ALFRIDA

Kirj.

VIHTORI LÄHDE

Kuopiossa, O. W. Backman'in Kirjapaino, 1900.

I.

— Otetaanhan vielä pari pulloa?

— Niin, otetaan — ja sitten katsellaan, kuinka noiden peli alkaa luistaa! — Minä luulen, että tuo pieni pietarilainen mies mielii tuota toista nylkeä.

— Niin luulen minäkin. Hän on nyt antanut toisen vähän voittaa ensin; mutta, hänen silmistään ja liikkeistään päättäen, se on vaan kettumaisuutta. — Vanha, Pietarissa temppunsa oppinut "biljaardipeluri"!

Näin haasteltiin eräässä ravintolassa Tampereella.

Toinen pelaajista, jonka katselijat päättivät pelissä häviävän, on pitkä, hoikkavartaloinen mies — kasvonpiirteet ovat säännölliset. Pitkät, tummahkot viikset verhoovat hyvännäköisessä hymyssä olevia huulia. Silmät ovat sopusoinnussa suun kanssa. Ja hän itse näyttää tahtovan olla sopusoinnussa koko maailman kanssa. — Ei kumma, jos hän häviikin pelissä tuon pienen, vilkkaan pietarilaisen ketun kanssa. Ja hän hävii, vaikka lyökin tottuneen kädellä, sillä hän koettaa vaikeintakin palloa katsomatta, jos jättääkin toiselle aseman. —

Ensin pelataan viidenkymmenen pennin palloja. Toinen esittelee markan palloja, hän suostuu — ja kun on jonkun verran hävinnyt, esittelee hän itse kahden markan palloja, voittaakseen pikemmin häviönsä takaisin. Häviötä karttuu kuitenkin aina enemmän. Olut, jota joka lyönnin jälkeen naukataan, alkaa myös vaikuttaa häviöksi.

— Kaksikymmentä markkaa! huutaa pikku mies.

— Kolmekymmentä — neljäkymmentä!

Toisen onneksi, toisen onnettomuudeksi lyö ravintolan suuri seinäkello kaksitoista. Ravintoloitsija nappaa pallot "biljaardilta".

Hävityt rahat maksetaan, juodaan vielä joku lasi olutta ja sitten hoiperrellaan ulos — —

* * * * *

Niin, niin. Kymmenen markkaa on jäljellä. Sinne ne menivät kapakkaan rahat — ja minun kun piti antaa äidilleni, mumisee itsekseen tuo "pitkä, hoikkavartaloinen mies", jolla kasvonpiirteet ovat säännölliset, silmät sopusoinnussa suun kanssa ja joka itse näyttää tahtovan olla sopusoinnussa koko maailman kanssa. Ja hän astua haapuroi pitkin katua, tietämättä — minne?

Minne hyvänsä, vaan ei vielä kotiin! Ei siellä saa unta kuitenkaan. Huh! Yksin siellä! — Koska rahat ovat näin menneet, niin menkööt loputkin!

Pitäähän sitä vielä saada olutta — päätä kivistää — ja sitten — —

— Ajuri hoi! — —

— Ptruu!

— Löydättekö ilopaikkaan?

— On sitä ennen löydetty.

— Sitten mennään ja nopeaan!

— Pitääkö olla vaan yksi?

— Sitä parempi.

— Mennään sitten tuonne etäämmälle katsomaan. — Kyllä tuossakin olisi, mutta on kaksi. — —

— Ptruu! — Ajuri pysäyttää hevosensa ja jättää sen noin sinänsä kadun laiteelle seisomaan. Hän menee vasemmalla olevan pitkän, kellahtavan rakennuksen perimmäisen ikkunan alle — koputtaa sitten siinä varovasti piiskansa varrella aliruutuun.

Huoneeseen lemahtaa tuli ja verhon takaa ikkunasta ulos kurkistamaan tulla sipasee valkea haamu.

— Kuka siellä? kysyy haamu. Ääni kuuluu areksivalta.

— Kyllä sinne saa mennä, kun hiljaa menette, selittää ajuri, palattuaan tuon pitkän, hoikkavartaloisen herran luo, jolla kasvonpiirteet ovat säännölliset, silmät sopusoinnussa suun kanssa. —

— Vai niin. Mitä olen velkaa?

— Seitsemänkymmentäviisi penniä.

— Hyvää iltaa! — Uh, kuinka minun on vilu! Eikö siellä ulkona ole hyvin kylmä? — —

Punaisella paperi-uutimella verhottu lamppu valaisee hienosti huonetta, joka on jotakuinkin siisti: kalustettu sohvalla pöytineen, tuolilla, piirongilla ja sängyllä — lattialla paksut hulpiomatot.

Mies seisahtuu keskelle lattiaa — näyttää niin omituiselta. Hän ei puhu mitään.

— Mikä Teitä vaivaa?

Nainen katselee miestä ja — käy totiseksi hänkin.

— Ei mikään, mumisee mies. On vaan kylmä. Voisinko saada olutta?

— Kyllä. Istukaa, olkaa hyvä!

Kumpikin katsovat toisiinsa — näyttävät hämmästyneiltä.

— Mitä katsotte niin tarkkaan? — kysyy nainen.

— Katsonhan vaan; mutta miksi Tekin katsotte?

— Hm. — Mutta Tehän pyysitte olutta. Heti — heti tuon.

Hän istuu sohvalle, tuo mies. Nainen tuo lasit ja pullon. Sitten istuu hänkin.

Taaskin äänettömyys. Kumpikin katsovat toisiinsa.

Mies raukka! Hän näyttää tahtovan heittäytyä naisen syliin. Silmät tahtovat tunkeutua läpi naisen. — Kuitenkin istuu hän liikkumatta.

Nuo säihkyvät silmät, mustat kiharat otsalla, vähän kaareva nenä, tuo suu, solakka vartalo, puhe!

— Juodaanko olutta?

— Olkaa hyvä! Sama äänettömyys ja katse — —

— Saanko kysyä, mikä Teidän nimenne on?

— Anna Alfrida.

— Alfrida, kaunis Alfrida! — huudahtaa mies ja heittää kätensä tytön vyötäisille, heittää niin, kuin ei aikoisi koskaan hellittää.

— Herra Jumala — mikä Teitä vaivaa? — huudahtaa tyttö ja hieno suuttumisen puna nousee poskipäihin.

— Alfrida! — kuiskaa mies hellästi — —

— Saanko minäkin kysyä, mikä on Teidän nimenne? — jatkaa tyttö, antaen täyteläisten huultensa hymyillä hurmaavan hekumallisesti, mutta samalla musertavan pisteliäästi.

— Kalle, — vastaa miesparka, jota nyt huumaa kiihkoisa intohimo ja vaivaa samalla kiusallinen nolous.

— Kalle! — Eikö muuta!

— Aukusti.

— Aukusti! — toistaa tyttö ja taputtaa miestä poskelle — suutelee.

— Mitä tämä nyt oikein on? Pidättekö Te minusta, vai oletteko hullu? — huudahtaa Alfrida. Ääni värähtelee surullisen ärtyisästi ja silmäkuoppiin ilmenee jotain painavaa.

