The Project Gutenberg eBook of Seikkailijoita: Romaani, by Rex Beach

     I. Ensimmäinen tapaaminen.
    II. Karkuri.
   III. Glenister tekee pahan erehdyksen.
    IV. Veriteko.
     V. Uusi tuttavuus.
    VI. Kuinka kaivos riistetään oikealta omistajalta.
   VII. Kuuntelija.
  VIII. Helene, Dextry ja Bronco Kid.
    IX. Dextryn vieraskäynti.
     X. Toverukset neuvottelevat raha-asioista.
    XI. Kaivosvarkaat.
   XII. Wheaton saadaan laivaan.
  XIII. Helene tapaa Glenisterin.
   XIV. Seikkailijattaren mielenmaltti.
    XV. Kuinka lakia poljetaan.
   XVI. Verinen yhteentörmäys lähellä.
  XVII. Kurkistusreiän valo- ja varjopuolet.
XVIII. Janon tuskat.
   XIX. Pelihimo.
    XX. Tanssiaisissa.
   XXI. Rauhaton yö.
  XXII. Murhayritykset.
XXIII. Vigilanttien kokouksessa.
  XXIV. Yöllinen kohtaus.
   XXV. Totuus alkaa paljastua.
  XXVI. Toteutumaton suunnitelma.
XXVII. Cherry lähetetään asialle.
XXVIII. Kid salamurhaajana.
  XXIX. Valmisteluja.
   XXX. Kid tunnustaa rakkautensa.
  XXXI. Junamatka Midakseen.
XXXII. Yöllinen kahakka.
XXXIII. "Kultaisen reen" tapahtumat.
XXXIV. Glenisterin kostonsuunnitelmat.
  XXXV. Kaksintaistelu.
XXXVI. Glenister uhraa voittonsa.
XXXVII. Unelmien lupaukset.

ENSIMMÄINEN TAPAAMINEN.

Glenister silmäili satamaa, joka välkkyi ankkuroituneitten laivojen valossa, ja sitten niitä pykäläisiä vuorenhuippuja, joiden reunaviiva kuvastui terävänä taivasta vasten. Hän hengitti täysin siemauksin suolan kyllästämää ilmaa, ja hänen sydämensä sykki nuorukaisvuosien voimakkaassa tahdissa.

"Ah, tämä on ihanaa — suurenmoista!" hän mutisi. "Ja tämä on lopultakin minun maatani — omaa maatani, kuuletko, Dex. Tämä nälkä päästä pohjanmaille ikäänkuin täyttää koko olemukseni. Se panee minut kasvamaan. Paisumaan."

"Varo, ettet räjähdä", huomautti Dex kuivasti. "Olen tavannut ihmisiä, jotka vuoristoilma on päihdyttänyt tukkihumalaan. Älä vainen paisu liian yksipuolisesti."

Dextry alkoi jälleen äkkiä tupruttaa piippuaan, jonka vastenmieliset savukiehkurat liiankin pian hälvensivät vaaran, joka sisältyi raikkaan meri-ilman voimaa uhkuviin ominaisuuksiin.

"Lempo periköön mokoman katkun!" irvisteli nuori mies. "Sinut pitäisi viedä karanteeniin."

"Parempi on tuoksua kuin mies kuin parpattaa kuin lapsi. Sinä turmelet hetken, joka pitäisi uhrata hiljaisiin mietiskeiyihin, joutavilla purkauksillasi luonnon kauneudesta, kun sinun kauneustajusi ei riitä käsittämään hyvän tupakkalajin ihanuutta."

Toinen naurahti, jännitti leveän rintansa ja kohotti pimeään lihaksiset käsivartensa ikäänkuin niissä olisi asunut käyttämättömän voiman liikavarasto.

Miehet kävelivät hitain askelin laituria pitkin. Heidän edessään lojui "Santa Maria" valmiina sydänyönaikaan nostamaan ankkurinsa. Taampana uinui Unalaska Beringinmeren usvissa. Missä viikkoa aikaisemmin ystävällisesti silmää iskien alkuasukkaat olivat syviin vuorenhalkeamiin levitelleet turskiaan kuivumaan, siellä nyt majaili lauma kullankaivajia matkalla uuteen Eldoradoon. Heitä oli tullut tuhansin kuin heinäsirkkaparvi ja he olivat asettuneet Smoke Sean rannoille ja odottelivat jäitten lähtöä, joka päästäisi heidät lähtemään luvattuun maahan — uuteen Nomeen, jossa ihminen rikastuu yhdessä ainoassa yössä.

Kylän takana kohoavat sammalpeitteiset kunnaat olivat reunatut tiheällä hautajonolla. Siellä makasivat ne monet onnentavoittelijat, jotka olivat kuolleet edellisenä syksynä, kun muuan tarttuva tauti raivosi tällä maankolkalla. Mutta mitäpä siitä! Jäljelle jääneet kertoivat, että täällä välkkyi kultaa hiekassa, ja uusia laumoja oli virrannut menneitten tilalle. Glenister ja Dextry olivat lähteneet Nomesta edellisenä syksynä — Glenister ankaran kuumeen kynsissä. Nyt he tekivät paluuta omaan maahansa.

"Tämä ilma verestää minussa kaikki elimelliset vaistot jälleen", aloitti Glenister puhelun uudelleen. "Kaupungeista päästyäni muutun villi-ihmiseksi. Minut valtaa alkuihmisen vanha vietti — taistelunhimo."

"Niin, nyt saat' kuulla. Aamulla tapasin Mexico-Mullinsin. Muistathan kai vanhan Mullinsin? Miehen, joka halusi saada valtaussopimuksen Anvil Creekiin viime suvena."

"Ethän vain tarkoita sitä parkusuuta, jonka pojat olivat lynkata sen vuoksi, että hän aikoi vallata toisen maaosuuden?"

"Juuri häntä. — 'Kuuntele nyt tarkoin mitä sinulle haastan', virkkoi hän minulle. 'Minkäarvoinen on suunnilleen valtauksesi?' — 'En osaa tarkalleen sanoa', vastasin. 'Jos se antaa mitä lupasi viime syksynä, pitäisi minun saada siitä miljoona.' — 'Paljonko aiot huuhtoa tänä kesänä?' — 'Noin neljäsataatuhatta, jos onni on myötäinen.' 'Bill', sanoi hän, 'piru on irti, ja sinun täytyy vartioida kaivostasi kuin vartioisit kalkkarokäärmettä. Älä salli lemmonkaan pistää kynsiään siihen, sillä silloin saat sanoa hyvästit omallesi!' — 'Mitä tarkoitat?' kysyin. — 'En voi sanoa enempää. Kiedon nuoran kaulaani, kun olen näinkin paljon ilmaissut. Olet kelpo poika, Bill, ja minä olen peluri, mutta sinä pelastit kerran henkeni, enkä minä soisi sinun joutuvan onnettomuuksiin. Älä herran tähden anna heidän anastaa kaivososuuttasi, siinä kaikki mitä voin sanoa.' — 'Kenen heidän? Kongressi on antanut meille tuomarit, tuomioistuimet ja poliisit —', aloitin. — 'Sepä se juuri onkin. Kuinka voit niistä voittajana selviytyä? Sinne tulee mies, jonka nimi on Mac Namara. Varo häntä. Enempää en voi sanoa. Älä päästä heitä käsiksi kaivokseesi.' — Siinä kaikki mitä sain hänestä irti."

"Pötyä! Mies on pähkähullu! Haluaisinpa nähdä miehen, joka yrittää vallata meiltä Midaksen! Siitä ei tulisikaan liian ikävää leikkiä."

Ensin he kuulivat vain jotakin liikettä höyrylaivan kannelta, sitten kuului vedestä vallan heidän altansa airojen natinaa ja varova kuiskaava ääni, joka sanoi:

Pimeästä sukeltautui esiin vene ja työntyi rannalle heidän kohdalleen. Muuan henkilö nousi veneestä ja alkoi kavuta laiturille vieviä portaita ylös. Heti sen jälkeen muuan toinen vene, joka ilmeisesti ajoi edellistä takaa, töksähti rantaan aivan sen taakse.

Kun pakeneva oli ehtinyt miesten luo, jotka laiturilta tarkkailivat ajojahdin kulkua, huomasivat nämä kummakseen, että se oli nuori nainen. Hän läähätti, kompastui juostessaan ja olisi kaatunut, ellei Glenister olisi ehättänyt apuun ja auttanut häntä jaloilleen jälleen.

Glenister kääntyi ällistyneenä ja kysyvin ilmein toveriinsa päin, mutta huomasi samassa, että tämä oli astellut maihinnousupaikalle, vainoojien par'aikaa yrittäessä kavuta rannalle.

Dextryn ääni oli terävä ja hänen kookas vartensa kohosi uhkaavana alhaalla kapuavien miesten yläpuolella.

"Pois tieltä! Tuo nainen on karannut", sanoi mies, joka oli päässyt jo portaille.

"Vaiti!" keskeytti toinen. "Aiotko kuuluttaa sen kaikelle maailmalle?
Tieltä pois, kirottu pässinpää! Kiivetkää ylös, Thorsen!"

Thorsen tarrasi laiturin reunaan ja yritti viskautua ylös, mutta iäkäs kullankaivaja, jonka viha oli kuohahtanut, painoi jalkansa lujasti hänen sormilleen, ja merimies hellitti otteensa pahasti parkaisten ja vei toisenkin miehen pudotessaan alas.

"Tätä tietä, tule perässä!" huudahti hänen toverinsa ja lähti juoksemaan pitkin rantaa laiturin toiseen päähän.

"On parasta, että kiiruhdatte tiehenne, hyvä neiti", huomautti Dextry.
"Nuo ovat paikalla minuutin kuluttua."

"Niin, niin! Pitäkäämme kiirettä. Minun täytyy päästä 'Santa Mariaan'.
Laiva lähtee tuossa tuokiossa. Tulkaa!"

Glenister naurahti ikäänkuin hän olisi huomannut naisen sanoissa jotakin huvittavaa, mutta ei liikahtanut paikaltaan.

"Alan kohta olla liian vanha ja kankea juoksemaan", sanoi Dextry ja riisui takkinsa, "mutta myönnän, etten ole liian vanha nauttimaan pikku huvituksesta, kun tilaisuus sellaisen suo vähäisen tiimellyksen muodossa." Hän liikkui ketterästi, vaikka nuori tyttö puolipimeässä saattoi nähdä, että hänen tukkansa oli hopeanvalkoinen.

"Menkää te vain pois tieltä; me aiomme aloittaa pienen leikin heidän kanssansa, kunnes olette ehtinyt laivaan."

He siirtyivät laiturin toiselle puolelle satamamakasiinin eteen suojatakseen selkänsä. Nuori tyttö seurasi heitä.

"Ah, laiva lähtee ilman meitä", kuiskasi nuori nainen, ja syystä tai toisesta Glenister sai sen käsityksen, että tyttö pelkäsi sitä vieläkin enemmän kuin takaa-ajajia, joitten askeleet jo kuuluivat varsin läheltä.

"Kyllä te aina ehditte", sanoi nuori mies suorasukaisesti. "Te joudutte pahaan pulaan, jos jäätte tänne. Juoskaa älkääkä välittäkö meistä. Olemme olleet merillä kokonaisen kuukauden emmekä muuta niin kaipaakaan kuin pientä vaihtelua matkamme yksitoikkoisuuteen."

Hänen äänessään oli poikamaisen iloinen sointu, ikäänkuin hän jo edeltäpäin nauttisi lähestyvästä kärhämästä, ja tuskin hän oli ehtinyt lauseensa lopettaa, kun merimiehet ilmestyivät pimeästä esille ja syöksyivät vastustajiensa kimppuun.

Lähimpien sekuntien aikana näkyi paikalla vain sekava vyyhti kieppuvia ihmisruumiita ja kuului läimähteleviä nyrkiniskuja, mutta sitten tämä vyyhti hajosi ja kasasta erkani yksityisiä olentoja, jotka heti sen jälkeen kaatuivat raskaasti maahan. Vielä kerran merimiehet yrittivät äkkirynnäkköä ja koettivat saartaa vastustajansa. He heittäytyivät yhteisvoimin Dextryn kimppuun, mutta tapasivat vain tyhjää ilmaa, sillä tämä väistyi aina tieltä ihmeteltävän notkeasti ja iski ja hääti vihollisia kimpustaan kuin vanha susi. Hänen iskunsa olivat useimmiten nekin turhaa tuhlausta, sillä pimeässä hän tähtäsi joko liian korkealle tai liian lähelle.

Glenister puolestaan seisoi huolettomassa asennossa ja hääti vastustajansa toisen toisensa jälkeen, sikäli kuin ne lähestyivät. Hän naurahteli syvällä kurkkuäänellä, ikäänkuin ottelu hänen mielestään olisi ollut vain tavallista yksinkertaista urheilua. Nuorta tyttöä värisytti, sillä taistelevien äänettömyys peloitti häntä enemmän kuin huudot olisivat tehneet, mutta hän pysyi yhäti paikallaan, seinää vasten nojautuneena.

Dextry tähtäsi iskun kohtaan, joka häämötti epäselvänä pimeässä, ja kun hän iski harhaan, kierähti hän itse ympäri ja kadotti tasapainonsa. Seuraavassa tuokiossa oli vastustaja hänen kimpussaan ja he kaatuivat molemmat maahan, ja kolmas kompastui heidän ylitseen. Nuorelta tytöltä pääsi tukahtunut huudahdus.

"Annan hänelle potkun, Bill", sanoi Glenister. "Annahan minun saada kunnollinen ote." Hän kohotti raskaan jalkineensa, ja hänen potkuunsa vastasi Dextryn kaunopuheinen ja ponteva sadatus.

"Saakeli sinuakin mieheksi! Sinähän potkit minua. Minä kyllä pitelen mieheni. Iske sinä tuohon pitkään roikaleeseen."

Glenister kääntyi nyt kahteen jäljelläolevaan mieheen, selkä koukussa ja kädet rentoina. Hän kumartui lähelle tyttöä tätä kuitenkaan huomaamatta; tyttö puolestaan kuuli hänen hengityksensä pusertuvan hänen keuhkoistaan sihisevänä äänenä. Seuraavassa sekunnissa nuori mies hypähti äänettömästi eteenpäin ja sinkosi vastustajansa loitos luotaan ja astui sitten askeleen taakse välttääkseen toisen. Silloin hyökkäsi kolmas merimies hänen kimppuunsa takaapäin, kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille ja koipensa hänen sääriensä ympärille. Nyt vasta nuori tyttö sai tuta minkälaista on oikea tiimellys. Ottelijat huojuivat sinne tänne, niin lujasti toisiinsa likistyneinä, ettei heitä voinut toisistaan erottaa. Näin he kaarehtivat parin minuutin ajan, kunnes törmäsivät seinää vasten, ja nuori nainen kuuli puolustajansa kurkun korisevan merimiehen hellittömässä otteessa. Vielä silmänräpäys, ja Glenister lojuisi auttamattomasti maassa toisten tallattavana ja viholliset potkaisisivat raskailla saappaillaan hänestä viimeisenkin elonkipinän. Tätä ajatellessaan hän huomasi kuin salaman välähdyksenä, että hänenkin täytyisi toimia. Pelko oli poissa, hänen värisevät lihaksensa jäykkenivät ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä oli tehnyt hän oli jo toiminut.

Merimiehen selkä oli häneen päin. Hän ojensi kätensä ja tarrasi miehen tukkaan ja hänen petolinnun kynsien lailla koukistuneet sormensa tavoittelivat hänen silmiään. Mieheltä pääsi kauhun huudahdus, ja toiset väistyivät nopeasti taaksepäin. Seuraavassa tuokiossa tyttö tunsi olkapäillään Dextryn käden ja kuuli hänen sanovan:

"Oletteko vahingoittunut? Ette? Tulkaa siis mukaan, muuten laiva lähtee ilman meitä."

Hän puheli tyynesti, vaikka hän hengittikin vielä kiivaasti, ja kun tyttö kumartui tarkemmin katsomaan, näki hän merimiehen makaavan liikkumattomana maassa.

"Ei vaaraa mitään — hän on vallan vahingoittumaton. Se on vain muuan japanilainen temppu, jonka olen oppinut. Rientäkäämme!" He juoksivat nopeasti pitkin laituria; Glenister oli pian heidän kintereillään. Merimiesten taisteluhalu oli väleen hävinnyt. Kun kolme tuttavaamme pääsivät "Santa Marian" porraslaudalle, oli laivan ja laiturin välillä jo melkoinen aukeama.

"Olipa hiuksen varassa", huohotti Glenister ja tunnusteli varovasti kaulaansa, "mutta enpä haluaisi kadottaa hyvästäkään hinnasta tällaista hauskaa tilaisuutta."

"Olen ollut mukana höyrypannun räjähdyksessä ja lumivyöryissä, puhumattakaan siitä, että olen avustanut vähäistä pakoa vankilasta, mutta oikeista huvitteluista puhuttaessa en muista mitään, joka vastaisi tätä." Dextryn ihastus oli lapsekkaan riehakasta.

"Mitä miehiä te sitten olettekaan?" nauroi nuori tyttö hermostuneesti, mutta ei saanut vastausta.

Miehet opastivat hänet omaan kansihyttiinsä. Sähkö pantiin palamaan ja nyt vasta miehet näkivät tuntemattoman vieraansa.

Tämä oli hyvin miellyttävän näköinen nuori nainen, jonka yllä oli lyhyt, siisti puku ja jaloissa korkeakorkoiset keltaiset kengät, mutta Glenisteriä viehättivät hänessä erikoisesti silmät, jotka olivat suuret ja harmaat, ruskealta vivahtavat. Peräti elävät silmät — hänestä tuntui — silmät, jotka yhdellä ainoalla salamannopealla katseella tutkivat molemmat miehet. Hänen hiuksensa olivat irtautuneet ja riippuivat välkkyvinä ja aaltoisina vyötäreillä saakka, muuten ei näkynyt pienintäkään merkkiä äskeisestä seikkailusta.

Glenister oli valmistunut näkemään hänessä senlaatuisen kaunottaren, jommoisia näillä rajamailla tapaa, kaunottaren, joka panee miehen pään pyörälle, mutta joka on kylmä ja kiiltävä kuin vastahiottu puukonterä. Mutta tämän naisen tyynet, sopusuhtaiset piirteet tuntuivat melkein tuskallisella tavalla erottuvan hänen uudesta ympäristöstään ja herättivät Glenisterissä ajatuksen siitä rajattomasta hyvyydestä ja suloudesta, jotka olivat olleet hänelle vieraita kuluneina viime vuosina.

"Uskallanpa väittää", vakuutti hän, "että olette ainoa kaunokainen, jonka puolesta olen milloinkaan taistellut olipa sitten kysymyksessä meksikolainen, intiaani tai valkoihoinen. Minkälaiseen pälkähäseen olette oikeastaan joutunut?"

"Luulette kaiketi, että olen tehnyt jotakin hirveän pahaa, eikö niin? Mutta en ole. Minun oli päästävä pois 'Ohiosta' tänä iltana. Kerron kaiken huomenna. En ole varastanut mitään enkä myrkyttänyt — se on totinen tosi." — Hän hymyili heille, eikä Glenisterkään voinut olla hymyilemättä, vaikka hän ei ollutkaan täysin tyytyväinen tytön selitykseen pakonsa syistä.

"No niin, herätän siivoojan ja hommaan teille paikan", virkkoi hän viimein. "Saatte jakaa hytin jonkun naismatkustajan kanssa; sitä ei voi auttaa, sillä laiva on ahdinkoon asti täynnä."

Tyttö laski kätensä ehkäisevästi hänen käsivarrelleen. Glenister oli tuntevinaan sen värisevän.

"Ei, ei, sitä ette saa tehdä! En halua, että kukaan näkee minua tänä iltana. Tiedän, että esitykseni tuntuu teistä kummalliselta, mutta kaikki on tapahtunut niin äkkiä, etten ole ehtinyt vielä tointua. Huomenna kerron teille kaiken, ihan varmaan kerron. Älkää antako kenenkään nähdä minua, se turmelisi kaikki. Odottakaa huomiseen, pyydän sitä teiltä kaikesta sydämestäni."

Hän oli hyvin kalpea ja puhui vakavissaan ja kiihtyneenä. "Tietysti tahdon auttaa teitä!" vakuutti herkkäuskoinen Dextry. "Ja selityksillenne saatte itse valita sopivan ajan, pikku neiti. Emme kysele sitä emmekä tätä. Moraali ei ole meidän vahvoja puoliamme. Ja kuten runoilija sanoo 'ei Jumalan eikä ihmisten laki ole voimassa kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana', eikä hän olisi voinut lausua syvempää totuutta, jos hän olisi tiennyt mitä sanoa. Täällä saa itsekukin vartioida itseään ja omaisuuttaan. Rehellisesti ja suorasti."

Nainen näytti epäröivältä kuullessaan tuollaista puhuttavan, kunnes hän äkkäsi hehkun Glenisterin katseessa. Sen omituinen rohkea sävy pani hänet äkkiä huomaamaan selvästi asemansa, ja puna alkoi kohota hänen poskilleen. Hän tarkasteli tutkivammin tätä nuorta miestä, pani merkille hänen leveät hartiansa ja huolettoman, luontevan ryhtinsä, joka johtui siitä, että hän hallitsi niin täydellisesti lihaksiensa liikkeet. Voimaa ilmaisivat hänen kasvonsa, sillä hänellä oli nuoruudesta huolimatta terävöityneet piirteet, voimakas leuka, uhkaavan tuuheat kulmakarvat ja elehtivä suu, joka paljasti kaikki hänen mielialansa vaihtelut ja ilmaisi sekä voimaa että alistumista. Merkittävin piirre hänessä kuitenkin oli häikäilemättömän tarmon leima. Hän oli tytön mielestä kaunis, vaikka hänen kauneutensa olikin etupäässä ruumiillista laatua ja kuvasti miehevyyttä ja voimaa.

"Olen tottunut järjestämään sellaisia asioita perin hyvin", sanoi Dextry, "vaikka olenkin tottunut kätkemään etupäässä vain itseäni. Mitä olette suunnitellut?"

"Hän voi jäädä ensi yöksi tänne", vastasi Glenister kerkeästi. "Sinä ja minä menemme alas. Kukaan ei näe häntä."

"En voi sallia sitä", vastusti tyttö. "Eikö täällä ole jotakin koloa, johon voin kätkeytyä?"

Kun he olivat poistuneet, lysähti tyttö penkille ja istui näin pitkät ajat eteensä tuijottaen.

"Minä pelkään — mutisi hän itsekseen, — minä pelkään. Mihin olen ryhtynyt? Miksi ihmiset katsovat minuun sillä tavalla? Kadun, että ollenkaan puutuin koko asiaan."

Lopulta hän nousi lopen uupuneena. Hytin raskas ilma painosti häntä, ja hän kaipasi ulkoilmaa. Hän sammutti lampun ja astui pimeään käytävään. Hän näki epäselvästi kaksi henkilöä, jotka nojasivat kaidepuihin, ja hän hiipi peräpuoleen ja piiloutui pelastusveneen suojaan; raikas iltatuuli jäähdytteli hänen kasvojaan.

Hänen äsken näkemänsä henkilöt lähestyivät hänen piilopaikkaansa. He haastelivat vakavasti pysähtyen aivan hänen viereensä. Hän huomasi paluutien olevan nyt tukossa, ja hänen täytyi pysyä liikkumattomana alallaan.

"Mikäkö hänet on tänne tuonut?" toisti Glenister Dextryn kysymyksen. "Tarvitseeko sitä kysyä? Mikä on tuonut tänne ne kaikki? Mikä toi 'herttuattaren', Cherry Malotten ja koko lauman?"

"Ei, ei", vastusteli vanhus, "hän ei ole sitä lajia — hän on liian hieno, liian arka — liian kaunis."

"Niinpä onkin — liian kaunis. Vallan liian kaunis ollakseen yksin — tai jotakin muuta kuin mitä hän on." Dextry murisi tyytymättömänä:

"Tämä maa vielä turmelee sinut, poika. Sinä arvostelet kaikkia samalla mitalla, ja ehkä ne ovatkin samaa maata — kaikki paitsi tämä tyttö. Minusta tuntuu, että hän eroaa muista tavalla tai toisella, vaikka en osaa sanoa kuinka."

"Olen kuullut kerrottavan, että joku esi-isistäni, joka eli hyvin kauan sitten, harjoitti merirosvousta Länsi-Intian vesillä. Toisinaan luulen, että olen perinyt hänen luonnettaan. Hän tulee ja kuiskii yöllä korvaani kaikenlaisia asioita. Hän oli ihmisasuun pukeutunut paholainen, ja hänen verensä virtaa minussa — hillittömänä ja kuumana. Juuri nyt kuulen hänen kuiskaavan minulle jotakin — jotakin sotasaaliista. Hahaha! Hän on ehkä oikeassa. Minä taistelin tytön puolesta tänä iltana — niinkuin esi-isäni armaittensa puolesta Meksikon lahden rannoilla. Hän on liian kaunis ollakseen kunniallinen nainen — 'eikä Jumalan eikä ihmisten laki päde enää kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana'."

He kulkivat edelleen, ja Glenisterin raikuva kyynillinen nauru karmi nuoren tytön korvaa ja järkytti häntä niin, että hänen täytyi hakea tukea pelastusveneestä pysyäkseen pystyssä.

Hän seisoi näin kauan, veri kohisi hänen korvissaan, sitten hän pakeni kojuunsa. Täällä hän vääntelehti vuoteellaan tuijottaen pimeään kuivin ja särkevin silmin.

II.

KARKURI.

Nuori nainen heräsi koneitten jytinään, ja kun hän varovasti kurkisti hytinakkunasta ulos, näki hän tasaisen, peilikirkkaan meren, johon auringonsäteet välkkyvinä kuvastuivat.

Tämäkö siis oli Beringinmeri? Se oli hänen mielikuvituksessaan kouluajoista saakka ollut salaperäiseen huntuun verhoutuneena, hän oli kuvitellut sitä harmaaksi, vettä ja usvaa tihkuvaksi merierämaaksi. Mutta nyt hän näkikin edessään avoimen selvän meren, jonka pintaa viistivät laivan suuntaan lekuttelevien ruokkien lihavat ruumiit. Kiiltävä pää sukeltautui merestä laivan kupeelta, ja tyttö kuuli jonkun kannella huudahtavan: "Hylje!"

Pukeutuessaan nuori tyttö silmäili tarkkaan niitä erilaisia esineitä, joita oli sirotettu sinne tänne hyttiin. Hän koetti niiden mukaan tehdä uusia johtopäätöksiä niiden omistajien luonteesta. Hänen huomionsa kohdistui ennen kaikkea taideteoksiin, vuolaasti koristeltuihin, kuparihelaisiin, nahkakotelojen suojaamiin tarve-esineihin. Metalli oli hienoa käsityötä ja siihen oli kaiverrettu Glenisterin nimikirjaimet. Kaikki osoitti hienostunutta makua ja ylellistä tuhlausta, ja esineet tuntuivat kummallisen pieniltä kullankaivajan varustusten joukossa; sama oli laita vähäisen kokoelman Maupassantin teoksia.

Sitten hänen silmiinsä osui Kiplingin runokokoelma "Seitsemän merta", johon oli tehty monta alleviivausta, ja hän tunsi nyt päässeensä oikeille jäljille. Runojen karkeatekoisuus ja raakuus oli aina vieroittanut häntä, vaikka hän olikin hämärästi tietoinen niiden verrattomasta elävyydestä ja voimasta. Nuori tyttö oli nyt ensimmäistä kertaa kodin turvallisen sataman ulkopuolella. Hän ei ollut tähän saakka joutunut kosketuksiin ulkomaailman kanssa siinä määrin, että olisi huomannut totuuden voivan olla veistelemättömän, silittämättömän ja yksinkertaisiin vaatteihin puetun. Kirja vahvisti hänen käsitystään nuoremman miehen luonteesta.

Seinällä riippui koukusta kulunut mustunut nahkakotelo, josta pisti esille kookkaan colt-pistoolin perä. Siinä näkyi jälkiä pitkäaikaisesta käyttelemisestä ja se haastoi mykällä tavalla valkohapsisen omistajansa luonteesta, saman Dextryn, joka ennenkuin tyttö oli ehtinyt lopettaa tarkastelunsa koputti ovelle. Tyttö päästi hänet sisälle ja tulija sulki huolellisesti oven perässään.

"Poika on mennyt alas hommaamaan hieman ruokaa", hän sanoi. "Hän on täällä parin minuutin kuluttua. Kuinka olette nukkunut?"

"Kiitos, aika hyvin", valehteli tyttö, "mutta olen tuuminut koko ajan, että olen velvollinen antamaan teille selityksiä."

"Kas nyt", tokaisi Dextry, "ei tarvita minkäänlaisia selityksiä, ennenkuin tunnette halua niitä antaa. Olitte joutunut joihinkin vaikeuksiin, ja se oli valitettavaa — me autoimme teitä, ja se oli luonnollista — siinä piste — sellaista on elämä Alaskassa."

"Olen ajatellut pääni puhki", jatkoi toinen välittämättä naisen keskeytyksestä, "millä tavalla voisimme parhaiten teidät piilottaa. Siivoojan täytyy päästä tähän hyttiin, eikä liioin voi pitää salassa, että kuljetamme tänne ruokaa."

"En välitä, vaikka minut täällä nähtäisiinkin, kunhan vain minua ei lähetetä takaisin. Eihän minua lähetetä?" Hän odotti tuskallisena hänen vastaustaan.

"Lähettää teitä takaisin! Ettekö tiedä, että laiva on menossa Nomeen? Ei ole paluuta, kun ollaan menossa kultamaille, ja tämä matka on hurjinta huumaa, mitä maailma on koskaan saanut katseltavakseen. Kapteeni ei haluaisi millään hinnalla kääntyä takaisin — eikä voisikaan — hänen lastinsa on liian kallisarvoinen ja yhtiö maksaa viisituhatta päivältä. Emme me voi kääntyä takaisin laskeaksemme maihin, jotakuta karkulaista. Matkustajat eivät sitä paitsi suostuisi siihen — aika on heille liian kallista."

Puhelu keskeytyi, sillä ulkopuolelta kuului lautasten kalinaa, ja Dextry aikoi mennä avaamaan ovea, mutta pysähtyikin epäröivän näköisenä ovelle kuullessaan kapteenin äänen.

"Se ei kummastuta minua. Miksi tulitte niin myöhään laivaan? Näin teidät — olipa lähellä, ettette jääneet rannalle, vai kuinka? Se olisikin ollut teille oikein. Haluanpa nyt kurkistaa, kuinka Dextryn laita oikein on."

Tyttö vetäytyi pelästyneenä hytin nurkkaan ja silmäili levottomana
Dextryä.

"Mutta — hm, hän ei ole vielä ylhäällä", kuulivat he Glenisterin vastaavan. "Olisi parasta teidän tulla myöhemmin."

"Pötyä, kyllä hän jo näihin aikoihin on jalkeilla", murisi kapteeni hyvänsuopaisesti. "Hei, Dextry, avaapa ovi yleistarkastusta varten!" Hän kolkutti ovelle.

Asiaa ei voinut auttaa. Vanha kullankaivaja katsahti kysyvästi tyttöön ja saatuaan tältä hyväksyvän merkin veti salvan syrjään, ja seuraavassa sekunnissa täytti kapteenin kookas sinipukuinen ruumis hytin pienen tilan.

Hänen ahavoituneet parrakkaat kasvonsa olivat ystävällisissä rypyissä, kunnes hän äkkäsi nurkassa pitkän harmaapukuisen olennon ja sieppasi hatun päästään. Mutta siihen rajoittuikin hänen kohteliaisuutensa, ja hymy katosi hänen huuliltaan. Hänen kulmakarvansa rypistyivät, hyvänsuopa rattomieli oli poissa, ja jäljelle jäi vain jäykkä, suoraviivainen laivan kapteeni.

"Ah", sanoi hän, "ette voi oikein hyvin, kuulin äsken sanottavan? — Luulin jo tutustuneeni laivan kaikkiin naismatkustajiin. Olkaa hyvä ja esitelkää, Dextry."

"Ah, ei ole paljoakaan sanottavaa. Tämä on se nuori nainen, jonk toimme eilen illalla laivaan — siinä kaikki mitä tiedän."

"Ei ollut aikaa? Kumpi teistä on keksinyt tämän uuden tavan piilottaa naisia hyttiin? Kuka tuo on? Vastatkaa äkkiä!" Hänen äänensä vapisi ärtymystä.

"Ah!" huudahti nuori tyttö. Kapteenin sanat loukkasivat häntä mitä syvimmin, vaikkei tämä ollutkaan puhunut suoraan hänelle.

Kapteeni kääntyi nyt puhuttelemaan Glenisteriä, joka oli tullut hyttiin ja sulkenut oven perässään.

"Ei", vastasi tämä tyynesti, ja Dextry puuttui taas puheeseen: "On parasta, että kuulette tarkemmin asiasta ennenkuin esitätte moisia väitteitä. Autoimme tämän nuoren naisen parin merimiehen kynsistä, jotka ajoivat häntä takaa, ja olimme vähällä jäädä itse paikalle. Koska hänen oli tärkeää päästä mukaan, autoimme hänet samalla laivaan."

"Hyvin heikko juttu. Miksi hän oli karannut?" kysyi kapteeni ja puhutteli edelleenkin vain miehiä välittämättä vähääkään nuoresta naisesta, kunnes tämä ääni takeltaen puhkesi sanomaan:

"Teillä ei ole oikeutta kohdella minua tuolla tavoin — voin itsekin vastata kysymyksiinne. Olen karannut — se on totta. Minun täytyi se tehdä. Merimiehet ajoivat minua takaa, ja nämä miehet ottelivat heidän kanssansa. Oli ehdottoman välttämätöntä, että pääsin nopeasti heidän käsistään, ja ystävänne auttoivat minut laivaan ritarillisesti, kun he näkivät, että olin yksinäinen, turvaton nainen. Olen edelleenkin heidän suojeluksessaan. En voi selittää, miksi minun oli niin tärkeätä päästä Nomeen, sillä salaisuus ei ole minun. Minun oli lähdettävä Seattlesta setäni luota silmänräpäyksessä, kun huomasimme, ettei ollut ketään muuta luotettavaa henkilöä lähettää. Siinä kaikki mitä voin sanoa. Otin palvelijattaren mukaani, mutta merimiehet sieppasivat hänet juuri kun hän oli astumassa nuoratikkaita myöten veneeseen. Hänen hallussaan oli matkalaukkuni. Minä irroitin köyden ja soudin maihin niin nopeasti kuin taisin, mutta merimiehet laskivat vesille toisen veneen ja seurasivat perässä."

Kapteeni silmäili häntä terävästi, ja hänen karskit piirteensä lientyivät hieman, sillä tuntematon nainen oli hyvännäköinen ja naisellinen, tuiki erilainen sitä ympäristöä, johon hän oli joutunut.

"Rakas nuori neiti", hän sanoi, "toiset laivat kulkevat yhtä nopeasti kuin mekin, ehkä nopeamminkin. Huomenna joudumme ahtojäähän, ja sen jälkeen on kaikki sattuman varassa."

Tämän kuultuaan kapteeni hätkähti, ojensi suuren paksusormisen kätensä tyttöä kohden ja raivosi:

"Mitä sillä tarkoitatte? Mistä laivasta puhutte? Mistä tulette?
Vastatkaa pian!"

"'Ohiosta'", vastasi toinen, ja sillä sanalla oli käsipommin vaikutus.
Kapteeni tuijotti häneen tuiki raivostuneena.

"'Ohiosta'! Hyvä Jumala! Te uskallatte seisoa tuossa ja sanoa jotakin sellaista!" Hän kääntyi miehiin päin ja antoi kiukkunsa maljan vuotaa näitten päälle.

"Hän sanoo tulleensa 'Ohiosta' — kuuletteko — 'Ohiosta'! Te olette vieneet minut perikatoon. Panetan teidät rautoihin kaikki tyyni. 'Ohiosta'!"

"Mitäkö vaikuttaa? 'Ohiossa' raivoaa isorokko. Tuo nainen on karannut karanteenista. Terveysviranomaiset antoivat eilen illalla kello kuusi karanteenimääräyksen. Sen vuoksi lähdinkin Unalaskasta ennen määräaikaa. Nyt pidätetään meidät kaikki Nomeen saavuttuamme. Hyvä Jumala! Huomaatteko nyt mitä merkitsee, että olette tuonut tuon naikkosen laivaan?"

Hänen silmänsä leiskuivat tulta ja hänen äänensä värisi; toveruksetkin olivat ymmällä ja katselivat neuvottomina toisiaan. He tiesivät liiankin hyvin, mitä merkitsi rokkokauhu ahdinkoon asti täytetyllä kuljetuslaivalla. Laiva, joka oli rakennettu kolmeasataa matkustajaa varten, kuljetti nyt kolme kertaa niin paljon, ja miehet ja naiset olivat sekaisin kuin karjalaumassa. Järjestys ja muuten siedettävät olosuhteet saatiin säilymään vain matkustajien omien ponnistusten avulla, ja yleensäkin tuotti lohdutusta vain se toivo, että vankeutta kestäisi enää ainoastaan muutama päivä. Laivalla oli majailtu kolme viikkoa, ja kaikkia kannusti halu päästä Nomeen — ja ehtiä ennen sitä suurta tulvaa, joka vyöryi heidän perässään.

Kuinka nyt tämä kullanhimon kiihdyttämä joukko suhtautuisi tietoon, että sen täytyisi kuluttaa kallista aikaa karanteenissa matkan päämäärä silmien edessä? Satojen kärsimättömien matkustajien täytyisi olla ahdettuina keinuvaan vankilaansa ja pelätä kaiken aika; saavansa tartunnan. He saisivat odottaa kokonaisen kuukauden. Jos tautia hetkeksikin ilmestyisi, merkitsisi se loputtoman pitkiä viikkoja tappavaa toimettomuutta. Olisi ehkä mahdotonta pitää yllä tarpeellista järjestystä, ja seurauksena olisi väkivaltaisia tekoja, ehkäpä kapinakin.

Dextry ja Glenister eivät niinkään paljoa pelänneet mahdollista sairastumista, mutta sitä enemmän kaivoksen kohtaloa. Mitä voisikaan sille tapahtua maassa, jossa elämä oli niin epävarmaa ja järjestymätöntä, jossa omistusoikeus perustui valtaukseen? Talvella oli jää ollut hyvä vartija, mutta kesällä olisi se aarre, jonka puolesta he olivat taistelleet ja ponnistelleet niin rajusti, ensimmäisen tulijan käsien ulottuvilla. Midas oli laaksossa kultasatoisimman joen varrella, ja siellä olivat miehet otelleet ja tappaneet toisiaan tuumanlevyisen maanpalasen omistamisesta. Midas oli ilottomien ahertelujen ja ponnistelujen tulos, ja he tiesivät, mikä olisi seuraus, elleivät he olleet sitä aikanaan vartioimassa.

"Älkää moittiko näitä miehiä, kapteeni", hän sanoi. "Vika on yksinomaan minussa. Ah, oli tuiki välttämätöntä, että pääsin lähtemään. Minulla on täällä" — hän laski kätensä rinnalleen — "papereita, jotka minun täytyy toimittaa nopeasti perille. Niitä ei voitu uskoa epävarmalle postinkuljettajalle. On kysymyksessä elämä ja kuolema. Ja minä vakuutan teille, ettei ole vähäisintäkään syytä panna minua karanteniin. Minussa ei ole tartuntaa. Minua ei ole edes uhannut tartunnan vaara."

"On vain yksi keino, jolla asia voidaan järjestää", sanoi kapteeni. "Eristän teidät tupakkahyttiin. Jumala yksin tietää, mitä mielettömät matkustajat tekevät, kun he saavat vihiä asiasta. He voivat repiä teidät palasiksi."

Glenister oli nyt miettinyt asian valmiiksi. "Jos järjestätte asian niin, kapteeni, on laivassa minuutin perästä ilmi kapina. Tämä joukko ei ole sellaista, joka mukautuu kiltisti mihin vain."

"Pötyä! Antaa heidän vain yrittää. Minä kyllä nitistän heidät."
Kapteenin leveät leuat vavahtelivat.

"Olkoonpa niinkin, mutta entä sitten? Saavumme Nomeen, terveysviranomaiset saavat vihiä, että tartunnan vaaraa voi olla, ja meidät pannaan karanteeniin kolmeksikymmeneksi päiväksi — kahdeksansataa henkeä! Me saamme lojua Egg Islandin lähellä koko kesän, ja laivayhtiö saa suorittaa viisituhatta päivässä. Yhtiö puolestaan on velvollinen maksamaan vahingonkorvausta sen johdosta, että teidän huolimattomuutenne on aiheuttanut isorokkosairauden."

"Niin se on laulun loppu. Te viette yhtiönne perikatoon. Te sidotte laivanne pitkiksi ajoiksi ja menetätte ansionne, se on varma asia."

"Minun huolimattomuuteni! Mokomaa uskallatte väittää, kirottu ihminen! Ettekö käsitä, että teen itseni vikapääksi rangaistavaan lainrikkomiseen, ellen ryhdy kaikkiin varovaisuuskeinoihin?" — Hän vaikeni hetkeksi miettiäkseen tilannetta. — "Minä jätän hänet laivan lääkärin huostaan."

"Kuulkaa nyt", virkkoi Glenister vakavasti. "Olemme Nomessa viikon perästä — siis ennenkuin tämä nuori neiti ehtii näyttää taudinoireita, edellyttäen, että hän on saanut tartunnan — ja minä lyön vetoa tuhat yhtä vastaan, ettei hän ole saanut tartuntaa. Vain me kolme tiedämme, että hän on laivassa, eikä kukaan näe hänen astuvan maihin. Hän voi jäädä tähän hyttiin ja on täällä yhtä hyvin eristettynä kuin missä muualla tahansa. Näin ehkäisemme tartunnanpelon syntymästä, te pelastatte laivanne ja yhtiönne — ja jos tyttö sairastuu myöhemmin isoonrokkoon, voi hän mennä sairaalaan. Lähtekää te, kapteeni, kaikessa rauhassa komentosillallenne ja unohtakaa, että kävitte tänä aamuna katsomassa, kuinka vanha Dextry jaksaa. Me hoidamme tämän asian erinomaisen hyvin. Meidän täytyy ehtiä Avril Creekiin, ennenkuin routa sulaa, muutoin meiltä siepataan Midas. Jos te rettelöitte, viette meidät kaikki perikatoon."

Muutaman hetken he katselivat jännittyneinä kapteenia ja tämän epäröintiä osoittavia rypistyneitä kulmakarvoja. Vihdoin hän sanoi:

Nuori tyttö lysähti voimattomana tuolille ja kaksi isoa kyyneltä vierähti hänen poskilleen. Kapteenin silmiin tuli lempeämpi ilme ja hänen äänensä oli jälleen ystävällinen kun hän laski kätensä hänen olkapäilleen ja jatkoi:

"Älkää pahastuko äskeisistä sanoistani, pikku neiti. Ymmärtänette, että tässä maassa emme saa antaa ulkonäön meitä johtaa. — Useimmat täkäläiset kauniit naiset eivät ole kunnon väkeä. He ovat petkuttaneet minua monet kerrat, ja siksi minäkin äsken erehdyin. Nämä kaksi herrasmiestä saavat auttaa teitä pulasta, minä en voi. Ja kun tulette Nomeen, järjestäkää niin, että sulhasenne nai teidät samalla hetkellä, jolloin astutte maihin. Olette nykyisin liian pohjoisessa voidaksenne tulla toimeen suojelijatta."

III.

GLENISTER TEKEE PAHAN EREHDYKSEN.

"Nähkääs, kun myllää maata siellä Avril Creekissä kuten Glenister jo minä teimme koko viime suven, tottuu vähitellen olemaan syömättä tuoretta ruokaa. Kaupungin hurjastelijat sieppaavat jokaikisen kananmunan ja vihanneskimpun, jonka laivat sattumalta tuovat mukanaan, niin ettei mitään sennimistä koskaan osu meille saakka. Me emme ylimalkaan tutustu koskaan lähemmin muunlaiseen ruokaan kuin sianlihaan ja ruskeihin herneisiin, mutta näitä herkkuja meillä onkin oikein riittämiin. Kun kuluva vuosi on kolmas meidän maassa viettämämme, kaipaamme kunnon ateriaa niin että oikein uhkaa pakahtua. Ajatelkaapas, neiti, kolme vuotta eikä palastakaan kelpo lihaa tai hedelmiä tai jotakin muuta, aina vain ruskeita herneitä ja suolattua sianlihaa. Niin, minä olen nauttinut sianlihaa niin että kuolematon sieluni on jo hyvästikin kamartunut.

"Kun sitten lähenee se aika, jolloin vuoden työt lopetetaan, sairastuu poika — Glenister tietenkin — kuumeeseen, ja ainoa satamaan saapunut laiva on muuan Kap Barrowista Seattleen yrittävä hylkeenpyyntialus. Hankittuani piletit saankin tietää, ettei laivalla olekaan muuta syötävää kuin kuivattua lohta. Seitsemäntoista vuorokautta kestäneen kala-annostelun jälkeen saavutaan lopulta Yhdysvaltoihin, ja minä olen kalamurkinan kyllästämä, ja lohen asetan tästälähin niiden herkkujen luetteloon, joita aion nauttia jotakuinkin kohtuullisesti.

"Saatettuani pojan sairaalaan lähden pikamarssia kaupungin parhaaseen ravintolaan ja valmistaudun nauttimaan kunnollista juhla-ateriaa. Olen päättänyt järjestää kemut, joiden muisto säilyy historian lehdillä ja joista Puget Soundin alkuasukkaat vielä pitkät ajat haastelevat henkeään pidätellen.

"Ensi töikseni tilaan viidellä dollarilla sianlihaa ja ruskeita herneitä ja sitten kookkaan kulhon kukkuroillaan suolattua iohta. Kun edeskäypä sijoittaa nämä astiat eteeni ja minä huomaan hänen halveksivan ilmeensä, sanon hänelle hieman pisteliäästi:

"'Katselkaa nyt tarkoin, kun minä syön oikeaa ruokaa', ja sitten minä käyn läpi koko ruokalistan perusteellisesti alusta loppuun. Kun olen parhaani pannut, kerään luut, kuoret ja sydämet ja tungen ne kulhoihin ja pistelen niiden sisällön täyteen hammastikkuja ja osoitettuani niille muullakin tavalla syvää halveksimista lähden talosta."

Dextry ja nuori tyttö seisoivat peräkannella kaidepuuhun nojaten ja puhellen hiljaa keskenään. Oli toinen yö menossa, ja laiva pysyi alallaan ahtojäässä. Heidän edessään oli lakea jäätelien täyttämä meri, joka näytti merkillisen täplikkäältä ja juovaiselta siinä syvässä hämärässä, joka vallitsee tämän leveysasteen sydänöillä. He olivat puhkoneet jääkenttää niin kauan kuin päivää riitti seuraten kapeita sinisiä vedenuomia, kunnes jää oli ne tukkinut, ja sitten ajelehtien hiljaa ympäri, kunnes uusia käytäviä oli ilmestynyt, porhaltaen penikulmamääriä avointa merta, ja sitten jälleen pujotellen liikkuvissa labyrinteissä, kunnes pimeä teki kaikkinaisen liikkumisen vaaralliseksi.

Tuontuostakin he olivat sivuuttaneet mursuparvla, jotka olivat kavunneet jäälautoille päivänpaisteeseen lekottelemaan. Ilma oli kaiken aikaa ollut kirkas ja puhdas. Kevät kolkutti pohjan kultamaan ovelle.

Vankeuteensa väsyneenä oli nuori tyttö pyytänyt Dextryä kävelemään kanssansa pimeän suojassa kannella. Hän oli sitten houkutellut tämän puhelemaan omista ja Glenisterin seikkailusta, minkä vanhus oli mielellään tehnytkin. Tyttö oli peräti utelias kyselemään kaikenlaisia asioita ja ihmetteli kuinka vähän nämä miehet välittivät penkoa hänen elämäänsä ja salaperäistä asiaansa. Hän jo arvelikin moisen vaitiolon merkitsevän välinpitämättömyyttä eikä oivaltanut, että nämä pohjanmiehet oikeastaan osoittivat hänelle siten mitä puhtainta toveruutta.

Näiden pohjoisten seutujen ihmiset eivät voi olla toisilleen kohteliaampia kuin osoittamalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Se on syvimmän luottamuksen merkki ja todistaa heidän päättelevän, että ihmistä on arvosteltava sen mukaan mitä hän on eikä sen mitä hän on ollut. Sen voi heidän sanoinansa tulkita näin: "Tämä on Jumalan vapaa maa, jossa ihminen on ihminen eikä muuta. Maamme on uusi ja tahraton ja katseemme tähtää eteenpäin. Jos elämänne on rehellistä, sitä parempi, ellei, unohda kaikki tahrat ja aloita alusta samalla pohjalla millä me olemme — siinä kaikki."

Siitä johtui, että koska kukaan ei häneltä kysellyt, oli hänkin antanut tuntien kulua ja yhä vieläkin epäröi ryhtyä selittelemään enempää kuin mitä oli sanonut kapteeni Stephensille. Oli parasta antaa asioitten pysyä sillään, ja oikeastaan hänen puhuttavansa olisikin supistunut melkoisen vähiin.

Nuori tyttö oli tänä lyhyenä aikana alkanut pitää Dextrystä yhä enemmän; vanhus oli suorasukaisen ritarillinen ja hänellä oli omintakeiset, hiukan lapsekkaat ajatukset maailman menosta. Mutta Glenisteriä hän vieroi, sillä hän tunsi vaistomaista kammoa hänen läheisyydessään kuultuaan hänen taannoiset sanansa. Hän myönsi kyllä, että tämä nuori mies oli kaunis ja tuntui olevan itse siitä tietämätön, ja jos he olisivat tavanneet toisensa tavallisessa seurapiirissä kaikkien sääntöjen mukaan, olisi hän varmaankin pitänyt häntä miehevänä ja älykkäänä. Täällä Glenister näytti omaksuvan ne ominaisuudet, joita ympäristö velvoitti, eikä näkynyt piittaavan paljoa ulkoasustaan eikä moraalista ja herätti peloittavan mielikuvan, että hänessä asusti hillitön luonne. Hänen seurassaan — ja Glenister pyrki hänen lähelleen yhtenään — nuori tyttö huomasi sekavin tuntein, että Glenisterin voimakas persoonallisuus vaikutti häneen, ja hän huomasi niinikään miesluonteen hillittömän intohimoisuuden, luonteen, joka ei ole tottunut välittämään esteistä. Nämä huomiot jännittivät hänessä kaikki sielunvoimat pontevaan vastarintaan.

Dextryn pakistessa oli Glenisterkin ilmestynyt paikalle ja asettunut mitään virkkamatta nuoren tytön rinnalle kaidepuun ääreen.

"Mitä merkillistä näette, koska noin innokkaasti tuijotatte pimeään?" hän kysyi.

"Minä vain haluaisin nähdä vilahduksen keskiyön aurinkoa tai revontulia", vastasi tyttö.

"Liian myöhä edellistä odottaa ja ollaan liian paljon etelässä jälkimmäistä nähdä", huomautti Dextry. "Mutta auringon näemme, kun pääsemme pohjoisemmas."

"Sanokaapa minulle" — nuori tyttö puhutteli Glenisteriä — "mikä sai teidät ohjaamaan kulkunne näille tienoille. Te olette itävaltioista. Teillä on ollut mahdollisuuksia, olette sivistynyt — ja sittenkin pidätte täkäläistä elämää parempana. Te rakastatte varmaankin pohjanmaita."

"Niinpä totisesti rakastankin. Se tehoo minuun; leudompi maa ei vaikuta minuun sillä tavalla. Kun kerran olette elänyt sen pitkät, loputtomat kesäkuun päivät, kun olette päässyt jalkeille jonakin talviaamuna, niin kirkkaana ja purevan kylmänä, että ilma vallan leikkaa keuhkojanne ja koko äänetön lakea maailma välkkyy yhtenä jalokivipintana — ja kun olette nähnyt koirien reutovan valjaissa niin että jalakset kirskuvat, kun olette nähnyt kaukaisten vuorijonojen kuvastuvan taivasta vasten mitä ihanimpina kuvasarjoina ja samalla niin lähellä, että luulette voivanne yltää niihin kädellänne, niin onpa tuossa kaikessa jotakin vastustamattoman kiehtovaa, joka vaatii teitä tänne takaisin, missä tahansa liikkunettekin maailmalla. Pohja merkitsee samalla haavaa terveyttä, tasa-arvoa ja vapautta. Se on minun mielestäni arvokkainta — tarkoitan, että rakastan kaikkinaisen pakon olemattomuutta.

"Kun olin koulupoika, voin istua tuntikaupalla tutkimassa Alaskan karttaa. Vallan upposin siihen. Maa oli silloin vielä iso tyhjä kolkka, johon oli merkitty yksi nimi, pari vuorta ja jokunen joki; se lumosi rajattomalla salaperäisyydellään. Yokon merkitsi minulle kaiken salaperäisen ja lumotun tyyssijaa. Siellä asusti pitkäkarvaisia mastodontteja, siellä oli kultaa hersyviä jokia, villejä intiaaneja hylkeennahkaisissa puvuissaan ja luupäänuolet viineissään. Päästyäni korkeakoulusta tulin tänne niin pian kuin mahdollista. Seikkailu houkutteli, luulen ma…

"Lakitieteen piti tulla minun osakseni. Kuinka vanhojen opettajieni haamut surevatkaan, kun hylkäsin sen loistavan uran! Ja lyönpä vetoa, että Blackstone repi harmaata partaansa."

"Olen varma, että olisitte menestynyt sillä uralla", sanoi nuori tyttö, mutta Glenister vain nauroi.

"Kuinka tahansa, minä lähdin ja jätin tien avoimeksi toisten kulkea ja yrittää Yhdysvaltojen korkeimpaan tuomioistuimeen. Painuin pohjanmaille ja huomasin sinne sopivani. En ole kylläkään kaikkeen tyytyväinen — älkää luulkokaan. Olen kunnianhimoinen. Olen vähitellen toteuttelemassa toivomuksiani. Olen ansainnut omaisuuden. Nyt haluan kokea, mitä muuta maailma voi minulle tarjota."

Tyttö hätkähti ja loi katseensa Dextryyn, mutta huomasikin tämän jo puikkineen tiehensä.

"Helene Chester!" toisti nuori mies miettivästi. "Kaunis nimi! Minun mielestäni on vahinko sitä muuttaa toiseksi — mennä naimisiin, kuten te tietysti aiotte tehdä."

"Siinä tapauksessa ette tule pitämään tästä maasta. Tulette tänne kaksi vuotta liian aikaisin. Teidän olisi pitänyt odottaa, kunnes tänne on ehditty saada rautateitä, puhelimia, vieraspöytiä ja 'esiliinoja'. Toistaiseksi se on vain miesten maa."

"En käsitä, miksei se voisi samalla olla myöskin naisten. Voimmehan mekin olla sitä sivistämässä. Oregonissa näin valmiin rautatien, joka muutaman viikon perästä siirretään rannikolta kaivoksille. Muuan takanamme kulkevista laivoista tuo mukanaan johtolankaa, pylväitä ja muita puhelinkojeita, jotka pannaan kuntoon yhtenä yönä. Vieraspöydätkin ovat jo tännepäin tulossa. Seattlessa näin oikean ranskalaisen kreivin, monokkelisilmäisen. Hän laahaa mukanaan täydellistä ravintolaa, joka on sullottu täyteen etanoita ja hanhenmaksapaistoksia. Mutta 'esiliinoja' todella puuttuu. 'Ohiosta' paetessani kadotin minäkin omani. Merimiehet hänet sieppasivat. Kuten huomaatte, en saavu paikalle kovinkaan paljon liian aikaisin, sillä kalustoluettelo on melkein täysi."

"Minkälaista osaa te aiotte näytellä sivistyspuuhissa?" Nuori nainen oli pitkän tovin vaiti, ja kun hän sitten vastasi, olivat hänen sanansa kuin pikku pilaa.

"Laki ja oikeus! Lorua! Virkakoneisto, kuollut sana ja joukko lurjuksia! Minä pelkään tässä maassa tuomioistuimen kohtaloa; olemme liian uusia ja elämme liian kaukana pohjoisessa. Se antaisi liian suuren vaikutusvallan muutamien harvojen käsiin. Toistaiseksi olemme niillä mailla hankkineet oikeutta itsellemme rohkeudellamme ja revolverilla, mutta kun laki sinne saapuu, saamme laskea molemmat aseet alas. Minä pidän sellaista tuomioistuinta parhaimpana, jonka päätöksistä ei voi vedota mihinkään."

"Ehkä. Mutta minä olen jo kuullut huhun kertovan salahankkeesta, jonka tarkoituksena on häpeällisesti käyttää lakia väärin. Unalaskassa tuli Dextryn luokse mies kauhunilme kasvoillaan ja kehoitti tätä olemaan varuillaan. Hän sanoi, että oikeuden vaipan alle kätkeytyi teroitettu puukko, joka on suunnattu meitä, rikkaimpien kaivosten omistajia vastaan. Minä en usko koko jutussa olevan perää, mutta eihän sitä niin tarkoin voi tietää."

"Laki on kaiken perustus — edistystä ei tapahdu ilman sitä. Täällähän vallitsee täydellinen epäjärjestys."

"Ei läheskään niin täydellinen kuin kuvittelette. Maassa ei tehty rikoksia ennenkuin 'helläjalkaiset' saapuivat tänne. Emme tienneet mikä oli varas. Te astuitte kojuun koputtamatta. Isäntä täytti kahvipannun ja leikkasi viipaleen sianlihaa teille. Katettuaan pöydän hän puristi kättänne ja kysyi nimeänne. Samantekevä, vaikka hänen huoneensa olisi ollut täysi ja hän kantanut pientä muonavarastoaan selässään sata penikulmaa. Tämä on eräänlaista kestiystävyyttä, joka teidän eteläisen käsityksenne mukaan voi tuntua aika lailla vähäpätöiseltä. Ellei ketään ollut kotosalla, söitte mitä piditte välttämättömänä. Vain yksi on anteeksiantamatonta — lähteä talosta jättämättä korvaukseksi kuivia sytykkeitä. Minä pelkään ylimenoaikaa, sitä välitilaa, joka seuraa vanhan järjestelmän loppua ja edeltää uuden syntyä. Suoraan puhuen, minä pidän vanhaa parempana. Rakastan sitä vapautta, jota se tarjoo. Minä ottelen mielelläni luonnon kanssa; haluan jaella iskuja, vartioida ja taistella omani puolesta. Olen vuosikauden elänyt lain rajapyykkien ulkopuolella, ja minä haluan jäädä tänne missä elämä on juuri sellaista, jommoista sen tulee olla — vahvempi työntää tieltään heikomman."

Hänen isot kätensä, joilla hän oli tarttunut kaidepuuhun, olivat kiinteästi kouraisussa, hänen äänensä oli täyteläinen vaikka hillitty ja siitä kuulsi tietoista hillitöntä voimaa. Hän seisoi siinä kookkaana, miehevänä ja kuin säteillen magneettista voimaa. Nuori nainen oivalsi nyt, miksi Glenister oli niin tyytyväisenä syöksynyt toissailtana kärhämään. Hänen laiselleen miehelle se oli ollut vain kuin raikas merituuli sieraimille. Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi kuin taikavoiman kiihoittamana.

"Minun iloni ovat väkivaltaista lajia, ja minun vihani sammuttamaton. Mitä minä haluan, sen minä otan. Se on ollut tapani tähän asti ja minä olen liian itsekäs sen hylätäkseni."

Hänen katseensa tapaili heikosti kimmeltävää penikulmaista jäälakeutta, mutta sitten hän kääntyi nuoreen tyttöön päin ja hänen kätensä osui koskettamaan sitä lämmintä kättä, joka lepäsi hänen kätensä vieressä kaidepuulla.

Nuori tyttö katseli häntä avoimesti suoraan silmiin ja hän seisoi Glenisteriä niin lähellä, että hänen hiuksistaan lemahti nuoren miehen sieraimiin heikkoa tuoksua. Tytön katse ilmaisi pelkkää ihmettelyä ja uteliaisuutta, mutta Glenisterin silmät olivat kuin sokaistut, heikko valaistus vain lisäsi hänen silmissään tytön kauneutta, ja hän tunsi kourassaan hänen pienen pehmeän kätensä. Hänen ruumistaan viilsi outo värähdys, se tempasi hänet väkevän aallon lailla mukaansa — täytti koko hänen olemuksensa.

"Mitä minä haluan, sen minä otan", hän toisti ja sulki tytön äkkiä syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä intohimoisen kiihkeästi. Hetken tyttö oli kuin huumaantuneena, sitten hän riuhtaisi kätensä irti ja iski häntä kaikella voimallaan suoraan kasvoihin.

Se oli kuin isku kiveen. Nopealla liikkeellä Glenister painoi tytön käden alas ja hymyili hänelle ja pidellessään häntä kuin rautapihdeissä hän suuteli häntä jälleen, suuta, silmiä ja hiuksia — ja laski hänet sitten vapaaksi.

"Ja Jumala minut tuhotkoon, jos milloinkaan lakkaan vihaamasta teitä", läähätti tyttö tukahtuneella äänellä.

Hän kääntyi ja meni hyttiinsä — ylpeänä ja pystypäin, eikä Glenister tiennyt, että hänen polvensa olivat melkein hervottomat ja olivat pettää hänen allaan.

IV.

VERITEKO.

Neljä päivää "Santa Maria" ryömi varovasti eteenpäin lakeitten jääkenttien halki; Beringin salmeen työntyvä kevätvirta kuljetti sitä hitaasti pohjoista kohden, kunnes viidennen päivän aamuna avoin meri tuli idästä käsin näkyviin. Pujotellen viimeisten jäätelien lomitse se pääsi vihdoinkin pitkän matkansa viimeiseen vaiheeseen; väsyneet matkustajat tervehtivät tapahtumaa eläköönhuudoin, koneitten yksitoikkoinen jytinä oli tervetullutta soittoa kansihytissä majailevalle nuorelle tytölle.

Pian voitiin erottaa kallioinen ranta, joka kasvoi nopeasti kaljuksi majesteetilliseksi kukkulajonoksi, sulavan lumen valkaisemaksi, ja kello kymmenen aikaan illalla kultaisen auringon hehkussa laskettiin ankkuriin Nomen edustalle. Ennenkuin ankkuritouvien natina oli ehtinyt tauota tai höyrypillin tervehdysvihellykset olivat herenneet kaikuna kuulumasta, kuhisi laivan ympärillä pikkuveneitä, ja satamavirkamies kultakoristeisessa univormussa kapusi komentosillalle ja tervehti kapteeni Stephensiä. Hinaaja-alukset pitkä jono lotjia perässään asettuivat kunnioittavan välimatkan päähän laivasta odottamaan asianomaisten muodollisuuksien täyttämistä. Kun kaikki oli selvillä, hyppäsi univormuniekka herrasmies takaisin veneeseensä ja huusi kapteenille:

"Kiitos, kiitos", vastasi kapteeni, ja samalla hetkellä olivat soutuveneet kiinni laivan kupeessa.

Kun kapteeni kääntyi toisaalle, näki hän kannella Dextryn, joka jännittyneenä oli tarkastanut näiden kahden miehen tapaamista. Järkkymättömän arvokkaasti kapteeni ummisti vasemman silmänsä ja hänen kasvoilleen levisi poikamaisen iloinen ilme.

"No, nyt olemme onnellisesti perillä, neiti Karkulainen", sanoi Glenister astuessaan nuoren tytön hyttiin. "Tarkastaja on sallinut meidän päästä maihin, ja nyt on aika teidän nähdä edessämme oleva taikakaupunki. Tulkaa, se on suurenmoinen näky."

He tapasivat toisensa nyt ensimmäistä kertaa kahden kesken peräkannella sattuneen kohtauksen jälkeen. Helene oli aina järjestänyt niin, että Glenister näki hänet vain Dextryn seurassa. Vaikka Glenister olikin kaiken aikaa osoittautunut kohteliaaksi ja huomaavaiseksi, tunsi nuori tyttö nyt ne väkivaltaiset intohimot, jotka uinuivat hänen sydämessään, ja hän odotti kiihkeästi sitä hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään laivasta ja saisi olla hänen taikavoiman lailla tehoavan vaikutusvaltansa ulkopuolella. Häntä ajatellessaan hän tunsi inhoa ja häpeää, mutta ei voinut sittenkään häntä vihata niin kuin tahtoi vihata — Glenister ei halunnut olla vihattu eikä piitannut nuoren naisen osoittamasta kaihtamisesta. Juuri tämä ominaisuus johti hänet usein ajattelemaan, kuinka mielellään ja epäröimättä Glenister oli hänen pyynnöstään käynyt käsikähmään merimiesten kanssa. Hän tiesi, että Glenister olisi valmis milloin tahansa tekemään saman toistamiseen, ja vaikeaa on kantaa kaunaa henkilöä kohtaan, joka on halukas uhraamaan henkensä toisen hyväksi — etenkin kun hänessä on lumousvoimaa, joka saa unohtamaan kaikki tehdyt ennakkopäätökset.

"Ei ole vaaraa että meidät keksittäisiin", hän jatkoi. "Ihmiset ovat kuin mielettömät, ja sitä paitsi me menemme suoraan maihin. Pitkä vankeusaikanne on varmaankin yrittänyt tehdä teistä hullun — se on hermostuttanut minuakin aika lailla."

Samalla hetkellä, jolloin he astuivat kannelle, aukeni viereisen hytin ovi ja kynnykselle ilmestyi muuan kulmikas, laiha, teräväpiirteinen nainen, joka nähdessään Glenisterin hytistä tulevan nuoren naisen seisahtui ovelle pälyillen pahansuovasti nuorta paria. Myöhemmin nämä nuoret muistivat tämän kohtauksen, joka aiheutti heille kummallekin paljon ikävyyttä.

"Hänen miehensä on erään suuren yhtiön johtaja. Nainen itse on vanha juorusäkki."

Kannelle päästyään nuori nainen huudahti ihastuneena. He olivat ankkuroituneet kuvastinkirkkaalle merenlahdelle, joka kiilsi kuparin hohteisena. Kaikilla tahoilla hälinän ja koneitten melun keskellä kymmenkunta laivaa purki tavaroitaan tasapohjaisiin suuriin veneisiin, hinaajiin, ruuhiin ja jolliin. Silloin tällöin vilahti näkyviin "umiakeja", eskimoveneitä, jotka oli valmistettu valaannahasta.

Penikulman päässä oli kaupunki kuin valkoinen nauha merenrannan ja ruskean sammalpeitteisen tundran välissä. Ensinäkemältä kaupunki tuntui rakennetun pelkistä valkoisista purjeista. Kolmessa viikossa sen asukasluku oli kasvanut kolmestatuhannesta kolmeenkymmeneen. Se ulottui nyt pitkänä, kaitana, mutkittelevana jonona rantaa pitkin monen penikulman päähän, koska vain ranta tarjosi sopivaa kuivaa pohjaa rakennuksille. Jos nousi sen takana olevalle rantavallille, vajosi jalka polvia myöten sammaleen ja vesilätäkköihin, ja jos astui toistamiseen samaan jälkeen, vajosi yhä syvemmälle hetteeseen, porisevaan jääkylmään liejuun. Kaupungin päivä päivältä laajetessa levisi se sen vuoksi poukaman kummallekin sivulle kuin dominopelin levyt, kunnes koko rantatienoo Kap Nomesta Penny Riveriin saakka oli yhtä ainoata pitkää jonoa, joka välkkyi napaseudun auringon himmeähkössä valossa kuin etelämeren saaren vaahtopeitteiset rantahyrskyt.

"Tuolla taampana on Anvil Creek", sanoi Glenister. "Siellä on Midas. Katsokaa!" — Hän osoitti aukkoa vuorijonossa, joka lähti rannalta sisämaahan päin.

"Siellä on maailman suurenmoisin kultasuoni. Voitte siellä nähdä hevoskuormittain kultaa ja kasoittain kultamöhkäleitä. Olen iloinen, kun olen taas täällä. Tämä on elämää. Tuo ranta-aukeama on täynnä kultaa. Nuo kunnaat ovat pakahtumaisillaan kultapitoista kvartsia. Tuon joen pohja on kultaa. Täällä on kultaa, kultaa, kultaa kaikkialla — enemmän kuin koskaan on ollut Salomonin kaivoksissa. Ja täällä on salaperäisiä arvoituksia ja kaikenmoisia tuntemattomia tapahtumia."

"Kiiruhtakaamme", sanoi nuori nainen. "Minun täytyy vielä tänä iltana toimittaa eräs asia. Kun se on tehty, voin ottaa selvän täkäläisistä asioista."

Heidän onnistui saada käytettäväkseen vene, joka vei heidät rantaan. Tällä lyhyellä matkalla toverukset ahdistelivat soutajaa lukemattomilla kysymyksillä. Kun tämä oli saapunut viittä päivää aiemmin, oli hän täynnä kaikenlaista tietoa ja tarjosi nyt auliisti kypsyneen kokemuksensa hedelmiä, kunnes Dextry selitti, että he olivat itsekin "penkojia" ja omistivat Midaksen. Neiti Chester sai syytä kummastella, kun hän huomasi, kuinka kunnioittavasti soutaja tämän jälkeen puhutteli miehiä ja kuinka ihmetellen hän katseli hänen seuralaisiaan huomaamatta häntä ollenkaan.

"Täällä on nykyisin hieman rauhatonta", virkkoi soutaja. "Minäkään en ole kolmeen päivään riisunut yltäni — täällä ei ole tilaa, ei aikaa eikä pimeääkään kylliksi nukkua. Annos munia ja kyljys maksaa puolitoista dollaria ja viskysekoitus puoli." Viimeisen lauseen hän sanoi happamen näköisenä.

"Te tiedätte sen siis jo!" huudahti toinen. "Niin, kahvila Pohjolassa tapettiin viime yönä mies."

Kaikki kolme nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä. Nuori nainen toivoi saavansa kuulla tarkemmin asiasta, mutta siitä ei puhuttu enempää.

Veneestä noustuaan he joutuivat keskelle hälinää. Joukon halki tunkeutuessaan he näkivät sivullaan aidattuja tonttimaita, joilla oli teltta teltan kyljessä; jokainen tuumanlevyinenkin maapalanen oli varattu käytettäväksi. Siellä ja täällä oli vielä rakentamaton alue, mutta sitä vartioi sen omistaja, joka äreän ja epäilevän näköisenä katseli kaikkia, jotka sattuivat sinne päin vilkaisemaan. Päästyään erääseen kulmaukseen, missä tungos ei ollut niin ahdistava, he pysähtyivät.

Glenisterin katseessa ei ollut enää entistä vapautta. Hänellä oli vaistomainen aavistus, että jotkut pakottavat syyt olivat työntäneet nuoren naisen olosuhteisiin, joista voisi koitua hänelle ikävyyksiä. Hänen laisessaan miehessä herätti tytön itsenäisyys pelkkää ihailua, ja tytön osoittama kylmyys oli vain omansa kiihdyttämään hänessä kytevää tulta. Hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden hän oli ehtinyt unohtaa pyrkiessään kiihkeästi vain yhtä päämäärää kohden. Hän saattoi nauraa nuoren naisen osoittamalle vastenmielisyydelle ja hymyillä hänen moitteilleen sekä kestää täysin tietämättömänä, että jotakin muutakin kuin vihaa oli Helene Chesterin suuttumuksen pohjana. Hän ei uneksinutkaan, että hänessä olisi luonteenpiirteitä, jotka herättivät nuoressa tytössä inhoa, ja se seikka vain lisäsi hänen haluttomuuttaan erota tytöstä. Nuori nainen ojensi heille kätensä.

"En voi milloinkaan kyllin kiittää teitä kaikesta mitä olette hyväkseni tehneet — te molemmat, mutta koetan. Hyvästi!"

Dextry silmäili epäröiden kättänsä, joka oli karkea ja luiseva, ja tarttui hänen käteensä niin varovasti kuin sormielisi linnunmunaa, ja heilutteli sitä hiljaa edestakaisin.

"Emme aio päästää teitä tuuliajolle. Missä päämääränne liekin, saatamme teidät sinne."

"Ei tämä ole oikea paikka väitellä naisen kanssa, mutta koska minä tunnen tämän leirin alusta loppuun saakka, haluan vain viitata, kuinka soveliasta on saada mukaansa miehinen saattue."

"Kuten haluatte. Minä aion mennä tapaamaan herra Struvea, asianajoliike
Dunham & Struven toista omistajaa."

"Minä saatan teidät hänen toimistoonsa", sanoi Glenister. "Sinä, Dex, saat huolehtia matkatavaroista. Tule puolen tunnin perästä toiseen luokkaan; lähdemme sieltä Midakseen."

He raivasivat tietä telttien lomitse, ohi korkeitten rojukasojen ja saapuivat sitten kaupungin pääkadulle, joka kulki rannan suuntaa. Nomessa oli vain yski ainoa ahdas katu, joka luikerteli tukevien telttien ja puolivalmiitten hirsirakennusten lomitse. Joka toinen ovi vei ravintolaan. Kadun varrella oli pitkiä riviä siistinnäköisiä asumuksia, olipa vallan kolmikerroksisiakin, toisissa oli rautapeltinen kattokin. Ylimmissä ikkunoissa näkyi asianajajien, lääkärien ja maanmittarien nimi-ilmoituksia. Katu oli ahdinkoon asti täynnä kaikilta maailman ääriltä saapuneita siirtolaisia. Helene Chester kuuli useampia kieliä puhuttavan kuin hän jaksoi laskeakaan. Lappalaisia, omituisissa kolmikolkkapäähineissään kuljeskeli joutilaina katuvierillä. Etelän auringon paahtamia miehiä näki vaaleaveristen skandinaavien vieressä, ja vallan hänen lähellään seisoi komea ranskalainen silmässä monokkeli ja puhellen ilmekielellä nahkoihin pukeutuneen eskimon kanssa. Vasemmalla oli kimmeltävä meri, täynnä kaikenkarvaisia aluksia. Oikealla kohosi metsätön asumaton, tutkimaton, peloittava ja autio vuorijono pilviin saakka. Yhtäällä siis elämä ja se maailma, jota hän tunsi, ja toisaalla äänettömyys, salaperäisyys ja mahdolliset seikkailut.

