Title: Kamillan avioliitto
Author: Elin Wägner
Translator: E. Piirinen
Release date: August 22, 2021 [eBook #66105]
Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut
Erland Piirinen
Tampereella, Kirjapaino Hermes, 1919.
1. Selvä Tukholmaan! 2. Kamillan uhkavaatimus. 3. "Tee hyvin, uusi päivä!" 4. Asunto. 5. Uudenvuodenpäivä. 6. Kamillan tunnustukset. 7. "Mitä sinä ajattelet?" 8. Matildan tulo. 9. Kuorma ja ies. 10. Kieltäymys-säästölaatikko. 11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään. 12. Kannattaa olla rehellinen. 13. Maijan salaisuus. 14. Erik ei tullut. 15. Palaneet tulitikut. 16. Tulikuumia savipulloja. 17. Verraton professori. 18. Ruma mies. 19. Kuolema ja rakkaus. 20. Maijan tappio. 21. Kamillan uusi sydän.
1. Selvä Tukholmaan!
Helmikuun 21 p:nä.
Olen laskenut lyhdyt laiturilla, jossa kuljen, ja niitä on kolmekymmentä, yhtä monta kuin minun on varrottava minuutteja, ennenkuin saan tietää kohtaloni.
Vuosikausia olen harjoitellut odottamaan, sen jälkeen malttamaan mieleni, ja sitten taas odottamaan. Mutta tämä vaivainen puoli tuntia tuntuu minusta sietämättömältä, minä menetän malttini, vapisen.
"Minä, joka koko elämäni olen odottanut tuon toivotun tuloa, istun nyt ja odotan puolen tunnin kulumista". Strindberg on sanonut noin jossakin, ja minun täytyy nyt hänen laillaan ihmetellä, että puoli tuntia toisinaan voi tuntua pitemmältä kuin "koko elämäni". Mitä kello on nyt? Vain kolme minuuttia on kulunut siitä kun sitä viimeksi katsoin, minuutit ovat varmaan noiduttuja.
Ennen vanhaanhan kansa luuli, että vuoden sadon viimeiseen lyhteeseen, viimeisten jauhojen viime kakkuun kokoontui ihmeitä tekevä voima, ja että kun puu kuorittiin latvaan päin, niin pakeni puun henki ylimmälle oksalle, ja siellä se pysyi vankina. Samalla tavoin näyttävät kuluneet vuodet jollakin salaperäisellä tavalla siirtyneen viimeiseen puoleen tuntiin. Kaikki on noissa minuuteissa, kaikki mitä olen kokenut, sittenkuin tulin Erikin vaimoksi, ja aina tähän hetkeen asti. Muisto ensi lempemme ajoilta kohoaa kuin suloinen väristys pitkin jäseniäni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vihloo sydäntäni tuska, jota tunsin, kun me erosimme köyhyyden takia. Kun otan kelloni esille ja näen viisarin hiljaa lähenevän sitä hetkeä, jolloin saan puheluni Tukholmaan ja Erikille, sykkii sydämeni jännityksestä ja riemusta, kuten silloin kun olen mennyt häntä tapaamaan. Pistän kelloni pois, ja sydämeni on niin raskas, kuin hän heti jälleen matkustaisi. Kello 5,35 olen yhtä rohkea ja toivorikas, kuin ollessani morsiamena valkeassa hunnussani, ja kello 5,37 niin epäilevä, kuin monien vuosien pettymykset ovat minut tehneet. Minun pitäisi voida luottaa mieheen, joka on ollut puolisonani kolme vuotta, ja kuitenkaan ei minulla ole aavistustakaan mitä hän, kun puhelinneiti sanoo: selvä Tukholmaan, vastaa pyyntööni. Enimmän pelkään että hän vastaa: — ajatelkaamme asiaa. Sillä silloinhan on kaikki yhtä epävarmaa taas.
Kun kirjoitin hänelle pari päivää sitten, etten enää kestänyt kauempaa, että tahdoin nyt heti jättää pienen leipäkannikkani Göteporissa ja tulla hänen luokseen sekä ahertaa yhdessä hänen kanssaan, niin tein sen saadakseni joko myöntävän tai kieltävän vastauksen. Nyt tai ei milloinkaan! sanoin minä, mitäpä jos hän sanoo: "ei milloinkaan", se ei ollut tarkoitettu niin kirjaimellisesti. Herra Jumala, on vielä kaksikymmentä minuuttia jäljellä!
Mutta ei kai hän sano niin? Kun on kiihdyksissä, kuvittelee myös mielessään niin paljon. Mahtaakohan hän vielä muistaa sitä aikaa, jolloin hän vuorostaan oli hermostunut ja sai vartoa. Silloin oli ratkaisuvalta minun käsissäni, ja minulla oli vain liian kiire jättääkseni sen hänelle.
Ensi kerran tavatessamme hän oli, jumala paratkoon, haarakonttorin päällikkönä Vetterbyssä, ja vietti iltapäivänsä miellyttävästi Karlsbrunnin kylpylässä, jossa minulla oli toimi tanssimusiikin soittajana seurasalissa. Koko nuorisojoukosta me heti löysimme toisemme, emmekä koskaan miettineet sitä, pidimme vain luonnollisena, että me kaksi aina olisimme yhdessä.
Jos kysyn Erikiltä, mikä ensin käänsi hänen huomionsa minuun, sanoo hän: — Sinun ruskeat kenkäsi, kaikki muut tytöt juoksentelivat valkeissa kengissä, sinulla ainoastaan oli ruskeat. Siis, jos minulla olisi ollut varaa hankkia itselleni valkeat kengät, niin en kulkisi tässä nyt ja tuntisi elämän ja kuoleman riippuvan siitä mitä Erik vastaisi minulle. Toinen mies olisi ollut kohtalonani, joku, jonka ohi nyt sen sijaan olen kulkenut häntä huomaamatta.
Eräänä päivänä sanoi Erik: — Mitähän jos menisimme naimisiin? Ja minä en vastannut sanaakaan, sillä eihän se ollut mikään kosinta, ainoastaan ylimalkainen huomautus. Mutta minä hymyilin ja hän hymyili vastaan, ja niin oli asia selvä. Vasta sitten kun olin palannut Göteporiin, alkoivat huolet. Muistan vielä hänen ensimmäisen kirjeensä minulle. Hänen isänsä oli varsin lyhyen taudin jälkeen kuollut ja hänen pankkinsa yhtä lyhyen taudin jälkeen yhtynyt toiseen, ja tuon toisen pankin haarakonttori Vetterbyssä jäisi jäljelle, mutta hänen lakkautettaisiin, ja hän itse siirrettäisiin Tukholmaan. Siten menivät myttyyn meidän suunnittelumme asettua asumaan Vetterbyhyn ja siellä panna pankki- ja musiikkielämä hyvään kuntoon. Siellä meillä olisi ollut minun sisareni ja Erikin vanhempain koti lähellä ja me olisimme eläneet melkein ilmaiseksi. "Mutta nyt pyytäisin joka tapauksessa sinulta jotakin", kirjoitti Erik, "nimittäin sitä, että tahtoisit mennä kanssani naimisiin silloin kun olemme aikoneetkin. Pelkään lykkäystä, ja sitäpaitsi kotini on kohta hajalla, enkä saata ajatella, että minut vihittäisiin missään muualla kuin vanhassa pappilassamme. Ei ole muuta keinoa kuin että eroamme häiden jälkeen, minä ryhdyn toimeeni yksinäni ja sinä palaat taas Göteporiin, ja jatkat edelleen opetustuntejasi. Ymmärräthän, että teen kaikkeni saadakseni kodin niin pian kuin suinkin, ja lupaan sinulle, ettei siihen pitkälti kulukaan".
Mutta oli muutakin, josta hän ei kirjoittanut, nimittäin, että hänen äitinsä jo silloin oli päättänyt muuttaa Tukholmaan ja laittaa kodin lapsinensa. Hän on itse varsin kylmäverisesti tunnustanut, ettei hän maininnut siitä, koska hän aivan oikein arvasi, että olisi ollut vaikeampi saada minut taivutetuksi tekemään hänelle mieliksi, jos olisin sen tiennyt. Mutta minä en tiennyt sitä, minun tuli häntä peräti sääli, ja minä myönnyin.
Saatuani sitten tietää asian oikean laidan, en peräytynyt. On liian houkuttelevaa antaa anteeksi miehelle, joka petkuttaa päästäkseen naimisiin narraamansa kanssa.
Nyt on kolme vuotta kulunut siitä. Minua sanotaan rouvaksi ja minulla on sormukset, mutta meidän yhdyselämämme suoritetaan oikeastaan valtion puhelimella, lukuunottamatta pieniä, lyhyitä tapaamisia. Heti tavattuamme on meidän kohta taas pitänyt erota toisistamme, ja hyvästi-sana on piintynyt sydämeeni, kuten Calais-nimi Englannin kuningattaren Elisabetin mieleen. Minä en kadu, mutta tämä aika on ollut vaikea.
Tiedän sen olleen helpomman Erikille, ja olen tietysti iloissani sen johdosta, mutta siitä johtuu, ettei hän oikein saata ymmärtää minua, kun kirjoitan, etten voi vartoa kauempaa. Hänellä on hyvä koti erinomaisen äitinsä luona ja kaikkien sisarustensa seurassa. Minä asun vuokrahuoneessa ja syön talouskoululla opetustuntieni lomassa, ja iltaisin istun yksikseni ja ompelen tai katselen kadulle, ja kun Erik tulee tänne pistäytymään, niin hän ei voi asua luonani, sillä silloin luulee portinvartija, että on kysymyksessä joku suhde, ja katsoo oikeudekseen puuttua asiaan. Usein olemme keskustelleet mahdollisuudesta perustaa koti hänen palkallaan. Hän osoittaa minulle äitinsä talouskirjan otteilla, että se on mahdotonta. Mutta totta kai minä tiedän, että on olemassa neljä laskutapaa ja viides niitä varten, jotka rakastavat. Kyllähän Erik minusta pitää, mutta suurempi kuin hänen rakkautensa on hänen pelkonsa huonoista raha-asioista. Velat ovat hänen mielestään kaikista kamalimpia. Minä puolestani arvelen kaikessa hiljaisuudessa, että hän kestää pienen kuusiprosenttisen lainankin minun tähteni, kun elämä on niin lyhyt ja nuoruus pakenee luotamme linnunsiivin, mutta sitä en koskaan rohkenisi sanoa.
Minun henkilökohtainen syytökseni maailmansotaa vastaan on, että se esti meidät syksyllä perustamasta kotia. Erik asetettiin liikekannalle, hän tosin palasi vahingoittumattomana, mutta kun ilo ja kiitollisuus siitä, ettei pahempaa tapahtunut, oli asettunut, silloin pettymys jälleen kohotti päätään.
— Rakas lapsukaiseni, sanoi Erik, kodin perustaminen nykyään on samaa kuin tehdä pesänsä tykinsuuhun.
— Siitä en välitä, sanoin, kun se tapahtuu sinun kanssasi.
Hän oli käymässä luonani silloin, kun tästä keskusteltiin, minä olin ryöminyt istumaan hänen syliinsä, olin huolissani ja itkin.
— Minä en voi elää enään erossa sinusta, nyyhkytin.
— Ellet voi, niin ei sinun tarvitsekaan, vastasi Erik. Sinä saat huoneen äidin luota, ja minä maksan puolestasi, kunnes saat opetustunteja. Sinä voit auttaa taloustoimissa.
— Kuinka voit luulla! Minä suutuin.
— Niin, sinähän sanoit, ettet voinut elää — —
Siitä on nyt puoli vuotta. Tällä aikaa on minulla ollut hyvin vähän tekemistä, vaikka minulla aina ennen on ollut yhtämittaa työtä. Kun oli huonot ajat, niin piti perheiden supistaa menojaan jossakin, ja sitten se tapahtui minun opetustunneissani. Toiset avustivat kuularuiskujen hankkimisessa ja arvelivat, että ne tulisivat tästälähtien heidän musiikikseen. Olen töintuskin voinut elää ansioillani, paljosta olen saanut kieltäytyä, ja minulla on ollut hyvää aikaa ikävöidä Erikiä.
Sitten eräänä päivänä mietin itsekseni: — Miksi oikeastaan olen naimisissa? En voinut sille mitään, että minusta tuntui katkeralta, ja tuo katkeruus väritti kyllä jonkun verran sitä huomautusta, jonka lähetin Erikille, ja joka sisälsi uhkavaatimukseni 24:n tunnin aikamäärineen.
Nyt on kello viittä minuuttia vailla kuusi. Menen sähkölennätinasemalle ja saan puheluni. Erikin juodessa iltapäiväkahviaan kuuluu kaupunkienvälinen soitto ja hän rientää puhelimeen: puhelu Göteporista! sanoo puhelinneiti.
2. Kamillan uhkavaatimus.
Helmikuun 28 p:nä.
Götepori on kauppakaupunki länsirannikolla, Kustaa II Aadolfin perustama; muun, mitä tästä paikasta olen tietänyt, olen unhottanut.
Järkevänä henkilönä en tahdo laahata mukanani muistojen matkatavaraa, josta vain tulee ylipainoa. Olen unhottanut nuo ahertavat, ikävät vuodet kaupungissa, johon en koskaan kotiutunut. Säästöni menneistä seitsemästä vuodesta olen vaihtanut itselleni muutamiin ponteviin elämänohjeisiin. En ole itse niitä keksinyt, mutta ne ovat kuitenkin minun, niinkuin seteli voi olla minun, vaikken olekaan sitä tehnyt, vaan saanut vaihtamalla rehelliseen työhön. En kerskaile unhotuksella kun tutkin itseäni, istuessani tässä, lumisen maiseman vieriessä ohi, ja huomaan, että ainoastaan vaivoin voin kuvitella mielessäni muiston siitä pienestä asunnosta, jossa kuitenkin olen asunut kaksi pitkää vuotta. Toinen kuva tunkeutuu esiin ja himmentää sen, miltä huoneeni näytti aamulla, kun kaikki oli valmiina muuttoani varten: paljaat seinät ja tyhjät, likaisten pisaroitten juovittamat ikkunat, ja keskellä karkeata, harmaata lattiaa pieni kasa huonekaluja kokonaan peitettynä.
Ja ikäänkuin peilissä näen itseni, polvistuneena uunin eteen, täydessä matkapuvussa, sateenvarjo vieressäni lattialla. Minä syötän vanhoilla rakkauskirjeillä pientä tulta, joka vaipuu kasaan mustina hilseinä. Tässä puuhassani häiritsee minua kaupunginlähetti, minä ponnahdan pystyyn varsin hämilläni ja unhotan; nyt vasta huomaan, etten ollenkaan pöyhinyt ja tarkastanut, oliko uunissa mitään luettavaa jäljellä. Jos niin on, silloin istuu kyllä emäntäni rouva Petterson paraikaa nauttimassa sitä iltapäiväkahvinaan.
Muutoin olen unhottanut hänet.
Kaikki on nyt aivan uutta. Minä tulen Tukholmaan, jossa Erikiä lukuunottamatta en tunne ketään eikä kukaan minua. Voin alkaa aivan alusta, muodostaa uusia ajatuksia itsestäni, kylvää uusia ystävyyden siemeniä. Siellä ei ole ketään, joka voisi arvostella toimiani vanhan kannan perusteella, ja joka sanoisi, antaessani anopilleni kukan: mitä Kamilla sillä tarkoittaa, hän, joka tavallisesti on niin turhantarkka. Täällä ei ole yhtään katua, mihin olen hukannut kultaisen rintaneulan, missä olen lausunut jonkun tuhmuuden, missä olen kulkenut raskain askelin itku kurkussa. En kuulu mihinkään yhdistykseen, ja kun saan kutsun mennä vieraisille, ei minun tarvitse ajatella: huh, ettei vain tuo ikävä Betty olisi siellä. Tunnen itseni niin vapaaksi kuin Chamisson sankari, kun hän pääsi varjostaan.
Mutta jospa voisin käsittää mikä haisee niin omituiselta. Vastapäätä oleva matkatoverini kaataa hajuvettä nenäliinaansa, hautautuu siihen ja vilkuilee silloin tällöin minun hyllyllä olevaa matkalaukkuani.
Herra varjele, sehän on silli, herkkusilli, jonka ostin viitosella toissapäivänä hyvittääkseni sitä, että olin ollut niin vihainen.
Sanoinko, ettei minulla ollut mitään varjoa? Siinä, minä vähän sentään liioittelin.
Tuo sillisuolaveden haju herättää jälleen eloon menneen viikon muistot. Jälleen värähyttelee ruumistani sama ilo, joka pani minut hätkähtämään, kuullessani Erikin äänen puhelimessa: — Kam, sinä voit tulla heti!
— Hetikö, sanoin minä, onko se mahdollista?
— Tietysti, olen vain pahoillani, että ennätit ennen minua, olin aikonut kirjoittaa ja itse pyytää sinua tulemaan.
— Voi, Erik, kuinka sinä teet minut onnelliseksi!
— Odotahan, et ole kuullut vielä kaikkein hauskinta: muuan toveri on kuollut aivan äkkiä, minä olen saanut hänen paikkansa ja viisituhatta vuodessa. Enemmänkin voi tulla, sanoi johtaja, joka oli hyvin ystävällinen.
Tulinko iloiseksi? Eikö sydämeni kutistunut vähäisen? Enkö viivytellyt vastaustani sekunnin verran nielläkseni jotakin? Enkö kiusannut tällöin Jumalaa kiittämättömyydelläni? Mutta koska Erikin ei pitänyt huomata sitä, aloin puhua kuinka ihmeellistä ja ihanaa meille tulisi —
— No, keskeytti Erik, milloin voit tulla?
— Heti.
— Niin, sehän on hyvä. Saat asua minun huoneessani äidin luona toistaiseksi. Tarvitsetko rahaa?
Olin pudottamaisillani kuulotorven hämmästyksissäni. Tähän asti olin aina saanut tulla toimeen omin avuin tai olla tulematta.
— Panen omistani kunnes pääsen perille, huusin minä, kiitos ystävällisyydestä!
Kun puhelu oli päättynyt, seisoin hetkisen ja mietin, sitten pyysin uuden puhelun, tällä kertaa sisarelleni. Jollekin henkilölle täytyi minun kertoa uutiseni, muuten menehtyisin. Kuulin Maijan äänen niin selvästi kuin olisimme olleet samassa huoneessa. — Niin, rakkaani, sehän oli hauskaa. Mutta ajattelehan mikä vahinko, että tuon toverin piti kuolla juuri eilen. Jos hän olisi kuollut vähän aikaisemmin, niin et olisi ensinkään ehtinyt kirjoittaa tuota tuhmaa kirjettä, vaan Erik olisi ehtinyt kutsua sinut. Ja jos hän olisi elänyt vähän kauemmin, niin olisit ehtinyt saada tietää, mitä Erik olisi vastannut, ellei hän olisi saanut virkaylennystä, ja sehän olisi voinut olla aina vähän mielenkiintoista sinulle. Mutta hauskaahan se oli joka tapauksessa, sisko kulta. Milloinka matkustat? Sillä minä lähetän sinulle metsäkauriin päivän alkajaisiksi, Jaakko on juuri ampunut sen.
Taas kuljin pitkin laituria ja mietiskelin.
Samana iltana kirjoitin Erikille, ja monen muun kysymyksen ohella esitin myöskin sen, mitenkä hän olisi suhtautunut pyyntööni siinä tapauksessa, ettei hän olisi saanut virkaylennystä.
Pari päivää sen jälkeen, istuessani keskellä lattiaa hamppukasaa lajittelemassa, tuli vastaus. Erik kirjoitti, että koska olin pyytänyt hänen olemaan ehdottomasti vilpittömän, hän olisi vastannut kieltävästi. Minulla, Kamillalla, ei ollut mitään oikeutta asettaa häntä vasten seinää panemalla ehdoksi, että nyt tai ei koskaan tahdon tulla, eikä hän kuulunut niihin, jotka saadaan taipumaan sillä tavalla. Hän ei uskonut, että uhkavaatimukseni oli tarkoitettukaan vakavasti; mutta jos niin oli asianlaita ja siis olisi osoittautunut, etten ollut pitänyt hänestä enempää kuin että olisin kieltäytynyt antamasta hänelle aikaa vielä vähäisen, ei oikun vuoksi, vaan koska se oli ainoa keino — no, silloin olisin itse ollut säälittävin. Silloin olisin voinut istua siellä luolassani ja koetella, miltä tuntuu opettaa göteporilaisten lapsia toivottoman loppumattomasti. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa minua naimisiin mennessämme tehdystä sopimuksesta, ja että olin suostunut siihen vapaaehtoisesti.
Luettuani tämän kirjeen jouduin ensiksi aivan suunniltani. Heittäydyin hamppukasaan itkemään, ja kyyneleet kastelivat ja höystivät vihaani niin, että se yltyi ja pimitti koko elämäni.
— Tiedätkö, mitä sinun pitäisi tehdä? sanoi viha. Sinun pitäisi olla ylpeä ja näyttää, että voit olla johdonmukainen ja tehdä elämäsi suuren peruutuksen. Tämä oli paljasta mielettömyyttä, ja sen minä tiesin, mutta minua huvitti kuitenkin kuunnella sitä.
Samassa koputettiin ovelle, minä kuivasin kyyneleeni vanhaan alushameeseen ja menin avaamaan. Siinä oli siivoojattareni. Hän oli, vaikka asuikin kaupungin toisessa päässä, kuullut, että minä muuttaisin, ja riensi nyt asuntooni. Nähtyään hamppukasan alkoivat hänen silmänsä loistaa himokkaasti. Hän ostaa hienoja lumppuja hienoimmista perheistä, mutta hän ei ole ylpeä, häntä miellyttivät minunkin vanhat hameeni ja puseroni.
— Olen kuullut, että rouvan mies on saanut paikan ja että rouva muuttaa Tukholmaan, hän sanoi. Kenties saisin osoitteen, niin voisin ilmoittaa sisarelleni, joka ostaa prinsessa Charlotten hylkäämiä vaatteita, että hän kävisi tapaamassa, jos hänellä oli jotakin, joka mahdollisesti sopisi.
Kun siivoojatar läksi, vei hän mukanaan kaikki lumput, mutta minulla oli viitonen kädessäni. On todellakin olemassa siivoojattaria, joilla on viitonen taskussaan.
Otin jälleen esille Erikin kirjeen, jatkaakseni keskeytynyttä vihaani, mutta nyt havaitsin siinä yhtä ja toista, johon en ennen ollut kiinnittänyt huomiotani. Näin, että Erik oli loukkaantunut siitä kiivaasta tavasta, jolla olin esittänyt pyyntöni, olinhan ikäänkuin edellyttänyt, että häneltä puuttui hyvää tahtoa. Huomasin myös, mitenkä häntä oli mahtanut suututtaa se, ettei hän ehtinyt kirjoittaa ja pyytää minun tulemaan, ennenkuin hän sai kirjeeni.
Mutta samalla totesin ensi vaikutelmani, ettei Erikin kirje ollut kaunis tai ystävällinen, eikä ollut tarkoitettukaan sellaiseksi. Laskin yhteen tilimme ja havaitsin, että ne päättyivät jotakuinkin tasan. Olimme kumpikin olleet tuhmia. Enimmän minä, joka olin luullut, että voisin saada rakkaudentunnustuksen vastaukseksi uhkavaatimukseeni.
Tasapainon saavutettuani jatkoin tavaraini järjestämistä iloisin sydämin. Olin iloissani, ettei minun tarvinnut antaa anteeksi Erikille. Tosin anteeksiantaminen on hyvin kaunista, mutta ellei sitten voi kokonaan unhottaa, että on antanut anteeksi, silloin on paras jättää sikseen. Tiedän itsestäni, että se on minulle vaikeata, ja sen vuoksi, kun joku on loukannut minua, etsin kynttilällä, joskus lyhdylläkin omia pahoja tekojani, mieluimmin samaa henkilöä, mutta hätätilassa jotakin toistakin vastaan tehtyjä. Vasta ne löydettyäni olen tyytyväinen.
Mutta äskeisen ruman vihani olen unohtanut merkitä muistiin. Mitenkä sen sovittaisin? Siivoojattaren viitosesta juolahti mieleeni ajatus. Keskeytin pakkaamiseni ja menin ulos sekä ostin Erikin mielisilliä koko rahalla. Ei sopinut kitsailla. Se on nyt matkalaukussani ja sen lemu juuri on johtanut mieleeni kaikki muistot. Ei ole niinkään hauskaa muistella, että olemme olleet epäsovussa, mutta kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi ja paremmaksi. Saamme vihdoinkin kodin, ja välillämme rakentuu aikaa myöten sellainen luottamus ja yhteisymmartämys, jota kaipaan, ja toistemme parissa löydämme täydellisen levon. Kun ajattelen lyhyitä, kiihkeitä kohtauksiamme, joista heräsimme täytymykseen keskustella mitä jokapäiväisimmistä ja käytännöllisimmistä asioista, niin on minusta varsin luonnollista, ettemme ole ehtineet lähentyä toisiamme, ja ettei sydäntemme välille vielä ole kutoutunut sitä lankaa, jota myöten ajatukset kulkevat. Mutta ei milloinkaan enää ole mahdollista sellainen väärinkäsitys, kuin Tukholmaan muuttaessani. Olemme Saltskogissa nyt. Kuinka hermostunut olenkaan, poskiani polttaa. Mitenkä minut otetaan vastaan? Kyllä kai Erik on iloissaan nyt, hän on tietenkin pyyhkäissyt mielestään kaiken tyytymättömyyden, kuten minäkin? Kauanpa viivymmekin tässä! Asetun vaunusillalle, tuntuu kuin juna kulkisi nopeammin siten. Tulevaisuus, voin tuskin odottaa tuloasi!
3. "Tee hyvin, uusi päivä!"
Maaliskuun 7 pnä.
Ei mikään maailmassa vedä vertoja sille, että tietää olevansa tervetullut. Kun sain nähdä Erikin loistavat kasvot vastassani asemasillalla, syttyi sydämessäni tuo ilo, jonka liekki on siellä palanut aina siitä asti… On niin liikuttavaa ajatella, että hänen mielestään on täysi erotus siinä, olenko Tukholmassa tai Göteporissa, minä kaikessa yksinkertaisuudessani, nainen tuhansien joukossa, mutta — jumalan kiitos! — ei niiden tuhansien raukkojen joukossa, jotka tilaston mukaan ovat liikaa.
Heti kun näin Erikin asemasillalla, tuntui minusta että hän oli kasvanut, ja niin hän olikin. Hän ei enää ollut nuoriherra, vaan mies, jolla oli oma koti, mies, joka voi täyttää velvollisuutensa itseään ja vaimoaan ja lapsiaan ja palvelijoitaan kohtaan, jos niiksi tulisi. Ymmärsin paikalla, mitä merkitsi Erikin kaltaiselle miehelle, saadessaan vihdoinkin velvollisuuksia.
Mutta nuo hilpeät, onnelliset tervetuliaiset hänen rehellisillä, vaaleanvärisillä kasvoillaan, no niin, en huoli letustella, luullakseni ne koskivat enemmän Kamillaa kuin velvollisuuksia, kaikesta huolimatta.
Olin ajatellut: nyt pidän vaarin kuullakseni mitä hän ensiksi lausuu.
Näin hän sanoi:
-. Tervetuloa, pienokaiseni! Tänään, näetkö, olen ollut ensi päivää uudessa toimessani.
— Kuinka viihdyt siinä? kysyin minä ja hymyilin vähän.
— Niin, kyllä siitä hyvä tulee, katsoppas tänne, ja hän veti esiin pari mahtavaa avainta käsittävän nipun, näistä minä vastaan enkä saa jättää niitä näkyvistäni päivällä enkä yöllä.
Ja sitten hän jatkoi yhä kertomistaan pankin rahastonhoitajan velvollisuuksista, kunnes automobiilin ovi suljettiin ja tuli ensi suutelon hetki.
* * * * *
— Saan toivottaa onnea rouvalle, että vihdoinkin pääsee naimisiin, lausui portinvartian rouva viimeisenä pienenä myrkyllisyytenä luukustaan, kun läksin vanhasta asunnostani matkustaakseni tänne.
Ja todellakin, kun saavuimme anopin asuntoon, otettiin meidät vastaan kuin olisimme olleet morsiuspari!
Nuorin kälyni avasi eteisen oven.
— Olisin tahtonut tulla vastaan, hän sanoi. Mutta Erik arveli, että saatoin olla rauhassa kotona, enkä minä tahtonut häiritä. Aion kohdella teitä aivan yhtä hienotunteisesti kuin kuherruskuukausina, vaikka, jumala paratkoon, kadehdinkin teitä!
— Totta kai suot minulle yhden miehen, kun sinulla on niin monta valittavana, sanoin.
— Etkö sitten käsitä, että kadehdin sinua juuri sen vuoksi, että sinä olet jo vaalista selvinnyt, Kamilla!
Huoneessamme oli tummanpunainen ruusu kirjoituspöydällä. Pukeuduin uuteen mustaan kahdeksankymmenluvun leninkiin, jonka miehusta oli tehty äidin viimeisestä kukallisesta silkkihameesta, ja kiinnitin ruusun rintaani valkoisen harsokankaan poimuihin, enkä vyöhön (koska se oli vatsan ja lantioitten alapuolella).
Erik katseli minua tyytyväisen näköisenä kuin sulttaani, ja sitten me menimme saliin, jonne perhe oli kokoontunut.
Ah, kuinka minä silloin toivoin, että minulla olisi ollut jotakin esiin tuotavaa, että olisin ollut kaunis (mieluimmin) tai rikas, ollut taiteilija ja kuvani ollut Idunissa tai, paremman puutteessa, minulla olisi ollut joku sukulainen ulkoministeriössä.
Ainoa merkillisyyteni on ristimänimeni, eikä se ole paljon. Mutta asia ei nyt ole autettavissa.
Ja kas, minä onnistuin kuitenkin. Kaikki olivat niin ystävällisiä, että minä ikäänkuin riemastuin omasta mielestäni.
— Kuinka olenkaan iloinen, että Erik on saanut kodin! sanoi leskiruustinna; ja se oli paljon äidin lausunnaksi poikansa vaimolle.
— Ja minä olen iloinen, että Kamilla saa sellaisen, poloinen, sanoi vanhin kälyni, kaunis punaisen ristin sisar, joka hoitaa yksityissairasta, mutta on päässyt vapaaksi tänä iltana minun takiani.
Koko illan olin keskipisteenä; kuinka se tuntuikin ihmeelliseltä, ja katsoessani Erikiin hän nyökkäsi hyväksyvästi ja näytti ylpeältä. Pienet göteporilaiset juttuni salakuljetuksesta ja sen semmoisista olivat uusia ja saavuttivat menestystä, sillini samoin, ja minun täyteläistä pianonsoittoani ylistettiin. Sitä myöten kuin aika kului aloin tarkistaa vaatimatonta mielipidettäni itsestäni. Huonomman, ajattelin, olisivat he varmaan mielestään voineet saada sukuunsa. Kaunis tai rikas en ole, mutta olen epäilemättä varsin miellyttävä tänä iltana, ja aivan varmaan hirveän hauska!
Se nuori tyttö, josta Erik oli puhunut, osoittautui varsin vanhaksi, ja minä pidin paljon hänestä. Hän oli ihastuttava, vilkas ja sukkelasuinen, hämmästyttävän ystävällinen, piti leninkiäni hyvänä ja lausui:
— Sanokaa, saanko minä teidän kauniin tukkanne?
Hän ratkaisi minulle silmänräpäyksessä kaikki talouskysymykset, tiesi tarkalleen mitenkä kaiken piti olla. Hänellä on paljon puuhaa seuravelvollisuuksistaan, mutta hän on luvannut varata aikaa käydäkseen kanssani kaupoissa ja antaakseen minulle osoitteita lisäksi. Minä kursailin enkä tahtonut käyttää häntä, mutta hän sanoi: — Mitä vielä, veri on vettä sakeampi, tehän olette meidän kälymme, ja sitten hän nyökkäsi Gertrudille, ja Gertrud nyökkäsi vastaan, he ovat yhtä, nuo kaksi. Kun minun piti poistua, sanoi hän: — Hyvänen aika, vartokaa hetkinen, syöksyi huoneeseensa ja palasi taas kädessään hopeakulho, jonka hän laski polvilleni.
— Niin, älkää kiittäkö, ette tosiaankaan olisi saanut mitään, ellen olisi pitänyt teistä niin hirveän paljon heti!
Nyt juolahti anopinkin mieleen jotakin ja hän toi käsin kudotun pöytäliinan.
— Nyt on kuuliaiset! huudahti Gertrud, mistähän saisin pian lahjan? Ja niin tarttui kaikkiin huumaus ja he alkoivat antaa minulle tavaroita — kaikki paitsi Kaarle lanko.
Ja ollessani niin onnellinen ja täyteen ahdattu, etten voinut kantaa enempää, soi ovikello, ja kuin enkeli taivaasta, puhtaana, rehellisenä ja uurastavana, tuli uusi palvelijattareni esittäytymään ja, jos hänestä pidän, ottamaan pestiä. Niin, hän katsoi minuun ja oli halukas koettamaan, ja niin oli sekin asia selvä.
Kysyin Erikiltä, eikö hän luullut, että Herramme oli erehtynyt salliessaan kaiken tämän tulla osaksemme niin ansaitsematta, mutta Erik sanoi, että Herramme kyllä tiesi mitä teki. Muuten, kaikkihan johtui siitä, että hän oli saanut paikan, eikä se suinkaan tapahtunut ansaitsematta.
Herätessäni seuraavana aamuna oli jo selvä päivä. Erik seisoi kylpykaavussaan, valmiina menemään suihkuun. Kohta pilkoitti huoneeseen kevätaurinko, minä avasin ikkunan: — Tee hyvin, uusi päivä!
Pari kyyhkystä lensi suhisten ja istuutui ikkunalaudalle, katolta alkoi tippua auringon sulattamaa vettä ja ennenkuin olin pukeutunut syöksyi eräältä kallionreunalta pieni kimalteleva lumivesisuihku ikkunan ohi pihalle. Ylös meitä kohti kohosi laulun tavoin läiskyvä ääni, kun pisarat särkyivät sementtiä vasten.
