E-text prepared by Tapio Riikonen

ERI ASEIN

Valikoima runoja

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomentanut

Aarni Kouta

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

SISÄLLYS:

Laulajat!
Eri asein.
Sydänkesä:
  Purjehtimassa.
  Lauantai-ilta.
  Aamu.
Myrskyjä:
  Maanpako.
  Auringonlasku merellä.
Katukuvia.
Pilvilinnoja.
Kolminaisuudenyö:
  Lapset laulavat.
  Chrysaetos.
  Näin unta.
Raskaat, autiot illat.
Ulommaisella niemellä.
Hollantilainen.
Semele.
Jäähyväiset elämälle.

LAULAJAT!

        Laulajat!
    Miten kauan tahdotte kehtolaulua laulaa
    ja helyjä, tiukuja nuorelle polvelle helistellä?
    Yhä vielä miks pulloja, tutteja tarjoatte?
    Te ettekö nää, miten maito nuori on koskematonna?
        Laps hampaat on saanut!

        Laulajat!
    Miten kauan pieniä tahdotte peloitella
    te kuvilla mörköjen, rääsyihin käärittyjen?
    Te ruosteiset haarniskat, miekat yhtehen kootkaa
    ja viekää ne vihdoin Museoon Pohjoismaiden
        katseltavaksi!

        Laulajat!
    Miks ihanteista pettyneistä vain ruikutatte?
    Asioista ja töistä on kullakin ajalla aatteet;
    ja todellisuudesta meillä on aattehemme!
    Te aatteillenne uskollisiksi jääkää;
        petä omaamme emme!

        Laulajat!
    Te korkeasta miks laulatte äänin korkein?
    Se korkea, jonka elämä tarjoo, on korkeinta meistä.
    Miks kauneuden varjoa totena pidätte vielä?
    Niin kauan kuin varjo on kaunis, tosi rumaa on aina.
        On rumuus totta!

        Laulajat!
    Serenaadit haikeat vaietkoot kuutamoyössä!
    Vaikk' ikkunoissa kynttilät vielä loistaa,
    on ihanne patjoillensa jo levolle mennyt.
    Tuo vanhus jo vanhahtavaksi alkaa käydä
        ja yörauhan vaatii!

        Laulajat!
    Yöihna jos ääntänne sorjaa ei särkenyt liene
    ja uusia lauluja teillä jos oppia mieli;
    vanha kaunotar nukkuu, te myös hänen nukkua suokaa!
    Me yhdessä uudelle päivälle laulamme laulun,
        on aurinko noussut!

ERI ASEIN

Don Almagro de Vicuña pöydänkattajana hovin elää, jalo suvultaan,

    veri vanha Kastilian,
    maidon-valju, hidas, heikko
    virtaa hänen suonissaan.

    Ihomaali, rautarohto
    ulkoa ja sisältäkin
    punaa veren ylhäisen.

    Käyttele ei miekkaa käsi,
    hyväeli naista liiaks,
    suukkoset vei miehuuden.

    Kohtaa yössä maurilaisen,
    orjan, vedenkantomiehen,
    synkkää vihaa hautovan.

    Aavikon ol' vapaa poika
    muinen, raivas maan ja palkaks
    sai vain haudan harmajan.

    "Seis Hidalgo! Miekka esiin!
    Taistoon, herra, teill' on säilä,
    tikari on mulla vain,

    vaikka kerran vertaisina
    tasangoilla näillä seistiin
    vapahina vastakkain!"

    Mutta punamaalin alla
    kelmenevi jalo herra,
    herpoo käsi ponneton.

    "Henkes kurjan säästän, orja;
    taisto, jot' ei tasaväin
    käydä, kunniaton on."

    "Teidän isänne, Hidalgo,
    meidän kirkkaat miekat mursi,
    käsistämme aseet vei.

    Pirstaleet vain kokosimme,
    hioimme ne hampain, siksi
    pitkä orjan miekka ei!

    Tikarikin lienee säilä,
    suvultansa yhtä ylväs
    kuin on sinun miekkasi.

    Se on tyrannien surma,
    siihen sortui Caesar, konsa
    maailmaa hän uhmaili!"

    Mutta jalo herra selän
    kääntänyt on orjallensa
    ylpeästi poistuen.

    Vaippa kasvoilla hän kulkee,
    likaisinta rantakujaa
    ylvähästi astellen.

    Siellä silkkinaamiossa
    Josephia etsii, joka
    myrkynsekoittaja on.

    — "Djeddur, maurilainen orja!"
    — "Hyvä, herra! Tunnen miehen!"
    — "Mitä maksaa?" — "Kolikon!"

SYDÄNKESÄ

PURJEHTIMASSA.

Pidä lujasti mastosta kiinni, nyt tuuli käy vastahan. Sinihäilyvän harsosi näen ja tukkasi hulmuavan!

    Sun häilyvän harsosi näen
    ma lomassa mastojen,
    siniviirinä taivaan se liehuu,
    ja läikkänä laineiden.

    Ma kymmenen vuotta sitten
    enskerran sen kohtasin,
    oli taistelut suuret, mut suurin
    on rakkaus kuitenkin!

    Kuningattaren-kadulla silloin
    kesäauringon paahteessa
    me toisemme kohtasimme
    katukäytävän hiekalla.

    Väkijoukkohon sitten sa häivyit
    ohi suurien kauppojen,
    pian vaikeni narina kengän,
    ja kahina laahuksen.

    Yli hattujen, päivänvarjoin
    siniharsosi leijaili,
    ja ihmisvirtahan vaipui,
    mi pois sen kuljetti.

    Ma löysin sen kuitenkin jälleen,
    ja mastoni huippuhun
    sen nostin aina, kun aloin
    ma myrskyssä taistelun.

    On häilyvän harsosi sini
    yhä vieläkin siintävin,
    sama ei, mut iäti sama
    se mulle on sittenkin.

Pidä lujasti mastosta kiinni, vaikk' kuohuja pelkää et. Me myrskyjä uhmaamme, mutta on kotona pienoiset!

