LÄÄKÄRIN PÄIVÄKIRJA

Novelleja

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö, 1911.

"Oikean etiikan tulee, sen ohella, että se pitää huolta nykyään elossa olevien parhaasta, pitää silmällä ihmiskunnan parasta tulevaisuudessa, siis katsoa jälkeemme tulevien hyvää. Sen vuoksi sen täytyy tarmokkaasti sotia niitä virheitä, erehdyksiä ja ennakkoluuloja vastaan, jotka naurettavina, usein julminakin ovat aikojen kautta siirtyneet nykyaikaan asti, yhä vielä ovat voimassa ja pitävät meitä ikeensä alla."

A. Forel.

SISÄLLYS:

Kaksi lasta
Henkisesti vararikkoinen
Morfinisti-lääkäri
Muuan isä
Tyttö-äiti
Tylsämielinen

KAKSI LASTA

Kaksi synnytystä saman vuorokauden kuluessa. Molemmat niin erilaisia kuin suinkin ajatella saattaa. Toinen tapaus oli normaleista normalin, toinen tuollainen nykyaikainen sairaalloinen synnytys.

Noiden terveiden ihmisten luona olin tietysti hyvin tyytyväinen. Tällaisissa tapauksissa on lääkäri melkein onnellinen, kun häntä ei tarvita, kun hän näkee, että terve luonto toimii itsestään.

Vaimo synnytti ensi kertaa ja oli senvuoksi hiukan levoton. Kaikki kävi aivan säännöllisesti. Kun hän oli ollut tutkittavanani, tiesin jo aikoja sitten, ettei mitään odottamatonta tule tapahtumaan.

Yhtä kaikki he vaivasivat minua luokseen. Ymmärränhän minä niin hyvin tuon nuorissa aviopuolisoissa ilmenevän heikkouden. He ovat niin ihmeissään siitä, että luonto heidän kauttaan toimii loistavimman ihmeensä, että he ottavat kaiken aivan hassunkurisesti vastaan. Molemmat aviopuolisot pelkäävät ja ovat hiukan kiihoittuneita. Jos siihen aikaan pyytäisi heitä omantuntonsa nimessä vastaamaan, mikä asia on maailman tärkein, niin he ehdottomasti sanoisivat: juuri tämä synnytys!

No, senhän minä kyllä ymmärrän. Kaikki kävi normaalisti. Synnytys oli helppo ja lapsi terve.

Olen tottunut laskemaan miehen kunnollisuuden siitä, kuinka levoton hän on vaimonsa synnyttäessä. Eihän tämä määritelmä ole aina aivan paikkaansa pitävä, mutta huvikseen jakaa ihmisiä senkin mukaan eri luokkiin. Ensimäisen lapsen syntyessä perheeseen pitää tämä määritelmä aina paikkansa. Kunnon mies kärsii hirveitä sielullisia tuskia ja tuntee itsensä jollain tavoin syylliseksi. Tämäkin aviomies oli aivan kuin päästä sekaisin. Hän oli tietysti ennen synnytystä lukenut kaikenlaisia lääketieteellisiä kirjoja, ymmärtänyt ne osaksi väärin, kuvitteli kaikki mahdolliset lisätaudit ja kysyi minun mielipidettäni niiden suhteen. Olisi tehnyt mieleni melkein haukkua häntä, ellen niin hyvin olisi ymmärtänyt hänen mielentilaansa. Kun kaikki oli onnellisesti suoritettu, kätilö pesi lasta, ja minä jo olin eteisessä, riensi mies minulle maksamaan. Minua suorastaan huvitti tuo kiire, jolla hän tahtoi palkkioni suorittaa. Olisi pysynyt rouvansa luona ja tullut jonain muuna päivänä maksamaan. Se olisi ollut järkevämpää. Mutta tuo terve mies, joka terveessä naisessa oli synnyttänyt terveen lapsen, oli koomillisessa isänilossaan minulle hyvin sympaattinen. Keskellä sitä peloittavan suurta puutteellisuutta, jonka lääkäri ehdottomasti tulee näkemään, oli hän aivan kuin keidas erämaassa.

Ensin teki mieleni hiukan häntä rangaista siitä, että hän parina yönä oli aivan tarpeettomasti minua vaivannut saapumaan vaimoaan katsomaan, mutta kun näin hänet tuossa edessäni ylpeänä isänarvostaan — kuinka koomillinen onkaan mies ensi kertaa isäksi tultuaan, kun kaikki on onnellisesti saatu loppuun, luulee hän olevansa tärkein henkilö koko jutussa! — ja tiesin, että perheenlisäys aina tuottaa odottamattomia menoja sekä että hänellä ei suinkaan ollut liikoja varoja, sanoin:

— Ette ole minulle mitään velkaa. Minä mielelläni autan terveitä ihmisiä.

Hän tietysti kiitteli ja tahtoi melkein väkipakolla minulle maksaa. Kummallista, kuinka järkevät ja kunnon ihmiset luulevat, että heidän sittenkin täytyy tarjota rahaa, kun toinen on kieltäytynyt sitä vastaanottamasta! Aivan kuin ilmaiseksi tekeminen ei olisi paljoa rakkaampaa kuin maksun edestä!

Siinä sitten käteltiin ja kumarreltiin. Hän ei millään tavalla tahtonut eroittaa kättäni kädestään, mutta kuitenkin näytti maa polttavan hänen jalkojensa alla, ja kun olin painamassa ulko-ovea kiinni, oli hän jo juoksemassa vaimonsa luokse.

Täältä oli minun mentävä toisen potilaan luo.

Oli sekin avioliitto! Miehellä oli aikoinaan ollut syfilis, joka kyllä oli parantunut, niinkuin se saattaa parantua, siten, että milloin tahansa voi puhjeta esiin. Nainen oli hysteerinen. Se oli sellainen yhdistelmä inhimillistä kurjuutta, että sen voi hyväksyä ainoastaan kirkko, joka antaa kelle tahansa luvan mennä naimisiin.

Että he tahtoivat saada nautinnon osakseen, sen minä ymmärrän. Ihmisiähän hekin ovat ja kaipasivat sensatsionia suuremmassa määrässä kuin moni terve, mutta että he tahtoivat saada lapsia itselleen, se oli jotain käsittämätöntä senvuoksi, että he molemmat pitivät itseään perin intelligentteinä; jos yleensä intelligenttisyyttä ja uskonnollisuutta voi sovittaa yhteen, sillä he olivat hyvin uskonnollisia, ja joka kerta, siellä käydessäni ja rouvaa tutkiessani, sain kelpo annoksen raamatunlauseita niskaani. Niinkuin raamatulla olisi mitään tekemistä luonnon laatiman prosessin kanssa. Toisinaan tulin ajatelleeksi, että tuo mies uskoi aviollisen yhdyselämän kautta sovittavansa ne nuoruuden hairahdukset, joista hänen tautinsa oli ollut seuraus, uskonnollisuudella laastaroivan elämänsä, luullen olevansa oikeutettu sellaiseenkin, joka sotii selvimpiä eetillisiä periaatteita vastaan.

Synnytys oli tietysti hyvin vaikea, niinkuin olin arvannutkin. Kätilöllä ja minulla oli työtä pitkäksi aikaa. Mies katseli kalpeana kädet ristissä puuhiamme. Olen varma siitä, että hän rukoili.

Kun lapsi oli syntynyt, vein sen toiseen huoneeseen ja jätin hoitajattaren virvoittelemaan tainnoksiin mennyttä äitiä. Lapsi parka! Syvällä säälillä häntä katselin. Hän oli selvästi perinyt isältään liian paljon. Kasvoissa oli jokseenkin selvänä tuo erikoinen muoto, joka syfilististen isien lapsilla useinkin on. Hän oli jo edeltäkäsin määrätty tulemaan onnettomaksi maailmassa. Joko hän saisi periä isänsä taudin jossain muodossa tai tulee hänestä henkisesti vaillinainen olento. Ainoastaan jonkun kummallisen sattuman kautta voisi tämän vaillinaisuuden ohella olla jokin erikoinen ominaisuus, jonka kautta hän voisi saavuttaa elämässä ehkäpä suurtakin, sillä ostetaanhan nerokkaisuus usein vaillinaisuuksien kustannuksella, mutta tämä mahdollisuus oli tavattoman pieni, koska hänen äitinsä oli hysteerinen, jonka kautta hänen hermostonsa tulee heikoksi.

Mitä tehdä? Olin auttanut maailmaan olennon, josta joka tapauksessa tulee onneton ihminen, miehen, joka kirkon ja yhteiskunnan luvalla voi jatkaa kurjaa ja heikkoa ihmissukua ja moniin polviin jättää henkisten puutteellisuuksiensa jäljet. Kuinka minä vihasin elämää tällaisessa puutteellisessa muodossa, tuota elämää, jota lääkärivalan nojalla olin pakoitettu pitämään yllä. Nyt tunsin todellakin aivan todeksi sen, että me lääkärit olemme yhteiskunnan suurimmat viholliset, me kun pidämme hengissä kaikki kurjat ja vaivaiset ja annamme heille tilaisuuden varttua niin vanhoiksi, että voivat maailmaan tuottaa lisää vaillinaisia ihmisiä.

