiä sekä julkaisi joukon taiteilijamonografioja, m.m. Millet'stä, Beethovenista, Michelangelosta (käännetty myöskin suomeksi) ja Tolstoista. V. 1904 hän alkoi eräässä aikakauslehdessä julkaista "Jean-Christophe"-romaaniaan, jonka viimeinen ja samalla kymmenes osa valmistui v. 1912. Terveydellisistä syistä oli Rolland'in jo v. 1910 pakko luopua opettajantoimestaan yliopistossa.

Erityisen aiheen kiinnittää lukevan yleisömme huomiota tähän jättiläisromaaniin antaa sen paraikaa ilmestyvä suomennos. Kaksi nidettä, Sarastus ja Aamu, tulivat kauppaan viime kevännä, kaksi seuraavaa nidettä, Nuorukainen ja Kapinaannousu, tullevat jouluksi. Ensi vuoden kuluessa saanemme näin ollen "Jean Christophe'in" ehkä jo kokonaisuudessaan suomeksi. Ilmestyneiden osien suomennos, jota olen siellä täällä vertaillut alkutekstiin, tuntuu tarkalta ja ilmehikkäältä ja antaa mielestäni oikean kuvan Romain Rolland'in hiukan karusta ja kuvaköyhästä, mutta samalla täsmällisestä kielenkäytöstä.

Olen jo edellä maininnut sen aatteellisen taustan (saksalais-ranskalaisen sivistysprobleemin), jota vastaan romaanin päähenkilön kehitys ja kohtalo kuvastuu ja joka antaa tälle teokselle sen huomattavan aseman ajankohtamme ehkä keskeisimmässä kulttuuriväittelyssä. Yhtä edulliseksi ei arvostelu mielestäni muodostu, jos tarkastaa "Jean Christophe'ia" vapaana taideluomana. Teoksella on epäilemättä liian suuressa, joskus aivan väsyttävässä määrässä kuvaileva eli deskriptiivinen luonne: tekijä puhuu, selittää, erittelee, kuvailee henkilöidensä puolesta, antamatta tarpeellisessa määrässä heidän itsensä toiminnallaan paljastaa sisintänsä. Draamallinen heimo jää siten verraten heikoksi. Toiselta puolenhan ei romaanin perusaatekaan ole aivan uusi eikä vailla vertauskohtia. Goethen "Wilhelm Meister" ja Kellerin "Der grüne Heinrich" tulevat mieleen. Ajatus kuvata yksityisen persoonallisuuden kehitystaistelussa aikamme kuumeista, monikirjavaa elämää, sen ristiriitaisia pyrkimyksiä, sen uskoa ja epäuskoa on myöskin viime aikoina syntynyt yhtaikaa useissa kirjailija-aivoissa. Noin kymmenen vuotta sitten koetti Edvard Stilgebauer hakea sille muotoa suuressa romaanissaan "Götz Krafft, Geschichte einer Jugend", joka kuitenkin muodostui tekijälleen suuremmaksi taloudelliseksi kuin taiteelliseksi voitoksi. Ehkä vielä lähemmäksi Rolland'in ajatus- ja mielikuvamaailmaa tulee Jakob Wassermannin "Das Gänsemännchen", joka ilmestyi v. 1914 ja lienee kirjoitettu samoihin aikoihin kuin "Jean Christophe'in" viimeiset osat. Suoranaista vaikutusta teoksesta toiseen olisi luullakseni tässä turhaa, jopa lapsellistakin etsiä — siitäkin huolimatta, että Rolland on jättänyt vertaileville kirjallisuustutkijoille houkuttelevan johtolangan antaessaan päähenkilölleen saman sukunimen kuin Stilgebauerkin. Epäilemättä ovat nämä kirjailijat kukin löytäneet aiheensa keskeltä ajan kuohuvaa elämää. Se on yhteisomaisuutta, niinkuin ilma, jota kaikki hengitämme.

Romain Rolland'in sankari Jean-Christophe Krafft on syntynyt pienessä kaupungissa Reinin varrella rappeutuneesta ja köyhästä musiikkerisuvusta. Hänen lapsuutensa kehityskamppailu on mitä vaikein, mutta samalla sitkeä ja vastustamaton kuin luonnonvoiman. Hänessä elää taiteilija-neron sielu, joka vastustusten kohdatessa karaistuu ja voimistuu, kokoontuu ja yksinäistyy taiteellisen luomistyön tehtäviin. Pohjaltaan on hän germaaninen taiteilijaluonne: persoonallinen, väkivaltainen, idealistinen, mutta mietiskelyssään seestymätön ja muodoton. Useita piirteitä on Rolland lainannut häneen Beethovenin elämäkerrasta, mutta arvostelijat ovat myöskin olleet huomaavinaan Jean-Christophe'in vaiheissa yhtymäkohtia m.m. Rousseau'hon, Tolstoihin, Gluckiin, Wagneriin ja Händeliin. Jean-Christophe'in kohtalo muodostaa tavallaan tyypillisen nykyaikaisen taiteilijatarinan olematta silti abstraktinen tai kuivan vertauskuvallinen. Se sisältää samalla tiivistettynä nykyaikaisen ihmisen elämäntarinan. Samat kysymykset ja ongelmat, samat ristiriidat, pettymykset ja houkutukset, jotka tulevat Jean-Christophe'in tielle, kohtaavat myöskin jokaista, joka nykyajassa silmät avoinna ja vilpittömällä mielellä koettaa tunkeutua läpi sen kaaoksen, joka meitä kehdosta alkaen ympäröi ja joka peittää meidän tiemme pilviin ja sumuihin.

Emme tahdo kiiruhtaa lukijan edelle yksityiskohtaisemmin seuraamalla juonen kulkua tässä merkillisessä romaanissa.

"Jean-Christophe" on kaiken kaikkiaan niitä kirjoja nykyajassa, joista turvallisesti voi ennustaa, että ne jäävät elämään meidän jälkeemme. Romain Rolland ei tosin ole niitä harvoja kadehdittavia runoilijaneroja, jotka keveästi ja vaivattomasti näyttävät löytäneen kaiken sen mitä toiset turhaan etsivät ja jotka tuntuvat syntyneen sanan verraton valmius ja mahti huulillaan. Romain Rolland'in ajatus taistelee vaivaloisesti selkeyteen. Siltä puuttuu se hieno älyllinen kimallus, joka on ominainen useille hänen maanmiehistään, myöskin pienemmille kyvyille kuin hän. Mutta siinä on syvyyttä ja hellittämätöntä pyrkimystä, mikä paljastaa filosoofin ja moralistin. "Jean-Christophe" on suurpiirteinen yritys läpileikkaukseen aikakautemme moraalista ja kulttuurista. Se on niitä hengentuotteita, joissa sokean vihan ja itsekylläisten rotu-ennakkoluulojen silpoma nykyishetki voi nähdä pintaa syvemmälle, oppia, etteivät inhimillisten ansioiden ja puutteiden rajat kulje valtakuntien ja kansojen rajoja myöten, tuntea ne valtasuonet, jotka johtavat maasta maahan ja antavat — kuinka ajankohtamme koettaneekin sitä kieltää yhteisen verenkierron europpalaiselle kansaperheelle.

ÉMILE VERHAEREN JA HÄNEN VIIMEINEN RUNOKOKOELMANSA.

Lähinnä Nobel-palkintoa, on kuolema, kuten tunnettu, se huomionosoitus, joka helpoimmin tuo runoilijanimen ihmisten huulille.

Verhaeren ei koskaan päässyt Nobel-palkintoon saakka, vaikka hän kyllä useamman kerran lienee ollut ehdokkaana, mutta hänen kuollessaan, viime vuodenvaihteessa, tiesi koko Europpa, että se oli menettänyt yhden suurimmista runoilijoistaan, ehkäpä ajankohtansa voimakkaimman, alkuperäisimmän lyyrikon.

Mikä oli tämän belgialaisen runoilijan erikoisuus — hänen nimeäänhän ympäröi jo hänen eläessään eräänlainen vaarallisen houkutteleva, joskaan ei riidaton kunniakehä, niinkuin usein niiden nimiä, jotka tuovat jotain uutta maailmaan?

Eräs hänen maanmiehistään antoi hänestä aikoinaan sen mainesanan, että hän oli se runoilija, joka "käsitteli" lauluissaan laivoja, rautateitä, sähkölennätintä ja telefoonia. Tämä, tuskin aivan ystävällisessä mielessä lausuttu karakteristiikka pitää paikkansa, jos siihen lisäämme, etteivät Verhaerenin runolle olleet vieraita myöskään idyllisessä rauhassa nukkuvat maalaiskylät, jotka heräävät valppaiden kukkojen kieuntaan, työteliäät, asfalttituoksuiset suurkaupungit, hiljaiset ja hartaat munkkiluostarit, iloiset markkinat eli kermessit ja flaamilaispoikien lemmenseikkailut. Niinkuin vain kotiseutunsa vanhat maalarit oli Verhaeren perehtynyt elämän koko kirjavaan vilinään, hänen runoutensa on mitä parhain todistus hänen itsetunnustuksensa vilpittömyydestä, kun hän sanoo, että hänen, elääkseen sopusoinnussa sydämensä kanssa, täytyy ihailla kaikkea. Jokapäiväisimmätkin ja näennäisesti mitä proosallisimmat ilmiöt: lakeuden halki viiltävä juna, hyvinvoivan flaamilaistalon kellari maitoruukkuineen ja laesta riippuvine siankinkkuineen, sammalta ja köynnöstä kasvavat vanhat jyväaitat ja myllyt, belgialaiskylän karjatalous lehmineen päivineen — kaikki muuttuu juhlaksi hänen silmissään, kaikki on hänelle yhtä rakasta ja kaunista. Elämän näky hänen ympärillään vangitsee kaikki hänen aistinsa, se on hänelle aina tuore ja uusi niinkuin lapselle, joka alinomaa löytää uutta ihmettelyn aihetta. Hän on Teniersin, Doun, Jan Steenin — myöskin Rubensin — täysverinen jälkeläinen. Jos nämä vanhat flaamilaiset mestarit olivat maalatessaan toisinaan myöskin runoilijoita, niin on Verhaeren sensijaan runoillessaan usein, ehkäpä useimmiten myöskin maalari. Hänen säkeensä luovat tavallisesti mitä yksityiskohtaisimmalla realismilla nähtyjä, havainnollisia kuvia, toisinaan suorastaan hekumoiden väreissä.

Mutta myöskin henkisen työn ja toiminnan aloille retkeilee tämän runoilijan mielikuvitus. Hän ylistää ajattelijoita, "jotka ampuvat hopeisia nuoliaan probleemien korkeampiakin huippuja kohti", ja runoilijoita, "joiden ruumiissa sykähtelee vielä, niinkuin ihmiskunnan alkuaikoina, kaikkeuden rytmi". Vanhat maalarimestarit terveine ja voimakkaasti aistillisine elämänihanteineen ovat niinikään usein hänen juhlivien säkeidensä esineinä. Kerta toisensa jälkeen palaa hän kuvailemaan heidän taiteensa voimaa ja heidän patriarkaalisia elämäntapojaan, unohtamatta heidän vaimojaan, joista hän sanoo värikkääseen tapaansa, että he olivat "punaisia verestä ja valkeita lihavuudesta." Hän ylistää luovaa henkeä ja hedelmällistä aistillisuutta ja hän muistelee kaihomielellä renessanssin kuumaverisiä naisia, jotka eivät tunteneet rakkautta roskakirjallisuudesta ja joille Venus de colportage oli vieras jumaluus.

Puhdasta, persoonallista lyriikkaa siinä mielessä kuin tämä sana tavallisesti käsitetään germaanisissa maissa ja meillä, ei Verhaerenin runous yleensä paljoakaan sisällä. Ulkopuolinen todellisuus ottaa hänen runoudessaan niin suuren tilan, elää niin värikkäänä ja äänekkäänä hänen säkeissään, että se tuntuu usein ikäänkuin tukahduttavan lyyrillisemmän, yksilöllisemmän runosuonen. Tämä realisen elämän ylivalta Verhaerenin runoudessa ei halveksi mitään aiheita, kaikki on sille samassa määrässä mielenkiintoista, ja voineepa sanoa, että Verhaeren on tavallaan laajentanut lyriikan piiriä, tuomalla siihen realistisia sanoja ja käsitteitä, joita vain harvoin tapaa edes Zolan romaanien uskalletuimmilta sivuilta. Saattaapa hän käsitellä virheettömässä sonettimuodossa kaikkein epärunollisimman kotikarjan ulkonaista muotoa ja sisäisiä elämyksiä. Petrarca kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi mihin tarkoituksiin hänen flaamilainen virkaveljensä käyttää sitä runomuotoa, jonka avulla hän kerran teki Lauransa kuolemattomaksi. Kieltämätöntä onkin, että Verhaerenin aiheet usein, varsinkin alkuaikoina, jolloin hän runsaammin käytti akateemisia runomittoja, viiltävät sitä muotoa vastaan, johon ne ovat valetut. Myöhemmin on Verhaeren yhä suuremmassa määrin alkanut viljellä vapaita, vaikkakin loppusoinnullisia, mittoja, jotka tuntuvat paljon paremmin sopivan hänen perin uudenaikaiselle runottarelleen.

Mutta vaikka maalauksellinen aines onkin näin vallitsevana Verhaerenin runoudessa, puhuu siitä kuitenkin aina yhtenäinen filosoofinen maailmankatsomus. Verhaeren tunnustaa panteismia, runoilijain uskoa. Ulkonainen esineellisyys kuvataan hänen säkeissään niin tulisella voimalla, että se muuttuu läpinäkyväksi, muuttuu vertauskuvaksi, paljastaa takanaan elämän ikuisen voiman, jumaluuden, joka etsii itselleen tuhansia muotoja, mutta aina on sama, esiintyen ruohonkorressa, joka kevätsateessa nostaa virkistynyttä varttaan, tähdissä, jotka kulkevat määrättyjä ratojaan avaruuden hiljaisuudessa, yhtä hyvin kuin paimentytössä, joka aamu-unisena nukahtaa suuren puun alle, turvaten luonnon äidinhelmaan, hyönteisten kerääntyessä, hänen ruumiinsa lämmön houkuttelemina, hänen kasvoilleen ja hänen paljaille jaloilleen. Luonto ja kulttuuri ovat yhtä Verhaerenin runoudessa, molemmissa näkee hän jumaluuden jäljet. Hänen oma minuutensa ikäänkuin hukkuu hänen katsomuksensa hartauteen ja suuruuteen. Ehkäpä keskeisin ajatus hänen runoudessaan on se, mikä monella tavalla toistuu hänen filosoofisimmassa kokoelmassaan "La multiple Splendeur" (Monenkertainen kirkkaus, v:lta 1906): "En voi enää erottaa maailmaa itsestäni."

