The Project Gutenberg eBook of Keisarinna Elisabet, by Clara Tschudi

"Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat, ja Sinulla on jalo luonne. Mutta et kykene laskeutumaan ympäristösi kannalle. Et voi taipua olosuhteiden valtaan. Kuulut toiseen aikaan kuin meidän."

Timanttihäät Possenhofenissa. — Baierin herttua Maks sitransoittajana ja kansanystävänä. — Herttuatar Ludovica.

Syyskuun 9 päivänä 1888 vietettiin Wittelsbachin ruhtinassuvussa harvinaista juhlaa. Maksimilian Josef, Wittelsbachin suvun Vorphalz-Zweibrücken-Birkenfeldin haaran päämies, ja tämän puoliso, Ludovica (Louise), Baierin kuninkaan Maksimilian I:n ja tämän toisen puolison, Carolina Badenilaisen, tytär, viettivät tänä päivänä timanttihäitään. Sekä morsian että sulhanen olivat olleet hääpäivänään noin kahdenkymmenen vuoden vanhat.

Harvoin lienee mikään hallitsijapari ollut sukulaisuussuhteissa niin moniin Europan ruhtinassukuihin kuin tämä.

Maksin ja Ludovican vanhin poika, Ludvig Wilhelm, oli luopunut perintöoikeudestaan mennäkseen avioliittoon itseään alempi-säätyisen kanssa; hän oli nainut näyttelijätär Henriette Mendelin, joka sai kreivitär Wallerseen arvonimen. Mutta heidän vanhin tyttärensä, Helena, oli ollut naimisissa Thurn und Taxis'in arkkiherttuan kanssa, ja hänen tyttärensä Louise oli avioliitollaan prinssi Fredrik Hohenzollernilaisen kanssa solminut uuden perhesiteen Wittelsbachien ja Preussin kuningassuvun välille. Heidän lähinnä vanhin tyttärensä oli Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabet, jonka poika taas oli nainut Belgian kuninkaan tyttären Stephanien.

Elisabetin jälkeen seuraa lapsilaumassa Karl Teodor, kuuluisa silmälääkäri, joka isänsä kuoltua tuli Wittelsbachin herttuallisen suvun päämieheksi. Hän oli ensimäistä kertaa naimisissa serkkunsa, Saksin kuninkaan Johanin tyttären Sophien kanssa; hänen toinen puolisonsa oli Marie Josepha, Portugalin prinsessa.

Kaksi timanttiparin tyttäristä, Maria ja Matilda, olivat avioliiton kautta astuneet Bourbonien suvun nuorempaan haaraan; Mariasta oli tullut Neapelin kuninkaan Frans II:n puoliso, ja Matilda taas oli mennyt naimisiin hänen velipuolensa, Tranin kreivin Ludvigin kanssa.

Nuorin tytär, Sophie, oli ensin ollut kihloissa serkkunsa, Baierin
kuninkaan Ludvig II:n kanssa, mutta mennyt sitten naimisiin Ranskan
Ludvig Filipin pojanpojan, Alenconin herttuan Ferdinandin kanssa.
Nuorin poika, Maks Emanuel, oli naimisissa Sachsen-Coburg-Gothan
Amalian kanssa ja Bulgarian ruhtinaan Ferdinandin lanko.

Wittelsbachin suvun jäsenet ovat aina olleet hyvin omituisia, ja mielisairaudet ovat raivonneet heidän keskuudessaan. Yhden vuosisadan kuluessa on pari-, kolmekymmentä suvun jäsenistä joutunut mielenvikaan.

Mutta omituisuuksistaan ja kummallisuuksistaan huolimatta he aina ovat nauttineet alamaistensa suurta rakkautta, sekä henkilökohtaisten miellyttävien ominaisuuksiensa nojalla että sen tähden, että he aina ovat sydämestään harrastaneet kansansa parasta. Monet suvun jäsenistä ovat olleet huomattuja herttaisuutensa ja kauneutensa takia sekä suuresta harrastuksestaan tieteisiin ja taiteisiin. Maan ruhtinaita vastaan tehdyt murhayritykset ja salaliitot eivät vie suurta sijaa Baierin historiasta, mutta sitä suuremman kansan puolelta tapahtuneet hengen ja omaisuuden uhraukset sekä uskollisuus ja harras antautuminen, jotka aikojen vaihdellessa ovat pysyneet vähentymättöminä.

Herttua Maksimilian Josef oli syntynyt joulukuun 4 päivänä 1808
Bambergissa. Hänen isänsä oli Baierin herttua Pius August, jota tuskin
voi sanoa henkisesti normaliksi, ja äitinsä taas Amalia Louise,
Arenbergin prinsessa.

Maksimilian — "hyvä herttua Maks", niinkuin kansa häntä tavallisesti nimitti — oli isänsä ja isoisänsä ainoa jälkeläinen. Hänen puolisonsa sitä vastoin oli nuorin lukuisasta sisarus-sarjasta.

Viimemainitulla oli ollut neljä sisarta, joista kaksi oli ollut Saksin kuningattarina, yksi Preussin kuningattarena ja yksi oli Itävalta-Unkarin keisarin Frans Josefin äiti. Baierin kuningas Ludvig I oli hänen velipuolensa. Hänellä oli sitä paitsi kaksi sisarpuolta; toinen oli ensimäisen kerran naimisissa Würtembergin kuninkaan ja toisen kerran Itävalta-Unkarin keisarin Frans I:n kanssa, toisesta taas, joka oli mennyt naimisiin Napoleonin poikapuolen, Eugène Beauharnais'n kanssa, oli tullut Ruotsin kuninkaiden Kaarle XV:n ja Oskar II:n äidinäiti.

Vanhan parin kunniaksi vietetyt juhlallisuudet koskivat siis, enemmän taikka vähemmän suoranaisesti Europan useimpia hallitsijasukuja, jotka eivät jättäneetkään esittämättä onnittelujaan.

Mutta Starnberger-järven rannalla hiljaisuudessa vietettäviä timanttihäitä eivät muistaneet ainoastaan ruhtinashuoneet, vaan Baierin kansakin antoi liikuttavia todistuksia kunnioituksestaan ja rakkaudestaan Ludovicaan ja Maksiin.

Maksimilian Josef oli Baierin kuningashuoneen kaikkein omituisimpia ja kansanomaisimpia henkilöitä.

Hänet oli kasvatettu isoisänsä valvonnassa ja lapsuutensa ja nuoruutensa hän oli viettänyt osaksi Bambergissa, osaksi Münchenissä.

Kahdeksantoista-vuotiaana hän kirjoittautui Münchenin yliopistoon, jossa erinomaisen uutterasti harjoitti historian, luonnontieteiden ja kansantalouden opintoja.

Tultuaan täysikäiseksi, hän, Baierin valtiosäännön määräyksen mukaisesti, tuli valtiopäiväin jäseneksi.

Mutta hän ei koskaan tavotellut mitään kiitosta puhujana tai valtiomiehenä eikä hän myöskään pyrkinyt saamaan mitään kunnianosotuksia sotilaana, vaikka hän kolmenkymmen-vuotiaasta komensikin erästä ratsuväkirykmenttiä ja vuodesta 1857 oli kenraalin arvossa. Hänen synnynnäinen harrastuksensa kirjallisuuteen ja taiteeseen sai hänet usein vaihtamaan univormun yksinkertaiseen sivilipukuun.

Herttuan nuoruuden aikoina esiintyi eräs soittotaiteilija Johan Petzmacher, joka herätti suurta huomiota. Hän oli syntynyt 1803 ja oli majatalonpitäjän poika Wienistä. Kahdeksannellatoista vuodellaan hän sattumalta oppi soittamaan sitraa, yksinkertaista vuoristositraa, jolla baierilaisten ja itävaltalaisten vuoristolaisten on tapana säestää kansanlaulujaan. Pian hän joutui niin sen hurmauksen valtaan, joka on tässä soitikossa, että kokonaan ryhtyi harjaantumaan täydelliseksi sitransoittajaksi.

Semmoisena hänen maineensa oli levinnyt hyvin laajalle. Hän soitti Wienin ylhäisimmille piireille, vieläpä hovissakin, ja teki konserttimatkoja Saksaan, missä kaikkialla vietti riemuvoittoja.

Vuonna 1837 herttua Maksimilian kuuli hänet eräässä konsertissa Bambergissa ja päätti heti mestarin johdolla opetella soittamaan sitraa. Petzmacher nimitettiin hänen kamarimusikokseen, ja siitä ajasta lähtien aina kuolemaansa saakka hän asui ruhtinaallisen suosijansa luona.

Vuonna 1838 herttua, kamarimusikonsa seuraamana, teki pitkän matkan Aasiaan ja Afrikaan. Villit kansanheimot kuuntelivat hurmaantuneina sitransoittoa, ja molempien ystävysten istuessa pyramidien huipuilla taikka leiriytyessä erämaan kuumalle hietikolle, kotiseudun sävelet veivät heidät takaisin rakkaaseen Saksaan, niin että vaivat ja vaarat unohtuivat mielestä.

Herttua Maks sävelsi tällä matkalla useita soittokappaleita, jotka sitten julaistiin painosta ja saavuttivat suurta suosiota.

Salanimellä "Phantasus" hän kirjoitti kokoelman näytelmärunoja ja novelleja, jotka osottavat aika huomattavia kirjallisia lahjoja. Mutta paljon suuremmassa arvossa kuin ne, on kuitenkin hänen "Vaelluksensa Itämailla", jossa hän kuvailee harhailujaan vieraissa maanosissa, kirja, jolla vieläkin on arvonsa matkakertomuksena.

Palattuaan Baieriin hän rakennutti linnansa taakse Ludvigstrasselle
Müncheniin sirkuksen, joka herätti suurta uteliaisuutta ja ihmettelyä.
Siellä herttua itse usein esiintyi sirkuksen johtajana ja Baierin
aateliston sekä miehiset että naispuoliset jäsenet sirkusratsastajina.

Mutta Münchenissä hän oleskeli ainoastaan talvikuukausina. Koko kesän ja syksyn hän perheineen asui ihanalla paikalla sijaitsevassa "Possenhofenin" linnassa Starnberger-jarven rannalla. Tämä luonnonihana seutu, jota alppiharjanteet reunustavat, on kuin luotu saamaan sielun kielet väräjämään, ja monet taidetta rakastavan Baierin kuningashuoneen jäsenet ovat sinne rakentaneet itselleen huvilinnoja.

Maks Josef oli innokas metsästäjä ja harhaili aamusta iltaan metsissä ja vuorilla Possenhofenin ympäristössä.

Hänelle oli käynyt melkein elämänehdoksi saada nauttia tästä ihanasta luonnosta, ja talvellakin hänen oli tapana silloin tällöin pistäytyä sinne muutamiksi päiviksi.

Näillä retkillään hänen oli tapana käyttää vaatimatonta metsästyspukua: lyhyt harmaa nuttu ja avoin paita, jonka päällä näkyivät housunkannattajat, polvihousut, pitkävartiset sukat, paksupohjaiset kengät ja sulka hatussa.

Usein hän kulki jalkaisin taikka myöskin käytti sitten siihen aikaan hyvin tavallista kulkuneuvoa, dilisanssia, ja toiset matkustajat silloin harvoin aavistivat, että heidän kanssaan juttusille käyvä iloinen metsästäjä oli herttua ja heidän kuninkaansa lanko.

Lakkaamatta tulvi hänelle anomuskirjeitä, ja harvoin kukaan turhaan kääntyi hyväsydämiseen, mutta verrattain köyhään herttuaan. Hänen hyväntekeväisyytensä olikin yhtenä painavimpana syynä siihen, että hän oli niin suosittu Münchenissä.

Mutta maalaisväki ihaili häntä eniten iloisena sitransoittajana, joka liikkui heidän joukossaan kuin vertaistensa seurassa. Soitikkonsa kainalossa hän astui talonpojan tupaan ja soitti tanssin säveleitä nuorille, jotka eivät koskaan väsyneet hyppimästä hänen säveleittensä säestyksellä.

Lukemattomat ovat jutut, joita tiedetään kertoa siitä, kuinka herttua suostui esiintymään juhlasoittajana talonpoikien pidoissa. Suurta suosiota hän saavutti silloinkin, kun esiintyi tilapäis-säveltäjänä taikka vei voiton parhaistakin talonpoikaislaulajista niin sanotussa "Schnaderhüpfel"-laulannassa, joka on eräänlaista vuorolaulua kansanlaulun tapaan.

Hänen puolisonsa oli kokonaan toisenlainen. Hänellä ei ollut herttuan virkeää taiteilijatemperamenttia ja hän tuskin hyväksyi sitä hyväntahtoista suorasukaisuutta, jota herttua osoitti jokapäiväisessä seurustelussaan kansan kanssa. Herttuatar itse piti arvonsa kunniassa ja hyvin tarkkaa huolta siitä, mitä oli velkapää suvulle, johon kuului, ennenkuin meni naimisiin Maks Josefin kanssa.

Osaksi ylhäisen olemuksensa takia ja osaksi siitä syystä, että eli enemmän erillään kansasta, herttuatar ei koskaan päässyt semmoiseen kansansuosioon syvien rivien keskuudessa kuin puolisonsa, mutta monilla vakavilla ominaisuuksillaan hän kuitenkin hankki itselleen suuressa määrin hyväntahtoisuutta ja arvonantoa niiltä monilta, joitten kanssa joutui kosketuksiin niinä kuutenakymmenenä vuonna, jotka oli Possenhofin linnan valtijattarena.

Luonto oli varustanut hänet useilla järjenlahjoilla ja hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Erikoisen ominaiset olivat hänelle oikeudentuntoisuus ja totuudenrakkaus. Kautta koko elämän hän pysyi siinä, minkä kypsän harkinnan jälkeen oli havainnut oikeaksi.

Samoinkuin herttua niin hänkin piti parempana yksinäistä elämää maalla kuin kaupunkien hälinää. Eläessään yhdessä kansanomaisen, levottoman puolisonsa kanssa, jonka kanssa hänen avioliittonsa oli onnellinen, hän aina säilytti mielen tasapainon ja hänellä oli suuri vaikutus useimpiin lapsiinsa, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä.

Hänen silmistään loisti hyvyys ja älykkäisyys, hänen huulillaan väreili usein herttainen hymy, ja koko hänen olemuksessaan oli aito arvokkuus, jonka juuret olivat sydämen aateluudessa. Hänen tunsi kuuluvan niihin, jotka ovat luodut tukemaan toisia ja jotka itse tarvitsevat vähemmän tukea, koska heillä luonnostaan on ylivoimainen sielunvoima.

Kun kysymys oli hänen lapsistaan, ei hän suinkaan ollut kunnianhimotta. Mutta ne kovat kohtaloniskut, jotka juuri lasten kautta kohtasivat häntä, opettivat hänen vähitellen panemaan vähemmän arvoa ulkonaiseen loistoon. Mitä hänen sieluunsa tulee, oli hänen luonteenomaisena piirteenään, että hän mieluimmin vältti huomion herättämistä ja vaelsi tietään niin huomaamattomana kuin mahdollista.

II.

Oli jouluaatto vuonna 1837. Münchenin kirkonkellot soittivat juhlaa tervetulleeksi, kun Maks Josef eräässä kaupungin köyhimmistä kortteleista kohtasi naisen, joka vaivoin jaksoi kävellä hartioillaan olevan raskaan taakan alla.

"No, sen sanon teille, armollinen herttua", nainen vastasi. "Kun lapseni eivät voi saada mitään joululahjoja, olen ollut metsästä keräilemässä heille puita, jotta saisivat iloita ainakin aimo takkavalkeasta."

"Siinä olette tehnyt oikein", herttua vastasi. "Minä olen jo muuten saanut joululahjani. Vaimoni on lahjoittanut minulle sievän pikku tytön, jonka nimeksi tulee Liisa. Olen niin onnellinen lahjastani, että tahdon toimittaa teillekin iloisen joulun."

Hän kirjoitti muistikirjaansa vaimon nimen ja osotteen, ja illan tultua hänen palvelijansa toivat kaksi suurta ruokatavaroilla täytettyä koria, jotka asettivat pöydälle vaimon huoneeseen. Tyhjennettyään korit, vaimo löysi toisen pohjalta sinetillä lukitun kirjeen, jossa oli isompi summa rahaa.

Lapsi, joka tänä päivänä syntyi, oli Elisabet, myöhemmin Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar.

Monessa maassa pidetään surullisen kohtalon enteenä, että on syntynyt jouluaattona.

Pikku prinsessan iloinen ja huoleton lapsuus ei kuitenkaan millään tavoin ollut sen luontoista, mitä hän sittemmin joutui kokemaan.

Suurimman osan lapsuuttaan hän vietti ihanassa Possenhofenissa, jonka isä oli ostanut muutamia vuosia ennen hänen syntymäänsä. Suuri puisto ja ympärillä olevat metsät olivat ensimäisinä temmellyspaikkoina tälle raitista ilmaa ihailevalle luonnon lapselle, jonka ruumis kehittyi mitä ihanimmaksi ja jonka kaikille vaikutteille herkkään sieluun Jumalan mahtava luonto piirteli ensimäiset, syvälliset jäljet.

Äiti askarteli enimmäkseen vanhemman tyttärensä Helenan kasvattamisessa. Tämä oli näet neljä vuotta vanhempi kuin sisarensa. Hän oli äidin lemmikki ja hänen kaltaisensa sekä ulkonaisesti että luonteeltaankin. Äidillä oli suuret toiveet hänen kyvyistään, hänen tiedoistaan ja herkästä sielustaan.

Varjossa sisarensa enemmän silmiinpistävältä lahjakkuudelta, ilman harrastuksia kirjaopinnoihin ja aivan välinpitämättömänä hovin vaatimuksista Elisabet — eli Sissi, kuten häntä tuttavallisemmassa perhepiirissä nimitettiin — eli toistaiseksi jotakuinkin huomaamattomana. Hän rakasti sisarta nuoremman ihailulla ja taitamattoman halulla pitää tietorikkaampaa esikuvanaan, ja Helena runsain määrin korvasi pikku siskonsa rakkauden. Mutta kuitenkin Elisabet oli lähempänä isäänsä ja veljiään kuin äitiään ja sisariaan.

Pikku tyttö oli herttuan ilmeinen suosikki. Hän oli perinyt isänsä rakkauden luontoon, ja isänsä seurassa hän kuljeksi vuorilla ja kävi tervehtimässä talonpoikia. Ja hän oppi aikaisin katsomaan elämää ja ihmisiä samalta kannalta kuin isäkin.

On tunnettu asia, että häntä ei suinkaan kasvatettu siihen korkeaan asemaan, johonka sitten joutui. Täytettyään viisi vuotta, Sissi sai kotiopettajattaren, mutta ollen tavattoman miellyttävä ja ystävällinen lapsi, hän osasi pian kietoa opettajattaren sormensa ympäri ja vähät vaivasi itseään kirjojen oppimisella, johon hänellä ei ollut halua. Keisarinna Elisabet on selittänyt nuorena olleensa Europan tietämättömin ruhtinatar, sillä hän osasi vain puolisen tusinan eri kielen ensimäiset alkeet eikä omannut mitään muita tietoja, kuin mitä oli siepannut isänsä polvella istuessaan.

Mutta jos lukeminen ei liikoja rasittanutkaan häntä, niin olipa kuitenkin toisia aloja, joilla hänen kasvatustaan ei suinkaan laiminlyöty. Hänen isänsä vaati ankarasti, että lasten piti oppia hallitsemaan ruumistaan. Possenhofeniin tuotiin eräs sen ajan parhaista tanssinopettajista, joka opetti Sissille ja tämän sisarelle tanssia ja esiintymistaitoa.

Elisabet oli vanhemmilla vuosillaan erinomainen kävelijä ja kuuluisa kevyestä, kauniista käynnistään. "Käveleminen ei koskaan väsytä minua", hän sanoi keisarinnana eräälle luennoitsijalleen, "ja siitä saan kiittää isääni. Hän oli innokas metsästäjä ja hän tahtoi, että sisareni ja minä olisimme voineet hypätä ja juosta kuin vuorikauriit."

Hänen oli opittava myöskin uimaan ja ratsastamaan. Hän istui mielellään hevosen selässä ja nautti siitä, kun tuuli suhisi hänen tukkansa läpi. Hänen suurimpia huvejaan oli ratsastaa Starnberger-järven ympäri pikku ponillaan, ja ollessaan talvella pakoitettu asumaan Baierin pääkaupungissa, hän mieluimmin pakeni isän suureen ratsastushuoneeseen, missä ratsasti hurjimmilla ja äksyimmillä hevosilla, mitä siellä oli.

Eräänä päivänä leikkiessään sirkusta, niinkuin niin usein tapahtui, hän putosi äksyn puhdasverisen oriin selästä. Opettajattarelta pääsi kauhun huudahdus, mutta Elisabet nousi äkisti jaloilleen. Hän ei ollut säikähtänyt eikä loukkaantunutkaan, vaan pyysi hymyillen lupaa saada uudestaan nousta saman hevosen selkään, minkä säikähtynyt hoitajatar kuitenkin mitä jyrkimmin kielsi.

Lapsuusvuosien juhlallisimmat hetket olivat ne varhaiset kevätpäivät, jolloin perhe jälleen muutti Possenhofeniin. Täällä Elisabet sai iloita melkein rajattomasta vapaudesta. Hän tunsi intohimoista rakkautta kukkasiin, ja Baierin ylämaalaisten keskuudessa kulkee vieläkin tarina, kuinka "Possenhofenin Liisa" kiipeili raivaamattomia vuoripolkuja ilmestyäkseen jälleen näkyviin syli täynnä "edelweiss"-kukkia.

Isä oli opettanut hänen soittamaan sitraa, ja hän seurasikin usein isäänsä tämän pitkillä kävelyretkillä alpeille. Heidän tapansa oli levähtää ja nauttia virvokkeita jossakin tunturimajassa, ja monessa tilaisuudessa isä ja tytär soittivat yhdessä tanssimusikia kahdella soitikolla, jotka heillä joko oli mukanaan taikka saivat lainaksi paikalta.

Kerran he olivat soittaneet tanssimusikia kaukaisella seudulla, missä läsnäolijat eivät tunteneet outoa metsästäjää eivätkä lasta. Talonpojat antoivat kauniille tytölle palkaksi muutamia hopeakolikoita.

Elisabet pani talteen nämä rahat, jotka huvittivat häntä kovin. "Ne ovat ainoat rahat, mitä olen ansainnut koko elämässäni", hän sanoi keisarinnana ollessaan sattumalta näytettyään niitä muutamille tuttavilleen.

Kun hänellä ei ollut paljon taskurahoja, joilla olisi voinut ostella lahjoja, hän piti tapanaan usein iltasin parsia sukkia taikka neuloa tai ommella joitakin vaatekappaleita vuoristossa oleville ystävilleen. Possenhofenin seudun maalaisväki jumaloi pikku prinsessaa, ja kun hän syysmyrskyjen tultua joutui äkkiä sadekuuron käsiin, oli hänen tapansa aivan yksinään mennä johonkin majaan suojaan rajuilmalta. Silloin hän istahti lieden ääreen ja rupatteli ja naureskeli sekä vanhojen että nuorten kera.

Hänen vanhempansa eivät pitäneet sitä millään tavoin sopimattomana. Herttua Maks piti huvinaan ottaa osaa baierilaiseen kansanelämään, ja puhuttaessa Elisabetin äidin kanssa tyttären juoksemisesta veljiensä kanssa soittamassa sitraa maalaisten majoissa, herttuatar hymyili säälien ja vastasi: "Hänhän on vasta lapsi; myöhemmin minä kyllä otan hoitooni hänen kasvatuksensa."

Viettäessään luonnonelämää Possenhofenissa Elisabet vähitellen oppi pitämään metsiä ja vuoria toisena kotinaan. Palatsien suuret loistosalit tuntuivat hänestä painostavilta ja pieniltä, hänen verratessaan niitä Jumalan vapaaseen luontoon.

Hänen omituisella lapsuuselämällään on epäilemättä ollut ratkaiseva vaikutus hänen myöhempään kehitykseensä ja se voi varmaan selvittää paljon hänen käytöstään Itävallan keisarinnana.

Hänen synnynnäinen itsenäisyyden-himonsa ja lämmin myötätuntonsa puhtaaseen ja ihmisten saastuttamattomaan luontoon sai aivan liian voimakasta virikettä kodin yksinkertaisista oloista ja hänen vapaista partioretkistään metsissä ja vainioilla. Epäilemättä hänen pakotuksesta vapaa lapsuutensa oli kaikkea muuta kuin sopiva valmistamaan häntä siihen asemaan, johon hän pian joutui.

III.

Ensimäisiä matkoja, jolla prinsessa Elisabet oli vanhempainsa mukana, oli matka kauniiseen Ischliin.

Täällähän keisari Frans Josefin oli tapana vanhempineen viettää kesäkuukaudet, ja molemmat sisarukset, arkkiherttuatar Sophie ja herttuatar Ludovica, olivat päättäneet tavata siellä toisensa kesällä 1853.

Ne viisi vuotta, jotka olivat kuluneet keisari Frans Josefin nousemisesta valtaistuimelle, olivat olleet täynnänsä lakkaamatonta työtä, huolia ja taisteluja. Vain muutamia kuukausia aikaisemmin salamurhaaja oli haavottanut häntä tikarillaan. Valtakunnan sisällinen levottomuus ei kuitenkaan ollut estänyt miehisiä enemmän kuin naispuolisiakaan juorunpunojia miettimästä valtiollisia yhdistelmiä, jotka asettivat milloin yhden, milloin toisen Europan prinsessoista keisarin nimen yhteyteen.

Mutta kaikki viittailut siihen suuntaan olivat nyt vaienneet. Frans Josefin tahdonluja äiti, joka täydellisesti vallitsi keisaria, oli määrännyt, että hänen omaa sukuaan olevan prinsessan tuli päästä osalliseksi pojan kaksoiskruunusta.

Wittelsbachin ja Habsburg-Lothringenin suvut ovat Europan vanhimpia hallitsijaperheitä. Molemmat ovat pysyneet uskollisina roomalais-katolilaiselle kirkolle, ja kuuden sadan vuoden kuluessa on kummankin suvun välillä solmittu lukuisia avioliittoja.

Frans I:n neljäs vaimo ja arkkiherttuatar Sophie olivat molemmat baierilaisia prinsessoja, eikä mikään voinut sen vuoksi olla luonnollisempaa, kuin että nuori keisari otti itselleen morsiamen samasta suvusta.

Keisarin äiti oli kuullut sisarentytärtään Helenaa kehuttavan viehättäväksi ja lahjakkaaksi. Arkkiherttuattaren ja herttuattaren välit olivat mitä parhaimmat. Heidän välisessään ahkerassa kirjeenvaihdossa hän oli sisarelleen ilmaissut suunnitelmansa, ja hiljaisuudessa oli siten päätetty Frans Josefin avioliitto prinsessa Helenan kanssa.

Nyt oli vain laitettava niin, että nuoret saivat tutustua ja mielistyä toisiinsa. Tämä viimemainittu kohta huoletti erikoisesti keisaria, joka tosin oli tottelevainen poika, mutta samalla kauniimman sukupuolen intohimoinen ihailija.

On varmaa, että molemminpuolinen rakkaus yhdisti Frans Josefin ja Elisabetin, vaikka liikkeessä onkin monta kertomusta siitä, kuinka heidän kihlauksensa tapahtui.

Elokuun 16 päivänä 1853 keisari saapui Ischliin tervehtämään vanhempiaan ja tapaamaan Maks Josefin perhettä.

Vaunujen vieriessä pölyistä maantietä, keisarin adjutantti äkkiä huudahti ihastuksesta.

Frans Josef otti kiikarinsa ja näki vilahduksen ihmeen ihanasta lapsesta, joka läheisellä niityllä leikki vuohiparven kanssa.

Minuttia myöhemmin vaunut kääntyivät nurkkauksesta ja lähestyivät kaupunkia.

Tuntia myöhemmin keisarin istuessa aitansa luona nuori tyttö syöksyi ilmoittamatta salonkiin kädessä vihkonen villiä kukkasia. Hän oli puettu lyhyeen, valkeaan leninkiin, ja rehevä silkinhieno kastanjanruskea tukka aaltoili hänen vielä hyvin kehkeytymättömälle vartalolleen. Se oli sama nuori kaunotar, jonka hän oli nähnyt vaunuunsa.

Tyttö näki hänet ensimäisen kerran, mutta tunsi hänet heti valokuvista. Vähimmässäkään määrässä ujostelematta hän astui keisarin luo ja virkkoi avomielisesti.

Lämmin katse hänen ihmehikkäistä, sinisistä silmistään samassa hetkessä valloitti keisarin sydämen.

Muutamia tunteja myöhemmin esiteltiin hänelle prinsessa Helena. Kaunis hän ei ollut, mutta näytti älykkäältä ja ylhäiseltä, ja jos Frans Josef ei jo olisi nähnyt Elisabetia, niin sisaresta luultavasti olisi tullut keisarinna.

Seuraavana päivänä keisarin piti syödä päivällistä tädin ja enon luona. Astuessaan eräässä Ischlin hotellissa olevaan herttuan asuntoon hän kuuli puolittain avoimesta ovesta kahden naisen äänet.

"Pyydän teitä olemaan menemättä ulos, prinsessa", toinen virkkoi.
"Tiedättehän, että teitä on kielletty menemästä."

"Juuri siksi on minulla niin suuri halu mennä", toinen ääni vastasi, jonka keisari tunsi; se oli hyvin pehmyt ja hyvin nuori ja hyvin hempeä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Elisabet seisoi hymyillen ja punastuen hänen edessään.

"Koska olen lapsi perheessä ja minun täytyy pysyä lapsena siihen saakka, kun vanhempi sisareni on päässyt naimisiin", prinsessa vastasi. "Teidän tähtenne on minun pysyttävä huoneessani iltapäivä, ja päivälliseni olen ollut pakoitettu syömään aivan yksinäni."

"Prinsessa, mitä te ajattelette?" ovessa näyttäytyvä hoitajatar huudahti harmista tummanpunaisena. "Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne", hän jatkoi keisariin kääntyen, "mutta minä olen saanut ankarat ohjeet."

Kiinnittämättä huomiota hoitajattaren sanoihin, keisari tarjosi käsivartensa nuorelle neidolle.

"Ei, en minä uskalla", prinsessa huudahti pelästyneenä. "Pappa tulisi niin vihaiseksi."

"Tulkaa takaisin!" hoitajatar huudahti, käyttäen hyväkseen tätä oppilaansa epäröimistä vetääkseen hänet takaisin huoneeseen, jonka oven hän sulki, niiattuaan keisarille aina lattiaan asti.

"Minulla on pyydettävänä suosionosoitus rakastettavalta isännältäni. Eikö Baierissa ole tapana, että lapset tulevat päivällisen jälkeen sisään? Minun tekisi kovasti mieleni lähemmin tutustua teidän lähinnä vanhimpaan tyttäreenne, jonka aamupäivällä pikimmältään tapasin äitini luona."

Sillä hetkellä herttuatar Ludovican ylpeät toiveet Helena-tyttären suhteen musertuivat.

Hetkisen perästä Elisabet astui saliin punastuen ja huomattavasti säikähtyneenä.

Frans Josefilla ei yleensä ollut kovin korkeata ajatusta naisista. Niin nuori kuin olikin, hänellä jo kuitenkin oli omat kokemuksensa. Mutta tutustuttuaan tähän puhtaaseen, viattomaan lapseen, hänessä äkkiä tapahtui muutos. Valtiollisista pilvistä, jotka olivat synkentäneet hänen ensimäiset hallitusvuotensa, iski äkkiä rakkaus esiin kuin salama hänen sydämeensä.

Samana iltana arkkiherttuatar Sophie toimeenpani tanssiaiset, joissa hänen molemmat sisarentyttärensä olivat läsnä. Hovi, joka aavisti olevan tekeillä jotakin merkitsevää, piti uteliaana silmällä molempia baierilaisia sisaruksia.

Keisarin äiti suosi huomattavasti prinsessa Helenaa, mutta poika seurusteli kummankin serkkunsa kanssa.

Hänen ojennettuaan kotiljongin aikana Elisabetille komean ruusuvihkon, jännitys lisääntyi. Käsitettiin äidin haluavan Helenaa miniäkseen ja keisarin suosivan enemmän Elisabetia, mutta oltiin vielä epävarmoja, taipuisiko äiti poikansa vai poika äitinsä tahtoon.

Frans Josef oli jo päättänyt valintansa. Tanssiaisten päätyttyä hän selitti, että Elisabet eikä kukaan muu oli tuleva hänen vaimokseen.

Arkkiherttuatar Sophien hämmästys oli rajaton, mutta vaikka hänen alkuperäinen suunnitelmansa olikin mennyt nurin, hän heti päätti, että ei panisi mitään esteitä poikansa harrastukselle. Hän oli toivonut sisarentytärtään poikansa puolisoksi, koska toivoi voivansa vallita häntä samoin kuin vallitsi nuorta keisaria. Ja kun kruunun nyt saisi tuskin kuusitoistavuotias, kehittymätön lapsi kaksikymmenvuotiaan, älykkään sisaren asemasta, niin hän ei suinkaan epäillyt sitäkin helpommin voivansa saada häntä valtoihinsa.

Kello yhdeksän seuraavana aamuna nähtiin keisarillisten vaunujen pysähtyvän Baierin herttuan Maks Josefin asunnon edustalle. Frans Josef kiiruhti ylös portaita ja kysyi kamarineidolta:

Hän pyysi saada yksityisen keskustelun herttuan ja herttuattaren kanssa ja siinä varsinaisesti pyysi Elisabetia vaimokseen.

Tämä oli loukkaus Helenaa kohtaan, jota sekä Maksin että Ludovican oli vaikea sulattaa. Mutta kosija pysyi lujana päätöksessään, että jos ei saisi sitä, jota rakastaa, niin hän ylipäänsä ei menisi naimisiin lainkaan.

Keisari toivoi, että he vielä samana päivänä ilmoittaisivat Elisabetille, mutta että eivät harjoittaisi minkäänlaista pakoitusta saadakseen hänen suostumustaan.

Äiti kutsui prinsessan luokseen. Ulkonäöltään hän vielä oli puolittain lapsi, mutta sydämeltään ja sielultaan kokonaan. Suunniltaan hämmästyksestä hän löi kätensä yhteen ja huudahti:

Hänen sydämensä ei ollut vielä herännyt, mutta hänen unelmiinsa rakkaus jo oli tunkeutunut. Frans Josefin reipas kosinta miellytti hänen luonnonlapselle ominaista päättäväisyyttään, ja hän tunsi mieluisaa liikutusta keisarin ulkomuodosta ja koko olemuksesta. Ja silmänräpäystäkään harkitsematta hän ilosta loistaen antoi lupauksensa ruveta keisarin vaimoksi.

Kihlaus julaistiin Frans Josefin kolmantenakolmatta syntymäpäivänä elokuun 18 päivänä 1853.

Heidän seuraavana aamuna mennessään kirkkoon, keisarin äiti astui askeleen taapäin ja viittasi kädellään, että hänen lähinnä vanhin sisarentyttärensä astuisi hänen edellään Herran huoneeseen. Messun päätyttyä keisari tarttui morsiantaan kädestä, saattoi hänet alttarille ja lausui papille:

"Hänen keisarillinen ja kuninkaallinen, apostolinen majesteettinsa, meidän kaikkein armollisin herramme ja keisarimme, Frans Josef I on kaikkeinkorkeimman oleskelunsa aikana Ischlissä ja hankittuaan sekä hänen majesteettinsa Baierin kuninkaan Maksimilian II:n että morsiamen korkeitten vanheimpain suostumuksen, julaissut kihlauksensa Baierin herttuattaren Elisabet Amalie Eugenien, heidän ylhäisyyksiensä herttua Maksimilian Josefin ja herttuatar Ludovican, syntyjään Baierin kuninkaallinen prinsessa, kanssa.

"Seuratkoon Jumalan siunaus tätä meidän korkealle keisarihuoneellemme ja keisarikunnalle niin tärkeätä tapausta."

Kansa oli hurmaantunut. Kihlausta värittävä romanttinen hohde miellytti kovasti wieniläisiä. Kansa oli rakastunut tähän lapseen, jonka kolmekolmatta-vuotias keisari oli valinnut elämäntoverikseen. Hänen kuvaansa levitettiin ympäri maata palatseihin ja matalimpiin majoihin, eivätkä ihmiset väsyneet puhumasta hänen kauneudestaan ja yksinkertaisesta sydämmellisestä perhe-elämästä hänen lapsuudenkodissaan.

Kuukauden päivät kihlautuneet ja heidän vanhempansa oleskelivat Ischlissä. "Onni loisti nuorten kasvoilta, ilma oli ihana, ja elämä tuntui avautuvan heille yksinomaan auringonpaisteisena riemupäivänä," muuan hovin naisista kirjoitti pojalleen.

Läheisiltä paikkakunnilta saapui joka päivä ihmisjoukkoja Ischliin katsomaan keisarin morsianta ja he palasivat ihastuneina hänen kauneuteensa. Hänen kunniakseen kirjoitettiin runoja ja lauluja. Kautta valtakunnan laulettiin:

    "Rose aus Bayerland
    Lieblich und traut,
    Nun grüsst dich ganz Oest'reich
    Als hehre Braut."

[Baierin ruusu, suloinen ja rakas, nyt sinua koko Itävalta tervehtää jalona morsiona.]

Elisabet vastaanotti kaiken tämän kunnioituksen täydellä lapsellisuudella. Milloin oli mahdollista, hän ujosti pysyi piilosalla. Hänet oli pakoitettava tahtoen tai tahtomattaan esiintymään päähenkilönä, sillä kaikki itävaltalaiset tahtoivat nähdä tulevan hallitsijattarensa.

IV.

Huhtikuun 20 päivänä 1854 Elisabet lähti morsiona matkalle Itävallan pääkaupunkiin, vanhempainsa ja molempain vanhempien sisarustensa saattamana. Münchenin porvarit ja lähiseudun talonpojat vaimoineen ja tyttärineen täyttivät hänen synnyinkaupunkinsa kadut, joita hän kulki.

Eron tuskan valtaamana hän nousi vaunussa seisomaan ja kyynelet silmissä heitteli kädellään jäähyväisiään kunnioittavasti tervehtävälle väkijoukolle.

Höyrylaiva "Die Stadt Regensburg" vei herttua Maksin perheineen Tonavaa pitkin Straubingista Linziin. Kaikkialla, minne he tulivat, työt oli keskeytetty kuin suurina juhlapäivinä. Tuhansien ja taas tuhansien ajatukset näinä päivinä askartelivat odotetussa prinsessassa.

Passaussa, Itävallan keisarikunnan rajalla, lähetystö tuli laivaan, lausuen hänet tervetulleeksi seuraavin sanoin:

"Ystävälliset kuin tasankomme, vankat kuin vuoremme, semmoiset ovat Itävallan kansan tunteet keisarin morsianta kohtaan! Sydäntemme syvyydestä kajahtaa tuliaistervehdys, jonka tänään tuomme teidän ylhäisyydellenne."

Linzissä hän astui maihin jatkaakseen matkaa toisella höyrylaivalla. Frans Josef oli matkustanut sinne kohtaamaan häntä, mutta riensi heti takaisin Wieniin voidakseen sielläkin olla lausumassa hänet tervetulleeksi.

Linzissä oli pystytetty mahtava kunniaportti ja koko kaupunki oli kukkaisin koristeltu. Läheisille kukkuloille oli sytytetty ilo-tulia. Päivän juhlallisuudet päättyivät teatterinäytäntöön, soihtukulkuun ja sen talon ulkopuolella pidettyihin serenadeihin, jossa kuusitoistavuotiaan morsiamen oli määrä nukkua yötä.

Seuraavana aamuna, huhtikuun 22 päivänä, prinsessa seurueineen nousi laivaan jatkaakseen matkaa alaspäin Tonavaa, saaden kaikkialla osakseen mitä sydämellisintä kunnioitusta. Höyrylaiva "Frans Josef", jolla hän matkusti Linzistä Nussdorfiin, oli kokonaan ruusuilla verhottu ja kansi muutettu todelliseksi kukkaistarhaksi.

Oli ihana kevätaamu. Riemuitsevat ihmisjoukot reunustivat jokea molemmin puolin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, olivat tulleet katsomaan tulevaa keisarinnaa. Liput liehuivat kirkontorneista ja talojen katoilta, kaikilla sopivilla paikoilla oli laulukuoroja. Ne lauloivat milloin:

    "Ein Köningskind in die Fremde zieht,
    Geführt von innerem Drang,
    Dem hängt eine Thrän' am Augenlied,
    Dem ist so bang, so bang!

    O Köningskind, erbange nicht,
    Wie fremd auch Flur und Strand!
    Wo dich die Lieb' wie hier umflieht,
    Da ist dein Heimatsland!"

(Sisäisen voiman pakoittamana kuninkaanlapsi saapuu vieraaseen maahan. Silmäkulmassa hänellä kiiluu kyynel, häntä niin pelottaa! — Oi, kuninkaanlapsi, älä pelkää, vaikka keto ja ranta ovatkin oudot! Missä rakkaus ympäröi sinua niin kuin täällä, siellä on kotimaasi!)

Laivassa näkyi valkopukuinen olento, joka riensi puolelta toiselle. Vaikka hänen piti lakkaamatta kiitellä myrskyisistä tervehdyksistä, hän ei näyttänyt väsyvän.

Sillä aikaa oli ryhdytty suuriin valmistuksiin hänen vastaanottamisekseen Nussdorfissa, Wienin luona olevassa maihinnousupaikassa. Aina varhaisimmasta aamuhetkestä saakka pääkaupungin väestö oli tulvinut sinne. Uskomattomalla sitkeydellä odotettiin ja yleisö aivan tappeli niin suurella vaivalla saamiensa paikkojen säilyttämiseksi.

Sillan lähelle oli rakennettu paviljongi leveine pylvässaleineen, ja sen kullattu torni ja kupu loistivat pitkän matkan päähän. Puolipäivän aikaan pylvässali täyttyi valtakunnan korkeimmasta aatelistosta, papistosta, virkamiehistä ja porvareista.

Oikealle puolelle laitetulle terassille olivat asettuneet ulkovaltojen lähettiläät naisineen. Vasemmalla istuivat Wienin ja muiden Habsburgien vallan alle kuuluvien maiden kaupunkien edustajat. Laiturille, johon laivan piti laskea, oli levitetty matot, ja sen molemmin puolin olivat lavat keisarillista hovia varten.

Wienin seuduilla oli ilma aamulla ollut pilvinen, mutta aamupäivällä muutamat voimakkaat tuulenpuuskat ajoivat pilvet hajalleen, ja kun merkit iltapäivällä ilmoittivat morsiuslaivan olevan lähestymässä, taivas paistoi mitä puhtainta sineä.

Kello puoli kuusi laiva laski maihin tykkien paukkuessa, soittokunnan soittaessa ja kirkonkellojen kumahdellessa. Frans Josef, joka juuri äsken oli saapunut paikalle, riensi laivaan ja syleili ja suuteli morsiantaan. Heti hänen perästään tulivat hänen vanhempansa arkkiherttua Frans Karl ja arkkiherttuatar Sophie. Keisarin äiti sulki miniänsä syliinsä ja vei hänet sitten jälleen pojalleen.

Vihdoin oli odotettu hetki tullut, kun Elisabet keisarin käsivarteen nojaten astui pääkaupungin maalle. Tuhannet äänet kajahuttivat silloin yhtä haavaa:

Wieniläisten tervehdyshuudosta huokui niin ylenpalttista sydämellisyyttä, että prinsessa muutamiksi minuteiksi jäi seisomaan kuin naulattuna sulhasensa viereen. Ilonkyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja tulvivat pitkin hänen poskiaan. Hän heitti pitkän katseen väkijoukon yli, joka etelämaisella tulisuudella riemuitsi hänen tulostaan, nyökkäsi ystävällisesti hymyillen joka puolelle ja huiskutti nenäliinallaan hurmaantuneille katsojille.

Monta vuotta on kulunut siitä päivästä, onnettomuudet ja häviöt ovat kohdanneet sekä Itävaltaa että Habsburgien sukua, mutta vielä on elossa silminnäkijöitä, jotka muistavat tämän hetken ja voivat kertoa siitä hurmaavasta näystä, jonka nuori ruhtinatar tarjosi, seisoessaan siinä koko ihanteellisen kauneutensa täydessä loistossa.

Matka vaunuissa Nussdorfista vanhaan keisarilliseen linnaan Schönbrunniin oli todellinen riemukulku. Kello puoli seitsemän vaunut ajoivat linnan pihalle. Täällä keisari vielä kerran lausui morsiamensa tervetulleeksi, ennenkuin vei hänet suuria pääportaita, jotka ylimmästä astuimesta alimpaan olivat koristetut etelämaalaisilla kasveilla ja kukkasilla.

Suunnattomat ihmisjoukot olivat sillä välin kerääntyneet linnan puutarhaan. Elisabetin näyttäytyessä parvekkeella yhdessä keisarin kera, iloisten ja lämminsydämisten itävaltalaisten tervehdyshuudot ryöpsähtivät esiin uudella voimalla. Lumous ei ollut lainkaan loppua, ja Elisabetin oli illan pitkään alituiseen näyttäydyttävä ikkunassa.