Kirottu lääkärivala! Minun teki mieleni tappaa tuo lapsi! En ollut koskaan ennen sellaista tehnyt, vaikka epäilinkin, että virkaveljeni monasti ryhtyvät sellaiseen keinoon vastoin lakia. Tuo senttimenttalisuus, joka niin usein piilee meissä ihmisissä luonteemme pohjalla ja tuppautuu selvän järjen tielle, se nytkin tuli minua kiusaamaan.

Onko lääkärillä oikeutta estää jo elämään astunutta olentoa sitä jatkamasta? Samassa ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että tuo lapsi kerran kuitenkin tulee kaipaamaan kuolemaa, huomatessaan, että elämä ei anna hänelle kaikkea sitä, minkä se muille antaa, ja silloin hän kiroo niitä, jotka ovat hänet maailmaan tuottaneet, ja saavuttaakseen edes jotain onnea, rikkoo yhteiskunnalliset lait tavalla tai toisella.

Ei, sellainen ei saa elää!

Samassa sai lapsi ankaran kouristuksen. Vaikka sen ei tarvinnutkaan merkitä sitä, että se saisi kaatuvataudin, niin saattoi se olla sen ensimäinen enne.

Yksi pieni morfiiniruiskutus ja kaikki olisi lopussa!

Mutta kätilö? Kuka noiden naisten tunteellisuudesta tietää! Tiesin hänet jokseenkin uskonnolliseksi, ja jos hän huomaisi tekoni, niin herättäisi se hänessä kauhua ja hän pitäisi velvollisuutenaan ilmoittaa kaikki. Niin kauan kuin hän oli huoneesta poissa, saatoin toimia.

Samassa astui hän sisään yhdessä lapsen isän kanssa. He olivat toiseen huoneeseen kuulleet lapsen valituksen. Viereisestä huoneesta kuului äidin heikko ääni, kun hän vaikeroiden kysyi, mikä lasta vaivasi. Hän rukoili ja pyysi, että toisimme lapsen hänen luokseen.

Tämä päivä oli ainoa, jolloin ehkä jonkinmoinen tilaisuus lapsen surmaamiseen tarjoutui minulle. Seuraavana päivänä se saattoi jo olla mahdotonta. Nyt tämän yleisen hämmingin aikana täytyi minun toimia, jos yleensä tahdoin laisinkaan onnistua.

Lähetin miehen rauhoittamaan vaimoa. Olin siis enään vain kätilön seurassa, ja edessämme makasi lapsi yhtenä käppyränä. Minun täytyi saada kätilö hetkiseksi huoneesta pois.

Lapsen kouristus alkoi heiketä, mutta samalla kuului vihlovia valituksia äidin suusta. Kätilö riensi apuun.

Nyt tai ei koskaan!

Otin nopeasti morfiniruiskun taskustani. Pian olin sen täyttänyt, pieni pistos ja lapsi oli hiljaa.

Se oli tauonnut elämästä.

Menin toiseen huoneeseen hoitelemaan äitiä ja samalla ruiskulla, jolla olin hänen lapsensa surmannut, annoin hänelle morfiniannoksen rauhoittuakseen. Kun hän jälleen lepäsi tyynesti, meni kätilö toiseen huoneeseen, palasi vähän ajan päästä kalpeana ja viittasi minua saapumaan.

— Lapsi on kuollut, sanoi hän.

— Minä arvasin, että niin kävi, vastasin minä. Tunsin itseni kummallisen rauhalliseksi jopa onnelliseksikin, lähtiessäni talosta pois. Itsetietoisesti, ilman suorastaan pakoittavaa syytä olin rikkonut lääkärivalan. Mutta yhtäkaikki olin varma siitä, että olin menetellyt oikein.

Nukuin yöni hyvin ja rauhallisesti.

Seuraavana aamuna, tullessani työhuoneeseeni, oli sen pöydällä yksinkertainen kauppiaalta ostettu maljakko, jonka hintalappukin, neljä markkaa, oli jäänyt jälelle ja maljakossa oli joukko ruusuja. Palvelijattareni ilmoitti tuon edellisen isän tuoneen ne minulle sinä aikana, jona olin jälkimäisen luona. Jos olisin ottanut tavallisen maksun, olisin ottanut sata markkaa. Mies osti neljän markan maljakon ja siihen luultavasti kuuden markan edestä ruusuja. Käytännöllinen mies! Hän olisi kotinsa eteisessä ensi ilossaan kyllä maksanut minulle sata markkaa, mutta sitten hän ennätti miettiä asiaa ja käytti lahjaan kymmenen markkaa. Suoraan tunnustan, että hän siinä teki oikein.

Kukkien ohella oli pieni lappu, hiukan rypistynyt, vaikka sitä olikin koetettu silittää. Nuori äiti oli vuoteellaan omakätisesti kirjoittanut siihen nimensä ja sanan: "Kiitos!"

Mikä lapsellinen käsiala! Luulin hänellä olevan kehittyneemmän. Tuollainen oikea nainen, joka on luotu synnyttämään terveitä lapsia, tekee aina kehittyneemmän vaikutuksen, kuin mitä hän onkaan. Puhdas naisellisuus on tavallaan jonkinmoinen lumoava veren aateluus, joka tasoittaa kehityksen puutteellisuudet.

Sanomalehdissä oli tuon toisen isän lähettämä kuolinilmoitus ja sen alla: "Herra antoi Herra otti j.n.e." Tietysti he sillä nyt lohduttivat itseään!

Heidän lapsensa kuolemasta oli heille mielestäni suorastaan hyötyä ja tuskin he arvaavatkaan, kuinka monesta ikävyydestä heidät säästin. Lääkärit ainoastaan tällaisen kuoleman kautta kadottivat, sillä eläähän lääkäri pääasiassa ihmiskunnan puutteellisten olentojen kustannuksella.

HENKISESTI VARARIKKOINEN

Tuon näköinen siis oli hänen aviovaimonsa, josta hän minulle oli puhunut jo ennen kuin tämän kanssa menikään naimisiin! Hän oli silloin hiukan pahastunut, kun epäilin, voiko hän sellaisen naisen kanssa tulla onnelliseksi, olihan hän ollut tarjoilijattarena ravintolassa. Enhän minä tahtonut tuota naista tuomita, mutta tiesinhän, että sellainen toimiala jättää aina sieluun jotain jälkiä, ja tiesinhän myöskin, ettei kenenkään kunniallisen naisen ole pakko tälle alalle antautua.

Naimisiin mentyään en toveriani ollut tavannut muuta kuin joskus ohimennen enkä silloinkaan koskaan ollut puhunut hänen vaimostaan. Joku aika sitten oli hän tullut tähän kaupunkiin sanomalehdentoimittajaksi, olimme silloin tällöin kohdanneet toisemme joko kadulla tai jossain juhlassa, mutta emme koskaan olleet vaihtaneet muita sanoja kuin niitä tyhjiä lauseita, joiden avulla ihmiset pitävät tuttavuutta yllä.

Nyt hänen rouvansa tuli noutamaan minua miehensä luokse, joka oli vaarallisesti sairastunut ja oli vuoteen omana. Rouva läksi edeltäkäsin, ja minä saavuin vähän aikaa myöhemmin heidän asuntoonsa. Rouva oli avaamassa ovea ja vei minut kohteliaasti siihen huoneeseen, jossa hänen miehensä lepäsi.

Rouva aikoi jäädä huoneeseen, mutta hänen miehensä pyysi häntä poistumaan, sillä hän tahtoi puhua kahden kesken lääkärin kanssa.

Rouvan mentyä käännyin toverini puolen ja kysyin:

— No miten sinun laitasi oikeastaan on?

— Minulla on syöpä ja se on jo hyvin pitkälle kehittynyt. Olen jo aikaa sitten tietänyt kuoleman tekevän tuloa.

Hän sanoi tämän hymyillen hiukan pilkallisesti.

Kuinka hyvin muistin tuon hymyn jo hänen kouluajoiltaan. Juuri noin hän oli aina hymyillyt vastustajilleen, kun nämät koulun konventinkokouksissa hyökkäsivät liian ankarasti hänen itsenäisiä ajatuksiaan vastaan. Niin, itsenäinen hän oli ollut. Harvinaisen itsenäinen ja omintakeinen. Muistan kuinka häntä silloin ihailin, ihailin tuolla poikamaisella tunteella, joka kehitysaikana niin voimakkaana herää, ja pidin tuota tyyntä, aina tasaista miestä aivan kuin esikuvanani.

Kaikkea tätä ajattelin ja muistelin tutkiessani häntä. Tein silloin tällöin muutamia taudin laatua koskevia kysymyksiä, joihin hän lyhyesti vastasi.

Kun olin lopettanut tutkimukseni, näin hänen kysyvästi katsovan minuun. Hän näytti odottavan jotain varmaa lausetta. Kun en sitä sanonut, lausui hän:

— Loppu on siis tulossa?

