The Project Gutenberg eBook of "Susi": Historiallinen romaani Perttuliyön ajalta, by Stanley John Weyman

1. Susi tulee.
2. Vidamen uhkaus.
3. Matka Parisiin.
4. Satimessa.
5. Pappi ja nainen.
6. Rouvan säikähdys.
7. Nuori vaeltava ritari.
8. Aamurukous Parisissa.
9. Erasmuksen pää.
10. Hau, Hau Huguenots!
11. Surun yö.
12. Riemuisa aamu.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Minulla oli sittemmin niin paljo aihetta muistelemaan sen iltapäivän tapauksia, että minä vielä nytkin olen kuulevinani Catherinen äänen kaikuvan korvissani. Minä painan silmäni umpeen ja näen, mitä näin silloin, monia vuosia sitten — sinisen kesätaivaan ja linnantornin harmajan kulman, tornin päällä villavan pilven, joka väikkyi kuin savu. Enempää en nähnyt, sillä makasin selälläni, kädet pään alla. Molemmat veljeni, Marie ja Croisette, makasivat samassa asemassa muutamien sylien päässä minusta penkereellä, ja Catherine istui tuolilla, jonka Gil oli hänelle tuonut. Silloin oli toinen torstai elokuuta, ja oli hyvin kuuma. Naakatkin olivat ääneti. Katsellessani miten pilvi oli muuttunut pitemmäksi ja ohuemmaksi, olin melkein vaipunut unenhorrokseen, kun Croisette, joka ei välittänyt kuumuudesta enemmän kuin sisilisko, terävästi kysyi:

Minä en ollut sitä huomannut. Vaan minä hämmästyin, kun Croisette niin terävästi kysyi, ja käännyin katsomaan Catherinea. Hän punastui, silmänsä täyttyivät kyyneleillä, ja hän katsoi meihin niin pyytävästi Ja me, kolme veljestä, nousimme istumaan käsiemme varaan ja katselimme häneen kuin kolme koiranpenikkaa. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitte hän meille sanoi aivan suoraan:

Minä keikahdin selälleni maahan ja ojensin käteni. "Oo, neiti!" lausuin nuhtelevasti.

"Oo, neiti!" huudahti Marie, keikahti selälleen, ojensi kätensä ja oihki. Hän oli hyvä ja tottelevainen veli.

Croisette myöskin huuti: "Oo, neiti!" Vaan hän oli aina hassunkurinen tavallaan. Hän vaipui selälleen maahan, huiski käsillään ja kiljui kuin porsas. Vaan hän oli samalla valpas ja neuvokas. Hän ensimmäiseksi huomasi velvollisuutemme, ja hän astui lakki kädessä Catherinen eteen, joka istui siinä puoleksi vihoissaan toiseksi hämillään. Ja vähän punastuen Croisette sanoi:

"Neiti de Caylus, serkkumme, me toivomme teille iloa ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin —"

Vaan tämä jo oli minusta liikaa. "Ei niin kiirettä, S:t Croix de Caylus", sanoin minä työntäessäni veljeni syrjään — hän näet aina koetti ehättää ennen minua — ja astuin hänen sijalleen. Sitten tein niin kauniin kumarruksen kuin suinkin osasin ja aloin:

"Neiti, me toivotamme teille onnea ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin — niin kuin —"

"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", toistin minä. Ja sen jälkeen Catherine nousi seisomaan ja niijasi syvään minulle, ja me veljekset suutelimme hänen kättään järjestyksen mukaan, ensin minä ja viimeiseksi Croisette, niin kuin pitikin. Sitten Catherine peitti nenäliinalla kasvonsa — hän nimittäin itki — ja me veljekset istahdimme turkkilaisten tapaan sille kohtaa kuin seisoimme silloin, ja sanoimme lauhkealla äänellä: "Oo, Kit!"

Vaan Croisetella oli heti jotakin lisätä: "Mitäs sanoo susi?" kuiskasi hän minulle.

"Niin, tosiaankin!" huudahdin minä suuriäänisesti. Siihen saakka olin ajatellut ainoastaan itseäni; vaan nyt ajatukseni saivat aivan toisen suunnan. "Mitäs sanoo siitä vidame, Kit?" [vidame oli ennen aikaan Ranskan hiippakunnan maallikkopäämies]

Catherine otti nenäliinan silmiltään ja kävi niin kalpeaksi, että minä olin hyvin pahoillani, että olinkin ollenkaan siitä huomauttanut — puhumattakaan siitä, että Croisette töykkäsi minua.

"On", vastasi Croisette. "Hän tuli eilen illalla kotia S:t Antoninista, aivan pieni sotilasseura mukanaan."

Tämä uutinen näytti hälventävän Catherinen levottomuutta, vaikka minä olin luullut toisin. Arvelen, että hän olikin levoton enemmän Louis de Pavannesin kuin itsensä vuoksi. Ja olihan se muuten ihan luonnollistakin, sillä ei edes "sudella" olisi ollut sydäntä tehdä pahaa serkullemme. Hänen siro, notkea vartalonsa, kalpea, soikea muotonsa ja kauniit, ruskeat silmänsä, miellyttävä äänensä ja hyväsydämmisyytensä käsittivät mielestämme kaiken, mikä oli oikeaa naisellisuutta. Sitä hetkeä, jolloin emme olisi olleet rakastuneita häneen ei muistanut yksikään meistä veljeksistä, eipä edes Croisette, joka oli nuorin — hän oli seitsemäntoistavuotias ja vuotta nuorempi kuin Marie ja minä, me nimittäin olimme kaksoiset.

Vaan antakaahan kun kerron, miten me neljä, joiden yhteenlaskettu ikä ei ollut seitsemääkymmentä vuotta enempi, oleskelimme ja makailimme tuolla tavoin penkereellä tänä hiljaisena ja juhlallisena päivänä. Se oli kesällä 1572. Aivan äskettäin oli tehty suuri rauha katolilaisten ja hugenottien välillä, jota rauhaa oli muutamien päivien perästä vietettävä ja, niin kuin useimmat ranskalaiset toivoivat, vahvistettava Henrik Navarralaisen ja kuninkaan sisaren Marguerite Valoisin avioliitolla. Vicomte de Caylus [vicomte entiseen aikaan Ranskassa maakunnan tuomari], Catherinen isä ja meidän holhojamme, oli muuan niitä läänitysherroja, jotka olivat valitut olemaan läsnä rauhan teossa, mihin toimeen hän olikin hyvin sovelias, kun kumpikin puolue piti häntä suuressa arvossa — hän oli katolilainen, vaan ei kiihkoilija. Hän oli sen vuoksi kahta viikkoa ennemmin lähtenyt provinssiinsa Bayonneen. Useimmat naapureistamme Quercyssä olivat niin ikään poissa kotoaan, lähteneet Parisiin toisen tai toisen puolueen edustajan kuninkaallisiin häihin. Ja me nuorukaiset, jotka emme vähimmälläkään tavalla välittäneet Catherinen hyväsydämmisestä, uneliaasta seuranaisesta rouva Claudesta, käytimme siis parhaalla tavalla hyväksemme vapauttamme ja vietimme rauhaa omalla tavallamme.

Me olimme maaseutulaisia. Kukaan meistä ei ollut käynyt Paun kaupungissa, vielä vähemmän Parisissa. Vicomtella oli nuorison kasvatuksesta ankarammat mielipiteet kuin siihen aikaan oli tavallista; ja vaikka me olimme oppineet ratsastamaan ja ampumaan, käyttelemään miekkaamme ja heittämään haukkamme lentoon sekä kirjoittamaan ja lukemaan, niin me kuitenkin tunsimme maailmaa yhtä vähän kuin itse Catherine, yhtä vähän hovielämän huveista ja paheista, vaan emme kymmenettä osaa siitä mitä hän tiesi käytöstavoista ja hienosta seurustelusta. Hän oli kuitenkin opettanut meitä tanssimaan ja kauniisti kumartamaan. Hänen läheisyytensä oli sievistyttävästi vaikuttanut tapoihimme; ja viime aikoina oli meillä ollut paljo hyötyä seurustelustamme Louis de Pavannesin kanssa, joka oli hugenotti ja Moncontourin luona joutunut vicomte de Caylusin vangiksi. Me emme siis olleet sivistymättömiä maantolloja.

Vaan me olimme ujoja. Vieraista emme pitäneet ja me pakoilimme niitä. Ja kun, meidän siinä maatessamme ja pahoillessamme Kitin surullisen ilmoituksen johdosta, vanha Gil yhtäkkiä ilmestyi ja synkällä äänellään sanoi: "Herra vidame de Bezers haluaa tulla tervehtimään neitiä", niin meidät valtasi kauhistus, se minun täytyy tunnustaa.

Tie Caylusiin on kaivettu maahan kohoten portailta penkereelle, jota pitkin on matala muuri estämässä kulkijoita putoamasta mainitulle tielle. Gil oli ilmoittanut uutisen ennen kuin vieras oli tullut näkyviin, niin että meille jäi kuitenkin silmänräpäys aikaa. Croisette syöksyi linnanportille aikoen linnaan, vaan hän ei päässyt ajoissa perille, ja kyyristyi muutaman patsaan taakse. Siellä hän sitten seisoi sormi suussa. Minä joskus olen hyvin hidas liikkeissäni, ja Marie odotti minua, niin että me tuskin olimme päässeet jaloillemme, arkoina ja neuvottomina, kun vidamen musta varjo jo ylti Catherinen jalkoihin.

"Neiti!" sanoi hän astuessaan Catherinen eteen ja kumartuessaan suutelemaan hänen kapeaa hienohipeäistä kättään, arvokkaasti, mikä oli hänelle omituista. "Minä tulin viime yönnä Toulousesta ja lähden aamulla Parisiin. Minä olen täällä vain levännyt ja puhdistellut matkatomun, tullakseni — ahaa!"

Hän näytti nyt vasta huomaavan meidät, keskeytti huolimattomasti alotetun kohteliaisuuslauseensa, ojentausi suoraksi ja tervehti meitä. "Kas vain", jatkoi hän ääneen, "kaksi Caylustyttöä, ja molemmat ihan käsityöttä, jos en erehdy. Minkä vuoksi, neiti, ette pane heitä kehräämään?" ja hän katseli meitä, huulillaan tuo hymy, josta hän muiden ominaisuuksiensa ohessa oli niin kuuluisa.

Croisette vääristeli kauheasti hänen selkänsä takana. Me katsoimme häneen vihasesti, vaan emme tavanneet mitään sopivaa vastausta.

"Minusta näyttää, että punastuitte!" jatkoi hän leikillisesti — se mokompi leikitteli meidän kanssamme kuin kissa hiiren kanssa! — "Teillä ehkä käy arvollenne, kun minä käskin neidin panna teidät kehräämään? Minä puolestani mielellänikin istuisin rukin ääreen, jos vain neiti käskisi minua, ja olisin ylen onnellinen."

"Me emme ole mitään tyttöjä!" pääsi minulta suusta, ja minä sanoin sen vapisevalla äänellä ja posket kuumina. "Ette kai olisi, herra vidame, sanonut risti-isäämme, Anne de Montmorencya tytöksi?" Me kyllä keskenämme laskimme pilaa siitä, että meillä kaikilla oli tytönnimi, vaan olimme kuitenkin siksi nuoria vielä, että olimme hyvin arkatuntoisia tässä suhteessa.

Vidame kohautti olkapäitään. Ja miten pieniltä tunnuimme, kun hän siinä seisoi penkereellämme! "Herra de Montmorency oli mies", sanoi hän halveksivasti. "Herra Anne de Caylus on —"

Ja tuo paholainen käänsi aivan tyynesti meille selkänsä ja istahti muurille, lähelle Catherinen tuolia. Me huomasimme selvään, että hän ei pitänyt meitä saman arvoisina — että me olimme joutuneet kokonaan hänen huomiostaan. Samassa rouva Claude tulla vyöryskeli pengertä, ja hänen jälessään Gil kantaen tuolia. Ja me — niin me hiivimme pois toiseen päähän pengertä, jonne istuimme ja vihoissamme mulkoilimme rauhan häiritsijää.

Vaan miten uskalsimme mulkoilla? Vielä tänäänkin vapisen ajatellessani sitä, Vidame oli kookas ja uljaannäköinen, niin suuri, että suippopartansa — joka oli siihen aikaan muotina hovissa — antoi hänelle jonkunmoisen miehuuttomuuden ilmeen: harmaissa silmissään oli onnettomuutta uhkaava välke, käytöksensä ylpeä, äänensä käskevä, joka ei suvainnut mitään vastaväitöksiä — kaikki tämä yhteensä oli niin vaikuttavaa, että se sai ylhäiset horjumaan ja vähäpätöiset ryömimään. Ja sitten hänen maineensa! Vaikka me tunsimme varsin vähän maailman pahuutta, niin kaiken sen yhteydessä, jota olimme kuulleet, oli hänen nimensä. Me olimme kuulleet hänestä puhuttavan kaksintaistelijana, riitapukarina, miehenä, joka ei häikäillyt käyttää palkatuita salamurhaajia. Jarnacissa hän oli viimeisenä lähtenyt teurastushuoneesta. Kansa sanoi häntä julmaksi ja kostonhimoiseksi näihinkin aikoihin — jotka Jumalan kiitos ovat menneitä — ja hänen nimeään kuiskailtiin, kun oli puhetta murhista ja ryöväyksistä. Tavallisesti hänestä sanottiin, että hän ei pelännyt Guiseä eikä punastunut pyhän neitsyeen edessä.

Sellainen oli vieraamme ja naapurimme, Raoul de Mar, vidame de Bezers. Kun hän istui siinä penkereen muurilla ja vuoroin katsoi syrjäsilmällä meitä, vuoroon lausui jonkun kohteliaisuuden Catherinelle, niin minä vertasin häntä suureen kissaan, jolle perhonen tietämättään näyttelee kauneuttaan. Catherine raukka! Epäilemättä hänellä oli syytä levottomuuteensa, ja enemmän kuin silloin voin aavistaakaan. Sillä hän näytti aivan kuin menettäneen puhekykynsä. Hän sammalsi ja vastaili hyvin hajanaisesti, ja kun rouva Claude oli kuuro ja tylsä, ja me pojat hyvin arkautuneet nolauksesta, jonka olimme saaneet, niin puhelu kävi hyvin kankeasti. Vidame ei myöskään näin kuumana päivänä näyttänyt tahtovan vaivautua.

Oli muuan tällainen äänettömyyden hetkiä ja kaikkein pisimpiä, kun huomasin hänen katsovan minua, ja minä vavahdin, Minä kerrassaan vapisin. Vidamen silmissä oli ilme, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Se oli jotakin melkein kuin tuskaa. Hänen katseensa kulkeutui sitten hitaasti Marieen ja näytti hiljaisuudessa tekevän hänelle kysymyksen. Sitten se taas siirtyi Catherineen ja pysähtyi häneen.

Vaan nyt joku seikka, joko sitten onnettomasta sattumuksesta tai sallimuksen ohjauksesta, oli vetänyt Catherinen huomion kokonaan toisaalle. Hän ei tiennyt mitään vidamen katseesta, joka oli kiinnitetty häneen. Hän tuijotti vain yhtämittaa eteensä kauas pohjoiseen päin. Hänen poskilleen oli noussut puna, huulensa olivat auvenneet ja rintansa kohoili kiivaasti.

Vidamen kasvot synkistyivät vielä enemmän. Hitaasti hän käänsi silmänsä
Catherinesta ja katseli sitten pohjoiseen hänkin.

Cayluslinna on vuorella keskellä kapeaa laaksoa, jolla on sama nimi. Kaupunki on niin kiinni vuoren penkereissä, että minä poikasena jaksoin heittää kiven yli kaikkien talojen. Penkereeltä näkee koko laakson sekä sen poikki kulkevan maantien. Catherinen katse oli kiinnitettynä näköpiirin pohjoisimpaan reunaan, jossa Cahorsin tie lähtee laskeutumaan ylämaasta. Koko jälkeenpuolenpäivää hän oli istunut sinnepäin katselemassa.

Minäkin silmäsin sinne. Yksinäinen ratsastaja näkyi laskeutuvan jyrkkää polkua, joka laskeusi vuorilta.

"Neiti!" huudahti vidame äkkiä. Me kaikki katsahdimme häneen. Hänen äänensä karkotti kaikki veret Kitin poskilta. Siinä oli jotakin sellaista, jota Kit ei eläissään ollut kuullut ihmisäänessä — jotakin, joka oli kuin isku vasten kasvoja. "Te neiti odotatte uutisia Cahorsista, rakastetultanne", sanoi hän ivallisesti. "Minulla on kunnia onnitella herra de Pavannesia tekemänsä valloituksen johdosta."

Vidame oli arvannut! Kun hänen sanansa, jotka minua korvissani soivat soimaukselta, olivat keskeyttäneet unteloisen äänettömyyden, syöksyin minä ylös säikähtyneenä ja katkeroittuneena, vaan samalla hämmästyneenä hänen tarkkanäköisyydestään ja terävästä käsityksestään. Hän varmaan oli tuon pitkän matkan päästä erottanut Pavannesin vaakunan. "Herra Vidame", sanoin minä suutuksissani — Catherine oli kalpea ja äänetön — "herra vidame —", vaan siinä minä aloin sammaltaa ja kävin lopulta aivan äänettömäksi. Sillä hänen takanaan minä näin Croisetten, eikä tämä antanut minulle minkäänlaista kehoittavaa tai apua lupaavaa merkkiä.

Niin seisoimme hetken aikaa vastatusten, toisena kokematon poika, toisena maailman mies, vastatusten nuorukainen ja julmuri. Vidame kumarsi sitten minulle aivan oudolla tavalla. "Herra Anne de Caylus haluaa esiintyä herra de Pavannesin puolesta, niinkö?" kysyi hän mielistelevästi, niin ivallisen mielistelevästi.

Minä ymmärsin mitä hän tarkoitti. Vaan minä tunsin, että minun pitää vastata. "En herra de Pavannesin, vaan serkkuni puolesta." Ja minä kumarsin. "Minulla on kunnia hänen puolestaan kiittää onnentoivotuksestanne, herra vidame. Catherinea ilahduttaa, että lähin naapurimme on vieraista ensimmäinen, joka saa toivottaa onnea hänelle. Te olette oikein arvannut otaksuessanne, että Catherine pian antaa kätensä herra de Pavannesille."

Minä otaksuin — sillä näin jättiläisen kasvoilla värin muuttuvan ja huulten tärisevän, kun minä puhuin — että hän oli vain arvaillut. Jonkun sekunnin aikaa paholainen näytti tuijottavan hänen silmistään, ja hän katseli minua ja Marieta samalla tavalla kuin peto katselee vartijaansa. Vaan kuitenkin hän säilytti kohteliaan tapansa. "Neiti tahtoo, että minä onnittelisin?" sanoi hän verkalleen ja näytti kuin hän vaivoin olisi saanut sanat suustansa. "No niin, minä kyllä onnittelen sitte tuona suurena päivänä. Minä totisesti en sitä laiminlyö. Vaan tätä nykyä ovat ajat huolestuttavia. Ja neidin sulhanen on luullakseni hugenotti ja on mennyt Parisiin. Parisi — niin, Parisin ilma ei liene terveellinen hugenoteille, niin olen kuullut sanottavan."

Minä näin Catherinen vapisevan, ja hän oli pyörtyä. Vihani voitti pelkoni, ja mieleni kuohahti. "Herra de Pavannes kyllä voi aina suoriutua, olkaa huoleti siitä", sanoin ylpeästi.

"Ehkä", vastasi Bezers äänellä, joka oli kuin kahta terästä olisi hangattu vastakkain. "Vaan kaikissa tapauksissa se päivä on oleva muistorikas päivä neidille. Sitä päivää, jolloin hän ottaa vastaan ensimmäisiä onnentoivotuksia, muistaa hän niin kauan kuin elää! Sen minä takaan, herra Anne", sanoi hän ja katseli naurusuin meitä vuoroon kutakin, jolloin silmänsä näyttivät entistään vainuavammilta. "Neiti muistaa sen päivän, siitä saatte olla varmat!"

Sekös oli pirullinen katse, jonka hän lähtiessään kiinnitti tyttö raukkaan, ja kauhistuttava; äänenpaino, jolla hän lausui viimeiset sanansa. Tylsinkin korva olisi huomannut niissä salaperäisen, kauhean uhkauksen. Varsin pieni armon osoitus, että hän nyt lähti luotamme! Hän oli jo tehnyt niin paljo pahaa kuin hän tällä kertaa voikin. Jos tarkoituksensa oli ollut synnyttää meissä pelkoa, niin siinä hän oli onnistunut täydellisesti.

Itkien Kit lähti linnaan, enemmän kuin tarpeeksi rangaistuna viattomasta mielistelystään. Ja me veljekset katselimme toisiamme, kauhusta kalpeina. Me olimme hankkineet itsellemme vihollisen ja päälle päätteeksi oman porttimme ääreen. Niin kuin vidame oli sanonutkin, elimme huolestuttavissa oloissa, jolloin miehiä, naisia ja lapsia vastaan harjoitettiin sellaisia julmuuksia, että niistä nyt tuskin hirveää mainitakaan. "Minä toivoisin, että vicomte olisi nyt täällä", sanoi Croisette levottomana, puheltuamme kaikellaisista ikävistä mahdollisuuksista.

"Hänestä meille ei olisi paljo apua", vastasi Croisette. "Ja hän on S:t
Antoninissa eikä tule kotia tällä viikolla. Ja isä Pietarikin on
Albissa."

"En sitä pelkää!" vastasi Croisette halveksivasti. "Ei toki hänkään uskaltaisi sellaista tehdä rauhan aikana. Sitä paitse hänellä ei ole täällä kuin kymmenkunta miestä", jatkoi poika urhokkaasti, "ja kun me otamme lukuun vanhan Gilenkin ja itsemme, niin on meitä yhtä monta. Ja Pavannes sanoi aina, että kolme miestä kahtakymmentä vastaan voisi puolustaa tuota porttia tänne johtavalla tiellä. Ei, ei hän uskalla hyökätä!"

"No ei!", vakuutin minäkin. Ja sillä olimme nolanneet Marien. "Vaan mitä tulee Louis de Pavannesiin —"

Catherine keskeytti minut. Hän oli yhtäkkiä taas tullut penkereelle ja oli nyt kokonaan muuttunut. Hänen poskillaan oli vihan punat ja silmistään olivat kyyneleet poistuneet.

"Anne!" huudahti hän käskevästi. "Katsokaa mikä elämä siellä alhaalla on!"

Kaikki melu kaupungista kuului aina penkereellemme. Vetelehtiessämme penkereellä kuulimme kaupanteon hälinän kaupungin torilta, koirain haukunnan, riidat ja torat, kirkonkellojen huminan, vartiain huudot, kaikki. Eikä tarvinnut kuin mennä muurille, niin näki kaikki, mitä siellä alhaalla tapahtui. Vaan tämän iltapäivää kaupungissa oli ollut enimmäkseen hyvin hiljaista. Ja jos me emme olisi olleet niin kiintyneitä omiin asioihimme, niin olisimme ennemminkin kuulleet elämän melun ja vallitsevan hiljaisuuden aikana huomanneet sen heti alusta alkaen. Nyt se oli jo ehtinyt kasvaa suureksi pauhinaksi. Ja kuta lähemmäksi muuria tulimme, sitä äänekkäämmäksi se kävi.

Meille sopi näkymään osa vidamen talosta — se näkyi muutaman kadun mutkasta. Se oli synkän näköinen nelikulmainen talo, jonka hän oli saanut periä äidiltään. Hänen oma linnansa Cháteau de Bezers oli kaukana Franche Comtéssa, vaan viime aikoina hän oli mieluimmin oleskellut vaatimattomassa talossaan Caylusissa — Catherine voisi parhaiten sanoa syyn siihen. Se oli ainoa talo kaupungissa, joka ei ollut meidän. Se oli tunnettu nimellä "susitalo", ja oli ruma kivirakennus, joka ympäröi muuatta linnapihaa. Akkunain ympärillä oli rivissään kiveen hakatuita sudenpäitä, jotka kita auki, niin että suuret raateluhampaat näkyivät, irvistelivät vastapäätä olevalle kirkon portille.

Melu sai katseemme kääntymään sille suunnalle, ja siellä näimme Bezersin olevan nojallaan avonaisessa akkunassa ja hymyillen katselevan kadulle. Hänen ilonsa aiheena — sen pian huomasimme — oli muuan ratsumies, joka kaikellaisissa vastuksissa ratsasti katua pitkin. Hän pidätti hevostaan — joka ei ollut helppo tehtävä jyrkällä, likaisella kivikadulla — puolustautuakseen pariakymmentä renttua vastaan, jotka huutaen ja kiljuen seurasivat häntä kintereillä ja syytivät kiviä ja lokaa hänen päällensä. Mies oli paljastanut miekkansa, ja hän kiroili ja karjui ja joukko jälessään huusi; "Vive la messe!" [Eläköön messu! Katolilaisten tunnuslauseita.] Me näimme kiven sattuvan hänen kasvoihinsa, joihin tuli verihaava, ja kuulimme hänen kiroavan entistä rajummin.

"Hyvä Jumala!" huudahti Catherine puristaen kätensä ristiin tuskallisen näköisenä. "He tahtovat ryöstää minun kirjeeni."

"Kuolema ja kadotus!" huudahti Croisette. "Ratsumies on herra de
Pavannesin kuriri! Anne, me emme saa antaa heidän ryöstää kirjettä!"

"Sen he saavat kalliisti maksaa!" huusin minä ja kirosin. "Rauhan aikana nuo sen roistot harjoittavat tuollaista! Gil! Francis!" karjuin minä. "Missä te kuhnustelette?"

Ja minä hain lintupyssyäni, ja Croisette nousi muurille, pani kämmenet torvelle ja huusi voimainsa takaa: "Heretkää siellä! Hän tuo kirjeen vicomtelta!"

Vaan se keino ei vetänyt, enkä minä löytänyt pyssyäni. Hetken aikaa olimme aivan neuvottomia, ja siihen kun minä kävin sisältä pyssyn oli ratsastaja, jälessään kirkuva roistoväki, kääntynyt muutaman kulmauksen taakse kadoten näkyvistämme.

Toisesta mutkasta tiesin heidän ilmestyvän aivan porttimme eteen, ja me juoksimme vastaan. Minä pysähdyin kuitenkin hetkiseksi aikaa käskeäkseni Gilen kutsua palvelijat, ja sillä aikaa Croisette oli ehtinyt kapealle kadulle. Kun minä ehätin hänen jälkeensä, niin olin vähällä joutua ratsumiehen hevosen jalkoihin. Minä kiireesti vetäysin syrjään ja annoin ratsastajan kulkea ohitseni — hänen kasvonsa olivat yltäpäätä verissä ja loassa, ja hevosensa oli säikähdyksestä ihan hurjana, niin että sitä ratsastaja töin tuskin jaksoi hillitä. Kun minä sitten kiiruhdin kadulle, niin näin Croisetten — tuon reippaan pojan — tarttuneen lähintä roistoa kauluksesta ja mukiloi häntä parhaillaan voimiensa mukaan miekanlappealla, jolloin toiset veikarit seisoivat takempana, häpeissään, vaan samalla uhkaavina ja silmistä viha säihkyen.

"Kuolema hugenoteille!" huusi muuan heistä, kun minä tulin näkyviin.
Huutaja näytti olevan uskalijain kaikista.

"Roistot kuolkoot!" vastasin minä ja katselin tuimasti inhottavaa joukkoa. "Onko tarkoituksenne rikkoa kuninkaan rauha, mokomat kurjat? Menkää kotia kataliin hökkeleihinne!"

Siinä kun sain sen sanotuksi näin konnan, jota Croisette oli kurittanut, vetävän tikarinsa, Minä huusin varoitukseksi veljelleni, vaan varoitus tuli myöhään. Säilä välähti, vaan Jumalan kiitos se sattui ainoastaan pojan vyönsolkeen ja livisti siitä syrjään tekemättä mitään vahinkoa. Minä näin aseen taas välähtävän ilmassa — näin miehen julman katseen. Vaan tällä kertaa olin askelta lähempänä, ja ennen kuin hän ehti iskeä, syöstin miekkani konnan ruumiiseen. Hän kaatui maahan kuin halko ja veti mukanaan Croisetten, josta hän piteli jäykistyvillä kourillaan.

En ollut ennen koskaan tappanut ihmistä, en edes nähnyt ihmisen kuolevan, ja jos olisin ollut yhdessä kohdin ja ajatellut tekoani, niin varmaankin olisin epätoivossani joutunut sairaaksi. Vaan nyt ei ollut aikaa ajattelemaan eikä sairastamaan. Roistojoukko oli ihan äärellämme, koko rivi punoittavia, uhkaavia naamoja. Ensi silmäyksellä näin, että mies oli kuollut, ja minä asetin jalkani hänen niskalleen. "Koirat! Pedot!" karjuin minä, vaan en enää niin kovalla äänellä, sillä vaikka olinkin raivoissani, niin koetin kuitenkin hillitä itseäni. "Menkää luoliinne! Miten uskallattekaan kohottaa kätenne Caylusia vastaan? Menkää — muuten teitä tusinakunta riippuu hirressä, kun vicomte palajaa kotia!"

Minä mahdoin näyttää pelottavalta — minä tiedän, että minä en ollut peloissani, vaan tunsin vain omituista intoa — sillä he heti peräytyivät. Nopeasti vaikka vastenmielisesti joukko hajautui, Bezersin puoluelaiset, joihin kuollutkin oli kuulunut, poistuivat viimeisinä. Siinä kun seisoin katselemassa heidän jälkeensä, katu tuli yhtäkkiä tyhjäksi; viimeiset olivat kadonneet talojen taakse. Kun käännyin katsomaan taakseni, niin tapasi Gilen ja puolikymmentä palvelijoistamme seisomassa kalpeina ja vavisten. Croisette tarttui käteeni ja nyyhki. "Oo, hyvä Jumala", huudahti Gil vapisevalla äänellä. Vaan minä sysäsin toisen syrjään ja toiselle rypistin otsaani.

"Viekää joutuin pois tuo ruumis!" sanoin ja kosketin sitä jalallani. "Ripustakaa se puuhun. Ja sulkekaa sitten portit! Pitäkää huoli siitä että kaikki tulee huolellisesti tehdyksi, elkääkä tuhlatko aikaa!"

TOINEN LUKU.

Croisettella oli tapana kertoa juttu, jonka yksityisseikkoja minä en muista muuta kuin ilkeänä unena. Hän väitti, että minä sinä yönä lähdin sängystäni — kun minä olin vanhin, niin minulla oli kesäisin oma vuoteeni, jota vastoin Croisette ja Marie nukkuivat toisessa vuoteessa samassa huoneessa — ja menin hänen luoksensa herättäen hänet, ja että minä nyyhkien ja vavisten tartuin hänen käsivarteensa ja aivan kuin ankaran kauhun valtaamana rukoilin häntä, että hän ei päästäisi minua menemään. Ja että minä tällä tavoin nukuin hänen vieressään aamun koittoon saakka. Vaan niin kuin sanottu, minä en kaikesta tästä muista sen enempää kuin että sinä yönä näin ilkeätä unta ja että herätessäni olin hänen ja Marien luona, jonka vuoksi en voi sanoa, miten asia oikeastaan oli.

Vaan jos minulla oli jotakin tunnetta siitä, niin se ei missään tapauksessa kestänyt kauan. Päinvastoin minä — mitäpä sitä kieltäisin — olin hyvin mielissäni siitä arvosta, johon äkkiä olin kohonnut Gilen ja muiden palvelijain silmissä. Mitä Catherine ajatteli asiasta, en tiedä. Hän oli saanut kirjeensä ja oli nähtävästi siitä tyydytetty. Me emme nähneet häntä vilahdukseltakaan. Rouva Claudella oli puuhaa keittäessään lääkkeitä ja hoidellessaan sanansaattajan haavaa. Ja minusta oli ihan luonnollista, että minun oli otettava ylin johto linnassa.

Siitä ei ollut epäilemistäkään — ei ainakaan meidän mielestämme — ettei hyökkäys kuririn kimppuun olisi tapahtunut vidamen yllytyksestä. Se vain oli ihme, ettei vidame muitta mutkitta katkaissut häneltä kaulaa ja ryöstänyt kirjettä. Vaan kun minä nyt ajattelen asiaa, niin tuntuu minusta, että näinä aikoina — kun uskonnollinen sota herätti pahimmat intohimomme — aikaisetkin miehet julmuuteensa liittivät jonkun määrän lapsellisuutta. Vihollisen tappamisessa ei ollut kylläksi. Ihmisiä huvitti tehdä hänen päästään astinlaudan — minä en puhu vertauksilla — ja viskata hänen sydämmensä koirille. Ja epäilemättä oli hyvin sopinut vidamen julmaan leikillisyyteen se, että Pavannesin ensimmäisen rakkaudenkirjeen tuoja ilmestyi hallitsijattarensa eteen verisenä ja lokaisena ja että roskaväki omien porttiemme ympärillä otti osaa häväistykseen.

Selvää oli, että Bezersin raivo ei suinkaan laantunut siitä, kun asiat näin päättyivät ja muuan hänen miehensä oli saanut sellaisen rangaistuksen. Me sen vuoksi tarkastimme lukot ja salvat ja akkunat, vaikka linna onkin valloittamaton, se kun on kalliolla, jonka sileät seinät ovat ainakin kaksikymmentä jalkaa korkeat joka puolelta. Tosin vihollinen, niin kuin Pavannes oli näyttänyt meille, olisi helposti voinut räjähdyttää ruutilla, vaan me sulimme ristikon, joka sulki penkereelle johtavan tien. Kun tämä oli tehty, niin me tunsimme olevamme turvassa, sillä jos vihollisen onnistuikin murtautua sisään, niin hän olisi loukussa — jyrkällä kapealla kaivostiellä, jossa hän olisi tulen alaisena edestä ja sivuilta. Meillä oli kaksi tykkiä, jotka vicomte oli hankkinut parikymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kuin S:t Quentinin tappelu oli. Toisen näistä asetimme tien ylipäähän, toisen penkereelle, jossa me, muuttamalla sitä pari askelta, olisimme saaneet sen suunnatuksi suoraan vidamen taloa kohden, joka siis oli meidän vallassamme.

Me emme todella odottaneet mitään hyökkäystä. Vaan me emme tienneet, mitä oli odotettavana. Meillä ei ollut kymmentä palvelijaa käytettävänämme, sillä vicomte oli ottanut parikymmentä parasta lakeijaa ja sotamiestä mukaansa Bayonneen. Ja me tunsimme ankaraa vastuunalaisuutta. Suurin toivomme oli, että vidame heti lähtee Parisiin ja jättää toistaiseksi kostonsa. Sen vuoksi kerta toisensa perästä loimme hartaan silmäyksen susitaloon, toivossa näkevämme jotakin merkkiä hänen matkalle lähdöstään.

Tietysti oli kuin isku rintaan, ja kaikki toiveeni kerralla luhistuivat, kun Gil huolestuneena astui minun luo penkereelle ja ilmoitti, että herra vidame odotti portilla ja pyysi saada tavata neitiä.

"Tietysti ei tule kysymykseenkään, että hän saisi tavata neitiä", lisäsi vanhus repiessään hämmästyneenä tukkaansa.

"Ei tietystikään. Minua hän saa tavata", vastasin minä ylpeästi. "Gil, jättäkää Francis ja joku toinen lisäksi portille. Marie, pysy lähellä. Croisette tulee minun mukanani."

Kun kaikki ohjeet oli täytetty — johon tuskin kului minuuttia — menin vidamea vastaan tien yläpäähän. "Neiti de Caylus", sanoin minä ja kumarsin, "ei voi oikein hyvin, vidame."

"Hän ei tahdo tavata minua?" kysyi hän ja katseli minua silmillä, jotka eivät olleet ystävälliset.

"Kun hän ei voi hyvin, niin täytyy hänen kieltäytyä tästä ilosta", vastasin minä suurilla ponnistuksilla. Hän todella oli ihmeellinen mies, sillä nähdessäni hänet haihtui kolme neljättäosaa rohkeudestani ja koko itseluottamukseni.

"Hän ei tahdo tavata minua. No hyvä", vastasi hän, ja nämät yksinkertaiset sanat kuulustivat kuolemantuomiolta. "Herra Anne, minulla on teiltä vähän vaadittavaa. Minkä hyvityksen aiotte antaa minulle siitä, että olette tappanut minun palvelijani? Se oli kelpo, siivo miesraukka, jolta te eilen ryöstitte hengen sen vuoksi, että hänen intonsa oikean uskon puolesta vei hänet hiukan liian pitkälle."

"Minä otin häneltä hengen sen vuoksi, että hän vicomten portilla veti tikarinsa surmatakseen herra S:t Croix de Caylusin", vastasin minä tiukalla äänellä. Minä tietysti olin ajatellut hänen tekevän tämän kysymyksen ja sen vuoksi valmistanut, mitä minun piti siihen vastata. "Teidän, herra de Bezers, pitäisi tietää", jatkoin minä, "että vicomten tuomiovalta ulottuu kaikkiin niihin, jotka asuvat laakson piirissä."

"Aivan oikein, niin kauan kuin ne ovat teidän piirissänne", sanoin minä. "Vaan kun rangaistus oli ylimalkainen eikä mies saanut aikaa ripin tekoon, niin minä suostun — —"

Minä hämmästyin sitä tapaa, jolla vidame otti vastaan tämän minun tarjoukseni. Hän purskahti suureen nauruun. "Hyvä ystävä", huusi hän ilkkuvasti, "te todella olette aika veitikka. Messuja? Mieshän oli protestantti!"

Ja tätä minä hämmästyin enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin selittää voin. Sillä tämä näytti osoittavan, että tuo mies, joka tuossa nauroi jumalatonta naurua, ei ollut muiden ihmisten kaltainen. Hän ei koonnut eikä valinnut palvelijoitaan heidän uskontonsa vuoksi. Hän oli varma, että hänen käskystä hugenotti tappaisi toverinsa, että katolilainen huutaisi "Eläköön Coligny!" Minä seisoin siinä niin hämilläni, että en saanut sanaa vastaukseksi, mutta Croisette sitten yhtäkkiä sanoi terävästi:

"Oikea usko", sanoi vidame, "on minun palvelijoilleni minun uskoni." Sitten hänelle näytti juolahtavan yhtäkkiä mieleen. "Ja vielä lisäksi", jatkoi hän verkalleen, "se on oikea ja totinen usko kaikille, sen tuhannet oppivat huomaamaan ennen kuin maailma on kymmentä päivää vanhempi. Muistakaa minun sanoneeni, pojat! Ja kuulkaa nyi", jatkoi hän tavallisella äänellään. "Minä aina olen valmis auttamaan naapuria. Ja se on itsestään selvää, että minulla ei ole vähintäkään ajatusta saattaa teille, herra Anne, mitään ikävyyttä tuon rentun vuoksi. Vaan väkeni odottaa, että hänen kuolemansa jollakin tavoin tulee kostetuksi. Jättäkää minulle tuo kirottu konna, joka oli syynä kaikkeen tähän rettelöön, niin että saan hänet vetää puuhun, ja sitten ollaan kuitit."

"Se on mahdotonta", vastasin minä kylmästi. Minun ei tarvinnut kysyä ketä hän tarkoitti. Favannesin sanansaattaja jättää hänelle!

Ei milloinkaan! Kiellostani välittämättä hän katsoi minua hymyillen, joka minussa herätti raukeaa suuttumusta. "Älkää luottako liiaksi yhteen iskuun", sanoi hän ja pudisti päätään. "Minä teidän ijällänne olin suorittanut ainakin tusinan verran kaksintaisteluita. Muuten minä ymmärrän, että te kiellätte antamasta minulle korvausta?"

"Oh!" huudahti hän rypistäen otsaansa. "Ensin asiat ja sitten huvitus! Bezers kyllä ymmärtää hankkia korvausta omalla tavallaan, sen minä teille vakuutan. Ja aikoinaan. Vaikka minä en silloin käänny sellaisten keltanokkain puoleen kuin te olette. Vaan mikä teillä tuossa on?" Ja hän potkasi tykkiä, jonka hän nähtävästi nyt vasta huomasi. "Ahaa, minä ymmärrän", jatkoi hän ja katsoi meihin terävästi. "Te odotitte hyökkäystä! Vaan tuolla edempänähän teillä on rikkapaikka, kaksikymmentä jalkaa vanhan Fretisin makasinin katolta. Ja se on auki, siitä olen varma. Luuletteko, että minä olisin tullut tätä tietä niin kauan kuin Caylusissa olisi ollut yhdetkään tikapuut? Pidättekö sutta lampaana?"

Ja hän pyörähti kantapäillään ja lähti astumaan tietään, mielissään ja ylpeänä voitostaan. Sillä voitto se oli. Me tunsimme itsemme hyvin nolatuiksi ja meitä hävetti katsoa toisiamme silmiin. Tietysti rikkapaikka oli auki. Me muistimme nyt, että niin oli asia, ja hänen tietonsa asiasta ja meidän mielettömyytemme kovasti koski meihin, niin että minä pahoin rikoin kohteliaisuuden vaatimuksia, en saattanut häntä portille niin kuin minun olisi pitänyt tehdä. Me sittemmin saimme siitä tarpeeksi rangaistusta.

"Hän on itse piru!" huudahdin ja puin nurkkia susitalolle päin, kulkiessani edestakaisin penkereellä. "Minä vihaan häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen."

"Niin minäkin!" sanoi Croisette lauhkeasti. "Vaan se merkitsee enemmän, että hän vihaa meitä. Kaikissa tapauksissa on meidän sulettava rikkapaikka."

"Odotahan vähän!" sanoin, kun poika, lausuttuaan vielä joukon valituksia naapuristamme, oli lähdössä toimittamaan asiansa. "Mikä elämä on tuolla alhaalla?"

"Totisesti, hän aikoo lähteä, ja jättää meidät rauhaan!" sanoi
Croisette innokkaasti.

Alhaalta kuului kovaa hevosten kavioiden kopsetta kadun kivitystä vasten. Puolikymmentä ratsumiestä lähti liikkeelle Susitalosta, ja heidän kannustensa kilinä ja iloinen äänensä sorina kuului raikkaassa aamuilmassa meille saakka. Bezersin kamaripalvelija, jonka tunsimme näöltään, oli viimeisenä. Hänellä oli kaksi satulapussia edessään, ja ne nähdessämme meiltä pääsi ilon huuto. "Hän lähtee matkoihinsa", sanoin minä, ja minä en tahtonut uskoa silmiäni. "Hän siis kuitenkin lähtee!"

Vaan minä olin oikeassa. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän itsekin näkyviin, ratsastaen raudanharmajalla hevosella, ja me erotimme, että hänellä oli pistolihuotra satulassa. Hänen hovimestarinsa juoksi hänen sivullaan, kuunnellen hänen viimeisiä käskyjään, arvelin. Muuan rampa, jonka melu oli pelottanut tavallisesta olinpaikastaan, kirkon portista, kurotti kättään saadakseen almun. Vidame sivuuttaessaan sivalsi ruoskalla rampaa kasvoille ja kirosi ääneen.

"Piru hänet vieköön!" sanoi Croisette vihastuneena. Vaan minä en sanonut mitään, sillä minä muistin, että rampa oli muuan Catherinen erityisiä suosikeita. Minä sen sijaan muistelin, mitä tapahtui joku aika sitten, kun vicomte oli kotona ja me eräänä päivänä olimme olleet suurella metsästyksellä. Bezers ja Catherine olivat yhdessä ratsastaneet katua ja kun Catherine silloin antoi vaivaselle rahan, niin Bezers oli viskannut hänelle koko jahtisaaliinsa. Ja minun mieleni masentui.

Vaan kuitenkin ainoastaan silmänräpäykseksi. Vidame oli lähtenyt matkalle tai ainakin kaikissa tapauksissa aikoi lähteä. Me seisoimme ääneti ja alallamme, kunnes ratsujoukko pitkän ajan kuluttua, niin kuin meistä tuntui, tuli näkyviin valkoisella maantiellä kaukana allamme ja näytti liikkuvan pohjoiseen. Vielä hetken aikaa seisoimme tällä tavoin ja kuiskasimme silloin tällöin jonkun sanan toisillemme, kunnes ratsumiehet yhtäkkiä hiljensivät kulkunsa ja alkoivat nousta mutkikasta polkua, joka johti ylängöille ja Cahorsiin ja myöskin Parisiin.

Silloin me, Croisette etunenässä, kovasti hurraten syöksyimme poikki penkereen ja yli pihamaan arkihuoneeseen, jonne saavuimme aivan henkimeneissä. "Hän on poissa!" huuti Croisette äänekkäästi. "Hän on mennyt Parisiin! Ja kaikellaiset onnettomuudet kohdatkoot häntä tiellään!" Ja me kaikki viskasimme lakit ilmaan riemuissamme.

Vaan naiset kaikeksi ihmeeksemme eivät ottaneetkaan osaa iloomme. Kun otimme lattialta lakkimme ja vähän häpeissämme kovasta remuamisestamme katsoimme Catherineen, niin tuijotti hän meihin, kalmankalpeana kasvoiltaan ja suurissa silmissään halveksiva ilme. "Hullut!" sanoi hän. "Hullut!"

Hän ei sanonut muuta. Vaan olipa sitä siinäkin tarpeeksi saattamaan minut aivan hämille. Minä olin odottanut saavani nähdä hänen ilahtuvan oikein riemumielelle, kun me toimme sellaisen uutisen, vaan sen sijaan oli hänen kasvoillaan sellainen ilme, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Catherine, joka oli niin lempeä ja hellätunteinen, sanoi meitä hulluiksi! Ja ihan ilman syytä! Minun oli aivan mahdoton ymmärtää. Hämmästyneenä käännyin katsomaan Croisettea. Hän katsoi Catherinea, ja minä huomasin, että poika oli säikähdyksissään. Rouva Claude istui muutamassa huoneen nurkassa ja voivotteli. Minä päättelin jonkun onnettomuuden tulleen, ja mieltäni alkoi painaa lyijynraskas taakka.

"Hullut!" toisti yhä serkkuni katkerasti, polkien jalkaa. "Te luulette että hän alentuisi niin, että rupeaisi teille kostamaan? Teille?! Luuletteko, että hän täällä voisi tehdä pahaa sadannetta osaakaan siitä kuin — kuin — —" Hän keskeytti lauseensa. Halveksiva ilme hänen kasvoiltaan katosi hetkeksi aikaa. "Oh! Hän on mies! Hän tietää, mitä hän tekee!" huudahti serkkumme ylevällä äänellä ja pää pystyssä. "Vaan te olette poikia. Te ette ymmärrä mitään."

Minä ihmeissäni katselin tätä suuttunutta nuorta naista. Vaivoin tunsin hänet serkukseni. Yhtäkkiä Croisette riensi hänen luo ja otti lattialta valkoisen esineen, joka oli hänen jaloissaan.

"Niin, lukekaa se!" sanoi Catherine, "lukekaa se! Ah!" ja hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja vihastuneena löi tammiseen pöytään vierellään, niin että veri tihkui rystysistään. "Minkä vuoksi ette tappaneet häntä? Minkä vuoksi, kun siihen oli teillä tilaisuus? Teitähän oli kolme yhtä vastaan", pauhasi hän. "Hän oli vallassanne! Te olisitte voineet tappaa hänet, ettekä sitä tehneet! Nyt hän tappaa minut."

Rouva Claude mutisi itkuisella äänellä jotakin Pavannesista ja pyhimyksestä. Minä Croisetten olkapään yli luin kirjeen. Siinä ei ollut minkäänlaista osotusta, vaan alkoi suorastaan: "Minulla on Parisissa muuan tehtävä suoritettavana, neiti, tehtävä, jota ei voi jättää toisiin, ja joka koskee teitä yhtä paljon kuin minuakin — tavata Pavannes. Te olette voittanut hänen sydämensä. Se on siis teidän, ja minä sen toimitan teille tai myöskin hänen oikean kätensä merkiksi, että hän on luopunut vaatimuksistaan teidän suhteenne. Minä sitoudun tähän."

Kirjeessä ei ollut nimeä. Se oli kirjoitettu jonkunlaisella punaisella nesteellä — ehkä verellä — kauhean ivaa! Toiselle puolelle oli sohrittu osote neiti de Caylusille. Kirje oli sulettu vidamen vaakunalla sudenpäällä.

"Roisto! Se kurja roisto!" huudahti Croisette. Hän ensimmäisenä huomasi kirjeen ajatusjuoksun. Ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä — raivon kyynelillä.

Mitä minuun tulee, niin oli mieleni kiihdyksissä. Suonissani aivan kuin tuli suihki, kun minä ajattelin pirullista julmuutta, jolla hän kidutti tyttöraukkaa.

"Kuka tämän kirjeen toi?" jyrisi ääneni. "Kuka sen antoi neidille?
Miten se tuli hänen käsiinsä? Sanokaa, vastatkoon jokukaan!"

Muuan palvelustyttö, joka seisoi toisessa päässä huonetta ja valitteli, sanoi, että Francis sen oli antanut hänelle ja käskenyt hänen antaa se neidille.

Minä raivoissani purin hammasta, ja Marie kenenkään käskemättä lähti hakemaan Francista — ja ruoskaa. Epäilemättä oli vidamella ollut kirje mukanaan valmiina siltä varalta, ettei pääse serkkuni puheille. Kun hän sitten minun saattamattani, yksinään kääntyi portille, niin oli hän käyttänyt tilaisuutta ja antanut kirjeen Francisille ja luultavasti samalla antanut rahaakin varmuuden vuoksi, että kirje tulee perille.

Croisette ja minä katsoimme toisiamme, käsittäen selvästi, miten asia oli. "Hän varmaankin aikoo olla yötä Cahorsissa", sanoin äreästi.

