The Project Gutenberg eBook of Kapinapäällikön pojat: Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla, by Mayne Reid

1. Buurit. 2. Kraali. 3. "Springhaan". 4. Pakinaa heinäsirkoista. 5. Heinäsirkkojen lento. 6. Valjaisiin ja liikkeelle. 7. Vettä! Vettä! 8. Lauman kohtalo. 9. Makaava leijona. 10. Leijona satimessa. 11. Leijonan kuolema. 12. Pakinaa leijonasta. 13. Matkamiehet yöpyvät. 14. "Trek-boken". 15. Lähdettä etsimässä. 16. Kauhea "tsetse". 17. Pitkäsarvinen sarvikuono. 18. Ankara ottelu. 19. Elefantin kuolema. 20. Erämiehiksi lyöttäytyneinä. 21. Elefantin "kuivaaminen". 22. Ilkeä hyeena. 23. Urebia metsästämässä. 24. Pikku Janin seikkailu. 25. Luku hyeenoista. 26. Puunlatvassa oleva talo. 27. Villien riikinkukkojen tappelu. 28. Jäljillä. 29. Irtolaisnorsu. 30. Puuttuva metsämies ja "villihärät". 31. Afrikalainen muurahaissyöjä. 32. Gnuu ahdistaa Hansia. 33. Härän piirittämänä. 34. Avuton elukka. 35. Elefantin makuuhuone. 36. Elefantin vuodetta valmistamassa. 37. Afrikan villit aasit. 38. Kvaggojen kiinniottamista suunnitellaan. 39. Salahauta. 40. Hirviantilooppia ajamassa. 41. Hurja ratsastus kvaggan selässä. 42. Pyssyloukku. 43. Kutojalinnut. 44. "Sähisijäkäärme". 45. Käärmeensyöjä. 46. Totty ja paviaanit. 47. Villikoirat ja kaama-antilooppi. 48. Loppusanat.

Seikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä mielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä seikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta niillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja vastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.

Mutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti. Parhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten kelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän kokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelyänsä johtuvat etsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan tekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä lukijalle mitään pysyväistä; se "jännitys" johdutaan sitäpaitsi helpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä, jollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.

Oikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi kääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin, sellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa karaistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä lukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet tuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on heikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon ansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.

Sarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta tuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle yleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen, joka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle kertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä tutkimusretkeilijä ja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään tietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä kirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan lahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa käsityspiiriä.

Mayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka oli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen "tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin" sukua, joka esiintyy Walter Scottin "Marmionissa". Hänen sanotaankin suuressa määrin perineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän muutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet mitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä, joita hän "Mississippin metsästäjäpojissa" kuvailee. V. 1846 hän meni Meksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro Gordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa syyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion valtiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle sankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.

Ensimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti hän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules Verne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja kuoli lokak. 22 p:nä 1883.

Osa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taisteluita intiaanien kanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt soveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta jälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen romaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen pääteoksinaan luettava.

Näissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa luonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä suurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on esitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä tai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja tapaukset ovat koettua ja kuultua.

Tällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa, tarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen kurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle käännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan toimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.

V. H.-A.

BUURIT.

Kap-maan buurit ovat esiintyneet varsin huomattavasti uudemmassa historiassa. Vaikka he luonnostaan ovatkin rauhaarakastavaa kansaa, on heidän kuitenkin ollut pakko usein sotia sekä Afrikan alkuasukkaiden että eurooppalaisten kanssa; ja näissä sodissa he ovat suoriutuneet ihailtavasti ja osoittaneet, että rauhallinen kansa tarpeen vaatiessa voi taistella yhtä uljaasti kuin ne, jotka sotilaan hurjasta maineesta alituisesti rehentelevät.

Mutta buureja on syytetty julmuudesta sodissaan — etenkin alkuasukkaita vastaan käydyissä. Syytös voinee näyttää totuudenmukaiselta yleiseltä kannalta katsoen. Ottaessamme kuitenkin huomioon näiden villien vihollisten taholta tulleen ärsytyksen, opimme katsomaan lempeämmin Kap-maan hollantilaisten menettelyä. On totta, että he pakottivat keltaiset hottentotit orjuuteen; mutta samaan aikaan me, englantilaiset, kuljetimme laivanlastittain mustia guinealaisia poikki Atlantin, samalla kun espanjalaiset ja portugalilaiset kytkivät Amerikan punaihoiset yhtä ahtaisiin ja koviin kahleihin.

Toinen huomioonotettava seikka on, minkäluontoisia olivat ne alkuasukkaat, joiden kanssa hollantilaiset buurit joutuivat tekemisiin. Ankarin julmuus, jolla siirtolaiset heitä rankaisivat, oli armeliaisuutta verrattuna siihen kohteluun, jota villien täytyi kärsiä omilta hirmuvaltiailtaan.

Tämä ei puhdista hollantilaisia siitä, että he olivat pakottaneet hottentotit orjuuteen; mutta ottaen huomioon kaikki asianhaarat ei ole ainoatakaan merikansaa, joka voi arvokkaasti syyttää heitä julmuudesta. Väleissään Kap-maan alkuasukkaiden kera he ovat olleet tekemisissä mitä ilkeimpien ja halpaluontoisimpien raakalaisten kanssa; eikä siirtolaisuuden historia sellaisissa olosuhteissa voi olla muuta kuin täynnä epämieluisia sivuseikkoja.

Nuori lukija, voisin helposti puolustaa Kap-maan buurien käytöstä, mutta siihen ei minulla ole tässä tilaa. Voin ainoastaan ilmaista sinulle oman mielipiteeni; ja se on sellainen, että he ovat urhoollista, voimakasta, tervettä, siveellistä, rauhaarakastavaa, ahkeraa heimoa — totuuden rakastajia ja tasavaltaisen vapauden ystäviä — lyhyesti, oivallista rotua.

Mynheer Hendrik ei ollut kuitenkaan aina ollut buuri. Hän saattoi kerskata hiukan korkeammasta asemasta — hän voi näet ylpeillä paremmasta kasvatuksesta kuin minkä pelkkä Kap-siirtolainen tavallisesti omistaa, samoin kuin jommoisestakin kokemuksesta miekan käyttelemisessä. Hän ei ollut syntyisin siirtomaasta, vaan emämaasta, eikä hän ollut tullut tänne köyhänä onneaan etsivänä seikkailijana, vaan upseerina hollantilaisessa rykmentissä, jonka asemapaikka silloin oli täällä.

Hänen sotilaspalveluksensa ei ollut siirtomaassa pitkäaikainen. Eräs kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude — rikkaan buurin tytär — oli mieltynyt nuoreen luutnanttiin; ja tämä puolestansa kiintyi suuresti tyttöön. Seuraus oli, että he joutuivat naimisiin. Kun Gertruden isä pian sen jälkeen kuoli, joutui hänelle suuri maatila kaikkine elukkoineen, hevosineen ja hottentotteineen, leveähäntäisine lampaineen ja pitkäsarvisine härkineen. Tämä oli kehoittimena hänen sotilasmielelleen laskea syrjään miekkansa ja ruveta "vee-buuriksi" eli karjatilalliseksi, kuten hän myöskin teki.

Nämä tapaukset sattuivat monta vuotta ennen englantilaisten tuloa Kap-siirtomaan herroiksi. Kun tämä tapahtui, oli Hendrik van Bloom jo vaikutusvaltainen mies siirtomaassa ja "kenttäkornetti" piirissään, joka oli kauniissa Graaf Reinetin maakunnassa. Hän oli silloin leski, pienen perheen isä. Vaimo, jota hän oli hellästi rakastanut — kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude — ei ollut enää elossa.

Historia kertoo, kuinka hollantilaiset siirtolaiset, tyytymättöminä englantilaisten hallitukseen, kapinoivat sitä vastaan. Entinen luutnantti ja kenttäkornetti oli huomattavimpia kapinoitsijoiden joukossa. Historia kertoo myös, kuinka kapina kukistettiin ja useita siihen sekaantuneista teloitettiin. Van Bloom pelastui pakenemalla, mutta hänen kaunis maatilansa Graaf Reinetissä otettiin takavarikkoon ja annettiin toiselle.

Monta vuotta myöhemmin tapaamme hänet asumassa etäisessä seudussa suuren Orange-joen toisella puolen, viettäen "trek-buurin" elämää — kuljeskelevana karjanhoitajana, jolla ei ole määrättyä tai pysyväistä asuinpaikkaa, vaan joka muuttaa laumoineen paikasta toiseen, minne tahansa hyvät laitumet ja vesi häntä houkuttelevat.

Suunnilleen näiltä ajoilta on peräisin tuttavuuteni kenttäkornetin ja hänen perheensä kanssa. Hänen aikaisemmasta elämästään olen kertonut kaiken tietämäni, mutta useita vuosia kestäneen tämän jälkeisen ajanjakson tunnen paljoa tarkemmin. Useimmat sen yksityiskohdista kuulin hänen oman poikansa huulilta. Mieltäni ne suuresti kiinnittivät, ja sainpa niistä oppiakin. Ne olivat ensi läksyjäni Afrikan eläinopissa.

Uskoen, nuori lukija, että ne voivat myös opettaa ja innostuttaa sinua, levitän ne tässä eteesi. Sinun ei tule pitää niitä ainoastaan mielikuvituksen tuotteina. Kuvauksia villeistä eläimistä, jotka näyttelevät osaansa tässä pienessä tarinassa, yhtä hyvin kuin niiden tekoja, tapoja ja vaistoja, voit pitää luonnontarkkoina. Nuori van Bloom oli luonnon harras tutkija, ja voit luottaa hänen kuvaustensa uskottavuuteen.

Kyllästyneenä politiikkaan kenttäkornetti asui nyt etäisellä rajalla — itse asiassa rajan takana, sillä lähin asutus oli sadan mailin päässä. Hänen "kraalinsa" oli seudussa, joka rajoittui suureen Kalaharin erämaahan — Etelä-Afrikan Saharaan. Ympäröivä seutu oli satojen mailien päähän asumatonta, sillä harvaan sirotellut, puoli-inhimilliset bushmannit, jotka asuivat sen piirissä, tuskin ansaitsevat asukkaiden nimeä enempää kuin villit eläimet, jotka ulvoivat heidän ympärillään.

Olen sanonut, että van Bloom nyt harjoitti "trek-buurin" ammattia. Maanviljelys Kap-maassa on etupäässä hevosten, karjan, lampaiden ja vuohien kasvattamista; ja nämä elukat ovat buurin rikkautena. Mutta kenttäkornettimme lauma oli nyt hyvin pieni. Takavarikoiminen oli pyyhkäissyt pois hänen koko omaisuutensa, eikä onni ollut häntä suosinut hänen ensi kokeissaan kuljeskelevana karjankasvattajana. Brittiläisen hallituksen säätämä vapauttamislaki ei ulottunut ainoastaan Länsi-Intian saarten neekereihin, vaan myös Kap-maan hottentotteihin; ja seuraus siitä oli, että mynheer van Bloomin palvelijat olivat jättäneet hänet. Hänen karjansa, jota ei enää kunnolla hoidettu, kuljeskeli sinne tänne. Jotkut elukat joutuivat villien eläinten saaliiksi — toiset kuolivat pernatautiin. Hänen hevosiansakin harvensi salaperäinen eteläafrikalainen hevostauti; alinomaa ahdistivat hänen lampaitaan ja vuohiaan, vähentäen niiden lukua, susi, villikoira ja hyeena. Hän oli kärsinyt tappion toisensa jälkeen, kunnes hänen hevosiansa, härkiänsä, lampaitansa ja vuohiansa tuskin enää oli kaikkiansa sata päätä. Ylen pieni lauma Etelä-Afrikan karjankasvattajalla.

Kaikesta huolimatta kenttäkornettimme ei ollut onneton. Hän katsoi kolmeen rohkeaan poikaansa — Hansiin, Hendrikiin ja Janiin. Hän katsoi kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen tyttäreensä Gertrudeen, todelliseen äitinsä perikuvaan. Näihin hän pani toivonsa onnellisemmasta tulevaisuudesta.

Hänen kaksi vanhinta poikaansa oli jo apuna hänelle päivittäisissä askareissa; nuorinkin kykenisi siihen jo pian. Gertrudesta — eli "Trüeystä", joksi häntä hyväillen puhuteltiin — hän pian saisi oivallisen taloudenhoitajan. Hän ei siis ollut onneton; ja joskin hän toisinaan huokasi, tapahtui se vain, kun pikku Trüeyn kasvot loihtivat esiin muiston siitä Gertrudesta, joka nyt oli taivaassa.

Mutta Hendrik van Bloom ei ollut epätoivon mies. Onnettomuus ei ollut voinut hänen mieltänsä murtaa. Hän vain ryhtyi entistä innokkaammin työhön vielä kerran rakentaakseen onnensa.

Itseään varten hänellä ei ollut kunnianhimoista rikastumisen pyrkimystä. Hän olisi tyytynyt viettämäänsä yksinkertaiseen elämään ja vähät välittänyt omaisuutensa kartuttamisesta. Mutta muut syyt vaikuttivat hänen mieleensä — pienen perheen tulevaisuus. Hän ei voinut sietää lastensa varttuvan ilman kasvatusta keskellä villejä tasankoja.

Ei, heidän täytyisi kerran palata ihmisten ilmoille, näyttelemään osaansa yhteiskunnallisen ja sivistyneen elämän näytelmässä. Tämä oli hänen suunnitelmansa.

Mutta miten toteuttaa tämä aie? Vaikkakin hänet oli armahdettu n.s. valtiorikoksestansa ja hän nyt oli vapaa palaamaan siirtomaan rajojen sisälle, oli hän huonosti varustettu sitä tarkoitusta varten. Hänen köyhä, vähentynyt laumansa ei riittäisi, jotta hän voisi jäädä asumaan siirtokunnan alueelle. Se tuskin elättäisi häntä kuukauden aikaa. Palata olisi samaa kuin palata kerjäläisenä.

Tämänsuuntaiset mietteet tuottivat hänelle toisinaan huolta. Mutta ne myös lisäsivät hänen luonteensa tarmoa ja tekivät hänet innokkaammaksi voittamaan edessä olevat esteet.

Hän oli ollut hyvin uuttera kuluvan vuoden aikana. Turvatakseen karjansa talven ajaksi hän oli kylvänyt paljon maissia ja tattaria, ja nyt oli kumpikin sato kukoistavimmillaan. Hänen puutarhansakin hymyili ja lupasi yltäkylläisesti hedelmiä, melooneja ja keittiökasveja. Lyhyesti sanoen, pieni asuinpaikka, johon hän oli joksikin aikaa asettunut, oli keidas pienoiskoossa, ja hän itse iloitsi päivittäin silmiensä levätessä tuleentuvassa ympäristössä. Vielä kerran hän alkoi uneksia menestyksestä — vielä kerran toivoa, että hänen huono onnensa oli loppumassa.

Valitettavasti se oli turha toivo. Koettelemuksien sarja vielä odotti häntä — sarja onnettomuuksia, jotka riistivät häneltä melkein kaikki, mitä hän omisti, ja täydelleen muuttivat hänen elämäntapansa.

Kenties näitä sattumia tuskin voikaan sanoa onnettomuudeksi, koska ne lopulta johtivat onnelliseen tulokseen.

Mutta itse voit päättää, nuori lukija, kuultuasi "trek-buurin" ja hänen perheensä "historian ja seikkailut".

KRAALI.

Entinen kenttäkornetti istuskeli kraalinsa edustalla — sitenhän nimitetään eteläafrikalaista asuntoa. Hänen huuliensa välistä pisti esiin iso piippu suunnattomine merenvahapesineen. Jokainen buuri on tupakoitsija.

Kuluneen elämän monista tappioista ja kärsimyksistä huolimatta hänen silmissään oli tyytyväisyyttä. Häntä ilahdutti kukoistavan viljansa näkeminen. Maissi oli nyt "maitonesteessä", ja tähkät, käärittyinä papyroksen kaltaiseen kuoreen, näyttivät täysiltä ja suurilta. Oli suloista kuulla pitkien viheliäisten lehtien suhinaa ja nähdä loistavien kultaisten kukintojen aaltoilevan tuulessa. Isännän sydän oli iloinen hänen silmäillessään lupaavaa maissisatoansa.

Mutta olipa toinenkin lupaava vilja, vielä enemmän omiaan ilahuttamaan hänen sydäntänsä — hänen hyvät lapsensa. Täällähän he ovat kaikki hänen luonaan.

Hans — vanhin — vakava, tyyni Hans työssä runsautta uhkuvassa puutarhassa; samalla kun vähäinen, mutta vilkas veitikka Jan, nuorin, katselee ja silloin tällöin auttaa veljeänsä. Hendrik — raju Hendrik, säteilevine kasvoineen ja vaaleine kiharoineen — askaroi hevosten luona, hevoskraalissa. Ja Trüey — kaunis, kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Trüey — puuhailee lemmikkinsä — hyppykauriin vasikan kanssa ja näiden kahden kirkkaat silmät kilpailevat ilmeiden viattomuudessa ja herttaisuudessa.

Niin, kenttäkornetin sydän iloitsee hänen silmätessään lapsiansa toista toisensa jälkeen — ja syystäkin. He ovat kaikki kauniita katsella, kaikki lupaavat hyvää. Jos heidän isänsä tuntee hetkellistä tuskaa, sattuu se, kuten olemme jo sanoneet, hänen silmiensä pysähtyessä kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen Gertrudeen.

Mutta aika on jo kauvan sitten lieventänyt tämän murheen hiljaiseksi alakuloisuudeksi. Sen tuska on lyhytaikainen, ja kenttäkornetin kasvot kirkastuvat jälleen hänen katsahtaessaan lapsikultiinsa, jotka ovat niin toivorikkaita ja lupaavia.

Hans ja Hendrik ovat jo kyllin vankkoja auttaakseen häntä hänen toimissaan — itse asiassa he ovat hänen ainoat apulaisensa, lukuunottamatta "Swartboyta".

Katsahda hevoskraaliin ja siellä näet Swartboyn puuhailevan nuoren isäntänsä, Hendrikin, kanssa paria hevosta satuloiden. Ota huomioosi Swartboyn näyttävän noin kolmikymmenvuotiaalta, ja niin vanha hän täysin onkin; mutta jos asettaisit mittakepin hänen viereensä, huomaisit, ettei hänen pituutensa ole paljoakaan yli neljän jalan. Hän on kuitenkin vankkarakenteinen ja olisi mittavampi vaakasuorassa suunnassa. Voit panna merkille, että hän on iholtaan kellahtava, vaikkakin hänen nimensä voisi saada sinut kuvittelemaan hänen olevan mustan — sillä "Swartboy" merkitsee "musta poika". Voit havaita, että hänen nenänsä on litteä ja vajonnut poskien tasoa alemmaksi; että hänen poskensa ovat ulkonevat, huulensa hyvin paksut, sieraimensa laajat, kasvonsa parrattomat ja hänen päänsä melkein hiukseton — sillä hänen päähänsä harvaan siroteltuja takkuisia villatukkuja voi tuskin kuvitella hiuksiksi. Voit vielä huomata, että hänen päänsä, sen kanssa suhteellisine korvineen, on luonnottoman suuri, ja että silmät ovat vinossa ja että niillä on kiinalaisilme. Voit huomata Swartboyssa kaikki ne tunnusmerkit, jotka ovat ominaisia Etelä-Afrikan "hottentoteille".

Swartboy ei kuitenkaan ole hottentotti — vaikkakin samaa rotua. Hän on bushmanni.

Kuinka tämä villi bushmanni oli joutunut entisen kenttäkornetin van
Bloomin palvelukseen? Siitä on pieni romanttinen juttu. Tällainen:

Etelä-Afrikan villien heimojen keskuudessa vallitsee perin julma tapa — he jättävät vanhukset tai voimattomat ja usein sairaat tai haavoitetut kuolemaan erämaahan. Lapset jättävät vanhempansa jälkeensä, ja toverit hylkäävät usein haavoittuneen kumppanin ilman muuta huolenpitoa kuin varaamalla päivän ruoan ja pikarillisen vettä.

Swartboy-bushmanni oli joutunut tämän tavan uhriksi. Hän oli ollut muutamien heimolaistensa kanssa metsästysretkellä, jolloin leijona oli häntä pahoin runnellut. Hänen toverinsa, jotka eivät odottaneet hänen jäävän henkiin, jättivät hänet tasangolle kuolemaan; ja luultavasti hän olisikin tuhoutunut ilman kenttäkornettiamme. Viimemainittu, samotessaan yli tasankojen, löysi haavoittuneen bushmannin, nosti hänet vaunuihinsa, kuljetti hänet asuntoonsa, sitoi hänen haavansa ja hoiteli häntä, kunnes hän tuli terveeksi. Siten Swartboy joutui kenttäkornetin palvelukseen.

Vaikkakaan kiitollisuus ei ole luonteenomaista hänen rodulleen, ei Swartboy ollut kiittämätön. Kaikkien muiden palvelijoiden mennessä tiehensä hän pysyi uskollisena herrallensa; ja niistä ajoista saakka hän oli ollut mitä kelvollisin ja hyödyllisin työntekijä. Hänpä olikin todella ainoa, joka oli jäänyt; poikkeuksena oli vain eräs tyttö, Totty — joka luonnollisesti oli hottentotti ja jotenkin samaa pituutta, kokoa ja väriä kuin Swartboy.

Sanoimme, että Swartboy ja Hendrik satuloivat paria hevosta. Niin pian kuin he saivat sen tehdyksi, he nousivat hevosten selkään ja ratsastaen ulos kraalista suuntasivat kulkunsa suoraan lakeuden poikki. Heitä seurasi pari vankkaa, hurjannäköistä koiraa.

Heidän tarkoituksensa oli ajaa kotiin härät ja toiset hevoset, jotka kävivät laitumella hyvän matkan päässä. Heillä oli tapana tehdä näin joka ilta samalla tunnilla — sillä Etelä-Afrikassa on välttämätöntä yöksi sulkea koko karja tarhaan, suojellakseen sitä saalistavilta pedoilta. Tätä tarkoitusta varten on rakennettu useita korkeaseinäisiä aitauksia — kraaleja, kuten niitä nimitetään. Tällä sanalla on sama merkitys kuin espanjalaisella "corral"-sanalla, ja luulen portugalilaisten sen tuoneen Afrikaan — koskapa se ei ole alkuasukkaiden antama nimitys.

Nämä kraalit ovat tärkeitä laitteita buurin talossa, melkein yhtä tärkeitä kuin hänen oma asuinrakennuksensa, jota tietysti myös nimitetään kraaliksi.

Nuoren Hendrikin ja Swartboyn ratsastaessa hevosia ja karjaa hakemaan lähti Hans, jättäen työnsä puutarhassa, kokoamaan lampaat ja ajamaan ne kotiin. Nämä kävivät laitumella toisella taholla, mutta koska ne olivat lähellä, meni hän jalan, ottaen pikku Janin mukaansa.

Trüey, sidottuaan lemmikkinsä paaluun, oli mennyt sisälle taloon auttaaksensa Tottya illallisen laitossa. Näin kenttäkornetti jäi yksikseen piippuinensa, jota hän yhä poltteli.

Hän istui aivan ääneti, vaikka hän tuskin saattoi pidättyä ilmaisemasta tuntemaansa tyydytystä, nähdessään perheensä näin uutterassa työssä. Vaikka hän oli tyytyväinen kaikkiin lapsiinsa, täytyy tunnustaa, että hän oli erikoisesti mieltynyt rajuun Hendrikiin, jolla oli hänen oma nimensä ja joka muistutti hänelle enemmän hänen omaa nuoruuttansa kuin yksikään toisista. Hän ylpeili Hendrikin uljaasta ratsastustaidosta, ja hänen silmänsä seurasivat tätä yli tasangon, kunnes ratsastajat olivat melkein mailin päässä ja sekaantuivat karjan joukkoon.

Tällä hetkellä muuan seikka pisti van Bloomin silmään ja oitis kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli omituinen näky taivaan rannalla sillä suunnalla, jonne Henrik ja Swartboy olivat menneet, mutta nähtävästi näiden tuolla puolen. Se muistutti sakeaa sumua tai savua, kuin olisi tasanko pitkän matkan päässä ollut tulessa.

Voisiko niin olla? Oliko joku sytyttänyt haroo-pensaat tuleen? Vai oliko tuo tomupilvi?

Tuuli oli tuskin riittävän kova nostaakseen moisen pölyn, ja kuitenkin näytti siltä. Aiheuttivatko sen jotkut eläimet? Eikö se voisi olla suuren antilooppijoukon nostama pöly — esimerkiksi hyppy kauriiden muuttojoukkueen? Se ulottui useita maileja pitkin taivaanrantaa, mutta van Bloom tiesi, että nämä elukat usein kulkevat mailia laajemmissa parvissa. Kuitenkaan hän ei voinut uskoa tätä siksi.

Hän tuijotti yhä tuohon kummalliseen ilmiöön, koettaen selittää sitä usealla tavalla. Se näytti nousevan korkeammalle sinistä taivasta vasten — milloin muistuttaen pölyä, milloin kuin laajalle levinneen tulipalon savua, milloin taas punertavaa pilveä. Se oli lännessä ja alkoi nyt jo pimittää laskevaa aurinkoa. Se oli kulkenut kuin esirippu yli auringon kehrän, ja tämän valo ei enää langennut tasangolle. Oliko se jonkun hirveän myrskyn enne — jonkun maanjäristyksen?

Sellainen ajatus iski kenttäkornetin mieleen. Se ei ollut tavallisen pilven kaltainen — se ei näyttänyt tomupilveltä — se ei ollut savun tapaista. Se ei muistuttanut mitään hänen näkemäänsä. Ei ihme, että hän tunsi levottomuutta ja pelkoa.

Äkkiä tuo tummanpunainen ainejoukko näytti verhoavan tasangolla olevan karjan, ja elukoiden voi nähdä juoksentelevan sinne tänne pelästyneiden tavoin. Sitte nuo kaksi ratsastajaa katosivat sen tummaan varjoon.

Van Bloom nousi seisoalleen, nyt todenperästä hätääntyneenä. Mitä se voi olla?

Hänen päästämänsä huudahdus houkutteli pikku Trüeyn ja Tottyn talosta; ja Hans oli nyt Janin kanssa tullut takaisin lampaineen ja vuohineen. Kaikki näkivät tuon omituisen ilmiön, mutta kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli. Kaikki olivat hätääntyneitä.

Heidän seistessään tähyilemässä pelästynein mielin nuo kaksi ratsastajaa ilmestyivät pilven sisästä, ja sitten heidän nähtiin karahuttavan eteenpäin pitkin tasankoa taloa kohti. He tulivat täyttä vauhtia, mutta kauan ennen heidän paikalle saapumistaan saattoi kuulla Swartboyn huutavan:

"SPRINGHAAN."

"Ahaa! Springhaan!", huudahti van Bloom, kuultuaan laajalti tunnettujen muutto-heinäsirkkojen hollantilaisen nimityksen.

Arvoitus oli ratkaistu. Omituinen pilvi, joka levisi yli lakeuden, ei ollut vähempää eikä enempää kuin heinäsirkkojen muuttoparvi.

Tuollaisen näyn todistajina ei yksikään heistä ollut milloinkaan ennen ollut, Swartboyta lukuunottamatta. Hänen isäntänsä oli usein nähnyt pienempiä heinäsirkkajoukkoja ja useita eri lajeja — sillä Etelä-Afrikassa on näitä merkillisiä hyönteisiä useita lajeja. Mutta se, joka nyt ilmestyi, oli todellinen muuttoheinäsirkka (Gryllus devastatorius); ja nyt suurella vaelluksellansa — harvemmin sattuva tapaus kuin mitä matkustajat sinulle uskottelevat. Swartboy tunsi ne hyvin; ja vaikka hän ilmoittikin niiden lähestymisestä suuresti kiihtyneenä, ei hänen kiihtymyksessään huomannut kauhua.

Aivan päinvastoin. Hänen suuret paksut huulensa olivat kokoonpuristetut kasvojen poikitse eriskummaisessa ilon ilmeessä. Hänessä riehuivat hänen villin rotunsa vaistot. Näille ei heinäsirkkojen vaellus ollut pelon aihe, vaan ilon lähde — niiden tulo oli yhtä tervetullut kuin meriäyriäissaalis Leighin kalastajalle tai elonkorjuu talonisännälle.

Koiratkin haukkuivat ja ulvoivat ilosta ja hyppelivät ikäänkuin oltaisiin metsästykseen lähdössä. Huomatessaan pilven ne vaistonsa avulla helposti tunsivat heinäsirkat. Ne katselivat niitä samoin tuntein, jotka Swartboyta kiihoittivat — sillä sekä koirat että bushmannit syövät näitä hyönteisiä halukkaasti!

Kuullessaan, että oli ainoastaan puhe heinäsirkoista, kaikki heti tointuivat säikähdyksestään. Pikku Trüey ja Jan nauroivat, taputtivat käsiään ja odottivat uteliaina niiden lähenemistä. Olivathan kaikki kuulleet tarpeeksi tietääkseen, että ne olivat vain heinäsirkkoja, jotka eivät pure eivätkä pistä ketään, ja sen tähden ei kukaan niitä pelännyt.

Van Bloom itsekin välitti aluksi varsin vähän niistä. Levottomuuden jälkeen oli huojennus kuulla, että olikin kysymys heinäsirkkojen muuttoretkestä, ja vähään aikaan hän ei ajatellut tuon ilmiön luonnetta, katseli sitä vain uteliain mielin.

Äkkiä hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Hänen silmänsä pysähtyivät maissi- ja tattarivainioon, puutarhaan melooneineen, hedelmineen ja vihanneksineen: uusi levottomuus valtasi hänet; hänen mieleensä tulvahti muisto monista kertomuksista, jotka hän oli kuullut näistä tuhoatuottavista eläimistä, ja kun koko totuus selvisi, kalpeni hän ja päästi levottomia huudahduksia.

Lapsetkin hätääntyivät. He näkivät isänsä kärsivän, vaikkeivät tienneet miksi. He kerääntyivät kysyvinä hänen ympärilleen.

"Voi, voi! Menetetty, menetetty!" huudahti tämä. "Niin, koko satomme — vuoden työmme — mennyttä, mennyttä! Voi, lapsikultani!"

"Todellakin, se on totta", sanoi Hans, joka hartaana opiskelijana oli usein lukenut kertomuksia heinäsirkkojen tekemistä tuhoista.

Kaikkien iloisille kasvoille tuli jälleen alakuloinen ilme, eivätkä he enää katselleet uteliaina tuota etäistä pilveä, joka niin äkkiä oli sumentanut heidän onnensa.

Van Bloomilla oli kylläkin syytä pelkoonsa. Jos parvi lähestyisi edelleen ja asettuisi hänen vainioilleen — hyvästi silloin elonkorjuun toiveet! Ne riistäisivät hänen asuinpaikkansa vihannuuden yhdessä tuokiossa. Ne eivät jättäisi jälkeensä jyvää, ei lehteä, ei vartta.

Kaikki seisoivat katsellen lentoa tuskallisin tuntein. Parvi oli vielä hyvästi puolen mailin päässä. Ne eivät näyttäneet tulevan lähemmäksi, — hyvä!

Toivonsäde pilkisti kenttäkornetin mieleen. Hän otti päästään leveän huopahattunsa ja piteli sitä ylhäällä käsivarsi ojennettuna. Tuuli puhalsi pohjoisesta, ja parvi oli kraalista suoraan länteen päin. Heinäsirkkapilvi oli lähestynyt pohjoisesta, kuten miltei aina Afrikan eteläosissa.

"Niin", sanoi Hendrik, joka oltuaan niiden keskellä saattoi sanoa, minne päin ne ajautuivat, "ne tulivat päällemme pohjoiselta suunnalta. Kun käänsimme hevosemme kotiin päin, karahutimme pian niiden keskeltä, eivätkä ne näyttäneet lentävän perässämme. Olen varma, että ne kulkevat etelää kohti."

Van Bloom yhä toivoi, että parvi kulkisi eteenpäin leviämättä hänen asuinpaikkansa piiriin, koska niitä ei yhtään näkynyt suoraan hänen kraalinsa pohjoispuolella. Hän tiesi, että ne tavallisesti seurasivat tuulen suuntaa. Jollei tuuli kääntyisi, eivät ne poikkeisi suunnaltaan.

Hän tarkasteli niitä levottomasti yhä edelleen. Hän huomasi, ettei pilven reuna tullut lähemmäksi. Hänen toivonsa elpyi. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Lapset huomasivat tämän ja tulivat iloisiksi, mutta eivät sanoneet mitään. Kaikki seisoivat hiljaa tähystellen.

Kummallinen näky se olikin. Ei ollut ainoastaan hyönteisten samea parvi katseltavana. Ilma niiden yläpuolella oli täynnä lintuja — harvinaisia ja monenlaisia lintuja. Hitain, hiljaisin siivin liiteli ruskea "oricou", suurin Afrikan korppikotkista; ja sen kanssa keltainen "chasse fiente", Kolbén korppikotka. Siellä kiiti partainen "lamvanger", haaskakotka, laajalle levitetyin siivin. Siellä kirkui suuri "kafferi-kotka" ja sen kanssa vieretysten lyhytpyrstöinen ja harvinainen "bateleur". Siellä oli myös erisuuruisia ja erivärisiä haukkoja; poutahaukkoja viiltämässä ilman halki, ja variksia ja korppeja ja monta lajia hyönteissyöjiä. Mutta paljon lukuisampana kuin kaikki muut saattoi nähdä pienen "springhaanvogelin", melkein pääskysen kokoisen ja näköisen kirjavan linnun. Ääretön joukko näitä pimensi ilman ylhäällä — sadat niistä alituisesti ampuivat alas hyönteisten kimppuun ja kohosivat jälleen kullakin uhri nokassaan.

"Heinäsirkka-korppikotkiksi" näitä eläimiä nimitetään, vaikkakaan ne eivät kuulu korppikotkien lajiin. Ne syövät yksinomaan näitä hyönteisiä, eikä niitä koskaan nähdä, missä ei heinäsirkkoja ole. Ne seuraavat näitä niiden kaikilla vaelluksilla, rakentaen pesänsä ja kasvattaen poikasensa saaliin keskellä.

Oli todellakin merkillinen näky katsella tuota siivekästä hyönteisten parvea ja niiden lukuisia ja erilaisia vihollisia; ja kaikki seisoivat tähystellen niitä ihmettelevin mielin. Eläinpaljous ei kuitenkaan tullut lähemmäksi, ja van Bloomin toivo elpyi elpymistään.

Parvi yhä laajeni etelää kohti — se ulottui nyt todellakin pitkin koko läntistä taivaanrantaa; ja kaikki huomasivat sen vähitellen painuvan alemmaksi — sen ylin reuna taivaalla laski. Menivätkö heinäsirkat ohitse länteen päin? Ei.

"Ne panemas maata yötä vasten — nyt me saada niit säkki täys!" sanoi Swartboy tyytyväisin ilmein; sillä Swartboy oli varsinainen heinäsirkkainsyöjä, pitäen niistä yhtä paljon kuin sekä kotka että poutahaukka — vieläpä kuin itse "springhaanvogel".

"Ei voi lentää ilman aurinko", jatkoi bushmanni. "Liian kylmä nyt. Ne kuolla ennen aamu."

Ja niin olikin. Aurinko oli laskenut. Viileä tuuli heikensi hyönteismatkustajain siipiä, ja niiden täytyi pysähtyä yöksi puihin, pensaisiin ja ruohikkoon.

Muutaman minuutin kuluttua ei enää nähty sankkaa sumua, joka oli peittänyt sinisen taivaan äären; mutta etäinen lakeus näytti siltä kuin olisi tuli hävittäen kulkenut siellä. Sen peittivät paksulta hyönteisten ruumiit, jotka saattoivat sen näyttämään mustuneelta niin pitkälti kuin silmä kantoi.

Sitä seuranneet linnut, huomaten yön lähestyvän, kirkuivat hetkisen ja sitten hajautuivat kautta ilmojen. Muutamat istuutuivat kallioille, toiset menivät lepäämään matalaan mimoosatiheikköön; ja nyt oli lyhyenä väliaikana sekä maassa että ilmassa hiljaista.

Van Bloom muisti nyt karjansa. Eläinten hahmot näkyivät kaukaa keskeltä heinäsirkkojen peittämää tasankoa.

"Mitä sitten?" kysyi hänen isäntänsä. "Etkö näe, että ruoho on peitossa?"

"Springhaania itteänsä, baas", vastasi bushmanni; "hyvä lihottaman suuri härkä — parempi kuin ruoho — jaa, parempi kuin jauho".

Mutta oli liian myöhäistä jättää karjaa ulos lakeudelle. Leijonat olisivat pian liikkeellä — tavallista aikaisemmin heinäsirkkojen vuoksi, sillä eläinten kuningas ei halveksi täyttää kuninkaallista vatsaansa näillä hyönteisillä — kun se vain niitä tapaa.

Satuloitiin kolmas hevonen, jonka selkään kenttäkornetti itse nousi ja ratsasti pois Hendrikin ja Swartboyn seuraamana.

Lähestyessään heinäsirkkoja he tapasivat ihmeellisen ilmiön. Maata peittivät nämä punertavanruskeat eläimet, toisin paikoin usean tuuman paksuudelta. Mitä pensaita siellä oli, niihin ne olivat kasaantuneet — yli kaikkien lehtien ja oksien, ikäänkuin mehiläisparvet olisivat niihin laskeutuneet. Ei lehteä, ei ruohonkortta, joka ei olisi ollut niiden peittämä.

Ne eivät liikkuneet, vaan pysyivät hiljaa kuin horroksissa tai unessa.
Illan viileys oli riistänyt niiltä lentokyvyn.

Mutta kaikkein ihmeellisintä van Bloomin ja Hendrikin silmissä oli heidän omien hevostensa ja karjan menettely. Nämä olivat jonkun matkan päässä keskellä nukkuvaa joukkoa; mutta sen sijaan, että olisivat olleet peloissaan kummallisen asemansa tähden, ne ahnaasti sieppasivat suun täydeltä hyönteisiä ja rusensivat niitä hampaillaan kuin jyviä ikään!

Oli jonkun verran vaikeata saada ne ajetuiksi pois; mutta leijonan karjunta, joka silloin juuri kuului yli lakeuden, ja Swartboyn "jambokin" uudistettu käyttäminen teki ne mukautuvammiksi, ja viimein ne antoivat ajaa itsensä kotiin sijoittuen kraaleihinsa.

Swartboy oli varustautunut säkillä, jonka hän toi takaisin täynnä heinäsirkkoja.

Saattoi panna merkille, että hän, kootessaan hyönteisiä säkkiin, menetteli jotakuinkin huolellisesti, tarttuen niihin perin varovasti, ikäänkuin olisi niitä pelännyt. Ei hän kuitenkaan niitä pelännyt, vaan käärmeitä, joita sellaisissa tilaisuuksissa on hyvin lukuisasti ja jotka ovat hyvinkin pelättäviä — kuten bushmanni kokemuksesta tiesi.

PAKINAA HEINÄSIRKOISTA.

Se oli levottomuuden yö kenttäkornetin kraalissa. Jos tuuli kääntyisi länteen; peittäisivät heinäsirkat varmasti hänen maansa aamulla, ja seuraus olisi koko hänen satonsa täydellinen tuhoutuminen. Ehkäpä vielä sitäkin pahempi. Ehkäpä koko ympäristön kasvullisuus — viidenkymmenen mailin laajuudelta tai enemmänkin — tulisi hävitetyksi; ja kuinka ruokittaisiin silloin karjaa? Ei olisi helppoa pelastaa edes elukoiden henkeä. Kenties ne menehtyisivät, ennenkuin hän voisi ajaa ne jollekin toiselle laitumelle.

Sellainen ei ollut ollenkaan tavatonta tai epäiltävää. Kap-maan historiassa usea buuri oli menettänyt laumansa juuri tällä tavalla. Eipä ihmekään, että kenttäkornetin kraalissa sinä yönä vallitsi levottomuus.

Tuon tuostakin van Bloom pistäytyi ulos saadakseen selville, oliko tuulensuunnassa mitään muutosta havaittavissa. Hän ei voinut mitään sellaista huomata myöhäiseen yöhön saakka. Lauhkea tuuli puhalsi yhä pohjoisesta — suuresta Kalaharin erämaasta, josta heinäsirkat epäilemättä olivat tulleet. Oli kirkas kuutamo ja valo kumotti yli hyönteisten joukon, joka tummana peitti lakeuden. Saattoi kuulla leijonan karjunnan sekoittuvan sakaalin räikeään kirkunaan ja hyeenan vimmattuun nauruun. Kaikki nämä pedot ja monet muut nauttivat yltäkylläisestä ateriasta.

Kun tuulensuunnassa ei havaittu muutosta, kävi van Bloom levollisemmaksi, ja kaikki keskustelivat vapaasti heinäsirkoista. Swartboylla oli johtava asema tässä keskustelussa, koska hän tunsi aiheen paremmin kuin kukaan toisista. Se ei ollut lähimainkaan ensimäinen hänen näkemänsä heinäsirkkojen muuttoretki, ja monta bushelia hän oli niitä syönyt. Olihan siis luonnollista otaksua, että hän tiesi niistä aika paljon.

Hän ei kuitenkaan tiennyt mistä ne tulivat. Sitä miettimällä ei Swartboy ollut koskaan itseään vaivannut. Oppinut Hans antoi selityksen niiden alkuperästä.

"Ne tulevat erämaasta", sanoi hän. "Munat, joista ne syntyvät, lasketaan hiekkaan tai tomuun; siinä ne ovat, kunnes tulee sade ja saa ruohon puhkeamaan. Silloin heinäsirkat kuoriutuvat ulos ja ensi kehitysasteella niitä elättää tämä ruoho. Kun se on loppuunkulutettu, on niiden pakko lähteä ruoanhakuun. Siitä johtuvat nämä muutot, kuten niitä nimitetään."

"Minä olen kuullut", sanoi Hendrik, "maanviljelijöistä, jotka sytyttävät tulia viljapeltojensa ympäri pysyttääkseen heinäsirkat loitolla. En voi ymmärtää, kuinka tuli voisi pysyttää poissa — en, vaikkapa yhtämittainen tulimuuri tehtäisiin vainion ympäri. Näillä elukoillahan on siivet, ja ne voisivat helposti lentää rovioiden ylitse."

"Tulet", vastasi Hans, "sytytetään, jotta sauhu estäisi niitä tulemasta; mutta ne heinäsirkat, joita näillä kertomuksilla tavallisesti tarkoitetaan, ovat siivettömiä; niillä onkin nimenä voetgangers (jalankulkijat). Ne ovat oikeastaan näiden heinäsirkkojen toukkia, ennenkuin ne ovat saaneet siipensä. Niilläkin on muuttonsa, jotka usein ovat vielä tuhoatuottavampia kuin täydellisten hyönteisten, joita me täällä näemme. Ne etenevät maata pitkin ryömimällä ja loikkimalla kuin tavalliset heinäsirkat — sillä nehän ovat samaa lajia. Ne jatkavat yhä samaan suuntaan, ikäänkuin vaisto ohjaisi niitä noudattamaan erikoista tietä. Ottamatta lukuun merta tai jotakin leveätä, vuolasta jokea, mikään ei voi keskeyttää niiden kulkua eteenpäin. Pienten virtojen yli ne voivat uida ja suurempienkin, jos niiden juoksu on hidas; ne voivat kiivetä muurien ja talojen yli — yli savutorvienkin — mennen suoraan niiden poikki; ja samassa hetkessä, kun ne pääsevät jonkun esteen toiselle puolen, ne jatkavat suoraan eteenpäin entiseen suuntaan.

"Koettaessaan mennä vuolaiden jokien poikki niitä hukkuu äärettömiä joukkoja ja kulkeutuu mereen. Jos on puheena vain pieni muutto, pysyttävät maanviljelijät toisinaan ne loitolla tulien avulla, kuten kuulitte. Jos taas ilmestyy suuria määriä, eivät tuletkaan mitään hyödytä."

"Mutta kuinka niin, veliseni?" kysyi Hendrik. "Ymmärrän kyllä, että tulet voivat pysäyttää sen lajin, josta puhut, koska sanot niiden olevan siivettömiä. Mutta jos ne sellaisia ovat, kuinka ne pääsevät tulien lävitse? Hypätenkö?"

"Ei, ei niin", vastasi Hans. "Tulet tehdään siinä suhteessa liian leveiksi ja suuriksi."

"Niin, nähkääs", jatkoi Hans, "miljoonia hyönteisiä ryömii tuliin ja sammuttaa ne".

"Tietysti", vastasi Hans. "Ne kärventyvät ja kuolevat — niitä palaa lukemattomia joukkoja. Mutta niiden ruumiit kasaantuessaan paksulta tuleen tukahuttavat sen. Suuren parven ensi joukot joutuvat siten uhreiksi, ja toiset kulkevat turvallisesti näin muodostuneen polttouhrin ylitse. Tästä näette, etteivät tuletkaan voi pysäyttää heinäsirkkojen kulkua, kun niitä on paljon.

"Useissa Afrikan osissa, missä alkuasukkaat viljelevät maata ja sattuvat huomaamaan näiden hyönteisten muuttavan ja suuntaavan kulkunsa heidän vainioitansa ja puutarhojansa kohden, syntyy heidän keskuudessaan silloin heti hurja pelästys. He tietävät tulevansa varmasti menettämään viljansa ja tämän tähden pelkäävät heinäsirkkojen vierailua kuin maanjäristystä tai jotakin muuta suurta onnettomuutta."

"Voimme hyvin ymmärtää heidän tunteensa, sellaista sattuu", huomautti
Hendrik merkitsevin katsein.

"Lentävät heinäsirkat", jatkoi Hans, "näyttävät vähemmän seuraavan määrättyä suuntaa kuin niiden toukat. Edellisiä näkyy tuuli ohjaavan. Usein se vie ne kaikki mereen, jossa niitä tuhoutuu suunnattomat joukot. Muutamissa osissa rannikkoa on löydetty niiden aaltojen takaisin huuhtomia ruumiita uskomattomia määriä. Eräässä paikassa heitti vesi niitä rannalle, kunnes niitä oli läjääntyneinä neljä jalkaa korkeaksi harjanteeksi viidenkymmenen mailin pituudelta! Useat tunnetut matkailijat ovat vakuuttaneet haihtumisen tällaisesta ainejoukosta saastuttaneen ilmaa niin laajalti, että se tunnettiin sadan viidenkymmenen mailin päähän sisämaassa."

"Hei!" huudahti pikku Jan. "Enpä luullut, että kellään olisi niin tarkkaa nenää!"

Pikku Janin huomautusta seurasi yleinen nauru. Van Bloom ei yhtynyt toisten iloisuuteen. Hän oli liian vakavalla mielellä juuri silloin.

"Isä", kysyi pikku Trüey huomatessaan, ettei hänen isänsä nauranut, ja aikoen vetää hänet mukaan keskusteluun. "Isä! olivatko ne samaa lajia heinäsirkkoja, joita Johannes Kastaja söi erämaassa? Raamattuhan sanoo, että hänen ruokanansa olivat heinäsirkat ja metsän hunaja."

"Minä uskon, isä", liittyi Hans vaatimattomasti puheeseen, "etteivät nämä ole aivan samoja, mutta läheistä sukua. Raamatun heinäsirkat olivat oikeata Gryllus migratorius-lajia, ja erilaisia kuin Etelä-Afrikan, vaikkakin hyvin samanlaisia tavoiltaan. Mutta", jatkoi hän, "muutamat kirjoittajat epäilevät tuota kohtaa kokonaan. Abessinialaiset sanovat, että Johanneksen ravintona oli akasiapuun [engl. kielessä locust = heinäsirkka; locust tree = akasiapuu. Suom. muist.] hedelmiä eikä hyönteisiä."

"Mikä sinun oma mielipiteesi on, Hans?" kysyi Hendrik, jolla oli suuri luottamus veljensä kirjatietoihin.

"No, minun mielestäni", vastasi Hans, "ei sitä tarvitse kysyäkään. On vain sanan merkityksen vääristämistä otaksua, että Johannes söi akasiapuun hedelmiä eikä hyönteisiä. Olen varmasti sitä mieltä, että viimemainittuja tarkoitetaan raamatussa; ja mikä saattaa minut niin uskomaan, on se, että näitä kahta ruokalajia, 'heinäsirkkoja ja metsän hunajaa', usein käytetään yhdessä, niinkuin ne nykyäänkin ovat elatuksena monilla heimoilla, jotka ovat erämaan vapaita kansalaisia. Sitäpaitsi on meillä hyviä todisteita siitä, että kumpiakin käyttivät erämaan kansat ravintonaan raamatun aikoina. On sentähden vain luonnollista otaksua, että Johannes, ollessaan erämaassa, oli pakotettu nauttimaan tätä ravintoa, aivan kuten moni matkustaja nykyaikana on syönyt sitä kulkiessaan halki erämaiden, jotka ympäröivät meitä täällä Etelä-Afrikassa.

"Olen lukenut monta heinäsirkkoja koskevaa kirjaa", jatkoi Hans; "ja kun nyt raamattu on tullut mainituksi, täytyy minun sanoa, että minä puolestani en tunne näistä hyönteisistä ainoatakaan kertomusta, joka olisi niin todenperäinen ja kaunis kuin itse raamatussa. Luenko sen, isä?"

"Kaikin mokomin, poikaseni", sanoi kenttäkornetti, hyvillään poikansa esittämästä pyynnöstä ja keskustelun suunnasta.

Pikku Trüey juoksi sisempään huoneeseen ja toi suunnattoman nidoksen, joka oli nidottu vuohennahkakansiin ja jonka kiinnipitiminä oli pari vankkaa messinkihakaa. Se oli perheraamattu; ja salli minun tässä huomauttaa, että samanlainen kirja on melkein jokaisen buurin talossa, sillä nämä hollantilaiset siirtolaiset ovat protestanttista ja raamattua rakastavaa väkeä — jopa siihen määrin, etteivät pidä minään taivaltaa sataa mailia neljä kertaa vuodessa, käydäkseen "nacht-maalilla" eli pyhällä ehtoollisella. Mitä siitä arvelet?

Hans avasi kirjan ja ryhtyi heti käsiksi profeetta Joelin kirjaan. Helppoudesta, jolla hän löysi kohdan, huomasi hänen nähtävästi hyvin tuntevan kirjan, jota hän piteli käsissään.

"Pimeyden ja sumun päivä, pilven ja synkeyden päivä; niinkuin aamurusko levitettynä vuorten yli tulee lukuisa ja väkevä kansa, jonka vertaista ei ole ollut ijankaikkisesta asti eikä sen jälkeen enää tule ijankaikkiseen aikaan saakka. Sen edellä kuluttaa tuli, ja sen takana korventaa liekki; niinkuin Eedenin tarha on maa sen edellä, vaan sen takana kuin autio korpi, eikä mikään siltä säästy. Sen muoto on niinkuin hevosten muoto, ja ne karkaavat niinkuin ratsut. Niinkuin ratsasten ratina vuorten huipuilla, niin ne hyppelevät, niinkuin tulen liekin kohina, joka kuluttaa kulon, niinkuin väkevä kansa, valmis sotaan." "Sen edessä vapisee maa, ja taivaat tärisevät; aurinko ja kuu pimenevät, ja tähdet kadottavat valonsa." "Kuinka karja huokaa, karjalaumat hämmästyvät! sillä ei heillä laidunta ole, lammaslaumatkin nääntyvät."

Vieläpä yksinkertainen Swartboykin saattoi tajuta tämän kuvauksen runollisen kauneuden.

Mutta Swartboylla oli paljon sanottavaa heinäsirkoista, kuten innoitetulla Joelillakin.

"Bushman ei pelätä springhaan. Bushmanil ei puutarha — ei maissi — ei tattari — ei jotakin springhaanil syötäväks. Bushman itte syö heinäsirkka — hän tulla lihavaks heinäsirkoist. Kaikki syödä springhaanit — kaikki tulla lihavaks heinäsirkka-aikaan. Eläköön springhaan!"

Nämä Swartboyn huomautukset olivat kylläkin tosia. Heinäsirkkoja syövät melkein kaikki Etelä-Afrikassa tunnetut eläinlajit. Eivät ainoastaan raatelijat niitä halukkaasti ahmi, vaan myöskin metsänriistana käytetyt eläimet ja linnut — kuten antiloopit, peltokanat, helmikanat, kanakurjet ja, ihmeellistä sanoakin, eläinten jättiläinen — suunnaton elefantti — kulkee maileja saavuttaakseen heinäsirkkojen muuttoparven. Kesy siipikarja, lampaat, hevoset ja koirat ahmivat niitä yhtä suurella halulla. Vielä eräs omituinen tosiseikka — heinäsirkat syövät toisiansa. Jos joku niistä vahingoittuu, niin että se estyy etenemistä, käyvät toiset heti sen kimppuun ja syövät sen.

Bushmannit ja muut Afrikan alkuasukkaat käyttävät, valmistaakseen heinäsirkat syötäviksi, jonkinlaista ruoanlaittotemppua; ja koko illan Swartboy oli puuhannut valmistaakseen tuon säkillisen, jonka oli kerännyt. Hän "keitti" ne näin:

Ensin hän keitti tai oikeastaan höyrytti ne, sillä ainoastaan hiukkasen vettä pantiin pataan. Sitä kesti kaksi tuntia. Silloin ne otettiin padasta ja niiden annettiin kuivaa; sen jälkeen niitä pudisteltiin pannussa, kunnes kaikki sääret ja siivet irtautuivat ruumiista. Puhdistamistoimitus, jolloin Swartboyn paksut huulet olivat viskaimena, suoritettiin sitten, ja niin päästiin sääristä ja siivistä. Silloin olivat heinäsirkat valmiita nautittaviksi.

Hiukan suolaa vain tarvittiin antamaan niille enemmän makua, kun kaikki läsnäolevat maistoivat niitä, ja jotkut lapsista niistä pitivätkin. Useiden mielestä ovat näin valmistetut heinäsirkat meriäyriäisten veroisia.

Kun ne ovat aivan kuivia, survotaan ne toisinaan jonkinlaiseksi jauheeksi, ja siitä tehdään eräänlaista sekoitusta lisäämällä vettä joukkoon.

Ne kestävät pitkät ajat, kun ovat hyvin kuivatuita; ja usein ne ovat ainoa ruokavarasto, johon köyhemmät alkuasukkaat voivat turvautua kokonaisena kulutuskautena.

Monien heimojen kesken — erityisesti niiden, jotka eivät ole maata viljeleviä — heinäsirkkojen tulo on riemun lähde. Nämä ihmiset menevät säkkeineen ja useinpa kuormajuhtineen keräämään ja tuomaan niitä kyliinsä; ja silloin niitä kootaan ja pannaan varastoon suunnattomat kasat, samalla tapaa kuin viljaa.

Näistä asioista jutellessa kului ilta, kunnes oli aika laskeutua makuulle. Kenttäkornetti meni ulos vielä kerran tarkastamaan tuulta; ja sitten pienen kraalin ovi suljettiin, ja perhe kävi levolle.

HEINÄSIRKKOJEN LENTO.

Kenttäkornetti nukkui varsin vähän. Levottomuus piti häntä valveilla. Hän kääntelehti ja heittelehti ja ajatteli heinäsirkkoja. Toisin ajoin hän nukahti ja uneksi heinäsirkoista, sirkoista ja kaikenlaisista suurista pitkäsäärisistä, mulkosilmäisistä hyönteisistä. Hän oli iloinen, kun ensi valonsäde tunkeutui hänen huoneensa pienen akkunan läpi.

Hän hypähti pystyyn; ja pysyen tuskin alallaan pukeutuakseen hän ryntäsi ulos taivasalle. Oli vielä pimeä, mutta hän ei halunnutkaan nähdä tuulta. Hänen ei tarvinnut nykäistä höyhensulkaa tai pitää hattuansa ylhäällä. Totuus oli liian selvä. Navakka tuuli puhalsi — lännestä!

Puoliksi ymmällä hän juoksi kauemmaksi ollakseen asiasta varma. Hän juoksi, kunnes selviytyi aidoista, jotka ympäröivät kraaleja ja puutarhaa.

Hän pysähtyi ja tunnusteli ilmaa. Valitettavasti oli hänen ensi vaikutelmansa oikea. Tuuli puhalsi suoraan lännestä — suoraan heinäsirkkaparvesta. Hän tunsi jo noista inhoittavista hyönteisistä tulevaa hajua: ei ollut enää syytä epäillä.

Van Bloom palasi taloonsa apein mielin. Hänellä ei ollut enää toivon rahtuakaan säästyä tuosta kauheasta vierailusta.

Hänen ensi ohjeensa oli, että kaikki talossa irrallaan olevat liinavaatteet ja puvut piti koota ja pakata perhearkkuihin. Mitä! Olisiko luultavaa, että heinäsirkat söisivät niitäkin?

Kyllä, todellakin — sillä nämä kaikkinielevät elukat eivät ole turhantarkkoja. Ne eivät näytä valikoivan mitään erikoisia kasveja. Kirpeän tupakan lehdistä ne näyttävät pitävän yhtä paljon kuin maissin makeista ja mehevistä. Ne nielevät pellava-, puuvilla-, vieläpä flanellipalasiakin kuin ne olisivat kasvien pehmeitä vesoja. Kivet, rauta ja kova puu ovat jotensakin ainoat esineet, jotka säästyvät niiden raivoisalta pureksimiselta.

Van Bloom oli kuullut tästä, Hans oli siitä lukenut, ja Swartboy vahvisti sen omasta kokemuksesta.

Siispä kaikki, mikä oli turmeltuvaa, pistettiin huolellisesti piiloon; ja sitten valmistettiin murkina ja syötiin hiljaisuudessa.

Kaikkien kasvoilla kuvastui raskasmielisyys, koska hän, joka oli kaikkien pää, oli hiljainen ja masentunut. Mikä muutos muutamassa tunnissa! Vielä edellisenä iltana kenttäkornetti ja hänen pieni perheensä nauttivat täysin onnestansa.

Oli vielä yksi toivo, vaikkakin heikko. Sataisiko kenties? Tai tulisiko kylmä päivä?

Kummassakaan tapauksessa, sanoi Swartboy, eivät heinäsirkat voisi kohota lentämään — sillä ne eivät voi lentää kylmällä tai sateisella säällä. Jos sattuisi kylmä tai kostea päivä, täytyisi niiden jäädä paikoilleen, ja ehkäpä tuuli kääntyisi jälleen, ennenkuin ne jatkaisivat lentoansa. Tulisipa rankkasade tai kylmä, pilvinen päivä!

Turha pyyntö, turha toive! Puoli tuntia sen jälkeen, kun aurinko nousi afrikalaisessa loistossa, ja sen kuumat säteet vinosti valahtivat yli nukkuvan joukon, lämmittäen hyönteiset eloon ja toimintaan, ne alkoivat ryömiä, hypellä, ja sitten kuin yhdestä yllykkeestä lukemattomat joukot nousivat ilmaan. Tuuli pakotti niitä siihen suuntaan, mihin se puhalsi — suoraan alttiiksiheitettyjä maissivainioita kohti.

Lentoon lähdettyänsä ne olivat vähemmässä kuin viidessä minuutissa kraalilla ja laskeutuivat ympäröiville vainioille kymmenin tuhansin. Hidasta oli niiden lento, hiljaista niiden laskeutuminen, ja alhaalla olijoiden silmissä ne näyttivät tuiskuavalta mustalta lumelta, joka putoili suurin höyhenenkevyin hiutalein. Muutamassa silmänräpäyksessä ne peittivät maan kokonaan, kunnes jokainen maissinkorsi, joka kasvi ja pensas kantoi satoja. Ulompana tasangollakin, niin kauas kuin silmä kantoi, olivat laidunmaat paksulta niiden peitossa; ja kun suuri muuttoparvi sitten kulki talosta itäänpäin, peittivät ne jälleen auringon kehrän kuin pimennys.

Ne näyttivät liikkuvan määrättyjen välimatkojen päässä toistaan ylempänä, jälkijoukot alituisesti lentäen eturintamaan ja sitten pysähtyen syömään, kunnes näiden edelle vuorostaan tulivat toiset, jotka olivat lentäneet niiden ylitse samalla tapaa.

Niiden siipien aiheuttama ääni ei ollut vähimmin ihmeellinen ilmiö; se muistutti tasaista tuulenhenkeä, joka leikitteli puiden lehvissä, tai vesirattaan ääntä.

Kaksi tuntia kesti ylimenoa. Enimmän osan aikaa van Bloom ja hänen väkensä olivat pysytelleet sisällä ovet ja ikkunat kiinni. Näin he menettelivät välttääkseen tuota epämiellyttävää tulvaa, sillä tuulen ajamat elukat iskevät usein poskea vastaan niin voimakkaasti, että se tekee kipeää. He eivät myöskään halunneet tallata epämieluisia häiritsijöitä ja survoa niitä jalkojensa alle, kuten heidän olisi täytynyt tehdä, jos olisivat liikkuneet ulkosalla, missä maa oli paksulta niiden peitossa.

Myöskin sisään ryömi paljon hyönteisiä ovien ja ikkunoiden raoista, ja ahnaasti ne nielivät kaikki kasvisaineet, joita sattui olemaan lattialla.

Kun nuo kaksi tuntia olivat päättymäisillään, katsahti van Bloom ulos. Sankin parvi oli kulkenut ohi. Aurinko paistoi jälleen; mutta mihin se paistoi? Ei enää viheriöille vainioille eikä kukkaiseen puutarhaan. Ei. Ympäri taloa, joka suunnalla, pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä, kohtasi silmää vain lohduton erämaa. Ei ruohonkortta, ei lehteä näkynyt — yksinpä kaarnakin oli kuorittu puista, jotka nyt seisoivat kuin Luojan käden surkastuttamina. Jos tuli olisi hävittänyt maata, ei se olisi voinut jättää sitä autiommaksi ja hyljätymmäksi. Ei ollut jäljellä puutarhaa, ei maissi- tai tattarivainioita, ei ollut jäljellä maatilaa — kraali oli keskellä erämaata!

Sanat eivät voi kuvata kenttäkornetin mielenliikutusta sillä hetkellä.
Kynä ei voi kuvata hänen tuskaisia tunteitaan.

Moinen muutos kahdessa tunnissa! Hän saattoi tuskin luottaa aisteihinsa — hän saattoi tuskin uskoa sitä todeksi. Tiesihän hän, että heinäsirkat söivät hänen maissinsa ja vehnänsä ja puutarhansa vihannekset; mutta hänen mielikuvituksensa oli ollut vallan riittämätön kuvittelemaan sitä äärimmäistä hävitystä, joka todella oli aikaansaatu. Koko maisema oli muuttunut toiseksi — ruohosta ei ollut puhettakaan — puut, joiden ihanoita lehviä tuulenhenki vain pari lyhyttä tuntia sitten leyhytteli, olivat nyt lehdettömiä, pahemmin vahingoittuneita kuin talvella. Itse maankamara näytti muuttaneen muotoa. Hän ei olisi tuntenut tätä omaksi maatilakseen. Jos omistaja olisi ollut poissa heinäsirkkojen muuton aikana ja lähestynyt saamatta tietoa tapahtumasta, niin on hyvin luultavaa, ettei hän olisi tuntenut omaa asuinpaikkaansa.

Rodulleen ominaisesta tyyneydestä luopumatta kenttäkornetti jäi pitkäksi aikaa äänettömäksi ja liikkumattomaksi.

Hänen lapsensa keräytyivät lähelle ja katselivat — nuoret sydämet tuskaisesti sykkien. He eivät voineet täysin käsittää sitä vaikeata asemaa, johon tämä tapaus oli heidät saattanut; ei heidän isänsäkään sitä aluksi käsittänyt. Hän ajatteli ainoastaan hyvän satonsa tuhoutuessa kärsimäänsä vahinkoa; ja jo tämäkin, ottaessamme huomioon hänen eristetyn asemansa ja mahdottomuuden asiata auttaa, oli kylliksi aiheuttamaan hänelle varsin suurta huolta.

"Mennyttä! Kaikki mennyttä!" huudahti hän murheellisella äänellä.
"Onnetar — Onnetar — jälleen olet julma!"

"Isä! Elä sure", sanoi pehmeä ääni; "olemmehan kaikki vielä elossa, olemmehan täällä luonasi"; ja samalla pieni valkea käsi laskeutui hänen olalleen. Se oli suloisen Trüeyn käsi.

Tuntui kuin olisi enkeli hänelle hymyillyt. Hän kohotti lapsen syliinsä ja hellyyden puuskassa painoi hänet sydämelleen. Tuo sydän tunsi lohtua.

Raamattu tuotiin — sen jykevät kannet avattiin — värssy valittiin — ja kiitoslaulu kohosi keskellä erämaata.

Kun van Bloom nousi jälleen pystyyn ja katsahti ympärilleen, näytti erämaa vielä kerran "iloitsevan ja kukoistavan kuin ruusu".

VALJAISIIN JA LIIKKEELLE.

Vaikka van Bloom luottikin täydesti korkeimman olennon suojelukseen, tiesi hän, ettei tullut jättää kaikkea Jumalan huomaan. Sellaista uskontoa ei hänelle oltu opetettu; ja hän ryhtyi heti toimeen selviytyäkseen ikävästä asemasta, johon hän oli joutunut.

Ikävä asema! Niinköhän! Se oli enemmän kuin ikävä, kuten kenttäkornetti alkoi huomata. Se oli vaarallinen.

Kuta enemmän van Bloom mietti, sitä varmemmaksi hän tästä tuli. He olivat keskellä synkkää, paljasta tasankoa, joka vailla ainoatakaan viheriäistä laikkaa levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Kuinka paljon kauemmaksi, sitä hän ei voinut arvata; mutta hän tiesi, että muuttoheinäsirkkojen hävitykset toisinaan ulottuivat tuhansien mailien alalle. Oli varmaa, että juuri ohi kulkenut oli levinnyt hyvin laajalti.

Selvää oli, ettei hän enää voinut jäädä kraaliinsa. Hänen hevosensa, karjansa ja lampaansa eivät voisi elää ravinnotta; ja jos ne tuhoutuisivat, mistä hän ja hänen perheensä saisivat elatuksensa? Hänen oli pakko jättää kraali. Hänen täytyi lähteä laitumen hakuun aikaa tuhlaamatta, — heti. Elukat, jotka yli tavallisen ajan olivat tarhaan suljettuina, ilmaisivat jo erilaisin huudoin kärsimättömästi haluavansa ulos. Pian niillä olisi nälkä; ja vaikeata oli sanoa, milloin niille voitaisiin ruokaa hankkia.

Ei ollut varaa aikaa hukata. Joka tunti oli tärkeä — ei minuuttejakaan saanut tuhlata neuvottomassa epäröimisessä.

Kenttäkornetti käytti ainoastaan muutaman hetkisen harkitakseen. Nousisiko hän jonkun parhaimman hevosensa selkään ja ratsastaisi yksin laidunta etsimään vai olisiko parasta valjastaa vankkurien eteen ja ottaa kaikki heti mukaan?

Pian hän ratkaisi pitäen jälkimmäistä menettelyä edullisempana. Joka tapauksessa hänen olisi ollut pakko muuttaa nykyiseltä paikaltansa — jättää kraali kokonaan.

Hän voisi yhtä hyvin ottaa kaikki mukaansa heti. Jos hän lähtisi yksin, voisi kestää kauan, ennenkuin hän löytäisi ruohoa ja vettä — sillä molempia tarvittiin välttämättä — ja sillaikaa hänen karjansa saisi kärsiä.

Nämä ja muut mietteet aiheuttivat hänen päätöksensä valjastaa ja lähteä matkalle vankkureineen, hevosineen, karjoineen, lampaineen, taloustavaroineen ja koko perheineen.

"Valjaisiin ja liikkeelle" kuului käsky; ja Swartboyn, joka ylpeili saavuttamastaan vankkurien ajajan maineesta, nähtiin heiluttavan bamburuoskaansa kuin pitkää ongenvapaa.

"Valjaisiin ja liikkeelle!" kertasi Swartboy sitoen kahdenkymmenen jalan siimaansa uutta "paukuttajaa", jonka oli punonut antiloopinnahasta.

"Valjaisiin ja liikkeelle!" toisti hän, saaden suunnattoman ruoskansa paukkumaan pistolin lailla; "kyllä, baas, minä valjastaa"; ja saatuaan selville, että hänen "voorslag'insa" oli oikeassa kunnossa, Swartboy asetti bambu-varren talon seinää vasten ja meni kraaliin kootakseen vetojuhdat.

Suuret vankkurit, sitä lajia, joita jokainen Kap-farmari omistaa ja joista hän ylpeilee, olivat talon seinämällä. Nämä ensiluokkaiset ajoneuvot — oikeat katetut vankkurit — oli tehty kenttäkornetille parempina päivinä, ja niissä hänellä oli ollut tapana viedä vaimonsa ja lapsensa "nachtmaalille" ja vrolykheideihin (huveihin). Siihen aikaan veti niitä kahdeksan komean hevosen valjakko ratisevin pyörin. Valitettavasti oli niiden sijalla nyt härkiä; sillä van Bloomilla oli vain viisi hevosta hevostarhassaan, ja ne tarvittiin ratsuiksi.

Mutta vankkurit olivat melkein yhtä hyvät kuin ennenkin — melkein yhtä hyvät kuin niiden ollessa kenttäkornetin naapurien, Graaf Reinetin buurien kateutena. Mitään ei ollut särkynyt. Kaikki oli paikoillaan — "voorkist" ja "achter-kist" ja sivu-arkut. Niissä oli lumivalkea katos, jossa oli "fore-clap" ja "after-clap" ja sisäpuolella taskut, kaikki täydellisinä; ja pyörät somasti veistetyt, hyvin sijoitettu ajomiehen istuin ja "disselboom" (vehmaro) sekä vankka puhvelinnahkainen "trektow" (vetohihna). Mitään ei puuttunut, mitä vankkureissa tulee olla. Ne olivat todellakin paras osa kenttäkornetille jäänyttä omaisuutta, sillä ne olivat yhtä arvokkaat kuin kaikki härät, karja ja lampaat hänen taloudessaan.

Sillaikaa kun Swartboy Hendrikin avustamana otti kiinni kaksitoista vetojuhtaa ja kiinnitti niitä vankkurien vehmaroon ja vetohihnoihin, kuormitti "baas" itse, Hansin, Tottyn sekä myös Trüeyn ja pikku Janin auttamana, huone- ja tarvekaluja. Tämä ei ollut vaikea tehtävä. Pienen kraalin "kotijumalat" eivät olleet lukuisat, ja pian ne olivat sijoitetut tilavien ajoneuvojen joko sisäpuolelle tai ympärille.

Noin tunnin kuluttua olivat vankkurit kuormitetut, härät valjaissa, hevoset satuloituina, ja kaikki oli valmista liikkeelle lähtöä varten.

Tähän asti van Bloom oli vain ajatellut pääsemistä tältä paikalta — paeta ympäröivän aution erämaan tuolle puolen.

Nyt oli välttämätöntä päättää mihin suuntaan oli matkattava — perin tärkeä mietittävä.

Todella tärkeä, kuten pieni harkinta osoitti. Menisivätkö he siihen suuntaan, johon heinäsirkat olivat menneet, vai siihen, josta ne olivat tulleet? Kummallakin taholla he saisivat mahdollisesti matkata useampia kymmeniä maileja tapaamatta suupalaakaan ruohoa nälkäisille elukoille; ja siinä tapauksessa ne sortuisivat maahan ja menehtyisivät.

Tai matkustajat voisivat kulkea johonkin muuhun suuntaan ja löytää ruohoa, mutta ei vettä. Vedettä he saisivat pelätä ei ainoastaan karjan, vaan itsensäkin tähden — pelätä henkensä menettämistä. Tärkeätä oli siis, mihin päin he kääntyisivät.

Ensin kenttäkornetti mietti lähteä siirtokuntaa kohti. Lähin vesi sillä suunnalla oli noin viidenkymmenen mailin päässä. Se oli kraalista itäänpäin. Heinäsirkat olivat menneet juuri sille taholle. Ne olivat jo tähän mennessä hävittäneet koko maan — ehkäpä veteen asti tai sen tuollekin puolelle.

Pohjoispuolella oli Kalaharin erämaa. Toivotonta olisi ohjata kulkunsa pohjoiseen. Van Bloom ei tiennyt ainoatakaan keidasta erämaassa. Sitäpaitsi olivat heinäsirkat tulleet pohjoisesta. Kun ne ensin havaittiin, ajautuivat ne etelää kohden; ja siitä asti, kun niiden nähtiin kulkevan tähän viimemainittuun suuntaan, olivat ne jo epäilemättä hävittäneet tasankoa kauas etelään.

Kenttäkornetin ajatukset kääntyivät nyt länteen. On totta, että parvi oli viimeksi lähestynyt lännen puolelta; mutta van Bloom arveli niiden ensin tulleen pohjoisesta ja tuulen äkillisen kääntymisen saattaneen ne muuttamaan suuntaa. Hän luuli, että länttä kohti kulkemalla päästäisiin pian ulkopuolelle sitä aluetta, jonka ne olivat paljaaksi riistäneet.

Hän tunsi jonkun verran lännenpuolista tasankoa — ei paljoa kylläkään, mutta tiesi, että noin neljänkymmenen mailin päässä oli lähde, jonka ympärillä oli hyviä laidunmaita ja jonka veteen hän voisi turvata. Hän oli kerran käynyt siellä hakiessaan erästä elukkaansa, joka oli kulkenut niin kauaksi. Se oli silloin todellakin näyttänyt karjalle paremmalta kuin hänen oma paikkansa, ja hän oli usein ajatellut muuttaa sinne. Sen suuri etäisyys asutuista siirtomaista oli estänyt häntä niin tekemästä. Vaikka hän olikin kaukana rajan takana, oli hän yhä jonkinlaisessa yhteydessä siirtomaan kanssa, kun sitävastoin yhteyden ylläpito olisi äärimmäisen vaikeata kaukaisemmalta seudulta.

Nyt kun muutkin syyt puhuivat sen puolesta, palasivat hänen ajatuksensa vielä kerran tuolle lähteelle; ja harkittuaan vakavasti vielä hetkisen hän päätti lähteä liikkeelle länteen päin.

Swartboyn käskettiin kääntää ympäri ja suunnata länttä kohti. Bushmanni hypähti viipymättä istuimelleen "voorkist'ille", paukautti mahtavaa piiskaansa, pani pitkän valjakkonsa suoristumaan ja lähti liikkeelle yli lakeuden.

Hans ja Hendrik olivat jo satulassa ja tyhjennettyään kraalit elukoista ajoivat koirien avulla ammuvia ja määkiviä eläimiä edellänsä.

Trüey ja pikku Jan istuivat Swartboyn vierellä vankkurien etu-arkulla; ja soman hyppykauriin suuret pyöreät silmät näkyivät uteliaina kurkistelevan katoksen alta.

Heittäen viime silmäyksen autioon kraaliinsa kenttäkornetti käänsi hevosensa ja ratsasti vankkurien jälkeen.

VETTÄ! VETTÄ!

