The Project Gutenberg eBook of Tähdenlento: Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä, by Aino Kallas

Ryhtyessäni syksyllä vuonna 1911 keräämään aineksia virolaisen runoilijattaren Koidulan nyt valmistunutta elämäkertaa varten, oli päävaikeutena kaikkien varsinaisten esitöitten puute, elämäkerrallisten ainesten ollessa vielä täydellisesti hajalla, lukuunottamatta Eesti Kirjanduse Seltsin (Virolaisen Kirjallisuuden Seuran) toimesta julkaistua Koidulan ja Kreutzwaldin kirjevaihtoa. Olen sentähden suuressa kiitollisuuden velassa kaikille lukuisille yksityisille henkilöille, jotka ovat helpoittaneet työni alkuastetta. Ennen muita pyydän saada lausua hartaimmat kiitokseni Koidulan langolle, tohtori, tod. valtioneuvos H. Rosenthal'ille Tallinnassa, joka suurella auliudella antoi käytettäväkseni sekä erinomaisen muistinsa säilyttämät tiedot että useat hallussaan olevat, teokselleni korvaamattomat perheasiakirjat, kirjeet ja valokuvat.

Samoin pyydän saada julkisesti esiintuoda kiitollisuuteni seuraaville henkilöille: Koidulan tytär, neiti Hedvig Michelson, veljet, painoasiaintarkastaja Harry Jannsen (k. v. 1913) ja lääketieteen tohtori Eugen Jannsen, valtion arkeologi J.R. Aspelin (k. v. 1915), kirkkoherrat J. Bergmann, M.J. Eisen ja W. Eisenschmidt, kirkkoherran rouva Eugenie Hurt, rouva J. Jakobson, sanomalehdentoimittaja A. Jürgenstein, kirkkoherrat M. Jürmann ja R. Kallas (k. v. 1913), opettaja M. Kampmann, kirkkoherra J. Kerg, herra Aug. Krug, runoilija Fr. Kuhlbars, kirkkoherra M. Lipp, lyseonopettajan rouva Emilie Lundmann, rouva E. Nieländer-Aspe, herra Carl Niggol, rouva Annette Raid, kirkkoherra W. Reiman, neiti Marie Rosenthal, neiti Lilly Suburg, kirkkoherra M. Suigussaar, maisteri C.G. Swan, kirjailija K.E. Sööt, — sekä kaikille muille, jotka tavalla tai toisella, suullisesti tai kirjallisesti antamiensa tietojen kautta ovat olleet avuksi työssäni. Paitsi sitä on minun kiitoksella mainittava, että Eesti Kirjanduse Seltsin arkisto on työni kestäessä ollut minulle avoinna.

Kansat, samoin kuin ihmiskuntakin, tarvitsevat henkisen elämänsä tueksi vertauskuvia, symboleja, joihin keskittyy heidän voiman ja kauneuden kaipuunsa. Nousuaikoina, henkisten liikkeitten ajanjaksoina, jolloin muuten liikkumattomat pohjakerroksetkin järkkyvät, olkoon liikkeet sitten uskonnollisia, kansallisia tai yhteiskunnallisia vaistoja herättäviä laadultaan, tapaa syvempänä kuin muulloin symbolin tarpeen, kaipuun nähdä ilmaa ja ihmisiä sähköittävä aate ruumiillistuneena. Syntyy sankareita, joko todellisuudessa tai kansan mielikuvituksessa. Syntyy henkilöitä, joitten henkinen kokoonpano on keskitetympi, persoonallisuuden voimasäteily vahvempi kuin tavallisina aikoina, henkilöitä, jotka ovat murtautuvan uuden aatteen voimakoneistona, joitten agitatorinen, sähköllä kyllästetty olemus on luotu syviä rivejä sytyttämään. Mitä heidän sankarikuvastaan puuttuu, sen korvaa kansan luova mielikuvitus. Inhimilliset heikkoudet karisevat pois, yksilölliset ominaisuudet yleistyvät kaikille yleisiksi, tyypillisiksi, kansan aina runollisen hyperbolin päästessä käytäntöön, joka syvimmältään ei ole muuta kuin hämärä, sisäinen pakko luoda ilmaisumuoto itselleen, tarve nähdä korkeampi itsensä yhteen ainoaan henkilöön keskittyneenä.

Tällainen vertauskuva, symboli, tähdenlento, jonka unohduksiin sammuva rata on ulkopuolella useimpien näköpiirin, on Viron kansalle ollut Lydia Jannsen, runoilijanimeltään Koidula.

[Koidula nimeä (Koit = aamunkoitto), joka nyt on aivan yleisessä käytännössä, ei runoilijatar itse ole keksinyt eikä edes ottanut käytäntöön. Sitä käytti ensimäistä kertaa C. R. Jakobson vuonna 1867 julkaisemassaan lukemistossa, johon hän oli painattanut pari Koidulan kirjoittamaa runoa, varustaen ne yllämainitulla runoilijanimellä. Koidula itse on vain muutamia kertoja kirjeissään ja runojensa käsikirjoituksissa sitä käyttänyt.]

Viron orjuudesta harmaat ja sodista veriset aikakirjat lienevät useimmille pääpiirteissään tunnetut. Tuttu on vanhan kronikoitsijan lause Liivinmaasta: "herrojen taivas, pappien paratiisi, muukalaisten kultakaivos, talonpoikien helvetti!" Taisteltuaan suurella sitkeydellä saksalaisia valloittajia vastaan, täytyi urhoollisen pakanaheimon vihdoin antautua ylivoimaisen vihollisen armoille, joka tuodessaan kristinuskon pakoitti maan varsinaiset asukkaat orjuuteen. Orjuutta kesti milloin raskaampana, milloin lievempänä melkein seitsemänsataa vuotta, Itämerenmaakuntain kuuluessa milloin mihinkin valtioon. Kaikki maa oli aatelismoisioitten käsissä, ja virolainen talonpoika oikeudeton, omaisuudeton, kokonaan riippuva vierasrotuisen isäntänsä mielivallasta, joka saattoi estää häntä muuttamasta toiselle paikkakunnalle, pahimmassa tapauksessa myydä hänet kuin metsästyskoiran. Minkäänlainen sivistys tai kansallinen tietoisuus ei ollut näissä oloissa mahdollinen, yhtä vähän kuin kansallisen sivistyneen säädyn muodostuminenkaan. Se oli raskaan työn ja raippojen aikaa, jolloin kansan yksilöllisyys tapasi ainoan ilmauksensa kansanrunouden ja koristeellisen kansantaiteen näihin päiviin saakka säilyneessä rikkaudessa.

Yhdeksännentoista vuosisadan vaihteessa saapui vihdoin Itämerenkin rannoille maininki mailman keskustan suurista vapausmyrskyistä. Tallinnanmaan talonpojat vapautetaan vuonna 1816 maaorjuudesta, liivinmaalainen talonpoika vuonna 1819. Mutta todenteolla vaihtoi vanha, vuosisatainen maaorjuus vain muotoa; siitä tuli työorjuuden nimellä tunnettu uusi orjuusmuoto, joka kauan aikaa teki niin suurta tuhoa kansan sekä aineellisessa että henkisessä elämässä. Talonpoika oli tosin vapaa, mutta samalla maaton, hän ei saanut omistaa maata, joka yhä pysyi moisioitten hallussa, vaan vuokrasi maansa moisioilta mielivaltaisen sopimuksen mukaan, suorittaen vuokransa työssä ja päivissä eikä rahassa. Entisaikaan oli aatelinen moisionomistaja ainakin oman hyötynsä vuoksi ollut pakoitettu huolehtimaan maaorjiensa välttämättömimmistä tarpeista, nyt kuului hänen etuihinsa puristaa talonpojasta viimeinenkin veritilkka. Näissä oloissa oli kaikki taloudellinen ja henkinen vaurastuminen tuiki mahdotonta, ja kaikenlaiset sairaalloiset ilmiöt kansan elimistössä, kuten haaveelliset uskonnolliset lahkoliikkeet ja siirtolaisuus, toiselta puolen taas yhä uudistuvat veriset työorjien paikalliskapinat, jotka yhtä verisesti tukahdutettiin, olivat seurauksena olojen luonnottomuudesta.

Mutta ei mikään osoita niin selvästi tämän pienen ja näköjään vähäveriseksi vaivautuneen rodun sisäistä elinvoimaa, kuin nopea, kaikinpuolinen nousu, joka seurasi työorjuuden vuonna 1862 tapahtuvaa lopullista lakkauttamista. Tästälähtien oli talonpojilla mahdollisuus lunastaa maansa omakseen sekä maksaa vuokransa rahassa, ja se saa aikaan perinpohjaisen muutoksen itämerenmaakuntalaisissa maanomistusoloissa. Yli valtiollisen vainion kulkevat hallitsijavaihdoksen tapahduttua vapaammat tuulet, eletään Aleksanteri II:sen ensimäisen hallituskauden toivorikkaissa merkeissä. Alkaa liikkua, saada eloa ja väriä harmaa raaka-aines, jonka virolainen väestö, nimetön maarahvas, saksalaisten isäntiensä "epäihmisiksi" (Unmenschen) ristimä, tähän saakka oli muodostanut. Kuolleeksi luultu ja kuolleeksi tuomittu kansa, jonka kansatieteellistä ja kielellistä muistomerkkiä varten enimmäkseen saksalaissyntyiset estofilit vuosisadan alkupuolella olivat keränneet unohduksiin joutuneita kansanrunouden tuotteita, osoittaa taas selviä ja pettämättömiä elonmerkkejä. Maanlunastuksen mahdollisuus tekee samalla varallisuuden keräytymisen virolaisiin käsiin mahdolliseksi, ja se tapahtuu odottamattoman nopeasti, varsinkin Liivinmaan sydämessä, avaten taas puolestaan syntyperäisille virolaisille tien korkeampaan sivistykseen paljoa suuremmassa määrin, kuin se tähän saakka oli ollut mahdollista. Aate pienten kansayksilöjen elämänoikeudesta alkaa vihdoin itää Peipsin ja Itämerenkin välisellä maakaistaleella. Alkaa ilmestyä runsaammin virolaista kirjallisuutta, joskin kaikkein vaatimattominta lajia, virolainen sanomalehti, J. W. Jannsenin toimittamana, näkee päivänvalon. Mutta ehkä suurin merkitys, joskaan ei virolaisen kansallistajunnan muodostumiselle, niin ainakin sen valveutumiselle oli Fr. R. Kreutzwaldin vuonna 1861 ilmestyneellä Kalevipoeg- eepoksella, yrityksellä sulattaa hajanaiset lyyrilliset ja eepilliset kansanrunon katkelmat sekä suorasanaiset sankarisadut yhtenäiseksi kertomarunoelmaksi Kalevalan malliin. Kalevipoegin aikaansaamaan vaikutukseen nähden on melkein samantekevää, mihin tuloksiin nykyinen erittelevä tutkimus on tullut Kreutzwaldin oman luovan työn ja kansanrunon toisiinsa suhtautumisesta. Sen ilmestyessä tervehdittiin sitä kansanhengen välittömänä tuotteena, henkiseen kehitykseen kykenemättömänä pidetyn kansan voimannäytteenä, joka samalla antoi sille takaisin taruina kuvastuvan, sankarillisen menneisyyden. "Kalevipojan uudestaansyntyessä syntyi entisestä orjajoukosta ilmoille Viron kansa", sanoo siitä virolainen historioitsija W. Reiman. "Tuulen nopeudella kulki tieto kautta maan ja herätti ihastusta, herätti samalla epäilyäkin. Oli kuin ihme vierasten mielestä, että köyhä, halveksittu kansa olikin niin rikas, että sen povessa piili moisia aarteita."

Varsinaisen näkyvimmän ilmauksensa saa herännyt virolainen kansallistunto kuitenkin vuonna 1869, n.s. vapauslaulujuhlassa, joka vietettiin Tartossa orjien vapautuksen viisikymmenvuotispäivän muistoksi. Silloin puhkesi ensi kertaa ilmoille yllättävänä ja sytyttäen nuori kansallinen yhteishenki, vieden epäröivät ja kahdenvaiheilla olijat mukanaan. Veljeys, suuri optimismi, kaunopuheinen isänmaallisuus, ovat tämän lyhyen, nyt jo niin kaukana kangastavan kansallisen kevätajan ominaisuuksia; sillä oli, kuten aina tämäntapaisilla ajoilla, läpeensä lyyrillinen luonne. Se ei suinkaan ollut vailla käytännöllisesti toteutettavia alotteita, päinvastoin saavat siitä alkunsa monet virolaiset sivistyskeskukset, kuten Eesti Kirjameeste Selts (Virolaisen Kirjallisuuden Seura), Eesti Põllumeeste Selts (Virolainen Maanviljelysseura), teatteri- ja lauluseura "Vanemuine", puhumattakaan omakielisen korkeamman oppikoulun, Aleksanterikoulun, unelmasta, joka koko maan käsittävine, satatuhatta ruplaa tuottavine keräyksineen ehkä parhaiten vastasi ajan haaveellista ihanteellisuutta. Mutta huolimatta näistä näkyvistä ja kouraantuntuvista tuloksista oli ajan kaikkein luonteenomaisin piirre kuitenkin juuri tarttuva, henkilöstä toiseen siirtyvä innostus.

Tämän toukohetken, Viron "heräämisajan", tulkki oli Koidula, hän, joka itse on lausunut: "on synti, suuri synti olla pieni suurina aikoina, jolloin ihminen voi luoda ajan". Viron kansallinen kevät olisi vailla runollisuuttaan ja romanttista hohdettaan ilman Koidulaa. Muutamina vuosina, jotka mahduttavat Koidulan varsinaisen julkisen elämän, hänen tähdenlentonsa, ruumiillistutti hän kaiken runouden, liekkivän tulen ja intomielen, joka etsii ilmaisuaan kansallisessa joukkoliikkeessä, olkoon viimemainittu kuinka maantieteellisesti rajoitettu ja mittakaavaltaan pieni tahansa. Jos tahtoo tuntea Viron kansallisen herätyksen sähkön, joka nykyään hyödyllisenä käyttää niin monia koneita, alkuperäisessä, miltei aineettomassa muodossaan, ei sitä mistään niin puhtaana säilyneenä tapaa, kuin Koidulan isänmaallisista valitus- ja riemuhymneistä. "Vanemuisen tytär", "Emajoen satakieli", "vapauslaulujuhlan hengetär", ne ovat kaikki Koidulan aikalaisten hänelle antamia epiteettejä, joissa niissäkin tuntuu ajan liioiteltu ja ihannoiva lyyrillisyys, samoin kuin erään aikalaisen lausunnossa: "hän ei ollutkaan ihminen, vaan yksinomaan ilmaa, korkeammasta mailmasta kotoisin".

Luonnollista on, että Koidulan tapainen henkilö, joka vielä lisäksi elämänkulkunsa ja ennenaikaisen kuolemansa kautta pian poistui näkyvistä, nopeasti ikäänkuin kadotti inhimilliset piirteensä. Niinkuin melkein ainoa hänestä näihin saakka tunnettu valokuva on ollut suurikokoinen, jäljennöksinä paljon levinnyt kuva, joka näyttää tuuheat, vapaasti valuvat kiharat, vain Jeanne d'Arcin töyhtökypärää vailla, rohkean otsan, palavan katseen, voimakkaan päänliikkeen, sanalla sanoen, hänen runoilijapiirteensä, niin on hänestä yleisessä tajunnassa olemassa sisäinenkin, niinsanoakseni paraatikuva, joka on yksinomaan säteilyä ja haltioitumista, kuin päähenkilö väkirikkaassa maalauksessa, taustana kansallisen aamunkoiton heleät värit.

Kuva ei ole väärä, se on vain yksipuolinen. Koidula kokosi todella lyhyen nousukautensa aikana, joka samalla oli hänen kansansa nousukausi, ympäristönsä polttosäteet itseensä, heijastaen ne oman sielunsa hehkulla takaisin. Mutta yleisessä tietoisuudessa elävän sankaritarkuvan varjoon on tähän asti tuiki hävinnyt kelmeäihoinen, toverien karsaasti katsoma, ilottomassa kodissa kasvava tyttölapsi, samoin nuori tyttö, joka toisten huvitellessa on raueta raskaan työtaakkansa alle, joka sanoo itsestään: "ainoastaan veden saan ilmaiseksi, siihen kuuluva leipä on sangen kallista", joka pitkiin aikoihin ei uskalla uhrata ajatustakaan yksilölliselle onnelleen. Sankaritarkuvan takia ei ole nähty naista, joka koko olemustaan häviöllä uhkaavaan pyörteeseen joutuneena vaivoin saa pelastetuksi senverran elinvoimia, että niitä riittää vielä muutamiksi vuosiksi. Ja vihdoin ja viimein on tuiki unohtunut vanhentuva, yksinäistyvä nainen, joka maanpaossa meren saarella käy toivotonta taisteluaan vähittäistä, mutta sitä varmempaa tukehtumiskuolemaa vastaan.

Koidulan kohtaloa vastasi suurissa piirtein myös Viron kansallisen herätyksen kulku. Niin suurella innostuksella puhjennut, niin suurella ihanteellisuudella alussa vaalittu liike särkyy pian sorasoinnuiksi ja sisäiseksi epäsovuksi. Alkavat kansalliset eripuraisuudet, puolueriidat, joilla on niin suuri sijansa Viron lyhyessä viljelyshistoriassa, loukkausten ja syytösten tulva kummaltakin puolen. Koidula eli kyllin kauan nähdäkseen murhenäytelmän alun, loppua hänen sensijaan ei tarvinnut nähdä: virolaisen vaapsahaispesän yli laskeutuvaa raskasta kättä, jota yhtäkkiä seurasi kuolonkaltainen hiljaisuus. 80-luvun loppupuolella alkavaan järjestelmälliseen venäläistyttämiseen hautautuivat nekin kevätajan touot, joita sisäinen eripuraisuus ei ollut ehtinyt hävittää. Eesti Kirjameeste Selts suljetaan, Aleksanterikoulu avataan kansanvaroilla, mutta venäjänkielisenä, maan hallinto, tuomioistuin ja koululaitos venäläistytetään, ei vähitellen, vaan yhdellä kertaa. Näennäisesti näyttää kaikki elämä sammuvan, entiset merkkimiehet ja johtajat ovat joko kuolleet, kuten G.R. Jakobson ja Fr. R. Kreutzwald, tai itsensä varjoja, kuten J.W. Jannsen, tai vaikenevat vapaaehtoisesti, kuten Jakob Hurt. Viro elää harmaat vuotensa, kuten vähää varhemmin sen symboli, Koidulakin.

Koidulan merkitys kirjailijana on enemmän tai vähemmän paikallista laatua, pienen kieliryhmän kahleisiin auttamattomasti kytketty, mutta sellaisenaan pysyvää laatua. Aika ja paikka rajoittavat hänen parhaatkin tuotteensa, — isänmaalliset runot, — emmekä voi ajatella niitten muualla tapaavan tarpeellista kaikupohjaa. Vaikka kielenkin voittamattomilta tuntuvat esteet raukeisivat, vaatisivat hänen tuliset vapaus- ja valitushymninsä sentään siksi paljon esitietoja ja olojen tuntemusta, voidakseen vieraallekin täysin nautittaviksi muuttua, että se vain poikkeustapauksessa lienee mahdollista. Virolaisessa kirjallisuudessa ne sensijaan aina tulevat hänelle takaamaan kunniapaikan.

Koidulan päämerkitys, johon samalla hänen isänmaallinen runoilijakutsumuksensa sisältyy, on epäilemättä haettava hänen agitatorisesta, henkilökohtaisesta vaikutuksestaan aikalaisiinsa. Hänen suurin ansionsa oli hänen pelkkä olemassaolonsa. Isänsä tyttärenä, monine henkilökohtaisine suhteineen kansansa merkkimiehiin, laajalle ulottuvan kirjevaihtonsa kautta, oli hän muutaman lyhyen vuoden Viron kansallisen liikkeen keskeisenä lämmönlähteenä.

Tällaisenakin on Koidulan merkitys vain paikallista laatua, rajoitettu miljoonapäisen, valtiollisesti merkityksettömän kansan keskuuteen. Mutta yli kansallisuusrajojen kasvaa sensijaan hänen elämänsä inhimillinen traagillisuus. Hänen kohtalonsa sekä naisena että ihmisenä tarjoo runsaasti sielullista mielenkiintoa, siksi paljon on siinä yleisinhimillistä murhenäytelmää, siksi paljon sekä epäedullisista oloista, että hänen oman olemuksensa ristiriitaisuudesta kasvanutta kärsimystä.

Ihmisenä, sisimmältä olemukseltaan hän kuului tuli-sieluihin, jotka ovat luodut ikänsä palamaan, kirkkaasti leimuten, kuten uhriliekki, mutta joitten käyttämätön voima olojen pakosta on tuomittu tuhoamaan oman asuinsijansa.

Olen ollut pakoitettu lisäämään Koidulan yleiseen tietoisuuteen syöpyneeseen kuvaan useita inhimillisiä piirteitä. Olen kosketellut hänen elämässään kohtia, joista henkilön eläessä hienotunteisuus vaikenee. Olen tehnyt sen vakuutettuna, etteivät inhimilliset heikkoudet ja epäkohdat voi vähentää Koidulan olennon ja elämän suuripiirteisyyttä, mutta kyllä tuoda hänet inhimillisesti lähemmäksi.

Vasta tällaisena, tuntemattomilta ilmoilta ja hämäryydestä tullutta lentotähteä muistuttavana, joka hetkeksi piirtää kimmeltävän ratansa Viron harmaalle taivaalle ja sammuu Suomenlahden sumuun, vasta tällaisena Koidulan kohtalo todella kasvaa vertauskuvaksi kokonaisen kansan lyhyestä kevätunesta, joka alkoi vapauslaulujuhlan säveleissä ja vihdoin vaimeni vuosia kestäväksi hiljaisuudeksi.

HÄMÄRÄ

Kun vapauttaa hänen elämänsä kaikesta satunnaisesta ja sivulta tulleesta, kaikista epäoleellisista ja vieraista aineksista, niin on tuloksena aina sama perusominaisuus: haltioitumiskyky. Se on se ominaisuus, jonka ympärille muut ovat ryhmittyneet, se on alkuperäisin ja kiintein kiteytymä tämän luonteen kristallikerrostumassa, se jää, muitten irroittautuessa. Se on Koidulan elämässä, mitä punainen lanka Englannin sotalaivaston touveissa: sen tunnusmerkki. Se on sen sydänvaltimo, sen liikuntahermo, sen kaikkivaltias keskus. Niin, on kuin koko tämän tähdenlennon kaltaisen elämän nousu ja lasku olisi eroittamattomasti yhdistynyt haltioitumiskyvyn vapaaseen käytäntöönpääsyyn tai pakolliseen käyttämättömyyteen, sen synnyttämistä sisäisistä ristiriidoista kasvaa Koidulan elämän väistämätön traagillisuus. Alusta loppuun on hänen elämänsä joko tämän slelunkyvyn hiljaisuudessa tapahtuvaa kehkeämistä, sen voitollista kukoistusta ja vihdoin näennäistä näivettymistä. Voimme nähdä sen hapuilevan uusia muotoja, kuten liekki uutta polttoainetta, pysyen kuitenkin yhä samana tukehtumattomana tulena. Ja silloinkin, kun kaikki näkyvät, ulkonaiset ilmaukset ovat lakanneet, voimme mitata sisäisen lieskan voiman hävitystyöstä, jonka se suorittaa asuinsijakseen valitsemassaan elimistössä.

Tämän haltioitumiskyvyn juuret, kyvyn voimakkaaseen, korostettuun tunteen keskitykseen, lyhyen aikaa kestävään, kaiken harkinnan ulko- ja yläpuolelle kohoavaan tunnehurmioon, ne ulottuvat syvälle Koidulan olemuksen pohjakerroksiin, sekä henkiseen että ruumiilliseen kokoonpanoon. Ne katoavat silmistämme monimutkaisina, usein salattuina säikeinä, saaden ravintonsa niin sairaista kuin terveistäkin alkuaineista. Varmasti voimme todeta vain tämän ominaisuuden kieltämättömän olemassa-olon, sen riippuvaisuuden perinnöllisestä ruumiinrakenteesta; voimme seurata sen sukulaisilmauksia ja muunnoksia saman suvun jäsenissä; voimme pikemmin aavistaa ja olettaa, kuin varmasti osoittaa, erinäisten ominaisuuksien yhtymiä, joista se näyttää syntyneen.

Koidula, Lydia Emilia Florentine Jannsen, syntyi 12 p. Joulukuuta vuonna 1843 lukkarin virkatalossa Vändran pitäjässä Liivinmaalla. Hänen vanhempansa olivat silloinen Vändran lukkarikoulumestari Johann Woldemar Jannsen ja Emilie Juliana Koch.

Jannsenien suku on, mikäli varmasti tiedetään, virolaista juurta, huolimatta nimen toisintomuodosta Jentsen ja hämärästä perintätiedosta muualta maahan muuttaneesta esi-isästä. Perhe näyttää jo orjuuden aikoina joko silmiinpistävien ominaisuuksiensa tai suotuisien olosuhteitten takia kohonneen maa-orjista myllärien verrattain vapaaseen asemaan. Alkuaan oli suvun hallussa Võiaveren mylly Vändran pitäjässä, mutta jo J.W. Jannsenin isoisä Mats otti haltuunsa Vana-Vändran moision myllyn.

Koidulan ensimäisestä isänpuolisesta tunnetusta kanta-isästä on säilynyt vain kaksi muisteloa, mutta niitä ei malta sivuuttaa. Kuten alkuaikojen piirrokset, ovat ne yksinkertaiset ja väkevät, ja vaikuttavat kuin episodi kansan kertomarunosta.

Kerran on Mats-mylläri, kerskuen ruumiin voimiaan, kahmannut joen rannalta valtavan kivijärkäleen, joista Vändra on rikas, ja kahlannut kaiken kansan nähden myllyjokensa poikki.

Samasta joesta, joka todisti hänen voimannäytteensä, tuli hänen hautansa. Eräänä päivänä hän kuuli siitä hukkuvan hätähuudon, muuan mies, Haua Toomas, rukoili hengenhädissään apua. Mats-mylläri syöksyi silloin jokeen miestä auttamaan, mutta hukkuva tarttui pelastajaansa ja veti hänet mukanaan syvyyteen.

Kaksi vähäistä, kuin magnesiumvalon välkähdyksessä ikuistettua piirrettä, mutta muuta ei tarvitakaan: nousevan sivistyssuvun kanta-isä, vändralainen kiviä kanniskeleva Kalevipoeg, on edessämme, joskin vähän tarumaisena, vähän saduntapaisesti suurennettuna kansan jättiläisten tapaan. Tässä on vielä turmeltumattoman, alkuperäisen talonpoikaisveren voima, joka voi esiintyä kerskuvana ja kansansuosiota tavoittelevana, mutta samalla yhtä sankarillisesti uhrautuvana. Mikä erityisesti eroittuu mieleen, on juuri teon, toiminnan äkillisyys, harkitsemattomuus, voimakkaan, hetkellisen vaiston valtaote, joka ei säiky hengenvaaraakaan, sekä ensimäisessä kuvassa eräänlainen esiintymishalu, yleisön- ja ihailun tarve, — kaikki piirteitä, jotka tapaamme uudestaan Mats-myllärin pojanpojantyttäressä.

Hänen poikansa, Koidulan isoisän, suhteen on perintätieto ollut oikullisen puolueellinen, hän himmenee täydellisesti verevän esi-isän rinnalla. Kaikki, mitä hänestä tiedetään, on, että hänen nimensä oli esihistoriallinen Aatami, että hän jatkoi isänsä ammattia ja kuoli poikansa Jantsin, Koidulan isän, ollessa kuuden, seitsemän vuoden vanha.

Sensijaan on tämän Aatamin Eeva, valoisa ja hilpeä Malle, Kangro-Andreksen tytär Kuldkeppien heimoa Suure-Jaanin naapuripitäjästä, säilynyt täydessä valaistuksessa. Jannsenien jykevään rakenteeseen tuo hän, käsityöläisen, kankurin tytär, liikkuvamman ja keveämmän aineksen, todenperäisesti myös sanataituruuden lahjan, joka hänessä esiintyi olojen pakosta vain suurena sanasukkeluutena, sulavapuheisuutena, rahvaanomaisten sanasutkausten ja puheenparsien ehtymättömänä runsautena. Voi liioittelematta johtaa Jannsenin perheessä myöhemmin periytyvän kirjoittamiskepeyden herkeäkielisestä ja heleäsävyisestä kankurintyttärestä, joka suoranaisestikin varmaan luovutti pojalleen perinnöksi mehevän ja rikkaan kielensä. Hänestä on myös lähtöisin jannsenilainen leikillisyys, joka Koidulan isässä työntää niin vereviä ja vielä viljelemättömiä vesoja.

Ensimäisen miehensä kuoltua meni Malle toisiin naimisiin talollisen Röömussaaren kanssa ja eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, loppuikänsä aivan sokeana. J.W. Jannsen oli häneen hellästi kiintynyt. Kun hän, silloin jo 54 vuotias mies, ilmoittaa omille lapsilleen äitinsä kuolemasta, piirtää hän kirjeen loppuun syvästi murtuneena: "J.W. Jannsen, orpo raukka!"

Koidulaa tulee ajatelleeksi aina etupäässä isänsä tyttärenä, vuosia kestänyt yhteistyö on yhdistänyt eroittamattomasti heidän nimensä Viron sivistyshistoriassa. Epäilemättä onkin Koidula perinyt useita ominaisuuksia ja kykyjä isältään, etupäässä juuri älylliset lahjansa, kirjalliset ja agitatoriset taipumuksensa, seurallisuutensa ja humoristisen suonensa. Mutta hän sai ne ikäänkuin arkipäiväisessä asussa, tavalliseen mittakaavaan, jokapäiväisyyden rajoihin mahtuvina, viljelemättömän raaka-aineen muodossa. Vasta Kochien sairaalloinen, kiihtynyt veri tuo uuden poljennon näihin ominaisuuksiin ja henkisiin kykyihin, värittäen ne omalla vauhdikkaalla temperamentillaan.

Koidulan isä, Johann Woldemar Jannsen, on syntynyt orjain vapautusvuonna 1819, "kun Viron vapaus oli tasan 40 päivän ikäinen", ja on rehevimpiä persoonallisuuksia, mitä Viron karu kamara on kasvattanut. Itseoppineena, paimenpojasta papillisten ja aatelisten suosijainsa avulla kohonneena, oman tiedonjanoisen ja alati laajempaan vaikutusalaan pyrkivän henkensä eteenpäinviemänä, tuli hänestä virolaisen sanomalehdistön ja useitten kansallisten sivistysyritysten perustaja ja toimeenpanija sekä pitkiksi ajoiksi Viron tunnetuin ja suosituin mies. Hänen sijansa on Viron kansallisen liikkeen historiassa F.R. Kreutzwaldin ja C.R. Jakobsonin rinnalla, joskaan hän ei omaa edellisen perinpohjaista sivistystä ja luovaa runoilijakykyä eikä jälkimäisen ryntäävää, häikäilemätöntä soturisielua.

Sensijaan on Jannsenille ominaista suuri sanahelppous, sanonnan, — kirjallisen tai suullisen, — luistava, itsestään sujuva joustavuus ja kansanomainen rikkaus. Vändralaisen myllytuvan, jota hän nimittää "yliopistokseen", ja Mallemuorin kukoistavat sukkeluudet elävät hänen karkeatekoisessa, liian tuttavallisessa, usein mauttomassa, mutta aina rehevässä ja lukijan tasoa alati silmällä pitävässä tyylissään. Niin vailla varsinaista taiteellista arvoa kuin hänen tuotantonsa onkin, — se käsittää epälukuisen määrän mukaelmia, alkuperäisiä ja käännöksiä, sekä suorasanaista että runoa, — ei hänen tyyliltään puutu omaa järeää ja koomillisiin vaistoihin vetoavaa viehätystään sekä eräänlaista, tosin ylen karkeaa plastillisuutta.

Ensi katsannolta tuntuu J.W. Jannsenin luonne erittäin selvältä, yksinkertaiselta ja helposti tajuttavalta, niin täynnä joviaalisuutta, hyvätuulisuutta, mehevyyttä se on. Talonpoikaisveren alkuperäinen raskaus on kadonnut ja vaihtunut yritteliäisyydeksi ja alotekyvyksi. Olisi väärin sanoa tätä luonnetta syvälliseksi tai varsinaisesti voimakkaaksi, mutta se on — ainakin nuoruus- ja miehuusvuosina — erittäin liikkuva, henkisesti valpas, hyvävaistoinen ja toimintakykyinen. Se on suuressa määrin mukautuva ja oloja hyväkseen käyttävä, ei milloinkaan taisteleva, aina sovittava, rauhaa rakastava ja leppyisä.

Kuitenkaan ei Koidula edes isältään perinyt ristiriidatonta ja sopusointuista luonteenpohjaa. Jannsenin näköjään niin avonaisessa, helposti hallittavassa luonteessa piili omituinen kaksinaisuus, joka ylläpiti alituista, joskin ehkä useimmilta salattua taistelua. Oikeammin olisi kai sanoa, että hänen alkuperäinen, sangen nautinnonhaluinen verensä oli herkeämättömässä ottelussa ajan ankaran pietistisen hengen kanssa, jonka vaatimukset hän jo varhaisesta nuoruudesta oli omistanut. Hänen lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa pitämänsä saksankielinen päiväkirja, Diarium, on täynnä todistuksia tästä salaisesta ristiriidasta. Ihmeellistä on nähdä hänen rehevää luontoaan vanhatestamentillisessa kamppailussa, jossa pahuuden voimat, useimmiten kai Bachuksen palvelus, ovat olennoidut täysin käsinkoskettaviksi. "Saatana on minua taas oikein halusta hätyyttänyt." "Vaikka Paimen minua suloisella äänellään kutsuu, en sentään mieli seurata häntä, vaan perkeleellistä sutta." Mutta vaikka Jannsen elämänsä loppuun saakka pysyykin pietistisissä lauseparsissa, tuntuvat ne usein enemmän tai vähemmän ulkokohtaisilta, ikäänkuin vaappaukselta hänen talonpoikaishuumoria pulppuavan tyylinsä yllä. Suoraan luonnon hetteistä hersynyt leikillisyys ja hänen sisimmän luontonsa tuiki maallinen verevyys kuultavat yhä uudestaan korkeasti kirkollisen kuoren alta.

Jannsen oli vasta parinkymmenen vuotias nuori koulumestari, kun oppilaitten joukossa muitten muassa oli hänen edeltäjänsä lukkari Kochin veljentytär Emilie, vain kolmea vuotta opettajaansa nuorempi, pitkä, komea ja kiivasluontoinen tyttö, jonka karkeahko kauneus herätti nuoren lukkarin rakkauden. Emilie Kochista tuli Koidulan äiti.

Hänen kauttaan sekaantui Mats-myllärin voimakkaaseen ja Malle Kuldkeppin valoisaan vereen "vieras veri", kivulloisia hermotiloja sairastavan, vierassyntyisen suvun, joka toi mukanaan oman, Jannsenista kokonaan eroavan sävynsä. Ikäänkuin hajoittava aines se tunkeutuu ennen terveeseen elimistöön, kuin taudinitiö, jonka hävittävä vaikutus tuntuu heti jo seuraavassa polvessa.

Kochien suku oli saksalaissyntyistä, luultavasti suorastaan Saksasta siirtynyttä. Emilian isä, Wilhelm Koch, oli juuston valmistaja Rõusan moisiossa, samannimisen joen rannalla. Hän kuoli aivotulehdukseen, Koidulan ollessa kahden vuoden vanha. Sensijaan on Koidula varmasti nähnyt äidin-äitinsä, jonka vaikeasta luonteesta Jannsenin Diarium on täynnä valituksia. Anoppi näyttää olleen vävynsä perheelle todelliseksi ristiksi. Jannsen nimittää häntä valheelliseksi ja pahasisuiseksi ja valittaa vielä vuonna 1856 sukulaisistaan: "Olen joutunut joka suhteessa surulliseen perheeseen. Tyhmyreitä, riitapukareita, ikäänkuin ilkeät ja typerät lapset. Olen kuin muurahaispesässä, ja nämä muurahaiset ovat kaikki myrkyllisiä." Anoppi kuoli rintasyöpään, samoin kuin hänen sisarensakin, — tautiin, joka oli muodostuva kohtalokkaaksi tyttärenkin perheessä.

Kochien suvun sairaalloisuus ei kuitenkaan ollut vain lievää hermostumista, vaan vaikeita varsinaisia aivohäiriöitä ilmeni sen jäsenissä. Muuan Koidulan tädeistä, Matilde Koch, oli kaatuvataudin takia jo varhain pakoitettu eroamaan emännöitsijän toimesta ja yritti myöhemmin itse tehdä lopun elämästään, leikkaamalla auki valtimonsa. Oman kätensä kautta kuoli Tartossa Koidulan eno, talonomistaja Reinhold Koch, ampumalla luodin otsaansa, ilman minkäänlaista tunnettua aihetta.

Koidulan äidissä esiintyivät suvun kieltämättömät rappeutumismerkit tosin lievemmässä muodossa, etupäässä äkkipikaisuutena, hermostuneena kiivautena ja yleisenä, kestävänä mielenmasennuksena ja ärtyisyytenä, jota kuusi tiheään toinen toistaan seurannutta lapsivuodetta ja perheen vaikea taloudellinen asema vuosien kuluessa yhä lisäsivät. Kuva, jonka Jannsenin Diarium hänestä avioliiton ensimäisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa antaa, ei suinkaan ole mielittelevä, niin väritetty kuin se mahdollisesti onkin, nähtynä avioparin keskinäisten erimielisyyksien prisman läpi. Hänen henkiset lahjansa ovat olleet keskinkertaiset, kokonaan käytännölliselle alalle rajoittuneet, ja käsityksen ahtaus, henkisten harrastusten puute, teki hänelle jo varhain miehensä ja tyttärensä rientojen seuraamisen mahdottomaksi.

Hänen kuudesta lapsestaan, joista kaksi vanhinta oli tyttäriä, seuraavat poikia, näyttää ainoastaan nuorempi tytär ja nuorin poika päässeen vapaaksi perhettä uhkaavasta sairaalloisuudesta, muissa neljässä, Koidulakin niihin luettuna, tuntuvat auttamattoman rappeutumiskulun oireet. Ei tarvitse muuta kuin luoda pikainen katsaus Koidulan kolmen veljen kohtaloon, tullakseen täysin vakuutetuksi. Vanhin veli Leopold oli tahdonkyvyltään ja tarmoltaan kokonaan heikontunut henkilö, jota rauhaton vaellushalu kuljetti milloin mihinkin, kunnes selkäydintulehdus teki lopun hänen hukkaanmenneestä elämästään. Toinen veli Julius, nuori lupaava seminaristi, kuoli jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, heittäytyessään satunnaisen päihtymisen takia tyrmään vietynä, puolittain tapaturmaisesti, puolittain tahallaan kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle. Eikä ole liioin vaikea Koidulan kolmannen veljen, Viron sanomalehdistön historiassa hyvin tunnetun Harry Jannsenin rauhattomassa ja oikeastaan hedelmättömässä lahjakkaisuudessa, kaikkien esteettis-filosofisten taipumusten ohella, luonteen heikkoudessa, alituisissa suunnanvaihdoksissa, tuntea perityn sairaalloisen veren ehkäisevää ja hajaannuttavaa vaikutusta.

On kuin kieltäytyisi kauneustajunta etsimästä näin sameista alkulähteistä Koidulan kauneimman ominaisuuden, hänen harvinaisen haltioitumiskykynsä, syntysanoja. Ja kuitenkin on todenperäisesti tarvittu Koidulan tulisielun kokoonpanoa varten juuri hänen äitinsä vierasta, kiihkeäsävyistä ja jo osaksi sairaalloista verta. Jannsenilainen aines olisi tuskin riittänyt sytyttämään sankarillista, palavaa kipinää, joka Koidulan sielussa lyhyen loistoaikansa hehkui. Jannsenin tyttärenä olisi Koidula luonnonlaadultaan varmaan ollut tasaisempi, arkipäiväisempi, vähemmän altis ristiriidoille, ja hänen runoilijalahjoiltaan puuttunut ponnahtava joustavuus, joka parhaina hetkinä kohottaa hänen tuotteensa niin korkealle yli isän kansantajuisten kyhäysten, todellista isänmaallista sankarirunoutta kohti. Jannsenissa ei ole jälkeäkään korkealentoisuudesta eikä intohimosta, hän on soittokoneena harmiton kylähanuri tai harmonikka, Koidula sensijaan kultakielinen, intomielinen harppu, vireessä juhlallisten ja haltioittuneitten sävelten varalle. Koidulan korostettu tunnevoima, hänen intohimoinen antaumiskykynsä, hänen lyyrillinen inspiratsionsa on nähtävästi samaa sairasta alkujuurta, kuin hänen enonsa tai veljensä äkillinen ja epätoivoinen teko, tai hänen lahjattoman äitinsä äkkipikaisuus ja kiivaus. Sekä Koidulan suuruus että traagillisuus, hänen; leimahtava olentonsa ja vähäinen vastustuskykynsä saavat kiittää äidin verta olemassa-olostaan.

Sairaalloista verta toiselta puolen, toiselta vielä suureksi osaksi talonpoikaisen tervettä, alotevoimaista verta, mutta siinäkin jo sisäisen ristiriitaisuuden itiö, — se oli Koidulan kokoonpano.

Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta, kuin väkevätuoksuinen suonyrtti.

Kuin keskeneräinen torso, kuin valmistumaton vartalokuva, taiteilijan luomisinnon hetkenä syntynyt, kesken jätetty, viimeistelyä vailla, mutta tekijämerkki erehtymättömästi näkyvissä, — niin on Koidulan elämä. Suuri pohjapiirros, jota ei turmeltunut tyylikään voi täydellisesti estää näkymästä. Ei ole vaan olemassa sopusuhtaisuutta eri osien välillä. Ne ovat pirstaleita kuin eri ihmisten elämästä, satunnaisesti yhteenliitetyt; vain vaivoin voi aavistaa alkuperäisen suunnitelman.

Niin ovat Koidulan lapsuus ja kasvinaikakin kuin irrallisia osia jostakin tuiki toisesta kokonaisuudesta, kuin mihin ne kuuluvat. Koidulan kehityksen tuntomerkkejä on sen suuri epätasaisuus, se on rakettu yllätyksille. Luonto tarvitsi täysimääräisen valmistusajan kehittääkseen Koidulan ilotulituksen kaltaisen ilmiön, hänen poikkeuksellisuutensa esiintyy kasvinaikana ainoastaan kiteisessä muodossa. On yhtäläisyyttä olemassa Koidulan myöhäisimmän ja varhaisimman kehityksen välillä, hänen alkuperäinen, sisin luontonsa ilmenee kumpaisenakin jaksona surkastuneena ja kutistuneena.

On kuin sairaalloisilla aineksilla aluksi olisi auttamaton yliote, ja luontainen lahjakkuus, temperamentin vauhdikkuus murtavat vain vaivaloisesti tiensä alituisten esteitten kautta. Luonteen sairaalloiset pohjakerrostumat ovat selvästi näkyvissä, kun niitä ei vielä peitä mikään kimaltava, häikäisevä verho. Kaikki on hämärää ja muodostumatonta, ei mikään ilmaise tulevaa lumoojatarta; tämän luonteen piiloaika on perinpohjainen ja pitkä.

Mutta kuitenkin yhtyvät jo vändralaishämärään Koidulan elämän säikeet kuin alkusolmuun.

Jannsenin Diariumissa tapaa vuodelta 1844 seuraavat sanat: "Kuukautta myöhemmin, kun olin viime päiväkirjani päättänyt, lahjoitti Herra minulle tyttären, joka jo enemmän kuin kymmenen kuukautta on ollut ilonani, ja jonka syntymän jälkeen rakas vaimoni kävi kivulloiseksi ja sitä yhä vieläkin on."

Koidulan varhaisimman lapsuuden yli heittää varjonsa Vändran metsien pimento. Niin paljon synkkiä korpitiheikköjä, niin mustat ja loppumattomat metsät, karhutarinoineen. Niin paljon hyllyviä soita ja märkiä rämeitä suosaarineen, senjälkeen taas metsää, metsää ja suota… Ja joki, myllyjä pyörittävä joki monine sivuhaaroineen, liivinmaalaiset lakeat luhtamaisemat matalaa pensaikkoa ja karkeaa heinää kasvavine, jokipolvien halkomine niittyineen ja heinäaumoineen, keväisin täynnä pääskynsilmiä [jauhoesikko, primula farinosa] ja kulleroita, kuin sinipunaa ja kultaa.

Kuka voi arvioida, kuinka paljon ja mitä tästä kaikesta on jäänyt tuskin seitsemänvuotisen lapsen mieleen, joka Vändran lukkarin virkatalosta ja sen lähimmästä ympäristöstä keräsi ensimäisiä, hapuilevia vaikutuksiaan elämästä. Miksi jäi juuri tuo kuva, miksi ei toinen? Tietoista valintaa ei vielä ole olemassa, mutta jo muodostuvat hiljaa ja huomaamatta vaikutusten pohjakerrokset.

Vändran pitäjän lukkarin asunto, jossa Koidula syntyi, oli yksikerroksinen puurakennus, läheiseen, tiheään metsään peittyvä, ympärillä tavanmukainen omenatarha, vasikkahaka lammikkoineen, korkean pystyaidan sulkema pihamaa, josta kuja vei maantielle, vähän kauempana karjalaitumet, mainiot kurppien pyyntipaikat ja käen kukuntalehdot.

"Kun lapsuudessani aamulla varhain puutarhaan astuin ja näin kaikki kukkalavat, jotka ehtoolla vielä nuppuina nukahtivat, nyt täydessä kukassa, silloin jäin sanaakaan sanomatta seisomaan kuin ihmeen eteen."

Tuuli ja sade, aurinko, kastetta vipajavat lehdet, kostea maa, pilvet, sumu, tähdet, kaikki nämä ihanat, yksinkertaiset ja jokapäiväiset asiat, joihin maalaislapsi tuntee elimellisen yhteenkuuluvaisuutensa, ovat puhuneet Koidulankin lapsensielulle. "Minä, jonka joka päivä täytyy nähdä taivas!" hän sanoo kerran itsestään. Ja niin on taivaasta tullut liivinmaalainen taivas, pilvistä Maarianmaan [Maarianmaa, viroksi Maarjamaa. Paavi Innocentius pyhitti ristiretkien alussa Kuurin-, Liivin- ja Vironmaan pyhälle Maarialle] pilvet ja luonnosta virolainen: luonto. Koidulaa loppuun saakka seurannut rakkaus luontoon ei ole vain yleistä, kosmillista luonnontajuntaa, vaan tietoisesti rajoitettua, paikallista kiintymystä, tiettyihin metsiin, määrättyihin maisemiin, niin vähän varsinaista luonnonkauneutta kuin hänen ensimäinen kotinsa pienten viljelysmaitten keskellä tarjosikin. Kiintymyksensä viron kieleen on Koidula samoin perinyt vändralaisesta lapsuudestaan. Kodin puhekieli oli tosin saksa, jota vanhemmat sekä keskenään että lasten kanssa puhuivat, niinkuin kaikki äidinpuoleiset sukulaisetkin. Mutta varmaankin on Koidula jo varhain vaivattomasti ja itsestään oppinut tulevan runoutensa kielen suoraan rikaskielisen vändralaisrahvaan suusta, saaden saman "maarahvaan" kielellä isältään alkeisopetusta läheisessä lasitehtaalaisten koulussa. Hänen viron kieleensä jää ainaiseksi kouluttamattomuuden ja virheellisyyden leima, mutta myös vändralaiskielen kuvarikkaus.

Ja Vändran lukkarin vaatimaton virkatalo, missä nuori kolmenkymmenen vuotias lukkari, perheellinen mies, yökaudet valvoo kirjojensa parissa, terveellistä levottomuutta ja epäilyksiä tuntien ja ensimäisiä kyhäyksiään paperille pannen, on myös ollut näyttämönä seuraavalle viehättävälle välikohtaukselle Koidulan elämästä, jossa tuntuu, vaikka etäisenä enteenä, tuleva todellisuus. Jannsen itse on sen kertonut.

Hän istuu paraikaa kirjoituspöytänsä ääressä, kun Lydia, — Lolla, kuten hänen nimensä lapsuudessa kuului, — tuskin polvenkorkuinen, lähestyy, nukke sylissä:

"Kirjoitan Viron kansalle, lapseni, sille iloksi ja opetukseksi", vastasin, "mene sinä taas äidin luo leikkimään."

"Mutta, isä, kun sinä käyt pikkuiseksi, ja minä kasvan suureksi, lupaatko minunkin silloin kirjoittaa heille pikkuruisen kirjan, lupaatko, isä?"

"Tietysti, lapseni, sinähän olet Viron lapsenlapsi, kukapa sinulta sitä kieltäisi."

"Mutta isä, teroitatko minulle kynän ja sallitko istua omalla tuolillasi, sallitko?"