LAUANTAI-ILTA.

Tuuli uinuu, peilityynnä lepää lahti, mylly nukkuu, taukoo airon tahti. Karja kulkee kohti vihannoivaa hakaa, saapuu lepopäivän rauha vakaa.

    Lintuparvi painuu metsän syliin;
    kuuluu vetopelin ääni kyliin,
    tytöt kuistin, pihan puhdistavat,
    kukat kastellaan ja taimilavat.

    Nojaa kukkapenkereitä vasten
    tulpaanien alla nuket lasten.
    Pallo ruohistohon piiloon kieri,
    torvi vesitynnyrihin vieri.

    Vihreet luukut suljetut jo ovat,
    salvat ovella ja lukot kovat,
    sammunut on viimeinenkin valo,
    kohta unessa on koko talo.

Kesäöiseen hämyyn seutu hukkuu, talon vanha tuuliviiri nukkuu, mutta rannalla soi pauhu hyrskyn; maininki vain menneen viikon myrskyn.

AAMU.

Metsät ja luodot kimmeltäin hehkuvat hohteessa aamun, leyhyy läntinen maalta päin, taivas poutaa tietää.

    Kahvikeittiö kuistilla
    hiljaa poristen kiehuu,
    talo vielä on unessa,
    herra jalkeilla yksin.

    Nauttii kahvin ja polttelee
    nojatuolissa rouvan,
    paperit salkkuun lukitsee
    ja poistuu vallan hiljaa.

    Kasvitarhaan poikkeaa,
    lavoja, penkkejä tutkii,
    oksat karsii ja puhdistaa,
    matoja kaalista poimii.

    Lähtee vuorelle nousemaan,
    kuusikko pihkalle tuoksuu,
    tupa, valkea nurkiltaan,
    alhaalla laaksossa puuntaa.

    Siellä rinnalla äityen
    lapsoset vielä uinuu,
    heille lentosuukkosen
    heittää ja metsään painuu.

    Orvokin poimii ja kieloja,
    teiri viidassa soipi,
    orava keinuu oksalla,
    tavi parkuu suolla.

    Lahtimajansa lempeän
    varjoon rannalle rientää.
    Päivä ja läikkyvät laineet! hän
    siell' ivalauluja laatii!

Rientää sitten kotia, lapset käy suudeltaviksi, iva heitä ei tarkoita, kilttejä ovat he siksi!

MYRSKYJÄ

MAANPAKO.

(1876).

I

    Ajuri, aja,
    ma jotta joutuisin veljelliseen
    pääkaupunkiin, jossa merkillinen
    läsnäoloni kunnioittaisi
    Norjan uskollista kansaa.
    Ajoneuvoissa kolisevissa,
    hurraahuutojen vaietessa,
    liittolippujen levätessä,
    annan gudbrandsdalilaisen
    yksivaljakon itseäin vetää
    Kaarle Juhanan katua ylös.
    Rinteellä linnanmäen minut
    veljeskuningas vastaanottaa
    kädessä hattu, mut virkakunnitta,
    sotilaitta ja poliiseitta,
    selässä polvia notkistavaisen,
    perustuslaillisen oikeistolaisen
    hevosen,
    mi kumartaa mulle
    vasemmistolaiselle!
    Imarreltuna, liikutettuna
    vastaanotosta loistavasta
    käsken ajurin ajaa
    jotakin syrjäkatua pitkin
    toisen luokan majataloon,
    johon matkalaukkuni mitättömän
    sekä tunteeni kätkeä saisin.

* * *

Frognersseternin näkötornista katselen sinua, uljas Norja. Ma näen tunturisi kuin äreät metsäsian selät, missä kuusikko harjasten lailla nousee vuossataisvääryyttä vastaan ja valtiomuotoa puolittaista, vastaan perhesovinnaisuutta, perinnäisluulojen valtaa vastaan. Ja vuorenrotkossa, rannalla vuonon näen uskollisien norjalaisten poliisikonttorin, kirkon ja valtion varastoaitat, puhdasoppisen Kristianian. Ma pimeän Aulasi näen, virkamiessynnytyslaitoksen latinan myrkyttämine seinämaalauksineen, missä pitkäkorvaiset Marcellusnaamat lukevat lakia, laativat yleisillä varoilla kunnianloukkausjuttuja. Ma matkahallitsijan, kuninkaallisen matkahallituksen hotellin näen, ja mun terävä silmäni löytää myös sinut, sa hullunkurinen huvimajalinna Oscarshall, jonne vapaa kuningas vapaan kansan on sulkeutunut Jumalan vapaassa luonnossa. Ja ma näen sun harmajat seinäs, Suurkäräjätalo, asioita miss' suuria pohditaan, raskaana niinkuin Dovrekirkko, jossa luonnonäänet vielä puhuvat outoa kieltä kultuurin kastraateille, jotk' eivät äidinkieltänsä taida. Ma näen myös sinut, Akershusin linna, jossa Kruppin tykit puoltavat kuningasvaltaa sun vapauttas vastaan, Norja, jota itse sa puollat, sinä itse ja tunturisi! Ma kaduilla näen sun uppiniskaiset poikas, Norjan kansa, lainvääristäjäin kulkevan näen ma jalkakäytävillä sinun, isännän, polkiessa vain mukulakiviä liassa kadun. Mut en näe suuria miehiäsi, maanpakolaisia, jotka niin suuria ovat, ne että meillekin riittäis ruotsalaisille suunnattomille! Mut heidän äänensä kuulen, kuten nuoruudessa sen ennen kuulin, ja kun he huutavat mannermaalta, niin pimenee vuono, ja Gaustatunturi säihkyy ja kaikuen vastaa. Sa peitä pääsi, pronssikuningas vanha, päälakeesi rakehet lyövät, sa hevosen laukata anna, lumivyöry on läsnä, mi pakoon sun ajaa. lakeijat kirkukoot silloin latinankielistä veto'ansa, talonpoikien huutoon se hukkuu, kun he huutavat: "Herra hallitkohon!"

