The Project Gutenberg eBook of Mazaroffin murhajuttu, by J. S. Fletcher

     I. Herra Mazaroff.
    II. Lehtokurpan majatalo.
   III. Kadoksissa.
    IV. Nuoruuden vapaamuurariutta.
     V. Ainoa uskottu.
    VI. Herra Crole Bedford Rowin varrelta.
   VII. Muistolevy.
  VIII. Majatalon isännän pyssy.
    IX. Kapkaupungin postileima.
     X. Yorkilainen asianajaja.
    XI. Poliisien otaksuma.
   XII. Salakirjoituksinen kirje.
  XIII. Timanttimaailma.
   XIV. Bond-kadun jalokivikauppias.
    XV. Äsken rikastuneet.
   XVI. Koputus oveeni.
  XVII. Miten se oli saatu?
XVIII. Kadonnut mies.
   XIX. Sileä seinä.
    XX. Avoin valtuutus.
   XXI. Uusia renkaita.
  XXII. Ketä epäillään?
XXIII. Kuka oli nainen?
  XXIV. Tietymättömissä.
   XXV. Kuka se mies oli?
  XXVI. Me tunnemme miehen!
XXVII. Syytettynä.
XXVIII. Epäuskoinen Etsivä.
  XXIX. Laivalle lähtevä juna.

ENSIMMÄINEN LUKU

Dick Harker se ensinnä toimitti minut kosketuksiin sen miehen kanssa, jonka salaperäinen, minun seurassani tapahtunut murha oli kolmella mantereella Mazaroffin juttuna kuuluisiksi tulleiden tapausten pohjana. Harker ja minä olimme vanhoja koulutovereita; yhdessä liityimme armeijaan nuorina upseereina; olimme samassa pataljoonassa koko maailmansodan ajan; haavoituimme samana päivänä ja samassa kahakassa — kaksi viikkoa ennen aselepoa; meidät lähetettiin samaan sairaalaan kotimaahan ja pääsimme sieltä vihdoin, kumpikin kykenemättä jatkamaan sotapalvelusta, mutta kummallakin onneksi kaikki jäsenet tallella. Ja ensimmäiseksi pisti silloin silmäämme se seikka, että se maailma, johon ilmestyimme, oli äärettömän paljon toisenlainen kuin se, joka oli olemassa silloin, kun lähdimme Belgiaan ensimmäisten sadantuhannen miehen mukana; ja toiseksi saimme sen varman vakaumuksen, ettei mikään enää pääsisi entiselleen. Olimme tyyten tuntemattoman kynnyksellä, ja anteeksiannettavaa oli, että me kumpikin jonkun aikaa vetelehdimme Lontoossa tekemättä mitään, katsellen ympärillemme ja ihmetellen. Eräänä aamuna Harker saapui asuntooni minun ollessani vielä aamiaisella, viskasi pöydälle Times-lehden numeron ja osoitti sinisellä kynällä merkittyä ilmoitusta henkilösarekkeessa.

"Tuossa on sinulle hommaa, Mervyn", hän huomautti tavalliseen suorasukaiseen tapaansa. "Pane toimeksi!"

Henkilö, joka on äskettäin palannut Englantiin oltuaan pitkän ajan ulkomailla ja aikoo lähteä laajalle kiertomatkalle pohjoisiin maakuntiin omalla autollaan, haluaa seurakseen hilpeätä, seurustelukykyistä, hyvin kasvatettua ja tietorikasta nuorta herrasmiestä. Etusija annetaan entiselle upseerille, joka haavoittuneena on vapautettu palveluksesta. Hyvä täysihoito ja runsas palkkio luvataan. Tarjokkaita pyydetään lähettämään täydelliset ja tarkat tiedot itsestään ja ilmoitukset suosittajistaan osoitteella: Lokero M. 5343, The Times, E.C.4.

"Hakijoita ilmaantunee kymmenisentuhatta", huomautin, "pikemminkin enemmän kuin vähemmän".

"En minä!" torjui hän jyrkästi. "Se homma on sinua varten. Minulla on eräs toinen suunnitelma itseni varalle. Mutta tuo on omituinen ilmoitus, eikö olekin? Luultavasti joku miljoonamies. Tekisi mieli tietää, kuka ja mikä hän on."

Vastasin ilmoitukseen luullakseni pikemminkin uteliaisuudesta kuin jostakin muusta syystä, esitin taitoni ja mainitsin suositukseni. Suositukset olivat moitteettomat, taidot kainostelematta, jos kohta vaatimattomasti luetellut. Mutta vastausta en odottanut. Tiesin varsin hyvin, että Lontoossa oli satoja miehiä, joilla oli yhtä hyvät todistukset ja suositukset kuin minullakin — miksi pitäisi valinnan osua juuri minuun? Ällistyin senvuoksi kelpo tavalla, kun noin kaksi viikkoa myöhemmin sain seuraavansisältöisen kirjeen:

    Herra Mervyn Holt.
    Kiittäen elokuun 23:ntena päivätystä kirjeestänne ilmoitan,
    että luullakseni meiltä yhdessä ollessamme aika kuluisi
    rattoisasti. Olisin Teille sitäkin kiitollisempi, jos
    pistäytyisitte luokseni tähän hotelliin huomenna kello
    puoli yksi, niin että voisimme hiukan keskustella.

Allekirjoitus pani minut ymmälle. Ilmoituksen sanamuodosta olin saanut päähäni, että ilmoittaja oli englantilainen, joka oli ollut poissa syntymämaastaan kauan aikaa, palannut nyt ja halusi kiihkeästi päästä näkemään nuoruutensa temmellyspaikkoja. Mutta tuo nimi ei sointunut lainkaan englantilaiselta, enkä kyennyt päättelemään minkäkielinen se oli. Eikä sitä osannut ratkaista Dick Harkerkaan.

"Mutta mitäpä sillä väliä?" hän sanoi. "Epäilemättä aikasi menee perin hauskasti vanhuksen seurassa, ja lopuksi hän antaa sinulle suuren maksuosoituksen. Älä anna tilaisuuden luisua käsistäsi! Pidä tarkka vaari ajasta."

Menin Hotel Ceciliin täsmälleen kello kaksitoista ja kolmekymmentä seuraavana päivänä. Herra Mazaroff oli ilmeisesti jo etukäteen antanut ohjeita minuun nähden, sillä heti kun olin tiedustanut häntä, kysyttiin minulta vuorostani, olinko herra Mervyn Holt, ja vastattuani myöntävästi opastettiin minut hänen yksityiseen, palatsimaiseen huoneistoonsa. Oppaani, eräs vahtimestari, vei minut odotussaliin, koputti eräälle sisempiin huoneisiin vievälle ovelle, kuiskasi nimeni jollekin sen takana olevalle henkilölle, ilmoitti minulle, että herra Mazaroff ei odotuttaisi minulla minuuttiakaan, ja poistui. Ja sain heti nähdä, että herra Mazaroff oli todellakin sanansa mittainen mies, sillä ennen kuin minuutti oli kulunut umpeen, avautui ovi jälleen, ja hän astui esiin käsi ojossa.

Astuessani esiin silmäilin häntä tarkoin. Hän oli todella näkemisen arvoinen, silmäänpistävä mies, jonka olisi eroittanut ihmistungoksestakin. Arvioni mukaan hän oli kuusi jalkaa pitkä, ja leveys oli suhteellinen pituuteen; kokonaisvaikutus oli kookkuus ja vankkuus. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida: hänen ruskea tukkansa ja partansa olivat harmaansekaiset, ja hänen silmiensä ja viiksiensä välillä oli runsaasti uurteita ja ryppyjä; hän näytti mieheltä, joka oli kokenut myrskyjä ja liikkunut polttavassa päivänpaahteessa ja purevissa tuulissa. Hänestä huokui hyvänluontoisuutta, leikillisyyttä, jopa hyväntahtoisuuttakin, mutta sitä vaikutelmaa laimensivat jonkun verran pitkä, terävä nenä ja lähellä toisiaan olevat, pienet silmät sekä lisäksi vasemman silmän kierous. Mutta hänen hymynsä oli miellyttävä, samoin hänen silmiensä tuike, eikä hänen kädenpudistuksensa ollut lainkaan muodollinen.

"Hauska tavata", virkkoi hän hieman karkeahkosti. "Minä —" Hän keskeytti puheensa, ikäänkuin ei olisi löytänyt sanoja, opasti minut arkihuoneeseen, josta oli juuri tullut, ja tarjosi minulle savukkeen pöydällä olevasta laatikosta. "Suvaitsetteko lasin sherryä?" hän jatkoi, osoittaen karahvia ja lasia. "Minun seurakseni — aioin juuri ottaa ryypyn — puolisen alle."

Silloin olin jo varma siitä, että mistä hyvänsä ja millä tavoin hyvänsä herra Mazaroff oli saanut epäenglantilaisen nimensä, niin joka tapauksessa hän oli skotlantilainen: hänen murteestaan oli mahdoton erehtyä. Tehtyäni tämän havainnon tuntui oloni kotoisemmalta, ja ottaen vastaan hänen vieraanvaraisen tarjouksensa, istuuduin hänen osoittamaansa nojatuoliin. Katsoimme toisiamme silmiin.

"Olen jo hyvässä kunnossa. Kiitos kysymästä!" vastasin. "Joka tapauksessa kykenen jo kevyeen työhön."

"Sepä hauskaa." Hän nyökkäsi. "Kuten kirjeessäni mainitsin, on meillä luullakseni hupaista, jos suostutte lähtemään tällaisen vanhan miehen seuraan. Tarjouksia sain — en muista tarkalleen kuinka monta — ainakin pari, kolme sataa. Valitsin niistä puolitusinaa ja otin tarkan selon heidän suosituksistaan — ja päädyin teihin. Minulle kerrottiin teistä juuri sitä, mitä toivoin — no niin, mitä arvelette?"

"Tulen mukaanne mielihyvin", vastasin. "Toivottavasti kykenen tyydyttämään vaatimuksenne. Arveletteko, että täytän ne?"

"En halua juuri muuta kuin seuraa", hän selitti. "Olen yksinäinen mies — minulla ei ole tuttavia, ei sukulaisia eikä ystäviä. Olen ollut monta vuotta poissa tästä maasta, ja nyt palattuani tekee mieleni hiukan liikkua katselemassa seutuja. Minulla on joutilasta aikaa."

"Ei muuta kuin se, että nousemme autoon ja huristamme pohjoiseen", vastasi hän. "Pysähdymme mihin haluamme ja milloin haluamme. Pidän vanhoista kaupungeista, kaikesta vanhasta, harmaasta ja viileästä. Olen viettänyt kaksikymmentä vuotta kuumissa seuduissa, ja ajatellessani vanhaa englantilaista kaupunkia herahtaa vesi suuhuni. Tahdon nähdä vanhoja piispojen palatseja ja muuta sellaista — raunioita — harmaita muureja — vihreitä puita. Oivallattehan mielialani?"

"Pohjoinen valtamaantie on sitten kaiketi sopiva", ehdotin. "Sen varrella on paikkoja —"

"Juuri sitä ajattelinkin!" ehätti hän keskeyttämään melkein poikamaisen innokkaasti, siepaten sivupöydältä kokoontaitetun kartan ja levittäen sen väliimme. "Olen tarkastellut tätä. Huntingdon, Stamford, Grantham, Newark, York, Durham —"

"Ja suuri joukko muita hieman tien sivussa jommallakummalla puolella", pistin minä väliin. "Tunnen sen tien ja sen ympäristöt — hyvin tunnenkin!"

"Sepä mainiota!" huudahti hän riemastuneesti. "Kaikki käy kuin voideltu — lähdemme suoraa päätä pohjoiseen. Minulla ei ole mitään erikoista päämäärää — saavuttuamme kauas pohjoiseen tahdon vain poiketa erääseen paikkaan — Marrasdalen nummelle — pelkästään verestämään entisiä muistoja. Mutta se on sen ajan murhe — saamme taivaltaa kelpo matkan, ennen kuin ehdimme niin pitkälle." Hän käänsi kartan kokoon, pisti sen syrjään ja loi minuun omituisen arkailevan silmäyksen. "Entä ehdot?" hän kysäisi ujostellen.

"Toivoisin, että te määräätte ne", vastasin. "Se olisi minusta mieluisempaa."

"Juuri sellaista vastausta toivoinkin", hän virkkoi koruttomasti. "Niistä seikoista ei herrasmiesten pitäisi tinkiä. Jättäkää se minun huolekseni — teidän ei tarvitse katua. Olen hyvin rikas, ja varakkaat ihmiset saavat tyydyttää pieniä oikkujaan ja mielijohteitaan, vai mitä? No niin — entä milloin voitte olla valmis lähtemään?"

Sen kuultuaan hän hykersi käsiään. En ole koskaan nähnyt koulupojan riemuitsevan lomastaan niin paljon kuin hän riemuitsi tästä retkestä.

"Hyvä — perin hyvä!" kehuskeli hän. "Siispä panemmekin toimeksi heti, Holt. Tuokaa matkakapineenne tänne tänään iltapäivällä! Lähdemme liikkeelle kello viiden seuduissa ja ajamme verkkaisesti, kunnes mielemme tekee pysähtyä päivälliselle — jonkun vanhan kaupungin vanhanaikaisessa hotellissa voinemme viettää rauhaisan illan ja levollisen yön. Minulla on mainio Rolls-Royce-auto ja ehdottomasti varma ohjaaja, Webster-niminen, luotettava, hyvänluontoinen järkimies, ja matkamme sujuu kuin junassa. Tulkaa kello viisi! Sopiiko? Hyvä! Ja nyt pistäydymme haukkaamassa hiukan puolista yhdessä."

Mazaroff ja minä kulutimme parisen tuntia syödessämme puolista ja juodessamme sitten kahvia, poltellen sikaaria. Hän osoitti olevansa ymmärtäväinen ja aulis isäntä, suurenmoinen keskustelija. Hänen puhettaan kannatti kuulla. Pian minulle selvisi, että hän oli nähnyt paljon vieraita maita ja kansoja — kertomatta kovinkaan paljoa itsestään ja puuhistaan hän antoi minun ymmärtää matkustaneensa laajalti erinäisissä Aasian ja Afrikan syrjäisissä osissa. Arabia, Persia, Intia, Burma, Somalimaa, Uganda, Rhodesia, Transvaal, Kapmaa — kaikki ne tulivat esille hänen eloisassa puhelussaan. Ja kuta enemmän hän haasteli, sitä varmemmaksi lujittui käsitykseni, että hän oli syntyisin jostakin Tweedin pohjoispuolelta — niin varmaksi, että vihdoin uskalsin sanoa tokaista sen hänelle itselleen.

"Olette nähnyt maailmaa harvinaisen paljon", huomautin, "mutta pitäisin teitä skotlantilaisena".

"Niinkö? Onkin luonnollista, että olette saanut sen vaikutelman, Holt", hän vastasi. "En kuitenkaan ole skotlantilainen. Olen rajaseudun miehiä. Olen syntynyt Englannin puolella Tweediä, Cheviotissa. Mutta ensimmäiset viisitoista ikävuottani vietin isoisäni maatilalla Selkirkissä, ja se selittää sen, että arvelitte niin. Kenties käväisemme matkallamme katsomassa vanhaa synnyinpaikkaani — mutta omaiseni ovat kaikki kuolleet."

Hän huoahti hieman surumielisesti muistellessaan sitä, mutta sai seuraavalla hetkellä takaisin hyvän tuulensa ja alkoi puhella hilpeästi matkastamme. Pian senjälkeen poistuin hänen luotaan suorittamaan lähtövalmistuksia. Kello viisi palasin hotelliin tuoden matkatavarani, ja neljännestuntia myöhemmin kiidimme eteenpäin upeimmassa autossa, jossa onnetar oli koskaan sallinut minun ajaa tai jonka olin milloinkaan saanut nähdä.

Matkamme alkuvaiheiden yksityiskohtainen selostaminen on tarpeeton. Noudatimme Mazaroffin suunnitelmaa, sikäli kuin mielemme teki, ja pysähdyimme milloin ja mihin halusimme. Häntä oli vaikea saada lähtemään sellaisista kaupungeista kuin Stamfordista ja Granthamista — Yorkissa hän ensin päällisin puolin katseltuaan tätä vanhaa kaupunkia ilmoitti aikovansa viipyä ehkä viikon; vietimme siellä kymmenen päivää. Tällä vaelluksemme keskeytysajalla sain ensi näytteen hänen itämaalaista muistuttavasta anteliaisuudestaan. Saapuessaan eräänä päivänä aamiaiselle hän tapasi minut aukomassa useita kirjeitä ja pikku kääröjä. Kun hän tiedusti, mistä postini harvinainen runsaus johtui, kerroin hänelle, että oli syntymäpäiväni. Siihen hän ei virkkanut mitään, huomautti vain piloillaan täydelleen unohtaneensa, että hänelläkin oli syntymäpäivä. Mutta kun illalla istuuduin päivällispöytään ja levitin ruokaliinani, löysin siihen piilotetun uudenuutukaisen, viidensadan punnan suuruisen Englannin pankin setelin, ja kun vilkaistuani siihen katsoin pöydän ylitse häntä silmiin, punehtui hän kuten poika, joka on yllätetty vallattomasta kujeesta.

Hän vilkaisi ympärilleen huolestuneena, ikäänkuin olisi pelännyt tarjoilijoiden kuulevan.

"Soso! Hiljempaa, nuori mies!" hän jupisi. "Siitä ei kannata puhua! Pistäkää se pussiinne älkääkä enää hiiskuko siitä mitään — ansaitsette varmasti paljon enemmän kuin tuollaisen lappusen!"

Tiesin hänen tarkoituksensa. Koko pohjoiseen suunnatun matkamme ajalla hän väsymättömästi haastatteli minua sodasta ja omasta osuudestani siellä. Oli hyödytöntä väittää, että olin unohtanut jotakin; hän tahtoi kuulla kaikki. Tavallisesti hän innostui määrättömästi; hänen silmänsä säihkyivät, ja kädet olivat liikkeessä. Voittoisat tapahtumat riemastuttivat häntä sanomattomasti, kun taas tappiot puolestaan lamauttivat häntä yhtä voimakkaasti; erikoisen jännittävissä kohdissa hän joskus huudahteli äänekkäästi. Ja kaikkia mukana olleita nuorukaisia hän ihaili tavalla, joka lähenteli todellista sankarien palvontaa.

"Suurenmoisia poikia, erinomaisia!" hän saattoi mutista. "Oi, jospa olisin ollut kolmekymmentä vuotta nuorempi!"

Sopeuduimme loistavasti yhteen — hän oli mainio, isällisen veljellinen toveri. Kuukauden kuluttua olimme eroittamattomat. Olimme silloin joutuneet Englannin pohjoisosien viileään lokakuiseen ilmastoon, Northumberlandin etelärajoille. Tarkastettuaan karttaansa hän antoi ohjaajalle määräyksen oikaista suoraan poikki maan luoteista kohti Hexhamin ja Warkin kautta niiden takana oleville jylhille maisemille; päämääränämme oli Marrasdalen nummella sijaitseva paikka, mikä karttaan oli merkitty Lehtokurpan majataloksi.

TOINEN LUKU

Noin tunnin ajan, ennenkuin saavuimme tähän lähimpään päämääräämme, olimme halkoneet erikoisen jylhää ja harvaan asuttua seutua sellaisia teitä myöten, jotka hyvin ilmeisesti eivät ammatilliselta näkökannalta katsottuna lainkaan miellyttäneet automme ohjaajaa Websteriä. Valtateille olimme sanoneet jäähyväiset Hexhamissa; senjälkeen olimme matkanneet kuoppaisia kylänraitteja ja lopulta nummipolkuja pitkin. Eräs sellainen vei meidät Lehtokurpan majataloon, joka Mazaroffin kartalle oli merkitty tien ohessa, nähtävästi keskellä muutoin asumatonta seutua sijaitsevaksi taloksi. Mutta kun tiellemme jyrkästi viettävän töyryn ympäri kierrettyämme tulimme sen näkyviin, kummastutti minua se seikka, että niin autiossa seudussa saattoi olla minkäänlaista majataloa. Harmaana, alastomana kivijärkäleenä se seistä törrötti korkeiden kukkuloiden ympäröimän laajan nummen laidassa — sen yksinäisempää paikkaa voi tuskin kuvitellakaan. Lukuunottamatta sitä ei siellä ollut merkkiäkään inhimillisestä elämästä eikä asumuksista.

"Onpa tämä omituinen asema majatalolle!" huudahdin lähestyessämme sitä.
"Käyköhän tuolla lainkaan vieraita?"

Mutta Mazaroff teki kädellään kaartavan liikkeen osoittaen ympäristöä ikäänkuin merkiksi siitä, että seutu oli hänelle hyvin tuttu.

"Tunnen tämän paikkakunnan", hän virkkoi. "Nuorena ollessani kävin täällä usein. Ja vaikka ympärillämme ei todellakaan näy minkäänlaisia muita elonmerkkejä paitsi tuota vanhaa majataloa, niin ei tämä kuitenkaan ole sellainen erämaa kuin se ensi silmäyksellä näyttää. Nummella — Marrasdalen nummella ei ole mitään, mutta kuten huomannette, avautuu kukkuloiden välitse laaksoja sen reunaan. No niin, niissä laaksoissa on kyliä ja maatiloja sekä useampia kuin yksi suurehko kartano. Suoraan tuon Lehtokurpan takana on kylä, josta nummi on saanut nimensä — Marrasdale — ja joka on melkoisen väkirikas. Ja tuolla oikealla olevassa laaksossa on toinen kylä — Birnside — ja tuon aukon takana, joka näkyy noiden kaukaisten kukkuloiden välissä, on pieni kauppala — Gilchester — niin, muistan ne kaikki varsin hyvin, vaikka siitä, kun viimeksi ne näin, on kulunut niin monta vuotta, etten välitä niitä laskea. Ja muistan myöskin maatilojen nimet — Willieshope, Blackhaugh, Halstoneflatts ja monta muuta."

"Ei enää näin monen vuoden kuluttua", vastasi hän kerkeästi. "Ja meidän kesken sanottuna, Holt, en halua muistaa tuttaviani enkä erikoisesti toivo heidänkään muistavan minua. Olemme tyyten muukalaisia — matkailijoita — samoamassa ympäri maata, katselemassa maisemia, ja meitä huvittaa viettää joku aika näissä yksinäisissä seuduissa. Sellainen on suunnitelmani, käsitättekö?"

"Websterillä ei ole aavistustakaan, että olen aikaisemmin ollut näillä main", hän supatti. "En ole hiiskunut siitä mitään hänelle. Noiden veitikoiden pahana puolena on puhella isännistään majatalojen keittiöissä, tiedättehän — en tahdo kenenkään saavan vihiä siitä, etten ole aivan outo näillä seuduin."

Minun aprikoidessani, miksi hän halusi olla niin salaperäinen, pysähtyi auto majatalon ovelle. Läheltä nähtynä se oli iso, epäsäännöllinen, harmaasta kivestä kyhätty rakennus, jonka tyyli oli yksinkertainen ja koristelematon ja johon liittyi tilava talli — sellainen paikka, joka toi mieleen entiset ajat, jolloin matkustettiin hevoskyydillä. Ja kun nyt olimme itse nummella, näin, että sen yhtäjaksoiseksi luulemani, kanervikon peittämän, laajan pinnan katkaisi vähän matkan päässä majatalon takana leveä valtatie, joka hohti valkoisena iltapäivä-auringon valossa ja kulki lännestä itään, häipyen kaukaisten kukkuloiden taakse.

"Tuo on Skotlannista tuova tie", selitti Mazaroff. "Monet tuhannet — niin, kymmenet tuhannet — ihmiset ja eläimet ovat polkeneet sitä siitä alkaen kun se laitettiin, nuori mies. Sitä myöten on tänne päin ajettu suuria karjalaumoja — siitä syystä tänne on sijoitettu tämänkaltainen iso majatalo tiepuoleen. No niin, täällä sitä nyt olemme — kukahan nyt hoitanee tätä vanhaa paikkaa? Mikä nimi on tuossa kilvessä?"

Talon leveän, avoimen oven yläpuolella oli yksinkertainen ilmoituskilpi, jota koristi vain nummimaiseman yllä lentävä, haalistunut lehtokurppa. Sen alla olivat himmenneillä kultakirjaimilla maalatut sanat: Lehtokurpan majatalo, James Musgrave.

"Viimeksi ollessani täällä se oli Haneshawien hallussa", jupisi kumppanini. "He ovat kaikki epäilemättä manan majoilla. Ja tämä mies on varmaankin Musgrave."

Avonaisesta ovesta oli ilmestynyt mies, joka nyt asteli tien poikki meitä kohti. Hän oli keski-ikäinen, hyvänluontoisen näköinen, puettu urheilupukuun. Lienemme herättäneet hänet iltapäivä-unesta, tai sitten hän oli luonnostaan hidas ja hätäilemätön, sillä hänen silmänsä olivat puoliuniset ja liikkeet vastaavasti verkkaiset. Mutta hänen jäljessään tuli nainen, teräväpiirteinen, vilkas ja valpaskatseinen, somasti ja täsmällisesti puettu; hänen käytöksensä teki erinomaisen puuhaisan vaikutuksen, ja hän pujahti miehen ohitse, saapuen ensimmäisenä automme viereen. Hän se myöskin johti puhetta.

"Hyvää päivää, rouva!" toivotti Mazaroff. "Te kai olette emäntä? Ja tämä lienee miehenne? No niin, aiomme keskeyttää matkamme ja viipyä täällä päivän tai pari, ehkä kolmekin, silmäilläksemme suurenmoista seutuanne. Te voitte kaiketi majoittaa meidät?"

"Kyllähän toki, sir", vastasi nainen, luoden arvostelevan silmäyksen autoon ja siinä istuviin miehiin. "Meillä on tilaa mainiosti, sir — täällä käy usein omilla autoillaan liikkuvia matkailijoita."

"Vuoteet hyvin tuuletettuja?" kyseli Mazaroff. "Eivätkä raidit tuoksahda ummehtuneilta?"

"Vuoteemme ovat aina hyvin tuuletettuja, sir, matkailuajalla, ja huoneemme ovat oikein hyvät", kehui emäntä.

"Siitä alkaen, kun nämä autoretket tulivat muotiin, on meillä käynyt koko joukko vieraita, ja me olemme valmiina heidän varaltaan. Jos suvaitsette astua sisälle, sir —"

"Niin, niin, entä sitten ruokalistanne?" tiedusti Mazaroff. "Tämä pohjolan ilma kiihottaa ruokahalua, ymmärrättehän, ja tämä talo tuntuu olevan etäällä markkinapaikoista. Mitä voitte tarjota meille?"

Emäntä ehätti rauhoittamaan häntä siinä suhteessa. Päättäen siitä, kuinka kielevästi hän laversi luetellessaan meille, mitä kaikkea hänen aitastaan löytyi, oli ilmeistä, että tulisimme hyvin toimeen ja että kellari oli yhtä runsaasti varustettu kuin aittakin.

"Sepä mainiota, rouva", virkkoi Mazaroff. "Siispä laskeudummekin heti maahan; kenties isäntä näyttää palvelijalleni, mihin hän voi sijoittaa auton; sitten tuodaan matkatavaramme sisälle. Teillä on täällä komea näköala ja ilma raikasta", jatkoi hän astuttuaan maahan ja mennessään ovelle päin, "ja talonne on epäilemättä oivallinen, vanhanmallinen rakennus".

"Luultavasti pidätte sitä mukavana, sir", vakuutti emäntä opastaessaan meitä sisään. "Meillä on ollut täällä vieraita, jotka ovat selittäneet, että heidän on ollut ikävä lähteä täältä pois. Täällä on sali, sir, jonka saatte kokonaan omaan huostaanne."

Hän vei meidät vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jossa oli siisti, vankka, vanha kalusto ja johon tuli valoa korkeista, kapeista, nummelle ja kukkuloille päin olevista ikkunoista. Heti sen nähtyään Mazaroff murahti mielissään ja tyytyväisenä.

"Kas tätä!" hän ihasteli. "Tämä sopii loistavasti. Varatkaa tämä huone minulle siksi aikaa, kun viivymme täällä. Holt!" hän huudahti sovittuaan emännän kanssa seniltaisesta päivällisestä ja viimemainitun jätettyä meidät kahden kesken. "Juuri tällaisesta minä pidän — mies, milloinkaan ei olo voi olla noissa nykyisissä, liian mahtaviksi paisuneissa suurhotelleissa yhtä mukavaa kuin vanhanaikaisessa englantilaisessa majatalossa. Juuri tällaisesta paikasta olen uneksinut monen monituista kertaa ollessani sellaisissa seuduissa, joissa ei ole seinän varjoa eikä puun lehvää suojaksi — vilpoisesta, harmaasta, uneliaasta paikasta, jossa aika tuntuu pysähtyneen liikkumattomaksi. Pidän tästä, Holt — ja nyt nautimme lasin whiskyä ja soodaa ja katselemme hieman ympärillemme ennen päivällistä."

Ryyppäsimme whiskymme ja soodamme ja lähdimme sitten kävelylle. Ei tarvinnut kovinkaan paljon jännittää huomiokykyäni päästäkseni selville siitä, että Mazaroff tunsi tämän vanhan syrjäisen majatalon yhtä hyvin kuin sen isäntäväkikin. Vaikka hän ei puhunutkaan mitään Musgraven tai jonkun palveluskuntaan kuuluvan henkilön ollessa saapuvilla, näin hyvin, että noiden iäkkäiden rakennusten jokainen kivi ja kaikki niiden ympärillä olevat paikat olivat hänelle tuttuja. Silloin tällöin hän kuiskaili minulle muisteloitaan tai supatti, että johonkin kohtaan oli tullut jotakin lisää tai jostakin toisesta paikasta jotakin kadonnut. Talon vierellä oli muurien ympäröimä puutarha; hän liikkui siellä kuten ainakin ihminen, joka oli tutustunut paikkaan läheisesti. Poistuessamme sieltä kohtasimme portilla Musgraven, jolla oli kädessään omenakori; Mazaroff meni hänen luokseen ja osoitti nurmikon keskellä olevaa neliskulmaista syvennystä.

"Minusta näyttää siltä, isäntä", hän huomautti, "että tuossa on entisaikoina ollut tanner kukkotappeluja varten".

Musgrave nyökkäsi, ja hänen tavallisesti uneliaat silmänsä välähtivät hiukan mielenkiinnosta.

"Olette oikeassa, sir", vastasi hän. "Siinä oli sellainen. Tietystikin kauan ennen minun aikaani. Olen kuullut siitä, vanhoilta täkäläisiltä asukkailta. Se oli ollut tuollainen neliskulmainen aukio tuon nurmikon keskellä. Täällä oli ollut tapana pitää niinsanottuja kukkoturnajaisia, sir — ihmisiä oli saapunut lintuineen läheltä ja kaukaa, ja tuolla saivat kukot otella omistajien istuessa katselemassa korotetuilla reunamilla, lyöden vetoja. Tunsin aikoinani pari ikämiestä, jotka muistivat ne ajat, mutta he ovat nyt kuolleet."

"Pikemminkin pahat kuin hyvät minun mielestäni, sir, joka suhteessa", vastasi isäntä. "Minulle on kerrottu, että niihin aikoihin täällä tapahtui kauniita juttuja."

"Mutta nyt täällä joka tapauksessa on varsin rauhallista, eikö niin?" kysyi Mazaroff.

"Silloin tällöin meillä on aika paljon puuhaa, sir", selitti Musgrave. "Tänä aamuna on ollut vilkas liike. Ja tuota valtatietä käyttää vieläkin suuri joukko karjanajajia — siinä on huomenna aikamoinen tungos, sillä ylihuomenna on Cloughthwaitessa markkinat, ja tästä kulkee ohitse koko joukko väkeä."

Mazaroffin ja isännän puhellessa olimme saapuneet puutarhan portille, ja juuri kun Musgrave oli avaamaisillaan sen, ilmestyi korkean muurin takaa näkyviimme kaksi naista, astellen samaa puolittain ruohottunutta polkua pitkin, jota myöten me olimme ajaneet autolla matkamme viimeiset viisi tahi kuusi kilometriä. Heidän katsoessaan meihin päin kohotti Musgrave kättään; he kumpikin nyökkäsivät hänelle hymyillen, jatkaen matkaansa majatalon editse. Toiseen heistä vain vilkaisin, toiseen kiinnitin huomioni tarkemmin. Jälkimmäinen oli ehkä yksi- tai kaksikolmattavuotias, ruskeatukkainen, vaaleaverinen neito, solakka ja miellyttävä maalaistakissaan ja -hameessaan, viehättävän kaunis, kuten havaitsin luodessani häneen pikaisen silmäyksen heidän mennessään ohitsemme. Toinen heistä oli komea, keski-ikäinen nainen; hän teki jonkun verran tylyn ja kylmän vaikutuksen, vaikkakin hän vastasi herttaisesti majatalon isännän kohteliaaseen tervehdykseen. Puvuista ja ulkonäöstä päättäen he olivat ilmeisesti arvohenkilöitä. Heidän kintereillään ja ympärillään juoksenteli puolikymmentä koiraa, jotka olivat edustamiensa eri rotujen loistonäytteitä.

Naisten kadottua näkyvistä vilkaisin Mazaroffiin. Myöskin hän katseli heidän jälkeensä — kuten minusta näytti harvinaisen tarkkaavasti, mutta kenties se johtui siitä, etten siihen asti ollut huomannut hänen kertaakaan osoittavan minkäänlaista mielenkiintoa naisia kohtaan.

"Siinä oli rouva Elphinstone Marrasdale Towerista, sir", vastasi isäntä. "Se on iso, vanha rakennus nummen toisella puolen — sen savupiiput parhaiksi näkyvät tuon nuoren mäntymetsän peittämän harjanteen ylitse. Marrasdale Tower oli ennen sir Richard Cotgreaven omaisuutta — kuulunut hänen perheelleen satoja vuosia, yleisen puheen mukaan. Sir Richardin kuoltua muutamia vuosia sitten osti herra Elphinstone kartanon ja tuli tänne asumaan. Suurin osa näillä tienoin olevasta maasta on hänen."

"Rouva Elphinstone, niinkö?" virkkoi Mazaroff. "Entä nuori nainen?
Neiti Elphinstone kaiketi?"

"Ei, sir", vastasi isäntä. "Nuori nainen on neiti Merchison — neiti Sheila, kuten me täkäläiset häntä nimitämme. Hän on rouva Elphinstonen tytär aikaisemmasta avioliitosta, sir — luullakseni eivät herra ja rouva Elphinstone olleet vielä olleet kauan naimisissa tänne tullessaan."

Olin havaitsevinani, että Mazaroffin kasvoista kuvastui uudelleen heräävää mielenkiintoa tämän selityksen aikana. Mutta hän oli taitava salaamaan ajatuksensa, kääntyi ja heilautti kättään eteemme leviävään, laajaan maisemaan päin.

"Marrasdale Towerin isäntä herra Elphinstone omistaa siis suurimman osan kaikesta siitä, mitä näemme", hän huomautti.

"Ei juuri täsmälleen kaikkea, mitä te saattaisitte nimittää suurimmaksi osaksi", oikaisi Musgrave, laski maahan omenakoppansa ja alkoi osoitella kaukaisia maamerkkejä. "Herra Elphinstonen tiluksien raja, sir, kulkee täältä tuonne kylälle, sitten noiden kivisten kumpujen juuritse tuon kaukaisen, sinertävän kukkulan luokse ja sieltä suoraan tänne takaisin, sulkien sisäänsä koko Marrasdalen nummen. Mutta nuo etelän ja idän puolella leviävät nummet, sir, High Capnummet kuuluvat eräälle lontoolaiselle pankkiirille, herra Verner Courthopelle. Hän on rakennuttanut niiden keskelle metsästysmajan — High Cap Lodgeksi sitä nimitetään — ja hän on siellä nyt parhaillaan mukanaan pieni metsästysseurue."

"Onko näillä main runsaasti riistaa?" tiedusti Mazaroff puolittain välinpitämättömästi.

"Tänä vuonna on ollut oikein runsaasti metsälintuja, sir", vastasi Musgrave. "Sekä herra Elphinstone että herra Courthope ovat kumpikin saaneet harvinaisen hyviä saaliita."

Ensimmäinen iltamme Lehtokurpassa kului varsin hupaisasti pakinoidessamme silloin tällöin hetkisen samaan suuntaan. Ihmetellen aprikoin, miten saisimme seuraavana päivänä aikamme kulumaan niin yksinäisessä paikassa. Mutta Mazaroffilla tuntui olevan omat aikeensa, jotka hän vitkastelematta esitti minulle tullessaan aamiaiselle.

"Holt, nuori veikko", hän alkoi, nyökäten tuttavallisesti, "varmastikin ymmärrätte minua — haluan viettää tämän päivän yksikseni, katsellen vanhoja tuttuja paikkoja, käsitättehän, ilman seuraa. Ja myöskin minun on tavattava erästä miestä liikeasioissa. Siispä — koettakaa viihtyä itseksenne iltaan saakka! Palaan hyvissä ajoin päivälliselle."

"Se sopii!" suostuin. "Minä kyllä viihdyn. Älkää huolehtiko minun tähteni!"

Hän kiitti minua, kuten minut olisi pitänyt ensinnä ottaa huomioon. Pian hän lähti liikkeelle kädessään vankka keppi — ja panin merkille, että hän poistuessaan seurusteluhuoneestamme pani nenälleen siniset silmälasit, valittaen auringon huikaisevan häntä. Hän suuntasi askeleensa kylää kohti, ja senjälkeen näin hänet vasta sitten, kun hän tuli takaisin kello seitsemän, juuri kun päivällinen oli valmis. Päivällispöydässä hän oli hyvin vähäpuheinen ja miettiväinen, ja vasta kun hän oli polttanut sikaarinsa puoliväliin hän äkkiä kehoitti minua siirtämään tuolini hänen istuimensa viereen.

"Holt!" hän sanoi. "Minulla on teille kerrottavaa. Ja, mies, se on kummallisin tarina, mitä olette eläissänne kuullut!"

KOLMAS LUKU

Otaksuttavasti tuijotin Mazaroffiin ihmeissäni ja ehkä puolittain hämilläni, sillä hän nyökkäsi rauhoittavasti siirtäessään tuoliaan vieläkin lähemmäksi minua.

"Ei mitään syytä pelkoon, Holt-poikani", hän tyynnytti. "Se on vain — vyyhti, kuten saattaisi sanoa. Mutta — pahanlainen! Ja kuten juuri äsken mainitsin, kummallisin kertomus, mitä milloinkaan olette kuullut. Ainakin yksi kummallisimpia."

"Minua ja eräitä muita ihmisiä", vastasi hän, hymyillen jurosti. "Muita ihmisiä! Niin, sepä juuri onkin pirullista! Jospa se koskisikin vain minua! Mutta siihen on sekaantunut useampia. Mutta tarkoin ajatellen, se olikin odotettavissa — juuri se!"

Hän kääntyi ikkunaan päin ja istui minuutin tai pari, tuijottaen kiinteästi ja mitään virkkamatta nummelle, joka alkoi verhoutua nopeasti tummenevaan hämärään. Mutta käsitin, ettei hän katsellut nummea eikä sen takana olevia, himmeneviä kukkuloita, vaan omia kaukaisia muistojaan. Minut valtasi uteliaisuus, ja keskeytin hänen aatoksensa.

"Minulla ei vielä ole vihiäkään tarinastanne, herra Mazaroff", huomautin. "Onko minun se kuultava?"

"Kyllä!" hän vastasi. "Teidän on se kuultava, Holt, sillä minulla ei ole ketään muuta, jolle voisin siitä puhua, ja minun on saatava neuvotella siitä. Lisäksi olette järkevä nuorukainen. Asia on näin — tehän näitte ne kaksi naista, jotka menivät ohitsemme keskustellessamme isännän kanssa eilen iltapäivällä puutarhurin portilla?"

Nyökkäsin myöntävästi. Olisin voinut lisätä, että — sieluni silmillä olin nähnyt nuoremman naisen koko ajan siitä alkaen ja että olin viettänyt koko sen päivän ajatellen häntä. Mutta sen pidin omina tietoinani.

"No niin", jatkoi hän. "He eivät sitä tiedä, eikä sitä tiedä kukaan muu paitsi minä. Mutta asia on niin, Holt, että — he ovat vaimoni ja tyttäreni!"

Polttelin paraikaa Mazaroffin mainiota sikaaria, ja kun hän lausui paljastuksensa, säpsähdin niin rajusti, että se kirposi hampaistani ja putosi lattialle. Minusta tuntui, että kului kokonainen ihmisikä — kokonainen ajanjakso — kumartuessani ja ottaessani sen takaisin käteeni. Ja minua kummastutti, kuinka tyynesti ja jokapäiväisesti vastasin istuessani jälleen pystyssä, katsoen häntä silmiin.

"Musgrave" — ääneni oli aivan rauhallinen — "nimitti vanhempaa naista rouva Elphinstoneksi ja nuorempaa neiti Merchisoniksi — neiti Sheila Merchisoniksi".

"Höpisköön Musgrave mitä hyvänsä!" hän tokaisi. "Hän ei tunne asioita paremmin eikä tiedä sen enempää. Mutta minä sanon teille, että vanhempi nainen on vaimoni ja tyttö tyttäreni, ja jollen keksi keinoa tämän selkkauksen selvittämiseksi, niin piru on merrassa!"

Keskustelumme katkesi siihen vähäksi aikaa. Hän istui pyöritellen tukevia peukaloitaan, ja kun hän oli pannut pois siniset silmälasinsa, näytti hänen silmänsä kierous jostakin syystä entistäkin pahemmalta. Aloin tuntea, että hän oli salaperäisyyteen kietoutunut henkilö, josta en ollut selvillä.

"Aion selittää sen teille, Holt", vastasi hän. "Se on näin — tuon hyvännäköisen tytön nimi on todellakin Merchison. Ja se on myöskin äidin nimi, vaikka hän nimittääkin itseään Elphinstoneksi ja epäilemättä luulee, että hänellä on siihen täysi oikeus. Ja se on — minunkin nimeni. Merchison!"

"Minulla on oikeus myöskin siihen nimeen", selitti hän. "Laillinen oikeus — asianmukainen ja eittämätön. Se on ollut laillinen nimeni monta vuotta, ja se pysyykin nimenäni. Mutta synnyin Merchisonina — eikä se tapahtunutkaan kaukana täältä — ja menin avioliittoon Merchisonina. Ja vanhempi nainen on rouva Merchison, vaikka hän onkin naimisissa Elphinstonen kanssa."

"No niin, Holt. Koetan selvittää sen teille parhaani mukaan. Kenties se ei olekaan niin sekava vyyhti, kun saatte kiinni langan toisesta päästä ja vedätte siitä yhtään hellittämättä. Nähkääs, synnyin näillä seuduin — isäni oli vakavarainen tilojen välittäjä täällä lähistöllä, ja minä hänen ainoa poikansa — ainoa lapsensa. Isäni ja äitini kuolivat minun ollessani vielä hyvin nuori, ja senjälkeen asuin isoisäni maatilalla likellä Selkirkiä, rajan toisella puolen. Sitten hän kuoli — olin silloin kahdenkolmatta paikkeilla — jättäen minulle perinnöksi koko omaisuutensa. Se oli huomattavan suuri ja yhdessä vanhemmiltani saadun perinnön kanssa se teki minusta melkoisen rikkaan miehen. Ja minä olin jäykkäniskainen ja tuittupäinen, tahdoin aina noudattaa omaa mieltäni, eikä ollut ketään taltuttamassa minua eikä hillitsemässä päähänpistojani. Osuin sisukkaaseen tyttöön, joka siinä oli suuresti kaltaiseni — erään kirkkoherran tyttäreen, joka kiihkeästi tahtoi päästä eroon omaisistaan, kodistaan ja yksitoikkoisesta elämästään. Laittauduimme naimisiin tavallista kiireellisemmin ja aloimme katua tekoamme heti sen jälkeen!"

"Mies!" hän vastasi. "Luonteemme eivät sopineet yhteen. Meillä ei ollut yhteistä mitään muuta kuin itse- ja omapäisyys. Ja pian huomasimme, että me olimme huonoin pari, mitä kuvitella saattaa. Minä halusin koko sydämestäni seikkailla ja matkustaa nähdäkseni maailmaa; hän tahtoi kaikin mokomin järjestää komean talouden ja näytellä suurellista naista niiden ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin olivat ikävystyttäneet hänet puolikuoliaaksi. Vähemmässä kuin vuodessa oivalsin, ettei meistä ikinä tulisi mitään — senvuoksi otin ohjakset omiin käsiini."

"En tahdo inttää, etten menetellyt ynseän uhkamielisesti, ehkäpä itsekkäästi ja itserakkaasti", tunnusti hän miettivästi. "Nyt en tekisi samoin, kun järkeni on selvempi ja tunnen paremmin maailmaa. Mutta silloin kävi kaikki seuraavasti. Menin erään lakimiehen puheille ja otin häneltä vaitiolo-lupauksen. Sitten muutin rahaksi kaikki, mitä minulla oli — sitä olikin aika paljon — jaoin sen kahteen yhtä suureen osaan ja siirsin toisen puolen hänelle hänen ikuiseksi — hänhän olisi sen kuitenkin saanut kokonaan, se tuotti, Holt, hänelle kokonaista tuhatviisisataa puntaa vuodessa. Sen tehtyäni ja turvattuani hänen toimeentulonsa otin oman osuuteni ja katosin ilman muuta."

"Niin — hänellä ei ollut siitä aavistustakaan", myönsi Mazaroff. "Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Minä yksinkertaisesti lähdin. Suoraa päätä. Ei kukaan — ei edes asianajajanikaan — tiennyt, minne menin. Tosin jätin vaimolleni sanan aikovani lähteä matkoille muutamiksi vuosiksi, mutta en ilmoittanut minne."

"Jos tahdotte käyttää siitä sitä sanaa", myönsi hän avoimesti. "Se oli ainoa keino. Muutoin olisi koitunut ikävyyksiä. Äänetön, hiljainen lähtö — se oli ainoa mahdollisuus mielestäni."

"Entä — lapsi? Tyttö, jonka näimme eilen?" kysyin oltuamme vaiti hetkisen. "Oliko hän syntynyt jo silloin?"

"Ei!" torjui hän ponnekkaasti. "Hän ei ollut! Jos niin olisi ollut laita, en ehkä olisi lähtenytkään — oikeastaan olen varma, etten olisi. Mutta hän ei ollut syntynyt, enkä edes tiennyt, että hän todennäköisesti syntyisi. Hänen syntymänsä sattui kahdeksan kuukautta lähtöni jälkeen."

"En ole tiennyt siitä mitään ennenkuin tänä päivänä!" huudahti hän. "Olen suorittanut jonkun verran tiedusteluja ilmaisematta itseäni. Nämä maaseutulaiset, Holt, ovat harvinaisen hyvin perehtyneet perhetarinoihin ja -salaisuuksiin, samalla kun he ovat perin kärkkäitä kertomaan tietonsa."

"Tietenkin rouva Elphinstone — jona hänet täällä tunnetaan — pitää teitä kuolleena?" sanoin. "Sehän on itsestään selvää."

"Niin toki, se on varmaa! Hän meni avioliittoon Elphinstonen kanssa vasta muutamia vuosia sitten — vähää ennen kuin mies osti tämän Marrasdalen tilan. Niin, hän luulee minun kuolleen jo aikoja sitten — mutta tässä minä olen elossa!"

"Mitä te itse tekisitte minun asemassani, Holt?" ehätti hän puolestaan kysymään. "Sanokaa minulle mielipiteenne suoraan, mies! En loukkaannu mistään. Kuten jo aikaisemmin huomautin, luotan suuresti terveeseen järkeenne. Puhukaa!"

"Luultavasti lähtisin tieheni hiiskumatta mitään", vastasin. "Joka tapauksessahan te jätitte vaimonne. Ja jos ilmaisette itsenne, niin rikotte otaksuttavasti tyydyttävän sopuisan liiton. Herra Elphinstone ja —"

"Niin, kuulemani mukaan he sopivat yhteen yhtä hyvin kuin me sovimme huonosti!" pisti hän väliin. "Siinä liitossa ei ole mitään vikaa. Mutta — tyttö on minun tyttäreni."

"Olette oikeassa, Holt, olette oikeassa!" hän jupisi melkein nöyrästi.
"Ja se on oma syyni. No niin, tähän saakka ei ole tapahtunut mitään.
Sitä ei tiedä kukaan muu kuin te."

"En ainoallekaan sielulle!" vakuutti hän. "Olen vain koonnut tietoja. Ei kukaan tiedä sitä — ei kellään ole kaukaisintakaan aavistusta siitä — kaikkein vähimmin Marrasdalen linnan asukkailla."

"Niin monen vuoden kuluttua se olisi yllättävä paljastus", huomautin. "Sitä sietää harkita. Ja —" Mutta sitten pälkähti päähäni uusi ajatus, ja katsoin häneen epäröiden. "Jos asia menisi niin pitkälle, olisi teidän otaksuttavasti todistettava, että —"

"Että Salim Mazaroff on Andrew Merchison", keskeytti hän. "No, se käy kyllä päinsä. Silmäni kierous, oikeassa käsivarressani oleva syntymämerkki, eräät paperit ja ihmiset — jotka tosin eivät ole juuri nyt käsillä, mutta jotka voidaan löytää — todistavat sen varmasti."

"Kuinka tulitte ottaneeksi noin harvinaisen nimen?" rohkenin tiedustaa häneltä. Hän naurahti hiljaa, ikäänkuin se muisto olisi huvittanut häntä.

"Kerron sen teille", hän vastasi. "Lähdettyäni matkustin suoraan Intiaan. Liikuin siellä aika paljon, samoin Persian lahdella ja sen ympärillä olevissa maissa. Sitten siirryin kauemmaksi etelään — Durbaniin ja sieltä sisämaahan — timanttialueille. Durbanissa jouduin yhteen erään vanhan miehen kanssa, jolla oli samanlaiset pyrinnöt kuin minullakin — hän ja minä asuimme yhdessä ja harjoitimme kauppaa yhdessä. Hänen nimensä oli Mazaroff, ja hän jätti kuollessaan minulle koko omaisuutensa — se oli melkoinen — sillä ehdolla, että otan hänen nimensä. Siis tein sen — miksi ei? Siihen aikaan en lainkaan aikonut palata takaisin Englantiin."

"Herra Mazaroff", virkoin, "eikö mieleenne milloinkaan johtunut, että vaimonne, luullen teidän kuolleen — kuten otaksun hänen tehneen — saattaisi mennä uudelleen avioliittoon?"

"Sitä en voi väittää", hän selitti. "Olen kenties hieman hidas. Minun olisi pitänyt ajatella sitä. Mutta en ajatellut. Ja nyt — tähän on tultu!"

"En tiedä", vastasi hän suoraan. "En missään nimessä hätiköi. Ja kuten jo mainitsin, asiasta ei tiedä kukaan paitsi teitä ja minua. Ei ole pelkoa siitä, että minut tunnettaisiin. Olen tänään puhutellut toistakymmentä sellaista henkilöä, jotka tunsivat minut entisaikoina, ja kun minulla oli siniset silmälasini, ei heillä ollut aavistustakaan siitä, kuka todella olen."

Sitten hän nousi pystyyn, meni ulos ja käveli yksin sinne tänne majatalon edustalla. Sinä iltana hän ei virkkanut enää mitään äskeisestä paljastuksestaan eikä ottanut asiaa puheeksi myöskään seuraavana aamuna. Suurimman osan päivästä kulutimme muutamille kolmenkymmenen kilometrin päässä oleville raunioille tekemällämme automatkalla. Illalla palatessamme oli majatalossa liike jotensakin vilkasta — väkeä palasi suurin joukoin Musgraven mainitsemilta markkinoilta, ja talon kaikki huoneet olivat täynnä vieraita, lukuunottamatta meille yksityisesti luovutettua salia. Ja maantiellä oli ryhmittäin ihmisiä ja hevosia, kun Mazaroff päivällisen jälkeen ilmoitti minulle haluavansa yksin miettiä asiaa perinpohjaisesti ja meni tien poikki aukealle nummelle, lähtien astelemaan kanervikkoa pitkin. Senjälkeen en nähnyt häntä elossa.

Kello oli noin puoli seitsemän, kun hän poistui ja katosi nummen aaltomaisten kumpujen sekaan. Lähdin itsekin pian senjälkeen ulkosalle ja samoilin ilman päämäärää lammaspolkuja pitkin aina puoli kymmeneen saakka, jolloin palasin majataloon. Hän ei ollut tullut takaisin. Vielä kymmenenkään aikana häntä ei ollut kuulunut, ja kun kiviseinäisen eteissalin vanha kaappikello löi yksitoista, etsin käsiini Musgraven ja hänen vaimonsa, jotka istuivat illallispöydässään harvinaisen puuhaisan päivän rasitusten jälkeen. Mazaroffin autonohjaaja Webster aterioi heidän seurassaan.

Isännän ja emännän mielestä ei ollut lainkaan syytä pelkoon eikä levottomuuteen. Kaksi vuorokautta kestäneen vierailumme aikana he olivat huomanneet, että herra Mazaroff oli, kuten he sanoivat, puhelias ja ystävällinen herrasmies, joka mielellään seurusteli toisten ihmisten kanssa. Nyt he arvelivat hänen pistäytyneen johonkin nummen taloon ja olevan edelleenkin siellä kaikessa rauhassa pakisemassa. Mutta kun kahdentoista lyönti kajahti ja hän viipyi yhäti poissa, kävivät Musgraven kasvot pitkiksi, ja hän alkoi puhella, kuinka ajattelematonta on liikkua pimeän tultua ulkosalla oudoissa paikoissa.

"Onko nummella joitakuita sellaisia kohtia, joissa häntä voisi kohdata vahinko?" tiedustin.

"Varmasti on", vastasi Musgrave. "On jyrkänteitä, joihin hän voisi suistua pimeässä, ja on toisia paikkoja — hetteikköjä — joihin hän voi vaipua aavistamattansa, olipa sitten yö tai päivä. Ken ei tunne näitä nummia, hänen ei pitäisi liikkua niillä hämärän tultua."

Kielelläni pyöri ajatus, että Mazaroff tunsi tai ainakin oli tuntenut nämä nummet varsin hyvin, mutta hillitsin itseni ja menin sensijaan mitään virkkamatta maantielle majatalon edustalle. Yö oli pimeä ja hiljaisuus häiritsemätön. Tuskin ainoatakaan tähteä oli näkyvissä, eikä kylästä nummen poikki tuovalta, kovaksi poljetulta tieltä kuulunut jalkojen kapsetta.

Palasin sisälle päätettyäni, että jotakin oli tehtävä. Musgrave toi lyhdyn Websterille, minulle ja itselleen. Lähdimme nummelle käskettyämme rouva Musgraven pitää kirkkaita valoja majatalon etusivun ikkunoissa ja antaa meille sovitun merkin, jos Mazaroff palaisi meidän ollessamme poissa. Hajaannuimme eri suunnille, koko ajan kuunnellen mahdollisia hätähuutoja.

Sillä tavoin kiertelimme nummella, kunnes heikkoa, harmaata valoa alkoi sarastaa itäisten kukkuloiden takaa; sitten palasimme majataloon. Ei kukaan meistä ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Ja nyt Musgrave ja hänen vaimonsa esittivät uuden teorian. Mazaroff oli edennyt liian kauas, poikennut johonkin taloon, johon hänen oli ollut pakko yöpyä: hän palaisi muka aamiaiselle.

Minä en luottanut siihen. Webster ja minä nautimme hiukan ruokaa ja kuumaa kahvia ja lähdimme taaskin etsimään — hän toista, minä toista tietä. Minun polkuni vei aamusarastusta kohti. Ja aurinko oli juuri noussut koko syksyisessä loistossaan, ja kukkulat kimaltelivat aamukasteesta, kun minä kierrettyäni aaltoilevalla nummella olevan jyrkän töyryn ympäri äkkiä jouduin vastakkain sen tytön kanssa, jota olin ajatellut kaksi päivää. Edessäni oli Sheila.

NELJÄS LUKU

Sheila istui tuollaisen kaislojen reunustaman lammikon partaalla, joita oli nummen kanervien ja sammalten keskellä. Aavistamatta, että läheisyydessä oli ketään muita kuin hänen vierellään istuva pitkäkarvainen, vakavasilmäinen lintukoira, hän oli riisunut kenkänsä ja sukkansa, häilytellen jalkojaan ja nilkkojaan tummassa vedessä. Hänet nähdessäni valtasi minut äkkiä hätkähdyttävä ajatus. Vaikka hän ei tiennytkään siitä mitään, niin täällä olin minä huolestuneena etsimässä miestä, joka, jos hänen tarinansa oli tosi, oli tämän tytön isä!

Koira huomasi minut ja haukahti. Sen emäntä vilkaisi nopeasti minuun päin, näki minut, näytti muistavan tavanneensa minut ennenkin, ja vaikka hän punehtuikin, kun olin nähnyt hänet hieman omituisessa asemassa, suhtautui hän siihen rauhallisesti. Hän nyökkäsi minulle ystävällisesti, alkaen samalla vetää sukkia ja kenkiä jalkaansa.

Pysyttelin tarkoituksellisesti taempana, kunnes hän ponnahti pystyyn, kääntyi minuun päin ja osoitti nauraen lammikkoa.

"Tuohon lähteeseen liittyy taikauskoinen tarina", hän sanoi alkuvalmisteluitta ja empimättä. "Väitetään, että jos siihen pistää jalkansa kuusi kertaa auringonnousun hetkellä mihin aikaan hyvänsä Mikonpäivän ja Martinpäivän välillä, niin pysyy onnellisena koko elämänsä. Niinpä — olin koettamassa sitä."

"Toivon, että se osoittautuu todeksi", virkoin. "Mutta itse puolestani en ole lainkaan onnellinen juuri nyt."

"Luultavasti näitte minut eilen — ei, toissapäivänä — lähellä Lehtokurppaa vanhanpuoleisen herrasmiehen seurassa", vastasin. "Menitte ohitsemme. No niin, hän on hävinnyt — kateissa!"

Hän astui vähän lähemmäksi minua, ja ikäänkuin hänen tietämättään hänen katseensa lipui pitkin nummea.

"Juuri niin", myönsin. "Hän lähti majatalosta eilenillalla päivällisen jälkeen eikä ole palannut. Te kai tunnette nämä seudut? Onko täällä sellaisia paikkoja —"

"Täällä on useita vaarallisia kohtia", keskeytti hän hätäisesti.
"Oletteko etsineet häntä?"

"Etsimme häntä monin miehin koko yön", vastasin. "Mutta emme ole kuulleet emmekä nähneet hänestä jälkeäkään."

"Ei — ystäväni, jonka kanssa olen matkalla", selitin. "Olen kauhean huolissani hänen tähtensä. Viime yönä oli tavattoman pimeätä, ja pelkään, että hänelle on sattunut joku vahinko — että hän on pudonnut jyrkänteeltä tai uponnut suohon. Mutta olemme tarkastaneet nummea aika laajalti."

"Minä olen ollut mukana koko ajan", vastasin, "ja automme ohjaaja ja
Musgrave. Ja olemmekin olleet melkein joka suunnalla."

"Musgrave ei tunne nummea", huomautti tyttö, "tai jos tunteekin, niin ainakin vain pintapuolisesti. Lienevätköhän meikäläiset — metsästysvartijat nimittäin — kuulleet mitään? Jos tahdotte tulla mukaani taloon —" Hän osoitti nummen toiselle puolelle, missä Marrasdale Towerin päädyt ja savupiiput pilkoittivat esiin rakennuksia ympäröivien puiden ylitse. "Siellä ehkä saamme kuulla jotakin", hän jatkoi. "Isäpuoleni, herra Elphinstone, lienee nyt kiertokäynnillään, ja kenties hän on kuullut jotakin miehiltä. Sinne on vain muutamien minuuttien kävelymatka."

Hän opasti minua kanervikossa kiermurtelevaa polkua pitkin nummen sellaisen osan lävitse, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Puhelimme keskenämme — kerroin hänelle jonkun verran siihen saakka kokemistamme seikkailuista; mainitsin hänelle myöskin Mazaroffin ja oman nimeni. Kumppanini salaisesta tarinasta ja siitä, että hän ennestään tunsi tämän paikkakunnan, varoin visusti hiiskumasta mitään.

"Ja onko täällä todellakin vaarallisia kohtia?" tiedustin, kun olimme jossakin määrin päässeet selville tilanteesta. "Te tietysti tunnette seudun."

"On useita vaarallisia paikkoja", hän vakuutti. "Muutamissa kohdin nummipolku kulkee äkkijyrkänteen reunalla, ja toisissa taas saattaa pimeässä varsin helposti astua pohjattomaan suosilmään. Vain sellaisten henkilöiden, jotka todella tuntevat nummet hyvin, sopisi uskaltautua niille päivän laskettua. Jos tuntee polut, niin tietystikin —"

Ennen pitkää saavuimme Marrasdale Towerille — se oli vanhanaikainen, epäsäännöllinen rakennus, joka näytti muinaiselta rajalinnoitukselta. Pihalla tapasimme herra Elphinstonen keskustelemassa puuvillasamettiseen pukuun puetun miehen kanssa. Elphinstone oli pitkä, laiha, harmaahapsinen, lukeneelta näyttävä mies; hän katsahti minuun kummastuneena harvinaisen isojen silmälasien ylitse. Hänen tytärpuolensa vei minut hänen luokseen kursailematta; olin jo saanut nähdä, ettei hän tuhlannut aikaa muodollisuuksiin.

"Tässä on herra Holt — herra Mervyn Holt", esitteli Sheila. "Hän ja muuan hänen ystävänsä, herra Mazaroff, vanhahko herrasmies, ovat saapuneet autolla Lontoosta ja pysähtyneet muutamiksi päiviksi Lehtokurppaan. Eilen illalla herra Mazaroff lähti yksin nummelle eikä ole vielä palannut. Herra Holt on etsinyt häntä ja on huolissaan hänen tähtensä."

Herra Elphinstone näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka ottaa asiat keveästi; hän nyökkäsi ja vilkaisi samettipukuiseen mieheen.

"Mies kadoksissa nummella, niinkö?" hän virkkoi. "Parker, menkää tiedustamaan talli- ja puutarhamiehiltä. Jotkut heistä kulkevat nummen poikki mikä mistäkin kohdasta, eikö niin? Niin — kyselkäähän! Hm! Poissa koko yönkö? Hyväinen aika! Hm — ettekö suvaitse tulla sisälle, herra — hm —"

"Nimeni on Holt, sir", sanoin, ehättäen auttamaan hänen hajamielistä muistiaan.

"Holt, vai niin?" hän kertasi. Hänen mielenkiintonsa näytti äkkiä heräävän. "Hm! Olin Mertonissa samannimisen miehen kanssa — tosiaan olimme yhdessä Rugbyssäkin, ennenkuin pääsimme Oxfordiin. Hän ja minä olimme aimo soutajia. Hän on nyt muistaakseni kappalaisena jossakin maaseutuseurakunnassa Buckinghamshiressä — on pitkä aika siitä, kun kohtasimme toisemme."

"Luullakseni puhutte isästäni, herra Elphinstone", sanoin. "Hän opiskeli Rugbyssä ja Mertonissa ja on nyt kappalaisena Chellinghamissa Aylesburyn läheisyydessä. Nyt muistankin, että hänen työhuoneessaan on joitakuita vanhoja ryhmävalokuvia Mertonin soutujoukkueista — muistelen nähneeni teidänkin nimenne yhden tahi kahden sellaisen alla."

Hän käännähti, ojensi minulle kätensä ja pudisti kättäni ilmeisesti hyvin riemastuneena.

"Hyväinen aika!" hän huudahti. "Ajatelkaahan vain! Tämä on erittäin hauska sattuma! Olen paljon ajatellut Holtia — hän oli mainio, komea mies. Kun nyt tarkastan teitä lähemmin, niin huomaan, että olette ilmetty kuva siitä, millainen hän oli siihen aikaan. Käykää sisään — käykää sisään! Tämäpä erinomaista!"

Hän työnsi minut edellään huoneeseen, jossa rouva Elphinstone ilmeisesti odotti puolisoaan ja tytärtään aamiaiselle. Aluksi rouva ei huomannut minua — hän oli teen valmistuspuuhissa — mutta ilmeisesti hän tunsi herra Elphinstonen askeleet.