Eteenpäin kulki pieni karavaani, mutta ei hiljaisuuden vallitessa. Swartboyn ääni ja piiska pitivät melkein yhtämittaista hälinää. Viimemainitun paukutus kuului selvästi enemmän kuin mailin päähän lakeudella, kuten yhä uudistuvat musketin laukaukset. Hendrik myös huuteli aika lailla; olipa tavallisesti hiljaisen Hansinkin pakko käyttää ääntänsä jouduttaakseen laumaa eteenpäin oikeaan suuntaan.

Silloin tällöin huudettiin molempia poikia Swartboyta auttamaan, etunenässä kulkevien härkien tullessa uppiniskaisiksi tai laiskoiksi ja tahtoessa kääntyä oikealta suunnalta. Silloin joko Hans tai Hendrik karahutti paikalle, käänsi elukat oikealle tolalle ahkerasti käyttäen "jambokia" niiden kylkiä vasten.

Tämä "jambok" on uppiniskaisen härän ankara kurittaja. Se on joustava, sarvikuonon tai virtahevon nahasta tehty ruoska — virtahevon nahka on parasta —, miltei kuuden jalan pituinen, suipeten tyvestä kärkeen.

Milloin tahansa etunenässä olevat härät käyttäytyivät huonosti eikä Swartboy ulottunut niihin pitkällä piiskallaan, oli Hendrik aina valmis kutkuttamaan elukoita lujalla jambokillaan; siten hän pelotti niitä hyvään käytökseen. Toinen pojista olikin melkein koko ajan niiden vieressä.

Useimpia härkävaljakoita Etelä-Afrikassa seuraa tavallisesti "ohjaaja". Mutta kenttäkornetin härät oli totutettu vetämään vankkureita ilman ohjaajaa siitä lähtien, kun hottentotti-palvelijat menivät tiehensä; ja Swartboy oli ajanut useita maileja ilman muuta apua kuin pitkä piiskansa. Mutta härät olivat nyt vauhkoja ja hurjia, kaiken näyttäessä omituiselta heinäsirkkojen kuljettua tästä päällitse; sitäpaitsi olivat hyönteiset pyyhkineet pois joka tien tai polun, jota härät olisivat seuranneet. Maanpinta oli kauttaaltaan samannäköistä — ei ollut jälkeä, ei merkkiä. Van Bloom itsekin saattoi vaivoin tuntea seudun rajapiirteet, ja hänen täytyi ohjata kulkunsa auringon mukaan. Hendrik oli enimmäkseen etumaisten härkien vierellä. Hansin ei ollut vaikea ajaa laumaa, kun kerran oli päästy kunnolla liikkeelle. Pelontunne piti elukat koossa, ja kun ei ollut ruohoa kummallakaan puolella viekottelemassa niitä harhailuihin, kulkivat ne eteenpäin tasaisesti.

Van Bloom ratsasti etunenässä ohjatakseen karavaania. Ei hän eikä kukaan muukaan ollut tehnyt mitään muutosta puvussaan, vaan he matkustivat arkitamineissaan. Kenttäkornetti itse oli useimpien buurien tavalla puettu — laajoihin nahkaisiin housuihin, joita siinä maassa nimitetään "crackereiksi". Hänellä oli vihreäverkainen suuri, väljä nuttu avaroine ulkotaskuineen; hirven vasikan nahasta tehdyt liivit; suunnaton valkea huopahattu, jossa oli mitä leveimmät lierit; ja jalassa afrikalaisesta värjäämättömästä nahasta tehdyt paksut kengät, joilla buurien kesken on nimenä "feldt-schoenen" (kenttäkengät). Hänen satulansa yli oli levitetty "kaross" eli leopardinnahkainen vaippa, ja olallaan hän kantoi "roeriaan" — suurta sileäputkista pyssyänsä, joka oli noin kuuden jalan mittainen ja jossa oli vanhanaikainen piilukko — aika kantamus jo sekin. Tällaiseen pyssyyn buuri panee kaiken luottamuksensa; ja joskin amerikkalainen aarniometsien mies olisi ensi näkemällä valmis nauramaan moiselle aseelle, muuttaisi vähempikin tutustuminen buurin maahan hänen mielipiteensä "roerista". Hänen oma aseensa — pienireikäinen rihlapyssy, jonka luoti on hernettä vähäisempi — olisi melkein hyödytön sitä suurta riistaa vastaan, joka buurien maassa asustaa. Afrikan lakeuksilla on mestariampujia ja oivia metsästäjiä, kuten Amerikan aarniometsissä tai preirieillä.

Kenttäkornetin sivulla, hänen vasemman käsivartensa alla pyöreäksi käyristyen, oli suunnaton ruutisarvi — sellaista kokoa, jota ainoastaan afrikalaiset härät päässänsä kantavat. Se oli Bechuana-maasta, vaikka miltei kaikille Kap-maankin härille kasvaa suunnattoman suuret sarvet. Kenttäkornetti säilytti siinä luonnollisesti ruutia, ja jos se oli täynnä, täytyi siihen mahtua vähintään puolisen tusinaa naulaa. Hänen oikealla sivullaan riippuva leopardinnahkainen patruunakotelo, vyöhön pistetty metsästyspuukko ja hatunnauhan silmuun pistetty merenvahapiippu täydensivät "trek-buuri" van Bloomin varustukset.

Hans ja Hendrik olivat jokseenkin samoin puettuja, asestettuja ja varustettuja. Heidän housunsa olivat tietysti parkitusta lampaannahasta, leveät — kuten kaikkien nuorien buurien housut — ja heilläkin oli nutut ja "feldt-schoenen" sekä leveälieriset valkeat hatut. Hansilla oli kevyt haulikko, kun taas Hendrikin aseena oli tukeva rihlapyssy sitä lajia, joka tunnetaan "jääkärin" nimellä — oivallinen pyssy suurta riistaa varten. Tästä aseesta Hendrik oli hyvin ylpeä, ja hän oli harjaantunut osaamaan naulanpäähän ampuessaan sillä lähes sadan askeleen päästä. Hendrik oli ennen muita seurueen tarkka-ampuja. Kummallakin pojalla oli myös suuri puolikuun muotoinen ruutisarvi ynnä patruunakotelo; ja kummankin satulaan oli hihnoilla kiinnitetty vaippa eli "kaross", joka erosi heidän isänsä vaipasta ainoastaan sinä, että hänen oli kallisarvoista leopardinnahkaa, kun taas heidän oli tavallisempaa lajia, toinen antiloopin-, toinen sakaalinnahkaa. Pikku Janillakin oli leveät housut, nuttu, "feldt-schoenen" ja leveäreunainen hattu, — vaikkakin vain metrin mittainen, oli Jan todellakin, mitä pukuun tulee, isänsä täydellinen kuva — buurin perikuva pienoiskoossa. Trüey oli vaatetettu siniseen villahameeseen somine liiveineen, jotka olivat taidokkaasti ommellut ja kirjaillut hollantilaiseen tapaan; vaaleilla kiharoillaan hänellä oli kevyt olkinen aurinkohattu nauhoineen ja nyöreineen. Totty oli hyvin yksinkertaisesti puettu kestävään kotikutoiseen, ilman mitään päähinettä. Mitä Swartboyhin tulee, olivat vanhat nahkaiset "crackerit" ja raitainen paita hänen ainoat vaatekappaleensa, paitsi lampaannahkaista "karossia". Sellaiset olivat matkustajiemme puvut.

Tasanko oli paljaaksi hävitetty runsaasti parikymmentä mailia. Elukat eivät löytäneet suupalaakaan, eikä vettä ollut ensinkään. Aurinko paistoi kirkkaasti pitkin päivää, liiankin kirkkaasti, sillä sen säteet olivat yhtä polttavat kuin kuumassa vyöhykkeessä. Matkaajat olisivat tuskin jaksaneet kestää niitä, jollei kova tuuli olisi puhaltanut kaiken aikaa. Mutta onnettomuudeksi se puhalsi suoraan vasten heidän kasvojaan, ja kuivat "karoot" eivät milloinkaan ole pölyttömiä. Heinäsirkkojen kauan kestänyt hyppiminen miljoonin hennoin säärin oli möyhentänyt maanpintaa; ja nyt tomua tuprusi vapaasti tuulessa. Kokonaiset pölypilvet ympäröivät pientä karavaania ja tekivät heidän eteenpäinkulkunsa sekä vaikeaksi että vastenmieliseksi. Jo aikoja ennen iltaa heidän vaatteensa olivat tomun peitossa, suut sitä täynnä ja silmät ärtyneet.

Mutta kaikki tuo ei merkinnyt mitään. Kauan ennen iltaa he tunsivat suurempaa pulaa — veden puutetta!

Kiirehtiessään lähtemään kraalinsa autiosta läheisyydestä van Bloom ei ollut muistanut varata vettä vankkureihin — surkea laiminlyönti Etelä-Afrikan kaltaisessa maassa, missä lähteet ovat harvinaisia ja juoksevien virtojen tapaaminen epävarmaa. Surkea laiminlyönti todellakin, kuten he nyt huomasivat — sillä paljon ennen yön tuloa he kaikki vaikeroivat vettä — kaikki yhtä lailla kärsien janon tuskia.

Van Bloomia janotti, mutta hän ei ajatellut itseänsä muutoin kuin kärsien itsesyytöksistään. Hän moitti itseänsä siitä, että oli lyönyt laimin hankkia tarpeellisen määrän vettä. Hän oli syypää kaikkien muiden kärsimykseen. Hän tunsi itsensä viheliäiseksi ja nöyryytetyksi huolimattomuutensa tähden.

Hän ei voinut luvata heille mitään lievennystä — ei ainakaan ennen lähteelle saapumista. Hän ei tiennyt lähempänä mitään vettä.

Mahdotonta olisi saapua lähteelle sinä iltana. Oli jo myöhä heidän lähtiessään. Härät kulkevat hitaasti. Puolet välimatkasta ne voisivat taivaltaa ennen auringonlaskua.

Saadakseen vettä heidän tulisi taivaltaa kaiken yötä; mutta sitä he eivät voineet monesta syystä tehdä. Härät tarvitsivat lepoa — sitä enemmän kun olivat nälissään; ja nyt van Bloom huomasi liian myöhään toisen tekemänsä laiminlyönnin — hän ei ollut kerännyt, heinäsirkkojen ohilentäessä, näitä riittävää määrää antaakseen karjallensa ruoaksi.

Tätä tapaa usein käytetään samanlaisissa olosuhteissa, mutta kenttäkornetti ei ollut tullut sitä ajatelleeksi; ja kun ainoastaan vähän heinäsirkkoja laskeutui kraaleihin, joihin eläimet olivat teljetyt, olivat nämä siis olleet ruoatta edellisestä päivästä lähtien. Härät etenkin näyttivät heikkouden oireita ja vetivät vankkureita laiskasti, joten Swartboyn ääni ja pitkä piiska olivat alituisessa työssä.

Mutta oli muitakin syitä, joiden tähden heidän olisi pysähdyttävä yön tullessa. Kenttäkornetti ei ollut varsin varma suunnasta. Hän ei voisi yön aikana seurata sitä, kun ei ollut tien varjoakaan häntä ohjaamassa. Sitäpaitsi olisi vaarallista taivaltaa yöllä, sillä silloin Afrikan yöllinen ryöväri, raivoisa leijona, on liikkeellä.

Oli vielä puolisen tuntia auringonlaskuun van Bloomin päästessä tähän ratkaisuun. Hän jatkoi kulkua vähän kauemmaksi vain siinä toivossa, että saapuisi paikalle, jossa olisi ruohoa. He olivat nyt enemmän kuin kahdenkymmenen mailin päässä lähtökohdastaan, ja yhä heinäsirkkain synkät jäljet peittivät tasankoa. Ei vieläkään ruohoa näkyvissä, pensaat yhä lehdettömiä ja kuorituita!

Kenttäkornetti alkoi uskoa vaeltavansa suoraan siihen suuntaan, josta heinäsirkat olivat tulleet. Länteen hän kulki, sen hän tiesi. Mutta hän ei ollut vielä varma siitä, ettei muuttoparvi ollutkin lähestynyt lännestä, pohjoisen asemasta. Jos niin olisi, saisivat he kenties kulkea päiviä, ennenkuin näkisivät ruohotilkkua.

Nämä ajatukset huolettivat häntä, ja levottomin silmin hän tarkasteli lakeutta ylt'yleensä, edestään samoin kuin vasemmalta ja oikealta.

Tarkkasilmäisen bushmannin huudahdus teki ilahuttavan vaikutuksen.
Hän näki ruohoa edessä päin. Hän näki muutamia pensaita ja lehtiä!
Ne olivat vielä noin mailin päässä, mutta härät liikkuivat ripeämmin
eteenpäin, ikäänkuin olisivat ymmärtäneet ilmoituksen.

Kuljettuansa vielä mailin he saavuttivat ruohoa todellakin. Se oli niukka laidun kuitenkin — muutamia hajallaan olevia korsia kasvoi punertavassa maassa, mutta ei ainoassakaan paikassa suupalaksikaan härälle. Sitä oli juuri paraiksi turhilla toiveilla kiusaamaan elukkaparkoja voimatta täyttää niiden vatsaa. Se varmensi kuitenkin van Bloomille, että he olivat nyt päässeet heinäsirkkain jälkien tuolle puolelle; ja hän jatkoi kulkuaan hiukan kauemmaksi toivoen laitumen paranevan.

Niin se ei kuitenkaan käynyt. Seutu, jonka läpi he samosivat, oli villiä hedelmätöntä tasankoa — melkein yhtä tyhjää kasvullisuudesta kuin sekin, jonka kautta he tähän asti olivat matkanneet. Sen autius ei enää johtunut heinäsirkoista, vaan veden puutteesta.

Heillä ei ollut enää aikaa etsiä laidunta. Aurinko oli jo taivaanrannan alapuolella heidän pysähtyessään riisuakseen valjaat.

Olisi pitänyt pystyttää kraali karjalle ja toinen lampaille ja vuohille. Siellä oli kyllin pensaita, joista ne olisi voinut laatia, mutta kelläpä tuossa väsyneessä joukossa oli voimaa katkoa niitä ja laahata paikalle?

Oli kyllin työtä — teurastaa lammas illalliseksi ja kerätä sen valmistamiseen tarvittavat puut. Mitään kraalia ei tehty. Hevoset sidottiin vankkurien ympäri. Härät, karja, lampaat ja vuohet laskettiin vapaiksi ja saivat mennä minne halusivat. Koska lähellä ei ollut mitään houkuttelevaa laidunta, toivottiin, etteivät ne pitkän matkan vaivojen jälkeen harhailisi kauas leiritulesta, jota poltettiin läpi koko yön.

LAUMAN KOHTALO.

Kun päivä koitti ja matkaajat katsahtivat ympärilleen, eivät he nähneet päätäkään koko karjasta tai häristä. Oli sentään yksi jäljellä, ainoastaan yksi — lypsylehmä. Totty oli, lypsettyään edellisenä iltana, jättänyt sen sidottuna erään pensaan luo ja siinä se vieläkin oli. Kaikki muut olivat tipotiessään, lampaat ja vuohet myöskin.

Noustiin hevosten selkään ja etsittiin. Lampaat ja vuohet löydettiin joittenkin pensaitten keskeltä, ei kovinkaan kaukaa; mutta pian havaittiin toisten elukoiden olevan peräti poissa.

Niiden jälkiä seurattiin maili tai pari. Ne johtivat takaisin juuri samaa tietä, jota oli tultu; eikä ollut enää epäilystäkään siitä, että ne olisivat palanneet kraalille.

Saada niitä kiinni, ennenkuin ne ehtisivät sinne, oli vaikeata, tuskin lainkaan mahdollista. Niiden jäljet osoittivat, että ne olivat kulkeneet hyvää vauhtia — joten ne näihin aikoihin varsin luultavasti olivat jo saapunet entiseen kotiinsa.

Tämä oli surullinen huomio. Olisi ollut turhaa vaivaa seurata niitä janoisilla ja nälkäisillä hevosilla; mutta kuinka saataisiin vankkurit ilman vetojuhtia kuljetetuiksi edelleen lähteelle?

Näyttiin olevan pahassa pulassa; mutta lyhyen neuvottelun jälkeen ajatteleva Hans ehdotti erästä ratkaisua.

"Emmekö voi valjastaa hevosia vankkurien eteen?" kysyi hän. "Kaikki viisi kykenisivät varmasti vetämään ne lähteelle."

"Mitä! Ja jättäisimmekö karjan jälkeemme", sanoi Hendrik. "Jollemme mene niitä hakemaan, niin ne kaikki tuhoutuvat, ja sitten —"

"Voimme mennä niitä etsimään myöhemmin", vastasi Hans; "mutta eikö ole parempi ensin kiiruhtaa edelleen lähteelle ja annettuamme hevosten hiukan levätä palata härkiä hakemaan? Näihin aikoihin ne ovat jo ehtineet kraalille. Onhan niillä siellä vettä joka tapauksessa, ja pitäähän se ne hengissä, kunnes ehdimme sinne."

Hansin ehdottama menettely näytti kylläkin mahdolliselta. Se oli joka tapauksessa paras suunnitelma, jota he saattoivat noudattaa; ja niinpä he ryhtyivät oitis sitä toteuttamaan. Hevoset valjastettiin vankkurien eteen parhaalla mahdollisella tavalla. Onneksi oli ajoneuvoissa säilössä muutamia vanhoja hevosenvaljaita, ja ne otettiin esille ja järjesteltiin parhaan mukaan.

Kaksi hevosta kiinnitettiin vehmaroon "aisahevosiksi"; kaksi muuta soveliaan pituiseksi leikattuun vetohihnaan; ja viides hevonen asetettiin eteen ohjaajaksi.

Kun kaikki oli valmista, nousi Swartboy jälleen etuarkulle, kokosi ohjaksensa, paukautti piiskaansa ja pani valjakkonsa liikkeelle. Kaikkien iloksi suunnattomat, raskaasti kuormitetut vankkurit lähtivät paikoiltaan yhtä kevyesti kuin jos edessä olisi ollut täysi valjakko.

Van Bloom, Hendrik ja Hans kohottivat ilohuudon niiden kulkiessa heidän ohitsensa ja pannen lehmän, lammaslauman ja vuohet liikkeeseen kulkivat rivakasti perässä. Pikku Jan ja Trüey ajoivat yhä vankkureissa; mutta muut matkasivat nyt jalan, osaksi koska heillä oli lauma ajettavana, osaksi kun eivät tahtoneet lisätä hevosten kuormaa.

Kaikki he kärsivät suuresti janosta, mutta he olisivat kärsineet vielä enemmän, jollei olisi ollut tuota kallisarvoista elukkaa, joka nyt nopeasti asteli vankkurien jäljessä — lehmää — "vanhaa kreiviä", kuten sitä nimitettiin. Se oli antanut useita litroja maitoa sekä edellisenä iltana että sinä aamuna; ja tämä hyvään aikaan tullut avustus oli tuottanut melkoista lievitystä matkailijoillemme.

Hevoset käyttäytyivät mainiosti. Huolimatta valjaittensa epätäydellisyydestä ja sopimattomuudesta ne vetivät vankkureita kuin ei olisi ainoatakaan hihnaa eikä solkea puuttunut. Ne näyttivät tietävän, että niiden hyvä isäntä oli pulassa, ja olivat päättäneet vetää hänet pois sieltä. Ehkäpä ne myöskin vainusivat lähdevettä edessänsä. Joka tapauksessa, ennenkuin olivat montakaan tuntia olleet valjaissa, ne vetivät vankkureita läpi soman pienen laakson, jota peitti vihreä, niityn kaltainen nurmikko; ja kun vielä oli viisi minuuttia kulunut, seisoivat ne pysäytettyinä viileän kristallisen lähteen lähistöllä.

Pian olivat kaikki juoneet mielin määrin ja tunsivat itsensä virkistyneiksi. Hevoset laskettiin ruohikkoon ja muut elukat päästettiin laitumelle. Hyvä tuli tehtiin lähelle lähdettä ja lampaan neljännes keitettiin — sitä matkailijat söivät päivälliseksi — ja sitten kaikki istuutuivat odottamaan, että hevoset tulisivat ravituiksi.

Kenttäkornetti, istuen yhdellä vankkurien arkuista, poltteli pitkää piippuansa. Hän olisi voinut olla tyytyväinen, jollei olisi ollut yhtä seikkaa — karjan karkaamista.

Hän oli saapunut ihanalle laidunmaalle — jonkinlaiseen villeillä tasangoilla olevaan keitaaseen, jossa oli metsää, vettä ja ruohoa — kaikkea, mitä "vee-buurin" sydän saattoi toivoa. Se ei näyttänyt olevan kovinkaan laaja alue, mutta kyllin suuri elättämään karjaa useita satoja päitä — kylliksi hyvinkin melkoiselle karjatilalle. Se olisi ihailtavasti vastannut hänen toiveitaan; ja jos hän olisi onnistunut tuomaan sinne härkänsä ja karjansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut itsensä hyvinkin onnelliseksi. Mutta ilman niitä, mitä hyödytti mainio laidun? Mitä hän voisi sillä tehdä, kun ne eivät olleet sitä käyttämässä? Ne olivat hänen rikkautensa — ainakin hän oli toivonut aikoinaan, että niiden lisääntyminen karttuisi varallisuudeksi. Ne olivat kaikki erinomaista rotua; ja paitsi hänen kahtatoista vetojuhtaansa ja yhtä tai kahta pitkäsarvista Bechuana-härkäänsä olivat kaikki muut oivallisia nuoria lehmiä, joiden arveltiin pian kasvavan suureksi laumaksi.

Hänen levottomuutensa eläinten tähden teki hänelle tietysti mahdottomaksi nauttia hetkenkään rauhaa, kunnes hän pääsisi takaisin niitä etsimään. Hän oli ottanut piippunsa esille vain kuluttaakseen aikaa hevosten rouskutellessa ruohoa. Niin pian kuin niiden voimat olisivat hiukan vahvistuneet, oli hänen aikomuksensa ottaa niistä kolme vankinta ja ratsastaa takaisin kraalille Hendrikin ja Swartboyn kanssa.

Niin pian kuin hevoset siis olivat kunnossa ajoa varten jälleen, otettiin ne kiinni ja satuloitiin, ja van Bloom, Hendrik ja Swartboy nousivat selkään ja lähtivät, Hansin jäädessä leiristä huolta pitämään.

He ratsastivat vinhaa vauhtia päättäen matkata kaiken yötä ja, jos mahdollista, ehtiä kraalille ennen aamua. Viimeisessä paikassa, missä heidän matkansa varrella oli ruohoa, he riisuivat satulat ja antoivat hevostensa levätä ja virkistyä. He olivat ottaneet mukaansa muutaman viipaleen paahdettua lammasta, ja tällä kertaa he eivät olleet unhottaneet täyttää kurpitsaleilejänsä vedellä — jottei heidän jälleen tarvitsisi kärsiä janoa. Tunnin pysähdyksen jälkeen he jatkoivat matkaansa.

Oli jo tullut yö heidän saapuessaan siihen paikkaan, missä härät olivat jättäneet heidät; mutta oli kirkas kuutamo, ja he saattoivat seurata vankkurien pyöräin jälkiä, jotka selvästi huomasi kuunvalossa. Silloin tällöin van Bloom käski, ollakseen asiasta varma, Swartboyn tutkia jälkiä ja katsoa, oliko karja yhä kulkenut takaisin päin. Bushmannilla ei ollut suurta vaivaa tähän vastatessaan. Hän hyppäsi satulastaan ja, kumartuen maata kohti, vastasi viivyttelemättä. Ja joka kerran oli vastaus myönteinen. Eläimet olivat varmasti menneet vanhaan kotiinsa takaisin.

Van Bloom uskoi heidän ne varmasti löytävän sieltä, mutta tapaisivatko he ne elossa? Se kysymys teki hänet huolestuneeksi.

Elukat saivat vettä lähteestä, mutta ruokaa — mistä? Palaakaan ne eivät mistään löytäisi, ja eikö nälkä olisi ehtinyt jo tuhota niitä kaikkia?

Päivä alkoi sarastaa, kun he saivat näkyviinsä entisen asuinpaikan. Se tarjosi perin omituisen näyn. Ei yksikään noista kolmesta olisi sitä tuntenut. Heinäsirkkani hävitysretken jälkeen se näytti vallan muuttuneelta, mutta nyt siinä oli jotain muuta, mikä lisäsi sen ulkomuodon omituisuutta. Näytti siltä kuin olisi rivi merkillisiä esineitä asetettu katonharjalle ja kraalin seinämiä pitkin. Mitä olivat nuo omituiset esineet, sillä rakennuksiin ne eivät varmastikaan kuuluneet? Tämän kysymyksen teki van Bloom, osaksi itselleen, mutta kyllin äänekkäästi, jotta toiset saattoivat sen kuulla.

Varmasti siinä olikin rivi korppikotkia, jotka näkyivät istuvan pitkin seiniä.

Näiden saastaisten lintujen näkeminen oli enemmän kuin pahaa ennustavaa. Se täytti van Bloomin pelolla. Mitä ne siellä saattoivat tehdä? Siellä lähellä täytyi olla haaskoja.

Seurue ratsasti edelleen. Päivä oli nyt valjennut, ja korppikotkat olivat vilkkaassa puuhassa. Ne räpyttelivät synkeitä siipiänsä, kohosivat seinämiltä ja iskivät alas eri paikkoihin talon ympärillä.

Siellä oli haaskoja ja runsaasti. Kun ratsastajat lähestyivät, nousivat korppikotkat ilmaan, ja parikymmentä puoliksi syötyä raatoa näkyi maassa. Pitkistä, käyristä sarvista, jotka olivat jokaisen haaskan vieressä, saattoi helposti sanoa, mihin eläinlajiin ne kuuluivat. Näissä revityissä ja silvotuissa jätteissä van Bloom tunsi kadonneen laumansa jäännökset!

Ei ainoatakaan ollut jäänyt henkiin. Siellä saattoi nähdä niiden kaikkien jäännökset, sekä lehmien että härkien, maaten aitauksien likellä ja läheisellä tasangolla — kukin siellä, minne oli kaatunut.

Varmastikaan ne eivät olleet voineet tuhoutua nälkään ja noin äkkiä. Ne eivät olleet voineet kuolla janoon, sillä lähdehän pulppusi juuri niiden vieressä. Korppikotkat eivät olleet niitä tappaneet! Mikä sitten?

Van Bloom ei tehnyt monia kysymyksiä. Hän ei jäänyt kauaksi epävarmuuteen. Kun hän ja hänen toverinsa ratsastivat yli paikan, selvisi arvoitus. Leijonien, hyeenoiden ja sakaalien jäljet selittivät kaikki kylläkin. Suuri joukko näitä elukoita oli ollut paikalla. Heinäsirkkojen muuton aiheuttama riistan niukkuus oli epäilemättä tehnyt ne tavallista saaliinhimoisemmiksi, ja seuraus oli, että karja joutui niiden uhriksi.

Missä ne olivat nyt? Aamun valo ja kenties talon näkeminen oli ne karkoittanut. Mutta niiden jäljet olivat vallan tuoreet. Ne olivat lähellä ja palaisivat varmasti jälleen seuraavana yönä.

Van Bloom tunsi voimakasta halua kostaa julmille pedoille ja toisissa olosuhteissa olisi viipynyt saadakseen niitä ampua. Mutta juuri silloin se olisi ollut typerä ja hyödytön teko. Heidän hevosensa eivät saattaneet muuta kestää sinä yönä kuin matkan leirille; ja niinpä he astumatta edes vanhaan taloon sisälle, juottivat elukkansa, täyttivät kurpitsaleilinsä lähteestä ja raskain sydämin ratsastivat vielä kerran pois kraalilta.

MAKAAVA LEIJONA.

He eivät olleet kulkeneet eteenpäin sataakaan askelta, kun heidän eteensä ilmestyi jotakin, mikä sai kaikki kolme äkkiä ja yht'aikaa kiristämään suitsia. Se oli leijona!

Se makasi tasangolla juuri sillä polulla, jota he aikoivat kulkea — samalla polulla, jota pitkin he olivat tulleet!

Kuinka he eivät ennen olleet sitä nähneet? Se oli matalan pensaan suojassa; mutta, kiitos heinäsirkkain, tämä pensas oli lehdetön ja sen hoikat, paljaat oksat eivät voineet tarjota piilopaikkaa niin suurelle elukalle kuin leijonalle. Sen keltaisenruskea karva paistoi silmäänpistävästi niiden läpi.

Asia on niin, ettei se ollut maannut siellä ratsastajien ajaessa ohi kraalia kohden. Se oli vasta paennut haaskojen luota nähdessään heidän lähestyvän; se oli piileskellyt aitauksien luona ja sitten juossut heidän taakseen. Se oli tehnyt tämän ovelan tempun välttääkseen yhteentörmäystä — sillä leijonakin käyttää järkeänsä kuten ihminen, joskaan ei yhtä suuressa määrin. Nähdessään ratsastajien tulevan sitä tietä, sen ajatuskyky oli kyllin voimakas ilmoittaakseen sille, etteivät he luultavasti palaisi samaa polkua. Oli luonnollisempaa että he jatkaisivat edelleen. Ihminen, joka ei olisi tiennyt heidän matkaansa liittyvistä edelläkäyneistä tapahtumista, olisi ajatellut jotenkin samaan tapaan. Jos olet vähääkään tarkannut, olet nähnyt muitten eläinten — kuten koirain, saksanhirvien, jänisten tai myöskin lintujen — menettelevän juuri samoin kuin leijona teki tässä tilaisuudessa.

Epäilemättä yllä kuvattu älyllinen menetelmä oli herännyt tämän leijonan mielessä, ja se oli lymyillyt karttaakseen yhteentörmäystä kolmen matkaajan kanssa.

Leijona ei aina niin tekisi — vaikka kyllä viidessä tapauksessa kuudesta tai useamminkin. Senpätähden on olemassa hyvin erehdyttäviä mielipiteitä tämän eläimen rohkeudesta. Muutamat luonnontutkijat, kateudelta tai vihalta näyttävän tunteen johtamina, syyttävät leijonaa suorastaan pelkurimaisuudesta, kieltäen siltä jokikisen noista jaloista ominaisuuksista, joita varhaisimmista ajoista on sen kunniaksi luettu. Toiset taas väittävät, ettei se tunne pelkoa lainkaan, ei ihmistä eikä eläintä kohtaan; ja nämä lahjoittavat sille monia muita ansioita rohkeuden lisäksi. Molemmat puolueet perustelevat mielipiteitään, ei ainoastaan pelkillä väitteillä, vaan laajasti kuvaten varmasti todistettuja tapauksia.

Miten tämä on ymmärrettävä? Tässä täytyy olla jokin pulma. Molemmat eivät voine olla oikeassa arveluissaan? Ja kuitenkin, jos kohta näyttänee merkilliseltä niin sanoa, molemmat ovat oikeassa eräässä merkityksessä.

Tosiasia on, että toiset leijonat ovat arkoja, kun taas toiset ovat rohkeita.

Tämän voisi todistaa latelemalla tosiasioita kokonaisia sivuja, mutta tässä kirjasessa ei siihen ole tilaa. Luulen kuitenkin saavani, nuori lukija, sinut vakuutetuksi verrannollisella esimerkillä.

Vastaa minulle — tunnetko mitään eläinlajia, jonka yksilöt ovat luonteeltaan aivan samanlaisia? Ajattele koiria, joita sinä tunnet! Ovatko ne samanlaisia tai sinne päinkään? Eivätkö toiset niistä ole jalomielisiä, uljaita, kuolemaa pelkäämättömiä? Eivätkö toiset ole ilkeitä, matelevia, kirotun arkoja? Samoin on leijonienkin laita.

Nyt lienet vakuutettu siitä, että väitteeni leijonista voi pitää paikkansa.

On useita seikkoja, jotka vaikuttavat leijonan rohkeuteen ja hurjuuteen. Sen ikä — missä tilassa sen vatsa on — vuodenaika — vuorokauden aika — mutta ennenkaikkia sen asumapiirin metsästäjien laatu.

Viimeinen seikka näyttää aivan luonnolliselta niistä, jotka uskovat eläinten ajatuskykyyn, kuten minä tietysti teen. On varsin luonnollista, että leijona, yhtä hyvin kuin muutkin eläimet, varsin pian oppii tuntemaan vihollisensa luonteen ja joko pelkää sitä tai ei, kuinka asia vaatii. Eikö tämä olekin meille vanha juttu? Jos oikein muistan, pakinoimme tästä asiasta puhuessamme Amerikan krokodiileista [romaanissa "Mississippin metsästäjäpojat". Suom. muist.]. Huomautimme, että Mississippin alligaattorit nykyään harvoin käyvät ihmisten kimppuun; mutta niin ei ole aina ollut. Alligaattorinnahkojen pyydystäjäin rihlapyssyt ovat masentaneet niiden julmuuden. Aivan sama laji syö Etelä-Amerikassa kymmenittäin intiaaneja joka vuosi; ja Afrikan krokodiiliä pelätään toisin paikoin vielä enemmän kuin leijonaa.

On todistettu, että Kap-maan leijonat ovat toisissa seuduissa arempia kuin toisissa. Ne ovat vähemmän rohkeita niillä paikoilla, missä uljas ja voimakas buuri on niitä ahdistanut pitkällä, paukkuvalla aseellaan.

Rajan takana, jossa sillä ei ole muuta vihollista kuin bushmannin pienoinen nuoli (hän kun ei halua sitä tappaa!) ja bechuanalaisen ohut "assegai", leijona ei pelkää ollenkaan tai varsin vähän ihmistä.

Oliko seurueemme silmäin edessä oleva luonnostaan rohkea, sitä ei vielä voinut sanoa. Se oli niitä, joilla on suunnaton mustahko harja eli "schwart-fore life", kuten buuri sitä sanoo; ja niitä pidetään hurjimpina ja vaarallisimpina. "Keltaharjaisilla" — sillä Kap-leijonien värissä havaitaan melkoista vaihtelua — katsotaan olevan vähemmän rohkeutta; mutta epäillään jonkun verran tämän väitteen todenperäisyyttä. Nuoria "mustaharjoja" usein erehdytään pitämään oikeina keltaisina, ja niiden luonne luetaan näiden vahingoksi — sillä harjan mustanpuhuva väri tulee vasta vuosien mukana.

Oliko tuo "schwart-fore life" hurja ja rohkea, sitä ei van Bloom jäänyt miettimään. Oli selvää, että eläimen ankarin ruokahalu oli tyydytetty. Oli selvää, ettei se tuuminut hyökkäystä; jos ratsastajat olisivat suvainneet tehdä kierroksen ja ajaa rauhallisesti tiehensä, olisivat he voineet jatkaa matkaansa koskaan näkemättä sitä tai kuulematta siitä enää.

Mutta kenttäkornetilla ei ollut sellaista aikomusta. Hän oli menettänyt kallisarvoiset härkänsä ja nautansa. Tuo leijona oli repinyt ainakin jonkun niistä. Hollantilainen veri oli kuohuksissa, ja vaikka tuo peto olisi ollut sukunsa voimakkain ja raivokkain, oli se pakotettava esiin tuosta pensaasta.

Käskien toisten jäädä paikoilleen van Bloom lähestyi hevosella, kunnes oli noin viidenkymmenen askeleen päässä leijonan makuupaikasta. Siihen hän pysähtyi, laskeutui kylmäverisesti hevosen selästä, pani suitset käsivarrelle, pisti laastikun maahan ja polvistui sen taakse.

Arvelet, että hänen olisi ollut turvallisempaa pysyä satulassa, koska leijona ei voi yllättää hevosta. Totta kyllä; mutta leijonan olisi myös ollut turvallisempaa. Ei ole lainkaan helppoa ampua hyvin hevosen selästä; mutta kun maalina sattuu olemaan julma leijona, on ratsu todella hyvinkasvatettu, jos se seisoo niin järkähtämättä, että saattaa tarkkaan tähdätä. Sellaisissa olosuhteissa on laukaus satulasta pelkkää onnenkauppaa; ja kenttäkornetti ei ollut sellaisella tuulella, että sattumalaukaus olisi häntä tyydyttänyt. Asettaen pyssynsä poikittain laastikun kärjelle ja tukien vankkaa pyssynpiippua siihen vakavasti, hän tähtäsi tarkoin läpi norsunluisten tähtäimien.

Koko tällä ajalla ei leijona ollut liikahtanut. Pensas oli sen ja metsästäjän välillä; mutta eläin saattoi tuskin luulla sen riittävän sitä salaamaan. Kaukana siitä. Sen keltaiset kyljet näkyivät selvästi okaisten oksien lomitse, ja saattoi huomata sen kuonon ja kuonokarvojen olevan punaisina härkien verestä.

Ei, se ei luullutkaan olevansa kätkössä. Hiljainen murina ja yksi tai kaksi hännän huiskausta todistivat päinvastaista. Se makasi kuitenkin hiljaa, kuten leijonat tavallisesti tekevät, kunnes niitä vielä enemmän lähestytään. Metsästäjä, kuten jo sanottu, oli lähes kahdeksankymmenen kyynärän päässä siitä.

Paitsi hännän heilahduksia, se ei tehnyt muuta liikettä, kunnes van Bloom veti liipasinta; silloin se karjaisten ponnahti useita jalkoja korkealle ilmaan. Metsästäjä oli pelännyt, että oksat saattaisivat hänen luotinsa lennähtämään syrjään; mutta oli selvää, että se todella oli osunut, sillä hän näki karvojen lentävän leijonan kyljestä, mihin luoti oli sattunut.

Pitkin hyppäyksin peto lähestyi — piesten hännällänsä, ja näyttäen pelottavia hampaitansa. Sen harja, joka nyt oli pystyssä, näytti tehneen sen ko'on kaksinkertaiseksi. Se näytti härän suuruiselta!

Muutamassa silmänräpäyksessä se oli suorittanut välimatkan, joka erotti sen metsästäjästä, mutta viimemainittu oli jo kaukana siltä kohdalta. Samassa hetkessä kun hän oli laukaissut, hän hyppäsi hyvinkasvatetun hevosensa selkään ja ratsasti pois toisia kohden.

Kaikki kolme olivat hetkisen yhdessä — Hendrik pitäen "jääkärinsä" hanan vireessä ja valmiina, samalla kun Swartboy tarttui jouseensa ja nuoliinsa. Mutta leijona syöksyi eteenpäin ennenkuin kumpikaan ehti ampua; heidän täytyi kannustaa ratsujansa ja laukata pois sen tieltä. Swartboy oli ratsastanut yhtäälle, kun taas van Bloom ja Hendrik toisaalle; riista oli nyt kahden joukon välissä — jotka kumpikin olivat seisahtuneet vähän matkan päähän.

Leijona, hyökkäyksensä epäonnistuttua, pysähtyi ja katsoi ensin yhtä, sitten toista kuin epävarmana ketä ahdistaa.

Sen ulkomuoto oli tällä hetkellä kuvaamattoman kauhea. Koko sen julma luonto oli kuohuksissa. Sen harja oli pystyssä — se pieksi hännällään kylkiänsä — sen suussa, joka oli selko selällään, näkyi vankat terävät hammasrivit — niiden valkoiset piikit olivat jyrkkänä vastakohtana verentahraamille poskille ja kuonolle, samalla kun sen vihainen karjunta lisäsi sen esiintymisen hirmuisuutta.

Mutta ei yksikään noista kolmesta menettänyt mielenmalttiansa pelosta. Hendrik suuntasi siihen rihlapyssynsä tällä hetkellä, tähtäsi tyynesti ja laukaisi; samalla hetkellä Swartboy lähetti nuolen viuhuen kautta ilman.

Molemmat olivat tähdänneet hyvin. Sekä luoti että nuoli sattuivat, ja viimemainitun varren saattoi nähdä pistävän leijonan reidestä.

Julman pedon, joka tähän asti oli osoittanut mitä päättäväisintä rohkeutta, näytti vallanneen äkillinen pelko. Joko nuoli tai toinen luodeista oli vienyt siltä halun taisteluun; sillä laskien luudan kaltaisen häntänsä selkäviivansa tasalle se syöksyi pois ja ravaten äreästi edelleen juoksi kraalin ovesta sisään!

LEIJONA SATIMESSA.

Oli jotakin kummallista siinä, että leijona etsi suojaa niin harvinaisesta paikasta; mutta se osoitti älykkäisyyttänsä. Ei ollut muuta piilopaikkaa sopivan matkan päässä, ja olisi ollut vaikeata heinäsirkkain muuton jälkeen löytää pensasta, joka olisi voinut tarjota sille kätköä. Hevosten selässä olevat metsästäjät olisivat helposti voineet saavuttaa sen, jos se olisi koettanut juosta pakoon. Se tiesi talon olevan asumattoman. Se oli rosvoillut koko yön sen ympärillä — kenties sen sisälläkin — ja tiesi siis millainen paikka se oli.

Pedon vaisto oli oikea. Talon seinät suojelivat sitä vihollisten pyssyiltä jonkun matkan päästä; ja jos he tulisivat lähelle, olisi se sille edullista ja heille vaarallista.

Omituinen tapaus sattui leijonan mennessä kraaliin. Talon toisessa päässä oli suuri akkuna. Tietysti se ei ollut lasilla varustettu — eikä ollut koskaan ollutkaan. Lasiakkuna on harvinaisuus näillä seuduin. Ainoastaan vankka puinen luukku sulki sen. Se oli vielä saranoillaan, mutta kiireellisessä "muutossa" oli akkuna jäänyt auki. Ovi oli myös ollut raollaan. Kun leijona juoksi sisään viimemainitusta, syöksyi edellisestä ulos jono pieniä, ketunvärisiä, sudenkaltaisia elukoita, jotka juoksivat voimainsa takaa lakeuden poikki. Ne olivat sakaaleja!

Kuten jälkeenpäin huomattiin, olivat joko leijonat tai hyeenat ajaneet yhden häristä taloon ja tappaneet sen siellä. Suuremmat raatelijat olivat jättäneet sen raadon, ja viekkaat sakaalit olivat nauttimassa hiljaista murkinaa, kun niitä niin kursailematta häirittiin.

Hirmuisen kuninkaansa astuessa ovesta sisään niin julmalla tuulella "kettu-sudet" antoivat kohta merkin peräytyä ikkunan kautta; ja ratsastajain näkeminen ulkosalla oli vielä lisää pelästyttänyt näitä raukkamaisia petoja, jotta ne juoksivat kraalista hurjinta vauhtiansa eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat poissa näkyvistä!

Kolme metsästäjää ei voinut pidättää nauruansa; mutta heidän mielialansa muutti äkkiä toinen tapaus, joka sattui miltei samassa hetkessä.

Van Bloom oli tuonut muassaan kaksi oivallista koiraansa, jotta ne auttaisivat karjan takaisin ajamisessa.

Seurueen pysähtyessä lähteelle lyhyeksi ajaksi, nämä olivat tarttuneet puoliksi syötyyn haaskaan aitauksen takana; ja kun ne olivat äärimmäisen nälkäisiä, jäivät ne sinne vielä ratsastajien ajaessa pois. Kumpikaan koirista ei ollut nähnyt leijonaa, ennenkuin raivoisa peto syöksyi eteenpäin suunnaten kraalia kohti. Laukaukset, leijonan murina ja pelästyneinä pois lentävien korppikotkien siipien äänekäs lepattaminen ilmaisivat koirille, että jotakin oli tekeillä, missä niiden pitäisi olla mukana; ja hyläten mieluisan ateriansa molemmat tulivat loikaten yli aitauksen.

Ne saapuivat talon edessä olevalle aukeamalle juuri leijonan juostessa ovesta sisään; ja epäröimättä nuo rohkeat, jalot eläimet ryntäsivät eteenpäin ja seurasivat sitä taloon.

Muutamien hetkien kuluessa kuului sieltä äänten sekamelska — koirien haukunta ja ärhentely, leijonan murina ja karjunta. Sitten seurasi kumea ääni kuin olisi jokin raskas esine heitetty seinää vasten. Sitten tuli valittava ulvonta — toinen, vielä toinen — narske kuin luita rikottaessa — suuren pedon "kehrääminen" lujalla, korkealla bassolla — ja sitten syvä hiljaisuus. Taistelu oli päättynyt. Se oli ilmeistä, koska koirat eivät enää haukkuneet. Luultavasti ne olivat saaneet surmansa.

Metsästäjät jäivät tarkastamaan ovea jännitettyinä, perin hätääntyneinä. Nauru oli jähmettynyt heidän huulillensa, kun he kuuntelivat noita kamaloita ääniä, pelottavan taistelun merkkejä. He huusivat koiriansa nimeltä. He toivoivat näkevänsä niiden tulevan esiin, vaikkapa haavoittuneinakin. Mutta ei. Koiria ei kuulunut — ne eivät milloinkaan tulleet — ne olivat kuolleet.

Taistelun melua seurasi kauan kestävä hiljaisuus. Van Bloom ei voinut enää epäillä sitä että hänen suosikkinsa ja ainoat koiransa olivat saaneet surmansa.

Tämän uuden onnettomuuden kiihoittamana hän miltei kadotti varovaisuutensa. Hän oli ryntäämäisillään ovelle, josta voisi ampua läheltä tuota inhoittavaa vihollista, kun Swartboyn päähän pälkähti oivallinen tuuma; ja bushmannin kuultiin huutavan:

Tässä ehdotuksessa oli järkeä, se oli hyväksyttävä. Van Bloom ymmärsi sen; ja luopuen edellisestä aikeestaan hän päätti suostua Swartboyn tuumaan.

Mutta miten se oli suoritettava? Ovi oli vielä saranoillaan, samoin ikkunaluukut. Jos he vain pääsisivät niihin käsiksi ja saisivat ne lujasti suljetuiksi, olisi heillä leijona vallassaan ja he voisivat surmata sen kaikessa rauhassa.

Mutta miten sulkea turvallisesti niin ovi kuin akkunakin? Siinä ilmeni nyt vaikeus.

Jos joku heistä lähestyisi, näkisi sen leijona varmasti sisältä ja raivoissaan kun se oli, epäilemättä karkaisi heidän kimppuunsa. Vaikkapa he lähenisivät ratsain suorittamaan aiettaan, eivät he olisi paljoa turvatumpia. Hevoset eivät seisoisi hiljaa, sillaikaa kun he ojentautuisivat tarttumaan säppiin tai kädensijaan. Kaikki kolme eläintä tanssivat jo kiihoittuneina. Ne tiesivät leijonan olevan sisällä, ajoittainen murina ilmaisi sen läsnäolon — ne eivät lähestyisi ovea tai ikkunaa kyllin tyynesti; ja niiden tömistelyn ja pärskimisen seuraus olisi, että vihastunut peto ryntäisi niiden kimppuun.

Oli siis selvää, että niin hyvin oven kuin ikkunan sulkeminen olisi perin vaarallinen yritys. Niin kauan kuin ratsastajat olivat avoimella kentällä ja jonkun matkan päässä leijonasta, ei heillä ollut syytä pelkoon; mutta jos he ajaisivat lähelle ja takertuisivat aituuksien väliin, joutuisi joku heistä todennäköisesti villin pedon uhriksi.

Alhainen on kenties bushmannin älyn mitta, mutta on jokin hänelle erikoinen laji, jossa hän näyttää kunnostautuvan. Kaikissa metsästystaitoa koskevissa seikoissa hänen järkensä, tai vaistoksi voit sitä melkein sanoa, on täysin korkeammalle kehittyneen kaukaasialaisen älyn tasalla. Tämä johtuu epäilemättä noiden erikoisten kykyjen ankarasta ja alituisesta harjoittamisesta — ankarasta ja alituisesta, koska koko hänen olemassaolonsa usein riippuu niiden menestyksellisestä käyttämisestä.

Vaikka Swartboyn hartioilla olikin suunnaton, muodoton pää, oli siinä aika varasto ymmärrystä; ja sitä käyttämään oli häntä opettanut elämä, joka oli ankaraa ponnistusta vatsan vaatimuksien tyydyttämiseksi. Tällä hetkellä Swartboyn järki auttoi joukkuetta.

"Baas!" sanoi hän, koettaen hillitä isäntänsä kärsimättömyyttä, "varttoo vähä, mun baas! Jättää vanhalle Bushylle ovi sulkea. Hän sen tehdä."

Kaikki kolme olivat ratsastaneet yhteen noin sadan kyynärän päähän kraalista. Van Bloom ja Hendrik istuivat ääneti ja katselivat bushmannin hankkeita.

Viimemainittu veti taskustaan kerän ohkaista nuoraa ja, kehitettyään sen huolellisesti auki, kiinnitti toisen pään nuoleen. Sitten hän ratsasti noin kolmenkymmenen kyynärän päähän talosta ja heittäytyi satulasta — ei aivan sisäänkäytävää vastapäätä, vaan hiukan toisella sivulla — niin että puisen oven etupinta oli siten suoraan hänen edessään, oven ollessa onneksi vain kolmenneljänneksen verran auki. Pitäen suitset käsivarrellaan hän jännitti jousensa ja lennätti nuolen oven puuaineeseen. Siellä se oli, pistäen esiin lähellä reunaa ja aivan säpin alla!

Niin pian kuin Swartboy oli ampunut vasaman, hypähti hän takaisin satulaan — ollakseen valmiina peräytymään, jos leijona loikkaisi ulos. Hän piti kuitenkin yhä kiinni nuorasta, jonka toinen pää oli liitetty nuoleen.

Nuolen kumahdus, sen iskiessä oveen, oli kiinnittänyt leijonan huomiota. Luonnollisesti ei kukaan heistä nähnyt sitä, mutta sen vihainen murina todisti niin olevan. Se ei kuitenkaan näyttäytynyt ja oli jälleen hiljaa.

Swartboy veti nyt nuoran kireälle — koetellen sitä ensin voimakkaalla tempaisulla; ja sitten tyytyväisenä sen lujuuteen antoi sille kovemman nykäyksen ja veti oven kiinni. Säppi toimi mainiosti, ja ovi pysyi suljettuna sittenkin, vaikka nuoraa lakattiin pingoittamasta.

Voidakseen avata oven olisi leijonan pitänyt älytä nostaa säppiä tai muussa tapauksessa murtautua läpi paksujen, vankkojen lautojen — kumpaakaan ei tarvinnut pelätä.

Mutta akkuna oli vielä auki, ja sen kautta leijona voisi helposti hypätä ulos. Swartboy aikoi tietysti sulkea sen samalla tavoin kuin ovenkin.

Mutta nyt ilmaantuikin erikoinen vaara. Hänellä oli vain yksi nuoranpala. Se oli kiinnitetty nuoleen, joka yhä oli ovessa. Miten hän voisi sen irroittaa ja saada haltuunsa?

Ei näyttänyt olevan muuta keinoa kuin mennä ovelle ja leikata se irti vasamasta. Tässä oli vaara tarjolla; sillä jos leijona hänet huomaisi ja ryntäisi ulos akkunasta, olisi; bushmanni mennyttä miestä.

Kuten useimmat heimolaisensa Swartboy oli enemmän ovela kuin uljas — joskin hän oli kaukana pelkurista. Hän ei sentään ollut lainkaan halukas sillä hetkellä menemään kraalin ovelle.

Sisältä kuuluva vihainen murina olisi saattanut pelosta värisemään uljaammankin sydämen kuin Swartboyn.

Tässä pulassa Hendrik tuli hänen avukseen. Hendrik oli keksinyt keinon, millä saisi haltuunsa nuoran menemättä oven läheisyyteen.

Huutaen Swartboyta olemaan varuillaan hän ratsasti noin neljänkymmenen kyynärän päähän sisäänkäytävästä — mutta toiselle puolelle kuin Swartboy — ja pysähtyi sinne. Siinä oli paalu, jossa oli useita sakaroita ja joissa oli ollut tapana pitää suitsia.

Hendrik hyppäsi alas, ripusti ohjaksensa yhteen näistä sakaroista; nojasi "jääkäriänsä" toista vastaan, ja sitten, tähdäten nuolen varteen, veti liipasinta. Pyssy pamahti, katkenneen varren nähtiin lennähtävän ovesta, ja nuora oli vapaa!

Kaikki olivat valmiit laukkaamaan pois; mutta leijona oli yhä piiloutuneena, vaikka se murisikin julmasti kuullessaan laukauksen.

Swartboy veti nyt nuoran luokseen ja kiinnitettyään sen uuteen nuoleen lähti liikkeelle saadakseen akkunan näkyviin. Muutaman hetken kuluttua nuoli oli viiltänyt halki ilman ja iskenyt syvälle pehmeään puuhun, ja sitten luukku heilautettiin saranoillaan ja vedettiin kiinni.

Kaikki kolme hyppäsivät nyt satulasta, juoksivat ääneti ja nopeaan paikalle ja sitoivat sekä oven että luukun kiinni vankoilla ruoskahihnoillaan.

LEIJONAN KUOLEMA.

Niin, raivoisa peto oli kauniisti satimessa. Kolme metsästäjää hengähti helpotuksesta.

Mutta kuinka juttu päättyisi? Sekä ovi että akkunaluukku olivat vankasti ja tiiviisti paikoillaan; ja vaikka saattoikin kurkistaa raoista, ei voinut mitään nähdä sisällä — koska siellä oli vallan pimeä molempien ollessa suljettuina.

Jos leijonan olisi voinut nähdäkin, ei ollut reikää, josta olisi voinut työntää sisään pyssynsuun ja ampua. Se oli aivan yhtä turvassa kuin sen vangitsijatkin; ja niin kauan kuin ovi pysyi kiinni, eivät he voineet vahingoittaa sitä enemmän kuin sekään heitä.

He voisivat jättää sen telkien taa ja antaa sen kuolla nälkään. Se voisi elää jonkun aikaa sillä, mitä sakaalit olivat jättäneet, ja kahden koiran haaskoilla, mutta se ei pitkälle riittäisi, ja lopultakin sen täytyisi antautua ja surkeasti menehtyä. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt niin varmalta van Bloomista ja hänen seuralaisistaan. Huomatessaan olevansa todella häkkiin teljettynä, peto voisi ryhtyä oven kimppuun ja onnistua terävillä kynsillään ja hampaillaan murtautumaan sen lävitse.

Mutta suuttuneella kenttäkornetilla ei ollut pienintäkään aikomusta jättää leijonalle sellaista mahdollisuutta. Hän oli päättänyt surmata pedon ennenkuin lähtisi paikalta; ja nyt hän ryhtyi miettimään, kuinka sen saattaisi suorittaa nopeimmalla ja tehokkaimmalla tavalla.

Ensin hän tuumi veistää puukollansa oveen reiän, kyllin suuren, jotta sen läpi voisi nähdä ja pistää pyssynpiipun sen kautta. Jollei hänen onnistuisi nähdä elukkaa sen läpi, tekisi hän toisen akkunaluukkuun. Kun nuo molemmat olivat talon kulmittaisilla sivuilla, saattaisi hän hallita koko sisustaa — sillä kenttäkornetin entinen asunto käsitti vain yhden huoneen. Hänen siellä majaillessaan niitä oli ollut kaksi, apuna seebrannahkainen väliverho; mutta se oli otettu pois, ja kaikki oli nyt yhtenä huoneena.

Aluksi van Bloom ei voinut ajatella muuta tapaa, jolla pääsisi käsiksi viholliseen, ja kuitenkaan ei tämäkään häntä oikein miellyttänyt. Se oli turvallinen kyllä ja toimeenpantuna voisi päättyä vain leijonan kuolemaan.

Sekä ovessa että akkunassa oleva reikä sallisi heidän ampua petoa kohti niin monta luotia kuin he haluaisivat, samalla kun he olisivat aivan turvassa sen hyökkäyksiltä. Mutta aika, joka kuluisi noiden reikien tekemiseen — sen tähden ei tämä suunnitelma miellyttänyt kenttäkornettia. Hänellä ja hänen joukollaan ei ollut aikaa tuhlata; heidän hevosensa olivat nälästä heikkoja; ja pitkä matka oli heidän edessään ennenkuin saisivat suupalaakaan. Ei, aikaa oli niukalta läven tekoon. Joku ripeämpi hyökkäystapa oli keksittävä.

Hyvä. Ehdotus oli hyvä. Van Bloom heitti silmäyksen kattoon — rakenteeltaan kaltevaan ja pitkäräystäiseen. Se oli tehty kuivista raskaista palkeista orsineen ja säleineen ja oli kokonaan katettu korsilla jalan paksuudelta. Siitä tulisi mahtava roihu, ja sauhu riittäisi jo luultavasti tukahuttamaan leijonan, ennenkuin liekit siihen ylettyisivät.

Siellä oli vielä aikamoinen risuläjä — kerätyitä polttopuita, joita heinäsirkat eivät olleet ahmineet. Tämä auttaisi heitä toteuttamaan aikeensa; ja kaikki kolme ryhtyivät heti vetämään niitä ja kasaamaan ovea vasten.

Olisi miltei voinut kuvitella leijonan päässeen heidän aikomuksensa perille; sillä vaikka se oli pitkän aikaa ollut aivan hiljaa, alkoi se nyt uuden karjuntajakson. Ehkä puiden kolina, niiden sattuessa oven ulkopuoleen, aiheutti sen; ja huomatessaan itsensä teljetyksi ja hätyytetyksi se oli tullut kärsimättömäksi. Mitä se oli etsinyt suojana, olikin muuttunut satimeksi, ja nyt se oli halukas pääsemään sieltä.

Tämä oli selvää sen alkamista mielenilmaisuista päättäen. He saattoivat kuulla sen hyökkäilevän — kulkien ovelta ikkunalle — iskien kumpiakin suunnattomilla käpälillään ja saaden ne tärisemään saranoillaan — koko ajan päästäen mitä ilkeimpiä karjahduksia.

Vaikkakaan ei aivan pelotta, nuo kolme jatkoivat työtänsä. Heillä oli käsillä hevoset, joiden selkään voisi hypätä, jos leijonan onnistuisi päästä tulen läpi. Oikeastaan he aikoivat nousta satulaan — niin pian kuin tuli kunnolla oli syttynyt — ja katsella paloa turvallisen välimatkan päästä.

He olivat laahanneet kaikki pensaat ja kuivat puut kasaten ne oven eteen. Swartboy oli ottanut esiin piinsä ja tulirautansa ja oli iskemäisillään, kun sisältä kuului kovaa raapimista, joka oli erilaista kuin mikään heidän korviinsa ennen kuulunut. Se oli leijonan kynsien rapina seinää vastaan, mutta sillä oli omituinen sävy kuin jos eläin olisi ponnistellut ankarasti; samalla sen ääni tuntui käheältä ja tukahtuneelta ja kuului tulevan etäältä.

He seisoivat hetkisen katsellen toisiansa levottomina. Raapimista jatkui — käheää karjuntaa aika-ajoin — mutta se loppui viimein; ja sitten kuului korskahdus, jota seurasi niin kova ja selvä karjaisu, että kaikki kolme säpsähtivät pelästyneinä. He eivät voineet uskoa, että heidän ja heidän vaarallisen vihollisensa välillä oli seiniä!

Jälleen kaikui tuo hirmuinen kiljunta. Taivaan tähden! Se ei kuulunut enää sisältä — se tuli heidän yläpuoleltaan!

Kaikki kolme syöksyivät taaksepäin askeleen tai pari ja katsahtivat ylös. Heidän edessään oli näky, joka teki heidät hämmästyksestä ja kauhusta miltei mykiksi.

Savutorven yläpuolella näkyi leijonan pää; sen välkkyvät keltaiset silmät ja valkeat hampaat näyttivät vielä pelottavammilta vastakohtana mustalle noelle, joka tahrasi sitä. Se veti ruumistansa ylös. Yksi jalka oli jo päätekiven yläpuolella; ja tällä ja hampaillaan se laajensi ympärillään olevaa aukkoa.

Kuten sanottu he olivat säikähtäneitä ja olisivat turvautuneet hevosiinsa, jolleivat olisi havainneet, että eläin oli tarttunut kiinni!

Oli selvää, että niin oli asian laita, mutta yhtä selvää oli, että muutamassa hetkessä sen onnistuisi vapautua savutorvesta. Sen hampaat ja kynnet olivat kovassa työssä, ja kiviä ja muurilaastia sinkoili kaikille suunnille. Savutorvi olisi kohta sen leveän rinnan alapuolella, ja sitten —

Van Bloom ei jäänyt miettimään mitä sitten tulisi. Hän ja Hendrik juoksivat pyssyt käsissä seinän vierelle. Savutorvi ei ollut kuin parikymmentä jalkaa korkealla; pitkä "roeri" suunnattiin ylöspäin, ulottuen tuon matkan puoliväliin. "Jääkärillä" tähdättiin myös. Molemmat pamahtivat yht'aikaa. Leijonan silmät sulkeutuivat äkkiä, sen pää vapisi kouristuksen tapaisesti, sen käpälä putosi velttona päätekivelle, sen kita avautui ja verta tihkui kieleltä. Muutamassa silmänräpäyksessä se oli kuollut.

Tämä oli jokaiselle selvää. Mutta Swartboy ei ollut tyydytetty, ennenkuin oli ampunut parisenkymmentä nuolta eläimen päähän, saattaen sen näyttämään siililtä.

Niin ahtaasta paikasta oli suunnaton eläin tunkeutunut eteenpäin, että se vielä kuoltuaankin jäi tuohon omituiseen asemaan.

Toisissa oloissa se olisi vedetty alas nahkansa vuoksi. Mutta ei liiennyt aikaa sen nylkemiseen; ja enempää viivyttelemättä van Bloom ja hänen seuralaisensa nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois.

PAKINAA LEIJONASTA.

Ratsastaessaan takaisin he keskustelivat leijonista aikaa kuluttaakseen. Kaikki he tiesivät jotakin näistä eläimistä; mutta Swartboy, joka oli syntynyt ja kasvanut pensastossa, ihan niiden oleskelupaikan keskellä, tunsi tietysti hyvin niiden tavat — jopa paljoa paremmin kuin itse monsieur Buffon.

Olisi sanojen tuhlausta kuvata leijonan ulkonaista muotoa. Jokaisen lukijani täytyy tuntea leijona ulkonäöltä, joko nähtyänsä sen eläintieteellisessä kokoelmassa tai sen täytetyn nahan jossakin museossa. Jokainen tuntee eläimen muodon ja sen suuren, tuuhean harjan. Jokainen tietää vielä, että naarasleijona on vailla tätä lisäkettä ja että se näöltään ja kooltaan eroaa melkoisesti koiraksesta.

Vaikka ei olekaan kahta lajia leijonia, on olemassa mitä sanotaan muunnoksiksi, mutta nämä eroavat varsin vähän toisistaan — paljon vähemmän kuin useimpien muiden eläinten muunnokset.

On olemassa seitsemän tunnettua muunnosta. Berberi-leijona, Senegalin leijona, intialainen leijona, persialainen, keltainen Kap-maan, musta Kap-maan ja harjaton leijona.

Näiden eläinten eroavaisuudet eivät ole niin suuria, ettei kuka tahansa yhdellä silmäyksellä voisi huomata niiden olevan samaa sukua ja lajia. Persialainen muunnos on vähäisen pienempi kuin muut; berberiläinen on tummemman ruskea ja tuuheaharjainen; Senegalin leijona on vaalea, hohtavan keltainen väriltään ja ohutharjainen, kun taas harjaton leijona, kuten nimi sanoo, on tätä lisäkettä vailla. Viimemainitun lajin olemassaoloa epäilevät muutamat luonnontutkijat. Sitä sanotaan tavattavan Syyriassa.

Kaksi Kap-maan leijonaa eroaa toisistaan pääasiallisesti harjansa värissä. Toisella se on musta tai tummanruskea — toisella ruskeankeltainen, kuten muukin ruumis.

Kaikista leijonista ovat etelä-afrikalaiset kenties suurimmat, ja musta muunnos raivoisin ja vaarallisin.

Leijonia on Afrikan koko mantereella ja Aasian eteläisissä maissa. Ne olivat ennen yleisiä osissa Eurooppaakin, jossa niitä ei enää ole. Amerikassa ei ole leijonia. Espanjalais-amerikalaisissa maissa leijonan (leon) nimellä tunnettu eläin on cougar eli puuma (Felis concolor), joka ei ole kolmannestakaan leijonan koosta ja muistuttaa eläinten kuningasta ainoastaan ollen samaa keltaisenruskeata väriä. Puuma ei eroa paljoakaan kuuden kuukauden vanhasta leijonanpennusta.

Afrika on erikoisesti leijonan maa. Sitä tavataan kautta koko mantereen — paitsi luonnollisesti muutamissa tiheään asutuissa seuduissa, joista ihminen on sen karkoittanut.

Leijonaa on nimitetty "metsien kuninkaaksi". Tämä näyttää olevan väärä nimitys. Se ei ole varsinainen metsäeläin. Se ei voi kiivetä puihin, ja sen tähden se metsässä vähemmän helposti hankkisi ravintonsa kuin aukealla tasangolla. Pantteri, leopardi ja jaguaari ovat kaikki puukiipijöitä. Ne voivat seurata lintua sen pesään ja apinaa sen yöpuulle. Metsä on niille soveltuva koti. Ne ovat metsäeläimiä. Mutta ei leijona. Aukeilla tasangoilla — missä isot märehtijät mielellään kuljeksivat — ja niitä reunustavissa matalissa, tuuheissa tiheiköissä leijona mielellään asustaa.

Se elää lihasta — monenlaisten eläinten lihasta, vaikka sillä on mielihalunsa, riippuen siitä maasta, jossa se oleilee. Se surmaa itse nämä eläimet. Juttu sakaalista, joka muka on sen "hankkija" — surmaten elukat leijonalle — ei ole tosi. Paljon useammin tämä hankkii perässä hiipiville sakaaleille aterian. Siitä johtuu, että niitä usein nähdään sen seurassa — sitä ne hakevat aikeissa poimia sen "murut".

Leijona "teurastaa" itselleen, vaikkei se pane vastaan, jos se tehdään sen puolestakin; se ottaa riistan pois sudelta, sakaalilta tai hyeenalta — metsästäjältäkin, jos voi.

Leijona ei ole nopea juoksija — samoin kuin ei yksikään kissansukuun kuuluva. Melkein kaikki märehtijät voittavat sen juoksussa. Miten se sitten saa niitä saaliikseen?

Sotajuonella, hyökkäyksensä äkillisyydellä ja hyppäyksensä pituudella ja vauhdilla. Se on väijyksissä tai hyökkää salavihkaa niiden kimppuun. Se tekee hyppäyksen kyyristymispaikastaan. Erikoisen anatomisen rakenteensa vuoksi se voi hypätä suunnattoman matkan — todella miltei uskomattoman matkan. Kuusitoista askelta, väittävät kirjoittajat, jotka sanovat olleensa silminnäkijöitä ja huolellisesti mittasivat hypyn.

Jollei leijona onnistu saamaan kiinni saalistaan ensi loikkauksella, ei se seuraa sitä enää, vaan kääntyy ja juosta hölkyttää vastakkaiseen suuntaan.

Toisinaan kuitenkin aiottu uhri houkuttelee sitä toiseen hyppäykseen ja vieläpä kolmanteenkin; mutta jos se silloin epäonnistuu, jättää se varmasti takaa-ajon.

Leijona ei elä laumoissa, vaikka niinkin monta kuin kymmenen tai kaksitoista usein nähdään yhdessä. Toisinaan ne metsästävät joukolla ja ajavat riistan toisiansa kohti.

Ne käyvät kaikkein muiden niiden ympärillä asuvien eläinten kimppuun ja tuhoavat niitä — eivät ne edes pelkää vahvaa, rajua sarvikuonoa, vaikka viimemainittu usein paiskaa ne maahan ja voittaa. Nuoret elefantit toisinaan joutuvat niiden saaliiksi. Hurjan puhvelin, giraffin, oryxin, suunnattoman uroshirven ja eriskummaisen gnuu-eläimen, kaikkien täytyy alistua suuremman voiman ja sotakuntoisuuden edessä.

Mutta ne eivät poikkeuksetta voita näitä eläimiä. Joskus yksi ja toinen näistä vie voiton leijonasta, joka puolestaan joutuu uhriksi. Toisinaan molempien vastustajain ruumiit jäävät taistelutantereelle.

Leijonanmetsästystä ei harjoiteta elinkeinona. Sen saalistaminen on vähäarvoista. Sillä nahasta maksetaan vain vähän eikä siitä saada minkäänarvoista muuta voitonmerkkiä. Kun sen metsästäminen saattaa suureen vaaraan ja metsästäjä, kuten jo sanottu, tahtoessaan voi sitä välttää, surmattaisiin perin vähän leijonia, jollei olisi erästä vahingollista tapaa, johon ne ovat halukkaita — rosvoamaan "vee-buurilta" hänen hevosiansa ja karjaansa. Tämä tuo peliin uuden kiihkon — farmarin koston; ja kun sellainen vaikutin on metsästyksen kiihoittimena, ahdistetaan leijonaa muutamin paikoin suurella innolla ja uutteruudella.

Mutta missä ei karjatiloja ole, ei tuota vaikutintakaan ole olemassa; ja siellä tunnetaan varsin vähän mielenkiintoa tämän eläimen metsästämiseen. Vieläpä ihmeellisempääkin: bushmannit ja toiset köyhät kuljeksivat heimot eivät surmaa leijonaa ensinkään tai hyvin harvoin. Ne eivät katsele sitä vihamielisin tuntein. Leijona on heille "hankkija"!

Hänen kansallaan, sanoi hän, oli tapana tarkata leijonaa tai seurata sen jälkiä, kunnes he joko saavuttivat sen itsensä tai riistan, jonka se oli surmannut. Toisinaan korppikotkat opastivat heidät sen luo. Kun "tao" sattui olemaan paikalla tai ei vielä ollut lopettanut ateriaansa, odottivat sen vainuajat, kunnes se oli lähtenyt pois, minkä jälkeen he anastivat ja käyttivät hyväkseen sen, mitä saaliista oli jäljellä. Usein siinä olikin puolet tai ehkä kolmannes jostakin suuresta eläimestä, jota he olisivat pitäneet vaikeana itse tappaa.

Tietäen, että leijona harvoin hyökkää heidän kimppuunsa, eivät bushmannit juuri pelkää näitä eläimiä. Päinvastoin he pikemmin iloitsevat nähdessään niitä lukuisasti alueellaan, koska heillä silloin on metsästäjiä, jotka kykenevät hankkimaan heille ravintoa!

MATKAMIEHET YÖPYVÄT.

Matkamiehemme olisivat pakisseet paljon enemmän leijonista, jolleivät heidän hevosensa olisi olleet kiusana. Tämä teki heidät levottomiksi. Lukuunottamatta muutaman tunnin laitumellaoloa eläinparat olivat olleet ruoatta sitten heinäsirkkojen ilmestymisen. Hevoset eivät kestä hyvin matkaa ruohoravinnolla, ja luonnollisesti ne nyt kärsivät suuresti.

Yö olisi jo pitkälle kulunut, ennenkuin ratsastajat voisivat saapua leirille — vaikka he jouduttivat kulkuaan sikäli kuin hevoset jaksoivat taivaltaa.

Oli vallan pimeä heidän saapuessaan sille paikalle, johon he edellisenä iltana olivat pysähtyneet. Oli todellakin jo hyvin pimeä. Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt taivaalla; ja sankat mustat pilvet peittivät taivaankannen kokonaan. Näytti siltä kuin voisi odottaa rankkasadetta — pisaraakaan ei kuitenkaan ollut vielä pudonnut.

Matkamiesten aikomus oli pysähtyä tähän ja antaa hevostensa hetkisen haukata ruohoa. Näissä aikeissa he kaikki hyppäsivät satulasta; mutta koetettuaan paria paikkaa he eivät voineet havaita ollenkaan ruohoa.

Tämä näytti omituiselta, koska he varmasti olivat huomanneet ruohoa juuri samalla paikalla edellisenä päivänä. Nyt siinä ei ollut lainkaan!

Hevoset laskivat turpansa maahan, mutta nostivat ne jälleen, korskuen ja ilmeisesti pettyneinä. Ne olivat kyllin nälkäisiä, jotta olisivat ruohoa syöneet, jos sitä olisi ollut, sillä ahnaasti ne sieppasivat pensasten lehtiä ohi kulkiessaan.

Olivatko heinäsirkat olleet sielläkin? Ei. Mimoosapensaat olivat säilyttäneet ihanat lehvänsä, eikä niin olisi ollut asian laita, jos heinäsirkat olisivat paikalla vierailleet.

Matkamiehemme olivat hämmästyneitä, kun eivät löytäneet ruohoa. Olihan siellä varmasti hiukan edellisenä päivänä. Olivatko he tulleet jollekin uudelle polulle?

Pimeys esti heitä saamasta yleissilmäystä alueesta; van Bloom ei kuitenkaan ollut voinut erehtyä tiestä — matkattuaan sitä jo neljä kertaa. Vaikkei hän voinut nähdä pintaa, näki hän aina silloin tällöin vilahdukselta jonkun puun tai pensaan, jonka oli pannut merkille edellisillä retkillään, ja nämä saivat hänet vakuutetuksi, että he yhä olivat oikealla tolalla.

Hämmästyneinä ruohon puutteesta paikalla, jossa he niin äskettäin olivat sitä nähneet, he olisivat tutkineet maanpintaa tarkemmin, mutta heitä halutti kiirehtiä edelleen lähteelle, ja lopuksi he luopuivat pysähtymistuumastaan. Heidän kurpitsaleileissään ollut vesi oli käytetty loppuun jo kauan ennen; ja sekä he että heidän hevosensa kärsivät vielä kerran janoa.

Sitäpaitsi tunsi van Bloom hiukan levottomuutta vankkureissa matkaavien lasten tähden. Hän oli ollut erossa heistä nyt täydelleen puolitoista vuorokautta, ja monta muutosta oli voinut tapahtua — monta vaaraa ilmetä sillä ajalla. Hän alkoi todella soimata itseään siitä, että oli jättänyt heidät yksin. Olisi ollut parempi antaa karjan joutua tuhon omaksi. Niin hän nyt ajatteli. Aavistus, ettei kaikki ollut hyvin, heräsi vähitellen hänen mielessään; ja sitä miettiessään hän yhä kiihkeämmin halusi joutua eteenpäin.

He ratsastivat edelleen ääneti. Vasta Hendrikin ilmaistessa epäilynsä, oltiinko oikealla suunnalla, alkoi keskustelu jälleen. Myöskin Swartboy uskoi heidän kulkevan väärään suuntaan.

Ensin van Bloom vakuutti heidän olevan oikealla tolalla, mutta edettyänsä hiukan hän myönsi, että hänelläkin oli epäilynsä; ja sitten taivallettuansa toisen puoli-mailin hän selitti joutuneensa harhaan. Hän ei voinut enää tuntea yhtään vaariinottamaansa merkkiä tai kohtaa.

Tällaisissa olosuhteissa oli oikea menetelmä jättää hevoset omiin hoiviinsa; ja sen kaikki kolme hyvin tiesivät. Mutta eläimet kärsivät nälän tuskia, ja kun ne jätettiin valloilleen, eivät ne kulkeneet eteenpäin, vaan ryntäsivät mimoosapensaille ja alkoivat ahmien syödä niiden lehtiä.