Katsoin häneen pitkään. Tällaisissa tapauksissa sairaan sanoissa tai ainakin hänen äänessään on kysymys: onko vielä toivoa? Jokainenhan takertuu elämään suurella kiihkolla, eikö silloin hänkin, jonka olin kaikessa elämässään ja toiminnassaan oppinut tuntemaan tavattoman elämäniloiseksi.

— Tunnen sinut siksi järkeväksi mieheksi, sanoin minä, että voisin sanoa sinulle totuuden, vaikka se olisi kuinkakin kamala. Vaara ei vielä ole varsinaisen uhkaava. Leikkaus on mahdollinen ja olen sen onnistumisesta varma. Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä ruumiinrakenne. Olet jäntevää, kuivaa sukua. Olet koulupoikana ollut voimistelija ja saanut ruumiisi hyvään kuntoon, niin että…

— Niin että minä siis voin parantua, sanoi hän.

— Aivan varmasti. Ei muuta tarvita kuin leikkaus ja silloin on kaikki hyvin taas.

Meidän lääkärien täytyy niin usein valehdella potilaille uskovamme heidän parantumiseensa, vaikka olemmekin aivan täydellisesti tietoisia siitä, että kuolema on jo aivan lähellä. Sitä vakuuttavammalla tavalla sanoo totuuden, kun se viittaa siihen, että potilas voi todellakin parantua.

Toverini rypisti silmäkulmiaan, katsoi suoraan minuun ja sanoi hyvin vakavasti:

— Minä pelkäsin sinun noin sanovan, senvuoksi kutsutinkin sinut tänne.
Minä tahdon, että tämä päättyy kuolemalla ja sinun täytyy auttaa minua.

Hän huomasi hämmästykseni ja jatkoi, ennenkuin ennätin mitään lausua:

— Sinä tietysti tahdot sanoa, että tuleehan kuolema kuitenkin varmasti, ellen anna toimittaa leikkausta. Mutta minä pidän ruumiillisten tuskien kärsimistä tarpeettomana ja tahtoisin loppua hiukan kiiruhtaa.

— Ennenkuin mitään vastaan tähän asiaan, täytyy minun luonnollisesti saada tietää, onko sinulla pätevä syy tällaiseen päätökseen.

— Katsohan, minä olen tehnyt henkisen vararikon maailmassa ja senvuoksi täytyy minun lähteä pois.

— Mutta sinähän olet huomattavassa asemassa, sinulla on tunnettu nimi, ehätin hänelle sanomaan.

— Niin niin, tuon kaiken minä kyllä tunnen, mutta se ei merkitse yhtään mitään. Olen hankkinut itselleni nimen ja luotettavan aseman, se on kyllä totta, mutta nehän saa jokainen, joka tekee työtä eikä ole typerä. Mutta katsohan, hyvän aseman ja luotettavan nimen avulla ei ihminen pidä sisintä olemustaan tasapainossa. Siihen vaaditaan jotain muuta. Minä voisin kyllä elää, tulla työni avulla mainiosti toimeen, mutta siihen en tyydy ja senvuoksi tahdon lähteä pois.

— Sinä olet nyt ruumiillisesti heikko, sanoin minä, senvuoksi puhut näin, mutta kun hiukan voimistut, niin huomaat että elämässä sittenkin voi tulla erinomaisen hyvin toimeen.

— Minä olen antanut tämän taudin tahallaan kehittyä mahdollisimman pitkälle. Kun sen huomasin, niin iloitsin siitä, sillä enhän silloin vielä ymmärtänyt, kuinka kamalat tuskat se tuo mukanaan. Vähät kuitenkin tuskista, olisin nekin kestänyt, jos tauti olisi edistynyt nopeaan, mutta minä en voi tällä tavalla jäädä odottamaan, päivä päivältä odottamaan, minä tahdoin jouduttaa kaikkea ja senvuoksi pyysin sinua saapumaan luokseni.

En tiennyt, mitä vastaisin, tiesin kyllä, että hän sanoi tämän kaiken tyynesti mietittyään asiaa ja että hän todellakin oli valmis lähtemään elämästä pois. Tahdoin jollain tavoin pujahtaa vapaaksi, tahdoin saada hänet puhelemaan enemmän asiasta, sillä ihminenhän näkee ääneen lausutut ajatuksensa toisessa valossa, kuin yksinään niitä hautoessaan, ja vastasin senvuoksi hänelle:

— Millä tavoin minun tulisi sitten auttaa sinua?

— Antaisit minulle tavallista suuremman annoksen jotain narkoottista ainetta, opiumia, morfinia, laudaaniumia. Lupaatko sen tehdä?

Löysin mielestäni hyvän pakotien sanoessani:

— Lupaan, jos voit minulle vakuuttaa että kuolemasi on välttämätön.

Minä tahdoin kaikin mokomin pakoittaa hänet tuomaan surunsa esiin, jotta hän sen näkisi sellaisena kuin se on, sillä eihän mikään suru tai onnettomuus sellaisenaan paina ihmistä maahan, vaan se pikkuinen lisä, jonka siihen itse laadimme.

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:

— Hyvä on. Puhelkaamme siis. Minä arvasin sinun melkein näin sanovan ja olenkin senvuoksi tässä maatessani ennättänyt ajatella, mitä sinulle sanon ja miten kaikkein lyhimmässä muodossa.

Hän asettui lepäämään sellaiseen asentoon, että hänellä oli mukava olla ja kuitenkin saattoi katsoa suoraan minuun ja alkoi kertoa tyyneesti ja rauhallisesti:

— Muistathan tuon kerran, jolloin nuorena ylioppilaana ollessamme sanoin sinulle: "minä en ole vielä koskaan ollut kellekään avomielinen, mutta nyt tahdon sitä olla sinulle". Ja minä kerroin silloin siitä, mitä sinä hetkenä oli tärkein. Muistan tuon hetken aivan erinomaisen hyvin. Kerroin sinulle kuinka aijoin mennä naimisiin.

— Minä muistan sen.

— Ja sinä säikähdyit, kun sanoin että hän oli tarjoilijatar. Olen ollut elämässä aina suuri uneksija ja olen uskonut, että voi toisellakin tavalla elää, kuin mitä oikeaksi elämäksi tavallisesti sanotaan. Olin tehnyt sen suuren virheen, että muodostin itselleni elämänkatsomuksen tunteen enkä järjen perustuksella. Siitä johtui, että uskoin voivani nostaa vaimoni ylös siitä kurjuudesta, jossa hän silloin minun mielestäni oli. Niin, minä uskoin siihen todellakin aivan lujasti. Melkein aina sen laatuiset miehet, kuin minä olen, tekevät sen virheen, että menevät naimisiin naisen kanssa, jonka tahdomme pelastaa. Me tahdomme niin usein leikitellä jonkinmoista profeettaa, joka tekee ihmeen. Vaikka me tekisimmekin kaiken parhaamme, vaikka nainen meidän seurassamme eläisikin aivan toista elämää kuin ennen, niin sivistystaso on niin erilainen, maailmankatsomus aivan toisenlainen kummallakin, että mistään henkisestä yhdyselämästä ei voi olla puhettakaan. Vaimoni on kaiken sen ajan, minkä olemme eläneet yhdessä, käyttäytynyt mallikelpoisesti, muuta en voi sanoa, mutta hänen entisestä elämästään on sittenkin jäänyt niin paljon hänen sieluunsa, että me emme voi koskaan vaihtaa ajatuksia ja sen kautta kehittyä. Olen ollut jonkinmoisessa opettajan asemassa hänen suhteensa. Siinä kaikki. Vaimoni on alistunut tähän, sillä hän on uskonut sen kautta tulevansa joksikin paremmaksi. Mehän ihmiset tahdomme aina pyrkiä siihen yhteiskuntaluokkaan, joka on yksi aste korkeammalla, kuin se, mihin meillä on kehityksemme ja lahjojemme kautta oikeus kuulua. Vaimoni on tehnyt kaiken pysytelläkseen siinä, mihin hän avioliittonsa kautta minun kanssani joutui. Hän vaikeni hetkiseksi.

— Olen elämässä aina jäänyt varjon puolelle. Olin yhäti etsinyt olentoa, jonka seurassa saisin ajatuksineni olla vapaa. Unohdin sen valitessani vaimoni.

— Etkö voisi erota vaimostasi, etsiä toista naista?

— Sellaiset luonteet kuin minä, valikoimme aina väärin.

— Kuinka sinä niin voit sanoa?

— Me voimme verrattoman hyvin ymmärtää toisia ihmisiä. Me näemme heissä kaikki suuret ja hyvät ominaisuudet huononkin alta. Voimme siis monelle olla suoranaisena oppaana ja tukena. Mutta kun valikoimme elämäntoveria, niin silloin olemme sokeita, sillä silloin ei enää järki määrää tekojamme vaan tunne, ja tunne on meissä aina harhaan viepä. Ystävämme voimme valita hyvästi, mutta huonosti vaimot. Mutta eihän tämä kaikki ole pääasiassa määräämässä, miksi tahdon kuolla. Siihen on aivan toiset syyt olemassa. Minä uskoin tavattoman hyvää ihmisistä ja tahdoin uhrautua suurelle asialle — sinä et tiedä kuinka lapsellisen isänmaallinen minä vieläkin olen täysi-ikäisenä miehenä — mutta uhrautua jollekin asialle, se on samaa, kuin antautua toisten lypsylehmäksi. Kaikkine suurine ja puhtaine harrastuksineni olenkin aina ollut valtaan pyrkijöitten kätyrinä.