"Sillä sain hänet joka kerta niskoiltani. Jumalalle on kaikki mahdollista, ajattelin itsekseni, mutta sinua, lapsukaiseni, tuudittavat vielä monet tuulet."

Koidula ei ollut vielä seitsemää vuottaan täyttänyt, kun Jannsen vuonna 1850 perheineen muuttaa Pärnun pieneen merikaupunkiin opettajaksi kaupungin ylläpitämään kansakouluun. Perheen lisääntyminen ja toimeentulon vaikeudet, mutta etupäässä kai sisäinen tarve laajentaa vaikutusalaansa, aiheutti muuton, jota jonkun vuoden kuluttua oli seuraava toinen ja merkityksellisempi. Kaikki, mitä tiedämme Koidulan nyt seuraavasta kasvin- ja kouluiästä, on epäsointuista ja ilotonta. Hänen elimistössään on ollut kuin sulku, jonka taakse patoutui kaikki varsinainen rikkaus ja kauneus; mikä näkyviin pääsi, oli omituisen vääristynyttä. Koidulan tahto ei koskaan ole ollut erityisen voimakas, — hänen voimansa oli kokonaan tunteessa, — mutta erittäin veltto, niin, sairaalloinen, näyttää se olleen kehitysvuosina. Koko hänen olennossaan on näinä vuosina jotain varhaisvanhaa, mutta samalla ryhditöntä, väärälle suunnalle kehittynyttä, keskittymätöntä; hän on hermostunut-eleinen lapsi, ylen tunteellinen ja ärtyisä, sen pahempi, varsinaista johtoa vailla.

Hänessä oli epäilemättä suuressa määrin tavallisuudesta poikkeavain, mutta hitaasti kehittyvien lasten arkuutta, jotka tuntevat, aavistavat hämärästi ylemmyytensä, voimatta sitä millään lailla vielä näyttää, saati siitä hyötyä. Heidän erikoisuustuntonsa eristää heidät muista, vaikuttamalla ylpeydeltä, mutta sitä olematta. Päinvastoin, tieto, että he sisimmässään ovat toista ainesta kuin toiset, tekee heidät sisäisesti epävarmoiksi ja ujoiksi, usein onnettomiksi. Poikkeuksellisuus on heille raskas taakka, alituinen kärsimys, he tekevät usein kaikkensa, voidakseen ottaa osaa ympäristönsä keveyteen ja huolettomuuteen, sitä painavammin tunteakseen oman erikoisuutensa ja aavistamatta täysin sen arvoa.

Mutta emme voisi koskaan täydelleen käsittää Koidulan lapsuusajan kärsimystä, emme ymmärtää, kuinka ylipääsemättömiä esteitä hänen kehityksellään oli voitettavina, jos emme koskettaisi hänen lapsuutensa hämärintä ja tuskallisinta kohtaa. On julkinen salaisuus, että Koidula kasvinaikanaan sairasti kleptomaniaa. Ei ole mitään syytä väärän arkuuden tähden vaieta tästä onnettomasta, sairaalloisesta taipumuksesta, jonka juuret ovat kivulloisissa, perityissä hermotiloissa eikä lapsen omassa syyntakeisuudessa. Siinä ei ole mitään häpeällistä, ei mitään salattavaa, se on vain läpeensä ja yksinomaan mitä suurimmassa määrin myötätuntoomme, inhimillisiin tunteisiimme vetoava ilmiö, vaikea tauti, joka pitää uhrinsa alituisessa sielullisen nöyryytyksen ja alennuksen tilassa. Mitä sielullisia kärsimyksiä sisältyykään tähän yhteen ainoaan sanaan aikana ja olosuhteissa, joissa vain aniharva, jos edes yksikään, tajusi sen oikean merkityksen! Mitä väärinkäsityksiä, mitä ansaitsematonta ankaruutta, mitä lapsensielun kaikkein arimman ja pyhimmän polkemista ja kidutusta! Kleptomaniaa sairastava lapsi elää alituisessa pelossa, ilmitulon, rangaistuksen ja lankeemisen tuskassa; hänen elämänsä on epäilyä, kaikkien eleitten ja vihjausten vakoilemista, säikähtelyä ja katumusta tai sitten taistelua, — ja usein turhaa taistelua, — ylivoimaista kiusausta vastaan, varhaista rikollisuudentuntoa, jota vain liian harvoin lievittää tieto taudin parantumismahdollisuudesta. Tämän kaiken tiedämme siis Koidulan kokeneen, ja epäilemättä on hänen älynsä ja tunteensa muodostama tavallista herkempi kaikupohja vain tehnyt kärsimyksen tietoisemmaksi ja siis vaikeammaksi.

Koidulan kasvinaikainen koti ei myöskään tarjonnut hänelle sitä tukea ja varmaa ohjausta, mitä hänen varhain kehittynyt sairaalloisuutensa olisi tarvinnut. Pärnussa vietetyt välivuodet, jolloin Jannsen valmistui varsinaiseen elämäntehtäväänsä, näyttävät perheen sisäisiin oloihin nähden olleen erittäin epäsointuisia, sairaustapauksien ja aineellisen ahdingon rasittamia. Juuri köyhyys, jota pakoon Jannsen oli Vändrasta lähtenyt, asettui Pärnussa alituiseksi asukkaaksi Ûlejoen koulumestarin asuntoon. Jannsenin oma epäkäytännöllisyys ja yhä laajenevat harrastukset estivät häntä hyötymästä koulutaloon kuuluvasta maapalstasta, hänen vaimonsa alituinen kivulloisuus vaikeutti puolestaan perheen taloudellista hyvinvointia. Köyhyys on kaikkina näinä vuosina täydellisesti etualalla tämän kodin aikakirjoissa, se on sen kaikki värittävä ominaisuus. Se ei ole tosin kaikkein välttämättömimmän puutetta, mutta yhtäkaikki mitä nöyryyttävintä, kiduttavinta ja pääsemätöntä lajia. Annamme Jannsenin punasahviaaninahkaisen Diariumin puhua:

"Laskut harmentavat hiukseni ja katkeroittavat sydämeni. Herra, Sinä näet sydämeeni, miksi et katso kassaani, joka on tyhjä! Tänään saapui serkkuni, ja minä olin niin köyhä, etten tainnut hänelle leipää haettaa, vaan olin pakoitettu lainaamaan kymmenen kopeekkaa."

"Köyhän perheenisän kohtalo on todella raskas, joka taholla puutetta, vaimo vuoteen omana, ei ropoakaan kukkarossa, ja kuusi lasta ruokittavana."

Köyhyys tuo erimielisyyttä ja epäsopua: isä tahtoo ostaa kirjoja itselleen, äiti ruokaa lapsilleen! Lapset saavat jo varhain olla todistajina kotoisiin kohtauksiin ja tuntea olemassaolonsa syyllisyyden, tai kuten Jannsen sanoo: "He eivät kuule muuta kuin ikuisia kieltoja, ja ylen usein täytyy heidän tajuta, että ovat vikapäät köyhyyteemme, kärsimättömyyteemme ja tyytymättömyyteemme."

Isän suuren työtaakan ja äidin sairauden seurauksena oli tietysti satunnaisuuden leima, jonka lasten kasvatus pakostakin sai. Ulkonaisesti oli se epäilemättä enemmän tai vähemmän pietistisissä muodoissa pysyttelevää, ankaraa, runsaasti ruumiillista kuria käyttävää, mutta todenteolla oikeastaan peräti höllää ja epäjohdonmukaista. Jannsen ei suinkaan ollut tiedoton siitä. "Vanhin tyttäreni osaa tuskin lauseita lukea", hän kirjoittaa kerrankin. "Herra auta minua! Minun pitäisi saada aikaan niin paljon ja ajattelen sentään todenteolla niin vähän lasteni kristillistä kasvatusta". Tähän kristilliseen kasvatukseen, jota Jannsen päämääränä kuvitteli, kuuluivat epäilemättä myös hartaushetket, joita hän sentään illoin ja huomenin ehti perheelleen pitää, ja jolloin veisattiin virsiä ja luettiin raamatullisia kertomuksia. Eräästä tällaisesta hetkestä hän kertoo:

"Kuinka onkaan lapsensydän, — vaikka perisynninkin läpitunkema, — sentään pehmeä ja herkkä! Tänä aamuna kerroin tytöilleni aamuvirren jälkeen tarinan Jeesuksen ensimäisestä temppelikäynnistä, ja molemmilta vuotivat kyyneleet pitkin pikku poskipäitä."

Koulutalo, jossa Jannsenin perhe asui, oli kaupungin laidassa, n.s. Kalajoen kylässä, jota siihen aikaan vielä ympäröivät talonpoikien laihat ja Saugan moision rehevät peltovainiot. Esikaupungin rakennukset alkoivat vasta vähitellen kohota. Talo itse oli koivujen alla, keskellä kaunista puutarhaa.

Äidin yltyvä kivulloisuus sensijaan antaa kodille järjestyksettömän ja ilottoman leiman. Alituisesti on äiti vuoteen omana, kerrankin lähes puolen vuotta yhtämittaa, taikka sitten leikkauksien ja lääkärinhoidon vuoksi poissa kotoa. Ja ollessaan jalkeilla, on hänellä yllin kyllin syytä jatkuvaan ärtyisyyteen, kodin taloudellisen ahdingon kohdatessa tietysti raskaimmin häntä. Juuri taloudelliset huolet, luonteen ja harrastusten suuret eroavaisuudet, riidan aiheet, joitten joukosta ei puutu mustasukkaisuuskaan, ovat tehneet näinä vuosina Jannsenin avioliiton ja sitä myötä samalla kodin koko ilmaston raskashenkiseksi ja lasten tasaiselle kehitykselle epäedulliseksi.

Huolenpito kodista ja nuorempain veljien hoito on näin ollen usein, aivan liian usein ollut kasvavain sisarusten, Lollan ja Geninkan, lapsellisilla harteilla. Ei ole epäilystäkään, etteivät he jo varhain, jollei muuta niin vaistomaisesti, ole tunteneet kodissa vallitsevaa sisäistä — ja myös ulkonaista! — epäjärjestystä. Aivan liian varhain on heissä varmaan herännyt eräänlainen paljon vaativa vastuunalaisuuden tunto, joka on kuluttanut heidän huoletonta lapsellisuuttaan, niinpaljon kuin sitä koskaan lie Koidulan varhaiseen kärsimykseen tuomitussa sielussa olemassa ollutkaan. Mutta tuiki erilaisia olemukseltaan niin ulkonaisesti kuin sisäisesti, suhtautuivat sisarukset aivan erilailla myös vaatimuksiin, jotka elämä niin varhain heille asetti. Eugénie, Geninka, pyöreä, vaaleaverinen pikku tyttö, hyväsävyinen ja valoisa, henkisesti ja ruumiillisesti tervein koko joukosta, oli omalla alallaan puuhatessaan keittiössä tai tuuditellessaan pikku veljiä. Lolla, vuotta vanhempi, — pitkä, kiireesti kasvanut ja laiha, iholtaan kellertävän kalpea, suurissa, teräsharmaissa silmissä milloin itsetietoinen, ynseä ylpeys, milloin uneksiva, alakuloinen hehku, teki velvollisuutensa vastenmielisesti ja haluttomasti, jätti tehtävänsä, milloin taisi, nuoremman sisarensa niskoille ja vei rakkaat kirjansa puuropadan ääreen, päästäen puuron palamaan pohjaan, itse lukuihinsa syventyneenä. Paremmin hän suoriutui veljien kasvatuksesta, jotka osoittivat hänelle ehdottomampaa kuuliaisuutta kuin hermostuneelle äidilleen. Kun Lolla käski pojat nurkkaan, tottelivat he napisematta. Varmaan oli varhaisessa johtaja-asemassa, jonka Koidula siskopiirissään jo kasvinaikanaan saavutti, hänen tulevan vaikutusvaltansa enteitä, kyvyn voittaa ihmisiä, joka hänessä myöhemmin kehittyi niin silmiinpistävässä määrin.

Hänen koulunkäyntinsä on aivan samaa henkisten ja älyllisten lahjojen hidasta ja työlästä puhkeamista, samaa tahdon herpaisevaa velttoutta ja koko olemuksen hajanaisuutta. Hermokuume, jota hän kouluaikanaan sairastaa, ja jonka jälkeen, sivumennen sanoen, hänen hiuksensa muuttuivat kähäriksi, on kai myös osaltaan siihen vaikuttanut. Tosin ei silloinen koulu suinkaan tarjonnut paljoakaan maaperää hänen varsinaisille kyvyilleen, mutta alituiset reunamuistutukset todistuksissa koskevat pikemmin ahkeruuden kuin lahjojen puutetta. Koidula tuli Pärnun saksalaiseen tyttökouluun melkein yhdentoista vuotiaana, vuonna 1854, ja kävi sitä aina vuoteen 1861 asti. Senjälkeen hän kävi vielä Tartossa suorittamassa n.s. suuren tutkinnon, baltilaisen naissivistyksen huipun, joka oikeutti kotiopettajatartoimeen. Siihen päättyivätkin Koidulan varsinaiset opinnot.

Koulussa on häntä nähtävästi pidetty lahjakkaana, mutta lahjojansa huonosti käyttävänä oppilaana. Hyvin usein kertautuu lause: "Lahjoihin nähden voisi edistys olla parempi." "Jos ahkeruus vastaisi lahjoja, olisi edistys suurempi!" Käytöksessä on ensimäisenä vuonna: ei nuhteeton. Ainoastaan ainekirjoituksessa on Koidula alun pitäen osoittanut etevyyttä, ja hänen kirjoittamansa aine luettiin kerran ääneen luokalle, jolloin opettaja lisäsi: "tässä osoitat, mihin pystyt". Sama kuva kertautuu kautta kaikkien alaluokkain, kunnes keskiluokilta alkaen yhtäkkiä tapahtuu muutos, reunamuistutukset häviävät, ja mainesanoina on eri aineissa melkein aina "sangen hyvä", myöhemmin "erittäin hyvä".

Itse kertoo Koidula kirjeessä Kreutzwaldille seuraavan tapauksen kouluajoiltaan: "Kun vielä mekko yllä tyttökoulua kävin, lähetti opettaja minut kerran tuomaan jotain huoneestaan. Pöydällä oli avoin kirja, enkä tahdo Teiltä salata, että minulla lapsesta saakka on ollut paha tapa jäädä jokaisen sellaisen vielä lukemattoman kapineen eteen vainuten seisomaan. Unohdin opettajan ja luin lukemistani: luvun nimi oli Kristus, ja se oli selitys raamatun historian alkuperästä, — kunnes kirjan isäntä tuli minua etsimään ja otti kirjan käsistäni, pitäen minulle pitkän saarnan, mitä tyttölapsen sopii. Senjälkeen en enää kirjaa saanut nähdä ja mietteissäni liikkui usein kysymys: 'Miksi hän sitten itse lukee sitä. jos se ei sovi minulle?'"

Toverien keskuudessa ei vaitelias ja alakuloinen Lolla ollut suosittu. Hän oli alati huonosti puettu, vaillinaisen hoidon ja oman epäkäytännöllisyytensä takia huolimaton ja epäsiisti, vaatteet tahroja täynnä, kädet pesemättömät. Alati puuttui häneltä milloin mikin tarpeellinen koulukapine, milloin kirja, milloin vihko, joita hän oli pakoitettu lainailemaan tovereiltaan. Jo kouluaikoina täytyi hänen koettaa ansaita, antamalla opetusta saksan ja venäjän kielissä nuoremmille oppilaille. Alituista salaamista niinkuin hänen elämänsä oli, — kodin köyhyyden, oman sairaalloisen, onnettoman taipumuksensa, — on hän mahtanut jo varhain kipeästi kärsiä kouluaikuisesta armottomuudesta ja tiedottomasta julmuudesta, millä kasvavat lapset toisiaan kiduttavat. Liian arka, liian ylpeä toisten seuraa hakeakseen ja tunnustaakseen oman yksinäisyystuntonsa, samaa seuraa kuitenkin salaa ja hartaasti ikävöivä, täynnä varhaista ristiriitaa, nyreä ja epäystävällinen, koska tunsi alati väärässä valossa esiintyvänsä, koulussa yhtämittaa huolimattomuudesta nuhdeltu, — sellainen oli tämä virolainen Tuhkimus.

Hänen sulkeutuneessa, kipeässä lapsensielussaan asusti sentään toisiin liittymisen tarve. Samalla kertaa kävi koulua myös toinen vändralainen tyttö, Koidulan ikätoveri Lilly Suburg, josta myöhemmin tuli naisasian ensimäinen tienraivaaja Virossa sekä novellikirjailija. Lilly Suburgiin kiintyi lyhyeksi aikaa Koidulan arka ja kiihkeä sydän. Lilly Suburgille, joka voimainsa takaa auttoi toverien hyljeksimää Lollaa, lainaillen, mitä koulutarpeita toinen tarvitsi ja käyden hänen kodissaan, uskoi Koidula salassa kirjoittelevansa runoja. Eräänä iltana, molempien tyttöjen istuessa vanhalla, narisevalla sohvalla Jannsenien asunnossa, — äiti oli sairauden takia Tartossa, — luki Koidula toverilleen ensimäisen saksankielisen runonsa. Liikutus oli suuri ja molemminpuolinen, tytöt istuivat aivan heltyneinä toistensa kaulassa. Vaikutusta lisäsi, että Koidula kertoi isänsä aikovan virontaa runon ja painattaa sen. Geninka häiritsi kuitenkin pahasti runollisen tilanteen, ilmestymällä valittamaan, ettei Lolla ollenkaan auttanut häntä ruuanlaitossa!

Lilly Suburgin ja Koidulan tunteellinen koulutyttöystävyys sai pikaisen lopun, kun edellisen äiti näki hyväksi jyrkästi katkaista tyttärensä kaikki vierailut Koidulan kodissa. Muuta naisystävää, paitsi uskollista sisartaan Geninkaa, ei Koidulalla myöhemmin enää ollut.

Huolimatta kaikesta ulkonaisesta ja sisäisestä painostuksesta, jonka alaisena Koidulan nuori elämä lapsuus- ja kasvinvuosina oli, täytyy sentään ajatella, että hänen henkinen rakenteensa, hänen varsinainen erikoisuutensa tänäkin aikana kasvoi, salassa ja mitään elonmerkkiä itsestään antamatta; muuten ei voisi selittää sen äkillistä kypsyyttä. Hänen luonteensa pohjapiirros oli epäilemättä jo nyt olemassa. Ei voi ajatella Koidulaa yksinomaan suotuisan ajan tuotteena, koko hänen sielullinen rakenteensa oli varmasti jo valmis, ennenkuin se pääsi mihinkään kosketuksiin ajan kanssa, ennenkuin mitkään ajan aatteet ehtivät sitä hedelmöittää. Varmasti emme tiedä mitään sen varsinaisesta vapautushetkestä, emme edes, oliko sen kehitys äkillistä vaiko hidasta murrosta, mutta tosiasiana voi kuitenkin pitää, että Koidula jo Pärnussa ainakin osaksi pääsi nousemaan pitkällisestä lamaannus- ja masennustilasta, joka kehitysiässä usein uhkaa juuri taidekyvyillä varustettuja lapsia. Ainakin ovat hänen älylliset lahjansa, etupäässä juuri helppous kirjoittaa, synnynnäinen, aito jannsenilainen kepeys käytellä kieltä, myös viroa, jo tällöin selvästi näyttäytyneet.

J.W. Jannsen, jonka elämänsuunnitelma vähitellen alkaa kypsyä, — hän saa kauan aikaa turhaan pyytämänsä sanomalehtiluvan vuonna 1857, jolloin Perno Postimees ilmestyy, — ei suinkaan voinut olla huomaamatta, minkälainen apu ja tuki ja samalla halpa työvoima kirjallisessa työssä hänellä oli varttumassa omassa nuoressa tyttäressään. Luuvalon rasittamana Jannsen alkaa yhä enemmän turvautua tyttärensä kynään, sikäli kun tämä koulusta vapautuu. Aluksi on Koidulan työ ollut vain isänsä sanelun mukaan kirjoittamista tai puhtaaksikirjoitusta, mutta hyvin pian hän on saanut itsenäisesti ruveta kääntämään tai mukailemaan kertomuksia ja kirjoitelmia isänsä monia julkaisuja varten. Näissä kirjoituksissa, jotka silloisen tavan mukaan ilmestyivät sekä ilman tekijän että mukailijan nimeä, on Koidula hämmästyttävässä määrin omaksunut isänsä tyylin ja kielen, niin että olisi mahdoton ilman erityistä luetteloa eroittaa isän ja tyttären kynäntuotteita.

Paitsi sitä muodostui jo Pärnussa Jannsenin kodista vuosien kuluessa kokouspaikka ympäristön henkisesti heränneimmille asukkaille, nuorten miesten ja naisten keräytyessä sinne laulua harjoittamaan, ja vanhempien ihmisten puhelemaan ystävällisen ja vilkkaan koulumestarin kanssa, jonka sisäisistä taisteluista yksin Diarium tiesi. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että Koidulakin on ollut läsnä näissä illanvietoissa.

Pärnusta käsin on myös jo vuonna 1863 ilmestynyt Koidulan ensimäinen, erityisenä kirjana julkaistu mukaelma, "Ojamölder ja tema miniä" (Ojamylläri ja hänen miniänsä), — tuntemattoman alkuteoksen, kaikesta päättäen saksalaisen mukaan, sommiteltu, itsessään kirjallisesti ala-arvoinen kyhäelmä, jonka osaksi kuitenkin kauan aikaa tuli yksin sekä Suomessa että Unkarissakin edustaa virolaista novellikirjallisuutta. [Unkarilainen tiedemies Hunfalvy lähti matkalleen Itämerenmaakuntiin Ojamölder taskussa!]

Mutta kaikki tämä on vain vaatimatonta ja hapuilevaa alkusoittoa. Läpi lapsuuden salaisten kärsimysten, kestettyjen nöyryytysten ja häpeän, alati rasittavan syyllisyystunnon, alkaa tunkeutua voitollisena aavistus omasta rikkaudesta ja kauneudesta, — tietoisuus omasta poikkeuksellisuudesta, mutta ei enää painostavana ja masentavana, kuten tähän saakka.

TÄHDENLENTO

Koidulan sisäisen tulen liekintä on lyhyt, mutta hän on palanut pohjia myöten, jokaisella säikeellään. Hänen isänmaallisissa hymneissään, joitten tuli yhä murtautuu läpi muuttuneen ajan ja olojen kerrostumain, on osa tätä hehkua; luultavasti ei kuitenkaan kaikkea.

Koidula tuntuu ensi katsauksella eroittamattomasti liittyneeltä aikaan, jonka henkilöitymä hän oli; ja niin elimelliseltä näyttää tämä yhteys, että aluksi on mahdotonta kuvitella häntä siitä irroitettuna. On kuin aika olisi luonut hänet, sulattanut ahjossaan hänen henkensä omia tarkoituksiaan varten, vapautunut, iloinnut ja kukkinut hänessä. Varmaa on, että Koidula sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, ei olisi ollut mahdollinen kahtakymmentä vuotta varhemmin tai myöhemmin; vuosi 1849 tai 1889 ei olisi voinut olla Koidulan kukoistusaika; sensijaan on 1869, virolaisen vapauslaulujuhlan vuosi, täynnä Koidulan sielua.

Ja kuitenkin on itse aikakin, näennäisesti Koidulan kohtalon suurin tekijä, satunnainen ja toisarvoinen hänen sisäisen tulensa kehitykseen nähden. Aika antoi sille hetkeksi alttarin; kutsui esiin sen, antoi sille poltto-ainekset, mutta se ei sitä luonut. Mikään ei estä ajattelemasta, että Koidulan suuri tunnevoima mahdollisesti olisi voinut purkautua kokonaan toiseen väylään. Se tarvitsi nousuaikaa ja liikuntoa, joukko-innostusta, syttyäkseen ja sytyttääkseen, mutta ei mikään todista, että ainoastaan kansallinen herätys olisi voinut saada sen liikkeelle. Voi aivan yhtä suurella syyllä ajatella sen syttyneen intomieliseksi, uskonnolliseksi hurmioksi, tai yhteiskunnallisten ja valtiollisten liikkeitten järkyttäminä aikoina yhtä kiihkeään toimintaan vieväksi osanotoksi, taikka täydellisinä aallonpohjakausina eroottiseksi antaumukseksi.

Verisekotuksen ja perinnöllisyyden oikullinen hämärä ja virolaisten perheitten lyhyeen loppuvat sukujohdot ja vaillinaiset perintätiedot eivät salli tunkeutua kuinkaan syvälle Koidulan tunnevoiman ja haltioitumiskyvyn syntysalaisuuksiin. Mutta sielullisesti mieltäkiinnittävää olisi mennä toista tietä syvemmälle tämäntapaisen ominaisuuden erittelemisessä. Nähtävästi on kysymys eräänlaisesta alkuvoimasta, elämänenergiasta, joka muutamissa henkilöissä heidän erikoisen sielullisen rakenteensa takia ajottain saavuttaa erityisesti korostetun asteen. Että se useimmiten tapahtuu varhaisessa nuoruudessa, on luonnollista, koska elintarmo silloin on korkeimmillaan, ja kehittyneen harkinnan ehkäisevä, pidättävä vaikutus vielä vähäinen. Erityisesti mieltäkiinnittäviä ovat juuri tämän alkuvoiman tuiki erilaiset ilmaisumuodot, jotka usein ovat keskenään vaihtoehtoisia, toistensa sijaisia. Ne sukulaissäikeet, jotka yhdistävät kiihkouskonnollisuuden ja seksuaalisuuden, ovat tunnustetut, siksi vierekkäin, siksi toisiinsa kietoutuneina ne esiintyvät ihmissielun kuviokudoksessa. Mutta mikään ei estä samoin ajattelemasta, että kiihkoisänmaallisuuteen, nousu- ja vaara-aikoina intohimoksi ja uskonnolliseksi haltioitumiseksi kasvavaan tunteeseen, samoin voi yhtyä alkujaan ja varsinaiselta luonteeltaan puhtaasti eroottisia aineksia. Toisin sanoen, että tällainen isänmaallinen, kansallinen hurmio naisissa ilmetessään useissa tapauksissa pohjimmiltaan ja sisimmältä olemukseltaan onkin eroottista tunnevoimaa, vain eri muodossa ilmenevää kuin tavallisesti.

Tunnettua on, että ne harvat älyllisen voimannäytteet, mitkä naisilla aikojen kuluessa on näytettävissä, ovat suoritetut useimmiten korostetun eroottisen tunteen merkeissä. Äly on ollut alistettu kaikkivaltaisen rakkaustunteen palvelukseen, sen on täytynyt jännittäytyä ylivoimaisiin ponnistuksiin, sen saavutukset ovat olleet uusi uhri rakastetulle, sen ponnistuksien päämäärä, vaikka ei aina tietoinenkaan, rakastetun häikäiseminen, uuden viehätyksen keksiminen. Madame de Staëlin, George Sandin runous on kokonaan tällaisen, rakkauden hedelmöittäneen älyllisyyden täyttämää. Koidulan laita on jossain määrin toinen. Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hänen ensimäinen, luonnonvoiman tapainen puhkeamisensa tapahtuu, ei tapaa ketään henkilöä, ei todellista eikä kuviteltua, jota voisi ajatella sen aiheuttajaksi. Päinvastoin, näyttää siltä, kuin pysyttelisi Koidulan varsinainen eroottisuus pitkät ajat miltei lapsellisella asteella, niin koskemattomalta tuntuu koko hänen olemuksensa. Ei voi ajatella isänmaallisen hurmion siirtyneen häneen kenestäkään toisesta henkilöstä, — vaikka hän epäilemättä ensimäisen isänmaallisen herätyksensä saikin isänsä kautta, — eikä sen syttyneen suitsutukseksi millekään maalliselle tai haaveelliselle rakkaudelle. Mutta sen hehku on siksi palava, siinä ilmenevä antaumistarve siksi rajaton ja kiihkeä, että hyvin lähellä on nähdä tässä ensimäisessä, koko olemusta järkyttävässä sielunliikkeessä voimakas eroottinen tunnepohja, jollei halua sitä suorastaan pitää rakkaustunteen tavallisuudesta poikkeavana ilmaisumuotona. Koidulan myöhempi kehitys, joka antaa selvemmän aavistuksen hänen sielunsa mutkallisesta ja sentään oikeastaan yksinkertaisesta kokoonpanosta, aiheuttaa arvelun, että hänessä piili paljon edellytyksiä yksinomaan eroottiseenkin antaumukseen. Suotuisa aika, — ainakin virolaisuuden kannalta katsottuna, — antoi sensijaan hänen tunnekyvylleen laajemman kantavuuden.

Jannsenin perheen muuttaessa Tarttoon vuonna 1864, — Koidula oli silloin yhdenkolmatta vuotias, — oli ilma epäilemättä jo täynnä kansallisen herätyksen sähköä. Tartto, tähän saakka saksankielisen sivistyksen tyyssija, täynnä vanhan saksankielisen yliopistonsa alma-mater-arvoa, miekanmittelyjen, ylioppilaskujeiden ja tieteellisen vakavuuden kaupunki, saksankielinen aina aatelistosta ja yliopistomiehistä käsityöläisiin saakka, siitä oli tuleva Viron kansallisen herätyksen pitkäaikainen keskus. Sen asema Viron sydämessä, yliopistonsa kautta yhtymäpaikkana paraikaa muodostuvalle virolaissyntyiselle ylioppilaspiirille, ja juuri J.W. Jannsenin sekä hänen sanomalehtensä kokoava vaikutus, määräsi sen merkityksen.

Itse kaupungin yllä on pikkukaupungin värikkyys ja kodikkuus, siellä täällä vanhassa kaupunginosassa Domvuoren liepeillä jokin puu- tai kivitalo, joka pysähdyttää puhtailla empiremuodoillaan, jokin kauniisti veistetty ovi, jokin tyylikäs pääty, siellä, täällä vähäinen osa ammoin luhistunutta kaupungin muuria, puutarhat täynnään sireenejä, akaasioita ja satakieliä. Jokisatama likainen ja viehättävä, kirjava peipsiläisine lotjineen ja lauttureineen, ja illan kuutamossa, rantalyhtyjen tulissa pimeyteen vierivine Emajoen vesineen, jotka hitaasti, hitaasti kuljettavat purjealuksia kahden järven väliä. "Strohm, zaehme hier deinen Lauf!" (Virta, tässä hillitse vuosi!) nämä mahtipontiset käskysanat on piirretty Katariinan aikuiseen kivisiltaan, jonka aliset kaaret leikkaavat kehyksiinsä värikkäitä kuvia virrasta ja rannoista. Yltympäri kaupungin viljeltyjä, savipohjaisia lakeuksia, joitten ainoa viehätys on valaistuksen vaihtelu laajalla taivaalla, ja keväisin mitä herkeämättömin leivosten liverrys.

Koidula ei suinkaan tullut mihinkään paraikaa jo palavaan kansalliseen innostukseen, virolaisen legendan hetki ei vielä ollut lyönyt. Mutta hänen sielunsa taipui herkästi kuin vesivirpi uusia, salaisia vesisuonia kohti, jotka ajan uumenissa tykkivät, hän ennätti ikäänkuin ajan edelle, otti vastaan ja kokosi ilmassa väräjävät sähköaallot, ennenkuin ne ehtivät mitään suurempaa liikuntoa synnyttää.

Koidula oli tuskin ennättänyt olla toista vuotta Tartossa, kuu hän jo, — kahdenkymmenenkolmen vuotiaana, — julkaisee vuonna 1866 ensimäisen runokokoelmansa "Vaino-Lilled" (Kedon kukkia), jota myöhemmin samana vuonna seurasi hänen toinen kokoelmansa "Emmajõe Ööpik" (Emajoen satakieli).

Molemmat runokokoelmat ilmestyivät ilman tekijänimeä; Vaino-Lilled kokoelman kansilehdellä on sanat: "Eesti rahva heaks meeleks" (Viron kansan iloksi).

Jannsen kirjoittaa vuonna 1867 C.R. Jakobsonille, joka kuten jo on mainittu, tahtoi painattaa joitakuita Koidulan runoja lukemistoonsa:

"'Vaino-Lilled' ovat erään nuoren naisen kirjoittamia, joka on minua hyvin lähellä eikä millään ehdolla halua tulla mainituksi."

"Hän suostui vain vavisten ja epäröiden, oikeastaan vain minun erityisestä vaatimuksestani, jättämään Vaino-Lilled painettaviksi. Oikeata nimeään mainita, — ei, siihen ei hänellä ole rohkeutta 'se olisi liian äänekästä, liian vaativan rohkeata'."

"Onko hänen nimensä tulevaisuudessa oleva 'Koidula?' Miksi ei, hyvin mielellään", hän sanoo, "jollei vain nimi olisi liian kaunis, liian runollinen, ikäänkuin tavallaan tarunomainen henkilönimi, ja sentähden liian vaativa, liian korkealle kurkoittava nuorelle tytölle, joka ei millään muotoa vaadi itselleen runoilijattaren nimeä."

Näin vaatimattomat ajatukset on Koidulalla aluksi runoilijakutsumuksestaan. Ja täydellä syyllä, sillä suurin osa Vaino-Lilled kokoelman runoista on epäilemättä käännöksiä, vaikka ei yhteenkään ole liitetty alkuperäisen tekijän nimeä. Ymmärtääkseen miksi ei Koidula koskaan myöhemminkään tehnyt eroa omien alkuperäisten runojensa ja vironnosten välillä, täytyy muistaa, että silloisessa Virossa oli yleisenä tapana julkaista käännökset kääntäjän nimellä ja pitää niitä viimemainitun henkisenä omaisuutena. Niin teki Jannsen, niin Kreutzwald, niin Koidulakin, sitä suuremmalla syyllä, kun oli kysymys runokäännöksestä.

Vaino-Lilled kokoelman runoissa, katsottakoon niitä vironnoksina tai alkuperäisinä, ei ole vielä kuin nimeksi olemassa Koidulan runouden varsinainen tunnepohja: isänmaalliset runot, paria poikkeusta lukuunottamatta, puuttuvat vielä täydellisesti. Yleensä ovat kokoelman runot sangen jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä sekä aiheiltaan että käsittelyltään, nykyaikaiselle lukijalle melkein mahdottomia nauttia, ja taiteelliselta arvoltaan hyvin kyseenalaisia. Yhdestä ainoasta runosta, joka muodostaa kuin sillan Emajõe Ööpikin hymneihin ja koko sävyltään suuresti eroaa muitten runojen enimmäkseen tasaisesti keinuvasta tahdista, tuntuu jo tuleva intomielinen, kiihkeä poljento. Sen nimi on "Kaugelt koju tulles" (Kaukaa kotiin palatessa).

    Eestimaa, Eestimaa!
    Kes mind võtnud üleskasvata,
    Eesti leib, mull üksi magus maitsed,
    Eesti piir, mind üksi kindlast kaitsed,
    Tänu Isalel et tereta
    Võin sind jälle, kallis isamaa!
    — — — — —

    Eestimaa, Eestimaa —
    Jälle nüüd su piiri nägin ma!
    Ja kui nuttes suud su mullal annan,
    Kõrgesse kätt taeva poole tõstan:
    Sinust ial enam lahku ma,
    Isamaa, mu püha Eestimaa!

("Eestimaa, Eestimaa, joka olet minut suureksi kasvattanut, — Eestin leipä, sinä yksin makealta maistut, — Eestin raja, sinä yksin varmasti varjelet, — kiitos luojan, että saan sinua jälleen tervehtiä, kallis isänmaa. — — —

Eestimaa, Eestimaa, — taas näin sinun rajasi! Ja kun itkien multaasi suutelen, kohotan käteni korkealle taivasta kohti: "Ikinä en enää sinusta eroa, isänmaa, pyhä Eestimaani!")

[Huvittavaa on isä Jannsenin tyylinäytteenä lukea hänen vuonna 1866 Eesti Postimiehessä Vaino-Lilled kokoelman johdosta kirjoittama suosituksensa. Kaikessa mauttomuudessaan se on hänelle erittäin luonteeomanen:

"Olemme lukeneet nämä 34 laulua enimmäkseen 2 kertaa järjestänsä läpitse, ja täytyy tunnustaa: ollappa nuorisomme käsissä enemmänkin senkaltaista luettavaa, kyllä silloin jäisivät Sobergin lokaiset runonpätkät suohon ja rapaan, missä niitten sija on. (M. Sohberg oli julkaissut vanhaan kansanrunon tyyliin muodosteltuja runoja). Vaino-Lilled kelpaisivat saksojenkin yrttitarhaan, sillä sieltä poimimme usein paljon huonompia. Totta kyllä, kelle Sobergin lokavesi on mieluisa, ei hänelle Vaino-Lilled kelpaa; heidän henkinen makunsa on pilalla, ja pitävät he haisevia kaloja makeampina, kuin hunajalla sekoitettua kastepisaraa kukanterässä. On luontokappaleita, jotka syövät selvää viljaa eivätkä salli vähäisintäkään rikkaa höyhenissään, on taas toisia, jotka aidantakaisten ympärillä riemuitsevat tai lantatunkiolla tonkivat ja sylkeä syövät. Vaino-Lilled sensijaan näyttävät tuovan ilmi, mitä hellä, herkkäsydäminen lapsi kauniissa kukkatarhassa rakkaan äitinsä kera haasteleepi, ihmetellessään taivaallisen Isän viisasta rakkautta… Kirjan hinta on 48 sivusta 8 kopeekkaa."]

Vasta Emajõe Ööpikissä, niin lyhyt aika kuin molempien runovihkojen välillä onkin, ja niin monet kuin tämänkin kokoelman runoista epäilemättä ovat käännöksiä tai muuten taiteellisesti arvottomia, kukoistaa Koidulan varsinainen runous. Pitkän piilo-ajan jälkeen puhkeaa hän yhtäkkiä aivan valmiina, saavuttaen heti korkeimman ennätyksensä.

[Tutkimusta Koidulan runojen alkuperästä vaikeuttaa etupäässä se seikka, ettei hän ole käyttänyt ensiluokkaisia esikuvia, vaan on tyytynyt mukailemaan ja kääntämään vähemmän tunnettuja runoilijoita. Parin Uhland- ja Heine-käännöksen rinnalla tapaa nimiä kuten Hoffmann v. Fallersleben, Groth, Waldbrühl j.n.e. Enimmäkseen näkyy Koidula kääntäneen saksan kielestä, mutta pari suomen kielestäkin suoritettua mukaelmaa on hänen runojensa joukossa: "Isamaa hiilgava pinnala paistab" (Yrjö-Koskinen: Honkain keskellä) ja "Mut seisab meeles alati" (Oksanen: Savolaisten laulu). Kaikkiaan on tähän asti onnistuttu toteamaan kahdenkymmenen runon alkuperä, niitten joukossa parin melkein kansanlauluksi muuttuneen runon, kuten "Meil aia ääres tänavast" (Kl. Groth: De Weg an unsen Tun hentlank) ja "Emasüda" (Mutterherz). Epäilemättä johtaisi jatkettu tutkimus, johon kuitenkaan runojen taiteellinen arvo enimmäkseen ei aiheuta, samoihin tuloksiin, lukuunottamatta isänmaallisia runoja.]

On lausuttu, ettei ehkä minkään kansan runous hehku niin palavaa vapauden kaipuuta, kuin Viron vanhempi laulurunous. Nämä sanat kohdistuvat ennen kaikkea Koidulaan, niin liioiteltuja kuin ne ehkä muuten ovatkin. Harva henkinen maaperä lienee kiitollisempi vapaudenpalvontaan pyhitetylle runoudelle, kuin Viron seitsemänsatavuotisen orjuuden muokkaama. Koidulan "neitsytlaulut", kuten niitä virolainen Kunder nimittää, ovat parhaimmissa säkeissään kokonaisen kansanheimon runoutta, ikäänkuin yhtyisivät niissä pitkien piinapäivien salaiset huokaukset, vuosisatoja väsymättä periytynyt vapauden odotus. Niissä etsii ilmaisuaan heimon henki, kauan sorrettu ja tallattu kansansielu, täysi-ikäisyyteen ja vapauteen pyrkivä. Ne eivät vaikuta puhtaasti persoonallisilta, yhden ainoan henkilön tunneväylältä. Päinvastoin, Koidula on vain kuin tuulikannel, jonka kautta virolaiset soinnut ja säveleet tulvivat.

Koidulan isänmaallisia runoja kantaa voimakas paatos, korostetun ajan, korostetun tunteen luonnollinen ilmaus, joka tosin aina ei ole täysin vapaa paisutetusta kaunopuheisuudesta ja sanahelinästä. Ne ovat kauas kantavia kuin herätyshuuto, jonka tuli kuulua yli koko Maarianmaan, siitä niitten paatos. Kuinka kaikki nämä iskusanat, joita olemme tottuneet pitämään tyhjänä paraatikoruna, koska olemme kuulleet niitä liian paljon, liian usein, silloin olivat uusia ja ihmeellisiä, kuten käsite, jonka ne ilmaisivat! Ei vielä mitään kaavamaisuutta, kaikki mehua ja mahlaa, kaikkea kannattamassa todellinen ja niin äsken valveutunut tunne.

Ne ovat todellisia hymnejä, suru- ja kiitosvirsiä, joissa orjuuden valitus ja vapautuksen riemu vaihtelee. Kauneimpia ja voimakkaimpia on "Mu isamaa, nad olid matnud". (Isänmaani, sinut oli haudattu).

Mu isamaa, nad olid matnud sind raske, musta kattega, ei muud su mulla pinnast tõusnud, kui verelilled õitsema, ja ahelas sa ennast väänsid ja orja ikkes ohkasid, ja vaikseks, vaiksemaks siis läksid, — siis une surma hingasid.

Kuussada aastat lendsid mööda, ei elu tähte annud sa, kui imelikult kõndis tasa üks muistne jutt veel üle maa, kuis enne prii su rahvas olnud, kord Kalevite vapper kond, ja kuda oma põhja pinnal kord Eesti rahvas pesitand.

Ja kus su pisar maha langes, säält laulud tôusid ülesse, ja taeva linnud rääksid, pilved, su valust teine teisele, ja tuuled kõnet vastu võtsid, neid kandsid põhja piirile, ja kivihoonest sisse tungsid nad ühe isa südame.

Üks sõna läbi ilma kõlas, et õnnes hõiskvad miljonid: "Ma tahan, et on prii mu rahvas." Ja orja-ikked langesid! Prii oma pinnalt jälle leiad nüüd Eesti rahva pesakest, ja õitsev Eestimaa, sa hüüad: "Auu Aleksandril igavest!"

(Isänmaani, sinut oli haudattu raskaan, mustan verhon alle, ei noussut mullastasi muuta kuin verikukkasten kukoistus; sinä vääntelihet kahleissasi ja huokasit orjan ikeen alla, kunnes yhä hiljaisemmaksi, hiljaisemmaksi kävit ja vihdoin unikuolemaan vaivuit.

Kuusisataa vuotta riensi ohitse, et elon merkkiä antanut, mutta ihmeellisenä ja hiljaa kulki yhä yli maan vanha tarina: kuinka muinoin oli vapaa ollut kansasi, kuinka uljas Kalevien heimo, kuinka Eestin kansa kerran oli omalla pohjallaan elänyt.

Ja mihin kyyneleesi vuosi, sieltä nousivat ilmoille laulut, ja taivaan linnut, pilvet kertoivat sinun tuskastasi toisillensa. Tuulet ottivat vastaan valituksen ja kantoivat sen pohjoiseen päin, kunnes se tunkeutui kivikartanoon erään isän sydämeen.

Kautta mailman kajahti sana, niin että miljoonat onnellisina riemuitsivat: "Tahdon, kansani olkoon vapaa!" ja orjan ies murtui. Nyt näet Eestin kansan kodin taas vapaana ja omalla pohjalla, ja kukoistava Eesti, sinä huudat: "Kunnia Aleksanterille ikuisesti!")

Sama aihe, vain toisen vertauskuvan muodossa, toistuu yhä. Koidula vertaa runossa Su priiust olid matnud (Vapautesi oli haudattu) isänmaansa vapautta ristiinnaulittuun, jonka hiukeeville huulille vain kirpeätä etikkaa tarjotaan, jonka hameesta heitetään arpaa, joka peitetään lujalla sinetillä lukittuun hautaan, kunnes aamun enkeli haudan avaa, ja kansan riemuitseva Hosianna vastaanottaa nuoren vapauden.

Vaat, elukoide tõuseb, su haua äärele üks ingel astub äkilt: "nüüd tõuse ülesse!" ja surma kivi veereb, koit särab, naeratab, — "noor priius, valges riides, maailm sind teretab!"

(Vaan katso, päivä koittaa! Sun hautas hämärään jo aamun enkel' astuu: "nyt elvy elämään!" Pois paasi kuolon vierii, soi kautta koittehen: "oi terve sulle, nuori vapaus valkoinen!")

Viron multa, yön hiljaisuus kertovat hänelle menneistä vapauden ja onnen päivistä, hän kysyy kukalta, miksi se kastettaan itkee, siksikö, että sekin on samaa kuullut. "Miks sa nutad, lillekene?" (Miksi itket, kukkanen?) julkaistu v. 1869 Eesti Postimiehen lisälehdessä.

    Miks sa nutad, lillekene,
    nupud täis sul pisaraid,
    kas sa rasket bingevalu,
    ellake, ka tunda said?

On sull Eestipind ka rääkind, vaikne öö sull teada annd, enne muistsest röömupõlvest, kadund õnnest pajatand?

(Miksi itket, kukka, miksi on umpusi kyyneleitä täynnä, saitko jo, armas, sinäkin tuntea ankaraa ahdistusta?

Onko sinullekin Eestin multa puhunut, hiljainen yö kertonut, muinaisesta riemun ajasta, kadonneesta onnesta?)

Hänen runonsa ovat toisinaan kuin palavia rakkaudentunnustuksia, kuten Sind surmani (Sua kuolemaani saakka).

Sua kuolemaani saakka ma kalliiks kiittelen, mun maani, maireheni, sa Eesti ehtoinen! Oi Eestin vainiot, virrat ja äidinkieleni! sua kuolinvuoteellakin ylistää mieleni.

Oi maa, sa lapsillesi min hellän hoivan suot, ravinnon annat, verhon, ja haudan levon luot. On suloisempi maata sylissäs, Maarjamaa, kuin mailla vierahilla ain' auvoss' asustaa.

Sanat saavat teräksisen kaiun, hänen tervehtiessään maansa nuorta toivoa, jonka "ohimot kuumoittavat työstä, silmissä selkeät päämäärät", muinaisen virolaisen voiman eloon herätessä. Mutta ehkä väkevimmän ilmaisunsa saa Koidulan isänmaallinen tunne runossa Eesti muld ja Eesti süda (Viron multa ja virolainen sydän), julkaistu 1867 Eesti Postimiehen lisälehdessä.

Süda, kuis sa ruttu tõused, kuumalt rinnas tuksuma, kui su nime suhu võtan, püha Eesti kodumaa! — — — — —

Oh, ei jõua iial õelda, maa, kuis täidad südame, sinu põue tahan heitä kord ka viimse unele, ema kombel kinni kata lapse tuksvat rinda sa, Eesti muld ja Eesti süda, — kes neid jõuaks lahuta!

(Sydän, kuinka yhtäkkiä alat kuumasti rinnassa sykkiä, kun sinun nimesi, pyhä virolainen kotimaani, huulilleni kohoo.

Ah, en saata koskaan sanoa, kuinka täytät sydämeni, maa; sinun povessasi tahdon kerran viimeiseen uneeni vaipua; peitä silloin emon lailla lapsesi sykkivä povi; Viron multa ja virolainen sydän, kuka taitaisi niitä eroittaa!)

Se on eräänlainen virolainen Jeanne d'Arc, puoliksi sankarillista amatsonia, puoliksi haltioitunutta vestaalia, alttarin papitar, miltä kansallisen kevätuhrin ensimäiset lieskat kohosivat. Turhaan hakee yksilöllisiä, intimiä sointuja, yksilöllistä elämäntuntoa, Koidulan varsinaiset rakkausrunot ovat hämmästyttävän sovinnaisia ja persoonattomia, mikäli eivät liene käännöksiä. Kaikki tunne, kaikki voima on keskittynyt isänmaallisiin runoihin.

Jos ottaa selaillakseen muitten Viron kansallisen kevään aikaisten runoilijain luomaa laulurunoutta, ei voi olla huomaamatta suurta yhtäläisyyttä aiheitten valinnassa. Koidula ei suinkaan ollut ainoa, joka runoili isänmaasta, sen ihanteellisesta kauneudesta, sen muistorikkaasta menneisyydestä, sen vapaudesta. Kaikki muutkin samanaikaiset runoilijat, M. Weske, C.R. Jakobson (Linnutaja), Ado Reinwald, Fr. Kuhlbars (Willi Andi) runoilivat samoista aiheista, samaan ihannoivaan, pateettiseen tyyliin. Koidula on vain, käyttääksemme Tainen sanoja, "korkein korsi kukkavihkossa", se, jossa ajan henki tapasi täydellisimmän ja taiteellisimman ilmauksensa.