Poika pudisti päätään ja vastasi matalalla äänellä: "Minua pahoin pelottaa, että hän ei viivy siellä yötä. Hänellä on ripeät hevoset. Minä luulen että hän jatkaa matkaa. Hän aina matkustaa nopeasti. Ja sinä tiedät, että nyt…"

Catherine oli heittäytynyt tuolille. Käsivartensa olivat hervottomina pöydällä, ja kasvonsa niiden peitossa. Vaan hän lie kuullut jotakin puheestamme tai oli hänelle juolahtanut mieleen joku uusi ajatus, sillä äkkiä hän syöksyi pystyyn. Hänen kasvonsa värähtelivät, ja koko ruumiinsa näytti jäykistyneen, kun hän väänteli aivan kuin tuskissa. "Minä en voi kestää tätä!" huuti hän pelottavalla äänellä. "Eikö ole ketään, joka voisi jotakin tehdä? Minä menen hänen luokseen! Minä ilmoitan hänelle, että minä luovun Pavannesista! Minä teen, mitä hän vain tahtoo, kunhan hän vaan säästää Louisin!" — Croisette lähti itkien huoneesta. Oli kamalaa nähdä tuota tyttöraukkaa tuskissaan. Mahdoton oli saada häntä tyyntymään! Jokainen meistä tiesi todeksi kirjeen kauhistuttavan tarkoituksen, sen salatun uhkauksen. Kansallinen sota ja uskonvimma sekä niin kuin minä arvelen, italialainen ajatustapa olivat tehneet meidän maamme miehistä petoeläimiä. Paljon kauheampia hirmutöitä tehtiin kuin tämä, jolla nyt Bezers uhkasi — vaikka ottaisi hänen sanansa ihan kirjaimen mukaankin — paljon kauheampia tekoja oli kärsittävä. Vaan pirullisessa tarkkanäköisyydessä, jolla hän oli ajatellut kostonsa tälle avuttomalle, rakastuneelle naiselle, siinä ei luullakseni ollut Bezersin vertaista ketään. Silloin käy perhosen huonosti, kun kissa on hänet käpälällään silpassut maahan. Totisesti käy huonosti!

Rouva Claude nousi ja sulki tytön syliinsä, antaen minulle merkin poistumaan. Minä lähdin ulos, kulin ryhmissä seisoskelevien pelästyneiden palvelijain ohi ja menin penkereelle. Minusta tuntui kuin siellä vain voisin hengittää vapaasti. Siellä tapasin Marien ja Croisetten. Kumpikin oli ääneti ja vakavana, heidän silmissään näin kyynelten jälkiä. Katseemme kohtasi, ja ne puhuivat samaa kieltä.

Jokainen meistä yhtä aikaa sanoi: "Milloin?" Ja he molemmat katsoivat minuun ja odottivat minun vastaustani.

Tämä sai minut vähän tarkemmin ajattelemaan asiaa, ja minä sen vuoksi olin jonkun aikaa ääneti ennen kuin vastasin. "Huomenna aamulla varhain", sanoin sitten varmalla äänellä. "Nyt on jo ilta. Me tarvitsemme rahaa, ja kaikki hevoset ovat poissa. Siihen menee tunti kuin ne saamme. Yöllä voisimme ehkä päästä Cahorsiin. Vaan on parasta kiiruhtaa maltilla, niinkuin tiedätte, ja sen vuoksi lähdemme vasta huomenna, varhain aamulla."

Tämä oli suuri yritys, joka meillä oli aikeissa. Ei ollut sen vähempi asia mielessä, kuin tähteä Parisiin — tuntemattomaan kaupunkiin, joka oli niin kaukana vuorten takana — tapaamaan herra de Pavannesta ja varoittamaan häntä. Siitä syntyy kilpa-ajo meidän ja vidamen välillä, kilpailu, josta riippui Kitin rakastetun henki. Jos me onnistuisimme pääsemään Parisiin ennen vidamea tai edes vuorokauden kuluessa siitä kun hän oli sinne saapunut, niin me aivan varmaan ehtisimme silloin hyvään aikaan varoittaaksemme Pavannesta. Meidän ensimmäinen ajatuksemme oli ollut koota niin paljo väkeä kuin suinkin ja hyökätä Bezersin kimppuun ja tappaa hänet, missä vain hänet kohtaisimme. Vaan palvelijat, jotka vicomte oli jättänyt, eivät olleet mitään sankareita, sillä ajat olivat rauhaisat, mehän elimme hyvässä sovussa naapureittemme kanssa. Bezersin miehet sitä vastoin olivat julmia sveitsiläisiä sotureita — rengit samallaisia kuin isäntänsä. Me sen vuoksi tulimme siihen päätökseen, että oli parasta huomauttaa Pavannesta, ja jos tarve vaati, olla hänen apunaan.

Me tosin olisimme voineet hänelle lähettää sanan. Vaan meidän palvelijamme — poikkeuksena Gil, vaan hän oli taas liian vanha — eivät tunteneet Parisia. Emmekä me taas uskaltaneet uskoa heille niin tärkeää tehtävää. Tietysti me ajattelimme Pavannesin kuririakin. Vaan hän oli Rochellesta eikä tuntenut vähintäkään pääkaupunkia. Meillä ei siis ollut mitään muuta keinoa kuin lähteä itse.

Vaan keveällä sydämmellä emme suinkaan ajatelleet tätä matkaa. Parisi meistä kaikista tuntui pelottavalta hirviöltä. Hovin loisto meitä enemmän pelotti kuin houkutteli. Me tunsimme kaikkea sitä kauhua ulkomaailmaa vastaan, jonka maaseutuelämä synnyttää, ja nuorukaisille omituista pelkoa, ettei osaa olla niinkuin muut. Tämä oli samalla suuri ja vaarallinen retki, johon nyt valmistausimme. Ja me vapisimme. Jos me olisimme tienneet tarkemmin — varsinkin mitä tulevaisuus toi mukanaan — niin olisi meitä vapisuttanut vielä enemmän.

Vaan me olimme nuoria ja pelkoomme sekautui mieluinen jännitys. Me lähdimme kohti tuntematonta kohtaloa ja seikkailuja, joissa voisimme hankkia mainetta. Me saamme nähdä maailmaa ja suorittaa tehtävän, joka olisi kunniaksi aikaisellekin miehelle. Me pelastamme ystävän ja teemme serkkumme onnelliseksi!

Me ryhdyimme valmistukseemme. Mutta me emme sanoneet mitään Catherinelle emmekä rouva Claudelle, vaan annoimme Gilelle tehtäväksi kertoa kaikki meidän mentyämme. Me lähetimme pikasanansaattajan vicomten luo Bayonneen ja laskimme Gilen sydämmelle, että hänen tuli pitää portit sulettuina siihen saakka kuin saa jotakin tietoa vicomtelta. Ja kun kaikki oli valmiina, niin menimme maata, vaan sydämmemme löi rauhattomana, eikä silmiin tullut uni.

"Anne! Anne!" sanoi Croisette, nousten lynkäpäisilleen, kun olimme muutamia tunteja makailleet. "Mitä luulet vidamen tarkoittaneen, kun hän eilen mainitsi noista kymmenestä päivästä?"

"Kymmenestä päivästäkö? Mitä sinä puhut?" kysyin suutuksissani. Hän oli herättänyt minut juuri kun olin uneen vaipumassa.

"Niin kun hän sanoi, että maailma kymmenen päivän kuluessa saa nähdä, että hänen uskonsa on oikea usko?"

"Minä tosiaan en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Vaan Jumalan nimessä koettakaamme nyt nukkua", vastasin minä. Sillä minä en voinut suvaita, että Croisette puhui semmoista tolkutonta, kun meillä oli omia tärkeitä asioita mietittävänä.

KOLMAS LUKU.

Aurinko ei ollut vielä korkealla, kun me kolme veljestä, yksi ainoa palvelija mukanamme, pysäytimme hevosemme laakson reunassa ja käännyimme satulassamme vielä viimeisen kerran silmäämään Caylusta — säännötöntä, harmajaa kaupunkia, ja tornia, joka kohosi korkealle sen yli. Kaikki olimme hyvin ajatuksissamme. Ajat olivat kuohuisia ja tehtävämme varsin vakavaluontoinen. Vaan nuoruudella ja varhaisella aamulla on erinomainen kyky poistamaan levottomuutta, ja vuoristoon päästyämme ratsastimme iloisina edelleen. Me kulimme väliin alastomia tuulisia kankaita, väliin tammimetsään hakattua tietä, jossa kaikki puut olivat samalle suunnalle nojalleen, ja pari kertaa kulettiin liitupitoisten jokiuomain yli, joissa vesi lirisi tuuheain saniaisten välissä, ja joiden varrella oli siellä täällä yksinäisiä talonpoikaistaloja tuuheain puistojen keskellä.

Neljä tuntia ratsastettuamme näimme allamme Cahorsin, aivan joen polvekkeen kiertämässä. Me ratsastimme yli Vallandrésillan, joka menee yli Lotin, ja ajoimme enomme tavalliseen majapaikkaan torin reunassa. Täällä me tilasimme eineen ja kerroimme ylpeänlaisesti, että olimme matkalla Parisiin.

Isäntä kohotti kätensä, "Parisiin!" huudahti hän pelästyneenä. "Jos olisitte tulleet eilen, niin olisitte päässet vidame de Bezersin seurassa! Ja teitähän on — luvalla sanoen — niin pieni seura, ja tiet ovat kaikkea muuta vaan eivät rauhallisia kulkea."

"Vaan eihän vidamellakaan ollut kuin puolikymmentä miestä mukanaan", vastasin minä ja ratsuruoskalla kopistelin huolettomasti saappaitani.

Isäntä pudisti päätään. "Herra vidame tuntee maailmaa", vastasi hän viekkaasti. "Hän on sellainen mies, jonka kimppuun ei karata niin äkkiarvaamatta! Muuan hänen miehensä kuiskasi minulle, että Chateaurouxissa kaksikymmentä väkevää ja luotettavaa miestä yhtyy heihin. Sanotaan tosin, että sota on loppunut, vaan …" ja hyväsydäminen mies kohautti olkapäitään ja loi merkitsevän katseen läskiviipaleihin, jotka riippuivat liedessä. "Vaan sen asian teidän armonne tietää paremmin kuin minä", lisäsi hän vikkelästi. "Minä olen köyhä mies ja toivon ainoastaan saavani elää rauhassa naapureitteni kanssa, käykööt sitte messussa tai saarnaa kuulemassa."

Tämä mielipide oli hyvin yleinen siihen aikaan, ja sitä useimmat varakkaat kaupunkilaiset ja maalaiset kannattivat niin hartaasti, että me pidimme turhana lausua omasta puolestamme mitään myönnytystä. Saatuamme kunnioitettavalta isännältämme kirjenipun, jolla voimme saada uusia hevosia Limogessa, jatkoimme matkaamme, virkistettyinä ruumiiltamme ja saatuamme vähän ajattelemisen aihetta.

Kaksikymmentä neljä miestä oli sellainen joukko, jota ei tavallisesti kustantanut itselleen matkalle sellainenkaan mies kuin Bezers, jolla oli paljon vihollisia. Kun hän nyt oli varustanut sellaisen joukon, niin se tuntui osottavan, että hänellä on suuremmat aikeet kuin se, jonka me olimme kuvailleet. Vaan me emme voineet arvata hänen tarkoituksiaan, koska hän tietysti oli kutsunut koolle joukkonsa ennen kuin hän tiesi mitään Catherinen kihlauksesta. Niin ollen hän joko mustasukkaisuudesta oli jo ennalta varuillaan, tai hänen hyökkäyksensä Pavannesta vastaan oli vain osa suuremmasta suunnitelmasta. Kummassakin tapauksessa meidän retkemme tuntui sitäkin tärkeämmältä, vaan ei enään niin toivokkaalta.

Vaan matkallamme näimme ja kuulimme niin paljo ja aivan uutta että se meitä esti tuumailemasta asiaa. Silmämme olivat nuoret, ja kaikki oli meistä yhtä huvittavaa — olipa se sitten kaunis tyttö, joka kuleksi mustalaisjoukon jälessä tai pari valensialaista kuleksijaa — jongleureiksi sanoivat he yhä itseään — jotka lauloivat vanhalla Provencen murteella, tai normandialainen hevoskauppias hevosineen, joilla pää ja häntä maata viilti, tai vanha resunen sotamies, joka oli haavoitettu sodassa — taistellessaan toisen tai toisen puolueen puolesta, sen mukaan minkä mielinen hänen päällikkönsä oli ollut.

Vaan kuitenkaan emme unhottaneet matkamme tarkoitusta. Minä voin sanoa, että ei sitä aamua, jona emme noustessamme — usein ruumis hellänä ja jäsenet jäykkinä — olisi ajatelleet: "Tänään tai huomenna tai ylihuomenna" — aina asianhaarain mukaan — "me saamme Kitin asian toimitetuksi!" Kitin! Ehkä tämä oli puhtainta innostusta, mikä koskaan on sydämmemme täyttänyt, kaikesta itsekkäisyydestä puhtain tehtävä, joka meillä on ollut. Kitin vuoksi!

Muuten me tiellämme kohtasimme varsin vähän merkillisempiä matkustajia. Puolet Ranskan aatelistosta oli Parisissa juhlissa, joita pidettiin kuninkaallisten häiden johdosta. Helposti saimme hevosia, missä vain tarvitsimme. Ja vaikka olimme kuulleet puhuttavan, että tiet olivat täynnänsä kuleksivia, erotettuja sotilaita, eivät ne kuitenkaan meitä koskaan häirinneet eivätkä estäneet matkallamme.

Vaan tarkoitukseni ei ole tehdä selkoa, mitä kaikkea tapahtui tällä ensimmäisellä retkelläni maailmaan, vaikka minä mielelläni sitä muistelen. Eikä myöskään ole tarkoitukseni selittää, mitä ajattelin kaikista uusista ja harvinaisista kaupungeista, joiden ohi kulimme. Sanottakoon vain, että me kulimme Limogesin, Chateaurouxin ja Orleansin kautta, ja että meidät Chateaurouxissa petti muuan toivomme. Me nimittäin olimme luulleet, että kun Bezers siellä yhtyi sotilaisiinsa, niin hän ei saisi tarpeellista määrää hevosia matkallaan, ja me sen vuoksi kyytihevosilla voisimme tavottaa hänet ja hiipiä hänen ohitsensa tämän kaupungin ja Parisin välillä. Vaan Chateaurouxissa saimme kuulla, että hänen joukkonsa oli saanut uuden määräyksen mennä Orleansiin ja siellä odottaa häntä. Seurauksena siitä oli, että hän voi saada uusia hevosia sinne saakka. Hänellä siis nähtävästi oli hyvin kiire. Sillä kun hän saatuaan uudet hevoset Chateaurouxissa, oli lähtenyt sieltä, niin hän oli puolenpäivän aikana ollut Angervillessä, josta on neljäkymmentä englanninpenikulmaa Parisiin, jota vastoin me Angervilleen saavuimme vasta saman päivän — seitsemäntenä päivänä Caylusta lähdettyämme — illalla.

Me ratsastimme ravintolan suurelle avonaiselle pihalle, joka hämärässä näytti vielä suuremmalta, ja olimme niin väsyneitä, jotta vaivoin pääsimme satulasta. Jean, palvelijamme, otti hevosemme ja lähti taluttamaan talliin eläinraukkoja, jotka pää riipuksissa mielellään seurasivatkin. Me seisahdimme hetkiseksi aikaa oikomaan jäykistyneitä jäseniämme. Täällä näytti olevan elämää ja liikettä. Portin päällä olevasta valaistusta akkunasta kuului lautasten ja keittoastiain kalinaa, ja käytävästä kuului kiireisiä askeleita. Muutamia lyhtyjä, jotka oli vasta sytytetty, palaa tuipotti siellä täällä sumussa, Ja muutamassa pihamaan nurkassa kaksi seppää kengitti hevosta.

Me olimme lähtemässä huoneeseen, kun kuulimme Jeanin kohottavan äänensä, aivan kuin hän olisi riidelllyt jonkun kanssa, ja ajatellessamme, että maalaispalvelijamme oli joutunut ehkä sorron alaiseksi, kulimme tallirakennusta kohden, missä hän yhä kulki hevosten kanssa edestakaisin.

"Sanovat, ettei täällä ole sijaa hevosille", valitteli Jean. Hän oli puoleksi vihoissaan puoleksi peloissaan, oikea maalaisrenki kiireestä kantapäähän.

"Ei täällä ole sijaa!" huuti muuan mies, joka seisoi tallin ovella ja lähti nyt meitä kohden. Hänen äänensä kuulusti hävyttömältä, ja ensi silmäyksellä huomasin että, hänen toverinsa olivat valmiit tarpeen tullessa häntä auttamaan. Hän pani kädet puuskaan ja katsoi meitä ilkamoiden. Lähellä olevan lampun valossa näin hänellä ja tovereillaan olevan samanlaiset merkit.

"Kuulkaa", sanoin minä vakavasti, "talli on tilava, niin ettei se teidän hevosistanne ole täysi, joten siis pitää olla siellä sijaa minunkin hevosilleni."

"Tietysti! Sijaa kuninkaalle!" vastasi hän, ja eräs toinen pilkallisesti huuti: "Eläköön kuningas!" Ja toiset nauroivat pirullisen ivallisesti.

Herrasväen palvelijain välillä oli siihen aikaan riita tavallista. Vaan isäntäväki harvoin sekaantui heidän väleihinsä. "Antaa heidän otella", oli tavallinen käsitys. Vaan tässä oli Jean-raukka kovin alakynnessä, eikä meillä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä häntä auttamaan.

"Kuulkaa nyt, hyvät miehet! Elkää ruvetko rettelöimään", sanoin vakavasti, tarttuen Croisettea kädestä pidättääkseni häntä, sillä en millään ehdolla tahtonut uudistaa sellaista tapausta, joka tapahtui Caylusin portilla. "Nämät hevoset ovat vicomte de Caylusin, ja jos, niin kuin toivon, teidän isäntänne on hänen hyvä ystävänsä, niin voi teidän käydä huonosti, jos te vielä rettelöitte."

Olin kuulevinani hiljaista murinaa ja sanottavan: "Papegotti [paavilainen]! Kuolkoot Guiset!" Vaan heidän johtajansa huuti äänekkäästi: "Kukkokiekaa!" jota hän kertoi monta kertaa ja oikein uhalla huiski käsillään matkien kukon siipienräpytystä. "Tässä meillä on oikein hienohöyheninen kukko!" ja sillä tavoin hän jatkoi hyvän aikaa, jonka jälkeen hän inhoittavasti irvistellen kääntyi toveriensa puoleen, jotka osoittivat suostumustaan.

Sormiani syyhytti, minua halutti antaa hänelle ansaittua kuritusta, vaan minä kuitenkin hillitsin itseni, jotta tästä ei syntyisi kovin arveluttava loppu.

"Ettekö häpeä, mokomat!" kuului samassa kimakka ääni päältämme — se kuulusti tulevan kuin pilvistä. Minä silmäsin ylös ja näin kaksi kaunista tyttöä akkunassa tallirakennuksen päällä. "Hyi hävetkää! Ettekö näe, että ne ovat lapsia? Antakaa niiden olla rauhassa!" huuti toinen heistä.

Miehet nauroivat nyt yhä enemmän, vaan minä puolestani on voinut siinä seistä toimettomana ja kuulla sanottavan itseäni lapseksi. "Tule tänne!" sanoin ja viittasin miestä luokseni, joka seisoi ovella. "Tule tänne roisto, niin minä sinulle annan palkan, jonka ansaitset puhutellessasi tuolla tavoin aatelismiestä!"

Lähestyi hyvin verkalleen suuri, paksujäntereinen mies, pitempi minua ja vähintään kuutta tuumaa leveämpi hartioiltaan. Rohkeuteni masentui vähän katsellessani häntä. Vaan asia oli ratkaistava. Vaikka olinkin heikompi ja henturoisempi, niin olin kuitenkin ketterä kuin orava, ja kiihtymykseni sai unhottamaan väsymykseni. Minä sieppasin lyijypäisen ratsukepin Marielta ja lähestyin miestä.

"Varokaa itseänne, pikku mies!" huuti tyttö iloisesti — kuitenkin puolittain säälivästi, niin kuin minusta kuulusti. "Muuten tuo lihava sika tappaa teidät!"

Vaan tällä kertaa ei minun vastustajani yhtynyt toisten nauruun. Minua hämmästytti, että hän näytti epäröivältä, ja että hän ei ollut niin halukas tulemaan piiriin, jonka hänen toverinsa muodostivat ympärilleni. Vaan ennen kuin ehdin koetella hänen rohkeuttaan, laskeusi käsi Olalleni. Mies-olento, joka äkkiä oli ilmestynyt siihen, minä en tiedä mistä kummasta, sysäsi minut syrjään, voimakkaalla kädellä vaan kuitenkin kohteliaasti.

"Jättäkää tämä minun toimekseni!" sanoi hän ja asettui aivan tyynesti minun eteeni. "Elkää tahriko käsiänne koskemalla tuohon roistoon. Minun juuri haluttaa saada jotakin tehdä, ja tämä tulee sopivaan aikaan. Minä teen hänestä toukkain ruokaa ennen kuin nunnat tuolla luostarissa ehtivät lausua 'Ave!'"

Hän oli jykevä mies, ei tavattoman suuri eikä tavattoman vahvakaan, mustaverinen ja hyvin terävät piirteet. Hatustaan töyhtö oli katkennut, vaan hattu oli kuitenkin hyvin mallikkaasti hänen päässään, ja hän liikuskeli niin mahtavasti ja kilisteli kannuksiaan ja heilutteli pitkää miekkaansa niin huolettomasti, ettei ollut ollenkaan ihme, jos lähinnä seisovat joutuisasti vetäytyivätkin syrjään.

"Tule tänne!" huusi hän kiihkeästi muodostaen ympärilleen suuren aukon heiluttaessaan yhä tuimemmin miekkaansa, ja hänen vasemmassa kädessään välkkyi tikari. "Ken haluaa otella? Tahdotteko tulla yksittäin vai kaikki yhdessä rysyssä? Miten vain mielenne tekee, teillä sen — —" Ja hän lopetti kehoituksensa kiroustulvalla, jonka syyti vastassaan olevalle joukolle.

"Tämä riita ei teihin kuulu", sanoi paksu mies vihaisesti. Vaan hän ei yrittänytkään vetämään miekkaansa, vaan sen sijaan vetäytyi takaisin.

"Kaikki riidat kuuluvat minuun, eikä mikään riita teihin! Niin se on se asia", vastasi sankarimme terästäen sukkelaa vastaustaan tekemällä muka hyökkäyksen lihavaa miestä kohden, joka taas hypähti takaisin.

Silloin syntyi äänekäs nauru, johon yhtyivät vastustajani toveritkin. "Tuo lihava sika!" huuti tyttö ylhäältä. "Sylkekää sitä!" ja hän itse sylki tätä entistä sankaria — joka ei enään kopeillut.

"Leikkaanko hänestä pienen viipaleen sinulle, pieni herttaseni?" kysyi leikkisä ystäväni ja teki suuren kiepauksen miekallaan vastustajansa vapisevan selän ympärillä. "Oikein pienen herkkupalan?" lisäsi hän.

"Eikö pienen pientä hitustakaan? Minä lupaan että se on oikein murea ja herkullinen pala."

"Kuuletko? Neiti ei pidä sinusta vähintäkään", huuti kiduttaja. "Hän ei pidä sinusta, mokompi gascognelainen sika!" Ja pistettyään taitavasti tikarin kupeelleen, hän tarttui paksua miehenpalleroa korvasta ja pyöräytti ympäri pari kertaa, jonka jälkeen potkasi niin, että mies lensi hassusti ja aika vauhtia suuren vesisaavin yli pitkän matkan päähän. Siellä se suupaltto nyt makasi, vuoroon voivotti vuoroon kiroili, ja voittaja kehuvasti sanoi: "Nyt se on saanut tarpeekseen. Jos joku toinen haluaa jatkaa hänen asiaansa, niin Blaise Buré on puolestaan valmis. Jos ei, niin antakaa nyt riidan olla lopussa. Jonkun pitää hankkia suojaa näiden herrain hevosille, ennen kuin ne vilustuvat. Mitä minuun tulee", lisäsi hän, kääntyessään minuun ja liioitetulla kohteliaisuudella ottaessaan lakin päästään, "niin olen teidän armonne nöyrin palvelija, jota teidän tarvitsee vain käskeä."

Minä kiitin häntä puoleksi vilpittömästi puoleksi teeskennellyn sydämmellisesti. Hänen takkinsa oli rikkinäinen ja hänen leveät polvihousunsa, jotka ennen aikaan näyttivät olleen varsin kaunista vaatetta, olivat tahraiset ja niistä melkein kokonaan puuttui pitsit. Hän kerskui tavattomasti ja hänen otsalleen oli kirjoitettuna: kuokkavieras. Vaan hän oli meille tehnyt suuren palveluksen, sillä Jean nyt vastuksetta sai hevoset talliin. Ja sitä paitse aina pidetään urhoollisesta miehestä, ja tämä mieshän oli urhoollinen, se täytyi myöntää.

"Te tulette Orleansista", sanoi hän kunnioittavasti vaan sillä äänellä, että hän pikemmin vastasi kuin kysyi.

"Niin, sieltä tulemme", vastasin minä vähän hämmästyen. "Näittekö meidän tulevan?"

"En, vaan minä näen saappaistanne, hyvät herrat", vastasi hän. "Valkea tomu pohjoisen, ruskea tomu etelän. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", sanoin ihmetellen. "Te olette varmaan käynyt hyvän koulun, herra Buré."

"Hyvät opettajat kasvattavat teräviä oppilaita", vastasi hän nauraen.
Ja vastauksensa sittemmin muistui mieleeni.

"Minä myöskin tulen Orleansista, hyvät herrat. Vaan minä tulin jo päivällä. Toin kirjeitä, tärkeitä kirjeitä!" Hän tuttavallisesti silmäsi meihin, oikasi sitte itseään, katsoi tuimasti tallimiehiä, löi pari kertaa rintaansa, väänsi viiksiään ja lopuksi hymyili nuorelle tytölle, joka vielä oli akkunassa ja pureksi olenkortta.

Minä arvelin, että me emme nyt helposti pääse hänestä erillemme. Vaan niin ei kuitenkaan ollut. Sillä kun hän, nähtävästi hyvin tyytyväisenä, oli kuunnellut monia kiitoksiamme, niin hän kumarsi luonnottoman kohteliaasti ja marssi tiehensä niin juhlallisesti kuin espanjalainen, hyräillessänsä:

    "Ce petit homme tant joli!
    Qui toujours cause et toujours rit,
    Qui toujours baire sa mignonne,
    Dieu gard' de mal ce petit homme!"

Kun astuimme ravintolaan, niin isäntä tuli meitä vastaan. Hän oli hyvin kohtelias, vaan näytti olevan hyvin hämillään, ja hänenkin olossaan oli jotakin levotonta jännitystä.

"Parisistako herraseni?" kysyi hän hieroen käsiään ja kumartaen syvään.
"Vai etelästäkö?"

"Etelästä", vastasin. "Orleansista, ja nälkäisiä ja janoisia, hyvä herra."

"Ahaa!" vastasi hän ottamatta huomioon viimeistä osaa vastauksestani, ja hänen silmistään säihkyi tyytyväisyys. "Sitte voin vannoa, että te ette ole kuulleet viimeistä suurta uutista?" Hän pysähtyi keskelle ahdasta käytävää, kohotti kynttilää, joka hänellä oli kädessä, ja loi tutkivan katseen meihin, aivan kuin olisi halunnut saada selkoa meistä ennen kuin jatkoi puhettaan.

"Suurta uutista!" sanoin minä tuimalla äänellä, sillä minä olin väsynyt ja minulla oli, kuten olin hänelle sanonut, nälkä. "Me emme ole kuulleet mitään uutisia, ja suurin palvelus mitä voitte tehdä on se, että joudutatte illallistamme."

Vaan ei tämäkään nolaus saanut masennetuksi hänen intoaan kertomaan uutistaan. "Amirali de Coligny", sanoi hän meikein voimatta hengittää, "ettekö ole kuulleet, mitä hänelle on tapahtunut?"

"Amiralille? Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyin kiihkeästi.
Lopuksikin siis innostuin.

Minun nyt täytyy tehdä pieni poikkeus varsinaisesta kertomuksestani. Ne harvat, jotka ovat minun ijälläni, ja monet, jotka ovat nuorempia, ovat varmaan kuulleet kerrottavan, että siihen aikaan italialainen leskikuningatar itse asiassa piti hallitus-ohjaksia ja johti Ranskaa. Catharina Medicin suurimpana pyrintönä oli koettaa säilyttää vaikutustaan poikaansa, Kaarle yhdeksänteen, joka heikkona, kivuloisena oli jo tuomittu ennenaikaiseen hautaansa. Leskikuningattaren lähimpänä huolena oli tukea kuningasvaltaa koettamalla pitää tasapainoa katolilaisten ja hugenottien välillä. Sitä varten hän suositteli väliin toista väliin toista puoluetta. Tätä nykyä hän oli ollut tavallista suosiollisempi hugenoteille. Heidän johtajansa amirali Gaspard de Coligny, Navarran kuningas Henrik ja prinssi Condé arveltiin olevan hänen erityisessä suosiossaan, jota vastoin toisen puolueen johtajat, herttua Guise ja molemmat kardinalit Lorraine ja Guise olivat epäsuosiossa. Eikä tähän, niin kuin näytti, parannusta saanut edes heidän ystävänsä, kuningattaren lempipoika, Anjoun herttua Henrik.

Sillä kannalla olivat asiat elokuussa 1572, vaan huhu kertoi kuitenkin, että Coligny, joka oli käyttänyt asemaansa hyväksi, oli jo saanut vaikutetuksi kuninkaaseen niin paljon, että Catharina Medici alkoi huomata asemansa uhatuksi. Amirali, jota hugenotit kauan aikaa olivat pitäneet johtajanansa, oli nyt sen vuoksi mitä suurimman huomion esineenä samalla kun Guisein puolue häntä — herttua Guisen luultuna murhaajana — vihasi niin ankarasti, että sille ei vetänyt vertoja ystävien suosio, niin hartaasti suosittu kuin hän olikin näiden joukossa.

Ja monet, jotka eivät olleetkaan hugenotteja, pitivät kuitenkin häntä suuressa arvossa isänmaan ystävänä ja urhoollisena soturina. Vaikka me olimmekin vanhaa uskoa ja kuuluimme vastapuolueeseen, niin olimme kuitenkin kuulleet paljon hyvää hänestä. Vicomte sanoi häntä aina suureksi mieheksi, mieheksi, joka oli joutunut harhatielle, vaan joka hairauksestaan huolimatta oli kuitenkin urhokas, rehellinen ja kelpo mies. Sen vuoksi minä, kun ravintolan isäntä mainitsi hänen nimensä, unhotin nälkänikin.

"Colignya ammuttiin eilen, kun hän ajoi Rue des Fosses-katua", selitti mies pidättäen hengitystään. "Ei ole tietoa, parantuuko vai kuoleeko. Koko Parisi on kiihdyksissä, ja monet pelkäävät pahinta."

"Vaan kuka uskalsi sellaista tehdä?" kysyin epäröiden. "Hänellähän oli kuninkaan suojeluskirja."

Isäntä ei vastannut siihen mitään, kohautti vain olkapäitään, avasi sitten oven ja viittasi astumaan ruokasaliin.

Meitä varten oli jo järjestetty ateria pitkän pöydän toiseen päähän. Toisessa päässä oli syömässä muuan vanhanpuoleinen herra. Hän oli hyvin rikkaasti puettu, vaan samalla hyvin yksinkertaisesti, ja hänen harmaja lyhyeksi leikattu tukkansa, suuri päänsä ja vakavat, tarmon leimaamat kasvonsa leveine leukoineen ja syvine piirteineen herättivät meissä ehdottomasti kunnioitusta. Me kumarsimmekin syvään hänelle, kun asetuimme paikoillemme.

Hän vastasi tervehdykseemme, katsoi meitä vähän aikaa tunkevan tarkkaavasti ja jatkoi sitten aterioimistaan. Minä huomasin, että hänen miekkansa oli nojallaan tuolia vasten hänen vierellään, ja että pistoli, joka luultavasti oli ladattu, oli pöydällä kynttilän vieressä. Kahdella lakeijalla, jotka seisoivat hänen takanaan ja palvelivat häntä, oli samallainen merkki kuin niilläkin miehillä, joiden kanssa olimme olleet riidassa. Me aloimme puhella, vaan matalalla äänellä, ettemme häiritsisi vierasta. Murhayritys Colignya vastaan, jos se todella oli tehty, voisi paljo vaikuttaa meidän asioihimme. Sillä jos niin etevä ja arvossa pidetty hugenotti kuin Coligny, joka sitä paitse oli kuninkaan erityinen suosikki, voi joutua hengenvaaraan Parisissa, niin mitä sitten voi odottaa Pavannes? Me olimme toivoneet tulevamme rauhalliseen kaupunkiin. Jos sitä vastoin nyt siellä oli levottomuutta, niin Bezersin toiveet olivat sitä paremmin ja meidän — ja Kitin, Kit-raukan — sitä huonommin.

Pöytäkumppanimme oli nyt lopettanut aterioimasta. Vaan hän istui vielä paikoillaan ja näytti katselevan meitä uteliaasti. Vihdoin rupesi hän puhelemaan. "Aijotteko Parisiin, nuoret herrat?" kysyi hän vähän ankaralla ja kopealla äänellä.

"Niin", vastasimme ja odotimme, että hän jatkaisi puhetta. Vaan sen sijaan hän vaikeni ja tuijotti hajamielisesti eteensä pöydälle. Kun huomiomme oli kääntynyt omiin asioihimme ja ateriaamme, niin olimme melkein unhottaneet hänen läsnäolonsa, kun minä yhtäkkiä tulin katsoneeksi ylös ja huomasin hänen seisovan aivan minun käsivarressani kiinni ja pitävän edessäni sanaa puhumatta pientä paperilippua.

Minä vavahdin, sillä hän näytti niin vakavalta. Vaan kun huomasin, että toisen pöydän ääressä istui useita huonompiarvoisia vieraita, niin arvasin, että hän tahtoi meille yksityisesti ilmoittaa jotakin, ja sen vuoksi otin kiireesti paperin lukeakseni, Siinä oli ainoastaan seuraavat neljä tuhrittua sanaa:

Ei sen enempää. Hämmästyneenä katselin häntä, käsittämättä sanojen tarkoitusta. Croisette koetti rypistää otsaansa katsellessaan lippua, vaan ei hänkään siitä sen selvempää saanut. Turha oli sen vuoksi näyttääkään sitä Marielle.

"Emme", vastasin minä pudistaen päätäni. Me kaikki kolme olimme kunnioittavasti nousseet seisomaan ja olimme ryhmässä hänen ympärillään.

"Vai niin, vai niin. No sitten on hyvin", sanoi hän ja katsoi meitä vakavasti ja suopeasti. "Ei ole mitään hätää. Jatkakaa te vain matkaanne. Vaan — minulla on siellä poika, ei paljoa nuorempi kuin tekään, hyvät herrat. Ja jos te olisitte ymmärtäneet minua, niin olisin sanonut: elkää menkö Parisiin! Siellä on tarpeeksi lampaita kerittäviksi!"

Tämän hämärän puheensa perästä hän oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun Croisette hiljaa kosketti hänen käsivarteensa. "Olkaa hyvä ja sanokaa meille, onko totta", sanoi poika kiihkeästi, "että amirali Coligny on eilen haavoitettu?"

"Totta se on", vastasi toinen ja loi kummallisen silmäyksen kysyjään, jolloin hänen katseensa vähäksi aikaa muuttui lempeämmäksi. "Totta se on, poikani", jatkoi hän omituisen juhlallisesti. "Jota herra rakastaa, sitä hän kurittaakin. Ja, Jumala antakoon minulle anteeksi, että sanon näin: jonka hän tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella."

Hän oli, ainakin mikäli minä otaksuin, mielissään katsellut Croisetten tyttömäisiä kasvoja. Marie ja minä olimme mustaverisiä ja rumia verraten veljeemme. Vaan vieras nyt kääntyi hänestä tehden omituisen suuttumuksen liikkeen ja iski kultakahvaisella kepillään lattiaan. Terävällä, vihastuneella äänellä huuti hän palvelijoitaan ja nähtävästi vihoissaan lähti huoneesta, antaen lakeijain mennä edellä, joista toinen kantoi pistolla ja toinen kahta kynttilää.

Kun minä varhain seuraavana päivänä tulin pihalle, niin ensimmäisenä tapasin Blaise Burén. Hän nyt päivän valolla näytti melkein hurjemmalta ja likaisemmalta kuin tulen valossa eilen illalla. Hän tervehti kunnioittavasti minua, ja kun oli selvää, että hän ei pitänyt suuressa arvossa lähimmäisiään, niin tämä hänen minulle osottamansa kunnioitus vaikutti sen, että minä katselin häntä mielissäni. Onhan tavallista, että mitä vihasempi koira, sitä suuremmassa arvossa pidämme sen meille osottamaa huomiota. Minä kysyin häneltä, kuka tuo ylhäinen hugenotti oli, joka oli ollut aterialla meidän kanssamme. Sillä sen huomasimme ja ymmärsimme, että hugenotti hän oli.

"Paroni de Rosny", vastasi hän ja lisäsi ivallisesti: "Hän on varovainen mies! Jos he kaikki olisivat samallaisia, silmät edessä ja takana, ja ladattu pistoli kädessä, niin silloin olisi, nuori herra, Ranskassa yksi kuningas enemmän tai yhtä vähemmän! Vaan toiset ovat sokeoita pöllöjä, kaikki järestään, sokeoita kuin yölepakot." Hän vielä mutisi jotakin, josta minä kuulin sanat "tänä iltana." Vaan minä en kuullut lausetta kokonaan, enkä ymmärtänyt vähääkään, mitä hän tarkoitti.

"Herrat aikovat Parisiin?" kysyi hän sitten aivan toisella äänellä. Kun minä vastasin, että niin oli aikomus, niin katsoi hän minua puoleksi arkaillen puoleksi julkeasti. "Minä siinä tapauksessa pyytäisin herroilta pienen palveluksen", sanoi hän. "Minä myöskin aijon Parisiin. Minä tosin en pelkää puolestani, niin kuin olette nähneet. Vaan minä arvelen, että maantiellä ei taida olla oikein hupaista liikkua, jos pääkaupungissa on melskettä, ja — niin sanalla sanoen, minä mieluummin haluaisin ratsastaa teidän seurassanne kuin yksin."

"Mielellämme saatte tulla mukaamme", sanoin minä. "Vaan me lähdemme puolen tunnin kuluttua. Tunnetteko Parisin?"

"Yhtähyvin kuin miekkani kahvan", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi hänen tyytyväisyytensä siitä, että olin myöntynyt. "Ja minä Parisin opin tuntemaan jo piiskasaunavuosinani. Jos haluatte pelin palloleikkiä tai kauniin tytön suudeltavaksenne, niin voin minä hankkia teille molemmat."

Minussa, joka tunsin talonpoikaista pelkoa tätä kaupunkia ajatellessani, syntyi tuuma, että tämä kehuskeleva ystävämme voisi meitä auttaa, jos haluaa. "Tunnetteko herra de Pavannesin?" kysyin häneltä aivan vaistomaisesti. "Tarkoitan, tiedättekö, missä hän asuu?"

"Minä tiedän — —" vastasi hän verkalleen, sivellessään leukaansa ja miettiväisenä tuijottaen maahan — "minä tiedän, missä hän asui, ennen kuin — — niin, nyt muistan", lisäsi hän lyöden reiteensä, "kun minä pari viikkoa sitten olin Parisissa, niin kuulin kerrottavan, että hänen hovimestarinsa oli vuokrannut hänelle asunnon Rue S:t Antoinen varrelta."

"Hyvä", sanoin ylen onnellisena. "Sitten laskeumme hevosen selästä siellä, jos voitte viedä meidät sinne suoraa tietä."

"Minä voin", vastasi hän. "Eikä ole teillä katumista, että otitte minut matkakumppaniksenne. Parisi ei ole mikään hauska kaupunki, kun on levottomuuksia, vaan te olette sattuneet käsiksi oikeaan mieheen, joka teidät opastaa perille."

Minä en kysynyt, mitä hän tarkoitti levottomuuksilla, vaan riensin ottamaan miekkani ja Croisettelle ja Marielle kertomaan liittolaisesta, jonka olin hankkinut. He tietysti olivat hyvin mielissään, ja me sen vuoksi lähdimme taipaleelle mitä iloisimmalla mielellä ja toivoimme jälkeenpuolisten saapuvamme tuohon suureen kaupunkiin. Vaan Marien hevoselta putosi kenkä, ja kului hyvä aika ennen kuin tapasimme sepän. Sitten meidän piti Etampesissa, jossa pysähdyimme eineelle, odottaa tavattoman kauan ennen kuin ruoka joutui. Tämän kaiken vuoksi emme päässeet Parisiin ennen kuin auringon laskussa. Hehkuva iltarusko punotti juuri idässä olevat kukkulat, ja ruskotusta vasten näkyivät selvinä Notre Damen kaksoistornit ja S:t Jacques de Boucherien korkea torni. Kymmenkunta talonkattoa, jotka kohosivat ympäristöstään, hehkuivat kirkkaina, ja suuri pilvi, joka kohosi kuin tavattoman suuri ihmiskäsi yli kaupungin, muuttui vähitellen veripunaisesta sinipunertavaksi ja sinipunertavasta mustaksi sen mukaan kuin hämärtyi.

Tultuamme kaupunginportista ja ratsastettuamme ensin muutaman sillan yli ja sitten toisen, niin jouduimme huumauksiin jyrinästä ja melusta, joka täällä vallitsi ympärillämme. Sadottain liikkui ihmisiä kapeilla kaduilla. Naiset huutelivat toisilleen akkunoista. Puolenkymmenen kirkon kellot soivat iltarukoukseen. Meidän maaseutuelämän hiljaisuuteen tottuneet korvamme olivat melkein lummeissa. Suurin silmin katselimme tornikkaita taloja, joissa oli korkeat suipot katot, taitehikkaasti tehtyjä kirkkoja ja ihmisryhmiä — tuiman näköisiä olentoja, joista useiden silmissä oli synkkä ja hurja hehku ja jotka seisoivat mustien savusten katukujien suilla ja tähystelivät — meitä ohimennessämme. Yhtäkkiä meidän piti pysähtyä. Suuri ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan kuusimiehistä ratsujoukkoa, joka nyt juuri kulki meidän edestämme. He ratsastivat kaksittain, istuivat huolettomasti satulassa ja puhelivat vilkkaasti keskenään välittämättä vähintäkään väkijoukosta ympärillään ja huomautuksista, joita lausuttiin heistä. Heidän komeat ja rikkaat pukunsa ja satulavarustuksensa olivat sellaiset, että en koskaan ennen ollut nähnyt. Kymmenkunta paasia ja lakeijaa seurasi heitä jalkaisin, ja heidän iloinen keskustelunsa ja naurunsa kuului meihin saakka väkijoukon yli.

Kun minä katselin tätä ylhäistä ratsukulkuetta, niin väkijoukon liikkeen vuoksi Burén hevonen peräysi aivan lähelle minua. Buré kirosi karkeasti ja aivan aiheettomasti, niin kuin minusta tuntui. Vaan samassa Croisette veti minun huomioni puoleensa kopauttaen ratsukepillään minua käsivarteen. "Katsohan!" huudahti hän. "Eikö tuo ole hän?"

Minä katsoin pojan sormen suuntaan — mikäli se oli mahdollista, sillä hevoseni, joka oli erkautunut Burén hevosen läheisyydestä, heittelehtihe sinne tänne ihan hurjana — ja minä katselin viimeistä paria tuossa pienessä seurueessa. He ratsastivat nyt sen kadun poikki, jossa me olimme, ja minä sen vuoksi näin heidät ainoastaan sivulta tai oikeammin sanoen ainoastaan toisen heistä. Hän oli harvinaisen kaunis, nuori mies, noin kahdenkymmenenkahden vuotias, pitkät kiharansa valuivat röyhelöiselle kaulustalle ja keltaiselle silkkikaapulleen. Kasvonsa olivat lempeät ja lapselliset ja ihmeen miellyttävät. Vaan hän oli minulle aivan outo.

"Minä uskaltaisin vannoa, että se oli itse Louis — herra de Pavannes!" huudahti Croisette.

"Tuoko?" vastasin minä, lähtiessämme taas liikkeelle, kun väkijoukko edessämme oli vähän harventunut. "Ei veikkonen se ollut hän!"

"En minä tarkoita sitä, joka ratsasti lähinnä meitä, vaan sitä, joka ratsasti hänen vierellään", selitti Croisette.

Vaan minä en ollut sitä sopinut näkemään. Me nyt käännyimme satulassamme ja tähystimme taaksemme hänen jälkeensä, ja, mikäli illan hämärässä voi erottaa, hän todellakin muistutti selkäpuoleltaan Louista. Vaan Buré, joka sanoi tuntevansa herra de Pavannesin, nauroi meille. "Teidän ystävällänne", sanoi hän, "on leveämpi selkä kuin tuolla!" Ja minä arvelin että Buré voi olla oikeassa — vaan se voi riippua vaatteidenkin muodosta. "He ovat olleet pelaamassa pallopeliä Louvressa, voin vannoakin!" jatkoi hän. "Amirali siis lienee terveempi. Joka meitä lähinnä ratsasti, oli herra de Feligny, amiralin vävy. Ja toinen, jota te tarkoitatte, oli kreivi de la Rochefoucault."

Hänen puhuessaan käännyimme kapealle kadulle lähellä jokea ja näimme edessämme mustan rakennusjoukon, joka Burén ilmoitukseu mukaan oli Louvre — kuninkaan palatsi. Tältä kadulta käännyimme toiselle, joka oli lyhyempi ja kapeampi, ja täällä Buré pysähdytti hevosensa ja koputti kovasti muuatta jykevää porttia. Oli nyt jo niin pimeä, että kun me Burén jälessä olimme ajaneet pihalle, niin emme erottaneet muuta kuin korkean päätyrakennuksen, joka kuvastui edessämme kuulakkaa taivasta vasten, ja pihan toisella sivulla joukon miehiä ja hevosia. Buré puheli muutaman miehen kanssa, ja kehoitettuaan meitä laskeutumaan satulasta, sanoi hän, että lakeija tulee meitä viemään sisälle, herra de Pavannesin luo.

Ajatus, että me lopuksikin olimme pitkän matkamme perillä ja ajoissa voimme varoittaa Louista uhkaavasta vaarasta, sai unhottamaan vaivamme, väsymyksemme ja jäykistyneet jäsenemme. Iloisina viskasimme ohjakset Jeanille ja kiiruhdimme portista palvelijan jälessä. Me olemme nyt päässeet päämaaliimme. Hurraa!

Kulkiessamme pitkän käytävän läpi ja monia portaita, näytti meistä talo olevan täynnä väkeä. Usein kuulimme ääniä ja aseitten kalinaa. Vaan seuralaisemme ei pysähtynyt, vei vain suoraa päätä meidät pieneen huoneeseen, jota kattolamppu valaisi. "Minä ilmoitan herra de Pavannesille tulonne", sanoi hän kunnioittavasti ja katosi esiripun taakse, joka näytti olevan toiseen huoneeseen vievän oven edessä. Hänen mennessään olimme kuulevinamme ääniä ja lasien kilinää.

"Hänellä on varmaan vieraita", sanoin rauhattomana. Minä koetin ratsupiiskalla kopistella tomua saappaistani. Muistin että me nyt olimme Pariisissa.

"Hän varmaankin hämmästyy, nähdessään meidät", sanoi Croisette naurahtaen — vaan kuitenkin levottomasti. Ja sitten me seisoimme ääneti ja odotimme.

Ajan siinä kuluessa, aloin tuumiskella — ja luultavasti seura, jonka olimme kadulla nähneet, minut saattoi näihin mietteisiin — eiköhän herra de Pavannes täällä Parisissa olisi aivan toisenlainen kuin herra de Pavannes Caylusissa, tuskinpa kuninkaan hovimies olisi niin ystävällinen kuin Kitin sulhanen. Ja minä mietiskelin tätä yhä, kun esirippu taas vedettiin syrjään. Pitkä mies, pieni koira käsivarrellaan, astui kiireesti sisään ja seisahtui hymyillen eteemme. Hän oli komeassa mustassa puvussa, joka kimalteli hopealle. Pieni koira hänen käsivarrellaan murisi, ja Croisette katsoi suu auki hämmästyksissään. Tuo mies ei ollut Louis de Pavannes. Hän ei ollut mikään vanha, hyvä ystävämme. Hän oli herra vidame de Bezers!

"Terve tulleiksi, hyvät herrat!" sanoi hän ja hymyili meille — enkä koskaan hänen silmissään ollut huomannut sellaista vahingoniloa. "Terve tulleeksi Parisiin, herra Anne!"

NELJÄS LUKU.

Syntyi pitkä äänettömyys. Me seisoimme ja tuijotimme häneen, ja hän hymyili — niin kuin hymyilee kissa. Croisette sanoi minulle sitten jälemmin, että hän olisi voinut kuolla nöyryytyksestä, häpeästä ja raivosta, kun meitä oli sillä tavalla petetty. Minä puolestani en heti käsittänyt asiain tilaa. Mutta en ymmärtänyt mitään. Minä en voinut päästä siitä ajatuksesta, joka oli minulla ollut taloon tullessa, että emme todellakaan tulleet Louis de Pavannesin taloon. Vaan minä hämärästi epäilin, että Bezers oli syrjäyttänyt hänet ja astunut itse hänen sijaansa. Minä sen vuoksi heti kuin vaistomaisesti astuin vidamen luo ja tartuin häntä käsivarteen. "Mitä te olette tehnyt?" huusin äänellä, joka omissakin korvissani kuului tuimalta. "Mihin olette saattanut herra de Pavannesin? Vastatkaa!"

Hän vain näytti vähän enemmän teräviä valkoisia hampaitaan, kun hän katsoi minua silmiin. "En minnekään — vielä", vastasi hän hyvin lempeästi, irroittaessaan kätensä.

"Miten sitten olette täällä?" kysyin taas. Hän kohautti olkapäitään ja katsahti Croisetteen, aivan kuin hän olisi minua pitänyt joutavana, huonosti kasvatettuna lapsena. "Herra Anne ei näy ymmärtävän, että minulla on kunnia lausua hänet tervetulleeksi Hotel Bezersiin, Rue de Platrièren varrella."

"Hotel Bezersiin! Rue de Platrière!" huudahdin aivan hämmästyksissäni.
"Vaan Blaise Buré sanoi tämän olevan Rue St. Antoine!"