Ajotie, jolla hän seisoi, oli täynnä keskeymätöntä ajoneuvojonoa: siinä polkupyöriä, vesirattaita, joita koirat vetivät, ja kaikkialla kävi kuumeinen työntouhu, vasaraniskujen ääni sekaantui ajomiesten hoilauksiin ja kahviloista kuuluvaan soittoon.

"Ja tämä on sydänyö!" huudahti tyttö. "Eivätkö ihmiset siis nuku milloinkaan?"

"Siihen ei ole aikaa — täällä polttaa kultakuume kaikkia suonia. Ette ole vielä tajunnut sen luonnetta."

He kiipesivät erään kookkaan peltikattoisen rakennuksen portaita Dunham & Struven konttoriin ja heidän koputuksestaan avasi oven muuan humalainen, valkotukkainen mies, joka paitahihasillaan ja sukkajalkaisena seisoi kynnyksellä.

"Mitä tahdotte?" hän huusi täyttä kurkkua. Hänen polvensa notkahtelivat, hänen silmänsä tuijottivat tylsästi ja verestävinä eteensä, hänen huulensa riippuivat velttoina ja koko hänen olemustaan verhosi viinanhöyry kuin väkiviinalamppua. Seisoessaan ja pidellessään kiinni ovenrivasta hän koetti turhaan selviytyä housunkannattimiensa arvoituksesta ja nikotteli herkeämättä.

"Hm! Päissään kai siitä asti kuin viimeksi olin täällä?" kysyi
Glenister.

"Joku on varmaankin juorunnut", takelsi asianajaja. Hänen äänensä ei ilmaissut uteliaisuutta eikä liioin että hän olisi tulijan tuntenut. Nuorta tyttöä hän ei edes nähnyt. Hän oli vielä nuori mies, jossa yhä näkyi jälkiä uljaasta ulkomuodosta, vaikka hurjastelut olivat harmentaneet hänen hiuksensa ja raaistaneet hänen piirteensä.

"Ei, minä hoidan yksinäni oikeutta täällä. Minä en tarvitse apua. Olen
Washingtonin Dunhamin edustaja, vapaitten ja urhoollisten edustaja.
Kuinka voin teitä palvella?"

Hän aikoi väistyä kohteliaasti syrjään, mutta kompastui ja olisi kierähtänyt portaita alas, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja kantanut häntä sisälle. Täällä hän viskasi taakkansa sänkyyn.

"No, mitä nyt aiotte tehdä, neiti Chester?" hän kysyi seuralaiseltaan ulostultuaan.

"Eikö tämä ole hirveää", huudahti toinen väristen. "Ja minun täytyy puhua hänen kanssansa vielä tänä iltana", hän jatkoi ja polki kärsimättömänä jalkaansa. "Ja minun täytyy tavata hänet yksin."

"Sitä te ette saa", virkkoi Glenister päättävästi. "Ensiksikin hän ei ymmärtäisi sanaakaan puheestanne, ja toiseksi — minä tunnen Struven — hän on liiaksi päissään voidakseen puhua asioista ja liian selvä — niin, jotta te voisitte olla kahden kesken hänen kanssansa."

"Mutta minun täytyy puhua hänen kanssansa", intti tyttö. "Sitä varten olen tänne tullutkin. Te ette käsitä sitä."

"Minä käsitän paremmin kuin hän. Hän ei ole nyt siinä kunnossa, että kykenisi saamaan tolkkua tärkeistä asioista. Voittehan tulla huomenna takaisin, kun hän on selvinnyt humalastaan."

"Se on minulle tuiki tärkeää", huoahti nuori tyttö. "Sitä kauheaa miestä!"

Glenister oli pannut merkille, ettei hänen seuralaisensa ollut kertaakaan väännellyt käsiään eikä päästänyt silmiinsä kyyneliä, vaikka hän ilmeisesti oli syvästi huolissaan tilanteesta.

"No niin, huomaan kaikesta, että minun täytyy odottaa, mutta en tosiaankaan tiedä, minne suuntaisin askeleeni — johonkin hotelliin kai."

"Täällä ei ole ainoaakaan. Kahta rakennetaan par'aikaa, mutta ensi yöksi ette voi vuokrata Nomesta huonetta rahallakaan. Olin sanoa, ette rakkaudella ettekä rahallakaan. Eikö teillä ole täällä ystäviä — naistuttavia? Siinä tapauksessa sallinette minun hommata teille yösijan. Minulla on ystävä, jonka vaimo voi ottaa teidät luokseen."

Nuoren naisen koko olemus asettui vastustamaan moista ehdotusta. Eikö hän siis koskaan pääsisi käyttämästä hyväkseen tuon miehen palveluksia? Hän tuumi ohimennen jo palata laivaan, mutta hylkäsi senkin ajatuksen. Hän koetti torjua Glenisterin tarjoamaa apua, mutta tämä oli jo puolitiessä portaita alas eikä piitannut hänen vastaväitteistään — ja siksi hänkin seurasi perässä.

Seuraavassa tuokiossa Helene Chester joutui näkemään elämänsä ensimmäisen murhenäytelmän pohjoisessa ja sen mukana hän oppi paremmin tuntemaan miehen, jota hän sisimmässään inhosi ja johon kohtalo oli hänet yhdistänyt. Hän oli jo ehtinyt värisevin tuntein saada tuta tämän uuden maan taikavoimaa, mutta hän ei ollut vielä milloinkaan havainnut, että voima liian suureen vapauteen yhtyneenä tuo mukanaan väkivaltaa ja verenvuodatusta.

Kun he olivat astuneet ovesta ulos, astelivat he hitaasti eteenpäin katsellen tarkkaan ympärillään kuhisevaa joukkoa. Kaikkien kasvoilta voi lukea paitsi yleistä jännitystä myöskin suurta iloa ja toivoa. Joukon lapsekas intoutuminen vaikutti kiihoittavasti. Helene toivoi, että voisi omaksua näiden ihmisten haltioitumisen — olla kuin yksi heistä. Keskeltä iloista äänten sorinaa kuului sitten äkkiä epäsointu ei pitkä eikä äänekäs, vain pari lyhyttä sanaa, mutta ne olivat läpitunkevan teräviä ja niissä oli sitä metallista sointua, jonka intohimo synnyttää.

Helene katsahti sivulleen ja huomasi iloisten ilmeitten hävinneen kuin tuulen puhaltamina ja kaikkien katseitten tuijottavan johonkin näytelmään, jota esitettiin kadulla, niin kiinteästi ja innostuneesti, ettei hän ollut mokomaa koskaan aiemmin nähnyt. Samassa Glenister sanoi hänelle: "Tulkaa pois täältä."

Kokeneena miehenä hän oli heti oivaltanut, että jotakin oli vinossa, ja koetti viedä seuralaisensa pois, mutta tämä sysäsi hänen kätensä syrjään ja kääntyi jännittyneenä tarkkaamaan näytelmää, jota esitettiin hänen silmiensä edessä. Vaikk'ei hän käsittänyt mitä oli tekeillä, tunsi hän vaistomaisesti, että pian tapahtuisi ratkaiseva käänne, mutta hän oli silti tuiki valmistumaton siihen nopeuteen, jolla se tuli. Hänen katseensa oli kerkeästi kohdistunut kahteen kadulla seisovaan mieheen, joista muu joukko erottui kuin öljy vedestä. Toinen oli hintelä siististi puettu mies, toinen karkeatekoinen ja paksu, siivoamattoman näköinen, yllä guttaperkkatakki. Edellinen puhui ja Helene luuli ensin, että miehen verestävät silmät ja horjahteleva ryhti johtuivat humalasta, mutta pian hän oivalsi, että mies oli poissa suunniltaan raivosta.

"Anna se pian, minä sanon! Anna tänne kauppakirja, senkin…" Siivoamattoman näköinen mies pyörähti kiroten poispäin ja jatkoi matkaansa, jolloin hän osui tulemaan ihan Helenen ja Glenisterin eteen. Parilla harppauksella hän oli heidän sivullaan, mutta silloin hän huomasi vastustajansa tekevän salamannopean liikkeen ja kääntyi takaisin kuin villi eläin. Ja hänen äänensä oli kuin pedon karjuntaa, kun hän huusi:

"Sinä halusit sen saada takaisin, niinkö sanoit? No, tässä se on!" Kummankin miehen eleet olivat olleet salamannopeita, mutta Helenen jännittyneet aivot käsittivät ne liioitelluiksi ja teennäisiksi. Tämän sekunnin muisto säilyi alati hänen mielessään niinkuin valokuvauskoneen sulku ja näpsähdys, ja terävä, selvä kuva piirtyi lähtemättömästi hänen aistimukseensa. Isokasvuisen miehen selkä, joka melkein hipaisi häntä olkapäähän, raivoavan miehen paidan rinta ja derbyhattu, väkijoukko, joka hajosi kuin akanat tuuleen, miehet, jotka töytäsivät suin päin pakoon, räikeä, keltainen ilmoituskilpi, jossa oli sanat: "Kultaisen vyön tanssisali" — kaikki tämä ehti syöpyä hänen silmäkalvoonsa; sitten hänet äkkiä tempaistiin taaksepäin, kaksi väkevää kouraa painoi hänet polvilleen seinän viereen ja hän tunsi olevansa Glenisterin sylissä.

Hän kumartui syvään seuralaisensa ylitse, jolloin hänen poskena osui hänen tukkaansa, hänen käsivartensa olivat tiukasti kietoutuneen hänen ympärilleen, niin että hänen ruumiinsa muodosti elävän suojamuurin heidän ympärillään suhiseville kuulille. Heidän vierellään seisoi isokokoinen mies, ja hänen revolverinsa pamahdukset olivat särkeä korvat; samassa kuului toisaaltakin laukaus ja kuula iskeytyi siihen ohueen lautaseinään, jonka kupeelle he olivat kyyristyneet. Vielä kerran he kuulivat päänsä päältä laukauksen ja näkivät hintelän miehen heittävän aseen kädestään ja kierähtävän ilmassa kuin raskaan nyrkin satuttamana. Hän kiljahti ja yritti tarttua aseeseensa, mutta suistui samassa maahan hiekkaan painuneena.

Heidän vierellään seisova mies huusi ja sadatteli kaikella voimallaan ja suuntasi sitten kulkunsa kaatuneen vihollisensa luokse ampuen joka askeleella. Haavoittunut kierähti sivulle, kohottautui kyynärpäittensä varaan ja ampui vielä kaksi kertaa niin nopeasti, että laukaukset kuuluivat yhdeltä, mutta hänen ei onnistunut estää toista pääsemästä lähemmäksi. Vielä neljä kertaa hänen säälimätön vastustajansa ampui — viimeisen laukauksen ollessaan jo ihan uhrinsa ruumiin vieressä tämän kuolemantuskissaan vääntelehtiessä. Sitten hän kääntyi ja asteli takaisin tietä, jota oli tullutkin ja sivuutti käsivarren etäisyydeltä ne kaksi, jotka kyyhöttivät seinän kupeella; nämä näkivät, että hänen karkeat ja yrmeät kasvonsa olivat kalpeat ja vääntyneet, ja kuulivat hänen hengityksensä kulkevan sihisten hampaitten raosta. Hän kulki suoraan sille ovelle, josta he olivat tulleet. Perille päästyään hän kääntyi vielä kerran, yskäisi pahasti ja sylkäisi suun täydeltä verta. Hänen polvensa horjahtuivat. Sitten hän katosi oviaukkoon, ja siinä kuolonhiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koko kadulla, he kuulivat hänen raudoitettujen saappaittensa hitaasti nousevan portaita.

Nyt syntyi kadulla jälleen hälinää ja ääntä. Kaikilta tahoilta ryntäsi ihmisiä ja katuloassa makaavan miehen ympärille kertyi läpäisemättömänä muurina kiihtynyttä joukkoa.

Glenister auttoi nuoren tytön jaloilleen, mutta tämä ei jaksanut pitää päätänsä koholla ja olisi jälleen lysähtänyt maahan, ellei nuori mies olisi kietonut käsivarttansa hänen ympärilleen. Tytön silmät olivat selkoselällään ja kuvastivat suunnatonta kauhua.

"Älkää pelätkö", virkkoi Glenister hymyillen, mutta hänenkin huulensa vavahtelivat ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan, sillä he olivat molemmat olleet lähellä kuolemaa. Joukosta tuli samassa joku juosten heitä vastaan ja seuraavassa hetkessä Dextry iski heihin kuin haukka.

"Onko kumpikaan haavoittunut? Taivaan isä! Nähdessäni heidän ampuvan toisiaan huusin teille, että olin kurkkuni puhkaista. Ajattelin jo, että olitte mennyttä kalua. Vaikka kyllä minun silti täytyy sanoa, että se oli näky, joka teki hyvää vanhoille silmille — niin siro ja kätevä — mutta tällaisissa katukohtauksissa saa melkein aina syytön maksaa viulut."

"Katsos tätä", sanoi Glenister. Hänen rintansa korkeudella oli seinässä, jota vasten he olivat nojanneet, monta kuulan reikää.

Helene huomasi nyt, että ellei häntä olisi viime hetkellä työnnetty syrjään, olisi kuula ehdottomasti osunut häneen.

"Lähtekäämme", hän läähätti, ja miehet opastivat hänet lähellä olevaan myymälään, jossa hän lysähti ruumis vapisten tuolille; hetken perästä Dextry toi hänelle lasillisen viskyä.

"Kas tässä, neiti", hän sanoi. "Teidän laisellenne etelämaalaiselle äskeinen oli vallan liian voimakasta huvittelua. Pelkään, ettette ole kovin pahasti rakastunut tähän maahan."

Puoli tuntia hän jutteli tytölle tutunomaiseen tapaansa asioista, jotka eivät olleet missään yhteydessä tapahtuneen verinäytelmän kanssa. Lopulta Helene rauhoittui. Toverukset nousivat lähteäkseen. Vaikka Glenister oli sopinut, että Helene saisi viettää yönsä kauppiaan vaimon luona, ei tyttö halunnut kuulla sellaisesta.

"En voi mennä nukkumaan. Olkaa ystävällisiä ja jääkää luokseni. Olen liian järkytetty. Tulen hulluksi, jos lähdette. Kuluneen viikon jännitys on ollut liikaa hermoilleni. Jos nukkuisin, näkisin varmaankin jälleen niiden kahden miehen kasvot edessäni."

Dextry neuvotteli hetken aikaa toverinsa kanssa ja teki sitten jonkun ostoksen. Hän ojensi Helenelle kenkäparin.

"Tässä on pari puolikorkeita guttaperkkakenkiä. Pankaa ne jalkaanne ja lähtekää kanssamme. Saatte pian muuta ajateltavaa. Ja kun sitten palaatte ja menette vuoteeseen, nukutte niin hyvin, että siihen verrattuna on vanhurskaan uni kuin myrskyä merellä tai ilakoivaa kuin vuorikauriin kevyet hypähtelyt tai… niin, se riittääkin. Tulkaa nyt."

Kun aurinko nousi Beringin merestä, olivat he matkalla kunnaita kohden jalat nilkkoja myöten vajonneina pehmeään raikkaaseen sammaleen; ilmassa tuntui vilvoittavan juoman maku, kosteasta maasta nousi lukematon määrä tuoksuja. Kurpat ja varpuset pitivät elämää rapakoilla ja tundran sumuisilta järviltä kuului sepelhanheni kirskutusta. Viikkoja kestäneen väsyttävän matkan jälkeen vaikutti aamun kasteinen raikkaus ihmeellisen voimakkaasti ja virkistävästi ja huuhtoi pois äskeisen murhenäytelmän muiston niin, että nuori tyttö tuli iloiseksi jälleen.

"Minne menemme?" hän kysyi, kun oli tunti taivallettu ja pysähdytty hengähtämään.

"Midakseen tietysti", vastasivat toiset, ja toinen miehistä sadatteli itsekseen, nauttiessaan täysin siemauksin Helenen kirkkaista silmistä! ja hänen miellyttävästä, notkeasta varrestaan, että hän antaisi mielellään puolet kaikista aarteistaan, jos saisi tekemättömäksi sen mitä oli tapahtunut eräänä iltana "Santa Mariassa".

UUSI TUTTAVUUS.

Kansojen historiassa on toisinaan ratkaisevia ajankohtia, jolloin niiden kohtalot lyhyen hetken lepäävät jumalten polvilla ja jolloin niiden tulevaisuudesta heitetään "kruunua ja klaavaa". Tällöin voi huomata määrättyjä ylimenoasteita, kuin ihmiselossa seitsemän ikäkautta, ja vaikka niitä onkin aikalaisen vaikea huomata, tulevat ne itsestään esille, kun häämöttävät kilometrinpatsaat on sivuutettu. Sellainen ajankohta oli Alaskan historiassa heinäkuun yhdeksästoista päivä, vaikka se tämän uuden valtakunnan luojien mielestä oli vain päivä, jolloin laki astui tämän maan kamaralle.

Koko Nome oli kerääntynyt rannalle, kun veneet toivat maihin tuomari
Stillmanin ja hänen saattueensa. Oli katsottu sopivaksi valita
"Senator" siksi laivaksi, joka vastaisi uuden tuomioistuimen arvoa ja
toisi tähän tekeillä olevaan maahan lain ja oikeuden.

Hänen armonsa tulon aiheuttamaa mielenkiintoa oli omansa lisäämään se seikka, että häntä oli rannalla vastassa viehättävän kaunis nuori tyttö, joka heittäytyi hänen syliinsä ilmeisesti hyvin iloisena.

"Hänen sisarensa tytär", huomautti joku. "Hän saapui tänne ensimmäisellä laivalla ja hänen nimensä on Chester. Pulska nainen vai mitä?"

Suurempaa huomiota kuin tuomari herätti varmaankin eräs toinen tulokas. Hän oli roteva, hyvin puettu mies, jolla oli terävät silmät ja ryhdissä sellaista sulavuutta ja ulkoista kiiltoa, jota ei voi tarkemmin määritellä, mutta joka on itseluottamuksen, terveyden ja matkustelun pettämätön merkki. Päinvastoin kuin muut hän ei tuhlannut aikaa jäämällä laiturille tai tarkastelemalla ympäristöä, vaan asteli otsa syvissä rypyissä joukon halki suoraan kaupungin keskukseen. Häntä seurasi Struven työtoveri, Dunham, keski-ikäinen komeavartinen mies. He menivät suoraan Dunham & Struven konttoriin, jossa tapasivat tuttavamme, valkohapsisen nuoren yhtiöosakkaan.

"Hauska tavata teidät, herra Mac Namara", tervehti Struve. "Nimenne on laajalti tunnettu näillä maan äärillä. Sukulaiseni ovat Dakotassa ottaneet osaa sikäläisiin puolueriitoihin, ja siksi olen aina teitä ihaillut ja olen nyt iloinen, että olette tullut tänne Alaskaan. Tämä on suuri maa, ja me tarvitsemme suuria miehiä."

"Onko ollut vaikeuksia voitettavana?" kysyi Dunham, kun miehet olivat siirtyneet yksityishuoneeseen.

"Vaikeuksia", vastasi Struve nyrpeän näköisenä, "onpa kyllä, ja paljon on ollutkin. Neiti Chester toi kyllä teidän ohjeenne, ja minä kävin heti työhön käsiksi. Mutta ilmaiskaa minulle yksi asia — kuinka saitte tytön puuttumaan asiaan?"

"Ei ollut muita lähettää", sanoi Mac Namara. "Dunham aikoi lähteä ensimmäisellä laivalla, mutta hänen täytyi minun kanssani jäädä asioitten takia Washingtoniin ja tuomarini odottaa meitä Seattlessa. Emme uskaltaneet antaa papereita vieraan kuljetettaviksi; hän olisi voinut tutkia niitä. Se olisi merkinnyt samaa…" Ilmeikkäin elein hän lopetti lauseensa.

"Ei tietenkään. Naiset ja asiat eivät sovi yhteen. Toivoakseni ette ole hänelle niistä mitään puhunut."

"En, eikä minulla ole ollut tilaisuuttakaan. Syystä tai toisesta hän katselee minua karsain silmin. En ole nähnyt häntä sen koommin kuin hän kävi luonani."

"Tuomari sanoi hänelle, että asiakirjat koskevat uuden tuomioistuimen järjestämistä", virkkoi Dunham, "ja että elleivät paperit joutuisi perille ennen hänen tuloaan, voisi seurauksena olla paljon ikävyyttä — oikeuskiistoja, kapinaa, verenvuodatusta ja muuta sellaista. Hän ahtoi tytön pään täyteen kaikenmoisia epämääräisiä käsitteitä, kunnes tämä oli melkein puolikuollut pelosta ja uskoi, että enon ja koko maan turvallisuus riippuu hänestä."

"No niin", sanoi Struve, "on kyllä melkoisen helppoa käydä käsiksi toisten valtauksiin eikä liioin vaadi suurta taitoa ostaa myöhemmin heidän oikeutensa, varsinkin kun he tietävät, ettei heillä minkäänlaisia oikeuksia olekaan — mutta mitä olette suunnitellut tehtäväksi, jos oikeat omistajat alkavat ammuskella teitä?"

"Muuan lauhkea valkohapsinen meksikolainen merirosvo, Dextry-niminen. Hän on puoleksi Midas-kaivoksen omistaja, puoleksi vuorten leijona, näköjään rauhan apostoli, mutta urhea kuin Hieronymus. Minä lähetin Gallowayn naulaamaan uusia valtausjulisteita, ja hän kiinnitti ne yöllä miesten maatessa, mutta kello kuusi aamulla hän ryntäsi takaisin ja paukutti oveani niin, että luulin hänen särkevän sen. Olen eläessäni nähnyt kuolemankauhua kaikenmoista, mutta hänen kasvoillaan olivat ne kaikki yhdessä ja lisäksi vielä monta muuta lajia.

"'Minulle on aamiaiseksi tarjottu harmaata karhua, isoarokkoa ja äkkikuolemaa, ja se on ollut liian vahvaa minun ruoansulatuselimilleni.'

"Minun täytyi pitää häntä piilossa kolme päivää; siliä aikaa tuo iäkäs soturi kulki sävyisään tapaansa pitkin katuja pyssy kädessä, kiroten ja manaten kaikkea ja kaikkia."

"Ei, muut ovat ruotsalaisia eikä heillä ole rohkeutta eikä voimaakaan sellaiseen. He eivät pystyisi antamaan kunnon selkäsaunaakaan, vaikka joskus yrittäisivätkin. Mutta nämä kaivoksenomistajat ovat vallan toista maata. Heitä on kaksi, vanhempi ja nuorempi. Pelkään hieman ruveta heidän kanssaan asioihin, ja ellei heidän valtauksensa olisi koko tienoon paras, neuvoisin teitäkin olemaan puuttumatta asiaan."

"Niin, hyvät herrat, olen tehnyt työtä perusteellisesti, mutta samalla joltisenkin umpimähkäisesti. Tarvitsen koko joukon lisätietoja. Heti kun neiti Chester saapui papereineen, aloitin toiminnan. Olen esittänyt vastalauseen tienoon rikkaimpien kullanhuuhtomojen valtausta vastaan, mutta minut hirtettäköön, jos käsitän mitä se pyhittää, koko maassa ei ole tuomioistuinta, joka antaisi meille edullisen päätöksen, jos ryhdymme heidän kanssansa käräjöimään. Mitä on tarkoitus tehdä — kiristääkö?"

"Niin, myönnän kyllä, että juttu tuntuu Mac Namaran kaltaisesta miehestä vähäpätöiseltä, mutta en voi käsittää, mitä muuta olette suunnitellut."

Mac Namaran ääni oli tyyni ja päättävä, hänen katseensa tiukka ja selvä ja koko hänen olemuksestaan huokui sellaista voimaa ja rohkeutta, että kaikki epäilykset tuntuivat mahdottomilta.

Kaikenkarvaiseen asianajoon tottunut, seikkailuihin perehtynyt Wilton
Struvekin ällistyi tajutessaan hänen karskien sanojensa kantavuuden.
Mitä tämä lienee suunnitellutkin, tuntui se hänestä tuiki mahdottomalta
toteuttaa, ja silti täytyi Struvenkin uskoa siihen nähdessään Mac
Namaran katseen järkähtämättömän lujuuden.

"Se on suurenmoista — kauhean suurenmoista — liian suurenmoista", hän mutisi. "Se merkitsee, että aiotte hankkia itsellenne viidenkymmenentuhannen päivätulot."

Hänen sanojaan seuranneen äänettömyyden aikana Dunham siirsi jalkaa ja kostutti kuivia huuliaan.

"Tietysti se on suurenmoista, mutta Mac Namara on niinikään suurin mies mikä vielä koskaan on liikkunut Alaskan rajojen sisällä", hän sanoi.

"Minun on onnistunut panna käyntiin suurisuuntaisin aie, mikä milloinkaan on löytänyt tiensä tänne pohjolaan ja sen tukijoina on joukko Washingtonin vaikutusvaltaisimpia miehiä", virkkoi Mac Namara. "Katsokaas tätä", hän lisäsi ottaessaan taskustaan koneellakirjoitetun paperin, jossa oli sarekkeet täynnä nimiä ja numeroita.

"Nämä ovat yrityksen hommamiehiä ja tähän on merkitty heidän voitto-osuutensa. Me olemme perustaneet osakeyhtiön — Arizonan lakien mukaisen — salaisen tietysti, sillä ei käy päinsä päästää nimiä julkisuuteen. Minä näytän tämän teille vain siksi, että haluan saada teidät vakuutetuksi, minkälaisia miehiä on hankkeen takana."

"Peijakas! Olen toki vakuutettu", nauroi Struve hermostuneesti. "Dunham oli mukana suunnitelmaa järjestäessämme, ja hän kävi tapaamassa ystäviänne Washingtonissa ja New-Yorkissa. Jos hän sanoo, että kaikki on oikeassa järjestyksessä, on asia ratkaistu. Mutta sanokaapa, kuinka käy, jos yhtiön suhteen jotenkuten erehdyttäisi ja kävisi ilmi, kutka ovat osakkeenomistajia?"

"Ei ole vaaraa. Minä talletan kirjoja paikassa, jossa ne voidaan polttaa heti kun pieninkin vaara uhkaa. Me olisimme saaneet valtausluvan oman valtiomme lakien mukaan, ellei sitä nevadalaista Sturtevante lurjusta olisi ollut. Hän vastusti meitä senaatissa. Mutta tällainen on suunnitelmani."

Hän veti nopein piirroin ääriviivat laaditusta suunnitelmasta tarkkaaville kuuntelijoilleen; ihailun ilme syttyi ja vaihtui Struven ilmeettömillä kasvoilla.

"Taivasten tekijä! Te olette ihmeotus!" hän huudahti lopuksi, "ja minä olen mukana sieluineni ruumiineni! Leikki on vaarallista — ja juuri siksi se minua houkuttelee."

"Vaarallista!" Mac Namara kohautti olkapäitään. "Pötyä! Mitä vaaraa tässä olisi? Laki on puolellamme — tai oikeammin, me edustamme itse lakia."

Oli ilmeistä, ettei yrityksen sielu, Pohjois-Dakotan mies, ollut niitä, jotka antavat ruohon nukkuessa kasvaa. Hän riisui takkinsa ja liivinsä ja kävi käsiksi papereihin, jotka Struve levitti hänen eteensä. Vähitellen hänen tarmonsa tarttui toisiinkin, ja Dunham & Struven konttorin lukittujen ovien takana kävi pian kuumeenomainen neuvottelu ja juonten punonta.

Saattaessaan enoansa komeaan kolmikerroksiseen hotelliin puheli Helene Chester kaiken aikaa iloisesti. Uusi maa oli jo kiehtonut hänet lumoihinsa ja nyt hän lisäksi tunsi turvallisuutta ja huojennusta. Glenister näki heidät kaukaa ja tuli nyt pitkin askelin heitä tervehtimään.

Hän näki edessään noin kuudenkymmenen ikäisen miehen, joka oli hauskannäköinen, mutta hänen silmiensä katse ei ollut kirkas eikä vakaa, se ei ollut koskaan suuntautunut siihen henkilöön, jolle hän puhui. Glenister huomasi niinikään, että hänen suunsa ei osoittanut tarpeellista lujuutta, mutta kaikesta huolimatta hänen sileiksi ajellut kasvonsa ilmaisivat arvokkuutta, joka on opiskelun ja älyllisten lahjojen tunnusmerkki, ja niiden rypyt olivat omansa kaunistamaan niitä.

"Sisareni tytär on kertonut minulle niistä palveluksista, joita olette tehnyt hänen hyväkseen", aloitti vanhus. "Olen iloinen saadessani tutustua teihin."

"Herra Glenister on paitsi urhea ritari ja naisten auttaja muutenkin huomattava ja vaikutusvaltainen mies", pakisi Helene kevyesti. "Hän omistaa Midaksen."

"Todella!" sanoi vanhus siihen. Hänen epävarma katseensa kohdistui nyt nuoreen mieheen ja siinä näkyi ilmeistä harrastusta. "Se on kuuleman mukaan ihmeellinen kaivos. Oletteko jo aloittanut työt?"

"Emme. Aiomme ryhtyä huuhtomaan vasta ylihuomenna. Tänä vuonna on kevät tullut myöhään. Olemme rakentaneet asuntoja ja valmistelleet muuta välttämätöntä, mutta nyt ovatkin jo miehet paikalla ja odottavat vain töitten aloittamista."

"Varsin ilahduttavaa kuulla. Ettekö halua tulla kanssamme hotelliin? Haluaisin mielelläni kuulla enemmän näistä merkillisistä kullanhuuhdontapaikoista."

"Niin, ne ovat todella merkillisiä", vastasi Glenister astellessaan toisten rinnalla, "mutta kukaan ei vielä tiedä kuinka arvokkaita, sillä toistaiseksi olemme tutkineet maaperää vain pinnalta. Ensinnäkin on maakamara niin ohutta ja kulta niin helposti saatavissa, että ellei luonto itse suojelisi meitä talvella, emme milloinkaan uskaltaisi lähteä valtaukseltamme, koska meiltä voitaisiin poissaollessamme varastaa kaikki."

"Paljonko Anvil Creekin kaivosten arvellaan tuottavan tänä kesänä?" kysäisi vanhus.

"On vaikeaa tarkalleen sanoa, mutta me laskemme saavamme Midaksesta viisituhatta päivässä ja sen sisarkaivokset ovat yhtä satoisia."

"Täysin. Niistä on tehnyt kysymyksen vain yksi mies ja häntä emme ota vakavalta kannalta. Muuan Galloway-niminen mies tuli viime kuussa eräänä yönä naulaamaan vastalauseen paaluun ja esitti uuden valtauspaperin, mutta hän ei voinut tuoda yhtä ainoaa pätevää perustelua väitteilleen, emmekä me ole sen koommin nähneet miehestä vilaustakaan. Muussa tapauksessa oikeutemme olisikin ollut jälleen päivän selvä." — Viimeisiä sanojaan hän korosti erikoisella tavalla.

"Mutta, hyvä herra Glenister, se aika on jo ohi. Maahan on nyt tullut laki, ja jokaisen velvollisuus on siihen alistua."

"Ehkä, mutta täällä pidetään miehen kaivosta yhtä loukkaamattomana kuin hänen perhettään. Entisinä aikoina emme tienneet mitä lukko ja avain olivat emmekä tunteneet muita vaivoja kuin nälän ja ruumiinponnistukset. Nyt on koittanut toinen aika. Tänä keväänä on useammalta kaivoksenomistajalta evätty valtausoikeus kuin aiemmin koko Yokonin historian aikana."

He olivat nyt ehtineet hotellin edustalle. Glenister pysähtyi ja kääntyi puhuttelemaan nuorta naista vanhuksen astuessa ovesta sisään. Kun Helene aikoi mennä perässä, asettui Glenister hänen eteensä.

"Olen tullut kummuilta tänne varta vasten teitä tapaamaan. Tämä on ollut pitkä viikko…"

"Älkää puhuko tuolla tavalla", keskeytti Helene hänet kylmästi. "En halua kuulla moista puhetta."

"Kuulkaas nyt — miksi välttelette minua ja verhoudutte kokonaan ylpeytenne vaippaan? Pahoittelen syvästi silloista rohkeaa menettelyäni — olen sen sanonut teille jo monet kerrat. Olen kiduttanut ja rääkännyt sieiupahaistani niin ettei jäljellä ole enää muuta kuin katumusta."

"Ei siitä olekaan kysymys", sanoi nuori nainen hitaasti. "Kuluneen kuukauden aikana olen miettinyt asiaa, ja nyt kun olen päässyt syventymään täkäläiseen elämään, käsitän, että tekonne oli varsin luonnollista. Sitä on hirveä ajatella, mutta se on totta. En tarkoita, että se olisi jotenkin puolustettavaa", lisäsi hän kiireesti, "sillä eihän se ole, ja minä inhoan teitä, mutta minä luulen itse järjestäneeni aseman sellaiseksi, että se aiheutti moiset teot. Olen kyllin vapaamielinen ollakseni moittimatta teitä liikaa ja minä luulen, että pitäisin teistä kaikesta huolimatta sen vuoksi mitä olette hyväkseni tehnyt, mutta tässä ei ole vielä kaikki. On jotakin mikä kätkeytyy syvemmälle. Te pelastitte henkeni, ja minä olen teille kiitollinen, mutta te peloitatte minua aina. Teidän voimassanne on julmuutta, teidän koko olemuksessanne piilee jotakin — jotakin aistillista ja hillitöntä, rajua ja lannistavaa."

GJenisterin piirteet vääntyivät hymyntapaiseen. "Se on kenties minun paikallisväriäni — jonka täkäläinen maa on turmellut. Haluan kuitenkin parantaa itseäni, jos te sitä toivotte. Annan sitoa itseni köysiin, merkitytän itseni polttoraudalla. Pukeudun sivistyksen vaippaan ja uhraan kostonhimoni, kunnianhimoni ja muun sellaisen, jos se saa teidät pitämään minusta enemmän. Voinpa luvata säästää sitä roistoakin, joka haluaa varastaa kaivoksemme, ja taivas tietää, että se merkitsee, että Simson on antanut leikata tukiansa."

"Luulen, että pitäisin teistä enemmän, jos niin teette, mutta se käy teille mahdottomaksi. Te olette villi."

Nomessa ei ollut kerho- eikä kokoushuoneustoja, joissa miehet olisivat voineet puhua liikeasioistaan. Oli vain kahviloita, mutta nepä korvaavatkin enemmän kuin hyvin kaikki klubihuoneet. Niihin kerääntyi tienoon miehinen väki juomaan, pelaamaan ja päättelemään liikehommista.

Myöhään illalla Glenister poikkesi kahvila Pohjolaan, kulki hitaasti pitkän pelipöytärivin ohi ja pysähtyi lopulta erään eteen sekä viskasi nappulansa, kun hänen vuoronsa tuli. Ruletissa hän hävisi suuren hopearahan, mutta faaraopelissä hänellä oli parempi onni ja hän voitti kultarahan. Hän tilasi heti juomia koko pöytäseurueelle, kuten hyvä tapa vaati.

Kun hän lasi kädessä katseli ympärilleen, kiintyi hänen huomionsa erääseen mieheen, joka seisoi vallan hänen lähellään vakavasti keskustellen jonkun kanssa. Vieraan ulkomuoto oli omansa kohdistamaan katseet häneen, sillä hän oli päätään pitempi muuta kansaa ja hänen ryhdissään oli miellyttävää sulavuutta, joka erottui isokasvuisia miehiä tavallisesti luonnehtivasta kömpelyydestä. Niiden joukossa, jotka tarkkaavina kuuntelivat hänen hillittyä puhettaan, Glenister äkkäsi Mexico-Mullinsin, entisen pelurin, joka Unalaskassa oli varoittanut Dextryä. Leveästä katuovesta astui juuri silloin huoneeseen muuan päihtynyt mies ja kun hän huomasi kookkaan vieraan, hän iski silmää, asteli hänen luokseen ja sanoi kovalla äänellä:

"No mutta totisesti, eikös se vainen olekin vanha Alec Mac Namara kuoma! Kuinkas hurisee, kunnon merirosvo?"

Mac Namara jatkoi tyynesti keskustelua, kunnes hän sai kovan iskun olkapäilleen. Hän kääntyi silloin taakseen vaientaakseen toisen puhekärttelyn ja sadattelut.

"Soo, vai et tahdo jutustaa kanssani? Mutta minäpä puhun sitten sinulle. Luulen, että mielelläs kuuntelet, jos kerron kaikille näille ihmisille mitä sinusta tiedän. Katsos nyt, käännätkö vieläkin selkäs."

Hänen äänensä oli uhkaava ja herätti yleistä huomiota. Kun Mac Namara huomasi sen, kääntyi hän mieheen päin ja hänen sanansa tulivat kylminä, selvinä ja jyrkkinä, kun hän sanoi:

"Älä puhu minulle. Sinä olet juopporatti. Mene tiehesi, ennenkuin mitään tapahtuu."

Vielä kerran Mac Namara kääntyi, mutta humalainen kävi häneen käsiksi ja pyöräytti hänet ympäri toistaen yhä tunkeilevia sanojaan.

Mac Namara laski ison, valkoisen ja hyvin hoidetun kätensä miehen hihalle ja vei hänet ovesta kadulle.

Kynnyksellä hän puristi kouransa nyrkkiin sanaakaan lausumatta ja iski miestä täydellä voimalla suoraan kasvoihin. Hänen uhrinsa lysähti ääntä päästämättä maahan, jolloin hänen takaraivonsa kolahti lauta-aitaukseen. Hänestä sen enempää piittaamatta Mac Namara palasi saliin ja ryhtyi jälleen keskusteluun. Hänen äänensä oli yhtä tasaisen hillitty kuin hänen liikkeensäkin eikä ilmaissut kiukkua, kiihtymystä tai voitoniloa. Hän sytytti savukkeen, otti esille muistikirjansa ja merkitsi siihen joitakin tietoja, joita Meksikon Mullins hänelle antoi.

Koko tämän ajan lojui kaatunut poikkipuolin kynnyksellä osoittamatta elonmerkkiäkään. Rulettihyrrän surina jatkui taas ja pelinohjaajan ääni kuului entisen yksitoikkoisena. Kaikkien silmät tarkkailivat anniskelupöydän ääressä seisovaa välinpitämätöntä miestä, mutta tajutonta miestä ei kukaan katsonut, sillä näiden miesten kirjoittamattomien lakien mukaan on helläsydämisimmänkin noudatettava pidättyväisyyttä, kun on kysymyksessä toisten yksityisasiat.

Kun Mac Namara oli lopettanut muistiinpanonsa merkitseminen, puristi hän vakavasti seuralaistensa käsiä ja asteli pitkin askelin ovesta ulos eikä katsahtanutkaan uhriinsa, joka lojui hänen tiellään.

Tusina avuliaita vaikkakaan ei liian armeliaita käsiä kantoi nyt juopuneen rulettipöydälle, ja kahvilanomistaja kaatoi hänen päälleen ämpärillisittäin vettä.

"Ei hätää mitään", sanoi joku lähellä seisovista ja lisäsi samaan hengenvetoon ihastuneena:

VI.

KUINKA KAIVOS RIISTETÄÄN OIKEALTA OMISTAJALTA.

"Kuka on tuo uusi ukkeli, joka puuhailee kaivoksessasi?" kysyi Glenister muutamaa päivää myöhemmin toveriltaan ja osoitti miestä, joka par'aikaa asetteli paikoilleen huuhtelukouruja virran pohjaan.

Glenister räjähti hillittömään nauruun, sillä kyseellinen, tavattoman pitkä mies oli muutenkin kaikilta mittasuhteiltaan poikkeuksellisen lepsuinen ja erikoinen. Hän oli riisunut takin yltään, ja hänen säkkimäiset, vehkankeltaiset housunsa roikkuivat levottomuutta herättävän epävarmasti peräti kestämättömiltä näyttävien kannattimien varassa. Hänen guttaperkkasaappaansakin "istuivat" höllästi ja olivat täynnä reikiä ja koko hänen ulkoasussaan oli jotakin niin irrallista ja lepattavaa, että tuntui kuin hän milloin tahansa voisi kuoria kaikki yltään ja kohota rääsyjensä seasta uutena kuten Afrodite meren kuohuista. Hänen naamansa oli harmaan takkuisen parran peitossa, joka oli kuin napinreikäsaksilla leikattu, ja tämän tuuhean harjan yläpuolelta kohosi kalju päälaki kohti pilviä.

"Eikö mitä! Hän ei ole laisinkaan kalju. Hän ajaa kiireensä partaveitsellä. Ennen muinoin hänen päälaellaan oli pitkä liehuva harja, joka oli sirkkojen, lehtisammakkojen ja muiden sellaisten eläinlajien tyyssija. Se tukka oli hänen lemmikkinsä, ja hän tunsi sellaista taikauskoista kammoa harjansa puolesta, että kyyristyi huoneensa nurkkaan viritetty pyssy kummassakin kädessä joka kerta kun parturi tuli hänen lähelleen. Mutta kerran piti Hankin — se on hänen oikea nimensä — paistaa pannukakkuja itselleen, ja kun hän käänsi paistosta, takertui sen pehmeä puoli hänen aarniometsäänsä. Sitä sanatulvaa, joka hänestä silloin lähti, et voi kuvailla, mutta siitä päivästä alkaen häntä on sanottu Pannukakku-Simmsiksi, ja siitä lähtien hän on pitänyt kiireensä kiiltävänä kuin pyssynpiippu. Mutta hän on pystyvä kullankaivaja ja luotettava ja rehellinen kuin vain harvat."

Huuhtelutyöt oli aloitettu Midaksessa. Pitkiä purjekankaasta kierrettyjä putkia luikerteli jättiläiskäärmeitten lailla pitkin joenpohjaa patolaitokselta, ja kaikkialta ympäriltä kuului täydessä toimessa olevien työaseitten iloista helskettä. Suurissa valkoisissa teltoissa, jotka oli sijoitettu hieman ylemmäksi jyrkälle rantatörmälle, nukkui viisikymmentä yövuoroisista. Työt olivat näet keskeytymättömässä käynnissä, ei ollut öitä, ei sunnuntaita, ei hetken lepoa niinä päivänä, joina napaseutu sallii huuhtelutyötä tehdä.

Hyvin tyytyväisinä toverukset katselivat tätä vilkasta näytelmää. Pakottaa vastahakoinen maa luovuttamaan rikkaimmat aarteensa, luoda uusia arvoja maailmaan — siinä on kyllin syytä tuntea syvää tyytyväisyyttä.

"Emmekä me riistä leskiltä ja orvoilta", huomautti Dextry äkkiä ja ilmaisi sillä tunteet, jotka samaan aikaan liikkuivat hänen toverinsakin rinnassa. He katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät sitä harvinaista yhteisymmärrystä, joka piilee syvemmällä kuin mitä sanat voivat tulkita.

Kello neljältä iltapäivällä keskellä kiireisintä työtään Glenister kuuli huudon makuutelttojen luota: sinne oli tullut pieni ratsujoukko. Asteltuaan lähemmäksi nuori mies huomasi ratsastajien joukossa asianajaja Struven ja kahvila Pohjolassa tapaamansa kookkaan, hyvin puetun seikkailijan, Mac Namaran, miehen, jolla oli raskas nyrkki. Struve kääntyi heti puhuttelemaan Glenisteriä.

"Nähkääs, olemme saapuneet katsomaan, kuinka on tämän valtauksen oikeussuhteitten laita."

"Maa on Dextryn ja minun. Me olemme sen löytäneet ja aloittaneet jo työt. Me olemme kaikessa noudattaneet lain määräyksiä ja aiomme valtauksemme pitää."

Glenister puhui niin ponnekkaasti ja kiihkeästi, että Struve joutui ymmälle, mutta Mac Namara, joka oli tähän saakka kuunnellut, puuttui nyt puheeseen:

"Vallan niin, hyvä herra; jos vaatimuksenne ovat oikeutettuja, ei kellään ole mitään sanottavaa, mutta nyt on Alaskaan tullut laki, ja meidän velvollisuutemme on totella sitä. Väkivalta ei ole tarpeen — ei vähäisinkään — mutta asianlaita on seuraava: herra Galloway on antanut teille haasteen ja tuomioistuin on kieltänyt teitä jatkamasta töitä täällä sekä määrännyt minut huolehtimaan töitten jatkamisesta, kunnes oikeuskiista on päättynyt. Se on tietenkin poikkeuksellinen menettelytapa, mutta olosuhteet ovat tässä maassa vielä toistaiseksi vakiintumattomat. Työkausi on niin lyhyt, että olisi väärin oikeaa omistajaa kohtaan jättää työt koko kesäksi, ja tämän välttämiseksi olen saanut huostaani työn johdon sekä määräyksen jatkaa kaivostöitä ja noudattaa kaikessa tuomioistuimen antamia ohjeita. Herra Voorhees tässä on Yhdysvaltojen toimitsijamies. Hän esittää teille asiakirjat."

"Seis! Aiotteko syöttää minulle, että on sellaista tuomioistuinta, joka ottaisi käsitelläkseen Gallowayn kaltaisen miehen kanteen?"

"Laki hyväksyy niin toisen kuin toisenkin. Ellei hänen kanteensa ole perusteltu, sitä parempi teille."

"Toimitsijamiestä ei voida asettaa, ennenkuin meille on asiasta puhuttu. Hyvä Jumala, emmehän ole milloinkaan edes kuulleet, että meidät on haastettu oikeuteen. Emme ole saaneet haastetta eikä meillä ole ollut mahdollisuutta puolustaa asiaamme."

"Minähän sanoin äsken, että olosuhteet ovat poikkeukselliset ja että täytyi turvautua vastaaviin toimenpiteihin", vastasi Mac Namara, mutta nuori kaivoksenomistaja kiihtyi vain yhä enemmän.

"Kuulkaas nyt — kulta ei häviä täältä minnekään. Se on maassa hyvin turvattuna. Me keskeytämme työt ja jätämme valtauksemme käyttämättä, kunnes asia on ratkaistu. Te ette voine vakavissanne tarkoittaa, että me luopuisimme kaivoksestamme ensimmäisen tuntemattoman miehen vaatimuksesta. Se olisi liian naurettavaa. Me emme suostu sellaiseen. Teidän täytyy ainakin sallia meidän esittää puolustusperustelumme, ennenkuin yritätte ajaa asian moiseen umpikujaan."

"Meidän on noudatettava saamiamme ohjeita. Teidän tehtävänänne on mielestäni mennä huomispäivänä valittamaan tuomioistuimelle ja vaatia takavarikoinnin peruutusta. Jos vaatimuksenne ovat perusteltuja, kuten sanotte, ei teillä ole syytä levottomuuteen."

"Ettekä te ole ainoat, jotka joutuvat kärsimään", lisäsi Mac Namara. "Me olemme ottaneet haltuumme kaikki täkäläiset kaivokset." — Hän viittasi päällään laaksoon päin. — "Minä olen oikeuden palvelija ja minä olen antanut takuun…."

"Mitä sanoitte? Laupias taivas! Huonoinkin kaivos tuottaa joka Päivä tuon summan!"

Näitä sanoja lausuessaan Glenister harkitsi mielessään, minkä suunnan nyt valitsisi.

"Oikea paikka keskustella tästä asiasta on tuomarin edessä", sanoi nyt Struve — tajuamatta ollenkaan sitä taistelua, joka riehui Glenisterin rinnassa. Nuorukainen paloi halusta taistella asiansa puolesta ei sanoin ja saivarteluin, vaan teräksin ja nyrkein. Ja hän tunsi, että tämä vaisto oli oikeutettu ja luonnollinen, sillä hän tiesi, että noitten toisten menettely oli väärää ja häpeällistä. Mexico-Mullinsin varoitus välähti äkkiä hänen mieleensä ja silti…

Hän vetäytyi keskustelun aikana hiljalleen taaksepäin, kunnes seisoi selkä päin ison teltan aukkoa. Toiset seurasivat tarkkaan jokaista hänen liikettään, vaikka istuivatkin näköjään huolettomina ja piittaamattomina satuloissaan. Samassa hetkessä, jolloin hän aikoi rynnätä sisälle huutamaan tovereitaan avuksi, hän muisti keskustelunsa tuomari Stillmanin ja tämän sisarentyttären kanssa. Vanhus oli epäilemättä totuuden mies. Muuta ei voinut ajatella, koskapa hänellä oli Helene rinnallaan, joka luotti häneen. Ei ollut syytä olettaa kaiken tämän takana olevan mustia hankkeita. Sikäli oli kaikki lainmukaista hän päätteli lakiin perehtymättömänä, vaikka menettelytavat tuntuivatkin hänestä moitittavilta. Nuo miehet menettelivät todennäköisesti niinkuin katsoivat oikeaksi. Miksi hän siis ensimmäisenä asettuisi vastarintaan? Muutkaan kaivostenomistajat eivät olleet sitä tehneet. Tämän maan omistusoikeus oli niin helposti todistettavissa, ettei hänen ja Dextryn tarvitsisi olla huolissaan. Tuomioistuimet eivät varasta rehellisiltä ihmisiltä, hän päätteli, ja ehkä oli totta mitä Helene sanoi, että hän saisi ehkä paremmat ajatukset hänestä, jos hän luopuisi entisestä taistelunhalustaan. Helenen mieltä ainakin pahoittaisi, jos hän ryhtyisi asein vastustamaan hänen enonsa ensimmäistä toimenpidettä. Helene oli sanonut, että hän oli luonteeltaan liian väkivaltainen, ja hän halusi nyt osoittaa hänelle, että hän voi masentaa rajuutensa. Helene hymyilisi hänelle hyväksyvästi, ja sen hymyn vuoksi kannatti kyllä panna jotakin vaaralle alttiiksi. Kuinka tahansa, kysymyksessä oli vain parin päivän töitten keskeytys.

Tällaista tuumiessaan hän kuuli oviaukosta matalan äänen sano van jotakin. Se oli Simms.

"Väisty sivulle, poika. Tähtäimessäni on juuri tuo pitkä roikale." Glenister äkkäsi ratsastajien tarttuvan pistooleihinsa, ja hän ehti parahiksi hypähtää työnjohtajansa eteen vanhuksen astuessa teltasta kivääri asennossa, poski lujasti painettuna perää vasten, katse terävänä ja jännitettynä suuntautuneena Mac Namaraan. Glenister painoi kiväärinpiipun alas ja väänsi aseen vanhuksen kädestä.

Hän kääntyi ja huomasi, että kaikki ratsastajat olivat suunnanneet kiväärinsä häntä kohden — kaikki paitsi yksi, sillä Mac Namara istui liikkumattomana satulassaan ja katseli, hyväksyvästi nyökäyttäen päätänsä, kohtausta.

"Asiat ovat muutenkin liian huonosti", jatkoi Glenister. "Älkäämme pahentako niitä syyttä suotta."

Simms hengähti syvään, sylkäisi sitten halveksivasti ja silmäili työnantajaansa ikäänkuin ei uskoisi omia silmiään.

"Sen minä vain sanon", hän ähisi, "että kaikista näkemistäni kirotuista narreista te olette sentään hulluin!"

Tämän sanottuaan hän marssi Voorheesin ja tämän toverin ohitse laaksoon päin, pani takin ylleen ja suuntasi matkansa kaupunkiin päin katsahtamatta kertaakaan taakseen silmäilläkseen kaivosta tai sitä miestä, jonka takia ei maksanut vaivaa taistella.

VII.

KUUNTELIJA.

Heinäkuun lopulla jo tulee pimeä sydänyön tienoissa, joten ikkunoista ja ovista heijastuva valo ei tunnu enää niin merkilliseltä ja tarpeettomalta kuin aiemmin kesällä. Kahvila Pohjola ansaitsi sievät rahat. Sen uusi sisustus, joka oli maksanut ruhtinaallisen omaisuuden tai joka edusti Klondyke-miljoonamiehen yhden illan pelitappiota, kiilsi ja välkkyi houkuttelevasti, ja hiotut ikkunaruudut hohtivat kaikkia sateenkaaren värejä ja kuvastivat sikäli tavallaan erivivahteisia mielialoja siinä joukossa, joka ahdinkoon saakka täytti kahvilan suojat, valtasi pelipöydät tai katseli teatteriesityksiä sisähuoneissa.

Nyt oli näytäntö loppunut, tuolit ja kulissit oli korjattu pois, katsojien edessä välkkyi kiiltävä, houkutteleva permanto, ja orkesteri oli asettunut lavalleen. Se soitti räiskyvää two-stepiä, ja lattia oli pian täynnä karkeloivia pareja.

Määrättyjen vuorojen jälkeen soittoniekat kiihdyttivät sävelen kuumeenomaiseen, jyrisevään kiihkoon, tanssijat säestivät sitä laululla, kunnes kaikki korkeimman sävelen kuuluessa puhkesivat kimeään kirkaisuun, ja rummunlyöjä laukaisi koltpistoolin sahajauhoilla täytettyyn laatikkoon, joka oli hänen vieressään — kaikki tämä tapahtui hyvässä tahdissa soiton kanssa.

Miehet — enimmäkseen vielä vallan nuoria — tanssivat kuin koulupojat, naiset, niinikään nuoria ja hyviä tanssijoita, liihottelivat soiton mukaan kevyesti kuin ruusunlehdet kesätuulessa. Kaikkialla näki hehkuvia kasvoja ja säteileviä silmiä, ja vain harvoin kuuli äänen, joka ei ollut iloinen.

Äkkiä soitto taukosi, ja karkeloparit ryntäsivät tarjoilupöydän ääreen.
Naiset joivat viattomia virvoitusjuomia, miehet enimmäkseen viskyä.
Verhoilla suojattuihin parvekeaitioihin virtasi toisia juomia
etiketeillä varmennetuista pulloista.

Itävaltioista saapunut vieras olisi ensi kädessä pannut merkille hyvän musiikin, sitten naisten kauniit piirteet ja lopuksi miesten siivoamattoman ulkoasun, sillä melkein poikkeuksetta kaikki olivat hyvin huolimattomasti puettuja.

Varsinaisessa pelisalissa näkyi vain harvan naisen. Miehiä sen sijaan tungeskeli taajoin joukoin faaraopöydän, ruletin, Klondyke-pelin "pangingin" ja muiden pelipöytien ääressä. Juteltiin liikeasioista ja kotoisista puuhista, ostettiin ja myytiin kaivoksia ja vaihdettiin kaikkea mahdollista tavaraa. Siistit ja hyvin puetut, resuiset ja ruokkoamattomat olivat täällä kylki kyljessä, kaikkia innoitti pohjan vapaa elämä ja uutuuden viehätys. Napaseudun salaperäisyys oli kiehtonut heidän lumoihinsa. Seikkailun kihahtava viini täytti heidän suonensa, ja he haastelivat korkealentoisin sanoin asioista, joita aikoivat suorittaa tai kertoivat teeskentelemättömän ujoina ihmeellisistä kokemuksistaan.

"Bronco Kid", Yokon-tienoon tunnetuin pankinpitäjä, istui tavanomaisessa työssään kello kahdeksasta kahteen. Hän oli hienorakenteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, notkea liikkeissään, vakava ja tunnettu voittamattomaksi naissydänten valloittajaksi. Hän oli hoidellut korkeimpia pelejä Nomen alkuaikoina, ja kaikki pitivät hänestä. Mutta vaikka moni sanoi häntä ystäväkseen, ei kukaan silti tiennyt hänestä tarkempaa.

Kidillä oli tänä iltana ollut rasittava peli hoidettavana, sillä Dawsonista saapunut ruotsalainen pani peliin korkeita kultakasoja, ja hän oli rohkea ja teräväkatseinen pelaaja. Pöydän ylipäässä istui muuan juutalainen edessään kymmenen kappaletta huolellisesti taitettua tuhannen dollarin seteliä sekä korkea kasa pienempiä setelejä. Hän panosti epätarkasti ja ilman järjestelmää. Neljä viisi ympärillä seisovaa pani silloin tällöin peliin jonkun pienen määrän. Peliä oli vaikea seurata. Faarao on useimmille suljettu kirja. Onnellinen se ken ei koskaan ole syventynyt tutkimaan sen salaisuuksia eikä rasittanut aivojaan keksiäkseen järjestelmän, joka sen ratkaisisi. Se vaatii harjaantumista, terävää silmää ja tyyneyttä. Pankinpitäjän tehtävänä on jakaa kortit, pitää mielessään erisuuruiset panokset ja salamannopeasti laskea voitto- ja tappio-osuudet. Kidin erehtymätön varmuus ja säntillisyys juuri olivat luoneet hänen maineensa. Tänä iltana hänen kykynsä olivat kovalla koetuksella. Äänettömänä ja kulmakarvat miettivissä rypyissä hän jakoi kortit, joita hänen hoikat valkoiset sormensa pitelivät kuin niitä hermostuneesti hyväillen.

Pelin kulkua tarkatessaan hän ei huomannut sitä liikehtimistä ja kahinaa, jonka joku vast'ikään saapunut henkilö aiheutti, ennenkuin hän äkkäsi ympärillä seisovien ihailevat silmäykset ja kuinka juutalainen vallan unohtaen korkeat rahakasansa katseli hänen ohitseen välkkyvin silmin ja ihailevasti hymyillen. Ruotsalainen Samkin kurkisti sukimattomain harjastensa alta ja vei epäröivän näköisenä käden avoimelle kaulalleen, jossa kauluksen olisi pitänyt olla. Miehet tuijottivat vastatulleeseen, toiset kummastuneina, toiset tutunomaisesti hymyillen.

Broncokin vilkaisi nyt taakseen ja hätkähti, vaikkakin vain silmänräpäykseksi. Hänen takanaan seisoi muuan tyttö niin lähellä, että hänen pukunsa pitsit sipaisivat hänen takkinsa hihaa. Hän sekoitti par'aikaa kortteja ja pudotti tällöin yhden, nyökäytti tytölle ja sanoi tyynesti kumartuessaan ottamaan korttia:

Tyttö ei vastannut, vaan katseli itsepäisesti pöydälle levitettyjä kortteja. "Mikä tyttö!" tuumi Kid itsekseen. Tyttö ei ollut erikoisen pitkä, hänellä oli pehmeät ja pyöreät lanteet ja rinnat sekä hoikka vartalo; näitä ominaisuuksia täydensi hyvin sopiva puku. Hänen kasvonsa olivat soikeat, suu melkoisen iso, silmät syvänsiniset, ohuet silkinhienot kulmakarvat. Hänen heikosti kullankeltaiset hiuksensa oli suorittu alas korvalle, ja hänen hymynsä paljasti kaksi riviä hohtavia valkoisia hampaita, ennenkuin ne katosivat kahden viehkeän poskikuoppasen kätköön. Merkillisintä hänessä sentään oli kasvojen viaton ilme — ne olivat koulutytön kasvot ja hymy.

"Älä huoli nyt. Tämä on pahanlainen peli", vastasi Kid, mutta tytön ääni oli käskevä, kun hän jatkoi:

Bronco totteli, ja tyttö istahti hänen paikalleen, sovitteli hamettaan ja kiersi sormiensa timantit oikeaan asentoon.

"Mitä vietävää tämä on?" huudahti pelin valvoja karskisti. "Oletko päästäsi vialla, Bronco? Nouskaa heti tuolilta, neiti!"

Tyttö kääntyi hitaasti puhujaan päin. Viaton ilme oli kuin pyyhkäisty pois, ja hänen isot silmänsä välähtivät uhkaavasti. Muutos ilmeni hänen piirteissään kuin tuulenviri tyynellä veden pinnalla. Tuijotettuaan hetken aikaa mieheen hän rypisti pahaenteisesti kulmiaan, nyrpisti huuliaan ja virkkoi äänellä, jommoisella hallitsijatar puhuttelee orjaansa:

"Ei peli tästä kärsi", tyynnytteli Kid valvojaa. "Hän on minua taitavampi pelinpitäjä. Hän on Cherry Malotte."

Piittaamatta toisten hämmästyneistä katseista nuori tyttö ryhtyi työhön. Hänen kätensä liikkuivat pöydän yli nopeina ja varmoina ja hän jakoi kortit taitavasti kuin ainakin henkilö, jolla on siinä työssä pitkäaikaista tottumusta. Kun voitto-osuus piti pankista antaa, ei hän koskaan kääntänyt päätänsä, vaan otti erehtymättä kulloinkin tarvittavan setelikasan. Ei hän liioin koskaan kurkottanut kahta kertaa ottamaan eikä ottanut liian suurta kasaa. Tätä taitoa pidetään saavutuksena, ja Bronco hymyili ihastuneena, kun hän huomasi katsojien yhä lisääntyvän hämmästyksen ja kuuli mitä miehet toisilleen sanoivat.

Kaksikymmentä minuuttia hän oli herkeämättömässä työssä, eikä pelin valvojalla ollut kertaakaan syytä moittia häntä virheestä.

Tällöin saapui paikalle Glenister. Hän raivasi tien itselleen joukon halki näyttämölle päin. Hän näytti peräti huolestuneelta ja hajamieliseltä ja koko hänen ryhtinsä oli teennäisen pingoitettua. Äänettömänä hän sivuutti monet ystävänsä, jotka häntä tervehtivät.

"Mikä Glenisteriä tänä iltana vaivaa?" kysyi joku. "Hän käyttäytyy kovin kummallisesti."

"Etkö ole kuullut uutista? Midas on takavarikoitu. Se on koskenut häneen kipeästi."

"Älä lopeta", sanoi Kid ja ylt'ympäriltä kuului tyytymätöntä mutinaa. Tyttö ravisti päätänsä ja alkoi kyllästyneen näköisenä sovitella käsineitään.

Pujotellen tiheään sulloutuneen joukon halki hän harhaili huoneesta toiseen. Hän pysäytti erään tarjoilijan ja kysyi tältä jotakin.

"Niin. Oli ainakin hetki sitten, ellei joku hameniekoista ole häneen senjälkeen tarrautunut."

Minuuttia myöhemmin kuuli Glenister, joka istui syviin aatoksiin vaipuneena aitiossaan, oven napsahduksen ja verhojen kahinaa.

"Olkaa hyvä ja menkää tiehenne", hän sanoi päätänsä kääntämättä. "Haluan olla yksin." — Kun hän ei saanut vastausta hän jatkoi:'"Istun täällä saadakseni rauhassa…." mutta tällöin hän vaikeni, sillä tyttö oli nyt astunut esille ja painoi molemmat kuumat kätensä hänen poskilleen.

"Ah, siitä on jo iäisyys", vastasi toinen kärsimättömästi… "Dawsonista. Kuulin sinun löytäneen mitä etsit. Kestin niin kauan kuin jaksoin… ja sitten lähdin sinua tavoittamaan. Kas niin, kerro nyt itsestäsi. Mutta salli minun ensin katsella sinua oikein perusteellisesti."

Hän talutti Glenisterin valoon ja ahmi häntä suurilla odottavilla silmillään. Hän piteli yhä kiinni Glenisterin takin rintapielestä ja seisoi niin lähellä, että hänen kuuma hengityksensä osui suoraan nuoren miehen kasvoille.

"Oi! Ei, ei se ole ohi, poika. Sinä luulet niin, mutta se ei ole totta… se ei voi olla totta. Minä rakastan sinua liian paljon voidakseni luopua sinusta."

"Siitä en välitä. Antaa heidän vain kuulla", huudahti tyttö häikäilemättömästi. "Olen ylpeä, kun saan rakastaa sinua. Haluan huutaa sen kaikelle maailmalle."

"Kas niin, kuuntele nyt mitä minä sanon sinulle, pikku tyttö. Mehän keskustelimme asiasta jo Dawsonissa ja sovimme että oli parasta lähteä eri teille. Olin kerran hullaantunut sinuun, kuten monet muutkin, mutta nyt olen tullut järkiini. Se ei olisi milloinkaan voinut johtaa vakaviin tuloksiin, ja sen minä sanoin sinulle jo silloin."

"Niin, niin… tiedän. Luulin voivani sinusta luopua, mutta huomasinkin lähdettyäsi, kuinka voimakkaasti olin sinuun kiintynyt. Ah, olen kärsinyt kidutuksen tuskaa jokaikinen päivä kahden vuoden aikana!"

Hänessä ei ollut nyt jäljellä mitään siitä kylmästä olennosta, joka hetki sitten astui pelisaliin. Hän puhui nopeasti, hänen äänensä värähti intohimoa ja mielenliikutus jännitti kaikki hänen ruumiinsa hermot.

"Olen nähnyt miehiä, miehiä loppumattomiin, ja he ovat rakastaneet minua, mutta minä en ole piitannut kenestäkään, ennenkuin tapasin sinut. Toiset juoksivat perässäni, mutta sinä olit kylmä. Sinä pakotit minut tulemaan luoksesi. Kuinka tahansa, en jaksa enää tätä kestää. Tahdon luopua kaikesta muusta… teen mitä tahansa, kunhan vain saan olla siellä missä sinäkin. Mitä arvelet naisesta, joka alentuu kerjäämään? Ah, olen menettänyt ylpeyteni… olen mieletön… hullu… mutta en voi sille mitään."

"Olen pahoillani näistä tunteistasi", sanoi Glenister. "Syy ei ole minun, eikä tästä tule mitään."

Hetken tyttö seisoi väristen paikallaan ja ilo sammui hänen kasvoistaan. Sitten hän alkoi hymyillä, pikku kuoppaset ilmestyivät hänen poskiinsa, hän istahti tuolille nuoren miehen viereen ja painoi oviverhot kiinni.

"Hyvä", hän virkkoi ja painoi Glenisterin käden poskeansa vasten "Olen iloinen nähdessäni sinut entisesi kaltaisena, etkähän sinä voi estää minua rakastamasta sinua."

Glenister siveli toisella kädellään hänen hiuksiaan tietämättä, että tyttö kaikessa kevytmielisyydessäänkin värähti hänen kosketuksestaan niinkuin arabialaisratsu raipan iskusta.

"Asiani ovat nykyisin peräti huonosti", aloitti Glenister puhelun,
"Kaivokseni on pantu takavarikkoon."

"Oh, loruja! Tiedät toki, mitä sinun on tehtävä. Ethän ole mikään puupökkelö — ja sinulla on viisi sormea siinä kädessä, jolla pitelet revolveria."

"Siinä taas ollaan! Niin kaikki sanovat… kaikki, jotka ovat vanhan kansan miehiä, mutta minä en tiedä, mitä teen. Luulin tietäväni, mutta en osunut oikeaan. Laki on nyt astunut jalallaan tähän maahan, ja minä halusin tulla sitä puolitiehen vastaan. Ilman muuta vain anastettiin valtauksemme ja pantiin muuan Mac Namara-niminen mies toimitsijamiehenä töistä huolehtimaan. Dextry ei ollut paikalla silloin, ja minä sallin heidän rauhassa puuhailla. Kun vanhus kuuli asiasta, joutui hän vihan vimmoihin. Riitelimme ensimmäistä kertaa. Hän arveli, että minä pelkäsin."

"On mahdotonta hänen sellaista luulla", sanoi tyttö. "Minä tunnen hänet, ja hän tuntee sinut."

"Tämä tapahtui viikko sitten. Haimme apua Nomen parhaalta lakimieheltä, Bill Wheatonilta, ja olen koettanut saada takavarikointia puretuksi. Olemme tarjonneet huikean suuria takuurahoja, mutta tuomari ei hyväksy niitä. Olemme vaatineet oikeutta vedota korkeimpaan tuomioistuimeen, mutta hän ei salli. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä pahemmalta se näyttää, sillä meidän ei anneta puolustaa asiaamme eikä esittää todistuksia… ei mitään. Me saimme ilman muuta niskoillemme toimitsijamiehen, ja meiltä evättiin mahdollisuudet vaatia oikeutta. Laillisuuden kannalta se on hieman hämmästyttävää, sanotaan, mutta mitä tehdä? Mitä on kaiken tämän alla? Siinäpä onkin kysymys. Mihin pyritään? Olen vallan päästä pyörällä, sillä tämähän on kaikki minun syyni. En voinut kuvitella, että tilanne muodostuisi tällaiseksi. Muuten olisinkin taistellut omistusoikeuksiemme puolesta ja pitänyt heitä ainakin loitompana. Asioitten nykyisellään ollessa on toverini poissa suunniltaan ja ruvennut juomaan — ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen. Hän väittää, että minä olen lahjoittanut kaivoksemme — ja että minun ja Jumalan asiana on hankkia se takaisin. Kun hän tulee humalaan, voi hän ajaa nelivaljakolla kirkkoon tai leikellä tuomarin palasiksi nähdäkseen mitkä ovat tämän vaikuttimet."

"Mitä he sinusta ja Dextrystä oikein tahtovat — vanhaa kaunaa kenties?" kysyi tyttö.

"Ei, ei. Emme ole ainoat, joita huolet ovat kohdanneet. Kaikki parhaat kaivokset on anastettu ja tuo Mac Namara on pantu kaikkia valvomaan. Mutta se on vähäinen lohdutus. Ruotsalaiset ovat raivoissaan, he ovat turvautuneet jokaiseen kaupungissa tavattavaan lakimieheen ja valuttavat suustaan amerikkalaista sekasotkuaan niin, että siitä tulvasta voisi täyttää Beringin salmen. Tarkoituksena on karkoittaa tienoolta tuo Mac Namara. Hän palaa halusta saada tappaa jonkun, mutta se ei käy päinsä. Vihollisillamme on tukena sotaväki. Meidän on annettu ymmärtää, että joukot ovat saaneet määräyksen olla valmiina antamaan laille tarpeellista turvaa. En käsitä, mitä juonta tässä oikein punotaan, sillä en voi uskoa, että vanha tuomari olisi epärehellinen — sitä ei tyttö voisi koskaan sietää."

Cherry Malotte kumartui eteenpäin niin että hän näki valon osuvan suoraan nuoren miehen huolten täyttämille kasvoille.

Hänen äänestään oli kadonnut sen pehmeä ja hyväilevä sävy ja suu oli tiukentunut. Milloinkaan eivät kasvot voineet olla kaunopuheisemmat, ajatteli Glenister tyttöä silmäillessään. Jokainen pilkisti tämän sielun ikkunoista, pelon, vihan, kaipuun, olosuhteitten mukaan. Hän oli entisinä aikoina saanut paljon huvia leikitellessään hänellä, pannessaan hänen intohimonsa vireeseen ja tarkatessaan niiden vaihteluja ja nähdessään, kuinka tytön kasvot kuvastivat mielialavaihteluja hellyydestä oikkuun, vihasta antaumukseen, kuinka hänen vallassaan oli panna nuo posket hehkumaan lemmen tulta, silmäluomet laskeutumaan ja huulet tarjoutumaan suudeltaviksi. Cherry oli hemmoiteltu pikku olento, hän tuumi itsekseen, ja lisäksi aika vaarallinen.

"Mikä tyttö?" toisti Cherry kysymyksensä, ja Glenister tunsi ennakolta sen ilmeen, joka sisältyi tähän kysymykseen.

"Se tyttö, jonka aion naida", vastasi hän hitaasti ja katseli tyttöä silmiin.

Hän tiesi olevansa julma — hän oli tahallaan — mutta hän tiesi, että mitä aiemmin tyttö saisi sen tietää, sitä parempi. Hän ei voinut silti tarkata sanojensa vaikutusta, sillä samassa hetkessä aitio-ovi aukeni ja Bronco Kid kurkisti sisään, mutta vetäytyi samassa anteeksi pyytäen takaisin.

"Väärä aitio", hän sanoi hiljaisella äänellään. "Hain toista seuraa." Hän ehti tänä lyhyenäkin hetkenä tarkastella nuorta paria yksityisseikkoja myöten, huomasi alaslasketut uutimet ja tytön jännittyneet piirteet sekä kuuli loppuosan Glenisterin lauseesta.

"Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin", virkkoi Cherry tyynesti. "En tiedä, kenestä puhut, mutta minä en salli sinun naida häntä."

"Kunnon ihmisten on nyt mentävä kotiin", hän jatkoi hieman purevasti. "Opasta minut ulos tungoksesta. Elelen nykyisin omissa oloissani enkä halua, että nuo elukat seuraisivat minua."

Kun he astuivat kahvilasta kadulle, teki aurinko juuri nousua, ja ilma oli kirkas ja viileä. Bronco Kid sytytti sikaria, kun he astuivat ohitse, ja vastasi heidän tervehdykseensä äänettömästi päätänsä nyökäyttäen. Tarkatessaan heitä katseillaan hän piteli kättään alallaan, niin että tulitikku paloi loppuun hänen sormiinsa, mutta kun nuori pari oli häipynyt näkyvistä, puraisi hän sikarinsa poikki, niin että se putosi maahan, sekä mutisi:

VIII.

HELENE, DEXTRY JA BRONCO KID.

Meren tarjoamat näköalat vaikuttivat Heleneen mukaansa tempaavasti, ja melkein kaikkina kirkkaina päivinä hän haki jonkun rauhaisan paikan, josta hän saattoi mukavasti tarkata sataman vilkasta elämää, katsella laivoja, jotka lojuivat ankkurissa, ja aaltojen leikkiä rantahietikolla.