Ja minunkin täytyi laulaa, minunkin täytyi loistaa, olin niin onnellinen, ja olla onnellinen on niin ihmeellistä — — —
4. Asunto.
Maaliskuun 18 p:nä.
Suunnilleen seuraava sananvaihto tapahtuu iltaisin:
— Hyvää yötä, Erik!
— Hyvää yötä, pienokaiseni. Nuku hyvin!
— Kuulehan, Erik?
— Niin, mitä haluat? Etkö jo ole jutellut tarpeeksi tänään?
— Kyllä, mutta tahdoin vain sanoa, etten minä matkusta huomenna.
— Etkö! Kuinka kauan aiot oikeastaan viipyä?
— Niin kauan kuin tahdot.
— Siinä tapauksessa luulen melkein, että sinun kannattaisi purkaa matka-arkkusi.
Ja minä käännyn kyljelleni ja huokaan syvään mielihyvästä ajatellessani, että saan jäädä tänne rauhaan ja lepoon. Ei kukaan, joka ei ole vaeltanut hyvästijätöillä sirotettua tietä, voi aavistaa mikä onni siinä piilee. Kaikesta kallisarvoisesta on onni kallisarvoisinta ostettaessa.
Jos olisin saanut noudattaa omaa makuani, niin olisin tahtonut nauttia verkalleen kodinperustamisen huvista. Hiljalleen olisimme etsineet, emme mitä asuntoa tahansa, vaan huoneiston, joka perustamisen alusta oli meille määrätty. Olisin tahtonut koota huonekaluja, kuten harakka pesäänsä, löytää tavaroita, ostaa padan tällöin ja pannun tuolloin. Sillä tavoin olisi huvia kestänyt kauan, ja minä olisin samalla ehtinyt nauttia valkoisesta, hyisestä maaliskuun keväästä.
— Mutta varropas, kunnes saat kodin kuntoon, sanoo Erik. Silloin on oikea kevät tullut, ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin olla rouvana ja ihailla luontoa.
Erik on nimittäin niin sanomattoman hätäinen nyt saadakseen muuttaa omaan kotiinsa. Enkä minä valita sitä, sillä ennen olin niin pahoillani siitä, että hän oli niin kärsivällinen odottamaan. Itse ei hän voi paljon auttaa siinä puuhassa. Minä hapuilen ja läähätän pitkin katuja, ja kun minun pitää tulla kotiini päivälliselle anopin luo kello kuusi, olen tavallisesti niin myöhään ulkona, etten milloinkaan uskalla pysähtyä sekunniksikaan, kohdatessani katuperspektiivin, joka tuomiokirkon tavoin on täynnä keväthämärän sinistä suitsutusta.
Tällä tarmokkuudella olemme nyt ehtineet niin pitkälle, että voimme muuttaa omaan kotiimme jo ennen huhtikuun ensi päivää. Uusi palvelijattareni, Matilda, tulee kuitenkin vasta myöhemmin. — Jos elän, tulen 14:nä päivänä, muuten 15:nä, hän sanoi. Tässäkin on syy, syvälle rintaani haudattuna, miksi olen tahtonut kaiken käymään hitaammassa tahdissa, sillä minä vapisen ajatellessani niitä 20 päivällistä, jotka minun täytyy valmistaa omin neuvoin. Osaan soittaa pianoa, toisin sanoen, olen harjaantunut ja kärsivällinen pikkulasten soitonopettajatar, sillä sen opin nuoruudessani, sen lisäksi osaan liinaompelua ja koetan katsella maailmaa valoisalta puoleltaan, mutta minä en osaa laittaa ruokaa. On miehiä, jotka eivät koko elämässään paljasta vaimonsa kelvottomuutta, mutta Erik ei ole sellainen. Minä saan näyttää kelvottomuuteni, eikä se sovi minun itsetunnolleni. Voisinhan pyytää anopiltani, että saisimme syödä päivällistä hänen luonaan, mutta minä en kehtaa, kun hän ei itse esitä sitä. Minusta tuntuu, että hän aavistaa, missä pulassa olen, ja että hän vastoin parempaa tietoaan puhuu kanssani ikäänkuin täysin osaisin keittotaidon. Hänen äänensä kuuluu melkein liian luonnolliselta, kun hän kysyy: mitenkä panet silakoita säilymään, Kamilla? Tai kun hän neuvoo minua hyvissä ajoin varaamaan hapanpaistin pääsiäiseksi.
Keskiviikkona vuokrasimme asunnon, ja on heti sanottava, että se oli ensimmäinen, jota olimme katsomassa. Tapasin Erikin pankin ulkopuolella, hän tuli ulos parin toverinsa, notario Sohlbergin ja notario Sahlgrenin seurassa. Edellinen sanoi: teidän pitää tulla vaimoni hyväksi ystäväksi, silloin hymyili toinen hieman: minulla ei ole mitään vaimoa, teidän pitää tulla hyväksi ystäväksi minun itseni kanssa.
— Kyllä, kiitoksia, sanoin minä heille, ja Erikille, kun olimme eronneet heistä: emme saa vuokrata liian pientä huoneistoa.
Kuljimme käsikynkässä ja minä koetin parastani pysyäkseni tahdissa, mutta päästyämme Tiilimäelle aloimme vetää kumpikin tahollemme: Erik kohti Kuninkaansaarta, minä Vaasan sillalle päin. Erik voitti, joka suhteessa vahvempana, ja me menimme suoraan yli rautatieraiteiden.
— Kuulehan, Erik, etkö mitenkään tahdo asua Etelässä?
— En, en mitenkään, Kamilla.
— Mutta jos minä nyt mielelläni tahdon?
— Minä en voi käsittää, miksi sinä, Kam, tahtoisit mielelläsi sitä, mitä minä en ollenkaan tahdo?
— Ja miksi, minä vastaan, sinä et ollenkaan tahtoisi sitä, mitä minä tahdon niin mielelläni?
Me nauramme. Hetkisen olemme tunteneet, että kaksi on kaksi.
Me pyrimme Käsityöläiskatua ylöspäin sairashuoneen, paarihuoneen, kirkkomaan ja tyhjän lapsenpäästölaitoksen ohi. Loppumattoman matkan jälkeen saavumme S:t Erikinkadulle, Erik ottaa esille vuokraluettelon ja minun suureksi riemukseni ohjaa hän kulkunsa katua alaspäin Mälaria kohti. Minä seuraan häntä erääseen uuteen taloon, kyyryinen porttieukko etsitään, hän silmäilee meihin huolimattomasti, mutta tarpeeksi tehdäkseen johtopäätöksensä, luullakseni, ja menee edellämme neljänteen kerrokseen. Ovella ei ole mitään nimikilpeä, huoneisto on tyhjä.
— Entiset asukkaat tekivät vararikon juuri ennen maratoniota, huomauttaa portinvartijarouva, mutta isäntä laitatti perinpohjin heidän jälkensä.
Pieni eteinen, sinivihreäksi maalattu, vihamielinen väri, kaksi huonetta kadulle päin, toisen edessä parveke, hyvin pieniä, mutta eihän meilläkään ole niin paljon tavaroita, niin että meille on kyllä tilaa riittävästi. Parvekehuoneen seinäpaperit ovat sianveripunaiset, muiden vihreät. Toisella puolen on kyökki vuodekomeroineen, vastapäätä pientä puistikkoa, joka oli yhteinen koko korttelille, ja sen vieressä on kolmas huone, joka on suurin.
— Tässä on hyvä tila sängyille, kuten rouva näkee, elleivät ne ole kovin suuret, sanoo porttirouva.
— Me emme ole niitä vielä ostaneet, vastaa Erik ystävällisesti selittäen, jonka jälkeen eukko sanoo minua neidiksi ja alkaa vastata jotenkin huolimattoman alentuvaisesti kysymyksiini puukellarista ja pesutuvasta, kuivausvinnistä ja kaikesta mitä anoppi oli päähäni päntännyt.
Erik melkein käy kärsimättömäksi.
— Ottakaamme tämä, niin pääsemme enemmistä juoksuista, tämähän on hyvä ja hinta kohtuullinen. Minä olen muuten hitosti nälissäni, hän sanoo.
Vastauksen asemasta avaan parvekkeen oven ja menen ulkoilmaan. Tuolla alhaalla kimaltelevat auringossa Mälarinselän rouhejäät hienojen kristallien lailla. Ranta on niin lähellä, kuulen kuinka jää murskaantuu, kun muudan mälaripursi puskee sen läpi. Lasken viisi, kuusi puuta, jotka näkyvät parvekkeelta. Ne ovat jalavia, joihin kohta puhkee pieniä käheriä, ruskeanvihreitä lehtiä.
— Tahdonko asua täällä? kysyin itseltäni. Tahdonko ensimmäisen oikean kotini maan päällä olevan täällä? Miksi en ole oikein tyytyväinen? Samassa huomaan selvästi kuinka anteeksiantamatonta on, että olen pikkumainen ja kiusaannun seinäpaperista, rumasta väristä eteisessä. Minä moitin itseäni: sinä ansaitsisit, Kamilla, että kaikki otettaisiin sinulta pois.
Käännyn mennäkseni sisään taas ja nöyrästi ilmoittaakseni hyväksyväni huoneiston. Mutta tölmäisen vasten Erikiä.
— Sinä seisot katselemassa Etelää kohti, hän sanoo, käsitäthän, että jos todellakin hirveän paljon mieluummin tahdot — — —
Minä suutelen häntä, niin, teen sen parvekkeella.
— Olen hyvin tyytyväinen, sanon. Näköala on kaunis, ja tänne voimme laittaa parvekepuutarhan.
— On parasta, että herrasväki päättää asian, sanoo portinvartija ikävystyneenä, tällä on monta ottajaa.
Vielä kerran käymme pienien huoneiden läpi, kävely ei ole pitkä.
— Sali, työhuone, sänkykamari, tai sali ja kummallakin oma huoneensa sänkyineen — eikö niin sopisi paremmin?
— Kas vain, kuinka sinä olet uudenaikainen, sanoo Erik.
— Meidän siinä seisoessamme ja katsellessamme soi eteisoven kello pitkään ja kiivaasti. Erik on jo niin kotiutunut huoneistoon, että hän pitää luonnollisena, että juuri me saamme vieraita, mutta portinvartiarouva syöksyy ottamaan vastaan uusia vuokraajia. Hänen avatessaan kuulemme iloisia, tuttuja ääniä. Siinä ovat Gertrud ja Märtta Hårdh, ystävätär, joka lahjoitti minulle hopeakulhon. He olivat kulkeneet siitä ohi pitkin Käsityöläiskatua, pysähtyneet ja sanoneet toisilleen: voisivathan he vuokrata S:t Erikinkadulta? Ja samassa he olivat nähneet minut seisomassa ja suutelemassa Erikiä parvekkeella. Senvuoksi onkin hyvä, he sanoivat, ettette vuokraa Rantatieltä.
— Kas, kuinka täällä on hauskaa, huudahti Gertrud. Tämänhän te otatte? Niin sievät huoneet ja niin puhdasta ja uutta ja yhdeksänsataa lämpöineen ja kylpyhuoneineen. Teillä on vasta hävytön onni, teillä kahdella, mutta niin kaiketi teidän mielestänne pitääkin olla.
Olin päättänyt pitää punaisia seinäpapereita parannuksentekona ja sinivihreätä eteistä sen lisäksi, mutta tulin hyvin iloiseksi, kun Märtta sanoi: Erik, teidän täytyy saada uudet seinäpaperit, veripunainen rumentaa Kamillaa niin hirveästi.
— Hm, sanoo portinvartija, en luule isännän piittaavan siitä, hän on pannut ne äskettäin.
Märtta katsahtaa häneen musertavasti olkansa yli ja kääntyy sitten minun puoleeni.
— Omaan huoneeseesi pitää sinun saada la France-ruusun sirkkalehtien näköiset seinäpaperit, eikä katto saa olla kipsivalkoisen ruma, vaan sen paperoimme helmiäiseen vivahtavan väriseksi. Sinulla voisi olla myös heikon ametistin väriset seinäpaperit ja katto kellastuneen norsunluun värinen — mutta se vaikuttaa ehkä liian alakuloiselta. Ruokasaliin delftinsinistä ja valkoista, luonnollisesti. Erik voi kernaasti pitää vihreän, joka sopii Karl Johan-kalustoon —
— Minä en kaiketi saa mitään omaa huonetta, sanoin nauraen, mutta muuten niin — — —
— Meneekö herra alas isännän luo vai ei? Portinvartia oli raivoissaan ja minä sanoin: — Mene nyt!
Heti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä tarttuivat tytöt kumpaankin käsivarteeni.
— Sinä aiot laittaa makuuhuoneen! huudahti Gertrud kiihkeästi.
— Niin, luvallasi.
— Sitä emme koskaan salli, sanoi Märtta.
— Minä en käsitä, että sinä saatatkin! sanoi Gertrud.
— Voit kai käsittää, keskeytti Märtta, että Erikhän juuri pakottaa hyvanluontoista Kamillaa. Mutta pysy lujana ja puolusta persoonallista vapauttasi ja pyhää untasi! On kummallista, ettet sinä ajattele, ettei aamuisin olla kauniita sängyssä.
— Kummallisempaa on, sanoin minä, että sinä ajattelet sellaista.
— Me kaksi, sanoi Gertrud, olemme syventyneet kaikkeen. Me olemme pyhästi luvanneet toisillemme, ettemme koskaan suostu yhteiseen makuuhuoneeseen, kun menemme naimisiin. Me voimme puhua Erikille, jos haluat.
— Kiitos ystävällisyydestä, sanoin minä, mutta ei ole tarvis, sillä minä suostun siihen täysin vapaaehtoisesti.
Samassa Erik onneksi tuli vuokrasopimuksineen.
— Minä tulen kanssasi valitsemaan seinäpapereita, sanoi Märtta seuraavana aamuna, ja kun hän oli saanut kuntoon samettipukunsa ja hattusulkansa, me läksimme. Oli ihana ilma, ja päästyämme kadulle kysyi Märtta, enkö halunnut tehdä automatkaa Eläintarhan ympäri ensin.
— Tänään on kuin glace au four, hän sanoi.
— Mitä tarkoitat?
— Niin koko luonto. Polttava aurinko ja sitten jääkylmä lumi. Pidätkö sinä glace au four'sta?
— Minä en ole koskaan syönyt sitä.
— Ajattelehan, kuinka sinä olet saanut kärsiä puutetta. Kuinka toivonkaan, että minulta joskus olisi jotakin puuttunut. Silloin ehkä olisin ollut enemmän sinun kaltaisesi.
— Sitä et tarkoita, sanoin katsahtaen hänen hienostuneeseen olentoonsa.
— Kyllä, minä tahtoisin olla yhtä viisas ja harkitseva. Minä en oikeastaan siedä elämistä, tulen sairaaksi. On sääli meitä, ymmärrätkö, jotka polveudumme vanhoista suvuista, elämä on suorastaan sietämätöntä meille. Ja hän nojautui huoaten taaksepäin autossa.
— Onko kysymyksessä jokin erikoisseikka? kysyin minä, varmana siitä, että hän tähtäsi johonkin.
Hän hymyili. — Sinä olet sielutieteilijä myöskin, niin, tiesin sen, hän sanoi. Suoraan sanoen, Kamilla, mitä on tapahtunut Erikin ja Kaarlen välillä? Hän alkoi äkkiä tuijottaa minuun niin, että minä peräydyin. Ensi vaistoni oli suojella sukulaisiani sivullisten uteliaisuudelta, ja minä vastasin sen vuoksi, etten tietänyt paljonkaan siitä asiasta, mutta että luulin heidän kaikessa ystävyydessä keskustelleen Kaarlen opinnoista.
Märtta hymyili ivallisesti ja kysyi, enkö tuntenut sen vertaa sukulaisteni asioita, että tiesin hänen olleen perheen tuttavana aina siitä saakka kuin hän kävi rippikoulua. Kaarle ja Erik eivät koskaan ole olleet hyviä ystäviä, hän sanoi. Erik ei ole milloinkaan ymmärtänyt veljeään, on pitänyt häntä varsin lujalla, ja Kaarle on vetäytynyt kuoreensa.
— Tunnen niin vähän perheen asioita, sanoin.
— Se on vahinko, se, sanoi Märtta. Sinunlaisellasi kunnollisella ja viisaalla naisella, jolla on vaimon vaikutusvalta Erikiin, perheen päähän, jolla on melkein yhtä paljon sanottavaa kuin rovastilla oli, voisi olla tehtävä suoritettavanaan. Voisin puhua paljonkin sinulle, mutta koska sinä et luota minuun, niin —
— Olin voitettu.
— Koska sinulla on niin suuri harrastus meitä kohtaan, sanoin minä, niin voit kernaasti saada tietää, että Erikin mielestä Kaarle ei pidä huolta itsestänsä. Nyt hän on taas hylätty eräässä tutkinnossa. Ja sitten on Erikin mielestä tarpeetonta, että hän tekee vekseleitä, kun hän saa kotoa kaiken mitä tarvitsee. Tiedäthän miten Erik inhoo velkoja.
— Oliko Erik hyvin kiivas, kysyi Märtta kiihkeästi.
— Ei kiivas, mutta —
— Mutta?
— Hän sanoi Kaarlelle suoraan, että tämä oli heittiö.
— Poika parka! Märtan ääni kuului melkein hellältä. Mutta senvuoksi otinkin asian puheeksi, että tahdoin pyytää sinua vähitellen koettamaan saada Erik muuttamaan käytöstään veljeään kohtaan. Luonnollisesti sinä tuollaisena nuorena, ihastuttavana naisena käärit miehesi pikkusormesi ympäri, hänen sitä huomaamatta, ja saat hänet katselemaan maailmaa omilla silmilläsi. Koeta opettaa häntä ymmärtämään, että Kaarle on luonteeltaan herkänpuoleinen ja hienostunut. Oikeastaan on hän taiteilijaluonne —
Minun täytyy sanoa, että tätä kuullessani hiukan hämmästyin. Tiesin, että Kaarle kirjoitti vähän, soitti vähän, lauloi vähän, mutta minä arvelin, että hän korkeintaan oli kyvykäs luonne, mikä ei ole aivan samaa.
Mutta minä olin vaiti ja annoin Märtan selittää edelleen, ja minä ihmettelin tuota nuoren naisen sisarellista harrastusta kaunista poikaa kohtaan. Viimein keskeytin: — Sinä mainitsit jotakin siitä, että sinulla oli muutamia viittauksia perheestä lausuttavana minulle, minä sanoin.
— Mainitsinko? Aivan niin, mutta sen voimme tehdä toisella kertaa.
Kun palasimme kaupunkiin, rohkenin kysyä jotakin seinäpapereista.
— Niin, tiedätkö, minä en jaksa, saat suoda anteeksi minulle, sanoi
Märtta. Ja lupaa nyt auttaa Kaarlea ja puhua hänestä hyvää Erikille.
Ei kukaan meistä mahda mitään Erikille, mutta sinä, joka olet niin
herttainen, varmaan voit. Sinua hän ei saata vastustaa.
Viipyi pari tuntia, ennenkuin imartelu oli haihtunut sen verran, että huomasin tulleeni puijatuksi.
5. Uudenvuodenpäivä.
Maaliskuun 30 p:nä.
Muille ihmisille tämä on aivan tavallinen päivä, meille se on uudenvuoden aatto, ja me tulemme aina viettämään sen muistoa, luullakseni.
Sillä tänään perustetaan uusi koti, joka seiniensä sisään sulkee kahden ihmiselämän työn, ilon ja surun.
Jonkunlainen juhlallisuuden tunne valtaa minut aivan äkkiä, ja vapistus liikuttaa sydäntäni. Herra Jumala, miten paljon voikaan tapahtua? Maailma keinuu, se, mikä tänään on jonkun kallista omaisuutta, voidaan huomenna menettää, ja kuitenkin täytyy elää. Mutta ei maksa vaivaa surra sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut. Sen osan tulevaisuuttamme, joka on minun käsissäni, tahdon koettaa käyttää parhaimmalla tavalla, ja muusta pitää Herramme huolen.
Kulunut viikko on ollut työteliäs ja hauska, kun olemme järjestäneet kaikki.
— Niin hauskaa et saa enää milloinkaan, sanoikin anoppini eräänä päivänä, puuhatessamme kyökissä. Minä laitoin vahakangasta ruokasäiliön hyllyille ja hän kuivasi Brising & Fagerströmiltä tulleita olutlaseja.
— Muistan hyvin, hän jatkoi, kun minä olin vaiti, kuinka iloinen olin järjestäessäni ensimmäistä kotiani ja kuinka kaikki minusta näytti ruusunpunaiselta. Sittemmin olen saanut pakata ja purkaa neljä kertaa, tiedätkö, ja kun minun sitten piti järjestää kaikki uudelleen, silloin oli niin paljon kulunutta ja rikki mennyttä. Ja silloin oli maailma toisenlainen, tiedätkö. Niin että sinä et milloinkaan enää saa niin hauskaa kuin sinulla on nyt.
Minä järjestin mietteissäni riviin kahta hillotölkkiäni ja koetin turhaan lyöttäytyä alakuloiseksi.
— Olen jo saanut selville, minä vastasin, että kaikki on aivan toisenlaista kuin hauskuuden pito.
En tarkoittanut sillä paljon mitään. Odotan sitä päivää, jolloin tulee lapsi taloon, onni, kokonaan toisenlainen kuin se, jota nyt saan kokea, hiljaisempi ja ihmeellisempi.
Mutta anoppi oli tyytyväinen.
— Vai niin, vai olet saanut? hän sanoi. Silloin on paljon voitettu, Kamilla. Hän hymyili niin ystävällisesti, että minä rohkenin tehdä erään tunnustuksen.
— Äiti! sanoin urhoollisesti. Koska nyt keskustelemme vakavista asioista: minä en osaa laittaa ruokaa.
— Niin, tiedän sen, hän sanoi, unohtaen näyttelemänsä osan. Mutta siitä kyllä selvitään. Erik on niin kiltti.
Erehdys! Erik on rehellinen, kunnollinen, velvollisuudentuntoinen ja minun mielestäni varsin ihastuttava, mutta hän ei ole sellainen, mitä kiltillä tavallisesti tarkoitetaan. Hän ei kuulu niihin, joita niin säälittää saattaa muita pahalle mielelle, että mieluummin syövät ääneti raakoja perunoita ja juovat poroista kahvia. Erik ei milloinkaan tee vääryyttä tai pyydä liikaa, mutta jos minä unohdan jotakin tai olen huolimaton tai maksan liian paljon, silloin ei hän armahda. Kerran hän sanoi minua vätykseksi, kun unohdin teatterilipun.
Tätä en kuitenkaan sanonut hänen äidilleen, vaan:
— Minun kai pitää opetella keittämään.
— Niin, tuleva palvelijasi Matilda on mainio.
— Olen kuullut, että on nöyryyttävää oppia keittäjättäreltään, sanoin minä ja huokasin.
— Niinpä kyllä, mutta miksi et ole suorittanut talouskurssia?
Vastahan aika sanoa nyt, ajattelin ja olin happaman näköinen, kun Erikin piti muuttaa kalliin persoonansa ennen sunnuntaita, maustetavarat oli ostettu, maito ja munat tilattu.
Mutta oli aivan mahdotonta olla pahoillaan kauempaa. Kuten anoppi oli sanonut, oman kodin järjestäminen oli liian hauskaa. Purkaessani taloustarpeidenkaupasta tullutta lähetystä täytyi minun taputtaa huhmaria ja silittää riivinraudan selkää, niin hyvin ne kaunistivat paikkojaan.
Kun silitysrauta tuli esille kohosi itsetuntoni jälleen.
— Aion silittää kaikki Erikin tärkkitavarat itse, sanoin aivankuin sivumennen. Ja se auttoi. Anoppi herkesi heti.
Usein täytyi minun panna pois mitä käsissäni oli ja juosta huoneistoon katsomaan. Kaikkihan ei ole ihan valmista vielä, mutta työ edistyy, ja kaikki on niin ihastuttavaa, kun se on omaa. Minä sain uudet seinäpaperit! Ruokasalista puuttuu koko kalusto, mutta Erikin tovereilta saatu ryijymatto on tullut, ja kun se on kukkivan nurmen näköinen, ei ole hullumpaa pitää kekkerit luonnon helmassa. Koko pöytäkalusto on jo asetettu pitkin seiniä.
Sänkykamari on täysin valmis, ruusun ja vaaleanharmaan värinen, aina huonekaluista alkaen, jotka itse olen ostanut kotiteollisuuskaupasta, harmaisiin, punertavavuorisiin samettitohveleihin asti. Olen saanut ne vanhimmalta kälyltäni, ja nehän juuri johdattivatkin Märtan ja minut tähän väriyhdistelmään.
On aivan ihmeellistä miten ystävällisiä ja asiaaharrastavia kaikki ovat olleet. Märtta käy luonani joka päivä ja hänellä on aina ollut uusia aiheita. Ei kukaan voi niin hyvin kuin hän poistaa epäilyä, sillä hänellä on heti paikalla varma mielipide kaikesta, tuolla lahjakkaalla ihmisellä.
Vaivaista viidentuhannen taloutta pitää hän — joka käyttää tuon summan neularahoikseen — köyhän taiteilijan taloutena, niin haavemieliseltä se hänestä tuntuu. Sen vuoksi tahtoo hän mielellään antaa kodillemme taiteellisen vivahduksen halpoine ja rohkeine vaikutteineen ja siten tehdä köyhyyden kuosikkaaksi. Määrättyyn rajaan asti olen samaa mieltä, mutta ei pitemmälle. Minä en verhoa laatikoita itämaisilla shaaleilla tai ripusta paperilyhtyjä kattoon, se ei sovi meille, me olemme liiaksi ruotsalaisia. Minä olen syntynyt säyläsohvassa, enkä turkkilaisella leposohvalla.
— Kuinka te olette onnellisia, sanoo Märtta, kun voitte perustaa kodin ilman mitään vaatimuksia ja laittaa sen sellaiseksi kuin tahdotte! Ymmärräthän, etten minä koskaan rohkenisi ajatella naimisiin menoa, ellen voisi saada salin ja ruokahuonetta 18 hengelle. Ja minulta vaadittaisiin, että huonekalut olisivat tehdyt vanhasta laivanrungosta, joka on maannut viisisataa vuotta meren pohjassa. Vähemmällä en pääse.
— Niin, mutta jos oikein yrittäisit?
— Olen koettanut yrittää, mutta se on mahdotonta. Sinä et tiedä miten hyvä sinun on, Kamilla, kun et ole hienostoa — — mutta mitä herran nimessä, tyttö, sinulla on tuossa?
Hän tuijotti kauhuissaan sohvan selkämystään, johon olin varsin viattomasti ripustanut sinipunaisen pöytäliinan, joka aikoinaan oli ollut äidin.
— Ota pois tuo! puuskahti hän.
Mikä? minä sanoin, sillä luulin että siinä oli, suoraan sanoen, lude.
Nyt hän joutui aivan suunniltaan.
— Ota pois se heti paikalla, muuten saan rohtuman. Liina tietysti! Sinähän et sitten käsitä ollenkaan! Tuo on inhoittavin väriyhdistelmä, kuin olla taitaa. Anna minulle lasi vettä!
Käärin nopeasti liinan kokoon ja kiitin Jumalaa, etten kuulunut hienostoon.
Niin, ja sitten tuli uudenvuoden aatto.
Syötyäni aamiaista anoppini luona läksin heti kotiini, mukanani perheen palvelija, joka kantoi suuressa korissa muuttopuuroa ja suurta valmista vasikanpaistia — Erikin äidin kauniita lahjoja.
Torilla pysähdyimme ja ostimme soppajuuria, perunoita ja kukkia. Minulla oli tavattoman kiire koko aamupäivän. Viisi kertaa juoksin alas kauppaan, se tekee yhteensä viisitoista porraskerrosta, sillä hissi oli rikki. Ja kun minun piti tehdä tuli, niin ei ollut ensinkään puita! Mikä puuha kattaa pöytä kahdelle, vispilöidä puuro kerman kanssa maltalaiseksi riisiksi, lämmittää vasikanpaisti, lauhduttaa puolipulloa Volnay-viiniä. Ennenkuin huomasinkaan oli Erikin saapumisaika käsissä. Olin odottanut häntä yksikseen, mutta sisään astuikin nelihenkinen seura niin että humu kuului: Erik, Gertrud, lankoni Kaarle ja Märtta.
— Emme me jää tänne! he huusivat.
— Vasikanpaisti riittää, minä vastasin ylpeänä.
— Oh, tunnemme kait ihmistapoja. Me tahdoimme vain pistäytyä katsomaan, sitten menemme heti.
Märtta oli unohtanut sinipunaisen liinan ja oli erittäin tyytyväinen, kun olin seurannut hänen neuvoaan ja asettanut arkihuoneen sohvan suorakulmaisesti uunia kohti. Hän selitti haluavansa näyttää kotimme hienostoon kuuluville tuttavilleen, jotka luulivat, että porvarillisissa kodeissa aina oli nukkakangasta ja kipsikissoja.
— Se ei auta ollenkaan, että vakuutan asian olevan päinvastoin, minun puhettani ei uskota, minähän olen niin yltiöpäinen.
— Missä sinun yltiöpäisyytesi sitten ilmenee? kysyi Kaarle äkkiä, ja me kaikki katsoimme häneen, koska hän oli ollut vaiti koko ajan, jolloin tuo kaunis poika punastui ja tuli vielä kauniimmaksi.
— Se ilmenee siinä, että seurustelen teidän kanssanne, vastasi Märtta.
— Jotka olemme niin vähäpätöisiä, vastasi Kaarle loukkaantuneena.
— Jos te riitelette, sanoi Gertrud väliin, mutta minä kuulin sen kuitenkin, niin minä seuraan mukana.
En tiedä mitä hän tarkoitti tai mihin, mutta he sopivat heti, ja sitten he läksivät.
Gertrud suuteli minua ja toivotti minulle onnea, ja minä sanoin: —
Tule pian tänne yksin.
En voi käsittää mistä johtui, että vaikka minun mielestäni kaikki oli aivan valmiina, kuitenkin kesti vielä puoli tuntia, ennenkuin saimme istuutua kyökkipöydän ääreen, toisin sanoen, minä en istuutunut oikeastaan sen paremmin. Mutta kaikki oli hyvin, ja siitä tuli riemuvoitto. Erik oli tavattoman hilpeä ja iloinen, taputti minua ja sanoi olleensa valmistautunut pahimpaan. — Kuka oli valmistanut sinua? — Äiti.
Vihdoinkin oli päivällinen syöty ja me istuimme kahdenkesken arkihuoneessa, Erik lukien kirjaa, minä neuloen, aivankuin kuvissa. Silloin tällöin katsahdimme toisiimme ja nyökkäsimme toisillemme. Pitkät ajat annoin neulani levätä ja istuin vain mietteisiin vaipuneena. Oli kuin elämän pyhäilta. Mutta koska sydän on ikuinen vaeltaja, ei se tahtonut pysähtyä hetken hiljaisuuteen, se jatkoi matkaansa jo kaukana, kohti sitä aikaa, jolloin se jälleen joutuisi koetukselle, jälleen saisi kärsiä, jolloin se saisi osoittaa rakkautensa voimaa, kun se Erikin tähden saisi tehdä ihmetöitä. Ja kaikki ajatukseni päättyivät lupauksiin, jotka kaikki tarkoittivat Erikiä, kunnes hän, tietämättään, istui siinä kuin jumalankuva, uhrilahjojen seppelöimänä.
— Tässä on määritelmä ystävyydestä, keskeytti hän minut äkkiä: tehdä toistensa tarkoituksen omakseen. Sepä oli ylevää.
— Sanohan sitten minulle omasi, minä pyysin, niin että voin tehdä sen omakseni.
— Kiitoksia paljon, sanoi Erik, mutta minä en oikein tiedä. Hän mietti hetkisen ja puhalteli savurenkaita ajatuksiinsa syventyneenä. Minun tarkoitukseni, hän sanoi viimein, on kai voittaa kaikki hidas ja heikko itsessäni, niin että lopulta voin kutakuinkin kunnioittaa itseäni. Ja mikä on sinun, pienokaiseni?
— Kaiketikin sinä, vastasin arvelematta, se johtui niin luonnollisesti äskeisistä ajatuksistani.
Erik purskahti nauruun.
— Sitäpä voi sanoa oikeaksi naisen vastaukseksi, hän sanoi. Sinulla pitää kai olla joku oma tarkoituksesi, eihän toinen ihminen sellaisenaan voi olla sinun itsetarkoituksenasi.
— Kyllä, toistaiseksi, vastasin hiukan loukkaantuneena.
— Älähän suutu nyt, sehän on oikein hyvä, kun tarkemmin ajattelen, silloin saamme molemmat keskittyä minun ympärilleni. Muuten, lisäsi hän hetken kuluttua, mitä tarkoitit sanalla toistaiseksi?
Siihen kysymykseen en vastannut.
6. Kamillan tunnustukset.
Huhtikuun 4 p:nä.
Rakas Maija kulta!
On pääsiäispäivän ilta, ja minä tunnen vastustamatonta halua kirjoittaa sinulle.
— Ahaa, sanot sinä ja hymyilet kokenutta hymyäsi, Erik on poissa ja sinun uudet, erinomaiset sukulaisesi ovat jättäneet sinut oman onnesi nojaan. Mitään muuta selitystä ei luonnollisestikaan ole, minkä vuoksi sinä kiinnittäisit huomiosi kaukaiseen maaseutulaisraukkaan. Sukulaisista sanottu on totta, mutta Erik on kotona. Eikä kummallakaan ole suoranaista osaa tämän kirjeen syntymiseen. Minä en kuulu, toivoakseni, niihin sisariin, jotka tulevat mahdottomiksi ja häviävät senvuoksi, että menevät naimisiin.