— Mutta kun tämän kaiken tiedät, niin etkö silloin voi järjestää elämääsi uudella tavalla?

Hän hymyili omituisesti ja vastasi:

— Ihminen tietää niin paljon yhtä ja toista omasta itsestään, jota hän ei kuitenkaan voi muuttaa. Voisinhan olla aivan niinkuin muutkin, voisinhan ansaita rahoja työlläni ja joutoajan käyttää saamieni rahojen tuhlaamiseen, mutta silloinhan vain tarpeettomasti olisin olemassa, enkä elämästä nauttisi vähääkään, ja samalla ehkä olisin toisen tiellä, joka on minua etevämpi. Elämällä ei ole minun silmissäni enään mitään tarkoitusta. Siksi tahdon lähteä siitä pois.

— Mutta olethan kirjallisessa tuotannossasi…

— Siinä pienessä, joka on ollut…

— Pienessä kyllä, mutta siksi huomattavassa, olethan siinä aina saarnannut juuri elämän iloa.

— Paratiisin ulkopuolella on niin hyvä puhua paratiisista! Optimistisimpiä kirjoja kirjoittavat aina pessimistit. Jos he olisivat todellakin optimistia, niin miksi he siitä enää kirjoittaisivat, mieluummin eläisivät itse kaiken. Mutta juuri tuon tuotantoni tähden täytyy minun kadota maailmasta. Jos jatkan elämää, jos kirjotan kirjoja, niin väitän kaiken ennen kirjoittamani valheeksi. Jokainen suurikin mies kieltää oppinsa viimeisellä hetkellä, sillä kaikki opit ovat teoriioja, jotka eivät koskaan sovi yhteen elämän kanssa. Mutta kun olen vapaa-ajattelija, niin tahdon edes jollain tavoin elää kuolemani jälkeen, ja se voi tapahtua ainoastaan juuri noiden muutamien kirjojeni kautta. Jos oman käden kautta kuolen, niin kadottavat kirjani kaiken merkityksen. Minun täytyy kadota, aivan kuin kohtalon julma käsi riistäisi minut elämästä.

— Silloinhan valehtelet maailmalle.

— Sen kyllä teen, mutta mitä siitä, jos sen kautta voin heille antaa hiukan elämän uskoa sillä, mitä jää jälkeeni. Sinä huomaat, että olen ottanut asian aivan järkevästi ja tarkan harkinnan mukaan. Minä olen päättänyt kuolla ja tahdon, että sinä siinä autat minua.

— Jos kerran olet niin kaikkea harkinnut, niin mikset voi odottaa siksi, kunnes luonto tekee tehtävänsä?

— Voisin kyllä, mutta miksi suotta hankkisin itselleni suuria ruumiillisia kärsimyksiä, kituisin kauan, enkä sinä aikana millään tavoin voisi henkisesti työskennellä. Et suinkaan ole niin kirkollinen, jotta luulet sielun tuskien kautta kirkastuvan? Jos annat minulle morfinia, niin ethän silloin tee muuta kuin tekee asekauppias, joka myy itsemurhantekijälle revolverin.

— Se on kyllä totta, mutta asekauppias ei itse surmaa ostajaa, sanoin minä. Mutta senhän minä teen, jos annan sinulle ruiskutuksen.

— Voithan jättää ruiskun pöydälleni, ja minä itse siitä otan.

— Laki kieltää lääkäriä auttamasta potilaan kuolemaa.

— Minä ymmärrän, sinä pelkäät vahingoittavasi virkamiesuraasi. Voithan sinä kaiken hyvin peittää. Sinähän kuolemantodistuksen annat. Onhan minulla syöpä, hyvin pitkälle kehittynyt syöpä, jonka mikä muu lääkäri tahansa voi myöskin todentaa. Kukaan ei usko minun kuolleen muulla tavalla. Et kai otaksu minua niin lapselliseksi, etten uskoisi lääkärien usein kirjoittavan kuolemantodistuksiin muutakin kuin mitä on totta, ainoastaan pelastaakseen oman asemansa sen kautta. Ja sen minä ymmärrän, sillä ihmisiähän hekin ovat.

— Lääkärin velvollisuus on pitää yllä ihmiselämää niin kauan kuin mahdollista, sanoin minä.

— Vastoin asianomaisen omaa tahtoakin?

— Vastoin sitäkin. Monasti tuollainen päätös on epätoivon aiheuttama, ja kun ihminen on päässyt vaikeimman hetken yli, niin hän kyllä on valmis jatkamaan elämää.

— Jatkamaan kyllä. Mutta eihän elämän arvo ole siinä, kuinka kauvan ihminen elää, vaan miksi hän elää, ja sellainen ihminen, joka kerran on päättänyt kuolla ja itsemurhayrityksen jälkeen jää elämään, on aina kadottanut elämänsä suurimman ajatuksen, sen, jota varten hän oli luotu ja itse oli päättänyt elää.

Minä tunsin, miten hän ahdistamalla ahdisti minua juuri siihen, mihin hän tahtoi tulla. Sieluni sisimmässä tunsin, että hän oli oikeassa. Tiesin kyllä, että lakipykälät aikojen kuluessa muuttuvat. Tiesin myös, että kerran täytyy lain antaa ihmiselle suurempi valta tässäkin suhteessa. Jos nyt auttaisin häntä, täyttäisin hänen pyyntönsä, niin toimisin ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, jotka ehkä sadan vuoden kuluttua ovat olemassa. Seisoohan lääkäri niin monessa suhteessa yläpuolella niiden lakipykälien, jotka ovat laaditut ihmisiä varten. Miksi en siis voisi toimia lain perustuksella, joka jonkun ajan kuluttua kehityksen pakoituksesta luodaan.

Hän näki varmaankin, miten ajatuksissani taistelin, sillä hän sanoi:

— Muutamia vuosia sitten luin, miten Amerikassa tästä samasta asiasta on väitelty ja miten silloin humaaninen ja vapaamielinen käsitys pääsi voitolle, vaikkakaan en tiedä, onko laiksi muodostunut. Noin vuosi sitten luin, miten Ranskassa muuan vaimo miehensä kärsiessä kamalia ruumiillisia tuskia juuri syöpätaudin tähden, niinkuin minäkin kärsin, miehensä pyynnöstä lopulta otti kirveen ja rakkaudesta häntä kohtaan löi hänet kuoliaaksi. Kun nainen tuli oikeuden eteen, vapautti lautakunta hänet. Nyt pyydän minä sinulta vapautusta tuskistani.

Hän tarttui käteeni ja lausui rukoilevalla äänellä: — Sinä olet ollut ainoa, jolle elämässä olen voinut olla avomielinen. Ensi kerran tein sen silloin, kun kerroin aikovani mennä naimisiin. En silloin noudattanut sinun neuvoasi, sillä olin aivan varma siitä, että olin oikeassa. Kun olin asian kertonut sinulle, niin olin entistään varmempi kaikesta siitä, mitä sanoin, samoin nytkin. Minä en sovi siihen elämään missä olen, siis on minun väistyttävä.

Mitä tiesin, mitä tunsin, en voi tällä hetkellä enää tarkkaan itselleni tilittää. Hän oli mielestäni oikeassa, sen vaan muistan päättäneeni. Jos ihminen kerran tahtoo kuolla, olosuhteitten ja luonteen pakoittamana on selvällä järjellä päätöksen tehnyt, niin miksi silloin lääkärit ei häntä siinä auttaisi. Lääkäri on elämän suuren puiston puutarhuri, jos oksa taittuu, on hänen se leikattava pois eikä odotettava siksi, kunnes se viimein itsestään rungosta irtaantuu.

En sanonut enään sanaakaan. Täytin morfiiniruiskun ja laskin sen pöydälle. Hän puristi lujasti kättäni. Läksin pois. Mutta kotia päästyäni ja tyyneesti asiaa punnittuani, alkoivat epäilykset nousta sieluuni. Miksi suotta toimin tuollaisen lain mukaan, jota ei vielä ole olemassa. Olin mielestäni tehnyt oikein, ehdottomasti oikein, mutta laki sen kielsi. Jos taas olisin noudattanut lakia, niin enköhän silloin oman itseni edessä olisi tuntenut toimineeni väärin.

Jos kotieläin on haavoittunut, ja huomaamme, ettei se koskaan enään tule terveeksi, niin me surmaamme sen ja vaadimme, että siihen on käytettävä keinoja, jotka tuottavat mahdollisimman vähän tuskia. Miksi ihmisen suhteen meidän on pidennettävä hänen kärsimyksiään siksi, kunnes luonto viimein saa voiton lääkäreistä?