"Ettekö sinä ja Sheila tule aamiaiselle lainkaan?" hän kysyi. "Tee—" Sitten hän kääntyi ja näki minut; huomasin, että hän tunsi minut samaksi nuoreksi mieheksi, jonka hän oli sivuuttanut kaksi päivää takaperin. Hänen hienomuotoiset kulmakarvansa kohosivat kummastuksesta, kun hän näki minun saapuvan aamiaispöytäänsä. Herra Elphinstone sysäsi minua eteenpäin.

"Marion!" hän huudahti. "Totisesti mitä ihmeellisin ja onnellisin tapaus! Tämä nuori herrasmies on vanhan ystäväni Tom Holtin poika — ja ilmetty kuva. Eikö ole tavatonta, että hänen piti saapua luokseni tällä tavoin ikäänkuin pilvistä pudonneena? Hän tuli — niin, mitenkäs hän tulikaan? Ahaa, nyt muistan. Sheila toi hänet, toi kuin toikin."

"Niin", vahvisti Sheila, "mutta olet jo unohtanut, minkätähden sen tein. Äiti", hän jatkoi kerkeästi, "herra Holt asuu Lehtokurpassa, sen vanhan herran kanssa, jonka seurassa näimme hänet tuonnottain — he ovat automatkalla. Vanha herra on kadonnut; herra Holt on ollut koko yön etsimässä häntä nummelta."

Rouva Elphinstone pudisti kättäni kohteliaasti, joskin hieman kylmästi, lausui minut tervetulleeksi ja osoitti minulle tuolin teetarjottimen läheisyyteen.

"Sitten olen aivan varma, että herra Holtille maistaa aamiainen", hän puheli käytännölliseen tapaan. "Tarjoile sinä hänelle, Sheila, isäsi antaa kaiken jäähtyä. Herra Elphinstone", hän jatkoi, kääntyen minuun päin, "on niin tavattoman, sanokaamme, hajamielinen, että — kas tuossa näette! Hän on jo tiessään — mennyt tietystikin etsimään joitakuita muistoesineitä niiltä ajoilta, jolloin hän tunsi isänne — se on juuri hänen tapaistaan! Teetä vaiko kahvia?"

"Olette kovin ystävällinen", kiitin katsellessani, kuinka herra
Elphinstone koukerteli toisiin huoneisiin ilmeisesti etsimään jotakin,
"mutta minun pitäisi todellakin olla etsimässä kadonnutta ystävääni.
Hänen poissaolonsa alkaa käydä arveluttavaksi, ja —"

Sheila keskeytti puheeni kertoakseen äidilleen koko tapahtuman. Hänen lopetettuaan saapui samettipukuinen mies avonaisen ikkunan luokse.

Parkerilla ei ollut uutisia kerrottavanaan. Hän oli kysellyt kaikilta tallissa ja puutarhassa työskenteleviltä henkilöiltä, mutta kukaan ei ollut kuullut eikä nähnyt jälkeäkään kadonneesta herrasmiehestä. Tällä hetkellä palasi herra Elphinstone syli täynnä kirjoja ja vanhoja valokuvia. Hän tahtoi ottaa minut kokonaan omaan haltuunsa, mutta hänen vaimonsa työnsi hänet kärsimättömästi syrjään.

"Luuletko todellakin, Malcolm", hän huudahti, "että herra Holt voi katsella sinun ja isänsä kuvia ollessaan noin huolissaan vanhan ystävänsä tähden? Mies-raukka saattaa virua jossakin nummen syrjäisessä osassa jalka katkenneena! Etkö osaisi esittää jotakin järkevää ehdotusta?"

Saatuaan näin kiihkeän kehoituksen laski herra Elphinstone syrjään muistoesine-kokoelmansa, otti silmälasit nenältään, istuutui pöytään, nosti lautaselleen kalaa, maistoi muutamia kertoja miettivänä teelasistaan ja kumartui sitten pöydän ylitse tytärpuoleensa päin.

"Mitähän, jos tiedusteltaisiin High Cap Lodgesta?" hän ehdotti. "Vernerin palvelusväki on saattanut kuulla jotakin tai ehkä tietää jotakin. Luultavasti on hänellä öisin vartijoita ulkosalla — meillä ei ole nykyisin."

"Hyvä!" vastasi Sheila. "Saatan herra Holtin sinne heti. High Cap
Lodge", hän jatkoi kääntyen minun puoleeni, "on serkkuni Verner
Courthopen metsästysmaja. Ystävänne on saattanut samota hänen mailleen,
nähkääs — kaakkoinen ja itäinen osa nummea — jylhää seutua — on
Vernerin aluetta. Menkäämme tapaamaan häntä."

Haukkasimme kumpikin hätäisesti aamiaista ja lähdimme. Rouva Elphinstone antoi pari käytännöllistä vihjausta, ja herra Elphinstone vaati minua hyvin vakavasti heti löydettyäni Mazaroffin, jonka katoaminen ei tuntunut suuresti häntä huolettavan, palaamaan Marrasdale Toweriin katsellakseni hänen kirjojaan ja papereitaan. Tiemme vei kukkuloita kohti ja oli kolea ja yksinäinen.

"Serkkuni luona on pieni metsästysseurue", ilmoitti Sheila, kun lähestyimme päämääräämme, pitkää, matalaa rakennusta, joka sijaitsi rotkotien varrella keskellä männikköä. "Siellä on hän itse, hänen liikkeenjohtajansa (Courthopeilla on näet pankkiliike Lontoon Cityssä), Armintrade-niminen mies, jota kammoan, ja eräs toinen mies, muuan lontoolainen tohtori Eccleshare, jota inhoan! He ovat metsästämässä kaiket päivät ja istuvat öisin luullakseni korttipöydän ääressä tai pelaavat biljardia. Nyt he otaksuttavasti ovat aamiaisella."

Hän oli ilmeisesti hyvin perehtynyt High Cap Lodgeen ja sikäläiseen järjestykseen, sillä kursailematta ja vitkastelematta hän meni edellä sisään pääovesta ja pitkin käytävää, sysäten sitten auki oven huoneeseen, josta oli komea näköala nummelle. Hyvin varustetun aamiaispöydän ääressä istui kolme miestä, jotka meidän astuessamme kääntyivät kummastuneina, tarkastaen minua kiinteästi.

Minäkin puolestani silmäilin heitä tarkoin, kutakin erikseen ja koko ryhmää, kun he työnsivät tuolinsa taaksepäin ja nousivat pystyyn. Sillä olin äkkiä saanut mielijohteen, joka lähenteli epäluuloa. Muistin, että Mazaroff huomauttaessaan minulle haluavansa viettää ensimmäisen päivän Lehtokurpassa yksin oli samalla maininnut menevänsä liikeasioissa tapaamaan jotakin läheisyydessä asuvaa henkilöä. Ja sillä hetkellä välähti päähäni, että koska kaikki nämä kolme miestä olivat Lontoosta, saattoi hänen tarkoittamansa henkilö olla yksi heistä; ainakin kaksi näistä miehistä käsitteli pankki- ja raha-asioita; niitä oli myöskin, kuten jo silloin varsin hyvin tiesin, Mazaroffilla.

Mutta tarkasteluni, joka välttämättä jäi pintapuoliseksi, ei auttanut minua vähääkään. Yksi heistä, ilmeisesti isäntä, oli nuorehko mies, jonka piirteissä oli raskas- ja äreämielinen vivahdus; hän oli ulkonaisesti komea, mutta hänen poskensa olivat liian lihavat, ja hänen silmiensä ilme oli liian kiivas; havaitsin heti, ettei hän ollut lainkaan mielissään nähdessään minut, vieraan, Sheila Merchisonin seurassa. Toinen oli taitavan ja ovelan näköinen, keski-ikäinen mies; hänellä oli huolellisesti hoidettu parta, ja hän teki hieman ylimielisen kopean vaikutuksen — pian sain tietää, että hän oli pankinjohtaja Armintrade. Kolmas oli kookas, turpea mies, inhimillinen liharöykkiö, sileäksi ajeltu, kasvot, etenkin nenä ja huulet, jykevätekoiset; hänen kiiluvat silmänsä kiintyivät heti seuralaiseeni sillä tavoin, että minua suututti, vaikka olinkin vieras heille kaikille.

Sheila ei kiinnittänyt vieraisiin ensinkään huomiota; hän vain nyökkäsi heille lyhyesti ja meni suoraan Courthopen luokse.

"Verner", hän sanoi, "tämä vieras on herra Holt, jonka isä on herra Elphinstonen vanha ystävä. Herra Holt on saapunut pariksi päiväksi Lehtokurppaan, jonne hän tuli erään ystävänsä, herra Mazaroffin, seurassa viimeksimainitun autolla. Eilen illalla herra Mazaroff, joka on vanhanpuoleinen mies, lähti kävelemään nummelle eikä ole tullut takaisin. Oletko sinä tai onko sinun väkesi kuullut hänestä mitään?"

Oikeuden nimessä on minun myönnettävä, että Verner Courthope osoitti kohteliasta innostusta asiaan. Ei hän eivätkä hänen vieraansa voineet ilmoittaa minulle mitään, mutta Courthope saattoi minut ja Sheilan metsästysmajan takana olevalle vajalle, jossa kaksi metsästysvartijaa ja joitakuita muita miehiä oli odottamassa, ja tiedusteli näiltä. Se jäi kuitenkin tuloksettomaksi, mutta hän lupasi, että senpäiväisen metsästyksen aikana hän ja hänen seurueensa pitäisivät silmänsä auki liikkuessaan nummella. Vain kerran hän puhutteli suoranaisesti minua.

"Aiotteko viipyä täällä vain pari päivää?" hän tiedusti voimatta salata uteliaisuuttaan. "Ettekö siis jää kauemmaksi?"

"Olisimme pysähtyneet hyvin lyhyeksi ajaksi", vastasin, "mutta nyt on minun tietystikin löydettävä kumppanini".

Hän nyökkäsi, ja Sheila ja minä poistuimme pian Marrasdale Toweria kohti. Käveltyämme vähän matkaa äänettöminä hän äkkiä kääntyi minuun päin, luoden minuun katseen, joka osoitti, että hän vaistomaisesti uskoi minun pelkästä nuorekkaasta myötätunnosta ymmärtävän, mitä hän aikoi puhua.

"Jos miestä voi arvostella hänen seuransa mukaan", hän virkkoi melkein katkerasti, "niin mitä arvelette serkustani Verneristä? Oletteko koskaan nähnyt kahta niin äärimmäisen vastenmielistä miestä kuin Armintrade ja Eccleshare ovat? Minua inhoittaa nähdessäni heidät! Ja — ja kuitenkin äitini tahtoo minun menevän Verner Courthopen puolisoksi, vaatii sitä! Mutta — minäpä en tahdo — en tahdo!"

VIIDES LUKU

Tämä äkillinen läheisen luottamuksen purkaus saattoi minut siinä määrin hämilleni, että menetin puhekykyni ja jäin vain seisomaan katsoen seuralaistani, muistuttaen tosiaankin isoa, ujoa tolvanaa. Sheila punehtui hieman katseeni johdosta, mutta hänen esiintymisensä muuttui entistäkin luottavammaksi ja vetoavammaksi.

"Te kaiketi pidätte minua kauhean typeränä, kun puhelen tällä tavoin?" hän jatkoi hätäisesti. "Mutta — te olette nuori, eikä täällä ole ainoatakaan muuta nuorta ihmistä. Ette tekään mielellänne antaisi pakottaa itseänne tekemään sellaista, mitä ette tahdo tehdä, vai kuinka?"

Loin häneen katseen, joka oli tarkoitettu hyvin tutkivaksi, ja hän punastui vielä enemmän, mutta katsoi sittenkin minua avoimesti silmiin.

"Mikäli olen teitä nähnyt", virkoin, "luulisin, ettei kukaan voi pakottaa teitä tekemään, mitä ette halua tehdä."

"Toivoisinpa, että oma äitini käsittäisi sen", vastasi hän nopeasti. "Hän on koettanut tyrkyttää minulle Verner Courthopea viimeksi kuluneen vuoden ajan! Enkä minä huoli hänestä!"

"En ainakaan sillä tavoin", vastasi hän. "Hän on mainio keskustelemaan koirista ja hevosista ja hänellä on hyvät puolensa, mutta mihinkään muuhun — ei!"

"Sitä en tiedä!" vastasi hän hieman kärsimättömästi. "Hän ja Vernerin äiti niin sanoakseni sopivat siitä keskenään. Kun Vernerin isä nyt on kuollut, on hän pankin nimellinen päämies, ja hänellä on paljon rahaa. Ja minä pelkään, että äiti pitää kaikista ja kaikesta, kunhan vain rahaa on mukana."

"Herra Elphinstoneen vetoamisesta on hyötyä suunnilleen yhtä paljon kuin johonkin hänen kirjastonsa teokseen", selitti Sheila. "Hän elää unelmissaan päivät pääksytysten — kuten lienette huomannut. Kaikessa sellaisessa, mikä ei koske hänen kirjojaan, papereitaan ja kokoelmiaan, hän noudattaa vaimonsa määräyksiä ja hyväksyy ne."

Hän vilkaisi minuun veitikkamaisesti — ja vasta silloin, vaikka olinkin aikaisemmin silmäillyt häntä perin tarkoin, huomasin erään seikan, joka sai minut säpsähtämään. Hänen vasen silmänsä oli kiero, tosin hyvin vähän — sama vika, joka paljon selvempänä näkyi Mazaroffin silmässä. Ja silloin muistin sen asian, jonka olin ollut vähällä unohtaa — nimittäin sen, että itse asiassa puhelin Mazaroffin tyttärelle. Ja tämän heikon samanlaisen piirteen lisäksi olin näkevinäni toisia selvempiä. Mutta veitikkamaista silmäystä seurasi nauru, puolittain arkaileva, puolittain ilkamoiva.

"Mitäkö aion tehdä?" hän kertasi. "Entäpä jos teen tyhjäksi äitini ja
Vernerin suunnitelmat? Menen naimisiin jonkun toisen kanssa!"

En muista, mitä aioin sitten sanoa. Minulla on hämärä aavistus, että olin muitta mutkitta selittämäisilläni rakastuneeni häneen ensi näkemältä. Mutta juuri silloin käännyimme erään istutusryhmän nurkitse ja kohtasimme herra Elphinstonen, joka asteli eräänlainen alppisauva kädessään ilmeisesti vaipuneena omien aatoksiensa utuihin. Nähdessään meidät hän hätkähti ikäänkuin olisi puusta pudonnut.

"Kas vain!" hän huudahti. "Taisinkin olla tulossa teitä vastaan. Holt, teidän on tultava meille puoliselle. Tahtoisin näyttää teille monia esineitä, jotka huvittaisivat isäänne. Hän ja minä —"

"Olette kovin ystävällinen, sir", kiitin, "mutta en voi suostua pyyntöönne, ennen kuin olen löytänyt herra Mazaroffin tai saanut hänestä tietoja. Minun täytyy etsiä häntä kaikin mokomin."

Hänen suunsa ja silmänsä menivät levälleen ja hän nyökäytti päätään useita kertoja.

"Oi, niin, kadonnut mies!" hän äänsi. "Se on totta. Hänet olin kokonaan unohtanut. Se on ikävää! Ettekö vielä ole kuullut hänestä mitään?"

"Etsin käsiini poliisin ja tutkitutan koko seudun", vastasin. "Enkä saa tuhlata aikaa; suonette senvuoksi anteeksi, että riennän pois."

Poistuin pitemmittä puheitta — tiesin varsin hyvin tapaavani Sheilan uudelleen sinä päivänä ja myöskin tuonnempana. Erotessamme hän nyökkäsi minulle merkitsevästi, mutta en ollut ehtinyt edetä sataa metriä, kun Elphinstone luikkasi jälkeeni.

"Jollette joudu puoliselle, niin tulkaa päivälliselle! Tuokaa ystävänne mukaan! Olisi hauska tutustua häneen."

Heilautin kättäni vastaukseksi ja jatkoin nummen poikki matkaani
Lehtokurppaan. Webster seisoi maantiellä avoimen oven edessä.

"En vihiäkään, sir", vastasi hän. "En kerrassaan mitään." Astuessani kanervikolta tielle hän sitten jatkoi: "Tuolla sisällä on kaksi miestä odottamassa teitä, herra Holt. He haluavat joitakuita tietoja. Toinen on poliisikersantti, toinen sanomalehtien uutistenhankkija."

"Sitten on asia yleisön tiedossa, Webster", huomautin. "Juttu käy yhä kummallisemmaksi."

"Niin, kaikki tämän seudun asukkaat sen nyt jo tietävät, herra Holt", vakuutti hän. "Olen tänä aamuna puhellut useiden henkilöiden kanssa, jotka olivat nähneet herra Mazaroffin kahtena ensimmäisenä päivänä ollessamme täällä, ja paria sellaista, jotka olivat keskustelleet hänen kanssaan toisena päivänä, ja he kaikki tietävät, että hän on kadoksissa. Mutta en ole tavannut ketään sellaista, joka olisi nähnyt hänet eilen illalla — tuntuu melkein siltä, että hän suorastaan katosi astuessaan ulos tuosta ovesta."

"Siitä ei ole epäilystäkään, Webster", myönsin. Totta puhuen olin jo alkanut aprikoida, että Mazaroff oli kenties tarkoituksellisesti kadonnut jäljettömiin. Hän tunsi paikkakunnan; hän tiesi, mihin hänen oli mentävä päästäkseen junaan; kummallakin puolellamme oli vain muutamien kilometrien päässä suuria pääratoja; tällä hetkellä hän saattoi jo olla Lontoossa, kadonneena toistamiseen eläessään ja oikeastaan samasta syystä kuin ensi kerran. Mutta se oli pelkkää oletusta. Menin majataloon.

"No niin, Webster", sanoin, "mennään sisälle kuulemaan, mitä asiaa vierailla on."

Miehet odottivat minua yksityisessä salissa, jonka rouva Musgrave oli saapuessamme luovuttanut Mazaroffin ja minun käytettäväksi, ja oli helppo huomata, että he kumpikin olivat omalla tavallaan uteliaita ammattinsa puolesta. Poliisimies esitteli itsensä Marrasdaleen sijoitetuksi maakunnan poliisikuntaan kuuluvaksi kersantti Mannersiksi. Uutistenhankkijan nimi oli Bownas; hän oli maakunnan suurimman lehden ja erään lontoolaisen uutistoimiston piiriedustaja. Manners oli kookas, sotilaallisen näköinen mies, Bownas pieni, hintelä mies, joka tyytyi riipustelemaan muistikirjaansa kersantin kysellessä. Viimemainittu kävi ripeästi käsiksi siihen kohtaan, jota hän poliisimielessään piti kaikkein tärkeimpänä.

"Tämä herrasmies", virkkoi kersantti, kun olin selostanut hänelle jutun pääpiirteet, "oli epäilemättä varakas. Näin hänen autonsa äskettäin tuolla vajassa — sitä hän ei ole saanut ostetuksi muutamilla shillingeillä, tekisi mieleni sanoa, vai mitä?"

"Voitte pitää varmana, että herra Mazaroff oli varakas", vastasin, silmäillen uutistenhankkijan kynää.

"Siispä hänellä todennäköisesti oli rahaa ja arvoesineitä mukanaan lähtiessään täältä kävelylle", jatkoi kersantti. "Saattaisi olla hyödyksi, jos saisin täsmällisesti tietää, mitä hänellä oli."

"Hänen kellonsa ja peränsä olivat harvinaisen arvokkaat — kultaiset. Lisäksi hänellä oli hyvin komea timantti kaulaliinassaan ja toinen vasemmassa kädessä olevassa sormuksessa. Vielä hänellä oli paksu kultainen sikaarikotelo ja upea kultainen tulitikkurasia."

"Sittenpä sanon, miten asianlaita on!" hän huudahti. "Eikä siitä voikaan erehtyä. Kysymyksessä on ryöstömurha! Nähkääs! Tämä herrasmies mukanaan niin paljon arvoesineitä lähtee kävelemään yksinäiselle nummelle, kaikkien niiden maankiertäjien näkyvissä, jotka olivat täällä eilen ja joiden kotipaikan Jumala yksin tuntee — niin, tietystikin joku heistä seurasi häntä ja surmasi hänet anastaakseen hänen tavaransa! Murhattu hänet on, sir — siitä olen varma — ryöstömurha — juttu on päivänselvä!"

"Jos asia on siten, niin miksi ei hänen ruumistaan ole löydetty?" huomautin. "Nummi on etsitty läpikotaisin — ainakin lähin ympäristö."

"Niinkö?" äänsi hän, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Te ette tunne näitä seutuja, sir. Ne ovat jylhemmät kuin luulettekaan. Täällä on paikkoja, johon ruumis voidaan huomaamatta sysätä ja joista sitä ei ikinä löydetä — eikö olekin, herra Bownas?"

"Kalliorotkoja", hän sanoi synkästi. "Suosilmiä. Paljon sellaisia paikkoja. Luulisinpa, että ken tahtoo, voi salata rikoksensa jäljet Marrasdalen nummelle ikiajoiksi."

"Niin", vastasi hän miettivästi, "asiasta on lähetettävä tieto päämajaan. On pantava toimeen asianmukainen etsintä ja tiedusteluja. Kuten jo mainitsin, uskon tietysti, että joku noista maankiertolaisista tappoi hänet ja tyhjensi hänen taskunsa. Meidän on tiedoitettava tapahtumasta mahdollisimman laajalle — herra Bownas kyllä toimittaa selostuksia sanomalehtiin."

"Selostus on huomenaamulla kaikissa huomatuissa Englannin lehdissä sekä Lontoossa että maaseudulla", hän vakuutti. "Ja siinä onkin komeat otsikot. Sattuuko teillä olemaan kadonnen herrasmiehen valokuvaa?"

"Ei", vastasin. "Enkä tiedä aivan varmasti, haluaako hän päästä niin laajalti julkisuuteen. Jos hän ilmestyy jälleen."

Kersantti naurahti — naurusta soinnahti enemmän ylempää tietoa kuin halveksumista; hän selvästikin piti minua perin yksinkertaisena.

"Ilmestyy jälleen!" hän kivahti. "Hyväinen aika! Ei hän enää ikinä ilmesty, jos hän kerran lähti ulos niin paljon arvoesineitä muassaan. Ryöstömurha se on — ihan varmasti. Ette kai ole hänen sukulaisensa?" hän jatkoi, silmäillen minua tarkasti. "Musgrave arveli, että te kaksi vain matkustitte yhdessä — ystävyksinä?"

"Entä mikä on nimenne?" hän tiedusti, vetäen taskustaan muistikirjan ja lyijykynän pätkän. "Minun on parasta panna kaikki kuntoon. Ja osoitteenne — kotiosoitteenne?"

"Mervyn Holt, entinen kapteeni Oakshiren keveässä jalkaväessä", vastasin. "Jermyn-katu 559 a, Lontoo, ja Chellinghamin pappila, Aylesbury — jompikumpi osoite."

"Entä tämä nuori mies", jatkoi hän hämmentymättä, osoittaen Websteriä. "Autonohjaaja, eikö totta? Minun on merkittävä muistiin myöskin hänen nimensä ja osoitteensa, ymmärrättehän", selitti hän, riipustaen kirjaansa ohjaajan ilmoittamat tiedot. "Näissä jutuissa ei tietoja voi koskaan saada liikaa, kapteeni, käsittänette sen epäilemättä hyvin. Voihan jompikumpi teistä, sikäli kuin tunnemme asioita, olla syyllinen, ja mitenkäs minulle kävisi, jollen olisi ottanut teistä selkoa?"

"Miten tosiaankin?" vastasin. "Kyselkää kaikin mokomin niin paljon kuin haluatte. Websterin ja minut tapaatte täällä milloin hyvänsä."

Ei hän eikä uutistenhankkija hymyillyt kouraantuntuvalle ivalleni; heidän kasvonsa pysyivät vakavina kuin hautajaistentoimitsijan, ja sitten kun kersantti oli vielä kerran huomauttanut, että tämä oli paha juttu ja että hän odotti sen kehittyvän hänen ennustamaansa suuntaan, he poistuivat.

Mitä sikäläinen poliisi puuhasi, sitä en tiennyt, mutta hämärän tullen en vielä ollut saanut mitään tietoja Mazaroffista. Mitään ei kuulunut myöskään seuraavana aamuna, ja kun tuli kolmas ilta hänen katoamisensa jälkeen, alkoi minusta tuntua varmalta, että katoaminen oli edeltäkäsin suunniteltu ja tahallinen ja että hän oli pujahtanut tiehensä välttääkseen niitä paljastuksia, joista hän oli minulle puhunut. Ja kun oikein ajattelin, niin hän oli juuri sopivan laatuinen mies sellaisen tempun tekijäksi. Mutta sittenkin se olisi ollut tarpeeton — hän olisi voinut lähteä autollaan minun ja Websterin seurassa. Näin ollen Webster, auto ja minä jäimme tänne.

Kolmantena aamuna päivän sarastaessa olin valveilla, aprikoiden mitä olisi tehtävä; äkkiä koputettiin ovelleni. Ponnahdin vuoteestani ja aukaisin oven; käytävässä oli Musgrave ja Webster puolipukimissa. Isäntä katsahti minuun.

Sana näytti takertuvan hänen kurkkuunsa, ja minä käännyin kiihkeänä ohjaajan puoleen. Myöskin hän tuntui vastahakoiselta puhumaan, mutta sai kuitenkin suustaan joitakuita sanoja.

"On löydetty ruumis, herra Holt", hän sopersi. "Eräästä paikasta nummelta —"

"Ja se on tuotu tänne", jatkoi Webster. "Se — asianlaita on niin, sir — pää on — kasvot, ymmärrättehän — poissa! Mutta vaatteet, sir — ne ovat hänen!"

Pukeuduin hätäisesti ja menin heidän kanssaan ulkorakennukseen, johon ruumiin löytäjät, eräs sikäläinen poliisi ja muuan metsästysvartija, olivat laskeneet sen. En ryhdy kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti — mutta, kuten joku jupisi, nummella oli sadoittain kärppiä, portimoita ja muita sellaisia raatelevia eläimiä. Vaatteet olivat kuitenkin Mazaroffin, ja käsivarressa oli syntymämerkki, josta hän oli minulle maininnut.

"Se oli kallioiden juurella Reiver's Denissä tuuheiden sanajalkojen seassa", supatti poliisi. "Päähämme pälkähti tarkastaa sitä kohtaa — ja löysimme ruumiin. Tuollaisena!"

Uutinen oli jo levinnyt, ja minua kuulustellut kersantti Manners riensi majataloon. Hän tutki vainajan pukua. Taskuissa ei ollut edes pennyn kolikkoa; kello perineen, sormukset, lompakko, paperit, kaikki ne olivat poissa.

"Mitä sanoin teille, kapteeni?" hän mutisi. "Enkö väittänyt, että on tapahtunut ryöstömurha? Ja enkö ollut oikeassa? Mikä voisi olla sen selvempää?"

En vastannut mitään. Mietin muuta. Miten Mazaroff lieneekään saanut surmansa, tosiasia oli, että hän oli kuollut. Ja tietääkseni minä yksin koko maailmassa tunsin hänen salaisuutensa — mikä merkitsi sitä, että minun oli pian mentävä Marrasdale Toweriin kertomaan tämä mitä kummallisin tarina.

KUUDES LUKU

Mannersin, Marrasdalen poliisikersantin, kunniaksi on minun myönnettävä, että vaikka hän olikin itsepintainen, yksipuolinen mies ja piti hellittämättä kiinni alkuperäisestä otaksumastaan, että joku Lehtokurpassa silloin ollut veijari oli seurannut Mazaroffia ja murhannut hänet ryöstääkseen hänen rahansa ja arvoesineensä, hän kuitenkin pani parhaansa säästääkseen minulta vaivoja ja huolia. Olin täydelleen ymmällä siitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä, ja välttämättömät, välittömät toimenpiteet olivat omiaan sekaannuttamaan minua. Mutta Manners tiesi kaikki ja otti huolehtiakseen kaikesta.

"Mitäkö on tehtävä, kapteeni?" hän kertasi kysymykseni. "On meneteltävä näin. Vainaja on sijoitettava tänne — tässä yksinäisessä seudussa ei ole ruumishuonetta. Sitten ilmoitan asiasta tuomarille. Hän toimittaa kuulustelun täällä Lehtokurpassa todennäköisesti johonkin aikaan huomenna. Silloin ei ole paljoakaan tekemistä — vain alkutiedot tapahtumasta ja ruumiin tunteminen, jotta se voidaan haudata. Määrätään jatkokäsittelyn päivä. Ja sitten — käymme käsiksi työhön löytääksemme murhaajan. Kaikki on päivänselvää."

"Luuletteko, että hänet on murhattu?" tiedustin. "Hänhän on saattanut pudota noilta usein mainituilta kallioilta."

"Missä ovat hänen rahansa, timanttisormuksensa ja neulansa, lompakkonsa ja kaikki muu?" hän kysyi purevasti. "Ei, kapteeni, asianlaita on, kuten olen koko ajan sanonut — hänet on ensin murhattu, sitten ryöstetty. Minä uskon", hän jatkoi mahtipontisesti, "että nuo vintiöt seurasivat häntä ja iskivät hänet kuoliaaksi jossakin yksinäisessä kohdassa. Sitten he tutkivat hänen vaatteensa ja anastivat kaikki, mitä hänellä oli. Senjälkeen he kantoivat hänet Reiver's Denin reunalle ja heittivät hänet rotkoon. Siten minä otaksun kaiken käyneen. Ja lyön vetoa, etten ole suuresti erehtynyt."

"Luullakseni pääsette murhaajien jäljille, kun he koettavat myydä saalistaan", huomautin. "Sellaisia arvoesineitä."

"Olette oikeassa, kapteeni", myönsi hän. "Juuri niin teemme. Ja nyt pyytäisin teitä kirjoittamaan mahdollisimman tarkan luettelon kaikista hänen muassaan olleista esineistä, jotta voisin näyttää sen komisariollemme. Sillä, kuten mainitsitte, ei sellaisista arvoesineistä ole niinkään helppo päästä eroon. Merkitkää ne paperille — tarkasti — kapteeni!"

Ennen kuin ehdin aloittaa sen työn, saapui Eccleshare Lehtokurppaan. Hän selitti kuulleensa ruumiin löydöstä ja oli nyt kiiruhtanut High Cap Lodgesta tarjoamaan ammattiapuaan. Ja samassa saapui paikkakunnan lääkäri samalla asialla. He menivät molemmat siihen huoneeseen, johon vainaja oli sijoitettu ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Vihdoin palasi Eccleshare yksin. Hänen käytöksensä oli juhlallisen ammattimainen.

"Herra Holt", virkkoi hän, kun poliisikersantti ja minä lähestyimme häntä. "Ystävänne on ammuttu."

Hän ilmoitti tietonsa omituisen vakavana. Mutta Mannersilta ja minulta pääsi kummaltakin hämmästyksen huudahdus.

"Ehkä ette", keskeytti Eccleshare tyynesti. "Mutta panitte merkille, että joku villieläin tai jotkut villieläimet olivat jyrsineet hänen kasvojaan, ja kenties ei mieleennekään johtunut tarkastaa hänen takaraivoaan. Hän piti jokseenkin pitkää tukkaa, ja se oli harvinaisen tuuhea hänen ikäiselleen miehelle. Häntä oli ammuttu päähän takaapäin, surmattu ampumalla ja tavallisella linnustuspanoksella. Katsokaas!"

Hän ojensi lihavan, pehmeän, valkoisen kätensä, avasi sen ja näytti meille kahta haulia, jotka olivat hänen kämmenellään.

"Litistyneet!" hän sanoi merkitsevästi. "Ne ovat kahdentoista numeron hauleja. Ja juuri niistä hän sai surmansa. Häntä on ammuttu tavallisella lintuhaulikolla lyhyen matkan päästä."

Näin, että Manners lamautui tuntuvasti kuullessaan tämän lausunnon, jonka juuri silloin seuraamme liittynyt paikkakunnan lääkäri vahvisti. Tämä selitys kumosi poliisikersantin olettamuksen, sillä todennäköisesti ei hänen epäilemillään karjanajajilla ollut muassaan pyssyä.

"No niin, hyvät herrat, jos asia on siten, niin se on siten", hän jupisi. "Mutta kenen voisi luulla liikkuvan nummella pimeän tultua muassaan pyssy?"

"Siitä on teidän otettava selko", tokaisi Eccleshare. "Me vain ilmoitamme teille kuoleman syyn. Se on ehdottoman varma."

Molemmat lääkärit poistuivat, Ecclesharen sitä ennen huomautettua minulle, että minun pitäisi lähettää hänelle sana, jos hän voisi jollakin tavoin auttaa. Ensi kertaa näkyi Mannersissa epävarmuuden oireita.

"Tämä on kummallinen juttu, kapteeni", sanoi hän. "Ammuttu! Se ei pälkähtänyt päähänikään. Ja kuten äsken mainitsin, kuka saattoi olla pyssy mukanaan ulkosalla siihen aikaan? Pimeän tultua!"

"Hänen lähtiessään ei vielä ollut pimeä", huomautin. "Oli tuskin edes hämäräkään."

"Siinä tapauksessa —" alkoi hän, pysähtyen sitten ikäänkuin miettimään.

"Täällä on koko joukko ihmisiä, jotka ovat hankkineet pyssynkantoluvan", hän jatkoi sitten, "herrasmiehiä, maanviljelijöitä, metsästysvartijoita ja sentapaisia. No niin. Jotakin minun on tehtävä. Mutta entä hän? Te tietystikin tunnette hänen omaistensa asuinpaikan? Heille on ilmoitettava tapahtumasta heti. Parasta on sähköttää."

Siinä pulma! Olinpa totisesti tukalassa asemassa. Mutta en mielinyt ilmaista tälle hieman paksupäiselle poliisikersantille, että Salim Mazaroff oli todellisesti Andrew Merchison ja että hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat vain noin puolentoista kilometrin päässä meistä.

"Herra Mazaroff oli juuri saapunut Etelä-Afrikasta, kun hän ja minä lähdimme tälle matkalle", selitin. "Hän ei ollut käynyt Englannissa moniin vuosiin."

"No, sitten hänellä lienee ystäviä", vastasi Manners. "Tässä maassa on kaiketi joku, jolle olisi ilmoitettava hänen kuolemastaan. Ehkä lakimiehiä — varakkaalla miehellä lienee varmastikin asianajaja."

"Silmäilen hänen papereitaan. Kenties löydän jonkun osoitteen", virkoin kartellen. "Luonnollisesti pitäisi olla joku."

Sitten hän poistui luotani, selittäen, että hänen oli mentävä kauppalaan selostamaan tapausta, ja kun alkoi olla käsillä aamiaisen aika, muutin pukuani haukatakseni hiukan ravintoa. Mutta oikeastaan minulla ei ollut lainkaan halua nauttia ruokaa tai juomaa. Mazaroffin salaisuus oli lyijynraskaana sydämelläni. Pitäisikö minun säilyttää se omana tietonani? Vai pitäisikö minun mennä suoraa päätä Marrasdale Toweriin kertomaan rouva Elphinstonelle, mitä tiesin? Minusta tuntui, että minun oli mentävä, sillä jos Mazaroff oli todella Merchison, niin hänen omaisuutensa (ja olin melkein enemmän kuin varma siitä, että hän oli hyvin varakas) joutuisi epäilemättä hänen vaimolleen ja tyttärelleen. Mutta tehtäväni ei suinkaan ollut miellyttävä. Olin alkanut pitää Elphinstone-vanhuksesta — olisi perin vastenmielistä marssia ilmoittamaan hänelle, että hänen vaimonsa ensimmäinen puoliso oli ollut elossa koko ajan — ja niin edelleen. Ja lisäksi oli Sheila, johon — sitä vastaan oli turha inttää — olin jo rakastunut. Minua kammotti, kun ajattelin kertovani hänelle, että hänen isänsä, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, oli halpamaisesti murhattu melkein hänen kotinsa kynnyksellä! Mutta sittenkin —

Parhaillaan kuitenkin lähestyi minua kaipaamani neuvo niin ripeästi kuin vanhan hevoskonin vetämät ravistuneet rattaat jaksoivat tuoda sitä kukkuloiden takana olevalta asemalta. Sellaiset ajoneuvot seisahtuivat Lehtokurpan edustalle minun noustessani aamiaispöydästä. Niistä astui maahan ensin tuikeakatseinen, teräväpiirteinen, keski-ikäinen mies, jonka heti päättelin joko asianajajaksi tai oikeusistuimissa toimivaksi lakimieheksi, ja hänen jäljessään nuori, komea, vilkas, hyvin puettu mies, joka teki sotilashenkilön ja muodikkaan näyttelijän sekoituksen vaikutuksen. He riensivät eteissaliin; arkihuoneeni avoimesta ovesta kuulin nimeäni mainittavan. Astuin esiin; lakimiehen näköinen tulija pyörähti ympäri ja silmäili minua tutkivasti.

"Herra Holtko?" hän virkkoi. "Olen Lincoln Crole, Crole & Wyattin asianajotoimistosta Bedford Rowin varrelta. Eilisiltaisista Lontoon sanomalehdistä luin herra Mazaroffin omituisesta katoamisesta ja lähdin tänne yöjunalla. Onko herra Mazaroff löydetty tai onko hänestä kuulunut mitään?"

Hän hätkähti kahdesti kuullessaan viimeiset sanani ja osoitti sitten huonetta, josta olin juuri tullut. "Mennään tuonne", hän ehdotti. "Tämä", hän jatkoi vietyäni hänet sisään ja suljettuani oven, "on herra Frank Maythorne, josta lienette kuullut puhuttavan; hän on nykyajan taitavimpia yksityisetsiviä. Ja nyt, herra Holt, sallikaa minun selittää. Kuten äsken mainitsin, luin tästä asiasta sanomalehdistä — selostuksissa oli luonnollisesti teidänkin nimenne — ja koska olen toiminut herra Mazaroffin asioiden hoitajana hänen saavuttuaan Englantiin, olin hyvin huolissani. Lopuksi päätin lähteä tänne ja tuoda Maythornen muassani. Tiesin nähkääs, ettei Mazaroffilla ole sukulaisia eikä ystäviä tässä maassa, jos missään, ja — niin, erinäisistä syistä olin levoton hänen tähtensä. Nyt on tapahtunut pahin! Mutta olemme olleet matkalla koko yön, ja kun emme saaneet aamiaista Black Gillin asemalla, jossa poistuimme Skotlannin postijunasta, on meidän saatava sitä täältä, ja teidän on selitettävä meille kaikki syödessämme."

Olin vilpittömästi hyvilläni herra Crolen ja hänen seuralaisensa tulosta; tunsin todellista huojennusta, kun sain kertoa peloittavan salaisuuteni miehille, jotka olivat tottuneet käsittelemään sellaisia asioita. Tilasin heille aamiaista, ja heidän syödessään ja juodessaan suoriuduimme herra Crole ja minä alkuvalmistuksista. Hänen kanssaan oli hyvä keskustella — hän oli älykäs, täsmällinen ja osuva puheissaan.

"Selitän muutamalla lauseella kaikki, mitä tiedän Mazaroffista, herra Holt", hän sanoi käydessään käsiksi muniin ja silavaan. "Hän saapui luokseni muutamia viikkoja takaperin toimistooni Bedford Rowin varrelle. Hän kertoi olevansa englantilainen, olleensa poissa Englannista useita vuosia ja sillä välin koonneensa suuren omaisuuden Intiassa ja Etelä-Amerikassa, erittäinkin viimemainitussa maassa. Nyt hän oli tullut tähän maahan loppuiäkseen ja halusi ostaa todella hauskan talon Lontoosta asettuakseen siihen asumaan. Hän oli kuullut liikettämme mainittavan erittäin huolelliseksi asianajotoimistoksi ja tuli tiedustamaan, voisinko auttaa häntä. Lupasin etsiä hänelle sopivan talon, sillä aikaa kun hän tekisi tämän kiertomatkan pohjoiseen — ja siinähän kaikki oikeastaan onkin."

"Minä en tiedä paljonkaan enempää", virkoin. "Voin kertoa, miten tutustuin häneen —"

"Tunnen koko sen jutun, herra Holt", hän huudahti. "Pantuaan ilmoituksensa Timesiin Mazaroff toi minulle kaikki vastaukset — ainakin useimmat. Valitsimme puolikymmentä sopivinta, ja minä tarkastin perinpohjaisesti todistukset ja suositukset. Juuri minä kehoitin häntä tekemään sopimuksen teidän kanssanne. Kuinka tulitte toimeen keskenänne?"

"Loistavasti — ihmeteltävästi!" vastasin. "Hän oli mahdollisimman ystävällinen ja huomaavainen — meistä oli tullut hyvin läheiset ystävykset."

"Niin!" vahvisti Crole. "Hän tuntui sopuisalta ja hyväntahtoiselta mieheltä. Mutta kun olitte kerran sellaisella ystävän kannalla keskenänne, niin ettekö huomannut Mazaroffin tavoissa erästä puolta, joka, puhuakseni suoraan, teki minut levottomaksi ja sai minut rientämään tuon Maythornen kanssa tänne heti, kun olin lukenut hänen katoamisestaan. Huomasitteko?"

"Olin Mazaroffin seurassa pari tai kolme kertaa puolisella ja päivällisellä", hän jatkoi hiljaa. "Opin tuntemaan häntä hiukan. Ettekö tiedä, herra Holt, että hän piti timantteja taskussaan — irrallaan! — ikäänkuin ne olisivat olleet puolenpennyn kolikoita?"

"En tosiaankaan!" huudahdin. "En kertaakaan nähnyt hänen käsittelevän timantteja — en yhtään kertaa!"

"Toivottavasti hän jätti ne Lontooseen lähtiessään matkalle", hän virkkoi. "Mutta epäilen sitä, vaikka te ette niitä nähnytkään. Hän oli muuttanut suurimman osan omaisuuttaan jalokiviksi, ja vakuutan teille, että hänellä oli irtonaisina taskuissaan kiviä, joiden arvo näytti minusta — rajattomalta! Varoitin häntä siitä, mutta hän vain nauroi. Kysykääpä tuolta Maythornelta, mitä hän arvelee siitä ammattinsa kannalta!"

Maythorne, joka oli uutterasti puuhaillut rouva Musgraven mainion liikkiön kimpussa, hymyili.

"Minun mielestäni mies, joka pitää irtonaisia timantteja taskussaan ja ottaa niitä esille yleisissä paikoissa, haluaa joutua selkkauksiin", hän huomautti. "Ja todennäköisesti häntä seurattiin tänne."

"En ole nähnyt ainoatakaan epäiltävää henkilöä läheisyydessämme täällä enkä muuallakaan koko matkamme kestäessä", vastasin.

"Tietysti ette!" tokaisi Maythorne kuivasti. Sitten hän muuttui totisen tarkkaavaksi ja lisäsi: "Kertokaahan meille kaikki tapahtumat sellaisinaan, herra Holt — lyhyesti!"

Kerroin heille kaikesta, mitä oli sattunut siitä alkaen, kun Mazaroff meni yksin nummelle, siihen saakka, kun hänen silvottu ruumiinsa tuotiin Lehtokurppaan sinä aamuna. Ja koko ajan pyöri mielessäni päätöksen ja empimisen välinen ristiriita — pitäisikö minun ilmaista salaisuus näille kahdelle. Mutta tunsin kuitenkin, että minun pitäisi se tehdä, ja äkkiä varmistauduin siitä, ettei meitä häirittäisi, ja toistin heille sananmukaisesti, mitä olimme Mazaroffin kanssa puhelleet toisena iltana ollessamme Lehtokurpassa.

He olivat oivallisia kuulijoita — sellaisia, jotka kuuntelevat ehdottoman tarkkaavasti, tehden huomautuksensa vasta tarinan päätyttyä. Mutta minun lopetettuani puhkesi Crole puhumaan terävän päättävästi.

"Uskon sen kaiken!" hän sanoi. "Olin varma siitä, että Mazaroffilla oli joku kummallinen salaisuus. No niin, siinähän se on! Ja lähin tehtävämme on nyt kertoa se rouva Elphinstonelle, joka oikeastaan on rouva Merchison — ja heti paikalla!"

"Kuta pikemmin, sitä parempi!" vahvisti Maythorne. "Sillä onhan seikkoja, joiden nojalla hänet voidaan tuntea, esimerkiksi mainitsemanne syntymämerkki."

"Niin, heti", selitti Crole. "Hän on saattanut kuolla — otaksuttavasti hän kuoli — tekemättä jälkisäädöstä. Hän ei maininnut minulle mitään sellaista. Jos asia on niin ja hänet voidaan todistaa Merchisoniksi, niin tämä rouva ja hänen tyttärensä saavat perinnön, tytär tietysti suurimman osan. Holt, teidän on lähdettävä kanssani sinne — mikäs sen nimi olikaan — Marrasdale Toweriin nyt heti. Oiva paljastus!"

"Epäilemättä ette, mutta saamme tehdä paljon sellaista, mikä ei miellytä meitä ketään, ennen kuin tämä juttu on selvitetty", vastasi hän, hymyillen jurosti. "Tulkaa! Mennään me kaksi ja jätetään Maythorne omiin puuhiinsa. Hän ei ole toimettomana."

Pian opastin Crolea nummen poikki Marrasdale Toweria kohti, antaen hänelle matkalla suppean kuvauksen henkilöistä, jotka hän siellä kohtasi. Yhden heistä tapasimme, ennen kuin saavuimme portille — Sheila tuli juuri ulos, ja huomasin heti, että hän oli kuullut uutisen.

SEITSEMÄS LUKU

Asianajaja — luonnollisesti tarkka havaintojen tekijä — nykäisi kyynärpäätäni meidän ollessamme vielä parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä Sheilasta.

"Tytär kai, eikö niin?" hän kuiskasi. "Komea tyttö — sievä tyttö! Hän ei tietystikään tiedä mitään?"

"Ei mitään", vastasin. Sitten minäkin kuiskutin: "Muistanette, että Mazaroffin vasen silmä oli selvästi kierossa? No niin, tytön vasen silmä on myöskin! Tuiki vähän, tuskin huomattavasti, mutta se on sittenkin."

"Joskus se lisää viehkeyttä", virkkoi hän asiantuntijan tavoin. "Niinpä niin, äidille ensin. Jättäkää kaikki minun huolekseni, Holt! Osaan hoitaa tällaiset asiat. Ammattikokemusta, ymmärrättehän?"

Olin kovin mielissäni saadessani luovuttaa koko jutun hänen huostaansa ja sanoinkin sen. Mutta nyt olimme ihan lähellä Sheilaa. Hän astui luokseni, ja hänen somat kasvonsa kuvastivat teeskentelemätöntä myötätuntoa.

"Olen hyvin pahoillani kuultuani tämän ikävän uutisen", hän ehätti sanomaan. "Otaksuttavasti se on tosi — olemme saaneet hyvin niukalti tietoja."

"Se on totta, ikävä kyllä", vastasin. Kun hän sitten katsahti seuralaiseeni, esittelin: "Minun mukanani on herra Mazaroffin asianajaja, herra Crole. Hän saapui juuri äsken Lontoosta ja haluaisi kovin mielellään tavata rouva Elphinstonea."

Sheila ei osoittanut lainkaan kummastuvansa siitä; otaksuttavasti hän arveli Crolen tahtovan kysellä naapuriston oloista. Hän kääntyi takaisin taloon päin, kehoittaen meitä seuraamaan itseään.

"Äiti on jossakin lähistöllä", hän selitti. "Herra Elphinstone meni johonkin kunnanviranomaisten kokoukseen — hän palaa kotiin vasta iltapäivällä."

Hän opasti meidät puutarhan läpi taloon. Tapasimme rouva Elphinstonen istumassa työhuoneessaan pöydällään olevien kirje- ja paperikasojen takana. Meidän astuessamme sisään hän loi meihin epäämättömästi kysyvän silmäyksen; se ei tosiaankaan näyttänyt liian ystävälliseltä, ja kuulin Crolen päästävän pienen, hiljaisen äännähdyksen, ikäänkuin hän olisi tuntenut vihamielisen tuulahduksen sieraimissaan. Mutta tapansa mukaan Sheila tuli avuksemme käyden suoraan käsiksi asiaan.

"Äiti", hän alkoi, "on aivan totta, mitä olemme kuulleet herra Mazaroff-parasta. Hänet on löydetty kuolleena nummelta; tässä on hänen asianajajansa herra Crole Lontoosta, ja hän haluaa puhutella sinua."

Rouva Elphinstone tuijotti Croleen, ikäänkuin olisi kuullut tämän tulleen pyytämään hänen tyttärensä kättä tahi jotakin muuta yhtä ylettömän outoa seikkaa. Hän oli niitä naisia, jotka voivat saattaa ihmiset hämille pelkästään tuijottamalla heihin, ja jos hän olisi tuijottanut minuun samalla tavoin kuin Croleen, olisin minä lähtenyt pakoon. Mutta Crole säilytti malttinsa täydelleen, ja hänen kumarruksensa oli yhtä hyytävän kylmä kuin rouva Elphinstonen käytös.

"Toivoisin vain, että minun sallittaisiin tehdä muutamia tärkeitä kysymyksiä asiakkaani kuoleman johdosta", hän virkkoi. "Ensinnä lienee minun mainittava eräs seikka, jota ette ehkä kumpikaan tiedä. Herra Mazaroff murhattiin."

Tällä ilmoituksella oli erilainen vaikutus kumpaankin kuulijaan. Sheilalta pääsi hiljainen äännähdys, josta kuvastui kauhistusta ja hämmästystä; rouva Elphinstone loi Croleen pikaisen silmäyksen.

"Se on lääkärien mielipide, rouva", vastasi Crole, kumartaen taaskin kylmästi. "Mielestäni ei ole mitään syytä eittää sitä vastaan. Asiakkaani ammuttiin kuoliaaksi."

Rouva Elphinstone osoitti sormellaan kirjoituspöytänsä vierelle sijoitettuja tuoleja.

"Ettekö halua istuutua?" hän kysyi hieman kohteliaammin. "Mainitsitte haluavanne esittää minulle joitakuita kysymyksiä — tärkeitä kysymyksiä. En todellakaan jaksa käsittää, mitä ne voisivat koskea! En tiedä tästä miesraukasta kerrassaan mitään."

"Luullakseni näitte asiakas-vainajani pari päivää sitten", huomautti Crole, jolle olin yksityiskohtaisesti kertonut kaikki, mitä Lehtokurpassa oleskellessamme oli tapahtunut. "Hän ja herra Holt seisoivat majatalon puutarhan portilla, kun te ja tyttärenne menitte siitä ohitse."

"Hänkö siis!" huudahti rouva Elphinstone. "Niin, muistaakseni näin hänet — eikö hän ollut kookas, parrakas mies? Minä vain vilkaisin häneen."

"Ettekö tuntenut häntä, rouva?" kysyi Crole, katsoen emäntään terävästi.

Olin toivonut, että Crole asteittain valmistaisi paljastusta, jota tekemään hän oli tullut — jostakin syystä, joskin epämääräisesti, mutta joka tapauksessa toivoin, ettei asiaa olisi äkkiä pamautettu Sheilan kuullen. Mutta Crole ajatteli toisin, ja seuraavalla hetkellä hän lausui ajatuksensa:

"Tarkoitan seuraavaa, rouva", hän vastani muitta mutkitta. "Vaikkakin näkemänne mies on viime vuosina nimittänyt itseään Salim Mazaroffiksi, on hän silti sama mies, joka joitakuita vuosia takaperin vihittiin kanssanne — Andrew Merchisonina. Se on tosiasia, rouva!"

Odotin jotakin — sanokaamme dramaattista — seurausta näistä sanoista. Mutta ei tapahtunut mitään — nimittäin ei mitään erikoista. Sheilan huulet raottuivat vähän ällistyksestä, ja hän katsoi ensin Crolea, sitten äitiään. Rouva Elphinstone puolestaan istui selkä suorana hyvin tuikeana ja arvokkaana kirjoituspöytänsä ääressä; hänen kasvonsa eivät värähtäneet sen enempää kuin jos hän olisi ollut kivestä hakattu kuva. Hän katsoi Croleen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko mies syyntakeeton valehtelija vaiko suorastaan mielipuoli. Äkkiä levisi hänen hienopiirteisille ohuille huulilleen pilkallinen, halveksiva hymy, ja hän nousi rauhallisena tuoliltaan.

Seurasimme häntä äänettöminä — Crole edellä, Sheila ja minä perässä. Sheila näytti haluavan puhua minulle, mutta minä käänsin tahallani kasvoni toisaalle. Vaikka rouva Elphinstone olikin edellämme, tunsin kuitenkin hänen läsnäolonsa, ja se tuntui minusta liian painostavalta. Olisin mieluummin hyökännyt vihollisten rintamaa vastaan; tuntui melkein siltä kuin hän olisi vienyt Crolea ja minua teloitettaviksi tahi ainakin teljettäviksi johonkin läheiseen vankiholviin.

Hän opasti meidät kahden tahi kolmen huoneen läpi eteissaliin, ulos rakennuksesta ja pihan poikki puutarhan itäisessä muurissa olevalle ovelle. Avattuaan sen hän astui ulos; me seurasimme ja huomasimme saapuneemme kylän kirkkotarhaan vanhojen kuusien ja suippojen kypressien keskelle. Hän asteli suoraan eteenpäin katsomatta kummallekaan puolelle kirkon kynnyksen yli sen muinaisnormannilaisesta ovesta varjoisaan keskeen. Käveltyään alttarin eteen hän äkkiä pysähtyi, osoitti kädellään ylöspäin, silmäili Crolea synkästi ja lausui kaksi sanaa: "Katsokaa tuonne!"

Me katsoimme. Alttarin edustan pohjoisella seinällä oli yksinkertainen, neliskulmainen, Aberdeenin graniitista valmistettu taulu, johon oli syvään kaiverrettu muutamia kullattuja sanoja.

             Tämän seurakunnan
      entisen asukkaan, Mombasan lahteen
        lokakuun 17 p:nä 1899 hukkuneen
            ANDREW MERCHISONIN
                 muistoksi

Hän vain katsoi tauluun, luki siinä olevan kirjoituksen, kääntyi rouva
Elphinstonen puoleen ja nyökkäsi.

Taaskin sijoituimme riviin hänen jälkeensä. Tällä kertaa oli mieleni kaikenlaisten epäilysten ja sekavien tunteiden vallassa. Oliko Mazaroff puhunut minulle totta? Vai tahtoiko hän vain esiintyä Andrew Merchisonina? Oliko olemassa kaksi miestä, joilla oli samanlaiset syntymämerkit ja ruumiinviat? Mitä tämä kaikki merkitsi? Entä olivatko nämä seikat millään tavoin murhan yhteydessä?

Rouva Elphinstone johti meidät takaisin taloon ja sitten ylöspäin pitkin vanhoja, tammisia, eteissalista lähteviä portaita. Hän asteli pitkin käytäviä, toista toisensa jälkeen, pysähtyen vihdoin eräälle ovelle. Valittuaan vyöllään hopeisista ketjuista riippuvasta avainkimpusta avaimen hän avasi oven ja vei meidät pieneen huoneeseen, jossa ei ollut mitään muuta kuin vanhanmallinen kirjoituspöytä, sen ääreen asetettu tuoli, vanhoilla teoksilla täytetty kirjahylly ja sivupöytä sekä sille nostettu, kulunut merimiehen arkku. Hän meni suoraan sen luokse ja laski kätensä sille.

"Ja nyt", hän sanoi, katsoen Croleen, "teen enemmän kuin kellään on oikeus minulta vaatia! Teen sen vain vaimentaakseni kerta kaikkiaan sen naurettavan ajatuksen, jonka esititte saapuessanne äsken tänne — kutsumattomana. Suvainnette kuunnella minua. On aivan totta, että menin avioliittoon Andrew Merchisonin kanssa, kun sekä hän että minä olimme nuoruudenhulluja ja omapäisiä. Me emme sopineet yhteen. Hän huolehti minusta mahdollisimman hyvin: jakoi koko omaisuudestaan puolet minulle ja karkasi luotani. En tiedä, milloin hän lähti ja minne hän lähti. Hän jätti sanan aikovansa matkustaa. Kahdeksan kuukautta senjälkeen syntyi tämä tyttö. Minä ja ystäväni panimme parhaamme löytääksemme hänet ja ilmoittaaksemme hänelle siitä, mutta se ei meille onnistunut. En kuullut hänestä mitään ennen kuin alkuvuodesta 1900, jolloin sain kirjeen erään Bombayn ja Durbanin välillä kulkevan höyrylaivan kapteenilta. Lukekaa se!"

Hän otti esille toisen avaimen, aukaisi merimiesarkun ja otti sen sisällä olevasta lokerosta kuoren, josta hän veti useille ulkomaisille arkeille kirjoitetun kirjeen, ojentaen sen Crolelle.

"Te ja herra Holt saatte lukea sen yhdessä", hän sanoi. "Lukekaa se tarkkaavasti!"

Luin kirjeen Crolen olan ylitse. Sen kirjoittaja oli James Sinclair, joka esitteli itsensä Bombayn ja Durbanin väliä säännöllisesti kulkevan höyrylaivan General Cliven kapteeniksi. Hän kertoi viime kerran lähtiessään Bombaysta ottaneensa laivalleen Andrew Merchison-nimisen matkustajan, joka aikoi Durbaniin. Matkan varrella poikettiin Mombasassa. Lokakuun 18 p:nä, jolloin höyrylaiva oli ankkurissa Mombasan lahdella, herra Merchison katosi. Viimeksi hänet oli huomattu hyvin myöhään illalla istumassa aluksen kaiteella, poltellen piippuaan. Senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä. Kirjoittaja arveli, että herra Merchison oli saanut äkillisen pyörrytys- tai pahoinvoinnin kohtauksen, menettänyt tasapainonsa ja suistunut mereen, otaksuttavasti pudotessaan kolhaisten päänsä laivan laitaan. Hän lisäsi lapsellisen yksinkertaisesti: "Mombasan lahdessa on runsaasti haikaloja." Kun matkustajaa ei ollut kuulunut, ei näkynyt, oli kapteeni tarkastanut hänen matkatavaransa, löytänyt muistikirjasta rouva Merchisonin osoitteen ja kirjoitti nyt senvuoksi tälle, samalla lähettäen herra Merchisonin arkun sisältöineen ja lisäksi kaikki muut Merchisonin hytissä olleet pikku esineet. Hän kiinnitti erikoisesti huomiota siihen seikkaan, että eräässä arkun lokerossa oli huomattava erä kultarahaa, etupäässä Englannin puntia.

Asianajaja luki tämän kirjeen äänettömänä ja samoin äänettömänä ojensi sen takaisin rouva Elphinstonelle, joka pani sen jälleen arkkuun.

"Tähän arkkuun ja sen sisältöön ei ole koskettu senjälkeen kun sen sain monta vuotta sitten", sanoi rouva. "Nyt tulitte te väittämään minulle, että tämä Mazaroffiksi itseään nimittävä muukalainen oikeastaan oli Andrew Merchison! Järjetöntä!"

"Väitteeni ei ole lainkaan järjetön, rouva", vastasi Crole hiukan tuikeasti, "kuten oivallatte kuultuanne, mitä tällä nuorella ystävällämme on kerrottavaa. Ja nyt, Holt", hän jatkoi, kääntyen minun puoleeni, "toistakaa meille täsmälleen, mitä Mazaroff uskoi teille toisena iltana Lehtokurpassa ollessanne! Kertokaa koko tarina!"

Kerroin kaikki seisoessamme pienessä huoneessa. En jättänyt pois mitään; korostin vielä sitä, että Mazaroff oli vakuuttanut voivansa helposti todistaa, kuka hän oli, tuoden esiin keinotkin, ja sitä, että hän oli puhunut asiasta ehdottoman varmasti. Mutta vaikka kertomukseni aikana silmäilin rouva Elphinstonea tarkasti, en huomannut merkkiäkään siitä, että hän olisi horjunut; hänen ilmeestään kuvastui päinvastoin epäilyä, jopa ivaakin.

"Koko juttu on järjetön!" selitti hän lopuksi. "Kerrassaan järjetön! Mies oli luultavasti joku seikkailija, joka oli saanut tietoonsa eräitä piirteitä Merchisonin entisyydestä ja halusi muuttaa tietonsa rahaksi!"

Vilkaisin Croleen; tämä katsoi rouva Elphinstonea, ikäänkuin olisi nyt nähnyt hänet uudessa valossa.

"Hm!" hän äänsi tyynesti. "Teidän arvelunne, rouva, jos suotte anteeksi sen, että käytän suoraa kieltä naiselle, on todella kokonaan järjetön! Herra Mazaroff eli, kuten meidän pitäisi nimittää häntä, herra Merchison — vaikka hänellä omain sanojensa mukaan oli laillinen oikeus käyttää toistakin nimeä — ei suinkaan ollut mikään rahan tarpeessa oleva seikkailija, vaan varakas mies, hyvin varakas mies! Ja jos edelleen suotte minulle anteeksi, niin esitän teille vielä muutakin. Jos tämä mies oli, kuten itse väitti ja kuten otaksuttavasti saamme todistetuksi, Andrew Merchison, jonka kanssa teidät vihittiin kaksi- tahi kolmekolmatta vuotta takaperin, niin avioliittonne herra Elphinstonen kanssa ei ole mikään avioliitto! Teitä luonnollisestikin turvaa kaikkia tällaisesta avioliitosta koituvia seurauksia vastaan se seikka, että sitä solmitessanne ette ollut kuullut mitään herra Merchisonista moniin vuosiin ja että teillä oli mitä parhaat syyt uskoa hänet kuolleeksi. Mutta koska hän ei ollut kuollut, niin lain edessä olette edelleenkin rouva Merchison, ja —"

"Seuraavaan, rouva", jatkoi Crole, nostaen sormeaan varoittavasti, "ja se onkin hyvin tärkeä kohta, kuten pian käsitätte. Vaikka olenkin ollut onnettoman vainajan kanssa asioissa vain vähän, niin olen kuitenkin ollut, silloin kun hän oli Lontoossa, ja minulla on varma vaikutelma, että hän kuoli tekemättä jälkisäädöstä. Ymmärrätte kai minua?"

"Vain täten", vastasi Crole, ottaen hattunsa, jonka hän oli laskenut kädestään lukiessaan kapteeni Sinclairin kirjettä. "Vain täten, rouva. Jos tämä mies oli Merchison, te hänen vaimonsa ja tämä nuori nainen hänen lapsensa, niin te ja hän saatte keskenänne jakaa koko vainajan jättämän omaisuuden! Ja se on huomattavan suuri — muutoin en ole englantilainen! Neuvoisin teitä rouva, ennen kuin omaksutte jyrkästi epäilevän ja kieltävän kannan, pistäytymään Lehtokurpassa katsomassa, ettekö voi varmistautua siitä, että siellä viruva vainaja, joka tosin on kauheasti murjottu, mutta silti tunnettavan näköinen, ehkä sittenkin oli se mies, joka hän väitti olevansa. Verbum sapienti, rouva — luullakseni osaatte latinaa kylliksi ymmärtääksenne niiden sanojen merkityksen!"

Sitten Crole kumarsi vanhanaikaiseen tapaansa ja lähti; minä seurasin häntä, jättäen äidin ja tyttären katselemaan toisiansa. Astelimme äänettöminä talon läpi puutarhaan. Mennessämme portista Crole veti taskustaan nuuskarasian ja otti aimo hyppysellisen.

"Olipa siinä pahuksen kovaluontoinen nainen, Holt!" hän virkkoi pilkallisesti. "Kova — kova — ja itsepäinen!"

KAHDEKSAS LUKU

Minä sain rouva Elphinstonesta aivan saman vaikutelman, jonka Crole lausui niin ponnekkaasti julki. Mutta sillä hetkellä ajattelin muita asioita.

"Jos oikea Andrew Merchison hukkui Mombasan lahdella", sanoin ääneen, "niin miten —"

"Niin, mutta hukkuiko hän sitten siellä tai missään muuallakaan?" hän kivahti. "Minä puolestani uskon, ettei hän lainkaan hukkunut!"