"Vai niin!" lausui hän aivan kuin nyt vasta olisi alkanut asia selvitä hänelle: "Vai niin! Minä ymmärrän!" ja hän hymyili niin inhottavasti. "Vai niin, että te olette tehneet tuttavuutta Blaise Burén, kelpo tallimestarini kanssa! Hyvin tehty, Blaise! Niin, nyt ymmärrän. Ja te sen penikat", jatkoi hän ja puhuessaan äänensä muuttui tuntuvasti ja lopuksi hän katsoi meitä vihaisesti, "te aijotte tehdä minulle jutkun! Minulle, te neilikat! Te luulitte, että Bezersin susi olisi yhtä helppo tappaa kuin jänis! Vaan kuunnelkaahan, niin saatte kuulla laulun lopun. Te olette nyt minun talossani ja täydellisesti minun vallassani. Minulla on täällä puolisataa miestä, jotka eivät häikäilisi leikata kaulaa kolmelta lapselta, jos minä käskisin! Niin, siitä voitte olla varmat", lisäsi hän ilkeän riemuitsevasti, "sen he tekisivät ilolla!"

Hän aikoi sanoa vielä enemmän, vaan minä keskeytin. Raivo, joka minussa nyt kuohui ja jonka oli synnyttänyt oma hulluutemme ja hänen hävyttömyytensä, puhkesi nyt sanoihin.

"Ensinnäkin, herra de Bezers", sanoin minä hurjana laskettaen kiireellä sanan toisensa jälkeen tulvanaan, "ensin sana teille! Minä sanon teille, mitä teistä ajattelen! Te olette uskoton koira, vidame! Kurja peto! Minä halveksin teitä! Kavaltaja ja murhamies!" huusin, "eikö ole siinä kylliksi? Eikö mikään voi herättää kunniantuntoanne? Jos tahdotte, että teitä sanotaan kunnialliseksi, niin vetäkää miekkanne!"

Hän pudisti päätään ja yhä hymyili. "Minä itse en tee talossani roskatöitä", sanoi hän tyyneesti, "enkä halua palvelijoiltani anastaa, tehtävää, joka heille on mieluisa."

"No hyvä!" sanoin terävästi. Ja samassa vetäsin miekkani ja riensin salaman nopeudella esiripun luo, jonka takaa hän oli tullut. "No hyvä, sitten tapamme teidät ensiksi!" huusin hurjana kiinnittäessäni katseeni häneen, ja kaikki hurjat intohimot heräsivät eloon rinnassani, "ja sitten koetamme onneamme lakeijainne kanssa! Marie! Croisette!" huusin tuimalla äänellä, "hyökätkää, pojat!"

Vaan he eivät vastanneet! He eivät liikahtaneet paikaltaan, eivät vetäneet miekkaansakaan. Mies oli meidän vallassamme. Käteni oli kohotettuna, miekan kärki oli tähdättynä hänen rintaansa vasten, ja minä yhdellä iskulla olisin voinut lävistää hänet. Ja minä vihasin häntä. Miten vihasinkaan! Jos hän olisi sanaakaan sanonut tai liikauttanut silmäluomiaankaan tai vetäytynyt askeleenkaan, tai tarttunut miekkansa kahvaan, niin olisin tappanut hänet sille paikalle. Vaan hän ei silmää väräyttänyt, enkä minä voinut. Käteni vaipui alas. "Kurjat raukat!" huusin minä ja halveksien käänsin katseeni hänestä veljiini — he eivät koskaan ennen olleet pettäneet minua. "Kurjat raukat!" mutisin, ja minä melkein kauhistuin omia sanojani. Sen jälkeen viskasin miekkani lattialle.

"Se on parasta", sanoi Bezers verkalleen ja liikahtamatta, aivan kuin hän ei olisi ollut minkäänlaisessa vaarassa. "Tuolla tavoin ajattelin teitä pyytää tekemäänkin. Jos molemmat toisetkin nuoret herrat seuraisivat teidän esimerkkiänne, niin olisin heille erittäin kiitollinen. Kiitos! Kiitos! Kiitoksia paljon."

Croisette ja hänen jälestään Marie tottelivatkin häntä! Minä en voinut sitä ymmärtää. Minä panin käsivarret ristiin ja epätoivossani pidin asiamme menneenä, ja jos ei häpeä minua olisi estänyt, niin olisin peittänyt kasvoni käsiini ja puhjennut itkemään. Hän seisoi kattolampun alla, ja oli päätään pitempi kuin pisin meistä. Ja me seisoimme hänen ympärillään, saatettuina satimeen, nolattuina, aivan kuin olisimme olleet ymmärtämättömiä lapsia. Miten olisinkaan halunnut itkeä! Tämä siis oli pitkän matkamme, ponnistustemme, ritarileikkimme loppu!

"Nyt te ehkä suotte minulle hetkiseksi aikaa huomionne", jatkoi Bezers liehakoitsevalla äänellä, "ja suvaitsette kuunnella mitä minä aijon tehdä. Minulla on tarkoituksena pidättää teidät luonani, hyvät herrat, kunnes olen tilaisuudessa teidät lähettämään neiti serkullenne viemään tuoreita uutisia hänen sulhaseltaan. Minä en nyt teitä kauan pidätä", lisäsi hän ilkeästi hymyillen. "Te olette tulleet Parisiin onnellisena hetkenä. On tehty pieni suunnitelma, joka aijotaan panna toimeen juuri tänä yönä — teillä todella on erinomainen onni — jotta saadaan poistetuksi joukko vastenmielisiä ihmisiä, niiden joukossa ehkä muutamia ystäviämmekin. Siinä kaikki. Te saatte kuulla ampumista, huutoa, ehkä kuolemanvaikerrusta. Vaan elkää siitä välittäkö. Te ette joudu pienimpääkään vaaraan. Ja mitä herra de Pavannesiin tulee", jatkoi hän matalalla äänellä, "niin minä arvelen huomen-aamulla voivani antaa hänestä tarkkoja tietoja, viedäksenne Caylusiin — neiti serkullenne, ymmärrättehän."

Hän oli muuttanut nyt muotoansa. Kasvoillaan oli synkkä kiilto. Hän kostutti huuliaan kielellä, aivan kuin olisi nähnyt edessään kostonsa täytettynä ja vahingon-ilolla katsellut taulua. Ajatus, että näin voi käydä, sai minut hypähtämään taaksepäin, ja karsi ruumistani. Croisetten kasvoilta luin saman ajatuksen — ja myöhäisen katumuksen. Niin, Bezersin häijy ääni, hurja, vahingon-iloinen ilme hänen silmissään kauhistutti minua siinä määrässä, että minä jonkun hetken aikaa olin näkevinäni hänessä itse pirun ilmi elävänä.

Hän sai taas tavallisen tyyneytensä ja kääntyi huolettomasti ovelle, "Jos olette niin hyviä, että seuraatte minua", sanoi hän, "niin minä toimitan, että pitävät huolta teistä. Teillä tosin voi olla ehkä syytä valittaa yhtä ja toista asuntonne suhteen — minulla on tänä iltana muita asioita ajateltavana kuin isännän velvollisuuksia — vaan illallista ette voi moittia."

Hän veti esiripun syrjään ja meni edellämme toiseen huoneeseen näyttämättä ajattelevan ollenkaan sitä, että me takaapäin voisimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänessä oli joku salattu, ihmeellinen ominaisuus, joka joskus pistihe esiin ja joka näytti korvaavan, sen, mitä hänestä tiesimme.

Huone, johon tulimme, oli leveyttään pitempi, valaistu hopealampuilla, ja seinillä kudotut verhot. Komeita kuvallisia pöytäastioita ja kalliita venetsialaisia lasia sekä koko joukko muita vähempiarvoisia astioita oli pöydällä, täynnä ruokaa ja viinejä, vaan kaikki oli sikinsokin aivan kuin suuri seura olisi täällä ollut. Vaan nyt ei koko huoneessa näkynyt muita kuin kaksi palvelijaa, jotka olivat puuhassa muutaman tarjoilupöydän luona, ja muuan pappi, joka istui pöydän toisessa päässä.

Pappi nousi meidän tullessamme, ja vidame tervehti häntä aivan kuin he eivät olisi toisiaan nähneet ennen kuin tänä päivänä.

"Olette tervetullut, herra koadjutori", sanoi vidame vaan hyvin kylmästi mikäli minä voin huomata. Ja kumpikin mies katseli toistaan tavalla, joka ei ollut ystävällinen. He eivät suinkaan olleet kuin isäntä ja vieras vaan pikemmin kuin mitähän kaksi petolintua, jotka ovat valmiit alkamaan taistelua. Ehkä koadjutorin välkähtelevät silmät ja suuri käyrä nenä sai minut näin arvelemaan.

"Oho! Oho!" sanoi pappi katsellessaan tunkevasti meitä — ja epäilemättä me mahdoimme näyttää sangen kurjilta. "Mitäs nämä ovat? Ehkä tämän yön ensimmäistä satoa?"

Vidame katsoi vihasesti häneen. "Eivät ole", vastasi hän tuimasti. "Minä en ole niin herkkätunteinen ulkosalla, niin kuin tiedätte, vaan tämä on minun asuntoni, ja me aijomme nyt ruveta illalliselle. Te ette ehkä huomaa erotusta. Vaan erotus on olemassa — minulla", lisäsi hän halveksivasti katsoen pappia.

Tämä oli minulle kerrassaan hepreaa. Vaan minä tunsin mielessäni vavistusta katsoessani papin ilkeitä silmiä, jotka eivät tahtoneet meistä erota, ja minun vihaani seottui niin paljo inhoa, että kun Bezers antoi merkin istumaan, minä vetäysin pari askelta takaisin. "Minä en halua syödä teidän kanssanne", sanoin minä tuimasti, joko jonkummoisen itsepäisyyden tai lapsellisen oikun vaikutuksesta.

Minä en ajatellut, että nämät sanat tunkisivat hänen panssarinsa läpi. Vaan hetkiseksi aikaa lennähti hänen poskilleen tumma puna ja hän katsoi minua silmillä, joissa ei ollut yksistään julmuutta, vaikka suonet hänen suurilla ohimoillaan paisuivatkin. Vaan silmänräpäyksessä hän taas oli entisellään. "Armand", sanoi hän toiselle palvelijalle, "nämät herrat eivät halua syödä minun kanssani. Laita heille toiseen päähän pöytää."

Ihmiset ovat hyvin kummallisia. Samassa silmänräpäyksessä kun hän näin taipui, minä kaduin sanojani. Minä melkein vastenmielisesti seurasin palvelijaa toiseen päähän pöytää. Eikä siinä kylliksi, vaan vihaan, jota tunsin vidamea kohtaan, liittyi nyt uusi, omituinen tunne, joka oli kuin jotakin ihailua, ja tämä tunne luultavastikin syntyi silloin kun minulla oli hänen henkensä vallassani eikä hän peräytynyt askeltakaan.

Me söimme aivan äänettöminä, senkin jälkeen kuin Croisette oli pöydän alitse tavottanut käteni ja puristanut sitä, rukoillen siten minua, että en tuomitsisi häntä ennen aikaa. Vidame ja pappi pöydän toisessa päässä puhelivat hyvin innokkaasti keskenään, ja siitä vähästä, minkä sain selvää, ymmärsin, että pappi koetti saada tyrkytetyksi isännälleen jotakin ehdotusta, jota tämä ei tahtonut hyväksyä.

Kerran Bezers kohotti ääntään. "Minulla on omat tarkoitukseni!" puhkesi hän sanomaan vihastuneella äänellä ja kirosi synkeästi, mikä ei näyttänyt pappia säikäyttävän ollenkaan, "ja minä ne täytän. Vaan siihen lopetankin. Teillä on teidän halunne. No niin, tyydyttäkää ne, vaan elkää puhuko minulle oikean asian puolesta. Oikea asia? Helvettiin oikeine asioinenne. Minulla on omat harrastukseni, teillä on omanne, ja minun herrallani, herttua Guisellä on omansa. Ettekä suinkaan tahdo uskotella minulle, että olisi muita!"

"Sanokaa ennemminkin italialaisen naisen harrastukset!" vastasi vidame huolettomasti — tarkoittaen, mikäli minä otaksuin, leskikuningatarta, Catharina Mediciä.

"Oh! Kirkon? Kirkko olette te, hyvä ystäväni!" sanoi Bezers, töytätessään pöytäkumppaniaan rintaan. "Kirkko?" jatkoi hän. "Ei, ei, veikkonen. Minä sanon teille, miten te asioita ajattelette. Te tahdotte päästä oksastanne, ja sitten palkaksi auttaa minua pääsemään oksastani — ja sitten sen jälkeen, sanotte, ei ole ainoatakaan keppiä, jolla meitä voitaisiin lyödä. Vaan minä kerralla sanon teille" — ja vidame löi nyrkkiä pöytään, että lasit hyppivät — "että minä en suvaitse millään tavalla sekauttavan minun asioihini, hyvä ystävä. Ei vähimmälläkään tavalla. Kuuletteko? Ja mitä teidän asioihinne tulee, niin ne eivät kuulu minuun. Se on suoraa puhetta, eikö niin?"

Papin käsi tutisi, kun hän kohotti lasin huulilleen, vaan hän ei puhunut mitään, ja vidame, joka nyt huomasi, että me olimme lopettaneet ateriamme, nousi istumasta. "Armand!" huuti hän, ja hänen katseensa oli yhä synkkä. "Vie nämät nuoret herrat heidän huoneeseensa. Sinä ymmärrät?"

Me jäykästi vastasimme hänen kumarrukseensa — pappi ei näyttänyt meistä vähintäkään välittävän — ja seurasimme palvelijaa. Ja matkallamme pitkän käytävän läpi ja ylös jyrkkiä portaita huomasimme, että kaikki vastustus oli turhaa. Siellä täällä avattiin hiljaa ovia, ja tuimamuotoisia haarniskoittuja miehiä katseli jälkeemme. Aseitten kalsketta ja ääniä kuului lakkaamatta ympäriltämme, ja kun kulimme muutaman akkunan ohi, niin kuulimme kavioiden kopsetta pihalta, kaikki merkkejä, että talo oli tätä nykyä linnoitus. Tämä minua ihmetytti isosti. Sillä mehän olimme nyt Parisissa, kaupungissa, jonka ympärillä oli muurit ja jossa oli vartijat porteilla ja yö oli lyhyt elokuun yö. Yksinäisinkin herrastalo Quercyssä ei voinut olla tämän huolellisemmin varustettu pitkänä talviyönä sodankaan aikana.

Tämä teki meihin suuren vaikutuksen, varsinkin Croisetteen. Äkkiä kuulin hänen pysähtyvän, noustessamme kapeita portaita, ja sanaa sanomatta hän alkoi laskeutua takaisin niin kiireesti kuin pääsi. Minä en tiennyt, mikä hänellä oli mielessä, vaan kuiskattuani pari sanaa Marielle, riensin hänen jälkeensä. Kun olin päässyt portaitten juureen, niin pysähdyin ja katsoin taakseni. Marie ja palvelija seisoivat siellä ylhäällä, ja palvelija huuti minua kovasti, käskien tiukasti meidän kummankin palata takaisin.

Vaan sillä aikaa Croisette oli jo päässyt toiseen päähän käytävää, ja tyynnytettyäni rauhatonta palvelijaa, riensin edelleen kunnes minun piti pysähtyä, kun muuan mies aukasi oven ihan nenäni edessä. Hän oli kuullut kiireisten askeliemme äänen ja katseli minua nyt epäilevästi, vaan muristen hän sulki taas oven. Minä taas jatkoin matkaani ja pääsin sen huoneen ovelle, jossa olimme olleet illallisella, parahiksi näkemään sellaista, joka minua äärettömästi hämmästytti, niin että minä pysähdyin ovelle kuin naulattu.

Keskilattialla seisoi Bezers ja hänen vierellään viekas pappi. Croisette seisoi etunojossa ja piti käsiään ojennettuina aivan kuin rukoillen.

"Vaan herra vidame", kuulin pojan huutavan, seistessäni siinä oven luona käsi lukon kahvassa, "parempi olisi surmata hänet kuin musertaa hänen sydämmensä! Säälikää häntä! Jos te surmaatte herra Louisin, niin sillä surmaatte hänetkin!"

Vidame seisoi äänetönnä ja tuijotti poikaan. Pappi irvisteli halveksivasti. "Ihmissydän on pian parannettu — ja varsinkin naisen sydän", sanoi hän.

"Vaan ei Kitin!" sanoi Croisette kiihkeän tuskallisesti — eikä ollut papista tietävinään ollenkaan. "Ei Kitin. Te, vidame, ette tunne häntä! Te ette tunne häntä!"

Tämä huomautus tuli onnettomalla ajalla. Minä näin vihan salaman välähtävän Bezersin kasvoilla. "Menkää tiehenne!" karjui hän. "Minä olen kirjoittanut neidille, mitä aijon tehdä ja että minä sen teen! Bezers ei syö sanaansa. Taivaan Jumalan nimessä — jos Jumalaa on, ja sitä minä tänä yönä paholaisen nimessä epäilen! — minä pidän sanani! Menkää!"

Hänen leveät kasvonsa olivat kuin raivon vääristämät Hän katsoi Croisetten pään yli aivan kuin olisi vedonnut häneen, jonka olemassa olon vasta kielsi. Minä käännyin pois ja riensin samaa tietä, jota olin tullutkin, ja kuulin Croisetten tulevan jälessäni.

Tämä näky sai minut täydellisesti epätoivoon. Siitä hetkestä en ajatellut mitään, ennen kuin tulin tajulleni vinkuvasta äänestä, jonka synnytti vartiamme avain lukossa, ja nyt minä huomasin että hän oli mennyt tiehensä ja että me olimme pienessä huoneessa, joka oli ihan katon rajassa. Hän oli jättänyt kynttilän lattialle, ja me seisoimme sen ympärillä, jolloin meistä muodostui suuret varjot seinille. Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin kaksi vuodetta, jotka kiireellä oli tekastu muutamaan nurkkaan. Minä viskausin toiselle vuoteelle, maaten seinään päin, ja heittäysin epätoivoni valtaan. Katkeruudella ajattelin niin kerrassaan onnistumatonta retkeämme ja vidamen riemua. Minä kiroilin Croisettea hänen alentavan nöyryytensä vuoksi, jota hän oli osottanut. Vaan kun vihani oli jonkun verran laantunut, niin unhotin omat tuskani ja ajattelin Kitiä, joka oli niin kaukana — ajattelin Kitin kalpeita, jaloja kasvoja ja hänen suruaan. Ja sitten vähitellen annoin anteeksi Croisettelle. Kun oikein ajattelin, niin eihän Croisette ollut rukoillut meidän puolestamme — hän ei ollut nöyrtynyt omaksi hyödyksemme, vaan Kitin hyväksi.

En tiedä miten kauan lienen siinä maannut tällä tavoin vaihdellen näiden molempain mielialojen välillä, enkä tiennyt olivatko toiset puhelleet vai olleet ääneti, kulkeneet huoneessa vai olleet yhdessä kohden. Vaan Croisette kun kosketti kädellään minun hartioihini innolla, joka levisi vavistuksena minun jäseniini, heräsin taas todellisuuteen, näkemään huoneen ja sen varjot. "Anne! Anne! Oletko hereillä!"

Vaan hänen ei tarvinnut sen enempää selittää. Minä näin Marien seisovan toisella puolen huonetta, akkunan ääressä, jossa ei ollut lasia ja joka oli sijoitettu kattoon ja oli sen mukaan vähän kaltevakin. Hän oli avannut luukun, joka oli sen peittona, kurotti varpaillaan — sillä akkunalauta oli melkein hänen päänsä tasalla — ja katseli ulos. Minä katsoin terävästi Croisetteen. "Onko ulkopuolella kattokourua?" kuiskasin ja into rupesi jäseniäni värisyttämään, kun nyt ensi kerran johtui mieleeni pakoon pääsyn ajatus.

"Ei ole", sanoi hän samalla äänellä. "Vaan Marie sanoo näkevänsä akkunan alla hirren, jolle luulee meidän helposti pääsevän."

Minä hypähdin pystöön, työnsin Marien syrjään ja katselin ulos. Kun silmäni olivat tottuneet vähän pimeään, niin erotin kattoja ja päätyjä yhtenä ryhmänä niin kauas kuin nähdä voin. Lähempänä ja aivan akkunan alla oli kuilu — kapea katu. Sen toisella puolen oli talo, joka oli niin paljo tätä meidän taloamme matalampi, että sen katonharja ei ollut varsin silmäini tasalla. "En minä näe hirttä", sanoin. "Katsohan alas", vastasi Marie hiljaa. Minä tein niin ja näin, viisi- tai kuusitoista jalkaa akkunamme alapuolella oli kapea hirsi, joka meni meidän talostamme vastapäätä olevaan taloon — molempien tukena, niin kuin siihen aikaan pidettiin kaupungeissa. Varjossa hirren toisessa päässä — hirsi oli niin suoraan akkunamme alla, että minä voin nähdä ainoastaan alemmaisen pään — erotin akkunan, josta näkyi heikko valo.

"Me emme pääse hirrelle", sanoin kauhistuneena kun mittailin välimatkaa ja katselin syvyyttä allani, joka ruumista karsi.

"Marie sanoo, että me voisimme, jos meillä vaan olisi pieni palanen köyttä", vastasi Croisette. Hänen silmänsä loistivat.

"Vaan sitäpä meillä ei ole", sanoin minä siihen. Minä olin nyt — niin kuin tavallisestikin — tyhmä ja hidas ajattelemaan. Marie ei vastannut mitään siihen. Hän oli harvasanaisin meistä veljeksistä, Minä käännyin häneen, Hän oli riisumassa liiviä ja purkamassa kaulahuivia kaulastaan.

"Hyvä!" huudahdin minä, sillä minä nyt aloin ymmärtää. Ripeästi riisuimme vyömme ja huivimme, jotka kaikeksi onneksi olivat kotitekoisia, pitkät ja lujat. Ja Mariella oli sen lisäksi nelisäikeistä purjelankaa taskussaan, ja minulla oli uudet, lujat sukkarihmat sekä pari kyynärää pitkä hihna, jonka olin ottanut mukaani varalta, jos satulanhihnat sattuisivat pettämään. Viidessä minuutissa meillä oli kaikki yhtenä köytenä. "Minä olen kevein", sanoi Croisette. "Vaan Mariella on varmin pää", väitin minä. Marie kuleksi yhtä varmasti rintavarustuksen harjalla kuin me maassa olevalla laudalla.

"Se on totta", täytyi Croisettenkin myöntää. "Vaan senpä vuoksi hän saa tulla viimeisenä, sillä sen, joka viimeiseksi tulee, täytyy itse laskea itsensä."

Minä en ollut sitä ajatellut. Nyt minä sen huomasin ja nyökäytin päätäni suostumukseksi. Minusta näytti, että retkemme johto oli menemässä minun käsistäni, ja minun täytyi siihen tyytyä. Vaan muutamassa seikassa tahdoin kuitenkin saada tahtoni perille. Kun Marie tuli viimeisenä, niin minun piti päästä ensimmäisenä. Minun painoni parhaiten osottaisi, kestääkö köysi. Ja siihen suostuivat toisetkin.

Ei ollut aikaa hukattavissa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä. Ja sen vuoksi ryhdyimme heti toimeen. Köysi sidottiin minun vasempaan kalvoseeni. Sitten nousin Marien olkapäille ja kiipesin — vähän vapisten — akkunan läpi, kiirehtäen minkä suinkin, sillä muuan torninkello löi jo kaksitoista.

Minä olin kaiken tämän tehnyt miettimättä. Vaan tultuani ulos ja riippuessani siinä pimeässä, taivaan ja maan välillä, suuren kellon vielä soidessa, oli minulla silmänräpäys aikaa miettimään. Tuo musta kuilu allani, raitis tuuli, joka hiveli otsaani, pimeä ja autius, jotka ympäröivät minut, saivat minut vapisemaan. "Oletko valmis?" kysyi Marie vähän malttamattomana. Mariella ei ollut vähääkään mielikuvitusta.

"En ole! Odota silmänräpäys", päästin suustani, tarttuessani akkunapieliin ja loin viimeisen silmäyksen taakseni alastomaan huoneeseen ja kahteen olentoon, jotka olivat minun ja kynttilän välillä. "Ei", lisäsin minä joutuisasti. "Croisette — pojat, minä äsken sanoin teitä pelkureiksi. Minä peruutan! Minä en sitä tarkoittanut! Kas niin! Antakaa laskeutua!"

Minä tunsin jonkun lämpöisen koskettavan kättäni ja kuulin jotakin hillityn nyyhkytyksen tapaista.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin laskeutumassa syvyyteen. Valo, jonka olin nähnyt, nousi aina ylemmäksi. Päätäni alkoi huimata. Ja minä kouristin köydestä. Kun olin tullut puoliväliin, rupesin ajattelemaan, että jos veljeni eivät jaksaisikaan nostaa minua ylös tarpeen vaatiessa. Vaan nyt oli myöhäistä ajatella sitä, ja samassa olinkin hirrellä. Minä taaskin hengitin. Hiljaa ja hyvin varovasti asetuin hirrelle, irroitin köyden kädestäni ja annoin sen nousta. Sitten asetuin hajareisin istumaan hirrelle ja vihelsin merkiksi, että kaikki hyvin. Hyvin siihen saakka!

Asema, jossa nyt olin, oli varsin omituinen, ja jälestäpäin olen usein siitä uneksinut. Pimeässä, joka oli ympärilläni, lepäsi Parisi, täältä nähden päättäen, vaipuneena uneen. Huntu oli levitetty minun ja tämän Parisin välille, minun, nuoren pojan, ja tämän suuren kaupungin synkkäin salaisuuksien välille, jotka sinä yönä olivat synkempiä, kauheampia ja verisempiä kuin koskaan sitä ennen ja sen jälkeen. Kuinka monta aseellista miestä olikaan väijymässä kaikissa näissä häämöttävissä taloissa? Kuinka moni hautoikaan murha-ajatuksia mielessään? Kuinka moni valvoikaan nyt nukkuakseen päivänkoitolla ikuiseen uneen, tai nukkui nyt herätäkseen puukon-iskuun. Kaikkea tätä en ymmärtänyt silloin, yhtä vähän aavistin miten monta iloista toveria, lähdettyään maljain äärestä ja pelipöydästä, erosi nyt mennäkseen kohti kuolemaan. Minä en tiennyt näitä salaisuuksia — josta taivaalle kiitos — tai sadatta osaa kaikesta petoksesta, kaikesta julmuudesta ja murbanhalusta, joka väijyi jalkaini alla valmiina ensimmäisen pistolinlaukauksen paukahduttua repimään kaikki sulut. Minulle ei ollut mitään merkitystä sillä, että kulunut päivä oli elokuun 23, eli että päivä, joka nyt pian oli koittava, oli Perttulin päivä.

Ei. Vaan riemuun, jonka rinnassani herätti mahdollisuus vihollisemme voittamisesta, sekaantui kuitenkin jonkunlainen synkkä aavistus. Vidamen viittaukset ja peittelemätön kerskuvaisuus olivat viitanneet johonkin, joka tapahtuisi ennen aamua — siinä oli jotakin enemmän kuin yksityisen henkilön murha. Ja myöskin varoituksella, jonka parooni Rosny oli lausunut ravintolassa, näytti nyt minusta olevan aivan toinen merkitys. Enkä minä päässyt näistä onnettomuutta ennustavien aavistusten tunteista vapaaksi. Istuessani siinä hajareisin hirrellä, kuvittelin näkeväni kapean kadun toisessa päässä Louvren raskaat rakennukset, ja äänen sorina ja ihmisten askeleitten, joihin sekaantui vartijan huuto ja matalalla äänellä annetut käskyt, kuuluvan sen linnapihoista, joihin nyt kansaa kokoontui. Minun alatseni kulki niin vähän ihmisiä, että minun ei tarvinnut pelätä tulevani huomatuksi. Mutta kuitenkin, jos en vain erehtynyt, jokaisen tuulen puuskan mukana kulkeutui hiipivien askelten ja matalan kuiskauksen ääniä. Ja yö oli täynnä aavekuvia.

Ehkä kaikki kuitenkin oli jännitetyn mieleni luomaa, omituisen asemani synnyttämää. Oli miten oli, vaan sitä en enään tuntenut, kun Croisette tuli minun luokseni. Meillä oli vain tikarimme, ja se meitä vähän lohdutti. Kun vain pääsemme vastapäätä olevaan taloon, niin ei meillä ollut muuta tehtävä kuin rientää alas portista, vaikka väkivallalla, ja sitte kiireimmän kautta Pavannesin asuntoon. Nyt oli vain kysymys siitä, kumpi, mekö vai Bezersin joukot, ehtii ennen. Ja minä kuiskasin Marielle kehottaen häntä joutumaan. Hän tuntui tarvitsevan pitkän ajan valmistumiseensa.

Vihdoin hän tuli sieltä alas aivan huolettomasti, ja silloin minä huomasin, että hän ei suotta ollut viipynyt niin kauan. Tultuaan akkunasta, oli hän saanut luukun suletuksi. Ja vielä enemmänkin, hän oli laskuköytemme jatkanut niin, että se ylti kaksinkerroin, ja oli mutkan kiinnittänyt akkunakoukknun, ja kun hän tuli alas, niin veti hän sen pois. Viisas poika se Marie!

"Hyvin tehty!" sanoin minä ja taputin olalle. "Nyt he eivät voi aavistaa mitä tietä linnut ovat lentäneet!"

Niin oli siinä nyt koko veljesjoukko, vaan yksi heistä vapisi levottomana, se minun täytyy tunnustaa. Me hinausimme toisen talon seinämälle. Vaan päästyämme sinne onnellisesti ja istuessamme siinä rivissä toinen toisemme takana, kasvot seinään päin, ja yön tuulen puhaltaessa sivulta — niin, minun rohkeuteni on aina hyvin matalalla, kun minä nousen korkealle, ja minä hengitin raskaasti. Akkuna, joka oli jotakin kuutta jalkaa ylempänä hirttä ja lasiton, oli auki, ainoastaan hieno verho oli edessä, vaan — voi päiviämme — se oli kolmella vaakasuoralla rautakangella varustettu — paksuilla rautakangeilla.

Vaan meidän oli pakko tavalla tai toisella koettaa päästä sisään, ja minä olin juuri niin varovasti kuin suinkin nousemassa seisomaan kapealla sillalla, kun Marie vikkelästi ja mukavasti ryömi meidän ylitsemme ja kiepsahti kapealle akkunalaudalle, yhtä keveästi kuin minä nousen hevosen selkään. Hän ojensi toisen jalkansa minulle, ja suurella vaivalla minä pääsin samalle hankalalle linnunpuulle. Croisette sai viipyä siellä alhaalla niin kauan.

Kapea akkunalauta, kuusikymmentä jalkaa maasta ja kolme rautakankea, joista pidellä! Minä puristausin kiinni, ja minun melkein kävi kateikseni Croisettea. Sääreni hoippuivat ilmassa, ja kadun musta kita näytti vaanivan minua. Minä kuitenkin toinnuin taas, vaan jouduin epätoivoon. Minä tiesin, että meidän piti päästä eteenpäin, olipa rautaristikoita tai ei. Me emme pääse entiseen vankilaamme, vaikka haluaisimmekin.

Selvää myöskin oli, että me emme pääsisi mihinkään, jos vain huoneen asukkaat tekisivät vastarintaa. Kapealla alustalla, jolla nyt seisoimme, itse Mariekin oli avuton. Ristikot olivat hyvin tiheässä. Nainen, jopa lapsikin olisi voinut irroittaa kätemme, ja silloin — minä taas tunsin huimausta. Minä ajattelin julmia kiviä. Painoin kasvoni ristikkoa vasten, siirsin vähän syrjään verhoa ja silmäsin huoneeseen.

Siellä oli ainoastaan yksi ihminen — nainen, joka liikkui edestakaisin täysissä vaatteissa, niin myöhäinen kuin nyt jo olikin. Huone oli ainoastaan pieni ullakkokamari, sellainen kuin sekin luola, jossa me olimme olleet. Muutamassa nurkassa oli sänky, jossa oli katto ja verhot ympärillä. Kaksi tuolipahasta oli lieden luona, ja kaikki näytti köyhältä ja puutteelliselta. Vaan nainen oli rikkaasti puettu, silkissä ja sametissa, vaikka puku näytti olevan epäjärjestyksessä. Minä näin jalokiviä kimaltelevan hänen hiuksissaan ja sormuksissaan. Kun hän käänsi kasvonsa meihin — tavattoman kauniit kasvot — niin minä heti näin, että hän oli ylhäinen nainen, ja kun nopeasti meni ovelle ja laski kätensä lukolle ja näytti kuuntelevan — kun hän jyrisytti lukkoa, kun epätoivoissaan antoi kätensä vaipua ja meni takaisin lieden luo, niin tein saman huomion. Minä huomasin, että me nyt nähtävästi vaihtaisimme vain entisen vankilan uuteen vankilaan. Oliko siis joka talo Parisissa vankila? Joka katon allako suoritettiin murhenäytelmä?

Hän vavahti kovasti ja katseli ympärilleen joka taholle voimatta ymmärtää, mistä ääni tuli. Sitten hän tuli akkunan luo ja kauhistuneena veti verhon syrjään rajulla liikkeellä.

Katseemme kohtasivat toisiaan. Jos hän rupeaa huutamaan ja herättää koko talon! Miten meidän silloin kävisi! "Rouva", sanoin uudelleen ja koetin häntä tyynnyttää tekemällä ääneni niin lempeäksi kuin mahdollista, "me pyydämme teiltä apua! Jollette meitä auta, niin olemme hukassa."

"Teitä auttaa?;Ketä te olette?" huusi hän ja tuijotti hurjasti meihin.
Sitten hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaikeroi itsekseen: "Hyvä
Jumala, hyvä Jumala, mitähän minulle lopuksikin tulee?"

"Me olemme olleet vankeina vastapäätä olevassa talossa", ehätin selittämään. "Ja me olemme sieltä paenneet. Me emme nyt voi palata takaisin, vaikka haluaisimmekin. Jos te ette laske meitä huoneeseenne ja anna meille suojaa…"

"Niin pudota räiskähdämme katuun", lisäsi Marie aivan tyyneesti — vieläpä hiukan leikillisestikin.

Hän muistutti serkkuamme, sillä niin kuin Kitikin oli tämäkin nainen valkoverinen ja mustatukkainen. Tukkansa hän oli sitonut jonkunlaiseksi kruunuksi, joka nyt oli joutunut epäjärjestykseen. Vaan vaikka hän olikin vielä kaunis, niin oli hän kuitenkin vanhempi kuin Kit eikä niin viehättävä. Minä, luottaen hänen jalouteensa, lausuin suoraan epätoivoni. "Rouva", sanoin rukoilevasti. "Me olemme poikasia. Croisette! Tule tänne!" Ja minä vetäysin syrjään niin paljo kuin mahdollista, tehdäkseni tilaa hänelle. "Katsokaa rouva", sanoin viekkaasti, "ettekö sääli kolmea poikaraukkaa?"

Croisetten lapselliset kasvot ja hänen kaunis tukkansa kiinnittivät naisen huomion puoleensa, niin kuin olin toivonutkin. Hänen muotonsa muuttui lempeämmäksi ja hän lausui itsekseen: "Poikaraukkoja!"

Minä käytin hyväksi suotuisaa tilaisuutta. "Me pyydämme vain päästä teidän huoneenne läpi", sanoin minä innokkaasti. Jumalan nimessä! Miten paljo oli vaan kysymyksessä. Miten meidän kävisikään, jos hän kieltäisi? "Me olemme huutavassa hukassa", sanoin kiihkeästi. "Te myöskin olette arveluttavassa asemassa, arvaan minä. Me autamme teitä, jos te ensiksi autatte meitä. Me olemme tosin poikia, vaan me voimme tapella puolestanne."

"Keneen minä uskaltaisin luottaa?" huudahti hän vavisten. "Vaan Jumala varjelkoon minua kieltämästä apuani, kun minä itse olen avun tarpeessa", sanoi hän katsoen Croisettea. "Tulkaa sisään, jos niin haluatte."

Minä lausuin kiitoksia ja olin jo pujottanut pääni kankien väliin — ajattelematta vaaraa, että en ehkä voisi saada sitä enään takaisin — ennen kuin hän vielä oli lopettanut lauseensa. Vaan sisään tulla oli helpompi sanoa kuin tehdä. Vihdoin pääsi Croisette läpi, ja kaikin voimin ponnisteltuamme me toisetkin pääsimme lopuksi. Vaan ainoastaan pakko ja kauhea kuilu allamme antoi meille voimia kestämään niin tuskallisen kidutuksen. Kun minä viimeinkin seisoin lattialla, niin olin kuin riepu. Ja päälle päätteeksi siinä naisen edessä.

Vaan miten onnelliselta minusta tuntui sittenkin! Mitähän nyt Bezers sanoo! Hän oli meitä sanonut pojiksi, ja poikia olimmekin. Vaan hän nyt sai nähdä, että me voimme hänen aikeensa estää. Nyt oli tuskin enemmän kuin joku puolituntia kulunut sydän-yöstä. Me voimme vielä päästä hyvällä aikaa. Minä oikeilin ruumistani ja kuleksin edestakaisin ylen iloisena, vaan huomasin, että emäntämme oli vetäytynyt ovelle, jossa hän seisoi puolittain peloissaan ja katseli meitä arkaillen.

Minä menin hänen luoksensa Ja tein kumarruksen parhaan taitoni mukaan — ikävä kyllä minulla ei ollut miekkaa. "Rouva", sanoin minä, "minä olen herra Anne de Caylus, ja nämät ovat minun veljiäni. Ja me olemme palvelukseksenne."

"Ja minä", vastasi hän ja hymyili — "minä en tiedä minkä vuoksi — minä olen rouva de Pavannes, ja otan kiitollisuudella vastaan tarjotun palveluksenne."

"De Pavannes?" huudahdin minä hämmästyneenä ja ilahtuneena samalla kertaa. Madame de Pavannes! Hän varmaan siis on jotenkin sukua Louisille. Hän varmaan voi sanoa meille, missä Louis asuu, ja siten auttaa yritystämme. Eipä parempaa sattumusta! "Te tunnette siis herra Louis de Pavannesin?" jatkoin innostuneena.

"Tunnen hyvinkin", vastasi hän tällä kertaa tavattoman viehkeästi hymyillen. "Minä tunnen hänet hyvinkin. Hän on mieheni."

VIIDES LUKU.

Tämän selityksen hän teki niin viattomalla äänellä kuin koskaan kukaan voi, vaan en koskaan muista kuulleni sanoja, jotka olisivat mieleni saaneet enemmän tuperruksiin. Ei yksikään meistä vastannut sanaakaan eikä jäsentä väräyttänyt. Me vain tuijotimme häneen, sillä me tarvitsimme aikaa ymmärtääksemme nämät hämmästyttävät sanat, ja sitten vielä enemmän aikaa miettiäksemme, mitä ne meihin nähden merkitsivät.

Louis de Pavannesin vaimo! Louis de Pavannes naimisissa! Jos tämä oli totta — ja kun me katsoimme naista silmiin, niin emme voineet epäillä, ettei hän ainakin itse luullut puhuvansa totta — niin merkitsi se, että meidät oli petetty oikein perinpohjin, että me olimme tehneet tämän pitkän matkan ja antautuneet vaaraan kurjan miehen takia. Se merkitsi, että Louis de Pavannes, joka oli meidän ihailumme esine, oli katalin konna. Hän oli kevytmielisesti pitänyt neiti de Caylusin sydäntä leikkikalunaan. Ja me, koettamalla estää Bezersin aikeita, ponnistelimme pelastaaksemme konnan saamasta ansaitun palkkansa. Kaikkea tätä se merkitsi, heti kun olimme saaneet asiaa ajatelluksi hiukankaan.

"Rouva", sanoi Croisette vakavasti niin pitkän äänettömyyden jälestä, että rouvan kasvoilta katosi hymy ja hän näytti pelästyneen kummallisesta katseestamme. "Miehenne on ollut jonkun aikaa poissa luotanne? Hän palasi luoksenne joku pari viikkoa sitten?"

"Aivan niin", vastasi hän vilpittömästi, ja viimeinenkin toivomme oli mennyttä. "Hän tuli kotia, ja eilen viimeksi — eilen viimeksi", jatkoi hän ja puristi käsiään, "olimme vielä niin onnellisia."

Hän katsoi minua, vaan ei näyttänyt ymmärtävän. "Minä tarkoitan", ehätin selittämään, "että me emme ymmärrä, miten te nyt olette täällä? Ja vankina." Itse asiassa tarkoitin, että hänen kertomuksestaan saisimme jotakin selvyyttä itsellemme.

"En itsekään tiedä", vastasi hän. "Eilen jälkeenpuolisten olin vieraana abbedissan luona Ursulinesluostarissa."

"Anteeksi rouva", sanoi Croisette, "vaan ettekö te kuulu uuteen uskoon?
Ettekö ole hugenotti?"

"Olen", vastasi hän innokkaasti. "Vaan abbedissa ja minä olimme hyviä ystäviä, eikä hän ole ollenkaan kiihkoilija. Ei vähintäkään. Ja aina kun olen Parisissa, käyn hänen luonaan kerran viikossa. Kun eilen lahdin hänen luotaan, niin pyysi hän minua käymään täällä hänen asiallaan."

"Varsin hyvin", vastasi hän. "Tämä on hansikaskauppias Mirepoixin talo. Monet kerrat olen käynyt hänen kauppapuodissaan. Eilen tulin tänne toimittamaan ystäväni asiaa. Minä käskin palvelustyttöni odottaa kadulla, ja tultuani taloon, pyydettiin minua tulemaan ylös tähän huoneeseen saakka. Minun kaskettiin odottaa vähän aikaa, ja minua alkoi ihmetyttää, että minut oli tuotu tällaiseen lokeroon, kun minulla oli asiaa ainoastaan Mirepoixille, jolta minun oli saatava pari ratsuhansikasparia. Minä käännyin takaisin ovelle, vaan huomasin että se oli lukittu. Silloin minä pelästyin ja rupesin huutamaan."

Me kaikki kolme nyökäytimme päätä. Me olimme innokkaassa touhussa tekemään päätelmiä — tai se oli ehkä vain yksi ja sama päätelmä — tämän kaiken selittämiseksi. "Entä sitten?" kysyin minä hyvin maltittomana.

"Mirepoix tuli minun luo. 'Mitä tämä merkitsee?' kysyin minä. Hänestä näytti olevan hyvin paha, vaan asettui kuitenkin minua vastaan. 'Ei muuta kuin', vastasi hän lopuksi, 'että teidän armonne pitää jäädä tänne muutamiksi tunneiksi — korkeintaan pariksi päivää. Teille ei tapahdu mitään pahaa. Vaimoni palvelee teitä, ja kun lähdette meiltä, niin saatte tietää kaikki.' Sen enempää hän ei tahtonut sanoa, ja turhaan häneltä kysyin, pitääkö hän minua jonakuna toisena henkilönä vai hulluna. Kaikkeen tähän hän ei vastannut sanaakaan. Ja kun minä uhkasin siitä, kun hän pidättää minua vastoin tahtoani, niin hän uhkasi minua väkivallalla. Siitä saakka olen täällä ollut, epäillen tiesi mitä, ja peläten kaikkea."

"Teidän kärsimyksenne ovat nyt lopussa", sanoin minä hänelle käsi sydämellä. Tässä oli, jos en väärin ymmärtänyt häntä, vielä onnettomampi ja huonommin kohdeltu nainen kuin Kit, nainen, jonka konna oli saattanut onnettomuuteen. "Vaikka olisi kymmenen hansikasräätäliä portaissa", sanoin ylpeästi, "niin me autamme teidät täältä ja viemme kotianne. Missä miehenne asuu?"

"Herra de Pavannes", sanoin hyvin viekkaasti, "on varmaankin hyvin levoton poissaolostanne?"

"Varmaankin", vastasi hän vakavasti ja teeskentelemättä, ja silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen viattomuutensa — hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään epäilystä miehestään — sai minut hammasta puremaan raivoissani. Oo, sitä halpamielistä kurjaa! Sitä katalaa konnaa! Mitähän näkivät naiset, mitä me olimme nähneet tässä miehessä, tässä Pavannesissa, joka oli voittanut sydämemme, kun hänellä oli ainoastaan kivi meille vastalahjaksi?

Minä vedin Croisetten ja Marien syrjään, ollen muka neuvottelevinani heidän kanssaan, miten saisimme oven murretuksi auki. "Mitä tämä kaikki merkitsee?" sanoin silmäten salaa onnettomaan naiseen. "Mitä sinä, Croisette, luulet?"

"Mitäkö luulen?" sanoi hän kiihkeästi. "Ei suinkaan kukaan voi muuta uskoa, kuin että se Pavannes konna on asettanut niin, että hänen vaimonsa on ryöstetty? Tietysti se on niin! Kun hän pääsee vaimostaan, niin voi hän jatkaa juoniaan Caylusissa. Silloin hän voi naida Kitin tai… Kirous hänelle!"

"Ei ole mitään hyötyä kirouksen huutamisesta hänelle", sanoin minä vakavasti. "Meidän täytyy tehdä jotakin enemmän. Ja kuitenkin — me olemme luvanneet Kitille pelastaa hänet, ja meidän pitää täyttää lupauksemme. Meidän pitää pelastaa hänet ainakin Bezersin käsistä."

Vaan Croisette innolla yhtyi minun mielipiteeseeni. "Pelastaa Bezersin käsistä?" huudahti hän kasvot liekehtien. "Niin! Se on meidän tehtävä! Vaan sitten panemme arpaa kuka meistä saa tapella hänen kanssaan ja tappaa hänet."

Minä katseella hillitsin hänen intoaan. "Me tappelemme hänen kanssaan järjestyksessä, kunnes joku meistä saa hänet hengiltä", sanoin. "Siinä olet oikeassa. Vaan sinun vuorosi tulee viimeksi. Eikä meidän tarvitse arpaa heittää, sillä tiedämmehän muutenkin kuka meistä on vanhin."

Minä käännyin hänestä — nolattuani hänet oikein — ja rupesin katselemaan asetta, jolla voisimme murtaa oven. Silloin Croisette kohotti kätensä herättääkseen minun huomiotani. Me kuuntelimme ja katsoimme toisiamme hämmästyneinä. Akkunasta kuului selvästi ääniä. "He ovat huomanneet pakomme", sanoin rohkeuteni masentuessa.

Onneksi olimme olleet niin varovia, että olimme akkunan peittäneet tarkasti verholla. Bezersin miehet sen vuoksi akkunastaan voivat ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä tämän akkunan, kun se on heikosti valaistu. Vaan tietysti he voivat arvata, mitä tietä me olimme menneet, ja kiiruhtavat estämään pakomatkaamme. Minä silmänräpäyksen ajan katselin ovea, puolittain päättäen murtaa sen ja koettaen raivautua kadulle ennen kuin Bezersin miehet tointuvat hämmästyksestään ja ehtivät alas. Vaan sitten minä katsahdin rouvaan. Miten voisimme hänen turvallisuudestaan pitää huolta taistelun aikana? Miettiessämme meni suotuisa tilaisuus meiltä. Me kuulimme ääniä alhaalta ja raskaita askelia portaista.

Me olimme kahden tulen välissä. Neuvottomana katselin huoneesta jotakin parempaa asetta. Minulla ei ollut kuin tikarini. Vaan ei löytynyt mitään kelvollista. "Mitä aijotte tehdä?" sanoi rouva de Pavannes, joka kalpeana ja vavisten seisoi lieden luona ja katsoi meitä, vuoroon kutakin. Ennen kuin ehdin vastata, tarttui Croisette minua käsivarteen ja viittasi suurta sänkyä verhoineen. "Jos he huomaavat meidät täällä", sanoi hän, "ennen kuin ovat päässeet kokonaan sisään, niin he nostavat melun. Piiloudutaan tuonne. Kun he ovat päässeet kokonaan sisään, niin sitte — sinä ymmärrät?"

Hän asetti käden tikarilleen. Pojan kasvojen jänteet pinnistyivät. Minä ymmärsin. "Rouva de Pavannes", sanoin minä kiireesti, "te ette ilmaise meitä?"

Hän pudisti päätään. Veret kasvoilleen palasivat ja hehku silmiinsä. Hän oli todellinen nainen. Hän unhotti koko oman vaaransa, kun tunsi voivansa muita suojella.

Askeleet kuuluivat nyt ylimmiltä portailta, ja avainta pantiin lukkoon, joka siitä vinkui. Vaan avain onneksi ei sopinut oikein ja ennen kuin lukkoa kierrettiin, olimme me veljekset hypänneet sänkyyn ja kyyristyneet riviin päänalustan puoleen, jossa me parahiksi saimme sen verran suojaa, ettei meitä huomattu oven suusta.

Minä olin laitimmaisena, ja muutamasta raosta minä sovin näkemään mitä tapahtui. Sisään astui kolme henkilöä, ja ovi sulettiin heidän jälkeensä. Kolmesta henkilöstä oli yksi nainen! Sydämeni, joka oli ollut kurkussa, palautui taas paikoilleen, sillä tulleiden joukossa ei ollut vidame. Minä taas hengitin vapaasti, vaan iloani en voinut toisille ilmoittaa, ettei olisi meitä huomattu. Ensimmäisenä astui huoneeseen nainen, puettuna suureen kaapuun, jonka päähine oli kasvoille nostettu. Rouva de Pavannes loi häneen epäilevän silmäyksen, jonka jälkeen hän syöksyi hänen syliinsä ja nyyhkien huusi: "Oo, Diane! Diane!"

"Raukkani", sanoi vasta tullut, hellästi hyväillessään toisen tukkaa ja taputtaen hartioille. "Nyt olet turvassa."

"Niinpä hyvinkin!" vastasi Diane iloisesti ja hyväili häntä. "Me olemme tulleet noutamaan sinua miehesi luo. Hän on sinua etsinyt kaikkialta. Hän on ihan hurjana epätoivosta."

"Niin, Louis raukka!" vastasi pelastaja. "Vaan sinä saat pian nähdä hänet. Vasta puoliyön aikana saimme tietää, missä sinä olet. Siitä saat kiittää tätä koadjutoria. Hän minulle siitä ilmoitti ja lähti minun kanssani noutamaan sinua."

"Ja taas yhdistämään sisarukset", sanoi pappi lähestyen heitä. Se oli sama pappi, jonka pari tuntia sitten olin nähnyt Bezersin luona, ja joka minusta oli tuntunut niin vastenmieliseltä. Minä vihasin hänen valkoista naamaansa. Vaikka hän oli tullut hyvässä tarkoituksessa, niin en voinut kärsiä hänen ohuita huuliaan, hänen teeskenneltyä nöyryyttään ja viekkaita silmiään. "Minulla ei moneen päivään ole ollut näin suloista tehtävää", sanoi hän koettaen näyttäytyä rakastettavalta.