— E—n, vaan — —

— Mutta minä pidän Teistä! — jatkaa tyttö reippaasti ja heleästi. Hän vetää Aukustia, joka aikoo itsensä irroittaa, ja likistää häntä syliinsä — hymyillen veitikkamaisesti.

— Tehän pidätte kaikista.

— Kuka sen on sanonut, että minä kaikista pidän?

— Hm. — Pidättehän Te kenestä hyvänsä, kuka vaan luoksenne tulee.

— Te pidätte siis myös kaikista, joiden luo menette.

— En; ja sitä paitsi olen toisen kerran eläissäni tällaisessa paikassa.

— Niin, niin — vai toisen kerran! Saman tekevä; kyllä vielä kerkiitte käymään useamman — —. Vai minä pitäisin kaikista, jotka käyvät luonani — kylläpä olisi pitämistä!

— Mutta miksi sanoitte pitävänne minusta?

— Sanoinhan leikilläni — ja sitä paitsi onhan minulla lupa pitää, kun kerta olette tullut luokseni — — "Aukusti"! — Se oli silloin, niin —. Minulla oli kerta "Aukusti", hyvin Teidän näköisenne, ja minä rakastin häntä. — Oih! — Te ette usko, että tällainen ihminen olisi koskaan puhtaasti rakastanut; vaan — se oli silloin. Joll'en sitä silloin olisi, en varmaan myös olisi, mitä nyt olen — —.

— Alfrida! Rakastanut olen minäkin, rakastanut ja kärsinyt.

— Siis Tekin! Kuka? — ketä? — — Ah; ei keskustella näistä! Se on joutavaa. Parempi, että menette pois täältä!

— Enkö saa jäädä? Miksi jäädä? Mitä hyötyä? Minä haluan — No, kuinka tahdotte!

II.

— Hyvä Aukusti! Sinä et saa olla turhamainen! Sinä tiedät, mikä minä olen. Sinä luulottelet nyt pitäväsi minusta, mutta huomenna voit jo ajatella toisin. Ja jos vaikka rakastuisitkin, mitä siitä? Tämmöisenä kuin olen, en minä saata enää yksin sinulle kuulua — minähän kuulun kaikille. Miksi sen tähden käytkään täällä niin useasti? Ole hyvä ja mene nytkin kotiisi!

Alfrida heittäytyy tuolin karmilla lepäävälle käsivarrelleen, vaipuu ajatuksiinsa ja huokaa hetken perästä hiljaa, mutta raskaasti:

— Minä kurja! Kaikki on mennyt — eloni onni ainaiseksi kadonnut!
Jäljellä on vaan kuolema ja helvetti.

Sitten syöksyy hän äkkiä seisaalleen, iskee tuimasti silmänsä Aukustiin ja huutaa:

— Mene pois, oitis pois! Elä kiusaa minua! Tiedä, että kärsin sinun olostasi täällä! — Mutta kohta hän jatkaa levollisemmin (silmissä kuvastuu hellyyttä ja vilahtaa kyynel): muista, Aukusti kulta, ett'et turmele elämääsi ja kadota onneasi, niinkuin minä!

Aukusti katsoo totisen kysyvästi Alfridaan ja sanoo tuokion kuluttua: enkö kuitenkin, hyvä Alfrida, saisi nyt jäädä tänne?

Alfrida tuimistuu uudelleen.

— Mitä hyötyä siitä? — vastaa hän. Minulle tulee toisia vieraita; minä tarvitsen — rahaa.

— Hm — rahaa!? — —

— Kuule nyt! Hevonen tulee —. Minun täytyy — — Mene nyt, Aukusti kulta!

— Minä menen. Hyvästi! — Hän tarttuu tytön käteen niin hellästi ja katsoo tyttöä silmiin niin sydämmellisesti säälien.

Alfrida ottaa häntä kaulasta ja katkera kyynel putoo silmästä, kun hän kuiskaa: Aukusti! Jää tänne, elä mene pois, elä jätä minua! Minä en laske muita — —.

Ikkunaan koputetaan.

Alfrida lähestyy ikkunaa. — Minulla on vieraita, ette pääse.

— Kiitoksia! Sinä olet hyvä. — Aukusti taputtaa Alfridaa poskelle.

III.

Taas on Aukusti Alfridan luona.

Tutkiva on Alfridan katse, kun hän kysyy:

— Sanoppa nyt, Aukusti, mitä todella ajattelet? Sinä olet sanonut pitäväsi minusta. Voi olla, että olen hänen muotoisensa, josta pidät, mutt'en hänen tapaisensa. — Miks'et nai häntä, jota rakastat?

— Hän on toisen vaimo.

— Toisen vaimo — hm — ja minä olen kaikkien vaimo; yhtä vähän minusta on sinulle.

— Eihän meitä ainakaan mikään laki estäisi.

— Oletko sinä järjeltäsi? Sinä vielä ottaisit minut!? Ei koskaan! Luuletko, että uskon sellaista? Ei. Aukusti! — Minä tunnen miehet ja tiedän, mitä minusta ajatellaan. Elä puhukkaan turhia! — Tämän hetken olet taas minun, vaan et kauempaa.

— Antaa nyt asian olla sinänsä. Mutta tahdotko, hyvä Alfrida, kuitenkin minulle oikein juurtajaksain kertoa, kuinka olet tällaiseksi tullut?

— Miks'en tahtoisi! Kertomus ei ole pitkä: Tahallani elän näin. Ja tällä en tietenkään vahingoita muita kuin itseäni.

Alfrida huokaa raskaasti. Silmät iskevät terävästi Aukustiin. Päättävällä äänen painolla, joka värisee viiltävää katkeruutta ja ilmeistä ylenkatsetta, jatkaa hän:

— Sama synti aivan, luulen minä, on se teille, miehille, kuin minullekin, vaikka te ette siitä kärsi, niinkuin minä. Teille se näyttää olevan luvallista, jopa — kuulee joskus sanottavan — välttämätöntäkin. Minulle se on myös kyllä tavallaan luvallista, samoin välttämätöntä, kun muuten on jo työläs elääkseni maailmassa.

Alfrida herkii puhumasta. — Äkkiä hykähtävät hänen olkapäänsä, outo, tulinen kiille välähtää silmistä ja paisuva äänensä vavahtelee, kun hän jatkaa:

— Me, tämmöiset naiset, me vaan olemme kelvottomia hylkyjä, kun, tämmöisiksi kerta jouduttuamme, elämme näin elääksemme. Mutta te, miehet, jotka menettelette samalla tavalla huviksenne ja himojanne tyydyttääksenne, te istutte kelpo miehinä lakia ja oikeutta laatimassa meille ja muille vaivaisille syntisille, jotka, kerran hairahduttuamme ehkä lapsellisuudesta tai petoksesta, olemme melkein pakoitetut jatkamaan huonoa elämää.

Alfrida puhuu niin surullisen varmasti ja niin päättävällä äänen painolla, että hänen sanansa voimakkaasti tunkeutuvat läpi Aukustin sielun — ja sitten surullisena totuutena kumisevat hänen sydämmensä pohjalla.