Mieltäkiinnittävää on nähdä, minkälaisen vastaanoton Koidulan runous aikalaisten keskuudessa sai, minkälaisina sen säteet taittuivat takaisin senaikuisista sielullisista heijastuskuvastimista.

C.R. Jakobson kirjoittaa Eesti Postimees lehdessä vuonna 1867 Emajõe
Ööpikin johdosta:

"Virolaisia säveleitä, virolaisen sydämen syvyyksistä kuohuneita, täynnä väkevää laulunhenkeä! Jos sydän niitä lukiessa ei syki kovemmin, povi ei paisu nopeammin, niin ei tee se sitä ikinä! Todella, tuokoon tuleva aika, mitä tuokoon, kuuluisia runoja ja runoilijoita, Emajõe Ööpikin laulut tulevat aina helisemään niitten rinnalla ja elämään yhtä kauan kuin viron kielikin."

J. Kunder kirjoittaa Koidulan runoudesta: "Koidulan runot ovat aina herättäneet sydämissämme tunteen, ikäänkuin heräisimme unesta, ja ulkona on keväinen päivä." "Runoja lukiessa tuntee jokainen korkeamman hengen tuulahduksen, itse runonhenki puhui tästä naisesta kansalle", kirjoittaa myöhemmin K.A. Hermann.

Itse vanha Kreutzwald innostuu eräässä kirjeessä lausumaan: "Niin, hänen kätkyensä ääressä on Vanemuine laulanut ja sitä tuudittanut."

"Mu isamaa on minu arm" (Isänmaa on rakastettuni), näillä sanoilla on Koidula itse antanut avaimen silloiseen sielunelämäänsä. Taikka niinkuin hänen sanansa eräässä toisessa runossa kuuluvat: "Mu vaim ja süda, kõik mu meeled, on sinu püha nime täis!" (Henkeni ja sydämeni, kaikki aistini, ovat täynnä sinun pyhää nimeäsi!) Tässä kahdenkymmenenkolmen vuotiaan nuoren tytön kiihkomielisessä isänmaantunteessa purkautuu ensi kertaa hänen sielunsa suuri tunnevoima. Ensi kertaa löytää se esineen, olkoon kuinka käsitteellisen tahansa, joka tyydyttää sen rajatonta antautumistarvetta, sen juhlan ja haltioitumishalua. Koidulan mielikuvitukselliset ainekset, hänen sielunsa suuri taipumus unielämään, ovat aivan selviä jo tässä ensimäisessä palamiskulussa, joka hänessä tapahtuu. Iässä, jolloin heräävät aistit useimmiten ovat etualalla, nuoruuden terveen, fyysillisen aistillisuuden viettäessä ensimäistä voittojaan, on hänen tunne-elämänsä kokonaan käsitteellisyyteen suunnattu, ahdettu täyteen abstraktisia aatteita, joille hänen oman sielunsa palo antaa elämän hohteen: Kuinka paljon mielikuvituksen elävöittävää voimaa onkaan tarvittu, ennenkuin isänmaantunteesta on muodostunut melkein mystillisen rakkauden esine, jollaisena se Koidulan runoissa esiintyy! Joka tapauksessa, ensimäinen suuri mysteerio Koidulan sielussa on ollut hänen isänmaanrakkautensa.

Yhtä mysteerion kaltainen kuin Koidulan varhain herännyt isänmaanrakkaus, on hänen aikaisemman nuoruutensa toinen suuri sielullinen liike: hänen suhteensa vanhaan Kreutzwaldiin, virolaisen kansalliseepoksen, Kalevipoegin luojaan. Se on ikäänkuin välitöntä jatkoa Koidulan äsken puhjenneelle isänmaalliselle intomielelle, saman jumaloimis- ja antaumistarpeen ilmausta, mitä Koidulan hymnit ovat täynnä, — ja yhtä mielikuvituksellista. Koidulan sisäinen tuli palaa tässäkin haaveellisessa tunteessa omalla, varsinaiselle, todelliselle elämälle niin vieraalla liekillään.

Mutta ennen kuin lähestyy tätä virolaista idylliä, tätä kaunista ja harvinaista suhdetta kuudenkymmenenneljän vuotiaan vanhuksen ja häntä tasan neljäkymmentä vuotta nuoremman naisen välillä, täytyy olla selvä kuva siitä, kuinka poikkeuksellisissa oloissa Koidulan nuoruus kului. Ainoastaan siten selviää moni seikka, joka muuten ehkä tuntuisi liian uskomattomalta ja sielullisesti vaikeatajuiselta.

Suuri erehdys olisi kuvitella Koidulan ensimäisiä nuoruusvuosia huolettomiksi ja iloisiksi, tai niitten yleensä millään lailla muistuttaneen tavallisten nuorten tyttöjen elämää.

Koidulaa odotti Tartossa ankara työtaakka. J.W. Jannsen, ryhtyessään Tartossa uutta Eesti Postimees nimistä sanomalehteä julkaisemaan, ei viivytellyt tietysti heti kiinnittämästä toimitustyöhön nuoren tyttärensä jo Pärnussa ilmaantunutta kirjallista kykyä. Se oli aivan itsestään ymmärrettävää ja luultavasti Koidulan oman toivomuksen mukaista. Perheen toimeentulon vaikeudet näyttävät yhä olleen siksi suuret, ettei varsinaisten palkattujen apuvoimien käyttämistä voitu alussa ajatella. Ainoastaan tyttäret olivat täysikasvuisia, kaikki neljä poikaa sensijaan vielä kouluiässä. Vaikka Koidulan suorittama kotiopettajatartutkinto oli ollut "paras, mikä miesmuistiin oli suoritettu", ei hänellä nähtävästi ole ollut halua käydä baltilaisten varattomien nuorten tyttöjen siihen saakka ainoata tietä. Ansaita hänen sensijaan täytyi, ja niin on hän kaikesta päättäen aivan vapaaehtoisesti alistunut nuoruutensa raskaaseen työ-ikeeseen.

Sanomalehden julkaisemiseen ei silloisissa alkeellisissa oloissa käytetty läheskään niin monimutkaista ja laajaa koneistoa kuin nykyään, vaan työnjako oli monta vertaa yksinkertaisempi. Ei vallinnut vielä tehtaan, vaan kotiteollisuuden henki. Mitä suinkin mahdollista, tehtiin omin voimin, perheen omien kasvavain jäsenten avulla, vieraita palkollisia käyttämättä. Jotain patriarkkaalista on epäilemättä esimerkiksi Jannsenin perheen tiistaisin tapahtuvassa lehden taitossa, johon otti osaa koko talo. Sitä vietettiin kuin säännöllisesti palautuvia talkoita, ja äiti laittoi teetä ja voileipiä lehden taitossa puuhaavalle perheelleen. Yhtä kotoista oli kaikki muukin toimitus.

Suurin osa toimitustyötä, niin kirjallista kuin käytännöllistä, oli Koidulan harteilla. Saadakseen jonkinlaista käsitystä tämän "työ-orjuuden" laadusta, kuten Koidulan ystävä, berliiniläinen akateemikko W. Schott sitä nimittää, voi poimia otteita hänen tämänaikuisista kirjeistään, niin hyvällä huumorilla kuin hän höystääkin yhä kertautuvia valituksiaan.

Hän ei ollut ainoastaan lehden toimitussihteeri, ei ainoastaan sen kirjallisen osaston toimittaja, vaan samalla lehden kirjanpitäjä, korjauslukija, lähettäjä; niin, puuttui vain, että hän itse olisi saanut sen latoakin! Koko joukko käytännöllisiä, aivan koneellisia toimia, joita ei nykyään enää kenenkään päähän pälkähtäisi lehden toimittajalta vaatia, kuten osotteiden käsinkirjoittaminen, oli Koidulan tehtävänä.

Hän kirjoittaa: "Hiljainen värinä kulkee läpitseni, kun tulevia viikkoja ja kuukausia ajattelen! Nyt täytyy jokaisen Postimiehen kappaleen olla eri ristisiteessä ja omalla osoitteella varustettu, — 2000-2500 lehteä ja osoitetta, jotka täytyy kirjoittaa. Aamusta iltaan olen viime kuukausina istunut isää auttamassa; eivätkö meidänaikuiset viisaat päät voisi keksiä hengetöntä kirjoituskonetta?"

"En ole saanut pysähtyä, en levähtääkään, — minun on täytynyt tehdä työtä kuin rengin auran kurjessa, tai oikeammin hevosen auran edessä: leipähuolet kuolettavat kaikki herkemmät ajatukset aivoista. — lehtemme toimituksesta olisi kokonaiselle konttorille kylliksi. Kun yhdenkään viikon saisi mielin määrin levätä, että kiusallinen rintasärky katoaisi."

"— Jo pari viikkoa ei maistu minulle yön uni eikä ruoka tai juoma, istuessani Postimiehen toimituspöydän takana aamusin kello kuudesta alkaen usein keskiyöhön saakka."

Tämä kaikki on aivan sananmukaisesti otettava; eräs silloinen Jannsenin perheen täysihoitolainen muistelee nähneensä Koidulan vain aterioiden aikana, jolloin hän ullakkohuoneestaan ilmestyi alakertaan, puettuna väljään työmekkoon, mennäkseen heti takaisin työhönsä. Itse kertoo Koidula kerrankin kuuden viikon kuluessa käyneensä vain kolmasti kaupungilla.

Melkein heti Tarttoon muutettua kävi Jannsenin oikea käsi luuvalon takia aivan käyttökelvottomaksi, ja Koidula saa siitä lähtien olla hänelle ja lehdelle kaikki kaikessa, sanan varsinaisessa merkityksessä isänsä oikea käsi.

"Olen isäni vanhin lapsi ja ainoa apulainen hänen työssään… Enemmän kuin kuusi vuotta (kirjoitettu vuonna 1867) olen jo hänen kirjurinsa, suurin osa hänen kirjoituksiaan kulkee minun käteni kautta, sillä isäraukkani oikea käsi on kovin jäykkä ja jäykistyy yhä päivä päivältä, — hän ei jaksa tunnissa edes täyttä sivua paperille panna. — Minä, vanhin, olen kasvanut isäni hengessä ja hänen kirjoituspöytänsä takana… ja jään paikalleni, niinkauan kuin hänen kalliit vanhat silmänsä ovat avoinna… Keneltä hän voisikaan iloisempaa apua odottaa kuin omalta lapseltaan!"

Näkyvimmin on tietysti tästä varhaisesta, liiallisesta työstä ja liikunnon puutteesta kärsinyt Koidulan ruumiillinen terveys, joka jo alun pitäen oli heikko. Hänen tuskallinen, elinaikuinen luuvalonsa ja nivelsärkynsä, joka aluksi asettui varsinkin oikeaan käsivarteen, — kuten isänkin! — on saanut alkunsa yhtämittaisesta, liiallisesta kirjoitustyöstä. Aika-ajoin kieltää lääkäri häneltä kaiken kynänkäytön viikkomääriksi. Ja niin raskas on hänen jokapäiväinen työnsä, että pakollinen sairausaikakin tuntuu virkistykseltä ja vaihtelulta.

"Minun täytyy toisinaan levähtää pitkäveteisistä liiketoimista, niin että olen onnellinen, kun joskus käsketään olemaan sairaana."

Etupäässä on tämä aikainen ja Koidulan voimille varmaankin ylenpalttinen liikarasitus ja yksipuolinen henkinen työ kuitenkin vaikuttanut hänen sielulliseen kehitykseensä. Mieltäkiinnittävää on ensiksikin uhraava nöyryys, millä Koidula ilman muuta, vastaanpanematta, alistuu perheen toimeentulon takia, isänsä takia hengettömäksi työkoneeksi. Hän rukoilee itselleen "rauhallista sydäntä", koska jokainen avioliiton mahdollisuus merkitsisi perheen aineellista häviötä. Aivan samaan aikaan kuin hänen runolahjansa, hänen haltioitumiskykynsä, näyttäytyy hänessä muuan toinen ominaisuus, yhtä kohtalokas, yhtä syvälle hänen elimistönsä pohjakerroksiin juurtunut, yhtä määräävä hänen koko elämäänsä nähden, — hänen passiivinen suhteensa elämään. Hänessä kehittyy näinä aikoina, näin varhain siis, eräänlainen voimakas, alistuva ja suuressa määrin passiivinen velvollisuudentunto, joka sitten kestää kautta koko hänen elämänsä eikä ole missään yhteydessä ulkonaisen toimeliaisuuden kanssa. "On olemassa totinen jumalatar, jonka tummat, ankarat silmät sentään voivat niin hilpeinä katsella: Velvollisuus. Nämä silmät, — ne katsovat minua jo jonkun aikaa niin ylen vakavina", hän kirjoittaa. Huomattavaa on, kuinka vierekkäin, kuinka rinnan haltioitumiskyky ja passiivisuus kulkevat Koidulan elämässä, näennäisesti usein ristiriidassa keskenään. On kuin olisi Koidulan kohtalo pitkin elämäänsä aina ollut joutua itseään voimakkaamman, etupäässä käytännöllisemmän tahdon ohjattavaksi, — ja käytettäväksi. Kaikesta itsenäisyydestään, kaikesta tunnekyllyydestään huolimatta, on Koidulan sielu ollut avuton kuin alaikäisen lapsen, epävarma aina silloin, kuin elämä sitä lähestyi, luja ainoastaan velvollisuudentunnossa, itsensäuhrauksessa ja kärsimyksessä.

Mutta paitsi sitä eroitti kirjallinen työ Koidulan kokonaan muista ikäisistään, heidän huveistaan ja harrastuksistaan, sitoi hänet, esti hänen elämäänsä muodostumasta muitten nuorten elämän kaltaiseksi. Sama poikkeuksellisuus, joka oli saattanut hänet sairaalloisten taipumustensa takia kasvinaikanaan tuntemaan itsensä ikäisilleen vieraaksi, eristi hänet nytkin erikoisasemaan. Hän oli, kirjallista työtä tekevänä naisena, täysin poikkeuksellinen ilmiö baltilaisten kanssasisartensa joukossa, joitten ylin ihanne oli kolmella K:lla lausuttu, — "Kinder, Kirche, Küche",— oli muitten silmissä armotta "die Lydia, das tolle Frauenzimmer!" (Lydia, tuo hupsu naikkonen!)

Mutta hänen ulkonaisen elämänsä täten kuluessa kirjoituspöydän takana, suurimmaksi osaksi ylen koneellisessa työssä, pääsi hänen unielämänsä sitä rehevämmin kukoistamaan. Juuri työn koneellisuus, aamusta iltaan kertautuva yksitoikkoisuus, joka ei suonut tilaa minkäänlaiselle mielikuvitukselliselle liikunnolle, vaati vastapainokseen sitäkin haaveellisemman ja rikkaamman sisäisen elämän.

On hyvin kuvaavaa Koidulalle, että kaikkein korkein ja hedelmällisin suhde, minkä hän eläessään on toiseen ihmiseen solminut, ainoa suhde, joka todella oli hänen arvoisensa, jossa hän tapasi täysin vertaisensa, niin, mestarinsakin, on melkein yksinomaan ollut kirjevaihtoa, yksinomaan henkistä laatua, suhdetta kahden toisistaan kaukana asuvan, iän, paikan ja elämänkohtalon eroittaman ihmisen välillä.

Koko meidän inhimillinen kielenkäyttömme ei ole muuta kuin alituista sovittelemista Prokrusteen vuoteeseen, jossa sitten tarpeen mukaan venytämme tai typistämme, saadaksemme elävät ilmiöt kuolleitten sanojemme mukaisiksi. Alituisesti koetamme sanojen kahleilla vangita jotain elävää ja vangitsematonta. Sanat ovat meillä ikäänkuin kemiallisesti puhtaina edessä: tuossa rakkaus, tuossa ystävyys, tuossa viha, tuossa välinpitämättömyys. Verhoamme ystävyyden nimellä montakin miehen ja naisen välistä suhdetta, joissa eroottinen lisäys on selvästi tuntuva. Ranskan kieli, joka on niin kekseliäs tunnevivahduksien nimittämisessä, on luonut nimityksen "amitié amoureuse" — rakastunut ystävyys. Ja kuitenkin, voimme keksiä sata nimeä eri vivahduksia varten, — sadasyhdes jää sentään ilman. Sielullisessa elämässä vallitsee sama laki kuin muualla elimellisessä elämässä: hyppäyksiä ei ole, kaikki käy hitaitten ylimenojen ja vivahdusten kautta, — asteita on yhtä lukemattomia, kuin väreillä eri tuntuja. Rakkauden ja ystävyyden välillä on pitkä tunneasteikko, ja kuitenkin on kielessämme vain näitten tunteitten eri päätepisteillä nimensä. Olisi epäilemättä erehdys ryhtyä erittelemään Koidulan ja Kreutzwaldin suhdetta, sellaisena kuin se heidän sadassa kirjeessään esiintyy, kaava kädessä. Hartaus jokaisen uuden elämänilmaisun vivahduksen, jokaisen uuden inhimillisen todistuskappaleen edessä, on ainoa oikea edellytys niitten ymmärtämiseen. Monien kohtalo-draamojen ja murhenäytelmäin joukossa, joiksi inhimilliset suhteet usein muodostuvat, on Koidulan suhteella Kreutzwaldiin, huolimatta kaikista myöhemmistä sorasoinnuista, kuitenkin sijansa idyllinä, ihanteellisen ajan ihanteellisena suhteena, yllään kansallisen romantiikan aamukajastus.

Ei voi Koidulan vastaiseen kehitykseen nähden koskaan kyllin korkealle arvostella sitä sattumaa, joka hänet juuri nousevana, vaikutusherkimpänä kautenaan vei Kreutzwaldin arvostelevan älyn ja harvoille valituille, mutta sitä lämpimämmin sykkivän sydämen johdettavaksi. Parempaa kasvattajaa, syvempää ymmärtämystä ei Koidula silloisessa Virossa olisi voinut saada.

Viron sivistyshistorialla on tähän asti tuskin toista nimeä tarjottavana, joka niin täydellä syyllä vetäisi puoleensa sekä kirjallisen että inhimillisen mielenkiinnon, kuin Friedrich Reinhold Kreutzwald, Viron Lönnrot. Tuntuvasti edellä oman aikansa kun oli, ulottuvat hänen laajanäköisyydessään vapaamielisen, jalostuneen persoonallisuutensa perusviivat nykypäiviin saakka. Koidulan häneen tutustuessa oli Kreutzwald jo ennättänyt elämänsä iltaan. Huolimatta kaikesta tunnustuksesta, mikä oli tullut vuonna 1862 ilmestyneen Kalevipoegin osaksi, ei Kreutzwald lähimainkaan nauttinut samaa kansansuosiota kuin isä Jannsen, jonka kanssa hänellä muuten alati oli kaunaa. Hänen luonteensa oli aivan liian eristynyt ja ylimyksellinen, tullakseen toimeen ihmisten kanssa, hänen henkensä liian sarkastinen, liiaksi ajastaan eroava. Kasvanut kun oli vuosisadan vaihteessa Baltiaan uloittuneessa valistusajan hengessä, — hän oli syntynyt orjan poikana 1803, — säilytti hän elämänsä loppuun saakka leppymättömän vihansa kaikkia ennakkoluuloja ja dogmeja vastaan, kohdistaen sen usein varsinkin pappissäätyyn, jonka "mustatakkeja" hän ei herkeä asettamasta nuoliensa maalitauluksi. Hänen suoruutensa on joskus jyrkkää, mutta ei koskaan pikkumaista. Laaja humaanisuus, vääjäämätön totuuden rakkaus, vastenmielisyys kaikkea ulkonaista loistoa vastaan, yhtyy hänessä tarvittaessa iskevään ivaan ja synnynnäiseen ihmisepäilyyn.

Elämä ja oma luonne olivat hänet jo aikoja yksinäistyttäneet. Pienen, uneliaan Võrun kaupungin hengettömässä ympäristössä hän elää työnrasittamaa elämää, sisäisesti erakkona, laajaa lääkäritointaan harjoittaen. Sairashuone, alituiset ajomatkat kaikenlaisella säällä ja sairaskäynnit kaupungilla täyttävät hänen elämänsä aamusta iltaan. Voimme kuvitella häntä kivulloisena vanhuksena, joka pitkästä elämästään suurimpana viisautena on omistanut tyytymyksen hyveen, pohjaltaan katkerana ja yksinäisyydestään kärsivänä, mutta liian ylpeänä sitä tunnustaakseen. Milloin aikaa kävelyihin riittää, suuntautuvat askeleet Võrun hiljaiselle hautuumaalle; yksilöllisen elämän lopputilit ovat aikoja sitten tehdyt. Ei aikalaisten ylistys eikä väärinymmärrys jaksa enää järkyttää pettymysten karkaisemaa sydäntä. Kreutzwaldin kuva näyttää korkeaotsaiset, rauhalliset ajattelijan kasvot, herkkäpiirteisen suun, sisäänpäinkääntyneen, yhdellä kertaa terävän ja aran katseen, laihat, sileäksi ajellut posket, rinnalle vajonneen leuan. Pään ja olkapäitten asento on kumara ja väsynyt.

Tähän tasaisesti päämääräänsä kohti vierivään elämään tunkeutuu
Koidulan säteilevä, nuori olemus.

Syynä heidän kirjevaihtonsa alkuun oli väärinkäsitys ja loukkaantuminen. Kreutzwald, Jannsenin vanha vastustaja, joka aina tilaisuuden sattuessa hämmästeli milloin Jannsenin leppyisää suhdetta papistoon, milloin hänen vanhoillista kantaansa kieliuudistuskysymyksessä, — Jannsenin taas pilkatessa Kreutzwaldin muka jonninjoutavaa kansanrunouden harrastusta, — ulotutti vihdoin ivanuolensa vastustajansa tyttäreenkin.

"Kreutzwaldin ja Jannsenin suhde oli alusta alkaen vihamielinen. Kreutzwald pistelee yhtämittaa Jannsenia. Kumpikin oli niin toisistaan eroava luonteeltaan, ettei minkäänlaista sopusointua voinut syntyä. Kreutzwald,— täynnä sappea, pilkallinen, repostelija, Jannsen, — auringonlapsi, elämäniloinen, leikkisä humoristi. Kreutzwald jo hautaan vajoovan ratsionalismin edustaja, jonka mielestä sen mukana valo ja totuus samoin hautautuivat, Jannsen voittoisan pietismin ja uuden oikeaoppisuuden käsityskannan lämmin puolustaja. Kreutzwald syvällisesti sivistynyt, uudenajan ihminen, tieteen ystävä ja tuttava, Jannsen hiukan hiottu, vaillinaisen alkeiskoulun perustuksen saanut itseoppinut. — Lyhyesti: Kreutzwald — lääketieteen tohtori, — Jannsen — kanttori."]

Julkaisemassaan kalenterissa pilkkaa Kreutzwald naisia, jotka luopuvat neulasta ja sukkapuikoista, ja varoittaa nuoria miehiä moisista "kirjaneideistä" ja "paperinäädistä".

Tämän johdosta kirjoittaa Koidula Kreutzwaldille ensimäisen kirjeensä. Oikeutettu närkästys taistelee esille puhkeavan, ikäänkuin kauan patoutuneen kiintymyksen kanssa, kunnes haaveellinen, nöyrä ihailu saa voiton. Koidula kertoo kauan taistelleensa, ennenkuin arkuudestaan pääsi, — hän, joka "isänsä lapsena ja monessa muussakin suhteessa" tiesi olevansa Kreutzwaldille vastenmielinen. "Kunnioitettu herra, oletteko eläissänne saanut kokea, miten tuskallista on nähdä toisen tuomitsevan, tekojenne pohjan ja oikeutuksen jäädessä tuomarille hämäriksi? Ah, se on katkeraa kestää, sitä katkerampaa, mitä korkeamman kunniasijan sitä ennen olitte tuomarille sydämessänne rakentanut." Kirjallisen työnsä puolustukseksi kertoo Koidula kotioloistaan ja antautuu lopulta täydellisesti Kreutzwaldin armoille, pyytäen häneltä neuvoa, jatkaako runoilemista vai eikö. "Nyt sitävastoin, kun tulen luoksenne opinhaluisena lapsena, rukoillen Teitä: langettakaa tuomio, oikea tuomio, nyt Kalevipoegin runoilija, nyt kansamme laulu-isä, nyt unohtakaa, kuka anoja on, mikä Teitä ja häntä on eroittanut ja yhä eroittaa, nyt auttakaa epäilevää ihmisparkaa sovintoon ja rauhaan itsensä ja mailman kanssa. Sanokaa, mitä minun tulee tehdä, ja jos Te neuvotte: jätä, mihin Sinulla ei ole kykyä, silloin tahdon uskollisin sydämin koettaa haudata menneiden aikojen helmaan kaiken laulunlaadinnan, kuolettaa sydämessäni kaiken laulunpakon. Tahdon silloin koettaa hankkia muuta työtä, joka sydämeni vaimentaisi, ja panisi unohtamaan, ettei ihminen ole luotu mailmaan vain syödäkseen ja juodakseen."

Koidulan ensi kirjeeseen vastaa Kreutzwald yhtä luonteenomaisella, jonka isällisen sävyn alta jo voi kuulla heräävän mielenkiinnon ensi tykytyksen. Sen mottona on vanhan laulun säe: "Vertraue dem warmen Sonnenstrahl, Er löst vom Nebel Berg und Thal!" (Luota päivän lämpimään säteeseen, se vapauttaa usvasta vuoret ja laaksot.) Kreutzwaldin laajan, kaiken ymmärtämykseen pyrkivän, usein niin hämmästyttävän nykyaikaisen persoonallisuuden ääriviivat ovat kirjeessä haahmoitellut. "Sydämeni on Jumala luonut kaikin tavoin avaratilaiseksi, niin että kaikki edistykseen pyrkivät harrastukset siinä riittävän sijansa saisivat." "Olen suurimman osan elinaikaani käyttänyt yksinomaan siihen, että oppisin luontoa ja kaikkea luotua niin perinpohjaisesti tuntemaan, kuin nykyinen tiedonkehitys sallii." Koidulan ylistykset hän torjuu järkähtämättä takaisin: "En ole mikään kansan laulu-isä, kuuluisa Virulaulik, (Kreutzwaldin runoilijanimi), vaan heikko, erehtyvä ihmisolento."

Täten alkaa kirjevaihto, joka nyt herkeämättä jatkuu. Koidulan kirjeet ovat alussa usein lyyrillisiä tunnepurkauksia, joista puhuu mitä nöyrin ja ihannoivin ihailu. Vuosien kuluttua Koidula itse tunnustaa Kreutzwaldille, mitenkä hän alussa vapisevin käsin avasi Võrusta tulleet kirjeet "siniseinäisessä" huoneessaan. "Povessani on paikka, mistä Virulaulikin nimi ei häviä, ennenkuin sydämen sykintä päättyy, ja kaksi kättä rinnalle ristitään." "Te, te, herra, voitte minusta ja minulle tehdä, mitä haluatte, ja mitä mahdollisena pidätte, olen kuin vaha käsissänne." "Tuhansille ei ole suotu samaa onnea kuin minulle, ammentaa opetusta kaikkein kauniimmasta lähteestä, kaikkein virkistävimmällä vedellä henkeään juottaa." Ja toisessa kirjeessä: "En vielä tänä päivänäkään ymmärrä yhtä seikkaa: kuinka olen niin pitkät ajat ilman Teidän kunnioitetun kätenne johdatusta jaksanut elämääni elää. Kiitollisuuden kyyneleet kostuttavat kirjeenne rivejä, haluaisin heittäytyä kirjoituspöytänne eteen."

Se on mestarinsa jalkojen juuressa istuvan opetuslapsen puhetta. Jos siinä on erotiikkaa, niin on se kehitysiässä olevan lapsen epämääräistä, aistillisuudesta vapaata tunnetta, joka niin mielellään syttyy suitsutukseksi jonkun kuuluisuuden jalustalle. Huomattavaa on, ettei Koidula tähän saakka vielä koskaan ollut nähnyt Kreutzwaldia, paitsi kuvissa. Mutta hänen sielunsa tarvitsi haltioitumista, antaumusta, sentähden tuli vanhasta Kreutzwaldista, neljänkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta, hänen unielämänsä ihanne. Koidulan kirjeistä Kreutzwaldille voi nähdä, millaiseen rakkauteen hän olisi ollut mahdollinen, millaisia hurmion ja kaikkivaltaisen tunteen kerrostumia häneen kätkeytyi.

Kreutzwald on alussa maltillinen ja varova, ikäänkuin ei jaksaisi uskoa elämänsä yhtäkkistä ja tuiki odottamatonta rikastumista. Mutta turhaan hän ottaa avuksi järkensä ja itseivansa: Koidulan hänen ympärilleen sytyttämä lapsellisen ihailun leimu on niin valtava ja joka kirjeessä uudistuva, että kovemmankin kuin Virulaulikin pohjalta niin tunneherkän sydämen olisi täytynyt sulaa. Mahdollisimman kauan hän koettaa pitää kiinni isällisestä sävystä. Hän ottaa Koidulan runovihkosen Emajõe Ööpikin isällisiin käsiinsä, armotta sitä seuloen, niin että kieliopilliset virheet lentävät kuin tuulessa akanat. Hänen ihmisepäilyyn tottunut luonteensa yrittää yhä luotaan torjua ja epäillä. "Epäilys on luontainen tautini, jonka suhteen kaikki lääkkeet ovat voimattomat." "Sydämessäni asustaa niin runsaasti kerjäläisylpeyttä, että mieluummin kuolen rakkauden nälkään, kuin lähden kerjäämään toisten oville almua". "Joka on elämässä jo niin paljon kadottanut kuin minä, sille ei yksi sydän enemmän tai vähemmän mitään merkitse." Mutta mikään ei auta. Kirjevaihto muuttuu hänelle välttämättömyydeksi, ainoaksi virkistykseksi ylen rasittavan ja tyydytystä tuottamattoman perheellisen elämän lomassa. Hän, joka koko nuoruutensa ja miehuutensa parhaat päivät on saanut viettää sisäisen ymmärtämyksen puutteessa, vain luonnosta tyydytystä hakien, tuntee nyt yhtäkkiä itsensä ymmärretyksi. Muun mailman moite ja ylistys ovat hänelle vielä yhdentekevämpiä kuin ennen: "yksi sydän on minut ymmärtänyt". Koidula on hänelle korkein ihanne, hänen elämänsä myöhään löydetty, aina etsitty Runotar. Hän toivoo Koidulasta jatkajaa omalle työlleen: "En toivo vähempää, kuin että voisin Teistä aikain kuluessa laulajan kasvattaa, jonka kanteleen kielet helisisivät Viron kansan kunniaksi ja kaunistukseksi, kun minun silmäni jo ammoin mullan alla lepäävät." Vihdoin viimein hän luopuu varovaisuudestaan. "Miksi pitäisi meidän yhä edelleenkin taivaan tahtoa vastaan kapinoiden ja sydämen vuolle sulkuja laatien toisin puhua, kuin tunne vaatii." Ja hän päättää lähteä Tarttoon.

On suhteita, niin arkoja, niin epätavallisia, etteivät ne kestä harkintaa. Se on niille tappavaa myrkkyä. Ne viihtyvät vain etäisyydessä ja kuolevat läheisyydessä. Ne ovat tuomitut kuolemaan, niin pian kuin ne, kuten kreikkalaisen tarun Narkissos, näkevät itsensä, niinpian kuin niille annetaan nimi.

Koidulan ja Kreutzwaldin suhteessa muodostaa kirjevaihdon ensi jakso onnellisen ja itsetiedottoman ajan. Ei mikään häiritse molemminpuolin niin vastustamattomalla voimalla kasvavaa kiintymystä, eivät edes he itse. Syrjäiset, vihamieliset voimat ovat vielä kaukana, ja kaikkein vaarallisin vihollinen, heidän oman sydämensä harkinta, vielä monien lukkojen takana.

Hän astuu vanhan vastustajansa Jannsenin kynnyksen yli, tällä kertaa sula sovinto mielessä. Suurempia vastakohtia ei suinkaan voisi kuvitella kuin lihavahko, pyöreämuotoinen Jannsen, vinosta suustaan toisen verevän sukkeluuden toisensa jälestä sinkoava, puhelias ja vilkas, samalla läpeensä rauhan mies, — ja laiha, kumara, ohuttukkainen, vaikka ei kaljupäinen Kreutzwald, harvapuheinen ja ulkonaisesti tyyni, mutta sisäisesti intohimoinen ja kiivas, sanoissaan jyrkkä, ivassaan häikäilemätön. Tiigikadun kodikkaassa talossa tehtiin tänä pääsiäisenä julkinen sovinto Viron kahden silloisen merkkimiehen välillä, sovinto, josta todellisuudessa tuli vain lyhyt aselepo.

Muuta emme oikeastaan tiedä Kreutzwaldin Tarton matkasta. Kun kirjevaihto taas alkaa, on se näennäisesti aivan sama sävyltään. Koidulan sairas käsi estää häntä tosin ensi viikkoina vastaamasta Kreutzwaldin jo levottomiin kirjeisiin, mutta pian hän selittää pakollisen vaitiolonsa, kirjeet kulkevat taas säännöllisesti Tarton ja Võrun väliä, ja kaikki on taas kunnossa. Ja kuitenkin on kummankin kirjeitten äänilaji toinen kuin ennen.

Luonto ei ollut suonut Kreutzwaldille mitään erikoisia ulkonaisia etuja, ei voittavaa ulkomuotoa, ei valloittavaa esiintymistapaa. Ulkonaisesti hän oli sitä, mitä todella oli, työssä kulunut, kivulloinen, kuudenkymmenenviiden vuotias mies. Vaikka Koidulan ihailu olisi ollut kuinka palava tahansa, täytyi hänen kuitenkin vaistomaisesti tuntea juopa, jonka hänen oma nuoruutensa muodosti heidän välilleen. Minkätähden muuten hiipisivät jo Koidulan ensimäiseen vastauskirjeeseen myöhemmin niihin täydellisesti vakiintuvat "toinen isäni", "isällinen ystäväni", "mon père" ja niin edespäin? Miksi harvenee runollinen puhuttelusana Virulaulik? Tulevatko nuo nimitykset itsestään, luonnollisesti Koidulan kynästä, vai onko hänellä syytä huomauttaa Kreutzwaldia heidän suhteensa todellisesta laadusta? Kumpikin olettamus on Kreutzwaldille yhtä epäsuotuisa.

Kreutzwaldinkin kirjeissä on toinen pohjasävy. Mutta Koidulan kirjeitten suurempaa asiallisuutta ja tyyneyttä vastaa Kreutzwaldin kirjeissä yhä peittelemättömämpi rakkauden ilmaisu. "Te olette ainoa, joka minut todella on tuntenut ja ymmärtänyt. Siihen luottaen toivon, rakas Lydia, että nykyisistä säikeistä vähitellen punomme ystävyyden siteen, joka kestää yhtä kauan kuin henkikin meissä." "Sukulaissielut rakastavat toisiaan. Niille ei ole etäisyyttä olemassa, vaikka viipyisi toinen etelässä, toinen pohjoisessa. Teidän ystävyytenne ei jaksaisi koskaan janoani sammuttaa. Voisin päivä- ja viikkokausia olla seurassanne, ja kuitenkin pelkään, ettei kaipauksen jano erottua vaimentuisi." "Pysykäämme sentähden hengensiteissä lähekkäin, kunnes kylmän lumen alla viimeinenkin lämpö elämämme hetteistä jäähtyy, ja kaikki jääksi kangistuu, mikä elämälle ihmisoikeuden antaa, ja miksi taivaan taatto meidät yli luontokappaleitten korotti."

Pikainen, odottamaton käänne, jota kumpainenkaan ei suinkaan ollut aavistanut, oli tehdä lopun heidän suhteestaan. Koidula oli pyytänyt kesällä käydä Võrussa Kreutzwaldin luona ja valmistautuu matkaan kuin toivioretkelle. Hän matkustaa Võruun senaikuisella hitaalla kievarikyydillä, onnellisena odotuksessaan, palatakseen kahden viikon kuluttua syvästi loukattuna ja häväistynä.

Täydellistä selitystä Võrussa tapahtuneesta murhenäytelmästä, kuten Kreutzwald sitä nimittää, eivät kummankaan kirjeet anna. On vain viittauksia, puolia sanoja, hienotunteisuus asiaan sekaantuneita, läheisiä henkilöitä kohtaan pakoittaa kummankin vaikenemaan.

Viittaukset ovat kuitenkin kyllin selviä, että edes likimaille voimme aavistaa asian kulun. Kreutzwaldin puoliso on pannut Võrussa toimeen suuren mustasukkaisuuden kohtauksen, syyttänyt Koidulaa vehkeilystä miehensä kanssa ja kovin sanoin käskenyt hänen kiireimmiten lähteä pois. Paitsi sitä kirjoitti rouva Kreutzwald Tartossa asuvalle vävylleen ja tyttärelleen loukkaavan, Koidulaa tuiki nöyryyttävän kirjeen, jonka johdosta vävy itse ilmestyi Jannsenin luo, vaatien kirjevaihdon lopettamista. Kirjeitten anastamisia ja tahallisia avaamisia ynnä muita hämäriä seikkoja liittyy vielä tähän valitettavaan välikohtaukseen.

Jannsen, arka kun oli tyttärensä maineesta, näki hyväksi isällisellä mahtisanalla katkaista kirjevaihdon, ja Koidula totteli kieltoa kolmeneljännes vuotta.

Idylli on särjetty. Kauniin ja harvinaisen suhteen itsetiedottomuus on poissa, sen elinehtoa loukattu. Koidulan herkkään, melkein pyhään ihailuun, joka oli kuin alituista uhria rakastetun runoilijan kunniaksi, tarttuu pikkuporvarillisuus koko realistisen käsityksensä karkeudella. "Jossakin sielussani on paikka, mihin työntäyttämien päivien melu ja puuha ei uloitu, sinne pakenen, kun Virulaulikin kera puhelen." Tämä hiljainen pyhäkkö raiskataan Koidulalta. Vedotaan naisen kaikkein arimpaan kohtaan, hänen naiselliseen ylpeyteensä, tehdään hänet naurettavaksi itsensä edessä ja väkisin näkeväksi. "Sellaista mielenraakuutta en olisi kaikista vaikeista kokemuksistani huolimatta kuitenkaan koskaan odottanut", sanoo Kreutzwald Tarttoon tulleesta kirjeestä. Koidula ei ollut edes itse tehnyt itselleen selkoa tunteensa laadusta, nyt täytyi hänen kuulla sitä syytettävän kaikkein loukkaavimmilla nimityksillä. Sensijaan että Kreutzwald tähän saakka on ollut hänelle jonkinlainen puolittain tarumainen olento, toinen Vanemuine, on hän nyt yhtäkkiä vanha, nainut mies, jonka verkkoihinsa pyytämisestä häntä syytetään!

Kreutzwaldinkin teki katastrofi näkeväksi. On säilynyt joukko kirjeitä, joissa tietoiseksi kehittynyt rakkaus ja epätoivo tapaavat välittömän ilmaisunsa. "Nimittäkää sitä raivoudeksi, hulluudeksi, mielettömyydeksi, en voi Teistä erota! Teidän ei onnistu kuitenkaan vieraantua minusta, olen Teitä aina vastaisuudessakin ihanteenani jumaloiva. Mitä poika aavisti, nuorukainen unelmoi, ja mies mielikuvituksensa voimalla naisellisesta olennosta kuvitteli, on Teidän tuttavuutenne kautta minulle täydeksi totuudeksi selvinnyt." Saman vuoden syyskuussa Kreutzwald kirjoittaa:

"Nyt on kai kyllin aikaa jo ehtinyt kulua, niin että kipeimmät haavat ovat parantuneet, ja pitkällisin pahamieli vaimentunut, ja minä voin toivoa tämänpäiväiselle teolleni Teidän silmissänne edes senverran anteeksi-antoa, ettette pane pahaksi, kun taas uskallan kirjeellisesti eteenne ilmestyä. Taistelua ei ole minulta puuttunut, päinvastoin, mitä inhimillisissä voimissa on, sen olen tehnyt ja koettanut. — — Että kirjevaihtomme tästälähtein olisi ulkokohtainen, s.o. sisällyksetön, sitä vaatimusta en jaksa täyttää, niinkauan kuin veri vielä sydämessäni liikkuu, mutta yhtä vähän saakoot sanani ja tekoni Teidän onneanne ja rauhaanne häiritä! — — — Sanokaa itse, rakas Lydia, kuinka taisittekaan koskaan syyttää minua moisesta hourailusta, ikäänkuin voisi minun rajaton ihailuni Teitä kohtaan, joka kuolinhetkeeni saakka on pysyvä muuttumattomana, vaihtua senkaltaiseksi rakkaudeksi, kuin mikä nuorukaisen ja neiden välillä herää? — — Vaikka seisoisinkin paraikaa vapaana, kaikista siteistä irtipäästettynä, edessänne, en saisi sentään hetkeäkään ajatella, että rakkauden side voisi yhdistää meidät. Jos toivonkin Teitä 'ihanteekseni', jota hiljaisissa ajatuksissa kumarran kuin korkeampaa ilmestystä, ja jonka eteen, — mutta aina vain ajatuksissa, — lasken toiveeni, joita en koskaan en Teille enkä muille mene ilmaisemaan, niin tahtoisinpa oppia tuntemaan tuomarin, joka minut sentakia tuomitsisi? Se, joka kaikkein ylinnä istuu, ei sitä tee, sillä hänen täydellisyydellään on toiset ajatukset kuin meidän heikkoudellamme. — — Te voitte 'ihanteena' olla minulle aina armas ja palvonnan arvoinen, mutta kuitenkin olette ajatuksissani liian korkealla, (siinäkin tapauksessa että voisin vuosien taakasta päästä!) että rohkenisin Teitä avioliiton tai rakkauden sitein kahlehtia. Ihanteelta en vaadi muuta, kuin että ajatuksissani voin ylentää henkeni hänen puoleensa, vaan en suinkaan, että hänen pitäisi valmistaa jokapäiväinen ruokani ja toimittaa kaikki talousaskareet. — — — Sydämeni tunteet Teitä kohtaan eivät voi sammua, sillä niissä on ijäinen elämä! — — — Tätä selitystä en saanut jättää Teille antamatta, nyt voitte tehdä, mitä — haluatte, kirjoittakaa tai olkaa kirjoittamatta."

Mutta Kreutzwald on nyt vanha ja murtunut mies, "viimeksi eletty vuosi on minua vähintäin kymmenen vuotta vanhentanut". Työn, vanhuuden ja kivulloisuuden painostamana hän käy taisteluaan pakoittaakseen rakkautensa ainoaan muotoon, jossa sen oli luvallista ilmaantua: isälliseen hellyyteen. Auttamattoman kohtalon äänenvaimentaja on kaikkien hänen sanojensa yllä. Yhä useammin askartavat ajatukset kuoleman kysymyksissä, hänen tehdessään säännöllisiä kävelyretkiään Võrun hautuumaalle. "Vanhalle, ennakkoluulottomalle ihmiselle ei hautuumaa eikä kuolema tarjoa mitään kauhistavaa; näen kummassakin vain onnellisen rauhan levottoman elämän jälkeen, ei ole enää tuota ikuista kiirettä aamulla nousta, kun niin mielellään kauemmin nukkuisi." Hän käy sairaalloiseksi, silmät heikkenevät eivätkä kestä keinotekoista valoa, usein täytyy hänen iltapäivin pysyä vuoteessa. Voimme nähdä hänen öisin istuvan yksinäisessä työkammiossaan yläkerroksessa, kun kaikki on hiljennyt ympärillä, kirjoittelemassa kirjeitä, joihin tietää vastauksen jäävän tulematta, ainoana seuranaan pieni valkea elättihiiri suuressa lasipurkissa. Hän elää muistoissa, vanhuutensa lyhyen idyllin koskemattomuudessa, lukien yhä uudelleen Koidulan ensimäisiä kirjeitä, jotka osaa ulkoa. "Jäljelle jääneet lehdet tarjoovat minulle usein alakuloisina hetkinä lohdutusta, kun pitkiin, pitkiin aikoihin ei Teiltä ole tietoja saapunut."

Kuukaudet kuluvat. Kreutzwald on näennäisesti tyyntynyt. Hän kirjoittaa: "Sisäinen tuomari, vakaumukseni, omatuntoni, julistaa minut vapaaksi. Jos onkin hetkiä ollut, jolloin inhimillinen heikkous sai minut unohtamaan, mihin Teidän ja itseni suhteen olin velvollinen, niin ovat ne, Jumalan kiitos, onnellisesti ohitse." Mutta elämä on kadottanut yllätyksensä. "Huomispäivä on liukuva ohitse tavallisessa hiljaisuudessa, missään suhteessa 364:stä veljestään eroamatta."

Vanhuudessa kirjoittamassaan eepillisessä runoelmassaan "Lembitu", joka ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen, on Kreutzwald runollisella lennolla kuvannut sankarille ilmestyvää "korkeaa neitiä", (kõrge neitsi), jossa ei ole vaikea tuntea Koidulan piirteitä. Paikat, joissa Lembitu kuvaa tunteitaan "taivaallista lähettilästä" kohtaan ovat kauneimpia koko runoelmassa:

Ja selgest olin mina teda märkand, kui kõrget neiut teretand mul silm, üks võeras vägi südamesse tärkand, mis tunnistanud palavus ja kulm, ma tundsin äkitselt kui unest ärkand, mind rüppe võtnud oli kaunim ilm.

Mis tulevikul toob mull juhtumine, on praegu varjul paksu pilve all, ma tunnen, et üks sala tömbamine mind kõndma sunnib sinu ligidal, seal teel on kõik nii uus ja imeline, kui seisaksin ma võõra tahteval. — — — — —

Üks jumalikust juurdund kõrgem idu, on siginemas minu südames, küll väetike kui õhem lume kidu, vast pisut nähtav päikse terades, kui seisaks taevas suremata pidu, mind ootes tuleviku kanguses.

(Ja selvästi huomasin, kun silmäni oli tervehtinyt korkeaa neittä, kuinka vieras mahti oli herännyt sydämessäni, joka oli kokenut kuumuutta ja kylmää, tunsin äkkiä kuin unesta heränneeni, ihanammat ilmat olivat minut syliinsä sulkeneet.

Mitä tulevaisuudessa kohtalo tuo, on paraikaa paksun pilven peitossa; tunnen, että salainen vetovoima pakoittaa minua lähelläsi kulkemaan; sillä tiellä on kaikki uutta ja ihmeellistä, niin kuin olisin vieraan tahdon alainen.

Jumalallisista juurtunut, korkea taimi versoo sydämessäni, vähäisempi ohuinta lumihiudetta, auringon säteissä tuskin näkyvä, niin kuin taivaassa odottaisi kuolematon juhla minua tulevaisuuden kaukaisuuksissa). (Lembitu, kuuetõistkümnes laul.)

Koidula tointuu monta vertaa nopeammin. Hän on vielä nousussa, hänen elinvoimansa, kykynsä tuntea ja kärsiä vielä kuluttamattomat, onnen vaatimus vielä tinkimätön. Voi olla, että hiljainen, vähitellen heräävä tietoisuus siitä, ettei suhde Kreutzwaldiin kuitenkaan olisi voinut ajanpitkään yksinomaan tyydyttää, auttaa hänet yli raskaimman ajan. Kun hän melkein vuoden kestäneen vaitiolon jälkeen taas alkaa säännöllisen kirjevaihdon, ei hänen kirjeissään ole kaipauksen sävyä, joka niin usein panee Kreutzwaldin puhumaan entisistä hyvistä ajoista. Kirjoituspöydällään hän kauan säilyttää omien tarkkojen ohjaustensa mukaan laadittua pahvijäljennöstä Kreutzwaldin talosta Võrussa, mutta kirjeitten lyyrilliset dityrambit, jumaloiva ylistäminen on ainaiseksi lakannut. Opetuslapsi ei enää istu mestarin jalkojen juuressa, päinvastoin: mestari on nyt kumartunut köyryksi isoisäksi, jota täytyy kohdella täysikasvuiseksi ennättäneen lapsen suojelevalla hellyydellä. Hän on nyt pysyväisesti "taattoseni", "papa Kreutzwald", — ja Koidulan tunne häntä kohtaan lapsen kiintymystä henkiseen kasvattajaansa ja uskollisimpaan ystäväänsä, ei muuta.

Suuri on epäilemättä ollut Kreutzwaldin vaikutus Koidulaan. Ei kukaan ole Koidulan sisintä olemusta, sekoitusta taiteilijalapsesta ja kehittyneestä älyllisyydestä osannut niin varhain määritellä, kuin Kreutzwald sanoessaan: "teissä on toden teolla kaksi ihan erilaatuista luonnetta, toinen emansipoitu tyttö, toinen lapsenkengissä, ja tässä kaksinaisluonteessa piileekin Teidän viehätysvoimanne." "On niin vähän niitä, jotka ymmärtävät lapsi-Lydiaa", valittaa Koidula kerran myöhemmin. Kreutzwald oli sen tajunnut, sisäisen suuren avuttomuuden ja turvaa etsivän arkuuden, joka kätkeytyi ulkonaisesti varman älyllisyyden varjoon. Kreutzwald on varhain rakkautensa vaistolla ymmärtänyt naisen Koidulassa, hellyyden, antaumuksen janon isänmaallisia sankarilauluja luovan Viron vestaalin sydämessä, hyvin tietäen, ettei hänen tehtäväkseen tullut sitä herättää.