Vaan rouva de Pavannesilla näytti olevan sama tunne hänestä kuin minullakin, sillä papin äänen kuultuaan hän vavahti, irtautui sisarensa syleilystä ja peräytyi pari askelta. Hän kumarsi kuitenkin päällään kiitokseksi siitä, mitä pappi oli sanonut. Vaan muuten hänen liikkeissään ei ilmennyt isosti kiitollisuutta ja vielä vähemmän lämpöä. Minä katselin hänen sisarensa kasvoja — tavattoman kauniita kasvoja ja kirkkaampia silmiä, sievempää suuta ja kauniimpaa kastanjanruskeaa tukkaa en ollut koskaan nähnyt. Kitikin olisi hänen rinnallaan näyttänyt hyvin vähäpätöiseltä. Mutta näille kasvoille näin tulevan hyvin ankaran ilmeen. Siitä ei ollut kuin silmänräpäys kun nämä molemmat sisarukset olivat olleet sylitysten. Nyt he seisoivat erillään ja jotensakin kylminä ja pettyneinä. Papin varjo oli levinnyt heidän ylitsensä — oli tullut heidän välilleen.

Nyt astui kolmas henkilö esiin. Tähän saakka hän oli seisonut aivan ääneti ovensuussa; hän oli huononpuoleisessa puvussa, jonkun kuudenkymmenen vuoden vanha ja harmajahapsinen. Hän näytti olevan hämillään ja hätäyksissään, ja minä arvelin hänen olevan Mirepoix — niin kuin myöhemmin saimme tietääkin.

"Minä olen varma", sanoi hän vapisevalla ja pelon sekaisella äänellä, "että teidän armonne katuu lähteneensä täältä. Teille täällä ei tapahtuisi mitään pahaa. Rouva d'O ei tiedä, mitä hän tekee, muuten hän ei tahtoisi viedä teitä täältä. Hän ei todella tiedä, mitä hän tekee!" toisti vanhus vakavasti.

"Rouva d'O!" huuti kaunis Diane vihastuneena, ja ruskeista silmistään säihkyi tuli. "Miten te uskallatte lausua minun nimeni — sellainen kuin te? Kurja!"

"Niin, katala", toisti pappi verkalleen, ojentaessaan pitkän hienon kätensä, jonka pani, kuin petolintu kyntensä, kauppiaan hartioille, jotka kyyristyivät sen painosta. "Miten uskallatte te sekaantua aatelisten asioihin? Asioihin, jotka eivät teihin kuulu? Varokaa, Mirepoix! Minä näen onnettomuuksien väikkyvän tämän talon yli. Suurten onnettomuuksien!"

Mies raukka näytti vapisevan tästä uhkauksesta. Hän kalpeni. Huulensa tärisivät. Papin katse näytti hänen velhonneen.

"Minä olen kirkon uskollinen suosija", mutisi hän, vaan hänen äänensä tutisi, niin että sanansa töin tuskin kuuluivat. "Minä olen siitä tunnettu! Koko Parisissa ei tunneta uskollisempaa kirkon jäsentä, herra koadjutori."

"Ihmiset tutaan heidän teoistaan!" sanoi pappi. "Nyt", jatkoi hän kohottaessaan äkkiä äänensä ja nostaessaan kätensä innostuneena, "nyt on aika käsissä! Ja nyt on pelastuksen päivä tullut! Voi, Mirepoix, voi uskonsa hylkääjää, ja voi sitä, joka tänä yönä laskee kätensä auran kurkeen ja katsoo taaksensa!"

Kauppamies luhistui kokoon papin uhkauksista, ja rouva de Pavannes katsoi vuoroon kumpaakin, aivan kuin hänen vastenmielisyytensä pappia kohtaan olisi ollut niin suuri, että hän kuullessaan heidän kiistansa, olisi antanut Mirepoixille anteeksi pahantekonsa. "Mirepoix sanoi, että hän voi selittää asian", sanoi rouva epäröivästi.

Pappi kiinnitti uhkaavan katseen Mirepoixiin. "Mirepoix", sanoi hän tuimasti, "ei voi mitään selittää! Ei kerrassaan mitään. Uhallakaan hän ei voi selittää kerrassaan mitään!"

Ja Mirepoix pysyi ääneti. "Ja", jatkoi pappi päättävästi ja kääntyi naisen puoleen, jonka kanssa oli tullut, "teidän sisarenne täytyy nyt lähteä. Meillä ei ole aikaa tuhlata."

"Vaan mitä — mitä tämä merkitsee?" sanoi rouva de Pavannes, aivan kuin olisi epäillyt. "Onko siis vielä joku vaara uhkaamassa?"

"Vaara!" huudahti pappi, ja hänen rintansa näytti paisuvan ja innostus, jonka äsken oli huomannut hänen äänessään ja käytöksessään, taas kohosi. "Minä asetun palvelukseksenne, rouva, ja kaikki vaara katoaa. Minä olen kuin itse Jumala tänä yönä, jolla on valta elämän ja kuoleman yli. Te ette minua ymmärrä? No hyvä, te pian saatte nähdä. Vaan te nyt olette valmis, näen minä. Lähtekäämme. Syrjään, roisto!" murisi hän ja lähestyi ovea.

Vaan Mirepoix, joka oli asettunut selin oveen, ei suureksi hämmästyksekseni syrjäytynytkään. Hänen leveä, porvarillinen muotonsa oli kalpea, vaan minä näin siinä kuitenkin päättäväisyyttä. Ja niin kummalliselta kuin kuuluukin — sillä minähän tiesin, että hän teki väärin tahtoessaan pidättää rouva de Pavannesta vankina — minä tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Vaikka hän oli sivistymätön rihkamakauppias, tämä Pavannesin kätyri, niin minä tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun hän päättävästi sanoi:

"Minä sanon, että hän menee!" karjui pappi, joka nyt oli kadottanut kaiken hillitsemiskykynsä. "Kurja hupsu! Sinä et tiedä mitä sinä teet!" Lausuessaan nämät sanat, hän teki sukkelan hyökkäysliikkeen, hämmästytti toisen, tarttui hänen käsivarteensa, ja sysäsi hänet sellaisella voimalla huoneelle, että minä en sellaista voimaa olisi luullut olevan hänen laihassa ruumiissaan. "Hupsu!" elämöi hän ja pudisti ilkeällä voitonriemulla koukkuisia sormiaan hänen edessään. "Ei ole koko Parisissa ketään — kuuletko sinä, ei ketään, ei miestä eikä naista — joka voisi estää minun aikeitani tänä yönä!"

Sanat ja tympeä ääni ei ollut Mirepoixin. Ääni tuli oven suusta. Pappi pyörähti ympäri, aivan kuin olisi saanut iskun selkäänsä. Minä tartuin Croisetteen, ja luovuin yrityksestäni kovaäänisen keskustelun aikana vähän ojentaa turtunutta jalkaani. Puhuja oli Bezers. Tavallinen uhkamielinen hymy huulillaan hän seisoi ovella, jonka suurella ruumiillaan täytti kynnyksestä kamanaan. Kaikki, niin puhujat kuin me kuuntelijat, olimme olleet niin kiintyneet sananvaihtoon, että emme olleet kuulleet hänen tuloaan. Hänellä yhä oli yllään musta hopeakirjailtu pukunsa, vaan sen päällä nyt oli tumma ratsuvaippa, joka peitti hänet niin, että juuri näimme hänen välkkyvät aseensa. Hänellä oli pitkävartiset ratsusaappaat ja ratsukintaat aivan kuin hän olisi ollut matkalle lähdössä.

"Niinkö todellakin?" toisti hän ivallisesti, jolloin hänen terävä katseensa kulki toisesta henkilöstä toiseen ja sitten yli koko huoneen. "Vai niin, että koko Parisissa ei ole yhtään, joka tänä yönä voisi estää teidän aikeitanne? Oletteko, hyvä koadjutori, ottaneet huomioonne, miten suuri joukko ihmisiä on Parisissa! Minua todella hyvin huvittaisi — ja niin kuin luulen myöskin näitä naisia, joilta minä pyydän anteeksi yhtäkkisen tuloni — huvittaisi nähdä teitä kokeessa, nähdä teitä vastustamassa — sanokaamme esim. Anjoun herttuaa. Tai herra de Guisea, suurta miestämme. Tai amiraalia. Silmästä silmään katsomassa amiraalia."

Raivo ja pelko taistelivat papin kasvoilla. "Miten olette tullut tänne, ja mitä tahdotte?" Jos hänen katseensa ja äänensä olisivat voineet tappaa, niin me kolme, jotka vapisimme heikon suojamme takana, olisimme tässä silmänräpäyksessä vapautuneet vihollisestamme.

"Minä olen tullut hakemaan niitä nuoria lintuja, joitten kaulaa te olisitte halunnut venyttää, ystäväni!" vastasi Bezers. "He ovat kadonneet. Niin. Ja lintuja heidän täytyy olla, sillä jos he eivät ole tulleet tähän huoneeseen tuosta akkunasta, niin ovat he lentäneet tiehensä."

"Eivät he ole tulleet tämän kautta", selitti pappi tuimasti innolla haluten päästä hänestä — ja minä siunasin häntä sanojensa vuoksi. "Minä olen ollut täällä siitä saakka kuin teidän luotanne lähdin."

Vaan vidame ei ollut mies, joka luotti vain toisen ilmoitukseen. "Kiitoksia paljon, vaan minusta on parasta itse tarkastella", vastasi hän kylmästi. "Rouva", jatkoi hän kääntyen rouva de Pavannesiin mennessään tämän ohi, "suokaa anteeksi."

Hän ei katsonut rouvaan eikä huomannut hänen mielenliikutustaan, ja se olikin hyvä, sillä siinä tapauksessa hän olisi arvannut olomme. Ja onneksi toisetkaan eivät epäilleet hänen tietävän meistä enempää kuin he itsekään. Bezers kulki verkalleen yli huoneen akkunan luo toisten seuratessa häntä malttamattomin katsein. Hän veti syrjään verhot, koetteli tarkoin jokaista rautakankea ja tarkasteli akknna-aukkoa. Häneltä pääsi kirous ja kummastuksen huudahdus. Rautakanget olivat lujat ja taipumattomat, eikä hänen mieleensä juolahtanut, että me olisimme voineet ryömiä välitse, sillä ne olivat niin lähekkäin.

Kun hän kääntyi takaisin, niin hän loi sattumalta silmäyksen sänkyyn — ja epäili. Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka oli ottanut lähtiessään tarkastamaan akkunaa, ja se esti hänet näkemästä ulommaksi. Hän ei erottanut meitä. Kolme kyyristynyttä olentoa, heidän lumivalkoiset kasvonsa ja säikähtyneet silmänsä, jotka tuijottivat verhojen takaa — kaikki jäi häneltä huomaamatta. Hurjasti sykkivien sydämiemme ääni ei kuulunut hänen korviinsa. Ja se oli hänen onnensa. Sillä jos hän olisi tullut sängyn luo, niin me epäilemättä olisimme tappaneet hänet. Ainakin olisimme koettaneet. Veri syöksyi päähäni ja minä näin hänet aivan kuin verhon takaa. Minä en selvään nähnyt muuta kuin tumman pilkun hänen vaipallaan lähellä solkea, johon aijoin iskeä, tuuman yläpuolelle solisluun. Minä en olisi iskussani hairahtunut. Vaan synkistyvin kasvoin hän kääntyi pois aavistamatta vaaraa, joka häntä oli uhannut. Hän meni toisten luo ovelle.

KUUDES LUKU.

Ja me taas hengitimme. Tuskallinen jännitys, johon Bezersin läheisyys oli meidät saattanut, meni ohi. Vaan yö meistä tuntui jo niin pitkältä kuin seitsemän yötä. Koko elämänikä kokemuksia, kerrassaan ijankaikkisuus seikkailuja erotti meidät — tässä verhojen takana vavisten maatessamme — Caylusista ja sen elämästä. Parisi oli salaisempi kuin olimme luulleetkaan. Kaikki ja jokainen muutti muotoaan joka silmänräpäys. Me olimme tulleet pelastamaan Pavannesin henkeä oman henkemme uhalla, me huomaamme hänen olevaa konnan! Tuossa oli Mirepoix, joka näytti olevan uskoton roisto, salaliittolainen naista vastaan, ja me tunsimme häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Pappi oli tullut tekemään laupeuden ja pelastuksen työtä, meistä hänen äänensä oli inhoittava, meitä hän kauhistutti tietämättämme minkä vuoksi, ja me luimme mustan salaisuuden, synkän uhkauksen joka sanassa, jonka hän lausui. Hän oli kummallisin arvoitus heistä kaikista. Minkä vuoksi häntä pelkäsimme? Minkä vuoksi rouva de Pavannes, joka nähtävästi tunsi hänet jo ennestään, säikähti hänen kätensä kosketusta? Minkä vuoksi hänen varjonsa laskeusi hänen ja hänen sisarensa välille ja teki heistä toisilleen niin vieraat, että rouva de Pavannes samassa silmänräpäyksessä kun hän näki hänet sisarensa rinnalla, unohutti, että tämä sisar oli tullut pelastamaan hänet, ja katseli häntä epäillen ja tuskalla; vieläpä vastenmielisyydellä?

"Ne eivät ole täällä", sanoi Bezers laskiessaan kynttilän lieden reunamalle ja katsoi hämmästyksissään huoneessa olijoita. Hän nähtävästikin oli ollut niin kiintynyt etsimäänsä, ettei ollut ennen huomannut heitä. "Se on varma, ja sen vuoksi minulla on sen vähemmän aikaa", jatkoi hän. "Vaan ennen kuin lähden täältä, haluaisin mielelläni tietää — niin tosiaankin hyvä koadjutori — mitä te täällä teette? Mirepoix — hänhän on kunnon mies. Minä en olisi uskonut tapaavani teitä täällä hänen talossaan. Ja kaksi naista? Kaksi! Koadjutori! — Ahaa! Rouva d'O, luulen minä? Hyvä rouva", jatkoi hän omituisella äänellä ja kääntyi hänen puoleensa, "elkää niin säikähtäkö nimeänne! Ei mikään naamari voisi peittää teidän silmäinne loistoa eikä huulienne purppuraa. Minä olisin heti tuntenut teidät, jos ennemmin olisin katsonut. Ja teidän seuranne? Ahaa!"

Hän keskeytti ja vihelsi hiljaa. Oli selvää, että hän tunsi rouva de Pavannesin ja hämmästyi tavatessaan hänet täällä. Pappikin näytti arvelevan, että tässä oli selitys tarpeeseen.

"Rouva de Pavannes", sanoi hän kuivalla, salaavalla äänen painolla, "houkuteltiin tänne eilen ja tuo mies on hänet pidättänyt vastoin hänen tahtoaan, ja siitä hän saa vastata. Rouva d'O sai tästä tiedon ja pyysi minua mukaansa vapauttamaan hänen sisartaan."

"Niin", sanoi vidame tavalla, joka ajoi veret rouva de Pavannesin poskille, "se riippuu siitä kuka — käyttääkseni teidän sanojanne herra koadjutori — hänet on houkutellut tänne."

"Se oli", puuttui rouva itse puheeseen, ääni vavisten suuttumuksesta, "Ursulinesluostarin abbedissa. Teidän luulonne ovat halpamieliset, kunnioitettava ja minulle kunniaton herra vidame! Diane!" jatkoi hän terävällä äänellä, tarttuessaan sisarensa käsivarteen ja halveksivasti silmätessään Bezersiä, "mennään! Minä haluan päästä mieheni luo. Minä tukehdun tässä huoneessa!"

"Me lähdemme, kultaseni, aivan heti", kuiskutti Diane tyynnyttäen. Vaan minä huomasin, miten oli kadonnut hänen entinen vilkkautensa, joka oli ikäänkuin antanut sielun hänen kauneudelleen. Hän oli ihmeellisen tyyni nyt — ehkä hän pelkäsi vidamea.

"Ursulinesluostarin abbedissa?" jatkoi Bezers miettien. "Hän toi teidät tänne, eikö niin?" Hänen äänessään oli hämmästystä, teeskentelemätöntä hämmästystä. "Hyväsydäminen ihminen, ja teidän hyvä ystävänne, olen kuullut sanottavan."

"Hän on hyvä ystäväni", vastasi rouva de Pavannes ylpeästi. "Nyt lähdemme, Diane!"

"Hyvä ystävänne! Ja hän houkutteli teidät tänne eilen!" sanoi vidame, ja katseli aivan kuin olisi miettinyt vastausta johonkin arvoitukseen, "Ja Mirepoix teidät pidätti, rehellinen Mirepoix. Hän on tässä juonessa mukana. Ja näin myöhäisenä aikana tulevat nämät, teidän harras sisarenne ja minun hyvä ystäväni koadjutori pelastamaan teitä. Mistä?"

"Mistä?" jatkoi Bezers ivasuin leikillisesti. "Siinä on salaisuus! Riettaan Mirepoixin kynsistä, niinkö? Vaarallisen Mirepoixin luota. Kunniani nimessä", sanoi Bezers päättävällä äänellä, "minä uskon, että te voitte tuta olevanne varmemmassa turvassa täällä. Minä luulen, että teille on varminta, rouva de Pavannes, viipyä täällä huomen aamuun asti, ja antaa Mirepoixin siitä vastata."

"Kyllä", vastasi Bezers. "Mitä te arvelette, koadjutori. Eikö teistäkin tunnu siltä?"

Pappi yhä katseli lattiaan ja näytti suuttuneelta. Hänen äänensä vapisi, kun hän mutisi vastaukseksi: "Rouva saa tehdä niinkuin haluaa. Hänellä on pidettävä huoli maineestaan, herra vidame. Vaan jos hän pitää parempana jäädä tänne, niin olkoon menneeksi!"

"Vai niin, hänen on pidettävä huoli maineestaan, todellako?" sanoi jättiläinen, ja hänen silmissään välkähteli veitikka. "Ja pelastaakseen maineensa hänen pitäisi lähteä kotia teidän ja vanhan ystäväni rouva d'On seurassa. Se olisi kaunista! Ei, ei", jatkoi hän naurettuaan kylliksi. "Rouva de Pavannesilla on varsin hyvä olo täällä — varsin hyvä huomisaamuun asti. Meillä on tärkeitä toimia, tulkaa, lähtekäämme toimeen."

"Todellako tarkoitatte niin?" kysyi pappi vavahtaen ja katsoen Bezersiä vaativasti, melkein uhkaavasti.

He katsoivat toisiaan, ja minä nauroin salaa tyrkäten hiljaa Croisettea. Nyt ei enään ollut pelkoa, että he huomaisivat meitä. Minä muistin vanhan sananlaskun, kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa lehmänsä ja tuumailin että mahdollisesti pappi nyt yhdellä kertaa vapauttaisi meidät ijäksi Bezersistä.

Vaan nämät miehet olivat liian erivoimaiset. Bezers olisi voinut nostaa papin toisella kädellään ja musertaa hänen päänsä lattiaan. Eikä siinä kylliksi. Minua epäilytti, ettei pappi viekkaudessakaan voittanut häntä. Avomielisen röyhkeyden alle kätki Bezers — mikäli maine hänestä oli tosi — oikein italialaisen ymmärryksen. Raakaan välinpitämättömyyteen oli kätkettynä harvinainen viekkaus ja ainainen epäluulo, ja hänessä sen vuoksi oli niin kummallisesti yhdistettynä näennäisesti vastakkaisia ominaisuuksia, että minä en luule sellaista tavanneeni kenessäkään, jos ei ehkä suuressa Henrik kuninkaassa. Lapsi olisi voinut epäillä pappia, veterani olisi antanut vidamen pettää itsensä.

Ja pappi loi katseensa maahan. "Meidän voittomme on oleva hyvin pieni", mutisi pappi.

"Minä en välitä enkä tiedä mistään voitosta", sanoi vidame. "Enkä minä halua tuhlata aikaani enään sanasaivarruksiin. Syyttäkää mitä tahdotte. Sanokaa vain, että se on päähänpisto, intohimoni, oikkua. Vaan siitä saatte olla varma, että rouva de Pavannes jää tänne. Me menemme. Ja", lisäsi hän aivan kuin hänellä olisi yhtäkkiä mieleen juolahtanut, "vaikka en minä mielelläni käytä pakkokeinoja naisia vastaan, niin pidän kuitenkin parhaana, että rouva d'O seuraa meitä."

"Te puhutte kovin käskevästi", sanoi pappi ivallisesti ja näytti unhottaneen, millä tavalla hän itse muutama sekunti sitten käyttäysi Mirepoixia kohtaan.

"Aivan niin. Minulla on neljäkymmentä ratsumiestä toisella puolen katua", vastasi hän kuivasti. "Muuten minä tätä nykyä olen legionain päällikkö, herra koadjutori."

"Se on totia", sanoi rouva d'O lempeästi, että minä ihan vavahdin. Hän ei ollut monta sanaa sanonut siitä saakka kun Bezers tuli. Kun hän nyt rupesi puhumaan niin hän sysäsi päähineen kasvoiltaan niin että kastanjanruskeat kiharat otsalla ja ohimoilla tulivat näkyviin ja kuvastivat tummina täplinä luonnottoman valkoista ihoa vastaan. "Se on totta, herra de Bezers", sanoi hän. "Teillä on legioneja käytettävinänne. Valta on käsissänne. Vaan minä olen vakuutettu, että te ette aijo sitä käyttää vanhaa ystäväänne vastaan. Te ette saattane meille mitään vahinkoa, kun minä — — Vaan kuulkaa toki."

Bezers ei tahtonut kuulla. Keskellä toisen vetoamista häneen, Bezers keskeytti raa'alla tavallaan. "Ei, rouva", tiuskasi hän kiivaasti kiinnittämättä huomiotaan kauniiseen muotoon ja rukoilevaan katseeseen, joka olisi voinut liikuttaa kivenkin, "sitä juuri minä en tahdo. Minä en tahdo kuunnella teitä! Me tunnemme toisemme. Siinä on kylliksi."

Rouva d'O katsoi kiinteästi häneen ja Bezers vastasi hänen katseeseensa vaan ei nyt hymyillyt, katseli vain häntä omituisesti.

Pitkän äänettömyyden jälkeen rouva d'O kääntyi hänestä. "No hyvä", sanoi hän. "Mennään vain." Ja hän, — mikä kaikista kumminta — sanaa sanomatta ja silmäystä luomatta itkevään sisareensa, kääntyi ovelle ja meni tiehensä ennen muita. Hän kohautti olkapäitään halveksivasti, sen vain hänestä viimeiseksi näin.

Rouva de Pavannes kuuli hänen kuoleutuvat askeleensa ja syöksyi ylös. Hän näytti pääsevän selville, että hänet aijotaan jättää. "Diane! Diane!" huuti hän hurjana — ja minun piti laskea käteni Croisetten päälle hillitäkseni poikaa, sillä naisen äänessä oli sellainen kauhu ja tuska — "minä tahdon päästä täältä! Minä en tahdo jäädä tähän kauheaan paikkaan. Etkö kuule! Tule takaisin minun luokseni, Diane!"

Veri syöksyi suonissani. Vaan Diane ei tullut. Kummallista! Ja Bezerskin näytti aivan heltymättömältä. Hän seisoi naisen ja oven välillä ja antoi merkin MIrepoixille ja papille, että he poistuisivat ennen häntä. "Rouva", sanoi hän sitten — eikä hänen äänensä, joka nytkin niin kuin aina oli kylmä ja ankara, osottanut vähintäkään sääliä, vaan päinvastoin jonkunlaista kärsimättömyyttä ja halveksimista — "te olette täällä turvassa. Ja tänne te jäätte! Itkekää vain niin paljo kuin haluatte", lisäsi hän karkealla äänellä, "huomenna on sitä vähemmän kyyneliä vuodattaa."

Hänen viimeiset sanansa — tosiaankin hyvin kummalliset — herättivät rouva de Pavannesin huomion. Kauhun valtaamana hän tukehdutti nyyhkytyksensä ja katsoi Bezersiin. Ehkä Bezers oli tarkoittanut juuri tätä, sillä, mitä hän oli sanonut, sillä rouvan katsoessa yhä häneen ja pitäessä käsiä rintaansa vasten puristettuna hän kiireesti meni huoneesta ja sulki oven. Hetken aikaa kuulin puhelua oven takaa ja sitten kiireellisiä askeleita portaita alas. He olivat menneet, eikä meitä oltu huomattu.

Rouva de Pavannes oli kerrassaan unhottanut meidät — siitä olin varma — ja samalla paon mahdollisuuden, jonka me hänelle olisimme voineet valmistaa. Kun hän oli jäänyt yksikseen, niin hän vähän aikaa äänettömän hämmästyneenä katseli ovea ja sitten, yhä peloissaan, riensi akkunaan katselemaan ulos. Siellä hän viipyi hetken aikaa.

Hän ei ollut huomannut, että Bezers mennessään oli jättänyt oven lukitsematta. Vaan minä sen olin huomannut. Mutta minä en tahtonut kiirehtiä. Joku olisi voinut tulla lukitsemaan oven ennen kuin vidame vielä oli ehtinyt talosta. Ja sitä paitse ovi ei ollut niin luja, että siitä lukittunakaan olisi meille kolmelle ollut sanottavaa vastusta, kun meillä ei ollut muita vastustajia kuin Mirepoix. Sen vuoksi tyrkkäsin veljiäni merkiksi, että heidän pitäisi olla alallaan, ja pidätin henkeäni kuullakseni, milloin suletaan portti alhaalla. Vaan minä en sitä kuullut. Mutta sen sijaan minä kuulin äänen, joka muuten olisi mennyt huomioni ohi, vaan joka nyt sai minut kiinnittämään silmäni oveen. Tässä hiljaisuudessa kuulin, kun joku varovasti laski kätensä oven kahvaan.

Huoneessa oli hyvin hämärä. Mirepoix oli ottanut toisen kynttilän, ja siitä joka oli jäänyt jälelle, oli sydän palanut pitkälle. Minä näin että ovi aukesi — hitaasti ja äänettömästi. Näin jonkun tulevan sisään — salaperäisesti, verkalleen hiipivänä haamuna.

Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui hyvin ilkeälle — sitten tunsin tuon mustan olennon. Hän oli rouva d'O. Tuo kelpo nainen! Hän oli hiipinyt salaa vidamelta ja rientänyt takaisin pelastamaan sisarensa.

Hyvä! Me sittenkin voimme tyhjäksi tehdä vidamen tuumat! Asiamme alkoi saada suotuisamman käänteen. Vaan rouva d'On käytöksessä — kun hän seisoi ovella ja tuijotti huoneelle — oli jotakin hämmästyttävää, joka minua pelotti. Kun hän tuli peremmäksi, niin hänen liikkeissään oli jotakin kissamaisen hiljaista, niin että hänen askeleensa eivät synnyttäneet vähintäkään ääntä. Hän oli yhtä äänetön kuin musta varjonsa, joka liikkui hänen edessään. Minussa syntyi käsittämätön halu jyristä.

Päästyään keskelle huonetta, pysähtyi hän kuuntelemaan ja katseli ympärilleen pelästyneenä, niin kuin luulin, äärettömästä hiljaisuudesta. Hän ei nähnyt sisartaan, joka oli akkunassa verhojen suojassa ja epäilemättä hän oli ihmeissään kun ei tavannut häntä siinä, johon oli hänet jättänyt. Minä olin niin jännityksissäni, että en lopuksi enään voinut hillitä itseäni, vaan liikuin, niin että sänky natisi.

Samassa silmänräpäyksessä hän kääntyi meihin päin ja hiipi lähemmäksi, kasvot päähineen peitossa. Hän oli nyt aivan sängyn luona ja kumartui. Hän nosti kätensä aivan kuin varjostaen silmiään nähdäkseen paremmin, ja minä en tiennyt oliko hän meitä huomannut — pitikö hän verhojen varjoa sisarenaan vai eikö hän erottanut mitään — minä mietin miten sopivimmalla tavalla ilmoittaisin olomme, niin ettei hän säikähtäisi — silloin Croisette yhtäkkiä pölähytti kaikki tuumani tuuleen. Kauheasti karjaisten ja sängyn kovasti paukkuessa hän hypähti meidän ylitsemme lattialle.

Nainen kirkasi kovasti — se oli äärettömän säikähdyksen parkaisu. Minä vielä tänäänkin kuulen sen korvissani. Sitten hän horjui ja käsillään hapuroi ilmaa. Minä kuulin jotakin helähtäen putoavan lattialle, akkunasta kuulin säikähdyksen huudon ja näin sitten, että rouva de Pavannes kiiruhti sulkemaan sisarensa syliinsä.

Teki omituisen vaikutuksen, kun huoneessa, jossa aivan äsken oli vallinnut niin ääretön hiljaisuus, yhtäkkiä syntyi elämää ja liikettä, heti kun me näyttäysimme. Minä sadattelin Croisettea hänen hulluudestaan ja olin silmittömästi vihoissani, vaan tällä hetkellä ei ollut aikaa sanomaan hänelle sanaakaan. Minä riensin katsomaan ovelle, raotin sitä ja kuuntelin. Ulkona oli aivan hiljaista. Minä otin avaimen suulta ja pistin taskuuni ja menin sitten takaisin. Marie ja Croisette seisoivat vähän matkan päässä rouva de Pavannesista, joka oli kumarruksissaan sisarensa yli ja vuoroin hautoi hänen kasvojaan ja vuoroon selitti, miten me olimme täällä.

Muutamien minuuttien kuluttua rouva d'O näytti tointuvan ja nousi. Kuolettavan säikähdyksen ensimmäinen kohtaus oli ohi, vaan hän oli vieläkin kalpea. Hän vapisi ja näytti karttavan katsettamme, vaan minä huomasin kuitenkin, että kun hän näki meidän huomiomme olevan kiinnitetyn johonkin muuhun, niin hän aina silloin katseli meitä, vuoroon kutakin hyvin tarkkaavasti ja ihmettelevästi. Ja hänellä olikin siihen syytä, mielestäni. Hän varmaankin oli kauheasti säikähtänyt — niin kovasti, että siitä olisi kuollut heikompi nainen!

"Minkä ihmeen vuoksi sinä sillä tavalla teit?" kysyin Croisettelta — ja minun vihani pikemmin kasvoi kuin väheni katsellessani naisen kauniita kasvoja. "Sinä olisit voinut kerrassaan saada hänet hengiltä!"

Minä otaksuin, että poika oli menettänyt kaiken järkensä, sillä hän ei nytkään voinut antaa oikeaa vastausta. Hän ei vastannut mitään muuta kuin: "Mennään pois! Lähdetään tästä kauheasta talosta!" ja tätä hän kertoi yhtämittaa kuleksien edestakaisin.

"Mielellämmekin lähdemme!" vastasin minä ja katsoin häneen vähän halveksien. "Eihän olekaan tarkoituksemme tänne jäädä."

Vaan kuitenkin hänen sanansa johtivat minulle mieleen velvollisuutemme, jonka minä jännittävän tapauksen aikana olin unhottanut, Pavannes oli pelastettava, vaikka ei Kitin vuoksi, vaan pikemminkin sen vuoksi, että saa vastata synneistään. Mutta pelastettava hän oli! Ja nyt, kun ovi oli auki, niin jokaisen minuutin viivytys oli rikos. "Niin", sanoin tuimasti, kun ajatukseni nyt olivat saaneet toisen suunnan, "sinä olet oikeassa. Nyt ei ole aikaa mihinkään hemmoitteluihin. Meidän täytyy lähteä. Rouva de Pavannes", sanoin kääntyen hänen puoleensa, "tehän tunnette tien täältä kotianne — teidän taloonne?"

"Se on hyvä", vastasin minä. "Me lähdemme siis. Sisarenne on jo tarpeeksi palautunut, luulen minä. Me emme voi enään tuhlata aikaa."

Minä en lausunut sanaakaan hänelle vaarasta, jonka alainen miehensä oli, tai että tämä oli hänet pettänyt ja oli syynä hänen vankeuteensa. Minä toivoin, että hän olisi meille oppaana. Se oli pääasia, vaikka minä olinkin iloissani siitä, että me voimme saattaa hänet turvaan, vaikka samalla kertaa kuin täytimme oman velvollisuutemmekin.

Hän nousi innostuneena. "Te olette varma siitä, että me voimme päästä ulos?" sanoi hän.

"Ihan varma", vastasin minä niin lyhyesti että se olisi antanut arvoa itse Bezersille.

Ja minä olinkin oikeassa. Me laskeusimme portaita niin hiljaa kuin suinkin, että ainoastaan Mirepoix aavisti jotakin ja hämmästytti meidät juuri kun olimme päässeet ulko-ovelle ja olimme tarttumassa lukkoon. Vaan minä lopetin hänen kanssaan jutun lyhyeen pitäen välkkyvää tikariani hänen silmäinsä edessä. Samalla keinolla sain hänet avaamaan ovenkin ja me astuimme ulos yksi kerrallaan. Me olimme vapaita! — vapaita ja olimme Parisin kadulla raittiin yötuulen leyhkiessä ohimoillamme. Muutamassa läheisessä kirkossa tornin kello löi kahta, ja ennen kuin olimme montakaan askelta astuneet, vastasi lyöntiin Notre Damen kello juhlallisella äänellään.

Me olimme vapaat ja meillä oli opas, joka tunsi tien. Jos Bezers ei ole mennyt suoraan kostotoimiinsa, niin me ehdimme ennen häntä. Minä kävin kiireesti, rouva d'O sivullani, toiset menivät vähän matkaa edellämme. Siellä täällä riippui pylväässä lamppu, jonka valossa näimme välttää pahimmat esteet. Niin kiihtyneenä kuin olinkin asiaani, heräsivät minussa maalaistunteeni tätä rumaa kapeaa katua vastaan, jossa oli pahoja höyryjä ja lokaa.

Oli aivan hiljaista, ja niillä paikoin, jossa ei ollut lamppuja, oli pimeä kuin säkissä. Kuitenkin minä tuumiskelin, olikohan kaupunki unen helmoissa, kun meidän monta kertaa täytyi astua syrjään ja antaa tietä miesjoukoille, joita kulki soihtujen kanssa. Myöskin monessa kohdin, varsinkin loppumatkalla, hämmästyksekseni näin jonkun talon portit auki ja sieltä kirkkaan valon tulvaavan. Kerran näin muutamasta suuresta talosta, joka oli vähän syrjässä kadulta, soihtuvalon heijastavan akkunoihin. Valo tuli sisimmältä pihalta, ja sen peitti meiltä matala muuri, vaan minä kuulin sieltä ääniä ja askeleita. Kerran avattiin muuan portti ja siitä katseli kaksi aseellista miestä salaperäisellä tavalla, joka muistutti mieleeni miehiä Bezersin talossa, kun he avasivat ovia ja katsoivat meitä. Ja pari kertaa huomasin kapeassa katusolassa joukon miehiä, jotka seisoivat pimeässä liikkumatta. Sanalla sanoen, minusta tuntui kaikki aivan kuin peittyneen salaperäiseen huntuun ja että jotakin salaista tapahtui ja valmistettiin yön hiljaisuudessa, ja mieleni oli levoton.

Vaan tästä en sanaakaan maininnut kumppanilleni, rouva d'O:lle ja hänkin pysyi äänettömänä. Minä, niin kuin maaseutulaiset aina, olin valmis uskomaan kertomuksia kaupunkilaisten taipumuksesta muuttamaan yön päiväksi, varsinkin kun seuralaiseni ei huomauttanut mitään vilkkaasta liikkeestä, joka vallitsi kadulla näin myöhään. Minä otaksuin että kaikki mitä näin oli aivan tavallista ja viatonta. Sen sijaan mietin, mitä sanon Pavannesille, kun hänet tapaan — millä sanoilla häntä varoittaisin uhkaavasta vaarasta, ja vasten naamaa heittäisin syytöksen hänen uskottomuudestaan.

Me olimme tällä tavoin kulkeneet jonkun puolen tunnin ajan sanaakaan vaihtamatta kunnes seuralaiseni kääntyi vähän leveämmälle kadulle, hiljensi kulkunsa ja merkillä ilmoitti, että me olimme saapuneet perille. Lamppu riippui porttikäytävän päällä, jota hän osotti, ja sitten hän näytti, että pieni sivuportti oli auki. Me nyt kiiruhdimme toisten jälkeen. Minä näin Croisetten kumartuvan astuakseen portista, vaan samassa hän peräytyi takaisin. Minkä vuoksi?

Samassa silmänräpäyksessä iski mieleeni kuin salama, että me olimme tulleet liian myöhään — että vidame oli ehtinyt ennen meitä. Vaan kaikki oli niin hiljaista! Minä taas hengitin helpommin kun näin, että Croisette oli peräytynyt vain antaakseen tietä toiselle henkilölle, joka tuli portista kadulle, se oli koadjutori. Samassa silmänräpäyksessä kuin tie oli auki, syöksyi poika kuin nuoli portista ja toiset seurasivat häntä papin välittämättä vähääkään heistä, samaten kuin hekään eivät näyttäneet välittävän hänestä.

Minä ajattelin myöskin mennä sisään, kun tunsin rouva d'On tarttuvan äkkiä käsivarteeni ja sitten heittävän irti. Tämä herätti huomiotani, ja minä loin katseen pappiin, juuri kun hän katsoi rouva d'Ohon. Papin kasvot olivat valkoiset kuin liitu ja ihan vääristyneet pettymyksestä ja raivosta — katkerasta raivosta — niin että hän näytti aivan luonnottomalta. Hän tarttui rouva d'On käsivarteen ja veti hänet pari askelta syrjään, josta minä kuitenkin ulotuin kuulemaan heidän keskustelunsa.

"Hän ei ole kotona", kähisi pappi. "Ymmärrättekö? Hän puoliyön aikana on lähtenyt S:t Germainin etukaupunkiin hakemaan rouvaansa. Eikä hän ole vielä palannut! Hän on yhä toisella puolen jokea, ja puoliyö on aikoja sitten kulunut."

Rouva d'O seisoi ääneti, aivan kuin hän olisi saanut iskun — ääneti ja säikähtyneenä. Jotakin huolestuttavaa oli tapahtunut, päätin minä.

"Hän ei pääse nyt takaisin joen yli?" sanoi rouva d'O jonkun ajan kuluttua. "Portit — .-."

"Jokaikinen", vastasi pappi lyödessään käsiä yhteen. "Kukaan ei pääse joen yli ennen kuin kaikki on ohi."

SEITSEMÄS LUKU.

Minä olisin mielelläni jättänyt heidät molemmat ja mennyt taloon. Minä olin nyt innoissani saada suoritetuksi tehtäväni, jota varten olin tullut niin pitkän matkan, ja sitä paitse minulle pappi oli vastenmielinen enkä halannut vähintäkään kuunnella hänen puheitaan. Hän oli kuitenkin niin raivoissaan ja hänen käytöksensä rouva d'Ota kohtaan niin törkeä, että minä en arvellut voivani jättää rouvaa, jos ei tämä itse nimenomaan minua käskisi menemään. Sen vuoksi minä seisoin kärsivällisesti — ja neuvottomana, se minun täytyy myöntää — heidän puhellessaan matalalla äänellä. Senpä vuoksi olin varsin hyvilläni, kun heidän keskustelunsa vihdoin loppui ja rouva tuli minun luokseni. Minä tarjosin hänelle käsivarteni auttaakseni häntä portin kynnyksestä. Hän tarttui käteeni, vaan jäi seisomaan.

"Herra de Caylus", sanoi hän, vaan keskeytti siihen. Minä tietysti katsoin häneen, ja meidän katseemme kohtasivat toisensa. Hän katsoi minua ruskeilla kauniilla silmillään, jotka loistivat päällämme olevan lampun valossa. Suunsa oli puolittain auki ja päähineen alta oli näkyvissä kaunis hiussuortuva. "Herra de Caylus, tahdotteko tehdä minulle palveluksen", sanoi hän nyt hiljaa, "palveluksen, josta minä teille aina olen oleva kiitollinen?"

Minä huokasin. "Rouva", vastasin vakavasti, sillä minä tunsin, että hetki oli tärkeä, "minä vannon, että kymmenen minutin kuluttua minä olen valmis omistamaan elämäni palvelukseksenne, kun vain saan suoritetuksi tehtävän, joka minulla nyt on. Mutta tällä hetkellä — —."

"Tällä hetkellä? Minä tarvitsen apuanne juuri tällä hetkellä, herra varovaisuus."

"Minua täytyy tavata herra de Pavannesta! Minä olen siihen sitoutunut", huudahdin.

"Mitä varten? Mitä varten?" kysyi hän nähtävästikin hämmästyneenä. "Te olette pelastanut hänen vaimonsa kotiaan, ja siinä olitte minut säikäyttää melkein kuoliaaksi, Mitä teillä vielä on hänelle toimitettavaa, urhokas vaeltava ritari?"

"Minun täytyy saada tavata häntä", vastasin minä päättävästi. Minä olisin hänelle sanonut kaikki, vaan pappi olisi voinut kuulla puheeni, ja minä olin tarpeekseni nähnyt hänen ja Bezersin välisistä tapauksista, niin että minulla ei ollut halua puhumaan mitään hänen läsnäollessaan.

"Teidän täytyy saada tavata herra de Pavannesta?" kertoi hän vielä ja katsoi minua.

"No niinpä saattekin tavata. Siinä aijonkin teitä auttaa", huudahti hän. "Vaan hän ei ole täällä. Hän meni illalla ulos saadakseen tietoja vaimostaan ja on mennyt, sen mukaan kuin koadjutori sanoo, joen yli S:t Germainin esikaupunkiin. Nyt on ihan välttämätöntä, että hän tulee takaisin ennen aamua — takaisin tänne."

"Vaan eikö hän ole täällä?" sanoin, alkaen huomata että minun laskuni eivät toteutuneet. "Oletteko varma siitä rouva?"

"Aivan varma" vastasi hän. "Ja nähkääs, herra de Caylus, Pavannesin täytyy olla täällä ei ainoastaan, vaimonsa vuoksi — joka ihan menehtyisi tuskasta — vaan myöskin — —."

"Minä tiedän", keskeytin hänen puheensa. "Myöskin oman itsensä vuoksi.
Sillä häntä uhkaa vaara."

Aivan kuin säikähtyen hän kääntyi äkkiä, ja minä myöskin käännyin, ja me katsoimme pappiin. Minä luulen, että me ymmärsimme toisemme. "Niin on asia", vastasi hän hiljaa, "ja minä tahtoisin pelastaa hänet siitä vaarasta, vaan sen mukaan kuin olen saanut kuulla, on hän ainoastaan täällä turvassa. Täällä, ymmärrättehän! Hänet on saatava tänne ennen päivän koittoa, herra de Caylus. Hänet täytyy!" huudahti hän, ja hänen kauniille kasvoilleen tuli vakava, melkein ankara ilme. "Eikä koadjutori voi mitään tehdä, enkä minäkään. Ei ole kuin yksi, joka hänet voi pelastaa, ja se olette te. Ja ennen kaikkea, ei ole aikaa hukata silmänräpäyksenkään vertaa."

Minä olin kuin huumauksissa. Puhellessaan hän alkoi kulkea takaisin samaa tietä, jota olimme tulleetkin ja tarttui käsivarteeni Minä seurasin häntä, vaikkakin vastenmielisesti. Minä en vielä täysin käsittänyt asian tilaa. Minä olisin tahtonut mennä sisään neuvottelemaan Croisetten ja Marien kanssa, vaan kaikki oli käynyt niin nopeasti, ja aika oli ehkä tärkeä, niin kuin hän oli sanonut ja — sanalla sanoen, minulle, joka olin vielä poikanen, oli vaikea kieltää häneltä mitään, kun hän katsoi minuun niin rukoilevasti. Minä sopersin: "Vaan minä en tunne Parisia. Minä en osaisi sinne, luulen minä, ja nyt on yö, rouva hyvä."

Hän irroitti kätensä ja pysähtyi. "Yö!" huudahti hän halveksivalla äänellä. "Yö! Minä luulin teitä mieheksi enkä lapseksi. Te pelkäätte!"

"No minä neuvon teille tien, jos se on ainoa vaikeutenne. Odotetaan tässä hetkinen. Ja tulkaa sitten minun kanssani sisään silmänräpäykseksi", jatkoi hän, "niin minä varustan teidät kaikella, mitä tarvitsette ja annan teille tarpeelliset ohjeet."

Hän pysähtyi korkean ja kapean talon portille muutaman kadun varrella, joka oli suurempi kuin mikään tähän asti kulkemamme katu. Puhellessaan soitti hän kelloa, kerran, toisen ja kolmannen. Hopeankirkas ääni oli tuskin soinut kolmatta kertaa, kun ovi aukesi aivan verkalleen. Minä en nähnyt ketään, vaan seuralaiseni veti minut mukanaan käytävään. Hän otti siellä olevan vahakynttilän, joka kohokuvallisessa kynttiläjalassa paloi muutamalla alustalla, käski minun seurata ja nousi portaita muutamaan huoneeseen, joka oli puoleksi työhuone, puoleksi makuuhuone, ja jonka vertaista en ollut nähnyt. Se oli lattiasta kattoon asti verhottu sinisellä silkillä ja sitä valaisi kolme lamppua, joissa oli mitä kauniimman väriset venetsialaiset suojukset, Setripuitten tuoksu täytti huoneen, ja tulisijan luona oli samettikopassa koiranpenikoita. Miellyttävä epäjärjestys vallitsi kaikkialla. Muutamalla pöydällä oli avonainen hohtokivilipas, toisella pöydällä pitsillä kaunistettuja vaatteita, muutamia naamuksia ja viuhka. Jalokivillä koristettu ratsuruoska ja hopeakahvainen tikari riippuivat samassa naulassa. Ja — mikä ihmeellisintä — oven takana huomasin yksinkertaisen mustaan huotraan pistetyn miekan ja miekkailukintaat.

Hän ei tuhlannut silmänräpäystäkään, vaan meni suoraan hohtokivilippaalle ja otti sieltä sormuksen — raskaan sinettisormuksen. Sen hän ojenti minulle mitä välinpitämättömimmällä tavalla — katsomatta edes minuun. "Pankaa tuo sormeenne", sanoi hän kiireisesti. "Jos sotamiehet teitä pidättävät tai eivät tahdo antaa teille venettä joen poikki päästäksenne, niin sanokaa vain aivan rohkeasti, että olette kuninkaan palveluksessa. Käskekää kutsua päällikkönä oleva upseeri ja näyttäkää hänelle sormus. Hän silloin ei koetakaan teitä pidättää. Olkaa vain pöyhkeä."

Minä sopertelin kiitoksiani, ja hän otti vikkelästi muutamasta laatikosta vaatetta, jonka hän leikkeli nauhoiksi. Ennen kuin sain selvää mitä hän teki, oli hän jo polvillaan vierelläni ja ompeli valkoisen nauhan vasempaan hihaani. Sitten hän otti lakkini ja ompeli siihenkin yhtä vikkelästi kaksi samanlaista nauhaa ristin muotoon.

"Kas niin", sanoi hän. "Ja kuulkaa nyt, herra Caylus. Tänä yönä on enemmän ihmisiä jalkeilla kuin te voitte aavistaakaan. Nämät nauhamerkit auttavat teitä pääsemään S:t Germainiin. Vaan repikää nämät heti kun tulette toiselle puolen. Sillä siellä ne eivät teitä auta. Te tulette takaisin samalla veneellä. Eikä teillä niistä palatessanne ole hyötyä, päin vastoin ne voivat tuottaa teille — ja ehkä minullekin — ikävyyttä."

"Te ette saa tehdä mitään kysymyksiä", sanoi hän heiluttaen lumivalkoista sormeaan. "Vaeltavan ritarini pitää luottaa minuun, niin kuin minäkin olen luottanut häneen, muuten ette olisikaan tähän aikaan yöllä yksin minun kanssani. Vaan muistakaa toinenkin seikka. Kun te tapaatte Pavannesin, niin elkää sanoko, että minä olen teidät lähettänyt. Muistakaa se tarkoin. Minä sitten teille selitän syyt. Sanokaa vain, että hänen vaimonsa on löydetty, ja että tämä on hänen vuoksensa aivan menehtymässä. Jos te sanotte sanaakaan siitä, että häntä uhkaa vaara, niin hän kieltäytyy tulemasta. Miehet ovat itsepäisiä."

Hymyillen minä nyökäytin päätäni, uskoen ymmärtäväni. Vaan samalla minä ajatuksissani tein pienen ehdon. Pavannes ei ollut mikään tomppeli, ja vidamen nimi — vaan sittenpähän saan nähdä. Minulla oli paljon enemmän hänelle sanottavaa kuin rouva voi aavistaakaan. Hän selitti minulle hyvin selvään miten minä tulen joelle, selitti paikan, jossa oli veneitä, ja iski mieleeni talon nimen, jossa tapaan Pavannesin.

Hän seurasi minun katsettani, ponnahti ja purskahti nauramaan — vähän omituisesti. Vaan hän toi aseen. "Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja joutukaa. Elkää mainitko minusta mitään Pavannesille. Elkääkä näyttäkö valkeita nauhojanne, kun palaatte takaisin. Siinä kaikki mitä minulla on lisättävää. Ja nyt onnea matkalle!" Hän ojensi kätensä minulle suudeltavakseni. "Onnea matkalle, vaeltava ritarini, onnea vain — ja tulkaa pian luokseni."

Hän hymyili niin viehättävästi, kun hän lausui nämät viimeiset sanat, ja sama hymy huulillaan hän seisoi portaitten ylimmällä asteella lamppu kädessä ja neuvoi minulle miten minun oli avattava reikeli. Ja minä ovea avatessani loin silmäyksen sinne ylös tuohon kauniiseen olentoon, joka seisoi siellä nojallaan, hänen loistaviin silmiinsä ja hienohipeäiseen ojennettuun käteen. Sitten minä syöksyin pimeään ja kiiruhdin pois.

Mielialani oli hyvin kummallinen. Muutamia minuuttia sitten olin seisonut Pavannesin portilla, pitkän matkamme päämaalin ääressä, ihan onnistumaisillani. Minä olin ollut lähellä saada tehtäväni suoritetuksi. Minulla oli ollut kädessäni menestyksen malja ja — menettänyt sen. Nyt oli taistelu taisteltava alusta alkaen, minun oli taas katsottava vaaraa silmästä silmään. Olisi ollut aivan toista, jos minä olisin tuntenut pettymyksen katkeruutta, jos olisin ollut epätoivoinen.