Meidän velvollisuutemme on auttaa ihmistä elämään kokonaisesti ja terveesti, mutta miksi olemme rajoitetut niin suuressa määrässä, että usein, tehdessämme muka suurinta oikeutta, teemmekin suurinta vääryyttä.

Palasin hänen luokseen, tahdoin ottaa ruiskun pois.

Hän oli ennättänyt jo sitä käyttää. Leski itki. Hän kertoi minulle sairaan viimeisistä hetkistä. Hän oli aivan kuin nukkunut ja hiljaa sammunut.

Ruisku oli pöydällä, kukaan ei ollut sitä huomannut. Pistin sen taskuuni.

Huomasin, kuinka rouva halusi surullaan tehdä itsensä intressantiksi. Hän puhui siksi paljon, että suru ei voinut olla todellista. Jos hän olisi ollut sanaton tai olisi ollut melkein mielipuoli, silloin olisin ollut vaiti. Mutta hän teki erikoisen numeron siitä "kuinka hänen rakas miehensä oli hänet jättänyt." Silloin huomasin, että minun oli otettava osaa tähän suruun — olinhan ainakin niin paljon velvollinen tekemään, — tartuin senvuoksi hänen käteensä ja lausuin tuon sovinnaisen, typerän lauseen:

— Otan osaa suruunne!

Hän huomattavasti tyyntyi tästä lauseesta, sillä hän puristi lujasti kättäni ja vaipui tuoliin, peittäen teatraalisesti käsillään kasvonsa, mutta huomasin, miten hän istuessaan jalallaan korjasi hamettaan, joka oli jäänyt rumalle laskokselle. Vaistomaisesti hän myöskin käänsi jalkansa niin, että sen kaunis jalkapöytä näkyi. Hän ei hetkeäkään unohtanut, että suru oli hänelle edullinen.

Kun tulin eteiseen, oli siellä jo pöydällä suruharso, ja toverini kuolemasta oli kulunut vasta kaksi tuntia!

Nainen ei ole usein mitään muuta kuin nainen! —

MORFINISTI-LÄÄKÄRI

Hän oli tässä samassa kaupungissa praktiseeraava nuori lääkäri. Kun hän kerran oli virkaveli, niin olihan luonnollista, että aloimme seurustella keskenämme. Kohteliaana miehenä hän heti kaupunkiin tultuaan saapui tervehtimään minua. Heti ensimäisestä hetkestä alkaen teki hän minuun hyvin edullisen vaikutuksen. Siihen oli myöskin osaksi syynä se, että hän ei millään tavalla ryhtynyt puhumaan meidän yhteisestä ammatistamme, vaan heti paikalla johti keskustelun muille aloille. Hän oli monessa suhteessa harvinaisen intelligentti ihminen, jolla oli paljon muitakin harrastuksia paitsi ne, jotka kuuluivat ammattialaan, varsinkin taiteellisia. Edulliseen vaikutukseen oli myöskin syynä hänen suorastaan lumoava persoonallisuutensa. Hän oli niitä ihmisiä, jotka heti pakoittavat meidät ajattelemaan heistä mahdollisimman paljon hyvää. Itse olen lääkäri, tiesin, kuinka suuri merkitys oli persoonallisella lumouksella potilaisiin nähden, ja olin aivan varma siitä, että hänellä on suuri tulevaisuus, sillä lääkärin miellyttävä persoonallinen vaikutus määrää sen paljoa suuremmassa suhteessa kuin hänen tietonsa ja taitonsa.

Lääkärinä olin tullut huomaamaan, että lahjakkaisuus ostetaan hyvin tavallisesti henkisten puutteellisuuksien kustannuksella. Monasti onkin tuntunut minusta, että henkinen elinvoima on yksi ja ainoa, ja jos yhdessä suhteessa ihminen kohoaa yläpuolelle tavallisuuden, hän toisessa suhteessa kadottaa jotakin. Olihan luonnollista, että minä silloin ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että hänellä täytyy olla suuria henkisiä vikojakin.

Kun tuttavuutemme oli jonkun aikaa kestänyt, otin tämän seikan puheenaiheeksi. Hän ei välttänyt keskustelua vaan ryhtyi siihen heti.

— Minun mielestäni, sanoi hän, ovat ihmisen viat aivan kuin ääriviivat piirustuksessa, tuntemalla viat me myöskin tiedämme vastaavat hyvät ominaisuudet. Mitä muuten vikoihin tulee, niin olen arvellut, että hyödyllisempää on kehittää hyviä puolia itsessään kuin taistella huonoja vastaan. Tällaisen menettelyn lopputulos on ihmiselle ehdottomasti lopulta edullisin.

— Mutta tuohan on suoranaista yli-ihmisoppia. Sehän antaa ihmiselle oikeuden tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia itsessään.

— On kyllä, mutta eikö kaiken lopullinen arvo riipu siitä, mikä on se plus, jonka ihminen jättää jälkeensä.

— Taikka se minus, jonka hän myöskin siinä tapauksessa tekee!

— Te käsitätte minua hiukan väärin, sanoi hän, luullessanne, että minä sallin ihmisen tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia. Huonot ominaisuudet ovat meidän sielussamme niitä perkeleitä, jotka me verrattoman hyvin voimme valjastaa vetämään hyvien asioiden vaunua.

Tällä leikillisellä käänteellä oli hän taittanut keskustelun kärjen. Minä olin valmis uskomaan, että hän oli niitä suuria ihmeellisiä poikkeuksia, joita luonto ainoastaan harvassa tapauksessa tuottaa.

Pian huomasin, että hän oli niitä ihmisiä, jotka tahtovat elää elämän kaikissa eri muodoissa mahdollisimman kokonaisesti. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut poimia elämän puusta hedelmiä enemmän, kuin se jaksoi kantaa.

Tiesin, että tällainen elämisen ahneus ehdottomasti tuo mukanansa muutamia paheita, niiden joukossa senkin, että keinotekoisilla aineilla koettaa saada organisminsa kestäväksi silloinkin, kun luonnonlakien mukaan sen pitääkin saada levätä.

En voi enää varmaan muistaa, miten epäilys minussa heräsi, mutta kun aloin pitää häntä silmällä, niin tulin huomaamaan, että hän oli morfinisti. Huomasin nimittäin jonkun kerran aivan selvästi sen eroituksen, mikä ihmisen katseessa on, ennenkun hän on ruiskuttanut ruumiiseensa myrkkyä ja sen jälkeen.

Tiesinhän tämän paheen lääkäripiireissä jokseenkin yleiseksi. Olinhan kuullut siinä suhteessa suorastaan peloittavia juttuja, jonka vuoksi en sillä ensi alussa pannut sen suurempaa painoa. Ymmärsinhän minä sen niin erinomaisen hyvin! Olihan kiusaus ollut minulla itsellänikin. Kun on koko päivän uutterasti tehnyt työtä ja hoitanut praktiikkaansa, kun on yöllä saanut nousta parikin kertaa unesta, mennäkseen hoitamaan potilaita vaikeissa taudinkohtauksissa, kun sitten on uusi pitkä työpäivä edessänsä ja pelkää kesken uupuvansa, niin onhan suloista terästää voimiansa, varsinkin kun tietää sen voivan tapahtua niin helposti. Pieni ruiskutus ainoastaan, ja ihminen on taas täydessä vireessänsä.

Ehkä enemmän onnellisen sattuman kuin luonteen lujuuden kautta olin voinut tämän vaaran välttää. Sen vuoksi katselinkin häntä ainoastaan ihmisenä, joka sattuman kautta oli joutunut siihen, mistä itse olin päässyt vapaaksi.

Emme koskaan puhelleet tästä asiasta, jos satuinkin sen mainitsemaan, niin siirsi hän piankin keskustelun toisaanne. Mutta kun hän alkoi tuomita ankarasti kaikkia muita huumauskeinoja, joiden orjaksi ihmiset saattavat tulla, niin ymmärsin siitä, että hän sillä tahtoi ikäänkuin puolustaa itseään.

Hänen seuransa oli minulle niin virkistävä, hänen keskustelunsa niin pirteätä, hänen mielipiteensä usein niin sattuvia ja uusia, että millään tavalla en olisi tahtonut häntä loukata, peläten että sen kautta mahdollisesti kadottaisin hänen seuransa. Sen vuoksi päätinkin välttää keskustelussa kaikkea sellaista, joka jollain tavalla viittaisi hänen paheeseensa, ja sitäpaitsi, onhan joka ihminen vapaa ja oikeutettu tekemään itsensä kanssa, mitä hän tahtoo.

Vasta jos me toiselle ihmiselle tuotamme vahinkoa, silloinhan on ympäristön oikeus ja velvollisuus sekaantua asiaan.

Muuan potilas, joka pitemmän aikaa oli ollut hoidettavanani ja tuon potilaille ominaisen muuttamishalun vaikutuksesta oli etsinyt häntä ja antautunut hänen hoidettavakseen, sattui kuolemaan.