Tänä aamuna hän oli valinnut tyyssijakseen rannalle vedetyn veneen. Mitä kirkkaimman auringonpaisteen valaisemana hän istui ja katseli rantatyrskyjä otsa miettivissä rypyissä. Toissa päivänä vasta hän oli saanut kuulla jotakin hänen ystäviään kohdanneesta onnettomuudesta, ja vaikka hänellä ei ollutkaan syytä olettaa, että petosta oli harjoitettu, alkoi hän silti ymmärtää, että toverukset olivat joutuneet vaikeaan asemaan. Hänen levottomiin kyselyihinsä oli eno vain vastannut, että kahnaus oli aiheutunut eräästä muodollisesta epäselvyydestä, jota joku oli ollut kyllin ovela käyttääkseen hyväkseen. Se oli monimutkainen kysymys, hän selitteli, ja kuluisi pitkä aika ennenkuin se voitiin tyydyttävästi ratkaista. Helene oli muistuttanut hänelle niistä palveluksista, joita molemmat miehet olivat hänelle tehneet, mutta eno oli katkaissut hänen puheensa hymyillen ja sanonut, ettei hän antanut mokoman vaikuttaa itseensä tuomarintointa hoitaessaan ja ettei Helene saisi koettaa vaikuttaa häneen sillä tavalla. Huomattuaan enonsa sanoihin sisältyvän totuuden oli Helene luopunut vaatimuksistaan.

Helene oli tuomarin, Mac Kamaran, Struven ja tämän apulaisten välisistä keskusteluista siepannut yhden ja toisen ajatuksen, mutta kaikki tuntui hänestä niin kuivalta ja monimutkaiselta eikä hän käsittänyt siitä muuta kuin että kysymyksessä olivat Anvil Creekin kaivosasiat. Eikä hän siitä niin paljoa välittänytkään, sillä hänen harrastuspiiriinsä oli tullut uusi pohdittava — Mac Kamara.

Tämä oli aloittanut osoittamalla Helenelle levollista ja puolittain masennettua ihailua, joka oli sitten nopeasti kiihtynyt, kunnes hänen huomaavaisuutensa oli saanut määrätyn ja vastustamattoman luonteen.

Tuomari oli peittelemättömän ihastunut, koska sellaisen miehen kuin Namaran ihailu oli mairittelevaa kenelle tytölle tahansa. Mac Namaran seurassa ollessaan Helene tunsi lievää närkästystä hänen huomaavaisuudestaan, mutta yksinäisyydessä hän muisteli sitä päivä päivältä yhä halukkaammin. Tämä mieliala joutui omituiseen ristiriitaan niiden tunteitten kanssa, joita hänellä oli erästä toista miestä kohtaan — tässä maassa oli näet hänen ajatuksissaan vain kaksi miestä. Ollessaan Glenisterin parissa hän näki tämän katseessa avointa, teeskentelemätöntä rakkautta, jonka voima vaikutti häneen vastustamattomasti, mutta kun hän oli poissa, palasi entinen pelko ja epäilys, häntä kammotti se villi luonne, joka piili tämän nuoren miehen olemuksessa. Toinen vaikutti voimakkaammin hänen tunteisiinsa, kun hän oli paikalla, toinen kun hän oli poissa. Nyt hän koetti päästä selvyyteen ja katsella tulevaisuutta suoraan silmiin, sillä hän tunsi että ratkaisun hetki läheni, vaikk'ei ollut vielä kuukauttakaan kulunut siitä hetkestä, jolloin hän ensimmäistä kertaa näki nämä miehet. Hän ei voinut päätellä, voisiko hän rakastaa enonsa ystävää. Toista miestä, Glenisteriä, hän ei missään tapauksessa voisi rakastaa.

Tällaisia ajatuksia hautoessaan hän näki vanhan ystävän, Dextryn, kuljeskelevan lähettyvillä. Hän ei ollut juuri siivoamattomaa näköinen, mutta hänessä huomasi selvästi pitkäaikaisen unettomuuden merkit. Kun hän äkkäsi tytön, asteli hän paikalle ja istahti hiekalle selkä päin venettä ja Helenen tervehdittyä hän alkoi heti keventää sydäntään, ikäänkuin olisi tarvittu vain nuoren tytön ystävällistä läsnäoloa saamaan sen kielet värähtämään.

"Me olemme joutuneet vietävänmoiseen pulaan, hyvä neiti", hän aloitti. "Lain koura on iskenyt kaivokseemme. Kun minä olin kerran poikessa, täräytti paikalle joku roikale, joka puhui pojan pussiin, niin että tämä luovutti kaivoksen, ja nyt emme kykene enää häntä karkoittamaan. Poika on kokeillut niillä uusilla keksityillä laeilla, jotka te olette tuonut tänne suven alussa. Minä olen ollut päissäni, ja sepä se juuri vaikuttaakin, että näytän näin perin eriskummalliselta."

Viimeisillä sanoillaan hän ei pyrkinyt pyytämään anteeksi, sillä vain ani harvoin pohjan tienoon raja-asukas tapailee kohteliaisuutta ja pahoittelee olleensa humalassa.

"En tiedä. En tiedä yhtään mitään koko hommasta, sillä minä en halua seurata kovin läheltä lain hoipertelevia askelia. Enkä aio vastedeskään. Minä eroan kohtapuoleen koko leikistä ja annan pojan hoitaa asian parhaansa mukaan. Ellei hän pysty selittämään sekasotkua, otan minä kortit käteeni ja lopetan pelin."

"Niinpä onkin", vastasi toinen painokkaasti. "Minä epäilen kaikkia lakimiehiä, sitä vanhaa kaljupäätäkin, enoanne. Pyydän anteeksi sanojani, ja toivon, että annatte, koska minä olen ystävänne ettekä te ole oikeastaan hänen sukulaisensa. Ei, lainvääristäjiä he ovat joka sorkka."

"Onko vanhus ainoa sukulaisenne?" kysyi Dextry hetken kuluttua, kun
Helene ei näyttänyt olevan halukas jatkamaan äskeistä keskustelua.

"On — tavallaan. Minulla on kyllä veli, ainakin toivon, että hän on jossakin. Hän karkasi ollessamme vielä pieniä, enkä ole häntä sen koommin nähnyt. Kolme vuotta sitten kuulin hänestä puhuttavan Skagwayssa suuren Klondyke-kuumeen aikana, mutta hän ei milloinkaan palannut kotiin. Isäni kuoltua muutin enoni luokse. Ehkä minun vielä onnistuu löytää veljeni jostakin. Tuntuu julmalta, että hän sillä tavalla pysyy piilossa, sillä me kaksi olemme enää suvusta elossa, ja minä olen pitänyt hänestä aina paljon."

Hän puhui alakuloisella äänellä, ja hänen masentunut mielialansa sopi hyvin hänen toverinsa synkkään maailmankatsomukseen. Pitkän rupeaman he olivat ääneti ja katselivat vihertävien laineitten leikkiä.

"On sentään hyvä asia, että pojalla ja minulla on hieman varoja ensi hätään", aloitti Dextry puhelun, "muutoin olisimme puilla paljailla. Ilman niitä ei poikakaan voisi huvitteleida näillä oikeusjuttuasioilla, sillä ne tulevat maksamaan kauniit rahat. Ne ovat minun mielestäni ylellisyystavaroita, kuten persikkaviina ja silkkiset alusvaatteet.

"Mutkallisiin pankkeihin en luota yhtään enempää kuin lakimiehiinkään. En totisesti! Olen ostanut kassa-arkun ja retuuttanut sen kaivoksille. Se painaa kahdeksantoista sataa naulaa, ja sinne olemme rahamme lukinneet. Olemme palkanneet Johnssonin niitä vartioimaan. Varastaa rahat? Tuskinpa vainen. Arkkua ei saa paikaltaan ilman räjähdysaineita eikä sitä kukaan jaksa semmoisenaan kantaa pois. Rahat ovat siinä paremmassa tallessa kuin missään muualla. Ei ole kassanhoitajaa, joka karkaisi rahoineen päivineen, eikä muutakaan sellaista. Huomenna aion palata kaupunkiin ja pitää silmällä sitä toimitsijamiestä, kunnes asia on selvillä."

Kun Helene nousi lähteäkseen, saattoi Dextry häntä vajottavan hiekan halki kaupungin likaiselle, lokaiselle pääkadulle. Välttääkseen ohiajavien lokaa roiskuttavien rattaiden aikaansaamaa tuhoa vaatteille hän opasti seuralaisensa kahvila Pohjolan ovikäytävään ja asettui suojelevasti hänen eteensä.

Vaikka oli jo myöhä iltapäivä käsillä, oli Bronco Kid vasta juurikään noussut ja kuljeskeli nyt joutilaana odotellen aikaa, jolloin hänen varsinainen toimensa alkaisi. Hän puheli par'aikaa kahvilanomistajan kanssa, kun Dextry ja Helene pysähtyivät avoimen oven eteen, ja hän huomasi vilaukselta Helenen kasvot, kun tämä kurkisti uteliaana kahvilaan. Helene ei ollut milloinkaan käynyt pelisalissa ja olisi nyt mielellään vähän katsellut sitäkin, mutta hänen seuralaisensa lähti jälleen liikkeelle. Tytön nähdessään oli Kid keskeyttänyt juttelunsa äkisti ja jäi tuijottamaan nuoreen naiseen kuin ilmestykseen.

Kelly kohautti olkapäitään, minkä jälkeen Bronco Kid enempää kyselemättä meni tyhjään teatterisaliin ja sieltä takaoven kautta ulos.

Dextry ja hänen seuralaisensa olivat menneet kadun toiselle puolelle, niin että pankinpitäjä näki heidät selvästi, kun he lähestyivät. Hän tarkasteli nuorta tyttöä kiireestä kantapäähän, mutta kun tämä aikoi kääntyä häneen päin, oli hän katselevinaan muualle. Hän seurasi kulkijoita jonkun matkan päässä, kunnes Dextry poistui, ja edelleen nuorta naista Ison hotellin edustalle saakka. Puolta tuntia myöhemmin hän istui Kultaisen portin tarjoiluhuoneessa erään tuttavan parissa.

"Kuka oli se nuori nainen, jonka näin hetki sitten astuvan sisään?" hän kysyi.

"Arvaan sinun tarkoittavan tuomarin tytärtä." Miehet puhelivat hiljaisella välinpitämättömällä äänellä. "Mikä hänen nimensä on?"

"Chester, luullakseni. Miksi sitä tiedustelet? Aika komea nainen, vai kuinka, Kid?"

Vaikk'ei Kid vastannut eikä muullakaan tavalla ilmaissut mielipidettään, oli hänen vaitiolonsa toisen mielestä myöntymyksen merkki ja hän katseli itseensä tyytyväisenä kuvastimesta omia piirteitään ja korjasi timanttineulansa oikeaan asentoon kaulanauhassaan.

"Loruja! En usko sitä", virkkoi Kid ponnekkaasti, mikä pani hänen toverinsa keskeyttämään pukeutumishommat. Ja kun Kid oli mennyt ulos, mutisi mies itsekseen:

"Tuolla Broncolla on maailman kamalimmat silmät. Koko ruumistani karmii, kun hän katselee minua mustilla silmillään. Tuntui kuin hän olisi ollut lemmenkade."

IX.

DEXTRYN VIERASKÄYNTI.

Kun Dextry seuraavana päivänä jälkeen puolisen teki lähtöä Midakseen, syöksyi hänen toverinsa huoneeseen tukka pörrössä ja silmät kiihkoa säkenöiden.

Vanhus oli siinä paikassa jaloillaan. Se kauna, jota hän oli viime päivät tuntenut toveriaan kohtaan, haihtui kuin puhallettuna tämän yhteisen onnettomuuden johdosta.

"Niin, tuhannen tulimmaista, ovat riistäneet rahat — teltat, työkalut, kirjat, kaikki tavaramme — ihan tyystin. Ajoivat Johnssonin tiehensä ja ottivat kaiken mitä kaivostyössä tarvitaan. En ole milloinkaan mokomasta kuullut. Riensin paikalle, mutta minua ei päästetty edes lähelle. Ovat panneet vartijan jok'ikiseen kaivokseen Anvil Creekissä, ja huuhtelukouruja tyhjentäessään eivät päästä meitä maille halmeillekaan. Niin sanottiin minulle aamulla."

"Mutta", huomautti Dextry terävästi, "rahathan olivat meidän. Ne rahat me toimme mukanamme Yhdysvalloista. Tuomioistuimella ei ole oikeutta niihin. Mitä kirotun lakeja nämä tällaiset ovat?"

"Ah, laeista ei enää paljoakaan piitata. Tein tyhmästi, kun en ampunut ensimmäistä, joka astui jalallansa alueellemme. Olin herkkäuskoinen hölmö, ja nyt on edessämme ankara työ. Ruotsalaiset ovat samassa kadotuksessa. Tämä viimeksi järjestetty toimenpide on saanut heidät lopen raivostumaan."

"Katsos, näin ovat asiat. Tuomari on antanut jonkunlaisen määräyksen, joka laajentaa toimitsijamiehen valtuuksia ja velvoittaa hänet ottamaan valvontaansa kaiken mikä on valtausalueella — teltat, työkalut, huonekalut ja kaiken henkilökohtaisen omaisuuden. Määräys laadittiin eilen eikä meille, toiselle riitapuolelle, vihjaistu asiasta luotua sanaa, ja se pantiin täytäntöön aamulla varhain. Menin tapaakaan Mac Namaraa, ja kun tulin paikalle, näin hänet yksityisteltassamme murretun kassa-arkkumme ääressä.

"'Olen tuomioistuimelle vastuussa jok'ikisestä pennistä', hän sanoi, 'ja kaikista työkaluista, joita täällä on. Sen vuoksi en voi sallia teidän tulla lähelle työmaita.'

"'Ettemmekö saisi tuli lähelle työmaita?' sanoin. 'Tarkoitatteko ettemme saisi tarkastella huuhtelutyötä omassa kaivoksessamme! Kuinka voimme silloin tietää, että saamme todella kaiken mikä meille kuuluu, ellemme näe kultaa punnittavan?'

"'Minä olen tuomioistuimen, virkamies ja olen antanut takuuta', hän virkkoi ja hänen riemuitseva hymyilynsä ärsytti minut melkein raivoon.

"'Te olette valehtelija ja varasi', ärjäisin ja katselin häntä suoraan silmiin. 'Ja te menette liian pitkälle. Piditte minua kerran narrinanne ja teidän onnistuikin pettää minut, mutta se ei tapahdu enää toistamiseen.'

"Hän näytti loukkaantuneelta ja huolestuneelta ja lähetti kutsumaan Vorheesiä, poliisia. Minä en voi ollenkaan käsittää, kuinka tämä vyyhti on kehitty. Kaikki tuntuu olevan meitä vastaan, tuomari, poliisi, yleinen syyttäjä — jok'ikinen. Ja silti he väittävät toimivansa täysin laillisesti. Ja heiliä on tukena sotaväki."

"Asiat ovat menneet aivan niinkuin Mexico-Mullins sanoi", raivosi Dextry. "Tekeillä on jokin konnantyö. Minä lähden tästä hotellista ja järjestän niin, että tapaan tuomarin. En ole milloinkaan nähnyt häntä enkä liioin sitä Mac Namaraa. Haluan aina mielelläni nähdä miehen kerran, jotta tiedän valita oikean suunnan."

"Tapaat heidät molemmat, sillä Mac Namara ratsasti kaupunkiin heti minun perässäni."

Iäkäs kullankaivaja suuntasi matkansa Kultaiseen porttiin ja kysyi perille päästyään tuomari Stillmanin huonetta. Joku poika yritti kysellä hänen nimeään, mutta Dextry tarttui häntä niskasta, asetti hänet koreasti takaisin tuolille ja asteli sitä huonetta kohden, joka hänelle oli osoitettu. Hän koputti ovelle ja astui sisään vastausta odottamatta.

Huone oli sisustettu konttorimaisesti, siellä oli konttoripöytä, kirjoituskone ja lakikirjoja. Kummaltakin sivuseinältä johtivat ovet toisiin huoneisiin. Kaksi miestä istui pöydän ääressä vakavaan keskusteluun syventyneinä. Toinen oli harmaahapsinen, sileäksi ajeltu ja esikuvallisen virkamiehen näköinen, toinen pitkä, komea ja eleiltään ylimielinen. Ensi silmäyksellä Dextry oivalsi, että hänen edessään olivat juuri ne miehet, joita hän oli tullut tapaamaan, ja että hänen asiansa koskisi oikeastaan vain toista noista miehistä, sitä pitkää, joka katseli häntä niin ylhäisen yliolkaisesti.

"Minulla ei ole nyt aikaa ottaa teidät puheilleni", sanoi tuomari.
"Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudelleen."

Dextry silmäili häntä tarkkaan ylhäältä alas saakka ja kääntyi sitten tarkastamaan toista. Kumpikaan ei virkkanut mitään, mutta heidän silmänsä puhuivat ja molemmat tunsivat vaistomaisesti, että he olivat toistensa vihamiehiä.

"Kurkistin tänne vain tutustuakseni herroihin. Nimeni on Dextry — Joe Dextry — kotoisin mistä paikasta tahansa Missourin länsipuolelta, ja teidän nimenne on Mac Namara, ellen erehdy? Tuo on arvatakseni teidän piskuinen ranskalainen villakoiranne vai kuinka?" hän lisäsi tuomari Stillmania osoittaen.

"Mitä te oikein tarkoitatte?" sanoi Mac Namara, ja tuomari päästi äkeän huudahduksen.

"Sitä mitä sanoin. Mutta siitä en sentään tullut tänne puhumaan. Minä en ylimalkaan piittaa tuomareista, asianajajista tai tuomioistuimen hommista. Niitä ei voi ottaa vakavalta kannalta. Ne sopivat lapsille, Idän asukkaille ja herkkäuskoiselle rahvaalle. Mutta minä olen aina ollut oma tuomarini, valamiehistöni ja toimitsijamieheni, ja minä aion jatkaa lainopillisia, lakiasäätäviä ja toimeenpanevia tehtäviäni, kunnes olen kehinyt nuoran auki. Minun toverini on nuori ja tuntuu mielellään antavan toisten hoitaa hänen asioitaan, ja siksi aion sallia hänen hetken aikaa leikitellä teidän kurjilla säädöksillänne ja valvontavelvollisuuksillanne. Mutta älkää menkö liian pitkälle. Te voitte varastaa ruotsalaisilta, koska heillä ei ole oikeutta pitää hallussaan rahoja ja koska joku toinen ne veisi ellette te, mutta älkää yrittäkö pitää minua ja Glenisteriä ruotsalaisina. Silloin te suuresti erehdytte. Me olemme valkoisia miehiä, ja minä olen mies tulemaan tänne eräänä päivänä ja antamaan teille muistomerkin, niin ettette pysy koossa sen toimituksen kestäessä."

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki melkein huomaamattoman liikkeen oikealla olkapäällään, ja seuraavassa tuokiossa oli kuusipiippuinen revolveri hänen kourassaan. Hän oli loihtinut sen esiin vyötäreestään sulavasti ja varmasti kuin ainakin mies, jolla on sillä alalla pitkäaikaista tottumusta. Tuomari pidätteli hengitystään ja astui pöydän taakse, mutta Mac Namara istui huolettomana pöydän reunalla ja heilutteli jalkojaan. Ainoa harrastuksen merkki hänessä oli silmiin ilmestynyt eloisampi kiille, ominaisuus, jonka Dextry pani visusti mieleensä.

"Niin", jatkoi hän piittaamatta tuomarin säikähdyksestä, "te voitte minun puolestani pitää tuomioistuinta liivintaskussa, mutta ellette jätä minua rauhaan, niin panen minä tämän koneen käymään. Siinä kaikki mitä minulla on sanottavaa."

TOVERUKSET NEUVOTTELEVAT RAHA-ASIOISTA

"Meidän täytyy hankkia rahaa", sanoi Glenister pari päivää myöhemmin. "Murtaessaan kassa-arkkumme Mac Namara antoi meille armoniskun. Ei maksa vaivaa hakea oikeutta täkäläisestä tuomioistuimesta, sillä tuomari ei salli meidän jatkaa kaivostöitä, vaikka esittäisimme kuinka hyvät takuut tahansa, eikä liioin anna meidän vedota korkeampaan oikeuteen. Meidän on lähetettävä Wheaton San Fransiskoon ja annettava hänen esittää asiamme ylioikeudelle. Ehkä hän voi saada aikaan, että täkäläiset luopuvat enemmistä toimenpiteistä.

"Se tuntuu kovin monimutkaiselta, mutta ehkei sentään niin vaaralliselta kuin miltä se näyttää."

"Tarkoitukseni on yksinkertaisesti, että ylioikeus ottaisi jutun täkäläiseltä tuomioistuimelta omaan haltuunsa."

"No, lähettäkäämme mies heti paikalla. Jokainen kulunut päivä maksaa meille kymmenentuhatta dollaria. Matkaan menee edestakaisin kuukauden päivät, ja minä oletan, että hän hän lähtisi 'Roanokella'."

"Niin, mutta mistä saamme matkarahat? Mac Namara on ottanut rahamme. Hyvä Jumala, minkälaisessa pulassa olemmekaan. Kaiken tämän takana on ilkeä salahanke. Minä huomaan sen nyt kun on myöhäistä. Tuo mies riistää maamme lain vaipan turvissa ja laskee voivansa puhdistaa kaikki kaivoksemme, ennenkuin me kykenemme karkoittamaan hänet. Hän teettää työtä kaikin mahdollisin voimin, ja taivas yksin tietää, kuinka rahojemme käy. Hänellä on takanaan huomattavia miehiä, koska on saanut Yhdysvaltain tuomarin sekaantumaan juttuun. Hän on kenties lahjonut San Fransiskon tuomioistuimetkin jollain tavalla."

"Jos hän on sen tehnyt, tapan hänet siihen paikkaan", ärähti Dextry. "Minä olen raatanut kaiken elämäni kuin koira, ja nyt kun olen saanut vaivojeni palkan, en aio päästää sitä käsistäni. Ellei Bill Wheaton saa aikaan mitään lain tietä, haen minä korvausta oikeuden tietä."

Toverukset tunsivat, että he iskivät kaikkialla päin kivikovaa seinää ja huomasivat olevansa kykenemättömät jatkamaan taistelua. Heidän oli äärettömän vaikea ajatella sitä päivittäistä varastamista, jonka alaisiksi he olivat joutuneet, sillä Midas tuotti joka päivä monta unssia kultaa, ja sitäkin vaikeampi oli sulattaa totuutta, että Mac Namara oli niin tuiki ovelasti osannut tehdä heidät vaarattomiksi anastamalla heidän rahavaransa.

"Meidän on saatava rahaa heti paikalla", sanoi Glenister. "Luuletko, että voisi jostakin lainata?"

"Tapasin tänään miehen, joka työskentelee Midaksessa", aloitti Dextry hetken kuluttua. "Hän tuli kaupungista ostamaan paria guttaperkkasaappaita ja sanoi, että he olivat löytäneet erikoisen satoisan maakappaleen — niin satoisan, että heidän täytyi joka aamu puhdistaa uudelleen kourut, koska ne yön aikaan olivat tulleet täyteen kultaa."

"Ihan tulee hulluksi kun sellaista ajattelee", huudahti Glenister. "Olisipa meillä edes osa siitä, minkä he saavat tuollaisesta puhdistuksesta, niin voisimme lähettää Wheatonin matkaan."

Tällöin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. Hän aukaisi jo suunsa ilmaistakseen sen, mutta sulki huulensa heti. Toverin silmät paloivat pidätettyä, kasvavaa tulta. Dextry virkkoi hiljaisella äänellä:

Glenister tuijotti häneen, ja hänen ohimoissaan jyskytti, kun hän ajatteli mitä toinen sanoillaan tarkoitti.

"Kulta on meidän", hän sanoi. "Ei olisi väärin, eihän?" Dextry niiskautti halveksivasti.

"Väärin! Oikein se olisi! Täysin selvä ja kiistämätön oikeutemme sellaisessa pulassa, jommoisessa nykyisin olemme. Sanon sinulle, että kello kaksitoista ensi yönä minä noudan Alec Mac Namaralta kaksikymmentätuhatta meidän omia rahojamme."

"Mutta, hyvä Jumala, mitä tapahtuisi, jos he saisivat meidät kiinni", kuiskasi Glenister. "He eivät päästäisi meitä koskaan hengissä leikistä: Mac Namara ei saisi milloinkaan parempaa tilaisuutta ampua meidät ja päästä meistä eroon. Jos meidät viedään tuon tuomioistuimen eteen, lähetetään meidät muitta mutkitta Sitkaan."

"Ihan varmaan. Mutta se on meidän ainoa mahdollisuutemme. Minä haluan mieluummin kuolla avoimessa taistelussa Midasin edustalla kuin istua täällä kynsiä pureskelemassa. Alan jo tulla vanhaksi enkä voi enää aloittaa uutta kiertokulkua. Minua eivät saa elävänä kiinni, sen lupaan sinulle, ja ennen kuolemaani minä hankin itselleni hyvityksen. Siitä tulee taistelu raikkaassa ulkoilmassa tähtitaivaan alla raikkaalla sammaltantereella eikä pahatuoksuisessa tuomioistuinsalissa vanhojen lakikirjojen parissa ja rääsyisillä matoilla. Kortit on jaettu, toveri, ja peli alkaa. Jos me voitamme, me voitamme. Jos häviämme, niin häviämme. Se kaikki on järjestetty jo tuhansia vuosia sitten. Rohkeutta, poikaseni! Oletko mukana?"

"Mukana?" Glenisterin sieraimet laajenivat ja hän koroitti ääntänsä hieman. "Minä seuraan sinua suureen ratkaisuun saakka, ja Jumala armahtakoon sitä, joka tänä yönä astuu tiellemme."

Ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä aukaistiin ovi samassa kursailemattomasti, kuten on tapa näillä pohjan perillä, ja kynnykselle ilmestyi Simmsin terävä, kaljupäinen vartalo, ja Dextry syöksyi hänen kimppuunsa sudenomaisen ahneesti.

XI.

KAIVOSVARKAAT.

Keskiyön hetki oli lyönyt, ja laakson tumman syvyyden päällä vilkkui lukematon joukko tähtiä, ja eteläinen taivaanranta hehkui heikkoa kajoa kuin kullanjumalan sulaton loistetta ja kuin Beringin meren fosforipitoista hohdetta. Vaikka yöt olivatkin jo pidenneet, ei silti tarvinnut järjestää erikoista valaistusta yövuorolaisille. Kahden tunnin ajan oli vaikea nähdä eteensä, mutta päivä koitti varhain, eikä sen vuoksi ollut sytytetty nuotioita.

Viittä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin yötyön johtaja pani kiinni patosulut ja kohisevan vesivirran kulku katkaistiin, lopettivat! miehet työnsä ja kiipesivät telttoihinsa.

Päivällis- ja sydänyön ajoiksi on tapana panna kaivokseen vartija ei vain pitämään loitolla asiaankuulumattomia vaan myöskin pitämään silmällä kaivossulkuja. Midaksen yövahdille oli erikoisesti huomautettu siitä vastuusta, joka oli pantu hänen osalleen, ja kun hän tiesi, että melkoinen kultamäärä oli uskottu hänen huostaansa, katseli hän epäluuloisesti jokaista uteliasta, joka häntä lähestyi. Kun siis muuan kuormajuhtaa taluttava mies ilmestyi joen uomasta ja tuli lähemmäksi, tarkkaili vartija hänen askeleitaan siitä hetkestä alkaen, jolloin hän tuli näkyviin. Tie mutkitteli joen mukana ja sivuutti huuhtelukourut. Vaeltaja ei näyttänyt niistä piittaavan, ja vartija luuli keksineensä syyn miehen väsyneestä ja hitaasta kulusta.

Kulkija pysähtyi ja raapaisi tulitikkuunsa tulta sytyttääkseen piippunsa; vartija äkkäsi tällöin, että miehellä oli mustat, kiiltävät neekerikasvot. Tikku rätisi ja sammui, ja kun mies oli turhaan kopeloinut taskustaan uutta, päästi hän suustaan äkeän sadatuksen.

"Hyvää iltaa! Olisiko herra ystävällinen ja lainaisi minulle tulitikun?" sanoi hän vartijalle ja alkoi kiivetä ylös vastausta odottamatta.

Kukaan polttaja ei näillä main kieltäydy halvimmallekaan antamasta tulta piippuun, ja kun neekeri oli ehtinyt paikalle, ojensi vartija hänelle pyydetyn tikun. Sanaa lausumatta ponnahti vieras villieläimen lailla vartijan kimppuun ja iski häntä hirveällä voimalla kasvoihin. Vartija lyykähti maahan heikosti parahtaen ja neekeri raahasi hänet rantatöyrään toiselle puolelle, missä häntä ei voitu leiristä nähdä, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja tunki kapulan hänen suuhunsa.

Samassa hetkessä tuli alempaa tienmutkan takaa kaksi muuta olentoa kiireesti paikalle. He olivat ratsain ja taluttivat mukanaan kolmatta ratsuhevosta ja paria kolmea kuormajuhtaa. Ehdittyään työpaikalle he astuivat satulasta. Nyt aloitettiin merkillinen toimitus, sillä toinen miehistä kapusi huuhtelurännille ja lapioi pohjasakkaa säkkiin, jota hänen toverinsa piti avattuna hänen edessään. Säkit sidottiin sitten lujasti kuormajuhtien selkään, minkä jälkeen riennettiin toisille huuhtelukouruille. He työskentelivät koko ajan kuumeenomaisen kiireesti ja ihan äänettöminä ja luoden silloin tällöin salamannopeita katseita mieheen, joka seisoi tähystämässä rantatöyrään kiireellä osittain pajupensaston suojassa. Työn nopeutta ja tavatonta varmuutta arvostellen saattoi päätellä, että miehet olivat tottuneita kaivosmiehiä.

Teltasta kuului ääniä yövuorolaisten pöydän äärestä ja porsliiniastioitten kalinaa. Purjekangasseiniä valaisi lamppu sisäpuolelta.

Kun työnjohtaja oli haukannut ateriansa, astui hän ulos ja seisahtui hetkeksi oviaukkoon totuttaakseen silmiään ulkona vallitsevaani pimeään sekä loi koneellisesti katseensa padolle päin. Yövartija astui esiin varjosta ja tuli selvästi näkyviin, minkä jälkeen työnjohtaja palasi rauhoittuneena telttaan.

Mac Namaran kuvaukset Anvil Creekin rikkauksista olivat saaneet Helene Chesterin toivomaan, että hänelle kerran näytettäisiin, kuinka kullanhuuhtelu tapahtuu. He olivat tänään ratsastaneet kaupungista kyllin ajoissa ehtiäkseen haukata illallisensa kaivoksilla. Helene ei tiennyt, minne Mac Namara hänet vei. Kun hän tunsi jälleen Midaksen, kysyi hän, minkä vuoksi hänen ystäviltään oli riistetty heidän oma osuutensa, ja Mac Namara vastasi, kuten tytöstä tuntui, täysin rehellisesti ja avomielisesti. Heidän omistusoikeutensa oli riidanalainen, hän selitteli, ja joku toinen vaati kaivoksia omikseen. Juttua selviteltäessä oli tuomioistuin määrännyt hänet — Mac Namaran — valvomaan, ettei kummallekaan riitapuolelle tapahtuisi vääryyttä. Hänen selityksensä oli yksinkertainen ja helppotajuinen, ja Heleneä ilahdutti, että kysymys oli saanut niin helpon ratkaisun.

Midaksessa piti Helenen olla yötä ja katsella seuraavana aamuna huuhtelutyötä. Mac Namara teki parhaansa käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen. Hän kuljetti seuralaistaan kaikkialla työmaalla ja selitti mikä hänelle oli vierasta. Hän vietti illan tytön parissa, kertoi menneestä elämästään ja mitä hän oli toimitellut lännessä, ja tämä tarina sopi mainiosti hänen tilapäiseen asuntoonsa ja sen yksinkertaiseen sisustukseen. Terävänä tarkkailijana ja ensiluokkaisena seuranpitäjänä hän oli osannut kietoa nuoren toverinsa sanojen taikaverkkoon. Helene tiesi kyllä, mihin mies tähtäsi, eikä hän ollut vielä oikein selvillä, minkä vastauksen antaisi, kun hänelle tehtäisiin kysymys, joka oli kaiken tämän takana. Hän tunsi elävästi sen merkillisen vetovoiman, jolla tämä mies tehosi häneen, mutta yhtä kaikki tähän tunteeseen sekoittui eräänlaista epäluuloa, jota hän ei tosin voinut selittää. Jälleen hänen ajatuksensa palasivat Glenisteriin, ja hän vertasi mielessään näitä kahta miestä, jotka monessa suhteessa olivat toistensa kaltaisia, mutta samalla niin tuiki erilaisia.

Kun hän kuuli, että yövuorolaiset olivat kokoontuneet illallistaan haukkaamaan, heitti hän silkkihuivin harteilleen ja lähti viileään ulkoilmaan sekä suuntasi kulkunsa joelle päin. "Raikasta ilmaa hengittämään ja sitten vuoteeseen!" tuumi hän itsekseen. Hän huomasi yövartijan kookkaan vartalon ja meni lähemmä. Tämä näytti olevan erikoisen innostunut hänen tulostaan, katseli häntä tarkkaavasti ja melkein kuin levottomana. Ehkä sen vuoksi, että näihin aikoihin liikkui tavallisesti harvoin naisia ulkona. Pois kaikki keinotekoiset tavat! Tämähän oli välittömyyden ja tunnelmien luvattu maa! Helene päätti ryhtyä keskusteluun vartijan kanssa. Mies painoi hatun tiukemmin päähänsä ja astui Helenen tullessa lähemmäksi. Helenen mielessä oli vastikään ollut Glenister, ja nyt hän pani merkille, että tällä miehellä oli samat leveät hartiat, sama ylpeä ryhti kuin hänellä. Äkkiä hän huomasi, että yövartija olikin neekeri. Hän piteli kädessä kivääriä ja tuntui tarkkaan vaikka hieman epäröiden katselevan tulijaa.

Osoittaakseen harrastustaan ja katkaistakseen äänettömyyden Helene puhutteli miestä, mutta hänen äänensä kuullessaan mies tuli lähemmäksi ja kysyi karskisti:

Sitten hän vaikeni ja sopersi hetken perästä merkillisesti muuttuneella ja luonnottomalla äänellä:

Helene huomasi tällöin, että alempana jokirinteellä oli kaksi muuta mustaihoista työssä, ja häntä kummastutti aika lailla se tapa, jolla nämä puuhailivat, sille he näyttivät olevan tavattoman kiireisessä touhussa. Hän tunsi, että jotakin selittämätöntä, omituista ja levotonta oli ilmassa. Hän kääntyi jälleen vartijaan päin ja aukaisi jo suunsa puhuakseen jotakin, kun hänen vierestään ruohikosta kuului heikko äännähdys, joka pani hänet hätkähtämään ja herätti hänessä pahoja epäluuloja. Se oli jonkun ihmisolennon voihkaisua. Vielä kerran kuului valitteleva ääni, ja hän tunsi olevansa jonkun hirveän tapahtuman todistajana. Hän oli kuullut puhuttavan kaivosvarkaista ja kuvauksia rohkeista kaivosryöstöistä — ja silti tuntui tämä uskomattomalta. Satoja miehiä oli hänen äänensä kuulumilla, hän itsekin kuuli näiden naurun. Joku heistä vihelsi tuttua säveltä. Jos hän huutaisi, tulisi paikalle ihmisiä kaikilta suunnilta. Loruja! Tässä ei ollut kysymys kaivosryöstöstä, hän tuumi — ja jälleen kuului valittelevan miehen ääni.

Vastaamatta neekeri laski pyssynsä piipun alemmas, niin että se tapaili
Helenen rintaa ja samalla kuului liipaisimen kaksinkertainen napsahdus.

"Olkaa vaiti älkääkä liikahtako paikaltanne", sanoi mies varoittaen.
"Me olemme epätoivoisia miehiä emmekä halua vaarantaa mitään, neiti."

Hän oli kauheasti peloissaan, mutta seisoi silti äänettömänä. Vartija tarkkaili levottomana häntä ja telttoja, kunnes hänen toverinsa antoivat merkin, että he olivat valmiita ja että hevoset oli kuormitettu. Silloin hän virkkoi:

"En oikein tiedä, mitä teille teemme, mutta luulen, että minun täytyy sitoa teidät."

"Ah, uskaltakaapas!" huudahti Helene uhmaavasti. "Seison tässä alallani, kunnes olette menneet tiehenne, enkä minä huuda. Sen lupaan." Hän katsahti rukoilevasti vartijaan, jolloin tämä painoi päänsä alas, niin että hänen kasvoistaan näkyi vain pilkahdus, minkä jälkeen mies alkoi poistua takaperin.

"Olkoon menneeksi. Älkää yrittäkökään, sillä minä piilottaudun tuonne pensaistoon ampumamatkan päähän teistä, kunnes nuo toiset ovat ehtineet poistua."

Hän juoksi toisten ratsastajien luokse, hypähti nopeasti satulaan ja pian he olivat kadonneet tienmutkan taakse. Helene kuuli enää vain piiskanläjähdykset.

Miehet olivat jo olleet kauan näkymättömissä, ennenkuin Helene liikahti, vaikka hän tiesikin, ettei kukaan heistä ollut jäänyt tienmutkaan. Hän seisoi liikkumattomana paikallaan katse jännittyneenä sillä samalla hetkellä, jolloin miehet panivat hevosensa laukkaan, hän kuuli katkelman keskeytyneestä lauseesta. Se oli yksi ainoa sana, joka oli lausuttu liikutetulla äänellä ja jonka hän kuuli hevosten kavionkopseen keskeltä — hänen oma nimensä — "Helene" —, ja tämä sana sai aikaan, ettei hän ryhtynyt hälyyttämään, vaan alkoi sen sijaan pala palalta muistella tämän omituisen seikkailun yksityiskohtia. "Ei, ei… se on mahdotonta… ja sittenkin se voi olla mahdollista", hän huudahti. "Ah, voisiko se olla mahdollista?"

Hän aikoi huutaa apua, mutta malttoi jälleen mielensä. Hän astui pari askelta telttoihin päin, pysähtyi jälleen, ja vielä monta minuuttia sen jälkeen kuin hevosten kavioitten kopse oli lakannut kuulumasta, hän seisoi alallaan epätietoisena mitä tekisi. Mikä tarkoitus oli tällä varkaudella, joka uhmasi lakia, hänen enonsa määräyksiä ja Mac Namaraa? Nämä miehet olivatkin siis vain tavallisia varkaita, rikollisia ja roistoja, jotka ansaitsivat rangaistuksensa, ja silti hänen täytyi muistella erästä toista vieläkin pimeämpää yötä, jolloin hän itse oli nyyhkyttänyt ja vavissut takaa-ajajiaan ja jolloin kaksi miestä oli suojannut häntä omilla ruumiillaan.

Hän kääntyi ja juoksi teltalle päin sekä syöksyi oviaukosta sisälle. Tuossa paikassa olivat kaikki miehet jalkeilla nähdessään hänen kalpeat kasvonsa, säkenöivät silmänsä ja epäjärjestyksessä olevat hiuksensa.

Ilmoille kajahti moniääninen meteli ja miehet ryntäsivät hänen ohitseen. Päivävuorolaisia juoksi paikalle kaikilta suunnilta.

Mac Namara ilmaantui nyt heidän joukkoonsa, kiivaana ja käskevänä. Hän näkyi heti oivaltavan tilanteen vaatimatta Heleneltä minkäänlaisia selityksiä.

Hän istui satulassa jo melkein ennenkuin oli ehtinyt lauseensa lopettaa. Hän kohotti pitkän käsivartensa ja viittasi sillä vuoristoon päin.

"Jakautukaa viisimiehisiin ryhmiin ja tutkikaa vuoret. Joku rientäköön Discoveryyn ja pyytäköön puhelimitse tänne Vorheesiä ja poliisiosastoa."

"Seis! Ei sille suunnalle! He ratsastivat rotkoon päin. Niitä oli kolme neekeriä."

Hän viittasi alas laaksoon kohti eteläistä taivaanrannan heikkoa kajastusta, ja ratsujoukko katosi pimeään.

XII.

WHEATON SAADAAN LAIVAAN.

Mainitut kolme neekeriä suuntasivat kulkunsa joen vartta ylöspäin, ohi toisten leirien, kohdalle, jossa joki haaraantui. Täältä he kääntyivät oikealle ja ajoivat vähän käytettyä tietä, kunnes saapuivat pienen sivuojan lähteelle. He olivat koettaneet niin pian kuin mahdollista löytää yksinäisiä polkuja, jotteivät herättäisi huomiota. Ennenkuin poikkesivat laaksosta vuorille, he antoivat huonottavien hevostensa hengähtää ja pesivät sillaikaa kasvonsa puhtaiksi. He teroittivat kuuloaan saadakseen selville, ajettiinko heitä takaa, mutta kun hetki toisensa perästä kului eikä mitään tapahtunut, alkoivat he tuntea itsensä rauhallisemmiksi ja rupesivat hiljaa keskustelemaan. Aamun sarastaessa he ratsastivat sammalpeitteisen kukkulan yli ja pysähtyivät jälleen, sillä täällä Simms erkani heistä ja lähti etelään päin. Jäljelle jääneet toverukset siirsivät taakat varahevosten selkään ja jatkoivat matkaansa itää kohden pitkin autioita vuorenharjanteita.

"Näyttää siltä, että selviydymme leikistä verraten huokealla", sanoi Dextry silmäten taakseen. "Jos niin käy, olen halukas jatkamaan tätä hommaa. Lyön vetoa, että saamme lukea pöyristyttäviä uutisia huomispäivän sanomalehdistä."

"Minä ihmettelen, mitä tekemistä Helenellä oli siellä", virkkoi Glenister äkisti ja asiaankuulumattomasti. Häntä oli tämä kohtaaminen järkyttänyt enemmän kuin koko suuri yritys, ja hänen ajatuksensa, joitten olisi pitänyt askarrella pakosuunnitelmissa, kykenivät tajuamaan vain Helenen kuvan. — "Ajatteles, jospa hän saa selville, kuka se musta roisto oli, joka uhkasi häntä kiväärillään!" Hän oli vallan masentunut moista ajatellessaan.

"En tiedä, kuinka sen laita on. Parasta on kuitenkin pitää silmällä Mac
Namaraa."

"Mitä sanot?" Nuori mies pysähtyi ja tuijotti toveriinsa. "Sano suoraan, mitä ajattelet."

"Näitä kahta sinä et koskaan laske yhteen. Mokomaakin lörpötystä. Mies on konna. Minä en salli hänen saada tyttöä. Se on sitäpaitsi mahdotontakin. Helene huomaa pian, mitä hän on miehiään. Minä rakastan häntä niin voimakkaasti, että… ei, tunteeni ovat liian syvät niitä tulkita." Hän teki kaunopuheisen liikkeen kädellään "Sinä et käsitä sellaista."

"Hm! Ehken käsitä", mutisi Dextry, mutta hänen silmissään oli ilme, josta kuvastui menneitten aikojen muisto.

"Hän on ehkä konna", jatkoi vanhus hetken kuluttua. "Olen kanssasi yhtä mieltä siitä seikasta, mutta pulska hän on, se lempo, ja jos ryhtiä katselemme, olet sinä hänen rinnallaan kuin kivenhakkaaja. Rohkea hän on myöskin. Nämä kolme ominaisuutta ovat valtteja, joiden avulla voi viedä kotiin minkä naisen tahansa, punaisen, valkoisen tai keltaisen."

"Uskaltakoonpahan vain", murisi Glenister ja rypisti kulmakarvojaan, jolloin hänen piirteensä kovenivat.

Varhain aamulla he ratsastivat alas kunnaita, joilta pääsee Nomen leveään laaksoon, ja saapuivat vihdoin jyrkälle jokitörmälle, jonne olivat piilottaneet huuhtelukojeet. Ne haettiin nyt esille, ja miehet ryhtyivät huuhtomaan säkkien sisällystä. Sato oli suurenmoinen, ja toverukset työskentelivät silmät kuumeesta kiiluen ja kädet vapisten. Kulta oli karkeajyväistä, ja monet kimpaleet olivat liian suuria mahtuakseen seulan reijistä.

Hetkeä myöhemmin toverukset ratsastivat eri tahoilta kaupunkiin keskelle kiihtynyttä joukkoa, joka varhain aamulla oli saanut kuulla kaivosryöstöstä. Kaukana selällä oli "Roanoke", jonka piipuista tuprusi sakea musta savu. Hinaajalaiva tuli juuri rantaan viimeiseltä saattomatkaltaan.

Glenister ohjasi lokaisen hevosensa rannalle ja kysyi jotakin rannalla vetelehtiviltä jätkiltä.

"Ei, on myöhäistä ehtiä laivaan — viimeinen hinaaja pääsee juuri rantaan", vastattiin hänelle. "Jos haluatte matkustaa ulkomaille, saatte odottaa seuraavaa laivaa. Viikon perästä — kas niin, nyt se puhaltaa lähtömerkin!"

Valkoinen suihku sekaantui mustaan savuun, ja hetkeä myöhemmin kuului matalaääninen, pitkäveteinen vihellys. Glenister puri huuliaan.

"Pian!" hän huusi merimiehille. "Minä haluan saada käytettäväkseni tienoon nopeakulkuisimman veneen ja siihen väkevimmät soutajat. Palaan viiden minuutin perästä tänne. Sata dollaria, jos saavutamme laivan."

Hän kannusti hevostaan ja ajoi kuin vihuri pitkin lokaisia katuja. Bill Wheaton makasi ja kuorsasi kaikessa rauhassa, kun muuan mies, tukka hirveässä epäjärjestyksessä, äkkiä tempaisi hänet jalkeille, ravisteli hänet hereille ja melkein pukikin hänet sanellen hänelle samalla tuhottoman paljon kaikenlaatuisia ohjeita. Asianajajalla ei ollut aikaa eikä tilaisuutta tehdä vastaväitteitä, sillä Glenister sieppasi matkalaukun, tunki siihen kasan asiakirjoja pöydältä ja sanoi: "Kiiruhtakaa toki, mies! Isä Jumala, oletteko tainnoksissa? Herätkää jo! Vene on lähtökunnossa!"

Unta silmistään hieroen Wheaton laahautui kadulle ja edelleen rannalle, jonne oli kokoontunut paljon väkeä katselemaan pian alkavaa kilpailua. He lyykähtivät veneeseen, jonka avuliaat kädet sitten vetivät loivalta rannalta syvemmälle. Pari voimakasta aironvetoa ja vene oli ulkona rannasta.

"Toivottavasti en unohtanut mitään", huohotti Wheaton vetäessään takkia ylleen. "Tein eilen matkavalmistukset, mutta kun en tavannut teitä, arvelin, ettei koko matkasta tulisi mitään."

Glenister riisui takkinsa ja istuutui kasvot keulaan päin ja työnsi voimiensa mukaan airoja, jolloin hänen painonsa auttoi veneen kulkua huomattavasti. Hän hoputti soutajia alinomaan, kunnes hiki pursusi näiden vaatteiden lävitse ja lihakset näkyivät raudanlujiksi ja liitettyinä ihoon takeltuneitten hihojen alta. He olivat kulkeneet noin puoli matkaa, kun Wheaton äkkiä huudahti ja Glenister sadatellen taukosi soutamasta. "Roanoke" oli alkanut hitaasti liikkua eteenpäin.

Soutajat laskivat aironsa, mutta Glenister kehoitti heitä jatkamaan ja tempaisi käteensä veneha'an, kiinnitti sen kärkeen takkinsa ja alkoi heiluttaa sitä kaikin voimin soutajien ponnistellessa kaksinkertaisin innoin. Monta minuuttia aherrettiin levottomassa jännityksessä ja tarkkailtiin laivan mustaa runkoa, joka hetki hetkeltä liikkui nopeammin, ja juuri kun he aikovat heretä ponnisteluista, tuprahti pihisti pieni höyrypallo ilmaan ja seuraavassa sekunnissa kuului lyhyt puhallus merkiksi, että heidät oli huomattu. Glenister pyyhki hikeä otsaltaan ja katsahti säteilevin silmin Wheatoniin.

Neljännestuntia myöhemmin, kun vene kellui laivan rautaisella kupeella, hän pani poronnahkaisen pussin asianajajan kouraan.

"Kas tässä vähän rahaa, jolla voitte taistelun voittaa, Bill. En tiedä paljonko siinä on, mutta luulen sen riittävän. Jumala kanssanne! Tulkaa pian takaisin!"

Konehuoneesta alkoi kuulua heikkoa jytinää, potkurit alkoivat suomia vettä ja tuo kookas laiva liukui ohi.

XIII.

HELENE TAPAA GLENISTERIN.

Kun Glenister hitaasti asteli pitkin rantaa, huusi Helene Chester hänelle laiturilta ja teki hänelle tilaa vierelleen. Hänen ei ollut milloinkaan ennen tarvinnut kutsua nuorta miestä luokseen, ja yhtä tavatonta oli se hämminki tai ruumiillinen väsymys, joka pani nuoren miehen helpotuksesta huokaisten heittäytymään lämpöiselle hiekalle. Helene huomasi, että Glenisterin katseesta oli kadonnut tavanomainen rohkeus.

"Katselin teidän huimaa menoanne", hän sanoi. "Se oli hyvin jännittävää, ja minä hurrasin teille."

"Mikä pani teidät jatkamaan takaa-ajoa, vaikka laiva oli jo lähtenyt liikkeelle? Minä olisin luopunut yrityksestä ja… ruvennut itkemään."

"Eikö teidän ole koskaan täytynyt? Mutta te olettekin mies. Naisen täytyy luopua paljosta."

Hän odotti, että hänen seuralaisensa jatkaisi keskustelua ja sanoisi, ettei hän aikonut milloinkaan luopua hänestä — sellainen olisi sopinut hänen entiseen ylimielisyyteensä — mutta nuori mies ei virkkanut mitään. Helene oli varma siitä, että hän piti Glenisteristä yhtä paljon tuollaisena kuin jos hän olisi syytänyt hänelle rakkaudentunnustuksia. Glenisterille itselleen oli virkistävää yön vaivojen jälkeen saada levätä hänen läheisyydessään ja tuntea sen rauhoittavaa vaikutusta. Helene huomasi, että Glenister silitti salaa hänen hameensa lievettä.

Jospa hän vain voisi karkoittaa mielestään laivalla tapahtuneen solvauksen muiston! "Mutta hän koettaa parhaansa mukaan hyvittää sitä", tuumi hän. "On tietysti selvä asia, ettei kukaan nainen voi välittää kestään, joka on menetellyt sillä tavalla." Samalla häntä puistatti, kun hän ajatteli, kuinka Glenister oli heittäytynyt hänen takiansa vaaraan, ettei hänen olisi onnistunut ilman nuoren miehen rohkeaa ja pelotonta väliintuloa pelastua ruton saastuttamasta laivasta eikä suorittaa tehtäväänsä. Hän oli suuressa kiitollisuuden velassa tälle miehelle.

"En. Minulla ei ole ollut aikaa tiedustella. Sen vain tiedän, että terveyspoliisi pani sen karanteeniin, kun se saapui tänne."

"Se lähetettiin Egg Islantiin kaikkine matkustajineen. Se on ollut siellä yli kuukauden ja saanee jäädä sinne koko kesäksi."

"Niin, ja ellette te olisi auttanut minua, olisin minä niiden joukossa", huomautti Helene.

"Minä en tehnyt paljoakaan. Tappeleminen ei ole suurikaan taito. Se ei ole puoleksikaan niin vaikeaa kuin luopua laillisesta omaisuudestaan ja olla toimetonna sill'aikaa kuin…"

"Teittekö sen siksi että pyysin… siksi että minä pyysin teitä luopumaan entisistä tavoistanne?"

"Ah, kiitän teitä. Tiedän, että kaikki on tehty mitä parhaimmin aikein. Arthur-eno ei milloinkaan suostuisi vääryyteen, herra Mac Namara on myöskin rehellinen mies."

Glenister aikoi vastata, mutta muutti samassa mieltä. Hän ei mielinyt sanoa Helenelle, mitä hän arveli asiasta. Nuori nainen uskoi sukulaisiinsa ja tämän ystäviin — eikä hänen sopinut puhua Mac Namarasta. Pelin säännöt sulkivat hänen huulensa.

Helene ajatteli vielä kertaalleen. "Ah, ellette olisi menetellyt niin kuin menettelitte!" Hän olisi mielellään auttanut nuorta miestä kuten tämäkin oli auttanut häntä, mutta mitä hän voisi tehdä? Laki oli jotakin niin monimutkaista, sekoittavaa ja käsittämätöntä. "Olin viime yön Midaksessa ja ratsastin varhain tänä aamuna kaupunkiin takaisin", hän sanoi. "Se oli aika rohkea teko vai kuinka?"

"Kaivoksessanne on käynyt varkaita. Kolme miestä yllätti vartijan ja tyhjensi huuhtelukourut."

Glenisterin teeskennelty ällistys oli voittamaton alallaan, ja hän melkein upotti nuoren naisen kysymyksiin. Tämä pani kuitenkin mielihyvin merkille, ettei Glenister tohtinut katsoa häntä silmiin. Hän ei ollut kouliintunut näyttelijä. Mac Namaralla sen sijaan oli raudanlujat kasvot. Vaistomaisesti hän vertasi näitä kahta miestä toisiinsa, ja tämä nuori mies ei joutunut huonompaan asemaan.

"Niin, minä näin kaiken", virkkoi hän lopuksi toistettuaan kaikki yksityiskohdat. "Neekeri aikoi sitoa minut, jotten voisi hälyyttää leiriä, mutta hänen ritarillisuutensa esti häntä sitä tekemästä. Se oli aika lailla hienostunut mustaihoinen."

"Pidin tietysti sanani ja odotin, kunnes he olivat kadonneet näkyvistäni, ja sitten panin koko leirin liikkeelle sekä lähetin Mac Namaran ja hänen miehensä alas laaksoon."

Tyttö katseli seuralaistaan suoraan kasvoihin ja tämä painoi katseensa maahan. — "He aikoivat ensin sille taholle, mutta minä opastin heidät oikealle tielle."

Hänen silmissään oli omituinen välke, ja nuori mies tunsi veren takovan ohimoissaan.

Hän lähetti miehet alas laaksoon! Senpä vuoksi ei häntä ajettu takaa! Siinä tapauksessa hän tiesi — hänen täytyi tietää kaikki! Glenister oli kuin huumaantunut. Hänen rakkautensa pani hänen sisäisen olemuksensa jälleen kiivaaseen käyntiin ja vaati häntä sen jollakin tavalla ilmaisemaan. Mutta Helene, joka ei enää tuntenut voivansa kauempaa hallita tilannetta, oli jo noussut palatakseen hotelliinsa.

"Näin kaikki kolme miestä selvästi", sanoi hän ennenkuin he erosivat, "ja tunsin heidät kaikki."

XIV.

SEIKKAILIJATTAREN MIELENMALTTI.

Kun Glenister saapui kotiin, tapasi hän Dextryn ankarassa hommassa: hävittämässä viimeisiäkin jälkiä viimeöisestä seikkailusta.

"Hän sanoi sen minulle äsken ja kertoi lisäksi, että hän lähetti Mac Namaran miehineen jokea alaspäin eikä, kuten olisi pitänyt, jokea ylöspäin. Sen vuoksi pääsimme niin vähällä."

"Niin, eikö hän olekin kruunu naisten seassa? Nyt hän on kuitannut laskunsa. Asiasta toiseen, paljonkohan meidän onnistui haalia kokoon — punnitkaamme saalis."

Dextry meni vuoteen luo, aukaisi huovat, joista paljastui neljä poronnahkaista, painavaa pussia.

"Tässä lienee ainakin kaksikymmentätuhatta dollaria se mukaan luettuna, jonka annoin Wheatonille", sanoi Glenister.

Samassa tuokiossa riuhtaistiin tuvanovi auki, ja Glenister, joka vaistomaisesti pani huovat entiseen asentoon, tempaisi käteensä Dextryn kuusipiippuisen revolverin ja tähtäsi sillä oveen päin.

"Älä ammu, poika!" huudahti kutsumaton vieras hengästyneenä. — "Hyvä isä, kuinka kiihoittunut sinä oletkaan!"

Glenister laski aseensa. Tulija oli Cherry Malotte; ja hänen huohottavasta hengityksestään ja kuumeisista poskistaan toverukset voivat päätellä hänen juosseen. Hän ei antanut heille aikaa kysyä mitään, vaan sulki oven ja väänsi avaimen salpaan.

"He ovat teidän jäljillänne, pojat — teidän on paras pötkiä pakoon. He ovat tulossa tänne."

"Pian! Minä kuulin Mac Namaran ja Vorheesin keskustelun. Joku on antanut teidät ilmi. He ovat matkalla tänne, sanon. Minä hiivin ulos takaovesta ja juoksin tänne halki loan. Katsokaas, miltä näytän", hän sanoi ja osoitti jalkojaan ja heilautti hameensa liepeitä.

"En käsitä, mitä tarkoitatte", virkkoi Dextry ja loi toveriinsa varoittavan silmäyksen. "Emme ole tehneet mitään rikosta."

"No, siinä tapauksessa on kaikki hyvin. Minä pidin varmuutta parempana. Miehillä on vangitsemismääräys teidän varallenne viima öisen kaivosvarkauden johdosta — Kas, tuolta he jo tulevatkin." — Hän hyppäsi ikkunaan, ja molemmat miehet kurkistivat hänen olkapäittensä yli. Kapeaa tietä myöten lähestyivät Vorhees, Mac Namara ja kolme muuta miestä.

Talo oli jotenkin yksinäisellä paikalla tundra-alueella, niin että se joka lähestyi sitä lautakäytävältä näki yht'aikaa koko rakennuksen ja pihan. Pakoa ei käynyt ajatteleminenkaan, sillä takaovesta pääsi vain aution aavikon jalansyvyiseen savisohjoon, ja sitäpaitsi oli kuudes mies mennyt kiertoteitse ja lähestyi nyt taloa takaa päin.

"Hyvä Jumala, he aikovat panna täällä toimeen kotitarkastuksen", sanoi
Dextry, ja toverukset katsoivat toisiaan terävästi.

Salaman nopeasti Glenister hypähti huopien luo, otti nahkapussit ja pujahti viereiseen huoneeseen. Seuraavassa hetkessä hän tuli takaisin ja silmäili epätoivoisen näköisenä ympäri huonetta, jossa ei ollut ainoatakaan sopivaa kätköpaikkaa. Oli hulluutta ajatellakaan tänne mitään piilottaa. Talossa oli kyllä ullakko, mutta hän oivalsi heti, että vainoojat nuuskisivat sen ensi töikseen.

"Minähän sanoin sinulle, että hän on kovasisuinen vastustaja", virkkoi Dextry, kun kiireiset askelet tulivat lähemmäksi. "Hän ei ole liioin narri. Kun hän ei saanut meitä kiinni vuorilla, antaa hän täällä iskun, joka pätee. Meidän olisi pitänyt kätkeä kulta jonnekin."

Hän heilutteli mustunutta revolveriaan ja hänen piirteensä kovenivat petolinnun omaisiksi.

Cherry Malotte huomasi, kuinka Glenisterin kasvojen ilme ehtimiseen vaihtui ja koveni sitten sellaisen miehen lujaksi päättäväisyydeksi, joka on ahdistettu äärimmäisyyteen. Nyt oli poliisivartiosto ovella ja jyskytti. Tuvassa olijat seisoivat jäykkinä ja jännittyneinä paikallaan. Äkkiä Glenister viskasi kultapussit vuoteelle.

Samassa nuori nainen hiipi ääntä päästämättä kylmän ja tyhjän rautauunin luo, joka seisoi huoneen nurkassa. Nämä uunit, joita käytetään paljon näillä pohjan perillä, on tehty pystysuoraan asetetuista rautasylintereistä, joihin hiilet kaadetaan ylhäältä. Hän kohotti kantta ja kurkisti uunin sisään ja huomasi sen olevan melkein puolillaan palanutta tuhkaa. Hän kääntyi sen jälkeen Glenisteriin päin loistavin silmin ja huulet puoliavoinna. Tämä älysi heti tarkoituksen, ja silmänräpäystä myöhemmin nuo neljä pussia lojuivat kuohkean tuhan sisässä. Tämä rohkea temppu oli suoritettu yhtä kerkeästi kuin sen syntyajatus oli kehkeytynyt Cherry Malotten aivoissa ja ennenkuin Dextryn kysymykseen oli ehtinyt vastausta kuulua.

Glenister avasi välinpitämättömän näköisenä oven ja päästi miehet sisään.

"Olemme saaneet määräyksen toimittaa täällä kotitarkastuksen", sanoi
Vorhees.

Miehet tutkivat huoneen nopeasti kohta kohdalta piittaamatta nuoresta naisesta, joka katseli heidän puuhiaan välinpitämättömänä, tai vanhuksesta, joka tarkkasi jokaista heidän liikettään, Glenisterin kasvoilla oli huoleton ja ilkkuva ilme, mutta hänen oikea kätensä oli ote valmiina, ja hänen kylmäverisyydessään oli tottuneen miekkailijan valppautta.

Mac Namara johti kotitarkastusta tavalla, joka oli ilmeisesti ristiriidassa hänen aiemman, teennäisen ystävällisyytensä kanssa. Viimeöisen takaa-ajon epäonnistuminen tuntui tehneen hänet sappitautiseksi. Naamio oli pudonnut, ja hänen luonteensa paljastui oikeaan väriinsä — itsevaltaiseksi, ylimieliseksi, julmaksi. Toveruksiin hän suhtautui halveksivan äänettömästi.

Tunkeilijoitten tarkasti suorittaman työn aikana oli Cherry Malotten ja molempien miesten sydän kymmeniä kertoja lakata sykkimästä ja sitten alkanut hurjana takoa, kun Mac Namara tai Vorhees olivat lähestyneet uunia. Lopuksi Vorhees kohotti uunin kanta ja kurkisti sen mustaan sisustaan. Samassa hetkessä tyttö parahti syöksähti paikaltaan, ja Vorhees kääntyi taakseen parahiksi nähdäkseen hänen tarrautuneen Dextryn käteen.

"Älkää tehkö sitä! Älkää tehkö sitä!" huudahti hän rukoilevaa vanhukselle. "Pysykää vain tyynenä. Kadutte sitä muutoin. He ovat pian lopettaneet."

Vorhees ei ollut nähnyt minkäänlaista liikettä Dextryn taholta, mutta varmaankin hän arveli tytön nopean katseen keksineen jonkun merkin suunniteltuun väkivaltaiseen tekoon. Mac Namara tuli samassa sisähuoneesta.

"Antakaa heidän vain nuuskia", jatkoi tyttö Dextryn pää pyörällä katsellessa hänen päänsä yli. — "He eivät kuitenkaan mitään löydä. Olkaa tyyni, älkää toimiko harkitsemattomasta."

Vorheesista itsestäänkin tuntui tehtävä epämiellyttävältä, parhaassakin tapauksessa, ja kun hän huomasi toverusten uhkaavat silmäykset, tunsi hän olevansa haluton jatkamaan tarkastusta talossa, jonka asukkaat paloivat halusta ampua hänet takaa päin.

"Kulta ei ole täällä", hän tiedotti, mutta Mac Namara rypisi kulmakarvojaan ja kääntyi sitten ensimmäistä kertaa puhuttelemaa toveruksia.

"Minulla on teitä kumpaakin varten vangitsemismääräys, ja minä olen melkein halukas sitä käyttämään, mutta en tee sitä vielä tällä kerralla. Juttunne ei ole vielä valmis. Saan kyllä teidät kiinni molemmat."

Hän kääntyi ja meni ovesta ja hänen perässään Vorhees, joka kutsui vartioston koolle, ja joukko palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.

"Sinä olet oikea helmi, Cherry! Olet pelastanut meidät kaksi kerta; puijasit Vorheesin oikealla hetkellä. Minulla oli sydän kurkussa, kun hän kurkisti uuniin, mutta seuraavassa hetkessä olin valmis purskahtamaan nauruun nähdessäni Dextryn kasvojen ilmeen."

Hetkellisen mielialan lumoissa Glenister laski kätensä Cherryn olkapäälle. Hänen katseestaan ja kosketuksestaan nuori, tyttö tunsi kurkkuaan kouristavan, hänen rintansa laajeni, hänen silkinhienot ripsensä värähtivät ja hänestä tuntui huokuvan mitä suloisinta naisellisuutta. Hän punehtui kuin pieni tyttö ja naurahti ujosti. Ponnistelemalla hänen onnistui voittaa heikkoutensa, entinen iloinen huoleton sävy palasi hänen ääneensä ja hänen poskensa jäähtyivät jälleen.

"Sinä et luottanut ensin minuun, vai kuinka? Jonakin päivänä saat huomata, että vanhat ystävät kuitenkin kaikitenkin ovat parhaat ystävät."

Ja ulos mennessään hän lisäsi ilkamoivasti: "Kyllä te sentään olette tuuliajolla, pojat! Te tarvitsette taloonne emännän."

XV.

KUINKA LAKIA POLJETAAN.

Harmaa kolea päivä, meren ajama tihkusade, sekä riippuvat lyijynraskaat pilvet, kaikki tuo sopi mainiosti Glenisterin synkkään ja rauhattomaan mielialaan.

Kuluneen kuukauden aikana oli häntä jäytänyt kärsimätön kaipuu saada uutisia Wheatonilta. Tämä tietämättömyys, tämä voimaton odotus oli omansa viemään hänen laisensa miehen epätoivoon. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään hyödylliseen, sillä tunne, että hän oli kärsinyt vääryyttä, herpaannutti hänen työintoaan, ja hän huomasi omaksi kummakseen alinomaa kuljeskelevansa Midaksen lähistöllä voidakseen edes kaukaa katsella entisiä työmaitaan ja nälkäisenä ahmiakseen ne vähäpätöiset uutiset, jotka sattumoisin osuivat hänen korviinsa.

Oikeusjutun nopeampaa käsittelyä varten ei sallittu ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteihin, ja se salainen yhteisymmärrys, joka vallitsi Stillmanin ja Mac Namaran välillä, oli niin yleisesti tuttu asia, että monelta taholta kuului tyytymätöntä murinaa ja peitettyjä uhkauksia. Mutta vaikka Mac Namara näihin aikoihin kirjaimellisesti anasti kaikki satoisimmat kulta-alueet koko piirissä ja teetti niissä töitä palkkalaisillaan, eivät nomelaiset sentään oivaltaneet koko suunniteltua hävyttömyyttä tai kuinka järjestelmällisen täydellisesti se toteutettiin.

Omituista sanoa, mutta vanha taistelupukari Dextry osoitti näissä oloissa itämaista kärsivällisyyttä, joka oli vallan vierasta hänen äkkipikaiselle luonteelleen, ja kulutti suurimman osan ajastaan tutkimalla vuoristossa malmialueita.

Kun pilvet tänä päivänä puolenpäivän tienoissa hajaantuivat, näkyi taivaanrannalla savuviiru, joka pian huomattiin jostakin laivasta lähteväksi. Laiva heittihe ankkuriin sataman edustalle, ja Glenister sai tähystimen avulla selville, että se oli "Roanoke". Kun hetket kuluivat eikä ainoakaan vene lähtenyt sitä vastaanottamaan, koetti Glenister vuokrata veneen sekä siihen kuuluvan miehistön, mutta jätkät sylkäisivät merkitsevästi ja pudistelivat päätään silmäillessään korkeita rantahyrskyjä.

"Ranta imee vietävän väkevästi", he selittivät, "ja vesi on liian kylmää, ei ole mikään ilo siihen hukkua."

Jokainen päivä merkitsi monen dollarin vahinkoa rannalla odottelijalle. Luontokin näytti päättäneen ilkkua hänen toiveilleen, sillä yöllä tuuli yltyi, ja kun päivä jälleen koitti, nähtiin laivan siirtyneen Sledge Islandin edustalle parin penikulman päähän satamasta, ja rantahyrskyt kohisivat kuin kiehuva maito.

Kolmantena päivänä laiva oli jälleen sataman edustalla ja siitä nähtiin laskettavan vesille pelastusvene, mikä sai koko kaupungin toimettoman asujamiston kerääntymään rannalle.

"Rantahyrskyihin saakka se kyllä suoriutuu, mutta sitten saavatkin katsoa eteensä."

"On parasta, että varustaudumme hinaamaan veneen maihin", virkkoi joku.
"Tämä on peräti vaarallinen juttu."

Kun vene sukelsi rantahyrskyihin, joutui se vallan oikein niiden saaliiksi. Bill Wheatonin jäntevä vartalo nähtiin veneen perässä ja kaksi merimiestä hoiteli voimiensa mukaan airoja. Juuri kun he kokosivat voimansa suoriutuakseen viimeisestä ranta-aallosta, nousi merestä heidän takanansa suunnaton hyökylaine heidän päittensä yläpuolelle. Rannalla olijat huusivat yhteen ääneen. Vene heittelehtii sinne tänne, se painui vastustamattomasti takaisin meren avaraan syliin ja katosi seuraavassa tuokiossa kaikki nielevään aaltoon. Nyt ei näkynyt muuta kuin kuohuvia laineita, joitten seasta vene hetken kuluttua työntyi esiin pohja ilmassa, ja sen ympärillä ajelehti airoja, venehakoja ja kaikenlaista muuta sälyä.

Moni mies syöksyi rannalta mereen, mutta seuraava hyökylaine viskasi heidät takaisin marmorinkovalle hiekalle. Nyt kuului pirstoutuneen puun rytinää, ja jälleen miehet syöksyivät veteen aina vyötäisiä myöten ja palasivat rannalle kantaen vettä valuvaa olentoa. Se oli valkotukkainen merimies; hän sylki vettä suustaan ja virnisteli kun jälleen pystyi hengittämään.

Hieman alempaa rannalta katselijat löysivät hengettömän ruumiin, jonka mainingit olivat tuoneet maihin. Se oli toinen merimies; hänen takaraivonsa oli haljennut veneen laitaan. Wheatonia ei näkynyt missään.

Glenister oli ollut ensimmäisiä rientämään haaksirikkoisten avuksi, ja vaikka aallot viskelivät häntä puoleen ja toiseen, onnistui hänen sentään päästä venehylylle saakka, mutta asianajajaa hän ei nähnyt missään. Hän ehti luoda ympärilleen pikaisen silmäyksen, kun pakoaalto jo tempaisi hänet mukaansa, kunnes hänen vyötäisilleen kiinnitetty köysi pingoittui kireälle ja vesi vyöryi hänen ylitseen hänen sinkoutuessa jälleen rannalle. Pää vielä pyörällä hän aikoi yrittää uudelleen, mutta silloin uusi aalto paiskasi venehylyn ilmoille ja pudotti sen ylössuin alas, jolloin Wheaton äkkiä sukeltautui sen pohjan alta esiin. Hänet kuljetettiin maihin; hän oli puolitukehtunut.

"Minulla on se täällä", hän sanoi ja löi kädellään vettä pursuavaa povitaskuaan. "Kaikki on selvänä, Glenister. Minä tiesin, mitä pieninkin viivytys merkitsee, niin että uskalsin yrittää päästä maihin rantahyrskyjen uhallakin."

Se hirveä vesikoe, jonka hän oli saanut kestää, oli pannut hänen huulensa valjuiksi, hänen jalkansa horjahtelivat, ja hän olisi kaatunut, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja taluttanut häntä kaupunkiin.

"Minä käännyin San Fransiskossa veto-oikeuden puoleen", selitteli asianajaja myöhemmin, "ja minulle annettiin siellä lupa vedota täkäläisen tuomioistuimen päätöksestä. Minulle annettiin niinikään tuomari Stillmanille vietäväksi kirjelmä, jossa tätä kehoitetaan olemaan ryhtymättä enempiin toimenpiteihin. Sen mukaan joutuu juttu hänen käsistään pois, ja Mac Namara velvoitetaan luovuttamaan Midas ja kaikki anastamansa kulta. Mitä sanotte siitä? Olen onnistunut paremmin kuin osasin toivoakaan."

Glenister pusersi äänettömänä hänen kättänsä, ja hänen sydämensä täytti voimakas tyytyväisyys. Pitkä odotusaika oli vihdoinkin loppunut, hänen myöntyväisyytensä oli kantanut hedelmän ja se oli sittenkin osoittautunut parhaaksi menetelmäksi, kuten Helene oli ennustanutkin. Hän saattoi nyt lähestyä tyttöä puhtain käsin. Kaivos oli jälleen hänen. Hän voisi tarjota sen hänelle ja puhua jälleen rakkaudestaan ja muutoksesta, jonka Helene oli hänessä saanut aikaan. Hän halusi osoittaa Helenelle, että karkean pinnan alla, joka oli villissä ja sivistymättömässä maassa vietettyjen monien vuosien tulos, sykki sydän, joka rakasti häntä syvästi ja todellisesti. Hän halusi pyytää häntä odottamaan vielä vähän aikaa, kunnes hän huomaisi, että hän oli päässyt huonojen taipumustensa herraksi ja että hänen sydämensä oli puhdistettu.

"Olen iloinen, etten ryhtynyt väkivaltaisiin tekoihin, kun meiltä anastettiin kaivos", hän sanoi. "Nyt saamme sen takaisin ja kaikki rahammekin — ellei Mac Namara ole niitä korjannut saavuttamattomiin."

"Nyt meidän on vietävä nämä asiakirjat oikeudelle ja esitettävä niiden sisältö tuomarille ja Mac Namaralle. Olemme Anvil Creekissä huomenna."

Merkitytettyään asiakirjat tuomioistuinvirastossa jatkoivat molemmat miehet matkaansa Mac Namaran konttoriin. Heidät otettiin ystävällisesti vastaan.