Vanhan tavan mukaan tapahtui kulku Schönbrunnista Theresian ritariakatemiaan kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitä suurempi oli oleva se kunnianosotus, joka omistettiin morsiamelle matkalla akatemiasta Hofburgiin.

Kulkuetta järjestettäessä Elisabet ja hänen äitinsä vetäytyivät
Theresianumin sisähuoneisiin.

Uskolliset kädet olivat koristelleet kaikki Wienin ja esikaupunkien talot, ja kadut, joita Elisabetin piti kulkea, olivat muutetut puutarhoiksi. "Elisabetinsilta", joka yhdistää Wienin esikaupunkiin Wieden (eli "An der Wien"), vihittiin samana päivänä ja sai keisarinnan nimen. Siellä kaupungin pormestari ja neuvoskunta seisoivat odottamassa lausuakseen hänet tervetulleeksi. Siltaa koristavien kuuden kuuluisan miehen muistopatsaan ympärille oli hyvin vaikuttavalla tavalla ryhmitelty kuusituhatta harvinaisinta puuta ja kasvia Lichtenbergin ja Schwarzenbergin ruhtinasten kasvihuoneista; niitten tuoksu oli niin voimakas, että levisi laajalle läpi kaupungin.

Yhdeksäntuhatta porvaria muodosti kolminkertaisen kujanteen Kärntnerthornille saakka, ja vähän matkan päässä toisistaan seisoi nuoria tyttöjä, jotka sirottelivat kukkasia kadulle.

Heti kulkueen lähdettyä liikkeelle, tykit alkoivat jymistä ja kajahdella ja kellot soivat kaikissa Wienin esikaupunkien kirkoissa.

Ammunta vaikeni Elisabetin vaunujen kulkiessa vallien yli, mutta nyt kaupungin sisäosissa olevien kirkkojen kellot ilmoittivat tulevan keisarinnan saapuneen vanhan pääkaupungin tantereelle.

Kullattuja juhlavaunuja vetämässä oli kahdeksan maidonvalkeata hevosta, joitten päät olivat koristetut korkeilla, valkeilla höyhentöyhdöillä. Silat ja ohjaksetkin olivat kokonaan kullatut, ja kuskeilla, esiratsastajilla ja lakeijoilla oli valkeat tekotukat.

Vaunujen taka-istuimella olivat morsian ja tämän äiti. Nuorella prinsessalla oli valkea puku kirkkaasta atlaksesta hopeisine koruompeluksineen ja sen päällä valkea kappa, joka oli koristeltu ruusukiehkuroilla. Kaulalleen hän oli käärinyt pitsishaalin. Hänen tuuheissa hiuksissaan kimalteli jalokivi-otsakoriste, jonka ympäri oli sidottu punaisista ja valkeista ruusuista tehty seppele. Ei hän milloinkaan ennen yhtä hyvällä syyllä ollut ansainnut nimitystä "Baierin ruusu".

Varhain aamulla huhtikuun 24 päivänä 1854 pidettiin juhlajumalanpalvelus ynnä Te Deum kaikissa Wienin kirkoissa. Korkea morsiuspari oli aamumessussa linnan hovikappelissa.

Kolmen ajoissa iltapäivällä Hofburgin ja Augustinerkirkon ulkopuolelle kerääntyneet kansanjoukot olivat niin suunnattomat, että kadut piti sulkea, jotta vaunut pääsisivät kulkemaan linnasta.

Pääkaupunkiin oli saapunut vieraita maan kaikista osista ja sitäpaitsi useimmista muista Europan maista. Lähinnä edellisinä päivinä Wieniin saapuneiden ulkomaalaisten luettelo nousi lähes seitsemäänkymmeneen viiteen henkeen, mitä siihen aikaan pidettiin aivan ennen kuulumattomana määränä. Yksinpä itämailtakin — Aleksandriasta, Smyrnasta ja Salonikista — oli häihin tullut edustajia.

Vanha kuuluisa Augustiner-kirkko, jossa vihkimisen piti tapahtua, oli runsaasti koristeltu. Pääalttarin päällä oli valkeasta, kultakoristeisesta sametista tehty katos. Sen alla olivat morsiusparin rukouspallit, jotka nekin olivat tehdyt valkeasta sametista. Toinen katos kaareutui niitten samettipäällyksin varustettujen tuolien yllä, jotka olivat aijotut toisille ruhtinaallisille henkilöille.

Kirkon seinille ja pilareihin oli ripustettu kallisarvoisia gobelinejä ja silkkikankaita, ja lattialle oli levitetty matot. Kymmenentuhatta vahakynttilää, jotka olivat jaetut sataan isompaan ja pienempään kruunuun ja kynttiläjalkoihin, levitti loistavan valaistuksen. Augustiner-käytävä, joka vie Hofburgin sisähuoneista kirkkoon, oli valaistu samalla tavalla.

Vihkimisen piti tapahtua kello seitsemän illalla. Kello kuusi kutsutut vieraat täyttivät kaikki paikat kirkossa. Upseerien upeat univormut, Unkarin ja Puolan aatelisten värikkäät ja komeat puvut, naisten loistavat koristeet, ministerien ja korkeitten virkamiesten kultakoristeiset hännystakit, kardinalien punaiset kaaput, itämaisten lähettiläiden haaveelliset puvut, kaikki yhdessä muodostivat satumaisen, vaikuttavan näyn.

Jo ennen määrä-aikaa hovin kavalierit ja naiset ylhäisimmissä juhlapuvuissaan olivat menneet Hofburgiin yhtyäkseen hääsaattueeseen.

Juhlallisuus alkoi ruhtinas-arkkipiispan Rauscherin, keisarin entisen opettajan, ynnä yli seitsemänkymmenen arkkipiispan ja piispan keräännyttyä sakastiin kultakoristeisissa juhlatamineissaan.

Kulkue meni Augustiner-käytävän salien läpi seuraavassa järjestyksessä: hovimajoittajat, paasit, kamarirouvat, kamariherrat, salaneuvokset, korkeimmat hovivirkamiehet, arkkiherttuat kamariherrojensa saattamina ja viimein keisari itse.

Arkkiherttuoilla ja hovimiehillä oli kaikilla ritarikuntiensa ketjut. Sulhanen oli sotamarsalkan univormussa ja koristeltu Itävallan keisarikunnan kaikilla ritarimerkeillä.

Heti sulhasen perästä seurasi hänen äitinsä, joka talutti morsianta vasemmalla kädellään. Elisabetin vasemmalla puolella kulki hänen oma äitinsä, herttuatar Ludovica. Heidän perästään tulivat hovin muut naiset yliseremoniamestarin ohjaamina.

Seitsentoista-vuotias morsian loisti nuoruuden koko ihanuudessa ja onnessa. Hänen morsiuspukunsa oli valmistettu paksusta valkeasta silkkikankaasta, joka oli koristeltu kulta- ja hopea-ompeluksilla. Leningin päällä oli leveä mantteli pitkine laahuksineen, sekin kullalla kirjaeltu. Timanttisolki piti kiinni Brüsselin pitseistä tehtyä pitkää huntua. Morsiusseppele oli sidottu myrteistä ja oranssikukista ja kiinnitetty komealla timanttidiademilla, jota hänen anoppinsa oli käyttänyt hääpäivänään ja jonka hän oli Elisabetille antanut häälahjaksi. Hänen kaulassaan oli timanttikoriste ja timantit loistivat kaikkialla hänen puvussaan. Rinnassa hänellä oli Baierin Therèse-ritarikunnan merkki ja Itävallan tähtiristi sekä kimppu valkeita ruusuja.

Kirkonportilla keisarin ja tämän kihlatun otti vastaan ruhtinas-arkkipiispa, joka pirskoitti heidän päälleen vihkivettä.

Prinsessan laahustinta olivat siihen asti paasit kantaneet, mutta nyt näiden sijaan astui hovinaisia. Morsiuspari astui rukouspallin luo, ja kummankin ruhtinaallisen perheen muut jäsenet menivät kukin paikoilleen.

Lyhyen rukouksen jälkeen Frans Josef ja Elisabet nousivat pää-alttarille. He vastasivat papin kysymyksiin, vaihtoivat sormuksia ja antoivat toisilleen kättä.

Ruhtinas-arkkipiispan toimitettua kirkolliset menot, Josef Platz'ille asetettu jalkaväkipataljoona ampui ensimäisen tervehdyslaukauksen. Tykkien jyske kaupungin linnoituksista seuraavassa silmänräpäyksessä ilmoitti, että itävaltalaiset olivat saaneet keisarinnan ja unkarilaiset kuningattaren.

Riemuhuudot kajahtivat kirkon edustalla, ja tykkien jyske yhä jatkui, kirkkoruhtinaan pitäessä nuorelle parille seuraavan puheen:

"Missä rauhan ja yksimielisyyden ja rakkauden siteet yhdistävät miehen ja naisen, sinne onni tulvehtii joka puolelta", hän lausui. "Te, korkea prinsessa, joka nyt astutte Itävallan valtaistuimelle, olette puolisossanne tapaava ystävän, joka eroittamattomasti on yhdistänyt sielunsa teihin. Hän on tunteva teidän ilonne ja tuskanne omikseen, ja te voitte avata sydämenne hänelle luottaen hänen muuttumattomaan rakkauteensa. Tämän maallisen elämän kaikissa vaiheissa hän on oleva teitä lähellä alati horjumattomalla osanotolla, hän on oleva teidän suojeluksenne ja voimanne, teidän ilonne ja teidän toivonne, teidän ylpeytenne ja kunnianne!

"Hänen majesteettinsa keisari on meidän Herraltamme saanut itselleen suuren tehtävän. Boden-järvestä Siebenbürgeniin, italialaisesta Po-joesta Weiksel-joen rantamille kolmekymmentäkahdeksan miljoonaa ihmistä katsovat häneen ja anovat suojaa ja apua hänen viisaudeltaan ja voimaltaan. Mutta taakka, joka on hänen harteilleen laskettu, ei ole ainoastaan kunniakas, se on myöskin raskas! Se on häneltä vaatinut suuren uhrin: hänen majesteettinsa on lahjoittanut huolettoman nuoruutensa uhriksi kansalleen. — Te, ruhtinatar, olette kutsuttu suomaan hänelle korvauksen siitä nuoruudenonnesta, jonka hän on uhrannut!

"Pyhä Augustinus lausuu: Kun vaimo rakastaa miestään, koska tämä rikas on, silloin hänen ajatuksensa ovat saastaiset, sillä silloin hän ei rakasta miestään, vaan tämän rahoja. Jos hän todella rakastaa miestään, niin hän rakastaa tätä silloinkin, kun tämä on köyhä ja kaikkea vailla. Semmoinen rakkaus teidän on suotava korkealle puolisollenne. Hänen hallitsijahuoltensa painostaessa te olette oleva hänelle kuin saari, joka keskellä kuohupäiden laineiden lepää rauhaisana, saaden orvokit ja ruusut povestaan puhkeamaan. Saakoon kaikki puhdas ja jalo suojaa ja hoivaa teidän majesteetiltanne, tavatkoon se esikuvansa keisarinna Elisabetissa!

"Frans Josefin rinnalla, Itävallan sankarin ja suojelijan rinnalla, hänen keisarillinen puolisonsa on oleva ensimäisenä naisten joukossa, ei vain hänen otsaansa koristavan kruunun voimasta, vaan vielä enemmän niitten hyveitten voimasta, jotka valtaistuimen korkeudesta levittävät lempeää valoansa kansojen yli."

Hääpäivänään keisari armahti valtakunnissaan melkein kaikki, jotka oli tuomittu majesteettirikoksista sekä rikoksista yleistä järjestystä vastaan. Samalla kertaa hän julisti, että samanlaisista rikkomuksista vireille pannut oikeusjutut olivat lakkautettavat.

Minkälaista osanottoa keisarin häät herättivät, todistaa parhaiten hänen valtakunnassaan perustetut lukuisat hyväntekeväisyyslaitokset, jotka saivat nimensä morsiusparista. Wieniläisten lahjat tekivät mahdolliseksi sen, että kaupungin muissa kirkoissa samalla kertaa keisarin vihkiäisten kanssa vihittiin neljäkymmentä muuta paria; nämä varattomat avioparit saivat kukin viisikymmentä guldenia oman kodin perustamiseen.

Mitä moninaisimmissa muodoissa harjoitettiin suurta hyväntekeväisyyttä: köyhät lapset saivat vaatteita, invalideja ruokittiin, puutteessa olevat perheet saivat lahjoja, ja tehtaanomistajat toimeenpanivat juhlia työväelleen.

Keisarinna sai häälahjana 60,000 guldenia, jotka hän päätti käyttää hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Tällöin hän ei ajatellut yksinomaan Wienin väestöä, vaan määräsi, että keisarin kaikkien maiden piti saada osansa hänen lahjastaan.

VI.

Elisabetin joutuessa naimisiin sanottiin hänestä, ja täydellä syyllä, että niinkuin hän oli nuorin, niin hän oli myöskin kaunein keisarinna, joka milloinkaan oli pitänyt kädessään Habsburgien valtikkaa.

Hänen vartalonsa oli pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa pienet ja sirot. Lapsekkaat kasvonpiirteet olivat hienot ja säännölliset. Hänen huulillaan leikehti tavallisesti onnen päivinä kaunis hymy. Silmät olivat tummansiniset ja syvät. Iho oli kuin maito, ja veri teki tumman tukan varjostamana hurmaavan vaikutuksen; hajallaan hänen tukkansa muodosti hänen harteilleen kuin pitkän, paksun vaipan. Välistä hän piti sitä alhaalla kahdeksalle raskaalle palmikolle laitettuna, välistä sommiteltuna pään päälle diademin tapaan.

Tämän hiusten tavattoman runsauden takia oli luonnollista, että hän piti päänsä pystyssä kuninkaallisen majesteetin koko arvokkuudella.

Ilman elämänkokemusta ja ihmistuntemusta kun oli ja täynnänsä ensimäisen nuoruuden luottavaista lämpöä, hän näki elämän edessään lakkaamattomana juhlana. Uskollinen rakkaus olisi aina ympäröivä häntä, kaikki sydämet sykkisivät hänelle. Hän voisi olla rajattomassa määrin hyvänä hengettärenä ympäristölleen ja kansoilleen.

Mutta ensimäisen juhlahuuman haihduttua, pettymykset tulivat kuin iskut toisensa jälkeen.

Sillä vaikka keskiluokka aluksi olikin varsin tyytyväinen keisarinnaansa, ei ylempien piirien laita ollut läheskään niin. Itävallan ylimystö on Europan jyrkin, ja sen piireissä pidettiin tätä ruhtinatarta, joka kuului Baierin kuningashuoneen sivuhaaraan, aivan liian nuorena ja ennen kaikkea aivan liian vähän ylhäisenä olemaan heidän keisarinnanaan.

Elisabetilla olikin vastassaan suljetut sydämet, vaikka hän oli toivonut niitten olevan avoimet, ja hänen tielleen kohosi tylyyden, kylmyyden ja juonien muuri. Hän, joka oli luullut tulevansa kaikkien harrastuksen ja kunnioituksen loistavaksi keskustaksi, tunsi itsensä pettyneeksi ja loukkaantuneeksi ja sai kokea, että häntä kadehtien koetettiin syrjäyttää niistä kunnianosoituksista, ja siitä vaikutuksesta, jotka hänelle kuuluivat.

Oli suuri onnettomuus hänelle, että hän niin aikaisin joutui semmoiselle paikalle, jossa vaadittiin niin tavattoman suurta ihmistuntemusta, tahdikkuutta ja notkeutta, olematta kasvatuksensa kautta tullut valmistetuksi täyttämään näitä vaatimuksia. Hän oli luottavainen, lapsellisen suora luonne, lintu raukka, joka oli lähtenyt pesästään, ennenkuin oli vielä oppinut omin neuvoin lentämään.

Kaikki, jotka olivat Baierissa tunteneet hänet, olivat pitäneet hänestä. Kotona oli koko hänen olemuksensa uhkunut alkuperäistä elämäniloa, joka muistutti niistä metsistä ja tuntureista, joita hän niin suuresti rakasti. Kaikkialle, mihin hän astui iloisena ja leikkisänä, hän toi mukanaan tuoreuden tuulahduksen. Pää keikkui niin reippaana nuorilla hartioilla tumman, pitkän tukan kaartamana, kun taas tummansiniset silmät katsoivat aina avoimella ilmeellä, joka oli yhtä kaukana kiemailusta kuin ujoudestakin.

Sekä isän että äidin puolelta hän oli syntyisin Wittelsbachien suvusta ja oli suuressa määrin perinyt suvun ominaisuudetkin: hän oli itsenäinen ja ylpeä, totuutta rakastava ja rohkea.

Itsessään hänen totuudenrakkautensa ja luonnollisuutensa olivat yleviä hyveitä, mutta nämä hyveet tulivat hänelle suureksi vaaraksi, koska hän ei osannut pakoittaa niitä semmoisiin muotoihin, jotka olisivat sopineet hovi-elämään.

Hänen olentonsa tuoreus ja keväisyys eivät sopineet Hofburgin eikä
Schönbrunnin oloihin.

Olemme eräässä aikaisemmassa luvussa nähneet, että hän keisarinnaksi tultuaan ei ollut saanut vielä läheskään täydellistä kasvatusta. Se oli päinvastoin tuskin alkanutkaan. Työ ja ajatteleminen eivät olleet tähän saakka hänen elämässään saaneet mitään sijaa.

Tämä tiedettiin Wienin hovissa ja uskottiin, että häntä voitaisiin huvittaa turhamaisuuksilla ja imartelulla viedä hänet mihin hyvänsä.

Pian kuitenkin huomattiin, että oli erehdytty. Hän, oli tosin nuori, mutta sukunsa muitten ominaisuuksien ohella hän oli perinyt sen runsaan ja monipuolisen lahjakkuuden. Hänen vilkas henkensä otti itseensä kaiken, mikä kiinnitti hänen mieltään, ja hän osasi suurella tarkkuudella valikoida ja hylätä. Tämä voimakas personallisuus nousi kapinaan sitä vastaan, että sen olisi ollut pakko luopua yksilöllisyydestään ja tulla muokatuksi uudestaan hovimuotojen mukaiseksi.

Elämä Hofburgissa, missä toinen päivä oli toisensa kaltainen, väsytti häntä sanomattomasti.

Ensimäisestä hetkestä näyttäytyi selvästi, että hän inhosi loistoa ja juhlamenoja. Niin vähän kuin hän muissa suhteissa muistuttikin Marie Antoinettea, niin hovitapaa hän inhosi yhtä paljon kuin mainittu onneton kuningatar.

Wienin hovin naiset ja kavalierit, jotka olivat eläneet hovitavan lakien mukaan melkein siitä lähtien, kun olivat nähneet päivänvalon, pitivät näitä lakeja aivan luonnollisina ja vallan välttämättöminä. Ne olivat käyneet heidän elämänsä kehykseksi, vieläpä tottumuksen voimalla muodostuneet heidän tunteittensakin ojennusnuoraksi. Mutta Baierin alppien luonnonlintu piti Itävallan hovin muotoja naurettavina ja pikkumaisina. Hän ei voinut hengittää vapaasti tässä painostavassa ilmassa, missä hänen siipiänsä päivän joka hetki hänen lennossaan soukennettiin.

Eräässä ensimäisistä hoviseuroista, jossa Elisabet oli johtavana henkilönä, hän vastoin kaikkia tapoja riisui hansikkaat kädestään. Muuan vanhemmista hovinaisista riensi kauhistuneena huomauttamaan, että hän rikkoi hovitapaa vastaan.

Ei yksikään nuori mies voisi olla enemmän rakastunut, kuin Frans Josef oli nuoreen puolisoonsa, jonka oli keksinyt ilman sukulaisten ja lähettiläiden apua.

"Olen rakastunut kuin luutnantti ja onnellinen kuin jumala", hän kirjoitti eräälle ystävälleen heti, kun häitten viettämisestä oli päätetty.

Mutta kaikki hänen rakkautensa tarvittiinkin sovittamaan tätä kaikelle pakolle vierasta lasta kaikkiin niihin siteisiin, jotka seurasivat Itävallan ja Unkarin hallitsijattaren asemaa.

Vanhempien hovinaisten ja nuoren keisarinnan välillä sattui piankin yhteentörmäyksiä, ja keisarin piti usein tulla välittämään rauhaa. Hän salli keisarinnan kernaasti löysätä vanhojen aikojen ankaroita siteitä, mutta ei uskaltanut hänen sallia tuoda hoviin uusia lakeja. Hänen vapaudenhalunsa sen vuoksi usein pani nuoren aviomiehen kärsimyksen kovalle koettelemukselle.

Keisarinna rakasti sydämellisesti Fransiaan, mutta ei samalla tavalla kuin tämä vaimoaan. Huolimatta kiihkeästä luonnonladustaan, joka varsinkin hänen myöhempinä aikoinaan usein purkautui ilmi, Elisabet oli erotisessa suhteessa sangen kylmä. Hän tunsi eräänlaista arkuutta keisarin intohimoisten tunteiden edessä ja säilytti suhteessaan häneen lapsellisen sielun puhtauden.

Hänen anoppinsa oli tähän saakka ollut rajattomana valtiaana hovissa. Arkkiherttuatar Sophie olikin ansainnut tämän etevän aseman; pojan ensimäisinä, hyvin vaikeina hallitusvuosina hän oli ollut keisarille todellisena tukena.

Tavattoman älykäs kun oli, hän oli hankkinut itselleen kohtalokkaan vallan vaikutuksille hyvin alttiista keisarista. Niin kauan kuin vain oli vähintäkään mahdollisuutta pidellä valtikkaa sekä keisarin yksityisessä että valtiollisessa elämässä, äiti ei suinkaan aikonut luovuttaa hituistakaan vallastaan. Ensimäisen paikan Frans Josefin rinnalla hän oli säilyttänyt itselleen, eikä hän hetkeäkään ajatellut perääntyä seitsentoista-vuotiaan sisarentyttärensä tieltä.

Tuskin voi ajatella kahta naista, joilla olisi vähemmin edellytyksiä ymmärtää toisiaan, kuin tämä anoppi ja tämä miniä, vaikka molemmat kuuluivatkin samaan sukuun.

Arkkiherttuatar Sophie oli täynnänsä vallanhimoa. Elisabet ei pannut mitään arvoa valtaan, ja vallanhimo oli hänelle vieras.

Täti oli maailmaa kokenut, mutta nuorella keisarinnalla ei ollut vielä mitään käsitystä elämästä. Sophie hallitsi keisaria, mutta papit hallitsivat vuorostaan häntä. Elisabet palveli Jumalaa luonnossa; jos oli mahdollista, niin hän vältti kaikkia kirkollisia juhlia, ja pappisvaltaa hän vihasi.

Vanhempi nainen rakasti juhlamenoja, joissa itse sai näytellä ensimäistä osaa, ja Elisabet taas mieluimmin pysyi erillään kaikista juhlamenoista.

Arkkiherttuatar eli siinä virheellisessä uskossa, että tätä lasta, joka niin odottamatta oli saanut keisarikruunun, kyllä voisi vallita, kun vain ympäröisi hänet huveilla ja nautinnoilla. Mutta Elisabetilla ei ollut luonteessaan hiukkaakaan turhamaisuutta. Hän ei ollut koskaan toivonut pääsevänsä keisarinnaksi taikka kuningattareksi saadakseen nauttia semmoisen aseman suomasta loistosta. Hän ei edes pitänyt kaupungissa asumisesta. Todennäköisesti hän olisi pitänyt parempana, että hänen Fransinsa olisi ollut tuntematon ruhtinaanpoika, jotta hän yhä edelleen olisi voinut tyydyttää makuaan elämällä luonnossa, jommoisesta elämästä hän kasvunaikanaan oli täysin siemauksin nauttinut.

Arkkiherttuatar Sophie vaikutti sisarentyttäreensä aluksi painostavasti, mutta sitten hän härnäsi keisarinnan vastarintaa.

Tiedämme Frans Josefin morsiamen saapuneen Wieniin sydän täynnä toiveita ja unelmia ja siinä lujassa vakaumuksessa, että tästä hetkestä alkaen olisi ensimäisellä sijalla aviomiehensä rinnalla. Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Elisabet tahtoi päästä käyttämään keisarinnan-oikeuksiaan, anoppi koetti huomaamatta työntää hänet syrjään. Ylimielisesti hän polki keisarinnan toiveet jalkoihinsa ja murskasi kovakouraisesti hänen pyrkimyksensä. Ottamatta huomioon miniänsä tunteita, anoppi joka tilaisuudessa laiminlöi hänet.

"Madame Mère" (rouva äiti), niinkuin Sophieta kutsuttiin, vaikka hän ei missään suhteessa ollut Napoleonin äidin kaltainen, oli suurvalta, jonka ystävyyttä viisaus vaati säilyttämään. Sitä paitsi tiedettiin keisarin erotisessa suhteessa olevan vaihtelevaisen ja luonnostaan helposti vaikutuksille alttiin, joten hän todennäköisesti piankin väsyi vaimoonsa. Elisabetin kokemattomuus teki hänet sangen vähän sopivaksi vastustamaan hovin juonitteluja, ja kaikki ennustivat, että anoppi tässä taistelussa pääsisi voitolle.

Keisarinna oli vielä kovin suosittu pääkaupungin väestön syvien rivien keskuudessa. Ratsastaessaan keisarin rinnalla Wienissä, tämä hurmaava, seitsentoistavuotias lapsi pakostakin valtasi väkijoukkojen suosion sekä kauneutensa että ystävällisyytensä nojalla.

Mutta hovin vanhemmat kohtelivat häntä, niinkuin jo on mainittu, niin kylmästi ja halveksivasti, että se olisi murtanut vähemmän voimakkaan naisen sielun. Köyhän herttuantyttären oli alituisesti siedettävä vihjauksia siitä, että hän ei ollut sen kunnian arvoinen, joka oli tullut hänen osakseen.

Hänen ylpeä sydämensä saattoi kaikkein vähimmin alistua semmoisen halveksimisen alituiseen painostukseen.

On vaikeata olla miellyttävä, kun on itku kurkussa, hymyillä silloin, kun kyyneleet kihoilevat silmäkulmissa, esiintyä arvokkaasti ja miellyttävästi, kun mieluimmin tahtoisi vetäytyä johonkin pimeään nurkkaan päästääkseen tuskansa vapaasti valloilleen.

Elisabet oli hermostunut luonne. Hän osoitti myöhemmin voivansa suurilla hetkillä tehdä suuria uhrauksia, mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut tehdä joka päivä pikku uhreja. Hän huomasi parhaat ajatuksensa ymmärrettävän väärin, parhaan tahtonsa tulkittavan kierosti, ja hän jäi yksikseen omassa hovissaan.

Keisari osotti hänelle yhä edelleen mitä suurinta huomaavaisuutta, mutta aviopuolisoidenkin kesken esiintyi väärinkäsityksiä, jotka toiselta puolen aiheutuivat nuoren vaimon loukatusta ylpeydestä, toiselta taas anopin pyrkimyksistä halventaa häntä poikansa silmissä. Vaikka rakasti miestään, Elisabet kuitenkin karttoi häntä. Hän ei tahtonut olla mikään kiusallinen lapsi, joksi arkkiherttuatar häntä nimitti.

Mutta tällä totuutta rakastavalla, voimakkaalla sielulla, joka oli kypsymässä, oli kiivaan kärsimättömyydenkin hetkiä, jotka eivät suinkaan olleet omiaan hankkimaan hänelle ystäviä. Häntä tympäsi koko tämä maailma, jossa hän eli, maailma, joka oli täynnänsä itserakkautta ja voiton ja vallan himoa. Hermostuneena ja harkitsematta hän nousi vastarintaan lakkaamattomia vainoamisia vastaan. Hän kohteli silmiinpistävän tylysti niitä naisia, jotka kuuluivat anopin puolueeseen, ja soi suosionsa toisille, jotka kavalsivat ja pettivät häntä.

VII.

Ei mikään ollut aluksi ollut nuoren keisarinnan toivomuksille enemmän vierasta kuin istuminen valtaistuimella yksinäisessä majesteetillisuudessa, vain muutamien valikoitujen, ylhäisessä asemassa olevien perheiden ympäröimänä. Hän ikävöi päästä kansan keskuuteen, oppia tuntemaan maataan ja alamaisiaan.

Hänen avioliittonsa alkuaikoina hänet usein nähtiin Wienin kaduilla. Hänen ajaessaan pääkaupungin läpi, suuria ihmisjoukkoja kerääntyi hänen tielleen. Ihmiset tunkeilivat aivan hänen lähelleen, tyrkkivät toisiaan ja tappelivat ilakoiden ja nauraen saadakseen nähdä hänet niin läheltä kuin mahdollista.

Edeltäpäin kellekään ilmoittamatta aikeestaan ja vain yhden hovinaisen saattamana hän eräänä päivänä käveli kaupungilla. Eräällä vilkasliikkeisimmällä paikalla hän astui myymälään, jonka akkunassa oli huomannut häntä huvittavan esineen.

Ei ollut suinkaan mieluinen yllätys hänelle huomata satoja ihmisiä kokoontuneina myymälän edustalle hänen aikoessaan poistua sieltä. Vain poliisin avulla ja suurten ponnistusten jälkeen onnistuttiin tekemään hänelle tietä.

"Hänen majesteettinsa luulee ilmeisesti vielä olevansa Baierin vuoristossa. Hän unohtaa olevansa Itävallan keisarinna ja mitä on velkapää puolisonsa asemalle", kuiskailtiin hänen ympärillään.

Säikähtyneenä tästä yrityksestään antautua kansan keskuuteen, keisarinna nyt väitteli niin paljon kuin mahdollista esiintymistä vilkasliikkeisillä paikoilla; hän rajoitti kävelynsä linnan puutarhaan ja Schönbrunnin puistoihin.

Mutta hovi ei hyväksynyt sitäkään, että hän kokonaan vetääntyi julkisuudesta. Samat henkilöt, jotka vasta olivat soimanneet häntä siitä, että hän oli kävellyt kaduilla, moittivat häntä nyt siitä, että hän ei siellä kävellyt.

"Keisarinna unohtaa, mitä hänen asemansa vaatii, ja että hän on velvollinen näyttäytymään kansalle niin usein kuin mahdollista", sanottiin nyt.

Ne epäystävälliset tuomiot, jotka keisarinna sai osakseen, tekipä hän mitä tahansa, saivat hänet vain yhä enemmän sulkeutumaan itseensä. Ilkeämielinen hoviseura sai aikaan vahingon, jota ei enää koskaan saatu korjatuksi, sillä tultuaan vanhemmaksi ja kypsyneemmäksi ja itsenäisemmäksi, keisarinna oli menettänyt kaiken halun näyttäytyä pääkaupungissa.

Hänen luonteessaan piili perinnäinen taipumus viettämään syrjäistä havainnontekijän-elämää, ja opittuaan rakastamaan yksinäisyyttä, hän rakasti sitä liian paljon enää milloinkaan luopuakseen siitä.

Habsburgien valtakunnan etäisimmissä osissa, Böhmissä, Mährissä, Galiziassa ja Unkarissa kuitenkin kärsimättöminä odotettiin tilaisuutta saada lausua keisarinna tervetulleeksi sikäläisen väestön keskuuteen.

Keisaripari tekikin pian useita pienempiä matkoja. Muutamia kuukausia häittensä jälkeen keisari Frans Josef kävi puolisoineen Mährissä ja Böhmissä.

Syyskuussa 1856 keisaripari matkusteli Itävallan alpeilla, vierailu, joka vieläkin elää kuvissa ja lauluissa ja kansan muistossa.

Kärtnenissä olevassa Heiligenblutin alppikylässä, missä keisari ja keisarinna nukkuivat yötä, he kiipesivät samassa kylässä olevalle korkealle Grossglockner-kukkulalle. Kello neljä aamulla he kuuntelivat messua pikku kirkossa, ennenkuin lähtivät matkalle. Parin tottuneen oppaan johtamina he alkoivat vuoren kiipeämisen.

Elisabet ratsasti osan matkasta, mutta hänen puolisonsa käveli jalkaisin. 1,000 metrin korkeudella merenpinnasta keisari poimi jyrkältä äyräältä kimpun "edelweissiä", ojentaen sen vaimolleen sanoen:

N.s. Wallner-majalla keisarinna pysähtyi lepäämään, kun sitä vastoin
Frans Josef nousi korkealle Glockner-satulalle asti, joka on 2,400
metriä meren pinnan yläpuolella. Tämän alppikäynnin muistoksi
Wallner-maja sai nimen "Elisabetruhe" (Elisabetin levähdys).

Grossglocknerilta matka kävi Steiermarkiin, missä he pysähtyivät vasta Marburgissa. Syyskuun 11 päivän iltana hallitsijapari saapui Graziin, joka loisti yhtenä valomerenä ja missä heidät, kuten kaikkialla matkalla, vastaanotettiin riemulla.

Marraskuun 17 päivänä keisari puolisoineen kävi niissä italialaisissa maakunnissa, jotka silloin vielä muodostivat osan heidän valtakuntaansa; sotalaiva "Elisabeth" vei heidät Triestistä Venetiaan.

Oli varrottu, että silloiset valtiolliset olot ja italialaisten vastenmielisyys Itävallan herruutta kohtaan aiheuttaisivat tylyn vastaanoton. Mutta "Adrian kuningatar", niinkuin kaunista Venetiaa kutsutaan, oli pukeutunut loistavaan juhlapukuun tervehtääkseen nuorta keisarinnaa. Marcus-tori oli juhlavalaistu ja kaupungissa toimeenpantiin loistavia naamiohuveja.

Elisabet voitti kaikkien sydämet herttaisuudellaan ja kauneudellaan. Rahvaan naiset heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja suutelivat hänen käsiään. Ja Frans Josef lausui hänelle:

"Sinun suloutesi ja kauneutesi ovat tehneet enemmän tämän kansan valloittamiseksi kuin kaikki minun armeijani pistimineen ja tykkeineen voisivat aikaansaada."

Milanossakin vastaanotto oli niin sydämellinen, että keisari liikutettuna huudahti:

Ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Elisabet vietti Itävallassa, Budapestin valtiopäivät lähettivät lähetystön onnittelemaan häntä ja pyytämään, että hän pian tulisi käymään Unkarissakin.

"Siitä hetkestä lähtien, kun sallimus yhtä rakkailla kuin katkeamattomilla siteillä yhdisti minut Unkarin kuningaskuntaan, on tämän menestys ollut hartaimman osanottoni esineenä. Tunteeni tätä maata kohtaan ovat, jos mahdollista, tulleet vieläkin voimakkaammiksi sen sydämellisen onnittelun johdosta, joka minulle tänään on esitetty ja joka on niin kauniisti ilmennyt teidän puheessanne.

"Vastaanottakaa syvästi tuntemani kiitollisuus ja viekää toistaiseksi lämpimimmät tervehdykseni kansalle, joka teidät on lähettänyt. Toivon, että minun pian suotaisiin täyttää maan toivomus ja läheltä oppia tuntemaan Unkarin kansa."

Kuten tunnettua, Frans Josef oli vain nuorukainen, kun hänen setänsä, keisari Ferdinand, luopui kruunusta ja vetäytyi Pragiin päättämään päivänsä.

"Der Blutjunge" (keltanokka), kuten viholliset nimittivät Habsburgien valtakunnan kahdeksantoista-vuotiasta hallitsijaa, oli pakoitettu melkein heti valtaistuimelle noustuaan lähtemään sotaan unkarilaisia vastaan, jotka tekivät kapinan.

Hänen omat voimansa eivät riittäneet tukahduttamaan levottomuuksia ja hän tunsi olevansa pakoitettu pyytämään apua Venäjältä. Tsaari Nikolai I antoi hänen käytettävikseen satatuhatta sotilastaan, ja näiden avulla hänen onnistui kukistaa kapina.

Unkarin vallankumous 1848-1849 kukistettiin ankaruudella. Monet kaupungit, kylät ja herraskartanot poltettiin tuhkaksi, ja maa ja kansa vuoti verta melkeinpä parantumattomista haavoista.

Hillityllä katkeruudella kansakunta kesti kohtalonsa. Ennen avioliittoaan Frans Josef kävi monesti Unkarissa levollisempien aikojen koitettua, mutta nämä vierailut eivät kyenneet vähimmässäkään määrässä lieventämään häntä vastaan vallitsevaa kansan vihamielistä mielialaa taikka murtamaan kansan passivista vastarintaa.

Tiedämme, että hän hääpäivänään armahti valtiolliset rikoksentekijät maissaan. Tähän lempeyden työhön hänen puoleltaan vastattiin vihdoinkin sovinnollisemmin tuntein toiseltakin puolelta.

Ensimäisen ystävällisemmän mielialan merkit eivät kohdistuneet kuitenkaan häneen, vaan keisarinnaan. Hänen hymyilynsä se sulatti jään unkarilaisten sydämistä, hänen hyvyytensä ja kauneutensa laskivat ensimäisen perustan Unkarin kansan ja sen kuningashuoneen välisille paremmille suhteille.

Saatiin tietää, että Elisabet uutterasti opiskeli unkarinkieltä, joka on Europan vaikeimpia. Tiedettiin hänen suojelevan maan taiteita ja että hän osotti harrastusta sen elämään ja tapoihin. Tiedettiin vielä, että unkarilaisten hyvinvointi oli yksi niitä harvoja aloja, joilla hän pyrki aikaansaamaan valtiollista vaikutusta, ja kerrottiin hänen vuodattaneen kyyneleitä niissä tilaisuuksissa, joissa hänen puolisonsa oli kieltäytynyt täyttämästä unkarilaisten toivomuksia.

Johtuu kysymään, mikähän voi olla syynä siihen, että tämä ruhtinatar, joka oli syntynyt niin kaukana Unkarista, joka lapsuutensa aikana ei koskaan ollut kuullut ääntäkään sen kielestä ja joka koskaan ei ollut uneksinutkaan joutuvansa mihinkään kosketuksiin tämän valtakunnan kanssa, kuitenkin saattoi tuntea siihen niin lämmintä harrastusta.

Astuessaan Wienin Hofburgiin, jonka seinien sisällä hän tästä lähtien olisi elävä, hän kohtasi mielialan, joka huokui mitä syvällisintä vastenmielisyyttä Unkarin kansaa kohtaan. Jokainen vapaamielinen liikahduskin oli kauhistus arkkiherttuatar Sophielle — hovin johtavalla sielulle — sekä niille papeille ja Itävallan hovi- ja valtiomiehille, jotka olivat hänen apureinaan. Vereksenä oli vielä mielissä vaikutus, jonka unkarilaiset olivat herättäneet yrityksellään katkoa kahleensa, ja nuori keisarinna kuuli monta karvasta sanaa ja ankaraa tuomiota Leitha-joen toisella puolella asuvista alamaisistaan.

Erikoisen itsenäisen luonteensa vuoksi hän halusi ottaa lähemmin selkoa olosuhteista, voidakseen itse muodostaa mielipiteensä ja saadakseen vakaumuksen siitä, oliko hovipuolue oikeassa vai eikö.

Täten hän sai heti aivan toisen vaikutelman, kuin mitä hänelle etukäteen oli pyritty tyrkyttämään.

Hän tunsi mieltymystä unkarilaisten avoimeen, vilpittömään ja ritarilliseen olemukseen ja niihin heidän ominaisuuksiinsa, jotka olivat sukua hänen oman luontonsa kanssa.

Kielen avulla hän toivoi oppivansa tuntemaan kansan sisäisen olemuksen ja hän rupesi sen vuoksi opiskelemaan sitä niin vakavasti ja uutterasti, että ei antanut minkään vaikeuden lamauttaa päätöstään.

Hän oppikin, ei vain ymmärtämään kieltä, vaan hän puhuikin sitä aivan kuin olisi ollut syntyjään unkarilainen. Unkarinkielen lausumisen taitavuudessa hän vei voiton kaikista Habsburgien kuningashuoneen varhaisemmista jäsenistä.

"Kuningatar Elisabet puhui kieltämme ilman vierasta murtamista", unkarilainen runoilija Mauri Jókai sanoo. "Hän puhui sitä kuin reipas maalaisnainen — ei niin teeskennellen kuin useimmat ylimystömme naiset. Korvissa vieläkin soivat hänen äänensä hopeanheleät säveleet."

Hänen ensimäinen opettajansa unkarinkielessä oli muuan vanha professori Homoky, jonka opetustapa oli ylen väsyttävä. Mutta ei sekään seikka voinut jäähdyttää keisarinnan intoa päästä siihen päämäärään, jonka hän tässä suhteessa oli itselleen asettanut.

Useita vuosia myöhemmin hän kysyi eräältä herralta, jonka opettajana
Homoky oli ollut Theresianumissa:

"Pitikö teidänkin kirjoittaa niin hirmuisen paljon? — Minä sain kirjoittaa niin, että sormiani pakotti", keisarinna lisäsi.

Homoky oli päntännyt häneen unkarinkielen kieliopin ja opettanut hänet ymmärtämään helpompaa kirjallisuutta. Mutta tämä ei läheskään riittänyt tyydyttämään keisarinnaa. Hän tahtoi parantaa ja pyöristää taitoaan ja hankkia perinpohjaiset tiedot Unkarin kirjallisuudesta.

Tohtori Max Falk, joka siihen aikaan asui Wienissä sanomalehtimiehenä, tuli nyt hänen opettajakseen. [Tohtori Max Falk, myöhemmin "Pester Lloydin" päätoimittaja ja Unkarin valtiopäiväin jäsen, on muistelmissaan, jotka muodostavat kaikkein parhaita kirjallisia kuvauksia Elisabetista, kertonut siitä ajasta, jonka oli keisarinnan opettajana.]

Hän käsitti asemansa opettajana aivan toisella tavalla kuin Homoky. Hänen innostamanaan keisarinna ryhtyi lukemaan parhaita unkarilaisia kirjailijoita. Samalla hän piti keisarinnalle luentoja Unkarin kansan historiasta, kuvaillen varsinkin uudempaa aikaa. Keisarinna sai unkarinkielelle kääntääkseen Arnethin julkaiseman Itävallan Josef II:n ja Venäjän Katarina II:n välisen kirjeenvaihdon, ja tämä työ sekä huvitti että miellytti häntä suunnattomasti.

Max Falk oli ihastunut hänen ahkeruuteensa ja melkein pikkumaiseen tarkkuuteen, jolla hän täytti velvollisuutensa sekä oppitunneilla että niitten ulkopuolella. Eräänä aamuna hän ojensi opettajalleen unkarinkielisen kirjallisen käännöksen, sanoen:

"Eilen meni minulta koko aamupäivä vastaanottoihin, ja illalla oli hovikonsertti. Konsertin loputtua olin niin väsyksissä, että menin heti nukkumaan. Mutta mentyäni vuoteeseeni, muistin, että en ollutkaan kirjoittanut unkarin-käännöstäni. Sen vuoksi repäsin lehden yöpöydälläni olevasta almanakastani ja käänsin erään kertomuksen. Suokaa anteeksi, että se on kirjoitettu lyijykynällä."

Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän tuli ensimäisen kerran käyneeksi Unkarissa. Toukokuussa 1857 Frans Josef viimein matkusti sinne puolisonsa kera.

Keisarinnaa odotti loistava vastaanotto hänen saapuessaan Unkariin.
Riemuiten unkarilaiset tervehtivät nuorta kuningatartaan.

Keisaripari oli päättänyt tehdä pitemmän kiertomatkan maassa, mutta yht'äkkiä se oli keskeytettävä.

Keisarilla ja keisarinnalla oli siihen aikaan kaksi lasta, arkkiherttuattaret Sophie ja Gisela, ja hovi oli tuskin kerinnyt majoittua Ofenin kuningaslinnaan, kun saatiin tieto, että kaksi-vuotias Sophie oli sairastunut.

Lääkärit lähettivät ensin tietoja, jotka rauhoittivat levotonta äitiä, mutta Debreczeniin tullessa toukokuun 28 päivänä oli odottamassa kirje, jossa lapsen tilan ilmoitettiin käyneen huonommaksi. Vanhemmat palasivat kiiruusti Budapestiin, ja seuraavana iltana heidän vanhin tyttärensä kuoli.

Kyynelsilmin Elisabet lähti Unkarista. Yksi hänen ensimäisistä, suurista suruistaan oli kohdannut häntä hänen oleskellessaan magyarien keskuudessa. Ehkäpä suru vielä lujemmin sitoi hänet tähän kansaan, jota hän myöhemmin elämässä oli oppiva rakastamaan niin hartaasti ja joka vastalahjaksi rakasti ja kunnioitti häntä kuin äitiä ja suojelusenkeliä.

VIII.

Olemme edellisessä luvussa kertoneet, kuinka nuori keisarinna ja kuningatar Unkarin-matkansa aikana menetti vanhimman lapsensa. Olemme kuvanneet myöskin, kuinka ne iloiset toiveet, joilla hän alotti uuden elämänsä, olivat Wieniin tultua äkkiä sortuneet.

Juuri mainittua lasta kantaessaan sydämensä alla, hän oli saanut kokea tuhansia pettymyksiä, mutta tulevan äidinilon ajatus sai hänet kestämään koettelemukset.

Sekä kansa että keisari ja tämän suku toivoivat ja odottivat kruununperillistä. Keisarinna ikävöi lasta, joka täyttäisi tyhjyyden hänen elämässään.