II

    Idän aurinko loistaa valkeihin kallioihin,
    ja etelästä ma äänen kuulin, mi haastoi ja lausui:
    Kirottu!
    Kirottu ollos, sa Englanti,
    niin liidun-valkea päältäpäin
    kuin valkeeksi sivuttu hauta,
    mut sisältä musta,
    niin nokisen musta
    kuin kivihiiliproomu,
    mi ankkuroitu on Pohjanmeren
    ja Atlantin väliin.
    Kirottu ollos, sa tukkukauppiassaari,
    sun vähittäismyynti-valtiotaitosi
    Kirottu olkoon Lord Beaconsfield,
    mi nimessä ihmisrakkauden
    hoiti välitystointaan
    välillä Aasian, Europan
    kuin oikea kauppamatkustaja!
    Kirottu olkoon kirkkosi pyhä,
    tosi-naisesi kirotut olkoot,
    sun sukkaa kutovat, teetä hörppivät
    oikeat naises!
    Kirotut olkoot Tauchnitz-romaanisi,
    lähetystalosi, pelastusarmeijasi! —
    Mutta ma pohjasta vastasin, lausuin.
    Sa nokinen, valkea Albion!
    Sun syntisi vaikka veriruskeat oisi
    kuin paahtopihvisi,
    vaikka sun sydämes ois musta kuin hiili,
    niin minä, mahtava maanpakolainen,
    tartun liituvarastoosi
    ja vedän viivan
    suurien velkojes yli
    suurella mustalla taulullas;
    en siksi, että mun pimittänyt
    ois Pale-Alesi oiva
    ja partaveitsesi mainiot;
    ma sulle anteeksi annan
    Itä-Intian syntisi,
    Afrikan rikokset
    ja Irlannin konnantyösi;
    ma sulle, Englanti, anteeksi annan,
    en itsesi vuoksi,
    vaan Teidän vuoksenne
    Dickens, Darwin, Spencer ja Mill!

III

Siis vihdoinkin Havre de Gracessa sinut saavutimme, sa poistuva kesä, ja mätäkuunlämpö, ensiluokan höyrylaivalla, vauhdilla kahdentoista solmun. Terve, Havre, Normandian Gosen Jumalan armosta! Terve, Ostende-osterit, ja Chablis-viini. Ja kymmenin kerroin terve teille, meloonit keltaiset, sinipunervat artisokat, rypäleet ruskeat, tulenkarvaiset tomaatti-heelmät! Terve, Café Tortoni, monopoolisikaris, terve, terve, sun kahvisi musta! Papukaijat, suukkonen teille, mesilinnut, teillekin, jotka Läns'-Intian kävijät matruusit sivistymättömät toivat Brasiliasta! Akaasiat, käteni tässä, myös teille, te plataanit leveälehdet, jotka suuria aivojani estätte päivän paahtamasta! Kas tässä jalkani, kengänkiillottajat, ja vihannes-eukot! Sylinantini sulle, oi suvi, mi pakenit häpeällisesti vanhasta Ruotsista aivankuin minä! Et sietänyt varmaan ilmanalaa, sa pohjan avioton lapsi, sa suven ja auringon poika. Mun kunnioitukseni, min velkapää säätyläismiehenä olen, mun ruotsalaisen-ryömivä kunnioituksein sun keltaista moskaasi kohtaan, kunnianarvoisa Seine, katuojista, laskutorvista juosseen kirjeenvaihtajain ihannoiman, naisnäyttelijöitä palvelevaisen, maanpiiriä parantavaisen Parisin; sinut nähnyt oon, Seine, miten uomassas ryömit kuin jättiläisankeriainen; pois syntisi pestäkses, Parisin kloakkisynnit maailmanmeressä! Sinut nähnyt oon, Seine! Nyt Parisin nähdä ma tahdon — ja elää!

IV

Nouse ja julista! Sukulaisille, vihollisille, maanpiirille kadehtivalle, mun silmäni että on sulosi nähnyt, hapankaalille, kinkulle haiseva, vaunuja vilisevä, kylteistä kiiltävä, lokakuun-likainen Parisi! Olen viimeistellyt sivistykseni huolestetun, näet öljytaulusi nähnyt olen, Louvre! Ja Milon Venuksen eessä oon ollut selälleni lentää! Pelastettu on kunniani, näet kuivaa mulla on ollut Théâtre Français'ssa, ma yhteiskunnalle sivistyneelle voin antaa hansikaskäteni, sillä Helenana kauniina nähnyt olen Madame Judic'in! Mun hyveeni kiistanalainen on eittämätön, kun tanssinut Bal Bullier'ssä oon ylioppilasmetresseiden kanssa, ja nähnyt heidän sukkanauhansa pyörteessä silkkikaulaliinain ja Talmiketjuin. Nyt arvoni oppineena on varma, kun puoli tuntia kysellyt olen Bibliothèque S:te Geneviève'ssä Gothan Missalea olematonta. Tasavalta-intoa elvyttänyt on minussa rauniot Tuileriain. Mutta mun kirottu vanha syämein on yhtä sivistymätön, yhtä oppimaton ja paatuneen kurja kuin ennen. Sa vanha, kelvoton sydän. Savustettavaksi oon kuitenkin vienyt St. Germain L'Auxerrois'han sinut, sua Marly-le-Roi'ssa oon tuulettanut Montmartressa saanut oot hyvää viiniä, huonoja naisia, kävelyttänyt oon sua Champs-Elysées'ssa, Palais-Royal'issa syönyt oot hyvin! Mitä tahdot sa vielä, ajanriennoille vieras, vanhanaikainen, tasalle ajan pyrkivä sydämen-kurjuus! Mitä tahdot sa vielä? Ahaa, sydän vilpillinen, sa kaipaat ja taistelet. Sa kaipaat tuota rumaa maata, jolla on kauniit silmät, jokapäiväistä hävyttömyyttä sa kaipaat, joka lauantaista tuhmuutta, sa kaipaat kaukaista viinamaata, ylvästä olut- ja viinamaata, sen Europan kuuluja kaakeliuuneja. Sa huokaat vapautusta punaviinistä väärennetystä, kukkakaalista pahentuneesta ja kastanjoista poltetuista. Tunnusta, sydän! Tasavaltaa et rakasta vanhoillista, sa kaipaat Kaarle kahdettatoista! Ma kuulen, sydän, kuinka sun lämsäsi lyövät, paukkuvat ovien lailla. Ja ma kuulen, sydän, vinkunaa, paukutusta, kuten piironginlaatikot vinkuu, ja pakkalaatikot paukkuu, kun matkalle aiotaan. Tunnusta, sydän: Sa olet jo matkatavarat koonnut ja piletin ostanut ehkä! Ma tiedän, että sen tehnyt oot, sydän! Näepäs! Näepäs!