Sukulaisista puhuttaessa, niin Gertrud on matkustanut Leksandiin Kaarlen kanssa, toisin sanoen, minä epäilen, että hän on matkustanut Åreen ilman Kaarlea. Ja koska olet kuullut minun puhuvan Märtta Hårdhista, niin tahdon ilmoittaa sinulle vakaumukseni, että viimemainittu, joka on matkustanut isoäitinsä, Marbyholmin vapaaherrattaren, luo, oikeastaan on Kaarlen kanssa Finsessä. Mutta älä luule, että aijon sekaantua siihen. Nuoruusajoistani asti minulla on se kokemus, että ajanmittaan oli aina parasta, kun selvitin tuhmuuteni itse. Luulet, ehkä, että katselen vähän ylimielisesti tätä asiaa, itsehän olen, kuten maailma otaksuu minun pitävän ollakin, S:t Erikinkadun 50 B:ssä, neljännessä kerroksessa. Samoin on Erikin laita. Hän ei milloinkaan poistu kotoa, tahdon vain sanoa. Eilen hän kieltäytyi lähtemästä eräisiin toverikemuihin pyytämättä siitä edes kiitosta, ja hänen ystävänsä notario Sahlgren sanoi — rouva Falke, jos te teette Erikin kotona olon liian hauskaksi, emme milloinkaan anna teille anteeksi. Mutta Erik söi, kiltisti kuin lammas, ensi kerran isäntänä, kananmunansa yhdessä äitinsä, vanhimman sisarensa ja minun kanssani.
Nyt istuu hän parin askeleen päässä minusta, puettuna yönuttuun ja tohveleihin, hänen perheenisällisiin tunnusmerkkeihinsä. Silloin tällöin keskeyttää hiljaisuuden lyhyt ja ytimekäs: tee tuli uuniin! tai: anna tänne kynäveitseni, se on takin taskussa. Kuitenkaan ei koskaan tarpeettomasti eikä useammin kuin että minulla on toivo saada valmiiksi tämä kirjeeni sinulle. Huomenna on minulla savustettua lohta päivälliseksi, ja se valmistuu itsestään, kuten omena. Sen vuoksi on mieleni tarpeeksi tyyni lahjoittaakseni sinulle sydämeni luottamuksen.
Toivon oikein, että voisit nähdä Erikin nyt, niin sinulle selvenisi tilanteemme pitkittä puheitta. Hän on laittautunut niin erinomaisen mukavasti sohvan nurkkaan, järjestänyt numeroittain Berliner Tageblatt'insa, asettanut sikarinsa, tuhkakuppinsa ja (koska on pääsiäinen) kylmän totinsa ulottuville. Hän näyttää siltä kuin hän ei milloinkaan olisi tiennyt muusta kuin tästä sohvannurkasta ja tästä kodista, niin sanomattoman kotiutuneen näköinen hän on. Sanalla sanoen, rakkaani, hän on kunnioitusta herättävän yksinkertaisesti ja luonnollisesti astunut uuteen elämäämme, ja mikäli minä voin huomata (mutta minähän en näe hänen äänettömyytensä läpi), siinä ei ole hänelle mitään pulmallista. Hän tekee olonsa hauskaksi, kehittää ilman pakkoa persoonallisuuttaan taipumustensa mukaan. Hän sulkee; pois kaikki ne tuhannet pikkuseikat, jotka säännöllisesti kiinnittävät huomiotani, häiritsevät, tuskastuttavat minua ja tekevät minut levottomaksi. Menoarviomme hän on esimerkiksi tehnyt hyvin suurin piirtein, ja nyt on minun asianani elää hänen laskelmiensa mukaan, jotka tuskin ovat arvioidut kallista aikaa silmällä pitäen. Hän laskee säästettäväksi viisisataa arvaamattomia lapsia varten, ja luonnollisesti on minun kunnianasianani myös onnistua raha-asiain hoidossa! Mutta mistä saan lisätuloja, ketä haluttaa näinä aikoina soittaa pianoa?
Kaikesta selvästä tässä kodissa on sen emäntä selvin. Tiedätkö, Erik on niin levollinen minun ansioihini nähden. Kerran, kun minusta tuntui, että tuo levollisuus meni yli sopivaisuuden rajojen, kysyin häneltä eikö hän pitänyt merkillisenä sitä, etten ollut kauhea syöjätär. Mutta ei, siihen hän ei tarttunut ensinkään, sillä merkillistä olisi ollut vasta, että hän olisi voinut erehtyä menemällä naimisiin sellaisen kanssa. Ja kuitenkin on sellaista tapahtunut häntä viisaammillekin miehille. Luuliko hän sitten, että kaikki vaimot rakastivat miehiään niinkuin minä? — Kyllä, jos mies oli sellainen kuin hän! — Ja että heillä oli niin hyvä ja sävyisä luonne ja sellainen emännän kunniantunto? — Onko sinulla kaikki nuo avut sitten? — Etkö ole sitä huomannut? — Kyllä tietenkin. Mutta päivälliseksi hän osti kotiin tusinan appelsiineja.
Maija kulta, en tahdo olla kohtuuton, hän katselee vikojanikin varsin tyynesti, sekä sellaisia, jotka itse tiedän, että niitäkin, joita en aavista, vaikka niitä ei voikaan olla niin hirveän paljon.
Tämä hänen luonteenlaatunsa estää monta rettelöä, mutta minä kestäisin varmaan mielelläni pienen selkkauksenkin, jos saisin nähdä vähän innostustakin toisinaan.
Erik puolestaan on arvoituksia täynnä. Ei suuria, ratkaisevia, sillä siitä olemme kyllä selvillä, että me pidämme toisistamme ja tahdomme niin edelleenkin, vaan pienempiä. Minä haluan oppia tuntemaan hänet oikein ja opinkin kai, nyt kun olemme saaneet oman kodin ja saamme olla yhdessä. Odotan, että alamme puhua vakavasti, sillä niin emme ole tehneet. Ikävöin sitä päivää, jolloin saan sanoa, että "välillämme ei ole mitään kätkettyä". Märtta kysyi minulta eräänä päivänä, ollen utelias kuulemaan likeisiä asioita, millainen Erik on puhuessaan erotiikasta. Vastasin, että hänen pitäisi käsittää, ettei sellaisiin kysymyksiin vastata. Mutta siitä sain aiheen todeta, etten itsekään tiedä varsin paljon siitä asiasta. Jos luulisin, että joku toinen tietäisi enemmän kuin minä, niin olisin epätoivoissani. Maailmassa on niin paljon roskaa, eikä minulla ole siitä puutetta, mutta minä etsin hänestä turhaan vielä jotakin, en tiedä mitä, vavistusta, menettämisen pelkoa, pelon tunnetta omistamisen onnessakin.
Itselläni on hänelle käsittämättömiä puuskia, jolloin minut valtaa tavaton ihmettely siitä, että hän on olemassa ja on minun. Mutta voitko kuvitella, kun minä kysyn: oletko sinä todellakin olemassa, elätkö sinä? silloin hän vastaa: totta kai, hitto vie.
— Teetä, sanoo nyt Erik ja iskee minulle silmää.
— Hetikö, valtiaani?
— Niin.
— Siis sinä saat vartoa, Maija.
Teen jälkeen:
Olen juuri saanut pienen kehoituksen. Erik sanoi teetä juodessaan, että tämä on ollut rauhallisin, hauskin pääsiäinen hänen elämässään pitkästä aikaa, ja että hän luuli meillä olevan paremman olon kuin niillä, jotka olivat matkustaneet hotelleihin ja täysihoitoloihin. Eikö Kamistakin meillä ole ollut ihanaa tänä iltana?
— Kyllä, mutta emmehän ole vaihtaneet ajatustakaan!
— Senpä vuoksi minulla onkin jäljellä hyvä ajatukseni sinusta, hän vastasi ja veti minut luokseen sohvan nurkkaan.
Rakas, viisas sisar kultani, oletko tästä saanut mitään käsitystä meistä? Olen kyllä koettanut olla suora. Kun vastaat, niin palkitse minua vuorostasi olemalla suora! Sano minulle olenko mielestäsi tuhma tai ymmärtämätön jollakin tavoin, tai jos sinun mielestäsi näyttää lupaavalta. Mainitse hiukan miten itse olet tehnyt, minähän en tiedä juuri mitään. Tätä en sano ainoastaan sen tähden, että haluan oppia sinulta, vaan myös siksi, että sinun seitsemän sinetin vahvistama avioliittosi herättää mielenkiintoani nyt aivan toisella tavalla kuin ennen. Tahtoisin niin mielelläni kuulla, että olet onnellinen. Olen mielestäni kasvanut siksi tasallesi, että voisit vähän puhua kanssani.
Nyt olen lukenut kirjeeni ja huomaan, että siinä puhutaan vähäpätöisistä asioista… Minun harrastukseni ovat kyllä pieniä, mutta älä pidä niitä liian pieninä! Tunnen syvästi, että olen varsin vähän huomattava, elääkseni näin huomattavana aikana, mutta sille en mahda mitään. Olen huomannut, että kohtaloni on pieni, mutta sillä en pääse siitä. Sitä täytyy kai vaalia kuitenkin? Voisi ehtiä enemmänkin, arvelet? Niin, mutta ei ainakaan niin kauan kuin ei ole palvelustyttöä. Kaikki riippuu tietysti aivan siitä, minkä verran on voimia ja kuinka paljon jännitystä kunkin sydän kestää. Minä haluan tehdä vähän hyötyäkin loukossani, ja neuloa Punaiselle ristille, kun Mathilda tulee, vaikka omianikin on paljon ompelematta. Mutta sehän on vähin, mitä voi tehdä, ja yksinkertainen keino saavuttaakseen rauhan. Tarvitseeko minun tehdä vielä muuta? Erikin mielestä ei, sillä eihän minulla ole mitään edesvastuuta, ja mihinkä minä muuten kelpaisinkaan? Mutta Erikin auktoriteetista huolimatta tuntuu kuin joku kalvaisi minua. (Ei aina, mutta näin pyhäiltana). Minähän olen niin onnellinen enkä maksa mitään veroa siitä. Tiedätkö mitä Erik vastaa, kun kysyn häneltä: — joidenkin täytyy kai aina olla onnellisia, jottei onni kokonaan katoaisi maan päältä, mitäpä sinun tarvitsee murehtia, että sinä olet sellainen, kun et ole sitä kenenkään toisen kustannuksella? Se on totta, mutta minusta tuntuu kuin siinä ei olisi koko totuus. Mitä sinä arvelet?
Häneen nähden on asia paremmin järjestetty. Hänellä on asevelvollisuutensa isänmaansa puolesta, henkivakuutuksensa vaimonsa hyväksi ja arkkipiispan toimittama hartauskirja kuolemattoman sielunsa varalle, jos jotakin tapahtuisi. Sotaan hän lähtisi yksinkertaisesti ja rohkeasti kuin Vänrikki Stoolin sankari, ja yhtä yksinkertaisesti ja rohkeasti hän taistelisi ja kuolisi Ruotsin puolesta. Mutta siihen asti ei tapahdu mitään hutiloimista etukäteen, vaan päivät saavat tulla ja mennä työssä ja levossa. Se ei ole korkeinta viisautta, mutta se on tervettä järkeä, ja minä toivon, että minullakin olisi kaikki yhtä yksinkertaisen selvänä edessäni.
Kenties voit tehdä jotakin hyväkseni? Huomaan, etten kykene itse päättämään puolestani. Tarvitsen ohjausta löytääkseni tien.
Uskollinen sisaresi
Kamilla.
7. "Mitä sinä ajattelet?"
Huhtikuun 11 p:nä.
Aina pitää Maijan saattaa toinen alakuloiseksi. Kadun nyt, että avasin sydämeni hänelle ja pyysin häneltä neuvoa, sillä minusta tuntuu, että hän on vain hämmentänyt arvostelukykyäni ja katsantokantaani ja saanut minussa aikaan pakkotilan Erikin suhteen, sensijaan, että ennen olin niin suora ja huoleton. Hänen mielestään minun kuvaukseni Erikistä ei lupaa hyvää tulevaisuuteen nähden.
"Sinä yksinkertaistutat Erik-harvinaisuutesi, ja kun sinä ilman muuta otaksut, että te aina tulette pitämään toisistanne ja kestämään, kuten lausut, silloin sinä pidät selviönä sitä, joka teidän on vuosien kuluessa todistettava! Minä en ole edes varma siitä, että Erik rakastaa sinua (niin hän hentoo kirjoittaa!) niinkuin hänen pitäisi tehdä, jotta te molemmat olisitte oikein onnellisia. Hän kohtelee sinua aivan liian rauhallisesti, kuten itse sanot. Mutta olkoon että hän pitää sinusta tarpeeksi, niin ei sinun pidä kuvitella sen merkitsevän sitä, että hän aina tulee niin tekemään. Sinä teet sen aloittelijain tavallisen virheen, että pidät luonnollisena sitä mikä tosielämässä on harvinainen poikkeus. Mahdollisesti voit luottaa Erikin vilpittömyyteen, sillä on paljon ruotsalaisia miehiä, jotka ovat vilpittömiä vaimojaan kohtaan, ja siinä he tekevät kauniisti, mutta sinä et voi luottaa hänen sydämeensä ilman muuta, sillä sitä hän ei hallitse. Jotta saisit pitää sen, vaaditaan että sinä aina olet paras nainen, minkä hän tapaa, niin, paljon parempi täytyy sinun olla, korvataksesi mitä sinulta puuttuu uutuuden yksinkertaisesta viehätyksestä. Siitä on ääretön vaiva, ja sitten on sinun asiasi päättää kannattaako puuha. Joko hän on vaivan arvoinen, ja silloin sinä tartut asiaan, tai hän ei ole, ja silloin saa asia jäädä. Joka ei voi päättää toista tai toista, sen kyyneleitä ei minun ollenkaan tule surku.
Kun sanon, että saat tekemistä, niin en tarkoita, että sinun tulee juosta noutamaan hänen veistään takin taskusta ja polvistua kuin hänen orjattarensa teetarjottiminesi, vaan että sinun pitää koettaa antaa hänelle oikeat annokset hellyyttä, kehoitusta ja viihtymystä, kuria ja nuhdetta, veitsenkärjellinen välinpitämättömyyttä sekä pippuria ja suolaa maun mukaan. Sinun ei tarvitse ainoastaan koettaa kohdistaa huomiotasi häneen, vaan myöskin itseesi, niin että tulet rakastamisen arvoiseksi, äläkä tee itseäsi tärkeämmäksi, Kamilla, kuin tarpeellista on! Oli jo kyllin onnettomasti, että kirjoitit tuon hätäisen rukouskirjeen saadaksesi tulla Tukholmaan. Näen kyllä rivien välistä kuinka Erik on paisuksissa.
Pintapuolisesti ja kaukaa katsoen voi näyttää vähän naurettavalta tällaisena aikana, jolloin valtakuntia ja sivistysarvoja kukistuu ja nousee, uhrata niin paljon päänvaivaa, kärsivällisyyttä, rakkautta ja harrastusta yhden ainoan pankinkasöörin vuoksi. Mutta minnekä pankinkasöörit joutuisivat, elleivät he jollekin olisi tärkeintä maailmankaikkeudessa? Ja päinvastoin, mihinkä me joutuisimme?
Kysyt minulta onko mielestäni sinun tehtävä jotakin muuta kuin hoitaa Erikiä. Kyllä, tosiaankin arvelen niin. Jos sinä keskityt vain Erikiin, tulee hän liikaa hoidetuksi, ja se ei ole hyväksi hänelle. Mitä sinun on tehtävä, en tosiaankaan vielä tiedä (ehdotuksesi Punaisesta rististä on mielestäni toistaiseksi varsin hyvä). Mutta minusta tuntuu, että kutsumuksen pitää myös tulla meille tavalla, josta ei saata erehtyä. Ei ole mahdollista, että meidän tulee olla ja pysyä yksinomaan pankinkasööriemme varassa kunkin kohdastaan, meillä täytyy olla joku tehtävä täytettävänämme heitä kohtaan ihmisinä. Odota ja tarkkaa! Sen täytyy tulla!
Rakas Kamilla, älä nyt luule, että olen sinua kohtaan yksinomaan hirveä! Olisin luonnollisesti voinut kirjoittaa aivan toisenlaisen kirjeen, mutta luullakseni siedät tämän, jota pidän totuutena. Itseäni koskevaan kysymykseesi en vastaa, mutta jos olet niin järkevä kuin luulen, pitäisi sinun voida lukea yhtä ja toista elämästäni tästä kirjeestä noiden seitsemän murtumattoman sinetin läpi. Eihän makkaransisus voi olla erikoisen ylpeä siitä, että se on puristettu neljästi myllyn läpi, eikä minua voi huvittaa kuvailla elämääni sinulle. Ennen vaikuttivat kyllä minuun varsin valtavasti surut, joiden tuttavuutta sain tehdä, mutta ei nyt enää. En voi käsittää, että pidin niitä niin tavattomina, nehän ovat aivan pieniä ja mitättömiä, aivan kuin minäkin. Mutta tämä varmuus ei vapauta minua retustamasta edelleen niiden seurassa, ja nyt, kuten ennenkin, ne anastavat aikani. Mutta mikäs muutoin olisikaan eläessä? Jaakko tervehtii teitä kumpaakin. Varo kirjettä!
Iso sisaresi."
Kun luin tämän kirjeen, teki se minuun ensin sangen valtavan vaikutuksen. Jos on niin, ajattelin, että onni saavutetaan uutteralla työllä, niin kyllä minä ainakin nousen aikaisin aamulla. Koko viikon olin kuin enkeli, sen saatan sanoa kehumatta, toisin sanoen, kehumistahan se on tietysti aina. Minä siivosin ja pidin puhdasta, luin keittokirjoja, juoksin ja kyselin ruokaa kautta koko torin ja tingin, joka on pahinta mitä tiedän, yhtä alentavaa myyjälle kuin ostajallekin. Talouskirjani oli mallikelpoinen, ja omiin tarpeisiini en kuluttanut mitään. Kun Erik tuli kotiin, ei siivoushommasta näkynyt jälkeäkään, ja kun olin pessyt astiat oli minulla ilta käytettävänäni hänen harrastuksiinsa. Mutta Erik ei tavallisesti puhunut paljon mitään, hän vain istui ja tupakoi sekä luki sanomalehtiään. Kerran hän oli ostanut kotiin sotaa käsittelevän kirjan.
Mutta kun tahdotaan jakaa jonkun ihmisen ajatukset, sanoin itsekseni, niin mennään hänen luokseen ja sanotaan: — Mitä sinä ajattelet? Se on sangen yksinkertaista. Minä tein niin kolme kertaa ja tällainen oli tulos.
Ensi kerralla esitin kysymykseni hyvin tyynesti. Erik vastasi: — Ajattelin, etten minä sodan takia enää voi saada tavallisia teräskyniäni, joilla olen kirjoittanut kaksikymmentä vuotta, ja sellainen pikku seikka saattaa häiritä työtäni.
En ollut odottanut juuri tätä, mutta olin heti valmis, tartuin hänen ajatukseensa ja selitin mitenkä sodan vaikutukset näyttäytyivät lukemattomissa yksityisseikoissa. Anoppi kertoi, sanoin, että hänen ompelijattarensa oli ostanut ompelulankaa useammalla kruunulla, hän luuli, että englantilaiset määräisivät vientikiellon. Ompelulangan saantia pidetään tavallisesti luonnollisena, mutta ajattelehan mitenkä kävisi, ellei sitä ollenkaan saataisi, kuinka kaikki menisi repaleiksi j.n.e. Kun vaikenin, ei Erik vastannut sanaakaan. Vähän nolona yritin alkaa taas: — eikö niin? kysyin. — Kyllä, sehän on selvää, hän sanoi, ei siihen tarvitse niin monta sanaa tuhlata.
Toisen kerran kun kysyin: — mitä sinä ajattelet? en muista, mitä hän vastasi, mutta vahingosta viisastuneena en alkanut saarnata, vaan sanoin: kas niin, tule tänne ja anna minulle suudelma sen sijaan. — Tule sinä itse tänne, hän sanoi, ja niin minä teinkin, ja sitten en ollut sen viisaampi.
Kolmannen, ja sen lupaan viimeisen kerran kun kysyin häneltä, vastasi hän vihaisesti: turvekysymystä. Silloin en vastannut sanaakaan, mutta seuraavana päivänä ostin muutamia turvepaakkuja koetteeksi, ja kun ne olivat tulleet, kutsuin Erikin kyökkiin ja sanoin: — koska sinä harrastat turvekysymystä, niin arvelin, että mahdollisesti tahdoit vähän kokeilla itse. Silloin hän hymyili ja taputti minua ja sanoi: — katsoppa vain, sinä näköjään panet muistiisi.
Illalla kysyin, innokkaana saada korjata hedelmät hyvästä käytöksestäni:
— Sanohan, Erik, pidätkö sinä minusta?
— Totta kai, vastasi hän äreästi.
— Pidätkö minusta vähän enemmän kuin tavallisesti tänä iltana.
— En, kuinka niin?
Hän ei ollut huomannut mitään! Silloin aloin epäillä Maijan pätevyyttä.
Seuraavana päivänä sanoi Erik iloisesti minulle, noustessamme päivällispöydästä: kuulehan Kam, tuosta talouspuuhasta sinä selviät kuin tyhjää tehden! Mitä me teemmekään tuolla Matildalla juoksemassa kintuissamme? Minäpä kirjoitan hänelle, että hän saa livistää pesteineen ja ottaa toisen paikan. Minä olin alkanut korjata ruokia pöydältä ja suoritin sen vastaamatta sanaakaan. Erik katsahti minuun hiukan kysyvästi.
— Pyytäisin saada kahvin samalla, sanoi hän ja meni huoneeseensa.
Tunsin kuinka kuuma aalto huuhtaisi lävitseni ja luulen, että tulin tummanpunaiseksi kuin tulppaani. Tultuani kyökkiin asetuin tuijottamaan kahvipannuun, mutta en liikuttanut sormeanikaan pannakseni sen tulelle. — Saat vartoa kahvia, ajattelin. Ja kuta enemmän istuin siinä murjottamassa, sitä enemmän vimmastuin. Pääni oli kipeä ennestään, nyt se äkkiä tuli vielä pahemmaksi. Olin pessyt makuukamarin itse uhallakin, vaikka Erik sanoi: ota portinvartia! Polvia pakotti ja kirveli ja oikea käsi vapisi vielä. Kesken kaikkea aloin parkua.
— Selviät kuin tyhjää tehden! Hän luuli tietysti, että kaikki oli kuin leikintekoa minulta, joka olin tottumaton omin neuvoin hoitamaan taloutta. Kuinka olinkaan todella ahertanut näinä neljänätoista päivänä ja ponnistanut ruumiin- ja sielunvoimiani, jotta kaikki olisi Erikin mielen mukaista. Ja tämä oli kiitos. "Kirjoitan Matildalle, että hän saa livistää!" Hän ei edes kysy mitä minä asiasta ajattelen! Vielä vähemmän jaksanko kestää. On itsestään selvää, että minun toimekseni sopii aivan hyvin käyttää aikani hänen jälkiensä siivoamiseen, lakaisemiseen, astioiden pesemiseen ja ruo'an laittamiseen. Sitäpaitsi sopimus oli minun tekemäni, eikä hänen asiansa ole sitä purkaa, luullakseni. Mutta minun sanani ei luonnollisesti merkitse mitään. Naisen sanaa ei pidetä kunniasanana. Uhuu, nyt näen minkä verran hän minusta välittää!
Puolen tunnin kuluttua nostin pääni kyökkipöydästä, siinä suhisi, hakkasi ja poltti. Vasten tahtoani aloin kuunnella mitä Erik puuhasi asuinhuoneissa, mistä johtui, ettei hän vaatinut kahvia? Kirjoittiko hän kenties Matildalle? Äkkiä kuulin hänen harovan kalossejaan, sitten napsahti patenttilukko, hän oli mennyt!
Tämä uusi isku palautti minut täydelleen tajuihini, sillä nyt sitä tarvittiin. Asetuin pesemään astioita, panin kahvin tulelle ja tein parhaani katsellakseni asiaa Erikin kannalta. Kenties tuo ehdotus, että tulisimme toimeen ilman palvelijaa, ei hänen puolestaan ollut niinkään kohtuutonta lopuksi? Se oli varsin edullista taloudellemme, se ratkaisi kysymyksen työansioistani. Oliko se vain itsekkyyttä? Ei, sillä epäilemättä hänelle olisi mukavampaa kun olisi tottunut ja kelvollinen palvelija. Kun hän imarrellen esitti asian minulle, niinkuin voisin korvata palvelijan täydellisesti, silloin hän kenties oli kohonnut itsensävoittamiseen, joka hänen mielestään olisi ansainnut paremman palkan kuin minkä minä annoin. Parkuessani olin tietysti onnistunut saamaan ääneni kuuluville. Hän oli suuttunut vuorostaan, ja se, että sai turhaan odottaa kahvia, ei ollut saattanut häntä leppyisemmälle tuulelle. Sitten hän oli mennyt tiehensä. Päästyäni tähän asti olin täydelleen saavuttanut tasapainoni. Aloin huomata, että Erikin ehdotus oli oikeastaan sangen kohtuullinen, minunkin kannaltani katsottuna. Siten pääsin haalimasta kokoon piano-oppilaita ja jyskyttämästä pianoa rikki. Jos Erik palaa viiden minuutin kuluessa, ajattelin, löytää hän minut yhtä selvänä kuin kahvinkin. Mutta hän ei tullut, kahvi jäähtyi ja minun oli vaikea ylläpitää sovinnollista, myöntyväistä mielialaani. Valtimoni sykki ja poltti yhä, väristykset puistattivat ruumistani, tulin yhä haluttomammaksi, pääni oli kuin uuni, joka on suljettu liian aikaisin lämmittämisen jälkeen. Tulen varmaan sairaaksi, ajattelin, no, kernaasti minun puolestani. Vielä puoli yhdeksän aikana ei Erik ollut kotona. Nyt olin todellakin sairas ja heti haluttomampi sellaiseksi. Koetin selitellä oireita: kaikki johtui kaiketi vain väsymyksestä ja mielenliikutuksesta, enkä minä aikonut antaa perään. Siihen aikaan päivästä oli minulla tapana mennä alas hinkkeineni; mutta tänään tein sen todellisella nautinnolla ja toivoin vain tapaavani uhkean emännän hylkeennahkakappoineen ja töyhtöineen.
Mutta voiko kukaan ajatella hullunkurisempaa tilannetta? Ehdittyäni rappujen puoliväliin takaisin, menetin, tietämättä miten, tasapainoni ja minun täytyi istuutua rappusille hinkkieni keskelle. Sitten alkoi S:t Erikinkatu 50 B keinua, rappuset pyörivät mukanani, ja vain pitämällä lujasti kiinni käsipuusta voin pysyä tanssin mukana. Silloin tuli minua kohti muuan varjo, ja minä muistan, että ihmettelin kuinka se voi pysyä tasapainossa niin helposti, kiivetessään ylös näitä hurjistuneita rappuja. Mutta olento pysähtyi eteeni ja sanoi:
— Mitä ihmettä teet sinä täällä?
— Auta minua kotiin! sanoin minä.
Tulin kotiin. Erik riisui vaatteeni, pani minut sänkyyn ja soitti puhelimella äidilleen, ja äiti sanoi: — Anna hänelle viinimarjaviinaa!
Yöllä kuulun, hien virtanaan valuessa, huutaneen Matildaa, mutta heti aamun tultua ja kun tunsin olevani viileämpi ja selvempi, sanoin Erikille: — Kirjoita vain kernaasti Matildalle ja tiedustele mitä hän sanoo!
— Sen olen jo tehnyt, sanoi Erik, vien sen postiin mennessäni pankkiin.
Olin ollut täysin valmis kehoittaakseni häntä kirjoittamaan, mutta tämä vastaus teki minut mykäksi. Käännyin seinään päin ja nielin kyyneleeni.
— Mitä arvelet, pienokaiseni, eikö se ollut hyvä? kysyi Erik iloisella äänellä, joka loukkasi minua vielä enemmän.
En voinut vastata mitään, silmäni olivat kyynelten vallassa.
Erik oli hetken vaiti. Viimein hän sanoi:
— Kirjoitin, että hän tulisi huomenna. Mutta mitä ihmettä sinä nyt uliset?
Ja sitten läksi hän syömään suurusta äitinsä luo ja lupasi lähettää hänet tänne kohta.
Matildan arvoitus oli siis ratkaistu sattuman kautta, ilman minun myötävaikutustani. Ihminen luulee pitävänsä kohtaloaan käsissään, ja kuinka onkaan, niin hän sen sijaan on kohtalon kourissa.
Häpesin kuvaamattomasti itseäni. Olin mielihyvällä kuunnellut Märtan ylistelyjä kunnollisuudestani ja liian kernaasti antanut uskotella itselleni, että minä viisaudellani ja vaikutusvallallani Erikiin voisin suorittaa jonkun tehtävän sukulaisteni kesken. Mutta sitten kohta menetän pienen harmin takia malttini, tulen pahalle päälle ja saavutan ensimmäisen voittoni Erikin tahdosta kyynelillä ja tolkuttomuudella!
Kotona oli meillä vanha ompelukone, joka toisinaan tuli aivan hulluksi, alkoi ilman näkyvää syytä kolista ja ontua, katkoi lankaa, taittoi neuloja, meni umpilukkoon ja levitti sanomattomasti ikävyyttä ympärilleen. Isä, joka kutsuttiin sitä katsomaan, sanoi: se on niinkuin naiset, ja kuinka minä olin äkäinen siitä! Nyt tunnustan nöyrästi olevani tuon vanhan koneen sukua. Mutta tämä ei saa uudistua. Minun pitää tästedes käyttäytyä ihmisten tavoin, hallita luonnettani tiukoin ohjin ja pitää vikani tarkoin kurissa. Tänään on minun kai maattava, koska minussa on kuumetta, mutta huomenna nousen uusin mielin ja käyn sitten hiljaa ja tasaisesti, kuten kunnollisen ompelukoneen sopii ja tulee.
8. Matildan tulo.
Huhtikuun 17 p:nä.
Matilda tuli torstaina piironkineen kaikkineen, minä tarjosin hänelle kahvia ja näytin kyökin, sitten hän läksi matkoihinsa hankkimaan ruokavaroja. Heti hänen mentyään istuuduin salin pöydän ääreen, edessäni arkki paperia ja sen vieressä kymmenen kymmenenkruunun seteliä, joiden täytyi riittää varustuksiini kesäkaudeksi. Pian oli luetteloni tarpeistani tullut niin pitkäksi, että Kustaa Vaasa kymmenkruunusissa näytti vapisevan harmista, aivan kuin hänet olisi pantu tekemään kahden miehen työ. Nyt täytyi siis pyyhkiä pois, ja ensimmäinen, joka meni, oli kävelypuku. Tuntuu vaikealta kun pitää kulkea tiukassa hameessa, mutta annahan olla, jospa sentään saisin riittämään uuteen hameeseen ainakin. Sivuutan sen sijaan jonkun puseron. Kun siten olin pyyhkinyt pitkin matkaa ja supistanut joka erää, pääsin kaikkiaan 122 kruunuun. — Uudelleen, ajattelin ujostelematta, niin täynnä intoa ja hyvää tahtoa, etten huokaisemallakaan osoittanut mahdolliseksi saada vähän enemmän rahaa Erikiltä. Samassa soi ovikello, ja kun aukaisin, seisoivat siinä Märtta ja Gertrud, loistavan iloisina. He olivat juuri saaneet päähänsä pukeutua samanlaisiin pieniin vuoristolaislakkeihin, jotka olivat tulleet muodinmukaisiksi sodan johdosta, ja syöksähtivät nyt luokseni näyttämään kuinka ne heille sopivat.
— Saammeko lainata niskapeilin! Ja niin he katosivat makuukamariin. Minä pistin kiireesti luetteloraukkani piiloon ja astuin pari askelta seuratakseni heitä, mutta jäin seisomaan keskelle lattiaa. Aina valpas kateus oli iskenyt hampaansa siveään sydämeeni ja riippui siinä kiinni, vaikka kuinkakin koetin ravistaa sitä tiehensä.
— Kam, mihinkä sinä jäit? huusi Gertrud.
Samassa tuli Matilda ja minä aloin purkaa tavaroita hänen toriverkostaan.
— Sianlihaa, jaha, ja sitten ruskeita papuja.
— Sanoivat sen olevan Palmstiernan sianlihaa, selitti Matilda, ja silloin ostin sitä. Liha on kallistunut kauheasti, ja nyt, tietääkö rouva, minun hauskalta teurastajaltani on leikattu käsivarsi paljon kyynärpään yläpuolelta.
Tuijotin luultavasti hölmistyneenä häneen, ja silloin hän selitti: niin nähkääs, siinä oli verenmyrkytys. Ja mitä ruskeihin papuihin tulee, niin tahdon vain sanoa rouvalle, että niitä oikein jonotettiin puodissa, ne on salaa kuljetettu Hollannista; mutta minä tyrkkäsin rouvat tieltäni, niin että sain kun vielä oli jäljellä.
Ruskean pavunkin ympärille, ajattelin, voi siis, jos se on kyllin harvinainen, ihmissydämen halu kerääntyä. Siinä oli opetus, joka rohkaisi minua, en tiedä miksi. Otin salaa yhden pavun ja panin sen pukupöydälleni. Matilda ei estellyt keittämästä kahvia tytöille, mutta minä luin hänen silmistään: heti kun minä tulen, kokoavat he väkeä luokseen.
Tytöt olivat vielä peilailemassa, heillä oli uudet kävelypuvut tavattoman lyhyine ja leveine hameineen, mutta vaikka Märtta oli hienompi, niin oli Gertrud nuorempi ja sievempi.
— Tyttö kullat, sanoin minä noin rouvamaisen ystävällisesti, ei kukaan ole kirjoittanut minulle mitään korttia pääsiäisenä, istukaa nyt ja kertokaa kaikki seikkaperäisesti.
He katsahtivat toisiinsa nopeasti, Märtta otti laukustaan pienen paketin ja ojensi sen minulle.
— Sinun ei pitäisi saada mitään, kun olet alentunut laittamaan makuuhuoneen, hän sanoi, mutta oikeastaan sinä tarvitset tämän sitä paremmin. Paketissa oli pieni yömyssy heleänvärisine nauhoineen. — Pane se päähäsi. Minä tein niin, ja sanottiin sen sopivan minulle hyvin.
— Kuinka Erik ilostuukaan, sanoi Märtta ja koetti saada minut katsahtamaan itseensä.
Mutta minä en hellittänyt. — Kummalla teistä on ollut hauskin? kysyin.
— Molemmilla!