Tuskin vuotta oli kulunut vihkiäisistä, kun hän (maaliskuun 5 päivänä 1855) synnytti tytön, joka ristittiin keisarin äidin kaimaksi. Varhaisesta aamusta alkaen ihmisjoukko oli häärinyt Laxenburgin linnan edustalla, jossa linnassa keisarinna silloin oli, ja Hofburgiin olivat kokoontuneet aateli ja korkeimmat upseerit ja virkamiehet.

Pettymys oli tavattoman suuri, kun saatiin tietää, että äsken syntynyt ei ollutkaan prinssi. Maassa vallitsi kallis aika, eikä sen tähden toimeenpantu mitään juhlallisuuksia pikku prinsessan syntymän eikä ristiäisten johdosta.

Elisabet oli liian nuori ja kokematon täysin käsittääkseen tyytymättömyyden siitä, että hän ei ollut valtakunnalle lahjoittanut kruununprinssiä. Mutta pian hän kuitenkin sai havaita pettymyksen kaikkien kasvoilta eikä vähimmin keisarin.

Pettymys tuli vielä suuremmaksi ja sitä salattiin vielä vähemmin, kun hän heinäkuun 12 päivänä 1856 jälleen synnytti tytön.

Keisarinna otti äidinvelvollisuutensa hyvin vakavalta kannalta eikä toivonut mitään hartaammin kuin saada askarrella lastensa kanssa ja uhrata itsensä heille.

Mutta arkkiherttuatar Sophie otti häneltä pois heidät melkein heti. Hän karkotti äidin Hofburgin loistosaleihin, missä Elisabet tunsi itsensä vieraaksi, ja järjesti nuorten prinsessojen asunnon suunnattoman suuren, vanhan linnan sivurakennukseen.

Elisabetin täytyi vasten tahtoaankin verrata omaa elämäänsä äitinsä, Possenhofenin emännän sisällökkääseen elämään, joka oli täynnänsä työtä ja jaloa uhrautumista lapsijoukkonsa hyväksi.

Tämä ajatus sai hänet vain sitä katkerammasti tuntemaan oman olemisensa surullisuuden. Hänen itsensä oli pakko viettää paradielämää korkean asemansa loistossa; hänen täytyi elää palvellakseen kauneuttaan ja näytelläkseen pukujaan. Hänen äidinrakkautensakin sai näyttäytyä vain haluna välistä huvin vuoksi hetkisen leikkiä pienokaisten kanssa.

Hänelle huomautettiin niin usein ja jyrkästi, että hänen oli välttämätöntä hankkia valtakunnalle kruununperillinen, että hän rupesi aivan pelkäämään. Eräänä päivänä hän kuuluu avanneen sydämensä äidilleen ja kysyneen häneltä:

"Luuletko, että Frans seuraa Napoleonin esimerkkiä ja purattaa avioliittomme, jos minä en saa poikaa?"

"Ei sinun pidä miettiä semmoisia asioita, lapseni. Fransisi rakastaa sinua kaikesta sydämestään", vastaus kuului. Ja viisas äiti kuuluu lisänneen:

"On kahta lajia naisia: semmoisia, jotka saavat kaikki, mitä toivovat, ja semmoisia, jotka eivät saa mitään siitä, mitä toivovat. Sinä näytät kuuluvan viimemainittuihin. Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat ja olet jalo luonne. Mutta sinulta puuttuu eräs ominaisuus: et kykene alentumaan ympäristösi kannalle etkä voi kohota olosuhteiden voimalla. Kuulut toiseen aikaan kuin meidän, aikaan semmoiseen, jossa oli pyhimyksiä ja marttyyrejä. Älä vedä maailman katseita itseesi olemalla pyhimys, mutta älä myöskään päästä sydäntäsi murtumaan kuvittelemalla olevasi marttyyri."

Yhä kiihkeämmin Elisabet alkoi toivoa saavansa pojan. Jos tämä tapahtuisi, hän toivoi elämän vielä voivan muodostua hänelle onnellisemmaksi, kuin se oli näyttänyt tahtovan muodostua hänen ensimäisinä aviovuosinaan.

Kohta hänen täytettyään kaksikymmentä vuotta, tämä hänen harras halunsa toteutui. Illalla elokuun 21 päivänä 1858 Frans Josefin nuori, kaunis puoliso synnytti heikon ja hintelän, mutta kauniin pojan. Syrjäyttäen kaikki muodollisuudet, onnellinen isä kiinnitti "Kultaisen taljan" ritarimerkin poikansa kehtoon.

Seuraavana aamuna sähkölennätin vei tiedon keisaripojan syntymästä maailman etäisimpiinkin osiin; sata yksi tykinlaukausta pamahti Itävallan ja Unkarin kaikista linnoituksista. Miljonat ihmiset tervehtivät tapahtumaa riemulla, ja kaikkialla suuressa valtakunnassa kokoonnuttiin kirkkoihin rukoilemaan äidin ja lapsen puolesta.

Hengenvaarallisessa tungoksessa ja ylenpalttisen sydämellisten tervehdysten tulviessa keisari ajeli pääkaupungissaan. Kokonainen kynttiläin meri oli sytytetty äsken syntyneen kunniaksi, kaikkiin mahdollisiin paikkoihin oli laitettu näkyviin lämpimiä tervehdyksiä keisariparille ja heidän pojalleen. Kaikkialla laulettiin kansanlauluja, johon oli sommiteltu seuraava säkeistö:

    "An des Kaisers Seite waltet
    Ihm verwandt durch Stamm und Sinn,
    Reich an Reiz, der nie veraltet,
    Unsre holde Kaiserin.

    Was das Glück zuhöchst gepriesen,
    Ström' auf Sie der Himmel aus!
    Heil Frans Josef, hei! Elisen,
    Segen Habsburgs ganzen Haus!"

(Keisarin rinnalla vallitsee hänen sukulaisensa perheen ja mielen puolesta, lempeä keisarinnamme, täynnä suloa, joka ei koskaan vanhene. — Mitä on korkeimmaksi onneksi ylistetty, sen taivas hänelle tulvimalla suokoon! Terve, Frans Josef, terve, Elisabet, siunattu olkoon koko Habsburgien suku!)

Ihastus sai uutta virikettä, kun kruununprinssi kasteessa sai suuren esi-isänsä Rudolfin nimen. Wienin kaupunginvaltuusmiesten onnitellessa Frans Josefia ristiäisten johdosta, keisari vastasi:

"Taivas on suonut minulle pojan, joka kerran on näkevä uuden, suuremman ja kauniimman Wienin. Mutta vaikka kaupunki muuttuukin, prinssi on tapaava muuttumattomana samat uskolliset sydämet, jotka, jos niin tarvitaan, ovat kaikissa olosuhteissa osottavat hänelle uhrautuvaisuuttaan."

Burg-teatterin kuuluisa näyttelijätär, rouva Rettich, esiintyi illalla elokuun 22 päivänä historian hengettärenä ja lausui näyttämöltä Friedrich Halmin kirjoittaman juhlaprologin, joka alkoi seuraavin sanoin:

    "Hier steht das Jahr, der Tag hier eingegraben,
    Der Rest der Tafel aber bleibe leer,
    Denn ich muss Raum für seine Thaten haben.
    Und Grosses, ahn' ich, schreibe ich noch hierher…"

(Tähän on kaiverrettuna vuosi ja päivä, mutta loput taulusta jääköön tyhjäksi, sillä minun täytyy jättää tilaa hänen teoilleen. Ja suurta, aavistan, vielä tähän kirjoitan …)

Suuret ja pienet runoniekat ennustivat uudelle habsburgilaiselle kunniaa ja suuruutta intomielisissä juhlahymneissä. Yksi ainoa tässä suuressa riemukuorossa värähytti vakavampia säveleitä. Tämä poikkeus oli sittemmin niin tunnettu runoilija Ludvig Anzengruber, joka toivoi, että pienokainen ei koskaan saisi kokea, kuinka raskaasti kruunu voi painaa.

Sillä hetkellä Rudolfin äiti oli kansan suosiossa. Hänen vihollisensa vaikenivat, hänen anoppinsa oli tyytyväinen, ja itse hän oli onnellinen.

"Kukaan ei tähän asti näytä tarvinneen minua", hän virkkoi, "ei edes pikku tyttönikään, jota koetetaan pitää minusta loitolla niin paljon kuin mahdollista. Mutta en aijo suostua siihen, että poikani otettaisiin minulta ja jätettäisiin hänet vierasten ihmisten kasvatettavaksi. Hän on tarvitseva minua, ja me teemme toisemme onnellisiksi."

Taaskin hän erehtyi. Rudolf karkotettiin melkein heti lastenkamariin, linnan etäisimpään osaan. Turhaan äiti vastusti tätä järjestystä. Anoppi oli vallitseva eikä tämä kopea arkkiherttuatar tahtonut sallia, että Europan yhden mahtavimman valtakunnan perillinen saisi kasvatuksensa nuorelta keisarinnalta, joka hänen mielestään ei ollut selvillä edes siitä, kuinka hänen itsensä pitäisi käyttäytyä.

Elisabetin rukoillessa lupaa saada täyttää äidinvelvollisuutensa ja huomauttaessa, kuinka lohdullista hänelle olisi saada pienokainen omaan hoivaansa, arkkiherttuatar vihastui. Hänen mielestään Elisabetilla oli täysi syy pitää itseään onnellisena, eikä hän voinut tai tahtonut käsittää, että nuori äiti olisi minkään lohdutuksen tarpeessa.

Näköjäänhän anoppi olikin oikeassa: ulkonaisessa suhteessa Elisabet oli avioliitollaan saanut kaikki, mitä maailma saattoi tarjota. Mutta hän ei ollut kyllin pintapuolinen luonne, jotta ulkoinen loisto olisi voinut korvata hänelle pettyneet toiveet taikka täyttää hänen sydämensä tyhjyyden.

Hänen asemansa tuli melkoista huonommaksi sen kautta, että keisarin lähinnä vanhin veli kesällä 1857 meni naimisiin Belgian kuninkaan Ludwig I:n kunnianhimoisen tyttären Charlotten kanssa. Tämä näet heti liittyi hovin siihen puolueeseen, joka oli vihamielisellä kannalla keisarinnaa kohtaan. Hänestä tuli anoppinsa suosikki, ja se seikka, että hän itse pysyi lapsettomana oli vain lisäsyynä hänelle kadehtimaan kälyään.

Synkkiä pilviä nousi sillä välin valtiolliselle taivaanrannalle. Frans Josefin italialaisten alamaisten keskuudessa vallitsi mieltenkuohu, ja Habsburgien valtakunnan muissakin osissa oli syvällistä tyytymättömyyttä hallitukseen.

Ei ollut mikään salaisuus, että arkkiherttuatar Sophie voimakkaalla kädellään ohjasi valtakunnan sekä sisäisiä että ulkonaisia asioita. Itävallassa puhuttiin julkisesti, että hän se julisti sodat ja teki rauhat. Hänen harjottamansa valta herätti tyytymättömyyttä laajoissa piireissä. Upseerit, porvarit ja virkamiehet ilmaisivat tyytymättömyytensä "hamevaltaan".

Sodan syttyessä Ranskaa ja Sardiniaa vastaan 1859, maan kiistämättömät edut ja sen alueet merkitsivät keisarin äidille vähemmän kuin jesuitojen vallan ylläpitäminen.

Elisabet tajusi, kuinka onnetonta oli, että hänen puolisonsa salli äitinsä ohjata häntä valtiollisessakin suhteessa. Hän paloi halusta puuttua asiaan ja saada tämä epäkohta autetuksi, mutta hän oli aivan voimaton.

Hänen neuvojaan ei kysytty, eikä toivottu hänellä edes olevan mielipiteitä, vielä vähemmän hänen niitä ilmaisevan.

Sillä aikaa kun Frans Josef taisteli Solferinon luona ja hänen anoppinsa kirjoitti kirjeitä Europan hoveihin ja piti pitkiä neuvotteluja valtiomiesten ja diplomatien kanssa, keisarinnan oli supistettava toimintansa siihen, että kävi tapaamassa upseereja ja sotamiehiä, jotka haavottuneina palasivat Italian taistelukentiltä.

Laupeuden enkelinä hän vaelsi sairashuoneissa. Hän meni sairasvuoteelta toiselle, maistoi ruokia, joita potilaille tarjoiltiin, ja jakeli rahaa ja paperosseja.

Hänen lohduttavat sanansa lankesivat sitä parempaan maahan, kun ne ilmeisesti tulivat sydämestä ja olivat vapaat siihen aikaan niin tavallisesta intoilevasta saarnailusta.

Se tekopyhyys, jolla arkkiherttuatar Sophie verhosi kaikki tekonsa, oli Elisabetista kovin vastenmielistä, eikä hän salannut tyytymättömyyttään siitä, että klerikalisella puolueella oli ylivalta. Eräässä suuressa hovijuhlassa paavin lähettiläs seisoi hänen lähellään, niin että hänen jalkansa sattuivat sekaantumaan keisarinnan pitkään laahukseen. Suuttunein katsein ja niin kiukkuisesti keisarinna nyhräsi laahuksensa irti, että pyhän isän lähettiläs oli kaatua nurin lattialle.

Tämä kohtaus herätti suurta iloisuutta, sillä oltiin vakuutettuja siitä, että yhtä kernaasti kuin keisarinna olisi tahtonut nähdä lähettilään keikahtavan nurin tanssisalin permannolle, yhtä mielellään hän olisi nähnyt, että hänen vaikutusvaltansa linnassa olisi tyystin loppunut.

IX.

Avioliiton ristiriitoja. — Elisabetin sairaus. — Hänen oleskelunsa
Madeiralla.

Valtionasiat, seuraelämän huvittelut, metsästyksen ilot ja keisarin taipumus palata siihen kevyeen elämään, jota hän oli viettänyt ennen avioliittoaan, yhä syvensivät juopaa nuoren avioparin välillä.

Frans Josef omisti suuressa määrin luontaista sydämellisyyttä. Mutta hänellä oli heikkoutensa, ja lähemmin tarkastaessa hän vähän vastasi niitä ihanteellisia kuvitteluja, joita hänen puolisonsa oli hänestä pitänyt.

Keisarinna oli liian ylhäinen luonne käyttääkseen alhaisia keinoja hänen kahlehtimisekseen; hän ei ylipäänsä lainkaan tahtonut taistella säilyttääkseen miehensä rakkautta.

Hänen alakuloisuutensa ja kasvava vastahakoisuutensa ottaa osaa hovin huveihin vaikutti puolestaan siihen, että keisari vieraantui hänestä. Keisaria väsytti hänen alakuloinen hiljaisuutensa, joka vaikutti häneen kuin äänetön moite.

Hänen esiintyessään majesteettisen naisellisuutensa täydellisessä loistossa, haaveksivat silmät saivat epäluuloisen ilmeen, ja avointen, kauniitten kasvojen piirteet alkoivat laihtua ja käydä jyrkiksi.

Hän sai yhä kestää ankaraa vainoa hovissa olevien vihollistensa puolelta, jotka lakkaamatta keräsivät kokoon kaikki, mitä voi lukea hänelle viaksi hänen ulkonaisessa esiintymisessään, pitäen ilonaan saattaa sen keisarin tietoon.

Keisari yhä enemmän luisui hänestä loitommaksi. Elisabet oli mennyt naimisiin tietämättä, mitä avioliitto oli, ja hänen nuoruutensa oli alussa tehnyt hänelle mahdottomaksi kiihtyä yhtä tulisiin tunteisiin kuin Frans Josef.

Hänet oli kasvatettu ankarien perussääntöjen mukaan siveyden ja moralin suhteen, ja lapsuudenkodissaan hänellä oli ollut silmiensä edessä aina vanhempainsa onnellinen yhdyselämä. Varmaan hän oli toivonut löytävänsä elämänonnensa puolisonsa rakkaudesta, ja hänen yksinäinen asemansa Wienissä, keskellä niin monia vihamielisiä aineksia, oli hänessä virittänyt hartaan halun päästä liittymään häneen yhä lähemmin.

Todellisuus oli musertanut hänen kuvitelmansa. Häntä ei vaivannut niin paljon se, että oli menettänyt vaikutusvaltansa miehensä suhteen, ehkäpä ei pelko hänen rakkautensakaan menettämisestä. Hänet musersi kokonaan se seikka, että hän oli menettänyt kaiken luottamuksensa aviomieheensä.

Wittelsbachien ylpeälle tyttärelle oli vieraiden ihmisten sääli katkerin loukkaus — almu, joka leimasi hänet melkein kerjäläiseksi. Hän peitti raskasta pettymystään niin paljon kuin mahdollista ja vetäytyi yhä enemmän elämään yksinään. Mutta hänet valtasi samalla syvällinen vastenmielisyys maailmaa kohtaan, joka riemuitsi hänen tuskistaan.

Hovissa, jossa vallitsi aivan liian suuri kevytmielisyys, jotta siellä olisi siedetty tahratonta hyvettä, koetettiin, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin tahraa keisarinnan maineesta, mutta nuori keisarinna oli sanan ankarimmassa merkityksessä kerrassaan tahraton nainen.

Hänen terveytensä kärsi, mutta hän taisteli uljaasti ruumiillista heikkouttaan vastaan.

Jonkun aikaa kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen hän sairastui tautiin, jota lääkärit eivät voineet käsittää ja jota he turhaan koettivat parantaa.

Lukuisien neuvottelujen ja tutkimusten jälkeen he vihdoin luulivat keksineensä, että hänen keuhkonsa olivat vialla. He ilmoittivat hänelle, että hänen tästä lähtein pitäisi noudattaa kaikkia mahdollisia varokeinoja ylläpitääkseen horjuvia voimiaan, tieto, joka masensi häntä syvästi.

Päivä päivältä ja kuukausi kuukaudelta hän tuli yhä sairaammaksi. Häntä kehotettiin koettamaan saada terveytensä takaisin ja voimansa palautetuiksi oleskelemalla Madeiralla, jota siihen aikaan pidettiin sopivimpana kylpypaikkana rintatautisille. Mutta vaikka taudin tuhoisa vaikutus oli selvästi nähtävissä hänen kalpeilta kasvoiltaan ja laihasta varatalostaan, hän viimeiseen asti vastusti tätä ehdotusta.

Uuden vuoden aikoihin 1861 hän kuitenkin päätti matkustaa Madeiraan. Surullisin tuntein häntä seurattiin matkalle, sillä monet epäilivät, tokko hän tulisi hengissä edes perillekään. Itse hän ehkä kaikkein vähimmin uskoi enää koskaan parantuvansa, mutta hän kesti kohtalonsa kärsivällisesti ja valoi ympäristöönsä tuskan sekaista kunnioitusta.

Europa oli hänen lähtiessään verhottuna kylmään ja usvaan. Viikkoa myöhemmin noustessaan maihin Madeiralla hän kohtasi kesän, tropillisen kasvullisuuden, loistavan auringon ja kirkkaan, sinisen taivaan.

Hänen asuntonsa oli hurmaavalla paikalla. Talo oli rakennettu huvilan tyyliin ja sitä ympäröi pitkä veranta. Hoviseurueen huoneet olivat vaatimattomat, mutta keisarinnan salongit ensimäisessä kerroksessa olivat hienosti sisustetut.

Aivan sen talon takana, jossa keisarinna asui, kohosi vuoriharjanne, jonka yksityiset kukkulat kohoavat neljän, viiden tuhannen jalan korkeuteen. Pihaportista vei tie puutarhan läpi meren rannalla olevalle terassille.

Maaliskuussa alkoi sokerinkorjuu. Koko saari komeili kukkaispuvussa, ja keisarinna käytti ihanaa kevätilmaa jokapäiväisiin kävelyretkiin.

Tauti, joka oli niin kovasti iskenyt häneen, muodostui samalla kertaa vapauttajaksi, sillä sen nojalla hän oli voinut repäistä itsensä irti piinallisesta hovielämästä. Ja pitkällinen yksinäisyys lujitti hänen kärsivällisyyttään ja valmisti häntä niihin koviin koettelemuksiin, joita sallimuksella vielä oli hänelle varattuina.

Käyskennellessään meren rantamilla hänellä oli yllin kyllin aikaa rauhassa ajatella asemaansa Wienissä ja nuoruutensa taisteluita.

Hän ajatteli myöskin kaikkia kotiinsa Baieriin jättämiään rakkaita omaisiaan. Hänen ajatuksissaan kuvastui jälleen elävänä muisto hänen kotimaansa vuoristossa olevasta rauhaisasta linnasta sekä isänsä polvella kuulemistaan seikkailuista ja saduista. Joka päivä hän kirjoitti kirjeitä miehelleen, vanhemmilleen ja sisaruksilleen, ja hänen sisarensa Helena, joka oli mennyt naimisiin Thurn und Taxisin ruhtinaan kanssa, kävi häntä saarella tapaamassa.

Kun Madeiraan tuli harvoin laivoja, niin elämä siellä oli hyvin yksitoikkoista. Elisabet oli aina rakastanut luontoa, mutta nyt se tuli hänelle kaksin verroin rakkaaksi.

Hän nousi varhain ylös, opiskeli kieliä ja harjoitti soitantoa, mutta se ei riittänyt tyydyttämään hänen toimintahaluaan.

Tämä oleskelu kaukaisella saarella soi hänelle vielä uuden, runsaan lahjan: hän oppi rakastamaan runouden maailmaa. Tahtoessaan tuudittaa tuskansa lepoon, hän turvautui kirjoihin. Pitkinä, yksinäisinä iltoina hän seurusteli niitten kanssa, niinkuin olisivat olleet rakkaita ystäviä, ja ne vaimensivat hänen levotonta ikävöimistään ja kohottivat hänet elämän pikku huolten yläpuolelle.

Wienissä odoteltiin sillä välin uutista keisarinnan kuolemasta. Mutta siihen sijaan saatiinkin tietää hänen yskänkohtaustensa käyneen harvinaisemmiksi ja helpommiksi ja viimein, että lempeä ilmanala oli tehnyt ihmeteltävän vaikutuksen hänen terveyteensä.

Palatessaan toukokuun puolivälissä Itävaltaan, hän joutui hirveän myrskyn käsiin. Hän matkusti kuningatar Viktorian huvilaivalla "Victoria and Albert", jota kiihtyneet aallot viskelivät kuin pähkinänkuorta. Melkein koko ajan keisarinna istui kannella, vaikka pilvenkorkuiset laineet löivät hänen ylitsensä, uhaten pyyhkäistä hänet mukaansa. Ylimmäinen kamariherra pyysi ja rukoili, että hän poistuisi hyttiinsä, mutta turhaan.

Hän sidotti itsensä kiinni mastoon voidakseen nauttia suuremmoisesta näytelmästä.

Toukokuun 8 päivänä hän nousi maihin Triestissä. Edellisenä iltana keisari seurueineen oli saapunut sinne vastaanottamaan häntä. Varhain aamulla hän nousi keisarilliseen huvilaivaan "Fantasia" mennäkseen keisarinnaa vastaan; keisarilaivaa saattoi viisi juhlallisesti koristettua höyrylaivaa, joissa oli Triestin ylhäisöä ja useita soittokuntia.

Porte Rosen edustalla laivat kohtasivat toisensa, ja Frans Josef astui puolisonsa laivaan. Kello kymmenen linnoituksen ensimäiset laukaukset ilmoittivat laivojen lähestyvän. Patterien ja sotalaivojen ampuessa tervehdyslaukauksia, keisari ja keisarinna saapuivat satamaan ja astuivat maihin arkkiherttuan — sittemmin Meksikon keisarin — Maksimilianin huvilinnan laituriin Marimarin luona, missä juhlallinen vastaanotto tapahtui.

Muuan kuuluisa maalari on esittänyt sen silmänräpäyksen, jolloin nuori onnellinen arkkiherttuatar Charlotte suurella mereen johtavalla marmoriterassilla syleilee kotiutuvaa, ihanaa keisarinnaa.

Badenissa Wienin luona Elisabet tapasi anoppinsa ja lapsensa. Viisi päivää myöhemmin keisaripari saapui Wieniin, jonka asema oli kukilla kaunistettu.

Matka linnaan kuljettiin avovaunuissa ja kansan riemuitessa. Keisarinna tervehti joka puolelle erinomaisen ystävällisesti ja kansan vilpitön ilo hänen parantumisestaan ilmeni sekä vastaanotossa että seuraavana päivänä pidetyssä kiitosjumalanpalveluksessa.

Korfussa. — Kotiintulo. — Pako Wienistä. — Keisarinna vuoden 1866 sodan aikana.

Oleskelu Madeiralla ei tuottanut pysyväistä parannusta, niinkuin oli toivottu. Keisarinna ei ollut kerinnyt olla monta viikkoa Wienissä, ennenkuin yskä palasi ja hän rupesi tuntemaan itsensä jälleen voimattomaksi ja sairaaksi.

Alettiin pelätä, että hänen henkilääkärinsä oli erehtynyt sairaudesta, ja keisarinnan rauhoittamiseksi kutsuttiin se lääkäri, joka oli hoitanut häntä hänen lapsuudessaan. Tämä huomasikin, että keisarinna ei suinkaan sairastanut rintatautia, vaan että hänellä oli vakava vatsanpohjavika.

Molemmat lääkärit olivat yksimieliset siitä, että hänen piti mahdollisimman pian poistua Wienistä, mutta olivat samalla sitä mieltä, että hänen tällä kertaa ei pitäisi valita Madeiraa, vaan sen sijaan lähempänä oleva Korfu.

Tuskin kuukautta siitä, kun oli tullut Madeiralta, hän lähti Korfuun, mihin saapui onnellisesti kolmen päivän merimatkan jälkeen.

Wienissä luultiin nyt varmasti, että hän ei enää koskaan saisi takaisin entisiä voimiaan ja että hänellä ylipäätään ei olisi pitkälti elämisen aikaa.

Hänen henkilääkärinsä oli lähtenyt hänen mukaansa. Hänen asuntonsa, joka sijaitsi puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, Korfusta, oli puutarhojen ja istutusten keskellä.

Hänen heikkoutensa otettiin kaikin mahdollisin tavoin huomioon. Jotta potilas ei häiriintyisi, lakkautettiin ne tervehdyslaukaukset, jotka muuten joka aamu ammuttiin linnan tykeistä.

Keisarinna ihastui vähitellen oloonsa Korfulla, ja pian huomattiin sikäläisen ilmaston tekevän suunnattoman paljon suotuisamman vaikutuksen hänen terveyteensä kuin Madeiran ilmanalan. Hän ei ollut kauan viipynyt Korfulla, kun jo rupesi huomaamaan melkoisen parannuksen tilassaan.

Hänen asumansa talon lähellä on Aja Kyriahin vuori, jonka huipulla on pieni yksinäinen kirkko sypressien keskellä.

Joka aamu ennen auringon nousua keisarinna käveli tämän vuoren huipulle saakka.

Useita vuosia myöhemmin, satuttuaan uudestaan tälle saarelle, hän kävi jälleen samalla vuorella.

"Rakastan tätä paikkaa", hän sanoi. "Täällä voisin vastustaa matkustushimoani ja jäädä rauhaan pysyväisesti."

Hänen sisarensa, Thurn und Taxisin ruhtinatar Helena, tuli Korfuun koko ajaksi hänen luokseen. Myöskin Frans Josef kävi häntä siellä tervehtämässä useita kertoja.

Parin kuukauden kuluttua saapui se iloinen tieto, että keisarinna tuntui olevan melkein aivan terve.

Lokakuun lopulla hän lähti saarelta ja matkusti Venetiaan, missä aikoi viipyä yli talven.

Olemme ennen nähneet, kuinka hän jo aikaisemmalla käynnillään Venetiassa oli vallannut kaikkien sydämet, ja valtiollisesta jännityksestä huolimatta, joka viime vuosien kuluessa ei ollut vähentynyt, hän tälläkin kerralla saattoi iloita kansansa lämpimästä myötätunnosta.

Totuttuaan siellä ilmanvaihtoon, hän Ischlissä ja Kissingenissä saattoi yhä kartuttaa voimiaan.

Vielä juhlallisempi kuin vastaanotto Triestissä Madeiralta palattua, oli se vastaanotto, joka valmistettiin hänelle, kun hän elokuun 14 päivänä 1862 jälleen saapui Wieniin. Koko kaupunki oli juhlavalaistu. "Jumala varjelkoon maamme äitiä", "Tervetuloa, Elisabet" ja muita samanlaisia tervehdyksiä oli ripustettu julki kaikkialle. Pääkaupungin laulukuorot kunnioittivat häntä, ja 16,000 tulisoihtua liehui ilmassa, kun pormestari Zelinka hehkuvassa puheessa ilmaisi wieniläisten ilon hänen palaamisestaan.

"Siihen iloon, jota tunnen palaamisestani Wieniin, liittyy sydämellinen kiitollisuuteni siitä juhlallisesta vastaanotosta, jolla minut on yllätetty täällä toisessa kotimaassani", keisarinna vastasi. "Wien ja Itävalta ovat tulleet minulle jos mahdollista vieläkin rakkaammiksi sen osanoton kautta, josta minä ja keisarillinen puolisoni olemme sairauteni aikana saaneet valtakunnan kaikista osista vastaanottaa niin monia liikuttavia todistuksia. Pyydän teitä lausumaan kiitokseni kaikille, jotka ovat ottaneet osaa vastaanottoon. Toivon, että se onni, jota tunnen olostani jälleen teidän keskuudessanne, on pysyvä ja että mitkään pilvet eivät sitä synkistäisi."

Keisarinna vastaanotettiin tänä päivänä melkein yhtä suurella riemulla kuin tullessaan pääkaupunkiin morsiamena. Kaikki tunsivat häntä kohtaan mitä liikuttavinta osanottoa.

Tulevaisten onnettomuuksien aavistusko hänet sai vastauspuheessaan lausumaan toivomuksen, että mitkään varjot eivät synkistäisi hänen oleskeluaan Wienissä? — Varmaa kuitenkin on, että hänen oleskelunsa siellä ei nytkään tullut pitkälliseksi.

Aivan odottamatta ja ilmoittamatta aikeestaan kellekään ihmiselle, hän muutamien viikkojen perästä jälleen poistui Itävallan pääkaupungista. Sydämellisestä tapaamisesta huolimatta molempien puolisojen välille oli varmaan taaskin syntynyt aviollisia ristiriitoja.

Keisari meni hänen perästään koettaakseen saada aikaan sovintoa, mutta nuori keisarinna teki kaikkensa välttääkseen puolisoaan, joka alakuloisena palasi takaisin pääkaupunkiinsa.

Juuri sentähden, että Elisabetilla oli suuremmat edellytykset kuin monella muulla rakastaa voimakkaasti ja hartaasti, hän oli myöskin kärsinyt enemmän kuin monet muut niistä pettymyksistä, jotka häntä olivat avioliitossa kohdanneet. Jos hänen tunteensa eivät olisi olleet niin lujat ja hänen ylpeytensä niin suuri, hän ei olisikaan murtunut niin täydellisesti.

Mutta syynä hänen uuteen poistumiseensa kotoa olivat varmaan osaltaan myöskin anopin ja hovin aiheuttamat ikävyydet, sekä se seikka, että hän surukseen oli tuntenut arkkiherttuatar Sophien käyttäneen hänen poissaoloaan vierottaakseen lapset hänestä.

Surkuteltiin keisaria, mutta monet rupesivat menemään myöskin nuoren, kokemattoman keisarinnan puolelle. Ja kun arkkiherttuatar nyt lausui halventavia huomautuksia miniästään, niin monissa vakiintui ajatus, että Elisabet ehkä ei koskaan olisi lähtenytkään tiehensä, jos hänen anoppinsa ei olisi laittanut kompastuskiviä hänen tielleen ja koettanut kaikissa tilaisuuksissa loukata ja solvaista häntä.

Sekä Itävallan hovin että oman perheensä puolelta tehtyjen hartaiden kehotusten jälkeen Elisabet viimein suostui silloin tällöin näyttäytymään Wienissä. Mutta niin pian kun oli täyttänyt välttämättömimmän esiintymisvelvollisuuden, hän jälleen matkusti ulkomaille.

Keisarillisen hovin pakko oli hänestä kiusallisempi kuin koskaan ennen, sitten kun oli tutustunut ja mielistynyt matkustuksen huveihin ja vapauteen. Hän oli ruvennut tuntemaan osanottoa vieraisiin kansoihin, heidän kieleensä ja tapoihinsa, ja hänestä oli yhä välttämättömämpää ja hauskempaa tehdä pitkiä matkoja.

Keisari Frans Josefille tämä suhde kävi ajan mittaan melkein sietämättömäksi. Kruununprinssin terveys oli horjuva. Keisaria neuvottiin tekemään sovinto lastensa äidin kanssa, ja hän tajusi, että hänen pitäisi noudattaa tätä neuvoa.

Hänen puolisonsa ei antanut vaikuttaa itseensä. Yksi niitä harvoja, jotka tässä suhteessa jotakin voivat häneen vaikuttaa, oli hänen äitinsä, jonka luonnetta hän mitä syvimmin kunnioitti.

Herttuatar Ludovican huomautusten johdosta keisarinna vähitellen viimein alkoi käsittää, että hänen velvollisuutensa oli palata lastensa luo. Aika oli vaimentanut hänen surunsa kiivaudenkin, ja siihen tuli nyt yksinäisyyden tunne, joka molemmin puolin synnytti toivomuksen löytää jonkun muodon sovintoon.

Tästä huolimatta sovintoa ei varmaan olisi syntynyt pitkiin aikoihin, jos eivät ulkonaiset olosuhteet olisi sitä jouduttaneet.

Itävallalle koittivat vakavat ajat, syttyi vuoden 1866 sota. Ikivanha vihollinen Maria Theresian ajoilta voitti jälleen keisarikunnan, ja Habsburgit tungettiin pois Saksasta ja Italiasta.

Nämä tapahtumat palauttivat keisarinnan tarmon, ja viime vuosina häntä vallinnut omituinen väsymys ja välinpitämättömyys väistyivät ja sijalle astui syvä sääli keisaria ja tämän valtakuntia kohtaan.

Elisabet palasi kotiin, sillä hän tunsi, että hänen oikea paikkansa oli hänen kansojensa joukossa ja Frans Josefin rinnalla.

Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta hänen nuoruutensa oli ohitse. Hän oli matkustanut epätoivo sydämessä; hän palasi takaisin kypsyneenä, sielultaan lujana naisena.

Häntä ei lainkaan haluttanut ottaa paikkaansa hovissa, mutta hän omisti aikansa uhraavaan ja itsensäkieltävään työhön sairaaloissa, mikä tuotti hänelle nimityksen "haavotettujen enkeli". Vain yhden kerran hänen elämänsä aikana — Rudolfin kuollessa — häntä ihailtiin enemmän kuin tähän aikaan.

Hän kävi kaikissa sotilassairaaloissa ja osasi haavottuneisiin sotilaisiin jälleen valaa rohkeutta ja toivoa.

Joka päivä hän teki kiertokulkunsa ja istui pitkät ajat jokaisen yksityisen potilaan luona. Hän puhutteli kutakin tämän äidinkielellä, tutki hänen haavojaan, kyseli häneltä sukulaisista ja mieskohtaisista olosuhteista ja oliko sairailla toivomuksia, joita hän voisi täyttää.

Eräs Josef Feher-niminen sotilas, sokean mustalaisnaisen poika Topio-Szelosta, ei suostunut antamaan ruhjottua käsivarttaan pois sahattavaksi. Mutta keisarinna pyysi häntä niin hartaasti, että hän viimein suostui. Keisarinna kirjoitti silloin hänen vanhalle äidilleen, lähetti hänelle rahaa ja kertoi, kuinka hän aikoi viedä pojan keisarilliseen Laxenburgin huvilinnaan ja pitää siellä huolen hänen tulevaisuudestaan.

Eräänä toisena päivänä hän meni haavottuneen sotilaan luo, jonka pää sapeliniskusta oli mennyt melkein murskaksi, niin että lääkärit olivat menettäneet toivon hänen pelastumisestaan. Elisabet istui hänen luokseen ja kysyi, oliko hänellä jotakin toivottavaa, sillä keisarinna tahtoisi täyttää hänen toivomuksensa.

"Saatuani nähdä keisarinnan kuolinvuoteeni ääressä, ei minulla enää ole mitään toivottavaa maailmassa ja olen tyytyväinen, että saan kuolla."

Elisabet jakeli keisarillisia lahjoja kaikille haavotetuille. Yksinpä kaikkein heikoimmatkin koettivat kohota pystyyn ja ojentaa kätensä häntä kohti, kun hän lähestyi. Ja hänen poistuessaan he huusivat hänen jälkeensä:

XI.

Vaieten keisarinna oli jälleen ottanut paikkansa Itävallan hovissa, ja vastoinkäymisten kovina päivinä keisari oppi tuntemaan hänen arvonsa.

Arkkiherttuatar Sophien suunnitelmat olivat toistamiseen tuottaneet tuhoa Habsburgien huoneelle, ja Frans Josef sai vihdoinkin silmänsä auki näkemään, että äitinsä vaikutus oli tuhoisa sekä hänen valtakunnilleen että hänen perhe-elämälleen.

Elisabetista tuli miehensä ystävä. Heidän avioliittonsa myöhempinä vuosina hän usein neuvotteli keisarinnan kanssa valtiollisista asioista ja kyseli hänen neuvojaan. Epäilemättä keisarinna olisi voinut saavuttaa miehensä suhteen hyvin suuren vaikutusvallan, jos olisi sitä tahtonut.

Mutta hän ei pyrkinyt näyttelemään mitään valtiollista osaa. Hän halveksi niitä salakähmäisyyksiä, jotka politikassa ovat välttämättömät. Ja jos hän joskus harvoin esiintyi vapaaehtoisesta syrjäisyydestään, niin tapahtui se ainoastaan sovittavassa tarkoituksessa.

"Minä vähät välitän politikasta ja annan sille vähäisen merkityksen", hän lausui. "Politikot kuvittelevat ohjaavansa tapahtumia, vaikka päinvastoin tapahtumien kulku yllättää heidät. Jokaisesssa ministeristössä on alusta alkaen omassa itsessään lankeemuksensa siemen. Ainoa, mitä diplomatia voi, on milloin minkinlaisen saaliin riistäminen toisilta. Mutta tapahtuipa mitä tahansa, se tapahtuu sisäisestä välttämättömyydestä, koska aika sille on tullut." [Tämä sekä useat seuraavista keisarinnan lausunnoista ovat otetut hänen kreikkalaisen opettajansa "päiväkirjalehdistä".]

Mutta vaikka hän ei millään tavoin puuttunutkaan politikaan, hän kuitenkin oli hyvin selvillä kaikesta, mitä tapahtui. Hänelle kuvaavaa on, että hän suurella hartaudella luki kirjoituksia, jotka moittivat keisarin politikaa ja että hän lausui ihastuksensa kirjoista, jotka hänen puolisonsa maissa olivat takavarikoidut. [Näistä on syytä mainita "Der Zerfall Österreichs" ja Horváthin "Ungerns Unabhängigkeitskrieg".]

Oli kuitenkin eräs valtiollinen ala, jolla hän usein pani vaikutuksensa vaakaan, nimittäin kun kysymys oli Unkarin eduista. Sekä ilossa että surussa hän tunsi olevansa läheisesti yhdistetty tähän maahan.

Itävallassa luettiin hänelle ansioksi, että hän ei ottanut osaa politikaan. Unkarilaiset sitä vastoin panivat suuren arvon sille, että tiesivät kuningattarensa käyttävän vaikutustaan, milloin heidän asiansa olivat käsiteltävinä.

Historioitsija Horváthille, jonka keisarinna vastaanotti heti tämän palattua vuosikausia kestäneeltä karkotusmatkalta, hän lausui viitaten Unkarin verisiin tapahtumiin vuonna 1849:

"Uskokaa minua, jos olisi minun ja mieheni vallassa, olisimme me ensimäiset palauttamaan henkiin ne miehet, jotka tuomittiin ja surmattiin tänä onnettomana aikana."

Itävallan ollessa vuoden 1866 tapausten johdosta menettämässä alueensa
Italiasta, hän lausui kreivi Julius Andrássylle:

"Kun Italiassa käy huonosti, surettaa se minua, mutta jos Unkarissa tapahtuisi onnettomuuksia, niin se surmaisi minut".

Missä hän milloinkin oleskelikin, hän kuitenkin aina tunsi olevansa
Unkarin kuningatar. Hän vietti erään kesän Gasteinin kylpypaikassa.
Yhdessä hovinaisensa kanssa hän meni kävelylle läheiselle vuorelle,
jonka korkeimmalla kukkulalla on pieni maja.

Naiset astuivat pieneen tunturitupaan, missä pöydällä oli kirja, johon kävijäin on tapana kirjoittaa nimensä.

Mutta tämän nähtyään, keisarinna riisui hansikkaat kädestään ja kirjoitti edellisen alle: "Erzsébet, magyar kyralynö" (Elisabet, unkarilaisten kuningatar).

Kuningattaren ja Unkarin kansan molemminpuolinen rakkaus oli voimakas tuki valtaistuimelle.

Vuoden 1866 sodassa preussilaiset uhkasivat hyökätä Wieniä vastaan, ja tiedettiin, että Elisabet ja pikku kruununprinssi saisivat silloin varmimman turvapaikan Budapestissa.

Hän riensi poikansa kera sinne. Frans Déak, Andrássy ja useat muut maan suurmiehet matkustivat häntä vastaan rajalle ja vakuuttivat hänelle unkarilaisten ritarillisen suojeluksen. Pääkaupunki vastaanotti hänet riemuiten, eikä paljon puuttunut, että historiallinen Maria Theresia-kohtaus ei uusiintunut.

On kaiken epäilyksen ulkopuolella, että suureksi osaksi unkarilaisten uskollisuus kuningatartaan kohtaan oli syynä siihen, että Beustin onnistui kuusikymmenluvulla saada aikaan sovinto Itävallan ja Unkarin välillä.

Mitkään asiakirjat eivät voi todistaa hänen osuuttaan siihen, että riitaisuudet toistaiseksi sovittiin, mutta unkarilaiset tunnustivat kuitenkin keisarinnalle suuren vaikutuksen.

Huhu vuosikausia kestäneestä keisarin ja hänen puolisonsa välisestä epäsovusta oli tunkeutunut unkarilaistenkin korviin. Ja Frans Josefin käydessä Budapestissä Frans Déak sanoi hänelle:

"Sire, kun nyt valtakuntanne ovat sopimaisillaan keskenään, on teidän pidettävä huoli siitä, että sovinto syntyy teidän omassa perheessännekin".

Seuraavana päivänä Frans Josef lähetti sähkösanoman vaimolleen, kertoen sydämmellisestä vastaanotosta Budapestissä.

Hieno kohteliaisuus keisarinnaa kohtaan oli, että valtiopäivät, jotka vahvistivat molempien valtakuntien väliset uudet suhteet, kokoontuivat Elisabetin päivänä (marraskuun 14 päivänä 1865).

Kansan ihastus oli suuri. Omin käsin Elisabet laittoi Pyhän Tapanin kauhtanan, ja hän kirjaeli kolmiväriset nauhat ensimäisille nostoväkipataljoonille.

Elisabetin vihollisetkin ovat tunnustaneet, että hän oli vapaa kaikesta kiemailusta, mutta siitä huolimatta hän valtasi kaikki miehet, joitten kanssa joutui kosketuksiin, joko hän sitä tahtoi tai ei. Eikä hän voinut olla tuntematta itseään ylpeäksi siitä ihailevasta kunnioituksesta, jota Unkarin ylimykset hänelle osottivat, niiden miesten jälkeläiset, jotka olivat olleet Maria Theresian uskollisia ystäviä.

Frans Josef ei ollut kruunattu Unkarissa, ja kansa tahtoi nyt, että kruunaus tapahtuisi.

Kesällä 1867 tämä toivomus toteutettiin. Tämä oli yksi niitä harvoja tapauksia maan historiassa, kun kuningatar kruunattiin samalla kertaa kuin kuningaskin. Ja kun kansa pyysi, että niin tapahtuisi, niin se oli suuri todistus kunnioituksesta ja rakkaudesta Elisabetin personaa kohtaan.

Monta kuukautta ennen oli lähetystö ollut keisarin luona audiensilla Wienissä keskustelemassa asiasta. Lähetystön jäsenet menivät heti keisarin luota keisarinnan luo pyytämään hänen suostumustaan siihen, että kansa saisi tällä tavalla kunnioittaa kuningatartaan.

"Ilolla täytän tämän toivomuksen, jonka kansa on lausunut", hän vastasi. "Se käy aivan yhteen oman sydämeni toivomuksen kanssa. Kiitän Jumalaa, joka on sallinut minun kokea tämän juhlallisen hetken. Viekää kansalle vilpitön kiitollisuuteni ja sydämelliset tervehdykseni!"

Pressburg oli vanha Unkarin kruunauskaupunki. Ofen ja Pest eli Budapest, niinkuin pääkaupunkia tavallisesti kutsutaan, oli vuonna 1848 valittu valtiopäiväin kokoontumispaikaksi, ja nyt sen piti ensimäinen kerta olla kruunauskaupunkina.

Kaupungin asema on kauneimpia Europassa. Melkein äkkijyrkällä kalliolla on vanha mahtava kuninkaanlinna. Rinteillä on kolmella puolella Ofen, kun taas vasemmalla on täysin nykyaikainen Pestin kaupunki; viimemainitun takana näkyvät äärettömät tasangot.

Kuningasparin saapuessa, molemmat kaupungit olivat juhla-asussa. Mihin katseensa käänsikin, näki lippuja, viirejä, vaakunoita, valokuvia ja vertauskuvia. Pestin raatihuoneen torille oli laitettu suunnaton Pyhän Tapanin kruunu.