Uusimmalla ajalla, meidän ajallamme, on ollut hienompia ja herkempiä lyyrikoita kuin Verhaeren, on ollut persoonallisempia ja syvempiä, mutta ei varmaan ketään, joka olisi samalla rakastajan intohimolla kuin hän syleillyt hetken monikirjavaa elämää. Niinkuin vain harva runoilija on hän perehtynyt ihmislasten arkiseen askarteluun maan kamaralla ja laulanut hurmaantunein sanoin kaikkea sitä ihanaa, mitä elämä tarjoo jokaiselle hänen matkallaan kehdon ja haudan välillä. Niinkuin vain Alankomaan vanhat mestarit on hän osannut tehdä meille rakkaaksi meidän ympäristömme ja koko avaran maanpinnan, meidän suuren kotimme.

Kas tässä pieni näyte runokokoelmasta "Toute la Flandre" (Koko
Flanderi, v:lta 1911):

Jo kiekuu kukko kaula ojonaan ja häärii kanatarha herääväinen ja auringossa harhaa mettiäinen ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.

    Pois maille Pohjan korppi hankkien
    nyt huutaa jäähyväiset käheästi.
    Mut Flander toukotöihin kiihkeästi
    käy kylväin alla ilmain sinisten.

    Ja apila ja vehnä vakoihin
    kuin kultahiekka vierii verkallensa,
    ja kiuru, toivon lintu, lauluinensa
    se vastaa toukoväen toiveihin.

    Ens kerran jälkeen kolkon talvisään
    taas karjat laitumille samoilevat,
    kuin hullut vasikat ne kisailevat
    päin kenttiä ja puita töytäissään.

    On nousseet kyyhkylinnut lentohon.
    Kuin on niiden siivet välkkyväiset!
    Maan pinta, ilma elon-täyteläiset
    on sateesta ja armost' auringon.

Myöskin romanttisempia sointuja helähtää silloin tällöin Verhaerenin lyyrasta. Seuraava pieni runo sikermästä "Muutamia kylälauluja" (v:lta 1913) muistuttaa pohjoismaista kansanromanssia tai Heinen kaihomielisimpiä pieniä rakkausrunoja.

Oli kaksi lasta kuninkaan, vesi eroitti heidät toisistaan, vesi syvä, ja silta ainoinen niin oli hämärän kaukainen.

He lempivät. Miksi? Siksi vaan vesi ett' oli syvänä uomassaan ja että he sillan ainoan ties olevan äärillä maailman.

Verhaerenin viimeinen kokoelma "Sodan punaiset siivet", Les Ailes rouges de la Guerre, jonka nimi kyllin selvään ilmaisee kirjan sisällön ja aiheen, on paras, voimakkain, persoonallisin maailmansodan inspiroima kaunokirjallinen teos, jonka allekirjoittanut on lukenut. Sodan tuska ja kauhu, kuoleman hävitys ja suuruus on siinä eletty niin pelottavalla voimalla kuten vain se voi elää, joka, niinkuin Verhaeren, on rakastanut elämän turvallista askartelua, toimeliasta luovaa työtä, maalaistalojen patriarkaalista rauhaa ja suurkaupunkien kiivasta kamppailua edistystä kohti, voittoon luonnonvoimien yli. On jotain samalla kertaa traagillista ja voitollista säkeissä, joilla Verhaeren tunnustaa uskonsa ihmisajatukseen keskellä hävityksen kauhistusta ja aseiden raatelua. Hänen runonsa ei ole edes synkimpänä tuskan hetkenä menettänyt kykyään nähdä suuresti, nähdä myöskin hetken yli. Hänen säkeidensä lyyrillinen lämpö ja voima on pysynyt ehtymättömänä, siitä huolimatta, että historian hetki on niin väkivaltaisella tavalla lyönyt rikki hänen vanhan soittimensa ja tehnyt hänestä, hedelmällisyyden, elämänilon, työn laulajasta sodan kärsimysten runoilijan. Niinkuin Arnold von Winkelried, Sveitsin mies, tuntuu hän keränneen omaan rintaansa ne tuskan piikit, jotka ovat olleet ojossa hänen maataan ja hänen maanmiehiään kohti. Hän on sodan päivinä kärsinyt jokaisen kärsivän maanmiehensä kanssa niinkuin hän rauhan aikoina oli iloinnut kaiken kanssa, mikä hänen kauniissa isänmaassaan ja koko avaran maan pinnalla iloitsi, toimi ja teki rauhan hedelmällistä, luovaa, ihanaa työtä. Ja mitä muuta voikaan runoilijakutsumus olla kuin kerätä ihmiskunnan tuskan aikana kaikki tuska ja ilon päivinä kaikki ilo rintaansa ja kajahduttaa ne monikertaisina takaisin maailmaan, kaikille, jotka ymmärtävät runon rohkaisevaa, sydämiä vilvoittavaa kieltä?

TUTKIMUS GUSTAF FRÖDINGISTÄ.

Ruotsalaisen tri John Landquistin "sielutieteellinen ja kirjallishistoriallinen tutkimus" Gustaf Frödingistä, viimeisten vuosikymmenien enimmän luetusta lyyrikosta pohjoismaissa, kuuluu sisältönsä puolesta kaikkein painavimpiin teoksiin mitä joulun aikoihin saapui kirjakauppoihimme Pohjanlahden takaa. [John Landquist: Gustaf Fröding. Albert Bonnier, Stockholm, 1916.] Kirja on omiaan herättämään meilläkin mielenkiintoa, ei ainoastaan Frödingin takia, joka kuten tunnettu on saavuttanut Suomessa niin suuren suosion että jo kaksi valikoimaa hänen runoistaan on käännetty kielellemme, vaan myöskin ja ehkä etupäässä siitä syystä, että tämä teos tuntuu psykoloogisessa erittelyssään tavanneen eräitä hermosolmuja, jotka usein värähtävät elinvoimaisen lyyrillisen runouden alla.

Gustaf Fröding kuoli puoli vuosikymmentä sitten noin viidenkymmenen vuotiaana, mutta jo kauan sitä ennen oli vaikea hermotauti tai oikeammin mielisairaus eristänyt hänet ihmisistä ja aktiivisesta, toimivasta elämästä. Hänen sairautensa juuret ulottuvat kauas taaksepäin ajassa, ehkä runoilijan lapsuuteen saakka, mutta taudistaan huolimatta oli hän tuottelias kuolemaansa asti, pitempiä tai lyhempiä väliaikoja lukuunottamatta, jolloin hänen henkiset kykynsä olivat pahimmin lamassa. Vielä muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, siis vuosikausien sielullisten pakkotilojen jälkeen, kirjoitti hän yhden ihanimpia runojaan. Fröding hermosairaalan avuttomana potilaana, tämä elämän ja rakkauden apollooninen laulaja, tämä kirkasälyinen oppositsionimies, tämä kielen verraton taituri synkkien pakkotilojen ahdistamana, "pahan hengen riivaamana" ja kuunnellen olemattomia ääniä hiljaisuudessa — vastakohta tuntuu ensi hetkessä todella hämmästyttävän suurelta. Vaistomaisesti nousee huulille kysymys: missä ovat taudin merkit tässä sädehtivässä lyriikassa? voiko se mikä on juureltaan ja ytimeltään sairas kantaa terveen hedelmän? onko tämä runous syntynyt mielisairauden inspiroimana vai onko se syntynyt taudin uhallakin, taistelussa sitä vastaan? mitä mittaa, mitä arvosteluperustetta on meillä enää terveydelle ja sairaudelle taiteessa, kun se mikä tuntuu yleispätevimmältä, elinvoimaisimmalta ja kirkkaimmalta pohjautuu epänormaaleihin sieluntiloihin, on imenyt tenhonsa kärsimyksistä ja varjoista?

Näihin ja samantapaisiin kysymyksiin etsii Landquist kirjassaan vastausta. Hänen teoksensa ei ole mikään tavallinen runoilijaelämäkerta, vaan sarja sielutieteellisiä esseitä, joissa tekijä koettaa eri puolilta lähestyä sitä mikä Frödingin runoudessa ja persoonallisuudessa tuntuu keskeisimmältä ja oleellisimmalta. Lähtien muutamista helposti havaittavista erikoisuuksista hänen mielle- ja tunne-elämässään tunkee Landquist kieltämättä usein sangen pitkälle niihin mieskohtaisiin elämyksiin — todellisiin tai kuviteltuihin —, jotka antavat Frödingin runoille niiden psykologian ja värin. Yhden käytännöllisen kokemuksen saamme jo päällisin puolin seuratessamme Landquistin menettelytapaa, kokemuksen, jota meilläkin sopii kirjallisuus- ja taidetuomareille suositella: me opimme hänen esitystään seuratessamme näkemään, miten varovaisesti on sellaisia arvoja kuin "terveys" ja "sairaus" taidearvostelussa käsiteltävä, jollemme tahdo tiilikivellä tappaa kärpästä lähimmäisemme päälaelta, käyttääksemme Kierkegaardin kuvaa. Sairaus ja terveys taiteessa ovat liian yhdistettyjä, monimutkaisia käsitteitä, jottei porvarillisesti hyvinravittu, normaalinen keskinkertaisuus, käyttäen itseään mittapuuna, helposti niitä pidellessään joutuisi ylivoimaisten tehtävien eteen. Viimeistä sanaa ei henkisen kulttuurin terveys-arvoa mitatessa ole luonnollisesti myönnettävä lääkärillekään, joskin hän osaltaan voi usein valaista ja selittää monta tähän alaan kuuluvaa erikoiskysymystä. Kuinka pitkälle yksipuolinen lääkärinäkökanta voi viedä henkisiä ilmiöitä arvostellessa, sitä osottaa m.m. erään müncheniläisen aesculapiuksen tutkielma, jossa vetoamalla Otto Weiningerin sydämentykytyskohtauksiin ja muihin siihen verrattaviin taudinoireihin todistettiin Weiningerin koko tuotannolla olevan merkitystä vain hullujenhoidon alaan kuuluvana tapauksena! Yhtä hullunkurinen on toiselta puolen kieltämättä pitkätukkaisten jälki-nietzscheläisten romantinen lapsenusko, että tie nerollisuuteen on sama kuin hulluuteen ja että välttämätön valtakirja niinkutsuttuun taiteilijamaailmaan on kyky voida osottaa itsessään ainakin jotakin eriskummaista, jollei muuta niin luonnonvastaisia paheita tai teeskenneltyjä intohimoja. Molemmista näistä yksipuolisuuksista on ruotsalainen tutkija pysynyt täydelleen vapaana. Hänen selityskokeensa eivät perustu minkäänlaisille teoreettisille ennakko-otaksumisille, hän ei liioittele taudin merkitystä Frödingin runouden syntymähistoriassa eikä myöskään poleemisessa mielessä koeta eristää Frödingin tuotantoa niistä sieluntiloista, joita runoilija tautinsa aikana koki.

Sattuvasti osottaa Landquist, ettei hän asettamalla Frödingin runouden yhteyteen hänen mielisairautensa kanssa suinkaan vähennä Frödingin lyriikan arvoa tai sen yleispätevyyttä. "Käsityksemme mukaan on nim. Frödingin runous olennaisimmalta osaltaan ilmaus hänen terveen minänsä taistelusta sairautta vastaan. Kärsimys on opettanut häntä kunnioittamaan ja esittämään hyvän ja terveen elämän ihannetta. — Mutta silloinkaan, kun Fröding tulkitsee enemmän tai vähemmän sairaita elämyksiä, ei hänen runonsa ole menettänyt pätevyyttään eikä kykyä temmata meitä mukaansa. Sielullisesti sairaat henkinet tilat, ainakin senlaatuiset, keveämmät, joita pääasiassa kohtaamme Frödingin runoissa, tai taistelut sairaita mielialoja vastaan, eivät ole muuta kuin suurennusta normaalisen sielunelämän kokemuksista." Ja toisessa yhteydessä sanoo tekijä: "Ei ole yksinomaan etu tässä kärsimysten maailmassa olla henkisesti ja ruumiillisesti liian terve. Terveys tuntee vain itsensä, mutta sairaus tuntee sekä sairauden että terveyden. Terveys on usein pelkurimainen: se pakenee kärsimystä ja kieltää myötätuntonsa. Terveys on itsekäs: se sulkee itsetyytyväisyydessään silmänsä, se täyttää itsensä itsellään, omilla iloillaan ja toiveillaan. — — Raskasmielisyyden leimaamalla elämänkatsomuksella on paremmat edellytykset löytää totuus olemassaolossa. Raskasmielisyys ei väisty elämän tieltä, vaan pitää tarkasti silmällä elämän katoavaisuutta, tuskaa ja puutteellisuutta. Raskasmielisyys pitää kirjaa elämän hukkaanmenneistä mahdollisuuksista ja kätkee uskolliseen muistiinsa kaiken ihanan, joka on kadonnut."

Ainoastaan hyvin harvoin, julkaistuista runoista ehkä vain parissa kolmessa, voi huomata, että tauti on heikontanut tai väärentänyt runoilijan arvostelukykyä. Sensijaan on se luonnollisesti vaikuttanut määräävästi hänen tunne- ja mielikuva-elämänsä suuntaan ja väriin. Se teki hänestä "muukalaisen elämässä", kehitti sairaalloisen herkän oman-syyllisyyden tunteen ja kasvatti ennen kaikkea hänessä rikkaan, erinomaisen monivivahteisen unielämän, missä hän löysi korvausta sille todellisuudelle, joka oli häneltä kielletty. Ensimäisiä niistä maailmoilta, joiden lumoihin hänen mielikuvituksensa joutui, olivat Walter Scottin ritari- ja linnanherra-romantiikka sekä "Tuhannen ja yhden yön" itämaalaiset seikkailutarinat. Myöskin Vanhan Testamentin aihepiiriin oli hän jo varhain perehtynyt ja siltä pohjalta runoili hän, kuten tunnettua, muutamia vakavimmista, suurpiirteisimmistä runoistaan. Kun hän antaa mielikuvitukselleen vallan, vapautuu runoilija-potilaassa kaikki mikä hänessä on kovaa, miehekästä ja hallitsevaa ja sellaisina hetkinä pukeutuu hänen toteuttamaton elämänkaipuunsa Simsonin, Salomon, Cellinin, kuningas Erikin, sultaanin tai muinaisajan Jarlien hahmoon. Hänen hieno sivistyksensä ja herkkä vastaanotto-kykynsä sallii hänen kokonaan eläytyä vieraihin kulttuureihin, hän on yhtälailla kotonaan sulttaanin hovissa ja englantilaisessa ylimys-linnassa kuin vermlantilaisessa talonpoikaistuvassa. Hänen unensa avaa hänelle loppumattomia mahdollisuuksia. Se irroittaa hänet hänen taudistaan, tekee hänet vapaaksi, objektiiviseksi, antaa hänelle leikkivän huumorin, miehekkään myötätunnon lähimmäisiä kohtaan ja filosoofisen kaukonäköisyyden. Kun Strindberg kosti sen mistä hän sisimmässään tunsi jääneensä osattomaksi elämän harhakuvan kylmäverisellä paljastuksella, milloin hän ei kostanut anatemahuudoilla ja häväistysromaaneilla, niin kosti Fröding valloittamalla mielikuvituksessa, runon näyissä, monikertaisesti sen, mitä ei todellisuus ollut hänelle suonut.