— Mutta eikö ollut hiljaista isoäitisi luona maalla? Kun Märtta huomasi, että hänen oli mahdoton päästä karkuun, kertoi hän pääsiäisvietostaan pienen kuvauksen täynnään hullunkurisia seikkoja. Minä kuuntelin ja ajattelin, että juuri tuolla käsittämättömän luonnollisella äänellä tarjotaan 2,000 kruunua tuntemattomasta Rembrandtista…
— Isoäiti oli muuten niin pahoillaan, sanoi Märtta, Jeanne serkun takia, te tiedätte, hänen, joka on saanut aikaan sen suuren häväistysjutun. Ajatelkaahan, tytöt, ei ollut ainoatakaan suvussa, joka ei ollut vakuutettu siitä, että hän jumaloi miestään, mutta muutoin pidimme häntä moitteettomuuden esikuvana. Eikö teidänkin mielestänne hänellä olisi pitänyt olla niin paljon kunniantuntoa, niin kauan kuin isoäiti raukka eli, että hän olisi edelleenkin vetänyt meitä nenästä, kun hän oli täysin menestyksellisesti tehnyt niin jo kokonaisen vuoden?
— Eikö hän edelleen voinut jumaloida miestään?
— Niin, siten voit sinä sanoa, vastasi Märtta, mutta Jeanne on
Tukholman halutuin nainen.
Tuo halveksuva puhetapa henkilöltä, jolta olin tottunut kuulemaan kiitosta, loukkasi minua.
— Ooh, sanoin minä, sitten on hän varmaan se, josta Kaarlen on tapana puhua niin ihastunein sanoin. Ei kai hän ollut sattumoisin Finsessä pääsiäisenä?
Tämä oli häijysti sanottu, mutta minkäpä sille mahtoi sellainen raukka, jonka aina täytyy olla kuin enkeli miestään kohtaan eikä kuitenkaan ole muuta kuin ihminen? Näin tytöistä, että he heti huomasivat minun tietävän kaiken. Jos olin hetkeäkään epäillyt, ettei anoppini palvelija tietäisi asiaa tarkoin, yllättäessään minut kertomalla neitien todellisista matkasuunnitelmista, niin en tehnyt sitä enää. Gertrud hämmentyi kokonaan, mutta Märtta, jolle hänen ylhäinen kasvatuksensa oli opettanut itsensä hillitsemistä, ei muuttanut ilmettäkään.
— Finsessä? sanoi hän, ei suinkaan. Olimme siellä yhdessä kerran, siitä on nyt jo monta vuotta.
Tiedän, ettei ainoakaan kasvojeni lihas liikahtanut, mutta nähtävästi oli pieni hymyily pujahtanut niille ja asettunut huulilleni, sillä Märtta nousi heti.
— Täytyykö sinun lähteä? sanoin. Gertrud ainakin voi jäädä, ja niin hän tekikin.
— Gertrud! huusi Märtta eteisestä, auta kaulukseni paikoilleen! Mutta
Märttalla ei ollutkaan kaulusta.
— Mikä Märttaa vaivasi? kysyin, kun Gertrud palasi.
— Hän oli kiukuissaan.
— Miksi sitten? kysyin.
— Kam! Hän väittää — —. Kuinka olet saanut tietää sen?
— Se on yhdentekevää, sanoin, mutta ovatko nyt sellaiset seikkailut kaiken niihin pannun vaivan arvoisia? Kun valehtelee, niin silloin todellakin ansaitsee huvinsa otsansa hiessä.
— Se tapahtui Märtan vuoksi, sanoi Gertrud. Hän oli saanut päähänsä ottaa Kaarle mukaansa — ymmärräthän, Kaarle rakastaa häntä ja hänen tulee niin sääli — ja silloin arvelin minä, että oli niin hyvä tilaisuus matkustaa Åreen, jossa minulla oli tuttavia. Olin aina aikonut kertoa asian äidille, mutta en saanut Märtan vuoksi. Pahinta on se, että on olemassa kolme poikaa, joista kukin luulee, että minä matkustin hänen tähtensä. Sano, Kam, eihän sinun tarvitse juoruta Erikille? Jos asia tulee sillä tavoin äidin tietoon, näyttää kaikki pahemmalta kuin onkaan. Märtta luulee, että Kaarlen rakkaus häneen suojelee tätä, luuletko sinä niin?
— Ei suojele tekemästä vekseleitä joka tapauksessa.
— Niin, vekselit. Sinä et kerta kaikkiaan saa sanoa mitään, sillä silloin syntyy hälinää, ja sitten muuttaa Märtta, ja hän maksaa 150 kuukaudessa. Äiti joutuisi oikein pulaan.
— Sen näkökohdan minä käsitän, vastasin. Mutta entä sinä itse, Gertrud? Kuinka sinun laitasi on noiden kolmen kanssa, jotka luulevat, että matkustit Åreen heidän tähtensä?
— Niin, jospa itsekin tietäisin, sanoi Gertrud. On hirveä työ pitää heitä hajallaan.
Nauroin hänen onnettomuudelleen, ja tavallisen inhimillisen näköhäiriön vaikutuksesta oma asemani tuntui minusta heti paljon edullisemmalta.
— On sangen ihanaa, sanoin, kun on päässyt kaikesta jännityksestä ja puuhasta ja päättänyt kenen kanssa viettää elämänsä.
— Mitäpä, jos menisin naimisiin jonkun kanssa heistä! sanoi Gertrud ja rypisti otsaansa, niin että pääsisin vähän rauhaan.
— Oletko ehkä rakastunut johonkin heistä, sillä se helpottaisi valintaasi.
— En, en luullakseni, mutta he ovat hirveän sieviä. En luule voivani rakastaa, mutta se kai on samantekevää. Eikö sinun mielestäsi ollut vaikeata mennä Erikille?
— Oi, ei!
— Etkö pyytänyt ajatusaikaa?
— Kyllä, mutta minä en ajatellut.
— Olitko varma, että Erik oli oikea?
— Kyllä, aivan varma. Olinhan rakastunut.
— Huomaan, että minun on paras odottaa ja jatkaa miesrettelöitäni toistaiseksi, sanoi Gertrud alistuvasti.
Ehdotin kainosti, että hänen kenties pitäisi lukea ja suorittaa tutkinto.
— Hehän ovat kaikki korkeakoulussa, vastasi hän sen näköisenä kuin tämä ratkaisisi asian. Mutta sano minulle, Kam, eräs asia, jota olen usein miettinyt, miltä tuntuu olla sanomattoman onnellinen?
Minä punehduin. Sanomattoman onnellinen, ne olivat niin suuria sanoja minuun sovitettuina.
— Selviäähän jo itse sanontatavasta, ettei sitä voi sanoa, pelastauduin. Muuten ymmärrät kai, ettei kukaan ihminen ole aivan huolia vailla.
— Kun on mennyt naimisiin sen kanssa, jota rakastaa!
— Silläkin on puolensa, mutta sitä et sinä voi käsittää.
— Kenties joutuu ojasta allikkoon, sanoi Gertrud ja nauroi. Mutta
Erikhän näyttää niin onnelliselta.
— Niinkö luulet? kysyin innokkaasti.
— Niinpä kyllä, vastasi Gertrud hiukan ihmetellen.
Heti sen jälkeen tuli Erik, ja nähtyämme hänet puhkesimme kumpikin nauruun, sillä hän näytti todellakin kaikkea muuta kuin onnelliselta. Hän suuteli minua raivostuneen näköisenä ja nyökkäsi Gertrudille.
— Onko piika tullut?
Kun raakana kuoritut perunat tuotiin pöytään, alkoi hän murista, että olin unhottanut sanoa palvelijalle, että meillä kansantaloudellisista syistä tarjotaan perunat kuorimattomina.
— Matilda sanoo, ettei siitä ole mitään etua, sillä silloin viitsivät ihmiset kuoria vain yhden ja syövät sitä enemmän lihaa sen sijaan.
Ruotsalainen kansantaloustieteilijänä!
Ruoka oli kuitenkin hyvää, ja Erikin katse kirkastui sen verran, että uskalsin kysyä, miksi hän oli raivoissaan.
Niin, hän oli saanut kelvottoman vahtimestarin pankkiin, mutta kuinka voivat vastuuntuntoiset ihmiset valita vahtimestarin noin vain umpimähkään. Sadasta hakijasta oli kenties yksi kelvollinen, ja oli valittava juuri se.
— Sehän on melkein yhtä tärkeää kuin puolison valitseminen, sanoi
Gertrud.
— Paljon tärkeämpää! puhisi Erik niin vihaisesti, että aloimme nauraa.
Luuletko, ettei vahtimestareita ole useamman värisiä kuin rouvia?
— Mutta mistä johtuu oikeastaan, kysyin minä kahvia juotaessa, että Märtta asuu teillä täällä Tukholmassa, kun hänellä on niin monta ylhäistä sukulaista?
— Ooh, sanoi Gertrud hiukan loukkaantuneena, hän viihtyy meillä, hän ei pidä niin paljon ylhäisön elämästä. Hän on varsin syvällinen, hänen mielestään on hirveätä olla ylhäisaatelinen.
Erik alkoi nauraa.
— Luullakseni hän voi sen kestää, sanoi hän.
— Sinulla on kyllä ollut toisenlainen käsitys Märtasta ennen, huudahti
Gertrud.
— Kyllä, mutta siitä on jo viisitoista vuotta.
— Silloin sinä olit kahdeksantoista vuotias, sanoin minä hiljaa.
9. Kuorma ja ies.
Toukokuun 10 p:nä.
Tänään hakiessani muuatta laskua kirjoitussalkustani, löysin sattumalta aloitetun kirjeen, joka oli päivätty toukokuun 1 päivänä. Otin sen hajamielisenä käteeni, luin ja ihmettelin kuka sen oli kirjoittanut. Käsiala oli kyllä minun, mutta minun oli mahdoton muistaa ajatelleeni noita ajatuksia ja jaksaneeni olla niin rikkiviisas, että todellakin olin kirjoittanut sivulliselle: olen tavattoman utelias saadakseni kuulla häistäsi…
Ah…
Minusta tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä.
Oli aika, jolloin pahimpana kaikista pidin hammaslääkärille menoa. Nyt tiedän hiukan enemmän…
Olimme kolme vuotta odotettuamme vihdoinkin saaneet kodin, olimme juuri päässeet rauhaan. Silloin Erikiä iski arimpaan kohtaan aivan kuin paha ja taitava käsi. Ja hänen kauttansa minua.
Sinä päivänä, jolloin tämä tapahtui, myöhästyi hän vasten tapaansa päivälliseltä. Mutta minä en ollut levoton, olimme edellisenä iltana puhuneet paljon siitä, että mahdollisesti rakentaisimme pienen oman kodin erääseen uuteen, virkamiehille aijottuun huvilakaupunkiin, ja minä ajattelin: Erik on varmaan niin innoissaan, että hän saattaa toveriaan, joka jo on rakentanut, kotimatkalla keskustellakseen asiasta.
Viimein menin parvekkeelle, ja sieltä näin hänen tulevan. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasi heti, joku onnettomuus, mutta mikä?
Jo portaiden puolivälissä olin häntä vastassa ja kysyin: — Mitä on tapahtunut? Hän ei vastannut. Vielä sittenkin, kun oli tullut sisään, riisunut takkinsa ja istuutunut tuolille, oli hän vaiti.
Matilda, tuoden juuri ruokaa, kääntyi salamannopean vaiston ohjaamana, ennenkuin Erik huomasi hänet ja ruuan. Olimme kahdenkesken suljettujen ovien takana.
— Erik, pyysin minä, sano se minulle! Olenhan sinun ystäväsi, joka pidän sinun puoltasi kaikissa vaiheissa ja aina rakastan sinua ja uskon, että sinä teet oikein.
Hän katsahti minuun.
— En minä ole varastanut, jos sinä valmistaudut pitämään puoltani siinä asiassa, sanoi hän.
Ah, hän olisi voinut olla ystävällisempi — — tunsin iskun rinnassani, mutta nyt ei ollut kysymys minusta.
— Mutta minulta on varastettu, hän lisäsi. Tunsin suurta helpotusta.
— Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa ole tapahtunut, sanoin.
— Jumalan kiitos, hän matki katkerasti, kysymyksessä on 17,000 kruunua.
— Niin, mutta niin paljonhan ei sinulla ole!
— Ei, ja se juuri onkin pahinta.
— Ovatko ne pankin?
Hän nyökkäsi. Pitkän aikaa istui hän aivan liikkumatta, kasvot käsien peitossa.
Koetin päästä selville siitä mitä oli tapahtunut. Seitsemäntoista tuhatta voisi näyttää monen mielestä varsin pieneltä erältä, mutta ne merkitsivät meille, joilla ei tosin mitään ollut, mutta emme olleet kenellekään mitään velkaakaan, laahustamista velkataakan painamina parhaimmat elinvuotemme, varjoa tulevaisuuteemme nähden, aherrusta ja huolta. Tiesin kuinka Erik vihasi velkoja, kuinka hänellä oli ollut kunnianhimona aina tulla omillaan toimeen, aina tehdä selvä puolestansa, kuinka hän ennemmin kärsi puutetta aina mahdottomiin, jos niiksi tuli, ennenkuin turvasi muihin. Yhteiskunnalla on sittenkin kylliksi loisia laahattavana mukanaan, oli hänen tapansa sanoa. Hän ei tahtonut kernaasti myöntää, että voi velkaantua syyttäänkin. Laiskureita ja lurjuksia ne ovat useimmat, sanoi hän itsepintaisesti. Äkkiä sanoi Erik päätään kohottamatta: — Minut on väliaikaisesti erotettu.
— Kuinka halpamaista, sanoin minä ja olin topakan näköinen, mutta nuo sanat täyttivät minut kauhulla.
— Ei se ole halpamaista, sanoi Erik koettaen hymyillä. Minä menin suurushuoneeseen ja jätin setelit esille.
— Mutta, herra Jumala, Erik, eihän ihmisillä ole tapana varastaa, ja olihan muita, jotka voivat pitää vaaria pankissa.
— Vastuu oli minun!
Käsitin, ettei maksanut vaivaa väittää vastaan siinä kohdin.
— Mutta varas voidaan saada kiinni, sanoin. Epäilläänkö ketään pankissa?
— Ei tiedetä mitään. Mutta jos jätät minut rauhaan, Kam, niin koetan palauttaa muistiini koko viikon ja kaikki näkemäni ihmiset.
Vastasin, että hän saisi olla rauhassa, mutta ensin täytyi hänen syödä päivällistä. Ei sen vuoksi tietystikään, että se maistuisi, mutta siksi, että aivot tarvitsivat polttoainetta toimiakseen. Tuskin oli Matilda verrattoman hienotunteisesti tarjoillut liemiruo'an, kun puhelin soi.
Erik ja minä nousimme samalla kertaa, lujasti päättäneinä ennättää ennen toistaan, mutta Matilda oli meitä nopeampi.
— Herrasväki on syömässä, kuulimme hänen sanovan, olkaa hyvä ja soittakaa vähän myöhemmin.
— Se oli ruustinna, sanoi hän.
— Nyt on Aftonbladetin iltapainos tullut, sanoi Erik inhoa ilmaisevin elein. Tahtoisiko Matilda ostaa iltalehdet?
Matilda viipyi. Erik kävi kärsimättömäksi ja tahtoi lähteä itse kesken päivällisen. Silloin Matilda palasi.
— Minun täytyi haukkua puotirouva pahanpäiväiseksi, sanoi hän silmät säkenöiden.
— Vai niin, ne alkavat jo, sanoi Erik huoaten. On parasta, että
Matilda haukkuu muiden mukana, se on yksinkertaisinta.
— Ei minun tapanani ole käyttäytyä sillä lailla, vastasi Matilda arvokkaasti.
Mutta Erik meni makuukamariin sanomalehtineen ja väänsi oven lukkoon.
Siinä me olimme silavapannukakkuinemme.
Otin palasen, koetin syödä, ja ääneeni kirkaisten puhkesin itkuun.
Ilman puhelinta olisin kyllä vaipunut kyyneliin. Mutta alituinen soittaminen pakotti minut hillitsemään itseni. Matilda oli erinomainen kahlekoira, mutta tässä täytyi keskustella. Elleivät ihmiset saaneet purkaa mieltään puhelimessa, niin heidän päähänsä saattoi pistää tulla henkilökohtaisesti. Sanoin Matildalle: täällä ei oteta vastaan ketään, paitsi pankista tai poliisilaitoksesta tulevia.
— Tänne ei pääsekään kukaan muu, vastasi hän. Mutta tahtooko rouva sanoa minulle mistä on kysymys.
Tein niin, ja hän alkoi lohduttaa minua. Hän kertoi juttuja kiinni saaduista varkaista, niin, sellaisista, jotka olivat katuneet, ja varastettu tavara oli saatu takaisin.
— Ei kukaan ole tuntenut niin paljon roistoja kuin minä, niitä on lukuisimmin minun kotipaikallani.
Olin niin halukas ottamaan vastaan lohdutusta, että melkein annoin tuudittaa itseni rauhalliseksi, äkkiä seisoi Erik ovella, uusi tarmon ilme kasvoillaan.
— Nyt alkaa selvitä muistissani, sanoi hän, muistan erään olennon, jonka olen nähnyt pankissa pari päivää perätysten, ja jokin sanoo minulle, että juuri hän on syyllinen. Anna minulle päivällistä, niin lähden poliisikamariin.
Sen jälkeen on neljä päivää kulunut kuulusteluineen, haastatteluineen, etsintöineen ja kaikenlaisine hälinöineen.
Erikin "olento", johon epäluulot kohdistuivat, koska tuntomerkit sopivat erääseen kansainväliseen murtovarkaaseen, on kokonaan kadoksissa. Ei tiedetä onko hän jollakin salaperäisellä tavalla selviytynyt rajan yli tai ei. Nythän on roistoilla ja roskaväellä tavallaan kultaiset ajat. Ne uivat pinnalle, ovat liian lukuisia ja julkeita, jotta oikeus voisi saada ne pysymään aisoissa.
Olemme alkaneet päästä suhteellisesti jonkun verran rauhaan nyt. Tukholmalaisten mielenkiinto ei enää koske Erikiä ja hänen varastettuja rahojaan. Salapoliiseilla on joka päivä yhtä vähän esiin tuotavaa.
Vaikka pankin hallitus ei vielä olekaan lausunut mielipidettään, pidetään Erikiä ilman muuta korvausvelvollisena. Hänen äitinsä ja sisarensa panevat sitä vastaan, mutta niin en tee minä. He voisivat olla oikeassa, jos olisi kysymyksessä joku muu kuin Erik, tuo tunnontarkka ihminen.
— Pahimpaan asemaan joudut sinä, Kamilla, sanovat he.
Jospa asian laita olisikin niin hyvin, ajattelen minä.
Seitsemäntoista tuhatta! Se on aivan kuin alkaisi maksaa huvilaa saamatta asua siinä. Me olemme jo asettaneet menoarviomme vieläkin vaatimattomammalle pohjalle kuin ennen. Päästyämme Matildaan ehdotin minä, että hänet pantaisiin pois.
— Kuinka pitkästä ajasta te olette sopineet?
— Puolesta vuodesta aluksi.
— Sitten hän saa jäädä niin kauaksi.
Tämän keskustelun jälkeen panin heti sanomalehteen ilmoituksen piano-oppilaista, mutta en maininnut siitä Erikille.
Ensi pelästyksen mentyä ohi on rohkeuteni taas palannut. Kuten sanon Erikille: voimmehan tehdä työtä, me voimme, jos saamme pysyä terveinä, maksaa kaikki viimeiseen äyriin. Tunnen olevani vireä ja toivorikas. Olin ennen, sen käsitän nyt, huomaamattani saanut tavan tarkoin laskea mitä annoin Erikille ja verrata sitä siihen, mitä sain takaisin. Nyt heitän sikseen tuon tuhman kirjanpidon. Tunnen taas häntä kohtaan tuota vanhaa rajatonta hellyyttä, palvelemisen halua. En pyydä mitään palkkaa, mutta jos tämän onnettomuuden kautta kuitenkin syntyisi se yhteenkuuluvaisuus, jota olen kaivannut, ja minä kävisin hänelle välttämättömäksi, niin ei se olisi tapahtunut turhaan.
Kun on saanut kuorman kannettavakseen, täytyy tehdä itselleen ies, millä sitä kantaisi, jottei menehtyisi sen painosta!
10. Kieltäymys-säästölaatikko.
Toukokuun 24 p:nä.
Eräänä päivänä pyhien edellä olin hajamielinen ja mietin, mihinkä matkalaukkuun pakkaisin tavaramme kauan aijottua Mariefredin matkaa varten. Silloin havaitsin äkkiä, minkälainen pöllöpää olinkaan, eihän tietystikään tullut mitään pääsiäismatkasta. Nyt sain ensi kerran käytännössä toteuttaa päätöksiäni. Kun olin etukäteen omasta ja muiden puolesta järkkymättömästi päättänyt, niin ei nyt ollut muuta tehtävää kuin panna päätös toimeen todella. Menin suoraapäätä lähimpään postikonttoriin ja kirjoitin kirjekortin, peruuttaen huonetilauksen, sekä panin sen kirjelaatikkoon kaikkine toiveineni saada viettää rauhallinen maalaishelluntai Erikin kanssa kahden.
Päivällisaikana, kun olimme istuneet kauan ääneti, jota niin inhoan, sanoin Erikille: — Olen pannut kymmenen kruunua kieltäymys-säästölaatikkoomme. Mariefredin matka olisi tietysti maksanut enemmän, mutta —
— Pitääkö minun kuulla joka kerta, kun menetämme jotakin minun huolimattomuuteni takia, huudahti Erik kiusaantuneena ja työnsi riisivanukkaan luotaan. Tulevaisuus näyttää, hitto vieköön, helvetiltä. Muutoin niin ei sinun tarvitse toimia minun selkäni takana. Sahlgren tuli luokseni tänään ja näytti ilmoitusta pianotunneista ja kysyi olitko se sinä ja arveli, ettei minun pitäisi sallia sinun näännyttää itseäsi työllä. Kuka riivattu on sinulta sitä pyytänyt? Niin, itke nyt lisäksi, niin tulee vieläkin hauskempaa! Miksi tahdoitkin niin itsepintaisesti mennä naimisiin miehen kanssa, jolla on niin huono onni? Ajattelehan mitenkä kävi minun haarakonttorini? Sillä tavoin jatkuu tietysti koko ikäni. Ehkä pankki panee minut vararikkoon, kuka sen tietää? Sitten otetaan kotimme, mitä aijot silloin tehdä? On parasta, että matkustat takaisin Göteporiin.
Minun oli todellakin tullut kyyneleet silmiini, mutta kun hän alkoi puhua niin katkerasti, silloin lakkasin itkemästä, aloin pelätä; tuo vääryys itseään kohtaan ei ollenkaan ollut hänen tapaistaan. Hän, joka aina on ollut jäykkä kuin tärkkikaulus, reipas, levollinen, varma kunnostaan, tulevaisuudestaan.
— Älä puhu mitään tuhmuuksia, ole hyvä, sanoin kiivaasti. Tämä on tapahtunut sen vuoksi, jotta oikein saat näyttää mihinkä kelpaat. Sinä olet tietysti yhtä tarmokas kuin aina olet ollut, vaikka sinua onkin kohdannut onnettomuus.
— Mistä sinä oikeastaan tiedät kuinka tarmokas minä olen ollut?
— No, mutta Erik!
Hän katsahti sivumennen minuun olkansa takaa.
— Häijy ja ilkeä sinua kohtaan olen myöskin, hän sanoi, mutta tahdon huomauttaa sinulle, etten kärsi itseänikään.
— Jos olisit vähän ystävällisempi minua kohtaan, en voinut olla sanomatta, jos tahtoisit puhella kanssani, kun olet pahoillasi, ja sallia minun lohduttavan itseäsi, niin en välittäisi vähääkään köyhyydestämme.
— Älä ole niin vaatimaton, sanoi hän kärsimättömästi, sinä teet minut hulluksi. Myönnä sen sijaan, että sinun mielestäsi on sangen ikävää istua virasta erotetun miehen kanssa kaupungissa koko helluntai.
— Ei suinkaan, vastasin innokkaasti. Minä oikein nautin ajatellessani sitä kymmentä kruunua, minkä säästämme. Aijon keskittää kaikki huvintunteeni sairaalloiseen karuuteen, Erik. Sillä tavoin täyttyy olemassaoloni nautinnoilla.
Hän heittäytyi sohvaan.
— Voiko se korvata kaiken mistä olet iloinnut?
— Ostan itselleni pari suurta nippua koivunlehtiä ja leikin helluntaita niiden varjossa. Ja sitäpaitsi minusta on hauskaa, että olen saanut iloita, lopetin turmiollisessa innossani tehdäkseni parhaani.
Erik syöksyi ylös sohvasta.
— Säästä urhoollisuuttasi, sen neuvon annan sinulle, sanoi hän pilkallisesti. Minä menen ulos ja viivyn jotenkin myöhäiseen.
Ja hän viipyi myöhäiseen. Niin myöhäiseen, että hänen tullessaan olin jo lakannut itkemästä.
Seuraava päivä oli helluntaiaatto. Heräsin alakuloisena ja tylsänä, ja minusta tuntui, että tahtoessani asettaa ikeen hartioilleni, kantaakseni päivän huolet, se olikin palasina, enkä tietänyt miten menettelisin nostaakseni kuormaa. Poissa oli kaikki ilo tehdä parhaani, kaikki halu ja into tehdä mitä voin Erikin hyväksi. Olinhan toivonut, että tämä yhteinen huoli veisi meidät lähemmäksi toisiamme. Mutta olinko katsellut asiaa väärältä kannalta tai miten sen laita oli, tuntui kuin olisi tuo toivo pettänyt.
Olin saanut pari vastausta ilmoitukseeni ja minun piti nyt vuorostani vastata niihin, mutta en viitsinyt. Eikä mitään koivunlehtiä ostettu.
Meidät oli kutsuttu anoppini luo illaksi, ja kun olin valmis, menin
Erikin luokse: — Tuletko mukaani? Erik loi minuun tutkivan katseen.
— Näyttää siltä, että olet tillitellyt, sanoi hän.
— Jospa anoppimuori vain tahtoisi olla puhumatta asiasta, rukoilin sydämessäni matkalla sinne. Mutta se oli turhaa.
— Ettekö ole löytäneet häntä? alkoi hän heti. Ajatelkaahan, että jonkun lapsistani piti joutua sellaiseen pulaan. Mutta eihän poliisi kelpaakaan mihinkään.
Erik meni heti entiseen huoneeseensa ja sulki oven.
— Koetat kai sinä rohkaista poika parkaa, Kamilla, sanoi anoppi minulle. Ja ajattelet kai, että hän on aivan syytön, niin ettet moiti häntä mistään. Kesken kaiken, Ruut kirjoitti tänään, hän on Marbyholmassa ja hoitaa vanhaa Hårdh'in vapaaherratarta, tiesitkö siitä, ja kysyi voisiko sinulla olla mitään hyötyä kolmen sadan kruunun lainasta? Sillä silloin hän heti lähettäisi ne sinulle.
Samassa tuli Gertrud sisään ja syleili minua ja valitti onnettomuuttani.
— Voinko tehdä mitään hyväksesi? hän kysyi.
— Kyllä, sanoin, jos tahtoisit hankkia minulle piano-oppilaita. Ja sen hän lupasi, mutta on sitten unhottanut koko asian.
Eikä se muuten olekaan niin ihmeellistä. Hänellä on niin paljon tärkeitä asioita hoidettavana omasta puolestaan. Hän veti minut huoneeseensa ja uskoi minulle, että nyt, kun lukukausi läheni loppuaan, nuo kolme korkeakoululaista tahtovat selkoa siitä, mitä hän oikeastaan tarkoittaa. Ei mitään häilyvää puolueettomuutta enää, nyt on valittava. Nyt on tosiaankin kaikki niin sekaisin kun saattaakin, niin kauan hän on valehdellut ja torjunut luotaan ja siirtänyt tuonnemmaksi.
— Toisinaan luulen, että olisi parasta jättää heidät kaikki kolme, sanoi hän. Mutta sitten minusta tuntuu, että sekin olisi tuhmaa, ja niin sanoo Märttakin.
— Tietävätkö he toisistaan? kysyin.
— Totta kai.
— No, mitä he sitten asiasta arvelevat?
— Mitäkö? Eihän miehissä ole mitään ylpeyttä. He nielevät mitä tahansa, kun vain viittaa pikkusormellaan, saa heidät mihin tahansa.
— Kylläpä sinä puhut!
— Niin. Salaisuus on vain siinä, että pitää antaa heidän tuntea, että heidät voi joko ottaa tai jättää. He ovat oikeastaan hyvin yksinkertaisia.
Ja hän nosti nenänsä pystyyn.
Kysyin minkä vastauksen hän heille antaisi.
Hän vastasi, että sitä juuri hän oli aikonut kysyä minulta. Ja hän kertoi, että Märtta koetti kovin taivuttaa häntä ottamaan jonkun.
— Onko heissä sitten joku, josta pidät enemmän?
— Ei, mutta muuan heistä on professori.
Kysyin missä Kaarle ja Märtta olivat helluntai-iltana, ja Gertrud vastasi vähän hämillään, että Kaarle varmaankin tulisi kotiin. Niin hän tekikin. Luullakseni hän oli nauttinut jonkun verran väkijuomia, sillä hän puhui niin, että saattoi hyvin huomata, mitä hänessä oli. Eikä sitä ollutkaan vähän. Kuka olisi voinut aavistaa, että hänellä oli niin paljon mielipiteitä. Erik tuli huoneeseen, ja me istuimme kaikki jotenkin hiljaa sekä kuuntelimme, miten maata ja valtakuntaa olisi hoidettava, ja kuinka kehnoa oli, että säilytimme rauhaa. Mutta sen verran hän tiesi parhaitten lähteiden mukaan, ettei sitä kestäisi kauan. Hänen äitinsä alkoi heti käydä levottomaksi, ja mitä enemmän me naiset aloimme pelätä sitä rohkeammaksi hän tuli. Hän nautti kertomalla pöyristyttäviä juttuja sodasta, ja kun me päivittelimme, kohautti hän olkapäitään ja sanoi: — Niin, minkäpä sille mahtaa, sota on sotaa, vahvin tekee mitä tahtoo, ja hän on oikeassa. Tahi: itsekkyys vain on tervettä, ei tule auttaa toisia, sortukoot ne, jotka eivät tule toimeen. Kukin selvittää omat asiansa.
— Paitsi sinä, sanoi Erik kaikkein kuivimmalla äänellään.
— Sinulla kai on enemmän velkoja kuin minulla, sanoi Kaarle loukkaantuneena.
— Omista veloistani vastaan itse.
Kaarle toi myös terveisiä Erikille Märtalta. Tämä esitti, että hän alkaisi havitella ja antoi hänelle neuvoja Grängesbergin ja Kaasuakkumulaattorin osakkeista ja vähän kustakin.
— Vie sinä terveisiä Märtalle, sanoi Erik, kahdesta asiasta. Ensiksikin, että tuon kaiken minä tiedän paremmin kuin hän. Toiseksi, että minä olen niitä työtä tekeviä ihmisiä, jotka hankkivat havittelu-arvoja, ja sellaisena aijon pysyä. Oletko valmis, Kam, niin mennään kotiin.
Olin puolestani liiankin iloissani päästessäni lähtemään. Kaarlen jutut, hänen sodan uhkansa, olivat pelästyttäneet minut puolikuolleeksi. Tuntui kuin eteeni olisi noussut usvaa, ja sen pienoisen piirin asemasta, jossa olin liikkunut, näin nyt suunnattomia avaruuksia. Tuntui kuin vastaani vyöryisi suitsuvia veripilviä. Hampaani kalisivat ja minä hiivin vaistomaisesti Erikin turviin, mutta: — Älä läntystele, sanoi hän. Eihän tässä ole mitään vaaraa, ja jos olisikin, niin ei auttaisi, vaikka pidätkin kiinni takinliepeistäni.
11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään.
Kesäkuun 1 p:nä.
Odotin kevään tuloa, joka viipyi, odotin alituisesti pääsyä nykyisyydestä johonkin uuteen ja parempaan.
Kevät tuli, valoisana ja lauhkeana, valkoisine ja ruskeine nuppuineen puissa ja vihreine kenttineen. Ja nyt odotan yhtä paljon syksyä, jolloin joka päivä tulee pimeämpää, samoinkuin nyt tulee pimeämpää sydämessäni, jolloin lehdet putoavat, kuten toiveeni nyt putoavat, ja jolloin pilvet asettuvat meidän ja sen taivaan välille, joka kuitenkin on äänetön kuin kirkkotarha.
Mahdollisimman kauan koetin säilyttää jokapäiväistä rytmiä pienessä maailmassamme, aivankuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut. Koetin huolehtia elämästä aivankuin syvimmän rauhan aikana. Jossakin aivojen pohjalla piili tietoisuus kaikesta siitä, mitä maailmassa tapahtui. Siellä toistuivat, samalla kun puuhailin omissa asioissani, maailmantapaukset uudelleen. Vältin käymästä tuolla synkällä näyttämöllä, vain uni vei minut sinne öisin. Mutta patoluukkuna, jonka pidin suljettuna painostusta vastaan, oli iloinen mieleni, ja kun se horjui vyöryivät aallot sisään. Nyt kohoaa pinnalle se, mitä oli aivojen pohjalla, ja valtaa ajatukseni. Mitä minä kärsin öisin tarpeettomasti, kenenkään siitä hyötymättä tai saamatta apua, ei voi kukaan sanoa. Jospa minulla vain olisi joku ihminen, jonka kanssa voisin puhua! Mutta Erikiä en tahdo kiusata, hänellä on tarpeeksi omia huoliaan, ja sitäpaitsi minut vain nolataan. Hän tulee yhä katkerammaksi ja sulkeutuneemmaksi päivä päivältä, sitäpaitsi näen hänet hyvin vähän kotona, hän on palannut pankkiin ja työskentelee iltapäivisin erään ystävänsä luona, jolla on asianajotoimisto.