Alfrida on koettanut karkoittaa pois mielestänsä tätä surkeata asiaa, tuota aikamme häpeäpilkkua ja mätähaavaa, jonka uhriksi hän itse on joutunut; mutt'ei hän ole voinut sitä muuta kuin hetkiseksi. Sen sijaan on hänen niin useasti väkisinkin täytynyt siellä yksinäisyydessään kaikkien halveksimana heittäytyä kasvoilleen ja itkeä, itkeä hillittömästi, kunnes kyyneleet ovat loppuneet.

Nyt herää Alfridassa halu sanoa Aukustille kaikki, mitä hän niin paljon on itkenyt, huokaillut ja ajatellut. Hän jatkaa:

— Ne, joita onni on paremmin ohjannut, eivät tahdo meitä enää pitää seurassaan, ei antaa meille jommoistakaan vakinaista tointa, ei hyvillä mielin tilapäistä työtäkään. Ja jos antaisivatkin, saisimme kyllä alituiseen kuulla ja nähdä, kuinka meitä halveksitaan sen tähden, että kerran —. Vaaditaanko, että meillä, poloisilla, pitäisi olla sydäntä kärsiä ja tahtoa kestää sitä? Olisiko muilla? — Miehet, joilla on hyvä koti, lempeä vaimo, iloiset lapset, rikkautta, kaikkea, mitä tarvitsevat maailmassa hyvin elääkseen, he tulevat meidän luoksemme, kun ei sitä vaan kukaan näe, halaavat, suutelevat ja — hyi! Jos tulen päivällä kadulla vastaan näitä herroja, jotka öisin haluavat olla herttaisimpia ystäviäni, eivät he mistään hinnasta tahtoisi edes tervehtiä. Ja ovatko he kuitenkaan meitä, tämmöisiä naisparkoja, siveellisesti parempia, puhtaampia? Sen sanokoon tuntonsa, jos heillä sitä on senkään verran kuin meillä! — Meitä pidetään sydämmettöminä, jotka emme pelkää Jumalaa, emmekä häpee ihmisiä. Mutta on meilläkin sydän, Jumalan luoma, joka voi iloita hyvästä ja kärsiä pahasta, miten noilla siveellisilläkin ihmisillä, jotka useasti ainoastaan parempi onni (ei oma etevämmyys) on varjellut syvemmälle lankeemasta, ja joiden helläsydämmisyys niin usein nähdään hairahtuneitten ankarassa soimaamisessa ja halveksimisessa. He voivat kuulla ja totella sydämmensä puhtaita, helliä kuiskeita — heiltä ei puutu tilaisuutta. Meidän sen sijaan täytyy tukehuttaa tunteet, kuolettaa sydämmen hellyys —. Jos rupeisimme puhumaan tunteista, meille siitä vaan makeasti naurettaisiin.

Alfrida heittää tummakutrisen päänsä (hiukset somasti lainehtien alas hartioille) hermottomasti Aukustin olkapäätä vastaan ja itkee, itkee niin hillittömästi, kuin tahtoisi purkaa koko sydämmensä.

Myös Aukusti on liikutettu. —- Jatka, Alfrida! Minä ymmärrän sinua.
Puhu nyt jotain itsestäsi!

Alfrida itkee, itkee niin, kuin ei koskaan lakkaisi. Vihdoin jatkaa hän:

— Ja kenen on syy, että meitä onnettomia löytyy? Onko syy vain meissä, jotka elämme tällä tavalla, vai onko syytä niissäkin, jotka meitä tarvitsevat? — Se on heidän oma syynsä, jotka sellaiseen elämään alentuvat, sanotaan. Oi, naisparkoja! — Miehillä ei ole edesvastuuta. Miehet menevät naisten tykö, jotka "mielellään" ottavat heitä vastaan. Miehet, arvoisat virkamiehet, he maksavat käyntinsä meille rahalla, jota yhteiskunta heille liika runsaasti antaa — ja heidän tuntonsa on hyvässä rauhassa. Heidän ei ole pakko tulla luoksemme, vaikka heillä on rahaa; mutta enemmän on meillä pakko ottaa vastaan heitä, saadaksemme heiltä rahaa, jotta voisimme elää. Me voisimme tietysti kuolla, mutta — niin on opetettu — sitten ei meillä olisi enää mitään toivoa. Me odotamme, me toivomme pelastusta, jotain ihmeellistä, pikaista — ja uskomme vielä saavamme anteeksi. Oi, kuinka olisinkaan kiitollinen hänelle, joka minut tempaisi tästä, pelastaisi! Mutta kuka pelastaa? Kukaan yksityinen ei tohdi — hän pelkää ihmisten pilkkaa ja minun edelleen jatkuvaa huonouttani. Yhteiskunta ei tahdo. — Niin syvälle langenneet, kuin minä, me olemme luvallisia. Meitä ei rankaise laki. Yhteiskunta pitää meitä tarvekaluinaan ja — samalla halveksii meitä. Onko järjellistä? — Jos meitä kerran pidetään välttämättöminä, jos herrat, yhteiskunnan pylväät, meitä tarvitsevat, ja kun kaiketikin olemme myös ihmisiä, niin pidettäköön meitä sitten ihmisinä, miten muitakin! Ja miks'ei meillä voi olla puhdas tunto, niinkuin muilla, koska harjoitamme vain "luvallista" elinkeinoa? Miksi meitä halveksitaan, miksi pidetään hylkiöinä? — Salliiko meidän esivaltamme sellaista, mikä on synti ja joka ansaitsee halveksimista, harjoitettavan luvallisena?

Alfridan korkea rinta kohoaa juhlallisesti ja hän nauraa pilkallisesti koko tuolle — —. Pyörähtää sitten kenkänsä korolla äkkiä ympäri ja astuu huimasti poikki lattian pienempään takahuoneeseen.

Pian palaa hän takaisin, kädessään viinipullo ja pari korkeajalkaista juomalasia pienellä, pyöreällä tarjottimella. Poskien puna on nyt entistään rusottavampi.

Aukusti tarkastaa mielihyvällä Alfridan ryhdikkäästi solakkaa vartaloa ja hänen keveitä, mutta varmoja liikkeitänsä. Tuokion kuluttua virkahtaa Aukusti:

— Mutta, hyvä Alfrida, kuinka voisi olla toisin, kuin äsken sanoit? —
Löytyy ehkä puolet miehistä naimattomia, joiden — —.