"Olen kuullut, että te, herra Wheaton, olitte aamulla hengenvaarassa.
Se oli paha ennen. Kuinka voin palvella herroja?"

"Minä olen jättänyt notariukselle oikeiksi todistetut jäljennökset näistä asiakirjoista kymmenen minuuttia sitten ja vaadin nyt muodollisesti teitä luovuttamaan Midaksen herroille Glenisterille ja Dextrylle sekä samalla palauttamaan heille kaiken kullan, jonka olette pannut talteen kassakaappeihinne."

Hän ojensi kysymyksessä olevat asiakirjat Mac Namaralle, joka heitti ne pöydälle vilkaisemattakaan niihin.

"Ja minä vastaan, etten aio sitä tehdä", sanoi hän tyynesti. Jos asianajaja olisi saanut iskun vasten kasvoja, ei hän olisi voinut olla enemmän kummastunut kuin nyt.

"En aio tehdä sitä, sanoin", kertasi Mac Namara lauseensa terävästi. "Älkää kuvitelko hetkeäkään, että olen erehtynyt tähän taisteluun ottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia. Määräys, että on keskeytettävä aloitetut toimenpiteet! Pötyä!" hän jatkoi ja näpsäytti sormiaan.

"Saammepa nähdä, noudatatteko määräystä vai ette", sanoi Wheaton, ja kun he olivat tulleet kadulle, virkkoi hän Glenisterille:

Kultaista porttia lähestyessä he näkivät Mac Namaran pujahtavan ennen heitä ovesta sisään. Hän oli ilmeisesti livahtanut konttoristaan takatietä pois ja rientänyt kiireen vilkkaa tuomaria tavoittamaan.

"Tuosta en pidä. Hänellä on jotakin tähystimessä." Niin tuntui olevankin laita, sillä he saivat odottaa neljännestunnin, ennenkuin heidät päästettiin tuomarin puheille. Mac Namara oli yhä huoneessa. Tulijat hämmästyivät tavattomasti sitä muutosta, jonka he huomasivat tapahtuneen tuomarin kasvojen piirteissä. Kuluneen kuukauden aikana ne olivat höltyneet siinä määrin, ettei ollut jäänyt jälkeäkään lujuudesta, ja hän oli ottanut lisäksi tavakseen varkain tarkata jokaista Mac Namaran pienintäkin elettä. Kaikesta päättäen rasitti se osa, jota hän näytteli, häntä aika raskaasti.

Tuomari silmäili pikaisesti saamiaan asiakirjoja, mutta vaikka hänen ilmeensä olikin päättäväinen, olivat hänen kätensä kaikkea muuta kuin vakavat. Vihdoin hän sanoi:

"Olen pahoillani, mutta minun täytyy vakavasti epäillä näiden paperien oikeaperäisyyttä."

"Oletteko järjiltänne, mies?" huudahti Wheaton. "Nämähän ovat oikeiksi todistettuja jäljennöksiä oman ylioikeutenne määräyksistä! Ne myöntävät meille sen oikeuden, jonka te epäsitte, nimittäin vedota asiassamme korkeampaan oikeuteen ja siirtää jutun kokonaan teidän käsistänne muualle. Niin — ja ne kehoittavat myöskin tuota miestä luovuttamaan kaivoksen ja kaiken muun asiaan kuuluvan. Nyt, herra tuomari, me vaadimme, että te pidätte huolen näiden määräysten toteuttamisesta."

"Te voitte tietenkin ryhtyä laillisiin toimenpiteihin ja ilmoittaa asian oikeudelle tavanomaisessa järjestyksessä, mutta minä selitän teille tässä, etten minä aio puuttua asiaan."

"Te väitätte, että nämä asiakirjat ovat oikeiksi todistettuja. Mistä minä tiedän, että se on totta? Nimikirjoitukset voivat kaikki tyyni olla väärennettyjä. Olette kenties itse ne väärentänyt."

Asianajaja kävi kalmankalpeaksi ja alkoi änkyttää moisen julkean väitteen johdosta, kunnes Glenister vei hänet mukanaan huoneesta.

"Tulkaa, tulkaa", hän sanoi, "me jatkamme tätä asiaa istuvan oikeuden edessä. Ehkä hän silloin turvautuu terveeseen järkeensä. Mac Namara on hypnotisoinut hänet, mutta eihän hän sentään voine olla noudattamatta veto-oikeuden nimenomaisia määräyksiä."

"Niinkö arvelette? Mitä luulette hänen siis nyt tehneen? Minun täytyy tuumia asiaa. Tämä on rohkeinta vehkeilyä mitä olen koskaan nähnyt harjoitettavan. San Fransiskossa sain kuulla asioista, joita minun oli vaikea uskoa tosiksi, mutta nyt minusta tuntuu, että niissä oli perää. Tuomari ei sivuuta ylioikeuden määräyksiä, ellei hänellä ole takanaan mahtavia voimia."

XVI.

VERINEN YHTEENTÖRMÄYS LÄHELLÄ.

Miehet palasivat Wheatonin konttoriin, mutta eivät olleet istuneet siellä kauankaan, ennenkuin Simms jo syöksyi huoneeseen.

"Nyt on piru irti!" hän läähätti. "Mac Namara aikoo ottaa pankista pois teidän kultavarastonne."

"Käväisin äsken pankissa tutkituttamassa eräitä kvartsinäytteitä. Tutkija ryhtyy työhönsä ja minä menen hänen huoneeseensa odottamaan. Silloin astuu pankkiin — kukas muu kuin itse Mac Namara, ja hänellä näkyy olevan tavaton kiire. Hän ei huomaa minua, koska olen sisähuoneessa, ja minä kuulen hänen antavan määräyksen, että hänen kultansa on heti noudatettava holvista."

"Se meidän on estettävä", sanoi Glenister. "Jos hän ottaa meidän, ottaa hän myöskin ruotsalaisten. Simms, riennä ilmoittamaan asiasta pioniäärikomppanialle. Jos hänen onnistuu saada kulta haltuunsa, ei kukaan tiedä, minne se joutuu. Kiiruhda, Simms!"

Hän tempaisi hattunsa ja ryntäsi huoneesta, toiset miehet kintereillään. Simms toimitti asiansa nopeasti, sillä ruotsalaiset saapuivat! melkein samaan aikaan kuin Glenisterkin pankkiin. Toisia,.jotka vainusivat jotakin tavatonta olevan tekeillä, tuli mukana, ja pankin eteinen täyttyi nopeasti. Kirjanpitäjät keskeyttivät työnsä, ja kassanhoitaja tarttui revolveriinsa, joka oli aina helposti saatavilla.

Pankinjohtaja tuli tällöin paikalle, ja Glenister virkkoi hänelle rautaristikon taakse:

"Olemme kuulleet, että hän aikoo siirtää kullan pankista toisaalle emmekä me aio sitä sallia. Sanokaa hänelle, että hän tulisi ulos eikä piilottelisi kuin koira."

Mac Namara astui samassa esille ja puheli hetken aikaa hiljaa pankinjohtajan kanssa. Joukon kärsimättömyys kasvoi kiihkoksi. Joku huusi:

"Menkäämme sisälle ja laahatkaamme hänet ulos!" Se äänekäs melu, joka seurasi näitä sanoja, ei ennustanut hyvää. Morehouse kohotti kätensä.

"Hyvät herrat, herra Mac Namara sanoo, ettei hän aio siirrättää kultaa minnekään."

Mac Namara oli päättänyt nopeasti, minkä suunnan valitsisi heti kun tämä välikohtaus syntyi. Ei ollut viisasta ärsyttää näitä miehiä liian lujasti. Vaikka hänen aikomuksensa olikin ottaa kulta omaan huostaansa, katsoi hän parhaaksi jättää sen pankkiin toistaiseksi. Hän voisi palata millä hetkellä tahansa ja noutaa sen, kun hänen vastustajansa eivät olisi varuillaan. Sen oven takana, johon hän nojasi, oli kolmesataatuhatta dollaria, punnituissa, sinetöidyissä pusseissa, valmiina kuljetettaviksi tämän virginialaisen pankkimiehen huostasta, jonka luottamusta hänen ei ollut onnistunut voittaa puolelleen.

Silmätessään niitä kiukkuisia kasvoja, jotka tuijottivat häneen ristikon takaa, hän tunsi, että leikki alkoi lähestyä loppuaan, ja veri jyskytti hänen suonissaan, kun hän ajatteli sitä. Hän ei ollut odottanut näin voimakasta ja nopeatoimintaista vastustusta, vaikka hän olikin siihen varustautunut. Hän tiesi, että he himoitsivat hänen kukistustaan ja että Glenister oli heidän johtajansa. Hän näki tämän miehen vihan liekehtivän avoimesti hänen silmistään. Hän tiesi, että tähän tunteeseen sisältyi muutakin kuin pelkkää rakkautta vaivaiseen kultaan, josta he nyt ottelivat, ja tällöin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus.

"Onko tämä teidän työtänne, Glenister", hän sanoi ivallisesti. "Pelkäsittekö tulla yksinänne tai halusitteko odottaa hetkeä, jolloin minä olisin naisen seurassa?"

Tätä sanoessaan hän aukaisi oven, jolloin Helene Chester tuli näkyviin, ja virkkoi sitten lujalla äänellä:

"On parasta ettette lähde kanssani, neiti Chester. Tuo mies voisi… niin, lyhyesti, olette täällä paremmassa turvassa, ymmärrättehän?"

Hän toivoi voivansa kiihoittaa Glenisterin lausumaan jonkun äkkipikaisen sanan tai tekemään jotakin harkitsematonta nuoren tytön läsnäollessa ja kuvitteli samalla, minkä vaikutuksen tekisi hänen sankariutensa, kun hän yksin ja rohkeasti asettuisi vastatusten tuon roskajoukon kanssa — yksi kymmentä vastaan.

"Tulkaa ulos!" kivahti hänen vastustajansa käheästi. Mac Namaran loukkaavat sanat ja huomio, että Helene oli toimitsijamiehen mukana, tehosivat häneen kuin huumaava isku.

"Tietysti minä tulen, mutta minä en halua, että tätä nuorta naista kohtaa minkäänlainen väkivalta teidän taholtanne. Olen aseetoin, mutta minulla on oikeus päästä täältä ulos koskemattomana — Amerikan kansalaisen oikeus —" Hän kohotti kätensä pään yli — "Pois tieltä!" hän huusi. Morehouse aukaisi oven, ja Mac Namara asteli pitkin askelin joukon halki.

On omituista, että vaikka mies intohimonsa sokaisemana voi ampua turvattoman vihollisensa takaa päin, ei kukaan voi nostaa kättään miestä vastaan, joka pitää käsivartensa koholla ja jonka silmistä voi lukea pelottomuutta. Tällä tavalla on muuten helpompi käsitellä joukkoa kuin yksityistä ihmistä.

Mac Namara oli koetellut tätä temppua jo aiemminkin ja turvautui siihen nytkin raivatessaan tietä joukon halki. Hän suoritti sen hyvän näyttelijän tavoin, ja kuten hän odottikin, väistyivät miehet syrjään - kaikki muut paitsi Glenister, joka tukki hänen tiensä revolveri kädessä. Loukattu kaivoksenomistaja oli ilmeisesti raivoissaan. Mac Namara astui ihan hänen eteensä, ennen kuin hiljensi askeliaan, Sitten hän pysähtyi ja molemmat miehet katselivat toisiaan vihaisesti silmiin. Konttoriaitauksen takana seisova nuori nainen kuuli syvässä hiljaisuudessa sydämensä kiivaan sykinnän. Glenister kohotti kättänsä verkkaisesti, mutta antoi sen sitten laskea. Hän ravisti päätänsä ja astui syrjään, niin että toinen pääsi menemään ja astumaan kadulle.

"Herra Morehouse", hän sanoi, "hallussamme on San Fransiskon ylioikeuden määräys,jonka mukaan nämä rahat on luovutettava meille." — Hän ojensi paperit Morehouselle. — "Meidän kanssamme ei ole nyt hyvä leikkiä. Se kulta on meidän, ja me aiomme sen ottaa."

"En voi tehdä mitään hyväksenne", hän sanoi. "Näitä asiakirjoja ei ole osoitettu minulle. Jos piirioikeus määrää minut rahat teille luovuttamaan, teen sen, muussa tapauksessa minun on säilytettävä kulta hallussani, kunnes se tuomioistuin, joka on sen minulle uskonut, ja sen nostaa. Samoja muotoja noudatetaan niitä luovutettaessa kuin sisäänjätettäessäkin."

"Valitan, mutta minä en voi sallia henkilökohtaisten tunteitteni vaikuttaa toimintaani."

"Me otamme rahat tavalla millä tahansa", kivahti Glenister. "Olemme epäonnistuneet kaikkialla, ja nyt olemme väsyneet odotteIuihin. Mukaan, pojat!"

Tämän kehoituksen hän lausui toimihenkilöilleen ja tarttui itse kivääriin, joka oli hänen takanaan pöydällä, ja viritti hanan. Rahantutkija sieppasi haulikon, kassanhoitaja ja kirjanpitäjät asestautuivat niinikään, mikä milläkin. Alaskan pankkiin talletetut varat olivat ilmeisestikin hyvässä suojassa.

"Minä en halua minkäänlaista rettelöä kanssanne", jatkoi virginialainen, "mutta ne rahat pysyvät täällä, kunnes asianomaiset tulevat ne noutamaan."

Pankinjohtajan tarmokas esiintyminen pysähdytti joukon, mutta Glenister puhkesi kiivaihin sanoihin:

"Eteenpäin — eteenpäin! Mikä teidän on?" ja hänen uhkaava katseensa ilmaisi selvästi, ettei hän sallisi minkään estää aloitettua yritystä.

Helene tunsi, että ratkaiseva hetki oli tullut, ja hän jännitti hermonsa. Näillä miehillä oli kuolettava vakavuus mielessä, valkohapsisella johtajalla, hänen kalpeilla apulaisillaan ja noilla tyynillä synkännäköisillä miehillä. Mukana oli jänteviä, päivänpaahtamia miehiä, tiukkaan puristetuin huulin ja kiukkuisin ilmein, ja vaaleatukkaisia skandinaaveja, joiden siniset silmät kiiluivat taistelunhalua. Näitä miehiä oli petetty kerta toisensa jälkeen, jatkuva epäonnistuminen oli saanut heidät puuttumaan äärimmäisiin keinoihin, ja he seisoivat nyt olkapää olkapään vieressä uhittelemassa julmaa lakia. Äkkiä Helene kuuli kadulta komennussanat ja raskaitten askelten töminää, heti sen jälkeen hän näki miesten päitten takaa pyssynpiippujen välähdyksen. Rivi pistinniekkoja sotamiehiä tunkeutui töykeästi joukon ja oven väliin.

"Sitä, että tuomari Stillman on kutsunut sotaväkeä avuksi pankin kultavarastoja suojelemaan, siinä kaikki. Kas niin, kiiruhtakaa nyt väleen ulos!"

Miehet epäröivät ensin, mutta tottelivat sitten nyreinä, sillä ottelu Setä Samin sinisten poikien kanssa johtaisi vain arveluttaviin seurauksiin.

"He varastavat meiltä omien sotilaittemme avulla", virkkoi Wheaton kun he tulivat kadulle.

"Niin", vastasi Glenister synkästi. "Olemme koettaneet pitää lakia kunniassa, mutta meidät pakotetaan palaamaan alkuperäisiin menettelytapoihimme. Se johtaa täällä vielä veriseen yhteentörmäykseen."

XVII.

KURKISTUSREIÄN VALO- JA VARJOPUOLET.

Wheaton kutsui eräänä päivänä koolle ruotsalaiset sekä näiden asianajajat ja ehdotti, että taisteluvoimat yhdistettäisiin. Dextry, joka oli palannut vuoristoretkeilyltään, oli myöskin mukana. Neuvottelut olivat loppuneet, sanoi hän.

"Meillä on ollut salapoliiseja toimessa viiden viikon aikana", huomautti ruotsalaisten asianajaja, "mutta he eivät ole saaneet selvillä enempää kuin mitä jo tiedämme."

Dextry ei virkkanut siihen mitään, mutta seuraavana yönä hänen nähtiin olevan ahkerassa puuhassa Mac Namaran konttorihuoneet naapuritalossa. Hän oli vuokrannut pihahuoneen ylimmästä kerroksesta, ja Glenisterin avulla hän sahasi aukon ullakkokattoon ja kiipesi sieltä talon ullakolle. Onneksi ei välimatka viereiseen taloon ollut pitkä, ja tuota pikaa hän oli kenenkään huomaamatta hypännyt naapurikatolle ja sieltä ullakolle. Hän ryömi varovasti ullakkopermannon poikkiparsia pitkin ja mitattuaan, missä osapuilleen Mac Namaran konttori oli, hän kaiversi pienen kurkistusreiän, josta hän hirrellä maaten saattoi nähdä suurimman osan hänen allaan olevasta huoneesta. Tänne hän sijoittui varhain seuraavana aamuna ja intiaaniomaisen kärsivällisesti vietti täällä aikaansa seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin hän ruumis jäykkänä, nälkäisenä ja pahantuulisena tuli jälleen ihmisten ilmoille.

Kaivoksenomistajilla oli ollut uusi kokous, jossa päätettiin, että Wheatonin olisi jälleen viipymättä lähdettävä San Fransiskoon "Santa Marialla", joka par'aikaa oli satamassa. Hänen pitäisi siellä ryhtyä lain vaatimiin toimenpiteihin sen johdosta ettei tuomioistuimen määräyksiä ollut noudatettu, ja katsottiin voitavan toivoa, että hänen onnistuisi kaikki vaikutusvaltansa käyttäen saada asia pikaiseen ratkaisuun.

Aamun sarastaessa Dextry palasi tähystyspaikalleen ja vasta sydänyöllä hän tuli tapaamaan Glenisteriä ja Wheatonia.

"He ovat vakoilleet teitä koko päivän, Wheaton", hän sanoi, "ja he tietävät, että teidän pitäisi lähteä Yhdysvaltoihin. Teidät vangitaan huomenna ennen aamiaista."

"En muista enää ihan tarkalleen — kaksinnaimisesta, pahoinpitelystä, vehkeilystä tai jostakin sellaisesta. Kaikissa tapauksissa teidät aiotaan panna vankilaan, ja se on pääasia. Heidän mielestään te olette ainoa lakimies, joka pystyy tuottamaan heille vaikeuksia, ja ainoa, jota he eivät voi lahjoa."

"Mitä kaiken nimessä minä nyt teen? Ne vartioivat jokaikistä venettä, joka lähtee rannasta, ja elleivät saa minua kiinni sitä tietä, tutkivat ne koko laivan."

"Olen tuuminut kaikki valmiiksi", sanoi vanhus, johon vastukset vaikuttavat vain kiihoittavasti.

"Jättäkää juttu minun haltuuni. Sullokaa tavaranne laukkuihin ja olkaa valmis lähtemään kahden tunnin kuluttua."

"Minä sanon teille, että he nuuskivat 'Santa Marian' kokasta perään saakka", intti Wheaton vastaan, mutta Dextry oli jo mennyt.

"Parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Hänen ehdotuksensa ovat aina järkeviä", tyynnytti Glenister häntä, ja Wheaton ryhtyi matkavalmisteluihin.

Sillä välin oli iäkäs malminetsijä ryhtynyt järjestelmällisesti tutkimaan kaikkia kaupungin pelihuoneita ja aloittanut pääkadun toisesta päästä. Vaikka olikin jo myöhäinen ilta käsissä, oli elämä vielä vilkasta, ja lopulta hän löysi haettavansa "Mustan Pekan" äärestä, tervantuoksua vaatteissa ja meren laulavaa sävyä meluisessa naurussaan. Dextry vei hänet syrjemmälle.

"Mac, sinussa on kaksi ominaisuutta, joita voi jotenkuten käyttää, toinen on sinun vaiteliaisuutesi, toinen merimiestaitosi. Muuten olet parantumaton juopporatti."

"Mitä sinä nyt haluat! Jos on kysymys rahoista tai liikeasioista, niin laputa tiehesi äläkä häiritse kunnon merimiestä hänen huvituksissaan. Jos on tapella tarvis, niin anna minulle tuo hattu."

"Minä haluan, että herätät lämmittäjäsi ja panet höyryn kuntoon hinaajaasi ja odotat minua laiturin luona. Sinut on vuokrattu neljäksikolmatta tunniksi ja — muista tarkoin, ei sanaakaan!"

"Mene hornan tuuttiin! Minun rinnallani ovat Egyptin sfinksit puheliaita kuin fonograafit."

Vanhus ohjasi nyt kulkunsa kahvila Pohjolaan. Näytäntöä kesti yhä, ja hän löysi helposti henkilön, jota hän haki.

"Olen iloinen, että tapasin teidät, kapteeni. Se säästi minulta vaivan soudattaa itseni laivaan pimeässä."

"Minä ja toverini haluamme lähettää mukananne erään henkilön San
Fransiskoon."

"Niin, mutta nähkääs… hm… asiassa on pieni mutta", sanoi Dextry epäröiden, sillä hänestä oli vastenmielistä pyydellä. — "Lähettimme on asianajaja Wheaton, ja Mac Namaran joukko yrittää pidättää hänet."

"He ovat hankkineet vangitsemismääräyksen ja aikovat huomenna vaania häntä rannalla. Nyt me toivomme, että te…"

"Herra Dextry, minä en halua sekaantua rettelöihin. Minulla on ammatissani sitä lajia vallan tarpeeksi."

"Mutta kuulkaas nyt", selitti toinen. "Meidän täytyy lähettää hänet, jotta hän voisi panna ison rummun pärisemään San Fransiskossa. Meille on pantu kettu tuomariksi, ja nyt meidät on asetettu umpikujaan ja aiotaan pysyttää siinä."

"Olen pahoillani, etten voi auttaa teitä, Dextry, mutta olen jo kerran aiemmin ollut mukana asioissanne, ja se saa riittää."

"Nyt ei ole kysymys karkausyrityksestä. Teille ei koidu siitä mitään hankaluutta", aloitti Dextry, mutta kapteeni keskeytti hänet:

"Ette suostu, niinkö sanoitte", virkkoi vanhus, jonka kärsivällisyys alkoi loppua. "Kuulkaa nyt kumminkin vielä hetki minua. Jokainen leirissä tietää, että poika ja minä olemme rehtiä väkeä, ja nyt meidät yritetään nitistää. On ihan välttämätöntä, että asianajajamme lähtee huomenillalla, muuten täkäläinen roistokopla panettaa hänet putkaan jonkun tekosyyn nojalla, niin ettei hän voisi päästä kosketuksiin ylioikeuden kanssa. Mutta hän lähtee kaikissa tapauksissa ja lisäksi teidän laivassanne. Minä puhun niinkuin mies miehelle puhuu. Ellette ota häntä mukaan, menen täältä suoraan terveystarkastajan puheille — hän on hyvä ystäväni — ja hän pidättää sekä teidät että laivanne. Minä en olisi mielelläni menetellyt näin, eikä se muutenkaan ole tapaistani, mutta hätä ei lue lakia. En ole milloinkaan ilmaissut salaisuutta. Minä olen kuin suljettu kirja enkä aukaise suutani, ellette pakota minua siihen. Mutta jos sen teen, olisi teidän aika etsiä jotakin muuta hommattavaa. Tällainen on ehdotukseni."

Hän selitti kapteenille, kuinka asiat olisi järjestettävä. Kun hän oli lopettanut, virkkoi kapteeni Stephens:

"Minulle ei ole milloinkaan puhuttu tällä tavoin — ei koskaan. Olette käyttänyt hyväksenne yliotettanne, ja nykyisten olosuhteiden vallitessa minun on mahdoton evätä pyyntöänne. Teen kuten tahdotte, mutta en senvuoksi, että pelkäisin uhkaustanne, vaan siksi että olen kuullut vaikeuksistanne — ja myöskin siksi, etten voi olla ihailematta hämmästyttävää julkeuttanne." Tämän sanottuaan hän palasi aitioonsa.

Dextry palasi Wheatonin konttoriin. Taloa lähestyessään hän näki erään olennon piileskelevän viereisen talon porttikäytävässä.

"Taloa vartioidaan", hän sanoi päästyään asianajajan huoneeseen. "Onko täällä takaovea? Hyvä on. Jättäkää kynttilä palamaan ja menkäämme toisesta ovesta."

He hiipivät huomaamattomina syyspimeää, luikertelevaa käytävää pitkin, ja pääsivät eräälle takakadulle. Liejuisia lätäkköjä ja tunkioita sotkien ja monia kiertoteitä kulkien he saapuivat lopulta laiturille, jossa Macin hinaajan tulet jo loistivat.

Höyryä oli tarpeeksi, ja kun kapteeni oli ottanut heidät vastaan, antoi Dextry hänelle tarpeelliset ohjeet, jotka kapteeni nyökkäsi tajunneensa. Glenister ja Dextry sanoivat nyt hyvästit Wheatonille, ja pikku alus irroitti kiinnitystouvit ja puikkelehti myötävirtaa kunnes katosi meren pimeään.

"Nyt minä menen sammuttamaan valot Wheatonin huoneesta, jotta vartijat luulevat hänen menneen makuulle."

"Ja minä otan aamun koittaessa sinun paikkasi Mac Namaran ullakolla", virkkoi Glenister. "Luulenpa, että leirissä syntyy elämää, kun he eivät löydäkään asianajajaa."

He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin Wheatonin huoneeseen,
sammuttivat valot, hiipivät jälleen ulos, sitten kotiin ja vuoteeseen.
Aamuhämärissä Glenister nousi ja lähti etsimään Dextryn tähystysreikää
Mac Namaran ullakolta.

Maata pitkällään yhdellä ainoalla hirrellä ja tuijottaa kiinteästi permannossa olevasta reiästä ei ole suinkaan miellyttävä asento ja Glenisteristä tuntui, etteivät tunnit sinä päivänä ottaneet koskaan loppuakseen. Hänen jalkojaan alkoi särkeä sietämättömällä tavalla, mutta talon hento rakennustapa ei sallinut hänen paljoakaan liikahdella niin kauan kuin joku oli huoneessa. Eikä hän sitä paitsi olisi hevin liikahdellutkaan, niin jännittyneenä hän tarkkaili mitä hänen allaan tapahtui.

Ensin saapui paikalle poliisikomissaari ja tiedotti, ettei hänen ollut onnistunut löytää Wheatonia.

"Hän lähti huoneestaan johonkin aikaan yöstä. Mieheni näkivät hänen huoneessaan tulta kello kahteen saakka. Kello seitsemän me murtauduimme sisään, mutta hän oli poissa."

"Hän on ilmeisesti saanut vihiä aikeistamme. Lähettäkää miehiä 'Santa Mariaan' ja tutkikaa koko laiva kölistä mastonhuippuun saakka. Vartioikaa myöskin rantoja; hän voi lähteä jossakin pienemmässä aluksessa. Pitäkää itse silmällä matkustajia, jotka menevät laivaan. Älkää luottako kehenkään muuhun, sillä on mahdollista, että hän yrittää laivaan valepukuisena. Hän voi pukeutua esimerkiksi naisen asuun. Ymmärrättehän — satamassa on vain yksi laiva — eikä hän saa päästä käsistämme."

"Eikä pääsekään", vakuutti Vorhees ponnekkaasti, ja ullakolla lojuva kuuntelija hymyili vahingoniloisesti, sillä samalla hetkellä Macin pikku hinaaja keinui parikymmentä penikulmaa alempana höyrylaivan kulkuväylällä ja sen pienessä hytissä istui Wheaton aamiaistaan särpimässä.

Aamupäivä kului verkkaisesti, ja kun ei asianajajasta kuulunut tietoja, kasvoi Mac Namaran levottomuus hetki hetkeltä. Kello kaksitoista saapui Vorhees jälleen ja ilmoitti, että matkustajat olivat kaikki jo laivassa, joka oli lähtövalmis.

"Ei, ei ole. Mahdollisesti hän on kätkeytynyt hiilihinkaloon, mutta minä puolestani luulen, että hän on yhä maissa ja aikoo viime hetkessä yrittää laivaan kun tämä jo on liikkeessä. Hän ei ole poistunut rannalta aamun jälkeen, se ainakin on varma asia. Lähden nyt neljän miehen kanssa tutkimaan laivan uudelleen. Ellemme saa häntä käsiimme, uskallan lyödä vetoa, että hän piilotteleikse jossakin kaupungilla, ja me saamme hänet kiinni myöhemmin. Olen sijoittanut väkeä pitkin rantaa kahden penikulman matkan."

"Hän ei saa lähteä täältä. Jos hän pääsee San Fransiskoon… Sanokaa miehillenne, että minä annan viisisataa dollaria sille, joka hänet löytää."

Glenister pureskeli voileipää ja tunsi sydämessään rajatonta mielihyvää. Iltapäivällä hän huomasi Struven tulleen huoneeseen. Mies oli ilmeisesti juonut.

"Vai niin, hänen onnistui siis kumminkin livistää", hän aloitti. "Sitä pelkäsinkin. Nokkela mies, tuo Wheaton."

"Hän ei ole livistänyt", sanoi Mac Namara. "Hän on yhä vielä kaupungissa. Jos minä vain hänet tavoitan, pidän häntä tallella siihen saakka kunnes lumi alkaa sulaa."

"Olemme uskaltautuneet vietävän rohkeaan leikkiin, vai kuinka, Mac?
Luuletko, että onnistumme?"

"Onnistua? Emmekö jo ole onnistuneet? Miksikä sinä siis nimität nykyisiä tuloksiamme? Toivon vain, että saisimme Wheatonin käsiimme. Hän tietää yhtä ja toista. Tietää vähän on jo vaarallista, tietää enemmän on sitäkin pahempi. Saakeli! Olisipa minulla toinen mies tuomarina. En tiedä, miksi otinkaan mukaani Stillmanin."

"Vallan oikein. Hän on liian heikko. Ihan selkärangaton. Häntä ei voi lähestulkoonkaan verrata hänen sisarensa tyttäreen. Siinä vasta on tyttö! Sanopa, mitä olisimme tehneet ilman häntä? Hän on helmi!"

Glenister tunsi, kuinka kaikki hänen lihaksensa jännittyivät. Mitä oikeutta tuolla humalaisella oli puhua Helenestä tuolla tavalla?

"Hän on rohkea pikku typykkä, se on totinen tosi. Ajattelehan vain, kuinka hyvin hän hoiti Glenisterin ja hänen typerän toverinsa. Tarvittiin aikamoista rohkeutta matkustaa tänne mukana ne paperit, jotka te lähetitte, ja ellei häntä olisi ollut, emme olisi milloinkaan suoriutuneet niin hyvin kuin nyt olemme tehneet. Ihan naurattaa, kun kuvittelee, että nuo kaksi päänarria piilottivat hänet hyttiinsä ja itse makasivat jossakin välikannella ja että tytöllä oli kaiken aikaa paperimme povessaan. Ja kun me sitten olemme valmiit ja tartumme asioihin, saa hän puheillaan nuo miehet luovuttamaan kaivoksensa meille ilman vähäisintäkään vastarintaa. Sitä voi totisesti sanoa miehen alttiudeksi."

Glenisterin kynnet painuivat syvälle lihaan ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi, kun hän kuuli nämä sanat. Hän ei voinut niitä ensin käsittää. Ne saattoivat hänet pahoinvoivaksi — ruumiillisesti kipeäksi — ja viisi minuuttia hän ponnisteli kaikin voimin karkoittaakseen sen epäluulon, sen hirveän tunteen, jonka asianajajan sanat olivat synnyttäneet. Hän ei ollut luonteeltaan epäluuloinen, ja nuori tyttö oli tuntunut hänestä niin puhtaalta, niin erilaiselta kuin muut, niin enkelimäisen viattomalta. Hän oli rakastanut häntä ja tuntenut sisässään, että Helenekin kerran voisi häntä rakastaa. Hänen suurissa kirkkaissa silmissään hän ei ollut huomannut loukkoa, johon valheellisuus olisi voinut kätkeytyä. Ja nyt, hyvä Jumala! Ei voinut olla mahdollista, että Helene oli kaiken aikaa tiennyt tämän. Hän ei ollut vähään aikaan kuunnellut Struven puhelua, mutta sitten hän kurkisti jälleen reiästään.

Mac Namara seisoi ikkunan ääressä ja katseli pimeälle kadulle selkä päin Struvea, joka yhä jaaritteli Helenestä. Glenister kiristeli hampaitaan ja hänessä syntyi mieletön himo päästää raivonsa valloilleen, repiä paljain käsin ohuet permantolaudat rikki ja heittäytyä kuin koston raivotar näiden miesten kimppuun.

"Heti ensimmäisestä hetkestä minä miellyin häneen", jatkoi Struve. Hän vaikeni hetkeksi, ja kun hän alkoi jälleen puhua, olivat hänen piirteensä muuttuneet.

"Kuules, Mac, minä olen hullaantunut häneen. Sanon sinulle, tolkuttomasti hullaantunut — ja hän pitää minusta — tiedän sen — tai ainakin hän voisi…"

"Tarkoitatko, että olet häneen rakastunut", kysyi Mac Namara kääntymättä. Kysymys tuntui tehdyn täysin välinpitämättömästi, mutta missä valo osui häneen käsilleen, näki Glenister, että veri oli niistä tyystin kadonnut.

"Rakastunut häneen? No — kuinkahan lienee — hahahaa! Sinä tiedät, kuinka miehet…" kerskui Struve julkeasti. Hänen piirteensä olivat julmat ja eläimelliset. — "Olen saanut tuomarin minne tahdon ja minä saan tyttärenkin…"

Hänen tökeröt sanansa katkesivat korisevaan mutinaan, sillä Mao Namara oli sanaa lausumatta hypännyt esiin ja tarttunut häntä kurkusta sekä painanut häntä seinää vasten. Glenister näki tuon kookkaan ja tukevatekoisen miehen Struven kurkulla ja sitten päästävän vasemman kätensä valahtamaan sivulle ja pitelevän oikeallaan avutonta uhriaan, joka vääntelehti tuskissaan ja raivoisasti yritti tehdä vastarintaa. Mac Namara katseli suoraan häntä kasvoihin. Tämä reutoi ja kiemurteli toisen raudanlujassa otteessa, joka oli pusertaa hengen hänen ruumiistaan. Seuraavina pitkinä minuutteina Mac Namara kumartui eteenpäin pusertaen häntä kaikella painollaan, vasen käsi selän takana ja jalat jännitettyinä niin että lihakset jäykkenivät raudankoviksi, ja tarkkaili, kuinka hänen uhrinsa vastustuskyky vähitellen heikkeni.

Struven voimat loppuivat pian tyystin, leuka loksahti lerpalleen, kieli tunkeutui ulos suusta, sitten hän oli liikkumaton. Mac Kamara paiskasi hänet lattialle, jonne hän jysähti suu alaspäin, ja seisoi sitten hetken aikaa häntä katsellen. Sitten Mac Namara katosi Glenisterin näkyvistä, mutta palasi pian kädessä vesikannu. Hän potkaisi elottoman näköistä ruumista, niin että se kääntyi selälleen, ja tyhjensi hänen päälleen vesikannun. Sitten hän vei vesikannun pois, istahti tuolille, sytytti sikarin ja katseli, kuinka elämä hiljalleen palasi hänen uhrinsa ruumiiseen. Hän ei liikuttanut sormeaankaan auttaakseen häntä nousemaan vesilätäköstä.

Struve voihki ja puhkui, kääntyi kyljelleen ja nousi vihdoin vaivalloisesti seisaalleen. Hänen silmissään oli pelästynyt ilme, ja humalaa oli seurannut pelko — hän pelkäsi hirveästi sitä jättiläistä, joka tuossa istui ja poltti sikariaan ja tuijotti häneen jäykästi ja kylmästi. Hän tapaili epävarmasti kurkkuaan ja voihkaisi jälleen.

"Miksi näin teit?" hän kuiskasi, mutta toinen ei ollut kuulevinaan. Hän koetti nousta, mutta polvet pettivät ja hän kompastui. Lopulta hänen sentään onnistui kömpiä ylös ja päästä ovelle. Vasta nyt Mac Namara puhutteli häntä, hampaittensa raosta, ottamatta sikaria suustaan.

Jäätyään yksikseen hän katseli uteliaana kattoon. "Onpas tässä hökkelissä rottia", hän tuumi itsekseen. "Olin vast'ikään kuulevinani kokonaisen parven tuolla liikkuvan."

Muutamia minuutteja myöhemmin pujahti joku olento naapuritalon katolle ja sieltä maahan. Jonkun matkan päässä näkyi Struve hitaasti laahustavan eteenpäin. Jos joku vieras olisi heidät nähnyt, olisi hänen ollut vaikea päätellä, kumpi näistä miehistä tunsi kurkussaan murhaavan otteen jäljet, sillä molemmat näyttivät niin kurjilta ja piestyiltä ja molemmat horjahtelivat kävellessään.

XVIII.

JANON TUSKAT.

Glenister oli vaistomaisesti suunnannut askelensa mökkiään kohti, mutta jätettyään taakseen valaistut kadut hän muisti väristen, kuinka yksinäinen ja äänetön se oli. Ei, tällä hetkellä ei kotiin! Hän ei voisi sietää yksinäisyyttä eikä seurustelua omien ajatustensa kanssa. Hän ei uskaltanut olla yksin. Dextry oli tietenkin alhaalla kaupungissa ja hänen itsensäkin oli mentävä sinne, missä saisi nähdä elämää ja valoa ympärillään. Hän kosketti huuliaan kielellään ja huomasi, että ne olivat turvonneet ja kuivat.

Joskus menneinä vuosina oli sattunut, että hän oli saapunut kotiin pitkän marssin näännyttämänä, taisteltuaan tuntikausia pakkasta ja nälkää vastaan, kaikki jäsenet väsymyksestä pakottaen, vaatteet märkinä ja jäykkinä, mieli masentuneena ja synkkänä. Sellaisina harvinaisina hetkinä hän oli tuntenut polttavaa janoa, janoa, joka kalvci ja kuivatti hänen sisuksiaan, kunnes hänestä tuntui, että kaikki luutkin hänen ruumiissaan himoitsivat kuumeisesti jotakin, millä niiden janoa sammuttaa. Se ei ollut veden janoa, ei janoa, jonka voi sammuttaa kourallisella lunta, vaan sitä hermoihin patoutunutta rajua himoa, joka vaatii jotakin huumaavaa, kiihdyttävää, tulista juomaa, joka polttaa ja kuluttaa. Viskyä — konjakkia! Muistellessaan tätä villiä himoa, joka toisinaan oli hänetkin vallannut, hän tunsi osanottoa niitä onnettomia kohtaan, jotka olivat liian heikkoja vastustaakseen moisia kiusauksia.

Kauhukseen hän totesi itsessään samanlaisen hirveän janon, ikäänkuin hän olisi par'aikaa ankaran pakkasen kynsissä ja loputtomien, väsyttävien penikulmien uuvuttama. Se ei ollut mieletöntä halua hukuttaa ajatukset tai karkoittaa se suru, jonka kouriin hän oli joutunut, se oli vain janon tunnetta. Janoa, pakottavaa, värähdyttävää, ruumiillista himoa päästä sammuttamaan se tuli, joka hänessä paloi. Hän muisti, että oli kulunut kokonainen vuosi siitä kuin hän oli maistanut tippaakaan viskyä. Kuluneitten viime hetkien kuume oli kuivannut hänen ruumiinsa koko solurakenteen.

Kun hän työnteli syrjään miehiä kahvila Pohjolan tarjoilupöydän ympäriltä, luovuttivat lähinnä seisovat hänelle paikkansa, sillä he tunsivat sen janon, joka paljastuu miehen kasvoista. Heidän esiintymisensä palautti Glenisterin mielen tasapainoon ja hän vetäytyi pois joukosta. Hän ei mielinyt humaltua vetelehtijöitten ja jätkien parissa. Sen piti tapahtua ihmiskatseilta piilossa. Eihän siinä ollut mitään ylpeiltävää. Hänen oikealla puolellaan seisova mies kohotti lasinsa, ja nuorta miestä tukahdutti raivokas halu temmata lasi hänen kädestään. Hän malttoi mielensä ja kiiruhti teatterihuoneeseen, vetäytyi erääseen aitioon ja työnsi oviverhot eteen.

"Viskyä!" sanoi hän paksulla äänellä eräälle tarjoilijalle. "Tuokaa tänne heti! Ettekö kuule! Viskyä!"

Cherry Malotte oli nähnyt hänen tulevan ja menevän aitioon. Hän nousi tuoliltaan ja lähti hänen luoksensa kursailematta.

"Kiitoksia paljon harvoista, mutta valikoiduista kohteliaisuuksistasi", nauroi tyttö. "Mikset samalla pyydä, että kertoisin hupaisia alkuperäisiä juttuja? Näytät siltä kuin olisit myynyt voin ja kadottanut rahat. Mikä sinua vaivaa?"

Hän jutteli hetken aikaa, kunnes tarjoilija saapui. Nähdessään, mitä tällä oli tarjottimellaan, hän sieppasi lasin ja tyhjensi sen lattialle. Glenister kimmahti pystyyn ja tarttui häntä ranteeseen.

"Mikä sinua vaivaa?" penäsi tyttö vielä kerran. "En ole nähnyt sinua milloinkaan tällaisena. Sinä tiedät, ettet juo. Minä en salli sinun sitä tehdä. Juoda — juoda, sellainen sopii tyhjäntoimittajille ja mielettömille. Älä juo, Roy! Onko sinulle tapahtunut jotakin ikävää?"

"Minä sanon sinulle, että minun on jano ja minä haluan juoda. Voitko sinä aavistaa, miltä tuntuu, kun sisässä palaa ja suonet ovat kuivuneet?"

"Koskeeko se sitä tyttöä?" sanoi Cherry tyynen vakavasti. "Hän on pettänyt sinut."

"Niin onkin — entä sitten? Minun on jano. Hän menee Mac Namaran kanssa naimisiin. Minä olen ollut narri."

"Mac Namara on roisto, mutta hän on myöskin mies eikä ole milloinkaan maistanut väkeviä."

Cherry lausui tämän tyynesti ja kevyesti, mutta Glenister pysäytti lasin puolitiehen suuhunsa.

"Mitä se tähän kuuluu? Sinähän paasaat kuin raittiussaarnaaja.
Hyveellisyys somistaa sinua tavattomasti."

"Juolahti vain mieleeni, että ellet ole kyllin vahva hallitsemaan kurkkuasi, et ole liioin kyllin vahva voittamaan miestä, joka hallitsee itseänsä."

Glenister silmäili hetken aikaa viskylasiaan ja pani sen sitten takaisin tarjottimelle.

"Tuokaa tänne pari lasillista sokerivettä", hän sanoi, ja nauraen, mikä meikein kuulosti nyyhkytykseltä, Cherry Malotte kumartui eteenpäin ja suuteli häntä.

"Ah, se on liian pitkä juttu. Olen vast'ikään saanut tietää, että tyttö on mukana tuomarin ja Mac Namaran hommissa — siinä kaikki. Hän on heidän lähettinsä — heidän vakoilijansa. Hän toi tänne Struvelle asiapaperit ja sai Dextryn ja minut luovuttamaan heille kaivoksen. Hän sai meidät luottamaan lakiin ja hänen enoonsa. Niin, hän hypnotisoi minut luovuttamaan omaisuuteni ja antamaan sen hänen sulhaselleen, tuolle kirotulle juonenpunojalle. Ah, hän on aika veijari, viattomuudestaan huolimatta. Kun hän hymyilee, tuntee itsensä iloiseksi ja sydäntä lämmittää, ja hänen silmänsä ovat kirkkaat ja puhtaat kuin vuoristojärvi, mutta hän on valheellinen — hän on kiero — ja — hyvä Jumala, kuinka minä häntä rakastan?" Hän peitti kasvot käsiinsä.

Kun Cherry Malotte hetki sitten koetti puolustaa häntä häntä itseään vastaan, oli hän avomielinen ja luonnollinen, mutta nyt kun oli puhe hänen kilpailijattarestaan, tapahtui hänessä muutos, jota Glenister ei kuitenkaan huomannut. Tyttö omaksui jälleen sen osan, johon hän tavallisesti naamioitui, ja hänen silmänsä eivät olleet enää miellyttävät katsella.

"Muistatko, että tulin ilmoittamaan sinulle ja Dextrylle, että teidän luonanne aiottiin tulla etsimään varastettua kultaa? No niin — se tyttö opasti heidät oikealle tielle. Sain sen myöhemmin selville. Hänellä on avain Mac Namaran kassaholviin, jossa teidän kultanne säilytetään, ja hänpä se ohjaa tuomariakin eikä suinkaan Mac Namara."

"Muistat kai, että he murtautuivat sinun kassa-arkkuusi ja ryöstivät rahasi?"

"Mistä he saivat tietää, että teillä oli siellä kymmenentuhatta dollaria?"

"En halua kuunnella enempää. Tulen hulluksi. Sisässäni kiehuu, sillä en ole milloinkaan ollut mukana tämänmoisessa taistelussa. Näetkös, olen elänyt kuin nauta nämä viime vuodet. Kun teki mieleni juoda, minä join; mitä halusin, sen sain, sillä olin kyllin vahva ottamaan. Tämä on minulle jotakin uutta. Minä menen nyt alas saadakseni ajatella muita asioita ja sitten menen kotiin."

Kun Glenister oli poistunut, istui nuori nainen pitkän aikaa paikallaan nojaten aitiosuojakkeeseen ja silmäten alas katsomoon. Näytäntö oli loppunut ja tanssi alkanut, mutta hän ei sitä erikoisesti huomannut, sillä hän hautoi ajatuksia kiihkeästi kuin henkilö, joka tuntee pitkän ja väsyttävän etsiskelynsä pian päättyvän. Hän ei huomannut, että Bronco Kid teki hänelle merkkejä, eikä liioin miestä, joka oli tämän seurassa, minkä vuoksi pankinpitäjä opasti seuralaisensa tytön aitioon. Hän esitteli miehen herra Champianiksi.

"En, mieluummin katselen. Tunnen tällä hetkellä seurustelun kaipuuta. Te olette maailmanmies, herra Champian. Oletteko kuullut mitään uutta ja huvittavaa? Häväistysjuttuja tai muuta sellaista?"

"Enpä voi kehua. Vaimoni hoitelee sitä puolta koko perheen puolesta. Mutta tiedän kyllä, että sitä lajia on kasaantunut aika paljon. On huvittavaa tarkata sitä ilmettä, joka liikkuu eräitten täkäläisten kasvoilla, ikäänkuin emme kaikki olisi samanarvoisia kolmannenkuudetta asteen pohjoispuolella. En ole milloinkaan kuullut mokomaa."

"Jotakin uutta ja huomiota herättävää?" kysyi Bronco hieman innostuneempana.

Cherry Malotte kääntyi äkkiä puhujaan päin, ja Bronco Kid laski jalkansa hitaasti lattialle.

"Kaikesta päättäen hän on pannut maineensa alttiiksi tuon nousukkaan Glenisterin seurassa, kun hän saapui tänne viime keväänä. Hyvin kainostelematta, mikäli vaimoni väittää. Hän oli näet mukana samassa laivassa ja sanoo nyt, että häväistysjuttu oli ihan täydellinen."

Ahaa! Glenister oli kertonut vain puoli tarinaa, tuumi Cherry Mätätte. Totuus oli nyt paljastumaisillaan. Samalla hetkellä Champian tuumi itsekseen, että tämä nainen hänen edessään oli kuin täysiverinen tanssisalikeiju, viekas, lemmenkade, vahingoniloinen seikkailijatar.

"Hän onkin hieno", sanoi siihen Kid. Hän istui jäykkänä ja suorana tuolillaan ja hänen nyrkkiin puristettujen kouriensa rystyset olivat valkoiset. Aition hämärässä eivät toiset huomanneet, että hän oli kalmankalpea, eikä hän enää puhunutkaan mitään, sanoihan vain hyvästi Champianille, kun tämä hetken kuluttua poistui. Mutta kun ovi oli hänen takanaan sulkeutunut, nousi Kid ja ojenteli jäseniään ei väsymyksestä vaan ikäänkuin norjentaakseen lihaksiaan sen pitkän jännityksen jälkeen, jonka ne olivat saaneet kestää. Hän kostutti huuliaan kielellä, ja suu oli ihan kuiva. Cherry katsahti tällöin häneen.

"Miksi irvistelet tuolla tavoin?" Kun valo osui hänen kasvoilleen, hämmästyi hän aika lailla. — "Minkälaiselta sinä näytätkään! Mikä sinua vaivaa? Voitko pahoin?"

"Oletko sinäkin rakastunut siihen tyttöön? Hänhän on pannut kaikkien miesten päät pyörälle."

Hän väänteli käsiään, mikä on paha merkki henkilössä, joka on valmis melkein vaikka mihin, ja kun hän näki Glenisterin kulkevan par'aikaa tanssisalin poikki, puhkesi hän sanomaan:

XIX.

PELIHIMO.

Pitkän tovin Cherry Malotte istui hiljaisissa mietteissään ja tuijotti eteensä silmin, jotka eivät nähneet mitään. Hänen kasvoilleen ilmestyi vähitellen teräviä ja pahaenteisiä piirteitä. Silloin tällöin hän huudahti kärsimättömästi, ikäänkuin se salajuoni, jota hän par'aikaa suunnitteli, tuntuisi turhalta, ja hän nousi kävelemään ahtaassa aitiossaan. Hän ei tajunnut ajan kulumista ja oli viettänyt paikallaan noin kaksi tuntia, kun hän kuuli naapuriaitiosta sanan, joka pani hänet hätkähtämään, ja hänen hajamielisyytensä irtautui hänestä kuin vaippa. Joku puhui Glenisteristä, ja hänen äänensä värisi kiihtymystä.

"En ole mokomaa nähnyt Virgina Cityn aikojen jälkeen kolmetoista vuotta sitten. Hän on varma."

"Ehkä on", vastasi toinen epäillen, "mutta minä vain en halua asettua taaksesi. En ole vielä koskaan pannut peliin ropoakaan."

"No, lainaa sitten minulle rahaa. Tunnin perästä maksan takaisin. Sanon sinulle, että hän on yhtä varma kuin jos sinulla olisi jo rahat kourassasi. Tämä on hänen elämänsä suuri hetki. Viidentoista minuutin kuluttua emme voi päästä hänen pöytänsä lähelle, sillä kaikki kaupungin ammattipelaajat kerääntyvät paikalle."

"Minä panen viisikymmentä dollaria yhteisesti", vastasi toinen, ja hänen äänensä ilmaisi, että toisen kiihko oli osittain tarttunut häneenkin.

Cherry Malotte sai keskustelusta sen verran selville, että Glenister oli pelaamassa ja että tällä oli sellainen onni mukanaan, että se herätti kateutta kaikissa tienoon pelaajissa. Hän poistui kätköpaikastaan, ja kun hän astui portaita alas, kohtasi häntä tavaton näky. Tanssisali oli miltei tyhjä; soittajat vain hieroivat viulujaan ja sujuttelivat klarinettejaan koettaen turhaan viekoitella takaisin sitä nopeasti kasvavaa joukkoa, joka täytti tungokseen asti peilisalin ja ulottui ovelle saakka. Pahin tungos vallitsi erään pöydän ympärillä. Cherry ei voinut nähdä, mitä siellä tapahtui, sillä miehiä ja naisia oli pöydän ympärillä kymmenkertaisessa rivissä ja toisia oli kiivennyt tuoleille ja pöydille. Äkkiä syntyi tavaton melu ja sitä seurasi kuolemanhiljaisuus ja sitten kuului jälleen hopean helinää. Hetki vielä, ja joukko alkoi jälleen puhella ja nauraa.

Yleinen kiihtymys alkoi tarttua Cherryynkin, vaikka hän tarkkasi pelin kulkua kaukaa. Voitonriemuiset äänet, äkillinen hiljaisuus, hermojännitys, jota tämä kaikki tulkitsi, puistatti häntäkin. Hän huomasi tällöin Bronco Kidin, joka yritti raivata tietä hänen luoksensa, ja hän lähti tätä vastaan. Kid pysähtyi ja nojasi seinää vasten katsellen ohutta savuviirua, joka kohosi hänen savukkeestaan. Hän näytti unohtaneen ympäristönsä eikä ilmaissut eleelläkään sitä mielenliikutusta, jonka vallassa hän oli pari tuntia sitten ollut.

"Tämä on suurpiirteisen murhaavaa, vai kuinka?" sanoi tyttö. Pelaaja nyökkäsi ja mutisi jotakin käsittämätöntä. "Mikset hoida pankkia? Eikö tänään ole sinun vuorosi?"

Cherry silmäili niitä pitkiä autioita pöytärivejä, joita oli Glenisterin ja hänen pelitoveriensa takana. Uusi ääntensorina oli merkkinä, että Glenister oli voittanut jälleen, ja nuoresta tytöstä tuntui, että Bronco Kid oli liian tyyni, että hänen kätensä ja äänensä olivat liian vakavat ja hänen katseensa liian kylmä vaikuttaakseen luonnollisilta. Bronco Kid kääntyi häneen päin ja sanoi:

Kid katseli häntä ilottomasti hymyillen, ja nähdessään samassa crap-pelin pankinpitäjän lähtevän tyhjän pöytänsä äärestä, huusi hän tämän luoksensa ja sanoi:

"Toby, minä toivon, että te rupeatte 'ajamaan ruumisvaunuja!' kun
Glenister siirtyy pelaamaan faaraota. Minä hoidan pankkia silloin.
Ymmärrättekö?"

"En ole vielä milloinkaan täällä pelannut väärillä korteilla", huudahti Kid, "muta minä aion nitistää tuon nousukkaan tänä iltana tai surmaan hänet. Minä käytän 'hiekkajärjestelmää' ja haluan selittää teille merkinantojeni tarkoituksen. Jos niissä erehdytte, saatatte meidät pulaan ja kaikki menee päin mäntyä."

Hän selitteli merkkejään sanoin, joista maallikko ei olisi saanut tolkkua, ja havainnollistutti ne melkein huomaamattomin sormen ja käden elein. Tyttö seisoi koko ajan vieressä ja kuunteli jokaista sanaa jännittyneen tarkkaavasti. Hän ei tarvinnut selityksiä, hän tunsi kaikki sanakäänteet entuudestaan ja tiesi, että 'ruumisvaunuajurin' tehtävänä oli käsitellä korttilaatikkoa, ja hän tunsi myöskin 'sisäisen elämän' merkkijärjestelmän. Kaikki oli hänelle kuin lukisi avointa kirjaa ja hän oppi nopeammin kuin Toby ne merkit, joita Bronco Kid aikoi käyttää ilmoittaakseen, minkä kortin hän oli salaa pannut laatikkoon tai minkä piti kädessään.

Kid oli valinnut 'hiekkajärjestelmän', s.o. hän käyttäisi rehellistä laatikkoa, mutta sen sijaan korttileikkiä, jonka määrätyt kortit oli hangattu hiekkapaperilla karheiksi niin että kun painoi hieman lujemmin ylintä tai lyötyä korttia, alempi tarttui siihen, ja näin hän voi tilaisuuden sattuessa pelata kaksi korttia yht'aikaa. Hiekkapaperin jäljiltä heikosti kahahtava kortti ilmaisi kortteja jaettaessa, minne merkitty kortti kulloinkin joutui.

Lopetettuaan neuvontansa pelisalin omistaja poistui, ja Cherry Malotte koetti raivata itselleen tien rulettipöydän luo. Hän tahtoi nähdä Glenisterin, mutta ei päässyt lähellekään. Hän oivalsi, että Glenister oli jälleen voittanut, sillä vilahdus rulettipyörästä, joka hänen onnistui nähdä miesten käsivarsien alta, osoitti, että ruudut olivat melkein tyhjät.

Oli kysymys enää vain muutamista minuuteista, ja hän vetäytyi sen vuoksi faaraopöydän luo, jonka ääressä Bronco Kid jo istui kortteja jakamassa. Hänen kasvoillaan oli entinen välinpitämätön naamari, ja hänen valkoiset hoikat sormensa liikkuivat hitaasti ja ehdottoman varmasti. Hän odotti.

Muutaman hetken kuluttua joukko hylkäsi rulettipöydän ja siirtyi faaraopöydän luo, Glenister muiden mukana. Hän ei ollut entisensä kaltainen. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen ilmeensä oli häikäilemättömän rohkea, hänen kauluksensa oli auki ja paljasti voimakkaan jäntevän kaulan. Pelihimo oli raaistanut hänet, hänestä oli tullut jälleen kesytön, väkivaltainen erämaan alkuihminen. Itsehillintä ja arvokkuus olivat tyystin hävinneet. Hän oli yrittänyt kulkea uudenaikaisia teitä, mutta ne eivät olleet sopineet hänelle. Hän liukui alaspäin, ja entisyys nielaisi hänet.

Hän ei huomannut Cherry Malottea, kun hän istahti pöydän ääreen. Hän näki vain pelin. Tyttö pusersi kouransa nyrkkiin ja toivoi kaikesta sydämestään hänen tappiotaan.

Peli aloitettiin enemmittä selittelyittä. Kid hoiti korttinsa tyynesti ja varmasti sekä otti tai jakoi voitot koneenomaisen tasaisesti. Katselijat lakkasivat puhumasta ja valmistuivat näkemään jotakin katsomisen arvoista, sillä nyt oli tulossa illan huippukohta. Faarao on muitten pelien rinnalla kuin oikeata taistelua terävin asein.

Aluksi Glenister voitti säännöllisesti, kunnes tuli hetki, jolloin kakkosella oli kokonainen kasa rahoja. Cherry näki Kidin salamannopeasti antavan merkin Tobylle, ja seuraavassa tuokiossa hän oli "vetäissyt" itselleen kakkosen ja toinen kakkonen hävisi. Se oli hänen ensimmäinen varsinainen voittonsa, eivätkä pelaajat siitä paljoakaan piitanneet. Puolentoista tunnin perästä olivat voitot heikosti pankin taholla. Silloin Glenister virkkoi:

Nyt saattoi panna yhdelle kortille neljäsataa dollaria, ja Kid aloittikin nyt vasta,vakavissaan pelin. Glenister hävisi nyt säännöllisesti, ei tosin suuria summia, mutta ärsyttävän säännöllisesti. Cherry huomasi aiemmin, kuin Kid itse 'ruumisvaunuajurin' vaikeuden selviytyi työssään kunnollisesti. Toby oli mennä päästä pyörälle. Kid oli käänteissään liian nopsa, eikä toinen uskaltanut lähettää hänelle hätämerkkiä peläten joutuvansa joukon lynkattavaksi. Kid ei liioin voinut antaa apurilleen selityksiä, koska hän pelkäsi, että joku joukosta jossa oli monta tempun taitajaa, tarjoutuisi asettumaan hänen tilalleen. Hän voi vain katsella pahaenteisesti tolkutonta apuriaan.

He eivät olleet ehtineet vielä pitkälle seuraavaa peliä, kun Cherry! terävä silmä äkkäsi merkin, jonka Toby käsitti vallan väärin. Hän sanoi silloin tyynesti tälle:

Bronco Kid ei voinut olla hymyilemättä. Huumorintaju ei ollut hänessä tosin liian herkkä, mutta tämä Cherryn tekemä pisto oli toki sellainen, että hän muistaisi sen aina ja kertoisi tulevina päivinä siitä ihastuneena. Hän pelkäsi vain, että paikalla olisi faaraonpelaajia, jotka ymmärtäisivät viittauksen, mutta sellaisia ei ollut. Hetken perästä sanoi tyttö Tobylle:

Toby katsahti kysyvästi Kidiin, joka puolestaan sieppasi kuin lennosta Cherryn rauhoittavan katseen ja nyökkäsi sitten hyväksymisen merkiksi. Toby nousi ja istui hänen paikalleen. Kid tiesi, ettei Cherry tekisi erehdyksiä; hänen terävää älyään oli terästämässä viha — sen luki selvästi hänen kasvoistaan. Jos Glenister tänä iltana pelastuisi häviöstä, johtuisi se siitä, ettei mikään inhimillinen mahti siihen pystyisi.

Kidin uudella liittolaisella oli vain yksi ajatus: Roy oli nujerrettava! Hänet oli nöyryytettävä, taloudellisesti tuhottava, saatettava naurunalaiseksi. Ehkä hän sitten palaisi hänen luoksensa, kuten menneinä aikoina. Cherry oli kadottamaisillaan hänet — tämä olisi hänen ainoa mahdollisuutensa voittaa hänet takaisin itselleen. Hän suoritti tehtävänsä kevyesti, ja hänen nopeutensa ja taitonsa kannustivat Broncoakin, kunnes hänenkin aistinsa herkistyivät ja hänen huomiokykynsä; tuli entistä terävämmäksi ja nopeammaksi. Glenister noitui itsekseen kortteja. Hän oli kuin humalassa, ikäänkuin viininhöyryt olisivat käärineet hänen aivonsa usvaan. Hän vääntelihe tuolillaan, suonet pakottivat hänen niskassaan ja veri oli tunkeutunut hänen päähänsä. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Minä haluan korkeampaa panosta. Eihän tämä ole lasten peliä! Pankaamme peli vapaaksi!"

"Kuten haluatte. Olkoon rajana sininen taivas. Kasatkaa rahanne kattoparsiin saakka."

Roy pani sata puntaa 'tutunomaiselle' kortille. Kolmannella kierroksella hän menetti sen. Hän pani seuraavalla kierroksella kaksisataa ja menetti, neljäsataa ja menetti kolmannen kerran. Onni oli kääntänyt hänelle selkänsä. Hän kiristeli hampaitaan ja koroitti panokset kaksinkertaisiksi, kunnes ne olivat nousseet suunnattoman korkeiksi. Kid jakoi kortteja yhä entisen tyynesti. Glenisterin valtasi polttava raivo, jota hän ei voinut enää hillitä. Ne eivät olleet hänen rahojaan — välipä tuosta, vaikka ne menettäisikin. Hän tahtoi jatkaa, kunnes voittaisi. Hänen täytyi voittaa.

Hän otti povitaskustaan nipun seteleitä, niin paksun, että hänen täytyi pidellä sitä kaksin käsin. Katselijat näkivät, että siinä oli enimmäkseen keltaisia seteleitä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Glenister laski rahat ja katsahti pankinpitäjään, joka nyökkäsi hyväksyvästi, minkä jälkeen hän työnsi rahat esiin, kunnes ne pysähtyivät kuninkaalle. Hän pani kuparikolikon päällimmäiseksi setelinipulle. Kaikki läsnäolijat hengähtivät syvään. Milloinkaan ei näillä mailla ollut nähty moista panosta — se edusti kokonaista omaisuutta. Tästä kehittyi satu, jota sopi kertoa vielä lastenlapsillekin, kuinka mies voi ansaita yhtenä iltana omaisuuden ja menettää sen taas yhden korttikierroksen aikana.

Cherry Malotten sormet olivat jääkylmät ja häntä puistatti, niin että tarkkailukoneen nappulat kalisivat, ja hänen sydämensä jyskytti niin että hän tuskin voi hengittää, jotakin paksua kohosi hänen kurkkuunsa ja hän oli tukehtumaisillaan. Jos Glenister voittaisi tällä kerralla, lopettaisi hän heti, siitä oli tyttö varma. Entä jos hän menettäisi? Ah! Mitä saattoi tuntea Kid, joka pelasi satunnaisen kiukunpuuskan yllyttämänä, hänen rinnallaan, jonka toiveet onnesta, rakkaudesta ja elämästä olivat tämän panoksen varassa?

Kid tiesi ilmeisesti, mikä kortti oli lähinnä, koskapa hän ei antanut hänelle minkäänlaista merkkiä. Ja kun Glenister ojentautui taaksepäin, työnsi hän hitaasti ja varmasti ylimmäisen kortin laatikosta. Hänen kätensä ei värähtänyt. Kortti oli ruutuyhdeksikkö, ja ympärillä olijat hengähtivät syvään. Kuningas ei ollut voittanut. Menettäisikö se? Jokaisen katse ahmi pientä nikkelöityä laatikkoa. Jos seuraava kortti olisi lähinnä yhdeksikköä matalampi, olisi suurin panos, minkä Alaska milloinkaan oli nähnyt, menetetty.

Hitaasti liikkui pankinpitäjän valkoinen käsi, hänen keskisormensa kosketti ruutuyhdeksikköä ja se liukui kevyesti laatikosta ja sen tilalla tuijotti katselijoihin ristisotilas. Hiljaisuus laukesi. Miehet puhuivat, jotkut nauroivat, mutta heidän naurussaan ei ollut ilon rahtuakaan. Tuntui pikemmin, että kaikki olivat tukehtumaisillaan. Pankinpitäjä ojensi kätensä ja työnsi setelit laskematta laatikkoonsa. Glenister ei noussut. Hän istui synkkänä, kulmakarvat kurtussa, leuka eteenpäin työntyneenä, tukka otsalla riippuen, verestävin silmin ja elottomin katsein.

Cherry Malotte oli näännyksiin saakka väsynyt. Kuluneitten kolmen tunnin jännitys oli ollut niin ankara, että hän tuskin jaksoja pysyä pystyssä, mutta hän päätti sentään olla mukana pelin loppuuni saakka.

"Sinähän omistat tämän laitoksen?" Hän viittasi kädellään ympärilleen.
— "No, mikä on sen arvo?"

Bronco empi hetken, joukko höristi korviaan ja tyttö kääntyi kummissaan ja huolestuneena katsomaan Glenisteriä. Mitä hän nyt aikoi?

"Kaikki irtain mukaan luettuna satakaksikymmentä tuhatta dollaria.
Miksi sitä haluat tietää?"

"Minä haluan panna ässälle osuuteni Midakseen koko sinun viheliäistä pelihelvettiäsi vastaan."

Syntyi mitä syvin hiljaisuus, ennenkuin ympärillä seisojat ehtivät tointua ja tajuta tehdyn tarjouksen suunnattoman merkityksen. Mieshän oli pähkä hullu! Oli valittava kolmesta kortista. Yksi voittaisi, toinen menettäisi ja kolmas oli arvoton.

Ainoastaan Cherry saattoi osapuilleen arvata, mikä pani Glenisterin toimimaan niinkuin hän nyt toimi. Se ei ollut pelihimo, ei liioin päätön itsepintaisuus. Siinä piili jotakin syvemmällä. Hän oli epätoivoinen mies, jonka sydän oli murtunut. Hän oli menettänyt Helenen — vielä pahempaa, tämä oli osoittautunut arvottomaksi, ja Helene oli kumminkin ollut kaikki mitä hän maailmalta tahtoi. Mitäpä hän välitti Midaksesta ikuisine oikeusjuttuineen, salahankkeineen ja metkuineen? Hän oli väsynyt kaikkeen ja halusi päästä kaikesta eroon. Jos hän voittaisi, hyvä sekin. Jos hän häviäisi, ei kultamaa merkitsisi hänelle yhtään mitään.

Kun hän oli esittänyt tarjouksensa, painoi Kid päänsä alas kuin asiaa tuumiakseen. Tyttö näki, että hän tutki hyvin jännittyneenä laatikossa olevaa korttia ja että hänen sormensa kosketti tavallista kevyemmin ylintä korttia sillä aikaa kuin kaikkien muitten katseet olivat kohdistettuina Glenisteriin. Lopulta hän katsahti ylös, ja Cherry äkkäsi hänen silmissään voitonriemuisen kiillon. Glenisterin kohtalo oli ratkaistu.

Tyttö luuli pyörtyvänsä. Häntä halutti huutaa. Hetken riemu oli tukehduttaa hänet — tai oliko se riemua, kun asiaa tarkemmin mietti? Hän näki Tobyn vapisevin käsin sivelevän kurkkuaan ja sitten kostuttavan kuivia huuliaan. Hän näki miehen, jonka turmiota hän oli osaltaan edistänyt, kumartuvan eteenpäin, näki hänen laihat kovat kasvonsa ja näki hänen silmissään elämään kyllästyneen kärsivän ilmeen. Hän ei unohtaisi koskaan tuota katsetta. Ympärillä seisova joukko oli liikkumattomana, se ei ollut vielä selvinnyt siitä jännityksestä, johon Glenisterin ehdotus oli sen saattanut. Kaikki tunsivat Midaksen ja mitä hänen panoksensa merkitsi. Tuossa oli puolet Midaksesta kirjavaksi maalatun paperilapun alla. Hitaasti, mikä voi tehdä ihmisen hulluksi, Kid nosti ylimmän kortin. Sen alla oli patakolmonen. Glenister ei liikahtanut eikä lausunut mitään. Joku yskäisi, ja se tuntui tykinlaukaukselta. Broncon sormet tapailivat jälleen laatikkoa. Hän empi tahallaan hetken aikaa ja silmäili salaa tyttöä. Sitten kolmonen katosi ja sen alla oli ässä, niinkuin kuningas oli ollut edellisessä pelissä. Se merkitsi Glenisterille täydellistä tuhoa. Hän kohotti katseensa mitään näkemättä. Kuolemanhiljaisuuden katkaisi äkkiä kiivas huudahdus. Cherry Malotte oli lyönyt laatikkonsa kiinni ja huusi:

Glenister nousi puolittain seisaalleen ja kumosi tuolinsa. Kid heittäytyi rähmälleen pöydän yli ja kurkotti eteenpäin kummallisia käsiään jäykkine kynsimäisine sormineen, ikäänkuin hän tahtoisi koota ne rikkaudet, jotka tyttö nyt häneltä riisti. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hänen silmistään leiskui tyttöä kohden pahaenteinen tuli.

Glenister sai vähitellen malttinsa takaisin ja kykeni jälleen tajuamaan tilanteen yksityisseikkoja. Hän tuntui heräävän painajaisunesta. Hän voi kyllin selvästi lukea väärinpelaajan katseesta vihaa ja pettymystä. Cherry yritti puhua, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Sitten Kidkin tuli ennalleen, kohotti nyrkkinsä ja iski sen pöytään sellaisella voimalla, että kulta- ja hopearahat hypähtivät koholle. Cherry sulki silmänsä päästäkseen näkemästä hänen vääntyneitä piirteitään. Glenister katseli häntä pitkään ja sanoi:

"Luulen käsittäväni, mutta rahat olivat kaikissa tapauksissa sinun, niin etten minä niitä vaadi."

Mihin hän tähtäsi, oli selvän selvää. Kid nosti rahalaatikon eteensä, mutta Glenister puristi oikean kätensä nyrkkiin ja kumartui eteenpäin. Hän olisi voinut surmata toisen yhdellä ainoalla nyrkiniskulla, sillä peluri oli sillä hetkellä vallan hänen armoillaan. Kid koetti rohkaista mieltään, mutta hänen kasvonsa alkoivat elehtiä, ikäänkuin niiden alla liikkuvat hermot eivät enää olisi olleet hänen hallittavinaan, vaan antautuivat rajuun, hillittömään mässäilyyn.

"Olet opettanut minulle jotakin", siinä kaikki mitä Glenister sanoa ja sitten hän tunkeutui joukon halki ja ulos viileään yöilmaan. Hänen yläpuolellaan säkenöi napaseudun tähtitaivas, ja suolakylläinen meri-ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä. Kaukaa kuului susikoiran pitkäveteinen ulvonta. Hän pysähtyi ja paljastettuaan päänsä hän seisoi kauan paikallaan ja teki lujan päätöksen, ettei enää milloinkaan kajoa korttiin.

Samaan aikaan saapui Cherry kotiin nopeasti kuin takaa-ajettuna. Hän pysähtyi hetkeksi ennenkuin astui huoneeseensa ja kohotti epätoivoisena kätensä kohti korkeuksia.

XX.

TANSSIAISISSA.

"Rakas Helene, etkö huomaa, että virka-asemani tuo mukanaan eräitä velvollisuuksia, jotka sinun on täytettävä?"

"Luulenpa niin olevan laidan, Arthur-eno, mutta minä jäisin paljoa mieluummin kotiin."

"Tanssi ei minua enää huvita. Sen jätin etelään. Mutta jos sinä tulet mukaan…"

"Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy työskennellä iltaisin enkä minä enää sellaiseen sovellukaan."

"Sinä et ole terve", sanoi hänen sisarensa tytär. "Olen huomannut sen viime aikoina. Johtuuko se liian paljosta työstä? Oletko vakavasti sairas? Olet hermostunut, et syö kunnollisesti ja laihdut päivä päivältä arveluttavasti. Niin, onpa kasvoihisi tullut ryppyjä kuin ukolle." Hän nousi aamiaispöydästä, meni enonsa luo ja hyväili rakkaasti hänen hopeanvalkoista päätään.

Vanhus tarttui hänen viileään käteensä ja painoi sen poskelleen, jolloin hänen kasvoilleen painunut huolestunut ilme muuttui hymyilyksi.

"Työ sen aiheuttaa, rakas lapsi — ankara ja epäkiitollinen työ, siinä kaikki. Tämä maa on luotu nuoria miehiä varten. Tämä on hirveä maa — tämä. — Toivon, ettemme olisi milloinkaan tulleet tänne."

"Älä sano niin", huudahti Helene vilkkaasti. "Oh, täällä on ihanaa! Ajattele sitä kunniaa! Sinä kuulut Yhdysvaltojen tuomarikuntaan ja olet ensimmäinen täkäläinen tuomari. Sinä teet historiaa — sinä luot uuden valtion — kansa saa vielä kerran lukea sinusta kouluissa."

Helene kumartui ja suuteli häntä, mutta tämä tuntui haluavan väistellä hänen hyväilyjään.