"Siitä voi ajatella paljonkin!" tokaisi Crole. "Sen vähän nojalla, minkä itse olen nähnyt ja teiltä kuullut hänestä, näyttää Mazaroff eli Merchison olleen omituinen koko ikänsä. On hyvin mahdollista, että hän tahallaan katosi Mombasan lahdella jostakin pätevästä syystä. Mikäpä olisi sen helpompaa. Sinclairin kirjeestä ilmenevistä tiedoista päätellen Merchison oli sopinut, että vene saapui noutamaan häntä määrätyllä hetkellä yöllä. Se tuli, hän solahti siihen ja oli poissa. Perin helppoa!"

"Hän oli saattanut lähettää rahat ja tavarat — erittäinkin rahat — etukäteen sinne, mihin hän aikoi matkustaa", vastasi Crole kuivasti. "Muistaakseni mainitsitte hänen puhuneen Durbanista?"

"Niinpä niin", jatkoi Crole. "Epäilemättä hänellä oli joku muukin syy kuin se, jonka hän teille ilmoitti, luopuakseen entisestä nimestään. Hän lienee toivonut, että sekä Englannissa että Intiassa pidettäisiin Andrew Merchisonia kuolleena. Ja kirjeestä ja matka-arkusta ja muistotaulusta huolimatta uskon, että Salim Mazaroff oli Andrew Merchison ja että hänet murhattiin Merchisonina eikä Mazaroffina."

"Merchisonina?" huudahdin, pysähtyen pelkästä hämmästyksestä. "Mutta — kuka täällä tunsi hänet Merchisonina."

"Se on saatava selville", vastasi hän tietävän näköisenä. "Jatketaan matkaa — mennään katsomaan, mitä Maythorne puuhaa."

Tapasimme Maythornen seisomassa majatalon ovella Musgraven seurassa. Lähestyessämme heitä Maythorne hymyili Crolelle, ikäänkuin olisi tahtonut sillä osoittaa, että hänellä oli uutisia.

"Herra Musgrave teki juuri äsken erään havainnon", hän virkkoi. "Hänen pyssynsä on kadoksissa."

Musgrave, jonka puoleen vaistomaisesti käännyimme, liikautti äreänä päätään; hän oli ilmeisesti harmissaan.

"Vajaat kolme kuukautta sitten maksoin siitä kaksikymmentä puntaa!" hän pahoitteli. "Se oli melkein ihan uusi! Enkä olisi saattanut uskoa, että se on voitu ottaa sieltä. Mutta se on tietystikin viety sinä yönä, jolloin meillä oli niin paljon väkeä. Sittenkin —"

"Yksityisestä salista, joka oli tuon herra Holtin ja vainajan hallussa", vastasi isäntä, katsahtaen minuun. "Se riippui seinällä kahdessa naulassa, ihan ovenpielessä — lienette huomannut sen, herra Holt?"

"Kyllä, näin siellä tosiaankin pyssyn", myönsin. "Mutta — en ole pannut merkille, että se on kadonnut."

"En minäkään — mutta enhän olekaan käynyt siinä huoneessa kahteen tai kolmeen päivään", selitti Musgrave. "Muori sen huomasi — hän puhui siitä minulle juuri nyt. Tietystikin joku niistä maankiertäjistä pisti nenänsä sinne ja nähdessään, ettei ketään ollut saapuvilla, sieppasi sen. Helposti se kai oli käynytkin. Ette te eikä ystävänne ollut muistaakseni paljoa sisällä sinä iltana, herra Holt."

"Herra Mazaroff lähti kohta päivällisen jälkeen", vastasin, "ja kuten tiedätte, jäi sille tielleen. Myöskin minä olin ulkosalla jonkun aikaa. Huone lienee niin ollen ollut tyhjänä."

"Minun olisi pitänyt huolehtia siitä, että ovi olisi ollut lukossa teidän poissa ollessanne", hän valitti suruissaan. "No niin, minun on ilmoitettava varkaus poliisille."

"Kyllä se oli", sanoi Musgrave. "Pidin sitä panostettuna — ei voi tietää, milloin sitä saattaa sattua tarvitsemaan tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siihen ei luonnollisestikaan otaksuttu kenenkään muun kajoavan, ja naulat ovat koko korkealla seinässä."

"On kuitenkin vaarallista pitää panostettua pyssyä sisällä, eikö teidänkin mielestänne?" virkkoi Maythorne leppoisasti. "Eihän panostamiseen kulu kuin minuutin murto-osa. Millaisia panoksia pyssyssänne muuten oli?"

"Kynochin panoksia numero kaksitoista", vastasi Musgrave empimättä.
"Käytän aina niitä."

"Siitä on ehkä apua etsittäessä pyssyänne", huomautti Maythorne. "Teidän pitäisi mainita siitä poliisille." Hän kääntyi isännästä nummelle päin, kehoittaen Crolea ja minua mukaansa. "Aion pistäytyä tarkastamassa Reiver's Deniä", hän selitti. "Soisin teidänkin lähtevän. Eikö ole omituista, että Musgraven pyssy, jossa oli kahdentoista numeron panokset, katosi juuri samana iltana, jona Mazaroff ammuttiin? Tehän kerroitte, herra Holt, tohtorin näyttäneen teille joitakuita hauleja ja väittäneen niitä kaksitoistanumeroisiksi."

"Otaksuttavasti tämä tohtori — mikä onkaan hänen nimensä — Eccleshareko? — eroittaa numero kahdentoista haulit numero yhdentoista hauleista", hän jatkoi. "Niissä kai on eroa?"

"Hän on metsämies itsekin", vastasin. "Parhaillaan hän on High Cap
Lodgessa metsästämässä."

"Vai niin. Sitten hän kaiketi tiesi, mitä puhui", huomautti Maythorne ja kääntyi minusta Croleen. "No — entä rouva Elphinstone?"

Kävellessämme nummen poikki Crole kertoi hänelle kaikki, mitä Marrasdale Towerissa oli tapahtunut. Hän kuunteli puhumatta paljoakaan — hän teki jo silloin minuun sellaisen miehen vaikutuksen, joka ottaa toisilta kaikki tiedot, mutta ei päästä suustaan juuri mitään. Mutta panin merkille, että hänen silmänsä kirkastuivat ja koko hänen olemuksensa kävi valppaammaksi, kun saavuimme Reiver's Denille — synkkään, kallioiden ympäröimään rotkoon, joka sijaitsi Birnsiden kylän ja High Cap Lodgen välisellä solatiellä; se oli pimeä, kolkko paikka, aivan kuin luotu murhatöitä varten. Siellä oli muuan paikkakunnan konstaapeli vahdissa; hän kertoi, että hänen oli määrä viipyä siellä, kunnes komisario ja ylikonstaapeli saapuisivat, ja hän näytti meille, missä Mazaroffin ruumis oli virunut. Vainaja oli löydetty tiheästä kanervikosta ja varvikosta melkein kohtisuoran, toistakymmentä metriä korkean kallioseinämän juurelta; poliisi osoitti sen reunalle.

"Toverini, joka hänet löysi", hän kuiskasi tuttavallisesti, "kertoi vainajan nähdessään luulleensa, että hän oli pimeässä pudonnut tuolta kalliolta. Mutta tietysti hän ei ollut pudonnut — ja miksi niin? Jos hän olisi syöksynyt tuolta alas, niin hän olisi taittanut niskansa ja kaikki muutkin luunsa; hänhän oli iso, raskas mies. Mutta häneltä ei ollut murtunut ainoatakaan luuta. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se, että hänet on ensin murhattu ja sitten vasta kannettu tänne. Katsokaahan, miten noita pensaita on poljettu!"

Maythorne silmäili tällä välin ympäristöä tarkoin. Huomasin, että hänenkin silmäänsä oli pistänyt, että kanervikkoa ja varvikkoa oli ilmeisesti tallattu. Kerran, pari hän kumartui ikäänkuin nähdäkseen tarkemmin, ja kerran näin hänen ottavan maasta jotakin sekä pistävän sen taskuunsa. Pian hän palasi sinne, missä Crole ja minä seisoimme konstaapelin seurassa. Hän heilautti kävelykeppiään hilpeästi vierellämme kohoavaa, pelottavaa kallioseinämää kohti.

"Jos tässä rotkossa laukaistaisiin pyssy, niin nuo kalliot
kajahtaisivat komeasti", hän huomautti. Sitten hän katsahti poliisiin.
"Ettekö kuullut mitään sinä yönä?" hän tiedusti hymyillen.
"Otaksuttavasti ei vartiopaikkanne ole kaukana?"

"En kuullut mitään", myönsi konstaapeli. "Olin kyllä ulkosalla sinä iltana hämärästä alkaen; kävelin pitkin nummen yläreunaa, mutta en kertaakaan kuullut minkäänlaista tavatonta ääntä. Enkä myöskään tiedä kenenkään muun kuulleen. Tuolla on mökki — tuon pyökkiryhmän takana — sen asukkaat eivät kuulleet mitään. Niin — eivät kerrassaan mitään!"

"Vanha lammaspaimen vaimoineen — Jim Cowie on hänen nimensä", vastasi konstaapeli. "Puhelin äskettäin hänen kanssaan tästä jutusta — siellä ei oltu kuultu mitään, kuten jo mainitsin."

Maythorne lähti pyökkiryhmää kohti. Me seurasimme häntä pitkin kaitaa polkua, joka kulki kallioseinämän juuritse, puiden alhaalle riippuvien oksien alitse ja korkean, puutarhaa sekä kiviseinäistä, paksukattoista mökkiä ympäröivän aidan ohitse. Liuskakivillä laskettua tietä myöten astelimme mökin ovelle; Maythorne kolkutti; kimeä, särkynyt naisääni kehoitti meitä astumaan sisään.

Miellyttävä tuoksu lehahti sieraimiimme, kun Maythorne kohotti salpaa; sisällä istui pyöreän, turvetulen lähelle vedetyn pöydän ääressä vanha mies ja vanha nainen. Meidän ilmestyessämme nainen nousi kohteliaasti pystyyn, mutta mies jäi istumaan paikalleen, luoden meihin silmäyksen, joka ei ollut lainkaan ystävällinen. Hän myöskin ensimmäisenä puhkesi puhumaan jurosti ja äreästi, ennen kuin Maythorne ennätti virkkaa hänelle mitään.

"En tiedä mitään tuosta Denillä tapahtuneesta asiasta!" hän murahti. "Sanoin jo poliisille, ettemme nähneet emmekä kuulleet mitään, enkä halua, että minua vaivataan sen tähden. Emme kuulleet ainoatakaan laukausta sinä iltana — emmekä voineetkaan kuulla, koska paneudumme vuoteeseen heti pimeän tultua. Ja jos tulitte kutsumaan meitä kuulusteluun, niin sanon, ettei minulla ole mitään kerrottavaa enkä tahdo tulla sinne — minulla on muuta tekemistä!"

"Ystävä hyvä!" vastasi Maythorne lepyttävästi. "Meitä ei ole lähettänyt tutkintotuomari eikä kukaan muukaan. Tahtoisimme vain tiedustaa, mihin vie jalkapolku, joka tuo Reiver's Denin ylitse ja puutarhanne ohitse. Olemme outoja täällä."

"Siitä sait, ukkoseni!" huomautti vanha nainen, katsahtaen moittivasti vanhukseen. "Näetkös nyt? Tämä herra kysyy vain tietä. Älkää loukkautuko hänen tähtensä!" jatkoi hän, kääntyen Maythornen puoleen. "Täällä on käyty pari, kolme kertaa kyselemässä tuosta kauheasta tapahtumasta, eikä hän luonnollisestikaan tiedä mitään. Polku, sir, vie nummen poikki High Cap Lodgeen, herra Courthopen metsästyshuvilaan."

MAJATALON ISÄNNÄN PYSSY

"Niin, sir, se on oikotie herra Courthopen huvilalta Birnsideen ja Lehtokurppaan", vastasi nainen. "Mutta se on vähän käytetty — melkein pelkkä lammaspolku."

"Emmekä nähneet ketään kävelemässä sillä tiellä, emme kumpaankaan suuntaan", ärähti ukko. "Emme tiedä mitään — meillä ei ole mitään kertomista — ei mitään!"

Peräydyimme ulos, suljimme oven ja lähdimme tiehemme. Maythornen huulilla väikkyi tutkimaton hymy.

"Yhtä kaikki Mazaroff noudatti tätä polkua", sanoi hän. "Mutta miksi? Pyrkikö hän High Cap Lodgeen, herra Courthopen huvilaan? Vai oliko hän käynyt siellä ja nyt paluumatkalla? Kukapa tietää? Joka tapauksessa tahdon pistäytyä tuolla kalliolla."

Hän poikkesi polulta ja alkoi tunkeutua pensaikon ja kanervikon läpi rotkon reunalle; Crole ja minä seurasimme häntä. Se oli raskasta työtä, se kiipeäminen ja rimpuileminen. Vihdoin saavuimme eräänlaiselle ylätasangolle; sieltä näkyi synkkä kuilu, josta Mazaroffin ruumis oli löydetty. Ja siellä seisoi yksinäinen olento, katsellen laajaa nummi- ja tunturimaisemaa; hän oli vanha mies, nähtävästi vieläkin vanhempi kuin se iäkäs, kärtyisä ukko, jonka luota olimme äsken lähteneet; hän oli harmaampi, kuivettuneempi ja ryppyisempi, mutta valpas ja ilmeisesti nopsakuuloinen kuin poika, sillä heti kun lähestymisemme ensi ääni rasahti, hän pyörähti äkkiä meihin päin, luoden meihin nopean, arvostelevan katseen silmistään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin haukan silmät. Mutta hän ei suinkaan ollut lammaspaimen — heti oivalsimme, että hän oli joku arvohenkilö, herrasmies. Hänen harmaasta villakankaasta, jotensakin leveän, urheilijoiden käyttämän mallin mukaisesti valmistetut, jonkun verran kuluneet vaatteensa olivat muodikkaat ja huolellisesti puetut hänen ylleen; hänen valkeassa kaulaliinassaan oli hieno, kallis kivi; hänen metsästyssaappaansa olivat huolellisen, tehtävissään taitavan palvelijan puhdistamat; kokonaisuutena hän oli hauskan vaikutuksen tekevä vanhus, ja hänen terve värinsä ja lumivalkeat viiksensä yhä tehostivat hänen miellyttävää ulkonäköään.

Hän seisoi tarkastellen meitä, kunnes olimme ehtineet likelle häntä. Sitten hän puhutteli Crolea, seurueemme vanhinta, hymyillen ymmärtävän näköisenä.

"Tämä paikka alkaa jo vetää puoleensa uteliaita, sir", hän huomautti puolittain ivallisesti. "Omituista, kuinka nopeasti tällaiset uutiset leviävät!"

"Tulomme syy on tärkeämpi kuin joutilaan uteliaisuus, sir", tokaisi
Crole vastaan melkein tuikeasti. "Olemme vainajan ystäviä."

Vanhus nyökkäsi — eivät Crolen sanat eikä sävy näyttäneet lainkaan tehoavan häneen.

"Kaiketi hänellä oli ystäviä!" jupisi hän ikäänkuin itsekseen. Sitten hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia, ja hänen terävä, tutkiva katseensa pysähtyi minuun. "Tämäkö on se nuori herrasmies, joka oli hänen kanssaan majatalossa?" kysyi hän.

"Olettamuksenne on aivan oikea, sir", vastasi Crole. "Saanko minä puolestani tiedustaa — koska tämä asia näyttää kiinnittävän mieltänne — voitteko kertoa meille mitään, mistä olisi meille apua?"

"Voinko kertoa teille mitään, mistä olisi teille apua?" hän kertasi. "No niin, voin kyllä mainita teille jotakin, mutta en tiedä, onko siitä apua vai eikö. Mutta saattaahan siitä olla. Kuulin pyssyn pamahduksen — täältä päin — samana iltana, jolloin vainaja katosi."

"Näettekö tuon kyläpahasen? Se on Birnside", hän virkkoi. "Asun siellä.
Se on, kuten huomaatte, vain kahden- tahi kolmensadan askeleen päässä.
Taloni on kylän tässä reunassa — tuolla — näettekö päädyn?"

"Suunnilleen tavalliseen maatapanoaikaani", vastasi vanhus. "Kello kymmenen. Mutta sinä iltana olin valveilla tavallista myöhempään."

"Sen täytyi olla juuri surmanlaukaus", hän virkkoi miettivästi. "Otaksuttavasti, sir", hän jatkoi, kääntyen jälleen kertojamme puoleen, "on hyvin harvinaista, että täällä nummella ammutaan siihen aikaan vuorokaudesta. Kello kymmenen illalla!"

"Ei lainkaan", hän vastasi. "Päinvastoin. Usein olen kuullut yksinäisiä laukauksia iltaisin. Metsästysvartijoita, näette. Sellaista tietystikin sattuu tavallisimmin kirkkaina tai kuutamoisina öinä. Tällä kertaa oli kuitenkin hyvin pimeätä. Mutta —"

En osaa arvata, mitä hän aikoi vielä sanoa. Juuri silloin katsahti kallion juurella oleva poliisimies, jota olin keskustelun kuluessa tarkkaillut ja joka oli hääräillyt pensaikossa, meihin päin, huitoen käsiään kiihkeästi.

YHDEKSÄS LUKU

Tämä poliisikonstaapelin äkillinen ilmoitus sai meidät kaikki säpsähtämään ällistyneinä. Vanhaan herraan se vaikutti vieläkin voimakkaammin. Häneltä pääsi huudahdus, joka tuntui osoittavan äärimmäistä hämmästystä.

Näin Maythornen katsahtavan häneen terävän kysyvästi, ikäänkuin olisi aprikoinut, mitä vanhus tarkoitti. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä myöskään Crole — aloimme kaikki laskeutua kalliolta tiheään varvikkoon, jossa konstaapeli seisoi. Hänen kädessään oli metsästyspyssy, ja meidän saapuessamme hän osoitti tuuheata kanervikkoa.

"Se oli työnnetty tuonne!" hän huudahti. "Juuri siellä se oli. Auringonsäde heijastui piipusta — juuri se sai katseeni osumaan siihen. Hieman ruostunut paikoitellen — se on kasteen vika."

Maythorne ojensi ääneti kätensä, ja huomautettuaan, kuinka vaarallista ampuma-aseilla leikkiminen on, ojensi konstaapeli pyssyn hänelle. Hän aukaisi lukon; pyssyn kahdesta piipusta oli toinen suppeampi, ja siinä ollut panos oli laukaistu. Maythorne vilkaisi Croleen.

"Kummallista!" hän sanoi. "Miksi ei murhaaja käyttänyt oikeanpuolista piippua?"

Vanha herrasmies, jota epäilemättä murhaan käytetyn aseen näkeminen näytti kiehtovan, naurahti hiukan.

"Jos tämä on sama pyssy, jolla tämän nuoren herran vanhempi seuralainen ammuttiin — mitä minä puolestani en lainkaan epäile — niin vasemman piipun käyttämiseen on ollut hyvä syy", hän selitti. "Kenties", hän lisäsi, vilkaisten viisaan näköisenä Maythorneen, "ette ole metsämies, sir. Jollette, niin ilmoitan teille, että lintupyssyn vasen piippu on aina suupuolelta suppeampi; tarkoitus on tietystikin se, että haulit pikemminkin suppenevat kuin hajaantuvat. Jos joku haluaa ampua toisen kuoliaaksi lyhyeltä matkalta, kuten tässä tapauksessa, niin hän luonnollisestikin käyttää suppeaksi porattua piippua mieluummin kuin toista."

"Olen hyvin kiitollinen, sir", vastasi Maythorne. "Selityksenne johdosta olen taipuvainen ehdottomasti päättelemään, että murhaaja oli tällaisiin pyssyihin läpikotaisin perehtynyt henkilö ja että murha tehtiin kylmäverisesti ja harkitusti."

"Mielestäni voitte pitää sitä varmana", vakuutti vanha herra, hymyillen taaskin tietävästi. "Niin, niin — harkitusti — juuri niin. No niin — näytte saavan kokoon todistuskappaleita."

Kohteliaasti nyökäten hän sitten kääntyi pois, kiiveten kallioita ja rinteitä perin ketterästi niin vanhaksi mieheksi. Maythorne tarkkaili häntä minuutin ajan ja katsahti sitten poliisikonstaapeliin.

"Hän on herra Hassendeane Birnside Housesta, sir", vastasi konstaapeli. "Mutta häntä nimitetään yleisesti herra Wattieksi — hänen ristimänimensä on Walter. Vaikka hän onkin iäkäs, niin hänen isänsä, vanha herra Hassendeane, kuoli vasta muutamia vuosia sitten, ja kun häntä isän eläessä aina nimitettiin herra Wattieksi, niin se nimitys jäi hänelle pysyväiseksi, ymmärrättehän, sir."

"Kyllä", myönsi Maythorne. Hän tarkasteli yhäti pyssyä, ja pian hän kiinnitti Crolen huomiota sen perään upotettuun levyyn kaiverrettuun nimeen ja osoitteeseen: J. Musgrave, Lehtokurpan majatalo, Marrasdale. "Tämä on majatalon isännän kadonnut ase, siitä ei ole epäilystäkään", hän huomautti. Sitten hän kääntyi taaskin poliisin puoleen ja kysyi: "Ettekö maininnut odottavanne tänne joitakuita esimiehiänne?"

"Kersantti Manners ilmoitti aikovansa tuoda tänne komisarion ja ylikonstaapelin", vastasi puhuteltu. "Minun piti olla täällä vartioimassa heidän saapumiseensa asti. Ja toivoisin heidän pian tulevan, sillä päivällisaikani alkaa olla käsissä."

"Säilyttäkää tätä heidän tuloonsa saakka!" kehoitti Maythorne, ojentaen hänelle pyssyn takaisin. "Osoittakaa heille täsmälleen, mistä sen löysitte, ja huomauttakaa heille, että toinen panos on ammuttu ja että oikeanpuolisessa piipussa on vielä täysinäinen panos! Jos tahdotte, niin mainitkaa heille jo näyttäneenne sitä herra Holtille ja hänen ystävilleen — he tietävät ketä tarkoitatte."

Sen jälkeen poistuimme Reiver's Denistä ja palasimme nummen poikki. Crole tuntui olevan halukas pohtimaan asioita, mutta Maythorne oli harvapuheinen. Lehtokurppaan saavuttuamme hän kuitenkin heti etsi käsiinsä Musgraven ja ilmoitti tälle, että kadonnut pyssy oli löydetty. Hän söi hätäisesti puolista, ja niin pian kun minä olin lakannut aterioimasta, puhutteli hän minua.

"Poliisit varmastikin tulevat tänne nyt, kun pyssy on löydetty. Ja minä tahtoisin ehättää heidän edelleen eräässä suhteessa, jota he eivät näy ajatelleen eivätkä ehkä ajattelekaan. Haluan tarkastaa Mazaroffin tavaroita."

"Juuri niin", mutisi Crole. "Se on tietystikin tehtävä. Matkatavarat, vaatteet, ja niin edelleen. Otaksuttavasti se ei tuota vaikeuksia."

"Ei minun tietääkseni", vastasin. "Mutta mielestäni ei ole paljoakaan tarkastettavaa — hänellä oli hyvin vähän tavaroita muassaan."

Menimme vainajan huoneeseen, isoon, vanhanmalliseen makuukamariin, jonka ikkunat olivat nummelle päin. Kaikki oli koskemattomana Mazaroffin jäljeltä — hän oli harvinaisessa määrin täsmällisyyttä ja järjestystä rakastava mies, joka ei sietänyt nähdä esineitä heitettyinä sinne ja tänne, ja kaikki hänen tavaransa olivat huoneessa sijoitettuina hänen oman järjestelmänsä mukaisesti. Kuten olin alhaalla huomannut, oli siellä verrattain vähän tarkastettavaa, parissa käsilaukussa oli kaikki, mitä niiden omistaja oli pitänyt tarpeellisena ottaa mukaansa Hotel Cecilistä. Pukutarpeissa, liina- ynnä pitovaatteissa ja muissa sentapaisissa ei ollut todellakaan mitään nähtävää emmekä löytäneet minkäänlaisia papereita käsilaukuista emmekä pöydällä olevasta pukeutumisrasiasta. Maythorne etsi; Crole ja minä taas katselimme hyvin huvitettuina, kun hän tutki pukeutumisrasiaa löytääkseen siitä salaisen lokeron — mutta ei onnistunut, otaksuttavasti siitä syystä, ettei sellaista ollut — ja vaatteita löytääkseen salataskun. Mitään salaista ei ollut, mutta paljon käytetyn villakankaisen puvun liivin taskusta hän veti esille joukon irrallisia timantteja, isoja ja pieniä, ja saman puvun housuntaskusta vanhan kukkaron.

"Enkö sitä sanonut?" huudahti Crole, kun timantit tulivat esille. "Hän piti timantteja irrallaan taskussaan! Kun kerran olimme puolisella Holborn-ravintolassa, otti hän esille kourallisen niitä — joka puolella ympärillämme oli outoja ihmisiä, ja huomautin hänelle, kuinka vaarallista oli pitää mukanaan ja julkisesti näytellä sellaisia arvoesineitä, mutta hän vain nauroi. Katsokaahan noita — siinä on varmaankin toistakymmentä kiveä irtonaisina taskussa! Luultavasti nuo timanttimiehet tottuvat siihen eivätkä pidä sitä sen kummempana kuin maanviljelijä sitä, että hänellä on taskussaan vehnä- ja ohranäytteitä. Kuinka arvokkaiksi luulette noita, Maythorne? Te tunnette ne paremmin kuin minä."

"En osaa sanoa", vastasi Maythorne välinpitämättömästi. Hän oli laskenut timantit syrjään pukeutumispöydälle ja tarkasti vanhaa nahkakukkaroa meidän seisoessa katsojina hänen vierellään. Sieltä hän ei saanut paljoakaan mielenkiintoista; siellä oli joitakuita tavallisia rahoja, valtakunnan kulta- ja hopeakolikoita; muutamia muita hän oli eri lokerossa säilyttänyt ilmeisesti harvinaisuuksina; niitä oli Krügerin puolikruununen, Englannin Länsi-Afrikan nikkelinen puolipennynen, Mombasan rupia, portugalilainen hopearaha ja Saksan Itä-Afrikan kolikko, jossa oli keisarin kuva, sekä lisäksi joitakuita egyptiläisiä ja intialaisia kultarahoja. Maythorne kiinnitti niihin hyvin vähän huomiota, häntä innostutti enemmän ohut, rypistynyt paperikaistale, jonka hän löysi kukkaron sisälokerosta ja levitti eteemme.

Paperikaistale oli kuitti kirjoihin viedystä kirjeestä, joka oli lähetetty Kapkaupungista ja osoitettu Eteläafrikkalaiselle Imperial-pankkiyhtymälle, Lontooseen, Lombardkadun 695:een. Maythorne osoitti postimerkin päiväystä — tammikuun 17 päivä.

"Yhdeksän kuukautta sitten", hän huomautti. "Kuinka kauan Mazaroff oli ollut Englannissa, kun kohtasitte hänet Cecilissä?"

"Minä tiedän", ilmoitti Crole. "Hän saapui Englantiin heinäkuussa — kuukauden lopulla."

"Siispä se kirje tai paketti — tai mikä se lieneekään ollut — jota tämä kuitti koskee, lähetettiin Kapkaupungista tämän pankin haarakonttoriin kuukausia aikaisemmin kuin Mazaroff tuli tänne", huomautti Maythorne. Hän käänsi kuitin ympäri. "Selkäpuolella on muistiinpano — kirjaimia ja numero", hän jatkoi. "Näettekö? S.T.1. Mitähän se merkinnee? Entä onko tuo Mazaroffin käsialaa?"

"Kyllä se on hänen käsialaansa ihan varmasti. Hän kirjoitti isot kirjaimet jotensakin omituisesti."

"Otaksuttavasti mustiinpano koskee paketin sisältöä", arveli Maythorne.
"S.T.1. — Saanen vielä selville sen merkityksen. No niin, yksi seikka
on selvillä — tiedämme, mitä lontoolaista pankkia hän on käyttänyt.
Mutta kenties herra Holt sen jo tiesikin?"

"Ei, en tiennyt", vastasin. "Se tuntunee kummalliselta, mutta en tietänyt. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, näkyi hänellä olleen melkoisen paljon käteistä rahaa muassaan. En kertaakaan nähnyt hänen käyttävän maksuosoituksia, vaan hän suoritti hotellilaskumme aina käteisellä — seteleillä."

"Ja epäilemättä otti niitä aina esille kourallisen, vai mitä?" huomautti Maythorne, jurosti hymyillen.

"Hänellä näytti todella olevan niitä runsaasti lompakossaan", myönsin. "Siinä suhteessa hän oli hieman ajattelematon — tarkoitan sitä, että hän näytteli rahojaan, mutta olen varma siitä, että hän teki sen tarkoituksetta."

"Pidämme tämän toistaiseksi omina tietoinamme", hän sanoi. "Jos poliisit iltapäivällä saapuvat tänne, kuten he pyssyn löydön jälkeen jokseenkin varmasti tekevät, ja haluavat tutkia vainajan tavaroita, niin antakaa heidän tehdä se! Pistämme nuo timantit takaisin samaan taskuun, josta ne otin — he saavat mieluisasti nähdä ne ja kaiken muunkin. Mutta tämän paperikaistaleen pidän itselläni — koetan saada jotakin selville sen avulla."

Poliisit saapuivat Lehtokurppaan vähän myöhemmin; heitä oli kolme: ylikonstaapeli, komisario ja Manners. He kyselivät Musgravelta monenlaista hänen pyssystään, minulta sekä Websteriltä, missä olimme olleet murhailtana, Crolelta, kuka ja minkälaisessa asemassa vainaja oli ollut, ja taaskin minulta, kuinka paljon rahaa ja mitä arvoesineitä murhatulla todennäköisesti oli ollut mukanaan. Ja heidän tiedustelujensa aikana tuli ilmi eräs seikka, jota en ollut siihen saakka tiennyt. Kävi selville, että Mazaroff, joka luonnostaan oli seuraa rakastava, oli murhailtana päivällisen jälkeen minun kirjoittaessani eräitä yksityisiä kirjeitä mennyt Lehtokurpan tarjoilusaliin, johon oli kokoontunut perin sekalainen seurakunta — maanviljelijöitä, karjakauppiaita ja -ajajia, vetelehtijöitä — jotka kaikki olivat kotimatkalla Cloughthwaiten markkinoilta. Musgraven tarjoilijattaren ilmoituksen mukaan hän oli siellä esiintynyt hyvin hauskasti, tarjonnut koko seurueelle ryyppyjä ja sikaareja, jotka hän maksoi viiden punnan setelillä; sen hän tarjoilijattaren kertoman mukaan oli ottanut hyvin täyteläiseltä näyttävästä lompakosta kaikkien näkyvissä.

Tämä tieto näytti tuottavan melkoista tyydytystä, jopa huojennustakin poliisivirkailijoille ja Mannersille, joka päämiestensä poistuessa jäi jälkeen malttamatta pidättyä ilmoittamasta minulle luulevansa, että he olivat oikealla tolalla.

"Tiedän jo jotakin, kapteeni", hän kehui, iskien silmää salaperäisen näköisenä. "En tosin tahdo tarkalleen ilmaista tietoani, ymmärrättehän — tällä hetkellä on oltava vaiti. Mutta sain tänään puolenpäivän aikana itse selville erään seikan ja tietystikin seuraan jälkeä. Kaikki tämäntapaiset asiat kysyvät totta kyllä aikaa — mutta onhan vanha sananlasku: hitaasti ja varmasti! Se on minun toimintaohjeeni. Enkä sentään menekään eteenpäin niin kovin hitaasti. Huomisaamunahan pidetään kuulustelu. Se on pelkästään muodollinen alkutoimitus. Joitakuita todistuksia — välttämättömiä todistuksia — ja sitten kuulustelija lykkää jatkokäsittelyn esimerkiksi kahdeksi viikoksi. Se antaa minulle tilaisuuden. Ja jollen saa käsiini oikeata miestä kahden viikon kuluessa — no niin, silloin olen kummissani!"

Kerroin sinä iltana teetä juodessamme Crolelle ja Maythornelle, kuinka toiveikas poliisikersantti oli. Maythorne, jonka ammattia ei oltu ilmaistu poliiseille — he olivat pitäneet häntä vain minun tahi Mazaroffin ystävänä — näytti ymmärtävän Mannersin kannan.

"Hän luottaa todennäköisimpään olettamukseen", hän huomautti. "Ja järkevä se onkin. Ajatelkaahan vain! Ilmeisesti varakas mies, joka matkustaa omalla upealla autollaan, pysähtyy tien ohessa olevaan majataloon, menee yleiseen tarjoilusaliin, näyttää kaikille, että hänellä on kosolta rahaa taskussaan, ja lähtee kävelemään yksinäiselle nummelle pimeän tultua. Mikä onkaan sen todennäköisempää kuin se, että joku niistä miehistä, joiden näkyvissä hän oli ottanut esille rahapussinsa, pujahtaa hänen jälkeensä, murhaa ja ryöstää hänet?"

"Se pieni yksityiskohta ei suinkaan tee asiaa mahdottomaksi!" virkkoi Maythorne. "Kuulinhan teidän kertovan poliiseille, että lopetettuanne kirjoittamisen veitte kirjeenne kylän laidassa maantienvarrella olevaan postilaatikkoon, jättäen tämän vierassalin tyhjäksi. Niinpä niin, silloin oli murhaajan perin helppo ottaa pyssy tuolta naulasta ja livahtaa Mazaroffin jälkeen."

"Juuri niin", myönsi Maythorne. "Mutta Holt mainitsi meille — tai oikeammin poliiseille meidän kuultemme — poistuessaan jättäneensä oven auki, ja täällä oli epäilemättä täkäläisiä veitikoita, jotka tunsivat tämän huoneen sisustuksen varsin hyvin ja tiesivät, mitä seinällä oli. Mielestäni on Mannersilla hyvä teoria — ryöstömurha. Mutta — pitääkö se paikkansa vai eikö — hm!"

"Jos todella tahdotte tietää", hän vastasi, "niin en epäile sitä enkä hyväksy sitä. Tällä hetkellä en vielä ole selvillä asioista. Minun on saatava koko joukko tietoja lisää. Esimerkiksi — kuka oli se mies, jota Mazaroff sanoi haluavansa tavata täällä? Tapasiko hän miehen? Ja jos tapasi, niin milloin ja missä? Jollei hän ollut kohdannut miestä, niin oliko hän murhan tapahtuessa menossa hänen luokseen? Ja vielä — tunteeko tämä mies, kuka hän lieneekin, Mazaroffin Mazaroffina vaiko Merchisonina? Murhattiinko Mazaroff Mazaroffina, täällä tuntemattomana miehenä, vaiko Merchisonina, miehenä, joka oli ollut täällä tunnettu?"

"Toisin sanoen", jatkoi Maythorne, "saiko tämä murha alkunsa jonkun sellaisen rosvoilevan lurjuksen äkillisestä saaliinhimosta, joka näki saaneensa tilaisuuden rikkaan miehen ryöstämiseen, vai onko meidän etsittävä syitä menneisyydestä — ja jos on, niin kuinka kaukaisesta?"

KYMMENES LUKU

Kuulustelu, jonka paikkakunnan tutkintotuomari asianmukaisesti aloitti seuraavana aamuna Lehtokurpan tilavimmassa huoneessa, tuntui aluksi muodostuvan lyhyeksi, muodolliseksi toimitukseksi, jonka kuulustelija ja poliisit olivat edeltäkäsin yksityiskohtaisesti järjestäneet. Kaksitoista valamiestä oli lähiseudun maanviljelijöitä, lammaspaimenia ja metsästysvartijoita; väliaikaisen oikeussalin yleisölle varattuun osaan pelkästä uteliaisuudesta keräytyneet harvat kuuntelijat olivat ympäröivän nummiseudun väkeä. Otaksuttavasti he odottivat saavansa kuulla kiihottavia todistuksia, mutta sellaisia ei ollut — ei ainakaan aluksi. Crole asianajajana, jota murhattu oli käyttänyt Lontoossa, ja minä vainajan matkatoverina todistimme, että hän oli Salim Mazaroff, ja kerroimme, mitä hänestä tiesimme; Eccleshare ja paikkakunnan lääkäri antoivat lausuntonsa kuoleman syystä; miehet, jotka olivat löytäneet ruumiin Reiver's Denistä, kuvasivat, missä oloissa he olivat osuneet huomaamaan sen. Tämän jälkeen kuulustelunpitäjä oli siirtämäisillään jatkokäsittelyn tuonnemmaksi, kun sattui keskeytys: herra ja rouva Elphinstone sekä Sheila astuivat sisälle seurassaan vanhanpuoleinen, virallisesti käyttäytyvä mies; Manners, jonka vieressä istuin, kuiskasi korvaani, että tämä oli herra Wetherby, rouva Elphinstonen lakimies. Minä puolestani ilmoitin sen toisella puolellani olevalle Crolelle; Crole nyökkäsi, ikäänkuin olisi täydelleen käsittänyt, kuinka tilanne kehittyisi.

"Juuri tätä odotinkin", hän mutisi. "Rouva on ajatellut asiaa tarkemmin. Nyt siis —"

Hetkeäkään hukkaamatta Wetherby ilmoitti viranomaisille, minkä vuoksi hän seurueineen oli tullut. Kuiskailtuaan hetkisen kuulustelunpitäjän kanssa hän nousi seisomaan.

"Mikäli olen kuullut, sir, aiotte siirtää tämän jutun jatkokäsittelyn toistaiseksi", hän alkoi, puhuen tutkintotuomarille. "Ennen kuin sen teette, haluaisin esittää teille erään pyynnön asiakkaani, Marrasdale Towerin emännän, rouva Elphinstonen puolesta. Sen tueksi on minun viitattava eräisiin menneihin tapauksiin — teen sen hyvin lyhyesti. Rouva Elphinstone, silloin neiti Jean Linton, meni noin kolme- tai neljäkolmatta vuotta takaperin avioliittoon erään herra Andrew Merchisonin kanssa, joka aikaisemmin oli jonkun verran tunnettu tällä paikkakunnalla. Avioliitto ei ollut onnistunut, ja puhuakseni selvästi hylkäsi Merchison verrattain lyhyen ajan kuluttua vaimonsa pidettyään asianmukaisesti huolta tämän toimeentulosta ja, kuten luultiin, matkusti itämaille. Kahdeksan kuukautta hänen lähtönsä jälkeen sai rouva Merchison tyttären — hän on sama nuori nainen, jonka nyt näette tässä, neiti Sheila Merchison. Lapsen syntymästä ilmoitettiin useissa Englannin ja Intian lehdissä; toivottiin, että Merchison huomaisi ilmoituksen, mutta häneltä ei kuulunut vastausta. Merchisonista ei tiedetty mitään ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin rouva Merchison sai sanoman, että hän oli hukkunut Mombasan lahdella Afrikan itärannikolla ollessaan matkalla Bombaysta Durbaniin. Tämä sanoma oli luotettava — voin vakuuttaa teille, sir, kykeneväni esittämään teille todistuskappaleen, jonka rouva Merchison sai. Siitä ajasta alkaen rouva Merchison piti itseään leskenä ja meni sittemmin uudelleen avioliittoon, jolloin hänestä tuli rouva Elphinstone. Ja nyt joudun pyyntöni syyhyn. Eilen kävi rouva Elphinstonen luona kaksi nyt täällä saapuvilla olevaa herrasmiestä, jotka, kuten olen kuullut, ovat juuri äsken antaneet lausuntonsa, herrat Holt ja Crole. Herra Crolen kehoituksesta herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, että toisena iltana heidän saavuttuaan tänne Lehtokurppaan herra Mazaroff oli ilmoittanut hänelle, että vaikka hänellä olikin täysi oikeus käyttää sitä nimeä, jolla hänet nyt tunnettiin, koska hän oli joitakuita vuosia sitten sen laillisesti omaksunut, hän kuitenkin oikeastaan oli se Andrew Merchison, joka oli mennyt avioliittoon Jean Lintonin kanssa ja sitten hylännyt hänet. Sikäli kuin herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, oli herra Mazaroff tuonut esiin päteviä välillisiä todistuksia siitä. Minun tuskin tarvitsee sanoa, sir, että tämä on hyvin vakava asia päämiehelleni. Hän on neuvotellut siitä kanssani, ja olen sitä mieltä, että kaikille asianosaisille olisi hyvä, jos rouva Elphinstonen sallittaisiin nähdä vainaja ja siten päästä selville, saattaako hän tuntea hänet Andrew Merchisoniksi."

"Tuntuu selvältä, että niin on tehtävä", myönsi tutkintotuomari.
"Kenties haluatte seurata päämiestänne, herra Wetherby?"

Useimmat kuuntelijat olivat hillityn kiihkon vallassa rouva Elphinstonen ja hänen asianajajansa poissa ollessa. Jotkut vanhemmat heistä kuiskailivat keskenään — Merchisonin nimi oli herättänyt uinuvia muistoja. Mutta useimmat meistä odottivat jännittyneen äänettöminä. Kun vilkaisin salaa päin Sheilaan, näin hänen istuvan silmät hievahtamatta tähdättyinä oveen, josta hänen äitinsä täytyi palata, kasvoillaan kiinteän odottava ilme. Arvasin, mitä hänen mielessään liikkui.

Mutta kun rouva Elphinstone Wetherbyn seurassa jälleen ilmestyi ovesta, olivat hänen kasvonsa ilmeettömät, ikäänkuin olisivat olleet veistetyt marmorista. Hänen silmissään ja huulillaan ei ollut jälkeäkään mielenliikutuksesta eikä levottomuudesta — hän oli ehdottoman itsehillinnän ruumiillistuma. Tutkintotuomarin kehoituksesta hän meni todistajain paikalle ja antoi lausuntonsa. Sen suppea sisältö oli: hän ei voinut tuntea vainajaa Andrew Merchisoniksi. Jos kasvonpiirteet olisivat säilyneet eheinä, niin hän muka ehkä olisi voinut ratkaista, mutta asiain näin ollen se oli mahdotonta. Hän ei voinut sanoa, että mies oli Merchison, mutta ei toisaalta myöskään voinut väittää, ettei hän ollut.

"Monet henkilöt voivat todistaa, että sillä onnettomalla miehellä, jonka kuoleman johdosta tätä kuulustelua pidetään, oli vasen silmä kiero", hän puhui. "Hänellä oli myöskin syntymämerkki, ruskea luomi oikeassa kyynärvarressa. Sellainen merkki on kuitenkin luullakseni varsin tavallinen, enkä pidä sitä erikoisen tärkeänä. Mutta lujan vakaumukseni mukaan on saatavissa lisätodistuksia siitä, että vainaja oli Andrew Merchison, ja ehdottaisin —"

"Sitä ei tarvitse lainkaan epäillä!" kuului äkkiä huudahdus katselijain joukosta. "Mies oli Andrew Merchison!"

Tiesin, kenen ääni se oli, ennen kuin edes vilkaisin taakseni. Vanha herra Hassendeane, jonka olin pannut merkille, kun Crole ja minä tulimme huoneeseen, oli noussut istuimeltaan ja hymyili vakuuttavasti tutkintotuomarille. Ennen kuin viimemainittu ennätti virkkaa mitään hän jatkoi:

"En aikonut puhua mitään koko jutusta, ennen kuin näin, mitä tapahtui, herra tutkintotuomari. Mutta koska rouva Elphinstone ei voi olla varma, niin sopinee minun vakuuttaa, että minä olen! Menneinä päivinä tunsin Andrew Merchisonin varsin hyvin, silloin, kun hän usein kävi täällä, ja myöhemmin hänen ollessaan nuori mies — tunsin hänet myöskin sitten, kun hän oli mennyt avioliittoon neiti Lintonin, nykyisen rouva Elphinstonen kanssa. Ja muistan kasvoja erittäin hyvin — tunsinkin hänet varsin helposti, kun näin hänet äskeisenä iltana. Hän oli Andrew Merchison, siitä ei ole epäilystäkään! Tosin kaksi- tai kolmekolmatta vuotta vanhempana —"

"Missä näitte tämän miehen, herra Hassendeane?" keskeytti tutkintotuomari ilmeisesti ällistyneenä tästä uudesta käänteestä.

"Näin hänet samana iltana, jona hän ilmeisesti sai surmansa", vastasi vanha herra. "Se oli Birnsiden kylän raitilla, lähellä taloani. Olin ollut puutarhurini majalla, ja palatessani raittia pitkin näin pitkän miehen sytyttämässä sikaariaan Metcalfen talon porttikäytävässä — tuuli hiukan. Hän piti tulitikkua hyvin likellä kasvojaan, joten eroitin ne selvästi, ja panin merkille silmän kierouden, jonka muistin oikein hyvin."

"En", vastasi Hassendeane. "Se oli mielessäni, mutta saatuaan sikaarinsa palamaan hän pyörsi ympäri ja poistui Reiver's Deniä ja High Cap Lodgea kohti."

"Ehdottoman varma! Mies oli Andrew Merchison, miksi hän lienee viime vuosina itseään nimittänytkin."

Tutkintotuomari katsahti sen pöydän ympärille kokoontuneihin asianajajiin, jonka yläpäässä hän itse istui.

"Meidän lienee parasta siirtää jatkokäsittely kaksi viikkoa tuonnemmaksi", hän lausui. "Sillä välin —"

Samassa aukaisi eräs konstaapeli oven, päästäen sisälle nuoren miehen, jolla oli silmälasit nenällään ja joka päättäen huoneen ympäri luomastaan kiihkeän kysyvästä katseesta pelkäsi toimituksen jo päättyneen. Tutkintotuomari pysähtyi ja silmäili häntä kysyvästi.

"Oletteko saapunut tänne kuulustelun johdosta, sir?" hän tiedusti.
"Aiomme juuri —"

Tulija otti esille käyntikortti-kotelon, lähestyi pöydän päätä ja kuiskasi muutamia sanoja kuulustelijan korvaan. Tutkintotuomarin kasvoilla välähti sekavan hämmästyksen ilme; vielä pari sanaa, ja hän katsahti taaskin pöydän ympärille.

"Käsiteltävänämme näyttää olevan omituisen salaperäinen juttu, vaikka kuolema jätettäisiinkin kokonaan huomioonottamatta", hän virkkoi. "Tämä herrasmies" — hän vilkaisi käyntikorttiin — "asianajaja herra Stephen Postlethwaite Yorkista, kertoo eilen lukeneensa tämän jutun selostuksia sanomalehdistä ja rientäneensä tänne antamaan eräitä tietoja. Meidän lienee paras kuulla ne nyt. Ehkä suvaitsette mennä todistajain paikalle ja ilmoittaa meille sen, mitä varten olette tullut."

Postlethwaite astui väliaikaisesti kyhättyyn todistaja-aitioon ja muodollisesti vakuutti olevansa asianajaja ja toimivansa Yorkissa Lendall-kadun 293:ssa. Hän otti esille päiväkirjan ja luki julki syyskuun 23 päivänä tehdyn merkinnän, jossa mainittiin herra Salim Mazaroffin käynnistä.

"Herra Mazaroff", hän jatkoi, "jota en ollenkaan tuntenut, vaikka olin nähnyt hänet kaupungilla yhtä tai kahta päivää aikaisemmin erään nuoren herrasmiehen seurassa, joka näkyy olevan täällä saapuvilla, ilmoitti tulleensa Yorkiin muutamiksi päiviksi ja majailevansa North Eastern-hotellissa. Hän oli muka saapunut Lontoosta omalla autollaan ja aikoi pistäytyä vielä kauempana pohjoisessa; siihen hän lisäsi olevansa kotoisin pohjoisesta, mutta olleensa poissa Englannista useita vuosia ja mielivänsä nyt palattuaan sijoittua Lontooseen. Sitten hän ilmoitti olevansa hyvin varakas, hankkineensa omaisuutensa erinäisillä liikepuuhilla itämailla ja viimeksi suurilla timanttikaupoilla Etelä-Afrikassa. Nyt hän oli vetäytynyt syrjään liike-elämästä, muuttanut koko omaisuutensa rahaksi ja tallettanut saamansa varat Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttoriin, aikoen sijoittaa ne tähän maahan.

"Sitten hän leikillisesti huomautti, että koska hänellä ei ollut lapsia eikä sukulaisia, hän ei ollut siihen saakka tehnyt jälkisäädöstä, mutta halusi nyt tehdä sen ja oli sinä aamuna lähtenyt hotellistaan etsimään asianajajaa sitä varten. Sitten hän otti taskustaan paperiliuskan, johon hän oli kirjoittanut toivomuksensa, ojensi sen minulle ja tiedusti, voisinko laittaa sen asianmukaiseen kuntoon. Esitän tässä sen paperin", jatkoi Postlethwaite, vetäen taskustaan pitkulaisen kirjekuoren. "Se on siitä pitäen ollut minun hallussani. Luettuani sen sanoin herra Mazaroffille, ettei lainkaan tarvinnut laatia sitä sen virallisempaan sanamuotoon — se oli täysin selvä, eikä hänen ollut tehtävä muuta kuin kirjoitettava nimensä sen alle saapuvilla olevina todistajinaan minä ja joku konttoristini. Mutta se ei näyttänyt kelpaavan hänelle — ilmeisestikin hän tahtoi saada muodollisemman ja huolitellumman paperin. Luin senvuoksi hänen sepittämänsä luonnoksen hänelle, sain häneltä vakuutuksen, että siinä oli täsmälleen lausuttu kaikki, mitä hän halusi, ja lupasin valmistuttaa jälkisäädöksen; hänen oli tultava järjestämään asia valmiiksi mihin aikaan hyvänsä kello kolmen jälkeen. Hän palasi toimistooni puoli neljän aikaan, jolloin jälkisäädös oli valmis hänen allekirjoitettavakseen. Hän merkitsi nimensä asianomaiseen paikkaan minun ja konttoristini Herbert Wilkinsin nähden, maksoi palkkioni ja poistui, vieden jälkisäädöksen muassaan.

"Vasta muutamia päiviä myöhemmin huomasin unohtaneeni antaa hänelle takaisin alkuperäisen suunnitelman, jonka löysin eräiden paperien seasta kirjoituspöydältäni. Poikkesin itse North Eastern-hotellissa viedäkseni sen, mutta sain tietää, että herra Mazaroff ja hänen ystävänsä herra Holt olivat lähteneet Durhamiin ja edelleen pohjoiseen jättämättä osoitetta. Pistin senvuoksi luonnoksen talteen. Eilen luin sanomalehdistä selostuksia siitä, mitä täällä oli tapahtunut, ja kun erikoisesti panin merkille, että herra Mazaroffilta oli ryöstetty paperit samoin kuin rahat ja arvoesineet, pidin velvollisuutenani lähteä heti tänne kertomaan tietoni."

Postlethwaite lopetti puheensa yhtä jyrkästi kuin oli sen aloittanutkin. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen; kaikista siellä olevista ihmisistä hän yksin tunsi salaisuuden; hän tiesi, kelle tahi mihin tarkoitukseen tämä epäilemättä varakas mies oli määrännyt rahansa. Jokainen luultavasti toivoi, että tutkintotuomari heti tiedustaisi sitä kohtaa — mutta hän oli iäkäs, vanhoihin kaavoihin kiintynyt ja tahtoi noudattaa omia menettelytapojaan. Hän alkoi verkkaisesti kuulustella todistajaa.

"Olemme teille hyvin kiitollisia, herra Postlethwaite", hän sanoi. "Luulonne mukaan vainajalla siis oli jälkisäädös taskussaan. Todistuksista käy ilmi, että kaikki hänellä olleet rahat, arvoesineet ja paperit ovat kadonneet hyvin todennäköisesti murhaajan tai murhaajien anastamina; otaksuttavasti on jälkisäädös mennyt samaa tietä. Mutta tärkeätä on tietää, että sellainen asiakirja on ollut olemassa. Haluaisin nyt esittää teille kysymyksen tai pari. Mainitsiko herra Mazaroff teille — hän näyttää olleen avopuheinen — sattuiko hän mainitsemaan teille koskaan käyttäneensä jotakin muuta nimeä paitsi sitä, jonka hän ilmoitti teille?"

Postlethwaite teki jyrkästi torjuvan liikkeen. "Ei, varmasti ei!" hän vastasi.

"En — koska hän jo aluksi sanoi saaneensa sen päähänsä sinä aamuna, ja kun hän muka sai jotakin mieleensä, pani hän sen toimeen heti."

"Mainitsitte hänen ilmoittaneen olevansa varakas. Ilmaisiko hän omaisuutensa suuruuden? Mikäli olen kuullut, hän oli hyvin avomielinen ja suorapuheinen."

"Niin. Kyllä hän ilmaisi sen. Hän sanoi, että hänellä oli noin kahdeksansataatuhatta puntaa."

Tutkintotuomari nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormiensa päät vastakkain ja katsoi ympärilleen salissaolijoihin. Sitten hän jälleen kääntyi todistajan puoleen.

"Pyydän vaivata teitä lukemaan jälkisäädöksen luonnoksen, herra
Postlethwaite", hän virkkoi rauhallisesti.

Postlethwaite otti pitkulaisesta kuoresta paperiarkin ja alkoi lukea haudanhiljaisuuden vallitessa:

"Minun, Salim Mazaroffin, joka asun Hotel Cecilissä, Lontoossa, Middlesexin kreivikunnassa, ja Darlingkadun varrella Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa, viimeinen tahtoni on seuraava. Tällä jälkisäädöksellä määrään kaiken omaisuuteni, sekä kiinteän että irtaimen, joka minulla kuollessani on tahi johon minulla silloin on oikeus, Mervyn Holtille, joka asuu Lontoossa, Jermyn-katu 559 a, hänen täydelleen hallittavakseen; samalla määrään sanotun Mervyn Holtin tämän jälkisäädökseni ainoaksi toimeenpanijaksi ja kumoan kaikki aikaisemmat jälkisäädökseni ja määräykseni."

Siinä oli kaikki. Mutta äkkiä huomasin, että kaikkien katseet olivat kääntyneet todistajasta minuun.

YHDESTOISTA LUKU

Ensimmäinen seikka, jonka täsmälleen tajusin yorkilaisen asianajajan ilmoituksen aiheuttaman musertavan tunteen jälkeen (sillä totta puhuen se vaikutti minuun lamauttavammin kuin kertaakaan pommin räjähtäminen maailmansodassa), oli Crolen ääni korvani juuressa.

"Pysykää tyynenä, Holt!" hän kuiskasi kiihkeästi. "Pysykää tyynenä — rauhallisena!"

Luullakseni vain kuulin hänen sanansa niitä käsittämättä — silmäilin tutkintotuomaria ja tunsin, että häneen ikäänkuin oli kiteytynyt kaikki se, mitä tässä huoneessa olevat ihmiset ajattelivat ja aprikoivat. Äkkiä hän esitti tuikean kysymyksen Postlethwaitelle:

"Oliko varsinaisen, vainajan asianomaisesti vahvistaman jälkisäädöksen sanamuoto juuri tämä?"

"Täsmälleen!" vakuutti Postlethwaite. "Tämä on luonnos — vainajan käsialalla kirjoitettu — josta varsinainen jälkisäädös jäljennettiin."

"Tietääkseni ei jälkisäädöstä ole löydetty", hän sanoi. "Otaksuttavasti on murhaaja sen anastanut vainajan muiden paperien joukossa. Ei kukaan tiedä siitä mitään, vai kuinka?"

"Koska jälkisäädöksessä määrätty perillinen herra Holt on saapuvilla", hän virkkoi, "niin haluaisin kysyä häneltä, tietääkö hän siitä mitään."

Wetherby katsahti minuun uudelleen; hänen katseessaan oli pureva ilme, joka harmitti minua kovasti, ja tunsin veren kohoavan poskiini.

"Te ja vainaja olitte luullakseni hyvin läheisiä ystävyksiä", sanoi hän tyynesti. "Eikö asia ole niin?"

"Meistä oli tullut läheiset ystävykset, hyvin läheiset", vastasin.
"Mutta —"

"Niin läheisiä ystävyksiä, että hän jättää teille kaikki rahansa — tavattoman omaisuuden! — ja määrää teidät viimeisen tahtonsa ja jälkisäädöksensä ainoaksi toimeenpanijaksi — eikä sittenkään edes mainitse teille hyvistä aikeistaan ja teidän harvinaisesta onnestanne!" hän jatkoi melkein pilkallisesti. "Oletteko varma, ettei muistinne petä?"

"Olen varma jostakin muustakin kuin siitä!" kivahdin rohkeasti. "En tiedä kerrassaan mitään Mazaroffin jälkisäädöksestä, en ole tiennyt hänen tehneen sellaista. Mutta sen tiedän, että jos Mazaroff todella oli Merchison ja jos hänen jälkisäädöksensä löytyy ja minä joudun hoitamaan hänen rahojaan, siirrän ne niille henkilöille, joille ne kuuluvat — hänen leskelleen ja tyttärelleen. Kuuletteko sen, herra Wetherby? Jollette, niin sanon sen vielä kerran!"

"Istukaa, Holt, te nuori aasi!" hän supatti kiivaasti. "Istukaa! Antakaa minun hoitaa tämä asia!" Myöskin hän nousi pystyyn; hänen äänessään oli leppeä, tyynnyttävä sointu, kun hän alkoi puhua tutkintotuomarille:

"Mielestäni, sir, tämä tuskin on missään yhteydessä tämän kuulustelun tarkoituksen kanssa —"

"Millään tavoin loukkaamatta herra Crolen arvoa minä puolestani en ole varsin varma siitä", keskeytti Wetherby. "Jos —"

"Minulla on puheenvuoro, jos suvaitsette", tokaisi Crole. "Ehdotan, että jatkokäsittely siirrettäisiin —"

"Sen aion juuri tehdä", pisti tutkintotuomari väliin. "Lähipäivinä saadaan epäilemättä lisävalaistusta kaikkiin näihin seikkoihin."

En välittänyt tutkintotuomarin tylsistä kehoituksista, että mieli oli pidettävä selvänä — omassa mielessäni myrskysi harmi rouva Elphinstonen asianajajaa kohtaan. Mutta kun pyörähdin sinne päin, näin, että rouva Elphinstone itse oli paikaltaan mennyt hänen luokseen ja puheli hänelle vakavasti. Pian tuli Wetherby luokseni hymyillen puolittain huvitettuna, puolittain mielistelevästi.

"Olette hieman kuumaverinen, herra Holt", hän alkoi. "No no! Minähän puhuin vain ammattimiehenä, ymmärrättehän — ammatillinen käytös on sittenkin —"

"Hävyttömän loukkaavaa, sir, jos te annoitte siitä näytteen!" kivahdin.
"Tehän viittailitte, että —"

"Älkäähän toki! En minä viittaillut mihinkään!" keskeytti hän lepyttävästi. "Minun on huolehdittava asiakkaani eduista — tuo Crole ja Postlethwaite olisivat menetelleet aivan samoin. Toistan vielä: on kummallista, ettei Mazaroff eli Merchison maininnut teille mitään jälkisäädöksestään. Mutta koko juttu on kummallinen", hän jatkoi, vilkaisten ympärilleen, "ja minä puolestani ehdotan, että me lakimiehet ja ne, joita asia koskee, keskustelisimme hetkisen, jos vain voimme löytää sopivan paikan."

Vein heidät yksityiseen vierassaliin, jonka Mazaroff ja minä olimme tilanneet ja jota minä edelleen pidin hallussani — sinne tulivat kolme asianajajaamme, rouva ja herra Elphinstone ja Sheila; Maythorne neuvotteli jo poliisien kanssa rauhallisessa sopukassa samassa huoneessa, jossa kuulustelu oli pidetty. Sitä seuranneen keskustelun aikana puhuivat enimmäkseen asianajajat; se koski yksinomaan kadonneen jälkisäädöksen löytämismahdollisuuksia ja sitä, voitaisiinko alkuperäinen luonnos, joka oli kirjoitettu Mazaroffin käsialalla ja jossa myös oli hänen allekirjoituksensa, saattaa voimaan, jos varsinainen jälkisäädös pysyisi kadoksissa. Neuvottelu ei kiinnittänyt mieltäni; kaiken sen jälkeen, mitä olin kuullut, olin päättänyt, etten ottaisi pennyäkään vainajan rahoista. Ja minä keskeytin kömpelön karkeasti lakimiesten virallisen puhelun.

"Te kaikki unohdatte", sanoin, "että tehdessään jälkisäädöksensä Yorkissa herra Mazaroff eli, kuten häntä mielestäni on nimitettävä, herra Merchison ei tiennyt, että hänellä oli tytär."

"Arveletteko, että hän olisi tehnyt toisenlaisen jälkisäädöksen, jos olisi tiennyt sen?" kysyi Wetherby.

"Voin sanoa vain sen, mitä tiedän", vastasin. "Kun Mazaroff eli Merchison kertoi minulle avioliitostaan, karkaamisestaan ja muista niiden yhteydessä olevista seikoista, mainitsi hän, että jos olisi syntynyt lapsi ennen hänen lähtöään, hän varmastikaan ei olisi poistunut. No niin, hän palasi — vuosikausien kuluttua — ja sai tietää, että hänellä oli lapsi — tytär. Hän näki tyttärensä! Ja minusta on järkeenmenevää otaksua, että hän siinä tapauksessa halusi jättää omaisuutensa tyttärelleen. Sitäpaitsi —"

Pysähdyin. Päähäni oli äkkiä juolahtanut eräs ajatus, josta olin iloinen.

"Ottaen huomioon sen, että hän tänne tultuaan huomasi olevansa isä", jatkoin, "on minusta perin ilmeistä, mitä hän teki Yorkissa laatimalleen jälkisäädökselle."

"Poltti sen tietysti!" vastasin. "Miksi hän olisi jättänyt rahansa minulle, kun hänellä kerran oli oma tytär? Yorkissa ollessaan hän ei sitä aavistanut, mutta sai sen tietää tunnin tai parin kuluttua saavuttuamme tänne."

"Tuo tuntuu järkevältä", mutisi Wetherby. "Hän on saattanut tehdä niin.
Mutta kysymys on siitä, aikoiko hän ilmaista olevansa Merchison."

Sen jälkeen keskustelu katkesi hetkeksi. Äkkiä Crole iski nyrkkinsä pöytään, jonka ääressä istui.

"Kuka tämän miehen murhasi?" hän huudahti ponnekkaasti. "Siitä on kysymys! Kuka hänet murhasi ja miksi? Se saattaa olla tavallinen rikos — ryöstöaikeessa. Mutta siinä saattaa piillä enemmänkin. Hän oli ilmeisesti salaperäinen mies. Ja, kuten olen jo aikaisemmin kysynyt, murhattiinko hänet Mazaroffina vaiko Merchisonina? Minä luulen, että juuria on etsittävä menneisyydestä, kenties hyvinkin kaukaisesta. Mutta minusta tuntuu, että aluksi on murha selvitettävä."

"Entäpä jos hän ei olekaan Merchison", huomautti Postlethwaite toistamiseen. "Entä —"

En tiedä, mikä hänen toinen olettamuksensa oli; hän näytti kiihkeästi haluavan tuoda esiin useita, joista ei mikään tuntunut minusta varsin tärkeältä. Juuri silloin astui Maythorne sisään ja sulki oven jälkeensä.

"Kyllä — jotakin", vastasi Maythorne. "Eikä se olekaan mikään salaisuus. Manners kertoi, että muuan mies, nimeltä Parslave, Ralph Parslave — paremmin tunnettu nimellä Ratty — joka asuu eräässä mökissä Birnsiden liepeillä, ei ole ollut kotona markkinapäivän jälkeen. Hän asuu yksin ja näyttää hommailevan kaikenlaista, on silloin tällöin karjanajajana, metsästysvartijana, rotanpyydystäjänä —"

"Jokainen tuntee Ratty Parslaven!" pisti Sheila väliin. "Hän on paikkakuntamme kuuluisuuksia."