AURINGONLASKU MERELLÄ.

Ma kaapelikatissa makaan "Viis sinistä veikkoa" hampaissani — en aattele mitään.

Meri vihreä on, niin tumman absinttivihreä; se on kirpeä kuin klorimagnesium ja suolainen kuin klorinatrium; se on siveä kuin jodikalium; ja unhoa, uuhetta suurista synneistä, suurista murheista meri yksin antaa ja absintti!

Oi vihreä absinttimeri, oi äänetön absintti-unho, mun aistini turruta, minut unehen uuvuta kuin kerran ennen ma nukuin lukiessani kirjoitusta Revue des deux Mondes'in!

Ruotsi savuna lepää, Maduro-Havana-sikarin savuna, ja aurinko yllä paistaa kuin puoleksi sammunut sikarinpätkä, ja taivaanrantoja saartaa punakellervät kalliot kuin bengaalitulet valaisten kurjuutta.

KATUKUVIA

1

Aamuhämyssä autio katu ryömii, laajenee, kortteleiden halki hiljaa hapuillen kulkee, tontteja, kujia risteillen leikkaa… Toisessa kaupunginosassa tuolla kohoo, kaukana mäeksi nousee. Pilvet kiitävät päällä leijaa: taivas on alkanut, loppuu maa.

Taloja harmaita rinnatusten, parvekkeita ja kaidepuita, kylttejä, leipurin-rinkilöitä; reunustoina käytävän kivet, vieri-vieressä lyhtypatsaat rauta-aitana ajotien. Katu itse kuin kulunut matto, puhdistuksessa viskattu syrjään.

Harmaiden seinien sisällä nukkuu ihmiset outoja vaiheita uottain. Nornat porttien ulkopuolia vartovat, alkavat leikin julman jälleen ihmisten kohtaloilla.

Mutta kiireellä kaukaisen mäen nousee pää, mi ilmassa liikkuu, kaksi kättä keppiä käyttää — Kangastuksena kohoo näky, mies, min otsa pilviä piirtää, seisoo mäellä katua laasten; pöly pilvinä ilmaan nousee — — Maa ja taivas pilvessä yhtyy.

2

Syksyiltana synkkä on kuja, ikkunat puoleksi avatut ovat; syksymietteet mieliä painaa, kesä poistuva kaipuun jätti, talvi saapuva rauhan riistää, vaiheet vastaiset outoja ovat, tuska ahtaaksi rinnan tekee… Talot henkivät, kujassa ilma usmainen on kuin kipuja kantain.

Mutta alhaalla kujan suussa näkyy virta ja purret, jotka sateen jälkeen purjeita kuivaa. Toisella rannalla, kauempana, kohoo pieni vihanta saari. Puiden vihreitä latvoja kultaa päivä laskeva parhaillansa, mutta kaukana, korkeammalla, siintää kaupungin ääriviivat; siellä on aurinko, töllit loistaa, tuuli käy mereltä, liehuvat liput, mutta ylinnä kirkon on torni maapallo kullattu kiireellänsä, pallo, maa kuin aurinko loistaa, säteet säihkyvät ilmaan heittää… Mutta pallon päällä on risti.

3

Synkkä mäki, synkkä talo — synkin sentään pohjakerros alla maan ja akkunaton — portaat ovena ja ikkunana — synkimmässä sokkelossa surisevi sähkökone, säkeniä pyörät iskee; kätkössänsä, kammottava, koko seudun valonlähde.

PILVILINNOJA

Peittyvi taivas; vaeltaa pilvet vieminä tuulen hennon; kaiken päivää ne kulkea saa, illan tullen ne leimuaa lähellä lännen purppuraa — päivän laskuhun päättävät lennon. Nyt ne nousevat leikkihin! Aukee taivahan valhetarha; pettää kulkijan huikaisevin lainakullassa kiiltävä harha.

Pilvet ehtohon ruskossa luovat linnoja, raunioita; kiireellä vuoren ja alhaalla laaksossa, jossa on notkelmoita, viljavainiot aaltoaa, kohoo kaupungit kaari-ylväät, laulajat kannelta kaiuttaa, nousee tornit ja sillat ja pylväät…

Pilvet muuttavat muotoaan, aukee lohduton aavikon hiekka, beduiini kiertävi ratsullaan karavaanin suojana, kupeella miekka Kosteikko tuolla ja palmupuu, pyramiidit ja kamelikarjat veden kalvohon kuvastuu… Jälleen vaihtuvat kuvasarjat, seuraa haihtuvaa jokin muu… Hajoo hehkuvat pilvenharjat, auringon suukko ne takaisin tuo, taaskin uutta ne muovaa ja luo.

Maata, ah maata ma nään, kun meren myrskyävän aavalta lempeään valkamaan kiirehdän. Vehreiden rantojen varjossa rauha, keinuvat kaislat lahtien kuissa, kotoiset merkit metsien puissa, täällä on maani ja laaksoni lauha!

Saareni kukkiva oi, siintävä merten taa! Nurmesi vihannoi, ah, olet unteni maa. Nään, miten vihreitä niittyjä kulkee valkeissa vaatteissa siellä lapset, laulaen, leikkien, hajalla hapset, hellästi helmaan ne toisensa sulkee.