Vaan nyt oli aivan toisin. Ei koskaan sydämmeni ollut sykkinyt kovemmin ylpeydestä kuin nyt kiiruhtaessani katuja, huolellisesti välttäen kaikkia väkijoukkoja, joita oli siellä täällä, ja koko huomioni oli kiinnitettynä ainoastaan omaan kulkuuni. En ole sittemmin koskaan tuntenut mitään riemun, rakkauden tai sodan hetkenä sellaista iloa, sellaista tarmoa ja sitä rohkeutta, joka nyt täytti sieluni. Lakissani oli minulla nyt ensi kerran naisen laittamat merkit, ja hänen äänensä soi vielä korvissani kuin soitto. Minulla oli taikasormus sormessani, loihtukapine käsivarressani. Miekka riippui kupeellani. Ympärilläni levisi salaperäinen kaupunki, joka oli täynnä vaaroja ja mitä rikkaimpia ja kauniimpia mahdollisuuksia. Taikojen kaupunki, josta olin lukenut satukirjoissani, ja jonka läpi nämät noitalahjat ja oikea käteni ovat kulettavat minut turvallisesti. Minä en kaivannut edes veljeäni enkä ollut alakuloinen eron vuoksi. Minä olin vanhin. Oli aivan kohtuullista, että yrityksen huipputehtävä tuli minun osalleni. Ja mihin voikaan tämä johtaa? Minä olin jo näkevinäni itseni Ranskan herttuana — minä pidin käskysauvaa kädessäni.

Vaan näissä lapsellisissa haaveissani en kuitenkaan unhottanut tehtävääni. Minä pidin silmäni auki ja huomasin, että nyt näinä viime hetkinä ihmisliike pimeillä kaduilla oli lisääntynyt melkoisesti. Oli hyvin kummallista kun nämät ihmiset, milloin yksittäin milloin joukoissa, hiipivät niin hiljaa. Minä en kuullut minkäänlaista toraa, en tappelua, en laulua. Ja jos oli liian myöhäistä tällaiseen, niin mitä varten oli näin paljo ihmisiä liikkeellä? Minä huomasin, että ainakin suurimmalla osalla heistä oli samallaiset merkit kuin minulla, ja kaikki olivat niin asiannäköisiä aivan kuin olisivat menneet johonkin kokoukseen.

Minä en ollut niinkään tyhmä, vaikka olin nuori ja vaikka en ollutkaan niin sukkela käsittämään kuin Croisette. Viittaukset, joita niin monen suusta oli päässyt, eivät olleet menneet tuuleen minulta. "Tänä yönä on enemmän ihmisiä liikkeellä kuin voitte aavistaakaan", oli rouva d'O sanonut. Ja kun minulla oli silmät ja korvat, niin minä uskoinkin sen täydellisesti. Jotakin oli tekeillä. Jotakin tapahtuu Parisissa ennen kuin aurinko koittaa. Vaan mitä, sitä minä ihmettelin. Oliko mahdollista, että joku melske oli uhkaamassa. Siinä tapauksessa minä olin kuninkaan palveluksessa ja kaikki oli hyvin. Minä kahdeksantoistavuotiaana saisin ehkä olla mukana historiallisessa tapahtumassa! Vai oliko tämä ehkä vain joku suurempi riita kahden aatelispuolueen välillä? Minä olin kuullut puhuttavan, että sellaista tapahtui joskus Parisissa. Siinä tapauksessa en tiennyt, mitä voisin tehdä. Minun täytyy antaa tapausten johtaa.

Minä uskoin, että mitään muuta ei ollutkaan kysymyksessä. Se on totta, vaikka se voi näyttää tarvitsevan selitystä. Minä tähän asti olin nähnyt ainoastaan laimeita uskonsotia tasaväkisten puolueitten kesken Quercyssä, jossa katolilaisten ja hugenottien välillä tehty rauha oli ollut mieluinen kaikille, lukuun ottamatta muutamia harvoja. Minä sen vuoksi en voinut ollenkaan kuvailla Parisin asukasten uskonvimmaa enkä voinut ajatella siis vaikuttimia, jotka tekivät mahdolliseksi sen, mikä oli tapahtuva — oli tapahtuva Parisissa ennen päivänkoittoa yhtä varmasti kuin aurinko oli nouseva! Minä tiesin, että hngenottiaatelisia oli miehissä saapunut Parisiin, vaan minulle ei johtunut mieleen, että näitä jalosukuisia uhkaisi joku vaara koko joukkoa. Heitä oli paljo ja vaikuttavia miehiä, ja olivat, niin kuin kerrottiin, kuninkaan suuressa suosiossa.

Heitä suojeli Navarran kuningas — joka oli ollut viikon aikaa Fransin lanko — ja prinssi Condé, ja vaikka nämät ruhtinaat olivat nuoria, niin olihan Coligny, viisas amirali, vanha ja kokenut mies, eikä hänellä ollut, kuten olin kuullut sanottavan, paljon haittaa haavastaan. Hän ainakin oli kuninkaan suosiossa, hän oli neuvonantaja, johon hallitsija täydellisesti luotti. Olihan kuningas käynyt hänen luonaan hänen sairautensa aikana ja istunut kokonaisen tunnin hänen vuoteensa ääressä.

Jos joku vaara heitä uhkaisi, niin tietysti näillä miehillä olisi siitä tietoa. Ja siihen aikaan kertoi huhu, että hugenottien pahin vihollinen, Henrik Balafré, loistava Guisen herttua, "meidän suuri miehemme", ja "Lorraine", niin kuin rahvas häntä kutsui, oli hovin epäsuosiossa. Sanalla sanoen, nämät seikat — puhumattakaan rauhallisesta ja iloisesta aiheesta, joka oli koonnut hugenotit Parisiin ja jonka vuoksi ei minkäänlainen petos olisi voinut tulla kysymykseen — olivat täydellisesti omiaan estämään minua huomaamasta sitä mikä oli tuleva.

Ja heti kun matkallani joella näin jotakin, joka näytti osottavan todellisuutta, minä karkotin ajatuksen mielestäni. Minä ylpeydellä sanon, että karkotin sen mielestäni mahdottomuutena. Sillä Jumala varjelkoon — nythän sen neljäkymmentä vuotta myöhemmin voi mielellään sanoa — Jumala varjelkoon sanon minä, että kaikkia ranskalaisia pidettäisiin syyllisenä verisaunaan, jonka muut vaan ei ranskalaiset aivot olivat miettineet, vaikkakin ranskalaiset kädet sen suorittivat.

Minua siis pahat aavistukset eivät kovinkaan vaivanneet, ja kiihtynyt mielentila, johon rouva d'On luottamus minut oli saanut, kesti ainoastaan siihen saakka kuin muuan kapea katu Louvren luona saattoi minut yhtäkkiä joen näkyviin. Heikko kuunvalo, joka hetkiseksi aikaa pilkotti pilvien raosta, välkkyi tyynellä veden pinnalla. Raitis tuuli leyhki otsallani ja viilytti kuumaa vertani. Ja tämä sekä tyyni näky, joka niin yhtäkkiä levisi eteeni, hillitsivät ajatuksiani ja malttoivat mieltäni.

Pitkältä matkalta erotin vasemmalla kädellä joen keskellä joukon rakennuksia, jotka täyttivät Ile de Citén, ja vähän matkan päässä oikealla minusta kohosivat Louvren suuret rakennukset kuvastuen synkkinä ja muodottomina mustaa taivasta vasten. Kapea aukkopaikka erotti minut joesta, jonka toisella puolen minä erotin säännöttömän rivin rakennuksia, jotka epäilemättä olivat S:t Germainin esikaupunkia.

Minulle oli sanottu, että suunnilleen sillä kohtaa jokirannalla, jossa minä nyt Olin, on portaat joelle ja niiden edessä veneitä. Minä kulin kiireesti avonaisen paikan yli muutamalle kohtaa, missä oli kaksi pylvästä, jotka varmaan olivat venepaikan merkkinä.

Minä en kuitenkaan ollut kulkenut kymmentä askelta pitemmältä, kun sattumalta silmätessäni taakseni huomasin kolme miestä tulevan jälessäni, jotka kulkivat rivissä, luultavasti sitä varten, että helpommin voivat estää paluutieni. Minulle ei ehkä niin helposti onnistukaan tehtäväni. Kuitenkin arvelin olevan parasta, että en ole näkevinänikään seuraajiani, ja päästyäni vähin pelostani, riensin kiireesti alas portaita. Vaan miehet olivat silloin aivan lähellä minua — melkein niin lähellä, että olisivat yltäneet lyömään. Minä silloin käännyin ympäri ja olin silloin heidän kanssaan aivan vastatusten.

"Ketä te olette, ja mitä te tahdotte!?" sanoin minä ja laskin käteni miekkaan.

He eivät vastanneet, vaan siirtyivät jonkun matkaa toisistaan ja asettuivat puolikehään minun ympärilleni, jonka jälkeen muuan heistä vihelsi. Samassa tuli joukko miehiä juosten läheisistä rakennuksista ja kiiruhtivat meitä kohden.

Minun tilani näytti käyvän arveluttavaksi. Jos olisin voinut juosta tieheni, vaan kun katselin ympärilleni, niin huomasin, että se keino oli aivan mahdoton. Miehistä oli nyt osa portailla, osa minun takanani joen puolella. Minä olin joutunut ansaan, eikä nyt ollut muuta keinoa kuin käyttää rouva d'On neuvoja, olla pöyhkeä. Minä kuulin hänen sanansa kaikuvan vielä korvissani. Minussa oli vielä sen verran jälellä äskeistä jännitystä, että minä tunsin voimaa ja rohkeutta. Minä panin käsivarret ristiin ja ojentausin suoraksi.

"Hyvät ystävät", sanoin minä niin tyynesti kuin voin, "te luulette minua joksikin muuksi. Te ette tiedä kenen kanssa te olette tekemisissä. Antakaa minulle vene, ja kaksi miestä soutamaan minua joen poikki. Jos te vain viivytätte minua, niin kaulallanne saatte maksaa!"

He vastasivat pirullisella naurulla, ja ennen kuin minä olin ehtinyt sen enempää selittää, olivat toisetkin miehet saapuneet.

"Pierre, kuka se on?" kysyi muuan tulijoista sillä tavalla, että minä huomasin tulleeni kerrassaan rosvojen käsiin.

Puhuja tuntui olevan joukon päällikkö. Hänellä oli höyhen hatussaan, ja minä näin rautahaarniskan välkkyvän hänen vaippansa alta, kun joku kohotti lyhtyä, jotta paremmin näkisivät minua. Polvihousunsa olivat musta-, valko- ja viheriäraitaiset — sitten jälemmin kuulin, että sellaista univormua piti kuninkaan veljen, Anjoun herttuan, sittemmin Henrik kolmannen miehet, joka herttua oli silloin Guisen herttuan ystävä ja sittemmin kuninkaana hänen murhaajansa. Päällikkö puhui vieraalla murteella ja hänen kasvoinsa väri oli melkein musta. Silmänsä säkenöivät ja välkkyivät kuin mustat helmet. Helppo oli nähdä, että hän oli italialainen.

"Kelpo kukonpoika", vastasi sotilas, joka oli viheltänyt, "eikä varsin sitä poikuetta, jota me olimme odottaneet." Hän piti koholla lyhtyä ja osotti valkoista nauhaa hihassani. "Minusta näyttää, että me olemme saaneet variksen kyyhkysen sijasta."

"Kuka te olette?" kysyi italialainen terävästi ja kääntyi minuun. "Ja minkä vuoksi te menette joen poikki nyt?"

Minä tein aivan hetkellisen vaikutuksen mukaan. "Olkaa vain pöyhkeä", oli rouva d'O sanonut. Minä olinkin. Minä tartuin kaptenia vaipan solesta ja pudistin miestä rajusti ja töykkäsin häntä niin että hän horjui. "Koira!" karjasin minä ja astuin askeleen eteenpäin aivan kuin olisin uudelleen aikonut tarttua häneen. "Oppikaa toiste puhumaan kohteliaammin aateliselle miehelle! Tekö minua pidättäisitte? Muistakaa, että minä olen kuninkaan palveluksessa!"

Hän raivostui. "Te näytätte pikemminkin olevan pirun palveluksessa!" huudahti hän ja tarttui aseeseensa. "Olkaa kuninkaan tai kenen tahansa palveluksessa, niin te ette saa solvata Andrea Pallavicinia."

Ainoastaan kiihdyttämällä sain rohkeuteni säilytetyksi, ja minä tunsin rohkeutta vaikka kuolema oli silmääni edessä ja sydän oli pysähtymäisillään. Mies aukasi suunsa ja kohotti kätensä antaakseen käskyn, joka epäilemättä olisi lähettänyt Anne de Caylusin toiseen maailmaan, kun minä huusin — se oli viimeinen keinoni, enkä koskaan ole tuntenut suurempaa halua elämään kuin tällä hetkellä: — "Andrea Pallavicini, jos se on nimenne, katsokaa tätä! Katsokaa tätä!" toistin ja pudistin kättä, jossa oli sormus, hänen silmäinsä edessä, "ja koettakaa minua sitten estää, jos uskallatte! Jos teillä on tarpeeksi arvokas kilpi, niin huomenna lopetan riidan kanssanne. Vaan antakaa minun nyt jatkaa matkaani, muuten päänne käy huonosti! Kieltäytykäähän minua tottelemasta — epäröikää edes vähintäkään — niin minä käsken näiden omien miestenne katkasta kaulanne!"

Tämä oli uhkarohkeaa, sillä minä kaiken luottamukseni panin sormukseen, jonka vaikutusta en tuntenut. Tämä oli aivan kuin nopanheittoa, sillä minä en ollut joutanut tarkastamaan sormusta enkä tiennyt enemmän kuin lapsi, kenen se oli. Vaan rohkea yritykseni päättyi onnellisesti.

Andrea Pavallicinin muoto muuttui heti. Hän näytti hyvin nolostuneelta kun tarttui käteeni ja tarkasti sormusta. Sen jälkeen hän epäilevästi katseli miehiään ja loi minuun uhkaavan silmäyksen. Vaan minä en välittänyt hänen uhkauksistaan enkä katseistaan. Minä jo huomasin, että hän oli päättänyt totella taikakalua, ja se oli minulle pääasia. "Jos te, nuori herra, olisitte näyttänyt minulle sen ennemmin, niin olisi ollut meille molemmille parempi", sanoi hän äreästi. Ja toruessaan miehiä heidän tyhmästä käytöksestään, käski hän kahden miehen ruveta laittamaan venettä.

Vaan vene oli kiinnitetty niin huolellisesti ja taitamattomasti, että sen irroittamiseen kului pitkä aika. Sillä aikaa minä seisoin miesten keskellä tuskallisella ja samalla riemuisella mielellä heidän uteliaisuutensa esineenä ja samalla itse uteliaana. Minä kuulin heidän keskenään kuiskailevan ja kuulin sellaisia lauseita kuin: "Hän on Aumalen herttua."

"Ei hän Aumalen herttua ole. Hän ei ole Aumalen herttuan näköinen ollenkaan."

"Niin no sitte hän voi olla, Jumala häntä siunatkoon!" Nämät viimeiset sanat lausuttiin hyvin hartaasti.

Minä huomasin, että minua katseltiin hyvin kunnioittavasti. Ja minä olin juuri käskemässä miehiä joutumaan, kun näin avonaisen paikan yli kolme miestä rientävän meitä kohden. He tulivat samalta suunnalta kuin Pavallicinikin ja hänen miehensä äsken olivat tulleet.

Minä heti huomasin, että uusi vaara oli uhkaamassa. "Jouduttakaa sitä venettä siellä!" huusin. Vaan samalla näin, että mahdotonta oli joutua joelle ennen näiden miesten tuloa, ja minä sen vuoksi päätin seisoa paikoillani ja puolustautua.

Vaan heti ensimmäiset sanat, joilla Pallavicini tervehti tulijoita, karkoittivat pelkoni. "Mitä lempoa te tahdotte?" huuti hän tuimasti ja lateli puoli tusinaa kirouksia ennen kuin he ehtivät vastata. "Mitä te hänestä tänne toitte, kun minä hänet jätin vahtitupaan. Pöyhkiöt!"

"Kapteni Pallavicini", sanoi malttamattomasti keskimäinen heistä — hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha ja oli komeasti puettu vaikka hänen pukunsa nyt olikin epäjärjestyksessä aivan kuin taistelun jäleltä — "Minä sain nämät miehet tuomaan minut tänne — —"

"Silloin", keskeytti hänet kapteni, "te, hyvä herra, olette nähnyt turhaa vaivaa."

"Te ette tunne minua", vastasi vanki ankaralla äänellä — sillä vanki hän näytti olevan. "Te ette tiedä, että minä olen prinssi Condén ystävä ja että — —"

Hän aikoi sanoa enemmän, vaan italialainen keskeytti hänet taas. "Minä vähättelen Condésta!" sanoi hän. "Minä en tiedä muusta kuin velvollisuudestani, Te saatatte olla aivan huoleti, että joen yli ette pääse, enkä minä teille siihen voi muuta syyksi selittää, kuin että se on kuninkaan tahto! Selityksiä?" mutisi hän matalammalla äänellä. "Selityksen saatte kyllä, sen lupaan! Saatte ehkä ennemmin kuin toivottekaan."

"Vaan tuossahan on vene lähdössä poikki joen", sanoi toinen koettaessaan hillitä itseään ja puhua arvokkaasti. "Te sanoitte minulle, että kuningas on kieltänyt ketään päästämästä yli joen, ja te vangitsitte minut sen vuoksi, että minä, kun minulla oli pakottavat syyt päästä toiselle puolen jokea, en totellut teidän kieltoanne. Vaan mitä tämä merkitsee, kapteni Pavallicini? Muut kyllä pääsevät joen poikki, vaan en minä. Minä kysyn mitä tämä merkitsee?"

"Sen voitte selittää itse miten parhaiten haluatte, herra de Pavannes", vastasi italialainen, "minä en halua teille sitä ruveta selittelemään."

Minä hölmistyin kuullessani tuon nimen, ja hämmästyneenä huudahdin:
"Herra de Pavannes!" Olinko kuullut oikein?

Siltä näytti, sillä vanki kääntyi minuun ja kumarsi. "Niin", sanoi hän arvokkaasti, "minä olen de Pavannes. Minulla ei ole kunnia tuta teitä, vaan te näytätte olevan jalosukuinen." Hän loi musertavan silmäyksen kapteniin sanoessaan tätä. "Ehkä te olette niin hyvä ja selitätte minulle, minkä vuoksi minulle on tehty väkivaltaa. Jos voitte, niin minä pidän sitä suosiona, jos ette niin suokaa anteeksi."

Minä en heti vastannut sen vuoksi, että olin kiintynyt tarkastamaan mitä huolellisemmin tätä vierasta miestä. Hän oli kaunismuotoinen, punakka mies. Partansa oli lyhyt ja suippo, niin kuin siihen aikaan hovissa oli muotina. Ja hän oli hyvin Louis de Pavannesin näköinen. Vaan hän oli lyhempi ja tukevampi. Hänen käytöksensä ei ollut niin sotilaallinen, ja hän muistutti paremminkin lukumiestä kuin sotilasta. "Te olette sukua Louis de Pavannesille?" kysyin levottomasti. Minä jo olin arvaavinani, mitä oli tuleva.

Minä tuijotin häntä äänettömänä ja tuumiskelin — ja tuumiskelin,
Sitten sanoin vitkalleen:

Pitkän aikaa kului taas ennen kuin vastasin. Totuus nyt oli tullut ilmi. Minä muistelin nyt, että Louis de Pavannes oli joskus maininnut jotakin tästä serkustaan, jolla oli sama nimi ja joka oli nuoremman suvun päämies. Vaan kun meidän Louis asui Provencessa ja toinen Normandiassa, niin tämä pitkä matka ja levottomat ajat olivat heidät erottaneet, vaikka muuten olivat samaa uskoakin. Tuskin kertaakaan olivat nähneet toisiaan. Ja kun Louis ainoastaan kerran koko pitkällä ajalla, minkä hän oli meillä, oli maininnut serkkuansa, enkä minä vielä silloin osannut arvata, että meidän sukuimme välillä tulisi yhdistys, niin eihän ollut ihme, että kuukausien kuluessa tämä nimi oli joutunut minulta mielestä ja että olin kokonaan unhottanut tämän serkunkin.

Nyt hän seisoi siinä ilmielävänä edessäni ja kun minä katsoin häntä, niin ymmärsin, mitä tästä seikasta oli seurauksena. Tämä oli hyvin ilahduttava asia, aivan kuin suuri ihme, jonka nyt olisin tahtonut saada veljieni tietoon. Meidän Louis de Pavannes ei ollutkaan mikään konna, vaan yhtä jalo kuin me tähän päivään asti olimme uskoneet hänen olevankin. Hän ei ollutkaan mikään hovikeimailija, joka kevytmielisesti musersi maalaistytön sydämmen, vaan Kitin uskollinen sulhanen! Ja hän oli vielä vaarassa, hän ei vieläkään tiennyt, että Bezers oli luvannut ottaa hänet hengiltä. Hänen nimellään olimme joutuneet harhatielle ja näin pitkälle. Ja me olimme hukanneet niin paljon aikaa.

"Vaimonne, herra de Pavannes", aloin minä kiireesti, sillä minä huomasin, että nyt oli joutuin selitettävä asiat. "Teidän vaimonne — —."

"Mitä minun vaimostani?" keskeytti hän levottomana. "Mihin hän on joutunut? Oletteko tavannut hänet?"

"Taivaalle kiitos!" vastasi hän hartaasti. Ennen kuin hän ehti enempää sanoa, kapteni Pavallicini keskeytti meidät. Minä huomasin, että tämän epäluulot olivat alkaneet taas herätä. Hän kohteliaasti astui meidän väliimme ja sanoi minulle: "Nyt, nuori herra, vene odottaa."

"Vene?" sanoin minä miettiessäni, mitä nyt tuli tehdä. Tietysti minä en enään halunnut joen toiselle puolen. Epäilemättä tämä Pavannes voi antaa minulle tietoja Louisin asunnosta. "Venekö?"

"Niin, se odottaa", vastasi italialainen katsellessaan meitä vuoroon kumpaakin.

"Antaa sen odottaa!" vastasin kopeasti ja muka vihasesti. "Menkää hiiteen siitä keskeyttämästä meitä! Minä en enää aijo mennä joen poikki. Tämä herra voi minulle antaa tietoja, joita tarvitsen. Minä otan hänet mukaani."

"Kenen luo? Sen luo, joka minut on lähettänyt!" murahdin minä. "Te, kapteni, ette tunnu erittäin suuressa määrässä nauttivan herttuan luottamusta", jatkoin minä. "Ottakaa nyt vaari neuvostani. Ei mistään niin mielellään halua päästä kuin liian innokkaasta palvelijasta. Sellainen menee liian pitkälle — ja hänen käy niin kuin vanhan hansikkaan! Niin kuin vanhan hansikkaan", toistin minä tuimasti ja ivallisesti, "joka suojelee kättä ja itse saa kärsiä. Elkää olko liian innokas, herra kapteni! Se on vaarallista!"

Hän kääntyi pois raivostuneena, kun häntä tuolla tavoin kohteli parraton poikanulikka. Vaan hän kaikessa tapauksessa näytti epävarmalta. Katkeralta olivat sanani maistuneet, vaan hän tiesi, että ne olivat totta.

Minä huomasin, mitä sanani olivat vaikuttaneet, ja käännyin sotamiesten puoleen, jotka seisoivat ympärilläni.

Muuan heistä riensi vahtihuoneelle ja palasi pian ase mukanaan. Sotamiehet olivat kaupunkilaisia ja kuuluivat porvarikaartiin tai johonkin sellaiseen, ja jonkun seikan takia osottivat minulle sellaista kunnioitusta, että he minun käskylläni olisivat käyneet vaikka päällikkönsä kimppuun. Pavannes otti miekkansa ja pisti kupeelleen. Me kumarsimme jäykästi Pavallicinille, joka kupristeli kulmiaan, ja verkalleen — sillä minä en uskaltanut osottaa kiirettä — menimme kuun valaiseman torin poikki kadulle, josta olin tullut. Siellä me pääsimme varjoon, Pavannes tarttui käteeni ja pysähtyi pimentoon.

"Minä pyydän kiittää teitä avustanne", sanoi hän liikutettuna kääntyen minuun, "Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?"

"Todellakin?" sanoi hän. "No hyvä, minä kiitän teitä sydämmestäni" ja syleilimme toisiamme.

"Vaan minä en olisi voinut paljon tehdä hyväksenne, jos ei minulla olisi ollut tämä sormus", sanoin minä ujosti.

"Niin — minä todellakaan en voi sitä sanoa, minä en sitä tiedä", tunnustin. Ja myötätuntoisuuden vaikutuksesta, joka aivan luonnollisesti oli tapauksen kautta syntynyt välillemme, minä unhotin rouva d'On ohjeet ja lisäsin aivan hetken vaikutuksen mukaan: "Minä en tiedä muuta kuin että rouva d'O minulle tämän antoi, ja tämä on vaikuttanut paljon enemmänkin kuin hän sanoi."

"Kuka sen teille antoi?" kysyi toverini ja tarttui minua kädestä niin kovasti, että kipeää kävi.

"Se nainen!" sanoi hän matalalla kuiskaavalla äänellä. "Onko se mahdollista?"

Minä ihmettelin, mitä mies tarkoitti, sillä hänen äänessään oli sekä hämmästystä, uhkaa ja vastenmielisyyttä. Minusta näytti, että hän vetäysi minusta vähän syrjään. "Niin, herra de Pavannes", vastasin minä, suuttuneena. "Se on sikäli mahdollista, että se on aivan totta. Ja minä uskon, että te ette hänestä puhuisi tuolla tavoin, jos tietäisitte kaikki, ja että hänen avullaan vaimonne tänään saatiin pelastetuksi niiden käsistä, jotka koettivat häntä pidättää."

"Mirepoixin, hansikaskauppiaan talossa", vastasin kylmästi, "tunnetteko hänet? Vai niin. No hyvä, rouvanne oli siellä vankina, kunnes hänet äsken autimme pakenemaan sieltä."

Hän ei näyttänyt tätäkään ymmärtävän. Minä en nähnyt tarkoin hänen kasvojaan, vaan äänensä ilmaisi epäilystä ja ihmettelyä. "Mirepoix", mutisi hän. "Hän on hyvin rehellinen mies, vaikka onkin katolinen. Vaimoni oli siellä! Kuka häntä siellä piti?"

"Ursulinesluostarin abbedissa tuntui olevan syynä kaikkeen", selitin minä ja mieleni oli kiehuksissa. Hänen kummastuksensa minusta tuntui niin sopimattomalta, ja aika kului. "Rouva d'O oli saanut tietää, että hän on siellä", jatkoin minä, "ja tuli noutamaan hänet kotia. Ja kun hän kuuli, että te olitte lähteneet toiselle puolen jokea, niin lähetti hän minut hakemaan teitä. Siinä on lyhyesti koko juttu."

"Silloin", sanoi hän niin vakuuttavalla äänellä, että se ei voinut olla vaikuttamatta minuun, "silloin on minulle viritetty paula! Rouva d'O on pahin, kelvottomin, kurjin kaikista naisista! Jos hän on teidät lähettänyt, niin silloin on se juonia! Ja minun vaimoni on jo hänen paulassaan! Taivas häntä auttakoon — ja minua — jos asiat ovat niin."

KAHDEKSAS LUKU.

Jos olisi ollut kolmas henkilö, niin minä olisin syyttänyt herra de Pavannesta valheesta ja vaatinut miekan mittelöön. Vaan mitä tehdä kahden kesken pimeässä yössä keskellä katua, ilman todistajia ja tuntiessani ystävyyttä häntä kohtaan?

Ja itse asiassa minä en tehnyt mitään. Minä seisoin ääneti ja hämmästyneenä odottaen kuulevani lisää. Ja hän selittikin.

"Hän on vaimoni sisar", jatkoi hän katkerasti. "Vaan minulla ei ole mitään syytä häntä sen vuoksi säästää. Säästää? Ei edes rouva de Sauves ole paremmin tunnettu. Enkä minä haluaisi häntä säästää, vaikka voisinkin. Minä tiedän varsin hyvin — vaikka vaimoni ei tahdo uskoa — että rouva d'O ei mitään niin toivo kuin päästä sisarestaan ja minusta — meistä molemmista — saadakseen Madeleinen perinnön. Minulla tosiaan oli eilen syytä levottomuuteen, kun ei vaimoni tullut kotiin", lisäsi hän liikutetulla äänellä.

"Vaan ainakin siinä suhteessa teette väärin rouva d'Olle!" huudahdin kiihtyneenä syytöksestä, joka tuntui sitä kamalammalta tässä hiljaisuudessa ja pimeässä, joka oli ympärillämme — ja sitä kohtuuttomammalta, jos olisi ollut päivän valo. "Siinä varmaan teette hänelle väärin!"

Hän tuli vähän lähemmäksi minua, laski kätensä käsivarrelleni ja katsoi minua terävästi silmiin. "Huomasitteko, oliko hänen seurassaan pappi?" kysyi hän verkalleen. "Muuan, jota sanottiin koadjntoriksi — eräs äkäinen koira?"

Minä vastasin — että olin nähnyt, ja ääneni vapisi kauhistuksesta, mielessäni syntyi äkillinen käänne. Ja minä kerroin, mikä osa papilla oli ollut.

"Silloin", sanoi Pavannes, "minä olen oikeassa. Minua varten on viritetty ansa. Ursulinesluostarin abbedissa! Hänkö oli vienyt vaimoni? Hän on vaimoni paras ystävä, uskokaa minua. Se on mahdotonta! Abbedissa päin vastoin tekisi kaikki pelastaakseen hänet vaarasta kuin — odottakaahan." Minä odotinkin, peläten mitä hän tarkoittanee, kun hän lopulta hiljaa mutisi itsekseen: "Voikohan niin olla? Voiko olla mahdollista, että abbedissa tiesi vaaran uhkaavan meitä, ja sen vuoksi on tahtonut Madeleinen toimittaa turvalliseen paikkaan? Minä luulen!"

Ja minä myöskin. Ja sitten — niin ajatukset ovat kuin ruuti. Pieninkin kipinä synnyttää koko pitkän sarjan ajatuslentoja. Hänen sanansa eivät olleet lukuisat, vaan niissä oli kipinä, joka oli kyllin voimakas sytyttämään minun aivoissani liekin, joka minut silmänräpäyksen ajaksi huikasi ja minua vavistutti niin, että minä ihan tärisin. Kun tämä kohtaus oli mennyt ohi, niin minä selvään näin edessäni niin kauhean mahdollisuuden, että sellaista en olisi itse koskaan voinut ajatella. Minä muistin miten Mirepoix oli hämillään ja miten kohtelias oli pappi. Minä muistin tuiman varoituksen, jonka Bezers oli antanut rouva de Pavannesille — ja se oli aivan harvinaista, että Bezers antoi varoituksia — kun hän sanoi rouvalle, että parasta olisi hänen pysyä siellä missä oli. Minä ajattelin levottomuutta ja kiirettä, jota olin huomannut kaduilla, ajattelin väkijoukkoja, joita äänettöminä oli hiipinyt edestakaisin, merkkejä tulevaan taisteluun, joita olin ollut huomaavinani, ja vertasin tätä rauhaan ja tyyneyteen, joka vallitsi Mirepoixin talossa. Minä kysyin de Pavannesilta, mihin aikaan hänet vangittiin.

"Sitten ette tiedä, mitä nyt tapahtuu?" sanoin minä. "Juuri nyt, kun me tässä tuhlaamme aikaa — vaan kuulkaa!"

Ja minä kaikella kiireellä kerroin, mitä olin huomannut kadulla ja viittauksista, joita olin kuullut, jonka jälkeen hänelle näytin merkit, joilla rouva d'O oli minut varustanut.

Hänen käytöksensä sen jälkeen, kun hän oli kuullut minun kertomukseni, peloitti minua yhä enemmän. Aivan kuin raivon valtaamana hän vei minut muutaman talon luo, jonka akkunaan nyt juuri ilmestyi kaksi palavaa kynttilää. "Sormus!" huudahti hän. "Katsotaan sitä sormusta! Kenen se on?"

Hän piti koholla kättäni, niin että se oli valossa, ja me molemmat katselimme sormusta. Se oli raskas sinettisormus, jossa oli kaksi sinettisivua, toisessa oli kirjain "H" ja sen päällä kruunu, toisella sinettisivulla oli kotkankuva, siivet levällään.

Pavannes päästi käteni kauhun valtaamana ja nojautui seinää vasten. "Se on herttua Guisen sormus", mutisi hän. "Se on Lothrinkilainen kotka."

"Ahaa!" lausuin minä hiljaa, ja minulle alkoi valeta. Herttua oli silloin, niin kuin myöhemminkin, Parisin roistoväen jumala, ja minä ymmärsin minkä vuoksi porvarisotamiehet olivat minua niin kunnioittaneet. He olivat minua pitäneet herttuan lähettinä ja uskottuna.

Sen pitemmälle en minä nähnyt. Vaan Pavannes mutisi: "Me hugenotit saamme nyt lukea rukouksemme. Tämä on kuolemantuomiomme. Tänä aamuna meitä ei ole ainoatakaan jälellä Parisissa. Guisella on isänsä kuolema kostettavana, ja nämät parisilaiset täyttävät hänen käskynsä niin koin verenhimoiset sudet, joita he ovatkin. Paroni Rosny meitä varoitti tästä, selitti sana sanalta. Minä toivoisin nyt, että olisimme totelleet hänen neuvojaan!"

"Mutta kuulkaahan!" huudahdin minä — hänen ajatuksensa juoksivat jo niin nopeasti, että minä en enään jaksanut seurata. Vaikka kauhistuttava kuvauksensa oli jonkun aikaa kulkenut minun käsitykseni tasalla, niin se kuitenkin pian lähti huimasta edelle. Ja minä en ymmärtänyt mitään pätevää syytä siihen. "Kuningas — kuningas ei koskaan voisi sallia mitään sellaista, herra de Pavannes", muistutin minä.

"Poika, te olette sokea!" vastasi hän kärsimättömänä, sillä hän nyt näki selvään kaikki ja minä en mitään. "Tuo upseeri tuolla oli Anjoun herttuan kapteeni, Fransin veljen miehiä, muistakaa se! Ja hän — hän totteli herttuan sormusta! Herttualla on tänä yönä täysi valta, ja hän meitä vihaa. Minkä vuoksi emme pääse joen poikki? Sen vuoksi, että kuningas meidät hävittää. Hän on meidät myynyt veljelleen ja Guiseille. Va chasser l'Idole" [Karkota epäjumala!] — toisen kerran nyt kuulin tämän kummallisen lauseen, joka, niin kuin sittemmin sain kuulla, oli muodostettu kuninkaan nimestä Charles de Valois, ja jota protestantit käyttivät tunnussananaan — "Va chasser l'Idole on meidät kavaltanut! Minä aivan selvään muistan sanat, jotka hän lausui amiraalille: Nyt, kun olemme teidät saaneet tänne, niin emme teitä niin pian laskekaan. Oo, sitä kavaltajaa! Sitä kurjaa kavaltajaa!"

Hän nojautui seinää vasten kauhun valtaamana ja uhkaavan vaaran masentamana. Hän oli luonteeltaan vitkallinen ja neuvoton, tuntui minusta, ja sopivampi kirjastoon kuin sotaelämään. Ja nyt hän näytti kokonaan antautuvan epätoivolleen. Vaan ehkä hänen rohkeuttaan masensi ajatus vaimonsa onnettomuudesta. Ehkä myöskin pitkällinen mielen jännitys ja levottomuus, jota oli tuntenut niin kauan, tai äkillinen tieto vaimonsa saapumisesta vaikuttivat myöskin osaltaan hänen rohkeutensa raukeamiseen.

Oli miten oli, minä toinnuin kuitenkin pian, ja ensi töikseni revin valkoisen nenäliinan, josta sidoin hänen hijaansa nauhan ja toisen hattuun, niin että hänelle tuli samallaiset merkit kuin minullekin.

Tietysti en enää uskaltanut luottaa rouva d'Ohon. Minä en vielä ollut vakuutettu siitä, että hän olisi tietensä osallinen rikokseen, vaan minä en luottanut häneen täydellisesti. "Elkää pitäkö merkkejä, kun te palaatte", oli hän sanonut, ja se oli ihmeellistä, vaikka minä en vielä voinut häntä uskoa sellaiseksi sireniksi, joista isä Pietari oli meitä varoittanut kertoessaan vanhoja satuja. Kuitenkin minä häntä epäilin ja mieltäni pöyristytti. Hänen seurustelunsa papin kanssa, tuon ilkeän papin kanssa, hänen kummallinen intonsa saada Pavannes palaamaan, hänen salaiset ohjeensa, joita hän antoi minulle, hänen kiihkonsa saada sisarensa viedyksi kotia — juuri sinne, missä hän oli suurimmassa vaarassa, se kun oli tunnettu hugenottitalo — kaikki tämä viittasi samaan johtopäätökseen. Vaan tämä johtopäätös oli niin kamala, että minä, vaikka epäilinkin ja pelkäsin häntä, en voinut kuitenkaan tätä päätöstä tunnustaa oikeaksi. Minä sen karkoitin mielestäni ja kieltäysin sitä uskomasta, vaikka se minun mieleeni pyrki yhtämittaa.

Kaikkia tätä mietiskelin sitoessani nauhoja toverilleni. Vaan minä en ajatuksiini hukannut aikaa, sillä siitä saakka kun ymmärsin asiain tilan sellaiseksi kuin Pavannes oli kuvannut, minusta joka silmänräpäys, jonka menetimme selityksiin, tuntui tunnin pituiselta. Minä nuhtelin itseäni, että silmänräpäyksenkään ajaksi olin voinut unhottaa, mitä varten olimme tulleet Parisiin — pelastamaan Kitin sulhasta. Meillä nyt tuskin oli enään aikaa jälellä tapaamaan häntä, kun olimme joutuneet harhaan tämän onnettoman tapauksen kautta, että olimme seottaneet henkilöt. Jos seuralaiseni epäluulot olivat oikeat, niin Louis yleisessä hugenoittein teurastuksessa joutuisi uhriksi luultavasti ennen kuin me saisimme hänet käsiimme. Ja vaikka luulot olisivat perusteettomiakin, niin toivomme sittenkin oli pieni, sillä Bezers ei kauan viivyttäisi kostoaan. Minä hänet tunsin liian hyvin. Guise voisi säästää vihollistaan, vaan vidame de Bezers — Bezers ei koskaan! Hän oli varoittanut rouva de Pavannesta, se on totta, vaan tämä luonnoton hyväsydämmisyyden ilmaus on saanut hänessä pirun entistä raivoisammaksi, ja hän nyt raivoaa kuin koira, jolta on ryöstetty ruokansa.

Minä silmäsin taivasta, minkä sitä näkyi pieni kaistale korkeitten talojen välitse, ja kas! päivä alkoi koittaa. Puolen tunnin perästä jo on päivä, vaikka täällä kapeilla kaduilla olikin vielä yö. Niin, aamu oli tulossa, kirkas ja toivoa tuottava, ja kaupungilla oli kaikki niin hiljaista. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi merkinnyt mellakkaa ja epäjärjestystä. Minä ajattelin, että Pavannes aivan varmaan on erehtynyt. Joko ei ollut, minkäänlaista salaliittoa — joka olikin uskottavinta — tai on siitä luovuttu, tai ehkä — Mikä se!

Pistoolin laukaus! Lyhyt kova, onnettomuutta ennustava paukaus katkaisi yön hiljaisuuden. Kuulusti aivan kuin se olisi paukahtanut jossakin meidän lähellämme, ja minä pysähdyin. Minä olin juuri puhellut seuralaiseni kanssa. "Mistä se tuli?" kysyin ja katselin ympärilleni.

"Tästä läheltä, Louvren seutuvilta", vastasi hän ja kuunteli tarkkaavasti. "Kas! Kas! Oo, taivas!" puhkesi hän epätoivon äänellä. "Se oli merkki!"

Ja niin se olikin. Yks, kaks, kolme! Ennen kun ehdin laskea niin kauas, niin sytytettiin aivan kuin samalla kädellä kynttilät kaikissa akkunoissa sillä kadulla, jolla me olimme. Ennen kuin ehdin kysyä häneltä, mitä tämä merkitsi, ennen kuin ehdimme lausua sanaakaan tai liikahtaa paikaltamme tai ajatella mitä meidän oli tehtävä, rupesi suuri kirkon kello päämme päällä jyrisemään niin kauheasti kuin olisi sitä ollut soittamassa sata hurjistunutta miestä. Se syyti äänensä ilmaan, se täytti äkkiä koko hiljaisuuden. Se levitti tärisyttävän äänensä yli kaupungin, niin että lopulta ilma aaltoili ja talot ympärillämme tärisivät. Hiljaisena yönä se synnytti yhtäkkiä helvetillisen melun.

Me nyt lähdimme aivan vaistomaisesti liikkeelle, kauhistuneina, polvet huojuen ja hartiat kumarassa. "Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee?" huusin minä puoleksi ihan järiltäni, puoleksi kauhistuneena. Minä olin ihan kuin huumauksissani.

"Louvren kirkon kello", huusi hän. "Niinpähän oli kuin minä sanoinkin.
Me olemme kuolemaan tuomitut!"

"Kuolemaan? Ei!" vastasin minä hurjasti, sillä tämän kellon soidessa ja siinä mielentilassa, jonka se oli synnyttänyt minussa, rohkeuteni tuntui taas kohoavan, minä aivan kuin ponnahdin takaisin kauhistuksesta, joka minut oli silmänräpäykseksi vallannut. "Ei koskaan! Meillä on paholaisen puku, ja hän suojelee omiaan. Vetäkää miekkanne, ja syyttäköön itseään, joka vain meitä pidättää. Te tunnette tien. Eteen päin!" huusin minä raivosta mielettömänä.

Häneen tarttui minun intoni ja hän veti miekkansa. Me rohkeasti kulimme eteenpäin, ja varokeinoistani olikin hyvä tulos. Me epäilemättä olimme kuin muutkin murhamiehet, joita tänä yönä oli liikkeellä. Tällä tavoin epätoivoisina me riensimme katuja — kellojen yhä soidessa. Meitä ei kukaan estänyt eikä kukaan puhutellut, vaikka suuria ihmisjoukkoja, jotka kasvoivat kasvamistaan joka hetki, kiiruhti samaan suuntaan kuin mekin ja ihan vierellämme ja vaikka meidän edellämme, jossa siellä täällä valossa näimme aseita ja kalpeita, säikähtäneitä muotoja, joita oli pitkin matkaa, me kuulimme äänten pauhua, joka kohosi ja vaipui aivan kuin myrskyävän meren pauhu.

Kaikki oli yhtenä kiireenä, sekasortona, meluna ja pauhuna. Vaan kuitenkin minä muistan yhtä ja toista, jota huomasin taajan väkijoukon läpi tunkiessamme, siellä täällä kalpeat, säikähtyneet kasvot akkunassa, puoleksi pukeutuneen olennon ovella, lapsia nostettuna katsomaan kulkuamme, jota katsoivatkin suurin ihmettelevin silmin, Kristuskuvan, joka oli muutamassa kulmassa ja loisti punasena soihdun valossa, aseellisen, mieheksi puetun naisen, joka vähän matkaa kulki vierellämme laulaen ruokotonta laulua. Minä vielä muistan, miten äkkiä pitkäin pimeäin väliaikain perästä välähti valovirta, miten minä koko ajan, kun kulimme, pidin Pavannesia käsivarresta, miten me edessämme kuulimme melun aina vain kasvavan. — Vihdoin pysähdyimme muutaman sivukadun suulle, joka yhtyi siihen katuun, jota me kulimme. Syöksyvä ihmisjoukko koetti tunkeutua tälle sivukadulle, vaan kun ei päässyt kun se jo oli täynnä, niin pysähtyi kadun suulle ja ahnaasti katselivat paikkoja, joista voisivat nähdä mitä siellä tapahtuu. Pavannes ja minä koetimme tunkeutua läpi joukon päästäksemme jatkamaan matkaamme. Vaan meidän täytyi kuitenkin hetkeksi pysähtyä pääsemättä eteenpäin ja jouduimme niin näkemään mitä tapahtui.

Tämä sivukatu oli yhtenä tulimerenä. Toisesta kadun päästä toiseen oli jokainen ullakko, jokainen portti, jokainen akkuna valaistu liehuvilla tulisoihduilla. Sen lisäksi se oli täynnä kasvoja — ihmiskasvoja, vaikka ne eivät juuri olleet ihmisellisiä — ja kaikki katsoivat samaan kohtaan ylöspäin. Ja melu, jonka tämä ihmisjoukko kerta toisensa jälkeen nosti, yhteen ääneen ulvoen ja volisten, aivan kuin raivoavat pedot, oli niin kauhistavaa, että minä puristuin kiinni Pavannesin käsivarteen ja niin lähelle häntä kuin suinkin. Vaikka sitten monta kertaa olen kuullut kauheaa melua, niin en kuitenkaan ihmettele, että menetin silloin rohkeuteni. Sillä ei mikään maailmassa ole niin kauhistuttava kuin inhoittava peto, jota sanomme roistoväeksi, kun se on antanut höllät ohjakset intohimoilleen.

Lähellä meitä oli muutamia ratsumiehiä, jotka toimettomina istuivat satulassaan, kohoten kuin saaret merestä aaltoilevan ihmisjoukon ylitse, ja olivat vahdissa muutaman portin ympärillä. He olivat ääneti, eivät vähintäkään välittäneet meluavasta joukosta ympärillään, vaan tuiman ankarina katsoivat, mitä tapahtui portin sisäpuolella. He olivat komeasti puetut, ja muutamilla heistä oli puolikyrassit silkkivaippain päällä tai kirjaillut säämiskätakit. Minä pitkältä matkalta näin jalokiviä hohtavan sen lakissa, joka näytti olevan heidän päällikkönsä. Hän oli pienen joukon keskellä ja oli aivan nuori mies — ehkä kahdenkymmenen vuotias — komeavartaloinen ja istui erinomaisen kauniisti hevosen selässä. — Hänellä oli harmaja, silkkinen ratsutakki ja oli päätään pitempi tovereita. Hevosensakin näytti ylpeältä.

Minun ei tarvinnut Pavannesilta kysyä, kuka hän oli. Minä tiesin, että se oli herttua Guise, ja että talo, jonka edustalla hän oli vahdissa, oli Colignyn. Minä tiesin mitä siellä tapahtui. Ja minä tunsin itseni kipeäksi kauhusta ja tuskista. Minä olin aivan kuin unissani näkevinäni harmajat hiukset, verta ja raivoa, joka ei enään ollut ihmisellistä. Ja mieleni nousi kapinaan. Minä tappelin ympärilläni olevan roistoväen kanssa. Minä raivasin tieni sen läpi, Pavannes kintereilläni, ja minä koetin vain niin pian kuin mahdollista päästä pois sieltä. Ja sen vuoksi me emme pysähtyneet emmekä katsoneet taaksemme, ennen kuin olimme päässeet väkijoukosta, ja valaistu katu ja pirullinen työ, jota siellä tehtiin, oli hyvän matkaa takanamme.

Me olimme muutaman pimeän kadun suulla, jonka nyt seuralaiseni kuiskaamalla ilmoitti vievän hänen talolleen, ja tässä me pysähdyimme vähän hengittääksemme ja katsoaksemme ympärillemme. Taivas oli punanen takanamme, kirkonkellojen jyminä, jota kuului joka tornista, tärisytti ilman. Idästä kuului rumpujen pärryytys ja ammunnan pauke ja huutoja: "Kuolema Colignylle!" "Kuolema Hugenoteille!" Koko kaupunki oli herännyt unestaan, ihmiset kalpeina ja hämmästyneinä helvetillisestä elämästä, joka täytti kadut. Joka akkunassa näkyi säikähtyneitä miehiä ja naisia, jotka kumartuivat kauas, kyselivät tai vastasivat tai huusivat tai sytyttivät kynttilöitä. Vaan vielä itse väestö ei näyttänyt ottavan mitään vaikuttavaa osaa meteliin.

Muutamana hetkenä, kun me seisoimme pimennossa korkeitten talojen suojassa, kohotti Pavannes lakkia. "Ranskan jaloin mies on kuollut", sanoi hän kunnioittavasti. "Jumala antakoon hänen sielulleen rauhan. He ovat saaneet tahtonsa perille ja ovat tappaneet hänet kuin koiran. Hän oli vanha mies, ja eivätkä he ole häntä säästäneet! Hän oli jalosukuinen, ja he kutsuivat roistoväen repimään hänet. Vaan voitte olla varma, ystäväni", — ja kun puhujan ääni muuttui ja kaikui voimakkaana ja ylpeänä, näytti hänen vartalonsakin kasvavan sen mukana — "voit olla varma siitä, että nuo konnat eivät elä monta päivää! joka miekkaan ryhtyy, se miekkaan lankee. Minä en sitä ehkä saa nähdä, vaan te sen kyllä näette."

Hänen sanansa eivät silloin minuun erityisemmin vaikuttaneet. Rohkeuteni alkoi palautua. Sydämmeni tykytti levottomuudesta, ja minulla hehkui mieli taisteluun. Mutta vuosia myöhemmin, kun molemmat, jotka olivat etevimpiä Colignyn kynnyksellä, kuolivat, toinen kolmenkymmenenkahdeksan, toinen kolmenkymmenenviiden vuotiaana — kun Henrik Guise ja Henrik Valois, perätysten puolen vuoden kuluessa kaatuivat murhamiehen puukkoon — silloin muistin Pavannesin ennustuksen. Ja minä ymmärsin kaitselemuksen tiet ja huomasin, että juuri sama uskaliaisuus, jolla Guise otti vangiksi Colignyn, saattoi hänet vuorostaan hymyillen ja kumarrellen, konvehtilaatikko kädessä ja huulensa vielä kosteina hallitsijattarensa suudelmista, astumaan kuninkaan kamariin — kuninkaan kamariin Bloissa! Saattoi hänet kohottamaan sitä esirippua — ah, kuka ranskalainen ei tuntisi tätä tapausta? — jonka takana amirali seisoi!