Paljon jää tietysti niin yhdistetyssä persoonallisuudessa ja runoudessa kuin Frödingin tutkimukselta selittämättä. Minkätähden toisen samaa tautia potevan mielialat ja ajatusyhtymät jäävät voimattomiksi, sisäistä yhteyttä vailla oleviksi houreiksi tai pukeutuvat, niinkuin sairaalain päiväkirjat usein voivat osottaa, ajatuksettomiksi rytmi- ja riimileikeiksi — ja minkätähden juuri Frödingin tauti salli potilaan kerätä sairaat mielialansa ja tunnelmansa kristallikirkkaaksi, loogilliseksi, rohkeilla ja rikkailla soinnuillaan hiveleväksi runoksi? Minkätähden Frödingin onnistui säilyttää tautinsakin keskellä sisimpänsä koskemattomana, saavuttamattomana, niin että hänen runonsa suurimmalta osaltaan vaikuttaa raittiilta ja terveeltä? Joka näihin kysymyksiin voisi vastata, hän olisi ratkaissut yhden taiteellisen luomispsykologian vaikeimpia ongelmia.

Joka kohdassa ei ruotsalaisen tutkijan todistelu tunnu aivan yhtä vakuuttavalta. Kun hän koettaa riistää Frödingin erinomaisen kehittyneeltä syyllisyyden-tunteelta kaiken todellisen aiheen, on hän varmaan mennyt liian pitkälle — tehden sen kenties halussaan polemisoida Fredrik Böökiä vastaan, joka muistaakseni on puolustanut aivan päinvastaista olettamusta. Syventyessään Frödingin mielikuvamaailmaan ja koettaessaan sen avulla selittää runoilijan erikoisuutta, unohtaa hän liiaksi mikä alkuperäinen, perustusta laskeva merkitys rytmillä on runoudessa ja varsinkin sellaisessa kuin Frödingin, joka tuntuu juuri poljennollaan ja soinnuillaan laulavan itsensä lukijan muistiin. Kun Fröding esim. kertoo houreissaan kuullessaan Benvenuto Cellinin bassoäänen lausuvan sanat "några ussla maravedi", niin ei ole uskottavaa, että niinkään suuressa määrässä näiden sanojen aineellinen sisältö on inspiroinut runoilijaa "Benvenuton kostoon" kuin niihin sisältyvä ylpeä, uhitteleva rytmiaines.

Yleensä on sanottava, että Frödingin runoilijahahmo kasvaa ehkä entistäkin suuremmaksi Landquistin kuvauksessa, kun sen inhimillinen tausta, tuskan, kärsimysten ja taistelujen tausta, nyt alkaa piirtyä eteemme. Ruotsalainen tutkija lausuu kirjassaan rohkean väitteen että "henkinen kulttuuri on pääasiassa onnettomien työtä" ja että "poissuljetut ja heikot ovat ajatelleet ihmiskunnan suuret ajatukset." Olisi vaarallista vaatia näille väitteille yleistä pätevyyttä, mutta kieltämättä sisältävät ne paljon totuutta. Esteet, vastoinkäymiset aineellisessa maailmassa ovat usein ulkonaisena aiheena valloitusretkiin hengen maailmassa. Niin antoi Gustaf Frödingillekin hänen muukalaisuutensa ihmiselämässä, hänen kärsimyksensä ja tautinsa hänen ajatuksilleen ja mielikuvilleen niiden lyyrillisen nousun. Hänen runonsa kohoaa taudin ja kärsimyksen yli saavuttamattomana mieskohtaiselle tuskalle. Se on se voittosaalis, jonka runoilija tempasi kohtalolta taistellessaan sen pimeiden voimien kanssa.

SHAKESPEAREN JA CERVANTESIN PÄIVÄNÄ.

Samana päivänä, huhtikuun 23:na, 300 vuotta sitten saapui Styxin rannalle kaksi vaiherikasta vaeltajaa: toinen tuli pikamarssissa ja kuin uhmaten, ikäänkuin uusia seikkailuja hakien, toinen tuli miettivänä, verkkaan ja viipyen, ilman pelkoa ja ilman uhkaa. Toinen tuli Madridista Espanjassa, toinen tuli Stratfordista Englannissa, ja yht'aikaa astuivat he Karonin venheeseen. Kun he katsoivat taakseen elämän rannalle, näkivät he kulkeneensa pitkän tien, ylös vuorenrinteitä ja alas kuiluihin, ilojen ja kärsimysten kautta, toivoen ja epäillen, nousten ja langeten, ja he tunsivat, ettei mikään inhimillinen ollut jäänyt heille vieraaksi. He olivat rakastaneet ja vihanneet, he olivat yhtälailla istuneet viisaiden ja narrien pöydässä, he olivat yksinäisyydessä ajatelleet ja uneksineet, he olivat miekka vyöllä ja malja kädessä kulkeneet iloisissa Bacchus-kulkueissa ja jokainen hedelmä hyvän- ja pahantiedon puussa oli ollut heidän kättensä ulottuvilla.

Shakespeare ja Cervantes! Heidän tiensä yhtyivät kerran, kuolemassa, niinkuin tähtiradat joskus leikkaavat toisensa avaruudessa. Kalliimpaa lastia ei Karon ole soutanut kuoleman rannalle kuin sinä päivänä: niin paljon tietoa elämästä, niin paljon tietoa siitä salaperäisestä, samalla kertaa ylevästä ja naurettavasta pikkumaailmasta, jota sanotaan ihmiseksi. Selvemmin kuin kukaan toinen olivat he lukeneet niitä hieroglyyfejä, joita ihmissydän piirtää elämän kankaalle sinä lyhyenä kautena, jona sen on suotu lyödä, iloita ja kärsiä, mitata aikaa ja iäisyyttä, eikä itse Platon tietänyt elämästä enemmän kuin he.

Kuinka kalpeaksi jääkään kaikki se tieto, mitä käsitteet ja systeemit ja tieteen rakennelmat ovat meille välittäneet, verrattuna siihen mitä suuret runoilijat ovat antaneet, runoilijat, jotka itse elämän povelta ovat ammentaneet sanojensa totuuden ja tehon. Ihmiskunnan viisaudenkirjojen joukossa on suurimmilla runoteoksilla aina oleva ensi sija. Kuinka syvästi meihin tehookin esim. Salomon Sananlaskujen katkera, kokemuksissa terästynyt tieto kaiken turhuudesta tai Platonin dialoogien ajatuksen-kuutamokirkkaus ja rauha tai Kantin ja Laplacen pyörryttävät tähtinäyt tai Darwinin läpitunkeva katse luonnon kehityskulun uumeniin — aina tulemme löytämään suurista runoluomista, sellaisista kuin "Kuningas Lear" ja "Hamlet" ja "Don Quijote" ja "Faust" syvimmän vastauksen mielemme kysyntään ja levottomuuteen ja etsintään, ikäänkuin niissä kuulisimme itse elämän äänen puhuvan. Ja kuinka kauas ihmiskunta loittoneekin ajassa näistä runoluomista, palaa se aina niiden luo, niinkuin janoinen palaa lähteelle, mistä hän kerran muisti juoneensa kirkkainta, raikkainta ja puhtainta vettä.

Suuret runoilijat, joilla on kyky monistaa itseään, antaa lihastansa ja verestänsä elämää kymmenille ja sadoille ihmishahmoille ja -tyypeille, kansoittavat sen hengen yhteiskunnan, joka elää ajasta aikaan, jolla on omat kuninkaansa, omat prinssinsä ja narrinsa ja surevat äitinsä ja petolliset rakastettunsa — kaikilla ikuisuuden merkki otsallaan. Joku filosoofi sanoo, että ihmiskunta on kokoonpantu elävistä ja kuolleista ja että kuolleet ovat enemmistönä ja muodostavat vahvemman osan. Sellaisia "kuolleita" ovat Shakespeare ja Cervantes. He ovat ihmiskunnan todellisia hallitsijoita. Ajatukset, tunteet, näyt, runoluomat, jotka ovat ensi kerran liikkuneet heidän aivoissaan, jatkuvat elävien tajunnassa vielä kolmesataa vuotta sen jälkeen kuin niiden isät ja luojat ovat kuolleet ja jatkuvat yhä tulevissa sukupolvissa.

Tulee mieleen, kun ensi kerran näin Rembrandtin "Yövartion": en ollut tiennyt että taulu oli niin valtava, kokonaisen seinän suuruinen — sen väripinnan hohtavasta valohämystä karkasivat renessanssin soturit esiin niin todellisina, niin yliluonnollisen todellisina, että heidän elämänilonsa, heidän kiireinen touhunsa, heidän aseidenkalskeensa ja rummunpäristyksensä tuntui täyttävän ilman. Taulun edessä kulki nykyisen Amsterdamin porvareita, kulki ulkomaalaisia, turisteja, ja kaikilla oli omat ilonsa ja huolensa, omat harrastuksensa — joku teki muistiinpanoja matkakirjaansa, joku nauroi, joku pudotti käsilaukkunsa ja kumartui sitä ottamaan — toiset olivat väsyneen, toiset ikävystyneen, toiset huolettoman näköisiä — ja kaikki olivat he harrastuksineen, ajatuksineen, mielihaluineen kuin epätodellisia haamuja, kuin unta, kuin varjo-olentoja nähtyinä Rembrandtin taulun todellisuutta vastaan. Samoin on suurten runoluomien. Nekin elävät itse asiassa verevintä, täyteläisintä, ikuisinta elämää ihmiskunnan keskuudessa. Läpi aikojen ratsastaa La Manchan ritari, suuriin ihanteihinsa kompastuva idealisti, hehkuen Dulcinealleen ja taistellen tuulimyllyjä vastaan — me kuulemme hänen Rosinantensa kavionkapseen siinä ajassa, jossa elämme. Ja hänen perässään näemme hänen aseenkantajansa, mielikuvituksettomana ja itsekkäitä etuja tavoittelevana, mutta vaistomaisesti tuntien palvelevansa jotakin itseään suurempaa. Ja kun kuningas Lear maailman kiittämättömyyden lyömänä ja oman syyllisyytensä tunnossa tyhjentää arolla pohjaan asti kärsimysten kalkin, on ihmiskunta aina tunteva hänessä epätoivonsa ikuisen edustajan, suuren veljen, joka traagillisuuden gloorialla on ympäröinyt kärsimyksen. Ja nuori sydän, jonka elämäntoivo on lyöty rikki, on Ofeliassa tunteva osasisarensa ja koristava, kuten hän, itse itseään niillä kukkasilla, joita elämä häneltä kielsi. Falstaffin rehevä nauru ja hekumallinen ilo remahtaa vielä ilmoille läpi hyvinhoidetun ja säädyllisen yhteiskunnan. Ja kun Hamletin nimi mainitaan, tuntee ihmiskunta yhä ikäänkuin olisi satutettu johonkin sen arvoituksellisimmassa sisimmässä, kuin vaadittaisiin sitä tilille siitä maailmanvalheesta, jolla se surmaa puhtaimpansa ja tulisimpansa. Ja kuinka sammumaton onkaan — mainitaksemme yhden vuorosanakatkelman — se elämänvalaistus, joka levittäytyy Prosperon sanoista hänen lausuessaan jäähyväisiä:

Ja heidän viisautensa summa, Shakespearen ja Cervantesin? Ihmissydän, Don Quijoten ritarisydän, Sanchon porvarisydän, Learin kuningassydän, Julian rakastajatarsydän, Falstaffin fauninsydän, "narrien" älysydän, Cordelian lapsensydän, Othellon tiikerinsydän, Jagon käärmeensydän, Desdemonan kyyhkyssydän, Lady Macbethin murhaajansydän, Ofelian neitsytsydän, Hamletin uneksijasydän: ihmissydän — ydinsolumaailmankaikkeuden elimistössä, luomakunnan samalla kertaa haurain ja kovin kristallimuodostuma, joka heijastaa elämän näkyä, sen iloja ja suruja, sen kauneutta ja suuruutta.

III

GOETHE JA LUTHER.

On sanottu, että Saksan kansa on historiansa aikana rakastanut vain kolme kertaa: Kaarle Suurta, Lutheria ja Bismarckia. Mutta jos nykyajan saksalaiselta kysymme, ketkä historian persoonallisuudet ovat ensi sijassa hänen kansallisen kiintymyksensä ja ylpeytensä esineinä, saa luullakseni keskiaikainen valloittaja-keisari useimmissa tapauksissa unohtua ja sensijaan sukeltaa Lutherin ja Bismarckin väliin Goethen nimi. Jos joku voisi kilpailla näiden kolmen, maansa suurimman uskonnollisen reformaattorin, suurimman runoilijan ja suurimman valtiomiehen kanssa kansansuosiosta, niin olisi kai se sitten vain sotapäällikkö Hindenburg (jonka maine ei kuitenkaan vielä ole ehtinyt saada historian pyhitystä).