Armaita kasvoja nään; viha jos eromme syy, muista ei yksikään silmä miks kyyneltyy. Kotia kaipaan, jää elo mainen, ahdistuksesta tahdon päästä, tuskasta, kylmien sanojen jäästä — — — Voi! Ne on pilviä, pilviä vainen!

Pilvet korkeuden, ylhäällä leijailkaa! Maan olen lapsonen, lentää en koskaan saa! Musta pilvi toisinaan heittää kasteensa maahan ja lampena häilyy; sade on puhdas, mut loassa säilyy, taivas on suuri, mut liejussa päilyy — Siniset peilit nyt kankahan peittää!

KOLMINAISUUDENYÖ

LAPSET LAULAVAT.

Oi terve, kiltti aurinko, pois ajoit pohjatuulen; sa koko talven nukuit jo, taas näytät hymyhuulen. Maa lämmitä, niin kasvaa se ja antaa täydet aumat; luo lämpös lahtiin, laineille, miss' uivat lapsilaumat. Oi terve, kiltti aurinko, valaise vettä, maata; nyt helkkyy laulut, viulut jo, nyt tanssimast' ei laata.

CHRYSAETOS.

Mitä parvi kärtyisten varisten syyskankaalla odottaa? Puut tuulessa paljaiksi karisten ne kohta vieraiksi saa. Mitä parvi ärtyisten varisten nyt liitelee väijyen? Talon teurastusmies palan heitti kenties? Haaska jäänytkö on pajupensastohon, tahi tanssitko lie varisten?

Mitä parvi ärtyisten varisten pihamaallani odottaa? Ne oksilla kiikkuvat, tuulessa liikkuvat; yöpuulla ne vaakkuvat, aamulla raakkuvat päin päivää valkenevaa.

Mitä mustat koirat etsien nyt ulvovat naapurissa? Ne laukkaavat halki metsien; ne lienevät vartioina. Mitä mustat koirat laulavat? Ne laulaako kuolemaa? Ne piirissä pyörii, ja vinkuu ja hyörii, kurottaen kaulaa ne ulvoo ja laulaa… Kuonot kuumina vainuu… Nyt ulvonta murinaksi painuu, huhun huuhkat kun alottaa.

Mitä huutavat huuhkajat piirissä nyt latojen harjalla, yön viima kun tuuliviirissä kadon laulavi laulua? Mitä viiri ruostunut laulaa sydänyön surusoitto kun soi? Laulu kuolonko lie? Eessä Tuonenko tie? Murhe mittaamaton? Enne kuolon se on. Yössä vainajat vaikeroi!

Mitä miehet kumarat kulkevat lumikentällä? Permeillään jäniksiltä ne tien kai sulkevat nyt ollessa suojan sään. Ne hakoja viskovat, seipäitä kiskovat, viittoja tuovat; tien auki ne luovat jalaksen juosta, tohtiiko tuosta kulkea ylitse järvien jään?

Mitä miehet kumarat pimeellä edustalla käy kartanon? Talonportin iskulla kimeellä lyö tuuli nyt lukkohon. Hakoja kuusien heittävät hankehen; hiutaleet heijaa, kylminä leijaa jäljet peittäen; hautaan heittäen kaiken, ah kaiken pois! Lumi on kirpeetä niinkuin suolaa se ois! Rekiä saapuu, hoilaa ja laulaa ajurit, lankee äänetön yö. Miehet ne kantaa, miehet ne naulaa… Loppu nyt lyö! Loppu nyt lyö!

Kirkaisu kaikui…

Kirkaisu kaikui silloin portaissa, kumisten pihain poikki kujiin ehti, kätensä risti ohikulkija vavisten paikoillaan kuin haavanlehti. Ylhäällä ikkunassa talon aution, puut paljaat allaan, kantain kynttilätä mies tuijottavi yöhön kolkkohon, ikäänkuin valaista hän aikois tätä; kuin mieletön hän pedon lailla karjuvi, min ahdas häkki veriin raateli: Chrysaetos kuollut on! Ja huuto kiirii vaikertaen kankaan yli, kunnes se kuollen häipyy pohjoiseen, mut huutoon vastaa metsän herkkä syli, nyyhkyttäen, mut lyhyeen: Chrysaetos kuollut on!

Huoneissa tyhjissä hän harhaa yksin, sytyttää lamput, kruunut kaikki palamaan… Seinältä salin kylmin silmäyksin tuijottaa kuva häneen puitteistaan… Huoneista kaikista hän hakee, riehuu, hän turhaan etsii ikimennyttä, vimmasta mielipuolen veri kiehuu; ei muista hän, mit' aikoi etsiä…

    Hän laatikot ja kaapit penkoo, vääntää…
    Hän keittiöön käy halki käytävän,
    ja penkit, pöydät kaikki nurin kääntää…
    Eteiseen viimein joutuu hän.

    On pikku vaippa jäänyt sinne naulaan,
    kulunut turkis paikan osoittaa,
    mi hyväellen sattui poskeen, kaulaan…
    Nyt palaa muisti, silmä leimuaa!…

Ulos yöhön…

Ulos yöhön ja tuiskuun syöksyen hän juoksee ja hakee, yli ojien hyppää ja aitojen, siks kunnes on eessänsä kangas lakee!

Hae! Tuollako jäljet on? Hän on suunniltaan, jalat kivihin tarttuu ja viidakkohon, lumi-usva on seinänä vastassaan… Kuin silmitön syöksyy hän tuulta päin, pyry kelmeät posket peittää jäin, vaikk' kiivaasti valtimot lyö! Käy, taikka sun yltää yö, sua kenkään ei nää, rukoustas ei kuule, kun hankehen saat hautasi valkoisen! Sa pelkäätkö jo? On taivas synkkä kuin kalmisto, kivi haudan, min kirjoitusta ei näy. Yhä yö hämärtäy. Luja ole, tai kuoloon käy!