— Täytyy saada himonsa tyydytetyksi naisparkain kustannuksella, aikonet sanoa. — Hm — —. Olisiko Jumala kaikkiviisaudessaan luonut vaan miehen sellaiseksi, ett'ei hän voi elää ilman naista? — Joko mies ja nainen, molemmat voivat elää yksinään tai ei kumpikaan. Ja jos mies on ulkopuolella avioliittoa naisen kanssa, täytyy sen olla siveellisen rikoksen, synnin hänelle, jos se kerta naisellekin synti on. Ovatko miehet, tehneenä samalla tavalla kuin mekin, meitä puhtaampia? Miks'ei miehiä arvostella yhtä ankarasti? He viettelyksillään ovat alkujaan meidät tällaisiksi saattaneetkin. — Jos yhteiskunta tekee oikein, täytyy sillä olla laki, joka yhtä ankarasti tästä paheesta rankaisee miehet kuin naisetkin. Eikä ainoastaan laki sitä saa tehdä, vaan ihmisten koko katsantokannan tulee molempia tuomita samalla tavalla. Me olemme oikeutetut olemaan ihmisten silmissä ja seuroissa aivan yhtä hyviä tai huonoja kuin te, miehet, jotka luonamme käytte. — Mutta on niin laita, ett'ette te, miehet, katso toisillenne häpeäksi teidän epäsiveellisyyttänne, kun olette ylimalkaan kaikki sellaisia. Ja te myös pääasiassa olette yhteiskunnassa määrääjinä ja muodostatte mielipiteet. Ei siis kumma, jos onkin, niinkuin on: te "kunniallisia", me taas — —. Ja jos kerta niin on, ett'ei mies luule voivansa elää ilman naista, niin naikoon, elköönkä vietelkö ja häväiskö neitosia, jotka eivät miesten vaarallisia, helvetillisiä houkutteluja ymmärrä, eivätkä jaksakkaan tarpeeksi vastustaa!

— Mutta jos mies ei voi elättää vaimoaan ja perhettään, kuinka sitten?

— Antakoon edes nekin rahat vaimolleen, jotka hän juo ja kantaa muille! Kuinka paljon tuosta ajan mittaan tulisikaan? — Ja ilman sitäkin, voi nainen myös naineena työtä tehdä ja ansaita.

— Entä lapset?

— Lapset! — Joll'eivät mies ja vaimo mitenkään kykene — mutta harvoinpa niin tapahtuu — lapsiansa elättämään ja kasvattamaan, silloin olkoon yhteiskunnan velvollisuus pitää noista pienokaisista huolta ja kasvattaa heidät kunnon ihmisiksi! He, tultuaan kelpo kansalaisiksi, kyllä palkitsevat yhteiskunnan vaivat.

— Entä äidinrakkaus lapsiin?

— Jos kellä on niin suuri äidinrakkaus, ett'ei hän henno antaa lastansa yhteiskunnan hoimeen, yhteiskunnan ylläpitämään kasvatuslaitokseen — sillä kasvatuslaitoksen, jossa huolellisesti kasvatetaan ja hyvin opetetaan, sen tulee olla — niin voihan hän sitten hoitaa lastaan tavalla tai toisella — tietysti rehellisesti ja kunniallisesti. Ja miks'ei yhteiskunta voi sittenkin olla lapsen kasvattamisessa ja opettamisessa hänelle avullinen?

— Niin kyllä, Alfrida hyvä; mutta kuka panee tuon toimeen?

— Kuka?! — Joll'ei kukaan yksin, eikä kaikki yhdessä saa hyvää aikaan, niin annettakoon olla! — — Löytyy kyllä seuroja ynnä muita, joilla kai on tarkoituksena pelastaa meitä. Kunnioitan tarkoitustaan, vaikk'eivät siinä näin ollen onnistukkaan — ja miks'ei? Epäilemättä siitäkin syystä, että toimensa mahtaa olla enemmän voivottelua ja tyhjää surkuttelua, kuin todellista työtä. — Ja toinen asia, jos lakkaisimmekin huonosta elämästä, muuttuisiko samassa ihmisten arvostelukin meistä hyväksi? Eikö sitten enää milloinkaan, meistä puhuttaessa, kiusalla palattaisi siihen, mimmoisia me ennen olemme olleet? Vai tunnetaanko sitä suurempaa ihastusta ja iloa, jos me näinkin huonosta tilasta vielä voisimme hyviksi ihmisiksi kohoutua?

Alfrida luo areksivasti kysyvän katseensa Aukustiin ja jatkaa suruvoittoisesti hymyillen:

— Jos siis todenteolla tahdotaan meitä parantaa, saada tästä kohoutumaan — mikä olisi siunattu asia —, niin se muistettakoon, ett'ei yleinen mielipide saa meitä, tästä alennuksen tilasta noustuamme, enää halveksia! — Ja naisten pelastumiseksi on välttämätöntä, että pelastetaan myös samallaiset miehet; sillä juuri tällaisten miesten viettelys saattaa naiset lankeemukseen.

Säälivä hellyys kuvastui Alfridan silmissä tätä sanoessaan. Rinta kohosi pehmeästi. Tuntui kuin viattomuuden huntu olisi kääriytynyt hänen ympärilleen peittämään kuluneen elämän varjopuolet. Hän heittäytyi kevyesti sohvalle nojalleen ja laski pienet, valkoset kätensä ristiin otsalle.

— Niin, niin, Alfrida parka! — huokasi Aukusti. Hän kiinnitti silmänsä osaaottavaisesti Alfridaan ja kysyi:

— Kerroppa vielä, kuinka sinä olet alkanut näin elää! Sen sinä jo lupasitkin — ja sitä kuulemaan olen halukas.

Alfrida nousee sohvalta ja asettuu taas pöydän vieressä olevalle pyöreäpohjaiselle karmituolille istumaan. Siinä katsoo hän totisesti lattiaan, katsoo pöydän alle levitettyä, vähän kulunutta, mutta puhdasta tilkamattoa, jonka hän oli rippikouluvuonna saanut äidiltään.

— Olen kotoisin likeltä Raumaa, puhuu hän melkein kuiskaamalla. Isäni oli koneenkäyttäjä eräässä pienessä rannikko-höyrylaivassa. Minä kasvatettiin "kurissa ja Herran nuhteessa". Isäni oli ahkera lukemaan — lomahetkinään aina luki. Jo lapsena opin isältä paljon, mitä hän oli lukenut kirjoista ja sanomalehdistä. — Vanhempani olivat köyhiä. Isäni pieni palkka kyllä tarvittiin jokapäiväiseen elämään. Kuitenkin oli isän halu kouluttaa minua. Samoin oli minulla itsellä, varsinkin lapsena, halua lukemiseen. Kansakoulun kävin Raumalla. Sitten menin tyttökouluun. Mutta siellä olin vaan neljä vuotta. Joll'ei isäni olisi pitemmäksi aikaa sairastunut, olisin varmaan saanut edelleen jatkaa koulunkäyntiäni. Mutta nyt se oli mahdotonta. Vanhempani eivät mitenkään voineet maksaa minun hyyriäni koulukaupunkiin, se kun jo ennenkin oli työlästä ollut. Jäin sen tähden kotiin äidin apulaiseksi. Mutta sitten pian äiti tahtoi, että opettelisin keittäjättäreksi — sanoi siinä olevan hyvät palkat, ja se taito kun minulle muutenkin tulisi olemaan tarpeeseen. Menin suorittamaan lyhyen keittokurssin. Etsin sitten keittäjättären paikkaa Turussa. Kun sen olin saanut, piti minun lähteä kotoa. Oi, kuinka silloin oli ikävä! Sen hetken muistan kuin tämän päivän. Ja aina säilytän rakkaassa muistossa hurskasluontoiset vanhempani. Tällöin olin kahdeksantoista vuotias. — Niin — — kolme vuotta siitä on jo kulunut. Äiti siellä elää vielä kotona nuoremman siskoni kanssa vähissä varoissa. Isä kuoli pari vuotta sitten. — Oih! — En kehtaa enää mennä äitiä katsomaan. Ehkä hän on kuullut, kuinka tyttärensä elää. — — Minä olin kaunis, sanottiin. Silti kai äitini usein sanoi, ett'ei liene niin haitaksi, vaikk'en enempää saanutkaan koulua käydä. Pian kyllä joudun hyviin naimisiin. Tässä nyt on minun "naimiseni"! — Kun menin Turkuun, olin saamassani palveluspaikassa yhden vuoden. En moiti sitä paikkaani. Mutta yhtämittainen keittiössä olo tuntui minusta kuitenkin niin ikävältä. Aina keittää, pestä, kuivata; eikä koskaan mitään muuta! — Mieleni teki kirjakauppa-palvelijaksi, ja sellaisen toimen onnistuinkin emäntäni myötävaikutuksella saamaan eräässä pienemmässä kirjakaupassa. Tämä toimi oli minusta varsin miellyttävä. Loma-aikaa oli minulla riittävästi. Sain haluni perästä istua hauskojen romaanikirjojen ääressä ja tehdä siinä itselleni pilventakaisia tuulentupia omasta onnestani.