Vaan palatkaamme omiin kohtaloihimme. Silmättyämme pikaisesti ympärillemme jatkoimme matkaamme ja kiiruhdimme kapean kadun läpi, pitäessämme pienen neuvottelun keskenämme. Pavannes alkoi arvella, eikö hänen tulonsa saattaisi vaaraan hänen vaimonsa, ja luopui sen vuoksi alkuperäisestä tuumastaan hakea turvaa talossaan. Hän arveli, että roistoväki säästäisi hänen vaimoaan. Jos hän itse pääsisi pakoon, niin vaimonsa kuolema ei hyödyttäisi ketään personallisesti. Hän sen vuoksi piti parhaana pysyä poissa. Vaan minä en tahtonut siihen suostua. Sillä otaksuen, että Pavannesin arvelu oli perusteltua, niin papin hurjat joukot odottaisivat jonkun aikaa, että talon herra saisi tilaisuuden palata, vaan kaikissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin tekisivät hyökkäyksen, jos ei muun vuoksi, niin ahneudesta. Ja silloin hänen vaimonsa kohtalo olisi hyvin epätietoinen. Minä olin itse hyvin halukas tapaamaan veljiäni, jotta heidän kanssaan voisimme joko pelastaa Louisin tai paeta yhdessä. Meitä olisi neljä hyvää miekkamiestä ja voisimme ainakin rouva de Pavannesin saattaa johonkin turvalliseen paikkaan, jollei ilmestyisi mitään tilaisuutta auttamaa Louisia. Sitä paitse meillä oli herttuan sormus ja se aina hätätilassa voisi auttaa meitä.

"Ei", sanoin, "mennään yhdessä. Me hiivimme pääportista sisään, sen sulemme ja sitten kaikki pakenemme jostakin takaportista, siliä aikaa kun he koettavat murtautua sisään kadulta."

"Vaan siinä talossa ei ole mitään takaporttia", vastasi hän pudistaen päätään.

"Ne ovat varustetut lujilla ristikoilla, me emme voisi murtaa niitä aikoinamme", selitti hän huoaten.

Minä pysähdyin aivan lannistuneena. Vaan vaara sai minut kekseliääksi. Silmänräpäyksessä olin tehnyt toisen suunnitelman, joka tosin ei ollut niin varma onnistumisesta kuin edellinen olisi ollut, ja sitä paitse vaarallisempikin, vaan kuitenkin oli koetettava. Minä selitin Pavannesille ja hän suostuikin. Me samassa tulimme muutamalle kadulle ja aamupäivän harmajassa valossa, joka alkoi tunkeutua talojen väliin, huomasin olevamme ainoastaan muutamia kyynäriä pienestä sivuportista, josta olin nähnyt veljeini menevän. Olivatkoon he vielä talossa? Olivatkoon he turvassa? Minä olin ollut poissa ainakin tunnin ajan.

Levottomana heidän puolestaan katselin ympärilleni, kulkiessamme katua, ja koputimme sitten hiljaa portille. Minä arvelin, että voidaan tehdä hyökkäys meidän tässä seisoessamme, ja pidin sen vuoksi vahtia siinä odotellessamme. Vaan meitä ei kukaan häirinnyt. Katu, joka oli jonkun matkan päässä mellakan keskustasta, oli tyhjä väestä, eikä ollut muita näkyviä elon merkkejä kuin akkunoista kurkistelevia ihmisiä, jotka tarkkaavasti seurasivat meidän liikkeitämme. Niin, katu oli niin tyhjä ihmisistä ettei näkynyt kuin muuan vaaniskeleva olento, joka, heti kun minä hänet huomasin, vetäytyi muutaman talon kulman taakse ja katosi. "Siinä se nyt oli!" huusin minä välittämättä kuuliko vai ei joku. "Koputtakaa kovemmin! Koputtakaa! Elkää välittäkö jyskeestä! Kymmeniä ihmisiä katsoo meitä, ja tuo vakooja on rientänyt kutsumaan ystäviään."

Minun vihani paisui. En voinut enään kestää äänettömiä katseita, joita suunnattiin meihin joka akkunasta ympärillämme. Minä tunsin tuskaa noista julmista, armottomista silmistä. Minä huomasin niissä sairaloista uteliaisuutta, maltillista odotusta, joka minut sai kerrassaan hurjistumaan. Nämät miehet ja naiset, jotka katselivat meitä kuin kivikuvat, tunsivat seuralaiseni uskonnon ja säädyn. He olivat joka päivä nähneet hänen ratsastavan kaupungille ja kotia, iloisena ja komeana, ja nyt he yhtä ahnain katsein odottivat roistoväkeä tulevaksi. Lastenkin huomio näytti olevan kiinnitetty häneen, aivan kuin kuolemaan tuomittuun mieheen, ja malttamattomina odottivat, mitä tapahtuu. Näin minä selitin heidän katseitaan.

"Koputtakaa!" toistin vihasella äänellä, ja malttini oli loppumassa. Teinköhän hullusti, kun toin hänet tänne tähän kaupunginosaan, jossa joka ihminen hänet tunsi? "Koputtakaa! Meidän täytyy päästä sisään, kävi miten kävi! Ei kai talosta ole joka ihminen lähtenyt!" Minä jyskytin porttia hurjasti, ja tuntui helpottavalta, kun se vihdoin aukeni. Muuan palvelija seisoi edessäni. Hän oli kalman kalpea, ja polvensa huojuivat. Ja hänen takanaan oli Croisette. Me olimme heti toistemme sylissä.

"Marie on sisällä rouvan luona", vastasi hän iloissaan. "Nyt olemme taas koolla kaikki kolme. Vaan, Anne, missä sinä olet ollut? Ja mitä on tekeillä? Onko joku suuri tulipalo? Vai onko kuningas kuollut? Vai mitä ihmettä tämä on?"

Minä kiireemmittäin kerroin hänelle, mitä minulle oli tapahtunut ja minkä vaaraa luulin uhkaavaa toisia. Tietysti hän hyvin hämmästyi ja mielensä joutui kiihdyksiin siitä, mitä sai kuulla, vaikka hän jo olikin arvellut tällaista. Vaan hänen ilonsa kuullessaan, ettei Louis de Pavannes ollutkaan naimisissa, oli niin suuri, että se hävitti kaikki muut tunteet. Hän ei voinut siitä kylliksi puhua. Hän kerta toisensa perästä kuvaili Louista Kitin sulhasena, vanhana ystävänämme ja toverinamme, uskollisena ja urhoollisena miehenä, oikeana pelottomana ja nuhteettomana ritarina. Ja viipyi kauan ennen kuin hänen silmänsä heittivät hehkumasta, kielensä iloisesti liikkumasta, ja ennen kuin ilon puna hävisi hänen poskiltaan — kauan, kun aika lasketaan minuuteissa. Vaan sitä voimakkaampana palautui sitten muistiin vaaran, jossa Louis oli ja oman tilamme. Yrityksemme hänen pelastamisekseen oli mennyt nyt myttyyn — kerrassaan epäonnistunut.

"Ei! Ei!" huudahti Croisette päättävästi. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaista. Ei millään ehdolla saanut niin ajatella. "Me emme saa heittää toivomasta. Me yhdessä menemme häntä hakemaan. Louis on urhoollinen kuin jalopeura ja nopsa kuin kärppä. Me vielä ajoissa saamme hänen käsiimme. Me lähdemme, kun — minä tarkoitan, heti kun —"

Hän keskeytti puheensa. Hänen äkillinen vaikenemisensa, kun hän katseli ympärilleen autiolla kartanolla, jossa me seisoimme, oli selvempi kuin mikään selitys. Kylmässä, harmajassa päivänvalossa, joka heikkona ja epävarmana tunkeutui kartanolle, erotimme tallirakennusrivin kummallakin puolen ja portinvartijan pienen tuvan portin edessä, ja näimme, että seisoimme keskellä korkean, harmajan ja synkän nelikerroksisen rakennuksen pihaa.

Minä suostuin hänen esitykseensä vaikka vastenmielisesti. "Niin", sanoin hänelle, "me lähdemme, kun — —"

Ja minäkin vaikenin. Sama ajatus oli syntynyt minussakin. Miten olisimme voineet jättää näitä ihmisiä? Miten jättää rouva de Pavannesta kun hän oli vaaran ja ahdistuksen alainen? Miten voisimme palkita hänen hyvyyttään pakenemalla? Me emme voineet niin tehdä. Emme Kitinkään vuoksi. Sillä Louis, meidän Louis, oli mies ja hänen oli kestettävä kohtalonsa. Vaan minä huokasin.

Niin oli siis päätetty. Minä olin jo selittänyt Croisettelle suunnitelmani, ja kun me nyt odotimme, niin rupesi hän kertomaan pitkää monimutkaista juttua rouva d'Osta. Minä luulin, että hän kertoi ainoastaan puhellakseen — pitääkseen rohkeuttamme yllä — jonka vuoksi en kuunnellut tarkoin mitä hän sanoi, eikä hän ollut vielä päässyt itse pääkohtaan, tai minä en ainakaan ollut sitä ymmärtänyt, kun kadulta kuuluva meteli katkasi hänen kertomuksensa. Kuului kovia askeleita, jotka selvästi osottivat, että suurempi ihmisjoukko oli tulossa. Tämä sai Croisetten yhtäkkiä vaikenemaan ja meidät molemmat vahtipaikoillemme.

Vaan ennen kuin me olimme ehtineet erota, niin sirovartaloinen olento meni kiireesti minun ohitseni ja pisti pehmoisen kätensä käteeni, kun minä seisoin siinä portilla odottamassa. Päähineen sisällä huomasin ystävälliset, arat silmät ja kalpeat posket, minä kumarruin ja suutelin kättä, ja minä nyt en enään tuntenut mitään kaipuuta enkä epäilystä velvollisuudestamme, vaan seisoin maltillisesti portilla ja odotin.

YHDEKSÄS LUKU.

Odotin ja odotin yksinäni! Portit nyt olivat melkein kokonaan säretyt. Roistojoukko ulkopuolella, joka kasvoi kasvamistaan, antoi sataa iskuja yhtämittaa porttien lukoille ja saranoille, Ja heidän hurjat uhkauksensa ja sadatuksensa kuuluivat aukoista, joita olivat murtaneet aitaan. Monet väsyivät, vaan toisia tuli sijaan. Työaseita särkyi, vaan uusia tuotiin, ja he tekivät työtä hurjalla tarmolla. Alussa he olivat käyneet toimeensa varovasti, sillä olivat pelänneet, että heitä ammuttaisiin, että he sisäpuolelta kohtaisivat vastustusta, ja ainoastaan rohkeimmat heistä uskalsivat ryhtyä alussa toimeen. Vaan nyt, kun eivät kohdanneet mitään vastusta, niin kaikki tunkeutuivat hillitsemättöminä. Joukko pysyi tuskin sen vertaa ulohtaalla, että moukareille olisi jäänyt tarpeellinen tila, vaan ryntäsivät huutaen ryskyviä portteja vasten ja iskivät niihin nyrkeillään, heti kun ne alkoivat huojua.

Nyt ei ollut enään pidättämässä kuin yksi jykevä rautapuomi. Ja siihen oli katseeni kiinnitettynä. Minä olin yksinäni kartanolla, muutaman kivipylvään suojassa. Takanani oli ravollaan ovi, josta mentiin itse taloon. Kynttilöitä paloi huoneissa rakennuksen ensi kerroksessa, jonka akkunat olivat auki. Muutaman akkunan leveällä laudalla seisoi Croisette ja katseli minua äänetönnä, kätensä ristikolla varustetulla akkunaluukulia. Hän oli kalpea, ja minä nyökytin hänelle päätä ja hymyilin. Minä en tuntenut pelkoa, vaan vihaa, ja kun tuo pirullinen melu melkein teki kuuroksi, niin minä muistelin vanhoja satuja talonpoikaiskapinoista ja mitä niissä tapahtui, sekä miten me tukehdutimme ne.

Yhtäkkiä melu kasvoi. Kuulosti aivan kuin koirain haukuntaa, kun ne löytävät jälet. Tämä sai minut silmänräpäykseksi ajattelemaan vaarallista tilaani, ja minä käännyin heti katsomaan porttia. Rautapuomi taipui joukon rynnätessä. Verkalleen alkoi toinen portinpuolisko auveta ja aukosta minä näin hurjia, julmia kasvoja ja veristyneitä silmiä, samalla kun pääni päältä kuulin Croisetten kimakan huudon — kauhun huudon. Tuimasti huutaen vastaukseksi ja tehden uhkaavan liikkeen hurjalle roistojoukolle käännyin takaisin ja riensin yli kartanon ja ylös portaita rakennukseen.

Minä juoksin sitä nopeammin, kun takaani kuulin kovan pistolin laukauksen ja luoti suhisi korvani ohi. Vaan minä en sitä säikähtänyt, ja heti kun olin hypähtänyt ylimmälle portaalle, pysähdyin ja katsoin taakseni. Ahdistajat olivat jo puolitiessä pihaa. Minä tein kömpelön yrityksen sulkeakseni suuren oven, ja kuulin takaani korvia särkevän riemun huudon, kun en saanut ovea kiinni. Minä en enään odottanut, vaan riensin ylös tammiportaita, neljä astinta kerralla, ja syöksyin suureen, vasemmalla puolen olevaan salonkiin, jonka oven sulin.

Tässä huoneessa, joka näytti ennen olleen niin komea, oli nyt kaikki hurjassa epäjärjestyksessä. Osa gobelineista oli revitty seiniltä. Muuan akkuna oli sulettu ja sen luukku vedetty kiinni. Sen oli tehnyt Croisette. Kaksi muuta akkunaa oli auki — aivan kuin ei olisi ollut aikaa niitä sulkea — ja päivän valo, joka niistä tunkeutui sisään, teki palavat lamput kummituksen näköisiksi. Huonekalut olivat siirretyt syrjään ja pinottu muuriksi poikki huoneen ja sen aukot oli täytetty seinästä temmatuilla verhoilla. Tämän varustuksen takana seisoivat Croisette ja Marie selin oveen, joka johti toiseen huoneeseen. Mariella oli pitkä keihäs kädessä, Croisette piteli pitkää pyssyä muutaman tuolinselän varassa ja sytytti juuri soihdun, kun minä tulin sisään, Molemmilla oli sitä paitse miekka. Minä pistäysin kuin kanini muutamasta reijästä muurin taakse ja asetuin heidän viereensä.

Minä sain tuskin miekkani paljastetuksi siihen, kun huoneeseen hyökkäsi kymmenkunta likasta, resusta miestä, joilla kasvot olivat tulehduksissa ja ahnaat silmät tuijottivat julmasti. Vaan sisään tultua he yhtäkkiä pysähtyivät — niin äkkiä että puolueettomasta katsojasta se olisi näyttänyt hassulta. Heidän hurja huutonsa vaikeni, ja kun he kiroten ja sadatellen kompastelivat toistensa yli, katsoivat he meitä hämmästyneinä, sillä näky, joka heitä täällä kohtasi ei varmaankaan ollut mieluisa. Heidän päällikkönsä näytti olevan pitkä teurastaja, jolla oli suuri sotakirves puolittain alastomalla olallaan. Vaan heidän joukossaan oli muutamia sotamiehiä kuninkaan univormussa, ja he olivat keihäillä varustettuja. Kun he portilla eivät olleet kohdanneet mitään vastustusta, niin he olivat luulleet täällä tapaavansa ainoastaan aseettomia uhria, ja ensimmäiset heistä nyt pelästyneinä peräysivät, kun he huomasivat edessään pyssyn ja tuohus sytytettynä.

Minä käytin tilaisuutta hyväkseni. Tiesin nimittäin, että heidän arvelevaisuutensa oli meille ainoan pelastuksen mahdollisuus, ja minä sen vuoksi hyppäsin tuolille ja viittasin kädelläni heitä olemaan hiljaa. Tottelevaisuuden vaisto vaikutti heissä silmänräpäyksen ajaksi ja huoneessa syntyi hiljaisuus.

"Varokaa!" huusin kovasti — niin kovasti ja rohkeasti kuin voin, sillä minä huomasin, että ääneni vähän vapisi, kun minä näin edessäni nämät hurjat kasvot. "Varokaa miehet, ja ajatelkaa mitä aijotte tehdä! Me olemme katolisia niin kuin tekin ja kirkon tottelevia ja uskollisia poikia. Ja sen ohessa hyviä alamaisia. Eläköön kuningas, hyvät miehet! Jumala kuningasta suojelkoon!" ja minä iskin miekkani varustukseen, niin että huone kaikui. "Jumala suojelkoon kuningasta!"

"Mielelläni, hyvät miehet!" vastasin minä kohteliaasti. "Oikein sydämmestäni. Eläköön messu! Eläköön messu!"

Tämä varsin suuresti hämmästytti teurastajaa, joka onneksi vielä oli aivan selvillään. Hän ei ollut voinut tällaista aavistaakaan. Hän tuijotti meitä, aivan kuin härkä, jonka aikoi iskeä, olisi yhtäkkiä avannut suunsa ja alkanut puhua, ja neuvotonna hän katseli tovereitaan aivan kuin kysyen heidän neuvoaan.

Myöhemmin päivällä roistoväki tappoi myöskin muutamia katolilaisia. Vaan sen mukaan kuin sitten voitiin selkoa saada, olivat nämät tapaukset vain yksityisiä verikoston töitä. Muissa tapauksissa pääsi huudolla "eläköön messu." Tämä oli tietysti sitä helpompaa aamulla, jolloin roistoväki ei ollut vielä niin tottunut vapauteensa, jolloin tappaminen oli vielä murhaamista, eivätkä miehet vielä olleet hurmautuneet verenvuodatuksesta.

Minä näin konnien kasvoista, että epäröivät, ja kun muuan heistä tuimasti kysyi, ketä me olemme, niin minä vielä rohkeammin vastasin; "Minä olen herra Anne de Caylus, vicomte de Caylusin, Bayonnen kuvernöörin sisaren poika!" Minä sanoin tämän niin arvokkaasti kuin suinkin voin. "Ja nämät ovat minun veljeni. Elkää rohetko tehdä heille mitään, sillä minä takaan, että vicomte sen teille kostaa!" Niin hurjia kuin hyökkääjät olivatkin, minun sanani kuitenkin tekivät heihin vaikutuksen. He huomasivat, että minä olin oikeassa, ja kaikesta päättäen näytti tulevan asiallemme hyvä loppu, kun samassa kuului ovensuusta: "Kirotut penikat! Viskatkaa ne alas!"

Ääni kuului huoneen pimeimmistä nurkasta suletun akkunan luota. Olin erottavinani siellä mustan naamioidun olennon, joka oli puettu vaippaan — se näytti naisolennolta, vaan minä en ollut varma siitä — ja hänen vieressään oli kaksi suurta, voimakasta miestä, jotka seisoivat vähän syrjässä muusta joukosta ja johtajansa takana.

Puhujan rohkeuteen oli varmaan syynä se, että hän oli turvallisemmalla paikalla, huoneen perällä, kuin muut hyökkääjät, jotka olivat lähempänä meitä, ja olivat sen vuoksi neuvottomampia. Meitä tosin ei ollut kuin kolme, ja helposti olisi voitu kaataa varustuksemme, jos he olisivat hyökänneet. Vaan kolme on kuitenkin aina kolme, ja koukkupyssy — jonka ääressä Croisetten tuohus paloi — ladattuna metallikappaleilla, on ilkeä ase viiden askeleen päässä ja tuottaa pahoja haavoja, jonka ohessa se hajoittaa panoksensa erinomaisesti. Tämän näytti huomaavan moni heistä ja varsinkin johtaja. Me olisimme voineet ottaa hengen ainakin kolmelta heistä, ja henki oli näille kallis, kun oli kysymyksessä ryöstö. Sitä paitse useilla heistä oli sen verran tervettä järkeä, että huomasivat olevan kymmeniä hugenotteja — oikeita kerettiläisiä, joita kannatti paremmin ryöstää ja tappaa. Minkä vuoksi siis — ajattelivat he — poiketa oikealta tieltä ja leikata kaula katolilaiselta ja siten saattaa itsensä ehkä ikävyyksiinkin? Minkä vuoksi saattaa itsensä siihen vaaraan, että joutuu ehkä Montfauconiin hirsipuuhun oikullisen päähänpiston vuoksi, ja minkä vuoksi kerrassaan suotta aikojaan solvata niin vaikuttavaa miestä kuin vicomte de Caylusia?

Vaan tässä käänteessään heitä muistutti alkuperäisestä tuumastaan äskeinen ääni: "Pavannes! Missä on Pavannes?" kuului huuto.

"Niin!" huuti teurastaja sylkiessään käsiinsä ja tarttuessaan kirveeseensä. "Näyttäkää meille ne kerettiläiset koirat. Antakaahan kun pääsemme niiden kimppuun!"

"Herra de Pavannes", sanoin minä tyyneesti — vaan minä en saanut silmiäni teurastajan kirveen kirkkaasta terästä, sillä se minusta näytti niin leveältä ja terävältä. — "Herra de Pavannes ei ole täällä!"

"Se on vale! Hän on tuolla perimmäisessä huoneessa!" kuului taas ääni huoneen perältä. "Antakaa hänet meille!"

"Niin, jättäkää hänet meille!" toisti kirvesmies melkein hyväntahtoisella äänellä, "muuten teidän käy huonosti. Jättäkää hän meille ja menkää te itse niin pitkälle kuin tietä riittää!"

Tämän hän sanoi hyvin uskottavasti, jota vastoin joukosta kuului murinaa, pedon julmaa vihasta murinaa, ja kuului huutoa: "Kuolema hugenoteille! Eläköön Lorraine!" — Ja huudot tuntuivat osottavan, että kaikki eivät hyväksyneet sitä, että meitä armahdettaisiin.

"Kuulkaa, hyvät miehet, olkaa alallanne!" sanoin minä. "Minä vannon teille, että hän ei ole täällä. Minä vannon, ettekö kuule!"

Kuului ulvontaa ja joukko rupesi liikkumaan aivan kuin olisi aikonut rynnätä ja minä huomasin, että nyt ei enään käynyt viivyttäminen. "Odottakaa! Odottakaa!" lisäsin kiireesti. "Yhden minutin ajan, kuulkaa! Teitä on liian paljon meitä vastaan. Vannotteko että me pääsemme vapaasti lähtemään, niin ettei meille tehdä mitään pahaa, jos jätämme teille vapaan kulun täällä?"

Kuului myöntymystä. Vaan minä katsoin ainoastaan teurastajaa. Hän näytti olevan kelpo mies niin kauvan kuin hän ei harjoittanut ammattiaan.

Minä nykäsin Croisettea käsivarresta, jolloin hän otti soihdun aseestaan ja pudotti lattialle pyssyn, joka oli liian raskas käytettäväksemme. Se oli tehty silmänräpäyksessä. Sillä aikaa kuin roistoväki syöksyi varustusta vastaan ja julman hävityksenhalun valtaamana särki kalliita huonekaluja, pistäysimme vikkelästi varustuksen alatse ja riensimme toiseen päähän huonetta, eikä kukaan näyttänyt meistä välittävän. Kaikki olivat kiintyneet saaliiseensa, jonka luulivat tapaavansa. Me olimme menossa huoneesta, kun teurastaja kohotti kirveensä ovea kohden, jota me olimme puolustaneet ja jonka nyt olimme jättäneet heidän valtaansa. Pamppailevin sydämmin riensimme portaita alas, kuulimme ulko-ovelle tultuamme kovaa äänen sorinaa, vaan emme pysähtyneet sitä kuuntelemaan, — yleensä emme pysähtyneet mitään varten. Totta puhuen pelko meille antoi siipiä. Kolmessa sekunnissa olimme kaadettujen porttien yli kadulla. Me emme nähneet muuta kuin erään vaivasen olennon, muutamia koiria, joukon naisia, jotka arkoina vaan uteliaina katselivat meitä, muutamaan sinkilään kiinnitetyn hevosen, siinä kaikki. Ei kukaan nostanut kättään meitä vastaan ja minutin kuluttua olimme kääntyneet muutamasta kulmasta ja koko talo oli kadonnut näkyvistämme.

"Oppivat vasta uskomaan aatelismiehen vakuutusta", sanoin minä hymyillen itsekseni ja pistin miekkani tuppeen.

"Minä tahtoisin nähdä hänen naamansa nyt tällä hetkellä", sanoi
Croisette. "Näitkö sinä rouva d'Ota?"

Minä pudistin päätä vastaamatta. Minä tunsin omituista, polttavaa kauhistusta, kun tästä tuli puhe, jos se oli rouva d'O, jonka olin nähnyt, niin olin hänet nähnyt — oo, se oli kovin kamalaa, kovin luonnotonta! Omaa sisartaan! Omaa lankoaan murhaamaan!

Minä ehätin vaihtamaan puheainetta, "Pavannes sai ainakin viisi minuuttia etua", sanoin minä.

"Enemmän", vastasi Croisette, "jos vain hän ja rouva lähtivät samalla kertaa. Jos kaikki on käynyt onnellisesti, eivätkä ole pysähdelleet kaduilla, niin he jo ovat Mirepoixin luona, He tuntuivat olevan vakuutettuja, että Mirepoix laskee heidät sisään."

"Miten olimme hulluja, kun toimmekin rouvan sieltä!" sanoin minä huoaten. "Jos emme olisi sekautuneet hänen asioihinsa, niin olisimme aikoja sitten tavanneet Louisin — meidän Louisin tarkoitan."

"Se on totta", sanoi Croisette, "vaan muista, että sitten emme olisi pelastaneet toista Pavannesia, kuin nyt olemme tehneet. Hän olisi vieläkin Pallavicinin käsissä. Tule, Anne, uskokaamme, että olemme tehneet niin kuin oli parasta tehdä", lisäsi hän ja hänen kasvoilleen kuvastui rohkeus, joka sai minut häpeämään. "Pelastamaan! Taivas on meitä auttava vielä ajoissa perille!"

"Niin, pelastamaan!" huusin minä ja minuun tarttui hänen rohkeutensa.
"Ensin oikealle, sitten vasemmalle, sitten taas oikealle. Niinhän meitä
neuvottiin vai mitä? Talo vastapäätä kirjakauppaa, jossa on kylttinä
Erasmuksen pää. Eteenpäin pojat! Me ehdimme vielä ajoissa perille!"

Vaan muutama sana selitykseksi ennen kuin jatkan kertomustani seikkailustamme. Se huone, jota me innokkaasti olimme vartioineet oli tyhjä! Juoni oli minun keksimäni ja minä olin siitä ylpeä. Kerran olin voittanut Croisetten viekkaudessa. Pakoni portilta, varustussulku salissa kamarin oven edessä, tuo turha yritys sulkea porttia — kaikella tällä tarkoitettiin vain samaa. Pavannes ja hänen vaimonsa — viimeksi mainittu pojan puvussa — olivat piiloutuneet katuportin luona olevan portinvartijantuvan oven taakse ja olivat hiipineet kadulle ja paenneet sekasorrossa, jonka roistoväen hyökkäys oli aikaan saanut.

Ja sen mukaan kuin myöhemmin saimme kuulla, olivat useimmat palvelijoista, jotka olivat olleet piilossa rakennuksen alemmissa kerroksissa, päässeet pakoon samalla tavalla, vaikka tosin muutamia heistä — vaan varsin harvoja — saatiin kiinni ja hugenotteina tapettiin ennen kuin päivä oli illassa. Minulla oli sitä enemmän syytä toivoa, että Pavannes on onnistunut pääsemään pakoon, kun olin hänelle antanut herttuan sormuksen, ajatellen että siitä voisi olla hänelle hyötyä hädän ja tarpeen tullessa, ja että meillä itsellämme ei ollut mitään syytä pelätä, kun pääsemme hänen talostaan, jos vain emme kohtaa Bezersia.

Emmekä me häntä kohdanneetkaan, kaikeksi onneksi, vaan ennen kuin olimme päässeet kolmannenkaan osan matkastamme, niin huomasimme, että hyville syille perustuva pelko ei ollut ainoa kauhu, jota vastaan meidän oli taisteltava. Pavannesin talo, jossa viimeksi olimme olleet, oli jonkun matkan päässä itse verisaunan keskustasta, jossa onneton Parisi tänä aamuna kylpi. Sinne oli monta sataa askelta Rue de Béthisyltä, jonka varrella amirali asui, ja tämän matkan vuoksi ja siinä jännityksessä, johon oman tapauksen kautta olimme joutuneet, emme olleet kiinnittäneet mitään suurempaa huomiota kirkonkellojen hurjaan jyminään tai pyssyjen paukkeeseen, huutoihin ja elämään, jotka ilmoittivat kaupungissa vallitsevaa tilaa. Me emme olleet kuvanneet mieleemme tapauksia, joita tapahtui niin lähellä. Vaan kun me nyt olimme tulleet kadulle, niin kauhistava totuus astui sitä selvemmin näkyviin ja ajoi veren poskiltamme. Muutamain satain askelten päässä, heti kun käännyimme kadun kulmasta, oli tarpeeksi nähtävää. Me, jotka vasta eilen olimme tulleet maalta, me jotka vielä viikko sitten olimme poikasia, huolettomia niinkuin pojat konsanaan, olimme heitetyt keskelle niin kauheita oloja, että minä en voi niitä kuvata, mikä kauhistava vastakkaisuus taivaalla ja sillä, mitä sen alla tapahtui! Satakieli lasketteli säveleitään vähän matkan päässä meistä, talojen yläkertain akkunoissa leikki kimalteleva auringon valo, hopeaiset pilvenhaituvat väikkyivät sinitaivaalla, kesäaamun raikkaat tuulahdukset puhaltelivat.

Ah, missä ne puhaltelivat! Ei ainakaan täällä näissä kapeissa kujissa, joissa kaikui huutoa, kirouksia ja hurjia rukouksia, ja joita pitkin syöksyi järkensä menettäneitä ihmisiä ja joilla porvarikaartin ampujat ja vielä julmempi roistoväki puhkoivat akkunoita, ryntäsivät verisin asein talosta taloon, ajoivat ja lopuksi tappoivat iskien sinne tänne kuoleman kauhussa vapisevia uhrejaan! Ei todellakaan täällä, jossa joka minuutti kuoli lapsia, naisia äänettöminä, ja miehiä muristen kuin sudet — onnellisina, jos olivat saaneet aseen temmatuksi kouraansa ja asettuneiksi selin seinää vasten; täällä, jossa ryvetetyt ruumiit muodostivat sulun katuojissa kuohuvalle verelle ja jossa lapset, — pienet lapset — leikkivät niillä!

Minä olin Cahorsissa suuressa katutaistelussa 1580, ja siellä myöskin tapettiin naisia. Minä olin yhdeksän vuotta myöhemmin Chatillonin kanssa, kun hän tätä päivää ja isäänsä Colignya muistellen ratsasti Parisin etukaupunkien läpi eikä suinkaan antanut armoa. Minä olin Courtasin ja Ivryn luona ja minä olen monta kertaa nähnyt, kun on talutettu joukottain vankeja keihästettäviksi. Vaan sota on sota, ja nämät olivat sen uhreja, jotka suurimmaksi osaksi saivat kuolla paljaan taivaan alla ja ase kädessä: eivät vaimoja ja miehiä, jotka olivat juuri herätetty unestaan. Näissä tilaisuuksissa en tuntenut sellaista kauhua, sellaista syvää sääliä ja sellaista hehkuvaa katkeruutta, kuin sinä aamuna josta nyt kerron, jolloin ensi kerran näin auringon paistavan Parisin kaduille. Kalpeana ja vavisten Croisette kulki puristautuen lähelle minua, sulki silmänsä ja käsillä tukki korvansa ja antoi minun kulettaa minne vain halusin. Toisella puolen kulki Marie huulet tiukasti puristettuina ja uhkaava ilme kasvoillaan. Kerran tuli muuan porvarikaartin sotilas, kädet verissä, tuli vastaamme hoiperrellen — hän oli humalassa niinkuin useat murhaajista — ja minä väistin häntä. Vaan Marie astui suoraan, aivan kuin hän ei olisi nähnyt, aivan kuin tie olisi ollut selvä eikä mitään Jumalan kuvan mukaan luotua hirviötä olisi ollut tiellä.

Hän laski kätensä tikarin kahvalle, aivan kuin sattumalta. Sotamies kaikeksi onneksi horjui syrjään, ja kulku oli vapaa. Me pääsimme siitä vaarasta. Vaan kauheaa oli nähdä naisia tapettavan ja antaa niin tapahtua! Se oli niin kauheaa, että jos minulla olisi silloin ollut toivonhattu, niin minä olisin toivonut itselleni viisituhatta ratsumiestä, joilla minä olisin laskettanut Parisin katuja pitkin.

Meille ei kuitenkaan koskaan tehty mitään, vaikka hurjimukset raivosivat parhaallaan, kun me kulimme. Tosin meitä aina jonkun kerran — kerta kullakin kadulla, jonka poikki kulimme — pidättivät erilaiset murhaajajoukot. Vaan kun meillä oli samat merkit kuin heilläkin ja huusimme "eläköön messu!" sekä ilmoitimme nimemme, niin meidän annettiin jatkaa matkaamme. On mahdotonta kuvata sanomatonta sekasortoa, joka oli vallalla joka taholla, ja minä nyt tuskin voin uskoa että näimmekään kaikkia niitä tapauksia, jotka olivat silmäimme edessä. Kerran muuan komean näköinen ja komeasti puettu mies, ratsastaen uljaalla hevosella, ajoi meidän jälessämme huiskien miekallaan ja huutaen: "Iskekää suonta! Iskekää suonta! Iskekää suonta!" ja sitä hän jatkoi niin kauas kuin kuulla voimme. Kerran tapasimme muutaman miehen ja kahden poikansa ruumiit päälletysten viskattuna katuojaan. Nuorin poika ei voinut olla kuin korkeintaan kolmentoista vuotias. Minä mainitsen tämän ryhmän, en senvuoksi että se olisi ollut muita kamalampi näky, vaan kun on hyvin tunnettu asia, että tämä poika, Jacques Nompar de Caumont, ei ollut kuollut vaan elää tänäkin päivänä, minun ystäväni marsalkki de Ia Force.

Tämä johtaa muistooni ainoan hyvän työn, jonka me olimme tilaisuudessa tekemään. Kerran kuin käännyimme muutamasta kulmasta, niin jouduimme äkkiä keskelle sotamiesjoukkoa, jossa oli seitsemän tai kahdeksan miestä, ja olivat saartaneet keskeensä muutaman kauniin, näöstä päättäen neljäntoista vuotiaan pojan. Hän oli koulupuvussa ja kädessä oli kirjoja, joita hän puristi kainaloonsa — ehkä aivan vaistomaisesti — vaikka miehet uhkasivat kuolemalla. Juuri kun me siihen pysähdyimme, vaativat he tietoonsa hänen nimeään. Hän ei voinut tai ei tahtonut sanoa, vaan hätäyksissään sanoi monta kertaa, että hän oli menossa Bourgognen kouluun. Oliko hän katolinen? karjuivat miehet. Hän ei vastannut. Sotamies, joka piteli poikaa kaulustasta, kohotti keihäänsä, ja luontaisesta vaistosta poika kohotti kirjansa suojellakseen kasvonsa. Croisette karjasi ja meni estämään iskua. "Hei, katsokaa!" huuti hän niin kiihkeästi, että sotamies laski aseensa, jonka hän oli juuri ollut iskemäisillään. "Pojallahan on messukirja! Hänellähän on messukirja! Ei hän ole mikään kerettiläinen! Hän on katolilainen!"

Sotamies laski aseensa ja sieppasi kirjat käteensä. Hän tirkisteli niitä tyhmänä verestävillä silmillään, vaan ainoa, minkä hän ymmärsi, oli punanen risti kirjan kannessa. Vaan tämä oli kylliksi hänelle. Hän käski pojan mennä tiehensä ja laski hänet menemään lyöden nyrkillä ja kiroten.

Croisette ei tyytynyt siihen, vaikka minä en ymmärtänyt hänen syitään.
Minä näin vain hänen vaihtavan silmäyksiä pojan kanssa. "Kuulkaas nyt!"
sanoi hän leikillisesti. "Antakaa pojalle hänen kirjansa takaisin!
Eihän teille niistä mitään hyötyä ole!"

Vaan silloin koko joukko kääntyi meitä vastaan. He eivät muutenkaan olleet hyvillään meidän sekaantumisestamme tapaukseen, ja epäilemättä heidän mielestään me olimme menneet liian pitkälle. He olivat juovuksissa, riidanhaluisia ja alkoivat huiskia aseitaan meidän edessämme. Ja kun heitä oli paljo enemmän, niin olisi meidän epäilemättä käynyt hyvinkin huonosti, jos ei vain odottamatta muuan liittolainen olisi ilmestynyt meidän puolellemme.

"Heretkää, heretkää!" huuti vastatullut voimakkaalla äänellä — hän oli jo aivan meidän keskellämme. "Mitä tämä merkitsee? Mitä hyötyä on tapella keskenämme, kun on niin monta kelpo kaulaa katkaistavana ja sillä voi saavuttaa koko taivaan valtakunnan ilot? Heretkää, sanon minä."

"Herttua Guise!" vastasi hän kylmästi. "Antakaa näiden nuorten miesten mennä rauhassa, muuten piru teidät perii, sen konnat!"

Puhujan käytös teki mahtavamman vaikutuksen kuin hänen sanansa, sillä minä olen varma, että voimakkaampaa ja välinpitämättömämpää velikultaa ei ikinä ole oleksinut kirkossa eikä kadulla. Minä heti tunsin hänet, ja murhaajajoukko oli myöskin hänessä näkevillään päällikkönsä. He mutisivat muutamia kirouksia, Vaan kun heillä ei ollut mitään voitettavina, niin he väistyivät. Halveksivasti he viskasivat kirjat — siten osottaen tunnettaan oikeaa uskoa kohtaan — ja lähtivät tiehensä huutaen niin paljo kuin jaksoivat: "Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa hugenotteja!"

Tämä liittolaisemme, joka jäi luoksemme, oli Buré — Blaise Buré, sama mies, joka eilen, vaikka minusta tuntui kuin se olisi ollut monta kuukautta sitten, oli petkuttanut meidät Bezersin valtaan. Nyt hän oli poistanut osan synnistään, ja me katsoimme häntä neuvottomina, oliko meidän vai ei moitittava häntä teostaan. Vaan hän ei näyttänyt olevan milläänkään, vastasi vain meidän katseeseemme ystävällisellä silmäyksellä.

"Minulla ei ole teille, hyvät herrat, vähintäkään vihankaunaa", sanoi hän julkeasti.

"Epäilemättä. Te olette kerran tehneet minulle suuren palveluksen", vastasi hän suureksi hämmästyksekseni. Hän näytti nyt puhuvan täydellä todella. "Te ette näytä sitä muistavan, nuori herra, vaan te, ja tämä teidän veljenne" — hän viittasi Croisettea — "sen teitte! Ja paavin ja Espanjan kuninkaan nimessä, minä sen muistan!"

"Mitä kummia! Te ette muista, että te teitte tuhkaa tuosta konnasta Caylusissa, kymmenen päivää sitten. Kas niin! Muistattepahan! Ja se oli kelpo työ! Kaunis isku. Nähkääs, herra Anne, hän oli vankka mies, hyvin vankka mies. Niin hän itse uskoi, ja minä uskoin, ja mikä vielä parempi, jalo Raoul de Bezers uskoi niin. Ymmärrättekö?"

Hän katsoi minua syrjäsilmällä. Minä ymmärsin, että tietämättäni olin Burén vapauttanut kilpailijasta. Se oli syynä siihen, että hän niin kunnioittavalla, melkein ystävällisellä tavalla oli meidät — houkutellut satimeen.

"Siinä kaikki", sanoi hän. "Jos te tahdotte, että minä korvaukseksi teen yhtä paljo teille, niin antakaa minulle vain tietää. Tällä kertaa, hyvät herrat, jääkää hyvästi!"

Hän huiskautti hattua, pyörähti ympäri ja meni joutuisasti sille suunnalle, josta me olimme tulleet hyräillen:

    "Ce petit homme tant joli!
    Qui toujours cause et toujours rit,
    Qui toujours baise sa mignonne,
    Dieu gard' de mal ce petit homme!"

Tuuli kuletti vielä kaukaa hänen huolettomia säveliään meidän kuultaviimme. Me katselimme hänen jälkeensä, näimme hänen leikillään tekevän hyökkäyksen muuatta ruumista vastaan, jonka joku oli nostanut pystyyn ja asettanut ovea vasten seisomaan — ja iskevän harhaan — ja sitten jatkavan kulkuaan aina vihellellen samaa laulua. Sitten hän katosi muutaman kulmauksen taakse, emmekä me häntä enään nähneet.

Me jäimme seisomaan ainoastaan muutamaksi minuutiksi paikoillemme puhellaksemme pojan kanssa.

"Näyttäkää kirjoja, jos joku ahdistaa teitä", sanoi Croisette pojalle kekseliäästi. Croisette itse oli vielä niin poikanen, kaunis, vaalea tukka kuin kunniakehä kalpeitten kasvojen ympärillä, niin että tämä näky, kun toinen antoi toiselle neuvoja, oli minusta niin kaunis. "Näyttäkää kirjoja ja osottakaa ristiä, ja taivas auttakoon teitä pääsemään koulullenne!"

"Minä haluaisin saada tietää nimenne", sanoi poika. Hänen tyyneytensä ja arvokkaisuutensa hämmästyttivät minua, sillä ne tuntuivat minusta niin ihmeteltäviltä tällaisissa oloissa. "Minä olen Maximilian de Bethune, paroni Rosnyn poika."

"Silloin on toinen palvelus toisen arvoinen", sanoi Croisette vilkkaasti. "Teidän isänne varoitti meitä eilen Etampesissa — ei, se oli toissapäivänä, vaan me emme sen jälkeen ole nukkuneet — sillä — —"

Poika ei tarvinnut kahta käskyä. Hän lähti kuin nuoli kiitämään katua, sillä hän niin kuin mekin näimme, että kolme heittiötä, jotka kiertelivät ympäriinsä etsien uhreja, hyvin salaisesti lähestyivät meitä. He huomasivat pojan ja heitä näytti haluttavan lähteä jälkeen, vaan meitä oli kolme ja kyllin kykeneviä vastustamaan heitä. Katu oli tällä kertaa muuten aivan tyhjä väestä, ja me estimme heidät seuraamasta poikaa.

Hänen myöhemmät kohtalonsa ovat kyllin tunnetut, sillä hänkin elää. Hänet oli pidätetty pari kertaa sen jälkeen kuin hän lähti meidän luotamme. Ja molemmilla kerroilla hän pääsi sillä, että näytti kirjansa kantta. Kun hän saapui koululle, niin portinvartija kieltäytyi päästämästä sisälle, jonka vuoksi hänen täytyi hyvän aikaa seisoa kadulla alituisessa hengenvaarassa ja tietämättä minne menisi. Vihdoin hän antamalla portinvartijalle vähän rahaa sai tämän hakemaan koulun johtajan, ja tämä oli niin ihmisellinen, että piti poikaa kätkössä kolme päivää. Kun verisauna vihdoin loppui, niin kaksi sellaista miestä, jotka olivat hänen isänsä palveluksessa, haki pojan vieden hänet ystäväin luo. Niin vähällä oli Ranska kadottaa suurimman ministerinsä, Sullyn herttuan.

Vaan palatkaamme nyt itseemme. Kun poika oli päässyt näkyvistämme, niin jatkoimme taas matkaamme, ja me koettaessamme sulkea silmämme ja korvamme kaikelta, päästäksemme näkemästä kaikkea sitä julmuutta, inhoa, kauheutta, jonka ohi meidän oli kulettava, laskimme tarkoin kaikki kadun kulmat, joiden ympäri meidän oli käännyttävä, pyrintönämme oli vain yksi asia — tavata Louis de Pavannes, päästä niin pian kuin mahdollista talon luo, joka on vastapäätä Erasmuksen päätä. Jonkun aikaa kulettuamme tulimme pitkälle kapealle kadulle. Sen päässä näimme joen kimaltelevan ja välkkyvän auringonpaisteessa. Kadulla vallitsi hiljaisuus eikä näkynyt ihmisiä ollenkaan. Ei koko pitkällä kadulla näkynyt elävää olentoa muuta kuin kiertelevä koira. Muissa osissa kaupunkia vallitsevan metakan ääni ei sopinut kuulumaan tänne etäisyyden ja välillä olevien talojen vuoksi. Täällä me tunsimme voivamme hengittää vähän vapaammin.

Minä nyökäytin päätäni. Vähän matkan päässä huomasin kyltin, jota etsimme, ja minä viittasin sitä. Vaan tulemmekohan sinne ajoissa? Vai liian myöhään? Siitä oli kysymys. Me lähdimme juoksemaan minkä suinkin jaksoimme. Parin askeleen päässä Erasmuksen talosta pysähdyimme äkkiä, Croisette ensiksi, ja kaikki aivan kuin olisi meidät siihen naulattu.

Vastapäätä oleva talo oli ryöstetty, puhdistettu katosta kivijalkaan saakka. Se oli korkea talo, joka oli aivan kadun vieressä, ja jokainen akkuna oli säretty. Portti roikkui avuttomasti yhden saranan varassa, ja ammottavat ravot sen ulkopuolella osottivat, mihin kirveen iskut olivat kohdatut. Lasin ja porslinin palasia oli portaat täynnä, ja niitä pitkin valui tummanpunanen virta — jähmettyäkseen vähitellen katuojassa. Mistähän tuli tämä virta? Ah! Siellä oli jotakin enemmän katsottavaa, jotakin jota meidän silmämme vaistomaisesti etsivät viimeiseksi. Siellä oli ihmisruumis.

Se makasi kynnyksellä selällään pää taaksepäin taipuneena, lasimaiset silmät tuijottivat aamutaivaalle, josta mädättävä kuumuus laskeusi. Kauhun tärisyttäminä me tutkimme sen kasvoja. Se oli palvelija, sama lakeija, joka Louisilla oli ollut mukanaan Carlosissa. Me tunsimme heti hänet, sillä me olimme nähneet hänet monet kerrat, ja olimme pitäneet hänestä. Hän usein kantoi pyssyjämme jahtimatkoillamme ja kertoi meille sotatapauksia. Veri tursusi verkalleen hänen monista haavoistaan. Hän oli kuollut.

Croisette rupesi kovasti tutisemaan, koko ruumistaan puistatti ankarasti. Hän puristausi muuatta pylvästä vasten ja painoi kasvonsa sen kylmää pintaa vasten, jotta ei näkisi tätä kauhistuttavaa näkyä. Pahin oli tapahtunut. Mielessämme olimme kuvitelleet aina, että joku sattuma pelastaisi ystävämme, että joku vieras varottaisi häntä.

"Oo, Kit-raukka!" huudahti Croisette ja purskahti kovaan itkuun. "Oo,
Kit, Kit!"

KYMMENES LUKU.

Minä muistan, että hänen majesteettinsa Henrik Neljäs — urhoollisin mies, joka on miekkaa kantanut, joka todella rakasti vaaraa itse vaaran vuoksi ja hyväili sitä kuin se olisi ollut nuori neitonen — ei koskaan voinut nukkua taistelua ennen. Olen kuullut hänen itsensä sanovan, että niin oli ennen Arquesin taisteluakin. Croisette oli samanluontoinen — hän joutui helposti ylenmäärin jännityksiinsä ja väsyi, vaan ei koskaan ennen kuin ponnistelun välttämättömyys oli ohi, jota vastoin Marie ja minä, vaikka kun tuli kysymykseen, emme olleetkaan vähintäkään urhokkaampia, olimme hitaampia ja vähemmän vaikutuksille alttiita.

Minä mainitsen tämän sen vuoksi, ettei siitä päättäen, mitä äsken kerroin, uskottaisi hänessä olleen jotakin naismaista — paitse hänen hellätuntoisuutensa — ja osaksi näyttääkseni, että me tässä pulmassa menettelimme kukin erityisen luonteemme mukaan. Sillä aikaa kuin Croisette kalpeni ja vapisi, minä seisoin jo aivan hämmentyneenä ja annoin katseeni harhailla hävitetystä talosta kuolleen kasvoille ja taas takaisin. Vaikka minä aamusta saakka olin nähnyt kymmeniä kuolleita ja lukemattoman joukon kaikellaisia kärsiviä, niin en voinut nyt olla ihmettelemättä, miten kaitselmus oli voinut meille sallia tällaista. Meille tapahtua tällaista! Vaistoissaan on ihminen yhtä itsekäs kuin mikä muu elävä olento hyvänsä!

Vaan itse asiassa minä ensimmäisen vakuuttavaa silmäyksen jälkeen en nähnyt kuolleen kasvoja enkä hävitettyä huonetta. Sen sijaan näin polttavin silmin vanhan kotilinnan, vihannat kedot puron varrella ja harmajat kukkulat, jotka kohosivat niiden yli, näin penkereen, näin Kitin tulevan meitä vastaan, kasvot kalpeina ja ahmivin silmin, tukistelevan kysyvästi meitä! Eikä meillä ollut mitään lohdutusta hänelle sanottavana, ei ollut rakastavaa ystävää tuotavana hänelle!

Heikko ryske, joka kuulosti aivan kuin kyltti olisi tuulessa rämissyt, herätti minut näistä haaveista. Minä käännyin katsomaan taakseni, en hämmästyneenä tai pelästyneenä, vaan aivan verkalleen, aivan kuin samassa tylsässä ihmettelyn tilassa. Kirjakauppiaan oven yläosa oli ravollaan. Se oli aukaistu ja sen äänen minä olin kuullut. Vanha nainen pisti päänsä ulos ja tirkisteli meitä.

Kun minä katsahdin häneen, niin hän hiljaa yritti vetämään taas oven kiinni, Vaan minä en liikahtanut, ja nähtävästi rauhottuneena silmättyään minua vielä kerran, hän nyökäytti minulle päätään salaperäisesti. Välinpitämättömänä menin lähemmäksi. "Sst! Sst!" kuiskasi hän. Hänen kurttuisilla vanhoilla kasvoillaan, jotka muistuttivat kauan säilytettyä normandilaista omenaa, oli syvän säälin ilme, kun hän katsoi Croisettea.

Hän nyökäytti päätään hävitetylle huoneelle päin ja vastasi: "Aatelisnuorukaista, joka asui tuolla? Ah, hyvät herrat", jatkoi hän, "hän oli niin kaunis ja iloinen, kun hän tuli kuninkaan juhlasta eilen illalla. Miten kaunis hän oli silkkivaipassaan komean hevosensa selässä! Sellaista minun silmäni eivät ikinä ole nähneet! Ja tänään he ajoivat häntä kuin rottaa!"