Seuraus oli, että ratsastajien täytyi pitää ne ruoskan ja kannuksien avulla liikkeellä; ja sillä tavoin ei ollut lainkaan varmuutta, että hevoset kulkivat oikeaan suuntaan.

Taivallettuaan eteenpäin useita tunteja, koko ajan epätietoisuudessa, ja kun vieläkään ei vankkureita eikä leiritulta näkynyt, päättivät matkamiehet pysähtyä. Ei hyödyttänyt kulkea edelleen. He arvelivat, etteivät voineet olla kaukana leiriltä; mutta nyt he saattoivat yhtä hyvin ratsastaa poispäin siitä kuin sitä kohti; ja he päättivät lopulta olevan viisainta jäädä päivänkoittoon saakka siihen, missä olivat.

He laskeutuivat siis kaikki satulasta ja sitoivat hevosensa pensaisiin — jotta eläimet saattoivat syödä lehtiä aamuun saakka — johon ei voinut olla pitkää aikaa. He kääriytyivät "karosseihinsa" ja laskeutuivat maahan pitkälleen.

Hendrik ja Swartboy olivat pian unessa. Van Bloom olisi myös halunnut nukkua, sillä hän oli väsynyt kylläkin; mutta isän sydän oli liian täynnä levottomuutta salliakseen silmille lepoa, ja hän lojui valveilla odottaen aamunkoittoa.

Se tuli vihdoin, ja ensi valon sarastaessa hän silmäili joka taholle pitkin ympäröivää seutua. Joukkue oli sattumalta pysähtynyt kummulle, josta aukeni hyvä näköala maileja laajalle, mutta kenttäkornetti ei ollut silmännyt puoltakaan ympäröivästä kehästä, kun hänen silmäänsä sattui eräs esine, joka ilahutti hänen sydäntänsä. Se oli vankkurien valkea katos!

Hänen päästämänsä iloinen huudahdus herätti nukkujat, jotka heti hypähtivät pystyyn, ja kaikki kolme katselivat tervetullutta näkyä.

Jatkaessaan katselemistaan heidän ilonsa vähitellen antoi sijaa hämmästyksen tunteille. Olivatko ne sittenkään heidän vankkurinsa?

Ne kyllä näyttivät, heidän omiltaan; mutta ne olivat täyden puolen mailin päässä, ja niin kaukaa toiset vankkurit näyttäisivät aivan toisten kaltaisilta. Mikä sitten sai heidät epäilemään etteivät ne olisi heidän? Se oli sen paikan ulkomuoto, missä he ne näkivät. Se ei varmastikaan ollut sama paikka, jossa he olivat riisuneet valjaat.

Heidän omansa olivat jätetyt kahden suojaisan selänteen välissä olevaan pitkulaiseen laaksoon — sellaisessa laaksossa tämäkin oli. Lähelle lähteen muodostamaa pientä lammikkoa — täälläkin oli samanlainen, sillä he saattoivat huomata veden kimaltelevan. Mutta kaikissa muissa suhteissa paikka oli erilainen. Sitä laaksoa, johon heidän vankkurinsa olivat jätetyt, verhosi sekä reunoilta että pohjalta viheriöitsevä ruohopeitto; kun taas tämä, joka oli heidän silmiensä edessä, oli ruskea ja alaston. Ei ruohonkortta näkynyt — puut näyttivät olevan ainoat, joissa vehreyttä oli. Matalat pensaat tuntuivat myöskin olevan vailla lehtiä. Maisema ei ensinkään muistuttanut sitä, jossa he olivat valjaat riisuneet. Tämän täytyi olla jonkun muun matkaajan leiri, arvelivat he.

He olivat tulleet yksimielisesti tähän loppupäätelmään, kun Swartboy, jonka silmät olivat kierrelleet kaikkialla, antoi niiden pysähtyä maahan jalkainsa juureen. Hetkisen tarkasteltuaan — minkä lisääntyvä valo teki mahdolliseksi — hän kääntyi äkkiä toisten puoleen ja suuntasi heidän huomionsa tasangon pintaan. He näkivät sen olevan täynnä jälkiä, ikäänkuin tuhannet sorkat olisivat kulkeneet siinä. Se näytti itse asiassa suunnattomalta lammastarhalta, niin suunnattomalta, että niin kauas kuin silmä kantoi, he kohtasivat saman poljetun ja tallatun näyn.

Mitä se saattoi merkitä? Hendrik ei tiennyt. Van Bloom epäili. Swartboy saattoi sanoa ensi silmäyksellä. Se ei ollut hänelle outo näky.

"All right, baas", sanoi hän, katsahtaen ylös isäntänsä kasvoihin. "Tuo se vanha vaunu! — se sama lähde ja laakso — se sama paikka siell ole ollut trek-boken!"

"Jaa, baas — mahtava, suuri liuta; tuos olla jäljet niist antiloopist — katsos!"

Van Bloom ymmärsi nyt kaikki. Maan alastomuus, lehtien puute matalammissa pensaissa, miljoonat pienet jäljet, kaikki saivat nyt selityksensä. Hyppykauriin, "trek-bokenin", muuttovaellus oli pyyhkäissyt yli seudun. Se oli aiheuttanut niin valtavan muutoksen. Vankkurit, jotka he näkivät, olivat sittenkin heidän.

He eivät tuhlanneet aikaa, vaan ottaen kiinni hevosensa panivat suitset niiden päähän ja ratsastivat nopeasti kummulta alas.

Vaikka van Bloom oli hiukan tyyntynyt nähdessään vankkurit, oli hän yhä pelokas.

Lähestyessään he näkivät kaksi hevostansa seisomassa niiden vieressä sidottuina pyöriin, lehmä oli siellä myöskin — mutta ei vuohia eikä lampaita ollut lähistöllä.

Vankkurien takana paloi tuli ja niiden alla oli musta möhkäle, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt.

Ratsastajien sydämet jyskyttivät heidän edetessään. Heidän silmänsä olivat kiinteästi suunnatut vankkureihin. He tunsivat suurta levottomuutta.

He olivat tulleet neljänsadan kyynärän päähän, ja vieläkään ei kukaan liikahtanut — ketään ihmistä ei ilmestynyt. Van Bloom ja Hendrik kärsivät sanomattomasti.

Tällä hetkellä nuo vankkurien luona olevat kaksi hevosta hirnuivat äänekkäästi; musta möhkäle vankkurien alla liikahti, pyörähti reunaa kohti, nousi ja seisoi pystyssä. He tunsivat Tottyn!

Ja nyt vankkurien "after-clap" vedettiin kiireesti syrjään, ja kolmet nuoret kasvot ilmestyivät sieltä kurkistamaan.

Ratsastajat huudahtivat ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pikku Jan ja Trüey hyppäsivät ulos katoksen alta isän syliin — samalla kun Hansin ja Hendrikin, Swartboyn ja Tottyn yhteiset riemunpurkaukset muodostivat muutamaksi hetkeksi näyn, jossa ilmeni aivan kuvaamaton, iloinen hämminki.

"TREK-BOKEN".

Leirissä olijoilla oli ollut seikkailunsa myös; eikä heidän tarinansa suinkaan ollut ilahduttava, sillä se paljasti sen ikävän tosiasian, että lampaat ja vuohet olivat kaikki menetettyjä. Lauma oli kulkeutunut pois mitä omituisimmalla tavalla, ja varsin vähän toivoa oli saada nähdä sitä milloinkaan enää.

"Mitään erikoista ei tapahtunut sinä päivänä, jolloin lähditte. Olin koko iltapäivän leikkaamassa 'Odotavähän' orjantappuroita kraalia varten. Totty auttoi minua vetämään ne paikalle, sillaikaa kuin Jan ja Trüey paimensivat laumaa. Elukat eivät kuljeksineet pois tästä laaksosta, kun ruoho oli hyvää ja ne olivat äskettäin saaneet kyllänsä astelemisesta.

"Niin — Totty ja minä saimme kraalin aivan valmiiksi, kuten näette. Kun ilta tuli, ajoimme siis lauman sisään; ja kun lehmä oli lypsetty ja syöty illallista, menimme kaikki levolle. Olimme hirveän väsyneitä ja nukuimme kaikki hyvin koko yön mistään häiriintymättä. Sekä sakaaleja että hyeenoita tuli ympärillemme, mutta tiesimme, etteivät ne voisi murtautua kraaliin."

Hans osoitti pyöreätä orjantappurapensaista tehtyä aitausta, joka oli hyvin valmistettu.

— Aamusella havaitsimme kaiken olevan kunnossa. Totty lypsi jälleen lehmän, ja me söimme murkinan. Lauma laskettiin ruohikkoon samoin kuin lehmä ja kaksi hevostammekin.

— Juuri puolenpäivän tienoissa aloin ajatella, mitä saisimme päivälliseksi, sillä murkina oli tehnyt lopun kaikesta. En olisi halunnut teurastaa toista lammasta, jos sitä voitaisiin välttää. Käskin Janin ja Trüeyn pysyä vankkurien lähellä ja jättäen Tottyn paimentamaan laumaa otin siis pyssyn ja lähdin riistan hakuun. En ottanut hevosta, sillä olin näkevinäni hyppykauriita ulkona lakeudella; ja jalkaisin voisin hiipiä niiden luo paremmin.

— Toden totta, siellä oli hyppykauriita. Päästyäni ulos tästä laaksosta ja saatuani paremman yleissilmäyksen näin jotakin, mikä hämmästytti minua, sen voin vakuuttaa.

— Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Koko tasanko länttä kohti näytti olevan yhtenä suunnattomana eläinlaumana; ja niiden heleistä, kellertävistä kyljistä ja lumivalkeista häntäkarvoista tiesin niiden olevan hyppykauriita. Ne olivat kaikki liikkeessä, toiset pureksien ruohoa kulkiessaan, samalla kun satoja niistä alituisesti hyppi ilmaan runsaasti kymmenen jalkaa korkealle ja loikki toistensa ylitse. Vakuutan, että tuo kaikki oli omituisimpia näkyjä, mitä koskaan olen katsellut, ja hauskimpia myös; sillä sen sijaan, että nuo elukat olisivat julmia, villejä petoja, tiesin niiden olevan vain siroja ja somia pikku gaselleja.

— Ensi ajatukseni oli päästä niiden lähettyville voidakseni ampua; ja olin juuri lähteä yli lakeuden, kun huomasin antilooppien tulevan minua kohti. Näin, että ne lähestyivät melkoisen nopeasti; ja jos jäisin sinne, missä olin, säästäisivät ne minulta vaivan hiipiä niiden luo. Laskeuduin erään pensaan taakse ja odotin.

— Minun ei tarvinnut varsin kauan odottaa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa lauman etujoukot lähestyivät, ja kun vielä viisi minuuttia oli kulunut, oli parisenkymmentä niistä pyssynkantaman päässä.

— Vähään aikaan en laukaissut. Tiesin niiden tulevan vielä lähemmäksi ja makasin tarkastellen noiden sievien elukoiden liikkeitä. Panin merkille niiden kepeät, somat muodot, niiden hienot, hennot jäsenet, niiden kanelinkarvaiset selät ja valkeat vatsat kastantajanruskeine reunuksineen kummallakin sivulla. Katselin koiraksien lyyranmuotoisia sarvia ja ennen kaikkea niiden lautasten omituisia nipukoita, jotka levisivät joka kerta niiden hypähtäessä näyttäen pitkiä silkinhienoja karvoja, niin valkeita kuin lumi.

— Kaikki nämä seikat panin merkille ja vihdoin, kyllästyneenä niitä ihailemaan, valitsin joukosta kauniin naaraskauriin — sillä ajattelin päivällistäni ja tiesin, että naaraskauriinpaisti on maukkainta.

— Tähdättyäni huolellisesti laukaisin. Naaras kaatui, mutta kummakseni eivät toiset juosseet tiehensä. Muutamat etumaisista laukkasivat vain hiukkasen takaisinpäin tai hypähtivät ilmaan; mutta sitten ne jälleen ryhtyivät välinpitämättöminä ruohoa pureksimaan, ja pääjoukko eteni kuten ennenkin.

— Latasin niin pian kuin ehdin ja kaadoin toisen — tällä kertaa koiraksen — mutta kuten ennenkin pelottamatta muita.

— Ryhdyin lataamaan kolmatta kertaa; mutta ennenkuin olin valmis, olivat etumaiset joukot kulkeneet ohitseni kummallakin puolella ja huomasin olevani lauman keskellä.

— En pitänyt tarpeellisena piilottautua enää pensaan taakse, vaan kohosin polvilleni ja tähdäten lähimpään kaadoin senkin. Sen toverit eivät pysähtyneet, vaan juoksivat tuhansittain sen ruumiin yli.

— Nyt johtui ensi kerran mieleeni ajatella hyppykauriiden omituista käyttäytymistä; sillä sen sijaan, että olisivat pötkineet pakoon minut nähdessään, ne vain hypähtivät hiukan sivulle ja sitten jatkoivat kulkuansa. Jonkinlainen vimma näytti ne vallanneen. Muistin kuulleeni, että sellainen oli niiden tapa niiden ollessa muuttovaelluksella. Tässä täytyi siis olla "trek-boken", ajattelin.

— Olin pian varma tästä, sillä lauma kasvoi joka hetki sankemmaksi ja sankemmaksi ympärilläni, kunnes lopuksi oli sellainen tungos, että aloin tuntea asemani omituiseksi. Ei sillä, että olisin pelännyt elukoita, koska niillä ei näyttänyt olevan mitään halua käyttää sarviansa minua vastaan. Päinvastoin ne tekivät kaikkensa päästäkseen pois tieltäni. Mutta ainoastaan lähimmät olivat säikähtyneitä; ja kun läsnäoloni ei millään tavoin kauhistuttanut niitä, jotka olivat sadan kyynärän päässä, eivät viimemainitut tehneet yritystäkään antaa tilaa. Luonnollisesti saattoivat lähimmät päästä vain parin askeleen päähän minusta, työntäen toisia ahtaammalle tai hypäten niiden selkään — joten noiden alituisesti ilmaan hyppivien takia ympärilläni oli koko ajan kahden elukan korkuinen piiri!

— En voi kuvailla omituisia tunteita, joita minulla oli tässä merkillisessä tilanteessa, tai kuinka kauan ehkä olisin voinut paikkani pitää. Kenties olisin ladannut ja ampunut jonkun aikaa, mutta juuri silloin johtuivat lampaat mieleeni.

— Ne kuljettavat ne mukanaan, ajattelin. Olin kuullut sellaisen olevan hyvin tavallista.

— Näin antilooppien suuntaavan laaksoa kohti — etummaiset olivat jo siellä ja olisivat pian paikalla, jossa olin juuri nähnyt pienen laumamme syövän.

— Toivoen vielä ehtiväni ennen hyppykauriita ja saavani lampaat kraaliin ajetuiksi, ennenkuin edelliset tunkeutuisivat niiden joukkoon, lähdin laaksoa kohden. Mutta harmikseni en voinut päästä nopeammin kuin lauma kulki.

— Kun lähestyin elukoita raivatakseni tien niiden joukon lävitse, hyppelivät ne sinne tänne ja loikkasivat toistensa yli, mutta eivät kuolemakseenkaan voineet avata minulle tietä, niin kovin kuin sitä halusinkin. Olin niin lähellä muutamia niistä, että olisin voinut pyssylläni iskeä ne kumoon.

— Aloin huutaa ja heiluttaen pyssyäni avasin tietä nopeammin, kun havaitsin edessä jotakin, mikä näyttäytyi suureksi avoimeksi tilaksi. Työntäydyin eteenpäin sitä kohti, mutta kuta lähemmäksi sen reunaa tulin, sitä tiheämmin sulloutuneina huomasin elukoiden olevan. Ainoastaan hypähtämällä ylöspäin saatoin nähdä, että siinä oli avonainen paikka. En tiennyt, mikä sen aiheutti. En jäänyt sitä miettimään. Halusin vain päästä eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin, ajatellen lammaslaumaamme.

— Jatkoin tien raivaamista ja vihdoin olin siinä paikassa, jota olin tavoitellut; sinne pääsyä varten tekemäni ura sulkeutui silmänräpäyksessä jälkeeni. Olin hyökkäämäisilläni edelleen käyttääkseni hyväkseni tuota tyhjää maapalasta, kun — mitä näinkään keskustassa, suoraan edessäni! Todellakin: suuren keltaisen leijonan!

— Se selitti laumassa syntyneen aukon. Jos olisin tiennyt, mikä sen aiheutti, olisin raivannut tietä mihin muuhun suuntaan hyvänsä kuin tähän; mutta siinä olin, ulkona avoimella kentällä, tuskin kymmenen askeleen päässä minusta leijona, ja kaurismuuri kahden elukan korkuisena meidän molempien ympärillä!

— Ei tarvitse sanoa, että olin aika lailla pelästynyt. En muutamaan silmänräpäykseen tiennyt mitä tehdä. Pyssyni oli vielä ladattu — sillä tuumittuani pelastaa pienen laumamme en välittänyt sitä tyhjentää antilooppeihin. Saatoin ampua yhden, ajattelin, milloin tahansa, toimitettuani lampaat talteen kraaliin. Pyssy niin ollen oli ladattu, vieläpä lyijyluodilla.

— Tähtäisinkö leijonaan ja ampuisin? Tein itselleni tämän kysymyksen ja olin juuri ratkaista myönteisesti, kun tuumin, että se sittenkin oli typerää. Huomasin, että leijona, joka oli selkä minuun päin, joko ei ollut nähnyt minua tai ei vielä kiinnittänyt minuun huomiota. Jos ainoastaan haavoittaisin sitä — ja päättäen siitä asennosta, jossa se oli, en luultavasti muuta tekisi — mitä seuraisi? Minut todennäköisesti revittäisiin kappaleiksi.

— Nämä olivat ajatuksiani, jotka tuskin veivät sekunnin aikaa. Olin perääntymäisilläni pois eli palaamassa kauriitten joukkoon raivatakseni tietä johonkin muuhun suuntaan, ja olinkin tullut lähelle reunaa, kun katsahtaessani olkani yli näin leijonan äkkiä pysähtyvän ja kääntyvän. Minäkin pysähdyin, tietäen sen olevan turvallisimman menettelyn; ja niin tehdessäni katsahdin taakseni leijonaa silmiin.

— Helpotuksekseni näin, etteivät ne olleet suunnatut minuun. Se näytti saaneen jonkun päähänpiston. Ehkä oli sen ruokahalu palannut; seuraavassa hetkessä se juoksi pari syltä ja sitten, kohoten hirmuisella hyppäyksellä, heittäytyi kauas lauman sekaan ja kapsahti alas suoraan erään antiloopin selkään. Toiset loikkivat oikeaan ja vasempaan, ja uusi piiri avautui heti sen ympärille.

— Se oli nyt entistä lähempänä sitä paikkaa, jossa minä seisoin, ja saatoin selvästi nähdä sen kyyristyneenä saaliinsa yli. Sen kynnet pitelivät vavahtelevaa ruumista, ja sen pitkät hampaat tarttuivat eläinparan niskaan. Mutta se ei tehnyt pienintäkään liikettä, lukuunottamatta häntää, joka heilahteli hiljalleen toiselta kyljeltä toiselle, aivan kuten kissanpojalla, joka on pyydystänyt pikkuruisen hiiren. Saatoin myös nähdä, että sen silmät olivat umpeen suljetut, ikäänkuin se olisi nukkunut.

— Olin kuullut, että tuollaisissa olosuhteissa voi leijonaa lähestyä ilman suurtakaan vaaraa. Ei sillä, että olisin halunnut mennä lähemmäksi — olinhan pyssyineni kyllin lähellä — mutta tämä mieleen muistuminen, luullakseni, pani minut ajattelemaan ampumista. Joka tapauksessa kuiskasi jokin minulle, että onnistuisin, enkä voinut olla yrittämättä.

— Pedon pää leveine leukaperineen ja suljettuine silmineen oli mukavasti edessäni. Tähtäsin ja vedin liipasinta mutta sen sijaan, että olisin jäänyt katsomaan laukaukseni vaikutusta, juoksin suoraa päätä pois vastakkaiseen suuntaan.

— En pysähtynyt, ennenkuin olin saanut ison alan antiloopeja itseni ja sen paikan väliin, jossa viimeksi olin seisonut; ja sitten raivasin parhaani mukaan tietä vankkureille päin.

— Kauan ennen sinne tuloani näin, että Jan ja Trüey sekä Totty olivat turvassa katoksen alla. Se ilahutti minua, mutta näin myöskin, että lampaat ja vuohet olivat sekaantuneet hyppykauriiden joukkoon ja kulkivat niiden mukana pois, ikäänkuin kuuluisivat samaan lajiin. Pelkään niiden kaikkien olevan menetettyjä.

"Tuolla se makaa!" vastasi Hans, osoittaen vaatimattomasti ulkona lakeudella olevaa keltaista läjää, jonka ympärillä korppikotkat jo alkoivat liidellä. "Tuolla se makaa, olisit tuskin itse voinut ampua paremmin, Hendrik veikko."

Näin sanoessaan Hans hymyili sellaisella tavalla kuin tahtoisi näyttää, ettei hänellä ollut tarkoitusta kerskata teostaan.

Hendrik julisti äänekkäästi, että se oli mainio urotyö, ja valitti, ettei hän ollut silloin paikalla saadakseen katsoa hyppykauriiden ihmeellistä vaellusta.

Mutta ei ollut aikaa tyhjänpäiväiseen jutteluun. Van Bloom ja hänen joukkonsa olivat perin epämiellyttävässä asemassa. Kaikki hänen laumansa olivat poissa. Lehmä ja hevoset vain olivat jäljellä; ja näille eivät antiloopit olleet jättäneet ruohonkorttakaan. Millä niitä ruokittaisiin?

Olisi aivan hyödytöntä seurata vaeltavien hyppykauriiden jälkiä toivossa saada lauma takaisin. Swartboy vakuutti heille niin. Eläin-parat kulkeutuisivat ehkä satoja maileja, ennenkuin voisivat erota suuresta laumasta tai lopettaa pakollisen retkensä.

Hevoset eivät voisi paljoa kauemmaksi kulkea. Ei ollut muuta millä niitä ruokkia kuin mimoosan lehtiä, ja ne olivat vain huonoa ruokaa nälkäisille hevosille. Olisi onni, jos saataisiin ne pysymään hengissä, kunnes löydettäisiin laidun; ja mistä nyt voisi löytää laitumen? Heinäsirkat ja antiloopit yhdessä näyttivät muuttaneen koko Afrikan erämaaksi.

Kenttäkornetti teki pian päätöksensä. Hän jäisi sinne yöksi ja varhain aamulla lähtisi etsimään jotakin muuta lähdettä.

Onneksi ei Hans ollut laiminlyönyt hankkia paria kaurista; ja lihava riista tuli nyt yhteiseksi hyväksi. Tuo paisti ja siemaus lähteen raikasta vettä virkisti ennen pitkää kolme väsynyttä matkamiestä.

Hevoset laskettiin irti mimoosapuiden joukkoon ja niiden annettiin suoriutua omin neuvoin; ja vaikka ne tavallisissa olosuhteissa olisivat "nostaneet nokkaansa" moiselle ruoalle kuin mimoosan lehdille, nostivat ne nyt turpaansa toisessa merkityksessä ja puhdistivat okaisia oksia kuten giraffit.

Joku "Buffon"-koulun luonnontutkija on väittänyt, ettei susi, kettu, hyena eikä sakaali tahdo syödä leijonan haaskaa — että niiden pelko kuninkaallista itsevaltiasta kohtaan jatkuu vielä sen kuolemankin jälkeen.

Kenttäkornetti ja hänen perheensä saivat varmuuden siitä, ettei tämä väite ole totuudenmukainen. Montakaan tuntia ei ollut kulunut, kun sekä sakaalit että hyeenat kävivät eläinten kuninkaan haaskan kimppuun, ja lyhyessä ajassa siitä ei ollut jäljellä suupalaakaan, luita lukuunottamatta. Sen ruskeankeltaisen nahankin ahmivat nämä saaliinhimoiset elukat, ja hyeenan vahvat leuat mursivat monta luutakin. Kunnioitus, joka näillä pedoilla on leijonaa kohtaan, loppuu sen elämän sammuessa. Sen kuoltua ne syövät sen yhtä häikäilemättä kuin jos se olisi elukoista mitättömin.

LÄHDETTÄ ETSIMÄSSÄ.

Van Bloom oli satulassa ani varhain. Swartboy seurasi häntä, kaikkien muiden jäädessä vankkurien luo odottamaan hänen paluutaan. He ottivat ne kaksi hevosta, jotka oli jätetty vankkurien luo, koska nämä olivat toisia vereksemmät.

He ratsastivat miltei suoraan länttä kohti. Tämän suunnan saattoi heidät valitsemaan havainto, että hyppykauriit olivat tulleet pohjoisesta. Ohjaamalla länteen he uskoivat pikemmin pääsevänsä hävitetyn alueen tuolle puolen.

Suureksi tyydytyksekseen he pääsivät tunnin matkattuaan antilooppien vaelluksen jäljiltä; ja vaikkakaan he eivät löytäneet vettä, oli siellä oivallista ruohoa.

Kenttäkornetti lähetti nyt Swartboyn takaisin hakemaan toisia hevosia ja lehmää, osoittaen paikan, johon hänen tulisi tuoda ne laitumelle, sillaikaa kun hän itse jatkoi lähteen etsimistä.

Taivallettuaan muutamia maileja edemmäksi van Bloom huomasi pohjoispuolella pitkän kukkulajonon, joka kohosi suoraan tasangosta ja jatkui länteenpäin niin kauas kuin hän saattoi nähdä. Ajatellen, että vettä todennäköisesti löytyisi näiden kallioiden lähistöltä, hän käänsi hevosensa niitä kohden. Lähestyessään niiden juurta hän ihaili sitä kaunista näköalaa, joka alkoi avautua hänen eteensä. Hän kulki halki erisuuruisten ruohoisten aukeamain, joita erottivat toisistaan hento-lehväiset mimoosaviidakot; toiset niistä muodostivat suuria tiheikköjä, kun taas toisissa oli vain muutamia mataloita pensaita. Kohoten korkealle yli mimoosain kasvoi useita jättiläissuuruisia puita, lajiltaan sellaisia, joita van Bloom ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Niitä oli maassa harvassa; mutta jokainoa, suunnattomine lehvälatvoineen, näytti jo yksin pieneltä metsältä.

Koko ympäröivä seutu oli näöltään hempeätä, puistomaista, ollen tuntuvana vastakohtana takana kohoaville tummille kallioille, jotka kohosivat tasangosta äkkijyrkästi usean sadan jalan korkeuteen ja näennäisesti yhtä pystysuoraankin kuin talon seinät.

Ihana maisema ilahutti matkaajan silmää — moinen ihana maakaistale niin suuren autiuden keskessä; sillä hän tiesi, että suurin osa ympäröivää aluetta oli tuskin parempaa kuin villi "karoo". Koko pohjoispuoli satoja maileja pitkälle oli suurta erämaata — Kalaharin erämaata ja nämä kalliot olivat osa sen eteläistä rajaa. "Vee-buuria" olisi ilahuttanut tällainen näky toisissa oloissa. Mutta mitä merkitsivät hänelle nyt kaikki nämä erinomaiset laitumet — nyt, kun hän ei enää kyennyt laumoillaan niitä täyttämään?

Hän ei kuitenkaan antanut epätoivolle valtaa. Hänen nykyiset huolensa olivat kyllin karvaita estääkseen häntä kiintymästä tulevaisuuteen. Hänen ensi huolenaan oli löytää paikka, missä hänen hevosensa voisivat koota uusia voimia; sillä ilman niitä hän ei enää voisi muuttaa minnekään — ilman niitä hän olisi todella avuton.

Vettä hän kaipasi. Jollei vettä löytyisi, olisi koko tämä kaunis puisto, jonka läpi hän kulki, yhtä arvoton hänelle kuin ruskea aavikko.

Varmastikaan ei voi näin suloista maisemaa olla ilman tuota olennaisinta alkuainetta!

Niin ajatteli kenttäkornetti; ja jokaisen uuden lehdon käänteessä hänen silmänsä harhailivat pitkin maanpintaa sitä etsien.

"Kah!" huudahti hän iloisesti, kun parvi suuria namaqua-peltokanoja pyrähti lentoon hänen tieltään. "Hyvä merkki tuo: ne ovat harvoin etäällä vedestä."

Vähän sen jälkeen hän näki joukon kauniita helmikanoja juoksevan viidakkoon. Tämä oli vielä lisätodiste siitä, että vettä oli lähellä. Mutta varmin kaikista, kun hän sitten huomasi papukaijan loistavan höyhenpuvun korkean cameeldoorn-puun latvassa.

"Nyt", mutisi hän itsekseen, "täytyy minun olla varsin lähellä jotakin lähdettä tai lammikkoa".

Hän ratsasti hilpeästi eteenpäin ja vähän ajan kuluttua saapui korkean harjanteen laelle. Tänne hän pysähtyi tarkastamaan lintujen lentoa.

Heti hän huomasi peltokanaparven lentävän länteen päin, ja pian sen jälkeen toisen parven menevän samaan suuntaan. Molemmat näyttivät laskeutuvan lähelle jättiläispuuta, joka kasvoi aukeamalla noin kahdensadan sylen päässä kallion juurelta. Tämä puu oli erillään kaikista muista ja verrattomasti suurin, mitä van Bloom vielä oli nähnyt.

Jäädessään tuijottamaan sen ihmeellistä kokoa hän havaitsi useita papukaijoja laskeutuvan siihen. Lörpöteltyään hetkisen sen oksien seassa ne lensivät alas tasangolle, ei kauaksi sen juuresta.

"Varmasti", ajatteli van Bloom, "täytyy siellä olla vettä. Ratsastanpa edelleen ja katson."

Mutta hänen hevosensa oli tuskin malttanut odottaa hänen aikomustaan. Eläin oli jo nykinyt suitsia, ja niin pian kuin se käännettiin puuta kohti, lähti se matkaan kaula ojossa, korskuen rynnätessään eteenpäin.

Luottaen hevosensa vaistoon ratsastaja laski suitset valloilleen; ja vähemmän kuin viiden minuutin kuluttua sekä hevonen että ratsastaja joivat makeata vettä kristallilähteestä, joka pulppusi esiin noin parinkymmenen kyynärän päässä puusta.

Kenttäkornetti olisi nyt kiirehtinyt takaisin vankkureille; mutta hän ajatteli, että antamalla hevosensa tunnin verran syödä ruohistossa hän tekisi paluumatkan paremmalla vauhdilla ja yhtä lyhyessä ajassa. Hän otti siis pois suitset ja laski eläimen vapaaksi, itse ojentautuen suuren puun varjoon.

Siinä loikoessaan hän ei voinut olla ihailematta luonnon ihmeellistä tuotetta, joka kohosi majesteetillisena hänen yllänsä. Se oli suurimpia puita, mitä hän koskaan oli nähnyt. Se oli "nwana"-puun nimellä tunnettua laatua, erästä ficus-lajia, suurine sykomorin-muotoisine lehtineen, joita kasvoi tuuheasti sen upean latvan puolella. Sen runko oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa läpimitaten, ja enemmän kuin tuohon korkeuteen se kohosi ilman ainoaakaan oksaa, sitten levittäytyen lukemattomiin haaroihin, jotka ojentuivat kauas vaakasuoraan suuntaan. Tuuhean lehvistön läpi van Bloom saattoi huomata munanmuotoisten hedelmien hohtavan kookospähkinän suuruisina; ja näitä näkyivät papukaijat ja monen muut lintulajit syövän.

Toisiakin samanlaisia puita oli tasangolla pitkien välimatkojen päässä toisistaan; ja vaikka ne olivat kaikki ympärillä olevia puita korkeampia, ei yksikään ollut niin suuri ja huomattava kuin lähteen luona kasvava.

Kenttäkornetti, nauttiessaan sen varjoisien lehvien suomasta viileästä siimeksestä, ei voinut olla ajattelematta, mikä ihailtava kraalin rakentamispaikka se oli. Sen ystävällisessä suojassa talon asukkaiden ei tarvitsisi milloinkaan pelätä Afrikan auringon polttavia säteitä; tuskinpa sadekaan voisi tunkea sen lehtikatoksen läpi. Todellakin, sen tuuhea lehvistö oli sinänsä jo melkein katto.

Jos hänellä vielä olisi ollut karjansa, ei ole epäilystäkään, etteikö "vee-buuri" olisi heti päättänyt ottaa tätä paikkaa vastaiseksi kodikseen. Niin viekoittelevaa se kuin olikin, mitä hän nyt kuitenkaan tekisi sellaisessa paikassa? Hänelle se oli korpea. Ei ollut mitään teollisuuden haaraa, jota hän voisi harjoittaa niin syrjäisessä seudussa. Totta on, että hän voisi metsästyksellä elättää itseään ja perhettään. Hän näki, että riistaa oli runsaasti yltyleensä. Mutta se olisi surullista elämää, ilman mitään tulevaisuudentoiveita. Mitä tekisivät hänen lapsensa tästä lähin? Oliko heidän varttuminen ilman muuta päämäärää kuin tulla köyhiksi metsämiehiksi — ei enemmäksi kuin villit bushmannit? Ei, ei, ei! Ei tullut kysymykseen valmistaa sinne kotia. Muutamia vuorokausia, jotta hänen uupuneet hevosensa saisivat voimia jälleen, ja sitten hän ponnistaisi ja vaeltaisi takaisin siirtomaihin.

Mutta mitä sitten, kun hän olisi palannut sinne? Hän ei tiennyt, mitä sitten seuraisi. Hänen tulevaisuutensa oli synkkä ja epävarma.

Antauduttuaan noin tunnin ajaksi tällaisiin mietteisiin hän muisti, että oli aika palata leirille; ja otettuaan kiinni hevosensa ja pantuaan sille suitset hän nousi selkään ja lähti liikkeelle.

Virkistyneenä makeasta ruohosta ja raikkaasta vedestä ratsu kantoi häntä rivakasti eteenpäin; ja vähemmässä kuin kahdessa tunnissa hän saapui Swartboyn ja Hendrikin luo sinne, missä nämä paimensivat hevosia.

Ne vietiin takaisin vankkurien luo ja valjastettiin; ja sitten suuret ajoneuvot vielä kerran liikkuivat lakeuden poikki.

Ennenkuin aurinko oli mennyt mailleen, häämöitti pitkä valkea katos jättiläissuuren "nwanan" lehtevässä suojassa.

KAUHEA "TSETSE".

Vihannoiva verho, joka levisi heidän ympärillään — puiden vihreät lehdet — lähteen luona kasvavat kukkaset — kristallivesi uomassaan — matkan päässä kohoavat tummat, uljaat kalliot — kaikki yhdessä loivat viehättävän kuvan. Matkamiesten silmät riemastuivat, kun he sen näkivät; ja sillaikaa kun riisuttiin hevosia vankkurien edestä, toi jokainen ilmi iloisen hämmästyksensä.

Paikka näytti jokaista miellyttävän. Hans rakasti sen rauhallista ja metsäistä kauneutta. Tämä oli juuri sellainen paikka, jonka hän valitsisi, samoillakseen kirja kädessä ja unelmissa kuluttaakseen monta mieluisaa hetkeä. Hendrik piti siitä paljon, koska oli jo huomannut sitä, mille hän antoi nimen "laajat riistanjäljet": toisin sanoen, hän oli havainnut useiden Afrikan suurimpien villien eläinten jälkiä.

Pikku Trüey oli haltioissaan nähdessään niin paljon kauniita kukkia. Siellä oli loistavia helakanpunaisia kurjenpolvia, tähdenkaltaisia sulotuoksuisia jasmiineja ja komeita belladonnaliljoja suurine ruusunvärisine ja valkeine kukkineen; siellä eivät ainoastaan pienemmät kasvit olleet kukassa, vaan pensaita ja vieläpä puitakin peittivät koreat suloisesti tuoksuavat kukkaset. Siellä oli "sokeripensas" (Prolea mellifera), lajinsa kaunein, suurine pikarinmuotoisine, vaaleanpunaisine, valkeine ja vihreine terineen; ja siellä myöskin "hopeapuu" (Leucodendron argenteum), jonka sileät hopeiset lehdet tuulessa leikkien näyttivät suunnattomalta silkkikukkien joukolta; siellä olivat mimoosat peittyneinä kullankeltaisiin kukkiin, jotka täyttivät ilman voimakkaalla ja miellyttävällä tuoksullaan.

Harvinaisia kasvullisuuden muotoja oli ympäristössä tai aivan paikallakin: puuntapaisia aloeita suurine korallinpunaisine kukkatähkineen ja monenlaisia euphorbioita; siellä oli myös zamia palmuntapaisine lehtineen ja pehmeälehtinen Strelitzia reginae. Kaikkia näitä huomattiin tämän vastalöydetyn lähteen lähistöllä.

Enemmän kuin yksikään muu saavutti kuitenkin pikku Trüeyn ihailua kaunis sininen lumme (Nymphaea caerulea), joka epäilemättä on suloisimpia Afrikan kukista. Lähellä lähdettä, ainoastaan vähän matkaa tasangolle päin, oli lammikko — sitä olisi itse asiassa voinut sanoa pieneksi järveksi — ja sen vesien tyynellä povella uinuivat taivaansiniset teriöt kaikessa loistavassa ihanuudessaan.

Trüey oli kuljettaen pientä lemmikkiään nauhassa mennyt rannalle niitä katselemaan eikä luullut koskaan voivansa lakata tuijottamasta noin suloisiin kukkiin.

"Toivon, että isä jää tänne pitkäksi aikaa", sanoi hän seuralaiselleen, pikku Janille.

"Ja minä toivon myös. Kas! Trüey, mikä pulska puu tuolla on! Katsopas pähkinöitä, pääni suuruisia, sen vakuutan! Kuinkahan me saamme joitakin niistä tipahtamaan?"

Niin lapset juttelivat, molemmat hyvillään ympäröivistä uusista näköaloista.

Vaikka kaikki nuoret tunsivat itsensä onnellisiksi, hillitsi heitä sitä ilmaisemasta pilvi, jonka huomasivat isänsä otsalla. Hän oli istuutunut suuren puun alle, mutta hänen silmänsä olivat maahan käännetyt ikäänkuin tuskalliset ajatukset tekisivät hänet levottomaksi. Kaikki he sen huomasivat.

Hänen ajatuksensa olivat todella tuskallisia — eivät ne hevillä olisi voineet muuta olla. Hänellä oli vain yksi tie jäljellä — palata siirtomaahan ja alkaa elämä alusta. Mutta miten hän alkaisi? Mitä hän saattoi tehdä? Hänen omaisuutensa oli kaikki mennyttä, hän voi ainoastaan olla jonkun rikkaamman naapurinsa palveluksessa; ja sille, joka koko elämänsä ajan oli tottunut riippumattomuuteen, se olisi todenteolla kovaa.

Hän katseli viittä hevostaan, jotka nyt ahnaasti söivät kallioiden siimeksessä kasvavaa rehevää ruohoa. Milloin ne olisivat valmiit kulkemaan jälleen takaisin? Kolmen tai neljän päivän kuluttua hän voisi lähteä. Oivallisia elukoita useimmat niistä — ne kuljettaisivat vankkurit kyllä kevyesti.

Niin kulkivat kenttäkornetin ajatukset. Tuskin hän sillä hetkellä ajatteli, että nuo hevoset eivät enää koskaan vetäisi vankkureita eikä mitään muitakaan ajoneuvoja. Tuskin hän ajatteli, että nuo viisi jaloa eläintä olivat tuomitut.

Niin kuitenkin oli. Tuskin viikkoakaan tämän jälkeen riitelivät sakaalit ja hyeenat niiden luista. Jopa juuri sillä hetkellä, jolloin hän katseli niiden syöntiä, myrkky paraikaa tunkeutui niiden suoniin, ja ne saivat kuolinhaavansa. Valitettavasti odotti uusi isku van Bloomia.

Kenttäkornetti oli yhä uudestaan havainnut, että hevoset näyttivät syödessään levottomilta. Aika ajoin ne äkkiä hypähtivät, huiskauttivat pitkää häntäänsä ja hankasivat päätänsä pensaita vastaan.

— Joku kärpänen vaivaa niitä, — hän ajatteli eikä sen enempää välittänyt koko asiasta.

Niin juuri olikin — kärpänen juuri niitä vaivasi. Jos van Bloom olisi tiennyt, mikä se kärpänen oli, olisi hän tuntenut toisenlaista huolta hevostensa tähden. Jos hän olisi tuntenut tuon pienen kärpäsen luonnon, olisi hän rynnännyt sinne kaikkine poikineen, ottanut kiinni hevoset niin kiireesti kuin suinkin ja vienyt ne kauas pois noiden synkkien vuorten lähettyviltä. Mutta hän ei tuntenut "tsetse"-kärpästä.

Oli vielä muutamia minuutteja auringonlaskuun, ja hevosten annettiin vapaasti syödä laitumella, mutta van Bloom huomasi, että ne joka hetki kävivät yhä ärtyneemmiksi — milloin iskien kavioillansa ruohoturpeeseen — milloin juosten kappaleen matkaa — ja välillä korskuen vihaisesti. Sen matkan päästä, missä ne olivat — noin neljännes mailia — van Bloom ei nähnyt mikä niitä häiritsi; mutta niiden merkillinen käyttäytyminen saattoi hänet vihdoin kävelemään niiden luo. Hans ja Hendrik menivät hänen kanssaan.

Saapuessaan lähelle sitä paikkaa he hämmästyivät merkillisestä näystä: kutakin hevosta näytti piirittävän mehiläisparvi!

He näkivät kuitenkin, etteivät ne olleet mehiläisiä, vaan hiukan pienempiä hyönteisiä, ruskeita väriltään, muistuttaen nautapaarmaa ja erittäin vilkkaita lennossaan. Tuhansia liehui joka hevosen yläpuolella ja satojen voi nähdä laskeutuvan eläinten päihin, kaulalle, ruumiiseen ja sääriin — todella niiden yli kauttaaltaan. Ne nähtävästi joko purivat tai pistivät niitä. Ei ihme, jos eläinparat olivat kiusaantuneita.

Van Bloom ehdotti, että he ajaisivat hevoset kauemmaksi tasankoa kohden, missä nuo kärpäset eivät näyttäneet oleskelevan. Hän huolehti ainoastaan siitä kiusasta, jota ne aiheuttivat hevosille. Hendrik myöskin sääli niiden kärsimyksiä; kaikista kolmesta Hans yksin arvasi totuuden. Hän oli lukenut tuhoisasta hyönteisestä, joka usein vierailee eräissä Etelä-Afrikan sisäosissa, ja näiden kärpästen ensi näkeminen herätti epäilyn, että ne saattoivat olla niitä.

Bushmannia kutsuttiin, ja pian hän ilmestyi tullen lähteen luota. Hän oli viimeisen tunnin kuluessa touhunnut vankkurien kuorman purkamisessa eikä ollut huomannut hevosia tai niiden herättämää mielenkiintoa.

Niin pian kuitenkin kun hän läheni ja näki siivekkään parven surisevan hevosten ympärillä, aukenivat hänen pienet silmänsä laajimmilleen, hänen paksut huulensa lerpahtivat, ja hänen kasvonsa vääntyivät ilmaisemaan hämmästystä ja säikähdystä.

Swartboy selitti sitten, että heidän näkemänsä kärpäsen purema on tuhoatuottava, että hevoset varmasti kuolisivat — pikemmin tai myöhemmin, riippuen siitä kuinka lukuisia pistoja ne olivat jo saaneet; mutta päättäen niitä ympäröivästä hyönteisparvesta ei bushmanni epäillytkään, ettei niitä olisi pahoin pistetty, ja yhden ainoan viikon kuluessa he saisivat nähdä kaikki viisi hevosta kuolleina.

Ja huomispäivä näytti todella; sillä ennen kello kahtatoista seuraavana päivänä olivat hevosten koko ruumis ja pää pöhöttyneet. Niiden silmät olivat aivan ummessa; ne kieltäytyivät enempää syömästä, hoipertelivat vain sokeasti rehevässä ruohossa, silloin tällöin ilmaisten tuntemaansa kipua hiljaisin ja alakuloisin uikutuksin. Oli jokaiselle selvää, että ne kuolisivat.

Van Bloom koetti suoneniskentää ja muita parannuskeinoja, mutta turhaan. Ei ole mitään apua tsetse-kärpäsen puremalle!

PITKÄSARVINEN SARVIKUONO.

Suuri oli nyt todella kenttäkornetin suru. Onni näytti kaikessa olevan vastainen. Askel askeleelta hän oli vuosien kuluessa vajonnut, tullen joka vuosi maallisen omaisuutensa puolesta köyhemmäksi. Nyt hän oli saavuttanut alimman asteen — itse köyhyyden. Hän ei omistanut rahtuakaan. Hänen hevosiansa voitiin pitää kuolleina. Lehmä oli säästynyt tsetseltä välttäessään kallioita ja pysyessään tasangolla; ja tämä eläin oli nyt hänen koko karjansa — hänen koko omaisuutensa! Totta kyllä, hänellä oli vielä mainiot vankkurinsa, mutta mitä hyötyä oli niistä ilman sekä härkiä että hevosia? Vankkurit ilman valjakkoa! Parempi olisi valjakko ilman vankkureita.

Mitä hän saattoi tehdä? Miten hän pääsisi asemasta, johon oli joutunut? Lievimmin sanoen, se oli tukala — lähes kahdensadan mailin päässä viljellystä asuinpaikasta eikä mitään pääsykeinoja sinne — ei muita keinoja kuin käveleminen; ja kuinka saattaisivat hänen lapsensa kävellä kaksisataa mailia? Mahdotonta!

Poikki erämaaseutujen, alttiina ei ainoastaan kauhealle väsymykselle, vaan nälälle, janolle ja julmille petoeläimille. Näytti mahdottomalta, että he voisivat suorittaa moisen retken.

Ja mitä muuta voisi tehdä? kysyi kenttäkornetti itseltään. Täytyisikö heidän jäädä sinne koko iäkseen, eläen epävarmasti metsänriistasta ja juurista? Täytyisikö hänen lapsistaan tulla "pensastopoikia" — hänestä itsestään "pensastolainen", bushmanni?

Näiden ajatusten liikkuessa hänen mielessään ei ollut ihme, että van
Bloom tunsi syvää murhetta.

"Armias taivas!" huudahti hän istuessaan pää käsien varassa, "mitä tulee minusta ja omistani?"

Hän oli todellakin saavuttanut alimman asteen; sillä vielä samana päivänä — jopa saman tunnin kuluessa — sattui tapaus, joka ei ainoastaan keventänyt hänen murheellista mieltään, vaan lupasi laskea perustan tulevalle varallisuudelle ja onnelle. Tunnin päästä tästä hetkestä oli kenttäkornetin suunnitelmiin tullut täydellinen muutos. — tunnin kuluttua siitä hetkestä hän oli onnellinen mies, ja kaikki hänen ympärillään olivat yhtä onnellisia kuin hän.

Tahdot kärsimättömästi kuulla, kuinka tämä muutos aikaansaatiin? Mikä pieni haltijatar oli hypähtänyt lähteestä tai liukunut alas kallioilta auttamaan hyvää kenttäkornettia hänen onnettomuutensa hetkellä? Tahdot maltittomasti kuulla! Kuule siis.

Aurinko oli mailleen menossa. He istuivat kaikki suuren puun alla, lähellä tulta, jolla he olivat valmistaneet illallisensa. Ei puhuttu, ei keskusteltu hilpeästi — sillä lapset näkivät isänsä olevan huolissaan, ja se piti heidät hiljaisina. Sanaakaan he eivät lausuneet keskenään, ainoastaan satunnaisen kuiskauksen.

Kuin vastausta etsien hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja antoi niiden sitten harhailla ympäri tasankoa. Äkkiä ne kiintyivät omituiseen ilmiöön, joka näkyi jonkun matkan päässä ja juuri sukelsi esiin pensaikosta.

Se oli jotakin lajia eläimiä, ja suuresta koosta van Bloom ja toiset ensin luulivat sitä norsuksi. Ei kukaan heistä, Swartboyta lukuunottamatta, ollut tottunut villissä tilassa oleviin elefantteihin — sillä vaikka näitä elukoita ennen oli useimmissa Afrikan eteläisissä osissa, ovat ne kauan sitten paenneet asutuilta seudulta ja nyt niitä tavataan vain kaukana siirtomaan rajojen takana. Mutta he tiesivät näillä paikoin olevan elefantteja — olivathan he jo havainneet niiden jälkiä — ja kaikki otaksuivat, että lähestyvä suunnaton elukka oli elefantti.

Eivät kaikki, Swartboy teki poikkeuksen. Niin pian kun hänen silmänsä osuivat eläimeen, huudahti hän:

"Rhinoster, niinkö?" sanoi van Bloom tietäen, että "chukuroo" on alkuasukasten nimitys sarvikuonolle eli "rhinosterille", kuten hän sitä hollannin kielellä nimitti.

"Jaa, baas", vastasi Swartboy; "ja yksi oikein iso — 'kobaoba', pitkät sarvet, valkonen rhinoster."

Swartboy tarkoitti tällä, että puheena oleva eläin oli suurta lajia sarvikuonoja ja tunnetaan alkuasukkaiden kesken "kobaoba"-nimellä.

Todennäköisesti olet, nuori lukija, koko ikäsi arvellut, että on vain yhtä lajia sarvikuonoja maailmassa — nimittäin sarvikuono.

Salli minun ilmoittaa sinulle, että olet ollut väärässä käsityksessä.
Näitä perin kummallisia eläimiä on varsin monta selvästi eroavaa lajia.
Vähintään kahdeksan lajia tunnen; enkä epäröi sanoa, että Afrikan
keskiosien tultua täysin tutkituiksi, kuten myöskin Etelä-Aasian ja
Aasian saarten, niitä havaitaan olevan lisää lähes puolet sen vertaa.

Etelä-Afrikassa tunnetaan neljä määrättyä lajia; yksi Pohjois-Afrikassa elävä eroaa kaikista näistä; suuri Intian sarvikuono taasen muistuttaa ainoastaan vähän yhtäkään niistä. Erityistä lajia on Sumatran sarvikuono, tuon saaren asukas; ja vielä toista lajia Jaavan sarvikuono, Jaavan saarella tavattava. Täten meillä on kokonaista kahdeksaa lajia, jotka kaikki selvästi eroavat toisistaan.

Eniten tunnettu museoissa, eläintieteellisissä kokoelmissa ja kuvissa on kenties intialainen elukka. Sille on luonteenomaista poimuinen nahka, jota koristavat tiheässä kohoutumat eli pahkat, antaen sille kilventapaisen näön. Tämä erottaa sen afrikalaisista lajeista, jotka kaikki ovat vailla näitä pahkoja, joskin muutamien nahka on kuhmuista ja käsnäistä. Abessinialaisella sarvikuonolla on myös poimuinen nahka, joka antaa sille jonkun verran intialaisen näköä. Sekä Sumatran että Jaavan lajit ovat pieniä, verrattuina suunnattomaan serkkuunsa, intialaiseen sarvikuonoon, joka asustaa vain mantereella Intiassa, Siamissa ja Kochin-Kiinassa.

Jaavalainen laji muistuttaa enemmän intialaista, koska silläkin on nahassa sarveiskilpiä ja se on yksisarvinen. Se on kuitenkin vailla noita omituisia poimuja, jotka jälkimmäisille ovat luonteenomaisia. Sumatralaisella ei ole poimuja eikä sarveiskilpiä. Sen nahassa on ohut karvapeite, ja sarvipari saa sen hiukan muistuttamaan Afrikan kaksisarvisia lajeja.

Etelä-Afrikan alkuasukkaat tuntevat neljä määrättyä sarvikuonolajia, joille he antavat eri nimitykset; ja voi huomauttaa, että tämä alkuasukas-metsästäjäin havainto lajeihin nähden on paljon luotettavampi kuin pelkkien kamariluonnontutkijain teoriat, näiden johtaessa päätelmänsä jostakin nystyrästä tai hampaasta tai täytetystä nahasta. Jos on mitään arvoa elollisen luonnon tuntemisella, emme ole näille tuosta tuntemisesta kiitollisuudenvelassa, vaan paljon useammin "sivistymättömille metsämiehille", joita he pyrkivät halveksimaan ja jotka kuitenkin ovat opettaneet meille jotensakin paljon siitä, mitä tiedämme eläinten tavoista. Sellainen "sivistymätön metsämies" kuin Gordon Cumming esimerkiksi on tehnyt enemmän lisätäkseen Afrikan eläinopin tuntemusta kuin kokonainen kollegio teorioita rakentelevia oppineita.

Nuo neljä lajia tunnetaan alkuasukkaiden kesken nimillä "borele", "keitloa", "muchocho" ja "kobaoba". Molemmat ensinmainitut ovat "mustia sarvikuonoja" — niiden nahan yleinen väri on tumma — kun taas "muchocho" ja "kobaoba" ovat valkoisia muunnoksia, niiden nahan ollessa likaisenvalkeahko. Mustat sarvikuonot ovat paljon pienempiä — tuskin puolta toisten koosta, ja ne eroavat niistä sarviensa pituuden ja luvun puolesta ynnä muissakin yksityisseikoissa.

"Borelen" sarvet — kuten kaikkien sarvikuonojen — ovat sierainten yläpuolella luumaisessa pinnassa kiinni pystyssä, kaartuen hieman taaksepäin, toinen toisensa takana. Etumainen sarvi on pitempi — harvoin yli kahdeksantoista tuuman — mutta usein se taittuu tai hankautuu lyhyemmäksi, eikä ole kahta yksilöä tässä suhteessa yhdenlaista. Takimmainen sarvi on tällä lajilla vain jonkinlainen nystyrä, kun taas "keitloalla" eli kaksisarvisella mustalla sarvikuonolla molemmat sarvet ovat kehittyneet melkein samanpituisiksi.

"Muchocholla" ja "kobaoballa" saattaa tuskin sanoa takimmaisia sarvia olevankaan, mutta etummainen kummallakin lajilla voittaa pituudessa borelen ja keitloan. Muchocholla se useimmiten on kolme jalkaa pitkä, kun taas usein nähdään kobaoba, jolla neljän jalan pituinen sarvi pistää esiin ruman kuonon päästä — pelottava ase!

Kahden viimemainitun sarvet eivät kaarru taakse, vaan ojentuvat eteenpäin; ja kun ne molemmat pitävät päätään alhaalla, on pitkä, terävä piikki usein vaakasuorassa. Kaulansa muodossa ja pituudessa, korviensa asennossa ja muissa suhteissa mustat sarvikuonot eroavat oleellisesti valkoisista. Itse asiassa niiden tavatkin ovat aivan erilaiset. Edelliset elävät pääasiassa orjantappurapensaiden, kuten Acacia horridan tai "Odota-vähän" lehdistä ja oksista, kun taas jälkimmäiset elävät ruohosta. Edelliset ovat raivokkaampia luonnostaan — hyökkäävät ihmisen tai minkä eläimen kimppuun tahansa sen nähdessään; ja näyttävätpä toisinaan suuttuvan pensaisiinkin, rynnäten niiden luo ja murskaten ne kappaleiksi.

Valkoiset sarvikuonot, vaikka haavoittuneina tai ärsytettyinä kylläkin raivoisia, ovat tavallisesti rauhallisia mieleltään ja antavat metsästäjän mennä ohi häntä ahdistamatta.

Ne tulevat hyvin lihaviksi ja ovat erinomaista ravintoa. Minkään afrikalaisen eläimen lihaa ei pidetä parempana kuin valkoisen sarvikuonon vasikan, jotavastoin mustat muunnokset eivät milloinkaan liho ja niiden liha on sitkeätä ja tympäisevää.

Kaikkien neljän sarvia käyttävät alkuasukkaat useihin tarkoituksiin, sillä ne ovat lujia, erinomaista rakennetta, ja ne saa helposti hyvin kiiltämään. Pisimmistä sarvista alkuasukkaat valmistavat "knob-kerries" (nuijia) ja latasimia pyssyjänsä varten. Lyhyemmistä saadaan ainesta vasaroihin, juomapikareihin, pienten työaseiden kädensijoihin ja muuhun sellaiseen. Abessiniassa ja muissa Pohjois-Afrikan osissa, joissa käytetään miekkoja, tehdään miekankahvoja sarvikuonon sarvista.

Nahkaakin käytetään eri tarkoituksiin; muun muassa siitä tehdään "jambok" nimisiä ruoskia, vaikkakin virtahevosennahka on siihen parempaa. Kuten jo sanottu, afrikalaisen sarvikuonon nahka on ilman poimuja, laskoksia ja sarveiskilpiä, joita tavataan sen aasialaisella heimolaisella, mutta se on kuitenkin kaukana pehmoisesta. Se on niin paksua ja niin vaikea lävistää, että toisinaan tavallisesta lyijystä valmistettu luoti litistyy sitä vasten. Lyijyä täytyy koventaa jollakin muulla metallilla, jotta se varmasti menee nahan puhki.

Sarvikuono, vaikkei olekaan vesieläin kuten virtahepo, pitää siitä huolimatta tuosta aineesta, ja harvoin sitä tavataan pitempien matkojen päässä siitä. Kaikki neljä lajia mielellään makaavat ja piehtaroivat liejussa, aivan kuten siat kesäpäivinä; ja tavallisesti ne ovat yltyleensä tämän aineen peittämiä. Päivän aikaan niiden voi huomata makaavan tai seisovan jonkun tuuhean mimoosapuun varjossa, joko nukkuen tai eräänlaisessa veltossa välinpitämättömyydessä; yön aikaan ne taasen kuljeksivat etsien ruokaa ja vettä. Jos niitä lähestyy tuulen alta, voi helposti ne saavuttaa, sillä niiden pienet säkenöivät silmät eivät niitä paljon auta. Jos metsästäjä taas päinvastoin menee tuulenpuolelle, vainuavat ne hänet pitkän matkan päästä, koska niiden hajuaisti on mitä kehittynein. Jos niiden silmät olisivat yhtä tarkat kuin sieraimet, olisi niiden kimppuun hyökkääminen vaarallista peliä, sillä ne voivat juosta kyllin nopeaan saavuttaakseen hevosen ensi hyökkäyksellä.

Hyökkäyksessä ja juoksussa musta muunnos suuresti voittaa valkoisen. Niitä välttää kuitenkin helposti, jos metsästäjä nopeasti hypähtää sivuun, antaen niiden syöksyä sokeasti eteenpäin.

Musta sarvikuono on noin kuuden jalan korkuinen hartioiden kohdalta ja runsaat kolmetoista pitkä; valkoiset taas ovat paljon suurempia. "Kobaoba" on runsaasti seitsemän jalkaa korkea ja neljätoista pitkä!

Ei ihme, että näin erinomaisen suurta eläintä ensin luultiin elefantiksi. Tosiasia on, että kobaoba-sarvikuono on elefantin jälkeen suurin nelijalkainen; ja isoine turpineen — runsaasti kahdeksantoista tuumaa leveä pitkine kömpelöine päineen, suunnattomine painavine ruumiineen tämä eläin antaakin voimasta ja jykevästä suuruudesta yhtä valtavan vaikutuksen, muutamat sanovat valtavammankin, kuin itse elefantti. Se näyttää todella elefantin irvikuvalta.

ANKARA OTTELU.

Kun he ensin näkivät kobaoban, oli se, kuten sanottu, juuri tulossa esiin tiheiköstä. Pysähtymättä se suuntautui vastamainitulle lammelle, aikoen nähtävästi päästä veteen.

Tämän pienen järven alkuperänä oli luonnollisesti lähde — vaikka se oli runsaasti kolmesataa kyynärää viimemainitusta — ja jokseenkin yhtä etäällä suuresta puusta. Se oli melkein pyöreä ja noin sataviisikymmentä kyynärää läpimitaten, ansaiten siis "järven" nimen, jonka nuoret sille jo antovatkin.

Sen yläsivulla — lähteen puolella — oli ranta korkea ja yhdessä tai kahdessa kohden kallioinen, ja nämä kalliot ulottuivat lähteelle saakka pienen puron uomaa pitkin. Järven länsi- eli ulkoreunalla oli maa matalampaa, ja yhdessä tai kahdessa paikassa vesi kohosi miltei tasangon tasalle. Senpä vuoksi olikin senpuolinen ranta tepasteltu täyteen juomassa käyneiden eläinten jälkiä. Hendrik, metsämies, oli niiden joukossa havainnut monen sellaisen lajin jälkiä, joita hän ei lainkaan tuntenut.

Järven matalampaan päähän oli kobaobakin matkalla — epäilemättä sille vanha ja mieluinen juomapaikka.

Siellä oli kohta, jossa veden luo oli helpompi pääsy kuin muualla — hiukan toiselle sivulle siitä, missä liikavesi eli järven laskuvirta alkoi juoksunsa. Se oli jonkinlainen poukama heleine hiekkarantoineen, ja siihen pääsi tasangon puolelta pienoiskokoisen solan kautta, joka epäilemättä oli kovertunut lammikolle juomaan tulleiden eläinten pitkäaikaisessa käytössä. Tähän poukamaan tullen voivat suurimmatkin elukat saada syvää vettä ja hyvän pohjan, joten ne saivat juoda ilman suurta ponnistelua ja kumartumista. Kobaoba tuli suoraan järveä kohti; ja sen joutuessa lähemmäksi he saattoivat nähdä sen suuntautuvan solalle, joka johti pienelle poukamalle. Se todisti sen olleen siellä ennenkin.

Ahmaistuansa useita runsaita siemauksia — milloin aivastaen, milloin ähkien — se upotti leveän kuononsa, sarvensa ja kaikki veteen, ryöpytti sitä kuohumaan ja heittäytyen pitkäkseen alkoi kieriskellä kuin sika.

Paikka oli matala, ja suurin osa sen suunnatonta ruumista oli pinnan yläpuolella — vaikka järvessä oli kyllin syvälti vettä, jotta se olisi voinut kylpeäkin, jos olisi halunnut.

Van Bloomin kuten Hendrikinkin ensi ajatus oli, miten "kiertää" sarvikuono ja tietysti surmata se. Ei sen vuoksi, että he olisivat pelkästään toivoneet sen turmiota; mutta Swartboy oli jo esittänyt, millaista erinomaista ravintoa tästä lajista saadaan, eikä leirissä ollut mitään ruokavarastoa. Hendrikillä oli toinen tarkoitus toivoessaan elukan kuolemaa. Hän tarvitsi uuden laastikun rihlapyssyynsä ja katseli halukkaasti kobaoban pitkää sarvea.

Mutta helpompaa oli toivoa sarvikuonon kuolemaa kuin saada se aikaan. Heillä ei ollut hevosia — ei ainakaan yhtään, jonka selkään saattoi nousta — ja hyökätä jalkaisin eläimen kimppuun olisi yhtä vaarallista kuin turhaakin peliä. Todennäköisesti se keihästäisi yhden heistä suureen piikkiinsä taikka tallaisi heidät mäsäksi suunnattomien jalkainsa alle. Jollei se tekisi kumpaakaan, voisi se helposti päästä pakoon — koska mikä sarvikuono tahansa voittaa ihmisen juoksussa.

Ehkä he pääsisivät lähelle — ampuisivat sitä väijyksistä ja onnistuneella laukauksella kaataisivat sen. Yksi ainoa luoti toisinaan surmaa sarvikuonon — mutta vain oikein osuen, niin että se tunkee läpi sydämen tai muiden tärkeimpien elinten.

Tämä oli luultavasti paras suunnitelma. He voisivat helposti päästä kyllin lähelle. Likellä sitä paikkaa oli pensasviita. Oli luultavaa, ettei vanha kobaoba huomaisi heitä, jos he lähestyisivät tuulen alta, etenkin kun sen nautinto näytti sillä hetkellä olevan korkeimmillaan.

He olivat aikeissa lähestyä ja olivat siinä tarkoituksessa nousseet, kun äkillinen riivaus näytti vallanneen Swartboyn. Tämä alkoi hyppiä maassa, samalla mumisten hiljaisella äänellä:

Outo olisi luullut hulluudenpuuskan vaivaavan Swartboyta, mutta van Bloom tiesi, että sanomalla "klow, klow!" bushmanni tarkoitti "elefantti, elefantti!" ja katsoi senvuoksi Swartboyn osoittamaan suuntaan.

Toden totta, läntisellä tasangolla, häämöttäen keltaista taivasta vasten, näkyi tumma möhkäle, jossa tarkastamalla havaitsi elefantin ääriviivat. Sen pyöristyvä selkä erottui helposti mataloiden pensaitten yläpuolella; ja sen leveät, riippuvat korvat liikkuivat sen kulkiessa. Kaikki näkivät yhdellä silmäyksellä, että se oli tulossa järvelle ja miltei samaa tietä, jota sarvikuono oli seurannut.

Luonnollisesti tämä uusi ilmestys sekoitti metsästäjien koko suunnitelman. Nähdessään mahtavan norsun he soivat tuskin enää ajatustakaan sarvikuonolle. Ei sillä, että olisivat kiinnittäneet kovinkaan suuria toiveita mahdollisuuteen surmata tuon jättiläiseläimen, mutta joitakin sellaisia ajatuksia risteili kuitenkin heidän mielessään. He olivat päättäneet koettaa joka tapauksessa.

Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät sopia mistään suunnitelmasta, oli elefantti saapunut järven rannalle. Vaikka se liikkui vain hitaasti kävellen, suoritti se pian aika pitkän matkan äärettömine askeleineen ja eteni paljoa nopeammin kuin olisi luullutkaan. Metsästäjillä oli tuskin aikaa ajatusten vaihtoon, ennenkuin suunnaton eläin oli muutaman sylen päässä vedestä.

Täällä se pysähtyi, käänteli kärsäänsä eri tahoille, seisoi aivan hiljaa ja näytti kuuntelevan.

Ainoatakaan ääntä ei ollut sitä häiritsemässä — sarvikuonokin oli sillä hetkellä hiljaa.

Seisottuaan noin minuutin verran suunnaton eläin liikkui eteenpäin jälleen ja astui ennen kuvattuun solaan.

Leirissäolijat saattoivat nyt nähdä sen täydellisesti, vähemmän kuin neljänsadan kyynärän päässä. Äärettömältä möhkäleeltä se näytti. Sen ruumis täytti solan kokonaan laidasta laitaan, ja sen pitkät torahampaat, työntyen enemmän kuin kolmen kyynärän päähän sen leuoista, kaartuivat arvokkaasti taaksepäin. Se oli "vanha härkä", kuten Swartboy kuiskasi.

Tähän saakka ei sarvikuonolla ollut vähintäkään vihiä norsun lähestymisestä; sillä viimemainitun käynti — niin suuri elukka kuin se onkin — on niin hiljaista kuin kissan. On totta, että kova jymisevä ääni kuin etäinen ukkonen kuului jatkuvasti sen sisältä, kun se liikkui; mutta kobaoban pyörähtelyt olivat juuri silloin liian vilkkaita, jotta se olisi kuullut tai huomannut mitään ääntä, joka ei ollut varsin lähellä ja selvä.

Kun norsun suunnaton ruumis äkkiä pimitti siltä auringon ja heitti synkän varjonsa yli lammen, sai se kobaoban jaloilleen niin ketterästi, ettei sitä olisi odottanut tuonmuotoiselta elukalta.

Samalla kertaa siltä pääsi äännähdys, jonkinlainen röhkimisen ja viheltämisen välimuoto, veden pärskyessä sen sieraimista.

Elefantti myös lausui erikoisen tervehdyksensä torventörähdyksellä, joka kaikui kallioista, ja pysähtyi kulussaan heti kun näki sarvikuonon.

Epäilemättä olivat molemmat hämmästyneitä tapaamisesta, koska molemmat seisoivat muutamia sekunteja silmäten toisiaan ilmeisen kummastuneina.

Tämä tunne väistyi kuitenkin pian erään toisen tieltä. Vihan merkkejä alkoi ilmaantua. Oli selvää, että niiden välille oli nousemassa pahaa verta.

Siinä oli todellakin pieni pulma. Elefantti ei voinut päästä mukavasti veteen, jollei sarvikuono lähtenyt poukamasta; eikä sarvikuono hyvin voinut päästä poukamasta, niin kauan kuin elefantti suunnattomine paksuine jäsenineen tukki solan.

On totta, että kobaoba olisi voinut luikkia tiehensä toisen säärien välitse tai uida pois ja nousta maihin toisessa paikassa ja kummassakin tapauksessa jättää rannan vapaaksi.

Mutta kaikista maailman eläimistä on sarvikuono ehkä taipumattomin. Se on myös kaikkein rohkeimpia, ei pelkää ihmistä eikä eläintä — eipä edes ylistettyä leijonaa, jota se usein ajaa kuten kissaa. Niinpä ei vanhalla kobaoballa ollut aikomustakaan luovuttaa paikkaa elefantille, ja sen asennosta päättäen oli ilmeistä, ettei se aikonut luikkia tiehensä toisen vatsan alitse eikä uida yhtä vetäisyäkään sen vuoksi. Ei — ei ainoatakaan.

Jäi siis nähtäväksi, kuinka kunniakysymys ratkaistaisiin. Asiain tila oli käynyt niin mielenkiintoiseksi, että jok'ainoa leirissä tuijotti liikkumattomin silmin noita kahta suurta härkää — sillä sarvikuonokin oli "härkä" ja suurinta lajinsa kokoa.

Useita minuutteja ne seisoivat silmäten toisiansa. Elefantti, vaikka olikin paljon suurempi, tunsi vastustajansa hyvin. Se oli kohdannut sentapaisia ennen ja tiesi olla ylenkatsomatta toisen voimia. Kenties se oli ennen tätä joutunut kosketuksiin tuon pitkän vartaantapaisen kasvannaisen kanssa, joka pisti esiin kobaoban turvasta.

Joka tapauksessa se ei syöksynyt vastustajansa kimppuun heti — kuten se olisi tehnyt jollekin antilooppiparalle, joka olisi samalla tapaa joutunut sen tielle.

Sen kärsivällisyys kului kuitenkin loppuun. Sen vanhaa arvoa oli loukattu — sen mahtia vastustettu — se tahtoi saada kylpynsä ja juomisensa — se ei voinut kauempaa sietää sarvikuonon julkeutta.

Karjuen niin että kalliot kaikuivat se ryntäsi eteenpäin, sovitti torahampaansa lujasti vastustajansa hartioiden alle — kohotti mahtavasti ja heitti sarvikuonon kumoon veteen!

Hetkeksi viimemainittu vajosi ja läähätti ja pärski, pää puoleksi veden alla; mutta sekunnin kuluttua se oli jälleen jaloillaan ja hyökkäsi vuorostaan. Katselijat saattoivat nähdä, että se tähtäsi sarvillaan suoraan elefantin kylkiluihin ja että tämä teki kaikkensa pitääkseen päänsä sitä kohti.

Jälleen elefantti heitti kobaoban, ja jälleen tämä nousi ja ryntäsi vimmatusti suunnattoman vastustajansa kimppuun; ja niin molemmat taistelivat, että niiden ympärillä vesi oli valkoisena vaahtona.

Taistelu jatkui vedessä, kunnes elefantti, näyttäen luulevan vastustajallaan olevan sielläolosta etua, peräytyi solaan ja seisoi odottaen, pää järvelle päin. Tässä asennossa eivät solan reunat suojanneet sitä, kuten se ehkä luuli. Ne olivat liian matalat, ja sen leveät kyljet kohosivat paljon niiden yläpuolelle. Ne vain estivät sitä kääntymästä, ja tämä häiritsi sen liikkeiden vapautta.

Saattoi tuskin olla suunniteltua, että sarvikuono menetteli kuten se nyt teki, vaikka katselijoista siltä näytti. Kun elefantti asettui paikalleen solaan, kiipesi kobaoba ylös rannalle; ja sitten tehden äkkikäännöksen, pää maata kohden ja pitkä sarvi työntyen vaakasuorasti esiin se syöksyi vastustajaansa kohti ja iski sitä suoraan kylkiluihin. Katselijat näkivät sarven tunkeutuvan sisään, ja elefantin päästämä kova tuskanhuuto sekä sen ruumiin ja hännän nopeat liikkeet kertoivat selvästi, että se oli saanut vaikean haavan. Sen sijaan, että se olisi kauemmin seisonut solassa, se ryntäsi eteenpäin eikä pysähtynyt ennenkuin oli polvia myöten järvessä. Vetäin vettä kärsäänsä se nosti sen korkealle ja suunnaten sen taaksepäin tyhjensi suuret määrät vettä yli ruumiinsa ja sen paikan, johon oli saanut kobaoban sarven piston.

Sitten se juoksi ylös järvestä ja hyökkäili sinne tänne etsien sarvikuonoa; mutta pitkäsarvista ei voinut mistään löytää!

Päästyänsä poukamasta arvoansa alentamatta ja kenties luullen saavuttaneensa voiton, sarvikuono oli heti piston tehtyään laukannut pois ja kadonnut pensasten sekaan.

ELEFANTIN KUOLEMA.

Näiden kahden suuren nelijalkaisen välinen ottelu ei kestänyt kauempaa kuin kymmenen minuuttia. Tämän ajan kuluessa eivät metsästäjät ryhtyneet mihinkään yrityksiin hyökätäkseen niiden kummankaan kimppuun — niin kiintyneitä he olivat tarkastamaan harvinaista kamppailua. Vasta sarvikuonon paettua ja elefantin palattua veteen, he vielä kerran alkoivat neuvotella jostakin suunnitelmasta käydäkseen tämän Afrikan mahtavimman eläimen kimppuun. Hans otti nyt pyssynsä ja liittyi joukkoon.

Elefantti, etsiskeltyänsä vihollistaan, oli tullut takaisin ja seisoi polvia myöten järvessä. Se näytti levottomalta ja suuresti kiihtyneeltä. Sen häntä oli alituiseen liikkeessä, ja aika ajoin se kajahutti läpitunkevan, alakuloisen huudon — aivan erilaisen kuin sen tavallinen torventapainen mylvintä. Se kohotti suunnattomia jäseniänsä ja upotti ne sitten jälleen pohjaan, kunnes vesi vaahtosi tästä jatkuvasta kirnuamisesta.

Mutta omituisin sen puuhista oli tapa, jolla se käytti pitkää torvenmuotoista kärsäänsä. Sillä se imi melkoisia vesimääriä ja sitten suunnaten sen taaksepäin tyhjensi nesteen yli selkänsä ja hartiainsa kuten äärettömästä ruiskusta. Tämän suihkukylvyn se uudisti kerta kerran jälkeen vaikka oli selvää, ettei sen ollut hyvä olla.

Kaikki he tiesivät sen olevan vihoissaan. Swartboy sanoi, että olisi ylen vaarallista tällä hetkellä joutua sen huomion esineeksi, jollei olisi hevosta, millä karahuttaa pois sen tieltä. Tämän vuoksi oli jokainen heistä piilottautunut nwanapuun rungon taakse, van Bloom kurkistellen toiselta ja Hendrik toiselta puolen, pitääkseen silmällä sen liikkeitä.

Huolimatta vaarasta he päättivät vihdoin ryhtyä sitä ahdistamaan. He arvelivat, että jolleivät sitä pian tee, se, kulkee tiehensä ja jättää heidät ilman illallista — sillä he toivoivat saavansa syödä iltaseksi kappaleen sen kärsää. Aika oli siis kallis, ja he päättivät käydä sen kimppuun pitkittä puheitta.