"Juuri niin", virkkoi Maythorne. "No, Ratty Parslaven tiedettiin tapansa mukaan lähteneen mainituille markkinoille, mutta häntä ei ole kuulunut kotiin. Poliisit ovat kuitenkin saaneet selville, että hän murha-iltana tuli tänne muiden ihmisten, karjanajajien ja muiden sellaisten mukana. Hän oli samassa seurassa, jolle Mazaroff tarjosi ryyppyjä ja sikaareja. Saapuvilla olleet henkilöt — ainakin ne, jotka jaksavat muistaa yksityiskohtia — luulevat Parslaven poistuneen siitä huoneesta, jossa Mazaroff oli heitä kestinnyt vähää ennen kuin Mazaroff itse meni ulos, mutta tähän mennessä ei ole tavattu ketään, joka todella olisi nähnyt Parslaven lähtevän tästä talosta tai kohdannut hänet myöhemmin samana iltana. On kuitenkin ehdottoman varmaa, että hän oli täällä sisällä sinä iltana — ja ettei häntä senjälkeen ole kuulunut eikä näkynyt. Siinä kaikki."

"Hän on saattanut lähteä joillekin toisille markkinoille", arveli Postlethwaite. "Hänen tapaisensa henkilöt kulkevat markkinoilta toisille."

"Niinpä kylläkin", myönsi Maythorne. "Mutta juuri tällä hetkellä ei ole mitään muita markkinoita — ei kuuteen kuukauteen. Ja poliiseilla on tietystikin jo teoria — he arvelevat, että Parslave, jonka he väittävät jo ennenkin olleen selkkauksissa järjestysvallan kanssa, oli nähnyt Mazaroffin huomaamattaan näyttelevän rahojaan. He luulevat Parslaven pujahtaneen tarjoiluhuoneesta kenties ilman tarkkaa suunnitelmaa, että hän sattumalta mennessään tämän salin avoimen oven ohitse huomasi Musgraven pyssyn riippuvan naulassa, astui sisään, otti sen ja livisti tiehensä ja että hän sittemmin seurasi Mazaroffia nummen poikki, ampui hänet ja ryösti hänet, heittäen senjälkeen pyssyn sinne, mistä se löytyi, ja kadoten saaliineen. Sellainen on poliisien otaksuma."

"Entä mitä te siitä arvelette?" kysyi Wetherby hieman uteliaasti.
"Tunnemme teidän maineenne, herra Maythorne. Miltä se teistä tuntuu?"

"Se on hyvä otaksuma poliisimiehen kannalta katsoen", selitti Maythorne. "Se saattaa olla hyvinkin pätevä. Mutta omasta puolestani tahtoisin tietää enemmän vainajasta, hänen oloistaan ja elämästään, sekä viimeaikaisesta että entisestä. Erittäinkin yksi asia kaipaa selvitystä. Hän mainitsi herra Holtille tahtovansa tavata jonkun henkilön täällä Marrasdalessa. Kuka se henkilö oli? Kohtasivatko he toisensa?"

Luonnollisestikaan ei kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin, ja neuvottelukokous hajaantui. Maythorne ja asianajajat alkoivat puhella keskenään; minä menin Elphinstone-puolisoiden ja Sheilan seurassa majatalon ovelle. Herra Elphinstone oli taipuvainen epäilemään, olivatko Mazaroff ja Merchison sama henkilö; Sinclairin kirje, matka-arkun palauttaminen ja kirkon seinällä oleva muistotaulu tuntuivat hänestä varmasti todistavan, että Merchison oli kuollut aikoja sitten ja että Mazaroff, joka tunsi Merchisonin entisyyttä jonkun verran, oli syöttänyt minulle päättömän jutun. Hän murahteli siitä kaikenlaista minun saattaessani heitä tietä pitkin; rouva Elphinstone ja Sheila eivät virkkaneet mitään. Mutta aikoessani kääntyä takaisin oli rouva Elphinstonen käytös herttaisempi kuin milloinkaan sitä ennen, ja se rohkaisi minua vielä lausumaan julki, mitä mielessäni liikkui, mikä tosiaankin mieltäni kalvoi.

"Käsittänette", sanoin, "että jos Hassendeane-vanhuksen varma väitös osoittautuu paikkansa pitäväksi ja asia kääntyy niin päin, minä en suostu ottamaan vastaan ainoatakaan pennyä niistä rahoista. Loukkauduin suuresti asianajajanne käyttäytymisestä —"

"Älkää enää siitä välittäkö!" huudahti rouva Elphinstone, jonka kanssa juuri silloin satuin pudistamaan kättä. "Herra Wetherbyhän on — lakimies. Minä en ole! Olen aivan varma siitä, että menettelisitte, niinkuin katsotte oikeaksi, herra Holt, kaikissa oloissa — ihan varma!"

Hän ja herra Elphinstone kääntyivät poistumaan; Sheila viivytteli hetkisen, katsoen minua kysyvästi suoraan silmiin.

"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Uskotteko te, että tuo miesparka oli isäni — Andrew Merchison? Rehellisesti, miten on asia?"

"No niin — vastaan rehellisesti!" vakuutin. "En voi muuta ajatellakaan. Minulla ei ole siitä vähäisintäkään epäilystä."

"Siispä" — hän astui huomaamattaan likemmäksi minua — "jos hänen jälkisäädöksensä löytyy, niin pidättehän rahat — pidättehän! Tehdäksenne minulle mieliksi, jollette mistään muusta syystä."

"Hyvä Jumala! Miksi?" huudahdin. "Minullahan ei ole pienintäkään oikeutta saada yhtään pennyä niistä!"

"Älkää siitä huoliko!" hän keskeytti. "Minä — minä tahdon teidän pitävän ne. Minä en halua niiden joutuvan äitini käsiin enkä omiini — tiedän, mitä se merkitsisi. Lupaattehan joka tapauksessa, ettette tee mitään harkitsematonta siihen suuntaan, jos jälkisäädös löydetään!"

"Lupaan sen teille!" vastasin innokkaasti. "En tee kerrassaan mitään neuvottelematta sitä ennen teidän kanssanne. Mutta —"

"Kiitos lupauksesta!" hän sanoi olkansa ylitse. "Puhun enemmän — myöhemmin."

Palasin Lehtokurppaan ihmeissäni. Olin ihan varma siitä, että rouva Elphinstone olisi riemuissaan, jos vainajan omaisuus joutuisi hänelle ja hänen tyttärelleen, mutta yhtä varma myöskin olin, ettei tytär tahtoisi koskea ainoaankaan pennyyn. Olin senvuoksi pahemmassa kuin pulassa, sillä olin julkisesti selittänyt, että jos perintö tulisi minulle, luovuttaisin sen pois, mutta tunsin olevani rakastunut Sheilaan ja halusin noudattaa hänen toivomuksiaan — ja hän toivoi minun pitävän perinnön. Se kiusasi minua, kunnes mieleeni muistui, että rasitin aivojani sellaisella, mitä ehkä ei tapahtuisikaan. Aikaisempi arveluni saattoi olla oikea — jälkisäädös oli ehkä tuhottu, sitten kun Mazaroff eli Merchison havaitsi, että hänellä oli tytär.

Hautasimme vainajan samana päivänä iltapuolella hyvin hiljaisesti, ja illalla Webster kyyditsi Crolen, Maythornen ja minut Black Gillin risteysasemalle, jossa nousimme Lontooseen lähtevään yöjunaan. Sillä Maythorne halusi tavattoman kiihkeästi tavata Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän virkailijoita ja saada mahdollisimman paljon tietoja Mazaroffista yleensä ja kirjoihin viedyn kirjeen kuitista, jossa oli muistiinpano S.T.1., erikoisesti. Kello puoli yksitoista seuraavana aamuna olimme kaikki kolme erään pankin tärkeän virkamiehen työhuoneessa. Saatuaan tiedon asiastamme hän tiedusteli hyvin innokkaasti Mazaroffista ja hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista ja pani meidät tiukkaan ristikuulusteluun niiden selostusten nojalla, jotka hän jo oli lukenut sanomalehdistä. Luulin hänestä koituvan meille arvokasta apua, mutta nähtyään kuitin ja sen päiväyksen hän heti pudisti päätään. "Voi!" hän valitti. "Se mies, joka hoiti Mazaroffin tiliä ja kirjeenvaihtoa niihin aikoihin kun tuo kuitti on päivätty, ei ole enää täällä. Hän oli herra Armintrade — hän erosi meiltä kuusi kuukautta sitten ryhtyäkseen Courthopen pankin johtajaksi."

KAHDESTOISTA LUKU

On mielestäni luettava suureksi ansioksi, että hillitsin kasvoni ja koko olemukseni, kun tämä äkillinen ilmoitus lausuttiin, etten jäänyt tuijottamaan enkä hätkähtänyt, kun Armintraden nimi mainittiin. Ei edes Crolekaan, vaikka hän olikin vanha ja paatunut lakimies, voinut hillitä säpsähdystä, jos kohta se oli perin vähäinen. Mutta korkeassa asemassa oleva henkilö, jota puhuttelimme, ei katsonut Croleen eikä minuunkaan; hän oli kiinnittänyt huomionsa seuralaiseemme, jonka nimi ja maine ilmeisesti olivat hänelle hyvin tutut. Ja Maythorne ei tietystikään osoittanut hämmästyneensä; hänen aina herttaiset ja hilpeät kasvonsa eivät paljastaneet mitään.

"Ahaa!" äänsi hän. "Ymmärrän. Tarkoitatte, että Mazaroffilta hänen Etelä-Afrikassa ollessaan saapuneet kirjeet joutuivat aina tavallisesti herra Armintraden käsiin ja että herra Armintrade on nyt eronnut liikkeestänne."

"Juuri niin!" vastasi pankkivirkailija. "Armintrade huolehti kaikesta, mitä saapui Mazaroffilta. Ja kuten äsken sanoin, Armintrade poistui meiltä kuusi kuukautta sitten, tullen Courthopen pankin ylijohtajaksi. Se on vanha, yksityinen pankkiyhtymä, kuten kai tiedätte — Courthope, Daintree & Co, Mincing-kujan varrella."

"Niin, kyllä tiedän Courthopen pankin kuulopuheitten mukaan", vastasi
Maythorne. "Te siis, te itse, ette osaa kertoa meille erittäin paljoa
Mazaroffista?"

"Kerron sen, minkä tiedän", lupasi haastateltavamme, joka ilmeisesti oli tuiki halukas keskustelemaan kanssamme. "Tunnemme Mazaroffin hyvin varakkaaksi mieheksi, jolla oli laajoja kauppa-asioita ja joka viime aikoina hankki ja myi timantteja ja muita jalokiviä itämailla ja Etelä-Afrikassa. Päätilinsä hän piti Kapkaupungissa olevassa pääkonttorissamme, mutta jo vuosikausia hänellä on ollut pienempi tili avattuna täälläkin. Joku aika sitten hän siirsi tänne tilinsä Kapkaupungista; hän myöskin möi kaikki kiinteimistönsä ja sijoitti tänne niiden hinnan, aikoen kiinnittää ne uudelleen englantilaisiin vakuuksiin."

"Sitten teillä lienee hänen varojaan melkoinen erä", huomautti Crole. "Olemme saaneet tietää — oikeastaan hän mainitsi sen yorkilaiselle asianajajalle Postlethwaitelle — että se on noin kahdeksansataatuhatta puntaa."

"Niille suunnille, aivan varmasti", myönsi johtaja melkein välinpitämättömästi. "Pikemminkin enemmän luullakseni. Niinpä niin — hän oli varakas mies. Mutta jälkisäädös on kadonnut, niinhän sanoitte?"

"Kadoksissa vain toistaiseksi toivottavasti", virkkoi Crole. "Mutta Postlethwaitella on alkuperäinen luonnos, joka on Mazaroffin itsensä kirjoittama ja allekirjoittama. Tässä on siitä jäljennös."

"Tämä nuori herrasmies on jälkisäädöksessä mainittu Mervyn Holt", huomautti Crole.

Johtaja silmäili minua ymmärtävän näköisesti kultasankaisten silmälasiensa ylitse ja kumarsi minulle ystävällisesti.

"Onnittelen teitä, herra Holt", hän sanoi hymyillen. "Se on tavoittelemisen arvoinen omaisuus."

"Se ei ole vielä hänellä", huomautti Crole nauraen. "Sitä ennen on paljon suoritettava. Mutta nyt — voitteko kertoa meille mitään Mazaroffista — henkilökohtaisesti?"

"En sanottavasti mitään", vastasi johtaja. "Hän kävi täällä, mutta vain kerran, oltuaan jonkun aikaa Lontoossa. Näin hänet — juuri tässä huoneessa. Hän ei viipynyt täällä viittä minuuttia ja mainitsi tulleensa vain ilmoittamaan meille saapuneensa Lontooseen ja sijoittuneensa Hotel Ceciliin. Hän aikoi muka pistäytyä Pohjois-Englannissa ja käydä täällä palattuaan muutamia viikkoja myöhemmin. Ja — siinä kaikki."

"Otaksuttavasti olette lunastaneet hänen maksuosoituksiaan senjälkeen", virkkoi Maythorne.

"Siitä voin ottaa selvää", tarjoutui johtaja. Hän soitti kelloaan ja antoi senjohdosta ilmestyneelle konttoristille määräyksen; tämä poistui, palaten muutamien minuuttien kuluttua ja tuoden tarvittavat tiedot.

"Ei ainoatakaan herra Mazaroffin maksuosoitusta ole meille esitetty, sir, sitten kun herra Mazaroff itse käväisi täällä elokuun 29 päivänä", hän ilmoitti. "Silloin hän itse muutti rahaksi kahdentuhannen punnan suuruisen maksuosoituksen."

Johtaja nyökkäsi, ja konttoristi oli poistumaisillaan, mutta Maythorne pysähdytti hänet, katsahtaen hänen päämieheensä.

"Mazaroff kai otti sen rahaerän seteleinä", virkkoi Maythorne. "Ja täällä tietysti on muistissa setelien numerot. Voisinko saada ne?"

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista", vastasi johtaja. "Noutakaa ne!" hän käski konttoristia. "Luuletteko", hän jatkoi, kääntyen jälleen Maythornen puoleen, "että Mazaroff murhattiin ryöstötarkoituksessa?"

"Niin, siihen suuntaan viittaavat seuraavat seikat", selitti Maythorne. "Sikäli kuin olen saanut tietää — tältä herra Holtilta ja eräiltä muilta henkilöiltä — Mazaroff oli noita huolettomia ihmisiä, jotka — tahtomatta rehennellä, ymmärrättehän — pelkästä ajattelemattomuudesta näyttelevät taskussaan olevia rahoja. Hän saattoi vetää esille kourallisen seteleitä, jotka olivat irrallaan hänen taskussaan."

"Eikä ainoastaan seteleitä!" jupisi Crole. "Hänellä oli timantteja ja muita arvoesineitä! Liivintaskuissaan! Se johdattaa kiusaukseen!"

"Niinpä niin", virkkoi johtaja, "timantteja hän otaksuttavasti käsittelee suunnilleen samalla tavalla kuin maanviljelijä käsittelee ohranäytteitä. Mutta, kuten herra Crole huomautti, se on kiusaus epärehellisille ihmisille. Entä" — hän laski kätensä kirjoituspöydällään olevalle pienelle sanomalehtikasalle — "mitä merkitsee se, mitä olen lukenut lehdistä, että Mazaroff on sama henkilö kuin joku Andrew Merchison? Mitä se tarkoittaa?"

Crole selitti sen hänelle, minkä jälkeen he pohtivat juttua jonkun aikaa kaikilta puolin. Konttoristi palasi, tuoden paperiliuskan; vilkaistuaan siihen johtaja ojensi sen Maythornelle, joka sijoitti sen huolellisesti muistikirjansa väliin. Muutamia minuutteja myöhemmin poistuimme sieltä. Päästyämme pankin komean oven ulkopuolelle Crole katsahti Maythorneen terävästi.

Sitten he astelivat äänettöminä muutamia metrejä, kun taas minä, joka olin näissä asioissa aloittelija, koettelin arvailla, mitä he miettivät.

"Kun ihmisen tuntema henkilö murhataan hänen nenänsä edessä, niin hänellä saattanee olla syitä, joiden vuoksi hän ei astu esille ilmoittamaan tuntevansa murhatun", puhkesi Crole vihdoin puhumaan. "Mutta ottaen kaikki huomioon luulen, että jos tuonnottain olisin ollut Armintraden sijassa, olisin sanonut: 'Tunnen tämän miehen; hän on se ja se; kerron teille hänestä kaikki, mitä tiedän.' Eikö niin?"

Maythorne ei vastannut mitään — heti kohta. Hän otti esille savukekotelon. Crole pudisti päätään; hänellä oli vanhanaikaiset tupakkatottumukset. Ja Maythorne ja minä olimme poltelleet viisi minuuttia ja samalla kävelleet hyvän matkan Cityn katuvilinässä, ennen kuin Maythorne alkoi puhua — tällä kertaa varmasti.

"Sanonpa teille, mitä arvelen", hän virkkoi äkkiä. "Armintrade on sama mies, jota Mazaroff tahtoi tavata Marrasdalen nummella. Mutta kohtasivatko he toisensa? Holt ei tiedä — ei kukaan tiedä — ei ainakaan kukaan, mikäli me olemme kuulleet. Mutta Armintrade on sama mies! Kuten äsken saimme tietää, hoiti Armintrade kaikki Mazaroffin asiat pankissa, josta juuri lähdimme — juuri Armintraden käsiin joutui siis myöskin se kirjattu kirje, jonka kuitti on taskussani. Meidän on saatava hiukan puhella Armintraden kanssa. Mutta sitä ennen" — hän keskeytti lauseensa ja heilutti kättään ohitsemme ajavalle ajurille — "sitä ennen käymme tarkastamassa Mazaroffin huonetta ja tavaroita Hotel Cecilissä."

Tutkimuksiemme tämä osa ei tuottanut meille lainkaan vaikeuksia. Mazaroffin jutusta eli, kuten sitä myös nimitettiin, Marrasdalen nummen murhasta oli ollut sanomalehdissä siksi runsaasti selostuksia, että hotellin johtohenkilöt tunsivat tapahtumat hyvin, ja pian me kolme olimme siinä huoneessa, jossa olin kohdannut vainajan ensimmäisen kerran. Crole ja minä olimme katselijoina, Maythornen tarkastaessa huonetta järjestelmällisesti. Tulokset olivat laihat; Mazaroff ei ollut niitä miehiä, jotka kasaavat kaikenlaista kamaa; tuttavuutemme aikana olin pannut merkille, että hän aina poltti eri paikoissa matkamme varrella saamansa kirjeet luettuaan ne. Yhtäkaikki Maythorne teki muutamia havaintoja, joista oli apua, jos kohta ne eivät olleet kouraantuntuvan tärkeitä. Eräästä vanhasta arkusta hän kaivoi näkyville joitakuita koulukirjoja, joiden kunkin nimilehdelle oli kirjoitettu nimi Andrew Merchison sekä päivämäärä; ne hän ojensi Crolelle.

"Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli Merchison", sanoi Crole, selaillessaan kirjoja. "Ei ole todennäköistä, että hän muutoin olisi viitsinyt säilyttää näitä kirjoja. Nämä sopii mainiosti näyttää rouva Elphinstonelle. Mutta toivoisinpa, että löytäisimme enemmän papereita!"

Maythorne löysikin muutamia papereita kirjekotelosta, joka oli Mazaroffin kirjoituspöydällä olevassa lukitsemattomassa lipastossa. Ne olivat kirjeitä — yksityisiä kirjeitä kaikki paitsi yhtä; ne oli viime aikoina lähettänyt Kapkaupungista joku Herman Kloop, joka nähtävästi oli Mazaroffin läheinen, henkilökohtainen ystävä. Niissä ei ollut mainittu juuri mitään liikeasioista; ne sisälsivät etupäässä pakinaa, kerhopakinaa, henkilötietoja ynnä muuta sen tapaista vanhojen ystävysten välistä jutustelua. Mutta niillä oli oma arvonsa, huomautti Maythorne — nyt hän tiesi nimen ja osoitteen Kapkaupungissa ja voi sähköttää sinne saadakseen vainajasta eräitä tietoja.

Se ainoa kirje, joka ei ollut Herman Kloopin kirjoittama, näkyi erityisesti herättävän kumppanieni mielenkiintoa. Se oli samassa kotelossa kuin Kloopin kirjeet, mutta sen kuoren kielekkeessä oli Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän sinetti ja sen Lontoon-konttorin osoite. Maythorne osoitti meille heti postimerkkiä ja päiväystä, kirje oli pantu postiin Lontoossa edellisen tammikuun 3 päivänä.

"Se on epäilemättä Armintradelta Mazaroffille", arveli Maythorne. Hän oli innostuneen näköinen avatessaan kirjeen, mutta sitten hänen kasvonsa venyivät pitkiksi.

Paperiarkki oli melkein täynnä kirjoitusta; sen kirjoittaja oli mies, joka, kuten Maythorne kerkeästi huomautti, käytti teräväkärkistä kynää, oli alunperin kouliutunut liikemaailman kynänkäyttöön ja jonka numeroista näki, että hän käsitteli niitä yhtä mittaa. Mutta meille kirjeen sisällys oli merkityksetöntä mongerrusta: emme ymmärtäneet siitä vähääkään. Mutta jotakin oli paperiarkissa sentään selvääkin; se oli pankin tavallista kirjepaperia ja arkin etusivun otsikossa oli pankin nimi ja osoite. Kirjeen alku oli ymmärrettävää kieltä: Hyvä Herra Mazaroff. Samoin loppu oli selvä: Kunnioittaen John Armintrade. Mutta niiden välillä oli kummallisia sanoja ja numeroita sekasotkuna, joka oli meille hepreaa.

"Salakirjoitusta!" toisti Maythorne. "Mazaroffilla kai oli sen lukemisen opas. Se oli epäilemättä hänen muistikirjansa välissä ja on niin ollen varastettu. No niin! Sitäkin ilmeisempää on, että meidän on päästävä herra John Armintraden pakinoille. Mutta ensin — jotakin muuta."

Poistuimme hotellista. Maythorne kiiruhti suoraa päätä lähimpään sähkösanomatoimistoon; hän tahtoi välttämättä heti sähköttää Herman Kloopille saadakseen eräitä tuiki tarpeellisia tietoja Mazaroffista. Ja kun puolipäivä oli jo aikoja ohitse, menimme me, Crole ja minä, Romanon ravintolaan haukkaamaan hiukan puolista; olimme kumpikin rasittuneet matkustettuamme yön ja käveltyämme sinne tänne Lontoossa.

"Se on kummallinen juttu, Holt", sanoi Crole, kun olimme sijoittuneet mukavaan ja rauhalliseen soppeen. "Tarkoitan sitä, mitä olemme saaneet selville tänä aamuna. Oletteko nähnyt Armintraden?"

"Vain melkein kuin ohimennen", vastasin. "Courthopen metsästyshuvilassa silloin, kun neiti Merchison vei minut sinne tiedustamaan, oliko siellä kuultu mitään Mazaroffista."

"Ovela veitikka luullakseni. Näyttää siltä, että hän tahtoisi kuulla kaikki, mutta ei suostu virkkamaan mitään."

"No, tähän asti hän on osoittautunut luulonne mukaiseksi", huomautti Crole. "Olisi odottanut hänen tulleen ilmoittamaan olleensa liikeasioissa Mazaroffin kanssa. Mutta hänpä ei hiiskunut sanaakaan!"

"Hän näyttää sellaiselta mieheltä, joka vastaa siihen, ettei Mazaroffin kuolema ole hänen asiansa. Sellaisen vaikutuksen hän tekee."

"Niinpä niin", virkkoi Crole, "meidän on saatava selko muutamista seikoista — siitä kyllä Maythorne pitää huolen. Toivoisin, että saisimme käsiimme jälkisäädöksen — teidän tähtenne."

"Älkää olko hupsu!" hän moitti. "Älkää milloinkaan kieltäytykö ottamasta vastaan rahaa, nuori mies! Vainaja halusi antaa rahansa teille. Ottakaa ne, jos vain saatte! Ehkä on paljoa parempi, että ne joutuvat teille, kuin jos ne saisi leski — joka rouva Elphinstone lain mukaan on — ja tytär."

Se johti mieleeni, mitä Sheila oli edellisenä päivänä puhunut. Ja kun jo tiesin, että Crole oli kokenut ja taitava mies, kerroin hänelle siitä lyhyestä keskustelusta.

"Miksi hän niin kiihkeästi haluaa, etteivät rahat joutuisi hänelle ja hänen äidilleen?" kysyin.

Crole laski samassa veitsensä ja haarukkansa lautaselleen, nojautui taaksepäin tuolissaan, mietti hetkisen ja naurahti sitten hiljaa.

"Näin meidän kesken, Holt", hän vastasi. "Jollemme lainkaan ota huomioon Mazaroffin jälkisäädöstä, niin minkälainen on taloudellinen asemanne?"

"No niin, minulla on tuloja noin viisisataa puntaa vuodessa omasta kohdastani", ilmoitin, "ja luullakseni saan lisää toiset viisisataa tahi kuusisataa isäni kuoltua."

"Kas niin!" hän huudahti. "Siis tuhannen punnan vuositulot. Nyt esitän teille toisen kysymyksen, poikaseni. Jos rouva Elphinstone tyttärineen — erikoisesti äiti — saisi kahdeksan- tai yhdeksänsadantuhannen punnan suuruisen omaisuuden, niin luuletteko, että rouva Elphinstone, joka on hieman maailmallinen ja kunnianhimoinen nainen, olisi taipuvainen antamaan tyttärensä verrattain köyhän miehen puolisoksi? Tämä on todellisuuden eikä haaveiden maailma, nuori mies!"

"Ei se ole mikään arvoitus", vastasi hän nauraen. "Luullakseni neiti Sheila on rakastunut teihin — ja toivoisi paljon mieluummin rahat teille kuin äidilleen ja itselleen! Älkää olko aasi, Holt-nuorukainen! Jos vain saamme käsiimme jälkisäädöksen, niin te saatte kiinni rahoista. Ja kun saatte kiinni, niin — pitäkää tiukasti!"

Erosin hänestä puolisen jälkeen ja menin asuntooni Jermyn-kadun varrelle. Tuntui siltä kuin olisin ollut poissa sieltä kokonaisen vuosituhannen. Vietin siellä rauhaisen iltapäivän ja levollisen illan, paneutuen nukkumaan aikaisin. Ja kello yhdeksän seuraavana aamuna astui Maythorne sisälle.

"Sain eilen illalla sähkösanoman Kapkaupungista", hän ilmoitti. "Herman
Kloop on Lontoossa — First Avenue-hotellissa. Lähdetään — noudetaan
Crole ja mennään heti Kloopin puheille."

KOLMASTOISTA LUKU

Tapasimme Herman Kloopin puoli yhdentoista aikaan verkkaisesti lopettelemassa myöhäistä aamiaistaan hotellinsa melkein tyhjässä kahvilahuoneessa. Hän oli pieni, ketterä, juutalaisen näköinen mies, hyvin huolellisesti ja muodikkaasti puettu, mutta yllään enemmän kultakoruja ja timantteja kuin englantilaiset tavallisesti käyttävät. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan saadessaan vieraikseen kolme tuntematonta ja osoitti ensin hänelle lähettämiämme käyntikortteja ja sitten lautasensa vieressä olevaa sanomalehtikasaa.

"Olen jo nähnyt teidän kaikkien nimet noista", hän virkkoi, kehoittaen meitä istuutumaan pöytäänsä. "Kuka teistä on herra Crole? Herra Maythorne? Herra Holt?"

Hän näkyi erityisesti kiinnittävän huomiota minuun, kun olimme kukin ilmoittaneet nimemme, ja silloin muistin, että Postlethwaite oli todistaessaan kuulustelussa ilmaissut Mazaroffin jälkisäädöksen sisällön ja että saapuvilla oli ollut sanomalehtien uutistenhankkijoita.

"Saavuin Lontooseen vasta eilen illalla", jatkoi hän meidän istuuduttuamme. "Luin sanomalehdestä Mazaroffin murhasta tullessani Harwichista — viime viikolla olin Amsterdamissa ja Antwerpenissä — ja heti tänne saavuttuani lähetin noutamaan viime päivien lehtiä, joita olen silmäillyt tänä aamuna. Kummallinen juttu, hyvät herrat! Mutta ei sittenkään niin kummallinen kuin näyttää. Mazaroff oli huoleton mies — häneltä puuttui eräs ominaisuus, jonka useimmissa teissä englantilaisissa olen huomannut olevan liiankin silmäänpistävän."

"Tarkoitatteko, että hän oli liian avoin?" kysyi Crole. "Sitä olen minäkin väittänyt pariinkymmeneen kertaan."

"Hän oli liian herkkä — pelkkää ajattelemattomuutta, ymmärrättehän — näyttämään muille, mitä hänellä oli taskuissaan", vastasi Kloop. "Ja hän piti muassaan esineitä, jotka minä olisin säilyttänyt lukon takana. Kuitenkin — mutta mistä oikeastaan saitte tietää, että olen täällä?"

"Löysimme nämä teidän lähettämänne kirjeet Mazaroffin asunnosta Hotel Cecilistä", selitti Maythorne, ottaen esille kirjekotelon, jonka hän oli tuonut muassaan, "ja päätellen niistä, että olitte vainajan hyvin likeinen ystävä, sähkötin eilen aamulla Kapkaupunkiin teidän osoitteellanne ja sain illalla vastauksen, että olette täällä. Oletteko lukenut jutun selostuksia, herra Kloop?"

"Olen lukenut kaikki, mitä on näissä lehdissä", vastasi Kloop, laskien sormuksien koristamat sormensa paksulle pinkalle. "Poliisit näkyvät epäilevän erästä paikkakuntalaista, muuatta kyläläistä, jolla ei ole varsin hyvä maine. Saattaa olla niin, mutta kun tunnen Mazaroffin, niin luulisin, että murhalla on syvemmät syyt kuin pelkkä ryöstöhimo. Koska olen näiden sanomalehtien selostuksista nähnyt, että herra Holt oli Mazaroffin toverina hänen pohjoiseen suunnatulla retkellään ja hänen seurassaan koko ajan myöskin Lehtokurpan majatalossa, niin tahtoisin pyytää herra Holtia ilmoittamaan minulle pari, kolme seikkaa — sellaisia kysymyksiä, jotka ovat pälkähtäneet päähäni, ymmärrättehän?"

"No niin", jatkoi hän. "Matkallanne pohjoista kohti te epäilemättä pysähdyitte monissa paikoissa ja hotelleissa?"

"Ettekö koskaan huomannut mitään sellaista, mikä olisi pannut teidät ajattelemaan, että teitä — se on, että Mazaroffia seurattiin?" tiedusti hän.

"Ettekö esimerkiksi pannut merkille, että joku mies tahi jotkut miehet jokseenkin säännöllisesti ilmestyivät samoihin hotelleihin, joihin te majoituitte?" kysyi hän. "Tarkoitan: ettekö huomannut sanokaamme Stamfordissa jotakuta miestä, jonka myöhemmin näitte esimerkiksi Granthamissa — sitten jälleen Yorkissa ja ehkä sittemmin Durhamissa? Käsitättekö tarkoitukseni?"

"Minä käsitän!" huudahti Crole. "Ja se kannattaakin ottaa huomioon!
Pinnistäkää muistianne, Holt!"

Jännitin muistiani ankarasti. Ajatuksissani lähdin uudelleen matkalle Mazaroffin kanssa ja kuljin uudelleen koko ratamme Lontoosta rajaseudun nummialueelle saakka. Olimme pysähtyneet useita kertoja; koetin muistella, mitä kaikkea seisahduskohdilla oli tapahtunut.

"No niin", vastasin vihdoin. "En voi muistaa muuta kuin yhden seikan — joka saattaisi merkitä sitä, mihin tähtäätte. Vietimme yön Huntingdonissa — ensimmäisen yömme. Näin Mazaroffin puhelevan ilmeisesti tuttavalliseen tapaan erään miehen kanssa tupakkahuoneessa myöhään sinä yönä. Olin juuri menossa nukkumaan — he jäivät keskustelemaan. Sitten ollessamme Yorkissa näin hänet saman miehen seurassa asemalla lähellä kirjamyymälää."

"Mainitsiko hän teille siitä miehestä mitään myöhemmin jossakin tilaisuudessa?" kysyi Kloop.

"Ei maininnut. Näytti siltä kuin he olisivat tunteneet toisensa hyvin", sanoin. "Silloin sainkin sen vaikutuksen, että mies oli joku Mazaroffin lontoolaisia tuttavia."

"Oh, kyllä — nuori, vaaleatukkainen, tervehipiäinen mies, hyvin upeasti puettu", selitin. "Otaksuttavasti suunnilleen viisikolmattavuotias."

"Oliko Lehtokurpan majatalossa muita vieraita kuin te?" jatkoi Kloop kyselyjään.

"Asumassa — ei ollut", vastasin. "Mutta siellä kyllä pistäytyi väkeä puolisella — automatkalla pohjoiseen tai etelään päin. Murhailtana oli siellä hyvin vilkas liike ja joka huone täynnä markkinoilta palaavaa väkeä; siellä oli myöskin automatkailijoita — kuulin rouva Musgraven valittavan, ettei hän markkinaväen tähden voinut huolehtia heistä kyllin hyvin. Tiedän esimerkiksi, että kahvilahuoneessa oli ihmisiä — autoilijoita, joiden vaunut olivat ulkosalla — mutta en nähnyt heitä; Mazaroffilla ja minulla oli yksityinen huone."

"Ajatukseni on", hän lausui, "että Mazaroffia lienee seurattu sinne ja että hänen vainuajansa on,tavoittanut hänet nummella ja murhannut hänet."

"Niin — tahi jotakin sinnepäin", vastasi Kloop. "Sanomalehdissä on mainittu — herra Holtin todistuksen mukaan — että hänellä otaksuttavasti oli koko paljon rahaa ja arvoesineitä muassaan — se on sanomattakin selvää — Mazaroffilla oli aina paljon käteistä ja hänen jalokivensä olivat hyvin arvokkaat. Mutta — tiedättekö, oliko hänellä mitään muuta — sellaista, mikä on omiaan kiihoittamaan ihmistä turvautumaan suoranaiseen murhaan sen saamiseksi?"

"Emme tiedä", vastasi Maythorne. "Asia on niin, herra Kloop, että tulimme luoksenne siinä toivossa, että te Mazaroffin läheisenä ystävänä voisitte antaa meille tietoja. Mitä hänellä siis todennäköisesti oli muassaan?"

Kloop katsahti kelloonsa ja nousi sitten pystyyn ja otti sanomalehtensä kainaloonsa. "Lähdetään tupakkahuoneeseen", hän ehdotti, "poltetaan siellä sikaari. Kerron teille mitä tiedän Mazaroffista. Siitä saattaa olla jonkun verran apua, mutta luulen", hän jatkoi, vilkaisten merkitsevästi ympärilleen, "että tämän murhan arvoitus saadaan ratkaistuksi vasta sitten, kun saadaan selville, mitä Mazaroff puuhasi saavuttuaan Lontooseen siihen asti, kunnes hänet murhattiin Marrasdalen nummella. Mutta — pannaanhan ensin sikaari kytemään."

Kloop oli ilmeisesti yhtä mainio tupakan kuin hän sittemmin osoittautui olevan timanttien tuntija. Hän ei ollut sellaisia miehiä, jotka ostavat sikaarinsa hotellista; sijoitettuaan meidät rauhaisaan nurkkaukseen tupakkahuoneeseen hän lähetti juoksupojan huoneeseensa noutamaan määrättyä sikaarilaatikkoa, ja kun se oli tuotu suositteli sitä meille melkein isällisen hellästi. Kun hän itse sytytti sikaarinsa, oli helppo nähdä, että polttaminen tuotti hänelle suurta tyydytystä ja henkisen mukavuuden tunnetta. Hän tuprutteli kolme tai neljä minuuttia äänettömänä, ennen kuin kehoitti meitä kuuntelemaan tarkkaavasti, väläyttäen lihavassa pikkusormessaan olevaa komeata timanttia.

"Ja nyt ystävä-raukkamme Mazaroffiin", hän virkkoi. "Olen tuntenut hänet — hyvin likeisesti — useita vuosia — olimme, kuten sanotaan, kuin veljet. Hän ja minä —"

"Hetkinen, suvaitkaa, niin kauan kuin asia on mielessäni!" keskeytti
Maythorne. "Olette kai lukenut, että kuulustelussa väitettiin
Mazaroffin oikean nimen olevan Andrew Merchison? No niin, tiedättekö,
oliko hän todella Andrew Merchison?"

"En tiedä", vastasi Kloop. "Mutta", hän lisäsi hymyillen rauhallisesti, "uskon varmasti, että hän oli. Oikeastaan minusta on selvää, että hän oli kuulustelussa mainittu Andrew Merchison. Hän, Mazaroff, oli hiukan salaperäinen mies. Yksi asia on varma — hän oli syntyisin maanne pohjoisista osista. Jollei hän ollut skotlantilainen, niin hän oli rajaseudun mies — puheestaan päättäen. Olen matkustellut niillä tienoin ja tunnen ne. Hänen murrelaadustaan oli mahdoton erehtyä. Mutta en koskaan ole tiennyt, että hänellä on ollut mitään muuta nimeä kuin Salim Mazaroff, eikä hän milloinkaan puhunut minulle sanaakaan entisyydestään koko ystävyytemme aikana."

"Aioin sanoa, että hän ja minä olimme paljon yhdessä Kapkaupungissa viimeisten kymmenen vuoden aikana", jatkoi Kloop. "Olimme saman kerhon jäseniä; toimistomme olivat vierekkäin; yhteen aikaan meillä oli paljon yhteisiä liikeasioita. Kun ensiksi opin tuntemaan Mazaroffin, oli hän niin sanoakseni yleiskauppias tai yleiskeinottelija kaupan alalla. Hän osti ja myi tavaraa — etupäässä itämaista — se on: hän osti itämailta ja myi länsimaihin. Kerran hän myi suuren joukon persialaisia mattoja — hänellä oli tapana koota harvinaisen hienoja näytteitä niistä; hän sai niistä huikeat hinnat Lontoossa ja New Yorkissa — ylellisyystavaran kauppaa, ymmärrättehän. Sitten hän osti ja myi myöskin mausteita, kiinalaisia koruesineitä, harvinaisuuksia ja muuta sellaista — hänellä oli erinomainen kyky ansaita rahaa sillä tavoin. Mutta viime vuosina hän oli luopunut kaikesta siitä ja kiinnittänyt huomionsa yksinomaan timantteihin. Hän ansaitsi timanteilla hyvin, mutta luopui siitäkin viime joulun vaiheilla. Mutta nytkin hänen vetäydyttyään syrjään liike-elämästä ja palattuaan Englantiin hänellä oli eräs kauppa tai yritys tai keinottelu vireillä, ja olen taipuvainen uskomaan, että se on hyvin likeisesti hänen murhansa yhteydessä."

Hän keskeytti puheensa ja poltteli miettivänä hetkisen, ennenkuin kävi jatkamaan kertomustaan.

"Tähän mennessä", hän puhkesi vihdoin jälleen puhumaan, "ei noissa näy olevan mitään siihen viittaavaa, mistä aion teille kertoa. Viime talvena Mazaroff sai käsiinsä — samantekevää miten, sillä se on hänen salaisuutensa, yksi hänen monista salaisuuksistaan timanttikaupoissa — todella suurenmoisen sinisen timantin. No, sininen timantti on sininen timantti! Jos katselette timantteja käsittelevistä kansantajuisista kirjoista kuuluisien kivien värillisiä kuvia, niin näette, että on keltaisia, oranssinkeltaisia, vihreitä ja ruusunpunaisia timantteja, mutta ei kovinkaan monta sinistä — ne ovat tosiaan harvinaisia. Se sininen timantti, jonka Mazaroff oli saanut, oli poikkeuksellisen komea. Olen itse nähnyt mainion Sinisen Toivon — Mazaroffin kivi oli parempi sekä kooltaan että laadultaan. Se painoi viisikymmentäviisi ja puoli karaattia; sen väri ja valontaittamiskyky olivat oivalliset! Uskon — oikeastaan olen varma — ettei sitä Kapkaupungissa nähnyt kukaan muu kuin minä; Mazaroff lähetti sen Englantiin. Hän —"

"Sitä en tiedä", vastasi Kloop, hymyillen nopealle kysymykselle. "Hän ei kertonut minulle kaikkia asioitaan."

Maythorne otti esille Kapkaupungista lähetetyn, kirjoihin viedyn kirjeen kuitin ja ojensi sen Kloopille.

"Luuletteko, että tämä kuitti koskee sitä lähetystä?" hän kysyi. "Katsokaa takapuolella olevaa muistiinpanoa — se on Mazaroffin käsialaa."

Kloop tarkasti huolellisesti paperipalasta kummaltakin puolelta ja ojensi sen sitten takaisin, nyökäten varman näköisenä.

"Epäilemättä!" hän vakuutti. "Se tapahtui samoihin aikoihin. Hän
lähetti sen käyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin, tietystikin.
Muistiinpanokin viittaa siihen. Mikäpä voisi olla selvempää! S.T.1.
Sininen timantti yksi, tietysti."

"Miksi Sininen timantti yksi?" tiedusti Maythorne. "Onko tahi oliko olemassa myöskin Sininen timantti kaksi?"

"Juuri siitä aion teille puhua!" hän vastasi. "Sellainen oli — lopulta! Ja olen varma, että Mazaroffilla oli Sininen timantti kaksi ja kenties myöskin Sininen timantti yksi muassaan, kun hänet murhattiin nummella!"

"Sitten kun Mazaroff oli saanut haltuunsa ensimmäisen sinisen timantin, alkoi hän melkein mielipuolisen kuumeisesti tavoitella toista. Tiedän" — tällöin Kloop tuntui iskevän meille silmää, ikäänkuin hän olisi ollut valmis kertomaan meille kauppasalaisuuksia, jos se vain olisi sopinut — "tiedän, että Mazaroff sai ensimmäisen sinisen timantin suorastaan pilkkahinnasta. Mutta hän halusi niin kiihkeästi saada toisen sen vertaisen, että hän, kuten hän minulle mainitsi, oli valmis maksamaan siitä hyvän hinnan. Hän pani välittäjät liikkeelle — timanttialueella tunsivat kaikki Mazaroffin — hän ryhtyi itsekin työhön. No niin, lopuksi hän sai, mitä tahtoi."

"Niin. Ja yhtä kauniin", vastasi Kloop. "Ja suunnilleen samanpainoisen — noin viisikymmentäviisi tai -kuusi karaattia. En tiedä, kuinka paljon hän siitä maksoi, sillä hän ei suostunut ilmaisemaan sitä minulle. Mutta hän sai sen — ja vain vähän ennen kuin hän lähti Englantiin."

"Näin sen — kyllä näin", myönsi Kloop. "Siis — olen nähnyt molemmat. Luullakseni ei kukaan muu ole niitä nähnyt, jollei — mitä epäilen — Mazaroff ole tänne tultuaan näyttänyt niitä jollekulle. Kun sanon, ettei luullakseni niitä ole nähnyt kukaan muu henkilö paitsi minua, niin tarkoitan, ettei niitä nähnyt kukaan muu Etelä-Afrikassa — lukuunottamatta niiden myyjiä. Mazaroff tähyili yksinomaan eurooppalaisia ostajia."

"Ei. Mutta hän kertoi, että täällä, Lontoossa, oli mies, joka suoritti asioita hänen laskuunsa, kun muka tunsi sellaisia korkea-arvoisia henkilöitä sekä Euroopassa että Amerikassa, jotka olisivat valmiit maksamaan huikean hinnan parista — jos hän voisi hankkia parin, sillä se", lisäsi Kloop, "tapahtui ennen kuin hän sai toisen sinisen timantin."

"Ja olette siis varma, että hän ensin lähetti ensimmäisen sinisen timantin Lontooseen ja toi toisen tänne taskussaan?" huomautti Maythorne.

"Olen varma siitä", vakuutti Kloop. "Voisin sanoa: ehdottoman varma. Ja saatuani tiedon hänen surullisesta kohtalostaan olen aprikoinut, tekikö Mazaroff toisen tai ehkäpä molemmat seuraavista seikoista. Ensiksi: oliko hän avopuheinen laivassa tänne tullessaan, näyttäen toisen sinisen timanttinsa matkustajatovereilleen? Toiseksi: näyttikö hän sen täällä Lontoossa veljeskunnan keskuudessa?"

"Tarkoitan Hatton Gardenia", vastasi Kloop, hymyillen asiantuntevasti. "Siellä, kuten tietänette, solmitaan tämän maan useimmat timanttikaupat. Minua ihmetyttäisi, jollei siellä olisi nähty Mazaroffia! Vaikka hän oli vetäytynyt syrjään timanttikaupasta mieskohtaisesti, niin hänen sydämensä oli vielä mukana. Mutta siitä on helppo ottaa selvää. Lähdetään liikkeelle, hyvät herrat, tulen mukaanne… ja saamme nähdä."

NELJÄSTOISTA LUKU

Muodostimme pikku kulkueen Holborn-kadulla; Kloop ja Maythorne etunenässä, Crole ja minä jälkijoukkona. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä me oikeastaan tavoitimme; sitä kaupunginosaa en tuntenut. Mutta saavuttuamme uneliaalle, harmaalle kadulle, joka tuntui kovin hiljaiselta ison valtaväylän yhtämittaisen hyörinän jälkeen, Crole katsahti minuun tietävän näköisesti.

"Hatton Garden!" hän virkkoi kiinnittäen huomiotani päittemme yläpuolella olevaan nimikilpeen. "Niin yksinkertainen paikka kuin suinkin mahdollista. Mutta jos teillä ja minulla olisi taskuissa kaikki se, mitä on näiden seinien sisällä, niin otaksuttavasti olisimme moninkertaisia miljoonamiehiä!"

"Niin, ja muuta sen tapaista", hän myönsi kuivakiskoisesti. "Nyt vallitsevat timantit, helmet, rubiinit ja muut senkaltaiset korut täällä Elyn piispojen entisessä puutarhassa, jonka kuningatar Elisabeth kylmästi anasti suosikkinsa Kit Hattonin käytettäväksi. Nuo seinät eivät näytä kovinkaan mukavilta eivätkä ympärillämme liikkuvat miehet liikemiehiltä, mutta panen vetoon punnan pennyä vastaan siitä, että jokaisella miehellä, jota kyynärpäämme hipaisee, on kokoelma jalokiviä taskuissaan, ja noiden vanhojen huoneiden ja toimistojen sisältö taas — niin, Golconda ei ollut siihen verraten mitään!"

Kadulla oli runsaasti väkeä — minusta nämä miehet näyttivät olevan etupäässä juutalaisperäisiä ja vieraisiin kansallisuuksiin kuuluvia; he liikkuivat kaksittain tai kolmittain, joskus ryhmissä. Astellessamme eteenpäin nykäisi Crole kerran käsivarttani — muuan mies, joka keskusteli vakavasti erään toisen kanssa, näytti tälle kämmenellään olevia vuorikristallin näköisiä esineitä, pyöritellen niitä lihavalla etusormellaan — ne olivat tietysti timantteja.

"Aivan kuten viljakauppiaat pyörittelevät maanviljelijäin ohranäytteitä", huomautti Crole. "Mutta pitäisipä olla monta hehtolitraa ohria, Holt, arvoltaan vastaamaan kourallista noita jyväsiä. Nämä miehet — mutta Kloop on tavannut jonkun tuttavansa."

Kloop oli todellakin tervehtinyt miestä, jonka hienoa, verkaista päällystakkia koristi uhkea turkiskaulus ja mustaa, silkkistä kaulaliinaa säihkyvä timanttineula. He olivat ilmeisesti hyviä tuttuja ja tervehtivät toisiaan perin riemuisasti ja pudistaen kauan toistensa kättä — minkä jälkeen Kloop veti toisen syrjään. Kun he muutamien minuuttien kuluttua erosivat, tuli Kloop luoksemme pudistaen päätään.

"Se mies tuntee tämän paikan läpikotaisin", hän ilmoitti, "ja saa heti tiedon kaikesta merkittävästä ja harvinaisesta. Hän ei ole kuullut mitään Mazaroffista eikä hänen sinisistä timanteistaan. Ja se vahvistaa yhä enemmän sitä luuloa, joka minulla on ollut koko ajan, nimittäin että Mazaroff aikoi myydä siniset timanttinsa yksityistietä päästämättä niitä markkinoille — ehkäpä hänellä oli jo ostajakin tiedossaan. Markkinapaikka on juuri tämä. Eikä tuo mies tiedä mitään. Mutta onhan täällä vielä muitakin."

Senjälkeen hän käväisi useissa toimistoissa ja puhutteli monia kadulla kohtaamiansa miehiä; hän vei meidät kapeata kujaa myöden omituiseen, vanhanaikaiseen Mitre-nimiseen kapakkaan, jossa tunnuimme joutuneemme kuudennelletoista vuosisadalle. Siellä oli miehiä, jotka polttelivat moitteettomalta tuoksahtavia sikaareja ja joita Kloop puhutteli. Mutta Mazaroffista emme saaneet tietoja.

"On ilmeistä", sanoi Kloop, kun taaskin olimme kadulla, "että Mazaroff ei ole käynyt täällä oleskellessaan Lontoossa. Hänet olisi tunnettu täällä nimeltä — yksistään se seikka että hänellä oli hallussaan kaksi sellaista kiveä, olisi levittänyt sen tiedon tänne yltympäri. Nyt olen varma siitä, että jos Mazaroff näytti sinisiä timanttejaan täällä Lontoossa, niin se tapahtui yksityisesti."

Sanottuaan sitten, että hänen nyt oli hoidettava omia asioitaan, ja pyydettyään meitä ilmoittamaan hänelle hotelliin, jos hän voisi vielä tehdä jotakin tahi jos meillä olisi jotakin hänelle kerrottavaa, erosi Kloop meistä. Me kolme palasimme pitkin Holbornia, ja kun kello oli jo paljon yli kahdentoista, poikkesimme Crolen ehdotuksesta Holborn-ravintolaan puoliselle.

"No niin, jonkun verran olemme saaneet selville", virkkoi Maythorne istuuduttuamme erääseen nurkkapöytään. "Olemme saaneet tiedon noista timanteista. Minä kuvittelen kaiken käyneen seuraavasti: Mazaroff lähetti ensimmäisen — nimittäkäämme sitä Sininen timantti yhdeksi — käyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin. Mutta — lähettikö hän sen talletettavaksi tuloonsa saakka vai näytettäväksi mahdolliselle ostajalle? Minun luullakseni näytettäväksi — menenpä vielä pitemmällekin, ottaen huomioon salakirjoituksisen kirjeen. Arvelen, että Armintrade, joka silloin työskenteli Etelä-Afrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttorissa, sen lisäksi, että hän pankin puolesta hoiti Mazaroffin kirjeenvaihtoa, lisäksi oli — otaksuttavasti jonkun aikaa — myöskin yksityisesti kirjeenvaihdossa Mazaroffin kanssa. Ajattelen, että Armintrade otti huostaansa ensimmäisen sinisen timantin, kunnes Mazaroff saapuisi tuoden toisen, ja otaksuttavasti sillä välin kuulusteli sopivaa ostajaa molemmille."

"Ei", myönsi Maythorne. "On toisia — parempia paikkoja. Jos ne timantit olisivat joutuneet niille markkinoille, joista äsken näimme vilahduksen, niin monet sormet olisivat syyhyneet himosta päästä osallisiksi voitosta. Mutta on yksityisiä ostajia — mannermaalla yhtä hyvin kuin täälläkin, Amerikassa samoin kuin Euroopassakin."

"Onko kellään rahaa riittävästi nykyisin?" kysyi Crole melkein valittaen. "Mazaroff olisi vaatinut aimo hinnan!"

"Hyvin monilla!" vakuutti Maythorne. "Sotasaalistajilla — äkkiä rikastuneilla — pyh! On paljon ihmisiä, jotka vain himoitsevat tilaisuutta kuluttaakseen helposti saamiaan rahoja! Päättäen kaikesta siitä, mitä olen kuullut. Mazaroff oli älykäs mies. Otaksuttavasti hän laski seuraavasti: Englannissa on paljon ihmisiä, jotka — olkootpa keinot oikeat tahi väärät — ovat hankkineet suunnattomia omaisuuksia sodan aikana. Nämä ihmiset — kuten hyvin tiedämme — tahtovat mahtailla tahi oikeammin mahtailevat. Komea kaupunkitalo; maaseutuasunto; kallis kalusto; laumoittain palvelijoita; tauluja, komeasti sidottuja kirjoja, joita ei koskaan avata ja joita tuskin osattaisiin lukea, jos ne avattaisiin — ymmärrättehän. Se on suurin piirtein katsoen miehen hommaa — kaiken tämän hankkiminen. Mutta miehillä on vaimot — on lady Midas samoin kuin on sir Gorgion. Mitäs lady Midas tahtoo? Turkiksia, silkkiä, samettia, pitsiä, kaikkea sitä, mitä Bond-kadulta ja Rue de la Paixilta on saatavissa. Mutta enemmän kuin mitään näistä — timantteja! Mitäpä on muodikas nainen ilman timantteja! Eivätkä viidensadan punnan sormukset ja kymmenentuhannen punnan kaulaketjut riitä — hän vaatii otsakoristuksen ja vielä enemmänkin — sen pitääkin olla oikein erikoinen. Hänen tukkansa saa olla tekotukka ja hänen ihonsa keltainen kuin pergamentti — mutta timantteja pitää välkkyä kummassakin. Luultavasti Mazaroff oli selvillä kaikesta tästä ja suunnitteli saavansa lady Midaasta etsimänsä ostajan. Mitä arvelette?"

"Niinpä niin — epäilemättä ette ole kovin paljoa väärässä", vastasi Crole nauraen. "Oletteko kenties saanut selville lady Midaan osoitteen?"

"Tällä hetkellä", huomautti Maythorne, "on lady Midaalla monta osoitetta. Toistaiseksi on penkomistyötä toisaalla."

"Minusta tuntuu, että sitä on monella taholla", sanoi Crole. "Vielä emme ole saaneet vähääkään valaistusta Mombasan juttuun. Ei voida lainkaan epäillä, että Merchison oli sillä laivalla, livahti sieltä, jättäen sinne tavaransa, ja pääsi onnellisesti maihin kadotakseen olemasta Merchisonina ja ilmestyäkseen jälleen Mazaroffina. Mutta minkä tähden?"

"Minä pidän sitä ratkaistuna kysymyksenä", vastasi Maythorne. "Kaikki yksityiskohdat viittaavat juoneen. Hänellä oli silloin syytä kadota, ja hän saattoi toteuttaa sen varsin helposti. Lähtiessään Bombaysta hän samalla erosi entisyydestään. Jos voisimme ottaa siitä selkoa, niin otaksuttavasti saisimme nähdä, että hän oli siirtänyt rahansa Etelä-Afrikkaan jo ennen kuin poistui Intiassa, että matka-arkun ja muiden tavaroiden jättäminen oli silmänlumetta — hän tietystikin pääsi rantaan hyvin helposti ja lähti alkamaan uutta elämää toisena miehenä."

"Minä luulisin syyksi sen, että hän tahtoi päästä varmasti eroon kotimaahan jättämästään rouva Merchisonista", sanoi Maythorne kuivasti. "Hän tahtoi tämän luulevan häntä kuolleeksi. Mitäpä sillä oli väliä niin kauan kun hän oli elossa ja toimelias. Hän näyttää muuten olleen varsin toimelias Mazaroffinakin. Mutta hän oli aina hiukan salaperäinen, ja maksaisin paljon, jos saisin tiedon siitä, minne hän meni, ketä puhutteli ja niin edelleen sinä iltana, jolloin hän ja Holt saapuivat Lehtokurppaan."

"Mutta sitä ei tiedä kukaan!" huudahdin. "Koetimme ottaa siitä selvää, heti kun häntä alettiin kaivata — tietystikin! Emme löytäneet ketään, jota hän olisi puhutellut — nimittäin erityisesti — emmekä saaneet tietää kenenkään häntä nähneen — pari kolme ihmistä oli vain huomannut hänen — vieraan miehen — menevän ulos."

"Niinpä niin, juuri se tekee koko jutun entistäkin kummallisemmaksi", virkkoi Maythorne. "Varmaa on, että hän sinä päivänä kohtasi jonkun, jolta hän sai tietoja rouva Elphinstonesta ja neiti Merchisonista — sen hän kertoi teille, eikö niin?"

"No niin, kuka oli se henkilö?" jatkoi hän. "Hän ei ole ilmoittautunut.
Mitä te kumpikin arvelette siitä?"

Ei kumpikaan meistä osannut arvella siitä mitään, emmekä virkkaneet mitään. Maythorne, joka istui Crolea ja minua vastapäätä, laski veitsen ja haarukan käsistään ja kumartui pöydän ylitse puoleemme.

"Entäpä", hän supatti salaperäisen merkitsevästi, "entä — niin — entä jos se oli hänen vaimonsa?"

"Rouva Merchison lain mukaan", vastasi hän. "Juuri niin! Entä jos se olikin hän?"

Tämä otaksuma näytti vaikuttavan Croleen vieläkin voimakkaammin kuin minuun — hänen suunsa avautui, ja hän hätkähti. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, pujotteli ihmisten täyttämän huoneen läpi nuori mies, lähestyen häntä. Tulija kumarsi, ojensi Crolelle käyntikortin ja kuiskasi jotakin. Crole katsahti korttiin ja sitten ovelle.

"Odottaako hän ulkona?" hän kysyi. "Tuokaa hänet tänne, Rollinson — pyytäkää häntä tulemaan seuraani — näyttäkää hänelle tietä!"

Rollinson — Crolen konttoristeja — poistui ja Crole viskasi kortin pöydälle meidän nähtäväksemme. Se oli hyvin soma, kauniisti painettu kortti; siinä oli nimi Adolf Frobenius ja osoite Bond-katu 508, W. Sen omistaja oli komea, perin hienosti puettu herra — West Endin muodikkaan liikemiehen ja kunnioitettavien piirteiden perikuva.

"Bond-kadun jalokivikauppiaat ovat keikareita", kuiskutti Crole, kun Frobenius konttoristin opastamana lähestyi nurkkaamme. "Hän on asiakkaani ja naapurini — asuu lähelläni Wimbledonissa. Taitava mies. Kas vain, Frobenius!" hän jatkoi, tervehtien vierasta. "Onpa hauska, että sait minut tavoitetuksi. Oletko syönyt puolista? No, polta sitten seurassamme sikaari ja ryyppää kahvia! Suo minun esittää seuralaiseni — herra Maythorne, herra Mervyn Holt. Olen melkein varma", hän lisäsi hymyillen viekkaasti, "että olet jo ennen kuullut heistä kummastakin."

"Herra Maythornesta usein", vastasi jalokivikauppias, kumartaen kohteliaasti, "ja herra Holtista lukiessani sanomalehdistä selostuksia Mazaroffin jutusta. Juuri sen jutun vuoksi, Crole", hän jatkoi, "olenkin tullut sinua tapaamaan."

"Niin ajattelinkin", sanoi asianajaja. "Arvasin sen heti. Olemme hyvillämme kaikista tiedoista. Tulimme Lontooseen ottamaan selkoa Mazaroffin asioista, ja näin meidän kesken, kulutimme tänä aamuna tunnin Hatton Gardenissa, kysellen hänestä — mutta tuloksitta. Tunsitko hänet?"

Frobenius, joka juuri oli ottanut sikaarin Crolen kotelosta, viritti sen ja veti muutamia savuja, ennen kuin vastasi tähän kysymykseen.

"Olen lukenut sanomalehdistä paljon selostuksia tästä jutusta", hän alkoi vihdoin puhua. "Useimmat niistä ovat luultavasti sikäläisten uutistenhankkijain lähettämiä. Myöskin luin — ja huolellisemmin kuin muut tiedot — selostuksen kuulusteluista. Tietystikin huomasin, että siinä oli mainittu teidänkin nimenne, herrat Crole ja Holt. Ja tulin puheillesi, Crole, koska olen melkein varma, että kohtasin Mazaroffin joku aika sitten melkoisen harvinaisissa oloissa."

"Sepä jotakin!" huudahti Crole. "Mutta — joko tapasit hänet tai et tavannut häntä. Minkä tähden 'melkein'?"

"Sentähden, ettei kohtaamaani miestä minulle lainkaan esitelty", vastasi Frobenius. "Minä vain tapasin hänet. Mutta hän oli silmäänpistävä mies — ja sanomalehtien kuvaukset Mazaroffista sopivat häneen. Kerron, miten kaikki kävi. Sinä, Crole, tiedät hyvin, minkälaista liikettä harjoitan ja millaiset suhteet minulla on West Endissä. No niin, viimeksi kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kauppoja erään sir Samuelin ja lady Leeken kanssa. Sir Samuel on nousukas; suoraan puhuen, hän hankki tavattoman omaisuuden tavarahankinnoilla äskeisen sodan aikana; hän on luultavasti moninkertainen miljoonamies. Noin vuosi sitten hän osti loordi Mulworthyn talon Park Lanen varrella; hänellä on myöskin, niin olen kuullut, hyvin komea maaseutuasunto Buckinghamshiressä. Hän ja lady Leeke — etupäässä jälkimmäinen — ovat ostaneet minulta paljon jalokiviä sekä kulta- ja hopeaesineitä — ymmärtänette", lisäsi hän, hymyillen tyynen tietävästi, "että heidän — hm — oli välttämättä hankittava esineitä, joita heillä ei menneinä aikoina ollut. Esimerkiksi lady Leeke on ostanut minulta hyvän joukon jalokiviä, ja rohkenenpa väittää, että hän on saanut erinomaisen käsityksen maustani ja kokemuksestani."

"No niin", jatkoi jalokivikauppias myhäillen, "nyt joudun kertomukseni tärkeään kohtaan. Noin kuukausi tai viisi viikkoa takaperin kutsuttiin minua eräänä iltapäivänä puhelimeen. Soittaja oli sir Samuel Leeke. Hän pyysi minua heti tulemaan Park Lanen varrelle katsomaan ja arvostelemaan erästä hänelle tarjottua timanttia. Lupasin olla hänen luonaan muutamissa minuuteissa ja niin olinkin käytettyäni autoa. Tapasin sir Samuelin ja lady Leeken kirjastossa; heidän seurassaan oli outo mies, jonka ulkomuotoon, mikäli sitä muistan, sopii sanomalehtien kuvaus Mazaroffista — erikoisesti on muistissani vasemman silmän kierous. Häntä ei esitelty minulle nimeltään — huolimatta varoistaan eivät sir Samuel ja lady Leeke oikein tunne — käsitättehän. Tuntematon osoittautui suurisuuntaiseksi timanttikauppiaaksi, oli kuullut puhuttavan, että sir Samuel ja tämän puoliso haluaisivat mahdollisesti ostaa jalokiviä ja tarjoutui myymään heille jotakin erityisen arvokasta, nimittäin oivallisen parin sinisiä timantteja, joista toinen oli hänen taskussaan. Juuri sitä oli minut kutsuttu katsomaan. Hän näytti sen."

"Oliko se sininen timantti?" kysäisi Maythorne, joka aina tahtoi saada täsmälliset tiedot.

"Se oli sininen timantti — harvinaisen komea kivi olikin", vakuutti Frobenius. "Sen omistaja ilmoitti, että sillä oli pari, joka oli yhtä kaunis. Edelleen hän kertoi harjoittaneensa joitakuita vuosia timanttikauppaa Etelä-Afrikassa, mutta vetäytyneensä nyt syrjään; tämä oli muka hänen viimeinen kauppansa. Välillämme sukeutui hetkisen kestävä ammatillinen keskustelu, joka kuten saatoin eroittaa, kiihotti sir Samuelia ja lady Leekeä haluamaan omakseen tätä arvokasta jalokiviparia. Ja he — Leeket — tahtoivat päästä selville hinnasta. Myyjä ja minä puhelimme hyvän aikaa siitä asiasta. Hän oli suoramielinen järkimies, ja vihdoin saimme määrätyksi parille kohtuullisen hinnan."

"No niin", vastasi Frobenius, "sovimme, että kohtuullinen hinta oli satakuusikymmentätuhatta puntaa."

VIIDESTOISTA LUKU

Vaikka jalokivikauppias lausuikin tämän tavattoman rahasumman yhtä rauhallisesti kuin vihanneskauppias mainitsee karviaismarjojen käyvän markkinahinnan, emme me muut olleet ihan yhtä tyyniä, ja Crolelta pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Satakuusikymmentätuhatta puntaa kahdesta timantista! Hohoo! Se on poikkeuksellista, eikö olekin?"