— Oltuani liki vuoden kirjakaupassa, tulin tuntemaan erään apteekkiprovisorin. Hän oli nuori, oikein kaunis mies. Hän vivahti ulkonäöltään sinuun — ja nimensäkin oli Aukusti. Kun hänet ensi kerran näin, värähteli niin kummallisesti sydämmeni alla. Hän ei yhtään ollut, niinkuin toiset herrat, tuollainen imartelija ja vetelys. En koskaan kuullut hänen puhuvan tuhmuuksia. Mutta hän katseli aina niin lumoovasti. — Kerran lauvantai-illalla, käydessään kirjakaupassa ostamassa kynänteriä ja pari lyijykynää, antoi hän minulle pieneen, hyvin soukkaan koteloon suljetun kirjeen. Minä vapisin, kun, hänen pois lähdettyään, aukaisin kotelon ja avasin kirjettä käänteestä. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan nämät sanat:

"Minä rakastan Teitä, kallis neiti! Jos tunnette edes sääliä kohtaani, tulkaa Kirkkopuistoon tapaamaan minua kohta, kun kirjakauppa on suljettu!"

— Minä menin: — — ja minulle alkoi ihana aika.

Minä rakastin häntä kaikesta sydämmestäni. Hän vakuutti, että pidetään häät ennen joulua.

— Silloin oli syksy.

— Minä olin sanomattoman onnellinen. Mutta — onneni ei kestänyt kau'an. Jo marraskuun lopulla samana syksynä sain eräänä sumuisena päivänä illan suussa odottamatta kirjeen:

"— — Kun luet tätä, olen jo kaukana luotasi. Voittamattomat raha-asiat pakottivat minua lähtemään toiselle puolelle valtamerta. Kun saan asiani kuntoon, tulen takaisin — ja sinä olet omani. Anna minulle kaikki anteeksi! Odota uskollisesti! — —"

— Hämmästykseni oli ääretön. Olin surusta pakahtua. Sydämmessäni päätin odottaa uskollisesti.

— Sain Aukustilta useampia kirjeitä. Missä hän vakuutti minua vielä rakastavansa. Mutta takaisin tulostaan ja häiden viettämisestä ei hän milloinkaan kirjoittanut.

— Minä odotin tuskalla hänen tuloansa — ja onnettomuuteni aika lähestyi pelottavasti. Kau'emmin en voinut palvella kirjakaupassa. Muutin asumaan erään tytön luo, jonka olin tullut tuntemaan hedelmäkaupassa. Kotiinkaan äidin luo en tohtinut, enkä kehdannut mennä. Mitä olisi äiti sanonut? — Minulle syntyi tyttö. Ah, kuinka se oli kaunis! — Ja kurjuus läheni aina enemmän. Ne pienet säästöt, jotka olin palveluksessani saanut kokoon, eivät kau'ankaan kestäneet. Ja viimeiseksi onnettomuudeksi sain kuulla, että Aukusti oli kuollut Amerikassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen pikku tyttönsä täällä. — Olin onnettomista onnettomin. Kirjakauppaan en kehdannut enää pyytää takaisin, ja tuskin olisin päässytkään. Häpesin pyrkiä muuallekin, sillä minusta tuntui, kuin minä olisin kaikkialla tunnettu. Joka paikassa luulin kohtaavani halveksivia silmäyksiä. En kehdannut — sen verran kuin enää kadulla kuljin — nostaa ylös päätäni ja katsoa ihmisiä silmiin. — Tyttö, jonka luo jouduin asumaan, oli hurja — — Ja silloin epätoivossani alkoi minulle tämä elämä. Siitä on jo liki vuosi. — Tämmöiseen kurjuuden tilaan jouduttuani en enää kau'an asunut Turussa, vaan muutin tänne Tampereelle. Luulin täällä oudossa kaupungissa paremmin saavani jotakin tointa. Mutta kun kirjoissani oli epäsiveellisyyden tahra, pelkäsivät ihmiset minun kunnollisuuttani — ja mihin pyrinkin, sain aina kieltävän vastauksen. Sen lisäksi puute ja nälkä ahdisti minua. Tunsin elämäni onnen ainaiseksi menneen, näin kaikki kadonneeksi — viheliäisyys ja häpeä vaan jäljellä. Minä olin langennut, enkä voinut siitä itse nousta. Kukaan ei tahtonut minua nostaa, päinvastoin painaa aina syvemmälle. — Useasti ajattelen pelolla Jumalaa ja ijankaikkisuutta. Sydämmessäni olen äärettömästi kärsinyt. Ajattelen aina — aina ajattelen alottaa uutta elämää, mutt'en voi, en saa siihen tilaisuutta — ja niin jää kaikki entiselleen!

Loppua kertoessaan Alfridan kasvot vaalenivat, ääni kirahti oudosti hänen huo'ahtaessaan: "kaikki entiselleen!" Hän vaipui tainnottomasti pöydän syrjälle, josta Aukusti hänet hiljaa — varovasti nosti sohvalle. Silmät — nuo siniset ja isot — tui'ottivat nyt mustain kulmakarvain alta kamalan pelottavasti — —.

IV.

Kevät-aurinko paistoi lämpimästi. Linnut lauloivat mieltä ylentävästi. Kaikkialla sorisi ja lirisi pieniä puroja. Jäät olivat jo ryskyen vyöryneet Tammerkoskesta sen alla aukeavaan, pieneen Pyhäjärveen, missä ne nyt suurina röykkiöinä vaivalloisesti huljuivat. Ruskea maa pistäytyi näkyviin sulavan lumipeitteen alta ja taivas loisti täydessä sinisyydessään. Kuitenkin oli ilma varjopaikoissa vielä kalseata ja talvimaista. Niissä paikoissa, joihin ei lämmittävä auringon säde voinut päästä, oli röhmöisiä lumiläjiä, eikä kevät vielä ollut siellä. Kuitenkaan ei se ollut kaukana, ja sen lähestyminen täytti nuorison sydämmet riemullisella sykinnällä, antoi vanhuudelle takaisin osan sen entistä vireyttä ja herätti murheellisten rinnoissa uutta toivoa, uutta elämän halua.