"Tietysti minä menen, jos arvelet minun täytyvän se tehdä", sanoi tyttö, "vaikken olekaan erikoisen ihastunut täkäläiseen seuraelämään. Jotkut naisista ovat kylläkin hyvin kunnollisia, mutta toiset…" Hän kohautti olkapäitään. "He puhelevat häväistysjutuista kaiken aikaa. Voisi toivoa, että tämä avara, uusi, voimakas ja neitseellinen maa kehittäisi naisia ja laajentaisi heidän katsettaan niinkuin miesten, mutta niinpä vain ei ole laita."

"Pyydän Mac Namaraa tulemaan noutamaan sinut kello yhdeksän aikaan", virkkoi tuomari ja nousi.

Myöhemmin iltapäivällä Helene pukeutui kauan käyttämättömänä olleeseen juhlapukuunsa, ja menestys oli sellainen, että kun hänen saattajansa saapui häntä noutamaan, oli hän tämän mielestä kaunein nainen auringon alla.

Kun he saapuivat hotelliin, katseli hän nuorta seuralaistaan entistäkin ylpeämpänä, sillä illan seura poikkesi tällä kerralla huomattavasti kullankaivajaleirin tavanmukaisesta vierasjoukosta. Naisilla oli kaikilla kauniit puvut ja herroilla melkein poikkeuksetta hännystakki ja valkoinen kaulanauha. Suuri sali oli hotellin pituinen, sen seinävieriin oli järjestetty aitioita, sen lattia oli lasinkiiltävä ja seinät kauniisti koristetut.

"Olen nähnyt aiemminkin nopeasti kasvavia kaupunkeja, mutta mikään ei vedä vertoja tälle. Mutta kun nämä pohjanmiehet voivat rakentaa rautatien yhdessä kuukaudessa ja kaupungin kesässä, voi käsittää, mikseivät he yhtä hyvin voi saada syntymään sinfoniaorkestereita ja tanssisaleja."

"Te saatte siinä asiassa olla minun tuomarini. Haluan kirjoitta tanssiohjelmaanne nimeni niin usein kuin uskallan joutumatta käsikähmään täkäläisten nuorten miesten kanssa, ja lopun aikaani aion istua hallissa polttelemassa. En välitä tanssia kenenkään muun kuin teidän kanssa."

Ensimmäisen tanssin jälkeen hän luovutti naisensa toisille seuramiehille ja lähti tanssisalista. Tämä oli hänen ensimmäinen huvitilaisuutensa Alaskaan tultuaan. Oli hyödyllistä, ettei vallan tylsistynyt, tuumi hän itsekseen, ja istuessaan ja sikarista nauttiessaan hän kuvaili mielessään hänelle vallan vierain tuntein hoikkaa harmaasilmäistä nuorta naista, jolla oli ihana kiharainen tukka, norsunluunvalkoiset olkapäät ja iloinen hymy huulilla. Hän näki tämän liihottelevan ohitseen two-stepin tahdin mukaan ja huomasi omaksi kummakseen olevansa äkeissään siitä, että joku toinen kuin hän sai edes hetkeksi nauttia hänen suloisesta seurastaan.

— Seis nyt, Alec! hän mutisi. Olet vallan liian vanha konkari joutuaksesi päästäsi pyörälle.

Siitä huolimatta hän haki tytön ennen määräaikaa seuraavaan tanssiin.
Helene tuntui kadottaneen osan entistä iloisuuttaan.

Tullessaan noutamaan häntä kolmanteen tanssiin huomasi hän Helenen vieläkin hajamielisemmäksi. Kun hän tanssin tauottua saattoi häntä paikalleen, sivuuttivat he erään naisryhmän, jossa oli muiden muassa rouva Champian ja toisiakin rouvia, joiden hän tiesi olevan kaupungin huomatuimpien miesten aviovaimoja. Hän oli nähnyt jonkun heistä tuomari Stillmanin teekutsuilla, ja häntä kummastutti sen vuoksi aika lailla, kun nämä naiset tervehtivät häntä, mutta eivät olleet näkevinäänkään Heleneä. Tyttö hätkähti, ja Mac Namara oivalsi, että jotakin oli vinossa vaikk'ei voinut arvata missä vika oli. Miesten asioita hän kyllä ymmärsi, mutta naisten päähänpistot olivat hänen rajojensa ulkopuolella.

"En tiedä. Olen puhutellut heitä, mutta he eivät ole minusta tietääkseenkään."

"Eivät." Helenen ääni värähti, mutta hän piti päänsä pystyssä. "Koko Nomen naismaailma näkyy olevan täällä, mutta kaikki tuntuvat liittoutuneen katkaisemaan tuttavuuden minun kanssani. Se kummastuttaa minua — en voi käsittää sen syytä."

"Onko kukaan sanonut teille jotakin?" kysäisi toinen kiivaasti. "Joku herroista, tarkoitan."

"Ei, ei tule kysymykseenkään", vastasi Helene ylpeästi. "Aion jäädä ja uhmata heitä. En ole tehnyt mitään, jota minun tarvitsisi hävetä, ja minä aion ottaa selvän, mistä oikeastaan on kysymys."

Kun Mac Namara seuraavan tanssin alkaessa oli luovuttanut hänet uudelle tanssijalle, lähti hän hakemaan jotakuta tuttavaa, jolta voisi kysellä. Useimmat Nomen miehistä joko vihasivat tai pelkäsivät häntä, mutta lopulta hän tapasi miehen, jolta hän uskoi saavansa tietoja, ja hän opasti tämän erääseen nurkkaukseen.

"Toivon, että vastaatte erääseen kysymykseen. Kiertelemättä.
Ymmärrättehän? Olen itsekin suora ja haluan teidänkin olevan."

"Rouvanne on ollut neiti Chesterin vieraana. Olen nähnyt hänet täällä. Hän ei näytä haluavan seurustella neiti Chesterin kanssa. Hän kääntää tälle selkänsä, ja minä haluan tietää syyn tämmöiseen menettelyyn."

"Minä sanon teille, että teidän täytyy ja teidän on lisäksi taivutettava vaimonne pyytämään anteeksi, ennenkuin neiti Chester lähtee täältä, muuten saatte vastata minulle mies miestä vastaan. Minä en aio sallia, että neiti Chesterin kaltaista nuorta naista kohdellaan yliolkaisesti, ja siinä piste."

Puhuteltu ei vastannut heti, sillä on hieman mutkikasta neuvotella henkilön kanssa, joka syrjäyttää täydellisesti kaikki sovinnaiset seurustelutavat ja joka sitäpaitsi pystyy pakottamaan toisen tottelemaan käskyjään.

"Hyvä — hm — olen asiasta kyllä ylimalkaan selvillä, mutta en juuri halua semmoisiin juoruihin puuttua. Olisi parasta antaa koko jutun olla sinään."

"Naiset ovat paljon keskustelleet — niin, hm — laita on niin, että asia koskee nuorta Glenisteriä. Rouva Champianilla oli hytti heidän hyttinsä vieressä — hm, tarkoitan hänen — kun he tulivat Yhdysvalloista tänne, ja hän näki ja kuuli yhtä ja toista. Minun puolestani tehköön tyttö mitä haluaa, mutta rouva Champianilla on omat ajatuksensa sopivaisuuden vaatimuksista. Mikäli vaimoni on saanut tietää, lienee jutussa jonkun verran perääkin, niin ettette voine häntä syyttää."

Mac Namara olisi voinut selittävällä sanalla lopettaa kaikki juorut ja antaa miehen selittää vaimolleen asioitten oikean laidan sekä tämän välityksellä esittää koko typerän jutun oikeassa valaistuksessa tavalla, joka olisi säästänyt Helenen tunteita ja pannut nuo kaakattavat juorukellot häpeämään. Ja sittenkin hän epäröi. Älykäs laivuri järjestää purjeet niin, että ne soveltuvat kaikkiin tuuliin. Hän kiitti siis vain tiedonannoista ja lähti. Kun hän astui halliin, tuli Helene häntä vastaan.

"Niin, menkäämme", läähätti Helene, ja kun he olivat tulleet ulos, asteli hän niin rivakasti, että Mac Namara tuskin jaksoi kulkea hänen rinnallaan. Helene ei puhunut mitään, ja Mac Namara oli kyllin järkevä välttääkseen kyselyjä. Kun he saapuivat Helenen asuntoon, meni hänkin sisälle, riisui päällystakkinsa ja sytytti sähkön. Helene heitti päällysvaatteensa tuolille ja käveli sitten huoneessa kuin pikku raivotar. Hänen silmissään välkkyi kiukun kyyneliä, hänen poskensa hehkuivat ja kädet olivat alituisessa liikkeessä. Mac Namara nojasi takan kamanaan ja katseli häntä sikarinsa savukiehkuroitten takaa.

"Ei teidän tarvitse mitään kertoa", virkkoi hän lopulta. "Minä tiedän kaikki."

"Se ilahduttaa minua. En voisi milloinkaan toistaa kaikkea mitä he sanoivat. Oo, se oli halpamaista!" Hänen äänensä tyrehtyi ja hän puri huuliaan. — "Miksi kysyinkään heiltä? Miksen voinut olla vaiti? Kun te olitte lähtenyt, menin naisten luo ja päätin rohkeasti uhitella heidän ylpeitä ilmeitään. Ah, kuinka halpamaisia he olivatkaan! Ja miksi minä oikeastaan välitänkään heistä!" huudahti hän ja polkaisi jalkaa.

"Jonakin päivänä minä tapan sen miehen", virkkoi Mac Namara ja karisti tuhkan sikaristaan.

"Glenisterin tietenkin. Jos olisin tiennyt, että juttu joskus joutuisi teidän korviinne saakka, olisin vaientanut miehen jo aikoja sitten."

"Hän ei ole juttua levitellyt", huudahti Helene. "Hän on kunnian mies.
Rouva Champian, se valheellinen marakatti, on kaikkeen syypää."

Mac Namara kohautti olkapäitään tuskin huomattavasti, mutta liike oli sittenkin kaunopuheinen ja Helene äkkäsi sen.

"Ah, en tarkoita, että hän olisi laverrellut tahallaan — sellaiseen hän on liian kunnollinen — mutta ken tahansa on valmis hellittämään kielensä kantimia, kun on kysymyksessä kaunis tyttö. Hänen armonsa Cherry Malotte on lemmenkade olento."

"Luulin jokaikisen tietävän, kuka hän on. Parempi kyllä onkin, ettette tiedä."

"Olen ihan varma, ettei Glenister ole mitään puhunut minusta." Hetken kuluttua hän jatkoi: "Kuka on neiti Malotte?"

Mac Namara tuumi hetken, ja Helene katseli häntä tarkkaavasti. Kuinka miellyttävä hän olikaan iltapuvussaan! Kodikas huone, sen hillitty valaistus sai hänet näyttämään tavallista kookkaammalta ja hänen voimakas vartalonsa esiintyi edukseen. Hänen silmistään kuvastui sitä ihailua, jota naiset tavoittelevat. Mac kohotti rohkeat kauniit kasvonsa ja kohtasi hänen katseensa.

"Jätän mieluummin omaksi asiaksenne ottaa selvää siitä asiasta, sillä juorut eivät juuri ole minun alaani. Minulla on teille jotakin tärkeämpää sanottavaa. Se on tärkeintä, mitä milloinkaan olen teille puhunut, Helene."

Ensimmäistä kertaa hän sanoi häntä Heleneksi, ja tyttö alkoi vapista ja hänen säikähtyneet silmänsä suuntautuivat oveen. Hän oli odottanut tätä hetkeä, mutta ei ollut vielä valmistunut vastaamaan.

"Ei tänään — älkää puhuko nyt mitään", onnistui hänen saada sanotuksi.

"Kyllä, tilaisuus on varsin sopiva. Ellette voi vastata, tulen huomenna uudelleen. Haluan teidät vaimokseni. Haluan antaa teille kaiken mitä maailma voi tarjota, ja minä haluan tehdä teidät onnelliseksi. Sitten kyllä loppuvat kaikkinaiset puheet — minä puolustan teitä ikävyyksiltä, ja jos haluatte jotakin, panen sen teidän jalkoihinne. Pystyn sen tekemään."

Hän kohotti voimakkaat käsivartensa, ja hänen lujissa, päättävissä piirteissään oli lupaus, että Helene saisi mitä hän pyytäisi elämältä — rakkautta, suojaa, yhteiskunta-aseman, ihailua.

Helene sopersi joitakuita epäselviä sanoja, kunnes illan nöyryytyksen ja ikävyyksien muisto jälleen valtasi hänet. Tämä kaupunki — tämä julma ja puolisivistynyt kaivosleiri — oli kääntynyt häntä vastaan ja tuominnut hänet säälimättä ja epäoikeudenmukaisesti. Naiset olivat poikkeuksetta kateellisia, lavertelevia juoruakkoja, jotka halusivat panna hänet pannaan ja tehdä hänen elämänsä sietämättömäksi, pitää häntä muukalaisena, jonka ainoa turva olisi hänen oma henkilökohtainen ylpeytensä. Hän saattoi selvästi kuvitella, minkälainen hänen tulevaisuutensa tässä kylässä olisi. Hän näki itsensä yksinäiseksi, panetelluksi, häväistyksi tuhansin tavoin, eikä hän voisi paeta tai antaa selityksiä. Hänen täytyisi jäädä ja uhmailla panettelua, sillä hänen elämänsä oli sidottu tänne ainakin lähivuosiksi tai niin kauaksi kuin hänen enonsa olisi täällä tuomarina. Mac Namara tahtoi lahjoittaa hänelle vapauden. Hän rakasti häntä, tarjosi hänelle kaikki. Hän oli suurempi kuin kaikki muut yhteensä. He olivat vain nukkeja ja he tiesivät sen. Hän ei tiennyt, rakastiko hän Mac Namaraa, mutta hänen magneettinen voimansa oli vastustamaton, ja hän ihaili tätä miestä tavattomasti. Kukaan hänen tapaamistaan miehistä ei ollut häneen näin vaikuttanut paitsi Glenister. — Ah! sitä petoa! Hän oli solvaissut häntä ensin ja nyt vahingoitti hänen hyvää nimeään ja mainettaan.

Helene antoi päänsä painua alas, ja Mac Namara astui askeleen eteenpäin sulkeakseen hänet syliinsä, mutta pysähtyi äkkiä ja kuunteli. Joku kuului juoksevan portaita ylös ja sitten jyskytettiin ovelle. Mac Namara rypisti äkeissään kulmakarvojaan, meni halliin ja aukaisi oven. Näkyviin tuli Struve.

"Hei, Mac Namara! Olen etsinyt sinua kaikkialta. Nyt on kaikki menossa päin helkkaria."

Heleneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hän alkoi keräillä päällysvaatteitaan. Hänellä oli hyvää aikaa tointua äskeisestä masennuksestaan, ennen kuin miehet palasivat huoneeseen. Mac Namara virkkoi pahantuulisena:

"Olen saanut kutsun lähteä Midakseen, ja minun täytyy heti suoriutua matkaan."

"Aikaisintaan heti. Ellei jo ole myöhäistä. Uutinen saapui tunti sitten, mutta en voinut tavata sinua aiemmin", sanoi Struve. "Hevosesi on satuloituna konttorisi edustalla. Parasta, ettet viivyttele vaatteita muuttamalla."

"Sinähän sanoit, että Vorhees on mennyt sinne parinkymmenen poliisin kanssa? Hyvä on. Jää sinä kaupunkiin ja koeta ottaa selvää parhaan kykysi mukaan."

"Ilmoitin puhelimitse sinne, että työmiehet asestautuisivat ja pitäisivät varansa. Jos kiiruhdat, ehdit kyllä ajoissa. Nyt on vasta puoliyö."

"Yrittävät vallata kaivokset tänä yönä", vastasi asianajaja. "Me puolestamme koetamme vangita salaliittolaiset ja on mahdollista, että syntyy verinen yhteentörmäys."

"Te ette saa ratsastaa sinne!" huudahti tyttö kauhistuneena. "Siellä tulee varmasti verta vuotamaan."

"Juuri siksi minun täytyykin mennä sinne", sanoi Mac Namara. "Tulen huomenna takaisin ja haluan silloin tavata teidät kahden kesken. Hyvää yötä."

Hänen silmissään oli uusi, tavaton loiste, kun hän hyvästeli Heleneä. Ollakseen niin kokematon naissydänten tutkija hän näytteli osaansa verrattoman hyvin, ja kun hän asteli kiireisin askelin konttoriaan kohden, hymyili hän itsekseen.

XXI.

RAUHATON YÖ.

Helene koetti tiedustella Struvelta, kuinka asiat oikeastaan olivat, mutta sai tältä tietää vain, että salapoliisit olivat olleet toimessa monen viikon aikana ja tänään nuuskineet selville, että oli muodostettu seura n.s. vigilantit, joitten tarkoituksena oli hankkia oikeutta omin päin. Oli kuultu tarpeeksi, jotta voitiin päätellä, että tänä yönä aiottiin vallata kaivokset takaisin, ja siksi oli viranomaiset hätyytetty liikkeelle.

"Olemme, totta kai. Meidän täytyi. Toiset pitivät meitä niinikään silmällä, ja asiat ovat nyt kehittyneet sille asteelle, että on kysymyksessä elämä tai kuolema. Sanoin Mac Namaralle, että veri tässä vielä vuotaa, ennenkuin olemme perillä, silloin kun hän esitti meille suunnitelmansa — tarkoitan kun vaikeudet alkoivat."

"Samaa pelkäsi enoni, ennenkuin lähdimme Seattlesta. Sen vuoksi minä uskalsinkin tuoda ennakoita tänne ne paperit teille. Luulin, että saitte ne kyllin ajoissa, jotta kaikki rettelöiminen olisi voitu välttää."

"Ei, emme puhu hänelle enempää kuin on välttämätöntä. Hän ei näytä oikein terveeltä."

"Ei, hän ei ole terve." — Jälleen asianajaja hymyili. -"Kuka on tuon seuran johtaja?"

"Luullaksemme Glenister ja hänen toverinsa, meksikolainen rosvo. Ne ainakin ovat kokouksen kutsuneet koolle."

Tämä kysymys oli viime aikoina ehtimiseen juolahtanut hänen mieleensä, sillä tuon tuostakin sattui asioita, jotka viittasivat siihen että tämän sitkeän, kovan taistelun takana oli muuta kuin mitä hän tiesi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että kaivosten omistajille oli tehty vääryyttä, ja silti hänen korviinsa osui yksinäisiä lauseita, jotka kuulostivat käsittämättömiltä. Kun hän koetti saada selvyyttä, vaihtoivat hänen tuttavansa heti puheenaihetta. Häntä petettiin kaikilla tahoilla! Paikalliset sanomalehdet ajoivat tuomioistuimen asiaa. Hän luki ne tarkoin, ja yhä vähemmän hän pääsi asioista tolkulle, Kaikessa oli jotakin epävarmaa ja levotonta, mikä sai hänet tuntemaan olonsa epämiellyttäväksi ikäänkuin hän liikkuisi tuliperäisellä maaperällä.

"Kaikki tämä rettelöinti johtuu noista kahdesta miehestä. Ellei heitä olisi, saisimme asian pian selväksi."

"On vaikea sanoa, kuka ja mitä hän on — hän on tuiki erilainen Kuin muut naiset. Hän tuli Dawsoniin heti alkuaikoina — yksinkertaisesti tuli — emme tienneet mistä tai miksi, eikä meidän onnistunut koskaan saada sitä selville. Heräsimme eräänä aamuna ja hän oli paikalla. Ensimmäisenä iltana me olimme toisillemme lemmenkateita, ja viikon kuluttua olivat useimmat meistä täysiä hölmöjä. En tiedä, johtuiko se siitä salaperäisyydestä, joka häntä verhosi vai ankarasta kilpailusta. Se oli sitä aikaa, jolloin tavallinen tanssisalityttö saattoi mennä naimisiin miljoonamiehen kanssa, mutta hän ei piitannut sellaisesta. Hän ei tehnyt työtä eikä liioin kehrännyt vahatuilla lattialaudoilla, ja silti olisi Salomo kaikkine ihanuuksineen näyttänyt hänen rinnallaan maantienkulkijalta."

"Niin sanoin. Siellä oli talvella -98 nuori aatelismies — tanskalainen luullakseni, hienoa sukua ja muuta sellaista — komea, vaaleaverinen nuorukainen. Hän aikoi mennä naimisiin tytön kanssa, mutta muuan pankinpitäjä ampui hänet. Sitten oli muuan Rock, ratsastavan poliisin parhaita upseereja. Hänet erotettiin. Ja lisäksi monia muita. Kaikesta huolimatta hän on maailman jaloluontoisin tyttö, ja sen ohessa helläsydäminen. Hän on ravinnut jokaikistä 'housukangasta' Yokonin varrella, eikä ole ainoatakaan malminetsijää koko maassa, joka ei vannoisi hänen nimessään, sillä hän on auttanut monia kymmeniä heistä. Minäkin olin kerran häneen hullaantunut. Niin, hän on vaarallinen, se on varmaa — kaikille muille paitsi Glenisterille."

"Tyttö oli kerran Yokonin toisella puolella hoitamassa miestä, joka sairasti vaikeaa rupitautia, ja kun hän yritti takaisin, joutui hän keskelle keväistä jäittenlähtöä. En ollut paikalla silloin, mutta Glenister kuuluu saaneen hänet onnellisesti maihin, kun kukaan muu ei uskaltanut puuttua pelastushommiin. Ajojäätelit kuljettivat heitä viisi penikulmaa virtaa alas, ennenkuin hänen onnistui selviytyä pulasta."

"Ja Glenister jumaloi häntä yhtä hölmömäisesti kuin te kaikki toisetkin, eikö niin?" sanoi Helene halveksivasti.

"Siinäpä onkin jutun omituisin kohta. Tyttö hypnotisoi hänet ensin jollakin tavalla, mutta poika karkasi tiehensä, enkä minä kuullut hänestä mitään ennenkuin täällä Nomessa. Tyttö tuli hänkin tänne lopulta ja on nyt kuitannut tilinsä selväksi."

"Olisinpa tahtonut olla silloin paikalla, sillä joukon kiihtymys kuuluu olleen tavaton. Kun peli oli loppunut, löi Cherry Malotte tarkkailukojeen kannen kiinni ja selitti pelin mitättömäksi, koska hän oli tehnyt virheen. Häntä vastaan ei tietenkään voitu väitellä ja hän pysyi väitteessään. Joku mukana olleista sanoi minulle kuitenkin, että hän valehteli."

"Kaikkien paheittensa lisäksi Glenister on siis myöskin kiihkeä pelaaja?" sanoi Helene kiivaasti. "Olen iloinen, että saan olla kiitollisuudenvelassa sellaiselle henkilölle. Tämä maa tuottaa tosiaankin merkillisiä yksilöitä."

"Erehdytte. Kukaan ei ole koskaan nähnyt hänen kajonneenkaan kortteihin aiemmin."

"Ah, minä vallan väsyn näihin vastakohtiin", huudahti Helene suuttuneena. "Kahviloita, pelisaleja, häväistysjuttuja, seikkailijattaria! Uh! Minä halveksin sellaista! Minä halveksin koko roskaa!! Miksi tulinkaan tänne?"

"Uuden maan synty tuo kaikkea sellaista mukanaan. Sellaista Oli elämämme tähän vuoteen saakka. Teidän kaltaisianne naisia me täällä tarvitsemme, neiti Helene. Te voitte auttaa meitä äärettömästi."

Helene ei pitänyt Struven tavasta katsella häntä, ja hän muisti äkkiä, että hänen enonsa nukkui yläkerrassa hänen huoneensa päällä.

"Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta nyt on jo myöhä, ja minä olen hyvin väsynyt."

Kello oli yksi, ja sitten kun hän oli päästänyt Struven ulos, hän sammutti valot ja laahusti väsyneenä omaan huoneeseensa. Hän riisui pukunsa ja heitti paljaille olkapäilleen aamunutun, jossa oli monet laskokset ja joka oli ihmeteltävän ilmava. Päästellessään auki raskaita palmikoltaan hän muisteli Cherry Malotten tarinaa. Vai niin,. Glenister oli pelastanut hänetkin oman henkensä kaupalla. Mikä jalo ritari hän olikaan! Hänellä pitäisi olla vaakunakilpi, johon olisi kuvattu lohikäärme, asestettu ritari ja pyörtynyt nainen. "Minä riennän naisten — etenkin kauniitten — avuksi", se lause pitäisi olla tuon kilven ponsilauseena. "Koko Alaskan kaunein nainen", oli Struve sanonut. Hän katseli itseään kuvastimesta ja irvisti sille tyytymättömän ja surkean näköiselle kuvalle, joka siinä häntä vastaan tuijotti, Hän oli näkevinään Glenisterin hyppäävän jäälautalta toiselle, ahneen joen kohisten ja vaahdoten jäädessä hänen taakseen ja rannalle kerääntyneen joukon hurraahuutojen elähdyttäessä tyttöä, joka kokoon kyyristyneenä istui jäitten seassa. Hän oli näkevinään Glenisterin sieppaavan tytön syliinsä ja raivaavan tiensä takaisin rannalle painuvien jäätelien yli ja varma kuolema kintereillään. Kuinka lujasti hän syleilikään! Helene punehtui tätä ajatellessaan ja muisti samassa säikähtyneenä, että hänen siinä haaveillessaan tämä sama mies oli ehkä käsikähmässä sen miehen kanssa, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin.

Hetkeä myöhemmin kuului joku nousevan portaita ja sitten kolkuttavan kovasti ovelle. Olipa tämä rauhaton yö. Miksei nyt jo heretty tulemasta tänne? Helene oli väsynyt, mutta ajatellessaan sitä murhenäytelmää, joka esitettiin vuoristossa, ja sitä sairasta vanhusta, joka nukkui viereisessä huoneessa, hän sytytti kynttilän ja hiipi hiljaa alas, jottei hänen enonsa heräisi. Joku Mac Namaran lähetti, hän arveli irroittaessaan ovesta salpoja.

Kun ovi aukeni, astui hän säikähtyneenä askeleen taaksepäin. Kynnyksellä seisoi Roy Glenister, karskin ja päättäväisen näköisenä pehmeä huopahattu painettuna syvälle otsaan, jalassa nahanväriset puolisaappaat ja kädessä winchester-kivääri. Lyhyen päällystakin alta näkyi patruunavyö ja revolverin nikkelöity perä. Hän astui sisään kursailematta ja sulki oven perässään.

"Neiti Chester, teidän ja enonne on pukeuduttava nopeasti ja seurattava minua."

"Vigilantit ovat matkalla tänne hirttämään tuomarin. Tulkaa minun asuntooni, siellä minä kykenen puolustamaan teitä."

Helene nosti vapisevan kätensä rinnalleen ja väri katosi hänen kasvoiltaan. Ylhäältä kuului heikkoa melua, ja kun molemmat katsahtivat sinnepäin, näkivät he tuomari Stillmanin seisovan kaidepuuhun nojaten. Hänellä oli yllään yönuttu ja hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni käsipuusta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kuvastivat hirveää pelkoa, vaikka ne olivatkin vielä puoliuniset ja turvonneet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet syntymään yhtään tajuttavaa sanaa.

XXII.

MURHAYRITYKSET.

Pelisalissa sattunutta kohtausta seuranneena aamuna Glenister heräsi syvästi masentuneena ja epätoivoisena. Kuluneet neljäkolmatta tuntia moninaisine kokemuksineen tuntuivat hänestä kaukaisilta ja epätodellisilta. Aamiaista syötäessä hän kertoi häpeillen Dextrylle edellisen illan pelimässäyksestä. Hän oli menetellyt mielestään petollisesti vanhusta kohtaan uskaltaessaan panna peliin kaivososuutensa, vaikka he olivatkin sopineet, että kumpikin sai tehdä osuudellaan mitä halusi. Hänestä tuntui painajaisunelta ajatella niitä hirveitä hetkiä, jolloin hän oli maannut Mac Namaran talon ullakkoparsilla ja tuntenut uskonsa siihen ainoaan naiseen, joka hänellä tässä maailmassa oli, haihtuvan, muistellessaan sitä kauheaa janoa, jonka Cherry Malotte oli hänestä karkoittanut, ja sitä mieletöntä pelihimoa, joka sitten oli hänet vallannut. Tämä harha-askel oli hänelle kesyttämättömien alkuvoimiensa viimeinen ilmaus. Kapinanhenki oli hänessä nyt sammunut. Hän tunsi, ettei hän enää milloinkaan kadottaisi itsehillintäänsä, etteivät intohimot enää koskaan saisi häntä valtaansa.

"Me päätimme toimia nopeasti ja käyttää hyväksemme keinoja, jotka mielestämme ovat sopivimmat, joko lynkkausta tai muuta sellaista, mitä tarvitaan päästäksemme jälleen kaivostemme omistajiksi. Seurassa on sekä lakimiehiä että kauppiaita, jotka arvelevat, että Mac Namara seuraavalla kerralla lakaisee heidätkin pois pelistä."

"He sanoivat, että Mac Namaran joukko on karkoitettava ja meille hankittava oikeutemme takaisin."

"Kuutisenkymmentä miestä. Olemme ottaneet lukuun vain sellaiset, joilla on niin suuri maapalanen, että pitävät suunsa kiinni."

"Minä toivon, että voisimme järjestää jonkunlaisen kokouksen tuomioistuimen jäsenten kanssa ja järjestää tänne sellaisen metakan, että huhu siitä leviäisi hamaan Washingtoniin saakka. Kaikki muut yritykset ovat ajaneet karille, ja meidän viimeinen toivomme tuntuu vaativan hallituksen sekaantumista asiaan, ellei näet Bill Wheaton saa aikaan mitään Kalifornian tuomioistuimessa."

"Minä en luota hänen hommiinsa. Mac Namara piittaa yhtä vähän Kalifornian tuomioistuimista kuin hernepyssyllä uhkailevasta pikku pojasta, — hänellä on tarpeeksi suojelijoita päämajassa. Elleivät vigilantit saa aikaan mitään hyvällä, on parasta, että menemme suoraan käärmeenpesälle ja teemme siellä puhdasta. Jos sekin epäonnistuu, lähden valtoihin ja rupean lääkäriksi."

"Olen lukenut, että Yhdysvalloissa käytetään vuosittain sataviisikymmentä miljoonaa litraa viskyä lääketieteellisiin tarkoituksiin."

"Viskystä puhuttaessa. Dex — olen huomannut, että sinä olet juonut aika paljon — se on, aika paljon sellaiseksi mieheksi kuin sinä olet."

Muutamia päiviä myöhemmin joku ruotsalaisten salapoliiseista tapasi Glenisterin kadulla ja ilmoitti hänelle melkein huomaamattomalla merkillä, että halusi puhutella häntä. Kun he olivat kahden kesken, sanoi hän:

"Piirikomissaari on pannut toimeen verestä väkeä. Olen koettanut saada lisätietoja rouvalta, joka asuu hänen seinänsä takana, ja olenkin saanut eräitten tuntomerkit, mutta en ole voinut tuntea heitä kaikkia. Se on oikeata sakkijoukkoa — enimmäkseen vuoristolaisia — Soapy Smithin rosvojoukon jäännöksiä. Ne eivät häikäile käyttää minkälaisia keinoja tahansa."

Joitakuita iltoja myöhemmin Glenister sai aiheen muistella salapoliisin varoitusta ja ymmärsi silloin selvästi, että taistelu alkoi muuttua yhä kireämmäksi ja hengenvaaralliseksi. Päästäkseen majaansa, joka oli kaupungin laidalla, hän kulki tavallisesti niitä lankkukäytäviä, joita luikerteli kahden pääkadun takana olevien telttojen, makasiinien ja hökkelien lomitse. Tätä kaupunginosaa ei ollut järjestetty varsinaiseksi kortteliksi, sillä kun ensimmäiset asukkaat saapuivat kaupunkiin, anastivat he ensimmäisen sopivan rakentamattoman maapalasen ja kyhäsivät kokoon jonkunlaisen asumuksen voidakseen puolustaa omistusoikeuksiaan. Seurauksena oli muodoton ja sekava hökkelilabyrintti, jossa ei ollut poikkikatuja eikä minkäänlaista valaistusta.

Glenister tunsi tien niin hyvin, että olisi voinut kulkea silmät ummessa. Kun hän lähestyi erään tavaravaraston nurkkausta, muisti hän, että lankkukäytävä oli siltä kohdalta purettu, minkä vuoksi hän teki pitkän hyppäyksen välttyäkseen vajoamasta syvään liejuun. Hypätessään hän oli huomaavinaan jonkun liikkuvan pimeässä ja näki revolverilaukauksen välähdyksen. Mies, joka sen laukaisi, oli kätkeytynyt rakennuksen taakse ja oli häntä niin lähellä, että oli mahdotonta hänen ampua harhaan. Glenister kaatui kyljelleen, ja hänen mieleensä juolahti: Mac Namaran miehet ovat ampuneet minut.

Murhaaja loikkasi esiin piilopaikastaan ja lähti juoksemaan lankkkukäytävää pitkin, jolloin hänen keveitten ja pehmeitten askeltensa ääni kuului heikosti yön hiljaisuudessa. Nuori mies ei tuntenut tuskaa, ja hän nousi ylös, tutki itseään joka puolelta ja sitten häneltä pääsi äkeä kirous. Hän oli vahingoittumaton, mies oli ampunut ohi, Laukaus oli vain tullut niin äkkiä, että hän oli kadottanut tasapainonsa, kompastunut niljakkaalla laudalla ja suistunut maahan. Salamurhaaja oli hävinnyt pimeään, ennenkuin Glenister oli ehtinyt nousta, ja takaa-ajoa ei enää käynyt ajatteleminenkaan. Hän jatkoikin matkaa kotiinsa ja kertoi mieli kiihdyksissä jutun Dextrylle.

"Sinä kai luulet, että teko oli Mac Namaran tilauksesta, vai kuinka?" kysyi Dextry kun toinen oli lopettanut.

"Leikki ei ole minun mielestäni mennyt vielä niin pitkälle. Se aikakin kyllä tulee, jolloin isketään yhteen, mutta he ovat jo muutenkin panneet puukon kurkullemme, niin etteivät he voita yhtään mitään raivatessaan sinut tieltä pois. En usko, että salamurhaaja oli kukaan hänen joukostaan, mutta olipa kuka tahansa, parasta on sinun olla varovainen, muuten sinut ottaa ohranen."

"Ehkä meidän on tästä lähin tultava yhdessä kotiin?" ehdotti Glenister. He päättivät niin. Jonkun aikaa oli kaikki rauhallista, vaikka Glenister eräänä iltana heidän kotia lähestyessään olikin näkevinään jonkun varjon liikkuvan pimeässä. Joku, kuka lienee ollutkin, lienee odotellut häntä tuvan lähettyvillä, mutta sitten pelästynyt nähdessään tulijoita olevan kaksi. Dextry ei ollut huomannut mitään eikä Glenisterkään ollut vallan varma asiastaan, mutta tapaus vahvisti hänen arveluaan, että tuntemattomat ja päättäväiset voimat olivat liikkeellä häntä tuhotakseen.

Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli tavallista aiemmin kotiin yksinään. Hän istui kirjoittamassa, kun Dextry astui huoneeseen. Vanhus ripusti takkinsa naulaan, ennenkuin lausui sanaakaan, sytytti savukkeen, veti muutamia haikuja ja aloitti sitten suu täynnä savua:

"Olin vähällä joutua kääntämään nenäni kohti taivasta. Meistä erehdyttiin ja sitä kylläkin mairittelevaa erehdystä en halua enää uudistettavan."

"Mehän olemme melkein yhtä pitkät ja meillä on samanlaiset päähineet. Juuri kun minä kuljen tuolla alhaalla tunkiokasojen ohi, hypähtää joku eteeni ja laukaisee vallan nenäni alta. Hän oli salamaakin nopeampi, eikä paljoa puuttunut, ettei hän naulannut aivojani lähimmän rakennuksen seinään, ennenkuin hän huomasi, kuka olin. Tällöin hän laski aseensa ja sanoi:

"Ketään muutakaan hän ei voi tarkoittaa, ja usko sanojani, sillä ei ole mitään tekemistä Mac Namaran tai tuon pelijutun kanssa. Sellaiseen hän on liian hyvä mies. Jotakin muuta siinä piilee."

"Minä en voi käsittää, miksi hän osoittaa minulle moista ystävällisyyttä — minä puolestani en ole antanut hänelle erikoisia suosionosoituksia", virkkoi Glenister ivallisesti.

"Pidä silmäsi auki. Minä haluan olla mieluummin tekemisissä Mac Namaran kuin tuon pelikukon kanssa."

XXIII.

VIGILANTTIEN KOKOUKSESSA.

Seuraavina päivinä Glenister koetti saada Kidiä käsiinsä, mutta mies oli tyystin hävinnyt tutuilta sijoiltaan. Häntä ei nähty enää iltaisin pelisaleissa eikä päivisin kaduilla. Glenister päätti mennä tavoittamaan häntä tanssiaisiltana hotellistakin, mutta kohtasi kadulla erään vigilantin, joka kysyi häneltä:

Kun toinen oli varmistunut, että he olivat kahden, sanoi hän: "Tätä iltana kello yksitoista pidetään kokous. Jotakin tärkeää luullakseni. Luulin teidän tietävän asiasta."

"On todella omituista, ettei minulle ole hiiskuttu siitä mitään", virkkoi Glenister. "Lähden kanssanne."

He menivät joen poikki autiompaan kaupunginosaan ja koputtivat korkean lauta-aitauksen ympäröivän mustan makasiinin ovelle. Rakennus oli kadun varrella, mutta sen kolme muuta sivua olivat kymmenen jalkaa korkean aitauksen sisällä, joka oli täynnä kivihiiliä ja hirsiä. Hetken odotettuaan he pääsivät sisälle ja kuljettuaan kapeaa, hämärästi valaistua käytävää korkeitten tavarakasojen lomitse he tulivat rakennuksen takaosassa olevaan huoneeseen. Tätä huonetta käytettiin sellaisten tavaroitten säilytyspaikkana, jotka pakkanen voisi vioittaa, ja koska siinä ei ollut ikkunoita, soveltui se mainiosti salaisten kokousten pitoon.

Glenister kummastui aika lailla nähdessään seuran mieslukuisana koolla, muiden muassa Dextryn, jonka hän luuli menneen kotiin tunti sitten. Neuvottelut olivat hyvässä käynnissä, sillä oli valittu puheenjohtaja, ja kaikki laatikot, rauta-astiat ja paalit oli työnnetty seinävierille istumasijoiksi. Näillä istui kuusikymmentä jäsentä, joiden vakavia piirteitä pari kolme lyhtyä himmeästi valaisi. Glenisterin ilmestyminen paikalle näytti vaivaavan kokouksen osanottajia. Puheenjohtajakin tuntui kiusaantuneelta. Sitä kesti sentään vain tuokion. Glenister huomasi heti, että jotakin vakavaa oli tekeillä, sen saattoi lukea miesten ryhdistä ja heidän jännittyneet ilmeensä puhuivat siitä selvää kieltä. Hän aikoi juuri kysyä jotakin lähimmältä naapuriltaan, mutta silloin puheenjohtaja jatkoi:

"Me kokoonnumme siis jälleen tänne kello yhdeltä aseet kädessä, ja sallikaa minun vielä kerran huomauttaa teille; ettei sanaakaan saa hiiskua aikeistamme eikä ryhtyä mihinkään sellaiseen, joka peloittaisi linnut pesästä."

"Saavuin myöhään, herra puheenjohtaja, niin etten tiedä mitään suunnitelmistanne. Luulen kuitenkin käsittäväni, että olette päättäneet ryhtyä tosityöhön, ja minä haluan olla mukana. Saanko kysyä, mitä olette päättäneet?"

"Tietysti. Asiat ovat kehittyneet sille asteelle, ettemme pääse mihinkään, jos käytämme sääliviä keinoja. Olemme sen vuoksi päättäneet toimia ja toimia riuskasti. Olemme tyhjentäneet kaikki lailliset apulähteet ja aiomme nyt päästä eroon koko roistojoukosta omalla tavallamme. Me kokoonnumme tänne tunnin kuluttua, jakaannumme kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja marssimme Mac Namaran, Stillmanin ja Vorheesin asunnolle, otamme heidät vangeiksi ja —." Hän lopetti lauseensa kuvaavalla kädenliikkeellä.

"Ystävät, kun äsken astuin tähän huoneeseen, tunsin kaikesta, ettei minun läsnäoloni ollut toivottavaa. En tiedä, miksi niin on, sillä minulla on tämän jutun synnyssä ollut enemmän tekemistä kuin kellään muulla ja minä olen kärsinyt siitä tappioita yhtä paljon kuin toisetkin. Minä haluan tietää, jätettiinkö minut tahallisesti kutsumatta."

"Kysymyksenne panee minut vaikeaan asemaan", sanoi puheenjohtaja vakavasti. "Mutta minä haluan puhua toverieni puolesta, jos he sitä toivovat."

"Emme epäile teidän rehtiyttänne, herra Glenister, mutta emme kutsuneet teitä tähän kokoukseen, koska tunnemme teidän suhteenne — olisi ehkä parempi sanoa tunteenne — hm, perheeseen. Olemme monelta taholta kuulleet, että olette ollut vaikutuksille altis, mikä on vahingoittanut sekä teidän että toisten toverien etuja. Minkäänlainen tunteellisuus ei saa tulla kysymykseen seuran toiminnassa. Me aiomme käydä oikeutta ja meidän mielestämme oli yksinkertaisinta jättää teidät tietämättömäksi siitä mitä meillä on tekeillä ja säästää eripuraisuus ja katkerat tunteet kummallakin taholla."

"Se on valhe!" huudahti Glenister ääni käheänä. "Se on kirota valhe! Te ette halunneet ottaa minua mukaan, koska pelkäsitte, että vastustaisin suunnitelmaanne, eikö niin? No, siinä olettekin oikeassa! Minä vastustan sitä. Viittasitte äsken tunteisiini neiti Chesteriä kohtaan. Minä sanon nyt teille, että hän on Mac Namaran morsian ja etten minä välitä hänestä. Mutta sallikaa minun edelleen sanoa teille, etten aio sallia teidän murtautua hänen huoneeseensa enkä salli teidän hirttää hänen sukulaistaan, olkoon hän minkälainen roisto tahansa. Ei, hyvät herrat! Ei ole vielä aika ryhtyä moisiin väkivallantöihin — voitamme asiamme ilman niitäkin. Ellemme, niin tapelkaamme toki kuin miehet, älkäämme olko susia. Jos mielimme jotakin tehdä, niin ottakaamme kaivokset jälleen huostaamme ja puolustakaamme valtaustamme, mutta älkäämme herran nimessä alentuko murhaamaan tai jäljittelemään maffian tekoja."

"Me tiesimme, että sanoisitte noin", virkkoi puheenjohtaja, ja joukosta kuului tyytymätöntä mutinaa. Joku sanoi:

"Olemme harkinneet asiaa tyynesti ja maltillisesti, Glenister, ja kysymyksessä on nyt joko heidän elämänsä tai meidän. Lailla ei ole tässä mitään tehtävää."

"Vallan oikein", jatkoi hänen vierustoverinsa. "Emme voi ottaa haltuumme kaivoksia, koska Mac Namara voi turvautua milloin tahansa sotilaihin. Ne ampuisivat meidät. Teidän pitäisi olla viimeinen vastustamaan suunnitelmaamme."

Glenister huomasi, että kaikki vastaväitteet olivat turhia. Miesten kasvoista saattoi lukea järkähtämätöntä päättäväisyyttä eikä hänen todistelunsa ollut vaikuttanut mitään. Hän jatkoi kuitenkin:

"En kiellä, ettei Mac Namara ansaitsisi tulla lynkatuksi, mutta niin ei ole laita Stillmanin. Hän on vanha ja heikko" — joku naurahti pilkallisesti — "ja hänen luonaan on nainen. Hänellä ei ole muuta suojaa ja teidän täytyisi surmata ensin hänet päästäksenne käsiksi tuomariin. Jos te katsotte välttämättömäksi toteuttaa suunnitelmanne, niin surmatkaa muut, mutta säästäkää hänet."

Miehet ravistivat päätään, ja jotkut menivät hänen ohitseen hänen vielä puhuessaan. "Me aiomme jakaa armoamme oikeudenmukaisesti", virkkoi joku. Heitä kannusti, kuten he sanoivat, oikeustajunta, eikä Glenister voinut heidän mieltään muuttaa. Maan elämä ja hyvinvointi oli heidän käsissään, niin he arvelivat, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi epäröinyt panna täytäntöön mitä kerran oli päätetty. Glenister rukoili vielä kerran puheenjohtajaa, mutta tämä sanoi:

"Myöhäistä on asiasta enempää keskustella, ja sallikaa minun vielä kerta muistuttaa lupauksestanne. Jokaista rehellistä miestä sitoo…"

"Noh, älkää luulko, että minä aion kavaltaa teidät", sanoi Glenister, "mutta minä kehoitan teitä vielä kerran olemaan menemättä Stillmanin taloon."

Hän seurasi miehiä yön pimeään. Hän oli huomannut, että Dextry oli kadonnut. Tämä oli ilmeisesti halunnut välttää enempiä väittelyjä. Roy oli huomannut viime päivinä eräänlaista levottomuutta vanhuksen eleissä ja lisäksi polttavaa halua tyhjentää vihansa niihin, jotka olivat riistäneet häneltä hänen pyhimmät oikeutensa. Hän oli luonteeltaan äkkipikainen ja kostonhimoinen ja valmis menemään äärimmäisyyksiin saakka kostonhankkeissaan. Se oli hänen uskonkappaleitaan.

Kun Glenister kotimatkallaan katsoi kelloa, huomasi hän, että hänellä oli enää vain tunti aikaa tehdä päätös. Vaisto kehoitti häntä yhtymään tovereihinsa ja tekemään välit selviksi niiden miesten kansa, jotka olivat tehneet hänelle niin veristä vääryyttä, sillä sikäläisen käsityksen mukaan nämä olivat menetelleet kuin tavalliset rosvot, jotka omien kolttosiensa vuoksi olivat ansainneet kuoleman. Mutta hän ei sittenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä. Jospa hänen toverinsa tyytyisivätkin vain merkitsemään kantansa — mutta hän tiesi, etteivät he pysähtyisi siihen. Väkijoukon verenhimo on helposti herätetty, mutta vaikeasti taltutettu. Mac Namara asettuisi vastarintaan, samoin Vorhees ja piirikomissaari, ja seurauksena olisi verilöyly, kapina ja yleinen sekasorto. Paikalle kutsuttaisiin sotaväki, tienoo julistettaisiin piiritystilaan ja kadut tulisivat sala-ammunnan näyttämöiksi. Vigilantit ajaisivat sotajoukon pakoon, siitä ei epäilystäkään, sillä jokaikinen tienoon kansalainen kiiruhtaisi heidän avukseen eikä sellaisia miehiä voitu enää pysähdyttää. Tuomari kaatuisi muiden muassa — entä mitä tapahtuisi Helenelle?

Hän otti naulasta winchester-kiväärinsä, puhdisti ja rasvasi sen sekä pani ylleen patruunavyön. Hänen sisässään kävi yhä taistelu, velvollisuudentunto kehoitti häntä liittymään tovereihin, omatunto vaati toista. Helene kuului hänen vihollisiinsa, hän päätteli — hän oli vehkeillyt heidän kanssaan ja kavaltanut hänet ja oli lupautunut sille ainoalle miehelle, jota hän vihasi niinkuin vain vihata voi. Miksi hän ajatteli Heleneä tällä hetkellä? Kuusi kuukautta sitten hän olisi kateellisena himoinnut oikeutta päästä johtamaan näitä vigilantteja — mitä merkitsi se muutos, joka sen jälkeen oli tapahtunut hänessä? Se ei ollut heikkoutta eikä varovaisuutta. Ei! Mutta vaikka käsittämätön, oli se silti selvästi havaittavissa, kuten hänen toverinsa olivat hetki sitten huomauttaneet.

Hän hiipi pimeään yöhön. Tehkööt mitä halusivat toisella taholla, mutta kukaan ei saisi astua jalallaan Helenen kynnyksen yli. Hän näki valoa Helenen arkihuoneesta, ja huomatessaan, ettei rullakaihtimia ollut laskettu alas, hiipi hän lähemmäs. Hän kurkisti sisään ja näki Helenen ja Struven juttelevan keskenään, minkä vuoksi hän vetäytyi suojaan ja pysyi piilossa vielä senkin jälkeen kun asianajaja oli poistunut, koska tanssiaisvieraita par'aikaa saapui hotellista ja kulki vallan hänen lähitseen. Kun viimeinen joukko rupattelevia vieraita oli kadonnut, astui hän jälleen esiin, nousi portaat ja koputti ovelle. Helenen avattua oven hän astui sisälle ja sulki oven perässään.

XXIV.

YÖLLINEN KOHTAUS.

Helene Chesterin järjestämättömät hiukset valuivat vuolaina aaltoilevina kiharoina hänen kaulalleen ja olkapäilleen ja hänen rintansa kohoili voimakkaasti. Hän astui askelen taaksepäin seinää vasten, hänen ihmeelliset, syvän harmaat silmänsä olivat selkoselällään ja avuttomat ja häveliäisyyden puna kiisteli pelonsekaisen kalpeuden kanssa hänen poskillaan.

Glenisteriä viilsi kuin puukolla. Tämä tyttö oli hänen katkerimpien vihollistensa joukkoa — ei ollut minkäänlaista toivoa saada häntä omakseen. Hän unohti hetkeksi, että Helene oli petollinen ja juonitteleva, mutta kun hän sen taas pian muisti, puhui hän niin karskisti kuin vain oli mahdollista ja ilmoitti asiansa. Silloin juuri vanha tuomari ilmestyi portaille; hirveä pelko oli tehnyt hänet mykäksi. Oli ilmeistä, että hänen hermonsa, jotka olivat kuluneitten viikkojen tapahtumien johdosta äärimmilleen herkistyneet, nyt vallan pettivät. Ei ole mikään miellyttävä näky, kun silmien eteen pelkäävä ihmissielu avoimesti paljastuu, ja siksipä Glenisterkin painoi katseensa alas ja kääntyi jälleen puhuttelemaan nuorta naista.

"Nomen asukkaat ovat kapinaan valmiita, ja minä olen tullut pelastamaan teitä. Älkää viivytelkö turhilla kysymyksillä", hän lisäsi kärsimättömästi.

"Arthur-eno!" huudahti Helene kiivaasti. Hänen katseensa kohtasi
Glenisterin katseen rukoillen, ettei tämä piittaisi vanhuksen sanoista.

"En voi käsittää mokomaa hävyttömyyttä. He ovat hulluja", vaikeroi tuomari. "Rientäkää vankihuoneelle, herra Glenister, ja sanokaa Vorheesille, että hän lähettäisi tänne vartioston minun suojakseni. Helene, ota puhelu päävahtiin ja hälyytä se liikkeelle. Sano, että sotaväki marssikoon tänne heti."

"Seis!" sanoi Glenister. "Se ei hyödytä — johdot on katkaistu enkä minä aio ilmoittaa asiasta Vorheesille — pitäköön itsestään huolen. Olen tullut tänne auttamaan teitä, ja jos mielitte pelastua pälkähästä, on parasta lopettaa jutustelut ja kiiruhtaa."

"En tiedä mitä tekisin", voihki Stillman kahden vaiheella. "Ettehän halua vahingoittaa vanhaa miestä? Odottakaa! Olen hetken perästä alhaalla."

"Pysähdy, Arthur-eno! Sinä et saa karata tiehesi." — Helenen ääni oli päättäväinen ja käskevä. — "Sitähän et tahtone tehdä, ethän? Tämä on meidän talomme. Sinä edustat lakia ja hallituksen arvoa. Sinä et saa pelästyä rosvo- ja murhaajajoukkoa. Sinun on jäätävä tänne ja otettava heidät avoimesti vastaan."

"Hyvä Jumala!" huudahti Glenister. "Tämä on sulaa hulluutta. Nämä miehet eivät ole rosvoja eivätkä murhaajia, vaan Nomen parhaita asukkaita. Te ette tajua oikein selvästi, että me olemme nyt Alaskassa ja että he ovat vannoneet lopettavansa Mac Namaran koko joukon. Tulkaa mukaani."

"Me kiitämme teitä hyvistä aikeistanne", vastasi Helene, "mutta meillä ei ole mitään syytä paeta. Me varustaudumme ottamaan vastaan ne kurjat raukat. Teidän on parasta lähteä, jotteivät löydä teitä täältä."

Hän nousi portaille, tarttui tuomaria käsivarresta ja talutti hänet pois. Hän oli äkkiä ja arkailematta päässyt tilanteen herraksi, ja molemmat miehet huomasivat mahdottomaksi edes yrittää muuttaa hänen päätöstään. Päästyään portaitten yläpäähän hän kääntyi ja katsahti alas.

"Olemme kaikissa tapauksissa teille kiitolliset näkemästänne vaivasta.
Hyvää yötä."

"Minä en aio lähteä", vastasi Glenister. "Jos te jäätte tänne, jään minäkin."

Hän käväisi alakerroksen huoneissa ja sulki ovet ja ikkunat. Puolustusta silmällä pitäen talo oli mahdoton, ja hän huomasi, että oli välttämätöntä sijoittautua yläkerrokseen. Hän huusi ylös Helenelle:

Glenister kiiruhti yläkerrokseen ja näki Stillmanin istuvan vuoteen reunalla, puolipukeissa ja kokoon kyyristyneenä. Helene oli lopettamaisillaan pukeutumisensa.

"Ettekö sittenkin tahtoisi seurata minua? Se on meidän viimeinen mahdollisuutemme." — Helene ravisti eittävästi päätänsä. — "No, sammuttakaa sitten valot. Minä asetun katuikkunaan, ja koska silmäni ovat pimeään tottuneet, huomaan tulijat ehkä ennen kuin he ehtivät portille."

Helene teki käskyn mukaan ja asettui sitten hänen vierelleen ikkunan ääreen. Tuomari istui yhä vuoteen reunalla. Hänen raskas hengityksensä oli ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Molemmat nuoret istuivat niin lähekkäin toisiaan, että nuoresta tytöstä hohtava suloinen tuoksu herätti Glenisterissä melkein kuvaamattoman kaipuun. Hän unohti vielä kerran tytön petoksen, unohti että hän oli toisen, unohti kaiken paitsi että hän rakasti puhtaasti ja rehellisesti; se rakkaus tuntui sanomattomalta tuskalta. Tytön olkapää kosketti hänen käsivarttaan ja hän kuuli hänen pukunsa heikosti kahahtavan hengityksen mukaan. Joku kulki kadulla talon ohi ja Helene laski pelästyneenä kätensä hänen käsivarrelleen. Se oli hyvin kylmä, hyvin pieni ja hyvin pehmeä, mutta Glenister ei pienimmälläkään eleellä yrittänyt tarttua siihen. Minuutit laahautuivat hitaasti eteenpäin, ne tuntuivat loppumattomilta ja niissä oli ääretöntä jännitystä. Silloin tällöin Helene kumartui häneen päin, ja nuori mies kumartui niinikään kuullakseen hänen kuiskauksiaan. Sellaisina hetkinä Helenen hengitys sipaisi hänen poskiaan, ja hän puri hampaat tiukasti yhteen. Ulkoa pimeästä kuului susikoiran tuskainen ulvonta ja sitten toisten koirien ääniä. Pitkä odotusaika lisäsi tuomarin levottomuutta, kunnes hänen hampaansa kalisivat kuin kastanjetit. Tuon tuostakin hän voihkaisi ääneen.

Molemmat ikkunavartijat olivat kadottaneet käsityksen ajasta, kunnes heidän jännittyneet katseensa keksivät joukon tummia varjoja, jotka erottuivat yön pimeästä.

"Tuolla ne saapuvat", kuiskasi Glenister ja työnsi tytön loitommas ikkunasta, mutta tämä ei suostunutkaan, vaan palasi entiselle paikalleen.

Kun ensimmäiset olennot saapuivat portin edustalle, kumartui Roy ikkunasta ulos ja sanoi äänellä, joka terävänä, selvänä ja odottamattomana viilsi yön hiljaisuutta:

Syntyi pari sekuntia kestävä hämminki, ja ennenkuin miehet ehtivät vastata tai tehdä mitään, jatkoi Glenister:

"Roy Glenister puhuu. Minä kehoitin teitä olemaan hätyyttämättä tätä taloa ja minä varoitan teitä vielä kerran. Olemme valmiit ottamaan teidät vastaan."

"Ehkä olen. Mutta te petitte minut ensin, ja petturi tai ei, mutta ette sittenkään astu jalallanne tähän taloon."

"Neiti Chester olkoon rauhassa. Tuomarille meillä on asiaa. Emme me häntä hirtä, jos hän vain pukeutuu siihen asuun, jonka olemme häntä varten tuoneet muassamme. Ei hänen tarvitse pelätä. Terva tekee hyvää iholle."

"Mac Namara on päässyt livistämään, Voorhees ja kaikki muut niinikään", hän läähätti, — syntyi hetken hiljaisuus, sitten joukon johtaja sanoi miehilleen:

"Hajaantukaa ja hyökätkää taloon!" Ja ylös ikkunaan hän huusi: "Tämä on sinun työtäsi, sinä kirottu tuuliviiri."

Miehet hajaantuivat oikealle ja vasemmalle, kiipesivät aitauksen yli ja juoksivat sikinsokin pitkin seinän kuvetta. Glenister tarttui winchester-kivääriinsä, ja hikeä pusertui hänen otsastaan. Hän oli vielä kahden vaiheella, voisiko hän todella ryhtyä tähän tekoon, voisiko hän ampua noita miehiä.

Tällöin Helene astui hänen eteensä, kumartui puoliksi ulos ikkunasta ja huusi selvällä ja lujalla äänellä:

"Odottakaa! Odottakaa silmänräpäys! Minulla on teille jotakin sanottavaa. Herra Glenister ei ole teitä pettänyt. Hän ei ole varoittanut toisia. He luulivat, että te aiotte vallata kaivokset ja ratsastivat sinne ennen puoliyötä. Minä puhun totta, vakuutan sen kunniasanallani. Monta tuntia sitten he jo lähtivät."

Alhaalta kuului hämmentynyttä mutinaa, kunnes joku alkoi jälleen puhua.
Roy ja Helene tunsivat Dextryn äänen.

"Pojat, olemme väärillä jäljillä. Tuota väkeä emme tavoittele — Mac Namaran me tahdomme vangiksemme. Tuo vanha kaljupää ei uskalla tehdä muuta kuin mitä toiset käskevät hänen tehdä, enkä minä halua olla mukana tässä sydänyöjutussa, jossa kaksikymmentä on yhtä vastaan. Minä lähden kotiin."

Taas kuiskuteltiin ja sitten ensimmäinen puhuja kysyi tuomari Stillmania. Vanhus horjui ikkunan ääreen, täydelleen pelon lamauttamana. Nuori tyttö oli iloinen, ettei häntä voitu alhaalta nähdä.

"Me emme tee teille mitään tällä kerralla, mutta te olette mennyt riittävän pitkälle tekin. Saatte vielä tilaisuuden hyvittää kaikki mitä olette rikkonut, mutta ellette sitä tee, hirtämme teidät lyhtypatsaaseen. Ottakaa tämä varoitukseksi."

"Mi-nä te-en ve-el-volli-isu-uute-eni", sopersi tuomari. Miehet katosivat pimeään, Glenister sulki ikkunan, laski alasi ruilauutimen ja sytytti lampun. Hän tiesi hyvin, että oli riippunut hiuskarvan varassa, ettei onnettomuutta ollut sattunut. Jos hän olisi ampunut näitä miehiä, olisi siitä kiihtynyt taistelu, joka olisi pyyhkäissyt mennessään kaikki tuomioistuimen jäsenet ja hänet itsensäkin. Hän olisi kaatunut väärän lipun alla. Hänen maineensa oli ehkä jo nyt mennyttä — hän ei ollut siitä varma. Lievimmässä tapauksessa hän ei voisi enää luottaa heidän apuunsa, siihen ainoaan apuun, jota napaseutu miehelle saattoi tarjota. Tästä lähin hän olisi luopio, paarias, jota kumpikin riitapuoli vihasi yhtä voimakkaasti. Häntä ei haluttanut katsoa tuomariin ja hän käänsi selkänsä, kun tämä ojensi kätensä häntä kiittääkseen. Hänen työnsä oli tehty ja hän kaipasi pois. Helene saattoi häntä alas, ja kun nuori mies avasi oven, laski, hän kätensä tämän käsivarrelle.

"Sanat ilmaisevat tuiki vähän", hän sanoi, "enkä minä voi koskaan korvata teille kaikkea sitä mitä olette meille tänään tehnyt."

"Meille!" huudahti Glenister murtuneella äänellä. "Luuletteko, että minä uhrasin kunniani, petin toverini, tuhosin viimeisen toivoni ja panin itseni pannaan 'meidän' takia? Tänään vaivasin teitä viimeisen kerran. Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Mitä tahansa muuta olettekin tehnyt, olette ainakin opettanut minulle läksyn, ja minä kiitän teitä siitä. Olen lopultakin löytänyt itseni. En ole enää eskimo — minä olen mies!"

"Olette aina ollut", vastasi Helene. "En ymmärrä paljoakaan tätä juttua, ja minusta tuntuu, ettei kukaan halua antaa minulle minkäänlaisia selityksiä. Olen hyvin typerä, mutta ettekö te haluaisi tulla huomenna sanomaan minulle, mitä tämä kaikki oikeastaan on?"

"En", sanoi Glenister tylysti. "Te ette ole minun heimoani. Mac Namara ja ne jotka ovat häneen liittyneet eivät ole ystäviäni enkä minä heidän."

"Hyvää yötä ja Jumala siunatkoon teitä — ystäväni!" Nuori tyttö palasi tuomarin luo, joka oli surkuteltavassa tilassa, ja Helene sai kauan häntä tyynnytellä kuin pikku lasta. Hän kyseli niistä asioista, jotka olivat hänen sydäntään lähinnä ja joita tämän yön tapahtumat olivat hieman paljastaneet, mutta hänen enonsa tuohtui heti kun hän mainitsikin kaivoksista. Hän istui enonsa vuoteen laidalla, kunnes tämä nukkui. Hän pohti, mistä saisi selvyyttä niihin viittailuihin, joita hän oli kuullut, kunnes hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat yhtä väsyksissä. Kuluneen päivän ja yön tapahtumat olivat riuduttaneet hänen voimiaan, niin että hän hädin tuskin jaksoi laahautua vuoteeseen. Siinä hän heittelehti kauan aikaa, sillä hän oli liian uupunut saadakseen heti unta. Hän havahtui lopulta hermostuneeseen nytkähdykseen ennenkuin unohti koko maailman. Hän muisti tällöin jotakin — hänestä tuntui, että joku sanoi hänelle sen ääneen: "Koko Alaskan kaunein nainen… mutta Glenister pakeni matkoihinsa."

XXV.

TOTUUS ALKAA PALJASTUA.

Helene heräsi seuraavana aamuna vasta lähemmä kello kahtatoista ja sai tällöin tietää, että Mac Namara oli saapunut ratsastaen kaupunkiin ja syönyt aamiaista tuomarin kanssa. Hän oli heti kysynyt Heleneä, mutta kuultuaan edellisen yön seikkailut hän ei sallinut tyttöä unesta herätettävän. Aamiaisen jälkeen olivat hän ja tuomari lähteneet yhdessä ulos.

Vaikka Helenen järki hyväksyikin sen päätöksen, jonka hän edellisenä iltana oli jo puolittain tehnyt, tunsi hän nyt merkillistä vastenmielisyyttä tavata Mac Namaraa. Hän ei tosin tiennyt mitään pahaa tästä miehestä, paitsi sen, mikä sisältyi niihin syytöksiin, joita eräät äärimmilleen katkeroituneet miehet olivat hänestä lausuneet, ja hän tiesi lisäksi, että jokainen voimakas ja hyökkäävä luonne saa helposti vihamiehiä. Siitä huolimatta hän tunsi sisässään taistelun, jommoista hän ei ollut aavistanut. Tämä mies, joka niin itsetietoisesti uskoi että hänestä tulisi hänen vaimonsa, ei vallinnut hänen sisäistä vakaumustaan.

Hän oli viime aikoina ratsastellut usein ja tehnyt pitkiä yksinäisiä matkoja välkkyvää merenrantaa pitkin tai vuorijonojen välissä luikerteleviin laaksoihin, joissa äkkijyrkänteiltä putoavan veden kohina hyväili hänen korviaan tai lapion välähdys kiihoitti hänen katsettaan. Tänä aamuna hänen hevosensa ontui, minkä vuoksi hän päätti lähteä kävelylle. Alkuaikoina hän oli katsellut hieman arastellen siellä tapaamiaan karkeatekoisia miehiä, kunnes hän tutustui heidän teeskentelemättömään kohteliaisuuteensa ja kunnioittavaan esiintymistapaansa. Monet noista siivoamattoman näköisistä miehistä olivat oppinutta väkeä. Häntä huvitti sen vuoksi antaa noiden miesten puhella hänelle suorasukaisen vapaasti, kuten tässä laajoihin mittoihin valetussa uudessa maassa oli totuttu tekemään. Erämaa kasvattaa ritarillisuutta, joka on sille ominaista.

Minkäänlaista vaaraa ei siis ollut siltä taholta pelättävissä, mutta häntä oli varoitettu hulluista koirista, joita harhaili ympäri kaupunkia, ja selitetty, että kesäkuuma kiihoittaa ankarasti näitä takkukarvaisia, yrmeitä otuksia. Tämä maa on kyllä ennen kaikkea koirien maata ja talvisin koira saakin raataa, reutoa ja nähdä nälkää, mutta suvet se saa olla joutilaana, tapella, vetelehtiä ja tulla vesikauhuiseksi.

Helene käveli kauas ja poikkesi paluumatkalla eräälle tuntemattomalle tielle, joka johti kaupungin ulkolaidalle. Hän ei tahtonut kohdata niitä naisia, jotka hän tunsi, koska edellisen illan tanssiaiskohtaus oli hänellä liiankin tuoreessa muistossa. Rivakasti astellessaan hän oli kuulevinaan takaansa heikkoa ääntä. Käännyttyään hän huomasi, että lähin ympäristö oli autiota, kuivaa, karua maata, ja ainoa elävä olento oli muuan naishenkilö, joka seisoi jonkun matkan päässä hänestä. Hän kulki edelleen pari askelta, mutta kuuli jälleen äskeisen huudon ja nyt selvemmin ja sitä seurasi pyssynlaukaus. Hän kääntyi toistamiseen ja näki nyt joukon miehiä juoksujalkaa tulevan hänen perässään ja kuuli vieläkin lähempää ärhentelevien koirien haukuntaa ja murinaa. Hetkessä tytön uteliaisuus muuttui kauhuksi, sillä hänen vielä katsellessaan tätä näkyä syöksyi muuan koirista äkkiä esiin muusta joukosta ja juoksi samalle lankkukäytävälle, jolla hänkin seisoi. Se oli aika komea eskimokoira — kookas, harmaa, sudennäköinen, ja läheisen sukulaisensa lailla väkevä, nopsa ja ovela. Sen pää oli riipuksissa ja heilahteli sivuille juoksun tahdissa. Sen ruumis oli yltyleensä kuolassa ja vaahdossa. Koira tuli nyt uhkaavan näköisenä Heleneä vastaan. Lähellä ei ollut minkäänlaista suojapaikkaa. Taampana oli tosin se talo, jonne hänen äsken näkemänsä nainen juuri oli menossa. Miehet olivat liian kaukana voidakseen häntä auttaa.

Helene ei parahtanut eikä arkaillut, vaan kapaisi kauhun valtaamana mainittua rakennusta kohden. Hän oli vallan varma, että koira syöksisi hänen kimppuunsa ennenkuin hän ehtisi päästä rakennuksen suojaan. Niin — hän kuulikin jo ihan takanaan sen nopeat sipsuttelevat askelet, hänen polvensa notkahtelivat, ja suojaava ovi oli vielä monen metrin päässä. Muuan hevonen, joka oli sidottu lankkukäytävän viereen, pärskähti ja nousi takajaloilleen, kun tämä juokseva pari lähestyi. Vesikauhuinen koira poikkesi tällöin tieltä ja hyökkäsi raivoissaan hevosen koipiin. Tätä äkkihyökkäystä pelästyneenä hevonen riuhtaisi hihnansa poikki ja laukkasi tiehensä. Tämä välikohtaus oli sentään auttanut Heleneä sen verran, että hän oli ehtinyt sillä välin tuvanovelle. Hän väänsi ripaa. Ovi oli kiinni. Kun hän epätoivoissaan kääntyi sivulle, näki hän äskeisen naisen seisovan ihan hänen takanaan ja tarkkaavan tyynesti, pieni revolveri kädessä, hullun koiran raivokkaita liikkeitä.

"Ampukaa!" parahti Helene. "Miksette ammu?" Samassa kuului pamaus, ja koira kierähti ympäri äkeästi ulvahtaen. Nainen ampui monta kertaa, ennenkuin koira makasi hiljaa, ja virkkoi sitten tyynesti:

"Kuinka varmasti te ammuttekaan!" hän läähätti katsellen harmaata otusta, joka kuolintuskissaan oli kierähtänyt ihan hänen jalkoihinsa. Miehet olivat tällä välin ehtineet paikalle ja kertoivat kiihtyneinä tapahtumasta; nainen oli vaihtanut pari sanaa näiden kanssa ja sanoi sitten Helenelle opastaessaan häntä tupaan:

Helene vietiin hyvin kodikkaaseen — suorastaan loistavasti sisustettuun huoneeseen. Siellä oli pianokin, jonka kannelle oli pantu iso pinkka nuotteja, ja monia muita somia pikkuesineitä, jommoisia Helene ei ollut nähnyt sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt. Hänen emäntänsä oli kadonnut eräänlaisen kaihtimen taa ja puheli nyt hänelle viereisestä huoneesta:

"Se oli kolmas vesikauhuinen koira, jonka olen tänä kesänä nähnyt.
Vesikauhu on alkanut tulla yleiseksi näillä main."

Hän palasi nyt huoneeseen kantaen hopeista tarjotinta, jolla oli kannu ja kaksi lasia.

"Hermonne ovat varmaankin ärtyneet, mutta tämä konjakki tekee teille hyvää, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Tulkaa sitten tänne toiseen huoneeseen, ja levätkää hetkinen. Olette pian kyllä ennallanne."

Hän puhui niin väärentämättömän ystävällisesti ja sääliväisestä että Helene katsahti häneen kiitollisena. Nainen oli pitkä ja solakka ja hänen liikkeissään oli jotakin erikoista, mikä pani olettamaan hänen lapsena tottuneen silkkipukujen pehmeihin poimuihin. Helene pani niinikään merkille hänen miellyttävän hymyilynsä ja tunsi sydämensä lämpiävän tätä ensimmäistä hyvänsävyistä naista kohtaan, jonka! hän oli Nomessa tavannut.

"Te olette hyvin ystävällinen, mutta nyt minä en kaipaa enää mitään. Pelästyin äsken hirveästi. Oli ihmeellistä, kuinka te pelastitte minut."

Hän seurasi katseillaan toisen sulavia liikkeitä, kun hän pani tarjottimen pöydälle, ja silloin hän osui näkemään Roy Glenisterin valokuvan seinällä.

"Ah…!" hän huudahti, mutta vaikeni heti, sillä hän tiesi nyt, kuka tuo tyttö oli. Hän silmäili nopeasti pelastajaansa. Ei ollut todella ihme, että miehet olivat häneen ihastuneita, niin suloinen oli hänen hymynsä. Tämä huomio vaikutti sähköiskun lailla, ja hän nousi hämminkiään peittääkseen.

"Kiitoksia paljon ystävällisyydestänne. Nyt olenkin jo täydellisesti tointunut ja minun täytyy nyt lähteä."

Hänen muuttunut ilmeensä ei jäänyt huomaamatta. Cherry Malotten kaltainen kouliintunut ja kokenut nainen kyllä osasi nähdä, milloin toinen nainen osoittaa halveksimistaan. Lukemattomia kertoja hän oli huomannut tämän saman hiuksenhienon muutoksen, tämän halveksivan ylemmyyden, ja hän oli äkeissään itselleen siitä, että piittasi mokomasta. Mutta syystä tai toisesta tämän naisen esiintyminen ärsytti häntä tavallista syvemmin. Hän ei sitä sentään osoittanut paitsi ehkä siten, että hänen hymynsä oli rahtusen jäykempi kun hän sanoi:

"Toivon teidän jäävän tänne kunnes olette perinpohjin levännyt! neiti…" Hän vaikeni ja ojensi kätensä.

"Chester. Nimeni on Helene Chester. Olen tuomari Stillmanins sisarentytär", virkkoi toinen nopeasti ja hieman hämillään.

Cherry Malotte veti takaisin ojennetun kätensä ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi ja uhkaaviksi.

"Ah, vai niin — te olette neiti Chester — ja minä pelastin henkenne."
Hän naurahti epämiellyttävästi.

"Olen pahoillani, ettette pidä siitä", sanoi hän kylmästi. "Minä panen suuren arvon sille palvelukselle, jonka olette tehnyt minulle." — Hän astui askelen ovelle päin.

"Odottakaa hetki. Haluan puhua kanssanne." Kun Helene ei ollut huomaavinaan hänen pyyntöään, huudahti hän katkerasti:

"Ah, älkää pelätkö. Tiedän kyllä, että teette anteeksiantamattoman rikoksen, jos juttelette kanssani, mutta kukaan ei näe teitä täällä ja teidän lakienne mukaan on rikos vain se, joka tulee ilmi. Voitte siis olla rauhallinen. Sepä juuri on minusta tehnyt halveksitun olennon — minut on aina paljastettu. Haluan kuitenkin sanoa teille, että vaikka olenkin huono ihminen, olen toki parempi kuin te, sillä minä olen uskollinen niille, jotka minusta pitävät, enkä minä petä ystäviäni."