    Hän joutunut on kukkuloille liki merta,
    miss' solkikoivut kohoo korkeat…
    Nyt herää muistot, sydän vuotaa verta…
    Tääll' usein rinnakkain he kulkivat…

    Puolessa pohjan — silmään voiko luottaa?
    talonsa tyhjä, harmaa kohoaa,
    kuin juna, joka asemalla uottaa,
    sen ikkunoiden rivi kimaltaa!

Ja hän huutaa:

Jo lähtöönkö soi, häämatkalle, oi? Ma morsiamen näin harsoisen, kevätmorsiamein vihervaipassaan, ah, valkoisein, sulotuoksuvan haan olet tuomipuu, kun saapuu kukkien kuu! Elin paahteessa auringon silloin kun Chrysaetos oli mun!

Ja hän laulaa:

Kesäpäivä, lämmin syli sini-aallon, vehreen maan, köynnös tupaa kiertää, yli pöytämme luo varjoaan.

    Sylitysten uimme meren
    keinuvia aaltoja,
    vesi viilee lieskat veren
    sammuttavi rinnasta.

Nousit, kauneutesi maahan taivutti mun jalkoihis, kerskailla tän verran saahan — ei sua näe Nemesis!

Chrysaetos!…

Chrysaetos, kultakotka, ah minut säde silmies auringon vangitsi… Yli pilvien nousimme, sieltä sinut alas maahan lauluni houkutti… Sulan tempasin siivestä loistavasta, kultamusteella kirjoitin laulut — noussehet Gehennasta, autuudeksi mi muuttuikin!

Kesä-ilta…

Kesä-ilta tyyni, lauha, vehreydestä pyökkien, mieliss' aurinkoinen rauha… kotiin, varjoon köynnösten…

Syksy, lakkaa laulamasta linnut, metsä vaikenee, kypsä kun on kukka, vasta lehdet sitten varisee!

* * *

Lumikukka lähtehellä, käärme alla lehmuksen, arvoitus on keijukaisen! Se on myöskin sun ja mun!

Ohi muistot kun kiitää…

Ohi muistot kun kiitävät ryöpyten, etemmäksi hän kulkee tuiskusäässä meren rannalle viimein joutuen, miss' auran jäljet näkyvät jäässä — Tie suora kuin viiva, min päätä ei näy, on ulapan halki viitoitettu; tien ylitse musta railo käy… Sen reunalle jää mies masennettu. Pimeästä kuuluu silloin loiskina, jyskinä, huohotus, puuskutus, ryskinä, ja sitten kauhun huuto loputon.

Pimeästä syöksyy esiin musta peto halki jään, nostaa kuohut kylmiin vesiin, viitat tappelevat keskenään. Jää murtuen väistyy tieltä, soi sirpaleet helkkyen kuin tuhannen luutunkieltä soi myrskyssä katketen. Ohi niinkuin haavoitettu valas käy laiva ja savua puuskuttaa, kaikk' aaltojen helmaan syöksyy alas, vesi valkeena aaveena vaahtoaa.

Kun aurinko noussut on….

Kun aurinko noussut on yli jään, niin miehet kumarat entävät meren rannalle tähyämään; ja varikset sinne lentävät, miss' saaliit on maukkahat. Jään reunalla koirat etsien nyt ulvoo kuin helmassa metsien, he totta ennustivat!

NÄIN UNTA.

Näin unta, että olin rampa ja istuin huoneessani omassa… Ma lampun punaisessa valossa näin ihmisparven, tutun piirteiltänsä. Ma lamppuun tuijotin, mut silmä vasen pianiinon luona näki soittajan; hän soitti, mutta säveltä en kuullut, vain kuuntelijain kasvonpiirteistä ma saatoin nähdä, kuinka vaihteli sävelten soinnut tummat, räikeät, mut ainoastaan soittoniekan selän ja hänen päänsä varjon liikkuvan näin nuoteilla ma hänen edessään. Mun huomioni kiintyi nuotteihin: etäällä niiden mustat ristit, kaaret muuttuivat kiemurrellen piirteiksi, joit' eroittaa ei voinut vieraistani. Ja hänen soittaessaan yhä kertyi vain ihmisiä täyttäen huoneeni sohvat, pöydät, hyllyt.

Käy huone helteiseksi; ovi aukee eteiseen, se on pimeä; viel' aukee ovi ulkoeteiseenkin; näin kaasuliekin himmeän, mi heitti hohteen shakkilaudan tavoin tehdylle ruutupermannolle. Ja taempana kiemurteli portaat mahonkikaidepuineen ohitse taustan kaidan porrasikkunan. Portailla seisoi nainen solakka peitossa mustan harson, liikkumaton ja kumara kuin suru vallannut ois hänet taikka syvin epätoivo…

Mun uutta uteleva silmäni luo katseen porrasikkunasta ulos… On piha pimeä, mut vastapäätä ma näen huoneuston valaistun… Damastiuutimia, loistoesineitä, ja ruokasali pöydin katetuin, vain kahdelle, mut hopeata on astiat ja kultaa pienemmät; Japanin-maljakoissa nuokkui syreeneitä tarjoilupöytä oli kukkurallaan puutarhan, meren, metsän tuotteita, mut yhtään ihmistä ei näkynyt. Langaksi punoutui katseeni, se lanka veti minut perässään, mun koko olentoni, itseni, ja tuossa tuokiossa olin siellä! Ovelle ruokasalin sokaistuna, mut arkana kuin murtovaras, jäin. Ma katsoin rääsyjäni kurjia, ja asuani sekä — sauvojani… Ma olin niinkuin vioitettu varis, min jalat roikkuu alla lentimen. Ma häpeästä itkin… Salin ovi samassa aukeni ja nainen astui sieltä; se sama, joka seisoi portailla… Hän morsian nyt oli, säteili nuoruutta, kauneutta, hyvyyttä. Hän antoi kätensä ja katse haastoi: nyt olet mun ja minä sun. Ma polvistuin ja tunsin tuokiossa, kuink' olin kurja, perinpohjin kurja, en naisen rakkauden arvoinen. Hän hymyili ja käski nousemaan.