Jos etsimme syytä siihen kiintymykseen ja rakkauteen, mitä Saksan kansa tuntee näitä kolmea persoonallisuutta kohtaan, löydämme enemmän kuin riittävän selityksen heidän elämäntyössään, joka on niin runsain määrin tullut koko kansan hyväksi. Mutta myöskin toista tietä löydämme siihen selityksen: nämä miehet ruumiillistuttavat henkilöllisyydessään itse kansansielua, sen sisimpiä ominaisuuksia, tarpeita ja pyrkimyksiä. He ovat niiden voimien verevin ja vapain ilmenemismuoto, joita kansansielussa uinuu. Edustaen elämänsuuntaansa ja kykyjensä puolesta eri aloja henkisessä luomistyössä on heissä samalla paljon yhteistä, paljon sellaista, minkä jokainen vaistomaisesti tuntee — ilman että hän aina voi tietoisesti eritellä, mistä vaikutelma johtuu — olevan juuri saksalaiselle hengelle ominaista. Kansat ovat, suuresti katsoen, itseään rakastavia Narkissoksia. Suurissa miehissä rakastavat he itseään, omaa kuvaansa kirkastettuna ja ihannoituna.

Lutherin ja Bismarckin saksalaisuus, samoinkuin heidän keskenäinen henkinen sukulaisuutensa, on niin ilmeinen, ettei se kaipaa todisteluja. Heissä oli molemmissa lisäksi kansallistunne hyvin elävä — piirre, joka Lutheriin nähden on sitä merkittävämpi, kun itse kansallisuus-aate nykyaikaisessa mielessä on paljon myöhempää alkuperää. Heidän molempien rajussa, alkuvoimaisessa, vastakohtien välillä heilahtelevassa ja pohjimmaltaan kuitenkin hallitussa luonteessa on paljon sukulaisominaisuuksia, samoinkuin heidän karkeissa ja voimakkaissa ulkonaisissa piirteissään. Bismarck eli nuoruudessaan samantapaisen uskonnollisen murroskauden kuin Lutherkin, vaikka sen käytännölliset tulokset muodostuivat toisiksi. Molemmat olivat häikäilemättömiä ajaessaan asiaansa, mutta vain määrättyyn pisteeseen saakka. Heissä ei ollut mitään hurmahenkistä. Rajoittamisen ja järjestämisen tarve oli heissä yhtä kehittynyt kuin kyky avata ajatukselle ja käytännölle uusia aloja. Ja lopuksi oli heissä tosiasiain, realiteettien taju, nerollisuuden ehkä merkillisin tunnus, erinomaisen voimakas. Heidän vaistonsa ja ajatuksensa toimi ihmeteltävällä selkeydellä ja notkeudella, heidän minuuttinsa, tuntinsa ja päivänsä olivat henkisesti hedelmällisemmät kuin tavallisilla ihmisillä kuukaudet ja vuodet. Heissä eli molemmissa nuoren kansan väsymätön luomisvoima ja aina uudistuva, ehtymätön tuoreus — Lutherissa sentään vieläkin raikkaampana ja alkuperäisempänä kuin Bismarckissa (joka hengen suuruudessa ei luonnollisesti kohoa Lutherin, renessanssineron, tasoille).

Pinnallisesti katsoen voi Goethe tuntua vieraalta ja kaukaiselta verrattuna Lutheriin ja Bismarckiin. Hänen nimeltään puuttuu molempien viimemainittujen leveää kansanomaisuutta, hänen elämäntyönsä oli ylimyksellisempi luonteeltaan ja se on välittömästi tullut vain rajoitetumman kansanosan omaisuudeksi. Voisi ehkä erehtyä uskomaan, että Goethe on Saksan kansanhengelle vain panashi, kunniatöyhtö, kun Luther ja Bismarck ovat aseita, työn ja taistelun aseita, sen käsissä. Sellainen käsitys olisi harhaanjohtava: Goethe elää yhä ja tulee elämään toimivana tekijänä Saksan hengenelämässä, täydentäen Lutheria ja Bismarckia, persoonallisuuden monisäikeisessä kehityksessä heitä kumpaakin rikkaampana. Omistaen luonteessaan paljon vähemmän ulospäin kääntyvää aktiivisuutta kuin Luther ja Bismarck, ei hänen yhteiskunnallista vaikutustaan luonnollisesti voi heihin verrata, mutta sensijaan on hän välillisesti, omassa henkilöllisyydessään, antanut saksalaisille esikuvan, jonka merkitys ulottuu varmaan vielä kauas tulevaisuuteen. Goethessähän saksalaiset omistavat rikkaimman, monipuolisimman neron, mitä renessanssin-jälkeinen maailmanhistoria tuntee. Vaikkakin kaikki ohjelmallinen saksalaisuus oli hänelle täysin vierasta, jopa siinä määrin, että häntä on voitu syyttää suorastaan epäisänmaallisuudesta, on hän kuitenkin rotunsa ja kansansa täysverinen edustaja, Lutherin ja Bismarckin heimolainen. Kosketus- ja vertauskohdat hänen ja m.m. Lutherin välillä eivät kenties ole niinkään vähäiset kuin ensi silmäyksellä uskoisi.

Harvoin luullakseni muistetaan, että Luther esiintyy henkilönä yhdessä Goethen näytelmistä — "Götz von Berlichingenissä". Hän esiintyy tosin puolittain inkognito, "veli Martinin" nimellä, mutta ei tarvitse kuulla muuta kuin pari hänen vuorosanoistaan, ennenkuin ymmärtää, että se Martin, jota tässä tarkoitetaan, on kuuluisin niistä miehistä, jotka ovat tätä nimeä kantaneet. (Lutherin ja Berlichingenin elämänajat sattuvat sitäpaitsi yhteen.) Veli Martinilla ei ole suurta sijaa näytelmässä, mutta hänen vuorokeskustelunsa draaman päähenkilön kanssa ensi näytöksessä valaisee sekä nuoren Goethen sankaria että Lutheria sellaisena kuin tekijä on hänet käsittänyt. Se kuva, mikä näytelmässä annetaan luostariveli Martinista, omistaa nähtävästi tekijän täyden myötätunnon samoinkuin Götzinkin. Koko näytelmä, jonka tapaukset ovat sovitetut uskonpuhdistuksen aikoihin, onkin hengeltään selvästi protestanttinen. Kuvaavia ovat tässä suhteessa m.m. seuraavat Martti-munkin sanat — sanat, joiden elämää-myöntävässä hengessä sekä Luther että Goethe tapaavat toisensa: "Minusta ei mikään ole vaikeampaa kuin etten saa olla ihminen. Köyhyys, pidättyväisyys, tottelevaisuus — nuo kolme munkkilupausta, joista jokainen erikseen on luonnon edessä kestämätön, ovat yhdessä sietämättömät." Vielä etemmäksi lentävät Martti-munkin maalliset toivomukset: "Suokoon Jumala, että hartiani olisivat kyllin voimakkaat kantamaan haarniskaa ja käsivarteni kyllin luja syöksemään vihollisen hevosen seljästä!"

Goethe oli kirjoittaessaan "Berlichingenin" 24-vuotias. Senjälkeen emme tietääkseni tapaa, emme ainakaan millään huomattavammalla sijalla, Lutherin nimeä Goethen teoksissa tai hänen elämäkerrassaan, ennenkuin vasta Goethen keskusteluissa Eckermannin kanssa, siis runoilijan vanhuudessa. Kerran vertailee Goethe nuorelle puhetoverilleen m.m. Lutherin uskonpuhdistustyötä siihen, mitä hän, Goethe, oli tehnyt oikaistessaan Newtonin valo-teorioja ja hän vetoaa jälkipolven tuomioon. (Jälkipolven tuomio on langennut toisin kuin Goethe edellytti: Newton oli oikeassa, Goethe väärässä!) Paljon huomattavampaa on pari muuta keskustelua, joissa Goethe puhuu Lutherista. Kerran hän lausuu m.m.: "Luther oli merkillinen nero, hän on vaikuttanut jo läpi aikojen ja mahdotonta on aavistaa sitä kaukaista päivää tulevaisuudessa, vuosisatojen takana, jolloin hän lakkaa olemasta produktiivinen, tuottava." Vielä huomattavampi on seuraava Goethen lausunto, jota nyt, Luther-juhlan aikana, sopii muistella: "Emme lainkaan tiedä, mistä kaikesta meidän on kiittäminen Lutheria ja uskonpuhdistusta. Olemme päässeet vapaiksi henkisen vajavaisuuden kahleista, meille on sivistyksemme kehittyessä tullut mahdolliseksi tunkeutua takaisin lähteelle ja käsittää kristinuskoa sen täydessä puhtaudessa. Meillä on jälleen rohkeutta seisoa lujasti maakamaralla ja nauttia Jumalan suomasta ihmisluonnosta. Edistyköön henkinen kulttuuri yhä edelleen, juurtukoot luonnontieteet yhä syvemmälle, laajetkoon ihmishenki kuinka paljon hyvänsä, milloinkaan ei se ole pääsevä kristinuskon ylevyyden ja siveellisen kulttuurin yläpuolelle sellaisena kuin se loistaa meitä vastaan evankelioissa. — — Ja mitä pitemmälle me protestantit pääsemme jalossa kehityksessä, sitä nopeammin seuraavat katolilaiset perässämme." Huomattavaa tässä lausunnossa m.m. on, että Goethe, joka yleensä pysyttäytyi kaikkien kirkollisten tunnustusten ulkopuolella, on käyttänyt sanontatapaa "me protestantit". Tämä ei ole suinkaan sattuma, Goethe oli epäilemättä protestantti myöskin muussa mielessä kuin siinä, että hän oli lutherilaisen seurakunnan jäsen.

Luther ja Goethe muistuttavat suuresti toisiaan siinä hellittömättömyydessä, millä he pitävät kiinni totuudesta, omasta totuudestaan. Lutherin vei tämä tinkimättömyys taisteluun vallitsevaa uskonnollista käsitystä ja paavillista kirkkoa vastaan, Goethen se johti sisäänpäin, itseensä, omaan yksilöllisyyteensä, löytämään oman tiensä, omat askeleensa maailmassa. Luther on epäilemättä jäykempää ja kovempaa ainesta kuin Goethe, hänessä on enemmän taistelijaa ja sankaria, hänessä on myöskin kieltämättä jäljellä suuri määrä keskiaikaista luostariveljeä, huolimatta siitä, että hän kielsi munkkilaitoksen. Goethe ei ollut mikään sankari sanan tavallisessa merkityksessä — sekä paholainen että paavi saivat hänen puolestaan olla rauhassa. Kristinuskon ja vielä Lutherinkin jyrkkä siveellinen dualismi oli hänessä lieventynyt ja vaimentunut. Hän ei uskonut ehdottomaan hyvään eikä ehdottomaan pahaan. Hän uskoi inhimillisyyteen, jossa hän, panteisti, samalla näki jotain jumalallista. Ne vuosisadat, jotka erottavat Lutherin ja Goethen, ovat antaneet jälkimäiselle jo itsessään kehittyneemmän ja vapaamman perinnön. Inhimillisyys taimi Goethen elämäntyössä useammalla sirkkalehdellä ja sen kukinta ja hedelmä tuli myöskin loistavammaksi ja rikkaammaksi. Mutta jos koetamme katsoa historiallisesti Lutheria ja Goethea, ottaen siis huomioon sen perinnön, minkä kumpikin oli aikakaudeltansa saanut, kasvaa uskonpuhdistajan hahmo epäilemättä suuremmaksi, jättimäisemmäksi kuin runoilijan.

Yhdellä alalla sivuavat heidän tiensä toisiaan hyvin läheltä: kielellisessä luomistyössä. Lutherhan vaikutti raamatunkäännöksellään ratkaisevasti nykyisen saksalaisen kirjakielen syntymiseen. Pysytellen lähellä kansankieltä, lainasi hän samalla omasta persoonallisuudestaan, omasta mielikuvituksestaan ilmaisukeinoilleen mehua ja voimaa. Niin elää tämän thüringeniläisen vuorityömiehen pojan hiukan karkea, mutta miehinen ja voimakas henki koko Saksan kirjakielen, hengellisen ja maailmallisen, valtavalla alueella. Mutta myöskin Goethe painoi, kolme vuosisataa myöhemmin, lähtemättömän leimansa saksankieleen ja sen kuvallisiin ja rytmillisiin ilmaisukeinoihin. Sivuten hänkin muutamina kausinaan läheltä kansan ilmaisutapoja, etenkin kansanlaulua, antoi hän omasta yksilöllisyydestään saksalaiselle kielenkäytölle siihen saakka saavuttamattoman älyllisen ilmehikkyyden ja tunteellisen herkkyyden.

Molemmissa, Lutherissa ja Goethessä, elää Saksan kansansielu tuoreinta ja syvällisintä elämäänsä, he ovat siveellisesti voimakkain ja älyllisesti korkein ilmaisumuoto tuon kansan hengestä, joka näköään sulkee itseensä niin paljon vastakkaisia piirteitä, käsitteellisen ajattelun syvyyden ja käytännöllisen tarmon, runouden ja proosan, taipuvaisuuden ja kömpelyyden, hienouden ja karkeuden, tuon kansan, joka tällä hetkellä, valmistautuessaan viettämään suuren uskonpuhdistajansa juhlaa, taistelee voitollisesti puolta maailmaa vastaan.

GOETHEN ÄITI.

Niistä lukuisista naisista, jotka ovat vaikuttaneet Goethen elämään, on ehkä Friedrike Brion, nuoruudenrakastettu, naisena viehättävin ja Marianne von Willemer, runoilijatar, henkilöllisyytenä merkitsevin, mutta "rouva neuvos", Goethen äiti, on varmaan jakamattomimmin saanut osakseen jälkimaailman samoinkuin oman aikansakin myötätunnon. Hänen maineensa perustuu kyllä pääasiassa, voimmepa sanoa yksinomaan siihen tosiasiaan, että hän on suurimman saksalaisen runoilijan äiti, mutta tämä frankfurtilainen pormestarintytär ja raatimiehenrouva edustaa samalla elämäniloisessa, käytännöllisessä ja rehevässä persoonallisuudessaan parhailta puolilta saksalaista naista yleensä, puolisona ja äitinä. Sellaisena ovat hänen maanmiehensä säilyttäneet hänen kuvansa ja sellaisena ansaitsee hän, saksalaisen naisen edustajana, meidänkin mielenkiintomme. Hän ei ollut niitä ylimaailmallisia runottaria, jotka romantiikan päivinä näyttelivät huomattavaa osaa Saksan hengenelämässä ja erikoisesti Goethen muiston vaalijoina, hän oli joka suhteessa yksinomaan kodin ja perheen hengetär, ja joskin hän osasi kirjoittaa asiallisia ja hauskoja kirjeitä, ei hän kuvitellutkaan että hänen kutsumuksensa viittaisivat siihen maailmaan, missä hänen poikansa laakerit kasvoivat.