Eukon sanat olivat yksinkertaiset, vaan ne minussa saivat aikaan muutoksen. Minä heräsin heti tylsyydestäni ja sydän alkoi sykkiä uudelleen ilosta ja heränneestä toivosta. "Onko hän päässyt pakoon?" kysyin kiihkeästi! "Onko hän onnistunut pakenemaan?"

"On kyllä?" vastasi hän. "Tuo poikaraukka tuolla — hän nyt makaa rauhallisesti, Jumala antakoon hänelle anteeksi kerettiläisyytensä — puolusti urhoollisesti ovea sillä aikaa kun hänen herransa kiipesi katolle ja hyppi katolta katolle pitkin kadun vartta, ja nuo heittiöt ampuivat ja huutivat hänen jälkeensä aivan kuin hän olisi ollut mikähän orava ja nuo poikarakkia kivikädessä!"

"Pääsi!" vastasi hän verkalleen ja pudisti vanhaa päätään, epäilevästi. "Minä en sitä tiedä. Vaan minua pelottaa, että he ovat saaneet hänet kiinni. Minä ja mieheni olemme koko päivän olleet yläkerrassa, vavisten levottomuudesta ja tuskasta — mieheni nyt on vuoteessa, joka on turvallisin paikka hänelle — pyhimys meitä suojelkoon! Vaan minä kuulin heidän huutaen ja ulvoen menevän jokea kohden, ja minua pelottaa, että he saavat hänet kiinni sen ja Chåteletin välillä. Minä sitä pahoin pelkään."

Vaan minä en jäänyt vastaamaan, Minä Croisettea, joka ei ollut kuullut sanaakaan kaikesta tästä, tartuin hartioista ja pudistin. "On mahdollista että Louis on päässyt pakoon!" huusin hänen korvaansa. "Päässyt pakoon, kuuletko?" Ja kiireimmittäin kerroin hänelle, mitä vanhus oli sanonut.

Oli todellakin vaikuttava näky, kun veri tulvasi hänen poskiinsa, kyyneleensä kuivuivat ja hänen tarmonsa ja päättäväisyytensä heräsivät eloon joka hermossa ja jäntäreessä. "Onko toivoa?" huuti hän ja tarttui käsivarteeni puristaen. "Toivoako, Anne? No, tule! Tule! Ei saa menettää sekuntiakaan! Jos hän on hengissä, niin koetetaan tavottaa hänet!"

Vanha eukko koetti meitä pidättää, vaan turhaan. Säälistä, ja niin kuin luulen, pelosta, että me juoksemme suoraan kuoleman kitaan, hän unhotti kaiken varovaisuutensa ja huuti kovalla äänellä jälkeemme. Vaan me emme siitä välittäneet, juoksimme vain niin kiireesti kuin voimme, Croisetten jälkeen, joka ei ollut joutanut odottamaan vastaustamme. Väsymys, jota olin tuntenut muutama silmänräpäys sitten, oli nyt kadonnut — muistettakoon, että me niin pitkään aikaan emme olleet levänneet emmekä syöneet —, kaikki uupumus oli kerrassaan kuin puhallettu pois. Ilosta mieli läikkyi. Louis oli hengissä ja oli päässyt vihollisiaan pakoon.

Päässyt pakoon! Vaan kuinka kauaksi aikaa? Me saimme pian vastauksen tähän kysymykseen. Samassa silmänräpäyksessä, kun me käännyimme kulman ympäri joen puolella, niin kuulimme väkijoukon hälinää, joka ei ollut kovin äänekästä vain selittävää. Toisella puolen jokea oli sadottain talonkattoja Ile de la Cité-saarella, jotka kimaltelivat auringon paisteessa. Vaan me emme pysähtyneet katsomaan tätä näkyä, kiiruhdimme vain oikealle ja hiljensimme kulkumme vasta kun olimme aivan lähellä väkijoukkoa. Edessämme oli silta — Pont au Change, luullakseni, — ja sen toisessa päässä, samalla puolen jokea, jolla mekin olimme, kohosi Châtelet harmaine tornineen ja huippuineen. Meidän ja linnan välillä oli suuri avonainen paikka, joka oli puoleksi täynnä ihmisiä, jotka enimmäkseen olivat äänettöminä ja tarkkaavina kokoutuneet sinne katsomaan näytöstä ainakaan tällä hetkellä tahtomatta osaa ottaa siihen, mitä siellä tapahtui.

Me syöksyimme keskelle tungosta ja huomasimme pian syyn tyyneyteen ja liikkumattomuuteen, joka meitä oli hämmästyttänyt. Oltuamme hetken aikaa poissa kauhistuttavista merkeistä, jotka niin hyvin jo tunsimme — pakenevia ja ajavia ihmisiä, iskuja sinne tänne kuin aivan sattumalta, huutoja, kirouksia, sadatuksia, juopuneiden rähinää, hyökkäyksiä ovia ja akkunoita vastaan — me olimme jo vähän päässeet tyyntymään. Vaan sitä ei kestänyt kauan. Väki edessämme oli vahdin alainen. Kun me tämän huomasimme, niin sydän aivan kuin puristui kokoon rautarouvilla, sillä me tiesimme, että roistoväki hurjassa raivossaan, aivan kuin sokeassa mielettömyydessään syöksyvä härkä, olisi voinut valmistaa jonkun mahdollisuuden pakenemaan — tässä niin kuin muissakin tapauksissa. Vaan tämä kylmäverisesti järjestetty ajo ei antanet mitään toiveita.

Jokaisen kasvot ympärillämme olivat suunnatut samalle taholle, kaikki katsoivat muutamaan talorypääseen, joka oli jokea vastapäätä. Tori näiden edustalla oli tyhjä, sillä väkijoukkoa piti siitä ulohtaalla parikymmentä, jonkumatkan päähän toisistaan riviin asetettua jousimiestä ja parikymmentä ratsastajaa, jotka ajoivat edestakaisin pieksäin miekanlappeilla niitä, jotka olivat niin rohkeita, että yrittivät tunkeutumaan läpitse. Tällä tavoin muodostui aita ja sen molemmissa päissä oli ratsumiehiä, noin seitsemän kummassakin ryhmässä. Ja yksinään keskellä avonaista paikkaa kookas, aseellinen ja pitkävartisilla kaulussaappailla varustettu mies ratsasti edestakaisin katse kiinnitettynä taloryhmään. Minä en erottanut hänen kasvojaan, vaan minun ei tarvinnutkaan. Minä tunsin hänet ja oihkasin ääneen. Se oli Bezers!

Minä ymmärsin koko tämän menon paremmin. Ratsumiehillä, jotka enimmäkseen olivat partaisia sveitsiläisiä ja halveksien katselivat väkijoukkoa ympärillään eivätkä säästelleet iskuja ja lyöntejä, oli saman väriset univormut kuin päälliköllään ja olivat varustettuja kiireestä kantapäähän. Tämä järjestys ja sotakuri oli hänen työtänsä: niin kostokin. Meidän ystäväparkamme oli aivan kuin rautakourassa, ja minä nyt tunsin, että kaikki hänen toivonsa pelastumisesta oli mennyttä. Louis de Pavannes voisi yhtä hyvin maata pitkällään kynnyksellä kuolleen palvelijansa vierellä kuin koettaa päästä tästä järjestetystä miekkakehästä.

Epätoivon silmäyksillä me katselimme näitä vanhoja puurakennuksia. Ne kerrassaan näyttivät kumartavan edessämme, sillä ne olivat niin vanhuuden heikkoja ja luhistumaan valmiita, että niiden ylikerrat olivat paljo leveämmällä alikertoja. Niiden katot olivat yhtenä sekasortona kattokouruja, mutkikkaita päätyjä, vinoja savutorvia, pieniä torneja ja lahoja hirsiä. Niiden seassa arvelin Kitin sulhasen olevan piilossa. Niin, olihan tämä hyvä paikka leikkiä piilosilla — kun ei leikkitoverina olisi ollut kuolema. Rakennusten alikerroissa ei ollut akkunoita eikä ovia, siitä syystä — niin kuin sittemmin kuulin — että joki usein nousi tulvilleen ja kohosi silloin aina talojen kivijalkain tasalle. Vaan pitkin rakennusten pitkää sivua kulki poikkihirsien nojassa parveke noin miehenpituuden korkuisella maasta, ja parvekkeen kummassakin päässä nousivat portaat parvekkeelle. Tämän alimman parvekkeen päällä oli toinen, jonka yläpuolella oli akkunarivi päätyineen. Rakennusryhmässä — joka näytti olleen siinä joen varrella jonkun kahdeksankymmentä vuotta — oli neljä taloa, joista jokainen oli varustettu ovella, mikä johti alimmalle parvekkeelle. Minä ymmärsin, että jos ei Bezers olisi ryhtynyt tällaiseen järjestykseen, niin Louis olisi hyvin helposti voinut päästä pakoon. Jos roistojoukko olisi kerran päässyt päistikkaa syöksemään tällaiseen huone- ja käytäväsokkeloon, niin hän olisi varsin helposti voinut, huomaamatta ja tuntemattomana, sekaantua heihin ja heidän vetäytyessä takaisin päästä pakoon.

Vaan nyt oli vahtimiehiä asetettu jokaiselle parvekkeelle ja katollekin. Heti kun joku näistä liikahti tai näytti katsovan sisään — jossa, mikäli minä huomasin, etsittiin parhaillaan — jos vain vähän päätäkään käänsi, niin aivan kuin vavistus kävi yli koko väkijoukon ja syntyi hälinä, joka pari kertaa paisui hurjaksi ulvonnaksi, samallaiseksi kauheaksi ulvonnaksi, joka kerran ennen oli saanut minut vapisemaan. Tällaiseen suurempaan meteliin minusta alku kuulusti lähtevän aitauksen toisesta päästä. Sinne näytti pahimmat ainekset kokoutuneen ja monta kertaa näin Bezersin sotamiesten tappelevan joukkoa vastaan. Samalla ruvettiin laulamaan hurjaa lauluakin, johon koko joukko yhtyi ja jota he nyt ulvoivat sanomattomaa kauhua herättävällä tavalla:

Tämä oli väännös vanhasta laulusta, joka sanottiin olleen yleinen protestanttien kesken.

Me olimme tunkeutuneet niin kauaa, että olimme väkijoukon eturinnassa, jossa me pysähdyimme ja katselimme toisiamme kysyvin katsein. Vaan ei edes Croisettella ollut vastausta. Eikä voinut ollakaan kuin yksi vastaus. Mitä me voimme tehdä? Emme mitään. Me olimme tulleet myöhään. Taaskin myöhään. Ja miten kauheaa oli kuitenkin seisoa toimetonna julman roistoväen seassa, ja katsoa kun se huvikseen tappaa meidän ystävämme, jonka kädenpuristuksen me niin hyvin tunsimme! Nähdä heidän tappavan hänet kuin rotan, niin kuin vanha eukko oli sanonut, ja tietää, ettei koko joukossa kukaan muu kuin me tunne vähintäkään sääliä hänen vuokseen! Ei yksikään kauhistuisi kuullessaan hänen kuolemanhuutonsa tai pöyristyisi nähdessään hänen kuolemaan sammuvat silmänsä! Todella kauheaa!

"Niin", kuiskasi minun vierelläni muuan toverilleen nainen — joukossa oli useita naisia — "nyt ovat hugenotit lopussa, uskon minä! Tuo Lorraine on kelpo mies! Vaan tuo raukka, jota ne nyt ajavat, on kuitenkin kaikessa tapauksessa kaunis ja kelpo mies, Margot! Minä näin hänet äskettäin hyppivän katolta katolle pitkin kadun vartta, aivan kuin pyhimykset olisivat häntä kannattaneet. Ja ajatella, että hän on kerettiläinen!"

"Se on vain velhotemppuja ja muuta sellaista", vastasi toinen tehden ristinmerkin.

"Ehkä niin! Vaan pitihän hänen käyttää kaikki keinonsa päästäkseen tuon paksun heittiön käsistä, joka on tuolla", vastasi ensimmäinen nainen lohdutuksekseen. "Tuo paholainen!" huudahti Margot ja viittasi salaperäisellä liikkeellä Bezersiä ja hänen silmiinsä ilmestyi vihan liekki. Ja sitten hän kuiskaten ja kiroten kertoi hänestä jutun, joka minua pöyristytti. "Sillä tavoin hän teki! Ja päälle päätteeksi nunnalle!" lopetti hän. "Saakoon hän kerran hyvin ansaitun rangaistuksensa!"

Juttu saattoi olla tosikin, niin kauhea kuin se olikin. Minä olin monet kerrat kuullut hänestä yhtä julmia kertomuksia. Sellaisia oli kertonut sekä palvelija, joka makasi kuolleena Pavannesin kynnyksellä, että monet muutkin. Kun Bezers ratsastaessaan edestakaisin kääntyi sille suunnalle, jossa me olimme, niin minä hänen ilkeästä kasvojen ilmeestään ja äsken kuulemastani jutusta pöyristyneenä tuijotin häneen. Hänen katseensa oli kiinnitetty väkijoukkoon, joka oli ympärillään, ja minua pelotti, että hän ehkä huomaa meidät tänne saakka.

Ja hän huomasikin! Minä olin unhottanut, että hän oli niin pitkänäköinen. Hänen kasvoilleen ilmestyi yhtäkkiä pirullinen hymy, Samalla kun hänen katseensa oli meihin kiinnitettynä aivan kuin hän olisi kieltänyt meitä liikahtamasta vähintäkään, hän antoi joitakin käskyjä miehilleen. Minä tunsin kun veret poistuivat poskiltani. Mahdotonta oli päästä enään pakoon, sillä takanamme oli sankka, läpipääsemätön ihmisjoukko, niin että me voimme tuskin jäsentä liikuttaa. Vaan kuitenkin minä tein voimakkaan yrityksen.

"Croisette!" kuiskasin — hän seisoi meidän toisten takana — "kumarru.
Hän ei ole voinut sinua nähdä. Kumarru alas, poika!"

Vaan Croisette oli itsepäinen eikä kumartunut. Ja kun muuan ratsastavista sotamiehistä tuli siihen ja pöyhkeästi käski meidän astua esiin avonaiselle paikalle, niin Croisette työnsi meidät toiset syrjään ja ylpeänä astui meidän edessämme. Minä näin että hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja että hänen silmänsä säihkyivät. Päästyämme tungoksesta, väkijoukkokin tunkeutui sotamiesrivin läpi ja koetti seurata meitä joko vihollisessa tarkoituksessa tai uteliaana tietämään, mitä tämä merkitsi. Vaan sotamiehet pieksäen heitä keihäillään saivat heidät palautetuiksi takaisin.

Minä luulin, että meidät vietäisiin Bezersin luo, enkä voinut ajatella mitä sitten tapahtuisi. Vaan näytti siltä kuin hän aina olisi tehnyt, mitä me kaikkein vähimmän odotimme, sillä hän ainoastaan kupristi kulmiaan meille, hymyili halveksivasti ja huuti: "Pitäkää nyt huolta, etteivät toista kertaa pääse! Vaan elkää tehkö mitään pahaa ennen kuin minä olen saanut koko seuran haltuuni."

Hän kääntyi toiselle ja minä toiselle suunnalle, ja sydämmeni täyttyi raivolla. Uskaltaisiko hän tehdä meille jotakin pahaa? Uskaltaisiko edes vidame de Bezers julkisesti ja kylmäverisesti murhata Caylusin sisaren poikia. Minä en voinut sitä uskoa. Ja kuitenkin — kuitenkin —

Croisette keskeytti ajatusteni kulun. Minä huomasin, että hän ei tullutkaan minun jälessäni. Hän oli ryöstäytynyt syrjään ja monien riitain perästä päässyt vidamen luo, jonka polvessa hän oli käsin kiinni, juuri kuin minä käännyin. Minä näin pitkän matkan päästä en voinut kuulla, mitä Croisette sanoi, ja ratsumies, joka meitä seurasi, ajoi meidän väliimme, vaan minä kuulin kuitenkin mitä vidame vastasi.

"Ei, ei, ei!" huusi hän hilliten raivoaan. "Antakaa minun aikeeni olla rauhassa! Mitä te siitä tiedätte? Ja jos vielä kerran minulle siitä puhutte, herra Croisette — niin minä — ei, minä en teitä tapa. Se teitä tyydyttäisi, sillä te olette itsepintainen, huomaan minä. Vaan minä pieksätän teitä niin kuin mitättömintä kyökkipoikaani. Menkää nyt, ja pysykää siivolla." Vidamen kasvoilla leimusi kärsimättömyys, viha ja hurja tuska. Croisette tuli meidän luoksemme, verkalleen huulet lumivalkoisina, vaan hän oli aivan tyyni. "Sama se on", sanoi hän katkerasti. "Kolmannella kerralla onnistun."

Minä en tuntenut kovin suurta suuttumusta vidamea kohtaan hänen solvaavista sanoistaan enkä vihaa Croisettea kohtaan siitä, että hän oli antanut niihin aihetta, niin kuin tunsin ensi kerralla. Sillä tänä aamuna näytti vain olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Sanat olivat herenneet herättämästä iloa tai surua, sillä mitä sanat merkitsevät lampaille teurastushuoneessa? Me emme nyt muuta ajatelleet kuin että oli kysymys miehen hengestä ja naisen onnesta. Ja ehkä, tuumiskelin minä, Croisette voi vielä kerran ilolla muistella, että hän oli — niin kuin hukkuva tarttuu olenkorteen — alentunut rukoilemaan heidän puolestaan.

Me seisoimme keskellä ratsujoukkoa, joka oli oikealla rivin päässä. Ja yhtäkkiä Marie tarttui minua käsivarteen. Hän tuijotti vahtiin, joka oli katolla ulommaisen talon kohdalla. Mies viittoi siellä hurjasti. "Hän näkee Louisin!" kuiskasi Marie. Minä nyökäytin päätäni melkein välinpitämättömänä. Vaan tylsyyteni katosi ja minä vavahdin ehdottomasti ja minua pöyristytti, kun hurja ulvonta äkkiä keskeytti hiljaisuuden, ja kulki kuin aaltoillen väkijoukossa. Mitä se oli? Muuan mies, joka oli vahdissa akkunan luona ylimmällä parvekkeella tähtäsi keihäällään jotakin, joka oli sisäpuolella. Muuta emme nähneet.

Vaan ne, jotka olivat ulompana näkivät enemmän, paljo enemmän kuin vidame olisi toivonut, niin kuin seuraavassa silmänräpäyksessä huomattiinkin. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, miten helposti roistoväessä, joka on saanut maistaa surmaamisen huvitusta, raivo ja intohimot leimahtavat. Minä näin, miten toisessa päässä joukko alkoi aaltoilla ja liikkua edestakaisin. Sadottain käsiä kohosi pystyyn ja samalla puhkesi hurja huuto. Ratsumiehet syöksyivät joukkoon iskien, vaan heidän täytyi peräytyä verkalleen, sillä heidän ponnistuksensa olivat turhat. Riemuisella melulla hurja ihmisjoukko tunkeutui heidän väliinsä ja saattoi heidät siten voimattomiksi sekä syöksyi portaita kohden kuin sulkunsa särkenyt vesiputous. "Taivas ja helvetti!" huusi Bezers ja kiroili niin synkeästi, että tuskin hänen itsevaltijaansakaan olisi siinä voinut hänen kanssaan kilpailla. "Nuo roistot aikovat hänet ryöstää minulta!"

Hän pyörähytti hevosensa ja ajoi portaitten luo sille puolelle parveketta, jossa me olimme. Hän hyppäsi hevosen selästä, antoi välinpitämättömästi ohjasten pudota ja syöksähti notkeasti parvekkeelle, jota pitkin alkoi sitten juosta. Puolikymmentä ratsumiestä heitti hevosensa tovereilleen ja lähti juoksemaan päällikkönsä jälessä parvekkeelle, jossa heidän suuret saappaansa kolisivat lankkuja vasten.

Minä hengitin kiihkeästi ja lyhyeen, sillä minä näin, että nyt oli jotakin tulossa. Nyt oli kilpailu kahden puolueen, tai oikeammin sanoen, vidamen ja roistojoukon päällikön välillä. Roistojoukolla oli lyhempi tie. Vaan takaa tunkeva joukko teki ensimmäisille häiriötä, niin että nämät eivät päässeet varmasti jaloilleen kapeilla portailla, vaan kompastelivat ja kaatuivat ja siten menettivät aikaa. Bezers, jolla ei ollut mitään esteitä oli jo ehtinyt hyvän matkaa parvekkeelle ennen kuin toiset olivat saaneet jalkaansa sille.

Minä rukoilin taivasta — keskellä tätä hurjaa melua — että roistoväki ehtisi ennen! Jos vain syntyisi vähäksikään aikaa taistelu Bezersin miesten ja joukon välillä, niin Pavannes siitä syntyneen sekasorron aikana pääsisi pakenemaan. Minun toivoni heräsi tämän metakan aikana. Joukon ulvonnan yli kaikui parikymmentä jyrisevää ääntä: "Susi! Susi!" Minäkin menetin malttini, tempasin miekkani ja huusin kaikin voimin: "Caylus! Caylus!"

Tuhannet silmät, niin kuin minunkin, olivat kiinnitetyt tarkkaavasti henkilöihin, jotka kummallakin puolen olivat etevimpiä. He sattumalta tapasivat toisensa ovella, joka johti parvekkeelta taloon. Minä näin että roistoväen johtaja oli siro mies, nähtävästi pappi, vaikka ei ollutkaan papillisissa aseissa; hän oli avopäin ja takkinsa helmukset olivat käänteillä. Sen verran näin ensi katseella. Vasta toisella silmäyksellä — jolloin näin kalpeilta synkiltä kasvoiltaan viimeistenkin verien katoavan, niin että hän kävi valkoiseksi kuin lumi, kun hänen silmistään liekehti kauhu ja hämmästys, kun takaa tunkeva joukko nosti hänet, niin että hän huomasi tilansa ja kuka oli häntä vastassa — silloin hänen laiha ruumiinsa kutistui, kun hän tuskan valtaamana olisi tahtonut palata takaisin, vaan ei voinut — silloin vasta tunsin, että se oli koadjutori.

Minä olin nyt ääneti ja seisoin suu auki. On sekunteja, jotka ovat pitkät kuin minuutti. Tällaisena sekunttina voi ihminen kuolla, toinen astua elämään. Tällaisen hetken ajan — niin minusta tuntui — nämät miehet seisoivat katsellen toistaan silmästä silmään epäröiden, vaikka itse asiassa toisen heistä oli mahdotonta epäröidä. Hän seisoi — ja minä luulen, että hän itse sen huomasi — paholaisen ja helvetin välillä. Kuitenkin hän näytti epäröivän sillä aikaa, kun kaikki, jopa tuo suuri joukkokin parvekkeen alla pidätti henkeään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Bezers asettivat olkapäänsä ovea vasten ja mulkoilivat toisiaan kuin kaksi yhteen kahlehdittua vihasta koiraa, ja olisivat samassa hetkessä kadonneet näkyvistämme, vaan samassa silmänräpäyksessä minä näin jotakin tapahtuvan. Bezersin käsi kohosi salaman nopeudella papin pään yli, hänen miekkansa kahva rämähti kauhistuttavan kovasti ja intohimoisesti johdettuna putosi toisen päälakeen! Onneton kaatui kuin puupölkky, ääntä päästämättä! Tuhansien kurkkujen kiljuessa raivoisasti, niin että voimakkainkin sydän siitä olisi vapissut, mustinkin poski siitä kalvennut, katosi Bezers ovesta.

Silloin näin, mikä voima kurilla on. Niin vähän kuin niitä ratsumiehiä olikin, jotka olivat seuranneet häntä — ainoastaan kourallinen — niin vähintäkään arvelematta syöksyivät roistoväen etujoukon kimppuun, joka jo epäjärjestykseen joutuneena kompasteli johtajansa ruumiiseen. Alhaalla olevalla joukolla ei ollut ampuma-aseita eikä voinut mitenkään auttaa. Parveke oli kapea, ja muutaman minuutin kuluessa Bezersin miehet olivat sen puhdistaneet ja ottaneet sen täydellisesti valtaansa. Muuan heistä otti papin ruumiin, josta en tiedä oliko elävä vai kuollut, ja heitti sen aitauksen yli aivan kuin se olisi ollut jauhosäkki. Se putosi moksahtaen maahan. Minä kuulin korvia särkevän huudon, jonka erotti muusta huudosta — kimakan kirkasun! Ja roistoväki piiritti makaavan ruumiin ja peitti sen näkyvistämme.

Jos heillä olisi ollut ymmärrystä tulla oikeanpuolisille portaille, jossa me ja pari Bezersin miestä oli, niin he helposti olisivat voineet meiltä saada parvekkeen valtaansa, kun meitä oli estämässä hevoset, ja silloin he kummaltakin puolelta olisivat voineet ahdistaa pientä joukkoa. Vaan väkijoukolla ei ollut johtajaa eikä toimintasuunnitelmaa. He vain kävivät käsiksi muutamiin hajalla oleviin ratsumiehiin, jotka he raastoivat hevosen selästä ja kauheasti kostivat heille. Vaan useimmat sveitsiläisistä pääsivät pakoon, kun joukko oli niin kiintynyt katsomaan talolle ja mitä tapahtui parvekkeella. Ja ne ratsumiehet, jotka pääsivät näin pakoon, tulivat meidän luo, niin että vähitellen muodostui portaitten ympärille pieni kehä tuimia olentoja. Vähän aikaa epäröittyämme, ja kun muutakaan keinoa ei ollut, liityimme mekin heidän seuraansa, jolloin me kenenkään estämättä hyppäsimme joutilaitten hevosten selkään.

Kaikki tämä tapahtui pikemmin kuin minä voin kertoa, ja kun me parahiksi olimme saaneet jalat jalustimiin, niin ilmoitti meille äkkiä syntynyt hiljaisuus, jota sitten seurasi sitä kiihkeämpi ulvonta, että Bezers oli taas näkyvissä. Sen aikainen Parisin roistoväki oli sanomattoman uskonkiihkoinen ja sen lisäksi julma, kostonhimoinen ja aina verenjanoinen. Ja tämä mies ei ollut tappanut ainoastaan sen johtajan vaan samalla papin. Hän oli häväissyt pyhyyttä. Mitä aikoivat he tehdä? Nojautumalla eteenpäin sovin näkemään osan parvekkeen toisesta sivusta, ja näky, jonka näin, oli sellainen, että minä unhotin oman vaarani.

Ei varmaankaan koko välinpitämättömässä elämässään Bezers liene niin hallinnut asemaansa kuin nyt — ei koskaan esiintynyt niin edukseen kuin juuri tällä hetkellä, kun hän tyyneenä, pää pystyssä ja huulillaan halveksiva hymy seisoi katsellen hurjaa joukkoa, joka uhkasi hänen henkeään. Tyyni uhka hänen järkähtämättömässä katseessaan lumosi minutkin. Ihmettely ja ihailu tukehduttivat minussa vihantunteen. Minä en voinut olla uskomatta, ettei tässä pelkäämättömässä sielussa kuitenkin olisi jotakin hyvää. Ainoastaan yhdet ainoat — yhdet ainoat kasvot koko maailmassa — olisivat voineet vetää minun silmäni hänestä. Vaan ne kasvot minä näinkin hänen vierellään. Minä tartuin Marien käsivarteen ja viittasin avopäistä olentoa Bezersin oikealla puolen.

Se oli Louis ilmielävänä. Vaan se ei ollut iloinen ja kaunis ritari, jonka viimeksi näin ratsastavan Caylusin katua, hymyillen kääntyvän taakseen katsomaan meitä ja viittaavan hyvästijätöksi rakastetulleen. Vidamen vierellä hän näytti pieneltä ja heikolta. Kasvonsa, joilla minä aina olin nähnyt loistavan vilkkauden, olivat nyt lumivalkoiset ja jäykät. Hänen kaunis kiharainen tukkansa riippui nyt suorana, märkänä ja tahraisena verestä, jota tihkui päässään olevasta haavasta. Miekkansa oli poissa, vaatteensa revityt, epäjärjestyksessä ja tomussa. Huulensa vapisivat. Vaan hän oli pystypäissä, hän näytti sittenkin urhoolliselta ja rohkealta, että minä olin melkein tukehtua, ja sydämmeni oli pakahtua, kun minä näin hänen siinä seisovan aseetonna ja avutonna. Minä tiesin, että jos Kit olisi nyt nähnyt hänet, niin hän olisi mielellään kuollut hänen kanssansa, ja minä kiitin Jumalaa että hän ei ollut näkemässä. Vaan Louisin urhoollisuudessa oli rauhallista tyyneyttä, niin että hänen näkönsä oli toisellainen kuin Bezersin. Niin kuin sopikin sille, joka aseettomana näki varman kuoleman edessään, hän ei hymyillyt halveksivasti niin kuin jättiläinen hänen sivullaan.

Mitähän Bezers aikoi tehdä? Minua pöyristytti, kun minä tein itselleni tuon kysymyksen. Ei suinkaan hän heitä häntä roistojoukolle? Ei, ei. Minä olin varma, että hän ei jätä kostoaan muiden täytettäväksi, hänen ylpeyteensä se ei soveltunut. Ja kun minä vielä sitä mietiskelin, niin viimeinenkin epäilys tässä suhteessa haihtui. Minä näin Bezersin kohottavan kätensä erityisellä tavalla. Heti kuului kova huuto yli muun melun, ja nyt se ratsumiesjoukko, joka oli puhdistanut parvekkeen toisen pään, hyökkäsi toiseen päähän. Heitä ei ollut kuin kymmenkunta, vaan hänen nähtensä he syöksyivät joukon kimppuun kuin heitä olisi ollut tuhat. Väkijoukko peräytyi ja pakeni sivuille. Nopeasti kuin ajatus ratsumiehet pyöräyttivät hevosensa, laukottivat missä väkijoukko oli harvinta ja pysähtyivät meidän luo.

Se oli hyvin kekseliäästi tehty, ja tällä aikaa Bezers ja hänen miehensä, sekä ne jotka olivat olleet tarkastamassa taloa, kiiruhtivat parvekkeelta meidän luoksemme. Sotamiesten teeskennellyn hyökkäyksen kautta he olivat suojatut joukon ryntäykseltä takaapäin. Ratsumiehet, jotka olivat jättäneet hevosensa, tulivat tappeluhalusta hehkuvin silmin parvekkeelta ja sieppasivat hevosen mistä saivat. Heidän joukkoonsa katosi näkyvistäni Louis vähäksi aikaa, vaan pian taas näin hänet kalpeana ja hämmentyneenä istuvan muutaman hevosen selässä sotamiehen takana. Meidänkin hevostemme selkään hyppäsi ratsastajat, istuivat satulaan etupuolellemme murahtaen vähän kun tapasivat siinä istujan jo ennaltaan. Vaan eivät kysyneet mitään, sillä siihen ei ollut aikaakaan, roistojoukko alkoi tointua hämmennyksestään, ja joka minutti se sai uusia voimia, ja sen raivo oli vain kasvanut tepposesta, joka sille oli tehty.

Kaikkiaan meitä ei ollut kuin neljäkymmentä, ja muutamat meistä ratsastivat kaksittain hevosen selässä. Bezersin silmä nopeasti mittasi pienen joukon voiman ja pysähtyi sitten meihin veljeksiin. Hän kääntyi ja antoi lähimmälle miehelleen määräyksen. Mies kannusti hevostaan, joka oli oikein kelpo kaunis kimo, ja ratsasti Croisetten luo, kiersi tämän ympäri kätensä ja nosti hänet hyvin taitavasti omaan satulaansa. Minä en ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi, vaan minä näin Croisetten asettuvan istumaan Blaise Burén taakse — sillä tämä oli hän — ja minä otaksuin, että tämä ei ollut tapahtunut missään pahassa tarkoituksessa. Seuraavassa silmänräpäyksessä me kiidimme väkijoukon läpi.

Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä paikaltani — me ratsastimme ratsujoukon keskellä — en nähnyt muuta kuin hevosia, jotka hurjasti kohoilivat takajaloilleen, ja ratsumiehiä, jotka huojuivat edestakaisin satulassaan, ja silloin tällöin vilahdukselta kalpeita, vihaisia muotoja ja kohotettuja käsiä. Kerran muutaman kapean katukujan suussa näin Bezersin hevosen kompastuvan ja kaatuvan keskelle tungosta ja kuulin kovan parkauksen. Vaan voimakkaalla tempauksella nosti Bezers hevosensa pystyyn taas. Ja minuuttia myöhemmin ratsumiehet sivullani tekivät kierroksen, ja silloin minä näin jotakin, jota en koskaan voi unhottaa.

Koadjutorin ruumis makasi selällään kadulla, silmät auki ja hampaat näkyvissä. Hänen päällään makasi nuori nainen, jonka tukka punaisena kultana valui hartioille ja jonka niska oli valkoinen kuin maito. Minä en tiennyt oliko hän elävä vai kuollut, vaan sen huomasin, että hänen toinen käsivartensa pistihe jäykkänä kuin keppi, ja arvelin, että väkijoukko, joka pakeni hevosten tieltä, oli polkenut hänet jalkoihinsa, jos ei häneen liene sattunut hevosten kaviotkin. Vaan sen mitä pikimmältään näin, kun hevonen, jonka selässä minä olin, syöksähti syrjään, ei hänessä ollut mitään haavaa eikä loukkauksen merkkiä. Toinen kätensä oli papin rinnalla, ja kasvonsa olivat käsivarren nojassa. Vaan minä kaikesta huolimatta hänen tunsin — tunsin, ja minua pöyristytti tämä nainen, jonka laittamat merkit minulla vieläkin olivat, ja jonka lahja minulla oli kupeellani, ja minä muistin papin kehuvat sanat, jotka tämä oli lausunut naisen läsnäollessa muutamia tunteja sitten: "Ei koko Parisissa ole — ei miestä eikä naista -. joka tänä yönä voisi estää minun aikeitani!" Se todellakin oli ollut turhaa kehumista. Ei kenenkään käsi koko tässä tuhansien joukossa ollut heikompi kuin hänen kätensä nyt, olipa tehtävänä hyvää tai pahaa! Ei aivoja, jotka olisivat olleet tylsemmät, ei ääntä, jota vähemmin kuultiin. Hän muuten oli saanut ansaitun palkkansa. Hän oli kuollut miekkaan, johon oli ruvennut — oli, vaikka pappi olikin, kuollut väkivaltaisen kuoleman! Risti, jonka hän oli kieltänyt, oli hänet musertanut. Ja kaikki hänen aikeensa ja ajatuksensa, joita varmaankin oli ollut paljo, olivat rauvenneet hänen kanssaan. Hänen työnsä ja ajatustensa tuloksena oli vain se, että nyt Parisissa oli pahoja ihmisiä yhtä vähemmän — hengettömiä tomuläjiä yhtä enemmän.

Mitä naiseen tulee — naiseen hänen vierellään — niin, ken mies voi tuomita naista, jonka hän tuntee? Ja sitä vähemmän naista, jota hän ei tunne. Vaan tällä kertaa minä irroitin hänestä ajatukseni, sillä minä olin väsynyt ja viluissani.

Me olimme päässeet väkijoukosta ja ratsastimme nyt esteettömästi muuatta kivitettyä katua, ennen kuin olin päässyt täydellisesti kauhistuttavasta näystä, jonka olin kohdannut. Sen sijaan tulivat mietteet siitä, minne olimme matkalla. Bezersin taloonko? Rohkeuteni masentui ajatellessani sitä mahdollisuutta. Ennen kuin ehdin ajatella jotain toista mahdollisuutta, niin huomasin olevamme muutaman portin luona, jonka sivuina oli suuret pyöreät tornit, ja vidamen vaihtaessa muutamia sanoja Burén kanssa, pysähdyimme siihen. Kului odotellessa monta minuuttia, sitten aukaistiin portti, ja kaksittain ajoimme kapeaa holvikäytävää. Portin arvelin olevan jonkun linnoituksen tai vankilan tai linnatornin tai palatsin portin.

Vaan mihinkään sellaiseen emme tulleetkaan, vaan avonaiselle likaiselle torille, jossa oli kaikellaista roskaa ja laitamilla luhistuvia mökkejä ja suojia. Ja sen takana — Jumalalle kiitos — sen takana oli maaseutu!

Tämä äkillinen muutos ja helpotuksen tunne, joka nyt täytti sydämmeni, olivat niin omituisia, että minä en koskaan voi sitä unhottaa. Minä katselin avaraa seutua, joka rauhallisena levisi edessäni päivänpaisteessa, enkä voinut oikein uskoa onneani. Minä vedin syvälle keuhkoihini raitista ilmaa, minä ihastuksissani viskasin miekkani korkealle ilmaan ja otin sen taas kiinni, ja synkkä mies takanani hymyili tälle ihastukselleni. Ei mikään noita taikasauvallaan olisi voinut hankkia minulle suurempaa muutosta olossani kuin sotamiesten päällikkö tuolla portin avaimellaan. Niin minusta ainakin tuntui ensi hetkellä, kun olin päässyt vapauteen ja pakoon — pakoon kauheilta kaduilta.

Minä silmäsin Parisia — tomu- ja savupilveä, joka riippui tornien ja kattojen päällä, ja minusta tuntui kuin olisin juuri päässyt itse helvetistä. Minä olin vielä kuulevinani korvissani huutoja ja rääkyntää ja kirouksia, kuoleman kauheita ääniä. Ja itse asiassa kuulinkin vielä pyssyjen pauketta Louvren luota ja kirkonkellojen kumean äänen. Maalaisia oli joukottain kokoutunut teitten risteyksiin ja kyliin, kuunnellen ja udellen, Kun me kulimme ohi, niin tekivät he arastellen kysymyksiä meille, ja me huomasimme, että huhu kauhutapauksista jo oli kulkeutunut tänne maalle, vaikka kaupungin porttein avaimet olivat jätetyt kuninkaalle eikä kukaan ollut lähtenyt kaupungista ennen meitä, paitse muuan joukkue herttua Guisen kanssa, joka kahdeksan aikana oli lähtenyt etsimään Montgomerya ja muutamia muita protestantteja — jotka kaikeksi onneksi heille itselleen — olivat piiloutuneet S:t Germainin etukaupunkiin.

Ennen kuin kerron matkastamme Parisista, mainitsen muutamia sanoja näistä kauheista teoista, joita harjoitettiin näinä päivinä ja seuraavinakin, teoista, joita Ranska nyt häpeää ja häpesi jo ennen meidän kuningasvainajamme valtaistuimelle nousua. Minulta on kerta ja toinenkin kysytty, mitä ajattelen niistä, ja minä vastaan, että meidän maatamme ei ole niistä moitittava. Paitse leskikuningatar Catharina Medicia oli Ranskaan tullut Italiasta jotakin muutakin, jotakin näkymätöntä vaan hyvin turmiollista vaikutukseltaan, ja tämä oli julmuuden ja uskottomuuden henki. Italiassa se oli tehnyt vähän vahinkoa. Vaan istutettuna ranskalaiseen uskaliaisuuteen ja välinpitämättömyyteen ja pohjan raaempiin tapoihin, oli tämä juonittelujen henki osottautunut kykenevänsä mitä hirmuisimpiin tekoihin. Jonkun aikaa, siihen saakka kun se itse raastoi itsensä, oli se Ranskan kirouksena. Kaksi Guisen herttuaa, prinssi Condé, amiraali Coligny, kuningas Henrik kolmas — kaikki nämät aikansa etevimmät miehet — kaatuivat neljännesvuosisadan kuluessa murhaajan puukkoon — puhumattakaan Oranian prinssistä ja kuningas Henrik suuresta.

Sitten otettakoon lukuun myöskin heidän nuori ikänsä, jotka olivat sekaantuneet tähän asiaan. Ranskaa, joka tietysti oli leskikuningattaren alainen, johti siihen aikaan poikaset, jotka tuskin olivat saaneet kulutetuiksi lapsuutensa kenkiä. He olivat vain poikia, kiihkeitä, huolettomia ylimyksiä, valmiita tekemään mitä tyhmiä kujeita hyvänsä ja joilta puuttui kaikkea ajatusta ja viisautta. Neljästä ranskalaisesta, joilla otaksutaan olleen päätehtävä tässä murhenäytelmässä, oli yksi kuningas kahdenkolmatta, hänen veljensä kahdenkymmenen ja herttua Guise yhdenkolmatta vuotias. Ainoastaan marsalkki de Pavannes oli saavuttanut kypsyneen ijän. Mitä tulee muihin liittolaisiin, niin leskikuningatar ja hänen neuvonantajansa, Retz ja Nevers ja Birague olivat italialaisia ja Italia vastatkoon heistä, jos FlorensiIla, Mantualla ja Milanolla haluttaisi viskata riitahansikas.

Vaan palatkaamme matkaamme. Penikulman päässä kaupungista pysähdyimme suureen ravintolaan, ja muutamat meistä laskeutuivat satulasta. Uusia hevosia hankittiin niiden sijaan, jotka oli menetetty tai jätetty Parisiin, ja Buré antoi jakaa meille ruokaa. Me olimme nälistyneitä ja väsyneitä ja söimme niin ahnaasti kuin emme olisi nähneet ruokaa ijässämme.

Bezers istui hevosensa selässä vähän matkaa meistä paasinsa palvellessa. Minä katselin salaa häntä ja hämmästyksekseni huomasin, että yön tapaukset olivat hänenkin rautaiseen tahtoonsa vaikuttaneet. Minä näin tai ainakin olin näkevinäni hänen kasvoillaan mielenliikutuksen jälkiä, ei sellaisia kuin hänestä tunsin — vaan omituisia ja vaihtelevia liikutuksia. Minä olisin melkein voinut vannoa, että lempeä piirre loisti hänen synkällä ja vakavalla otsallaan, kun hän katseli meitä, minä olisin melkein voinut vannoa, että hän hymyili omituisesti ja surullisesta. Mitä tulee Louisiin, joka ratsasti pienemmässä osastossa ja oli toisella puolen pihaa, niin hän ei huomannut meitä eikä ollut meitä nähnyt ollenkaan. Kasvonsa, jotka olivat meihin päin, näyttivät synkiltä ja kalpeilta, vaan hänen ryhtinsä oli ylpeä ja hänen muodollaan oli paremminkin surua kuin alakuloisuutta. Hän, arvelin minä, ajatteli monien kelpomiesten kohtaloa, yhtä paljon kuin omaansa Kun me Burén antamalla merkillä lähdimme taas ajamaan, niin minä lupaa kysymättä ajoin hänen vierelleen juuri kun hän oli portille menossa.

YHDESTOISTA LUKU.

Kuullessaan minun ääneni hän kääntyi vikkelästi, ja hänen kasvoilleen leimahti ilo ja — eipä kumma — mitä suurin hämmästys. Hän luuli meidän olevan kymmenien peninkulmana päässä. Ja kas! tässä me nyt olimme toistemme vierellä, ja me puristimme kättä pitkään ja kovasti, ja hänen silmänsä, jotka täyttyivät kyynelillä, viipyivät kauan kasvoillani, aivan kuin hän niistä olisi etsinyt rakastettunsa piirteitä. Joku oli toimittanut hänelle hatun ja saattanut hänet tilaisuuteen järjestämään pukunsa ja hoitamaan haavansa, joka muuten ei ollut paha, ja nämät muutokset olivat paljon vaikuttaneet hänen muotoonsa. Ja kun ilo kohtauksestamme karkoitti hetkeksi hänen kasvoiltaan surun ja synkkyyden varjon, niin minä taas tunsin hänessä entisen Louisin, jonka muistin Caylusista kun hän palasi jahdista tai hupaisilta metsäretkiltämme. Vaan nyt hänellä ei ollut miekkaansa!

"Ja kerro nyt minulta kaikesta", sanoi hän päästyään ensi hämmästyksensä kuohusta. "Miten ihmeessä olet tullut tänne? Tälle paikalle ja minun vierelleni? Onko Caylusissa kaikki hyvin? Neiti ei liene —."

"Neiti voi hyvin, aivan hyvin! Ja ajattelee sinua, sen vannon!" vastasin minä innokkaasti, "Mitä meihin tulee", jatkoin minä karttaen tätä puheainetta — miten minä siitä voin puhua päivän valolla ja lisäksi vieraitten korvien kuullen — "niin Croisette ja Marie ovat heti takanamme. Me lähdimme Caylusista kahdeksan päivää sitten. Me saavuimme Parisiin eilen illalla. Me emme ole nukkuneet yötä! Me olemme viettäneet sellaisen yön, jota en ikinä —"

Hän teki keskeyttävän liikkeen. "Hiljaa!" sanoi hän kohottaen kättään. "Elä puhu siitä, Anne!" ja minä näin, että muisto hänen ystäviensä kohtalosta oli vielä niin tuore, ja kauhu, jolla hän oli herännyt näihin kamaliin näkyihin ja kauhistuttavaan meteliin, vielä oli niin elävänä mielessä, että hän ei voinut kestää viittauksiakaan niihin. Vaan ratsastettuamme jonkun matkaa ääneti — jolloin hänen huulensa vapisivat — kysyi hän taas minulta, mitä varten olimme tulleet Parisiin.

"Me tulimme sinua varottamaan — tuolta tuolla", vastasin minä ja viittasin Bezersiä, joka mustana ja synkkänä ratsasti pienen joukon edessä. "Hän — hän sanoi, että Kit ei koskaan saa sinua, sanoi mitä hän aikoo tehdä sinulle ja pelotti Kitiä. Ja kun me tiesimme, että hän matkustaa Pariisiin, niin lähdimme hänen jälestään varoittaaksemme sinua vaarasta, joka sinua uhkasi, ymmärräthän." Ja minä kerroin hänelle lyhykäisesti seikkailumme ja kuvasin kummalliset erehdykset, jotka tuona kauheana yönä olivat meitä viivyttäneet tunti tunnilta, kunnes me emme enään voineet toimittaa mitään.

Hänen silmänsä loistivat ja lämmin väri peitti hänen poskensa kun minä kerroin historiamme. Hän puristi kättäni ja katsoi taakseen hymyilläkseen ystävällisesti Marielle ja Croisettelle. "Se oli teidän tapaistanne!" sanoi hän liikutettuna. "Se oli hänen serkkuinsa tapaista! Reippaita ja rohkeita poikia! Vicomte on elävä saadakseen ylpeillä teistä. Te vielä kerran toimitatte suuria töitä! Minä sen ennustan!"

"Vaan, ah Louis!" sanoin surullisesti, vaikka sydämmeni sykkikin ylpeydestä, kuultuani hänen niin puhuvan. "Jos me olisimme joutuneet ajoissa! Jos olisimme tavanneet sinut kahta tuntia ennemmin!"

"Se ei olisi paljoa auttanut, luulen minä", sanoi hän pudistaen päätään. "Meidät jätettiin kuin ryöstösaalis viholliselle. Varoituksia? Me saimme varoituksia yllin kyllin. De Rosny varoitti meitä, vaan me ivasimme häntä. Kuninkaan silmät varoittivat meitä, vaan me luotimme häneen. Vaan — —" ja Louisin vartalo kohosi ja hän kohotti kätensä, ja jatkoi, jolloin minä ajattelin hänen serkkunsa ennustuksia, "sellaista ei enään koskaan tapahdu Ranskassa, Anne! Ei koskaan! Kukaan ei tästä lähtien luota toiseen! Ei ole enään mitään kunniaa, mitään uskollisuutta, ei sääliä, ei rauhaa. Ja mitä tulee Valoisin, joka on kaiken tämän saanut aikaan, niin ei miekka koskaan luovu hänestä. Se on minun vakuutukseni! Niin minä uskon järkähtämättä!"

Me tiedämme nyt, että hän puhui totta. Sillä kahdenkolmatta vuoden kuluessa tästä elokuun neljännestäkolmatta päivästä 1572 ei miekka levännyt kuukauden aikaa Ranskassa. Parisin kaduilla, Arquesissa ja Coutrasissa ja Ivryssä virtasi verta kuin vettä, jotta Perttulijuhlan veri olisi peittynyt. Viimeinen Valoisin suvusta kannettiin S:t Denisin hautaholviin, ja vielä suurempi kuningas, ensimmäinen kaikista ranskalaisista, niin elävistä kuin kuolleista, urhoollisin ja viisain koko maassa, seurasi häntä. Vaan hänenkin saavutti murhamiehen puukko maalle onnettomalla hetkellä, ennen kuin kauhun valtaama Ranska karkoitti luotaan petoksen ja pahuuden.

Kun minä puhelin Louisin kanssa, niin ei ollut luonnotonta — päin vastoin luonnollinen seuraus asiain tilasta — että minä huolellisesti vältin muuatta erityistä ainetta. Ja kuitenkin se aina oli mielessäni. Mitä Bezers aikoi? Mikä oli tarkoituksena tällä kummallisella matkalla? Mikä kohtalo odotti Louista? Hyvistä syistä olin tekemättä nämät kysymykset. Sillä vaikka olinkin nähnyt hymyn Bezersin otsalla, niin oli kuitenkin niin vähän toivoa, että minä en uskaltanut sitä ajatellakaan. Minä sellaisilla kysymyksillä olisin vaivannut sekä häntä että itseäni.

Louis itse alkoi ensin puhella tästä. Ei nyt, vaan auringon laskettua, kun hämärä alkoi meitä verhota, ja me kulimme yhä etelään päin uupuneilla hevosillamme tässä pitkässä rivissä, joka liikuskeli eteenpäin; Silloin hän yhtäkkiä sanoi: "Tiedätkö, Anne, mihin me menemme?"

Minä vavahdin ja minun piti vähän aikaa taistella omituista hämmennystä vastaan, ennen kuin vastasin. "Kotia", sanoin aivan sanoakseni.

"Kotia? Ei. Ja kuitenkin niin lähelle kotia. Cahorsiin", vastasi hän omituisen rauhallisesti. "Sinun kotiasi, poikaseni, en enään koskaan näe. Enkä myöskään Kitiä, omaa Kitiäni!" Nyt vasta ensi kerran kuulin hänen käyttävän tätä hyväilynimeä, jota me käytimme. Ja se mielenliikutus, joka sai hänen äänensä tärisemään ja jonka tuntui herättäneen ajatus onnellisemmista menneistä ajoista ja rakastetun naisen muisto järkytti kokonaan minun itsehillitsemisvoimani. Minä purskahdin itkuun. "Elä, elä, poikaseni", sanoi hän lempeästi nojaten sivulle, niin että hän voi laskea kätensä hartioilleni, "ollaan miehiä. Meidän täytyy pysyä urhoollisina. Kyyneleet eivät meitä auta, jätetään ne — naisille."