Sensijaan hän antoi, mitä taisi: hänen valistusajan koulua käynyt ivansa ja suorasukaisuutensa kitki Koidulasta pois monet sentimenttaalisuuden idut, vuodattaen häneen terveellistä epäilyn ja arvostelun henkeä, hän pani liikkeelle Koidulan älyn, pakoittaen sitä yhä uusiin ponnistuksiin, ja lopuksi hän ympäröi nuoren ystävättärensä ymmärtämyksen ja myötätunnon ilmastolla, jossa niin kiireesti pääsivät kehkeämään Koidulan loistavat ja sytyttävät ominaisuudet.

Koidula tulee Kreutzwaldin koulusta valmiina, hänessä alkaa jo olla kaikki ne piirteet, jotka näkyväisyytensä vuoksi ovat syvimmin tietoisuuteen syöpyneet. Nyt ei tarvittu enää muuta kuin ajan muodostama tausta, jotta hänen henkinen olemuksensa saisi oikean korostuksensa, ei enää muuta kuin oikea poljento, oikea rytmi, jonka tahtiin hänen tulisydämensä voisi sykkiä. Eikä se jäänytkään tulematta.

Kohtalo, joka sensijaan, että olisi sallinut Koidulan syntyä jossain suuressa henkisten liikkeitten ristiaallokossa, olikin antanut hänen tulla mailinaan Viron pienois-oloissa, piti kuitenkin huolta siitä, että hänen sisin luontonsa hetkeksi pääsi oikeuksiinsa. Koidula sai elää harvinaisen hetken, jolloin kokonainen kansa, — olkoonpa vain luvultaan vähäinen ja vailla valtiollista itsenäisyyttään, — ensi kertaa itsensä kansakunnaksi tuntee, hetken, yhtä hedelmöittävän, yhtä vapauttavan, kuin konsanaan yksilön itsensälöytäminen.

Laulujuhlavuosi 1869 on käsissä, aika, joka nykyään kangastaa kaukaisuudessa, melkein legendanlaisessa hohteessa. Etäinen on nykyiselle polvelle laulujuhlapäivien innostus, kaukana niitten naiivi usko ja luottamus, veljeys ja sopusointu. Henkiset liikkeet muistuttavat taideteoksen luomiskulkua: kummallakin on syntymähetkensä, jolloin aate, vielä aivan aineeton, yksityisseikoista riippumaton, niihin uppoomaton, yhtäkkiä saavuttaa tietoisuuden asteen, vielä vailla kaikkea myöhemmin seuraavaa käytäntöön sovelluttamisen ja järjestelmällisen työn taakkaa. Pakostakin palaa vanhaan ja kuluneeseen vertaukseen jalon viinin kuohunnasta, vaahdosta, joka ensin tulvii esille: aivan samanlaista jaloa vaahtoa on henkisten liikkeittenkin herättämä ensi innostus. Voi olla, että seuraavan ajanjakson synkeys on vastakohtaisuudellaan kirkastuttanut tämän Viron kansan aikakirjojen huomenhetken, mutta voi myöskin olla, — ja tahdomme uskoa niin olleen, — että se todellisuudessa oli niin puhtaan ihanteellinen, niin sorasoinnuton, kuin minä järkevä jälkipolvi sitä on tottunut pitämään.

On syytä muutamin piirtein palauttaa muistiin tämän Viron viljelyshistoriassa niin merkillisen laulujuhlan vaiheet, josta m.m. Koidulan tuleva lanko, tri H. Rosenthal, sanoo: "Vuonna 1869 maaorjuuden lakkauttamisen 50-vuotismuistoksi vietetyllä yleisellä virolaisella riemu- ja laulujuhlalla on Viron valistuskulkuun nähden suuri, käänteentekevä merkitys. Kaikki myöhemmät, tärkeät aloitteet ja yhdistykset kansanvalistuksen edistämiseksi ovat välittömästi saaneet alkunsa tästä juhlasta… Se muodostaa rajakiven kansan aikakirjoissa."

Laulujuhla-ajatus oli J.W. Jannsenin, ja niin saksalaisilta lainattu kuin olikin, sellaisenaan virolaisella maaperällä uusi ja rohkea, ensimäinen koe saada koko kansa ottamaan osaa yhteiseen yritykseen. Voitettavat esteet ja vaikeudet olivat suuret, koko maa oli hälyytettävä liikkeelle, saatava kansakoulunopettajat, lukkarit ja papit innostumaan asiaan, perustettava laulukuoroja, huolehdittava kustannuksien korvauksesta ja ennen kaikkea ohjelmasta. Koko tämän järjestämiskykyä suuresti kysyvän puolen ratkaisi Jannsen erittäin onnellisesti ja tarmokkaasti, huolimatta kaikesta epäluulosta ja välinpitämättömyydestä, joka alussa tuli hänen aikeensa osaksi. Kun kuorot kesäkuun 17 päivänä 1869 vihdoin kokoontuvat Tarttoon, yhtyäkseen ensin juhlajumalanpalvelukseen Domkirkon raunioitten läheiselle kentälle, taivasalle, on niitä ennen kuulumaton määrä, — neljäkymmentä mieskuoroa ja melkein kahdeksansataa laulajaa. Kuulijoita on kaikista Maarianmaan ääristä ja kauempaakin; Jannsenin asuntoon majoitettujen vierasten joukossa ovat maisterit J.R. Aspelin ja C.G. Swan Helsingistä, paitsi sitä on saapunut kuuluisa unkarilainen kielentutkija Hunfalvy Pál Budapestista, poiketen paluumatkallaan Suomesta Itämerenmaakuntiin. Siitä, mikä nyt seurasi, tekisi mieli kertoa legendan lapsellisin, uskonnollisin sanoin. 762 äänen yhteisesti kaiuttaessa ilmoille isänmaalliset säveleensä, majesteetillisenä, valtavana kuorona, tuhatlukuisille kuulijoille, tapahtuu kuin ihme: sekä he itse että kuuntelijat tietävät yhtäkkiä olevansa yhtä kansaa, kuuluvansa eroittamattomasti yhteen, olevansa kansakunta kansakuntien joukossa hekin, oikeutettu omaan yksilölliseen elämäänsä ja yhä korkeampaan viljelykseen. Tämä tietoisuus näyttää tulleen kaikille niin äkkiä, niin taivaasta pudonneena, että he itse sitä hämmästyvät; he katselevat ihmeissään ympärilleen, nähdäkseen saman ihmeen toistensa silmissä, ja iloinen innostus valtaa heidät, voitokas, yksimielinen huumaus. He kokoontuvat yhä uudestaan laulamaan, he laulavat kolme päivää aamusta iltaan, eikä iloinen tietoisuus katoa heistä eikä heidän kuuntelijoistaan. Kun he kolmannen päivän illalla yhtyvät jäähyväisjuhliin, niin ovat he kaikki veljiä, tuttuja tuntemattomatkin, he tietävät eroavansa vain viedäkseen uuden iloisen sanoman ympäri maata.

"Yleinen, iloinen mieliala ja innostus vapautti monenkin kielen kahleet, joka muuten luontaisesta arkuudesta olisi vaiennut. Todettava on, ettei tämä juhlailo, joka vaati niin vilkasta ilmaisua, suinkaan ollut liiallisen väkijuomain nautinnon aiheuttama. Se oli päinvastoin yksinomaan ja ainoastaan syntynyt korostetusta, intomielisestä, haltioituneesta tunnelmasta, johon kaikki juhlavieraat äsken elettyjen juhlapäivien vaikutuksesta olivat joutuneet. Se oli samaa puhdasta, sekoittumatonta, syytöntä iloa, jota Schiller nimittää 'ihanaksi, jumalaiseksi kipinäksi', 'Elysiumin tyttäreksi'. Vain joka itse on saanut olla mukana tässä juhlassa, voi sitä täysin käsittää."

Näin kirjoittaa laulujuhlapäivistä tri H. Rosenthal. Hän jatkaa: "Heräsi ajatuksia ja ehdoituksia, joitten tarkoitusperänä oli yleisten kansaavalistavien yhdistysten perustaminen… Jokainen tunsi, että kansa kokonaisuutena oli valveutunut, ettei se enää ollut vain joukko yksityisiä, jotka eri pitäjissä ja seurakunnissa toisistaan eroitettuina elivät ja viheliäisissä elatushuolissaan askartelivat, vaan että oli olemassa yksimielinen Viron kansa, joka parastaikaa oli suorittanut merkille pantavan sivistystyön."

Tällainen on legenda vuoden 1869 orjien vapautuksen muistoksi vietetystä ensimäisestä virolaisesta laulujuhlasta.

"Ne ovat ohitse, rakas isä, kaikki nuo hilpeät, herättävät, niin suurella huolestuneella jännityksellä odotetut, niin suurella nautinnolla eletyt, niin vielä mentyäänkin tyytyväisyydellä täyttävät juhlapäivät. — — — Isä, mitä kateelliset kielet ja kynät mahtanevatkin sihistä: se oli kuitenkin virolainen juhla! Minä, niin tyttö kuin olenkin, olen varmasti vakuutettu, että sellaisin kyvyin, jotka, kuten täällä, täydellä luottamuksella luottamusmiehensä johtoa tottelivat, voidaan saada aikaan mitä hyvänsä; kuinka paisuneekaan kansaansa totisesti rakastavan miehen sydän ylpeydestä ja toivosta viime päiviä ajatellessa. Katsokaahan vain noita horjuvia puolivirolaisia, isä, jotka eivät koskaan tienneet, olivatko oikeastaan saksalaisia vai venäläisiä vai liivinmaalaisia vai baltilaisia vaiko jotain muuta? Kuinka he yhtäkkiä tunkeutuivat virolaisten riveihin, valloittaen itselleen sijan, jota eivät millään olleet ansainneet! Virolaisten käy hyvin, kun itse luopioistakin tulee luopioita. Ja lopuksi, nähkää isässäni päivän sankari…"

On kuin näkisi Koidulan itsensä, kuulisi hänen äänensä, tuntisi hänen sydämensä intomielisen tykinnän kaikkien näitten kesäisten juhlapäivien sävelistä ja puheista. Juuri tälle, hieman pateettiselle jalustalle, on hänet ajateltava, sille hän sopii, niinkuin olisi se häntä varten tehtykin, suurien isänmaallisten, mutta ei silloin vielä onttojen, siivekkäiden sanojen keskelle, virolaiseen kevätuneen, — itse arkipäivästä poikkeava, kuten aikakin, romanttinen ja epäkäytännöllinen, kuten se, haaveelliselta vaikuttava kiharoineen, joita harvinaiset hiuskoristeet, otsanauhat ja turbaaninmuotoiset, eriväriset, kirjavat huivit vangitsivat.

Voisi vielä jatkaa ajankuvausta, sillä on kuin samalla erittelisi Koidulan omaa sielua, niin sama sävy, sama värituntu niillä on, yhtä haaveellisia ovat molemmat.

Vapauslaulujuhlan tunnelma on täysin eheänä vielä toisen Viron kansallisen kevään suuryrityksen yllä, — Aleksanterikoulun rahankeräyksen; jota varten muodostetun toimikunnan sinettiin virolainen maalari, professori J. Köhler oli sovittanut kahleketjun, auringon säteitten katkaiseman. Ei ole mitään kauniimpaa, ei mitään traagillisempaa Viron uudemmissa aikakirjoissa, kuin juuri tämä suuremmoinen rahankeräys omakielisen, korkeamman koulun hyväksi. Sen myöhäisemmät vaiheet viittaavat jo toiseen ajanjaksoon; virolaisen kevään kehyksiin kuuluu sensijaan kaikki, mikä tässä ajatuksessa oli suureksi suunniteltua ja puhdasta innostusta. Itse rahankeräysaate syntyy vuonna 1870 kesäisellä matkalla, jonka muutamat virolaisuuden huomattavimmat edustajat, niitten joukossa J.W. Jannsen ja molemmat sisarukset Koidula ja Eugénie, tekevät Helmen ja Tarvastun pitäjiin, siellä tavatakseen samanmielisiä, yhtä innostuneita, yhtä toimintahalusta palavia kansalaisia, sama matka, jolla muuten Eesti Kirjameeste Seltsinkin perustaminen päätetään. Koulu oli suunniteltu alkuaan neliluokkaiseksi oppilaitokseksi, suoranaiseksi jatkoksi korkeammalle kansakoululle, opetuskielenä viro; nimensä se sai vapauttajakeisarin, ensimäisen Aleksanterin mukaan. Legendamaista on tässä useita vuosia kestäneessä rahankeräyksessä odottamaton ja yllättävä uhraumus, millä äsken vielä mitään omistamaton kansa pani kokoon silloisissa oloissa niin suuren summan, lähes satatuhatta ruplaa, sanan täydessä merkityksessä kopeekoittain kerätyn.

Näinä hedelmällisinä aikoina, jotka lähinnä laulujuhlavuotta seurasivat, muodostui J.W. Jannsenin vaatimattomasta kodista yhtymäpaikka kaikille voimille ja kyvyille, mitkä kansallinen kevät kirvoitti ja keräsi. Mitä silloin henkistä elämää oli, sai alkunsa Jannsenin kodista, virtasi sen kautta.

Näinä vuosina kehittyi Jannsenista joviaali, sytyttävän leikkisä kansanmies, jollaiseksi yleinen tietoisuus hänet on käsittänyt. Sanomalehtensä kautta, vielä ilman kilpailua, ilman vastarintaa, minkäänlaisen mainittavamman eripuraisuuden vielä heikontamatta hänen sanansa kantavuutta, saavutti Jannsen suuren vaikutusvallan silloisissa alkeellisissa oloissa. "Kuinka suuri kansansuosio hänen teoksillaan oli, sitä on nykyään melkein mahdoton käsittää. Jokainen rahvaanmies tunsi hänen kirjansa ja luki niitä, isäntä ja paimenpoika, emäntä ja piikatyttö." (K.A. Hermann, Eesti kirjanduse ajalugu). Ei ole pitkä hänenkään työkautensa, — runsaasti laskettuna viisitoista vuotta, — ja sen seurauksista, tuloksista rikkain jakso keskittyy sekin laulujuhlavuoden sekä sen jälkeisen ympärille. Vändran ja Pärnun hiljaisuudessa hitaasti tuleentuneet ajatukset ja suunnitelmat kypsyvät nyt yhtä moneksi todelliseksi yritykseksi. Näinä vuosina hän on perustanut, — jo ennen laulujuhlaa, — ensimäisen virolaisen yhdistyksen, Vanemuine-nimisen lauluseuran, joka nopeasti laajentui kansallisten kulttuuririentojen keskukseksi, näinä vuosina myös ensimäisen virolaisen maanviljelysyhdistyksen, joka on ollut suurena tekijänä maan taloudellisen elämän nousussa.

Jannsen oli muutaman vuoden Tartossa asuttuaan ostanut oman talon puutarharikkaan Tiigikadun varrella, vaatimattoman, ruskeahkon puurakennuksen, jonka yläkerroksessa Koidulalla ja hänen sisarellaan oli huoneensa. Puutarha kasvoi ruusuja ja marjapensaita; sen perällä oli suuren tammen ja lehmuksen varjossa lehtimaja, ja keskellä ruohikkoa vähäinen suihkukaivo. Lasiverantaa kiersi villiviini, jonka lehtien lomitse Koidula kertoo katselleensa yli puutarhan ja piikivien valuvaa kuutamoa. Puutarhan poluilla on Koidula lomahetkinään usein käyskennellyt edestakaisin, tapansa mukaan laulaa hyräillen, tai istunut talon nuorison lempipaikalla, ison lehmuksen alla.

Jannsenin koti Tartossa on epäilemättä ollut ensimäinen virolainen "salonki", jos tätä ranskalaista käsitettä lainkaan uskaltaa sijoittaa Viron vaatimattomiin oloihin. Ulkonaisesti on se ollut kylläkin yksinkertainen, Eräs vieras puhuu tosin siinä vallinneesta "porvarillisesta hyvinvoinnista", joka ilmeni perheen salissa ja pihanpuoliseen lasikuistiin katetussa ruokapöydässä. Luultavasti oli kuitenkin ainakin osa "hyvinvoinnista" vain baltilaista vieraanvaraisuutta, joka pakoittaa emännän tekemään mahdottoman mahdolliseksi harvinaisia vieraita kyllin arvokkaasti kestitäkseen. Mutta joskin koti ulkonaisesti vaatimattomine sisustuksineen ja yksinkertaisine tee-iltoineen, joihin uutteran päivätyön jälkeen perheen jäsenet ja tuttavat kerääntyivät soittoa ja laulua harjoittamaan, runoja lukemaan, keskustelemaan, vain vähissä määrin vastasi käsitettä, joka on totuttu sisällyttämään salonkisanaan, oli se sitä kuitenkin henkisesti. Kaikki nimet, joilla on jonkinlaista kaikua Viron nuoressa sivistyselämässä, voisi tavata tämän kodin vieraskirjasta, ja niitten lisäksi joukon nimiä maan rajojen ulkopuolelta.

Siellä on istunut Viron sivistyshistoriassa niin kunniakkaan sijan saanut Jakob Hurt, papillisesta urastaan huolimatta etupäässä kielimies ja historioitsija, jonka ensin Jannsenin lehden viivanalaisena ilmestynyt teos "Pildid isamaa sündinud asjast" (Kuvia kotimaan tapahtumista) oli ensimäinen yritys katsoa Itämerenmaakuntain valloitushistoriaa muultakin kuin valloittajan näkökannalta. Kirkassilmäinen, lempeä rauhanmies, joka myöhemmin puolueriitojen alkaessa sai juoda pohjaan saakka ansaitsemattomien herjausten kalkin ja suuntasi käyttämättömäksi joutuneen kykynsä suurenmoiseen kansanrunouden keräykseen, sillä nimensä ikuistuttaen. Hurtin virolaisten ylioppilasten keskuudessa toimeenpanemat n.s. Kalevipoegillat, jolloin innokkaasti yritettiin tunkeutua kansalliseepoksen henkeen, tulkiten sen sisällystä ja kieltä, pidettiin vuoron tullen myös Jannsenin talossa, jolloin Koidula sisarineen ei laiminlyönyt ottamasta osaa niitten herättävään keskusteluun ja väittelyihin.

Jannsenin matalissa, kodikkaissa huoneissa on aika-ajoin myös näkynyt C.R. Jakobsonin, Viron kansallisen liikkeen vastaisen johtomiehen muhkea, kookas vartalo ja hyväryhtinen, tuuhea pää, tummien silmälasien alati verhotessa, niinkuin pahat kielet sanoivat, liian pienten silmien katseen. C.R. Jakobson, "baltilainen Robespierre", kuten saksalainen juttelija Schulz-Bertram häntä nimittää, on virolaisuuden aikakirjoissa eturivin soturin kunniakkaalla ja näkyvällä, mutta maalitaulun kaltaisella paikalla. Syntyperäisten lahjojensa ja väsymättömän tarmonsa avulla matalasta kohonnut, pisara slaavilaista verta suonissaan, kiihkeässä nuorukaismielessä henkilökohtaiset, syvään piirtyneet loukkaukset maan aateliston taholta, oli hän jo ennakolta määrätty radikalismiin ja hyökkäävään toimintaan, saaden Pietarin vapaamielisissä piireissä liikkuessaan vahviketta omalle ajatussuunnalleen. Jannsenin luona hän, Koidulan vetovoiman alaisena hänkin, on kehitellyt näennäisesti rauhalliseen tapaansa ajatussarjojaan, joitten häikäilemättömyys vielä peittyi mielialan veljelliseen sovintoon.

Siellä on istunut lauluisä Kreutzwald, Võrun erakko, enimmäkseen syrjästäkatsojan filosofiseen asemaan tyytyen, mutta silloin tällöin lingoten kuivan, sarkastisen nuolensa keskelle keskustelua, — aikoina, jolloin talon ukset vielä olivat hänellekin avoinna.

Jannsenin salissa on kansallisia tulevaisuustuulentupia rakennellut koko silloinen, tosin vähälukuinen, virolaiseksi tunnustautuva nuorukaisjoukko, joitten nimet kuten J. Bergmann, M.J. Eisen, K.A. Hermann, Rudolf Kallas, J. Kerg, M. Lifip, A. Reinwald, H. Rosenthal, — ovat tavalla tai toisella, vaatimattomammin tai merkittävämmin piirtyneet virolaiseen sivistyshistoriaan.

Lukuisat ovat ne suomalaiset, jotka ovat tuoneet Tiigi-kadun pieneen taloon merentakaisen tervehdyksen. Laulujuhlan ajaksi varta vasten saapuneet vieraat on jo mainittu; aikaisemmin heitä on Jannsenin luona käynyt Julius Krohn, jonka saksankielen taidosta Koidula huomauttaa. Ranskan kieleen sekä keskustelussa että kirjevaihdossa sai Koidula sensijaan turvautua seurustelussaan G.Z. Yrjö-Koskisen kanssa, jonka kohtelias ranskankielinen kirje Koidulalle vieläkin on tallella.

Saksalaisista on Jannsenin vieraana usein ollut C.F. Wiedemann, pietarilainen akateemikko ja etevä kielentutkija, jonka suuri virolais-saksalainen sanakirja on perustavaa laatua virolaiselle kielitieteelle. Juuri sanakirjatyössään ja sanojen keräilyssä hän on useasti käyttänyt apuna Jannsenin rikasta, alkuperäistä sanavarastoa. Lämmin ymmärtämys ja myötätunto on jo varhain yhdistänyt tämän vaatimattoman, tyynen ja vanhuksen kunnianarvoisaan ikään ennättäneen hopeahapsisen tutkijan ja Koidulan, kestäen muuttumattomana, kirjeitten ja suullisten keskustelujen ylläpitämänä loppuun saakka.

Jannsenin sovinnollisen ja rauhaa rakastavan luonteen ja sen mukaisen politiikan seurauksena oli, että talossa kävi muitakin saksalaiseen seurapiiriin lukeutuvia. Niin on siellä yhteen aikaan paljon seurustellut silloisen Dörptsche Zeitungin teatteriarvostelija Hans Fr. Cziesch, saksalaistunutta, alkujaan puolalaista tai tshekkiläistä syntyperää, mies, jonka vähäinen vartalo kannatti mitä jalomuotoisinta päätä, — tunnettu henkevyydestään, näyttelijäin kesken peljätty ivallisista arvosteluistaan. Vapaamielisen, runoutta harrastavan aatelismiehen Jegor v. Sievers'in tapaamme myös talon vierasten luettelossa, samoin kuin lättiläisen kansallisuusaatteen herättäjän Kronwaldin.

Hunfalvya, jota epäilemättä pidettiin talossa kunniavieraana, kuvaa Koidula seuraavin sanoin: "En ole pitkään aikaan nähnyt niin virkistävän voimakasta, tietoista ja kaikesta kansallisesta itsetunnosta huolimatta aitoa ihmisyyttä, kuin tässä unkarilaisessa tiedemiehessä. Aito magyaarityyppi, voimakas, korkeakasvuinen vartalo, kasvoissa varma ja kuitenkin hyvänsuopa ilme, viisaat, vilkkaan-suopeasti katsovat silmät, iältään yli elämän puolipäivätason, täynnä ritarillista kohteliaisuutta ja samalla perinpohjaisuutta sekä tiedonlaajuutta, joka ilmenee yksinkertaisimmissakin asioissa."

Hunfalvy puolestaan kertoo kirjassaan (Reise in den Ostseeprovinzen) käynnistään Jannsenin kodissa. [Olen käyttänyt suomalaista käännöstä (Kirjallinen Kuukauslehti).]

— — "Sisään astuessamme otti meidät vastaan äsken kotiin palannut isäntä ja esitti minut perheelleen, — puolisolleen ja kahdelle tyttärelleen. Lyhyen keskustelun jälkeen rouva Jannsen ja toinen tyttäristä, joka näyttää auttavan äitiään talouden toimissa, menivät pois, ja keskustelua ohjasivat nyt vain talon isäntä ja seuraamme jäänyt toinen tytär, jolla, niinkuin kaikesta näkyi, oli jonkinlainen henkinen ylivalta talossa. Se oli Lydia, ensimäinen virolainen kirjailijatar. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa, jotka uudenaikuinen hiusasu saattaa selvästi näkyviin, varjostivat korkeaa otsaa ja kauniita, niin, ihaniakin kasvoja, jotka ilmaisevat syvämielisyyttä ja ajatustenrunsautta. Hänen äänensä on suloinen, saksaa hän puhuu, kuten yleensä Itämerenmaakuntain sivistyneet, hyvin kauniisti; hänen puheensa ja liikkeensä ovat vilkkaat, olematta rajuja.

"Ehken osaa oikein selittää tunnetta, joka minut Jannsenin kodissa valtasi. Tunsin, ajatellessani lisäksi vielä muutamia nuoria miehiä, olevani nuoren virolaisuuden keskuksessa."

Aikalaiset ylistävät kilvan Jannsenin suurta leikkisyyttä ja kompia, hänen puhelunsa aterioitten aikana oli sukkeluudessaan kerrassaan painokelpoista. Hänen sivistyksensä niukkuutta ei hevin huomannut, sen mahdolliset puutteet korvasi luontoperäinen äly. Kertoen mielellään kaskun toisensa jälkeen, hän taisi kerran alkuun päästyään istua yöt läpeensä.

Mutta joskin Jannsenin persoonallisuus oli omiaan vaikuttamaan seurapiiriä kokoavasti, oli tämän seurapiirin varsinaisena sähkönä kuitenkin hänen nuori ja tulisieluinen tyttärensä. Jannsen itse on jo varhain aavistanut tyttärensä etevämmyyden, korkealentoisuuden, joka häneltä itseltään puuttui, ja tunnustanut sen, puhuessaan Koidulan laajemmasta näköpiiristä.

Kaikki, mitä Koidulaan kätkeytyi kykyä ja voimaa, seuraelämälliset lahjat, ulkonainen kauneus, ennenkaikkea hänelle ominainen, sytyttävä, haltioittava voima, — koko hänen elämänsä lyhyt loisto ja ilo, pääsi puhkeamaan näinä vuosina. Huolimatta ylensuuresta työtaakasta ja rakastetun Julius-veljen 1869 vuoden syksyllä tapahtuneesta tapaturmaisesta kuolemasta, joka näyttää häneen syvästi koskeneen, on Koidula kuitenkin juuri näinä parina vuonna ollut enimmän itsensä. Henkinen kuva, joka hänestä on säilynyt, on näiltä ajoilta, eikä yleinen vaisto ole harhaanvienyt: varmasti on tässä kuvassa Koidulan olemuksen ydin.

Ulkomuodoltaan oli Koidula kukoistuksensa aikoina, kuten jo Hunfalvykin huomauttaa, huomiota herättävän kaunis, pitkäkasvuinen, vartaloltaan solakka ja sopusointuisesti kehittynyt. Kasvot olivat soikulaiset, suurehkot, silmäaukot avarat, joten silmät näyttivät tavallista suuremmilta. Niitten väri oli harmaansininen ja teräkseen vivahtava. Ne olivat erittäin lyhytnäköiset, jonka tähden Koidula usein siristi silmiään tai piti ne puoli-ummessa. Samoin kuten silmät, vaikuttivat hiuksetkin tummemmilta, kuin oikeastaan olivat, todellisuudessa ne olivat väriltään Virossa usein tavattavat kastanjanruskeat ja kiharat. Suu oli ohuthuulinen, ei suuri, mutta omituisen vino, oikean suupielen kääntyessä huomattavasti ylöspäin. Vinous, joka oli isän perintöä, ja näkyy selvästi valokuvissa, antoi suulle toisinaan ivallisen piirteen, muuten ulkomuotoa erikoisesti pilaamatta. Nenä oli vahvatekoinen, kyhmyinen, profiili suurisuuntainen, kuten kauniisti kaartuva otsakin. Hipiä oli nuoruudesta asti kalpea, vaikuttamatta silti sairaalloiselta.

Mutta ulkonainen kauneus, niinkin voittava kuin Koidulan, ei ollut hänen kaikkien aikalaistensa yksimielisten ja ylistävien lausuntojen mukaan harvinaisen viehätysvoimansa päätekijänä. Jo hänen veljensä, Harry Jannsen, huomauttaa siitä: "Koidula oli hyvin kaunis, mutta hän ei voittanut ainoastaan kauneudellaan, vaan koko olentonsa vetovoimalla, mikä ulottui jokaiseen mieheen, joka astui hänen kotinsa kynnyksen yli."

Voisi poimia useita tällaisia silminnäkijäin lausuntoja Koidulasta, joitten sävy on merkillisen samansuuntainen.

Lehtori K.A. Hermann kirjoittaa hänestä virolaisen kirjallisuuden historiassaan:

"Harvoin vuodattaa luonto kauneusantimiaan niin runsaasti kenenkään kuolevaisen ylle, kuin Koidulan. Hän oli sanomattoman henkevä nainen. Hänen koko olentonsa oli kuin runollista tuoksua täynnä. Jokainen sana, mikä hänen huuliltaan tuli, oli kuin kauneuteen valettu."

Yhtä ylistävä on suomalaisen valtion-arkeologi J.R Aspelinin kuvaus hänestä:

"Luoja oli varustanut Koidulan sellaisilla avuilla, että hän tietämättään esiintyi ylimyksenä niissä verrattain matalissa piireissä, missä liikkui. Hänen etevyytensä Jumalan armosta oli ilmeinen. Hän häilyi mielestäni jonkinlaisena kansansa hengettärenä, palavana lentotähtenä kansansa taivaalla."

Näissä lausunnoissa, joista useat ovat annetut vuosikymmeniä Koidulan kuoleman jälkeen, on yhteistä viittaus eräänlaiseen suuressa määrin suggeroivaan voimaan, esiintyköön se sitten "runollisena tuoksuna", kuten K.A. Hermann sitä nimittää tai "lentotähden palona", jona Koidulan suomalainen ystävä sen näkee. Jotain aivan erikoista on täytynyt olla tässä nuoressa virolaisessa naisessa, jokin erityinen, mitä erilaisimpiin persoonallisuuksiin uloittuva ja vuosikausia säilyvä vaikutusvoima, jota ei ole sekoitettava kaunista naista tavallisesti ympäröivään eroottiseen ilmastoon. Hyvin mahdollista on, että useimmat näkivät hänessä ikäänkuin ruumiillistuneen aatteen, jonka vetovoima oli sitäkin suurempi, kun he itse olivat saman aatteen täyttämiä. Niinkuin Koidulan runous on agitatorista laatua, niin voi ajatella, että hänen varsinainen voimansa oli juuri agitatorisella alalla, oman hehkunsa muihin siirtämisessä. Olojen ahtaudesta johtui, ettei tämäkään kyky saanut kehittyä täyteen mittaansa, mutta edellytykset olivat kaikki olemassa. Hän näytti koonneen itseensä kaiken, mikä tähän aikaan virolaisia mieliä liikkeelle pani, mutta abstraktinen aate oli hänessä muuttunut eläväksi, palamiskulku niin voimakkaaksi, että sen säteily välittömästi tuntui ympäristössäkin.

Isänsä kotiin keräytyvässä seurapiirissä on Koidula ottanut osaa kaikkiin keskusteluihin ja suunnitelmiin. Keskustelu Jannsenin "salongissa" kiersi epäilemättä enimmäkseen kansallisen kysymyksen, ajan polttopisteen ympärillä. Syvemmässä merkityksessä yhteiskunnalliset kysymykset, luokkaero, työntekijäin ja työnantajain väliset suhteet, eivät vielä olleet ehtineet jakaa leireihin virolaista yhteiskuntaa. Suurvaltiolliset kysymykset ulottuivat vain maininkeina Emajoen rannoille, sanoin saivat luultavasti taiteelliset, kirjalliset ja sielutieteelliset ongelmat jäädä varjoon päivänkysymyksen, kansallisuusasian, rinnalla. Se oli elinkysymys, josta lukemattomat muut saivat alkunsa. Kuten aina henkisten liikkeitten murrosaikoina, oli näitä heti ratkaisua vaativia kysymyksiä ylen paljon, optimistisen tulevaisuususkon rientäessä yhdestä suunnitelmasta toiseen. Oli vaalittava yhtä eikä unohdettava toista. Kaikki oli idullaan, alullaan, joka puolella versoi. Oli kehitettävä kieltä, luotava kirjallisuus, oli perustettava lauluseuroja, harrastettava virolaista näytelmätaidetta, oli suunniteltava äidinkielisiä kouluja, oli tuettava maanviljelystä. Ja ennenkaikkea, oli puhuttava ja yhä puhuttava siitä yhdestä ja ainoasta, mikä täytti kaikkien mielet, innostuksella ja antaumuksella, minkä luova, aloitteen antava aika myötään tuo. Näitten keskustelujen keskelle on Koidula ajateltava.

Sekä sotaiset että henkiset turnajaiset on usein pidetty naisten kunniaksi. Aivan varmaan on Koidulan kauneus, vastaanottava äly ja leimahtava olemus luonut ilmapiirin, täynnä henkistä sähköä. Mutta Koidula ei ole tyytynyt ainoastaan kuuntelijan asemaan. Hänen kirjetyylistään voi päättää, mitä laatua hänen keskustelulahjansa on ollut, siksi puhekieltä se muistuttaa. Koidula ei ollut suotta isänsä tytär ja Malle Kuldkeppin tyttärentytär, sama jannsenilainen puhejoustavuus sujuttaa hänenkin sanojaan. Hän on puheessaan ollut erittäin vilkas, vastausvarma, omannut Itämerenmaakunnissa erikoisesti viljellyn sanavalmiuden, joka keskustelun kuluessa lennättelee pieniä, leimahtelevia kipinöitä puoleen ja toiseen. Vain totiset keskusteluaineet saivat hänet mukaansatemmatuksi, silloin hän saattoi istua tuntikausia, kiharainen pää taaksepäin kenossa, kuunnella ja vuorostaan leimahtaa "kuin tulenliekki", kuten hänen aikalaisensa, runoniekka Ado Reinwald, sanoo. Jos sensijaan puheenaine ei häntä huvittanut, pysyttäytyi hän jäykkänä ja totisena, ottamatta osaa keskusteluun. Naisten seurassa hän ikävystyi, kävi helposti ylimieliseksi, peloitti luotaan tavallisuudesta poikkeavilla tavoillaan, kuten asettumalla ilman muuta permannolle, jonka tempun hän taisi tehdä suuressakin seurassa, hänen mieliasentonsa kun oli istua matolla ja nojautua puhuttelemansa henkilön tuoliin.

Ei voi kieltää, paljon pingoitettua oli Koidulan olemuksessa, niin suuri osa kuin ajan pateettisuudella siinä olikin. Jo ulkoasussaankin, vaatetuksessaan hän kallistui kaikkeen erikoiseen, muista poikkeavaan. Hän rakasti kauniita vaatteita, ja hänen juhlapukunsa olivat, niinpian kuin hän itse kykeni ansaitsemaan, komeat ja kalleista kankaista, mutta eivät suinkaan varmalla aistilla sommitellut. Helminauhat, avokaulukset, silmiinpistävät hiuskoristeet, lisäsivät hänen ulkomuotonsa muutenkin eksoottista vaikutusta. Hän oli kadulla kävellessään, laahus loassa, niin erikoisen näköinen, että ihmiset kääntyivät häntä katsomaan. Huolimatta ruhtinaallisesta ryhdistään hän oli yhä ulkoasussaan huolimaton, usein epäsiisti, ja hänen vaatteensa eivät koskaan kauan pysyneet uusina, vaan näyttivät heti kuluneilta.

Jotain vastaavaa oli hänen sielullisessakin rakenteessaan, synnynnäistä teatraalisuutta, esiintymishalua, paisutettua tunteellisuutta, levotonta keimailua, kaiken todellisen tunnevoiman rinnalla. Hänen varsinaisen sivistyksensä laajuutta on vaikea mitata. Saksan kieltä hän hallitsee täydellisesti, ja se on varsinaisesti ollut hänen ajatuskielensä. Siihen hän aina turvautuu innostuessaan tai joutuessaan erittelemään vivahduksellisempaa kieltä vaativia ilmiöitä. Äidinkielensä puutteellisuutta hän sensijaan usein valittaa. "Etten rakkaasta äidinkielestäni vielä melkein mitään tiedä, sen huomaan omaksi ihmeekseni vasta nyt." Ja toisen kerran: "Nyt ei minulla ole muita opastajia äidinkielen opinnoissa, kuin lukeminen ja keskustelu isäni luona vierailevien virolaisten kanssa." Suomen kieltä kohtaan Koidula on tuntenut erityisen lämmintä harrastusta ja sitä täydellisesti ymmärtänyt, osittain puhunutkin. Samoin on hän käyttänyt ranskaa sujuvasti puheessa ja siroittaa mielellään kirjeisiinsä tuon tuostakin ranskankielisiä lauseparsia.

Hänen perehtyneisyytensä päivänkysymyksiin ja paikallisoloihin on epäilemättä ollut perinpohjainen, sensijaan voi syyllä epäillä hänen lukeneisuutensa laajuutta. Luultavasti on hänen kaunokirjallisen sivistyksensä pääosan muodostanut saksankielinen klassillinen kirjallisuus, ja hänen enimmän luetut kirjailijansa olleet Goethe, Schiller, Lessing, Uhland, Heine, Fritz Reuter, varsinkin juuri viimeinen. Tahtoisi muuten melkein uskoa, että Koidula suuren osan tiedoistaan ja sivistyksestään oli saanut seurustelusta laajasivistyksellisten, perinpohjaisia tietoja omaavien miesten parissa, joihin hän tutustui kodissaan, kuten akateemikko C.R. Wiedemanniin, tai joitten kanssa hän oli kirjevaihdossa, kuten Kreutzwaldin tai berliiniläisen akateemikko W. Schottin.

Koidulalla oli muitten lahjojensa lisäksi runsas osansa koko perheelle yhteisistä soitannollisista taipumuksista, erittäin hyvä korva ja kaunis, vaikka pienenlainen lauluääni, korkea sopraano. Kotona laulettiin paljon, Harryn, Eugenin, Koidulan ja Eugénien muodostaessa luonnollisen kvartetin. Suurella helppoudella hän myös improvisoi piaanolla ja on säveltänyt joukon lauluja, muun muassa omissa näytelmissään esiintyvät.

Kansallisista yrityksistä, joita Jannsenin kodissa suunniteltiin, oli varmaan juuri näytelmätaide Koidulan sydäntä lähinnä, ja hänen ansiokseen on luettava virolaisen näytelmän ja näyttämön synty. Vuonna 1870, jolloin Koidulan elämä on kaikkein hedelmällisin, heräävät myös hänen dramaattiset taipumuksensa. Niitten ensimäinen vaatimaton tulos on aluksi vain Th. Körnerin ilveilyn Vetter von Bremenin mukaelma Saaremaa onupoeg (Saarenmaalainen serkku) Vanemuisen viisivuotisjuhlaa varten. Yhtä vähän kuin näytelmäkappaleita, oli olemassa virolaista näyttämöä tai näyttelijöitä, ja sivistyneitten naisten esiintymistä näyttämöllä pidettiin tuiki sopimattomana. Kappaleen osat jaettiin sentakia enimmäkseen nuorten ylioppilasten kesken. Kuinka perheenomaista koko homma oli, näkee siitäkin, että esirippu ja näyttämökoristeet laitettiin nekin Jannsenin kodissa, ja esityksen kestäessä istui Koidula näyttämön takana pianolla säestämässä. Näytelmä esitettiin kesällä kokonaista kaksi kertaa täydelle salille ja innostuneelle yleisölle, ja syksyllä oli Koidulalla jo toinen näytelmä esitettäväksi valmiina, Kosjakased (Kosiokoivut), sekin mukaelma, erään alkujaan saksankielisen kertomuksen mukaan. Kappale on edellistä itsenäisempi, tietysti jo sen kautta, että Koidula sen on itsenäisesti dramatisoinut; muuten ei se sovinnaiselta aiheeltaan eikä käsittelyltään millään lailla eroa vaatimattomasta maalaisseuranäytelmästä. Siinä esiintyvä epävirolaisuus, — kosiokoivujen asettaminen rakastetun tytön ovelle, — esti Koidulaa sitä painattamasta, niin virolaisen leiman kuin hän yrittikin sille muuten antaa. Kappaleen henkilöt puhuvat tuon tuostakin virolaisista sivistys- ja kansallisuuspyrinnöistä, ja käsikirjoituksen loppusanat, jotka muuten painoasiamies punaisella musteella on pyyhkinyt, sisältävät senaikuisia, nyt niin pingoitetulta tuntuvia isänmaallisia kehoituksia.

Koidula itse kirjoittaa Kosjakased-näytelmän esityksestä: "On suurenmoista, kuinka kansa haluaa näytelmiä, jokainen uusi esitys tuo yhä täydemmän huoneen. Sunnuntaina oli mahdotonta päästä liikkumaan salissa, joka oli ahdinkoon asti täynnä. Olin vaipua väsymyksestä ja uupumuksesta, kun pääsin kotiin, sensijaan näyteltiin paremmin kuin koskaan ennen. Ollappa meillä naisia, jotka osaisivat liikkua näyttämöllä, kuinka paljon paremmin kaikki kävisi. Niin siedettävä kuin veljeni Harry onkin ensimäisenä rakastajattarena ja kyläkaunottarena, ääni jo semmoisenaan tekee esiintymisen pian hänelle mahdottomaksi. Seuraavassa huvinäytelmässä koetan saada naiset näyttämölle, — nous verrons!"

Seuraavan näytelmänsä "Säärane Mulk" (Sellainen Mulk) kirjoitti Koidula vuonna 1871, ja se esitettiin heti samana kesänä, samojen asianharrastajien toimesta kuin edellisetkin. Säärane Mulk on Koidulan itsenäisin ja onnistunein näytelmä, jota lukiessa täytyy valittaa, ettei hänellä ollut tilaisuutta kehittää epäilemätöntä draamallista kykyään. Edellisten kappaleiden, samoin kuin Koidulan lukuisien suorasanaisten kyhäysten pseudovirolaisuuden sijasta, on tässä todellinen virolainen ympäristö todellisine tyyppeineen, hyvällä silmällä ja leikillisyydellä nähty vastakohtaisuus ja hankaus kahden virolaisen talonpoikaistyypin, varhain varakkuuteen ja itsetietoisuuteen kohonneiden Viljandimaan "mulkkien" ja tarttolaisen talonpojan välillä. Itse aihe, — sanomalehtiuutisesta saatu, — ei ole vailla alkuperäisyyttä ja koomillisia tilanteita, joita tavanmukainen rakkaustarina säestää. Ei voi tosin sanoa, että Koidula tässäkään kappaleessa olisi osoittanut syvempää silmää virolaisia erikoisuuksia varten, — hän onnistui osassaan, kansansielun tulkkina, vain silloin, kun välittömästi itse siihen antautui, ei huomiokykyään käyttäen eikä älylliseltä pohjalta.

Koidulan toiminnan ydin, hänen herättävä vaikutuksensa, ei suinkaan supistunut osaan, mikä hänellä näinä vuosina oli isänsä kodissa. Suuri vaikutusvalta on hänellä varmaan ollut laajalle haarautuvan kirjevaihtonsa kautta, joka antoi hänelle tilaisuuden ylläpitää yhteyttä kauempanakin asuvien samanmielisten ystäviensä kanssa. Henkisen vuorovaikutuksen tarve oli suuri tällaisina aikoina, eikä yksilöllinen kiintymys ollut ainoa tekijä ihmisten suhteissa, vaan samanmielisyys, saman lipun alle kuuluminen.

Kirjevaihto oli niin muodoin Koidulalle jotain aivan luontaista, saman keskustelukyvyn ilmaus, joka suullisessa seurustelussa pääsi käytäntöön, saman agitatorisen lahjan sanelema, joka pakotti hänet jakamaan omasta hehkustaan muille. Totta kyllä, Koidulan aika huonoine kulkuneuvoineen, pitkällisine postinkulkuineen, oli vielä kirjeenkirjoittamisen luvattua aikaa. Mutta ihmetellä täytyy kuitenkin, mitenkä Koidula raskaasta työtaakastaan ja yhä uudistuvasta käsivarsikivustaan huolimatta on ehtinyt hoitaa niin monta eri kirjevaihtoa yhtaikaa, ehkä vielä ihmeellisempää, että häneltä on riittänyt henkilökohtaista harrastusta niin monelle eri taholle. Paitsi Kreutzwaldia on hän melkein samaan aikaan ollut kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin, suomalaisen Antti Almbergin, berliniläisen akateemikko W. Sekoitin, H. Fr. Czieschin, C. Wiedemannin, virolaisen A. Reinwaldin y.m. kanssa, lukuisia, vain muutamiin kirjeisiin supistuvia tuttavuuksia mainitsematta.

Kirje, tämä aika-ajoin miltei taiteena harjoitettu kirjallinen ilmaisulaji, niin vähän arkitektonista rakennetta vaativa, viehättävä ja näennäisesti niin vaivaton, satunnainen sekoitus lyriikkaa ja filosofiaa, aforismeilla ja paradokseilla höystettyä, — kirjallinen muoto, josta Lombroso sanoo, että se on ainoa, missä nainen kykenee voittamaan miehen! Ei mikään kykene paremmin balsamoimaan jo ammoin hävitykseen tuomittua yksilöä, kuin tällainen hetkellistä, välitöntä tunnelmaa väräjävä kirje, joka on osannut vangita hapraan ja haihtuvan hetken särkyvät ajatusten ja kuvien saippuakuplat!

Tätä hienoa, läpeensä viljeltyä, äärimmäisen intimiä lajia, niinkuin sitä sekä Ranskan että Saksan naiset eri aikoina ovat harjoittaneet, eivät ole Koidulan lukuisat kirjeet. Päinvastoin, lukuunottamatta Kreutzwaldille kirjoitettuja, ei niitten kirjallista arvoa voi ylen korkealle arvostella. Ne ovat enimmäkseen sanomalehtityöhön tottuneen kynän tuotteita, nykyaikaiselle lukijalle aivan liiaksi paikallisia, liiaksi päivän kysymyksiä pohtivia. Sielullinen mielenkiinto jää melkein poikkeuksetta toiseen sijaan; ne eivät tarjoa teräviä erittelyjä, eivät hienoja havaintoja, eivät lyyrillisiä kauneuksia. Ylenpalttinen keimailu, joka toisinaan vaikuttaa tunkeilevaltakin, tekee ne tavallaan naisellisiksi, vaikka ei silti henkilökohtaisemmiksi. Sensijaan kuvastuu niissä aika; ajan harrastukset, ajan suunnitelmat, toiveet ja ilmalinnat elävät niissä hetkeen sidottua elämäänsä.

Useimpiin Koidulan kirjevaihtoihin on varmaan johtanut juuri ajan liikkuva henki, nousuajan, joka hetkeksi yhdisti ihmiset samoja päämääriä palvelemaan. Niitten tarkoituksena oli välittää tietoja ja ajatuksia, joita "ahtaan veräjän" ankaruus esti julkisen sanan palstoille pääsemästä, antaa tilaisuutta tekeillä olevien suunnitelmien pohtimiseen, tukea toinen toistaan yhteisessä asiassa, ylläpitää innostusta. Ilmielävänä kuvastuu niissä Koidulan suuri liikkuvaisuus tai ehkä pikemmin liikuntatarve, hänen synnynnäinen halunsa alati pysyä kosketuksessa ihmisten kanssa, vaihtaa ajatuksia, rikastua ja rikastuttaa muita, tartuttaa muihin oma alati palava intomielensä. Sanalla sanoen, ne olivat kansallisia lähetyskirjeitä.

Niissä on kyllä eräänlaista ystävyyttä, mutta vähemmän varsinaiseen sympatiaan, luonteitten, taipumusten sopusointuun perustuvaa, kuin harrastusten, mielipiteitten yhtäläisyydestä johtuvaa. Älyllinen pohja, miltä ne ovat lähtöisin, on selvin Koidulan vv. 1868-1870 kestäneessä kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin kanssa. Viron ahtailla teillä eivät tietysti persoonallisuudet sellaiset kuin C.R. Jakobson ja Koidula voineet mennä toistensa ohi, heidän oli kohdattava toisensa joko vihan tai myötämielen merkeissä. Mutta rakkaussuhteen sijaan, jota näitten kahden voimakkaan yksilön kosketuksesta olisi voinut edellyttää, syntyykin vain sangen toverillinen, asiallinen, melkein kuiva kirjevaihto, jota kestää, kunnes Jakobson lopullisesti riitaantuu isä Jannsenin kanssa. On vaikea antaa edes ystävyyden nimeä tämäntapaiselle, niin kokonaan älyllisyyden rajoissa pysyvälle suhteelle. Kohtalo oli kylläkin oikukas, valitessaan Koidulan ystäviksi hänen isänsä silloisen ja vastaisen jyrkimmän ja leppymättömimmän vastustajan, Kreutzwaldin ja Jakobsonin. Oli epäilemättä suuri ero Kreutzwaldin vanhuuden ohenneesta vuori-ilmasta ja klassillisesta puhdasviivaisuudesta tulla Jakobsonin myrskytuulen pyörteeseen. Sekä Koidulaa että Jakobsonia viehätti varmaan toistensa voima, joka Jakobsonissa oli tahdon rautaa ja Koidulassa tunnekyllyyttä. Mutta siitä huolimatta kirjoittelevat he toisilleen sivumääriä kansallista rihkamaa, ja Jakobson panee joka kirjeensä alkuun juhlallisen puhuttelusanansa "auustadud sõberana!" (kunnioitettu ystävätär). Heidän suhteensa oli ja jäi älylliseksi sympatiaksi, eräänlaiseksi aivojen hengenheimolaisuudeksi.