Juhlallisuuksien piti tapahtua Marian tuomiokirkossa, jonka unkarilaiset päivän merkityksen johdosta olivat koristaneet tosiaan kuninkaallisesti.

Kruunajaisten edellisenä iltana Frans Josef puolisonsa kera kävi katsomassa kirkkoa. Kansa, jota oli kerääntynyt kaikkialle, missä kuningaspari liikkui, tervehti heitä innostuksella, josta ei tahtonut loppua tulla. Heidän ollessaan lähtemässä kirkosta muuan vanha mies putosi portailta, joille hän oli kiivennyt. Hän oli tullut maan etäisestä seudusta edes kerran elämässään nähdäkseen "Unkarin hyvän kuningattaren".

Huomattuaan miehen putoavan, Elisabet riensi hänen luokseen, tarjosi hänelle apuaan ja kysyi vilkkaalla osanotolla hänen vointiaan.

Kun saatiin kuulla, että keisarinna personallisesti oli auttanut vanhusta, kajahti taaskin myrskyisä: "Eljen Erzsébet!"

Kaupunkiin ja lähiseuduille oli saapunut laumoittain matkustajia: magyareja Bakony-metsistä, slovakeja Pohjois-Unkarista, shvaabeja kaupungin länsipuolella olevilta vuoriseuduilta, serbialaisia ja kroateja eteläisistä maakunnista ja saksalaisia Siebenbürgenistä. 60,000 sotamiestä oli asetettuna riviin rautatieasemalta kuninkaalliseen linnaan, jota välimatkaa oli kuusi kilometriä.

Kruunaus tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Kuninkaallinen kulkue oli melkein satumaisen loistava. Englannista, Ranskasta ja Amerikasta saapuneet vieraat diplomatit ja sanomalehtimiehet kertoivat, että mitään niin suuremmoista ja kaunista he eivät olleet koskaan ennen nähneet.

Suuressa määrin tunteellista oli se, kun kuningas ja kuningatar seurueineen lähtivät liikkeelle kiemurtelevaa tietä Ofenin kuninkaanlinnasta ja kulkivat siltojen yli.

Frans Josef ratsasti uljaalla päistäriköllä; hän oli puettu kruunaus-kauhtanaan ja kruunu oli päässä. Ei hän koskaan ollut näyttänyt komeammalta ja mahtavammalta.

Mutta vielä voimakkaamman ja pysyvämmän vaikutuksen teki Elisabetin majesteetillinen kauneus. Kaikkien katseet olivat suunnatut häneen, kun hän näyttäytyi komeissa, vanhoissa kruunajaisvaunuissa, joita veti kahdeksan espanjalaista päistärikköä, joitten pitkät harjat ja hännät oli palmikoitu kultanyöreillä.

Itse vaunu oli kullattu. Sen kupolinmuotoisella katolla oli valtainen kruunu. Suurista peililasiruuduista näkyi koko vaunun sisusta, niin että kuningatarta sai katsella joka puolelta. Hän ei ollut vielä kolmenkymmenen vanha ja häntä pidettiin sivistysmaailman kauneimpana ruhtinattarena.

Hänen ajaessaan linnasta Marian tuomiokirkkoon, eljen-huudot kajahtelivat lakkaamatta. Nuoret, valkopukuiset tytöt sirottelivat kukkasia hänen tielleen, ja tykit paukkuivat.

Hän vastasi riemuhuutoihin ystävällisin tervehdyksin, heittäen kansalle lämpimiä katseita loistavista silmistään, joissa oli safirin tummansininen loiste, ja hymyillen tuota sydämiä valloittavaa hymyä, jonka lumousvoimaa siihen aikaan ihaili koko Europa.

Heti kuningattaren perästä tuli saattojoukkona kaksi sataa Unkarin nuorinta ja ylhäisintä ylimystä. He olivat puetut loistaviin pukuihin, jotka olivat koristetut kultakirjailuilla ja jalokivillä. He ratsastivat komeilla hevosilla, ja heidän ohjaksissaan ja jalustimissaan oli jalokiviä joukottain. Vasemman olkapään yli heillä oli tiikerin nahka.

Kuningas seurueineen oli asettunut paikoilleen kirkossa, kun kuningatar saapui. Hänellä oli valkeasta silkkibrokadista valmistettu puku, joka oli jalokivillä koristettu, sekä kaulassa unkarilainen jalokivikaulanauha. Kruunaus-levätti oli tehty mustasta sametista ja vuorattu valkealla atlaksella. Päässä hänellä oli Habsburgien perhekruunu, joka alkujaan oli tehty Maria Theresialle; sen arvo lasketaan kolmeksi miljonaksi guldeniksi ja on se kokonaan peitetty jalokivillä ja helmillä.

Kuningasta kruunattaessa Elisabet istui valtaistuimella ja katseli syvällä hartaudella toimitusta. Kun kuningas oli kruunattu, yliseremoniamestari otti sukukruunun kuningattaren päästä. Kuningas kehotti Unkarin ruhtinas-arkkipiispaa kruunaamaan kuningattaren ja nousi itse sen jälkeen jälleen valtaistuimelle.

Elisabet polvistui pääalttarin alimmalle askelmalle ja suuteli ristiä, joka ojennettiin hänelle. Pääministeri oli sillä aikaa ottanut kuninkaan päästä Pyhän Tapanin kruunun ja asettanut sen alttarille.

Kuningatar voideltiin olkapäästä ja käsivarresta. Yliseremoniamestarin ohjaamana ja piispojen sekä naisseuralaistensa saattamana Elisabet sitten meni sakastiin kuivattavaksi voitelun jälkeen.

Unkarin ruhtinas-arkkipiispa seisoi alttarin edessä. Kohta Elisabet jälleen astui sisään ja polvistui hänen eteensä. Korkea kirkkoruhtinas laski perhekruunun hänen päähänsä. Pääministeri nosti raskaan Unkarin kuningaskruunun alttarilta ja ojensi sen kirkkoruhtinaalle. Tämä laski kruunun kuningattaren oikealle olkapäälle ja jätti sen siihen siksi aikaa, kun luki rukouksen, nosti sitten kruunun jälleen ylös ja ojensi sen pääministerille, joka kantoi sen valtaistuimelle ja ylihoviseremoniamestarin avulla asetti jälleen kuninkaan päähän.

Ruhtinas-piispa asetti sitten valtikan kuningattaren oikeaan käteen ja valtakunnanomenan vasempaan sekä ohjasi hänet takaisin valtaistuimelle, minne hän istui kuninkaan viereen.

Sillä hetkellä seurakunta viritti Te Deumin, joka kaikui mahtavana ja juhlallisena vanhan kirkon holveissa. Ulkona kajahtelivat tykkien ja kivärien yhteislaukaukset, ja kellot soivat koko Unkarin maan kaikissa kirkoissa.

Kruunauksen muistoksi lyötiin raha, jonka toisella puolella oli Frans Josefin ja toisella Elisabetin kuva. Kuningattaren kuvan ympärille oli kaiverrettuna kirjoitus: "Onnen tähti valaiskoon häntä!"

Vanhan unkarilaisen tavan mukaan sekä kuningas että kuningatar kumpikin saivat kruunauspäivänään lahjaksi viisikymmentä tuhatta taalaria. Rahat olivat hopealippaissa, jotka olivat sangen mielenkiintoisia taideteoksia. Frans Josefin lipas oli koristettu kuvioilla, jotka esittivät Unkarin mainioimpia kuninkaita. Elisabetin lipas oli saman kokoinen ja muotoinen kuin kuninkaankin, mutta sen koristeina olivat pienet hopeaiset pystykuvat Pyhästä Elisabetista, Adelaide, Maria ja Maria Theresia kuningattarista. Kaksi enkeliä kannessa piteli kuningattaren kruunua.

Kuningaspari käytti lahjarahat vuosina 1848-49 Frans Josefia vastaan taistelleiden unkarilaisten jälkeenjättämien leskien ja lasten hyväksi. Että sovinto kansan ja hallitsijan välillä oli täydellinen, todistaa sekin, että Julius Andrássy, joka vuonna 1849 oli tuomittu kuolemaan kapinoitsijana, nyt tuli pääministeriksi ja korotettiin kreivilliseen säätyyn.

Kruunajaisten jälkeen lähtiessään Budapestista, Elisabet lausui eräälle hänen seurueeseensa kuuluvalle unkarilaiselle ylimykselle:

Nämät sanat levisivät nopeasti ja tekivät hänet vieläkin enemmän suosituksi kansan keskuudessa.

Kruunajaisten yhteydessä vietetyt suuremmoiset juhlallisuudet ja se erinomainen rakkaus ja ihailu, jotka seurasivat Elisabetia joka askeleella Unkarissa, tekivät niin syvän vaikutuksen häneen, että hän sittemmin ei koskaan voinut liikutuksetta puhua tästä ajasta, jota hän piti elämänsä onnellisimpana.

XII.

Vuodet, jotka seurasivat kruunausta Unkarissa, kuuluivat epäilemättä keisarinna Elisabetin elämän onnellisimpiin. Hän seurasi hartaalla osanotolla kaikkia pikku seikkoja lastensa jokapäiväisessä elämässä, osotti suunnatonta hyvyyttä ja hienotuntoisuutta hoviväkeänsä ja palvelusväkeänsä kohtaan, oli ystävällinen joutuessaan kosketuksiin kansan kanssa ja ilmaisi suurta osanottoa miehensä huoliin ja harrastuksiin.

Hänen asemansa oli tullut toiseksi ja paljon kevyemmäksi, ei vain sen tähden, että hän itse oli kehittynyt kypsyneeksi naiseksi, vaan myöskin sen kautta, että arkkiherttuatar Sophien valta oli tullut murretuksi.

Vastoin Frans Josefin toivomusta ja kunnianhimoisen puolisonsa yllytyksestä keisarin vanhin veli oli ottanut päähänsä Meksikon seikkailukruunun. Vuonna 1867 hänet alamaisensa tuomitsivat kuolemaan ja ampuivat Queretarossa. Hänen vaimonsa tuli mielipuoleksi ja hänen äitinsä murtui tämän tapauksen johdosta sekä sielultaan että ruumiiltaan.

Nyt tuli Elisabetin toimeksi lohduttaa miestään tämän surussa veljen kohtalosta sekä tukea ja auttaa murtunutta anoppia ja kälyä, joka auttamattomasti oli vaipunut mielipuolisuuden yöhön.

Unkarissa tapahtuneen kruunauksen jälkeisenä vuonna ja kymmenen vuotta kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen keisarillinen perhe lisääntyi tyttärellä, arkkiherttuatar Valerialla, joka syntyi Ofenin kuninkaanlinnassa huhtikuun 22 päivänä 1868.

Tämä oli ensimäinen kerta kokonaiseen vuosisataan, kun kuninkaanlapsi näki päivänvalon Unkarissa, ja magyarien ihastus oli suunnaton.

Pimeän tultua koko kaupunki oli juhlavalaistu, iloiset ihmisjoukot aaltoilivat kaduilla, ja linnan edustalla kajahtelivat lakkaamattomat eljen-huudot sadoista kurkuista kuninkaalle, vastasyntyneelle prinsessalle, mutta varsinkin kuningattarelle.

Valeria oli Elisabetin nuorin ja rakkain lapsi. Tietysti hän oli rakastanut myöskin Giselaa ja Rudolfia, mutta kun hänen anoppinsa oli opettajain ja hoitajattarien avulla saanut heidät vierotetuiksi hänestä, ei hän ollut kyllin vakavasti taistellut heidän säilyttämisekseen. Hänen äidinrakkaudellaan ei ollut ollut riittävää lujuutta ja tyyntä itseuhrautuvaisuutta, jotta hän olisi voinut pakoittaa osottamaan itselleen kunnioitusta ja ottamaan huomioon hänen äidinoikeuksiaan, ja sen vuoksi hän oli luopunut kaikesta ja jättänyt lapsensa.

Vasta nyt äidinrakkaus hänessä heräsi koko voimallaan. Kestettyjen kärsimysten muistot työntyivät syrjään sen sanomattoman hellyyden tieltä, jota hän tunsi sitä pientä hentoa olentoa kohtaan, joka lepäsi hänen rinnoillaan.

Ensimäisestä hetkestä alkaen hän pidätti itselleen oikeuden valvoa
Maria Valerian kasvatusta ja hoitoa.

"Vuonna 1869 kuningatar oli niin ystävällinen, että salli minun omistaa erään romanini hänelle. Kuninkaallinen hovi oleskeli siihen aikaan Ofenissa, ja minä annoin hänelle kappaleen kirjaani. Hän puheli kauan ja vakavasti kanssani Unkarin kirjallisuudesta, ja lähtiessäni hän virkkoi:

"Hän avasi sivuoven ja viittasi lapsentyttöä tuomaan sisään pienokaisen. Kuningatar otti hymyillen lapsen käsivarsilleen ja painoi sitä kevyesti poskeaan vasten. En koskaan unohda tätä ihanata näkyä."

Maria Valeria oli lapsena hyvin heikko terveydeltään. Äiti oli ensimäinen, joka aamuisin tuli hänen vuoteensa luo, ja yöllä hän usein meni katsomaan, nukkuiko pienokainen. Tämän ollessa sairaana, äiti ei hievahtanutkaan hänen viereltään; vain vaivoin saatiin hänet taivutetuksi nauttimaan välttämätöntä lepoa.

Hän käsitti ja katui syvästi, että epäsovun vallitessa hänen ja keisarin välillä hän oli laiminlyönyt lapsensa. Niin paljon kuin mahdollista hän nyt koetti parantaa ja korvata laiminlyömisensä.

Hänen ei kuitenkaan koskaan onnistunut täydelleen voittaa takaisin tyttärensä Giselan rakkautta. Tämä, joka joutui aikaisin naimisiin, pysyi aina hieman vieraana keisarinnalle.

Myöskin Rudolf oli ollut niin kauan erotettuna äidistään, että hän aluksi arasteli ja kainosteli ollessaan kahden äitinsä kanssa. Mutta vähitellen hänen ujoutensa hävisi, ja äiti sai suuren sijan hänen sydämessään.

Kruununprinssi oli hyvin miellyttävä lapsi; kymmenen vuoden vanhana hän jo oli hovin ja wieniläisten suosikki. Mutta isoäidin vaikutuksesta hänessä oli kehittynyt suuri itsekkyys, johon yhdistyivät turhamaisuus ja ylpeys — vikoja, jotka syvästi surettivat hänen äitiään.

Tämä koki innokkaasti vastustaa sen onnettoman matelemisen ja imartelevan leväperäisyyden seurauksia, joilla hänen seurueensa oli täyttänyt kaikki hänen oikkunsa ja päähänpistonsa, ja kun poika oli lämminsydäminen lapsi ja helposti tajusi vikansa, niin äidin ponnistukset tuottivat toivotun tuloksen.

Niin usein kuin olosuhteet sallivat, keisarinna valvoi näinä vuosina lastensa opetusta. Oltuaan estetty olemasta oppitunneilla läsnä, hän antoi lasten ja opettajain tehdä hänelle selkoa siitä, mitä häneltä itseltään oli jäänyt kuulematta. Hyvin usein hän kuuluu lausuneen kruununprinssin ja arkkiherttuattarien opettajille toivovansa, että hänen lapsiaan ei hemmoteltaisi. Hän piti huolen siitä, että opettajain määräyksiä tarkoin noudatettiin, ja antoi heille usein todistuksia hyvänsuopaisuudestaan; samoin näki hän mielellään, että hänen lapsensa osoittivat heille kuuliaisuutta ja ystävyyttä.

Itse hän opetti tyttärensä tanssimaan. Ensimäinen tanssi, jonka hän opetti Valerialle, oli unkarilainen "czardas". Hän koki hartaasti sekä Rudolfiin että Valeriaan valaa omia sydämellisiä tunteitaan Unkaria kohtaan. On kuvaavaa, että hän kuuluu lausuneen eräälle opettajista:

Pääsiäissunnuntaina 1872 hän kutsutti luokseen piispa Ronayn puhuakseen hänen kanssaan arkkiherttuatar Valerian kasvatuksesta. Hän lausui silloin m.m.:

"En tahdo uskoa lapseni opetusta moniin käsiin. Tahdon, että hänellä on yksi opettaja, ja että tämä ainoa opettaja olisitte te. Sittemmin hän saa unkarilaisia, saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia seuranaisia, mutta yksin teidän on ohjattava hänen opetustaan. Määrätkäämme unkarinkieli opetuskieleksi, varsinkin mitä tulee uskonnon opetukseen. Minä rukoilen joka päivä unkarinkielellä yhdessä lasteni kanssa. Älkää opettako häntä oikeauskoiseksi, mutta opettakaa hänet uskonnolliseksi. Uskonnon lohdutusta tarvitsemme tässä elämässä jokainen."

Jouluaatto oli suurin juhlapäivä habsburgilaisessa keisariperheessä, ja koska se oli samalla keisarinnan syntymäpäivä, oli kaksinkertainen aihe sen viettämiseen.

Joulukuuset sijoitettiin aina Elisabetin salonkiin, ja hän koristeli aina omin käsin pienemmän joulupuun, joka oli määrätty lapsille. Hänelle tuotti suurta päänvaivaa keksiä sopivia lahjoja miehelleen, lapsilleen ja hoviväelleen, kun hän aina koki saada selville kunkin erikoiset toivomukset.

Eräänä päivänä vähän ennen joulua Maria Valeria tuli äitinsä luo ja pyysi niin liikuttavasti, että myöskin muutamat köyhät lapset saisivat joulukuusen linnassa ja että tämä olisi vanhempien lahja hänelle itselleen.

Keisarinna tuli liikutetuksi ja täytti hänen pyyntönsä. Ja monet vuodet tästä päivästä alkaen Elisabet omin käsin syntymäpäivänään koristeli joulukuusen, johon hän ripusti lahjoja köyhille lapsille.

Elisabet rakasti kukkasia. Kävelyretkillään hänen oli tapana poimia sylinsä täyteen, ja ratsastusmatkoillaan hän usein hyppäsi hevosen selästä poimimaan villejä kukkia kiinnittääkseen ne satulaansa. Joka päivä hän tarkasti ne kukkaismaljakot, jotka olivat hänen huoneensa kaunistuksena. Sitten hän valitsi kauneimmat, kantoi ne keisarin työhuoneeseen ja asetti hänen työpöydälleen.

Jos hän oli erikoisen ihastunut johonkin kukkaseen, hän piti sitä koko päivän huoneessaan ja vei sen illalla mukanaan makuuhuoneeseensa.

"Mutzerl", niinkuin Maria Valeriaa kutsuttiin, oli perinyt äitinsä rakkauden kukkasiin, ja niin pian kuin hän kykeni kävelemään omin neuvoin, hän laitteli pieniä puutarhoja eri huvilinnojen lähelle, joissa keisarillisen perheen oli tapana oleskella. Ja kun äiti ja tytär olivat erossa toisistaan, he lähettivät toisilleen kukkia, joita itse olivat poimineet.

Näitä molempia yhdisti toisiinsa sielun ja sydämen siteet. Wienissä, Budapestissä ja matkoilla heidät näki melkein aina yhdessä. "Valeria on minulle enemmän kuin tytär, hän on minun rakas ystävättäreni", hänen äitinsä sanoi.

Keisarinna ei ollut vielä vanha, mutta hän oli kärsinyt paljon ja tunsi itsensä paljon vanhemmaksi, kuin mitä todellisuudessa olikaan. Kehityttyään Valeria soi hänelle hiukan keväisestä tunnelmastaan, ja tämä nuorin tytär muodostui auringonpaisteeksi, joka valaisi häntä vanhempana ollessaan.

Arkkiherttuattaren huomattavimpia ominaisuuksia oli hänen vaatimattomuutensa ja silmiinpistävä yksinkertaisuutensa, hänen hyvyytensä ja hänen lämmin rakkautensa äitiin.

Elisabet uskoi sokeasti siihen, että urheilu kykenee säilyttämään ruumiin terveyden ja voimat. Hän tahtoi kasvattaa tyttärensä yhtä intohimoiseksi ratsastajaksi, kuin itse oli, ja opetti häntä myöskin miekkailemaan.

Mutta Valeria oli vain osittain perinyt äitinsä rakkauden luontoon eikä hän suinkaan ollut hänen tavallaan ihastunut peninkulmien pituisiin jalkamatkoihin ja tulisiin ratsastuksiin.

Sitä vastoin hän oli perinyt Wittelsbachien harrastuksen kirjallisuuteen ja taiteeseen. Jo lapsena hän kirjoitteli kauniita pikku runoja, ja hän opiskeli innokkaasti eri aikojen runoilijoita.

Äiti muisti aivan liian hyvin ne tuhannet neulanpistokset, joilla oli haavoitettu seitsentoista-vuotista keisarinnaa tämän puutteellisten tietojen johdosta. Hän oli jo kauan sitten ruvennut täyttämään aukkoja sivistyksessään, ja yhdessä tyttärensä kanssa hän nyt opiskeli innokkaasti kieliä ja kirjallisuutta. Tuntikausia hän saattoi istua kumartuneena tutkimaan kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita, ja kun hänellä oli mainio muisti, hän oppi ulkoa kauneimmat kohdat heidän teoksistaan.

Arvosteltaessa Valerian runouden tuotteita, jotka täyttävät useita paksuja nidoksia, Elisabetilla yksinään oli ratkaiseva puhevalta. Hän oli ainoa, jolta ei mitään salattu siitä, mikä koski tyttären sielunelämää, ja kiitoksen sana keisarinnan huulilta oli nuoren runoilijattaren suurin ilo.

Valerian rakkaus äitiinsä on ilmennyt lämpimänä monissa hänen runoissaan. Frans Josefin sängyn yläpuolella Mürzburgin metsästyslinnassa on hänen viisitoista-vuotiaana kirjoittamansa runo, jossa hän kuvailee Elisabetin lapsuudenkotia, hänen syntymistään jouluaattona ja vanhempiensa onnellista yhtymistä. Äidistään hän laulaa:

    "Und wenn auf des Kaisers Haupte,
    Manchmal drückt die Krön',
    Ist für seine Müh' und Sorgen
    Sie der schönste Lohn."

(Ja kun keisarin päätä monasti kruunu painaa, on keisarinna hänen vaivojensa ja surujensa kaunein palkka.)

Ehkäpä hän sittemmin huomasi, että se lemmenihanne, josta hän oli laulanut, jo kauan sitten oli kadonnut unelma ja että keisariparin yhdyselämä ei ollut niin ihanteellinen, kuin miksi tytär sitä oli kuvitellut.

Hän rakasti molempia vanhempiaan, mutta vuosien kuluessa hän yhä hartaammin liittyi keisarinnaan; tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut antaa äidille korvauksen siitä yksinäisestä elämästä, jota äiti oli viettänyt, ja siitä rakkaudesta, jota ilman hänen oli pitänyt olla.

XIII.

Muutamia vuosia häitten jälkeen keisari ja keisarinna yhdessä kävivät katsomassa erästä taulunäyttelyä Wienissä. Keisari tahtoi ostaa muutamia tauluja, mutta jätti taulujen valikoimisen keisarinnan asiaksi.

Muutamia päiviä myöhemmin Elisabet meni näyttelyyn erään hovinaisen seurassa täyttääkseen keisarilta saamansa tehtävän. Hän valitsi neljäkolmatta taulua, jotka ostettiin ja lähetettiin linnaan; kaikki ne esittivät erilaisia hevosia ja eri asennoissa.

Hofburgissa ja Schönbrunnissa kiinnitti hänen mieltään eniten keisarillinen talli. Yleensä hän vietti aamutunnit keisarillisessa ratsastushuoneessa, laukaten ympäri milloin milläkin hevosella, ja iltaisin hän ratsasteli puiston yksityisillä käytävillä.

Hän oli ylipäänsä mieltynyt voimakkaisiin ruumiinliikkeisiin, vuorten kiipeämisiin, miekkailuun ja metsästykseen. Vaikka hän oppi hyvin ratsastamaan vasta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, tuli hänestä yksi Europan taitavimmista ja rohkeimmista naispuolisista ratsastajista. Välittämättä ulkonaisesta tavasta hän teki Wienissä vierailevien eri sirkusten taitavien kouluratsastajattarien tuttavuutta.

Jos hän ei olisi ollut keisarinna, hän olisi ollut maailman etevin taideratsastaja ja etevin ratsastustaidon opettajatar. Tämän alan erikoistuntijat ovat selittäneet hänellä olleen kerrassaan poikkeuksellisen taidon ratsastaessaan aivan heti päästä välittömään magnettiseen yhteyteen hevosen kanssa.

Hänen hieno naisellinen kätensä ohjasi hämmästyttävän taitavasti äksyimpiäkin hevosia, ja vaikeimmissakin olosuhteissa hän osasi säilyttää valtansa niiden yli.

Hän ei tiennyt, mitä väsymys oli, taikka ei ainakaan koskaan näyttänyt sitä. Vanhempina ikävuosinaan hän mitä helpoimmin kesti matkustuksen kaikki rasitukset, ja nuorempana ollessaan hän herätti sekä hämmästystä että ihailua sillä, kuinka hän halveksui vaaraa ja kesti suuria ruumiillisia voimanponnistuksia.

Osottamatta pelon merkkiäkään hän karahutti korkeimpien aitojen yli, ja metsästysmatkoilla hän usein valitsi esteitä, joita rohkeimmatkin ratsastajat kavahtivat. Wienin ratsastuskoulun johtajan hän säikähdytti melkein kuoliaaksi kehottamalla tämän lähettämään hänelle äksyimmät hevoset, mitä hänellä oli.

Tapahtui usein, että hevonen kaatui ja keisarinna sen kera suistui maahan, jollakin tavoin loukatenkin itseänsä, mutta nämä tapaturmat eivät vähentäneet hänen rakkauttaan ratsastukseen.

Mürzegin keisarillisen metsästyslinnan lähellä on metsäpolku, jonka vuolas koski katkaisee, ja ainoa tie, jota myöten saattoi päästä kosken yli, oli ennen vain kaitainen, puinen porras.

Kerran kahdeksankymmenluvun alulla Elisabet tahtoi ratsastaa tämän porras-sillan yli, mutta se olikin laho ja katkesi hevosen painon alla.

Rohkea ratsastajatar säilytti mielenmalttinsa, jonka ansioksi on luettava, että muutamat paikalle rientäneet halonhakkaajat onnistuivat pelastamaan hänen henkensä.

Hänen pelastamisensa muistoksi on lähellä olevaan kallioon hakattu ratsastajien suojeluspyhimys Pyhä Yrjänä. Ja tämän kuvan alla on Maria Valerian sepittämät seuraavat säkeet:

    "Heiliger Georg! Reitersmann,
    Der vor Gefahr uns schützen kann!
    Der meine Mutter oft beschützt,
    Wo keines Menschen Hilfe nützt!
    Ich bitte Dich mit Zuversicht —
    Verweiger' mir die Bitte nicht —
    Beschütze stets das theure Leben,
    Das mir das Licht der Welt gegeben!"

(Pyhä Yrjänä! Ratsumies, joka vaaroilta voit meitä suojella. Joka äitiäni usein suojelet, missä minkään ihmisen apu ei auta. Rukoilen sinua luottamuksella — älä epää tätä pyyntöäni — alati suojelemaan sitä kallista olentoa, joka minulle on suonut maailman valkeuden!)

On tuskin luultavaa, että keisari ehdottomasti hyväksyi, että Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar vietti useita tunteja päivästä ratsastushuoneessa ja että hän seurusteli tuttavallisella tavalla jockey- ja taideratsastajattarien kanssa. Joku ratsuväen upseeri kuuluu sanoneen keisarille, että hän ei voi käsittää, kuinka hallitsija saattoi sallia puolisonsa kulkea noilla hurjilla ratsastuksilla ja metsästyksillä.

"Ah, nuori ystäväni", sanotaan keisarin vastanneen, "etpä sinä vielä tunne naisia. Ne tekevät, mitä itse tahtovat, pyytämättä meiltä lupaa."

Jotka ovat nähneet keisarinna Elisabetin hevosen selässä, selittävät yksimielisesti, että se oli verrattoman kaunis näky. Hänellä oli melkein aina turkiksilla reunustettu tummansininen ratsastuspuku, matalapohjainen silkkihuopahattu ja paksut ratsastushansikkaat. Hänen ratsastuspukunsa istui kuin valettu hänen solakalla varrellaan. Hänellä ei koskaan nähty silloin mitään kukkia eikä nauharuusuja, ja ainoa, mikä hänen puvussaan saattoi näyttää liialliselta, oli musta viuhka, jota hän joko piti kädessään taikka kantoi riipuksissa satulaan sidotussa hihnassa.

Tuota viuhkaa hän hyvin usein piteli kasvojensa edessä. Ne, jotka eivät tunteneet häntä, luulivat hänen siten suojelevan kaunista ihoaan, muita jotka tunsivat hänet lähemmin, tiesivät hänen käyttävän viuhkaa niin usein sentähden, että hän niin kauheasti pelkäsi valokuvaajia ja piirtäjiä, jotka alituiseen seurasivat häntä saadakseen kuvata hänet.

"Minä en lainkaan tahtoisi antaa valokuvata itseäni", hän sanoi. "Joka kerta, kun minut on valokuvattu, on minulle sattunut joku onnettomuus".

Wieniläisten mielestä hänen innostuksensa ratsastukseen oli liiallinen, ja he kutsuivat häntä "sirkusratsastajattareksi". Unkarilaiset, jotka ihailivat häntä hevosen selässä, nimittivät häntä "amatsonien kuningattareksi". Hän tiesi, että hänen ratsastusintoaan monet selittivät väärin, mutta hän oli rakastanut tätä urheilua aina lapsuudestaan asti, ja vuosikausia kestäneen sairauden jälkeen lääkärit olivat käskeneet häntä ratsastamaan. Hän ei sen vuoksi välittänyt siitä arvostelusta, jota sai osakseen.

Hän valvoi itse hevosiaan, ja aina hänellä oli taskussa niille porkkanoita ja sokeria. Joka aamu hän meni talliin taputtelemaan niitä ja katsomaan, että ne ruokittiin kunnollisesti. Välistä saattoi sattua niinkin, että hän meni pilttuihin omin käsin sukimaan lemmikki-eläimiään.

Schönbrunnin linnassa hänellä oli huone, jossa kaikki seinät olivat koristetut hevosten kuvilla.

"Katsokaas", hän virkkoi kreikkalaiselle luennoitsijalleen, näyttäessään tätä huonettaan, "kaikki nämä ystävät olen menettänyt saamatta yhtään uutta niiden sijaan. Monet niistä ovat menneet kuolemaan minun edestäni, mitä yksikään ihminen ei tahtoisi tehdä; ihmiset tahtoisivat pikemmin murhata minut".

Hän tunsi suunnatonta nautintoa hevosen selässä kiitäessään Itävallan metsien läpi ja Unkarin arojen poikki. Mutta hän ratsasti myöskin voittaakseen sen syvän alakuloisuuden, joka vähitellen alkoi vallata hänen mieltään.

Sekä isän että äidin puolelta hänellä oli sukulaisia, joitten elämän vaellus yhä oli vienyt heidät lähemmäksi mielipuolisuuden kuilua. Ja monet hänen perheensä jäsenistä olivat omituisten päähänpistojen, hämärän ja mielisairauden yön rajaseuduilla.

Kuta vanhemmaksi tuli, sitä selvemmin hän käsitti, että hänen hermostuneessa luonnossaan oli monia sukusairauden tunnusmerkkejä. Tuskin on mitään epäilystä siitä, että hän elämänsä viimeisinä kahtenakymmenenä vuonna tunsi itsessään siemenen siihen mielisairauteen, joka on ominainen Baierin kuningashuoneen jäsenille.

Hän saattoi ratsastaa peninkulmittain täyttä laukkaa aamuauringon koitteessa taikka tähtikirkkaassa yössä. Hän ratsasti pois ihmisten ja olojen keskuudesta, jotka häntä kiusasivat.

Puolet päivät hän saattoi istua hevosen selässä, ja rajumyrskyn tavoin hän ryöpsähti rauhallisten maalaisten ohi, jotka pysähtyivät ihmetellen katselemaan häntä.

Tämmöiset ratsastukset rauhoittivat hänen tuskiaan, tyynnyttivät hänen hermostonsa levottomuutta. Myrsky ja sade, lämmin ja kylmä eivät merkinneet hänelle mitään. Monta kertaa hän istui aivan läpimärkänä satulassa, mutta ei kärsinyt siitä mitään vahinkoa. Hän näytti ratsastusretkillään olevan aivan täysin karaistu kestämään ruumiillisia vaikeuksia ja vaivoja, eikä hänen tapansa ollut hiljentää vauhtia, ennenkuin hevonen rupesi vapisemaan väsymyksestä.

XIV.

Heti kruunauksen jälkeen unkarilaiset lahjoittivat kuningattarelleen pääkaupungin lähellä olevan Gödöllön huvilinnan. Se on metsässä ylevässä yksinäisyydessä, ja niinä aikoina, kun kukaan kuninkaallisen perheen jäsenistä ei oleskele siellä, vallitsee siellä yli seudun ulottuva mitä täydellisin rauha. Mustalaisten viuluniekkain milloin riemuitsevat, milloin valittavat säveleet ovat melkein ainoat äänet, jotka häiritsevät luonnon hiljaisuutta.

Monet vuodet Gödöllö oli Elisabetin rakkain olinpaikka. Siellä hän vietti iloisia, huolettomia päiviä. Siellä hän toimeenpani suuria metsästyksiä, siellä hän oli emäntä omassa talossaan.

Seitsenkymmen-luvulla hän vietti suurimman osan vuotta tässä linnassa. Tavallisesti hän nousi ylös neljän aikaan aamulla; viiden aikaan hän jo oli satulassa ja ratsasti yhteentoista asti, jolloin tarjottiin aamiainen. Hänen retkeilynsä tasangoilla veivät hänet usein cziko-leirille, eikä hän koskaan jättänyt juttelematta näitten Unkarin pusztan beduinien, tämän puoli-villin kansanheimon kera, joka herätti hänessä vilkasta osanottoa. Tottuneen ratsastajan hartaudella hän tarkasteli heidän hevosiaan. Hän vei mukanaan lahjoja heille, ja sydämelliset tervehdyshuudot kajahtivat aina hänelle, kun hän lähestyi heidän leiriään.

Hän rakasti Unkarin aavoja tasankoja, noita ratsastajalle niin ihania maita. Hevosen selässä istuen hän harhaili Gödöllön ympäristön joka suuntaan, tuntien siellä jokaisen metsäpolunkin.

Näinä vuosina oli hänen unkarilaisessa linnassaan vilkas elämä. Hänen väkiratsastuksensa olivat kuuluisat kautta Europan, ja hänen huoneensa olivat täynnä metsästyksillä saatuja voitonmerkkejä.

Frans Josef, kruununprinssi Rudolf, prinsessa Valeria ja perheeseen kuulumattomat vieraat tavallisesti ajoivat sille paikalle, missä metsästys päättyi. Nähdessään kuningattaren tulevan ratsastaen, kuningas ja lapset huiskuttivat hänelle nenäliinojaan. Hän oli melkein aina ensimäisenä perillä — monta minuttia ennen toisia.

Linnan lähellä on kaurapelto, missä kuningatar usein näyttäytyi puettuna lyhyeen hameeseen ja sirppi kädessä itse leikkaamassa kauraa lemmikki-eläimilleen.

"Gödöllössä minulla on puu, joka on parhain ystäväni", Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa luennoitsijalleen. "Joka kerta kun tulen sinne tai kun lähden sieltä, menen sen puun luokse, ja me katselemme toisiamme hetkisen äänettöminä. Tuo vanha puu tietää kaikki, mitä minussa on, ja minä uskon sille kaikki, mitä minulle on tapahtunut sinä aikana, jonka olemme olleet erillämme".

Itävallassa ollessaan Elisabet ajatuksissaan ikävöi Unkaria, missä hän tunsi olevansa aivan toisella tavalla kotonaan, koska hänen sydämensä sykki yhdenmukaisesti sen tuntehikkaan, romantisen kansan kanssa.

Kokonaisia talvia hän vietti tässä maassa. Budapestin aateli, keskisääty, työväki ja kansan köyhimmät jumaloivat kaunista kuningatartaan, joka käytti kaikkia tilaisuuksia ollakseen heidän keskellään ja joka usein esiintyi puettuna heidän kansallispukuunsa.

He näkivät hänessä paljon semmoisia sielunaateluuden piirteitä, jotka herättivät heidän ihastustaan. Hän rohkeni harhailla Budapestin köyhimmissä kortteleissa ei ohimenevänä katselijana, vaan laupeudensisarena, joka etsii inhimillistä kurjuutta siinä tarkoituksessa, että saisi sitä lievittää.

Hän harjoitti hyväntekeväisyyttään mikäli mahdollista salassa. Luettuaan polisin raporteista taikka sanomalehtien oikeus- ja polisiuutisten tietoja onnettomista, hän meni näitä auttamaan.

Monta kertaa hän tunsi sydäntään ahdistavan kulkiessaan pimeissä, ahtaissa takaportaissa ja astuessaan niin mataloihin majoihin, että ei voinut seisoa niissä suorana. Mutta ei hän koskaan osottanut pienintäkään merkkiä pelosta.

Budapestissä asuessaan hänen oli tapana varhain aamuisin hiipiä linnasta suorittamaan laupeudentöitään. Useimmiten hänellä oli mukana joku hovinainen, mutta välistä hän meni aivan yksinkin. Mutta vaikka hän oli hyvin vaatimattomasti puettu ja meni aina köyhiin kaupunginosiin, hän kuitenkin aina kulki varmana ja turvassa kaupungin roskaväenkin keskuudessa. Verrattain harvat hädänalaisista, joitten luona hän kävi, tiesivät, kuka hän todella oli, mutta hänen ystävällisyytensä ja anteliaisuutensa vaikuttivat sen, että häntä pidettiin enkelinä.

Hämärissäkin hän usein kävi tervehtimässä köyhiä, lahjoillaan ja ystävällisellä hymyllään hän levitti päivänpaistetta monen sairaan vuoteelle.

Unkarilaisten keskuudessa elää joukottain kertomuksia, jotka todistavat yhtä hyvin hänen ihmisrakkauttaan kuin mielenmalttiaan. Tässä niistä muutamia.

Eräänä päivänä hän ratsasti metsästykselle Magyarodiin. Tie sinne kulkee syvän vuorenrotkon ohitse. Yht'äkkiä hän näki edessään naisen lähestyvän rotkoa. Nainen oli sokea ja vanha, ja hänen saattajansa oli jättänyt hänet yksin.

Elisabet pysähtyi silmänräpäyksessä, hyppäsi alas hevosen selästä ja auttoi eukon turvalliseen levähdyspaikkaan tien viereen. Jos hän ei olisi tullut juuri ratkaisevalla hetkellä, niin eukko olisi epäilemättä syöksynyt syvyyteen.

Muutamia minutteja myöhemmin tuli se pieni tyttö, joka oli ollut sokeaa vanhusta saattamassa, saaden kuningattarelta kaikkea muuta kuin lempeän vastaanoton, sillä kuningatar oli hyvin kiivastunut.

Muutamat tapaukset hänen elämässään Unkarissa olivat myöskin sangen koomilliset. Niinpä eräänä iltana, kun hän hovinaisensa kera ratsasti Budapestissa. Molemmat ratsastajattaret ajoivat kaupungin laidassa, jonkun matkaa maantiestä olevan aivan yksinäisen majan ohi, josta kuului kauheita hätähuutoja. Joku nainen huusi siellä apua ja oli ilmeisesti mitä äärimmäisessä hädässä.

Hetken vaikutusta noudattaen Elisabet hyppäsi hevosen selästä ja riensi majaan. Hovinainen seurasi perästä.

Naiset työnsivät oven auki, ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä matalassa, likaisessa huoneessa. Suunnattoman suuri mies, joka näytti oikealta metsärosvolta, laahasi naista pitkin huonetta hänen pitkistä, hajallaan olevista hiuksistaan, samalla kertaa ankarasti potkien häntä.

Mies hämmästyi hänen odottamattomasta ilmestymisestään ja ripeästä sekaantumisestaan asiaan niin, että heti päästi irti uhrinsa ja tuijotti ihmetellen kuningattareen.

Mutta Elisabetin oma hämmästys oli seuraavassa silmänräpäyksessä vieläkin suurempi, kun pahoinpidelty nainen nousi ja hyökkäsi häntä vastaan kuin raivostunut tiikeri. Hän syyti alhaisinta katukieltä oudon naisen silmille, joka oli uskaltanut lyödä hänen miestään.

Kuningatar purskahti nauramaan. Hän otti taskustaan kultakolikon ja ojensi sen miehelle.

"Lyökää häntä, ystäväni", hän lausui miehelle, "antakaa hänelle selkään niin paljon, kuin hän ansaitsee. Hänen tulee saada selkäänsä, koska on teille niin uskollinen."

Kesällä 1886 raivosi Unkarissa kolera. "Unkarilaisten äiti", niinkuin Elisabetia nyt kutsuttiin, oleskeli niihin aikoihin Ischlissä, mutta lausui heti tahtovansa mennä unkarilaiseen pääkaupunkiinsa käymään sairaaloissa. Mutta silloinen pääministeri, Coloman von Tisza, vastusti tätä hänen toivomustaan. Toiselta puolen ei vaara ollut niin suuri, että kansa olisi joutunut pakokauhun valtaan, mikä olisi oikeuttanut niin poikkeuksellisen toimenpiteen kuin kuningattaren menon itse ruton pesäpaikkaan. Toiselta puolen ei ollut hänelle vaaratonta oleskella Budapestissä, ja pääministeri selitti sen vuoksi, että hänen vastuunalaisuuden-tunteensa pakoitti häntä vastustamaan tätä matkaa.

Toistaiseksi kuningatar taipui pääministerin vastaväitteisiin. Mutta kun Frans Josef kolerasta ja rokkotaudista huolimatta kohta sen jälkeen matkusti Budapestiin avaamaan valtiopäiviä, niin Elisabetiakaan ei enää voitu saada jäämään Ischliin.

Aivan äkkiarvaamatta hän saapui Gödöllöön, mistä saattoi kuningasta joka kerta, kun tämä vaunuissa ajoi kaupunkiin.

Rakkautensa Unkaria kohtaan hän ilmaisi myöskin suhteessaan Frans Deákiin. Tätä sai maa kiittää suureksi osaksi sen vapautensa palauttamisesta, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta mitään arvonimiä ja rahalahjoja, joita hänelle oli kiitollisuuden osotukseksi tarjottu hänen palveluksistaan.

Kuningatar osotti hyvin monta kertaa häntä kohtaan huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä. 1875 tuo unkarilainen valtiomies sairastui. Tammikuun 25 päivänä 1876 kuningatar tuli Münchenista Ofeniin, ja ensimäinen kysymys, jonka hän linnan eteissalissa teki piispa Ronaylle, oli:

Kun sanottiin, että potilaalla ei ilmeisesti enää ollut pitkää elämänaikaa jälellä, kuningatar päätti heti mennä häntä tapaamaan. Hienotunteinen kun aina oli, hän kuitenkin ensin käski kuulustaa, tokko potilas tahtoisi ottaa häntä vastaan.

Kuningattaren saapuessa oli valtava kansanjoukko kerääntynyt suuren isänmaanystävän asunnon edustalle. Kansa tahtoi nähdä, kun kuningatar osotti tunnustusta hänen toiminnalleen ja osanottoa hänen kohtaloonsa. Kansanjoukon äänetön tervehdys tässä tapauksessa oli tavallaan yhtä sydämellinen kuin ne eljen-huudot, jotka muuten tavallisesti kajahtivat häntä vastaan, missä hän näyttäytyikin.

Muutamia kuukausia myöhemmin Deák kuoli. Kuningatar purskahti itkuun saadessaan sanoman hänen kuolemastaan.

Hänen ruumiinsa oli näytteillä akatemian suuressa salissa, joka oli muutettu surutemppeliksi. Portille ajoivat yksinkertaiset hovivaunut, ja niistä astui ulos Elisabet, puettuna syvään surupukuun.

Unkarin ministerit ja edustajat seisoivat arkun ympärillä, kun maan kuningatar astui sen ääreen. Kädessä hänellä oli laakeriseppele, joka oli kaunistettu valkeilla kamelioilla ja valkeilla silkkinauhoilla, joissa oli seuraava omistus:

Hän seisoi muutaman minutin ääneti vainajan luona, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Sitten hän laski seppeleen arkulle ja kääntyi ympäri poistuakseen. Mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, polvistui katafalkin alimmalle portaalle ja rukoili pitkään.

Unkarilaiset maalarit Munkácsy ja Ziczy ovat ikuistaneet tämän kohtauksen. Ja muuan unkarilainen runoilija on kirjoittanut siitä:

"Niin paljon kuin; Deákin muistoa on ylistettykin, niin kuningattaren kyyneleet olivat kuitenkin suurin kunnianosoitus, joka vainajan osaksi saattoi tulla".

XV.

Wienin maailmannäyttely. — Elisabet toisten ruhtinatarten joukossa. —
Keisarinna ja wieniläiset.

Vuosi 1873 oli Frans Josefille ja Elisabetille enemmän kuin yhdessä suhteessa merkillinen.