Olin ollut aivan varma omasta hoitotavastani, ja vaikkakin tauti oli harvinainen, oli se siksi selvä ja lääketiede todisti sen tavallisesti mahdolliseksi parantaa, että potilaan äkillinen kuolema suorastaan kummastutti minua. Tulin silloin ehdottomasti ajatelleeksi, että joku muu lisätauti oli ilmaantunut ja potilas sen vaikutuksesta kuoli, enkä siis tahtonut virkaveljeltäni mitään tiedustella.

Mutta kun potilas kuului varakkaaseen vanhaan sukuun, jonka jäsenet olivat aina tulleet ruumiinavauksen alaiseksi, niin pyysivät sukulaiset minua toimittamaan tämän tehtävän. Kun virkaveljeni häntä viimeksi oli hoitanut, ehdotin että hän sen tekisi, mutta, kun hän puolestaan kuuli suvun minua pyytäneen tähän toimeen, hän hienotunteisesti vetäytyi syrjään ja uskoi ruumiinavauksen minun huostaani.

Silloin se tuli ilmi!

Hän oli aivan väärällä tavalla hoitanut potilasta ja viimeksi antanut hänelle lääkkeitä, jotka äkkiä olivat jouduttaneet potilaan kuolemaa. Sen näin aivan selvästi, ei ollut pienintäkään epäilystä siitä. Ruumiin sisälmyksissä oli kaikki myrkytyksen tuntomerkit. Otin nämät erilleen, pannakseni ne säilymään ja käyttääkseni niitä todistuskappaleina.

Kollegiaalisuus esti minua nostamasta asiasta suurempaa melua. Mutta pidin vääränä, ellen ainakin hänelle huomauttaisi asian oikeata laitaa.

Miksi hän oli määrännyt juuri tällaiset vaaralliset lääkkeet, olihan hän sekä telefoonissa että suullisestakin keskustellut potilaasta, ja olin antanut hänelle aivan selvän selityksen taudin laadusta ja käyttämästäni hoitotavasta? Vaikka hän olisi ollut aivan vasta-alkaja, niin olisi hän voinut lukea hoitotavan mistä lääketieteellisestä teoksesta tahansa. Mistä johtui se, että hän oli tehnyt juuri päinvastoin kuin hänen piti?

Tulin ajatelleeksi, että ihminen silloin, kun hänen tahtonsa jollakin tavoin heikkenee, tekee juuri niin kuin hän ei saisi tehdä. Hän oli lääkkeitä määrätessään epäilemättä ollut morfinisteille ominaisen himmennystilan alaisena. Se oli selvitys kaikkeen.

Päätin mennä hänen luokseen ja virkatoverina vaatia että hänen täytyi päästä vapaaksi paheestaan, josta potilaille voi olla niin turmiollisia seurauksia.

Hän otti minut tapansa mukaan hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli niin huolettoman näköinen, puhuessani ruumiinavauksesta, että hän ei varmaankaan aavistanut, mitä hän oli tehnyt ja mitä minä tiesin.

En voinut ensi alussa ryhtyä suoraan asiaan, sillä hänen luonaan oli muuan kaupungin apteekin farmaseutti, jonka kanssa olin huomannut hänen paljon seurustelevan. He kuuluivat jollain tavoin olevan kaukaista sukuakin toisilleen.

Viimein farmaseutti läksi ja me jäimme kahden. Silloin sanoin aivan suoraan, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Hän kielsi kaiken aivan jyrkästi.

— Se ei ole totta, sanoi hän, minä en ole voinut tehdä sellaista erehdystä!

— Minä en olisi tullut luoksenne, ellen olisi asiastani aivan varma. Potilas on kuollut suoranaiseen myrkytykseen, se on minun horjumaton vakaumukseni lääkärinä, ellette sitä usko, niin voimmehan lähettää elimet pääkaupunkiin tutkittavaksi.

— Ei ei, sanoi hän, se on aivan tarpeetonta!

Hän vaipui aivan kalpeana tuolilleen istumaan.

Minun tuli tällä hetkellä sydämestäni häntä sääli. Tiesin, että ihminen tällaisen kolauksen jälkeen on valmis tekemään kaiken voitavansa, välttääkseen samanlaatuisia tekoja, ja siihenhän minä olinkin tahtonut tulla.

Hän istui vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten:

— Mitä aijotte nyt tehdä, ilmoitatteko asian lääkintöylihallitukselle?

— En ole vielä päättänyt, mitä teen.

— Jos ilmaisette asian, niin täytyy minun luopua lääkäritoimestani.

— Luonnollisesti!

— Vastatkaa minulle suoraan, ettekö itse koskaan ole erehtynyt? kysyi hän.

— Olen kyllä. Diagnosin tekeminen, josta kaikki riippuu, on usein hyvin vaikea, suurinkin auktoriteetti voi siinä suhteessa erehtyä. Mutta minä en vielä koskaan ole suorastaan myrkyttänyt potilasta.

— Tämä on ollut erehdys, aivan varmaan erehdys, sanoi hän. En voi ymmärtää, kuinka olisin voinut tehdä sellaisen virheen, sillä alkeellisimmillakin lääkäritiedoilla pitäisi minun tietää, että juuri teidän noudattamanne tapa oli oikea. Ja minä olen sitä jatkanut.

— Koko ajanko?

— Niin.

— Onko teillä diariumi?

— On.

— Merkitsettehän siihen kaikki potilaille antamanne lääkkeet?

— Onhan se velvollisuutemme!

— Näyttäkää se minulle!

Hän ojensi kirjan.

— Milloin olette viimeksi määrännyt hänelle lääkkeitä?

— Neljä päivää sitten.

— Oletteko siitä aivan varma?

— Olen. Muistan sen aivan varmasti muutamista muista seikoista, jotka ovat sen yhteydessä. Minua tultiin hakemaan samassa, kun aijoin mennä tanssiaisiin. Sieppasin hännystakin ylleni. No niin, ne ovat pikkuseikkoja. Olin silloin unohtanut reseptikirjanikin toisen takin taskuun ja unohtanut siis paljon muutakin. Olin hyvin väsynyt ja vasta, kun pääsin kotia…

Hän vaikeni ja heikko puna nousi kasvoille.

— Olitte unohtanut, morfiniruiskun kotia ja vasta silloin… sanoin minä.

Hän ponnahti seisaalleen ja lausui hyvin terävästi:

— Kuinka Te uskallatte sitä väittää?

— Olen pitänyt Teitä silmällä jo pitemmän aikaa.

— Siis vakoillut?

— En suinkaan. Olen vain pitänyt velvollisuutenani ammattia harjoittavana lääkärinä varjella lääkärikunnan kunniaa.

Hän naurahti.

— Käytätte kovin suuria sanoja.

— Ehkä Teidän mielestänne.

Selailin kirjaa.

Ei missään ollut mainittu reseptistä, jonka hän neljä päivää sitten oli potilaalle kirjoittanut.

— Täällä ei ole mitään reseptiä mainittuna, sanoin minä.

— Olen unohtanut sen kirjoittaa ennen tanssiaisiin menoani.

— Meidän on helppoa päästä selville siitä, mitä olette antanut.

— Millä tavoin?

— Saamalla reseptinne kopion apteekista tai ottamalla lääkkeisiin liitetyn potilaan kotoa. Kumman teemme?

— Apteekista on viisaimpaa, vastasi hän, sillä potilaan kotoa etsiessä voisi se herättää huomiota. Vai tahdotteko juuri sitä? Aijotteko käyttää tätä, lykätäksenne kilpailijanne syrjään?

En vastannut hänelle mitään. Tuntui vastenmieliseltä vastatakaan tuollaiseen epäilykseen. Sanaakaan sanomatta menin telefooniin ja soitin apteekkiin. Ilmoitin päivämäärän ja mitä reseptiä tarkoitin. Pyysin tuomaan kopion siitä minulle. Tänä aikana oli hän noussut paikoiltaan ja käveli huoneessa. Hetkisen kuluttua hän poikkesi makuuhuoneeseensa, pyytäen anteeksi lähtöään. Hän palasi ilmoittaen, että palvelijatar kohta tuo kahvia. Katsoin häneen terävästi. Huomasin hänen ruiskuttaneen itseensä morfinia. Äskeinen keskustelun aiheuttama jännitys oli hänen kasvoistaan kadonnut. Aivan kuin ei mitään tätä ennen olisi meidän välillämme keskusteltu hän puheli kahvia juodessamme viimeisistä pääkaupungin uutisista.

Pian saapui apteekinoppilas ja toi alkuperäisen reseptin.

Olin ollut oikeassa. Ojensin reseptin hänelle. Hän tuijotti siihen sanaakaan sanomatta. Huomasin, miten hän aikoi repiä sen, mutta samassa olin jo siepannut sen hänen käsistään. Tämä hänen tekonsa oli ollut niin odottamaton, että saatoin uskoa jo hänestä mitä tahansa ja pelkäsin, että hän riistäisi sen väkisin minulta. Mutta hän hallitsikin itseään ja sanoi tyyneesti:

— Olen vallassanne, mitä aijotte tehdä?