Juuri Jakobson on kuitenkin kirjoittanut Koidulalle seuraavat muistiin syöpyvät sanat:

"Teidät ovat jumalat luoneet, että eläisitte virolaisen isänmaamme hyväksi; älkää uskaltako sitä unohtaa!"

Näillä sanoilla hän tulkitsi epäilemättä useimpien aikalaistensa käsityksen Koidulasta. Symbolin, näkyvän vertauskuvan tarve pani heidät valitsemaan siksi Koidulan, jossa heitä kaikkia sytyttävä tuli näytti vapaimmin ja valoisammin palavan. Hänen runoissaan he tunsivat omat sisimmät tunteensa ilmaistuiksi; heidän omat yrityksensä antaa muotoa samoille tunteille, eivät koskaan saavuttaneet samaa lennokkuutta, samaa korostettua kiihkeyttä, mikä heidät Koidulan hymneissä kohotti yli arkipäiväisyyden. Sentähden he ottivat hänen sanansa omiksensa, niistä tuli heidän taisteluhuutonsa, heidän uskontunnustuksensa. Tämä nuori tyttö, jonka sisäisestä elämästä he niin vähän tiesivät, oli heille todella kuten muuan heistä sanoo: "Vanemuisen tytär", laulunjumalan sukua, jonkunlainen tarunomainen olento, joka oli luotu ja lahjoitettu heille pitämään yllä kansallista tulta.

Tällainen on Koidulan tähdenlento. Niin on häntä muistettava, jos hänen meteorinkaltaista rataansa kuvitella tahtoo, — selvimmin sentään keskellä juhlahuumausta, ympärillä vapauslaulujuhlan vapauttavat sävelet, joissa soi kokonaisen kansan heräävä ja riemuitseva itsetunto.

III

MURROS

Mutta juuri nyt, elämän huippukohdassa, saavuttaa kohtalo Koidulan. Juuri nyt, kun hänen persoonallisuutensa näyttää pääsevän täysiin oikeuksiinsa ja vihdoinkin vapautuvan, on samalla murros ja hajautuminen käsissä. Koidulan traagillisuus oli tuskin vältettävissä: jollei se olisi tullut sisältäpäin, olisivat ulkonaiset olot sen aiheuttaneet. Vaikka kuvittelisikin hänen yhä edelleenkin pysyneen kansallisena amatsonina, minkään muitten voimien häiritsemättä hänen kutsumustaan, virolaisena Jeanne d'Arcina, joka rakkauselämän sijaan on kohtalolta saanut isänmaallisen haltioitumisen lahjan, niin olisi virolaisten olojen jatkuva kehitys kuitenkin ennenpitkää jouduttanut hänen traagillisuuttaan, samoin kuin se valmisti hänen tuiki vähillä traagillisilla edellytyksillä varustetulle isälleenkin traagillisen kohtalon. Epäilemättä olisi Koidulan traagillisuus siinä tapauksessa ollut monta vertaa jyrkempää, kaikille näkyvää, joka suhteessa toimivampaa laatua, suuremmassa sopusoinnussa hänen jossain määrin teatraalisen luonteensa kanssa. Sensijaan on vaikea ajatella, että mikään elämänmuoto olisi täydelleen kestänyt varustuksena Koidulan traagillista kohtaloa vastaan. Traagillisuus oli hänen syntymälahjansa, yhtä suuressa määrin hänen hyveistään kuin heikkouksistaan riippuva, siemen, joka lakiaan seuraten vain odotti otollista hetkeä kehkeytyäkseen.

Koidulan traagillisuus sai alkunsa kokonaan sisältäpäin, sen monet ulkonaiset aiheet ovat loppujen lopulta vain sivutekijöitä. Ja niinkuin alusta alkaen hänen elämänsä kulkua seuratessa, täytyy nytkin pysähtyä hänen henkisen rakenteensa keskukseen, hänen suureen, yksipuoliseen, fanatismiin suunnattuun tunnevoimaansa. Heikompi, vähemmän keskittynyt tunnekyky olisi varmaan taannut hänelle monta vertaa rauhallisemman elämän. Koidula on itse tuntenut luonteensa vaarallisuuden, kirjoittaessaan "itsekkäästä, rajusta ja rauhattomasta sydämestään" seuraavat sanat:

"Olen muista poikkeava olento ilossa ja tuskassa, molemmat vaikuttavat minuun erilailla kuin muihin. Pelkään niitten mahtia ja koetan väkisinkin niitten ylivaltaa vastustaa, tietoisesti vaimentaa. Tiedän, kuinka hirvittävästi, kuinka väkevästi ne voivat minut vallata, sentähden tukehdutan jokaisen tuntuvamman tunteen värähdyksen."

Mitä takeita rauhallisesta kehityksestä tarjosi tällainen taipumus sielunkykyjen äärimmäiseen kärjistymiseen ja suuren sisäisen sähkövaraston keräytymiseen, tällainen jo luonnostaan pingoitettu tunnelaatu? Kohdistuipa se mihin esineeseen tahansa, olkoon kuinka käsitteelliseen hyvänsä, aina oli peljättävissä ristiriita ja epäsuhde. Jos tunteen voimakkuuteen olisi alusta alkaen yhtynyt tahdonlujuus, olisivat henkilökohtaisen onnen mahdollisuudet ehkä olleet suuremmat. Mutta Koidulan sielu ei ollut terästä, vaan yksinomaan tulta. Sen kokoonpanon sairaalloisuus toi paitsi sitä myötään eräänlaisen edeltäpäin arvaamattoman, yllätyksellisen vivahduksen; ratkaisevana hetkenä saattoi sielullinen koneisto toimia aivan odottamattomalla tavalla.

Niinkauan kuin isänmaallinen innostus, agitatoriseen toimintaan yhtyneenä, tarjosi kulkuväylän Koidulan sielussa aika-ajoin patoutuvalle liikavoimalle, oli hänen sisäinen tasapainonsa mahdollinen, jos edellyttää ulkonaisten olojen pysyneen samanlaisina. Mutta paljon vaarallisemmaksi kävi heti tilanne, niinpian kuin sama tunnekyky kohdistui naisen varsinaisen tunne-elämän alalle, niinpian kuin uudet voimat ja alkuaineet alkoivat päästä oikeuksiinsa tähän asti eroottisesti niin koskemattomassa olemuksessa. Abstraktisen aatteen sijaan astuivat silloin elävät ihmiset tunteineen ja vastatunteineen, ja murros oli edessä.

On jo ollut puhetta lapsenkaltaisesta piirteestä Koidulan olemuksessa, eroottisesta kehittymättömyydestä, jos niin tahtoo. Joka tapauksessa on jotain tuiki luonnotonta, ainakin suuressa määrin epätavallista, myöskin pohjoismaissa, että nainen ennättää kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään, ennenkuin mistään varsinaisesta rakkauselämästä voi puhua. Koidulan varhainen henkinen työ riittää vain jossain määrin selitykseksi; lähemmäksi todellista syytä kai pääsee, jos pitää silmällä hänen yleistä perittyä sairaalloisuuttaan, joka mahdollisesti on aiheuttanut hitaan kehityksen. Koidulassa tapahtuu melkein äkkiä käänne, verrattava vain kehitysiän myrskyisiin ja perinpohjaisiin muutoksiin, ja myöhäisyytensä vuoksi niitä vaarallisempi. Hän herää eroottisesti. Ikäänkuin luonnolla olisi kiire korvata laiminlyöntinsä, tapahtuu herääminen hänessä äkkiä, ei vähitellen, asteettaisen kehityksen kautta, vaan vallankumouksellisena.

Luonto ei työskennellyt Koidulan suhteen tasaisesti, vaan toisten sielunkykyjen näivettymistä vastasi toisten liikakasvu. Ei voi minään ajanjaksona ajatella häntä säännöllisesti ja tasaisesti kehittyneenä, useimmiten on hänen kehityksensä väkivaltaisesti pysähdytettyä, lyhyen ajan hypertrofista, yksipuolista kukoistusta. Sentähden on tälläkin hänen "heräämisajallaan" niin myrskyinen luonne, — ja tahtoisi lisätä, — niin lapsellinen ilme. Älyllisesti yli naisen tavallisen tason kehittyneenä, täytyi hänen alkaa tunne-elämänsä kuin ensi kirjaimesta. On jotain peräti naiivia ja avutonta hänen molemmissa nyt seuraavissa rakkaussuhteissaan, jotka eivät ansaitsisi enempää mainitsemista kuin koulutytön ensi hentomieliset kokemukset, jolleivät ne olisi vaikutukseltaan niin hävittäviä koko hänen elämäänsä nähden.

Vuoden 1870 keväällä alkaa Koidulan kirjeissä Kreutzwaldille yhtäkkiä rauhaton, hermostunut sävy. Ulkonaiset olot ovat kuitenkin aivan samat, Koidulan suhtautuminen niihin vain on toinen. Talttumus, jolla hän aina tähän saakka on puhunut ylen raskaasta työtaakastaan, muuttuu vähitellen hiljaiseksi kapinaksi. Hän alkaa nurkua koneellista, hivuttavaa työtään, joka uuvuttaa sekä sielun että ruumiin siihen määrään, että hän ihmettelee silloin tällöin vielä ajatteluun pystyvänsä.

"Tässä nyt olen, uupuneena ja raukeana 300 pitkän-pitkästä ja turhanpäiväisestä kirjeestä, jotka tänään merkitsin kirjoihin, sillaikaa kun suullisten tilausten tuojat kumpaakin oven kynnystä kuluttivat, — väsyneenä henkeä tappavasta työstä, joka sentään vaatii aivan erikoista ponnistusta ja kiusallisinta huolellisuutta."

Luuvalo palaa kahta vaikeampana ja aiheuttaa moniviikkoisen toimettomuuden, joka töitten sillä väliin kasaantuessa, hermostuttaa häntä yhtä paljon kuin työn tuottama rasituskin. Jotain on epäkunnossa, hän tuntee luonteelleen ennen vierasta tyytymättömyyttä, tuntee ympäristönsä, työnsä kuin kahleina. Luultavasti juuri yksinäisyyden tunto lähentää hänet taas Kreutzwaldiin, ikäänkuin hän yhtäkkiä muistaisi rakkauden pääoman, joka hänen nimellään aina oli valmiina Võrun erakon tallessa.

Ihmeellisen nuori ja elämää uhkuva on Koidulan toukokuussa kirjoittama kirje uskolliselle ystävälleen Kreutzwaldille. Ei mitään keväisen romantiikan välttämättömiä näyttämökoruja ole unohdettu, tässä ne ovat kaikki: on kuutamoa, on kaupunkilaispuutarhan kulmassa puhkeavia tuomenterttuja, on ensimäisen satakielen laulua. Jos eristääkin ajan tunneherkkyyden, jää kuitenkin kyllin nuoruuden tunneherkkyyttä jäljelle, luonnollisempaa 17- kuin 26-vuotiaalle.

"Isä Kreutzwald, maa on niin rikas vihreydestä, taivas niin rikas sinestä, ja minun sairas käteni uneksii kesken valon kuultoa niin paljon paranemisesta, etten ajattelekkaan tänään lääkärin kieltoa seurata, ikävöin niin puheluhetkistä kanssanne, isä! Teidän parissannehan saan vielä aina olla lapsi, minä, järkevä, muuten niin tuiki järkevä, varhaisvanha olento, ja te isä, te yksin ymmärrätte, millainen lapsellinen satutunnelma voi vallata mielen, keskellä heräävän maan satumaista puhkeamista, versomista ja lainehtimista, — on kuin etsisi kaikki kaunopuheisinta ilmaisua, täydellisintä muotoa puhkeavalle elämälle. — Ja minun mieleni on aivan samankaltainen, yhtä nuori ja ihmettelevä, ikäänkuin näkisin minäkin jokaisen versovan ruohonkorren, jokaisen tumman seljapuun nupun ensi kertaa."

"Ah rakkahin isä, mitä minun on tekeminen! Ulkonahan on viheriäistä! Näillä autereen täyttämillä, nuppuja paisuttavilla päivillä on vakaumuksen voima, jota jokaisen sydänparan täytyy totella! Mutta miksi juuri valitsen Teidät, Teidät, isä rukka, ylikuohuvan tunteeni väyläksi? Niin, tietänenkö sitä itsekään? En monestikaan ymmärrä, minkätähden hilpeäin, iloisten kasvojen parissa, jotka kaikki hymyilevät heräävälle elämälle, pysyn niin hiljaisena, niin vaiteliaana enkä löydä ainuttakaan sanaa kaikelle, mikä kuitenkin syvällä sisimmässäni minua niin valtavasti liikuttaa. Kadotan kärsivällisyyteni, kun kuulen tätä rikkaasti levitteleivää kauneutta selostellen ylistettävän, en voi puhua siitä, vain katsoa ja kuunnella ja sieluuni juoda kaikkia tuoksuja ja värejä ja muotoja. Isä, nyt haluaisin matkustaa, — avaraan, nauravaan, vihertävään, puhkeevaan mailinaan!"

Näin heleät ovat tämän ajan heijastuskuviot Koidulan sielussa. Ja tekisimme viisaammin, jos tyytyisimme vain niitä tarkastamaan. Kaikki muu, mitä selitykseksi voi lisätä, on ylen jokapäiväistä, lapsellisuudessaan hämmästyttävää. Koidulasta itsestään, — ulkopuolisista tekijöistä huolimatta, — kumpusivat luonnonpakosta, hänen oman olemuksensa lakia noudattaen uudet voimat.

Hänen heräävä aisti-ilonsa, joka tuntuu suhteessa ulkopuoliseen luontoon, on täynnä raikkautta, tuore kuluttamattomuudessaan. Näillä silmin hän näkee todella mailman ensi kertaa.

Joka lauseessa värisee onnen odotus, kärsimätön ja myöhäinen. Mitä merkitsee sen rinnalla, että etsiessämme episodin vaiheita, päädymme johonkin tuiki tavalliseen ja vähäpätöiseen rakkausjuttuun? Korkeintaan voi Koidulan traagillisuus kasvaa silmissämme, nähdessä kerta toisensa jäljestä hänen harhaotteensa. Hänen älyltään puuttui käytäntöön soveltamisen mahdollisuus, hän, teoreettisesti hyvä psykologi, on osoittanut suhteissaan ihmisiin suurta lyhytnäköisyyttä.

Seuraavan rakkaussuhteen synnyttämä murros oli ratkaiseva, mutta ensimäinen oli syvempi, sen murtoviiva näkyvämpi. Koidula ei ole ehkä koskaan kirjeissään tavannut niin yksinkertaisen korutonta, niin uskottavaa ilmaisua itselleen, kuin kertoessaan Kreutzwaldille kaiken olevan ohitse. Liian kireälle pingoitettu paatos, joka osaksi kuului Koidulan olemukseen, osaksi aikaan, ei enää tunnu ontolta, sen täyttää todellinen tuska.

On epäilemättä erehdys pitää viehätysvoimaa, mikä Koidulalla tunnustetusti oli myös juuri aikansa miehiin nähden, etupäässä naisellisena vetovoimana. Ei ole unohdettava, kuinka perinpohjaisesti Koidula erosi senaikuisesta baltilaisesta naisesikuvasta, kodin ahtaaseen piiriin suljetusta naisesta, kuinka varhain hän toteutti itsenäistä työtä tekevän, joskaan ei riippumattoman naisen ihanteen. Paitsi sitä oli hän, — ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta, — liian totinen, liian tosi, liian suora; niin, hänen kauneutensakin oli suuripiirteistä ja jyrkkää lajia, vailla varsinaista pehmeyttä; häneltä puuttui monta viehättävää, naisellista heikkoutta. Tunne, jonka hän herätti, ei ollut kuin poikkeustapauksissa varsinaista rakkautta, miehen ja naisen välistä tunnetta. Se oli pikemmin ihailua, — tietyn välimatkan päästä; epämääräinen, runollinen mieli-ala, melkein kuin taideteoksen synnyttämä. "Hän vaikutti meihin kuin kreikkalainen jumalatar", tunnustaa eräs hänen nuoria ihailijoitaan. Hänessä oli jotain julkisuudelle, kaikille kuuluvaa, hänessä rakastettiin ruumiillistunutta aatetta, oli muotiasia puhua hänen kuultensa, vaihtaa kirjeitä hänen kanssaan, hän oli kuin kaikille näkyvä, koruommeltu lippu, joka kaunisti kansallista asiaa, ei muuta. Niin paradoksilta kuin se kuuluukin, ei ollut myöskään miehiä häntä varten; hänen ikäisensä, virolaisiksi lukeutuvat, sivistyneet miehet olivat sormin luetut; oli vain yksityisiä, opintouransa alussa olevia nuoria ylioppilaita, säännöllisesti Koidulaa nuorempia. Tosin ei kansallinen muurijärjestelmä siihen aikaan ollut vielä nykyiseen kaikkisulkevaan muotoonsa kehittynyt, mutta kuitenkaan eivät kosketukset muihin kansallisuuksiin voineet olla suuret, ja Koidulan valintapiiri oli sentähden mahdollisimman ahdas.

On hyvin luultavaa, että Koidula itse oli täysin tietoinen ihailun etäisyydestä ja persoonattomuudesta, joka häntä ympäröi. Joka tapauksessa tuli hetki, jolloin se lakkasi häntä tyydyttämästä, kylmältä ja verettömältä vaikuttaen. Tuli hetki, jolloin isänmaallinen innostus alkoi tuntua liian käsitteelliseltä, ja kiintymys Kreutzwaldiin vetäytyä ikäeron luonnollisiin rajoihin.

Koidula on rakastanut kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana, kuten muuten rakastetaan varhaisimmassa nuoruudessa, esinettä valitsematta. Jos milloinkaan, sopii rakkaudelle tänä ikäkautena iänikuinen epiteetti sokea.

Mitä tiedämme oikeastaan Koidulan ensimäisestä varsinaisesta rakkaudesta? Toden teolla ja suoraan sanoen, sangen vähän. Yksityisseikat sen kulussa peittyvät täydellisesti hämärään, emme edes tiedä, mikä oli syynä sen nähtävästi äkilliseen loppuun. Minkä me varmasti tiedämme, on, että tämä kiihkeä ja myöhäinen rakkaus on ollut olemassa, että se on herättänyt Koidulassa ennen tuntemattoman ja täyteläisen elämäntunnon, samoin, että se syystä tai toisesta nopeasti särkyi, kutsuen vuorostaan esiin Koidulan sielusta ensimäiset varsinaiset traagilliset tunnot, jotka siihen myöhemmin niin täydelleen kotiutuivat.

Joka tahtoo, voi seuraavista Kreutzwaldille osoitetuista sanoista yrittää uudelleen rakentaa Koidulan lyhyttä ja kohtalokasta rakkaustarinaa. Kreutzwald oli epäillyt C.R. Jakobsonia ystävättärensä syksyllä 1870 puhkeavan alakuloisen mielialan aiheuttajaksi. Koidula sensijaan torjuu jyrkästi kaikki syytökset ja kirjoittaa:

"Tahdonpa kertoa Teille tarinan, isä! Olin antaunut kasvatusopin alalle, minulla kun oli suuret ajatukset kyvystäni, mutta kun luulin saaneeni kasvattini oikein järkeväksi ja viisaaksi ja maltilliseksi, teinkin kiusallisen havainnon, että olinkin tehnyt hänet vain — haaveelliseksi, sanokaamme. Se koski minuun kovin, minä panin kasvatusoppini taas hyllylle — voilà tout!"

Uskallettua olisi epäilemättä leimata ketään määrättyä henkilöä, niin vähän täydellisesti varmaa tiedämme. Eräässä samankeväisessä kirjeessä C.R. Jakobsonille puhuu Koidula "kasvateistaan", joitten joukkoon hän muuten lukee Jakobsoninkin. Samoilta ajoilta on Koidulan jälkeenjääneiden paperien joukossa kaksi edellämainitulle sanomalehdentoimittaja H. Fr. Czieschille kirjoitettua kirjettä, — palautettuja, lähettämättömiä, vaiko yksinkertaisesti jäljennöksiäkö, on vaikea sanoa, — joissa Koidulan tavanmukaisen kirjekeimailun alta kuultaa tavallista suurempi persoonallinen mielenkiinto. Hans Friedrich Cziesch oli jo Pärnussa postiharjoittelijana ollessaan tuttu Jannsenin perheessä. Koidula nimittää häntä eräässä toisessa kirjeessä Jakobsonille "ystäväkseen". Mitään sen lähempää ei ole suhteesta tunnettu, eivätkä liioin Koidulan kirjeet Czieschille epämääräisyydessään ja ylimalkaisuudessaan oikeuta mihinkään varmaan päätökseen.

Yhtä vähän oikeuttaa siihen toisen nuoren miehen persoonallisuus, joka kesällä v. 1870 yhdessä Jannsenin ja hänen tyttäriensä kanssa otti osaa ennen mainittuun Aleksanterikoulun perustamismatkaan Helmen ja Tarvastun pitäjiin. Erään tiedonannon mukaan olisi hänen ja Koidulan välillä jo keväällä kehittynyt molemminpuolinen, kiihkeä rakkaussuhde, johon omaisten sen kompromettoivan luonteen takia täytyi sekaantua. Hänen suuri nuoruutensa, — hän oli vain kahdenkymmenen vuotias ja lukion yläluokkalainen, — sopisi kyllä Koidulan sanoihin "kasvatistaan". Toiset tiedonannot sensijaan, — yhtä läheisistä lähteistä kuin edellinenkin, — kieltävät puolestaan oletukselta kaiken todenperäisyyden. Niin ei tätäkään tietä pääse sen pitemmälle.

Mutta mitä merkitsevät oikeastaan kaikki yksityisseikat tapauksessa, jossa kaikki mielenkiinto, kaikki valaistus keskittyy vain Koidulaan! Hänen kärsimyksensä todellisuus on yläpuolella kaiken epäilyksen.

Koko alkusyksystä 1870 ei ole yhtään kirjettä Kreutzwaldille. Marraskuu on jo käsissä, kun Koidula vihdoin kirjoittaa. Tuntee, että jotain on tapahtunut, vaikka selvät sanat puuttuvat, jotain pyrkii esille, kuitenkaan sanoiksi pääsemättä.

"Elämäni on köyhä, vaikka se päinvastaiselta näyttää. En voi mitään, en mitään vähästäni antaa pois, — vähimmin Teitä, isäni!"

Seuraavassa kirjeessä on jo elämänväsymys ylivoimaista. Poissa on nyt kaava ja sovinnaisuus ja ajan romanttinen kukkakieli. Koidulan sielullisessa kehityksessä on kirje mitä tärkeimpiä.

"Kaikki liukuu ohitseni, nopeasti ja kirjavina kuvina kuten kaleidoskoopissa, — silmät tuijottavat vain koneellisesti, sillä kiinteämpi katse koskee! Ikkunastani näen savun pystysuorana ilmaan kohoavan, ja seuraavassa tuokiossa on kohtalo sen jo saavuttanut: ilmavirta leikkii sillä kuin untuvilla, hajoittaakseen sen vihdoin kaikille neljälle ilmansuunnalle. Miksi se ei pysynyt neljän nokisen liedenseinänsä sisällä, jossa oli niin hämärä ja lämmin olla? Ylhäällä on kirkasta ja selkeää, mutta kylmä, — kylmä!

"Kevääni on ohitse, ja kesän myrskyt ovat paljon, paljon kukkia kuolettaneet, — tunnen itseni nyt usein niin uupuneeksi, niin loppumattoman toivottomaksi, ja kuitenkin täytyy minun nyt enemmän kuin ennen itsestäni antaa, täytyy entistä lujemmin kestää kaikki tutkivat katseet, valveilla olevat silmät, ja niihin vastata. Muutun epäluuloiseksi, ei, olen jo, — voiko todella niin nopeasti sisäisesti vanhentua? Oi aika, jätä minulle ehdottoman luottamuksen onnekas tunne, joka kymmenesti saattoi pettyä, yhdennentoista kerran taas ihmisiin uskoakseen. En ymmärrä ihmisiä, joitten luonto vaatii huolellista, varovaista punnitsemista, kyynärän jokaisesta tunteen rahdusta, jonka he toiselle suovat. On aikaa itkeä kyllin, kun räikeä valo on silmiin sattunut.

"Oi rakkahin isä, kuinka alakuloisina päiväni vierivät! Minut on vallannut lohduttomuus, jota ei äänekäs, hilpeä pakina ympärilläni voi vaimentaa, ja hiivin niin usein kuin suinkin ylös hiljaiseen kammiooni, uneksiakseni talvinen maisema edessäni, ja kipeitä ajatuksiani kerien. Jospa voisinkin tehdä työtä! Yön uni tulisi kai silloin itsestään! Kuinka ihanaa oli, kun vielä taisin suruani itkeä, kunnes siihen nukahdin! Olenko jo liian vanha, vai eikö suruni olekkaan enään yhtä suuri? Itken nykyään niin harvoin ja nukun samoin niin vähän.

"Hyvää yötä, isä! Ulkona on pimeä, melkein yhtä pimeä kuin sisälläkin, ja hiljaiset tähdet katselevat kylmästä, korkeasta holvistaan; kummallista, että niitä nyt ikäänkuin pelkään ja niitten puhetta vältän, — en tahdo sitä ymmärtää. Omatuntoni tosin ei ole levoton, mutta niitten säihkyvissä sanoissa on niin paljon selittämätöntä, vihlovaa tuskaa, en löydä enää entistä rauhaa tutusta kirjoituksesta. Rintaani särkee, — hyvää yötä, isä! Mitä mahdattekaan ajatella kärsivällisyydestäni tai luonteen lujuudestani tai oikeammin sanoen kummankin puutteesta, kun kaikki nämä sivut olen täyttänyt, — kyyneleillä!

"Onko siis jokainen uusi ihminen Oidipus, jonka täytyy ratkaista elämän suuri arvoitus, vai ovatko vain yksityiset tähän onnettomuuteen tuomitut? En tiedä, minkä vuoksi olen onnettomampi, siksikö, että olen ajattelemaan, vai siksikö, että olen tuntemaan tuomittu!

"Lumenpaljous ulkona huimaa päätäni. Ah, haluan, että olisin yhtä vanha kuin Te, isä, ja Te minun ikäiseni, — se olisi onnellisempaa, — kaikille!"

Selvittämättä jäänee ainaiseksi tämän kiihkeän ja nähtävästi lyhyeen loppuvan rakkaussuhteen kulku. Sen syvä ja pitkälle uloittuva vaikutus Koidulan kehitykseen on haettava hänen oman olemuksensa kokoonpanosta, hänen sielunsa perityistä sairaalloisista kerroksista, jotka iän karttuessa yhä selvemmin paljastuivat. Se oli vain Koidulan sieluun vajotettu mittausluoti, joka yhdellä kertaa mittasi hänen tuhoon tuomitun sielunsa rikkaudet ja vaaralliset kuilut.

Koidulan seuraava ja ratkaiseva rakkaussuhde on yhdessä edeltäjänsä kaltainen: siinäkin on pääsija Koidulan sielun refleksiliikkeillä, kaikki muu on mitä tavallisinta lemmentarinaa. Ei missään ilmene Koidulan taipumus mielikuvituselämään, niinkuin näissä hänen oikeastaan ylen viattomissa suhteissaan. Koidula eli koko elämänsä ajan mielikuvituksessa, sanoo eräs hänelle läheinen henkilö. Todellisuus tarjosi hänelle vain aineksia unielämään, jota hän herkeämättä vietti; tapahtumat kasvoivat hänen mielikuvituksessaan aina sellaisiksi, kuin hän niitä kulloinkin tarvitsi. Hänen sielunsa oli monisokkeloinen kuin kuvastinlabyrintti, yksinkertaiset kuvat heijastuivat takaisin satoina jäljennöksinä sen särmistä. Hänen tunteensa ja tuskansa ovat olleet todellisia, niin epätodellisia, niin mielikuvituksellisia, kuin niitten aihe usein oli.

Hän oli runoilija suhteitaan eläessään. Hän runoili ne uudestaan, hän loi itse sekä nautintonsa että kärsimyksensä, hänen elämänsä runo on tyhjästä syntynyt: hänen oman luovan ja ihannoivan mielikuvituksensa säteistä.

Se, että tässä tapauksessa tunnemme koko kehityskulun juurta jaksain, ei muuta vähääkään; päinvastoin, sitä selittämättömämmältä tuntuu, että Koidulan koko vastainen kohtalo on riippunut niin vähästä. Ja yhtä käsittämättömäksi jäisi Koidulan epätoivoinen teko, — hänen äkillinen avioliittopäätöksensä, — jollei koko ajan pitäisi silmällä pääasiaa: hänen omaa sielullista suurennuskykyään, jonka rinnalla nytkin, kuten edelliselläkin kerralla, kuten aina, kaikki ulkonainen supistuu vähäiseksi ja toisarvoiseksi. Koidulan sielu oli joutunut liikkeeseen, sitä vaarallisempaan, mitä pitempi kaari päätepisteitten, korkean ilon ja epätoivon, välillä oli. On melkein yhdentekevää, mikä oli katkaissut edellisen rakkaussuhteen, hänen oma järkeilevä harkintansako vaiko syrjäisten sekaantuminen; joka tapauksessa oli sen äkillisessä lopussa jotain väkivaltaista ja luonnonvastaista. Tunteen jännitys oli ollut ylen kireä; on aivan varmaa, että sitä seurasi hermostunut ja herkkä tila, jonka vaarallisuus oli sen vastaanottavaisuudessa. Uusia voimia, niin myöhään Koidulan sielussa heränneitä, ei mikään enää voinut tehdä olemattomiksi, niillä oli omat elinehtonsa ja vaatimuksensa.

"Kävin tänään puutarhassa ja istuin ison lehmuksen alla. Kuinka kirjavaa ja hämärää on, mitä elämäksi nimitämme! Värikkäät pilvenhattarat väikkyvät edestakaisin taivaalla, ja typerät lapset maan päällä ovat näkevinään ihania maisemia. Kaikki huojuu tuulessa, ja on silmäinlumetta!"

Nämä sanat kirjoittaa Koidula puolen vuotta kohtalokkaan kesänsä jälkeen uudelle suomalaiselle ystävälleen.

Ne ovat hyvin kuvaavat. Kaikki huojuu tuulessa ja on silmäinlumetta, rakkaus, elämä itse… Koidula on kyllin kokenut, kaiken tämän tietääkseen, omistaakseen omakseen salomonilaisen kaiken turhuuden tunnon, mutta se lankee vain kuin suloinen, houkutteleva huumauspisara hänen elämäänsä. Mitä siitä, että kaikki kuihtuu kuin ruoho, joka tänään kukoistaa ja huomenna pätsiin heitetään! Onko elämä silti vähemmän kaunis, sen unenkaltaisuus vähemmän täynnä unhoitusta? Hän alkaa aavistaa elämän nautinnon suuruutta juuri katoavaisuuden varjossa. Suloisena ja huumausraskaana nousee elämä vielä kerran hänen suoniinsa.

Mutta siinä onkin juuri tämän mielialan vaarallisuus. Hän ei ole kuin puoliksi toipunut, vain puoliksi terve, kaikki on hänessä vielä arkaa, tukipistettä vailla. Hän on vielä kuin puolipyörryksissä äskeisestä iskusta, sentähden hän menee, silmät ummessa, kohtaloaan kohti kuin unissakävijä.

On kuin näkisi hänen vielä kerran ojentautuvan oikeaa alkuainettaan kohti, kohden valoa ja juhlaa. Se on hänen traagillisen sielunsa, hänen vauhdikkaan, alati laajentumaan pyrkivän elämäntuntonsa viimeinen vapautusyritys, ennenkuin se suljetaan ahtaalle kuin pähkinänkuoreen.

Tällä kertaa tulee valo pohjoisesta, ja Suomella on kiistämätön osansa Koidulan kohtalon ratkaisussa. Aika oli optimismin ja ihanteellisuuden, ja "Suomen siltaa" rakennettiin yhtä epätodellisista ja kangastelevista kivistä kuin Viron kansallista temppeliäkin. Kuinka paljon äkkiä heränneessä suomalais-virolaisessa veljeystunteessa todella oli varsinaista, vaistomaista heimoushenkeä, on vaikea sanoa, aikana, jolloin kaikki todellisimmat ja jokapäiväisimmätkin asiat muuttuivat runoksi ja haaveeksi. Joka tapauksessa oli harrastus ja osanotto toistensa toiveista ja kansallisista voitoista molemmin puolin lahtea suuri, ja jo laulujuhlan aikaan oli Tartossa isä Jannsenin kodissa vieraillut useita suomalaisia. Koidulan harrastus suomenkieltä kohtaan oli kuitenkin peräisin aikaisemmilta ajoilta. Hän on jo varhain harjoittanut suomea, aluksi Renwallin latinankielisen sanakirjan johdolla, ja myöhemmin lukemalla suomalaisia sanomalehtiä ja kirjallisuutta. Suuren suomalaisen nälkävuoden aikana vv. 1867-1868 hän auttaa isäänsä rahankeräyksessä hädänalaisten hyväksi, ja vuonna 1870 hän lähettää omasta puolestaan 10 hopearuplaa Helsingin ylioppilastalon rakennusrahastoon, merkiten muuten nimettömään kirjeeseensä: "virolainen käsi ja sydän".

Uuden Suomettaren nuori toimittaja, maisteri Antti Almberg, jonka puoleen Koidula rahalähetyksellään kääntyi, oli jo varhemmin vaihtanut pari kirjettä isä Jannsenin kanssa ja tunsi varmaankin Koidulan Virossa vierailleitten maamiestensä kaunopuheisista kuvauksista. Hän, ritarillinen mies, vastaa kohteliain kiitoksin, uskaltaen arvata kirjeen nimettömän kirjoittajan, ja kirjevaihto on käynnissä.

Kirjevaihto, niinkuin niitä Koidulalla montakin oli ollut, alussa millään lailla muita merkitsevämpi, vain vähässä määrin yksilöllinen, tällä kertaa samalla onnistumaton yritys saada aikaan tajuttava yhteiskieli, suomi-viro tai viro-suomi. Mitä kirjavimpia kielellisiä epämuodostumia on tämä koe, varsinkin Koidulan kirjeissä, esille kutsunut, kummankin alkuperäisen kielen kustannuksella. Kansallinen kysymys on koko ajan kirjeissä etualalla, keskipiste, jonka ympärille muu sisältö ryhmittyy. Kuinka läpitunkeva, kuinka yksinvaltias olikaan kansallisuusaate näinä aikoina, onnistuessaan sulattamaan itseensä niin voimakkaan yksilöllisyyden kuin Koidulan! Mikä meistä nyt tuntuu vain kauniilta lauseparrelta, oli silloin sydämen kyllyydestä kumpuava vakaumus, mikä nyt tuiki kuluneelta jokapäiväisyydeltä, silloin uutuutensa viehätyksellä tehoava iskusana! On ikäänkuin ajan suuri liikkuvaisuus olisi muuttanut ihmisten kaiken tarmon toiminnaksi, mutta näivetyttänyt tyystin sielullisen erittelyhalun, varsinaisen harkinnan, — ikäänkuin silloisten ihmisten koko sielullinen koneisto olisi ollut monta vertaa mutkattomampi.

Vasta vuoden lopulla muuttuu kirjeitten sävy läheisemmäksi. Kesä, joka toi Koidulalle niin monta taistelua ja kärsimystä, on ohitse, mainingit ovat vielä raskaat ja tuskalliset, mutta jo vuoden vaihteessa tapahtuu hänessä nähtävästi osittainen tervehtyminen. Hän alkaa täydellä todella ajatella kauan suunniteltua Suomen matkaa, johon monet suomalaiset ystävät jo aikoja ovat Jannsenin perhettä kehoittaneet. Nuori suomalainen on yhtä ihastunut tuumaan, joka toisi silminkantamiin tähän asti vain valokuvissa ihaillun Viron neidin. Arka ja tuskin tuntuva lämpö alkaa täyttää ennen niin asialliset kirjeet.

Ei mikään auta, ei äskeinen, vaikea kokemus, ei valta-asemastaan sysätyn järjen viisastelut. Koidula rakastaa pohjatuulta, "koska se tuo terveisiä Suomesta", maasta, joka on "kuin vihertävä pitsikudos, siniselle tyynylle levitetty". Meren avautuessa kypsyvät yhä matkasuunnitelmat, suomalaisen ystävän lahden toisella puolen puuhatessa vastaanottoa. Toukokuussa v. 1871 Koidula vihdoin kirjoittaa: "Matkustamme siis, isä, nuorempi veljeni Harry, — ja iloinen, onnellinen Lydia!"

Vielä kerran on Koidulaa muutaman lyhyen viikon ympäröinyt ihailun ja juhlan ilmasto. Rikkaat, vaihtelevat päivät vastaanottoineen, kukkineen, uusine ja vanhoine tuttavuuksineen, odottivat häntä pitkän ja yksitoikkoisen työajan jälkeen, tunnustus hänen isänsä työlle, samoin kuin hänen omalleenkin. Ja hän osaa nauttia nyt, ehdottomammin kuin ennen, hänen antaumisensa ilo on välittömämpää kuin koskaan, ikäänkuin aavistus ajan lyhyydestä ja väistämättömästä pettymyksestä antaisi hänen onnentunteelleen kuumeisen kauneuden.

Heinäkuussa vuonna 1871 lähti Jannsenin perhe Suomeen. Keskikesäisestä ajasta huolimatta oli vastaanotto Helsingissä mitä sydämellisin; kutsut saapua tähän harvinaiseen tilaisuuteen oli lähetetty kaikille suomalaisuuden merkkimiehille, joista useat keskeyttivätkin pariksi päiväksi kesäleponsa. Päivällisistä, jotka Alppilassa Jannsenin kunniaksi toimeenpantiin, ottivat osaa itse Johan Vilhelm Snellman ja Elias Lönnrot, paitsi sitä Th. Rein, Yrjö-Koskinen, C.G. Swan, Jaakko Forsman, Fr. Perander, Antti Almberg y.m., ja emännän virkaa hoiti ainoa läsnäoleva suomalainen nainen, Emilie Bergbom. Pieni, mutta valittu seura, jossa suomalainen tiede ja yhteiskunta kunniakkaasti olivat edustettuina.

Eloisa on erään läsnäolleen kuvaus tästä kesäisestä juhlasta, keskellä
Eläintarhan kallioita.

"Päivälliset olivat onnistuneimmat, mitä olen nähnyt. Pöydän päässä istui Snellman, joka piti vieraille saksankielisen tervehdyspuheen, lähtien suomalaisesta sananlaskusta: 'veri vettä sakeampi!' ja puhuen Jannsenin toiminnasta Viron kansan hyväksi, senjälkeen kääntyen Lydia-neiden puoleen, huomauttaen hänen työstään isänsä oikeana kätenä.

"Päivällisten jälkeen kahvia odoteltaessa, kulutettiin aikaa keskustelulla. Snellman oli niin iloisella, kerrassaan poikamaisella tuulella, etten milloinkaan ole nähnyt häntä semmoisena, rupesi ritarilliseksi, täynnä leikinlaskua, ja kehoitti Forsmania ja Peranderia rakentamaan Suomen siltaa Lydia-neidin kanssa. Tyytyväisenä sitten Snellman istui käsivartensa Lydia-neidin vyötäisillä ja lausui: 'se dethär har man, guherrar, för sina fyllda 65 år!' Myöhään illalla, kun jo sydänyö oli lähellä ja ruvettiin tekemään lähtöä, hävisi Snellman ravintolan puolelle, eikä aikaakaan, niin hän jo palasi, viinimaljaa kantava palvelija mukanaan. 'Älkäämme menkö vielä', hän sanoi, 'auringon nousu on ihana, odottakaamme sitä!' Ja niin istuttiin varhaisen kesäauringon nousuun saakka, valoisassa, hämyisessä yössä, innostuksen yhä kohotessa."

Helsingistä vei Jannsenin perheen matka Tampereelle, rankkasateessa tosin, ja sieltä Kangasalan kuuluisien vesistöjen varsille. Janakkalassa olivat he tilaisuudessa tutustumaan ruotsalaisen vallaskartanon suviseen interiööriin. Heidän oppaansa, C.G. Swan, kuvaa käyntiä parooni Boijen omistamassa Hakoisten kartanossa seuraavasti:

"Hakoisten linnassa oli tavallisuuden mukaan kosolta vieraita, monta kymmentä, kuten englantilaisessa maahovissa. Parooni Boije oli äskettäin itse palannut Riian maanviljelysnäyttelystä, joten hänellä ja Jannsenilla oli kyllin puheenainetta. Sensijaan minusta tuntui, kuin olisi naispuolinen aatelisjoukko, jollei juuri halveksivasti, niin kuitenkin jonkinlaisella oudostelevalla uteliaisuudella tai kylmäkiskoisuudella katsellut Lydia-neitiä, joka kuitenkin esiintyi varmana ja komeimpana kaikista. Ainakaan he eivät tuntuneet erittäin ihastuneilta, kun hän pyynnöstä istuutui pianon ääreen ja lauloi: 'Mu isamaa, mu õnn ja rööm!'"

Janakkalasta lähdettiin viimeiseen vierailupaikkaan, Lopen pitäjään Yrjö-Koskisen Leppälahti nimiselle maatilalle, jossa vieläkin näytetään suurta kiveä, minkä Yrjö-Koskinen ihastuneelle Koidulalle lahjoitti, ehdolla, että kivi saisi jäädä paikalleen, Koidulan nimikkona.

Niin oli siis Koidula saanut nähdä palasen Suomen kesäistä luontoa, Kangasalan suuripiirteisistä järvimaisemista Lopen lempeään idylliin saakka. Kautta koko matkan näyttää häntä seuranneen korkea, onnea uhkuva tunnelma. Vastaantulevan hääsaattueen nuorelle morsiamelle hän jakaa osan Helsingistä saamistaan kukista, oman onnensa kylläisyyden tunnossa. Yksitoikkoisen rautatiematkan kestäessä, joka vie hänet taas kotia kohti, hän valveilla, unta saamatta, elää uudestaan kaikki toivioretkensä muistot.

Ja kotiin päästyään, ahtaaseen tarttolaiseen ullakkohuoneeseensa, hän kirjoittaa. Millainen kirje! Aito naisellisesti, Eevan älyllä sommiteltu, keimaileva ja tosi samalla. Kirje, joka avaa vastaajalle kaikki mahdollisuudet, mutta epäsuotuisassa tapauksessa sallii kirjoittajansa naisellisella kunnialla peräytyä, kirje, johon rakkaudentunnustus, kosintakirje, olisi ollut ainoa oikea ja epäilemättä odotettu — vastaus.

Mutta nuori, kahdenkymmenenneljän vuoden vanha suomalainen, vilpitön, kirkas luonne, johon yhtyi niin paljon harvinaista ritarillisuutta ja sydämellisyyttä, ei ollut hänkään se mies, joka olisi jaksanut vastaanottaa Koidulan koko rikkaan olemuksen, sitä taakkana tuntematta. Tympäisikö häntä Koidulan liian kuohuva, liian voimakas olemus, epäilyttikö oma alkava sairautensa, josta hän kirjeessään puhuu? Hän on epäilemättä tuntenut suurta ja todellista mielenkiintoa Koidulaa kohtaan, ollut ylpeä "Viron ensimäisen naisen" ystävyydestä, juhlatunnelman huumeessa ovat hänen tunteensa lyhyen aikaa lähenneet rakkauttakin, mutta ratkaisevalla hetkellä varoittaa häntä jonkinlainen vaisto. Hän epäröi, ja hetki menee ohitse. Hänen vastauksessaan, jota Koidula ei kauan tarvinnut odottaa, on kaikesta ystävyydestä ja lämmöstä huolimatta selvästi varovainen ja peräytyvä sävy, jonka Koidula aivan oikein oivaltaa. Hän ei käytä yhtäkään niistä monista tilaisuuksista, joita Koidulan kirje tarjoo, vaan sivuuttaa taitavasti kaikki naisellisen älyn rakentamat vedenalaiset karit.

Koidula oli liian viisas ja liian ylpeä käsittääkseen vastauskirjeen muulla kuin yhdellä tavalla. Kun hän vihdoin parin kuukauden päästä taas kirjoittaa, on jo ainakin osa taistelua suoritettu, taistelua kuuman, onnenjanoisen sydämen ja kylmän, talttumukseen tyynnyttävän järjen välillä. Itseivaa on melkoisesti hänen sanoissaan:

"Olen onnellinen tietäessäni, että sinisten aaltojen takana ystävälliset ajatukset, — par intervalles, — kerallani askartavat. Se ei ole liikaa eikä liian vähääkään. Kiitos, että näytitte minulle niin syvän kuilun."

Ja pyörre alkaa, vinha, kuuma, epäilysten, itsesyytösten, tulevaisuuspelon, yksinäisyystunteen ja elämänjanon pyörre, johon hukkuvat toisensa jäljestä Koidulan valoisat ominaisuudet, hänen henkinen terveytensä.

Koidula on väsynyt, tuiki väsynyt… Hänen tahdottomuutensa elämän suhteen kasvaa päivä päivältä, ei pane hän enää rikkaa ristiin, vaan tyytyy tuijottamaan sfinksiä kasvoihin, tuntien oman elämänsä ratkaisemattoman arvoituksen, jonka selvittämiseen häneltä puuttuu tahtoa ja kykyä. Hän on vain väsynyt, loppuun väsynyt…

Hänen entinen itsemääräämiskykynsä on murrettu, aloitevoima poissa, hän on sisäisesti veltto, valmis kohtalon viskellä. Hänen välinpitämättömyytensä on niin suuri, että hän olisi kai voinut antaa arpanappulan ratkaista elämänsä tärkeimmissä vaiheissa. Hän laskee aseet, antautuu kohtalolle, jota on liian väsynyt välttämään. Yhä raskashenkisemmäksi käy ilma Koidulan ympärillä, yhä lujemmin liittoutuvat elämän vihamieliset vallat hänet umpikujaan pakoittaakseen. Hänen terveytensä on liian orjallinen, liian varhainen työ murtanut, mutta kotiinjääminen merkitsi saman työn herkeämätöntä jatkumista. Rakastetun Eugénie-sisaren kihlaus ja pian tapahtuva avioliitto uhkasivat yksinäisyydellä. Ja loppujen lopulta, — Koidula tietää täyttävänsä pian kaksikymmentäkahdeksan vuotta.

[Eugénie Jannsen joutui naimisiin virolaisen lääketieteen tohtori Heinrich Rosenthalin kanssa. Hänen elämänsä ja avioliittonsa ovat olleet yhtä sopusointuisia kuin hänen oma olentonsakin. Kaikkien aikalaistensa todistuksien mukaan on hän yhdistänyt mitä hilpeimmän luonteen herkkään naisellisuuteen. Käytännöllinen, äidillinen, ympäristöönsä iloa säteilevä, lahjakas, omaamatta erikoisia taiteellisia taipumuksia, "kultainen nainen", kuten eräs silminnäkijä hänestä sanoo. Koidulan tumman ja traagillisen luonteenpohjan rinnalla on Eugénien valoisa vaaleaverisyys.

Mutta yhtäkaikki, — yksinään väsymyksestä ei sentään riippunut Koidulan kohtalon ratkaisu. Päinvastoin, hänessä näyttää yhtäkkiä kehittyneen äkillisen, epätoivoisen, harkitsemattoman teon pakko. Ainekset siihen olivat hänessä olemassa eikä vain hänessä, saman piirteen olemme jo tavanneet hänen läheisissä omaisissaan. Tulee hetki, jolloin sisäinen lieska vaatii osansa, jolloin täytyy toimia sokeasti, mitään ajattelematta, yksinomaan hetken pakoittamana, heittäytyä kuin umpisukkulaan, tietämättä, osaako uida vaiko ei… Kohtalon karkeaa ivaa oli, että Koidula tämän voiman, josta kaikki sankarilliset teot ovat syntyneet, käytti vain itse tuhotakseen elämänsä. Koidulan äkillinen avioliittopäätös on hänen elämänsä ainoa varsinainen teko.

Suomesta saapuneen ratkaisevan kirjeen ja Kreutzwaldille samassa elokuussa kirjoitetun välillä, jossa Koidula jo tunnustaa olevansa morsian, on tuskin kahta viikkoa. Nähtävästi on Koidula heti pettymyksen ensi kiihkeydessä antanut myöntävän vastauksen pitkäaikuiselle ihailijalleen, Eduard Michelsonille, ja siten suin päin syössyt avioliittoonsa.