Mitään muuta seuraa ei minulla juuri ole. Onnettomuudekseni en ole tukholmalainen, en kuulu tuohon suureen yhteiseen perhekuntaan. Tuhmana ja typeränä olen syrjässä, kun muut kokoontuvat Fia Jonssonin, tukkukauppias Olssonin, Naima Vifstrandin tai jonkun muun nykyaikaisen suuren nimen ympärille. Minulle käy vain kolkommaksi ristiriidassaan tuo hurja, tavaton raivo, verinen viha, kauhea hajaannus maailmassa, tila, jolle ei näy mitään muuta loppua, kuka voittaakin, kuin meidän kaikkien yhteinen tuhomme; eikä ainoastaan meidän, vaan jälkeläistemmekin.
Ajatus, että saisin pieniä lapsia, täyttää minut ei ainoastaan aavistuksellisella ilolla, vaan myös tuskalla. Jos maailmassa vain on sortajia ja sorrettuja, niin en tiedä kummaksi tahtoisin niiden tulevan. Itse, ajatellessani saavani pojan, olen kuvitellut häntä sankariksi, joka suojelee heikkoja ja pieniä. Usein ajattelen mitä äidit muualla ajattelevat, ottaessaan vastaan lapsensa — — —
Olen kuullut kerrottavan, että Saksassa, jossa valmistaudutaan monivaimoisuuteen, miettivät oppineet kuinka se voitaisiin laillistuttaa, koska kaikessa pitää olla järjestys. Kun kerroin sen Erikille, nauroi hän ilkkuen minulle, mutta minun mielestäni se ei olisi pahempaa kuin laillistettu murhakaan.
Jo sekin, että tuollainen ajatus voi syntyä, on kuvaavaa sille, mihin olemme menossa, mikä päämäärämme näyttää olevan. Joudummepa sotaan tai ei täällä Ruotsissa, uuteen ajanjaksoon olemme kuitenkin astuneet. Me kasvoimme 20:llä vuosisadalla, me vanhenemme 10:llä.
Tulevaisuuden unelmamme ovat kodittomia.
Sunnuntaina, kun tunsin olevani hyvin tuskissani ja kuljeksin lakkaamatta ympäri huoneita, sanoi Erik: — Etkö voi ruveta lukemaan jotakin? Siten unhotat miettimisen. — Onhan vanha keino koettaa päästä kuviteltuun maailmaan, kun todellinen käy liian sietämättömäksi. Muistin nyt, että Gertrud oli tuonut meille pari kirjaa, joita hän suositteli hyvin surullisina ja hyvinä. Minä en kylläkään ehdottomasti luota hänen arvostelukykyynsä, sitten kuin olin kuullut hänen sanovan, että Marlitt oli hänen ihanteensa, kunnes hän tutustui Hungerford'iin. Mutta hän oli vakuuttanut, että saisin itkeä, ja viatonta itkunpirahdusta ei sovi halveksia, kun sen voi saada tähän aikaan, se helpottaa sydäntä. Tartuin siis ensimmäiseen kirjaan. Mutta ehdittyäni sen puoliväliin, viskasin sen seinään, vaikka se oli lainattu. Siihen määrään se minua suututti.
Erik tuli huoneeseen mäiskäyksen kuultuaan, ja hän alkoi nauraa nähdessään minun istuvan raivoisan näköisenä sohvan nurkassa, kirjan maatessa nurin lattialla, selkä halki.
— Miksi teet niin? Sinä, joka olet niin siivo.
— Kostaakseni sankarille. Ajattelehan, hän uskaltaa selittää, ettei hän voi tehdä työtä kokonaiseen päivään, kun hän aamulla tapasi naisen, joka seitsemän vuotta sitten otti toisen ja muuten oli aika vintiö. Hänen täytyi mennä ravintolaan surkuttelemaan itseään. Hän tarvitsee mielenrauhaa voidakseen tehdä työtä, väittää hän.
— Äijä rukka, sanoi Erik, kuinka hän nyt sitten tulee toimeen? Kun ei koko Europassa ole rauhallista ihmistä.
Erik otti kirjan lattialta.
— Minä korjaan sen, sanoi hän, siksi kun Gertrud tulee illalla. Mutta ole ystävällinen ja varo toista.
Niin, tein siten, mutta en sen vuoksi, että pidin sitä hituistakaan parempana. Saadakseni selville, oliko vika minussa vai tekijässä, otin omalta kirjahyllyltäni erään kirjan, jonka vuosi sitten luin ilokseni, niin, liikutettuna. Mutta sekin tuntui minusta nyt naurettavalta, ja kaikkein naurettavimmalta juuri siitä kohdin, jossa sen piti olla traagillisin. Siinä liioiteltiin mielestäni ja pidettiin melua tyhjästä.
Illalla kun istuimme oleskeluhuoneessa yhdessä, Gertrud, Erik ja minä, kysyy ensinmainittu minulta mitä pidin hänen kirjoistaan. Minä sanoin:
— Eihän sellaisia kirjoja voi enää lukea.
— Miksikä niin?
— Siksi, että on kokonainen kuilu meidän ja sen ajan välillä, jolloin ne kirjoitettiin. Minun mielestäni me elämme toisessa ilmakehässä ja toimittelemme toisia asioita ja mittaamme ikäänkuin toisilla mitoilla. Sen vuoksi täytyy meillä olla uudenlaisia kirjoja tai sitten hyvin vanhoja.
— Kirjallisuuttako vain mittaat toisilla mitoilla? kysyi Gertrud.
Persoonallisiin kohtaloihisi nähden pysyt kai vanhoissa?
— En, ennen kaikkea en niihin nähden.
— Vai niin, sinä väität siten. Ottakaamme esimerkki! Jos Erik lakkaisi rakastamasta sinua, pitäisitkö sitä pienenä asiana?
— Kyllä, niin tekisin.
Erik katsahti minuun kummastellen, mutta oli vaiti. Gertrud alkoi nauraa.
— En ensinkään tietänyt sinun olevan niin itsepäisen. Sinä sanot mitä tahansa mieluummin kuin myönnät olevasi väärässä. Vaikka maailman sotaa kestäisi sata vuotta, niin eihän kenenkään sydän muutu.
— Siihen riittää paljon vähempi, rakas Gertrud. Erik oli noussut ja ottanut hyllyltä nidoksen Välskärin kertomuksia.
— Tahtoisitko Kam, lukea jonkun luvun? sanoi hän. Otamme sen kohdan, jossa kuvataan kaikkein kamalinta aikaa Kaarle XII hallitessa. Sellaista ymmärtää.
Tottelin heti, eikä kestänyt kauan ennenkuin kaikki kolme olimme täysin siirtyneet tuohon vanhaan tuttuun kertomukseen. Minusta tuntui, etten milloinkaan ennen ollut ymmärtänyt sitä oikein tai voinut käsittää mitä merkitsee elää, tehdä jokapäiväiset tehtävänsä tietämättä mitä seuraava päivä tai seuraava kuukausi tuopi mukanaan kullekin itselleen ja koko maalle. Kun luku oli lopussa kysyin tahtoivatko he kuulla lisää.
— Ei, Jumalan tähden, sanoi Gertrud silmät kyynelten vallassa. Minä en kestä kuulla enempää.
— Kylläpä olet herkkä! sanoi Erik.
— Tahtoisinpa tietää, kysyin minä, itkitkö Antwerpenin kukistumista esimerkiksi?
— Ant… werpenin kukistumista? toisti Gertrud, sitä kirjaa en ole koskaan lukenut.
12. Kannattaa olla rehellinen.
Kesäkuun 10 p:nä.
Kun asiaa oikein ajattelen, niin on kaikista, jotka tappiomme on saanut liikkeelle, Matilda auttanut meitä parhaiten.
— Kuulkaahan nyt, rouva, sanoi hän eräänä päivänä, nyt kuluu lihaa paljon vähemmän kuin ensi aikoina minun täällä ollessani, kuinka se on käsitettävä?
Ja kun en osannut vastata mitään, niin vastasi hän itse: se johtuu siitä, että herrasväki ei malta syödä, olenhan nähnyt miten vähän kasööri ottaa. Mutta hänenhän täytyy syödä, jos tahtoo saada voimia työhönsä.
— Eikö Matilda luule, että olen sanonut sen hänelle?
— Kyllä, mutta ei puhuminen auta. Minulla on toinen ehdotus. Tässä kuljeksimme me kaksi suurta naista eikä meillä ole muuta tehtävää kuin talouden hoito, sillä tuota pientä poikaa, joka soittaa kolme tuntia viikossa, en ota lukuun. Mitenkä onkaan, niin tulin ajatelleeksi, että minulla on erittäin hyvä makkaranteko-ohje. Niin että jos rouva luulee, voisimme valmistaa vähän makkaraa noin yksityisesti myytäväksi. Rouva kaipaa enemmän työtä ja herra enemmän ruokaa, ja sittenhän saataisiin molempia. Kun herra saisi nähdä kaiken tuon särpimen ja huomaisi, että me hankimme lihan omiksi tarpeiksemme ilmaiseksi, niin kyllä hän jälleen alkaisi syödä, siitä ei ole pelkoa.
Perustelut olivat sitovia, ja hetken mietittyäni minä suostuin.
Silityslaitos ja makkaratehdas! Kiiltäväksi ja sieväksi tulee ihmiskunta meidän onnettomuudestamme.
Niin rupesimme Matilda ja minä heti paikalla makkaratehtailijoiksi, ja työn kestäessä jouduimme keskustelemaan monenlaisista asioista. Matilda tahtoi uskoa minulle, että hän aikoi lähettää makkaraa Saksaan.
— Miksikä pitää vain suurten herrain ansaita? Eikö köyhäkin saisi käyttää tilaisuutta hyväkseen?
Hän luuli sen olevan laitonta ja hänen intonsa laimeni vähän, kun selitin hänelle, että se olikin luvallista, sillä silloin hän ei voinut uskoa, että yritys kannattaisi niin hyvin.
— Tahtoisiko Matilda sitten puijata valtiota, jos voisi?
— Kyllä, se on selvää. Valtio puijaa köyhiä noilla lautakunnillaan, jotka tekevät kaikki niin kalliiksi.
— Kuka niin on sanonut?
— Kaikki sanovat niin.
— Kutka kaikki?
— Rouva Pettersson ja rouva Jansson ja kaikki puodissa.
Koetin selittää hänelle, että asianlaita oli päinvastoin, mutta hän ei uskonut sanaakaan puheestani.
— Niin, herrasväki vetää aina yhtä köyttä kaikessa mikä on huonoa, sanoi hän.
Minä suutuin ja äkkipikaisuudessani uskoin hänelle sellaista, minkä oikeastaan piti olla syvä salaisuus.
— Voin kertoa Matildalle, sanoin, että kasöörille on tehty tarjous olla mukana puijaamassa valtiota. Hän olisi ansainnut kaiken mitä menetimme pankkivarkaudessa ja enemmänkin. Mutta hän ei tahtonut.
— Milloin se tapahtui?
— Eilen iltapäivällä, niin, Matilda itse aukaisi oven tuolle ikävälle miehelle.
— Niin, mutta hän näytti nokkelalta, sanoi Matilda. Ja kaksikymmentätuhatta on rahaa.
— Mistä Matilda tietää?
— Rouva kulta, minä kuulin hänen joka sanansa — — — Ajattelin juuri, mahtaako rouva saada kasöörin ryhtymään asiaan?
— Mitenkä Matilda voi luulla, että minä hetkeäkään tahtoisin sellaista?
— Oliko se vaarallista sitten?
— Kyllä, luonnollisesti se oli hyvin vaarallista, koska se oli laitonta, Mutta Matildan tulee ymmärtää, ettei kasööri hylännyt tarjousta vaaran takia. Hän ei tietenkään tahtonut näinä aikoina tehdä mitään, jonka hallitus on kieltänyt tai joka saattoi vahingoittaa maata. Tähän ei Matilda vastannut. Hetken mietittyään hän kysyi: — Miksi hän tuli kasöörin luokse?
— Sen vuoksi, että hän oli lukenut sanomalehdistä, että kasööri oli menettänyt niin paljon rahaa. Hän ajatteli: se raukka tekee mitä tahansa.
— Mutta siinäpä hän erehtyikin, totesi Matilda äänellä, joka ei osoittanut sen enempää hyväksymistä kuin moitettakaan. Vaikka alussa tuntui minusta tietysti, että asia herätti kasöörin mielenkiintoa.
— Niin, se tapahtui, jotta hän saisi tietää enemmän.
— Eikö hän pyytänyt saada jotakin kirjallisesti?
— Kyllä, mutta, siitä ei tullut mitään.
— Niin niin, sanoi Matilda, asia on nyt niinkuin se on, ja samalla me vaihdoimme keskusteluainetta.
Eikä sellaisista tule puutetta. Matildan tultua on talo alkanut näyttää minusta toisenlaiselta kuin ennen. Nyt tiedän, että rouva Petterssonin säilöön panemat munat ovat alkaneet pahettua, että rouva Janssonin hillo on ruvennut käymään, että rouva Anderssonin mies tuli juopuneena kotiin eilen, ja että portinvartian tyttö oli tappanut itsensä — eikö hän tarvitsisi selkäänsä? Samalla kun joukko perheitä oli muuttanut maalle, alkoivat naineiden miesten harha-askeleet, eikä voi tapahtua mitään sellaista, jota Matilda ei tiedä ja selittele. Ja lorun loppuna on: — Niin, huonot miehet saavat hyvän rouvan ja päinvastoin, mutta Jumala ohjaa. Ja sitten: — Rouva voi olla iloinen, kun on saanut hyvän miehen.
— Sitten minä kaiketi olen huono?
— Niin en ole sanonut. Mutta sen saatan sanoa, että kyllä huonommalla aina on hupaisempaa.
Kolme päivää sen jälkeen kuin tuo ruma mies, joksi hänet nimitin, oli käynyt Erikin luona ja ajettu ulos, ja ennenkuin vielä olimme ehtineet rauhoittua sen suuren tapahtuman jälkeen, sattui uusi. Erik tuli kotiin sen näköinen ilme kasvoillaan, etten ollut nähnyt hänellä kuukauteen. Pankkivaras oli saatu kiinni! Ja ajatelkaahan, hänen mukanaan kokonaista yhdeksäntuhatta kruunua! Luulen, että Erik oli enimmän ihastuksissaan siitä, että mies todellakin oli kansainvälinen ammattipankkivaras, se ikäänkuin hyvitti hänen kunniaansa.
— Tuntuu aivan kuin olisimme saaneet periä, sanoin.
— Niin, mutta älä luule, että silti pääset säästämästä. Meillä on 8,000 vielä maksettavana, Kamilla.
Matildaan vaikutti asia mitä syvimmin.
— En ole milloinkaan ennen huomannut, että kannattaa olla rehellinen, sanoi hän ja oli hyvin nolo. Ja niin pian kuin kaikki kävi. Ei Jumala muutoin tavallisesti ole niin nopsa.
Koetin käyttää tilaisuutta hyväkseni pehmittääkseni hänen sydäntään. Sanoin hänelle kuinka epäedullista oli tehdä jotakin epärehellistä rahan takia. Ei ollut mitään, josta ajan mittaan olisi jotakin iloa paitsi rehellisyys. Luuliko Matilda, että kaikilla noilla, jotka olivat rikastuneet isänmaan ja köyhien kustannuksella, oli vähintäkään iloa rahoistaan?
— Vielä mitä, kyllä niillä vaan on hauskaa, sanoi Matilda.
13. Maijan salaisuus.
Kesäkuun 17 p:nä.
Kun istun täällä Maijan viileällä, köynnöskasvien ympäröimällä kuistikolla, en ensinkään saata käsittää, kuinka voi sietää Tukholmassa oloa, ja kuitenkaan en tahtonut ollenkaan lähteä sieltä. Inholla ajattelen kuumia katukiviä, tukahduttavia toreja, joissa tuskaisesti valitaan kalliita tavaroita, täynnään sormien jälkiä ja kadun tomun peittämiä. Kukkulalta, jossa talo on, näen alas puutarhaan. Siellä kulkee muuan palvelustytöistä ja poimii päivälliseksi karviaismarjoja, mangoldia ja retiisejä. Kohta saadaan hyötymansikoita. Lennart, Maijan pikku poika, on näyttänyt minulle miten suuria ne ovat, vaikkakin vihreitä.
Suon Maijalle kaikkea hyvää maan päällä nyt ja aina, mutta en sittenkään tiedä, voinko olla sanomatta kateudeksi sitä tunnetta, joka liikkuu sydämessäni. Tämän turvallisen hyvinvoinnin, tämän hienostuneen kodin miellyttävät tavat tunnen kyllä ennestään. Aina olen pitänyt luonnollisena asiana, että Maija sisarellani olisi näin hyvä olo, kun minun taas piti taistella köyhyyttä vastaan ja toivoa parempia aikoja. Mutta nyt en enää voi olla vertaamatta hänen elämäänsä omaani. Tuossa, kuistikon suojaisimmassa paikassa, on hänen mukava nojatuolinsa. Viereisellä pöydällä on hänen ompelukorinsa muutamine hopeanhohtavine kirjasilkkilautasliinoineen, joita hän paikkaa näkymättömin pistein. Mutta ompelukorissa on taskukokoinen Marcus Aurelius. Tuntien menetteleväni epähienosti tartun tuohon pieneen kirjaan. Sillä toisten hartauskirjain lukeminen on melkein kuin lukisi toisten kirjeitä — —. Aukaisen kirjan umpimähkään, kuten vanhalla lastenhoitajallani oli tapana tehdä raamattua lukiessaan. Hän ihmetteli aina kuinka hyvin ja ihmeellisesti se sopi, ja niinpä minäkin melkein tein. Sillä tuskin olin avannut kirjan, kun tapasin kehoituksen, ettei pidä "hakea turvapaikkoja maataloista, meren rannalta tai vuoristosta", koska milloin tahansa voin "etsiä itselleni turvapaikan omasta itsestäni". Turvapaikan itsestäni! Mutta miltähän siellä näyttää? Saadakseni rauhan siellä pitäisi minun ensin karkoittaa kaikki, mitä sinne on kerääntynyt: toivomukset, pelon ja nyt viimeksi kateuden, aikomukset, jotka lähtivät matkaan iloisten soturien tavoin ja palasivat raajarikkoina, rakkauden ja vihan vaikuttimet, jotka eivät milloinkaan ole nähneet päivänvaloa: levoton seurue, joka aina on sisäisessä ristiriidassa.
Ei, Marcus Aurelius sopii varmasti paremmin Maijalle kuin minulle. Hänellä voi olla aikaa "kunnioittaa parasta itseään" ja muuta sellaista. Minä taas olen köyhä, ja minun täytyy ajatella maallisia asioita. Minun täytyy ennen kaikkea säästää taloustileissä, niin etten ainoastaan pysy kalliinajan tasalla, joka ravaa kuin hevonen, vaan myöskin ennätän vähän edelle. Rahojen vuoksi saan lyödä laimin sekä ruumistani että sieluani. Jos minä, päätettyäni kuukausitilini, kuuntelisin olemukseni syvimpiä lähteensilmiä, niin kohoaisi sieltä kuiskauksen tavoin: "pane taikinankaapeet leivinpöydältä säilöön pannukakkutaikinaa varten joksikin muuksi päiväksi".
Kas, siinä on erotus.
Äsken istui Maija tässä, ja paikatessaan lautasliinojaan hän puhui minulle viisaasti avioliitostani. Minä kuuntelin, sitten sanoin hänelle suoraan, etten enää uskonut hänen erehtymättömyyteensä. Olihan, hän sanonut minulle, että onni saavutetaan sitkeällä ahkeruudella? Ja olinhan minä tehnyt parhaani tuloksetta? Mitä luulet, sanoin, sen merkitsevän, vaikka kuinkakin ahkerasti ompelen hänen uusia paitojaan, saadakseni ne valmiiksi hänen syntymäpäiväkseen, vaikka pidänkin hyvän järjestyksen, vaikka luenkin kaikki Berliner Tageblattin kirjoitukset tai opettelen muutamia uusia soittokappaleita?
— Kuinka kauan olet tehnyt parhaasi?
— Viisi kuukautta.
— On vielä liian aikaista päättää tuloksista, sanoi Maija. Mutta sitäpaitsi: muuatta seikkaa en ollenkaan maininnut sinulle tuossa kirjeessäni, nimittäin, että voi tehdä parhaansa ja varsin hyvin epäonnistua sittenkin. Ei kukaan voi seurata rakkauden teitä. Ehkä sinä et olekaan oikea. Kenties Erik olisi tullut paljon onnellisemmaksi jonkun muun kanssa, jonkun pienen pankkineidin tai kenen kanssa tahansa, joka ei ollenkaan ole sinun arvoisesi tai niin kiltti häntä kohtaan, mutta joka tapauksessa sellainen, jonka kanssa hän viihtyisi ja jota hän tarvitsisi. Siinä tapauksessa ei vika ole teidän kummankaan. Sinun asemassasi minä en antaisi ajatuksen suhteestani Erikiin niellä itseäni. Pidä hänestä ja lellittele häntä niin paljon kuin tahdot, mutta laita sydämeesi pieni leskentila.
— Niin, on helppoa sanoa siten sinun, joka — —.
— Joka mitä? Mutta tehdäksesi jokapäiväisen suhteesi vähän siedettävämmäksi itsellesi — — sano minulle eräs asia, onko hän milloinkaan taipunut ja sallinut sinun saada tahtosi perille vasten hänen omaa toivomustaan?
Minä vastasin: — Kyllä, kerran, kun olin niin vihainen, että sairastuin. Mutta silloin olin minä väärässä.
— Mutta pikku ystäväni, sanoi Maija, silloinhan sinä olet kohdellut häntä varsin väärin, sinun täytyy muuttaa menettelytapaasi ja suoda anteeksi, että olen antanut sinulle niin tuhmia neuvoja. Sitten hän läksi, jättäen minut istumaan siihen.
Kuulen nyt raskaita, jymähtäviä askeleita poikki suojaman lattian. Sieltä tulee Jaakko lankoni. Nyt hän seisoo tuossa kuistikon ovella, leveänä ja komeana kuninkaallisen hirvenpään alla, jonka hän itse on kaatanut omalta maaltaan. Hän tirkistää nauraen minuun nähdäkseen, ymmärränkö hänen tarkoituksensa, kun hän jymyää niin kovasti.
— Hirveästipä sinä tömistätkin, sanon minä.
— Vielä mitä, vastaa hän, ei tämä ole mitään sen rinnalla, kun sinä tömistelit suurilla koulutyttökengilläsi, minun sulhasmiehenä istuessani Maijan luona hänen huoneessaan, kun sinut lähetettiin kutsumaan meitä päivälliselle. En milloinkaan unhota kuinka sinä siten veit meidät taas maan päälle ja jäähdytit meitä. Sinä olet aina ollut hyvä ja hienotunteinen tyttö, Kamilla. No, mitä sinä muuten hommaat? Odotat miestäsi? Hän tulee kai juhannukseksi, luullakseni. Saat nähdä, että saat vastauksen häneltä tämänpäiväisessä postissa.
— Olisipa hän tuhma, ellei tulisi, vastaan minä ja vertaan, uudelleen kateutta tuntien, Jaakon ahavoituneita kasvoja ja karaistua ruumista Erikin piirteisiin, jotka, vaikkakin voimakkaat, muistuttavat kirjoitusmiehen työstä ja kaupunkielämän jännityksestä.
— Niinpä kylläkin, vastaa Jaakko. Eikö pikku rouvankin mielestä täällä voisi olla hyvä oleksia ja olla tyytyväinen ja terve?
Hän lausuu tämän erityisellä äänenpainolla, ja minusta tuntuu hän tarkoittavan Maijaa.
— Missä hän on? kysyy hän. Maija tulee samassa kuin kutsuttuna, ja minä tarkkaan heitä kun he neuvottelevat. He puhuvat iloisella äänellä, katsovat ystävällisesti toisiinsa ja lopuksi Jaakko suutelee Maijan kättä ja menee taas sisään.
— Toivoisin, että Erik olisi Jaakon näköinen, sanon minä. Hän on pelkkää terveyttä ja iloa.
— Niin, hänen on hyvä olla, vastaa Maija, ja kun minua ei enää ole täällä, on hänen vieläkin parempi olla.
Minua paleltaa aina sielua myöten.
— Kuinka sinä voit puhua niin jumalattomasti.
— Kam, sinä et tiedä mitään. Ethän sinä voi minuutissa ratkaista sitä, mitä minä olen miettinyt toista vuotta. Hän katsoi ympärilleen ikäänkuin peläten, että hänen puheensa kuultaisiin. Jos tarkoin vertaisit meitä toisiimme, niin käsittäisit. Luuletko sinä, että tuo voimamies, suurine, väärentämättömine elämän- ja muine iloineen, että hän sopii minulle, joka olen sairas enkä jaksa ratsastaa tai kulkea, en edustaa, en syödä, enkä edes useasti nauraakaan, ja olen jaksanut synnyttää vain yhden lapsen maailmaan? Olen ollut heikko puolet avioliittomme ajasta, ja kun nyt olen päässyt selville siitä, että munuaistautini on pitkällinen, niin olen päättänyt ratkaista asian, niin kauan kun Jaakko on vasta 42 vuotias. Hän voi saada uuden vaimon ja nauttia rakkaudenkevään kaikki riemut ja hekumat, ja sen suon kyllä hänelle, sillä hän on ollut minulle niin ritarillinen ja kärsivällinen.
— No, entäs sinä itse?
— No niin, minulla kai ei aina tule olemaan niinkään hauskaa. Mutta mitä tuleekin, niin on se kuitenkin parempaa kuin tuo kauhea tunne, että on tiellä ja ajatus, että joku toivoo poistumistani.
— Entä Lennart?
— Lennart voisi käydä koulua minun luonani, ja kesäisin ei hän kaipaisi minua täällä kaikkien eläintensä ja muonamiesten lasten ja isänsä seurassa. Hän on niin topakka, ettei äitipuoli milloinkaan mahtaisi hänelle mitään. Ja niin isänsä näköinen, että — —
Hän ei voi enempää puhua kyyneliltään.
Minä istun mykkänä. Kaikki tuntuu minusta niin mielettömältä ja vaikka minä, hänen veriheimolaisenaan, hyvin voisin käsittää hänen ajatustensa juoksun, on se yhtä mieletöntä sittenkin. Etupäässä sen vuoksi, että juuri Jaakon vaimo puhuu näin. Jospa hän vain olisi ollut naimisissa jonkun muun kanssa! Jaakko kuuluu nimittäin tuohon miltei sukupuuttoon kuolleeseen lajiin miehiä, jotka ovat mielestään syntyneet naisten suojelijoiksi, hän kun on vakuutettu siitä, ettei Maija tulisi toimeen itsekseen. Jaakko tietää, että Maija on paljon raihnaisempi ja tuhmempi kuin hän, mutta senpä vuoksi miehen myös tulee pitää hänelle ovet avoinna ja suudella häntä kädelle ja katsoa, että hänen on hyvä olla.
Jos Maija nyt astuisi sellaisen askeleen, kuin se on, jonka hän sanoo päättäneensä, niin se mullistaisi koko Jaakon ajatusmaailman. Nainen tulisi toimivaksi henkilöksi, tekijäksi, hän taas siksi, joka ottaisi vastaan naisen kädestä, hänen uhrautuvaisuutensa kautta, onnensa — tai mitä siitä sitten tulisi.
— Jos olen käsittänyt Jaakon oikein, sanon minä, niin hän on ylpeä siitä, että on getlemanni. Ja nyt sinä tahdot riistää häneltä sen käsityksen? En voi selittää menettelyäsi muulla tavoin kuin että olet sairas ja sen vuoksi et kykene ajattelemaan ja päättämään selvästi.
Maija vain katsoo minuun ihmeellisesti hymyillen. — Etkö voi käsittää, jatkan minä yhä kiivaammin, että, kun mennään naimisiin, niin on tarkoitus pysyä yhdessä ja kantaa seuraukset. Ei kai tarkoituksena ole koettaa päästä pälkähästä heti ensi vastoinkäymisen kohdatessa. Hylkäisitkö sinä Jaakon, jos hän sairastuisi? Et, sinä pitäisit sitä halpamaisena. Mutta Jaakkoa sinä tahdot houkutella tuolla niin sanotulla jalomielisyydelläsi! Hän ei saisi kestää kohtaloansa miehen tavoin! Eihän hän kuitenkaan koskaan voi saavuttaa mitään onnea, joka vastaisi sitä, että hän menettäisi puhtaan getlemannimaineensa, senhän sinä hyvin tiedät. Sinä et varmaankaan pidä Jaakosta ensinkään!
Maija hymyilee.
— Voi minun päiviäni, sanoo hän. Ellen pitäisi Jaakosta enemmän kuin itsestäni, niin istuisin täällä kaikessa rauhassa hänen puhtaan kilpensä suojassa, kuten sanot. Voit käsittää, etten aijo antaa Jaakolle tilaisuutta valita. Mitään tyhjää viittausta en aijo tehdä, sinun pitäisi tuntea minut siksi hyvin. Hänet valtaa äkillinen levottomuus. Kuulehan, Kam, tämä on sisarellista luottamusta, ja minä olen vakuutettu, ettet petä sitä.
— Niin, luota vain minuun, vastaan minuun, koko ajan tietäen valehtelevani.
14. Erik ei tullut.
Kesäkuun 25 p:nä.
Sain kieltävän vastauksen, Erik ei tullut. Minulla ei ole varoja, hän kirjoitti, mutta se ei ollut totta, päinvastoin olisi hänelle tullut halvemmaksi matkustaa tänne kuin lähteä tuonne Pankkisaareen, joka Sahlgrenilla ja Sohlbergilla oli saaristossa. Matka tulee aina kalliiksi, on hän sanonut minulle. Sitävastoin pitäisi minun, Kamillan, kirjoitti hän edelleen, viipyä niin kauan kuin sain. Matilda hoiti häntä erinomaisesti. Mutta olisi hyvä, jos voisin lähettää kotiin vähän marjoja ja vihanneksia, Matilda on niin innoissaan saadakseen alkaa säilykkeiden laittamisen. Koetin Jaakon ja Maijan nähden olla olevinani niinkuin ei kielto koskisi minuun sanottavasti, mutta minun oli vaikea pidättää itkuani, kunnes pääsin huoneeseeni. Muistin nyt miten kiire Erikillä oli saadakseen minut lähtemään, kuinka paljon hän puhui siitä, että matka tekisi hyvää minulle, kun minulla oli ollut niin paljon ikävyyksiä. Kuinka hän kuvaili minulle, että oikeudenkäynti ja kaikki veisi niin hänen aikansa, etten minä kuitenkaan näkisi paljon häntä. Itse oli hän tavattoman reipas eikä kaivannut mitään lomaa j.n.e. Ja kun en kuitenkaan tahtonut mielelläni matkustaa, suuttui hän minulle. Niin minä sitten lähdin, vaikka minua vaivasivat omantunnon tuskat, kunnes hänen kirjeestään sain kuulla, että hän tuli niin hyvin toimeen ilman minua — — —.
Koko ajan olin iloinnut siitä, että hän tulisi perästäpäin. Mutta nyt oli juhannus, ja mitä minä keksisin?
Kun taas tulin muiden seuraan sain kuulla, että sittenkin saisimme vieraan, nimittäin Jaakon veljen, kapteenin.
— Sune on suuri liehittelijä, sanoi Maija.
— Pyh!
Kapteeni oli elämäniloinen herra. Puhuttiin Karlsbruniin matkustamisesta ja tanssista juhannusaattona.
— Tahtooko armollinen rouva tulla mukaan?
— Kenen kanssa minä tanssisin? ajattelin, ja niin pälkähti äkkiä päähäni: onhan muitakin miehiä kuin Erik — — —.
— Kun palasin kotiin Karlsbrunin seurasalissa pidetyistä juhannustanssiaisista olin sellaisella tuulella, etten voi sitä kuvata, en tiedä olinko pahoillani vai iloissani tahi molempia. Aurinko paistoi, linnut lauloivat aamun viileydessä, kun ajoimme pihaan, Jaakko, Sune ja minä. Kello oli puoli kuusi, mutta Maija seisoi jo kuistikolla.
— Oletko istunut valveilla odottamassa meitä? huusi Jaakko nuhtelevasti.
— En, minä olen noussut ottaakseni vastaan teidät, niin kai sain tehdä?
Maija seurasi Jaakkoa makuukamariin, mutta tuli heti sen jälkeen minun huoneeseeni.
— Herrat ovat menneet järvelle kylpemään, sanoi hän, mitä sinä aijot tehdä? Eikö ole ollut hauskaa, näytät niin happamelta?
— Kyllä, mutta minä olen äkäinen sittenkin.
— Miksi niin?
— Siksi, että olen niin yksiavioinen.
— Ohhoh, sanoi Maija ja kohotti kulmakarvojaan. Ei kai sitä tiedä ennenkuin on joutunut koetukselle.
— Kyllä, minä olen yrittänyt, mutta minä en edes voi joutua koetukselle, kaikki on aivan toivotonta.
— Tuleppas tänne, niin su'in hiuksesi, sanoi Maija, sinähän et jaksa pitää harjaa kädessäsi. Tarkoitatko todellakin, että olet yrittänyt?
— Kyllä, sanoin minä, sinä tiedät mitenkä Erik vastasi, kun me ystävällisesti pyysimme häntä tulemaan tänne, ettei hänellä ole varoja, mutta että minä saisin pysyä siellä missä olin, sillä hän matkustaisi saaristoon parin toverinsa kanssa. Matilda oli saanut lomaa (ja viisi kruunua) käydäkseen kotonaan.
— Nyt minä huomaan asianlaidan, sanoi Maija. Sen vuoksi sinä laitoit itsesi niin hienoksi.
— Lainasin sinun pukusi, tarkoitat? Niin, mutta minulla ei ollut siitä mitään hyötyä.
— Sitten olen suuresti erehtynyt Sunen suhteen, sanoi Maija.
— Et mitenkään! Hän teki kaikki mitä suinkin voi toivoa. Hän omisti koko iltansa minulle, käytti hyväkseen soittoa ja tahtia, onesteppiä ja valoisaa yötä suuressa puistossa. Hän kantoi minut kasteen yli ja lämmitti käsiäni ja kulutti aikaa kaikin tavoin. Ja minä puolestani tein parhaani ja koetin muistaa mitenkä ennen käyttäydyttiin, tirkistellä ja laskea leikkiä, kuten ennen vanhaan. Yritin monta kertaa ja ajattelin, että Erik oli hummaamassa muiden kanssa, mutta en sittenkään onnistunut. Oli mahdoton saada aikaan mitään todellista mieltymystä Suneen. Minä kyllästyin, tulin uniseksi, heti kun lakkasin tanssimasta. Jo kello yksi olin huomannut, että olin auttamattomasti yksiavioinen.