Monessa kohdin Goethen runoudessa olemme näkevinämme vilahduksen Goethen äidistä, Aja-rouvasta, mutta tuskin missään on hänen luonteensa kuvattu niin ilmielävänä ja samalla ikäänkuin hellällä huumorilla kuin "Hermannissa ja Dorotheassa", Hermannin äidin hahmossa. Voipa mielestäni syyllä sanoa, että tämä kertova runoelma kokonaisuudessaankin on suuremmassa määrin kuin mikään muu Goethen teos Aja-rouvan hengen läpitunkema. Se rehevä, hyvinvoipa elämä, joka muodostaa tämän eepoksen terveen ja raikkaan ilmakehän, vie ehdottomasti ajatukset siihen frankfurtilaiseen kotiin ja elämänympäristöön, missä Aja-rouvan toimeliaat kädet pitivät valtikkaa. Täydellä syyllä lähettikin Goethe äidilleen tämän teoksensa erikoisen hienoissa silkkisissä kansissa: Aja-rouva ei voinut olla tuntematta että osa hänen omaa saksalaista sydäntään sykki tässä runoelmassa. Hän kirjoittikin pojalleen tämän lahjan johdosta: "Teos ansaitsee niin kauniin painoasun. Se on verraton mestariteos. Kannan sitä kaikkialla mukanani niinkuin kissa pentujansa."

Jotenkin täydellisesti sointuukin yhteen se kuva, minkä saamme majatalon emännästä ja Hermannin äidistä Goethen runoelmassa, sen kuvan kanssa, minkä Aja-rouva antaa itsestään nuorelle Fritz von Steinille: "Järjestyksen ja rauhan rakkaus ovat luonteeni huomattavimpia piirteitä. Sen vuoksi ryhdyn suoraan asioihin käsiksi ja suoritan vastenmielisimmän ensin. Kun kaikki on saatu järjestykseen ja epätasainen saatu tasoitetuksi, tahdon nähdä sen, joka saattaa voittaa minut hyväntuulisuudessa." Muotokuva lähentelee saksalaista rouva- ja äitityyppiä, kuitenkin ehkä sillä rajoituksella, että saksalaisessa naisessa yleensä lienee enemmän sentimentaalista liikatunteilua kuin rouva Goethessä.

Elisabeth Textor, Goethen äiti, syntyi v. 1731 vanhasta kunnianarvoisesta, vaikka verraten varattomasta frankfurtilaisesta porvarisuvusta. V. 1747 valittiin hänen isänsä kaupungin korkeimmaksi virkamieheksi, elinkautiseksi pormestariksi ja ylituomariksi. Keisari Kaarle VII halusi hänet aateloida, mutta pormestari kieltäytyi kunniasta, koska hän piti aateluutta ilman rikkautta vain taakkana. Pormestarin tytär kävi tavallisen kansakoulun ja sai sitä paitsi opetusta sukankudonnassa ja ompeluksessa. Hän ei koskaan oppinut aivan virheetöntä oikeinkirjoitusta (mikä käy selville hänen kirjeistään), mutta sensijaan avasi varmaan hänen lapsuutensa kansanvaltainen kasvatus hänelle tavallista laajemmat näköalat ihmisten ja yhteiskunnan elämään ja hävitti hänessä paljon sellaisia ennakkoluuloja, joista ranskalaisten kotiopettajattarien kasvattamat aatelisneitoset eivät suinkaan olleet vapaita. Kun varakkaan räätälin poika ja lakimies Johann Caspar Goethe, joka oli hankkinut itselleen "keisarillisen raatiherran" arvonimen, kosi Elisabethia, ylipormestarin tytärtä, tapahtui se sentähden, että hän tulevan vaimonsa avulla pääsisi yhteiskunnallisesti vaikuttavampaan asemaan ja virkatoimeen. Ylipormestari Textor antoi suostumuksensa — tyttären mielipiteen tiedusteleminen ei kuulunut ajan patriarkaalisiin tapoihin. Elisabeth oli naimisiin mennessään seitsemäntoistavuotias, hänen miehensä kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi. Caspar Goetheä kuvataan ankaraksi ja jäykäksi herraksi. Hänen suuri elämyksensä oli kolmenkymmenen vuoden iässä suoritettu Rooman-matka, josta näkyvänä muistutuksena olivat hänen kotinsa seiniä kolistavat kartat, kuparipiirrokset ja pienet marmoripatsaat. Varakkaana, riippumattomana miehenä vetäytyi hän syrjään julkisista toimista ja kulutti aikaansa m.m. sepittelemällä italiankielellä kuvausta Roomanmatkastaan. Hänellä oli jonkun verran soitannollisia taipumuksia, mutta hänen mielikuvituksensa oli hedelmätön ja kuiva. Hänen iloton ja ankara luonteenlaatunsa ilmeni perheen keskuudessa painostavana kotityranniutena, joka lienee pannut usein nuoren rouvan synnynnäisen hyväntuulisuuden kovalle koetukselle. Vuoden avioliiton jälkeen syntyi heidän ensimäinen lapsensa, joka sai nimen Johann Wolfgang ja joka teki Goethen nimen yhdeksi kaikkein tunnetuimpia nimiä maan päällä. Seuraavana vuonna syntyi tytär Cornelia, ainoa pariskunnan lapsista, joka, paitsi Wolfgangia, jäi elämään sivu varhaisimpien lapsuusvuosien.

Nerothan ovat aina jossakin mielessä käenpoikia lapsuutensa kodissa: he kasvavat pian vanhempiaan suuremmiksi ja ikäänkuin vavahduttavat, vaistomaisessa pyrkimyksessään avarampaan maailmaan, kotinsa perustuksia ja seiniä. Nuoren Johann Wolfganginkin suhde kylmään ja ankaraan isään tuli pian katkeraksi, melkein vihamieliseksi. Sensijaan olivat äidin ja pojan välit mitä läheisimmät ja säilyivät sellaisina läpi elämän. Rouva Goethe taisi mielikuvituksellaan eläytyä jo varhain poikansa maailmaan, ottaa osaa hänen iloihinsa ja suruihinsa ja suojella häntä isän liian ankaralta kädeltä: "Minä ja Wolfgangini vedimme aina yhtä köyttä. Olimme molemmat nuoria. Ikäeromme ei ollut niin suuri kuin hänen ja isän välillä." Äitinsä johdolla perehtyi Johann Wolfgang leikkien salaisuuksiin, oppi seurapelejä ja ennen pitkää suuren määrän käytännöllistä elämänviisautta. Äidin mielilauseiksi mainitaan usein seuraavat kaksi, jotka epäilemättä sivuavat läheltä sitä elämänkatsomusta, mikä ainakin miehuuden voimakkaampaan aikaan oli keskeisintä myöskin Goethelle: "Kokemus synnyttää toivoa" ja "Opi elääksesi, elä oppiaksesi".

Rouva Goethe joutui poikansa kautta tuttavuuteen mitä erilaisimpien taiteellisten, kirjallisten ja ruhtinaallisten henkilöiden kanssa ja kaikki ihastuivat säännöllisesti elämäniloiseen ja viisaaseen frankfurtilaisrouvaan, ja satunnaista tutustumista seurasi usein pitkä kirjevaihto. Senkin jälkeen kuin Johann Wolfgang jo oli poissa kotoa, Weimarissa, oli rouva Goethen koti usein "maasta kattoon asti täynnä kaunosieluja". Varsinkin tuli weimarilaisten tavaksi tehdä pyhiinvaellusretkiä Frankfurtiin, Goethen lapsuudenkotiin. Talon isäntä, joka muutamien vuosien väliajoilla seuranneiden halvauskohtausten jälkeen kuoli v. 1772, oli seurassa harvasanainen ja sulkeutunut, mutta rouva Goethellä riitti sen sijaan ystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja elämäniloa kaikille. Aina ritarillinen Wieland vihki talon "Casa santaksi" (pyhäksi taloksi) ja kertoili Weimariin palattuaan: "Aja-rouva on kaikkien naisten kuningatar." Herttuatar Anna Amalie, Goethen ystävän ja suosijan Karl Augustin äiti, kävi hänkin "Casa santassa" ja hänen ja rouva Goethen välille rakentui sydämellinen, kestävä ystävyys. "Kun herttuatar saa kirjeen Aja-rouvalta, niin ei hän muusta puhu, on kuin hänelle olisi tapahtunut suuri onni", kirjoitti Wieland Merckille. Myöskin Karl August tutustui rouva Goetheen. Kiitoskirjeensä käyntinsä jälkeen frankfurtilaisrouvan kodissa alkaa hän tuttavallisilla sanoilla: "Rakas Aja äiti!" Myöskin useat muut Goethen tuttavat puhuttelivat rouva Goetheä yksinkertaisesti äidikseen. Preussin kuningas ja kuningatarkin osottivat suurta huomaavaisuutta "rouva neuvosta" kohtaan, muita ruhtinaallisia henkilöitä mainitsematta.

Useat ulkomaalaisetkin, joiden tietoisuuteen Goethen maine oli tunkeutunut, osottivat kunnioitustaan myöskin hänen äidilleen. Heidän joukostaan mainittakoon vain saksalaisen kulttuurin hieno tuntija, madame de Staël, jonka kunniaksi ylhäiset frankfurtilaisrouvat panivat toimeen suuren juhlan. Goethen äiti, joka oli pukeutunut loistavimpaan pukuunsa, oli tilaisuutta varten ripustanut Preussin kuningattaren lahjoittamat käädyt kaulaansa ja piteli kädessään kultarasiaa, johon oli maalattu hänen poikansa pienoiskuva (!). Rouva Goethe tervehti vierasta arvokkaasti ja lausui niin suurella äänellä, että se kuului yli koko salin: Je suis la mère de Goethe! (Minä olen G:n äiti.) Epäilemättä lankeaa pieni huumorin säde tällaisessa kuvaelmassa yli rouva Goethen frankfurtilaisen arvokkuuden. Voimme otaksua, että ranskalainen kirjailijatar taisteli pientä hymyä vastaan niiatessaan Aja-rouvalle.

Rouva Goethe säilytti henkisen joustavuutensa kuolemaansa saakka, joka tapahtui 77:n vuoden iässä. Kuolinvuoteellaan antoi hän määräyksiä hautajaiskaakun rusinoista ja siitä, mitä saattoväelle oli tarjottava. Hän tahtoi lääkäriltään täsmälleen tietää, milloin kuolema tulisi ja otti sen vastaan samalla tyyneydellä ja alistuvalla iloisuudella kuin elämänsä muutkin suuret tapaukset.

Goethe on tunnetuissa muistosäkeissään sanonut perineensä äidiltään hyvän tuulensa ja halun sepitellä satuja, mutta itse asiassa voinee väittää hänen saaneen äidiltään vielä paljon enemmänkin: Goethen terveessä ja avarassa persoonallisuudessa, hänen väsymättömässä sydämessään, yhtä alttiissa iloille ja suruille, hänen nopeassa ja vaivattomassa arvostelukyvyssään on jotain Aja-rouvan hengestä, frankfurtilaisen raatimiehen rouvan, jota saksalaiset runoilijat, kaunosielut ja ruhtinaat niin mielellään kutsuivat "äidikseen". Aja-rouvan kautta pohjautuu Goethen nerous tukevasti voimakkaaseen ja luomiskykyiseen saksalaiseen keskisäätyyn.

Norjalaisen kirjailijattaren Clara Tschudin teos "Goethen äiti", joka ilmestyi viime jouluksi suomalaisena käännöksenä ja joka eräiden toisten lähdekirjain ohella on tarjonnut ainehiston yllä oleviin riveihin, ei tunnu joka suhteessa aivan kriitilliseltä, mutta antaa runsaine kirjeotteineen elävän ja nähdäkseni pääasiassa oikean kuvan esitettävästään. Kuvaus Caspar Goethestä on sensijaan yksipuolinen, naisellisesti liioitteleva. Elävämpi aikatausta olisi varmaan myöskin antanut kuvaukselle enemmän arvoa ja historiallista mielenkiintoa.

ERÄS GOETHEN YSTÄVÄTÄR.

Saksan romantiikan kolme kuuluisinta runotarta, Rahel Varnhagen, Caroline Schlegel-Schelling ja Bettina von Arnim, ovat löytäneet kaikki kuvaajansa nykypäivien niin rikkaassa ruotsalaisessa elämäkerrallisessa ja kirjallisuushistoriallisessa kirjallisuudessa. Vuonna 1908 julkaisi Ellen Key pirteän ja nerokkaan, mutta paikoin liian aktiivisesti osaaottavaisen monografiansa Rahelista, noin puolikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi Beatrice Zaden "Caroline" ja viime vuodenvaihteessa saman tekijän kirja Bettinasta. Nämä kolme perusteellista, pääasiassa ensikäden lähteistä ammentavaa teosta antavat erinomaisen silmäyksen romantiikan sisimpään luonteeseen, missä naisellisella aineksella oli niin huomattava sija, samalla kun ne sisältävät mieltäkiinnittäviä todistuskappaleita naispsykologiasta yleensä. Rahel, Caroline ja Bettina — niin on kirjallisuushistoria lyhyesti ja tuttavallisesti nämä runottaret ristinnyt — ovat tavallaan uusimman ajan naisen edelläkävijöitä, ehkei sen naisen, joka hakee vapautusta sukupuolestaan ja pyrkii lainsäädäntötietä niinkutsuttuun yhdenvertaisuuteen miehen kanssa, mutta kyllä sen, joka rajoittumatta yksistään kodin piiriin näkee tehtävänsä miehen ymmärtäjänä ja innostuttajana hengen työssä, vaalien samalla omaa kehitystään ja tahtoen, miehen tavoin, päästä osalliseksi kaikista tietämisen puun hedelmistä. Näillä romantiikan naisilla on ollut suuri vaikutus miehiin, aikakautensa ensimäisiin luoviin kykyihin, mutta syvemmälle katsoen ovat he itse olleet riippuvaisia miehistä — vähimmin ehkä Rahel, joka on heistä itsenäisenä ajattelijana alkuperäisin — ja ilman poikkeusta ovat he myöskin tämän riippuvaisuutensa tunnustaneet. Heidän nerollisuutensa on itse asiassa ollut hyvin naisellista laatua: tunteen ja älyn herkkää, salamannopeaa vastaanottokykyä, eetillisen innostuksen voimaa ja epäitsekkyyttä sekä sanan, puhutun ja kirjoitetun, verratonta valmiutta. Kuvaavaa heille kaikille on, että he ovat kirjeiden muodossa jättäneet jälkeensä varsinaisimmat ja arvokkaimmat todistuskappaleet itsestään. Kirje, puhutun ja painetun sanan välimuoto, on ikäänkuin itsestään tarjoutunut heidän aseekseen, se on antanut heille tilaisuuden tuoda kirjoitelmiinsa jotain kahdenkeskeisen keskustelun välittömyydestä ja vapaudesta, se on sallinut heidän käyttää heidän kukkeassa kaunopuheisuudessaan kirjeen lähettäjän ja vastaanottajan yhteisiä muistoja, harrastuksia ja mielikuvia kaikupohjanaan ja siten verhota sanottavansa eräänlaiseen intiimiin, läheiseen tunnelmaan. Niiden takana kuulee puhutun äänen. Ne antavat myöskin aavistaa, miten suuri merkitys heidän persoonallisella seurustelullaan on ollut, merkitys, ettemme sanoisi lumous, josta aikakauden ensimäiset miehet ovat antaneet lukemattomia todistuksia.