Epäilemättä tuotti tämä teko hänelle hetkellistä tyydytystä, itsensä, arvottomaksi käyneen elämänsä äkillinen poisheittäminen, leikkiminen kohtalolla, alennetun itsetunnon kosto. Mutta siinä oli muutakin. Tässä ajattelemattomassa avioliittopäätöksessä on paljon Koidulan palelevaa lapsensielua, sisäistä, turvaa etsivää avuttomuutta. Hänen tuiki väsyneelle sydämelleen teki hyvää rakkaus ja huolenpito, jotka hänelle tarjoutuivat, hän ei jaksanut turvattomuudessaan olla ottamatta vastaan tukea. Kiitollisena lämmöstä, tuiki kyltyneenä silloiseen elämänmuotoonsa ja asemaansa isänsä työkoneena, tunsi hän onnea siitä, että joku edes järjesti hänen elämänsä.

Ja kuitenkin jää yhä vielä paljon ainaiseksi selittämättäkin. Mitenkä on mahdollista, että Koidulalla, tuskin kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana, ei ollut suurempaa sielullista vastustuskykyä, suurempaa kaukonäköisyyttä oman elämänsä suhteen, että hän ehdoin tahdoin itse alistui muotoon, joka ennenpitkää oli tukehduttava hänet, tuottava hänelle henkisen ja ruumiillisen kuoleman? Missä hänen sielullinen tarkkanäköisyytensä, joka ajoissa olisi huomauttanut häntä luonteitten, taipumusten, koko elämänpiirin suurista eroavaisuuksista ja ristiriidoilla uhkaavasta tulevaisuudesta? Jotain on täytynyt olla hänessä kaikkea harkintaa voimakkaampaa. Rakkautta, intohimoa se ei ollut, mutta mitä siis oikeastaan? Mahdollista on, että siinä piili eräänlainen itsehävittämishalu, joka, vaikka käsintuntuvammassa muodossa, oli vienyt Koidulan enon ja veljen itseaiheutettuun kuolemaan. Koidulan avioliitto oli tavallaan henkinen ja täysin tietoinen itsemurha.

On ikäänkuin Koidulaa ylimielisessä epätoivon puuskassaan olisi huvittanut kääntää ylösalaisin kaikki tähänastiset elämänehtonsa, ikäänkuin hän olisi tuntenut siitä hävittämisen iloa. Sensijaan, että olisi valinnut tulevan elämäntoverinsa oman kansansa parista, hän valitsee mahdollisimman vieraan; hän, jonka elämän pääsisällön oli muodostanut kansallisuusharrastus, valitsee näille harrastuksille tuiki tunteettoman, hän, jonka koko olemus oli kauneusjanoa ja runoutta, yhdistää elämänsä puhtaimpaan proosaan.

Eduard Michelson oli moisionpehtorin poika läheltä Valgan kaupunkia, lättiläinen syntyperältään, mutta mieleltään ja kieleltään täysin saksalaistunut, ja ilman mitään suhdetta oman kansansa kansallisuuspyrintöihin. Tartossa opiskellessaan hän kuului saksalaiseen Livonia-korporatsioon, mutta oli lääketieteellisten opintojensa kautta tutustunut Jannsenin toiseen tulevaan vävyyn, Geninkan sulhaseen, virolaiseen H. Rosenthaliin, jonka kautta hän pääsi Jannsenin perheen tuttavuuteen. Ulkomuodoltaan hän oli pitkä, suurikasvuinen, "die lange Medizin" ("pitkä lääketiede") nimellä toverien keskuudessa tunnettu, koko olennossa suuri määrä ruumiillista voimaa ja miehekkyyttä, joka korvasi kasvojen vaaleaverisen karkeatekoisuuden. Hänen nuoruudenaikuinen kuvansa näyttää pitkulaiset, järeät kasvot, ohuen suun, jonka tiukassa puristuksessa on itsepäistä ivaa, ja katseen, täynnä ilmeistä kyynillisyyttä.

Silloisten ylioppilastoveriensa kuvausten mukaan edusti Eduard Michelson siihen aikaan Itämerenmaakunnissa usein tavattavaa, nyt jo paljon harvinaisemmaksi käynyttä tyyppiä, korporatsio-ylioppilasta, joka koko sielullaan antautuu korporatsio-elämän ja sääntöjen alaiseksi, niitten intohimoisessa seuraamisessa suurimman tyydytyksen löytäen. Ei mikään lakikodex sido tällaisen ylioppilaan sielua niin lujasti kuin toverielämän säännöt, joihin hän vapaaehtoisesti alistuu. Toverillinen ylioppilaselämä arvoasteikkoineen, kurinpitoineen, juomatapoineen ja miekkailuineen on hänelle kaikki kaikessa. Meluava, ilmauksissaan usein raaka vapaan Bursch'in elämä vastasi luultavasti täysin Michelsonin luonnetta, joka nuoruudessaan tarvitsi tämäntapaista karkeaa liikuntoa. Ruumiinvoimiensa ja alituisen harjoituksen kautta hän saavutti taitavan miekkailijan maineen, ottaen osaa useihin kaksintaisteluihinkin.

Ei ole helppoa luoda kuvaa Koidulan tulevasta miehestä, sitä vaikeuttaa Koidulan oma, tavallisuudesta niin suuresti poikkeava olemus. On taipuvainen etsimään vikoja itsessään harmittomissa ominaisuuksissa, koska niillä Koidulan elämään nähden on ollut niin ehkäisevä vaikutus. Michelson ei suinkaan ollut mikään huono luonne, mutta hän oli nautinnonhaluinen, raaka ja ahdas; samoin ei hän ollenkaan ollut lahjaton, päinvastoin osoitti hän lääkärintoimessaan tavallista suurempaa taitavuutta, mutta hänen henkiset harrastuksensa eivät uloittuneet varsinaisen ammattipiirin ulkopuolelle. Senjälkeen kun eräänlainen hurjistelevaisuus, johon hän ylioppilasaikoina oli taipuvainen, ehti haihtua, muuttui hän ylen porvarilliseksi, flegmaattiseksi, rakasti mukavaa elämää, hyvää ruoka- ja juomapöytää, ylipäänsä kaikkea tämän elämän hyvyyttä, ja kävi myöhemmällä iällään omituiseksi, hyvin säästeliääksi ja hajamieliseksi.

Mitään varsinaista henkistä yhteyttä ei hänellä suinkaan koskaan ole voinut olla Koidulan kanssa, on aivan mahdotonta löytää yhtymäkohtia kahdelle niin tuiki vastakkaiselle luonteelle. Mikä Koidulan pani juuri hänet valitsemaan, oli luultavasti voima koko hänen olennossaan, joka herätti turvallisuuden tunnon hänen tähän aikaan niin särkyneessä ja hajanaisessa sielussaan. Oikeastaan hän ei suinkaan ollenkaan valinnut, vaan heitti itsensä, elämänsä ja tulevaisuutensa sille, joka sattui lähinnä olemaan.

Mutta niinpian kuin teko oli tehty, näyttää varsinainen taistelu alkaneen. Päätös oli tehty epätoivon tuokiossa, mutta heti kun harkinta ehti tointua, alkoi pitkä ja kiusallinen epäröiminen. Koko syksyn, elokuusta aina marraskuuhun saakka, jolloin kihlaus julkaistiin, on Koidula yhä ollut kahden vaiheilla. Neljä kokonaista tuntia hän kulkee Jannsenin niinkutsutussa suuressa huoneessa edestakaisin tulevan lankonsa kanssa, horjuen päätöksen ja vaistomaisen pelon välillä, kuunnellen puhetoverinsa esittämiä vastasyitä ja kumoten ne taas, kuten kumosi omankin vastarintansa.

Vihdoin, 21 päivänä marraskuuta, ovat julkiset kihlajaiset, sulhasen syntymäpäivän aattona, jota sattumusta isä Jannsen käytti nuoren parin kunniaksi pitämässään maljapuheessa, luvaten syntymäpäivän sankarille lahjaksi oman tyttärensä.

On kuin nyt vasta varsinaisesti pääsisi vauhtiinsa Koidulan koko rauhattomuus. Hän ei salaa sitä ollenkaan vanhalta ystävältään Kreutzwaldilta, se kumpuaa joka kirjeestä esille, kuin alati avoimesta, sisäisen elämänpelon lähteestä. Jo kihlakorttia lähettäessään hän kirjoittaa:

"Vaikka haluaisin leikkiä laskea, hiipii ylitseni kuitenkin ihmeellisen totinen tunne, jotain menneisyyden lopputilityksen tapaista, aivan toisten päämäärien ja tarkoitusten kutsu, — enkä minä kuitenkaan, kuitenkaan voi kokonaan entisestä irtautua. En ole enää liiaksi nuori, etten voisi aivan selvästi ja ilman tuulentupia kuvitella tulevaisuutta, ja joskaan en itse olisi kyllin selvänäköinen: kaikki muut, joitten mielestä minä aina olen ollut kylläkin omituinen, ja jotka sentähden tunsivat kohtaani eräänlaista pelkoa ja epämieluisuutta, he tuntevat nyt hyvän sydämensä pakoittavan minua säälittelemään, kun tässä asiassa asetun aivan kokonaan heidän kannalleen. He tekevät, minkä taitavat, aukaistakseen sokean silmät."

Ja sitten, ikäänkuin itse lohdutteleidakseen: "Se kaikki todistaa minulle vain, että teen oikein kulkiessani omaa tietäni; moni ulkonaisesti loistavampi kohtalo toisi minulle, sen tiedän, terävämpiä okaita, kuin tämä vaatimaton."

Yleensä näyttää Koidulan kihlaus olleen sangen suuri yllätys hänen tuttavapiirilleen. Eräs hänen silloisista nuorista ihailijoistaan virolaisten ylioppilasten joukosta sanoo: "Me olimme kaikki peljästyneet hänen avioliittotuumistaan, emme olleet koskaan tulleet ajatelleeksi hänen menevän naimisiin. Oli kuin pyhyyden häväistys ajatella miehen vaimona Koidulaa, jolle vain platoninen rakkaus olisi ollut kyllin ylevä."

"Me ajattelimme, että isänmaa yksin olisi Teidän rakastettunne. Ainoastaan siinä tapauksessa, että sulhasenne eli tuleva miehenne samoin rakastaa isänmaata, tai että voitte sellaisen rakkauden hänessä herättää, tulee Teidän olemaan mahdollista työtänne kasvavalla innolla jatkaa."

Hänen valintaansa pidetään liian vaatimattomana, tulevaisuutta, joka häntä odottaa köyhän lääkärin puolisona jossain venäläisessä pikkukaupungissa, liian vähän tarjoavana. Ihmeellisen naiivi ja samalla Koidulalle kohtalokas on selvin sanoin lausuttu naimattomuuden ihanne. Se todistaa puolestaan, kuinka Koidulassa ei oltu totuttu näkemään naista, vaan melkein abstraktinen olento, vailla kaikkia maallisia heikkouksia. Muuan tapaus vaikuttaa suuresti Koidulan muutenkin raskaaseen ja aavistelevaan mielialaan. Koidula kertoo siitä kirjeessään Kreutzwaldille:

"Ette suinkaan vielä tiedä, isä, että minun on täytynyt jättää liekkeihin kaikki runoni, — melkein kaikki, kaikki! Tämän onnettoman tappion jälkeen olen tuiki lopussa! Koko kokoelma, niitten joukossa kymmenkunta painovalmista kertovaa runoelmaa, joutui liian innokkaan palvelustytön tuhoisan käden kautta paperikoriin ja siitä uuniin. Minulle korvaamattomaksi vahingoksi, — vai liekkö se ollut merkiksi, etten enää tulevaisuudessa kirjoittamista jatkaisi? Kaksi kuukautta on jo ohitse, enkä ole vieläkään voinut lohduttautua. Hukkaan joutuneitten joukossa oli ehkä kaikkein parhaat tuotteeni. Tunnustan suoraan, olen itkenyt katkeria kyyneleitä tämän onnettomuuden takia, minun tarinani, sisäinen tarinani, eli lauluissani!" Eräs silminnäkijä kertoo Koidulan runojensa palaessa itkeneen kuin pienen lapsen, ei mikään voinut häntä lohduttaa, hän sanoi puolen elämänsä työstä menneen hukkaan.

"Onkohan todellakin menestyksellisin luomis- ja vaikutuskauteni ohitse?" Aavistukselliset sanat, joitten oli määrä toteutua liiankin tarkalleen!

Yhä enemmän alkaa Koidulaa myös koskea ero omasta maasta ja kansasta. Juuret, jotka yksilön yhdistävät määrättyyn kansallisuuteen, useinkin niin käsitteellisiltä tuntuvat, niin suuressa määrin perintötottumuksista punotut säikeet, niitten elimellisyyden tuntee usein vasta niitten tavalla tai toisella vahingoittuessa. Kansallisuuden vaihto on aina enemmän tai vähemmän elimellinen ja syvälle menevä vaurio, jota tuskin voivat korvata yleisinhimilliset, kansainväliset näkökohdat, jotka tällaiselle yksilölle ehkä helpommin avautuvat. Tämän kaiken on Koidula jo kihlausaikanaan aavistanut.

Alussa hän kyllä kirjoittaa: "Ettekö usko, isä, että ensi sijassa on ihminen, vasta toisessa kansallisuus, — en tunne suhteeni omaan kansaani millään lailla avioliittoni kautta kärsivän tai muuttuvan, vaikka kihlattuni onkin saksalaismielinen." Mutta mitä lähemmäksi ero tulee, sitä selvemmäksi käy Koidulalle sen tuottama tuska. "Äidinkieli ja kotikamara, — kuinka kauan olen kestävä vieraalla maalla, vieraan kansan keskuudessa! Kuinka pohjiin asti kotimaan juuret uloittuvat, sen näen vasta nyt, kun erosta puhutaan kuin jokapäiväisimmästä asiasta." Tehdessään lyhyen matkan Venäjälle, hän ikävöi jo niin viron kielen sointua, että vartavasten menee siirtolaiskirkkoon sitä kuullakseen, ja astuessaan taas kotimaansa pinnalle, suutelee sitä "palavasti ja kyynelin".

Eikä vaikene vaistomainen pelko avioliittoa kohtaan, joka oli tuova niin suuren ja ratkaisevan muutoksen mukanaan. Pitkiä ja pimeitä tulevaisuuden näkö-aloja aukovat seuraavat lauseet: "Olen niin väsynyt toisinaan, niin peräti väsynyt, minulta puuttuu jotain, en tiedä mitä! Ja minulla olisi nyt kuitenkin oikeastaan kyllin syytä tyytyväisyyteen. Tässä piilee olemukseni ikuinen ristiriita, jota vastaan turhaan taistelen. Kulutan itseäni sisäisesti enkä kuitenkaan pääse rauhaan."

"Olen käynyt niin hermostuneeksi, niin äärettömän hermostuneeksi, omat ajatuksenikin tuottavat minulle tuskaa, ja jos on jotakin hiukankaan tavallisuudesta poikkeavaa, kadotan yökausiksi uneni. Tällä kaikella väsytän koko ympäristöni ja jos yritän pitää kurissa liikatunteellisuuttani ja hermostunutta ärtyisyyttäni, niin on asia vain kahta pahempi. Mitä tehdä? Näin sitä pitää mennä naimisiin!"

Ja vähitellen, hitaasti tapahtuu näinä aikoina myös muutos Koidulan vuosikausia kestäneessä ystävyyssuhteessa Kreutzwaldiin.

Kreutzwald oli tähän asti tyytynyt epäitsekkään, isällisen ystävän vaatimattomaan asemaan, samalla kun hänen kirjeistään, vanhuuden viileän rauhan ohella, tuntee muuttumattoman hellyyden Koidulaa kohtaan. Niinkuin sanotaan olevan salamustetta, joka vasta parin päivän päästä erityisillä kemiallisilla aineilla käyteltynä tulee näkyviin, niin on moneenkin Kreutzwaldin kirjeeseen kätketty mitä syvimmän ja epäitsekkäimmän rakkauden ilmaisu.

Luultavasti on Koidulan avioliitto Michelsonin kanssa ollut hänelle vaikea pettymys, hänelle, joka yksin ymmärsi Koidulan sisimmän olemuksen, tiesi sen elinehdot ja aavisti sitä uhkaavat vaarat. Paitsi sitä, vaikka hän tietysti alusta alkaen oli totuttautunut ajatukseen, että Koidula kerran menisi naimisiin, ei hän jaksa siihen kuitenkaan kyllin epäitsekkäästi suhtautua. Ilmielävänä näemme kuivan sapekkaan, kaulaan saakka napitetun võrulaisen ihmishalveksijan, kumartavan kohteliaan jäykästi onnea toivottaessaan: "Sallikaa minun nyt valkeat hansikkaat ja pyöreä hattu kädessä astua eteenne!" Kreutzwaldin kirjeissä on tästä lähin, mikäli hän niitä vielä kirjoittaa, huonosti salattua katkeruutta, joka ilmenee pisteliäisyytenä ja henkilökohtaisuutta välttääkseen tyytyy vitsomaan avioliittoa yleensä.

Mitä rauhattomammaksi Koidulan kirjeitten sävy käy, sitä kipeämmin koskee hänen muutenkin sairaaseen mieleensä vanhan ystävän ainakin näennäinen muutos.

"Rakas, hyvä isä, jota minä niin kernaasti tahdon rakkaana pitää enkä varmastikaan koskaan liian matalalle arvioi, onko sitten aivan mahdotonta olla minua kohtaan tasaisen ystävällinen? Täytyykö minun välttämättä olla enkeli tai paholainen? Jollen aivan varmasti tietäisi, ettei Teillekään sentään ihan yhdentekevää ole, miten me toisiimme suhtaudumme, totisesti, minun täytyisi pitää tähänastista lapsensuhdettani Teihin valheena. Toisinaan valtaa minut ikäänkuin syvä toivottomuus, kun en näe suhteessamme sopusointua enkä varmuutta, joka sallisi sen meille puhtaaksi, häiritsemättömäksi nautinnoksi muodostua. Kuinka köyhä on elämä, todellinen elämä muutoinkin, miksi tahdommekaan väkisin tehdä siitä niin aution ja lohduttoman kuin mahdollista! Oi, että lempeä kohtalo koko iäkseni minulle soisi saman sielunvoiman, saman herkkyyden kaikelle kauniille ja hyvälle, joka minut niin usein on vienyt onnettomiin ristiriitoihin, mutta samalla tuottanut minulle puhtainta iloa! Te voitte tuottaa minulle kärsimyksiä, isä, rakas isä, niinkuin vain harvat muut ihmiset, — sentähden, oi sentähden, sydämellisesti rakastettu vanha ystävä, älkää tehkö sitä, missä sitä vain välttää voitte. Mitä rakkaampi meille joku on, sitä hitaammin, ah, mutta surullista kyllä, sitä varmemmin repiytyvät langat, jotka sielun sieluun liittävät!"

Tähänkin vastaa Kreutzwald vain vaitiololla: s.o., hän ei kirjoita. Vasta Koidulan hääiltana hän pyynnöstä palauttaa kaikki kuuden vuoden kuluessa saamansa kirjeet. Koko edellisen päivän ja yön hän on ollut työssä, on ruumiillisesti tuiki uupunut. Vähää vaille 12 yöllä hän istuutuu kirjoittamaan:

"Rakas ja kunnioitettu nuorikko, — rouva! Vaikka vaatimanne uhri onkin raskas, se kun uhkaa riistää sydämeeni lujasti liittyneen aarteen, täytyy minun kuitenkin myöntää Teidän olevan oikeassa, kun ajattelen, että päivätyöni päätös voisi äkkiä olla käsissä, jolloin kaikki ennakkolaskut ja tuumat jäisivät täyttymättä. Meidän välillämme, — sen voimme molemmin puolin tunnustaa, — ei ole kynnen vertaakaan mitään tapahtunut, mikä jäljestäpäin voisi sydäntä painostaa, taikka mitä hyvä Jumala voisi syntinä pitää, mutta siitä huolimatta on maan päällä hyvin paljon ihmisiä, joitten on mahdoton käsittää, että sukulaissielujen välille voi syntyä palava ystävyys. Siitä asiasta voisin paksun kirjan kirjoittaa, jollei mielestäni olisi vahinko huonojen ihmisten pahuuden takia mustetta ja paperia pilata."

Koidulan häät olivat helmikuun 19 päivänä vuonna 1873. Vihkiäiset tapahtuivat Jannsenin talossa, Tiigikadulla, kello 11 aamupäivällä. Vieraita ei ollut paljon, ainoastaan ahtain tuttavapiiri, enimmäkseen nuorta väkeä. Pappi, joka nuoren parin vihki, oli valinnut seuraavan lauseen Ruthin kirjasta puheensa pohjaksi:

Siihen aikaan ei ollut vielä rautatieyhteyttä Tarton ja Pietarin välillä. Nuori pari ajoi sentähden 130 virstaa kyytihevosilla, ennenkuin pääsi jatkamaan matkaa rautateitse ja sitten jäitse uuteen kotiinsa Kronstadtiin.

HILJAINEN KOHTALO

Koidulan sisäisen tulen viimeinen aste on jäljellä: sen näennäinen sammuminen. Ei enää purkaudu missään muodossa ilmoille sisäinen lieska, tämän sielun varsinainen alkuaine; kaikki on hiljaista ja ulkonaisesti sammunutta. Odottaa draamaa, sitä ei tule, jännittäviä ristiriitoja, — mitään sellaista ei kuulu. Tulevat vain Kronstadtin kasarmit, tulee vain hiljainen kohtalo, elämättömyys, joka vähitellen tappaa elävän elämän.

Ei ole suuria, ratkaisevia tapauksia, jotka virstantolppina viitottaisivat Koidulan elämän ehkäisemättömän kulun häviötä kohti. On vain tapahtumattomuus. Jos Koidulan tähdenlentoaika on sankarityyliin viritetty, on hänen elämänsä loppu nykyaikaisen hillittyä. Traagillista kauneustajuntaa hivelisi nähdä tahdon kuolonkamppailua, haltioitumiskyvyn vaikkakin vain hetkellistä heräämistä. Mutta kaikki Koidulan elämänilmaukset maanpakonsa kolmenatoista vuotena ovat heikkoja ja ylen passiivisia, voimattomia mihinkään vapautusyritykseen.

On ikäänkuin hänen tahtonsa, — paria tilaisuutta lukuunottamatta, — ei olisi enää toiminut puoleen eikä toiseen. Jotain varjomaista ja epätodellista on tästälähin hänen elämässään. Olisi tuiki vaikea määritellä, mikä sen todellisen sisällön muodostaa, kaikki kouraantuntuvat, jokaiselle näkyvät ulkonaiset yksityiskohdatko, vaiko epämääräinen, mutta silti oleellinen, hitaasti ja varmasti, kellonkoneiston täsmällisyydellä täyttyvä kohtalo.

"Unissakulku", niin nimittää Koidula eräässä tämänaikuisessa kirjeessä elämäänsä. Hän on siis ollut tietoinen elämänsä anarkiasta ja sisäisestä hajaannuksesta. Hänen elämästään puuttuu tästälähin kaikki ohjaus, kaikki suunnitelma; kuten vedenalainen venhe, jonka heijastuspeilinsä murskauduttua täytyy umpimähkään ja sokaistuna sukeltaa syvyyteen, niin uppoutuu Koidulan elämä kärsimyksiin, enää koskaan niistä pinnalle kohoamatta. Se on tästä lähtien unissakulkua, jolloin kulkija ei enää ole täysin tietoinen omista askeleistaan, jolloin todellisuus jo alkaa menettää merkityksensä ja kestää vain unikuvien milloin ihana, mutta useimmiten kauhistuttava karkelo. Mutta erehdystä olisi luulla hänen sisäisen tulensa sammuneen. Se kadotti kaiken mahdollisuuden päästä esille, se oli vailla kaikkea polttoainetta, vailla alttaria, mutta se ei silti sammunut. Se vain muutti muotoa. Siitä tuli hivuttava ja kalvava hehku, joka muun polttoaineen puutteessa kulutti omistajansa pitkällisellä tulella, kun sillä ei ollut enää sijaa missään ihmisyyden ja kansojen monista temppeleistä.

Olisi voinut ajatella Koidulan ilman elinjuuriin uloittuvaa vauriota siirretyksi johonkin henkisen elämän suurista polttopisteistä tai ainakin johonkin elävään, vaikka vieraaseenkin yhteiskuntaan. Kronstadtiin tullessaan hän joutui kuolleeseen pisteeseen, seisovaan veteen. Ei elävän, elimellisen kokonaisuuden muodostavan kansan keskuuteen, vaan pieneen, kansallisuusrajojen pirstomaan virkamiesseurapiiriin, — yhtä kirjavaan kuin kasarmit olivat yksitoikkoisia, — joka ei milloinkaan ehtinyt vakiintua, ennenkuin taas vaihtui kokoonpanoltaan. Ei keskukseen, missä henkiset aaltoliikkeet olisivat korkeina käyneet, vaan vähäiseen loisyhteiskuntaan, joka läheisestä Pietarin miljoonakaupungista tuotti runsaat maalliset ja niukat henkiset elintarpeensa.

Kun Pietarin jokisatamasta pienellä höyrypurrella lähtee länteen päin, alkaa pian meren haalistuneesta kiiltosilkistä kohota aluksi melkein silminselittämättömien tornien, tehtaan savupiippujen ja korkeitten rakennusten ääriviivat. Himmeänä kultana kimaltaa suurimman kirkon kupu.

Kronstadt, Pietari Suuren perustama sotasatama, on entisen Retusaaren itäosassa, kaksi virstaa pinta-alaltaan ja vallien ympäröimä. Vieraslippuisen laivan lähestyessä savuaa ja paukkuu koko saari yhtenä ainoana tykinsuuna, tykkien tervehtiessä. Selkeällä ilmalla näkyy sekä Suomen etelärannikko että Pietarin kullanpaistavat kupolit.

Kronstadt on syntynyt ja kasvanut Marsin punaisen tähden alla. Jokainen askel vahvistaa vakaumusta, ettei tämä kiviyhteiskunta suinkaan ole liittynyt kokoon, pitääkseen huolta yksityisten jäsentensä mukavuudesta ja hyvinvoinnista. Rauhankin aikana näkyy sodan sinetti. Kadut ovat sotilaallisen suoria ja leveitä, raivatut rykmenttien marssittaviksi, niillä liikkujat miltei yksinomaan sotilaita ja matruuseja, siviilipukuisten kokonaan kadotessa univormujen värikkyyteen. Univormu ja kasarmi, — siinä Kronstadt.

Michelson oli muuttaessaan Kronstadtiin saanut paikan sotalaivaston lääkärinä. Entinen tarttolainen korporatsio-ylioppilas ja saksalaismielinen kun oli, hän liittyi Kronstadtissa luonnollisesti etupäässä saksalaiseen seurapiiriin, jonka muodosti joukko lääkärejä ja osa upseeristoa. Kuitenkin kuului nuoren parin tuttavapiiriin alunpitäen venäläisiäkin upseeriperheitä. Kirjavassa kansainvälisessä sekoituksessa, josta Kronstadtin väestö on kokoonpantu, — sen joukossa on venäläisiä, saksalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, ruotsalaisia, englantilaisia, juutalaisia, — oli virolaisella kansallisuudella hyvin vaatimaton asema. Sen jäsenet olivat miltei poikkeuksetta sotilaita ja matruuseja ja heidän perheitään tai sitten laivatelakkojen tai muitten valtion työpajojen työmiehiä, joitten jälkeläiset jo toisessa polvessa tavallisesti venäläistyivät.

Kaikkien seurapiirien, sekä saksalaisen että venäläisen, pääominaisuus oli juuri niitten alituinen vaihtelevaisuus. Kaikki olivat aina kuin matka mielessä, valmiit ensimäisen käskyn tultua hajoittamaan kotinsa ja siirtymään uuteen olopaikkaan; ja tämä asiaintila oli hyvin suurena tekijänä miltei yksinomaisessa huvielämässä, jota upseeriston ja lääkäristön piirit Kronstadtissa viettivät. Ei ollut aikaa, ei tarpeeksi pysyväisyyden tunnetta mihinkään henkisiin harrastuksiin, elettiin päivästä päivään, paremmista viroista ja Pietarinmatkoista unta nähden. Koidulaa kohtasi Kronstadtissa juurettoman, korkeampia pyrintöjä puuttuvan virkamiesluokan koko henkinen tyhjyys, pienten ja eristettyjen yhteiskuntain ainoa henkinen ilmaisumuoto, laajalle haarautunut klubielämä ja pakollinen irtipääsemätön perheseurustelu. Kaikilla oli klubinsa, eri kansallisuuksilla omansa, lääkäreillä omansa, upseereilla samoin, venäläisillä erityinen suuri klubihuoneustokin, meriväenupseerien seurahuone, jossa pidettiin perheiltamia ja silloin tällöin konsertteja. Muuten ei klubeissa ollut sen parempaa ohjelmaa kuin tuiki tavallinen: kortinpeluu, biljardi, ennenkaikkea tietysti juomingit.

Perheseurustelu kuului välttämättömyyksiin ja oli yhtä kallista kuin henkisesti vähän tarjoovaa. "Läpeensä tyhjänpäiväinen mailma, hengetön ja sieluton, mutta sitä panetteluhaluisempi!" ne ovat Koidulan mainesanat kronstadtilaisesta seurapiiristään. Syntymäpäiviä ja muita merkkipäiviä perheen keskuudessa vietettiin ylellisyydellä ja komeudella, joka usein nieli useamman kuukauden säästöt. Mahdotonta oli sensijaan vetäytyä pois, olla vastaamatta kutsuihin; se olisi käsitetty tahalliseksi loukkaukseksi ja aiheuttanut täydellisen yksinjäämisen.

Pieni saksalainen seurapiiri, — henkiseltä tasoltaan muita kronstadtilaisia piirejä tuskin huonompi, jollei parempikaan, — ylläpiti kotoisia baltilaisia tapoja parhaansa mukaan. Jokainen uusi tarttolainen tulokas otettiin vastaan kuin jäsenenä yhteiseen perheeseen, ja oli hänen tehtävä välttämättömät käyntinsä kaikkien muitten luona. Senjälkeen seurasi iltakutsuja, joissa herrat heti vetäytyivät omalle puolelleen kortti- ja juomapöydän ääreen, — sillä kuten klubienkin, kuului perheseurustelunkin ohjelmaan kortinpeluu ja juominen, — ilmestyen vasta ruuasta ja juomasta notkuvaan illallispöytään. Rouvat sensijaan, väsyttyään valittamasta elintarpeiden kalleutta ja palvelijain kehnoutta, siirtyivät vähitellen pietarilaisiin muotiuutuuksiin ja siitä mitä rakastettavimpaan juoruiluun, nuorten tyttöjen istuessa ikävystyneen odottavina kaiken iltansa.

Se oli suurissa ja pienissä piirtein mailma, joka odotti Koidulaa hänen vapaaehtoisessa maanpakopaikassaan. Siihen tuli lisäksi ilmaston ja luonnon karuus, talvikuukaudet, jolloin liikenne lumipyryjen aikana oli seisahduksissa, ja saari lyhyeksi aikaa muusta mailmasta eristetty, alituiset vinhat ja koleat tuulet, joille saaren täydellinen lakeus ei tehnyt esteitä, ilmaston kosteus, joka edisti Koidulan muutenkin suurta taipumusta luuvaloon. Ei ollut luonnon mykkää ja lievittävää läsnäoloa, sillä mitä luontoa olisikaan mahtunut kasarmien ja vallitusten väliin tässä todellisessa muurikaupungissa! Voi ajatella Koidulan silloin tällöin istuneen satamapuistossa, jonka pienet, surulliset istutukset sotalaivoista tupruava sauhu alati tummensi. Mutta minne kävellä? Pitkin kaupungin kivikatuja, ohitse punertavien kasarmien, rantavallille saakka, josta vartija takaisin käännyttää, senjälkeen vastakkaiseen suuntaan, vastakkaiselle vallille, jossa sama kohtalo odottaa. Vankilan seinät olivat väljät ja varmat. Vallien ulkopuolella sensijaan, lännessä, minne saari virstamääriä jatkui yksitoikkoisena lakeutena, oli sotaväen harjoituskenttiä ja kaalimaita. Mutta kaalimaittenkaan luonnonkauneudesta ei saanut mielin määrin nauttia, pääsy vallien ulkopuoliselle alueelle oli kielletty ilman linnoituksen komentajan erityistä lupaa.

"Meri ja taivas, — muuta minulla ei ole!" kirjoittaa Koidula maanpakonsa ensimäisenä vuonna.

Koidula näyttää heti Kronstadtiin tultuaan sairastuneen kaikkien maanpakolaisten, — vapaaehtoistenkin! — tavalliseen tautiin, koti-ikävään. Liian vähän on tätä sielullista tautimuotoa tutkittu, jonka tekijöinä on niinkin ulkopuolisia seikkoja, kuin juuri ilmaston ja elintavan täydellinen muutos. "Olin ensimäisenä puolena vuonna kaipauksesta kuolla", Koidula kirjoittaa. "Koidulan koko olo Kronstadtissa oli yhtä ainoaa koti-ikävää", sanoo hänen veljensä Eugen Jannsen. Koti-ikävän idut piilivät yhtä monilukuisina Kronstadtin muurihalkeamissa, kuin horkan etelän suoseuduissa. Ihmeellinen tauti, koti-ikävä! Vaistomaisin osa sielua on sairas, alatajunta kärsii, järki voi unohtaa, voi mukautua, solut muistavat. Solujen muisti on häviämätön. Herää hellyys etäisiä, elottomia esineitä kohtaan, jotka ennen ympäristön muodostivat, ymmärtää yhtäkkiä kielen, jota puhui puutarha, kuolleet seinät, piikivet teillä, — kaikki arkipäiväisen askarruksemme hiljaiset todistajat, jotka jäävät, ihmisen iäksi poistuessa. Ei näe, ei kuule mitään ympärillään, kaikki vastaanottava herkkyys on haihtunut, kuulee vain veren äänen, joka vetää toiseen rotuun, tuntee vain tukehtuvissa keuhkoissaan toisen ilman tarpeen.

Mitä kiintyneempi Koidula oli ollut kotimaahansa, mitä paikallistuneempi hänen tunteensa, sitä suurempaan kärsimykseen hän oli tuomittu; hänen elämänsä hedelmällisin ja keskeisin tunne, hänen varsinainen elämänsisältönsä muuttuu alituisen ja hivuttavan kärsimyksen aiheuttajaksi. Eikä koti-ikävä ole hänelle välttämätön ilmastotauti, josta ei pääse, mutta jonka ennen pitkää elimistönsä mukautumiskyvyn avulla voittaa; päinvastoin, siitä tuli pitkällinen ja parantumaton sairaus, joka kesti hänen elinikänsä.

Suuret tulot ja varallisuus olisivat epäilemättä tehneet hänen elämänsä monta vertaa riippumattomammaksi, mutta siinäkin suhteessa olivat rajat ahtaat. Michelsonin tulot olivat alussa aivan riittämättömän pienet, ainoastaan 67 ruplaa kuukaudessa, Suomen rahassa siis vähän päälle kahdentuhannen markan vuodessa. Siihen tuli lisäksi mahdollisuus kesäisin ansaita laivastolääkärinä ja yleensä harjoittaa yksityispraktiikkaa, mutta ainakin alkuvuosina täytyi nuoren parin tyytyä suureen säästäväisyyteen. Koidula varoittaakin myöhemmin nuorinta veljeään Eugen'iä joka myöskin pyrkii Kronstadtiin sotilaslääkäriksi, nimittämällä omaa avioliittoaan taloudellisesti "hullun yritykseksi".

Ei ollut sentakia aluksi puhettakaan tiheistä Pietarinmatkoista ja taidenautinnoista, oli tyydyttävä kaikkein lähimpään ympäristöön. Voi siis kuvitella Koidulankin aluksi suorittaneen tavanmukaiset tervetuliaiskäyntinsä uudessa seurapiirissään. Hän oli kolmenkymmenen vuotias, yhä vielä huomiota herättävän kaunis, joskin hän Jeanne d'Arc-kiharansa oli kytkenyt säädylliseksi tukkalaitteeksi. Hänen edellään kulki kirjallisen sinisukan ja kansallisen intoilijan epäedullinen mutta uteliaisuutta herättävä maine. Mustassa, ruumiinmukaisessa samettipuvussaan, jota kaunisti kaksi riviä valkeita helmiäisnappeja, ylpeine, totisine silmineen, kalpeine hipiöineen, mahtoi hän näitten saksalaisten porvaris- ja upseerirouvain kesken vaikuttaa yhtä poikkeukselliselta ilmiöltä, kuin ikinä kotonaan Tarton senaikuisissa piireissä. Hänen suhtautumisensa uuteen seurapiiriinsä on alusta alkaen sangen ylimielistä ja kapinallista, hän ivaa, laskee leikkiä sen kustannuksella, tekaisee siitä ilkamoivia kuvauksia kärsimysvuosiensa uskotulle ja todistajalle, Eugénie-sisarelleen, mutta ivan alla on kosolta katkeruutta ja tuskaa. "Kronstadtilainen henki koskettaa häntä yhtä kipeästi kuin kömpelö kouraisu mimosaa", kirjoittaa hänestä vanha berliniläinen ystävä, akateemikko Schott. Mihin olivat jääneet henkevät ja herättävät keskustelut isä Jannsenin yksinkertaisessa "salongissa", rauhaisan Tiigikadun varrella, minne kansallisen innostuksen täyttämät miehet, minne kysymykset ja aatteet, jotka olivat kaikille elinkysymyksiä, joitten rinnalla yksilöllinen elämä sai väistyä vaatimattomaan varjoon? Koidula oli tottunut pitkiin ja perusteellisiin keskusteluihin, oli voinut tuntikausia kuunnella jonkun Wiedemannin, jonkun Hunfalvyn tieteellisiä esityksiä. Mihinkä oli jäänyt koko aatteilla ahdettu ilmasto?

"Epäilen suuresti, voinko milloinkaan eläytyä tähän onnettomaan seurapiiriin", hän kirjoittaa. Ja toisen kerran, silloin oltuaan vasta kuukauden uudessa asuinpaikassaan: "Vieras kieli, vieraat tavat, en osaa kieltä, en tahdo tapoihin taipua; päältä nähden on kaikki kyllä sileää ja tasaista, — mutta sisällä ei ole mitään!"

Vaikea on sanoa, mitenkä Koidula oikeastaan oli ennakolta ajatellut Kronstadtissa olonsa muodostuvan. Että hänellä alusta alkaen oli epäilyksiä, se käy selville hänen koko kihlausajan kestäneestä epäröimisestään. Mutta varmaankaan ei hän kuitenkaan ollut ottanut lukuun läheskään kaikkia seikkoja. Häntä lohdutti muun muassa edeltäpäin Suomen läheisyys, — jota hän ei myöhemmin kertaakaan hyväkseen käyttänyt! Hän oli toivonut saavansa asua samassa kaupungissa rakastetun Geninka-sisarensa kanssa, mutta jo ensimäisenä vuonna muuttikin sisar perheineen Tallinnaan. [Sisarten erillään-asumista saamme kuitenkin kiittää vuosikausia kestäneen kirjevaihdon olemassa-olosta, jonka avulla on ollut mahdollista luoda valoa Koidulan avioliittovuosiin. Koidulan sisarelleen kirjoittamia kirjeitä on 59, kaikki saksankielisiä.] Hän oli ehkä kuvitellut voivansa jatkaa isänmaallista herätystyötään Kronstadtin virolaisen väestön keskuudessa, mutta sen ylen alhainen sivistystaso teki kaikki lähentymisyritykset mahdottomiksi. Ja jos hän oli toivonut jaksavansa maanpakolaisuudestaan huolimatta ylläpitää elävää yhteyttä entisen vaikutuspiirinsä kanssa, säilyttää entiset ystävyyssuhteensa muuttumattomina, ja senkautta säilyä tuhoisasta eristymisestä, kosketuksen katkaisusta ja henkisestä yksin jäämisestä, niin erehtyi hän siinä epäilemättä perinpohjin. Kronstadtiin muutto ei muodostunut Koidulalle vain paikan vaihdoksi, vaan se irroitti hänet ainaiseksi omasta kansallisuudestaan, leikkasi poikki hänen elinsuonensa. Kaikki kääntyy heti häntä vastaan, kaikki vaihtaa heti väriä hänen elämässään.

Aivan heti, jo ensimäisen puolen vuoden kuluessa, kadottaa Koidula vanhan ystävänsä Kreutzwaldin, vastoin kaikkia romanttisia valoja hautaan saakka kestävästä ystävyydestä.

Kreutzwald oli, palauttaessaan hääiltana Koidulan kuusivuotiset kirjeet, vihdoinkin suorittanut leikkauksen, joka oli sekä luonnollinen että välttämätön. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vanha, ja vaikka kuolema, johon hän oli täysin valmistunut, odotutti itseään vielä yhdeksän vuotta, vei ikä ja luontainen ylpeys hänet vapaaehtoiseen kieltäymykseen. Se oli täysin hänen arvonaran luonteensa, — ja syvän kiintymyksensä mukaista. Ehkä hän tahtoi siten säästyä näkemästä suhteen vähittäistä laimentumista ja sovinnaista loppua, kuka tietää, joka tapauksessa hän on silminnähtävästi päättänyt olla kirjoittamatta. Koidula sensijaan ei suinkaan malttanut nähdä yhdenkään elämänarvon liukuvan käsistään. Miksikä täytyisi tämän ystävyyssuhteen päättyä? Miksi jättäisi Kreutzwald hänet, nyt juuri, jolloin hän enemmän kuin milloinkaan kaipasi yhteyttä entiseen ilmapiiriinsä, — ainoa ihminen, joka täydelleen oli hänet ymmärtänyt, ei vain osittain, kuten muut, ainoa, joka nautti siitä, mitä muut pitivät hänessä hyödyttömänä, hänen sydämensä salatuimmasta runollisuudesta, kyvystä herkkyä kaikille kauniille, koko hänen sielunsa turhasta tuoksusta, tarpeettomasta kaikille muille! Hän odottaa ensimäisen puolen vuoden kuluessa Kronstadtissa kirjettä vanhalta, vaarattomalta ystävältään, maltitonna, aivankuin alkuaikoina Tartossa, jolloin Kreutzwaldin kirjeet olivat juhlahetkiä hänen lapsellisesti jumaloivalle sydämelleen. Mutta kuukaudet kuluvat, ja kirjettä ei kuulu. Kronstadtin jäänlähdön aikuinen kevätahava pakoittaa Koidulan viikkomääriksi luuvalon takia vuoteeseen, tuskin uuteen kotiin tultua. Vihdoin jaksamatta itseään hillitä, hän vähemmän hienotunteisesti kuin anteeksiannettavasti purkaa pettymyksensä Kreutzwaldin suhteen molempien yhteiselle ystävälle berliniläiselle Schottille, kohta senjälkeen kääntyen itse Kreutzwaldin puoleen syytöskirjeellä, joka Kreutzwaldin sanoja käyttäen oli "niin terävällä kynällä kirjoitettu, että olisi voinut saada sairauden uudistumaan".

Mutta Kreutzwald osoittautuu tuiki tunteettomaksi Berlinistä ja Kronstadtista yhtaikaa suuntautuvan ristitulen suhteen. Eivät auta Koidulan kärkevyydet, yhtä vähän kuin Schottin hentomieliset rukoukset "suloisen, nyt enemmän kuin milloinkaan surkuteltavan olennon puolesta, johon parhaimman ystävänsä poisvetäytyminen on iskenyt syvän haavan." Kreutzwald vastaa, milloin ja miten itse parhaiksi näkee.

Hänen viimeisen, heinäkuussa 1873 kirjoitetun kirjeensä säälimättömät ja tahallaan loukkaavat sanat ovat oikeastaan yhtä monta lausumatta jäänyttä rakkaudentunnustusta.

"Ei liene olemassa toista ihmistä, joka olisi ollut Teitä kohtaan niin suora kuin minä; että ero Tartosta ja Liivinmaasta kävisi Teille raskaaksi, senkin olin Teille sanonut. Te olitte liiaksi juurtunut kiinni virolaiseen maaperään."

"— — Olette minua vieraassa maassa syyttänyt, usuttanut vanhan rakkaan ystävän kimppuuni, joka nyt armotta peittoo vanhaa nahkaani. Asiain näin ollen ei minua yhtään ihmetyttäisi, jos Te lähimmässä tulevaisuudessa menisitte niinkin pitkälle, että usutatte herranne ja puolisonnekin kimppuuni. Että hän tähän asti ei ole näyttämöllä esiintynyt ja ryhtynyt kurittajaosaansa, on minusta käsittämätöntä."

Tähän loppuu Koidulan ja Kreutzwaldin kirjevaihto ja ystävyys, hetkellä, jolloin Koidula kipeämmin kuin koskaan olisi tarvinnut myötätuntoa ja ainoanlaatuista älyllistä harjoitusta, jota kirjevaihto Kreutzwaldin kanssa hänelle oli tarjonnut. [Kreutzwald eli vielä vuoteen 1882, loppuvuosinaan vävynsä luona Tartossa.]

Ainoastaan arkipäivän juoksuhiekka juoksee, kuin kumoon käännetystä tiimalasista, hitaasti ja herkeämättä…

Michelson tilaa Koidulalle lehtiä ja aikakauskirjoja, jo nimeltään kuvaavia, Über Land und Meer, Gartenlaube, Bazar, Kladderadatsch, jotka, kuten Koidula aivan ilman ivaa sanoo: "jossain määrin korvaavat hänelle henkisen seurustelun puutteen!"

Kirkkoherra J. Bergmann kertoo Tartossa Vanemuisen salissa vuonna 1877 vietetystä juhlasta Aleksanteri I:sen satavuotisen syntymäpäivän muistoksi seuraavaa:

"Astui sisään vanhanpuoleinen mies, ja hänen rinnallaan uhkea nainen, jonka olento oli täysin kuninkaallinen, J.W. Jannsen ja Koidula. Pian senjälkeen saapui kumara vanhus, musta samettitakki yllään, tohtori Kreutzwald. Kun viralliset puheet olivat ohitse, nousi Koidula ja puhui 'lauluisän' kunniaksi. Se oli ainoa julkinen puhe, minkä olen kuullut Koidulan pitävän. Kreutzwald vastasi, kohoittaen elaguhuudon Emajoen satakielelle."

Tästä päättäen ovat siis Koidula ja Kreutzwald kuitenkin lopulta tavalla tai toisella sopineet. — Kirjeenvaihtonsa Kreutzwaldin kanssa talletti Koidula, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, sisarensa Eugénien haltuun.

Mutta kuitenkin, "nälkä tekee kipeätä, olkoon mitä lajia hyvänsä!" kuten samoin hänen omat sanansa eräässä toisessa kirjeessä kuuluvat.

Eikä hän tee yhtäkään yritystä, ei nyt eikä myöhemminkään, kohottaakseen tavalla tai toisella ympäristöään. On kuin Koidulan luova voima ei milloinkaan olisi uloittunut hänen omaan elämäänsä. Ja mistä hän olisikaan keksinyt vivun, kyllin voimakkaan ponnahduttamaan tätä kansainvälistä, satunnaista ihmissekoitusta! Joitakuita heikkoja yrityksiä luoda itselleen täysin oma, ympäristön vahingolliselta vaikutukselta täysin varjeltu mailmansa, on hänen myöhemmässä elämässään tosin ollut, mutta ne ovat pikemmin satunnaisen itsesäilytysvaiston ilmauksia, kuin varsinaista, päämäärästään selvää taistelua.

Kuka tietää, ehkä vieritämmekin turhaan syyn ympäristön niskoille; ehkä olisi väsähtämys Koidulan elämässä seurannut kaikissa tapauksissa, edullisissakin oloissa, ilman vähintäkään ulkonaista seikkaa. Ehkä oli Kronstadt vain milieu, ei muuta, epäedullinen, nälkiinnyttävä tosin, mutta sittenkin vain ulkonainen kehys. Koidulan omassa sielussa oli epäilemättä särö, josta pääsi vapaasti virtaamaan uuden ympäristön tuhoisa ilma. On hyvin mahdollista, että Koidula ikäänkuin ehdoin tahdoin sulkeutui siltäkin inhimillisyydeltä, jota ei sentään mistään oloista tykkänään puutu. Hänen henkinen terveytensä oli jo Kronstadtiin tullessa yhtä auttamattomasti vialla, kuten ruumiillinenkin, johon Michelson viittaa, sanoessaan naineensa hänet "rauniona". Uudestaan ja yhä uudestaan täytyy painostaa Koidulan perittyä sairaalloisuutta, hänen poikkeuksellista kokoonpanoaan, ymmärtääkseen hänen kohtalonsa.

Niin juoksee siis yhä arkipäivän harmaa hiekka… ylitse juhlaan luodun sielun.

Ainoastaan yhtä tietä pääsi ulkopuolelle yltympäri vallitetun linnoituskaupungin. Se tie vei virolaiselle hautuumaalle, kulki samassa suunnassa pohjoispuolisen rannan kanssa ja oli kolme kokonaista virstaa pitkä.