He aikoivat hiipiä niin lähelle kuin turvallista oli. Kaikki kolme laukaisisivat yht'aikaa ja makaisivat sitten piiloutuneina pensaisiin, kunnes näkisivät ampumisensa seurauksen.

Enempää keskustelematta van Bloom, Hans ja Hendrik jättäen puun hiipivät pensaikon läpi järven länsipäätä kohden. Siinä ei ollut yhtäjaksoista tiheikköä, vaan ainoastaan joukko pensaita ja puuryhmiä, niin että täytyi hiipiä perin varovaisesti toisesta toiseen. Van Bloom johti kulkua ja pojat pysyttelivät jäljessä, seuraten hänen kintereillään.

Kun joku viisi minuuttia oli näin kulutettu, saapuivat he pienen puuryhmän suojaan lähelle vedenrajaa, kylliksi likelle jättiläisriistaansa. Nelinkontin he nyt lähestyivät viidakon reunaa; ja erottaen lehvät toisistaan katselivat niiden lomitse. Mahtava nelijalkainen oli suoraan heidän silmiensä edessä, noin kolmenkymmenen kyynärän päässä.

Se loiskutteli yhä uutterasti ja puhalteli vesimääriä ruumiinsa yli. Se ei näyttänyt merkkiäkään, että sillä oli vihiä heidän läsnäolostaan. Heillä oli siis hyvää aikaa valita sen suunnattomasta ruumiista paikka, johon tähtäisivät pyssyillään.

Kun he uudesta asemastaan sen ensin näkivät, seisoi se peräpuoli heitä kohti. Van Bloom arveli, ettei ollut sopiva aika laukaista, koska he eivät voisi tästä asemasta saada siihen kuolettavaa haavaa. He siis odottivat, kunnes se ehkä kääntyisi sivuttain, ennenkuin ampuisivat yhteislaukauksensa. Kaiken aikaa he pitivät silmänsä tarkasti suunnattuina siihen.

Vihdoin se lakkasi "kirnuamasta" jaloillaan eikä enää nostanut vettä kärsäänsä; ja nyt metsästäjät huomasivat, että järvi oli punaisena sen ympärillä! Sen veri oli veden punannut.

He eivät enää epäilleet sitä, että sarvikuono oli sitä haavoittanut; mutta oliko haava paha, sitä he eivät voineet sanoa. Se oli sen kyljessä, ja he saattoivat yhä nähdä vain sen leveän peräpuolen siitä asennosta, jossa se yhä seisoi. Mutta he odottivat hyvässä uskossa — koska he tiesivät, että mennessään pois vedestä sen täytyisi kääntää kylkensä heihin päin.

Useita minuutteja se pysyi samassa asennossa; mutta he huomasivat, ettei se enää piessyt hännällänsä ja että sen ryhti oli veltto ja lamaantunut. Silloin tällöin se käänsi kärsänsä sitä paikkaa kohti, johon se oli saanut piston kobaoban sarvesta. Oli ilmeistä, että haava vaivasi sitä, ja tämä ilmeni vielä selvemmin sen kärsän kautta tulevassa äänekkäässä, tuskallisessa hengityksessä.

Nuo kolme alkoivat käydä kärsimättömiksi. Hendrik pyysi lupaa hiipiä toiseen paikkaan ampuakseen sitä, jotta se käännähtäisi.

Se oli kääntynyt miltei ympäri — sen pää ja eturuumis olivat kuivalla maalla — kolme pyssyä ojennettiin — kolmen metsästäjän silmät olivat katsomaisillaan pyssyjensä tähtäimien läpi, kun äkkiä nähtiin sen horjahtavan — ja sitten vierähtävän kumoon! Valtavasti loiskahtaen sen suunnaton ruumis vaipui veteen, vyöryttäen suuria aaltoja järven joka kolkkaan.

Metsästäjät laskivat hanan vireestä ja hypähtäen väijyksistään ryntäsivät esiin rannalle. Yhdellä silmäyksellä he näkivät, että elefantti oli kuollut. He näkivät sen kyljessä olevan haavan — sarvikuonon sarven tekemän läven. Se ei ollut kovin suuri, mutta kauhea ase oli tunkeutunut syvälle sen ruumiiseen, sisäelimiin asti. Ei ihme siis sen aiheuttama seuraus — mahtavimman nelijalkaisen kuolema.

Niin pian kun elefantin kuolema tuli tiedoksi, nähtiin kaikkien ryntäävän paikalle. Pikku Trüey ja Jan kutsuttiin pois piilopaikasta — sillä he olivat kumpikin olleet kätkössä vankkureissa — ja Totty meni myös rannalle muiden joukossa. Swartboy oli ensimmäisenä paikalla tuoden muassaan kirveen ja suuren puukon — sillä Swartboylla oli aikeita ruhoon nähden — Hans ja Hendrik riisuivat yltään nuttunsa auttaakseen tässä teurastuspuuhassa. Ja mitä puuhaili van Bloom sillä välin? Oi, se on tärkeämpi kysymys kuin luuletkaan. Se oli tärkeä hetki — suuren ratkaisun hetki kenttäkornetin elämässä.

Hän seisoi käsivarret ristissä järven rannalla, juuri sillä kohdalla, johon elefantti oli kaatunut. Hän näytti vaipuneen hiljaiseen mietiskelyyn, silmät käännettyinä eläimen suunnatonta ruhoa kohti. Ei, ei ruhoa kohti. Tarkka vaarinottaja olisi havainnut, etteivät hänen silmänsä harhailleet yli tuon paksun nahan ja lihan muodostaman vuoren, vaan lepäsivät määrätyssä kohdassa.

Eläimen kyljessäkö olevassa haavassa? Miettikö van Bloom, kuinka pisto oli aiheuttanut noin suunnattoman elukan kuoleman?

Elefantti oli kaatunut niin, että sen pää oli veden yläpuolella, leväten pienellä hiekkasärkällä; sitä pitkin sen pehmeä ja taipuisa kärsä ojentui koko pituudessaan. Keltaiset kiiltävät torahampaat kaartuivat juurestaan kuin pari jättiläissuuruista käyrämiekkaa, nuo norsunluiset käsivarret, jotka vuosia — jopa vuosisatoja kenties — olivat sitä palvelleet sen repiessä metsän puita juurineen ja tonkiessa vastustajiaan monessa kauheassa taistelussa. Kallisarvoiset ja kauniit voitonmerkit ne olivat, mutta valitettavasti oli niiden maailmanmaine niin kallis, että se oli vienyt hengen monilta tuhansilta sen rodusta.

Loistaen koko komeudessaan olivat siinä nuo yhteenkuuluvat puolikuut tasaisesti kaartuen ja pehmeästi pyöristyen. Näihin olivat kenttäkornetin silmät luodut.

Niin, ja hänen luomassaan katseessa oli myös harvinainen into. Hänen huulensa olivat yhteenpuristetut, hänen rintansa kohoili huomattavasti. Oi, kokonainen ajatusten maailma risteili sillä hetkellä van Bloomin mielessä.

Olivatko ne tuskaisia ajatuksia? Hänen kasvojensa ilme kertoi päinvastaista. Pilvi, joka kaiken päivää oli varjostanut hänen otsaansa, oli kadonnut. Siitä ei ollut rahtuakaan jäljellä, vaan sen sijalla saattoi nähdä toivon ja ilon piirteet, ja nämä tunteet saivat vihdoin ilmaisun sanoissa.

"Mikä nyt on, isä?" kysyi pikku Trüey, joka oli hänen lähellään; "mistä sinä puhuit, isä rakas?"

Ja sitten kaikki muutkin kokoontuivat hänen ympärilleen, havaiten hänen kiihoittuneen käytöksensä ja hyvillään huomatessaan hänen näyttävän niin onnelliselta.

"Mikä nyt on, isä?" kysyivät kaikki yhteen ääneen, myöskin Swartboyn ja
Tottyn seistessä innokkaina vastausta kuulemassa, kuten muutkin.

Mieluisten ajatusten liikuttamana ei hellä isä voinut enää salata lapsiltaan vastaheränneen onnellisuutensa salaisuutta. Hän täytti heidän pyyntönsä ilmaisemalla sen.

Ei. He tiesivät, että ne olivat jonkin arvoisia. He tiesivät elefantin torahampaista saatavan norsunluuta tai oikeammin, että elefantin torahampaat olivat juuri norsunluuta, ja että sitä käytetään satojen esineiden valmistukseen. Olipa todella pikku Trüeylla siitä tehty soma viuhkakin, ennen hänen äitinsä oma, ja Janilla oli puukko norsunluisine päineen. Norsunluu oli kaunista ainetta ja aika kallishintaista, sen he tiesivät. Tämän kaiken he tiesivät, mutta eivät voineet arvata näiden kahden torahampaan arvoa. Niin he sanoivat.

"No niin, lapseni", sanoi van Bloom, "niin paljon kuin minä voin niitä arvioida, ne ovat kumpikin kahdenkymmenen Englannin punnan arvoisia".

"Niin", jatkoi kenttäkornetti; "luulisin, että kumpikin torahammas painaa sata naulaa, ja koska norsunluun hinta nykyään on neljä shillingiä ja kuusi penceä naula, tuottaisivat nämä kaksi rahassa neljän- ja viidenkymmenen punnan välillä.".

"Mutta kelle ne voimme myydä?" kysyi Hendrik vaitiolon jälkeen. "Olemme kaukana siirtokunnista. Kuka antaisi meille niistä joko härkiä tai hevosia tai lampaita? Ei maksaisi vaivaa kuljettaa kahta torahammasta niin pitkää matkaa —"

"Ei kahta, Hendrik", sanoi hänen isänsä keskeyttäen hänet; "mutta ehkäpä kaksikymmentä — jopa kaksi kertaa kaksikymmentä tai kolme kertaa se määrä. Ymmärrättekö nyt, mikä tekee minut näin iloiseksi?"

"Aaa!" huudahti Hendrik kuten muutkin, jotka nyt alkoivat käsittää, mistä heidän isänsä oli niin hyvillään, "arvelet, että voimme näillä tienoilla saada useampia torahampaita?"

"Aivan niin. Luulen täällä olevan paljon norsuja. Olen varma siitä, päättäen jo huomaamistani lukuisista jäljistä. Meillä on pyssymme ja onneksi paljon ampumavaroja. Olemme kaikki jotenkin hyviä ampujia — miksi emme voisi saada enempää näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä!"

"Ja me saamme", jatkoi van Bloom. "Tiedän, että saamme, sillä tunnen Jumalan käden, joka keskelle kurjuuttamme lähettää meille tämän rikkauden — menetettyämme kaikki. Enemmän tulee saman käden johtaessa. Olkaa siis hyvällä mielellä, lapseni! Meillä ei ole puutetta — saamme vielä runsaasti — voimme tulla rikkaiksi!"

Ei sen vuoksi, että yksikään noista olennoista olisi välittänyt paljoakaan rikkaudesta, vaan nähdessään isänsä onnellisena he puhkesivat oikein riemuhuutoon, johon sekä Totty että Swartboy yhtyivät. Se kaikui yli pienen järven ja sai yöpuulle asettumassa olevat linnut ihmettelemään, mitä oli tekeillä. Koko Afrikassa ei ollut onnellisempaa joukkoa kuin tuo, joka sillä hetkellä seisoi yksinäisen pienen lammen partaalla.

ERÄMIEHIKSI LYÖTTÄYTYNEINÄ.

Kenttäkornetti oli siis päättänyt lyöttäytyä erämieheksi ammatiltaan — elefantinmetsästäjäksi; ja oli mieluisaa ajatella, ettei tämä toimi luvannut ainoastaan jännittävää urheilua, vaan suurta hyötyäkin. Hän tiesi, ettei ollut niinkään helppo asia onnistua surmaamaan moista suurta ja kallisarvoista riistaa kuin norsut ovat. Hän ei olettanut muutamassa viikossa tai kuukaudessa saavansa mitään suuria määriä norsunluisia voittosaaliita; mutta hän oli tehnyt päätöksen viettää vaikkapa vuosia näissä hankkeissa. Vuosikausia hän viettäisi "pensastolaisen", bushmannin, elämää — vuosikausia hänen poikansa olisivat "pensastopoikia", ja hän toivoi, että ajan tullen hänen kestävyytensä ja ponnistelunsa tuottaisivat runsaan palkkion.

Sinä iltana oltiin leiritulen ympärillä ylen onnellisia ja hilpeitä. Elefantti oli jätetty sinne, missä se makasi, jotta se huomenna paloiteltaisiin. Ainoastaan sen kärsä oli katkaistu — osa siitä valmistettiin illalliseksi.

Vaikka kaikki elefantinliha on syötävää, pidetään kärsää herkullisimpana palana. Sen maku ei eroa paljon häränkielen mausta, ja kaikki he pitivät siitä erittäin paljon. Swartboylle, joka oli "vanhasta klowsta" saanut monta ateriaa, olivat nämä perin mieluisat pidot.

Heillä oli runsaasti hyvää maitoa myöskin. Lehmä, joka nyt oli mitä parhaimmalla laitumella, oli kahdenkertaistanut antimensa; ja tuon juomasta herkullisimman määrä oli riittävä, jotta jokainen heistä sai suuren annoksen.

Heidän nauttiessaan tätä uutta ruokalajiansa, paahdettua norsunkärsää, kääntyi keskustelu luonnollisesti näihin eläimiin.

Kaikki eivät tiedä, että tätä jättiläiskokoista nelijalkaista on kaksi eri lajia — afrikalainen ja aasialainen. Varsin myöhäiseen aikaan saakka luultiin niiden olevan samaa lajia. Nyt tunnustetaan niiden olevan, ei vain selvästi eroavia, vaan monessa suhteessa vallan erilaisia. Aasialainen, eli, kuten sitä useammin nimitetään, intialainen on suurempi näistä kahdesta; mutta on mahdollista, että kesyttäminen on lajia suurentanut, kuten on käynyt monien eläinten. Afrikalaista lajia tavataan vain villinä; ja on ilmennyt tämän lajin yksilöitä mitattaessa, että niillä on suurimpien aasialaisten villien norsujen mittasuhteet.

Huomattavimmat eroavaisuudet noiden kahden välillä havaitaan korvissa ja torahampaissa. Afrikalaisen elefantin korvat ovat ääretöntä kokoa, kohdaten toisensa hartioiden yläpuolella ja riippuen rinnan alapuolelle. Intialaisen elefantin korvat ovat tuskin kolmasosaa siitä. Komeiden torahampaittensa puolesta edellinen on voitolla — muutamien yksilöiden painavat lähes kaksisataa naulaa kumpikin — kun taas jälkimmäisen torahampaat harvoin ovat sadan naulan painoisia. Tästä on kuitenkin muutamia poikkeuksia. Luonnollisesti on kahdensadan naulan painoinen torahammas kaikkein suurimpia ja afrikalaisillakin norsuilla paljon yli keskimäärän. Tämän lajin naaraksetkin ovat varustetut torahampailla — vaikkei sen kokoisilla kuin urokset — kun taas intialaisen norsun naarailla joko ei ole lainkaan torahampaita tai ne ovat niin pienet, että niitä tuskin huomaa huulten nahan ulkopuolella.

Muut näiden kahden lajin väliset huomattavat eroavaisuudet ovat siinä, että aasialaisen elefantin otsa on kovera, kun taas afrikalaisen on kupera; edellisellä on neljä känsäistä varvasta takajaloissa, joissa jälkimmäisellä on vain kolme. Hampaitten kiille antaa vielä lisätodistuksen siitä, että nämä eläimet lajiltaan ovat erilaisia.

Eivät kaikki aasialaisetkaan elefantit ole samanlaisia. Tässä lajissa on muunnoksia, joilla on varsin selvästi eroavat piirteet; ja todella nämä "muunnokset", kuten niitä sanotaan, näyttävät eroavan toisistaan melkein yhtä paljon kuin yksikään niistä eroaa afrikalaisesta lajista.

Eräällä muunnoksella, joka on itämaalaisten kesken tunnettu "mooknah"-nimellä, on suorat torahampaat, jotka pistävät alaspäin, kun nämä omituiset lisäkkeet tavallisesti kaartuvat ylöspäin.

Aasialaiset erottavat elefanteissaan kaksi pääasiallista kastia eli kenties lajia. "Kumarea"-nimisenä tunnettu on suuriruumiinen, luja ja voimakas eläin, suurikärsäinen ja lyhytjalkainen. Toinen, "merghi"-niminen, on suurempaa lajia, mutta ei niin luja eikä voimakas kuin kumarea, eikä sillä ole niin suurta kärsää. Sen pitkät raajat tekevät sen kykeneväksi taivaltamaan nopeammin kuin kumarea; mutta kun jälkimmäisellä on suurempi kärsä (norsunomistajain mielestä kauneuden näyte) ja kun se voi kestää suurempaa ponnistusta, on se suosittu ja kalliimmassa hinnassa itämaisilla markkinoilla.

Toisinaan tavataan valkeita elefantteja. Ne ovat yksinkertaisesti "vaaleaihoisia", mutta sellaiset ovat useissa Aasian maissa korkeassa hinnassa, ja suuria summia niistä maksetaankin. Niitä kunnioitetaan myöskin taikauskoisesti muutamilla seuduilla.

Intialaista elefanttia tavataan nykyään useimmissa Aasian eteläisissä maissa, niihin lukien Ceylonin, Jaavan, Sumatran, Borneon suuret saaret j.n.e. Jokainen luonnollisesti tietää, että näissä maissa on jo aikoja sitten elefantti totutettu ihmisen palvelukseen ollen tavallaan kotieläin. Mutta niitä on myöskin villinä sekä Aasian mantereella että saarilla; ja elefantinmetsästys on Idän suurenmoisimpia urheiluja.

Afrikassa elefantteja on ainoastaan luonnontilassa. Tämän vähäntunnetun mannermaan ainoakaan kansa ei ole sitä kesyttänyt eikä totuttanut mitään tarkoitusta varten. Sitä pidetään arvossa vain kallisarvoisten torahampaiden ja myöskin sen lihan tähden. Jotkut ovat vakuuttaneet tämän lajin olevan rajumman kuin sen intialainen heimolainen ja ettei sitä voitaisi kesyttää. Tämä on kokonaan erehdystä. Syy, miksi afrikalaista norsua ei ole harjoitettu, on yksinkertaisesti se, ettei ainoakaan nykyisistä Afrikan kansoista ole vielä noussut kyllin korkealle sivistyskannalle, jotta ne osaisivat käyttää hyväkseen tämän arvokkaan eläimen palveluksia.

Afrikalainen norsu voidaan kesyttää ja totuttaa kuormaa kantamaan yhtä helposti kuin sen intialainen serkku. Koe on tehty; ja että se onnistuu, siihen ei tarvita parempaa todistetta kuin se, että eräällä aikakaudella sitä koetettiin ja suuressa mitassa. Kartagolaisen armeijan elefantit olivat tätä lajia.

Afrikalaista elefanttia tavataan nykyään keski- ja eteläosissa Afrikaa. Abessinia idässä ja Senegal lännessä ovat sen pohjoiset rajat, ja vain muutamia vuosia sitten se vaelsi etelää kohden Hyväntoivonniemelle saakka. Tavattoman pitkillä pyssyillä varustettujen hollantilaisten norsunmetsästäjien uutteruus on sen niiltä seuduin karkoittanut; ja nyt ei sitä enää tavata Orange-joen eteläpuolella.

Muutamat luonnontutkijat (Cuvier muiden muassa) luulivat abessinialaisen elefantin olevan intialaista lajia. Se ajatus on nyt hylätty, eikä ole mitään syytä arvella, että jälkimmäistä tavataan missään Afrikan osassa. On varsin luultavaa, että afrikalaisen lajin muunnoksia on tämän mantereen eri osissa. On tunnettua, että troopillisilla alueilla elävät ovat muita suurempia; ja Afrikan vuoriseuduissa, Niger-joen luona, sanotaan tavattavan punertavaa ja perin rajua lajia. On kuitenkin luultavaa, että nämä punaiset elefantit, joita on nähty, olivat sellaisia, joiden ruumiit olivat punaisen pölyn peittämiä, koska elefanteilla on tapana usein sirotella yllensä pölyä käyttäen kärsäänsä "jauhoittajana".

Swartboy kertoi eräästä muunnoksesta, joka tunnetaan hottentottien kesken "koes-copsin" nimellä. Tämä laji, sanoi hän, erosi tavallisista siinä, että siltä kokonaan puuttuivat torahampaat ja se oli paljon pahantapaisempi luonnostaan. Sen kohtaamista pelätään enimmän; mutta kun siinä ei ole mitään sellaista, jonka vuoksi kannattaisi vaivautua sitä surmaamaan, antavat metsästäjät sille tavallisesti laajan liikkumisalan.

Sellainen oli keskustelun kulku sinä iltana leiritulen ääressä. Useat tässä esitetyistä tiedoista antoi Hans, joka luonnollisesti oli kerännyt ne kirjoista; mutta bushmannikin antoi osuutensa — kenties laadultaan paljon luotettavamman.

Kaikki aikoivat ennen pitkää tehdä käytännössä tuttavuutta tämän suuren nelijalkaisen tottumusten ja tapojen kanssa; heille se oli tullut mielenkiintoisimmaksi kaikista elukoista.

ELEFANTIN "KUIVAAMINEN".

Seuraava päivä oli ankaran, mutta riemuisan työnteon päivä. Se vietettiin elefantin lihaa "suolatessa".

Vaikka se ei olekaan yhdenvertaista härän eikä lampaanlihan eikä myöskään sianlihan kanssa, on elefantinliha syötäväksi kyllin maukasta. Eikä olekaan mitään syytä, jonka vuoksi se ei maistuisi, sillä tämän eläimen ruoka on puhdasta, ja se elää kokonaan kasviravinnolla — puiden lehdillä ja pehmeillä vesoilla, useiden sipulilajien juurilla, joita se hyvin osaa vetää maasta ylös torahampaillaan ja kärsällään. Tästä ei seuraa, että sen lihan tulisi olla hyvänmakuista — koska näemme sian, erään saastaisimmista elukoista, antavan mitä herkullisinta lihaa; kun taas toinen samaa sukua (pachydermata), joka elää vain makeista, mehevistä juurista, antaa sekä mautonta että katkeraa lihaa. Tarkoitan etelä-amerikalaista tapiiria. Ravinnon laatu ei siis ole mikään lihan laadun tunnusmerkki.

On totta, että van Bloom ja useimmat hänen perheestänsä eivät olisi valinneet varsinaiseksi ravinnokseen norsunlihaa. Jos he olisivat varmasti luulleet voivansa hankkia kauriinlihaa varastoon, olisi suuri ruho luultavasti joutunut hyeenain saaliiksi. Mutta he eivät olleet varmoja ainoastakaan antiloopista, ja sen vuoksi he päättivät "suolata" norsun. Se olisi varmasti käsillä olevana varastona eikä sen tarvitsisi estää heitä syömästä metsänriistaa tai muita herkkuja, joita saattoi tarjoutua.

Ensi tehtävä oli torahampaiden leikkaaminen. Tämä osoittautui vaikeaksi hommaksi ja vei runsaat kaksi tuntia. Onneksi oli käsillä hyvä kirves. Ilman sitä ja Swartboyn taitoa olisi voitu tuhlata kaksin verroin aikaa tässä puuhassa.

Kun norsunluu oli saatu otetuksi ja pantu talteen turvalliseen paikkaan, alkoi ruhon paloittelu täydellä todella. Van Bloom ja Swartboy olivat "pääteurastajia", kun taas Hans ja Hendrik näyttelivät "käskyläisten" osaa. Koska ruho oli puoleksi veden alla, olisi heidän ollut jotenkin vaikea käsitellä alempaa osaa. Mutta siihen he eivät aikoneetkaan koskea. Ylempi osa olisi vallan riittävä turvaamaan heidät pitkäksi aikaa; ja niin he ryhtyivät poistamaan nahkaa siltä kyljeltä, joka oli ylöspäin.

Karkean, paksun päällysnahan he poistivat palasiin jaetuissa suurissa levyissä; ja sitten he nylkivät useita kalvoja sisempää nahkaa, joka oli sitkeää ja taipuisaa. Jos he olisivat tarvinneet aluksia, olisi Swartboy säästänyt tämän niiden valmistukseen — kuten bushmannit ja muut alkuasukkaat tekevät. Mutta heillä oli aluksena vankkurinsa, ja tämä nahka heitettiin pois.

Nyt he pääsivät käsiksi lihaan, jota he erottivat suurissa kappaleissa kylkiluista; ja sitten he hakkasivat kirveellä kylkiluut pois, toisen toisensa jälkeen. Tätä vaivaa he eivät olisi nähneet — koska he eivät halunneet kylkiluita — jolleivät olisi tahtoneet niitä poistaa toisesta syystä, nim. ulottuakseen arvokkaaseen rasvaan, jota on suunnattomat määrät sisälmysten ympärillä. Ruoanlaittotarkoituksiin olisi rasva luonnollisesti verratonta ja melkein välttämätöntä, jotta itse lihaa voitaisiin syödä.

Ei ole lainkaan helppoa päästä käsiksi elefantin sisässä olevaan rasvaan, koska kaikki sisälmykset täytyy ensin poistaa. Mutta Swartboyta ei pieni vaiva pelottanut; niinpä kavuten suunnattoman ruhon sisään hän alkoi leikata ja kaivaa, silloin tällöin ojentaen joukon sisälmyksiä toisille, jotka veivät ne pois tieltä.

Kun pitkä työvuoro oli kulunut tässä hommassa, saatiin rasva otetuksi ja käärittiin huolellisesti kappaleeseen puhdasta sisänahkaa; ja silloin "teurastus" lopetettiin.

Tietysti oli neljä jalkaa, joita kärsän ohella pidetään herkkupaloina, jo irroitettu vuohisnivelestä, ja nyt ne olivat rannalla Swartboyn vastaisia toimenpiteitä varten.

Seuraava tehtävä oli lihan "suolaaminen". Heillä oli varastossa suolaa — tuota kallisarvoista, vaikka ei välttämätöntä ainetta, kuten äskettäin on huomattu. Mutta sen määrä — talteen pistetty vankkurien kuivaan nurkkaan — oli kuitenkin pieni ja olisi loppunut lyhyeen norsua suolatessa.

Heillä ei ollut aikomustakaan käyttää sitä sellaiseen tarkoitukseen. Lihaa voidaan säilyttää ilman suolaa; eikä ainoastaan Swartboy, vaan van Bloom itsekin tiesi, miten sitä tulee säilyttää. Kaikissa maissa, joissa suolaa on niukasti, ymmärretään hyvin lihan kuivaamismenettely, joka on yksinkertaisesti sen leikkelemistä ohkaisiin kaistaleihin ja ripustamista ulos aurinkoon. Muutamien päivien kirkas lämmin auringonpaiste kuivaa ne riittävästi; ja siten kuivattu liha säilyy hyvänä kuukausimääriä. Hiljainen tuli on melkein samanveroinen; ja kun ei ole auringonpaistetta, turvaudutaan siihen usein. Auringossa kuivattua lihaa nimitetään Etelä-Afrikassa "biltongiksi". Meksikon espanjalaisten kesken sillä on nimenä "tasajo", ja Perussa "charqui".

Useita tunteja kului norsunlihaa kaistaleihin leikattaessa, ja sitten pystytettiin joukko haaraisia paaluja, toisia pantiin vaakasuorasti sakaroihin, ja niihin ripustettiin liha, joka roikkui lukemattomissa kiehkuroissa.

Ennen auringonlaskua tarjosi leirin lähistö harvinaisen näyn. Se näytti melkein langanvalkaisijan aitaukselta, paitsi että riippuvat kaistaleet olivat heleän rubiininvärisiä eikä valkoisia.

Mutta työ ei ollut vielä valmis. Jalat olivat vielä "säilytettävät", ja niiden suolaamistapa oli vallan erilainen. Se oli ainoastaan Swartboyn tuntema salaisuus, ja sitä suoritettaessa bushmanni oli päähenkilönä keittiöpäällikön tärkeä ilme kasvoillaan.

Ensin hän kaivoi maahan kuopan, noin kaksi jalkaa syvän ja hiukan suuremman läpimitaten — juuri kyllin ison, että siihen mahtui yksi jalka, joka oli lähes kaksi jalkaa juuresta läpimitaten. Mullan, joka saatiin tästä kuopasta, Swartboy sovitti löyhän penkereen muodossa reunojen ympärille.

Hänen määräyksestään olivat pojat jo laahanneet paikalle suuren joukon kuivia oksia ja kalikoita. Nämä Swartboy nyt latoi kuopan yli kymmenen jalkaa korkeaksi pyramiidiksi ja sytytti sitten rovion. Sen jälkeen hän ryhtyi tekemään kolmea muuta aivan samanlaista hautaa ja teki kunkin yläpuolelle tulen, kuten ensimmäisenkin, kunnes oli neljä suurta roviota.

Tulten ollessa nyt aika vauhdissa hän saattoi ainoastaan odottaa, kunnes kukin niistä oli palanut. Tämä siirtäisi toimituksen myöhään iltaan, ja niin kävikin; mutta Swartboy tiesi sen ennakolta. Hän tiesi ehtivänsä tehdä tärkeimmän osan työstään ennen makuuaikaa.

Kun ensimmäinen rovio oli palanut punaiselle hiilelle, alkoi Swartboyn velvollisuuksien ankarin vuoro. Lapiolla hän nosti hiilet kuopasta, kunnes se oli tyhjä; häneltä kului kuitenkin enemmän kuin tunti suorittaessaan tuon näköjään yksinkertaisen työn. Vaikeuden aiheutti kova kuumuus, jota hänen täytyi kestää, ja joka sai hänet karkoitetuksi aina hetkisen työn jälkeen jäähdyttämään itseänsä.

"Baas", kuten Hendrik ja Hanskin, vuorottelivat hänen kanssaan, kunnes kaikki neljä hikoilivat kuin jos olisivat olleet puoleksi tunniksi leivinuuniin suljettuja.

Kun kuoppa oli kokonaan tyhjennetty hiilistä, nosti Swartboy van Bloomin avustamana yhden suurista jaloista ja vieden sen niin lähelle kuin polttavan kuumuuden vuoksi sietivät, he pudottivat sen kuoppaan kannallensa.

Hietainen multa, joka aluksi oli poistettu ja joka nyt oli yhtä kuumaa kuin sula lyijy, työnnettiin jalan päälle ja hiilet kerättiin päällimmäiseksi, ja siihen sytytettiin toinen suuri rovio.

Saman menetelmän alaisiksi joutuivat norsun muut jalat ja kaikki neljä jätettiin "uuniin", kunnes roviot olisivat palaneet loppuun, ja "potkat" kylliksi "paistuneet".

Swartboy aikoi sitten lakaista hiilet pois, ottaa jalat esiin terävällä puisella vartaalla, piestä niitä hyvin vapauttaakseen ne tomusta, kaapia hiekan pois, leikata irti päällysnahan, jolloin ne olisivat valmiita joko syötäviksi tai säilyisivät pitkän aikaa.

Mutta se ei tapahtuisi ennen aamua; ja niinpä he kaikki, väsyneinä päivän erikoisista ponnistuksista, päättivät iltasensa, jona oli paahdettua kärsää, ja menivät levolle nwanapuun suojelevaan varjoon.

ILKEÄ HYEENA.

Väsyneitä kun olivat, olisivat he pian vaipuneet uneen. Mutta sitä ei sallittu. Heidän levätessään suljetuin silmin unenhorroksessa ennen nukahtamista, saattoivat oudot äänet leirin lähellä heidät äkkiä säpsähtämään.

Ne olivat kuin raikuvia naurunrähähdyksiä; eikä kukaan niihin tottumaton olisi voinut väittää niiden olevan muuta kuin inhimillisten olentojen ääniä. Ne muistuttivat sellaista kimakkaa ääntä, joka liittyy mielettömän neekerin nauruun. Tuntui kuin olisi hulluinhuone-joukkio neekereitä päästetty irti tänne päin.

Joka hetki äänet kuuluivat selvempinä ja kovempina; ja ilmeistä oli, että mikä tahansa niihin aihetta antoikin, se oli tulossa lähemmäksi leiriä.

Että siellä oli useampia kuin yksi olento, oli selvää — niin, ja yhtä selvää, että siellä oli useampia kuin yhtä lajia olennoita; sillä niin vaihtelevia olivat äänet, että vatsassapuhuja olisi joutunut ymmälle yrittäessään jäljitellä niitä kaikkia. Sieltä kuului ulvontaa ja vikinää, röhkimistä ja murinaa ja kuin tuskissaan olevan hiljaista, alakuloista valitusta ja sähinää ja rääkymistä ja kuin haukkuvien koirien lyhyitä, teräviä äännähdyksiä ja sitten hetkinen pari syvää hiljaisuutta, ja jälleen tuo ihmismäinen naurukuoro, joka kammottavana voitti kaikki muut äänet.

Otaksunet, että moisen raivoisan konsertin täytyi leirissä synnyttää suurta levottomuutta. Ei laisinkaan. Kukaan ei vähintäkään peljästynyt — ei edes viaton pikku Trüey eikä vähäinen Jankaan.

Jos nämä äänet olisivat olleet heille outoja, olisivat he epäilemättä pahastikin peljästyneet. He olisivat olleet niistä kauhuissaan; sillä niiden tarkoitus oli aiheuttaa sellainen vaikutus jokaisessa, jonka korville ne olivat uusia.

Mutta van Bloom ja hänen perheensä olivat eläneet liian kauan villillä "karoolla" ollakseen tietämättömiä noista äänistä. Ulvonnassa ja rääkymisessä ja haukunnassa he kuulivat vain sakaalin huudot; ja he tunsivat hyvin ilkeän hyeenan raivoisan naurun.

Sen sijaan että olisivat säikähtäneet ja hypähtäneet vuoteistaan, he makasivat hiljaa ja kuuntelivat — pelkäämättä meluavien elukoiden heitä ahdistavan.

Van Bloom ja lapset nukkuivat vankkureissa; Swartboy ja Totty maassa — mutta he makasivat lähellä tulta eivätkä sentähden pelänneet minkäänlaisia villejä eläimiä.

Hyeenat ja sakaalit näyttivät kuitenkin tällä kertaa olevan sekä lukuisat että rohkeat. Muutamien minuuttien kuluttua siitä, kun niitä ensin kuultiin, kohosivat niiden huudot ympäri leiriä joka taholta niin läheltä ja niin äänekkäinä, että se oli suorastaan vastenmielistä — vieläpä ottamatta huomioon näiden petojen luontoakaan.

Viimein ne tulivat niin likelle, että oli mahdotonta katsoa mihinkään suuntaan näkemättä viheriäisen tai punaisen silmäparin kiiluvan tulien valossa! Valkoisia hampaita saattoi myöskin huomata, kun hyeenat avasivat kitansa päästäkseen viiltäviä nauruntapaisia huutojansa.

Moinen näky silmiensä edessä ja moiset äänet korvissaan ei van Bloom eikä kukaan hänen väestään — niin väsyneitä kuin olivatkin — voinut nukahtaa. Itse asiassa oli pahempaakin paitsi sitä, ettei uni tullut kysymykseen; kaikki — kenttäkornettikin itse — alkoivat tuntea levottomuutta, joskaan ei todellista pelkoa.

He eivät koskaan olleet nähneet hyeenajoukkoa niin lukuisana ja raivokkaana. Niitä oli ainakin pari tusinaa leirin ympärillä sekä kaksi sen vertaa sakaaleja.

Van Bloom tiesi, että vaikka hyeena tavallisissa oloissa ei olekaan vaarallinen eläin, on kuitenkin paikkoja ja hetkiä, jolloin se ahdistaa ihmisiä. Swartboy tiesi sen hyvin ja Hans myöskin, joka oli sellaisesta asiasta lukenut. Ei ihme siis, että he kaikki tunsivat hiukan levottomuutta. Hyeenat käyttäytyivät nyt niin julkeasti ja näyttivät niin saaliinhimoisilta, ettei uni tullut kysymykseenkään. Johonkin täytyi ryhtyä karkoittaakseen pedot leirin luota.

Van Bloom, Hans ja Hendrik tarttuivat pyssyihinsä ja menivät ulos vankkureista, kun taas Swartboy varusti itsensä jousellaan ja vasamillaan. Kaikki neljä seisoivat lähellä nwanan runkoa, toisella puolen nuotioita. Tässä paikassa he olivat varjossa. Siitä he parhaiten saattoivat tarkata kaikkea, mikä tulisi tulien valoon, joutumatta itse huomatuiksi. Heidän asemansa oli hyvin valittu.

He olivat tuskin asettuneet sinne, kun havaitsivat, mihin suureen laiminlyöntiin olivat joutuneet syypäiksi. Ensi kertaa johtui nyt heidän mieleensä, mikä oli tuonut hyeenoita niin lukuisasti heidän ympärilleen. Epäilemättä se oli norsunliha — biltong.

Sitä pedot ajoivat takaa; ja kaikki huomasivat nyt, että oli tehty virhe ripustamalla liha liian matalalle. Hyeenat voisivat helposti ulottua siihen.

Tämä olikin pian silminnähtävää; sillä heidän juuri seistessään ja tarkastellessaan punaisia kiehkuroita, jotka selvästi näkyivät Swartboyn tulien valossa, kohosi pörröinen, kirjava peto takajaloilleen, tarttui yhteen kaistaleeseen, veti sen alas paalulta ja juoksi sitten saaliineen pois pimeyteen.

Toisia petoja syöksi sen luo saadakseen osansa ryöstöstä; ja epäilemättä oli tuo palanen nautittu vähemmässä kuin puolessa minuutissa, sillä sen ajan kuluttua osoittivat kiiluvat silmät ja hohtavat hampaat koko lauman tulleen takaisin ja olevan valmiin tekemään uuden anastuksen.

Kukaan metsästäjistä ei ollut laukaissut, koska petojen ketteryys teki vaikeaksi tähdätä ainoaankaan niistä; ja kaikki tiesivät ruudin ja lyijyn olevan liian kalliita tuhlattaviksi "lennosta" ampumiseen.

Rohkaistuneina menestyksestään hyeenat olivat nyt tulleet lähemmäksi ja olisivat seuraavassa hetkessä tehneet yleisen hyökkäyksen lihatelineille ja epäilemättä saaneetkin raastetuksi pois suuret määrät lihaa. Mutta juuri silloin pälkähti van Bloomin päähän, että olisi parasta panna pyssyt syrjään ja korjata heidän tekemänsä erehdys asettamalla biltong pois ulottuvilta. Jolleivät he niin tekisi, täytyisi heidän joko valvoa koko yö sitä vartioiden tai menettää joka kaistale.

Ensin he ajattelivat koota sen läjään ja tallettaa sen vankkureihin. Se ei olisi ainoastaan ikävä homma, vaan tekisi myös haittaa heidän makuupaikoilleen.

Ilmaantui kuitenkin toinen vaihtoehto. He huomasivat, että jos telineet vain olisivat kyllin korkeat, voisi lihan helposti ripustaa niin, etteivät hyeenat siihen ulottuisi. Ainoa kysymys oli, miten saisi poikkipaalut vähän korkeammalle. Pimeässä he eivät saisi kuntoon uusia pystypaaluja, ja siinäpä olikin pulma. Kuinka siitä selvittäisiin? Hans kunnostautui ehdottomalla erästä keinoa: tuli ottaa muutamia pysty paaluja irti, kiinnittää ne toisiin, sakaraiset päät ylöspäin, ja panna sitten poikkipaalut ylimmäisiin haaroihin. Silloin saataisiin kyllin korkea teline, jotta liha voitaisiin ripustaa sekä sakaalien että hyeenain ulottuvilta.

Hansin ehdotus hyväksyttiin heti. Puolet pystypaaluista otettiin irti ja kiinnitettiin toisiin siten, että niiden haarat kohosivat runsaasti kaksitoista jalkaa korkealle ilmaan; ja sitten sovitettiin poikkipaalut niiden yläpäähän. Seisomalla eräällä vankkurien arkulla van Bloom saattoi heittää lihakaistaleet vaakasuorille paaluille ja sillä tavoin, että ne riippuivat vain pari tuumaa alas eivätkä saaliinhimoiset pedot mitenkään niihin ulottuneet.

Kun työ oli päätetty, meni joukkue takaisin paikalleen puun varjoon, aikoen hetkisen vartioida ja katsoa, kuinka susimaiset tungettelijat menettelisivät.

Heidän ei tarvinnut kauan vartioida. Vähemmän kuin viiden minuutin kuluttua lauma lähestyi biltongia ulvoen ja rähisten ja nauraen kuten ennenkin; tällä kertaa kuitenkin päästäen erikoisia huutoja kuin tyytymättömyyttä ilmaisten. Ne näkivät yhdellä silmäyksellä, etteivät houkuttelevat kiehkurat olleet enää niiden ulottuvilla.

Ne eivät kuitenkaan tahtoneet poistua, ennenkuin ottaisivat asiasta täyden selon, ja useita suurimmista lähestyi rohkeasti telinettä hyppien ylös ja koettaen sen korkeutta.

Useiden yritysten jälkeen, hyppien joka kerta niin korkealle kuin suinkin, ne näyttivät menettävän rohkeutensa; epäilemättä ne olisivat ajan tullen jäljitelleet kettua pihlajanmarjoineen ja menneet hiljalleen tiehensä. Mutta van Bloom suuttuneena siitä, että hänet tällä tavoin oli ajettu liikkeelle mieluisasta levosta, päätti jollakin lailla kostaa kiusanhengilleen; niinpä hän kuiskasi sanasen toisille, ja yhteislaukaus pamahti puun takaa.

Odottamaton laukaus aiheutti sekä hyeenain että sakaalien nopean hajaantumisen, ja saattoi kuulla niiden monien jalkain sipsutusta, kun ne juoksivat tiehensä. Kun telineiden alustaa tarkastettiin, huomattiin, että näistä saaliinhimoisista nelijalkaisista oli kaksi suurempaa ja yksi pienempi saanut surmansa.

Swartboy oli laukaissut nuolensa yhtä aikaa pyssyjen kanssa ja kaatanut sakaalin, sillä myrkytetty varsi näkyi pistävän esiin eläimen kylkiluiden välistä.

Pyssyt ladattiin uudelleen, ja joukko meni entisille paikoilleen; mutta vaikka he odottivat puolisen tuntia, ei hyeenaa eikä sakaalia näkynyt.

Ne eivät kuitenkaan olleet menneet kauas, kuten niiden villi musiikki todisti; mutta syy, miksi ne eivät palanneet, oli se, että ne olivat nyt keksineet järvessä olevan elefantinhaaskan puolikkaan, ja sen ääressä ne nyt illastivat. Leiriin saattoi selvästi kuulla niiden syöksyvän veteen, ja koko yön ne riitelivät ja murisivat, nauroivat ja kirkuivat ahtaessaan itseensä runsasta saalistaan.

Luonnollisesti eivät van Bloom eikä hänen väkensä istuneet koko yötä kuuntelemassa tätä äänten sekasotkua. Niin pian kuin he huomasivat, etteivät pedot luultavasti enää tulisi leirin lähettyville, panivat he aseensa pois, palasivat makuusuojallensa ja olivat pian kaikki vaipuneet suloiseen lepoon, joka seuraa terveellisessä ponnistuksessa vietettyä päivää.

UREBIA METSÄSTÄMÄSSÄ.

Seuraavana aamuna hyeenat ja sakaalit olivat kadonneet näyttämöltä, ja kaikkein kummastukseksi ei oltu lihan rahtustakaan jätetty elefantin luihin. Suunnaton luuranko oli siellä puhtaaksi kaluttuna, olipa hyeenain karhea kieli hivuttanut luutkin valkoisiksi. Ja vielä ihmeellisempää kertoa, kaksi hevosta — nämä eläinparat oli jo kauan sitten jätetty omiin hoiviinsa — oli surmattu yön kuluessa, ja niiden luurangot olivat lyhyen matkan päässä leiristä yhtä paljaiksi kaluttuina kuin elefantinkin.

Kaikki tämä todisti sitä, että suurella saaliinhimoisten elukoiden joukolla täytyi olla koti tässä seudussa — todistaen myös, että riistaa täytyi olla runsaasti, sillä missä sitä ei ole kosolta, siellä eivät saalistavat pedot voi elää. Lammen rannoilla näkyvien jälkien paljoudesta päättäen olikin todella silminnähtävää, että monenlaisia eläimiä oli käynyt siellä juomassa yön kuluessa. Siellä oli kvaggan pyöreä, luja kavio ja sen läheisen heimolaisen, "dauw"- eläimen; ja siellä oli vuorikauriin somat kavionmerkit sekä hirviantiloopin suuremmat jäljet; ja näiden joukossa van Bloom huomasi myös pelätyn leijonan jälkiä. Vaikkakaan he eivät olleet kuulleet sen karjuntaa sinä yönä, eivät he epäilleet sitä, että tässä osassa maata oli paljon sen sukua. Sen mielisaaliin — kvaggojen, vuorikauriiden ja hirvien — sielläolo oli varma merkki siitä, ettei eläinten kuningas ollut kaukana.

Paljon työtä ei tehty sinä päivänä. Raskas puuha, biltongin "suolaaminen", jossa he olivat ahertaneet koko edellisen päivän, ja heidän häiritty leponsa teki heidät kaikki välinpitämättömiksi; eikä van Bloomilla enempää kuin muillakaan ollut halua työhön. Niin he liikuskelivat leirissä ja saivat varsin vähän aikaan.

Swartboy otti norsunjalkansa uunista ja puhdisti ne; hän otti myös biltongin alas ja sovitti sen niin, että aurinko sai siihen paremmin vaikuttaa. Van Bloom itse ampui kolme jäljellä olevaa hevosta, ajettuaan ne hyvän matkan päähän leiristä. Hän teki sen lopettaakseen eläinparkojen kärsimykset — sillä jokaiselle oli selvää, etteivät ne voisi elää päivää tai kahta kauemmin; ja lähettää luoti niiden jokaisen sydämeen, — se oli vain armeliaisuutta.

Kaikesta kenttäkornetin karjasta oli ainoastaan lehmä jäljellä, ja sitä hoidettiin nyt mitä suurimmalla huolella. Ilman kallisarvoista maitoa, jota se runsain mitoin antoi, olisi heidän ravintonsa ollut kylläkin metsäläismäistä; ja he antoivat täyden arvon sen tekemälle palvelukselle. Joka päivä se vietiin parhaalle laitumelle ja iltasella suljettiin "odota-vähän"-orjantappuroista valmistettuun turvalliseen kraaliin, joka oli rakennettu sitä varten vähän matkan päähän puusta. Orjantappurat olivat sovitetut niin, että niiden varret olivat säteittäin sisäänpäin, kun taas tiheät latvat olivat käännetyt ulospäin, muodostaen teräväkärkisen paalutuksen, mistä tuskin ainoakaan eläin olisi yrittänyt lävitse. Moinen muuri karkoittaa leijonankin, jollei sitä ärsyttämällä ole saatu raivoon ja uhkarohkeaksi.

Luonnollisesti oli lehmälle jätetty aukko, josta se voi kulkea sisään ja ulos, ja se suljettiin erinomaisen suurella pensaalla, joka teki veräjän virkaa. Sellainen oli "vanhan kreivin" kraali. Paitsi lehmää oli ainoa leiriin jäänyt elävä Trüeyn pieni lemmikki, gasellinvasikka.

Mutta juuri sinä päivänä tuli lisäksi toinen suosikki, pieni rakas olento, ei vähemmän kaunis kuin hyppykauris ja vielä pienempi mittasuhteiltaan. Se oli "urebin" poikanen, noita pieniä siroja antiloopeja, joita on niin moninaisia eteläisen Afrikan tasangoilla ja pensastoissa.

Hendrikille he olivat kiitollisuudenvelassa ei ainoastaan tästä lemmikistä, vaan myöskin sinä päivänä päivälliseksi saamastaan herkullisesta metsänriistasta, josta he kaikki, Swartboyta lukuunottamatta, pitivät enemmän kuin norsunlihasta. Hendrik oli hankkinut riistan laukauksella rihlapyssystään seuraavalla tavalla: —

Noin puolenpäivän aikaan hän lähti liikkeelle — kuvitellen leirin läheisellä suurella rehevällä niityllä nähneensä jonkun eläimen. Käveltyänsä puolen mailin verran ja pysytellen niityn pientareita kiertävässä pensaikossa hän saapui kyllin lähelle ollakseen varma, että se oli eläin, jonka hän oli huomannut — sillä hän näki nyt kaksi merkille panemassaan paikassa.

Ne olivat jotakin lajia, jota hän ei ennemmin ollut tavannut. Ne olivat varsin pieniä elukoita, — vielä pienempiä kuin hyppykauriit — mutta niiden yleisestä muodosta ja ulkonäöstä päättäen Hendrik tiesi niiden olevan joko antilooppeja tahi saksanhirviä; ja koska Hans oli kertonut hänelle, ettei Etelä-Afrikassa ole ensinkään saksanhirviä, päätteli hän niiden olevan jotakin antilooppilajia. Siinä oli koiras ja naaras — sen hän tiesi, koska vain toisella oli sarvet. Koiras oli korkeudeltaan alle kaksi jalkaa, hoikkarakenteinen ja vaaleankeltaisenruskea väriltään. Sillä oli valkoinen vatsa, silmien yläpuolella valkeat kaaret ja hiukan valkoista pitkää karvaa kurkussa. Polvien alapuolella oli kellertävät pitkät karvatupsut; sen sarvet — olematta lyyran muotoiset, kuten hyppykauriilla — kohosivat miltei pystysuoraan neljän tuuman pituisina. Ne olivat väriltään mustat, muodoltaan pyöreät ja hiukan renkaisiin uurretut. Naaras oli sarveton ja kooltaan paljoa pienempi puolisoansa.

Kaikista näistä merkeistä arveli Hendrik pienten antilooppien olevan "urebeja"; ja niitä ne olivatkin.

Hän hiipi edelleen niitä kohden, kunnes oli niin lähellä kuin saattoi päästä. Mutta hän oli vieläkin runsaasti kolmensadan kyynärän päässä niistä, ja luonnollisesti oli ampumamatka vielä liian pitkä, kun hänellä oli pieni rihlapyssy.

Tiheä jong dora-pensas peitti hänet, mutta hän ei uskaltanut mennä edemmäs; muutoin riista olisi säikähtänyt. Hän saattoi havaita niiden olevan arkoja elukoita.

Silloin tällöin koiras ojensi siron kaulansa täyteen pituuteen, päästi heikon määkivän äänen ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Näistä merkeistä Hendrik päätti niiden olevan arkaa riistaa eikä helposti lähestyttäviä.

Hendrik loikoili hetkisen ajatellen, mitä hänen tulisi tehdä. Hän oli tuulen alla riistaan nähden, koska oli tahallaan siten kulkenut; mutta kotvasen kuluttua hän näki harmikseen, että eläimet kävivät syödessään tuulta vastaan ja siten luonnollisesti laajensivat välimatkaa itsensä ja hänen välillään.

Hendrikin mieleen johtui, että niiden tapana kenties on syödessään kulkea vasten tuulta, kuten hyppykauriit ja jotkut muut lajit tekevät. Jos niin on, saattoi hän yhtä hyvin luopua koko hommasta tai muussa tapauksessa tehdä pitkän kierroksen ja hiipiä niitä vastaan. Tämä olisi sekä vaivaa että aikaa kysyvä työ ja lopultakin perin epävarmaa metsästystä. Kaiken hänen pitkän kulkemisensa, hiivintänsä ja ryömimisensä jälkeen riista luultavasti vainuaisi hänet, ennenkuin se olisi pyssynkantaman päässä — sillä juuri tästä syystä vaisto neuvoi niitä syödessä kulkemaan vasta- eikä _myötä_tuuleen.

Koska lakeus oli suuri ja piilopaikka etäinen, lannistui Hendrik ja jätti sikseen puoleksi muodostamansa suunnitelman koettaa kulkea niitä vastaan.

Hän oli nousemaisillaan jaloilleen palatakseen kotiin, kun hänen päähänsä pälkähti, että hän kenties voisi keksiä sopivan houkuttelukeinon. Hän tiesi olevan useita antilooppilajeja, joissa uteliaisuus oli pelkoa suurempi. Hän oli usein houkutellut hyppykauriin sopivan matkan päähän. Miksi eivät nämä seuraisi samaa vaikutinta?

Hän päätti koettaa. Pahimmassa tapauksessa hän epäonnistuisi, eikä hänellä muutoinkaan olisi tilaisuutta päästä ampumaan.

Hetkeäkään viivyttelemättä hän pisti käden taskuunsa. Hänen piti sieltä saada suuri punainen nenäliina, jota useammin kuin kerran oli käyttänyt samanlaiseen tarkoitukseen. Hänen harmikseen se ei ollut siellä!

Hän tutki tarkkaan molemmat takkinsa taskut, sitten laajat housunsa, sitten povensa liivien alta. Ei. Nenäliinaa ei löytynyt. Valitettavasti se oli jäänyt vankkureihin. Se oli perin kiusallista.

Mitä muuta hän voisi käyttää? Riisua nuttunsa ja pitää sitä ylhäällä?
Se ei ollut kyllin kirkkaan värinen. Se ei kelvannut.

Nostaisiko hän hattunsa pyssynsä nenään? Se voisi olla parempi, mutta se olisi kuitenkin liiaksi ihmismuodon kaltainen, ja Hendrik tiesi kaikkien elukoiden sitä pelkäävän.

Onnellinen ajatus juolahti vihdoin hänen mieleensä. Hän oli kuullut, että uteliaita antilooppeja vetävät puoleensa omituiset muodot ja liikkeet miltei yhtä paljon kuin räikeät värit. Hän muisti erästä metkua, jota metsästäjien sanottiin hyvällä menestyksellä käyttäneen. Se oli kylläkin helppo: metsästäjä seisoi käsillään ja päällään ja sätkytteli koipiaan ilmassa.

Nyt sattui Hendrik olemaan juuri noita poikia, jotka usein olivat huvikseen harjoitelleet tätä pientä voimistelutemppua; ja hän osasi seisoa päällään kuin paras voimistelija.

Hetkeäkään viivyttelemättä hän laski pyssynsä maahan kättensä väliin, ja heittäen säärensä ylös alkoi sätkytellä niitä, kopistellen niitä yhteen ja asettaen ne ristiin mitä eriskummaisimmalla tavalla.

Hän oli asettunut niin, että hänen kasvonsa olivat käännetyt eläimiin päin hänen seistessään päällänsä. Luonnollisesti hän ei siinä asennossa voinut nähdä niitä, koska ruoho oli jalan korkuista; mutta aika ajoin hän antoi jalkojensa laskeutua maahan ja silloin, katsomalla sääriensä välistä, saattoi erottaa, kuinka kepponen onnistui.

Se onnistui todella. Koiras, ensin huomaten omituisen esineen, päästi terävän vihellyksen ja kiiti pois nopeana kuin lintu — sillä "urebi" on nopeimpia Afrikan antiloopeista. Naaras seurasi, vaikkei niin sukkelaan, ja jäi pian jälkeen.

Huomatessaan tämän koiras äkkiä pysähtyi — ikäänkuin häveten ritarillisuudenpuutettaan — kääntyi ympäri ja laukkasi takaisin, kunnes jälleen oli naaraksen ja tuon kummallisen sitä säikähdyttäneen esineen välissä.

Mikähän tuo omituinen esine saattoi olla? näytti se nyt kysyvän itseltään. Se ei ollut leijona eikä leopardi, ei hyeena eikä myöskään sakaali. Se ei ollut kettu eikä "fennec", ei maasusi eikä villikoira, ei mikään sen tutuista vihollisista. Ei se myöskään ollut bushmanni, sillä he eivät ole kaksipäisiä, kuten tämä näytti olevan. Mitä ihmettä se oli? Se oli pysynyt paikallaan — se ei ollut ajanut takaa. Kenties se ei ollut vaarallinen lainkaan. Epäilemättä se oli vallan viaton.

Niin tuumaili urebi. Sen uteliaisuus voitti pelon. Hän menisi hiukan lähemmäksi. Hän tahtoisi nähdä esineen paremmin, ennenkuin lähtisi pakoon. Samantekevää mikä se oli, se ei voinut vahingoittaa tuollaisen matkan päästä; ja saavuttaa hänet, puh! ei ollut koko Afrikassa olentoa, kaksi- tai nelijalkaista, jolle hän ei voisi heittää pölyä vasten naamaa.

Niin se kulki hiukan lähemmäksi ja sitten vielä hiukan lähemmäksi ja jatkoi etenemistään, juoksu seuraten juoksua, nyt tätä, nyt tuota tietä, mutkitellen yli lakeuden, kunnes se oli vähemmän kuin sadan askeleen päässä tuosta omituisesta esineestä, joka ensi näkemällä oli sitä niin kauhistuttanut.

Sen toveri, naaras, pysytteli sen kintereillä; se näytti vallan yhtä uteliaalta — suuret loistavat silmät ihan avoimina sen pysähtyessä aika ajoin katsoa tuijottamaan. Toisinaan nuo kaksi kohtasivat toisensa risteillessään ja pysähtyivät hetkiseksi ikäänkuin kuiskaten neuvotellakseen, ja kysyivät toisiltaan, oliko jo saanut selville tuon oudon ilmiön laatua.

Oli kuitenkin ilmeistä, ettei näin ollut asian laita — koska ne yhä jatkoivat lähenemistään kyselevin ja ihmettelevin ilmein ja liikkein.

Vihdoin outo esine katosi hetkeksi ruohikkoon; sitten ilmestyi jälleen — mutta nyt muuttuneessa muodossa. Jotakin sen lähellä kimalteli kirkkaasti auringossa, ja tuo kimallus aivan lumosi koiraksen, jottei se voinut paikaltaan liikahtaa, vaan seisoi sitä järkähtämättä silmäten. Kohtalokas lumous! Se oli sen viimeinen katse. Kirkas leimaus välähti — jotakin tunkeutui sen sydämeen; se ei nähnyt enää tuota välkkyvää esinettä.

Naaras oli hypähtänyt sinne, johon sen puoliso oli kaatunut, ja seisoi määkien sen vieressä. Se ei tiennyt sen äkillisen kuoleman syytä, mutta näki, että se oli kuollut. Sen kyljessä oleva haava — punainen verivirta — olivat sen silmien edessä. Se ei ollut milloinkaan ennen nähnyt kuolemaa tässä muodossa, mutta tiesi armaansa kuolleen. Tämän hiljaisuus — ruohikkoon ojentautunut liikkumaton ja hervoton vartalo — lasittuneet silmät — kaikki kertoi, että sen elämä oli päättynyt.

Naaras olisi paennut, mutta se ei voinut jättää sitä — se ei voinut erota tuosta hengettömästä ruumiistakaan. Se tahtoi viipyä kotvasen ja murehtia sitä.

Sen leskeys oli lyhyt. Jälleen leimahti sytytin — jälleen paukahti välkkyvä putki — ja sureva antilooppi kaatui puolisonsa ruumiin yli.

Nuori metsästäjä nousi ja juoksi eteenpäin. Hän ei, yleisen tavan mukaan, pysähtynyt lataamaan, ennenkuin oli tullut saaliinsa luo. Lakeus oli aivan tasaista eikä hän nähnyt sillä ainoatakaan muuta eläintä. Kuinka hän hämmästyikään saapuessaan antilooppien luo ja huomatessaan, että joukosta oli kolmas vielä elossa!

Niin, pieni kili, ei kaniinia suurempi, hyppeli ruohikossa, juoksenteli kaatuneen emonsa ruumiin ympärillä ja määki hennolla äänellä.

Hendrik oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut havainnut tätä olentoa ennemmin; mutta hän ei todellakaan ollut paljoa nähnyt antiloopeista siihen hetkeen saakka, jolloin hän tähtäsi, ja ruoho oli kätkenyt pienoisen.

Niin metsästäjä kuin olikin, Hendrik ei voinut olla tuntematta liikutusta katsellessaan edessään olevaa kuvaa. Mutta hän tiesi, ettei hän ollut kevytmielisesti surmannut näitä elukoita pelkän huvin vuoksi, ja se tyynnytti hänen omaatuntoaan.

Pikku kili olisi oivallinen lemmikki Janille, joka oli usein toivonut sellaista, koska hänen sisarellaankin oli omansa. Sitä voisi ruokkia lehmän maidolla, ja vaikka se oli kadottanut niin hyvin isän kuin emonkin, päätti Hendrik, että sitä hoidettaisiin huolellisesti. Hänen ei ollut vaikea saada sitä kiinni, kun se ei tahtonut lähteä pois paikasta, missä sen emo makasi, ja pian Hendrik piteli sylissään tuota sävyisää olentoa.

Sitten hän sitoi yhteen koiraksen ja naaraksen; ja kiinnitettyään vankan nuoran edellisen sarviin hän lähti liikkeelle vetäen kahta antilooppia perässään.

Kun nämä olivat maassa päät edellä, vedettiin niitä myötäkarvaan, mikä teki sen paljon helpommaksi; ja koska ei ollut muuta kuin ruohoturpeita, joiden yli tuli mennä, sai nuori metsästäjä koko riistansa leiriin suuremmitta vaikeuksitta.

Kaikkien ilo oli suuri, kun he näkivät moisen sievän määrän metsänriistaa, mutta Janin riemu oli yli kaikkien muiden; eikä hän enää kadehtinut Trüeytä pienen gasellin takia.

PIKKU JANIN SEIKKAILU.

Olisi ollut parempi, ettei Jan olisi milloinkaan nähnyt pientä "urebiä" — parempi sekä Janille että antiloopille, sillä sinä yönä tuo viaton olento aiheutti hurjan säikähdyksen leirissä.

He olivat kaikki menneet levolle, kuten edellisenäkin iltana — van Bloom ja neljä lasta vankkureihin, kun taas bushmanni ja Totty nukkuivat ulkosalla. Viimemainittu makasi vankkurien alla; mutta Swartboy oli sytyttänyt suuren tulen jonkun matkan päähän niistä ja ojentautunut sen vierelle, kääriytyneenä lammasnahkaiseen vaippaansa.

He olivat kaikki vaipuneet uneen, eivätkä hyeenat olleet heitä häirinneet. Tämä oli helposti selitettävissä. Kolme sinä päivänä ammuttua hevosta kiinnitti tuon herrasväen huomiota, sillä niiden ilkeitä ääniä voi kuulla siltä suunnalta, missä haaskat olivat. Kun niillä oli kylliksi illallista, eivät ne huomanneet olevan aihetta uskaltautua leirin läheisyyteen, missä ne olivat saaneet kokea moisen vihamielisen vastaanoton edellisenä iltana. Niin tuumiskeli van Bloom kääntyessään kyljelleen ja nukahtaessaan.

Hän ei kuitenkaan arveluissaan ollut oikeassa. Oli totta, että hyeenat juuri silloin aterioivat hevosten ääressä; mutta oli erehdys otaksua sen tyydyttävän noita saaliinhimoisia petoja, jotka eivät koskaan näytä saavan kyllikseen. Kauan ennen aamua olisi van Bloom, jos hän olisi ollut valveilla, kuullut tuon raivoisen naurun leiriä lähempänä ja voinut nähdä hyeenain viheriäisten silmien kiiluvan Swartboyn leiritulen sammuvassa leimussa.

Tosin hän kuulikin kerran herätessään petojen ääniä; mutta tietäen, että biltong oli sinä iltana asetettu pois ulottuvilta, ja ajatellen, ettei siellä ollut mitään, jota ne voisivat vahingoittaa, hän ei pannut mitään merkitystä niiden meluaville mielenilmaisuille, vaan nukahti uudelleen. Hänet havahdutti kuitenkin kimeä parkaisu, kuulostaen kuin joku eläin olisi kuolemantuskassa; ja sitten seurasi toinen parkaisu, joka tuntui äkkiä katkeavan, kun elukan huuto tukahutettiin.

Näissä huudoissa van Bloom kuten toisetkin — jotka nyt myöskin olivat valveilla — tunsivat urebin määkimisen, sillä he olivat useita kertoja kuulleet sitä iltapäivän kuluessa.

"Hyeenat tappavat sen!" ajattelivat he. Mutta heillä ei ollut aikaa sitä sanoa, ennenkuin toinen ja vallan erilainen huuto kuului heidän korviinsa ja sai heidät kaikki hypähtämään ikäänkuin olisi pommi räjähtänyt vankkurien alla. Tuo huuto oli Janin ääni ja kuului samalta suunnalta, mistä tukahutetun antiloopin parkaisu tuli.

Lapsen ääni kaikui ensin heidän korvissaan äkillisenä hätähuutona — sitten seurasi sekavaa hälinää, muistuttaen tappelun rymäkkää — ja jälleen kuultiin Janin kovasti huutavan apua, ja samalla hänen äänensä katkesi, ja joka kirkaisu tuntui tulevan yhä kauempaa. Jokin tai joku kuljetti häntä pois!

Tämä ajatus juolahti van Bloomin, Hansin ja Hendrikin mieleen samalla kertaa. Luonnollisesti se täytti heidät kauhistuksella; ja kun he tuskin vielä olivat hereillä, eivät he tienneet mitä tehdä.

Janin huudot saivat heidät kuitenkin pian järkiinsä; ja heidän kaikkien ensi ajatus oli juosta siihen suuntaan, mistä ne kuuluivat.

Pyssyjen tapaileminen olisi vienyt aikaa, ja kaikki kolme hyppäsivät vankkureista ilman niitä.

Totty oli jalkeilla ja soperteli, muttei tiennyt enempää kuin hekään, mitä oli tapahtunut.

He eivät kauvan viivähtäneet häneltä kyselemässä. Swartboyn ääni, joka kuului kovana haukkumisena, kutsui heitä muuanne; ja nyt he näkivät punaisena loimuavan kekäleen ryntävän pimeyden halki, epäilemättä tuon kelpo miehen käsien kantamana.

He hyökkäsivät loimuavan soihdun osoittamaan suuntaan ja juoksivat niin nopeaan kuin voivat. He kuulivat yhä bushmannin äänen ja kauhistuksekseen Janin kirkaisut etäämpänä siitä.

Tietysti he eivät ymmärtäneet, mikä tämän kaiken aiheutti. He vain ponnistelivat eteenpäin pelottavien epäluulojen vallassa.

Saavuttuaan jonkun viidenkymmenen askeleen päähän kekäleestä, he huomasivat sen äkkiä laskevan, sitten nousevan jälleen ja taas laskevan, nopeaan ja kiivaasti. He saattoivat kuulla bushmannin äänen haukkuvan kovemmin kuin ennen, ikäänkuin hän paraikaa kurittaisi jotakin elukkaa.

Mutta Janin ääntä he eivät enää kuulleet — hän ei parkunut enää — oliko hän kuollut?

Heidän saapuessaan paikalle tarjoutui omituinen näky heidän katseilleen. Jan makasi maassa, pitäen lujalla otteella kiinni pensaista, joiden juurella hän oli. Hänen toisesta ranteestaan lähti tukeva nahkahihna, joka kulki pensaikon lävitse usean jalan päähän; ja sen toisessa päässä oli kiinni urebi-kili, kuolleena ja julmasti runneltuna. Sen ääressä seisoi Swartboy palavine kekäleineen, joka leimahteli sitä kirkkaammin, kun hän oli juuri hotaissut sillä saaliinhimoista hyeenaa selkään. Tämä ei ollut näkyvissä. Se oli kauan sitten hiipinyt tiehensä, mutta kukaan ei ajatellutkaan takaa-ajoa, koska kaikki olivat liian huolissaan Janin vuoksi.

Lapsi nostettiin viivyttelemättä pystyyn. Kaikkien silmät tarkastelivat häntä innokkaasti, nähdäkseen mihin hän oli haavoittunut; ja ilonhuudahdus kaikui pian ilmoille heidän huomatessaan, ettei mitään haavan kaltaista voinut havaita hänen pienoisessa ruumiissaan, paitsi orjantappuroiden naarmuja ja syvää hihnanjälkeä hänen ranteessaan. Hän oli nyt tointunut ja vakuutti heille kaikille, ettei hän ollut lainkaan vahingoittunut. Eläköön! Jan oli pelastettu!

Hän oli maannut vankkureissa muiden kanssa, mutta ei nukuksissa kuten he. Ei, hän ei voinut silmänräpäystäkään nukkua ajatellessaan uutta lemmikkiään, joka oli alhaalla pyörään sidottuna, koska vankkureissa ei ollut tilaa.

Jan oli saanut päähänsä, että hän tahtoi vielä kerran katsella urebia, ennenkuin hän nukkuisi. Niinpä hän sanomatta sanaakaan hiipi ulos katoksesta ja laskeutui sinne, missä antilooppi oli sidottuna. Hän päästi sen hiljaa irti ja vei sen sitten tulen valoon, johon istahti ihailemaan elukkaa.

Silmäiltyään sitä ihastuneena kotvan aikaa hän tuumi, ettei Swartboy voisi muuta kuin ottaa osaa hänen tunteeseensa; ja ilman muuta hän ravisteli bushmannin hereille.

Tällä ei ollut suurtakaan halua joutua herätetyksi unestaan katsomaan eläintä, jollaisia hän oli aikoinaan syönyt satoja. Mutta Jan ja Swartboy olivat hyvät ystävykset, eikä bushmanni ollut vihainen. Hän siis noudatti nuoren herransa päähänpistoa, ja nuo kaksi istuivat hetkisen keskustellen lemmikistä.

Vihdoin Swartboy ehdotti nukkumista. Jan suostui siihen vain sillä ehdolla, että Swartboy antaisi hänen nukkua vieressään. Hän noutaisi huopapeitteensä vankkureista eikä vaivaisi Swartboyta pyytämällä osaa tämän vaipasta.

Swartboy vastusti ensin; mutta Jan väitti tunteneensa vilua vankkureissa ja osaksi juuri sentähden tulleensa alas tulen luo. Kaikki tämä oli pelkkää viekkautta pikku veitikassa. Mutta Swartboy ei voinut häneltä mitään kieltää ja suostui viimein. Hän ei nähnyt siinä mitään vaaraa, kun ei ollut sateenkaan merkkiä.

Jan palasi sitten vankkureihin, kiipesi äänettömästi ylös, otti omat huopapeitteensä ja toi ne tulen ääreen. Sitten hän kietoutui niihin ja laskeutui Swartboyn viereen, urebi seisoen lähellä ja sellaisessa asennossa, että hän vielä maatessaankin saattoi sitä silmäillä. Estääkseen sitä lähtemästä pois, hän oli kiinnittänyt lujan nahkahihnan sen kaulaan ja toisen pään sitonut ranteeseensa.

Hän loikoili hetkisen tarkastellen somaa lemmikkiään. Mutta uni voitti hänet vihdoin, ja urebin kuva häipyi hänen silmistään.

Paitsi tätä, Jan osasi vallan vähän kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän oli herännyt äkilliseen nykäykseen ranteessaan ja kuullut antiloopin parkaisun. Mutta hän ei ollut vielä oikein avannut silmiään, ennenkuin tunsi itseään voimakkaasti vedettävän pitkin maata.

Hän luuli ensin, että Swartboy kujeili hänen kanssaan; mutta kulkiessaan tulen ohi hän näki sen valossa, että suuri musta eläin oli tarttunut urebiin ja veti sekä häntä että sitä mukanaan.

Luonnollisesti hän silloin alkoi huutaa apua ja tarttui kaikkeen mahdolliseen estääkseen petoa viemästä itseään. Mutta hän ei saanut mistään kiinni, ennenkuin huomasi olevansa tiheässä pensaikossa ja siihen hän tarttui ja piti kiinni kaikin voimin.

Hän ei olisi kauan jaksanut pitää puoliansa hyeenan voimaa vastaan; mutta juuri silloin Swartboy tuli paikalle tulisoihtuineen ja ajoi ryövärin pois oikealla sivallusten ryöpyllä.

Tullessaan takaisin tulen valoon he huomasivat Janin voivan mainiosti. Mutta poloinen urebi — se oli surkeasti raadeltu eikä nyt ollut enemmän arvoinen kuin kuollut rotta.

LUKU HYEENOISTA.

Hyeenat ovat susia — mutta ihan erikoista lajia susia. Niillä on samat yleiset tavat kuin susilla, ja ne muistuttavat näitä ulkomuodoltaan. Niillä on jykevämmät päät, leveämmät, paksummat kuonot, lyhyemmät ja vankemmat kaulat sekä yleensä karheampi ja pörröisempi turkki. Hyeenan luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä on sen jäsenten kehityksen epätasaisuus. Takajalat ovat heikommat ja lyhemmät kuin etujalat, joten takapuoli on paljon alempana kuin olkapäät; ja selkäviiva, olematta vaakasuora, kuten useimmilla eläimillä, laskeutuu vinosti häntää kohti.

Lyhyt paksu kaula ja vahvat leuat ovat luonteenomaisia tunnusmerkkejä, edellinen siinä määrin, että tarumaisen luonnonhistorian päivinä sanottiin hyeenan olevan vailla niskanikamia. Sen paksulla kaulalla ja voimakkailla leukaluilla on tarkoituksensa. Niiden avulla hyeena saattaa syödä luita, jotka olisivat vallan käyttökelvottomia tavalliselle sudelle tai jollekin muulle saalistavalle pedolle. Se voi murtaa miltei suurimmat ja vahvimmat nikamat eikä ainoastaan käytä niiden ydintä, vaan musertaa itse luut ja nielee ne ravintona. Tässä meillä jälleen on todiste luonnon mukautumiskyvystä. Hyeena elää juuri siellä, missä noita suuria luita on runsaimmin. Luonto ei salli minkään joutua hukkaan.

Hyeenat ovat Afrikan susia — toisin sanoen ne edustavat Afrikassa suurta sutta, jota siellä ei tavata. On totta, että sakaali on susi joka suhteessa, mutta ainoastaan pieni. Afrikassa ei ole todellista suurikokoista sutta, sentapaista kuin Pyreneitten laiha ryöväri tai sen amerikalainen kaksoisveli.

Kaikista susista on hyeena rumin ja petomaisin. Siinä ei ole mitään miellyttävää tai kaunista. Olinpa todella sanoa sitä rumimmaksi luoduista olennoista, kun paviaanit johtuivat mieleeni. Ne luonnollisesti edustavat äärimmäistä rumuutta; eivätkä hyeenat todellakaan eroa niistä yleiseltä muodoltaan, enempää kuin eräiltä tavoiltaankaan. Muutamat aikaisemmat kirjailijat lukivatkin ne samaan luokkaan.