Kauniin Pyhäjärven rannalla säännöllisesti kohoava, tasaisesti kaareahko kumpu, jossa hongat huikean solakkoina majesteetillisesti huojuvat — tuo kaikkia miellyttävä Pyynikki, se on jo kevät-liejuista kuiva kautta pituuttaan. Hento ruohon terä siinä nousee vihantana maasta. — Ja kevään ensi sulo houkuttelee sinne ihmisiä joukottain jo aamulla varhain ja illalla myöhään.

Tuolla kummun laiteella kevät-tuulessa humisevain petäjäin välissä olevalla lautapenkillä istuvat nyt Alfrida ja Aukusti.

— Sinä tahtoisit siis elää paremmin, jos voisit? — kysyy Aukusti.

— Tahtoisin.

— Alfrida! — Ja Aukusti likistää tulisesti hänen kättänsä. Sano: voisitko rakastaa minua? — Tiedäthän, mitä on todellinen rakkaus!

— "Tiedäthän!" — Voisinko rakastaa sinua!? — Minä en taida oikein vastata, mutta — —. Ei, elä puhu sellaista! Jätä se! Se vaan saattaa sinut onnettomaksi.

— Alfrida! Minä pidän sinusta, luulen oikein rakastavani, huolimatta siitä, mihin tilaan olet joutunut. Minä tiedän, että sinulla on sydän, joka — —.

— Saattaa olla, että sinä ainakin nyt luulet minusta pitäväsi. Mutta sinä et voi olla varma, ovatko tunteesi muuta kuin hetkellistä — kuinka voisitkaan pitää minusta, tämmöisestä, joka — ja ajatteletko sitten ollenkaan seurauksia, jos ottaisit minut vaimoksesi? Sinä tulisit minun tähteni suljetuksi tuttava- ja ystäväpiiristäsi ja — —.

— Saattaa niin olla. Mutta minä kuitenkin koetan. Kohta ihan en tosin voi sinua ottaa. Olen — paha sanoa — viime aikoina elänyt vähän kevytmielisesti. Toimeentuloni on nyt jotenkin tukala; mutta sittenkin minä koetan ja tahdon — —. Luulen, että voisin sinun tähtesi kestää mitä pahintakin. Enkä minä itse asiassa ole yhtään sinua parempi, jos kohta sitä lienen ihmisten silmissä.

— Tee, kuinka tahdot! Mutta elä sitten syytä minua, jos tunnet tähteni kärsiväsi! — En minä myöskään voi mitään asialle, ennenkuin otat minut kokonaan. Se on vallan samantekevä, jos sanon rakastavani sinua. Tulin ehkä sitä jo sanoneeksi, mutt'ei sinun tarvitse yhtään uskoa. Tiedät kyllä, että jokainen tällainen nainen on halukas ottamaan miehen, johon vaan jotakin luottoa voi panna, ja on samalla valmis vakuuttamaan rakastavansa, vaikk'ei niin olisikaan laita. — Minä olen vallassasi; tee, kuinka tahdot!

— Alfrida! Minä ymmärrän sinua, luulen ainakin ymmärtäväni.

V.

Eräänä toukokuun aamuna rientää Aukusti hyvin aikaisin Alfridan luo.
Tuo Alfridaa kummastuttaa. Miksi hän tähän aikaan päivästä tulee?
Jotain painavaa on Aukustilla mielessä.

— Sinun, Alfrida, täytyy siis mennä linnaan, sanoo hän kuivasti; sillä niin kertovat ihmiset, että olet tuomittu kahdeksi kuukaudeksi, kun talvella syövedellä poltit erään pehtoorin kasvot ja vaatteet, heittämällä koko pullon hänen niskaansa.

Aukusti oli tuntuvasti harmissaan.

— Miks'ei hän mennyt pois huoneestani, kun pyysin ja käskin? — vastasi Alfrida ärttyisesti. Mikä oikeus hänellä oli ärsytellä minulle huoneessani? Samoin teen vieläkin, jos tulee — —.

— Elä kiivastu, Alfrida! — jatkaa Aukusti lauhtuneemmalla äänellä. Mutta onhan tuo kovin ikävää, kun ihmiset siitä taas saivat uutta virikettä juoruahjoonsa.

Alfrida hymyili kylmästi. — Puhukoot ihmiset mitä hyvänsä, se on minusta sama! — sanoi hän sitten välinpitämättömän levollisesti.

Alfridan välinpitämättömyys ja melkeinpä traagillinen vakavuus
hämmästytti Aukustia. Eikö hän olekkaan Alfridaa ymmärtänyt oikein? —
Hän oli hyvin areksiva, tahtoessaan sulkea Alfridan syliinsä. Mutta
Alfrida vetäytyi pois ja pitkitti:

— Minä olen nuori ja terve; voisin kyllä tehdä työtä, mutt'ei minulla ole kärsivällisyyttäkään siihen. Päivät pääksytysten hikoillen seista hellan ääressä — jos tuon paikan vielä jostain saisin — tai istua ompelemassa, että sormet verilihalle käyvät, saadakseni tuskin riittävää ravintoa, ja — sitten tuo ainainen, musertava jälkikaiku siitä, mitä on ollut! Parempi lienee jatkaa sitä, mitä on alkanut — ei niinkään sydän kuole.

Aukusti kuunteli ja katseli häntä äärettömällä hämmästyksellä.

Alfrida jatkaa:

— Toivo, että me kerran kuuluisimme toisillemme, on niin hämärä. Mahdollisuus siihen on ainakin hyvin kaukana — ja siksi ehdit sinä jo mielesikin muuttaa seitsemän kertaa. Mitä teen minä odottaessani sinua? Olethan itse sanonut, ett'et voi minua kohta ottaa — kukaties et tahdokkaan.

Kyynel pusertuu väkisin Alfridan silmästä; mutta sen hän huolellisesti salaa Aukustilta.

Pitkän vaitiolon perästä kysyy Alfrida naisellisella kainoudella:
Aukusti, rakastatko todella minua? — luoden totisen, tutkivan katseen
Aukustiin.

Katse tunkeutuu läpi Aukustin sielun. Hän tarttuu suonenvedon tapaisesti Alfridan käsivarteen ja haltioissaan vakuuttaa vilpittömästi rakastavansa.

Alfrida hymyilee vienosti. Hellyys ja suru kuvastuu hymyilyssä. — Hän vaipuu ajatuksiinsa.

* * * * *

Jo puolipäivän aurinko paistaa täydellä terällään. Niin on Aukusti viipynyt. Hän katsoo kelloaan. Se on kohta puoli kaksitoista. — Täytyy lähteä.

Aukustin sydäntä vihlasi kipeästi, kun hän kysyi: olethan sinä illalla kotona?

Alfrida vavahti ajatuksistaan:

— En tiedä. En ole mitään luvannut. Minä en voikkaan mitään edeltäpäin — ehkä tulevat viemään linn — —, vaan sitten — sitten saat nähdä.

Aukustia värisytti, mutta hän koki hillitä itseänsä, eikä puhunut mitään. — Hän lähti. Alfrida seurasi portille ja jäi siihen katse kiinnitettynä eteenpäin rientävään Aukustiin, joka seuraavassa kadun kulmassa kääntyi vasemmalle ja niin katosi Alfridan nähtävistä.