Johtavin aihe Bettinan monivaiheisessa elämässä on hänen Goethe-ihailunsa, eli, niinkuin hän sitä itse kutsui, hänen rakkautensa Goetheen. Se syttyi hänessä nuorena tyttönä Frankfurtissa, missä muistot Goethen nuoruudesta vielä olivat ilmielävät, se syntyi paljon ennen kuin hän vielä oli nähnyt ihailunsa esinettä ja se oli hänen viimeinen ajatuksensa, kun hän puoli vuosisataa senjälkeen päätti elämänsä.

Äidin puolelta olivat runoilijaystävyydet kulkeneet ikäänkuin perintönä suvussa. Bettinan äidinäiti, Saksan ensimäinen romaanikirjailijatar Sophie von la Roche oli ollut Wielandin rakastettu ja heidän rakkautensa muisto elää useissa Wielandin nuoruudenrunoissa. Noin viisikolmattavuotiaana tutustui Goethe la Roche'in perheeseen, missä Sophie'n kaunis kuusitoistavuotias tytär Maximiliane pian alkoi kahlehtia hänen naiselliselle viehätykselle altista sydäntään. Maximiliane ei hänkään jää kylmäksi, mutta äidin tahdosta menee hän naimisiin häntä itseään paljon vanhemman, rikkaan frankfurtilaisen kauppamiehen Brentanon kanssa Goethe jatkoi vielä senkin jälkeen seurusteluaan Maximilianen kanssa Brentanon kodissa, kunnes aviomiehen mustasukkaisuus teki siitä lopun. Brentanon ja Maximilianen avioliitosta syntyi monta lasta, niiden joukossa runoilija Clemens Brentano sekä Bettina. Bettinan syntymävuosi on 1785.

Goethestä on sanottu, että hänen luonteessaan on jotain, mikä osottaa hänen syntyneen viinirajan eteläpuolella. Samaa voi mielestäni sanoa Bettinasta. Ehkä voi hänessä myöskin huomata merkkejä isän italialaisesta syntyperästä. Bettinan iloisessa rohkeudessa, haaveellisessa luonnon-mystiikassa, läikkyvässä ja samalla tulisessa tunteellisuudessa, hänen alinomaisessa juhlamielessään on jotain eteläistä ja kenties myöskin katolilaista. Varsinaisen kouluopetuksensa saikin hän Fritzlarin luostarissa lähellä Casselia. Luostaria ympäröivät suuret puistot ja metsät, missä satakielet lauloivat kesäöinä, ja niissä sekä Ederin rantamilla yksikseen samoten oppi Bettina nähtävästi enemmän kuin varsinaisessa luostarikoulussa. Katolilainen oppi ja kristinusko jäivät hänelle sisimmässään vieraiksi ja sensijaan kehittyi hänessä seurustellessa luonnon kanssa syvä uskonnollinen panteismi, joka täytti hänet omituisella hurmautuneella yhteenkuuluvaisuuden tunteella kaiken kanssa, mikä eli ja liikkui. Siinä on epäilemättä jotain Goethen uskontunnustuksesta, kuitenkin ilman jälkimäisen tasapainoa ja kirkkautta. Pakollisten rukousten, hartaushetkien ja opetustuntien jälkeen juoksi hän vapautuneena puutarhaan: "Siellä oppi enemmän jokaisesta pienestä, auringonsäteestä kuin koko kirkkohistoriasta." Läheinen yhdyselämä luonnon kanssa kehitti hänessä varmaan myöskin sitä epäitsekästä itsensäunohdusta sekä vapaudentarvetta, jotka olivat hänen luonteensa hallitsevia piirteitä. Vieroittamalla hänet ihmisistä ja houkuttelemalla häntä jatkuviin yksinäisiin haaveiluihin vaikutti se toiselta puolen sen, että hänen oli vaikea sopeutua yhteiskunnan muotoihin ja että hän usein esiintymisellään loukkasi ja loitonsi luotaan tuttaviaan ja ystäviään. Yksinäisyydessä luonnon parissa menetti hänen arvostelunsa ikäänkuin mittasuhteensa kohdistuessaan ihmiselämään. Tässä ilmenee yksi puoli hänen rajoituksistaan verrattuna hänen suureen ihailtuunsa, Goetheen, jonka vapaudentarve ei suinkaan ollut pienempi, mutta joka nerollisuutensa yksinäisyydessä tunsi itsensä riippumattomaksi myöskin keskellä yhteiskuntaa, vieläpä hovin läheisyydessä, ja joka koteutui yhtä helposti jokapäiväisen, toimivan elämän käytäntöön kuin luonnon salaisuuksiin ja ajatuksen korkeimpiin maailmoihin.

Bettinan ensimäisen Goethe-kauden voi laskea siitä, kun hän yhdenkolmatta vuotiaana alkaa Frankfurtissa vieraskäyntinsä rouva Goethen, runoilijan äidin luona. Elisabeth Goethe oli tällöin seitsemänkymmenen viiden vuotias, mutta vielä elämäniloinen ja nuorekas. Hän oli lisäksi vielä vanhoilla päivillään erinomainen kertoja. Istuen hänen jalkojensa juuressa kuunteli Bettina tämän vanhan naisen kertovan Goethen nuoruudesta tarinoita, jotka lähtemättömästi jäivät hänen mieleensä ja yhtyivät siihen mielikuvaan, jonka hän oli saanut Goethen runoista. Niin kasvoi hänen tyttö-unelmistaan hänen "rakkautensa" Goetheen. Goethe tuli hänelle niin läheiseksi kuin vain luonto sitä ennen oli ollut. Yksinäisyydessään "seurusteli" hän Goethen kanssa, hän luki "Wilhelm Meisterin" ja löysi Mignonissa oman sielunsa. Goethe, joka todellisuudessa tällöin oli jo lähes kuudenkymmenen vuotias, oli hänen unelmissaan yhäti nuori niinkuin hän oli ollut niihin aikoihin, joista rouva Goethe kertoi. Hänen suurin halunsa oli saada kerran nähdä ihailunsa esinettä kasvoista kasvoihin, päästä Weimariin. "Koko elämäni on ollut valmistusta kohtaukseen sinun kanssasi", kirjoitti hän myöhemmin päiväkirjassaan. V. 1807 täyttyi viimein hänen hartain toivomuksensa. Varustettuna isoäitinsä nuoruudenrakastetun Wielandin suosituskirjeellä, tulee hän Goethen luo. Tästä ensi kohtaamisesta kerrotaan, että Goethe osotti Bettinalle, joka vihasi mukavia huonekaluja, paikan sohvassa, kunnes Bettina äkkiä hypähti seisoalle huudahtaen: "Ei, tässä en voi istua!" Hymyillen vastasi Goethe: "No hyvä, valitkaa siis itsellenne parempi paikka!" Samassa hetkessä oli Bettina istuutunut Goethen polvelle ja kietonut käsivartensa hänen kaulaansa.

Monta kertaa tämän jälkeen tapasivat Goethe ja Bettina vielä toisensa, mutta heidän pääasiallisin vuorovaikutuksensa tapahtui kuitenkin kirjeellisesti. Goethen kuoltua julkaisi Bettina heidän kirjevaihtonsa lisättynä erinäisillä päiväkirjaotteilla ja vapailla kuvitelmilla teoksessaan "Goethen kirjeenvaihto erään lapsen kanssa", joka tunteellisessa ja runollisilla mielikuvilla kyllästytetyssä kaunopuheisuudessaan on Saksan romantiikan mieltäkiinnittävimpiä ja kauneimpia kirjoja. Goethen ja Bettinan mieskohtainen tapaaminen keskeytyi kerran vuosikausiksi Christiane Goethen, runoilijan puolison, mustasukkaisuuden takia. Bettina sai näinollen kokea — vaikka varmaan aiheettomammin — samaa kuin Goethe kerran oli nuoruudessaan kokenut hänen isänsä puolelta Frankfurtissa! Että Bettinan tunteella Goetheä kohtaan ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa tämän sanan tavallisessa merkityksessä, on epäilemätöntä. Kun rouva Christiane pani toimeen mustasukkaisen kohtauksensa, oli Bettina jo onnellisissa naimisissa runoilijan ja tilanomistajan Achim von Arnimin kanssa. Varmaan on Beatrice Zade oikeassa, kun hän karakterisoi Bettinan suhdetta Goetheen seuraavaan tapaan: "Bettinan rakkaus Goetheen oli sitä harvinaista ja ylevää lajia, josta aistillisuus kokonaan puuttuu ja itsekkäisyys on samaa kuin kaipuu antaa, ei ottaa. Hän oli onnellinen, jos hän vain sai näyttää rakkauttaan, vastarakkautta ei hän vaatinut, ei ainakaan tavallisessa merkityksessä. — Hänen tunteensa Goetheä kohtaan olivat kuitenkin hänen luonteensa kaunein kukka. Nainen oli hänellä toisella sijalla: hän oli ennen kaikkea taiteilija." Kuvaavaa hänelle onkin, ettei esim. ulkonaisen suhteen rikkoutuminen, ei edes Goethen aiheeton suuttumus ja kylmyys vaikuttanut mitään hänen tunteisiinsa hänen ihailtuaan kohtaan. Hänen, Goethen, olemassaolo oli hänelle kyllin, se oli hänelle loppumaton ilon ja onnen lähde. Ei edes Goethen kuolema voinut sitä häneltä riistää.

Mutta vaikkakin tämä Goethe-palvelus oli suuri, johtava idea Bettinan maailmassa, sisältyy hänen elämäänsä runsaasti myöskin muita suhteita. Useiden ajankohdan merkittävimpien miesten kanssa on hän ollut vilkkaassa ja molemmin puolin hedelmöittävässä henkisessä vuorovaikutuksessa. Wienissä oleskellessaan vähän yli kahdenkymmenen vuotiaana, joutui hän silloin jo melkein kuuron ja sielultaan särkyneen Beethovenin tuttavuuteen ja heistä tuli kohta mitä parhaat ystävät. Niin kauan kuin Bettina viipyi Wienissä, tapasivat he toisensa joka päivä ja myöhemmin syntyi heidän välilleen kirjevaihto, joka osottaa; miten virkistävästi Bettinan myötäeläytymisen kyky on vaikuttanut Beethoveniin taiteilijana ja ihmisenä. Bettina oli hyvin musikaalinen, mutta paitsi musiikkia, oli heillä yhdyssiteenä yhteinen ihailu suurta weimarilaista kohtaan. Muista tunnetuista henkilöistä, jotka joutuivat läheisempään vuorovaikutukseen Bettinan kanssa, mainittakoon runoilija Ludvig Tick, filosoofit Jacobi ja Schleiermacher, Rahel, veljekset Grimm, ruhtinas Pückler ja kuningas Fredrik Wilhelm IV. Berliini tuli loppuijällä hänen kotikaupungikseen ja siellä joutui hän ottamaan osaa berliiniläis-romantikkojen vapaamielisiin valtiollisiin harrastuksiin. Hän oli luonteeltaan synnynnäinen demokraatti ja hän karttoi hovia, johon hänellä miehensä aseman nojalla olisi ollut vapaa pääsy. Sen sijaan koetti hän vaikuttaa suoraan kuninkaaseen, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa. Myöskin julkisella kirjallisella toiminnallaan taisteli hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolesta, m.m. omistamalla kuninkaalle vapaamielisen valtiollisen lentokirjasen.

Bettina kuoli 1859, seitsemänkymmenen neljän vuoden ikäisenä. Hänen viimeinen ajatuksensa koski Goethe-patsasta, johon hän itse oli tehnyt luonnoksen.

Niinkuin yleensä kirjoittavat naiset, tuli Bettina sekä eläessään että kuolemansa jälkeen monipuolisen, eikä suinkaan aina lempeän arvostelun alaiseksi, varsinkin miehisten virkaveljiensä taholta. Hänen ylitsekuohuva tunteellisuutensa ja ne erinomaisen aktiiviset muodot, joihin se usein pukeutui, tarjoavat epäilemättä kylmälle tarkastajalle tilaisuutta arvosteluun ja ivaan. Hänen raju, levoton mielikuvituksensa teki hänelle usein huonoja palveluksia kun hänen piti muististaan panna paperille tosiasioita. Historiallisen mielen puute oli hänessä niinikään ilmeinen. Mutta pahansuovinkaan arvostelu ei voi kieltää hänen nerollisuuttaan ja hänen luonteensa harvinaisia ja hienoja piirteitä. Hänen kirjeiltään puuttuu usein kiinteä loogillinen rakenne, mutta ne ovat täynnänsä yksityisiä nerokkaita ajatuksia ja taiteellisia tunnelmakuvia. Hänen itse-erittelynsä on psykoloogisesti syvä ja oikea. Hänen kykynsä vaistota ja ymmärtää hengen suuruutta on niinikään harvinainen. Kaikki hänen ystäväsuhteensa olivat vilpittömät ja syvät. Minne hän tuli, pani hän liikkeelle henkisiä voimia. Hän uskoi kauneuteen, suuruuteen, jumaluuteen ihmisessä. Hänen koko elämänsä yli levittäytyy kuin ehtymätön juhlavalaistus: sen tunteen kevätajan hohde, joka kirjallisuushistoriassa kulkee nimellä romantiikka ja joka antaa meidän silmissämme 1800-luvun ensi vuosikymmenille, ihmisille ja runoteoksille, samalla kertaa niin lapsimaisen ja ylevän luonteen.

GOETHE SOTAKIRJAILIJANA.