On kuin kuulisi kaukaa Chopinin sadepreludiumin… Sadepisarat putoavat, putoavat… niitten yläpuolella melodia, kuin eksynyt kiuru. Hiljainen, hirveä nakutus, kuin puutoukan yön hiljaisuudessa, — koneellinen ja hengetön, pienten lyijyvasarain lyönnit vasten kuulokalvoa, raskaat, kirstun kannelle tippuvat lyijypisarat… Ainoastaan melodia elää ja kärsii.

Koidulan naisellisuus oli yksinomaan äidillisyyttä, sanoo eräs hänelle läheinen henkilö.

Toden teolla, meillä on Koidulan naisellisuudesta niin vähän todistuksia, yhtä keskeneräinen kuin koko hänen muukin elämänsä, yhtä väkivaltaisesti typistetty kuin hänen kohtalonsa ihmisenä, oli hänen kohtalonsa naisena. Tuhannet ja taas tuhannet Koidulaa tunneköyhemmät naiset ovat saaneet kokea sen, mitä hän tunnekyllyydestään, sisäisestä rikkaudestaan huolimatta ei koskaan eläissään saanut. Hänen myöhäinen keväänsä kätki mahdollisuuksia, jotka eivät koskaan toteutuneet, avasi aavistukselle kauneuksia, joitten täyttä kehkeämistä emme myöhemmin kuitenkaan koskaan näe.

Koidulassa piili vaarallinen, vaikka useita elämäntilanteita tavallaan helpoittavakin ominaisuus, hänen passiivisuutensa, toimettomuutensa oman elämänsä suhteen, alotekyvyn puute, kun oli kysymyksessä hänen omat elinehtonsa, sama ominaisuus, josta jo on ollut puhetta hänen nuoruudenaikuisen työtaakkansa yhteydessä. Helpoittava senkautta, että se säästi hänet ehkä usein ulkonaisista yhteentörmäyksistä ja ristiriidoista, kohtalokas, koska se sulki samat ristiriidat hänen omaan sydämeensä.

"Sopusoinnun vaatimus on minulle yhtä välttämätön kuin hengitys", hän kirjoittaa avioliittonsa kolmantena vuonna Eugen-veljelleen.

Avioliitto jo sellaisenaankin, vaikka ei olisi tuonutkaan mitään muita suuria, näkyviä muutoksia, merkitsi silloisen baltilaisen käsitteen mukaan kuitenkin Koidulalle miltei täydellistä irtaumista entisestä työstä ja harrastuspiiristä. Se toi mukanaan uusia ja suuria velvollisuuksia, joihin Koidula, niin myöhään kuin avioliittoonsa astuikin, ei kuitenkaan ollut millään lailla valmistaunut. Hänen kirjoituskone-asemansa isänsä kodissa oli vuosien kuluessa kokonaan vieraannuttanut hänet naisen työalaan kuuluvista kotitoimista. Mutta siksi juurtunut ja itsestään selvä, niin, kategorinen, oli silloisina aikoina Itämerenmaakunnissa käsitys naineen naisen yksinomaan kodin piiriin rajoittuvasta asemasta, ettei edes niin poikkeuksellinen ja tavallaan monesta ennakkoluulosta vapautunut nainen kuin Koidula, ole sitä vastaan vähimmälläkään tavoin kapinoinut. Päinvastoin, hänen pyrkimyksensä oli epäilemättä avioliitossaan toteuttaa baltilaista naisihannetta ja siten saada aikaan luonteelleen välttämätön sopusointu, niin hyvin, kuin hänen luontainen epäkäytännöllisyytensä, hajamielisyytensä, ja suuri tottumattomuutensa sen suinkin sallivat. Mutta juuri siinä tavassa, millä hän koetti sopusointua ylläpitää ja aikaansaada, esiintyy selvänä hänen varsinainen heikkoutensa, myöntyväisyytensä, saamattomuutensa, joka syvimmiltään oli sisäisen vapauden puutetta. Hän ei nähtävästi koskaan ollut niin varma oman erikoisuutensa, oman sisimmän itsensä oikeutuksesta, että olisi sille ympäristöltään minkäänlaisia myönnytyksiä vaatinut. Päinvastoin, hän itse oli alati valmis tekemään myönnytyksiä, eliminoimaan itsestään pois kaikki epäsointua tuottavat ainekset, päästäkseen edes jonkinlaiseen sopusointuun. Kuten hän kerran isänsä kodissa alistui, uhrasi itsensä perheen kokonaisuuden ja hyödyn hyväksi, samoin hän myöhemmin omassa kodissaan, vain monta vertaa täydellisemmin, alusta alkaen uhrasi koko varsinaisen itsensä, pelastaakseen, mitä sopusoinnusta pelastettavissa oli. Nyt, niinkuin ennenkin, on velvollisuuden tunto hänessä yli kaiken kehittynyt, — ja kuten saamme nähdä, — lopulta ainoa, mikä hänet pystyssä pitää; ominaisuus, joka ei riittänyt häntä vapauttamaan, mutta kyllä pitentämään hänen kärsimystään.

Koidulan omat lausunnot miehestään ovat hyvin vastakkaisia, mikä ei estä uskomasta niitten vilpittömyyteen, näennäisestä ristiriidasta huolimatta. Kuten kaikki taiteilijaluonteet, tunsi Koidula nähtävästi hetkellisesti ja ilmaisi itsensä yhtä hetkellisesti; paitsi sitä, oli hänen olemuksensa, kuten useimpien ihmisten, epäilemättä monissa eri kerrostumissa.

Yllämainitussa Eugen-veljelle osoitetussa kirjeessä, hän, puhuttuaan sopusoinnun tarpeestaan, jatkaa:

"Meidän onnettomuutemme on siinä, ettei Eduard tätä elämän välttämätöntä puolta ollenkaan välttämättömyytenä pidä, vaan ylimääräisenä turhuutena, myös mitä ulkonaisiin elämänvaatimuksiin tulee, häneltä kun täydellisesti puuttuu siihen kuuluva vaisto. Minun täytyy nyt käyttää juonia ja kaikenlaisia luonteelleni muuten niin vähän mieluisia viekkauksia, saadakseni ulkonaista ja usein myös sisäistä elämäämme varten kokoon ainekset, jotka yksinkertaisimmastakin ihmisestä ovat yhtä tarpeellisia kuin ruoka tai juoma. Ah, kuinka väsynyt ja elämään kyltyuyt ajanpitkään moisesta päiväpalkkalaistyöstä perheen hyväksi voi olla!" Ja samassa kirjeessä: "Täydellisyyteen kuuluu joittenkuitten mieIestä hyvin syödä ja juoda, ansaita kylliksi, liehakoida ympäristöään. On tosin siellä täällä ihmisiä, jotka nimittävät sitä itsekkäisyydeksi ja vain korkeammanasteiseksi eläimelliseksi elämänkäsitykseksi, — mutta minun ei ole luvallista näin ajatella! On katkera, sielua raastava tunne, kun näkee kaiken itsessään revittävän ja tomuun tallattavan ja raunioista rakennettavan temppelin, jonka juhla-alttarilla kylmälle hyödylle uhrataan. Mutta ei siitä kuole, sillä naissydän on kissamaisen, kirotun sitkeä!"

Ja tämä sama naissydän sanelee samoihin aikoihin seuraavat sanat hänen miehelleen:

"Jospa tietäisit, kuinka hyvää tekee Sinua sydämeni pohjasta kunnioittaa ja rakastaa."

Teeskentelyäkö, vilpittömyyttä? Ei ole mitään syytä sitä olettaa; näissäkin näennäisesti ristiriitaisissa ilmaisuissa todentuu vain ihmissydämen ihmeellinen laajuus, johon mahtuvat rinnatusten ja yhtaikaa niin monet tunteet ja totuudet. Koidula saattoi yhtaikaa sekä olla täysin selvillä luonteitten ja taipumusten ylipääsemättömistä eroavaisuuksista, että kuitenkin tuntea tyydytystä osakseen tulevasta rakkaudesta. Älyllisesti miestään ylempänä, hän oli luonteensa heikkouden ja tahdottomuuden takia kuitenkin hänestä riippuvainen; se teki heidät jossain määrin tasaväkisiksi.

Paitsi sitä, hän on nähtävästi avioliittonsa alkuvuosina yhä jaksanut toivoa sen mahdollisesti vielä kohoovan korkeamman keskinäisen ymmärtämyksen ja henkisen vaihdon tasolle. Oleskellessaan sisarensa Eugénie Rosenthalin luona Tallinnassa vuonna 1875, Koidula kirjoittaa miehelleen:

"Olen kaikessa hiljaisuudessa pitänyt onnettomuutenamme, että me viime vuoden kuluessa olemme olleet vailla kaikkea henkisten harrastusten yhteyttä ja kaikkea objektiivisempaa ajatusten vaihtoa, jonka meille ensimäiset talvet sentään jossain määrin tekivät mahdolliseksi. Sinun lääkäritoimintasi on tietysti osaltaan ollut siihen syypää, mutta Sinäkin tarvitsisit suuresti henkisen ja sielullisen virkistyskylvyn Tartossa tai Riiassa; — — — elämämme yksitoikkoisuus, vailla vähintäkään vaihtelun toivoa, pelkkä vegetoiminen aineellisen olemassa-olon takia, tekee hulluksi! Eiväthän henkiset laineet täälläkään kovin korkeina käy, mutta niissä on toki liikuntoa, kaikki ei ole seisahduksissa, kuten viimeksi meillä kotona."

"— — Tahtoisin sanoa Sinulle niin paljon hyvää, kiittää Sinua niin sydämellisesti rakkaudestasi ja ystävällisyydestäsi. — — — Oi rakkaani, jo heikoinkin toive, että yhteistoimintamme neljän seinämme kehyksissä on muodostuva sopusointuisemmaksi ja valoisammaksi, riittää minulle tunteja ja päiviä kirkastamaan. Ehkä opin vielä unohtamaan, että olen vanha nainen, — niin vanha, että kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä joskus tuskin jaksan muistaa mennyttä nuoruuttani."

Ei ole luultavaa, että Eduard Michelson syvemmässä merkityksessä ymmärsi vaimoaan, — Koidulan varsinainen sielullinen rakenne, kaikki, mikä hänessä alati pyrki yli arkielämän ahtaitten rajojen, oli hänen miehelleen, jonka luonne iän karttuessa muuttui yhä ahtaammaksi, pikkumaisemmaksi, yhä kiintyneemmäksi elämän pieniin nautintoihin, epäilemättä yhtä vieras ja käsittämätön, kuin Koidulan sielullinen korostusvoimakin. M.J. Eisen sanoo heidän suhteestaan: "— — täytyy tunnustaa, ettei mies varsinaisesti ymmärtänyt nuorikkoaan, että avioparilta puuttui yhteinen mailmankatsomus. Mies, täydellinen materialismin ja proosan palvelija, nuorikko ihanteellisuuden kumartaja, läpeensä runoilija; he eivät voineet ajatuselämässään kyllin yhteisesti tuntea, yhteisesti päätöksiin päästä, yhteisesti elämyksiään elää. Tahtomattakin muodostui kuin kiinalainen muuri miehen ja vaimon välille. — — Aikaa myöten alkoi kumpikin yhä enemmän elää omassa mailmassaan." (Koidula Kroonlinnas).

Jo kieliesteitten takia ei Michelsonilla voinut olla mitään henkilökohtaista käsitystä vaimonsa kirjallisesta tuotannosta, ja hänen täydellinen välinpitämättömyytensä kaikkia kansallisuusharrastuksia, niin lättiläisiä kuin virolaisiakin kohtaan, teki hänet tällekin Koidulan elinharrastukselle vieraaksi. Eräs Michelsonin entisiä ylioppilastovereita sanoo hänestä: "Hänen vaimonsa olisi pitänyt olla punatukkainen, hyvin intohimoinen, hyvin aistillinen!" Epäilemättä on Koidulan yhä yltyvä kivulloisuus ollut Michelsonille yhtä suuri pettymys, kuin Koidulalle kaikki turhat haaveet henkisestä ymmärtämyksestä.

Avioliitto teki hänestä miehen vaimon, opettamatta hänelle samalla rakkauden salaisuutta; lasten äidin, vaan ei rakastavaa naista. Hän jäi aina ala-ikäiseksi, lapseksi elämän suurimman mysteerion edessä, aina samaksi puolinaiseksi olennoksi, jolla, kuten hänen lankonsa sanat kuuluvat, oli "miehen aivot ja lapsen mieli".

Niin pääsi Koidulan käyttämätön tunnevoima, hänen luonnollisessa kehityksessään niin kovakouraisesti tukahutettu naisellisuutensa puhkeamaan yksinomaan äidillisyyden muodossa. Joskaan sekään tunne ei ole kyennyt varjelemaan häntä häviöltä eikä pysyttämään koossa hänen hajoavaa olemustaan, niin voi olla varma, että siitä ovat kummunneet hänen kärsimysvuosiensa puhtaimmat, kenties ainoat ilot.

Hänen esikoisensa, poika Hans Woldemar, syntyi vuonna 1874, ja vanhin tytär Hedvig lähes kaksi vuotta myöhemmin. Molemmilla kerroilla on Koidula ruumiillisesti ollut hyvin heikko, ja kuolemanajatus, joka tästälähin ei häntä enää jätä, ilmestyy jo nyt hänen kirjeisiinsä. Hän kirjoittaa Eugénielle ennen tyttärensä syntymää:

"Tilani on yhä epätoivoisen huono, jos voin uskoa omaa tunnettani. Niin vaikeat viikot ja kuukaudet, kuin tämän talven tuomat, kuuluvat unissakulkijaelämäni kaikkein vaikeimpiin. Ja ehkei minulta enää riitäkkään kauan voimia sitä jatkamaan. En puhu paraikaa tilani herättämästä luonnollisesta hentomielisyydestä, minulta puuttuu sekä halua että kykyä elämänkamppailuun, — omaan ainoastaan velvollisuudentunnon."

"Ruumiillisesti ja henkisesti on minun täytynyt elää todellinen kärsimysvuosi syksystä 1875 vuoteen 1876. Kronstadtin aineellisesti ja henkisesti sietämättömät olot olivat viedä järkeni… Paha kyllä, olen ruumiillisesti hyvin heikosti varustettu, sitkeä kärsimyksessä, mutta ilman positiivista voimaa. Rasittava ja työteliäs nuoruus, täynnä taistelua, on voimani varhain kuluttanut. Tuskin kolmenkymmenen ikäisenä olen jo hiuksiltani harmaa, — viime vuosien tulos, jotka siirsivät minut tuiki vieraaseen ja sisäisesti minulle ainaisesti vieraana pysyvään ympäristöön…"

Kiintynein on Koidula lapsistaan ollut esikoiseensa, Hans Woldemariin, jonka kummiksi ei oltu pyydetty sen suurempaa eikä pienempää kuin itse Elias Lönnrot. On mahdollista, että Koidulan mielessä liikkui hämärä toive voida lahjoittaa poikansa takaisin omalle kansallisuudelleen, kasvattaa hänestä isänsä ja oman työnsä jatkaja. Ainoastaan Hansalle on Koidula jo varhain koettanut kronstadtilaisesta kielisekoituksesta huolimatta opettaa viroa, jota hän ei myöhemmin milloinkaan tyttärilleen puhunut eikä opettanut. Hän on laulanut pojalleen sepittämiään virolaisia kehtolauluja, kuten itse kertoo:

"Kun ensi kertaa lauloin hänelle omatekoisen lauluni, kuunteli hän tarkasti, ja siitä tuli hänen lempilaulunsa, — josta seikasta silminnähtävästi puhuu voimakas synnynnäinen rakkaus ja kiintymys viron kieleen!"

Hansa on alusta alkaen heikko lapsi, ei varsinaisesti sairas, vaan ei tervekään: "hän kärsii hermostumisesta, joka on luonteenomaista minun lapselleni", kuten Koidula kirjoittaa. Tätä kultapoikaansa, "äidin hiirtä", Koidula kanneskelee tuntikausia, valvoo yöt hänen vuoteensa ääressä eikä lakkaa häntä ylistämästä. "Hansa on käynyt hyvin rakastettavaksi, on luottavainen, vilkas, puhelias, paljoa vähemmän itsepäinen ja ujo kuin ennen". — "Pelkään vain, että hänestä tulee kirjatoukka, hän oppii liian nopeasti ruumiinrakenteeseensa nähden, joka ei suinkaan ole ensiluokkainen."

Pysyvimmin syöpyy kuitenkin mieleen kuva kolmen-neljän vuotiaasta, vaaleaverisestä, varhaisvanhasta pojasta, joka, seuratessaan vanhempiaan ulkomaanmatkalle, suurkaupungin puistossa kulkee äitinsä edellä, pienillä käsillään vastaantulevaa ihmistulvaa hajoittaen ja yhä airueena huutaen: "tehkää tilaa, äitini tulee!" ikäänkuin lapsenmielessään aavistaen äitinsä synnynnäisen ruhtinaallisuuden.

Hans Woldemarin kohtalo oli olla ensimäisiä Jannsenin suuressa perhehaudassa Tarton vanhalla kirkkomaalla, jo vuosia ennen, kuin sinne ennätti hänen leikkisä isoisänsä tai nyreä isoäitinsä. Corinnen sanat sopivat Koidulaankin: "Kaikista kyvyistä, mitkä luonto minulle lahjoitti, olen vain yhden täysin kehittänyt, kyvyn kärsiä!" Hänen kohtalonsa oli irroittautua kaikesta ja kaikista.

'Mutta sitä ennen, — aivan kuten Chopinin sadepreludiumissakin on linnunlaulupaikkansa, lyhyt tuokio, jolloin melodia, ikäänkuin ihastuen omaa vapautumistaan, silmänräpäykseksi kohoo yli sateen ikuisen äänen, — niin oli Koidulankin elämässä, ennenkuin se lopullisesti ja auttamattomasti peittyi hämäryyteen, vielä lyhyt aika, ikäänkuin jälkiheijastus menneistä kauneuden ja liikunnon päivistä.

Hänen hiljaisen maanpakonsa Kronstadtin muurikaupungissa keskeyttää pariksi vuodeksi ulkomaille lähtö. Michelson oli vuonna 1876 saanut valtion apurahan jatkaakseen opintojaan Saksan tärkeimmissä yliopistoissa ja Wienissä. Koko koti Kronstadtissa hajoitetaan tulisella kiireellä, suurin osa huonekaluja myydään, osa ahdetaan pakkalaatikkoihin, ja koko perhe, kaksivuotias Hansa ja äsken syntynyt Hedda mukana, lähtee matkalle. Jo Pietarin-Tarton radalla osottautuvat lämmittämättömät rautatievaunut kuitenkin siksi kylmiksi, että neljän kuukauden vanha Hedda on jätettävä isovanhempain huostaan Tarttoon.

Alusta alkaen on siis matka epäkäytännöllisesti järjestetty, — rahaa vähän, pieni lapsi ehkäisemässä. Ja mitä kauemmin matka kestää, sitä suuremmiksi kasvavat ylipääsemättömät vaikeudet, kunnes se vihdoin vaihtuu "raudanraskaaksi taakaksi", josta Koidula myöhemmin puhuu. Kohtalo oli kerta kaikkiaan merkinnyt Koidulan, kaikki, mihin hän kosketti, muuttui kärsimykseksi, olipa se mitä tahansa.

Mutta alussa on kuitenkin hänen vanha elämänjoustavuutensa vielä viimeistä kertaa päässyt vireisiin. Kuinka vähän se oikeastaan tarvitsikaan eloon elpyäkseen, todistavat hänen omat sanansa: "Alan kuin uudestaan elää… voin ruumiillisesti paljonkin kärsiä, kunhan minulla vain on sielunrauhani ja vähän henkistä elämää ympärilläni." Hänen henkinen ja ruumiillinen terveytensä ovat olleet tavallista herkemmässä vuorovaikutuksessa, kuitenkin niin, että jälkimäinen on ollut riippuvainen edellisestä. Henkinen liikunta, älyllinen ilo on saattanut hänet täysin unohtamaan ruumiilliset tuskat ja heikkouden; hänen sielunsa on ollut ruumiin terveyden ilmapuntari eikä päinvastoin. Niinpä hän Breslaussa, heidän ensimäisessä olinpaikassaan, tyttären syntymän jälkeisestä heikkoudesta huolimatta, ottaa suurella nautinnolla osaa yliopistopiirien seuraelämään, johon he Michelsonin tekemien tuttavuuksien nojalla pääsevät. Kaikki hänen kauan aikaa väärinkäytetyt seuraelämälliset lahjansa heräävät taas henkiin, yksin naisellinen miellyttämishalukin; hän alkaa taas pitkistä ajoista ajatella ulkomuotoaan sekä pukujaan ja loistaa kutsuissa hyväpäisyydellään ja puhelahjallaan.

"Minun on niin äärettömän hyvä ja mieluista olla, viimeiset kaksi viikkoa ovat yhtä ainoaa juhlaa. Tervehdyn sielullisesti aivan silminnähden, rakentelen taas olemattomia tuulentupia."

Kuten vieras ympäristö aina lähentää ihmiset, niin muuttuu Koidulankin suhde mieheensä läheisemmäksi vieraissa, vapaissa oloissa, joissa ei arkipäivän hankaus tunnu. On jotain uutta ja viehättävää vapaassa ja epäsäännöllisessä ylioppilaspariskunnan elämässä, jota ei mikään kronstadtilainen etiketti häiritse, taloudellisten huolien hetkellisessä, tahallisessa unohduksessa, kahdenkesken-olossa. Uudenvuodenaaton he viettävät pienillä kotikesteillä omassa keskuudessaan: "Oli niin hiljaista ja kodikasta ympärillämme ja sielussamme; olen niin sanomattoman tyytyväinen ja kiitollinen tervehtymisestä, joka sekä ruumiillisesti että sielullisesti on minulle alkanut." Mutta jo Breslaun olon loppupuolella alkaa vapaan elämän nurjapuoli näyttäytyä: valtion apuraha, jota jo alusta pitäen on jatkettu isä Jannsenilta saadulla lainalla, osoittautuu ylen niukaksi. Seurustelu hienoissa ylioppilaspiireissä vie enemmän varoja kuin suotava olisi, pienen perheen ylläpito samoin. Jo nyt alkaa loppumaton pennien kääntely ja ruokaohjelman supistaminen voileipiin ja kahviin tai vaihteen vuoksi, voileipiin ja teehen.

Huhtikuussa vuonna 1877 he muuttavat Strassburgiin, järkevin ja viisain aikomuksin olla tällä kertaa säästäväisempiä ja luopua kaikesta houkuttelevasta seurustelusta, joka oli tehnyt olon Breslaussa niin elähdyttäväksi ja kalliiksi. He vuokraavat kolmeksi kuukaudeksi kaksi pientä huonetta, eivät enää käy missään huvituksissa, eivät enää hae mitään tuttavuuksia. Tästä lähtien on Koidula ulkomailla yhtä yksin kuin konsanaan Kronstadtissa, ainoana seuranaan Hansa hoitajineen. Kaiken lisäksi hän huomaa piankin taas olevansa tulossa äidiksi. Huolimatta odottamattoman hyvästä terveydentilastaan, on häneltä samalla koko ulkomaanmatkan tuottama virkistys ja nautinto mennyttä. Vaikeudet alkavat nyt kasvaa huimaavaa vauhtia, etusijassa ensi aluksi juuri rahalliset, joihin pian yhtyi kaikenkaltaisia muitakin.

Huippunsa ne saavuttivat Wienissä, jossa tammikuun lopulla vuonna 1878 syntyi Koidulan kolmas lapsi, tytär Anni, — Aennchen. Koidula sai, itse heikkona ja huonona, kokea kaikkea mahdollista surkeutta, huonoa hoitoa, epäystävällistä kohtelua, ravinnonkin puutetta, asunnon vaihtoja, — tai kuten hän itse sanoo: "siitä voi tuskin puhua, kynä kieltäytyy". Hänen kirjeissään on erittäin kiusaantunut ja tuskaisa sävy. Talonomistaja sanoo heidät irti kahden viikon kuluessa, koska ei siedä pikkulapsia talossaan, seuraava talonomistaja, katolinuskoinen rouva, ei rippi-isänsä vihoja peljäten, salli kastaa talossaan luterilaista lasta. Ullakkohuoneessa, neljännessä kerroksessa viettää Koidula vielä jotkut viikot, sairaana, raha-asiain joutuessa yhä enemmän rappiolle, tietämättä iloisesta, hilpeästä Wienistä muuta kuin ilmaiset musiikkinautinnot, jotka hän sunnuntaisin käymällä katolilaisissa messuissa itselleen hankkii. Vihdoin tulee tälle surkeudelle loppu, kun itse isä Jannsen poikansa Eugenin kanssa saapuu Wieniin ja vie sairaan tyttärensä kotiinsa Tarttoon.

Niin päättyi Koidulan ensimäinen ja ainoa ulkomaanmatka, josta hän itse sanoo: "Luoja varjelkoon perhematkoista ulkomaille, kun on vähän varoja!"

Mutta ulkomaanmatkan monet rasitukset eivät olleet mitään sen kohtaloniskun rinnalla, joka Koidulaa pian senjälkeen kohtasi, kun hänen ainoa poikansa Hans yhdeksän päivää sairastettuaan kuolee Tartossa raivoavaan tulirokkoon.

"En tahtoisi mistään hinnasta lapseni viimeisiä päiviä minulta riistettävän. Meidän äitienhän täytyy kaikkien kestää niin suuria rasituksia, ettei kukaan meitä voi auttaa, kuin murhe ja vaiva itse, ja onni on, että meillä edes ne ovat olemassa!"

"Joskus ikävöitsen palavasti kuollutta lastani, ikäänkuin tahtoisin paeta hänen luokseen."

"Kun ajattelen viimeksi kulunutta vuotta loppumattomine rasituksineen ja katkerine kokemuksineen, niin olen sekä hämmästynyt että kiitollinen ja tuskin jaksan todeksi uskoa, että paraikaa istun täällä rauhallisena ja suhteellisesti murheetonna nojatuolissani enkä itke aamusta iltaan, ainoastaan lapsivainajaani ajatellen. Minkälainen kirjava kudos onkaan naisen elämä, ja minkälaisen monivivahteisen kuvan tarjoo minun omani…! Olkoon tytärteni elämä kerran toisenlainen, mutkattomampi, yksinkertaisempi ja rauhallisempi!"

Poikansa haudalta vei Koidula mukaansa Kronstadtiin pienen silkkipussillisen kirkkomaan multaa; samaa Maarianmaan multaa, joka hänelle itselleen yhä enemmän alkoi muuttua kaiken rauhan, kaiken lopullisen levon, kaiken ikävöinnin päämäärän vertauskuvaksi.

Kotona muurikaupungissa, kotona Kronstadtissa, jossa, kuten Koidula ivallisesti vääntäen Heineä sanoo: "stille, schöne Menschen, nach Marschcommando gehen" (hiljaiset, ihanat ihmiset, marssikomennon mukaan kulkevat); ympärillä vallien tiukka rengas. Uusi, tilava asunto ottaa hänet vastaan, tällä kertaa hienommassa kaupunginosassa, Gospodskajakadun varrella, lähellä venäläistä kirkkoa, johon Koidula joka päivä, jos tahtoi, ikkunastaan taisi nähdä suurten ihmisparvien rientävän kuuluisan isä Joan'in pitämiin jumalanpalveluksiin. Muuten on kaikki ennallaan, ei mitään ole muuttunut, ristiäiset, häät, hautajaiset, seurasivat toisiaan, kuten aina. Elämä menee tavanmukaista menoaan: "E:llä on toinen tytär, D:llä toinen poika, D:ll menee naimisiin". Toiset tuttavista muuttavat pois, toisia tulee heidän sijaansa. Mutta uudet tulokkaat eivät tuo uutta virtausta mukanaan; kuten pohjamudan maku nopeasti tunkeutuu umpijärveen päästettyihin kaloihin, niin leviää kronstadtilainen tartunta, uneliaisuuden ja aineellisuuden henki.

Aluksi näyttää Koidula vaivautuneen vähemmän ympäristöstään kuin tavallisesti; äsken kestettyjen kärsimysten jälkeen on hänen sielunsa kauan aikaa turtunut ja raukea, välinpitämätön ja ulkonaisille vaikutuksille sulkeutunut.

"Tässä siis jälleen istun vanhassa pesässäni, jota en kahteen ja puoleen vuoteen ole nähnyt, ja se on yhtä ikävän ja venäläisen näköinen kuin konsanaan.

"Koti-ikävää, säännöllistä tautiani, ei ole minulla vielä sanottavasti ollut. Syynä siihen ovat viimeisen kahden vuoden mahdottomat olot ja viime puolen vuoden aivan puolueettomastikin katsoen kerrassaan hirveä työ- ja kärsimystaakka, joka on tehnyt Tarton minulle joksikin aikaa tuiki sietämättömäksi."

Tähän asti oli Tartto kuitenkin ollut Koidulalle henkinen tukipiste, hänen kituvan henkisen elämänsä ylläpitäjä, yhä vieläkin, niin näennäisesti siitä erossa kuin hän elikin. Hänellä oli kuitenkin tähän saakka paikka, jota ikävöidä, jota ihannoida; olot, jotka hän ajatuksissaan alati asetti vastakohdaksi ja vastapainoksi häntä lähinnä ympäröiville.

Mutta tämäkin elinvoiman lähde oli muuttuva sameaksi. Juuri Tartosta alkaa näinä aikoina saapua toinen Jobin viesti toisensa jäljestä.

Viron kansallinen liike oli niitten vuosien kuluessa, mitkä Koidula oli ehtinyt elää vapaaehtoisessa maanpaossaan, ennättänyt uuteen kehitysasteeseen. Ensimäkien, romanttinen innostus, joka oli ollut vapauslaulujuhlan kannattavana voimana, legendaarinen tulevaisuususko, joka aluksi tukehdutti erimielisyyden idut, kooten kaikki kyvyt yhteiseen ponnistukseen, oli väistynyt arkiutuneemman tunnelman tieltä, kuten luonnollista olikin. Juhlapuheitten sijaan alettiin odottaa ja vaatia järjestelmällistä toimintaa, isänmaata ylistävien lauseparsien ja hymnien sijaan käytännöllistä, toteutettavaa ohjelmaa. Taloudellista nousua kesti yhä, suotuisain ulkonaisten olosuhteitten vallitessa; paitsi siitä näytti hetkeksi siltä, kuin olisi äsken Venäjällä herännyt panslavistinen liikekin, joka muun muassa tahtoi vähentää saksalaisen aateliston valtaa Itämerenmaakunnissa, joutunut välillisesti palvelemaan virolaisia tarkoitusperiä, joitten päämääränä samoin oli vihdoinkin täydellisesti vapautua saksalaisesta holhuunalaisuudesta. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että tällaisena kiireisenä, työhönkehoittavana hetkenä, joka näytti vaativan ripeää ja häikäilemätöntä toimintaa ja uusia, kulumattomia voimia, isä Jannsenin patriarkaalinen, alati myönnytyksiin valmis politiikka joutui ankaran arvostelun alaiseksi. Jannsen oli epäilemättä ollut paikallaan alkeellisena, kehittymättömänä aikana, jolloin juhlamieli ja innostus korvasivat varsinaisen kaukonäköisyyden, mutta kehittyneempänä ajan hetkenä, jolloin olisi tarvittu laajempia tietoja ja jyrkempää esiintymistä, aivan toista tempoa uudistuksiin nähden, ei hän enää jaksanut paikkaansa täyttää. Hänen luoviva kantansa, alituiset kumarrukset maan saksalaiseen aatelistoon ja papistoon päin, hänen aina näkyviin asetettu pietisminsä, kaikki yhdessä muodostui haitalliseksi jarruksi nopeasti eteenpäinpyrkivälle kehitykselle.

Se mies, joka nyt ikäänkuin luonnonantamalla lupakirjalla otti virolaisen liikkeen ohjat käsiinsä, oli C.R. Jakobson, Koidulan entinen ystävä laulujuhlavuoden ajoilta. Suuremmassa määrin kuin kellään silloin elävällä virolaisella oli hänellä kaikki kansantribuuniksi tarvittavat lahjat, hänellä oli kuten eräs aikalainen hänestä sanoo, "kyky pysyttää toiset lumouspiirissään", erikoinen ihmisiä hallitseva ja koossapitävä voima, yhtyneenä suureen häikäilemättömyyteen. Kuumaverisen luonnonlaatunsa johtamana hän asetti taistelulaikseen: "joko minun kanssani tai jaloissani" (M. Kampmann). Jo aikaisemmin hän oli esiintynyt pitämällä Vanemuine-seurassa kolme isänmaallista puhettaan, jotka v. 1870 ilmestyivät eri kirjana: "Kolm isamaa könet". Näitten puheitten sisältönä, joita muuan senaikuinen saksalainen nimittää "rahvaan keskelle singotuiksi tulisoihduiksi", oli kuvaukset virolaisten entisestä kultaisesta vapaudesta, seitsemänsataa vuotta kestäneestä saksalaisesta ikeestä ja idästä päin koittavasta uudesta onnenajasta, joka oli tuova täydellisen, hengenkin alalle uloittuvan vapauden. Jakobsonin puheitten vaikutus oli hyvin suuri ja laajakantoinen, mutta jo samana vuonna sulki isä Jannsen lehtensä palstat nuorelta, myrskymieliseltä avustajaltaan, hänen radikalismiaan peljäten. Mikään ei ollut luonnollisempaa, kuin että C.R. Jakobsonista nyt vähitellen tuli sen vasemmiston johtaja, joka yhä jyrkempänä alkoi muodostua vastapainoksi Jannsenin rauhalliselle, kaikkia hankauksia välttävälle politiikalle. Kun vuonna 1878 Jakobsonin sanomaleht "Sakala" alkoi ilmestyä, oli niin muodoin taistelu jo täydessä käynnissä. C.R. Jakobsonin merkitys virolaisuuden liikkeelle on ollut hyvin suuri. Hänen ohjelmansa, jonka kokoonluhistumista ennenaikainen kuolema esti häntä näkemästä, käsitti talonpoikaisluokan täydellisen vapautumisen aateliston mielivallasta, perinpohjaisia uudistuksia kouluoloissa, vaatimuksen viron kielen käytäntöönpääsystä kouluissa. M.J. Eisen kirjoittaa hänestä: "Jakobson on kasvattanut kansan poliittisesti, niin että entinen tylsä olotila katosi, ja isänmaallinen innostus astui sijaan — — — Enemmän kuin vuosikymmenet ja vuosisadat on hän muodostanut virolaista elämää, kumonnut vanhat käsitteet ja asettanut aivan uudet asemelle."

Jakobson toi Viron julkiseen elämään sotaisen, hyökkäävän aineksen, lepyttävän tasoittamisen sijaan leppymättömän arvostelun, myönnytyksen sijaan tinkimättömän pesäerojulistuksen, etupäässä saksalaista aatelistoa vastaan tähdätyn. Hän aukaisi puolueintohimojen padot, mutta hänen syykseen yksinään ei voi panna lokatulvaa, joka nyt vyöryi yksityisten Viron sivistysvainiolla työskennelleiden henkilöitten yli, ja josta hän muuten itsekin sai runsaan osansa.

Huonoimmin kävi vanhenevan Jannsenin, joka ei ollut varustettu kestämään nuoren ja voimakkaan vastustajansa yhä uudistuvia hyökkäyksiä. Hän, joka vielä muutama vuosi takaperin oli saanut tuntea jakamattoman kansansuosion tyydytystä, sai nyt kantaa isänmaanpetturin raskaan, solvaisevan nimen. Häntä syytettiin liitosta saksalaisten kanssa, väitettiin saksalaisten ostaneen hänet lehtineen päivineen, jopa näytettiin kirjettä, jossa Jannsen muka 2000 ruplasta myi itsensä saksalaisille! Pilkkalauluja hänestä kulki kädestä käteen, Vanemuine-seurassa, omassa perustamassaan, hänen täytyi tullessaan erääseen juhlaan kestää, että joukko talonpoikia erään yliopistosivistystä saaneen nuoren miehen johdolla otti hänet vastaan solvaisevalla laululla. Eräänä päivänä ripustettiin pikeen tahrittu kana Jannsenin talon seinustalle: kana kun aina kaakottaa munittuansa, niin muka Jannsenkin itse piti enimmän ääntä teoistaan! Vaino meni niin pitkälle, että vuonna 1878 ammuttiin Jannsenin alakerran ikkunaan laukaus, joka ei kuitenkaan ketään vahingoittanut.

Jos Jannsenin vastustajien tarkoitus oli mahdollisimman pian toimittaa hänet pois taistelukentältä, onnistuivat he siinä täydellisesti: syksyllä vuonna 1880 kohtasi Jannsenia verenvuoto aivoissa, josta hän ei koskaan entiselleen tointunut, vaikka elikin henkisenä ja ruumiillisena raajarikkona vielä vuosia senjälkeen.

Paitsi muistia, kärsi etenkin hänen puhekykynsä. Kohtalon oikku sulki hänen puheliaan, naljailevan suunsa, muutti hänen ennen niin vuolaan sanontansa vaivalloiseksi änkyttämiseksi. Omituista kyllä, unohti hän etupäässä nimet, sekä paikan- että henkilönimet, oman poikansakin, sensijaan muisti hän rakkaimman lapsensa nimen "Lydia" loppuun asti.

Koidula kirjoittaa käytyään katsomassa häntä halvauksen jälkeen seuraavasti:

"Isä on nykyään ehkä hiukan hiljaisempi; puhekyky vain ei ota palautuakseen, sensijaan muistaa hän tarkoilleen sairastumisensa päivämäärän. Pienet viekkautensa on hänellä jäljellä, niinpä hän kuuntelee nyt ovien takana, puhummeko raha-asioista. Samoin huvittaa häntä suuresti nähdä minut sohvapöydän ääressä kirjoittamassa, hän kuljettaa minulle hyvin innoissaan mitä takaperoisempia tavaroita. 'Lydia kirjoittaa', sanoi äiti hänelle. 'No, Luojan kiitos!' ja hän riensi heti huoneeseensa tuodakseen minulle suuren kasan hyödytöntä paperia. 'Tuossa on, minähän en enää voi!' Sitten hän kävelee edestakaisin tai istuu nojatuolissa työtäni katsellen."

Kun seuraavan vuoden kesäkuussa hänen 25 vuotista kirjallista toimintaansa juhlittiin Tallinnassa, oli hän itse kyllä läsnä, mutta ei itse enää täysin käsittänyt, mitä ympärillä tapahtui, ihmetellen väenpaljoutta ympärillään, kuunnellen puheita, joitten kiitosta ei enää tajunnut, vielä vähemmän vastaamaan kyennyt, vanha, ennen aikojaan murtunut mies.

Vasta kymmenen vuoden kuluttua, vuonna 1890, tekee kuolema lopun hänen surullisesta olemassa-olostaan. [Viimeiset vuodet asui Jannsen poikansa tri Eugen Jannsenin luona. Muutamia kuukausia ennen häntä kuoli hänen puolisonsa Emilie. Tuhansiin nouseva ihmisjoukko otti osaa Jannsenin maahanpaniaisiin.]

Olisi ehkä ollut liikaa vaadittu, että Koidula aikoina, jolloin hänen isänsä elämäntyö, — ja samalla osa hänenkin omastaan, — joutui häpeäpaaluun, olisi osoittanut kylliksi mielensuuruutta ja älyn laajuutta, nähdäkseen uudessa suunnassa jotain muutakin, kuin pelkän hävittävän ja turmiollisen voiman. Että C.R. Jakobsonin myrskyinen esiintyminen oli yhtä tarpeellinen Viron kehitykselle, kuin Jannsenin rauhallinen puhdetyö, se peittyi Koidulalta epäilemättä henkilökohtaisten loukkausten herättämään katkeruuteen.

"Jakobsonilainen kiihoitus kestää yhä, — mahdollisimman häikäilemätön ja pureva polemiikki! Kuinka luja hänen sanomalehtensä siveellinen pohja on, sen voi typerinkin nähdä! Käyttäytyköön hän vain kuin tuuliviiri, olkoon se hänen yksityishuvinsa!"

Jannsenia vastaan suunnatun ampumayrityksen johdosta on Koidula hyvin kiihdyksissään:

"Eikö se ole kauheata, salakavalaa? Toinen kylmänväre toisensa jäljestä kulki läpitseni, lukiessani tästä likaisesta teosta. Loppujen lopulta näyttää minusta kuitenkin siltä, että koko juttu oli tarkoitettu vain mielenosoitukseksi, sillä oikeastaan olisi heittiön kuitenkin pitänyt luukunreiän kautta nähdä, että huone ei ollut valaistu. Nämä ovat nyt jakobiinilaisuuden myrkkykukkia! Pois tieltä he tahtovat saada hänet, he sosialistit ja nihilistit, se on selvää! Niin, Jannsenit ovat sitkeää sukua, ja heidän muistelmansa tulevat olemaan mielenkiintoisia lukea!"

Huomattavaa on, kuinka väärin Koidula arvostelee Jakobsonia, lukiessaan hänet sosialistien joukkoon, vaikka Jakobson yhteiskunnallisissa uudistuspyrinnöissään kokonaan nojautui maataviljelevään talonpoikaissäätyyn, luokkaerokäsitteen ollessa hänelle yhtä hämärän, kuin muillekin silloisessa Virossa.

Mutta on kuin yhä kasvava katkeruus Koidulan sielussa olisi hetkeksi antanut hänelle takaisin entisen toimintahalun, niin kuolonkaltaiseen uneen kangistunut kuin hänen elintarmonsa jo vuosikausia oli ollutkin. Isän sairastuessa, jolloin lehden toimituksen uudestaan järjestäminen osottautui välttämättömäksi, herää Koidulassa vielä kerran entinen alotekyky. Vielä viimeisen kerran, oikeastaan ainoan koko avioliittonsa aikana, näemme hänen ottavan osaa Viron julkiseen elämään, muutakin kuin syrjästäkatsojana.

Jannsen oli jo vuotta ennen varsinaista sairastumistaan, tuntien voimainsa vähenevän ja Sakalan kilpailun käyvän ylivoimaiseksi, kutsunut lehtensä aputoimittajaksi poikansa Harry Jannsenin, joka juuri oli palannut ulkomailta, sitä ennen opiskeltuaan Tarton yliopistossa filosofiaa ja vertailevaa kielitiedettä. Mutta Harry Jannsenin häilyvä epävakaisuus, jossa niin selvästi tuntui jannsenilaisen perinnöllisen heikkouden ja rappeutumisen merkit, ei ollut omiaan kaikesta siihen yhtyneestä lahjakkuudesta huolimatta, tällaisena voimaa ja arvostelevaa harkintaa kysyvänä hetkenä vastustamaan yhä kiihtyviä jakobsonilaisia hyökkäyksiä. Harry Jannsenin itsenäisin ajatus, kaikkien Itämerenmaakunnissa asuvain kansallisuuksien yhdistäminen yhdeksi baltilaiseksi kokonaisuudeksi, jota aatetta hän myöhemmin yritti toteuttaa Tallinnassa julkaisemassaan "Heimat" lehdessä, oli sekin kuolleena syntynyt suunnitelma, vailla elonvoimaa.

[Harry Jannsenin myöhemmät vaiheet ovat hyvin kirjavia. Hän on asunut milloin missäkin, ollut mitä erilaisimmissa viroissa, samoin väleissä milloin saksalaisten, milloin lättiläisten, milloin venäläisten kanssa, kunnes vihdoin päätyi painoasiamieheksi Tallinnaan, eläen siellä viimeiset vuotensa täydellisesti yksinäistyneenä ja katkeroituneena, vailla kaikkea kosketusta virolaisien piirien kanssa, ja kuollen v. 1913 sydänkohtaukseen. Vaikea olisi ollut hänen vanhuutensa vähän arkaan, varovaiseen ja hillittyyn olemukseen tutustuessaan, jonka pääpiirteenä oli eräänlainen pehmeys ja epämääräisyys ilmaisutavassa, kuvitella nuorta yltiöpäätä, jonka elämä kului rakkausseikkailuissa ja kevytmielisyydessä. Hänen epäilemättä suuret lahjansa eivät osaksi olojen särkyneisyyden, osaksi hänen oman keskitystä puuttuvan luonteensa takia päässeet kehittymään, niinkuin olisivat ansainneet, hänen jäädessään enemmän tai vähemmän siipirikoksi halki elämänsä. Hän on julkaissut m.m. saksankielisen runokokoelman "Liederbuch eines Balten", useita vironkielisiä runoja ja saksankielisen kokoelman virolaisia kansansatuja. Naimisissa hän oli kahdesti ja jätti jälkeensä kaksi poikaa.]

Niin vailla pysyvää tulosta kuin Koidulankin yritys säilyttää isänsä lehden entinen johtava asema oli, on se sielullisesti kuitenkin mieltäkiinnittävä. Hän lähtee Tarttoon, kokoo joukon nuoria, yliopistosivistyksen saaneita virolaisia miehiä, — miltei poikkeuksetta teologeja, — pitää heille innostuttavan, sytyttävän puheen, jossa kuvaa isänsä kärsimää vääryyttä ja Jannsenin sanomalehden tarpeellisuutta, pyytäen heitä yhtymään lehden ympärille sen vakinaisiksi avustajiksi.

Koidulan kaunopuheisuus tartutti hetkeksi innostuksen kuuntelijoihinsa, jotka yksimielisesti lupasivat muodostaa Eesti Postimiehen kannattajajoukon. Mutta Viron kansallinen ilmapuntari ei siltä kääntynyt tyyntä säätä kohti, se näytti edelleenkin myrskyä. Koidula erehtyi ajasta, käytettävinään olevista kyvyistä ja vastavirtauksen voimakkuudesta. Hänen isänsä lehti, taisteltuaan jonkun vuoden turhaan Jakobsonin raskasta tykistöä vastaan, kadotti johtavan asemansa ja alkavan venäläistyttämisen aikana melkein muunkin merkityksensä paitsi kunniakasta nimeään.

Tämän jälkeen emme enää tapaa Koidulan nimeä missään julkisessa virolaisessa yrityksessä. Hän käy kyllä kotimaassaan, — Tallinnassa, sisaren kodissa ja Tartossa, — milloin siihen suinkin kykenee, ottaa osaa isänsä kunniaksi vietettyyn juhlatilaisuuteen, samoin seuraaviin yleisvirolaisiin laulujuhliin. Tallinnan laulujuhlaa varten hän pyynnöstä vuonna 1880 kirjoittaa pienen näytelmänkin, "Kosjaviinad ehk kuidas Tapiku pere laulufidul käis", (Kosioviinat tai kuinka Tapikun väki laulujuhlilla kävi), aivan arvottoman, kirjallisesti mitättömän tekeleen, joka muuten liian myöhään valmistuttuaan ei joutunutkaan esitettäväksi. Mutta vaikka Koidula täten henkilökohtaisesti lakkasi olemasta mukana kotimaansa yhteiskunnallisissa taisteluissa, ei hän silti lakannut kärsimästä. Päinvastoin, hän on kärsinyt monenkertaisesti jokaisen kansaansa kohdanneen iskun, kärsinyt sen yksinään, voimatta kenellekään valittaa, keneltäkään odottaa ymmärtämystä, kaikkein vähimmin lähimmältä ympäristöltään, kärsinyt kädet sidottuina, tuntien kykenemättömyytensä auttamaan, mutta verta vuotavin sydämin.

Melkein samoihin aikoihin, kun Koidulan elämä täten alkaa aine-osiltaan hajautua, tapahtuu Virossa samanlainen ja yhtä auttamaton hajautuminen.

Vuonna 1882 kuolee C.R. Jakobson, äkkiarvaamatta, lyhyen lavantaudin jälkeen, ainoastaan neljänkymmenen vuoden ikäisenä, ennen valtiollista ja yhteiskunnallista hallaa, jolle hänenkään tulesta ja raudasta rakettu henkensä ei olisi mitään mahtanut. Saman vuoden elokuussa sammuu Tartossa Fr. R. Kreutzwaldin pitkä elämä. Viron henkisen johtajan asema oli täten avoinna, mutta ketään nuoremmasta polvesta ei ilmestynyt sen tavoittajaksi. Suuret toiveet, joita virolaiselta taholta liitettiin 80-luvun alkupuolella hallituksen aloitteesta Itämerenmaakunnissa toimeenpantuun hallinnon, tuomio-istuimen, koulujen j.n.e. tarkastukseen, n.k. senaattori Manasseinin revisioniin, toteutuivat kyllä tavallaan, mitä uudistusten laajuuteen tulee. Laatunsa suhteen ne sensijaan epäilemättä valmistivat syvän pettymyksen kaikille, joille kansallinen asia oli kallis. Niitten kärki oli tosin käännetty saksalaista ylivaltaa vastaan, mutta ne muodostuivat samalla panslavismin käsissä välikappaleeksi Itämerenmaakuntain suunniteltua, täydellistä venäläistyttämistä varten.