Minä itkin vielä kiihkeämmin. Ja hänenkin äänensä vapisi kuin hän lausui viimeisen sanan. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä hän puhui taas tyyneesti. Minä olin mutissut jotakin, että Bezers ei uskalla tehdä mitään väkivaltaa, se oli liian julkista.

"Ei ole kysymys uskaltamisesta", vastasi hän. "Ja kuta julkisempaa se on, sitä parempana hän sitä pitää. He ovat uskaltaneet ottaa tuhansilta hengen sitten eilispäivästä. Kukaan ei voi vaatia tiliä häneltä, kun kuningas — oma kuninkaamme, on julistanut jokaisen hugenotin lainsuojattomaksi ja antanut luvan tappaa heitä missä vain tavataan. Kun Bezers ryösti minulta aseeni siellä", hän näytti haavansa, "niin minä tietysti odotin kuolemaa siinä silmänräpäyksessä. Anne! Minä näin hänen silmissään veren! Vaan hän ei tappanut minua!"

"Minä voin ainoastaan arvata", vastasi Louis huoaten. "Hän sanoi, että minun henkeni oli hänen käsissään, vaan hän sen ottaa kun aika tulee. Sen enempää hän ei siitä sanonut. Sitten hän sanoi, että jos minä en antaisi hänelle sanaani, että seuraan häntä, niin hän minut heittää ulvoville koirille siellä ulkona. Minä annoin hänelle sanani. Tässä me nyt olemme maantiellä, ja eilen, Anne, vielä eilen tähän aikaan ratsastin Telgnyn kanssa kotia Louvresta, jossa olimme pallopeliä pelanneet kuninkaan kanssa! Ja maailma — maailma silloin näytti niin kauniilta."

"Minä näin sinut, tai oikeammin Croisette näki", sopersin minä kun hänen surunsa, ajatellessaan ystäviään, pakotti hänet keskeyttämään. "Vaan, Louis, mistä tiedät, että olemme matkalla Cahorsiin?"

"Hän mainitsi minulle, kun ratsastimme kaupunginportin läpi, että hän oli nimitetty Quercyn kuvernööriksi, toimeenpanemaan julistusta hugenotteja vastaan. Etkö huomaa, Anne", lisäsi hän katkerasti, "että hänen kostolleen siitä olisi vähän tyydytystä tappaa minut kerralla? Hänen täytyy saada — tai oikeammin sanoen hän tahtoisi jos voisi — kiduttaa minua kuoleman tuskalla. Sitä paitsi minun mestaukseni on oleva loistava alku hänen toimelleen. Vaan minä en missään tapauksessa pelkää häntä", ja Pavannes kohotti ylpeästi päätään. "Minä en pelkää häntä hituakaan!"

Silmänräpäyksen ajaksi hän unhotti Kitin, toveriensa kohtalon ja oman kuolemantuomionsa. Hän halveksivasti puristi nyrkkiä vidamelle.

Mieleni masentui. Minä ajattelin, että vidamen raivo oli suunnattu pikemminkin serkkuani kuin hänen sulhastaan kohtaan; ja siinä valossa, jonka hänen uhkauksensa antoivat asialle, näin minä hänen tarkoituksensa selvemmin kuin Louis. Hänen tarkoituksenaan oli rangaista naista, joka oli leikkinyt hänen kanssaan, ja sitä varten hän nyt vei hänen sulhasensa Parisista mestatakseen hänen — annettuaan ensin siitä tiedon naiselle! Niin oli: annettuaan hänelle ensin tiedon, toimitettaisiin mestaus hänen läsnäollessaan! Hän aikoi hänet houkutella Cahorsiin ja sen jälkeen — —

Minua pöyristytti. Minusta tuntui aivan kuin allani olisi auvennut kuilu. Hänen suunnitelmansa oli jotakin niin pirullista, niin siihen sopivaa, mitä olin kuullut kerrottavan Sudesta, että minä en voinut epäillä edellytysteni todellisuutta. Minä näin hänen pahat tarkoituksensa ja ymmärsin minkä vuoksi hän oli nähnyt niin paljo vaivaa meistä veljeksistä. Hän toivoi voivansa käyttää meitä välikappaleinaan houkutellakseen serkkumme Cahorsiin.

Tietysti en tästä puhunut sanaakaan Louisille. Minä salasin tunteeni niin hyvin kuin voin. Vaan minä tein itselleni pyhän lupauksen, että me yhdennellätoista hetkellä estämme Bezersin aikeet. Jos kaikki muut toiveet pettäisivätkin, niin me ainakin voisimme tappaa Bezersin, ja, vaikka itse tässä saisimmekin kuolemamme, niin tulisi kuitenkin Kitiltä säästetyksi tulikoe. Kyyneleeni kuivuivat aivan yhtäkkiä. Sydämmeni täytti jalo viha, niin ainakin minusta tuntui.

Minusta tuntuu, että ei mikään matka ole koskaan ollut niin omituinen kuin tämä, jonka nyt teimme. Samoja huvituksia oli nytkin, kuin Pariisiin mennessämme, vaan niissä ei ollut enää uutuuden viehätystä. Eikä nyt syntynyt enää hupaisaa keskustelua ystävällisten majatalo-isäntien ja iloisten emäntien kanssa, Meitä nyt oli niin suuri joukko, että meidän tulomme kievaripaikoissa synnytti enemmän pelkoa kuin iloa. Miten paljo Quercyn varakuvernööri tilasi kuninkaan nimessä ja miten paljo hän maksoi, sen voimme päättää ainoastaan synkistä silmäyksistä, jotka meitä aamuisin seurasivat kun lähdimme taipaleelle. Sillä tuollaisiin silmäyksiin luullakseni eivät olleet syynä yksistään uutiset Parisista, vaikka me olimmekin osaksi ensimmäiset, jotka niitä toimme.

Vaan pian, luullakseni se oli kolmantena matkapäivänämme, hovikuriirit kulkivat ohitsemme ja ehättivät ennen meitä. Muutaman näistä sanansaattajista — joka, sen mukaan kuin kuulin niiltä, jotka olivat ympärilläni, oli menossa Cahorsiin kirjeitä viemään varakuvernöörille ja piispalle — pidätti Bezers. Tämän tapauksen tuloksia en tunne, vaan minä luulen, että piispa ei ikinä saanut kirjeitään, joiden mukaan hänelle olisi tullut osa vallasta. Varmaa vain on, että me jätimme sanansaattajan — joka oli kyllin viisas suojelemaan omaa nahkaansa — hupaisaan majapaikkaan Limogesiin, josta hän Iuultavastikin palasi Parisiin sitten, kuin arveli sopivaksi.

Tämä ei kuitenkaan ollut omituisinta matkassamme, vaan retkeläisten keskinäinen suhde. Ensimmäisenä päivänä ratsastimme neljä yhdessä joukossa, eikä meitä kukaan häirinnyt, niin kauan kuin olimme keskellä hajallaan olevaa joukkoa. Bezers ratsasti aina yksikseen joukon edessä, synkkänä miettien kostoaan, niin kuin arvelen. Tällä tavoin hän väliin ratsasti päiväkauden yhtämenoa, niin että ei puhunut sanaakaan kenellekään tai antanut ainoatakaan käskyä. Väliin minua alkoi säälittää tuo mies, Hän oli rakastanut Kitiä despotisella tavallaan, niin kuin se, joka on tottunut saamaan aina tahtonsa toteutetuksi, ja hän oli menettänyt tytön — menettänyt ainaiseksi, kävipä miten hyvänsä. Ja muutamina hetkinä minä olin huomaavinani jotakin sanomattoman synkkää, surumielistä tuossa jättiläisessä, joka ratsasti yksinään edellä.

Harvoin hän puheli meille ja vielä harvemmin Louisille. Vaan kun hän sen teki, niin hänen karkea, ankara äänensä ja julmat silmänsä ilmaisivat synkkää vihaa, jota hän tunsi Louista kohtaan. Ruokaillessamme hän söi toisessa päässä pöytää, me neljän toisessa päässä, niin kuin kolme meistä oli tehnyt ensi iltana Parisiin tullessamme, Väliin minua pöyristyttivät uhkaavat silmäykset, joita hän salaa loi kilpailijaansa — vankiinsa —. Vaan toisinaan huomasin hänen kasvoillaan, kun huomaamattaan katselin häntä, omituisen ilmeen, jota minä en voinut ymmärtää.

Varovaisin sanoin ilmoitin Croisettelle luuloni hänen tarkoituksistaan. Croisette ei näyttänyt niinkään hämmästyvän kuin minä olin luullut. Minä pian sain tietää syyn siihen. Hänellä oli oma käsityksensä asiasta. "Etkö luule sitä mahdolliseksi, että hän, Anne", kysyi hän minulta — me tietysti olimme kahden silloin — "että hän aikoo luovuttaa Louisin Kitistä?"

"Antamalla Louisin valita — ymmärräthän?" Minä ymmärsin — minä käsitin siinä silmänräpäyksessä. Minäpä olin ollut tylsä, kun en ollut tuota ennen huomannut. Bezers aivan varmaan aikoi menetellä seuraavalla tavalla: antaa herra de Pavannesin luopua sydämmensä valitusta ja pitää henkensä, tai kuolla ja menettää hänet.

"Minä ymmärrän", vastasin minä. "Vaan Louis ei koskaan luovu hänestä.
Ei koskaan luovuta häntä."

"Louis kaikessa tapauksessa menettää rakastettunsa, tavalla tai toisella", väitti Croisette matalalla äänellä. "Vaan ei se pahinta. Louis on hänen, Bezersin, vallassaan. Otaksutaan, että Bezers aikoo panna Kitin ratkaisemaan, että hän Louisilta vaatii lunnaita ja lunnaiksi panee Kitin? Ja asettaa Kitin näin valitsemaan kahdesta: joko antamaan kätensä Bezersille ja pelastamaan Louisin hengen tai kieltäytymään siitä ja niin tuomitsemaan Louisin kuolemaan?"

"Croisette!" huudahdin minä. "Niin katala hän ei voi olla!" Ja kuitenkin, eikö tämäkin olisi parempi, kuin sokea kosto, jota minä olin kuvitellut hänen miettivän?

"Ehkä ei", vastasi Croisette tuijottaessaan pimeään. Me tällä kertaa ratsastimme joukon alkupäässä Bezersin takana, niin että me hyvin näimme hänen jättiläisvartalonsa, kun hän siinä hartiat kumarassa ratsasti yksinään edellämme. "Ehkä ei", toisti Croisette vaipuneena ajatuksiinsa. "Väliin minusta tuntuu, kuin emme oikein ymmärtäisi häntä, ja että on pahempiakin ihmisiä maailmassa kuin Bezers."

Minä katsoin terävästi poikaan, sillä minä en ollut tätä tarkoittanut.
"Pahempia?" sanoin minä. "Sitäpä minä en usko."

"On varmaan!" vastasi hän ja pudisti päätään. "Muistatko, kun makasimme verhojen takana suuressa sängyssä Mirepoixin luona?"

"Ei, vaan toisella kerralla, kun hän tuli yksinään; Huoneessa oli melkein pimeä, niin kuin sinä muistat. Rouva de Pavannes oli akkunassa, jonne hänen sisarensa ei nähnyt häntä."

"Muistan senkin", sanoin kärsimättömästi. Minä ymmärsin hänen äänestään, että hänellä oli jotakin kerrottavaa rouva d'Osta, eikä minulla haluttanut kuulla. Minuakin pöyristytti kuulla tästä naisesta, joka, niin kaunis kuin olikin, liikkui rikosten ja uskottomuuden piirissä. Oliko se ujoutta vai pelkoa vai jotakin ritarillista tunnetta, joka valtasi mieleni silloin, kuin luulin olevani hänen aseystävänsä? Minä en tiedä sitä varmaan, sillä minä en ollut saanut siitä selvää vieläkään, oliko minun säälittävä vai inhottava häntä, oliko hän käyttänyt minua aseenaan vai olinko minä ollut uskoton hänelle.

"Hän tuli sänkyä kohden, niin kuin muistat, Anne", jatkoi Croisette. "Sinä makasit laitimmaisena. Hän ei erottanut sinua tarkoin ja luuli sisarekseen. Ja silloin minä syöksyin ylös."

"Minä muistan, että sinä niin teit!" huudahdin minä kiihkeästi. Minä olin unhottanut tämän ikävän tapauksen. "Sinä olit säikähyttää hänet kuoliaaksi. Minä en lainkaan voinut ymmärtää, mikä sinulla oli. — Minkä vuoksi sillä tavoin teit?"

"Pelastaakseni sinun henkesi, Anne", vastasi hän juhlallisesti, "ja estääkseni häntä tekemästä rikosta, suunnatonta, luonnotonta rikosta. Hän oli tullut takaisin — tuskin hirveän sanoa — murhaamaan sisarensa. Sinä hämmästyt! Sinä et ehkä tahdo minua uskoa. Kuulustaakinhan se kovin kauhealta. Vaan minä näin paremmin kuin sinä. Hän seisoi sinun ja kynttilän välillä. Minä näin kun hän kohotti puukon! Minä näin hänen häijyt kasvonsa! Jos minä en olisi säikäyttänyt häntä, niin hän olisi iskenyt puukon sinuun. Häneltä putosi puukko lattialle. Minä otin sen. Kas tässä se on."

Minä silmäsin puukkoa, ja vavisten käännin katseeni siitä. "Minkä vuoksi", mutisin, "minkä vuoksi hän niin teki?"

"Niin kuin tiedät hän ei onnistunut saamaan sisartaan Pavannesin taloon, jossa hänen olisi ollut helppo murhata hänet. Bezers tunsi rouva d'On, ja esti hänet siitä. Silloin tuo pirullinen nainen hiipi takaisin, ajatellen, että yleisen murhaamisen aikana ei huomata hänen rikostaan, että sitä ei koskaan tutkittaisi, ja että Mirepoix olisi ääneti."

Minä en sanonut mitään. Olin joutunut niin hämmästyksiini, että en saanut sanaa suustani. Ja kuitenkin minä uskoin mitä olin kuullut. Kun minä ajatuksissani muistelin, mitä oli tapahtunut, niin huomasin, että koko joukko seikkoja, jotka minä olin jättänyt huomaamatta, ja tapausten niin joutuisasti vaihtuessa unhottanutkin, vakuutti tämän todeksi. Herra de Pavannes — se toinen herra de Pavannes — oli ollut oikeassa kälyään arvostellessa. Oliko tuo nainen siis huonompi kuin Bezers? Tuhat kertaa huonompi. Sillä uskottomuus on aina huonompaa kuin väkivalta, käärmeen säälimätön viekkaus pahempaa kuin suden raivo.

"Kun minä", lisäsi Croisette hiljaa, "huomasin, että sinä olit kadonnut hänen kanssaan, niin luulin minä, että en saa sinua enään koskaan nähdä. Minä pidin sinua menneenä miehenä. Onnellisin hetki elämässäni oli, kun sain taas sinut nähdä."

"Croisette", kuiskasin minä rukoilevasti poskieni hehkuessa, "ei puhuta enään koskaan tuosta naisesta." Emmekä puhuneetkaan hänestä moneen vuoteen. Vaan miten omituinen onkaan elämä! Hän ja tuo alhainen mies, johon hänen kohtalonsa näytti yhdistetyn, kulkivat mustaa polkuaan juuri silloin kun se oli mustimmillaan meidän tiemme poikki. He joutuivat, törmäsivät yhteen meidän kanssamme, ja vaikka me olimme vain vieraita poikia, niin me saatoimme heille perikadon. Minä olen usein tehnyt itselleni kysymyksen, miten minun olisi käynyt, jos olisin sattunut hänen kanssaan yhteen varemmin ja rauhallisempina aikoina — kun hän oli kauneutensa huipulla, eikä minulla ole ollut kuin yksi vastaus. Minä olisin katkerasti katunut. Toivokaamme, ettei tuollaisia miehiä ja naisia enään ole olemassa. Ne kukoistivat ainoastaan näinä sotien ja hajaannusten onnettomina aikoina, vaan katosivat sen ajan kanssa, aivan kuin taistelutantereen hirvittävät yölepakot.

Vaan palatkaamme matkaamme. Auringon paistaessa kirkkaasti ei voinut muuta kuin tuta itsensä iloiseksi ja toivoa hyvää. Pahin koettelemukseni tuli aina auringon laskiessa. Sillä silloin — me ratsastimme tavallisesti myöhään illalla — Louis tuli minun vierelleni ratsaastamaan puhellakseen rakastetustaan. Ja miten hän hänestä puheli! Miten tahansa asioita hän käski minun sanoa! Hän muisteli entisiä onnellisia päiviä, kun me olimme suruttomia lapsia laskien leikkiä, nauraen ja kujeillen. Ja kyynelten vieriessä poskilleni, en voinut olla ihmettelemättä, miten Louis voi puhella hänestä niin tyyneellä äänellä, jossa ei ilmestynyt mitään kapinoimista kohtaloa, ei mitään napinaa kaitselemusta vastaan. Miten hän voi tehdä Kitille suunnitelmia ja ajatella hänet yksin jääneenä!

Nyt minä sen ymmärrän. Hän oli vielä kauhean vaikutuksen alaisena, jonka oli synnyttänyt ystävien murha. Hän oli vielä osaksi huumauksissaan. Kuolema hänestä näytti luonnolliselta ja tutulta, hän katseli sitä samoilla silmillä kuin se, joka on nähnyt toveriensa ja liittolaistensa kuolevan valmistuksetta. Kuolema hänestä oli ruvennut tuntumaan tavalliselta, elämä poikkeukselta, aivan niin kuin tuntuu lapsesta, joka ensi kerran näkee ruumiin.

Eräänä iltana sattui omituinen tapaus. Lähellämme vasemmalla näimme Auvergnen kukkulat, joiden yli kohosi korkealle Puy de Dome. Me neljä ratsastimme yhdessä ja tavan mukaan olimme joutuneet viimeisiksi joukossa, Tie tällä kertaa oli kapea polku, joka kulki rämeikön poikki ja molemmin puolin oli matalaa metsää ja pensaikkoa. Muu ratsujoukko oli jo melkein kokonaan näkyvistämme. Ainoastaan puolikymmentä ratsumiestä erotimme edessämme pitkän matkan päässä ja pari ratsumiestä takanamme yhtä kaukana. Minä katsoin kummallekin taholle ja tunsin sydämmeni omituisesti lyövän. Ensi kerran johtui mieleeni mahdollisuus paeta. Auvergnen ylängöille olisi helppo päästä. Jos saisimme parin virstan edun, niin meitä ei saavutettaisi ennen pimeää, jolloin voisimme kätkeytyä niin, ettei meitä löydettäisi. Minkä vuoksi emme kannusta hevosiamme ja lähde tiehemme?

"Ensinnäkin siitä syystä", vastasi hän, "että minä olen Bezersille antanut sanani seurata häntä Cahorsiin."

Poskiani poltteli. Vaan minä huudahdin: "Mitä se merkitsee? Petoksellahan sinutkin vangittiin! Turvallisuuskirjaasi ei pantu mitään merkitystä. Minkä vuoksi sinä sitten olet niin tarkka? Vihollisesi eivät ole. Se on hullutusta!"

"Ei ole", vastasi Louis ja pudisti päätään. "Et sinä itsekään niin tekisi, jos olisit minun sijallani."

"Et, sinä et tekisi niin, poikaseni, minä sinut tunnen liian hyvin. Vaan jos tahtoisinkin tehdä, niin olisi aivan mahdotonta." Hän kääntyi satulassaan ja nosti käden suojakseen viistoon tulevia auringonsäteitä vastaan ja silmäsi taakseen tarkkaavasti. "Niinpähän on kuin luulinkin", sanoi hän. "Toinen noista miehistä ratsastaa harmajalla Margotilla, joka, sen mukaan kuin Buré eilen sanoi, on nopein hevonen koko joukosta, ja mies sen selässä on kevyt kuin höyhen. Toisella on tuo kellertävän punainen normandilainen hevonen, jota aamulla katselimme. Näes, Anne, Bezers on virittänyt meille ansan. Jos me poistuisimme jonkun kymmenkunta syltää toiselle tai toiselle puolen, niin nuo kaksi olisivat jälessämme kuin tuuliaispää."

"Sinä uskot, että Bezers on ihan tarkoituksella antanut miestensä ratsastaa edelle?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Uskon hyvinkin", vastasi Louis. "Ei mikään hänestä olisi niin hauskaa kuin että saisi ottaa ensin minun kunniani ja sitten henkeni. Vaan, Jumalan kiitos, ainoastaan henkeni on hänen vallassaan."

Ja kun minä katselin ratsumiehiä edessäni, niin huomasin, että Louis oli oikeassa. Niillä näytti olevan joukon paraat hevoset ja he itse olivat joukon keveimmät miehet. Heistä aina joku silmäsi taakseen. Heti pimeän tullessa he asettuivat huolellisesti ympärillemme. Kun Buré tuli luoksemme, niin hänen silmissään näkyi petoksen viekas ilme. Hän huomasi, että me tiesimme hänen ajatuksensa, vaan hän ei puhunut siitä mitään.

Muut eivät välittäneet mistään mitään. Vaan ajatus, että jos minä olisin ollut yksinäni, niin olisin joutunut Bezersin viekkaasti viritettyyn ansaan, ja se lisäsi minun vihaani häntä kohtaan. Minä voin istua tuntikausia ja hautoa mielessäni huomaamatta mitä tapahtui lähistössäni, ja minä heräsin ajatuksistani vasta oikein, kun seuraavana päivänä iltapuoleen huudettiin, että me olimme tulleet Cahorsin näkyviin. Siellä se oli allamme matalalla pohjallaan viestävien kukkulain ympäröimänä. Kirkko, Vallandré silta, jokimutka, joka ympäröi kaupungin — kaikki tämä oli minulle tuttua. Pitkä matkamme oli pian lopussa.

Mielessäni liikkui vain yksi ajatus. Vähän aikaa sitten olin Croisettelle ilmoittanut aikeeni — viimeisenä keinona hyökätä Bezersin kimppuun ja tappaa hänet miestensä keskellä. Nyt oli aika käsissä, jos mieli tätä aijetta koskaan toteuttaa, jollemme jo ole liiaksi viivytelleet. Ja minä katselin ympärilleni. Oli jonkun verran tungosta ja epäjärjestystä, kun pysähdyimme heti kukkulain juurella, jolloin kaksi miestä lähetettiin ilmoittamaan kuvernöörin tuloa ja Buré puolenkymmenen miehen kanssa ratsasti edelle etujoukkona.

Tie, jolla olimme, oli oikeastaan kapea polku, joka luikerteli kukkulain rinteitä. Hevoset olivat uuvuksissaan. Aika ja paikka ei ollut sovelias aikeeni toteuttamiseen, ja ainoastaan yön saapuva pimeä voisi suosia asiaani. Vaan minä olin epätoivoissani.

Ennen kuin kuitenkaan ryhdyin mihinkään, katselin tarkoin seutua, silmäsin vuoroon allamme olevia pieniä hedelmällisiä tasangoita, joita nyt auringon viimeiset säteet lämmittivät, alastomia kukkuloita, jotka toisin paikoin kylpivät illan ruskossa ja toisin paikoin olivat varjoisia, harvoja metsärypäitä ja pensaikoita, jotka olivat puron varressa siellä täällä, sekä rautatammien siimeksisiä käytäviä, joita oli vuorenharjun toisella puolen — Caylusiin menevän tien kahta puolta. Näin lähellä kotia meidän täytyy saada apuakin. Jos se sananviejä, jonka me olimme ennen kotoa lähdettyämme lähettäneet vicomten luo, oli ehtinyt perille, niin enomme on varmaan palannut ja oli ehkä nyt Cahorsissa meitä vastassa.

Vaan ei mitään ratsujoukkoa näkynyt, enkä minä huomannut mitään paikkaa, jossa voisi maata suojassa. Minä muistin, että vicomte ei ole voinut saada tietoa tilastamme tai siitä mitä on tapahtunut. Toivo lannistui ja haihtui heti kun epätoivo oli sen synnyttänyt. Meidän itsemme tuli auttaa itseämme ja Kitiä.

Tämä oli puolustukseni. Minä kumarruin satulassani Croisettea kohden — minä nimittäin ratsastin hänen vierellään — ja sanoin: "Sinä muistat, mitä sanoin? Oletko valmis?"

Hän katsoi säikähtyneenä minua ja hänen kasvonsa loistivat hämärässä. Hän siirsi katseensa minusta yksinäiseen olentoon, joka liikkumattomana kuin kivipatsas istui satulassaan ainoastaan parinkymmenen askeleen päässä meistä. "Meitä ei tarvitse kuin kaksi", kuiskasin minä ja irrottelin miekkaani. "Rupeatko sinä vai Marie toiseksi? Toisten täytyy koettaa päästä pakoon sekasorron syntyessä, mennä joen yli Arembalin lauttakohdalta, jos ei heitä sitä ennen kiinni saada, ja sen jälkeen rientää Caylusiin."

Hän epäili. Minä en tiedä vaikuttiko hänen epäröimiseensä se, että samalla kellot Cahorsin kirkossa alkoivat soida iltarukoukseen. Vaan hän todella epäröi. Hän — Caylus. Minä käännyin uudelleen häneen ja malttamattomana kerroin kysymykseni. "Kumpi teistä? Silmänräpäyksen kuluttua lähdemme taas liikkeelle ja silloin se on myöhäistä."

Hän kiireesti otti suitsistani ja alkoi sekasotkuisen ja hajanaisen puolustuspuheen. Vaan minä kuitenkin ymmärsin, mitä hän tarkoitti. "Siinä oli minulle kylliksi!" Minä keskeytin hänet suutuksissani, käännyin sitten Marieseen ja kysyin äkäisesti:

Kummallista! Vaan niin kummalliselta kuin tuntuikin, en minä kovinkaan sitä hämmästynyt. Muissa oloissa olisin joutunut ihan raivoon tällaisesta velvollisuuksien laiminlyömisestä. Vaan nyt minä olin puolittain odottanutkin tällaista päätöstä asialle, ja nuhdesanaa sanomatta pääni vaipui alas ja minä luovuin yrityksestäni. Bezers oli liian voimakas minun vastustajakseni. Hyödytöntä oli taistella häntä vastaan. Me olimme aivan kuin noidutut. Kun joukko lähti liikkeelle, seurasin minä äänetönnä ja tunnotonna.

Me kulimme Cahorsin kaupunginporteista, ja näky, joka meitä siellä kohtasi, kannattaa kuvata; vaan minä sitä katselin melkein välinpitämättömästi — yhtä välinpitämättömästi kuin mies, joka joutuu kidutettavaksi, katselee kummallista kidutuslaitosta, kun otaksutaan, että hän ei ole sitä ennen nähnyt. Koko kaupungin väestö oli kokoutunut kaduille, joita me ratsastimme, ja katseli pelokkain silmin ratsujoukkoa ja uuden kuvernöörin ankaraa muotoa.

Me laskeusimme hevosenselästä linnankartanolla ja olimme juuri lähdössä sisään kun Buré meidät pidätti. "Herra de Pavannes syö illallisen yksinään", sanoi hän tunkeutuen jotensakin välinpitämättömästi meidän väliimme. "Te, hyvät herrat, olkaa hyvät ja tulkaa tätä tietä."

Minä seurasin vastustamatta. Sillä mitä siitä olisi hyötyä? Minä tiesin, että Bezers katseli meitä portailta, jotka johtivat suureen käytävään, ja sen vuoksi minä tyyneesti seurasin Buréta. Vaan minä kuulin Croisetten kiihkeästi jotakin vaativan.

Meidät vietiin matalasta portista muutamaan huoneesen rakennuksen pohjakerroksessa, huoneeseen, joka oli kuin vankikoppi. Täällä me äänettöminä söimme illallisemme. Ja sen jälkeen minä vetäysin veljistäni, pikemminkin surun kuin suuttumuksen valtaamana, ja heittäysin muutamalle vuoteelle, joita oli meitä varten tehty.

Meidän välillämme ei ollut tapahtunut mitään selitystä. Kuitenkin tiesin, että kumpikin veljeni aina vähän väliä silmäsi minua rauhattomana. Minä sen vuoksi olin nukkuvinani, vaan minä kuulin Burén tulevan sisään sanomaan meille hyvää yötä — ja katsomaan, ettemme ole karanneet. Ja minä kuulin Croisetten kysyvän:

"Ei aivan yksin", vastasi Buré salaperäisesti. Muuten hän tuntui olevan huonolla tuulella tai väsynyt. "Bezers on levoton herra de Pavannesin sielun tilasta ja on sen vuoksi lähettänyt hänen luokseen papin."

Tämän kuultuaan he syöksähtivät pystyyn. Vaan kynttilä ja sen kantaja, joka oli sen verran pirteä, että jaksoi nauraa herransa hurskaille ajatuksille, oli jo kadonnut. Heillä ei ollut muuta tekemistä kuin kulkea edestakaisin huoneessa ja myöhäisessä katumuksessa nuhdella toisiaan ja sadatella Bezersiä. Ei edes Marie voinut keksiä mitään mahdollisuutta pakenemaan täältä. Ovi oli sulettu kaksinkertaisilla lukoilla, akkunassa niin tiheät ristikot, että tuskinpa kissakaan olisi päässyt läpi, ja seinät olivat vahvat.

Minä makasin ja olin nukkuvinani, ja makasin sillä tavoin pitkät, pitkät tunnit, vaikka minun sydämmeni, niin kuin veljienikin, tykytti kovasti vastaukseksi kumeoihin vasaraniskuihin, joita pian alkoi kuulua vähän matkan päässä meistä ja joita kuului aina aamunkoitolle. Akkunasta, joka oli muuatta muuria vasten ja matalalla, emme voineet mitään nähdä. Vaan me arvasimme mitä tämä pauke merkitsi, kun pylväitä iskettiin maahan, kun lankku naulattiin toisen viereen. Me emme voineet nähdä, miten työ edistyi, emme kuulla työmiesten ääniä emmekä nähdä heidän tuliaan. Vaan me tiesimme, mitä he tekivät. He pystyttivät mestauslavaa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Minä pitkän ratsastusmatkan jälestä olin niin väsynyt, että en voinut olla kokonaan nukkumatta. Ja sitä paitse ihmisen tekee unettomaksi ainoastaan levottomuus ja jännitys, eikä, Jumalan kiitos, suru. Jumala loi ihmisen olemaan valveilla ja toivomaan, eikä makaamaan valveilla ja suremaan. Pari tuntia ennen aamunkoittoa minä nukahdin, ylen väsyneenä. Kun minä heräsin, niin aurinko oli korkealla taivaalla ja paistoi viistoon akkunastamme. Auringon kimalteleva valo teki tämän hiljaisen huoneen elähyttäväksi, ja kädet pään alla minä makasin ja vedin keuhkoihini raikasta aamuilmaa, niin kuin usein tein kamarissamme Caylusissa. Kun Marie arastellen laski kätensä minun käsivarrelleni, niin silloin vasta oikein pääsin valveilleni ja todellisuus oli elävänä edessäni. "Nouse, Anne!" sanoi Croisette. "Bezers on pannut meitä hakemaan."

Minä hypähdin pystyyn ja panin vyön vyölleni. Kalpeana ja masentuneena Croisette nojasi seinää vasten. Buré seisoi töyhtöhattu kädessä ja omituinen hymy huulillaan, oven suussa, jonka hän täytti melkein kokonaan. "Tehän olette aika unikeko, nuori herra", sanoi hän. "Teillä täytyy olla hyvä omatunto."

Hän kohautti olkapäitään, ja annettuaan merkin meille seuraamaan häntä, meni hän edellämme kulkien monia synkkiä käytäviä. Muutaman tällaisen lopussa kohosivat portaat ja täällä näytti lupaavammalta. Ja niin olikin. Sillä kun me olimme nousseet portaita ja meille oli avattu muuan ovi, niin leimahti eteemme kirkas päivänpaiste ja lämmin, ja me kuulimme puheen ääniä. Me olimme suuressa korkeassa huoneessa, jonka seinät olivat paikoin maalatut ja toisin paikoin oli seinäverhoja. Huone, johon valo tuli kolmesta suippokaarisesta akkunasta, jotka olivat aina kaislapeittoiseen lattiaan asti, oli koristettu vaakunoilla ja sen muutamalla seinällä kohosi estradi, jossa oli suuri kuvilla koristettu tuoli. Katto oli sininen kultatähdillä. Minä olin ollut tässä huoneessa kerran ennen, monta vuotta sitten, kun olin vicomten mukana, tämän käydessä kuvernöörin luona. Ollapa nytkin vicomte täällä!

Minä astuin keskimmäisen akkunan luo, joka oli auki. Vaan minä säikähtyneenä ponnahdin takaisin, sillä heti sen alla oli mestauslava, huoneen lattian tasalla ja peitetty kaislalla. Pari miestä kulki siinä edestakaisin. Silmäni etsivät Louista heidän joukostaan, vaan turhaan. Hän ei ollut siellä. Vaan sillä aikaa kun minä häntä katselin, kuulin ääntä takaani ja hän astui sisään neljän, keihäällä varustetun sotamiehen seuraamana.

Hän oli kalpea ja vakava, vaan kuitenkin täydellisesti tyyni. Hänen silmissään oli omituinen ilme, aivan kuin hän olisi ajatellut jotakin, joka oli kaukana — ehkä ajatteli hän Kitiä auringonpaisteisten kukkulain takana Quercyssä, jossa hän niin usein oli ratsastanut hänen sivullaan, ilme, joka näytti sanovan, että mitä tahansa täällä tapahtuu, niin se ei hänelle merkitse mitään, ja että ero tapahtui tuolla, jossa Kit oli. Vaan ryhtinsä oli tyyni ja hillitty, käyntinsä levollinen ja pelkäämätön. Kun hän näki meidät, niin hänen kasvonsa vähän kirkastuivat ja hän tervehti meitä ystävällisesti, sekä vastasi arvokkaasti Buréa tervehdykseen. Croisette riensi heti hänen luokseen ja huuti hänen nimeään — Croisette oli aina ensimmäinen puhumaan. Vaan ennen kuin Louis ehti tarttua hänen käteensä, aukesivat äkkiä ovet salin toisella seinällä ja Bezers astui kiireesti sisään.

Hän oli yksinään. Hän katsoi ympärilleen, ja hänen vastenmielisillä kasvoillaan, jotka olivat punakat kuin kiivaasta kulusta, oli uhkaava ilme. Kun hän huomasi meidät, niin hän nyökäytti päätään ankaran näköisenä astuessaan perälle salia niin että kannukset kovasti kilisivät lattian lautoja vasten. Hän ei lausunut mitään tervehdykseksi meille, antoi vain Burélle ja sotamiehille merkin vetäytymään salin alipäähän. Ja sitten hän seisoi ja katsoi meitä, varsinkin kilpailijaansa. Ja hän katsoi ja katsoi viha silmistä liekehtien. Vallitsi hiljaisuus, pitkä hiljaisuus, jolloin ulkoa kuului melu ja varpusten iloinen siukutus katonräystäältä. Ja minä luulen, ettei ollut muita kuin Louis, jonka sydän tykki rauhallisesti.

"Herra de Pavannes!" alkoi hän ankaralla äänellä, vaikka hän koetti salata vihansa tympeään hymyyn ja teeskenneltyyn kohteliaisuuteen. "Herra de Pavannes. Minä olen kuninkaalta saanut määräyksen tapattaa kaikki hugenotit läänissäni. Voitteko sanoa mitään syyksi sitä vastaan, että minä alan toimeni teillä? Vai haluatteko palata ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon?"

Louis kohautti olkapäitä aivan kuin halveksuen, vaan ei vastannut mitään. Minä näin, miten vidame suonenvedontapaisesti väänsi suuria käsiään, vaan hän hillitsi itsensä, ja kun hän taas alkoi puhua, niin lausui hän verkalleen. "Hyvä", jatkoi hän vähintäkään välittämättä meistä — jotka olimme äänettömiä todistajia tässä omituisessa ottelussa näiden kahden miehen välillä — ja katsoi ainoastaan Louisiin. "Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin mikään muu elävä olento. Te olette estänyt minun aikeeni, herra de Pavannes, ja ryöstänyt minulta naisen, jota minä olen rakastanut. Kuusi päivää sitten olisin voinut teidät surmata. Te olitte silloin vallassani. Muistakaa vain, että minun ei olisi tarvinnut kuin jättää teidät roistoväelle, ja te tänäpäivänä makaisitte mätänemässä Montfauconin hirsipuissa, herra de Pavannes."

Vaan vidame jatkoi aivan kuin ei olisi kuullutkaan. "Minä en jättänyt teitä roistoväelle, ja kuitenkin minä vihaan teitä — enemmän kuin koskaan ketään ihmistä olen vihannut, enkä minä ole taipuisa antamaan anteeksi. Vaan nyt, hyvä herra, on kostoni aika käsissä. Valan, jonka neljätoista päivää sitten vannoin rakastetullenne, minä pidän sanasta sanaan. Minä — hiljaa, pojanloppi!" jyrisytti hän ja kääntyi äkkiä meihin — "toisella kertaa täytän sanani teihinkin nähden!"

Croisette oli mutissut jotakin, ja tämä oli saattanut Bezersin tuiman katseen häneen. Vaan uhkauksella oli vaikutuksensa. Croisette vaikeni heti, ja miehet jäivät taas keskenään.

Vaan vidame näytti kuitenkin joutuneen hämilleen keskeytyksestä. Mutisten koko joukon valoja meni hän akkunan luo ja palasi taas takaisin. Kylmä raakuus, jolla hän oli tottunut peittämään vihansa ja vaikuttamaan toisiin samalla kun se kohotti hänen julman tekonsa vaikutusta, jäi häneltä nyt osaksi. Hän näyttäytyi nyt sellaisena kuin hän oli — despotisena ja väkivaltaisena ja tuimana, joka ilmaantui koko voimallaan tässä kiihkeässä ja välinpitämättömässä luonteessa, joka ei koskaan ollut tavannut mitään tarpeeksi lujaa estettä. Minäkin vapisin, minä sen tunnustan.

"Kuulkaa!" jatkoi hän palatessaan takaisin ja asettuessaan meidän eteemme, ja hän oli nyt kiivaampi kuin keskeytystä ennen. "Minä olisin voinut jättää teidät kuolemaan tuohon helvettiin siellä. Vaan minä en sitä tehnyt. Minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni, ja te olisitte silmänräpäyksessä revitty kappaleiksi! Vaan susi ei pyydystele rottia, eikä Bezers tarvitse kostoonsa kenenkään apua, ei kuninkaan eikä roistoväen! Kun minä ahdistan vihollistani, niin minä haluan saada hänet yksinäni, ymmärrättekö? Ja niin totta kuin meidän yllämme on taivas" — hän vaikeni hetkiseksi — "jos minä vielä kerran teidät tapaan, herra de Pavannes, niin minä teidät tapan sille paikalle!"

Hän vaikeni ja väkijoukon melu kuului ulkoa, ja sekaus syntyi ajatuksissani. Minä taistelin kovasti sitä vastaan, sillä minä näin äkkiä Croisetten poskille nousevan punat ja hänen silmiinsä syttyvän loiston, aivan kuin niistä olisi side yhtäkkiä poistettu. — Sekaus, sanoin minä — sillä minä olin luullut ymmärtäneeni vidamen tarkoituksen, vaan tuossa hän seisoi ja mulkoili yhä uhriinsa yhtä julman näköisenä ja puhui yhtä julmalla äänellä. "Kuulkaa, herra de Pavannes", jatkoi hän, ojentautuessaan aivan suoraksi ja majesteetillisesti viittasi ovea. "Ovet ovat auki! Rakastettunne on Caylusissa. Tie on vapaa, menkää hänen luokseen, menkää hänen luokseen ja sanokaa, että minä olen pelastanut henkenne ja että minä sen teille lahjoitan, en rakkaudesta, vaan vihasta! Jos te olisitte osottanut pelkoa, niin minä olisin teidät mestauttanut, sillä silloin teidän kärsimyksenne olisivat olleet suuremmat, herra de Pavannes. Vaan nyt, pitäkää henkenne — lahjana! Ja kärsikää niin kuin minä kärsisin, jos minut pelastaisi ja säästäisi viholliseni!"

Vähitellen alkoi hänen sanojensa täysi tarkoitus selvitä minulle — vähitellen vaan ei täydellisesti ennen kuin kuulin Louisin katkonaisin sanoin, puolittain ylpeänä puolittain nöyrästi kiittävän Bezersiä jalomielisyydestään. Vaan en taaskaan tiennyt, mitä piti uskoa kaikesta tästä, kun kuulin vidamen vastauksen. Sillä hän keskeytti Pavannesin purevalla ivalla, solvauksilla hämmensi hänen tunnustuksensa ja uhkauksilla vastasi hänen kiitoksiinsa.

"Menkää! Menkää!" jatkoi hän tuimasti. "Olenko todellakin teitä niin kauan säästänyt, että te lopuksikin tahdotte saada minut teille kostamaan, ja kehotatte minua tappamaan teidät? Pois! Ja ottakaa nämät sokeat penikat mukaanne! Pitäkää minua nyt yhtä paljon kuin ennenkin vihollisenanne! Ja jos minä teitä vielä kerran tapaan, niin olkaa varma, että tapaatte vihollisenne! Menkää, herra de Pavannes, menkää!"

"Vaan, herra de Bezers", sanoi Louis, "kuulkaa. Kahden minutin ajan vain — —."

"Menkää, menkää ennen kuin me teemme toisillemme jotakin pahaa!" karjui vidame hurjana. "Jokainen sana, minkä lausutte siihen suuntaan, on solvaus minua kohtaan! Se ryöstää minulta minun kostoni tunteen. Menkää Jumalan nimessä!"

Ja me menimme, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta eikä mitään toivoa saada lievennetyksi hänen raivoaan kun hän puhui ja yhtä vähän silloinkin, kun hän äänetönnä seisoi ja katsoi, kun me verkalleen poistuimme hänen edestään. Me menimme hitaasti tiehemme, toinen toisen jälessä, ja koetimme, luonnollisesta vaatimuksesta kiittää häntä, vielä kerran lävistää ankaruuden panssari, joka peitti hänen otsansa. Vaan katkerana ja järkähtämättömänä, loppuun asti vihan ja halveksimisen kuvana hän pysyi katsoessaan meitä mennessämme.

Vaikka tästä päivästä on kulunut kaksikuudetta vuotta, niin muistan kuitenkin aivan selvään tämän omituisen miehen, joka seisoi siinä kuin jättiläinen valtaistuimen katon varjossa, jolloin päivänpaiste, joka tulvasi akkunoista ja hohti meihin, näytti aivan kuin välttävän häntä. Minä muistan kaksi tuimaa silmää, jotka hehkuivat meitä katsellessa, ja muistan huulet, joilla värähti julman pilanteon ilo. Ja se oli viime kerta kun minä — ja luulen jokainen meistä — näin Raoul de Marin, Vidame de Bezersin tässä elämässä.

Hän oli mies, jota emme voi tuomita meidän aikamme näkökannan mukaan, sillä hän oli paheissaan ja hyveissään sellainen henkilö, jota ei nykyaika voi ymmärtää — joka aikanaan teki äärettömän paljon pahaa ja — jos saa uskoa hänen ystäviään — vähän hyvää. Vaan paha on unhotettu, hyvä elää. Ja jos kaikki tämä hyvä paitse yhtä ainoaa tekoa on haudattu hänen kanssansa, niin tästä ainoasta teosta, ranskalaisen aatelismiehen teosta, puhuttaisiin yhtä kauan kuin Ranskan kuningaskunta seisoo ja äsken kuolleen rakastetun hallitsijan muisto elää kansan sydämmessä.

Kun sulen silmäni, niin minä vieläkin näen edessäni, miten meidän pieni seurueemme — palvelijamme Jean oli meihin taas yhtynyt — kauniina kesäpäivänä jälkeenpuolisten ratsasti yli kukkulain Caylusiin, miten me ajoimme rautatammikäytäviä, laukotimme alas mäkiä, miten me iloisilla huudoillamme herätimme talonpoikaistalojen asukkaat unteloisuudestaan ja miten me, kun me taas kiipesimme ylängöitä, vedimme henkeemme saniaisten hajua, jotka musertuivat hevosten kavioissa ja kuolivat — kuolivat lisätäkseen vähän iloamme siihen onneen, jonka Jumala meille oli suonut. Harvinaisia ja suloisia ovat sellaiset päivät ihmisen elämässä, jolloin näyttää siltä että koko luonto on saanut eloa ainoastaan ilahduttaa meitä ja saattaa meitä kiittämään Jumalaa.

Hämärä jo oli laskeutunut, kun me pääsimme ylämaan korkeimmalle kohtaa, josta näimme Caylusin. Auringon viimeiset säteet vielä yltivät meihin, vaan laakso allamme oli varjokas, niin että kukkula, jonka ympärillä asuntomme oli, olisi ollut näkymätön jollei sen huipulta olisi alkanut pilkoittaa kynttilän valoja. Syvä hiljaisuus laskeutui ympärillemme, kun me verkalleen laskeusimme tuttua polkua.

Koko päivän oli sanomaton ilo täyttänyt rintamme, viaton ja ajattelematon ilo, kiitollinen eikä aivan itsekäs, sillä se koski yhtä paljo Kitiä kuin omaa asiaamme. Vaan nyt, kun hämärä ja pimeä tuli, nyt kun olimme lähellä kotiamme ja muutaman minutin perästä saimme täyttää toisenkin sydämmen ilolla, kävimme äänettömiksi. Sillä nyt alkoi herätä toisia ajatuksia — ajatuksia kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut siitä kun me viimeksi kulimme tätä tietä, ja silloin ne tietysti kääntyivät häneen, jota meidän tuli kiittää onnestamme — sankariin, jonka olimme jättäneet ylpeyteensä, valtaansa ja yksinäisyyteensä. Toiset voivat ajatella häntä kiitollisuudella täytetyillä sydämmillä ja tuntematta mitään häpeää. Vaan minä punastuin ajatellessani miten meidän olisi käynyt, jos minä olisin saanut tahtoni täytetyksi, jos minä lyhytnäköisyydessäni olisin tehnyt viimeisen väkivallan, pelkurimaisen työn ja surmannut hänet, niin kuin kaksi kertaa olin yrittänyt.

Pavannes olisi silloin ollut mennyttä — melkein varmasti. Ainoastaan Bezers voimakkaalla joukollaan — me emme koskaan saaneet tietää oliko hän sen koonnut sitä varten vai muuta tarkoitusta varten — kykeni pelastamaan hänet. Ja harvat miehet, vaikka kuin urhoollisia olisivat olleet — ehkä Bezers oli ainoa koko Parisissa — olisivat uskaltaneet temmata häntä roistoväeltä, jos tämä kerran olisi saanut nähdä hänet. Minä mainitsen tämän sitä varten, että lasteni lapset ottaisivat tästä varteen, vaikka he eivät koskaan tule elämään sellaista aikaa kuin minä olen elänyt.

Ja niin nousimme jyrkkää katua Caylusiin, raskaan synkkämielisyyden painostaessa mieliämme, ja vielä synkemmällä mielellä ratsastimme Susitalon mustain ja raskaitten porttien ohi, jotka nyt olivat suletut ja puomitetut, ja synkkäin akkunain alatse, joista Bezers oli kiihottanut roistoväkeä hyökkäämään Pavannesin kuririn kimppuun. Me olimme lähteneet päivällä ja tulimme yöllä. Vaan me olimme lähteneet peläten ja vavisten, ja me palasimme riemuisina ja onnellisina.

Meidän ei tarvinnut soittaa suurta kelloa. Palveliamme Jean huusi: "Hei! Portti auki nuorille herroille!" ja huuto oli tuskin ehtinyt hänen huuliltaan ennen kuin meidät päästettiin sisään. Ja ennen kuin me pääsimme penkereelle, juoksi muuan nainen ohi niiden, jotka olivat tulleet katsomaan mitä täällä oli, ohi rouva Clauden, juoksi ohi vanhan Gilen, ohi kiiruhtavain palvelijain. Minä näin sorean naisolennon, kokonaan valkoisiin puettuna, kiiruhtavan meitä vastaan. Ja kun hän tuli minun luokseni, niin minä näin kasvot, jotka olivat vielä valkoisemmat kuin hänen pukunsa, kasvot, jotka olivat paljaina silminä — silmät, jotka tekivät kysymyksen, jota huulet eivät kyenneet lausumaan.

Minä paljastin pääni, tein syvän kumarruksen ja sanoin ainoastaan viitaten Louista — se oli vaikuttavin hetki elämässäni — "Kas tuossa!"

Vidame de Bezers kuoli niin kuin hän oli elänytkin. Hän oli edelleen Cahorsin kuvernöörinä, kun Henrik Suuri hyökkäsi hänen kimppuunsa yöllä kesäkuun 17 päivää vasten 1580. Hämmentyneenä ja haavoitettuna ensimmäisessä häiriössä, jonka hyökkäys sai aikaan, puolusti hän itseään ja virkaansa epätoivon rohkeudella viisi yötä ja yhtä monta päivää kadulta kadulle, talolta talolle. Niin kauan kuin hän eli, oli Henrikin ja Ranskan kohtalo epävarma. Vaan hän kaatui lopuksi pyssynluodin lävistämänä, ja kuoli tuntia ennen auringon nousua kesäkuun 22 päivänä. Linnaväki antautui heti sen jälkeen.

Marie ja minä olimme läsnä siinä taistelussa, jolloin olimme Navarran kuninkaan puolella, ja hänen kehotuksestaan riensimme osottamaan vidamen maallisille jäännöksille kunnioitusta, jotka tulivat hänen suurelle nimelleen, ja ilmaisi meidän kiitollisuuttamme. Vuotta myöhemmin vietiin hänen ruumiinsa Cahorsista ja laskettiin sinne, jossa se nyt lepää, omaan luostarikirkkoonsa Bezersissä, patsaan alle, joka lyhyesti kertoo hänen myrskyisestä elämästään ja suuresta urhoollisuudestaan. Sama se. Hän ei tarvitse muistopatsasta, jonka nimi elää hänen maansa historiassa ja jonka hautakirjoitus on piirretty ihmisten muistoon.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK "SUSI": HISTORIALLINEN ROMAANI PERTTULIYÖN AJALTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.