"On pidettävä mielessä, että nämä timantitkin olivat poikkeukselliset", huomautti Frobenius huulillaan ylemmän tiedon levollinen hymy. "En tosin nähnyt kuin yhden. Mutta myyjä vakuutti, että toinen on yhtä komea, jollei komeampi. Sellaista paria ei tuoda markkinoille joka päivä, ei joka vuosi, kenties ei kertaa miespolven aikana. Sopimamme hinta oli kohtuullinen — ei vähääkään liioiteltu."

"No niin", vastasi jalokivikauppias, "olisin antanut kymmentätuhatta vähemmän."

"Ja olisit kai ollut jotakuinkin varma sievoisesta voitosta, vai mitä?" virkkoi Crole.

"Kyllä olisin voittanut", myönsi Frobenius. "Mutta timanttejahan ei tarjottu minulle. Olin ainoastaan arvostelemassa."

"Sitä en tiedä", vastasi Frobenius. "Käsitin, että kun olin sopinut myyjän kanssa kohtuullisesta hinnasta, olin täyttänyt tehtäväni, ja jätin myyjän ja ostajan pohtimaan asiaa. Sain sen vaikutelman, että sir Samuel otaksuttavasti ostaa."

"En. En ole nähnyt sir Samuel Leekeä enkä lady Leekeä sen iltapäivän jälkeen", selitti jalokivikauppias. "Enkä luonnollisesti ole tavannut sinisten timanttien myyjää. Mutta minusta tuntuu varmalta, että hän on sama mies kuin sanomalehdissä kuvattu Mazaroff."

"Mielestäni ei sitä juuri voi epäillä", virkkoi Crole. "Ja nyt meidän olisi parasta päästä Leeke-herrasväen puheille", hän jatkoi, katsahtaen minuun ja Maythorneen. "Minkälaisia ihmisiä he ovat?" hän kysyi, kääntyen kertojamme puoleen.

"No niin!" hän alkoi. "He kuuluvat ihmisluokkaan, jota ei ollut — ei ainakaan huomattavassa määrin — ennen sotaa. Äsken rikastuneita! Olen kuullut, että mies oli seka- tai ruokatavarain kauppias jossakin pohjoisessa, ansaitsi sodan alkuvuosina äärettömän omaisuuden tavarahankinnoilla ja samalla edisti vapaaehtoisten värväystä paikkakunnallaan. Siitä hän sai arvonimen, joita on niin tuhlaavasti jaeltu, ja hänestä pöyhistyi sir Samuel. Hyvänluontoisia, ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä, joilla on enemmän rahaa kuin osaavat käyttää. Se siitä."

"Meidän on mentävä heitä tapaamaan", sanoi Crole. "Park Lane, niinhän se oli?"

Frobenius ilmoitti meille sir Samuel Leeken tarkan osoitteen ja poistui. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta Crole ja minä katsoimme kumppaniimme.

Maythorne nosti katseensa pöytäliinan kuviosta, jota myöten hän oli koneellisesti liikuttanut sormeaan.

"Tällä hetkellä on vain yksi kysymys tärkeä", hän vastasi. "Myikö
Mazaroff timantit sir Samuel Leekelle."

"Juuri siitähän aiomme ottaa selvän", huomautti Crole. "Yksinkertainen kysymys! Ja —"

"Niin! Ja helposti vastattu — epäilemättä. Mutta — jollei hän myynyt —"

"Siinä tapauksessa ovat ne luullakseni Armintradella. Ja meidän on todistettava se! Vähäpuheinen mies, tuo Armintrade, se on ilmeistä — niin salaperäinen kuin kukaan. Ja olemmeko saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä, mitä haluamme tietää — että hän ja Mazaroff kohtasivat toisensa ensimmäisenä päivänä Mazaroffin ja Holtin saavuttua Lehtokurppaan?"

"Siellä täytyy olla joku ihminen, jonka tiedossa on, mitä Armintrade hommaili sinä päivänä", sekaannuin minä puheeseen. "Hän on Courthopen vieras — Courthopen pitäisi se tietää. Ja lisäksi tohtori — Eccleshare. He ovat kai kaikki kolme olleet yhdessä — metsästämässä. Heidän molempien täytyy olla selvillä siitä, missä Armintrade oli."

"Miten luulette saavanne heidät puhumaan — jos Armintrade kerran on heidän ystävänsä?" huomautti Maythorne. "Sikäli kuin Lehtokurpassa kuulin ja näin, pitävät he kumpainenkin asiat omina tietoinaan. Mutta jotakin on meille selvinnyt täällä — ja se kaikki viittaa Armintradeen. Ja nyt sir Samuelin luokse ja taaskin askel eteenpäin!"

Otimme Holbornilla ajurin, joka kyyditsi meidät Park Lanelle; siellä pysähdyimme upean talon edustalle. Ovella oli meitä vastassa palvelijoita, joiden liverit olivat huomattavasti upeammat kuin on tavallista. Samoin oli kaikki muukin liioitellun loistavaa, osoittaen, että sir Samuel ja lady Leeke koettaessaan tuskaisen huolellisesti osua oikeaan kohtaan olivat alituisesti ampuneet yli maalin. Se huone, johon meidät opastettiin, sitten kun olimme lähettäneet käyntikorttimme isäntäväelle, näytti siltä kuin olisi jollekulle ensiluokkaiselle verhoilijalle annettu avoin valtuus sisustaa se oman tahtonsa ja mielikuvituksensa mukaan. Myöskin näytti siltä kuin ei huonekaluihin olisi kajottu eikä niitä kertaakaan käytetty, sitten kun verhoilijan miehet olivat sijoittaneet ne paikoilleen. Koko huone muistutti huonekalunäyttelyjen mallikalustoa ja oli selvästi aiottu pikemminkin näytettäväksi kuin käytettäväksi. Crole jupisi purevasti, että tuolit olivat liian suurenmoiset istuimiksi, ja jäimme kaikki seisomaan, katsellen kultakelloja, rajattoman kalliita porsliiniesineitä ja nähtävästi hyvin arvokkaita tauluja, kunnes pieni, pulleaposkinen, pyylevä mies, jolla oli tuuheat viikset ja kasvot hymyssä, tulla lyllersi sisään, toisessa lihavassa kädessään puoleen väliin poltettu sikaari ja toisessa käyntikorttimme.

"Arvaan, mitä varten olette tulleet!" hän huudahti, luoden säteilevän silmäyksen vuorotellen meihin kaikkiin. "Mazaroffin juttu! Olen lukenut sen kaiken sanomalehdistä ja huomannut myöskin nimenne, samat, jotka ovat käyntikorteissanne — juuri niin. No, ja kuka teistä on kukin? Herra Crole? Juuri niin. Herra Holt? Juuri niin. Herra Maythorne — tietysti. Ja kun nyt tunnemme toisemme, niin mistä on kysymys, hyvät herrat?"

"Meillä on kaiketi kunnia puhutella sir Samuel Leekeä?" lausui Crole hyvin kohteliaasti.

"Niin on sir! Se olen juuri minä, sir Samuel Leeke, Bathin ritarikunnan jäsen, omassa hahmossani", vastasi isäntämme rattoisasti. "Enkä toivoakseni menettänyt saadessani hiukan pontta nimeeni! Mutta tämä Mazaroffin juttu — totisesti, se on kummallinen pulma — vai mitä?"

"Olette siis perehtynyt siihen, sir Samuel", sanoi Crole. "Tunnetteko asiain kulun tarkoin tähän saakka?"

"Kukapa ei olisi siihen perehtynyt?" huudahti sir Samuel. "Tietystikin minä ja puolisoni luemme kaikki, mitä vain osuu eteemme. Viimeksi tänä aamuna hän virkkoi minulle: 'Sam!' hän sanoi. 'Totta totisesti tulee joku puhuttelemaan meitä tämän jutun johdosta!' Ja siinä te olette! Mutta — tulkaahan tänne, hyvät herrat! Sitten lady Leekekin kuulee kaikki sanottavanne — naiset, kuten tiedätte, ovat uteliaita, ja uutiset ovat parhaita, kun ne on saatu alkuperäisestä lähteestä. Tätä tietä!"

Seurasimme sir Samuelia vastaanottosalin kylmästä loistosta toiseen pienempään, vähemmän muodolliseen ja mukavampaan huoneeseen, jossa lady Leeke istui roihuavan takkatulen ääreen sijoitetussa pehmeässä nojatuolissa, koettaen ratkaista jotakin ajanvietetehtävää. Hän oli yhtä pyylevä kuin puolisonsakin; hänen pukunsa oli uusimman muodin mukainen, ja hänellä oli useita sormuksia sormissaan; olin heti huomaavinani, että hän oli älyllisesti jonkun verran terävämpi kuin sir Samuel, ei aivan yhtä avoin ja äärettömän paljon valppaampi. Hän arvioi meidät kaikki sillä aikaa, kun meidät muodollisesti esiteltiin hänelle, ja ohjasi meidät vastassaan oleviin tuoleihin, joten valo sattui meidän kasvoihimme, mutta hänen piirteensä olivat varjossa.

"Arvasinhan, että meiltä tultaisiin tiedustelemaan", hän virkkoi hieman teennäisesti. "Huomautin siitä sir Samuelille tänä aamuna."

"Mainitsin siitä heille äsken", ilmoitti sir Samuel, joka vieraanvaraisesi kumartuneena ojensi sikaarikoteloaan vuorotellen kullekin meistä. "Mutta minulla ei totisesti ole vieläkään aavistusta siitä, mikä heidät tänne toi. Kukaan ei luullakseni tiedä, että hieroimme kauppaa Mazaroffin kanssa. Mazaroff lienee kaiketi puhellut siitä. Mutta miten saitte kuulla meistä?"

"Hyvä sir Samuel", vastasi Crole juhlallisesti, "salaisuuksissakin on vielä salaisuuksia! Teidän asemassanne oleva ja maailmaan niin hyvin tutustunut mies ymmärtää minua, kun sanon, että tämä on suuri asia. Olette jo lukenut siitä melkoisen paljon — no niin, lyhyesti sanoen, mitä voitte kertoa meille?"

Sir Samuel istui vaimonsa lähellä olevaan tuoliin ja hieroi käsiään polviaan vasten; minusta näytti, että hän suuresti nautti kertomisesta.

"No niin, luullakseni voin puhua suoraan", alkoi hän, vilkaisten lady Leekeen. "Eikä minulla olekaan paljoa kertomista. Herra Mazaroff kävi täällä eräänä päivänä ja esitteli itsensä mieheksi, joka oli harjoittanut laajaa timanttien ja muiden sellaisten kauppaa Etelä-Afrikassa. Hän mainitsi kuulleensa, että lady Leeke mahdollisesti ostaisi, jos hänelle tarjottaisiin poikkeuksellisen kauniita timantteja, ja oli arvellut lady Leeken haluavan nähdä erikoisen komeata näytettä, jonka hän oli saanut hankituksi. Sitten hän ilmoitti, että hänellä oli kaksi hyvin kaunista ja harvinaisen sinistä timanttia, ja otti esille yhden."

"Vain yhden. Toisen", jatkoi sir Samuel, "hän kertoi olevan asiamiehensä, Courthopen pankissa toimivan herra Armintraden, hallussa; tämä oli sillä hetkellä poissa kaupungista, lomalla — metsästämässä herra Courthopen seurassa Northumberlandissa. Hän väitti tapaavansa herra Armintraden varsin pian, sillä hän aikoi muka lähteä automatkalle sinnepäin ja sanoi saavansa häneltä sisartimantin."

"Niin oli", myönsi sir Samuel. "Niin — jollei Armintrade ollut saanut lopullista tarjousta joltakin toiselta ostajalta — ensimmäinen sininen timantti oli muka ollut Armintraden huostassa muutamia kuukausia ja hän oli saattanut tavata jonkun henkilön, joka ostaisi molemmat edullisesta hinnasta."

"Emme — me emme ostaneet", vastasi sir Samuel. "Soitin tavallisesti käyttämällemme jalokivikauppiaalle Frobeniukselle ja pyysin häntä tänne tarkastamaan Mazaroffilla olevaa timanttia. He puhelivat — tietystikin ammattikielellä — ja sopivat siitä, että sellaisen timanttiparin kohtuullinen hinta on satakuusikymmentätuhatta puntaa. Frobeniuksen poistuttua päätimme, Mazaroff ja minä, että jollei hänen asiamiehensä Armintrade ollut saanut parempaa tarjousta eikä tehnyt sinisistä timanteista sopimusta, piti Mazaroffin ottaa toinen jalokivi Armintradelta ja Lontooseen palattuaan näyttää minulle ja lady Leekelle molemmat. Jos sitten päättäisimme ostaa ne, niin saisimme ne äsken mainitsemastani hinnasta. Ja luonnollisesti", lopetti sir Samuel, silmäillen vuorotellen meitä kaikkia, "päättyi kaikki siihen. Senjälkeen emme ole nähneet kumpaakaan timanttia."

"Näittekö Mazaroffia tämän ensimmäisen käynnin jälkeen?" tiedusti
Maythorne.

"Niin, kyllä näimme", vastasi sir Samuel empimättä. "Hän oli herttainen, hauska seuramies, ja pyysimme häntä päivälliselle luoksemme. Hän tuli — se oli kai seuraavana iltana, Maria?"

"Hän oli siis päivällisellä luonanne", sanoi Maythorne. "Oliko teillä muita vieraita?"

"Ei, ei sinä iltana", vastasi sir Samuel. "Olihan tosin lady Leeken veljenpoika, nuori Jim Mallison — mutta häntä emme pidä vieraana. Ketään muuta ei ollut."

"Jonkun verran kyllä", virkkoi sir Samuel. "Mutta ei paljoa. Hän näytti sitä meille taaskin. Se oli hänen taskussaan, käsitättehän. Mutta silloin oli keskustelulla seurustelusävy — ei liike-elämän tapainen."

"Oliko se ainoa kerta, jolloin näitte Mazaroffin — lukuunottamatta ensimmäistä?" tiedusti Maythorne.

"Ei, kohtasimme vielä kerran", vastasi sir Samuel. "Kun olimme kutsuneet hänet päivälliselle, pyysi hän taas meitä puolestaan. Me menimme — hänen hotelliinsa, Ceciliin. Hän olikin harvinaisen oivallinen isäntä!"

"Ei. Jim Mallison oli mukana", vastasi sir Samuel. "Hän kutsui meidät kaikki kolme, ja perin hupainen ilta se olikin."

"Ei — muistaakseni niitä ei lainkaan mainittu. Sopimushan oli tehty, nähkääs. Meidän piti nähdä molemmat Mazaroffin palattua matkaltaan."

"Ettekö nähnyt häntä enää senjälkeen, oltuanne hänen luonaan päivällisellä Cecilissä?" kysyi Maythorne. "Ettekö kohdannut häntä muualla täällä Lontoossa?"

"Emme — emme ole nähneet häntä emmekä kuulleet hänestä — ennen kuin nyt sanomalehdistä."

"Entä lady Leeken veljenpoika, herra Jim Mallison muistaakseni?" huomautti Maythorne. "Oletteko kuullut hänen mainitsevan nähneensä Mazäroffin kaupungilla — sen päivällisen jälkeen?"

"En ole kuullut hänen puhuvan siitä", hän vastasi. "Jim liikkuu paljon seurapiireissä ja niin edelleen — hän on nytkin poissa kotoa, muutoin hän voisi itse ilmoittaa sen teille. Mutta en ole kuullut hänen kertovan, että hän olisi kohdannut Mazäroffin. Oletko sinä, Maria?"

"En — en ole kuullut hänen mainitsevan sitä", vastasi lady Leeke. "Sitäpaitsi luulen, että Mazaroff oli lähdössä, kun olimme hänen luonaan päivällisellä Cecilissä."

Keskustelumme tämän arvoisan avioparin kanssa supistui jälleen vähäiseksi, ja me poistuimme. Minua halutti kovasti päästä ulkoilmaan: tahdoin ilmoittaa jotakin, mitä en voinut ennen lausua. Niin pian kun olimme päässeet eroon loistavapukuisista palvelijoista, puhkesin puhumaan.

"Kuulkaahan!" huudahdin, tarttuen kumppanieni kyynärvarteen. "Muistattehan, kun tänä aamuna kerroin nähneeni Mazaroffin keskustelemassa — ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa — erään minulle tuntemattoman miehen kanssa, jonka Mazaroff kuitenkin ilmeisesti tunsi. No niin — sen miehen — juuri saman miehen — valokuva on lady Leeken uuninreunustalla!"

KUUDESTOISTA LUKU

Molemmat seuralaiseni pysähtyivät jääden tuijottamaan minuun — Crolen kasvoilla oli tavallisen näköinen ällistynyt ilme, kun taas Maythornen silmät välähtivät äkkiä ja kasvot saivat valppaamman ilmeen kuin koskaan sitä ennen olin niillä huomannut; huomautukseni näytti vaikuttaneen häneen kuin valon leimahdus. Sitten hänen eloisa katseensa siirtyi yhtä äkkiä sivulle päin takaisin siihen taloon, josta olimme tulleet.

"Lady Leeken uuninreunustalla oli kaksi miehen valokuvaa", virkkoi hän; "yksi kummallakin puolella tuhannen guinean arvoiselta näyttävää kelloa. Kumpaa niistä tarkoitatte?"

"Sitä miestä, jolla oli jokseenkin heleän värinen, ristiraitainen takki ja pehmeä kaulus", vastasin. "Se oli rintakuva."

"Se oli kellon oikealla puolella", jatkoi hän miettiväisesti. "Nuorehko mies, ilmeisesti vaaleatukkainen ja vaaleaviiksinen. Sekö?"

"Juuri hänet näin joka tapauksessa puhelemassa Mazaroffin kanssa Huntingdonissa ja sitten taaskin Yorkissa", vakuutin. "Tunsin hänet valokuvasta heti."

Seisoimme hetkisen äänettöminä; Crole ja minä tarkkailimme Maythornea.
Äkkiä hän lähti liikkeelle; astelimme vähän matkaa Park Lanea pitkin.

"Todennäköisesti hän oli Mallison, sama veljenpoika, josta meille puhuttiin", sanoi Maythorne, ikäänkuin heräten haaveiluista. "Katsotaanpa — hänen mainittiin olevan lady Leeken veljenpoika, ja sir Samuelin puheista päättäen hän tuntee Lontoon seurapiirit varsin hyvin. No niin, mitä sitten on selvinnyt? Sikäli kuin äsken kuulimme, kohtasi Mallison kahdesti Mazaroffin — kerran täällä Leeken talossa ja toisen kerran Cecil-hotellissa, kun he kaikki olivat Mazaroffin vieraina. Mallison kuuli puhuttavan sinisistä timanteista ja näki niistä toisen. Jos valokuva on Mallisonin, kuten te väitätte, Holt, niin Mallison on sama mies, jonka näitte keskustelevan Mazaroffin kanssa ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa. Tietääkö Mallison niin ollen mitään tästä jutusta? Siitä on otettava selkoa — kun saamme Mallisonin käsiimme."

"Mallisonhan kuuluu olevan matkalla tällä hetkellä", huomautti Maythorne, "jossakin pohjoisessa päin tietystikin, jos Holt tunsi kuvan oikein. Mutta se ei tuota minulle niin kovin paljoa päänvaivaa. Mieltäni kalvaa se, että Mallisonin nimi on jollakin tavoin tuttu — muistan sen jonkun täällä Lontoossa, West Endissä, verrattain äsken sattuneen tapauksen yhteydessä. Se pyörii aivoissani — mutta juuri nyt en saa sitä tarkkaan mieleeni. Mallison?"

Hän seisahtui keskelle katukäytävää, jääden hetkiseksi tuijottamaan kiveykseen kädet työnnettyinä housuntaskuihin. Äkkiä hän katsahti meihin, kutsui ohitsemme ajavaa ajuria ja kehoitti meitä nousemaan kanssaan rattaille.

"Tulkaa toimistooni!" hän kehoitti. "Siellä on minulla apulainen — uskottu konttoristini — jonka pää on Euroopan terävimpiä ja muisti varmimpia. Hän tietää sen!"

Maythornen toimisto oli Conduit-kadulla, joten pääsimme sinne muutamissa minuuteissa. Halusin kiihkeästi nähdä, millainen paikka se oli, luonnollisesti arvellen, että yksityisetsivän työskentelypaikka on likaisen harmaa ja synkkä. Mutta asianlaita olikin täsmälleen päinvastainen; toimisto oli melkein palatsimainen. Siellä oli etuhuone, jossa kaksi näppärännäköistä neitosta uutterasti naputti kirjoituskoneiden näppäimiä ja vilkas poika ilmeisesti toimi ovenvahtina; sen takana oli sisempi, hyvin upeasti sisustettu huone; siellä istui nuori herrasmies, joka meidän astuessamme sisään luki mukavassa asennossa Sporting Timesiä heittämättä sitä kädestään noustessaan pystyyn kumartamaan meille. Sen takana taas oli ilmeisesti isännän tarkoin yksityinen osasto, huone, jonka turkkilaiset matot, pehmeät nojatuolit, muutamat hienot taulut ja viimeisen kuosin mukainen konttorikalusto teki perin uhkeaksi. Siinä huoneessa kerrottiin epäilemättä kaameita salaisuuksia silloin tällöin, mutta se tapahtui aisteja suuresti viehättävässä ympäristössä.

Tämän huoneen kummassakin päässä oli kirjoituspöytä; sisään tullessamme istui kaukaisemman ääressä nuori mies, joka olisi herättänyt huomiotani, missä hyvänsä olisin hänet kohdannut. Hän oli pienikokoinen mies, melkein höyhensarjalainen, käyttääkseni painijain kieltä, ja hänen hintelän ruumiinsa verhona oli hyvin leveäraitainen tweedkankainen puku; tavallisen kauluksen asemasta hänellä oli metsästysliina, jonka laskoksia piti koossa kultainen, hevosenkengän muotoinen neula; siihen nähden hän olisi voinut olla tallipoikien päämies. Mutta hänessä oli silmäänpistävämpiä piirteitä, jotka tulivat näkyviin heti, kun hän nousi seisomaan ja kääntyi esimiehensä puoleen. Hänellä oli terävin ja omituisin näkemäni sininen silmäpari, tutkivin nenä ja mitä vankimman ja itsepäisimmän leuan yläpuolella perin suoraviivaiset huulet. Mutta nämäkään seikat eivät olleet kukin erikseen eivätkä kaikki yhdessä hänen huomattavimmat piirteensä. Ensinnä kiintyi katse hänen punaiseen tukkaansa, jonka helakka, väärentämätön väri liekkiryöppynä kuvastui himmeän rauhallisia seiniä vastaan siitä huolimatta, että hän piti sitä lyhyeksi ajeltuna, minkä johdosta hänen liian isot, jotensakin suipot korvansa olivat sitäkin selvemmin näkyvissä. En tiedä, mitä Crole hänestä ajatteli — hän oli epäilemättä nähnyt miehen jo aikaisemmin, kenties useita kertoja — mutta omassa mielessäni kiteytyi heti nähtyäni hänen eloisa ihonsa, terävä nenänsä ja yleensä valpas olemuksensa hänestä saamani vaikutelma yhdeksi sanaksi. Vainukoira!

Maythorne viittasi meitä istuutumaan rattoisasti räiskivän takkatulen kahden puolen oleviin tukeviin tuoleihin, pani syrjään keppinsä ja käsineensä ja kääntyi sitten konttoristinsa puoleen, joka noustuaan kirjoituspöytänsä äärestä seisoi odottaen.

"Cottingley!" alkoi Maythorne, käyden suoraan käsiksi asiaan ilman esipuheita. "Tunnemmeko nimen Mallison?"

Näin nopean valon välähdyksen punapäisen miehen silmissä — näytti siltä kuin olisi jossakin niiden takana äkkiä sytytetty lamppu. Suoraviivaisten, ohuiden huulien tiukka ilme heltisi — mies nyökäytti lyhyeksi ajeltua päätään.

Miehen ääni oli yhtä omituinen kuin ulkomuotokin. Se oli jonkunlainen hillitty, inisevä falsette. Konttoristi tuijotti edelleen Maythorneen, ja tämä nyökkäsi.

"Welminster-aukion jutussa. Hän ei ollut suoranaisesti siihen sekaantunut, mutta eräs asiakkaamme oli. Mallisonin nimi oli luettelossa. Painoin sen mieleeni. James Mallison — toimeton henkilö. Osoite on Park Lane. Lady Leeken veljenpoika — tämä Mallison."

"Poliisit pitivät tarkastuksen muutamassa yksityisessä pelipaikassa Welminster-aukion varrella. Noin kolme tai neljä kuukautta takaperin. Pidätettiin kolme-, neljäkymmentä henkilöä. Mallison oli siellä mukana. Oli myöskin naisia. Ylhäisiä naisia. Pelipaikan omistaja tuomittiin suuriin sakkoihin — hyvin suuriin. Muut — vieraat — kuten tavallisesti selvisivät vähällä. Jos muistat, siellä oli myöskin eräs asiakkaamme — tuli hädissään luoksemme. Ei mitään! Haluatko otekirjan?"

Maythorne taivutti päätään ja ojensi kättään. Konttoristi meni huoneen keskellä olevan ison pöydän luokse, otti jykevän kirjan, joka osoittautui sisältävän sanomalehtileikkeleitä, etsi sivun melkeinpä salaperäisen nopeasti ja ojensi kirjan Maythornelle. Tämä silmäili otetta ja työnsi sitten kirjan Crolelle ja minulle.

"Kas tuossa", hän virkkoi. "Leikkaamme sanomalehdistä kaikenlaisia selostuksia ja juttuja ja liimaamme ne sitten kirjaan vastaisen varalle — niitä voi joskus sattua tarvitsemaan. Minusta on sellainen järjestelmä perin hyödyllinen, minun muistini ei ole niin mainio kuin tämän Cottingleyn. Tässä, kuten näette, on sanomalehden selostus eräässä West Endin yksityisessä pelihelvetissä toimitetusta poliisitarkastuksesta. Omistaja oli herttainen herrasmies, jolla oli niin paljon ystäviä, sekä miehiä että naisia, vierailemassa luonaan muutamana iltana, että poliisit alkoivat epäillä ja päättivät itsekin käväistä hänen luonaan — kutsumattomina vieraina. Tuossa on kerrottu, miten kaikki kävi, sekä mainittu huoneistosta tavattujen henkilöiden nimet ja niiden joukossa, kuten näette, on Park Lanen varrella asuva toimeton mies James Mallison — mistä päättäen herra Mallison asuu tätinsä ja enonsa luona. Mutta ehkä Cottingley tietää sen — hänellä on tiedossaan koko joukko asioita! Tiedätkö mitään Mallisonista, Cottingley?"

Konttoristi suipisti huuliaan ja liikautti hieman olkapäitään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista, että Mallisoniin tuskin kannatti kiinnittää huomiota.

"Hyvin vähän! Nuori kaupunkilainen. Hiukan — turhamainen. Urheilee — vähän. Asuu sir Samuelin ja lady Leeken luona. Hänet näkee joskus näiden seurassa, useammin yksin jossakin sir Samuelin autossa. Käsittelee rahaa jokseenkin auliisti — Leeke-puolisoilla ei ole lapsia. Äskettäin rikastuneita — sodasta hyötyneitä — ymmärrättehän. Sanotaan, että tämä Mallison saa periä sir Samuelin varat."

"No niin, siinä se!" hän sanoi. "Nyt tiedämme Mallisonista hiukan enemmän. Epäilemättä hän on sama mies, jonka kanssa Mazaroff keskusteli Huntingdonissa ja Yorkissa. Eihän se tosin ollut mitään erikoista, mutta se tuntuu osoittavan, että Mallison oli matkalla pohjoiseen. Ja haluaisinpa tietää, kohtasiko hän Mazaroffin enää senjälkeen."

"Kysymyksen jälkimmäinen osa on tärkeämpi kuin edellinen", vastasi Maythorne. "Sellaisessa kohtauksessa on merkityksellinen juuri paikka. Meidän olisi päästävä selville, missä yhteydessä Mazaroffin murha ja se seikka, että hänellä oli toinen sininen timantti taskussaan, olivat keskenään. Kuinka moni tiesi, että se oli hänen muassaan? Mikäli olemme saaneet selkoa, oli täällä mies — Mallison, joka varmasti tiesi sen. Mallison oli nähnyt sinisen timantin — numero kahden — Mazaroffin hallussa kahdesti. Kun he tapasivat toisensa Huntingdonissa ja Yorkissa, puhelivat he otaksuttavasti sir Samuel Leeken kanssa hierotusta sinisten timanttien kaupasta. Meidän on löydettävä Mallison käsiimme ja keskusteltava hänen kanssaan. Koetan tänä iltana ottaa selon siitä, milloin hän todennäköisesti palaa tahi mistä hän on tällä hetkellä löydettävissä — käyn itse tiedustamassa sitä Leeke-aviopuolisoilta. Mutta sitten — Armintrade? Myöskin se mies on tavattava — hän tietää enemmän kuin on puhunut; oikeastaanhan hän ei ole virkkanut mitään. Ja siihen mennessä häntä on pidettävä huolellisesti silmällä. Holt, onko Lehtokurppaan jättämänne mies, autonohjaaja Webster, älykäs ja valpas?"

"Anna minulle muutamia sähkösanomakaavakkeita, Cottingley!" pyysi Maythorne. "Holt, aion sähköttää Websterille teidän nimessänne muutamia määräyksiä, joita haluan hänen noudattavan pitäessään silmällä High Cap Lodgea. Meidän lienee luullakseni matkustettava sinne takaisin, mutta se ei tapahtune vielä huomenna. Mitä tulee huomiseen, niin suostutteko te kaksi tulemaan tänne kello kymmenen aamulla?"

Crole ja minä poistuimme pian, jättäen Maythornen kyhäämään Websterille lähetettävää sähkösanomaansa. Kadulle päästyämme Crole haukotteli.

"Minä lähden kotiin, Holt", hän sanoi. "Kotiin Wimbledoniin — päivälliselle ja makuulle, poika! Se on minulle tarpeen kaiken tämän jälkeen. Entä te? Mitä aiotte tehdä?"

"Aion menetellä jotakuinkin samalla tavoin", vastasin. "Syön jossakin päivällistä ja vetäydyn sitten asuntooni. Minäkin olen väsynyt. Ja otaksuttavasti on meidän taaskin oltava liikkeellä huomenaamulla?"

"Meidän on tavattava toisemme Maythornen toimistossa", myönsi hän nyökäten. "Hm! Olemmekohan päässeet vähääkään eteenpäin tänä päivänä? Kuka tappoi Salim Mazaroffin? Toivottavasti en tänä yönä unissani hoe mielessäni sitä kysymystä! No niin, näkemiin huomiseen saakka sitten!"

Hän haukotteli toistamiseen, hymyili anteeksipyytävästi, pudisti kättäni ja lähti rientämään lähimmälle maanalaiselle asemalle päin. Ja hänestä erottuani tunsin olevani uupunut — uupuneempi kuin olin aavistanutkaan. Viime päivien mielenkiihko, hoppu, sekavat mielenliikutukset — kaikki ne yhdessä alkoivat tehota. Vilkaisin kellooni — se oli täsmälleen kuusi. Päätin pistäytyä päivällisellä heti ja sitten mennä asuntooni Jermyn-kadulle ja paneutua nukkumaan.

Aterioin eräässä ravintolassa, jossa saa olla rauhassa nykyisinkin, ja koetin syödä vankasti uhraamalla siihen runsaasti aikaa. Se ja siitä saamani lepo virkistivät minua; mieleni alkoi tehdä etsiä käsiini ystäväni Harker ja kertoa hänelle seikkailuistani. Mutta tarkemmin harkittuani arvelin paljoa viisaammaksi mennä kotiin — sillä sikäli kuin tiesin olisi meillä huomenna vieläkin puuhaisampi päivä, ja meidän olisi kenties palattava Marrasdaleen. Ostin senvuoksi iltalehdet ja lähdin Jermyn-kadulle aikeissa käydä levolle täsmälleen kello yhdeksän. Torkuin sanomalehtien ääressä odottaessani mainittua kellonlyömää ja olisin pysynyt päätöksessäni, ja olinkin jo alkanut valmistautua paneutuakseni pitkäkseni, kun Maythorne saapui luokseni. Heti avattuani hänelle ulko-oven näin, että hänellä oli uutisia.

"Tapasin sir Samuel Leeken uudelleen", alkoi hän minun päästettyäni hänet sisälle, kehoitettuani häntä istuutumaan nojatuoliin ja tarjottuani hänelle wiskyä ja soodaa sekä sikaarin. "Esitin sopivan tekosyyn ja käväisin siellä vielä kerran. Sain selville erään tosiseikan, joka saattaa olla joko tärkeä taikka mitätön — tietystikin tuosta Mallison-miekkosesta."

"Mallison", jatkoi Maythorne, "lähti pohjoiseen päin juuri samaan aikaan kuin myöskin te ja Mazaroff. Hän meni yhdellä Leeken autoista — heillä näyttää olevan niitä kokonainen liuta — ja hänellä oli varma päämäärä. Vanha Leeke aikoo vuokrata ensi vuodeksi jonkun metsästysalueen — jonkun teerinummen — ja hänen mielestään oli järkevää lähettää nuori Mallison etukäteen tarkastamaan alueita varsinaisena metsästysaikana. Hänen puheittensa nojalla olen ihan varma siitä, että Mallison oli Marrasdalen välittömässä läheisyydessä juuri silloin, kun te ja Mazaroff saavuitte Lehtokurpan majataloon. Mitä siitä arvelette?"

Hän silmäili minua tarkasti, ja näin, että hän odotti minun huomauttavan jotakin. Minulla ei ollut mitään huomauttamista; voin sanoa vain sen, etten ollut niillä tienoin nähnyt vilahdustakaan Mallisonista. Hän hymähti.

"Ette tietenkään", hän vastasi. "Ette luonnollisestikaan nähnyt — tahi sanoisinko, ette saanut nähdä — mutta se oli kaikki vielä hämärän peitossa. Mutta — varmasti Mallison oli siellä tahi niillä seuduin. Ja —"

Hän keskeytti lauseensa ja oli ääneti niin kauan, että lausuin julki, mitä mielessäni liikkui.

"Kyllä saamme, Holt", hän vakuutti. "Ja — sitten siitä kehittyy soma yllätys! Katsokaas! Muistatteko, että käydessämme Reiver's Denissä otin maasta erään esineen lähellä sitä kohtaa, mistä Mazaroffin ruumis löydettiin? Muistatte siis. No niin —"

Hän katkaisi sanansa jyrkästi. Ulko-ovelleni koputettiin hiljaa, mutta jatkuvasti. Käännyimme kumpikin sinne päin kuuntelemaan. Taaskin kuului kolkutusta. Ja silloin lähdin huoneesta, astelin pienen eteissalin läpi ja aukaisin oven — peräytyäkseni ällistyksestä hätkähtäen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Hänen nimensä luiskahti tahtomattani huuliltani seisoessani siinä, tuijottaen häneen — hän oli ollut sinä iltana yhtä mittaa mielessäni. Hän naurahti puolittain ujosti, kun se pääsi suustani, mutta oli hillitympi kuin minä ja astui eteissaliin, ikäänkuin tässä — minusta yllättävässä — käynnissä ei olisi ollut mitään omituista.

Olin jättänyt arkihuoneeni oven auki; hän vilkaisi siitä sisälle ja näki Maythornen; hänen ensimmäiset sanansa olivat perin asialliset.

Seurasin häntä huoneeseen ja suljin oven. Maythorne oli ponnahtanut seisoalleen; sekunnin tahi parin ajan seisoimme kaikki kolme töllistellen toisiamme. Minä puolestani olin tyyten ymmällä; Maythorne malttoi mielensä paremmin. Hän siirsi tuolin takan eteen ja viittasi äänettömästi Sheilaa istuutumaan siihen.

"Neiti Merchison on kaiketi tullut siitä syystä, että jotakin on tapahtunut?" hän alkoi.

Sheilalla oli yllään väljä matkavaippa — paksu, turkisvuorinen — ja istuutuessaan välissämme olevaan tuoliin hän päästi sen napit osittain auki, pisti kätensä johonkin sisätaskuun ja otti esille kokoon taitetun paperin. Sitten hän ojensi sen minulle yhtä tyynesti kuin se olisi ollut vain tavallinen kirje.

"Herra Maythorne on oikeassa, jotakin on tapahtunut", hän ilmoitti.
"Tässä on jälkisäädös. Toin sen teille itse."

Hänen sanojaan seuranneen hiljaisuuden aikana tunkeutui tajuntaani kaksi heikkoa ääntä, kuten merkityksettömät äänet usein tekevät tärkeillä hetkillä. Toinen aiheutui siitä, että Maythorne, joka Sheilan koputtaessa oli juuri ollut sytyttämäisillään sikaarin, raapaisi tulitikun; toinen oli paperin hiljainen kahina minun levittäessäni sen auki. Vilkaisin sen alareunassa olevaan nimikirjoitukseen — se oli epäilemättä Yorkissa tehty jälkisäädös, josta Postlethwaite oli kuulusteluissa puhunut. Ojensin sen Maythornelle; hän silmäili sitä, taittoi sen jälleen kokoon ja kääntyi sitten tyynesti Sheilaan päin, pitäen sitä kädessään.

Vastaus tuli empimättä ja terävästi, sävyltään jonkun verran kovasti.
"Varastin sen!"

Maythorne ja minä vilkaisimme toisiimme. Sheila katseli vuoroin meitä kumpaakin. Sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi tuolini takana olevaan pieneen pöytään.

"Pyytäisin", virkkoi hän, "antamaan minulle lasin viiniä. Tuolla näkyy olevan portviiniä. Söin tietystikin puolisen junassa ja sitten nautin jonkunlaisen päivällisen Euston-asemalla, mutta tahtoisin mielelläni lasin portviiniä ja keksin, jos sellaista on käsillä — sitten kerron teille — paljon!"

Minulla oli erinomaista portviiniä, isältäni saatua lahjaa, ja ehätin kaatamaan sitä hänelle pikariin ja asettamaan keksilaatikon hänen eteensä. Pureksittuaan keksin puoliväliin ja ryypättyään viiniä kerran tahi pari hän kääntyi Maythornen puoleen, naurahtaen omituisesti, puolittain uhmaavasti.

"Rohkenenpa otaksua, että olette kuullut sellaisista tapauksista — kenties tuntenutkin niitä — jolloin tytärten on ollut pakko puhua julki totuus äideistään, herra Maythorne?" hän alkoi. "No niin — lieneepä menettelyni oikea tai väärä, aion kertoa teille totuuden äidistäni. Varastin tuon jälkisäädöksen tänä aamuna häneltä, koska tiesin, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta pitää sitä hallussaan, ja saatuani sen käsiini hypähdin polkupyörälleni ja oikaisin suoraa päätä Black Gillin risteysasemalle ja nousin ensimmäiseen etelään lähtevään junaan luovuttaakseni sen asianomaiselle henkilölle. Jollen olisi sitä tehnyt, niin kuka tietää, miten sille olisi käynyt?"

Maythorne silmäili häntä tarkkaavasti, nyökytellen päätään ymmärtävästi hänen jokaiselle lauseelleen. Minä puolestani istuin ymmälläni ja ihmeissäni. En käsittänyt mitään — toistaiseksi.

"Niinkö?" sanoi Maythorne. "Niinpä niin. Mutta tiedossanne on asioita paljon enemmän, neiti Merchison. Ja me olemme — kolmen kesken."

Sheila söi loppuun pureksimansa keksin ja joi tyhjäksi lasinsa; sitten hän sysäsi vaippansa tuuheata kaulusta taaksepäin ja pani kätensä syliinsä ristiin — huomasin niiden hiukan vapisevan.

"Niin", hän myönsi, "tiedän koko joukon enemmän ja kerron sen teille heti. Kuten jo heti alussa mainitsin — nyt on turhaa koettaa kierrellä! No niin, asia on näin. Heti kun kuulustelussa saimme kuulla jälkisäädöksestä, tiesin äitini kiihkeästi haluavan saada tietoja, mutta en tietystikään lainkaan epäillyt, että se joutuisi hänen haltuunsa. Tahdoin ilmoittaa teille, sillä on turhaa väittää sitä vastaan, että äitini on sellaisia naisia, jotka rakastavat rahaa — hänestä on raha kaikki kaikessa — niin juuri, kaikki kaikessa. Alusta alkaen käsitin, että niin pian kun hän todella alkoi uskoa Mazaroffia Merchisoniksi, alkoi hänessä myöskin kiteytyä ajatus saada Mazaroffin omaisuus haltuunsa. Mervyn!" hän äkkiä huudahti, lausuen nimeni ensi kerran ja laskien kätensä käsivarrelleni, ikäänkuin etsien suojaa luonnolliselta turvaajaltaan. "Sanoinhan silloin, kun tuonnoittain kävelimme pois kuulustelusta, että minä — minä — en tahtonut sinun luovuttavan käsistäsi sitä omaisuutta — etten halunnut sen joutuvan muille? Sanoinhan sen sillä tavoin, että uskoit minun puhuvan tosissani ja vakavasti?"

En voinut muuta kuin nyökätä; hänen kiihkeä sävynsä ja kätensä puristus tuntuivat sitovan kieleni. Ilmeisesti hänen sanansa verhosivat jotakin sellaista, mitä kykenin vain arvaamaan.

"No niin", jatkoi hän, "en tiennyt, mihin äitini saattaisi ryhtyä; en tiedä nytkään — sen sanon teille molemmille heti — mitä hän on tehnyt; sen vain tiedän, että hän on tavalla tai toisella saanut haltuunsa tuon jälkisäädöksen ja että minä olen varastanut sen häneltä, luovuttaen sen teille. Kaikki kävi seuraavasti. Toissa iltana melkoisen myöhään käyttäytyi äitini jokseenkin omituisesti. Vähän päivällisen jälkeen hän lähti ulos, selittäen menevänsä katsomaan jotakin kylässä sairaana viruvaa vanhaa miestä. Äitini ei millään tavoin kovin paljoa huolehdi sairaista vanhuksista, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia, ja minua kummastutti, että hän näki niin paljon vaivaa tässä erikoisessa tapauksessa. Hän meni ja oli poissa jonkun aikaa — niin kauan, että isäpuoleni, jonka huomiokyky tavallisesti on mahdollisimman heikko, pani sen merkille ja kehoitti minua lähtemään vanhuksen majalle noutamaan äitiä takaisin. Minä menin — äiti, niin minulle kerrottiin, oli ollut siellä, mutta viipynyt vain muutamia minuutteja. Poistuin sieltä ja kohtasin hänet lähellä porttiamme; hän selitti kerran ulkona ollessaan pistäytyneensä katsomassa eräitä toisia vanhuksia — mikä ei suinkaan ole todennäköistä, koska kaikilla iäkkäillä alustalaisillamme on tapana paneutua makuulle kello kahdeksan. Jo silloin epäilin jotakin, mutta en tietänyt, mitä."

"No niin, eilen illalla toistui sama temppu", puhui Sheila edelleen. "Äiti lähti kotoa, ilmoittaen meille saman syyn, ja oli poissa vieläkin kauemmin. Herra Elphinstone, joka oli vilustunut hieman, paneutui makuulle, ja sitten tein minä samalla tavoin. Vihdoin kuulin äidin palaavan; lähdin aamupuvussani ja yötohveleissani katsomaan, voisinko jollakin tavoin auttaa häntä. Ja juuri silloin tein erään havainnon. Pyydän, ettette luulisi minun vakoilleen ettekä kuunnelleen oven takana — en tehnyt kumpaakaan: kaikki kävi sattumalta. Äiti oli sisemmässä kirjastossa; näin hänet verhojen välitse, jotka eroittivat sen isosta kirjastohuoneesta. Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi pieni lamppu; hän seisoi pöydän ääressä, tarkastaen paperiarkkia. Ja — en tiedä, oliko se innoitettu näkemys vai mikä — mieleeni välähti, että hänen lukemansa paperi oli kadonnut jälkisäädös! Sitten — no niin, sitten pidin häntä silmällä — sen tunnustan. Hän luki paperin lävitse, taittoi sen kokoon, katsahti ympärilleen, siirtyi kirjahyllyn luo ja pisti paperin nurkassa olevan paksun, isokokoisen teoksen — Draken Eboracumin — väliin. Sitten poistuin — mutta en nukkunut. Tiesin, että oli pahaa tekeillä. Olin varma, ehdottoman varma siitä, että äitini kädessä näkemäni paperi oli jälkisäädös, mistä ja miten hän sen sitten lieneekään saanut! Ja keskellä yötä nousin vuoteestani, menin kirjastoon suoraan teoksen luokse, otin paperin sen välistä pimeässä ja raapaisin sitten tulta tikulla. Yksi vilkaisu luonnollisestikin riitti. Panin paperin takaisin ja palasin vuoteeseeni. Mutta uni oli karkonnut silmistäni. Minusta tuntui — oi, en tiedä, miltä minusta tuntui. Ilkeä rikos oli tekeillä — lähellä minua. Vaikka hän olikin oma äitini, niin mikä oikeus hänellä oli pitää jälkisäädöstä hallussaan? Mistä hän oli sen saanut? Ja millä keinoin? Oliko hän sekaantunut — en tohtinut ajatella, mihin hän oli saattanut sekaantua. Mutta yhdestä asiasta olin varma — jos jälkisäädös jäisi hänen huostaansa, niin hän todennäköisesti tuhoaisi sen, ja sitten — niin, sitten tapahtuisi monenlaista, mitä en soisi tapahtuvan. Ja siispä päätin itse käydä ohjaksiin. Nousin makuulta varhain — paljon ennen kuin kukaan muu, edes palvelijatkaan, oli liikkeellä. Varustauduin matkalle, otin jälkisäädöksen, hypähdin polkupyörälleni ja lähdin Black Gillin asemalle — oli vielä pimeä, kun lähdin. Pääsin Carlisleen — ja sitten tietystikin oli tie selvänä Lontooseen. Nyt on jälkisäädös teillä!"

Maythorne, joka oli istunut koko ajan, antaen wiskynsä ja soodansa olla maistamattomana kyynärpäänsä lähellä, tarttui äkkiä lasiinsa ja kumarsi Sheilalle enemmän kuin muodollisen kohteliaasti.

"Olette rohkea nainen!" hän kehui, silminnähtävän ihailevasti. "Ainakin osaatte toimia empimättä. Niinpä niin! Tämä on kummallinen tarina, Holt. Mitä te siitä arvelette?"

Olin miettinyt ankarasti Sheilan kertomuksen viimeisen puoliskon aikana. Kenties ajatukseni juoksivat vanhanaikaisia ja sovinnaisia uria, mutta sanoin mitä ajattelin.

"Ehkä", vastasin, "rouva Elphinstone voisi antaa täysin asiallisen ja pätevän selityksen siitä, miten jälkisäädös joutui hänen haltuunsa."

"Mervyn!" hän huudahti. "Mielestäsi olisi minun kaiketi pitänyt kysyä sitä häneltä, ennen kuin varastin jälkisäädöksen ja karkasin — sinun luoksesi!"

"Mutta minä uskon, että ajattelit niin!" kivahti hän. "Olisinpa totisesti ollut typerä, jos olisin antanut hänen edes aavistaa, että tiesin sen olevan hänen tallessaan! Olen varma siitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ilmaissut tietäväni, mitä oli piilossa kirjan välissä!"

"Hän olisi polttanut sen silmieni edessä", vastasi Sheila. "Tiedän sen! Ja kun sen tiesin, en voinut tehdä muuta kuin toimittaa paperin varmoihin käsiin."

"Neiti Merchison on oikeassa", sanoi Maythorne. "Se oli ainoa mahdollinen keino. Ja nyt on jälkisäädös tässä; huomenaamulla luovutan sen Crolelle. Kuten Holt huomautti, saattaa äidillänne olla täysin hyvä selitys siitä, kuinka hän sai paperin huostaansa. Mutta asian näin ollen toimitte niin hyvin kuin voitte. Nyt on tämä lähes miljoona puntaa koskeva jälkisäädös varmassa tallessa!"

"Sitten on kaikki kunnossa", hän virkkoi. "Ainakin olen minä suorittanut vähäisen osuuteni — ja nyt poistun — minun pitää saada nukkua tänä yönä."

"Minne aiot mennä?" tiedustin, samalla kun Maythorne ja minä nousimme seisomaan. "Minne mennetkin, on sinun sallittava minun saattaa sinut sinne."

"Varsin mielelläni", vastasi hän puolittain välinpitämättömästi. "Lähden vanhan koulutoverini Rhoda Apperleyn luokse. Hänellä on oma vuokra-asunto Ashingtonin rakennusryhmässä Maida Valessa. Sähkötin hänelle Carlislesta tulevani tänä iltana hänen luokseen. Minulla ei ole mitään hätää — mutta voithan hankkia ajurin ja ajaa sinne kanssani, jos haluat."

"Entä huomenna?" kysyi Maythorne, luoden Sheilaan merkitsevän silmäyksen. "Entä huomenna?"

"No niin, sallikaa Holtin huomenna aamulla käydä noutamassa teidät toimistooni!" jatkoi Maythorne. "Myöskin Crole saapuu sinne kello kymmenen, ja siellä sukeutuu teistäkin mielenkiintoinen keskustelu. Muuten on taskussani eräs esine, jonka tahtoisin näyttää teille, ennen kuin nyt lähdemme, neiti Merchison. Tulkaahan valon ääreen!"

Sitten hän äkkiä otti jostakin sisätaskustaan esille vanhanmallisen, hienoon, kuluneeseen hopeakehykseen upotetun komean rintaneulan, laskien sen lampun kirkkaasti valaisemalle pöydälle. Sen tehdessään hän vilkaisi minuun merkitsevästi ja silmäili sitten tarkkaavasti Sheilaa.

Maythorne otti koristeen käsiinsä ja alkoi hypistellä sitä. Käännettyään sen toisin päin hän osoitti takapuolella olevaa neulaa, joka oli huomattavasti kulunut ja sopi löyhästi renkaaseensa.

"Se tipahtaa helposti naisen puvusta", hän puheli. "Tuo neula on kulunut melkein poikki. Kehys on kaunista, vanhaa hopeata, hyvin vanhaa, ja paikoitellen jo kovin ohut; kivet ovat parasta kameata, läpikuultavaa ja hienoväristä. Sitä on aikoinaan pidetty arvokkaana rintaneulana, ja se on epäilemättä ollut jonkun hyvässä asemassa olevan henkilön omaisuutta. Ja löysin sen Reiver's Denistä, läheltä sitä paikkaa, mistä Mazaroff-vainajan ruumis tavattiin."

Tämän sanoessaan hän tarkasti Sheilaa vieläkin tutkivammin. Tyttö loi häneen nopean, kysyvän silmäyksen, siirtäen sitten katseensa rintaneulaan. Maythorne otti neulan ja pani sen takaisin taskuunsa.

"Siis mikäli muistatte, ette ole nähnyt sitä milloinkaan?" hän virkkoi.
"En milloinkaan!" toisti Sheila.

Pian senjälkeen menimme kaikki kolme portaita myöten kadulle. Hankin ajurin. Sheila ja minä nousimme rattaille. Vielä kerran kehoitettuaan meitä saapumaan toimistoonsa kello kymmenen seuraavana aamuna Maythorne toivotti hyvää yötä ja erosi meistä. Me lähdimme ajamaan Maida Valeen. Piccadilly-aukion tulvivassa valossa käännyimme katsomaan toisiimme. Äkkiä hän naurahti arkailevasti.

"Onko minun tarpeellista vastata", sanoin, "jos kerron ajatelleeni sinua koko illan."

"Se oli kaunis vastaus", virkkoi hän nauraen. "No niin, ei puhella enää — keskustelemme huomenna, ylihuomenna tahi jonakin muuna päivänä. Mutta saat pitää kättäni omassasi, kunnes pääsemme perille, jos tahdot."

Pidimme toisiamme kädestä — äänettöminä — koko matkan Maida Valeen saakka. Saatoin hänet perille asti ystävänsä asuntoon ja palasin sitten samalla ajurilla. Aprikoin tietystikin — aprikoin… mitä oli tulossa?

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Olin jälleen Ashingtonin rakennusryhmässä seuraavana aamuna kohta kello yhdeksän jälkeen, ja puoli kymmenen Sheila ja minä kävelimme Edgware-tietä pitkin matkalla Maythornen toimistoon. Oli kaunis, pirteä, syksyinen päivä, mutta se ei saanut meitä kävelemään sensijaan että olisimme ajaneet tuon kolmen kilometrin taipaleen Maida Valesta Conduit-kadulle. Luullakseni oli meillä kummallakin tunne, että tahdoimme olla yhdessä mahdollisimman kauan ja nauttia vapaudestamme täysin siemauksin. Siellä Lontoon väkirikkailla kaduilla olimme niin yksin, ettemme olisi voineet olla sillä tavoin kahden kesken Marrasdalen autioilla nummilla, ja se tunnelma oli meille yhtä uusi kuin viehättäväkin. Mutta tiesin, ettei sitä voinut kestää kauan, emmekä olleet ehtineet pitkälle, kun Sheila jo lausui ääneen sen, mitä minä ajattelin.

"Mervyn, minun on matkustettava takaisin, ymmärräthän", hän puhkesi puhumaan. "Olen suorittanut asiani, jonka tähden tulin — antanut sinulle jälkisäädöksen — ja nyt minun on palattava kotiin — pian onkin — saamaan ripitykset. Äitini on tietysti jo aikoja sitten arvannut, mitä on tapahtunut. Ja — siellä puhkeaa ankara myrsky."

"Myöskin minun on lähdettävä takaisin sinne", virkoin. "Samoin lähtee sinne Maythorne — ja kenties Crolekin. Emmekö voisi kaikki matkustaa yhdessä? Ja sitten —"

"Muka tukemaanko minua?" keskeytti hän nauraen. "Se ei minua pelastaisi. Saan kestää kiihkeimmän neljännestunnin, mitä minulla on eläissäni ollut. Ja minulla on ainoastaan yksi vastaus puolustuksekseni — eikä sitä ole hauska sanoa äidille — voin nimittäin kysyä häneltä, mitä hän aikoi tehdä jälkisäädökselle ja miten hän oli saanut sen. Ja jos tunnen hänet oikein, niin hän ei sitä ilmaise."

Kielelläni pyöri huomautus, että rouva Elphinstonen otaksuttavasti oli pakko se ilmaista, tahtoipa hän tai ei, mutta maltoin mieleni.

"Saattaa tapahtua jotakin, ennen kuin olemme niin pitkällä", sanoin. "Asia on niin, ettemme, ei kukaan meistä, tiedä, asiain kehittymistä. Ainakaan en minä tiedä! Maythorne väittää, että kaikki kyllä selviää ja että siitä sukeutuu hirvittävä yllätys. Minusta taas tuntuu siltä kuin en osaisi lainkaan kuvitella, mitä on lähinnä tulossa."

"Saattaa sattua mitä hyvänsä", myönsi Sheila. "Tällaisissa jutuissa pitää kai olla valmis kaikkeen eikä saa hämmästyä mistään."

Ja juuri sillä hetkellä olikin yllätys meitä hyvin lähellä. Olimme astelleet Edgware-tietä myöten Church-kadulle asti; siellä oli liike sekä kadulla että käytävillä vilkasta, sillä tie on valtaväylä ja liikkeissä työskentelevät henkilöt riensivät sitä pitkin maanalaisille rautatieasemille. Äkkiä Sheila pysähtyi kuin kivettyneenä ja tarttui käsivarteeni. Pyörähdin häneen päin ja näin hänen ikäänkuin lumottuna tuijottavan muutamien metrien päässä olevan tupakkamyymälän avoimeen oveen.

"Sanoinhan, että Parslave meni äsken tuohon myymälään — tupakkamyymälään! Parslave! Luuletko, etten tunne Parslavea! Tunnen hänet yhtä hyvin kuin oman äitini! Parslave on tuossa myymälässä! Tule takaisin!"

Vetäydyimme hieman taaksepäin sijoittuen erään toisen myymälän ikkunan ääreen; ihmisiä riensi niin sankkana virtana kahden puolen, että voimme varsin hyvin uskoa voivamme pitää silmällä herättämättä huomiota.

"Ehdottomasti! Parslave on tuolla sisällä! Mutta kuulehan! Näkikö hän sinua Lehtokurpassa?"

"Ei minun tietääkseni. Mutta hän on saattanut nähdä. Minä en luonnollisesti muista häntä. Minkä näköinen hän on?"

"Pitkähkö, laiha, jäntevä mies, muistuttaa mustalaista — hän on tummaverinen. Yllään hänellä on sininen sarssipuku, uusi. Olin siksi terävänäköinen, että panin sen merkille. Vaani sinä häntä! Minä seison täällä myymälän ovella."

"Tietysti! Jos hän kääntyy tännepäin, niin pujahdan kauppaan ja ostan jotakin, mitä tahansa. Jos hän lähtee toisaalle, niin seuraa häntä. Hyvä Jumala! Mitä tekemistä hänellä on täällä — Lontoossa?"

Liike, jonka edustalla seisoimme, oli kangaskauppa, ja sen ovi oli upotettu syvälle seinään. Sheila vetäytyi sen suojaan ja oli silmäilevinään näyteikkunaan levitettyjä tavaroita. Puolittain piilossa pidin minä silmällä tupakkamyymälän ovea. Ja pian ilmestyi siitä Sheilan kuvauksen mukainen, pitkä, jäntevä, valmiina ostettuun, siniseen sarssipukuun puettu mies, silminnähtävästi maalainen, posket ja niska ruskettuneet. Hän piti tupakkakääröä toisessa kädessään ja avasi sitä jo toisella. Siihen puuhaan kiintyneenä hän ei vilkaissutkaan sivuilleen, vaan kääntyi astelemaan pitkin katukäytävää poispäin meistä.

"Katso häntä uudelleen!" kuiskasin. "Hän tuli juuri ulos ja lähti toisaalle päin."

Sheila astui esille oviaukosta ja vilkaisi kadulle. "Se on Parslave!" hän vakuutti. "Mutta tiesinhän sen. Entä nyt?"

"Meidän on seurattava häntä", vastasin. "Menköön hän minne hyvänsä, minä pysyn hänen jäljessään. Kuulehan! Minä kävelen vähän matkan päässä hänestä; pysyttele sinä vähän matkan päässä minusta! Mutta pidä minut aina näkyvissäsi! Ja nyt siis — valppaasti!"

Siten aloimme vainuta tuota miestä, joka oli kadonnut Birnsidestä samana yönä, jona Mazaroff murhattiin, ja josta poliisit olivat jo julkaisseet etsintäkuulutuksen. Häntä kaivattiin kipeästi Marrasdalessa, mutta hän oli täällä Lontoossa rauhallisena ostamassa tupakkaa vilkasliikkeisen kadun varrella!

Parslave asteli verkkaisesti edelläni, ja juuri yhtä hitaasti vetelehti Sheila perässäni. Tarkastelin vainuttavaani, seuratessani häntä noin kymmenen metrin päässä. Hän oli vankkalihaksinen, jäntevä mies; ruumiinrakenne sopusuhtainen; käynti joustava; väljä puku ei piilottanut hänen vartalonsa kokonaisuudessaan voimakasta ryhtiä. Mutta helppo oli nähdä, että hän oli kaupunkiin saapunut maalainen; hän empi mennessään katujen poikki ja törmäsi silloin tällöin ohitse kiiruhtaviin kävelijöihin. Mutta hän oli varsin kylmäverinen ja hätääntymätön; astellessaan hän siirsi ostamansa käärön sisällön vanhaan, nahkaiseen tupakkapussiin, täytti ja viritti piippunsa, suojaten tulitikkua lievää tuulta vastaan maalaisten tapaan molemmilla kämmenillään. Saatuaan piipun suitsuamaan hän työnsi kädet housuntaskuihin ja lähti piippu hampaissa tallustelemaan edelleen, vilkumatta kummallekaan puolelleen — toinen maalaisilla yleinen tapa. Häntä oli todellakin mukava seurata eikä minulta vaadittu kovinkaan terävää huomiokykyä nähdäkseni, ettei hän lainkaan aavistanut olevansa tarkkailtu.

Tällä välin olimme menneet Harrow-tien sen pään poikki, joka yhtyy Edgware-tiehen, ja nyt kävi tungos katukäytävällä entistäänkin sankemmaksi. Parslave jatkoi matkaansa suoraan, pysytellen lähellä myymälöiden seiniä kertaakaan katsahtamatta taakseen. Piipun savu tuprahteli yhtä mittaa hänen olkansa ylitse. Mutta vihdoin hän kääntyi — jyrkästi oikealle, Praed-kadulle. Käveltyään sitä myöten viitisenkymmentä metriä ja epäröityään hetkisen vilkkaan liikkeen tähden hän meni kadun poikki; asteltuaan vielä vähän matkaa toista käytävää myöten hän poikkesi eräälle Praed- ja Oxford-katuja sekä Cambridge-pengertä yhdistävälle välikadulle. Täällä oli hiljaisempaa; käytävällä liikkui vain muutamia repaleisesti puettuja naisia ja ryömiviä lapsia. Minua epäilytti seurata häntä sinne, sillä hänen olisi tarvinnut vain kääntyä katsomaan taakseen huomatakseen minut heti. Mutta hän ei kääntynyt, ja seurattuani verkkaisesti häntä melkoisen välimatkan päässä näin hänen astuvan erään talon sivuovelle; talo oli isompi ja komeampi kuin sen rinnalla olevat. Sitten hän katosi. Oivaltaen, että minun oli toimittava nopeasti, jos mielin saada mitään selville, joudutin askeleitani, kävelin reippaasti sen talon ohi, johon hän oli mennyt, ja sivuoveen kiinnitetystä likaisesta, kiillottamattomasta pronssilevystä luin suureksi hämmästyksekseni:

Sen luettuani pyörähdin kantapäilläni ympäri ja riensin takaisin kadun päähän, jossa Sheila jo minua odotti. Hän epäilemättä huomasi kiihtyneet kasvonilmeeni ja ehätti luokseni.

Kosketin hänen käsivarttaan toisella kädelläni ja osoitin toisella kadun kaukaisemmassa päässä olevaa taloa.

"Se on Ecclesharen! Ecclesharen, ymmärrätkö? Tohtori Ecclesharen. Vastaanottotunnit kello 9.30-11 aamulla ja 7-8.30 illalla. Ecclesharen — hyvä Jumala! Ja — Parslave on siellä!"

Hän seisoi hetkisen, tuijottaen minuun suu auki, ja hänen kulmakarvojensa väliin muodostui pieni, omituinen ryppy.

Sitten vaikenimme molemmat. Seisoimme katsellen toisiamme kysyvästi.
Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Mutta
Sheila puhkesi puhumaan ensiksi.

"Ecclesharen talo — ja Parslave siellä? Sitten on joku konnanjuoni tekeillä. Mervyn, mitä on tehtävä? Oivallan kyllä, miten asianlaita on: Eccleshare on lähettänyt Parslaven tänne piiloon!"

Mutta olin ajatellut hetkisen kestäneen äänettömyyden aikana — ajatellut nopeasti.

"Emme voi tehdä muuta kuin yhden seikan", vastasin. "Kuulehan! Tee, kuten sanon! Ota auto tuolta Praed-kadun kulmasta! Aja suoraa päätä Maythornen toimistoon — Conduit-kadun 103:een — muistathan? — ja kerro hänelle kaikki, mitä on tapahtunut! Pyydä häntä tulemaan tänne kanssasi ja ottamaan mukaan konttoristinsa Cottingley! Minä pidän sillä aikaa silmällä Parslavea ja tuota taloa. Nyt — joutuin!"