Ma nousin, ajatelkaa, nuorena, ja terveenä, en enää rampana! Sa ootko koskaan onnest' itkenyt, kun sielu paisuu, suurentuu, ja tulvii kiitollisuustunnetta, mi kantaa kauas, tähtitarhain taa, ja kauemmaks, ei rajaa ole sillä? No niin, ma istuin vieress' armaani. Kaikk' oli mieliksein, me synnytimme, lausuimme aatteita ja sanoja, ma olin säkenöivän sukkela, me joskus aatteen lentoon kohosimme, taas sukelsimme syiden syvyyksiin; maailma, luonto, oudot onnenvaiheet selkeitä olivat kuin kirja avoin… Kaks sielua siin' yhdeks vihkiytyi…

Ma mainitsin, ett' oli moitteeton armaani käytös sekä ulkoasu. Näin jotain mautonta kaikess' sentään, mi koko ajan mua kiusasi. Punainen nauha hänen olkapäätään koristi, harmillinen nauhanpätkä. Ma väkivalloin itseäni hillitsin, mut puhellessa äkkipikaa tartuin ma vastoin tahtoain ja harkinnatta punaiseen nauhaan, ilman ilkeyttä… Mut silloin, yhdell' erää, muuttui armaani, kun alta naamion hän kasvot paljasti ne julmat oli kuin Medusan, joissa jokainen piirre muuttui käärmeeksi, ja käheällä äänellä hän huusi: — "Vai niin, sa olet turhantarkkailija, mi arvostelet, etkä ihaile?" — "En, mutta täydelliseks sinut tahdon, jos tahran näen, niin sen pyyhin pois." — "Sa tahranpuhdistaja, tiehes suori, jos mieleises en ole, muita saan!" — "Sen kyllä uskon, katu avoin on! Saat sieltä monta muuta, mua et…" Nyt alkoi sanasota loppumaton, ei toinen toisen mieltä tajua; ja siitä hirvittävä riita syntyy, päämaaliton, mi taisteluksi muuttuu… Me päivät, viikkokaudet riitelimme, ja vuodet vaihtui, sammui kynttilät, aurinko yleni ja sekunnissa kuunvaihteet toinen toistaan seurasi… Havahduin toisinaan, mut nukuin taas, ja uni sekä riita alkoi jälleen. Lopulta tappelimme, sitten itkimme niin katkerasti suurta häpeäämme… Lepyimme, suutelimme, vannoimme valoja lemmen, taistelimme taas… Ma silloin ääneen huusin: "milloin loppuu, milloinka loppuu tämä helvetti?" Ei loppunut se, mutta joka yö uudistuu uni, toinen elämäni!

RASKAAT, AUTIOT ILLAT

Raskaat, autiot illat vaikein askelin poljin permantoa, kuulin lampun laulun, ja haikein mielin yötä vartosin ma — koetin kiusata itseäni unten onnea etsien — unhoa, jossa mun elämäni liekki lepäisi hetkisen. Kuinka astun ja aika kiitää, ulos yöhön ma tuijotan, jossa varjot väikkyvät liitää, kangas näyttävi loppuvan. Kaukana tuolla, miss' alkaa salo, liekki voimakas loistetta luo, suruisasti sen välkkyy valo, niinkuin kerran tehty ois tuo vilkkutorniksi, vaikka varmaan mielikuvaksi tiedän sen; sillä laidassa kaupungin harmaan taloryhmä on pienoinen. Niin ma mietin, kun kaiket illat valon vilkkuvan siellä nään: kohtalosta käy kohtaloon sillat — toisin ei ole täälläkään. On kuin silmäni kumartuneen olennon siellä nähnyt ois, joka kaikkensa unhoon, uneen vaihtaa kernaasti tahtois pois. Outo mies, joka peität valon, huomaatko lamppuni liekintää? Sulle tervehdys Punaisen talon, sinua katson kuin ystävää. Kulje en yksin, seurasi riittää, toisten luokse on ummessa tie; pimeys meidät yhtehen liittää, mut emme kohtaa. Se parhainta lie!

ULOMMAISELLA NIEMELLÄ

Huvilassa ken yksin kulkee yössä yli permannon palkkien kirkuvien, ja katsoo kuiluihin vetten vyössä? Mitä polkevi, haamu valkoinen, siro jalkasi, kaunis ja karkeleva? Sai ennen se säälittä tallata sydänverta, mi tiellesi merkkejä loi. Oi!

Kätes värjyvän alla miks kosketin kaikuu niin tummasti illan tuulessa, talo autio että vuorella raikuu? Karun rannikon vaimo valkea? Ah, haudasta mustan soittimen oma itsesi nousee murheellinen. Iloks muille murheesi sittenkin soi. Oi!

HOLLANTILAINEN

ENSIMMÄINEN LAULU.

Päämaalitta vuonna seitsemäntenä purjehdin vesiaavikkoa, ja väistin rantaa houkuttavaista. Tulet joulun ma näin, helkavalkeatkin, mua viittoi ne oudoista maista,

toki vihreitä niittyjä, kultia vainion ei siintänyt silmään, en nähnyt kukkaa, en puuta; peninkulmaisen näin levävehmaston vain aalloissa keinuvan, nähnyt en muuta.

    Kesä, laineiden kukka, mun mieleeni lohtua loi;
    kera auringon sai kevätlintujen kerkeät parvet.
    Sanan syksystä taivaan liikkuvat tähdet toi;
    tuli talvi, ja ärtyi vanhojen haavojen arvet.

    Ma vuonna seitsemäntenä — kohtalo määräsi niin —
    sain purteni aavalta ohjata rantaan,
    kiro kirkon, mi itse Roomasta singottiin,
    mun laivani laineilta viskasi santaan.