Nyt olemme puhuneet hyeenasta ikäänkuin sitä olisi vain yksi laji. Pitkät ajat oli ainoastaan yksi tunnettu — tavallinen eli "juovikas hyeena" (Hyena vulgaris), ja juuri siitä kerrotaan niin monia epätodenmukaisia juttuja. Tuskinpa yksikään muu eläin on ollut niin huomattavalla sijalla salaperäisyyden ja kauhun maailmassa. Ei vampyyri eikä lohikäärme ole sitä voittanut. Esivanhempamme uskoivat, että se voi lumota kenen tahansa katseellaan, viekoitella heidät mukaansa ja sitten syödä heidät suuhunsa — että se muutti sukupuoltansa joka vuosi — että se saattoi muuttaa itsensä uhkean nuorukaisen näköiseksi ja siten houkutella nuoria neitoja metsiin syötäväksi — että se saattoi täydelleen matkia ihmisääntä — että sen tapana oli kätkeytyä jonkun talon läheisyyteen, kuunnella, kunnes jonkun perheenjäsenen nimi mainittaisiin, sitten huutaen kuin apua pyytäen mainita kuulemansa nimi ja matkia hädässä olevan huutoja. Silloin tietysti mainittu henkilö tuli ulos, mutta paikalle saapuessaan hän luonnollisesti tapasi vain raivokkaan hyeenan, joka oli valmis hänet ahmaisemaan.

Niin oudolta kuin saattanee näyttääkin, uskottiin näitä järjettömiä juttuja ennen varsin yleisesti, ja niin omituiselta kuin tuntuneekin minun sanoa, ei ainoakaan niistä ole vailla jonkinlaista pohjaa. Niin liioiteltuja kuin ne ovatkin, johtavat ne kaikki alkunsa luonnollisista tosiseikoista. Tässä viittaan vain pariin niistä. Hyeenan katseessa on jotakin erikoista, joka on antanut aiheen käsitykselle, että sillä olisi voima "viehättää" eli lumota, vaikken olekaan koskaan kuullut sen sillä ketään viekoitelleen surman suuhun; eläimen äänessä on erikoisuus, joka helposti hankkisi sille kunnian ihmisäänen matkimisesta, siitä yksinkertaisesta syystä, että edellinen varsin läheisesti muistuttaa jälkimmäistä. En sano hyeenan äänen olevan tavallisen ihmisäänen kaltaisen, mutta on eräitä ääniä, joita se aivan muistuttaa. Tunnen useita henkilöitä, joilla on hyeenan ääni. Tarkimpia ihmisnaurun jäljittelyjä on todella "pilkullisen hyeenan" ääni. Kukaan ei voi sitä kuulla, niin ilkeä kuin se onkin, olematta huvitettu sen läheisestä yhtäläisyydestä inhimillisen mielenilmaisun kanssa. Sen sävyssä on mielettömyyden vivahdus, ja minusta se muistuttaa terävää metallista sointia, jonka olen huomannut neekerien äänessä. Olen jo verrannut sitä siihen, jollaiseksi kuvittelisin järjettömän neekerin naurua.

Vaikka onkin parhaiten tunnettu, on juovikas hyeena mielestäni vähimmin mielenkiintoinen lajiansa. Se on laajemmalle levinnyt kuin yksikään sen heimolaisista. Eläen useimmissa Afrikan osissa se on myöskin aasialainen eläin ja kylläkin yleinen kautta Aasian eteläisten maiden, ja tavataanpa sitä niinkin kaukana pohjoisessa kuin Kaukaasiassa ja Altai-vuorilla. Se on ainoa Aasiassa elävä laji. Kaikki muut ovat synnynnäisiä afrikalaisia, mikä manner onkin hyeenan todellinen koti.

Luonnontutkijat myöntävät olevan vain kolmea lajia hyeenoita. En epäile lainkaan, etteikö olisi kaksi kertaa tuota määrää, yhtä paljon toisistaan eroavia kuin nämä kolme. Vähintään viisi lajia tunnen, laskematta hyeenoihin Kap-maan villikoiraa tahi pientä maakuopissa asuvaa hyeenaa (Proteles) — jotka molemmat vielä epäilemättä tapaamme metsästysseikkailujemme kuluessa.

Ensiksi meillä on siis "juovikas" hyeena, joka jo on mainittu. Se on tavallisesti väriltään tuhkanharmaa heikoin kellertävin vivahduksin, ja sillä on joukko säännöttömiä viiruja eli mustia tai tummanruskeita juovia. Nämä ovat poikittain pitkin sen ruumista tai oikeammin vinosti, seuraten melkein kylkiluiden suuntaa. Ne eivät ole yhtä selviä eli huomattavia lajin eri yksilöillä. Karva on — kuten kaikilla hyeenoilla — pitkä, karhea ja takkuinen, pitempi niskassa, hartioilla ja selässä, johon se muodostaa harjan. Se nousee pystyyn, kun eläin on kiihoittunut. Samaa voi havaita koirillakin.

Tavallinen hyeena on kaukana sekä voimakkaasta että rohkeasta, verrattaessa sitä toisiin samaa sukua oleviin. Se on todella heikoin ja vähimmin julma heimoansa. Se on kylliksi saaliinhimoinen, mutta elää etupäässä haaskoista eikä uskalla hyökätä itseänsä puolta heikompien elävien olennoiden kimppuun. Se saalistaa vain pienimpiä nelijalkaisia ja on, huolimatta raatelevaisuudestaan, pahanpäiväinen pelkuri. Kymmenvuotias lapsi saa sen helposti pakosalle.

Toinen laji on se hyeena, joka niin paljon kiusasi kuuluisaa Brucea hänen matkallaan Abessiniassa, ja jota voidaan sopivasti nimittää "Brucen hyeenaksi". Sekin on juovikas, ja miltei kaikki tutkijat ovat määritelleet sen olevan samaa lajia kuin Hyena vulgaris. Mutta muuten ei ole yhdenkaltaisuutta näissä lajeissa; ja juovatkin ovat eri asennossa, samalla kun päävärikin on erilainen.

Brucen hyeena on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin tavallinen hyeena — ja sillä on kaksin verroin voimaa, rohkeutta ja raivokkuutta. Se ei hätyytä ainoastaan suuria nelijalkaisia, vaan vieläpä itse ihmistä — tulee öisin taloihin, jopa kyliinkin, ja vie mennessään kotieläimiä ja lapsia.

Niin uskomattomilta kuin nämä väitteet voivatkin tuntua, ei voi epäilläkään niiden todenperäisyyttä; sellaiset tapaukset eivät suinkaan ole harvinaisia.

Tällä hyeenalla on maine, että se menee hautausmaille ja kaivaa haudoista kuolleitten ruumiita syödäkseen niitä. Muutamat luonnontutkijat ovat tämän kieltäneet. Mistä syystä? On yleisesti tunnettua, että useissa Afrikan osissa kuolleita ei haudata, vaan heidät heitetään ulos tasangoille. On yhtä yleisesti tunnettua, että hyeenat ahmivat näin alttiiksi jätetyt ruumiit. On myöskin tunnettua, että hyeena on rottakoiran tapainen — kuoppia kaivava eläin. Mitä ihmeellistä tai epäiltävää on otaksumassa, että se kaivelee saadakseen ulottuvilleen ruumiita, sen luonnollista ravintoa? Susi tekee niin, sakaali, kojootti — niin, vieläpä koirakin! Olen nähnyt ne kaikki siinä hommassa tappelutantereella. Miksi ei siis hyeena?

Kolmas laji on varsin eroava kummastakin jo kuvatusta — "pilkullinen hyeena" (Hyena crocuta). Sitä nimitetään myös toisinaan "nauravaksi" hyeenaksi sen omituisuuden tähden, josta oli jo aihetta puhua. Yleiseltä väriltään ei tämä laji eroa paljoakaan tavallisesta hyeenasta, paitsi sitä, että sen sivuilla on juovien asemasta pilkkuja. Se on suurempi kuin Hyena vulgaris ja muistuttaa luonteeltaan Brucen eli abessinialaista hyeenaa. Se on Afrikan eteläisen puolen asukas, ja hollantilaisten siirtolaisten kesken se tunnetaan "tiikeri-suden" nimellä; tavallista hyeenaa he nimittävät yksinkertaisesti sudeksi.

Neljäs laji on "ruskea hyeena" (Hyena villosa). Nimitys "ruskea" hyeena ei ole onnistunut, sillä ruskea väri ei suinkaan ole tälle eläimelle luonteenomaista. Hyena villosa eli "karvainen hyeena" on parempi, koska sen kylkiä peittävät pitkät suorat karvat antavat sille erikoisen ulkomuodon ja heti erottavat sen kaikista muista. Se on yhtä suuri ja raivoisa kuin mikä toinen tahansa, ollen bernhardilais-koiran kokoinen; mutta on vaikeata kuvitella, kuinka kukaan voi erehtyä pitämään sitä joko juovikkaana tai pilkullisena hyeenana. Sen väri on tummanruskea tai miltei musta ylhäältä ja likaisenharmaa alempana. Yleisen värin ja karvalaitteen kautta se todella hiukan muistuttaa mäyrää tai ahmaa.

Ja kuitenkin monet luonnontutkijat selittävät sen olevan samaa lajia kuin tavallinen hyeena — oppinut De Blainville muiden muassa. Oppimattomin Etelä-Afrikan buuri — sillä se on eteläafrikalainen eläin — tietää enemmän. Jo niiden nimityskin, "rantasusi", viittaa sen erilaisiin tapoihin ja oleskelupaikkoihin — sillä se asustaa merenrannalla, eikä sitä tavata edes niissäkään seuduissa, jotka ovat tavallisen hyeenan mieluisimpia oleskelupaikkoja.

On vielä toinenkin "ruskea hyeena", joka kokonaan eroaa tästä, ja elelee suuressa erämaassa. Se on lyhempi karvaltaan ja tasaisen ruskea väriltään, mutta tavoiltaan ja luonteeltaan muiden kaltainen. Kun Afrikan keskiosat ovat kauttaaltaan tulleet tutkituiksi, lisätään epäilemättä useita hyeenalajeja jo tunnettujen luetteloon.

Hyeenain tavat eivät suurestikaan eroa suurten sutten tavoista. Ne asuvat luolissa tai kallionhalkeamissa. Muutamat käyttävät pesänään toisten eläinten maakuoppia, joita ne voivat itseään varten suurentaa — koska niillä on kaivamiseen sopivat kynnet.

Ne eivät ole puukiipijöitä, sillä niiden kynnet eivät ole kyllin sisäänvetäytyvät tätä tarkoitusta varten. Hampaisiinsa ne pääasiassa turvautuvat ja leukojensa suureen voimaan.

Hyeenat ovat yksin eläviä elukoita, vaikka niitä usein nähdään joukoissa, joita yhteinen saalis houkuttelee. Kaksitoista tai enemmänkin kokoontuu samalle haaskalle, mutta kukin menee omia teitään sieltä lähtiessään. Ne ovat äärettömän saaliinhimoisia; syövät miltei mitä tahansa — jopa nahanpalasia tai vanhoja kenkiä! Luita ne musertavat ja nielevät kuin ne olisivat pehmeitä lihakappaleita. Ne ovat röyhkeitä, etenkin poloisia alkuasukkaita kohtaan, jotka eivät niitä metsästä hävittääkseen ne kokonaan. Ne menevät alkuasukkaiden kurjiin kraaleihin ja vievät usein heidän lapsiansa. On varmasti totta, että satoja lapsia Etelä-Afrikassa ovat hyenat surmanneet.

PUUNLATVASSA OLEVA TALO.

Van Bloom arveli nyt, että hyeenat luultavasti tulisivat suureksi vitsaukseksi hänelle. Ei liha, ei mikään olisi turvassa niiltä — yksinpä hänen lapsensakin olisivat vaarassa, jos ne jäisivät yksin leiriin; ja epäilemättä hänen olisi usein pakko jättää heidät, koska hän tarvitsisi vanhemmat mukaansa metsästysretkilleen.

Olipa siellä vielä pelättävämpiäkin eläimiä kuin hyeenat. Sinäkin yönä he olivat kuulleet alhaalta lammelta leijonan karjuntaa; ja aamun tullen osoittivat jäljet useiden tällaisten elukoiden käyneen veden partaalla juomassa.

Kuinka saattaisi jättää pikku Trüeyn — oman rakkaan pikku Trüeynsä, — tai Janin, joka ei ollut rahtustakaan suurempi — kuinka saattaisi hän jättää heidät avonaiseen leiriin, kun moisia hirviöitä kuljeskeli ympärillä? Hän ei voinut sitä ajatellakaan.

Hän mietti, mihin suuntaan alkaisi toimia. Ensin hän ajatteli rakentaa talon. Se olisi ehdottomasti aikaa kysyvä työ. Ei ollut hyvää eikä sopivaa rakennusainetta. Kivirakennus vaatisi paljon vaivaa — koska kivet täytyisi tuoda lähes mailin päästä ja vielä käsin kantaa. Se ei kävisi laatuun, sillä van Bloom viipyisi ehkä vain lyhyen ajan sillä paikalla. Kenties hän ei löytäisi moniakaan norsuja siellä, ja silloin hänen täytyisi lähteä muuanne.

Miksi ei voi rakentaa hirsimajaa? sanot sinä. Siinähän ei olisi niin suurta puuhaa, kun seutu osaksi oli varsin metsäinen, ja heillä oli kirves.

Tienoo oli osaksi metsäinen todella, mutta erikoisella tavalla. Lukuunottamatta nwana-puita, jotka olivat pitkien matkojen päässä toisistaan — ja säännöllisesti ikäänkuin olisivat olleet istutettuja — ei siellä ollut mitään, joka olisi ansainnut rungon nimeä. Kaikki muut olivat pelkkiä "pensaita" — okaista viidakkoa, jossa kasvoi mimoosia, euphorbioita, puuntapaisia aloeita, strelitziaa ja kauheita zamia-kasveja, kauniita kyllä katsella, mutta vallan hyödyttömiä taloa rakennettaessa. Nwanat olivat tietysti liian suuria seinähirsiksi. Yhden sellaisen kaataminen olisi miltei ollut talonrakentamisen vertainen työ; ja jotta niistä olisi saatu lautoja, olisi tarvittu höyrysaha. Niinpä siis ei voinut ajatellakaan tehdä hirsimajaa.

Heikko paaluista ja kaisloista valmistettu rakennus ei olisi tarpeeksi turvallinen. Vihastunut sarvikuono tai norsu hajoittaisi sellaisen talon maan tasalle muutamassa hetkessä.

Otaksukaamme vielä, että lähistöllä oli ihmissyöjiä. Swartboy luuli niitä olevan ja piti seutua siitä tunnettuna. Kun se ei ollut etäällä Swartboyn syntymäpaikasta, oli van Bloom, jolla oli syytä luottaa bushmannin sanoihin, taipuvainen sitä uskomaan. Mitä suojaa antaisi heikko maja ihmissyöjää vastaan? Ei paljoa todellakaan.

Van Bloom oli ymmällä ja neuvoton. Hän ei voinut alkaa metsästysretkiänsä, ennenkuin tämä kysymys oli ratkaistu. Jonkinlainen paikka täytyi valmistaa, missä lapset olisivat turvassa hänen poissaollessaan.

Hautoessaan mielessään tätä asiaa hän sattui katsahtamaan ylös nwana-puun oksiin. Hänen huomionsa kiintyi oitis noihin suunnattomiin haaroihin, sillä ne olivat herättäneet hänessä eloon omituisen muiston. Hän muisti kuulleensa, että maan joissakin osissa eikä kenties kovinkaan kaukana hänen silloisesta olinpaikastaan alkuasukkaat asuvat puissa. Että joskus kokonainen heimo, johon kuuluu viisikymmentä henkeä tai enemmänkin, laittaa kotinsa yhteen ainoaan puuhun; ja sen he tekevät ollakseen turvassa villeiltä eläimiltä ja joskus yhtä villeiltä ihmisiltä. Että he rakentavat talonsa lavoille, jotka sovitetaan vaakasuorille oksille; ja että he nousevat kotiinsa pitkin tikapuita, jotka vedetään heidän jäljessään sisään yöksi, kun he menevät levolle.

Tuota kaikkea oli van Bloom kuullut, ja se kaikki on varmasti totta. Luonnollisesti johtui hänen mieleensä ajatus, miksei hän voisi tehdä samoin. Miksi hän ei voisi rakentaa taloa jättiläismäiseen nwanaan? Siellähän olisi kaikki hänen toivomansa turvallisuus. Siellä he kaikki voisivat nukkua täysin luottaen hyvään suojaan. Metsälle mennessään hän voisi jättää lapset sinne, saattaen olla varma tapaavansa heidät palatessaan. Ihailtava ajatus! Millainen oli sen toimeenpano-mahdollisuus?

Hän alkoi miettiä sitä. Jos hänellä vain olisi lautoja valmistaakseen lavalaitteet eli permannon, olisi muu helppoa. Mikä ohut katto tahansa riittäisi tuolla ylhäällä. Lehvät muodostivat miltei katon. Mutta lattia-ainekset — ne olivat vaikeutena. Mistä saisi lautoja? Ei mistään lähitienoilta.

Hänen silmänsä sattuivat juuri silloin osumaan vankkureihin. Ah, niissä oli lautoja; mutta ajoittaako nuo kauniit vankkurit? Ei — ei — ei! Sellaista ei voinut ajatellakaan.

Mutta seis! Ei ollutkaan välttämätöntä hajoittaa niitä — ei tarvinnut kiskoa irti ainoatakaan naulaa. Ne täyttäisivät tarkoituksensa, vaikkei niistä lohkaistaisi siruakaan. Mainiot ajoneuvot olivat niin tehdyt, että ne voitiin irroittaa osiin ja panna mielen mukaan jälleen kokoon.

Hän voisi ottaa ne kappaleiksi. Leveä pohja jäisi vain kokonaiseksi.
Siitä juuri tulisi permanto. Eläköön!

Innostuneena tämän mainion suunnitelman kehittymisestä kenttäkornetti ilmaisi sen nyt toisille. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli erinomainen asia, ja koska heillä oli päivä edessään, ryhtyivät he ilman muuta hankettaan toteuttamaan.

Ensin oli valmistettava kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut. Se vei hyvän aikaa; mutta vihdoin oli lyöty kokoon tukeva, alkuperäinen tekele, joka ihailtavan hyvin täytti tarkoituksensa. Sen avulla he pääsivät alimmalle haaralle ja saattoivat sieltä rakentaa portaita toisille.

Van Bloom kapusi ylös ja huolellisen tarkastuksen jälkeen valitsi lavan aseman. Se tulisi nojaamaan kahteen vankkaan yhtä korkealla olevaan vaakasuoraan haaraan, jotka erosivat toisistaan hyvin vähitellen. Suuren puun paksujen oksien paljous salli hänen vapaasti valita.

Vankkurit otettiin nyt kappaleiksi — vain muutaman minuutin työ — ja pohja hinattiin ensimmäisenä ylös. Se ei ollut helppo tehtävä ja vaati leirin koko voiman. Vankat hihnat kiinnitettiin toiseen päähän, ja ne sovitettiin kulkemaan erään puunhaaran päällitse, joka oli vielä korkeammalla kuin ne, jotka tulisivat lavaa kannattamaan. Yksi heistä oli ylhäällä ohjatakseen mahtavaa lankkulaitetta, sillä välin kun toiset ponnistelivat voimiansa köysien kimpussa alhaalla. Yksinpä pikku Jankin veti kaikin voimin — vaikka yksi ainoa tavallisten mittojen mukainen naula olisi suunnilleen vastannut hänen voimansa määrää.

Laitetta hinattiin, kunnes se kauniisti lepäsi kannattavien haarojen tukemana; silloin kuului alhaalta hurraahuuto, ja siihen vastasi Swartboy oksien seasta.

Raskain osa työtä oli suoritettu. Vankkuriarkut kuljetettiin ylös pala palalta ja asetettiin aivan entisille paikoilleen. Muutamia oksia hakattiin poikki, jotta saataisiin tilaa katokselle; sitten sekin hinattiin ylös ja nostettiin paikoilleen.

Auringon laskiessa oli kaikki kunnossa ja ilmamaja valmiina nukkumista varten. Ja todella he nukkuivatkin jo sinä yönä siellä, tai kuten Hans leikillisesti sanoi, he menivät kaikki "yöpuulle".

He eivät kuitenkaan pitäneet uutta asumustaan aivan täydellisenä vielä. Seuraavana päivänä he jatkoivat sen valmistelua. Suurten paalujen avulla he laajensivat lavansa vankkureista aivan puun runkoon saakka, jotta heillä olisi leveä ala, millä liikkua.

Paalut punottiin yhteen vitsaksilla; näitä saatiin tältä seudulta kotoisin olevasta, kauniista riippaoksaisesta pajusta (Salix babylonica), jota kasvoi useita puita lammen rannalla. Kaiken päälle pantiin paksu savipäällystys, joka saatiin järven rannasta, niin että he tarpeen vaatiessa voisivat todella sytyttää tulen ja keittää illallisensa puussa.

Tehdäkseen permannon vielä hienommaksi he hankkivat jonkun verran sitä ainetta, josta muurahaiskeot ovat rakennetut; kun se on laadultaan tahmeata, tulee siitä melkein yhtä kestävää muurilaastia kuin roomalainen sementti.

Kun päärakennus oli viimeistelty, laittoi Swartboy lavan itselleen ja toisen Tottylle tilavan nwanan toiseen osaan. Kummankin lavan yläpuolelle hän oli rakentanut katon eli suojuksen turvaamaan niiden haltijoita sateelta tai kasteelta.

Jotenkin omituisilta näyttivät nuo kaksi suojusta, jotka kumpikin olivat suunnilleen tavallisen sateenvarjon suuruisia. Niiden omituisuus johtui siitä tosiasiasta, että ne olivat norsunkorvia!

VILLIEN RIIKINKUKKOJEN TAPPELU.

Nyt ei mikään enää estänyt kenttäkornettia alkamasta uuden elämänsä todellista tehtävää, nim. elefantinmetsästystä. Hän päätti siis alkaa heti; sillä hänen mielensä ei ollut levollinen, kunnes hänen onnistuisi "pistää pussiin" joitakin näistä jättiläiseläimistä. Kenties hän ei saisi surmatuksi ainoatakaan; ja mitä tulisi sitten hänen suurenmoisista toiveistaan ja laskelmistaan? Ne päättyisivät pettymykseen, ja hän huomaisi olevansa yhtä vaikeassa asemassa kuin konsanaan. Vieläpä vaikeammassakin: sillä epäonnistuminen jossakin yrityksessä ei merkitse vain ajan, vaan myöskin tarmokkaisuuden menetystä. Menestys synnyttää kykyä, rohkeutta ja itseluottamusta — jotka kaikki osaltansa auttavat uuteen menestymiseen; kun taas epäonnistuminen tekee araksi ja johtaa epätoivoon. Sielutieteelliseltä kannalta katsoen on vaarallista epäonnistua jossakin yrityksessä; ja sen vuoksi tulisi, ennenkuin mihinkään ryhtyy, olla täysi varmuus sen mahdollisuudesta ja kelvollisuudesta käytäntöön.

Nyt van Bloom ei ollut varma, että hänen suunnittelemansa suuri hanke oli mahdollinen. Mutta tässä tapauksessa ei hänellä ollut varaa valita. Muita toimeentulon keinoja ei hänelle ollut tarjona silloin; ja hän oli päättänyt koettaa tätä. Hän uskoi omiin laskelmiinsa ja hänellä oli myös hyvät syyt toivoa onnistuvansa; mutta vielä ei oltu kokeiltu. Eipä ihme, että hän halusi kiireesti ryhtyä hommaan — halusi kiireesti tietää omat menestymismahdollisuutensa.

Varhain aamulla hän oli siis ylhäällä ja liikkeellä. Hendrik ja Swartboy vain seurasivat häntä, sillä hän ei voinut vielä taivuttaa itseänsä jättämään lapsia ilman muuta suojaa kuin Tottyn — joka oli miltei yhtä lapsekas kuin hekin. Hans jäi siis leirille.

Metsämiehet seurasivat aluksi sitä pientä puroa, joka juoksi lähteestä ja lammesta. Näin he tekivät, koska sillä taholla oli enemmän "pensastoa", ja he tiesivät, että olisi luultavampaa tavata norsuja metsiköissä kuin avoimilla tasangoilla. Ainoastaan virran reunamilla olikin todella isompia metsiköitä nähtävinä. Leveä viidakkovyö ulottui sen kummallekin puolen. Sen ulkopuolella oli hajanaisia lehtoja ja puuryhmiä; ja sitten alkoivat avoimet tasangot, miltei puuttomina, vaikka runsas ruohopeite verhosikin niitä vielä jonkun matkaa kauemmaksi. Tähän yhtyivät villit "karoot", ulottuen silmänkantamattomiin itää ja länttä kohden. Pohjoisessa kulki, kuten jo mainittu, jono jyrkkää "kalliotörmää"; ja niiden toisella puolen ei ollut muuta kuin paahtavaa ja vedetöntä erämaata. Etelässä olivat nuo ainoat, joita saattoi "metsiköiksi" nimittää; ja vaikkakaan tuollainen matala viidakko ei voinut vaatia "metsän" nimeä, oli se siitä huolimatta hyvinkin luultavasti norsujen oleskelupaikka.

Puut olivat pääasiassa mimoosia — useita lajeja; sen lehtiä, juuria ja pehmeitä vesoja tuo suuri märehtijä mielellään syö. Oli siellä muutamia "camel-doorn"-puitakin, varjoisine sateensuojan tapaisine latvoineen. Mutta yli kaikkien kohosivat nwanapuiden tuuheat latvat, antaen maisemalle erikoisen luonteen.

Kulkiessaan eteenpäin huomasivat metsästäjät, että puron uoma tuli leveämmäksi ja suuremmaksi, ja että aika-ajoin — kaiketi suurten sateitten jälkeen — oli suuria vesimääriä täytynyt juosta sen uraa pitkin, muodostaen melkoisen joen. Mutta uoman tullessa suuremmaksi oli asianlaita päinvastainen juoksevan veden määrään nähden. Kuta kauemmas he tulivat, sitä vähemmäksi se kävi, kunnes noin mailin päässä leiriltä virta loppui kokonaan.

Puolisen mailia eteenpäin he löysivät vettä seisovissa lätäköissä, mutta ei juoksevana. Leveä, kuiva uoma jatkui kuitenkin, kuten ennenkin; ja "pensasto" levisi keskeymättömänä kummallekin puolelle niin tiheänä, että he saattoivat vain kulkea pysyttelemällä itse uomassa.

Heidän käydessään eteenpäin lähti monenlaista pienempää riistaa liikkeelle. Hendrik olisi mielellään ampunut joitakin niistä, mutta hänen isänsä ei sallinut hänen juuri silloin laukaista. Se voisi säikähdyttää pois ison "riistan", jota he etsivät ja voisivat kohdata minä hetkenä hyvänsä. Paluumatkalla Hendrik voisi tehdä parhaansa; ja silloin aikoi kenttäkornettikin auttaa häntä hankkimaan antiloopin, koska leirissä ei ollut lainkaan tuoretta metsänriistaa. Tällä oli kuitenkin toisarvoinen merkitys; tärkein tehtävä oli koettaa hankkia torahammaspari.

Swartboyn jousen käyttämistä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, koska tuo hiljainen ase ei aiheuttaisi mitään hälinää. Swartboy oli otettu mukaan kantamaan kirvestä ja muita kapistuksia sekä myöskin avustamaan metsästyksessä. Hän oli luonnollisesti ottanut mukaan jousensa ja viinensä; ja alituisesti hän valppaana tarkasteli löytääkseen jotakin, mihin lennättää yhden pienistä myrkytetyistä nuolistaan.

Vihdoin hän löysi huomion arvoisen maalitaulun. Mennessään tasangon poikki välttääksensä suurta uoman tekemää mutkaa he tulivat melkoisen suurelle metsäniitylle eli aukeamalle, ja keskellä tätä ahoa oli tavattoman suuri lintu suorana seisomassa.

Tämä hollanninkielinen "pauw" merkitsee "riikinkukko". Mutta
Afrikassa ei ole riikinkukkoja. Villinä tavataan riikinkukkoja vain
Etelä-Aasiassa ja Intian saaristossa. Siispä ei heidän näkemänsä lintu
voinut olla riikinkukko.

Eikä se ollutkaan. Ja kuitenkin se muistutti jossakin määrin riikinkukkoa, pitkine tuuheine pyrstöineen ja silmäänpistävän kirjavine ja täplikkäine siipineen; sillä oli myös riikinkukon selkää koristavien "marmoroitujen" sulkien yhdenkaltaisuutta, mutta ei kuitenkaan tuon linnuista ylpeimmän loistavia värejä, vaikka se oli yhtä uhkea sekä paljon suurempi ja korkeampi. Sen suuren koon ja pystyn asennon tähden olikin Hendrik ensi silmäyksellä pitänyt sitä kamelikurkena. Se ei ollut riikinkukko eikä kamelikurki, vaan kuului eri sukuun kuin kumpikaan niistä — Otis eli trappilinnun sukuun. Se oli suuri Etelä-Afrikan trappi — Otis kori.

Sekä Swartboy että van Bloom tiesivät pauw-lintujen olevan mitä herkullisinta siivekästä metsänriistaa. Mutta samalla he tiesivät, että se on arimpia lintuja — niin arka, että on vaikeata saada edes pitkän matkan päästä sitä ampua. Kuinka voisi sitä siis lähestyä bushmannin nuolenkantaman päähän? Sitä seikkaa sieti miettiä.

Seisomapaikallaan se oli runsaan kolmensadan kyynärän päässä heistä; ja jos se olisi heidän huomannut, olisi se pian pidentänyt matkaa juoksemalla poispäin toiset kolmesataa. Sanon juoksemalla, sillä trappien sukuun kuuluvat linnut harvoin lentävät, käyttävät vain pitkiä sääriään välttääksensä vihollista. Tämän vuoksi niitä usein metsästetään koirien avulla ja saadaan kiinni ankaran ajon jälkeen. Vaikka ovatkin kehnoja lentäjiä, ovat ne oivallisia juoksijoita — miltei yhtä nopeita kuin itse kamelikurki.

Pauw-lintu ei ollut kuitenkaan vielä huomannut metsästäjiä. Nämä olivat nähneet vilahduksen siitä, ennenkuin ilmestyivät esiin pensaikosta, ja olivat pysähtyneet oitis sen nähtyänsä.

Miten tulisi Swartboyn lähestyä sitä? Se oli kolmensadan kyynärän päässä jokaisesta piilopaikasta, ja maa oli niin puhdas kuin vastaharavoitu niitty. On totta, ettei aukeama ollut suuri. Swartboy olikin todella hiukan hämmästynyt nähdessään pauw-linnun näin pienellä aukiolla, sillä nämä linnut elävät vain laajoilla avonaisilla tasangoilla, missä ne voivat huomata vihollisensa pitkän matkan päästä. Aho ei ollut suuri, mutta katseltuansa trappia muutaman minuutin metsämiehet näkivät sen päättäneen pysytellä keskustassa, eikä se osoittanut mitään halua syödessään kulkea kummankaan puoleista tiheikköä kohti.

Kuka muu tahansa, paitsi bushmanni, olisi ollut toivoton, mitä tämän linnun ampumiseen tuli; mutta Swartboy ei heittänyt toivoaan.

Pyytäen toisia olemaan hiljaa hän hiipi edelleen viidakon reunaan ja asettui tuuhean lehtevän pensaan taakse. Sitten hän alkoi päästää kuuluviin ääniä, aivan samanlaisia kuin trappiuros haastaessaan vastustajaa taisteluun.

Kuten teerensuku, on trappikin moniavioinen ja tietysti kauhean mustasukkainen ja taisteluhaluinen eräinä vuodenaikoina. Swartboy tiesi juuri silloin olevan pauw-lintujen "taistelukauden" ja toivoi matkimalla niiden otteluhaastetta vetävänsä linnun — hän näki, että se oli kukko — nuolensa ulottuville.

Niin pian kuin trappi kuuli äänen, kohoutui se täyteen mittaansa, levitti mahtavan pyrstönsä, laski siipensä, kunnes pisimmät sulat laahasivat pitkin ruohoa, ja vastasi huutoon.

Mutta Swartboyta hämmästytti nyt se, että hän luuli kuulevansa kaksi yhtaikaa päästettyä huutoa, yhden vastauksen asemasta!

Se ei osoittautunutkaan mielikuvitukseksi, sillä ennenkuin hän ehti uudistaa houkuttelun, kuului jälleen linnun uhmaava vaatimus, ja siihen vastattiin samanlaisin huudoin toiselta taholta.

Swartboy katsahti siihen suuntaan, josta jälkimmäinen tuli; ja siellä oli varmasti toinen trappi, joka näytti kuin pilvistä pudonneen tai luultavammin oli juossut esiin pensaitten suojasta. Se oli joka tapauksessa kulkenut hyvän matkan aukeaman keskustaa kohti, ennenkuin metsästäjä sen huomasi.

Nuo kaksi näkivät nyt toisensa täydellisesti; ja niiden liikkeistä saattoi kuka tahansa päättää, että taistelu varmasti syntyisi.

Siitä varmana Swartboy ei enää päästänyt ääntä kuuluviin, vaan oli hiljaa pensaan takana.

Hyvän ajan kuluttua tepastelussa ja ympäri pyörimisessä, asettauduttaessa mitä uhkaavimpiin asentoihin ja päästettäessä mitä loukkaavimpia mielenilmaisuja nuo kaksi trappia olivat kylliksi ärsyyntyneitä alkaakseen tapella. Ne "kävivät kiinni" uljaasti, käyttäen kaikkia kolmea asetta — siipiä, nokkaa ja jalkoja. Milloin ne löivät toisiaan siivillä, milloin iskivät nokillaan; ja toisinaan, hyvän tilaisuuden sattuessa, antoivat toisilleen taitavan potkun — jonka ne pitkillä, voimakkailla säärillään saattoivat suorittaa melkoisen pontevasti.

Swartboy tiesi, että niiden joutuessa tappelun tuoksinaan hän voisi hiipiä huomaamatta niiden lähelle; niinpä hän kärsivällisesti odotti, kunnes oikea hetki tulisi.

Pian selvisikin, ettei hänen tarvitsisi liikahtaa piilostaan, sillä linnut kulkivat tapellessaan häntä kohden. Hän sovitti nuolen jousenjänteelle ja odotti.

Viiden minuutin kuluttua linnut ottelivat viidenkymmenen kyynärän päässä siitä paikasta, missä bushmanni oli. Toinen trapeista olisi voinut kuulla jousenjänteen helähdyksen, jos se olisi kuunnellut. Toinen ei olisi sitä voinut kuulla, sillä ennenkuin ääni olisi voinut sen saavuttaa, pisti myrkytetty nuoli läpi sen korvien. Väkänen oli mennyt lävitse, ja varsi jäi päähän, tunkeutuen sen puhki.

Lintu kaatui tietysti kuolleena ruohikkoon, vähemmän kummissaan kuin sen vastustaja.

Tämä kuvitteli ensin, että se itse oli sen aikaansaanut, ja alkoi voitonriemuisasti tepastella kaatuneen vihollisensa ympärillä.

Mutta sitten sen silmään osui nuoli, joka pisti toisen pään lävitse.
Siitä se ei mitään tiennyt. Tuota se ei ollut tehnyt. Mitä ihmettä —

Jos sille olisi annettu vielä hetkinen ajatusaikaa, olisi se kenties lähtenyt käpälämäkeen; mutta ennenkuin se ehti päättää asian, kuului toinen jousenjänteen helähdys, toinen vasama viuhui ilmassa, ja toinen trappi makasi ruohikkoon ojentuneena.

Swartboy syöksyi nyt esiin ja otti riistan haltuunsa; molemmat nuoret kukot näkyivät olevan mainiossa lihassa paahtamista varten.

Ripustettuansa linnut korkealle oksalle, varjellakseen niitä sakaaleilta ja hyeenoilta, metsämiehet jatkoivat matkaansa; ja pian jälleen astuttuaan virran uomaan seurasivat sitä yhä alemmas.

JÄLJILLÄ.

He eivät olleet kulkeneet enempää kuin sata kyynärää eteenpäin, kun tulivat yhdelle noista lammikoista, joista jo on puhuttu. Se oli verrattain suuri; ja sen reunoilla olevassa liejussa oli monien eläinten sorkanjälkiä. Sen metsästäjät näkivät jo kaukaa, mutta paikalle saavuttaessa Swartboy, joka kulki hiukkasen edellä, kääntyi äkkiä ja pyörivin silmin ja vapisevin huulin maksutti esiin sanat:

Ei ollut syytä erehtyä sekoittamaan elefantin ja jonkin muun eläimen jälkiä. Siinä oli varmasti nuo suuret pyöreät jäljet — runsaasti neljänkolmatta tuuman pituiset ja miltei yhtä leveät — syvään painettuina liejuun eläimen ruumiin suunnattoman painon vaikutuksesta. Kukin muodosti valtavan kolon, kylliksi suuren, jotta olisi voinut portinpylvään siihen asettaa.

Metsämiehet tarkastelivat jälkiä mielihyväntuntein — sitäkin enemmän, kun jäljet näyttivät äsken tehdyiltä. Se oli ilmeistä. Siirtynyt lieju ei ollut vielä kovettunut vaan näytti kostealta ja tuoreelta. Sitä oli viimeisen tunnin kuluessa liikuteltu.

Ainoastaan yksi norsu oli sinä yönä käynyt lammikolla. Siellä oli vanhoja jälkiä runsaasti, mutta ainoastaan yhdet tuoreet — ja ne olivat vanhan ja aika suuren uroksen.

Jäljet luonnollisesti kertoivat näin paljon. Tekemään neljänkolmatta tuuman pituisia jälkiä tarvitaan varsin suuri eläin; ja ollakseen oikein suuri täytyy sen olla uros ja lisäksi vanha.

No niin, mitä vanhempi ja suurempi, sitä parempi, edellyttäen etteivät sen torahampaat ole tapaturmassa katkenneet. Jos niin käy, ei niitä milloinkaan saa takaisin. Norsu tosin pudottaa torahampaansa, mutta vain nuorena, jolloin ne eivät ole hummerin pihtejä suuremmat; niitä seuraava pari on pysyvä, ja sen täytyy kestää läpi elämän — kenties vuosisatoja — sillä ei tiedetä, kuinka kauan mahtava norsu samoilee tällä kiertotähdellä.

Jos torahampaat katkeavat — ei niinkään harvinainen seikka — täytyy sen jäädä hampaattomaksi eli "torahampaattomaksi" elämänsä loppuajaksi. Vaikka elefantti pitänee valtavien torahampaittensa menettämistä suurena onnettomuutena, taittaisi se ne ensimmäistä puuta vastaan, jos se olisi hiukan viisaampi. Tämä keino luultavasti pidentäisi sen elämää; sillä metsästäjä ei silloin pitäisi sitä niiden ampumatarpeiden arvoisena, jotka sen surmaaminen vaatii.

Kun metsämiehet olivat kotvan aikaa neuvotelleet, lähti Swartboy seuraamaan jälkiä, van Bloomin ja Hendrikin seuratessa. Ne veivät suoraan pois uomasta ja poikki viidakon.

Tavallisesti osoittavat pensaat norsun kulkusuunnan siellä, missä ne ovat sen laatuisia, joita se syö. Tässä tapauksessa se ei ollut syönyt; mutta bushmanni, joka saattoi seurata jälkiä koiran tavoin, pysyi ilman vaikeutta jäljillä, kulkien niin nopeasti kuin nuo kolme saattoivat taivaltaa.

He sukeltausivat esiin avoimille metsäniityille ja kuljettuaan useiden sellaisten läpi saapuivat suurelle muurahaiskeolle, joka oli erään aukeaman keskellä. Norsu oli kulkenut läheltä kekoa — se oli pysähtynyt sinne hetkeksi — maltahan, sen oli täytynyt maata siellä!

Van Bloom ei tiennyt, että norsuilla oli tapana laskeutua makaamaan. Hän oli aina kuullut sanottavan, että ne nukkuivat seisaallaan. Swartboy tiesi asian paremmin. Hän sanoi niiden joskus nukkuvan seisoallaan, mutta useammin makuullaan, etenkin seuduissa, joissa niitä ei oltu metsästetty. Swartboy piti sitä hyvänä merkkinä, että tämä oli laskeutunut makuulle. Hän päätti siitä, ettei norsuja lähiseuduilla oltu ahdistettu, ja että niitä oli sitä helpompi lähestyä ja surmata. Oli vähemmän luultavaa, että ne lähtisivät tiehensä niiltä tienoilta, ennenkuin he — metsästäjät — olisivat aimolailla "nykäisseet" niitä.

Viimeinen arvelu oli varsin tärkeä. Seudulla, jossa norsuja on paljon metsästetty ja jossa ne ovat oppineet ymmärtämään, mitä pyssynpamaus merkitsee, saattaa yhden ainoan päivän ajo ne usein matkaamaan tiehensä; eivätkä ne pysähdy uudelleen, ennenkuin ovat ehtineet kauas pois metsästäjien ulottuvilta. Eivät ainoastaan ne määrätyt yksilöt, joita on ahdistettu, menettele näin, vaan kaikki muutkin — ikäänkuin toveriensa varoittamina — kunnes alueelle ei jää ainoatakaan norsua. Tämä vaeltamistapa on päävaikeuksia, joita elefantinmetsästäjän täytyy kestää; ja kun niin sattuu, ei hänellä ole muuta neuvoa kuin vaihtaa omaa toimintapiiriä.

Toiselta puolen, missä elefantit ovat kauan saaneet olla häiriintymättä, siellä ei pyssynpamaus niitä kauhista; ja ne sietävät koko paljon metsästystä, ennenkuin ne lähtevät käpälämäkeen ja poistuvat paikalta.

Swartboy oli siis iloinen huomatessaan vanhan norsun laskeutuneen makuulle. Bushmanni teki siitä seikasta aika joukon johtopäätöksiä.

Että elefantti oli maannut, se oli selvää. Muurahaiskeon pois kehnääntynyt tahmea savi osoitti, missä sen selkä oli levännyt — sen ruumiin jälki näkyi pölyssä, ja sen muhkea torahammas oli uurtanut kourankaltaisen vaon mättääseen. Suunnaton elukka sen oli täytynyt olla, kuten sen jättämä jälki todisti bushmannin tarkoille silmille.

Swartboy kertoi eräitä omituisia tosiasioita tästä suuresta nelijalkaisesta — ainakin hän väitti niiden olevan tosia. Ne olivat — että norsu ei milloinkaan yritä laskeutua makuulle, jollei sillä ole jotakin, mitä vasten nojata olkaansa, kallio, muurahaiskeko tai puu; että se menettelee näin estääkseen itseänsä vierimästä selälleen — että jos se sattumalta joutuu tähän asentoon, sen on perin vaikea nousta jälleen, ja se on miltei yhtä avuton kuin kilpikonna; ja viimeksi, että se usein nukkuu seisoen puun vieressä, koko ruumiinsa painolla nojaten runkoa vasten.

Swartboy ei uskonut sen nojaavan runkoa vastaan, kun se ensin valitsee tuon aseman; vaan uskoi sen valitsevan puun sen suoman varjon vuoksi, ja kun uni sen voittaa, kallistuu se sitä kohti huomaten sen tukevan ja kannattavan itseänsä.

Bushmanni väitti vielä, että joillakuilla norsuilla on mielipuunsa, joiden luo yhä palaavat torkahtaakseen hiukan kuumina keskipäivän hetkinä — sillä se on niiden lepoaika. Öisin ne eivät nuku. Päinvastoin, yön hetket vietetään kuljeskelemalla sinne ja tänne, matkaamalla etäisille juomapaikoille ja syöden; vaikka etäisissä ja hiljaisissa seuduissa ne syövät päivisinkin — joten on luultavaa, että suurin osa niiden yöllisestä toiminnasta on seuraus niiden pelosta valpasta vihollista, ihmistä, kohtaan.

Elefantin jättämät merkit olivat nyt toisenluontoisia kuin ne olivat olleet ennen muurahaiskeolle saapumista. Se oli syönyt kulkiessaan. Pieni torkahdus oli tuonut sille ruokahalun takaisin; ja "odota-vähän"-orjantappurat osoittivat sen kouraisevan kärsän merkkejä. Siellä täällä olivat oksat katkaistut, lehdet oli riivitty pois ja puiset osat jätetty maahan. Useissa paikoin oli kokonaisia puita revitty juurineen ylös ja melkoisen suuriakin. Noin norsu toisinaan tekee päästäkseen käsiksi lehviin, jotka sellaisissa puissa eivät ole sen kärsän ulottuvilla. Kaatamalla ne se saa tietysti kaikki lehvät mukavan matkan päähän joustavasta kärsästään ja voi riipiä niitä pois mielin määrin. Toisinaan se kuitenkin raastaa irti puun syödäkseen sen juuria — koska on useita lajeja, joilla on makeat, mehevät juuret, joista norsu erittäin paljon pitää. Se vetää ne ylös maasta kärsällään, ensin irroitettuaan ne torahampaillaan, joita se käyttää kuin rautakankea. Toisinaan se epäonnistuu aikeissaan; ja ainoastaan maan ollessa pehmeä ja märkä, kuten suurten sateitten jälkeen, se saattaa kiskoa juurineen suurempia mimoosalajeja. Joskus se on oikullinen; vedettyään puun maasta se kuljettaa sitä mukanaan useita kyynäriä, viskaa sen maahan juuret ylöspäin, ja heittää sen siihen siepattuaan yhden ainoan suupalan. Metsää hävittävä on norsujoukon läpikulku.

Pieniä puita se voi kiskoa ylös pelkällä kärsällään, mutta suuremmissa se käyttää torahampaittensa mahtavampaa vipuvoimaa. Ne se työntää juurien alle, jotka tavallisesti ovat peittyneet löyhään hietaiseen maahan, ja sitten se nopealla nykäisyllä keikahuttaa juuret, rungon ja oksat korkealle ilmaan — jättiläisvoimien ihmeellinen näyte.

Metsämiehet näkivät siitä todistuksia seuratessaan jälkiä. Norsun voiman merkkejä oli katseltavana pitkin tietä.

Se riitti synnyttämään pelkoa ja kunnioitusta, eikä yksikään heistä ollutkaan vapaa noista tunteista. Kyeten noin aikaansaamaan hävitystä ja tuhoa ollessaan häiritsemättömänä, mitä olisi moinen elukka ärsytyksen ja vihan hetkellä? Ei ihme, että metsämiesten mielissä oli pelkoa, tottumattomia kun eräät heistä olivat.

Vielä eräs toinenkin syy vaikutti heidän mieleensä, etenkin bushmannin. Oli täysi syy olettaa, että eläin oli "kuljeksija" (rodeur) — joita intialaiset metsästäjät nimittävät "irtolaisiksi". Siihen lajiin kuuluvia norsuja on paljon vaarallisempi lähestyä kuin toisia. Tavallisten olosuhteiden vallitessa ei ole todellakaan vaarallisempaa kulkea elefanttilauman lävitse kuin olisi mennä kesyn härkäjoukon sivutse. Ainoastaan, kun norsua on ahdistettu tai haavoitettu, käy se vaaralliseksi viholliseksi.

"Kuljeksijaan" eli "irtolaiseen" nähden on toisin laita. Se on tavallisesti pahantapainen ja hyökkää joko ihmisen tai minkä eläimen kimppuun tahansa heidät nähdessään ja ilman vähintäkään ärsytystä. Se näyttää nauttivan tuhoamisesta, ja voi sitä olentoa, joka joutuu sen tielle olematta nopsempi jaloiltaan kuin se!

"Kuljeksija" viettää yksinäistä elämää, samoillen yksin läpi metsien, koskaan liittymättä toisiin heimolaisiinsa. Se näyttää olevan jonkinlainen sukunsa henkipatto, joka on ajettu maanpakoon pahan sisun tai jonkun muun vian tähden, tullakseen yhä raivokkaammaksi ja ilkeämmäksi maanpakolaisuudessaan.

Oli täysi syy otaksua, että elefantti, jonka jälkiä he seurasivat, oli "kuljeksija". Sen yksinolo oli jo sinänsä epäiltävä asianhaara, koska elefantit tavallisesti käyvät laumoissa, kahdesta kahteenkymmeneen, jopa viiteenkymmeneenkin luvultaan. Hävityksen merkit, joita se oli jättänyt taaksensa, sen mahtavat jäljet, kaikki osoittivat sen kuuluvan noihin raivoisiin elukkoihin. Että niitä oli tällä seudulla, siitä heillä oli jo todisteita. Swartboy väitti, että sarvikuonon tappama oli sitä lajia, muutoin se ei olisi hyökännyt tämän kimppuun, kuten se oli tehnyt. Bushmannin arvelussa oli varsin paljon todenperäisyyttä.

Näine vaikutteineen on siis vähemmän ihmeteltävää, että metsästäjämme tunsivat hiukan pelkoa ajamaansa otusta kohtaan.

Jäljet tulivat yhä vain tuoreemmiksi. Metsämiehet näkivät puita tyvet käännettyinä ylöspäin, juuret näyttäen norsun hampaiden merkkejä ja vielä märkinä sen suunnattomasta suusta vuotaneesta syljestä. He näkivät tuoksuavia taitettuja mimoosan oksia, joiden haju ei ollut vielä ehtinyt haihtua. He päättelivät, ettei otus voinut olla kaukana.

Äkkiä Swartboy pysähtyi ja astui askeleen taaksepäin. Hän käänsi kasvonsa seuralaisiansa kohti. Hänen silmänsä pyörivät entistä nopeammin; mutta vaikka hänen huulensa näyttivät liikkuvan ja kielensä heiluvan oli hän liian kiihtynyt saadakseen sanaakaan suustaan. Naksutusten ja sihinän ryöppy tulvasi esiin, muttei mitään selvästi äännettyä!

Toiset eivät kuitenkaan tarvinneet sanoja ymmärtääkseen, mitä tarkoitettiin. He tiesivät Swartboyn aikovan kuiskata, että hän oli nähnyt "se olifantti"; niinpä molemmat kurkistivat hiljaa pensaan takaa ja näkivät omin silmin tuon mahtavan nelijalkaisen.

IRTOLAISNORSU.

Norsu seisoi _mokhala_puiden viidakossa. Näillä on, toisin kuin vähäisillä mimoosilla, korkea alaston runko, jonka latvassa on tuuheat lehvät, muistuttaen muodoltaan sateensuojaa tai päivänvarjoa. Sen kirkkaan vihreät parittaiset lehdet ovat kirahvin mieliruokaa, mistä johtuu niiden kasviopillinen nimitys Acacia giraffae; ja siitä johtuu myös hollantilaisten metsästäjäin kesken yleinen nimi "cameldoorn".

Korkea kirahvi, jonka tarttumaan soveliaat huulet ovat lähes parinkymmenen jalan korkeudella ilmassa, voi syödä näistä puista ilman vaikeutta. Niin ei ole norsun laita, jonka kärsä ei voi ulottua niin ylös; ja sen täytyisi usein jäljitellä sadun kettua, jollei sillä olisi keinoja, millä saada houkutteleva suupala ulottuvillensa — nimittäin yksinkertaisesti katkaisten puun. Sen se suunnattoman voimansa avulla saattaakin tehdä, jollei runko satu olemaan lajinsa suurimpia.

Kun metsämiehemme ensin loivat silmänsä norsuun, seisoi se kaadetun mokhalan ääressä, jonka se oli katkaissut poikki juuren läheltä. Se riipi lehtiä irti ja täytti niillä tilavaa vatsaansa.

Niin pian kuin Swartboy jälleen osasi hallita kieltänsä, sujahutti hän kiireisesti kuiskaten:

"Passa päälle, baas Bloom — varo kovin — ei mennä liki sen — se peto vanha klow. Minä sano — se ilkeä! — Minä tunte se vanha härkä pahus!"

Tällä merkillisten lauseiden tulvalla Swartboy tahtoi varoittaa isäntäänsä liian ripeästi lähestymästä elefanttia, koska hän tiesi sen olevan ilkeätä lajia — lyhyesti: irtolaisen.

Miten Swartboy sen tiesi, voisi näyttää arvoitukselta, koska eläimessä ei ollut mitään erikoisia merkkejä, jotka olisivat erottaneet sen toisista sukulaisistaan. Mutta bushmannin tottunut silmä näki jotakin elefantin yleisissä piirteissä — aivan kuten saattaa erottaa raivoisan ja vaarallisen härän lempeämpiluontoisista tai häijyn ihmisen hyvästä, jonkin ilmeen nojalla, jota ei voi määritellä.

Van Bloom itsekin ja myöskin Hendrik näkivät, että norsulla oli tuima ja hurja ilme.

He viipyivät muutamia minuutteja tarkastellen pensasten lomitse suunnatonta nelijalkaista. Kuta enemmän he tarkastelivat, sitä varmemmaksi tuli päätös hyökätä sen kimppuun. Sen pitkien torahampaitten näkeminen oli liian houkuttelevaa van Bloomille, jotta hän olisi voinut hetkeäkään ajatella päästää sitä taistelutta menemään. Pari luotia hän joka tapauksessa lennättäisi siihen; ja jos tilaisuutta olisi, paljon useampiakin, jolleivät ne riittäisi. Van Bloom ei jättäisi noita erinomaisia torahampaita ilman ottelua.

Hän ryhtyi heti miettimään turvallisinta hyökkäystapaa; mutta hänelle ei jäänyt aikaa kypsyttää mitään suunnitelmaa. Norsu näytti levottomalta ja oli nähtävästi aikeissa kulkea edelleen. Se voisi hetkisen kuluttua olla tipo tiessään ja kuljettaa heitä perässään maileja, tai kenties se hukkuisi heiltä vallan, sankan "odota-vähän" suojassa.

Nämä arvelut saivat van Bloomin päättämään aloittaa oitis hyökkäyksen ilman muuta suunnitelmaa kuin hiipimällä niin lähelle kuin olisi turvallista ja laukaisemalla pyssynsä. Hän oli kuullut, että yksi ainoa otsaan osunut luoti surmaisi minkä norsun tahansa; ja jos hän vain pääsisi sellaiseen asemaan, että hyvin voisi ampua otusta edestäpäin, uskoi hän olevansa kyllin hyvä tarkka-ampuja osatakseen luotinsa oikeaan paikkaan.

Hän erehtyi luullessaan voivansa surmata norsun ampumalla otsaan. Se on sellaisten herrasmiesten käsitys, jotka ovat metsästäneet norsuja kammioissaan, vaikkakin toiset kamariherrat, anatoomikot — joille annettakoon heille tuleva kunnia — ovat osoittaneet sen olevan mahdotonta, elefantin pääkallon erikoisen rakenteen ja sen aivojen aseman tähden.

Van Bloom oli tähän aikaan tuossa väärässä käsityksessä ja teki sen vuoksi suuren virheen. Sen sijaan, että olisi yrittänyt sivulaukausta, jonka olisi voinut ampua paljon vähemmällä vaivalla — hän päätti hiipien kiertää norsun eteen ja ampua eläintä päin silmiä.

Jättäen Hendrikin ja Swartboyn ahdistamaan sitä takaa hän teki kaarroksen pensasten suojassa ja saapui vihdoin sille polulle, jota elefantti luultavasti kulkisi.

Tuskin hän oli päässyt paikoilleen, kun hän näki suunnattoman otuksen tulevan hiljaisin ja majesteettisin askelin itseänsä kohti; ja vaikka elefantti vain käveli, toi puolisen tusinaa jättiläismäistä askelta sen piiloutuneen metsästäjän lähelle. Siihen saakka ei eläin ollut päästänyt ääntäkään; mutta sen liikkuessa saattoi van Bloom kuulla jymisevän pulputtavan äänen, kuin olisi vesi loiskinut edestakaisin sen laajassa vatsassa.

Van Bloom oli asettunut suuren puunrungon taakse. Norsu ei ollut vielä huomannut häntä ja olisi kenties kulkenut ohi tietämättä, että hän siellä olikaan, jos metsästäjä olisi sallinut. Tämä ajattelikin jo olla hiljaa, sillä vaikka hän oli rohkea mies, saattoi metsän suuren jättiläisen näkeminen hänet hetkisen vitkastelemaan.

Mutta jälleen välkkyi kaartuva norsunluu hänen silmissään — jälleen hän muisti tarkoituksen, joka oli saattanut hänet tähän asemaan; hän ajatteli menetettyä omaisuuttaan — päätöstään voittaa se takaisin — lastensa menestystä.

Nämä ajatukset ratkaisivat. Pitkä putki tuettiin rungossa olevaan kyhmyyn — sen suu tähdättiin lähenevän norsun otsaan — hänen silmänsä tirkisti tähtäimen lävitse — seurasi kova räjähdys — ja savupilvi peitti kaikki hänen silmiltään hetkiseksi.

Hän saattoi kuulla käheän, mylvivän, torventapaisen äänen — hän saattoi kuulla oksien rysähtelyn ja veden pulputuksen; ja kun savu haihtui, näki hän harmikseen elefantin olevan yhä jalkeilla eikä nähtävästi lainkaan vahingoittuneena!

Laukaus oli sattunut eläimeen juuri siihen, johon metsästäjä oli tähdännyt; mutta tekemättä kuolettavaa haavaa se oli vain ärsyttänyt elukan äärettömään raivoon. Se hyökkäili sinne tänne, iski puita torahampaillaan, repi irti oksia ja sinkahutti niitä korkealle kärsällään — joskin koko ajan ilmeisesti tietämättä, mikä oli kutkuttanut sitä niin nenäkkäästi otsaan.

Onneksi van Bloomille peitti hyvin paksu puu hänet norsun näkyviltä. Jos raivostunut eläin olisi sillä hetkellä huomannut hänet, olisivat hänen hetkensä olleet luetut; metsästäjä tiesi sen ja hänellä oli kylmäverisyyttä pysyä paikoillaan ja olla hiljaa.

Niin ei ollut Swartboyn laita. Kun norsu kulki eteenpäin, olivat hän ja Hendrik hiipineet perässä mokhalaviidakon läpi. He olivat myöskin seuranneet sitä aukeaman poikki pensaikkoon, missä van Bloom sitä odotteli. Kuultuaan laukauksen ja nähtyään, että elefantti yhä oli vahingoittumatta, loppui Swartboyn rohkeus; jättäen Hendrikin hän juoksi takaisin mokhala-viidakkoa kohden, huutaen juostessaan.

Hänen huutonsa saapuivat norsun korviin, ja oitis tämä ryntäsi siihen suuntaan, mistä ne kuuluivat. Silmänräpäyksessä se sukelsi esiin pensastosta, ja nähden Swartboyn aukeamalla, hyökkäsi vimmoissaan pakenevan bushmannin perään. Hendrik, — joka oli pysynyt paikoillaan ja jota otus ei pensasten suojasta huomannut — laukaisi pyssynsä eläimen kulkiessa hänen ohitsensa. Hänen kuulansa osui hartiaan, mutta se oli vain omiansa lisäämään norsun raivoa. Pysähtymättä se ryntäsi Swartboyn jälkeen, epäilemättä luullen bushmanni-paran olevan syypään saamiinsa vammoihin, joiden laatua se varsin huonosti tajusi.

Oli kulunut vain muutamia hetkiä ensi laukauksesta, kun asiat saivat tämän käänteen. Swartboy oli tuskin selvinnyt pensastosta, ennenkuin norsukin sukelsi esiin; ja ponnistellessaan mokhala-puita kohden hän oli tuskin kuutta askelta edellä vainoojastaan.

Swartboyn tarkoitus oli päästä viidakkoon, jonka keskellä oli useita suuria puita. Yhteen niistä hän aikoi kiivetä — koska se näytti hänen ainoalta pelastusmahdollisuudeltansa.

Hän ei ollut ehtinyt puoliväliinkään aukeamaa huomatessaan joutuvansa perille liian myöhään. Hän kuuli suunnattoman hirviön raskaan rynnistyksen takanaan — hän kuuli sen kovan kostonhimoisen mylvinän — hän luuli tuntevansa sen kuuman henkäyksen. Oli vielä hyvä matka juostavana. Veisi aikaa kiivetä puuhun, norsun kärsän ulottumista korkeammalle. Ei ollut toivoa päästä pakoon puuhun.

Nämä ajatukset välähtivät mielessä miltei silmänräpäyksessä. Kymmenessä sekunnissa Swartboy ehti loppupäätelmään, ettei puulle juokseminen häntä pelastaisi; ja äkkiä hän pysähtyi juoksussaan, kääntyi ympäri ja kohden elefanttia!

Ei sillä, että hän olisi tehnyt jonkun suunnitelman pelastuakseen. Ei rohkeus, vaan epätoivo saattoi hänet kääntymään kohti vainoojatansa. Hän tiesi, että juoksemalla edelleen hänet varmasti voitettaisiin. Ei siis saattaisi käydä pahemmin, jos hän kääntyisi päin, ja kenties hän välttäisi turmiotatuottavan rynnäkön jollakin kekseliäällä juonella.

Bushmanni oli nyt aivan aukeaman keskustassa; elefantti syöksyi suoraan häntä kohti.

Edellisellä ei ollut ainoatakaan asetta jättiläismäisen ahdistajansa varalle. Hän oli heittänyt pois jousensa — kirveensä myös — juostakseen keveämmin. Mutta kummastakaan ei olisi ollut mitään hyötyä moisen vastustajan varalle. Hänellä ei ollut muuta kuin lammasnahkavaippansa. Se oli ollut haittana hänen paetessaan, mutta hän oli tahallaan sen pitänyt.

Hän seisoi paikallaan, kunnes ojennettu kärsä oli kolmen jalan päässä hänen kasvoistaan; ja sitten, heittäen vaipan niin, että se putosi tuon pitkän lieriön päälle, hypähti hän ketterästi sivulle ja alkoi juosta takaisin.

Hän olisi epäilemättä onnistunut pääsemään norsun taakse ja siten pakoon, mutta vaipan pudotessa suurelle kärsälle eläin sieppasikin sen kiinni, ja se hulmahti äkkiä ympäri. Onnettomuudeksi eivät Swartboyn sääret olleet vielä selvinneet norsun piiristä — vaippa kietoutui niiden ympärille — ja sätkyttelevä bushmanni paiskautui tantereeseen.

Silmänräpäyksessä ketterä Swartboy pääsi taas jalkeille ja aikoi rynnätä uuteen suuntaan. Mutta elefantti, huomattuaan vaippapetoksen, oli pudottanut sen ja kääntyi kiireesti hänen peräänsä. Swartboy oli tuskin ottanut kolmea askelta, kun pitkä norsunluinen kaari tunkeutui takaapäin hänen sääriensä väliin, ja seuraavassa hetkessä heitettiin hänen ruumiinsa korkealle ilmaan.

Van Bloom ja Hendrik, jotka juuri silloin tulivat aukeaman reunalle, näkivät hänen singahtavan ylös; mutta heidän hämmästyksekseen hän ei tullut takaisin maahan! Oliko hän pudonnut takaisin norsun torahampaille ja pitikö kärsä häntä siellä kiinni? Ei. He näkivät otuksen pään. Bushmannia ei ollut siellä, ei sen selässä eikä missään muualla näkyvissä. Elefantti näytti todella yhtä hämmästyneeltä kuin hekin uhrinsa äkillisen katoamisen vuoksi! Suunnaton peto käänsi silmänsä joka taholle ikäänkuin etsien raivonsa esinettä!

Mihin oli Swartboy saattanut joutua? Mihin? Sillä hetkellä norsu päästi kovan karjaisun, sen nähtiin hyökkäävän erästä puuta kohti, jonka ympäri se kiersi kärsänsä pudistellen sitä vimmatusti. Van Bloom ja Hendrik kohottivat katseensa sen latvaan odottaen näkevänsä Swartboyn siellä.

Sielläpä hän olikin istuen lehvien ja oksien seassa, jonne oli lennähtänyt. Kauhu kuvastui hänen kasvoissaan, sillä hän tiesi, ettei ollut turvassa. Mutta hänellä oli tuskin aikaa ilmaista pelkoansa; sillä seuraavassa hetkessä puu taittui jysähtäen ja kaatui maahan tuoden bushmannin mukanaan oksiensa seassa.

Sattui, että norsun kärsän taittama puu kaatui elukkaa kohden. Jopa Swartboy kosketti elefantin ruumiiseenkin pudotessaan ja liukui alas sen peräpuolta. Oksat olivat ehkäisseet putoamisen nopeutta, ja bushmanni oli yhä vahingoittumatta; mutta hän tunsi nyt olevansa kokonaan vastustajansa armoilla. Hän ei nähnyt mitään pakoonpääsyn mahdollisuutta. Hän oli mennyttä miestä!

Juuri silloin muuan ajatus iski hänen mieleensä — jonkinlainen epätoivoinen vaisto — ja hypähtäen elukan toisen takajalan luo hän kiersi käsivartensa sen ympäri ja piti kiinni lujasti! Samalla hän pani paljaat jalkansa eläimen kaviomaisten kynsien päälle, joten hän niiden tukemana saattoi pitää otteensa, kulkekoon otus miten tahtoi!

Suunnaton otus, voimatta pudistaa häntä pois, saavuttamatta häntä kärsällään ja ennen kaikkea kauhistuneena tästä oudosta hyökkäystavasta, päästi kimeän kirkaisun ja häntä suorana ja kärsä korkealla ilmassa syöksyi pois viidakkoon!

Swartboy piti kiinni jalasta, kunnes oli miltei pensastossa ja sitten, vaanien tilaisuutta, liukui hiljalleen pois. Niin pian kuin hän jälleen kosketti maankamaraan, nousi hän jaloilleen ja juoksi kaikin voimin päinvastaiseen suuntaan.

Hänen ei olisi tarvinnut juosta ainoatakaan askelta, sillä elefantti, yhtä pelästyneenä kuin hänkin, jatkoi kulkuaan viidakon läpi hävittäen puita ja oksia eteenpäin rientäessään. Ääretön nelijalkainen ei pysähtynyt, ennenkuin oli saanut useita maileja itsensä ja ikävän seikkailunsa näyttämön väliin!

Van Bloom ja Hendrik olivat tällä välin ladanneet uudelleen ja lähtivät Swartboyn avuksi; mutta nopeasti kiitävä bushmanni ryöpsähti heille aivan vasten silmiä, palatessaan ihmeelliseltä pakomatkaltaan.

Metsämiehet, jotka nyt olivat työstänsä lämminneitä, ehdottivat, että seurattaisiin jälkiä; mutta Swartboy, joka oli saanut tarpeekseen "vanhasta irtolaisesta", selitti, ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta saavuttaa sitä ilman hevosia tai koiria; ja kun heillä ei ollut kumpiakaan, olisi aivan hyödytöntä seurata sitä kauemmin.

Van Bloom näki, että huomautuksessa oli perää, ja enemmän kuin milloinkaan hän suri hevostensa menettämistä. Elefantti, vaikka sen helposti saavuttaa hevosella ratsastaen tai koirien umpikujaan ajamana, voi helposti päästä pakoon jalan kulkevalta metsämieheltä; ja kun se kerran on päättänyt paeta, on vallan turha vaiva seurata sitä enää.

Nyt oli jo liian myöhäistä etsiä toisia norsuja; ja tyytymättöminä metsästäjät jättivät ajon sikseen ja käänsivät askeleensa leiriä kohden.

PUUTTUVA METSÄMIES JA "VILLIHÄRÄT".

Lähestyessään leiriä saattoivat metsämiehet huomata, ettei kaikki ollut siellä kunnossa. He näkivät Tottyn Trüeyn ja Janin kanssa seisovan tikapuiden päässä; mutta heidän eleissään oli jotakin, joka kertoi, ettei kaikki ollut hyvin. Missä oli Hans?

Niin pian kun metsästäjät tulivat näkyviin, riensivät Jan ja Trüey alas maahan ja ulos heitä vastaan. Heidän katseensa ilmaisi huonoja kuulumisia ja heidän sanansa pian todistivat tämän luulon.

Hans ei ollut siellä — hän oli lähtenyt tuntikausia sitten — he eivät tienneet minne, he pelkäsivät jotakin tapahtuneen hänelle — he pelkäsivät hänen eksyneen!

"Mutta mikä sai hänet lähtemään leiristä?" kysyi van Bloom hämmästyneenä ja pahoillaan uutisista.

Se ja se ainoastaan, saattoivat he vastata. Aika joukko kummallisen näköisiä elukoita — hyvin kummallisen näköisiä, sanoivat lapset — oli tullut lammelle juomaan. Hans oli ottanut pyssynsä ja seurannut niitä kiireesti, käskien Trüeyn ja Janin pysyä puussa tulematta alas, ennenkuin hän palaisi. Hän menisi ainoastaan vähän matkan päähän, heidän ei tarvitsisi pelätä.

Siinä kaikki, mitä he tiesivät. He eivät tainneet edes sanoa, mihin suuntaan hän oli kulkenut. Hän meni lammen alemman pään kautta, mutta pensasto peitti hänet pian heidän näkyvistään, eivätkä he häntä sitten enää nähneet.

Siitä oli monta tuntia — se oli todella aivan aamusella — ei kauan sen jälkeen, kun metsästäjät itse olivat lähteneet. Kun häntä ei kuulunut takaisin, tulivat lapset levottomiksi; mutta he luulivat hänen tavanneen isän ja Hendrikin ja auttavan heitä metsästyksessä; ja sen he uskoivat syyksi hänen pitkään viipymiseensä.

Eivät — he olivat kuunnelleet, mutta eivät olleet sellaista kuulleet. Elukat olivat menneet pois, ennenkuin Hans oli saanut pyssynsä kuntoon; ja he arvelivat hänen täytyneen seurata niitä jonkun matkaa, ennenkuin hän voi ne saavuttaa — sen vuoksi eivät he kenties olleet kuulleet laukausta.

He olivat kaikki nähneet ne vallan selvästi, kun ne joivat. Ne olivat suuria elukoita, väriltään keltaisenruskeita, tuuheaharjaisia; pitkät karvatupsut kasvoivat niiden rinnassa ja riippuivat alas etujalkojen välissä. Ne olivat yhtä suuria kuin ponihevoset, sanoi Jan, ja hyvin ponin näköisiä. Ne hyppelehtivät ja loikkivat sinne tänne aivan kuin ponit toisinaan. Trüeyn mielestä ne olivat enemmän leijonan näköisiä!

"Leijonan!" huudahtivat hänen isänsä ja Hendrik levottomuutta ilmaisevalla äänellä.

Niin todella, ne muistuttivat hänen mielestään leijonia, vahvisti Trüey jälleen, ja Totty sanoi samaa. "Montako niitä oli?"

"Oi! Suuri lauma, ei viittäkymmentä vähempää." He eivät olleet voineet laskea niitä, kun ne olivat alituisessa liikkeessä, laukaten paikasta toiseen ja puskien toisiaan sarvillansa.

"Mitä! Niillä oli siis sarvet?" kysyi van Bloom tuon ilmoituksen tyynnyttämänä.

He olivat nähneet teräväkärkiset sarvet, jotka ensin taipuivat alaspäin ja sitten kääntyivät ylös elukoiden kasvojen edessä. Niillä oli harjat myös, vahvisti Jan; ja paksut kaulat, jotka kaartuivat kuin kauniilla hevosella; ja kuonon yläpuolella harjan kaltaiset karvatupsut; ja niillä oli somat pyöreät vartalot kuten poneilla, ja pitkät valkoiset hännät, jotka ulottuivat miltei maahan saakka, aivan kuten ponien hännätkin, ja hienosti muodostuneet jäsenet niinkuin poneillakin.

"Sen sanon", jatkoi Jan innoissaan, "jollei niillä olisi ollut sarvia ja pitkiä karvatöyhtöjä rinnassa ja kuonossa, olisin ennen kaikkea pitänyt niitä poneina. Ne laukkasivat ympäri aivan kuten ponit leikkiessään ja juoksivat pää alhaalla, kaartaen kaulaansa ja huiskuttaen harjaansa — niin ja pärskivät, kuten olen kuullut ponien tekevän; mutta toisinaan ne mylvivät enemmän härkien lailla; ja tunnustan niiden pääpuolen olleen aika paljon härän näköisen; sitäpaitsi huomasin, että niillä oli halkinaiset kaviot kuten karjalla. Oi, minä näin ne vallan hyvin Hansin ladatessa pyssyänsä. Ne viipyivät veden partaalla, kunnes hän oli melkein valmis; ja kun ne laukkasivat tiehensä, kulkivat ne pitkässä rivissä toinen toisensa perässä, suurin etummaisena ja toinen suurikokoinen viimeisenä."

"Niin, niiden on täytynyt olla villihärkiä", sanoi van Bloom. "Janin kuvaus sopii niihin kerrassaan."

Se oli vallan totta. Jan oli varsin oikein antanut monta luonteenomaista tunnusmerkkiä kenties kummallisimmasta kaikista märehtijöistä, "villihärästä" eli gnuu-eläimestä (Catoblepas gnoo). Harjan tapainen töyhtö kuonossa, etujalkojen väliset pitkät karvat, yli kasvojen alastaipuvat sarvet, jotka sitten jyrkästi kääntyvät ylöspäin, paksu kaareva kaula, pyöreä, täyteläinen, hevosenmuotoinen vartalo, pitkä valkeahko häntä ja tuuheana heilahteleva harja — kaikki sopi gnuu-eläimeen.

Eipä Trüeykään ollut tehnyt anteeksiantamatonta erehdystä. Gnuu-eläimet, etenkin vanhat härät, muistuttavat sattuvasti leijonaa niin paljon, että terävimmätkin metsästäjät matkan päästä tuskin voivat erottaa toista toisesta.

Jan oli kuitenkin tarkastanut niitä paremmin kuin Trüey; ja jos ne olisivat olleet lähempänä, olisi hän vielä huomannut, että elukoilla oli punaiset hehkuvat silmät ja hurja katse; että niiden pää ja sarvet eivät olleet kovinkaan erilaiset kuin afrikalaisella puhvelilla; että niiden jäsenet muistuttivat uroshirveä, kun taas muu sopi hyvin yhteen hänen "poninsa" kanssa. Hän olisi lisäksi voinut havaita uroksien olevan naaraita suurempia ja tummemman ruskeita. Jos laumassa olisi ollut "vasikoita", olisi hän nähnyt niiden olevan vielä vaaleampia väriltään — todella valkoisia tai vaaleankeltaisia.

Gnuu-eläimet, joita oli nähty, olivat tavallista lajia; hollantilaiset siirtolaiset ovat niille antaneet nimen "wildebeest" eli villihärkä ja hottentotit "gnoo" eli "gnu" kumean valittavan äänen vuoksi, joka näistä elukoista toisinaan lähtee ja jota "gnoo-o-oo"-sana kuvailee.

Ne samoilevat äärettömissä laumoissa Etelä-Afrikan villeillä tasangoilla; ovat vaarattomia eläimiä, paitsi haavoittuneina; silloin vanhat härät ovat tavattoman vaarallisia ja ahdistavat metsästäjää sekä sarvin että kavioin. Ne voivat juosta perin nopeasti, vaikkeivät juuri koskaan mene suoraan tiehensä, vaan pysytellen varovaisen välimatkan päässä kiertelevät metsästäjän ympärillä, hypähdellen joka suuntaan, uhaten pää painettuna maata kohden, kuopien jaloillaan tomua ilmaan ja mylvien härkien lailla tai todella kuten leijona — sillä niiden "meteli" muistuttaa leijonan karjumista.

Vanhat härät ovat vahteina lauman syödessä ja puolustavat sitä sekä edestä että takaa. Kun ne juoksevat pois, kulkevat ne tavallisesti yhdessä rivissä, kuten Jan oli esittänyt.