— Mutta sinä et kuitenkaan lähtenyt kotiin, sanoi Maija.
— En, ymmärräthän, etten tahtonut tunnustaa joutuneeni tappiolle.
Sitäpaitsi Sunen mielestä se varmaankin oli hyvin hauskaa.
Maija katseli hymyillen minua. — Ryömi sinä sänkyyn ja pane nukkumaan, Kamilla. Saat suuruksesi sänkyysi kello kymmenen. Mutta älä ole niin hirveän tekopyhä, kun heräät.
Päästyäni sänkyyn tunsin unen hiipivän kimppuuni, mutta minä pidätin
Maijaa kuitenkin luonani.
— Minä en suinkaan ole tekopyhä, väitin vastaan.
— Kyllä, sanoi hän käsi ovenkahvassa — hänen kaunis, valkea, viisas, melkein keski-ikäinen kätensä — ja vielä enemmän jos viitsit sen kieltää. Sillä todenperään sinä tietysti olet äärettömän ylpeä viimeöisestä siveydestäsi ja uskollisuudestasi Erikiä kohtaan. Mutta sehän vain osoittaa, ettei Sune ole oikea! Vasta sitten kun olet antanut parinkymmenen miehen lämmittää käsiäsi voi sinulla olla oikeus sanoa mielipiteesi, jos sittenkään…
Maija väittää sanoneensa joukon muitakin asioita, mutta vain tähän asti minä muistan, niin että kyllä minä varmaankin nukuin kesken kaiken. Heräsin kirkonkellojen soittoon. Valkoisella rullakaihtimella liikkuivat vanhan lehmuksen oksiston varjot, hiekka rouskui vaununpyörien alla, minä hyppäsin pystyyn — niin, siinä istui Maija kirkkopukimissaan Sune rinnallaan.
— Nyt minun mielestäni todellakin on perhe riittävästi edustettuna, kuulin Jaakon äänen portailta. Sinä tiedät, Maija, ettei mikään mahti maailmassa voi pitää minua hereillä kirkossa tänään.
— Hyvästi sitten, huusi Maija, ja Sune lisäsi ivallisesti:
— Älä suinkaan herätä Kamilla tätiä, Lennart! Olin kyllä hereillä, mutta minulla ei ollut vähintäkään halua nousta vuoteesta. Sitäpaitsi pitihän minun saada suurus sänkyyni kello kymmenen. Sen sijaan otin tarkastaakseni Maijan viimeiset sanat tekopyhyydestäni. Olin todellakin koetellut uskollisuuttani, mutta en minä siitä ollut ylpeä enkä kopea. Maija oli väärässä väittäessään, että kokeeni tulos vain osoitti, ettei Sune ollut oikea.
Oikea on typerä sana! Mutta en minä ollut mikään hapan pilkkopuu silloin, ennenkuin Erik näin kokonaan otti omakseen ja valloitti minut. Silloin olisi Sunen tapainen nuorimies piankin saanut minut mukaansa tuohon vanhaan leikkiin, hetki olisi vanginnut minut ja kättemme kautta olisi kiitänyt kipinä sydämeeni ja sytyttänyt siellä pienen leimuavan liekin. Mutta nyt oli kaikki rauhallista ja synkkää sydämessäni, ei heikoinkaan sumu peittänyt velvollisuuden tietä. Jos olisin ollut onnellinen Erikin kanssa, kenties olisin antanut houkutella itseni pelkästä uhmasta leikkimään vakavilla asioilla. Mutta en nyt. Tunsin olevani pyydystetty ja sidottu, enkä varmaankaan pääsisi koskaan vapaaksi. Erik olisi ainoa ja jäisikin siksi. Hän saattaa kylläkin, ajattelin, jäähdyttää tunteeni aikaa myöten, mutta siitä seuraakin niiden ikuinen jäähtyminen. Uudestaan alkaminen näyttää minusta mielettömältä, mahdottomalta. Erik on minun mahdollisuuteni tässä elämässä, ja sillä hyvä. Avioliittolainsäädäntöä voidaan nykyaikaistuttaa, mutta ne siteet, joilla yhteinen elämä sitoo sielun ja ruumiin, ovat aina olemassa. Ne voidaan katkoa tai kuluttaa ja venyttää aina särkymiseen asti, mutta ei kokonaan purkaa. Ja se tekee aina yhtä kipeää. Kaksi on yksi.
Kun naputettiin ovelle ja palvelustyttö tuli sisään suurustarjottimineen, makasin minä ja itkin. Olin heräävinäni ja hieroin silmiäni.
— Kuinka minä olenkin nukkunut! sanoin. Nyt katsotaan mitä saan suurukseksi! Kiiruhdin kohottamaan lautasliinaa, mutta tein sen nähdäkseni oliko kirjettä.
Kun pukeutuneena yhdentoista aikana tulin alakertaan, kohtasin Jaakon, joka näytti tavallista hyvätuulisemmalta.
— No, oliko sinulla hauskaa eilen? kysyi hän.
— Kyllä, sanoin minä. Mutta oikein hauskaa ei minulla ole ilman Erikiä.
— Minusta tuntui, että sinä yritit kuitenkin, sanoi hän leikillisen tarkoittavasti.
— Niin, mutta se ei onnistunut.
— Ei, minä tunnen tuon! Minustakin tuntuu niin tyhjältä kun Maija ei ole mukana. On niin ikävää, ettei hän tuskin koskaan jaksa seurata mukanani. Ennen meillä oli kaikkein hauskinta, kun olimme tulleet kotiin ja vertailimme keskenämme mitä olimme nähneet ja kuulleet.
Minun juolahti mieleeni, että nyt oli sopiva tilaisuus puhua Jaakon kanssa. Ja niin teinkin. En milloinkaan elämässsäni ole pelännyt niin, kuin värisevällä äänellä ilmaistessani mitä Maija eilen oli kertonut minulle syvimpänä salaisuutena. Oli kuin olisin pelännyt, että salama — tai Jaakko — iskisi minuun.
Mutta meidän Herramme pysyi ulkonaisesti rauhallisena, samoin Jaakkokin.
Hän teki muutamia nopeita kysymyksiä, joihin minä vastasin.
— Voin sanoa sinulle, sanoi hän lopuksi, että olen tätä aavistanut. Hän ei ole niin läpipääsemätön, kuin luulee. Mutta minähän en ole tietänyt mitä tekisin asialle. Puhua en ole voinut, sehän olisi näyttänyt siltä kuin tahtoisin häntä kiirehtiä. Mutta tämän jälkeen tiedän, mitä minun on tehtävä.
— Mitä sitten?
Hän ei vastannut.
15. Palaneet tulitikut.
Heinäkuun 4 p:nä.
Keskusteluni jälkeen Jaakon kanssa ei minulla enää ollut mitään lepoa maalla. Joka aamu heräsin ajatellen: mitä nyt tapahtuu? En saanut mitään rauhaa, ennenkuin olin nähnyt Maijan kasvot ja hänen tervehdyksestään huomannut, että Jaakko vielä oli vaiti. Maija ei enää puhunut kanssani asiasta, hänellä oli tarpeeksi työtä, puuhatessaan naisten rauhan sunnuntain hyväksi. Vaikka hän muutoin oli niin heikko, tuntui hänellä nyt olevan ehtymättömästi voimia ja tarmoa, joka voitti kaiken heikkouden, pelon ja nurjuuden. Minä autoin häntä tarpeellisten kirjeiden kirjoittamisessa, ja jos olin oikein ahkera saatoin moneksi tunniksi unhottaa huoleni ja olla muistamatta unhotustani.
— Todellakin, sanoo Jaakko, kun katselee teitä, tekisi mieli uskoa, että luulette voivanne tehdä jotakin hyötyä.
— Minun aikani ei ole sen kalliimpaa, vastaa Maija, kuin että voin uhrata sen, jos on vähänkin mahdollisuutta siihen. Yrittää ja sortua, enempää ei paremmanpuolinen ihminen voi tehdä, sanoo K. J.
Kun kaikki oli tehty matkustin kotiini. Olin vielä kokemuksieni vallassa ja päättäneenä olla enää kiintymättä pikku seikkoihin, katsella vaan elämäni tapahtumia laajanäköisesti — — —.
Mutta kotiin päästyäni tein eriskummallisen havainnon.
Kun tulin kotiin, oli Erik työssään, mutta Matilda oli vastassa. Hän tuntui minusta heti hiukan salaperäiseltä, mutta se tunne hävisi heti purkaessamme säilyketölkkejäni. Olen pannut säilöön pieniä karviaismarjoja, hyötymansikoita, vattuja ja mustikoita sekä muutamia kananpoikia. Maija, joka ei ollenkaan aavistanut kavallustani, on ollut suurenmoisen antelias — mutta kananpojat olivat Jaakon keksintöä.
Mutta kun Matilda oli tarkastanut kaikki, sanoi hän: — Nyt näyttäisin rouvalle jotakin. Ja niin hän vei minut kaasumittarin luo.
— Samana päivänä kun minä lähdin oli kaasumies täällä ja silloin näytti mittari viittä kruunua, sen tiedän erikoisesti, sillä minä olin iloissani ettei se näyttänyt enempää. Kun tulin kotiin, rouva, niin se näytti kuutta. Ja herrahan on ollut merellä.
— Vuotaako putki? kysyin minä hämilläni. Silloin vei Matilda minut kaasukeittiön luo. Sen pohjalla oli suuri kasa palaneita tulitikkuja.
— Olen laskenut hopeat, ennätti hän ennen minua, ja olen tarkastanut liinavaatteet. Täältä ei ole mitään poissa.
— Kuinka asian laita sitten on?
— Eikö rouva sitä käsitä, vastasi hän. Minä epäilin heti. Kasööri tietenkin. Hän ei ole ensinkään ollut poissa, vaan saapastellut täällä kaiket viisi päivää.
— Mahdotonta, Matilda! sanoin minä. Hän kirjoitti minulle, että jäisin sinne missä olin, sillä hän lähti saaristoon. Miksi hän olisi tehnyt näin?
— Niin, rouvan asiaksi kai jää ottaa siitä selvä, vastasi Matilda. Mutta mahdotonta ei kai se ole. Sillä kun menin puotiin maitoa hakemaan, niin sanoin, että nyt on kai joku muu ottanut mattomme meidän poissa ollessamme. Ei suinkaan, sanottiin, kasööri on noutanut sen joka päivä.
— Eikö hän itse maininnut siitä mitään?
— Ei sanaakaan. Minä sanoin sentään: Kasööri ei näytä niin päivettyneeltä, kuin merellä olleen pitäisi. — Ei, oli niin kylmä siellä ulkona, vastasi hän silloin.
Mieleni tuli niin kummalliseksi. On aina kolkkoa huomata, että aviomies on valehdellut, että hänellä on ollut salaisuuksia. Hänellä on voinut olla mitä kauniimmat perusteet, nimittäin antaa minun nauttia ilman omantunnon vaivoja juhannusajan viehättävyydestä maalla. Kenties riippui asia siitä, että piletti edestakaisin Vetterbyhyn maksaa 18:50, mutta luultavasti oli se jotakin muuta. Matildahan oli lähetetty pois. Mitähän tuo kaikki merkitsi? Kun mietin: kuinka vähän ystävällinen, kuinka sulkeutunut, kuinka huomaamaton hän olikaan ollut viime viikkoina minua kohtaan? Kuinka lyhyitä ja mitättömiä hänen pari kirjepahastaan minun poissa ollessani! Hajamielisesti noukin tavaroitani piirongin laatikoista. Sydämeeni kohoava uusi pelko saattoi minut suunniltani. Mieleeni johtuivat Maijan ajattelemattomat sanat pienestä pankkineidistä. Entä jos? Mutta ellei asian laita olisikaan niin, vaan Erik olisi viaton, oli kuitenkin niin kamalaa sekin, että saatoin epäillä. Nyt näin selvästi kuinka toisenlaiseksi elämämme oli muodostunut kuin olin kuvitellut.
Matilda tuli taas sisään. Hänellä oli leikkuulaudalla viisi pientä pihviä.
— Nämä maksavat 2:25, sanoi hän. Eikö se ole hirveää! Kasööri onkin huolissaan, voin sanoa rouvalle. En ole saanut tarjota hänelle muuta kuin silliä, suolaturskaa ja maksaa. Niin ajattelin, että käyttäisimme hyväksemme tänään rouvan kotiintuloa aiheena, antaaksemme hänelle jotakin kunnollista.
Sanoin, että johonkin täytyi kai meidänkin, jotka emme ottaneet osaa sotaan, tyytyä, mutta Matildan mielestä minä nähtävästi osoitin liian vähän taloudellista harrastusta, sillä hän loukkaantui ja meni tiehensä. Sitten kuulin hänen jankuttavan kauan jonkun kanssa kyökissä, ja hetken kuluttua tuli hän sisään taas tehden asiaksi parin vispilän näyttämisen, jotka hän oli kerjännyt sisareltaan, ollessaan tämän luona.
— Ajatelkaahan minkälaisia asioita tukholmalaistaloissa tapahtuu kesäisin, sanoi hän. Mutta kun itse isäntä käyttäytyy siten kaikkien vuokralaisten nähden, mitenkä silloin tulee aikaan mitään säädyllisyyttä? Tuo vanha, ruma ukko!
Tällä hetkellä toivoin hänen olevan siellä, missä pippuri kasvaa. Pian tulisi Erik, ja minun täytyi koettaa saavuttaa jonkunlaista mielenmalttia siksi.
— Matildan ei pitäisi niin pian uskoa kaikkea mitä portinvartia sanoo, torjuin minä.
— Portinvartia! Näkeehän sitä jotakin itsekin! On kai rouva nähnyt hänen kulkevan erään nuorenpuolisen naisen kanssa viime talvena?
— Niin, emännän, kyllä! sanoin kärsimättömänä. Eikö Matilda kata pöytää?
— Sen olen jo tehnyt, rouva. Mutta nähkääs, se olikin jonkunlainen varaemäntä, se, tietääkö rouva, sillä se ei ollut hänen rouvansa.
— No, entä sitten? sanoin minä.
— Niin, sitten on ukko antanut hänelle kultasepän myymälän.
— Se ei ollut huonosti, se.'.
— Siltä näyttää. Etenkin kun tämän edellinen sai vain tupakkamyymälän. Mutta vaikka hän saikin kultasepänmyymälän, niin piti hän kauheata elämää sittenkin. Eräänä päivänä kun hän tuli ukon luo, oli siellä uusi, ja nuo kaksi iskivät yhteen. Ukko oli niin peloissaan, kuin olisi nainen ollut hänen oikea rouvansa, niin, paljon enemmänkin, sillä rouvaansa ei hänen tarvitse pelätä.
— Hänen oikean rouvansa? kysyin minä, luonnollisesta vaistosta, eniten kiinnittäen huomiotani oikean rouvan kohtaloon.
— Niin, hän istuu Konradsbergissä. Rahat olivat juuri hänen, sanoi
Matilda.
Tämä juttu tuntui minusta vahvistavan sitä, mitä pelkäsin. Sellaisia miehet tietenkin olivat. Nopeasti keksin jonkun asian Matildalle, eikä hän ollut vielä ehtinyt ovesta ulos, ennenkuin heittäydyin sänkyyni puhjeten kyyneliin voimattomuuteni, kurjuuteni, riippuvaisuuteni johdosta. Minä kiihdytin itseäni ja puhuin tolkuttomia itsekseni, valitin kohtaloani, kerjäsin ja pyysin Erikiä armahtamaan minua, antamaan ainakin sydämeni takaisin — — —. Äkkiä ponnahdin pystyyn. — Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni, jonka olen tallettanut sinne, kuiskasin yhä uudelleen, ja tiesin kyllä, että se oli hölynpölyä, mutta en voinut vapautua siitä ajatuksesta sentään. Puin päälleni ja läksin ulos. Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni, toistin lakkaamatta. Ja minä sanon: olkaa hyvä, antakaa se minulle kymmenkruunusina —.
Tultuani pankkihuoneistoon pysähdyin ja katselin ympärilleni. Erik istui selkä oveen päin eikä nähnyt minua.
Tahtoisin tietää mihin kassaan minun pitäisi mennä? ajattelin minä ja silmäilin tarkkaan vihaisin katsein kaikkia pieniä pankkineitejä, enimmän sitä, joka istui vastapäätä Erikiä — — —.
Viimein kuulin äänen vierestäni: — Hyvää päivää, rouva Falbe, on vielä liian aikaista tulla Erikiä noutamaan. Se oli Sahlgren.
— Tahtoisin tietää uskallanko mennä tervehtimään häntä? vastasin. Kyllä, sain tehdä niin aivan kernaasti, hän oli halukas itse seuraamaan mukana, niin ei voi mitään tapahtua minulle.
Erik näytti todellakin kummastelevan, mutta kun toveri seisoi vieressä, ei hän voinut kysyä minulta käyntini syytä. Ja kiitollisena siitä sanoin kiireesti hyvästit ja läksin.
Alhaalla käytävän luona tuli Erik jälkeeni.
— Halusitko jotakin erikoista?
— En, sanoin minä uudelleen epäluuloisena, miksikä niin?
16. Tulikuumia savipulloja.
Heinäkuun 14 p:nä
On olemassa sellainenkin, jota et voi pettää, ja se on kipu. Vaikka käyttäisi miten nerokkaita kiertoteitä sitä kaartaakseen, tapaa sen aina vahtimassa portillaan. Tämän tiedän varsin hyvin, mutta silti ei ole sanottu, että aina rohkenisin ilman muuta käyttää ainoata tietä: suorinta. Mutta sinä päivänä kun olin ollut pankissa ottamassa pois sydäntäni, teki tuska sellaisenaan minut rohkeaksi ja häikäilemättömäksi. Minä en ollenkaan välittänyt itseni hillitsemisestä ja tunteitteni peittämisestä, kun Erik tuli kotiin. Hän ei aavistanut mitään — luullakseni — niin että voidaan kuvitella hänen harmiaan ja hämmästystään, kun hän näki kyynelten murtaman vaimonsa, joka nikotti ja niisti nenäänsä koko päivällisajan ja joka hänen kysymyksiinsä, mitenkä oli laitani, antoi tuon turmiollisen vastauksen: "ei mitenkään". Olihan selvää, ettei hän tyytyisi tähän vastaukseen, ja minä olin myös valmis antamaan selityksen.
— Nyt sinun on puhuttava, sanoi hän, kun olimme menneet levolle.
— Ei minun aikomukseni ole riidellä ja esiintyä, Erik, vastasin minä rukoilevasti. Mutta minuun sattui niin musertavasti tänään aamupäivällä se, että kaikki on lopussa, ettet sinä enää välitä minusta.
— "Etten enää välitä". Vai niin, olemmeko joutuneet siihen nyt? Jopa nyt jotakin.
— En minä sano, että on sinun vikasi, että olemme siihen joutuneet, luultavasti on vika minussa, mutta ei se silti ole hauskempaa, Erik. Minua kiusaa aivan kuollakseni, että olen epäonnistunut jossakin, jota olen yrittänyt kaikin voimin ja kaikesta sielustani.
Nyt tahdon olla suora ja myöntää, että olin toivonut Erikin sanovan: et sinä ole epäonnistunut. Selvänäköisesti arvosteltuna oli kyllä oikein minulle, että sain turhaan odottaa, että minun pieneen tuhmaan syöttiini tartuttaisiin. Mutta siitä huolimatta Erikin juro vaitiolo juuri tällä hetkellä sai minut hulluksi, vieläpä villiksi kivusta.
Minusta tuntuu, että aina muistan tuon hetken: yö oli valoisa, niin että erotti jokaisen esineen ja värin huoneessa, ikkunaverhojen ja maton vaatelias ruusunväri muistutti minua mielettömistä unelmistani. Katsellessani ympärilleni kohtasi minuun seinältä, missä äidin muotokuva riippui, elävää sääliä ja lempeää ylenkatsetta ilmaiseva katse: Lapsi kulta, ettet sinä vielä ole päässyt pitemmälle, vaan rimpuilet tuolla tavoin vielä! Rohkenin syrjäsilmällä vilkaista Erikiin, joka makasi selällään ja tuijotti suoraan eteenpäin kyllästyneen ja tiukan näköisenä. Enempää en tahtonut nähdä, vaan käännyin poispäin ja kyyristyin kokoon kuin eläin, kädet teurastusnaamion tavoin kasvoillani. Siten makasin hiljaa, en tiedä kuinka kauan, ja koetin taivuttaa sydäntäni kärsivällisyyteen.
Sillä välin oli Erik luultavasti harkinnut itsekseen, kuinka hän kohtelisi minua — ja viimein huomannut, että olisi paras koettaa puhua järkevästi kanssani, epäonnistumisenkin uhalla. Tämä ajatus oli kyllä oikea ja hyvä, vahinko vain, että yksikin järjetön sana olisi ollut paljon parempi.
Kuulin huokauksen ja tunsin tartuttavan käsivarteeni takaapäin.
— Sinäpä olet juonikas! sanoi hän.
Käännyin varsin hyväntahtoisesti, sillä oli sentään helpottavaa, että hän puhui.
— Kuinka niin?
— Jos juuri minä olisin väittänyt sinun epäonnistuneen, niin silloinhan sinä voisit osoittaa mieltäsi. Mutta minähän en ole sanonut sanaakaan.
— Sinä olisit voinut väittää vastaan, vastasin minä tavalliseen mielettömään tapaani.
— Vastaus tuli salamannopeasti ja kuului, kuten odottaa sopikin:
— Vai niin, senkö vuoksi, että minun piti väittää vastaan, kuin…? Tahdotko sinä panna minut poistamaan sinusta harhaluuloja, joita sinulla ei kuitenkaan ole?
— Enpä suinkaan, Erik, sanoin minä, kyllä se oli totta. Sinä olet ollut niin epäystävällinen, niin välinpitämätön entiseen verrattuna, niin ettenhän voinut luulla muuta kuin että olit kyllästynyt minuun.
— Kuulehan, sanoi Erik. Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Etkö voi pysyä siinä? En minä olisi niin tehnyt, ellen olisi hyväksynyt sinua.
— Niin, sehän oli silloin. Mutta jos minä nyttemmin olen poissa tai kotona — — —.
— Tahdotko siis välttämättä puristaa esiin, että olen kaivannut sinua? Niin, Herran nimessä, niin olen tehnyt. On tuntunut sangen tyhjältä kaivatessani sinun huolenpitoasi, kysymyksiäsi, pientä jankutustasi. Ja on tuntunut hiljaiselta ja kuivalta, kaivatessani sinun lörpötystäsi, ollessasi iloinen, ja itkunpirahduksiasi ja — huomaan mitä tarkoitat — joskus myös sinun suuteloitasi. Mutta — tämä sanottiin hyvin vakavalla äänellä — sellaisilla kohtauksilla kuin tänään sinä vain vahingoitat omaa asiaasi. Tärkeänä edellytyksenä siihen, että yhteiselämämme käy siedettäväksi, on se, että sinä käsität, ettei mies voi aina olla samanlainen kuin kihlausaikana tai heti avioliiton alussa. On sietämätöntä aina joka hetki tuntea, ettei rouvansa mielestä vastaa tämän jumaloimisvaatimuksia. Se ärsyttää. Ellet voi viisastua, on se pahinta itsellesi, mutta hyvin ikävää minullekin, jos hetkenkään tahtoisit yrittää arvostella asiaa minun näkökannaltani.
Hetkenkään! niin saattoi hän sanoa: ikäänkuin juuri se ei minua piinaisi, etten voinut tehdä häntä niin onnelliseksi kuin tahdoin. Jos hän olisi tyytyväinen, olisin loistavan iloinen, vaikka itse olisin miten onneton tahansa.
— Sinä et käsitä minua, sanoin.
— Minä voisin sanoa samaa.
— Sitten ei tietenkään maksa vaivaa meidän puhua asiasta enempää, vastasin minä. Huomaan nyt, että on liian paljon pyydetty sinulta, että olisit minulle hiukan ystävällisempi. Minä en ole niin tyhmä, etten käsittäisi mistä se riippuu.
Jäinen kylmyys, sellainen, jollaiseksi kuvittelen kuolemaa, alkoi levitä pitkin jäseniäni, tuntui kuin suoneni olisivat kuivettuneet, ruumis tuntui lyijynraskaalta. Erikin sanat tuntuivat tulevan jostakin kaukaa. Hän oli kiivastunut tuosta ystävällisyyttä koskevasta huomautuksesta.
— Ystävällinen! huudahti hän, enkö minä ole ystävällinen, sepä hittoa! Ei, tunnusta vain, että sinä haluat rakkaudentunnustuksia, Kam, ja sinä tahdot, että minun pitäisi aina olla levoton siitä, etten voisi pysyttää rakkauttamme yhtä hehkuvana kuin ennen. Sahlgren sanoo, että nainen on sukupuolista käytännöllisin ja arkipäiväisin, mutta minä en käsitä, mistä hän on saanut sen päähänsä. Sinä ainakin olet niin haavemielinen kuin 25-äyrin kirja ja täynnä romanttisia kuvitteluja ja vaatimuksia, joita olet saanut romaaneista.
— Oh!
— Niin, keskellä olemassaolon taistelua ja tänä ahtaana aikana, joka antaa niin paljon ajattelemisen aihetta, tahdot sinä että meidän tulee yksinomaan elää toisissamme, onnemme valtaamina. Saat suoda anteeksi minulle, että pidän sitä hiukan kyynillisenä, Kamilla.
Olisin voinut sanoa, että hän taas erehtyi, että tahdoin vain, että yhdessä kestäisimme ahtaan ajan ja taistelisimme olemassaolon taistelumme. Mutta minä vastasin näin:
— Niin, minä ymmärrän.
— Sitä en ollenkaan luule sinun tekevän, pienokaiseni. Sinä et käsitä, että voi pitää toisistaan ajattelematta sitä aina. Sinun on tapana sanoa, että sinun omat asiasi tuntuvat sinusta niin vähäpätöisiltä. Vieläpä sinä kerran kerskailit pitäväsi pienenä seikkana sitä, etten sinusta enää välittäisi. Sinä sanoit sen vielä Gertrudin läsnäollessa, niin ettet sinä aina ole kovin ystävällinen itsekään. Mutta todenteolla sinä näytät yöt päivät ajattelevan vain tätä oikeastaan hyvin helppotajuista avioliittoa. Sinulla ei siis, kaikesta huolimatta, ole mitään käsitystä sopusuhtaisuudesta, pikku naikkoseni.
Erik oli oikein kaunopuhelias. Minä vaikenin kuin kuritettu koulutyttö. Se mitä hän sanoi, ei niin paljon kiinnittänyt mieltäni. Se oli liiankin totta, liiankin hyvää ja järkevää.
— Sinä olet kylläkin hermostunut, jatkoi Erik, ikäänkuin tuntien helpotusta löytäessään arkipäiväisen muodon meidän molempien tuntemalle mielipahalle. Se ei ainakaan voi johtua liikarasituksesta. Ennemmin on sinulla liian vähän työtä.
— Eihän minulla ole mitään lasta, sanoin hiljaa.
— Sen saat kyllä, ja silloin voit istua rouvana perheen keskellä lapset ja piiat ympärilläsi. Mutta nykyisessä taloudellisessa asemassamme on sentään parasta, että hankit itsellesi tuottavan, säännöllisen toimen, vai kuinka? Niin, sinun omaa parastasi minä ajattelen.
— Niin, tiedän sen, vastasin minä ponnistellen herätäkseni tuosta kamalasta horrostilasta. Tahdon myöskin sanoa sinulle, että olen koettanut monesta paikanvälitystoimistosta, vaikka ilman erikoista tulosta, ja olen saanut vain yhden oppilaan. Henkivakuutusasiamieheksi aina pääsee, mutta en tietänyt pitäisitkö siitä.
— En, hyi hitto!
— Niin, sitten on kaiketi parasta, että annamme Matildan mennä; minä saan sanoa hänelle kuinka asian laita on. Liha on kalliimpaa nyt kuin musiikki, ja talous tulisi luonnollisesti halvemmaksi.
Erik tuntui olevan tyytyväinen tähän yritteliäisyyteen.
— Sehän oli hyvä, sanoi hän. Jospa nyt koettaisimme nukkua.
— Erik! sanoin minä äkkiä, miksi sinä sanoit olleesi saaristossa?
— Vai niin, siitäkö kenkä puristaa! Sanoin niin tietysti sen vuoksi, ettet sinä lähtisi kotiin.
— Mitä sinä teit kaupungissa?
— Minulla oli ylimääräistä työtä, senhän sinun pitäisi voida arvata.
Mutta mitenkä sinä olet saanut nuuskituksi, etten ollut Pankkisaarella?
Kerroin jutun palaneista tulitikuista, ja se näytti huvittavan Erikiä.
Sillä hän nauroi sydämellisesti ja sanoi, että hän kertoisi, sen
Sohlbergille ja Sahlgrenille, osoitteeksi siitä mitenkä mustasukkainen
minä olin.
— Tulisitko sinä mustasukkaiseksi, kysyin minä, jos saisit kuulla, että minä — miksikä sitä nyt sanoisin — kiemailin erään toisen kanssa Karlsbrunin puistossa juhannuksena?
— Lörpöttelet.
— Se on totta, kapteenin kanssa, Jaakon veljen, tiedäthän.
— Ethän vain ole saattanut itseäsi naurunalaiseksi? kysyi Erik tuimasti.
— Siitä en voi lausua mielipidettäni, vastasin minä ja kuuntelin koko ajan vuoropuheluamme, aivankuin olisin ollut teatterissa.
— Mustasukkaiseksi en tule, sanoi Erik, mutta minua suututtaa. On sekin siivoa. Sinä olet kyllä rakastavinasi minua. Mutta heti kun pääset valloillesi, käyttäydyt huonosti. Minä en puhu niin suurellisesti, mutta joka tapauksessa ahertelin ja tein työtä täällä, sillä välin kun sinä kuljeksit ympäri ja vetelehdit puistossa. Tuntuu kuin näkisin sinut.
— Jos olisit nähnyt minut, niin olisit kyllä ollut sangen rauhallinen.
Minähän tein vain epäonnistuneen yrityksen pitää jostakin toisesta.
— Älä puhu niin tuhmasti sitten, sanoi Erik taputtaen minua hieman; herra varjele, mitenkä sinä olet kylmä, ota minunkin vilttini.
Se oli ystävällisesti tehty, mutta minä olin mielestäni tämän ystävällisyyden johdosta kuin janoava taimi, joka odottaa sadetta taivaasta ja jota kastellaan kannulla.
Horrosmaisissa haaveiluissani tänä yönä johtui mieleeni muisto siitä ainoasta tilaisuudesta elämässäni, jolloin minut valtasi samanlainen tunne kuin nytkin. Tämä tapahtui silloin kun isäni oli kuollut ja haudattu, ja minä lohduttaakseni äidin toivotonta surua, muistutin häntä siitä, mitä hän oli saanut olla isälle koko pitkän elämän ajan.
Silloin hän katsoi minuun, eikä hän ollut tavallinen äitini, vaan tuntematon nainen:
— Minä en ole ollut hänelle mitään muuta kuin suuri, musertava pettymys. Minä en ole milloinkaan saanut tietää, mitä hän on odottanut minulta ja miten hän oli pettynyt minun suhteeni, mutta vuosien vieriessä olen käsittänyt, että sen on täytynyt olla jotakin ratkaisevaa.
— Äiti, älä sano niin! pyysin minä. Hetki oli aivan alaston, minusta tuntui etten voinut kestää tuota suoramielisyyttä, joka oli uutta kodissamme. Kuinka voit luulla jotakin sellaista?
— Puolen vuoden kuluttua ja sitten edelleen ei hän enää minua rakastanut. Tiesimme sen kumpikin, mutta me emme koskaan puhuneet siitä. Useita vuosia tunsin aina olevani loukattu, sitten olin välinpitämätön, mutta nyt, ymmärrätkö, nythän minä huomaan aivan selvästi, että minä, joka olin nyrpeä hänelle sen vuoksi, ettei hän rakastanut minua, kuten pidin oikeutenani vaatia, minähän juuri olen tuhlannut hänen elämänsä!
Tämä keskustelu, tuo äkillinen, minulle milloinkaan ennen aavistamattoman ilmituleminen, järkytti mieltäni hirveästi. Äitini, joka huomasi minun kalpenevan ja jäykistyvän, kuten kuollut, riensi katuvaisena panemaan minut vuoteeseen ja tukki ympärilleni kuumia savipulloja.
Mutta nyt on äitinikin kuollut, minulla ei ole ketään, joka lämmittäisi savipullon minulle.
17. Verraton professori.
Heinäkuun 16 p:nä.
Herätessäni seuraavana aamuna tunsin olevani kummallisella tuulella. — Mikä minun on? kysyin itseltäni, jotakin on muuttunut, jotakin tapahtui eilen. Oi, ei, ei! Minä huudahdin tahtomattani, aivankuin pudotessa. Erik kääntyi: Mikä sinun on, lapsukaiseni, kysyi hän ystävällisesti, näitkö unta? — Kyllä, olen peloissani, suojele minua vähän. Ojensin käteni, ja hän tarttui siihen sekä piti siitä kiinni lujasti, aavistaen hiukan, että hän suojeli minua itselleen. Erikin mentyä otin almanakan ja piirsin siihen pienen soman ristin. Istuin kauan ja katselin sitä sekä ihmettelin, koittaisiko elämässäni milloinkaan se päivä, jolloin en enää muistaisi, mitä tuo risti merkitsi.
Matilda häiritsi minua mietteissäni, ja samassa muistin, että yksi asia oli sentään vielä toimittamatta, nimittäin Erikille antamani lupauksen mukaan sanottava Matilda irti ja astuttava hänen paikalleen. Enkä viivytellyt minuuttiakaan, vaan sanoin heti hänelle, ettei meillä ollut varaa pitää häntä kauempaa kuin 1 päivään syyskuuta.
— Ei tietenkään, niin olen arvellut jo kauan, vastasi Matilda hyvin rauhallisesti, olen vain odottanut, että rouva käsittäisi sen itse.