    Ma yöllä rannalle nousin; jouduin turulle kaupungin,
    pyhän miehen näin, kohos vieressä tuomiokirkon muuri;
    hän mulle haastoi — ma lauseensa muistankin —
    kuva Neitseen yllämme, alla kaupunki suuri.

    "Tie kärsimysten, poikani, jälleen aukeaa;
    koetusten kauhut sun veresi jäähän saavat.
    Hän, kaunein ja vienoin, min synnytti maa,
    taas rintaasi raatelee hurmeiset haavat.

    Miks emmit? Niin ikivallat säätäneet on;
    sa pilkannut merta ja uhmannut taivasta olet,
    sun uhkasi saa satakertaisen palkkion —
    Omfalen orjana kangaspuita nyt polet."

Minut ohjasi sitten hän kujaan synkimpään, vei katoksen alle, Mariankaivolle johti — Oli nainen siellä… Sai rinnan hän liekehtimään, — oli munkkini poissa, kun käännyin häntä ma kohti.

TOINEN LAULU.

Ken on se? Ken siellä? Laps ihmisen peitossa valkean harson, sopusointuisten viivojen kuoro, mi harsojen alta silmääni siintää. Maailmanrakenne pienoiskoossa, kuva pienoinen suuren kaikkeuden! Kuin pyrstötähden rata on lanteiden valtava viiva, avaruutta mi outoa kiertää, untesi aavistamaa… Hän kääntyy, ja viivat samat ma näen puol-ellipseinä, jotka muodostavat maan kiertoradan ympäri auringon, ne joista yhteensä muna syntyy, min polttopisteestä helman säteet käy. — On olkapäistä alas kupeisiin kuuskulma pyhä piirrettynä, Orionin ihanan kaltainen; napa merkkinä vyön on siinä, ekvaattori taivaan kulkee sen kautta, ja lepää sfäärisen kolmion yllä, min muoto on kolmen kuperan kaaren; kupu painunut temppelin katon, sen templin min sai pyhä Äitiys kerran! Kuun sirppien, auringon kruunun pienet käyrät yläruumihin muodostaa, maan siinä rintojen puolipallot. On Linnunradasta lainattu polvien täplä, avaruuteen viskatun kappaleen kaari siroviivaisen pohkeen muodossa on. Niin, jalkojen kaarrot ja harteiden pyörtö, käsivarsien käyrät, paisuvat viivat, ne sfääreistä on; sopusointua sfäärien soiton; ne sfääreistä on ja kartiosta, valokartiosta, min synnytti aurinko itse! Tulit luoduksi näin, oi nainen, valosta taivaan, kuva luojasi luotujen joukossa, tulit luoduksi osista Kaikkeuden. Ja siksi sa kaikki kaikessa olet! Sa kaikki- antavainen, jota vailla ma itse oon tomu ja tuhka! Laps taivaan! Sun henkesi koti sai maasta ja luonnosta verhonsa hienon, luonnon kaikista kappaleista. Näkinkengän ja simpukan muodon korvasi sai; mesilehtisen kukkasen lailla huulesi aukee, perusmuoto niiden on suu, min kautta henkivät yrtit. Näet nenäsi kaariviivat meloonin ja viinin kiehkuroissa. Kalan suomuista helmiset hampaat muotonsa saivat. Jalokivi sun silmäsi on, sinensiintävä milloin, milloin musta kuin yö, agaatin-ruskea myöskin. Ja kivi kiinnitetty kuoreen, sinivalkeaan kuoreen kyyhkysen munan, mi ripsien mustassa varjossa lepää, sysimustassa niinkuin haikaran untuvahöyhen. Mihin hiuksesi vertaan? Hevon villin harjaan, purppurasimpukan paulaan, meren siintävän hentoon ruohoon, ei, niittyjen loistaviin kukkiin, enin pampasruohon tuuheaan töyhtöön! Sen silkkimatoko langaksi kehräs syntymäsijaksi perhojen pienten? Hämähäkkikö langat lumotut kutoi verkoksi kultakärpäsien? Kun alkumaata Uranos kaivoi, Ja Gaia, maaemo, kehräs, tuli siitä sun suortuvas, Eva, hääharso ensi morsiamen ja peite pienokaisen! Sa niihin kuivasit kyyneleesi, sa niihin häpeäs peitit, kun maailman orjantappurateille paratiisista poistuit sa. Sen raikkaiden metsien siimeksestä sun silmä-raukkasi lepoa saavat, kun neulasi päivän laskussa uupuu, kun sairas lapsi on viime voimasi vienyt ja juonut veresi valkoisen alabasterimaljoista rinnan.

Ah, minäkin kutrien varjossa nukkunut oon, oman äitini helmassa, puolison parmahilla, oli kerran ne — valkeita, hentoja kuin kevätkoivujen kerkät; ne kerran olivat sypressin-mustat; kuin käärmeistä kiedottu ruoska ne minua silmille löi; tuli niistä pakkopaita, jota nälkään nääntyen kantaa sain! Oi armahin ruoska — — —

SEMELE

Semele, Semele, ken sai sinut, armahainen, ylös ylkääsi katselemaan? Luo valtojen käy suku mainen vain rukous huulillaan. Semele, Semele, tuli ylkäsi ukkossäässä, soi salamat ympärillään, käyt uhriksi seppele päässä; palat nyt hänen liekeissään.

JÄÄHYVÄISET ELÄMÄLLE

["Valtamaantie" näytelmän loppusäkeet, muutoin viimeiset, mitkä Strindberg eläissään kirjoitti.]

Ma olen Ismael, poika Hagarin, jot' Israeliksi kerran kutsuttiin, siks että kamppaili hän Herran kanssa, ja vasta tappiossaan päätti taiston hyvyyden kaikkivoivan voittamana.

Oi iäinen! En päästä kättäsi, sun kättäs kovaa, ennenkuin sa siunaat!

Mua siunaa, siunaa ihmiskuntaasi, mi kärsii, kärsii elon lahjastasi! Mua ensin, joka enin kärsin — mi enin kärsin siitä tuskasta, ma etten voinut olla, mikä tahdoin!