Kun Goetheä hänen vanhoilla päivillään muistutettiin hänen vallankumouksellisentitaanisesta nuoruudenrunostaan "Prometheus", kerrotaan hänen melkein kauhistuneen sen "sansculottilaista" mielenlaatua. Hän oli käynyt kokonaan vieraaksi sille 25-vuotiaalle, joka kerran oli runossaan lingonnut Zeusta ja maailmanjärjestystä vastaan kirouksensa ja uhkansa tai oikeammin: runo oli jo syntyessään ollut vieras hänen sisimmälle itselleen. Goethe ei uskonut vallankumouksiin, uskoakseen sitä enemmän rauhalliseen, elimelliseen kehitykseen. Hänen nuoruutensa ja miehuutensa vuodet eivät olleet kuluneet vailla sisäisiä taisteluja ja traagillisia ristiriitoja, mutta ne eivät olleet voineet elättää hänessä kieltämisen ja kumouksen henkeä. Hänen oma, onnellinen, tuloksista rikas kehitystiensä ja hänen syvällinen luonnontuntemuksensa olivat kasvattaneet hänessä lujan persoonallisen vakaumuksen, että vain rauhallinen, asteettainen kehitys vei pysyviin saavutuksiin. Niin tuli Goethe, jonka ajatus on monella alalla kulkenut vuosisatoja aikalaisten edellä, näyttelemään vanhoillisen osaa ajankohtansa historiallisten tapausten keskellä. Aikakauden suuri kansanliike, joka sattui hänen ollessaan miehuutensa parhaassa iässä, Ranskan vallankumous, oli hänelle vieras ja vastenmielinen. Hän näki siinä epäjärjestyksen, kaaoksen, raakojen vaistojen ilmauksen, hävityksen — tuskin muuta. Sitä vastaan puhuivat hänen kokemuksensa, hänen elämänfilosofiansa, hänen itsesäilytysvaistonsa, mikä viimemainittu ei suinkaan ole samaa kuin mitä nykyajan sosialistit sanoisivat luokkaitsekkyydeksi. Hän oli tottunut tapaamaan aatteen yksilöllisessä, persoonallisessa muodossa, ja kun se tuli häntä vastaan joukkovaistojen kannattamana, epämääräisenä, selkeentymättömänä kansanliikkeenä, ei hän sitä tuntenut eikä tunnustanut. Tähän tulee lisäksi hänen syvälle juurtunut vastenmielisyytensä kaikkea epäjärjestystä vastaan, vastenmielisyys, joka on saanut klassillisimman, mutta usein väärin selitetyn ilmaisunsa tunnetuissa sanoissa: "Minun luonteeni mukaista on että mieluummin suostun tekemään jotain oikeudetonta kuin mukaudun epäjärjestykseen."

Goethen suhteesta sotaan voimme sanoa jotenkin samaa kuin hänen suhteestaan vallankumoukseen: Goethe ei uskonut sotaan. Ne, jotka tällä hetkellä puhuvat saksalaisten militarismista, eivät voi vedota Goetheen. Täydellä syyllä käytti hän itsestään nimitystä "rauhan lapsi" — täydellä syyllä, sikäli kuin eristämme tästä käsitteestä kaiken, mikä voi viedä ajatukset nykyaikaiseen, haaveelliseen rauhanaate-intoilijaan. Goethe ei suinkaan kieltänyt sodan historiallista välttämättömyyttä, mutta hän ei uskonut sotiin eikä niiden saavutuksiin. Kaikkein vähimmin uskoi hän, että sodan arpa voisi tyydyttävällä tavalla ratkaista kansojen kesken syntyviä erimielisyyksiä tai siveellisiä ristiriitoja. Hän ei uskonut niihin oikoteihin, joita pitkin vallankumoukset ja sodat koettavat kuljettaa kansojen historiaa. Jokainen edistys oli hänen elämänfilosofiansa mukaan ostettava hedelmällisen, tuottavan, persoonallisen työn ja elimellisen, henkisen ja aineellisen kehityksen hinnalla. Se tapa, millä vallankumouksen giljotiini ja sodan miekka katkaisi tai oikeammin kuvitteli katkaisevansa kehityksen Gordion-solmuja, oli hänestä vain näennäinen. Inhimillinen kehitys, historiallinen kehitys kulki hänen mielestään toisia teitä.

Goethe, joka koko elämänsä ajan tuntui olleen kohtalon erikoisen kaitselmuksen alainen siinä suhteessa, ettei hän saanut, tahtoen tai tahtomatta, jäädä vieraaksi millekään inhimilliselle, joutui, huolimatta kaikesta vastenmielisyydestään vallankumousta ja sotaa kohtaan, läheisenä todistajana olemaan mukana molemmissa. V. 1792, 43:n vuotiaana, seurasi hän nim. Weimarin herttuan Karl Augustin nimenomaisesta tahdosta, ettemme sanoisi käskystä, ruhtinaallista ystäväänsä liittoutuneiden, Preussin ja Itävallan, sotaretkellä Ranskan vallankumouksellisia vastaan. Goethe lähti epämielellään tälle retkelle. Hän oli hiljan palannut Italiasta ja oli juuri ehtinyt uudelleen eläytyä kotiinsa, töihinsä ja tutkimuksiinsa, jotka viimemainitut näihin aikoihin, enemmän kuin runo-suunnitelmat, täyttivät hänen päivänsä. Karl August oli preussilaisena kenraalimajurina ja kyrassierirykmentin päällikkönä mennyt edellä, Goethe tuli herttuan lahjoittamissa böömiläisissä vaunuissa jäljessä ja tapasi ruhtinaallisen ystävänsä ja isäntänsä leirillä Praucourt'issa 27 pnä elokuuta 1792 ja otti sen jälkeen osaa kaikkiin tämän Saksalle vähemmän kunniakkaan sodan vaiheihin ja vaaroihin.

Näkyvänä kirjallisena tuloksena tältä retkeltä sisältävät Goethen kootut teokset parisen sataa sivua käsittävän sotakuvauksen, joka kuulunee siihen osaan runoilijan tuotannosta, mitä yleensä kunnioituksella kierretään. Nykyään on tämä teos Kampagne in Frankreich (Sotaretki Ranskaan) saanut aivan erikoisen aktualisuuden ja kirjallisuusluetteloista olenkin nähnyt sen runoilijan kotimaassa äsken ilmestyneen uusina painoksina. Epäilemättä ansaitseekin se tulla luetuksi. Sen kuvaukset tarjoavat sekä suorituksensa että sisältönsä puolesta mieltäkiinnittäviä vertauksia nykyajan sotakertomuksiin, vertauksia, jotka yleensä eivät lankea nykyhetken sotakirjailijain eduksi. Se tarjoaa samalla herkullisen palasen Goethen kehityshistoriaa. Ja ennen kaikkea saamme nähdä, miltä sota näytti neron silmillä katsottuna, mitä liikkui uuden ajan suurimman luovan hengen mielessä, kun hän näki, sodan muodossa, hävityksen ja tuhon korotetuksi kansojen ja valtioiden pyhittämäksi periaatteeksi.

Georg Brandes erehtyy esittäessään Goethe-elämäkerrassaan, että "Kampagne in Frankreich" perustuu kauttaaltaan runoilijan retken kestäessä tekemään päiväkirjaan. Goethe kirjoitti ja julkaisi sotakirjansa vasta kolmekymmentä vuotta Ranskan-retken jälkeen eikä hänellä silloin ollut käytettävänään muuta kuin aivan pieniä muistiinpanoja ja karttalehtisiä tältä ajalta. Sensijaan on hän muistinsa virkistämiseksi turvautunut toisten, m.m. kamaripalvelijansa Wagnerin muistiinpanoihin sekä sotahistorioihin. Merkitsemällä erikseen muistelmansa päivä päivältä ja kuvittelemalla kaiken aikaa elävänsä tapahtumain ajassa, on hän voinut antaa teokselleen todellisen päiväkirjan tai, niinkuin me nykyään sanoisimme, sotakirjeiden muodon. Mutta itse asiassa antavat ne meille kuvan yhtä paljon siitä, mitä Goethe ajatteli sodasta v. 1822 kuin v. 1792. Niiden psykolooginen todistusarvo on siten tavallaan kaksinkertainen. Ihmeteltävä on niinikään niissä ilmenevä muistikuvien havainnollisuus ja tarkkuus, joka tosin ei ole voinut varjella tekijää siellä täällä pieniltä erehdyksiltä ja muistivirheiltä, mutta joka on voinut loihtia kokonaisuudessaan tähän teokseen sellaisen alkuperäisen, hetkessä nähdyn ja hetkessä kuvatun tapaussarjan tunnelman, että on eksytty pitämään sitä todellisena päiväkirjana.

Kuinka kuvaavia ovatkaan tekijälleen jo teoksen ensimäiset sivut! Niissä mainitaan itse asiassa hyvin vähän sodasta, mutta sitä enemmän sangen monista ja sangen kauniista naisista, ranskattarista, joiden kanssa runoilijalla oli onni syödä päivällistä Mainzissa tai joita hän vain sivumennen näki jonkun vaununikkunan verhojen takaa tai joille hän, onnellisimmassa tapauksessa, matkansa varrella sai antaa rauhoittavia tietoja tai tehdä muita pieniä palveluksia. "Vihollisesta" ei hän tiedä mitään ja koko sana esiintyy tuskin hänen kirjassaan. Matkallaan päämajaan, usein läpi sodan hävittämien seutujen, tekee hän puolueettomasti ja viileästi havaintojaan puoleen ja toiseen ja hän mainitsee uskollisesti kaikki ne valitukset preussilaisten sotilasten ryöstöistä, joita hän kuulee tilapäisiltä ajureiltaan. Isänmaallisesta tai sotaisesta innostuksesta ei näy jälkeäkään, mutta sensijaan elähyttää kaikkia hänen havaintojaan ja huomioitaan valpas älyllinen uteliaisuus ja tiedonjano. Hän antaa elävän kuvan Verdunin pommituksesta ja antautumisesta ja hän tutkii mielellään esikuntaupseerien kanssa sotivien asemaa ja piirtää siitä kuvauksessaan havainnollisen esityksen. Mutta jollei tarkkaan seuraa hänen kirjaansa sivu sivulta, on vaikea tietää milloin saksalaiset ovat hyökkäämässä, milloin lyötyinä ja pakoretkellä. Niin vähän on tässä kirjassa sotaista, jännittynyttä, intohimoisesti tapahtumiin osaaottavaa tunnelmaa. Olisi väärin sanoa, ettei kirjoittaja eläisi itse mukana kuvattavassaan. Sitä hän kyllä tekee, mutta omalla tavallaan. Hänen kirjassaan vilisee ihmisiä, mutta vain harvat heistä ovat sotilaita. Hän piirtää ohimennen m.m. erinomaisen miellyttävän kuvan vanhasta markiisi de Bombelles'ista, yhdestä niistä Ranskan kodittomista emigranteista, jotka olivat liittyneet saksalaisiin. Goethe oli kerran tavannut hänet hänen ollessaan lähettiläänä Veneziassa. Ilmeisesti ovat Goethen sympatiat emigranttien eikä jakobiinien puolella, mutta ne eivät esiinny koskaan räikeinä. Viha on hänelle tuntematon samoinkuin kostonhimo. Hän kulkee sen ohi, jota hän ei ymmärrä ja joka on hänelle vierasta.

Jouduttuaan kerran sotaan tahtoi Goethe luonnollisesti kokea, miltä tuntuu olla vaaralle ja kuolemalle alttiina. Hän menee keskelle kuulasadetta tehdäkseen tämän harvinaisen havainnon. Ja verrattomalla itse-erittelykyvyllään kuvailee hän vaikutelmiaan: "Tunsin kohta, että jotain epätavallista tapahtui minussa; pidin tarkkaa vaaria itsestäni, mutta kuitenkin voin vain vertauskuvallisesti esittää, mitä tunsin. Tuntui kuin olisin ollut hyvin kuumassa paikassa ja ympäristöni lämpö olisi valahtanut minuunkin ja kuin olisin tuntenut olevani täydellisesti yhtä ympäristöni kanssa. Silmät eivät menettäneet mitään näkövoimastaan; mutta oli kuitenkin kuin maailma olisi saanut eräänlaisen ruskeanpunaisen hohteen, mikä teki kaikki esineet kouriintuntuvammiksi, havainnollisemmiksi."

Saksalaiset ja m.m. Brandes heidän mukanaan kiittävät Goethen taistelukuvausten eloisuutta ja selkeyttä. Mielestäni kuitenkin vetävät lukijan huomion näistä varsinaisista sotakuvauksista — ehkä sentähden että juuri tällä alalla tuotanto nykyään on epäilemättä suurempi kuin kysyntä — ne sivut ja luvut, jotka antavat meille enimmän Goethestä itsestään. Tarkoitan sellaisia kohtia kuin esim. se, jossa Goethe kertoo tutustumisestaan nuoreen filosoofiseen koulunopettajaan, jolle hän antaa ohjausta Kantin tietokritiikin ymmärtämisessä, tai se, missä hän kuvailee, kuinka hän kesken taistelun menoa, tuskin ranskalaisten luodeilta suojattuna, keskustelee ruhtinas Reussin kanssa väriteorioistaan. Hauskoja ovat myöskin Goethen mineraali- ja maa-alatutkimukset, joihin hän aina löytää tilaisuutta, sekä hänen yksityiskohtaiset havaintonsa häntä ympäröivästä kansanelämästä. Sanalla sanoen: harva sotakirjeenvaihtaja on antanut niin vähän kuin Goethe sodan rajoittaa inhimillistä näköpiiriään.

Saksalaisten sotaretki Ranskaan kääntyi Valmy'n taistelun jälkeen heidän ratkaisevaksi tappiokseen — siitä huolimatta että saksalaisia ja heidän liittolaisiaan johti aikakauden suurin strateegi, Braunschweigin herttua Karl Ferdinand, ja siitä huolimatta, että heidän mieslukunsa, ainakin alussa, tuskin oli pienempi kuin ranskalaisten. Valmy'n taistelun jälkeen oli Goethe lausunut profeetalliset sanat: "Tällä hetkellä ja tässä paikassa päättyy ajanjakso maailmanhistoriassa." Valmy'n voitolla Ranskan vallankumous tavallaan kruunasi itsensä. Se osottautui paljon voimakkaammaksi kuin saksalaiset olivat laskeneet.

Kukaan ei kantanut saksalaisten tappiota keveämmin kuin Goethe. Pakolliselta sotaretkeltään palasi hän takaisin Weimariin runottariensa pariin ja eli taas pian keskellä kuohuvaa luomiskautta.