Hän lähti heti virkkamatta sanaakaan, ja minä palasin vahtimaan viidenkymmenen metrin päässä olevaa taloa. Enkä tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin Parslave ilmestyi uudelleen näkyviin ja lisäksi tuli minua kohti. Muutin paikkaa, siirryin Praed-kadun toiselle puolelle ja olin tarkastavinani erästä toisluokkaista kirjakauppaa. Mutta pidin siitä huolimatta Parslavea silmällä, tähyillen häneen päin vasemman silmäni nurkitse. Hän asteli katua myöten, yhäti poltellen mustaa piippuaan. Nyt hänellä oli kädessään juurikori, sellainen, jollaisia palvelijat käyttävät ollessaan ostoksilla. Ja Parslave olikin menossa ostoksille. Astelin hänen jäljessään pitkin Praed-katua, mutta vastaisella puolella. Hän pistäytyi vihanneskauppiaan myymälässä ostamassa perunoita ja pari komeata kukkakaalia. Suoritettuaan nämä pienet kotoiset ostoksensa hän palasi verkkaisesti tohtori Ecclesharen taloon. Kuvittelin mielessäni hänet siellä jonkun taloutta hoitavan vaimon seurassa — Parslave epäilemättä pian kuorisi siellä perunoita, kuten kuka hyvänsä hyväluontoinen perheenisä, ja pakinoisi rattoisasti häntä opastavan naisen kanssa — ja kaukana jylhässä Northumberlandissa, lähes viidensadan kilometrin päässä, etsivät poliisit häntä… epäiltynä murhaajaksi!

Nauroin hiljaa itsekseni tälle seikalle, kun käsivarrelleni laskettiin käsi — niin rauhallisesti, mutta samalla niin lujasti, että pelkkä kosketuksen kummallisuus sai minut säpsähtämään. Pyörähdin katsomaan taakseni — siellä oli Maythornen omituinen konttoristi, Cottingley. Hänen silmänsä olivat kirkkaammat, suun ilme oli jurompi, ja koko olemus muistutti vainukoiraa tavallistakin enemmän. Hän heilautti äänettömänä peukaloaan vasemman olkansa yli; vilkaistessani hänen viittaamaansa suuntaan näin Sheilan, Maythornen ja erään tuntemattoman miehen. Katselin ensin vierasta, miettien mielessäni, kuka ihme hän saattoi olla. Sitten alkoi minulle sarastaa käsitys siitä — hän oli joku noita pinttyneitä vetelehtijöitä, joita maleksi kaikkialla koskaan tekemättä mitään.

Menin Maythornen ja Sheilan luokse Cottingley kintereilläni. Vetelehtijä pujahti taemmaksi, alkaen tarkastella näyteikkunassa olevia tavaroita; hänen koko käytöksensä muistutti miestä, joka odottaa määräyksiä filosofisen välinpitämättömästi. Maythorne loi minuun katseen, joka puhui enemmän kuin jaksoin käsittää.

"Kas niin, Holt", alkoi hän, käyden suoraan käsiksi asiaan, "neiti Merchison on kuvaillut meille Parslavea. Kuvatkaa nyt tekin puolestanne, jotta Cottingley ja tämä toinen mieheni tuntisivat hänet pienimpiä yksityiskohtia myöten! Kuulkaas, Johnson!"

Vetelehtijä lipui luoksemme kuten liikkuvan valon luoma varjo ja katsoi minua silmiään räpäyttämättä koko ajan kuvaillessani hänelle Parslavea nopeasti, mutta yksityiskohtaisesti. Samoin teki myöskin Cottingley, joka minun lopetettuani vilkaisi ensin Maythorneen, sitten minuun. Minuun katsahtaessaan hän samalla toistamiseen heilautti omituisesti ulos päin käännettyä vasemman käden peukaloaan, tällä kertaa Ecclesharen talon suuntaan.

"Hän ei ole tullut sieltä senjälkeen, kun meni sisään kymmenen minuuttia sitten, kantaen koppaa, jossa oli perunoita ja kukkakaalia", vastasin.

Cottingley nyökkäsi Maythornelle, nykäisi vetelehtijää ja kääntyi poispäin näennäisesti äärimmäisen välinpitämättömänä. Hän otti taskustaan savukekotelon ja tarjosi kumppanilleen savukkeen, minkä jälkeen he astelivat luotamme, tuprutellen sauhuja. Sheila tuijotti heidän jälkeensä silminnähtävästi ihmeissään.

"Te kaksi nuorta ihmistä saatte olla nyt vapaina tehtävistä", hän sanoi. "Parslave on nyt yhtä varmasti kynsissämme kuin olisimme sulkeneet hänet Towerin jalokivilippaaseen! Noudattakaa neuvoani — lähtekää jonnekin ja viettäkää tämä päivä oman mielenne mukaan! Jättäkää koko tämä juttu minun huolekseni; haluaisin vain, että te, Holt, käväisisitte toimistossani täsmälleen kello kuusi tänä iltana. Ja nyt lähden. Minulla on asioita. Menkää jonnekin huvittelemaan älkääkä välittäkö mistään muusta!"

Hän oli ajurin rattailla, joiden hän oli käskenyt odottaa, ja ajaa huristi pois, ennen kuin ennätimme virkkaa mitään. Seisoimme minuutin tai pari, töllistellen ympärillemme tietämättä mitä tehdä ja ihmetellen tätä omituista käännettä. Sitten katsahdimme toisiimme ja purskahdimme nauramaan.

"Maythornen neuvo on ainakin hyvä", sanoin. "Noudatetaan sitä! Lempo vieköön koko tämän jutun! Mennään jonnekin, missä voimme puhella —"

"Meistä itsestämme", vastasin. "Olemme saaneet kylliksemme muista ihmisistä."

Lähdimme jonnekin — tarkalleen sanoen, ajoimme autolla erääseen Lontoon pohjoispuolella olevaan pieneen kylään. Nautimme viehättävän puolisen viehättävässä, vanhanaikaisessa majatalossa; vietimme iltapäivän syksyn värittämillä kylänraiteilla ja…

Mutta sepä ei olekaan missään yhteydessä tämän kertomuksen kanssa, vaikka se onkin kaikki kaikessa minulle ja Sheilalle. Puoli kuusi saatoin hänet takaisin ystävänsä asuntoon ja lähdin sitten Conduit-kadulle Maythornen luokse. Heti sisään astuttuani hän heilutti minulle sähkösanomaa.

"Tästä saatte, Holt!" hän huudahti. "Uusia käänteitä. Sähkösanoma palvelijaltanne Websteriltä."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Websterin sähkösanoma ei ollut varsin monisanainen, mutta sisälsi koko joukon perin tärkeitä tietoja. Se oli osoitettu minulle Maythornen toimistoon ja lähetetty Black Gillin asemalta kymmenen minuuttia yli kymmenen sinä aamuna. Sen sisältö oli seuraava:

    "Courthope, Armintrade, Eccleshare, herra ja rouva Elphinstone
    lähtivät kaikki Carlisleen kahdeksan junalla tänä aamuna. Muuta
    ei ole tapahtunut — eikä Mannersin kertoman mukaan Parslavesta
    ole kuultu mitään."

Ojensin sähkösanoman takaisin virkkamatta mitään. Pistettyään sen muiden paperien joukkoon kirjoituspöytänsä sitä varten varattuun laatikkoon Maythorne viittasi aikatauluun, joka oli avonaisena lähelläni.

"Carlisleen, siis tietystikin Lontooseen", hän päätteli. "Olen silmäillyt aikataulua. He saapuvat Black Gillin asemalta Carlisleen yhdeksän ja kolmekymmentä, hyvissä ajoin ehtiäkseen kello kymmenen pikajunaan. Se tuo heidät Euston-asemalle kello viisi minuuttia yli kuusi — mikä merkitsee, että he jo tällä hetkellä ovat Lontoossa. Toiminnan näyttämö on muuttunut, Holt! Olemme saaneet muutamia pääosien esittäjiä läheisyyteemme. Minä en kyllä pane suurta merkitystä High Cap Lodgen kolmen miehen palaamiseen — se osoittaa yksinkertaisesti, että heidän metsästysseurueensa on hajaantunut ja että he kukin ryhtyvät jälleen tehtäviinsä. Mutta toisin on asianlaita siihen nähden, että rouva Elphinstone on tullut Lontooseen."

"Ja jälkisäädöstä", tokaisi hän. "Taikka ottamaan selkoa, mitä hänen tyttärensä on sille tehnyt. No niin, meidän on huomenna puhuttava varsin suoraa kieltä kahdelle miehelle. Crole kävi täällä; teidän ja minun on huomenaamulla kohdattava hänet toimistossaan. Sitten pistäydymme Armintraden pakinoille, minkä jälkeen menemme haastattelemaan Ecclesharea — ja Parslavea, mukanamme mahdollisesti joitakuita poliiseja avuksi, jos tarvitaan. Mutta tänä iltana te ja minä käväisemme tapaamassa rouva Elphinstonea. Tiedämme, mistä hänet löydämme — ja lähdemme heti."

"Vieläkö sitä kysytte?" vastasi hän nauraen. "Hän on tietystikin Ashington-rakennusryhmässä, johon te arvattavasti juuri äsken saatoitte hänen tyttärensä. Sinne rouva Elphinstone ensinnä oikaisi, Holt, heti Euston-asemalle saavuttuaan! Tulkaa! Ennätämme Maida Valeen melkein samaan aikaan kuin hänkin. Mutta kuulkaahan! Minkälaatuinen ihminen on neiti Apperley, jonka luona neiti Merchison asuu?"

"Hyvin itseensä tyytyväinen, kylmäpäinen, nykyaikainen nuori nainen, sanoisin", vastasin. "Hän on opettajana jossakin naisopistossa."

"Ei siis sellainen, että hän sallisi rouva Elphinstonen raahata pois tyttärensä ennen meidän tuloamme?" huomautti hän nauraen.

"Ei lainkaan", myönsin, "mutta en myöskään pidä neiti Merchisonia sellaisena, että sallii viedä itsensä pois. Luultavasti hän antaa äidilleen sanan sanasta."

"Se on hyvä", hän virkkoi. "Tahtoisin tavata heidät yhdessä ja esittää rouva Elphinstonen vastattavaksi kysymyksen tai pari. Mutta sanon jo edeltäkäsin, Holt, että en saa vastausta! En ainakaan tänä iltana."

"Niin on! Mutta hän vastaa huomenna tahi ylihuomenna — tai sitä seuraavana päivänä", vakuutti Maythorne, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Mutta nyt ne on ensin esitettävä hänelle. Otetaan ajuri."

Ajoimme Maida Valeen ja laskeuduimme ajurimme rattailta parin-, kolmenkymmenen metrin päässä Ashington-rakennusryhmästä. Maythorne nykäisi kyynärpäätäni heti.

Talon pääkäytävän kohdalla seisoi auto. Siinä oli matkatavaraa — matka- ja käsilaukkuja ynnä muuta sellaista. Ja myöskin, kuten pian havaitsimme, ehtiessämme auton kohdalle, istui siinä nainen — pitkä, kulmikas, vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu jonkun verran kuluneeseen mustaan pukuun. Hän tuijotti suoraan eteensä, kunnes hänen huomionsa kiintyi meihin, kun hetkiseksi pysähdyimme. Luotuaan meihin syrjäsilmäyksen hän käänsi katseensa taaskin heti pois ja katsoi eteensä entistäkin hievahtamattomampana. Kävelimme edelleen ja astuimme ovesta sisälle taloon.

"Olen nähnyt tuon naisen aikaisemmin", sanoi Maythorne, kun menimme eteishallin halki hissille. "Marrasdalessa."

"Niin minäkin", vastasin. "Näinkin hänet Lehtokurpassa — pidin häntä keittäjättärenä. Varmasti hän eräänä päivänä oli keittiössä keittopuuhissa, kun vilkaisin sinne kysyäkseni jotakin emännältä. Mitä tekemistä hänellä saattaa olla — täällä?"

"Rouva Elphinstone sen kai tietää", sanoi Maythorne. "Mutta en tiedusta häneltä sitä tällä kertaa. Mutta mikä on neiti Apperleyn asunnon numero?" hän jatkoi, kun hissi oli kiidättänyt meidät ylös. "Seitsemänkolmatta? No, selvä! Nyt siis, Holt, marssimme suoraan sisään! Pyydämme myöhemmin neiti Apperleyltä käytöstämme anteeksi. Mutta — avatkaa ovi ja suoraan eteenpäin!"

Tein työtä käskettyä. Muitta mutkitta, edes koputtamatta, aukaisin neiti Apperleyn arkihuoneen oven, ja Maythorne ja minä astuimme rinnakkain sisälle. Jouduimme keskelle näytelmää. Pureva väittely oli jo kuumimmillaan. Näyttämö oli melkein teatterimainen. Asunnon haltija, jonka jokseenkin ylväällä nenällä keinuivat silmälasit, istui kädet sylissä chesterfieldiläisessä tuolissa ikkunakomerossa, silmäillen puolittain huvitettuna, puolittain kummastellen vuoroin Sheilaa, joka seisoi harmistuneena ja uhkamielisenä lattian keskellä olevan pöydän ääressä, vuoroin taas rouva Elphinstonea, joka istui komeassa nojatuolissa takan luona silminnähtävästi kelpo lailla sydämistyneenä. Herra Elphinstone taas kyyrötti sopessa sijaitsevan tuolin reunalla, puristellen sateenvarjonsa nuppia nähtävästi niin nolostuneena ja hermostuneena kuin rauhallinen mies suinkin saattaa olla. Meidän ilmestyessämme ovelle hän katsahti sinne päin ja ähkäisi ääneen. Mutta tästä ähkäisystä huolimatta minusta näytti, että kahden hänen omaan sukupuoleensa kuuluvan henkilön saapuminen teki hänen olonsa jonkun verran mukavammaksi.

"— sanaakaan, äiti hyvä, ennenkuin ilmaiset, miten sait jälkisäädöksen haltuusi!" selitti Sheila parhaillaan ponnekkaasti meidän tuoksahtaessamme sisään. "Sinun asiasi on puhua ensin — sinä olet…"

Hän keskeytti lauseensa siihen, tai oikeammin Maythorne sekaantui puheeseen hänen puolestaan. Maythorne oli rauhallisesti sulkenut oven jälkeemme, ja virkkamatta sanaakaan tai antamatta merkkiäkään alkuvalmistukseksi hän astui esiin ja otti sanat Sheilan suusta.

"Tyttärenne on oikeassa, rouva Elphinstone", hän alkoi kylmän hillitysti. "Teidän asianne on selittää. Niinpä niin, rouva Elphinstone, miten saitte huostaanne Mazaroffin jälkisäädöksen, joka nyt on varmassa tallessa — ilmoitan sen teille — herra Crolen kassaholvissa? No?"

Herra Elphinstone ähkäisi jälleen väsyneesti. Mutta rouva Elphinstone näytti, että hänellä oli sisua, ja oli valmis taisteluun.

"Kuinka uskallatte puhua minulle — minulle! — tuolla tavoin?" hän kivahti. "Mikä oikeus —"

"Hyvä rouva!" keskeytti Maythorne. "Pysykää tyynenä älkääkä olko typerä. Harkitkaa hiukan! Hyvin varakas mies murhataan perin epäilyttävissä oloissa. Hänen taskussaan on muiden paperien joukossa hänen jälkisäädöksensä sekä lisäksi arvoesineitä ja rahaa. Hänet murhataan, ja sitäpaitsi häneltä ryöstetään kaikki, mitä hänellä on mukanaan. Hänen kadonneesta omaisuudestaan ei löydetä jälkeäkään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tyttärenne eräänä iltana huomaa, että jälkisäädös on — teidän hallussanne! Mitä arvelette poliisiviranomaisten siitä sanovan, rouva Elphinstone? Kysyn vain?"

Mutta minulle selvisi heti, että miten ja mitä Maythorne saattoikaan tiedustaa, hän ei saisi vastausta rouva Elphinstonelta — ei ainakaan silloin, jos koskaan. Rouva Elphinstone silmäili Maythornea puolittain ihmetellen, kuten läpikotaisin itsepäiset ja hieman typerät henkilöt katsovat kyselijää. Aivan selvästi näin, että hän kummasteli, kuinka Maythorne rohkeni olla niin suorapuheinen ja mutkaton. Ja kun hän pysyi vaiti, alkoi kumppanini puhua vieläkin suoremmin.

"Kuten sanoin, kysyn teiltä, rouva Elphinstone! Myöskin viittasin poliiseihin. Kumpi on teistä parempi, kertoa minulle vaiko joutua heidän kuulusteltavakseen? Viimemainittu vaihtoehto saattaa helposti esiintyä. Jos lausun vain sanan, niin… mutta luullakseni ymmärrätte —"

Herra Elphinstone ähkäisi vielä kerran kuuluvasti. Hän liikahteli tuolillaan rauhattomasti, tarttuen sateenvarjoonsa epätoivoisesti.

"Perin harmillista!" hän jupisi. "Tuiki epämiellyttävää! Tosiaan minä — minä arvelen, Marion — hm — ymmärräthän — jos olisin sinun sijassasi — luullakseni ilmoittaisin, miten sait tuon — hm, asiakirjan — sen tekisin — tosiaan."

"Rouva Elphinstonen on ilmoitettava, miten hän sai sen ja keltä", huomautti Maythorne. "Sen jälkisäädöksen epäilemättä anasti — varasti Mazaroffin taskusta hänen murhaajansa. Ja, herra Elphinstone, se on myöhemmin tavattu rouva Elphinstonen hallussa. Miten se joutui hänelle?"

Rouva Elphinstone tempasi äkkiä päällysvaippansa ja sateenvarjonsa, nousten tuolistaan. Minusta hän näytti hillitsevän itsensä parhaiten kaikista huoneessaolijoista — jopa neiti Apperleyssäkin alkoi ilmetä huolestumisen merkkejä.

"Mikä oikeus teillä on kuulustella minua?" kysyi rouva Elphinstone, katsoen Maythornea suoraan silmiin. "Te ette tietääkseni ole poliisi, eikä teillä liene siihen valtuutta. Jos olisin neiti Apperley, niin pyytäisin teitä poistumaan asunnostani! Minä puolestani lähden, ja kuka hyvänsä tahtoo tavata minua, hän löytää minut Shortin hotellista. Sieltä löydät sinäkin minut, Sheila, en aio enää lähteä juoksemaan perässäsi."

"Se on hyvä tietää, rouva Elphinstone", virkkoi Maythorne yhäti itsepintaisena. "Teidän luonanne epäilemättä käydään majapaikassanne. Ja mitä tulee siihen, että tunkeuduimme neiti Apperleyn asuntoon, niin hän on luultavasti jo kuullut kylliksi uskoakseen, että se oli oikeutettua. Tämä on murhajuttu! Ja halusittepa tai ette, rouva Elphinstone — eli, kuten sen pitäisi olla, Merchison — minä aion ottaa selville, kuka Mazaroffin murhasi. Jos te sen tiedätte, olette nyt jo syypää rikoksen salaamiseen."

Se oli hyödytöntä. Rouva Elphinstone siirtyi ovelle, viitaten herra Elphinstonea seuraamaan itseään. Vanhus nousi tuoliltaan epävarmana ja pelokkaana.

"Minä luulen — hm — luulen todella — että ehkä on joku — joku selitys, ymmärrättehän", hän änkytti, katsoen varovasti Maythorneen. "Rouva Elphinstone on saattanut saada haltuunsa tämän — tuota noin — aivan —"

"Rouva Elphinstonen on vain puhuttava, sir", keskeytti Maythorne. "Ei voi kiertää sitä tosiseikkaa, että asian laita on, kuten juuri esitin. Toistan vielä: tämä on murhajuttu! Jos rouva Elphinstone sallii itseänsä epäiltävän, niin se on hänen oma vikansa. Tälleen ei asia saa jäädä. Jos rouva Elphinstone on saanut jälkisäädöksen käsiinsä jollakin viattomalla tavalla, miksi hän ei sitten suoraan ilmoita, miten se kävi, ja edistä työskentelyämme sensijaan, että hän nyt estää sitä?"

Rouva Elphinstone oli tällöin jo ovella, ja hänen katseensa oli yhtä kova kuin ennenkin, kun hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia puolittain halveksivasti.

"Suorittakaa itse työnne!" tokaisi hän. "Aiotko tulla, Malcolm? Ja jos sinä, Sheila, vielä kaipaat minua, on sinun tultava luokseni. Muutoin —"

Hän teki liikkeen, joka tuntui osoittavan, että hän pesi kätensä sekä tyttäreen että kaikkiin muihin saapuvilla oleviin nähden, ja katosi käytävään odottamatta herra Elphinstonea. Mutta tämä vitkasteli ja loi toisen vetoavan katseen Maythorneen.

"Oikein hartaasti toivon, ettette puhuisi tästä poliisille", hän virkkoi. "Koko tämä asia on perin onneton ja kiusallinen, mutta uskon — olen varma, että se on selitettävissä. Mielestäni menetteli — hm — tytärpuoleni tylysti ja ajattelemattomasti lähtiessään salaa tuomaan tänne sitä asiakirjaa, sitä ennen kysymättä mitään äidiltään, ja —"

"Neiti Merchison menetteli ainoalla mahdollisella tavalla", keskeytti Maythorne. "Hänen tekonsa oli eittämättä jyrkkä, mutta ainoa mahdollinen. Jos jälkisäädös olisi saanut jäädä teidän taloonne, herra Elphinstone, niin se olisi tuhottu — se on varma! Ja paras, mitä voitte tehdä, on antaa vaimollenne terveitä neuvoja. Kehoittakaa häntä puhumaan! Pitäkää se mielessänne! Ette te eikä hän näytä oikein käsittävän tosiasiaa — tämä on murhajuttu! Miksi senvuoksi kujeilla?"

Herra Elphinstone pudisti päätään väsyneesti ja avuttomasti. Hän katsahti meihin kaikkiin, ikäänkuin olisi halunnut puhua, mutta sanoja ei kuulunut, ja äkkiä hän kääntyi, lähtien vaimonsa jäljessä. Maythome sulki oven ja silmäili meitä.

"Arvellette, että olin liian suorapuheinen — ehkä raaka — rouva Elphinstonea kohtaan", hän sanoi, "mutta luultavasti ei kukaan teistä käsitä sitä. Katsoen siihen, mitä tiedän — ja mikä nyt on Crolenkin tiedossa — ei voi pitää tätä asiaa salassa poliiseilta! Se on mahdotonta. Tiedämme — poliisit tietävät, että Mazaroff oli murhattuna ryöstetty. Jälkisäädös oli hänen taskussaan. Miten sai rouva Elphinstone sen huostaansa?"

"Yksi seikka näyttää jääneen huomaamatta teiltä ja ehkä kaikilta", puhkesi neiti Apperley äkkiä puhumaan ensimmäistä kertaa. "Luullakseni se olisi voinut johtua Sheilan mieleen, jollei hän olisi ollut niin tavattoman kiivas. Rouva Elphinstone on voinut löytää jälkisäädöksen."

"Miksi rouva Elphinstone ei siinä tapauksessa sanoisi sitä?" vastasi Maythome. "Otaksukaamme, että hän olisi sen löytänyt esimerkiksi nummelta. Miksi hän sitten pitää sen salassa, vaikka tietääkin, miten asiat ovat? Ei — rouva Elphinstone ei löytänyt jälkisäädöstä! Arvaan tarkalleen, miten asianlaita todellisesti on — mikä on vikana."

Hänen sävynsä oli niin varma, niin vakaumuksellinen, että kaikki katsoimme häneen.

"Rouva Elphinstone suojaa jotakuta", selitti hän. "Niin on asia! Mutta ketä?" Odottakaa vastausta tai mahdollisia huomautuksia hän taputti minua olalle ja lähti. Minä viivyttelin hetkisen vaihtaakseni pari sanaa Sheilan kanssa ja seurasin sitten häntä. Astelimme vierekkäin käytävässä.

"Luuletteko niin oikein tosissanne, Maythome?" kysyin pysähtyessämme hissin ovelle.

"Tietysti!" huudahti hän. "Puoli silmää ja pieni hitunen järkeä riittävät saamaan kenet hyvänsä siitä ehdottoman varmaksi! Rouva Elphinstone tietää — tietää. Mutta, kuten tuolla sisällä jo mainitsin, ketä hän suojaa? Yksi seikka on varma, Holt. Jollei hän suostu puhumaan, on minun ilmoitettava asia poliisille. Mutta tästä päivästä huomiseen hänellä on miettimisaikaa. Ja sillä välin —"

Hän katkaisi lauseensa äkkiä. Laskeuduimme alakertaan, menimme kadulle ja kävelimme sitten ripeästi pitkin Edgware-tietä. Tiesin, ketä hän tavoitti — Cottingleytä. Ja Praed-kadulla Cottingley äkkiä ilmestyi eteemme ikäänkuin maasta nousseena.

"Hän on täällä!" ilmoitti Cottingley. "Saapui autolla Euston-asemalta noin kuusi ja kolmekymmentä. Yksin. Olen järjestänyt kaikki yön varalle — leposijat Johnsonille ja kaiken muun. Toisen miehen näimme kerran aamun jälkeen. Nyt he ovat molemmat talossa. Kaikesta on huolehdittu."

Maythorne nyökkäsi; heidän kuiskuteltuaan keskenään hetkisen Maythorne ja minä poistuimme.

"Tarkoittiko hän, että Eccleshare on saapunut?" tiedustin. "Ja pidetäänkö häntä silmällä?"

"Niin tietystikin, Eccleshare", vastasi Maythorne. "Kukas muu sitten? Pidetäänkö häntä muka silmällä? Niin, häntä — heitä molempia pidetään silmällä!"

KAHDESKYMMENES LUKU

Sinä iltana palasin asuntooni Jermyn-kadulle mieli perin pohjin myllerryksissä sen päivän tapahtumien johdosta. Parslaven oleskeleminen Ecclesharen talossa Paddingtonissa, mikä osoitti, että hänen ja Ecclesharen väliset suhteet olivat tavallisuudesta poikkeavat, rouva Elphinstonen saapuminen ja hänen hämmästyttävä välinpitämättömyytensä siitä asemasta, mihin hän oli saattamaisillaan itsensä, Sheilan päättäväinen niskuroiminen omaa äitiään vastaan, se mahdollisuus, että rouva Elphinstone todellakin tiesi jotakin sen miehen murhasta, joka sittenkin oli hänen laillinen puolisonsa — kaikki nämä seikat olivat enemmän kuin salaperäisiä; ne olivat sielutieteellisen kokoonpanotehtävän toisistaan irroitettuja ja hajalleen sekoitettuja osia.

Näytti toivottomalta yrittää sommitella niitä kokoon, mutta sittenkään kykenin tuskin pidättymään koettamasta sitä. Ja kaiken pohjalla oli kiusallinen epäluulo, joka väkisinkin tunkeutui mieleeni kaikesta vastarinnastani huolimatta, salasiko rouva Elphinstone Mazaroffin murhaajaa? Ja jos niin oli, oliko hän saanut murhaajasta tiedon murhan jälkeen vaiko… sitä ennen? Se oli — mahdollista. Tuntui varmalta, että Mazaroffilla oli joitakin salaisia puuhia meidän saavuttuamme Lehtokurppaan — oliko rouva Elphinstone niissä mukana? Olivatko nämä kaikki, jotka olivat olleet erossa niin monta vuotta, kohdanneet toisensa? Oliko rouva Elphinstone vain näytellyt, kun Crole ja minä kävimme hänen puheillaan? Kaikkien näiden mietteiden seassa pisti selvänä esiin yksi tosiasia: rouva Elphinstone oli saanut haltuunsa jälkisäädöksen, joka epäilemättä oli Mazaroffin taskussa silloin, kun murhaaja ampui hänet.

Kaikki tämä kuhisi aivoissani vielä silloinkin, kun seuraavana aamuna kohtasin Maythornen Crolen toimistossa Bedford Rowin varrella. Meidät ohjattiin heti Crolen yksityiseen huoneeseen. Siellä istui Crolen kirjoituspöydän ääressä Herman Kloop moitteettomassa aamupäiväpuvussaan, poltellen valiosikaarejaan. Meidän astuessamme hän katsahti meihin ymmärtävän näköisenä, ja Crole nyökkäsi häneen päin, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa, että sananvuoro oli ensiksi timanttikauppiaalla.

Istuuduimme ja käännyimme Kloopin puoleen. Kloop otti eloisasti sikaarin hampaistaan ja puhalsi suustaan hyvätuoksuisen savupilven.

"Tulin herra Crolen luokse heti aamiaisen jälkeen kertomaan hänelle tietojani", hän alkoi. "Nyt toistan sen teille. Sain sen tietää eilen illalla — myöhään, eräältä kauppatuttavaltani. Tällä hetkellä se arvattavasti tunnetaan yleisesti Hatton Gardenissa. Mazaroffin sininen timanttipari on myyty!"

"Yksityiskohtaisia tietoja ei vielä ole saatavissa", vastasi Kloop. "Mutta se, mitä minulle kerrottiin, pitänee asiallisesti paikkansa. Ne on myyty yhtymälle, johon kuuluu kolme hyvin tunnettua kauppiasta — hyvin tunnettua meikäläisten piireissä. Hinta olikin huikea", hän lisäsi hihittäen.

"Kerrotaan — ja se on varmasti totuudenmukaista — että se oli kaksisataatuhatta puntaa", hän vastasi. "Ja tietystikin ne ovat sen arvoiset — ja arvokkaammatkin. Niiden arvo on siksi paljon suurempi, että ostajat saavat sievoisen voiton myydessään ne, kuten he — myöskin tietysti — tekevät."

"Frobenius mainitsi — kuinka paljon se olikaan?" sanoi Crole. "Sama hinta se ei missään nimessä ollut."

"Satakuusikymmentätuhatta puntaa", ilmoitti Maythorne miettimättä.
"Pieni ero!" Hän kääntyi uudelleen Kloopiin päin. "No? Entä kuka möi?"

"Tosiaankin! Tärkeä kysymys! Myyjä oli Armintrade. Sitä ei ole lainkaan koetettu salata. Kaupasta puhuttiin peittelemättä. Armintrade — pankkimies."

"Armintradehan palasi pohjoisesta vasta eilen illalla", huomautti
Maythorne. "Missä ja miten tämä kauppa solmittiin?"

"Niin", virkkoi Kloop, "siitä osaan kertoa jonkun verran, mutta en täsmällisiä yksityiskohtia. Luullakseni — se tapahtui kirjeellisesti. Joka tapauksessa kivet siirtyivät yhtymän omaisuudeksi eilen aamulla, ja keskipäivällä niitä näytettiin harvoille valituille. Kertojani mainitsi minulle, että eräs näkijöistä tarjosi heti ostajille niistä kymmenentuhatta puntaa yli kauppahinnan. Asia on niin — jos tahdotte sen tietää — että se timanttipari on neljännesmiljoonan arvoinen."

"Meistä on tärkeää vain se", hän huomautti, "että Armintrade möi nämä kivet, jotka olivat Mazaroffin omaisuutta. Tiedämme, että Armintraden hallussa oli niin sanottu Sininen timantti numero yksi ja että Mazaroffilla lähtiessään pohjoiseen oli Sininen timantti numero kaksi. Siispä on Mazaroffin täytynyt tavata Armintrade ja luovuttaa hänelle toinen kivi. Heidän on täytynyt kenenkään tietämättä kohdata toisensa Marrasdalessa."

"Armintraden nimi mainittiin teille avoimesti ja peittelemättä kaupan yhteydessä? Hänestä puhuttiin myyjänä?"

"Niin, muistaakseni välittäjänä. Mutta se on toisarvoinen seikka — ainakin siltä näyttää. Pääasia on, että Armintrade on tehnyt kaupan."

"Meillä on vain yksi tehtävä", hän virkkoi, katsahtaen Croleen.
"Teidän, Holtin ja minun on heti lähdettävä tapaamaan Armintradea."

"Niinpä niin!" äänsi Kloop hihittäen. "Mutta — saatte nähdä, että hänellä on kaikki kunnossa."

"Siitä, ettei kukaan selväjärkinen ihminen suorittaisi sellaista kauppaa avoimen julkisesti, jollei kaikki olisi kunnossa", selitti Kloop. "Ajatelkaa! Kaksisataatuhatta puntaa!"

"Meidän on yhtä kaikki saatava selitys", intti Maythorne. "Mikäli minä käsitän, ovat ne timantit Mazaroffin kuolemasta saakka olleet tämän herra Holtin omaisuutta. Eikö asia ole niin, Crole?"

"Kyllä", vastasi Crole lakoonisesti. Hän nousi pöytänsä äärestä, meni nurkassa olevalle kassakaapille ja otti jostakin sen sisälokerosta pitkulaisen kuoren. "Tässä on jälkisäädös. Vien sen mukaan. Mutta luultavasti herra Kloopin huomautus osoittautuu oikeaksi — Armintradella on kaikki kunnossa. Ja sillä tarkoitan, että Armintradella oli oikeus kaupan tekemiseen. Yksityiskohtia en osaa arvailla. Mutta — liikkeelle!"

Ulkona kadulla erosimme Kloopista. Crole, Maythorne ja minä otimme ajurin ja käskimme hänen viedä meidät Courthopen pankille. Crole istui jurona ja miettivänä, hypistellen jälkisäädöstä; Maythornen aivot näyttivät työskentelevän kiihkeästi. Vihdoin hän kohotti päätään.

"Nyt tuntuu olevan selvää, ettei Mazaroffia murhattu timanttien vuoksi", hän mutisi, ikäänkuin hieman harmissaan tästä asioiden uudesta käänteestä. "Enkä taitanut sitä koskaan uskoakaan. Mutta kun asia on siten — niin minkä tähden hänet murhattiin? Mikä oli vaikutin?"

"Olihan hänellä muassaan paljon muuta arvokasta, kuten tiedätte", huomautti Crole. "Ja meidän on käytävä tiedustelemassa muiltakin ihmisiltä selviydyttyämme Armintradesta, kuten esimerkiksi Ecclesharelta ja tuolta Parslavelta. Väkenne kai pitää heitä tarkoin silmällä?"

"Heidän olisi tunkeuduttava viemäriputkien tahi rotanreikien kautta pujahtaakseen pois miehieni huomaamatta", kerskasi Maythorne. "He ovat varmassa tallessa — olivat ainakin silloin, kun poistuin toimistostani. Niinpä kyllä, pistäydymme Ecclesharen luona, kun olemme suorittaneet tehtävämme Cityssä. Mutta Armintrade ensin — se kauppa on saatava täysin selville."

Menimme Courthopen pankkiin yhdessä ja lähetimme käyntikorttimme Armintradelle. Meidät opastettiin viipymättä odotushuoneeseen ja jätettiin sitten hautomaan maltittomuuttamme hyvinkin kymmeneksi minuutiksi. Sitten avautui äkkiä ovi, ja Armindrade itse näyttäytyi ilmeisesti johtokunnan huoneen kynnykselle. Olen jo maininnut, että hän oli ovelapiirteinen, parrakas, ylpeäkäytöksinen mies. Hän näytti vieläkin ovelammalta ja kopeammalta seisoessaan siinä city-puvussaan, silmäillen meitä. Mutta hänen silmänsä hymyilivät — minusta tuntui hieman ivallisesti — ja hänen käytöksensä oli ulkonaisesti kohtelias.

"Valitan, että annoin teidän odottaa, hyvät herrat", pahoitteli hän.
"Tehkää hyvin ja käykää sisään!"

Astuimme sisään. Armintrade sijoittui kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi meitä istuutumaan sen ympärille asetettuihin tuoleihin. Maythornesta ja minusta hän ei välittänyt paljoakaan, vaan kiinnitti huomionsa asianajajaan.

"Voitte antaa meille eräitä tuiki tarpeellisia tietoja, herra Armintrade", vastasi Crole empimättä. "Tiedossanne kaiketi on, että toimittuani herra Mazaroff-vainajan asianajajana täällä Lontoossa olen pyytänyt tämän herra Maythornen tutkimaan hänen murhaansa. Olemme saaneet Kapkaupungista kotoisin olevalta, nykyisin Lontoossa oleskelevalta Mazaroffin läheiseltä henkilökohtaiselta ystävältä tietää, että Mazaroffilla oli kaksi tavattoman komeata timanttia, joista toinen oli hänellä itsellään, kun hän lähti pohjoiseen päin, Marrasdaleen, ja toinen oli ollut Mazaroffin asiamiehen, nimittäin teidän hallussanne muutamia kuukausia. Kloop ilmoitti meille äsken myöskin sen, että te olette myynyt nämä molemmat timantit kahdestasadastatuhannesta punnasta. Pitääkö se paikkansa?"

Armintrade, jonka silmissä oli koko ajan pysynyt ivallinen, tutkimaton hymy, nyökkäsi. "Täsmälleen!" hän vastasi. "Tunnette asian yksityiskohtaisesti."

"Suostutteko kertomaan meille koko jutun?" hän kysyi. "Kaikki on selitettynä arvattavasti perin yksinkertaista."

"Todella perin yksinkertaista", vakuutti Armintrade nauraen. "Toimin Mazaroffin asiamiehenä eli kaupan välittäjänä, tai mitä nimitystä haluatte vain käyttää, jonkun aikaa — tutustuin häneen hoitaessani hänelle menevää kirjeenvaihtoa sen pankin puolesta, jossa aikaisemmin palvelin. No niin, nämä siniset timantit olivat hyvin harvinaiset. Kuten sanoitte, oli toinen niistä jonkun aikaa huostassani. Toisen hän luovutti itse minulle Lehtokurppaan saapumisensa jälkeisenä päivänä."

"Birnsiden tienristeyksessä puolenpäivän aikaan. Olimme yhdessä vain noin kymmenen minuuttia."

"Ahaa! Ymmärrän. Avoin valtuutus? Niinpä niin. Teidän piti saada niistä määrähinta, jos tahdoittekin valmisteluaikaa?"

"Luonnollisesti. Mutta näytän teille ehtomme — ne ovat Mazaroffin kirjoittamat. Hän toi ne minulle valmiiksi allekirjoitettuina. Kas tässä!"

Kirjoituspöytänsä laatikosta hän otti esille kirjepaperiarkin ja ojensi sen Crolelle, joka luki sen tarkkaavasti.

"Selvä on!" sanoi Crole antaessaan paperin takaisin. "Hän antoi teille yhden kuukauden kestävän valtuuden myydä timantit sadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta punnasta. Ja — te olette ryhtynyt asiaan?"

"Olen ryhtynyt siihen ja myynyt molemmat timantit, kuten mainitsitte, eräälle yhtymälle kahdestasadastatuhannesta. Siinä kaikki!"

Crole nyökkäsi. Sitten hän kumartui hiukan eteenpäin ja katsoi vakavasti Armintradea silmiin.

"Niinpä niin! Entä sitten se valtuussumma? Sataseitsemänkymmentäviisituhatta puntaa? Se olisi tietenkin ollut maksettava Mazaroffille."

"Juuri niin! Erä on Salim Mazaroff-vainajan oikeudenmukaisen perillisen tai perillisten, hänen testamenttinsa saajain ja kaikkien asianmukaisesti oikeutettujen henkilöiden käytettävissä."

"Tämä herra Holt on jälkisäädöksen mukaan Mazaroffin ainoa perijä. Hän saa — kaikki!"

"Onneksi olkoon, herra Holt!" hän virkkoi. "Mutta — oletteko siitä varma? Entä ne kummalliset tosiseikat, että Salim Mazaroff olikin sama henkilö kuin Andrew Merchison, että rouva Elphinstone oikeastaan onkin rouva Merchison ja niin edelleen? Sitäpaitsi olen kuullut, että Yorkissa tehty jälkisäädös on kadoksissa."

"Jälkisäädös on tässä!" ilmoitti Crole, ojentaen kirjekuorta. "Voitte lukea sen."

Armintraden kasvonilmeet muuttuivat hänen otettuaan jälkisäädöksen ja luettuaan sen. Hän tarkasti allekirjoitusta huolellisesti ja pitkään, luoden sitten Croleen tarkkaavan silmäyksen antaessaan paperin takaisin.

"Mitä", hän kysyi tyynesti, "mitä te, asianajaja, arvelette tästä jälkisäädöksestä?"

"Että sitä ei voi kumota mikään", vastasi Crole empimättä. "Siitä ei voida nostaa riitaakaan. Kaikki, mitä Mazaroffilla kuollessaan oli, kuuluu herra Holtille. Siis —"

"Siis olen herra Holtille velkaa sataseitsemänkymmentäviisituhatta puntaa", täydensi Armintrade nauraen. "Se sopii! Lähetänkö maksuosoituksen ja paperit teille, herra Crole? Hyvä — teen sen heti. Onpa hauskaa, että jälkisäädös on löytynyt."

Nousimme kaikki seisomaan. Nyt vasta puhkesi Maythorne puhumaan, kääntyen Armintraden puoleen.

"Mitä ilmoittamista minulla olisi ollut?" kysyi Armintrade. "Mazaroffin ja minun väliset liikeasiat eivät olleet millään tavoin hänen murhansa yhteydessä."

"Oletteko itse muodostanut minkäänlaista otaksumaa hänen murhastaan?" jatkoi Maythorne.

"Olen kaksikin. Toisen mukaan oli häntä saattanut Lontoosta saakka seurata joku, joka tiesi, että hänellä oli toinen sininen timantti muassaan — hän oli kovin huoleton, ajattelematon mies! Toisen mukaan se oli tavallinen ryöstömurha, jonka suoritti joku hänen Lehtokurpassa kestitsemistään miehistä. Missä esimerkiksi on tuo kadonnut Parslave? Tähän mennessä eivät poliisit luullakseni ole päässeet hänen jäljilleen. Mahdollisesti juuri hän murhasi Mazaroffin, ryösti ruumiin ja livisti. Joka tapauksessa hän on kadonnut."

Maythorne nyökkäsi äänettömänä, ja poistuimme virkkamatta enää mitään.

YHDESKOLMATTA LUKU

Poistuimme äänettömästi ja mutkattomasti, ikäänkuin olisimme olleet hyvin tavallisia vieraita ja käyneet varsin jokapäiväisellä asialla. Mutta ulkosalla, Mincing-kujassa, Maythorne seisahtui ja katsoi kysyvästi Croleen.

"Mitä siihen tulee — kyllä", vastasi Crole. "Sitä valtuutta ei voi epäillä — se on ihan selvä. Mazaroffin omasta käsialasta ja omista ehdoista ei voi päästä mihinkään! Arvelin, että asia olisi siihen suuntaan — en voinut uskoa, että Armintrade olisi myynyt noita timantteja, jollei hänellä olisi ollut siihen laillista oikeutta. Nyt meidän on vain odotettava hänen maksuosoitustaan luovutussummalle. Saatte nähdä, että se saapuu minulle hänen lupauksensa mukaan — heti. Ja siihen päättyy jutun se osa."

"No, hyvä — jos te kerran olette tyytyväinen", virkkoi Maythorne. Asteltuaan muutamia metrejä hän pysähtyi uudelleen. "Toivoisinpa, että tuntisimme hiukan tarkemmin Mazaroffin puuhat toisena päivänä hänen Lehtokurpassa ollessaan", hän jupisi. "Kaikki on epämääräistä, hämärää, epävarmaa — ja kuitenkin pirahtelee aina jotakin selville. Te ette kai tiedä paljoakaan siitä, mitä hän hommaili sinä päivänä, vai mitä, Holt?"

"En juuri mitään — en todellakaan mitään", vastasin. "Aamiaisen jälkeen hän ilmoitti minulle haluavansa viettää sen päivän yksikseen. Hän lähti liikkeelle kohta senjälkeen kädessään vankka kävelykeppi ja nenällään siniset silmälasit. Luultavasti hän käytti niitä jonkunlaisena naamarina, sillä milloinkaan muulloin en nähnyt hänellä silmälaseja ja tiesin, että hänen silmänsä olivat harvinaisen hyvät. Hän oli ulkosalla koko päivän — tapasin hänet vasta illalla. En tiedä, missä hän kävi tai keitä hän kohtasi."

"Hän tietysti tunsi paikkakunnan hyvin", huomautti Maythorne. "Emme voi sanoa, minne hän ei olisi voinut mennä tai ketä hän ei olisi voinut kohdata — tahi (mikä on perin tärkeä seikka!) mitä sopimuksia hän ei olisi voinut tehdä seuraavan päivän tahi illan varalta."

"Seuraavan päivän hän oli minun seurassani", sanoin, "ainakin jokseenkin koko päivän. Ajelimme autolla ympäristössä — katselemassa kirkkoja, raunioita ja muita sentapaisia. Hän katosi vasta illalla kello puoli kahdeksan jälkeen."

"Meni epäilemättä tapaamaan jotakuta", mutisi Maythorne. "Ja tapasi kuoleman! No niin — seuraava tehtävämme koskee Ecclesharea ja Parslavea. Jollemme saa asiaan mitään valaistusta niiltä kahdelta…"

Hän seisahtui, etsien katseellaan ajuria. Hänen antaessaan merkin eräälle, joka oli vähän matkan päässä, puhkesi Crole päätään pudistaen puhumaan.

"Minun luuloni on, että Ecclesharella on meille kerrottavana yhtä selvä tarina kuin äsken kuulimme Armintradelta. Olemme joutuneet pois jäljiltä, Maythorne! Tai oikeastaan emme ole jäljillä olleetkaan. Minulla on sisäinen tunne, ettei Armintrade, ei Eccleshare eikä Parslave tiedä mitään Mazaroffin murhasta eivätkä ole millään tavoin sekaantuneet siihen. Emme ole päässeet kyllin syvälle — meidän on vielä kaivettava muutamia metrejä."

"Yhtä kaikki käymme ottamassa selkoa siitä, mitä Eccleshare ja Parslave tietävät", vastasi Maythorne. "Ehkä saamme vähän vihiä, pienen viittauksen tahi jotakin sellaista. Kenties", hän lisäsi sijoittuessamme rattaille, "minulla itselläni on hyvin oikeaan osuva käsitys siitä, miten asianlaita on, Crole — mutta tahdon saada kaikki mahdolliset lisätiedot. Ja haluan tietää, miksi Parslave on virunut kaikessa rauhassa Ecclesharen talossa täällä Lontoossa jutun alusta alkaen. Conduit-kadulle!" käski hän, ajurin sulkiessa ovea jälkeemme. "Aion vain hiukan pistäytyä siellä, ennen kuin jatkamme matkaamme Ecclesharen asunnolle."

Maythornen ehdotuksesta laskeuduimme rattailta Conduit-kadun kulmassa ja astelimme hänen toimistoonsa. Hänen ovensa edustalla oli hieno, silminnähtävästi ihan uusi Rolls-Royce-auto, jonka ohjaajan liveri oli hitusen liian komea. Sen nähdessään Crole hymyili.

"Ylimyksellisiä asiakkaitanne, niinkö, Maythorne?" hän virkkoi pilaillen. "Ainakin joku herttua tahi herttuatar, vai mitä?"

"Aivan päinvastoin, jos tahdotte sen tietää", vastasi Maythorne, joka oli luonut autoon ja sen ohjaajaan terävän silmäyksen. "Tuo on sir Samuel Leeken auto — tai oikeammin yksi niistä — ja ohjaajalla on hänen liverinsä. Olenpa melkein varma siitä, kenet tapaamme toimistossamme."

"Ei — vaan hänen veljenpoikansa Mallisonin. Tuhat yhtä vastaan siitä!
Olen odottanut häntä viime vuorokauden aikana. Käykää sisälle!"

Menimme Maythornen palatsimaiseen huoneistoon. Astuessamme etutoimistoon tuli toinen naiskonttoristi luoksemme.

Menimme edelleen Maythornen yksityiseen huoneeseen. Siellä seisoi, silmäillen erästä taulua, sama nuori mies, jonka olin nähnyt keskustelevan Mazaroffin kanssa Huntingdonissa ja Yorkissa; hänen pukunsa oli viimeisen muodin mukainen, silkkihattu takaraivolla ja kädet kauniisti laskostettujen housujen taskuissa. Hän pyörähti ympäri meidän tullessamme sisään, ja hänen vilkkaiden silmiensä välähdys osoitti, että hän tunsi minut. Mutta hän alkoi heti puhua Maythornelle.

"Kas — herra Maythorne. Minä — hm — pistäydyin luoksenne puhumaan — tuosta Mazaroffin jutusta. Enoni, sir Samuel Leeke, tiedättehän —"

"Tiedän!" keskeytti Maythorne hilpeästi. "Olette kovin ystävällinen, herra Mallison. Istukaa! Herra Crole — herra Holt."

"Olen nähnyt teidät ennen", hän sanoi. "Huntingdonissa — Mazaroffin seurassa."

"Mitä tiedätte siitä, herra Mallison?" kysyi Maythorne. Hän otti savukekotelon kirjoituspöydältään ja pani sen kiertämään. "Tahtoisimme kovin mielellämme saada kaikki mahdolliset tiedot. Ja jos voitte kertoa meille jotakin —"

"No niin — minä — minä tuskin tiedän mitään", hän alkoi. "Tapasinhan tosin Mazaroffin Park Lanen varrella, ja sitten olimme hänen luonaan päivällisellä Cecil-hotellissa. Näin toisen sinisen timantin ja kuulin, että niitä oli kaksi ja että toinen oli eräällä pankkimiehellä, jonka nimi oli Arm — jotakin sinnepäin — ei kuitenkaan Armstrong. Ja näin meidän kesken sanoen, lady Leeke halusi kiihkeästi saada omakseen ne molemmat — oikein kiihkeästi!"

"Ihan todella! Mutta paljoa hän ei puhunut siitä juuri sillä kertaa. Minä kuitenkin tiedän sen", jatkoi Mallison, hymyillen ovelasti. "Tunnen hänet! Hän olisi sydämen pohjasta toivonut sir Samuelin ostavan ne heti. Juuri siitä vihjaisin Mazaroffille kohdatessani hänet matkallani pohjoista kohti."

"Ymmärrän!" virkkoi Maythorne. "Matkasitte kumpikin pohjoiseen päin samoihin aikoihin, niinkö? Tietysti. Entä mitä varten matkustitte te sinne?"

"Tarkastamaan eräitä metsästysalueita", vastasi Mallison kerkeästi. "Sir Samuel tahtoo vuokrata teerinummen ensi vuodeksi, ja arvelimme oivalliseksi ajatukseksi, että kävisin mieskohtaisesti tutustumassa muutamiin sellaisiin varsinaisena metsästysaikana. Käväisin koko monilla ollessani siellä — Tweedin molemmin puolin."

"Mainio ajatus!" kehui Maythorne. "Ja kohtasitte Mazaroffin — sattumalta? Ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa. Juuri niin. Mutta ettekö sen jälkeen enää häntä tavannut?"

"Kyllä!" vastasi Mallison. "Juuri sitä kertomaan sir Samuel kehoitti minua tulemaan luoksenne. Tapasin hänet Gilchesterissä."

Maythorne loi Croleen ja minuun pikaisen, melkein huomaamattoman silmäyksen, käydessään kuulustelemaan vierastaan.

"Gilchesterissä, vai niin? Sehän on Marrasdalen markkinakaupunki — muutamien kilometrien päässä Lehtokurpasta. Miten osuitte kohtaamaan hänet siellä?"

"Sattumalta! Olin ajanut autollani sinne Jedburghista katsomaan erästä Gilchesterin läheisyydessä olevaa metsästysaluetta. Menin sikäläiseen hotelliin puoliselle ja viivyin vähän aikaa syötyäni. Mazaroff ilmestyi sinne — nautimme yhdessä ryypyn tai pari."

"Sitä en osaa sanoa. Olen huono muistamaan päiviä. Mutta hän mainitsi saapuneensa Lehtokurppaan edellisenä iltapäivänä. Ehkä voitte sen nojalla määrätä päivän."

"Kyllä voimme. Tärkeätä on se, että kohtasitte Mazaroffin
Gilchesterissä päivää senjälkeen, kun hän oli tullut Lehtokurppaan.
Muistatteko ajan tarkalleen?"

"Tietysti! Hän kertoi minulle, mitä oli tehnyt. Hän oli muka tavannut asiamiehensä — Arm —"

"Sehän se oli! Armintrade. Hän sanoi tavanneensa Armintraden, joka oli metsästämässä lähistöllä, ja he olivat tehneet sopimuksen. Armintrade on jo pannut alulle suuren kaupan. Mazaroff oli sen vuoksi laatinut Armintradelle valtuuden myydä ne sadastasaitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta punnasta. Hän luuli Armintraden hyväksyvän sen. Mutta jollei hän hyväksyisi, selitti Mazaroff, niin silloin lady Leeke saisi ne ensiksi mainitusta hinnasta — sadastakuudestakymmenestätuhannesta punnasta."

"Se vahvistaa Armintraden kertomuksen", huomautti Maythorne syrjään Crolelle ja minulle. "No niin", jatkoi hän vieraalleen. "Siinä kaiketi onkin kaikki? Enää ette luultavasti puhuneet timanteista?"

"Emme. Siihen se päättyi. Tietystikin, jos Armintrade käyttäisi saamaansa valtuutusta, olisi koko juttu lopussa — jollei, niin lady Leeke saisi vuoronsa. Muuta ei siitä ollut puhetta."

"Luonnollisesti! Poistuin autollani takaisin rajan poikki Jedburghiin ja sitten yhä kauemmaksi pohjoiseen. Sitten kuulin Mazaroffin katoamisesta ja murhasta. Mutta onko teillä aavistusta, minkä tähden hänet murhattiin?"

"Hän oli omituinen miekkonen!" hän sanoi. "Olin hänen seurassaan julkisissa paikoissa kahdesti tai kolmasti — otimme ryyppyjä ja poltimme sikaareja. Hän oli liian herkkä näyttelemään rahojaan tuntemattomien nähden — eikä ainoastaan rahojaan, vaan muutakin. Silloinkin Gilchesterissä, kun istuimme tupakkahuoneessa — siellä on koko joukko uppo-outoja Pekkoja ja Paavoja ympärillämme — veti Mazaroff liivintaskustaan kourallisen irrallisia timantteja vain valaistakseen minulle jotakin kohtaa puheestamme! Niin, en ole aasi! Hän suorastaan houkutteli vaaraa niskaansa! Hänet nitistettiin sen tähden, mitä hänellä oli mukanaan! Se on minun mielipiteeni."

"Saatatte olla oikeassa, herra Mallison", myönsi Maythorne teeskennellyn juhlallisesti. "Ilmeisesti hän oli ajattelematon. Niin, olen hyvin kiitollinen käynnistänne."

"Ei siitä mitään", vastasi Mallison suorasukaisesti. "Arvelin muutoin vain pistäytyä, ymmärrättehän — autan aina mielelläni."

Hän poistui sitten pian, ja me kolme siunailimme toisiamme. Crole alkoi puhua ensiksi.

"Kuten äsken sanoitte, Maythorne, se osoittaa Armintraden kertomuksen oikeaksi", hän sanoi. "Ja minusta alkaa tuntua, että tuon nuorukaisen viittauksessa on perää, että tämä on yksinkertainen ryöstömurha. Mazaroffia on helposti voitu seurata ja hänet sitten, kuten Mallison lausui, nitistää sen tähden, mitä hänellä oli muassaan."

"Se ei suinkaan ole uusi otaksuma", huomautti Maythorne. "Se on ensinnä esitetty — mutta siinä saattaa olla kaikenlaisia muunnoksia. No niin, nyt — Ecclesharen ja Parslaven kimppuun! Se on lähin —"

"Kersantti Manners ja etsiväkersantti Corkerdale pyytävät tavata teitä, sir", hän ilmoitti.

"Tuokaa heidät sisään!" käski Maythorne. Tytön poistuttua hän kääntyi meihin päin, kummastuneen näköisenä.

"Manners!" hän huudahti. "Täällä Lontoossa! Mitähän se merkitsee? Jotakin uutta kaiketi! Kas vain, Manners", hän jatkoi, kun kersantti ja eräs toinen mies molemmat siviilipuvussa astuivat sisään ja jäivät töllistelemään ympärilleen, "mikäs teidät on tänne tuonut? Istukaa! Tunnettehan nämä herrat."

Manners myhäili Crolelle ja minulle, istuutui ja avasi päällystakkinsa napit. Hän heilautti peukaloaan kumppaniinsa, rauhallisen näköiseen, valpaskatseiseen mieheen päin.

"Etsiväkersantti Corkerdale Scotland Yardista, hyvät herrat", hän esitteli. "No niin, herra Maythorne, arvannette, minkä asian tähden olen täällä. Seikka on sellainen, että sain eilen eräitä tietoja ja riensin saamieni määräysten mukaisesti Lontooseen. Kävin Scotland Yardissa kertomassa kaikki, mitä tiedän. Sieltä komennettiin tämä Corkerdale avukseni — ja ajattelimme pistäytyä täällä kuulustamassa, oletteko te saanut selville mitään uutta — tiedänhän teidän koettavan selvittää tätä samaa juttua."

"Olemme saaneet koko joukon tietoja, Manners", vastasi Maythorne.
"Mutta kaikki käy yksinkertaisemmin, jos te kerrotte omanne."

"No niin", suostui Manners. "Meillä sattui eilen pari, kolme tapausta. Kaikki Elphinstonen väki lähti äkkiä Marrasdale Towerista Lontooseen. Sitten hajautui High Cap Lodgen seurue ja matkusti tänne samalla junalla. Kaikki se nostatti tietystikin hälyä. Ja myöhemmin eilen aamulla tuli luokseni Cowie-vanhus, joka asuu Reiver's Denin lähistöllä sijaitsevassa mökissä, ja ilmoitti että hänellä oli kerrottavana jotakin, minkä hän oli tahtonut pitää omina tietoinaan, kunnes herra Courthopen metsästyshuvilalla majailleet herrasmiehet olivat poistuneet. Kun sitten olin vakuuttanut, ettei hänelle koituisi mitään ikävyyksiä, kertoi hän edelleen, että hän Mazaroffin murhan iltana oli mennyt ulos vähän sen jälkeen kun oli kuullut laukauksen läheltä majaansa, ja puutarhansa aidan takaa nähnyt kaksi likellä häntä seisovaa miestä. Toisen hän väitti olleen High Cap Lodgessa vierailleen kookkaan, lihavan herrasmiehen; toinen oli ollut Parslave! Ja Cowie sanoi nähneensä heidän yhdessä poistuvan Courthopen huvilalle päin, keskustellen kuiskuttamalla keskenään. No, kuten tiedämme, Parslavea ei senjälkeen ole näkynyt meidän seuduillamme. Tässä hän on?"

"Juuri senvuoksiko olette tullut tapaamaan herra Ecclesharea, Manners?" tiedusti Maythorne.

"Niin, sir! Minä ja tämä etsiväkersantti Corkerdale aiomme mennä tohtori Ecclesharen luokse kuulemaan, mitä hänellä on siitä puhuttavaa", vastasi Manners. "Jos Parslave oli sinä yönä hänen seurassaan, niin tahdon tietää, miksi hän oli ja missä hän on nyt!"

"Sitten voin säästää teiltä vähän vaivaa, Manners", ilmoitti Maythorne. "Ilmaisen teille Parslaven nykyisen olinpaikan! Hän on siellä, missä hän todennäköisesti on ollut murhayöstä tai oikeammin sitä seuraavasta päivästä saakka. Hän on tohtori Ecclesharen talossa Paddingtonissa!"

KAHDESKOLMATTA LUKU

Poliisit katsoivat toisiansa silmiin, mutta vain sekunnin ajan. Sitten he kumpikin pyörähtivät Maythorneen päin. Scotland Yardin mies puhkesi puhumaan.

"Ehdottoman varma", vakuutti Maythorne. "Toistan: Parslave on tohtori Ecclesharen talossa, joka sijaitsee erään Praed-kadun poikkikadun varrella Paddingtonissa. Ja toistan vielä: hän on otaksuttavasti ollut siellä kaikessa rauhassa aina murhayötä seuranneesta päivästä alkaen."

"Näyttää siltä kuin hän ja tämä tohtori olisivat yhdessä juonessa", sanoi etsivä. "Heitä on käytävä tapaamassa."

"Olimme juuri lähdössä sinne, kun te tulitte", huomautti Maythorne. "Meidän on parasta mennä yhdessä. Minun lienee mainittava teille, että Parslaven huomasivat eilen aamulla neiti Merchison ja herra Holt sattumalta Edgware-tiellä. He seurasivat häntä tohtori Ecclesharen asunnolle. Siitä pitäen on kaksi miestäni pitänyt taloa silmällä; toinen heistä on pääkonttoristini, mies, jonka kynsistä ei Euroopan ovelinkaan rikollinen kykenisi livahtamaan. Matkaan siis! Mennään sinne kuulemaan viimeiset uutiset."

Marssimme kaikki viisi peräkkäin ulos ja ahtauduimme vuokravaunuun. Maythorne käski ajurin viedä meidät Chapel-kadun kulmaan. Sinne saavuttuamme hän käveli vähän matkaa Edgware-tietä pitkin, vilkaisi kelloonsa ja viitattuaan meitä seuraamaan meni vaateliaalta näyttävän ravintolan tarjoiluhuoneeseen. Rauhallisessa sopukassa istui siellä hänen omituinen konttoristinsa Cottingley edessään pöydällä oluthaarikka ja lautanen, jolla oli leipää ja juustoa, tyynesti syödä matustaen ja lukien sanomalehteä.

Ryhmityimme kaikki Cottingleyn ympärille. Cottingley nyökkäsi esimiehelleen, mutta ei muutoin välittänyt meistä sen enempää kuin jos olisimme olleet pelkkiä nukkeja. Ja käymättä hätäillen asiaan käsiksi tarjosi Maythorne meille kaikille ryypyt eikä virkkanut mitään, ennen kuin kukin oli saanut lasin käteensä. Sitten hän kääntyi konttoristinsa puoleen.

Cottingley vilkaisi meihin kummallisilla silmillään ja kumartui sitten lähemmäksi pienen pöydän ylitse, jonka ääressä istuimme.

"Eccleshare", hän alkoi, "saapui kotiin Euston-asemalta eilen illalla noin puoli seitsemän. Kolme matkalaukkua ja pyssykotelo. Parslave tuli ulos kantamaan niitä sisälle. Kello seitsemän Eccleshare ilmestyi talosta yksin. Hän meni Riggioriin, joka on tuon nurkkauksen takana Chapel-kadulla. Syötyään siellä päivällistä hän poistui sieltä täsmälleen kello kahdeksan ja palasi kotiin. Kello yhdeksän seuduissa tuli Parslave ulos. Hän meni erääseen kapakkaan, joka on kauempana saman kadun varrella ja joi siellä lasin olutta. Sitten hänkin palasi. Kumpikaan heistä ei näyttäytynyt senjälkeen eilen illalla; ei kumpikaan ole myöskään poistunut talosta tänä aamuna; emme ainakaan olleet nähneet heistä kummastakaan minkäänlaista merkkiä siihen saakka, kun erosin siellä Johnsonista puoli tuntia sitten. Mutta noin kello yhdeksän seuduilla ajettiin talon edustalle tavararattaat, joista nostettiin sisälle kuusi matka-arkkua — sellaisia arkkuja, joita pitkälle matkalle aikovat ihmiset käyttävät — vankkoja, sinkkikiskoilla lujitettuja. Rattaiden mukana tulleet miehet kantoivat arkut sisään. Oven aukaisi nainen, joka näytti palvelijattarelta. Siinä kaikki."

"Siinä onkin runsaasti!" huomautti Maythorne. Hän katsahti merkitsevästi Scotland Yardin mieheen. "Eccleshare aikoo livistää. Mitä arvelette, Corkerdale?"

Corkerdale, joka oli kuunnellut Cottingleyn selostusta hyvin tarkkaavasti, nyökkäsi.

"Arvelen", hän vastasi, "että on sitä parempi, kuta pikemmin käymme käsiksi asiaan. Mutta päätetään ensin, mitä tehdään."

"Ei!" vastasi Manners. "Paitsi sitä, että Parslave katosi, ei meillä ole mitään suoranaisia todistuksia häntä vastaan. Olemme julkaisseet kuulutuksia, joissa pyydetään hänestä tietoja. Niin, minulla ei ole vangitsemismääräystä."

"Yksinkertaisin temppu on", ehdotti Maythorne, "että menemme sisään, sanomme, että Parslaven on nähty tulevan sinne, ja vaadimme heiltä selitykset. Lähdetään! Suoraa päätä sisälle taloon!"

Jätimme Cottingleyn levollisesti lopettamaan keskeytynyttä puolistaan ja astelimme rauhalliselle sivukadulle Maythorne ja Manners etunenässä. Siellä näimme Johnsonin, joka näytteli vetelehtijän osaa erinomaisesti. Hän ei ollut huomaavinaan Maythornea eikä tämä liioin häntä, jolleivät he minun havaitsemattani vaihtaneet jotakin salaista merkkiä. Hetkistä myöhemmin olimme Ecclesharen ovella. Ulkopuolelta talo näytti varsin rauhalliselta; se oli tyypillinen, hieman ränstynyt lontoolainen talo, jonka ovi oli yhdessä viivassa seinän ja katukäytävän kanssa. Maythorne kolkutti; oven avasi melkein silmänräpäyksessä vanhanpuoleinen nainen, jolla oli myssy päässään ja esiliina vyötäisillään. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan nähdessään meidät kaikki viisi portailla.