Vanhat härät ovat lauman jälkijoukon ja metsästäjän välissä; ja lauma hyppelee eteen- ja taaksepäin, puskien toisiaan sarvillansa ja usein näyttäen tappelevan oikein vakavissaan! Ennenkuin metsästäjä kuitenkaan tulee pyssynkantaman päähän, heittävät ne riitansa ja laukkaavat pois hänen tieltään. Mikään ei vedä vertoja niille oikukkaille hullutteluille, joita nämä eläimet harrastavat parveillessaan yli tasangon.

Toinenkin laji samaa sukua on yleinen Etelä-Afrikassa, ja kolmas asustaa vielä kauempana pohjoisessa; mutta viimemainittua tunnetaan varsin vähän. Molemmat lajit ovat "wildebeestiä" suurempia, kummankin yksilöt ovat lähes viiden jalan korkuisia, kun taas tavallinen gnuu on tuskin neljää.

Nuo kolme lajia eroavat selvästi eivätkä koskaan ole samassa laumassa, vaikka kutakin niistä usein tavataan muiden eläinten seurassa. Kaikki kolme ovat Afrikan mantereelle ominaisia eikä niitä tavata missään muualla.

"Juomuinen gnuu" (Catoblepas gorgon) on toinen Etelä-Afrikassa tavattava laji. Metsästäjät ja siirtolaiset tuntevat sen "blauw wildebeest" (sininen villihärkä) nimisenä. Sen väri on sinertävä — siitä nimi, ja se on "juomuinen" eli juovikas sivuiltaan. Sen tavat ovat hyvin samanlaisia kuin tavallisen gnuun, mutta se on kauttaaltaan raskaampi ja hitaampi otus ja sillä on vielä eriskummaisempia ja kömpelömpiä temppuja.

Kolmas laji (Catoblepas tuarina) on alkuasukkaiden "kokoon". Se lähenee enemmän muodoltaan ja tavoiltaan juovikasta gnuu-eläintä; mutta kun sitä ei tavata muualla kuin keskisissä ja vähemmän tunnetuissa Afrikan osissa, tiedetään siitä vähemmän kuin kummastakaan toisesta. Se on kuitenkin samaa lajia; ja noista kolmesta lajista, jotka eroavat suuresti kaikista tunnetuista eläimistä, muodostetaan oikeutetusti selvä ja erikoinen suku.

Niitä on näihin asti luokiteltu yhteen antilooppien kanssa, vaikka vaikeata on sanoa mistä syystä. Niillä on paljon vähemmän sukulaisuutta antiloopin kuin härän kanssa; ja metsästäjän ja rajamaiden buurin jokapäiväiset havainnot ovat johtaneet heidät samanlaiseen johtopäätökseen — kuten heidän näille eläimille antamansa nimitys (villihärät) edellyttävät.

Gnuu on kauan ollut rajamaiden farmarien ja metsästäjäin mieliruokaa. Sen liha on hyvänmakuista ja gnuuvasikan vallan herkkua. Taljasta valmistetaan erilaisia valjaita ja hihnoja; ja pitkä silkinhieno häntä on kauppatavaraa. Jokaisen rajamaafarmin ympärillä voi nähdä suuria kasoja gnuun ja hyppykauriin sarvia — jäännöksiä metsästettäessä saaduista elukoista.

"Jaging de wildebeest" (gnuumetsästys) on nuorien buurien suosittu ajanviete. Suuria parvia näitä eläimiä ajetaan toisinaan laaksoihin, joihin ne piiritetään, ja sitten kaadetaan niitä mielin määrin. Ne voi myös viekoitella pyssynkantaman päähän näyttämällä punaista nenäliinaa tai jotakin punaista vaatetta — jota väriä kohtaan niillä on suuri vastenmielisyys. Ne voidaan helposti kesyttää kotieläimiksi; mutta ne eivät ole farmarin suosikkeja, sillä hän pelkää niiden tuovan hänen karjaansa erään onnettoman ihotaudin, jota gnuu-eläimissä on ja joka tuhoaa tuhansittain niitä joka vuosi.

Luonnollisesti eivät van Bloom ja hänen seuralaisensa jääneet juttelemaan näistä seikoista. He olivat liian huolissaan kadonneen Hansin kohtalosta voidakseen mitään muuta ajatella.

He olivat aikeissa lähteä häntä etsimään, kun juuri silloin nähtiin herrasmiehemme tulevan järven pään ympäri, tallustaen perin hitaasti eteenpäin olkapäällänsä kantaman suuren ja raskaan esineen painon alla.

Riemuhuuto kajahutettiin, ja muutamassa hetkessä oli Hans heidän keskellänsä.

AFRIKALAINEN MUURAHAISSYÖJÄ.

Hansia tervehdittiin kysymysten tulvalla: "Missä olet ollut? Mikä sinua pidätti? Mitä sinulle on tapahtunut? Olethan vahingoittumaton ja terve? Et suinkaan ole loukkaantunut, toivoakseni?" Näitä ja joitakuita muitakin kysymyksiä tehtiin samassa hengenvedossa.

"Olen terve kuin pukki", sanoi Hans; "ja muihin kysymyksiinne vastaan niin pian kuin Swartboy on nylkenyt tämän 'aard-varkin' ja Totty keittänyt palasen sitä illalliseksi. Mutta nyt olen liian nälkäinen puhellakseni, joten suotte kai anteeksi."

Näin vastatessaan Hans heitti olaltansa miltei lampaan kokoisen elukan, jota peitti pitkä harjaksinen punertavanharmaa turkki ja jolla oli tavaton häntä, juuresta paksu ja porkkanan tavoin kapeneva; lähes jalan pituinen kuono, mutta aivan hoikka ja paljas; varsin pieni suu; pystyssä seisovat korvat, jotka muistuttivat sarvia; matala, litteä vartalo; lyhyet voimakkaat jalat ja äärettömän pitkät kynnet, etenkin etujaloissa, joissa ne ojentautumatta ulos olivat kääntyneet taaksepäin kaksin kerroin, kiinnipuristetun nyrkin tavoin tahi kuten apinan kädet. Kauttaaltaan perin omituinen oli tuo otus, jota Hans oli nimittänyt "aard-varkiksi" ja toivoi keitettävän illalliseksi.

"No niin, poikaseni", vastasi van Bloom, "annamme sinulle anteeksi sitäkin mieluummin, kun itse olemme jokseenkin yhtä nälkäisiä kuin sinäkin, luulisin. Mutta arvelen, että voimme yhtä hyvin jättää aard-varkin huomiseen päivälliseksi. Meillä on täällä pari riikinkukkoa, ja Totty saa toisen niistä valmiiksi sukkelammin kuin tuon."

"Mitä siihen tulee", vastasi Hans, "on minulle yhdentekevää. Olen juuri sellaisessa tilassa, että syön mitä tahansa — vaikkapa vanhan sitkeän kvaggan paistia, jos sitä olisi; mutta luulen, ettei olisi pahaksi, jos Swartboy — nimittäin, jollet ole liian väsynyt, vanha Swart — nylkisi tämän otuksen nahan."

"Ja valmista se niin, ettei se pilaannu", jatkoi hän; "sillä sinä tiedät, Swartboy, että se on herkkupala — oikea makupala — ja olisi vahinko antaa sen pahentua tällaisella kuumalla ilmalla. Aard-varkia ei pannakaan pussiin joka päivä."

"Mynheer Hans puhuu tosi — Swartboy sen kaikki tietää. Hän nylkee ja laittaa goupin."

Tämä kummallisen näköinen elukka, jota Hans nimitti aard-varkiksi ja Swartboy goupiksi, ei ollut enempää eikä vähempää kuin afrikalainen muurahaissyöjä (Orycteropus capensis).

Vaikka siirtolaiset sanovat sitä aard-varkiksi, mikä on "maa-sian" hollantilainen nimitys, on eläimellä varsin vähän yhteistä sian suvun kanssa. Se muistuttaa tosin hiukan sikaa kärsänsä ja poskiensa puolesta; ja se ynnä sen harjaksinen turkki sekä tapa kaivella ovat epäilemättä antaneet aihetta erehdyttävään nimeen. "Maa"-yhdysosa on nimeen tullut senvuoksi, että se on maatakaivava elukka — todella maailman parhaita kuopantekijöitä. Se voi tehdä tietänsä maan alle nopeammin kuin mitä lapio voi sitä seurata ja nopeammin kuin mikään mäyrä. Kokonsa, tapojensa ja useissa kohdin ruumiinsa muodon puolesta se muistuttaa suuresti etelä-amerikalaista serkkuansa, muurahaiskarhua (Myrmecophaga jubata), joka viime aikoina on tullut niin kuuluisaksi, että se on miltei vallannut "muurahaissyöjän" nimen. Mutta "aard-vark" on yhtä hyvin muurahaissyöjä kuin sekin — voi puuhkaista yhtä paksuseinäisiä taloja, tonkia esiin ja ahmia yhtä paljon termiittejä kuin mikään muurahaiskarhu Amazonin laaksossa kautta koko sen pituuden ja leveyden. Sillä on lisäksi yhtä suuri häntä kuin muurahaiskarhulla, melkein yhtä pitkä kuono, yhtä pieni suu ja yhtä kauas ulottuva ja venyvä kieli. Kynsien suhteen sitä voi verrata amerikkalaiseen serkkuunsa milloin tahansa, ja se voi kävellä juuri yhtä omituisesti etukäpäliensä syrjillä "varpaat sisäänpäin".

Voi siis kysyä, miksi kuulemme niin paljon puhuttavan muurahaiskarhusta, kun taas maasiasta ei sanota sanaakaan. Jokainen museo ja eläintarha kerskailee omistavansa kappaleen edellistä, kun kukaan ei välitä ilmoittaa jälkimmäistä omistavansa. Mistä tämä kateellinen ero? Mielestäni se on Barnumin metkuja. Senvuoksi, että "aard-vark" on hollantilainen — Kap-maan buuri — ja buureja on viime aikoina varsin pahoin pidelty. Siinä syy, miksi eläintieteilijät ja näyttäjät ovat kohdelleet paksuhäntäistä poikaansa niin nurjasti. Mutta niin ei saa kauemmin olla; minä nousen puolustamaan maasikaa; ja vaikkakin muurahaiskarhulla on erityisesti nimitys Myrmecophaga eli muurahaissyöjä, väitän, että Orycteropus on yhtä hyvä muurahaissyöjä kuin sekin. Se voi murtautua läpi yhtä suurien ja suurempienkin muurahaiskekojen — muutamat ovat kaksikymmentä jalkaa korkeita — se voi työntää esiin yhtä pitkän ja yhtä tahmean kielen — parikymmentä tuumaa pitkän — se voi liikuttaa sitä yhtä ketterästi ja "nuolaista" yhtä paljon valkoisia muurahaisia kuin mikään muurahaiskarhu. Se voi tulla myöskin yhtä lihavaksi ja painaa yhtä paljon ja, mikä on suuresti sen kunniaksi, se voi hankkia sinulle mitä herkullisinta paistia, kun suvaitset sen surmata ja syödä. On totta, että se maistuu hiukan muurahaishapolta, mutta juuri sitä herkkusuut ihailevat. Ja kun tulet puhuneeksi "suolatusta liikkiöstä" — ah, maistapa tämän liikkiötä! Suolaa se hyvin ja parhaiksi ja syö sitä, etkä enää koskaan puhu muunlaisesta.

Hans tiesi tämän "suolatun liikkiön" maun — sen hän tiesi ja Swartboy myös; siksipä viimemainittu ryhtyikin "goupia" teurastamaan, ei vasten tahtoaan, vaan mielihalusta.

Swartboy tiesi kuinka kallisarvoista herkkua hän piti sormiensa välissä — kallisarvoista ei ainoastaan sen todellisen hyvyyden vuoksi, vaan sen harvinaisuuden tähden; sillä joskin maasika on tavallinen Etelä-Afrikassa, jopa joillakin seuduilla lukuisasti tavattavissa, ei metsästäjä joka päivä niitä saakaan surmatuksi. Päinvastoin otus on varsin vaikeasti saatavissa, vaikka tappaminen ei ole vaikeata, sillä kuonoon tähdätty isku sen surmaa.

Mutta juuri kuten sen voi helposti surmata sen kiinni saatuansa, on sitä toisaalta vaikea saada kiinni. Se on arka ja varovainen, tulee tuskin muulloin kolostansa esiin kuin yöllä; ja silloinkin se hiipii niin hiljaa ja vartioi ympäristöään niin terävästi, ettei mikään vihollinen voi sen tietämättä sitä lähestyä. Sen silmät ovat hyvin pienet, ja kuten useimmat yöeläimet, näkee se huonosti; mutta kaksi aistia, haju ja kuulo, on sillä mitä tarkimmat. Pitkien pystyjen korviensa avulla se kuulee jokaisen lähistöltä tulevan äänen, vaikka kuinka hiljaisen.

Maasika ei ole ainoa muurahaisia syövä Etelä-Afrikan nelijalkainen. Siellä on toinenkin elukka, joka pitää yhtä paljon valkoisista muurahaisista kuin se; mutta se on vallan toisennäköinen eläin. Se on karvapeitettä vailla oleva elukka; mutta sen sijaan on sen ruumis kokonaan säännöllisen suomupeitteen verhoama, ja joka suomu on viiden shillingin rahan suuruinen. Nämä suomut ovat limittäin, ja eläin voi ne tahtoessaan nostaa pystyyn. Se muistuttaa muodoltaan suurta sisiliskoa tai pientä krokodiiliä enemmän kuin tavalliset nelijalkaiset, mutta sen tavat ovat miltei aivan samanlaiset kuin maasian. Se tekee kuoppia, kaivaa muurahaiskekoja auki yön aikaan, työntää pitkän tahmean kielen hyönteisten sekaan ja ahmii niitä kiihkeästi.

Kun se äkkiä yllätetään eikä ole maanalaisen pakopaikkansa ulottuvilla, paneutuu se kerälle kuin siili ja muutamat lajit Etelä-Amerikan vyötiäisiä — jota viimemainittua eläintä se huomattavasti muistuttaa suomuisen panssaripeitteensä tähden.

Tämä muurahaissyöjä tunnetaan muurahaiskävyn eli muurahaissiilin nimellä, mutta useita lajeja muurahaiskäpyjä on muuallakin kuin Afrikassa. Muutamia on Etelä-Aasiassa ja Intian saaristossa. Etelä-Afrikassa tavattava tunnetaan luonnontutkijain kesken nimellä "pitkähäntäinen" eli "Temminck" muurahaiskäpy (Manis Temminckii).

Totty tarjosi pian paahdettua "riikinkukkoa" eli oikeastaan hiillostettua trappia. Vaikka se kenties ei ollutkaan parhaimmalla tavalla valmistettua, oli se kyllin hyvin tehtyä tyydyttääkseen niiden vatsoja, joille se oli aiottu. He olivat kaikki liian nälkäisiä ollakseen turhantarkkoja, ja sanomatta arvostelevaa sanaa he söivät päivällisensä.

GNUU AHDISTAA HANSIA.

"No niin", alkoi Hans, "ei ollut kulunut enempää kuin tunti lähdöstänne, kun villihärkäjoukon nähtiin lähestyvän lammikkoa. Ne likenivät yhdessä ainoassa rivissä; mutta ne olivat rikkoneet jononsa ja loiskuttelivat sinne tänne vedessä, ennenkuin juolahti mieleeni ahdistaa niitä millään tavoin."

Luonnollisesti tunsin, mitä ne olivat ja että ne olivat oikeata riistaa; mutta olin niin innostunut katselemaan niiden hullunkurisia loikkauksia, etten tullut ajatelleeksi pyssyäni, ennenkuin koko lauma oli miltei lopettanut juomisen. Silloin muistin elävämme kuivalla biltongilla ja ettei vaihtelu ensinkään haittaisi. Huomasin lisäksi, että gnuulaumassa oli muutamia nuoriakin — jotka saatoin erottaa niiden pienemmästä koosta ja vaaleammasta väristä. Tiesin niiden lihan olevan mitä oivallisinta syötävää ja päätin siis, että söisimme kaikki sitä päivälliseksi.

Syöksyin ylös tikapuita hakeakseni pyssyni; ja silloin huomasin kuinka ajattelematon olin ollut, kun en ollut sitä ladannut teidän mentyänne. En ollut ajatellut mitään odottamatonta tapausta — mutta se oli perin typerää, sillä miten saatoin tietää, mitä tapahtuisi yhdessä ainoassa tunnissa, jopa minuutissakin.

Latasin pyssyni suurella kiireellä, sillä näin villihärkien lähtevän vedestä; ja niin pian kuin olin työntänyt kuulan sisään, juoksin alas tikapuita. Ennenkuin olin saapunut maahan, huomasin unohtaneeni ottaa mukaan sekä ruutisarven että patruunalaukun. Minulla oli liian tulinen kiire mennäkseni niitä hakemaan, sillä näin viimeisen villihärän lähtevän pois ja kuvittelin tulevani liian myöhään. Minulla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan kulkea pitkää matkaa niitä ajaen. Halusin vain kerran laukaista niihin, ja pyssyssä oleva panos riittäisi siihen.

Kiirehdin riistan jälkeen pysytellen mikäli mahdollista piilossa. Huomasin hetken kuluttua, ettei minun olisi tarvinnut olla niin varovainen. Villihärät, olematta arkoja — kuten olin nähnyt niiden olevan vanhan asuntomme tienoilla — näyttivät varsin vähän pelkäävän minua. Niin oli asianlaita etenkin vanhojen härkien osalta, jotka loikkivat ja juoksentelivat sinne tänne noin sadan kyynärän päässä ja toisinaan antoivat minun tulla vielä lähemmäksikin. Oli selvää, ettei niitä koskaan oltu metsästetty.

Kerran tai kahdesti olin ampumamatkan päässä parista vanhasta härästä, jotka näyttivät olevan jälkijoukkona. En halunnut kuitenkaan niitä ampua. Tiesin, että niiden liha osoittautuisi sitkeäksi. Halusin jotakin mureampaa. Halusin lennättää luodin hiehoon tai yhteen nuorista häristä, joiden sarvet eivät vielä olleet alkaneet kivertyä. Näin niitä useita laumassa.

Niin kesyjä kuin eläimet olivatkin, en silti päässyt yhtään niistä kyllin lähelle. Etupäässä olevat vanhat härät johtivat ne aina pois pyssynkantaman päästä; ja ne kaksi, jotka päättivät joukon, näyttivät ajavan niitä eteenpäin minun lähestyessäni.

No niin, tällä tavoin ne houkuttelivat minut kauemmas kuin mailin päähän; ja ajon jännitys sai minut unohtamaan, kuinka väärin tein mennessäni niin kauas leiriltä. Mutta ajatellen lihaa ja yhä toivoen voivani laukaista jatkoin yhä edelleen.

Vihdoin ajo vei minut sellaiselle maalle, jossa ei enää ollut pensastoa; siellä oli kuitenkin siitä huolimatta hyvää suojaa muurahaiskeoista, jotka suurten telttojen tavoin seisoivat yhtä pitkien matkojen päässä toisistaan hajallaan pitkin lakeutta. Ne olivat hyvin suuria — muutamat yli kahdentoista jalan korkuisia — ja erosivat kaikkialla yleisestä kupoolinmuotoisesta lajista. Ne olivat suurten kartioiden eli pyöristettyjen pyramiidien muotoisia, joukko pienempiä kartioita kohosi niiden perustan ympärillä ja kierteli niiden sivuja pienten tornien tavoin. Tiesin niiden olevan erään valkoisen muurahaislajin kekoja ja hyönteistutkijain antaneen sille nimen Termes bellicosus.

Siellä oli toisiakin kekoja, lieriön muotoisia pyöristetyin päin, jotka olivat vain noin kyynärän korkuisia; ne olivat kuin pystyyn asetettuja kääröjä valkaisematonta pellavakangasta — kullakin ylösalaisin käännetty vati päällimmäisenä. Ne olivat kokonaan eroavan lajin, hyönteistutkijain Termes mordaxin koteja, vaikka vielä toinenkin laji, Termes atrox, rakentaa pesänsä samanmuotoiseksi.

En silloin pysähtynyt tarkastelemaan näitä omituisia rakennuksia. Mainitsen niistä vain nyt, jotta saisitte käsityksen, millainen paikka oli, voidaksenne ymmärtää mitä seurasi.

Kartion- ja lieriönmuotoiset keot peittivät tasangon jotenkin tiheään. Toisia tai toisia tapasi joka kahdensadan kyynärän päässä; ja kuvittelin käyttämällä niitä suojanani pääseväni suuritta vaikeuksitta ampumaan gnuu-eläimiä.

Tein kierroksen päästäkseni niitä vastaan ja hiivin suuren kartionmuotoisen keon taa, jonka lähellä tihein lauma liikuskeli. Kun kurkistin pienten tornien lomitse, näin harmikseni, että lehmät ja nuoremmat elukat oli ajettu pois ulottuvilta, ja nuo kaksi vanhaa härkää hyppelivät kuten ennenkin minun ja lauman välillä.

Uudistin tuon tempun ja hiivin toisen suuren kartion taakse, jonka likellä elukat söivät. Noustessani laukaistakseni, olin jälleen pettynyt. Lauma oli kulkenut pois kuten ennenkin, ja härkäparvi piti vahtia takana.

Minua alkoi suututtaa. Härkien menettely harmitti minua tavattomasti, ja kuvittelin todella niiden sen tietävän. Niiden temput olivat mitä omituisimpia ja jotkut näyttivät kuin minua pilkatakseen tehdyiltä. Joskus ne ryntäsivät varsin lähelle — pää pantuna uhkaavaan asentoon; ja täytyy tunnustaa, että ne mustine pörröisine rintoineen, terävine sarvineen ja hehkuvine punaisine silmineen näyttivät kaikkea muuta kuin miellyttäviltä naapureilta.

Olin viimein niihin niin suuttunut, että päätin olla enää kärsimättä niiden kiusaa. Jolleivät ne sallisi minun ampua yhtä laumasta, olin päättänyt, jotteivät ne itse pääsisi ilman laukausta, vaan saisivat kalliisti maksaa pelottomuutensa ja julkeutensa. Tein päätöksen lähettää luodin yhteen niistä ainakin.

Kun juuri olin nostamaisillani pyssyni laukaistakseni, huomasin niiden asettuneen asentoon uutta tappelua varten. Sen ne tekivät pudottautuen polvilleen ja hiipaillen eteenpäin, kunnes niiden päät olivat yhdessä. Silloin ne hypähtivät ylös, tekivät äkkiloikkauksen eteenpäin ikäänkuin päästäkseen päällimmäiseksi ja polkivat toisiaan kavioillaan. Epäonnistuttuaan tässä molemmat syöksyivät toistensa ohi, kunnes olivat usean kyynärän päässä erillään; sitten ne kääntyivät, lankesivat vielä kerran polvilleen ja lähenivät kuten ennenkin.

Tähän asti olin pitänyt näitä otteluita vain leikkinä; ja niin luulen useimpien olleenkin. Mutta tällä kertaa näyttivät härät olevan tosissaan. Niiden kypäräpeitteisten otsien kova paukahtelu toisiansa vastaan, niiden raju korskunta ja mylvintä ja varsinkin niiden kiukkuinen tapa vakuuttivat minulle niiden todella joutuneen riitaan.

Vihdoin toinen niistä näytti yhä uudelleen kaatuvan maahan. Joka kerta sen osaksi noustua jaloilleen ja ehtimättä oikein päästä pystyyn vastustaja syöksyi sen kimppuun ja puski sen takaisin kyljelleen.

Nähdessäni ne niin vakavissa hommissa luulin voivani ampua varmemmin menemällä hiukan lähemmäs; niin astuin esiin muurahaiskeon takaa ja kävelin tappelijoita kohti. Kumpikaan ei välittänyt lähenemisestäni — toinen, koska sillä oli kylliksi tekemistä suojellakseen itseään hirveiltä iskuilta, ja toinen, koska oli niiden antamispuuhassa.

Ollessani noin parinkymmenen askeleen päässä tähtäsin pyssylläni. Valitsin sen härän, joka näytti voittajalta, osaksi rangaistakseni sitä tylyydestä, se kun yhä iski kaatunutta vastustajaa, mutta kenties enemmän siitä syystä, että sen sivu oli minua kohden ja tarjosi paremman maalitaulun.

Sauhu peitti molemmat hetkiseksi. Sen haihduttaa näin voitetun härän yhä vielä polvistuvassa asennossa, mutta suureksi kummakseni oli se, johon olin tähdännyt, jalkeilla, nähtävästi yhtä ripeänä ja vahingoittumattomana kuin konsanaan! Tiesin osuneeni siihen johonkin paikkaan — koska olin kuullut luodin moksahtavan sen lihavaan ruumiiseen — mutta oli ilmeistä, etten ollut tuottanut sille vauriota.

Minulle ei jäänyt aikaa miettiä, mihin olin sitä haavoittanut. Ei todella hetkeäkään, sillä samassa kun savu haihtui, näin — sen sijaan, että härätkin olisivat haihtuneet tiehensä — sen, jota olin tähdännyt, nostavan ylös häntänsä, laskevan pörröisen päänsä ja hyökkäävän suoraan minua kohden!

Sen hurjat silmät katsoivat kostonhaluisesti ja sen mylvintä oli kylliksi kauhistaakseen minua rohkeampaakin. Vakuutan teille, että pelkäsin vähemmän sinä päivänä, jolloin äkkiä kohtasin leijonan.

Muutamaan silmänräpäykseen en tiennyt mitä tehdä. Ajattelin asettautua puolustusasentoon ja olin tahdottomasti kääntänyt tyhjän pyssyni — aikoen käyttää sitä nuijana. Mutta huomasin heti, että se heikko isku, jonka voisin antaa, ei pysähdyttäisi moisen vahvan raivoisan otuksen hyökkäystä, että se puskisi minut kumoon ja lävistäisi minut varmasti.

Käänsin katsettani nähdäkseni, mitä hyötyä olisi paosta. Onneksi sattuivat silmäni muurahaiskekoon — juuri siihen, jonka takaa olin pujahtanut esiin. Näin ensi silmäyksellä, että kiipeämällä sinne olisin poissa raivoisan villihärän ulottuvilta. Olisiko minulla aikaa päästä sinne, ennenkuin se saavuttaisi minut?

Juoksin kuin pelästynyt kettu. Sinä, Hendrik, voitat minut juoksussa tavallisesti. En luule, että olisit voinut joutua nopeammin tuolle muurahaiskeolle kuin minä.

En tullut sekuntiakaan liian varhain. Kun tartuin pieneen torniin ja vedin itseni ylös, saatoin kuulla villihärän kavioiden kopseen takaani ja kuvittelin tuntevani sen kuumaa hengitystä kantapäilläni.

Mutta saavutin vahingoittumatta kartion huipun; sitten käännyin ja katsoin alas ahdistajaani. Näin, ettei se sinne voisi minua seurata. Niin terävät kuin sen sarvet olivatkin, olin turvassa niiden ulottuvilta.

HÄRÄN PIIRITTÄMÄNÄ.

— No niin, jatkoi Hans hetken vaitiolon jälkeen, aloin pitää itseäni onnellisena onnistuneen pakoni vuoksi; sillä olin varma, että ilman muurahaiskekoa olisin ollut kuoliaaksi tallattu ja lävistetty. Härkä oli lajinsa suurimpia ja hurjimpia ja aika vanha myöskin, kuten saatoin päättää sen paksujen mustien sarvien juurista, jotka miltei kohtasivat toisensa otsassa, kuten myös sen tummasta väristä. Minulla oli yllinkyllin aikaa tehdä huomioita. Tunsin olevani turvassa — tiesin, ettei villihärkä enää pääsisi lähelleni, ja istuin korkealla keskimmäisen kartion huipulla katsellen sen liikkeitä aivan kylmäverisesti.

On totta, että se teki kaikkensa saavuttaakseen istumapaikkani. Toistakymmentä kertaa se ryntäsi ylös kekoa ja useammin kuin kerran se sai jalansijaa alempien tornien huipuilla, mutta pääkartio oli liian jyrkkä sille. Ei ihmekään! Oli kysynyt minunkin voimiani sinne kiivetä.

Toisinaan se tuli hurjissa hyökkäyksissään niin lähelle minua, että olisin voinut pyssyni suulla iskeä sen sarviin; ja olin valmistautunut antamaan sille iskun kun vain saisin hyvän tilaisuuden. En ole koskaan nähnyt elukan olevan niin raivoissaan. Tosiasia oli, että luotini oli osunut siihen — haava oli sen leukapielessä ja vuoti runsaasti verta. Sen tuottama kipu teki sen vallan hulluksi; mutta se ei ollut ainoa syy sen vimmaan, kuten jälkeenpäin huomasin.

No niin. Koetettuaan useita kertoja turhaan kiivetä keolle, se muutti menettelytapaa ja alkoi puskea muurahaiskekoa kuin sortaakseen sen. Yhä uudestaan se peräytyi ja sitten syöksyi kaikin voimin eteenpäin; ja totta puhuakseni näytti vähän aikaa siltä kuin se onnistuisi.

Sen voimakkaat iskut kaatoivat useita pienemmistä kartioista; ja kova sitkeä savi antoi perään sen teräville sarville, joita se käytti ylösalaisin käännetyn kärkikuokan tavoin. Saatoin nähdä, että se useissa kohdin oli avannut hyönteisten kammiot eli oikeastaan keon ulompaan kuoreen sijoitetut tiet ja käytävät.

Tätä kaikkea en pelännyt. Uskoin sen pian tyhjentävän raivonsa ja menevän tiehensä; ja silloin voisin laskeutua alas ilman vaaraa. Mutta tarkasteltuani sitä hyvän rupeaman, en ollut niinkään vähän hämmästynyt huomatessani sen tyyntymisen asemasta tulevan yhä raivokkaammaksi. Olin ottanut esiin nenäliinani kuivatakseni hikeä kasvoiltani. Istumapaikkani oli kuuma kuin pätsi. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ja auringonsäteet, helottaen suoraan alas ja heijastuen takaisin valkeasta savesta, saivat hien virtoina vuotamaan. Joka hetki täytyi minun pyyhkiä silmiäni kuiviksi nenäliinalla.

Minä levitin nenäliinan aina auki, ennenkuin vein sen kasvoilleni; ja joka kerran niin tehdessäni huomasin villihärän raivon lisääntyvän. Silloin se todella jätti keon tonkimisen ja teki uuden hyökkäysyrityksen minua kohti, mylvien kovimmalla äänellään rynnätessään jyrkkää seinää vasten.

Olin tästä ymmällä ja kummissani. Kuinka saattoi kasvojen pyyhkiminen ärsyttää villihärkää uudelleen? Ja siten oli kuitenkin selvästi asian laita. Joka kerran niin tehdessäni se näytti paisuvan uudesta kiukunpuuskasta. Selitys tuli vihdoin. Näin, ettei hien pyyhkiminen sitä ärsyttänyt, vaan nenäliinan pudisteleminen auki. Se oli, kuten tiedätte, kirkkaan helakanpunainen. Ajattelin sitä ja silloin ensi kertaa huomasin kuulleeni, että mikä punainen tahansa vaikuttaa kaikkein voimakkaimmin villihärkiin ja kiihoittaa sen hulluutta muistuttavaan raivoon.

En tahtonut ylläpitää sen vimmaa. Käärin kokoon nenäliinan ja piilotin sen taskuuni — pitäen parempana kärsiä hikoilemista kuin jäädä sinne kauemmaksi aikaa. Kätkemällä punaisen aloin toivoa sen sitä pikemmin tyyntyvän ja menevän tiehensä.

Mutta olin herättänyt siinä liian hurjan paholaisen henkiin, jotta se helposti olisi asettunut. Se ei näyttänyt tyyntymisen oireita! Päinvastoin se jatkoi ryntäilyä, puskemista ja mylvimistä yhtä kostonhimoisesti kuin konsanaan — vaikkei punainen ollutkaan enää sen silmien edessä.

Aloin tuntea itseni todella vaivaantuneeksi. En ollut ajatellut, että gnuu on niin leppymätön raivossaan. Härkä tunsi nähtävästi haavansa aiheuttamaa kipua. Saatoin huomata sen sitä valittavan. Se tiesi kylläkin hyvin, että minä olin tuottanut sille tuon tuskan.

Se näytti päättäneen olla laskematta minua kostoltaan pakoon. Se ei osoittanut merkkiäkään aikomuksesta lähteä paikalta, vaan työskenteli kavioin ja sarvin kuin tahtoisi hajoittaa töyrään.

Minua alkoi asemani väsyttää. Vaikken pelännytkään, että härkä minuun ulottuisi, huolestutti minua ajatus, että viivyin niin kauan poissa leiriltä. Tiesin, että minun olisi tullut olla siellä. Ajattelin pientä siskoani ja veikkoani. Joku onnettomuus voisi heitä kohdata. Olin hyvin pahoillani siitä, vaikka siihen saakka olin vähän tai en ollenkaan pelännyt itseni vuoksi. Toivoin yhä villihärän väsyvän ja jättävän minut ja silloin voisin pian juosta kotiin.

Sanon, etten siihen saakka ollut vakavasti pelännyt itseni tähden — paitsi noina hetkinä, jolloin härkä ajoi minua kummulle, mutta se pieni pelko meni pian ohi.

Nyt ilmaantui kuitenkin toinen pelon aihe — toinen vihollinen, yhtä kauhea kuin raivostunut härkä — ja se miltei sai minut hyppäämään alas viimemainitun sarville ensi säikähdyksen hetkenä!

Sanoin, että villihärkä oli murtanut useita pienemmistä torneista — muurahaiskeon ulkorakenteista ja oli avannut sisällä olevia onttoja lokeroita. Se ei ollut päässyt tunkeutumaan pääholviin, vaan ainoastaan ulkoseiniä kiertäviin käytäviin ja teihin.

Huomasin, että niin pian kuin ne olivat murretut auki, oli jokaisesta rynnännyt esiin joukko muurahaisia. Olinpa todella havainnut monien näistä elukoista ryömivän kukkulan ulkosivulla, kun ensin lähestyin sitä, ja olin ihmetellyt tätä — koska tiesin niiden tavallisesti pysyvän maan alla mennessään ja tullessaan pesistään. Olin havainnut tuon kaiken panematta siihen silloin huomiota — olin liian kiihkeässä touhussa ajatellakseni mitään muuta. Viimeisenä puolena tuntina olin liian uutterasti tarkastellut villihärän temppuja ottaakseni katseeni siitä irti hetkeksikään.

Jokin suoraan allani liikehtivä sattui vihdoin silmiini, ja katsahdin alas nähdäkseni mitä se oli. Ensi silmäys sai minut hypähtämään jaloilleni ja, kuten jo olen maininnut, miltei pakotti minut hyppäämään alas härän sarville!

Parveilemassa pitkin kekoa, keräytyneinä jo kenkiinikin ja yhä ylemmäs ryömien, oli joukoittain vihaisia muurahaisia. Jokainen härän tekemä kolo luovutti laumansa ilkeitä hyönteisiä; ja kaikki näyttivät liikkuvan minua kohti!

Niin pieniä kuin elukat olivatkin, kuvittelin näkeväni suunnitelmaa niiden liikkeissä. Ne näytti ajaneen liikkeelle sama tunne — sama vaikutin — minun kimppuuni hyökkääminen. En voinut erehtyä niiden aikeista. Ne kulkivat kaikki yhdessä kuin järkevien olentojen ohjaamina ja johtamina; ja ne lähestyivät sitä kohtaa, missä minä seisoin.

Näin myöskin, että ne olivat sotilaita. Erotin ne työeläimistä niiden suuremman pään ja pitkien sarvimaisten leukojen nojalla. Tiesin niiden voivan purra vimmatusti ja tuskallisesti.

Tuo ajatus täytti minut kauhulla. Tunnustan, etten milloinkaan ennen ole ollut niin kauhuissani. Äskeinen yhteentörmäykseni leijonan kanssa ei ollut mitään tähän verrattuna.

Ensi vaikute oli, että termiitit tuhoisivat minut. Olin kuullut sellaisesta — muistin kuulleeni. Se se epäilemättä olikin minua niin pahoin pelästyttänyt. Olin kuullut valkoisten muurahaisten hyökänneen nukkuvien ihmisten kimppuun ja purreen heidät kuoliaiksi. Moisia muistoja kasaantui mieleeni sillä hetkellä, kunnes tunsin varmasti, että muurahaiset pistäisivät minut kuoliaaksi ja söisivät minut, jollen pian pääsisi pakoon siitä paikasta!

AVUTON ELUKKA.

— Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin välttää molempia vihollisiani? Jos hyppäisin alas, surmaisi villihärkä minut varmasti. Se oli siinä yhä, hurjat silmät keskeytymättä minuun tähdättyinä. Jos jäisin sinne, missä olin, peittäisivät parveilevat, ilkeät hyönteiset minut pian ja söisivät minut kuin vanhan rievun.

Tunsin jo niiden kauheat hampaat. Olin koettanut pyyhkäistä pois niitä, jotka ensin olivat ryömineet jaloilleni; mutta muutamia oli päässyt nilkkoihini ja ne purivat minua paksujen villaisten sukkieni lävitse. Vaatteistani ei olisi mitään suojaa.

Olin noussut kartion korkeimmalle kohdalle ja seisoin sen huipulla. Se oli niin terävä, että saatoin tuskin pysyä tasapainossa, mutta hyönteisten tuskalliset pistot saivat minut tanssimaan siinä kuin minkäkin temppuilijan.

Mitä merkitsivät kuitenkaan nuo, jotka jo olivat pistäneet nilkkojani, niihin lukemattomiin nähden, jotka luultavasti pian lävistäisivät minut myrkyllisillä nuolillansa? Ne parveilivat jo ylös viimeistä penkerettä. Pian ne peittäisivät kartion huipun, jolla seisoin. Ne ryömisivät pitkin jäseniäni äärettömissä joukoissa — ne —

En voinut enää ajatella, mitä ne tekisivät. Pidin parempana koettaa onneani villihärän suhteen. Hyppäisin alas. Ehkäpä joku onnellinen sattuma auttaisi minua. Taistelisin gnuun kanssa pyssyäni käyttäen. Kenties onnistuisin pääsemään pakoon jollekin toiselle keolle. Kenties —

Olin todella valmiina hyppyyn loikatakseni alas, kun uusi tuuma pälkähti päähäni; ja ihmettelin typeryyttäni, etten sitä ennemmin ollut ajatellut. Mikä estäisi minua pitämästä termiittejä loitolla? Niillä ei ollut siipiä — sotilailla ei niitä ole — eikä työeläimillä myöskään, mitä siihen tulee. Ne eivät voisi lentää päälleni. Ne saattoivat vain ryömiä kartiota ylös. Nutullani voisin pyyhkiä ne pois. Varmasti voisin — kuinka en sitä ennen tullut ajatelleeksi?

En viivytellyt riisuessani nuttuani. Laskin syrjään hyödyttömän pyssyni, pudottaen sen eräälle alemmalle penkereelle. Tartuin kiinni takkini kauluksesta; ja käyttäen sitä luutana puhdistin kartion sivut muutamassa hetkessä lähettäen tuhansia termiittejä suin päin vyörymään alas.

Pyh! kuinka yksinkertaisesti se kävi! Miksi en ollut tehnyt sitä ennen? Vaati tuskin mitään ponnistusta lakaista nuo lukemattomat joukot alas, ja varsin vähällä vaivalla pysyttäisin ne poissa niin kauan kuin minua haluttaisi.

Ainoa tuntemani kiusa johtui niistä muutamista, jotka olivat päässeet housuihini ja yhä purivat minua; mutta niistä vapautuisin aikanansa.

No niin, jäin huipulle ja kumarruin nyt alas pyyhkäistäkseni takaisin yhä ylöspäin parveilevia sotilaita, sitten puuhailin koettaen vapautua niistä muutamista, jotka ryömivät minua pitkin. En enää tuntenut levottomuutta hyönteisten vuoksi — vaikken ollut lainkaan paremmassa asemassa härkään nähden, joka yhä piti vahtia alhaalla. Kuvittelin kuitenkin sen nyt osoittavan väsymyksen merkkejä ja pian jättävän piirityksen; ja tämä mahdollisuus sai minut iloisemmalle mielelle.

Hypätessäni sinne tänne kartionhuipulla antoi pohja äkkiä perään — kuivunut savi murtui kumisevasti ryskyen, ja minä vajosin katon läpi. Jalkani tunkeutuivat alas onttoon kupuun — kunnes ajattelin, että minun oli täytynyt musertaa suuri kuningatar kammioonsa — ja seisoin kaulaa myöten hautautuneena.

Olin kummastunut ja hiukan kauhuissani, en äkillisessä putoamisessa saamastani kolhaisusta. Sehän oli luonnollista kylläkin, ja muutamassa hetkessä olisi tyyneyteni palannut; mutta jokin muu minua pelotti. Jotakin liikkui jalkojeni alla, kun ne "ottivat pohjaan" — jotakin liikkui ja kohosi niiden alla ja livahti sitten nopeasti pois laskien minut yhä alemmas!

Mitä se saattoi olla? Poljinko elävien muurahaisten suurta parvea? En luullut niin olevan. Se ei tuntunut sentapaiselta. Se näytti olevan jotakin paksua ja vankkaa, sillä se kannatti koko painoani hetken tai pari ennenkuin luiskahti altani.

Mitä tahansa se olikin, se pelästytti minua melkolailla; enkä jättänyt jalkojani sen seuraan viidenkään sekunnin ajaksi. Ei, kuuminkaan ahjo olisi tuskin ehtinyt kärventää niitä siinä ajassa, jonka ne viipyivät pimeän kuvun sisällä. Viidessä sekunnissa ne olivat seinämällä jälleen — murtuneilla reunoilla, jonne olin kohonnut ja jossa nyt seisoin hämmästyksestä vallan mykkänä!

Mitä sitten? En voisi enää pitää muurahaisia loitolla. Katsahdin alas pimeään onkaloon; niitä tuli sitä tietä ylös sankoin joukoin. En voisi enää lakaista niitä pois.

Sillä hetkellä sattuivat silmäni osumaan härkään. Se seisoi kolmen tai neljän askeleen päässä keon juurelta. Se seisoi sivuttain pää käännettynä sitä kohden ja katsellen sitä hurjin silmäyksin. Sen asento oli vallan muuttunut ja niin oli mielestäni sen silmien ilmekin. Näytti siltä kuin se olisi juuri syöksynyt uuteen asentoonsa ja olisi valmis tekemään toisen kirmaisun. Näytti siltä kuin jokin olisi sitäkin kauhistuttanut!

Ilmeisesti oli niin; sillä seuraavassa hetkessä se päästi kimeän mylvähdyksen, laukkasi useita askeleita kauemmaksi, kääntyi jälleen, pysähtyi ja seisoi tuijottaen kuten ennen!

Mitä tuo saattoi merkitä? Oliko laen murtuminen ja äkillinen putoamiseni sitä pelottanut?

Ensin luulin niin, mutta sitten huomasin, ettei se katsellut ylös huippua kohti. Se näytti katsoa tuijottavan jotakin keon juurella olevaa esinettä — vaikken paikaltani voinut nähdä siellä mitään, joka sitä olisi voinut pelottaa.

Minulla ei ollut aikaa tuumiskella, mitä se saattoi olla, — ennenkuin härkä uudelleen korskui ja nostaen häntänsä korkealle ilmaan kiiti pois täyttä laukkaa poikki lakeuden!

Hyvilläni tästä näystä en enää ajatellut, mikä minut oli sen seurasta vapauttanut. Omituinen putoamiseni varmaan, päättelin; mutta eipä väliä, kun otus nyt oli mennyt. Niinpä tarttuen pyssyyni valmistauduin laskeutumaan korkealta asemaltani, johon olin perinpohjin kyllästynyt.

Tultuani juuri puoliväliin, satuin katsahtamaan alas; ja siinäpä olikin se, joka oli vanhaa härkää kauhistuttanut. Eikä ihme. Se olisi voinut ketä tahansa pelottaa — kummallisen näköinen elukka kun oli. Saviseinässä olevasta aukosta pisti esiin pitkä, paljas lieriömäinen kuono, josta kohosi pari miltei sen pituista korvaa seisoen pystyssä kuin kauriin sarvet ja antaen niitä kantavalle eläimelle villin ja ilkeän näön. Se olisi aika lailla minua pelästyttänyt, jollen olisi tiennyt mikä se oli; mutta tunsin sen heti yhdeksi maailman vaarattomimmista olennoista — aardvarkiksi.

Sen ilmestyminen selitti härän pakenemisen ja valaisi myöskin, miksi muurahaiset olivat liikkeellä ensin tullessani keolle.

Sanomatta sanaakaan tai vähintäkään meluamatta tartuin pyssyyni kuin nuijaan; ja kumartuen alas annoin esiinpistävälle kuonolle iskun pyssynperällä. Se oli ilkeä isku; ja ottaen huomioon elukan minulle tekemän palveluksen, kun se pelotti pois villihärän, mitä kiittämättömin vastapalvelus. Mutta en silloin hallinnut tunteitani. En miettinyt — tiesin ainoastaan pitäväni maasian lihasta — ja isku oli annettu.

Elukka rukka! Se sai surmansa. Miltei nytkähtämättä se kaatui kuolleena aukkoon, jonka se omin kynsin oli kaivanut.

No niin, sen päivän seikkailut eivät vielä päättyneet. Ne eivät näyttäneet milloinkaan loppuvan. Olin ottanut maasian olalleni ja olin aikeissa kääntyä kotia kohden, kun ihmeekseni huomasin — ei minua piirittäneen, vaan sen entisen vastustajan — vielä olevan lakeudella siinä, missä sen olin viimeksi nähnyt! Havaitsin sen vielä olevan yhä jonkinlaisessa puolimakaavassa, puoleksi polvistuvassa asennossa, pää aivan lähellä maata.

Sen omituiset liikkeet näyttivät kaikkea muuta kummallisemmilta. Luulin toisen sitä pahoin vioittaneen ja sen olevan kykenemättömän pääsemään pois.

Ensin varoin menemästä sen lähelle — muistaen äsken päässeeni hädin tuskin pakoon — ja ajattelin pysytellä etäällä siitä ja jättää sen yksin. Vaikka se olisikin haavoitettu, voisi se olla kyllin voimakas hyökätäkseen kimppuuni; ja tyhjä pyssyni olisi, kuten jo olin kokenut, vain huono puolustautumisase.

Epäröin mennä sen lähelle, mutta uteliaisuus kasvoi suureksi katsellessani sen omituisia temppuja, kunnes menin kymmenkunnan kyynärän päähän paikasta, jossa se oli polvillaan.

Kuvitelkaa hämmästystäni huomatessani syyn sen salaperäisiin liikkeisiin. Se ei ollut millään tavoin vahingoittunut — siinä ei ollut naarmuakaan; mutta siitä huolimatta se oli yhtä täydellisesti raajarikko kuin jos olisi menettänyt parhaan jalkaparinsa.

Perin omituisella tavalla se oli tehty niin avuttomaksi. Sen tapellessa toisen härän kanssa oli sen toinen etujalka tavalla tai toisella joutunut sarven päälle; ja siinä se pysyi — se ei ainoastaan estänyt itse jäsenen käyttöä, vaan piti sen päätä niin likellä maata, ettei se voinut paikalta liikahtaa!

Ensin päätin auttaa sitä pulasta ja antaa sen sitten mennä menojaan. Toistamiseen ajateltuani muistin jutun maanmiehestä ja jäätyneestä käärmeestä, ja se muutti kokonaan aikeeni.

Sitten ajattelin surmata sen saadakseni riistaa; mutta kun minulla ei ollut luotia, en ollut halukas iskemään sitä pyssylläni kuoliaaksi. Sitäpaitsi oli maasika kantamuksenani leirille, ja tiesin, että sakaalit söisivät härän, ennenkuin ehtisimme sitä hakea. Pidin luultavana, että se olisi turvatumpi, jos jättäisin sen sillensä — koska nuo saaliinhimoiset pedot eivät kenties niin kärkkäästi sitä lähestyisi nähdessään sen olevan elossa.

Niin jätin sen pää käsivarren alla toivoen löytävämme sen sieltä huomenna.

ELEFANTIN MAKUUHUONE.

Kenttäkornetti oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen päivätyöhönsä. Hänen ensi yrityksensä norsunmetsästyksessä oli epäonnistunut. Tulisiko kenties aina niin käymään?

Huolimatta mielenkiinnosta, jolla hän kuunteli Hansin kertomusta sen päivän seikkailuista, hän tunsi levottomuutta mielessään ajatellessaan omia kokemuksiaan.

Elefantti oli päässyt pakoon niin helposti. Heidän luotinsa eivät olleet näyttäneet vahingoittavan sitä lainkaan. Ne olivat vain auttaneet saattamaan sen raivokkaaksi ja vaaralliseksi. Vaikka molemmat olivat osuneet sitä sellaisiin paikkoihin, joissa haavojen olisi pitänyt olla kuolettavia, ei sellaista vaikutusta ilmennyt. Norsu näytti kulkevan tiehensä yhtä eheänahkaisena kuin he olisivat pommittaneet sitä vain keitetyillä herneillä!

Totta kyllä, he olivat ampuneet siihen vain kaksi laukausta. Kaksi, jos ne ovat hyvin tähdättyjä, voi kaataa naarasnorsun ja toisinaan norsuhäränkin, mutta useimmiten tarvitaan kymmenen kertaa kaksi, ennenkuin vankka vanha härkä saadaan surmatuksi.

Mutta odottaisiko ainoakaan norsu, kunnes he voisivat ladata ja laukaista riittävän ammusmäärän?

Se oli aloitteleville norsunmetsästäjillemme epävarma kohta. Kielteisessä tapauksessa he olisivat todellakin avuttomia. Olisi ikävää hommaa seurata jalkaisin riistaa sen jälkeen, kun sitä kerran oli ammuttu. Sellaisissa tapauksissa elefantti tavallisesti kulkee useita maileja ennenkuin jälleen pysähtyy; ja vain ratsastajat voivat saavuttaa sen jotenkin helposti.

Miten van Bloom huokasikaan ajatellessaan hevosparkojansa! Enemmän kuin koskaan ennen hän nyt tunsi niiden puutteen — enemmän kuin milloinkaan pahoitteli niiden menettämistä.

Hän oli kuitenkin kuullut, ettei norsu aina lähde tiehensä sitä hätyytettäessä. Vanha härkä ei ollut osoittanut lainkaan peräytymisaikeita, kun se oli saanut heidän laukauksensa. Swartboyn merkillinen menettely oli aiheuttanut sen paon. Ilman sitä se olisi epäilemättä jäänyt paikalle, kunnes he olisivat antaneet sille toisen yhteislaukauksen ja kenties kuolettavan haavan.

Kenttäkornetti sai lohdutusta tästä viimeisestä ajatuksesta. Ehkäpä heidän seuraava ottelunsa päättyisi toisin. Kenties palkitsisi heitä torahammaspari.

Sellaisen tuloksen toivo, yhtä hyvin kuin levottomuus siitä, saattoi van Bloomin aikaa hukkaamatta tekemään uuden yrityksen. Niinpä olivat metsästäjät seuraavana aamuna ennen auringonnousua jälleen jättiläismäisen riistansa jäljillä.

Erääseen varovaisuustoimenpiteeseen he olivat ryhtyneet, jota eivät ennemmin olleet ajatelleet. He olivat kaikki kuulleet, ettei tavallinen lyijyluoti voi tunkeutua suuren "paksunahkaisen" sitkeän, vahvan nahan läpi. Kenties siinä oli syy heidän epäonnistumiseensa edellisenä päivänä. Jos niin oli, olivat he pitäneet huolta, ettei epäonnistumiseen olisi enää samaa syytä. He olivat valaneet uusia kuulia kovemmasta aineesta — juotosainetta olisi tarvittu, mutta sitä heillä ei ollut. Heillä sattui kuitenkin olemaan hallussaan jotakin, joka sopi yhtä hyvin tähän tarkoitukseen — vanha pöytäkalusto, joka usein oli koristanut kenttäkornetin pöytää menneinä parempina päivinä Graaf Reinetissä. Siihen kuului kynttilän jalkoja ja niistinsaksia, kulhonkansia ja mausteikkoja sekä vaihteleva joukko esineitä todellisesta "hollantilaisesta metallista".

Muutamia näistä tuomittiin sulatuskauhaan; ja tavalliseen lyijyyn sekoitettuna saatiin niistä joukko luoteja, jotka olivat kyllin kovia itse sarvikuononkin nahalle — joten metsämiesten ei tänään tarvinnut pelätä epäonnistumista pehmeitten luotien vuoksi.

He kulkivat samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, kohti metsää eli "pensastoa" (bosch), kuten he sitä nimittivät.

He eivät olleet käyneet mailiakaan eteenpäin, kun he joutuivat miltei tuoreille norsun jäljille. Ne kulkivat läpi kaikkein tiheimmän okaisen viidakon — missä muut olennot kuin elefantti, sarvikuono tai kirveellä varustettu ihminen eivät olisi voineet raivata tietänsä. Siitä oli täytynyt kulkea kokonaisen perhekunnan, johon kuului uros, naaras tahi parikin ja useita eri-ikäisiä poikasia. Ne olivat kulkeneet yhdessä rivissä, kuten norsut tavallisesti tekevät; ne olivat tehneet säännöllisen, usean jalan levyisen polun, josta pensaat olivat poissa ja johon niiden suunnattomat jalanjäljet olivat tallautuneet. Vanha härkä, sanoi Swartboy, oli kulkenut edellä ja poistanut tieltä kaikki esteet kärsänsä ja torahampaittensa avulla. Niin oli epäilemättä ollut asianlaita, sillä metsämiehet huomasivat mahtavia oksia taitettuina tahi vielä roikkuvina ja sivulle käännettyinä, pois tieltä — aivan kuin ihmiskäden toimesta.

Swartboy vakuutti vielä, että tällaiset norsunpolut tavallisesti johtavat veden luo kaikkein helpointa ja lyhyintä tietä — kuten taitavan insinöörin suunnitelman mukaan — näyttäen näiden eläinten harvinaista vaistoa tahi älyä.

Senpä vuoksi metsästäjät odottivat pian saapuvansa jollekin juomapaikalle; mutta yhtä luultavaa oli, että jäljet johtivat heidät pois veden luota.

He eivät olleet seuranneet niitä pitemmältä kuin neljännesmailin, kun he saapuivat toiselle samanlaiselle polulle, joka kulki heidän noudattamiensa jälkien poikitse. Sen olivat myös useat norsut tehneet — luultavasti perhekunta — ja siinä olevat jäljet olivat yhtä tuoreet kuin heidän seuraamansa.

He epäröivät hetkisen kumpaa kulkea, mutta päättivät vihdoin pitkittää suoraan eteenpäin; ja niin he taivalsivat edelleen kuten ennenkin.

Heidän suureksi harmikseen johtivat jäljet viimein avonaisemmalle maalle, missä norsut olivat hajaantuneet; ja seurattuansa yhden jälkiä ja sitten toisen tuloksetta he eksyivät ja kadottivat jäljet kokonaan.

Kääntyessään ympäri löytääkseen ne paikassa, missä pensaikko oli harvaa ja hajanaista, Swartboy äkkiä juoksi toiselle sivulle huutaen toisia seuraamaan itseänsä. Van Bloom ja Hendrik menivät perässä nähdäkseen mitä bushmanni aikoi. He arvelivat hänen nähneen elefantin, ja molemmat olivat jo melkoisen kiihtyneinä vetäneet koteloista pyssynsä.

Elefanttia ei siellä kuitenkaan ollut. Kun he saavuttivat Swartboyn, seisoi tämä erään puun alla ja osoitti sen juurella olevaa maata. Metsämiehet katsoivat alas. He näkivät maan toisella puolella puuta olevan tallatun, ikään kuin hevosia tahi muita elukoita olisi pidetty sidottuina siellä pitkän aikaa ja ne olisivat kuluttaneet turpeen ja survoneet sen pölyksi kavioillaan. Puun — tuuhealatvaisen varjoisan akaasian — kuori oli toiselta puolen jonkun matkaa ylöspäin kulunut sileäksi, aivan kuin olisi karja käyttänyt sitä hankaamispaaluna.

"Mikä sen on tehnyt?" kysyivät kenttäkornetti ja Hendrik samassa hengenvedossa.

Enemmät selitykset eivät olleet tarpeellisia. Metsämiehet muistivat mitä heille oli kerrottu omituisesta tavasta, joka norsulla on — nojata puuta vastaan nukkuessaan. Tämä oli siis yksi noiden elukoiden nukkumapuista.

Mitä muuta hyötyä siitä kuitenkaan oli heille kuin pienen uteliaisuuden tyydyttäminen? Norsua ei siinä ollut.

"Mitä nyt sitten? Arvelet että meidän tulisi olla väijyksissä ja ampua se, kun se palaa."

"Ei, baas, hyvempi kuin ampua, me tehdä sille vuode — sitte vartto nähdä se nukkuu."

"Minä sano, baas, me saada varmasti olifantti, jos sinä jättää puuha vanha Swartille. Minä antaa keino saada se, ei tuhlaa ruuti, ei tuhlaa kuula."

Bushmanni ryhtyi ilmaisemaan suunnitelmaansa, johon hänen isäntänsä — muistaen eilisen epäonnistumisen — mielellään suostui.

Onneksi oli heillä kaikki kojeet, joita tarvittaisiin tuuman toteuttamiseksi — terävä kirves, vahva vuodasta tehty remmi ja puukkonsa — ja he ryhtyivät työhön aikaa tuhlaamatta.

ELEFANTIN VUODETTA VALMISTAMASSA.

Metsämiehille oli aika tärkeä. Jos norsu palaisi sinä päivänä, tapahtuisi se juuri ennen keskipäivän kuumimpia hetkiä. Heillä oli siis tuskin tuntia puuhatakseen sitä varten — valmistaakseen sille vuoteen, kuten Swartboy oli leikkisästi sanonut. Niinpä he ryhtyivät ripeästi työhön, bushmanni toimi ylijohtajana kahden toisen vastaanottaessa hänen määräyksensä kuuliaisesti.

Ensimmäinen työ, jonka Swartboy heille määräsi, oli leikata ja valmistaa kolme paalua kovasta puusta. Niiden tuli jokaisen olla noin kolme jalkaa pitkä, miehen käsivarren paksuinen ja toisesta päästä terävä.

Tämä oli pian tehty. Rautapuusta (Olea undulata), jota kasvoi runsaasti lähistöllä, saatiin itse ainekset; ja kun kolme kyllin pitkää pätkää oli kirveellä hakattu poikki, vuolivat metsästäjät ne puukoillansa sopivan kokoisiksi ja teroittivat ne.

Sillävälin ei Swartboy ollut laiskotellut. Puukollansa oli hän ensin leikannut suuren kappaleen kuorta elefantin puusta siltä puolelta, jota vastaan eläimellä oli ollut tapana nojata, ja noin kolmen jalan päähän maasta. Sitten hän teki kirveellä syvän uurteen siihen, mistä kuori oli poistettu — itse asiassa sellaisen uurteen, joka olisi saanut puun kaatumaan, jos se olisi jätetty itsekseen. Mutta sitä ei jätetty, sillä ennenkuin edistyi niin pitkälle työssänsä, oli Swartboy ryhtynyt toimenpiteisiin sitä estääksensä. Hän oli tukenut puun kiinnittämällä hihnan sen ylimpiin oksiin vastakkaisella puolella ja sitten kuljettanut köyden sillä suunnalla olevan toisen puun haaroihin.

Täten järjestettynä pidätti elefantin puuta kaatumasta vain hihnatuki; ja kevyt sysäys viimemainitun suuntaan olisi sen kaatanut.

Swartboy pani nyt jälleen paikoilleen kuorenkappaleen, jonka hän oli säilyttänyt, ja kun oli huolellisesti koottu lastut, niin ilman tarkkaa tutkimista ei kukaan olisi voinut väittää puun milloinkaan tunteneen kirveen terää.

Toinen työ oli vielä suorittamatta — niiden paalujen asettaminen, jotka van Bloom ja Hendrik jo olivat valmistaneet. Syvät kolot täytyi tehdä, jotta ne saatiin lujasti kiinni. Mutta Swartboy oli oikea mies koloa tekemään; ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa hän oli kaivanut kolme, joista kukin oli jalan syvyinen eikä puoltakaan tuumaa laajempi kuin paalujen paksuus.

Olet kenties utelias tietämään, miten hän menetteli. Sinä olisit kaivanut kolon lapiolla ja pakostakin yhtä leveän kuin itse lapio. Mutta Swartboylla ei ollut lapiota eikä hän olisi sitä käyttänyt, jos siellä olisi ollutkin koska se olisi tehnyt kolot liian suuriksi hänen tarkoitustansa varten.

Swartboy kaivoi kolonsa "puhkomalla" — minkä työn hän suoritti pienen terävän kepin avulla. Sillä hän ensin pehmitti maata sopivan laajuisen ympyrän alalta. Sitten hän otti irrallisen mullan, heitti sen pois ja pisteli taas piikinkärjellä kuten ennenkin. Jälleen mullan poistamista, jälleen kepin käyttämistä ja niin edelleen, kunnes pienen kolon arveltiin olevan kyllin syvän.

Ne kaivettiin jonkinlaiseen kolmioon puun tyven lähettyville, mutta päinvastaiselle sivulle kuin missä norsu seisoisi, jos se ottaisi haltuunsa vanhan paikkansa.

Jokaiseen koloon Swartboy sovitti nyt paalun, paksu pää alas- ja kärki ylöspäin; muutamat pikkukivet ja hiukan multaa ahdettuina sivuille kiilasivat ne niin lujaan kuin ne olisivat kasvaneet siihen.

Paalut peitettiin nyt pehmeällä maalla, jotta puun valkea väri tulisi salatuksi; jääneet lastut poimittiin pois ja kaikki työn jäljet poistettiin täydelleen. Tämän tehtyänsä metsämiehet vetäytyivät pois paikalta.

He eivät menneet kauas; valiten tuulen alla olevan suuren tuuhean puun kaikki kolme kiipesivät siihen ja istuivat kätkeytyneinä sen oksien sekaan.

Kenttäkornetti piti pitkän putkensa valmiina ja samoin Hendrik rihlapyssynsä. Siinä tapauksessa, että Swartboyn sukkela ansa pettäisi, he aikoivat käyttää pyssyjänsä, mutta ei muuten.

Nyt oli jo pian puolenpäivän aika ja päivästä oli tullut mitä kuumin. Ilman lehvien luomaa varjoa olisi heistä tuntunut perin tuskalliselta. Tämän johdosta Swartboy ennusti suotuisasti. Suuri kuumuus todennäköisemmin kuin mikään muu toisi elefantin mielinukkumispaikalleen viileään varjoon.

He olivat tuskin istuneet pariakymmentä minuuttia ylhäällä puussa, kun kuulivat omituisen, jyrisevän äänen, jonka tiesivät tulevan norsun vatsasta. Seuraavassa hetkessä he näkivät elukan sukeltavan esiin viidakosta ja se tuli heti akaasian rungon viereen — juuri siihen asentoon ja sille puolelle kuin Swartboy oli väittänyt. Sen jäljistä bushmanni ymmärsi sillä olleen tapana siinä seistä.

Sen pää oli käännetty poispäin metsämiehistä, ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi estänyt heitä näkemästä oivallista torahammasparia, — vähintään kuuden jalan pituisia.

Katsellessaan ihastuneina näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä, he näkivät eläimen kohottavan kärsänsä ylös ja tyhjentävän suunnattoman vesisuihkun lehdistöön, mistä se jälkeenpäin putoili, tippuen kirkkaina pallosina sen ruumiille.

Swartboy sanoi sen ottavan tuon veden vatsastansa. Vaikka kamari-luonnontutkijat kieltävät tämän, täytyi niin olla, sillä kohta jälkeenpäin se toisti tämän tempun uudelleen ja uudelleen — veden määrän ollessa joka purkauksessa yhtä suuren kuin ennenkin. Oli selvää, ettei sen kärsä, niin suuri kuin se olikin, voinut sisältää sitä kaikkea.

Se näytti nauttivan tästä "suihkukylvystä". Metsämiehet eivät sitä ihmetelleet, sillä itsekin he, kärsien silloin kuumuudesta ja janosta, olisivat pitäneet jostakin samantapaisesta. Kristallipisaroiden putoillessa akaasian lehdiltä, kuultiin mahtavan elukan päästävän tyytyväisyyttä ilmaisevaa hiljaista murinaa. Metsästäjät toivoivat tämän olevan alkusoittoa sen nukahtamiseen ja tarkastelivat sitä jännittyneinä.

Istuessaan ja katsellessaan he huomasivat sen pään hiukan painuvan, sen korvat lakkasivat lepattamasta, sen häntä riippui liikkumattomana ja sen kärsä, joka nyt oli kääräisty torahampaiden ympäri, oli levossa.

He katsoivat jännitettyinä. Nyt he huomaavat sen ruumiin kallistuvan hiukan toiselle sivulle — nyt se koskettaa puuta — kuuluu kova romahdus, jota seuraa sekava oksien ryske — ja elefantin mahtava tumma ruumis vaipuu kyljelleen.

Samassa silmänräpäyksessä kauhea kiljahdus hukuttaa kaikki muut äänet, saattaen metsän kaikumaan ja lehdetkin värisemään. Sitten seuraa sekavaa mylvintää, johon yhtyy katkeavien oksien ääni ja mahtavan pedon taistelu sen maatessa sätkytellen jättiläisjäseniänsä maassa kuolontuskassa.

Metsämiehet pysyvät puussa. He näkevät norsun kaatuneen — sen olevan keihästetyn. Ei tarvita heidän vähäisiä aseitansa. Heidän riistansa on jo saanut kuolinhaavan.

Taistelu on lyhyt. Kuoleman edellä käyvä tuskallinen hengitys kuuluu pitkästä kärsästä; ja sitten seuraa syvä hiljaisuus.

Metsämiehet hypähtävät alas ja lähestyvät maassa makaavaa ruumista. He näkevät sen yhä makaavan kauhealla teräväkärkisellä paalutuksella, johon se oli kaatunut. Paalut ovat tehneet tehtävänsä mitä tehokkaimmin. Elefantti ei hengitä enää. Se on kuollut!

Muhkeitten torahampaitten leikkaaminen vei tunnin ajan. Sitä eivät metsämiehemme pahoitelleet; he olivat vain sitä enemmän hyvillään, kun havaitsivat kukin saavansa raskaan taakan — niin raskaan kuin mies jaksoi kantaa.

Van Bloom otti toisen olkapäälleen, Swartboy toisen, kun taas Hendrik otti taakakseen pyssyt ja muut kojeet, ja kaikki kolme palasivat riemuiten leirille, jättäen kuolleen norsun haaskan jälkeensä.

AFRIKAN VILLIT AASIT.

Van Bloomin mieli ei ollut levollinen huolimatta sen päivän metsästyksen onnistumisesta. He olivat "pistäneet pussiin" riistan, se on totta, mutta millä tavoin? Heidän menestyksensä oli pelkkä sattuma eikä antanut heille mitään vakuutta siitä, mitä tulevaisuudessa saattoi odottaa. He saisivat kenties kulkea pitkälti, ennenkuin löytäisivät toisen norsujen "nukkumispuun" ja voisivat uudistaa helpon saalistamisensa.

Sellaisia olivat kenttäkornetin perin vähän ilahuttavat mietteet sinä iltana, jolloin he olivat palanneet onnistuneelta metsästykseltään.

Mutta vielä vähemmän ilahuttavia ne olivat kaksi viikkoa myöhemmin hänen katsahtaessaan taaksepäin moniin onnistumattomiin retkiin, joilta he olivat palanneet — kun he, vietettyänsä kaksitoista päivää elefantinajossa, olivat lisänneet varastoonsa vain yhden ainoan torahammasparin, ja nekin olivat naarasnorsun torahampaat, tuskin kahden jalan pituiset ja arvoltaan vähäiset.

Se ajatus ei ollut sitä vähemmän tuskallinen, että he lähes joka päivä olivat tavanneet norsuja ja saaneet ammutuksi yhden tahi pari laukausta näihin eläimiin. Se ei parantanut asiaa rahtustakaan. Se päinvastoin opetti metsästäjille, kuinka helposti norsut saattoivat paeta, kuten ne aina tekivät. Se opetti heille, kuinka vähäiset heidän mahdollisuutensa olivat tuollaisen riistan voittamiseen niin kauan kuin saattoivat seurata niitä vain jalkaisin.

Jalan kulkevalla metsämiehellä on ainoastaan pienet mahdollisuudet norsuun nähden. Saavuttaa se hiipien on kylläkin helppoa, ja kenties päästä ampumaan yksi ainoa laukaus; mutta elukan pötkiessä tiehensä tiheän viidakon läpi on sen seuraaminen ikävää työtä. Se voi kulkea maileja pysähtymättä, ja jos metsästäjän onnistuisikin saavuttaa se, olisi se kenties vain hänen ampuaksensa toisen laukauksen ja nähdäksensä riistan vielä kerran katoavan pensaikkoon — kenties voimatta enää sen jälkiä seurata.

Ratsastavalla metsämiehellä on tämä etu. Hänen hevosensa voi saavuttaa norsun; ja tämän eläimen omituisuuksia on, että sinä hetkenä, jolloin se huomaa vihollisensa, mikä se sitten lieneekin, olevan itseään nopeamman, se hylkää enemmän pakenemisen ja seisahtuu oitis tekemään vastarintaa; metsästäjä voi silloin ampua niin monta laukausta kuin tahtoo.

Siinä on tuo suuri etu, joka ratsain kulkevalla metsämiehellä on. Toinen etu on se turvallisuus, minkä hevonen tuottaa, tehdessään ratsastajan kykeneväksi välttämään vihastuneen norsun hyökkäyksiä.

Ei ihme siis, että van Bloom hartaasti halusi hevosta. Ei ihme, että hän tunsi surua ollen jalon toverin puutteessa, joka olisi voinut niin paljon auttaa häntä metsästyksessä.

Hän oli sitä enemmän pahoillaan nyt tutustuttuaan tienooseen ja huomattuaan sen olevan vallan täynnä norsuja. Oli nähty satakin eläintä yhdessä joukossa, ja ne eivät suinkaan olleet arkoja tai halukkaita pakenemaan yhden tai kahden laukauksen jälkeen. Kenties ne eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet pyssynpamausta, ennenkuin hänen oman pitkän putkensa laukaisu paukkui niiden suunnattomissa korvissa.

Kenttäkornetti arveli, että hän hevosen avulla oli voinut surmata monta ja saada paljon arvokasta norsunluuta. Ilman hevosta oli hänellä varsin vähäiset mahdollisuudet toteuttaa aiettansa. Hänen toiveensa päättyisivät luultavasti pettymykseen.

Haikeasti hän tunsi tämän. Valoisat toiveet, joihin hän niin palavasti oli antautunut, peittyivät pilviin; ja tulevaisuuden pelko kiusasi häntä jälleen. Hän kuluttaisi turhaan aikansa tässä erämaassa. Hänen lastensa täytyi elää ilman kirjoja, ilman kasvatusta, ilman seuraa. Jos hänet äkkiä kutsuttaisiin pois, mikä heistä tulisi? Hänen sievä Gertrudensa ei olisi sen paremmassa asemassa kuin pieni villi-ihminen — hänen pojistaan tulisi, ei leikillä, kuten hänellä oli tapana heitä nimittää, vaan todella "pensastopoikien" kolmikko.

Jälleen täyttivät nämä ajatukset isän sydämen tuskalla. Oi, mitäpä hän olisikaan antanut sillä hetkellä parista hevosesta, millaisista tahansa!

Tätä miettiessään istui kenttäkornetti suuressa nwana-puussa, järven puoleiselle sivulle rakennetulla lavalla josta saattoi nähdä veden kokonaisuudessaan. Tältä kohdalta sai myös erinomaisen näköalan järven itäpuolella olevasta seudusta. Jonkun matkan päässä se oli metsäistä, mutta lähempänä lampea levittäytyi silmien eteen ruohoinen tasanko kuin viheriä niitty.

Metsämiehen silmät olivat luodut tälle tasangolle, ja juuri silloin osui hänen katseensa eläinjoukkoon, joka kulki aukeaman poikki ja lähestyi lampea.

Ne olivat suuria elukoita — melkein pienen hevosen muotoisia ja kokoisia — ja kulkivat yhdessä rivissä; siten näytti joukko matkan päästä jonkinlaiselta "cafilalta" eli karavaanilta. Kaikkiansa oli noin viisikymmentä yksilöä rivissä ja ne marssivat eteenpäin tasaista ja tyyntä vauhtia, kuten jonkun viisaan johtajan ohjaamina ja määrääminä. Kuinka suuresti se erosikaan gnuu-eläimen oikukkaista ja kummallisista liikkeistä.

Viimemainittua eläintä ne kukin erikseen jonkun verran muistuttivat. Ruumiittensa ja häntänsä muodon puolesta, yleiseltä pääväriltään sekä niiden leukapielissä, niskassa ja hartioilla huomattavien kirjavien eli tiikerintapaisten juovien vuoksi. Nämä juovat olivat täydelleen samanlaisia muodoltaan kuin seebralla, mutta vähemmän selviä eivätkä ulottuneet vartaloon eikä raajoihin, kuten varsinaisella seebralla. Yleiseltä väriltään ja muutamissa muissakin suhteissa muistuttivat elukat aasia; mutta niiden pää, kaula ja ruumiin yläosa olivat tummempaa väriä vivahtaen heikosti punertavanruskeaan. Itse asiassa muistuttivat tulokkaat jossakin kohdin kaikkia neljää — hevosta, aasia, gnuu-eläintä ja seebraa — ja kuitenkin ne selvästi erosivat jokaisesta. Seebraa ne eniten muistuttivat — sillä todellisuudessa ne olivat erästä seebralajia — ne olivat kvaggoja.

Nykyisten luonnontutkijan on tapa jakaa Equidae eli hevosen heimo kahteen sukuun — hevonen (equus) ja aasi (asinus); pääeroavaisuudet ovat, että hevosen sukuisilla eläimillä on pitkä aaltoileva harja, leveä häntä ja känsät sekä taka- että etujaloissa; aasilla sitävastoin on lyhyt, harva ja pysty harja, hoikka häntä, jonka päässä vain on pitkiä karvoja, ja sen takajaloista puuttuu känsiä. Etujaloissa niitä on kuten hevosella.

Vaikka hevosen sukua onkin useita lajeja — kymmenittäin, suuresti toisistaan eroavia — voi ne kaikki helposti tuntea näistä luonteenomaisista merkeistä, "Suffolk Punchista", suuresta lontoolaisesta työhevosesta, sen vähäiseen pikkuserkkuun, "Shetland poniin", saakka.

Aasilajeja on miltei yhtä paljon, vaikka tätä tosiasiaa ei yleisesti tunneta.

Ensiksi meillä on tavallinen aasi (Asinus vulgaris), suvun perusmuoto; ja siitä on eri maissa useita lajeja, joista muutamat ovat lähes yhtä oivallisia ja paljon kiitettyjä kuin hevoset. Sitten on "onager", "koulan" eli "villiaasi" (A. onager), jonka luullaan olevan tavallisen aasin kantaisä. Se on Aasian asukas, joskin sitä tavataan myös Afrikan koillisosassa. On myös "dshiggetai" eli "suuri villiaasi" (A. hemionus) Keski- ja Etelä-Aasiassa, ja toinen pienempi laji, "ghur" (A. Hamar), Persiassa. Vielä on "kiang" (A. kiang), jota tavataan Ladakhissa, ja "jo-to-tse" (A. equulus), Kiinan tataarien maan asukas.