GOETHE JA NAPOLEON.

Goethe ja Napoleon tapasivat toisensa vain lyhyinä hetkinä kahden päivän aikana, mutta heidän kohtauksensa jätti molempiin lähtemättömän vaikutelman. Ja jo paljon ennen mieskohtaista tapaamistaan olivat nämä aikakautensa suurimmat henget askarrelleet toistensa mielikuvituksessa.

Heidän kohtaamisensa tapahtui lokakuussa 1808. Molemmat maailmanvalloittajat olivat silloin voimansa kukkuloilla. "Faustin" runoilija oli jo tosin lähes kuusikymmenvuotias, mutta hänen luomiskykynsä ei ollut vielä herpaantunut ja hänen älynsä ja henkinen näköpiirinsä olivat laajemmat ja kirkkaammat kuin koskaan. Suurella itsekurillaan oli hän kehittänyt kaikki voimat persoonallisuudessaan kukkaansa ja hedelmäänsä. Faust-tarina eli viimeistä kypsyys-kauttaan hänen sielussaan. Myöskin Napoleonin tähti loisti korkeimmillaan. Jenan ja Auerstädtin laakerit olivat vielä tuoreet ja yhä uusia tuntui voitonjumalatar tarjoilevan suosikilleen. Saksalaisten runoilijaa ja ranskalaisten keisaria erotti toisistaan paitsi rodun, luonteen ja elämänalan suunnatonta erilaisuutta, myöskin iässä kaksi vuosikymmentä. Mutta se mikä heitä yhdisti merkitsi sittenkin enemmän: nerous, luova persoonallisuus. Molemmat olivat he yksin kansansa keskuudessa, molemmat olivat maailmankansalaisia, molempien taistelunäyttämönä oli koko ihmiskunta. Molemmissa oli mitä suurimmassa määrässä sitä sielullista ainesta, josta Nietzsche myöhemmin runoili "yli-ihmisensä".

Napoleonin seuralainen Egyptinretkellä (v. 1798) Bourrienne on julkaissut luettelon niistä kirjoista, joita silloisella kenraali Bonapartella oli mukanaan henkisenä asestuksenaan. Näiden kirjojen joukossa, uuden ja vanhan testamentin sekä koraanin rinnalla, tapaamme myöskin Goethen "Wertherin". Kaikkiaan oli Napoleon seitsemän kertaa lukenut "Wertherin", ja myöskin muita Goethen luomia mainitaan hänen seuranneen tarkkaavaisuudella. Meistä nykyajan lapsista, joista Goethen nuoruudenromaanin rococorakkaus helposti tuntuu jo väljähtäneeltä, saattaisi näyttää selittämättömältä sellaisen voima-luonteen kuin Napoleonin kiintymys "Wertheriin", jollemme muistaisi, että tämä tunteellinen romaani oli aikakauden hengen mukainen ja että se varsinkin Ranskassa, missä Rousseau'n "La nouvelle Heloïse" oli avannut sille tietä, tapasi ilmestyessään yleistä vastakaikua. Että Napoleonin tuttavuus "Wertherin" kanssa ei kuitenkaan ollut mitään ajan kirjallisen muodin aiheuttamaa velvollisuus-lukemista, vaan että hänellä oli romaaniin mitä persoonallisin suhde, se käy ilmi m.m. hänen keskustelustaan Goethen kanssa tästä teoksesta.

Edellisessä kirjoituksessa "Goethe sotakirjailijana" mainitsimme Goethen kielteisestä suhteesta vallankumoukseen, missä hän pääasiassa näki vain sekasorron ja hävityksen. On syyllä sanottu, ettei hän ymmärtänyt niitä aatteita, jotka muodostivat sellaisen kansanliikkeen kuin Ranskan vallankumousnäytelmän taustan, ennen kuin ne ruumiillistuivat Napoleonissa, josta samalla tuli vallankumouksen päättäjä. Sensijaan herätti kohta hänen — persoonallisuuden suuren tuntijan — mielenkiintoa ja myötätuntoa Napoleonin henkilöllisyys, miehen, joka pian oli täyttävä maailman nimellään. Vanhuutensa uskolliselle puhekumppanille Eckermannille tunnustaa Goethe usein Napoleon-ihailuaan, sanoen m.m. olevansa onnellinen siitä, että oli saanut elää Napoleonin aikana. Niinikään puhuu hän usein valloittajakeisarista luovana nerona, tuntuupa monista hänen lausunnoistaan käyvän ilmi, että hän piti Napoleonia omassa ajassaan ainoana vertauskohtanaan, jopa suorastaan hengenheimolaisenaan.

Syksyllä v. 1808 piti Napoleon Erfurtissa liittolais- ja vasalliruhtinaittensa kanssa neuvotteluja, joihin Weimarinkin herttuan, Goethen ystävän ja isännän, oli saavuttava. Runoilija seurasi herttuan toivomuksesta tämän mukana. Napoleon sai eräältä ministeriltään tietää, että Goethe oli kaupungissa ja lähetti hänelle kohta sanan saapua luokseen.

Kun Goethe astui Napoleonin huoneeseen, istui keisari paraikaa aamiaispöydässä. Napoleon nosti silmänsä, katsoi kauan sisääntulijaan ja lausui historiallisiksi käyneet sanansa: Vous êtes (toisten mukaan: Voilà) un homme! — Te olette mies! Läsnä oli vastaanotossa myöskin kenraali Daru, jolle Napoleon, keskustelussaan tavantakaa sanantuojien keskeyttämänä, saneli silloin tällöin määräyksiään. Ensin johti keisari puheen Goethen näytelmiin ja myöhemmin "Wertheriin". Hän huomautti runoilijaa siitä, että tämä oli perustellut Wertherin itsemurhan, paitsi onnettomalla rakkaudella, myöskin loukatulla kunniantunnolla, liittäen siten perusteluunsa pääaiheeseen nähden asiaankuulumattoman tunteen. Erästä toistakin kohtaa romaanissa suvaitsi keisarikriitikko arvostella, heikkoutta, johon nähden Napoleonin arvostelu Goethen omien sanojen mukaan oli erinomaisen sattuva. Mikä tämä kohta oli, sitä ei Goethe suostunut kertomaan edes Eckermannille tämän nimenomaisesta pyynnöstä. Syistä, joita ei tunneta, arkaili Goethe luovuttaa tätä Napoleonin arvostelua suuren yleisön tietoon. Senjälkeen liukui keskustelu taas näytelmiin, joista Napoleon Goethen kertoman mukaan lausui painavia huomautuksia. Kohtalotragedioista puhuen sanoi keisari m.m.: "Mitä tekee meidän päivinämme kohtalolla? Politiikka, se on kohtalo." Vielä koski puhe Goethen mieskohtaista asemaa sekä Weimarin hovia. Tavantakaa ilmaisi keisari mielihyväänsä Goethen vastausten johdosta sekä nauroi sydämellisesti hänen leikilleen. Kaikkiaan oli vastaanottoa kestänyt noin tunnin ajan. — Muutamia päiviä tämän kohtauksen jälkeen nimitettiin Goethe Ranskan kunnialegioonan jäseneksi.

Noin viikon kuluttua tapahtui Goethen ja Napoleonin toinen kohtaus, jota kesti jonkun verran kauemmin. Napoleon vieraili Weimarin hovissa, missä eräänä iltana sen jälkeen kuin keisarin omat näyttelijät olivat Goethen ja Schillerin teatterissa esittäneet Voltairen näytelmän "Caesarin kuolema", pidettiin tanssiaiset. Napoleon kutsui tanssin aikana Goethen rinnalleen ja puhui hänen kanssaan m.m. illan kappaleesta. Tällöin sanoi keisari: "Vakavan näytelmän tulisi olla kouluna ruhtinaille ja kansoille; sillä se on tavallaan historiankin yläpuolella… Teidän olisi pitänyt kuvata Caesarin kuolemaa, suurpiirteisemmin kuin Voltaire, näyttää maailmalle, kuinka onnelliseksi hän olisi sen tehnyt, jos hänelle olisi annettu tarpeeksi aikaa suurten suunnitelmiensa toteuttamiseksi." Tuntematonta on, mitä Goethe tähän vastasi. Varmaa sensijaan on, että hän olisi voinut kertoa jo neljäkymmentä vuotta sitten ylioppilaana Strassburgissa hautoneensa Caesar-aihetta. Varhaisimmassa nuoruudessaan oli hän ollut siinä määrin ympäristönsä myrsky- ja kiihko-mielialan lumoissa, että hän oli juhlinut Brutusta, murhamiestä, mutta pian oli hänestä kehittynyt Caesarin innokkain ihailija. Suunnitellusta näytelmästä syntyi kuitenkin vain pieniä katkelmia ja yksityisiä vuorosanoja. Seisoessaan nyt silmästä silmään Napoleonin kanssa ei hän varmaankaan voinut olla tuntematta miehuus-ikänsä Caesar-ihannetta. Illan kuluessa sanoi Napoleon vielä Goethelle: "Teidän täytyy tulla Parisiin! Vaadin sitä teiltä ehdottomasti. Siellä saatte avaramman katseen maailmaan. Sieltä löydätte yllinkyllin aiheita runouteenne." Tunsikohan Saksan suurin runoilija hetken ajan kiusausta noudattaa tätä ranskalaisten keisarin kutsua? Weimar oli itse asiassa pieni pesä, mutta Parisi oli maailman pääkaupunki ja historiallisten tapausten keskus. Schillerin ja Herderin kuoleman jälkeen oli hän jäänyt henkisesti yksinäiseksi — houkutteliko häntä ajatus päästä elämään Napoleonin läheisyydessä, tulla samaan asemaan Tuillerioissa kuin hänellä oli ollut pienen Weimarin hovissa? Tätä kaikkea emme tiedä. Varmaa on, että jos tämä houkutus hänessä syntyi, se pian taas hälveni. Goethe jäi Weimariin, missä hän oli vähitellen kypsyttänyt, toisen toisensa jälkeen, suuret runoteoksensa ja missä hän persoonallisuutensa voimalla oli luonut ympärilleen oman henkisen ilmakehänsä, hedelmällisimmän mitä Saksassa oli olemassa. Häntä eivät suinkaan pidättäneet noudattamasta keisarikutsua kansalliset ennakkoluulot tai isänmaanrakkaus — tunne, joka Goethessä oli hyvin heikosti kehittynyt — vaan ehkä juuri ensi sijassa hänen erinomainen tarpeensa varjella persoonallisuuttaan kaikilta häiritseviltä ulkonaisilta vaikutuksilta ja vaaroilta. Hän varmaan sisimmässään, huolimatta siitä kiintymyksestä mitä hän tunsi useita puolia kohtaan ranskalaisessa kulttuurissa, oudoksui sitä uutta maaperää, johon hänen, 60-vuotiaan, olisi ollut juurruttava Napoleonin pääkaupungissa.

Paitsi näitä kahta kertaa eivät Goethe ja Napoleon tavanneet toisiaan mieskohtaisesti, mutta sensijaan elivät he kyllä usein toistensa ajatuksissa. Kun Napoleon kolme vuotta heidän kohtauksensa jälkeen, kärsittyään Venäjällä hirvittävän tappionsa, saapuu yksinäisellä retkellään Europan läpi Weimariin, missä muutetaan hevosia hänen rekensä edessä, muistelee hän Goetheä ja kehoittaa paikalle saapunutta Ranskan lähettilästä viemään runoilijalle hänen terveisensä. Goethe puolestaan joutui heidän tapaamisensa jälkeen siinä määrin Napoleonin persoonallisuuden lumoihin, että yksin sellaisetkin teot, joista historia yleensä on Napoleonia tuominnut, kuten Enghienin herttuan mestaus, tuntuivat hänestä oikeutetuilta "varoittavina esimerkkeinä kansalle, joka kaikkialla sekaantuu häiritsevästi neron suunnitelmiin". Se tunnustus, jonka Napoleon oli hänelle antanut, painoi hänen mielessään enemmän kuin koko muun maailman moite tai kiitos. Hänestä tuntui, niinkuin hän sanoi, kuin jos Napoleon olisi pannut pilkun i'n ylle hänen elämäntyössään. "Suurin äly mitä maailma milloinkaan on nähnyt", kirjoitti hän Napoleonista v. 1815 Boisserée'lle, ja Saksan kansan ja pikkuruhtinasten noustessa taisteluun Napoleonia vastaan sanoi Goethe kylmyydellä, jonka saksalaiset vieläkin tuntevat pienenä okaana Goethen kunniaseppeleessä: "Heidän touhunsa on turhaa, mies on heille liian suuri." Ja vielä vanhuudessa retkeilivät Goethen ajatukset usein St. Helenan vangin luo, jota hän keskusteluissaan Eckermannin kanssa vertasi hengen suuruudessa milloin Rafaeliin, milloin Shakespeareen, milloin itseensä. —

Suurten ulkonaisten tapahtumain, sotien ja vallankumousten keskellä eläen, kuten me nykyhetken ihmiset elämme, saattaa tuntua vähäpätöiseltä, historiallisten tapausten ryöppyävään mereen hupenevalta mitättömyydeltä kahden suuren persoonallisuuden kohtaus keskenäisessä ymmärtämyksessä, olipa että nämä henkilöt olivat rotunsa ja ajankohtansa hallitsevimmat ja edustavimmat. Mitä merkitsevät yksilöt silloin, kun suuret kansat ovat liiketilassa, mitä merkitsevät persoonallisuudet ja kaikki inhimillinen viisaus silloin, kun sokeat aseet ja intohimot puhuvat! Tällainen arvostelu on kuitenkin varmaan liian perustelematon ja pikainen. Historia, joka toisinaan tuntuu tekevän veristä pilkkaa kaikesta yksilöllisestä ja inhimillisestä suuruudesta, antaa meidän sentään toisin ajoin aavistaa, ettei persoonallisuuden kehitys, kukka ja hedelmä mene maailmankaikkeudelta hukkaan, vaan että väin sitä tietä, hitaasti ja arkaillen, ihmiskunnan kehitys kiertyy eteenpäin. Sodat ja vallankumoukset menevät, persoonallisuudet jäävät. Keskellä sodan ja hävityksen vedenpaisumusta pelastavat persoonallisuudet, niinkuin muinoin Noa arkkiinsa, omassa henkilöllisyydessään elämän, luovan elämän häviöltä. Heidän elämäntyönsä kätkee ihmiskunnan kehityksen siemenen iäti itukykyisenä ihmiskunnan tulevia toukoja ja elonkorjuita varten.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA II ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.