Heidän vanhin tyttärensä joutui sinä vuonna naimisiin Baierin prinssin
Leopoldin kanssa.

Huhtikuun 20 päivänä kello kaksitoista tapahtuivat vihkiäiset Augustiner-kirkossa, missä keisaripari yhdeksäntoista vuotta takaperin oli yhdistetty. Keisarinna itse saattoi tytärtään kirkkoon ja alttarille. Saman päivän iltapuolella nuori pari matkusti Müncheniin. Wieniläiset toimeenpanivat arkkiherttuattaren kunniaksi erojaisjuhlia ja antoivat hänelle lahjoja, ja melkein koko pääkaupunki tuntui olevan jalkeilla katsomassa morsiusparin lähtöä.

Muutamia päiviä myöhemmin — toukokuun 1 päivänä 1873 — keisari ja keisarinna avasivat maailmannäyttelyn Wienissä. Näyttely oli yhtenäistä riemujuhlaa. Ylpeydellä keisaripari saattoi katsella sitä suurtyötä, joka verrattain lyhyessä ajassa oli saatu aikaan heidän alamaistensa älyllä ja työvoimilla.

Frans Josef ja Elisabet kutsuivat Europan kruunupäät vieraikseen Itävallan pääkaupunkiin. Vanha keisari Wilhelm ja hänen lahjakas puolisonsa Augusta kävivät Hofburgissa ja Schönbrunnissa. Venäjän tsaari Aleksanteri II tuli käymään useitten perheensä jäsenten kera. Niinikään tulivat Wieniin Italian kuningas Viktor Emanuel, Persian shahi ja monta muuta ruhtinasta.

"Arvonimet ja kunnia-asemat eivät merkitse mitään", hän lausui. "Ne ovat vain kirjavia lappuja, joita ihmiset ripustelevat ympärilleen, kun luulevat siten voivansa peittää alastomuuttaan, mutta ne eivät tee mitään muutosta meidän sisäiseen olemukseemme."

Mutta kuinka vähän hovimenot häntä miellyttivätkin, hän kuitenkin täytti velvollisuutensa siinä suhteessa ihastuttavalla sulolla, koska oli siihen pakoitettu. Ja joutuessaan yhteen toisten keisarinnain ja kuningatarten kanssa, hän aina oli kaunein, eniten ihailtu ja sai osakseen suurinta huomiota.

Muutamia vuosia ennen Ranskan keisarikunnan kukistumista Itävallan keisaripari kohtasi Napoleonin ja Eugenien Salzburgissa. Sirona ja upeana Wittelsbachien tytär astui Montijon kreivittären rinnalla. Ranskalaisten keisarinna oli vielä kauneutensa ja kansansuosionsa kukkuloilla, mutta tummine säteilevine silmineen, tuuheine tukkineen ja koko henkilönsä sulolla Elisabetin ei tarvinnut millään tavalla vaivautua kyetäkseen kestämään kilpailun espanjattaren kanssa.

Ollessaan nuorempienkin ruhtinatarten kanssa, Elisabet aina vei kauneudessa voiton.

Kuningas Umberto ja kuningatar Margherita kävivät useita vuosia myöhemmin tervehtämässä Itävallan keisariparia, ja molemmat ruhtinaalliset naiset olivat joka päivä yksissä. Margherita edusti kevään tuoreutta, mutta sen ajan sanomalehtimiehet selittivät, että Elisabet oli paljon kauniimpi, hän oli "habsburgilainen syksy".

Samana vuonna kuin maailmannäyttely oli Wienissä, Frans Josef vietti viisikolmatta-vuotista juhlaansa keisarina. Juhlallisuuksien loistokohdan muodosti keisariparin ja kruununprinssin ajelu vaunuissa pitkin katuja, jotka olivat juhlallisesti koristellut ja niin kirkkaasti valaistut, kuin olisi oltu keskellä päivää. Riemuitsevat ihmisjoukot tunkeilivat kilvan osottamaan keisariparille kunnioitustaan.

Jo tässä tilaisuudessa huomattiin kuitenkin, että keisarinnaa vaivasi osanotto julkisiin juhliin ja että hän niin paljon kuin mahdollista koetti vetäytyä syrjään niitten melusta ja hälinästä.

Sairaudenaika oli opettanut häntä rakastamaan yksinäisyyttä. Hänelle oli tullut elämänehdoksi olla paljon yksinään. Ollessaan toisten seurassa hän tunsi itsensä vieraaksi, ja kun ruhtinaalliset velvollisuudet pakoittivat hänet olemaan paljojen ihmisten joukossa, oli koko hänen olemuksessaan surullinen, kärsivä ilme.

Luultavasti hänen ei olisi ollut ensinkään vaikea säilyttää sitä suosiota, jota syvemmissä kansankerroksissa hänen avioliittonsa ensimäisinä aikoina oli hänelle niin auliisti osotettu, jos hän ei olisi kuulunut sukuun, joka kautta vuosisatojen oli ollut omituinen ja hermostunut.

Kaikkialla nähtiin hänen muotokuviaan: kouluissa, yliopistoissa, hotelleissa, kirjakauppojen akkunoissa. Naiset käyttivät "Elisabetin-harsoja", "Elisabetin-kappoja" ja "Elisabetin-huiveja". Ulkomaalaisia hän on vieläkin muistuttamassa "Elisabetin-näköalalla", "Elisabetin-kujanteella", "Elisabetin-sillalla" ja monella muulla, joka kantaa hänen nimeään.

Yleinen mielipide itävaltalaisten keskuudessa oli, että kukaan ei voinut kauneudessa kilpailla heidän keisarinnansa kanssa. Mutta lukuunottamatta osaa hoviväestä ja niitä vieraita, jotka kävivät keisariparin joka talvi toimeenpanemissa juhlissa, vain hyvin harvat voivat seitsenkymmen-luvun alkupuolelta keisarinnan kuolemaan saakka kehua nähneensä häntä läheltä.

Hän oli liiaksi tietoinen sisäisestä arvostaan salliakseen käyttää itseään ainoastaan ulkonaisena koristuksena.

Vastenmielisyydellään sisällyksettömään loistoon ja uteliaihin katselijoihin hän vieroitti itsestään monet sydämet.

Uteliaisuus on ominainen piirre wieniläisille, vallankin mitä tulee keisarihuoneeseen. Ja juuri sen tähden, etteivät saaneet nähdä keisarinnaa, tehtiin häntä vastaan katkeria valituksia.

Wieniin verraten München oli pikkukaupunki, mutta Elisabet ei ollut kauan kerinnyt olla Wienissä, kun huomasi juorujen rikkaruoholla olevan siellä paljon syvemmät juuret kuin hänen lapsuutensa aikuisessa kotikaupungissa. Joka kerta kun hänet nähtiin, otettiin hänet arvosteltavaksi. Hänen suoran, arvokkaan ryhtinsä selitettiin merkitsevän ylpeyttä. Väitettiin hänen hienon hipiänsä olevan keinotekoisesti aikaansaadun. Häntä moitittiin hänen asemassaan olevalle henkilölle liian yksinkertaisesta vaatetuksesta. Ja tyytymättömyyttä herätti sekin, että hän ei tehnyt pääkaupungissa kyllin suuria ostoksia.

Katolinen kirkko velvoittaa keisarillisen perheen jäsenet pitkänäperjantaina ja pääsiäispäivänä ottamaan osaa kirkollisiin juhlakulkueisiin.

Wieniläiset iloitsivat tästä loistavasta näytelmästä, he iloitsivat näkevänsä keisarinnan kulkueen etunenässä, perässään hänen laahustintaan kantavat hovinaiset.

Mutta muutamia päiviä ennen pääsiäistä heille ilmoitettiin aina, että hänen majesteettinsa keisarinna oli tullut pahoinvoivaksi ja matkustanut maalle vahvistamaan itseään.

Iloiset wieniläiset olisivat tämän ehkä suoneet anteeksi, jos keisarinnan maineessa olisi ollut pieninkin tahra, mutta he eivät koskaan antaneet anteeksi, että heiltä hänen oikkunsa takia jäi näkemättä hauska näytelmä.

Niinpä vähitellen ruvettiin tervehtämään häntä tavallaan kylmäkiskoisesti niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa hän esiintyi julkisesti. Häntä sanottiin ylpeäksi ja itseensä sulkeutuneeksi, eikä ole kiellettävissä, että hän osottamallaan välinpitämättömyydellä pani wieniläisten kärsivällisyyden kovalle koetukselle.

Kuinka vähän Europan iloisin pääkaupunki soveltuikaan tälle keisarinnalle, joka vuosien kuluessa kävi yhä enemmän synkkämieliseksi ja ihmisiä arastelevaksi!

Ehkäpä hän itse ensimäisenä huomasikin, että hän ei enää nauttinut suosiota, ei Itävallan keskisäädyn eikä korkeampien luokkien taholta, ja tämä varmaan lisäsi hänen haluaan vetäytyä erilleen maailmasta.

"Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän pitäisi minusta sanoa", hän lausui. "Minä en sovellu heidän laatimiinsa kuvitelmiin, eivätkä he pidä siitä, että heidän laatikkonsa saatetaan epäjärjestykseen. Sen vuoksi olenkin kokonaan omissa oloissani. Sivistyneet ihmiset eivät seuraakaan minua yksinäisyyteeni, sillä heillä on kyllä mielestään tilaisuutta käyttää aikansa paremminkin."

Ja hän lisäsi: "Pitkällinen yksinäisyyteni on opettanut minulle, että oleminen tuntuu raskaimmalla silloin, kun on toisten ihmisten seurassa."

Kun Wienin maailmannäyttely suljettiin, hän otti palvelukseensa pienen neekeripojan, jonka nimi oli Mahmud. Hän oli ollut oppaana siinä Kairon-talossa, jonka Egyptin khedivi oli laitattanut maailmannäyttelyyn ja jonka hän lahjoitti Elisabetille.

Mahmud jumaloi valtijatartaan ja oli onnellinen saadessaan elää hänen läheisyydessään. Keisarinna kohteli pikku poikaa erinomaisen hyvin. Tottuneena Afrikan ilmastoon poika sai Wienissä keuhkokuumeen, ja keisarinna hoiteli häntä kaikin tavoin. Sekä kansa että Itävallan ylimystö pitivät hyvin sopimattomana, kun saivat tietää, että keisarinna salli tyttärensä Valerian leikkiä neekeripojan kanssa.

"Puhua pahaa lähimmäisistään on ihmisille elämänehto, samoin kuin valittaminen on sypressille elämänehto", keisarinna kuuluu lausuneen.

"Varokaa hovin juonitteluja", hän virkkoi eräässä toisessa tilaisuudessa. "Ei koskaan tiedä, mitä ansoja viritellään eteemme. Hovissa on kenenkään mahdotonta elää tuntiakaan puhumatta pahaa lähimmäisestään."

"Varmaan minun olisi kiitettävä Jumalaa siitä, että olen keisarinna", hän jatkoi, "sillä muuten minun olisi käynyt huonosti. Keisarinnaa suvaitaan vain siitä syystä, että hänen avullaan voidaan luoda oma asema."

Wienin lyhytnäköinen, turhamainen hovi oli aina valmis levittämään hänestä valheita, joita keskisääty sitten levitti edelleen. Vuosien kuluessa keisarinnan nimi tahrattiin niin likaan Itävallan pääkaupungissa, että hänen oli tosiaan vaikea sietää oleskelua siellä.

Eikä Elisabet voinut sitä sietääkään — kärsivällisyys ei kuulu Wittelsbachien sukuominaisuuksiin. Hän oli luonnostaan hermostunut mielenlaadultaan, ja myöhempinä vuosina ruumiilliset kivutkin vielä edistivät hänen luontonsa kiivaita ja kärsimättömiä ominaisuuksia. Niinpä syttyi hänessä melkein hurja uhma kaikkea sitä parjausta vastaan, jonka esineeksi hänet oli tehty.

Kun hänelle huomautettiin, että hänen ystävällisyytensä Mahmudia kohtaan herätti paheksumista, niin hän valokuvautti tyttärensä Valerian yhdessä neekeripojan kanssa ja panetti näitä kuvia näytteille.

Ei ihme, että tämä sai pahat kielet entistä vilkkaampaan toimintaan. Ja siitä hetkestä alkaen monet väittivät, että keisarinnan merkilliset päähänpistot ja se rauhaton levottomuus, joka yhä enemmän ilmeni hänessä, olivat alkavan mielenhäiriön merkkejä.

XVI.

Olemme edellisessä luvussa tutustuneet muutamiin niistä syistä, jotka vaikuttivat siihen, että Elisabet rupesi menettämään suosiotaan Itävallan pääkaupungissa. Mutta siihen oli olemassa muitakin syitä.

Itävallan saksalaisten ruvetessa lähentymään Preussia ja
Hohenzollerneja, keisarinna lakkasi tuntemasta itseään saksalaiseksi.
Ja hänen miehensä maitten saksalainen väestö tunsi vaistomaisesti, että
Elisabet paheksui heidän menettelyään monissa asioissa.

Heikäläisten oli vaikea sulattaa hänen rakkauttaan Unkariin. Miehestä mieheen kuiskailtiin, että hänen melkoinen itävaltalainen vuosirahansa jaettiin puutteessa oleville magyareille. Jalon ja lahjakkaan keisarinnan epäsuosio lisääntyi Itävallassa paljon sen kautta, että hänen sydämensä myötätunto oli toisella puolella Leitha-joen.

Mutta hänen jakamiensa lahjojen suhteen häntä tuomittiin väärin, sillä tuskin koko Habsburgien valtakunnassa — enemmän Itävallassa kuin Unkarissakaan — on yhtään hyväntekeväisyys- tai armeliaisuuslaitosta, jota hän ei olisi suojellut taikka avustanut.

Kerrotaan, että kun hän eräänä päivänä avioliittonsa ensimäisinä vuosina ajoi erään Wienin kasarmin ohi, sattui niin, että muuan sotamies juuri sai raipparangaistusta jostakin rikoksestaan. Keisarinna kuuli miehen voivotukset, pysähtyi ja otti selon niitten syystä, ja muutamien päivien perästä keisari Elisabetin rukousten johdosta antoi määräyksen, että tuo vanhentunut rangaistustapa oli Itävallan armeijassa vaihdettava uusiin ja enemmän ajanmukaisiin.

Missä tahansa hän kuulikin puhuttavan onnettomuudesta, siellä hän aina koetti lievittää sitä.

Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, kuinka hän vuosina 1859 ja 1866 kävi haavoitettujen luona, joita hoiteli ja lohdutteli. Mutta vielä rohkeampana ja uhrautuvaisempana hän esiintyi useitten kolera- ja lavantauti-ruttojen aikoina, käyden sairaaloissa vähääkään välittämättä siitä vaarasta, johon siten antautui.

Miehitettyään vuonna 1878 Bosnian ja Hertsegovinan, itävaltalaiset kohtasivat ankaraa vastarintaa väestön puolelta. Voittaakseen nämä uudet alueet, heidän täytyi uhrata paljon ihmishenkiä.

Huolenpito haavottuneista ja kaatuneiden omaisista tuli taaskin ankaraksi välttämättömyydeksi. Keisarinna löysi uuden alan toiminnalleen suomalla suojeluksensa niille kansallisille naisyhdistyksille, joitten tehtävänä on auttaa kaatuneitten soturien leskiä ja lapsia sekä pitää huolta haavoittuneiden hoitamisesta. Itävalta-Unkarin kaikissa kaupungeissa naiset mielellään noudattivat hänen kehoitustaan muodostaa yhdistyksiä ja työskennellä mainitun tarkoituksen hyväksi.

Keisarinnan, niin sanoaksemme, virallisia velvollisuuksia on asettua johtamaan armeliaisuuslaitoksia ja käydä parantoloissa ja kenttäsairaaloissa. Mutta kun Elisabetin halu yksinäiseen elämään kävi yhä voimakkaammaksi, niin ei hänen mielensä tietysti myöskään enää tehnyt ottaa osaa julkiseen hyväntekeväisyyteen. Viimeisinä vuosinaan hän kävi Itävallan julkisissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ainoastaan keisarin painostuksesta eikä hän jaksanut tehdä sitä säännöllisesti.

Hän suoritti viralliset armeliaisuustekonsa omituisen kylmästi ja hätäisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut niukalti aikaa. Silloin tällöin esiintyessään Wienin filantropisissa laitoksissa, hän saapui kuin tuulenpuuska, ilman että hänen tulostaan tiedettiin edeltäpäin mitään. Saattoi tapahtua, että hän yhtenä ainoana päivänä teki kahdeksan ja kymmenenkin vierailua kaupungin eri osissa, aivan kuin tahtoisi korvata sen, mitä oli laiminlyönyt, ja yhdellä kertaa suorittaa kaikki velvollisuutensa hyväntekeväisyyden suhteen.

Ja kuitenkin hän oli oikein hyvä. Hän kannatti kuolemaansa asti lukemattomia tarvitsevaisia ja onnettomia. Wienissäkin hän kävi tuntemattomana kurjuuden pesissä, vaikkakaan ei niin usein kuin Budapestissä. Mutta wieniläiset eivät yleensä tienneet mitään niistä rakkaudentöistä, joita hän teki hiljaisuudessa. Heidän ei koskaan pistänyt päähänsä, että hyväsydäminen nainen, joka tuhlasi hyviä töitään heidän hädänalaisilleen, olisi heidän ylpeä keisarinnansa, joka ylhäisten ja alhaisten silmissä kuvattiin sydämettömäksi ja toisten hädästä välinpitämättömäksi.

Vuonna 1879 Frans Josef ja Elisabet viettivät hopeahäitään. Varmaan kumpikin kaihomielin odotti tätä päivää.

Heidän avioliittonsa oli enemmän kuin useimpien muitten joutunut kokemaan pettymyksiä ja muutoksia heidän molemminpuolisten tunteittensa suhteen. Mutta uusille edellytyksille oli heidän välilleen syntynyt uusi ja tavallaan sydämellinen suhde, jossa keisarinna oli oppinut tinkimään vaatimuksistaan, silti menettämättä kunnioitusta itseään kohtaan.

Keisarillinen hopeamorsiuspari lausui toivomuksen, että päivän merkityksen johdosta ei toimeenpantaisi mitään julkisia juhlia ja että rahat, joita maan eri osissa aijottiin uhrata semmoisiin juhlallisuuksiin, käytettäisiin sen sijaan hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Ainoastaan Wienin suhteen tehtiin poikkeus, sillä pääkaupunki varusti suuria mielenosoituksia. Sen johdosta, että Frans Josef vuonna 1853 oli pelastunut unkarilaisen Libenyn murhayrityksestä, oli vapaaehtoisilla lahjoilla rakennettu kirkko sille paikalle, missä murhaajan väkipuukko oli sattunut häneen. Tämä kirkko vihittiin hopeahääpäivänä ja keisariparin läsnäollessa.

Vihkimisensä viisikolmattavuotispäivänä Frans Josef ja Elisabet jälleen astuivat alttarin ääreen. Hopeaparista ei päältäpäin voinut päätellä mitään niistä myrskyistä, jotka olivat järkyttäneet heidän kuluneen elämänsä menneitä vuosia. Keisari näytti vielä olevan miehuutensa täysissä voimissa ja keisarinnaa kutsuttiin syystä kylläkin "kauneimmaksi isoäidiksi". [Heidän vanhimmalla tyttärellään Giselalla oli siihen aikaan jo useita lapsia.]

Koko Wien oli kokoontunut niille kaduille, joita keisaripari ajoi kirkkoon. Nuoria tyttöjä oli odottamasssa kirkon asehuoneessa, ja keisarin ja keisarinnan saapuessa juhlallisten jumalanpalvelusmenojen jälkeen kävellen ovea kohti, he astuivat esiin ojentamaan kukkasia. Erinomainen ystävällisyys, jolla keisarinna tervehti heitä, rohkaisi heitä, ja yksi nuorista tytöistä piti kauniin pikku puheen antaessaan kukkiaan.

Itävallan ja Unkarin runoilijat olivat virittäneet lyyransa hopeamorsiusparin kunniaksi. Mutta heidän kunnioituksensa liikuttivat Elisabetia vähemmän kuin seuraava tervehdys eräältä hänen oman synnyinmaansa runoilijalta:

    "Wie deiner Güte milder Sinn,
    Erhab'ne Kaiserin!
    Wie Huld, die deine Stirne kränzt
    Hoch über allen Festschmuck glänzt,
    So blüh' dir Macht und Segen
    In Zukunft allerwegen.
    O, nimm hierfür als Treuespfand
    Den Herzensgruss von Heimatsland!"

(Niinkuin hyvyytesi leppeä mieli, niinkuin lempeys, joka seppelöi otsaasi, loistaa yli kaiken juhlakorun, niin alati kukoistakoon sinulle tulevaisuudessa valta ja siunaus, ylevä keisarinna! Oi, ota uskollisuuden pantiksi siitä sydämellinen tervehdys kotimaastasi!)

Wienin historiallinen juhlakulkue hopeaparin kunniaksi päätti juhlallisuudet huhtikuun 27 päivänä. Useita kuukausia ennen kuuluisa maalari Hans Makart oli laatinut kulkueen suunnitelman ja yksityiskohtaiset piirustukset. Se oli nerokkaasti ajateltu ja mainiosti järjestetty.

Osanottajia oli ilmoittautunut suunnaton määrä. Valtakunnan kaikki säädyt, kaikki laitokset, kaikki valtiot olivat edustettuina.

Kulkue vieri verkalleen Ringstrassea pitkin, korvia vihlovien suosionhuutojen kaikuessa. Eri ryhmät, jotka esiintyivät ratsain, jalkaisin ja loistavissa vaunuissa, olivat puetut historiallisiin pukuihin.

Frans Josef ja hänen puolisonsa, jotka monta tuntia lakkaamatta kuuntelivat ohikulkevien riemuhuutoja, olivat syvästi liikutetut yleisestä innostuksesta.

XVII.

Frans Josefin ja Elisabetin ainoa poika oli varttunut tulemaan yhä enemmän vanhempiensa ylpeydeksi, ja hän nautti suunnatonta suosiota kaikissa kansankerroksissa.

Hän ei ollut koskaan käynyt mitään julkista koulua, mutta tiedettiin hänen saaneen huolellisen ja ajanmukaisen kasvatuksen kelpo opettajilta.

Hän oli perinyt äitinsä vastenmielisyyden kaikkea pikkuporvarillista kohtaan, hänen kirjalliset harrastuksensa ja hänen rakkautensa luontoon.

Vanhan itävaltalaisen ruhtinas-tavan mukaan hänen piti ajatella jokin ammatti, ja hyvin kuvaavaa hänelle on, että hän valitsi kirjapainoammatin. Hän kävi ahkerasti Wienin yliopistossa luennoilla sekä Burgteatterissa, wieniläisten taiteellisen maun korkeakoulussa.

Äidin tavoin hänkin haki rakkaimman seuransa oman piirinsä ulkopuolelta. Lähimmäksi seurakseen hän valitsi runoilijoita ja sanomalehtimiehiä. Luonnontieteillä oli häneen erityinen vetovoima, ja innostuneen ystävän ja opettajan hän sai kuuluisasta luonnontutkijasta Brehmistä.

Itse hän oli etevä matkakirjailija, ja monet hänen kirjoistaan ovat levinneet laajalti, ei tekijän ruhtinaallisen aseman takia, vaan siitä syystä, että hän oli tosiaan hyvä kynäniekka.

Hän ja keisarinna olivat vähitellen joutuneet toisiinsa samanlaiseen suhteeseen, kuin toisiinsa hyvin ihastuneet veli ja sisar. Kruununprinssi uskoi hänelle sekä ilonsa että surunsa. Mutta poikaansa tuntemasta lämpimästä rakkaudestaan huolimatta Elisabet hyvin pian huomasi hänen vikansa ja tiesi hänen olevan yhtä herkän vaikutuksille ja yhtä kevytmielisen kuin isä oli ollut nuoruudessaan.

Keisarinna ja keisari olivat yksimieliset siitä, että oli välttämätöntä saada kruununprinssi naimisiin. Se turvaisi perintöjärjestyksen ja tekisi hänet ehkä vähemmän levottomaksi ja huikentelevaiseksi.

Mutta poikansa tulevan puolison valinnassa Frans Josef piti silmällä yksinomaan valtiollisia näkökohtia, kun taas äiti ajatteli pojan koti-onnea.

Elisabetin mielestä ei hänen naimisensa ollut niin kovin kiireellinen, ja hän toivoi kruununprinssin etsivän itselleen morsiamen, joka sekä ulkonaisella suloudellaan että älynsä viehätyksellä pystyisi vangitsemaan ja vallassaan pitämään kruununprinssin epävakaisen sydämen.

Rudolfin täyttäessä kaksikymmentä vuotta, Europassa oli sangen vähän naimahaluisia katolilaisia prinsessoja. Keisarin, mutta ei keisarinnan, valinta sattui Belgian prinsessaan Stephaniehen, seitsentoistavuotiseen tyttöön, joka oli keskinkertaisen lahjakas eikä ulkonaisesti ensinkään miellyttävä.

Elisabet ei voinut sietää Belgian kuningasta tämän epämiellyttävän käytöksen ja huonojen elämäntapojen takia. Häntä ei miellyttänyt myöskään Belgian kuningatar, itävaltalainen arkkiherttuatar, joka Elisabetin mielestä näytteli alentavaa osaa puolisonsa rinnalla.

Elisabet vastusti mitä jyrkimmin semmoista avioliittoa. Mutta Belgian kuningattaren sisar, itävaltalainen arkkiherttuatar Elisabet, jolla oli suuri vaikutusvalta hovissa ja jota kohtaan Frans Josef tunsi lämmintä ystävyyttä, puhui sisarentyttärensä puolesta. Hän ja monet muut neuvonantajat tekivät keisarinnan esittämät epäilykset tyhjiksi.

Kihlaus julkaistiin, ja Belgian kuningaspari tuli tyttärensä kera
Wieniin. Rudolf itse oli asian suhteen sangen välinpitämätön.

Vihkiminen tapahtui toukokuun 10 päivänä. Kaikissa häitten aiheuttamissa juhlallisuuksissa Elisabet täytti arvokkaasti ne velvollisuudet, jotka kuuluivat hänelle tulevan keisarin äitinä. Mutta hänen kylmyytensä ja jäykkä käytöksensä Belgian kuningasparia kohtaan pistivät kaikkien silmiin.

Ajellessaan vaunuissa pääkaupungissa ja istuessaan kuningatar Henrietten rinnalla, keisarinna vastaili kohteliain tervehdyksin kansanjoukkojen eläköön-huutoihin. Mutta hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, eikä hän koko pitkällä matkalla lausunut yhtään ainoata sanaa Belgian kuningattarelle. Ja kesken vihkimistoimituksen hän kokonaan menetti mielenmalttinsa, purskahtaen itkemään.

Wieniläiset tarvitsivat keisarillisesta huoneesta jotakin naispuolista edustajaa, jonka puoleen voivat kääntää sydämensä. Stephanie edusti nuoruutta, sen toivoja ja sen lupauksia. Tämä elämäniloinen kuninkaantytär sai Wieniin tullessaan sydämelliset tuliaistervehdykset, ja kun hän syyskuun 3 päivänä 1883 synnytti tyttären, niin kansan ihastuksessa ilmeni voimakkaana hänen ja Rudolfin nauttima suosio.

On luonnollista, että pojan suhde äitiin tämän naimisen jälkeen tuli toiseksi. Elisabet tämän tunsi ja se kiusasi häntä.

Vielä Rudolf kuitenkin uskoi hänelle monet huolensa, ja keisarinna huomasi pian, että poikansa ei ollut onnellinen avioliitossaan.

Elisabet tunsi nyt vähemmin kuin koskaan ennen viihtyvänsä Hofburgissa. Kruununprinsessan saavuttua hoviin, hän oli enää vain lyhemmän aikaa talvisin Wienissä. On väitetty olleen vuosia, joina hän ei oleillut siellä muuta kuin kolme tai neljä viikkoa.

Sekä hän että keisari asuivat mielellään kuukauden verran kesällä
Ischlissä, missä heille oli niin monta ja merkitsevää nuoruudenmuistoa.
Koko perheen oli silloin tapana kokoontua sinne viettämään keisarin
syntymäpäivää.

Siellä Elisabetilla oli runsaasti tilaisuutta vuorikäveilyihin, joita hän niin kovin rakasti. Ischlin lähellä on tuskin ainoatakaan vuorenhuippua taikka paimenmajaa, jossa keisarinna ei olisi vuosien kuluessa käynyt.

Kävelyretkillään hän mielellään tarinoi talonpoikien kanssa. Hän kyseli heiltä heidän jokapäiväisestä elämästään ja maksoi ruhtinaallisesti joka maitolasin, joka hänelle tarjottiin.

Lapset toivat hänelle alppikukkasia, ja hän vastasi heidän sydämelliseen tervehdykseensä: "Grüss die Hand, Frau Kaiserin!" ystävällisellä vastatoivotuksellaan: "Grüss Euch Gott, liebe Kinder!"

Lankonsa, Meksikon keisarin Maksimilianin kuoleman jälkeen Elisabet useina vuosina kävi hänen huvilinnassaan Miramarissa Triestin lähellä. Rakennus on tehty puhtaimmasta, hienoimmasta marmorista kalliolle avoimen meren rannalle. Lähellä on paviljonki, jossa keisarinna Charlotte asui Meksikosta palattuaan leskenä, mielipuolena ja kansansa karkoittamana.

Sekä Hofburgissa että Schönbrunnissa keisarinna oli huomannut semmoista, mikä ei ollut hänen makunsa mukaista, mutta mitä hän hienotunteisuudesta ei kuitenkaan tahtonut muuttaa.

Keisarin oli tapana viettää talvikaudet Schönbrunnissa, ja heidän avioliittonsa ensimäisinä vuosina keisarinnakin usein asui siellä. Mutta Elisabet rupesi pian ikävöimään toista olinpaikkaa, ja Rudolfin häitten aikoihin hän päätti rakennuttaa oman linnan, "Waldesruhe", Lainzin eläintarhan lähelle Hietzingiin Wienin laitamalle.

Waldesruhe rakennettiin kahden vuoden kuluessa keisarinnan oman ylimmän johdon mukaisesti. Sillä aikaa kun tätä pikku renesanssi-linnaa rakennettiin, ei kukaan utelias päässyt katsomaan sitä eikä edes astumaan sen alueelle, ja keisarinnan kuolemaan saakka se pysyi ulkomaailmalle salaisuutena.

Lainzin leppoisa eläintarha on vanhimpia ja kauneimpia puistoja Wienin lähellä. Se ympäröitiin korkealla kivimuurilla, jonka yli voi nähdä vain puiden latvat, ja linnan ympärillä olevat puutarhat ovat läpipääsemättömillä pensasaidoilla ympäröidyt.

Puistoon ja puutarhaan eivät päässeet ketkään muut kuin hovihenkilökunta, eikä yleisön keskuuteen päästetty edes kuvia linnasta eikä niistä taideaarteista, joita siellä säilytettiin.

Julkisivua koristavat terassit ja parvekkeet, jotka keisarinnan aikana melkein huojuivat kukkien painon alla.

Leveät marmoriportaat, joille on kiinnitetty pehmeät samettimatot, vievät ylempään kerrokseen, jossa ovat keisarin ja keisarinnan huoneet sekä suuri vastaanottosali. Rakennuksen nurkkauksessa on Elisabetin tilava makuuhuone, jossa on kaksi akkunaa itään ja kaksi etelään; toinen näistä on varustettu leveillä ovilla, jotka johtavat parvekkeelle.

Keisarinnan sänky oli vapaana keskellä lattiaa. Päänpuolessa oli varjostin, jonka takapuolella oli harvinaisen kaunis Neitsyt Marian kuva ja sen edessä rukouspalli.

Huoneen yhteen nurkkaan keisarinna oli pystyttänyt Neitsyt Marian pystykuvan, jonka jalustaan oli kiedottu kallisarvoinen vanhanaikainen rukousnauha.

Toiseen nurkkaan hän oli asettanut pronssisen Nioben patsaan, joka vihreitten kasvien keskellä teki omituisen kolean vaikutuksen. Vastakkaisessa nurkassa riippuivat vihreät hehkulamput. Maatessaan sängyssä keisarinna voi vääntää sähkövalon niin, että huoneessa ei ollut muuta kuin Niobeen lankeava vihreä valo.

Makuuhuoneestaan hän aamuisin astui parvekkeelle, joka aina oli kaunistettu kukilla ja jonne usein katettiin aamiaispöytä. Tälle parvekkeelle hän viimeisinä vuosinaan teetti taideteoksen, joka oli hänelle hyvin rakas. Se oli pienoiskokoon valettu jäljennös siitä runoilija Heinrich Heinen patsaasta, jonka hän oli marmorista teettänyt tanskalaisella kuvanveistäjällä Hasselriisillä Korfun saarella olevaan huvilaansa "Achilleion".

Tahtoessaan olla yksin taikka kun ei voinut hyvin, hän mielellään käytti tätä aamiaispaikkaa.

Hänen makuuhuoneensa toisella puolella oli hänen pukuhuoneensa, jossa oli vain yksi ainoa akkuna. Huomattavinta tässä huoneessa oli mahtava toalettipöytä liikkuvine kuvastimineen ja monine hopeisine toalettiesineineen, kristalleineen ja maalattuine porsliineineen.

Vasemmalla keisarinnan makuuhuoneesta oli Waldesruhessa — eli Lainzissa, niinkuin linnaa yleensä kutsuttiin — keisarin kirjoitushuone, josta ovet samoin johtivat parvekkeelle. Yhdessä nurkassa oli iso kirjoituspöytä, jolle keisarinna oli järjestänyt muistoja lapsistaan ja lapsenlapsistaan, piirroksia ja maalauksia, jotka olivat omistetut hänelle itselleen.

Keskellä huonetta oli pöytä, jolla oli joukko loistoteoksia ja salkkuja, muistoja hänen matkoiltaan. Samalla pöydällä oli myöskin erinomaisen kaunis valokuva hänen serkustaan, Baierin kuninkaasta Ludvig II:sta.

Pylväitten ja hyllyjen päälle oli asetettu pronssimaljakkoja, itämaisia porsliineja ja kaikenlaisia harvinaisia taideteoksia, ja kaikissa maljakoissa oli kukkia.

Kirjoitushuoneessa — keisarinnan budoarissa — paloi usein tuli kaakeliuunissa, ja keisarin ja keisarinnan oli tapana iltaisin istua keskustelemassa takkavalkean ääressä. Linnan keskellä oleva suuri sali oli heidän huoneittensa välillä.

Elisabetin huoneitten alla olivat arkkiherttuatar Valerian huoneet, keisarin huoneitten alla vierashuoneet.

Keisarinnan komeasti sisustettu kylpyhuone ja hänen voimistelusalinsa olivat linnan toisella puolella.

Voimistelu ei suinkaan ollut vähäpätöinen tekijä hänen elämässään, ja kaikkiin linnoihin, joissa oleskeli, hän laitatti voimistelutelineet.

Hänen luennoitsijansa, Christemanos, on kertonut kerran astuneensa voimistelusaliin juuri kun keisarinna oli renkaissa nostamassa itseään käsivoimillaan. Hän oli puettu mustaan silkkileninkiin, jossa oli pitkä kamelikurjen höyhenillä reunustettu laahustin. Päästäkseen tulijan luokse hänen täytyi hypätä nuoran yli, joka oli viritetty osaksi poikki huoneen.

"Tämän nuoran olen virittänyt sen tähden, että en unohtaisi hyppäämistä ja juoksemista", keisarinna selitti. Hän odotti muutamia arkkiherttuattaria ja oli sen vuoksi niin hienosti puettu.

"Jos arkkiherttuattaret tietäisivät minun voimistelleen tässä puvussa, niin he kaatuisivat selälleen kauhistuksesta", hän jatkoi. "Teinkin niin muuten vain ohimennen. Muuten voimistelen aamuisin ja iltaisin. Tiedän, mitä olen velkapää ruhtinaalliselle arvokkuudelleni."

"Minä en koskaan väsy kävelemään", hän lausui erään toisen kerran. "Sisareni, Alenconin herttuatar ja Neapelin kuningatar, ovat Parisissa kuuluisat verrattomasta käynnistään. Mutta me emme kävele niin, kuin kuningatarten tulee kävellä. Bourbonit eivät juuri koskaan kulje jalkaisin ja he ovat omaksuneet aivan erikoisen käynti-tavan — kävelevät kuin hanhet. He kävelevät niinkuin oikeat kuninkaat!"

XVIII.

Kaikissa suruissaan ja elämänvaiheissaan Elisabet tunsi sydämensä olevan kiintyneenä kotimaahansa Baieriin. Palatessaan usein uusiutuvilta ja pitkiltä matkoiltaan, jotka tuntuivat käyvän hänelle yhä enemmän elämisen ehdoiksi, hänen tapansa oli aina pysähtyä muutamiksi viikoiksi lapsuudenkotinsa Possenhofenin läheisyyteen. Hän kävi silloin uudestaan kaikissa tunnetuissa paikoissa metsissä ja vainioilla sekä tervehtämässä vanhoja ystäviään talonpoikien keskuudessa. Baierilaiset kutsuivat häntä aina "meidän keisarinnaksemme", lainkaan ajattelematta, että tämä arvonimi heidän puoleltaan vuodesta 1870 kuului Preussin kuningattarelle.

Viimeisinä vuosina Elisabetin oli tapana välttää vanhempiensa linnaa ja asua Strauchin hotellissa Feldafingin lähellä, mistä hän monena kesänä peräkkäin vuokrasi itselleen kokonaisen huoneuston. Tämä hotelli on kuuluisa ihanan asemansa takia. Sen lähellä olevat tuoreet, tuoksuvat metsät, joissa hiljaisuutta harvoin keskeyttivät muut kuin halonhakkaajat ja metsänvartijat, tuntuivat olevan aivan kuin luodut hänen yksinäisyydenkaipuutaan varten.

Aika ja etäisyys eivät olleet voineet vähentää hänen hellyyttään isäänsä kohtaan, hänen kunnioittavaa luottamustaan äitinsä neuvoja kohtaan eikä hänen ystävyyttään sisaruksiin. Ilahduttaakseen heitä hän säännöllisesti kirjoitti heille, ja hämmästytti heitä usein kauniilla lahjoilla.

Murheet olivat murtaneet vanhan herttuaparin. Heidän vanhin poikansa oli mennyt naimisiin maineeltaan epäilyttävän näyttelijättären kanssa, heidän vanhin tyttärensä, Thurn und Taxis'in ruhtinatar, oli aikaisin menettänyt miehensä ja vanhimman poikansa ja sai käyttää kaiken tarmonsa hoitaakseen perheen suunnatonta varallisuutta.

Samoin kuin Elisabet, niin heidän kolmaskin tyttärensä oli seitsentoista-vuotiaana kohonnut valtaistuimelle, menemällä naimisiin molempien Sisiliain kuninkaan Frans II:n kanssa. Mutta tuskin vuottakaan häistä oli kulunut, kun Garibaldin vapaajoukot karkoittivat hänet ja hänen miehensä. Hän eli sitten maattomana kuningattarena miehensä kera, joka oli kaikissa suhteissa hänelle arvoton.

Tuskin sen suopeamman kohtalon alaiseksi oli joutunut heidän neljäs tyttärensä, Mathilda, joka kahdeksantoista-vuotiaana oli mennyt naimisiin Tranin kreivin Ludvigin, irstailujen turmeleman miehen kanssa, joka viimein itse päätti päivänsä. Ei Maria eikä Mathilda olleet ennen häitä nähneetkään tulevaa aviomiestään.

Sophie, sittemmin Alenconin herttuatar, oli nuorin Wittelsbachien sisaruksista, jotka lapsina olivat leikkineet Starnberger-järven rannalla olevassa linnassa ja joitten kauneus oli laajalti kuulu.

Ulkomuodoltaan hän muistutti Elisabetia, mutta ei ollut luonteeltaan hänen kaltaisensa, sillä kaikki, jotka tunsivat hänet nuorena, ovat puhuneet hänen räiskävästä iloisuudestaan.

Kuningas Ludvig II oli yhdeksäntoista-vuotiaana noussut Baierin valtaistuimelle. Vaikka oli kaunis kuin Adonis ja sen vuoksi jumaloitu, varsinkin naisten kesken, hän pian tunsi inhoa hyvien müncheniläistensä enemmän taikka vähemmän ystävälliseen uteliaisuuteen, joka sai hänet rakennuttamaan linnoja yksinäisiin vuoriseutuihin ja yhä harvemmin näyttäytymään kansalleen.

Oman valintansa perusteella ja ilman yhdenkään ihmisen painostusta taikka neuvoa hän meni kihloihin serkkunsa Sophien kanssa, joka siihen aikaan oli kahdeksantoista vanha.

Tämä liitto herätti maassa yleistä tyytyväisyyttä. Ja varmaan se oli yksi Maksin ja Ludovican elämän onnellisimpia ja ylpeimpiä hetkiä, kun heidän tyttärensä ja nuoren kuninkaan välillä tapahtunut kihlaus julkaistiin.

Ludvig oli erinomaisen rakastunut nuoreen serkkuunsa. Hän antoi kuuluisan kuvanveistäjän muovailla morsiamensa rintakuvan, jonka sijoitti talvipuutarhaansa ja kävi alituiseen sitä katselemassa.

Sillä aikaa kun Possenhofenissa valmistettiin morsiuskapioita, kuningas piti huolta siitä, että kansa saisi tulevasta kuningattarestaan arvokkaan muotokuvan. Hän antoi maansa erään taitavimman vaskenpiirtäjän valmistaa nuoren prinsessan muotokuvan siinä mielessä, että sitä hääpäivänä levitettäisiin satoja tuhansia kappaleita.

Levyjä valmistettaessa kuningas usein kävi taiteilijaa tapaamassa, ja nähtyään ensimäisen jäljennöksen, hän huudahti ihastuneena:

Tulevaisuus petti katkerasti kaikki ne toiveet, jotka tähän aikaan täyttivät kaikkien sydämet.

Lokakuun 11 päivänä, juuri vähän ennen kuin häät piti vietettämän, kuningas aivan äkkiarvaamatta purki kihlauksen. Hän oli ruvennut epäilemään, että serkkunsa ei rakastanut häntä eikä ollut hänelle uskollinen.

Siitä hetkestä saakka, kun valtaistuimelle nousi, kaikki olivat imarrelleet ja ihannoineet häntä ja madelleet tomussa hänen edessään. Mieleltään sairaalloisuuteen taipuisa kun oli, nuorukainen ei sietänyt kaikkia näitä mielenliikutuksia, ja hänen aivoissaan syntyi kohtuuttomia kuvitelmia siitä, mitä ihmiset olivat velkapäät hänelle kuninkaana.

Tulevan kuningattaren luuloteltu uskottomuus haavoitti häntä äärettömästi. Prinsessa oli hänen silmissään kavala ja halveksittava kiemailija. Omin käsin hän hävitti koko painoksen neidon muotokuvista ja viskasi hänen rintakuvansa akkunasta ulos, niin että se meni säpäleiksi pihan kivitykseen.

Huhu on tietävinään, että herttuatar Sophie oli joutunut läheistensä juonittelujen viattomaksi uhriksi. Mutta hänen nimeensä jäi kuitenkin ainiaaksi tahra, jonka poistamiseksi kuningas Ludvig II ei tehnyt mitään. Kihlauksen purkaminen herätti suurta kummastusta ja johti auttamattomaan eripuraisuuteen kuninkaan sekä Maks Josefin ja tämän perheen välillä.

Jo Ludvigin ensimäisinä hallitusvuosina terävä tarkkaaja olisi voinut monista merkeistä päättää, että hän ei suinkaan ollut mieleltään normaali. Kihlauksen purkamisen jälkeen hänen elämänsä kului yksinäisyydessä. Hän arasteli vertaistensa seuraa, ja ollessaan pakoitettu vastaanottamaan ministereitään, hän piilottautui varjostimen taakse.

Se pettymys, jonka hän uskoi kohdanneen itseään, jätti hänen sieluunsa katkeruuden ja epäluulon. Hän selitti, että ei enää koskaan rakastaisi ketään naista eikä koskaan menisi naimisiin.

Ainoa Sophien läheisistä sukulaisista, joka vielä oli jossakin yhteydessä kuninkaan kanssa, oli keisarinna Elisabet. Tämä oli hyvin sydämellisissä suhteissa serkkuunsa aina tämän kuolemaan saakka.

Epäilemättä oli heidän välillään vahva henkinen sukulaisuus, niinkuin he ulkomuodoltaankin olivat hyvin toistensa näköiset.

Ludvigin valtakunnassa kävi kuninkaita, keisareita ja kuuluisia valtiomiehiä, ilman että kuningas näyttäytyi heille, mutta kun Unkarin Elisabet kesällä saapui Feldafingiin, he aina tapasivat toisensa. Semmoisinakin ajanjaksoina, joina hän tuskin sieti ketään ihmistä lähellään, hän aina oli valmis vastaanottamaan Elisabetin.

Vähäisen matkan päässä Feldafingistä on "Ruususaari". Tiheät pensaikot ja korkeat puut, jotka reunustavat sen rantoja, peittävät sen soutelijoitten katseilta.

Muinaisina aikoina siinä kuuluu olleen pakanallinen temppeli, joka sittemmin muutettiin katolilaiseksi kappeliksi, mutta vielä meidän aikoinamme sieltä on löydetty roomalaisia koristeita ja rahoja.