Nyt saivat kyyneleet vapaasti valua Alfridan poskille tuossa portin pielessä — ei niitä siinä kukaan huomannut. Hän peitti silmänsä esiliinallaan, itki — itki ja huokasi:

— Hän ymmärtää minua. Niin hän on sanonut. — Jumalani, pelasta minut nyt! Elä ota minulta onneani! — — Mutta sittenkään en voi vielä täysin uskoa. En tohdi luottaa Aukustiin — en tohdi vielä. Kätkeytykööt tunteet sydämmeni pohjaan — siellä piilossa säilykööt!

Koko iltapäivän istui Alfrida pihalle olevan ikkunan ääressä, nojaten kyynärpäillään ikkunan alilautaan. Heitti aina silloin tällöin kourallisen ryyniä ulos ikkunasta pihalle. Ja joka kerta parvi kotikyyhkysiä siihen lentää pyräytti niitä tanakasti nokkimaan. — Niin tuo säpsättävä kyyhkysparvi tuossa huvitti Alfridaa, että hän aina väliin helakasti nauroi. Niiden sydän ei tuntenut surua, ei ollut niillä tuskaa synnistä ja häpeästä, eikä niillä tarvinnut olla huolta huomisesta. Sipsattivat siinä vaan, minkä voivat, tönkkäsiivillään ja Alfridalle kiitokseksi omalla äänellään ulisivat.

* * * * *

Jo kahdeksan aikaan illalla tuli Aukusti jälleen Alfridan luo. — Siellä istui kaksi komeaa herrasmiestä pyöreän sohvapöydän ääressä, toinen tuossa kiikkutuolilla, toinen sohvassa longallaan. Joivat siinä olutta ja kinastivat Alfridalta hänen uutta valokuvaansa.

Oi, kuinka Aukustin sydäntä leikkasi! Hän puristi nyrkkiään ja, "hyvää iltaa" sanottuaan, istui erilleen nurkkaan. — Alfrida tuli hänen luokseen — istui siinä hetken ja puhua lipatti sitä ja tätä. Näytti niin iloiselta, eikä ollut muistavinaankaan mitään — —,

Aukustin rintaa helpotti, kun herrat alkoivat tehdä lähtöä. Alfrida auttoi toisen ylle päällysnuttua, taputti häntä olkapäälle ja sanoi: sinä tulet siis takaisin ja tuot, mitä lupasit?

He menivät. — Alfrida tuli taas Aukustin tykö ja koetti puhua. Mutt'ei
Aukusti vastannut sanaakaan — kirkas kyynel vaan valahti silmästä.

— Aukusti! Mikä sinua vaivaa? — kysyy Alfrida hiukan kiusaantuneena. Elä ole turhamainen! — jatkaa hän vieno, hieman leikillinen hymy huulillaan. — Mitä tuollaisesta miehestä, joka itkee?

Vähitellen Aukusti hiukan rauhoittuu.

— Miksi olet levoton tähteni? Kyllä minä olen, miten minut jätit, — virkkaa Alfrida. Nuo herrat, jotka näit luonani, ovat, vaikka nauttivatkin suurta vuosipalkkaansa, kiusanneet minulta rahaa lainaksi — juomiseensa tietysti. Niinhän ne herrat! Ja minä, hupsu, olen heille antanut. Toiselta sain nyt vihdoinkin rahani pois; mutta toisella ei ollut vieläkään maksaa. Käskin sen tähden, niinkuin kuulit, tuota toista tulemaan takaisin ja tuomaan, mitä lupasi — rahani nimittäin. Tuoneeko tuo? Sitä en tiedä. Ei ole syytä moisiin herroihin paljoakaan luottaa, varsinkaan, kun he ovat tekemisissä "tyttöjen" kanssa. — Kas nyt, Aukusti, kuulit koko asian. Oletko siitä minulle suuttunut?

— En, Alfrida.

VI.

Tuulonen huojuu niin pehmeästi. Taivas on ohuessa tasapilvessä — näyttää niin totiselta ja vakaalta. Tuntuu kuin tummahko suruharso olisi levitetty heleäteräisistä kukista ja moninaisista tuoksuista rikkaan kesäluonnon hartioille.

Laineet pienen Pyhäjärven vihreärantaisissa lahdelmissa vierivät niin verkalleen, niin hitaasti. Ja hiljalleen pieni höyrypaattikin tuolla järven selällä kiitää eteenpäin, luoden vettä halkaistessaan matalat, mutta kuitenkin vaahtoiset vyöryeet laidoilleen.

Pitkin Pyynikin harjannetta astuvat tuolla — verkalleen hekin — Alfrida ja Aukusti. Tasaisella, leveällä santatiellä astuntansa on niin kevyttä. Käyvät siellä korkealla kuin surevat keijukaiset. Pysähtyvät tuon tuostakin, kunnes istahtavat penkille petäjien väliin kummun laiteelle. — Siihen Pyhäjärven kirkas läikkypinta avautuu heidän ihailtavakseen — järven saaret ja lahdelmat ovat kaikki nähtävissä. Muuan soikko lahden pohjukka pistäytyy aivan likelle istujain penkkiä — siihen heille kuvastimeksi. Sen pinta on nyt jotensakin tyyni. Vain tuolla syrjemmällä on vesi nähtävämmin pyreessä. Siellä, näet, uiskentelee vähäinen muikkuparvi, huomauttaen siten katsojille, että on niillä eloa, noilla Vellamon pikku asukkaillakin — eiköhän ole myös iloa, eikö kärsimystä ja sortoakin?

Kau'an istuvat siinä Alfrida ja Aukusti äänettöminä — ajatuksissaan.

Vihdoin sanoo Aukusti surullisesti:

— Sinä menet siis, niinkuin olet luvannut, tiistaina aamujunalla
Viipuriin? — Oi, kun en taida pidättää sinua!

— Kyllä pitää mennä. — Tuo vankilassa olonikin nyt on kaikkien suussa. Ehkä unhoittavat, kun olen poissa, tai kumminkin — —

— Saanko minä seurata sinua rautatielle?

— Niin mieluisasti, jos vaan sinulla itselläsi on siihen halua.

* * * * *

Yhdessä menevät Alfrida ja Aukusti rautatieasemalle. — Ei ole enää aikaa pakinoihin. Lämmin käden lyönti vaan ja arasteleva suutelo. — Juna vihelsi ja lähti.

— Olkoon Jumala kanssasi! — kuului Alfridan hiljainen huokaus Aukustille, hänen seistessään vaunun rappusilla junan ollessa jo liikkeellä. — — —

Ajatuksiinsa syvälle vajonneena asteli Aukusti kotiinsa rautatie-asemalta. Käveli sitten kammarissaan pitkän aikaa edes ja takaisin lattialla — poltti paperossin toisensa perästä.

Äkkiä seisahtuu hän, kääntyy tulisesti ympäri ja ryhtyy kiihkeästi työhönsä. — Vinhasti suhisee "pensseli" paperilla hänen maalatessaan maisemakuvaa Tampereen ihanasta ympäristöstä.