"Ah, kyllä te ymmärrätte. Ei teidän kannata olla noin viattoman näköinen. Se sopii tietenkin näyttelemäänne osaan, mutta minulle ette voi näytellä."

Hän meni vieraansa ohi ovelle ja asettui sen eteen seisomaan, ja hänen kasvoilleen levisi katkera ja pilkallinen ilme.

"Se pikku palvelus, jonka äsken teille tein, oikeuttaa minut käsittääkseni johonkin, ja minä aion käyttää tätä oikeutta siten, että sanon teille, kuinka huonosti naamari teille sopii. Hirveän moukkamaista minun on sellaista sanoa, vai kuinka? Olettepa antautunut hienon seuran palvelukseen, ja minä ihailen sitä tapaa, jolla olette osuutenne siinä katalassa työssä näytellyt, mutta minua kiukuttaa teidän sievä, viaton ilmeenne, sillä se ei ole oikea."

"Olen minäkin monesti tehnyt pahoja", jatkoi Cherry keskeytyksestä välittämättä, "mutta silloin minut on tavallisesti siihen pakotettu, enkä minä ole milloinkaan tahallani koettanut syöstä turmioon miestä hänen rahojensa takia."

"Mitä te tarkoitatte väitteellänne, että olen pettänyt ystäväni ja syössyt jonkun turmioon?" kysyi Helene kiivaasti.

"Loruja! Minä huomasin heti alussa, mitä lajia te olette, mutta Roy Glenister ei älynnyt sitä huomata. Ja sitten Struve kertoi, mitä en ollut arvannut. Tarvitaan vain pullollinen viiniä ja nainen, ja sen miehen saa puhumaan kaiken mitä hän tietää. Mac Namaralla on käynnissä rohkea peli, ja hän teki viisaasti ottaessaan teidät apurikseen, sillä te olette ovela, teillä on vahvat hermot ja te näyttelette osaanne mestarillisesti. Minä ymmärrän sellaista, sillä olen itsekin ollut mukana yhdessä ja toisessa huvinäytelmässä. Teidän on suotava anteeksi tämä pieni tunteenpurkaus — ammattikateutta, nähkääs. Minä kadehdin teidän taitoanne, siinä kaikki. Kun te olette nyt saanut selville, että olemme yhtä hyviä molemmat, ei teidän enää pitäisi katsella minua kovin ylhäisesti."

Tämän sanottuaan hän avasi oven vieraalleen ja hyvästeli harkitun ivallisesti.

Helene oli liian hämmentynyt ja syvästi nöyryytetty voidakseen käsittää Cherry Malotten pahansuovasta ja välittömästä tunteenpurkauksesta muuta kuin että tämä syytti häntä osallisuudesta siihen salahankkeeseen, jota kaikki tuntuivat pitävän todellisena. Se saattoi tosin olla naisellisen lemmenkateuden ilmaisua, mutta olihan hän toisaalta sanonut saaneensa tiedot Struvelta sekä että pullo viiniä ja kauniit naiskasvot saisivat hänet paljastamaan kaiken. Mikäli hän tunsi Struvea ja oli hänestä kuullut, oli tässä väitteessä ehkä paljon perääkin. Tunne, että harhaili pimeässä ja että oli kietoutunut salakähmäisyyden verkkoon, valtasi hänet jälleen kuten monesti viime aikoina. Jos Struve hellitti kielensä kantimet tuon naisen edessä, eikö hän voisi tehdä samaa hänen edessään? Hän pysähtyi hetkeksi ja suuntasi sitten kulkunsa Satamakadulle harkiten tarkoin, millä tavalla hän parhaiten pääsisi päämääräänsä. Cherry Malotte piti häntä taitavana näyttelijänä. No hyvä — hän osoittaisi, että häntä oli arvosteltu oikein.

Struve istui työpöytänsä ääressä yksityiskonttorissaan, mutta nousi heti ja tarjosi hänelle tuolia.

"Hyvää huomenta, neiti Chester. Olette raikkaan näköinen yöllisen seikkailunne jäljiltä. Tuomari on kertonut minulle kaikki, ja sallikaa minun sanoa, että olette urhein nainen, minkä minä tunnen."

"On kyllä, mutta ei niin paljon, etten ehtisi teitä palvella, jos teillä on jotakin asiaa minulle."

"Ah, en ole tullut asioita varten", virkkoi tyttö kevyesti. "Olin ulkona kävelemässä ja poikkesin huvikseni katsomaan, mitä te hommailette."

"Sitä ilahduttavampaa minulle", sanoi asianajaja muuttuneella äänellä.
"Olen enemmän kuin ihastunut."

Helene arveli näytelleensä hyvin, koskapa toinen oli luopunut kaikesta asiakkuudestaan.

"Niin, minä olen väsynyt puhelemaan Arthur-enon ja Mac Namaran kanssa.
He kohtelevat minua kuin pientä tyttölasta."

"Avioliittoanne. Milloin se tapahtuu? Ei teidän tarvitse arkailla siitä puhua, sillä Mac Namara ilmaisi minulle asian jo kuukausi sitten."

Sitä tapausta muistellessaan asianajaja nosti salaa kätensä kaulalleen, mutta hänen katseensa kirkastui, kun Helene vastasi kevyesti:

Hetken aikaa hän johti puhetta varsin taitavasti ja jutteli kaikenlaisista asioista tavalla, joka pani Struven kummastelemaan hänen tavatonta leikillisyyttään ja kevyttä äänensävyään. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut Heleneä sellaiseksi, näin tuttavalliseksi, ja, silti hän oli niin ylpeä ja kylmä, että hän oli tulla hulluksi. Hän muuttui yhä rohkeammaksi otteissaan.

"Millä kannalla ovat asiamme tällä haavaa?" kysyi tyttö, kun toisen kiihkeys alkoi näkyä yhä selvemmin. "Eno ei halua sanoa mitään eikä herra Mac Namarasta ole viime aikoina saanut sanaakaan puserretuksi."

"Äh, älkää nyt viitsikö pitää minua lapsena. Se alkaa jo ikävystyttää.
Olen näytellyt osani, ja nyt tahdon tietää, mitä te muut teette."

"Miksen? Emmekö pelaa kaikki samoin merkein? Minä en voi hyväksyä, että ensin käytätte minun apuani ja sitten kohtelette minua kuin ilmaa. Luulen olevani oikeutettu saamaan tietää, kuinka suunnitelmaa edelleen hoidetaan. Arveletteko kenties, etten osaa pitää suutani kiinni?"

"En suinkaan", vastasi asianajaja nauraen ja yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta silloin Helene nousi ja nojasi kirjoituspöytään vakaasti päättäneenä, ettei lähtisi konttorista, ennenkuin olisi edes hieman saanut kohotetuksi salaperäisyyden verhoa. Struven esiintyminen vahvisti hänen epäluuloaan, että tässä kaikessa oli jotakin nurinkurista. Tuo lahjakas, mutta kevytmielinen, irstaileva mies tunsi nämä asiat perinpohjin, mutta vaikka Helenen suostutteluilla olikin eräänlaista vaikutusta häneen, sitoi varovaisuus hänen suunsa. Hän. kurottautui eteenpäin ja hymyili Struvelle.

"Te olette aivan kuin toisetkin. Tekään ette halua antaa minulle vähäisintäkään valaistusta."

"Antaa, antaa, antaa!" virkkoi asianajaja julkeasti. "Se on naisten tapa ratkaista asioita. Antakaa minulle tuo — antakaa minulle se. Itsekkäitä olentoja! Miksette te tarjoa mitään korvaukseksi? Miehet ovat liikemiehiä, naiset koronkiskureita. Te olette utelias ja tunnette itsenne sen vuoksi onnettomaksi. Minä voin auttaa teitä, ja siksi te luulette, että minä teen sen yhdestä hymyilystä. Te pyydätte, että minä rikon lupaukseni ja panen kunniani alttiiksi teidän oikkujenne vuoksi. Se juuri on naisten tapa, ja minä suostun. Minä antaudun valtaanne, mutta en tee sitä ilmaiseksi. Tehkäämme sopimus."

"Se ei ole uteliaisuutta", intti tyttö närkästyneenä. "Minä en pyydä enempää kuin mikä on oikeuteni."

"Te olette kuullut, mitä kaupungilla juorutaan, ja olette alkanut epäillä, siinä koko juttu. Te arvelette, että minä tiedän jotakin, mikä voisi luoda valaistusta tai uutta varjoa kaikelle mitä omistatte tässä maailmassa, ja te olette niin kiihtynyt, ettette enää luota omiin sukulaisiinnekaan. Toisaalta ette voi uskoutua vieraillekaan ja siksi tulette minun luokseni. Olettakaamme, että minulla on ne paperit, jotka toitte tänne viime keväänä, tuossa kassakaapissa, ja että ne kertovat koko jutun — onko enonne viaton tai ansaitseeko hän hirttonuoran, mitä siinä tapauksessa tekisitte? Mitä antaisitte päästäksenne näkemään ne? No hyvä, ne ovat tuolla ja voivat milloin tahansa puhua puolestaan. Jos olette oikea nainen, ette saa lepoa, ennenkuin olette ne nähnyt. Teemmekö sopimuksen?"

"Niin, niin. Antakaa ne paperit minulle!" huudahti Helene kiihtyneenä. Kuuma veriaalto syöksähti hänen kasvoilleen, ja Struve ponnahti tuoliltaan. Hän astui lähemmäs Heleneä, mutta tämä peräytyi seinään saakka, kalpeana ja tuijottavin silmin.

"Tietysti minä sen huomaan, mutta minä haluan suukon sopimuksemme vahvistukseksi."

Hän tavoitti kuumalla kädellään tyttöä, mutta tämä työnsi hänet syrjään ja liukui hänen ohitseen ovelle.

"Tehkää kuten haluatte", sanoi Struve, "mutta ellen erehdy, ette löydä lepoa ennenkuin olette nähnyt nuo paperit. Olen tutkinut teitä ja uskallan lyödä vetoa, ettette mene naimisiin Mac Namaran kanssa ettekä tohdi katsoa enoanne silmiin, ennenkuin olette päässyt totuuden perille. Voisitte tehdä molemmatkin, jos tietäisitte varmasti heidät pettureiksi, mutta ette voi tehdä sitä niin kauan kuin epäilette heitä — sellainen on nainen. Kun olette tehnyt päätöksenne, tulkaa takaisin ja minä näytän teille todistukset. En koetakaan näyttää toisenlaiselta kuin olen — Wilton Struve vain olen, myyjä. Minä toivon, että minun hautakiveeni kirjoitetaan totuudenmukaisesti: 'Hän sai palkkansa'."

"Siis miellyttävä ja sulavaliikkeinen peto", naurahti toinen. "Ystävällinen ja leikkisä, mutta hampailtaan terävä ja kynsiltään sitäkin terävämpi. Täydentääksemme vertausta, joka minua miellyttää, minä luulen, ettei sillä eläimellä ole sukulaisuustunteita ja että se metsästelee mielellään yksinään. Kun olette perin pohjin tutkinut tuota salahanketta ja löytänyt syyllisen sieltä mistä sitä on haettava, ettekö haluaisi tulla minulle siitä kertomaan? Tämä ovi johtaa käytävään ja sitä tietä suoraan kadulle. Kukaan ei näe teidän tulevan eikä menevän."

Rientäessään pois talosta Helene ihmetteli itsekseen, vallan päästä pyörällä, kuinka hän oli voinut kuunnella sitä miestä niin kauan. Mikä peto hän olikaan! Hänen tarkoituksensa oli selvä ja oli ollut alusta asti. Struve oli perinpohjin tunnoton olento. Helene oli kyllä kaiken tämän tiennyt jo entuudestaan, mutta pyrkiessään epätoivoisena totuuden perille ja nuorekkaasti itseensä luottaen hän oli uskaltautunut tämän miehen puheille. Struve oli lisäksi teräväkatseinen ja huomiokykyinen mies, joka oli verrattoman varmasti arvannut hänen mielentilansa. Hän oli joutunut tappiolle, mutta hän tiesi nyt itsekin, ettei hän voisi levätä, ennenkuin olisi saanut vastauksen kysymyksiinsä. Hänen täytyi päästä niistä epäluuloista, jotka jäytivät hänen rauhaansa. Hän muisteli enonsa ystävällisyyttä häntä kohtaan ja tunsi epätoivoista luottamusta tähän hänen sukunsa viimeiseen. Sukulaissiteet olivat olleet voimakkaat ja hän tunsi kipeästi kaipaavansa kadonneen veljensä tukea — sen veljen, joka par'aikaa oleskeli jossakin tämän salaperäisen maan kolkassa — jonkun sellaisen tukea, jonka suonissa virtasi samaa verta kuin hänenkin. Hän ajatteli Mac Namaraakin, mutta kuinka tämä voisi häntä auttaa? Mitä hän tiesi tästä miehestä — miehestä, jota hän nyt pahimmin epäili.

Melkein sietämättömän yksinäisyyden ja avuttomuuden masentamana ja sekä ruumiillisesti että henkisesti näännyksissä äsken kestetyn kauhun johdosta punnitsi Helene tilannetta niin tyynesti kuin hänen kiihtynyt mielialansa suinkin salli ja päätyi tulokseen, että hänen nykyisessä asemassaan sai turha ylpeys väistyä.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän koputti Cherry Malotten ovelle. Kun tyttö tuli avaamaan, huomasi Helene, että hän oli itkenyt. Kyyneleet polttavat kuumimmin ja jättävät selvimmän jäljen silmiin, missä ne ovat harvinaisia. Helene ei voinut tajuta sitä mielenliikutusta, joka oli puistatellut Cherryä hänen poissa ollessaan, sillä Helenen raikas, nuorekas kauneus oli tämän seikkailijattaren sydämessä herättänyt katkeruuden ja kateuden myrskyn. Olipa Helene Chester syyllinen tai syytön, oliko silti mahdollista, että Glenister epäröisi valitessaan heidän välillään? oli Cherry kysynyt itseltään. Nyt hän tuijotti epäystävällisesti ja tervetuloa sanomatta vieraaseensa.

"Sallitteko minun astua sisälle?" kysyi Helene. "Minulla on teille jotakin sanottavaa."

Kun he olivat astuneet huoneeseen, seisoi Cherry yhä ja katseli vierastaan tutkimattomin silmin ja kylmin kasvoin.

"Ei ollut helppoa tulla takaisin", aloitti Helene, "mutta minun täytyi. Jos te voitte auttaa minua, toivon, että sen teette. Te sanoitte tietävänne, että eräille miehille on tehty suurta vääryyttä. Olen epäillyt sitä, mutta en tiennyt mitään varmaan, ja pelkään epäillä lähimpiä omaisiani. Te sanoitte edelleen, että minullakin on osuus siinä mitä on tapahtunut — että olen pettänyt ystäväni. Odottakaa hetkinen", hän lisäsi nopeasti, kun huomasi toisen ivallisen hymyn. "Ettekö haluaisi sanoa mitä tiedätte ja minkä arvelette minun osuuteni olevan? Olen kuullut ja nähnyt asioita, jotka ovat panneet minut ajattelemaan — oo, ne ovat peloittaneet minua ajattelemasta — enkä sittenkään ole löytänyt totuutta. Käsittänette, että tämän tapaisessa taistelussa helposti väitetään yhtä ja toista, mutta onko minun enoni tosiaankin menetellyt väärin?"

"Ei. Sanoitte, että Struve oli ilmaissut teille koko suunnitelman.
Kävin hänen luonaan houkutellakseni häneltä tiedot, mutta…"

"No, kuinka onnistuitte?" kysyi Cherry merkillisen huvitettuna, vaikka yhä pysyikin kylmän ja vastahakoisen näköisenä.

"Ja siellä epäonnistuttuanne te tulitte jälleen minun luokseni pyytämään vielä kerran minun laiseltani hylätyltä olennolta apua. No hyvä, neiti Helene Chester, kuulkaa siis. En usko ainoatakaan sanaa mitä olette minulle nyt kertonut enkä minä puolestani aio sanoa teille yhtään mitään. Menkää takaisin enonne ja pitkäsäärisen rakastajanne luo, jotka ovat teidät lähettäneet tänne, ja ilmoittakaa heille, että aion puhua, kun oikea hetki lyö. He arvelevat, että tiedän liian paljon, eikö niin? Ja sen vuoksi he ovat lähettäneet teidät tänne urkkimaan? Olkoon menneeksi, minä olen valmis tekemään eräänlaisen sopimuksen. Te näyttelette osaanne, minä omaani. Jättäkää Glenister rauhaan, silloin en minäkään juorua Mac Namarasta. Onko sovittu?"

"Ei, ei, ei! Ettekö jaksa käsittää minua? Ei siitä nyt ole kysymys.
Minä haluan vain tietää totuuden, siinä kaikki."

"Palatkaa siis Struven luo ja pyytäkää häneltä selityksiä. Hän ehkä on valmis ne antamaan, minä en. Hierokaa kauppaa hänen kanssaan — osaatte mainion hyvin sen tehdä. Olette puijannut parempiakin miehiä — saa nähdä, mitä pystytte hänelle."

Helene huomasi, ettei kannattanut enempää ponnistella, ja poistui. Hän tunsi kuitenkin, ettei Cherry sittenkään häntä epäillyt, vaikka hän. lemmenkateena, oli nähnyt hyväksi sellaista teeskennellä.

Päästyään kotiinsa hän kirjoitti pari lyhyttä kirjettä ja kutsui keittiöstä japanilaisen asiapoikansa.

"Fred", hän sanoi, "olepa hyvä ja koeta etsiä herra Glenister ja anna hänelle tämä kirje. Ellet tavoita häntä, etsi hänen toverinsa ja anna tämä toinen kirje hänelle."

Fred meni ja kun hän tuntia myöhemmin palasi, oli hänellä yhä Dextrylle osoitettu kirje kädessään.

"En löytänyt sitä herraa", hän sanoi. "Nuori herra sanoi, että hän oli poissa, mutta tulee kenties parin päivän kuluttua."

On turhaa keskustella asiasta, jonka molemmat hyvin tunnemme. Jos tämä halunne johtuu viime yön tapahtumista, niin pyydän, ettette sen takia vaivaudu. Me emme tarvitse teidän sääliänne.

Hänen kirjettä lukiessaan tuli huoneeseen tuomari Stillman. Hän näytti vanhentuneen tavattomasti kuluneen päivän aikana, vai vaikuttiko kelmeä iltapäivävalaistus, että hänen poskensa näyttivät niin painuneilta ja kasvojen piirteet niin lakastuneilta? Hänen äänensäkin ilmaisi niitä raskaita huolia, joita hänen oli kesteltävä.

"Alec on maininnut minulle kihlauksestanne, ja se keventää äärettömästi taakkaani. Iloitsen tavattomasti tästä avioliitosta. Hän on ihmeellinen mies ja ainoa, joka voi meidät pelastaa."

"Tuo roistojoukko, tietenkin. Sanoivathan he tulevansa takaisin! Mutta Alecilla on vaikutusvaltaa täkäläiseen vartioston päällikköupseeriin, ja hänen toimestaan vartioivat sotilaat tästä lähin taloamme yöt päivät."

"Vaiti, vaiti! Minä tiedän mitä puhun. Meitä uhkaa pahempi vaara kuin milloinkaan ennen, ja ellei meidän onnistu hajoittaa tuota yhdistystä, on seurauksena verilöyly. Ne vigilantit ovat alituisena uhkana ja he koettavat saada minut luopumaan tuomarintoimestani, jotta voisivat ottaa lainkäytön omiin käsiinsä. Siitä juuri haluaisinkin sinulle puhua. He aikovat surmata Alecin ja minut — niin ainakin väittää Alec — ja meidän täytyy toimia ripeästi estääksemme heidän aikeensa. Nuori Glenister on myöskin heikäläisiä ja hän tietää, ketkä muut seuraan kuuluvat. Luuletko voivasi päästä puheisiin hänen kanssaan?"

"Ymmärrät kyllä. Minä haluan saada selville seuran johtomiesten nimet, jotta voisin vangituttaa heidät. Sinun täytyy onkia ne tiedot häneltä, ja sinä kyllä onnistut, jos yrität."

"Älä nyt ole typerä", virkkoi tuomari ärtyneesti. "Nyt ei ole sopiva
hetki lapsellisiin arasteluihin. Nyt on kysymyksessä sekä minun että
Alecin elämä." Hän lausui jälkimmäisen nimen lasketun harkitusti, mutta
Helene oli lopen kiihdyksissä sellaista huomatakseen.

"Se on häpeällistä!" hän huudahti. "Sinä siis haluat, että minä pettäisin miehen, joka pelasti meidät tuskin kaksitoista tuntia sitten. Hän pani oman henkensä alttiiksi meidän takiamme."

"Se ei ole suinkaan petosta, vaan itsepuolustusta. Ellei meidän onnistu heitä nitistää, nitistävät he meidät. Minä en halua rangaista sitä nuorta miestä, mutta muut haluan saada telkien taakse. Kas niin, ei vastaväitteitä, sinun täytyy se tehdä."

Mutta tyttö vastasi tiukasti kieltäen ja meni tyynesti omaan huoneeseensa. Suljettuaan ovensa hän istui kauan paikallaan tuijottaen eteensä silmin, jotka eivät mitään nähneet, ja kädet polvilla lujaan nyrkkiin puristettuina. Lopulta hän kuiskasi itsekseen:

Hän ei mennyt päivällispöytään, ja kun Mac Namara saapui illansuussa taloon, teeskenteli hän päänsärkyä välttääkseen tapaamasta häntä. Hän koetti yhä karkoittaa ajatusta, että Mac Namara ja hänen enonsa, hänen oma enonsa, joka oli ollut hänen isänään, olivatkin vain yksinkertaisia juontenpunojia. Ja kuitenkin hän oli vallan kuohuksissa tuomarin kylmäverisen pyynnön johdosta, että hän suostuisi pettäjättäreksi. Jos hän saattoi pyytää jotakin sellaista, miksei hän sitten voisi ryhtyä johonkin toiseen tunnottomaan itsekkääseen hankkeeseen? Koko pitkän illan hän istui yksin huoneessaan, mutta kun hän lopulta tunsi voivansa pahoin, hiipi hän ulos tavoittamaan jostakin Frediä ja toimituttamaan itselleen hieman syötävää.

Hän kuuli arkihuoneessa keskusteltavan ja ehdittyään alimmalle porrasaskelmalle hän pysähtyi kuuntelemaan. Ensimmäinen lause, jonka hän kuuli tiukasti kiinnipantujen verhojen takaa, sai hänet arvelematta kuuntelemaan enemmänkin. Hän seisoi paikallaan monta minuuttia ja kuunteli hengittämättä niitä salajuonia, joita sisähuoneessa punottiin, kääntyi sitten ja hiipi varpaillaan omaan huoneeseensa. Mielettömän kiireesti hän täällä riisui arkipukunsa ja pani toisen puvun yllensä.

Hän painoi kasvonsa ikkunaan ja huomasi, että yö oli sysipimeä eikä taivaalla ainoatakaan tähteä. Hän kietoi silti paksun harson hattunsa ympärille ja kasvoillensa, ennenkuin sammutti lampun ja astui halliin. Kuullessaan Mac Namaran sanovan "hyvää yötä" katuovella hän peräytyi jälleen huoneeseen. Hänen enonsa nousi hiljaa portaita ylös ja pysähtyi hänen ovelleen. Hän lausui hiljaa hänen nimensä, mutta kun ei vastausta kuulunut, jatkoi hän matkaansa omaan suojaansa. Helene hiipi jälleen varovasti portaille, pujahti kadulle, sulki oven ja pani avaimen taskuunsa. Paksussa pimeässä hapuillen hän riensi eteenpäin. Hänen aivoissaan kiersi vain yksi ainoa kauhea ajatus:

XXVI.

TOTEUTUMATON SUUNNITELMA.

Vaikka Helenen silmät olivatkin vähitellen tottuneet pimeään, ei hän silti nähnyt kyllin hyvin välttääkseen yhteentörmäyksiä. Ilma, jota matalalla riippuvat pilvet pusersivat, oli täynnä sähköä ja tuntui huokailevan ja värähtelevän rajuilman uhkaa. Se oli myrskyä edeltävää tyyntä, ja yö piteli sormia huulillaan.

Lähestyessään Glenisterin majaa huomasi Helene pettymyksekseen, ettei talossa ollutkaan valoa. Hän kompastui ovea vasten, mutta ehti tuskin päästää tukehtunutta huudahdusta, kun pimeästä työntyi esille kaksi olentoa, jotka tarttuivat häneen lujin kourin. Jotakin kovaa ja kylmää painettiin hänen poskeansa vasten.

"Seis! tämä onkin nainen!" huudahti mies, joka oli tarttunut häntä ranteesta ja hellitti otteensa. Toinen laski nyt aseensa ja katseli häntä lähempää.

"Sehän on neiti Chester", hän virkkoi. "Mitä teette täällä? Olipa lähellä, ettei teidän käynyt hullusti."

"Yritin Wilsoneille, mutta olen kaikesta päättäen eksynyt. Luulen, että poskeni on haavoittunut", sanoi tyttö ja koetti olla rohkea.

Helene riensi takaisin toista tietä kuin oli tullut, koska hän ymmärsi, että hänellä oli vielä aikaa ja etteivät hänen enonsa lähetit olleet vielä tavoittaneet Glenisteriä. Hän oli kuullut tuomarin ja Mac Namaran suunnittelevan sellaista kaappausta, että poliisien annettaisiin nuuskia koko kaupunki ja ottaa vangiksi ei vain hänen ystävänsä vaan kaikki, joiden epäiltiin olevan vigilantteja. Uhrit pantaisiin tutkimatta vankilaan ja tuomioistuinkoneisto estettäisiin jollakin keinoin toimimasta, niin että pidätetyt voitaisiin tarpeen mukaan pitää vankilassa hamaan syksyyn saakka. Miehet olivat sanoneet, että heidän lähettinsä olivat jo toimessa, joten Helenen oli mahdollisuuden mukaan kiirehdittävä. Hän juoksi laitakaupungin pimeillä kaduilla ja saapui vihdoin Cherry Malotten asunnolle, mutta sekin oli pimeä eikä kukaan vastannut hänen kolkutuksiinsa. Hän oli nyt vallan tolkuton eikä tiennyt mistä nyt lähtisi hakemaan niistä lukemattomista paikoista, joissa hänen etsimänsä mies mahdollisesti oleskelisi. Oli vain yksi mahdollisuus jäljellä, se näet, että Glenister olisi kahvila Pohjolassa. Mutta vaikka niinkin olisi, ei hän voisi tavata häntä, sillä hän ei uskaltaisi itse sinne mennä. Hän ajatteli lähettää Fredin, japanilaisen asiapoikansa, mutta nyt ei ollut enää aikaa. Jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen mahdollisuuksiaan onnistua.

Roy oli kerran sanonut hänelle, ettei hän koskaan heittäisi aloittamaansa yritystä. No hyvä, hän tahtoisi nyt osoittaa, että nainenkin osaa olla päättäväinen. Nyt ei ollut aikaa ujostella eikä arkailla ja hän kietoi harson tiukempaan kasvoilleen ja otti hyvän nimensä ja maineensa kämmenelleen. Hän palasi valaistuille kaduille, jotka loivat häikäisevää hohdetta tummalle taivaalle. Hän koetti päästä jostakin takaportista teatteriin, sillä pääovesta hän ei uskaltanut yrittää. Läähättäen ja peloissaan hän koetti avata erästä ovea, mutta se oli salvassa. Sisältä kuului messinkipuhaltimen ääntä ja laulua. Hän kolkutti itsepäisesti ovelle, kunnes se riuhtaistiin auki ja kynnykselle ilmestyi paitahihasillaan hääräävä, pienikokoinen nuorukainen, joka huusi:

"Mitä te täällä seisotte ja kolkuttelette kesken näytäntöä. Kiertäkää toiselle puolelle ja tulkaa pääovesta."

Helene näki vilahduksen kokoonhaalituista näyttämökoristeista, ja ennenkuin nuori mies ehti lyödä ovea kiinni hänen nenänsä edessä, pani hän hopeadollarin hänen käteensä ja työntyi itse samalla oviaukosta sisään. Toinen soljutti rahan taskuunsa, ja ovi paukahti Helenen takana lukkoon.

"No sanokaa nyt mitä te asioitte täällä. Näytäntö on pian lopussa." Nuorukainen oli ilmeisesti koko koneiston johtava sielu, sillä kun kuoro samassa hetkessä alkoi täyttä kurkkua laulaa, virkkoi hän hätäisesti:

"Odottakaa hetkinen. Nyt juuri alkaa loppukohtaus", ja seuraavassa tuokiossa hän riensi näyttämökojeilleen. Kun väliverho oli laskettu ja näyttelijät pujahtaneet pukuhuoneisiinsa, palasi hän Helenen luo.

"Totta toki. Olen nähnyt hänet täällä tänään tänä iltana… Tulkaa mukaan."

Hän opasti Helenen näyttämölle, työnsi väliverhon laitaa syrjään ja antoi hänen kurkistaa tanssisaliin. Hän ei ollut milloinkaan osannut kuvitella, miltä tämänkaltainen paikka oikein näyttäisi, ja häntä kummastutti aikalailla tanssisalin hieno ja loistelias sisustus. Parvekkeen: muodosti pitkä rivi kaihtimin suojattuja aitioita, joissa miehiä ja naisia istui rupatellen, juoden ja laulaen. Lattiatuoleja korjattiin par'aikaa syrjään ja mattoa käärittiin kasaan. Leveästä sivuovesta, josta pääsi pelisaliin, kuului huuto, että karkelo alkaisi siinä paikassa.' Pareja lähtikin liikkeelle.

"En näe häntä", virkkoi mies. "On parasta, että menette isosta ovesta ja koetatte sitä tietä onneanne." Hän viittasi portaille, jotka veivät aitioparvekkeelle, ja toisille, josta pääsi pohjakerrokseen, mutta Helene tarjosi hänelle toista hopearahaa ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä Glenisterin ja opastamaan tämän hänen luokseen.

"No, jopa peräti! Te tuhlaatte rahaa kuin heinää. Olette oikea kultakaivos. Tulkaa niin usein kuin haluttaa."

Helene vetäytyi pimeään nurkkaan ja odotti pitkän rupeaman, ennenkuin hänen lähettinsä vihdoinkin ilmestyi parvekkeelle vievien portaitten yläpäähän ja viittasi häntä tulemaan sinne. Kun hän oli päässyt perille, virkkoi mies:

"Minä sanoin hänelle, että siellä on tuhannen dollarin typykkä häntä odottamassa, mutta hän on huonolla tuulella eikä mieli liikahtaakaan paikaltaan. Hän on numerossa 7." — Kun Helene näytti epäröivän, jatkoi hän: "Menkää vain — ei ole vaaraa" ja lisäsi lohdutellen: "Kuulkaas, pikku kaunoinen, jos hän on sydämenne ystävä, ei teidän tarvitse pelätä, sillä hän ei piittaa tänä iltana hameväestä, ei tuumankaan vertaa. Annan siitä teille sanani pantiksi."

Helene meni ovesta, jonka mies hänelle näytti, ja näki Royn istuvan ja katselevan tanssia. Hän kääntyi katsomaan häiritsijäänsä, ja kun tämä kohotti harsoaan, ponnahti hän pystyyn ja veti verhot eteen.

"Teidän on lähdettävä täältä heti", läähätti Helene. "Teitä etsitään vangittavaksi."

"Vorhees ja hänen väkensä — siitä, että olette järjestänyt katukahakan tai muuta sellaista eilen illalla."

"Niin, niin, mutta te olette vigilantti, ja he tavoittelevat teitä ja kaikkia tovereitanne. Asuntoanne vartioidaan ja koko kaupunki on täynnä poliiseja. Tarkoituksena on jonkun tekosyyn nojalla vangita teidät ja sitten pidättää teitä vankilassa epämääräinen aika. Olkaa ystävällinen ja lähtekää täältä, ennenkuin se on myöhäistä."

"Arthur-enon ja Mac Namaran." Hän katseli Glenisteriä suoraan silmiin tätä sanoessaan ja huomasi ilon leimahduksen hänen katseestaan, kun hän huudahti:

"Ja te olette tullut tänne minua pelastamaan — oman nimenne ja maineenne uhalla?"

"No niin. Antaa heidän tulla. Olen mennyttä miestä. Sain tänään pari riviä Wheatonilta. Hänkin on masentunut ja kuitti, hän on joutunut rettelöihin San Fransiskon tuomioistuimen kanssa joistakin muodollisista seikoista. Minä luulen, että on hyödytöntä jatkaa taistelua."

"Kuulkaas nyt", sanoi Helene. "Teidän täytyy poistua täältä. Minä olen varma, että teille on tehty hirveää vääryyttä ja teidän ja minun on tehtävä siitä loppu. Silmäni ovat lopultakin auenneet, te olette oikeassa. Olkaa ystävällinen ja piilottautukaa edes joksikin ajaksi."

"Olkoon menneeksi. Jos te asetutte puolellemme, ei kaikki toivo ole mennyttä. Kiitän teitä siitä, että olette antautunut vaaraan minua varoittaaksenne."

Helene oli sillä välin astunut aition suoja-aitauksen ääreen ja kurkistanut verhojen raosta. Äkkiä pääsi häneltä heikko huudahdus.

"Liian myöhään! Liian myöhään! Tuolla ne jo ovat. Älkää liikuttako verhoja, teidät voidaan nähdä."

Vorhees ja neljä muuta miestä raivasi tietä tanssivien keskeltä ja näyttivät etsivän jotakuta.

"Juoskaa takaportille", kuiskasi Helene ja työnsi hänet menemään. Glenister tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetken lujasti omassaan ja sanoi vielä kerran kiitoksensa. Sitten hän oli poissa. Helene laski alas harsonsa ja aikoi juuri seurata perässä, mutta Glenister palasi samassa aitioon.

"Ei hyödytä yrittää", virkkoi hän tyynesti. "Kolme miestä vartioi portaita." Hän kurkisti varovasti tanssisaliin ja näki, että poliisit olivat tarkastaneet jo alikerroksen ja aikoivat par'aikaa nousta pääportaille ja katkaista siten tien siltäkin taholta. Heidän tulonsa ei ollut herättänyt erikoista huomiota eikä tanssi ollut heidän takiansa tauonnut; heillä ei näet ollut aseita näkyvillä.

Glenister otti esiin revolverinsa ja hänen silmiinsä tuli kiille, jonka Helene oli niissä aiemminkin kerran nähnyt, kylmä kuin talvinen päivänpaiste.

"Ei, ei, ei sitä — Jumalan nimessä!" sanoi hän väristen ja tarttui häntä käsivarresta.

"Minun täytyy teidän takianne, muutoin he löytävät teidät täältä, ja se olisi vielä pahempi onnettomuus. Minä taistelen käytävässä, ja siinä metakassa te voitte päästä pujahtamaan talosta. Odottakaa kunnes ampuminen taukoo ja väki rientää paikalle."

Hän piteli kättään jo ovenrivassa, mutta Helene riuhtaisi sen irti ja kuiskasi käheällä äänellä:

"Ne surmaavat teidät. Odottakaa! On parempikin keino." Hän talutti Glenisterin aition reunalle ja veti verhot syrjään. — "Tämä ei ole korkealla, eivätkä he huomaa teitä, ennenkuin on myöhäistä. Te voitte sitä tietä päästä tunkeutumaan väkijoukon halki."

Glenister hyväksyi hänen ajatuksensa, pani revolverin jälleen koteloon, tarttui aitionreunaan ja heilautti itsensä kevyesti ja arkailematta tanssijoitten sekaan. Parveke oli vain pari miehenmittaa korkealla, joten hyppy onnistui erinomaisesti ja hän ehti uudelleen paljastaa revolverinsa, ennenkuin portaille nousseet miehet huusivat hänelle seis.

Kohotettu ase aiheutti tavatonta hämminkiä, poliisien komentosanat sekaantuivat naisten huutoihin, kaatuvien tuolien kolinaan ja jalkojen tömistelyyn. Joukko väistyi Glenisterin tieltä kahdelle puolelle, kuten sinäkin päivänä, jolloin Helene saapui tähän maahan. Pasuunanpuhaltaja, joka oli istuutunut paikalleen silmät ummessa, havahtui äkkiä ja ilmaisi kauhistuksensa päästämällä räikeän äänen soittimestaan. Joku paksu nainen voihki: "Älkää ampuko!"

Glenister tähtäsi poliiseihin, joiden läheltä ihmiset siirtyivät loitommas kuin ruttotautisia väistellen.

"Kädet ylös!" hän huusi terävästi, ja miehet jäykistyivät äkkiä liikkumattomiin asentoihin, toinen porrasten alapäähän, toinen vähän edemmäksi. Vorhees ilmestyi tällöin ylimmälle askelmalle ja syöksyi pari askelta alaspäin, mutta kun hän joutui tällöin ampumalinjaan, täytyi hänenkin mukautua samaan jäykkään asentoon kuin toistenkin, sillä Glenisterin ase oli suunnattuna häntä kohden.

"Minulla on vangitsemismääräys teitä varten!" hän kiljui kuoleman hiljaisuuden vallitessa salissa.

"Pitäkää hyvänänne", sanoi Glenister ja avasi huulensa hymyilyyn, jossa ei ollut rahdunkaan vertaa iloisuutta. Hän kulki takaperin salin permannon poikki, jolloin hänen korkonsa kolahtelivat kovasti parketilla, ja hänen katseensa siirtyi nopeasti ylhäältä alas ja päinvastoin, taholle, josta vaara uhkasi.

Helene näki koko kohtauksen tähystyspaikaltaan, kaiken muun paitsi portailla seisovia miehiä. Hän näki naisten käpertyvän miesten taa, miesten olevan halukkaita puuttumaan tekoihin, mutta ei uskaltavan, ja ravintolanpitäjän kannattelevan koholla puoleksi kuivattua juomalasia. Hän huomasi erään miehen äkkiä tempaavan syrjään vastapäätä olevan aition verhot ja kurkottuvan eteenpäin niin että näytti olevan putoamaisillaan. Hän tähtäsi revolverillaan Glenisteriin juuri kun tämä oli katoamaisillaan. Nähdessään miehen Helene tunsi hengityksensä salpautuvan, sydämensä rajusti sykkivän, ja hän huudahti äänekkäästi.

Välimatka oli niin lyhyt, että hän voi nähdä jokaikisen piirteen miehen kasvoissa; siinä oli se veli, jota hän oli vuosikaudet hakenut. Ehtimättä enempää ajatella hän noudatti veren ääntä ja huudahti:

"Drury!" Mies kääntyi äkkiä ja katseli häntä kummastellen ja kasvoilla ilme, jota Helene ei osannut tulkita. Pitkän tovin hän tuijotti näin, liikkumattomana, ja sillä välin näytelmä jatkui alhaalla salissa. Sitten hän peräytyi loukkoonsa henkilön lailla, joka ei luota silmiinsä, mutta joka silti pelkää niiden todistusvoimaa epäillä. Helene puolestaan ei nähnyt muuta kuin veljensä, joka hävisi varjoon kuin hänen katseensa karkoittamana, verhot, jotka sulkeutuivat hänen tuhanharmaitten kasvojensa edessä — ja sitten salissa puhkesi tavaton hälinä.

Glenister, joka yhä pidätteli vastustajiaan, oli peräytynyt kaksoisoville, jotka veivät teatteriin. Hänen ylläkkönsä oli suoritettu niin nopeasti ja äänettömästi, ettei toisessa huoneessa tiedetty asiasta mitään, ennenkuin nähtiin miehen tulevan ovesta selkä edellä. Ovesta pujahdettuaan hän sulki sen nopeasti ja sekaantui väkijoukkoon.

Tanssisalista kuului äänekästä huutoa, kun poliisit ryntäsivät ovelle tavoittamaan uhriaan. He saivat ovet auki parahiksi nähdäkseen salongissa pyörteen tapaisen liikkeen, aivan kuin ison kalan sukeltaessa lammikon pinnalla uinailevien lumpeitten sekaan, ja heti sen jälkeen sulkeutuivat ulko-ovet Glenisterin perässä.

Helene hiipi talosta yhtä huomaamattomana kuin oli tullutkin, mutta hän kulki kuin unessa. Tänä yönä olivat mieltä järkyttävät tapahtumat seuranneet toisiaan niin keskeytymättä, ettei hän jaksanut niitä selvitellä, vaan kulki koneellisesti ensin valtakadulle ja sitä tietä kotiinsa.

XXVII.

CHERRY LÄHETETÄÄN ASIALLE.

Glenister oli sillä välin sukeltanut pimeään, joka sulki hänet jäljettömään syliinsä. Eteenpäin rientäessään hän mietti, kuinka nyt olisi parasta toimia — hälyyttääkö toverit jalkeille vai lähteä Anvil Creekiin tavoittamaan Dextryä. Vigilantit ehkä vielä epäilivät häntä, mutta siitä huolimatta hänen velvollisuutensa oli heitä varoittaa. Mac Namaran miehet olivat lähteneet niin nopeasti liikkeelle, että oli pidettävä kiirettä, jos mieli ehtiä ennen heitä. Vielä tunti ja verkko olisi vedetty. Ja vaikka hän valitsisi minkä keinon tahansa, aina oli vaara tarjolla, niin ainakin hänestä tuntui, että heidät saataisiin kiinni yksi toisensa perästä — hänen ystävänsä kaupungista ja Dextry sekä Simms kunnailta. Näiden kahden piti aamun koittaessa palata kaupunkiin ja he marssisivat suoraa päätä verkkoon. Jos hän lähtisi varoittamaan ensin heitä, olisivat vigilantit kaupungissa pulassa.

Lähestyessään Cherry Malotten tupaa hän näki tulen pilkottavan ikkunaverhojen takaa. Raskas sadepisara osui hänen poskelleen, toinen heti sen perästä, ja pian hän kuuli sateen yhä yltyvää rapinaa. Ennenkuin hän ehti ovelle saakka, puhkesi rajuilma. Se vyöryi yli kadun hirveällä voimalla, ankara tuulenpuuska nostatti maasta kokonaisen tomupilven. Tuuli ulvoi talojen katoilla ja hiljaisen yön täyttivät äkkiä äänet, jotka edeltävät rajuilman puhkeamista.

Hän aukaisi oven kolkuttamatta ja näki Cherry Malotten, joka par'aikaa riisui yltään päällystakkiaan. Tytön kasvoille tuli valoisa ilme kun hän tervehti tulijaa, mutta tämä keskeytti hänet parilla kiireisellä, varovasti lausutulla sanalla, jotka myrskyn kohina melkein esti kuulumasta.

"Oletko yksin?" Tyttö nyökkäsi myöntävästi, ja Glenister kiersi oven salpaan.

"Poliisi on jäljilläni. Meillä oli pienoinen kilpajuoksu Pohjolassa, ja minä olen tällä haavaa juoksevalla jalalla. Ei — ei se vielä ole vaarallista, mutta kaikki vigilantit aiotaan vangita ja minun täytyy varoittaa heitä jollakin tavoin. Tahdotko auttaa minua?"

Hän kertoi nyt lyhyesti siitä myrskyisestä kohtauksesta, joka oli näytelty teatterissa, ja tyttö nyökkäsi ymmärtäneensä tilanteen vakavuuden.

"Sinä voit olla suojassa täällä jonkun aikaa", hän sanoi, "sillä rajuilma estää takaa-ajajien hommia. Jos he tulevat tänne, on talossa takaportti, josta pääsee keittiöön ja sitä tietä ulos. Makuuhuoneessani on sitä paitsi kääntöikkuna. Ei sinua voida tänne niinkään helposti piirittää."

"Dex ja Simms ovat, kuten tiedät, Midaksen takana eräässä kvartsikaivoksessa." Hän epäröi hetken ja jatkoi sitten: "Haluatko lainata minulle ratsuhevosesi? Yö on pimeä, eikä ole mahdotonta, että ratsastan sen kuoliaaksi."

"Sitä et voi. Et ehdi sinne ennen aamua, jos ensin yrität herättää kaikki vigilantit, ja Mac Namara on tietenkin ottanut puhelun Midakseen ja käskenyt miesten ottaa huostaansa Dexin. Hän tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, missä ukko oleskelee, ja he sieppaavat hänet jo ennen aamua."

"En. Sehän on vain poni, ja sinä upottaisit sen tundraan. Lieju ulottuu polviin saakka. Minä lähden itse."

"Mitä sinä ajattelet — tällaisena yönä! Se olisi hengenvaarallista.
Vesi nousee pian puroissa, ja sinun täytyisi uida. En voi sallia sitä."

"Se on oivallinen pikku hevonen, ja se kyllä selviytyy jutusta." — Hän astui lähemmäs ja sanoi: "Oi, Roy, etkö näe, että minä haluan auttaa sinua? Etkö voi käsittää, että haluan kuolla puolestasi, jos siitä vain koituu sinulle hyötyä?"

"Niin, minä tiedän sen. Olen pahoillani, että suhteemme ovat — kuten ne ovat — mutta sinähän et halua, että valehtelisin sinulle, pikku tyttöni?"

"En, sinä olet ainoa rehellinen mies, jonka olen tavannut. Luulen, että juuri sen vuoksi sinua niin rakastankin. Ja minä rakastan sinua — en osaa sanoa, kuinka voimakkaasti. Ja minä haluan myöskin olla hyvä voidakseni olla rakkautesi arvoinen."

Hän painoi kasvonsa hänen käsivarrelleen ja hyväili häntä hellästä tuulen ulvoessa nurkissa ja sateen piestessä ikkunaruutuja. Glenister rypisti kulmakarvojaan, kun tyttö jatkoi kuiskaten:

"Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!" äänessä sellainen sydäntäsärkevä kaipaus, että hänen heikko kuiskauksensa kuului selvästi myrskynkin pauhun seasta. Sen yltyvä raivo tuntui sopeutuvan siihen kiihkeään intohimoon, joka poltti hänen sydäntään ja taivutti häntä kuin rannan kaislaa.

"Asiat ovat nyt hirveän sekavat eikä nyt ole soveliasta niistä puhua. Toivoisin niiden olevan toisin. Kukaan muu ei tekisi sitä mitä sinä nyt tarjoudut tekemään."

"Miksi sinä yhä ajattelet sitä toista tyttöä?" huudahti Cherry kiihkeästi. "Hän on petollinen ja häijy. Hän petti sinut kerran, hän on mukana salajuonessa, olet sen itse sanonut. Mikset voi olla mies ja unohtaa häntä?"

"En voi", vastasi toinen yksinkertaisesti. "Sitä paitsi sinä erehdyt pitäessäsi häntä häijynä. Olen tänä iltana kokenut, että hän on hyvä, rehellinen ja rohkea. Siitä osasta, jota hän on joutunut näyttelemään, hän ei itse tiennyt mitään, siitä olen varma, vaikka hän meneekin naimisiin Mac Namaran kanssa. Hän kuunteli miesten salaisia neuvotteluja ja uskalsi oman nimensä ja maineensa varoittaakseen minua."

Kun Glenister nyökkäsi myöntävästi, oli tyttö hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten:

"Sinä olet ollut rehellinen, Roy, ja minä haluan myöskin olla. Minä olen väsynyt petokseen, väsynyt kaikkeen. Minä koetin saada sinut uskomaan, että hän oli häijy, vaikka omassa sydämessäni tiesinkin kaiken aikaa, ettei hän sitä ollut. Hän kävi tänään täällä ja nöyryytti itsensä minun edessäni saadakseen tietää totuuden, hän nöyryytti itsensä minun edessäni, ja minä lähetin hänet tyhjin käsin luotani. Hän epäili yhtä ja toista, mutta ei tiennyt mitään varmaa, ja kun hän kyseli minulta, loukkasin minä häntä. Sellainen vintiö minä olen. Lähetin hänet Struven luo, joka oli valmis kertomaan koko jutun."

"Ei sinun tarvitse olla huolissasi; ei hän toistamiseen mene hänen luokseen. Hän halveksi maatakin, jolla Struve liikkuu."

"Eikä hän lopultakaan ole yhtään sen huonompi mies kuin se toinenkaan roisto. Kas niin, tyttöseni, meitä odottaa ankara työ, meidän täytyy toimia ja toimia riuskasti."

Hän ilmoitti tytölle viestinsä, joka Dextryn piti saada, minkä jälkeen tyttö poistui toiseen huoneeseen pukeutumaan ratsastusasuun. Kun hän tuli takaisin, kysyi Glenister: "Missä on sadetakkisi? Muutoinhan sinä kastut läpimäräksi silmänräpäyksessä."

"En voi ratsastaa se ylläni. Minä kastun kaikissa tapauksissa enkä mieli silloin olla sidottu hankalaan sadetakkiin. Vähäinen kastuminen ei minua vahingoita."

Hän aikoi panna taskuunsa pienen revolverinsa, mutta Glenister otti sen häneltä ja tutkittuaan sitä hetken hän sanoi:

"Jos sinä tarvitset ampuma-asetta, tarvitset sellaisen, jolla jotakin tekee." Hän irroitti vyönsä ja kiinnitti sen revolvereineen tytön olalle.

"Saan toisen kymmenen minuutin perästä." Kun he olivat lähtövalmiit, sanoi Glenister: "Vielä muuan pyyntö, Cherry. Minun täytyy piilottautua joksikin ajaksi, ja minun on välttämätöntä saada toimitetuksi neiti Chesterille tervehdys, että hän vartioisi huolellisesti vanhaa sukulaistaan, sillä nyt on suuri taistelu alkanut, ja pojat hirttävät hänet ihan varmasti, jos vain saavat hänet käsiinsä. Olen velkapää hänelle tämän viimeisen varoituksen. Tahdotko toimittaa sen perille?"

"Teen sen sinun takiasi — en hänen — ei, ei, en tarkoita sitä. Teen, mikä ylimalkaan on oikein. Jätä kirjeesi tänne, ja minä järjestän niin, että hän saa sen huomenna varhain. Ja — Roy — pidä itsestäsi huoli!" Hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin tähdet ja niiden syvyyteen ei kätkeytynyt nyt itsekkyyttä eikä lemmenkateutta, niistä kuvastui sellaisen ihmisen sisäistä tyytyväisyyttä, joka on tuonut alttarille suuren uhrin.

He lähtivät yhdessä talliin, mutta vaikka välimatka oli lyhyt, olisi Cherry kaatunut, ellei Glenister olisi tukenut häntä. Läpimärkinä ja tuulen pieksäminä he työntyivät tallinovesta sisään. Glenister raapaisi valkeata, ja pikku poni hirnahti iloisesti, kun se tunsi emäntänsä. Tämä hyväili sen pehmeää turpaa Glenisterin asettaessa satulaa paikoilleen. Kun tyttö sitten istui satulassa, kumartui hän nuoreen mieheen päin ja sanoi:

Glenister otti hänen märät kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille kuin pientä lasta. Samassa hetkessä painautuivat tallinikkunaan eräät kasvot, mutta tallissaolijat eivät niitä huomanneet.

"Sinä olet reipas tyttö ja Jumala sinua siunatkoon", virkkoi Glenister ja sammutti lampun. Sitten hän raotti ovea, ja tyttö ratsasti myrskyyn.

XXVIII.

KID SALAMURHAAJANA.

Suljettuaan tallinoven Glenister palasi kiireesti tupaan ja ryhtyi kyhäämään kirjettään, sillä paljon oli vielä tehtävää ja aikaa oli niukalti, vaikka rajusää olikin häntä auttanut. Tänne kuului Beringin pauhu ja hän tiesi, että ensimmäinen suuri syysmyrsky oli alkanut. Hän tiesi niinikään, että tästä lähin sikäläiset asukkaat tulisivat kilpailemaan luonnonvoimien raivon kanssa, sillä kuluneen yön tapahtumat sytyttäisivät heidän intohimonsa, niinkuin tuulenjumala oli pannut meren raivoamaan.

Hän ei ollut pannut takaovea salpaan tupaan tultuaan, vaan riisui heti märän takkinsa, otti sen taskusta paperilehtiön ja lyijykynän ja alkoi kirjoittaa. Tuuli ulvoi tuvan nurkissa, lamppu savutti ja lepatti ja Glenister tunsi selässään vetoa kuin avoimesta ovesta tullutta viimaa. Hän kirjoitti:

"En voi enää mitään tehdä. Loppu on tullut ja se on tuonut mukanaan sen vihan ja verenvuodatuksen, joita olen koettanut ehkäistä. Olen pelannut peliäni teidän sääntöjenne mukaisesti, mutta minun on vastoin tahtoani täytynyt palata alkuperäisiin toimimuotoihini, enkä voi sanoa, miltä loppu näyttää. Huomispäivä tietää tarkemmin. Pitäkää huoli enostanne, ja jos haluatte minulle jotakin ilmoittaa, niin hakekaa käsiinne Cherry Malotte. Hän on meidän kummankin ystävä.

Suljettuaan kirjeen hän istui hetken aikaa hiljaa alallaan, sillä hän tunsi, kuinka hänen niskaansa osunut tuulenviima pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn ja kylmän väristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Hänen sydämensä tykytti ensin hieman epätasaisesti, mutta alkoi sitten takoa vimmatusti, kunnes veri ihan kuuluvasti kohisi hänen korvissaan ja hän tunsi heilahtelevansa sen tahdin mukaan. Selkälihakset jäykkenivät kuin uhkaavaa vaaraa tajuten, ja silti joku vastustamaton voima esti häntä kääntymästä. Vallan hänen takaansa kuului tippuvan veden läjähdyksiä — läts — läts — läts. Se ei tullut räystäistä, ei liioin rikkoutuneesta kattoparresta. Hänen selkänsä oli päin keittiön ovea, jonka kautta hän oli tullut, ja vaikka hänellä ei ollut edessään kuvastinta, tiesi hän, että hänen takanaan oli vihollinen, yhtä varmasti kuin jos tämä olisi laskenut kätensä hänen olalleen. Hänen korvansa olivat herkistyneet tajuamaan hienoimmankin äänen; niinpä hän kuulikin nyt märkien jalkineiden heikkoa imevää tassahtelua. Yhä hän istui liikkumattomana tuolillaan. Tuntui kuin sielu pitäisi hänen ruumistaan kurissa eikä sallisi vielä hetkeen hänen liikkua.

Hän pudotti kätensä huolettomasti sivulleen, mutta muisti samassa, missä hänen revolverinsa oli. Koneellisesti ja vapisevin käsin hän kirjoitti kirjekuoreen osoitteen; hänen takaansa kuului yhä veden litinää, mikä johtui läpimäristä vaatteista. Hän istui kauan alallaan, kunnes kuuli revolveriliipaisimen heikon napsahduksen. Silloin hän kääntyi päättävästi taakseen ja näki Bronco Kidin, märkänä kuin merestä nousseena, vaatteet ihoon takeltuneina ja jalat isossa vesilätäkössä. Heikko valaistus paljasti hänen raivon vääristämät kasvonsa ja hurjaa vihaa hehkuvat silmänsä, jotka tuijottivat häneen kohotetun revolverin päältä. Glenisterin huulet olivat kuivat kuin taula ja hänen ajatuksensa karkeloivat kilpaa myrskyn kanssa, sillä hän oivalsi olevansa niin lähellä kuolemaa kuin vain ihminen suinkin voi olla. Kun hän sitten ryhtyi puhumaan, kummasteli hän itsekin äänensä vakavuutta.

"Mitä nyt, Bronco?" Kun Kid ei vastannut, toisti Glenister: "Mitä sinä oikein haluat?"

"Oli sekin kysymys", vastasi Kid käheällä äänellä. "Minä haluan antaa sinulle muistomerkin, ja nyt olet minun vallassani."

"Seis! Olen aseeton. Tämä on kolmas murhayrityksesi, ja minä haluan tietää, mitä on tämän takana."

"Vaikene!" sähähti Bronco ja astui lähemmäs, niin että valo osui suoraan hänen kasvoillensa, joissa nyt alkoi suonenvedonomaisesti nytkähdellä. Hän kohotti jälleen revolverinsa, jonka hän oli puoleksi laskenut. — "Minulla on tarpeeksi syitä, ja ne sinäkin tiedät."

Glenister katseli häntä suoraan silmiin ja ponnisteli äärettömästi karkoittaakseen väristystä, joka karsi hänen ruumistaan.

"Sinä et voi tappaa minua", hän sanoi. "Minä olen liian hyvä mies salamurhattavaksi. Sinä voit ehkä ampua roiston, mutta sinä et ammu rehellistä miestä, jos hän on aseeton. Sinä et ole murhaaja."

Hän istui jäykkänä ja suorana tuolillaan liikuttamatta muuta kuin huuliaan ja kohtasi Kidin katseen lujan päättävänä. Kid epäröi hetken ja hänen silmistään leiskui kipinöivää vihaa, mutta vähitellen niihin tuli epävarma ja arasteleva ilme. Glenister huudahti voitonriemuisena:

"Minä en voi ampua. Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt, ennenkuin käännyit. Mutta sinä et pääse käsistäni, koira. Ylös ja tartu revolveriisi!"

Tähän saakka Glenister ei ollut liikahtanut paikaltaan, sillä hän käsitti, että vähäisinkin seikka voisi lopettaa Broncon itsehillinnän ja saisi hänet painamaan liipaisinta, joka olisi sekunnissa vienyt Glenisterin autuaitten metsästysmaille.

"Olen koettanut, murha on sitä lajia metsästystä, joka ei sovellu minulle." — Kid huomasi nyt Cherryn revolverin. — "Tuossa on ase — ota se!"

"Se ei kelpaa mihinkään. Sinä voisit saada sen kuusi kuulaa ruumiiseesi siitä mitään piittaamatta. En tiedä tämän jutun syitä, mutta minä lupaan tapella kanssasi, jahka pääsen jaloilleni jälleen."

"Sinä koirien koira", karjui Kid, "minä halusin ampua sinut, mutta, minulta puuttui rohkeutta. Olen joskus ollut minäkin kunnianmies ja siitä kyvyttömyyteni luullakseni johtuu. Mutta seuraavalla kerralla en aio epäröidä. Minä pehmitän sinut ja silloin niin perinpohjin, että tiedät jo ajoissa varustautua."

Hän asteli sitten verkalleen ja takaperin puolipimeään keittiöön, koko ajan kiinteästi tarkaten Glenisteriä, joka yhä istui tyynenä heikossa lampunvalossa. Kid tapaili oven salpaa, avasi sen ja päästi sisälle oikean sadekuuron ja katosi sitten kuin aave jättäen huoneeseen miehen, jonka huulet olivat tuohenkuivat, ja kiemurtelevan vesiviirun, joka iampunvalossa punersi kuin veri.

XXIX.

VALMISTELUJA.

Glenister ei tuhlannut aikaa, kun hänen vieraansa oli poistunut, vaan sammutti lampun, sulki ovet ja lähti jatkamaan yöllisiä seikkailujaan. Myrsky lausui hänet tervetulleeksi niin väkivaltaisesti, että häneltä oli hengitys salpautua, ja sade suomi häntä niin että ihoa kirveli. Hän ajatteli huolestuneena Cherryä, jonka täytyi uhmata tällaista säätä ja yön tuhansia vaaroja. Hänen täytyisi yhtä urheasti ja hymyillen kuin tyttökin suorittaa osansa!

Kaiken lisäksi oli uusi ja salaperäinen vaara ilmestynyt viimeksi kuluneen tunnin aikana. Olisiko Kid kenties lemmenkade hänelle Cherryn takia? Ei, varmaankaan ei. Mikä siis oli hänen vihansa syy?

Rajuilma oli todennäköisesti pakottanut hänen vainoojiaan hakemaan jossakin suojaa, sillä kadut oli jätetty myrskyn temmellyspaikoiksi. Hän kulki varovasti, mutta silti nopeasti ja löysi eräitä taloja, joissa poliisit olivat käyneet ennen häntä ja joissa nyt oli vain pelästyneitä vaimoja ja lapsia. Joitakin vigilantteja oli siten saatu vangiksi, koska luonnonvoimien raivo oli estänyt hälyytystä toisiin taloihin. Ne, joita Glenisterin onnistui varoittaa, pukeutuivat kiireesti, ottivat pyssynsä ja painautuivat myrsky-yöhön jättäen jälkeensä tyhjän talon ja itkevät vaimonsa. Suuri taistelu oli alkamassa.

Aamun koitteessa kerääntyivät jäljellä olevat vigilantit suureen tyhjään makasiiniin, ja siellä sadateltiin lyhtyjen käryävässä valossa Mac Namaraa. Kun päivä alkoi punata itäistä taivaanrantaa, saapuivat paikalle pyörremyrskyn lailla Dextry ja Simms. He toivat terveisiä Cherryltä, mikä kevensi tavattomasti Glenisterin huolten taakkaa.

"Siinä vasta on tyttö", kehaisi Dextry vääntäessään vettä vaatteistaan. "Hän oli puolikuollut päästessään meidän luoksemme, ja nyt hän odottaa myrskyn taukoamista palatakseen kaupunkiin."

"Idässä seestyy", pakisi Simms. "Tiedättekö, minä alan tulla luuvaloiseksi eikä jäävesi enää tunnu oikein miellyttävältä."

"Mikä on nyt työsuunnitelma?" kysyi Dextry tovereiltaan. "Milloinka se juontenpunoja hirtetään? Minusta tuntuu, että meitä on täällä riittävästi päteviä miehiä, jotta niiden avulla voisimme tehdä nuuskaa koko seurasta, hävittää Nomen kartalta ja aloittaa uuden rakentamisen."

"Luulen, että on parasta vielä pysyä alallaan ja odottaa tapahtumien kehitystä", vastasi Glenister. "Kukaan ei voi tietää, mitä uusi päivä tuo mukanaan."

Aamun valjetessa myrsky vaimeni jättäen jälkeensä pilvimöhkäleitä, jotka uhkaavina väijyivät valtameren reunoilla. Ilmanennustajat väittivät syyspäiväntasausmyrskyjen olevan tulossa.

Mac Namaran konttorissa oli kiireistä touhua, yksi tuli ja toinen meni. Päällikkö itse istui tuolissaan ja poltti tuhottoman määrän sikareja. Hänen isoilla kasvoillaan oli ruma ilme ja hänen silmänsä katselivat sinisen savupilven läpi terävästi niitä, joita hän puhutteli. Voorheesin kanssa oli ollut myrskyinen kohtaus, ja Mac Namara oli upottanut hänet haukkumasanoihin, sillä hän oli iki raivoissaan tämän epäonnistumisesta.

"Te ette kelpaa edes lampaita paimentamaan. Kolmekymmentä miestä on toimessa koko yön, ja mikä on tulos? Tusina paksupäitä kullankaivajia on saatu kiinni. Te pyydystätte nokikanoja ja päästätte jalorotuiset linnut käsistänne. Minä haluan Glenisterin telkien taa, mutta te annatte hänen pujahtaa sormienne lomitse. — Nyt on alkanut taistelu elämästä ja kuolemasta. Te olette turmellut kaikki tyyni. Olisipa minulla apumies, jolla olisi järkeä edes sinapinsiemenen verta, olisipa tottavieköön saalis nyt hallussani, mutta te olette ollut senkin juuttaan poropeukalo alusta saakka. No, pankaa nyt vankien mukaan joku urkkija ja koettakaa saada ne puhumaan. Tarjotkaa heille mitä tahansa. Ja nyt, ulos ja hyvästi!"

Sitten hän kutsui puheilleen erään poliisin ja tiedusteli tältä yöllisen etsiskelyn vaiheita ja huomautti lopuksi:

"Kukaan muu ei ole käynyt Glenisterin asunnon lähellä kuin neiti
Chester", vastasi mies.

Tuntia myöhemmin pyysi eräs niistä poliiseista, jotka olivat Voorheesin'kanssa olleet kahvila Pohjolassa, päästä puheille ja hän sanoi Mac Namaralle:

"Esimieheni ei tahdo uskoa minua, mutta minä näin neiti Chesterin tanssisalissa eilen illalla Glenisterin seurassa. Hän lienee ilmoittanut tälle, että vaanimme häntä, muuten hän ei olisi voinut sitä tietää."

Mac Namara ei virkkanut mitään hänen ilmoituksensa johdosta, mutta jäätyään yksikseen hän alkoi mitellä huoneensa lattiaa raskain askelin, ja hänen ilmeensä muuttui yhä julmemmaksi ja karummaksi.

"Vai niin ovat asiat! Taistelu mies miestä vastaan siis. Hyvä on, herra Glenister, tämä maksaa henkenne ja sitten — neiti Helene, te saatte maksaa viulut."

Hän mietti huolellisesti uusia suunnitelmia. Juoni juonta vastaan. Ellei hän kykenisi kilpailemaan noiden kullankaivajien kanssa ja tuhoamaan heidät perin pohjin, ansaitsisi hän hävitä pelin. Kun tyttö nyt ajoi heidän asiaansa, halusi hän käyttää tätä välikappaleena vielä kerran ja katsoa, kuinka hyvin hän vastaisi hänen odotuksiaan. Yleinen mielipide ei suvainnut liian voimakkaita otteita, ja vaikka hän ei ollutkaan eilen mennyt valtuuksiensa ulkopuolelle, ei hän silti uskaltanut mennä paljoakaan pitemmälle kuin jo oli menty. Täytyi turvautua viekkauteen. Hänen täytyi houkutella vihollisensa astumaan lain rajapyykkien yli ja hänen loukkuunsa. Helene oli kerran vienyt viestin, hän saisi tehdä sen toistamiseenkin.

Hän kiiruhti tuomari Stillmanin puheille. Hän esitti tapahtumat niin ovelassa muodossa, että tuomarin epäilevä kummastus pian vaihtui vihaan ja pelkoon, ja hän kutsutti sisarentyttären luokseen. Tämä tuli kalpeana ja sanatonna, sillä hän oli jo kuullut heidän kovaäänisen keskustelunsa. Vanhus syyti hänelle äkeitä moitteita. Mac Namara seisoi äänettömänä vieressä. Tyttö kuunteli täysin tyynenä, kunnes eno sanoi jotakin Glenisteristä, mitä hän ei voinut sietää.

"Vaiti! En halua kuulla enempää!" huudahti hän kiivaasti. "Minä varoitin häntä, koska sinä halusit tuhota hänet, vaikka hän oli pelastanut meidät. Siinä kaikki. Hän on kunnon mies, ja minä olen hänelle kiitollinen."

"Itse mielestänne te tietenkin toimitte niinkuin tulikin, mutta teollanne tulee olemaan kauheat seuraukset. Täällä syntyy kapina, verenvuodatus ja taivas tiennee mitä. Kaikkea tätä estääkseni minä halusin hajoittaa heidän yhdistyksensä. Kuukauden pituinen vankeus olisi riittänyt, mutta nyt he ovat tarttuneet aseihin ja pitävät itseään taisteluvalmiina, ja ensi yönä syntyy ottelu."

"Ei kannata yrittää heitä pidätellä. He syöksyvät omaa tuhoaan kohden. Olen saanut kuulla, että he aikovat hyökätä Midakseen ensi yönä ja minä lähetän sinne viisikymmentä sotilasta heitä vastaanottamaan. Sääli heitä, sillä he ovat kelpo miehiä, vaikka tietämättömyys on heidät sokaissut, ja tuo nuori kaivoksenomistaja on johtanut heidät harhaan. Ensi yö tulee olemaan Alaskan historian surullisimpia."

Tämän sanottuaan hän poistui ja lähti tavoittamaan Voorheesia. Matkalla hän tuumi itsekseen:

"No, neiti Chester, lähettäkää nyt varoituksenne niin nopeasti kuin mahdollista. Mikäli tunnen näitä vigilantteja oikein, joutuvat he pois suunniltaan, jos heidän täytyisi luopua Midaksen valtausyrityksestä. He lähtevät tavoittamaan minua, ja kun he saapuvat minun vartioimattoman asuntorukkani edustalle, uskovat he, että helvetti on siirretty pohjan maille."

"Herra poliisikomissaari", sanoi hän kätyrilleen, "minä haluan, että te kaikessa hiljaisuudessa haalitte kokoon neljäkymmentä miestä ja asestatte ne makasiinikivääreillä. Niiden tulee olla miehiä, joita ei pieni veripisara pyörrytä — tunnette lajin. Tuokaa miehet pimeän tullen minun konttoriini, yksi kerrallaan ja takatietä. Kaiken täytyy tapahtua mitä syvimmässä salaisuudessa. Saa nähdä, kykenettekö suorittamaan tämän työn antamatta vetää itseänne nenästä. Jos epäonnistutte, saatte vastata siitä minulle henkilökohtaisesti."

"Sitä juuri koetankin välttää sekä täällä että kaivoksilla. Kun sotaväki tulee tänne, täytyy meidän lähteä, enkä minä ole vielä valmis poistumaan." Mac Namara hymyili uhkaavasti.

Helene oli paennut huoneeseensa. Cherry Malotten lähetti toi hänelle Glenisterin kirjeen. Se herätti hänessä jälleen pahoja aavistuksia ja vahvisti Mac Namaran ennustuksia. Mitä useammin hän sen luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli, että muutamat tunnit ratkaisisivat taistelun ja että pimeän koittaessa Nomen kaduilla näyteltäisiin hirveä murhenäytelmä. Hän ei ajatellut enää niinkään paljoa tehtyä vääryyttä kuin tekeillä olevaa rikosta, sillä hänestä tuntui, että hän itse oli ollut välikappaleena, joka oli pannut kaikki nämä voimat liikkeelle ja päästänyt tämän vihan ja julmuuden laviinin vyörymään. Ja kun ratkaisu sitten tulisi… Heleneä värisytti. Se ei saisi tulla. Hän huutaisi varoituksen talonkatolta, oman sukulaisensa, Mac Namaran ja itsensäkin uhalla.

Eikä hänellä silti ollut todistusta siitä, että rikos oli tekeillä. Vaikka kaikki oli hänelle selvänä, oli hän sen saanut vain vaiston tietä. Jospa hän vain voisi ryhtyä johonkin — olisipa hän mies! Mutta hän oli heikko nainen. Tällöin hän johtui ajattelemaan Cherry Malotten lausetta Struvesta: "pullo viiniä ja kauniit naiskasvot". Se muistutti myöskin asianajajan vakuutuksesta, että niissä asiakirjoissa, jotka hän oli tuonut mukanaan vaivalloisen matkan, oli vaadittavat todistukset. Jos niin oli, voisi niiden avulla ehkäistä tämän uhkaavan yhteentörmäyksen. Hänen enonsa ja Mac Namara eivät uskaltaisi jatkaa, jos heitä uhattaisiin paljastuksella ja laillisella haasteella. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä pakottävammalta hänestä tuntui koettaa ehkäistä illaksi suunniteltu taistelu. Oli siis ainakin yksi mahdollisuus, ja se olikin ainoa.

Hänen sisäistä levottomuuttaan oli omansa lisäämään se, että hänen edessään väikkyivät yhä ne kasvot, jotka hän oli nähnyt kahvila Pohjolan aitioverhojen välissä. Se oli ollut hänen veljensä, mutta mikä salaisuus kätkeytyi hänen tekoihinsa ja toimiinsa? Mikä häntä pidätti loitolla sisarestaan? Mikä pani hänet piilottautumaan kuin keksitty rikollinen? Tätä ajatellessaan hän tunsi päätänsä särkevän ja hermojensa ärtyvän.

Struve kääntyi tuolissaan, kun hänen yksityiskonttorinsa ovi aukeni, mutta nähdessään kynnyksellä harmaasilmäisen tytön hän nousi ketterästi ylös.

"Tiesin, että tulisitte." Veri pakeni hänen poskiltaan, mutta syöksyi seuraavassa sekunnissa niihin jälleen ja aina silmiin saakka. — "Sovimme siis kauppahinnasta?"

"Keneksi minua luulette? Minä kyllä täytän sopimusosani, jos te täytätte omanne. Mutta aika ja paikka eivät ole siihen sopivat. Ilmassa on rauhattomuuden tuntua ja minun on valmistuttava yötä varten. Tulkaa takaisin huomenna kun kaikki on ohi."

Mutta juuri seuraavan yön pelko oli saanutkin tytön antautumaan Struven valtaan.

"Minä en tule milloinkaan takaisin", sanoi Helene, "oikku pakottaa minua silmäilemään papereita jo tänään — tämän ainoan kerran."

"No, tapahtukoon se siis tänään. Minä livistän karkuun kahakasta, minä uhraan rippeetkin niistä velvollisuuksista, jotka minun tulisi hoitaa, siksi että vereni hehkuu teihin ja että minusta tuntuu, että voisin tehdä murhan sen takia. Sellainen olen enkä minä kursaile. Mutta minä olen aina ollut sellainen. Me ratsastamme 'Kultaiseen rekeen'. Se on soma majatalo viidentoista kilometrin päässä täältä Snake joen varrella. Syömme siellä yhdessä päivälliset."

"Keskiöön. 'Kultaiseen rekeen' — seitsemän soittoa. Haloo! Onko Schortz? Täällä Struve. Onko talossa vieraita? Hyvä. Jos tulee, niin ajakaa pois ja sanokaa, ettei ole tilaa. — Se ei kuulu teihin. Tulen sinne illansuussa, ja teidän täytyy siksi järjestää päivällinen kahdelle. Kattakaa itse ja pitäkää kaikki valmiina. Hyvästi."

Glenisterin kirjeen yllättämänä Helene lähti tapaamaan Cherry Malottea ja tällä kerralla hänen ei tarvinnut odottaa eikä häntä nyt otettu vastaan halveksivin elein. Cherry oli nyt kietoutunut aran arvokkuuden vaippaan. Kuunneltuaan vieraansa hajanaisesti esittämän tarinan, sanoi hän lujasti:

"Mutta minun täytyy. Näiden miesten veri huutaa minulle kostoa, ellen ehkäise tämän murhenäytelmän syntyä. Jos asiakirjoissa on mitä epäilen niissä olevan, on minulla kädessä ase enoani vastaan ja voin pakottaa Mac Namaran luovuttamaan takaisin kaivokset. Sanoitte, että Struve esitti teille koko suunnitelman. Näittekö minkäänlaisia todistuksia?"