Kaikki nämä ovat aasialaisia lajeja, jotka elävät villeinä ja eroavat toisistaan värin, suuruuden, muodon ja tapojenkin puolesta. Useat niistä ovat siromuotoisia nopeita kuin nopein hevonen.

Tässä kirjasessa ei meillä ole tilaa kuvataksemme kutakin niistä, vaan täytyy rajoittua huomauttamaan siitä, mikä oikeammin kuuluu aiheeseemme — Afrikan villeistä aaseista. Näitä on kuusi tahi seitsemän lajia — kenties enemmänkin.

Ensiksikin siellä on "villiaasi" (A. onager) jonka alue, kuten sanottu, ulottuu Aasiasta Afrikan koillisosiin, lähellä ensinmainittua maanosaa.

Sitten siellä on "kumra", josta varsin vähän tiedetään, paitsi että se asuu Pohjois-Afrikan metsissä ja on tavoiltansa yksinelävä, toisin kuin useimmat muut lajit. Kumraa on kuvattu "villihevoseksi", mutta luultavimmin se kuuluu aasin sukuun.

Sitten on Afrikassa vielä neljä muuta "villiaasi"-lajia — toiset sanovat niitä villihevosiksi — ja matkailijat ovat kertoneet viidennestä, mutta siitä ollaan vielä epävarmoja. Nämä lajit muistuttavat niin paljon toisiansa muodoltansa, ruumiinsa erikoisten merkkien, suuruuden ja yleisten tapojen puolesta, että ne voidaan luokittaa yhteen seebran suvun nimellä. Ensiksi on oikea seebra (Equus zebra), kaunein kaikista nelijalkaisista kenties, josta ei mitään kuvausta kaivata. Toiseksi "duw" eli "Burchellin seebra", kuten sitä useimmin nimitetään (E. Burchellii). Kolmanneksi "congo dauw" (E. hippotigris), joka läheisesti muistuttaa "dauwia". Neljänneksi "kvagga" (E. quagga), ja viidenneksi epävarma laji, joka tunnetaan "valkoisen seebran" (E. isabellinus) nimellä sen vaaleankellertävän eli isabellavärin vuoksi.

Nämä neljä lajia ovat nähtävästi läheistä sukua toisilleen — kaikille ovat enemmän tai vähemmän luonteenomaista omituiset poikittaiset vanteet eli juovat, jotka ovat seebran yleisesti tutut tuntomerkit. Myöskin kvaggalla on samanlaiset juovat päässä ja ruumiin yläosissa.

Oikea seebra on juovikas kuonon päästä aina kavioihin asti ja juovat ovat tasaisen mustia, kun taas pohjaväri on miltei valkoinen eli vaaleankeltaiseen vivahtava valkoinen. Dauw-eläinten raajat eivät taaskaan ole juovaiset; säteet eivät ole niin tummia tahi selväpiirteisiä eikä pohjaväri ole niin sekoittamaton eli puhtaan värinen. Muuten ovat kaikki nämä kolme lajia varsin samanlaisia; on enemmän kuin luultavaa, että joko "Burchellin" tahi "congo dauw" oli se laji, jota seebra-nimellä ensin tarkoitettiin; sillä se, jota nyt nimitetään "varsinaiseksi seebraksi", asustaa sellaisissa Afrikan osissa, että se vähemmän luultavasti joutui ensinnä huomatuksi suvustansa. Joka tapauksessa on "congo dauw" roomalaisten "hippotigris" eli tiikerihevonen; ja tämän johtopäätöksen teemme siitä, että se elää pohjoisemmissa Afrikan osissa kuin toiset, jotka kaikki kuuluvat tämän maanosan eteläiselle puolelle. Seebran kotipaikan sanotaan ulottuvan niin kauas pohjoiseen kuin Abessiniaan; mutta kenties on erehdytty pitämään "congo dauwia", joka varmasti elää Abessiniassa, varsinaisena seebrana.

Etelä-Afrikan neljästä lajista on seebra vuoristoeläin ja asustaa kallioitten keskellä, kun taas "dauw" ja kvagga kuljeksivat tasangoilla ja autioissa karoo-erämaissa. Samanlaisessa asuinpaikassa kuin nämä on "valkea seebra" huomattu — vaikka ainoastaan matkailija Le Vaillant on niitä nähnyt —, ja siitä johtuu epäilyksiä, että sitä on eri lajina olemassa.

Mitkään näistä lajeista eivät liity yhteen, vaikka kukin elää laumoissa muitten eläinten kanssa. Kvagga liittyy gnuu-eläimeen, "dauw" juovikkaaseen gnuuhun, kun taas iso kamelikurki ylväästi astelee kumpienkin laumojen keskellä!

Eri lajien luonteissa ja taipumuksissa on suurta eroavaisuutta. Vuoristoseebra on perin arka ja hurja; "dauw" on miltei mahdoton kesyttää; kvagga taas on luonteeltansa arka ja taipuvainen ja sen voi totuttaa valjaisiin yhtä helposti kuin hevosen.

Syy, miksi sitä ei ole tehty, on yksinkertaisesti se, että Etelä-Afrikan farmeilla on runsaasti hevosia eivätkä he siis tarvitse kvaggaa ratsuksi tai valjaita varten.

Mutta joskaan farmari van Bloom ei ollut milloinkaan aikonut kesyttää kvaggaa, teki sen metsämies van Bloom.

KVAGGOJEN KIINNIOTTAMISTA SUUNNITELLAAN.

Siihen saakka oli kenttäkornetti tuskin suvainnut huomata kvaggoja. Hän tiesi mitä ne olivat ja oli usein nähnyt lauman niitä — kenties aina saman — lähestyvän lampea ja juovan. Ei hän eikä kukaan hänen perheestänsä ollut ahdistanut niitä, vaikka he olisivat voineet surmata useita. He tiesivät, ettei näiden elukoiden keltainen, rasvainen liha kelvannut ruuaksi ja että vain nälkäiset alkuasukkaat sitä syövät — että niiden taljat, joskin niitä toisinaan käytetään viljasäkeiksi ja muihin tavallisiin tarkoituksiin, ovat vähäiset arvoltansa. Näistä syistä he olivat sallineet niiden tulla ja mennä rauhassa. He eivät halunneet tuhlata niihin ruutia ja lyijyä; eivät he myöskään tahtoneet turhan päiten tuhota moisia vaarattomia elukoita.

Joka ilta olivat siis kvaggat juoneet lammen rannalla ja menneet jälleen tiehensä herättämättä vähintäkään mielenkiintoa.

Niin ei käynyt tällä kertaa. Suurenmoinen suunnitelma valtasi nyt van Bloomin mielen. Kvaggajoukko sai äkkiä osakseen yhtä paljon mielenkiintoa kuin jos se olisi ollut norsulauma. Kenttäkornetti oli kavahtanut jaloilleen ja seisoi niitä katsellen — silmät mielihyvästä ja ihastuksesta säihkyen.

Hän ihaili niiden somajuovaisia päitä, niiden täyteläisiä hyvinmuodostuneita ruumiita, niiden keveitä, siroja jäseniä, lyhyesti sanoen, hän ihaili niissä kokoa, väriä ja suhteita. Milloinkaan ennen eivät kvaggat olleet näyttäneet niin kauneilta vee-buurin silmissä.

Mistä johtui sitten tämä uusi ihastus halveksittuja kvaggoja kohtaan? — sillä halveksimista ne saavat Kap-maan farmarilta, joka ampuu niitä vain ravinnoksi hottentottipalvelijoilleen. Miksi ne olivat äkkiä tulleet kenttäkornetin suosikeiksi? Sen ymmärrät saadessasi tietää mietteet, jotka juuri silloin täyttivät hänen mielensä.

Eikö joitakuita näistä elukoista voisi ottaa kiinni ja kesyttää? —
Miksikä ei? Eikö niitä voisi totuttaa satulaan? — Miksi ei? Eivätkö ne
auttaisi häntä norsunmetsästyksessä aivan yhtä hyvin kuin hevoset? —
Miksikä ei?

Van Bloom teki nämä kolme kysymystä itselleen. Puoli minuuttia riitti antamaan niihin kaikkiin myönteisen vastauksen. Noissa kolmessa ehdotuksessa ei ollut ainoassakaan mahdottomuutta eikä epätodennäköisyyttä. Oli selvää, että ne voitaisiin suorittaa ja ilman vaikeutta.

Uusi toivo syttyi kenttäkornetin sydämeen. Jälleen hänen kasvonsa alkoivat ilosta loistaa.

Hän ilmaisi ajatuksensa sekä bushmannille että "pensastopojille" — jotka kaikki kokonaan hyväksyivät tuuman ja ihmettelivät vain, ettei kukaan heistä sitä ollut ennen ajatellut.

Nyt heräsi kysymys miten kvaggat voitaisiin ottaa kiinni. Se oli ensimmäinen ratkaistava kohta; ja kaikki neljä — van Bloom itse, Hans, Hendrik ja Swartboy istahtivat miettiväisinä keksiäkseen jonkun suunnitelman tämän työn suorittamiseksi.

Luonnollisesti he eivät juuri silloin voineet mitään tehdä, ja juomaan tullut lauma sai rauhassa lähteä. Metsämiehet tiesivät, että ne palaisivat huomispäivänä samaan aikaan, ja niiden paluuseen olivat kaikkien ajatukset suunnatut.

Hendrik neuvoi "taittamista", mikä tarkoittaa luodin ampumista niskaan lähelle säkää, jolla tavoin kvaggan saa kaatumaan ja vangittua. Laukaus, jos se on oikein tähdätty, ei surmaa eläintä. Se toipuu pian ja sen voi helposti kesyttää, jos kohta sen mieli tavallisesti masentuu samalla. Se ei milloinkaan enää ole "oma itsensä". Hendrik ymmärsi "taittamisen" tempun. Hän oli nähnyt buurimetsästäjäin sitä käyttävän. Hän tiesi kohdan, johon luodin tuli osua. Hän uskoi helposti sen voivansa suorittaa.

Hans piti "taittamista" liian julmana keinona. He surmaisivat kenties useita kvaggoja, ennenkuin saisivat yhden johon oli osunut oikeaan paikkaan. Sitäpaitsi se olisi ruudin ja luotien tuhlausta — huomioonotettava seikka. Miksi he eivät pyytäisi paulalla elukoita? Hän oli kuullut ansoja asetettavan kvaggan suuruisille eläimille ja useita joutuneen satimeen sillä tavoin.

Hendrikin mielestä ei ansa-ajatus ollut hyvä. He voisivat saada yhden sillä tavoin — lauman etummaisen; mutta kaikki muut, nähdessään johtajan satimessa, laukkaisivat tiehensä eivätkä enää palaisi lammelle; ja minne he sitten asettaisivat ansan saadakseen toisen? Voisi kulua pitkä aika, ennenkuin he löytäisivät näiden eläinten toisen juomapaikan, kun he taas voisivat niitä hiipien lähestyä ja "taittamalla" saada milloin tahansa lakeudella.

Swartboy ilmaisi nyt suunnitelmansa. Se oli salahauta. Sillä tavoin bushmannit yleisimmin pyydystivät suuria elukoita, ja Swartboy ymmärsi täydelleen miten tuli valmistaa hauta kvaggoja varten.

Hendrikillä oli vastaväitteitä tähän ilmaistavana. Etummainen kvagga joutuisi kenties kiinni, mutta toiset eivät olisi niin hölmöjä, että marssisivat hautaan — niiden johtajan pudottua ja paljastettua loukun. Ne luonnollisesti laukkaisivat pois eivätkä koskaan enää tulisi sitä tietä.

Jos se voitaisiin tehdä yön aikana, myönsi Hendrik, voisi asia olla toinen. Pimeässä voisi useita syöksyä sisään, ennen kuin huomaisivat varoitusta. Mutta ei — kvaggat olivat aina tulleet juomaan päivän aikaan — yksi vain voi joutua loukkuun, ja silloin toiset säikähtyneinä pysyisivät loitolla.

Hendrikin sanoissa olisi saattanut olla järkeä, jollei olisi ollut muuatta tosiasiaa, jonka kenttäkornetti itse oli pannut merkille kvaggojen tullessa järvelle juomaan. Se oli, että eläimet olivat aina tulleet veden luo yhdestä paikasta ja menneet pois toisesta. Oli luonnollisesti pelkkä sattuma, että ne niin tekivät, ja se johtui maaperän laadusta, mutta sellainen oli asianlaita ja van Bloom oli pannut sen useana kertana merkille. Niillä oli tapana tulla jo kuvatusta solasta; juotuansa ne kahlasivat matalaa rantaa muutaman sylen ja sitten menivät pois rantatörmän toisen halkeaman kautta.

Tämän seikan tunteminen oli mitä tärkein, ja kaikki sen heti käsittivät. Salahauta kaivettuna sille polulle, jota pitkin eläimet tulivat järvelle, vaikuttaisi epäilemättä Hendrikin sanojen mukaan — yksi voitaisiin saada kiinni ja toiset karkaisivat pelästyneinä. Mutta ulos johtaville jäljille asetettu samanlainen loukku aiheuttaisi toisenlaisen tuloksen. Kun kvaggat kerran olisivat lopettaneet juontinsa, ja juuri sillä hetkellä, jolloin ne lähtisivät pois vedestä, voisivat metsästäjät näyttäytyä vastakkaisella puolella, saattaa lauman nopeaan liikkeeseen ja panna ne laukkaamaan loukkuun. Tällä tavoin voitaisiin vangita koko haudallinen samalla kertaa eikä vain yhtä!

Kaikki tämä näytti niin mahdolliselta, ettei mitään muuta ehdotusta tehty — _salahauta_suunnitelma hyväksyttiin heti ja yksimielisesti.

Heidän suunnitellessaan pysyi kvaggalauma kaiken aikaa näkyvissä huvitellen avoimella tasangolla. Se oli kiusaava näky Hendrikille, joka olisi suuresti halunnut näyttää tarkka-ampujataitoansa "taittamalla" yhden. Nuori metsämies ymmärsi kuitenkin, että olisi ollut typerää ampua niitä nyt siellä, koska se olisi estänyt niitä palaamasta lammelle; niinpä hän hillitsi itsensä ja jäi muiden kanssa katselemaan kvaggoja — kaikki tarkastelivat niitä sellaisella mielenkiinnolla, jommoista he eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet nähdessään lauman näitä eläimiä.

Kvaggat eivät ensinkään heitä nähneet, vaikka olivat aivan lähellä suurta nwanapuuta. He — metsästäjät — olivat ylhäällä oksien keskellä, johon elukat eivät ajatelleetkaan vilkaista, ja puun tyven tienoilla ei ollut mitään, joka olisi pelkoa aiheuttanut. Vankkurien pyörät olivat kauan sitten toimitetut pensastoon, osaksi auringolta suojaan ja osaksi sentähden, että metsänriistaa usein tuli ampumamatkan päähän puusta ja sitä sillä tavoin sai ilman mitään vaivaa. Maassa oli tuskin mitään jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet puussa sijaitsevan leirin olemassaoloa; ja ihminen olisi voinut kulkea ohi hyvinkin läheltä huomaamatta metsästäjäperheen omituista ilma-asuntoa.

Kaikki tämä oli tarkoituksellista kenttäkornetin puolelta. Vielä hän tunsi vähän ympäröivää seutua. Hän ei tiennyt, oliko siellä ehkä pahempia vihollisia kuin hyeenat ja leijonat.

Heidän tarkastellessaan kvaggojen temppuja teki yksi niistä omituisemman liikkeen kuin mitä he vielä olivat huomanneet.

Kysymyksessä oleva elukka söi rauhallisesti kulkien eteenpäin ja lähestyi vihdoin pientä pensasryhmää, joka oli avonaisella kentällä. Kun se oli pensaikon lähellä, nähtiin sen äkkiä loikkaavan eteenpäin, ja miltei samassa silmänräpäyksessä hypähti pörröinen elukka ulos pensaikosta ja alkoi juosta tiehensä. Viimemainittu ei ollut mikään muu kuin ruma juovikas hyeena. Sensijaan että se olisi kääntynyt päin kvaggaa ja alkanut taistella, kuten olisi luullut niin vahvan ja raivoisan pedon tekevän, päästi se hätäulvonnan ja pakeni niin nopeaan kuin sen koivet kantoivat.

Ne eivät kantaneet sitä pitkälle. Se pyrki nähtävästi suurempaan pensastoon, joka kasvoi lähellä, mutta ennenkuin se ehti puoliväliin aukeamaa, saavutti kvagga sen takaapäin ja päästäen kimakan "kuaag"-huutonsa kohosi pystyyn ja iski etukavionsa hyeenan selkään. Samassa hetkessä tarttui märehtijä hampainensa raatelueläimen niskaan ja piti kiinni yhtä lujasti kuin pihdeissä.

Kaikki katselivat nähdäkseen hyeenan vapauttavan itsensä ja pakenevan uudelleen. Turhaan he katselivat. Kyynärääkään se ei enää juossut. Se ei hengissä päässyt noiden kauheiden hampaitten otteesta.

Kvagga piteli yhä vastaan sätkyttelevää uhriansa lujin ottein — tallaten sitä kavioillaan ja ravistellen sitä vankoissa leuoissaan, kunnes hyeenan huudot lakkasivat muutamissa minuuteissa, ja sen runneltu ruumis makasi liikkumattomana aukeamalla.

Luulisi tuon tapauksen riittäneen muistuttamaan metsämiehiämme olemaan varovaisia joutuessaan kvaggan kanssa tekemisiin. Moinen terävä purija ei olisi mikään hauska hevonen suistaa ja hillitä.

Mutta kaikki tiesivät vastenmielisyyden vallitsevan villihevosen ja hyeenan välillä, ja vaikka yhden tuollaisen elukan näkeminen saattaa kvaggan raivoon, on se vallan toisenlainen käytöksessään ihmistä kohtaan. Niin voimakas on todella tämä vastenmielisyys ja niin täydellinen märehtijän etevämmyys peto-eläimen rinnalla, että rajaseudun farmarit usein käyttävät hyväkseen tätä omituista tosiseikkaa, pitäen hyeenoita loitolla karjasta tuomalla laumaan joukon kvaggoja, jotka toimivat vahteina ja suojelijoina!

SALAHAUTA.

Heidän katsellessaan kvaggojen liikkeitä nousi van Bloom äkkiä seisoalleen. Kaikki kääntyivät katsomaan häneen. He näkivät hänen tavastansa että hän aikoi ehdottaa jotakin. Mitä se saattaisi olla?

Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että heidän pitäisi heti ryhtyä hautaa kaivamaan.

Auringonlasku oli lähellä — siitä puuttui vain puoli tuntia; olisi luullut hänen tekevän viisaammin jättämällä työn seuraavaan aamuun. Mutta ei. Oli hyvä syy, miksi heidän tuli ryhtyä siihen heti, ja se oli, etteivät he kenties saisi ajoissa valmiiksi sitä, jolleivät he tekisi osaa jo sinä iltana.

Ei olisi niinkään helppo asia kaivaa sopivan suuruista hautaa, sillä he tarvitsisivat sellaisen, johon sopisi ainakin puolisen tusinaa kvaggaa yhtaikaa. Sitten olisi vielä kannettava sieltä tuleva multa pois, leikattava peitteeksi paaluja ja oksia ja asetettava ne sopivalla tavalla.

Kaiken tämän tekeminen veisi paljon aikaa; ja kaiken pitäisi olla valmiina kvaggojen palatessa, muutoin koko suunnitelma epäonnistuisi. Jos elukat saapuisivat paikalle, ennenkuin hauta olisi peitetty ja kaikki työn jäljet poistettu, lähtisivät ne tiehensä astumatta veteen ja kenties eivät koskaan enää tulisi tälle lammelle.

Sellaisia olivat kenttäkornetin arvelut. Hans, Hendrik ja Swartboy tunnustivat ne oikeiksi. Kaikki huomasivat välttämättömäksi mennä työhön heti, ja työhön he kaikki lähtivät.

Onneksi oli työkalujen joukossa kaksi hyvää lapiota, "kihveli"-lapio ja kärkikuokka, joten he kaikki saattoivat olla toimessa yhtaikaa. Heillä oli myös koreja, joilla multa voitiin kantaa pois ja heittää lähellä olevaan syvään uomaan, josta sitä ei huomaisi. Se oli myös onnellinen asianhaara, sillä jos sitä olisi täytynyt kantaa pitkän matkan päähän, olisi työ tullut vielä raskaammaksi ja vaikeammaksi suorittaa oikeassa ajassa.

Merkittyänsä haudan ulkorajat he ryhtyivät työhön lapioin ja kuokin.
Maa osoittautui joltisenkin pehmeäksi eikä kuokkaa paljoa tarvittu.
Kenttäkornetti itse hoiteli toista lapiota, Hendrik toista, kun taas
Swartboy kihvelilapiollaan täytti koreja niin nopeaan kuin Hans ja
Totty, Trüeyn ja pikku Janin auttamina, ehtivät niitä tyhjentää.
Viimemainitut kantoivat omaa pientä koriansa ja avustivat varsin
tuntuvasti työn joutumista keventämällä Hansin ja Tottyn työtä.

Ja niin jatkui työ hilpeästi aina puoliyöhön asti ja senkin yli täysikuun valossa. Silloin kaivajat olivat kaulaa myöten haudassa.

He olivat nyt väsyneitä. He tiesivät voivansa helposti päättää työn huomenna; niinpä he panivat työkalunsa pois ja peseydyttyänsä virran kristallivedessä vetäytyivät makuusijoilleen puuhun.

Varhain aamun koittaessa he olivat työssä jälleen, ahkerina kuin mehiläiset, ja hauta edistyi niin nopeaan, että ennen aamiaisen syöntiä van Bloom tuskin voi nähdä sieltä seisoen varpasillaan, ja Swartboyn villainen päälaki oli lähes kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella. Riittäisi kun hiukkasen vielä kaivettaisiin.

Aamiaisen jälkeen he ryhtyivät yhtä ripeästi kuin ennenkin työhön ja työskentelivät, kunnes arvelivat, että kuoppa oli kaivettu kyllin syväksi. Hyppykauriinkin olisi ollut vaikea hypätä ulos siitä, eikä minkään kvaggan olisi mahdollista selviytyä moisesta haudasta.

Nyt leikattiin keppejä ja pensaita ja niillä peitettiin hauta sievästi, ja siihen sekä suureen osaan läheistä maanpintaa siroteltiin korsia ja ruohoa. Älykkäimmänkin elukan olisi ulkokuori pettänyt; ei edes kettu olisi voinut loukkua havaita, ennenkuin olisi vierähtänyt sinne.

He olivat lopettaneet työn ennen päivällistä — joka sentähden olikin myöhäinen sinä päivänä —, joten muuta ei jäänyt tehtäväksi kuin syödä ja odottaa kvaggojen tuloa.

Päivällistä syödessä he kaikki olivat perin iloisia, huolimatta suunnattoman väsyttävästä hommasta, joka heillä oli ollut. Mahdollisuus saada kvaggoja vangituksi oli varsin kiihoittava ja piti seuruetta hyvällä tuulella.

Kukin tarjoutui ennustamaan, millainen tulos olisi. Jotkut sanoivat, että he saisivat vähintään kolme kvaggaa ansaan; toiset taas olivat toivehikkaampia ja uskoivat heidän ottavan kaksi kertaa sellaisen määrän. Jan ei ymmärtänyt, miksei hauta voisi olla täynnä; Hendrikin mielestä se oli kylläkin mahdollista — ottaen huomioon tavan, jolla he aikoivat ajaa kvaggoja sinne.

Siltä todella näyttikin. Hauta oli tehty kyllin leveä, jotta se estäisi eläinten mahdollisen hyppäämisen sen yli, samalla kun se oli kaivettu pitkinpäin polun poikki, joten ne eivät voisi sivuuttaa sitä. Maanpinnan laatu johtaisi ne suoraan sinne.

On totta, että jos ne jätettäisiin itsekseen ja niiden annettaisiin seurata tavallista kulkutapaansa — yhdessä rivissä nimittäin — saataisiin kenties vain yksi, johtaja. Muut, nähdessään sen putoavan sisään, kääntyisivät varmasti ympäri ja laukkaisivat pois toiseen suuntaan.

Mutta metsästäjä ei aikonut jättää asioita sille kannalle. He olivat suunnitelleet keinon, jonka avulla kvaggat määrättynä hetkenä saataisiin sikin-sokin hautaan. Siihen he perustivat toiveensa saada suuren joukon näitä eläimiä.

Neljä he tarvitsisivat. Yhden kullekin metsämiehelle. Neljä riittäisi, mutta luonnollisesti ei haitannut, vaikka enemmänkin jäisi hautaan. Mitä enemmän, sitä parempi, koska suuri lukumäärä soisi heille edun valita mielin määrin.

Kun päivällinen oli syöty, ryhtyivät metsästäjät valmistamaan odottamiensa vieraitten vastaanottoa. Kuten jo sanottu, oli päivällinen ollut tavallista myöhäisempi; ja nyt oli likellä se hetki, jolloin kvaggoja voi odottaa.

Ollaksensa ajoissa valmiina kävi kukin paikallensa. Hans, Hendrik ja Swartboy asettautuivat väijyksiin järven ympärille — välimatkojen päähän toisistaan; mutta matala sivu, josta elukat tavallisesti lähestyivät ja lähtivät pois, jätettiin aivan avonaiseksi. Van Bloom jäi puussa olevalle lavalle huomatakseen kvaggojen tulon ja antaakseen toisille varoitusmerkin. Näiden valitsemat asemat olivat sellaiset, että he saattoivat ohjata laumaa hautaa kohden tulemalla vain esiin pensaikosta, missä he olivat piiloutuneina. Jotta he voisivat näyttäytyä yhtaikaa ja oikealla hetkellä, tuli heidän odottaa puusta merkkiä. Se olisi suuren "putken" laukaiseminen tyhjin panoksin. Hansin ja Hendrikin piti myös laukaista tyhjät panokset ilmestyessään esiin, ja sillä tavoin saataisiin toivottu pakokauhu aikaan.

Koko suunnitelma oli hyvin keksitty ja onnistui oivallisesti. Lauma näyttäytyi kulkien rivissä yli tasangon aivan kuten edellisinäkin päivinä. Van Bloom ilmoitti niiden lähestymisen noille kolmelle väijyksissä olevalle toistamalla hiljennetyllä äänellä sanat: —

Pahaa aavistamattomat elukat kulkivat rivissä solan läpi, hajaantuivat veteen, joivat kylliksensä ja alkoivat sitten vetäytyä pois pitkin polkua, jolla hauta oli.

Kiivettyänsä rannalle ja nähdessään polulle siroitellun tuoreen ruohon ja korret, johtaja päästi korskuvan haukahduksen ja näytti puoleksi olevan aikeissa kääntyä ympäri. Mutta juuri sillä hetkellä jymähti putken kova paukahdus ja sitten, kuin pienemmät kaiut, vähäisempien pyssyjen pamaukset oikealta ja vasemmalta, samalla kun Swartboy kiljui kovemmalla äänellänsä toisella taholla. Katsahtaessaan taaksensa kvaggat huomasivat, että miltei joka puolella oli outoja vihollisia. Vain yksi suunta näytti avoimelta niille — tie, jota he olivat tottuneet kulkemaan; ja pelosta haukahdellen syöksyi koko lauma rantaa ylös ja sulloutui hautaa kohden.

Sitten kuultiin sekavaa meteliä — paalujen ryskettä — monien kavioiden töminää — kumahtelevia ääniä raskaitten ruumiitten pudotessa yhdessä ja sekoittuen lakkaamattomassa taistelussa — ja hurjaa korskuntaa elukoiden kiitäessä peloissaan eteenpäin. Muutamien nähtiin hypähtävän korkealle ilmaan ikäänkuin loikatakseen haudan yli. Toiset kohosivat takajaloilleen ja kääntyen ympäri juoksivat takaisin järveen. Jotkut syöksyivät pois pensaikon kautta ja pääjoukko tuli juosten takaisin ja syösten veden läpi laittautui tiehensä solan kautta, josta oli tullutkin. Muutaman minuutin kuluttua ei ainoatakaan ollut näkyvissä.

Pojat luulivat niiden kaikkien päässeen pakoon; mutta van Bloom saattoi, korkeammalta asemapaikaltaan puussa, nähdä useiden kuonojen työntyvän esiin haudanreunan yläpuolella.

Saapuessaan paikalle metsästäjät huomasivat suureksi tyydytyksekseen kokonaista kahdeksan täysikasvuista kvaggaa haudassa — juuri kaksi sen vertaa kuin mitä seurue tarvitsi päästäkseen ratsain kulkemaan.

Vähemmässä kuin kahdessa viikossa sen jälkeen oli neljä kvaggaa kesytetty satulaa kantamaan, ja ne tottelivat täydellisesti suitsia. Luonnollisesti oli saatu kestää aikalailla potkimista ja heittämistä ja vikuroimista, monta ankaraa laukkaa ja joitakuita ilkeitä putoamisia, ennenkuin päästiin niin pitkälle; mutta sekä bushmanni Swartboy että "pensastopoika" Hendrik olivat taitavia hevosten harjoittamisessa, ja pian he kesyttivät kvaggat tarpeenmukaiseen taipuvaisuuteen.

Aivan ensi kerralla, jolloin näitä elukoita käytettiin norsunmetsästyksessä, ne suorittivat sen palveluksen, jota heiltä odotettiin. Elefantti, kuten tavallisesti, karkasi ensi laukauksen saatuansa. Mutta kvaggan selässä metsämiehet kykenivät pitämään sitä näkyvissään ja seuraamaan nopeasti sen kintereillä. Niin pian kuin norsu huomasi, että juoksusta ei ollut apua, hylkäsi se enemmän pakenemisen ja seisahtui vastarintaa tekemään, antaen heille tilaisuuden ampua laukauksen toisensa jälkeen, kunnes kuolettava haava kaatoi sen suunnattoman ruumiin maahan.

Van Bloom oli ihastuksissaan. Hänen toiveensa olivat suuret, hänen suopea tähtensä oli jälleen nousemassa.

Hän täyttäisi vielä aikeensa. Hänestä tulisi vielä rikas. Muutamat vuodet auttaisivat häntä rakentamaan onnensa — rakentamaan norsunluisen pyramiidin!

HIRVIANTILOOPPIA AJAMASSA.

Koko perheestä oli Hendrik metsänkävijä ennen muita. Hän tavallisesti hankki varastoa ruokasäiliöön; ja sellaisina päivinä, jolloin ei oltu norsunmetsästyksellä, oli Hendrik ulkona yksinään ahdistamassa antilooppeja ja muita elukoita, jotka olivat heidän tavallisena elatuksenaan. Hendrik piti pöydän hyvin varustettuna.

Antiloopit ovat Etelä-Afrikan pääasiallista riistaa — sillä Afrika on ennen kaikkea antilooppien maa. Olet kenties ihmeissäsi kuultuasi, että koko maailmassa on seitsemänkymmentä eri antilooppilajia — että enemmän kuin viisikymmentä niistä on afrikalaisia ja että vähintään kolmekymmentä asustaa Etelä-Afrikassa — nimittäin siinä mantereen osassa, joka on Hyväntoivonniemen ja Kauriin kääntöpiirin välillä.

Tarvittaisiin siis kokonaisen kirjan laajuus, jotta voisi antaa kunnollisen selostuksen — erikoistutkielman — antiloopeista yksin; ja siihen minulla ei tässä ole tilaa. Nyt saatan vain sanoa, että Afrika on suurin antilooppimaa, vaikka monta oivallista lajia elelee myös Aasiassa — että Amerikassa ei ole kuin yksi laji, "haarasarvi", jonka jo hyvin tunnette (Romaanista "Mississippin metsästäjäpojat". Suom.) — ja että Euroopassa on kaksi, joskin toinen niistä, yleensä tunnettu vuorivuohi, on yhtä paljon vuohi kuin antilooppi.

Edelleen huomautan, että nuo seitsemänkymmentä eläinlajia, jotka luonnontutkijat luokittavat antilooppeihin kuuluviksi, eroavat toisistaan suuresti muodon, suuruuden, värin, karvan, tapojen puolesta, lyhyesti sanoen, niin monessa suhteessa, että niiden luokittaminen antiloopin nimeen on todella varsin mielivaltaista. Muutamat ovat lähellä vuohen sukua; toiset ovat enemmän saksanhirven näköisiä; toiset muistuttavat härkää; muutamat ovat läheistä sukua puhvelille, kun taas joillakin lajeilla on useita villilampaan tunnusmerkkejä.

Yleensä ne kuitenkin ovat enemmän saksanhirven kuin minkään muun eläimen näköisiä; ja niiden useita lajeja sanotaan yleisessä puhekielessä hirviksi. Useat antiloopit ovatkin todella enemmän eräiden hirvilajien kuin omien sukulaistensa näköisiä. Niiden ja hirvien välinen pääeroavaisuus on se, että antiloopeilla on sarveis-sarvet, jotka ovat kestävät eli pysyvät, kun taas hirvellä on luiset, jotka putoavat vuosittain.

Kuten hirvilläkin on eri antilooppilajeilla varsin erilaiset tavat. Toiset asustavat laajoilla avoimilla tasangoilla; toiset sankoissa metsissä; toiset kuljeksivat virtojen varjoisilla rantamilla, kun taas muutamat oleskelevat äkkijyrkillä kallioilla tahi vuorten kuivissa kuiluissa. Muutamat syövät ruohoa, kun taas toiset, vuohentapaiset, pitävät enemmän puiden lehdistä ja pehmeistä vesoista. Itse asiassa ovat näiden elukoiden tavat niin erilaisia, että mikä lieneekin jonkun alueen tahi maan luonne, se havaitaan yhden tahi useamman lajin mielipaikaksi. Jopa varsinaisella erämaallakin on antilooppinsa, jotka pitävät paahtavaa ja vedetöntä lakeutta parempana kuin hedelmällisintä ja vihannoivinta laaksoa.

Kaikista antiloopeista on hirviantilooppi eli "caana" (A. oreas) suurin. Se on hartioiden kohdalta runsaasti seitsemäntoista kämmenenleveyttä — ollen siis varsin suuren hevosen korkuinen. Suuri uroshirvi painaa yli neljäsataa kiloa. Se on raskasmuotoinen ja huonohko juoksija, koska ratsastava metsämies voi ilman ponnistusta sen saavuttaa laukaten. Sen yleiset suhteet eivät paljoa eroa tavallisesta härästä, mutta sen sarvet ovat suorat ja kohoavat kohtisuoraan päälaelta eroten vain vähän toisistaan. Ne ovat kahden jalan pituiset, ja harjanne kulkee kierteisesti niiden ympäri miltei kärkeen asti. Naaraan sarvet ovat pitemmät kuin uroksen.

Hirviantiloopin, kuten useimpien antiloopien, silmät ovat suuret, kirkkaat ja liikuttavat, ilman minkäänlaista hurjaa ilmettä; ja tämä eläin, vaikka onkin niin suuri ja voimakas, on mitä vaarattomin luonteeltaan — ryhtyen taisteluun vain epätoivoon saatettuna.

Tämän antiloopin yleinen väri on tummanruskea punaisenruskein vivahduksin. Toisinaan on värimultaan vivahtava tuhkanharmaa vallitsevana värinä.

Hirviantilooppi on yksi niitä antilooppeja, jotka näyttävät olevan vedestä riippumattomia. Sitä tavataan erämaatasangoilla kaukana niin hyvin lähteestä kuin virrastakin; ja näyttääpä se pitävän enemmän sellaisista seuduista — kenties siellä vallitsevan suuremman turvallisuuden tähden —, vaikka se myöskin on hedelmällisten ja metsäisten seutujen asukas. Se elää laumoissa, molemmat sukupuolet erillään, ja sitä tavataan joukoissa, joissa on kymmenestä sataan yksilöön.

Hirvenlihaa pidetään suuressa arvossa eikä se herkullisuudessa jää jälkeen antiloopin, saksanhirven eikä härän sukuisten eläinten lihasta. Sitä on verrattu mureaan häränlihaan, jolla on metsänriistan maku; ja suolatusta ja kuivatusta reisilihasta saadaan herkkupala, joka tunnetaan "reisikielen" omituisella nimellä.

Luonnollisesti hirveä, josta saadaan noin oivallista lihaa ja niin suuret määrät, innokkaasti metsästetään sen turmioksi. Ollen vain huononlainen juoksija ja aina varsin lihava, on ajo tavallisesti lyhyt ja päättyy siihen, että hirvi kaadetaan, nyljetään ja paloitellaan. Tämä metsästys ei ole suuresti kiihoittavaa, paitsi sitä, ettei hirveä saada käsiin joka päivä. Helppous niiden saavuttamisessa, yhtä hyvin kuin niiden lihan arvo, on johtanut tämän antilooppilajin harvenemiseen; ja vain etäisissä seuduissa saattaa tavata niitä lauman.

Nyt ei oltu nähty ainoatakaan hirveä sitten heidän saapumisensa, vaikka silloin tällöin oli havaittu jälkiä, ja Hendrik halusi useasta syystä saada yhden. Hän ei ollut eläessään ampunut hirveä — se oli yksi syy — ja toinen oli, että hän halusi hankkia varastoon sitä erinomaista lihaa, joka niin runsain määrin peittää tämän eläimen kylkiä.

Senpä vuoksi Hendrik suurella ilolla kuuli eräänä aamuna sanoman, että hirvilauma oli nähty ylemmällä tasangolla eikä kaukana. Swartboy, joka oli ollut kallioilla, toi tämän tiedon leiriin.

Hukkaamatta enempää aikaa kuin mikä meni suunnan selville saamiseen Swartboylta, Hendrik nousi kvaggansa selkään, pani pyssyn olalleen ja ratsasti pois laumaa etsimään.

Ei kaukana leiristä oli helppo rotkotie, joka johti vuorta ylös ylempänä olevalle tasangolle. Se oli jonkinlainen sola tahi kuilu; ja päättäen sen pohjalla olevista eläinten lukuisista jäljistä käytettiin sitä nähtävästi paljon tienä ylemmältä tasangolta sille, jossa lähde ja virta olivat. Eräät elukat, kuten seebrat ja kvaggat ja muut, jotka kernaammin oleskelevat kuivalla erämaatasangolla, pitivät tapanaan tulla tätä polkua pitkin vettä halutessaan.

Ylös solaa Hendrik ratsasti, ja tuskin hän oli saapunut sen yläpäähän, kun hän huomasi hirvilauman — seitsemän vanhaa härkää — noin mailin päässä ylemmällä tasangolla.

Siellä ei ollut piilopaikkaa, joka olisi kettuakaan suojannut. Ainoana kasvullisuutena lähellä hirvien olinpaikkaa oli hajallaan kasvavia aloeita, euphorbioita sekä muutamia surkastuneita pensaita ja kuivan ruohon tupsuja, erämaalle luonteenomaisia. Ei ollut ainoatakaan kyllin suurta puuryhmää, joka olisi suojannut metsämiestä hänen riistansa silmiltä; ja Hendrik johtui heti siihen päätökseen, ettei hirvien luo voinut "hiipimällä" päästä niiden siinä asemassa ollessa.

Vaikka Hendrik ei ollutkaan koskaan metsästänyt tätä antilooppia, tunsi hän hyvin sen tavat, ja tiesi miten sitä oli ajettava. Hän tiesi, että se oli huono juoksija; että mikä vanha hevonen tahansa saavuttaisi sen; ja että hänen kvaggansa — neljästä kesytetystä nopein — voisi sen myös tehdä.

Oli vain siis kysymys ajoon lähdöstä. Jos hän voisi päästä kyllin lähelle härkiä saadakseen kunnollisen alun, uuvuttaisi hän ajamalla varmasti yhden. Tulos voisi olla toisenlainen, jos hirvet pitkän matkan päästä huomaisivat vaaran ja rientäisivät pois yli tasangon.

Mutta Hendrik oli tarkka metsästäjä, ja pian hän teki päätöksensä. Sen sijaan, että olisi ratsastanut suoraan hirviä kohden, hän teki hyvän kierroksen — kunnes sai lauman itsensä ja kallioitten väliin — ja sitten ohjaten kvaggansa niitä kohti ratsasti rauhallisesti eteenpäin.

Hän ei istunut suorana satulassa, vaan taivuttautui alas, kunnes hänen rintansa miltei kosketti kvaggan säkää. Tämän hän teki pettääksensä hirviä, jotka muutoin olisivat tunteneet hänessä vihollisen. Sillä tavoin ne eivät voineet päättää, millainen elukka oli tulossa niitä kohden, vaan seisoivat pitkän aikaa tarkastellen uteliain mielin ja hiukan levottomina Hendrikiä ja hänen kvaggaansa.

Ne sallivat kuitenkin metsämiehen päästä kuudensadan kyynärän päähän — miltei kyllin lähelle — ennenkuin lähtivät raskaaseen, kömpelöön laukkaamiseen.

Hendrik kohosi nyt satulassaan, kannusti kvaggaansa ja seurasi laumaa täyttä vauhtia.

Niinkuin hän oli ajatellut, niin kävikin. Hirvet juoksivat suoraan kallioita kohden — ei solaa kohden, vaan sinne missä sellaista ei ollut — ja saavuttuaan äkkijyrkänteen luo täytyi niiden tietysti kääntyä uuteen suuntaan, joka oli poikittain edellisen kanssa. Tämä tuotti etua Hendrikille, joka ohjaten kvaggansa viistoon oli pian lauman kintereillä.

Hendrikin aikomus oli valita yksi häristä ja uuvuttaa se — jättäen toiset laukkaamaan tiehensä mihin halusivat.

Hänen tuumansa toteutui, sillä pian jälkeenpäin lihavin häristä syöksyi sivulle ikäänkuin siten päästäkseen pakoon, kun taas toiset juoksivat eteenpäin.

Härkä ei ollut niin ovela kuin se luuli. Hendrikin silmä seurasi sitä ja hetkessä oli kvagga käännetty sen jäljille.

Toinen ponnistus vei riistan ja takaa-ajajan miltei mailin verran lakeuden poikki. Hirvi oli muuttunut väriltään punertavan tummanruskeasta lyijyn karvaiseksi; sylki valui sen huulilta pitkinä kielekkeinä, vaahto teki sen leveän rinnan laikolliseksi, kyyneleet vierivät sen suurista silmistä, ja sen laukkaaminen muuttui väsyneeksi hölkytykseksi. Se oli nähtävästi "lyöty".

Vielä muutama minuutti ja kvagga oli aivan sen kintereillä; silloin muhkea antilooppi, huomaten, ettei enempi juokseminen enää voisi sitä auttaa, pysähtyi epätoivossaan ja kääntyi päin vainoojaansa.

Hendrikillä oli ladattu rihlapyssynsä kädessään, ja odotat kuulevasi hänen samassa hetkessä kohottaneen sen olalleen, tähdänneen, laukaisseen ja kaataneen hirven.

Minun täytyy tuottaa sinulle pettymys kertomalla, ettei hän mitään sellaista tehnyt.

Hendrik oli todellinen metsämies — ei äkkipikainen eikä tuhlaava keinoihinsa nähden. Hänellä oli parempi suunnitelma kuin surmata elukka siihen. Hän tiesi eläimen nyt olevan aivan hänen vallassaan ja voivansa ajaa sen minne halusi, aivan kuten kesyn härän. Olisi ollut ruudin ja luotien tuhlausta ampua eläin siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin, se olisi tehnyt välttämättömäksi vaivan kuljettaa sen lihaa leirille — kahdenkertainen matka vähintäin — ja vielä olisi ollut vaara, että hyeenat söisivät siitä suurimman osan hänen poissaollessaan. Mutta hän voisi säästää kaiken vaivan ajamalla hirven leirille; se oli hänen aikeensa.

Ampumatta laukaustakaan hän siis karahutti uupuneen härän ohi, pidätti sitä, käänsi sen ympäri ja ajoi sitä sitten edellään kallioita kohti.

Härkä ei voinut tehdä vastarintaa. Silloin tällöin se tahtoi kääntyä ja lönkyttää vastakkaiseen suuntaan, mutta se estettiin helposti jälleen ja pakotettiin taas eteenpäin solan yläpäähän.

HURJA RATSASTUS KVAGGAN SELÄSSÄ.

Hendrik oli tyytyväinen menestykseensä. Hän odotti iloa siitä hämmästyksestä, jonka hän saisi aikaan leirissä marssiessaan sinne hirvineen — sillä hän ei lainkaan epäillyt onnistumistaan.

Eikä todella ollutkaan syytä sitä epäillä. Härkä oli jo astunut solaan ja liikkui sitä alaspäin, Hendrikin ja hänen kvaggansa kiiruhtaessa jäljessä.

Metsästäjä oli saapunut muutaman sylen päähän solan suusta, kun hänen korviinsa kaikui polkemiselta kuulostava ääni, ikäänkuin joukko raskasjalkaisia elukoita olisi tulossa solaa ylös.

Hän kannusti kvaggaansa eteenpäin saapuakseen aukolle ja voidakseen nähdä alas kuiluun. Ennenkuin hän ehti sinne, hämmästyi hän nähdessään hirven laukkaavan takaisin jälleen ja koettavan päästä hänen ohitsensa lakeudelle. Se oli nähtävästi uudelleen pelästynyt jotakin solassa olevaa ja piti parempana kääntyä päin vanhaa vihollistansa kuin iskeä yhteen uuden kanssa.

Hendrik ei kiinnittänyt huomiotansa hirveen. Hän voisi saavuttaa sen ratsain milloin tahansa. Hän oli halukkaampi ensin tietämään, mikä sen oli saanut lähtemään takaisinpäin; niinpä hän ponnisti eteenpäin solansuulle.

Hän olisi voinut muistaa leijonia ja menetellä varovammin, mutta kavioiden kopse, joka yhä kaikui ylös solasta, kertoi hänelle, etteivät leijonat olleet syynä hirven säikähdykseen.

Vihdoin hän saapui paikalle, josta hän saattoi nähdä alas rinnettä. Hänen ei tarvinnut kauas katsella, sillä eläimet, jotka melun aiheuttivat, olivat jo hänen lähellänsä; ja hän huomasi, etteivät ne olleet muita kuin kvaggajoukko.

Hän ei ollut liiaksi mielissään tästä ajonsa keskeytyksestä; ja sitä vähemmän hän siitä piti, kun häiritsijät olivat kvaggoja — ilkeitä lurjuksia kun olivat! Jos ne olisivat olleet riistaa, olisi hän ampunut yhden, mutta ainoa vaikutin, joka olisi saattanut hänet ampumaan yhden kvaggoista, olisi ollut vihantunne — sillä sinä hetkenä hän oli todella niille vihainen.

Tietämättänsä olivat nuo elukkaparat antaneet hänelle aihetta luultavasti suureenkin vaivaan, sillä vaatisi paljon hommaa, ennenkuin hän voisi pidättää hirven jälleen ja saisi sen takaisin solaan. Eipä ihme, että hän oli hiukan harmissaan.

Hänen suuttumuksensa ei ollut niin katkera, että se olisi saanut hänet laukaisemaan lähestyvää laumaa kohti, ja kääntyen sivulle hän ratsasti hirven jälkeen.

Tuskin hän oli lähtenyt paikalta, kun kvaggat, luvultansa neljä- tai viisikymmentä, tulivat esiin solasta peräkkäin. Jokainen niistä, nähdessään ratsastavan metsämiehen, hätkähti pelosta ja karkasi tiehensä, kunnes koko lauma ponnisteli voimainsa takaa pitkänä rivinä lakeutta pitkin, korskuen ja päästäen kovan "kuaag"-huutonsa juostessaan.

Hendrik olisi tavallisissa oloissa tuskin katsellut tätä menoa. Hän oli usein nähnyt kvaggoja eikä millään tavoin ollut utelias niiden takia. Mutta tämä lauma kiinnitti hänen huomiotansa, kun hän huomasi niiden mennessä ohi, että neljältä oli häntä leikattu lyhyeksi; ja siitä seikastahan tunsi ne niiksi neljäksi, jotka olivat joutuneet salahautaan ja laskettu jälkeenpäin vapaiksi. Swartboy oli jossakin omassa tarkoituksessaan typistänyt hännät, ennenkuin päästi ne menemään.

Hendrik ei epäillyt sitä, että nuo olivat samoja ja että lauma oli se, jolla oli tapana käydä lammella, mutta joka sitä kohdanneen pahoinpitelyn tähden ei senjälkeen ensinkään ollut näyttäytynyt lähistöllä.

Nyt johtivat nämä seikat, jotka sinä hetkenä tulivat Hendrikin mieleen, häntä katselemaan kvaggoja jonkinlaisen uteliaisuuden vallassa. Elukoiden äkillinen pelästys hänet nähdessään ja hullunkurinen näky, jonka nuo neljä töpöhäntäistä tarjosivat, taivutti Hendrikin iloiselle tuulelle, ja hän nauroi karahuttaessaan eteenpäin.

Kun kvaggat juoksivat samaan suuntaan kuin hirvikin, oli luonnollisesti Hendrikin ja heidän tiensä niin kauan yhteinen; ja eteenpäin hän laukkasi niiden kintereillä. Hän oli utelias koettamaan sitä seikkaa — hevosten suhteen siitä on paljon kiistelty — kuinka kauan ratsastajaa kantava kvagga saattoi kilpailla vapaana juoksevan kanssa. Sen lisäksi hän oli utelias tietämään, oliko hänen oma kvaggansa yhdenkään vanhan kumppaninsa vertainen. Eteenpäin kävi siis ajo — hirvi johtaen, kvaggat perässä ja Hendrik jälkijoukkona.

Hendrikin ei tarvinnut käyttää kannuksia. Hänen oiva ratsunsa lensi kuin tuuli. Se näytti tuntevan, että sen kuntoa koeteltiin kilpa-ajossa. Joka hypähdyksellä se pääsi laumasta voitolle.

Raskaskulkuinen hirvi saavutettiin pian ja sen hölkyttäessä toiselle sivulle mentiin sen ohi. Se pysähtyi, mutta kvaggat jatkoivat menoa.

Ei ainoastaan lauma jatkanut, vaan Hendrikin kvaggakin seurasi aivan sen kintereillä. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa ne olivat jättäneet hirven runsaan mailin päähän taaksensa ja yhä painalsivat eteenpäin yli laajan tasangon.

Mitä Hendrik aikoi? Aikoiko hän jättää hirven ja antaa sen paeta? Oliko hän niin innostunut kilpa-ajoon? Oliko hän ylpeä kvaggansa nopeudesta päättäen antaa sen näyttää voittavansa kaikki muut?

Siltä olisi näyttänyt kenestä tahansa, joka olisi nähnyt kilpa-ajon jonkun matkan päästä. Mutta se, joka olisi saanut katsella lähempää, olisi antanut toisenlaisen selityksen Hendrikin menettelystä.

Tosiasia oli, että kohta kun hirvi pysähtyi, aikoi Hendrik myös pysähtyä; ja siinä tarkoituksessa hän veti lujasti suitsista. Mutta ihmeeksensä hän huomasi, ettei hänen kvaggansa ottanut osaa hänen aikomukseensa. Sensijaan että olisi totellut suitsia, eläin kiristi kuolaimia hampaittensa väliin ja luimistaen korvansa taaksepäin laukkasi suoraan edelleen!

Hendrik koetti silloin kääntää kvaggaa toiselle sivulle ja siinä tarkoituksessa veti oikeasta ohjaksesta, mutta niin rajusti, että vanha kuolaimen rengas antoi perään — kuolaimet luiskahtivat eläimen kidasta — päitset irtaantuivat äkkiarvaamatta — ja kvagga oli vallan suitsettomana!

Eläin oli nyt luonnollisesti valtoimena menemään juuri minne halusi; ja selvää oli, että se halusi mennä vanhojen kumppaniensa kanssa. Vanhoiksi kumppaneikseen se ne hyvin tunsi, kuten sen korskunta ja ajoittainen tuttavallinen hirnuminen todistivat.

Aluksi Hendrik oli taipuvainen pitämään kuolaimien katkeamista pienenä onnettomuutena. Ollakseen poika hän oli Etelä-Afrikan parhaita ratsastajia eikä tarvinnut suitsia taltuttaakseen ratsua. Hän saattoi pysyä satulassa ilmankin. Kvagga pysähtyisi pian, ja silloin hän voisi korjata kuolaimet ja sovittaa paikoilleen suitset, joita hän yhä piteli kädessään. Niin hän ensin tuumi.

Mutta ajatusten laatu alkoi muuttua, kun hän huomasi kvaggan, sensijaan että se olisi hiljentänyt vauhtiansa, jatkavan yhtä kiivaasti kuin ennenkin ja lauman juoksevan hurjasti sen edellä näyttämättä pienintäkään merkkiä pysähtymisaikeista.

Kvaggat juoksivat itse asiassa pelon kannustamina. Ne näkivät ratsastajan perässään kiivaassa takaa-ajossa; ja vaikka niiden vanha kumppani tiesi, keitä ne olivat, kuinka olisivat ne voineet sanoa, kuka se oli, moinen suuri kyttyrä selässänsä? Ei mikään kvagga, vaan jokin kauhistuttava hirviö, kuvittelivat ne, janoten heidän henkeänsä ja ahnaana nielaisemaan heidät kaikki!

Eipä ihme, että ne parhaimmalla tavallansa pötkivät pakoon; ja niin hyvin ne sen tekivät, ettei Hendrikin kvagga — huolimatta hartaasta halustaan päästä eteenpäin niiden sekaan ja poistaa tuo omituinen esine selästänsä — voinut päästä tuumaakaan lähemmäksi.

Se ei kuitenkaan menettänyt malttiansa. Sen palava into päästä vanhojen kumppaniensa yhteyteen — päästä vielä kerran osalliseksi niiden villistä vapaudesta — sillä se oli epätoivoisen väsynyt sivistyneeseen seuraan ja kaikkeen norsunmetsästykseen — kaikki nämä ajatukset tulvahtivat sen mieleen sinä hetkenä ja karkaisivat sitä äärimmäiseen ponnistukseen. Jos se vain voisi päästä lauman keskelle — sillä joukko juoksi nyt ryhmässä — muutama vikinä riittäisi selittämään — ne pysähtyisivät heti — ne kerääntyisivät sen ympärille ja auttaisivat sekä kavioilla että hampailla pudottamaan tuon ilkeän kaksijalkaisen otuksen, joka tarrautui niin tiukasti sen selkärankaan.

Mutta niin ei käynyt. Vaikka se oli niin lähellä niiden kintereitä, että ne heittivät pölyä sen silmille ja pieniä kiviä sen ratsastajan kasvoihin, ei niinkään pieneksi haitaksi viimemainitulle; vaikka se "vikisi" niin usein kuin se hengitykseltänsä saattoi ja päästi "kuaag-kuaag"-huutonsa, kutsuen niitä itse asiassa nimeltä, ei se käynyt laatuun. Ne eivät tahtoneet pysähtyä. Ne eivät tahtoneet kuunnella.

Ja mitä teki Hendrik kaiken aikaa? Ei mitään — hän ei voinut tehdä mitään. Hän ei voinut pysähdyttää ratsunsa kiivasta pakoa. Hän ei uskaltanut hypätä selästä. Hän olisi loukkaantunut teräviin kallionlohkareihin, jos hän olisi sitä yrittänyt. Hän olisi katkaissut niskansa. Hän ei voinut tehdä mitään — ei mitään muuta kuin pysyä satulassa.

Mitä hän ajatteli? Aluksi ei paljoa. Ensin hän katseli seikkailua kevyesti. Kun hän oli päättämäisillään kolmannen mailinsa, alkoi hän arvostella sitä vakavammin; ja kun hän aloitti viidettä, tuli hän siihen uskoon, että oli joutunut suorastaan varsin omituiseen pulaan.

Mutta viides maili jäi taakse ja sitten kuudes ja seitsemäs; ja yhä kvaggat laukkasivat hurjasti eteenpäin — lauman pani liikkeelle vapauden menettämisen pelko ja vanhan kumppanin toivo päästä jälleen vapauteen.

Hendrik tunsi nyt todellista levottomuutta. Minne ne menivät? Mihin lurjus aikoi hänet viedä? Kenties erämaahan, jossa hän eksyisi ja nääntyisi nälkään ja janoon! Nyt hän oli jo monen mailin päässä kallioista eikä enää tiennyt niiden suuntaa. Vaikkapa hän olisi pysähtynyt siihen paikkaan, ei hän tiennyt mihin päin kääntyä. Hän olisi mennyttä miestä!

Mitä tuli hänen tehdä? Hypätä alas ja panna niskansa alttiiksi pudotessaan? Hän menettäisi kvaggansa yhtä hyvin kuin satulansakin — hirveä hän piti jo menetettynä — hänen täytyisi kävellä leiriin takaisin ja hänelle naurettaisiin hänen palatessansa.

Tuolla kaikella ei väliä, hänen henkensä oli vaarassa, jos hän jatkoi edelleen. Kvaggat laukkaisivat ehkä kaksikymmentä — kenties viisikymmentäkin mailia, ennenkuin pysähtyisivät. Ne eivät näyttäneet väsymyksen merkkiäkään — ei luopumisaikeita. Hänen täytyy heittäytyä maahan ja antaa kvaggan ja satulan mennä.

Hän oli tehnyt tämän päätöksen ja oli todella aikeissa panna sen täytäntöön. Hän mietti juuri, miten hän välttäisi pahan putoamisen — etsi pehmeätä paikkaa — kun aivan äkkiä mainio tuuma juolahti hänen mieleensä.

Hän muisti, että kesyttäessään tätä samaa kvaggaa ja totuttaessaan sitä satulaan auttoi häntä suuresti eräs yksinkertainen keksintö — se oli "kaihdin". Kaihdin ei ollut muuta kuin palanen pehmeätä nahkaa sidottuna eläimen silmille; mutta niin täydellinen oli sen vaikutus ollut, että se oli heti muuttanut kvaggan potkivasta, kiljuvasta elukasta taipuvaiseksi ratsuksi.

Totta oli, ettei hänellä sellaista ollut. Eikö hänellä ollut yllänsä mitään, jota olisi voinut sellaisena käyttää? Hänen nenäliinansa? Ei, se olisi liian ohut. Eläköön! Hänen takkinsa kelpaisi!

Hänen pyssynsä oli tiellä. Siitä täytyi päästä. Täytyi pudottaa se maahan. Hän voisi palatessaan sen noutaa.

Sen annettiin luisua alas niin varovasti kuin suinkin, ja pian se jäi kauas taakse.

Tuossa tuokiossa Hendrik riisti yltään nuttunsa. Miten se oli pantava kvaggalle kaihtimeksi? Sitä ei sopinut pudottaa.

Hetken miettiminen riitti neuvokkaalle pojalle selventämään suunnitelmaa. Hetkisen kuluttua hän kumartui alas, pisti hihan kummaltakin puolen kvaggan kaulan ympäri ja solmi ne sitten yhteen. Siten nuttu oli elukan harjalla, kaulus lähellä sen säkää ja nurkat eli liepeet kaulan sivuilla.

Sitten Hendrik nojautui niin kauas eteen kuin saattoi ja ojennetuin käsivarsin työnsi nuttua eteenpäin eläimen niskasta, lieve meni korvien yli ja putosi alas sen kasvoille.

Ratsastaja saattoi vain vaivoin, kumartuneena kun oli, pysyä satulassa; sillä niin pian kuin vaatteen paksu kaistale tuli alas kvaggan silmille, pysähtyi se kuin siihen paikkaan kuoliaaksi ammuttuna. Se ei kuitenkaan kaatunut, vaan seisoi vain hiljaa, väristen kauhusta. Sen laukkaaminen oli päättynyt!

Hendrik hyppäsi maahan. Hän ei enää pelännyt, että kvagga, sokaistuna kun oli, yrittäisi päästä pakoon; eikä se yrittänytkään.

Muutamassa minuutissa oli katkennut kuolainrengas korvattu vanhalla nahkahihnalla; kuolaimet pistettiin kvaggan hampaitten väliin, päitset kiinnitettiin huolellisesti, ja taas oli Hendrik satulassa, nuttu selässänsä.

Kvagga tunsi olevansa voitettu. Sen vanhat kumppanit eivät enää olleet näkyvissä houkuttelemassa sitä kuuliaisuuden tieltä; ja näine tuumineen, pienen suitsi- ja kannusannoksen auttelemana, se käänsi päänsä ja lähti jurosti paluumatkalle.

Hendrik ei tiennyt, mitä tietä hänen tuli kulkea. Hän seurasi kvaggojen jälkiä takaisin siihen paikkaan, jonne oli pudottanut pyssynsä, ja tämän hän löysikin ratsastettuansa mailin tai kaksi.

Kun ei aurinkoa näkynyt taivaalla eikä ollut mitään muutakaan häntä ohjaamassa, tuumi hän, ettei voinut viisaammin tehdä kuin seurata jälkiä takaisin; ja vaikka ne veivät häntä monia harhailevia polkuja eikä hän enää nähnyt hirveänsä, saapui hän ennen iltaa kalliosolalle ja istui pian senjälkeen suuren nwanapuun varjossa kestiten mitä innostuneinta kuulijakuntaa kertomuksella sen päivän seikkailuista.

PYSSYLOUKKU.

Tähän aikaan kiusasivat kenttäkornettia ja hänen väkeänsä villipedot aikalailla. Mieluisat hajut, jotka päivittäin levisivät heidän leiristänsä, kuin myöskin heidän ravinnokseen surmattujen antilooppien jätteet vetivät näitä vierailijoita puoleensa. Hyeenoita ja sakaaleja hiiviskeli alinomaa ympäristöllä ja öisin niitä tuli kymmenittäin suuren nwanapuun ympärille, pitäen tuntikausin kauheata kuoroansa kuultavana. On totta, ettei kukaan pelännyt näitä elukoita, koska lapset yöllä olivat turvassa yläilmoissa olevassa kodissaan, mistä hyeenat eivät voineet heitä saavuttaa. Mutta siitä huolimatta oli petojen läsnäolo varsin kiusallista koska ei lihapalastakaan — ei taljaa, ei hihnaa, ei mitään nahkaista esinettä — voinut jättää alas niiden iskemättä siihen hampaitansa ja pureksimatta sitä. Suuria riistamääriä ne olivat äskettäin varastaneet ja syöneet Swartboyn satulan nahkaosan ja tehneet sen vallan kelvottomaksi joksikin aikaa. Lyhyesti sanoen, niin suureksi maanvaivaksi olivat hyeenat käyneet, että oli välttämätöntä ottaa käytäntöön jokin keino niiden hävittämiseksi.

Ei ollut helppo saada niitä ammutuksi. Päivällä ne olivat varovaisia ja joko kätkeytyivät kallioluoliin tahi muurahaissyöjien koloihin. Yöllä ne olivat kylläkin uljaita ja tulivat itse leiriin; mutta silloin esti pimeys kunnollisesti tähtäämästä, ja metsästäjät tiesivät liian hyvin ruudin ja lyijyn arvon tuhlatakseen niitä sattumalaukaukseen, joskin he silloin tällöin petojen ärsyttäminä yrittivät.

Jokin keino täytyi keksiä kuitenkin näiden lukumäärän vähentämiseksi tahi päästäkseen niistä kokonaan vapaaksi. Se oli jokaisen mielipide.

Kahden- tahi kolmenlaisia loukkuja koetettiin, mutta ilman suurtakaan menestystä. Haudasta ne saattoivat hypätä ulos ja ansasta ne voivat vapautua katkaisemalla köyden poikki terävillä hampaillaan.

Vihdoin kenttäkornetti turvautui erääseen keinoon, jota Etelä-Afrikan buurit paljon käyttävät vapauttaakseen farminsa näistä ja samanlaisista "syöpäläisistä". Se oli "pyssyloukku".

On useampia tapoja rakentaa pyssyloukku. Pyssy on tietysti koneiston ydin ja nuorasta vedetty liipasin keksinnön pääkohta. Muutamissa maissa sidotaan syötti nuoraan, ja eläin tarttuessaan syöttiin pingoittaa nuoraa, vetää liipasinta ja ampuu itsensä. Sillä tavoin on kuitenkin tulos aina hiukan epävarma. Eläin ei kenties aseta ruumistansa oikeaan asentoon pyssynsuuhun nähden ja voi joko välttää laukauksen kokonaan tahi joutuu vain haavoitetuksi ja pääsee tietysti karkuun.

Etelä-afrikalainen pyssyloukun asettamistapa on parempi keino, ja elukka, joka onnettomuudekseen vetää liipasinta, pääsee harvoin pakoon, vaan joko kuolee paikalle tahi niin pahasti haavoittuu, että se estää sen lähtemästä tiehensä.

Van Bloom rakensi loukkunsa hyväksytyn tavan mukaan seuraavasti: — Lähellä leiriä valitsi hän paikan, jossa kasvoi kolme nuorta puuta, yhdessä rivissä seisoen ja noin metrin päässä toisistansa. Jollei hän olisi löytänyt kolmea siten sijaitsevaa puuta, olisivat lujasti maahan isketyt seipäät vastanneet yhtä hyvin hänen tarkoitustansa.

Orjantappurapensaita leikattiin ja niistä rakennettiin kraali tavalliseen malliin — nimittäin pensaitten latvat ulospäin käännettyinä. Kraalin koolla ei ollut väliä; ja luonnollisesti tehtiin siitä pieni työtä säästäen.

Yksi seikka otettiin kuitenkin huomioon kraalia tehtäessä. Sen ovi eli aukko asetettiin niin, että kaksi noista kolmesta nuoresta puusta oli kuin ovenpielinä, yksi kummallakin puolen, ja eläimen, joka meni aituukseen, täytyi välttämättä kulkea näiden kahden puun välistä.

Ase sijoitettiin vaakasuoraan asentoon kahta puuta vasten — nimittäen pyssynperä ulkopuolella kraalia olevaa puuta ja piippu toista ovenpieltä vastaan, ja siihen se lujasti köytettiin. Siinä asennossa oli pyssynsuu aivan sisäänkäytävän reunassa ja tähtäsi suoraan vastapäätä olevaa nuorta puuta. Se oli niin korkealla, että se olisi ulottunut aukossa seisovan hyeenan sydämen kohdalle.

Seuraava hanke oli nuoran sovittaminen. Usean tuuman pituinen kepinpala oli jo kiinnitetty pyssynperään ja luonnollisesti liipasimen taakse. Se oli pantu poikittain, muttei sillä tavoin, että se olisi estänyt kaiken liikunnan. Jotenkin löysä kiinnitys antoi sille tarpeellisen vapauden toimia vipuna — sillä se oli sen tarkoitus.

Tämän pienen kepin kumpaankin päähän oli sidottu nauha. Toinen näistä nauhoista oli kiinnitetty liipasimeen; toinen, pistettynä latasimen renkaitten läpi, kulki poikki kraalin sisäänkäytävän ja solmittiin vastapäätä olevaan nuoreen puuhun. Tämä nuora seurasi piipun vaakasuoraa suuntaa ja oli juuri niin tiukka, että mikä lisäpingoitus tahansa siinä vaikuttaisi pieneen vipuun ja siten vetäisi liipasinta; ja sitten tietysti pyssy pamahtaisi.

Ei jäänyt muuta tehtävää kuin varustaa se syötillä. Se ei ollut vaikea työ. Oli vain yksinkertaisesti pantava lihapala tahi haaska aituuksen sisään ja jätettävä se houkuttelemaan saalistavia petoja paikalle.

Kun pyssy oli valmiina, kantoi Swartboy syötin — sinä päivänä surmatun antiloopin tähteet — ja heitti sen kraaliin; ja sitten seurue meni hiljaa levolle ajattelematta sen enempää koko asiata.

He eivät olleet kuitenkaan nukkuneet silmänräpäystäkään, kun heidät sai pyssyn kova pamaus hätkähtämään, sitä seurasi lyhyt tukahutettu huuto, joka kertoi pyssyloukun tehneen tehtävänsä.

Hankittiin tulisoihtu ja neljä metsämiestä lähti paikalle. Siellä he löysivät suunnattoman "tiikerisuden" elottoman ruumiin makaavan kaksin kerroin oviaukossa, aivan pyssynsuun alla. Se ei ollut kulkenut askeltakaan saatuansa luodin — oli tuskin potkinutkaan ennen kuolemaansa — koska luoti, etupanos ja kaikki olivat menneet aivan läpi sen kylkien ja osuneet sydämeen, tehtyänsä suuren ruman läven sen sivuun. Sen oli tietysti täytynyt olla muutaman tuuman päässä pyssynsuusta, kun sen rinta painamalla nuoraa aiheutti pyssyn laukeamisen.

Ladattuansa uudelleen putkensa palasivat metsästäjät vuoteisiin. Voisi luulla että he olisivat raahanneet itsemurhan tehneen hyeenan pois paikalta, jottei sen ruumis olisi varoituksena sen tovereille ja pitäisi niitä loitolla loukusta. Mutta Swartboy tiesi paremmin. Sensijaan että niiden oman heimolaisen eloton ruumis niitä peloittaisi, hyeenat pitävät sitä vain oikeana saaliina ja ahmaisevat sen samoin kuin tekisivät pehmeän antiloopin jäännöksille.

Tämän tietäen ei Swartboy ottanut kuollutta hyeenaa pois, vaan veti sen ainoastaan kraalin sisään hyödyttämään lisäviekoittimena toisille, jotta ne yrittäisivät sisälle.

Ennen aamua herätti heidät vielä kerran suuren pyssyn pamaus. Tällä kertaa he makasivat paikoillaan; mutta aamunkoitteessa he tarkastivat ansaansa ja huomasivat, että toinenkin hyeena oli liian rivakasti painanut rintaansa tuhoatuottavaa nuoraa vasten.

Yö yön jälkeen he jatkoivat sodankäyntiänsä hyeenoita vastaan, muuttaen loukku-kraalia lähiseudun eri paikkoihin.

Vihdoin olivat nämä elukat miltei sukupuuttoon hävitettyjä tahi ne tulivat ainakin niin harvinaisiksi ja aroiksi, ettei niiden leirin luona olosta ollut millään tavoin harmia.

Tähän aikaan ilmaantui sinne kuitenkin toinen vierasjoukkue, jonka läsnäoloa sai paljon enemmän pelätä ja jonka hävittämistä metsästäjät innokkaammin halusivat. Se oli leijonaperhe.

Niiden jälkiä oli usein nähty lähiseuduilla, mutta kului jonkun aikaa, ennenkuin ne alkoivat käydä leirillä. Niihin aikoihin kuitenkin, jolloin hyeenoista oli jotakuinkin päästy, tulivat leijonat niiden sijaan ja kulkivat joka yö karjuen mitä kauheimmalla tavalla ympäri leiriä.

Niin kauhistavia kun nuo äänet olivatkin, ei kenttäkornetin väki niitä kuitenkaan niin paljon pelännyt kuin olisi luullut. He tiesivät hyvin, etteivät leijonat pääsisi heidän kimppuunsa puuhun. Jos ne olisivat olleet leopardeja, olisivat he kenties tunteneet itsensä vähemmän turvallisiksi, koska viimemainitut ovat oikeita puukiipijöitä; mutta he eivät olleet nähneet leopardeja niillä seuduin eivätkä he niitä ajatelleet.

He eivät kuitenkaan olleet aivan pelottomia leijoniin nähden. Heitä kiusasi lisäksi, etteivät he voineet illansuussa turvallisesti laskeutua alas puusta, vaan olivat joka yö piiritettyinä auringonlaskusta päivänkoittoon. Sitäpaitsi, joskin lehmä ja kvaggat olivat suljettuina vankkoihin kraaleihin, pelkäsivät he joka yö, että leijonat sieppaisivat yhden tai toisen näistä elukoista; ja niiden jokaisen menettäminen, mutta etenkin heidän kallisarvoisen ystävänsä "vanhan Kreivin", olisi ollut varsin suuri onnettomuus.

Päätettiin siis koettaa pyssyloukkua jalopeurojakin vastaan, koska se oli hyeenoihin niin hyvin tehonnut. Ei ollut mitään eroitusta loukun rakentamisessa eikä muussa. Pyssy asetettiin vain korkeammalle tasolle, jotta sen suu olisi leijonan sydämen tienoilla, ja oikea paikka saatiin helposti. Syöttinä ei kuitenkaan ollut haaska, vaan äsken tapettu eläin; ja siihen tarkoitukseen hankittiin antilooppi.

Seuraus oli toiveen mukainen. Ensi yönä vanha urosleijona kävi päin tuhoatuottavaa nuoraa ja sai surmansa. Seuraavana yönä naaras tuhoutui samalla tavoin, ja pian jälkeenpäin täysikasvuinen nuori uros.

Loukku oli sitten jonkun aikaa hyödytön; mutta noin viikon kuluttua ampui Hendrik puolikasvuisen pennun lähellä leiriä, epäilemättä viimeisen siitä perhekunnasta, koska mitään leijonia ei nähty pitkään aikaan jälkeenpäin.

KUTOJALINNUT.

Nyt kun petoeläimet olivat hävitetyt tahi ajetut pois leirin lähistöltä, ei ollut enää vaaraa sillä alueella, ja lapset voitiin jättää itsekseen. Totty luonnollisesti jäi aina heidän luokseen, kun taas neljä metsämiestä lähti norsunajoon — kukin kvaggallansa ratsastaen.

Niin he olivat useasti tehneet, ja koska lapsille ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut heidän poissaollessaan, kävi tuo menettely tavalliseksi. Jania ja Trüeytä oli varoitettu kulkemasta kauas nwanapuun luota ja aina kiipeämään heti puuhun, jos näkisivät jonkun eläimen, joka kenties oli vaarallinen. Ennen hyeenain ja leijonain hävittämistä oli heillä ollut tapana jäädä kokonaan puuhun metsästäjien poissaollessa. Mutta se oli ollut ikävää vankeutta heille; ja nyt kun vaaraa ei pidetty suurena, sallittiin heidän tulla alas leikkimään ruohoisella aukeamalla tahi kuljeksimaan pienen järven rannikolla.

Kerran metsämiesten ollessa poissa oli Trüey kulkenut alas veden partaalle. Hän oli yksin, jos jätämme lukuunottamatta seurana olevaa gasellia, joka kulki hänen kintereillään minne tahansa hän meni. Tämä soma elukka oli kasvanut täyteen kokoonsa, ja siitä oli tullut oikea kaunotar suurine pyöreine silmineen, joissa oli herttaisen liikuttava katse, kuten Trüeyn omissakin silmissä.

No niin, kuten olen sanonut, Trüey oli yksin. Jan askaroi puun juurella tehden uutta salkoa lintuhäkkiinsä, ja Totty oli ulkona tasangolla paimentamassa "vanhaa kreiviä" — ja niin Trüey ja hänen lemmikkikauriinsa menivät itsekseen kuljeksimaan.

Trüey ei ollut ilman syytä mennyt veden luo. Syy hänellä oli. Hän oli mennyt juottamaan lemmikkiänsä ja keräilemään vähän sinilumpeita kukkavihkoa varten. Kaiken tämän hän oli tehnyt ja jatkoi yhä kävelyä rantaa pitkin.