Venäläistyttämisen fanfaarit, jotka kuolinkelloina uhkasivat nuorta virolaista viljelystä ehti Koidula ennen kuolemaansa kuulla maanpakosaarelleen saakka. Hänkin oli aluksi antautunut niitten toiveitten lumoihin, mitkä Manasseinin tarkastus Virossa herätti. Niinpä hän vuonna 1882 kirjoittaa lehtori K.A. Hermanille:

"Oi, että kypsä aika meidätkin kypsinä kohtaisi! Olkoon yksityiset valmiit uhraamaan vakaumuksensa, jos sitä ei voida välttää, kunhan vain asiamme voittaa."

Koidula eli kuitenkin kyllin kauan nähdäkseen näitten toiveitten raukeamisen ja aavistaakseen loput. Paljon oli sentään sellaistakin, mitä hänen onneksi ei tarvinnut nähdä. Sellainen oli Virolaisen Kirjallisuuden Seuran, Eesti Kirjameeste Seltsin, kohtalo, seuran, jonka perustamiseen Koidula kerran kukkeimpana kesänään, nuoruutensa täysissä voimissa, oli ottanut osaa. Se oli vähitellen muuttunut kaikenlaisten puolueintohimojen ja henkilökohtaisten riitojen temmellyspaikaksi, jota seikkaa hallitus käytti hyväkseen, lakkauttaakseen sen vuonna 1893 kokonaan. Samankaltaiset henkilökohtaiset riidat ja kasvava erimielisyys jouduttivat myös kansallisen herätyksen helmalapsen, Aleksanterikoulun, kohtaloa. Kansanvalistusministerin vaatimuksesta oli kerätyt rahat jätettävä valtion huostaan; kansalla, joka ne oli kerännyt, ei ollut enää mitään sanomista avattavan koulun opetusohjelmaan tai kieleen nähden. Ja niin saattoi tapahtua jokaista virolaista sydäntä yhä vieläkin jäytävä seikka, että Aleksanterikoulu vuonna 1888 avattiinkin venäjänkielisenä ylempänä kansakouluna eikä ensimäisenä vironkielisenä korkeampana oppilaitoksena, jonka perustamisen aate oli elähdyttänyt tarvittavan rahaston vuosikausia kestänyttä keräystä. Virolainen laivayhtiö Linda, johonka siihenkin oli satojatuhansia ruplia kansan varoja pantu, tekee myös näinä onnettomina aikoina huonon johdon ja alkavan taloudellisen ahdingon takia täydellisen vararikon. Odotetut uudistukset pannaan vähitellen toimeen: ensin tulee oppikouluihin opetuskieleksi venäjä pari vuotta senjälkeen samoin kansakouluihin; tuomioistuin venäläistytetään, samoin kaikki paikalliset hallintolaitokset. Virolaisen elämän tukahdetun, kuin kannenalaisen sykinnän, tuntee vuosikausia vain laulun ja soiton ja elegisen, hiljaisen runouden valtimoissa.

Koidula on nähtävästi paljonkin tästä kaikesta aavistanut ja siitä kärsinyt, kuten hän kärsi kansansa hävittävistä puolueriidoista, hän, joka kuten Antigone, olisi voinut itsestään sanoa: "En ole luotu muitten keralla vihaamaan, vaan rakastamaan!" Mutta vähitellen hän tunsi jäävänsä yhä enemmän syrjään, kuten luonnollista olikin. Niin nopeissa näyttämövaihdoksissa kuin silloisessa Virossa, puoluetaistelun aikana, jolloin henkilökohtainen, jokahetkinen puolustus oli ainoa, joka joksikin aikaa taisi säilyttää aseman, hetkenä, jolloin kansa tarvitsi suuremmassa määrin käytännöllisen älyn ja toiminnan miehiä, kuin haltioituneita runoilijoita, oli Koidulan ajan pitkään mahdotonta säilyttää elimellinen kosketuksensa kotimaahansa rikkomattomana. Pitkän poissa-olon takia alkavat siteet löyhtyä, ja Koidula tuntea unohduksen katkeruutta.

"Sulkeudun täällä Venäjällä kaikessa hiljaisuudessa kuoreeni, ja mitä vielä lie vanhaa, aitoa viiniä jäljellä hengen ja sielun säiliöissä, sen koetan yksinomaan lapsilleni perinnöksi jättää. Mitä siitä otollisen maaperän puutteessa hukkaan joutunee, se on kai ollut ylijäämä, kaupanpäällinen kourallinen, jota kukaan ei osaisi mihinkään käyttää, koska meidän käytännöllisessä ja realistisessa ajassamme järkevällä ihmisellä on jo rahtusestakin yllin kyllin."

"Jos Kronstadtista jonakuna päivänä saapuisi lyhyt sähkösanoma, silloin itkettäisi minua sentään, tietystikin! Postimees-lehdessä ilmestyisi lyhyt elämänkuvaus Koidulasta, hänen kirjalliset teoksensa saisivat nähdä toisen painoksen, ja ehkäpä haltioituisi joku nerokas henki runomuotoiseen muistokirjoitukseenkin. Aivan varmasti olisi ensi laulujuhlan avajaispuheen johdantona pari ylistävää sanaa tai joku rivi, 'unohtumattoman' runoista! Sillä välin olisi hyvin ihmisystävällistä, jos te kaikki ette antaisi vastaisen 'unohtumattoman' täällä liian katkerasti kuolla unhoituksen kuolemaa.

"Älä unohda koskaan, ettei kukaan mailmassa huoli minusta täällä kaukana Venäjällä. Toistan, että isänmaani todella voisi olla minua kohtaan vähän kiitollisempi, jollen sitä petä, sillä minun täytyy turvautua siinä suhteessa suuremmassa määrin luonteenlujuuteeni kuin yhdenkään teistä."

Mutta toivoa tunnustusta, odottaa tukea silloiselta Virolta, jossa kaikki hajautui, kaikki särkyi sirpaleiksi, jossa Jakobsonin kuoleman jälkeen vallitsi vain sekasorto ja tunnussana: kaikki kaikkia vastaan! — se oli turha toivo. Silloinen Viro arvosteli kaikkia eikä kohottanut ketään jalustalle.

Koidula jatkaa yhä yksinäistä kamppailuaan, ilman apua miltään taholta.
Hän kirjoittaa:

"Seurapiiriin, jossa liikun, kuuluu enimmäkseen syntyperäisiä saksalaisia taikka sitten — vakaumukseltaan saksalaisia, kuten Eduard, joitten joukkoon minunkin johdonmukaisesti on lukeuduttava. Näin ollen en tietenkään voi yksityistunteilleni antaa vapaata valtaa, jollen tahdo kansallisuuskysymykselle uhrata puhtaasti inhimillisiä. Yksityinen voi vakaumuksensa puolesta nälkään nääntyä. Mutta me naiset emme ole kutsutut pelastamaan kansallisuutta, katkaisemalla perhesiteemme."

"Olenhan täällä suuremmassa määrin eristetty, kuin yksikään teistä, 'keskellä naamioita ainoa tunteva sydän' sanoakseni kipeän totuuden kulunein sanoin. Sydämeni on muuttua kylmäksi ja hengettömäksi yksinäisyydestä ympärilläni, — kylmäksi melkeinpä omaisianikin kohtaan. Minun täytyy vain antaa, alati antaa, — en koskaan saa vaihtaa.

"En ymmärrä, kuinka Cäsar vain kylässä halusi olla ensimäinen. Minä olisin mieluummin kotimaassa kaikkein viimeinenkin."

Ja toisinaan, tukehtumisensa tuntien, raskaan painon alta, kuulemme hänen epätoivoisena huudahtavan:

"Minun täytyy, täytyy pysyä virolaisena, sisimmässä tunnossani, halki elämäni!"

Taas on edessämme Koidulan elämän täydellinen tapahtumattomuus. On melkein turhaa yrittää asettaa jäljelle jääneitä kahdeksaa vuotta aikajärjestykseen, sillä niitten kuluessa ei tapahdu melkein mitään. Koidulan viimeiset elinvuodet ovat olleet yhtämittaista henkistä ja ruumiillista kärsimystä, mutta hänen kohtalonsa oli hiljainen, neljän seinän sisällä tappava, ilman näyttämöä, ilman suuria liikkeitä ja ilman katsojajoukkoa. Ei tavannut enää häntä suuri kohtalonisku, — ei ollut enää ulkonaista, kaikkien tajuttavaa kärsimystä. Lapset sairastuvat, tervehtyvät taas; kun kevät tulee, muutetaan laivalla vastakkaiselle rannalle luotsikylään, syksyllä sensijaan laivalla takaisin Kronstadtiin; kun asunto käy epämukavaksi, vuokrataan toinen. Tulot vähenevät yhteen aikaan ja elämä kallistuu; säästetään, missä voidaan, vähennetään menoja, — ja huonot ajat menevät taas ohi.

Mutta Koidulan kirjeissä alkaa tästälähin kuulua varsinainen traagillinen sävy, kuolemanaihe, kunnes se kaikkihukuttavana ja ylivoimaisena hautaa elämän.

Eikä hän tee vähintäkään vapautusyritystä, ei ulkonaista eikä sisäistä; kerta kaikkiaan on hän kadottanut otteensa elämään. Hän ei ole osannut muuta kuin kärsiä ja kuolla.

Hän kuihtui hitaasti, mutta varmasti tappavasta myrkystä, joka on ymmärtämyksen puute, tukehtui vahingolliseen, henkiselle elimistölleen tuiki kelpaamattomaan ilmaan, henkisen hapen puutteeseen. "Halajan edes yhtä raikkaan ilman henkäisyä, ja minulle tarjotaan miasmeja!" hän huudahtaa. Hän näivettyi juurettomuuttaan, kuten omasta maaperästään irtitemmattu, harvinainen ja loistava kasvi, joka pannaan kasvamaan keittiökasvien joukkoon.

Hänen kärsimystensä joukossa on sanoin sanottavia, kuten isän sairaus, selkkaukset kotimaassa, oma kivulloisuus, rahahuolia, avioliiton sisällyksettömyys, mutta kaiken sanoin ilmaistavan alla on vielä nimetön kärsimys, suurin kaikista. Ja tämä kärsimys tappaa Koidulan.

Hänessä oli ollut aina jotain liiaksi, "kaupanpäällinen kourallinen", kuten hän nimittää kipinää, jonka palo eroitti hänet ympäristöstään. Tämä kipinä oli kerran sytyttänyt hänen nuoren tytön sielussaan sankarillisen liekin, se paloi hänen vapaushymneissään, siitä oli laulujuhlan päivinä syttynyt hänen nuoren päänsä ympärille kansallisen hengettären sädekehä. Se oli hänen harvojen ilojensa ja pitkän kärsimyksensä lähde, nimitettäköön sitä miksi tahansa, runolliseksi haltioitumiseksi, näkijäkyvyksi tai sairaalloiseksi hermotilaksi.

Ja hän tunsi itsensä, varsinaisen itsensä varmaan tarpeettomaksi, niin äiti ja puoliso kuin olikin. Herkin ja voimakkain hänessä oli vailla vastaanottajaansa, hän oli yksin kauneusjanoineen, jonka nautintoja ja kärsimyksiä hän ei voinut kenenkään kanssa jakaa.

"Melkein kokonaan harmaat hiukseni voisivat Sinulle, siskoseni, kertoa pitkän tarinan, vaikka minulla tällä hetkellä on vähemmän kuin tavallista suoranaisia sydänsuruja. Mutta entisyys on jättänyt tuiki vähän jäljelle nuoruuden voimista, niin rajoitettuja kuin ne lienevät olleetkin. Näin täyttävät jumalat aina toiveemme, vasta kun lahja on viehätyksensä kadottanut, kaipaus uneen uupunut, ja elämän vihreys kuolleiksi lehdiksi, feuille-morte, muuttunut. Tuskinpa mikään jaksaisi enää sydämessäni herkempää toivetta herättää, ja niin monet menneisyyden säveleet heläjävät hiljaa kuin unisoitto loppumattomasta kaukaisuudesta yksinäisinä, hiljaisina hetkinä, — ihmeellisinä ja toisinaan tuskallisina."

Mutta tämä on vielä talttumusta, pari vuotta jälkeenpäin puhkaisee raskasmielisen haaveilun selvä epätoivo:

"Lohduttomuus, toivottomuus itseni suhteen valtaa minut, eikä niitä ehkäise enää muu kuin velvollisuus elää. Mutta ketä hyödytän oikeastaan? Ketä en vahingoita? Minua seuraa kirous, enkä jaksa enää taistella sitä vastaan, elämä on muutenkin ylenmäärin tuskallista. Ja kuitenkin täytyy minun elää, en voi vielä kuolla, vaikka tunnenkin kaipuuta, joka on sanoinselittämätön."

"Jos minulle tänään tarjoisit lasillisen vettä, särkyisi lasi kai siruiksi, minusta ei ole elämään muitten kanssa, minun täytyy vegetoida vielä määrätty aikani, ja olkoon se — mahdollisimman lyhyt."

Sillaikaa menee elämä menoaan. Lapset kasvavat, kaksi hentoa, heiveröistä tyttöä, jotka usein ovat sairaina ja vaativat yhtämittaista hoitoa. Koidula on epäilemättä rakastanut tyttäriään suurella ja uhraavalla hellyydellä, mutta pelastamaan häntä perikadosta ei ole edes rakkaus lapsiin kyennyt. Hän leikkii heidän parissaan, itse hetkeksi suureksi lapseksi muuttuen, hän laulaa heille tarttolaisia ylioppilaslauluja, hoitaa heitä vaivojaan säästämättä, hän ompelee heidän vaatteensa. Siinäkin hän on oma itsensä, epäkäytännöllisyydessään ja arkipäivävihassaan hän valitsee kalliita ja kestämättömiä kankaita, silkkiä ja samettia, ja pukee lapsensa punaisiin, nähdäkseen väriä ympärillään.

Mitä olikaan hänen koko elämänsä muuta, kuin yhä voimattomampi vastalause arkea vastaan!

Toisinaan hän heittää yhtäkkiä kaiken vastustuksen ja antautuu suin päin viholliselleen, arkipäivälle, ikäänkuin sielunsa turtumista toivoen. Silloin hän keittää, paikkaa, parsii, hoitaa lapsia aamusta iltaan ja nukkuu illalla loppuun väsyneenä, jaksamatta edes ajatella. Kuukausmääriin hän omien sanojensa mukaan ei enää tiedä, miltä avattu kirja tai aikakauslehti näyttää, millaista on koskettaa soittokonetta. Mutta sittenkään hän ei ole mielestään kyllin kiinni. "Minun täytyy paljon, paljon enemmän puuhata taloudessa kuin ennen, unohtaakseni olemassaoloni ja saadakseni sen anteeksi."

Valonhetkiä Koidulan yhä hämärtyvässä elämässä ovat olleet hänen käyntinsä nuoruudenaikuisten ystäviensä, kirkkoherra Jakob Hurtin ja akateemikko Wiedemannin luona Pietarissa. Varsinkin Hurtin vierasvaraisessa, valoisassa perheessä, jossa isännän jalostunut, henkevä olento ja emännän etelämainen eloisuus tekivät olon kaikille kodikkaaksi, oli Koidula aina tervetullut vieras. Täällä hän, vastoin omaa tahtoaan kansansa elinharrastuksista syrjäänjääneenä, tapasi Hurtissa samaan syrjästäkatsojan kohtaloon tuomitun, mutta siitä huolimatta yhtä väsymättömän isänmaanystävän. Täällä on Koidula, päästyään hetkeksi irti Kronstadtin ilmapiiristä, vielä viimeisiä kertoja tuntenut hänelle niin ominaista älyllistä iloa, henkisen liikunnon nautintoa, jota hänelle nyt enää niin harvoin oli suotu. Ja joskus, vaikka harvoin, on hänen aito jannsenilainen leikillisyytensäkin vielä lyhyenä ilotulituksena välkähtänyt, niinpä hän kerran illallispöydässä aivan odottamatta alkoi ulkoa ladella silloin juuri ilmestyneen saksalaisen Wilhelm Buschin pilarunoja, erinomaisella muistillaan lausuen pitkiä runonpäitä, niin eloisasti, että läsnäolijat olivat nauruun pakahtua.

Hurtien luo hän myös tuli eräänä syyspäivänä, pyytäen vain saada jäädä pariksi päiväksi, ei muuta. Mykkänä ja valittamatta, voimatta keventää sydäntään ja kantaen yksin elämänsä taakan, hän on viipynyt päivän ja vielä toisen ja senjälkeen taas lähtenyt, sanallakaan itseään ilmaisematta.

Mutta hiljaisuudessa taisteltujen päivien tuloksena ovat kai seuraavat kuolonvalmiit, kärsimyskypsät sanat, jotka hän vuonna 1882 kirjoittaa sisarelleen, lasten sairastettua tulirokkoa:

"Elämämme puhtaimmat kukat kuolevat lastemme mukana, muu kaikki ei ole puolen kyyneleenkään arvoista, — kaikki on turhaa! Oljenkorrenkaan arvoinen ei olisi elämä ilman näitä armaitamme! Minulla ei ole enää vähintäkään joustavuutta, — kaikki olemassaolon harrastukset ovat kuolleet. Vuosi tai pari vielä, ja viimeisetkin, syksyiset jäännökset hyvistä ja vaikeista tuntemuksistani ovat kadonneet tylsän, yksitoikkoisen elintavan ja kuolleen elämänkoneiston mustaan, sankkaan usvaan. Vain lapset kytkevät minut vielä ulkonaiseen mailmaan, heille antaakseni, mitä minussa yhä löytynee tukehtumatonta hyvää, on elämä minulle vielä jonkin arvoinen."

Mutta Koidulassa oli kylliksi taiteilijaa: kun kärsimys oli kärjistynyt, muuttui se runoksi. Maanpaossa puhkee hänen runoudestaan uusi oksa, kärsimykseen ympätty.

Koidula on kirjoittanut kronstadtilaisesta vankeudestaan kokonaisen sikermän runoja. Mutta kuinka toisenlaisia ovat nämä runot kuin ennen! Isänmaa on yhä niittenkin aiheena, mutta isänmaa sellaisena, kuin Koidula itse siihen suhtautui, kolmetoista vuotta kalvaneessa kaipauksessaan. Jos hän nuoruutensa isänmaallisissa runoissa tulkitsi tuhansien tunteet, niin tulkitsee hän nyt vain omansa, puhtaasti persoonallisen ikävöintinsä. Tosin on näittenkin joukossa vielä joskus tulisia kehoituksia, kaikuvia kuin etuvartion varoitushuuto yössä vaaran hetkellä, niinkuin "Ülesse unest!" (Herätkää!)

Helinal hüüab meid koidiku tuul, lehed kaebavad kodumaa puul, juuriku külge on kirve nad pann'd, ülesse unest, mu Eesti rand!

    Vuhinal vuhab kullide parv,
    kuula: eks hüüa püüdjate sarv,
    lääne ja põhjapoolt kogumas kõu,
    ülesse unest, nüüd Eesti põu!

Ülesse, kuristik jalgade ees! ülesse, isamaa, nagu üks mees, kas sind ei hädaoht ärata veel, tõtake! Kodumaa käsi ja keel!

(Heleästi huutaa meitä aamutuuli, lehdet kotimaan puussa vaikertavat, juurelle on pantu kirves, herää, Eestini ranta!

Haukkojen parvi lähenee suhisten, kuulkaa, eikö kutsu kiinniottajien torvi, lännestä ja pohjoisesta nousee rajuilma, herää, Eestin sydän!

Herää, kuilu aukeaa jalkoihisi, herää, isänmaa, yhtenä miehenä, eikö vaara jaksa sinua vielä valveuttaa, rientäkää, kotimaan käsi ja kieli!)

On kuin olisi Koidula vielä kerran pannut kimaltavan sotisopansa ylleen, sanat välkkyvät kuin peitsien kärjet.

Tai kun hän kirjoittaa tunnetun sonettinsa, "Laulu kohus", (Laulun pakko) täynnä kiinteää, kristallisoitua voimaa, ensi kertaa puristaen "isänmaallisen paatoksensa sonetin rautaisiin kehyksiin" (Fr. Tuglas: Kirjanduslik stiil), huutaen ikäänkuin etäiseltä rannalta ja sentähden äänekkäästi sanansa:

Tuntee, kuinka tihentynyt tunne ne on luonut, kuinka ne pääsevät ilmoille kuin parahdus. Alakuloista on ajatella, ettei näitä vartiohuuto ja silloin suinkaan kukaan kuullut, painettuina tai ei, haihtuivat ne tyhjyyteen, unohtuivat, kuten oli unohtunut niitten runoilijakin.

Mutta on toinenkin laji Koidulan kärsimysajan isänmaallisia runoja, ja ne ovat enemmistönä. Ne ovat hänen maanpakolaisuutensa varsinaiset runot, joitten alituinen kertosäe on toive päästä viimeiseen lepoon kotimaan multaan. Se on Koidulan viimeinen isänmaanrakkauden ilmaisu, aikana, jolloin elämä sitoi hänen kätensä ja sulki hänen suunsa, jolloin kotimaa ei tarvinnut, ei muistanut häntä.

Lintu lentää pään päällitse, pilvi ja tuulet samoin, kohti Maarianmaata, runoilija kysyy vapisevin sydämin niitten matkan määrää, itse tuomittuna paikoilleen jäämään:

    "Mis kaebad sa,
    Eestimaa tütre helisev huul?
    Mis surub sind,
    Eestimaa tütar, et nutune seisad?"

(Mitä valitat. Viron tyttären helisevä huuli? Mikä ahdistaa sinua,
Viron tytär, että itkuisena seisot?)

Ja hän rukoilee kevättä viemään hänet mukanaan, runossa "Igatsus"
(Kaipaus).

"Tule, oh kevade, tule ja too mind, elu siin külmab, ja uhke maailm, tarretand tiivaga väriseb voolind, tarretand laulud tal, surnine silm! — — — — — Anna siis aset mul, Eestimaa soopind, elu, ilmu mu südames!"

(Tule, oi kevät, tule ja vie minut, elämä täällä paleltaa, ja mailma on ylpeä, vesilintu värisee kangistunein siivin, kangistuneet on laulut, sumea silmä.

Mutta vihdoin vaikenevat kaikki muut halut ja toiveet, jäljelle jää vain viimeinen: halu nukkua viimeistä untaan Vironmaan povessa. Kuinka monessa, monessa runossa se toistuu:

"Ristikese jaoks jaga paika põuel uhkele, sinu mulda luba panna väsind jalad puhkele!"

(Suo sijaa ristiä varten ylpeälle sydämelle, salli minun lepuuttaa uupuneita jalkoja sinun mullassasi!)

Ei mitään muuta enää, kuin kaistale rakastettua maata, — niin vähäisiksi on elämä supistanut tämän sydämen suuret unelmat. Ei enää kunnianhimoa, ei ihmissuosiota, ei sidettä satoihin sydämiin, — vain tämä, tämä viimeinen, — kotimaan multa.

Mutta yhtävähän kuin niin moni muukaan Koidulan toiveista, toteutuu tämäkään. Koidulan maanpako jatkuu kuolemassakin.

Niin alkaa siis lähetä loppuaan elämä, joka ei pitkään aikaan enää ole elämää ollutkaan, niin suureksi suunniteltu, niin ahtaaseen muottiin mahtunut, niin korkealle tähdätty, niin joustavuudestaan lauennut nyt. Liikunnon lakatessa herpautui liikuntoon luotu henki, kaikesta luonnon tuhlaamasta rikkaudestaan huolimatta kuitenkin kykenemätön omin voimin vapautumaan. Mitä puuttui tästä voimakkaasta, intohimoisesta, kauneusjanoisesta ja sopusointuun pyrkivästä hengestä? Oliko sen olemus liian teoreettinen, liian mielikuvituksellinen, todellista elämää hallitakseen?

Mistä sen suuri passiivisuus kärsimyksessä ja oman elämänsä suhteen, kaiken muun aktiivisuuden ohella? Voi syyllä sanoa olosuhteitten murtaneen Koidulan, mutta hänen oman olemuksensa salaisesta sairaalloisesta kokoonpanosta, sen peritystä, vähäisestä vastustuskyvystä, riippui kuitenkin hänen lopullinen murtumisensa.

Hänen ylpeä ja kaunis sielunsa oli jo aikoja sitten lannistunut, ennenkuin varsinainen ruumiillinen rappeutuminen alkaa. Päinvastoin voi sanoa, että hänen ruumiilliset kärsimyksensä ovat viimeisinä vuosina luultavasti olleet henkisiä suuremmat.

Koidulan pitkin avioliittoaan, mutta varsinkin kolmannen lapsensa syntymän jälkeen heikko terveys näyttää erityisesti huonontuneen jo vuoden 1881 lopulla. Hän valittaa kirjeissään väsymystä, jonka syytä ei tiedä.

"En voi oikein hyvin, vaikka en olekkaan toden teolla sairas, tunnen vain yleistä voimain vähentymistä, — vanhuutta kai."

Niinkuin Kochien suvun sairaalloinen veri Koidulan elämän myöhempinä aikoina pääsee valta-asemaan, niin on tautikin, johon hän lopullisesti sairastuu, äidin suvun peruja, perheessä jo ennenkin hävitystä tehnyt syöpätauti, johon sekä iso-äiti että isotäti olivat kuolleet, — sama tauti, johon myös muutamia vuosia myöhemmin sairastui ja kuoli Koidulan ainoa sisar Eugénie.

Aluksi näyttää kuitenkin siltä, kuin jaksaisi Koidula voittaa tautinsa. Taitava pietarilainen kirurgi suorittaa vuonna 1883 leikkauksen, joka onnistui erinomaisesti, niin että Koidula ajottaisesti tunsi miltei täydellistä terveyttä. Ja ikäänkuin luonto vielä kerran yrittäisi uudistaa hänen hajoavan olemuksensa, odottaa hän pitkän väliajan kuluttua, vuonna 1884, neljättä lastaan. Mutta hän itse oli jo liiaksi kuoleman koskettama, voidakseen elämää luoda, ja lapsi — poika Max — syntyy elämään kykenemättömänä. Kuvaavaa on, ettei hänen kirjeissään ole sanaakaan tästä myöhäisestä äitiydestä; toisten tietojen mukaan hän on suorastaan hävennyt tilaansa. Vuotta jälkeenpäin hän jo sairastuu uudelleen rintasyöpään.

Nyt alkaa hänen yksitoista kuukautta kestänyt ruumiillinen kärsimyksensä. Leikkaus, jota taaskin yritetään, ei enää tehonnut, taudin levittyä jo liian syvälle; varma ja tuskallinen kuolema oli väistämättömästi edessä.

Koidula on kestänyt tautinsa suurella ja erinomaisella lujuudella, hilliten itseään sekä lastensa että miehensä takia viimeiseen saakka. Tehdäkseen miehelleen mieliksi hän on koettanut niinkauan kuin suinkin taisi aina pukeutua päivällisajaksi, Michelsonin tullessa kotiin. Mies puolestaan taas käytti koko vapaa-aikansa vaimonsa hoitoon, istuen alati hänen luonaan, antaen morfiiniruiskutuksia, jotka eivät koskaan sairaan mielestä olleet kyllin riittäviä. Kärsimättömänä on Koidula odottanut miehensä tuttuja askeleita, osoittanut suurta iloa hänen saapuessaan ja kiitollisuutta hänen hellyydestään. On ikäänkuin lähestyvä kuolema aateloisi epätasaisen ja arkipäiväisyyteen uponneen avioliiton hiljaisen sopusoinnun sävyllä, karkoittaen katkeruuden Koidulan väsyneestä ja loppuun taistelleesta sydämestä. Emme kuule hänen huuliltaan syytöksen sanaakaan, ei vähintäkään napinaa, hän on täynnä anteeksiantoa kaikkia kohtaan.

Ollessaan vuoteen omana hän tahtoi, että alati istuttaisi hänen luonaan; hän, joka vuosikausia oli tottunut olemaan sielullisesti yksin, pelkäsi nyt yksinoloa, ikäänkuin jokaisen elävän olennon läsnäolosta turvaa hakien. Hänen taipumuksensa seurallisuuteen, ajatusten vaihtoon ei jätä häntä nytkään; tuskien väliaikoina tapaamme hänet entiseen tapaan puheliaana ja vilkkaana.

Muuten kammosi hän vuodetta ja oli ylhäällä, milloin suinkin kykeni, viimeiseen saakka rakastaen liikuntoa, joka oli ollut hänen levottomalle sielulleen olennaisinta. Mutta yhä rasittavammaksi käy pukeutuminen, keveimmänkin vaatteen kosketus tuntuu tuskalliselta hänen ylen määrin aristuneelle ruumiilleen.

Ja heikkoja hetkiä tulee, jolloin itsehillintä lakkaa, eikä jää muuta kuin ruumiillinen kipu, kärsimys, liian ankara hänenkin tottuneelle ja kärsimyksessä lujalle sielulleen. Sellaisina hetkinä kuulemme hänen rukoilemalla rukoilevan mieheltään yhä suurempia morfiiniannoksia, jotka kuitenkin vain hetkiseksi kykenevät lievittämään tuskia. Eikä puutu epätoivon tuokioitakaan, jolloin hän pyytää miestään armeliaisuuden ja inhimillisyyden nimessä tekemään lopun hänen kärsimyksistään.

Mutta pian tapaa hänet taas tyynenä, ihmeteltävän tyynenä, kaiken itsekkäisyyden kuollessa pois, kaiken katkeruuden rauetessa. Hän alkaa olla yhä kypsempi kuolemaan. Ei ajatustakaan itselleen, ei valitusta varhaisesta poismenosta, ei täyttymättömistä suunnitelmista, ei elämättömästä elämästä. Ennen kuolemaansa on Koidula vain äiti. Kaikki muut ominaisuudet hänessä ovat taantuneet äidillisyyden rinnalla, joka yksin uhmaa ruumiin päivä päivältä tapahtuvaa häviötä.

Keväällä 1886 huononee yhä hänen tilansa, mutta hän ei lakkaa kesken kipujensa ajattelemasta lastensa tulevaisuutta. Hän puhelee miehensä kanssa pitkältä tytärten kasvatuksesta, ja hän, itse nuoruudessaan yksinomaan henkistä työtä tehnyt, niin vähän käytännöllinen nainen, lausuu hartaimpana toiveenaan, että tyttäret kasvatettaisi mahdollisimman käytännöllisiksi ja talousaskareissa taitaviksi.

Itsensä suhteen hän on valmis, mutta lasten odotettava orpous ei anna vieläkään hänen ajatuksilleen lepoa. Tautivuoteellaan maaten hän miettii miettimistään, miten kaiken järjestäisi. Sadat käytännölliset seikat työntävät nyt niinkuin ennenkin syrjään hänen varsinaisen ajatuselämänsä; loppuun saakka hän on arkielämänsä kahleissa, tuskitellen epärehellisten palvelijain, velvollisuuksiaan täyttämättömien emännöitsijäin kanssa.

Silloin tällöin hän kirjoittelee yön paremmin nukuttuaan kirjeen omaisilleen Tarttoon tai Tallinnaan. Ja kirjeissä on yhä vielä sijaa leikillisyydellekin, joka muistuttaa hänen tyttö-aikojensa sanontatapaa:

"Katsohan vain, — omakätinen kirje! Kolme päivää ei ole liikaa yhden kirjeen kyhäystä varten, eikä tämä olekkaan Lyduschan ensimäinen, vaan toinen kolttonen, sillä jo eilen lähti omakätinen kirjelippu Tarttoa kohti. Lyduscha näyttelee nyt armollista rouvaa, aina miten tauti milloinkin mielii."

Kevään edistyessä hän istuu mielellään päivänpaisteisella parvekkeella, usein jo varhain aamulla, kello kuuden aikaan, ja lapset tuovat hänelle joka päivä voikukkia ja tuomenterttuja. Niin hän näkee kevään — viimeisensä — kukkivan tässäkin muurikaupungissa. Ja hän ajattelee Maarianmaata, jonka kevättä hän niin monta kertaa ja aina uudella ihmetyksellä on odottanut, Maarianmaata, jonka multaan hän tahtoisi päästä.

Mitä hän muistelee? Tarttolaistako kevättä, Emajoen paisuneita vesiä ja ihmeellisen ihanaa valaistusta yli tulvavesien peittämien rantaniittyjen, ensimäisiä keltaisia kulleroita ja paljain oksin kukkivaa näsiäpensasta? Kasvaako kevät hänelle muistoksi toisesta jäänlähdöstä ja keväästä, jonka hän kerran muitten mukana eli, hetkenä, jolloin heimonhenki valitsi hänet tyyssijakseen? Onko mahdollista, että sellainen aika on ollut olemassa? Paloiko hän kerran, oliko hän tuokion aikaa pelkkää aineetonta tulta, sytyttävää jokaiselle, joka läheisyyteen sattui? Oliko hän kerran kimmeltävä tähdenlento, kaunis katsella, Viron hämärällä taivaalla?

Tällaisina päivinä hän on värisevin käsin paperilehdelle piirtänyt viimeisen runonsa, joutsenlaulunsa "Enne surma Eestimaale" (Ennen kuolemaa Virolle).

Hinge pisaratest sulle pärga püüdsin kududa, hõlmad lahti hoia mulle, hinge ilu, Eestimaa!

(Sydämeni kyynelistä koetin sinulle seppeltä solmia; olkoon helmasi minulle auki, sieluni ilo, Eestimaa.)

Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän suostuu miehensä pyynnöstä valokuvattavaksi kotona salissaan, nojatuolissa istuvana. Hän pukeutuu vartavasten nauhoilla ja pitseillä koristettuun aamunuttuun, päässä pitsipäähine. Hiukset, ennen vapaasti valuvat kiharat, ovat vedetyt sileästi korvallisille. Käsi on paisunut muodottomaksi, kasvot sensijaan ovat terävän laihat, suun vinous silmiinpistävä, tummissa, suurissa silmissä kuolontotisuus.

Talttumus ja huumori ovat vaikeita hyveitä, ja niin kirjoittaa Koidula ennen helluntaita 1886 lyijykynällä sisarelleen:

"Kolmeen yöhön en ole saanut lepoa enkä rauhaa; senjälkeen parani tilani, ja opium alkoi vaikuttaa. Istun parvekkeella, kaikki nukkuvat vielä, ja minä ajattelen helluntaita, — elänenkö sen vielä? Tuskin, tuskin! Kuolla täysissä voimissa ei voi olla vaikeata, sentähden on voimaa uhkuva nuoruus niin harvoin kuolemanarka. Mutta tuntea yhtämittaa petollisen yön jäytävän, tuntea sen imevän kaiken vastustusvoiman ja rohkeuden ja sitten kuihtua täydessä tajussaan elinvoiman puutteeseen, — olen aina rukoillut taivasta, että se säästäisi minut ainakin sellaisesta lopusta, että elämäni uhri olisi sille riittävä. Se on nyt sentään osakseni tullut, Jumala ties, minkä tähden."

"Voimani vähenevät, enkä mitään niin pelkää, kuin että loppu minut yllättäisi, ennenkuin tiedän lasten ja kotini olevan hyvissä käsissä. En ole voinut hyvin näinä päivinä, helluntai oli minulle todellinen kärsimysviikko. Ei niinkään tuskien takia, vaan koska en kestä edes kesäistä ulkoilmaa, niin lämmin kuin se onkin. Olen alati uninen, enkä kuitenkaan nuku öisin edes kahta tuntia kerrallaan: havahdan tunnin, puolentoista jälkeen aivan hikisenä puolihorroksestani, vaipuakseni taas puolen tai tunnin kuluttua samanlaiseen horrokseen. Aivan sietämätön on tilani pienimmänkin ruuanrahdun tai vesikulauksen jälkeen. Lopettakoon hyvä Luoja pian kaiken, minä puolestani itse jo mielelläni tyydyn viimeiseen lepoon."

Vihdoin toteutuu hänen toiveensa, muuan naissukulainen saapuu kesäkuussa, ottaakseen kodin ja lasten hoidon huostaansa.

Hän kertoo tavanneensa Koidulan ruokasalin sohvasta, vähissä pukimin, suunnattomasti laihtuneena, niin että koko ruumis oli vain luuta ja nahkaa. Kasvot olivat rutivanhat, eikä niissä enää näkynyt jälkeäkään entisestä kauneudesta.

"Das Krankenbett ist jetzt meine einzige Heimat", (sairasvuode on nyt ainoa kotimaani) Koidula sanoo Eugen-veljelleen.

Tästälähin alkaa tauti edistyä nopeata vauhtia. Koidulan viimeinen kirje on päivätty 23 ja 24 p. kesäkuuta, kuukautta ennen hänen kuolemaansa. Ja ihmeellistä kyllä, tässä viimeisessä tervehdyksessä singahtaa vielä kerran kipinä huumoria, jonka Koidula isältään ja kankurintytär Mallelta oli perinyt ja Fritz Reuterin koulussa kasvattanut:

"Noitakammon ajat ovat jo aikoja sitten ohitse, eivätkä noidat nykyään kuole kiireesti ja mukavasti polttoroviolla, vaan hitaasti, kuten Lyduschasta voitte nähdä.

"Jouluun saakka tuskin enää elänen, se ei liene minulle eikä lähimmilleni enää tietämätöntä. Toivokaamme sitä, sillä puolikuollut ruumis, jommoisena siinä tapauksessa esiintyisin, olisi kaikille kauhuksi ja inhoksi."

Koidulan veli Harry Jannsen, joka näihin aikoihin kävi häntä tervehtimässä, kertoo hänestä seuraavasti:

"Näin luurangon, jota peitti ruskea nahka, silmät olivat ummessa, huulilta kuului alituinen, hiljainen vaikerrus, vaikka sairas juuri oli saanut morfiiniruiskutuksen. Sanoin: 'Kaikki palkitaan Sinulle kerran!' Hän kuiskasi: 'En ole mitään ansainnut!'"

30 päivänä heinäkuuta vuonna 1886 kuolee Koidula vihdoin hiljaisesti, "toiveetonna ja irtaumista ikävöiden."

[Koidulan arkku oli sisältäpäin koristettu ruusuilla, jotka iäkkäät vanhemmat olivat kotipuutarhasta lähettäneet. Hän on haudattu Kronstadtin saksalaiselle hautausmaalle, miehensä viereen, joka kuoli lähes parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1907.

Koidulan tyttäristä harjoittaa vanhempi opintoja Pietarin yliopistollisilla maanviljelyskursseilla, ryhtyäkseen myöhemmin venäläisen talonpoikaisväestön valistamistyöhön; nuorempi on jo useita vuosia asunut ulkomailla. Molemmat ovat saaneet saksalais-venäläisen kasvatuksen.]

Koidulan traagillisuudesta voi olla vain yhtä mieltä, siksi näkyvää se on, pintapuolisestikin hänen elämäänsä tarkastaessa. Ristiriita, epäjohdonmukaisuus hänen lahjojensa, kykynsä, edellytystensä ja toiselta puolen hänen elämänsä kulun välillä, on räikeä ja ohitsepääsemätön. On selvää, ettei hän koskaan kehittynyt täyteen mittaansa, että hänen kuolemansa, niin pitkällinen ja hiljainen kuin se olikin, kuitenkin oli ennenaikainen ja väkivaltainen; on selvää, että kaikki, mitä omistamme hänestä, paraskin, vain on murto-osa siitä, mitä hän sekä persoonallisuutena että luovana taiteilijana olisi voinut antaa. Mutta huolimatta niistä yksityisistä traagillisista piirteistä, jotka hänen elämänsä kulkua seuratessa ovat tulleet näkyviin, vaatii hänen traagillisuutensa laatu vielä yksityiskohtaisempaa syventymistä, esiintyäkseen mahdollisimman selvässä valaistuksessa.

Koidulan traagillisuus on kaikkea muuta, vaan ei voimakkaan tahdon traagillisuutta. Hänen elämästään puuttuu tykkänään tällainen päämääränsä viitoittanut, esteitä tieltään raivaava, ryntäävä aines, jonka välttämättömistä yhteentörmäyksistä ympäristön ja vastakkaisten voimien kanssa kasvaa alkuperäinen, voimasuhteisiin perustuva traagillisuus. Hän ei ollut syntynyt mikään tietoinen suunnitelma, valmis elämäntehtävä povessaan, jota toteuttaessaan hän olisi sortunut ylivoimaista vastarintaa, vihamielisiä, ehkäiseviä voimia vastaan taistellessaan. Emme tosin tiedä, millaiseksi hänen elämänsä olisi muodostunut, jos hän yhä edelleenkin olisi jäänyt oman kansansa keskuuteen ja joutunut puolueintohimojen hävittäviin pyörteisiin; mahdollista on, että hänen traagillisuutensa silloin olisi jossain määrin saanut aktiivisen leiman, joka siltä nyt puuttuu. Luonteen kiihkeydestä päättäen, hän tuskin olisi malttanut tai edes voinut pysyä tasapuolisena syrjästäkatsojana, vaan olisi intohimoisesti ja koko tunnevoimallaan ottanut osaa taisteluun ja luultavasti saanut kestää sen koko helteen, jolta hän nyt maanpaossa säästyi. Mutta niinkuin hänen elämänsä nyt on edessämme, ei voi puhua mistään tahdon tragiikasta. Päinvastoin, nähtävästi kuului tahto, sekä tahtomisen kestävyys että voimakkuus, Koidulan vähimmän kehittyneisiin sielunkykyihin. Ei voi minään hänen elämänsä eri jaksona sanoa hänen tahtovan ja tahtonsa avulla vievän jotain perille, taistelevan tahtonsa puolesta. Voimakkaasta, kapinallisesta tahdosta ei riipu hänen ristiriitansa elämän suhteen. Paljon suuremmalla syyllä voisi alleviivata, kuten jo on tapahtunutkin, Koidulan tahdon heikkoutta. Lapsuudessa se ilmeni vaikeuksissa, mitkä hänellä oli voittaessaan sairaalloista taipumustaan, mutta varsinkin Kronstadtissa, avioliiton aikana, jolloin hänen tahdonvoimansa, jos sillä tarkoittaa toimivaa kykyä, ilmenee kokonaan katkaistuna ja murtuneena, kykenemättömänä vähimpäänkään ponnistukseen. Hänen vaistomainen liittymisensä henkilöihin, jotka kuten Eugénie-sisar tai hänen oma miehensä, olivat käytännöllisiä, tahdonlujia, tavallisessa, arkipäiväisessä merkityksessä, eikä haparoivia, neuvottomia, kuten hän itse, todistaa sekin tavallaan vastaavan ominaisuuden puutetta hänen omassa luonteessaan. Hänen elämässään ei ole yhtään jaksoa, jolloin hän tietoisesti, kaikki voimansa jännittäen, taistelisi ylivoimaista kohtaloa vastaan.

Mutta yksinomaista passiivisuuden, tahdottomuuden traagillisuutta ei Koidulan elämän murhenäytelmä myöskään ole. Hänen piirteensä eivät ole heikon, värittömän uhrin, joka ilman omaa syytään sortuu ulkonaisten kohtaloniskujen kovuudesta. Ulkonaisesti katsottuna ei ole Koidulan elämä suinkaan traagillista, jos traagillisuuden mittapuuna pitää ulkonaisia onnettomuustapauksia, suuria katastrofeja. Niitä ei Koidulan elämässä ole, se on ulkonaisesti tasainen, uomassaan pysyvä, porvarillisen naisen elämä.

Hävittävä ristiriita, johon Koidula ympäristönsä, olojen ja yleensä elämänsä kulun kautta joutui, ei johtunut hänen tahdon- vaan tunnevoimastaan, pitkin matkaa puheena olleesta haltioitumiskyvystä, eksaltatsiolahjasta. Siitä riippui, että hän niin huonosti sopi elämänsä puitteisiin, että hänen elämänsä muodostui niin traagilliseksi, kuin se toden teolla oli.

On selvää, että tällainen ominaisuus, esiintyköön se kuinka ihanteellisessa muodossa tahansa, kuitenkin poikkeuksellisen kokoonpanonsa vuoksi on omiaan viemään omistajansa väistämättömiin ristiriitoihin. Ympäröivä tavallinen elämä, joka on sovellettu vastaamaan normaalitunteen mittakaavoja, antaa aniharvoin tilaisuutta korostetulle, tahtoisi sanoa, dramatisoidulle tunnekyvylle, muualla kuin näyttämön keinotekoisessa valossa. Se sallii sen vain epätodellisena, varjomaisena leikkinä näyttämön palkeilla; niinpian kuin se todellisuudessa, kouraantuntuvana, lähestyy, turvautuu elämä heti moniin varokeinoihinsa. Se on jo alusta asti panssaroitunut tällaista räjähdyttävää, laajennuttavaa ainesta vastaan, rokotettu tällaisen elimistöään uhkaavan kuumetilan varalta. Se voi sallia tällaisen kyvyn kehkiämisen ja esiintymisen suuremmassa määrin vain erityisinä vaara- ja nousukausina, mutta sen terveen itsesäilytysvaiston täytyy varoittaa sitä kulutusvaaralta, jonka tämäntapainen ruumiillistunut tuli tuo mukanaan.

Tästä seuraa välttämättömyyden pakosta eksaltatsio-kyvyllä varustettujen ihmisten tragiikka: he ovat harvoin tilaisuudessa, muuta kuin tuiki lyhyenä ja rajoitettuna aikana elämässään, toteuttamaan itseään, saamaan muotoa itselleen. Hyvin usein he eivät edes koskaan pääse vuorovaikutukseen ajan ja ympäristön kanssa, jota heidän tulisielunsa tarvitsee, heidän sisäinen liekkinsä, polttoaineen puutteessa, joko sammuu, tai kuluttaa heidät itsensä. Mutta niissäkin verrattain onnellisissa tapauksissa, — ja niihin kuuluu myös Koidulan elämä, — jolloin heidän on sallittu löytää edes hetkeksi alttari aina palavalle tulelleen, todelliselle ikuiselle tulelle, josta itämainen maantiede kertoo, on aina vaara tarjona, että he loppujen lopulta kuitenkin jäävät yksinään palamaan, sillaikaa kun hetkeksi syttynyt elämä heidän ympärillään taas kääntyy tavalliselle radalleen.

Ollakseen täysin eheä, täytyisi näin varustetun ihmisen elämän olla mahdollisimman lyhyt, sen täytyisi leimahtaa yhteen ainoaan tekoon ja sammua sen mukana. Jokainen päivä, jokainen vuosi, joka pitentää tällaista elämää, lisää sen traagillisuutta. Niin olisivat korkeat jumalat olleet Koidulallekin suosiollisempia, jos olisivat suoneet hänelle puolta lyhyemmän elämän. Koidula oli luotu vain huippukohtaa varten, mutta yhtävähän kuin mikään muukaan ajallinen, voi ihmisen elämäkään pysyä huippukohdassa muuta kuin lyhyen ajan. Koidulankin elämä olisi voinut olla sopusointuinen, särkymätön vain yhdellä tavalla: jos olot ja aika olisivat vaatineet häneltä niin suurta tekoa, että siihen olisi mahtunut hänen sielunsa koko haltioitunut tunnevoima yhtaikaa, koko hänen eksaltatsio-kykynsä yhdellä kertaa tapahtuva pääomansijoitus. Niin lyhyt kuin Koidulan elämä suhteellisesti olikin, niin liian pitkä se kuitenkin oli sisäisen sopusuhtaisuuden lain kannalta.

Etsiessä sentähden vertauskohtia Koidulalle, sisaria tälle virolaisuuden vestaalille, ei tule ensi sijassa hakeneeksi niitä niitten naisten joukosta, joitten merkitys rajoittuu kirjalliseen toimintaan. Koidula oli tosin runoilija, mutta hänen runoilijalahjansa singahti vain säkenenä hänen kokonaisuudessaan palavasta sielustaan. Paljon lähemmäksi hänen todellista olemustaan pääsee ajatellessa naisia, jotka suurina henkisinä myrskyaikoina panivat koko elämänsä vähentämättömänä uhriuurnaan, kuten muut kaulakoristuksensa ja otsaripansa. Koidulan henkisiä sisaria ovat kristinuskon aamuaikojen sankarillisesta marttyyriydestä säteilevät naiset, jotka astuivat areenalle kuin häähuoneeseen. Hänen henkinen sisarensa oli ranskalainen paimentyttö, joka isänmaan vaaran hetkenä sitoi miekan neitseellisille uumilleen, näkyjä näkevän sielunsa käskyä kuunnellen. Ja Koidulan sisaria oli Charlotte Corday, haltioitunut kahdeksantoista vuotias, joka luuli surmaavansa vääryyden, surmatessaan Marat'n.

Koidulan sisin tragiikka oli, ettei elämä koskaan täysin vapauttanut hänessä piileviä voimia taikka teki sen vain liian lyhyeksi aikaa. Siihen yhtyvät ja siitä johtuvat kaikki muut hänen elämänsä traagilliset säikeet.

Alituisessa irti arkipäivästä, irti aineesta pyrkimyksessään, jonka hän maksoi elämällään, tuntee hänen ikuisen vapautushalunsa, hänen sielunsa levottoman myrskylinnun siipien epätoivoiset lyönnit. Sellaisena hän ei ole ainoastaan Viron kansallisen kevään symboli. Hänen korkeuksia tavoittavassa ja siipirikossa kohtalossaan sykkii koko ihmiskunnan ainainen ja avuton irti-maasta pyrkimys.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TÄHDENLENTO: VIROLAISEN RUNOILIJATTAREN KOIDULAN ELÄMÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.