"En. Toistan vain hänen sanojaan, mutta hän puhui monta kertaa niistä papereista ja sanoi, että niissä oli määräys, jonka mukaan hänen tulisi järjestää niin, että joku nostaisi kanteen kaivosten omistajia vastaan. Hän kerskui, että enonne ja Mac Namara olivat hänen vallassaan ja että hän voisi panettaa heidät vankeuteen petollisista vehkeilyistä. Siinä kaikki mitä tiedän."

"Se on ainoa pelastusmahdollisuus", virkkoi Helene. "Midakseen lähetetään sotaväkeä, ja teidän on mentävä varoittamaan vigilantteja."

"Hyvä Jumala! Roy sanoi, että hän aikoi johtaa ensi yönä hyökkäystä kaivoksiin."

"Jos minä onnistun suunnitelmissani, teen kaikesta lopun — kaikesta vääryydestä ja kaikista rikoksista."

"Oletteko harkinnut, mihin vaaraan antaudutte?" kysyi Cherry. "Se mies on peto. Teidän täytyy surmata hänet pelastaaksenne itsenne eikä hän luovuta teille milloinkaan niitä papereita."

"Hänen täytyy", sanoi Helene uhmaavasta, "ja uskaltakoonpahan vain minua hätyyttää! 'Kultainen reki' on yleisesti tunnettu majatalo, siellä on isäntä, puhelin ja muita vieraita. Toimitatteko Glenisterille tiedon siitä, mitä teille kerroin sotaväestä?"

"Sen teen. Te olette todella toimen tyttö. Odottakaa hetki." Cherry otti tarjoilupöydän laatikosta pienen revolverinsa. — "Älkää empikö hetkeäkään tätä käyttää. Toivon teidän käsittävän, että olen pahoillani siitä, mitä teille eilen sanoin?"

Kaupunkiin palatessaan Helene oivalsi kuin välähdyksenä, minkä muutoksen kuluneet kuukaudet olivat hänessä tehneet. Oli totta mitä Glenister oli sanonut, että tämä napaseutu vaikutti merkillisesti sen asukkaihin. Mitä oli tullut siitä hienotunteisesta tytöstä, joka vaaransi kunniansa ja maineensa ja sydämessään puolittain pelkäsi, että hänen täytyisi ensi yönä surmata ihminen päämäärän saavuttaakseen. Luonnonvoimat muovailivat häntä vastustamattomasti. Alkuvoimat eivät olleet raaistuttaneet Royta läheskään niin nopeasti kuin häntä.

Sovittuun aikaan hän ja Struve ratsastivat kaupungista, Struve puheliaana ja voitonvarmana, Helene äänettömänä ja jäätävän kylmänä.

Iltapäivällä kehittyivät idän taivaalle kertyneet pilvimöhkäleet levottomuutta herättäviin mittasuhteisiin. Ne toivat mukanaan varhaisen hämärän, ja kun ne repesivät, päästivät ne valloilleen rajuilman, joka kaikissa muodoissaan kilpaili eilisen kanssa. Sen alkaessa saapui asestettuja miehiä yksitellen takatietä Mac Namaran konttoriin, jossa heidät piilotettiin mikä minnekin. Kun Mac Namara huomasi joukossa jonkun tavallista hurjakatseisemman jätkän, vei hän tämän muista loitommas ja antoi hänelle erikoismääräyksiä sekä kuvaili tarkoin erään leveäharteisen kookkaan miehen, jolla oli valkoinen hattu ja puolisaappaat. Vähitellen oli hänen satimessaan täysilukuinen miehistö, jonka Voorhees oli haalinut kokoin kaupungin laitakujilta, ja kun kaikki oli valmista, hymyili päällikkö tyytyväisenä tulokseen.

Kun hän tarkemmin tuumi asiaa, ei hän enää ollutkaan niin tyytymätön edellisen illan tapauksiin, sillä ne olivat työntäneet hänen vihollisensa juuri siihen, minne hän oli tahtonutkin, jolloin ne ehdottomasti syöksyivät omaan turmioonsa. Hän ajatteli tyytyväisenä sitä osaa, jota hän tulisi näyttelemään Yhdysvaltain sanomalehdistössä, kun hämmästyttävä uutinen lähestyvän yön seikkailuista joutuisi suuren yleisön tietoon. Puhuttaisiin tuomioistuimen jäsenestä, joka rohkeana täytti velvollisuutensa hillittömän roskaväen uhkauksia pelkäämättä. Kerrottaisiin toimitsijamiehestä, joka ajoi pakosalle yölliseen hyökkäykseen valmistuneen rosvojoukon. Sellaista tultaisiin puhumaan. Mitä sen jälkeen merkitsisikään, jos hän menisi valtuuksiensa ulkopuolelle? Vaikkapa eräitä juoruja lähtisikin liikkeelle? Kukapa sellaisia viitsisi tutkia? Sotaväkeä — ei, ehdottomasti ei. Hän ei toivonut tällä kerralla sotaväen sekaantumista asioitten kulkuun.

Illan pimetessä näkyi muuan höyrylaiva, ja se tuotti hänelle jonkun verran levotonta päänvaivaa. Hän tiesi näet, että Wheaton oli päättäväinen mies ja taitava lakimies. Keventynein mielin hän sen vuoksi näki, että puhjennut myrsky esti kaikenlaisen hyökkäyksen siltä taholta. Seuraavana aamuna hän saisi kyllä tulla. Silloin olisi moni kaivos ilman omistajaa ja Mac Namaran asema sata kertaa lujempi.

Hän otti puhelun kaivoksille ja määräsi, että sinne oli asetettava vartija, vaikka hän päättelikin, että vain mielettömät ajattelisivat hyökkäystä sen varoituksen jälkeen, jonka hän tiesi Helenen toimittaneen perille. Sitten hän pani ylleen sadetakin ja lähti tapaamaan Stillmania.

"Tuokaa sisarenne tytär tänä iltana minun asuntooni. Ilmassa on levoton tuntu ja minä olen ryhtynyt tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteihin."

"Hän ei ole vielä palannut ratsastusmatkaltaan. Pelkään, että myrsky on yllättänyt hänet", sanoi vanhus ja katseli levottomana pimeään.

Koko pitkän päivän vlgilantit pysyttelivät piilossa, väsyneinä toimettomuuteensa ja kummastellen, ettei heidän piilopaikkaansa yritetty etsiä, ja aavistamatta, että Mac Namara suunnitteli ovelaa hyökkäystemppua. Kun Cherryn varoittavat rivit saapuivat heidän käsiinsä, kokoonnuttiin sisähuoneeseen neuvottelemaan ohjelmasta.

"Ihan niin", myönsivät toiset. "Kaivoksiin on lähetetty sotilasvartiosto, lähtekäämme sen vuoksi kaupunkiin ja tehkäämme siellä puhdasta jälkeä. Hirttäkäämme koko kopla lyhtypatsaaseen."

Tämä ehdotus sai yleisen kannatuksen, mutta Glenister ei hyväksynyt sitä, vaan sanoi:

"Olen tuuminut asiaa ja päätynyt toisenlaisiin tuloksiin. Toivon, että kuuntelette minua, ennenkuin päätätte. Eilen sain Wheatonilta kirjeen, jossa sanotaan, että Kalifornian tuomioistuimet ovat meitä vastaan. Hän mainitsee syyksi eräältä taholta tulleen painostuksen, mutta olkoot syyt mitkä tahansa, meiltä on kaikissa tapauksissa evätty laillinen tuki sekä täkäläisen tuomioistuimen että San Fransiskon ylioikeuden taholta. Olettakaamme, että lynkkaamme nämä virkamiehet ensi yönä — mitä sillä voitamme? Kahden tunnin kuluttua täällä sovellutetaan sotalakia, kaivoksemme pidätetään vielä yhdeksi vuodeksi ja kuka tietää mitä lisäksi. Ehkä vieläkin ahdasmielisempi tuomioistuin ensi vuodeksi. Olettakaamme sitten, että epäonnistumme. Kuinka silloin käy? Ne meistä, jotka eivät joudu ruumishuoneeseen, joutuvat vankilaan. Te sanotte, ettemme voi ryhtyä vastustamaan sotaväkeä. Minä sanon, että voimme ja meidän täytyy. Meidän on siirrettävä edesvastuu vastustajiemme kestettäväksi ja esitettävä asiamme suoraan Valkoiseen taloon, jossa ainakin on joku rehellinen mies. Meidän täytyy tehdä sellaista, että se herättää Washingtonin viranomaisten huomiota. Meidän ei kannata vehkeillä, sillä Mac Namara on sellaisessa meitä etevämpi. Mutta kuinka voimakas hän onkin, ei hän sentään pysty lahjomaan Yhdysvaltain presidenttiä. Kun setä Sam ottaa asian omaan käteensä, voimme saada oikeutta, ja siksi sanon: menkäämme ensi yönä Midakseen ja anastakaamme kaivokset, jos vain voimme. Jotkut meistä menettävät siinä henkensä, mutta mitä se merkitsee?"

Esitystään täydentääkseen hän kehitteli suunnitelman, joka uhkarohkeudellaan melkein salpasi kuulijoilta hengityksen. Kun hän sitten mainitsi kaikki yksityisseikat, kirkastuivat katseet, ja heidät valtasi voimakas jännitys. Hänen rohkeutensa valoi heihin elämää, ja yleinen innostus teki lopun.

"Omalle osalleni pyydän saada kestää yrityksen pahimman vaaran. Se on kiistämättä minun."

"Hyväksymme ehdotuksen", sanoivat miehet yhteen ääneen.; Ja puheenjohtaja lisäsi: "Uskokaamme Glenisterin käsiin tämän rohkean yrityksen johto. Olen valmis alistumaan hänen määräyksiinsä."

Vastaväitteittä kaikki kannattivat Glenisterin ehdotusta, ja synnynnäisen johtajan tavoin mies tarttui heti ohjaksiin.

"Lähtekäämme heti matkaan", sanoi joku. "Tie on pitkä, ja lieju ulottuu polviin saakka."

"Me varastamme sen", vastasi Glenister. Tällöin Dextry ihastuneena irvisti Simmsille, joka puolestaan näytti hampaattomat ikenensä ja vastasi hänen äskeiseen kysymykseensä:

Pienen neuvottelun jälkeen hiipivät Glenister ja hänen toverinsa kohisevaan myrskyyn, ja puolta tuntia myöhemmin seurasivat muutkin, yksitellen. Puolen metrin päässä ovesta heidät nieli pimeys, ja lopulta oli tuo kookas synkkä rakennus tyhjä ja sopiva kaikupohja tuulen ja sateen äänille.

Kaupungin itäisessä laidassa, pimeitten ikkunoitten takana, joita kaatuva vesiryöppy pieksi väkivaltaisella voimalla, kyyhötti toisia asestettuja miehiä kärsivällisesti odottaen — odottaen käskyä siltä tummalta varjolta, joka käsivarret ristissä rinnalla seisoi lähellä harmaata ikkunaa. Heidän päänsä päällä muuan vanhus käveli herkeämättä, väänteli käsiään ja jokaisella kierroksella pysähtyi kurkistamaan pimeään yöhön mutisten sisarensa lapsen nimeä.

XXX.

KID TUNNUSTAA RAKKAUTENSA.

Illansuussa Cherry Malotte aukaisi ovensa ja näki Bronco Kidin seisovan portailla. Hän astui sisään ja riisui kumitakkinsa. Kun Cherry tunsi vieraansa hyvin, jäi hän tyynesti odottamaan, että tämä esittäisi asiansa. Broncon sairaalloisilla kasvoilla ei ollut väriä ensinkään, hänen silmissään oli omituinen väsynyt ilme, teräviä vakoja oli muodostunut hänen suupieliinsä ja hänen kätensä nytkähtelivät taukoamatta hermostuneesti. Tuntui kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön ja oli nyt saamaisillaan hermokohtauksen. Cherryn mielestä Kid oli kuin sytytetty miina, jossa tuli hetki hetkeltä läheni ruutipanosta. Mikäli hän osasi päätellä, oli Bronco saanut kestää mitä julminta henkistä kidutusta, kunnes hänen voimansa olivat tyystin nuutuneet ja ruumis pysyi pystyssä vain hänen herpoumattoman, kostonhimoisen henkensä varassa.

Hänen äänensä ilmaisi lemmenkateista jännitystä ja hän silmäili tyttöä tarkoin, kun tämä arkailematta ja vilppiä yrittämättä vastasi:

"Rakastan, Kid, ja rakastan aina. Hän on ainoa rehellinen mies, jonka olen tavannut, enkä minä häpeä tunteitani."

Pitkän rupeaman Kid katseli häntä ja alkoi sitten kiireesti puhua suomatta toiselle tilaisuutta keskeyttää.

"Minun olisi pitänyt jo aikaa sitten sanoa sanottavani, mutta olen aina lykännyt sen tuonnemmaksi, koska en ole mikään juorukello. Se ei sovellu ammattiini. Mutta tämä on ainoa keino, ja minä haluan saada välimme selviksi. Minä olen rakastanut sinua Dawsonin ajoilta saakka, en sellaisin tuntein, jommoisia voisit odottaa minunlaiseltani oliolta, vaan sellaisin, jommoisia nainen toivoo. En ole milloinkaan lyönyt korttejani pöytään, sillä mitäpä se olisi pyhittänyt? Tuo toinen oli aina tiellä. Olisin voinut hylätä faaraopelin jo vuosia sitten, mutta en halunnut lähteä maasta niin kauan kuin sinä olit täällä. Täällä ylämaassa minä olen vain peluri enkä pysty mihinkään muuhun. Minä olin päättänyt antaa sinun saada pitää hänet kaikessa rauhassa, kunnes pari kuukautta sitten tapahtui jotakin, enkä minä jaksa enää pelin antaa jatkua pitemmälle. Minun täytyy nitistää hänet. Se ei tapahdu sinun takiasi — ei, vaan eräitten asioitten vuoksi, joista en voi puhua sinulle, asioitten, jotka ovat minusta tehneet pedon, jotka ovat saaneet minut kulkemaan kujilla ja väijymään veräjillä rosvon lailla. Se on valanut minuun murha-aikeita. Olen yrittänyt surmata hänet. Yritin eilen illalla tässä huoneessakin — mutta — mutta minä olin kunnon mies kerran — ennenkuin kortit minut turmelivat. Hän on nyt kuitenkin saanut vastaukseni ja hän on valmis — joten toinen meistä on nähnyt viimeisen hetkensä, kun toisemme kerran tapaamme. Minusta tuntui, että minun piti sanoa tämän sinulle, ennenkuin pistän hänet kuoliaaksi tai hän minut."

"Sinä puhut kuin mieletön, Kid", virkkoi Cherry, "etkä sinä saa kääntyä häntä vastaan juuri nyt. Hänellä on muutenkin paljon huolia. En ole milloinkaan tiennyt, että välitit minusta. Onpa tämä sotkuinen vyyhti! Sinä rakastat minua, minä häntä, hän tuota tyttöä, ja tyttö roistoa. Eikö tämä ole jo kyllin surullinen tarina sinun tehdä se sitäkin murheellisemmaksi? Tulet sitäpaitsi sopimattomaan aikaan, sillä minä olen melkein mielettömästi peloissani. Tänään on ilmassa jotakin hirveää…"

"Minun täytyy tappaa hänet", mutisi Kid itsepäisesti, ja vaikka tyttö kuinka pyysi ja rukoili, ei hän saanut hänestä muuta irti kuin nuo sanat, kunnes Cherry kiivaasti sanoi:

"Sinä sanot rakastavasi minua. Hyvä — osoita sitä myöskin. Minä tiedän mihin sinä pystyt ja mitä taistelu hänelle sinun kanssasi merkitsee, varsinkin tällä haavaa. Jätä hänet rauhaan; ja minä tulen, vaimoksesi."

"Sinähän rakastat häntä, etkö sanonut niin?" Tyttö taivutti päätänsä, ja Bronco hätkähti tuskallisesti, mutta jatkoi sitten: "Minä en halua sinua vaimokseni sellaisin edellytyksin. Sitä en tarkoittanut."

"Ah, minä käsitän, tietysti et. On hullua minun odottaakaan sinunlaiseltasi mieheltä sellaista. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, mutta minun tarjoukseni on silti pätevä, jos sitä varten tänne tulit, toivon voivani luopua entisestä elämästäni, tulla hyväksi, lähteä täältä aloittaa alusta ja pelata suoraa peliä. Mutta minä huomaan, ettei se kannata. Minä maksan. Minä tiedän, kuinka taipumaton sinä olet, ja hinta on kyllin alhainen. Saat minut — ja — avioliitosta en enää puhu. Jään siksi mikä olen, hänen takiansa."

"Vaiti!" karjaisi Kid. "Sinä erehdyt. Minä en ole sen lajin miehiä." Hänen äänensä sortui ja hänen hentoa ruumistaan puistatti. "Oi, Cherry, minä rakastan sinua niin kuin mies rakastaa naista. Se on toinen niistä kahdesta hyvästä ominaisuudesta, jotka minulla vielä on, ja minä haluan viedä sinut täältä paikkaan, jossa molemmat voimme unohtaa entisyyden ja, kuten sanot, aloittaa alusta."

"Tunnin perästä ja uhraisin sydänvereni sen takia, mutta minä en voi antaa tämän asian jäädä sikseen, en edes, vaikka sinun kallis henkesi riippuisi siitä. Minun täytyy tappaa hänet."

Cherry lähestyi häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja vetosi häneen jokaisella hermosäikeellään, mutta Kid ei kuunnellut häntä, vaikka paksuja hikikarpaloita tihkuikin hänen otsaltaan.

"Kaikki ovat häntä vastaan, Kid. Hän taistelee hedelmätöntä taistelua. Hän pani kaiken mitä omisti tuon tytön jalkoihin, ja minä aion tehdä saman sinulle."

"Älä ole typerä. Luulen käsittäväni nyt kaiken. Sinä olet peluri, mutta sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla hyvästä naisesta, ei edes niin huonolle kuin minä olen."

Broncon mustissa silmissä näkyi vähitellen syttyvän odottava kimmellys, ja Cherry tunsi hänen hieman värisevän. Hän yritti puhua, mutta vaikeni jälleen, kostutti huuliaan ja valikoi sitten huolellisesti sanansa:

"Tarkoitatko — ettei Glenister — että hän on — yhä kunniallinen tyttö?"

"Sanon sinulle lisäksi, että hän on enemmänkin. Hän on hyvä ja jalo. En tiedä miksi sen sanon, mutta sitä juuri ajattelin, kun sinä tulit ja minä olin vallan suunniltani. Mutta hän on tänä iltana — niin, tällä hetkellä suuressa vaarassa. En uskalla edes ajatella, mitä on voinut tapahtua, sillä hän on vaarantanut kaikkensa hyvittääkseen sen pahan, jonka hän on aiheuttanut Roylle ja tämän ystäville."

"Struven!" kiljahti Kid ja syöksähti pystyyn. "Yksin Struven kanssa ja tällaisena yönä!" Hän ravisteli Cherryä rajusti ja tiukkasi:

Cherry kertoi lyhyesti niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet Helenen ryhtymään tähän äärimmäiseen keinoon; Kidin kasvonpiirteet muuttuivat hetki hetkeltä yhä hirveämmiksi.

"Oi, Kid, oli väärin, että laskin hänet menemään. Miksi sen tein? Minä pelkään pahinta."

"Majatalo 'Kultainen reki' on Struven ja sen isäntä on roisto." Bronco vilkaisi kelloa, silmät verestävinä ja kiillottomina, kuin rääkätyn eläimen. "Kello on nyt kahdeksan — viisitoista kilometriä — kaksi tuntia. Liian myöhäistä!"

"Mikä sinun on?" kysyi Cherry kummissaan toisen omituisesta käyttäytymisestä. "Sanoit äsken, että rakastat minua ja nyt…"

"Sinun sisaresi! Ah, olen — olen iloinen! — mutta elä nyt seiso siinä kuin mikäkin puupökkelö, kyllä sinulla nyt on riittävästi työtä. Herää! Etkö kuule? Hän on vaarassa."

Hänen sanansa herättivät Kidin turtumuksesta, niin että hän kykeni jälleen jotakin ajattelemaan. — "Pane takki yllesi. Riennä! Saat minun ponini."

Cherry tempaisi hänen takkinsa tuolilta ja ojensi sen hänelle. Veri alkoi jälleen kiertää hänen suonissaan. He ryntäsivät nyt yhdessä myrskyyn, kuten Roy ja Cherry edellisenä iltana, ja Kidin sovitellessa satulaa virkkoi tyttö:

"Nyt minä käsitän kaiken. Olen kuullut juoruttavan hänestä ja Glenisteristä, mutta ei se ole totta. Minä olen valehdellut ja juonitellut, mutta se on nyt ohi. Arvaan, että minussakin on jotakin hyvää, kun kaikki seikat ottaa huomioon."

"Tuo oli kaksimielinen ylistys, Kid. Minulla ei ole halua kuulua sinun heimoosi. Minä tahdon olla samanlainen kuin hänkin — sinun sisaresi."

XXXI.

JUNAMATKA MIDAKSEEN.

Palattuaan kokoushuoneesta hiipivät Glenister ja hänen toverinsa pimeässä yössä vältellen kaupungin vilkasliikkeisiä ja valaistuja katuja. Heidän tiensä vei kaupungin laidassa olevan mökin eteen, missä he pysähtyivät niin kauaksi, että ennättivät kiinnittää jotakin hattujensa reunaan.

Heidän ohitseen kulki vaivainen kapearaiteinen rautatie, joka tundran hetteitten yli vei ylös vuorille ja kaivoksille. Tällä kapealla rautatiellä kuljettiin kömpelöllä veturilla, joka ulkomuodoltaan muistutti teekannua ja joka päivisin siilimäisen hitaasti, kitisten ja voihkien laahasi perässään paria kukkuroilleen kuormattua tavaravaunua. Yöt veturi vietti puukatoksessaan, missä se huohottaen, rykien ja voihkien haihdutti väsymyksensä sitä mukaa kuin hiili sen vatsassa sammui ja hengitys tyrehtyi sen keuhkoissa.

Varhain jalkeille ja varhain vuoteelle olisi sopinut ponsilauseeksi sille nokiselle henkilökunnalle, joka asui tässä pienessä mökissä. Tänä iltana veturinkuljettaja ja lämmittäjä valmistuivat par'aikaa yöpuulle, kun he äkkiä kuulivat ovelle kolkutettavan. Kuljettaja meni avaamaan ja hän huomasi ulkona jotakin, minkä hänen kummastuneet silmänsä ensin luulivat Kruppin tykiksi, jota hoiteli muuan sadetakkiin puettu ja pumpulinaamarin taakse kätkeytynyt mies. Tämä ase sai hänen silmissään ison, yksisilmäisen kummituksen hahmon; se tuijotti tuhoa ennustavan kiinteästi suoraan hänen mahaansa ja synnytti kylmän ja tyhjyyden tunteen. Tämän sokeasilmäisen kykloopin takana seisoi kaksi muuta samanlaisesti varustettua miestä.

Lämmittäjä nousi tuoliltaan ja pudotti saappaan, jonka hän oli juuri saanut riisutuksi jalastaan, ja kohotti turhia aikailematta kätensä päänsä päälle koettaen samalla pysytellä yhdellä jalalla seisomassa, jottei toinen paljas jalka joutuisi koskettamaan kylmää märkää permantoa. Hän oli irroittanut vyönsä ja hänen vapautuneet kaationsa näyttivät aikovan valahtaa lattialle syvästi kainostellen sisääntulijoita; vaistomaisesti hän tarttui niihin toisella kädellään ja kohensi ne oikealle siveelliselle tolalle. Toinen jalka oli yhä koholla kuin jonkun salaseuran mukaisessa tervehdysasennossa. Veturinkuljettaja, joka ei vielä tuntenut napaseudun tapoja, siirtyi takaperin niin kauaksi kuin tila antoi myöten, suojasi molemmilla käsillään keskiruumistaan ja kyykistyi eteenpäin sanoessaan:

"Hahahaa!" nauroi lämmittäjä luonnottoman iloisesti. "Leikkiäkö laskette, pojat?"

"Ei tämä ei ole leikkiä", vastasi tulijoista ensimmäinen. Tällöin hänen naamarinsa pullistui hänen suunsa tienoilla.

"Leikkiäpä tietenkin", intti saappaaton. "Sen täytyy olla, sillä täällä ei ole mitään varastettavaa."

Miehet noudattivat käskyä ja heidät opastettiin nukkuvan koneen ääreen ja heidän käskettiin panna puolessa tunnissa höyrykattila kuumaksi, uhalla että heidät muuten ennen aikojaan lähetettäisiin sovelletun mekaniikan maailmasta. Pari miestä oli paikalla kiihoittamassa heidän ponnistuksiaan, ja vihdoin veturi alkoi vastahakoisesti nyyhkyttää ja huokailla. Pimeästä, joka kuin mikäkin verho ympäröi, veturimiehiä, nämä näkivät yksinäisten olentojen pujahtavan esiin ja kiipeävän tavaravaunuihin. Kun höyrypaine oli riittävän korkealla, annettiin lähtömerkki, juna vieri kolisten katoksestaan, ja sen räikeä valitushuuto, kun se vaivalloisesti ponnisteli pahasti vääntyneillä kiskoilla, hukkui myrskyn ääniin.

Simms jäi veturiin, Dextry kapusi Glenisterin luo takana olevaan vaunuun. Nuori mies oli hyvällä tuulella ja koki par'aikaa sytyttää piippua takkinsa suojassa.

Junan ryömiessä sillan yli, jonka ainoan valaistuksen — veturista sinkoutuneet kipinät — myrsky nieli sitä mukaa kuin sitä syntyi, istuutuivat toverukset ruutitynnyreille ja haastelivat kuiskaavalla äänellä. Heidän läheltään kuului toisten miesten puheen sorina, miesten, jotka olivat panneet peliin kaiken mitä heillä oli, jotka uskalsivat elämänsä ja tulevaisuutensa oikeutensa puolesta.

"Olemme kilvoitelleet hyvän taistelun, joko voitamme tai häviämme tänä yönä", sanoi Dextry.

"Minun vaikeimmmalla taistelullani ei ole minkäänlaista yhteyttä Midaksen tai Anvilin kaivosten kanssa. Minä taistelin omaa itseäni vastaan ja voitin."

"Hirveän ilkeä yö nyt ruveta maailmankatsomuksia kehimään", huomautti Dextry kuivasti. "Sinun filosofiasi maistuu happamelta kuin maito ennen ukkosilmaa. Jos panisit noiden Bostonin aatteiden ylle guttaperkkasaappaat ja -housut ja veisit ne paikkaan, jossa voisin niitä tarkastella ja arvioida, ei niiden laita ehkä olisi niin pahoin."

"Minä tarkoitan, että olin villi, kunnes kohtasin Helene Chesterin, ja että hän on tehnyt minusta miehen. Työ vaati kaksi kuukautta, mutta minä luulen, että hän on suorittanut työnsä hyvin. Minä rakastan erämaan elämää yhtä voimakkaasti kuin ennenkin, mutta olen oppinut huomaamaan, että on velvollisuuksia sekä itseään että muita kohtaan. Olen myöskin oppinut tajuamaan, että oikea on tavallisesti sitä, mitä on vaikea tehdä. Ah, olen kehittynyt aikalailla viime aikoina."

"Vietävä, kuinka sinä nyt olet itseesi tyytyväinen. En voi kuitenkaan huomata, että se olisi millään lailla vaikuttanut sinun ulkoasuusi. Olet jullilleen entisesi näköinen ja mitäpä kaikki se pyhittääkään, kun asiaa tarkemmin ajattelen. Hän menee naimisiin sen pitkän roikaleen kanssa."

"Niin, tiedän. Sepä minusta tuntuukin vaikealta kestää, sillä Mac Namara ei ansaitse häntä yhtään sen paremmin kuin minäkään. Hän tekee kaikissa tapauksissa minkä pitää oikeana, siihen voit luottaa, ja ehkä hän saa Namarankin muuttumaan niinkuin hän sai minutkin. Hän suoritti minussa ihmetyön, mikäli on kysymys elämänkatsomuksestani — elintavoistani —."

"Seis! Sinun elintapasi olivat hyvät sellaisinaankin. Ethän sinä milloinkaan pannut veitsellä ruokaa poskeesi."

"Seurustelutaidossa sinä voit kilpailla kenenkä itävaltiolaisen kanssa tahansa. Tarkkailin esiintymistäsi viime talvena San Fransiskon hotellissa, ja — totisesti — sinä tiesit yhtä paljon kuin hyvä hevonen. Sinä osasit käsitellä pöytäkaluja sekä muita vehkeitä sulavasti kuin ylitarjoilija ainakin ja minä tunsin itseni rauhalliseksi saadessani olla kanssasi. Muistan vieläkin, että minä ensimmäisellä kerralla panin maitoa ja sokeria lihaliemeeni. Se oli kelmeää ja sitä tarjoiltiin kupista kuin teetä ikään — mutta sinä olit kaikesta perillä. Niin, sinä tunsit talon tavat perinpohjin ja pusersit sitruunan liemeesi — ja kastoit sormesi vesilautaseen, minä muistan sen hyvin."

Glenister, joka oli hilpeällä tuulella, taputti toveriaan olalle. Lähestyvän vaaran tietoisuus pani kaikki hänen suonensa voimakkaasti sykkimään.

"En tarkoittanut ihan sitä, mutta olkoon menneeksi. Kuule, jos meidän onnistuu saada takaisin Midas, emmekö lähdekin katsomaan New-Yorkia?"

"Emme, minä en aio välittää korkeammasta sivistyksestä kuin minkä olen saanut jo Friskossa. Eipä silti, etten sellaiseenkin kelpaisi. Minä olen kyllin tyylikäs Viidennelle valtakadulle tai minne tahansa, mutta minä pidän enemmän lännestä."

Yhteinen vaara lähensi jälleen toveruksia toisiinsa samoin lujin sitein, jotka aiemminkin olivat heidän välillään vallinneet keskeytyksettä aina siihen saakka, kunnes nuoremmassa tapahtunut muutos oli saanut tämän valitsemaan tien, joka ei soveltunut vanhemman periaatteihin. He juttelivat nyt keskenään entisen tuttavallisesti puolittain vakavaan puolittain leikkisään tapaan, ja pistopuheisiin ja naljailuun kätkeytyi se keskinäinen ystävyys ja yhteisymmärrys, joka aiemmin oli ollut heidän toveruutensa tunnusmerkkejä.

Kun junamatka oli loppunut, astuivat vigilantit maahan ja painuivat johtajansa mukana rotkon pimeään. Vihdoin Glenister komensi seis ja antoi miehilleen tarpeelliset ohjeet.

"Sotamiehet ovat varuillaan, ja siksi meidän täytyy toimia varovasti. Jakaantukaa kahteen osastoon ja hiipikää sitten niin varovasti kuin mahdollista lähelle vartiopaikkoja. Muistakaa, että teidän on odotettava viimeistä merkinantoa. Kun sen kuulette, iskekää ja hyökätkää kuin siouks-intiaanit. Älkää ampuko ketään kuoliaaksi, sillä he ovat sotilaita ja he toimivat käskyn mukaan, mutta jos he ryhtyvät vastarintaan, täytyy joka miehen suorittaa tehtävänsä hyvin."

Dextry vetosi niihin hämärästi näkyviin olentoihin, joita seisoi heidän ympärillään, ja sanoi:

"Eikö teidänkin mielestänne ole parempi, että minä lähden pojan asemesta tuonne. Minulla on enemmän kokemusta dynamiittiasioissa, ja minä olen sitäpaitsi jo niin lähellä maallista loppuani, ettei ole suuri vahinko, vaikka minut saisivatkin kiinni, hän sen sijaan on miehuutensa…"

Miehet katosivat kukin taholleen, iäkäs malminetsijä vain jäi paikoilleen puristaakseen toverinsa kättä.

"Olisin toivonut, että minä olisin saanut mennä, poika, mutta jos he saavat sinut kiinni — niin Jumala heitä armahtakoon!"

Siten hänkin poistui katoavien varjojen perässä, ja Glenister jäi yksin. Hän aukaisi ruutinassakat paljain käsin ja pani niiden sisällön taskuihinsa ynnä muihin sopiviin paikkoihin. Jokaisessa panoksessa oli dynamiittia hajoittamaan kokonaisen kylän. Hän tarkasteli sytytyslankoja ja huomasi, että ne oli kääritty öljypaperiin; ne hän pani hattuunsa. Näin varustauduttuaan hän lähti liikkeelle.

XXXII.

YÖLLINEN KAHAKKA.

Hän oli valinnut toiminta-alueensa hyvin. Maa vietti erääseen puroon päin, jonka pohjassa porisi pieni lähde. Siitä Midas sai juomaveden, ja hän tunsi jokaisen neliötuuman siitä kourusta, jonka puro oli kaivanut kallioon, ja hän osasikin sen vuoksi varovasti ryömiä eteenpäin. Kunnaan juuressa puro oli kaivautunut maahan ja muodostanut leveähkön ojan, ja siihen hän nyt työntyi nelinkontin. Hänen panoksia pullottavat vaatteensa olivat suureksi haitaksi, niin että hän voi vain hitaasti ja vaivalloisesti liikkua eteenpäin. Sade oli paisuttanut puron, hän sai kahlata vyötäisiä myöten. Terävät kivenreunat haavoittivat hänen käsiään, kunnes ne vuotivat verta. Hän ei voinut nähdä kättänsä etemmäksi, ellei kohottautunut ojan reunan yli, ja kun hän oli riisunut sadetakin yltään voidakseen vapaammin liikkua, suomi sade häntä selkään, kunnes hän oli vallan läpimärkä ja tunsi veden virtaavan pitkin ruumistaan. Tuon tuostakin hän kurkottautui katsomaan kummallekin sivulleen. Ojan pientareet olivat juuri ja juuri niin korkeat, että suojasivat häntä. Vihdoin hän saapui lankkusillalle ja aikoi juuri kohottautua katsomaan ympärilleen, mutta heittäytyikin samassa päistikkaa veteen. Tällaisen mahdollisuuden varalta hän oli niin huolellisesti peittänyt sytytyslangat. Muuan mies kulki sillalla niin läheltä häntä, että olisi voinut häntä koskettaa. Se oli yövartija, joka pysähtyi sillan toiselle puolelle puhelemaan toisen vartijan kanssa, minkä jälkeen hän palasi entistä tietänsä puron toiselle rannalle. Glenister tuumi, että hän oli kohdannut vartioketjun, ja hän hiipi sen vuoksi entistäkin varovammin eteenpäin, kunnes hänen edessään häämöttivät kaivosrakennusten synkät hahmot. Tällöin hän nousi vettä valuen ojasta.

Karkoitettuaan kaivoksilta niiden oikeat omistajat oli toimitsijamies Mac Namara rakennuttanut tukevat puutalot niiden telttien tilalle, jotka hän oli kaivoksista löytänyt. Ne oli tehty hirsistä ja katettu poimutetulla rautapellillä sekä sisältä vuorattu laudoituksella. Ne tuntuivat voivan kestää erinomaisesti sikäläiset säävaihtelut. Toverukset olivat kaukaa katselleet niiden rakentamista, mutta eivät olleet päässeet tarkastelemaan niitä lähempää.

Nuoren miehen mielessä ailahti lämmin tunne, sillä hän rakasti tätä tienoota ja kaivostaan. Se oli ollut hänen poikavuosiensa unelma ja se oli vastannut niitä toiveita, jotka olivat häntä kannustaneet näillä pohjan mailia kamppaillessaan. Se oli pudonnut hänen syliinsä hetkellä, jolloin hän oli tuntenut syvintä alakuloisuutta, ja tuonut hänelle iloa ja onnea. Hänestä tuntui rikokselta tuhota se, kuten hän nyt aikoi tehdä.

Hän hiipi lähimmän rakennuksen seinustalle kuuntelemaan. Sisältä kuului ääniä, vaikk'ei ikkunoista näkynyt valoa; siellä oltiin siis varuillaan. Rakennuksen kivijalan kimpussa hän hääräili hetken aikaa, siirtyi sitten konttorirakennuksen ja keittiöhuoneuston luo ja menetteli kummassakin paikassa samalla salaperäisellä tavalla. Hän ounasti, että Midaksen näennäisestä rauhallisuudesta huolimatta oli ilmassa jännittyneen odotuksen epämääräistä tuntua.

Vaikka jännitys oli saanut ajan tuntumaan hänestä mittaamattoman pitkältä, arveli hän, että ainakin tunti oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän oli eronnut tovereistaan, ja että heidän täytyi jo olla määrätyillä paikoillaan. Elleivät — jos jotakin odottamatonta oli tapahtunut yhdennellätoista hetkellä — niin olisi se sodan satunnaisuuksia. Kaikissa huolellisestikin valmistetuissa yrityksissä on hetkiä, jolloin sattumalla on ratkaiseva merkitys.

Hän meni nyt pajaan ja tapaili tulitikkuja. Aikoessaan raapaista tulen hän kuuli öljyvaatteiden kahinaa ulkopuolelta, ja hän odotti sen vuoksi vielä hetken. Sytytettyään sitten mukaansa ottamansa taulanpalasen ja kätkettyään sen takkinsa suojaan hän aukaisi oven ja kuunteli. Myrsky oli tyyntymään päin ja sade valui tasaisena virtana peltikatoille.

Hän riensi kiireesti rakennukselta toiselle, ja kun kiertomatka oli tehty, rätisi kolme hehkuvaa pistettä hänen kulkemansa kolmion kaikissa kärjissä.

Ukonnuoli oli siis viskattu. Hän pudottautui jälleen ojaan, tempasi revolverinsa esiin; hänen jännittynyt mielensä oli näkevinään, että ympärillä seisovat kunnaatkin pidättelivät hengitystään, sade oli tauonnut ja kaikki öiset äänet vaienneet. Hän huomasi puristaneensa hampaitaan niin lujasti, että leukoja pakotti. Hän tähtäsi asuinrakennuksien kattoa kohden ja laukaisi — pam, pam kuului kuusi kertaa perätysten ja kaiku vastasi yhtä monta kertaa tihkuvasta sateesta kumeasti ja ontosti. Kuului huudahdus ja seuraavassa tuokiossa suhahti kiväärinkuula hänen päänsä ohitse. Hän kääntyi ajoissa nähdäkseen toisenkin salaman välähtävän pimeästä, missä vartija seisoi ja ampui hänen revolverinsa välähdysten opastuksen mukaan, minkä vuoksi hän kyykistyi ojan piennarten suojaan.

Ensimmäisen laukauksen kuultuaan hyökkäsivät asuinrakennukseen kerääntyneet miehet ulos asestettuina ja taistelunhaluisina, mutta he saivat tervehdykseksi yhteislaukauksen ja kuulasateen. Laukauksia kuului sen jälkeen kaikilta suunnilta, sillä vigilantit olivat muodostaneet puoliympyrän ja suuntasivat nyt tulen kaikilta tahoilta keskukseen. Puolustajat pysyivät silti erinomaisessa järjestyksessä, jos ottaa huomioon hyökkäyksen yllättävän nopeuden, ja kiiruhtivat vartiomiesten luo, joiden kiväärintuli opasti heitä. Lujaäänisen miehen kuultiin lausuvan komentosanoja. Ympäröivässä tyhjässä avaruudessa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä halkovat, tuhoa ennustavat valoviirut. Silloin äkkiä pimeyden valaisi huikaiseva kellertävä hohde, ikäänkuin suuri sulattouuni olisi Mac Namaran miesten takana auennut ja heti jälleen suljettu, ja sitten kuului kumea jymähdys, johon kiväärinlaukaukset hukkuivat. He näkivät keittiörakennuksen hajoavan ja muuttuvan tuhansiksi sinkoaviksi puupalasiksi ja vääntyneiksi rautapeltisiekaleiksi, jotka paiskautuivat korkealle ilmaan heidän päänsä päälle. Kun vavahtelevien kunnaitten taakse kiirinyt kaiku oli tauonnut, kuului jälleen vigilanttien kiväärien rätinä, sitten tärähti maa alas syöksyvien rakennussirpaleitten painosta.

Räjähdys oli tapahtunut vallan heidän lähellään, ja se oli heidät ensimmältä sokaissut niin, etteivät he voineet tajuta mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, valaisi pimeyttä jälleen niin terävän kirkas leimahdus, että saattoi selvästi erottaa maahan valuvat sadepisarat, jotka välkkyivät kuin hopeahohteinen hämähäkin seitti, vasemmalla seisova konttorirakennus kohosi ilmaan, ja naapurirakennusten rikkoutuneet ikkunat tuijottivat kuin aaveen näkemättömät silmät. Pimeän huntu verhosi jälleen miehet, jotka kauhistuneina koettivat hakea suojaa lähimpien esineitten tai toveriensa takaa sitä ammussadetta vastaan, jonka taivas tuntui syytävän heidän niskoilleen. Heidän selkänsä olivat nyt päin vigilantteja, heidän kasvonsa kääntyneet paikan keskustaa kohden. Monet olivat heittäneet aseensa. Kavionkopsetta ja pelästyneitten hevosten hätähirnuntaa kuului tallista, irtautunut ja käpertynyt sinkkimöhkäle oli pudotessaan tavannut jonkun miehen; hänen käheä ja tukehtunut parahduksensa ilmaisi mitä oli tapahtunut, ja toiset miehet väistyivät syrjään välttääkseen vaaraa, jota he eivät voineet nähdä, mutta joka iski heihin pimeästä ja jota vastaan ei voinut puolustautua.

Paetessaan he joutuivat uuden ja entisiäkin voimakkaamman tulipatsaan todistajiksi ja näkivät sen loisteessa toveriensa juostessaan kaatuvan ja vääntelehtivän maassa. Tällä kerralla täräytti maata pamaus, joka oli edellisiä tuntuvasti voimakkaampi. Toiset seisoivat paikalleen jähmettyneinä ja tuijottaen niihin kiehkuraisiin savupatsaihin, jotka työntyivät räjähdyksen mukana ilmoille, toiset peittivät kasvonsa päästäkseen näkemästä tuota peloittavaa, huikaisevaa tulenloimoa tai suojautuakseen putoilevilta esineiltä.

Kesken tätä yleistä hämminkiä kuului luja ja kirkas ääni: "Varokaa seuraavaa räjähdystä!"

Seuraavassa sekunnissa syöksyivät hyökkääjät esiin kuin mielettömät keskelle sirpalesadetta. Juostessaan he yhä ampuivat, mutta se oli turhaa työtä, sillä taistelusta ei voinut enää puhuakaan. Puolustajat syöksivät päättömään pakoon. He olivat äkänneet pelastuneensa varmasta tuhosta vain sen onnellisen sattuman vuoksi, että olivat lähteneet asuinrakennuksesta oikealla hetkellä eivätkä halunneet viipyä kauempaa paikalla, jossa taivaantuli lankesi heidän päällensä. Kaiken kukkuraksi olivat hevoset riuhtaisseet itsensä irti tallista ja syöksyivät keskelle yleistä sekamelskaa. Heidät valtasi pelko — sokea, käsittämätön, tarttuva pelko — ja he syöksyivät pimeään, missä he iskivät vastustajansa kumoon pyrkiessään pois tästä kauhun tyyssijasta. Toiset juoksivat suin päin kalliojyrkänteelle ja putosivat kaivoskuoppiin tai patoihin. Toiset löysivät turvan puron portailla kasvavasta kaislikosta.

Kun vigilantit kerääntyivät vankeineen raunioiden ääreen, kuului pimeästä yhä haavoittuneitten valittelua; miehet sytyttivät tuohuksia ja lähtivät hakemaan uusia vankeja. Glenister juoksi paikalle revolveri kädessä ja huusi:

Kukaan ei ollut nähnyt. Kun sitten ryhdyttiin tarkastelemaan mitä vaurioita hyökkääjät olivat kärsineet, huudettiin Glenisterille ja Dextrylle iloinen tieto:

"Olemme saaneet neljätoista vankia", virkkoi joku, "ja tuolla pensaistossa tuntuu olevan niitä vielä monta."

Glenister huomasi kummakseen, ettei ainoallakaan vangilla, jotka seisoivat tuohusten valossa, ollut armeijan asetakkia. Ne olivat kaikki joko kaivostyömiehiä tai kuljeskelevia hurjia irtolaisia, joita oli kerätty työmaalle. Missä sotilaat olivat? hän tuumi itsekseen.

"Ei, ei sieluakaan. Emme ole nähneet sotilaita sen jälkeen kuin tulimme tänne töihin."

Tällaisen uutisen kuullessaan nuori mies alkoi tulla levottomaksi. Oliko koko yritys siis suunnattu vallan väärälle tolalle? Kun kaikki otti huomioon, eikö tässä ollutkaan tapeltu Yhdysvaltain vakinaisen sotaväen kanssa? Jos niin oli laita, ei uutinen tästä kahakasta joutuisi milloinkaan Washingtoniin saakka, vaan hän ja hänen ystävänsä joutuisivat lainsuojattomiksi, niin että sotaväkeä voitaisiin rankaisematta käyttää heitä vastaan ja heidän päistään luvattaisiin palkinto. Viatonta verta oli vuodatettu, takavarikoitua omaisuutta oli tuhottu. Tilanne oli heille tuiki tukala.

Haavoittumattomat vangit vietiin rajan yli Midaksen puolelle ja laskettiin sitten vapaalle jalalle sälytettyinä kaikilla niillä varoituksilla, joita Dextryn kekseliäisyys suinkin voi loihtia esiin. Glenister kutsui nyt miehensä koolle ja kuvaili heille peittelemättä asioitten surkeaa tilaa.

"Tämä ei ole ollutkaan voitto. Asiamme on tosiasiallisesti huonompi kuin se aiemmin oli, ja edessämme on mitä vaikein taistelu. Yksi mahdollisuus vielä on: livistää pakosalle ennen päivänkoittoa ja ennenkuin meidät on tunnettu. Jos meidät nähdään täällä aamulla, täytyy meidän jäädä tänne ja taistella. Meitä vastaan lähetetään sotaväkeä, mutta jos kestämme, on luultavaa, että tieto siitä ehtii Washingtoniin hallintoviranomaisten korviin. Mutta tästä tuleekin toisenlainen tappelu — suoraan sanoen todellinen sota. Kuinka moni teistä haluaa taistella asiamme puolesta?"

"Kaikki", vastattiin yhteen ääneen, ja sitten ruvettiin varustautumaan piiritystä kestämään. Vallituksia rakennettiin, hävitettyjen rakennusten sirpaleet korjattiin tieltä pois ja ehjiksi jääneistä tehtiin varustuksia. Koko myrskyisen yön uupuneet miehet uurastivat. Töitä johti nuori jättiläinen, joka tuntui olevan täysissä voimissaan.

Kello neljän tienoissa aamulla tuli muuan mies häntä hakemaan. "Joku haluaa tavata teitä puhelimitse — sanoo, että on kysymyksessä elämä tai kuolema."

Glenister riensi rakennukseen, joka oli säilynyt, ja tartuttuaan kuulotorveen hän tunsi Cherry Malotten äänen.

"Jumalan kiitos, että olet vielä hengissä", aloitti tyttö. "Työmiehet ovat vast'ikään saapuneet kaupunkiin ja kaikki ovat täällä hirveästi kuohuksissa sen johdosta mitä siellä vuorilla on tapahtunut. Teidän väitetään surmanneen kymmenen miestä siinä kärhämässä — onko se totta?"

Glenister selitti lyhyesti, että kaikki oli kunnossa, mutta silloin tyttö keskeytti hänet:

"Odota, odota! Mac Namara on kutsunut sotaväkeä apuun, ja teidät ammutaan jokaikinen. Oo, mikä hirveä yö tämä on ollutkaan! Olen tulla hulluksi. Kuuntele nyt tarkkaan — eilen ratsasti Helene Struven kanssa 'Kultaiseen rekeen' eikä ole vielä palannut."

Puhelinlangan toisessa päässä seisova mies päästi äkeän huudahduksen, mutta nieli sitten sanat, jotka aikoi lausua, kuullakseen enemmän. Hänen vapaa kätensä alkoi tehdä ilmassa kummallisia liikkeitä, kuin jotakin merkillistä piirrosta.

"En ole saanut vastausta majatalon puhelimesta ja — jotakin hirveää on varmaankin tapahtunut, mikäli minä voin aavistella."

"Hän halusi pelastaa sinut", vastasi tyttö väsyneesti. "Jos rakastat häntä, niin ratsasta heti 'Kultaiseen rekeen', ennenkuin on myöhäistä. Bronco Kid on mennyt sinne…"

Tämän sanan kuultuaan Glenister paiskasi torven koukkuun, syöksyi ulos ja kutsui kovalla äänellä toverinsa koolle.

"Me olemme uskollisesti taistelleet sivullanne, Glenister, ettekä te saa hylätä meitä tällä tavoin", huomautti joku miehistä suuttuneena. "On helppoa löytää tie kaupunkiin, ja me kyllä seuraamme teitä, jos sinne aiotte."

Glenister oivalsi miesten pelkäävän, että hän hylkäisi heidät ja että hän oli kuullut jonkun levottomuutta herättävän uutisen, josta he eivät tienneet mitään.

"Saamme heittää kaivoksen tuuliajolle, pojat, sillä en voi vaatia teitä tekemään mistä itse kieltäydyn. Muuan nainen on vaarassa, ja minun täytyy lähteä. Hän on syössyt itsensä onnettomuuteen pelastaakseen meidät, on pannut kunniansa alttiiksi koettaessaan korvata meille tehdyn vääryyden — ja — minä aavistan mitä on voinut tapahtua sillä aikaa kuin me taistelimme täällä. En pyydä teitä jäämään tänne, kunnes tulen takaisin — se ei olisi oikein. Parasta on, että tekin lähdette, niin kauan kuin vielä voitte paeta. Minä puolestani olen jo kerran luopunut kaivoksestani ja — voin siitä luopua toistamiseenkin."

Tämän sanottuaan hän hyppäsi satulaan ja ratsasti asestettujen miesten muodostaman kujan läpi.

XXXIII.

"KULTAISEN REEN" TAPAHTUMAT.

Helene ja hänen saattajansa ratsastivat pitkin vuorenrinnettä, jossa näkyi tuhka tiheään jälkiä eilisen myrsky-yön hävityksistä. Syvällä heidän allaan pauhasi paisunut virta, heidän takanaan laaja meri ulottui verenkarvaiseen taivaanrantaan saakka, heidän edessään kaartuivat alastomat vuoret yli tummien, synkkien laaksojen, lännessä hehkui äreännäköisenä usvan himmentämä aurinko, joka loi kerääntyviin pilvimassoihin rajusäätä huokuvan päivänlaskun uhkeita värejä. Helenen mielestä henki tästä luonnon näyttämöstä tulta, verta ja terästä.

"Onpa totisesti sade tehnyt pahaa jälkeä teihin", huomautti Struve, kun he varovaisesti askel askelelta sivuuttivat pahanlaisen vieremän, jonka ulkoneva kallionreuna oli osittain lohjennut ja vierinyt kuiluun. — Toinen samanmuotoinen rankkasade pyyhkäisisi loputkin mennessään.

Päiväsaikaankin olisi ollut vaikeata välttää moisia vaarallisia paikkoja, sillä hevoset vajosivat syvään ja kompastelivat liejuisella tiellä. Helene kummasteli, kuinka hän löytäisi tien tullessaan pimeässä samaa tietä takaisin. Hän oli enimmäkseen vaiti, sillä ajatukset olivat alkaneet velloa hänen aivoissaan, mutta Struve, entistään kujeilevampana ja tavallista ylimielisempänä, oli kovaäänisen puhelias. Mitä lähemmäksi he saapuivat päämääräänsä, sitä voimakkaammaksi kasvoi Helenen pelko, miltei lamauttavaksi. Jos hän epäonnistuisi — mutta hän oli luvannut itselleen pyhästi, ettei hän saisi eikä voisi epäonnistua.

Kierrettyään erään tienmutkan näkivät he edessään alhaalla "Kultaisen reen". Tie painui siltä kohdalta pientä puroa kohden, joka korkeammalta harjanteelta syöksyi jokeen kiemurrellen etäisessä laaksossa kuin hopealanka. Kuorittu lipputanko kärkeen kiinnitettyine lehtikimppuineen seisoi majatalon edessä, ja oven kamanalta riippui riman varassa pieni reki. Talo itse oli kummallisen näköinen, avara ja säännöttömästi rakennettu. Sen turvekatolta työnsivät kukat varttaan, sen korkeihin hirsiseiniin oli sinne tänne puhkaistu unisia ikkunoita.

Saksalainen Schortz otti hevoset huostaansa ja vastaili harvasanaisesti isäntänsä kysymyksiin luoden samalla nopeita ja uteliaita silmäyksiä Heleneen. Toisenlaisen tilanteen vallitessa olisi tyttö ihastunut paikkaan, joka todella oli omituisin minkä hän oli pohjanmailla tavannut. Isoimmassa huoneessa oli tarjoilupöytä ja sillä kultavaaka, lisäksi toinen höyläämätön pöytä ja kookas rautakamiina. Seinät ja katto oli peitetty purjekankaalla niin taidokkaasti, että koko huone muistutti luolaa, joka oli koverrettu liitukallioon. Huone oli koristettu kaikennäköisillä voitonmerkeillä, täytetyillä linnuilla, taljoilla ja sarvilla; viimeksimainituista riippui huolettomassa epäjärjestyksessä koiransuitsia, lumikenkiä, ampuma-aseita ja vaatteita. Vasemmalle johtavasta ovesta pääsi makuusuojaan, jonne matkustajia varten oli järjestetty kolmikerroksisia makuulavitsoita. Isosta huoneesta suoraan eteen oli talon keittiö ja oikealle huone, jota Struve sanoi taulunäyttelyhuoneeksi. Siellä oli majatalon ensimmäinen omistaja antanut taiteellisen mielikuvituksensa vapaasti askarrella ja peittänyt seinät kuvilla, joita oli leikattu joistakin epäilyttävistä aikakauskirjoista; tuloksena oli ollutkin hämmästyttävä sekoitus ruusunpunaisissa trikoissa esiintyviä naisia, polvihousuisia nyrkkeilijöitä, palkittuja bulldoggeja ja muita vähemmän siveellisiä urheilumaailman edustajia. —

"Tämä on todennäköisesti huonointa seuraa, missä olette koskaan ollut", huomautti Struve Helenelle ponnistellen ääneensä huoletonta sävyä.

"Matkustajat ovat harvinaisia tähän vuodenaikaan. Myöhemmin voi ehkä joku tulla."

Näyttelyhuoneessa majatalon isäntä järjesteli par'aikaa ruokapöytää. Takkaan oli viritetty roihu ja se olikin Helenelle tervetullutta. Hänen seuralaisensa, joka osoittautui täysin ujostelemattomaksi, heittäytyi nahkapäällyksiselle sohvalle ja sytytti savukkeen.

"Näyttäkää minulle nyt ne asiapaperit, herra Struve", aloitti Helene, mutta toinen ei ollut asiasta millänsäkään.

"Ei vielä. Päivällinen ensin ja asiat sitten. Älkää nyt turmelko pientä huvimatkaamme, meillä on kyllä aikaa tarpeeksi."

Helene nousi ja astui ikkunan ääreen. Tuijottaessaan alas kapeaan laaksoon hän huomasi, että vastapäätä olevat vuoret näkyivät vain hyvin epäselvästi, sillä oli alkanut äkkiä hämärtää. Paksuja pilvenlonkia oli noussut idästä. Sadepisara pärskähti ikkunaruudulle, sitten tuli toinen ja kolmas ja kunnaat peittyivät pian rankkasateen usviin. Muuan reppuselkäinen matkustaja näkyi saapuvan taloon. Hänen kolkutuksensa kuullessaan nousi Struve, joka oli koko ajan katsellut Heleneä silmät puoliummessa, ja meni viereiseen huoneeseen.

— Jumalan kiitos, että joku on saapunut — tuumi Helene. Puhelu kuului aluksi vain heikkona mutinana, mutta sitten vieras tuntui kiihtyvän, niin että Helene saattoi erottaa sanat selvemmin.

"En piittaa siitä, että olette jo sulkenut ovenne. Olen väsyksissä ja myrsky on tulossa."

Tällä kerralla kuului isännänkin kieltävä vastaus ja kaivostyömiehen äkeät sadattelut. Hetkeä myöhemmin tyttö näki miehen raskain askelin taivaltavan kaupunkia kohden.

"Mikä kaikella tällä on tarkoitus?" hän kysyi, kun Struve tuli takaisin huoneeseen.

"Se mies oli tavallinen jätkä, eikä Schortz mielinyt päästää häntä suojiinsa. Hän on perin tarkka valikoimaan yöpuulaiset — näillä main liikuskelee kaikenkarvaista väkeä."

Sitten tuli huoneeseen saksalainenkin sytyttämään lamppua, ja Helenen levottomuus yhä kasvoi, vaikk'ei hän kysellytkään mitään. Hän kuunteli puolella korvalla niitä juttuja, joilla Struve koetti häntä huvittaa, ja söi peräti vähän siitä herkullisesta ateriasta, joka heti sen jälkeen tarjottiin. Struve sen sijaan söi ja joi oikein ahmien, ja pimeä kaamea ilta kului verkalleen. Omituinen pelko oli äkkiä vallannut Helenen, ja jos hän yhdennellätoista hetkellä olisi voinut vetäytyä syrjään, olisi hän ilomielin sen tehnyt ja lähtenyt uhmaamaan rajusäätäkin. Mutta hän oli mennyt jo liian pitkälle voidakseen enää peräytyä, ja kun hän oivalsi, että toistaiseksi oli viisainta mukautua, istui hän tyynenä paikallaan ja vastaili kylmästi Struven huomautuksiin. Asianajajan katseet muuttuivat hetki hetkeltä välkkyvämmiksi; hänen poskensa 'hehkuvammiksi ja hänen puheensa nopeammaksi. Hän jutteli herkeämättä ja kuumeenomaisen iloisesti, poltti tuhottomasti savukkeita eikä näyttänyt huomaavan ajan kulua. Vihdoin hän lopetti rutosti ja katsahti kelloonsa. Tällöin Helene muisti, ettei hän ollut enää pitkään aikaan kuullut Schortzin hääräilevän keittiössä. Struve hymyili hänelle erikoisella itsevarmalla tavallaan. Veitikkamaisesti silmää iskien hän otti povestaan pienen paketin ja heitti sen pöydän yli Helenelle.

"Pyytäkää isäntää korjaamaan pöytä puhtaaksi", vastasi tyttö irroitellen kömpelösti paketin siteitä.

"Lähetin hänet pois jo pari tuntia sitten", sanoi Struve nousten ja lähestyi häntä. Helene väisti häntä, mutta asianajaja kumartuikin vain pöydän yli, tarttui pöytäliinan neljään kulmaan, kääri pöytäsälyt siihen ja kantoi kaikki siten viereiseen huoneeseen, missä viskasi kantamuksensa huolettomasti pöydälle. Sitten hän palasi huoneeseen, asettui seisomaan selkä takan kamanaan nojaten ja tuijotti Heleneen, kun tämä tutki asiapapereita, jotka olivat sisällökkäämpiä kuin hän oli kuvitellutkaan.

Pitkän tuokion hän tutki niitä tarkasti. Kaikki oli liiankin selvää, ja hänen enonsa rikollisuus tuli sana sanalta yhä todistetummaksi. Ei ollut erehdyksen mahdollisuutta, koko se kurja salahanke oli tuossa hänen edessään kirkkaan selvänä, mitä häpeällisin rikos Auttamattomasti paljastettuna.

Julmasta pettymyksestään huolimatta Helene tunsi syvää iloa, sillä hän oli nyt saanut käsiinsä voimakeinot, joiden avulla oikeus lopultakin saataisiin voittoon. Siitä tulisi samalla kerralla sekä hänen riemuvoittonsa että sovitusuhrinsa. Hän, joka tietämättään oli toiminut näiden kurjien juonittelijoiden kätyrinä, sovittaisi myöskin kaikki. Hän nousi silmät sädehtien ja kasvoilla päättävä ilme.

"Totta kai. Se riittää tuomitsemaan meidät kaikki turmioon. Se merkitsee pakkotyötä enollenne ja sulhasellenne." — Hän kurkotti kaulaansa lausuessaan jälkimmäisen sanan ikäänkuin vapauttaakseen sen jostakin näkymättömästä puristuksesta. — "Niin, varsinkin sulhasellenne, sillä hän on koko hankkeen luoja. Siksipä juuri olenkin tuonut teidät tänne. Hän menee kanssanne naimisiin, mutta minusta tulee sulhasen ensimmäinen häämarsalkka."

"Lähtekäämme!" kertasi Struve. "Olipa se verraton näyte tahattoman huumorin lahjasta!"

"Sitä, että ensiksikin mikään inhimillinen olento ei löydä tietä kaupunkiin tässä myrskyssä, ja toiseksi — mutta asiasta toiseen, sallikaa minun muistaissani selittää eräs kohta noissa asiapapereissa."

Hän lausui tämän kuin ohimennen, astui askelen Heleneä kohden ja ojensi kätensä tarttuakseen papereihin, jotka Helene oli jo hänelle luovuttamaisillaan. Mutta samassa joku sisäinen ääni kehoitti tyttöä piilottamaan ne selkänsä taa. Oli hyvä, että hän teki niin, sillä Struven käsi oli vain tuuman päässä niistä. Asianajaja ei ollut käänteissään niin nopsa kuin Helene, joka pyörähti nopeasti pöydän toiselle puolelle ja tunki paperit pukunsa sisään. Tällöin hän osui koskettamaan Cherryn revolveria, mikä valoi häneen turvallisuuden tunnetta. Hän virkkoi nyt päättävästi:

"Minä tahdon lähteä täältä heti paikalla. Haluatteko olla ystävällinen ja satuloida minulle hevosen? Hyvä, teen sen sitten itse."

Hän kääntyi mennäkseen, mutta silloin oli Struven myöntyväisyys kuin poispuhallettu, ja hän hypähti oven eteen ja sulki häneltä tien.

"Seis, armollinen neiti. Teidän pitäisi käsittää selvemmittä puheitta. Miksi toin teidät tänne? Miksi ehdotin tätä pientä huvimatkaa? Miksi lähetin palvelijani pois? Siksikö kenties, että todistaisin teille rikollisuuteni? Tuskinpa vain. Te ette lähde tästä talosta tänä yönä. Ja kun lähdette, ei teillä ole mukananne noita papereita — oma turvallisuuteni kieltää sen — ja minä olen itsekäs mies, niin ettei teidän kannata yrittääkään vetää minua nenästä. Kuulkaapas vain tuota!" — He kuuntelivat molemmat yötuulen ulvontaa, joka tuntui himoitsevan uhria. — "Te jäätte tänne ja…"

Hän keskeytti lauseensa, sillä Helene oli astunut puhelimen ääreen ja nostanut kuulotorven naulasta. Asianajaja syöksähti paikalle, tempaisi torven hänen kädestään, irroitti puhelimen seinältä ja viskasi sen päänsä yli lattialle. Sitten hän tavoitti tyttöäkin käsiinsä, mutta tämä livahti syrjään ja pakeni huoneen toiseen päähän. Miehen valkoiset hiukset olivat joutuneet epäjärjestykseen, hänen kasvonsa olivat veripunaiset, ja hänen kaulallaan ja niskallaan näkyivät selvästi tykyttävät paisuneet suonet. Hän pysyi silti alallaan, ja hänen huulilleen kiertyi niiden tavanomainen varova hymy.

"Älkäämme nyt kiistelkö kauempaa. Ei siitä ole hyötyä, sillä minä olen pelannut voittaakseni. Te olette saanut todistuksenne — nyt haluan minä saada palkkioni — muuten otan sen. Tuumikaa nyt, kumman tavan valitsette, sillä aikaa kuin minä menen sulkemaan ovet."

Kauempana alhaalla kallionrinteellä suomi muuan mies säälimättä väsynyttä ponirukkaa. Hevosen polvet notkahtelivat, mutta ratsastaja pakotti sitä yhä vain eteenpäin, ikäänkuin häntä itseään olisivat tuhannet pahat henget ajaneet takaa; hän kannusti sitä herkeämättä, ohjasi sen yli ojien ja virtojen, ylös jyrkänteitä ja alas pimeihin kuiluihin. Toisinaan poni kompastui ja kaatui ratsastajineen, mutta tämä ei näyttänyt piittaavan mistään muusta kuin kärsimättömyydestään päästä eteenpäin. Hän ei huomannut sadetta, joka suomi häntä kasvoihin ja teki hänet sokeaksi, eikä myrskyä, joka iski häneen vuorenharjanteilla tai ulvoi hänen takanaan vuorenonkaloissa. Lopulta hän pääsi sille rinteelle, jolla majatalo oli, ja näki edessään sen tulet, minkä vuoksi hän painoi jälleen jalkansa hevosrukan kupeisiin; kuolemaan saakka uskollisena tämä ponnisteli kärsivällisesti eteenpäin. Ratsastaja tunsi äkkiä ponin vaipuvan etujaloilleen, minkä vuoksi hän irroitti jalkansa jalustimista ja koetti heittäytyä satulasta päästäkseen sotkeutumasta hevosen kavioihin. Hän lennähti suin päin maahan ja satutti päänsä johonkin esineeseen ja makasi sitten hiljaa kuluneet, tummat kasvot kääntyneinä päin sadetta myrskyn kiitäessä voitonriemuisena hänen ylitseen.

Kun Struve oli poistunut viereiseen huoneeseen, syöksyi Helene ikkunaan. Siinä oli vain yksi ruutu, sekin lujasti naulattu puitteisiinsa, mutta hän sieppasi käteensä pienen tuolin takan kupeelta ja viskasi sen ruudun läpi. Sisään syöksähti tällöin sadekuuro. Ennenkuin hän itse ennätti hypätä ulos, hyökkäsi Struve takaisin huoneeseen, raivon kalpeana ja syytäen suustaan käheitä ja äreitä sanoja.

Mutta hän vaikeni äkkiä, sillä Helene oli ottanut esiin Cherryn revolverin ja tähtäsi häneen. Tyttö oli kalpea ja hengitti kiivaasti kuin hengästyneenä ja hänen ihmeelliset silmänsä hehkuivat tulta, jommoista niissä ei kukaan ollut aiemmin nähnyt. Hän oli muuttunut kuin kuvanveistäjän taltan jäljiltä, hänen sieraimensa olivat ohenneet, huulet pusertuneet jäykiksi ja hänen päänsä oli ylpeästi koholla. Sade pärskyi rikotusta ikkunasta hänen ylitseen ja ohitseen, viheliäinen punainen uudin liehui ja lepatti kuin osoittaakseen hänelle iloista hyväksymistään. Katkera halveksiminen pani hänen ääneensä luonnottoman soinnun, kun hän virkkoi käskevästi:

Hän astui askelen ovea kohden ja kehoitti toista käden eleellä väistymään, minkä tämä tekikin, sillä hän oivalsi, mikä vaara uhkasi tytön tyynestä kylmäverisyydestä. Helene ei huomannut hänen katseensa laskevaa oveluutta eikä voinut aavistaa, mitä suunnitelmia tämä kantoi mielessään.

Sateen suomimalla kallionrinteellä oli maahan syössyt ratsastaja vähitellen tointunut ja yritti nyt vaivalloisesti laahautua majataloon päin. Pimeässä häntä olisi voinut pitää jonakin matelevana oliona, sillä hän ryömi maata pitkin kuin matelija. Mutta kun hän lähemmäksi taloa päästyään kuuli huudon, jonka tuuli koetti hänen korviltaan salata, kavahti hän jaloilleen ja syöksyi silmittömään juoksuun horjahdellen kuin haavoitettu eläin.

Helene piti silmällä vankiaan vetäytyessään takaperin ovea kohden, sillä hän ei uskaltanut päästää häntä näkyvistään, ennenkuin olisi itse vapaa. Välikköhuonetta valaisi lasilamppu, joka paloi pöydällä, ja sen valossa hän huomasi, että ulko-ovi oli suljettu raskaalla rautasalvalla. Hän kiitti Jumalaa, ettei sitä ollut pantu lukkoon.

Struve puolestaan oli seurannut mukana ja asettunut pöydän ääreen sanaa lausumatta tai vastarintaa yrittämättä, mutta hänen valpas ja terävä katseensa osoitti, että hän oli varuillaan ja pohti mahdollisuuksiaan. Kun välikköhuoneen ovi oli ilmavirran paineessa sulkeutunut Helenen takana, teki hän ensimmäisen salamannopean liikkeensä. Hän sysäsi lampun lattialle, missä se särkyi kuin munankuori ja pimeys iski kuin petolintu huoneeseen. Jos Helenellä olisi ollut sekuntikin aikaa miettiä, olisi hän rientänyt takaisin valaistuun huoneeseen, mutta hän oli mielestään jo puolitiessä vapauteen, ja sen tunteen kannustamana hän syöksähti ulko-ovelle. Äkkiä hänet paiskattiin lattialle. Hän laukaisi pienen revolverinsa, mutta Struven käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, ase riuhtaistiin hänen kädestään, ja hän tunsi taistelevansa rinta rintaa vasten asianajajan kanssa. Struven viiniltä tuoksuva hengitys huokui hänen kasvoilleen ja hän tunsi olevansa kuin rautapuristimissa. Struven posken kosketus hänen omaa poskeaan vasten teki hänestä pelästyneen otuksen, joka taistelee viimeisillä voimillaan ja hermoillaan.

Hän parahti kerran, mutta se ei muistuttanut naisen huutoa. Sitten taistelu jatkui äänettömänä ja täydellisessä pimeydessä. Struve piteli häntä yhä lujasti kuin gorilla, kunnes uhri tunsi päässään huimausta ja oli menettää tajuntansa. Hänen silmissään salamoi ja korvissa kohisi kuin vesiputous. Hän oli voimakas tyttö ja hänen joustava nuortea ruumiinsa, jonka voimia ei ollut tähän mennessä vielä koeteltu, mukautui kokeeseen jokaisella jänteellään, niin että hän otteli melkein miehisellä voimalla, ja Struvella oli täysi työ häntä pidätellä. Mutta näin hurja taistelu ei voinut kestää kauan. Helene tunsi, että hänet nostettiin koholle, ja sitten he kompastuivat molemmat ja kaatuivat sisähuoneeseen vievää ovea vasten. Ovi aukeni, ja samassa silmänräpäyksessä oli miehenkin voima mennyttä, ikäänkuin se olisi ollutkin vain pimeyden kannattelemaa eikä sietänyt valoa, joka nyt hulmahti heitä vastaan. Helene riuhtaisihe irti ja hoippui huoneeseen valloilleen päässeet hiukset olkapäillä liehuen. Struve nousi polvistuneesta asennostaan ja ryntäsi vielä kerran häntä tavoittamaan läähättäen:

Hän vaikeni äkisti ja kyykistyi eteenpäin varjostaen Kasvojaan kuin iskua torjuakseen. Tyhjissä ikkunakehyksissä näkyivät erään miehen kuivakkaat kasvot. Ilmavirta puhalsi huoneeseen, lampunliekki lepatteli, ja Struve käpertyi kasaan seinän viereen. Hänen kauhua ilmaisevat silmänsä suuntautuivat rintaa kohden, jossa hänen kätensä tapailivat jotakin irti reväistävää. Hän loi pikaisen silmäyksen ovelle, joka oli käsivarren matkan päässä hänestä, kuin pakotietä etsien, häntä puistatti, polvet herpaantuivat hänen allaan ja hän syöksyi pitkin pituuttaan lattialle kasvot alaspäin ja käsivarsi yhä ruumiin alle taivutettuna.

Kaikki oli tapahtunut salaman nopeasti, ja vaikka Helene oli pikemminkin tuntenut kuin kuullut laukauksen ja näki vastustajansa kaatuvan, ei hän heti tajunnut mitä yhteyttä näillä kahdella seikalla oli toisiinsa, ennenkuin ruudinsavu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ei hän vieläkään tuntenut kauhua tai mielenliikutusta. Päinvastoin hänet valtasi raisu ilo ja hän seisoi alallaan, eteenpäin kumartuneena, ja tuijotti melkein ahmien tuhoutunutta vihamiestään, kunnes hän kuuli nimeään lausuttavan: "Helene, pikku sisko!" ja kun hän kääntyi, näki hän veljensä.

Helenen kasvoilla oli ilme, jommoisen Bronco Kid oli joskus nähnyt miesten kasvoilla, miesten, jotka ovat olleet lähellä ehdotonta kuolemaa ja joista kaikki muut paitsi alkuperäisimmät intohimot ovat kaikonneet — mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuota ilmettä naisen kasvoilla. Siinä ei ollut jälkeäkään teennäisyydestä, vaan alkuperäisin, kiihkein intohimo, jommoista vain harvat saavat eläissään kokea. Mutta tänä kaameana yönä, jolloin nuoren tytön oli täytynyt taistella pyhimpänsä puolesta, oli hänen luonteensa, kaikesta teennäisestä riisuttuna, esiintynyt puhtaasti alkuperäisessä, villissä muodossaan. Kuten Glenister oli kerran ennustanut, oli Helene lopultakin joutunut toimimaan vääjäämättömän, voimakkaan vaiston mukaan.

Vielä kerran silmäiltyään olentoa, joka virui verissään lattialla, Helene meni ikkunan luo, kietoi kätensä veljen kaulaan ja suuteli häntä.

"Aukaise ovi", sanoi hänen veljensä. "Olen loukannut itseni ja minun on päästävä sisään."