Puutarhat istutti kuningas Maksimilian II, mutta hänen poikansa Ludvig teki ne melkoista kauniimmiksi. Huhun mukaan pitäisi tällä saarella olla kuusitoista tuhatta kauneinta ruusulajia ja niitten tuoksu on niin väkevä, että tuntuu kauas järvelle.

Eremitasi — pieni italialais-mallinen huvila — ja puutarhurin asunto ovat nykyisin ainoat ihmisasunnot tässä kukkaismeressä, missä kukat kasvavat niin taajassa, että tuskin voi nähdä sitä pientä laituria, johon Ludvig II nousi maihin huvipurrestaan "Tristanista".

Sinne satukuningas oli kerännyt lemmikki-kirjailijainsa teokset. Siellä hän haaveili ja mietiskeli, siellä hän vietti muutamia onnellisimpia päiviään.

Siellä hän myöskin kohtasi keisarinna Elisabetin. Siellä he, kenenkään häiritsemättä, saattoivat puhella siitä, mitä heidän sydämissään liikkui.

"Kuka voikaan tässä ihmiselämässä tarkalleen ratkaista, missä järki loppuu ja alkaa järjettömyys? Olen taipuisa uskomaan, että ne ihmiset, joita sanotaan hulluiksi, oikeastaan ovatkin viisaimmat", keisarinna Elisabet kerran lausui puheen ollessa Shakespearen Hamletista.

Koko Europa oli kuullut puhuttavan Ludvigin päähänpistoista, hänen veloistaan, hänen vastenmielisyydestään naisia kohtaan ja hänen ihailevasta rakkaudestaan erinäisiä miehiä kohtaan. Häntä pidettiin yleisesti mielisairaana.

Semmoisena häntä viimein kohdeltiin omassa maassaankin. Vuonna 1886 hänet erotettiin hallituksesta ja lääkärin saattamana hänet lähetettiin Bergin linnaan.

Eräänä kesäkuun-iltana hän meni yhdessä lääkärinsä kera kävelemään, ja kun tunnin kestäneen odotuksen jälkeen ruvettiin heitä etsimään, löydettiin heidät molemmat ruumiina Starnberger-järvestä.

Kerrotaan Itävallan keisarinnan panneen kovin pahakseen, että Ludvig julistettiin mielisairaaksi, ja että Frans Josef hänen hartaista rukouksistaan oli luvannut tehdä kaikkensa saadakseen aikaan, että hänen erottamisensa kuninkuudesta olisi tullut vain väliaikaiseksi.

Tuon kauhean loppuonnettomuuden sattuessa keisarinna Elisabet oli
Feldafingissa, niinkuin hänen tapansa oli siihen aikaan vuodesta.
Kuninkaan tragillinen loppu teki häneen hyvin syvän vaikutuksen.

Hän kiiruhti paikalle, niissä kuninkaan ruumis oli, ja käski seurueensa jättää hänet yksin vainajan paarien ääreen.

Kun sitten viimein mentiin katsomaan ruumishuoneeseen, tavattiin keisarinna pyörtyneenä lattialla. Suurella vaivalla saatiin hänet virvoitetuksi jälleen tuntoihinsa.

Mutta hänen sielunsa tuntui aluksi olevan kuin sumentunut. "Päästäkää kuningas pois hautakappelista", hän huusi houraillen. "Hän ei ole kuollut. Hän on vain olevinaan kuollut, saadakseen olla rauhassa ja päästäkseen kiusaajistaan."

"Oletteko koskaan nähnyt ruumista?" hän eräänä päivänä kysyi luennoitsijaltaan Christomanokselta. "Kaikkien kuolleitten kasvoilla on tuskan ja ivan ilme. Se on voittajan ivaa elämästä, joka on tuonut niin paljon tuskaa ja jonka hän viimein on onnistunut voittamaan."

Ludvig II makasi ruumisvuoteellaan Münchenin linnassa. Hänen katafalkinsa ympärille oli kasattuna suuret määrät seppeleitä. Mutta vain yksi ainoa kukka oli kuninkaan rinnan päällä; se oli jasminin oksa, Elisabetin viimeinen lahja ystävälleen ja sukulaiselleen.

Heidän välillään oli ollut semmoinen sopimus, että tulisivat Ruususaarelle määrätyllä kellonlyönnillä. Jos jotakin tapahtuisi, joka estäisi toista saapumasta kohtauspaikalle, niin toinen kirjoittaisi kirjeen ja panisi sen kirjoituspöydän laatikkoon, johon heillä molemmilla yksin oli avain.

Kuninkaan jäämistöä järjesteltäessä tavattiin kirjoituspöydän laatikosta kirje, jossa oli päällekirjoitus: "Kotkalta Kyyhkyselle". Nämä olivat näet ne nimitykset, jotka kuningas ja keisarinna olivat valinneet käytettäviksi keskinäisessä romantisessa seurustelussaan.

Monta viikkoa Elisabet yksinäisyydessä suri serkkunsa kuolemaa. Toiselta puolen hän toivoi, että Ludvig ei ehkä ollut mielipuoli, toiselta taas pelkäsi, että sukutauti pian tarttuisi häneenkin.

Sen ajan jälkeen hän ei enää koskaan viettänyt kesäänsä Feldafingissa.
Hänen veljensä, Karl Teodor, koetti saada häntä tulemaan Tegernseen
kylään Ylä-Baieriin, missä hänellä oli sairaalansa ja klinikkansa.
Eräänä vuonna Elisabet sitä koettikin, mutta lähti sieltä pian pois.

Serkkunsa kuoleman jälkeen hän kävi vain lyhyillä vierailuilla vanhempiensa ja tyttärensä Giselan luona. Mutta niin usein kuin oli Münchenissä, hän meni hautakappeliin rukoilemaan onnettoman Ludvigin arkun ääressä.

XIX.

Täynnänsä lämmintä rakkautta luontoon ja elävää tiedonjanoa sekä veressään olevan hermostuneen levottomuuden pakoittamana keisarinna Elisabet vietti, kuten yleisesti tunnettua, suuren osan ajastaan matkoilla paikasta toiseen. Seurueetta ja aivan tavallisena turistina hän kävi kaukaisissa, vieraissa maissa.

"Meidän täytyy koettaa pelastaa muutamia tunteja, joina voimme tunkeutua omaan elämäämme", hän lausui. "Minä löydän itseni joka kerta, kun vaihdan ilmaa. Ollessani yksin yksinäisessä seudussa, josta tiedän, että sinne ei usein astu ihmisjalka, tunnen suhteeni tähän luontoon tulevan aivan toiseksi kun toisten ihmisten ollessa siellä mukana. Elämä ihmisten keskuudessa antaa meille kaikille samanlaisen ulkonaisen univormun, mutta sisässämme säilytämme yhteyden ainoastaan alhaisten vaistojen muodossa".

"Matkan päämäärä on viehättävä pääasiallisesti siitä syystä, että matka sinne on välissä", hän lausui toisella kertaa. "Jos olisin jossakin paikassa ja tietäisin, että en enää koskaan poistu sieltä, niin se tuntuisi minusta helvetiltä, vaikka se muuten olisi itse paratisi. Ajatus, että kohta täytyy lähteä paikasta, jossa olen, liikuttaa mieltäni ja saa minut rakastamaan paikkaa. Joka kerta kun matkustan, hautaan siis unelman, joka äkisti katoaa, ja huokaillen toivon uutta".

Luonnolla oli häneen merkillinen vetovoima. Luonnossa hän löysi sopusointua, joka repäsi hänet jokapäiväisistä tunnelmista ja taisteluista.

"Ei pidä olla sisällä kauempaa kuin on aivan välttämätöntä", hän lausui, "ja asuntomme pitää olla niin laitetut, että ne eivät murskaa unelmia, joita viemme sinne mukanamme".

Eniten hän piti siitä, että sai katsella outoja seutuja laivansa kannelta. Joka tapauksessa hän mieluimmin pysytteli loitolla kansanvilinästä. "Minä katselen Europaa mieluimmin profilista", kerrotaan hänen lausuneen.

Joku selittämätön voima veti häntä merelle. Lapsuudessaan hän oli paljon liikkunut sinisellä Starnberger-järvellä ja oli usein soudellutkin siellä. Hänen rakkautensa järveen oli sittemmin muuttunut rakkaudeksi mereen.

Kun hän oli laivassaan, saattoi nähdä hänen tuntikausia kävelevän kannella. Kukaan ei saanut silloin lähestyä häntä eikä häiritä hänen ajatuksiaan.

"Meri on minun rippi-isäni", hän sanoi. "Se antaa minulle takaisin nuoruuteni, sillä se poistaa minusta kaiken vieraan. Kaikki, mitä tiedän, olen oppinut mereltä." Eräässä toisessa tilaisuudessa hän lausui: "Meri on kuin suuri äiti, jonka rinnoilla unohtaa kaiken".

Hän ei tuntenut mitään pelkoa merellä, vaan pysyi kannella niin rumalla kuin kauniillakin ilmalla. Seuralaistensa kärsiessä meritaudin tuskia, hän istui hurjimmassakin myrskyssä tyynesti nojaten tuolinsa selustaan. Ylen harvoin hän meni salonkiin. Hän tahtoi nähdä aaltojen temmellystä ja nauttia myrskyn raivosta.

Huvilaiva "Miramar", jolla hän matkusteli ympäri puolen maailman, oli hyvin hienosti ja miellyttävästi sisustettu, mutta niissäkin huoneissa, jotka olivat määrätyt keisarinnalle, oli enemmän yksinkertainen laivanleima. Huonekalut olivat verhotut valkealla liinakankaalla, joka kätki silkkipäällyksen. Mutta kukkia oli joka paikassa.

Ollessaan merellä Elisabet aina otti merikylpyjä. Vesi tuotiin tynnyreissä veneellä, jotka lähetettiin sitä ottamaan hyvin etäältä laivasta. Kylpyhuone oli sisustettu hyvin mukavaksi.

Kannelle oli rakennettu ympyriäinen, lasikattoinen paviljonki, josta näki yli meren. Se oli varustettu sinisestä silkistä tehdyillä akkunaverhoilla, jotka voitiin vetää eteen, sekä sohvalla, joka ulottui ympäri koko paviljongin.

Siellä keisarinna joka aamu kampautti tukkansa. Kampauksen aikana hänen tapansa oli lukea, kirjoittaa taikka antaa jonkun lukea hänelle ääneen. Kampauksen kestäessä kaikki akkunaverhot olivat vedetyt eteen.

Muutoin hän oleskeli siinä ainoastaan sateisella ilmalla, ja silloin akkunaverhot aina vedettiin syrjään, jotta hänellä oli vapaa näköala.

"Olen kuin myrskylintu", hän lausui. "Otatan pois kaikki purjekankaat, jotta ei olisi pakko jättää näkemättä kiukkuisia aaltoja. Joka kerta kun uusi laine loiskahtaa yli kannen, tekee mieleni huudahtaa riemusta".

Hänen varsinainen alueensa oli peräkansi ja toinen komentosilta, jonka hän oli eristänyt purjekankaalla, niin että ei nähnyt sinne mitään laivasta, vaan ainoastaan näköalan merelle.

Hän oli määrännyt ajat, milloin oleskeli peräkannella ja milloin komentosillalla. Aamuisin hänen tapansa oli olla sillalla, keskipäivä kannella ja iltaisin taas sillalla. Silloin hän otatti purjekankaan pois ja miehistö pysytteli mikäli mahdollista näkymättömissä.

"Koetan nauttia elämästä laivalla niin täydellisesti ja niin kauan kuin mahdollista", hän selitti. "Siinä on kuin saaressa, mistä kaikki ikävät ja ahtaat olot ovat karkoitetut. Se on ihanteellista oloa, jossa ei kaipaa mitään eikä tunne mitään ajan kulkua. Tunto siitä, että aika vierii nopeasti, on aina tuskallinen, sillä se tuottaa samalla tunteen elämän turhuudesta".

Vieraissa maissa keisarinna Elisabet matkusti useimmiten nimellä "kreivitär Hohenembs", joka oli kolmaskymmeneskahdeksas hovikalenterin mukaan hänelle tulevista kolmestaviidettä arvonimestä. Hän piti parhaana matkustaa semmoisiin paikkoihin, joihin "maailmankiertäjät" vielä eivät olleet löytäneet tietään. Hän ei sietänyt ympärillään melua eikä huutoja ja todella ylhäisten henkilöiden tapaan hän inhosi huomion herättämistä.

Vuonna 1885 hän teki suuremman matkan itämaille. Hän oli Europan kruunupäistä ensimäinen, joka on käynyt Troiassa.

Hänen vertaistaan kestävyydessä turistina tuskin on ollut olemassa naisten keskuudessa. Useimpien keisarinnan seuralaisista noustua hevosen selkään matkalla Troiaan, hän itse käveli kahdeksan tuntia jalkaisin polttavassa auringonpaisteessa huonoja teitä ja nauttimatta mitään ravintoa, eikä perille päästessä kuitenkaan osottanut pienintäkään väsymyksen merkkiä.

Sittemmin Pohjois-Afrika oli usein hänen matkojensa päämääränä. Itämailla hän usein asettui henkilökohtaiseen kosketukseen kansan kanssa, eikä hän tarvinnut lainkaan tulkkia, kun useimmat osasivat kreikkaa, jota keisarinna puhui sujuvasti.

Ne itämaiden kaupungit, joista hän eniten piti, olivat Tunis, Algier, Aleksandria ja Kairo. Mutta hän kävi Algierin vanhassakin pääkaupungissa, Tlemczenissä, ja teki useita retkeilyjä vanhoihin trapisti-luostareihin Staüelissä, missä suurella harrastuksella tarkasteli munkkien töitä. [Trapisti-munkkikunta on perustettu v. 1112 ja uudelleen muodostettu 1636 sistersiläisen munkkikunnan tapaiseksi, eläen hyvin ankarien askettisten sääntöjen mukaan, joihin kuuluu m.m. ehdoton vaikeneminen. Suom. muist.] Hän ei koskaan käynyt näitten mykkien miesten luona jättämättä heille suurta rahasummaa, joka aina käytettiin seudun köyhien hyväksi.

"On paljon ihmisiä, jotka eivät halusta matkusta näillä seuduin, koska kaupungit eivät ole kyllin siistejä", hän lausui. "Minä puolestani rakastan itämaita, varsinkin nykyisessä, ihanassa tilassaan. Minun silmäni eivät näe likaa eikä pölyä. Näen vain kansan, joka tuottaa minulle mitä suurinta iloa".

"Tunnen viihtyväni tavattoman hyvin Kairossa", hän lausui eräässä toisessa tilaisuudessa. "Keskellä muulien ja aasien pahinta tungosta tunnen olevani vähemmin ahdistuksessa kuin hovitanssiaisissa ja melkein yhtä onnellinen kuin metsässä. Viljelystä on Afrikankin erämaissa, varsinkin etelässä ja idässä, minne sivistys ei vielä ole tunkeutunut. Sivistys on kuin raitiotiet, viljelystä vertaan vapaihin, raittiisiin metsiin. Sivistys on lukemista, viljelys ajattelemista. Sivistys tahtoo vallata jokaisen yksityisen ihmisen ja asettaa hänet häkkiin".

Missä oleskelikin, hän aina ajatteli hätää kärsiviä, ja monessa kurjassa hökkelissä Marokossa, Egyptissä ja Tunisissa, yhtä hyvin kuin Kreikassa, Ranskassa, Englannissa ja Sveitsissä muistellaan hänen hyvyyttään kiitollisuudella.

Kaikkialla, missä kävi, hän jakeli lahjoja. Yksinpä asemapäälliköt pikku asemilla, joitten ohi hän oli matkustanut, hämmästyivät saadessaan kravattineulan tai jonkun muun koristeen häneltä muistoksi.

Hän oli harvinaisen taitava kielissä. Paitsi saksaa ja unkaria, hän hallitsi täydellisesti ranskaa, englantia ja kreikkaa, taisipa hiukan latinaakin.

Italiankielestä hän sitä vastoin ei lainkaan pitänyt. Hän ei erikoisesti rakastanut Italiaa eikä italialaisia.

"Keisari puhuu vielä sangen hyvin italiaa", hän lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa luennoitsijalleen Christomanokselle. "Se on ainoa, mitä on jälellä italialaisesta vallastamme, ja siinäkin on enemmän, kuin tarpeeksi. — Minunkin oli aikoinaan opittava italiaa, mutta en minä koskaan voinut sietää sitä kieltä. Se oli turhaa vaivaa".

Monta vuotta ennen kuin italialainen murhasi hänet, hän jo oli ollut vaarassa menettää henkensä erään toisen italialaisen kautta. Eräässä näyttelyssä Triestissä kahdeksankymmen-luvun alulla muuan italialainen viskasi pommin siihen linnaan, jossa keisarinna oleskeli. Useita henkilöitä haavottui, mutta Elisabet pääsi vaarasta loukkaantumatta.

Kaksi viikkoa myöhemmin piti Frans Josefin ja kruununprinssi Rudolfin käydä näyttelyssä ja keisarinna tahtoi lähteä heidän mukaansa.

Oli syytä pelätä murhayritystä, ja hänen miehensä ja poikansa vannottivat häntä jäämään Wieniin.

"Jos te pelkäätte väkivaltaisuuksia, niin se on vain uusi syy minulle lähteä mukaanne", hän vastasi. "Onnettomuuden tapahtuessa minun paikkani on enemmän kuin koskaan mieheni ja poikani rinnalla".

Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän sai osakseen raakoja loukkauksia italialaisen väestön puolelta Lago di Gardan rannalla.

Hän oli muutamien naisten ja herrojen kanssa höyrylaivalla pikku huvimatkalla. Seurueen noustessa maihin erään pienen kaupungin rannassa järven toisessa päässä, väestö vastaanotti Itävallan keisarinnan huudoilla ja vihellyksillä. Väkijoukon käytös kävi lopulta niin uhkaavaksi, että Elisabet tunsi olevansa pakoitettu seurueineen palaamaan höyrylaivaan. Sen poistuessa rannasta, viskeltiin hänen jälkeensä vielä kiviä.

Kun keisarinna tahtoi viettää niin syrjäistä elämää, niin suuri yleisö hänen maissaan tunsi ulkomuodolta paremmin Itävallan arkkiherttuat ja arkkiherttuattaret kuin itsensä keisarinnan.

Eräänä päivänä hän nousi junaan Mödlingissä, ainoastaan palvelijan saattamana. Hän lähetti palvelijansa pyytämään asemapäällikköä järjestämään niin, että juna pysähtyisi eräälle hänen huvilinnansa Lainzin lähellä olevalle pysäkille.

"Sanokaa tuolle musta-takkiselle miehelle, että hänen tulee kiirehtiä", keisarinna huusi konduktöörille.

"Joutukaa, muuten vaimonne jättää teidät", konduktööri huusi, ilmeisesti luullen keisarinnaa palvelijan aviosiipaksi.

Keisarinna piti niistä yllätyksistä, joita hänelle sattui sen johdosta, että häntä ei tunnettu, ja melkein kaikilla matkoillaan hän saikin kokea seikkailuja.

Hänen ei ollut aina helppo säilyttää salaisuuttaan henkilönsä suhteen, mutta hän ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, jotta olisi voinut siinä onnistua. Sattui usein, että hän oleskeli päiviä tai viikkoja linnassaan, ennenkuin ulkoinen maailma sitä aavistikaan. Ja usein seisoi väkeä rautatieaseman taikka hotellin ulkopuolella odottamassa hänen tuloaan, vaikka hän itse asiassa oli saapunut monta tuntia sitten ja aivan toiselta taholta, kuin odotettiin.

Käydessään Itävallan eteläosissa, hän teki huvimatkan katsoakseen erästä vanhaa linnaa, jonka omisti muuan maalais-aatelismies.

Portilla seisoi mies, joka, niinkuin niin monet muut, ei tuntenut keisarinnaa. Tämä kysyi, olisiko lupa katsella linnaa, ja miehen vastattua myöntävästi, keisarinna meni seurueineen sisälle.

Hetken kuluttua hänen hovinaisensa astui ulos Elisabetin itsensä jäädessä eteissaliin.

Aatelismies huomautti, että hänellä ei ollut siihen tilaisuutta.
Silloin Elisabet hymyillen lausui:

Hän luuli miestä portinvartijaksi ja ojensi hänelle kolikon, jota mies kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta sanoen:

"Älkää loukkaantuko", keisarinna pyysi ja lisäsi: "Kun te ette tunne minua, niin suotakoon minulle anteeksi, että minäkään en tunne teitä".

Nuorempana ollessaan hän usein oleskeli Skotlannissa ja Irlannissa, missä hän huvitteli ketun metsästyksellä.

Hänen ollessaan eräänä päivänä Irlannissa harjoittamassa tätä urheilua, kettu, jota hän ajoi, pakeni hänen metsästysmaittensa lähellä olevaan Maynoothin pappisseminaariin.

Oppilaat olivat välitunnilla. Koulukartanon ympärillä oli korkea muuri, jonka sisäpuolella nuoret ylioppilaat olivat kävelyllä.

Yht'äkkiä he näkivät ketun hyppäävän muurin yli ja epätoivossaan juoksevan heidän joukkoonsa. Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi useita ajokoiria, ja kohta sen jälkeen rohkea ratsastajatar yli muurin.

Kettu otettiin kiinni, ja nainen astui tyynesti alas hevosen selästä.
Hän meni nuorten miesten luo ja pyysi saada puhutella koulun johtajaa.

Heti tämän saavuttua, hän selitti olevansa Itävallan keisarinna ja pyysi saada jossakin huoneessa kuivatella vaatteitaan. Hurjalla ajollaan ketun jälestä hän oli näet antanut hevosen laukata poikki lammikon, jolloin hänen leninkinsä oli joutunut laahaamaan vedessä, niin että se oli aivan kastunut.

Tohtori Logue (sittemmin Irlannin kardinaali-piispa) järjesti heti kuntoon huoneen ja käski sytyttää kaminiin tulen.

Keisarinnan huomattiin kastuneen paljon enemmän, kuin hän itse oli luullutkaan, ja leningin oli mahdotonta kuivua vähemmässä kuin kolmessa tai neljässä tunnissa.

Seminaarissa ei ollut lainkaan naisväkeä eikä siis myöskään naisten vaatteita, mutta Elisabet pyysi saada lainaksi tohtorin pappiskaapua.

Ratsastuspukunsa kuivaessa hän pukeutui papilliseen kaapuun ja kutsui johtajan ja muut opettajat huoneeseen ottamaan lasin hänen kanssaan. Kaikki olivat hurmaantuneet hänen ystävällisyydestään, pitäen hyvin hauskaa hänen koomillisen pukunsa ja hänen matkoillaan ja metsästysretkillään sattuneiden seikkailujen johdosta, joita hän kertoeli.

Amsterdamissa hän oleskeli usein ja hierotti itseään kuuluisalla lääkärillä, tohtori Metzgerillä.

Eräänä päivänä hän astui tämän kaupungin muutamaan leikkikalukauppaan ja osti nuken. Hovinaiseensa kääntyen hän lausui:

Kauppias, joka ei ottanut uskoakseen, että tämä solakka, nuorekas nainen olisi isoäiti, kiiruhti huomauttamaan:

"Armollinen rouva ei varmaankaan tarkoita totta; armollisella rouvalla ei toki vielä voi olla lapsenlapsia".

"Kyllä, minulla on neljä lapsenlasta", keisarinna vastasi, "ja todistaakseni teille sen, tulen piakkoin ostamaan toisia leikkikaluja lapsenlapsilleni. Voitte silloin lähettää ne suoraan tyttärelleni prinsessa Giselalle Müncheniin".

Kauppias nolostui kovin ja pyysi nöyrästi anteeksi, että oli ollut epäkohtelias.

"Ette ole ollut lainkaan epäkohtelias", keisarinna vastasi, "päinvastoin hyvinkin kohtelias".

Amsterdamissa häntä muuten pidettiin hiukan omituisena, kun hän siellä niinkuin muuallakin piti tapanaan kävellessään kadulla pidellä viuhkaa kasvojensa edessä. Niinpä tapahtui tässä kaupungissa, että muuan katupoika riuhtasi häneltä viuhkan pois, huutaen:

Mutta vaikka hänelle oli kaikenlaisia ikävyyksiäkin siitä, että matkusti tuntemattomana, kuten olemme nähneet, niin hän ei kuitenkaan koskaan voinut luopua tästä tavastaan, ja hän loukkaantui kovin, jos tätä hänen toivomustaan ei pidetty arvossa. Eräässä espanjalaisessa hotellissa hän kirjoitti nimekseen matkustajakirjaan "rouva Folna Korfusta". Mutta kun eräs palvelija puhutteli häntä "teidän korkeutenne!" niin hän vastasi jyrkästi:

Mutta tällä kertaa olikin hänelle puhuttelusanassa annettu arvo liian alhainen hänen säädylleen.

Sattui usein, että hän matkusti katsomaan jotakin taideteosta, josta oli kuullut puhuttavan. Kuitenkaan hän ei seurueelleen koskaan etukäteen ilmoittanut, minne matkustettaisiin.

Eräs hänen kreikkalaisista opettajistaan, professori Rhousso Rhoussopoulos on kertonut, kuinka hän eräänä päivänä Wiesbadenissa, missä keisarinna kävi kylpemässä ischias-kipujensa tähden, sai määräyksen lähteä keisarinnan ja tämän tyttären Valerian kanssa matkalle.

Vasta heidän tultuaan rautatieasemalle hän sai tietää, että matkan
päämäärä oli Frankfurt Mainin varrella, missä Elisabet halusi nähdä
Thorwaldsenin korkokuvia ja Danackerin Ariadnen, jotka olivat
Rothschildien kodissa.

Päivällinen oli tilattu Frankfurtin rautatieaseman ravintolassa. Keisarinna oli mitä mainioimmalla tuulella. Hän tarttui tyttärensä käsipuoleen ja käveli hänen kanssaan edes-takaisin asemalaiturilla. Hän oli iloissaan siitä, että kukaan ei tuntenut häntä, ja söi suurella nautinnolla ensimäisen ruokalajin.

Mutta seuraava ruokalaji tarjoiltiin kullatuilla lautasilla ja palveluskuntaa lisättiin. Joku oli tuntenut hänet ja ilmaissut hänen oikean henkilönsä.

Hänen hyvä tuulensa hävisi heti, ja hän kiiruhti lopettamaan päivällisensä päästäkseen pois niin pian kuin mahdollista.

Kävellessään eräänä päivänä professori Rhoussopouloksen kanssa muutamassa Pohjois-Saksan pikku kaupungissa, hän lausui äkkiä:

"Pitäkäähän silmällä tuota naista toisella puolella katua! Huomatkaa, kuinka hän katselee meitä tutkivasti!"

"Teidän majesteettinne, minä luulen, että tuolla naisella on semmoinen huono tapa", professori vastasi.

Samassa keisarinna riensi yli kadun tuon tuijottavan naisen luo, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he syleilivät toisiaan.

Nainen oli keisarinnan sisar, kreivitär Trani, joka rakasti matkailijaelämää melkein yhtä paljon kuin keisarinnakin.

Missä keisarinna kulkikin, hän oli aina sotajalalla polisiviranomaisten kanssa, joitten velvollisuutena oli valvoa hänen turvallisuuttaan. Milloin hän teki pitkiä kierroksia välttääkseen heitä, milloin koetti narrata heitä antamalla harhaanjohtavia tietoja matkasuunnitelmistaan. Ja häntä huvitti suunnattomasti, milloin onnistui viemään heidät harhaan.

Muuan englantilainen sanomalehtimies seisoi eräänä päivänä antikvarisen kirjakaupan edustalla Italian kaupungissa Monzassa. Hän oli tuskin seisonut kahta minuttia katselemassa akkunalla näytteillä olevia kirjoja, kun kirjakauppias astui ulos ja pyysi häntä poistumaan, koska muuan nainen, joka oli myymälässä, ei tahtonut, että häntä vartioitaisiin. Keisarinna näet otaksui seisoskelijan olevan sivilipukuisen polisin.

Sanomalehtimies, joka halusi tietää, kuka se nainen oli, vilkaisi myymälään ja näki, että se oli keisarinna Elisabet. Hän antoi silloin käyntikorttinsa ja pyysi kirjakauppiaan ilmoittamaan korkealle ostajalleen, että tämä oli erehtynyt.

Kulkiessaan tuntia myöhemmin Monzan linnanpuistossa, sanomalehtimies aivan odottamatta sai nähdä jälleen keisarinnan, joka käveli muutamia askelia hänen edellään.

Tahtomatta uudestaan herättää epäluuloa, että olisi polisi, hän aikoi väistyä syrjäkäytävälle, mutta silloin keisarinna viittasi hänelle ja kutsui lähemmäksi.

Hyvin arvokkaasti, mutta samalla kertaa erittäin ystävällisesti keisarinna nyt selitti hänelle, että polisin aivan liian suuri into vaivasi häntä, sekä pyysi anteeksi käytöstään kirjakaupassa.

Seuraavana päivänä sanomalehtimies matkusti Milanoon. Mentyään myöhään illalla erääseen tunnettuun ravintolaan ja istuttuaan pikku pöydän ääreen, hän suureksi hämmästyksekseen huomasi Itävallan keisarinnan, joka istui aivan yksinään sivupöydän ääressä ilman mitään seuraa taikka suojelusta.

"Ei suinkaan rouva liene tullut tänne syömään?" hän tiedusti. "On jo hyvin myöhä, ja kaikki hyvät ruoat ovat lopussa".

"Mutta minulla on kovin nälkä", keisarinna virkkoi. "Kyllä teidän pitää hankkia minulle jotakin syötävää".

"On vielä yksi ruokalaji jälellä", hän sanoi, "ja minkälainen ruokalaji, armollinen rouva! Se on jotakin aivan erikoisen hienoa! Voitte huoleti syödä sitä, kun minä suositan. Ei ole tuntiakaan, kuin itse söin sitä. Mutta se on kyllä aika kallista".

"Rouvan ei lainkaan tarvitse nauraa", mies jatkoi loukkaantuneena. "Useimmat pitävät sitä liian kalliina eivätkä ota muuta kuin puolen annosta".

Sanomalehtimies istui ääneti, suuren sanomalehden taakse piiloutuneena. Mutta keisarinna oli kuitenkin varmaan tuntenut hänet ja lausui hymyillen:

Kesällä vuonna 1875 keisarinna salanimellä vuokrasi komean huvilan Normandiassa, missä oleskeli muutamia kuukausia. Hän teki joka päivä ratsastusmatkoja rannikkoa pitkin ja hämmästytti talonpoikia sillä uskaliaisuudella, jolla hän meni vaikeimpienkin esteiden yli.

Eräänä päivänä juoksi muuan poikanen hänen hevosensa perästä, viskellen sitä kivillä, niin että se pillastui. Jotkut näkijät kertoivat tapauksesta, ja prefekti meni keisarinnalle ilmoittamaan, että poika saa rangaistuksen.

"Kiitoksia paljon vaivastanne", keisarinna virkkoi. "Mutta minä en ole valittanut enkä tahdo, että ketään rangaistaan minun takiani".

Merellä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, jossa monta kalastajaa hukkui, hän riensi tarjoamaan leskille ja orvoille apuaan, osottaen niin suurta anteliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia.

Siitä hetkestä alkaen hänen oli mahdoton säilyä tuntemattomana. Missä hän näyttäytyikin, ihmiset pysähtyivät tervehtämään häntä suurella kunnioituksella.

Mutta kansan kunnioituskin oli hänelle taakka. Niin pian kuin hänen todellista yhteiskunnallista asemaansa ei enää voinut pitää salassa, hän kiiruhti lähtemään tiehensä.

Hän piti äärettömän paljon Parisista. Kiertomatkoillaan Europassa hän melkein aina kävi Ranskan pääkaupungissa, mutta hän tuli sinne aina kreivitär Hohenembs'inä, ei koskaan Itävallan keisarinnana eikä Unkarin kuningattarena.

Tavattuaan hänet Salzburgissa, Napoleon ja Eugenie odottivat häntä viralliselle vastavierailulle Tuillerioihin, mutta hän antoi Frans Josefin matkustaa yksin.

Mutta maailman aavistamatta vähääkään, hänkin kävi kuitenkin usein keisarikunnan aikana Parisissa tapaamassa sisariaan, entistä Neapelin kuningatarta, kreivitär Trania ja Alenconin herttuatarta.

Hän ratsasti mielellään Boulognen metsässä ja käveli Boulevardeilla tässä miljonakaupungissa, missä hän voi kadota ihmisjoukkoon.

Eräänä päivänä hän sai päähänsä nousta omnibusvaunuun. Maksaessaan pilettiään, hän antoi konduktöörille kaksi kultakolikkoa. Hänen anteliaisuutensa herätti säästäväisten parisilaisten ihmettelyä. Hänet tunnettiin ja vaunussa olevat muut matkustajat ilmaisivat hänelle ihastustaan.

Keisarinna astui kiiruusti pois vaunusta, meni lähimpään taloon aivan vento-vierasten ihmisten luo, ja odotti siellä, kunnes väkijoukko hajaantui. Sitten hän ajoi umpinaisissa vaunuissa akuttimet alhaalla hotelliinsa ja päätti itsekseen, että se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun hän missään pääkaupungissa ajaisi omnibuksella.

"Mikä mies!" hän lausui. "Vahinko vain, että hän himoitsi keisarikruunua". Hänen Napoleon-ihastuksensa vei hänet Ajaccioon, Napoleonin synnyinkaupunkiin.

Vuoden 1870 sodan jälkeen hän kävi Parisissa useammin kuin ennen, vaikka hän syvästi valitti, että kommuni oli hävittänyt niin monta rakennustaiteellista mestariteosta.

Polisimiehillä, jotka olivat saaneet toimekseen hänen turvallisuutensa valvomisen, ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Hän nousi makuulta usein kello neljä aamulla ja meni yksinään Boulognen metsään. Salapolisien, jotka olivat olleet koko yön vahdissa hänen hotellinsa ulkopuolella, täytyi kiiruhtaa perästä, minkä suinkin kerkisivät. Jouduttuaan heidän kanssaan personalliseen kosketukseen, hän kohteli heitä mitä ystävällisimmin, mutta oli tavattoman varomaton ja sangen itsepäinen, kun kysymyksessä olivat hänen henkilöllistä turvallisuuttaan tarkoittavat toimenpiteet.

Frans Josef ja Elisabet olivat jonkun aikaa yhdessä Mentonessa. Eräänä päivänä keisarinna kutsutti luokseen sikäläisen polisikomisariuksen. Hän sanoi tälle, että häntä vaivasi kovin, kun salapolisit aina seurasivat hänen kintereillään kaikilla hänen kävelymatkoillaan, ja vaati, että tämä vartioiminen oli lopetettava.

Komisarius vastasi olevansa pakoitettu täyttämään velvollisuutensa. Jos se ei miellyttänyt hänen majesteettiaan, niin komisariuksella ei ollut muuta neuvoa kuin pyytää eroa virasta.

"Tahdon, että jäätte edelleen Mentoneen", keisarinna vastasi. "Kohdistakaa kaikki huomionne mieheeni, sillä hänen elämänsä on välttämätön hänen alamaistensa menestykselle. Mutta minä sitä vastoin — mitä minä olen? Muukalainen, joka kulkee tietään kenenkään huomaamatta. Minä voin joutua semmoisen tapaturman uhriksi, jota teidän valppautenne ei voi ehkäistä. Te ette kykene estämään, että kattotiili putoaa päähäni taikka että kallionlohkare irtaantuu jalkani alta, kun olen vuorta kiipeämässä."

XX.

Elisabet oli hyvin soitannollinen. Tiedämme hänen isänsä opettaneen hänet sitransoittajaksi, ja hän lauloikin hyvin kauniisti. Wienissä hän otti opetusta pianonsoitossa Lisztiltä ja esiintyi usein sitransoittajana ja pianistina hovin hyväntekeväisyyskonserteissa.

Hänen lempisäveltäjiään olivat Rubinstein, Chopin, ja Wagner. Richard
Wagnerille hän esiintyi hädässä pelastavana enkelinä, lähettäen kerran
säveltäjän elämän tukalimpina hetkinä hänelle isomman rahasumman.
Hänen kuolemansa jälkeen keisarinna salanimellä kävi Bayreythin
Wagner-näytännöissä.

Myöskin maalaustaiteesta hän oli kovin huvitettu. Hän oli personallisessa ystävyyssuhteessa Munkácsyyn ja Makartiin ja oli usein tuntikausia vieraana heidän ateliereissään.

Nuorempana ollessaan häntä huvitti käydä Burg-teatterissa, mutta myöhemmällä ijällään hän lakkasi käymästä siellä. Samoin kuin kuninkaallinen sukulaisensa Baierissa, Elisabetkin olisi mieluummin varmaan nähnyt, että näytäntö olisi annettu hänelle yksinään.

Mutta vaikka kävikin teatterissa yhä harvemmin, hän kuitenkin yhä edelleen osotti harrastustaan erinäisiä näyttelijöitä kohtaan. Kahdeksankymmen-luvun lopulla hän äkkiarvaamatta tuli Wienin hospitaliin tiedustamaan erään mielipuolisen näyttelijän tilaa. Ja tunnettu näyttelijä Ferdinand Bonn, joka muutamia vuosia ennen keisarinnan kuolemaa asui Wienissä, on kertonut seuraavaa:

Hän oli joutunut ansaitsemattomien loukkausten uhriksi sekä taiteilijatoimessaan että yksityiselämässään ja asui nyt Hietzingin laidassa Wienin lähellä.

Eräänä aamuna hänen palvelijansa tuli ilmoittamaan, että eräs rouva
Elisabet halusi tavata häntä.

Kiukuissaan siitä, että ei saanut olla rauhassa, hän huusi niin ääneen, että sen piti välttämättä kuulua avoimesta akkunasta:

Palvelija meni viemään tätä vastausta. Mutta samassa taiteilija katsahti akkunasta ja näki solakan, musta-pukuisen naisen seisovan puutarhassa kahden muun naisen seurassa.

Se oli tosiaan keisarinna Elisabet. Hän astui taiteilijan luo ja puhui ystävällisesti ja lohduttaen hänelle kaikista niistä vainoamisista, joitten alaiseksi hän oli joutunut. Osanottavaisena hän tarkasteli taiteilijan yksinkertaista asuntoa, pysähtyen pitkäksi aikaa erään valokuvan eteen, joka esitti näyttelijää itseään Hamletina.

"Mitä keisarinna, joka itse oli kärsinyt niin paljon, lausui minulle, kohotti minut niitten häijyjen juonittelujen yläpuolelle, joitten uhrina olin ollut", näyttelijä selitti. "En koskaan ole unohtava hänen sanojaan, ja kuolinhetkellänikin olen toistava niitä."

Ylpeä ja älykäs kun oli, Elisabetilla oli oma erikoinen makunsa taiteessa ja runoudessa, mikä maku ei suinkaan ollut sopusoinnussa hovin mielipiteiden kanssa. Hänen ihailunsa kaikkeen suureen oli käynyt hänen toiseksi luonnokseen, ja missä hahmossa hän kohtasikin suuren hengen, hän osoitti sille kunnioitustaan.

Eräässä edellisessä luvussa olemme nähneet, että hän vasta Madeirassa ja Korfussa, seurustellessaan luonnon kanssa, rakastui opinnoihin. Maailmankirjallisuuden suurmiehiltä hän etsi ja sai virkistystä, joka auttoi häntä kestämään elämän koettelemuksia.

Hänen lukuhalunsa tuli hänelle avuksi sitä raskasmielisyyttä vastaan, joka surullisten kokemusten ja perinnäisen taipumuksen nojalla alituiseen pyrki peittämään hänen sieluaan.

Harvat ihmiset ovat osanneet käyttää aikansa paremmin, kuin keisarinna Elisabet. Hän tuskin koskaan astui linnansa kynnyksen yli, ilman että hänellä oli kirja kädessä, ja tuntikaudet hän voi kävellä puutarhoissaan ja puistoissaan taikka istua penkillä, syventyneenä lukemiseen.

"Voidakseen puhella hänen kanssaan, täytyy olla hyvin perehtynyt historiaan, taiteeseen ja tieteisiin", oppinut Hasenauer lausui. "Hänen tietonsa ovat erinomaiset."

Hän on suurella taituruudella uus-kreikaksi kääntänyt kaikki, mitä Schopenhauer on kirjoittanut. Erikoisella mielihyvällä hän luki Voltairea ja Rousseauta. Hän, joka itse oli oppinut niin paljon ja jonka tiedonjano ei koskaan tuntunut tulevan sammutetuksi, puhui usein siitä, kuinka hyvin hän ymmärsi Rousseaun ikävöinnin takaisin luontoon. Keisarinna tahtoi niinkuin ranskalainen filosofikin hylätä kaikki tarpeettomat tiedot.

Koko maailma tietää, että Elisabetin ensimäinen ja suurin kirjallinen hurmaaja oli Heine. Ennenkuin hänen varsinainen harrastuksensa kirjallisuuteen vielä oli herännytkään, hän jo oli oppinut rakastamaan tätä runoilijaa. Avioliittonsa ensimäisinä vuosina hän oli sattumalta nähnyt hänen runojaan, ja nämä olivat vallanneet hänet sillä, että puhuivat samanlaisista kärsimyksistä ja pettymyksistä, joita Elisabet oli itsekin kokenut.

Heinen "matkakuvilla" oli herkeämätön lumousvoima matkustelevaan keisarinnaan, joka yhä uudestaan ja uudestaan luki hänen runojaan.

Se, mitä hän piti erikoisessa arvossa runoilijassa, ja mikä vaikutti sen, että hän niin erikoisesti kiintyi hänen kirjoihinsa, oli Heinen suuri vilpittömyys.

"Heine on toisenlainen kuin muut suuret runoilijat, hän kun halveksii tekopyhyyttä", keisarinna kerran kirjoitti. "Hän näyttäytyy aina semmoisena, kuin on, kaikkine inhimillisine hyveineen ja kaikkine inhimillisine vikoineen."

Eräälle saksalaiselle kirjailijalle, joka oli löytänyt muutamien Heinen painamattomien satiristen runojen käsikirjoituksen, mutta joka valtiollisista syistä epäröi sen julkaisemista, keisarinna lausui:

"Heinrich Heinen lukijakunta ei ole vain yksi erikoinen kansa, vaan koko maailma. Hänen lukijoillaan on oikeus tutustua kaikkiin tämän runoilijan teoksiin, jota ei voida verrata kehenkään."

Hän tahtoi julkisesti osottaa kunnioitustaan Heinen muistolle. Muodostettiin komitea, jonka tehtäväksi tuli pystyttää Heinelle muistopatsas johonkin Saksan kaupunkiin. Puuha oli jo hyvällä tolalla, ja Itävallan keisarinna merkitsi listaan nimensä ensimäiseksi ja huomattavan suuren rahasumman.

Mutta silloin tuli Wienin hallitukselle kirje Saksan valtakunnankanslerilta. Bismarck lausui ihmettelynsä siitä, että ystävällisissä suhteissa olevan naapurimaan keisarinna tahtoi osottaa kunnioitusta runoilijalle, joka oli häväissyt Hohenzollerneita.

Frans Josef ja Elisabet olivat monet vuodet eläneet hyvinä ystävinä, jotka pitivät arvossa toistensa erilaista makua ja tunteita, mutta kolmiliiton takia keisarin täytyi pyytää puolisoaan tällä kertaa taipumaan rautakanslerin edessä ja pyyhityttämään nimensä pois Heinen muistopatsaan rahankeräyslistoista.

Keisarinna huomasi olevansa pakoitettu antamaan myöten, ja Bismarckin sekaantuminen estikin pystyttämästä Heinelle muistopatsasta Saksaan.

Mutta Elisabet oli itsepäinen ja osasi kostaa. Hän sai tietää, että tanskalainen kuvanveistäjä Hasselriis oli Romassa muovaillut hänen lempirunoilijansa muistopatsaan. Hän pyysi nyt kuvanveistäjän hakkaamaan sen hänelle marmoriin ja asetti sen Korfussa olevan linnansa edustalle.

Hohenzollernien ystävyys keisarinnaa kohtaan ei muuten millään tavalla tästä tapauksesta häiriintynyt. Saksan nykyinen keisari, joka oli hänen poikansa ystävä, osotti hänelle kaikkea mahdollista kohteliaisuutta. Elisabetin matkustaessa hänen valtakuntansa läpi taikka oleskellessa jossakin saksalaisessa kylpypaikassa, keisari puolisoineen kävi häntä tapaamassa ja osotti hänelle tuhansia pikku huomaavaisuuksia, joita Elisabet piti arvossa. Wilhelm II kuuluu lausuneen, että Itävalta-Unkarin Elisabet oli henkevin nainen, mitä hän on elämässään tavannut.

Mutta myötätunto oli tuskin molemminpuolinen. Heinen lyrillinen tuska ja iva elämän sortuneista kuvitelmista ensin oli saanut myötätunnon kielet väräjämään Elisabetin rinnassa. Mutta vasta sitten, kun preussilaiset olivat voittaneet Itävallan, maailma sai tietää hänen ihailevan runoilijaa. Tämän avoin viha Preussia kohtaan, hänen pureva ivansa hiippalakeista, hänen halunsa laittaa Preussin kotka seipään päähän Rheinin maitten tarkka-ampujain maalitauluksi, saivat epäilemättä vastakaikua Elisabetin sielussa.