"Onko tohtori Eccleshare kotosalla?" kysyi Maythorne. "Vai niin — kiitos! Tulemme sisään."

Hän ja Manners olivat kynnyksen sisäpuolella, ennenkuin nainen ehti virkkaa mitään. Me muut tunkeuduimme heidän jäljessään ja kurkistelimme heidän olkapäittensä ylitse. Edessämme oli tilava eteissali, joka sijaitsi keskellä alakertaa. Ja siellä seisoivat molemmat etsimämme miehet ja kääntyivät ihmeissään ja ällistyneinä katsomaan, kun me syöksyimme sisälle. Sinkkikiskoilla vahvistetut matka-arkut, joista Cottingley oli puhunut, olivat avonaisina eteissalin lattialla, ja Parslave sulloi paitahihasillaan niihin tavaroita Ecclesharen valvonnan alaisena. Viereisten huoneiden avoimista ovista näimme pöytiä, joille oli ladottu mukaan otettavia esineitä — vaatteita, koneita, kirjoja. Kuten Maythorne oli arvannut, valmistautui Eccleshare ilmeisesti poistumaan.

Eccleshare alkoi puhua ensiksi. Hän pyörähti meihin päin meidän tuppautuessamme sisälle, ja hänen katseestaan kuvastui yksinomaan hämmästystä; siinä ei ollut merkkiäkään pelästymisestä eikä levottomuudesta; oli helppo nähdä, että hänen mielensä oli kokonaan vallannut kummastus saapumisemme johdosta.

"Halloo!" huudahti hän. "Mitäs tämä on? Te, Manners, ja jäljessänne kokonainen komppania! Mikä on hätänä? Joku uusi käännekö?"

Manners lausui parhaat sanat, jotka hän saattoi lausua; se oli kunniaksi hänen maaseutulaiselle suorapuheisuudelleen. Empimättä hän osoitti Parslavea, joka, ollen polvillaan matka-arkun vieressä, oli kääntynyt suu auki töllistelemään häneen.

"Tohtori Eccleshare", kysyi Manners, "mitä tekemistä on tuolla miehellä talossanne?"

Eccleshare vuorostaan jäi tuijottamaan ensin Parslaveen, sitten
Mannersiin; näin, että hän nyt oli entistäkin ällistyneempi.

"Parslavellako?" hän virkkoi. "Miksi ei hänen pitäisi olla täällä? Hän on palvelijani!"

"Siitä alkaen, kun pestasin hänet Marrasdalessa." Eccleshare katsoi vuorotellen meitä kutakin. "En ymmärrä, mitä se kehenkään kuuluu", hän jatkoi, "mutta koska tunnutte olevan tavattoman utelias, voinen kertoa teille luovuttaneeni pois täkäläiset potilaani ja aion lähteä Etelä-Amerikkaan toimiakseni siellä muilla aloilla. Tarvitsin mukaani voimakasta, kykenevää miestä, mieluimmin ulkoilmaelämään tottunutta maaseutulaista, ja otin Parslaven palvelukseeni. Senvuoksi hän on täällä."

"Tiedätte, että Parslavea koskeva kuulutus on ollut nähtävänä parina tai kolmena viime päivänä, tohtori Eccleshare", hän huomautti. "Se on naulattu moniin paikkoihin ympäri koko piirikunnan. Miksi ette ole ilmoittanut meille Parslaven oleskelupaikkaa?"

"Anteeksi, hyvä mies! Minulla ei ole ollut aavistustakaan mistään kuulutuksesta. Viimeisinä päivinä oleskellessani paikkakunnallanne en kertaakaan käynyt Marrasdalen, Birnsiden tai Gilchesterin läheisyydessä. Milloin poistuin High Cap Lodgesta, menin vastaisella puolella olevalle nummelle. En ole nähnyt kuulutustanne enkä kuullut siitä."

"Tiesitte ainakin, että puhuttiin Parslaven katoamisesta", intti
Manners. "Siitä puhuttiin yleisesti."

"Siitä kuulin jonkun verran", vastasi Eccleshare kylmästi. "Mutta koska tiesin, missä Parslave oli ja miksi hän oli siellä, en tuntenut erikoista halua tulla kertomaan siitä teille. Miksi minun olisi pitänyt se tehdä?"

Mannersin sekä ulkomuoto että sävy muuttuivat virallisiksi. Hän keikautti päätään Corkerdaleen päin.

"No niin, tohtori", hän sanoi. "Tässä on etsiväkersantti Corkerdale Scotland Yardista. Kävin tänä aamuna siellä ja esitin viranomaisille erinäisiä tosiseikkoja teistä ja Parslavesta, ja jollemme saa teiltä tyydyttäviä selityksiä, niin pyydän teitä lähtemään mukaamme ja selittämään asioita muualla."

Ecclesharen leveät kasvot punehtuivat hiukan. Mutta hän silminnähtävästi koetti hillitä suuttumustaan.

"Tuohan kuulostaa uhkaukselta, Manners", hän vastasi. "Mitä selityksiä vaaditte? Mutta meidän ei sovi seisoa tämän sekasorron keskellä. Tulkaa ruokasaliini kaikki — Parslave, tulkaa tekin! Ja nyt", hän jatkoi, kun olimme kaikki peräkanaa marssineet tilavaan, raskaaseen, vanhanaikaiseen tapaan kalustettuun huoneeseen, "istukaa ja kertokaa, mistä on kysymys. Mitä erinäisiä seikkoja olette kuullut Parslavesta ja minusta? Suu puhtaaksi!"

Manners epäröi. Hän oli huoneeseen astuessaan ottanut hatun päästään ja harasi nyt sormillaan tukkaansa — hänen liikkeensä herätti minussa sen vaikutelman, että hän alkoi tuntea asemansa epävarmaksi. Hänen mieleensä tunkeutui epäilys; hän alkoi aavistaa, että kaiken tämän takana piili enemmän kuin hän oli kuvitellutkaan. Äkkiä hän osoitti Crolea, joka oli istahtanut ison ruokailupöydän päässä olevalle tuolille.

"En ole mikään lakimies!" hän huudahti. "En ole tottunut esittämään asioita niinkuin pitäisi. Herra Crole on lakimies. Ehkä —" Hän katsoi vetoavasti Croleen, ja tämä kääntyi hymyillen Eccleshareen päin.

"Asema on tällainen, herra Eccleshare", hän aloitti. "Te tiedätte yhtä hyvin kuin mekin, että herra Mazaroff murhattiin Reiver's Denissä tahi sen läheisyydessä kolmantena yönä senjälkeen kun hän oli saapunut Lehtokurppaan. Häneltä oli myöskin ryöstetty — rahaa melkoinen erä, otaksuttavasti myöskin irtonaisia timantteja, joita hänellä oli taskussaan, kaikki arvoesineet ja tärkeitä papereita. Samoihin aikoihin tämä Parslave — sanoillani, Parslave, en millään tavoin syytä teitä, muistakaa se! — katoaa salaperäisesti. Nyt on Parslave löydetty teidän asunnostanne täältä Lontoosta. Siitä olette antanut selityksen. Mutta on muutakin, ja juuri sitä luulen kersantti Mannersin erityisesti tarkoittavan. Senjälkeen kun te ja herra Armintrade ja isäntänne herra Courthope lähditte Marrasdalesta eilen aamulla, ilmoitettiin Mannersille, että teidät ja Parslave oli murhailtana nähty Reiver's Denin läheisyydessä, ja kertoja oli juuri vähän aikaisemmin kuullut sen laukauksen, joka oli välittömänä syynä Mazaroffin kuolemaan. Senvuoksi, sir, on teidän mielestäni selitettävä kaikki, mitä voitte."

Eccleshare oli sijoittunut takkamatolle, seisoen kädet taskussa ja kuunnellen rauhallisena. Oven pielessä olevan tuolin laidalla istui Parslave jäykkänä ja ilmeettömänä.

"Ennen kuin selitän mitään", virkkoi Eccleshare oltuaan hetkisen ääneti, "haluaisin tietää, kuka murhayönä näki Parslaven ja minut lähellä Reiver's Deniä."

"No niin — se oli Cowie", sanoi Manners. "Reiver's Denin lähellä olevassa mökissä asuva vanhus. Hän näki teidät — molemmat."

"Hän näki teidät siellä ja kuuli teidän puhelevan. Sitten hän näki teidän yhdessä poistuvan herra Courthopen huvilalle, High Cap Lodgelle päin."

Eccleshare nyökkäsi. Hän silmäili meitä vuorotellen ja pysyi hetkisen vaiti, ilmeisesti miettien.

"Kuulkaahan!" hän puhkesi äkkiä puhumaan. "Epäilläänkö minua tai
Parslavea tai molempia murhaajiksi?"

Ei kukaan vastannut. Manners liikahti rauhattomasti tuolillaan. Scotland Yardin miehen kasvot pysyivät liikahtamattomina kuin olisivat olleet graniittia. Maythorne näytti välinpitämättömältä. Crole ja minä katselimme toisia. Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka katkaisi Manners.

"Haluaisin tietää, mitä tuolla Parslavella on kertomista senöisistä puuhistaan", hän sanoi. "Hän on tuottanut meille aika lailla vaivaa."

"Olen ihan varma siitä, ettei Parslave ole lainkaan aavistanut tuottaneensa teille vaivaa", huomautti Eccleshare. "Ette kaiketi muista, ettei Parslave osaa lukea, joten hän ei ole saanut tietoja sanomalehdistä. Mutta, Parslave, kertokaa kersantti Mannersille, mitä teitte sinä iltana, jolloin lähditte Marrasdalesta!"

Näin käskettynä Parslave väänsi kasvonsa muistelevan näköiseksi. Äkkiä hänelle välähti jotakin päähän; hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Sehän oli Cloughtwaiten markkinapäivä", hän alkoi. "Olin ollut siellä — vein sinne joitakuita herra Robinsonin lampaita. Palasin sieltä illansuussa. Sitten menin kotiin ja määräysten — tuon tohtorin määräysten — mukaisesti pukeuduin parhaisiin vaatteisiini. Miksikö? Minun oli lähdettävä Lontooseen sinä iltana. Söin sitten illallista ja sen jälkeen kävelin Lehtokurppaan. Menin sinne sisälle ja join ryypyn. Siellä asuva vieras herra tuli huoneeseen, jossa meitä oli tungokseen asti, karjanajajia, paimenia ja sellaisia. Hän tarjosi meille kaikille ryyppyjä ja sauhuja. Hän oli todella aulis! Ja keskustelikin kanssamme ystävällisesti. Sitten hän poistui. Minä viivyin vielä hetkisen, sitten minäkin lähdin — kohtaamaan tuota tohtoria sopimuksen mukaan. Tapasin hänet. Muuta en sinä iltana tehnyt ennen lähtöäni."

"Mainitsitteko koskaan kellekään aikovanne matkustaa Lontooseen?" tiedusti Maythorne.

"En, herra, en maininnut", vastasi Parslave. "Minulla ei ollut mitään syytä siihen. Olen yksinäinen mies — minulla ei ole lapsia eikä omaisia, jotka jäisivät jälkeeni. Maksoin vuokrani — ja lähdin. Se on tapaistani. En välittänyt puhella siitä. Tietääkseni se oli yksinomaan minun asiani."

"Siellä, missä oli sovittu", vastasi Parslave empimättä. "Lähellä Reiver's Deniä. Hänen piti olla siellä ja antaa minulle määräykset ja matkarahat. Ja siellä hän olikin."

"Juuri niin!" hän sanoi. "Siellä olin. Ja asiain näin ollen lienee minun paras kertoa teille kaikki, mitä tapahtui. Mahdollisesti minun olisi pitänyt kertoa kaikki se jo aikaisemmin. Mutta minulla oli syyni — pysyä vaiti."

KOLMASKOLMATTA LUKU

Luullakseni jokainen pöydän ympärillä istuvista miehistä tunsi, että vihdoinkin saataisiin jonkun verran valaistusta Mazaroffin murhaan, joka tähän asti oli pysynyt läpitunkemattoman pimeyden verhossa. Ainakin minä itse oivalsin sen, ja mieltäni alkoivat vaivata omituisen vastenmieliset pahat aavistukset, jotka olivat yhteydessä edellisen illan tapahtumien kanssa. Eccleshare tiesi jotakin, samoin otaksuttavasti Parslave. Mutta mitä?

"Kuten mainitsin, oli minulla syitä pysyä vaiti", jatkoi Eccleshare, istuutuen puhumaan meille. "Minulla oli! Ja ne olivat minusta kyllin voimakkaat. Kenties olen ollut väärässä, kenties tällaisissa jutuissa — murha! — ei kukaan saisi pysyä vaiti minkäänlaisissa oloissa. Mutta miehinä te kuitenkin käsitätte, että minulla oli syitä, painavia syitä.

"Koska se nyt näyttää ehdottoman välttämättömältä, kerron teille tarkalleen, mitä Parslavelle ja minulle tapahtui sinä iltana, jona Mazaroff sai surmansa. Alan alusta. Ennen kuin lähdin pohjoiseen Marrasdaleen linnustamaan Courthopen luona, joka on saman kerhon jäsen kuin minäkin ja kuten Armintradekin, olin päättänyt luopua harjoittamasta täällä lääkärintointa — olin oikeastaan sen jo tehnyt — lähteä Euroopasta Etelä-Amerikkaan viettämään tyyten toisenlaista elämää — etsimään kultaa, linnustamaan, metsästämään ja niin edelleen. Tahdoin ottaa mukaani miehen, josta olisi minulle hyötyä — mieluummin maaseutulaisen; ulkoilmaelämään tottunut metsästysvartija oli mieleiseni. Marrasdalessa osuin tapaamaan Parslaven — kuten itse voitte nähdä, on hän juuri kaipaamani kaltainen jäntevä, vankkalihaksinen mies. Hän on, kuten hän itse äsken mainitsi, yksinäinen, eikä mikään sido häntä Englantiin. Hän on hyvin perehtynyt metsänkävijä ja niin poispäin; lyhyesti sanoen, hän on juuri sellainen mies, jota etsin.

"Esitin hänelle asian, ja pian olimme sopineet ehdoista. Hän voi suorittaa puolestani erinäisiä asioita Lontoossa, minkä vuoksi järjestettiin niin, että hänen piti tulla tänne ennen minua ja majoittua asuntooni siksi, kunnes palaisin. Sovimme vielä, että palattuaan Cloughthwaiten markkinoilta, joilla hänen oli käytävä liikeasioissa, hänen oli saman päivän iltana tultava tapaamaan minua, jolloin minä antaisin hänelle rahaa ja lopulliset määräykseni. Sen jälkeen hänen oli lähdettävä Newcastleen ja Lontooseen."

"Miksi Newcastlen kautta?" kysyi Maythorne. "Se on tosin pieni seikka, mutta miksi ei Black Gillin aseman ja Carlislen kautta enemmän käytettyä läntistä rataa myöten?"

"No niin", vastasi Eccleshare. "Parslavella on osuus eräässä pienessä talossa Newcastlessa. Koska hän aikoi poistua Englannista, tahtoi hän tavata Newcastlessa olevan asianajajansa, joka hoitaa mainittua taloa, ja antaa hänelle eräitä ohjeita. Päätimme senvuoksi, että hänen erottuaan minusta oli mentävä nummen poikki pienelle, Marrasdalen itäpuolitse kulkevalle haararadalle, noustava viimeiseen Newcastleen menevään junaan, vietettävä yö siellä, käytävä aamulla asianajajansa puheilla ja sitten jatkettava matkaansa King's Crossille. Ja niin, kuten hän itse teille kertoo, hän tekikin."

"Tulen siihen nyt", jatkoi Eccleshare. "Olin käskenyt Parslaven tulla tapaamaan minua High Cap Lodgen ja Lehtokurpan väliselle polulle kello kahdeksan. Lähdin kävelemään häntä vastaan heti, kun Courthopen luona oli syöty päivällinen. Silloin lienee kello ollut noin kymmenen minuuttia yli seitsemän. Kohtasimme toisemme vähän matkan päässä Reiver's Denistä Lehtokurppaan päin. Mikäli muistan, oli kello silloin hiukkasen yli kahdeksan. Seisoimme muutamia minuutteja keskustellen. Sitten —"

"Hetkinen, suvaitkaa!" keskeytti Maythorne. Hän otti esille muistikirjan, laski sen avattuna eteensä pöydälle ja kiinnitti Ecclesharen huomiota yhdelle sivulle lyijykynällä karkeasti hahmoiteltuun piirrokseen. "Tämän luonnoksen tein samana päivänä, jolloin saavuin Lehtokurppaan. Siinä on nummen poikki vievät polut. High Cap Lodgesta päin tulee kaksi polkua Lehtokurppaa kohti. Toinen kulkee aivan Reiver's Denin editse, kallioseinämän juuritse — nimittäkäämme sitä ylemmäksi. Toinen on viisitoista tai kaksikymmentä metriä alempana kanervikossa; olkoon sen nimi alempi polku. Kummalla te ja Parslave olitte?"

Eccleshare kumartui hetkiseksi tarkastamaan luonnosta pyöräytettyään sen ympäri saadakseen paremman kuvan sen ilmansuunnista. Sitten hän laski sormensa erääseen kohtaan.

"Olimme suunnilleen tuolla. Alemmalla polulla. Mutta karttanne ei taida olla aivan selvä. Molemmat polut — toinen, alempi, on pelkkä lammaspolku — melkein yhtyvät Reiver's Denin länsipuolella, High Cap Lodgen puolella, lähellä Cowien mökkiä. Niiden välillä on siellä vain metri tai pari. Sitten alempi suuntautuu kanervikon halki High Cap Lodgen yläpuolelle; toinen sivuuttaa High Cap Lodgen alapuolitse noin viidenkymmenen metrin päässä ja yhtyy Cloughthwaiteen menevään nummitiehen."

"Olimme alemmalla lähes sadan metrin päässä Reiver's Denistä. Ja, kuten mainitsin, seisoimme siinä muutamia minuutteja. Silloin oli jo pimeä, mutta ilta oli tähtikirkas. Olimme juuri lähtemäisillämme liikkeelle High Cap Lodgen suuntaan, kun kuulimme laukauksen. Se tuntui, mikäli saatoimme eroittaa, kuuluvan Reiver's Denistä tai juuri sen takaa — luullakseni Reiver's Denistä, sillä kalliot kajahtelivat selvästi. Senjälkeen emme kuulleet mitään, emme huutoa, emme parkaisua emmekä muuta sentapaista. Kumpikaan meistä ei välittänyt siitä sen enempää — luultavasti ajattelimme kumpikin, että ampuja oli joku metsästysvartija, joka liikkui omilla asioillaan. Kiinnitimme siihen niin vähän huomiota, että keskustelimme sopimuksestamme vielä pari minuuttia laukauksen jälkeen. Koska Parslaven sitten oli aika kiiruhtaa junalle, siirryimme toiselle polulle, joka vei suoraan nummitielle. Kun parhaiksi olimme päässeet sille, kuulimme askelia Reiver's Denistä päin. Lähellämme oli korkeita, tiheitä pensaita, ja — en oikein tiedä, miksi sen teimme — painauduimme vaistomaisesti niiden varjoon, jossa oli aivan pimeä. Ja minuuttia myöhemmin meni ohitsemme hyvin vinhasti kävelevä nainen."

Tämä terävä huudahdus pääsi Mannersilta. Hän, kuten me kaikki muutkin, oli kuunnellut Ecclesharen kertomusta tarkkaavasti. Nyt hän näytti kiihtyneeltä; ilmeisesti hän oli äkkiä saanut mielijohteen.

"Nainen", toisti Eccleshare levollisesti. "Pitkä, hoikka nainen, joka asteli hyvin ripeästi — eroitimme hänen raskaan huohotuksensa. Hän kiiti sivuitsemme kuin leimaus."

"Sitten Parslave ja minä lähdimme jatkamaan matkaamme — hänen aikansa alkoi olla täpärällä. Emme enää nähneet emmekä kuulleet mitään. Menimme Cowien mökin ohitse. Kerroitte Cowien nähneen meidät. Se on todennäköistä, mutta me emme huomanneet häntä. Kävelimme ripeästi nummen poikki ja valtatielle päästyämme erosimme. Minä menin High Cap Lodgeen, ja Parslave — mutta kertokoon Parslave itse, mitä hän teki!"

Käännyimme kaikki Parslaven puoleen, joka yhä istui oven pielessä tuolin reunalla, pyöritellen peukaloitaan.

"Menin tietä pitkin suoraa päätä Petherbyn asemalle", alkoi Parslave. "Nousin yhdeksän ja viidentoista junaan — se oli viimeinen Newcastleen päin. Saavuin Newcastleen kymmenen ja viisikymmentä. Majoituin yöksi aseman lähellä olevaan raittiushotelliin. Kävin herra Grahamin, lakimiehen, luona heti syötyäni aamiaista seuraavana aamuna — kello lienee ollut noin kymmenen. Toimitettuani asiani hänen luonaan haukkasin palasen ja sitten nousin Lontooseen lähtevään kahdentoista ja kymmenen pikajunaan. Saavuin King's Crossille neljänneksen yli kuusi samana iltana. Tulin suoraan tänne ja täällä olen ollut siitä asti."

"Sallikaa minun tehdä Parslavelle kysymys, niin kauan kun se on mielessäni", sanoi Crole. "Parslave, tarkoitatteko ettette Marrasdalesta lähdettyänne ole saanut mitään tietoa siellä tapahtuneesta murhasta? Ette sanomalehdistäkään?"

"En osaa lukea, sir", vastasi Parslave. "En ole käynyt kouluja. En osaa lukea enkä kirjoittaa."

"Mutta olettehan ollut tohtori Ecclesharen taloudenhoitajattaren seurassa", jatkoi Crole. "Väitättekö, ettei hänkään ole milloinkaan lukenut teille siitä sanomalehdistä?"

"Niin, sir — hän ei ole. Hän ei näy olevan lehtien lukija, hän. Hän lukee kertomuksia — romaaneja — sellaisia. Mutta sanomalehtiä en ole nähnyt hänen lukevan."

"No niin, mutta teillä on täällä ollessanne epäilemättä ollut tapana käydä ryyppäämässä lasi olutta jossakin kapakassa", tiukkasi Crole. "Ettekö sielläkään ole kuullut siitä puhuttavan?"

"En, sir", vakuutti Parslave juhlallisen varmasti. "En kertaakaan! Käyn aina ottamassa naukun tämän saman kadun varrella olevassa kapakassa syötyäni päivällistä ja toistamiseen illallisen jälkeen, mutta en ole koskaan puhellut kenenkään kanssa — en ymmärrä näiden lontoolaisten puhetta — se on minulle kuin vierasta kieltä. En ole milloinkaan kuullut kenenkään mainitsevan tätä murhaa."

"Voitte uskoa vakuutustani, herra Crole", puuttui Eccleshare puheeseen, "ettei Parslave ollut kuullut mitään Mazaroffin murhasta ennenkuin eilen illalla minun palattuani kotiin. Kerroin siitä hänelle — keskustelimme omista näkemistämme Reiver's Denin luona sinä yönä — taustana kaikki se, mitä muistimme, tietystikin."

"Juuri siitä haluaisin esittää teille muutamia kysymyksiä, tohtori", sanoi Crole. "Minusta tuntuu, että olemme pääsemässä lähemmäksi tämän salaperäisen arvoituksen ratkaisua kuin tähän asti olemme olleet. Ette kai pahastu, jos tiedustan teiltä suoraan eräitä seikkoja?"

"Olitte Mazaroffin murhan johdosta Lehtokurpassa pidetyssä kuulustelussa. Annoitte lausunnon —"

"Juuri niin — kuoleman syystä", myönsi Crole. "No niin, miksi ette kertonut tutkintotuomarille ja valamiehille sitä, minkä nyt olette kertonut meille?"

"Ja — Jos saan lisätä sanasen", ehätti Manners puolestaan kysymään, "miksi ette ilmoittanut meille — poliiseille, mitä äsken kerroitte meille Parslavesta, vaikka varsin hyvin tiesitte, että haeskelimme häntä?"

"Mitä tulee teidän kysymykseenne, Manners, en tiennyt Parslaven katoamisen nostattamasta hälystä niin paljoa kuin luulette", vastasi Eccleshare. "En oleksinut Marrasdalen seuduilla niin paljoa kuin Courthopen kartanon itäpuolella. Mitä taas tulee teidän kysymykseenne, Crole, niin olen jo tunnustanut kenties tehneeni erehdyksen — epäilemättä teinkin. Mutta minulla oli syitä olla puhumatta mitään. Ne on pian lueteltu. Se henkilö, jonka Parslave ja minä näimme rientävän Reiver's Denistä — missä otaksuttavasti juuri sitä ennen oli tehty murha — oli nainen!"

Crole kehoitti meitä olemaan hyvin tarkkaavaisia, luoden nopean katseen ympäri pöydän. Sitten hän kääntyi jälleen Eccleshareen päin.

"No niin, tohtori! Älkäämme kaarrelko enää! Totuus esille, olkoonpa se vaikka kuinka vastenmielinen! Muodostitteko mitään mielipidettä siitä, kuka nainen oli?"

Eccleshare teki liikkeen, joka osoitti, että tilanne oli hänestä kiusallinen. Mutta hän taivutti päätään ja vastasi empimättä:

"Rouva Elphinstone, sir — siitä ei ole epäilystäkään. Itse en ole sitä lainkaan epäillyt."

Crole kääntyi jälleen Ecclesharen puoleen. "Mainitsitte, että silloin oli pimeä, vaikkakin taivas oli tähdessä. Miten tunsitte hänet?"

"Vartalosta, kävelystä, hahmosta", oli vastaus. "En epäillyt sitä silloin enkä epäile nytkään. Se nainen, joka meni Parslaven ja minun ohitseni heti — ainakin melkein heti — laukauksen pamahdettua, oli rouva Elphinstone."

"Ajattelin asiaa seuraavana aamuna", vastasi Eccleshare. "Minä pysyin vaiti — Parslavehan oli matkustanut pois. Minä — niin, minä en tahtonut antaa ilmi naista. Ja sitäpaitsi — olihan mahdollista, että asia voitaisiin selittää."

"Tässä on jotakin, mikä tarvitsee selittämistä", keskeytti Maythorne. "Sekä tohtori Eccleshare että Parslave väittävät yksimielisesti kuulleensa laukauksen Reiver's Denin läheltä kohta kello kahdeksan jälkeen. Vanha herra Hassendeane kertoi meille, Crole, kun Holt ja minä tapasimme hänet siellä, kuulleensa sieltä pamahduksen muistaakseni kello kymmenen. No niin, kumpi niistä laukauksista tuotti kuoleman Mazaroffille? Ajatelkaa! Ei Eccleshare eikä Parslave nähnyt vilahdustakaan Mazaroffista Reiver's Denin lähellä kello kahdeksan. Ja kuitenkin, jos kello kahdeksan laukaus surmasi hänet, olisi hänen pitänyt olla niillä seuduin samaan aikaan kuin hekin. Mitä päättelette siitä?"

"En osaa sanoa — sitä on mietittävä", vastasi Crole. "Mutta minusta on tärkeä kohta seuraava. Tohtori Eccleshare ja Parslave väittävät molemmat ehdottoman varmasti nähneensä rouva Elphinstonen tulevan Reiver's Denistä, mistä myöhemmin löydettiin Mazaroffin eloton ruumis, jolta oli ryöstetty rahat, arvoesineet, paperit ja jälkisäädös. Ja sitten, Manners ja Corkerdale eivät tiedä siitä mitään — ja kerron sen heille, koska he ovat poliisiupseereita. Muutamia päiviä murhan jälkeen huomattiin eräänä iltana, että jälkisäädös oli rouva Elphinstonen hallussa. Miten hän oli sen saanut?"

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista molempiin poliiseihin huomatakseen, että tämä ilmoitus oli tehnyt heidän virallisesti koulutettuihin aivoihinsa samanlaisen vaikutuksen kuin olisi äkillinen valovirta kohdistettu ennen pimeässä olleeseen esineeseen. Corkerdale katsoi Mannersiin; Manners tuijotti Corkerdaleen; sitten he molemmat kääntyivät asianajajaan päin.

"Rouva Elphinstone!" huudahti Manners. "Kadonnut jälkisäädös rouva
Elphinstonen hallussa?"

"Se kaipaa jonkun verran selitystä", virkkoi hän tärkeän näköisenä. "Mikäli olen kuullut, oli jälkisäädös Mazaroffin taskussa kun hänet murhattiin."

"Sikäli kuin tiedetään, se oli", vastasi Crole. "Hän otti sen mukaansa Postlethwaiten toimistosta Yorkissa, eikä sitä varmasti ollut hänen Lehtokurpassa olevien tavaroittensa joukossa, jotka me tarkastimme hänen kuolemansa jälkeen. Selitystä! Niinpä kyllä! Mutta kerron teille, miten saimme tietää, että se oli rouva Elphinstonella." Sitten hän selosti edellisen illan tapahtumat, jättäen kuitenkin mainitsematta, että Sheila tuli asuntooni, tuoden kadonneen jälkisäädöksen. "Ja nyt", hän jatkoi, "on ydinkohta se, miten, missä ja minkälaisissa olosuhteissa rouva Elphinstone sai jälkisäädöksen haltuunsa. Rouva Elphinstonen saavuttua eilen illalla Lontooseen tapasi Maythorne hänet ja koetti saada häneltä selityksiä. Hän ei saanut!"

"En sanaakaan!" vahvisti Maythorne. "Hän oli pelkkää uhmaa. Huomautin, mikä johtopäätös siitä voitaisiin vetää, mikä epäluulo saattaisi kohdistua häneen. Kaikki turhaa. Hän kieltäytyi puhumasta ja ilmaisemasta mitään."

"Ja se panee minut ajattelemaan", huomautti Crole hieman innokkaasti, "että rouva Elphinstone voi sittenkin selittää kaikki asianmukaisesti ja pätevästi. En voi kuvitella, että nainen, jolla on hitunenkaan järkeä — ja hän on laskeva, taitava, kylmä nainen — olisi kyllin typerä käyttäytyäkseen sillä tavoin, jollei hän tietäisi olevansa turvassa. Te kai ilmaisitte, että teidän on ilmoitettava asia poliisille, eikö niin, Maythorne?"

"Ei hituistakaan! Koko hänen käytöksensä tuntui sanovan: hoitakaa omat asianne!"

Crole alkoi naputella sormillaan pöytää, silmäillen meitä muita, ikäänkuin aprikoiden, eikö kellään olisi mitään huomauttamista. Kun kukaan ei virkkanut mitään, alkoi hän itse puhua.

"Onkohan Mazaroff eli Merchison, joka hän todella oli, kohdannut rouva Elphinstonen eli Merchisonin, kuten hänen nimensä oikeastaan on, ennen kuolemaansa majaillessaan Lehtokurpassa? Se on mahdollista!"

"Minä en sitä usko", vastasi Maythorne, jota Crole erityisesti katsoi. "Ei mikään anna aihetta sellaiseen luuloon. Jos rouva Elphinstone taipuisi puhumaan, niin luonnollisesti selviäisi tavattoman paljon."

"Päättäen siitä vähästä, mitä näin rouva Elphinstonesta Marrasdalessa", huomautti Crole, "hän on sellainen nainen, joka ei puhu, ennen kuin se häntä huvittaa! Kova nainen — kirotun kova!"

"Sitten on mielestäni parasta, että Manners ja minä menemme sinne hänen puheilleen", jatkoi Corkerdale. Sitten hän lisäsi Ecclesharelle: "Mainitsitte aikovanne poistua Englannista, tohtori. Milloin?"

"En ole vielä määrännyt täsmällisesti aikaa", vastasi Eccleshare.
"Ajattelin ensi viikon lopulla."

"Teidän pitäisi siirtää lähtönne hieman tuonnemmaksi", esitti Corkerdale tyynesti. "Mikäli käsitän, vaaditaan teitä ja palvelijaanne todistamaan. Mutta", hän jatkoi, "Parslave kai on syntyisin Marrasdalesta. No hyvä! Sitten hän tuntee hyvin rouva Elphinstonen ulkonäöltä."

"Olen tuntenut hänet monta vuotta, sir — aina siitä saakka, kun hän tuli asumaan Marrasdale Toweriin", vastasi Parslave.

"Ja olette ihan varma, että näitte juuri rouva Elphinstonen sinä yönä tulevan sieltä päin, mistä laukaus oli kuulunut ja mistä Mazaroff-vainajan ruumis myöhemmin löydettiin?"

"Siitä ei ole vähintäkään epäilystä, sir! Vakuutan juhlallisesti, että se oli rouva Elphinstone."

"Ja myöskin te olette siitä varma, tohtori, vaikka te, joka kaiketi vain satunnaisesti oleskelitte paikkakunnalla, ette luonnollisestikaan tuntenut rouva Elphinstonea yhtä hyvin?"

"En sitä lainkaan epäile", vakuutti Eccleshare. "Vaikka olinkin siellä vain käymässä, tunnen rouva Elphinstonen varsin hyvin. Isäntäni, herra Courthope, on rouva Elphinstonen sisarenpoika. Hän, herra Armintrade ja minä olimme kaksi tai kolme kertaa päivällisellä Marrasdale Towerissa minun siellä ollessani. Kohtasin rouva Elphinstonen usein nummella ja kylässä. Olen varma siitä, että hän on se nainen, jonka Parslave ja minä näimme sinä yönä tulevan Reiver's Denistä. En ole kertaakaan sitä epäillyt, en vähääkään — merkitköönpä se sitten mitä tahansa!"

Nousimme kaikki seisomaan. Syntyi lyhyt äänettömyys. Crole oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun ovelle koputettiin. Ecclesharen taloudenhoitajatar pisti päänsä sisään.

"Ulkosalla on nuori mies, sir, tiedustelemassa, onko herra Maythorne täällä", hän ilmoitti. "Hän saapui autolla, sir, erään vanhan herran seurassa. Nuori mies käski sanomaan, jos herra Maythorne on täällä, että hänen nimensä on Pickles."

"Yksi konttoristeistani", jupisi Maythorne. "Suokaa anteeksi!" Hän
riensi ulos, palaten parin minuutin kuluttua muassaan herra
Elphinstone. Ja ensimmäisen kerran koko tuttavuutemme aikana
Maythornessa näkyi merkkejä kiihtymyksestä ja huolestumisesta.

"On tapahtunut uusi käänne!" huudahti hän astuessaan huoneeseen. "Herra Elphinstone on käynyt toimistossani ja seurannut minua tänne kertoakseen, että rouva Elphinstone on kadonnut!"

Käännyimme kaikki herra Elphinstoneen päin. Hän oli järkyksissä, niin että hänen tavallinen uneliaisuutensa oli haihtunut; hän näytti hämmentyneeltä, harmistuneelta, sekavalta, perinpohjin ymmälle joutuneelta. Seisoen ovensuussa ja vilkuen meihin, ikäänkuin ei olisi kyennyt pääsemään meistä selville eikä laskemaan meitä, hän nyökkäsi koneellisesti Maythornen lausuttua ilmoituksensa. Mutta hän hillitsi itseään kylliksi vahvistaakseen sen sanoillakin.

"Eilis-illasta alkaen!" hän sopersi. "Kadonnut — jäljettömiin. Tuiki tavatonta — ja ikävää — ja kiusallista. En tosiaankaan tiedä mitä ajatella tai tehdä! Perin vaikea tilanne!"

Crole, joka uutisen kuultuaan oli vilkaissut terävästi poliiseihin, työnsi tulokkaalle tuolin.

"Istukaa, herra Elphinstone!" hän kehoitti. "Ehkä voimme auttaa teitä vähän. Milloin rouva Elphinstone katosi?"

Elphinstone vaipui tuolille ja katsoi taaskin meihin. Hänellä oli vanhakuosinen kävelykeppi, ja koneellisesti hän nosti sen hopeisen nupin leukaansa vasten ja hankasi sitä miettivänä.

"Niin", hän virkkoi. "Asia on niin, että koko juttu on kovin sekava. Eilen illalla tietystikin. Lähdettyämme neiti Apperleyn asunnosta ajoimme Shortin hotelliin — asumme aina siellä käydessämme Lontoossa. Sinne saavuttuamme söimme päivällistä yksityisessä seurusteluhuoneessamme. Vähän aikaa senjälkeen saapui Sheila. Hän —"

"Neiti Merchison — Sheila — tytärpuoleni — kyllä hän tuli. Hän ja hänen äitinsä menivät viereiseen makuukamariin keskustelemaan. Kuulin heidän äänensä. Minä — minä menin alakertaan; arvelin — nähkääs — polttaa sikaarin tupakkahuoneessa. Olin siellä ehkä tunnin verran — jouduin mielenkiintoiseen keskusteluun erään miehen kanssa, joka osoittautui jonkunlaiseksi arkeologiksi. Kenties olin poissa hiukan kauemminkin. Sitten palasin huoneisiimme. Siellä ei ollut ketään — ei kerrassaan ketään! Ajattelin, että rouva Elphinstone ja Sheila olivat ehkä menneet seurustelusaliin, ja menin sinne, mutta heitä ei näkynyt. Odotin jonkun aikaa. Mutta kun heitä ei kuulunut, aloin tiedustella. Ja sain tietää — todella hyvinkin hämmästyttävää — sain eteisvartijalta tietää, että rouva Elphinstone, Sheila ja Alison Murdoch olivat kaikki poistuneet hotellista jonkun aikaa sitä ennen, ilmeisesti kohta senjälkeen, kun minä olin lähtenyt tupakkahuoneeseen. Ja —"

"Suokaa anteeksi, herra Elphinstone!" pisti Maythorne väliin. "Mutta — kuka on Alison Murdoch?"

Elphinstone katsoi kysyjään samannäköisenä kuin mies, jota ihmetytti se, etteivät kaikki tiedä yhtä paljoa kuin hän.

"Alison Murdoch?" hän kertasi. "Ahaa, niin, tehän ette olekaan Marrasdalen asukkaita. Alison Murdoch on jonkunlainen vaimoni kasvatussisar. He kasvoivat lapsina yhdessä, nähkääs. Sitten hän aikoinaan oli monta vuotta vaimoni kamarineitona — ja on vieläkin, kun olemme matkoilla, kuten esimerkiksi nyt. Mutta hän on muutamia vuosia asunut eräässä pienessä talossa Marrasdalessa — oikeastaan Birnsidessä — omilla varoillaan — hänen vaatimuksensa ovat vähäiset. Mutta hän on toimelias nainen — matkailuaikana esimerkiksi hän on apuna Lehtokurpassa keittiöpuuhissa — taitava, työteliäs nainen."

"Ja menikö hän eilen illalla kaupungille rouva Elphinstonen ja neiti
Merchisonin kanssa?" kysyi Maythorne.

"Niin eteisvartija kertoi. Hän sanoi, että rouva Elphinstone ja hänen kamaripalvelijattarensa — heidät molemmat tunnetaan Shortin hotellissa varsin hyvin, sillä käymme aina kaikki kolme Lontoossa kaksi tai kolme kertaa vuodessa — ja neiti Merchison, joka siellä myöskin tietysti tunnetaan hyvin, menivät kaikki yhdessä ulos — muistaakseni hän sanoi puoli kymmenen."

"Ei — hän kertoi heidän lähteneen vasemmalle katua myöten — jalkaisin", vastasi Elphinstone. "Hyvä Jumala! En totisesti jaksa käsittää, miksi heidän piti mennä jalkaisin niin myöhään illalla!"

"Mutta tärkeintä on", huomautti Crole, "palasivatko he tahi palasiko heistä joku."

"Heistä ei ole kukaan palannut!" valitti Elphinstone. "Odotin puoliyöhön saakka. Sitten vihdoin paneuduin makuulle — perin ymmällä. Mutta olin niin väsynyt, että vaivuin heti uneen ja nukuin sikeästi aamuun asti. Suureksi hämmästyksekseni ei rouva Elphinstone eikä Alison Murdoch ollut palannut — Sheilan otaksuin luonnollisesti olevan neiti Apperleyn luona. Syötyäni senvuoksi hieman aamiaista ajoin neiti Apperleyn asunnolle ja tapasin tämän nuoren naisen juuri lähdössä opetustunnilleen. Hämmästyin yhäkin enemmän, kun hän ei tietänyt mitään Sheilasta. Sheila, hän kertoi, oli edellisenä iltana istunut ensiksi pitkän aikaa äänettömänä, sitten ilmoittanut lähtevänsä Shortin hotelliin selvittämään asioita äitinsä kanssa ja lähtenyt heti — eikä ollut palannut! Niin", päätti Elphinstone kertomuksensa, huojutellen hopeanuppista keppiään, "siinä sitä ollaan! Kaikki kolme ovat kadonneet! Lontoossa! Muistin herra Maythornen, kävin hänen toimistossaan, ja minut saatettiin tänne hänen luokseen. Ja aioin kysyä teiltä, herra Maythorne — pidättekö mahdollisena, että heidät on ryöstetty?"

Ei kukaan nauranut; Elphinstonen yksinkertaisuus oli liian silmiinpistävä. Hän oli yksinkertaisuudessaan myöskin vakava, ja Crole oli yhtä totinen vastatessaan hänen vilpittömään kysymykseensä.

"Ei, herra Elphinstone, en usko, että kolme naista voidaan ryöstää edes Lontoossakaan. Luultavasti he ovat menneet jollekin omalle asialleen, ja kenties heillä on ollut hyvät syynsä jäädä palaamatta. Mutta sallikaa minun kysellä teiltä vielä vähän. Kun vaimonne ja hänen tyttärensä vetäytyivät makuuhuoneeseen puhellakseen kahdenkesken, niin missä oli Alison Murdoch?"

"Otaksuttavasti", hän vastasi vihdoin, "sen viereisessä huoneessa — pukeutumishuoneessa, jossa hän nukkui. Meillä on Shortin hotellissa ollessamme aina samat huoneet: seurusteluhuone, makuukamari ja pukeutumishuone. Viimemainittu on aina Alison Murdochin hallussa. Luullakseni hän oli siellä, kun vaimoni ja Sheila menivät makuukamariin."

"Saitteko eteisvartijalta tietää, olivatko he ottaneet mitään mukaansa?" tiedusti Crole. "Jotakin kevyttä matkatavaraa tahi muuta sentapaista, ikäänkuin he tahi joku heistä aikoisi viipyä poissa koko yön?"

"Sitä en kysynyt", vastasi Elphinstone. "Mutta olen varma, etteivät he ottaneet. Eteisvartija — älykäs mies, jonka olen tuntenut monta vuotta — mainitsi tänä aamuna, että hän oli naisten lähtiessä arvellut heidän menevän — niin, se ei totisesti olisi johtunut mieleenikään."

"Hän kertoi luulleensa naisten menevän — käyttääkseni hänen sanojaan — tunniksi kuviin", vastasi Elphinstone. "En luonnollisesti ymmärtänyt häntä. Hän selitti, että ensimmäisen kadunkulman takana Shortin hotellista siihen suuntaan, johon he olivat lähteneet, oli yksi noita uudenuutukaisia elävienkuvien teattereja, joissa, kuten olen kuullut, näytellään liikkuvia kuvia. Mutta en saata uskoa —"

"Luultavasti voimme pitää varmana, etteivät he menneet sinne", huomautti Maythorne. Hän katsahti merkitsevästi poliiseihin. "Tähän on käytävä käsiksi huolellisesti", hän mutisi. "Teidän alaanne!"

"Ei ole varmaa, eikö rouva Elphinstone ole Shortin hotellissa, kun
Herra Elphinstone palaa sinne", virkkoi Crole, vilkaisten kelloonsa.
"Nyt on kello kaksitoista, ja —"

"Ei kylläkään", keskeytti Maythorne. Hiljaa hän sitten jupisi: "Mutta arvaanpa, ettei hän ole! Herra Elphinstone", hän jatkoi, korottaen ääntään, "tahtoisin näyttää teille jotakin — erään esineen, joka on taskussani. Tässä se on." Hän otti esille kohokuvakoristeisen rintaneulan ja pani sen pöydälle. "Oletteko nähnyt sitä koskaan ennen?"

Herra Elphinstone katseli rintaneulaa tarkasti ja nosti sitten vilkkaasti päänsä pystyyn.

"Mistä olette sen saanut?" hän tiedusti, ikäänkuin kummastellen. "Sehän on vaimoni oma!"

VIIDESKOLMATTA LUKU

Maythorne kumartui pöydän yli Mannersin ja Corkerdalen puoleen ja kuiskutti heille minuutin tahi pari. Arvasin, että hän kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt juuri näyttämänsä rintaneulan. Sitten hän puhutteli taaskin Elphinstonea.

"Oletteko aivan varma siitä, että tämä on vaimonne omaisuutta?" hän kysyi. "Tällaiset rintaneulat ovat luultavasti hyvin samannäköisiä."

"Se on vaimoni", vakuutti Elphinstone jyrkemmin ja päättäväisemmin kuin tavallisesti. "Ostin sen itse hänelle monta vuotta sitten Invernessistä. Se on toinen kahdesta — ne ovat täsmälleen samanlaiset. Kivet ovat harvinaisen laatuista kameata; hopeakehykset ovat vanhat. Ostin molemmat eräästä sekalaiskaupasta Invernessistä — muistan sen oikein hyvin. Mutta tosiaan! En ole nähnyt kumpaakaan vuosikausiin."

"Hän piti niitä vanhakuosisina ja liian raskaina", vastasi Elphinstone. "Hänestä ne luullakseni olivat omituisia, harvinaisia esineitä — hän väitti, että niitä oli alkuaan käytetty pitämään kiinni viittoja — miesten viittoja — olkapäillä, ja pani ne syrjään. En muista hänen käyttäneen niitä kertaakaan — mutta olen ehdottoman varma, että näyttämänne on toinen niistä kahdesta. Mutta mistä sen saitte?"

"Riittäköön toistaiseksi, kun sanon, herra Elphinstone, että löysin sen sattumalta käydessäni Marrasdalessa. Älkää välittäkö muusta tällä hetkellä!"

Hän pani rintaneulan takaisin taskuunsa ja nousi pystyyn katsahtaen meihin muihin. "No? Entä nyt?"

"Kunpa tietäisin, miten vaimolleni on käynyt!" hän valitti. "Eikö kukaan osaa keksiä, mitä olisi tehtävä?"

"Häntä ryhdytään etsimään, sir", lohdutti Corkerdale. Hän nykäisi
Mannersia. "Mielestäni olisi meidän parasta käydä toimeen", hän jupisi.
"Ensin hotelliin, vai mitä?"

"Kai teillä on puhelin. Sepä hyvä! Soitetaan Shortin hotelliin ja kuulustellaan, onko rouva Elphinstone palannut sinne."

Hän poistui Ecclesharen seuratessa eteissaliin. Me muut jäimme odottamaan. Heidän palatessaan muutamien minuuttien kuluttua pudisti Maythorne päätään.

"Ei mitään tietoja!" hän ilmoitti. "He eivät ole tulleet takaisin — tähän mennessä. Mutta koska he lähtivät sieltä, niin se paikka on kai paras toimintakeskus meille."

"Me aiomme lähteä sinne joka tapauksessa", sanoi Corkerdale. "Rouva Elphinstone on löydettävä! Ehkä herra Elphinstone tahtoo lähteä mukaamme? Saatammehan löytää johtolangan jostakin, mitä he ovat jättäneet jälkeensä."

Heikosti tuskitellen, että kaikki on tuiki harmillista ja sekavaa, hän poistui poliisien kanssa. Heidän mentyään Maythorne kohautti olkapäitään ja katsahti Croleen.

"Siitä ei ole mitään hyötyä", hän virkkoi. "He eivät löydä mitään! Tämä on kaikki suunniteltua — rouva Elphinstonen ja jonkun toisen — hyvin todennäköisesti Alison Murdochin punoma juoni. Minua kummastuttaa ainoastaan se, miten neiti Merchison joutui siihen mukaan eilen illalla."

"Ei kai siitä voi olla kuin yksi ajatus", hän huomautti. "Luullakseni oivallan kaikki. Sen periaatteen mukaisesti, että veri sittenkin on vettä sakeampi, neiti Merchison katui jonkun verran eilen illalla teidän poistuttuanne neiti Apperleyn asunnosta ja lähti äitinsä luokse Shortin hotelliin. Siellä rouva Elphinstone luultavasti ilmaisi tyttärelleen salaisuutensa ja lopputulos oli, että he — livistivät!"

Mutta silloin — se tapahtui oikeastaan kai Sheilan tähden — arvelin, että minunkin oli lausuttava joku sana. Olin ollut vaiti, sillä en katsonut kykeneväni puhumaan poliisien ja etsivien seurassa, mutta olin koko ajan ajatellut ja harkinnut.

"Minä uskon, että te molemmat olette väärässä!" pamautin, katsoen ensin Crolea, sitten Ecclesharea silmiin. "Mazaroff, kuten tiedämme, ammuttiin Musgraven pyssyllä! Miten olisi rouva Elphinstone voinut saada sen käsiinsä? Musgraven pyssy löydettiin murhapaikalta."

"Emme tiedä, että Mazaroff ammuttiin Musgraven pyssyllä, Holt", hän huomautti vastaan. "Se on kiperä kohta! Sinä iltana ammuttiin kaksi laukausta; ensimmäisen kuulivat tohtori Eccleshare ja Parslave; toisen kuuli vanha Hassendeane jonkun aikaa myöhemmin. Emme tiedä, kumpi laukaus surmasi Mazaroffin, emmekä sitä, mistä pyssystä se ammuttiin."

"Jos Mazaroffin surmasi toinen laukaus — vähää ennen kymmentä — niin ampuja ei ollut rouva Elphinstone", intin. "Sillä Eccleshare ja Parslave kertoivat nähneensä hänet vähän jälkeen kahdeksan. Enkä minä puolestani ole lainkaan varma, että he näkivät juuri hänet! He myöntävät, että oli pimeä — he ovat saattaneet nähdä jonkun toisen naisen, joka läheisesti muistuttaa häntä —"

"Sitäpaitsi", jatkoin, "on otettava huomioon vielä yksi seikka. Onko se todennäköistä? Onko se edes otaksuttavaa? Miksi rouva Elphinstone olisi ampunut Mazaroffin eli Merchisonin — laillisen aviopuolisonsa?"

"Ehkä juuri siitä syystä, että Mazaroff oli hänen laillinen aviopuolisonsa", huomautti Crole, hymyillen kuivasti. "Sen nojalla, mitä olen nähnyt rouva Elphinstonesta, olen valmis uskomaan, että häneltä syntyy minkälainen teko hyvänsä."

"Tämä on murha!" kivahdin. "Ja joka tapauksessa — jos rouva Elphinstone olisikin sen tehnyt ja ilmaissut eilen illalla salaisuutensa tyttärelleen, niin olen varma, ettei neiti Merchison suostuisi auttamaan ja edistämään häntä sitä enää salaamalla."

"Niinkö, nuori mies", vastasi Crole. "En voi sanoa muuta kuin sen, ettette tunne elämää, ette ihmisluontoa — ettekä naista. Minä väitän, että neiti Merchison menettelisi juuri siten! Kuten jo aikaisemmin huomautin, veri on vettä sakeampi. Neiti Merchison — hyvin kiihkeätunteinen nuori nainen — epäilemättä harmistui kovasti äitiinsä jälkisäädöksen johdosta ja riensi päätäpahkaa palauttamaan sitä oikeudenmukaiselle omistajalle, jota kohtaan, rakas Holt, hän tuntee voimakasta, hyvin voimakasta mielenkiintoa. Mutta jos asia joutui niin tiukalle, että rouva Elphinstonen oli pakko tyttärelleen tunnustaa sekaantuneensa suoranaiseen murhaan, niin silloin, uskallan väittää, neiti Merchisonin lapsentunteet vaatisivat äänensä kuuluville, ja hän tekisi kaiken voitavansa auttaakseen äitiään! Siitä on kai Maythorne yhtä mieltä?"

"Tietysti", sanoi Maythorne puolittain välinpitämättömästi. "Siitä ei ole epäilystäkään — ihmisluonto! En pitäisi neiti Merchisonia kovinkaan suuressa arvossa, jollei hän ponnistelisi äitinsä puolesta! Mutta tämä kaikki on pelkkää puhetta — tehkäämme jotakin!" Hän kääntyi Eccleshareen. "Otaksuttavasti otatte varteen Corkerdalen viittauksen ja viivytte täällä, kunnes saatte tietää, tarvitaanko teitä ja Parslavea todistamaan, tohtori?"

"Minun lienee se tehtävä", myönsi Eccleshare. "Viikko tai pari ei merkitse kovinkaan paljoa, paitsi että henkilö, jolle olen luovuttanut asuntoni ja potilaani, haluaisi muuttaa tänne. Se voidaan kuitenkin järjestää. Lienee pakko, vai mitä?"

"Luultavasti", vastasi Maythorne. "No niin", jatkoi hän Crolelle ja minulle, "lähdetään liikkeelle."

Poistuimme talosta. Ulkosalla, kadun vastaisella puolella, oli Johnson yhäti vetelehtimässä. Hänen katseensa osui Maythornen silmiin. En tiedä, millä tavoin Maythorne antoi hänelle merkin, mutta hän löntysteli kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kadoten näkyvistä.

"On tarpeetonta pitää tuota miekkosta enää täällä", huomautti
Maythorne. "Ja nyt Cottingleyn luokse. Taidanpa lähettää hänet rouva
Elphinstonen jäljille — hän löytää kadonneet paljon nopeammin kuin
yksikään ammattipoliisi."

"Jättäkää se Cottingleyn huoleksi!" tokaisi Maythorne. "Hän löytää johtolangan sieltä, mistä ei kukaan muu sitä näe. Hän ei tarvitse muuta kuin selvät ja täsmälliset ohjeet alkaakseen."

Tapasimme Cottingleyn kadun päässä. Hän söi omenaa täydennykseksi leipä- ja juustopuoliseensa. Rauhallisena kuten aina hän kääntyi kanssamme astelemaan lähimmälle ajuriasemalle, Maythornen puhuessa hänelle matkalla.

"Aion pistäytyä Shortin hotellissa", ilmoitti Maythorne, "kuulustamassa, ovatko ne miekkoset saaneet mitään selville, ja saadakseni Cottingleylle alkuvauhdin. Tulkaa te molemmat mukaan!"

"Minun ei sovi", esteli Crole. "Minun on palattava toimistooni. Minusta ei siellä ole mitään hyötyä, ja voittehan soittaa miilulle, jos saatte uutisia. Muuten", hän lisäsi, kun Maythorne antoi merkin ajurille, "en ole muistanut mainita sitä aikaisemmin. Armintraden maksuosoitus saapui asianomaisessa kunnossa tänä aamuna. Se on siis selvää, ja otaksuttavasti on hänen osansa näissä salaperäisissä tapahtumissa päättynyt."

"Ei mikään ole vielä päättynyt, Crole!" huudahti Maythorne. "Esirippu on vielä ylhäällä — lujasti ylhäällä — kaikki on käynnissä. Tuletteko, Holt? Toivoisin sitä."

Menin hänen mukaansa. En ollut niin paljoa huolissani rouva Elphinstonen kuin Sheilan tähden. Tilanne oli jollakin tavoin vakavasti kärjistynyt, kun Sheila edellisenä iltana oli äitinsä luona, siitä ei voinut olla epäilystäkään — ei mikään muu, siitä olin varma, ollut voinut aiheuttaa omituista poistumista ja katoamista, josta Elphinstone oli meille kertonut. Mitähän oli tapahtunut?

Lyhyessä ajassa ajoimme Shortin hyvässä maineessa olevaan, joskin hiukan vanhanmalliseen hotelliin, joka sijaitsee West Endissä ja jota maaseutulaisperheet suuresti suosivat. Matkalla sinne Maythorne selosti Cottingleylle kaikki, mitä olimme sinä aamuna toimittaneet, ja syventyi erikoisesti rouva Elphinstonen katoamiseen. Cottingley imi kaikki tiedot itseensä virkkamatta sanaakaan; hän söi yhä omeniaan, pureskellen niitä esimiehensä puhuessa. Mutta kun Maythorne lopetti, oli myöskin Cottingley lopettanut viimeisen omenansa, viskasi siemenkodan vaunujen ikkunasta ulos ja sanoa napautti pari sanaa:

"Hyvä!" kehaisi Maythorne. "Se saattaa olla viisasta. Se sopii!
Ryhtykäähän siihen! Mutta ensin katsomme, onko täällä ilmennyt mitään."

Laskeuduimme vaunuista vähän matkan päässä Shortin hotellista ja kävelimme sen pääovelle. Manners ja Corkerdale olivat juuri tulossa ulos, kun me saavuimme sinne. Luulin heidän eleistään huomaavani, että he olivat kuulleet jotakin.

"Ei ketään ole palannut", vastasi Corkerdale, "eikä rouva Elphinstonen eikä kamaripalvelijattaren huoneissa mikään osoita, minne he ovat menneet. Mutta kuulimme erään seikan, jota vanha herra ei ollut saanut tietoonsa lähtiessään tänä aamuna teitä etsimään."

"Se on omituista tosiaankin!" sanoi etsivä. "Tahtoisinpa tietää, mitä se merkitsee, Sen kertoi minulle eteisvartijan apulainen. Hän ilmoitti, että vähän senjälkeen, kun herra ja rouva Elphinstone ja kamaripalvelijatar olivat eilen illalla saapuneet — hän tuntee muka hyvin kaikki kolme, koska he käyvät siellä kahdesti tahi kolmesti vuodessa — tuli eteissaliin mies, joka tiedusti, asuivatko he — mainiten heidän nimensä — siellä. Hän vastasi myöntävästi ja arveli heidän parhaillaan syövän päivällistä. Mies poistui. Mutta eteisvartijan apulainen väitti panneensa merkille, että mies senjälkeen maleksi hotellin edustalla ja että hän oli siellä ikäänkuin pitämässä silmällä silloinkin, kun rouva Elphinstone, hänen tyttärensä ja kamaripalvelijatar lähtivät ulos — onpa hän varma siitä, että mies seurasi heitä pitkin katua ja ensimmäisen kadunkulman taakse. Ja — siinä on kaikki!"

"Ja sitä onkin hyvä annos!" virkkoi Maythorne. "Osasiko hän kuvailla miestä?"

"Kyllä! Pieni, laiha, noin kolmikymmenvuotias mies; vähäiset, ruskeat viikset, silmälasit nenällä; hyvin arvokkaasti puettu; päässä Trilby-hattu; näytti konttoristilta tai kauppamatkustajalta — jotakin siihen suuntaan."

"Oliko hän maininnut eteisvartijan apulaiselle mitään siitä, miksi hän kysyi Elphinstoneja?" tiedusti Maythorne.

"Ei", vastasi Corkerdale. "Kun mies oli kysynyt häneltä, saako hän viedä jonkun sanoman Elphinstonelle, oli vieras vastannut kieltävästi. Sillä ei muka väliä; hän ei tahtonut häiritä heitä, jos he olivat päivällisellä; hän kävisi toisen kerran."

"Ei. Kun eteisvartijan apulainen viimeksi hänet näki, seurasi hän naisia kadulla."

"No niin", hän virkkoi vihdoin. "Te kai selvittelette asioita omalla
tavallanne. Jos voin mitenkään auttaa, niin lähettäkää minulle sana!
Jos minä puolestani kuulen jotakin, niin ilmoitan teille, Corkerdale.
Voimme varsin hyvin auttaa toisiamme."

Hän kääntyi pois; Cottingley ja minä seurasimme häntä. Käveltyään jonkun matkaa hän viittasi konttoristilleen.

"Koettakaa suunnitelmaanne — laivayhtiöiden konttoreita, Cottingley.
Siitä saattaa olla hyötyä."

Cottingley poistui; Maythorne ja minä astelimme hetkisen äänettöminä edelleen.

"Tämä on kummallinen juttu, Holt!" puhkesi hän jonkun ajan kuluttua puhumaan. "Että rouva Elphinstone joko on syyllinen tahi tuntee syyllisen, se tuntuu ehdottoman varmalta! Mutta mihin kummaan hän on kadonnut? Ja milloin ja mistä saamme hänestä tietoja?"

Siihen pulmaan sain enemmän valoa vasta yli kahden päivän kuluttua. Ei kukaan kuullut mitään, ei kukaan saanut mitään selville. Kävin vähän väliä Shortin hotellissa. Herra Elphinstone, joka aluksi oli poissa suunniltaan, tasaantui odottamaan filosofisen tyynesti. Eikä tapahtunut mitään, ennen kuin Maythorne kolmantena iltana naisten katoamisen jälkeen syöksyi asuntooni ja sinkautti iltalehden eteeni. "Jumalan tähden, Holt!" hän huohotti. "Lukekaa tuo!"

KUUDESKOLMATTA LUKU

Sieppasin sanomalehden hyvin kiihkeästi; Maythornen käytös osoitti, että siinä oli tärkeitä uutisia. Katseeni osui siihen heti; se oli isoilla kirjaimilla painettuna viimeisten uutisten osastossa.

YLLÄTTÄVÄ LÖYTÖ HARROW-KADULLA

EPÄILLÄÄN RYÖSTÖMURHAA

Kun kauppias Kilthwaite, Harrow-katu 623 x, tänään kello puoli viisi iltapäivällä kävi liikkeensä takapihalla etsimässä joitakuita koppia, jotka olivat siellä säilössä kaikenlaisten muiden tavarain joukossa, huomasi hän miehen ruumiin, joka ilmeisesti oli laahattu sinne pihan poikki takaportista ja osittain piilotettu irtonaisten lautojen alle. Hän ilmoitti asiasta heti poliisille. Tarkastuksessa kävi ilmi, että mies oli murhatta iskemällä häntä useita kertoja päähän jollakin raskaalla aseella. Hän on otaksuttavasti kolmikymmenvuotinen, pienikasvuinen, hentorakenteinen mies; hänellä oli silmälasit, joiden oikea linssi oli särkynyt; vainaja oli arvokkaasti puettu, ja ruumiin alta löytyi uusi Trilby-hattu. Hänet oli surmattuna ilmeisesti ryöstetty puhtaaksi, sillä hänellä ei ollut lainkaan rahaa eikä arvoesineitä; ei myöskään löytynyt minkäänlaisia papereita, joista olisi voitu päättää, kuka hän on; kaikki sensuuntaiset esineet oli huolellisesti poistettu, eikä hänen vaatteistaan löydetty mitään muuta kuin täytekynä ja kaksi äskettäin teroitettua lyijykynää. Scotland Yardiin ilmoitettiin tapahtumasta heti, ja etsivät suorittavat parhaillaan perinpohjaisia tutkimuksia. Jos joku tuntee vainajan edelläolevan kuvauksen perusteella, pyydetään häntä heti ilmoittautumaan poliisiviranomaisille.

Laskin paperin käsistäni ja jäin kysyvästi tuijottamaan Maythorneen.
Hän läimäytti kätensä raskaasti juuri lukemani uutisen kohdalle.

"Holt!" hän huudahti. "Se on sama mies, joka tuonnottain seurasi Shortin hotellista kadonneita kolmea naista. Miljoona yhtä vastaan siitä!"

"Niinkö luulette?" sanoin epäilevästi. "Mutta on paljon ihmisiä, joihin tuo kuvaus sopii."

"Hän on sama mies! Lyön siitä vetoa vaikka kuinka paljon!" hän vakuutti. "Ja tämä juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Katsokaas! Rouva Elphinstone, hänen tyttärensä ja kamaripalvelijattarensa poistuivat äkkiä myöhään illalla Shortin hotellista hiiskumatta mitään Elphinstonelle. Heitä seuraamassa nähdään mies, joka aikaisemmin on käynyt tiedustamassa, asuvatko Elphinstonet mainitussa hotellissa. Naiset eivät palaa takaisin; siitä hetkestä tähän saakka — vaikka on kulunut näin paljon aikaa, seitsemänkymmentäkaksi tuntia — ei heistä ole kuultu mitään. Ja sitten tehdään havainto — se mies, jonka on nähty seuraavan heitä, löydetään murhattuna — pää hakattuna mäsäksi — ja ryöstettynä! No — miksi?"