— Äsken huomasin Teidän ajattelevan, että jollain tavoin tahtoisin syrjäyttää Teidät, vastasin. Olisinhan huono lääkäri, ellen koettaisi ymmärtää. Sen johtopäätöksen mukaan, minkä Teistä olen tehnyt, olette morfinisti. Ja sen tähden olette väsymyksen hetkenä erehtynyt. Selitys on Teille hyvin edullinen. Eikö olekin?

— Minä kiitän Teitä, sanoi hän hiukan ivaillen.

— Kunnianne, asemanne, kaikki on nyt minun hallussani, mutta minä en tahdo Teitä syöstä turmioon, vaan antaa Teille tilaisuuden muuttamaan elämänne. Teidän täytyy päästä tuosta paheestanne, sen kai lääkärinä itsekin huomaatte?

Hän ei vastannut mitään, katsoi vain toisaanne.

— Ehdoitan sen vuoksi että…

— Minä en ole morfinisti. Kaikki tämä on tapahtunut tavallisen ruumiillisen väsymyksen vaikutuksesta.

Minusta hän oli aivan kuin pieni lapsi, joka, jouduttuaan pahanteossaan kiinni, luulee pelastuvansa kaikesta rangaistuksesta jyrkästi kieltämällä.

Minä tahdoin häntä auttaa ja senvuoksi sanoin:

— Siinä tapauksessa on tekemäni ehdoitus sitä mukavampi Teille.

— Ja se on?

— Antaudutte kolmeksi kuukaudeksi tarkastuksen alaiseksi.

— Aijoin sitä Teille itsekin ehdoittaa.

— Sitä parempi.

— Miten olette aikonut asian järjestää?

Tämä hänen äkillinen myöntyväisyytensä tuotti minulle suurta iloa.

— Voimmehan valita taudin, josta yhteisesti sovimme ja jonka hoitaminen ei vaadi mitään muuta erikoista kuin lepoa. Tulette sairashuoneeseen ja pysytte siellä huoneessanne kolme kuukautta. Mitä potilaisiinne tulee, niin lupaan sinä aikana niitä hoitaa ja palauttaa ne sitten takaisin Teille.

— Milloin aloitamme?

— Milloin itse asioittenne vuoksi katsotte sopivammaksi.

— Vaikka huomenna!

— Hyvä on. Menen sairashuoneelle ja valmistan kaikki tuloanne varten. Voitte täydellisesti luottaa hienotunteisuuteeni tässä asiassa. Kukaan ei saa tietää, miksi oikeastaan olette siellä.

— Minä kiitän.

Hän ojensi minulle kätensä, ja minä tartuin siihen.

Olin valmistanut sairashuoneessa kaikki hänen tuloaan varten. Hän vietiin ensiksi kylpyhuoneeseen. Siellä hän sai riisua kaikki vaatteensa ja pukea toiset ylleen. Olin tarkastanut niiden taskut, jotta hän ei olisi niihin voinut kätkeä morfinia.

Kävin häntä joka päivä katsomassa. Hän oli ensimäisenä päivänä huoleton ja iloinen. Toisena hän jo oli ärtyinen ja lausui minulle muutamia hiukan katkeria sanoja, joille en kuitenkaan pannut sen suurempaa painoa, sillä tiesinhän, että morfinista luopuminen tekee potilaan alussa tavattoman hermostuneeksi. Senvuoksi odotinkin kolmatta päivää hyvin suurella jännityksellä. Olin aivan varma siitä, että hän tulisi kärsimään kamalia tuskia, ja olin jo päättänyt antaa hänelle pienemmän annoksen morfinia. Kun hän kuitenkin oli kieltäytynyt jyrkästi käyttämästä tätä ainetta, en tahtonut sitä hänelle antaa muuten kuin hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Petyin odotuksessani. Hän oli harvinaisen iloinen ja puheli kanssani kaikenlaisista asioista varsinkin viimeisistä ennätyksistä lääketieteen alalla. Monissa väitteissään hän oli suorastaan nerokas. Ja minä olin iloinen siitä, että hän niin helposti oli päässyt paheestaan vapaaksi.

Kolmena seuraavana päivänä oli hänen laitansa aivan samanlainen. Minua hiukan hävetti se, että olin vaatinut häntä olemaan kolme kuukautta tarkastuksen alaisena, ja aijoinkin jo hänelle ehdottaa ajan lyhentämisestä.

Kun sitä seuraavana päivänä astuin hänen huoneeseensa aikana, joka ei ollut tavallinen, kuulin jo oven taakse sieltä keskustelua. Kun avasin oven, oli hänen seurassaan muuan sairashuoneen hoitajatar, nainen, jonka tiesin hyvin mielellään etsivän itselleen seuraa potilaiden joukossa. Heti huoneeseen tultuani hän poistui.

Virkaveljeni oli alussa hiukan hämillään, mutta voitti sitten piankin ja alkoi leikillisesti kertoa kaikellaisia juttuja siitä, kuinka naiset olivat häntä piirittäneet. Minä yhdyin tähän leikilliseen puheeseen ja lausuin, etten laisinkaan ihmetellyt sitä, sillä olihan hän joka suhteessa suoranainen lumooja. Lähdettyäni hänen luotaan en kuitenkaan voinut poistaa pientä epäilystä. Kun sairaanhoitajattarella oli hallussaan morfinia, niin epäilin, että virkaveljeni oli pyytänyt ja saanut häneltä kaipaamaansa ainetta. Tullakseni tästä asiasta varmaksi, muutin sairaanhoitajattaren pienen tekosyyn nojalla aivan toiseen osastoon ja asetin hänen sijaansa vanhemman hoitajattaren, johon kaikessa saatoin täydellisesti luottaa.

Kun nyt seuraavana päivänä saavuin potilastani katsomaan, oli hän kyllä iloinen, mutta käsien hermostuneesta liikkeestä huomasin, että iloisuus oli teeskenneltyä. Olen lääkärinä tullut siihen huomioon, että ihmiset oppivat valehtelemaan kasvoillaan ja silmillään mutta kädet ilmaisevat hyvin usein totuuden.

Parin päivän päästä oli hän jo niin heikko, että hän tullessani lepäsi vuoteessaan.

Hänen täytyi nyt jo pyytää minulta morfinia, hänen täytyi se nyt tehdä ja senkautta todistaa, että minä olin ollut oikeassa. Mutta hän ei sitä tehnyt. Kun ihmettelin hänen vuoteessa makaamistaan ja kysyin häneltä syytä siihen, nauroi hän ainoastaan ja sanoi päättäneensä hyvän tilaisuuden tultua levätä perinpohjaisesti.

Eihän minulla ollut siihen mitään sanottavaa. Läksin varmasti vakuutettuna, että hänen jo seuraavana päivänä täytyi tunnustaa minulle kaikki.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun odottaessani tapaavani hermostuneen miehen, näinkin hänen istuvan pöydän ääressä lukemassa kaunokirjallisuutta, jota hän kaupungin kirjakaupasta oli tuottanut itselleen suuren määrän.

Hän oli myöskin tilannut kukkia huoneeseensa, ja pöydällä oli komea ruukussa kasvava ruusu. Kun hän hämmästyneenä näki minun sitä katselevan, niin sanoi hän:

— Te ette kai tiedäkään, että minä olen suuri kukkien ystävä?

Ja sitte hän alkoi suorastaan säkenöivällä tavalla puhua kukista vedoten väitteessään Maeterlinckin kirjaan "Kukkien intelligenssi."

Tästä päivästä alkaen aloimme tulla yhä paremmiksi ja paremmiksi tuttaviksi, ja hänen seuransa oli minulle suoranainen virvoitus. Minä en enää mitään muuta kaivannut, kuin että hän aivan suoraan puhuisi minulle, ilmoittaisi minulle olleensa morfinisti.

Eräänä päivänä hän sen tekikin. Hän tunnusti käyttäneensä morfinia, vaikkakaan ei niin suuressa määrässä kuin mitä minä olin epäillyt. Hän tunnusti houkutelleensa alkupäivinä sairaanhoitajatarta hänelle sitä antamaan ja vähentäen siten annosten määrää päivä päivältä oli hän lopullisesti kokonaan vapautunut.

Nyt oli hän kokonaan minut voittanut. Tämän jälkeen aloimme puhella lääkäreistä ja siitä suuresta määrästä virkaveljiämme, jotka käyttävät morfinia. Kun hänellä oli elävä esimerkki siitä, kuinka vaarallista tämä voi olla, niin hän lausui:

— Meidän laistamme puuttuu pykäliä, joiden avulla määrättäisiin, kuinka kauan lääkäri saa ammattiaan hoitaa, sillä onhan tähän asti lääkäri turvattu, voi tehdä mitä virheitä tahansa ja, ellei sattuma tuo niitä ilmi, saa jatkaa tointaan. Kun lääkäri itse kirjoittaa hoitamansa potilaan kuolintodistuksen, niin millä voidaan päästä selville siitä, onko hänen hoitotapansa ollut oikea vai ei.

Tämä hänen väitteensä sai minut täydellisesti uskomaan, että hän oli paheestaan vapaa, ainaiseksi vapaa.