Kirjoista hän oli oppinut pitämään Heinestä ihmisenä, ja hän ilmaisi monella tavalla ihastuksensa häneen. Usein hän lähetti seppeleen hänen haudalleen. Nauhoissa oli seuraava kirjoitus: "Keisarinna Elisabetilta hänen lempirunoilijalleen."

Tiedämme, että hän matkoillaan usein oleskeli Parisissa eikä hän koskaan jättänyt käymättä Montmartren kirkkomaalla omin käsin koristelemassa Heinen hautaa.

Oppiakseen tuntemaan runoilijan lähemmin, kuin mitä elämäkerroista oli mahdollista, hän kävi tapaamassa Heinen yhdeksänkymmen-vuotista sisarta, Hampurissa asuvaa rouva Charlotte von Embdeniä.

"Hän istui minun luonani, ei kuin keisarinna, vaan kuin rakas tytär", on tämä vanha nainen kertonut, lisäten, että hänen keskustelunsa Elisabetin kanssa ovat olleet hänen elämänsä kaikkein mielenkiintoisimmat.

"Ei yksikään arvostelija, ei yksikään elämäkerrankirjoittaja ole ymmärtänyt veljeäni niin hyvin kuin keisarinna Elisabet ymmärsi hänet", hän lausui.

Kruununprinssi Rudolf oli saanut selville, missä "Buch der Lieder"-teoksen käsikirjoitus oli ja oli ostanut sen äidilleen. Osottaakseen kiitollisuuttaan keisarinnan ystävällisyydestä, rouva Embden lahjoitti hänelle kokoelman runoilija-vainajan kirjeitä, jotka olivat sisällöltään liian yksityis-luontoisia tullakseen yleisön silmiin.

Piti itse olla harvinaisen runollinen luonne, voidakseen tuntea niin lämmintä osanottoa runoilijoihin ja heidän teoksiinsa, kuin keisarinna Elisabet teki. Ja kuitenkaan hän ei laisinkaan tahtonut lukea paljon kirjoja. Niitä, joita piti arvossa, hän luki yhä uudestaan ja uudestaan.

Saksalaisista runoilijoista Heine varmaankin oli ainoa, jota hän kokonaan ymmärsi ja piti arvossa. Göthe häneen ei tehnyt mitään vaikutusta, eikä Schillerkään ollut varsin läheinen hänen sielulleen. Maria Valeria, joka ihaili Scheffeliä, kiinnitti äitinsä huomion häneen, mutta tämä herätti paljon suurempaa innostusta nuoressa arkkiherttuattaressa kuin keisarinnassa, joka oli nähnyt ja kokenut niin paljon.

Uudenaikaisia ranskalaisia runoilijoita hän luki harvoin. Sitä vastoin hän pani paljon arvoa Lamartineen. Englantilaisesta kirjallisuudesta hän ihaili etupäässä Shakespearea ja Byronia.

Hänen harrastuksensa Shakespearea kohtaan ei antanut paljon perään hänen ihastukselleen Heineen. Hän kuuluu tehneen mainioita käännöksiä Shakespearen useista näytelmistä, ja monet kohtaukset hän osasi lausua ääneen muistista. "Hamlet" ja "Kesäyön unelma" miellyttivät häntä eniten. Hänellä oli jokaisessa linnassaan taulu, joka kuvasi Titaniaa aasinpäineen. "Se on kuvitelmiemme aasinpää, jota aina hyväilemme", keisarinna lausui.

Pitkiltä matkoiltaan, jotka veivät suurimman osan hänen aikaansa, hän joka viikko, joskus useamminkin, lähetti pitkiä kirjeitä keisarille ja lapsilleen. Sen sijaan, että olisi kertoellut kokemistaan ja omista ajatuksistaan, oli hänen suurissa, nelis-kulmaisissa kuorissaan runoja, joita hän itse oli sepitellyt, taikka hänen käännöksiään joistakin kohtauksista Shakespearen dramoista. Hän kirjoitti mainioita matkakuvauksia. Tehdäkseen ne vaihtelevammiksi, hän kuvitti tekstiä sadoilla piirroksilla paikoista, joissa oli käynyt.

Hänen kirjalliset työnsä säilytetään Hofburgissa, osaksi monet vuodet pitämiensä päiväkirjojen muodossa, osaksi omaisilleen lähettämäinsä kirjeitten muodossa.

Hänellä ei koskaan ollut mielessä päästää julkisuuteen mitään siitä, mitä kirjoitti. Hän luki ja kirjoitti sen ilon ja huvituksen takia, jota tämä työskentely hänelle antoi. Mutta kirjallinen maine ei häntä houkutellut.

Vain muutamia harvoja hänen runoistaan on tullut yleisön silmiin. Niistä on tunnetuin seuraava säkeistö, joka on kirjoituksena eräässä Ischlin lähellä olevassa Neitsyt Marian kuvassa, vaikka monet, jotka sen ovat lukeneet, eivät tiedä sen olevan keisarinna Elisabetin kirjoittaman:

    "O, breite deine Arme aus,
    Maria, die wir grüssen!
    Leg' schützend sie auf dieses Haus
    Im Thal, zu deinem Füssen!
    O, segne dieses kleine Nest,
    Mag rings der Sturm auch wüthen!
    In deinem Schutze steht es fest
    Voll Gnaden wirst du's hüten!"

(Oi, levitä kätesi, Maria, jota tervehdämme! Laske ne suojaten tämän laaksossa, jalkojesi juuressa olevan talon yli. Oi, siunaa tämä pieni pesä, vaikka myrsky ympärillä riehukoonkin! Sinun suojassasi se pysyy lujana, armosta olet sinä sitä varjeleva.)

Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän oleskeli eräässä Kaakkois-Unkarin pikku kaupungissa Mehadiassa, käyttäen hyväkseen sikäläisiä "Herkules-kylpyjä".

Muuan paimen oli rakentanut majansa korkealle vuorenkukkulalle kylpypaikan yläpuolelle. Siellä keisarinna usein kävi, kirjoittaen kerran lyijykynällä pöytään unkarinkielellä runon, joka suorasanaisena käännöksenä kuuluu seuraavaan tapaan:

"Kaikki on maassa turhuutta, uskollisuus vain tyhjä sana. Suuri ja ihana olet korkeudessasi yksistään sinä, luonto! Onnellinen se, joka on sinua lähellä,sillä hän ei pety. Kaikki muun vaihdan mielelläni siihen rauhaan, jonka sinä minulle lahjoitat."

XXI.

Sairaus. — Keisarinnan jokapäiväinen elämä. — Hänen suhteensa palveluskuntaansa ja hovinaisiinsa.

Tiedämme, kuinka keisarinna Elisabet aikaisemmassa nuoruudessaan, kohta ainoan poikansa syntymän jälkeen, sairastui pitkälliseen tautiin.

Huolellinen hoito ja lukuisat oleskelut etelän lempeässä ilmastossa olivat pelastaneet hänen henkensä. Ja palatessaan monet vuodet kestäneiltä matkoiltaan kotiinsa, hän loisti terveyttä, ja hänen kauneutensa nousi uuteen kukoistukseen.

Seitsenkymmen-luvun lopulla hän sairastui siihen kiusalliseen tautiin, jota nykyisin tavallisesti sanotaan neurasteniaksi.

Se oli huomattavassa määrässä Wittelsbachien perhetauti. Miespolvesta miespolveen se oli ilmennyt vastenmielisyytenä seurusteluun toisten ihmisten kanssa ja kaikenlaisina merkillisinä oikkuina.

Kun perinnäistä taipumusta on, silloin hermotaudit vaikuttavat kaksinkertaisella voimalla. Elisabetin taipumus yksinäisyyteen, hänen vastenmielisyytensä julkiseen esiintymiseen, hänen tarpeensa alituiseen vaihtaa olinpaikkaa voidaan varmaan osaksi pitää perinnäisinä taipumuksina.

Hän oli sairaampi, kuin useimmat aavistivatkaan. Häiriöt ruumiinelinten toiminnassa, hermotulehdukset ja monet muut vakavat taudit tekivät monet vuodet hänen elämästään todelliseksi kärsimykseksi.

Tuskallinen ischias kummassakin polvessa pakoitti hänet kahdeksankymmen-luvun alussa luopumaan ratsastusurheilusta, uhri, joka tuntui hänestä erikoisen raskaalta. Koko loppu-ikänsä häntä vaivasi ischias, kymmenenä viimeisenä vuonna nämä tuskat olivat välistä niin voimakkaat, että hänen lääkärinsä selitti tarvittavan melkein yli-inhimillistä kärsivällisyyttä kestämään taudinkohtauksia huutamatta tuskasta.

Mutta Elisabet oli totuttanut ruumiinsa tottelevaisuuteen. Hän kärsi tuskansa kuin sankaritar ja etsi ratsastusretkien korvausta väsyttävistä vuorten kiipeämisistä ja peninkulmien pituisista kävelyretkistä.

Hänen rasittavat kävelynsä vapaassa luonnossa saivat asioita tuntemattoman luulemaan hänellä olevan hyvätkin ruumiinvoimat, sillä tottuneittenkin vuori-oppaitten oli vaikea seurata häntä väsymättä.

Tosin hän kevyen, joustavan käyntinsä takia saattoi kulkea pitempään kuin useimmat muut, mutta taipumus liiallisiin voimanponnistuksiin johtui suureksi osaksi ärtyneestä hermostosta. Kärsien unettomuutta, hän koetti väsyttää ruumiinsa, toivoen siten saavansa yöllä lepoa, jonka tarpeessa oli ja jota kaipasi.

Keisarinna oli tottunut hyvin yksinkertaisiin elämäntapoihin. Pöydän nautinnot olivat hänelle kokonaan vieraat; ei hän ainakaan pannut niihin mitään arvoa. Hänellä oli tavattoman huono ruokahalu ja hän söi harvoin muuta kuin kylmiä ruokia. Suurilla juhlapäivällisillä hän tavallisesti söi vain pari viipaletta vehnäleipää, kupin lihalientä ja hedelmiä.

Jokapäiväisessä elämässään ja matkoilla hän sangen usein jätti päivällisen syömättä, ja hänen ravintonaan oli silloin enimmäkseen lasi maitoa, palanen leipää ja pari kaakkua. Eniten hän piti makeisista, ja hänellä olikin aina konvehtirasia mukanaan.

Hän inhosi väkijuomia. Hovijuhlissa viinilasit olivat aina hänen lautasensa vieressä niinkuin muittenkin. Mutta hänen lasinsa pysyivät tyhjinä, hän joi maitoa eikä mitään muuta.

Kun hänen lääkärinsä määräsi hänet terveytensä takia juomaan lasin viiniä, oli se hänelle melkein mahdotonta.

Ylipäänsä hän vähän luotti lääketieteeseen. Mieluummin hän koetti lievittää tuskiaan omilla keksimillään hoitotavoilla. Viikkoja ja kuukausia hän eli yksinomaan maidolla. Toisinaan taas hän heittäytyi appelsini-hoidolle, jota noudatti hyvin tunnollisesti.

Hänellä oli sairaaloinen kauhu lihomista vastaan, osaksi siitä syystä, että pani suuren arvon solakalle varrelleen, osaksi sen tähden, että piti terveydelleen hyödyllisempänä olla laihana. Sen vuoksi hän punnitsikin itsensä joka päivä. Ja jos oli tullut parikin kiloa tavallista lihavammaksi, hän söi ainoastaan appelsineja, kunnes jälleen tuli niin laihaksi kuin tahtoi olla.

Lääkärit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että hän kiinnitti niin vähän huomiota heidän neuvoihinsa. He pitivät sitä puolustamattomana, että hän eli niin niukalla ja kevyellä ruoalla. Ja kun hän myöhempinä vuosinaan kävi hyvin vähäveriseksi, he uskoivat tämän johtuneen hänen vuosikausia kestäneestä, itse valitsemastaan ruokajärjestyksestä.

Vaikka Elisabet omasta kohdastaan pani vähän arvoa aineellisille nautinnoille, hän ollessaan keisarin kanssa kuitenkin aina kiinnitti suurta huomiota ruokalistaan. Joka aamu piti kyökkimestarin lukea hänelle ruokalista, jonka hän huollelisesti tarkasti, ehdottaen siihen välistä muutoksiakin.

Ei mikään ruokapöytä maailmassa voinut olla maukkaampi kuin Itävallan hovipöytä keisarinnan ollessa kotona, ja hän hankki kaikkiin linnoihinsa kalleimmat porslinit ja komeimmat kulta- ja hopeakalustot.

Voi muuten sanomattakin käsittää, että näitä ihanuuksia hänen viettämässään yksinäisessä elämässä käytettiin hyvin harvoin.

Maria Theresialla oli ollut kuusitoista lasta. Hänen pojallaan keisari Leopold II:lla oli ollut seitsemäntoista lasta, niin että Itävallan keisariperhe oli siis hyvin lukuisa.

Sitäpaitsi asui Wienissä monta vierasta ruhtinasta, joista useimmat olivat sukua habsburgilais-lotringilaiselle suvulle.

Mutta lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, joissa arkkiherttuat ja arkkiherttuattaret talvisin kokoontuivat keisarilliseen pöytään, etäisemmät sukulaiset eivät juuri koskaan tavanneet Frans Josefia ja Elisabetia.

Keisari oli kovin kiinnitetty työhön ja vanhempana ollessaan hän menetti makunsa muihin huvituksiin kuin metsästykseen. Hän vietti siis melkein yhtä yksinäistä elämää kuin puolisonsakin.

Hänen käydessään tapaamassa Elisabetia taikka milloin tämä joksikin aikaa asettui johonkin keisarillisen linnaan ollakseen yhdessä miehensä ja lastensa kanssa, keisarinna teki kaikkensa luodakseen iloa näihin yhdessä-oloihin. Hän näytti ikäänkuin tuntevan tarvetta antaa miehelleen hiukan korvausta siitä perhe-elämästä, jota ilman tämän piti olla hänen matkojensa takia.

Illat hän silloin vietti melkein aina pitkissä, huvittavissa keskusteluissa terassilla taikka takkavalkean ääressä miehensä ja heidän nuorimman tyttärensä kanssa. Välistä Rudolfkin liittyi heidän seuraansa.

Jos keisari oli iltasella kiinni, hän seurusteli Valerian ja muutamien hovinaistensa kanssa, joitten lukumäärä kuitenkin yhä pieneni.

Hovia hän yleensä tahtoi pitää erillään itsestään. Hänen käytöksensä ilmaisi selvästi niille, joista hän ei pitänyt: "Pääsy syrjäisiltä kielletty!" Ja jos tätä hänen toivomustaan ei ymmärretty, hänen hermostuksensa saattoi leimahtaa ilmi-liekkiin.

Kerran hän Wienin keisarillisen linnan suurilla portailla antoi korvapuustin eräälle palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka syystä taikka toisesta oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.

Tämän tapauksen olivat nähneet liian monet, jotta kamariherra olisi vaieten voinut niellä loukkauksen. Hän tunsi olevan syytä pyytää keisarilta eroa toimestaan.

Frans Josef varmaankin soi anteeksi puolisonsa tämmöisen tarmon puuskahduksen — tarmon, jota häneltä itseltään puuttui aivan liian paljon. Hänen sanotaan lausuneen, että hänellä oli mitä suurin halu antaa kamariherralle ero.

Mutta hyväntahtoinen kuin oli, hän otti asian harkitakseen, ja lepyttääkseen katkeroittuneen kamariherran, keisari antoi hänelle seuraavana päivänä ritarimerkin.

Juttu aatelismiehestä, joka oli saanut ritarimerkin siitä syystä, että keisarinna oli antanut hänelle korvapuustin, huvitti wieniläisiä suunnattomasti.

Vanhempana ollessaan Elisabetista tosin ei paljon pidetty korkeammissa piireissä, joissa häntä tuskin tunnettiin, mutta siihen sijaan häntä sitä enemmän rakastivat hänen lähimmät hovinaisensa, ja hänen palvelijansa jumaloivat häntä.

Hän osotti suurta huolenpitoa sekä palveluskuntaansa että hovinaisiaan kohtaan. Hän otti osaa kaikkiin heidän suruihinsa ja kärsimyksiinsä, eikä kukaan osannut paremmin kuin hän hoivata ja lohduttaa heitä.

Palvelevan hovinaisen ollessa sairaana, keisarinnan oli tapana käydä häntä tapaamassa, ja hän voi silloin tuntikausia istua potilaan vuoteen vieressä.

Eräänä aamuna sanomalehdet toivat sanoman, että eräs hänen majesteettinsa keisarinnan kamarirouvista oli yöllä kuollut. Wieniläiset, jotka mielellään moittivat keisarinnaa, soimasivat häntä välinpitämättömyydestä, sillä hänet oli nähty edellisenä iltana ratsastamassa Praternissa.

Mutta kukaan ei tiennyt, että hän oli viettänyt viimeisen ja monta edellistä yötä potilaan vuoteen vieressä ja että hän oli ratsastanut raittiissa ilmassa liikunnolla virkistääkseen itseään siten aiheutuneesta rasituksesta.

"Me, jotka rakastimme häntä niin suuresti, koska tunsimme hänet, ja jotka tunsimme hänet juuri siksi, että rakastimme häntä niin suuresti, emme kyyneliltä voi puhua hänestä.

"Hän oli yksi niitä harvoja olentoja, jotka voivat tulla toimeen ilman maailmaa, koska heillä omassa sydämessään on maailma, joka on niin paljon rikkaampi ja parempi kuin meidän maailmamme.

"Hänen jokainen ajatuksensa, hänen jokainen tunteensa oli ylevämielinen. Hän oli kuningatar sielultaan. Ja kuitenkin hän oli suora, vaatimaton, inhimillinen, täynnänsä liikuttavaa hienotunteisuutta hovinaisiaan ja palvelijattariaan kohtaan, Menipä hän siinä suhteessa pitemmällekin, kuin heille oli mieluista. Hän ei soittanut öisin, vaikka kärsi tuskiakin, sillä hän ei tahtonut häiritä toisten unta, hienotuntoisuus, joka — keisarinnan tietämättä — aiheutti sen, että palvelusvuorolla olevat hovinaiset monasti valvoivat hallitsijattarensa makuuhuoneen oven takana."

"Hänelle me uskoimme syvimmät ja inhimillisimmät tunteemme, aina varmoina hänen lämpimästä osanotostaan, hänen ystävällisistä neuvoistaan, ja samalla kertaa varmoina hänen avustaan, jos sitä tarvittiin" [Tämän kirjeen on tekijä saanut Wienin keisarillisesta hovikirjastosta.]

XXII.

Luonto oli suonut keisarinna Elisabetille kauneutta, jalon mielen ja suuret henkiset lahjat. Sallimus oli asettanut hänet korkeimpaan asemaan, mitä nainen voi saavuttaa, ja hän näytti olevan luotu onneen ja rakkauteen.

Hänen ulkomuotonsa tarjosi mitä täydellisimmän sopusointuisuuden näyn. Mutta hänen luonteensa oli täynnänsä vastakohtia. Hän rakasti yksinäisyyttä ja ulko-elämää, mutta ei yksikään Europan ruhtinattarista osannut esiintyä niin edustavaisena kuin hän niissä tilaisuuksissa, joissa esiintyi virallisesti.

Elämäntapojen yksinkertaisuus oli hänessä yhtynyt rajattomaan tuhlaavaisuuteen. Niinkuin serkkunsa, Baierin Ludvig, hän käytti suunnattomia summia rakennuksiin ja haaskasi rahaa ja lahjoja ympärilleen, missä vain kulkikin.

Hän ei koskaan alistunut muodin oikkuihin, mutta siitä huolimatta hänen solakka vartalonsa oli vuosikaudet muotitaiteilijain ihanteena.

Hänen käyntinsä oli liitelevä ja kevyt, mutta hän kätki jalkansa paksuihin, paksupohjaisiin kenkiin. Kasvojensa ihanuuden hän piilotti harson taikka viuhkan taakse. Hänen pukunsa oli usein vaatimattomampi kuin hänen kamarineitonsa puku, mutta hänen synnynnäinen arvokkuutensa ei koskaan jättänyt tekemättä vaikutustaan, olipa hän puettuna kuinka yksinkertaisesti tahansa.

Hänen arkipäiväisissä leningeissään hameen tuli olla niin lyhyen, että jalat jäivät vapaiksi, sekä kiinteästi lanteita myöten, olematta kuitenkaan niin piukka, että olisi ollut esteeksi kävelemiselle. Liivi ommeltiin puseron tapaan.

Hyvin vastenmielisesti hän, milloin välttämätöntä oli, pukeutui kalliisiin hovipukuihin. Mutta niihinkin hän osasi lyödä yksilöllisyytensä leiman. Myöhempinä vuosinaan hän käytti melkein yksinomaan mustaa ja valkeata taikka valkeata mustalla reunustettuna. Joskus harvoin hän pukeutui vaaleanharmaaseen taikka sinipunaseen silkkiin tai samettiin, mutta räikeitä värejä hän ei käyttänyt milloinkaan.

Huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut, aika oli ihmeellisesti säästänyt hänen ulkomuotoaan. Jotka olivat nähneet hänet hovijuhlassa upeissa puvuissaan, hänen omituista kauneuttaan korostavan kullan ja jalokivien hohdossa, ovat sanoneet hänen viidenkymmenen vuoden vanhana olleen melkein yhtä kauniin kuin hän oli ollut kolmenkymmenen ijässä.

Hänen hiuksensa olivat säilyneet yhtä kauniina ja runsaina kuin nuoruudessa. Ollessaan hajallaan hänen tukkansa ulottui alapuolelle polvien, ja hän voi yhä kääriytyä siihen kuin suureen kaapuun. Hänen elämänsä viimeisinä aikoina siihen ilmestyi harmaita hapsia, ja on väitetty hänen olleen suruissaan siitä, että hiuksensa harmaantuivat.

Tämä hiusten tuuheus tuotti hänelle muuten paljon vaivaa. Vaikka hän muuten oli lempeä ja hyvä valtijatar alaisiaan kohtaan, sattui useinkin, että hän menetti kärsivällisyytensä niinä pitkinä tunteina, jotka menivät hänen hiustensa hoitamiseen.

"Tunnen tukkani", hän lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen Christomanokselle, sormillaan nivelien raskaita palmikoitaan, ikäänkuin keventääkseen päätään painavasta taakasta. "Se on kuin vieras olento pääni päällä".

"Teidän majesteettinne kantaa tukkaansa kruununa keisarikruunun sijasta", opettaja vastasi.

"On paljon helpompi vapautua toisesta kruunusta kuin tästä", keisarinna vastasi surullisesti hymyillen.

Eräänä päivänä hän käveli vuoripolkua, luennoitsijansa Christomanoksen saattamana. Tiellä tuli vastaan nainen, jonka hiukset oli leikattu lyhyiksi.

"Siinäpä viisas nainen, joka pitää tukkansa lyhyenä", Elisabet lausui. "Mutta jos minä leikkauttaisin tukkani, kun pidän tarpeettomana kantaa kaikkea tätä kuormaa, niin ihmiset hyökkäisivät kimppuuni kuin sudet".

Eräänä toisena päivänä, kun Christomanos luki hänelle ääneen suittaessa hänen hiuksiaan, hän lausui:

"Olen hiusteni orja. Ehkäpä jonakin päivänä sittenkin leikkaan tukkani pois".

Mutta nämä sanat olivat kai tuskin vakavasti tarkoitetut. Väsymys ja suuttumus kaikesta siitä vaivasta, jota tukka hänelle tuotti, aiheuttivat ehkä joskus lyhyeksi hetkeksi halun päästä siitä, mutta itse asiassa hän oli ylpeä tuuheasta tukastaan. Tämä oli yksi niitä harvoja turhamaisuuden piirteitä, joita hänessä oli huomattavissa.

XXIII.

Keisarinnan ollessa kerran kävelyllä Madeiralla, tuli hänen luokseen vanha mies, ojentaen hänelle kimpun kamelioita, ja keisarinna käski seurueensa antaa miehelle hopeakolikon kiitollisuuden osotukseksi.

Kun oli kulkenut jonkun matkaa, häntä vastaan tuli kaunis tyttö, joka niinikään ojensi hänelle kamelioita. Elisabet antoi hänelle ominkäsin kultakolikon.

Hänen seuralaisensa kysyivät häneltä, minkä tähden hän antoi nuorelle, terveelle tytölle enemmän kuin vanhalle miehelle.

Itsellään hänellä ei ollut ollut mitään nuoruutta. Hän oli ikäänkuin astunut lastenkamarista suoraan valtaistuimelle. Mutta juuri siitä syystä, että ei itse ollut saanut nauttia nuoruuden iloja, hän tunsi vastustamatonta vetovoimaa naisen ensimäiseen nuoruudentuoreuteen, tapasipa hän sen elämässä taikka taiteen esityksissä.

Shakespearen viisitoista- ja kuusitoista-vuotiaat sankarittaret, Miranda "Myrskyssä" tai Rosalinda näytelmässä "Miten mielitte", kuuluivat hänen suosikkeihinsa kirjallisuudessa. Ja joutuessaan matkoilla kosketuksiin nuorten, kauniitten tyttöjen kanssa, hän tavallisesti antoi heille kukkuroittain ystävyyttään ja lahjojaan.

Kuinka vakavat hänen ajatuksensa olivatkin, hän voi kuitenkin tuntea lapsellista iloa mitä vähäpätöisimmistä pikku asioista. Hänellä oli ihmeellinen taito mukautua lasten ja nuorten ihmisten ajatuselämään, ja viimeiseen saakka hänellä oli, milloin tahtoi, suuri taikavoima niihin, joitten kanssa joutui kosketuksiin.

Kuten tiedämme, hän seurusteli ainoastaan poikkeustapauksissa hovin naisten kanssa, jotka olivat hänelle henkisessä suhteessa ala-arvoiset ja joitten katsantotapa hänelle oli vastenmielinen. Milloin hän taas nuorempana ollessaan liittyi johonkin itseään alempisäätyiseen, se herätti tyytymättömyyttä ja juoruja.

Monet, jotka hänet tunsivat, väittävät, että hän ei ollut koskaan tuntenut mitään todellista ystävyyttä kehenkään. Mutta ollen suuressa määrin tunne-ihminen, hän voi jonkin aikaa tuntea lämmintä kiintymystä milloin toiseen, milloin toiseen, joka oli herättänyt hänessä myötätuntoa. Ja niin kauan kuin tätä tunnetta kesti, hän voi jutella tuon ystävän kanssa, olipa mies tahi nainen, kaikista mahdollisista asioista taivaan ja maan välillä.

Mutta hän väsyi äkisti useimpiin ja päästi heidät häviämään näköpiiristään tuntematta mitään kaipausta. Tässäkin suhteessa ilmeni hänen luontonsa ominainen levottomuus.

Eräässä aikaisemmassa luvussa olemme lyhyesti maininneet, että hänen vanhin veljensä oli mennyt naimisiin näyttelijättären, Henriette Mendelin kanssa. Heillä oli tytär, nuori kreivitär Wallersee, joka sittemmin joutui naimisiin operalaulajan Bruckin kanssa. Keisarinna, joka halveksi säätyerotusta, kutsui luokseen veljentyttärensä, ja piti tavattomasti tästä sukulaisestaan, joka seitsenkymmen-luvulla melkein aina nähtiin hänen seurassaan.

Tädin ystävyys valoi nuoreen neitoseen liian suuria ajatuksia omasta arvosta, ja kuuluupa hän toivoneen pääsevänsä kruununprinssi Rudolfin vaimoksi.

Tämän mentyä naimisiin, hän kuuluu kylväneen eripuraisuutta nuoren parin välille, ilmoitellen Stephanielle asioita, jotka Rudolf mieluimmin tahtoi pitää salassa vaimoltaan. Hänen ja Elisabetin välinen ystävyys laimeni vuosien kuluessa, ja Rudolfin kuoltua hän ei koskaan uskaltanut näyttäytyä tätinsä silmissä.

Innokkaana ratsastajana keisarinna tunsi suurta kiintymystä Elisa Renziin, ja heidän ystävyytensä antoi aihetta pahoihin juoruihin. Elisa ratsasti keisarinnan hevosia keisarillisessa ratsastushuoneessa, ja kehuttuaan keisarinnan lempihevosta "Lord Byronia", hän sai sen heti lahjaksi.

Myöskin taideratsastajatar Emilie Loisset sai iloita keisarinnan erikoisesta suosiosta.

Tuskin kuitenkaan mikään nainen hänen sukunsa ulkopuolelta on ollut niin läheisissä suhteissa keisarinnaan kuin Ida von Ferenczy, unkaritar, joka aivan nuorena oli tullut hänen palvelukseensa ja pysyi hänen luonaan hänen kuolemaansa asti.

Unkarissa toimitetuissa kruunajaisissa Elisabet oli tutustunut tähän nuoreen tyttöön, joka valloitti hänen sydämensä raikkaalla, miellyttävällä ulkomuodollaan, kirkkaalla älyllään, iloisella, avoimella olennollaan ja hienolla käytöksellään.

Monet vuodet hän seurasi keisarinnaa kaikilla tämän matkoilla, harmaantui hänen palveluksessaan, ja Elisabet osotti hänelle kaikin tavoin suosiotaan melkein viimeiseen hetkeensä asti.

Ida von Ferenczy oli kiintynyt valtiattareensa rajattomalla rakkaudella ja ihailulla. Viimeisinä vuosina hän oli vain nimellisesti keisarinnan lukijatar; itse asiassa hän oli keisarinnan seuranainen, hänen neuvonantajansa ja ystävänsä.

Muistamme, että Elisabet kuusikymmen-luvulla sai takaisin terveytensä Korfulla, jonka luonto oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen ja jonka kielen hän helposti oli opetellut.

Lukuisilla myöhemmillä käynneillään Kreikan maassa hänessä kypsyi ajatus rakennuttaa saarelle oma huvila. Ihanan Gasturin kylän lähelle loihdittiin hänen käskystään ja hänen makunsa mukaisesti se rakennustaiteellinen mestariteos, joka on saanut nimen "Achilleion". Tätä linnaansa Elisabet rakasti.

"Kaikki olen itse järjestänyt", hän sanoi, "ja itse valinnut jok'ikisen esineen. Sen tähden tunnenkin itseni siellä vähemmän vieraaksi kuin Wienissä."

Achilleionin julkisivu on merelle päin. Muita sivuja ympäröivät kukkaisterassit ja öljy-, laakeri- ja sitronapuiden vyöhyt. Linnassa on 128 huonetta ja tallissa sijaa 50 hevoselle. Kaikkiin huoneisiin keisarinna on koonnut kreikkalaisia ja pompejilaisia taideteoksia.

Linnan lähelle hän pystytti lempirunoilijansa Heinen muistopatsaan. Runoilija istuu Aja Kyriahin vuoren juurella pilarien kannattaman avoimen marmoritemppelin suojassa, katse suunnattuna merelle. Polvea vasten nojaavassa kädessä hänellä on taulu, johon kuvanveistäjä keisarinnan tahdosta on piirtänyt runoilijan seuraavan säkeistön:

    "Was will die einsame Thräne?
    Sie trübt mir ja den Blick!
    Sie blieb aus alten Zeiten
    In meinen Augen zurück."

(Mitä tahtoo yksinäinen kyynel? Sehän sumentaa katseeni! Se on jäänyt silmiini vanhoilta ajoilta.)

Keisarinnan yksityishuoneet Achilleionissa olivat tykkänään eristetyt linnan muista osista. Hänellä oli oma käytävänsä, josta voi tulla ja mennä, milloin tahtoi, sekä yöllä että päivällä.

"Tahdon elää kuin ylioppilas", oli hänen tapansa sanoa. Ja niin hän elikin, mutta niinkuin hyvin ahkera ylioppilas.

Hän nousi nukkumasta kello viisi, otti kylvyn ja meni sitten ulos kävelemään, mutta tavallisesti yksin ja kirja kainalossa.

Kävelyltä palattuaan, hän harjoitti opinnoita. Tavallinen koululaisen kirjoitusvihko ja lyijykynä olivat kaikki, mitä hän tarvitsi kirjoittamiseen. Hän taivutteli eri kielten sanoja ja kirjoitti joka päivä aineen, jonka näytti luennoitsijalleen taikka opettajalleen.

Achilleionin ihanalla terassilla hänen oli tapansa pukeutua. Siihen laitettiin teltta, jossa hän puetutti ja kampautti itsensä merta vasten. Illalla hän kylpi marmoriammeessa, jonka oli ostattanut Villa Borghesesta Romassa. Yhdeksän aikaan keisarinna aina makasi vuoteessaan Heinen "Buch der Lieder" päänalusensa alla.

Usein sattui, että hän nousi ylös keskellä yötä ja meni kävelemään pimeille puistokäytäville. Vetäydyttyään huoneisiinsa, hovihenkilökunta voi nähdä, kuinka hän, puettuna pikimustaan pukuun ja musta harso käärittynä pään ympärille, hiipi terassin poikki puistoon.

Hän kuljeskeli kautta koko Achilleionin läheisen seudun. Erikoisella halulla hän käyskenteli jyrkimmillä ja vaarallisimmilla vuoripoluilla. Sinne hän aina meni yksin, sillä hänen hovinaisillaan ei ollut rohkeutta eikä kestävyyttä seurata häntä. Hiljaisuus vuorten huipuilla, ylimaallinen kirkkaus, luonnon majesteetillinen kauneus soivat hänen levottomalle mielelleen hetkisen rauhaa, ja hän palasi vuorikävelyiltään rikkaana ylentävistä vaikutelmista ja rakkaista muistoista.

"Mihin tulee ihmisiä, siellä kaikki turmeltuu", hän lausui. "Vain missä luonto saa olla rauhassa, se säilyttää kauneutensa. Sen vuoksi en näytäkään Achilleion-linnaani vieraille. Jos sen tekisin, niin muutaman kuukauden kuluttua ei olisi kiveäkään, jota toiset eivät olisi koskettaneet. Ihmiset kirjoittelevat nimiään joka paikkaan painaakseen oman vähäpätöisen leimansa kiviin."

Korkea, valkea puutarhamuuri ja öljypuiden lehvistö suojasivat hänen linnaansa uteliaitten katseilta.

"Englantilaiset ovat aivan toivottomat", hän virkkoi, "he seisovat tuntikausia vastakkaisella kukkulalla eivätkä kuitenkaan saa nähdä mitään."

Ja kuitenkaan hän ei ollut läheskään niin ihmisarka kuin on väitetty. Hän tunsi osanottoa ihmisiin. Mutta hän ilmaisi osanottoaan vain silloin, kun itse ei ollut heidän uteliaan huomionsa esineenä.

"Enhän pyydä ihmisiltä muuta, kuin että antavat minun olla rauhassa", hän usein lausui.

Missä häntä ei tunnettu, hän voi tuntikausiksi sekaantua kansan joukkoon, ja köyhiä kohtaan hän aina oli ystävällinen.

"Katsellessani luonnonihmisiä, saan jotakin siitä samasta rauhasta, jota luonnon on tapana suoda minulle", hän lausui.

Istuen tuoksuvan ajuruohon ja vaaleanpunaisten kanervapensaiden välissä, hän jutteli Gasturin talonpoikain kanssa, virkistäen itseään lempijuomallaan, vasta lypsetyllä kilinmaidolla.

Seudun asukkaat jumaloivat "Gasturin kuningatarta", niinkuin he häntä nimittivät. Hänen näyttäytyessään maantiellä, he heittäytyivät maahan hänen eteensä.

"Ihana kuningatar!" nuoret naiset huutelivat hänen jälkeensä. "Jumala askeleesi siunatkoon", vanhat naiset toivottivat, ristiten itsensä ikäänkuin antaakseen suurempaa tehoa sanoilleen. Nuoret miehet paljastivat päänsä ja katselivat häntä ihastuksella. Kylänlapset seisoskelivat ryhmissä häntä odottelemassa. Puoliksi piilottuneina paksujen öljypuiden runkojen taakse he tähystelivät häntä kaukaa, ja hänen tullessaan lähelle, he kilpailivat siitä, kuka saisi ojentaa hänelle öljypuun tai oranssipuun oksia.

Usein hän kävi eräässä munkkiluostarissa, joka on vuorenkukkulalla hänen linnansa lähellä. Hän jutteli mielellään näitten miesten kanssa, jotka vapaaehtoisesti olivat luopuneet elämästä toisten ihmisten keskuudessa.

"Täytyyhän siellä silloin tällöin käydä ostoksilla", munkki vastasi. "Olemmehan ihmisiä ja ruumis tuntee nälkää ja vilua. Mutta mitäpä muuta kylässä tekisi? En kiellä, että siellä alhaalla voi olla sangen kaunista, mutta täällä ylhäällä on parempi olla."

"Ja minä sanon teille", keisarinna vastasi, "että olette valinnut paremman osan."

XXIV.

Tammikuun 31 päivänä 1889 kohtasi Itävallan keisariparia onnettomuus, jonka vertaista ei liene siihen saakka tapahtunut. "Mayerlingin murhenäytelmä", joka pääpiirteiltään on tunnettu kautta maailman, mutta joka samalla on peitetty salaperäisyyteen, päätti yhtä äkillisesti kuin kamalasti heidän ainoan poikansa elämän.

Tästä tapahtumasta on liikkeellä tuhansia kertomuksia. On melkein suotavaa, että historia ei koskaan loisi valaistustaan tähän hämäryyteen, jos asia on niin, kuin Belgian kuningas kirjoitti Flanderin kreiville, että "kaikki huhut ovat paremmat kuin se, että saataisiin tietää totuus".

Kruununprinssi löydettiin kuolleena sängystään Wienin lähellä olevassa Mayerlingin metsästyslinnassa, missä hän oli viettänyt pari päivää. Hän oli kuollut päähänsä samastaan ammottavasta haavasta. Samasta huoneesta löydettiin ruumiina eräs nuori nainen, paronitar Vetsera, jota kruununprinssi oli rakastanut. Luultiin heidän tehneen itsemurhan, mutta merkkejä oli siitäkin, että Rudolf olisi murhattu. [Myöhemmin on eräs Saksan keisarin entinen salainen lähetti julkisesti väittänyt, että kysymyksessä oli tosiaankin murha, vieläpä Sarajevon tapauksen luontoinen valtiollinen murha, ja että tämä on todistettavissakin. Suom. muist.]

Kansa oli suuresti rakastanut krunnunprinssiä. Hänen henkilönsä tuntui lupaavan, että maa saisi hänestä uudenaikaisten aatteiden elähdyttämän lahjakkaan hallitsijan.

Mutta loistavien lahjojensa ohella nuori ruhtinas oli perinyt myöskin huomattavassa määrässä Habsburgien kevytmielisiä taipumuksia. Ja hänen lähimmät seuralaisensa olivat viime aikoina käyneet levottomiksi hänen tulevaisuudestaan.

Oli kuitenkin yksi, joka oli säilyttänyt luottamuksensa häneen, ja tämä ainoa oli hänen äitinsä. Tämä oli viisaasti ja varmasti ohjannut häntä hänen ensimäisessä esiintymisessään julkisuudessa, ja kruununprinssi sai osittain kiittää äitiään siitä kansansuosiosta, jonka oli saanut varhaisimmassa nuoruudessaan.

Sitten hän oli heittäytynyt toisille urille, mutta jotka tunsivat lähemmin keisarinnan, olivat Rudolfin parhaina hetkinä kuulevinaan hänestä äitinsä kaiun hänen sanoistaan ja ajatuksistaan.

Masentava kauhu valtasi Wienin tuona kylmän-harmaana tammikuun-aamuna, kun Mayerlingistä levisi huhu kruununprinssin kuolemasta. Kukaan ei oikein tuntenut asiaa, ja kaupungissa levisi suunnaton hätäännys.

Hofburgissa muuan vanha kamariherra selitti, että olisi ilmoitettava ensin keisarinnalle. Ja vaikka useimmat pelkäsivät, että tämä kauhea isku kokonaan musertaisi hänet, oltiin kuitenkin yksimieliset siitä, että se oli ainoa oikea menettely.

Tässä tilaisuudessa ilmeni kuitenkin, että Elisabetin sielussa oli enemmän vastustusvoimaa kuin useimmilla miehillä. Ensin hän ei virkkanut sanaakaan, mutta kääntyi vain muutamaksi minutiksi pois niistä, jotka surusanoman olivat tuoneet.

Kun tähän oli vastattu, hänen ajatuksensa lensivät kuolleesta pojasta hänen mieheensä, joka ei vielä tiennyt mitään. Koko Hofburgissa ei näet ollut ketään, ei upseerien eikä ministerien joukossa, joka olisi rohjennut viedä keisarille tuota hirveätä sanomaa.

Neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä. Silloin keisarinna astui toisten luo. Suru oli jäykistänyt hänen piirteensä, ääni oli saanut toisen soinnun, ja kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Varmaan tämä oli raskain hetki tämän kovia kokeneen ruhtinattaren elämässä.

Sankarillisesti taistellen omaa suruaan vastaan ja samalla kertaa lempeällä ja lujalla kädellä tukien puolisoaan, hän seurasi keisaria läpi kaikkien loppumattomien surumenojen jakson, saatellessa hautaan tätä heidän onnetonta lastaan, joka vei mukanaan niin monet heidän toiveensa.

Raskaat surunpäivät olivat ainakin antaneet maailmalle tilaisuuden kerrankin oppia tuntemaan keisarinnan arvon. Kun valtiopäivien lähetystö tuli ilmaisemaan osanottoaan keisarihuoneen suruun, keisari Frans Josef lausui seuraavat muistettavat sanat, joita sydäntä särkevät nyyhkytykset keskeyttivät:

"Mistä näinä päivinä saan kiittää korkeasti rakastettua puolisoani, mikä tuki hän on minulle ollut, sitä en voi kuvata enkä kyllin lämpimästi mainita. Kiitän sydämestäni Jumalaa, joka on lahjoittanut minulle semmoisen elämäntoverin. Levittäkää tätä tietoa. Kuta enemmän sitä levitätte, sitä kiitollisempi olen teille".

Toivo Habsburgien huoneen miehisen linjan jatkumisesta oli äkkiä ja kamalalla tavalla riistetty keisariparilta. Ja kuitenkin oli Frans Josefilla ja Elisabetilla voimia kirjoittaa paavi Leo XIII:lle: "Nöyryydessä annamme Jumalalle takaisin, mitä hän armossaan oli meille suonut".

Kymmenen päivää myöhemmin molemmat matkustivat Unkariin, seurassaan
Maria Valeria.

Rudolf oli ollut ensimäinen hallitsevan huoneen prinssi, jota järjestelmällisesti oli kasvatettu tulemaan hyväksi, perustuslailliseksi Unkarin hallitsijaksi. Hän oli lapsuudesta pitäen tutustunut unkarinkieleen, jota hän puhui ja kirjoitti kuin unkarilainen. Lukuisilla matkoillaan maassa hän oli hankkinut perinpohjaiset tiedot sen eri osista, käyden yksinpä kaikkein syrjäisimmissäkin seuduissa. Hän tunsi kaikki Unkarin yhteiskunnan huomattavat miehet ja oli ystävyydensuhteissa Unkarin ylimystön useihin jäseniin.

Hänen kuollessaan järkkymätön kohtalo oli riistänyt unkarilaisilta suuren toivon.

Suru hänen kuolemastaan sai Budapestissä yhtä sydämellisen osanoton kuin Wienissä. Maan kaikista osista Frans Josef ja Elisabet saivat osakseen mitä lämpimintä osanottoa. Varsinkin äitiä säälittiin syvästi.

Budapestin asemalla olivat kuningasperhettä vastassa ministerineuvoston jäsenet, molempien kamarien edustajat, aatelismiehiä, kirkkoruhtinaita ja kaupunginvaltuusmiehiä. Rautatieaseman edustalla ylioppilaat odottivat suruharso käsivarressa, ja kansa muodosti kujanteen aina Ofenin kuningaslinnaan saakka. Kansanjoukko tervehti kuningastaan ja kuningatartaan semmoisella ystävällisyydellä, jonka vertaa oli nähty vain kruunajaisissa.

"Jokaisella ihmisellä on elämässä hetki, jolloin hänen sielunsa kuolee, eikä sen tarvitse suinkaan sattua yhteen sen hetken kanssa, jolloin ruumiillinen kuolema tulee".

Hänelle se hetki sattui silloin, kun hänelle tuotiin tieto hänen poikansa kuolemasta. Siitä hetkestä lähtien hän ei enää ollut entisellään. Kerrotaan, että hän ei enää milloinkaan nauranut ja että hänen huulillaan harvoin nähtiin hymyäkään:

Hän oli ollut sankarillinen onnettomuuden kohdatessa häntä, mutta ensimäisten viikkojen itsehallitsemisen jälkeen tuli vastavaikutus raatelevana epätoivona.

Monien mielestä hänen käytöksensä oli jo kauan ollut ristiriitaista ja omituista. Nyt hän itse lausui, että hänellä ei enää ollut "voimaa elää eikä halua kuolla".

Berlinin lehdet kertoivat hänen tulleen mielipuoleksi. Siinä ne kuitenkin erehtyivät. Mutta jos hän todellakin olisi tullutkin mielipuoleksi semmoisen iskun jälkeen, ei sen olisi pitänyt ihmetyttää maailmaa. Juuri niihin aikoihin lääkärit huomasivat hänessä ensimäiset merkit sydäntaudista, jota hän sairasti kuolemaansa asti.