Yhdellä puolen järveä, kauimpana nwanapuusta, pisti veteen matala maakieleke. Se oli kerran ollut vain hiekkariutta, mutta siihen oli kasvanut ruohoa, kunnes oli muodostunut viheriä turve, kooltaan enintään parikymmentä neliömetriä, mutta muodoltansa se ei ollut neliskulmainen. Päinvastoin se oli soikea ja paljon kapeampi maan puolelta, missä se muodosti niskan eli kannaksen, ei enempää kuin kolmen jalan levyisen. Lyhyesti sanoen, se oli pienoiskokoinen niemimaa, jonka varsin vähätöisellä lapioimisella olisi voinut muuttaa pienoissaareksi — jos sitä olisi halunnut.

Pienessä järveen pistävässä niemekkeessä ei ole mitään erityisen huomattavaa. Miltei jokaisessa järvessä nähdään sellaisia. Mutta tässä oli jotakin katseltavaa.

Sen ulommaisessa kärjessä kasvoi omituisen muotoinen puu omituisine lehtineen. Se ei ollut suuri, ja sen oksat nuokkuivat alaspäin, kunnes niiden päät miltei koskettivat veteen. Riippuvista oksista ja pitkistä suikeista hopeisista lehdistä voi helposti sanoa, mikä puu se oli. Se oli "kyynel"- eli babylonialainen paju — sitä nimitetään näin, koska juuri tämän lajisiin puihin vankeudessa olevat juutalaiset ripustivat harppunsa, kun he "istuivat ja itkivät Baabelin virtain varsilla". Tämä ihana puu luo aaltoilevan varjonsa Etelä-Afrikan yhtä hyvin kuin Assyriankin virtoihin; ja usein ilahuttaa matkamiehen silmää sen hopeisten lehtien näkeminen, kun hän katselee niitä — varmoja merkkejä veden läheisyydestä — niiden kaukaa loistaessa yli paahtavan ja janoisen erämaan. Jos hän on kristitty, ei hän voi olla muistamatta sitä pyhän kirjan ihanan runollista kohtaa, joka puhuu "kyynelpajusta".

Sillä, joka kasvoi pienellä niemekkeellä, oli kaikki nämä mielenkiintoiset seikat Trüeyn mielestä — mutta sillä oli muitakin. Sen veden yli riippuvilla oksilla tarjoutui varsin omituinen näky. Niihin oli ripustettu — yksi kunkin oksan päähän — joukko kummanmuotoisia esineitä, jotka riippuivat nuokkuen alas, kunnes niiden alaosa miltei lepäsi vedenpinnalla. Nämä esineet olivat, kuten sanottu, erikoisen muotoisia. Niiden yläpää, joka oli kiinnitetty oksaan, oli pallonmuotoinen, mutta alempi pää oli kuin pitkä lieriö, jonka läpileikkaus oli paljon pienempi, ja tämä lieriön pohjassa oli aukko. Ne muistuttivat ylösalaisin käännettyä ruokaöljypulloa, kaula huomattavasti pidennettynä; tahi niitä voisi verrata kemistin laboratoriossa nähtäviin lasiretortteihin.

Ne olivat kukin kaksi- tahi viisitoista tuumaa pitkiä ja väriltään vihertäviä — melkein yhtä viheriäisiä kuin puun lehdetkin. Olivatko ne sen hedelmiä?

Ei. "Kyynelpajulla" ei ole senkokoisia hedelmiä. Ne eivät olleet hedelmiä. Ne olivat linnunpesiä!

Niin, ne olivat Ploceus-sukuun kuuluvan viattoman varpuslintuheimon pesiä — sinä tunnet ne paremmin "kutojalinnun" nimellä.

Olen varma, että olet kuullut kutojalinnuista ennenkin ja tiedät, että niillä on se nimi taitavuuden tähden, jota ne osoittavat pesiänsä tehdessään. Ne eivät rakenna pesiä, kuten muut linnut, vaan todella kutovat ne mitä älykkäimmällä tavalla.

Sinun ei pidä luulla, että kutojalintuja on vain yhtä lajia — vain yhtä sukua, joka tekee näitä omituisia pesiä. Afrikassa — joka on näiden lintujen pääasiallinen koti — on useita eri lajeja, muodostaen eri sukuja, joiden vaikeilla nimillä en tahdo sinua rasittaa. Kukin näistä eri lajeista rakentaa erikoisen muotoisen pesän ja kukin valitsee toisistansa eroavan rakennusaineen. Jotkut, kuten Ploceus icterocephalus, tekevät pesänsä munuaisen muotoisiksi sivuaukkoineen, joka ei ole pyöreä, vaan kaarioven kaltainen. Toiset, Plocepasser-sukua, kutovat pesänsä siten, että korsien paksummat päät törröttävät esiin ympäri ulkosivuja antaen niille roikkumaan pannun siilin näön; kun taas toiseen, viimemainitun kanssa läheiseen sukuun kuuluvat linnut rakentavat pesänsä varvuista, jättäen näiden päät pistämään esiin samalla tavoin. "Paksunokkakutoja" (Loxia socia) valmistaa pesäyhdyskunnan yhteen möhkäleeseen, kaikki saman katon alle. Aukot ovat alapinnassa tätä ainejoukkoa, joka vallaten koko puunlatvan näyttää heinäruolta tahi tiheältä olkikuvolta.

Kaikki nämä kutojalinnut, vaikka ovatkin eri sukuja, muistuttavat melkoisesti toisiansa tavoiltansa. Ne ovat tavallisesti siemensyöjiä, vaikka muutamat ovat hyönteissyöjiä; ja yksi laji, "punanokkainen kutojalintu" (Textor erythrorhynchus), on villien puhvelien loinen.

On erehdys otaksua, että kutojalintuja on vain Afrikassa ja vanhassa maailmassa, kuten useiden luonnontieteilijäin teoksissa väitetään. Amerikan troopillisessa osassa on tämänluontoisia lintuja useita lajeja Cassicus ja Icterus sukua, jotka kutovat samanlaisia riippuvia pesiä Amazon- ja Orinoco-virran puihin. Mutta varsinaiset kutojalinnut — nimittäin ne, joita pidetään luokan tyypillisinä — ovat Ploceus-sukua.; ja tähän sukuun kuuluva laji oli ripustanut riippuvat asuntonsa "kyynelpajuun". Ne olivat sitä lajia, joka tunnetaan nimellä Ploceus pensilis.

Niiden pesiä oli runsaasti parikymmentä kaikkiansa, sen muotoisia kuin jo on kuvattu ja väriltänsä vihreitä — sillä sitkeä "bushmanninheinä", josta ne olivat kudotut, ei ollut vielä menettänyt vihreätä väriänsä eikä menettäisikään pitkään aikaan. Tuon värisinä ne todella näyttivät joltakin puussa kasvavalta — kuin suurilta päärynänmuotoisilta hedelmiltä. Tästä lähteestä ovat epäilemättä peräisin ne muinaisten matkailijain kertomukset, jotka esittivät, että Afrikassa oli puita, missä kasvoi sellaisia hedelmiä, että niistä avattaessa ilmestyi joko eläviä lintuja tahi niiden munia!

Kutojalintujen ja niiden pesien näkeminen ei ollut mitään uutta Trüeylle. Siitä oli kulunut jokunen aika, kun parvi oli asettunut pajuun, ja hänestä ja niistä oli tullut hyvät tuttavat. Hän oli usein käynyt lintuja tervehtimässä, oli koonnut siemeniä ja vienyt ne puun luokse; eikä koko parvessa ollut ainoatakaan, joka ei olisi istahtanut hänen ranteellensa tahi hänen somalle valkealle olkapäälleen tahi hypellyt hänen vaaleilla kiharoillaan ilman pelkoa. Hänelle ei ollut mitään harvinaista nähdä noiden somien olennoiden leikittelevän oksilla tai menevän pitkiin pystysuoriin holvikäytäviin, joka johtivat ylös niiden pesiin — ei mitään harvinaista Trüeylle kuunnella tuntikausia niiden suloista visertelyä tahi katsella niiden kuhertelua lammen rantamilla.

Hän ei ajatellut niitä sillä hetkellä, vaan jotakin muuta, kenties sinisiä ulpukoita — kenties kauristansa — mutta varmastikaan ei niitä, kun hän käydä tepsutteli iloisesti pitkin järven rantaa.

Yhtäkkiä ja ilman nähtävää syytä ne alkoivat kirkua ja lepatella ympäri puuta, niiden huutojen ja liikkeiden ilmaistessa suurta kiihtymystä ja levottomuutta.

"SÄHISIJÄKÄÄRME."

"Mikä voi olla somilla lintusillani hätänä?" kyseli Trüey itsekseen. "Jotakin on varmaan hullusti! En näe haukkaa. Kenties ne riitelevät keskenänsä. Menenpä sinne katsomaan. Saan ne pian rauhoitetuiksi."

Niin sanoen hän paransi vauhtiansa ja kulkien järvenpään ympäri meni ulos niemekkeelle, kunnes seisoi pajun juurella.

Siellä ei ollut mitään varvikkoa. Puu oli yksin ihan maakaistaleen kärjessä, ja Trüey meni lähelle sen runkoa. Siihen hän seisahtui ja katsahti ylös oksien sekaan ottaakseen selkoa, mikä aiheutti niin paljon levottomuutta linnuissa.

Kun hän lähestyi, oli useita noista pienistä olennoista lentänyt häntä kohden ja laskeutunut hänen käsivarsilleen ja olkapäilleen, muttei sillä lailla kuin niiden oli tapa tahtoessaan ruokaa. Ne näyttivät olevan säikähtyneitä ja olivat tulleet hänen luoksensa turvaa etsien.

Varmasti täytyy jonkun vihollisen olla lähellä, ajatteli Trüey, vaikkei hän voinut sitä nähdä.

Hän katseli ympärilleen ja ylös. Ilmassa ei ollut haukkoja eikä ympäristön puissa — ei mitään petolintuja. Jos sellainen olisi ollut pajussa, olisi hän helposti voinut nähdä sen, kun lehvät olivat vaaleat ja harvat; sitäpaitsi ei haukka olisi jäänyt puuhun hänen seisoessaan niin lähellä. Mikä sitten aiheutti lintujen huolen, kun ne yhä olivat yhtä meluisia ja kauhistuneita? Oi! Viimein vihollinen ilmestyy — viimeinkin ovat Trüeyn silmät osuneet hirviöön, joka on häirinnyt kutojalintujen rauhallista parvea ja nostattanut niissä moisen kauhun.

Hitaasti liukuen pitkin vaakasuoraa oksaa, pitäen kiinni puusta monin kierteisin kääntein, ilmaantui suuren käärmeen ruumis. Sen suomut kimaltelivat sen liikkuessa, ja niiden loiste oli juuri sattunut Trüeyn silmiin ja suunnannut ne kauheaan matelijaan.

Kun hän ensin huomasi sen, liukui se kiertäytyneenä erään pajun vaakasuoran oksan ympäri ja tuli ikäänkuin lintujen pesän luota. Mutta hänen silmänsä olivat tuskin havainneet sen, ennenkuin sen pitkä, niljakka ruumis luiskahti oksalta ja seuraavassa hetkessä se mateli pää edellä alas puunrunkoa.

Trüeylla oli tuskin aikaa peräytyä, ennenkuin sen pää oli vastapäätä sitä paikkaa, missä hän oli seisonut. Jos hän olisi viipynyt paikallansa, olisi käärme epäilemättä purrut häntä heti; sillä saavuttuaan sille kohdalle matelija kohotti päänsä puusta, levitti leukansa ammolleen, pisti esiin haaraisen kielensä ja sihisi kauheasti. Se oli nähtävästi raivoissaan — osaksi kun se oli epäonnistunut ryöstöaikeissaan eikä ollut voinut ulottua lintujen pesiin — ja osaksi koska nämä olivat yhä iskeneet sitä nokallansa — epäilemättä tuottaen sille melkoista tuskaa. Sitten sitä vielä ärsytti Trüeyn tulo, koska se piti häntä aiottujen uhriensa auttajana.

Mitkä sen ajatukset lienevät olleetkin sillä hetkellä, se oli nähtävästi raivoissaan — kuten sen pään liikkeet ja silmien välähdys todistivat; ja se olisi hyökännyt minkä elukan kimppuun tahansa, joka onnettomuudeksi olisi sen tielle tullut.

Trüeylla ei kuitenkaan ollut aikomusta mennä sen tielle, jos hän vain voisi sitä välttää. Sehän voisi olla vaaraton käärme, sitä hän ei tiennyt; mutta on kauheata olla lähellä lähes kuuden jalan pituista käärmettä, olkoon se vaaraton tai myrkyllinen; ja Trüey oli vaistomaisesti väistynyt toiselle sivulle ja seisoi niin kaukana siitä kuin vesi salli.

Hän olisi juossut takaisin yli kapean kannaksen, mutta jokin sanoi hänelle käärmeen aikovan siihen suuntaan ja se olisi voinut saavuttaa hänet; tämä ajatus sai hänet menemään niemekkeen toiselle syrjälle toivoen matelijan seuraavan polkua, joka johti mantereelle.

Saavuttuaan aivan vedenrajaan hän seisoi tuijottaen tuota inhoittavaa oliota ja vapisi tuijottaessaan.

Jos Trüey olisi tuntenut, minkälainen tuo matelija oli, olisi hän vapissut vielä enemmän. Hän näki edessään erään kaikkein myrkyllisimmistä käärmeistä, mustan najan eli "sähisijäkäärmeen" — Afrikan kobran — paljoa vaarallisemman kuin sen intialainen heimolainen cobra de capello, koska se on paljon vilkkaampiliikkeinen ja sen purema on yhtä tuhoatuottava.

Trüey ei tätä tiennyt. Hän tiesi vain, että tuossa oli suuri, inhoittava käärme, miltei kaksi kertaa hänen pituisensa, suurine avoimine kitoineen ja välkkyvine kielineen, nähtävästi valmiina syömään hänet. Se oli kyllin pelottavaa hänelle, pikku raukalle! Ja hän tuijotti ja vapisi ja vapisi ja tuijotti jälleen.

Niin vihaiselta kuin kobra näyttikin, ei se kääntynyt sivulle hyökätäkseen hänen kimppuunsa. Ei se myös jäänyt puun luo. Sähistyänsä kauan ja kovasti se laskeutui maahan ja liukui nopeasti pois.

Se meni suoraan kannakselle kuin aikoen mennä sen yli ja vetäytyä erääseen pensaikkoon, joka kasvoi matkan päässä mantereella.

Trüey toivoi, että sellainen oli sen aikomus, ja alkoi juuri tuntea itsensä turvalliseksi jälleen, kun käärme äkkiä asettui kiemuralle kapealle maakannakselle ikäänkuin aikoen jäädä siihen.

Se oli tehnyt tämän tempun niin äkkiä ja nähtävästi ilman ennakkomiettimistä, että Trüey katseli keksiäkseen syyn. Hetki sitten se liukui eteenpäin tehden nopeasti paluuta, sen kimalteleva ruumis ojennettuna täyteen pituuteen pitkin maata. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli muuttunut köysikiemuran näköiseksi, jonka reunasta pisti esiin sen julma pää, niskan suomuinen nahka leveälle ulottuen muodoltansa päähineen kaltaisena, mikä on kobralla tunnusmerkkinä.

Trüey, kuten sanoimme, etsi syytä tähän äkkimuutokseen matelijan menettelyssä. Hän huomasi sen ensi silmäyksellä.

Järven rannasta tasankoa kohden ulottui tasaista kaltevaa maata. Sen kautta tultiin tälle niemekkeelle. Kun hän katsahti ympärilleen, näki hän kauriin lähestyvän rinnettä pitkin. Antiloopin ilmestyminen oli keskeyttänyt käärmeen paluumatkan.

Huomatessaan käärmeen Trüey oli ensin huudahtanut säikähtyneenä. Tämä huuto oli kutsunut paikalle hänen lemmikkinsä — joka oli viivytellyt taempana ruohoa syöden — ja nyt se hyppeli eteenpäin valkea häntä pystyssä ja suuret ruskeat silmät loistaen kysyvin ilmein.

Se näki emäntänsä ulkona niemekkeellä. Oliko hän kutsunut sitä? Miksi hän oli huutanut niin omituisesti? Ne eivät olleet iloa ilmaisevia ääniä, joita se oli kuullut. Oliko jotakin hullusti? Tuolla hän seisoi. Se tahtoi laukata hänen luoksensa ja nähdä mitä haluttiin, ja tällaisten ajatusten kulkiessa sen aivojen läpi hilpeä pikku elukka hyppi alas rinnettä järvenrantaa kohti.

Trüey vapisi lemmikkinsä tähden. Vielä loikkaus ja se olisi väijyvän käärmeen kohdalla — vielä — "Oi! se on pelastettu!"

Nämä sanat pääsivät tyttösen huulilta, kun hän näki kauriin kokoavan korkealle ilmaan ja hyppäävän kauas yli kiemurassa makaavan matelijan. Antilooppi oli havainnut ajoissa käärmeen ja pelastautunut tuollaisella suunnattomalla hyppäyksellä, jommoisia vain hyppykauris voi tehdä. Sivuutettuansa vaaran tuo lempeä eläin juoksi emäntänsä luo ja seisoi suuret loistavat silmät häneen kysyvästi käännettyinä.

Mutta Trüeyn huuto oli kutsunut paikalle erään toisenkin. Kauhuksensa hän näki pikku Janin nyt juoksevan rinnettä alas ja tulevan suoraan sille polulle, missä kobra makasi kiemurassa.

KÄÄRMEENSYÖJÄ.

Janin vaara oli uhkaava. Hän syöksyi hurjasti eteenpäin kiemurassa makaavaa käärmettä kohti. Hän ei tiennyt sen olevan edessään. Trüey ei ehtisi ajoissa varoittaa pysähdyttääkseen hänen kiirettänsä. Seuraavassa hetkessä Jan olisi kapealla polulla, ja silloin ei mikään mahti voisi häntä pelastaa kuolettavasta pistosta. Hänen olisi mahdotonta hypähtää sivuun tahi yli matelijan, kuten antilooppi oli tehnyt; sillä silloinkin oli Trüey huomannut kobran pitkän kaulan syöksyvän useita jalkoja ylöspäin. Pikku Janiin se varmasti ulottuisi, kenties se kääriytyisi hänen ympärillensä. Jan olisi hukassa!

Trüey oli hetken aikaa puhumattomana. Kauhu oli riistänyt häneltä puhekyvyn. Hän saattoi vain huutaa ja heilutella hurjasti käsivarsiansa.

Sensijaan että nämä mielenosoitukset olivat varoittaneet Jania vaarasta, ne tekivät sen vain yhä varmemmaksi. Hän liitti Trüeyn nyt päästämät huudot siihen, joka oli hänet aluksi kutsunut paikalle. Hänellä oli jokin vastus — Jan ei tiennyt mikä; mutta kun hän jatkuvasti huusi, luuli poika jonkun hyökänneen hänen kimppuunsa. Se voisi olla käärme, ajatteli hän; mutta oli se mikä tahansa, ensi vaikutin oli kiiruhtaa hänen avukseen. Hän ei saattaisi olla hyödyksi ennenkuin olisi hänen luonaan, ja sentähden hän ei ajatellutkaan pysähtyä, kunnes olisi ehtinyt paikalle, jossa oli sisko.

Trüeyn huudot siis ja niitä seuraavat hurjat liikkeet saivat hänet vain sitä nopeammin juoksemaan; ja koska hänen silmänsä olivat huolestuneina luodut siskoon, ei ollut vähintäkään toivoa, että hän havaitsisi käärmeen, ennenkuin hän joko oli astunut sen päälle tahi tuntenut sen turmiollisen pureman.

Sanat olivat turhaan lausutut. Jan kuuli ne, muttei ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Hän kuuli "käärme"-sanan. Sitä hän juuri odottikin. Se oli ahdistanut Trüeytä; ja vaikkei Jan nähnytkään sitä, oli se epäilemättä kietoutunut hänen ympärillensä. Hän kiiruhti eteenpäin.

Nyt hän oli jo kuuden askeleen päässä pelottavasta matelijasta, joka oli ojentanut pitkän kurottavan kaulansa ottaakseen hänet vastaan. Vielä hetki, ja sen myrkkyhampaat tunkeutuisivat syvälle hänen lihaansa.

Epätoivoisesti huutaen syöksyi Trüey eteenpäin. Hän toivoi vetävänsä hirviön huomion itseensä. Hän panisi oman henkensä alttiiksi pelastaakseen veljensä.

Hän oli tullut kuuden askeleen päähän uhkaavasta matelijasta. Jan oli jokseenkin saman matkan päässä vastakkaisella puolella. He olivat yhtä suuressa vaarassa; ja toinen tai toinen — kenties molemmat olisivat joutuneet kuolettavan kobran uhriksi; mutta sillä hetkellä oli heidän auttajansa lähellä. Tumma varjo liukui heidän silmäinsä editse — heidän korviinsa kuului jysähdys kuten putoavan kappaleen synnyttämä — ja samassa silmänräpäyksessä oli suuri lintu syössyt heidän välillensä.

Se ei jäänyt alas. Hetkeksi sen vankat leveät siivet tulvahuttivat ilmavirtaa heidän kasvoillensa; mutta seuraavassa hetkessä lintu teki äkkiponnistuksen ja nousi korkeuteen.

Ilosta kirkaisten hän juoksi eteenpäin ja kietoen käsivartensa Janin kaulaan huusi:

Jan oli hiukan ymmällä. Siihen saakka hän ei ollut nähnyt käärmettä. Hän oli nähnyt linnun syöksyvän heidän väliinsä, mutta niin taitavasti se oli siepannut kobran ja vienyt sen mennessään, ettei Jan, vain Trüeytä katsellessaan, ollut huomannut käärmettä sen nokassa. Hän oli ymmällä ja kauhuissaan, sillä hän luuli yhä Trüeyn olevan vaarassa.

Kun hän kuuli hänen huudahtavan: "Olemme pelastetut!" kävi hän yhä enemmän ymmälle.

Näitä kysymyksiä tehdessään hän tarkasteli Trüeytä kiireestä kantapäähän, ikäänkuin odottaen näkevänsä matelijan kietoutuneena hänen jonkun raajansa ympäri.

"Käärmekö, Jan! Etkö nähnyt sitä? Se oli juuri tuossa jalkaisi edessä; mutta nyt — katsoppas! Tuolla se on. Sihteeri sai sen, katso! Ne tappelevat! Hyvä lintu! Toivon sen rankaisevan tuota lurjusta, joka tahtoi rosvota somia kutojiani, kas niin, hyvä lintu! Anna sille! Kas, Jan! Mikä tappelu!"

"Ah niin!" sanoi Jan, ymmärtäen nyt tilanteen. "Ah niin! Tuolla on käärme varmasti ja löylyttäjä myöskin. Elä pelkää, Trüey! Luota sihteeriini. Se antaa lurjuksen maistaa kynsiänsä. Siinä on aikamoinen selkäsauna! Vielä toinen tuollainen isku ja suomuiseen roistoon ei jää paljoa henkeä. Kas jälleen läiskis!"

Tällaisin ja samantapaisin huomautuksin seisoivat lapset katsellen tulista ottelua, joka riehui linnun ja matelijan kesken.

Tämä lintu oli varsin omituinen — niin omituinen, ettei koko maailmassa ole toista sen veroista. Muodoltansa se muistutti kurkea hyvin pitkine säärineen ja ollen sen korkuinen ja suuruinen. Sen pää ja nokka olivat kuitenkin enemmän kotkan tai korppikotkan näköisiä. Sillä oli hyvin kehittyneet siivet, pitkine suippokärkineen, ja varsin pitkä pyrstö, jossa kaksi keskimmäistä sulkaa olivat muita pitemmät. Sen yleisväri oli sinertävänharmaa, kaula ja rinta valkoiset, ja siipisulat punertavaan vivahtavat. Mutta kenties kaikkein huomattavinta linnussa oli sen höyhentöyhtö. Sen muodosti joukko pitkiä, mustahkoja sulkia, jotka kasvoivat sen takaraivolla ja ulottuivat alas niskaa pitkin miltei hartioille saakka. Nämä antoivat linnulle varsin omituisen ulkonäön; ja kuviteltu yhdennäköisyys entisaikain sihteerin kanssa, jolla oli pitkä sulkakynä korvan takana — ennenkuin teräskynät tulivat käytäntöön — on syynä, miksi lintu on saanut tuon vallan sopimattoman "sihteerilinnun" nimen.

Oikeammin sitä sanotaan "käärmeensyöjäksi", ja luonnontutkijat ovat antaneet sille nimen Gypogeranus eli kurkikotka. Toisinaan sitä myös sanotaan "lähettilääksi" sen vakavan, juhlallisen käynnin vuoksi, kun se astelee yli tasangon.

Kaikista sen nimistä on "käärmeensyöjä" parhaiten soveltuva linnun luonteeseen. On totta, että muutkin linnut surmaavat ja syövät käärmeitä — kuten Etelä-Amerikan "guaco"-lintu ja useat haukat ja poutahaukat — mutta sihteeri on ainoa siivekäs eläin, joka saalistaa yksinomaan tähän luokkaan kuuluvia matelijoita ja ylläpitää alituista sotaa niitä vastaan. Ei ole vallan oikein sanoa, että se syö käärmeitä yksinomaan. Se syö myöskin sisiliskoja, kilpikonnia ja heinäsirkkojakin; mutta käärmeet ovat varmasti sen mieliravintoa, ja niitä saadakseen se uskaltaa henkensä verisiin kamppailuihin varsin suurikokoistenkin käärmeitten kanssa.

Käärmeensyöjä on afrikalainen lintu eikä vain Etelä-Afrikalle ominainen, koska sitä on Gambiassakin. Se on myös Filippinien-saarten asukas. On epätietoisuutta siitä, onko Filippinien saarten laji sama kuin afrikalainen. Höyhenpeitteessä on eroavaisuutta, vaikka varsin vähäistä. Höyhentöyhdön järjestys eroaa noilla kahdella, ja pyrstösulat ovat eri lailla asettuneet. Afrikalaisella lajilla on kaksi keskimmäistä pisimmät, kun taas Filippinien käärmeensyöjällä kaksi syrjimmäistä pistää esiin — antaen linnun pyrstölle "haara"- eli pääskyspyrstön muodon. Muutamia eroavaisuuksia on myös havaittu etelä-afrikalaisen ja Gambian linnun välillä.

Käärmeensyöjä on kuitenkin varsin ainoalaatuinen lintu; ja luonnontutkijat, voimatta luokittaa sitä joko haukkojen, kotkien, korppikotkien, kanalintujen tahi kurkien joukkoon, ovat kohottaneet sen muodostamaan eri heimon suvun ja lajin yksikseen.

Etelä-Afrikassa se asustaa mielellään suurilla tasangoilla ja kuivalla "karoolla", astuskellen sinne tänne saalista etsimässä. Se ei elä parvissa, vaan yksin tai parittain, tehden pesänsä puihin — tavallisesti tiheisiin, oksisiin lajeihin — mikä tekee perin vaikeaksi pesää lähestyä. Koko rakennus on noin kolme jalkaa läpimitaten ja muistuttaa puihin rakentavien kotkien pesiä. Se on tavallisesti verhottu höyhenillä ja untuvilla, ja kaksi tai kolme munaa haudotaan yhdellä kertaa.

Käärmeensyöjä on oivallinen juoksija ja viettää enemmän aikansa maassa kuin lentäen. Se on arka, varovainen lintu, mutta siitä huolimatta sen helposti voi kesyttää; eikä ole lainkaan harvinaista nähdä niitä Kap-maan farmarien talojen luona, joissa niitä pidetään kesyinä, koska ne ovat hyödyllisiä hävittäessään käärmeitä, sisiliskoja ja muita tuhoeläimiä. Niitä on kauan sitten viety Ranskan Länsi-Intian saarille ja totutettu sikäläiseen ilmanalaan — jotta ne kävisivät sotaa vaarallista "keltaista käärmettä" (Trigonocephalus lanceolatus) vastaan, joka on noiden seutujen viljelysmaiden vaivana.

Se lintu, joka niin otolliseen aikaan oli ilmestynyt Janin ja Trüeyn väliin ja epäilemättä pelastanut toisen tai toisen tahi kumpaisenkin spuugh-slangin kuolettavasta puremasta, oli käärmeensyöjä — se oli kesytetty ja tehnyt asuntonsa suuren nwanapuun oksien sekaan. Metsästäjät olivat löytäneet sen lakeudelta jonkun eläimen — kenties oikein suuren käärmeen — haavoittamana ja tuoneet sen harvinaisuutena kotiin. Ajan tullen se parani kokonaan haavoistansa, mutta se ystävyys, jota se oli saanut osakseen sairaana ollessaan, ei ollut turhaan heitettyä. Kun se jälleen saattoi käyttää siipiänsä, kieltäytyi se lähtemästä pois suojelijoittensa luota, vaan jäi tottumuksesta leiriin — vaikka se tekikin usein retkiä ympäröiville tasangoille etsien mieliruokaansa. Se palasi kuitenkin aina illalla ja nukkui suuren nwanapuun oksien seassa. Se oli tietysti Janin suosikki ja Jan oli sille perin hyvä; nyt se maksoi takaisin kaiken hänen hyvyytensä pelastaessaan hänet kuolettavan kobran hampaista.

Toinnuttuaan säikähdyksestänsä lapset seisoivat katsellen harvinaista taistelua käärmeen ja käärmeensyöjän välillä.

Siepatessaan ensin matelijan lintu oli ottanut sen niskasta nokkaansa. Se ei kenties olisi tehnyt sitä niin nopeasti, jollei käärmeen huomio olisi ollut käännettynä lapsiin, siten estäen sitä olemasta varuillaan.

Onnistuttuansa sieppaamaan matelijan lintu nousi melkein kohtisuoraan monen sylen korkeuteen ja sitten, avaten nokkansa, antoi käärmeen pudota maahan. Sen tarkoitus oli huumata tämä putoamisella; ja voidakseen tehdä sen vielä vaikuttavammin se olisi kantanut kobran korkeammalle, jollei tämä olisi estänyt sitä koettamalla kietoutua siipien ympärille.

Annettuansa saaliinsa pudota ei käärmeensyöjä jäänyt ilmaan. Päinvastoin se syöksyi putoavan matelijan perässä, ja samassa kun tämä kosketti maata ja ennenkuin se ehti asettua puolustusasentoon, kävi lintu sen kimppuun levitetyin jaloin antaen sille ankaran iskun niskan paikkeille. Käärme ei ollut vielä kuin vähäisen vahingoittunut ja heittäytyen kiemuraan se oli valmis puolustautumaan. Sen kita oli avattu laajimmilleen, sen kieli ojennettu esiin, sen hampaat olivat pystyssä ja sen silmät säihkyivät raivoa ja myrkkyä. Kauhealta vastustajalta se näytti, ja hetken aikaa näytti sihteerikin niin ajattelevan seistessään maassa vastatusten sen kanssa.

Pian lintu kuitenkin alkoi lähestyä sitä uudistaakseen hyökkäyksensä, joskin tuo läheneminen tapahtui varovaisella tavalla. Toisen vankan siipensä sulat levitettyinä laajaksi kilveksi se lähestyi matelijaa sivuittain ja, tultuansa kyllin lähelle, pyörähti äkkiä, kääntyen säärillänsä kuin akselin ympäri, ja läimähytti voimakkaasti toisella siivellänsä. Isku annettiin hyvin tuloksin. Se osui käärmeen päähän ja näytti huumanneen sen. Sen kaula painui ja kiemurat heltisivät. Ennenkuin se saattoi toipua, oli se vielä kerran käärmeensyöjän nokassa ja sitä laahattiin ilman halki.

Tällä kertaa lintu nousi paljon korkeammalle kuin edellisellä — koska sitä ei käärmeen kiemurtelu estänyt — ja kuten ennen se antoi matelijan pudota ja syöksyi sitten äkisti perässä.

Kun käärme tuli maahan toisen kerran, makasi se pitkin pituuttaan hetkisen, kuin huumaantuneena tahi kuolleena. Se ei kuitenkaan ollut kuollut ja olisi vielä kerran käynyt kiemuralle, mutta ennenkuin se ehti niin tehdä, iski lintu yhä uudelleen sen niskaan levitettyine känsäisine jalkoineen ja vihdoin odottaen tilaisuutta, jolloin käärmeen pää oli maassa, antoi sille terävällä nokallaan niin voimakkaan iskun, että se halkaisi matelijan kallon kahtia! Henki oli nyt mennyt ja hirveä ruumis, täyteen pituuteensa ojentautuneena, makasi velttona ja liikkumattomana ruohikossa.

Käärmeensyöjä ei välittänyt heidän mielenosoituksestansa, vaan lähestyen kuollutta kobraa kumartui sen yli ja alkoi tyynesti syödä päivällistänsä.

TOTTY JA PAVIAANIT.

Van Bloom ja hänen perheensä olivat nyt olleet kuukausimääriä ilman leipää. He eivät kuitenkaan olleet ilman vastiketta, koska erilaiset juuret ja pähkinät antoivat heille ravinnon vaihtelua. Viimemainituista heillä oli maa- eli sianpähkinä (Arachis hypogea), jota kasvaa kaikkialla Etelä-Afrikassa ja joka on alkuasukkaiden pääasiallisena ravintona. Kasviksina he käyttivät useiden Ixias ja Mesembryanthemum-lajien mukuloita, muun muassa "hottentotin viikunaa" (Mesembryanthemum edule). Heillä oli "kafferileipää" — erään Zamia-lajin rungon ydintä; ja "kafferikastanjia", Brabeium stellatumin hedelmiä; ja viimeksi paras, "elefantinjalan" (Testudinaria elephantipes) suunnattomia juuria. Heillä oli myös villiä sipulia ja kynsilaukkaa; ja kauniin vedessäkelluvan kasvin (Aponogeton distachys) valkeissa kukkalatvoissa he tapasivat parsan vastiketta.

Kaikkia näitä, juuria ja hedelmiä oli saatavissa lähistöllä, eikä kukaan paremmin voinut niitä löytää ja "kangota" ylös niitä löydettyänsä kuin bushmanni Swartboy. Luonnollista se olikin, sillä varhaisempina päivinään oli Swartboyn usein ollut pakko elämää vain juurilla viikkokausia, jopa kuukausiakin.

Mutta vaikkakin he voivat hankkia alituisen varaston näitä luonnontuotteita, pitivät he niitä vain huonona leivän korvauksena; ja kaikki he halusivat vielä kerran syödä sitä, mitä tavallisesti sanotaan "elämän ylläpitäjäksi" — joskaan Etelä-Afrikassa, missä niin monet ihmiset elävät yksinomaan eläinten lihasta, leivälle tuskin voi oikeutetusti antaa tuota nimitystä.

Leipää he nähtävästi saisivatkin pian. Muuttaessaan pois vanhalta kraalilta he olivat tuoneet muassaan pienen säkillisen maissia. Ne olivat viimeiset rippeet heidän edellisen vuoden varastostaan; ja kaikkiansa siinä ei ollut bushelia [noin 36 litraa. Suom.] enempää. Siinä oli kuitenkin kyllin siemeneksi ja se tuottaisi monta bushelia, jos jyvät soveliaasti istutettaisiin ja taimia huolellisesti hoidettaisiin.

Näin olikin tehty vähän aikaa sen jälkeen, kun he olivat saapuneet nykyiseen kotiinsa. Oli valittu hedelmällinen maakaistale, joka oli vain muutaman sadan kyynärän päässä nwanapuusta. Maa oli käännetty lapiolla auran puutteessa ja siemenet kylvetty sopivain välimatkain päähän.

Monta tuntia oli uhrattu perkaamiseen ja kuokkimiseen ja joka taimen ympärille koottu pieni kumpu pehmeätä multaa ravitsemaan juuria ja suojaamaan niitä auringon helteeltä. Taimia kasteltiinkin silloin tällöin.

Osaksi tämän hoidon vuoksi ja osaksi koskemattoman maan hedelmällisyyden tähden oli oivallinen kasvu tuloksena; korret olivat runsaasti kaksitoista jalkaa korkeita ja tähät lähes jalan pituisia. Ne olivat melkein kypsiä; ja kenttäkornetti aikoi viikon tai kymmenen päivän kuluttua korjata sadon.

Sekä hän että hänen väkensä odottivat hauskoja pitoja, joissa saisivat maissileipää ja "hominya" "soseen ja maidon" kera sekä useita muita ruokalajeja, joita Tottyn taidolla voitaisiin valmistaa maissista.

Näihin aikoihin sattui tapaus, joka oli vähällä riistää ei ainoastaan heidän koko maissi-istutustansa, vaan myöskin heidän rakkaan taloudenhoitajansa Tottyn. Tapaus oli seuraavanlainen:

Totty oli suuren nwanapuun parvekkeella, johon näkyi maissitilkku ja myös sen takana oleva lakeus aina kallion juurelle asti. Hän hommaili kotiaskareissa, kun hänen huomiotansa vetivät puoleensa eräät omituiset äänet, jotka tulivat siltä taholta. Hän erotti oksia toisistaan ja katsoi niiden lomitse. Erikoinen näky oli hänen silmäinsä edessä — harvinainen näytelmä.

Joukko oudonnäköisiä eläimiä, luvultaan kaksisataa tai enemmänkin, oli tulossa kallioitten taholta. Ne olivat kummallisen muotoisia elukoita — rakenteeltansa ja kooltansa muistuttaen suuria, rumia koiria — väriltään vihertävänruskeita. Niiden kasvot ja korvat vain olivat mustat, ja ne olivat paljaat, kun taas niiden ruumis oli karhean, kankean karvan peittämä. Niillä oli pitkät hännät, joita muutamat niistä pitivät korkealla ilmassa ja heiluttelivat mitä eriskummaisimmalla tavalla.

Totty ei millään muotoa ollut levoton. Hän tiesi, mitä lajia eläimiä ne olivat. Hän tiesi, että ne olivat paviaaneja. Ne olivat sitä lajia, joka tunnetaan nimellä "siankuono"-paviaani eli "chacma" (Cynocephalus porcarius), ja jota tavataan miltei Etelä-Afrikan joka osassa, missä vain on korkeita kallioita luolineen ja halkeamineen — paviaanien mieluisia asuinpaikkoja.

Kaikista apinoista ovat paviaanit, koiranmuotoisiin apinoihin (Cynocephali) kuuluva suku, inhoittavimpia tavoiltansa ja ulkomuodoltaan. Ken ei tuntisi inhoa katsellessaan rumaa mandrillia — drilliä — hamadryasta — tai myöskin chacmaa? Ja kaikki ne ovat paviaaneja.

Paviaanit ovat Afrikalle ominaisia, ja niitä on kuusi tunnettua lajia:
Pohjois-Afrikan tavallinen paviaani, etelä- ja länsirannan "papion",
Abessinian "hamadryas" eli "tartarin", Guinean "mandrilli" ja "drilli"
ja Kap-maan "chacma".

Näiden eläinten tavat ovat yhtä inhoittavia kuin niiden ulkomuoto. Niitä voidaan kesyttää ja tehdä niistä "lempielukoita"; mutta vaarallisia suosikeita ne ovat, sillä ne voivat vähimmästäkin ärsytyksestä purra kättä, joka niitä ruokkii.

Niiden ruumiin ja leukojen suuri vankkuus ja niiden pitkät koiranhampaat antavat niille vaarallisen voiman, jota ne usein käyttävät. Ei yksikään koira vedä paviaanille vertoja, ja hyeena ja leopardi usein jäävät alakynteen taistellessaan sen kanssa.

Paviaanit eivät kuitenkaan ole lihansyöjiä, ne vain repivät vihollisensa kappaleiksi syömättä sitä. Niiden ravintona ovat hedelmät ja sipulinkaltaiset juuret, joita ne hyvin ymmärtävät kaivaa maasta kätensä terävillä kynsillä.

Joskaan ne eivät käy ihmisen kimppuun saadessaan olla häiritsemättä, tulee niistä vaarallisia hyökkääjiä, kun niitä metsästetään ja ne pakotetaan pitämään puoliansa.

Etelä-Afrikan siirtolaisten kesken kerrotaan paljon omituisia juttuja chacma-paviaaneista, kuinka ne esim. ryöstävät matkailijalta hänen ruokansa ja sitten, mennen jonkun matkan päähän, pilkkaavat häntä sitä ahmiessaan. Alkuasukkaat sanovat myös, että ne joskus kävellessään käyttävät keppiä, "kangoten" sillä juuria ja käyttäen sitä itsepuolustukseen. Myöskin kuinka nuoren paviaanin onnistuessa löytämään hyvän juuren vanhempi ja vankempi sen huomattuaan riistää sen itselleen; mutta jos nuorempi on sen jo nielaissut, silloin tuo riitelijä ottaa nuoremman kiinni, kääntää sen pää alaspäin ja ravistelee sitä, kunnes sen on pakko antaa ylen mitä on nielaissut! Paljon tuollaisia juttuja on buurien maassa liikkeellä, eivätkä ne ole kaikki perättömiä, sillä näillä elukoilla on aivan varmasti suuressa määrin _ajatus_kykyä.

Totty näki "orreltansa" kylliksi ollakseen tästä varma, jos hän olisi ollut taipuvainen filosofoimaan. Mutta hän ei ollut. Hän oli vain hiukan utelias eläinten metkuja näkemään ja huusi Trüeyn ja pikku Janin ylös puuhun, jotta he hänen kanssansa yhdessä katselisivat näytelmää. Kaikki muut olivat poissa metsästämässä.

Jan oli mielissään ja juoksi heti ylös tikapuita. Samoin teki Trüeykin, ja kaikki kolme seisoivat katsellen noiden nelikätisten olentojen omituisia liikkeitä.

He havaitsivat, että joukko todellakin marssi järjestyksessä; ei rivissä, vaan jonkinlaisessa ymmärrettävässä ryhmityksessä. Sivustoilla oli tiedustelijoita ja johtajat etummaisina. Nämä olivat muita vanhempia ja kookkaampia paviaaneja. Kuului huutoja ja merkkejä, ja korostuksen ja sävyn vaihtelu olisi saanut kenet tahansa vakuutetuksi, että siellä oli oikea keskustelu käynnissä. Naarakset ja poikaset marssivat keskellä paremman turvallisuuden vuoksi. Emot kantoivat lapsiansa selässänsä tai olkapäillään. Tuolla pysähtyi eräs emo imettämään pienokaistansa — puhdistaen sen karvaa samalla — ja sitten laukkasi eteenpäin ottaakseen takaisin ajanhukan. Toisen taas nähtiin kurittavan lastansa, joka oli jollakin tavoin antanut syytä harmiin. Taikka pari nuorta naarasta riiteli, mustasukkaisuudesta tai jostakin muusta syystä, ja sitten seurasi kauhea suunpieksentä, jonka joku päälliköistä vaiensi kovalla uhkaavalla karjaisulla!

Siten ne etenivät tasangon poikki, lörpötellen ja huutaen ja karjuen, kuten vain apinat voivat.

Siihen kysymykseen saatiin varsin pian vastaus. Trüey ja Jan ja Totty näkivät kauhukseen, etteivät paviaanit olleet turhalla asialla. Ne olivat maissia hakemassa!

Muutaman minuutin kuluttua oli suurin osa joukkoa mennyt viljapellolle ja hävinnyt näkyvistä pitkien varsien ja laveiden lehtien sekaan. Muutamia vain saattoi nähdä — suuria, vanhoja roikaleita, jotka asettuivat ulkopuolelle vartijoiksi ja ylläpitivät alituista keskenäistä merkkien vaihtoa. Pääjoukko oli jo ryöstämässä kasvien kallisarvoista hedelmää.

Mutta omituinen näky tarjoutui viljapellon toisella puolen, jossa oli rivi paviaaneja, asettuneina yhtä pitkien välimatkojen päähän toisistaan ja ulottuen aina kallioiden juurelle asti. Nämä olivat jätetyt muun parven kulkiessa lakeuden poikki pellolle. Mitä tarkoitusta varten?

Se selvisi pian. Tuskin kahta minuuttia sen jälkeen, kun joukko oli kadonnut maissin suojaan, nähtiin pitkien latvojen lentelevän tuota riviä kohden kuin ihmiskäden sinkauttamina. Rivin lähimmässä päässä olijat ottivat ne heti kiinni, heittivät ne seuraavalle ja nämä seuraavalle ja niin edelleen, kunnes varsin lyhyen ajan kuluttua siitä, kun tähkä oli siepattu varresta, se oli toimitettu kaukana kallioitten keskellä olevaan paviaanien varastoon!

Jos tätä työtä olisi jatkunut paljoa kauemmin, olisi kenttäkornetilla ollut vain huono sato viljaa korjatessaan. Paviaanit pitivät viljaa kyllin kypsänä ja olisivat pian sen korjanneet, mutta sillä hetkellä keskeytettiin niiden hommat.

Totty tiesi vähän siitä vaarasta, johon hän antautui, kun hän juoksi ajamaan pois chacma-joukkoa vain pitkällä luudanvarrella. Hän ajatteli vain sitä tappiota, jonka hänen hyvä isäntänsä saisi kärsiä; ja alas tikapuita hän kiiruhti ja juoksi suoraan viljapellolle.

Sen reunalla hän kohtasi monta vartijaa, jotka irvistelivät, soittivat suutansa, kiljuivat, karjuivat ja näyttivät pitkiä koiranhampaitansa; mutta ne saivat vain luudanvarresta iskun rumille kuonoillensa. Niiden huudot kutsuivat toisia paikalle; ja hetken kuluttua seisoi hottentottiparka vihaisen chacmaparven keskellä, ja näitä esti hyökkäämästä hänen kimppuunsa vain se taitava tapa, jolla hän jatkuvasti käytteli luudanvartta.

Tämä huono ase ei kuitenkaan olisi paljoa kauemmin hyödyttänyt, ja Tottyn kohtalo — joutua kappaleiksi revityksi — olisi pian täyttynyt, jollei neljä hevosmiestä tai oikeammin "kvaggamiestä" olisi samassa karahuttanut hänen avuksensa.

Ne olivat ajosta palaavat metsämiehet; heidän pyssyjensä yhteislaukaus hajoitti heti inhoittavat chacmat ja ajoi ne ulvoen takaisin luoliinsa.

Senjälkeen kenttäkornetti vartioi huolellisesti maissiansa, kunnes se oli kypsää korjattavaksi; silloin se tuotiin kotiin ja talletettiin turvaan sekä lintujen, matelijain, nelijalkaisten että nelikätisten ulottuvilta.

VILLIKOIRAT JA KAAMA-ANTILOOPPI.

Kvaggojen kesyttämisen jälkeen oli metsästystä harjoitettu jommoisellakin menestyksellä. Viikkoa ei kulunut, jolloin ei olisi saatu torahammasparia lisää — toisinaan kaksi tahi kolme paria — kokoelmaan, joka nyt alkoi ottaa pienen norsunluisen pyramiidin muodon seisten lähellä nwanan runkoa.

Van Bloom ei kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen tähän edistymiseen. Hän luuli, että he voisivat menestyä paljoa paremmin, jos heillä vain olisi muutamia koiria.

Vaikka heillä oli kvaggoista suurta hyötyä ja he niiden avulla usein saattoivat saavuttaa norsun, kadottivat he kuitenkin usein suuren riistansa, ja se tapahtuikin helpommin kuin useimmat ihmiset luulevatkaan.

Mutta jos olisi koiria metsästykseen osaa ottamassa, voisivat tulokset olla vallan erilaisia. Totta on, etteivät nämä elukat voi raastaa norsua maahan eikä vahingoittaa sitä rahtuakaan; mutta ne voivat seurata sitä, minne tahansa se kulkeekin, ja haukkumisellaan saada sen seisahtamaan.

Toinen arvokas palvelus, jonka koirat tekevät, on norsun huomion kääntäminen pois metsämiehistä. Suunnaton nelijalkainen on raivostuneena, kuten jo olemme nähneet, erittäin vaarallinen. Sellaisen tilaisuuden sattuessa se hyökkää meluavien koirien kimppuun, luullen niitä todellisiksi hätyyttäjiksensä. Tämä antaa luonnollisesti metsästäjälle hyvän tilaisuuden ampua ja välttää elefantin tuhoisaa hyökkäystä.

Metsästäjämme olivatkin olleet vähällä joutua pahaan vaaraan useilla norsunjahdeilla, joita he äskettäin olivat suorittaneet. Heidän kvaggansa eivät olleet niin mukautuvaisia eikä niin nopealiikkeisiä kuin hevoset olisivat olleet, ja tämä teki vaaran vielä suuremmaksi. Joku heistä voisi jonakin päivänä joutua uhriksi. Sitä van Bloom pelkäsi, ja olisi mielellään antanut yhden torahampaan kappaleelta muutamista koirista — vaikka ne olisivat mitä arvottomimpia rakkeja. Vain vähäinen merkitys onkin todella niiden laadulla. Mikä koira tahansa, joka voi seurata norsun jälkiä ja kiusata sitä haukkumisellansa, kelpaisi.

Van Bloom ajatteli myös kesyttää joitakin hyeenoja ja totuttaa ne metsästykseen. Tämä tuuma ei millään lailla ollut eriskummainen. Hyeenaa käytetään usein sellaiseen tarkoitukseen ja se suoriutuu paremmin kuin eri lajiset koirat.

Eräänä päivänä van Bloom mietiskeli tätä asiata. Hän istui pienellä lavalla, joka oli rakennettu hyvin korkealle — lähelle puun latvaa — ja josta avautui näköala yli koko ympäröivän tienoon. Se oli kenttäkornetin mielipaikka — hänen tupakkahuoneensa todella — jonne hän joka ilta meni tupruttaakseen rauhassa suurta merenvahapiippuansa. Hänen kasvonsa olivat käännetyt lakeudelle, joka ulottui pensaston reunasta niin kauas kuin silmä kantoi.

Vedellessään rauhallisesti haikuja hän kiinnitti huomionsa muutamiin elukkoihin, jotka seisoivat jonkun matkan päässä tasangolla. Niiden ruumiitten loistava väri oli sattunut hänen silmäänsä.

Niiden selkä ja kyljet olivat heleätä sienna-väriä, alhaalla oli valkoista, säärien ulkosivuilla oli musta juova, ja naamassa muutamia mustia piirtoja niin säännöllisesti merkittyjä kuin maalarin siveltimen vetäisemiä. Niillä oli hyvin epäsäännöllisen muotoiset sarvet, karkeakuhmuiset — kumpikin kaartunut jonkinlaisen sirpin muotoon, ja ne kohosivat pystyyn mitä suorimman ja pisimmän pään laelta mitä millään elukalla on. Nämä eläimet olivat kaukana siromuotoisista. Niiden takaosa laskeutui alemmas, kuten kirahvilla, vaikkakin paljon vähemmässä määrin; niillä oli hyvin korkeat hartiat ja pitkät kapea pää. Muuten niiden muodot olivat luiset ja kulmikkaat. Jokainen oli viiden jalan korkuinen etukaviosta hartioihin ja runsaasti yhdeksän jalkaa pitkä.

Ne olivat tietysti antilooppeja — sitä lajia, jonka kapsiirtolaiset tuntevat "hartebeestin" nimellä (Acronotus caama). Niitä oli laumassa kaikkiansa noin viisikymmentä.

Kun van Bloom ne ensin huomasi, söivät ne rauhallisesti ruohoa lakeudella. Seuraavassa hetkessä nähtiin niiden kuitenkin juoksentelevan sinne tänne, kuin ne olisivat äkkiä säikähtäneet jotakin lähestyvää vihollista.

Vihollinenpa siellä olikin, sillä vielä hetkisen kuluttua oli lauma lähtenyt pakoon, ja nyt van Bloom näki, että niitä seurasi koiralauma! Sanon "koiralauma", sillä tuosta etäisyydestä elukat muistuttivat juuri koiria enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei, enemmän kuin muistuttivat, sillä se oli todella koiralauma — lauma villikoiria.

Luonnollisesti van Bloom tunsi, mitä ne olivat. Hän tiesi, että siinä oli "wilde-hondeja", joille viisaat luonnontutkijat varsin typerästi antavat nimen "Hyena venatica" eli "metsästävä hyeena" ja toiset yhtä typerästi nimen "metsästävä koira". Sanon näitä nimiä "typeriksi" ensiksikin, koska kysymyksessä oleva eläin ei muistuta enemmän hyeenaa kuin siiliä; ja toiseksi, koska "metsästävä koira" on varsin naurettava nimitys, sillä mikä koira tahansa voi ansaita samanlaisen arvonimen.

Tahtoisin nyt kysyä, miksi nämä luonnontutkijat eivät ole voineet pysyttää vain buurien nimitystä? Jos parempi nimi kuin "wilde-hond" (villikoira) voidaan antaa näille eläimille, tahtoisin sen kuulla. Sehän on vallan oivallinen nimi ja ilmaisee tarkalleen sen eläimen luonteen, josta sitä käytetään — tuon luonteen, joka niiden jokapäiväistä elämää tarkastellessa on johdattanut mieleen tämän nimen.

On suorastaan herjausta sanoa tätä kaunista elukkaa hyeenaksi. Sillä ei ole sen rumaa muotoa, karkeata karvaa, synkkää väriä eikä saastaisia tapoja. Sano sitä "sudeksi" tai "villikoiraksi", jos haluat, mutta se on samalla mitä somin susi tahi villikoira koko luomakunnassa. Me nimitämme sitä kuitenkin, kuten buurit ovat tehneet, "villikoiraksi". Se on sen oikea nimitys, luokittakoot luonnontutkijat sen kuten haluavat.

Sen koko, sen sileä, puhdas turkki, yhtä hyvin kuin sen värikin, lähentävät sen likemmäs koiraa kuin mitään muuta eläintä. Viimemainitun puolesta — jossa pohjalla on keltaisenruskea tahrittuna ja pilkutettuna suurin mustin ja harmain läiskin — se muistuttaa silmäänpistävästi tavallista koiraa, ja sen korvien suuri koko näyttää tekevän sen vielä yhdennäköisemmäksi tämän eläimen kanssa. Sen korvat eivät kumminkaan, kuten kaikilla villeillä Canis-lajeilla, ole riippuvat, vaan pystyt.

Sen tavat kuitenkin täydentävät yhtäläisyyden. Luonnontilassa ei villikoira koskaan ole saaliinpyynnissä yksin; vaan uljaasti ajaa se riistansa uuvuksiin, seuraten sitä suuressa, järjestetyssä laumassa, aivan kuten koirat tekevät. Metsästyksessään se osoittaa niin paljon taitoa, kuin jos sillä olisi pahahenki ratsain kintereillään, ohjaamassa piiskoin ja torvin.

Koirat olivat äkkiarvaamatta tulleet ahdistamaan kaama-antilooppilaumaa; ja miltei ensi hyökkäyksessä joutui yksi antiloopeista muista erilleen ja juoksi vastakkaiseen suuntaan. Sitä juuri viekkaat koirat halusivatkin; koko lauma kääntyi tuon yhden ainoan perään ja juoksi häntä suorana, sensijaan että olisivat koko joukkoa seuranneet.

Mutta "hartebeest" eli kaama, vaikka onkin rumanmuotoinen antilooppi, on heimonsa nopeimpia, eikä villikoira voita sitä ilman ankaraa ajoa. Itse asiassa se ei voisi saavuttaa ollenkaan, jos nopeus tulisi vain kysymykseen näiden eläinten välillä. Mutta niin ei ole. "Hartebeestillä" on luonteessaan heikkous, jota vastaan villikoira panee viekkauden.

Edellinen ei pidä kauan suoraa suuntaa, kun sitä ajetaan, vaikka se juokseekin hyvin suoraan. Silloin tällöin se poikkeaa toiselle tai toiselle sivulle, kenties maanlaadun tai jonkun muun seikan johtamana. Siinä tavassa on sen heikkous. Villikoira tietää sen hyvin ja käyttää sitä edukseen tempulla, joka varmasti näyttää voimakkaalta ajatuskyvyn ilmaukselta sen puolelta.

Kenttäkornettimme sai todisteen siitä ajoa katsellessaan. Korkealla sijaitsevalta paikaltansa hän näki koko kentän ja saattoi huomata sekä ahdistajan että ahdistetun jokaisen liikkeen.

Erotessaan muista kaama juoksi suoraviivaisesti ja koirat seurasivat suoraan perässä. Ne eivät olleet kuitenkaan menneet kauaksi, ennenkuin van Bloom huomasi yhden koirista voittavan muut ja juoksevan paljon nopeammin kuin mikään niistä. Se olisi voinut olla muita ketterämpi, mutta metsästäjä ei luullut asian niin olevan. Se näytti pikemminkin juoksevan lujemmin kuin ne, ikäänkuin se olisi lähetetty hätyyttämään "hartebeestiä" toisten säästäessä hengitystään.

Niin osoittautui asia olevankin; sillä koira oli epätoivoisesti ponnistaen onnistunut lähestymään antilooppia ja saanut tämän hiukan kääntymään alkuperäisestä suunnastansa; tämän huomattuansa lauma muutti suuntaa samalla ja ponnisteli vinoviivaisesti eteenpäin, ikäänkuin riistaa vastaan. Tällä tavoin ne välttivät sen mutkan, jonka sekä antilooppi että niiden kumppani oli tehnyt.

Kaama juoksi nyt uutta suuntaa, ja kuten ennenkin nähtiin pian yhden koirista johtavan laumaa ja ponnistelevan parhainta vauhtiansa. Se, joka oli ensin johtanut, perääntyi niin pian kuin antilooppi poikkesi alkuperäisestä suunnastansa, liittyi muuhun laumaan ja liikkui vitkalleen takimmaisten joukossa. Sen velvollisuusvuoro oli suoritettu.

Jälleen antilooppi muutti suuntaa. Jälleen juoksi lauma vinosti ja teki toisen oikaisun sitä kohden — jälleen uusi koira otti johdon, ja eteenpäin kiiti ajo kuten ennenkin — villikoirien päästäessä haukahduksia juostessaan.

Useita kertoja tekivät viekkaat koirat tämän tempun — kunnes toivottu tulos saavutettiin ja antilooppi oli täydelleen uuvutettu.

Ikäänkuin ne olisivat tunteneet, että se oli niiden vallassa ja ettei enempää sotataitoa tarvittu, syöksyi koko lauma sitten yhtaikaa eteenpäin ja piiritti nopeasti riistan.

Antilooppi teki viimeisen epätoivoisen pakenemisyrityksen, mutta huomaten, ettei nopeus enää hyödyttäisi, kääntyi eläin äkkiä ja asettui puolustusasentoon — vaahto huulilta valuen ja punaiset silmät säkenöiden kuin tulikekäleet.

"Ahaa!" jatkoi hän kuin olisi uusi ajatus iskenyt hänen mieleensä, "ja miksi ei, juuri tuollainen? — miksi ei?"

Että villikoiria voisi kesyttää ja totuttaa metsästykseen — kaikkein helpoimmin norsunajoon. Hän tiesi, että sen voisi tehdä, sillä buuri-metsästäjät olivat usein niin tehneet. Tosin täytyi koirat ottaa nuorina, mutta mistä oli poikasia saatavissa? Ei ole niinkään helppo saada vangiksi villikoiran pentuja. Ennenkuin ne osaavat hyvin juosta, ei niiden emä salli niiden kulkea kauas luolista, joissa ne ovat syntyneet; ja ne ovat tavallisesti vuorissa olevia rotkoja, joihin ihmisen on aivan mahdoton päästä. Kuinka hän voisi saada niitä joukon? Hän oli jo tehnyt sellaisen päätöksen. Missä saattoi niiden synnyinsija olla?

Tässä kohden keskeytyivät hänen mietteensä, sillä villikoirat menettelivät varsin omituisella tavalla, joka antoi hänelle uuden käsityksen niiden älykkäisyydestä ja vallan innostutti häntä.

Kun antilooppi seisahtui tekemään vastarintaa ja koirat sen saavuttivat, odotti van Bloom aivan luonnollisesti näkevänsä näiden hyökkäävän riistansa kimppuun ja heti kaatavan sen maahan. Hän tiesi, että se oli niiden yleinen tapa. Kuinka hän hämmästyikään nähdessään koko lauman seisahtavan toiselle puolelle, kuten aikoen jättää antiloopin yksikseen. Jopa muutamat niistä laskeutuivat lepäämäänkin, kun taas toiset seisoivat avoimin kidoin ja riippuvin kielin, mutta osoittamatta merkkiäkään, että ne aikoisivat enempää ahdistaa huohottavaa saalistansa.

Kenttäkornetti saattoi tarkastaa hyvin tilannetta, sillä antilooppi oli hänen puolellansa — nimittäin kallioiden taholla — kun taas koirat olivat kauempana lakeudella. Toinen seikka, joka häntä hämmästytti, oli se, että koirat saavutettuansa eläimen ja juostuansa sen ympärillä olivat todella vetäytyneet nykyiseen asemaansa.

Mitä se voi merkitä? Pelkäsivätkö ne sen rumia sarvia? Lepäsivätkö ne, ennenkuin tekisivät verisen rynnäkkönsä?

Metsämiehen katse oli herkeämättä kiinnitettynä mielenkiintoiseen ryhmään.

Hetken kuluttua antilooppi, saatuansa hiukan hengähtää ja nähdessään lauman olevan niin etäällä, lähti uudelleen liikkeelle.

Tällä kertaa se juoksi sivullepäin, aikoen nähtävästi joutua sillä taholla olevalle kukkulalle, jonka rinteitä se epäilemättä arveli voivansa käyttää hyödyksensä. Mutta tuskin oli eläin pyyhkäissyt liikkeelle, kun koirat hyökkäsivät sen jälkeen ja viidensadan kyynärän juoksun jälkeen saivat sen taas pysähtymään. Jälleen asettui lauma vähän matkan päähän, ja kaama-antilooppi seisoi yksin lakeudella!

Vielä kerran se koetti päästä pakoon ja pyyhälsi menemään niin nopeasti, kuin koivet vielä jaksoivat, koirat kuten ennenkin parvessa perässä.

Tällä kertaa antilooppi juoksi uuteen suuntaan pyrkien vuorta kohden; ja kun ajo nyt kävi varsin läheltä nwanapuuta, näki jokainen sen mainiosti.

Kaama näytti juoksevan entistä nopeammin, tahi joka tapauksessa eivät koirat nyt näyttäneet sitä saavuttavan. Kenttäkornetti, kuten kaikki nuorempikin väki, toivoi, että eläinparka pääsisi pakoon väsymättömiltä takaa-ajajiltaan.

He katselivat ajoa, kunnes juuri saattoivat nähdä antiloopin heleän ruumiin kaukana, näyttäen keltaiselta pisteeltä vuorenseinää vasten, mutta koiria ei enää näkynyt. Sitten keltainen piste äkkiä katosi, kuten kynttilä olisi sammunut, eivätkä he voineet enää sitä nähdä.

Omituinen epäilys tuli van Bloomin mieleen ja käskien satuloida kvaggat hän ratsasti Hansin ja Hendrikin kanssa sitä paikkaa kohden, missä antilooppi oli viimeksi nähty.

He lähestyivät paikkaa varovasti; ja eräiden pensaiden suojassa heidän onnistui päästä kahdensadan kyynärän päähän siitä kohdasta tulematta huomatuiksi. Erikoinen näytelmä palkitsi heidän vaivansa.

Noin kuuden sylen päässä kallion takana oli antiloopin ruumis, jonka koirat olivat sinne syösseet. Sen olivat jo puoleksi syöneet, ei koirat, jotka sitä olivat ajaneet, vaan niiden kaikenikäiset penikat, joita luvultansa runsaasti kuutisenkymmentä seisoi haaskan ympärillä, kiskoen irti sen lihaa ja äristen toisillensa. Muutamia täysikasvuisia koiria, jotka olivat ottaneet ajoon osaa, nähtiin makaamassa maassa vielä huohottaen ankaran juoksun perästä; mutta useimmat niistä olivat kadonneet, epäilemättä niihin lukemattomiin pieniin luoliin ja rotkoihin, joita kallion pohjalla aukesi.

Ei voinut epäillä omituista tosiasiaa, — että villikoirat olivat järjestystä noudattaen ajaneet antiloopin pesäpaikallensa poikastensa ravinnoksi, ja että ne olivat pidättäytyneet sitä tappamasta lakeudella säästääkseen itseltänsä vaivan laahata sitä matkan päästä.

Näillä eläimillä ei todella olekaan — toisin kuin Felidae-suvulla — voimaa kuljettaa suurta taakkaa pitemmän matkan päähän; siitä johtui niiden ihmeellinen vaisto, joka sai ne ohjaamaan antiloopin juuri sille paikalle, missä sen lihaa tarvittiin.

Että ne tätä omituista tapaa noudattivat alinomaa, sitä todistivat suurten erilaisten antiloopien lukemattomat luut ja sarvet, joita oli hajallaan paikalla.

Van Bloom piti silmällä nuoria pentuja, ja kaikki kolme hyökkäsivät niitä kohden. Mutta se oli turhaa. Yhtä viekkaina kuin niiden isät ja emot, jättivät pikku veitikat heti ateriansa nähdessään tunkeilijat ja ryntäsivät pois luoliinsa!

Ne eivät kuitenkaan olleet kyllin ovelia välttääkseen ansoja, joita niille asetettiin joka päivä viikon kuluessa; ja ennenkuin tuo aika oli kulunut, oli niitä toistakymmentä kaikessa turvassa kesytettyinä pienessä kopissa, joka oli niille erikoisesti rakennettu suuren nwanapuun varjoon.

Ei ollut kulunut kuutta kuukautta tästä, kun niitä oli useita metsästysmatkalla, opetettuina norsunajoon, jonka työn ne suorittivatkin niin rohkeasti ja taitavasti kuin puhtainta rotua olevat koirat.

LOPPUSANAT.

Useita vuosia vietti van Bloom norsunmetsästäjänä. Useita vuosia oli suuri nwanapuu hänen kotinansa, ja hänen lapsensa ja palkollisensa hänen ainoita seuralaisiansa. Kenties eivät nämä vuodet kuitenkaan olleet vähimmän onnellisia hänen elämässänsä, koska hän ja hänen perheensä olivat kaiken aikaa nauttineet arvokkainta maallista hyvää — terveyttä.

Hän ei ollut antanut lastensa varttua opetuksetta. Hän ei ollut sallinut heidän vaipua pelkkien "pensastopoikain" arvoisiksi. Hän oli opettanut heille paljon luonnon kirjasta — monta taitoa, jotka voidaan hankkia yhtä hyvin "karoolla" kuin koulussakin. Hän oli opettanut heitä rakastamaan Jumalaa ja rakastamaan toisiansa. Hän oli kylvänyt heidän mieliinsä hyvien periaatteiden — rehellisyyden ja siveellisyyden — siemeniä, joita ilman kaikki kasvatus on arvotonta. Hän oli painanut heidän mieleensä tottumuksen ahkeruuteen ja itseluottamuksen, hän oli perehdyttänyt heitä sivistyneen elämän moniin avuihin — jotta he palatessaan seuraelämään olisivat sen vaatimusten tasalla. Kaiken kaikkiansa eivät nämä maanpakolaiselämän vuodet, jotka hän vietti erämaakodissaan, olleet kuluneet häneltä tyhjään. Hän saattoi silmätä taaksepäin tyytyväisyyden ja mielihyvän tuntein.

Ihminen on kuitenkin luotu seuraarakastavaksi. Ihmissydän, luonnollisesti kehittynyt, etsii yhteyttä ihmissydämen kanssa, ja ihmismieli, etenkin kasvatuksen hienostamana ja sivistämänä, rakastaa seurusteluyhteyttä ja, jos siltä se on riistetty, ikävöi sitä aina.

Niin oli kenttäkornetinkin laita. Hän halusi vielä kerran palata sivistyneen yhteiskunnan helmaan. Häntä halutti vielä kerran käydä paikoissa, joissa hän oli niin kauan elänyt rauhallista onnea nauttien; hän halusi vielä kerran asettua asumaan entisten ystäviensä ja tuttaviensa joukkoon Graaf Reinetin ihanassa seudussa. Eipä olisi todellakaan ollut mitään hyötyä jäädä kauemmaksi aikaa tänne erämaakotiin. Tosin hän oli hyvin kiintynyt vapaaseen metsämiehen-elämäänsä, mutta se ei luultavasti enää olisi tuottavaa. Elefantit olivat kokonaan hyljänneet leirin lähiseudun, eikä ainoatakaan voinut löytää parinkymmenen mailin alalla. Ne olivat oppineet hyvin tuntemaan pitkän putken pamauksen ja tunsivat tuon aseen vaarallisen luonteen; ne olivat oppineet, että kaikista niiden vihollisista tuli ihmistä erityisesti pelätä ja karttaa, tulleet ihmisen läsnäolosta niin aroiksi, että metsästäjiltä usein kului kokonaisia viikkoja, jolloin eivät nähneet vilaukseltakaan yhtään norsua.

Tämä ei kuitenkaan enää huolestuttanut van Bloomia. Muut tuumat täyttivät hänen mielensä, eikä hän olisi paljon välittänyt, vaikkei hän koskaan enää pääsisi minkään tällaisen suunnattoman nelijalkaisen jäljille. Palata Graaf Reinetiin ja asettua sinne asumaan — se oli hänen toiveittensa viimeinen päämäärä.

Aika oli vihdoinkin koittanut, jolloin hän voisi toteuttaa tämän aikeen, ja sen yltäkylläisen ja täydellisen toteuttamisen tiellä ei enää näyttänyt olevan mitään.

Hänen maanpakotuomionsa oli jo kauan sitten peruutettu. Hallitus oli antanut yleisen armahduksen, ja hänet oli vapautettu muiden muassa.

Tosin ei hänen omaisuuttansa oltu hänelle palautettu; mutta se merkitsi nyt vähän. Hän oli luonut uuden omaisuuden, kuten suuren nwanapuun varjossa oleva suunnaton norsunluupyramiidi todisti.

Jäljellä ei ollut muuta kuin kuljettaa tämä loistava pino markkinoille, ja aimo varallisuus olisi tuloksena.

Näihin aikoihin kaivettiin toinen suuri salahauta lähelle kalliosolaa, ja siihen joutui monta kvaggaa satimeen; ja sitten seurasi jännittäviä näytelmiä, kun näitä villiä elukoita kesytettiin valjaita kantamaan ja opetettiin vetämään vankkureita.

Suurella vaivalla ne saatiin kuitenkin opetetuiksi — vanhat pyörät, yhä erinomaisessa kunnossa, tekivät pakkorattaiden virkaa. Sitten laskettiin vankkureiden runko alas puusta ja se sai vielä kerran uudistaa tuttavuutensa vanhojen toveriensa, pyörien, kanssa; kuomuteltta levitti suojelevan varjonsa kaiken yli; ja valkeat ja keltaiset puolikuut ahdettiin sisään; ja kvaggat valjastettiin, ja Swartboy, nousten "voor-kistille", paukautteli vielä kerran pitkää bambupiiskaansa; ja pyörät, hyvin voideltuina norsunrasvalla, pyörivät jälleen iloisesti!

Miten hämmästyneitä olivatkaan Graaf Reinetin kelpo asukkaat, kun eräänä aamuna kuomuverhoiset vankkurit, kahdentoista kvaggan vetäminä ja neljän samanlaisten eläinten selkään nousseen ratsastajan seuraamina, pysähtyivät heidän pikku kaupunkinsa torille. Miten hämmästyneitä he olivat nähdessään, että nämä vankkurit olivat täpötäynnä norsunluuta, lukuunottamatta pientä nurkkaa, jossa istui kaunis tyttö kirsikkaposkineen ja vaaleine pellavatukkineen; ja miten he ilostuivat saadessaan tietää, että sekä norsunluun että kauniin tytön omistaja ei ollut kukaan muu kuin heidän vanha ystävänsä ja suuresti kunnioittamansa oman kaupungin asukas, kenttäkornetti van Bloom!

Lämpimät tervetuliaiset sai norsunmetsästäjä Graaf Reinetin torilla ja, mikä myös oli tärkeätä, vilkkaan menekin norsunluulleen.

Siihen aikaan juuri sattui norsunluu olemaan korkeassa hinnassa. Eräitä esineitä — en muista mitä — joiden pääosan piti olla valmistettu puhtaasta norsunluusta, oli tullut muotiin ja yleiseen käytäntöön Euroopan maissa, ja siitä oli seurauksena tämän arvokkaan kauppatavaran lisääntynyt kysyntä. Se oli onnellinen sattuma takaisin tulleelle metsämiehelle, joka saattoi heti myydä varastonsa, ei ainoastaan puhtaasta rahasta, vaan niin erinomaiseen hintaan, että tuotti hänelle lähes kaksi sen vertaa kuin hän oli arvioinut saavansa!

Hän ei ollut tuonut sitä kaikkea mukanansa, koska sitä oli enemmän kuin mihinkään vankkureihin olisi mahtunut. Toinen kuormallinen oli jäänyt, kätkettynä lähelle nwanapuuta, ja sen vuoksi oli tehtävä sinne matka.

Se tehtiin ajallansa ja loputkin saapuivat onnellisesti Graaf Reinetiin, ja luovutettiin norsunluukauppiaille, jotka olivat sen jo ostaneet.

Tuloksena oli mainio omaisuus puhtaassa rahassa. Kenttäkornetti oli taas rikas!

Nyt emme voi seurata hänen tarinaansa kauemmaksi kuin sanoa, että hän suuren metsästyksensä tuloilla saattoi ostaa takaisin vanhan tilansa ja varustaa sen erinomaisesti mitä parasta rotua olevilla hevosilla, sarvikarjalla ja lampailla; että hän nopeasti kohosi varallisuudessa ja maallisessa arvossa; että hallitus antoi hänelle luottamuksensa ja palautettuaan hänet ensin vanhaan kenttäkornetin toimeen pian senjälkeen ylensi hänet "landdrostiksi" eli alueen ylimmäksi hallitusmieheksi.

Hans palasi opintoihinsa. Rajun Hendrikin taas sallittiin antautua sille alalle, johon hän oli sopivin ja joka juuri sopi hänelle, kun hän sai kornetinpaikan "Kap-maan ratsastavissa tarkk'ampujissa".

Pikku Jan lähetettiin kouluun opiskelemaan kielioppia ja maantietoa. Kaunis Trüey taas jäi kotiin sulostuttamaan kunnioitetun isänsä kartanoa ja pitämään huolta hänen taloudestansa.

Totty vallitsi yhä keittiötä. Ja luonnollisesti oli Swartboy tärkeä mies talossa, ja monta vuotta vielä hän paukahutteli suurta piiskaansa ja heilutteli jambokiansa rikkaan landdrostin pitkäsarvisten härkäin parissa.

Mutta tämä riittäköön — riittäköön yhden vuoden seikkailuiksi. Toivokaamme, nuori lukija, että ennenkuin sinä ja minä olemme vielä kerran kiertäneet auringon ympäri, pistäydymme uudelleen buurien maahan ja jälleen kohtaamme arvoisan van Bloomin, hänen bushmanninsa ja "pensastopoikansa".

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAPINAPÄÄLLIKÖN POJAT: SEIKKAILUJA ETELÄ-AFRIKAN RAJASEUDUILLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.