Kun Kid ontuen astui huoneeseen, sulki Helene hänet syliinsä ja siveli hänen pörröistä tukkaansa välittämättä hänen lokaisista märistä vaatteistaan.

Hän seurasi silti itse mukana ja seisoi vieressä, kun veli tutki haavoittuneen tilaa. Struve hengitti yhä, ja tämän huomattuaan kantoivat Helene ja Kid hänet sohvalle.

"Jokin on murtunut täällä — pari kylkiluuta luullakseni", sanoi Kid läähättäen ja tunnusteli omaa kylkeään. Hän oli kalpea ja väsynyt ja Helene talutti hänet makuusuojaan, missä hän saisi hetken aikaa levätä. Vain hänen ihmeellinen tahdonvoimansa oli pitänyt häntä pystyssä tähän saakka ja veljen avuttomuus esti puolestaan Heleneä vallan masentumasta.

Kid ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että Helene lähtisi hakemaan apua, ennenkuin myrsky olisi tauonnut ja päivä koittanut. Hän väitti kivenkovaan, että tiet olivat sillä haavaa kulkemattomat ja ettei mitään voitettaisi sillä, että hän lähtisi pimeässä harhailemaan. He odottaisivat siis päivänkoittoon saakka. Lopultakin he kuulivat haavoittuneen voihkaisevan. Hän puheli käheällä äänellä Helenelle. Hänen äänessään ei ollut enää jälkeäkään pahansuopaisuudesta, kun hän sanoi:

"Sanoin itse sitä mielettömyydeksi — olen nyt saanut mitä olen ansainnut, ja minä olen nyt kuolemaisillani. Hyvä jumala — minä kuolen ja minä niin pelkään."

Hän vaikeroi, kunnes Kid tuli nilkuttaen huoneeseen ja katseli häntä sammumattoman vihan ilme silmissään.

"Niin, te kuolette, ja minun toimestani. Olkaa nyt mies, jos voitte. En salli hänen lähteä hakemaan apua ennen aamua."

Helene pakotti veljensä jälleen levolle ja palasi sitten auttamaan haavoittunutta, joka alkoi houria ja puhua tolkutonta.

Kun Kid myöhemmin tuntui hieman reipastuneemmalta ja hänen päänsä selvemmältä, uskalsi Helene ruveta hänelle kertomaan heidän enonsa konnantöistä ja niistä todistuksista, jotka olivat nyt hänen hallussaan, sekä toivostaan, että ne, jotka olivat saaneet kärsiä, pääsisivät jälleen oikeuksiinsa. Hän kertoi siitä hankkeesta, joka oli suunniteltu täksi yöksi, ja siitä vaarasta, joka uhkasi kaivosten omistajia. Kid kyseli häneltä tarkoin, ja kun hän oivalsi sisarensa kertomuksen suuren merkityksen, laahusteli hän ovelle ja katasti ilmaa.

"Meidän täytyy yrittää", hän sanoi. "Myrsky on pian talttunut eikä ole enää pitkälti aamuun."

Helene pyysi päästä lähtemään yksin, mutta ei saanut veljeään suostumaan. "Minä en luovu sinusta enää milloinkaan ja sitä paitsi minä tunnen perinpohjin kaupunkiin vievän alemman tien. Me ratsastamme jyrkännettä pitkin laaksoon ja sieltä kaupunkiin. Se tie on pitempi, mutta ei niin vaarallinen kuin toinen."

"Voin kyllä, jos sinä sidot minut satulaan. Kas niin, lähde satuloimaan hevoset."

Ulkona oli vielä sysipimeää ja sade valui yhä, mutta tuuli oli heikennyt kuin uupuneena ponnisteluihinsa. Helene auttoi Broncoa satulaan. Ponnistelu aiheutti tuskanhuudon nuoren miehen huulilta, mutta hän vaati yhä, että Helene sitoisi hänen jalkansa hevosen mahan alle. Hän sanoi, että tie oli kovin epätasainen ja ett'ei hän aikonut toistamiseen pudota maahan. Annettuaan sen jälkeen Struvelle sitä apua, johon kykeni, nousi tyttökin satulaan ja ratsasti hitaasti pitkin jyrkännettä veljensä perässä, joka horjahteli kuin humalainen puoleen ja toiseen pidellen molemmin käsin satulannupista.

XXXIV.

GLENISTERIN KOSTOSUUNNITELMAT.

Puolta tuntia myöhemmin syöksyi toinen hevonen hurjaa laukkaa pimeästä ja pysähtyi majatalon oven eteen. Ratsastaja, jonka vaatteet olivat ylt'yleensä lokaiset, hypähti kerkeästi maahan ja riuhtaisi oven auki. Hän näki ensimmäisen huoneen täydellisessä epäjärjestyksessä, tuolit kumollaan ja rikkoutuneina ja pöydän vieressä särkyneen lampun öljylätäkössä. Hän huusi lujalla äänellä, mutta kun ei saanut vastausta, sieppasi hän käteensä kynttilän ja syöksyi vasempaan huoneeseen. Täällä hän näki vain tyhjät vuoteet. Hän pyörähti takaisin ja meni vastapäätä olevaan huoneeseen. Siellä paloi lamppu sohvan vieressä ja sohvalla virui Struve silmät puoliummessa ja raskaasti huohottaen. Glenister huomasi verilätäkön hänen jalkojensa kohdalla ja särkyneen ikkunaruudun. Hän pani pois kynttilänsä ja kumartui puhuttelemaan haavoittunutta.

Kun ei vastausta kuulunut, lujensi hän ääntään ja toisti äskeiset sanansa. Raivoissaan hän sitten ravisteli kaikin voimin taintunutta miestä, kunnes tämä säikähtyneenä huudahti:

Nuori mies kohotti hänet istumaan ja lähensi kasvonsa aivan hänen silmiensä eteen.

Struven tylsästi tuijottaviin silmiin tuli ilme, joka osoitti, että hän tunsi Glenisterin.

"Missä Helene on?" hän toisti kysymyksensä, kunnes hänen onnistui saada haavoittunut tajuamaan, mistä oli kysymys.

"Kid vei hänet mukanaan. Kid ampui minut." Sitten hän koroitti ääntänsä niin että koko huone tuntui täyttyneen kauhulla. "Kid ampui minut ja nyt minä kuolen."

Hän yski verta, ja Roy pani hänet jälleen makaamaan. Ei ollut siis tapahtunut erehdystä, hän oli tosiaankin tullut liian myöhään.

Sillä tavalla hän oli iskenyt. Kun hän ei uskaltanut tulla silmä silmää vasten, oli hän tunnottomasti anastanut naisen saaliikseen. Roy tunsi ruumiillista pahoinvointia, joka oli riistää häneltä voimat tyystin. Silloin hänen katseensa osui läpimärkään kaulaliinaan, jonka Helene oli ottanut veljensä kaulasta. Hän sieppasi sen lattialta ja raivonpuuskassaan hän repi sen sormissaan palasiksi kuin märän silkkipaperin.

Pian sen jälkeen hän oli jälleen sateessa ja tutki tarkoin majatalon tallattua pihamaata. Hänen onnistuikin löytää jälkiä, joita sade ei vielä ollut ehtinyt huuhtoa näkymättömiin. Hän arveli, etteivät ratsastajat voineet olla vielä kovin kaukana, minkä vuoksi hän meni talon toiselle puolelle katsomaan, veisivätkö jäljet ylös vuorille. Täällä ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä ja hän päätteli heidän ratsastaneen takaisin kaupunkiin. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että nämä olisivat voineet poiketa tavalliselta tieltä. Hän hypähti satulaan ja karautti täyttä laukkaa vedenjakajaa kohden, joka oli majatalon ja kaupungin välissä.

Tapahtumien kulku alkoi hänelle vähitellen selvitä, vaikk'ei hän osannutkaan kehitellä kaikkia yksityiskohtia. Hän tunsi sitä ajatellessaan jäätävää kauhua, joka pani hänet ääneen voihkaisemaan sekä käsin ja jaloin usuttamaan juoksijaansa parempaan vauhtiin. Kuvitella nyt, että nämä kaksi roistoa taistelivat Helenestä kuin mistäkin sotasaaliista! Hänen täytyi ehättää Kid — hän saisi hänet kiinni! Ajatellessaan päinvastaista mahdollisuutta hän joutui sellaiseen hillittömään mielentilaan, että hän katsoi välttämättömäksi koettaa rauhoittua. Hän tulisi tällä tavalla hulluksi. Hän ei saanut enää sitä ajatella. Kukapa kaikista niistä, jotka tunsivat Kidin aiemmilta ajoilta, olisi voinut uneksia, että hän vaipuisi näin syvälle!

Tien oikealla puolella synkillä vuorilla varustautuivat hänen ystävänsä uuteen taisteluun ja odottelivat kärsivällisesti hänen paluutaan, jonka he laskivat tapahtuvaksi auringonnousun aikaan. Syvällä laaksossa vasemmalla ratsastivat ne kaksi, joita hän ajoi takaa, ja hän itse kuin pahan hengen riivaamana milloin sadatteli kuin mieletön, milloin hautoi äänettömänä katkeria ajatuksiaan ja karautti etelään päin ja vihollistensa suuhun.

Päivä jo sarasti, kun Glenister ratsasti alas vuorilta. Ensimmäisten säteitten pilkistäessä esiin hän pysäytti hevosensa tutkiakseen tietä, ja kun hänen oli mahdotonta tietää, etteivät ne jäljet, jotka hän tiellä näki, voineet olla hänen etsimiensä jättämiä, pakotti hän uupuneen hevosensa jälleen juoksuun. Äkkiä hän tunsi olevansa itsekin lopen väsyksissä ja muisti, ettei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Nuorta miestä ei tämä tunne ollut omansa rauhoittamaan, sillä hänen ruumiinsa oli ase, joka ei missään nimessä saisi herpaantua nyt kun työ oli edessä. Mutta omaa ruumiillista voimattomuuttaankin tarkastellessaan hän tunsi huojennusta siitä tuskasta, joka jännitti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että Helene oli sen roiston, pelaajan käsissä. Kiljahtaen herransa kovakouraista käsittelyä laukkasi hevonen kohden kaupunkia, jonka katot jo pilkistivät esiin harmahtavasta aamuhämärästä.

Royn mielestä oli kulunut jo kokonainen vuosi viimeksi näkemästään auringonnoususta, sillä kuluneen yön hirveä jännitys oli tuntunut loppumattoman pitkältä. Tämä jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa ja silti hän ratsasti eteenpäin, väsyneenä, katkerana, leppymättömänä, katse mereen tähdättynä ja aivot hautoen muodottomia, surisevia ajatuksia, joihin kätkeytyi luja, horjumaton päätös.

Hän oli nyt selvillä siitä, että hän oli tuhonnut kaiken toivon saada takaisin Midaksen ja ettei liioin kannattanut toivoa voittaa Heleneä. Hän alkoi sitä paitsi huomata, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan minkäänlaista mahdollisuutta saada tyttöä omakseen, ettei Heleneä ollut milloinkaan hänelle aiottukaan ja että hänen rakkautensa oli syttynyt kuin kynttilä, jonka ääressä hän saisi yksinään seisoa. Hän oli epäonnistunut kaikessa, hänestä oli tullut maanpakolainen, hän oli taistellut ja sortunut tietoisena vain rehellisyydestään ja siitä, että oli masentanut hillittömän luonteensa. Nyt oli hetki lyönyt hänen suorittaa viimeinen tehtävä ja saada siitä sitä lohdutusta, jota jumalatkaan eivät voisi häneltä evätä. Hän saisi kostaa.

Hänen suunnitelmansa kehittyi kuin itsestään ja siihen sisältyi kaksi seikkaa: Bronco Kidin kuolema ja taistelu mies miestä vastaan Mac Namaran kanssa. Edellistä hän ei edes epäillyt, se oli hänestä yhtä selvä kuin että aurinko, joka par'aikaa teki nousua, illalla jälleen laskisi. Niin varma hän oli onnistumisestaan siinä suhteessa, ettei hän viitsinyt edes tuumia siihen liittyviä yksityiskohtia. Kohtaus Mac Namaran kanssa sen sijaan askarrutti enemmän hänen ajatuksiaan. Se mies oli ensimmäisestä hetkestä alkaen tuntunut hänestä arvoitukselta, ja salaperäisyys on omansa aina herättämään uteliaisuutta. Glenisterin vaistomainen sokea viha oli muuttunut hullun raivoksi, mutta kohtalon ratkaistavana oli, kuinka heidän mieskohtainen yhteentörmäyksensä päättyisi. Kuinka tahansa, Mac Namara ei saisi koskaan Heleneä omakseen — Roy uskoi vahvasti, että hänen elämänsä tehtävä olisikin pelastaa hänet Mac Namaran käsistä kuten Bronco Kidinkin. Kun hänen tehtävänsä oli suoritettu, maksaisi hän hinnan. Jos hän selviytyisi onnellisesti, palaisi hän entisille vuorilleen ja yksinäisyyteen, ellei, olisi hänen tulevaisuutensa hänen vihamiestensä käsissä.

Hän pääsi huomaamatta kaupungin autioille kaduille, sillä sumu peitti vielä koko tienoon. Savupatsaat nousivat pystysuoraan liikkumattomassa ilmassa. Sade oli tauonnut, sen aiheuttamat vesivirrat vierivät kohisten rantaan ja täyttivät kadut kumealla kohinallaan. Sataman suussa lojui ankkuroituneena muuan laiva; se oli vast'ikään saapunut Sledge Islandista, jonne se oli mennyt myrskyä pakoon. Puolimatkassa siitä rantaan päin keinui aalloilla pieni vene, sen airot välkkyivät kuin jonkun vesiperhon hopeoidut tuntosarvet, kun se liihoittelee valtameren pinnalla.

Hän ratsasti pitkin pääkatua vaaraa pelkäämättä ja piittaamatta siitä huomiosta, jonka hänen tulonsa ehkä aiheuttaisi, ja saapui siten kenenkään näkemättä vihollistensa tyyssijoille. Hän kulki ohi pelisalin, jonka ikkunoista paistoi heikkoa kellertävää valoa. Muuan mies tuli salista par'aikaa ulos ja tuijotti hetken aikaa ratsastajaan, mutta jatkoi sitten matkaansa.

Glenisterin aikomus oli mennä suoraa päätä kahvila Pohjolaan ja seurata sieltä järkähtämättä sen omistajan jälkiä, mutta sinne päästäkseen hänen oli sivuutettava Dunham & Struven konttori. Tällöin hän muisti miehen, joka makasi kuolemaisillaan viisitoista kilometriä täältä. Inhimillisyys vaati, että hänelle toimitettaisiin apua. Glenister ei uskaltanut sentään avoimesti ilmoittaa asiasta ja paljastaa siten olemassaoloaan, sillä hänen oli välttämätöntä säilyttää vapautensa vielä pari tuntia. Hän tuli silloin ajatelleeksi varauloskäytävää ja hän seisautti hevosensa, joka pysähtyi kankein jaloin ja pää nuokuksissa, ja hypähti satulasta sekä nousi portaita pannakseen ovelle jonkun kirjoitetun sanan. Joku ne kyllä pian näkisi ja huomaisi, että asialla on kiire.

Varustautuessaan edellisenä iltana ratkaisevaan taisteluun oli hän vaihtanut nahkasaappaansa 'muklukseihin', vedenpitäviin, kevyihin ja notkeihin jalkineihin, jotka on tehty hylkeen- ja valaannahasta. Hän saattoi sen vuoksi liikkua yhtä äänettömästi kuin mokkasiineilla. Kun hän ei löytänyt taskuistaan paperia eikä kynää, sysäsi hän konttorin ulko-ovea ja huomasi sen olevan avoinna. Hän astui sisään ja kuunteli sekä meni sitten kirjoituspöydän ääreen, jolla oli kirjoitustarpeita, mutta silloin hän kuuli jotakin rapinaa Struven yksityishuoneesta. Huoneessaolija ei varmaankaan ollut, kuullut hänen pehmeitten jalkineittensa ääntä. Roy aikoi jo poistua varpaisillaan samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta silloin hän kuuli miehen sisähuoneessa rykäisevän. Näissä vaistomaisissa äännähtelyissä ihmisääni säilyttää luonnollisen kaikunsa paremmin kuin puhuttaessa. Glenisterin piirteet ilmaisivat äkkiä merkillistä jännitystä. Hän läheni varovasti huoneita erottavaa seinää. Se oli puukehyksinen lasiseinä, jonka ruudut oli himmennetty miehen korkeudelle saakka. Glenister nousi tuolille ja saattoi sillä tavalla silmäillä sisähuoneeseen. Muuan mies oli polvillaan suuren paperikasan keskellä avatun kassakaapin edessä, jonka laatikot ja komerot oli vedetty ulos ja niiden sisältö pengottu esiin. Glenister hypähti jälleen lattialle, tarttui revolveriinsa ja laski kätensä hiljaa ovenripaan ja väänsi sitä sitten lujin sormin. Hänen kostonsa oli tullut häntä puolitiessä vastaan.

XXXV.

KAKSINTAISTELU.

Mac Namara oli maannut koko yön väijyksissä varmana siitä, että vigilantit juoksisivat hänen virittämäänsä ansaan. Hän ällistyi sen vuoksi perinpohjin, kun saapui viesti Midaksen kärhämästä ja Glenisterin menestyksestä. Hän raivosi miehilleen ja sätti heitä vätyksiksi. Tuomari oli äärettömän levoton tämän uuden tapahtuman johdosta, joka edellisen yön tuskalliseen jännitykseen yhtyneenä oli tehdä hänestä hermosairaan.

"Seuraavalla kerralla ne räjähyttävät meidätkin ilmaan. Hyvä Jumala! Dynamiittia! Sehän on raakalaismaista! Taivaan nimessä, Alec, järjestä nyt niin, että sotaväki puuttuu asiaan!"

Mac Namara otti puhelun vartioupseerille ja pyysi tätä lähettämään päivän koittaessa miesjoukon kaupunkiin ja sitten hän kehoitti Stillmania panemaan tuomioistuimen toimintaan ja järjestämään sotilasapua koskevat muodolliset seikat.

"Valmista asiasta pöytäkirja", hän sanoi. "Meillä pitää tästä lähin olla selvät paperit."

"Mutta kaupunkilaiset ovat meitä vastaan", vaikeroi tuomari. "Meidät revitään palasiksi."

"Antaa heidän vain yrittää. Kunhan minä vain saan käsiini johtajan, eläkööt toiset minun puolestani ryöväreinä."

Vaikka hän osasi teeskennellä huolettomuutta, oli hän silti yhtä huolissaan kuin tuomarikin Helenestä, josta ei ollut saatu vielä minkäänlaisia tietoja. Lemmenkateus, joka hänessä oli kehittynyt hehkuvan polttavaksi tytön edellisen petoksen johdosta, paisui nelinkertaiseksi, kun hän ajatteli tätä Helenen viimeistä seikkailua. Jokin ääni sanoi hänelle, että petos oli tekeillä, ja kun Helene ei vielä aamullakaan ollut palannut, alkoi hän pelätä, että tyttö oli ruvennut, ajamaan kapinallisten asiaa. Tällainen ajatus sai hänet raivoamaan, ja hän päätteli edelleen, että koska Struve oli lähtenyt tytön seurassa, oli hänkin petturi. Hän tunsi miehen lahjottavuuden ja oivalsi hyvin, että siinä piili tavallista uhkaavampi vaara, ja alkoi harkita sen mahdollisia seurauksia.

Mitä Struve voisi tehdä? Minkälaisia todistuksia hänellä oli hallussaan? Tällöin Mac Namara hätkähti, sieppasi hattunsa ja kiiruhti suoraa päätä asianajajan konttoriin, johon hän pääsi omalla avaimellaan. Oli jo niin valoisaa, että hän osasi lukea kassakaapin yhdistelmälukon kirjaimet, ja hän ryhtyi kiireen vilkkaa penkomaan ja tutkimaan papereita toivoen, ettei Struve sentään olisi ottanut mukaansa sitovia todistuksia. Kesken kaiken hän oli kuulevinaan epäilyttävää ääntä viereisestä huoneesta, mutta kun ei mitään tapahtunut, otti hän revolverinsa esille ja pani sen eteensä kassakaapin laudalle sopivan matkan päähän ja jatkoi sitten tutkimustaan käyden hetki hetkeltä yhäti levottomammaksi. Hän oli häärännyt näin jonkun aikaa, kunnes hän kuuli takaansa heikkoa rapinaa, liian heikkoa herättääkseen pelkoa, mutta silti kyllin voimakasta saamaan hänet keskeyttämään puuhansa ja kääntämään päänsä. Avoimessa ovessa seisoi Glenister tarkaten hänen hommiaan.

Mac Namaran ällistys oli niin väärentämätöntä, että hän hypähti jaloilleen ja vaistomaista mielijohdetta noudattaen paiskasi kassakaapin oven kiinni kätkeäkseen sen sisällön vierailta katseilta. Tällöin hän ei ehtinyt muistaa, että revolveri jäi oven taakse, ja vaikka ovi ei ollutkaan lukossa, olisi silti tarvittu vaarallinen, niin, ratkaiseva silmänräpäys, ennenkuin sen olisi saanut jälleen auki.

Miehet tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä ja uhkaavina ja heidän katseensa leikkasivat toisiaan kuin säilänterät. Vanhemman piirteet ilmaisivat uhmaa, nuoremman ilmeistä luki vannoutunutta ja taipumatonta vihaa. Mac Namaran ensimmäistä ällistystä oli seurannut tyyneys ja valppaus ja hän oli sikäli siis vaarallinen, vihamiehen näkeminen oli sen sijaan saanut Glenisterin pois suunniltaan ja hänen aikeensa oli selvästi esillä hänen piirteissään.

Siinä hän seisoi vaatteet ryvettyneinä, posket ja kaula kolmen päivän vanhan parransängen peitossa, hiukset märkinä ja ihoon liimautuneina, vasen kylki loan tahraamana. Punainen naarmu kulki otsasta poskelle, silmien alla oli syvät uurteet ja suupielten hermostunut nytkähteleminen ilmaisi hänen voimakasta, sisäistä jännitystään.

"Nyt olen tullut viimeiseen näytökseen, Mac Namara, ja me saamme järjestää keskinäiset asiamme mies miestä vastaan."

"Ah, se on melkein liian hyvä uutinen tuntuakseen todelta. Minä olen uneksinut jostakin sellaisesta ja kaivannut hetkeä, jolloin saisin tuntea kurkkunne kourissani, olen kaivannut sitä siitä saakka kun ensimmäisen kerran teidät näin. Tämä tunne on juurtunut minuun niin lujaan, etten voisi enää tuntea tyydytystä teidän ampumisestanne. Oletteko te koskaan tuntenut sellaista? No niin, minä aion pusertaa teistä hengen näillä paljailla käsilläni."

"En neuvoisi teitä yrittämään. Olen elänyt kauemmin kuin te, eikä minua ole koskaan vielä voitettu. Mutta minä tunnen tällä hetkellä samaa, mistä äsken puhuitte. Varsinkin juuri nyt."

Hän silmäili nopeasti nuoren vastustajansa ruumista ja pani merkille hänen hoikat säärensä, piukkaan kiristetyn vyön, mikä kaikki oli omansa tekemään hennon vaikutuksen. Sen vastakohtana olivat vain kaula ja hartiat. Hän oli voittanut väkevämpiäkin miehiä, ja hän tuumi, että tässä ahtaassa huoneessa hänen suurempi painonsa korvaisi sen suuremman notkeuden, joka kenties asustaisi nuoremman ruumiissa. Mitä kauemmin hän katseli Glenisteriä, sitä pakottavammin hän tunsi häntä vihaavansa ja sitä voimakkaammin hän halusi saada vihansa tyydytetyksi.

"Riisukaa takkinne", virkkoi nuori mies. "Kääntykää nyt tänne päin. Hyvä on. Halusin vain nähdä, valehtelitteko äsken revolverista puhuessanne."

Glenister pani revolverinsa kassakaapille ja riisui märän takkinsa. Miesten voimasuhteet tulivat nyt selvemmin esille ja ratkaisevasti Mac Namaran eduksi. Vaikk'ei kumpikaan ollut mitään puhunut, tiesivät he silti hyvin, ettei tällä taistelulla ollut kosketusta Midaksen kanssa ja että molemmat olivat täysin selvillä, mistä heidän katkera vihansa aiheutui. Oli varsin luonnollista, että he kerran iskisivät yhteen tällä tavalla. Se oli johdonmukainen loppu ja sen he olivat jo kauan tunteneet lähestyvän. Oli verraton sattuma, että he saisivat suorittaa loppuottelunsa kahden kesken, todistajitta ja asein, jotka luonto oli heille antanut, sillä he olivat molemmat suuren vapaan maan lapsia, he olivat molemmat syntyperäisiä taistelijoita, ja taistelu merkitsi heille molemmille elämän suurinta, parasta palkintoa.

Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui väkivaltaisen tuimasti. Mac Namara tähtäsi hirveän iskun, mutta Glenister torjui sen taitavasti ja antoi hänelle rehellisesti takaisin. Hän heilautti käsivarsiaan kevyesti ja notkeasti, mutta nyrkit, joilla hän iski, olivat kuin lyijyä. Hän liikkui sulavasti ja hänen pehmeäanturaiset mukluksensa antoivat jaloille kaksinkertaista tukea. Kun hän tiesi vastustajansa suuremman painon, tyytyi hän aluksi vain torjumaan tämän mielettömät hyökkäykset ja pysyttelemään niin kauan kuin mahdollista tämän iskujen saavuttamattomissa. Hän suuntasi voimakkaan iskun suoraan Mac Namaran suulle, niin että tämän pää nytkähti taaksepäin ja kädet heilahtivat korkealle ilmaan, mutta ennenkuin Mac Namara ehti kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, muutti Glenister asentoa ja tähtäsi sivulta toisen iskun. Mutta Mac Namarakin oli tottunut nyrkkeilijä ja torjui iskun. Hän sylkäisi verta suustaan ja hyökkäsi jälleen ja kohoitti Glenisterin jaloiltaan. Jälleen sinkosi tämän nyrkki raskaana kuin lyijy, mutta toinen taivutti päätään ja isku tapasi hänen otsaansa. Ankaraa kipua tuntui Royn kädessä ja hän oivalsi, että välikäden luut olivat murtuneet ja että kaikki olisi tästä lähin turhaa. Ennenkuin hän ehti tointua, oli Mac Namara kumartunut hänen kohotettujen käsiensä alle ja tarttunut häntä vyötäisistä sekä kiertänyt vasemman jalkansa Royn ympärille. Sitten nosti hän hänet koholle ja sinkosi vastustamattomalla voimalla ilmaan, mutta nuorukainen pyörähti kerran ympäri kuin kissa ja putosi lattialle jännitetyin lihaksin, jotka olivat joustavat kuin guttaperkka. Mutta samassa Mac Namara oli jälleen hänen kimpussaan ja tavoitti väkevillä kourillaan hänen kurkkuaan. Glenister oivalsi, että vastustaja aikoi kuristaa hänet, minkä vuoksi hän tarttui hänen ranteisiinsa ja yritti vääntää vastustajansa kädet erilleen. Kun hänen vasen kätensä oli voimaton, onnistui toisen väkivaltaisesti riuhtaisten päästä irti, minkä jälkeen molemmat miehet toisiinsa kietoutuneina ja äärimmilleen voimiaan ponnistaen askel askelelta siirtyivät puoleen ja toiseen konttorihuoneessa, kunnes suonet heidän ruumiissaan olivat puhjeta ja lihakset lamaantua.

Miehet voivat kaksintaistella tyynesti, ampua ja miekkailla kylmäverisesti laskien, mutta kun kysymyksessä on taistelu ruumis ruumista vasten, toisiinsa kietoutuneitten hikisten ruumiitten ja raudanlujien lihasten leikki, silloin harkinta unohtuu ja kaikki huonot intohimot paljastuvat salatuista kätköistään ja panevat osansa hirvittävään otteluun.

Miehet siirtyivät askel askelelta lattian poikki ja tunkeutuivat väliseinän läpi, joka rusentui ja peitti heidät lasisiruilla. He kompastuivat ja kuin yhteisesti sopien he irroittivat otteensa ja nousivat ja seisoivat siinä vastakkain, riippuvin leuoin, sihisevin keuhkoin ja kasvot hikeä ja verta valuen. Royn vioittunut käsi tuotti hänelle hirveää tuskaa, Mac Namaran paisuneet huulet olivat inhoittavassa irvistyksessä. He läähättivät tuokion, julman näköisinä ja kuin villieläimet, ja hyökkäsivät sitten taas toistensa kimppuun. Konttorikalusto särkyi pirstaleiksi ja siruja lenteli ympäri huonetta. Miesten vaatteet olivat pian riekaleina, heidän rintansa paistoi paljaana ja valkoiset käsivarret paisuvine lihaksineen tulivat esiin hihan käännösten alta. He eivät tunteneet enää kipua, heidän ruumiinsa olivat kuin tunteettomia koneita.

Vähitellen Mac Namaran kasvot muuttuivat muodottomaksi massaksi, sillä Glenister tähtäsi hyvin ja tarkasti. Glenisterin ruumiissa taas olivat kaikki luut vääntyneet Mac Namaran väkivaltaisista otteista… Glenisterin ponnistelut rajoittuivat etupäässä siihen, että voisi pysytellä jaloillaan ja välttää toisen syleilyä. Milloinkaan ennen hän ei ollut tavannut miestä, jota hän ei olisi voinut pelkällä voimallaan nujertaa, kunnes hän kohtasi tämän kookkaan salaperäisen miehen, joka repi ja raastoi häntä sinne ja tänne ikäänkin hän olisi ollut lapsukainen. Kerta kerran perästä Glenisterin nyrkki iski häntä kasvoihin kuin moukari. Tässä yksinäisessä kaksintaistelussa ei noudatettu sääntöjä. Miehet kuuntelivat vain korviensa suhinaa, näkivät vain vihansa, tunsivat vain verenjanoa. Heidän raskas astuntansa pani koko rakennuksen tärisemään ikäänkuin joku kummitus olisi siellä temmeltänyt.

Tämän taistelun kestäessä oli alakerroksen myymälästä muuan paljaspäinen mies syössyt kadulle ja kohdattuaan siellä erään kävelijän tämän parissa rientänyt takaisin portaille. Se pieni vene, jonka Glenister oli nähnyt merellä, oli samoihin aikoihin sivuuttanut onnellisesti rantahyrskyt ja sen kolme matkustajaa kahlasi nyt märässä hiekassa pääkadulle päin Bill Wheaton etunenässä. Hänen seurassaan oli kaksi kookasta miestä, joilla ei ollut minkäänlaista kantamusta. Kaupunki oli herännyt auringon mukana, joka valoi kuparinhohdettaan merenrantaan. Tuomari Stillman ja Voorhees tulivat hotellistaan ulos ja pysähtyivät katselemaan vaunujonoa, joka rämisten ja kulkushelinöin saapui hitaasti kadun toisesta päästä. Vaunuista helotti sinisiä sotilastakkeja varhaisen aamuauringon vinoissa säteissä. Jono oli matkalla Midakseen.

Tundroilla yhä vallitsevasta sumusta sukeltautui esiin kaksi hevosta. Ne näyttivät epätodellisilta ja muodottomilta. Toisen selässä istui nainen ja toisen muuan surkean näköinen olento, joka huojui hevosen liikkeitten mukaan. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääntämät ja hän piteli molemmin käsin kiinni satulan nupista.

Kohtalo tuntui näkymättömällä kädellä järjestäneen näytelmän viimeisen kohtauksen kuljettamalla sen päänäyttelijät lähelle samaa rantaa, jolla he olivat ensimmäisen osansa esittäneet.

Molemmat ratsastajat joutuivat tuomarin ja komissaarin eteen. Nämä hämmästyivät heidät nähdessään, mutta samassa hetkessä kun ratsastajat kiristivät ohjaksia, tuli joku kiireesti ulos viereisestä käytävästä, jonka takaa kuului äänekästä melua ja temmellystä.

"Murha! Mac Namara ja Glenister surmaavat toisensa!" Hän syöksyi jälleen portaille Voorhees kintereillään ja tuomari perässä. Ylhäältä kuului heikkoa äjellystä.

Pelaaja kääntyi puhuttelemaan niitä kolmea miestä, jotka par'aikaa juoksivat rannalta paikalle, ja kun hän tunsi Wheatonin, huudahti hän tälle:

"Mistä on kysymys?" kysyi lakimies, mutta kun hän kuuli Glenisterin nimen, syöksyi hän tuomarin perässä taloon antaen toisen seuralaisensa tehtäväksi päästää ratsastaja vapaaksi. Nyt kuului taistelun temmellys selvemmin ja kaikki tunkeutuivat ovelle, Helenekin, huolimatta veljensä kehoituksista pysyä loitolla.

Hän ei voinut koskaan tarkalleen muistaa, kuinka hän tuli portaille, sillä häntä tuntui ohjaavan hypnoottinen voima, joka pakottaa ihmistä vastoin tahtoaankin rientämään järkyttävän tapahtuman todistajaksi. Kun hän saapui huoneeseen, kauhistui hän nähdessään kahden raivoavan ihmisolennon raastavan toisiaan kuin pedot, repaleisina, verta vuotavina, sirpaleitten keskellä. Kaikki irtain, mikä huoneessa oli ja mikä voi särkyä, oli tuhottu kuin raskaan jyrän rusentamana.

Vielä tänä päivänä puhutaan Alaskan rajojen ulkopuolellakin tästä taistelusta, missä tahansa kokoonnutaankin leirivalkean ympärille, ja vaikka monet epäilevät jutun todenperäisyyttä, on silti toisia, jotka näkivät tapahtuman kulun ja voivat valalla vakuuttaa sen todeksi. He sanovat, että tämä taistelu oli kuin kahden uroshirven ottelua paritteluaikana, vaikka vieläkin hirveämpää, sekä vakuuttavat, että näiden kahden kaltaisia miehiä ei ollut nähty maassa Vitus Beringin aikojen jälkeen, sillä heidän vihansa oli saavuttanut sellaisen muodon, että toisen kosketuskin jo pani heidät täydelliseen raivoon ja lisäsi heidän voimansa vallan yliluonnolliseen mittaan. Totta on myöskin, ettei kumpikaan taistelijoista huomannut, että huone oli pian täynnä katselijoita, tai kuullut näitten huutoja, ei edes, kun poliisikomissaari tunkeuduttuaan täyteen sulloutuneen oven kautta heittäytyi lähemmän taistelijan kimppuun, joka sattui olemaan Glenister. Se sattui hetkellä, jolloin molemmat miehet seisoivat alallaan käsivarren päässä toisistaan tuijottaen toisiinsa vihaa säihkyvin katsein ja voimakkaasti läähättäen.

Kerran pitkiä käsivarsiaan heilauttaen Glenister sinkosi kutsumattoman häiritsijän kimpustaan niin rajusti, että tämä lennähti päin kassakaappia ja vaipui tiedottomana lattialle. Taistelijat eivät huomanneet tätä välikohtausta, vaan jatkoivat kuolettavaa painiskeluaan. Mac Namaran suusta valui kuolaa kuin kuolemaa tekevältä ja jokainen uusi ponnistus pusersi hänestä läähättävän voihkaisun. Helene kuuli itsensä huutavan: "Estäkää heitä! Estäkää heitä!" Mutta kukaan ei näyttänyt pystyvän sekaantumaan taisteluun. Hän kuuli veljensä mutisevan jotakin ja hengittävän yhtä raskaasti kuin ottelijatkin, ja hänen ruumiinsa liikkui painiskelijoitten liikkeitten tahdissa. Tuomari oli tuhkanharmaa, tylsä, avuton.

Mac Namaran hädänalainen tila oli selvinnyt hänen vastustajalleen, joka nyt ryntäsi hänen kimppuunsa janoten lähestyvää voittoa. Mutta nuoren miehen lihakset tottelivat perin hitaasti tahdon käskyjä, hänen kylkiluunsa tuntuivat katkenneilta, hänen selkänsä voimattomalta ja säärten sisäpinnalla tuntuivat suonet sykkivän haljetakseen. Kun he jälleen iskivät yhteen, kohotti Mac Namara oikean kätensä ja tarrasi vastustajaansa kasvoihin upottaen sormensa kynsien lailla hänen poskiinsa ja pakotti hänen leukansa aukenemaan ja taivuttaen samalla päätään taaksepäin hän keskitti kaikki voimansa silpoakseen vastustajansa kasvot. Glenister tunsi jo leukojensa antavan perää ja heittäytyi sen vuoksi hänkin taaksepäin ja irroittautui hänen otteestaan. Mac Namara keräsi heikontuvat voimansa ja syöksyi kassakaapin luo, jonka kannella oli Glenisterin revolveri. Vaisto varoitti Glenisteriä vaarasta, sanoi hänelle, että vihollinen oli etsinyt tämän viimeisen mahdollisuuden pelastua, ja samalla hetkellä kuin nuori mies näki hänen kääntävän selkänsä ja ojentavan kätensä siepatakseen revolverin, hypähti hän kuin pantteri eteenpäin, tarttui Mac Namaraa vyötäisistä ja oikealla kädellään ranteesta. Ensimmäistä kertaa koko taistelun aikana he olivat nyt tällaisessa asennossa, ja Glenister äkkäsi heti, minkä edun toisen petollinen menettely oli hänelle suonut, huomasi, mille asteelle taistelu nyt oli kehittynyt ja että voiton hetki oli lähellä.

Tämä kuvaus on vaatinut pitkän ajan, mutta kaikki oli silti tapahtunut niin nopeasti, etteivät sotamiehet vielä olleet ehtineet ovelle saakka.

Lähinnä seuraavista tapahtumista on kerrottu monella tavalla, sillä katselijoista vain Kid oivalsi, mille asteelle taistelu nyt oli kehittynyt. Toiset väittävät, että Glenisterin valtasi kuolemantuska, joka paisutti hänen suunnattomat voimansa kaksinkertaisiksi, toiset taas, että Mac Namara menetti voimansa tyystin rangaistukseksi petoksestaan, mutta niin ei ollut laita.

Glenister työnsi vioittuneen kätensä Mac Kamaran niskan taitse hänen rinnalleen, joten tämän pää pusertui hänen kainaloonsa kumaraiseen asentoon. Oikealla kädellään Glenister tarttui vastustajansa ranteeseen läheltä revolveria. Hän oli siten saanut otteen, jota ei toinen voinut murtaa. Nyt seurasi ratkaiseva voimien mittely.

Molempien ottelijoiden ruumis jäykistyi kuin kiveksi. Kaikki voimansa jännittäen Glenister taivutti oikeaa kylkeään taaksepäin, ja nyt syntyi taistelu revolverista, joka sitä pitelevien käsien heilahdusten mukaan liikkui ylös ja alas; sen piipunsuu piirsi ilmaan merkillisiä kuvioita. Mac Namara rimpuili ja koetti päästä irti, mutta hän oli liian lähellä kassakaappia eikä voinut liikkua, ja hänen päänsä oli yhä siinä kumaraisessa asennossa, johon Glenisterin vasen käsi oli sen puristanut. Hän ponnisteli niin että hengitys salpautui hänen kurkkuunsa. Kaikesta huolimatta hänen oikea kätensä taipui verkalleen taaksepäin. Hänen jalkansa siirtyivät hieman paikaltaan, ja veri tunkeutui hänen silmiinsä, mutta hän tunsi, että niissä pitkissä sormissa, jotka pitelivät hänen kättään ruuvipuristimessa, oli sitä vuorenlujuutta ja vastustamatonta nuorekasta voimaa, joka ei tunne tappion mahdollisuutta. Hitaasti, tuuma tuumalta vääntyi tuon kookkaan miehen käsi taaksepäin ja hänen huohottava hengityksensä ilmaisi, millä hirveällä hinnalla se tapahtui. Revolverin piippu teki puoliympyrän kuvion ilmassa, ja miesten kädet alkoivat vääntyä vasemmalle Mac Namaran leveän selän sivuitse. Yhä hän ponnisteli vastaan, mutta kaikki oli turhaa. Hän koetti laukaista revolverin, mutta hänen sormensa puristivat sen perää niin tiukasti, ettei hän voinut liipaisinta koskettaa. Sitten Glenister alkoi vääntää kättään ylöspäin.

Miesten repaleisten vaatteitten alta näkyvä valkoinen iho oli jännittynyt isoiksi lihassolmuiksi, jotka milloin kovenivat milloin höltyivät. Helene, joka mykkänä ja kauhistuneena katseli tätä näytelmää, tunsi, kuinka veljen sormet tapailivat hänen olkapäätään, kuuli, kuinka tämä läähätti, ja näki, että tämän kasvot hehkuivat kiihtymystä, kun hän mutisten käsittämättömiä ammattisanoja tarkkasi taistelun kulkua.

Nyt nähtiin Glenisterin hieman kyyristyvän ja sitten jälleen suoristuvan kuin kaikilla voimillaan työntäen jotakin raskasta esinettä edessään. Vallitsevassa hievahtamattomassa hiljaisuudessa kuultiin napsahdus kuin tikun katkeamisen aiheuttama. Sen jälkeen kuului korvia särkevä pamaus ja voimakkaan miehen äänekäs parahdus. Mac Namara lysähti polvilleen ja kaatui avuttomana suulleen, ikäänkuin kaikki hänen kookkaan ruumiinsa luut olisivat muuttuneet vastustuskyvyttömäksi massaksi. Hänen voittajansa hoippui takaperin vastakkaiselle seinälle, laahaten jalkoja perässään sirpaleitten keskellä, kädet ojossa kuin peläten kaatuvansa — uupuneena, sokeana, ruudinsavun mustaamana, mutta yhä julmasti riemuiten saavuttamastaan voitosta.

Nyt vasta Glenister äkkäsi, että huone oli täynnä katselijoita. Hän kohotti päänsä ja tuijotti voittonsa todistajiin sekä läähätti:

XXXVI.

GLENISTER UHRAA VOITTONSA.

Sotilaat ottivat huostaansa nuoren miehen, joka ei vastustellut rahtuistakaan, ja huoneessa syntyi tavaton hälinä. Kansaa kerääntyi sinne kaduilta, huutaen ja päivitellen, kunnes joku huusi portailta alas väkijoukkoon:

Tällöin syntyi mutinaa, joka uhkasi pian muuttua eläköönhuudoksi. Joku Mac Namaran miehistä huusi puolestaan: "Hirttäkäämme hänet. Hän surmasi kymmenen miestämme viime yönä."

Helene hätkähti, mutta Stillman, joka nyt oli saanut osan rohkeuttaan takaisin, vaiensi kiihtyneet mielet sanomalla:

"Päällikkö, pitäkää väki loitolla! Minä otan miehen haltuuni. Laki on minun käsissäni, ja hän saa vastata teoistaan."

Mac Namara nousi voihkien jaloilleen. Hänen oikea käsivartensa roikkui oudosti vääntyneenä ja velttona hänen olkapäältään kämmenpuoli ulospäin kääntyneenä, ja hänen pahoin pideltyjä kasvojaan oli ilkeä katsella, sillä niissä oli ruumiillinen kipu yhtyneenä kärsityn tappion aiheuttamaan raivoon. Hän mutisi katkonaisia sadatuksia vihollisilleen.

Roy ei virkkanut sanaakaan, sillä samassa kun taistelunhalu sammui hänessä hän huomasi, että kaikki katselijat olivat hänen vihollistensa leiriä, että Bronco Kid yhä oli vapaalla jalalla ja hänen oma kostonsa vasta puolitiehen suoritettu. Hänen polvensa notkahtelivat, jäsenet tuntuivat lyijynraskailta, rinta hehkuvalla uunilta. Kun hän vartijoittensa tukemana horjui elävän kujan kautta, joutui hän äkkiä suoraan Helenen eteen ja näki tämän seuralaisen. Hän pysähtyi katseen hitaasti kirkastuessa.

"Ahaa, siinä sinä olet!" sanoi hän paksulla äänellä pelaajalle ja alkoi otella vartijoittensa kanssa kasvojen vääntyessä ponnistelujen synnyttämästä tuskasta. Miehet pitelivät häntä alallaan helposti kuin lasta ja veivät häntä mukanaan. Hänen polvensa kävivät voimattomiksi, mutta hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen. Oli jo päästy ulko-ovelle, kun Wheaton sulki tien ja huusi:

"Niin, Bill — kaikki on nyt selvillä. Olemme tehneet parhaamme — mutta meidät on muuan lurjus pettänyt. Nyt minut lähetetään ties minne — mutta en välitä siitä. Minä nitistin hänet — paljailla käsilläni. Tai kuinka, Mac Namara, enkö nitistänytkin?" hän lisäsi pilkallisesti voitetulle, joka syyti hänelle sadatuksiaan, Stillmanin huutaessa:

Mutta Wheaton seisoi tyynenä paikallaan kaikkien katseitten suuntautuessa häneen, ikäänkuin olisi tajuttu, että hänen mukanaan tulisi joku odottamaton ratkaisu. Hän huomasi sen ja luonnollisen turhamielisenä ja haluten herättää sopivaa näyttämötehoa hän kohotti päänsä mahtipontiseen asentoon ja pani kätensä takkinsa taskuihin, joukon yhä odotellessa mitä tapahtuisi. Hän virnisti ylimielisesti tuomarille ja Mac Namaralle.

"Tästä tulee tappion ja pettymyksen päivä teille, ystäväni. Tuo poikapa ei menekään vankilaan, vaan te, ja teidät pannaan rautoihin. Niin, niin, te pelasitte ovelasti suunniteltua peliä, te kaksi, senaattoreinenne, valtiollisine juonitteluinenne ja ryöstöinenne, mutta nyt on meidän vuoromme, ja nyt joudutte te roikkumaan hirressä anastamienne kaivosten ja pettämienne ja tuhoamienne miesten vuoksi. Taivaalle kiitos, että on sentään vielä yksi kunnollinen tuomioistuin ja se minun on onnistunut löytää." Hän kääntyi puhuttelemaan niitä kahta muukalaista, jotka olivat seuranneet häntä ja sanoi: "Lukekaa vangitsemismääräyksenne ja pidättäkää nuo miehet." Miehet astuivat esille.

Viimeksi kuluneitten minuuttien hälinä oli koonnut kansaa paikalle kaikilta suunnilta, ja koska ei enää mahduttu portaille, keräännyttiin alhaalle kadulle. Uutinen loppukohtauksesta kiersi suusta suuhun, Midaksen kahakasta sekä tuomarin ja Mac Namaran vangitsemisesta, jonka olivat toimittaneet Friskon tuomioistuimen lähetit. Huhu paisui ihmeelliseksi saduksi. Syntyi tavaton tungos, sillä jokainen halusi nähdä näytelmän päähenkilöt, ja kun joukko sitten tuli ulos Struven huoneistosta, otettiin se vastaan kysymystulvalla. Ensin nähtiin taintunutta poliisia kannettavan pois. Sitten tuli iäkäs, tuomari, vanhusraukka, joka häpeissään hoippui vartioittensa välissä; hän oli kuin ihmisraunio, ja häntä tervehdittiin pilkkahuudoin. Kun Mac Namara tuli näkyviin — äkeän mielen pettymyksen vertauskuvana — muuttuivat äänet uhkaavammiksi. Hän tiesi hyvin, että kaupunkilaiset kantoivat kaunaa häntä vastaan, mutta runneltunakin ja raajarikkoisena hän näytti joukolle kasvot, joista huokui sellaista uhmaa ja häijyä ylenkatsetta, että kaikki vaikenivat, ja viimeinen kuva, joka hänestä saatiin, osoitti miestä, joka oli voitettu, mutta ei masennettu. Nyt alettiin huutaa Glenisteriä, minkävuoksi hän astui ovelle; hän oli ryysyihin puettu sankari, jonka paksu tukka valui alas otsalle ja jonka parroittuneilla kasvoilla oli yhä vielä taistelunhaluinen ilme, vaikka hän olikin lopen uupunut, ja jonka rinta ja jäntevät käsivarret paistoivat paljaina repaleisten vaatteitten alta. Koko katu puhkesi huikeihin eläköönhuutoihin. Hän oli heidän miehiään, napaseudun poika, joka ponnisteli, rakasti ja taisteli tavalla, jota he ymmärsivät, ja hän oli nyt saanut, mitä hänelle oikeuden mukaan kuuluikin.

Mutta Glenister hoippui äänettömänä ja välinpitämättömänä kadulle torjuen kaikkien muiden paitsi Wheatonin avun. Hän kuuli tämän puhuvan, mutta tajusi vain, että lakimies oli mielissään ja katseli häntä nyt suurin silmin.

"Me olemme voittaneet, poikani! Olemme voittaneet heidät heidän omalla maaperällään. Vanginneet heidät heidän omalla ovellaan. Heitä on syytetty tuomioistuimen vähäksymisestä. He eivät noudattaneet niitä määräyksiä, jotka viime kerralla toin mukanani, ja siitä syystä sain heidät kiinni."

"Niin, minä näin sen. Uh, se oli inhoittavaa! — Minä en voinut todistaa heidän tehneen mitään rikollista, mutta he joutuvat linnaan joksikin ajaksi, ja heidän renkaansa on hajoitettu."

"Se katkesi olkapään alta", jatkoi Glenister synkästi. "Minä tunsin sen — mutta hän yritti tappaa minut, ja minun täytyi se tehdä."

Lakimies opasti Glenisterin kotiinsa ja hoiteli hänen vammansa jutellen herkeämättä, mutta nuorukainen oli kuin unissaliikkuja eikä ilmaissut eleelläkään tyytyväisyyttä, mielenliikutusta tai voitonriemua. Lopulta Wheaton huudahti:

"Reippautta, poika! Sinähän näytät kuin olisit pelin menettänyt. Etkö käsitä, että olemme voittaneet? Etkö käsitä, että Midas on sinun? Ja että koko maailma on sinulle nyt avoinna?"

"Voittaneet? Mitä sinä siitä tiedät, Bill? Midas — koko maailma — mitä se merkitsee? Sinä erehdyt. Minä olen hävinnyt — niin — minä olen menettänyt kaikki, mitä hän on opettanut minulle ja jonkun kohtalon oikun johdattamana hän oli paikalla ja näki mitä minä tein. Mene nyt, minä haluan nukkua."

Hän lyykähti vuoteelle huopien sekaan ja oli unessa ennenkuin lakimies ehti peittää hänet.

Hän nukkui kuin tukki myöhäiseen iltapäivään saakka, jolloin Dextry ja Simms saapuivat kaupunkiin saatuaan Wheatonilta sanan, ja hyökkäsivät nyt hänen kimppuunsa kysymystulvallaan. He ravistelivat hänet henkiin ja puistelivat häntä ystävällisen kovakouraisesti, kunnes hän nousi ja lyöttyi heidän matkaansa. Hän kävi kylvyssä ja hieroi kankeuden lihaksistaan, minkä jälkeen hän ruumiillisesti entisellään näyttäytyi uudelleen ihmisten ilmoille. He panivat hänet kertomaan seikkailunsa pikku seikkoja myöten ja kuuntelivat hänen kuvaustaan hievahtamattoman jännittyneinä, kunnes Dextry puhkesi äänekkääseen valitteluun ja sanoi:

"Olisin antanut osuuteni Midakseen, jos olisin päässyt näkemään, kun sinä nitistit hänet. Olisin ulvonut ihastuksesta."

"Miksette painanut hänen silmiään sisään, kun hän kerran oli vallassanne?" kysäisi kostonhimoinen Simms. "Niin minä olisin tehnyt."

"Ihmiset puhuvat, että kun hänet vangittiin, hän kirosi kahdeksallatoista kielellä, toinen toistaan voimakkaampia ja hirveämpiä sadatteluja. Ah, minulta on tänään mennyt paljon hukkaan, varsinkin kun minun oma sanavarastoni alkaa jo kuihtua ja ohentua ja ilmaisee uusien aatteiden surkeaa puutosta. Jos olisin saanut olla mukana, olisin ehkä voinut siepata jotakin oikein nasevaa ja ytimekästä. Niin, sanon sinulle, poika, että olisin siitä ilosta maksanut säkillisen kultakimpaleita."

"Miltä tuntui, kun se katkesi?" kysyi verenhimoinen Simms, mutta
Glenister kieltäytyi kertomasta enempää.

"Ole nyt vaiti, Simms", virkkoi vanha kullankaivaja, "lähtekäämme kaupunkiin. Olen niin innostunut, etten voi pysyä alallani, ja ehkä saamme kuulla tarinan sellaisena kuin se tapahtui joltakin toiselta, joka ei ole sidottu eikä kloroformilla huumattu eikä anna sietämättömän vaatimattomuuden tukkia suutaan. Olen kuullut tästä ottelusta jo neljältä henkilöltä, joista kukaan ei ollut neljännespenikulmaa lähempänä itse tapahtumapaikkaa, ja kaikkien tarinat ovat olleet erilaisia ja paljon parempia kuin Royn kertoma."

Kun Glenister alkoi vähitellen päästä henkiseen tasapainoonsa, huomasi hän entistä selvemmin mitä oli tehnyt.

— Olen käyttäytynyt kuin peto, kuin villiotus, — hän huoahti itsekseen, — kaikista ponnisteluistani huolimatta. Halusin jättää kaiken sellaisen taakseni, tahdoin tulla hänen rakkautensa ja luottamuksensa arvoiseksi, vaikk'ei minun olisi koskaan onnistunutkaan edes toista saavuttaa, mutta jo ensimmäisessä kokeessa lankesin. Olen menettänyt hänen luottamuksensa — ja sitäkin pahempaa on tapahtunut, olen kadottanut itseluottamukseni. Hän on nähnyt minut aina pahimpina hetkinäni, mutta pohjaltani en ole sellainen, ei, minä en ole sellainen. Minä haluan tehdä mikä on oikein, ja jos saan tilaisuuden esittää uuden kokeen, tiedän siinä onnistuvani. Kiusaus on ollut ylivoimainen, se on ratkaissut.

"Hänen pitäisi oikeastaan maata vuoteessa, mutta hän ei mielinyt päästää minua tulemaan yksin, enkä minä puolestani jaksanut odottaa kauempaa", sanoi nuori tyttö. Hänen katseensa vältteli merkillisesti Glenisterin katsetta.

"Minä olen hänen veljensä", selitti Kid. "Olen tiennyt sen jo kauan, mutta minä — minä — sinähän käsität, en voinut ilmaista itseäni hänelle. Minun sanottavani rajoittuu siihen, että olen pelannut rehellistä peliä hamaan siihen iltaan saakka, jolloin pelasin sinua vastaan, ja minä olin silloin vallan poissa suunniltani ja ärtynyt sinusta kuulemieni juorujen johdosta. Eilen illalla sain sattumalta kuulla jutun Struvesta ja Helenestä ja saavuin majataloon ajoissa pelastaakseni hänet. Olen pahoillani, etten surmannut häntä."

Hänen hoikat sormensa kiertyivät lujasti tuolin käsipuun ympäri hänen ajatellessaan tapahtumaa.

"Ei, lääkärit ovat noutaneet hänet kaupunkiin ja hän kyllä toipuu. Mutta on vielä jotain muutakin. Minä en osaa oikein ilmaista ajatuksiani, mutta anna minulle aikaa, niin osaan sen selittää niin, että käsität. Minä koetin pidätellä Heleneä tulemasta tänne, mutta hän sanoi, että se olisi ainoa tapa, ja hän tiennee sen parhaiten. Se koskee niitä papereita, jotka hän toi tänne viime kevännä. Hän pelkäsi, että sinä luulet hänen olleen osallisena vehkeilyssä, mutta sellaistahan sinä et luule, vai kuinka?" Hän silmäili taistelunhaluisena Royta, joka vastasi kiihkeänä:

"Pari päivää sitten hän sai selville, että näissä papereissa oli selostettu koko juttu ja että ne sisälsivät todistuksia, jotka paljastivat koko salahankkeen ja tuomitsevat tuomarin, Mac Namaran ja kaikki muutkin osalliset, mutta Struve säilytti papereita kassakaapissaan eikä halunnut luovuttaa niitä korvauksetta. Sen vuoksi Helene ratsasti hänen kanssaan… Hän piti sitä velvollisuutenaan — siinä kaikki mitä minulla on sanottavaa. Mutta tuntuu siltä, että Wheaton on päässyt samaan tulokseen toista tietä. Nyt tulen pääasiaan. Tuomari ja Mac Namara on vangittu lainrikkomuksesta ja heidän rikoksensa on jo todistettukin, te olette saaneet takaisin kaivoksenne, ja kysymyksessä olevat miehet ovat menettäneet kunniansa. He joutuvat linnaan…"

"Niin, kuudeksi kuukaudeksi ehkä", keskeytti toinen hänen puheensa, "ja mitä se merkitsee? Milloinkaan ei ole suunniteltu julmempaa ja rohkeampaa rikosta. He varastivat kokonaisen valtakunnan ja riistivät sen asukkaat, he polkivat lakia ja uhmasivat oikeutta, he panettivat rehellisiä miehiä vankeuteen ja tuhosivat toisia — ja minkä rangaistuksen he saavat kaikesta tästä? Jonkun vaivaisen sakon tai lyhytaikaisen vankeuden ehkä, pian ohimenevän maineettomuuden ja varastamansa omaisuuden menettämisen. Syytös koskee lain polkemista, mutta yhtä hyvin voisi murhaajaa syyttää yleisen järjestyksen rikkomisesta. Totta kyllä on, että olemme heidät kartoittaneet ja etteivät he voi enää meitä vahingoittaa, mutta heitä ei syytetä milloinkaan heidän todellisesta rikoksestaan. Se jää rankaisematta siksi, että heidän lakimiehensä sekoittavat selvän asian kaikennäköisillä muodollisuuksilla ja pykälillä.

"Luulen olevan perää siinä väitteessä, etteivät Jumalan tai ihmisten lait päde kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana, mutta jos tämän leveysasteen eteläpuolella tapahtuu rikos, asetetaan rikoksentekijät syytteeseen vehkeilyistään ja he saavat marssia pakkotyöhön."

"Sinä teet minulle vaikeaksi esittää mitä minulla olisi sanottavaa. Olen melkein pahoillani, että ollenkaan tulimme tänne. En ole kaunopuhuja ja minä pelkään, ettet sinä ymmärrä minua", sanoi Bronco Kid vakavasti. "Me olemme katselleet asiaa seuraavalta näkökannalta: te olette voittaneet taistelussa ylivoimaisia vihollisia vastaan, olette saaneet takaisin kaivoksenne ja teidän vihollisenne ovat häväistyjä miehiä. Heidän laisilleen miehille moinen rangaistus on ankarampi ja ulottaa vaikutuksensa kauemmaksi kuin mikään muu. Tuomari on enomme ja samaa verta virtaa suonissamme. Hän otti Helenen huomaansa silloin kun tämä oli hento lapsi ja on omalla tavallaan ollut hänelle isän sijaisena ja rakastanut häntä. Ja Helene pitää hänestä myöskin."

Silloin puutui Helene puheeseen ja ottaessaan povestaan paperipinkan sanoi kiihkeästi:

"Herra Glenister, nämä paperit kertovat teille koko sen kurjan historian ja todistavat heidän salahankkeensa kaikessa alastomuudessaan. Minusta tuntuu vaikealta pettää oma sukulaiseni, mutta nämä todistukset ovat teidän, te voitte käyttää niitä mielenne mukaan, minä en halua niitä pitää hallussani."

"Tarkoitatteko, että nämä todistuskappaleet sisältävät kaiken tuon? Ja te haluatte luovuttaa ne minulle siksi, että katsotte sen velvollisuudeksenne?"

"Ne ovat teidän. Minulla ei ole varaa valita. Mutta minä tulin tänne sen vuoksi, että halusin lausua jonkun hyvän sanan enoni puolesta ja pyytää teitä säälimään häntä, sillä hän on jo vanha ja hyvin heikko mies. Tämä on hänelle kuolemaksi."

Nuori mies näki, että tytön silmät olivat täynnä kyyneliä, että hänen pieni leukansa värähti ja että veri kohosi hänen kalpeille poskilleen. Hänessä heräsi jälleen vanha raisu himo sulkea Helene syliinsä, painaa hänen päänsä olkaansa vasten ja suudella kuiviin hänen kyyneleensä, silittää hellästi hänen aaltoilevaa tukkaansa ja upottaa siihen kasvonsa, kunnes intohimo vallan huumaisi hänet. Mutta hän tiesi nyt lopultakin, ketä Helenen esirukoukset tarkoittivat.

Hänkö siis luopuisi kostostaan, joka oikeastaan olisikin vain oikeudenmukaista rangaistusta? Häneltä — mieheltä — pohjan mieheltä — miesten mieheltä — pyydettiin jotakin sellaista, ja minkä vuoksi? Hän koetti tyynesti ja asiallisesti harkita ehdotusta, mutta se ei ollut helppo tehtävä. Jos hän voisi vapauttamalla toisen roiston, Helenen enon, edistää Helenen onnea, ei hän epäröisi. Rakkaus ei ole kaikkea mitä maailma voi tarjota. Hän kummasteli itseään: tämä järkeilevä Glenister ei voinut olla entinen Glenister. Hän oli toivonut uutta tilaisuutta todistaakseen, ettei hän ollut entinen Roy Glenister — no hyvä, tämä tilaisuus oli tullut, ja hän oli valmis.

"Te pyydätte tätä enonne hyväksi, mutta — mitä toivomuksia teillä on hänen rikostoverinsa hyväksi? Teidän täytyy käsittää, että jos toinen vapautetaan, koskee se myöskin toista. Heidän välillään ei ole eroa."

"Se on kyllä melkein liian paljon vaadittu", puuttui Kid puheeseen epävarmasti. "Mutta eikö sinunkin mielestäsi asia ole jo loppuun ajettu? En voi olla ihailematta Mac Namaraa etkä sinäkään voi — hän on liian hyvä vihollinen — ja sitäpaitsi hän rakastaa Heleneä."

"Tiedän, tiedän", sanoi Glenister kerkeästi ja keskeytti nuoren tytön aloittaman vastaväitteen. "Olet sanonut tarpeeksi."

Hän suoristi kumaraisen asentonsa ja silmäili väsyneenä avaamatonta paperikääröä, minkä jälkeen hän irroitti sen siteet ja repi paperin toisensa jälkeen pienen pieniksi palasiksi, tyynesti ja yksinkertaisesti. Sitten hän viskasi palaset lattialle. Helene alkoi nyyhkyttää ja se olikin ainoa ääni, joka häiritsi huoneen syvää hiljaisuutta. Näin hän luovutti Helenen viholliselleen ja teki uhrauksensa pystypäin kuten hänen oma kirjoittamaton lakinsa häntä velvoittikin.

He lähtivät. Glenister jäi seisomaan paikalleen. Laskevan auringon säteet loivat kultaista hohdetta hänen laihoille ahavoittuneille kasvoilleen, joiden väsyneessä katseessa oli syvän kaipauksen ja alakuloisuuden ilme.

Hän ei liikahtanut, ennenkuin taivas hänen edessään oli muuttunut mustaksi peitteeksi, joka lepäsi sitäkin mustemman meren yllä. Silloin hänen rinnastaan pusertui syvä huokaus ja hän sanoi ääntensä:

Hän ojensi ne ja katseli niitä kummastellen ja huomasi vasta nyt, että toinen niistä oli ajettunut, sinelmillä ja tavattoman arka. Hän tutki sitä kuin vieraan kättä ja oivalsi, että sen oli saatava pian lääkärin hoitoa, minkä vuoksi hän lähti kaupungille. Matkalla hän tapasi Dextryn ja Simmsin, jotka olivat pakahtua juorujuttuihin.

"Lempo soikoon, täällä ei puhella enää mistään muusta kuin sinusta", he aloittivat. "Muistoesineitten keräilijät ovat alkaneet kuljettaa pois koko Struven konttoria, ja ruotsalaiset aikovat tehdä sinusta kongressiehdokkaan heti kun meidät on hyväksytty valtioksi. He väittävät, että sinä osaat enemmän kuin hyvin antaa vauhtia itävaltioitten senaattorien hommiin ja edistää lainvaatimista meidän kurjien pohjolaisten hyväksi."

"Kun te puhelette laeista, saatte minut ajattelemaan, että tämä maa muuttuu pian vietävän sivistyneeksi valkoihoisen asua", huomautti Simms toivottomana, "ja nyt kun taistelu on päättynyt, tuntuu minusta, ettei täällä ole mitään tehtävää, joka voisi innostaa täysikasvuista miestä. Minä lähden länteen."

"Länteen? Sinä voit viskata kiven Beringin mereen paikalta, jolla nyt seisot", sanoi Glenister hymyillen.

"Olkoon — maa on pyöreä. Tuolla selällä on kuunari, joka varustautuu Siperiaan — kaksivuotiselle matkalle. Dextry ja minä olemme tuumineet tehdä pienen matkan rajan taakse."

"Niin, se on totta", sanoi vanhus. "Minusta tuntuu täällä kovin ahtaalta. Täällä on kaikenlaista hölynpölyä, ranskalaisia ravintoloita ja muuta turhamaista. Nyt aiotaan pääkatukin kivetä ja perustaa kenkien kiilloituslaitos. Minä haluan päästä seudulle, jossa voin heittäytyä pitkälleni ja huutaa halloota häiritsemättä jotakin hännystakkiniekkaa keikaria hänen syvistä aatoksistaan. Parasta, että tulet mukaamme, Roy. Myykäämme Midas."

Yö oli kirkas, ja täysikuu kumotti taivaalla, kun he läksivät lääkärin luota. Glenister, jonka mieliala ei oikein luontunut toverien riehuvaan ilonpitoon, erkani heistä, mutta ei ollut kulkenut pitkällekään kun jo kohtasi Cherry Malotten. Hän asteli pää kumarassa ja huomasi tytön vasta kun tämä puhutteli häntä.

"Minun ei tarvinne lausua onnittelujani — sinä tunnet minut tarpeeksi hyvin, ettei sellainen ole välttämätöntä. Miltä tuntuu, kun on voittanut?"

"Kaikki paitsi… Ymmärrän. Tarkoitat, että tyttö… että olet kosinut häntä ja saanut epäävän vastauksen?"

Glenister ei aavistanut, mitä ponnisteluja tyttö kesti saadakseen äänensä näin vakavaksi.

"Tarkoitan jotakin enempää. Se on tapahtunut niin äsken, että sydämessäni vielä kiehuu ja kiehuu luultavasti vielä kauan — mutta huomenna palaan kunnailleni ja laaksoihini, Midakseen ja työhön ja koetan aloittaa alusta jälleen. Olen jonkun ajan kulkenut vierailla poluilla ja hakenut uusia jumalia, mutta nyt on sammunut se huikaiseva hohde, joka minua houkutteli, ja minä näen taas asiat oikeassa valaistuksessa. Hän ei ole minulle sovelias, vaikka minä rakastinkin häntä aina. Olen pahoillani, etten voi unohtaa niin helposti kuin monet muut. On vaikeaa katsella tulevaisuuteen ja löytää uutta harrastusta asioihin ja esineihin. Mutta annapa kuulua jotakin itsestäsi. Minne sinä joudut?"

"En tiedä. On yhdentekevää — nyt." Hämärä peitti hänen kalpeat, päättävät kasvonsa, ja hänen äänensä oli hyvin alakuloinen. — "Aion käydä tervehtimässä Bronco Kidiä. Hän on lähettänyt minulle sanan. Hän makaa sairaana."

"Hän ei ole huono mies", sanoi Roy. "Ja minä luulen, että hänkin aloittaa ratansa uudelleen."

"Ehkä", vastasi tyttö silmäillen tummana lainehtivaa valtamerta.
"Vahinko, ettemme voi unohtaa menneisyyttä ja aloittaa uutta elämää."

"Se kuuluu peliin. En tiedä, miksi, mutta niin kaikissa tapauksissa on laita. Nähnen sinut joskus, vai kuinka?"

"Luulen käsittäväni", mutisi Glenister, "ehkä onkin niin parasta." Hän puristi terveellä kädellään tytön pientä kättä ja suuteli sitä. "Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon, rakas, urhea pikku Cherry!"

Tyttö seisoi paikallaan suorana ja äänettömänä kunnes nuori mies oli kadonnut pimeään, ja vain kuu kuuli hänen tuskallisen nyyhkytyksensä ja kuiskaten lausutun, toivottoman jäähyväisensä.

XXXVII.

UNELMIEN LUPAUKSET.

Glenister asteli rannalle, sillä hänen taistelunsa ei ollut vielä loppuun suoritettu, ja ennenkuin hän tuntisi itsensä varmaksi, ei hän voinut sietää toveriensa riemukasta iloa ja raakaa naljailua. Hänet olisi otettu avosylin vastaan kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, mutta kukaan ei osannut aavistaa, mitä pilkkaa sellainen hänelle sisältäisi, kukaan ei voinut mitata hänen surunsa syvyyttä.

Rantahiekalla, joka oli märkää ja kuin kiveksi kovettunutta, ei kuulunut hänen askeltensa ääni, ja siitä johtui, että hän joutui huomaamatta lähestymään sitä ainoata naista, joka hänelle maailmassa oli kaikki kaikessa ja joka par'aikaa seisoi rantaäyräällä. Jos hän olisi aiemmin nähnyt hänet, olisi hän vetäytynyt varjoon, mutta kun Helene huomasi hänen kookkaan vartalonsa, huusi hän nuorta miestä luokseen ja tämä tuli. Glenisteristä tuntui, että hänen keuhkonsa äkkiä kutistuivat kuin rautavanteitten puristukseen. Pelkkä ilo, että jälleen sai nähdä Helenen, kidutti häntä. Hän asteli kiireesti vaikka epäröiden ja pysähtyi hänen eteensä jäykkänä ja umpimielisenä, hänen sydämensä takoi ja hänen kielensä oli mykkä. Kun Helene lopulta huomasi hänen käsivarsisiteensä, astui hänkin lähemmäksi ja kosketti hyväillen hänen kättään.

"Ei se ole mitään — ei yhtään mitään -", virkkoi nuori mies kykenemättä enää hallitsemaan ääntään… — "Milloin lähdette?"

Glenister oli arvellut, että tyttö lähtisi seuraavana päivänä enonsa ja — sen toisen kanssa saattaakseen heitä meren yli. Äkkiä Helene huudahti lämpimästi:

"Minä toivoisin, että ajattelisitte minua mieluummin sellaisena kuin sinä petona, jommoinen olin eilen, sillä minä olin silloin hullu, täydellisesti mieletön. Minut oli vallannut viha, kostonhimo ja muut vaistot, joiden uhriksi voitettu mies helposti joutuu. Ymmärrättehän, että minä olin pelannut ja menettänyt pelin, menettänyt yhtä mittaa, kunnes kaikki oli lopussa. Mikä onneton sattuma teidät toi paikalle? Se taistelu oli hirveän raakuuden näyte ja teidän on vaikea sitä käsittää."

"Mutta minä voin sen käsittää. Minä käsitän nyt kaikki. Minä tiedän, mitä epätoivoinen raivo merkitsee, minä tunnen voitonriemun, minä tiedän, mitä viha ja pelko ovat. Te sanoitte kerran, että erämaa oli tehnyt teistä villin, ja minä nauroin silloin teille samoinkuin sille väitteellenne, että suuret asiat kerran paljastaisivat minulle totuuden, että me olemme kaikki toistemme kaltaisia ja että samat vaistot uinuvat meissä kaikissa. Olen huomannut teidän olleen oikeassa ja ettei olin silloin aika typerä. Minä opin siten tavattoman paljon."

"Olen minäkin oppinut paljon", virkki Glenister. "Minä toivon, että te opettaisitte minulle enemmän."

"Minä — minä — pelkään, etten voi teille enempää opettaa", vastasi tyttö epäröiden.

Glenister liikahti kuin sanoakseen jotakin erikoista, mutta malttoikin mielensä ja käänsi katseensa muualle.

"Kerran aikoja sitten luin 'Rakastajan rukouksen' ja opittuani tuntemaan teidät, olen alati rukoillut, että minusta tulisi puhdas ja teidän hyvyytenne arvoinen ja että te aikojen kuluessa oppisitte löytämään minusta sen hyvän, joka minussa on — mutta eihän se hyödytä. Kaikissa tapauksissa olen iloinen, että olemme tavanneet toisemme samalla maaperällä ja että te ymmärrätte minua jossakin määrin. Rukoushan ei voinut täyttyä, mutta se on opettanut minua löytämään itseni — ja minä olen oppinut tuntemaan teidät. Se onkin minulle kuningaskunnan arvoinen. Se on pyhää ja sitä tulen aina kunnioittamaan, ja kun te lähdette, jää sen muisto minulle ainoaksi yksinäisyyteni lohduttajaksi."

Hänen äänessään oli sävy, joka sai Glenisterin siirtämään katseensa merenpinnalla karehtivan kuun kuvasta tyttöön. Hengitys oli salpautua hänen kurkkuunsa ja hän alkoi vavista kuin peloissaan.

"Ah, älkää leikkikö kanssani!" huudahti nuori mies ja ojensi kätensä ikäänkuin vaientaakseen hänet ja hänen äänensä muuttui anovaksi. "En voi sitä kestää."

"Ettekö siis ymmärrä minua? Ettekö siis ymmärrä minua?" kysyi Helene. "Minä odottelin täällä kootakseni voimia lähteä hakemaan teitä, koska te olette tehnyt sen minulle niin vaikeaksi — oma Viliini."

Helene tuli hänen lähelleen ja katseli häntä silmiin puolittain ujona, antautuvana ja pidättyvänä, kuunloisteen muuttaessa hänen silmänsä kahdeksi pohjattomaksi, syväksi rakkauden tähdeksi, jotka lupasivat täyttää nuoren miehen rohkeimmatkin unelmat.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEIKKAILIJOITA: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.