"Minua kummastuttaisi vielä enemmän kuin nyt", vastasi Maythorne, "jos hän ei olisi sama mies. Mutta siitä saamme pian varmuuden. Tulkaa — minua odottaa auto ulkona. Käväisemme Shortin hotellissa, otamme mukaamme eteisvartijan apulaisen ja ajamme Harrow-kadulle."

"Mitäs varten muutoin? Joutukaa! Ei voi tietää, kuinka paljon siitä riippuu. Entä missä ovat naiset? Vaarassa, sikäli kuin me voimme päätellä."

Silloin lähdin perin mielelläni. Miten lieneekään, siihen saakka ei ollut johtunut mieleenikään, että Sheilaa saattoi uhata todellinen vaara; olin pikemminkin kuvitellut hänen olevan auttamassa äitiään pakoon oikeuden käsistä tai ainakin välttämään vastenmielisiä kuulusteluja.

"Missä he ovat?" hän kysyi. "Poliisit ovat etsineet heitä kolme päivää ja kolme yötä. Ei jälkeäkään. Cottingley ja minä olemme työskennelleet omalla tahollamme. Kaikki yrityksemme ovat menneet myttyyn! Holt, olen siksi varma siitä, että tämä on sama mies, joka seurasi heitä, että meidän on heti käytävä häntä katsomassa. Ja jos hän on —"

"Jos hän on sama mies ja jos saadaan selville, kuka hän on", hän jupisi, "niin lienemme vihdoinkin oikeilla jäljillä, joita myöten pääsemme edemmäksi! Rientäkää! Mennään pian!"

Ajoimme Shortin hotelliin ja vähäisen viivytyksen jälkeen saimme eteisvartijan apulaisen mukaamme. Kun olimme taaskin ajurissa, näytti Maythorne hänelle sanomalehden kuvausta murhatusta miehestä.

"Sopiiko se siihen mieheen, jonka näitte seuraavan rouva Elphinstonea kolme päivää takaperin?" hän tiedusti.

Eteisvartijan apulainen, teräväsilmäinen mies, nyökkäsi. "Sanoisinpa sen sopivan, sir", hän vastasi. "Niin, se on kokonaisuudessaan hyvä kuvaus hänestä. Siinä ei kuitenkaan mainita, että hänellä oli pienet, ruskeat viikset. Jos vainajalla on —"

Kilthwaiten kauppa oli Harrow-kadun köyhemmässä päässä; se oli hyvin vaatimaton liike, jonka asiakkaat kuuluivat alaluokkaan. Mutta kun laskeuduttuamme vaunuista astelimme sitä kohti, niin huomasimme, että se ainakin tällä kertaa oli tavattoman mielenkiinnon, jos kohta ei ostohalun keskipisteenä. Katukäytävä oli sen edustalla tungokseen saakka täynnä väkeä, ja joukko poliiseja koetti saada ihmisiä liikkeelle, mutta ei kovinkaan menestyksellisesti. Kaksi konstaapelia seisoi kaupan ovella; he olivat ilmeisesti saaneet määräyksen, ettei sisään saanut päästää ketään muita kuin viranomaisia. Maythornen kuiskaama sana hankki meille kuitenkin pääsyluvan, ja me astuimme sisälle. Siellä seisoivat Manners ja Corkerdale keskustelemassa kauppiaan kanssa; tämä oli kiihtynyt henkilö, jonka suusta sanat tulivat ryöppynä hänen silminnähtävästi kertoessaan tarinaansa x:ttä kertaa. Corkerdale nyökkäsi merkitsevästi, kun Maythorne lähestyi heitä.

"Sama ajatus kuin meilläkin, herra Maythorne", hän virkkoi hymyillen. "Arvelimme, että tämä mies saattoi olla sama, joka nähtiin Shortin hotellin edustalla, ja pistäydyimme senvuoksi tänne. Mieleemme ei kuitenkaan johtunut tuo mies", hän lisäsi, osoittaen eteisvartijan apulaista. "Hyvä ajatus tuoda hänet mukananne!"

"Emme vielä", vastasi Corkerdale. "Hän on luonnollisestikin ruumishuoneessa. Menemme sinne. No niin", hän jatkoi, puhuen kauppiaalle, "käväisemme täällä uudelleen tullessamme ruumishuoneelta, ja ehkä sitten näytätte meille paikan, mistä löysitte hänet."

"Miten vain haluatte", lupasi kauppias, hykertäen käsiään. "Avustan aina mielihyvin poliiseja. Nämä herrat kai ovat myöskin teikäläisiä?"

"Hiukan siihen suuntaan", myönsi Corkerdale, hymyillen Maythornelle. "No niin", hän lisäsi, viitaten meitä seuraamaan. "Kävelemme sinne; matka ei ole pitkä."

Hän opasti meitä synkkää katua pitkin vielä synkemmälle, jos kohta siistimmälle rakennukselle, jonka murheellista kolkkoutta vielä korosti sen virallinen muodollinen leima. Astelimme peräkkäin poliisikonstaapelin johdolla valkeaksi kalkittuun huoneeseen. Sen keskessä olevalla pöydällä tahi lavitsalla virui valkoisen peitteen alla ruumis, jota olimme tulleet katsomaan. Konstaapeli alkoi siirtää lakanaa syrjään; Maythorne ja Corkerdale viittasivat eteisvartijan apulaista astumaan likemmäksi.

Mutta tuntija ei ollut eteisvartija. Olimme kaikki ryhmittyneet liikkumattoman olennon ympärille; kaikki katsoimme hievahtamatta vainajan kasvoihin. Ja samalla hetkellä Manners ja minä vain vilkaistuamme niihin pyörähdimme toisiimme päin. Katseistamme kuvastui keskinäistä ymmärtämystä, ja meiltä pääsi yhtaikaa sama huudahdus:

"Te tunnette hänet — te kumpikin!" huudahti Maythorne. "Kuka hän sitten on?"

"Paikkakunnallamme työskentelevä sanomalehtien uutistenhankkija", vastasi Manners. "Hänen nimensä on Bownas. Te ette kaiketi nähnyt häntä kertaakaan siellä ollessanne — hän toimi enimmäkseen Gilchesterin toisella puolen. Mutta herra Holt tunsi hänet. Hän on Bownas ihan varmasti!"

"Hän kävi Lehtokurpassa tapaamassa minua ja Mannersia Mazaroffin katoamisen jälkeen", sanoin. "Näin hänet myöhemmin kerran Gilchesterissä. Hän on Bownas, epäilemättä!"

"Ja murhattu täällä Lontoossa!" mutisi Manners. "Hyvä Jumala! Mitä se merkitsee? Tässä piilee enemmän —"

"Hetkinen!" keskeytti Maythorne ja kääntyi sitten eteisvartijan puoleen. "Älkää erehtykö. Onko tämä sama mies, joka kävi Shortin hotellissa ja jonka sittemmin näitte seuraavan rouva Elphinstonea ja hänen tytärtään sekä kamaripalvelijatartaan. Katsokaa tarkoin! Ottakaa varma selko!"

Mutta eteisvartija pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten osoittaa, ettei hän voisi tulla sen varmemmaksi, vaikka katsoisi kuinka kauan.

"Kyllä, hän on sama mies!" hän huudahti. "Tunsin hänet heti. Siitä ei ole epäilystäkään. Tosinhan on väri hänen poskiltaan kadonnut, mutta —"

Poistuimme ruumishuoneesta ja menimme virastoon, jossa oli useita virkamiehiä. Ilmeisesti he tunsivat Corkerdalen, ja tämän kuiskailtua hetkisen heidän kanssaan he toivat näkyviin joitakuita vaatekappaleita. Corkerdale osoitti heti sormellaan Trilby-hatun sisäpuolella olevaa nimilippua.

"Tuota ei ollut mainittu sanomalehtiselostuksessa", hän virkkoi. "Katsokaa! Rajamaan Vaatetusliike, Carlisle. Ja uusi se onkin. Antakaapa, kun vilkaisen hänen muihin vaatteisiinsa!" Seisoin uteliaasti katsellen, kun Corkerdale, Manners ja Maythorne tarkastelivat vainajan tamineita. He löysivät vain yhden vähänkään merkitsevän seikan — räätälin osoitteen, joka oli ommeltu päällystakin povitaskuun ja joka osoitti, että puku oli valmistettu Newcastlessa. Siinä oli päivämäärä ja numero, ja Corkerdale huomautti, että sen avulla voitaisiin ottaa selko siitä, kuka vainaja oli, jos se olisi tarpeellista.

"Se ei ole tarpeellista", huomautti Manners. "Minä tunnen miehen varsin hyvin. Hän on Bownas, Gilchesterissä ilmestyvän Tweed and Border Gazetten uutistenhankkija. Mutta haluaisinpa tietää, mitä tekemistä hänellä oli täällä!"

"Mitä tekemistä hänellä oli Shortin hotellissa?" vihjaisi Maythorne. "Sitä sopisi pikemminkin kysyä. Mutta se on silmäänpistävän selvää. Hän etsi rouva Elphinstonea. Hän seurasi rouva Elphinstonea myöskin silloin, kun naiset lähtivät ulos. Mutta minne? Tulivatko sitten naiset tähän kaupunginosaan? Ja jos tulivat, niin miksi? Ja missä he ovat?"

Palasimme kolkolle kadulle. Suoritettuaan häneltä vaaditun tehtävän tahtoi eteisvartijan apulainen nopeasti rientää takaisin hotelliin. Maythorne lähetti hänet sinne ajurilla. Me muut kävelimme Kilthwaiten kaupalle. Maythorne ja minä astelimme rinnakkain — aluksi ääneti.

"Jumala tietää!" vastasi hän. "Näyttää ilmeiseltä, että äsken näkemämme miesparka seurasi Elphinstoneja — rouva Elphinstonea tietenkin — Lontooseen, vainusi heidän jälkiään hotelliin saakka, meni rouva Elphinstonen jäljessä, kun tämä lähti ulos sinä iltana, mutta — loppu —"

"Luuletteko, että hän seurasi heitä tänne?" kysyin. "Jos asia on siten, niin mitä ihmettä he saattoivat etsiä tästä ympäristöstä?"

"Täällä on kovin ränstynyttä ja likaista, eikö olekin?" hän vastasi, kohauttaen olkapäitään. "Taaskin sanon: kuka tietää? — kuka tietää mitään? Mutta silmäilläänpä sitä paikkaa, mistä ruumis löydettiin — ehkä saamme sieltä jonkun johtolangan."

Kauppias vei meidät liikkeensä läpi takapihalleen. Piha oli kolkko, sitäkin kolkompi, kun oli harvinaisen kaunis kevätilta. Se näytti olevan jonkunlainen säilytyspaikka, johon vietiin laatikot, tynnyrit, lippaat, vanhat levyastiat, korit, kaikki rihkamakaupan jätteet. Se oli jokseenkin laaja, ulottuen rakennuksen takaa korkeaan muuriin saakka, jossa oli rappeutunut ovi.

"Tästä minä sen löysin", kuiskasi Kilthwaite melkein kauhuissaan. "Tarvitsin lautoja tuosta vanhasta puukasasta; vedin syrjään joitakuita, ja näkyviin tuli miehen käsivarsi! Ja sitten — niin, sitten sain esille koko ruumiin. En huomannut merkkiäkään ottelusta. Mutta", hän lisäsi, "muutamia teikäläisiä kävi täällä jo, herra Corkerdale, ja he väittivät nähneensä selviä merkkejä siitä, että hänet oli laahattu tänne pihan poikki tuosta ovesta."

Menimme kaikki katsomaan. Siellä oli ahdas, kivetty kuja, joka kulki eräältä sivukadulta Harrow-kadun ja jonkun toisen, kauempana olevan kadun tai pengermän varrella sijaitsevien talojen välitse. Sitä rajoittivat pitkin koko sen pituutta korkeat muurit; vain kaksi himmeätä kaasulamppua valaisi sitä; se oli pimeä, hiljainen — sen synkkyys yksin tuntui johtavan mieleen murhia.

"Yksi teikäläisistä sanoi, että kiveyksessä on veritahroja — juuri tuolla", supatti kauppias. "Käsitättehän tietysti, etten minä itse kuullut mitään enkä ainakaan tähän mennessä ole tavannut ketään muutakaan, joka olisi kuullut."

Palasimme kauppaan ja seisoimme siellä vähän aikaa keskustellen tapahtumasta ja sen yhteydessä olevista seikoista. Äkkiä kilisi kauppiaan puhelimen kello. Hän kiiruhti vastaamaan, katsahtaen kohta kaapista taakseen meihin.

Maythorne astui lattian poikki ja tarttui kuulotorveen. Hetkisen kuluttua hänkin pyörähti meihin päin.

"Eteisvartijan apulainen puhuu!" hän huudahti. "Rouva Elphinstone ja neiti Merchison ovat tulleet takaisin!"

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Olin siihen saakka ollut jotakuinkin toimettomana katselijana ja tarkkailijana, mutta heti Maythornen mieltäkuohuttavan ilmoituksen jälkeen muutuin vireän toimeliaaksi. Olin puolitiessä kaupan ovella, ennenkuin viimeinen sana oli lähtenyt hänen huuliltaan. Mutta hän oli yhtä ripeäliikkeinen, ja hänen kätensä oli käsivarrellani, kun olin astumassa kynnyksen yli.

"Kyllähän toki!" hän sanoi. "Mutta malttakaa hetkinen! Näiden toisten kahden on parasta lähteä mukaan. Ja ensin pari sanaa tälle kauppiaalle."

Odotin kärsimättömänä kaupan ulkopuolella, kunnes toiset kolme tulivat luokseni. Meidän oli hiukan vaikea löytää ajuria; niitä ei ollut runsaasti tässä synkässä kaupunginosassa. Kun vihdoin olimme ahtautuneet rattaille, tuskittelin koko ajan niiden vieriessä miellyttävämpään ympäristöön. Kolme kumppaniani oli jättäytynyt äänettömyyden valtaan; kukin heistä näytti hautovan omia mietteitään. Ei kukaan virkkanut mitään, ennen kuin olimme lähellä Shortin hotellia; sitten Manners äkkiä lausui ääneen, mitä hän ilmeisesti oli ajatellut.

"Tuon Bownas-rukan on täytynyt saapua Lontooseen samalla junalla kuin Elphinstonetkin." Hänen äänensävynsä osoitti, että hän luuli tehneensä hämmästyttävän havainnon.

"Ilmeisesti!" huomautti Maythorne suoraan tapaansa. "Ilmeisesti, koska hän kävi Shortin hotellissa hyvin pian heidän saapumisensa jälkeen."

"Tarkoitan sitä", selitti Manners, "että jos asia on niin — kuten sen täytyy olla — niin hän seurasi heitä tahi jotakuta heistä."

"Myöskin se tuntui ilmeisen selvältä", yhtyi Maythorne. "Minä väittäisin, että hän teki niin, erikoisesti sen nojalla, että hän meni noiden kolmen naisen jäljessä, kun he lähtivät hotellista."

"Mutta minkä tähden?" kysyi Manners. "Miksi? Sitä minä en jaksa käsittää."

"Mainitsittehan, että hän on sanomalehtimies, uutistenhankkija. Ne vekkulit tunkevat nenänsä sellaisiin paikkoihin ja sellaisiin asioihin, mihin heillä ei ole oikeutta kajota. He ovat eräänlaisia salametsästäjiä. Useammin kuin kerran he ovat pilanneet minulta pelin. He ovat saaneet päähänsä, että he tekevät mainiosti, jos toimivat vähän etsivänammatissa sanomalehtensä laskuun. Se avaa heille tien toimituksensa suosioon. Minä luulisin tämän miekkosen kulkeneen omaa latuaan murhasta saakka — ja nyt näette, mihin se on hänet vienyt! Hän itse on murhattu!"

"Ahaa!" äänsi Maythorne äänessään ivallinen värähdys, joka jäi kumppaneiltamme huomaamatta. "Minua ei ihmetyttäisi, jos olisitte oikeassa, Corkerdale. Mutta mikä vahinko, ettemme mekin osuneet hänen ladulleen! Sillä jos hänet murhattiin sitä varten, että hänet saataisiin vaarattomaksi, niin saatte panna henkenne veikkaan siitä, että hän oli oikeilla jäljillä! Mutta nyt olemme perillä."

Eteisvartijan apulainen kiiruhti Shortin hotellin portaita alas ja avasi vaunujemme oven, katsoen Maythorneen tietävän näköisenä.

"He tulivat takaisin juuri silloin kun minäkin palasin, sir", hän ilmoitti kuiskaten. "Molemmat. Autolla. Soitin senvuoksi teille sinne heti."

"Se oli hyvin tehty!" kehui Maythorne. "Mutta — vain rouva Elphinstone ja neiti Merchisonko? Eikö kamaripalvelijatarta?"

"Ei, sir. Vain rouva ja hänen tyttärensä. Rouva Elphinstone voi luultavasti pahoin. Heidän huoneistossaan on lääkäri."

"En, sir. Hän meni hissillä ylös kuten tavallisesti, mutta näytti kyllä hyvin väsyneeltä. Mutta heti sen jälkeen he lähettivät noutamaan lääkäriä."

Maythorne kääntyi poliisien puoleen. Mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, riensi kadunkulman takaa esille sairaanhoitajattaren puvussa oleva nainen ja kiiti portaita ylös hotelliin. Näimme hänen puhuttelevan eteisvartijaa, joka heti vei hänet hissiin.

"Lääkäri on ilmeisesti puhelimitse kutsunut hoitajattaren", huomautti
Maythorne. "Hm! Meidän ei oikein sovi tunkeutua sairaan luokse."

Mutta Corkerdale pudisti päätään, ja hänen kasvonsa saivat heltymättömän ilmeen.

"Olkoonpa hän sairas tai ei, herra Maythorne", hän virkkoi, "minä menen sinne! Asia on hieman liian vakava. Ja onhan siellä nuorempi nainen. Hän tietää, missä hänen äitinsä on ollut, mistä he ovat tulleet ja missä on se toinen nainen, kamaripalvelijatar. Me menemme, Manners."

Maythorne ja minä seurasimme heitä. Nousimme siihen kerrokseen, jossa Elphinstonein huoneet sijaitsivat. Ovella Corkerdale pysähtyi ja katsoi minuun.

"Herra Holt tuntee perheen", hän kuiskasi suostuttelevasti. "Menkää te sisään, herra Holt, tunnustelemaan maaperää! Emme tahdo olla tungettelijoita emmekä toisten vaivaksi, ymmärrättehän, mutta meidän on saatava selityksiä. Pyytäkää neiti Merchisonia puheillenne ja —"

Hän katkaisi lauseensa nyökäyttäen tarkoittavasti päätään ovea kohti. Ja kun kiihkeästi halusin tavata Sheilaa ja varmistua siitä, että hän oli terve ja vahingoittumaton, koputin oveen ja astuin huoneeseen. Näin Sheilan heti; hän seisoi takan toisella puolella; toisella puolella seisoi herra Elphinstone tapansa mukaan puolittain huolissaan, puolittain hämillään. Heidän välissään seisoi hattu kädessä pitkä, virallisen näköinen mies, jonka heti arvasin lääkäriksi, josta olimme äsken kuulleet. Hän puhui parhaillaan minun tullessani, ja vilkaistuaan vain minuun hän jatkoi:

"— kun hän vain saa levätä yön rauhassa, on hän luullakseni jälleen terve ja pirteä. Mutta käyn täällä uudelleen parin tunnin kuluttua, herra Elphinstone, ja sitten ehkä annan rouva Elphinstonelle unilääkettä. Pitäkää hoitajatar täällä koko yö, hän säästää teiltä paljon huolta ja vaivaa. Muuta ei tällä hetkellä tarvita."

Hän kääntyi ovelle, ja kun minä vielä olin sen vieressä, aukaisin sen, päästin hänet ulos ja suljin sen hänen jälkeensä, samalla luiskauttaen salvan kiinni — noiden kolmen ulkona odottavan miehen ei pitänyt saada tulla sisälle, ennen kuin minä olin saanut varmuuden eräästä asiasta. Käännyin ympäri; Sheila jo lähestyi minua.

"Eihän sinulle ole tapahtunut mitään pahaa?" kysyin kiihkeästi.
"Olethan terve ja vahingoittumaton?"

"Olen kyllä!" vastasi hän. "Minulla ei ole mitään vikaa. Mutta — kaikki muu on hullusti! Maythorne? Missä hän on?"

"Tuolla oven takana", ilmoitin. "Ja siellä on myöskin poliiseja. Heitä on kaksi, Corkerdale ja Manners. Päästänkö heidät sisään?"

"Hyvä Jumala!" hän tuskaili. "Minun mielestäni, Sheila, emme totisesti voi päästää noita ihmisiä tänne! Äitisi palasi ja vaipui menehtyneenä vuoteeseen — meidän oli lähetettävä noutamaan lääkäriä ja sairaanhoitajatarta — en itsekään ole saanut minkäänlaista selitystä salaperäisistä puuhistanne — katoamisestanne ja kaikesta muusta, ja — todella —"

"Meidän on tavattava poliisit heti!" keskeytti Sheila. "Laske heidät tänne, Mervyn! Kuulet kaikki, mitä heille puhun", hän lisäsi Elphinstonelle. "Eikä hetkeäkään saa vitkastella! Avaa ovi!"

Käänsin salvan auki ja työnsin oven selälleen. Sen takana olleet miehet tulivat sisään — kummastuneina. Täten huoneeseen päästetyt poliisit näyttivät menettäneen puhekykynsä; mutta Maythorne hymyili luotuaan Sheilaan terävän katseen.

"Teille ei näy koituneen sen kummempia seurauksia seikkailustanne, neiti Merchison", hän lausui. "Toivottavasti ei myöskään rouva Elphinstonen tila ole vakava."

"Äitini sai liikauupumuksen kohtauksen ehdittyään tänne"; selitti
Sheila. "Lääkäri väitti, että hän on jälleen hyvissä voimissa
levättyään yön. Istukaa, tehkää hyvin, kaikki!" jatkoi hän jyrkästi.
"Tahdon puhua teille. Olette kaikki kummastelleet, mihin äitini, Alison
Murdoch ja minä menimme ja missä olemme koko ajan olleet, eikö totta?"

"Teitä on etsitty aika tavalla, neiti", vastasi Corkerdale, saaden puhekykynsä takaisin. "Ja etsintää jatkuu yhä parastaikaa! Miten kaikki kävi, jos saan kysyä?"

"Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!" hän intoili. "Vihjaisin sitä — se juolahti mieleeni. Mutta hän" — tässä hän ravisti etusormeaan Maythornea kohti — "näin, ettei hän uskonut sitä — ja Crole, lakimies, piti sitä mahdottomana! Totisesti! Ryöstettiin! Tiesinhän sen — tunsin sen!"

"Entä missä Alison Murdoch on?" jatkoi Maythorne. "Mutta — otaksuttavasti ette sitä tiedä!"

"Minä — se on, kersantti Manners ja minä toivoisimme, herra Maythorne", hän alkoi, "että neiti Merchison suvaitsisi kertoa, mitä tapahtui, sitten kun hän, hänen äitinsä ja tuo nainen lähtivät tästä hotellista kolme päivää sitten. Minusta tuntuu, että meidän olisi kuultava niin sanoakseni yhtäjaksoinen kertomus. Sitten —"

"Kyllä kerron kaikki", keskeytti Sheila. "Mutta minun on sitä ennen päästävä alkuun. Minun on alettava siitä hetkestä, jolloin herra Maythorne ja herra Holt tulivat neiti Apperleyn asuntoon sinä iltana — samana iltana, jona äiti saapui tänne. Sen jälkeen kun te olitte poistuneet", hän jatkoi, katsoen Maythorneen ja minuun, "ajattelin paljon — hirvittävän paljon — koko tätä juttua. Minua vaivasi kaikki — jälkisäädös — tilanne yleensä. Sanoakseni totuuden tunnustan tunteneeni, että jos kaikki olisi jäänyt ennalleen, olisin ollut hyvin vähällä joutua epäilemään omaa äitiäni. Senvuoksi —"

Herra Elphinstone iski kämmenillään polviansa ja ähkyi äänekkäästi.
Mutta Sheila vain vilkaisi häneen ja kertoi edelleen.

"Senvuoksi sanoin vihdoin neiti Apperleylle meneväni Shortin hotelliin ja koettavani saada äidiltäni kaikki selville, jos se suinkin kävisi päinsä. Tulin tänne ja tapasin äidin tuolla makuukamarissa."

"Yksin! Aluksi sukeutui välillämme hieman kiivas sananvaihto — hän oli luonnollisesti vihastunut minuun, ensiksikin, koska olin anastanut jälkisäädöksen hänen hallustaan, ja toiseksi, että olin karannut Lontooseen, tuoden sen muassani ja antaen sen herra Holtille. Mutta lopulta hän tyyntyi, ja solmittuamme jälleen ystävälliset suhteet keskenämme hän vihdoin huomautti minulle, ettei minun olisi tarvinnut olla niin hätäinen, sillä hän oli varmasti aikonut jo seuraavana päivänä lähettää jälkisäädöksen joko sen valmistajalle herra Postlethwaitelle taikka herra Crolelle ja liittää mukaan selostuksen siitä, miten se oli joutunut hänen huostaansa."

"Sanoinhan sen — sanoinhan sen!" riemuitsi herra Elphinstone. "Tiesin, että asia voitiin selvittää täysin sopivasti!"

"Miten oli jälkisäädös joutunut rouva Elphinstonen haltuun?" tiedusti
Maythorne.

"Se kävi seuraavalla tavalla", vastasi Sheila. "Olen kertonut teille ja herra Holtille, että äitini oli ulkosalla myöhään illalla kahtena päivänä peräkkäin ja että kuultuani hänen toisena iltana palaavan hiivin portaita alas ja hänen tietämättään näin hänen tarkastavan asiakirjaa, joka sittemmin osoittautui jälkisäädökseksi. Hän selittää, että tultuaan sinä iltana kotiin hän tapasi kirjastossa yhden lasioven avoinna, ja matolla parhaiksi oven sisäpuolella oli kuori, joka sisälsi jälkisäädöksen! Hän oli juuri ottanut sen lattialta ja tarkasti sitä, kun minä näin hänet."

"Niinpä niin — niinpä niin!" mutisi Elphinstone. "Täysin selvää!
Täysin!"

Mutta nuo kolme kuuntelijaa eivät sanoneet mitään, eikä myöskään heidän ilmeistään voinut päättää mitään. He katsahtivat toisiinsa, mutta ne katseet olisivat voineet yhtä hyvin lähteä — jos sellainen olisi mahdollista — marmoripatsaiden silmistä.

"No niin", jatkoi Sheila. "Sitten aloin puhua äidille siitä, millä kaikilla tavoin jälkisäädös oli mahdollisesti voinut ilmestyä sinne. Osoitin hänelle, että kun se löytyi hänen hallustaan ja hän kieltäytyi selittämästä ja vastaamasta kysymyksiin (mikä kaikki johtuu hänen luontaisesta ylpeydestään, itsepäisyydestään ja vastahakoisuudestaan, jota hän tuntee, jos häntä koetetaan pakottaa), alkaisivat ihmiset, kuten esimerkiksi te, epäillä häntä. Hän ei välittänyt siitä kovinkaan paljoa, vaan aloimme keskustella siitä, kuka murhaaja saattoi olla. Sillä minusta tuntui, että kuka jälkisäädöksen anastaja lieneekään ollut, hän oli ensin murhannut sen säätäjän! Ja vihdoin — muistaakseni sattumalta — mainitsin hänelle kohokuvalla koristetusta rintaneulasta, jota te näytitte minulle tuonnottain."

"Ahaa!" äänsi Maythome, koettaen hillitä kiihkeätä jännitystään. "Vai niin? Hyvä — hyvä! Ja —"

"Äiti kävi äkkiä kiihtyneeksi. Hän teki heti johtopäätöksen, että olitte löytänyt sen murhapaikalta —"

"Niin hän arveli — ja sanoi, että te tietysti juuri senvuoksi olitte pannut sen talteen. Sitten hän kertoi, että kuvauksestani päättäen neula oli toinen kahdesta, jotka herra Elphinstone oli monta vuotta sitten ostanut Skotlannista ja antanut hänelle. Hän ei ollut koskaan niitä käyttänyt, koska ne olivat rasittavan raskaat; toinen oli vielä hänellä, mutta toisen hän oli joku aika sitten lahjoittanut pois."

"Alison Murdochille!" vastasi Sheila, luoden meihin nopean katseen miehestä mieheen. "Ja niin pian kun sen kuulin, oivalsin heti, miten tämä likainen juttu oli käynyt. Syyllinen oli Alison Murdoch. Hän oli murhannut ja ryöstänyt Mazaroffin; häneltä oli rintaneula pudonnut Reiver's Deniin; hän oli viskannut jälkisäädöksen Marrasdale Towerin kirjastoon — ainoa tuhoisa erehdys, jonka hän oli tehnyt vapaasta tahdostaan! — ja… hän oli tuolla, rauhallisesti syöden illallistaan sen huoneen viereisessä kamarissa, jossa me puhelimme! Käsitin kaikki… Ilmoitin äidille päätelmäni. Ja sitten noudin Alison Murdochin sisään ja syytin häntä — vasten kasvoja!"

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Kuului hyminää, joka kuulosti molempien poliisien mielenkiinnon ja ihailun ilmaukselta. Corkerdale, joka istui pyöritellen peukaloitaan ja katsellen Sheilaa tarkkaavasti, hymyili leveästi.

"Viskasitte hänelle vasten silmiä, neiti! Ihan suoraan!" hän huudahti.
"Niin — niinkö?"

"Ihan suoraan ja heti paikalla", myönsi Sheila. "Mutta kerron teille syyn, miksi niin tein — niiden lisäksi, jotka jo olen maininnut. Äitini ja minun välisen keskustelun viimeisten minuuttien aikana olin ajatellut ankarammin ja nopeammin kuin milloinkaan. Ja silloin muistui mieleeni eräs seikka Alison Murdochista ja hänen perheestään. Vaikka äitini hyvin harvoin on ottanut sellaiset asiat puheeksi minun kuulteni, tiesin kuitenkin Marrasdalesta ja isäni sikäläisistä suhteista enemmän kuin äitini aavistikaan — olin koonnut koko joukon tietoja ja juoruja ympäristömme vanhoilta ihmisiltä. Tiesin, että isäni Andrew Merchison oli ennen avioliittoaan hyvin tunnettu niillä seuduin ja että hänen perheensä oli ollut arvovaltaista väkeä siellä. Tiesin myöskin, että Alison Murdochin perhe oli samoin ollut sillä paikkakunnalla kauan ja että hänen ja isäni perheitten välillä vallitsi verivihollisuus, joka oli aiheutunut —"

"Maariidasta!" pisti herra Elphinstone väliin. "Merchisonit riistivät Murdocheilta tilkun maata — aikapäiviä sitten. Se oli ilkeä lainvääntelytemppu — mutta se oli tapahtunut. Eikä sellainen tietenkään ikinä unohdu näiden rajamaalaisten mielestä. Riita! Maariita! Sellaiset asiat muistetaan iankaiken."

"He äityivät vihaamaan toisiaan", virkkoi Sheila. "Vertakin vuoti sen johdosta aikoinaan — muuan Merchison ampui erästä Murdochia, vaikkakaan ei hengenvaarallisesti. Kaikki se tunnetaan hyvin — herra Elphinstone tietää koko jutun —"

"Siitä pakistaan maaseudulla vielä tänäkin päivänä", myönsi
Elphinstone. "Marrasdalessa on miehiä ja naisia, jotka muistavat sen."

"No niin", jatkoi Sheila. "Päähäni pälkähti, että Alison Murdoch, joka oli vaitelias, juro, itseensäsulkeutunut, päättäväinen nainen, sekä otaksuttavasti muisti sen että lisäksi oli sellainen henkilö, joka kostaisi empimättä, jos saisi siihen tilaisuuden. Kuvittelin kaiken tapahtuneen seuraavaan tapaan. Kun Mazaroff — joka tietenkin oikeastaan oli Andrew Merchison — saapui Lehtokurppaan, oli Alison Murdoch siellä apuna keittiöhommissa ja muissa semmoisissa tehtävissä. Hän näki vieraan ja tunsi hänet. Kaiketi hän tutustui Mazaroffin tapoihin ja tiesi hänen liikkuvan nummella pimeän tultua. Hän ei asunut Lehtokurpassa, vaan omassa majassaan Birnsideen vievän tien varrella. Ajattelin, että hän päätettyään kostaa vanhan riidan Andrew Merchisonille vahti sopivaa tilaisuutta. Murhailtana hän näki vihamiehensä lähtevän kävelylle ja kääntyvän Reiver's Deniin vievälle polulle. Hän sieppasi Musgraven pyssyn salaa salin naulasta ja hiipi jäljessä — ja ampui hänet. Ja —"

"Hetkinen!" keskeytti Maythorne, katsahtaen poliiseihin. "Corkerdale ja Manners käsittävät sen kysymyksen merkityksen, jonka esitän teille. Se on seuraava: muistuttaako tämä Alison Murdoch missään suhteessa äitiänne rouva Elphinstonea?"

"Hyvin paljon", vastasi Sheila. "He ovat yhtä pitkiä, heillä on samanlainen rakenne ja vartalo, ja he tekevät hyvin samanlaisen yleisvaikutelman."

"Heillä on usein samanlaiset puvut", selitti Sheila, "siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Alison Murdoch ole käyttänyt mitään muuta kuin äitini vanhoja pukuja!"

"Sanoisin hyvin helposti", vakuutti Sheila. "Olenhan itsekin heistä erehtynyt."

Maythorne kääntyi poliisien puoleen. "Se selittää sen, mitä Eccleshare ja Parslave näkivät — tai luulivat näkevänsä", hän supatti. "Vai mitä?"

"Niin — aioin sanoa, että se tuntui minusta olevan hyvä syy epäillä häntä, kun otetaan muut seikat huomioon", jatkoi Sheila. "Mutta minulla oli toinenkin peruste. Oli hyvin tunnettua, että Lehtokurpassa asuva herrasmies oli rikas — siitä oli jo alettu puhua. Hän oli varomaton näytellessään omaisuuttaan — kuulin itsekin, kuten maaseudulla yleensä kuullaan kaikki, että hän jätti suuria rahasummia, jopa timanttejakin näkyviin päivällispöydälleen. Ja minä tiedän, että Alison Murdoch on ahnas ja saaliinhimoinen nainen, itara ihan äärimmäisyyteen saakka. Jos hän murhasi Andrew Merchisonin kostaakseen, niin hänenlaisensa nainen oli kyllä valmis ryöstämään uhrin ruumiilta kaikki pelkästä ahneudesta! Hän on tosiaan sellainen —"

"Saituri!" jupisi herra Elphinstone. "Neljännespennyjen kokooja! Siinä olet mielestäni aivan oikeassa, Sheila. Mutta murha? Hyvä Jumala!"

"No, siihen päätelmään johduin", sanoi Sheila, "ja esittämistäni syistä. Niiden muutamien minuuttien aikana, joina kaikkea tätä ajattelin, kehittyi minulle se ehdottoman varma vakaumus, että Alison Murdoch oli ampunut Andrew Merchisonin, ryöstänyt hänen rahansa, arvoesineensä ja paperinsa ja että juuri hän oli viskannut jälkisäädöksen herra Elphinstonen kirjaston avoimesta lasiovesta sisälle, minkä jälkeen äitini oli sen löytänyt. Ja kuten jo alussa mainitsin, kutsuin heti johduttuani siihen päätelmään hänet äitini huoneeseen — tuohon huoneeseen! — ja syytin häntä murhasta!"

Taaskin soi Elphinstone meille ähkäisyn. Huomaamattaan siirsi
Corkerdale tuolinsa lähemmäksi Sheilaa.

"Ja juuri nyt alkaa todella mielenkiintoinen kohta, neiti", hän virkkoi. "Te syytitte häntä? Mitä hän sitten vastasi?"

"Hän luonnollisesti väitti syytöksiä vääräksi ja kiukustui", kertoi Sheila. "Hän aikoi syöksyä huoneesta valittamaan herra Elphinstonelle. Sitten hän muutti mieltään, sanoi menevänsä omaan huoneeseensa, sullovansa tavaransa kokoon ja poistuvansa hotellista. Mutta pian sain hänet luopumaan siitä aikeesta."

"Ilmoitin hänelle, että jos hän yrittäisi poistua huoneesta, ennen kuin minä olin lopettanut puheeni, soittaisin kelloa, kutsuisin poliisia ja käskisin pidättää hänet! Ja sen olisinkin tehnyt — mikään ei olisi voinut pidättää minua. Se sai hänet rauhoittumaan — hän tunsi minut. Sitten puhuin hänelle. Esitin tosiseikat toistensa yhteydessä. Kerroin hänelle, että hänen kameaneulansa oli löydetty murhapaikalta —"

"Hän kävi hyvin kalpeaksi. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän tokaisi, että äidilläni oli aivan samanlainen rintaneula — miksi ei häntä epäilty? Vastasin, ettei äitini milloinkaan sitä käyttänyt, mutta hän, Alison, ilmeisesti käytti omaansa. Sitten aloin esittää hänelle asiaa oikeassa karvassaan ja peloittelin häntä minkä osasin. Äitini puolestaan rukoili häntä kertomaan kaikki, mitä tiesi. Kun lopulta sanoin hänelle, että jollen saisi selitystä, jättäisin hänet heti paikalla vangittavaksi, tunnusti hän tietävänsä — jonkun verran!"

"Jonkun verran!" toisti Sheila. "Ja sen myönnettyään hän teki kummallisen tarjouksen, vaikka minun täytyykin sanoa, ettei se sillä kertaa tuntunut niin kovin kummalliselta. Hän huomautti olevansa yksin Lontoossa, jossakin määrin minun armoillani. Sitten hän johti mieleemme, että hänellä oli täällä Lontoossa veli, joka poistui Marrasdalesta monta vuotta sitten ja jolla hänen sanojensa mukaan oli liike Harrow-tiellä —"

"Ja hän teki meille tarjouksen", jatkoi Sheila. "Hän ilmoitti, että jos suostuisimme heti lähtemään hänen kanssaan hänen veljensä luokse ja sallisimme hänen ensin neuvotella veljensä kanssa, niin hän kertoisi meille ehdottoman totuudenmukaisesti kaikki, mitä tiesi. Olimme kyllin typeriä suostuaksemme ja lähdimme heti virkkamatta kellekään mitään. Otaksuimme tietysti ehtivämme takaisin varsin lyhyen ajan kuluttua."

"Poistuimme hotellista ja saimme ajurin lähimmän kadunkulmauksen takana. Alison Murdoch ilmoitti ajurille osoitteen. Tiedän, missä Harrow-tie yhtyy Edgware-tiehen Paddington Greenissä; ajoimme pitkän, hyvin pitkän matkan sen toiselle puolen. Vihdoin laskeuduimme rattailta —"

"Yksi minuutti, neiti", keskeytti Manners. "Satuitteko ajurista laskeutuessanne huomaamaan, seurattiinko teitä? Tuliko jäljessänne joku toinen ajuri?"

"Näin toisen ajurin seisahtuvan kadun vastaiselle laidalle hieman kauemmaksi. Panin sen merkille sillä aikaa, kun äiti maksoi kyyditsijällemme."

"Se oli tietysti hän! Seurannut heitä! Suokaa anteeksi, neiti, että keskeytin!"

"Kävelimme katua pitkin vähän matkaa", kertoi Sheila edelleen. "Sitten käännyimme sivukadulle ja sitten vielä kapeammalle kadulle, joka lähti edellisestä — pimeälle, synkälle kadulle. Erään talon edustalla Alison Murdoch pyysi meitä odottamaan muutamia minuutteja, sillä aikaa kun hän kävisi sisällä. Teimme niin. Hän viipyi poissa ehkä viisi minuuttia ja tuli sitten noutamaan meitä sisälle. Se oli pimeä, kolkko talo, yhtä kolkko kuin se katu, jonka varrella se sijaitsi. Hän opasti meidät alakerrassa olevaan, makuukamarilta näyttävään huoneeseen, jota kaasulamppu himmeästi valaisi, ja pyysi meitä taaskin odottamaan muutamia minuutteja. Hän meni ulos — ja senjälkeen emme häntä enää nähneet."

Corkerdale, joka yhä pyöritteli peukaloitaan, siirsi ensi kerran silmänsä pois Sheilasta. Hän loi katseensa kattoon ja tuijotti miettivänä sinne — mitä hän lieneekään siellä nähnyt. Mutta Manners lausui terävästi yhden sanan:

"Niin, tietenkin olimme satimessa", yhtyi Sheila. "Ja sen ansaitsimmekin, ainakin minä! Emme olleet viipyneet huoneessa viittä minuuttia, kun jo tiesimme sen. Kuulimme, että ovi kierrettiin lukkoon ulkoa päin, ja äänestä päättäen pantiin sen eteen telkikin. Juoksin heti ikkunalle ja vedin verhot syrjään. Silloin näin, että ikkunan edessä ulkopuolella oli paksu ristikko, ja huomasin, että ikkunan työntökehyskin oli naulattu kiinni. Olimme tosiaankin satimessa! Hirveätä!"

"Niin, lyhyesti", virkkoi Sheila. "En mistään hinnasta tahtoisi syventyä sen kauhujen yksityiskohtiin, en ainakaan nyt. Jyskytin ovea, mutta en saanut vastausta, kaikki oli hyvin hiljaista. Noin tunnin kuluttua liukui äkkiä syrjään luukku, jonka olin pannut merkille yhdessä seinässä — samanlainen, tiedättehän, joita käytetään yhdistämään keittiöitä ruokasaliin — ja sisään työntyi käsivarsi, laskien vuoteelle ison kopan. Sitten luukku pamautettiin jälleen kiinni, ja kuulin, että se teljettiin. Kopassa oli ruokaa — runsaasti ja hyvää — ja pari pulloa viiniä — oivallista claretia — ja lasit ja korkkiruuvi. Meitä ei siis aiottu piinata nälällä. Mutta satimessa saimme olla tähän iltaan saakka — kaksi yötä ja kaksi päivää. Emme koskaan nähneet ketään. Joka ilta pistettiin sisään uusi koppa, niin äkkiä, ettemme mitenkään ehtineet tarttua sitä ojentavaan käteen emmekä vilkaista viereiseen huoneeseen. Koko aikana emme nähneet emmekä kuulleet mitään."

"Tänä iltana ollessamme melkein menehtyneitä raittiin ilman puutteesta — vaikka totta puhuen olin aikoja sitten rikkonut ikkunan — kuulimme äkkiä ääniä oven takaa. Sitten kiskaistiin telki syrjään, avainta kierrettiin, ulkopuolella juoksi joku tiehensä ja ulko-ovi pamahti. Lähdimme heti ulos. Koko talo oli pimeä ja hiljainen. Poistuimme talosta ja kiiruhdimme etsimään ajuria —"

"Ja olenpa varma, neiti", huomautti Corkerdale, hiukan hihittäen, "ettette katsonut talon numeroa, ette kadun nimeä ettekä vielä senkään kadun nimeä, johon se yhtyi — eikö niin?"

"Emme katsoneet", myönsi Sheila. "Olimme hupsuja ilosta päästessämme pois hirveästä ympäristöstä. Mutta nyt —"

Rouva Elphinstonen makuukamarin ovi avautui, ja sairaanhoitaja pilkisti siihen huoneeseen, jossa me olimme.

"Rouva Elphinstone haluaa nähdä herra Elphinstonea ja neiti
Merchisonia", hän ilmoitti.

Hetkisen kuluttua Maythorne, minä ja poliisit olimme yksin. Maythorne nousi seisomaan, työnsi kädet housuntaskuihin ja katsoi kysyvästi Corkerdaleen.

Corkerdalen huulilla väikkyi tutkimaton hymy, ja hän nyökkäsi siihen oveen päin, josta herra Elphinstone ja Sheila juuri olivat kadonneet.

"Mitä hemmettiä te tarkoitatte?" kiljaisin. "Epäilettekö neiti
Merchisonin sanaa?"

Etsivä silmäili minua kuten viisikymmenvuotias silmäilee pahaista koulupoikaa; hänen ivallinen halveksumisensa minua kohtaan oli silminnähtävä — ja se pisti.

"Tarkoitan sitä, että olkoonpa neiti Merchisonin kertomus kuinka tosi tahansa — enkä sitä epäilekään", selitti Corkerdale, "en kuitenkaan usko, että tuolla oleva rouva ei ole mukana jutussa! Hän ja Murdoch-nainen — tekaistu juttu! Ryöstö! Silmänlumetta, jonka avulla toinen nainen pääsi livistämään. Bownas tietysti yllätti sen toisen; tämä viekoitteli hänet kujaan ja lopetti hänet! Se on ilmeistä! Mutta — rouva Elphinstone on sekaantunut siihen, enkä minä aio lähteä tästä hotellista eikä liioin Mannerskaan, ennen kuin olemme saaneet hieman kuulustella häntä. Siinä se."

Sisuni kiehui vielä raivosta, mutta katsoin Maythorneen, mielessäni ihmetellen, että hän pysyi niin rauhallisena. Hän oli yhtä mittaa nyökytellyt päätään Corkerdalen puhuessa ja oli ilmeisesti antamaisillaan tälle hyvin harkitun vastauksen, kun ulko-ovelle koputettiin ja sen avasi vahtimestari.

"Onko herra Maythorne täällä?" hän kysyi, silmäillen ympäri huonetta. Kun Maythorne astui häntä kohti, lisäsi hän sitten: "Tulisitteko puhelimeen, sir, Cottingley-niminen henkilö kysyy teitä."

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Maythorne kiiruhti huoneesta jättäen minut harmittelemaan ja nielemään kiukkuani yksin poliisien seurassa. Pian Corkerdale, joka oli kuiskaillut Mannersin kanssa, puhutteli minua.

"On varsin paikallaan ja epäilemättä hyvin luonnollista, että te, herra Holt, olette hieman herkkä kiivastumaan", hän sanoi puolittain moittien, puolittain anteeksipyytäen. "Olette ihastunut nuoreen neitiin, kuten jokainen, jolla on vähänkin silmää, saattaa nähdä, ja —"

"Jättäkää neidin nimi sekoittamatta tähän!" kivahdin. "Ja minun myöskin!"

"On hieman vaikea olla sekoittamatta juttuun hänen nimeään", huomautti Corkerdale hymyillen, "sen jälkeen, mitä olemme kuulleet, eikö olekin? En epäile hänen kertomustaan — en sinnepäinkään — vaikka minua hiukan kummastuttaakin, että hänen kaltaisensa nuori nainen — hän on näppärä tyttö! — meni sillä tavoin satimeen. Hänet houkuteltiin satimeen, siitä ei ole epäilystäkään! Mutta sitä en usko, että hänen äitinsä oli houkuteltu satimeen!"

"Kuulin juuri, mitä me kaikki kuulimme", keskeytti hän. "Minun mielipiteeni on, että se oli Murdoch-vaimon ja rouva Elphinstonen keskenään sopima temppu ja että he yhdessä jutkauttivat neiti Merchisonia. Luulen, että rouva Elphinstone vapaaehtoisesti meni siihen taloon ja kesti vankeuden — häneltä ei puuttunut mitään — kuulittehan — niin että hänen tyttärensä, joka alkoi tietää liian paljon ja käydä vaaralliseksi, voitaisiin pitää varmassa tallessa ja äänettömänä siihen asti, kunnes toinen nainen ehtisi pois vaaran ulottuvilta! Ja panen vetoon kaikki, mitä minulla on, yhtä pennyä vastaan siitä, että juuri Murdoch kolhi Bownas-miekkosta kalloon siellä takakujalla ja että hän nyt on — jossakin!"

"Ette siis luule rouva Elphinstonen tietäneen mitään Bownasista!" sanoin. "Hyvä Jumala! Teidän käsityksenne mukaan —"

"Minun käsitykseni mukaan murhasi Mazaroffin Murdoch, ja rouva Elphinstone tiesi sen hyvin", virkkoi hän päättävästi. "Siitä on joka tapauksessa lakimiesten sanontatapaa käyttääkseni prima facie-todistus, ja Manners on samaa mieltä kanssani! Emmekä me lähde tästä hotellista, ennen kuin lääkäri palaa, ja sitten saamme nähdä, eikö rouva Elphinstone ole kyllin hyvissä voimissa kuulusteltavaksi. Ja jollei hän ole — vielä tällä hetkellä — niin viivymme tässä talossa siihen asti, kunnes hän on. Siinä se!"

Ennenkuin ennätin virkkaa mitään, avautui ulko-ovi ja Maythorne tirkisti sisään, työntäen puoli päätänsä näkyviin.

"Sanoma Cottingleyltä", hän supatti. "Hän on viimeksikuluneiden kahden vuorokauden aikana suorittanut perinpohjaisia tiedusteluja höyrylaivakonttoreissa, työskennellen kuin neekeri. Ja vihdoin on hän saanut selville jotakin! Tänään iltapäivällä tilasi eräs nainen, joka tarkoin vastaa hänelle antamaani kuvausta Alison Murdochista, kaksi matkalippua New Zealand Shipping Companyn toimistosta, Cockspur-kadun varrella, kaksi matkalippua Uuteen Seelantiin sanotun yhtiön laivalla Rimertaka, joka lähtee Southamptonista varhain huomenaamulla. Laivalle lähtee juna kello kymmenen tänä iltana Waterloo-asemalta. Cottingley on siellä — hän on hankkinut mukaansa pari etsivää Scotland Yardista; aikaa säästääkseen hän meni sinne ja kertoi, mitä oli saanut selville. Lähdemme sinne heti. Lähin kysymys on, kerrommeko tästä noille sisällä oleville miekkosille. Mitä arvelette?"

"Corkerdale vakuutti äsken, ettei hän poistu tästä hotellista kuulustelematta sitä ennen rouva Elphinstonea", vastasin. "Hän aikoo odottaa kunnes lääkäri palaa."

"Tulkaa sitten!" kehoitti hän. "Kello on nyt yhdeksän ja kaksikymmentä; ehdimme Waterloolle hyvissä ajoin. Tulimmaista! Minua ei ihmetyttäisi, jos Cottingley vihdoinkin olisi osunut oikeille jäljille! Kerroinhan teille, kuinka terävä veitikka hän on."

Juoksimme alas eteishalliin. Ulkosalla seisoi kaksi ajuria; Maythorne lähestyi ensimmäistä.

"Meidän on paras pysähtyä vähän ennen kuin saavumme asemalle", hän huomautti noustessamme rattaille. "Seisauttakaa York-tielle hotellin kohdalla", hän lisäsi ajajalle. "Nähkääs, Holt!" hän jatkoi, kun olimme lähteneet liikkeelle etelään päin. "Jos tämä nainen on Murdoch, tuntee hän teidät, sillä hän näki teidät Lehtokurpassa; hän saattaa tuntea minutkin, vaikka minä en muistakaan häntä. Meidän on senvuoksi liikuttava varovasti; jos hän aikoo livistää lopullisesti, säikähdyttää pieninkin seikka hänet pakosalle. Mutta — hän tilasi kaksi matkalippua, tämä nainen, josta Cottingley kuuli. Kellehän toinen lienee?"

"Olisikohan hänellä ollut rikostoveri, — jos tämä nainen todellakin on
Murdoch?" huomautin.

"Hänellä on epäilemättä ollut rikostovereita täällä Lontoossa tuossa Harrow-kadun jutussa", vastasi Maythorne. "Ehkä häntä on avustanut veli, josta hän puhui rouva Elphinstonelle ja neiti Merchisonille. Mitä tulee rikostoveriin Mazaroffin jutussa — no niin! Jos hänellä oli —"

Maythorne vaikeni ja oli ääneti niin kauan, että minä vihdoin kysyin, mitä hän ajatteli.

"Ajattelin sitä", hän vastasi hitaasti, "sitä, että jos tämä nainen Murdoch todella murhasi Mazaroffin ja jos hänellä oli rikostoveri, ja jos Murdoch on sama nainen, joka tänään tilasi kaksi matkalippua Uuteen Seelantiin, ja jos — kaikki on vain jos, käsitättehän — jos toinen matkalippu on hänen rikostoveriaan varten, niin silloin otaksuttavasti saamme hyvin hämmästyttävän yllätyksen ja paljastuksen! Mutta, kuten sanoin, kaikessa siinä on jos."

Laskeuduimme ajurin rattailta York-tien kulmassa ja astelimme ripeästi suurelle asemalle. Ennen kuin olimme ehtineet rinteen puoliväliin, kohtasimme Cottingleyn. Hän maleksi kädet housuntaskuissa ja savuke riippumassa höllällä omituisen suun pielessä ja näytti yhtä tyyneltä ja huolettomalta kuin aina.

"Arvelin teidän tulevan tätä tietä", hän sanoi meidän pysähdyttyä. "Tulitte hyvissä ajoissa — on vielä viisikolmatta minuuttia. Luulisin, että hän — he, tarkoitan — saapuvat vasta viimeisellä hetkellä. Ja kaikki on valmiina. Ainoa pulma on: jos tämä nainen on se, joksi häntä epäilemme — Murdoch — kuka voi tuntea hänet varmasti?"

Cottingley silmäili minua arvostelevasti — luulenpa, ettei hän pannut minuun kovinkaan suurta merkitystä.

"Nyt on meneteltävä seuraavasti", hän puheli kävellessään välissämme. "Southamptonin juna lähtee sillalta numero neljä täsmälleen kello kymmenen. Muassani on kaksi ehdottomasti luotettavaa miestä Scotland Yardista — minun oli tietysti käytävä siellä kertomassa kaikki, jos minun oli mieli saada mitään kunnollista aikaan — ja he ja minä olemme sillalla. Hän ei tunne meitä. Onko pelättävissä, että hän tuntee jommankumman teistä?"

"On hyvin otaksuttavaa", vastasi Maythorne, "että hän tuntee meidät molemmat."

"No niin", virkkoi Cottingley. "Siispä teemme näin. Minä ja etsivät olemme jo vihjaisseet rautatieviranomaisille, että saattaa tapahtua tärkeä vangitseminen, ymmärrättekö? Aion sijoittaa teidät molemmat juuri sulkupuomin sisäpuolelle, jossa olette näkymättömissä. Pysyttelette siellä, kunnes matkustajia alkaa tulla portista junaan. Minä olen lähellänne; etsivät ovat metriä tahi paria kauempana, kosketuksissa minun kanssani; saapuvilla on myöskin pari, kolme rautatiepoliisia siltä varalta, että syntyy häiriötä. No, jos herra Holt tuntee tämän Murdochin, antaa hän minulle merkin nostamalla hattuaan juuri naisen kulkiessa ohitse — ja loput saatte jättää meidän huoleksemme. Sitten ei ole muuta kuin se, että jos pidätämme hänet, niin olen sopinut asemaväen kanssa, että etsivien on kiireisesti vietävä hänet pieneen sillalla olevaan toimistoon — te seuraatte sinne."

"Eteenpäin sitten!" hän komensi vilkaistuaan isoon kelloon.
"Sulkupuomit avataan minuutin kuluessa. Jäljessäni!"

Menimme avaralle, kirkkaasti valaistulle asemalle. Näinkin myöhäisenä iltahetkenä oli siellä paljon väkeä. Cottingley liikkui nopeasti edellämme ihmisryhmien välitse, vei meidät sulkupuomin ohitse kuiskattuaan sanan sitä vartioivalle miehelle, poikkesi äkkiä vasemmalle ja opasti meidät korkean, puisen väliseinän taakse, muutamien metrien päässä portista, jonka luona matkaliput leimattiin. Siellä oli pimeä luolamainen onkalo; hän antoi meille merkin astua sinne.

"Muistakaa!" hän teroitti vielä. "Jos näette etsimänne naisen, niin hattu ylös! Mutta — toimikaa varmasti!"

Hän pyörähti kantapäällään ympäri, siirtyi asemasillan kohdalla palavien isojen lamppujen valopiiriin, otti esille savukekotelonsa ja alkoi poltella, vetelehtien laiskasti sinne tänne. Muutaman metrin päässä hänestä seisoi yhtä laiskan näköisenä kaksi vankkatekoista miestä; heitä olisi saattanut pitää perin kunnioitettuina kansalaisina, jotka palasivat kotiin esikaupungeissa oleviin asuntoihinsa Cityssä uurastamansa päivän jälkeen. Mutta panin merkille, että heidän pakinoidessaan heidän silmänsä eivät pitkäksi ajaksi suuntautuneet pois Cottingleystä, eivät sulkupuomista eivätkä siitä pimeästä piilopaikasta, jossa Maythorne ja minä odotimme.

Se odotus koetti hermojani yhtä ankarasti kuin mikä muu tapahtuma hyvänsä sen jälkeen, kun kuulin viimeiset laukaukset Flanderissa. Väkeä tuli asemasillalle virtanaan; kantajia meni ohitsemme, kantaen röykkiöittäin matkatavaroita; siellä näki ja kuuli kaikkea sitä kiirettä ja hälinää, mikä on tavallista suureen satamaan lähtevän pitkän pikajunan valmistautuessa matkalle. Mutta henkilö, jota odotimme — minä pinnistetyin silmin ja värähtelevin hermoin — ei hätäillyt. Asemarakennuksen leveällä seinällä, jonkun kaukaisen junasillan yläpuolella riippui kello — en malttanut olla silloin tällöin vilkaisematta siihen. Varmaankaan eivät kellon osoittimet ole milloinkaan liikkuneet niin hitaasti! Kaksikymmentä minuuttia vaille kymmenen. Viisitoista minuuttia vaille. Kymmenen minuuttia vaille. Viisi — neljä — kolme…

Sulkupuomin sivuitse tuli parhaillaan nainen, pitkä, hoikka, suora- ja joustavavartaloinen nainen. Hänen vierellään käveli toinen nainen, lyhyempi, täyteläisempi, paksu harso kasvoillaan. Hänen kasvojaan en voinut eroittaa, mutta pitemmän naisen kasvot olivat samat, jotka olin kaksi tahi kolme kertaa Lehtokurpan tilavassa keittiössä nähnyt. Sekuntia myöhemmin hän ja hänen seuralaisensa, kummallakin kädessään melkoisen iso matkalaukku, olivat sivuuttaneet lippujen leimaajan ja tulleet kirkkaaseen valaistukseen. Silloin en enää lainkaan epäillyt, ja käteni kohosi hatun reunaan ikäänkuin koneen nostamana.

Jo maltittomiksi käyneet asemavahdit hoputtivat naisia kolmannen luokan vaunuosastoon, kun heidän ympärilleen muodostui piiri, jossa olivat molemmat etsivät, muutamia rautatiepoliiseja, Cottingley, Maythorne ja minä. Toinen etsivistä laski kätensä pitemmän naisen käsivarrelle.

Ensimmäisen kerran eläissäni näin silloin vangitsemisen ja minua hämmästytti, kuinka vikkelästi, kätevästi ja hätäilemättä se kävi. Olimme vieneet naiset lähellä olevaan pieneen toimistoon, ovi oli suljettu ja ikkunaverhot vedetty eteen, ennenkuin oikein käsitin mitä tapahtui — avaimen kiertyessä kuulin junailijan pillin ja veturin vihellykset, kun kello kymmenen pikajuna lähti kiitämään matkaansa. Ja sitten käännyin… vastaamaan kysymykseen.

Vanhempi etsivä kääntyi toisen naisen puoleen. Tämä nojasi pöytää vasten; hän hengitti lyhyin, nykivin vetäyksin ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

Seisoimme jännittyneinä tuijottaen, kun nainen nosti kättään ja
irroitti paksun hunnun, joka oli tyyten piilottanut hänen piirteensä.
Se putosi pois — ja ensimmäinen kiihtymyksen huudahdus luiskahti
Maythornelta, joka tavallisesti oli niin kylmäverinen ja hillitty.

Rouva Musgrave purskahti itkemään ja kääntyi Alison Murdochiin päin, joka seisoi hänen lähellään tuikeana ja uhmaavana.

"Sinä sanoit, että kaikki sujuisi hyvin!" hän valitti moittivasti. "Vannoit minulle, että olimme turvassa tällä tavoin! Vakuutit vakuuttamistasi, ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta kiinnijoutumisesta —"

Katselin vastenmielisen ihmetyksen vallassa, kun Cottingley etsivien valvonnan alaisena aukaisi naisten matkalaukut ja otti esille niiden sisällön. Siellä oli rahaa hämmästyttävän paljon — seteleitä, jotka tietysti olivat olleet Mazaroffin omaisuutta, timantteja ja Mazaroffin arvoesineitä. Ja Alison Murdochin matkalaukussa oli kultainen taskukello, johon kaiverrettu omistuskirjoitus osoitti, että sen oli James Bownas saanut lahjaksi ammattitovereiltaan.

"Tuollaisilta ihmisiltä jää aina joku seikka huomioon ottamatta", huomautti Maythorne, kun neljännestuntia myöhemmin ajoimme takaisin Shortin hotelliin. "Tai pikemmin he tekevät aina jonkun perinpohjaisen typerän erehdyksen. Jollei Alison Murdoch olisi heittänyt jälkisäädöstä Elphinstonen kirjastoon, olisi ollut vaikea saada varmaa selkoa Mazaroffin murhasta, ja jollei hän olisi ollut niin ahnas ja saaliinhimoinen, ettei malttanut olla anastamatta Bownas-raukan lahjakelloa, emme todennäköisesti olisi koskaan voineet todistaa, että juuri hän murhasi Bownasin. Hän teki kuitenkin ne molemmat! Mutta… rouva Musgrave!"

"Niin!" vastasi hän tietävän näköisenä. "Se on visainen pykälä, Holt! Mutta — rouva Musgrave tietää, ja — rouva Musgrave kertoo! Hän ei kykene kestämään samoin kuin toinen."

Riensimme yläkertaan heti Shortin hotelliin saavuttuamme. Siellä puhelivat Corkerdale ja Manners lääkärille ja Sheilalle käytävään aukeavassa komerossa. Corkerdale oli ilmeisesti vieläkin nenäkäs; lääkäri näytti jonkun verran harmistuneelta, ja Sheila oli silminnähtävästi suutuksissaan.

"— teidän pitää käsittää, tohtori, että se on velvollisuutemme", lausui Corkerdale meidän tullessamme heidän luokseen. "Minä tahdon eräitä selityksiä rouva Elphinstonelta."

"Se ei ole enää lainkaan tarpeellista", keskeytti Maythorne, laskien kätensä etsivän olalle. "Kaikki on suoritettu! Saimme heidät kiinni! He ovat varmassa tallessa lukkojen ja telkien takana."

Sheilalta pääsi terävä hämmästyksen huudahdus, ja Corkerdale pyörähti kerkeästi Maythorneen päin.

"No niin, jos haluatte sen tietää, niin sen teki konttoristini Cottingley — sukkelin mies koko Euroopassa teidän alallanne! Tietenkin hänen apunaan oli joitakuita teikäläisiä. Mutta kunnia on Cottingleyn", selitti Maythorne. "Mainio sieppaus!"

"No niin", hän vastasi. "Se ei enää ole mikään salaisuus. Kaksi naista! Alison Murdoch ja rouva Musgrave. Eikä heidän syyllisyyttään voida ollenkaan epäillä — heillä oli Mazaroffille ja Bownasille kuuluvaa omaisuutta muassaan — sananmukaisesti muassaan."

Corkerdale kääntyi Mannersiin päin, jonka suu ja silmät rouva Musgraven nimeä mainittaessa olivat menneet mahdollisimman levälleen.

"Niinpä niin", virkkoi Corkerdale. "Siinä tapauksessa ei meidän mielestäni luonnollisestikaan tarvitse tavata rouva Elphinstonea."

Kului muutamia päiviä, ennen kuin minä näin rouva Elphinstonen. Vihdoin minut päästettiin hänen puheilleen. Lausuin hänelle muutamia sovinnaisia kohteliaisuuksia hänen terveydentilastaan, ja hän vastasi niihin. Sitten hän istui jonkun aikaa ääneti, tuijottaen minuun hievahtamatta — niin hievahtamatta, että oloni alkoi tuntua toivottoman epämukavalta. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.

"Mikäli olen huomannut", hän sanoi, "menette te ja Sheila kaiketi kihloihin — lopulta?"

"Asia on niin, madam", vastasin, "asia on niin — hm — niin — että
Sheila ja minä olemme kihloissa nyt jo!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAZAROFFIN MURHAJUTTU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.