— Mutta luuleeko Matilda voivansa opettaa minut siksi?
— Kyllä, sanoi hän, niin paljon että kelpaa kasöörille.
— Hyvä, sitten alamme heti.
Matilda, joka on erinomainen opettaja, sanoi minulle eräänä päivänä: — Näkyy, että rouva laittaa ruokaa koko sielullaan. Ja se oli totta. Tuntui kuin olisi portti sulkeutunut ja erottanut minut ainiaaksi entisistä toivomuksistani, ajatuksistani, toiveistani, kunnianhimostani ja myös suruistani. Tunsin äkkiä kadottaneeni tuon totutun seuran ja etsin uutta pannujen ja patojen keskeltä. Nyt olen pienen eläimen tavoin vain huvitettu ruoasta, jota syömme ja pesästä, jossa asumme. Minusta on hauskaa, kun Erik on ystävällinen ja iloinen, ja ikävää, kuin hän on päinvastainen, mutta sydämeni syvyyteen se ei koske, enkä minä hänen mielialojensa mukaan muuta käsitystäni elämästä jonakin pahana tai itsestään hyvänä.
Tihkusateisena aamupäivänä istuin ompelemassa ja vartioin säilykekeittokonettani, sillä vaaraimia piti keittää vielä kahdeksankymmentä minuuttia. Olin puettuna tavalliseen ruskeaan arkisurupukuuni, ja vaikka kukaan muu ei ymmärrä, mitä minä tällä tarkoitan, niin ymmärrän sen itse. On olemassa tuska, valkoinen kuin tuli, jota ei, yhtä vähän kuin kirurgin veistä, voi sietää kauan. On myöskin musta tuska, ja sekin on jotenkin kunniallinen. Mutta on olemassa ruskeakin, ja se on kunniaton. Puoli tuntia kului noista kahdeksastakymmenestä minuutista, jona aikana ajatukseni enimmäkseen askaroivat siinä tosiasiassa, että Erik oli huomannut kahvia kuluvan liian paljon taloudessa, ja etten minä sen vuoksi nyt uskaltanut keittää täyttä pannullista aamupäiväni virkistykseksi. Silloin soi puhelin, ja kuu tartuin kuulotorveen, kuulta iloisen ja tyytyväisen äänen: — Täällä on Gertrud, terve Kamilla.
— Miksi olet kaupungissa? kysyin ihmetellen.
— Näyttääkseni teille uuden sulhaseni!
— Onnittelen!
— Onnitteletko sinä, vaikka et tiedä kuka hän on? — Kyllä, sillä minä luotan siihen, että se voi olla vain sellainen, josta pidät.
— Niin, se on selvää. Teidän täytyy lähteä ulos syömään kanssamme, sanoi Gertrud.
Muutaman tunnin kuluttua istuimme Hasselbackenilla.
Olen siis nähnyt professorin, ja olen nähnyt onnellisen miehen. Onnellisen, huolimatta siitä, että Gertrud kohteli häntä ylvästelevästi, tai ehkä juuri sen takia, kuinka tahansa?
Hän on hieno tiedemies, hän tunnettiin ja häntä kunnioitettiin kansainvälisessä ammattipiirissään niin kauan kuin sellainen oli olemassa. Mutta se ei estä häntä olemasta Gertrudin kuuliainen palvelija, iloisen kärsivällisesti hän sietää hänen oikkujaan, nenäkkyyksiään, ylimielistä pilaansa, ja vieläpä kiittääkin. Kun katsahdin Gertrudiin, hänen istuessaan pöydässä, punaiset ruusut valkeassa puvussaan — "joka kerta uudet punaiset ruusut", on hän kuiskannut korvaani — niin täytyyhän minun myöntää, että jossakin määrin ymmärsin professoria. Gertrud oli erilainen ja kuitenkin kaltaisensa, niinkuin kukka on nupun näköinen.
Hän on aina ollut hiukan itsetietoinen, kuten on varsin luonnollista, mutta se on ollut koulutytön ylpeyttä sen johdosta, että tietää itselleen tarjottavan oikealta ja vasemmalta niin paljon leivoksia kuin suinkin jaksaa syödä. Se, mikä nyt loisti hänestä ja teki hänet entistään kauniimmaksi, joka sai hänen äänensä soimaan kellon lailla, teki kaikki hänen liikkeensä heiskuviksi ja pehmeiksi, oli naisen ylpeyttä kauneutensa johdosta ja siitä, että häntä rakastettiin ja haluttiin, se oli naisen riemuvoitto nähdessään toisten miesten kadehtivan sitä, jolle hän oli suvainnut antaa itsensä.
Tarkastin täysin kylmäverisesti hänessä ja itsessäni rakastetun ja ei-rakastetun naisen tuntomerkkejä: toinen hehkuen voitonvarmaa ylimielisyyttä, toinen ikäänkuin kulunut, täynnä epäilyä ja arkuutta, ja hymyilin vähän sille, että se, mikä ratkaisi kumpaan lajiin kukin kuuluisi, oli sokein kaikista: sukupuolivaisto — — —.
Tuleva lanko voitti heti sydämeni. Olimme aina puhuessamme hänestä mahdollisena ehdokkaana, sanoneet häntä vakinaiseksi, mutta nyt en käsittänyt kuinka Gertrud oli voinut esittää hänet tällä nimellä, joka minusta aina oli muistuttanut säännöllistä, jotenkin tavallista, vanhan puoleista herrasmiestä. Sillä hän oli erikoisen näköinen, muistuttaen jotakin vanhaa talonpoikaissukua tai talonpoikaista valtiopäivämiestä. Suuret kasvot suurine säännöllisine piirteineen, parkittu ahavoitunut iho, jota vasten silmät näyttivät niin hauskan merensinisiltä, ja alahuuli hiukan ulkoneva, aivankuin suku olisi monen miespolven ajan käyttänyt mälliä huulessaan. Hänen kätensä olivat hyvin hoidetut, kuten koko mieskin, mutta suuret kuin lapiot. Hän ei ollut ensinkään tyylikäs, mutta hän näytti tavallaan ylhäiseltä, ja Gertrudin hämmästys ja nauru, kun kuiskasin sen hänen korvaansa, loukkasi minua vähäisen. Yleensä miellytti mies minua jo paljon, sukulaisuustunne, jolla ei ollut mitään tekemistä lankouden kanssa, vaan joka aiheutui aavistuksesta, että hän, suurella erotuksella tietenkin, joskus saisi tuntea jotakin minun kärsimysteni tapaista ja maistaa voimattomuuden katkeruutta, koetettuaan parhaansa mukaan voittaa sen sydämen, jota rakastaa, niin, tehdä kaikkensa, mutta turhaan.
Hän oli erittäin herttainen meitä kohtaan, kohteli veljellisesti Erikiä ja vieläpä minuakin. Tuntui siltä kuin hänen, sittenkuin Gertrud nyt tekisi hänen elämänsä niin onnelliseksi, tulisi kohdella ystävällisesti kaikkia naisia, minun kaltaisiani vähäpätöisimpiäkin. Mutta kerran sai hän minut äärettömästi hämilleni.
— Gertrud on kertonut minulle, sanoi hän, että Kamilla on ankarasti vaatinut häntä antamasta suostumustaan ennenkuin hän oli varma tunteistaan, eikä kenellekään muulle kuin sille, josta hän piti. Maljamme ja kiitos avustuksesta.
Jouduin aivan hämmennyksiin, sillä minä olin tässä hengessä kovasti varoittanut Gertrudia professorista.
— Kuinka hirveän paljon pidänkään hänestä, kuiskasin Erikille, kun kihlautuneet olivat jääneet jälkeemme kotimatkalla. Me olimme, mielialan ollessa juuri miellyttävimmillään päivällisen jälkeen, johtuneet keskustelemaan sodasta, käyneet vakaviksi ja raskasmielisiksi sekä lähteneet pois sangen pian.
— Pidät? Niin, näen sen, vastasi Erik kuivasti.
— Etkö sinä pidä?
— Kyllä, kunhan hän ei vain käy liian vakavaksi Gertrudille.
— Hänen tunteensa Gertrudia kohtaan näyttävät olevan tarpeeksi tuliset.
— Kuka tietää kuinka kaikki sopii Gertrudille, vastasi hän. Gertrud polveutuu viileämpiluontoisesta suvusta, jossa käsitetään asiat jotenkin rauhallisesti. Ja hän vilkaisi minuun syrjäsilmällä.
— Ei, nyt tahdon puhella vähän Kamillan kanssa, sanoi Gertrud, menkää edellä, pojat! Mitä pidät hänestä?
— Niin, ellei teistä tule onnellisia niin ei se ole hänen vikansa.
Tämä oli Gertrudin mielestä niin hupaista, että hänen heti täytyi kutsua professori luokseen kertoakseen hänelle tämän. He nauroivat molemmat, mutta se ei ollut mitään pilaa, sanoin minä vakavana.
Gertrud nyökkäsi nyt taas pojille, että menisivät edelle, ja alkoi kertoa kuinka kaikki oli tapahtunut. Hän oli matkustanut mitään päätöstä tekemättä anoppimuorin kanssa Smoolantiin, ja professori oli seurannut jäljessä. Tämä oli näyttänyt hänestä vastustamattomalta, hän oli alkanut horjua. Silloin hän sai kirjeen Märtalta, joka nyt menisi naimisiin erään aivan toisen kuin Kaarlen kanssa. Hän ajatteli silloin: — Minä teen niin. Ja samassa hänestä tuntui, että hän piti hirveän paljon professoristapa hän antoi hänelle myöntävän vastauksen. Silloin tuli professorille kyyneleet silmiin, ja sitten piti hän vieläkin enemmän hänestä.
Kuuntelin kaikkea tätä ja mietin, mitä mies, joka kulki edellämme pitkänä ja leveäharteisena, pitäisi siitä, että hänen miehekkään sydämensä kyyneleet joutuivat Gertrudin tuttavallisen ilmoituksen esineeksi — —.
Kuljimme kaikki neljä Kungsholmaan päin. Tuumailin vähän missä Gertrud viettäisi yönsä, mutta en sanonut mitään.
Mutta seisottuamme hetkisen meidän portilla ja pitkitettyämme keskustelua jonkun verran tarkoituksettomasti, koska ei kukaan huomannut sitä lopettaa, tuo verraton professori vastasi silloin äänettömään kysymykseeni.
— Oletko kysynyt Kamillalta saatko hänen luonansa viettää yösi,
Gertrud? sanoi hän.
18. Ruma mies.
Heinäkuun 20 p:n&.
Aamulla Hasselbackenin päivällisten jälkeen oli päämme jotenkin raskas. Aamuilma ei tuntunut ensinkään viileältä, se oli lämmintä, tomuista ja raskasta. Makasin juuri ja mietin uskaltaisinko lyöttäytyä laiskaksi ja loikoa vielä pari tuntia, kun Erik, joka luki sanomalehteä, huudahti.
Hypähdin pystyyn, uinuva tuskani heräsi. Parin valtimonlyönnin aikana olin kuvitellut mielessäni kaikki mahdolliset kauhut.
— Mistä on kysymys? Mistä on kysymys?
Erik vain luki vastaamatta sanaakaan.
— Erik! Mutta sanohan toki!
— Etkö voi rauhoittua?
Tuon äänensävyn kuultuani rauhoituin todellakin jonkun verran, mutta uneliaisuuteni oli hävinnyt. Pukeutuessani silmäilin Erikiin.
Hän luki tarkkaan koko kirjoituksen, palsta palstalta, ennenkuin suvaitsi vastata kysymykseeni. Olin jo pukeutuneena, kun hän antoi minulle sanomalehden ja osoitti muuatta kirjoitusta siinä.
— Nyt hän toivottavasti joutuu kiinni, sanoi hän; onko ruoka valmis, on jo myöhä. Kylläpä juhlimmekin hitonmoisesti eilen. Gertrudillepa tulee hyvät olot.
— Kuka joutuu kiinni?
— Sen voit lukea suuruksen jälkeen. Ei, sinä et saa sanomalehteä ennenkuin ruoka on pöydässä.
— Tuolla tavoin ei professori varmaankaan käyttäydy milloinkaan Gertrudia kohtaan, sanoin minä, mutta suuttumatta, sillä minä en oikeastaan ole utelias muuhun kuin sodanjulistuksiin nähden.
Se, jonka piti joutua kiinni, oli kuitenkin tuttu minulle, ja minä tunsin hänet sanomalehdessä olevasta valokuvasta. Se oli tuo ruma mies, joka kävi Erikin luona heti sen jälkeen kun tappio oli meitä kohdannut, koettamassa saada Erikiä likaisten toimiensa syötiksi, ja joka lupaili meille niin paljon saastaista kultaa. Olin aivan unhottanut miehen, ja Erikin käskystä en ollut puhunut hänestä kenellekään ihmiselle, paitsi Matildalle. En ollut myöskään niin tarkoin selvillä siitä, mihin asioihin hän oli halunnut Erikin apua.
Nyt sain selville useita hauskoja temppuja, joista häntä epäiltiin (mutta Erikistä ei mainittu mitään tietysti), ja nyt pantaisiin toimeen tutkimus. Pahinta oli, että hän näytti olleen liian viekas jättääkseen todisteita teoistaan, ja kaikki ruotsalaiset, joita oli haastateltu, vannoivat, ettei heillä ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Kukaan ei tahtonut edes tuntea häntä.
— Ettet sinä ilmiantanut häntä heti, sanoin minä Erikille. Ajattelehan, kuinka paljon hän on mahtanutkaan saada aikaan sen jälkeen kuin hän oli meillä.
— Sepä olisi ollut hauskaa, sanoi Erik. Olihan minusta jo kyllin kirjoitettu sanomalehdissä sitä ennen. Kaikki olisivat luulleet, että minä itsekin olin veijari, koska veijarit kävivät luonani. Varmaankin olisi sanottu, että olimme yhdessä tehneet varkauden. Ei, sitä ei velvollisuuteni koskaan voinut vaatia.
Sitten meni Erik pankkiin ja minä alotin suursiivouksen. Kun siivoaa, ei ajattele niin paljon, ja kenties juuri sen vuoksi pettymys avioliitossa niin helposti kehittää siivoamisvimmaa naisessa, aivankuin tulirokko sijoittuu korviin. Minusta tuntuu kuin olisin huomannut itsessäni jonkunlaisia oireita, ja pelkään saavani tuon taudin, joka kuuluu olevan parantumaton ja yltyvän vuosien kuluessa. Erikille tulee hauskaa.
Mutta jälkeenpäin muistin jälleen jutun, ja minun mielestäni kävi yhä selvemmäksi, että Erikin pitäisi uhrata itsensä ja rauhansa ja rehellisesti ilmoittaa tuntevansa miehen. Ei silti, että minä olisin käsittänyt voisiko siitä olla mitään hyötyä, mutta kuitenkin.
Erik ei lausunut melkein sanaakaan koko iltapäivänä, niin että otaksun hänen miettineen samaa kysymystä.
Seuraavana aamuna näimme sanomalehdestä, ettei toivottu edes voitavan karkoittaa miestä; kaikki uskoivat hänen harjoittaneen laitonta kauttakulkukauppaa, mutta todisteet olivat riittämättömät.
— Etkö aijo mitään tehdä? kysyin.
— En tiedä. Eihän minulla ole mitään todistajia.
— Kyllä, Matilda, hän kuuli joka sanan.
Päivällisajan lähetessä ilmoitti Erik puhelimessa, että hän aikoo syödä päivällistä ulkona "Åken kanssa". Mutta Åke on lakimies, ja niin en kysynyt enempää.
Olin hirveän jännittynyt koko iltapäivän. En voinut tehdä työtä enkä halunnut mennä ulos, sillä saattoihan Erik tulla kotiin tai soittaa.
Silloin juolahti mieleeni, että minun pitäisi kirjoittaa Maijalle ja kertoa tästä ja Gertrudin kihlauksesta. Yritykseni kirjoittaa hänelle pari kertaa ennemmin olivat rauenneet sen vuoksi, ettei minulla ollut mitään, millä olisin täyttänyt sivut.
Hänen suhdettaan Jaakkoon ja uskaliasta tekoani juoruta hänen eroamispäätöksestään en rohjennut kosketella uudelleen, sen jälkeen kuin olin tehnyt sen kiitoskirjeessäni kotiin päästyäni ja saanut vastauksen, jossa puhuttiin kaikenlaisista asioista, säilykemarjoista ja puolueettomuudesta yleensä. Omista asioistani en uskaltanut kirjoittaa, ja minun on niin vaikea käsitellä taidetta ja kirjallisuuttakin.
Mutta nyt tuli pitkä kirje, joka keskeytyi vain kun Matilda toi teetarjottimen. Kello 11 olin lopettanut, ja silloin ei Erik vielä ollut kotona.
— Missä Matilda luulee kasöörin olevan? kysyin minä.
— Kenties ovat vanginneet hänet, sanoi Matilda rauhallisesti. Näin kyllä mitä tuosta miehestä kirjoitettiin sanomalehdessä, enkä ihmettelisi, vaikka hän olisi kertonut jotakin kostaakseen kasöörille. Minä nauroin. Mutta kun kello oli jo viisi aamulla eikä Erikiä näkynyt, en nauranut enää. Toden totta olisin halunnut pukeutua ja lähteä poliisikamariin katsomaan viatonta miesraukkaani. Mutta silloin hän tuli.
— Missä Herran nimessä olet ollut niin kauan? sanoin vihaisesti.
— Sen saat tietää huomenna, sanoi hän, nyt tahdon nukkua.
Ja tietää minä sen kyllä sain, mutta en Erikiltä, vaan sanomalehdestä. Voidaanko ajatella kummempaa! En tiedä mitenkä kaikki oli tapahtunut, mutta siinä oli koko juttu Erikistä ja tuosta rumasta miehestä ja paljon muuta vielä, jota minä en ensinkään tiennyt, vaikka olin naimisissa Erikin kanssa. Tästä sain tietää, että Erikin pankilla oli osaa eräässä tehtaassa, jonka oli täytynyt lopettaa käyntinsä sen vuoksi, että tuo ruma mies oli siepannut siltä raaka-aineet ihan nenän edestä, ja niin olivat sotaakäyvät joka puolella kiihoittuneet ja työmiehet jääneet työttömiksi, samalla kun ulkoministeriö oli saanut sitä enemmän työtä.
Mutta siinä oli vielä jotakin, joka sai minut hämilleni ja noloksi. Sanomalehdessä kiitettiin, ajatelkaas kiitettiin, Erikiä siitä, että hänellä, vaikka syyttömästi olikin joutunut vaikeaan asemaan, oli voimaa hylätä toisen houkuttelut. Ikäänkuin se ei olisi ollut luonnollista. Tarkkasin Erikin ilmettä hänen lukiessaan kirjoitusta. Ensin oli hän hyvin tyytyväinen, mutta päästyään tuohon itseään koskevaan kohtaan synkkeni hän, aivankuin olin odottanutkin, kirosi ja heitti sanomalehden käsistään.
— On häpeä, ettei aseteta tuon suurempia vaatimuksia Ruotsin kansalaiselle, sanoi hän ylpeästi.
— Rakkaani, niinhän sanoo vain sanomalehti, huomautin minä.
Mutta niin ei sanonutkaan vain sanomalehti!
En ole vielä saanut oikein tietää mitä pankinjohtaja sanoi Erikille, kun hän aamulla tuli konttoriin. Erik ei muistanut ilmoittaa puhelimella siitä minulle.
Ja tällä tavoin Erik kertoi minulle uutisen:
— Tänään tahdon saada ruokaryypyn!
— Miksi niin?
— Koska olen velaton.
— Mitä sanot? Velaton?
— Niin, aivan oikein. Ja sinä myös. Pankki on poistanut nuo 8,000. Ja on sen tehnyt sillä tavoin, että saatoin ottaa tarjouksen vastaan, joka on parasta tässä asiassa.
— Etkö puhunut mitään siitä, mitä meillä on kieltäymyslaatikossa?
— Kyllä, mutta johtaja nauroi. Pankki pelastaa satatuhatta, jos tuo ruma mies, kuten häntä nimität, tuomitaan.
— Ja niin tapahtuu sinun toimestasi?
— Sitä emme tiedä, mutta hän on vangittu minun toimestani.
Erik otti taskustaan säästöpankkikirjan ja antoi sen minulle. Aukaisin sen ja huomasin siinä olevan 554 kruunua minun nimelläni.
— Sinähän ne enimmäkseen olet näperrellyt kokoon, sanoi hän ystävällisesti. Avattuani säästölaatikon — onneksi on minulla avain itselläni — löysin mitä ihmeellisimpiä asioita. Eräässä silkkipaperikäärössä oli viisikymmentä kruunua ja päälle oli kirjoitettu: "kävelypukuni"; toisessa oli: "kuukauden jälkiruokamme", eräässä oli: "helluntaimme", toisessa: "pumpuli- ja silkkisukkien erotus". Mutta enimmän vihloi mieltäni, Kamilla, pieni 1:50 sisältävä paketti, jossa oli: "aamupäiväkahvini, oijoi, niinpä niin". Tiedätkö ehkä kenenkä aamupäiväkahvi se oli?
— Sen saman, sanoin minä, joka huomenna juo sen täydelleen. Kuulehan, jatkoin, nyt voimme ajatella vähän itseämmekin.
— Kyllä, sanoi Erik, ellei tule liian kalliiksi. Älä nyt tule vaateliaaksi, Kamilla!
— Kyllä, Erik, niin vaateliaaksi, että tulen toivomaan kaikkein kallisarvoisinta.
Ovikello soi. Siellä oli sähkösanomapoika. Erik repi auki sähkösanoman.
— Hyvin tehty, Erik lanko! oli siinä, ja professorin allekirjoitus.
Erik teki jotakin, mitä en ollut nähnyt hänen ennen tekevän. Hän sylkäisi suoraan avonaisesta parvekkeen ovesta S:t Erikinkadulle.
— Ihmiset ovat näköjään hulluja, sanoi hän.
19. Kuolema ja rakkaus.
Elokuun 5 p:nä.
Onni ei pysy kauan kirkkaana, tuskin niin kauan kuin kupari keittiössä. Pian tuli jokapäiväiseksi herätä aamuisin omistaen rahaa pankissa, ja elämä oli entisen kaltaista. Toisin sanoen, kodilla oli iloisempi leimansa. Erikillä ei enää ollut tuota yhteenpuristunutta katsetta eikä hän enää tuntenut olevansa huonon onnensa nöyryyttämä tai kohtalon murjoma. Ja minunkin mielialani oli tasaisempi kuin silloin, jolloin kaikki on yhdentekevää.
Eräänä päivänä sanoi Erik: — Toverit palaavat kotiin lomaltaan, ja vaikealta tuntuu kuulla miten ihanaa heillä on ollut. Ensi viikolla lähtee Sohlberg Norlantiin kuljeksimaan kolmeksi viikoksi, tuo onnen poika.
— Silloin pitää sinun seurata mukana, jos voit saada lomaa, sanoin minä. Nyt on sinun vuorosi, ja rahaa meillä on, Jumalan kiitos.
— Ei minulla ole mitään rahaa, sanoi hän. Mutta minä huomasin kuinka hänen katseensa kirkastui. Vaikka voisinhan ehkä lainata sinulta? Varmaankin kykenen talvella uusine voimineni ansaitsemaan jälleen tuon summan. Ajattelehan, mitenkä ihanaa olisi päästä matkaan, Kam!
Minulle ei ensinkään ollut mikään pettymys, ettei hän koskaan puhunut minun mukaan ottamisesta, ei edes toivomuksena. En itsekään ollut ajatellut sitä mahdolliseksi.
— Kysy huomispäivänä, sanoin minä. Onko Sohlberg hauska matkatoveri?
— He ovat hyvin hauskoja ja iloisia, sekä hän että hänen rouvansa, sanoi Erik.
Niin, Jumala armahtakoon, miten he olivat hauskoja ja iloisia! Siinä määrin, että olivat viemäisillään hengen minulta. Tapasimme heidät eräänä iltana Eläintarhan kaivohuoneella, sittenkuin oli sovittu matkaseurasta, ja heillä ei kummallakaan ollut järkevää sanaa sanottavana. Pila koski etupäässä sitä, että nyt rouva pysyttelisi minun Erikini seurassa muka, ja hänen miehensä saisi katsella heitä kaukaa. Ja Erik oli varmaan voimakkain, ja hänen täytyi luvata kantaa häntä kaikkien rapakkojen yli (hän sanoi rapakkojen), muuten hän ei saisi tulla mukaan j.n.e. Ah, niin hirveän hassua! Tämä aihe antoi meille työtä kahdeksi tunniksi. En milloinkaan elämässäni ole ollut niin väsynyt kuin silloin, kun vihdoinkin läksimme. Minulla ei ole mitään taipumusta leikillisyyteen!
Sitten en saanut ollenkaan rauhaa tuolta pieneltä eloisalta rouvalta koko viikkona, ja olin oikein iloinen kun kolmikko läksi.
Minä sukeltauduin heti mehuihin, hilloihin ja säilykkeihin. Minua tyydyttää jossakin määrin se, kun huomaan, että nyt alan hallita talouskoneistoa, sen johtoa ja yksityiskohtia, että harjoitus on tuottanut minulle jonkun verran kätevyyttä. Matilda alkaa kiittää minua.
— Nähkääs, minullahan ei ole niin suuria vaatimuksia, saattaa hän lisätä, sillä olen palvellut niin monella laiskalla rouvalla. Oli muuankin, joka ei kuuteen kuukauteen edes korjannut kammastaan hiuksia kertaakaan, rouva, vaikka paikka olikin niin ankara, etten koskaan saanut lopettaa työtäni ennen kello kymmentä illalla. Olin nuori silloin enkä ymmärtänyt kieltäytyä. Mutta minä olen varma siitä, että taivaassa kerran tulee sen rouvan vuoro korjata hiukset minun kammastani ijankaikkisesta ijankaikkiseen.
Minä tulen kaipaamaan Matildaa.
Erikiltä tuli silloin tällöin joku kuvakortti. Mutta niin ristiin rastiin tuon pikku rouvan päällekirjoittamana, etten voinut niitä lukea enkä saada selville mitä ne esittivät. Milloinkaan ei niissä mainittu, mikäli voin huomata, mitään osoitetta, minne olisin voinut lähettää kirjeen, enkä minä myöskään ole kirjoittanut.
Eilen illalla, kun juuri olin riisunut kyökkiesiliinani ja istuutunut pianon ääreen koetellakseni tottumattomia, jäykkiä sormiani sen koskettimilla, soi eteisen kello, ja kun lensin avaamaan seisoi siellä vanhin kälyistäni, Ruut.
— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että majoittaisit minut pariksi päiväksi? kysyi hän. Olen vapaa ja kotona asunnossamme en voinut olla; siellä haisee tomu ja kamfertti.
Oliko minulla mitään vastaan? Tulin niin iloiseksi, että milt'ei itkin nähdessäni ihmisen, saadessani jonkun, jonka kanssa voin puuhata ja jutella.
Päätin heti, että nyt vaihtaisimme osia, hän olisi potilas ja hemmoiteltava, ja minä sairaanhoitajatar. Matildaa näytti asia myös hyvin huvittavan; me pistimme potilaan Erikin sänkyyn, annoimme hänelle kahvia sinne ja määräsimme hänet nukkumaan kello kymmeneen asti, jolloin hän kenties jaksaisi syödä illallista.
Kello löi kymmenen eikä ääntäkään kuulunut makuukamarista. Otaksuimme potilaan nukkuvan ja päätimme olla häiritsemättä hänen untansa. Puolen tunnin päästä kuului hätäinen soitto ja me syöksyimme huoneeseen. Ruut, joka oli nukuttuaan punaposkinen ja kirkassilmäinen ja vihdoinkin tavallisen nuoren tytön kaltainen, eikä, kuten muuten, täydellinen ja persoonaton pyhimys, tekeytyi happaman näköiseksi ja piti pitkän nuhdesaarnan meille leväperäisestä ja huolimattomista hoitajattarista, jotka eivät pitäneet ajasta vaaria. Se tuntui niin todelliselta, että ensin hymyiltyämme lopulta aloimme uskoa, että hän tarkoitti totta. Mutta saatuaan meidät siihen luuloon hän vasta oikein ilkkui meille.
Kun minäkin olin päässyt sänkyyn, tahdoin olla hiljaa ja jättää vieraani rauhaan, mutta Ruut selitti, ettei hänen ollut ensinkään uni. Ja silloin en voinut olla johtamatta keskustelua Gertrudiin.
— Sinä et tullut Hasselbackenille, sanoin. Siellä oli kuitenkin oikein hauskaa.
— En, minä en tullut, sanoi Ruut, painostaen jonkun verran sanojaan, ikäänkuin olisi tahtonut antaa niille syvällisen merkityksen.
— Sinulla oli este?
— Niin, viime potilaani eli silloin vielä. Mutta minä en olisi tullut missään tapauksessa.
— Miksi niin? sanoin minä. Juuri sinulle voisi kait olla tarpeen päästä tuuleentumaan ja saada vähän virkistystä.
— Hyvä Kam, kuulin Ruutin lempeän, sointuvan äänen, jos minä löytäisin virkistykseni Hasselbackenilta, silloin olisin säälittävä. Onneksi ei asianlaita ole niin.
— Ei, saattaahan niin olla, vastasin minä vältellen. Mutta olisi kai sinusta ollut hauskaa tavata äsken kihlautuneita.
— Suoraan sanoen, Kamilla, olin iloinen kun pääsin siitä.
En tiedä onko oikeastaan mahdotonta voida tuntea olevansa sukua sukulaisensa kanssa ja ymmärtää sitä. Kuinka tahansa, niin Ruut oli minulle tällä hetkellä käsittämättömämpi kuin koskaan, enkä minä osannut vastata mitään hänen sanoihinsa.
Mutta hänet näytti vallanneen vaarallinen halu avata sydämensä.
— Sinun mielestäsi minä olen kummallinen, sanoi hän. Tiedänhän minä, että jos joku perheen jäsen tekee hyvät naimiskaupat, on tavallista, että koko suku uhkuu iloa ja harrastusta ja myötätuntoa. Mutta Gertrudin kihlaukset alkoivat jo hänen ollessaan 14 vuotias, ja nyt olen perinpohjin kyllästynyt niihin.
— Mutta nyt kai siitä syntyy naiminen, sanoin minä sovittavasti, ja sitten seuraa elämän vakavuus.
— Kun vakavuus tulee, silloin tulen minäkin, jos Gertrud kutsuu minua, mutta en ennen, sanoi Ruut. Jospa tietäisit, puhkesi hän äkkiä intohimoisesti puhumaan, kuinka vieraalta minusta tuntuu se maailma, missä Gertrud ja hänen hyvä ystävänsä Märtta elävät. Miehet ja vaatteet, siinä heidän elämänsä, ja toinen on jotakuinkin yhtä tärkeä heille kuin toinenkin. Määräävänä on aina mikä tai kuka sopii heille parhaiten.
— Gertrud on kiltti, sanoin minä.
— Kyllä, kiltti hän kyllä on. Hän suo mielellään toiselle hyvää, saatuaan omansa, ja hän on kernaasti ystävällinen niitä kohtaan, jotka askaroivat hänen onnensa kanssa. Sillä hänen hyvinvointinsahan on tärkein maailmankaikkeudessa.
— Sinä olet liian ankara Gertrudia kohtaan, sanoin minä. Hänhän on niin kaunis ja suosittu. Luonnollisesti täytyy hänen luulla, että hänen onnensa on hyvin tärkeä. Hän ei ole koskaan kuullut muuta, ja professori sanoo niin nyt joka päivä. Muuten tuolla nuoruuden itsekkyydellä ja onnen tavoittelulla on kai myös tarkoituksensa maailmassa. Mihinkä sitten jouduttaisiin, jos kaikki olisivat sinun kaltaisiasi?
— Onko professori kovin rakastunut häneen? kysyi Ruut vastaamatta kysymykseeni.
Kuvailin hieman professoria sellaisena kuin muistin hänet
Hasselbackenin juhlasta, enkä säästänyt kiitosta.
Ruut kuunteli ja huomautti, että professori näytti tekevän itsensä vähän naurettavaksi.
— Mutta minä toivon kuitenkin, ettei Gertrud tee häntä onnettomaksi rakastumalla johonkin toiseen.
— Sitäpä en luule, sanoin. Gertrudhan on viileähkö luonteeltaan. Enkä minä usko, että hän kaikkine pikku kihlauksineen toden teolla on tarrautunut kehenkään mieheen.
— Sinä valitset todellakin kuvaavia sanontatapoja, sanoi Ruut sanomatonta inhoa osoittavalla äänellä. Tarrautua johonkin mieheen! Se on ainakin kylliksi likaista, ei ollenkaan niin kaunista ja valheellista kuin rakkaus.
Jouduin hyvin hämilleni — hänen äänensä sävy saattoi minut aavistamaan, että hän halveksi juuri rakkautta, eikä muuta, ja sellainen katsantokanta oli melkein käsittämätön minulle, joka onnettomasti rakastin rakkautta.
— En ymmärrä sinua, sanoin. Pidätkö sinä rakkautta miehen ja naisen välillä jonakin alhaisena?
— Pidän, tuota törkeätä erotiikkaa, ja erotiikka on aina törkeätä. Sinä ehkä ajattelet, mitä Ruut siitä tietää, hän kun on Punaisen ristin sisar. Mitään persoonallisia kokemuksia ei minulla, jumalan kiitos, ole, mutta minä olen kerran nähnyt jotakin, jota en koskaan voi unhottaa. Minulla oli ainoa paras ystävä, viimeisellä vuosikurssilla. Me olimme yksimielisiä kaikessa, meidän mielestämme oli niin tyhmää etsiä onnea huvituksista, kun sen saavutti vain kieltäymyksen ja kärsimysten kautta. Sitten hän äkkiä muuttui aivan kuin toiseksi ihmiseksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti, ja kenen luulet saaneen sen aikaan? Niin, erään alilääkärin. Rakkaus leimui heidän ympärillään kuin liekki, kun he olivat yhdessä, ja kun he olivat erillään, oli ystäväni aivan suunniltaan. Me asuimme samassa huoneessa, ja minä näin hänen makaavan sängyssään monta kertaa aivankuin kuumeessa odottaen miestä. Hyi, sanon sinulle, minua inhoitti. Mihinkä luulet nyt hänen älynsä joutuneen? Ei ollut mitään muuta maan päällä kuin tuo mies. Entä velvollisuus! Voin sanoa sinulle, että hän löi laimin velvollisuutensa hoidossaan olevia sairaita kohtaan, päästäkseen nauttimaan rakastettunsa suuteloista. Näin kyllä heidät kummankin työssään. Ajattele, mikä kärsimysten kaivo sairashuone on! Mutta heille se oli vain himoa ja liekkiä. Meistä tuli ikuiset vihamiehet ja hän on vainonnut minua kovin sen jälkeen.