Tullessaan niitten huoneitten lähelle, joissa keisarinna oleskeli, hänen seurueensa saattoi kuulla epätoivoisan äidin nyyhkytykset. Yhä suuremmaksi kävi hänen vastenmielisyytensä näyttää ulkomaailmalle, mitä hän kärsi.

Kruununprinsessa Stephanieta hän ei enää koskaan tahtonut nähdä silmissään, sillä keisarinna piti hänen älyttömyyttään syynä Rudolfin erehdyksiin ja kuolemaan. Ei hänen tytärtäänkään, arkkiherttuatar Elisabetia, keisarinna sietänyt lähellään. Häntä vaivasi tämän lapsen näkeminen, joka oli perinyt isänsä luonnon ja osaksi äitinsä kasvonpiirteet.

Kansa ei häntä nähnyt enää koskaan ja aateli melkein yhtä vähän. Tullessaan joskus Wieniin hän ei enää asunut linnassa vanhoissa huoneissaan, n.s. Amalienhofissa. Hän ei voinut unohtaa sitä päivää, jolloin oli ollut pakoitettu keisarille viemään tiedon, jota kukaan muu ei uskaltanut hänelle ilmoittaa.

Häntä ympäröivä piiri kävi yhä suppeammaksi. Yhä enemmän hän pakeni ihmisiä, ja hän käski mitä ankarimmin pitämään uteliaat hänestä loitolla. Haavoittipa hän miestäänkin ja lapsiaan yksinäisyyden-kaipuullaan.

Tuskin edes hänen lempilinnansa Lainz nyt enää saattoi pidättää häntä montakaan viikkoa. Unkariinkin hän tuli harvemmin kuin ennen eikä viipynyt koskaan kauempaa kuin kuukauden kerrallaan. Ruusut kuihtuivat hänen puutarhasalongissaan Gödöllössä, ja hänen ratsastusratansa olivat jo kauan sitten menneet ruohon peittoon.

Ennenkin matkustushalu oli vallinnut häntä, mutta nyt se oli muuttunut kuumeeksi, joka ajoi häntä paikasta toiseen. Hän harhaili pitkin maailmaa kuin rauhaton lintu, joka ei voi löytää lepopaikkaa.

Silloin tällöin keisari kävi häntä tapaamassa näillä alituisilla matkoilla, ja silloin keisarinna tuntui hetkeksi hiukan vilkastuvan. Mutta tuskin keisari oli matkustanut, kun Elisabet vaipui vielä syvempään synkkämielisyyteen. Hän kävi aina surupuvussa, oli aina murheellinen, ja minne tulikin, aina hänessä kuvastui mitä syvällisin suru.

XXV.

Maria Valerian kihlaus. — Herttuatar Ludovica kuolee. — Oleskelu
Korfussa. — Viimeinen hovijuhla ja viimeinen käynti Unkarissa.

Kruununprinssi Rudolfin kuoleman jälkeisenä jouluaattona — isänsä toisenakuudetta syntymäpäivänä — arkkiherttuatar Maria Valeria meni kihloihin sukulaisensa, ritarillisen ja taiteita rakastavan Toscanan herttuan Frans Salvatorin kanssa.

"Olenhan sen jo kauan tiennyt", hän lausui. "Tulkaa niin onnellisiksi, kuin ihmisten on mahdollista!"

Valeria kätki kasvonsa isänsä rintaa vasten. Sitten hän kiiruhti keisarinnan luo ja suuteli häntä hellästi.

"Äiti, kuinka onnellinen olen, että minun ei tarvitse naimisiin mentyäni matkustaa pois, vaan saan aina olla sinun luonasi", hän huudahti.

Kihlauspäivänään hän lausui toivomuksen päästä niin pian kuin mahdollista matkustamaan äidinäitinsä luo Baieriin saamaan hänenkin siunauksensa. Toisena joulupäivänä keisarinna Elisabet matkusti Müncheniin tyttärensä ja tulevan vävynsä kanssa.

Herttua Maks oli kuollut vuonna 1888, kohta Possenhofenissa vietettyjen timanttihäitten jälkeen. Herttuatar Ludovica oli vanha ja heikko. Rudolfin kuolema oli koskenut häneen kovasti. Mutta hän oli yhtä terve kuin nuorenakin, ja hänen kohtaamisensa tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa oli hyvin sydämellinen.

Kevätkuukaudet vuonna 1890 Elisabet vietti yhdessä Valerian ja tämän sulhasen kanssa osaksi Wiesbadenissa ja osaksi kauniissa Heidelbergissa. Ylimääräinen juna, jonka piti viedä heidät takaisin Wieniin, suistui radalta lähellä Frankfurtia Mainin varrella. Monta vaunua keisarinnan vaunun edestä sekä takaa kaatui ja meni murskaksi, mutta Elisabet seurueineen pelastui kuin ihmeen kautta.

Hän oli tuskin palannut pääkaupunkiin, kun sai suvustaan uuden surusanoman. Hänen vanhin sisarensa, Thurn und Taxis'in Helena, kuoli aivan äkkiä Regensburgissa. Keisarinna matkusti hänen hautajaisiinsa ja sieltä Müncheniin lohduttamaan murheellista äitiä.

Kohta sen jälkeen vietettiin Maria Valerian ja Frans Salvatorin häät. Hymy, joka pojan kuolemasta saakka oli ollut poissa Elisabetin huulilta, näyttäytyi taas tyttären hääpäivänä. Ja siksi päiväksi hän luopui surustaan, pukeutuen harmaaseen silkkiin.

Mutta tämä valonvälähdys hänen mielialassaan ei kestänyt kauan. Valerian uskollinen hellyys oli lieventänyt synkkämielisyyden painostusta. Mutta äiti tiesi, että vaikkakin tytär oli joutunut naimisiin itävaltalaisen prinssin kanssa ja sen vuoksi jäi asumaan maahan, niin suhde heidän välillään tästä päivästä lähtein olisi toinen. Tytär ei enää olisi alituisesti hänen seuranaan, ja hän, joka tuntui rakastavan yksinäisyyttä niin määrättömästi, itki katkeria kyyneleitä ajatellessaan, että jäisi nyt yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen.

Vielä surullisemmaksi ja synkemmäksi Elisabet kävi, kun hänen äitinsä kohta sen jälkeen sairastui ja kuoli tammikuun 25 päivänä 1892. Keisarinna vetäytyi nyt linnaansa Korfuun, missä eleli vainajiaan muistellen.

Aja Kyriahin vuoren huipulla on yksinäinen, pieni sypressien ympäröimä kirkko. Joka aamu ennen auringon nousua hän käveli sinne ja julkaisi kiellon, että kukaan muu ei niin varhain saanut tulla sinne.

Vaarallisimmillakin ja jyrkimmillä vuoripoluilla hän kulki aina ilman seuraa. Kuihtunut, mustiin puettu keisarinna muodosti lohduttoman vastakohdan saaren valoisalle, iloiselle väriloistolle.

"Minä hengitän kevyemmin ja vapaammin yksinäisillä kukkuloilla, missä toiset tuntevat ahdistusta", hän lausui. "Aja Kyriahilla viihdyn erinomaisesti; siellä voisin voittaa matkahaluni ja jäädä sinne ainiaaksi."

"Tässä istui Itävallan Elisabet. Länsituuli kuiski hänelle leppoisasti, ja kallio, joka hänen tähtensä oli pukeutunut kukkaisiin, rakkaudesta säilyttää hänen muistonsa."

Sattui usein, että hänen hovinaisensa ja hänen luennoitsijansa eivät nähneet häntä muuta kuin muutamia tunteja päivässä. Mutta näitten murheellisten vuosien monina murheellisina päivinä hänen suurimpana huvinaan yhä oli jonkun Heinen runon taikka jonkun Shakespearen näytöksen lukeminen.

Hän vaati kirjoilta vähemmin, että ne huvittaisivat häntä, vaan siihen sijaan, että ne toisivat hänen yksinäisyyteensä mielikuvituksellisia henkilöitä. Hän oli niin eläytynyt lempirunoilijainsa henkilöihin, että ne olivat hänen mielessään melkein todellisuuksina.

Välistä hänen luennoitsijansa koetti saada häntä mieltymään uusiin kirjailijoihin. Mutta silloin hänen silmänsä tuijottivat yhä kauemmas avaruuteen, ja hänen hajamielinen katseensa ilmaisi kaikkien sen tapaisten yritysten olevan turhia.

Vasta kun he uudestaan kävivät käsiksi Heineen tai Shakespeareen, syttyi hänen katseeseensa uutta eloa, ja sattui usein, että hän keskeytti lukijan ja lausui ääneen muutamia säkeistöjä, joita erityisesti rakasti.

Ainoa kerta, minkä hän näyttäytyi hovissa poikansa kuoleman jälkeen, oli silloin, kun Venäjän keisari ja keisarinna kävivät Wienissä yhdeksänkymmen-luvun keskivaiheilla. Hänen läsnäolonsa suurissa vastaanottajaisissa herätti vielä suurempaa osanottoa ja uteliaisuutta kuin Venäjän keisaripari. Suuri jännitys ja kunnioitus valtasi kaikki, hänen astuessaan Venäjän keisarin käsipuolessa juhlasaliin.

Hän oli puettu kuten aina surupukuun. Majesteetillisella sulolla hän tervehti läsnäolijoita. Hän näytti vähintäin kahtakymmentä vuotta nuoremmalta kuin ikäisensä, ja kaikista kestämistään kärsimyksistä huolimatta häntä vieläkin täydellä syyllä mainittiin hovinsa kauneimmaksi naiseksi.

Mutta varmaan hänen ajatuksensa olivat loitolla siitä loistosta, joka säihkyi hänen ja hänen vieraittensa ympärillä.

"Minusta tuntuu usein, kuin olisin taajalla harsolla hunnutettu, vaikka en olekaan, kuin olisin naamiaisissa keisarinnan vaatteissa", hän lausui kerran näinä vuosina. Ja toisessa tilaisuudessa hän virkkoi: "Liikkuessani ihmisten joukossa, tarvitsen itsestäni vain sen osan, joka minulla on yhteistä toisten kanssa. Ihmiset ihmettelevät, että minä olen niin heidän kaltaisensa, koska kyselen heiltä ilmasta ja makeisten hintoja. Se muistuttaa aivan vanhaa leninkiä, jonka silloin tällöin ottaa käsille säiliöstä pitääkseen sitä päivän."

Vuonna 1896 vietettiin Unkarin tuhatvuotis-juhlaa. Siihen aikaan Elisabet oli heikompi kuin tavallisesti eikä hän millään ehdolla tahtonut lähteä juhliin. Mutta lähetystö esitti hänelle valikoiduin sanoin, että hänen poissaolonsa heittäisi varjon unkarilaisten juhlatunnelmaan. Sielullisista ja ruumiillisista tuskistaan huolimatta hän viimein taipuikin ottamaan osaa juhliin.

Hän istui valtaistuimella puolisonsa rinnalla, puettuna mustaan pitsipukuun. Kaikki hänen yllään oli mustaa. Unkarilaisen tavan mukaan musta harso lankesi hänen hiuksilleen, jotka olivat säilyttäneet kauneutensa ja rehevyytensä.

Vain kasvot olivat valkeat ja äärettömän surulliset. Pitkät silmänripset olivat painuneet alas. Hiljaa ja välinpitämättömänä, niinkuin ei näkisi eikä kuulisi mitään, hän istui valtaistuimella: hän oli kuin kuvapatsas.

Silloin edustajakamarin presidentti rupesi puhumaan. Frans Josefin huomio heti heräsi ja hänen katseensa kiintyi puhujaan.

Mutta kuningattaren kasvoilla ei havaittu mitään muutosta, ne pysyivät yhtä valkeina ja yhtä liikkumattomina.

Puhuja mainitsi hänen nimensä. Ei lihaskaan värähtänyt hänen kasvoillaan. Mutta Elisabetin nimeä mainittaessa eljen-huudot kajahtivat kautta salin. Se oli yhteisen tunteen purkaus, niin voimakas suosionmyrsky, että valtaistuinsalin marmoriseinät tuntuivat vapisevan. Tässä "Eljen Erzsébet!"-huudossa oli rukous taivaaseen hänen puolestaan ja syvimmän rakkauden ilmaus. Siihen saakka niin jäykkä ja majesteetillinen pää liikahti; melkein huomaamatta hän nyökkäsi kiitokseksi. Eljen-huudot kajahtivat vielä mahtavampina kuin ennen ja niitä kesti useita minuteja. Unkarilaisten ylimykset heiluttivat töyhtökoristeisia hattujaan.

Heidän kuningattarensa päästi päänsä painumaan alas. Lumikalpeat kasvot punehtuivat yhä enemmän, hänen silmänsä avautuivat täydelleen, vanha loisto hohti hänen katseestaan, ja silmissä kiilui kyyneleitä. Läsnäolijat tunsivat, että rakkaus kuningattaren ja tämän kansan välillä oli yhtä vilpitön ja luja molemmin puolin, kuin se oli aina ollut.

Kuningatar vei pitsinenäliinan silmilleen ja pyyhki pois kyyneleet. Presidentti jatkoi puhettaan. Puna väistyi verkkaan hänen kasvoiltaan, ja pian hän jälleen istui Frans Josefin rinnalla kuin "Mater dolorosa".

Tämä oli viimeinen kerta, kun hän näyttäytyi Unkarissa ja viimeinen kerta, kun hän esiintyi ruhtinaallisessa loistossa.

XXVI.

Keisarinna Elisabet ajatteli usein kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä. Olemme nähneet, kuinka hän sotien ja ruttotautien aikoina riensi uhmaamaan vaaraa ja että hän matkoillaan ei koskaan väistänyt vaaraa.

Hänen makuuhuoneessaan Korfun linnassa oli kaksi runoa, jotka hän itse oli kirjoittanut ja panettanut yksinkertaisiin puupuitteisiin. Toinen niistä kuului:

    "Gerüstet sein wie für die letzte Reise
    Allstündlich ohne sorgendes Bedenken,
    Das ist vielleicht die einzig rechte Weise
    Der Götter Segen auf ein Haupt zu lenken.
    Was du ersehnst, das wird dir ewig fliehen,
    Was du beweinen kannst, verlierst du auch.
    Die Huld des Schicksals wird nur frei verliehen,
    Und suchst du sie, verweht sie dir im Hauch!
    Es liegt ein Fluch auf allem ird'schen Trachten,
    Und was er hält, das ringt sich nicht mehr los.
    Doch lernst du lächelnd Glück und Glanz verachten,
    Dann sinkt dir ihre Fülle in den Schoss".

(Olla varustettuna kuin viimeistä matkaa varten joka hetki ilman surevaa arvelua, se on kai ainoa oikea tapa ohjata itselleen jumalien siunaus. Se, mitä ikävöit, on aina pakeneva sinua; mitä voit itkeä, senkin kadotat…Kohtalon suopeus suodaan vain vapaasti, ja jos sitä etsit, haihtuu se sinulta ilmaan! Kaikessa maallisessa pyrkimyksessä on kirous, ja mitä se pitää, se ei enää pääse irtautumaan. Mutta jos opit hymyten halveksimaan onnea ja loistoa, silloin niitten ylellisyys lankeaa helmaasi.)

"Olen valmis kuolemaan. Toivon vain, että en joutuisi kärsimään paljon enkä kauan".

"Kuolonajatus jalostaa mieltä, niinkuin puutarhuri kitkee rikkaruohon kulkiessaan puutarhassa", hän kerran lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen. "Mutta tämä puutarhuri tahtoo olla yksin ja suuttuu, kun uteliaat häntä tirkistelevät. Sen tähden pidän auringonvarjon taikka viuhkaa kasvoillani, sillä tahdon, että hän saa työskennellä rauhassa".

Aavistus sanoi hänelle, että hän kuolisi luonnottoman kuoleman. Hän luuli joutuvansa päättämään päivänsä merellä. Kävellessään rannalla tai laivansa kannella hän saattoi sanoa luennoitsijalleen taikka hovinaisilleen:

"Olen aina oleva meren oma, tiedän kuuluvani sille. Ollessamme kovassa tuulessa merellä, sidotan itseni kiinni tuoliin. Teen siten siitä syystä, että aallot houkuttelevat minua niinkuin ne houkuttelivat Odysseystä".

"Tiedän, että mikään ei voi estää minua vastaanottamasta kohtaloani sinä päivänä, jona minun täytyy se kohdata", hän lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa. "Kaikkien ihmisten täytyy määrättyyn aikaan taipua vastaanottamaan kohtalonsa, joka kauan ummistaa silmänsä, mutta kerran kuitenkin huomaa meidät. Mitä siitä, jos hukkuisin? Kansa sanoisi: Miksikä meni merelle? Miksikä matkusti ylipäänsä talvella — hän, joka lisäksi oli keisarinna? Miksi ei pysynyt Hofburgissa? — Mutta ehkäpä elämäni loppu on oleva vieläkin hämmästyttävämpi — keisarinnallekin! Ihmisten varmuus ja ylpeys saavat usein korvapuustin kohtalolta. Jos jotakin semmoista minulle tapahtuisi, korvaisi se minulle paljon".

Keisarinnan toivon piti toteutua. Hän kuoli vieläkin hämmästyttävämmällä tavalla, kuin maailma taikka hän itse olisi osannut aavistaakaan.

Elämä oli auennut hänelle keväisenä idyllinä, se päättyi murhenäytelmänä.

Vainajien muistojuhlassa marraskuun 2 päivänä 1897 hän yhdessä puolisonsa kera meni Wienin Kapusinilaiskirkkoon, missä yhdessä rukoilivat poikansa arkun ääressä.

Jonkun ajan kuluttua hän lähti Itävallasta ja meni ranskalaiseen Biarritzin kylpypaikkaan, missä viipyi kaksi kuukautta. Hän tuotti Ranskan hallitukselle useita vaikeuksia, kun hän pitkillä kävelyillään meni Ranskan ja Espanjan välisen rajan poikki ja kun — aivan vastoin hänen tahtoaan — täytyi ryhtyä toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen tämän rajaseudun ryöväreiltä.

Liikuttava tapaturma oli äsken temmannut elämästä hänen nuorimman sisarensa. Alenconin herttuatar oli Ranskan ylhäisön eräitten naisten kera toimeenpannut keväällä vuonna 1897 hyväntekeväisyysmyyjäiset eräässä vasta rakennetussa parakissa Parisissa. Neljän aikaan iltapäivällä toukokuun 4 päivänä 1897 yht'äkkiä räjähti lamppu, jonka piti valaista eläviä kuvia. Tuli tarttui oviverhoon, ja kun ovet avattiin ihmisten päästämiseksi ulos, niin yht'äkkiä kaikki oli liekkien vallassa.

Satakolmetoista henkeä kuoli liekkeihin. Niitten joukossa oli myöskin Alenconin Sophie, Baierin Ludvig II:n entinen morsian. Hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin ja todennettiin. Mutta jo heti tulipalon jälkeen tiedettiin, että hänen oli täytynyt joutua tuhon omaksi, sillä hänen vihkimäsormuksensa oli löydetty raunioista.

Neapelin kuningatar ja Tranin kreivitär Mathilda olivat nyt ainoat elossa olevat keisarinnan sisaret.

Näistä Mathilda oli häntä lähinnä. Hän oli sielultaan ja maultaan Elisabetin kaltainen, hänkin karttaen maailmaa ja voiden parhaiten viettäessään liikkuvaista matkailijanelämää. Kylpypaikoissa ja hotelleissa hän kätkeytyi vaatimattoman "Neiti Nelly Schmidt'in" nimen suojaan.

Elämänsä viimeisen joulun keisarinna Elisabet vietti Parisissa sisarensa kanssa. Mutta ankara ischias-kohtaus pakoitti hänet kiiruhtamaan matkaansa etelään. Uudenvuoden iltana hän sen tähden lähti Marseilleen, mistä huvilaivansa Miramar vei hänet ja Tranin kreivittären San Remohon.

Siellä he olivat yhdessä pari kuukautta. Maaliskuun 1 päivänä he molemmat matkustivat Turinin kautta Territet'iin Sveitsiin, missä sisarukset erkanivat koskaan enää tapaamatta toisiaan.

Aikaisempina vuosina Elisabet oli usein oleskellut Genève-järven seuduilla, ja hän palasi mielellään paikkoihin, jotka hyvin tunsi. Territetistä hänen oli tapansa joka päivä mennä rautatiellä Glioniin ja sieltä jalkaisin vielä korkeammalla olevaan Mont de Caux'hon ainoastaan hovinaisen taikka erään nuoren miehen, Fredrik Barkerin, saattamana, joka oli hänen viimeinen lukijansa.

Oltuaan kuusi viikkoa Sveitsissä hän lähti Kissingeniin, missä sai vieraakseen puolisonsa.

Kaksi kuukautta myöhemmin hän saapui Wieniin, missä keisari otti hänet asemalla vastaan ja saattoi hänet Lainziin, missä hän viipyi kaksi viikkoa.

Hänen elämässään oli tuskin ollut yhtään semmoista aikaa, jolloin hän olisi ollut lähempänä mielipuolisuuden rajaa kuin nyt. Synkkämielisyyden harso painui hänen ylitseen yhä taajempaan, hänen katseensa oli harhaileva ja levoton, ja piirteet hänen suunsa ympärillä olivat tulleet katkeriksi ja jyrkiksi.

Hänen ruumistaan raatelivat hirveät hermotuskat eikä hän saanut lepoa yöllä eikä päivällä. Kun puheli hänen kanssaan, voi nähdä hänen laihojen käsiensä vapisevan ja kuihtuneiden kasvojensa kalpenevan hänen ponnistaessaan voimiaan kestämään ruumiillisia tuskiaan. Hän ei sietänyt enää juuri ketään ihmistä läheisyydessään. Yksinpä miehensä, lastensa ja lastenlastensa tapaaminen kiusasi häntä.

Heinäkuun 2 päivänä hän lähti Ischliin miehensä, Valerian ja tyttärenlastensa kera viettämään, kuten tavallista, keisarin syntymäpäivää mainitussa linnassa. Heinäkuun 18 päivä oli ainoa päivä vuodessa, jolloin hän luopui surupuvustaan, ja sinä päivänä oli keisariparin tapana yhdessä käydä kirkossa. Mutta tänä vuonna hän lähti jo ennen sitä matkalle, mennäkseen lääkärien neuvosta Hessenin Nauheimiin.

Viikkoa ennen oli Itävallan ja Unkarin suuremmissa lehdissä ollut hänen terveydestään seuraava tiedonanto:

"Hänen majesteettinsa keisarinna ja kuningatar lähtee heinäkuun puolivälissä Nauheimiin kylpemään.

"Hänen majesteettinsa on pitkän aikaa sairastanut verenvähyyttä, mikä tauti viime talvena on huomattavasti pahentunut vaikean hermotulehduksen (neuritis) ja siitä aiheutuneen useitten viikkojen unettomuuden johdosta. Sitä paitsi on tapahtunut sydämen laajennus.

"Täysin rauhallisissa oloissa tauti ei aiheuta mitään pelkoa, mutta lääkärit neuvovat hänen majesteettiaan mitä hartaimmin alistumaan kylpyhoitoon Nauheimissa sydänlihaksen vahvistamiseksi".

Matkalla Nauheimiin keisarinna poikkesi syntymäkaupunkiinsa Müncheniin,
käymättä kuitenkaan tapaamassa tytärtään tai muita sukulaisiaan.
Sitä vastoin hän hovinaisensa seurassa kävi julkisissa paikoissa ja
"Hofbräuhaus'issa".

Vaikka yhä oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen, hänen terveytensä kuitenkin parani huomattavasti Nauheimissa olon aikana. Hieronta, jota hänelle annettiin, lisäsi hänen ruokahaluaan ja untaan. Hän oleskeli joka päivä monta tuntia läheisissä metsissä, kävi lähiseudun maalaistaloissa ja jaksoi jälleen käydä kävelyllä. Mutta entiset pitkät kävelyretkensä hänen oli pakko lopettaa, ne kun väsyttivät ja synnyttivät hengenahdistusta.

Elokuun 29 päivänä hän matkusti Nauheimista jälleen Sveitsiin. Tällä kertaa hän meni ylimääräisellä junalla. Nauheimista Mont de Caux'hon, missä voi helpommin saada olla rauhassa kuin meluisassa Territetissä, missä oli ennen asunut.

Hän oli huomattavan hyvässä voinnissa, nousi varhain ylös niinkuin tavallista ja teki joka päivä kävelymatkoja läheisille vuorille.

Jotka tapasivat tuon aina mustiin puetun, solakan, oudon naisen, joka niin tuttavallisesti puheli yhden ainoan naisen kera — joka ilmeisesti oli hänen ystävättärensä — saattoivat tuskin aavistaa, että hän oli Europan kolmannen suurvallan keisarinna ja yli neljänkymmenen miljonan ihmisen hallitsijatar.

Sähkösanomassa, jolla ilmoitti miehelleen onnellisesti saapuneensa Mont de Caux'hon, hän valitti sitä, että keisari ei voinut olla nauttimassa Sveitsin elämän tarjoamista suloista.

Hän aikoi viipyä siellä viisi tai kuusi viikkoa. Vähän ennen kuolemaansa hän kirjoitti miehelleen tuntevansa voivansa siksi paljon paremmin, että toivoi voivansa olla saapuvilla hänen pian vietettävässä keisarina-olonsa viisikymmenvuotisjuhlassa.

Syyskuun 9 päivänä hän meni huvimatkalle Rothschildien perheen omistamaan Pregnyn linnaan, joka oli ollut Josef Bonaparten omaisuutta.

Rothschildit olivat tehneet suuria palveluksia Neapelin kuninkaalle ja kuningattarelle, ja Elisabet halusi nyt osottaa heille kohteliaisuuttaan käymällä heidän linnassaan.

Sinne lähtönsä edellisenä iltana hän käveli Territetin sillan lähellä Fredrik Barkerin kanssa. He istahtivat rannalla olevalle sammaltuneelle paadelle. Keisarinna kuori viikunan ja tarjosi seuralaiselleen toisen puolen.

Samassa silmänräpäyksessä korppi lähti lentoon aivan heidän vierestään ja löi siivellään hedelmän keisarinnan kädestä.

Habsburgien suvussa oli korppia aina pidetty onnettomuuden-lintuna. Elisabetin seuralainenkin piti sitä pahana enteenä ja neuvoi luopumaan aijotusta matkasta Genèveen ja Pregnyyn.

"Rakas ystävä, minä en pelkää mitään", Elisabet lausui. "Olen fatalisti. Minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu".

Seuraavana päivänä hän lähti Pregnyyn, ainoastaan hovinaisensa, unkarilaisen kreivitär Sztarayn seuraamana. Hän oli mitä ihanimmalla tuulella, osottaen vapaaherratar Rothschildille mitä sydämellisintä ystävyyttä.

Samana päivänä iltapäivällä hän matkusti Genèveen, mennen asumaan
Beaurivagen hotelliin, missä oli asunut ennenkin.

"Genève on minun kaikkein rakkain olinpaikkani", hän oli lausunut pari vuotta ennen kuolemaansa, "sillä siellä kävelen aivan huomaamatta kosmopolitien seassa".

Hotellin emäntä luonnollisesti tiesi, kuka hän oli. Keisarinna kysyi, oliko hänen henkilönsä pidetty salassa.

"Kyllä", emäntä vastasi, mutta lisäsi, että ei ollut mahdotonta, että palvelusväki oli tuntenut hänet eräältä aikaisemmalta käynniltä.

Elisabetin tultua Sveitsiin, kantonin hallitus oli antanut salapolisien toimeksi valvoa hänen turvallisuuttaan. Mutta hän oli tavallisuuden mukaan pyytänyt päästä sen luontoisista seuralaisista, koska tahtoi mieluimmin matkustaa yksinään. Syyskuun 10 päivänä, aivan keskipäivällä, hän lähti hotellista hovinaisensa seurassa mennäkseen höyrylaiva "Genèveen", joka veisi hänet takaisin Mont de Caux'hon. Hotellin henkilökunta katsoi hänen jälkeensä kiinnittäen huomiotaan hänen kevyeen, reippaaseen käyntiinsä.

Näytti siltä, kuin naiset eivät kerkiäisi laivalle ajoissa, ja kreivitär kiiruhti sen vuoksi muutamia askeleita edelle keisarinnasta.

Samalla hetkellä astui esiin mies, joka oli istunut penkillä Quai Mont Blanc-kadun varrella. Se oli italialainen Luigi Luccheni, vaarallinen anarkisti, joita Sveitsin viranomaisten oli kehoitettu pitämään tarkasti silmällä.

Elisabet vaipui maahan. Hovinainen, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut, otti hänet käsivarrelleen, kun näki hänen kaatuvan.

Kreivitär koetti tukea häntä, mutta se oli tuskin tarpeellista. He menivät laivaan.

Laiva oli sillä välin lähtenyt laiturista. Kreivitär Sztaray ja pari muuta laivassa ollutta naista koettivat virvoitella keisarinnaa tajuihinsa. Kukaan ei ajatellut murhaa. Mutta päästellessään auki hänen vaatteitaan helpottaakseen hänen hengittämistään, hovinainen huomasi veren jälkiä.

Vasta nyt hovinainen vakavasti säikähtyi. Hän ilmoitti kapteenille, että sairas nainen oli Itävallan keisarinna, ja laiva kääntyi heti takaisin Genèveen.

Elisabet vietiin purjekankaisella paarilla Beaurivagen hotelliin. Juuri kun hänet oli viety huoneeseensa, hän vielä pari kertaa huokasi syvään. Se oli hänen viimeinen elonmerkkinsä.

"Toivon saavani nopean, kivuttoman kuoleman. Tahtoisin mieluimmin kuolla muualla kuin vuoteessani".

Kaksi lääkäriä ja pappi tulivat hotelliin aivan heti, mutta lääkärien tutkimukset voivat todeta vain, että hän oli tyynesti vaipunut kuolonuneen.

Kuolema oli aiheutettu terävällä aseella, joka oli lävistänyt neljännen kylkiluun, vasemman puolen rinnasta, keuhkon ja sydämen.

Tämä tapaus keskellä päivää ja avonaisella paikalla suuressa kaupungissa herätti koko maailmassa inhoa ja kauhua. Harvoin lienee mikään murha ollut niin kokonaan mieletön. Itävalta-Unkarin Elisabet ei ollut suoranaisesti eikä epäsuorasti millään tavoin vaikuttanut politikan menoon. Suurin osa siitä, mikä oli koskenut hänen maansa politikaa, oli ollut hänelle kokonaan vierasta. Hän oli, niinkuin Frans Josef surun hetkellä lausui, "tehnyt monelle hyvää, mutta ei kellekään pahaa".

Maailman silmissä hän oli vähemmin otsakoristeinen keisarinna kuin Wittelsbachien ihana ja onneton tytär, joka oli mennyt omaa tietään kautta elämän katse suunnattuna sisäänpäin ja ylöspäin.

Tämän jalon, oikeamielisen naisen murha vieraassa maassa kaukana omaisistaan on inhoittavimpia rikoksia, mitä meidän aikanamme on tehty.

Ja kuitenkin oli Luccheni korkeampien voimien aseena. Aavistamattaan Elisabet oli mennyt päin kohtaloaan. Kuolema oli hänelle ystävä ja vapauttaja.

Elisabet oli kauan ikävöinyt rauhaa ja lepoa, ja hän löysi ne niin, kuin itse oli toivonut — ilman pitkiä kärsimyksiä ja luonnon helmassa. Jumala yksin, joka isänhelmaansa otti hänen levottoman sielunsa, tietää, eikö hänen viimeinen huokauksensa maailmassa ollut kiitollisuuden ja vapautuksen henkäys. [Keisarinna Elisabetin murhaaja hirttäytyi vankilassa lokakuun 19 päivänä 1910. Suom. muist.]

XXVII.

Ruumishuone hotellissa verhoiltiin mustalla. Arkun ympärillä seisoi korkeita kynttiläjalkoja. Papit polvistuivat arkun päässä, ja kannen päällä olevan purppurapeitteen nurkkaan olivat nuoret sveitsiläiset naiset kirjailleet: "Repose en paix" (Lepää rauhassa).

Niinkuin oli ollut surupuvussa eläessään, niin Elisabet oli kuolleenakin. Hän oli verhottu mustaan silkkileninkiin. Jalot kasvot, jotka olivat olleet niin kuuluisat kauneudestaan, eivät olleet muuttuneet, ja piirteet olivat säilyttäneet majesteetillisen tyyneytensä.

Hänen tukkansa oli järjestetty aivan samalla tavalla kuin eläessäänkin. Tummansiniset silmät, joissa ei koskaan oltu nähty ilkeyttä eikä vahingoniloa, olivat suljetut. Kädet, jotka olivat kääntäneet niin monta lehteä hänen lempikirjoissaan, olivat nyt ristissä norsunluisen ristin ja rukousnauhan ympärillä.

Keisarinna ei ollut koskaan väsynyt matkustamiseen ja nyt hän kuoli matkalla ollessaan. Mutta hengen erottua, ruumiin piti vielä lähteä viimeiselle matkalle.

Illalla syyskuun 11 päivänä lähti ylimääräinen juna Genevestä kuljettamaan keisarinnan arkkua.

Eläessään hän oli kammonnut kaikkia mielenosotuksia matkallaan. Mutta tällä keisarinnan viimeisellä matkalla ylhäiset sekä alhaiset paljastivat päänsä hänelle ja kuoleman majesteetille.

Matka Sveitsistä hänen itävaltalaiseen pääkaupunkiinsa kulki useitten paikkojen läpi, joissa hän neljäviidettä vuotta aikaisemmin oli käynyt morsiusmatkallaan Wieniin. Linzissä, missä ensimäinen kerta oli seppelöity hänen laivansa ruusuilla, liehuivat suruharsot ja suruliput jok'ikisestä talosta. Missä kaupungin arvohenkilöt hänen ensimäistä kertaa tullessaan olivat astuneet nuorta ruhtinatarta vastaan lausumaan häntä tervetulleeksi, papit nyt astuivat siunaamaan hänen tomuaan.

Saatuaan tiedon puolisonsa kuolemasta, Frans Josef purskahti nyyhkytyksiin ja lausui:

"Ei kukaan aavista, kuinka suuri kärsimäni tappio on. — Minua ei sitten säästetä tässä maailmassa miltään."

"Ilman häntä en koskaan olisi voinut suorittaa sitä tehtävää, jonka
Jumala on pannut hartioilleni."

Joka taholta keisari sai osanoton todistuksia. Italiassa, Kreikassa, Englannissa ja Sveitsissä kirjoitettiin runoja vainajan kunniaksi. Irlantikin, missä hän oli niin rakastettu varsinkin köyhien keskuudessa, ilmaisi suruaan ja osanottoaan. Tuhansittain seppeleitä lähetettiin sekä linnasta että matalista majoista melkein kaikista maista, missä hän oli käynyt. Yksinpä Smyrnasta, Johannesburgista Transvaalista ja Kiinasta saapui seppeleitä hänen haudalleen.

Kairosta hänelle lähetettiin seppele, joka oli sidottu erämaan kukkasista, sadoista Jerikon ruusuista — vanhimpien kristittyjen ylösnousemuksen-merkki — ja lotus-kukkasista, jotka ovat ikuisen elämän tulkkina. Nauhojen yli oli kiinnitetty oksa siitä vanhasta viikunapuusta, jonka alla tarinan mukaan Neitsyt Maria oli lapsineen levähtänyt pakomatkalla Egyptiin. Keisarinna Elisabetkin oli usein levännyt sen varjossa, ollessaan siellä pakosalla maailmaa.

Armenian naiset olivat mustiin nauhoihin kirjaelleet seuraavan omistuksen: "Flores etiam miseri desertorum te salutant!" (Raukat erämaan kukkasetkin tervehtävät sinua!)

Kuvaavaa vaeltavalle keisarinnalle oli, että hänen kuolemansa teki syvällisemmän vaikutuksen useimmissa muissa pääkaupungeissa kuin Wienissä. Häntä oli viimeisinä aikoina nähty siellä niin harvoin, että hänen kuvansa oli puolittain häipynyt hänen itävaltalaisten alamaistensa tietoisuudesta. Hänen kuolemansa herätti Tonavan varrella olevassa pääkaupungissa vähemmin kaihoa kuin katkeruutta sitä konnaa kohtaan, joka oli surmannut turvattoman naisen, surussa olevan äidin.

Mutta jos itävaltalaisten suru keisarinnan kuolemasta oli pintapuolinen ja sovinnainen, niin Unkari suri kuningatartaan sitä vilpittömämmin. Siellä nähtiin miesten ja naisten itkevän kaduilla. Koko maassa liehuivat liput puolitangossa. Suuret syysmanöverit peruutettiin. Valtiopäivät kutsuttiin ylimääräiseen istuntoon. Hänen hautauspäivänään suljettiin pörssi, ja pörssineuvosto päätti heti merkitä viisi tuhatta guldenia hänen muistopatsaansa pystyttämistä varten.

Kaikki sanomalehdet tulkitsivat valituin sanoin maan surun. Kuinka suuressa arvossa unkarilaiset pitivät häntä, se näkyy m.m. siitä, että hänen elämäkertansa päätettiin liittää kansallisarkistoon, jotta hänen kuvansa säilyisi maan historiassa.

Elisabetilla oli melkoinen omaisuus. Yksistään hänen personalliset korunsa — Frans Josefin ja muitten ruhtinaallisten henkilöiden lahjoja — arvioitiin neljään miljonaan guldeniin.

Hänen testamenttinsa oli kirjoitettu vuonna 1896 Budapestissa. Se oli omakätinen ja hyvin lyhykäinen. Hän testamenttasi linnansa Lainzissa tyttärelleen Valerialle. Hänen tyttärensä Gisela sai Korfun linnan. Kaikki hänen hovinaisensa ja palvelijansa saivat suuria lahjoituksia. Eipä hän ollut unohtanut myöskään vanhoja ystäviään ja opettajiaan Baierissa. Hovipalveluskunnastaan hän oli runsaasti muistanut edellämainittua seuranaistaan Ida von Ferenczyä, joka kolmekymmentä vuotta oli kuulunut hänen lähimpään seurapiiriinsä. Paitsi suurta rahasummaa, jonka keisarinna lahjoitti hänelle, hän sai pitää vuosipalkkansa ja asuntonsa keisarillisessa linnassa.

Eräässä edellisessä luvussa olen maininnut säkeistön, jonka Elisabet oli kirjoittanut ja ripustanut Korfussa olevan linnansa seinälle. Se ilmaisi meille hänen ajatuksensa kuolemasta ja elämästä.

Toinen säkeistö näyttää meille, että hän harjoitteli nöyryyden taitoa ja että hän ei kuvitellut muistonsa jäävän elämään ihmisten keskuudessa.

    "Ob gross, ob klein erscheint was wir gethan,
    Wenn wir beschlossen unsere Erdenbahn,
    Wie schnell ist ausgefüllt die leere Stelle!
    Wie viel macht's Unterschied im Ocean,
    Ein Tropfen weniger oder eine Welle."

(Näyttääpä suurelta tai pieneltä, mitä olemme tehneet, kunhan maallisen vaelluksemme päätämme, kuinka pian onkaan tyhjä paikka täytetty! Kuinka paljon onkaan eroa valtameressä, onko siinä enemmän pisara tai aalto!)

Varhaisempina vuosinaan hän oli lausunut, että hän tahtoisi tulla haudatuksi sen vanhan puun alle Gödöllöön, joka oli ollut hänelle niin rakas. Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein lausui haluavansa levätä Korfussa linnansa Achilleionin läheisyydessä. Hänen seurapiirinsä kuuli hänen usein sanovan:

"Tahdon tulla haudatuksi Korfuun meren rannalle, jotta laineet saisivat huuhdella hautaani."

Keisarinnan luennoitsija kertoo hänen kerran lausuneen hänelle
Achilleionissa:

"Tahdon, että minut haudattaisiin tänne, jos en häviä mereen. Täällä minulla olisi kaikki tähdet päälläni, ja sypressit huokaisivat haudallani enemmän kuin koskaan ihmiset. Sypressien valituksessa eläisin kauemmin kuin alamaisteni muistissa."

Testamentissaankin hän oli lausunut toivomuksen saada levätä lähellä
Achilleionia. Mutta tätä hänen toivomustaan ei noudatettu.

Tiedon tultua hänen kuolemastaan Unkariin, lähetystö meni Wieniin pyytämään Frans Josefilta, että Elisabetin maalliset jäännökset saisivat levätä Gödöllössä, toivomus, jota kannatti koko kansa.

Wienin sisäosassa on pieni vähäpätöinen kappeli, joka kuuluu kapusinimunkeille. Erään sivuoven päällä nähdään kirjoitus: "Kaisengruft" (keisarihauta). Kuluneet kiviportaat vievät ummehtuneeseen kellariin, jossa Habsburgien ruhtinassuku lepää ikuista untaan.

Sinne oli suuren Maria Theresian tapana laskeutua ja siellä hän pakoitti elämäniloiset tyttärensä katsomaan vallan turhuutta.

Elisabet oli elämässä ollut poikkeusasemassa, mutta Frans Josef ei tahtonut, että hän olisi siinä kuoltuaankin. Hän oli päättänyt, että hänen puolisonsa elämän myrskyistä sijoitettaisiin lepäämään saman katon alle, missä entisetkin keisarinnat, hänen sukunsa jäsenet olivat.

Ristikäytävän päässä on murhatun keisarinnan arkku hänen lankonsa, murhatun keisari Maksimilianin, ja itsemurhaajan tai murhatun Rudolfin välissä.

Elämässä hän vältteli kirkollisia juhlamenoja, nyt luetaan hänen sielunsa puolesta messuja yötä päivää. Joka aamupäivä on kappelin ovi auki, ja hän, joka elämässään vihasi ihmisten uteliaisuutta, on nyt uteliasten joukkojen vaellusten päämääränä.

Kuinka paljon paremmin hänelle olisikaan sopinut kreikkalainen saari taikka Gödöllön puu kuin Habsburgien kolkko hautaholvi! Kuinka paljon paremmin hänelle olisikaan sopinut meren kohina kuin munkkien messut!

Achilleion myytiin pelipankille, jossa kaiken maailman pelurit pääsivät heittelemään rahojaan sen linnan pöydille, jonka yksinäisyyttä rakastava keisarinna oli rakennuttanut.

Mutta suuren matkustajayleisön joukosta on varmaan moni muistava sitä harhailevaa ruhtinatarta, joka piilotti kasvonsa viuhkansa taakse ja joka aina oli surupuvussa. Muistokiviä hänelle on pystytetty useihin paikkoihin, missä hänen oli tapana oleksia ja missä köyhät muistelevat hänen anteliaisuuttaan.

Arvostelu hänestä oli hyvin erilainen hänen eläessään. Ulkomailla oltiin kuitenkin aina yksimielisiä huomauttamaan hänen kauneudestaan, hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen ja hänen anteliaisuudestaan.

Itävallassakin häntä oli mainittu suuri-lahjaiseksi hengeksi. Mutta tässä maassa, missä häntä ei ymmärretty viimeiseen hetkeensä saakka, on kuitenkin sanottu kovia sanoja hänen omituisesta personastaan ja siitä Wittelsbachin perinnöstä, joka hänessä oli.

Mutta kuolema on sovittanut paljon, joka ennen herätti katkeruutta. Itävaltalaiset eivät ole unohtaneet, mitä hänellä oli voimaa tehdä kauheana tammikuunaamuna vuonna 1889 keisarin hyväksi. He eivät ole unohtaneet, että kymmenen viimeistä vuotta hänen elämästään olivat vaellusta tuskassa ja että hän jalolla alistuvaisuudella kantoi ne koettelemukset, jotka sallimus lähetti.

Unkarissa Elisabetin muistoa suuresti kunnioitetaan. Unkarin naiset ovat pystyttäneet muistomerkin hänen arkkunsa viereen. Se esittää surevaa madonnaa, jonka ristiinpuristetuissa käsissä on orjantappurakruunulla ympäröity risti. Kuvan jaloissa on suuri pronssiseppele neilikoita ja ruusuja, keisarinnan lempikukkia. Nauhoihin on piirretty lämpimiä sanoja vainajasta.

Ofenin linnoitusesplanaadissa oli kauan ollut vuoden 1848-49 sodassa Unkaria vastaan kunnostautuneen itävaltalaisen kenraalin muistopatsas, joka oli tietysti pahana silmätikkuna unkarilaisille. Frans Josef päätti poistaa sen ja luovuttaa paikan Elisabetin muistopatsasta varten.

Tätä päätöstä tervehdittiin suurella ihastuksella. Sen johdosta Mauri
Jókai kirjoitti "Magyar Hirlap"-lehdessä:

"Rakastettu kuningattaremme Elisabet tekee ihmeitä meille taivaastaan. Hän kuivaa viimeiset kyyneleet kansan silmistä, hän parantaa viimeisen haavamme, josta voimme sanoa, että se on lakannut särkemästä, mutta vuotaa kuitenkin vielä verta".

Unkarin papisto on korottanut Elisabetin pyhimysten joukkoon. Kansan rakkaus on lahjoittanut hänelle nimen "pyhä Elisabet".

Unkarilaisista tuntuu hyvältä uskoa, että heidän rakas kuningattarensa, joka elämässä oli heille niin ystävällinen ja suopea, joka suri heidän kanssaan ja itki heidän kanssaan, kuoltuaankin on heidän suojelusenkelinään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEISARINNA ELISABET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.