VII.

Aukusti on nuori kameralisti. Kotoisin on hän Tampereelta — läkkisepän poika sieltä.

Tultuaan ylioppilaaksi, oli Aukusti muutaman vuoden noin kotosalla vaan — mitään lukematta. Ei saanut mistään rahoja, joilla olisi Helsinkiin lähtenyt. Tuo häntä kyllästytti — ja sekö lie syynä, että poika oli vähällä oikein hurjaksi käydä? Rupesi pahoin juopottelemaan.

Kun Aukustin lukutyö oli näin keskeytynyt, koetti hän vähän ansaita maalauksillaan. Hän maalaili suurentaen muotokuvia valokuvain jälkeen sekä pieniä maisemataulujakin ja oli myös tavallisena maalarina. Siihen oli hänellä taipumusta itsestään ja siitä sai hän vähän rahoja. Mutta nuo rahat alkoivat yhä enemmän huveta väkijuomiin. Köyhälle äidille ei niistä tahtonut paljoakaan riittää, vaikka Aukusti vieläkin oli kodin ruo'assa ja vaatteessa.

Suuret toiveet olivat Aukustin vanhemmilla olleet tästä pojastaan, hän kun oli lyseota käydessään ollut niin ihmeen terävä- ja hyväpäinen — käytökseltään harvinaisen hiljainen ja siivo.

Paljon oli Aukusti itsekin toivonut. Lääketieteelliselle alalle oli hänellä ollut mieli antautua. Mutta kun sai kokea, mikä tenä on rahojen lainaksi saamisessa, heitti hän kokonaan tuon pitkän oppiuran mielestänsä. Hän päätti nyt tyytyä vaan pieneen kameraalitutkintoon; mutt'ei siitäkään tahtonut enää valmista tulla. Sitäkin varten piti olla rahoja, eikä hän tiennyt, mistä saada senkään verran.

Siihenkö ne Aukusti S——n lukupuuhat jäivätkin, vaikka poika niin suurilla toiveilla ensin kouluun pantiin? — alkoivat ihmiset aina enemmän kuiskia. Vahinko sitten vaan, niin hyvä poika kuin Aukusti muuten on! Hänen juomistaan ei vielä sen vaarallisempana pidetty, vaikka sitäkin jo kyllä hoettiin. Eikä tuota juomista niin selvään tiedettykään, sillä Aukusti koetti sitä huolellisesti salata.

Mutta Aukustin vanhemmat, jotka hänen juomisensakin paremmin tiesivät, alkoivat jo murehtien peljätä, mitä heidän toiverikkaasta pojastansa tulleekaan?

Kuitenkin tuli vanhemmille taas parempia toiveita, samoin Aukustille itselle näytti elämä valoisammalta, kun hän vihdoin väkisinkin onnistui kameraalitutkinnon suorittamaan.

Aukusti toivoi ensin pääsevänsä ylimääräiseksi kanslistiksi Vaasan lääninvirastoon — ja odotti joka päivä erään koulutoverinsa kautta, joka siellä palveli, likempiä tietoja asiasta.

Nyt Aukusti valmisti maisemakuvaa, valmisti niin ahkeraan, että hiki otsalta tippui — ja hyräili. Se soikea Pyhäjärven lahdelma, jonka rannalla hän viimeksi Alfridan kanssa istui, oli tekeillä. Niitä vesipyreitä, jotka muikkuparven uimisesta silloin syntyivät lahden syrjälle, ei hän tahtonut oikein saada onnistumaan.

Sanokoot ihmiset, mitä tahtovat, saanko kärsiä tähtensä, yhtäkaikki! Minä tiedän olevani oikeassa — ja rakastan Alfridaa. — — Milt'ei riemuissaan heitti Aukusti "pensselinsä" pöydälle ja sytytti paperossin.

Hän kirjoitti usein Alfridalle pitkiä, kauniita, rakkautta uhkuvia kirjeitä, joissa myös oli helliä neuvoja ja varoituksia. Niihin hän ei saanut Alfridalta paljonkaan lohduttavaa vastaukseksi. Mutta sittenkin uskoi hän, ett'ei toivonsa ole turha, eikä ponnistuksensa, mitä hänellä niitä on Alfridan tähden, mene hukkaan.

Illoin tahtoi kuitenkin lentää pahoja ajatuksia hänen mieleensä. Sydäntä kirveli, kun hän ajatteli: kuinka jaksanee Alfrida? Voineeko hän siellä elää siivosti ja nuhteettomasti? Hän huokasi syvään, mutta kuitenkin toivovasti; uskoi taas Alfridasta hyvää ja — nukkui rauhallisesti.

VIII.

On jo lähes puoli vuotta kulunut Alfridan lähdöstä.

Aukusti on ollut erittäin ahkera maalailemaan; eikä hän ole yhtään juonut. Hän päätti jättää ryyppäämisen kerrassaan pois — ja meni silti raittiusseuraan, siten paremmin onnistuakseen tässä tärkeässä päätöksessä.

Aukustilla on jo koossa pienelläntä rahasummakin häiden varalle Alfridan kanssa. Vanhemmillensa on hän myös ilmoittanut aikomuksensa — ja lopulta sai heidän suostumuksensa, vaikka ensin olivat kovin tyytymättömiä.

On jo tullut tieto Vaasastakin, että Aukusti sinne varmaan pääsee.

— Nyt kirjoitan Alfridalle! — Aukusti ei ole oikein iloinen, mutt'ei surullinenkaan.

— Rakas, paljon kärsinyt Alfrida! — kirjoitti hän. Tahdothan olla ikiomani? — Jätä silti tärkkäämis-oppisi Viipurissa ja matkusta tänne! Olen saanut jo vanhempainkin suostumuksen naimisiimme. Toivon sinut tapaavani iloisena ja terveenä.

Määräpäivänä oli Aukusti asemalla sykkivin sydämmin odottamassa
Alfridan tuloa.

Jo juna kirkasee, lähestyy — pysähtyy. Vaunun rappusilla seisoo
Alfrida.

Aukusti katsoo häntä, katsoo —. Onko totta, että tuo on minun Alfridani? Noin yksinkertaisessa ja sievässä puvussa: musta syyshattu päässä — ilman mitään koristeita; mustat, kiiltävät hiukset riippuvat pitkinä palmikkoina takana; rinnassa tuoksuva, valkea ruusu — suu on onnellisessa hymyssä, kasvot loistavat ilosta.

— Rakas Aukusti! — kuuluu viehättävä tervehdys Alfridan onnea värähteleviltä huulilta. — Jumala sinua siunatkoon, palkitkoon! Minä en sitä kaikella rakkaudellani koskaan voi.

— Sinä et antanut minulle juuri mitään toivoa, — sanoo Aukusti heidän mennessään asemalta. Mutta kuitenkin minä toivoin ja rakastin. Nyt olen voittanut.

Alfrida tarttuu tulisesti Aukustin käteen ja lausuu:

— Minä olen onnellinen, niin onnellinen! Jumala on minut pelastanut sinun kauttasi. — Kiitos, oi, kiitos Jumalalle! Hänen rakkautensa ja laupeutensa on loppumaton.