Tällä hetkellä en oikein käsittänyt minkä persoonallisen tuskan Ruut tässä paljasti, kertoessaan ystävyydestä, joka muuttui vihaksi. Ajattelin vain hänen rakkauden solvaisemistaan, ja se pahoitti mieltäni. Ja äkkiä huomasin puhuvani rakkauden puolustukseksi. Niin, minä köyhä, haavojen ja tuskien runtelema, minä ylistin rakkautta jonakin ihmeellisenä, kuvaamattomana, jonakin, jota vain voidaan elää, ei milloinkaan saavuttaa edes unessa tai ajatuksissa. Koetin himmein sanoin kuvailla tuolle puritaaniselle sairaanhoitajattarelle, kuinka ihmeellistä on olla kaikki kaikessa jollekin ihmiselle, hallita hänen elämäänsä ja antaa hänelle siitä päivittäin, kukkuroillaan onnea. Kerroin hänelle kuinka se, jota rakastaa, tulee ihmeellisimmäksi maailmassa, kuinka hän ihastuttaa meitä läsnäolollaan, puheellaan, vaikenemisellaan, kuinka hänellä on tuhansia mahdollisuuksia ilahduttaa meitä. Sanoin hänelle, että rakkaus on tyhjentymätön onnen aarreaitta.
— Sinä tunnet vain kuoleman, sanoin lopuksi. Mutta rakkaus on yhtä pyhä ja kaunis ja yhtä hyvin Jumalan lähettämä.
— Sellainen on siis sinun kokemuksesi, sanoi Ruut.
Silloin huomasin äkkiä vastakohdan. Olin herännyt horrostilastani, haava oli auennut, aloin itkeä, synkästi ja hurjasti, mutta äänettömästi hämärässä. Tunsin käden sivelevän kevyesti kosteita poskiani.
— Luullakseni on kuitenkin varmempaa palvella kuolemaa, sanoi Ruut.
20. Maijan tappio.
Elokuun 20 p:nä.
Ennenkuin Ruut läksi luotani pitääkseen huolta uudesta potilaastaan, kuulin häneltä uutisen, joka koski minuun kovin. Hän tuli nimittäin eräänä päivänä kotiin ja kertoi tavanneensa Maijan rautatien keskusasemalla matkavalmiina. Ruut, joka oli siellä saattamassa muuatta toveriaan, hämmästyi tietenkin suuresti ja meni tervehtimään. Maija tuntui hyvin vähäpuheiselta ja vieraalta ja katosi äkkiä vaunuun. Minut mursi kokonaan tämä tiedonanto, jota en voinut käsittää. Mitä oli tekeillä? Miksi Maija oli Tukholmassa, käymättä minua tapaamassa? Mitä oli tapahtunut tuolla maalla sen jälkeen kun minä läksin? Kirjoitin seikkaperäisesti Jaakolle ja pyysin hänen selittämään minulle, mitä tämä merkitsisi. Ja odottaessani hänen vastaustaan päivästä päivään, lisääntyi tuskani. Kyllähän minulla oli ollut vähän omantunnon vaivoja sen johdosta, mitä mahdollisesti olin saanut aikaan, mutta että se olisi voinut järkyttää Maijan sisarellista rakkautta minuun, sitä en tullut hetkeäkään ajatelleeksi. Siihen olin luottanut kuin järkkymättömään kallioon tässä maailmassa, jossa kaikki kelluu, rakkaus ja ystävyyskin. Elin uudelleen ne kokemani yksinäisyyden ajat, jolloin kuoli ensin isä ja sitten äiti. Mutta silloinhan minulla oli sentään vanhempi sisareni jäljellä. Nyt olin aivan yksinäni, oman onneni varassa.
Tunsin melkein katkeruutta Maijaa kohtaan. Jos hän välttämättä tahtoi erota Jaakosta, ajattelin, niin täytyihän hänen silloin kuitenkin puhua siitä ennemmin tai myöhemmin. Ja kuinka voi hän, joka oli aikonut kylmäverisesti eksyttää miehensä, niin katkeroitua minulle, että hän teloitti minut sydämessään, edes kuulematta, mitä minulla puolestani oli sanottavaa.
En käsittänyt kuinka mitään sellaista saattoi tapahtua, tai mitenkä se korjattaisiin. Minullahan ei ole koskaan ollut ketään niin hyvää ystävää kuin Maija, eikä myös koskaan sellaista vihamiestä. En tahtonut milloinkaan enää luottaa kehenkään maailmassa.
Jaakon vastaus viipyi viipymistään. Eräänä päivänä tuli hän itse. Hän ei ollut ensinkään entisensä kaltainen, häneen oli tullut jotakin väsynyttä. Jo hänet nähdessäni valtasivat pahat aavistukset minut.
— Missä on Maija? kysyin hämmentyneenä.
Hän rauhoitti minua heti sanomalla, että Maija oli kotona omassa sängyssään. Sillä asialla, joka oli tuonut hänet Tukholmaan, ei ollut mitään tekemistä Maijan kanssa.
Kun kirjeeni saapui oli hän ollut poissa kotoa sorsia ampumassa, Maija oli silloin avannut postilaukun ja nähnyt, että minulle oli kirje sinulta. Siitä oli hän heti tehnyt sen johtopäätöksen, että me olimme kauan olleet kirjevaihdossa hänen selkänsä takana.
Mutta kerro nyt alusta pitäin mitä on tapahtunut, pyysin minä. Et voi uskoa kuinka levoton olen ollut.
— Niin, sanoi hän, me olemme keskustelleet niin paljon, että tuskin muistan missä järjestyksessä kaikki on tapahtunut. Lähdettyäsi koetin johtaa hänet oikealle tolalle puhumalla hyvin sävyisästi ja ystävällisesti, mutta sitä hän ei ensinkään sietänyt. En tahdo ollenkaan syyttää sinua, sillä minähän olin yhtä vakuutettu kuin sinäkin siitä, että parasta oli estää häntä ennättämästä tehdä mitään tyhmyyksiä. Mutta sittemmin tuntui minusta, että olimme erehtyneet. Häntä harmitti niin äärettömästi, ettei hän saanut panna päätöstään toimeen, niinkuin hän oli aikonut. Olisin saanut vapauteni vääryyden muodossa, enkä olisi koskaan voinut epäillä, että sain sen jalomielisyydestä. Kun hänen suunnitelmansa siis nyt oli paljastettu, oli menettelyn loisto poissa, mutta hän katsoi täytyvänsä tehdä niin sittenkin. Ei, siitä ei tule mitään, sanoin minä. Jos sinä lähdet luotani, teen sinut typötyhjäksi etkä saa koskaan nähdä poikaasi. Eikö sinun mielestäsi, Kamilla, hänen olisi pitänyt tuntea olevansa hieman liikutettu kieltäytyessäni päästämästä häntä luotani, vaikkakin se tapahtui sellaisessa muodossa? Mutta ei, ei suinkaan. Hän vain suri ja laihtui, ja kotona alkoi sellainen tila, että minusta tuntui mahdottomalta kestää sitä. En milloinkaan ole tuntenut olevani niin onneton, kuin silloin, kun hän alkoi pitää niin tarkkaa huolta onnestani. Minun täytyy sanoa, että alussa se loukkasi minua äärettömästi, mutta sitten rauhoituin ja huomasin yhä selvemmin, että sairaus juuri oli muuttanut Maijan sellaiseksi. Kapina painostavaa heikkoutta vastaan on ilmennyt toiminnan haluna, ja niin on joitakin naisellisia aatteita takertunut häneen. (Jaakko ei tuntisi naisellista aatetta, jos hän kompastuisi siihen). Muutos — niin sanoo ainakin lääkäri — on tapahtunut hitaasti, vaikka minä en ole mitään huomannut. Ja lopulta on varmuus siitä, että hän on minulle haittana, syöpynyt häneen. Saatuani lääkärin avulla selville tämän, tulin rauhallisemmaksi ja voin kohdella häntä paremmin.
— Kuinka kiltti sinä olet, Jaakko, huudahdin minä ehdottomasti, liikutettuna kuullessani hänen puhuvan niin tyynesti ja lempeästi asiasta, joka varmaan koski häneen kovasti.
— Onhan vain velvollisuuteni, vastasi hän torjuen, osoittaa sääliä naista kohtaan yleensä, ja vielä enemmän omaa vaimoani kohtaan. Muuten nykyinen aika osoittaa parhaiten, että vahvemmatkin aivot voivat menettää tasapainonsa. Joka seisoo, katsokoon todellakin nykyään ettei hän lankea.
Kysyin minkätähden Maija oli tullut Tukholmaan.
Jaakko kertoi silloin, että hän oli useita viikkoja tuntenut olevansa niin huonovointinen, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään, mutta noin neljätoista päivää sitten hän tuli vähän paremmaksi ja tahtoi heti paikalla lähteä Tukholmaan kysymään lääkäriltä luuliko tämä hänen kykenevän elättämään itsensä riippumatta siitä saiko hän eläkettä tahi ei. Jaakko arveli, että hänen kenties olisi pitänyt kirjoittaa lääkärille ja tutustuttaa hänet tilanteeseen, mutta hän oli kyllästynyt puuttumaan asiaan ja ajatteli, että menköön miten tahansa.
Jaakko oli pyytänyt hänen tervehtimään minua, mutta hän ei ollut vastannut mitään. Vasta kun Jaakko oli kysynyt minusta hänen palattuaan kotiin, oli hän saanut kuulla, ettei Maija ollut käynyt minua tapaamassa. Mutta Maija oli selvittänyt, että se oli minulle samantekevä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan että hän oli ollut Tukholmassa, eikä minun tarvinnut koskaan saada siitä tietoa. Lääkäri ei kuitenkaan ollut rohkaissut häntä, päinvastoin, hän oli pitänyt häntä työhön kykenemättömänä. Hän selitti senvuoksi kotiin palattuaan, että ellei Jaakko tahtonut päästää häntä suosiolla, täytyi hänen toistaiseksi tyytyä kohtaloonsa. Heti kotiin päästyään alkoi hän rehkiä taloustoimissa, rasitti itseään liiaksi, makasi viikon ja alkoi uudelleen.
— Palattuani kotiin sorsia ampumasta, jatkoi Jaakko, sain kirjeesi. Siitä näytti selviävän, että hän oli valehdellut sanoessaan, ettei sinulla voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli ollut Tukholmassa. Kun vaadin häntä tilille tästä, hämmästyi hän kovin. Hän kertoi nyt, että häntä asemalla tosiaankin oli puhutellut muuan sairaanhoitajatar, jonka hän tunsi ulkonäöltä, mutta ei voinut muistaa nimeä, jonka vuoksi hän otaksui, että se oli joku sairaanhoitajatar jostakin sairaalasta tai sanatoriosta, jossa hän oli ollut. Jottei paljastaisi tietämättömyyttään oli hän hyvin vähäpuheinen ja sanoi nopeasti hyvästi. Hän oli kokonaan unhottanut asian, mutta nyt hän käsitti, että tuntematon oli varmaan ollut sinun kälysi Ruut, jonka hän oli kerran tavannut aivan ohimennen. Siten oli tuo näennäinen valhe selvitetty, mutta Maija oli sittenkin hyvin kuohuksissaan siitä, että olin voinut kuulla hänen valehdelleen. Aloin nyt perinpohjin väsyä kaikkeen, ja kyllästymisen puuskassani tein sellaista, jota sitten käsittääkseni minun ei ehkä olisi pitänyt tehdä; minä sanoin hänelle, ettei enää maksanut vaivaa pitää voimassa tätä avioliittoa, jonka sisäistä tarkoitusta ei enää ollut olemassa. Senvuoksi hän Herran nimessä saisi hyvän eläkkeen ja saisi pitää Lennartin luonaan lukukausien ajan. Pyysin häntä vain käsittämään, että niin minä kuin sinäkin, Kamilla, olimme toimineet parhaassa tarkoituksessa, tahtoessamme saada kaikki oikealle tolalleen. Ja ettei hän olisi niin leppymätön sen vuoksi, että olimme erehtyneet hänen suhteensa. Vaikutus tästä oli kuitenkin saneen odottamaton. Hän vastasi vain: kiitoksia paljon, jonka jälkeen minä läksin kokemaan krapumertojani, ja minusta tuntui kaikki varsin omituiselta ja ikävältä, mutta kuitenkin jonkun verran levolliselta sen johdosta, että nyt pääsisimme rauhaan. Poiketessani puistokujaan kotiin tullessani, näin kuitenkin kätilön syöksyvän taloa kohti mikäli sääret kestivät. Aavistin pahaa ja tavoitin hänet sekä sain kuulla, että rouva oli saanut munuaistautikohtauksen ja lähettänyt hakemaan kätilöä, joka oli kotilääkärimme, kunnes lääkäri ehti saapua.
Kun kohtaus oli ohi, pyysi Maija saada puhua kanssani, ja hän itki ja selitti, ettei hän voinut erota ja että hän tunsi olevansa niin väsynyt, ajatellessaankin vain muuttoa. Minun piti vain vartoa vähän, sillä hän kuolisi varmaan pian, ja hän pyysi, että antaisin anteeksi ja säälisin häntä, sekä oli kuin toinen ihminen. Jouduin tietysti hiukan hämilleni, mutta sanoin, että hänen kotinsa oli hänen niin kauan kuin hän itse tahtoi. Luulen häneen koskeneen, etten näyttänyt ihastuneemmalta, vaikka olihan tavattoman epäjohdonmukaista hänen odottaa minulta sellaista. Mutta minä en tosiaankaan jaksanut tuntea mitään sellaisen touhun jälkeen. Toisena päivänä hän kertoi minulle kuinka hirveän pahalta hänestä oli tuntunut, kun minä lopultakin olin hylännyt hänet ja luvannut hänelle eron.
— Vaikka olet ollut niin epätoivoissasi siitä etten tahtonut!
— Niin, sanoi hän, en käsitä sitä itsekään. Se on jotakin hyvin nöyryyttävää. Mutta minä olen iloissani kuitenkin. Olen ollut aivan jäykkä ja kuiva sisäisesti ja sen ajatuksen riivaama, että tekisin jalon teon. Mutta minä en ollenkaan kelpaa sellaiseen. Sinun asiasi on tehdä se teko ja olla kärsivällinen minulle, Jaakko. Kuinka iloinen olenkaan, kun saan jäädä. Sänkyni on maailman paras.
Voithan käsittää, Kamilla, etten voinut vastustaa häntä tässä avuttomuudessaan, kun hän nyt vihdoinkin tunnusti sen. Niin että nyt vallitsee sopusointu välillämme, niin kauan kuin sitä kestää. Minä olen syystäkin tullut epäluuloiseksi.
Kysyin häneltä oliko Maija muuttanut mieltään minun suhteeni. Ja Jaakko vakuutti, että hän oli. Hän pyysi myös minua tulemaan hänen mukanaan kotiinsa pariksi päiväksi sopiakseni persoonallisesti Maijan kanssa, vakuuttaen, että se kävisi tavattoman helposti.
En epäillyt hetkeäkään. Minun täytyi tavata sisareni ja kuulla hänen vakuuttavan, että olimme yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin. Erik ei varmaankaan saapuisi vielä viikkoon aikaan, eikä matka missään tapauksessa veisi enempää kuin neljä päivää.
Eikä se vienytkään. Kahden ihmisen välillä tapahtuva ratkaisu ei kestä kauankaan. Rupattelu vain kestää päiviä ja viikkoja ja koko pitkän elämän ajan.
Ensin tunsin helpotusta kaiken sen jälkeen, mitä olin mietiskellyt kohtauksestani hänen kanssaan, kun tapasin hänet niin hiljaisena ja rauhallisena ja myöntyväisenä. Mutta sitten tuntui tämä myöntyväisyys raskaalta. Oli yhtä helppoa saada hänet suostumaan mihin tahansa kuin vetää kelloa, jonka vieteri oli poikki; hän ei vastustanut ollenkaan. Kun sanoin: — käsitäthän minun tarkoittaneen hyvää juorutessani Jaakolle, niin vastasi hän: — tietysti, onhan selvää, että tarkoitit hyvää, j.n.e.
Hän oli muuttunut kaikessa. Hänen näköpiirinsä oli niin paljon ahtaampi entistään, hänen maailmansa niin pieni, ja omanarvontuntoa ei hänessä enää ollut. Ennen hän oli ylpeä siitä, ettei sairauden sattuessa antanut huomata mitään, tahtoen selviytyä siitä itse. Nyt valitti hän kovin ja pani koko ympäristönsä liikkeelle itsensä vuoksi.
Ainoan kerran oli hän vähän kaltaisensa silloin, kun hän laski leikkiä siitä, että hän oli niin muuttunut. — Oletko lukenut, kysyi hän, millä tavoin Antverpen valmistautui piiritykseen:
Kaikki rikkaat ja kauniit esikaupungit poltettiin ja tasoitettiin maan tasalle, ja kaikki niiden puutarhat ja kauniit puistot hakattiin maahan — kaikki sen vuoksi, ettei vihollinen saisi suojaa linnoituksen tykkejä vastaan. Mutta kun kaupunki kukistui, niin ei vihollinen ollut ollut niiden kantaman päässäkään. Se oli paljon kauempana ja ampui kaupunkia suoraan yli hävitettyjen esikaupunkien, jotka oli uhrattu turhaan. Makaan tässä ja ajattelen, että minun laitani on samanlainen. Ajattelen mitä kaikkea olenkaan hävittänyt pitääkseni hallussani linnoitukseni ja saadakseni tahtoni perille: kaiken jokapäiväisen mielihyvämme ja viattoman perheidyllimme. Ja sitten kohtalo iskee minua suoraan sydämeen ja minun täytyy antautua, ja nyt en voi olla ajattelematta: kun minun kuitenkin piti jäädä tänne, miksi en voinut tehdä sitä ilman kaikkea tätä touhua ja puuhaa, kaatamatta maahan esikaupunkejani, joissa ihanne asui, ilman kaikkia noita taisteluja Jaakon kanssa, jotka ovat niin kyllästyttäneet häntä?
— Ellen minä olisi juorunnut Jaakolle, sanon minä —
— Jumalan kiitos, että teit niin, vastasi hän, sillä muuten en makaisi nyt tässä sängyssä, vaan vieraassa maassa.
Kun sitten jätin hänet hyvästi, antoi hän minulle mukaani elämänohjeen, kuten hän aina oli tehnyt rippikoulustaan asti.
— Opi tuntemaan omat mahdollisuutesi, Kamilla, sanoi hän. Älä milloinkaan ole ylpeä ja pää pystyssä, ja muuta semmoista, ajattele mitenkä minun kävi. Älä koskaan luule, että voit olla jäykkä ja itsenäinen missään, tai että tahtosi pääsee voitolle, kun sitä jännität. Älä milloinkaan ponnistele vasten virtaa, sillä silloin tarttuu Jumala niskaasi ja kääntää sinut. Muista, että me olemme hyvin heikkoja astioita, me naiset, ole siis sävyisä ja pidä kaikki armona, äläkä yritä luottaa omaan ansioosi. Ja muista, että kohtalomme kääntää kaikki asiat parhain päin!
21. Kamillan uusi sydän.
Syyskuun 4 p:nä.
Mutta Maijan neuvot vaikuttivat minuun aivan päinvastoin. Mitä alistuvaisempi ja veltompi hän oli, sitä uhkamielisempi tunsin minä olevani, ja sitä lujemmaksi tuli päätökseni pysyä suorana. Katselin ristiäni almanakassa ja arvelin, että se oli kuitenkin vielä liian aikaista. Jo parin viikon kuluttua tuntui tuskani vähän oudommalta, niin, näytti liioitellulta. Ylipäänsä olin liioitellut, sen huomasin nyt, tarkastellessani itseäni ikäänkuin vähän etäämmältä. Kaikessa tuossa äärettömässä onnessa ja äärettömässä pettymyksessä Erikin vuoksi, missä olin itse? Minulla ei ollut, yhtä vähän kuin keinottelupaperilla mitään itsenäistä arvoa. Elämäni voitto oli ollut voittaa ja tappio kadottaa hänet, eikä mitään muuta. Ja voimattomuuden tunteeni, kun epäonnistuin, oli muuttunut katkeruudeksi häntä kohtaan — mutta tarkoin katsottuna, ei kait hän sille mitään voinut? Kuljeskellessani siellä asunnossamme huomasin, että olin alkanut katsella Erikiä ikäänkuin kaukaa. Ennen en ole voinut nähdä häntä ensinkään, sillä hän on ollut sydämessäni. Arvostelen häntä nyt oikeudenmukaisemmin, luullakseni, ja epäitsekkäämmin, sillä pidän häntä nyt itsenäisenä olentona, enkä ainoastaan omanani.
Kenties, ajattelen, hän on tullut maailmaan jotakin muuta varten kuin rakastamaan minua, ja minä saan Jumalan nimessä antaa hänen täyttää tehtävänsä ja elää ja kehittyä niinkuin se vaatii, eikä niinkuin minä olen toivonut. Ajattelin, että hän oli kenties tahtonut sanoa minulle tämän, mutta jättänyt sanomatta, koska minä silloin olisin parkunut niin hirveästi. Ja minä odotin nyt kovin, että hän tulisi kotiin, jotta vähitellen, mitään puhumatta, saisin näyttää hänelle, että olin huomannut sen itse — ajatelkaas, mitenkä se hänen raukan mielestä olisi ihanaa. Sittenkuin minä nyt ikäänkuin olen irroittanut elämäni hänen hallustaan ja ottanut omaan huostaani, tunsin ikäänkuin uudelleen elpyväni, mitä kaikkea voisinkaan saada aikaan? Olin kulkenut sitä tietä, jolle surun kohdatessa joudutaan: ihminen tylstyy ja katkeroituu ja hylkää koko maailman ja elää ylevästi ja tekee muiden olon rauhattomaksi. Mutta eihän sellainen vaatinut mitään taitoa, mitään itsensä voittamista. Mutta minä tahdoin koettaa elämän kurjuuden musertuvasta ylivoimasta huolimatta viimeiseen asti pitää sieluni terveenä ja hartaana, niin että aina voin nauraa ilman katkeruutta ja itkeä ilman vihaa ja näyttää maailmalle iloista, ystävällistä naamaa. Ihmiset eivät tästä sanoisi mitään muuta kuin "Kamillalla on onnellinen luonne", mutta minä tietäisin, että se oli pieni urotyö, ja kun kaikki oli lopussa, asettaisin sen Herramme jalkojen eteen. Ihmisille, jotka eivät voi kuvitella mielessään sokeata puhelimenhoitajaa, on yleensä äärettömän helppoa kuvitella sokeata kohtaloa. Mutta ilman jotakuta, jonka silmäin edessä voin elää, en minä kestä.
Tuli kortti, että pian Erik saapuisi, ja minä olin iloinen. Niin pitkälle en ollut vielä ehtinyt, että viihtyisin maaten yksinäni asunnossani! Sitäpaitsi odotin saadakseni koetella uutta sydäntäni hänen läheisyydessään, ja olin hyvin utelias näkemään, huomaisiko hän, että elämälläni oli uusi tarkoitus, tai olisinko hänen mielestään yhtä muuttumaton kuin kyökin uuni tai porsliiniastiat.
Erik tuli eräänä aamuna, mutta minä en voinut mennä häntä vastaan, sillä hän oli pyytänyt matkatovereitaan suoraa päätä suurukselle — heidän palvelijansa ei vielä ollut kotona.
Ollessani yksin oli äänetön, muuttumaton järjestys huoneessa kiusannut minua vähän, olinpa ottanut esille koko Erikin vaatevaraston vain saadakseni iloita epäjärjestyksestä. Mutta kun Erik oli saapunut Kurt ja Betta Sohlbergin kanssa, ei minun tarvinnut valittaa järjestyksestä. Silmänräpäyksessä oli koko huoneisto täynnä väkeä, matkalaukkuja, selkäsäkkejä ja puheen porinaa. Betta porisi: — Niin, nyt olemme kotona taas, äläkä ole vihainen meille siitä. On erittäin hauskaa päästä tuosta sietämättömästä Erikistä, pidä hyvänäsi hänet! Missä saan peseytyä? Makuuhuoneessa? Kiitoksia paljon, mutta te, pojat, ette pistä nenäänne sinne! Olenko tullut tarkaksi mielestänne? Niin, jotakin säädyllistä pitää kai olla Tukholmassakin. Somaa olla täällä taas. Onko tapahtunut mitään erikoista? En ole nähnyt sanomalehtiä koko aikana.
— Ole hyvä, tässä on pyyheliinoja, sanoin minä. Mitäkö on tapahtunut?
Niin, Ranft on kiinnittänyt teaatteriinsa neiti Borgströmin.
— Kah, jopa nyt jotakin, onko hän? Ehdinkö kammata hiukseni ennen suurusta?
— Kyllä, kiitos, tee niin, sanoin minä, sillä minä en ole saanut sitä vielä oikein valmiiksi.
Erik tuli luokseni keittiöön: — Minun pitäisi kai oikein tervehtiä, sanoi hän. Kuinka olet voinut yksiksesi? Sanoin, että olin voinut hyvin. Mitenkä hän oli voinut, ei tarvinnut kysyä. Hän näytti aivan uudelta ihmiseltä, voimakkaalta, päivettyneeltä ja loistavalta.
— Missä Matilda on? kysyi hän katsellen ympärilleen. Selitin, että hän on muuttanut pois. — Sinulla on vain minut nyt, sanoin.
— Sitten ei minun ehkä olisi pitänyt tuoda heitä tänne, sanoi Erik ja katsoi minuun tarkasti, ikäänkuin nähdäkseen olinko loukkaantunut. Mutta he tarjoovat sen sijaan päivällistä ulkona, niin että sitä sinä pääset laittamasta tänään. Muuten sinua somistaa erinomaisesti lieden ääressä seisominen.
Herra nähköön, mitenkä hän mielistelee, hänellä on paha omatunto, ajattelin. Mutta hän näytti niin tavattoman rehelliseltä.
Hetken kuluttua tuli Betta makuukamarista, kammattuna ja hienona, uudessa puserossa ja kaikki matkan jäljet poistettuna, lukuunottamatta kullanruskeata päivettymistä.
Ja nyt alkoi rupattelu taas.
— Voi, mitenkä tuntuu hyvältä syödä jälleen! Herra varjele, kuinka me olemme syöneet näinä aikoina. Onpa somaa punnita itsensä keskuskylpylässä ja nähdä kuinka paljon on lihonnut.
— Niin, raskas sinä oletkin, sanoi Erik.
— Niin, tuo kuulostaa ihan siltä, kuin hän ei olisi tehnyt muuta kuin kantanut minua. Mutta sitä ei ole sentään usein tapahtunut, niin ettei hän ole liikoja ponnistellut. Oikeastaan oli koko mies suureksi pettymykseksi minulle, saatan sanoa Kamillalle, hän piti vain huolta itsestään, varasi itselleen parhaat palat ja parhaan paikan aina ja jokapaikassa, niin, siitä en peruuta mitään.
— Bettan ei tarvitse tekeytyä niin säälittäväksi ja syrjäytetyksi, sanoi Erik hyvin rauhallisesti. Sillä hän pani kyllä ihmiset liikkeelle omasta puolestaan, minun tarvitsematta juosta häntä palvelemassa, eikö niin, Kurt?
— Kurt, sinä et uskalla pitää Erikin puolta!
— Mutta jos hän sittenkin on oikeassa!
— Muuten lasken minä vain leikkiä, Kamilla, Erik oli hurmaava! Minä en käsitä kuinka olisimme tulleet toimeen ilman häntä!
— Niin, mikä nyt on totta? kysyin minä.
— Oh, sen kait pitäisi vaimon sydämen sanoa hänelle! Minä hurjistuisin, ellei Kamilla olisi mielettömästi rakastunut mieheeni, mutta sitähän hän näköjään on. Joka tapauksessa, leikki sikseen, Erikillä on ollut tavaton vaikutus minuun, enkö olekin muuttunut hiljaiseksi ja miellyttäväksi?
Ääni, jolla tämä lausuttiin, oli luonnollisesti vastustamaton. Ensi kerran nauroin vilpittömästi tuolle hullunkuriselle Bettalle. Mutta että hänen miehensä jaksoikin! Oliko hän nauranut kikahtuakseen ja maannut kaksinkerroin tuolla tavalla puolitoista vuotta?
Tuodessani kahvin sisään, nauroivat he vielä yhtä kovin, he eivät ensinkään voineet hillitä itseään nyt.
Kun kysyin tahtoiko Betta sokeria tai pitikö Kurt piparkakuista, niin minä, tietämättä miten, kaiketi herätin jonkun muiston, en tietänyt minkä, joka sai heidät kaikki kolme hilpeästi nauramaan. Keskustelu oli täynnä viittauksia, ja minä vain en käsittänyt mitään. Erik koetti toisinaan tutustuttaa minua tilanteeseen: — Niin, näes, asia oli sillä lailla, että… Mutta Betta keskeytti hänet: — Anna olla, Erik, se kuuluu niin hassulta jälkeenpäin sille, joka ei ole ollut mukana. Ja niin se kuuluikin.
Monta kertaa huomasin Erikin tutkivasti katselevan minua: — tuntui siltä kuin hän olisi aavistanut, etten ollut oikein samanlainen kuin hänen lähtiessään. Tuntui siltä kuin hän ihmettelisi, etten joutunut huonolle tuulelle hänen selvän tuttavallisuutensa johdosta toisten kanssa ja sen vuoksi, että hänellä oli ollut niin hirveän hauskaa ilman minua. Hän näytti sentään hakevan jotakin merkkiä siitä, sillä täytyihän sellainen olla olemassa. Mutta jumalan kiitos, sydämeni oli rauhallinen ja välinpitämätön, vapaa kateudesta tai mustasukkaisuudesta, minä vain iloitsin siitä, että hänellä oli ollut hyvä, vilpittömästi ja täydestä sydämestäni.
Heidän mentyään tahtoi Erik auttaa minua keittiössä, mutta minä ajoin hänet heti pois sieltä, hän oli unissaan, ei tietysti ollut ostanut makuupilettiä.
— Minä nukahdankin vähäisen, sanoi hän, mutta herätä minut kello 1, sillä silloin minun on kehitettävä valokuvat.
Hän sai nukkua kello puoli neljään, jolloin minä menin sisään ja istuuduin sängyn laidalle. Erik oli nyt nukkunut tarpeekseen, mutta me emme puhuneet mitään valokuvain kehittämisestä. Päinvastoin kertoili hän minulle niin vilkkaasti matkastaan, että olimme vähällä tulla liian myöhään päivällisille. Kuvaus oli nyt aivan toinen kuin äsken, kun Betta määräsi sen sävyn. Erikillä on todellakin oikea ruotsalainen rakkaus luontoon; oli selvää, että hän oli nauttinut äärettömästi tuolla pohjoisessa, jossa suuret joet virtaavat laajojen metsien halki.
— Sinusta olisi varmaan pitänyt tullakin jahtimestari, sanoin lopulta.
— Vielä mitä, vastasi Erik, pankkimiehen toimellakin on sisältönsä.
Tuttavallisesta yhdessäolosta hän puhui varsin vähän. — Tiedäthän itse minkälaisia he ovat, sanoi hän.
— Tunnen heitä niin vähän.
— Niin, yhdentekevää.
Rosenbadin ravintolassa oli meillä hyvin hauskaa, aivankuin kotonamme, ja minä koetin nyt olla mukana ja pysyä muiden tasalla. Mutta heti kun nauroin tai puhuin äänekkäästi, rypisti Erik kulmakarvojaan ja oli moittivan näköinen, enkä minä saanut laskea leikkiä Kurtin kanssa ensinkään. Koetellakseni vieläkin Erikiä, esitin Kurtille lähempää tuttavuutta, mutta Erik ei nähtävästi hyväksynyt sitäkään.
— Mitä sinä tarkoitat ollessasi niin ankara minulle? kysyin suuttuneena, kotiin mennessämme. Miks'en minä saa tehdä samoin kuin Bettakin?
— Siksi että olet minun rouvani, sanoi Erik. Mitä se minuun kuuluu kuinka muiden rouvat käyttäytyvät, mutta minun rouvani tulee käyttäytyä moitteettomasti, ja niinhän sinä teetkin.
— Etkö tahtoisi minun sitten olevan Bettan kaltainen? kysyin ihmetellen.
— Sinä olet pikku hupakko, sanoi Erik.
Kerroin olleeni Maijan luona ja että hän oli sairas. Mutta jutun jatkoa en kertonut, ja sen vuoksi loppui se puheenaihe pian. Kuljimme ääneti Käsityöläiskatua eteenpäin, ja kaksi kertaa pelasti Erik minut hengenvaarasta, kuten hän sanoi, toisen kerran tempaistessaan minut raitiovaunun tieltä sillalla, ja toisen silloin, kun hän esti erään automobiilin ajamasta ylitseni.
— Minä en käsitä, sanoi hän, mitenkä sinä voit tulla toimeen yksiksesi?
— Siten, että kun olen yksikseni, luotan itseeni.
— Ei kait noin pieneen itseen ole mitään luottamista.
— Oh, saatpa nähdä, Erik.
Olimme portin edustalla. Taaskin loi Erik minuun saman tutkivan katseen, aivankuin hän olisi yksinkertaisissa sanoissani huomannut jonkun salatun tarkoituksen.
Mutta kun nyökkäsin hänelle hymyillen, niin hymyili hänkin ystävällisesti vastaan.
Heti sen jälkeen olimme ovemme edustalla ja ojensimme molemmat yht'aikaa avaimemme avataksemme oven.
— Tahtoisin tietää kuinka kauvan avaimemme sopivat samaan lukkoon, sanoin minä.
— Ei kukaan tiedä elämänsä pituutta, vastasi Erik.