Näin kului nuo kolme kuukautta umpeen ja paitsi sitä hyötyä, mikä minulla oli ollut niin intelligentistä seurasta, muutamien käsitteiden selviytymisessä sekä lääkärialalla että taiteessa, opin myöskin tuntemaan erilaatuisia kukkia, sillä niitä oli hänellä koko ajan ollut. Kun kukka kuihtui, tuotti hän aina uuden.

Lähtöpäivänä pyytelin häneltä anteeksi, mutta hän keskeytti lauseeni sanoen, että olin menetellyt niinkuin hyvä toveri ainakin, että olisin hänen tekemänsä erehdyksen nojalla voinut syöstä hänet turmioon, mutta olinkin sen sijaan häntä auttanut, ja että hän koko elinaikansa tulee minulle olemaan siitä kiitollinen.

Mainitsin hänelle ilmoittaneeni kaikille hänen potilailleen hänen palaavan jälleen toimeensa.

Hän kiitti minua, mutta sanoi:

— Kaipaan pääkaupunkia ja olen senvuoksi päättänyt jättää praktiikkani täällä. Aijon vielä tänään lähteä matkalle.

— Mutta kaikki tavaranne?

— Olen kirjoittanut sukulaiselleni. Niin, tunnettehan hänet, tuon farmaseutin, jonka tapasitte luonani. Hän on hoitanut kaikki. Kun olen toimittanut muutamia pieniä asioita vielä, olen aivan vapaa.

Lausuin tulevani kaipaamaan häntä kovasti ja toivotin hänelle hauskaa matkaa ja hyvää praktiikkaa.

Hän läksi.

Olin asemalla häntä saattamassa ja otimme hellät jäähyväiset toisiltamme.

Samana iltana täytyi minun tulla illalla sairashuoneeseen. Muuan äkkiä sairastunut potilas oli tuotu sinne ja viety siihen huoneeseen, jossa virkaveljeni oli ollut. Sairaan vuodetta lähestyessäni satuin tyrkkäämään pientä pöytää, jolla oli virkaveljelleni tuotu ruukussa kasvava kukka. Ruukku putosi permannolle ja meni rikki. Sairaanhoitajatar kumartui kokoamaan ruukun sirut ja mullan. Mullan joukossa näin lasisiruja. Silloin ymmärsin kaiken. Hän oli koko ajan pettänyt minua. Hän oli sairashuoneeseen saanut kukkaruukkujen sisällä morfinituubeja.

Pari päivää myöhemmin hän lähetti minulle pääkaupungista komean kristallimaljan, jossa oli kauniita ruusuja. Tietysti juuri ruusuja? Suuttuneena heitin maljan seinään rikki.

Minun täytyi paljastaa tuo mies, estää häntä olemasta lääkärinä, sillä hän voi mikä päivä tahansa tehdä samanlaatuisen erehdyksen!

Olihan minulla todistuskappale, myrkyttämänsä potilaan sisäelimet, jotka olin jättänyt sairashuoneen leikkaussalin kaappiin, lasipurkkiin säilymään.

Riensin heti sinne. Avasin kaapin. Purkki, jonka kyljessä oli kuolleen potilaan nimi, oli tyhjä.

Kuulustelin vahtimestaria. Hän kertoi virkaveljeni lähtöpäivänään käyneen siellä ja jääneen hetkiseksi yksin, sillä hän oli lähettänyt vahtimestarin ostamaan paperossia.

Hän oli päässyt käsistäni!

MUUAN ISÄ

Hänet tunnettiin kaikilla käräjillä erinomaisen hyvin, sillä aina hänellä oli asioita ajettavana. Hän riiteli kaikkien ihmisten kanssa ja mitä vähäpätöisimmästä seikoista. Hän oli jokseenkin varakas, sillä hän oli muutamilla onnistuneilla metsäkaupoilla koonnut kauniin omaisuuden, sijoittanut sen kaupungin taloihin, myynyt talot, ostanut uusia ja aina voittanut, mutta yhä hänellä myöskin oli riitoja ostajien kanssa. Pahat kielet kertoivat hänen rikkautensa saaneen alkunsa siitä, että hän talonpoikien kanssa oli metsäkaupoissaan tehnyt sellaisia sopimuksia, että nämät lopulta olivat olleet pakoitetut melkein ilmaiseksi antamaan hänelle metsänsä.

Laki, tuo oikeudellinen seula, jossa niin paljon on pieniä reikiä, minkä kautta voi pujahtaa, oli hänelle aivan tuttu. Hän löysi siitä aina kaikenlaisia pakoteitä. Vaikka hän ei voittaessaan asian aina hyötynytkään, niin oli hänellä kuitenkin suuri sisäinen halu etsiä yhäti uusia riidansyitä.

Hän oli niitä hulluja, joita yhteiskunta pitää joukossaan, eikä usko lääkäriä, joka pitää parantolaa niiden oikeana kotina, tuo yhteiskunta, joka hulluuden näkee ainoastaan tyhmissä teoissa ja sanoissa, eikä käsitä, että hulluus useinkin on peloittavan järkevää.

Minulla oli vaistomainen vastenmielisyys häntä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys lisääntyi, kun jouduin hoitamaan hänen vaimoaan. Tämä alkoi nimittäin sairastaa pahaa hermotautia. Ymmärsin alkusyyn olevan siinä, että mies oli avioelämässään raakamaisella kiihkollaan hänet suorastaan uuvuttanut. Kun vaimon hermot laukesivat, etsi mies lääkäriä, saadakseen hänen avullaan vaimonsa jälleen siihen tilaan, että tämä kestäisi hänen kohtelunsa. Kuinka monet aviomiehet turvautuvatkaan lääkärin apuun ainoastaan siinä tarkoituksessa!

Tein ja toimin päättävästi. Määräsin, että miehen oli pysyttävä erillään vaimostaan.

Hän kiivastui siitä niin tavattomasti, että jos hän vain laista olisi löytänyt pienimmänkään pykälän, jonka avulla hän olisi minut voinut haastaa oikeuteen, olisi hän sen tehnyt.

Minua ei tämän määräyksen jälkeen enää kutsuttu perheeseen. Olen varma siitä, että hän kävi kirkkoherran luona ja sai luvan siihen, mistä minä häntä kielsin. Papithan eivät koskaan avioelämää kontrolleeraa. Heidän mielestään on pääasia siinä, että sitä jatkuu. Pääsin tämän asian perille tavatessani vaimon kadulla ja kyseltyäni häneltä hänen vointiaan. Vaimo ei ollut kyennyt vastustamaan, siksi heikontunut oli jo hänen tahtonsa.

Tunsin kirkkoherran erinomaisen hyvin. Häntä pidettiin jokseenkin vapaamielisenä, mutta aviollisissa kysymyksissä hän oli suorastaan vanhoillisen vanhoillinen.

Kuvaavaa hänen luonteelleen on seuraava tapaus:

Hänen vaimonsa oli lapsivuoteessa, olin kutsuttu auttamaan. Pihtisynnytys oli välttämätön. Ilmoitin sen kirkkoherralle. Hän sanoi silloin, että minä en saa pihtiä käyttää, sillä raamattu määrää, että naisen on synnytettävä tuskalla, eikä sitä saa vähentää. Hän sanoi menevänsä toiseen huoneeseen rukoilemaan, jotta jumala auttaisi synnytystä. Sinä aikana minä tietysti tein kaiken niinkuin itse tahdoin. Kun hän kuuli lapsen itkua, palasi hän huoneeseen ja sanoi säteilevin silmin:

— Näettehän, että rukous auttoi!

Minä naurahdin ja vastasin:

— Mutta tällä kertaa ei pihtiä pitänytkään jumala vaan paholainen!

Uuden pappilan rakentamisessa olivat nämät miehet olleet yksissä hommissa, siten nimittäin, että toinen oli hankkinut siihen tarvittavat hirret.

Heistä oli senjälkeen tullut hyvät ystävät.

Olin aivan varma siitä, ettei kumpikaan enää koskaan kääntyisi puoleeni lääketieteellisessä tarkoituksessa.

Petyin.

Eräänä päivänä kutsui tukkikauppias minut telefoonilla luokseen. Olin varma siitä, että kysymys oli jälleen hänen vaimostaan.

Minut olikin kutsuttu heidän nuorimman, hiljattain syntyneen lapsensa tähden. Tällä oli myelocele.

Tämä selkäydintauti on parantumaton, sen tiesin, mutta taitavan leikkauksen avulla voi lapsen pitää kuitenkin elossa. Mutta että leikkauksesta ei mitään erikoisen suurta hyötyä ole lapselle, sen tiesin. Hänen alaruumiinsa oli halpaantunut, ja jos leikkaus tehdään, ja se onnistuu, eikä ilmaannu mitään tulehdusta, joka tässä tapauksessa oli tavattoman vaarallinen, niin saattoi lapsi elää muutamia vuosia ehkä enemmänkin, mutta sen alaruumis pysyi aina halpaantuneena.

Teki mieleni sanoa, että lapsen täytyy antaa kuolla, sillä miksi häntä elämällä kiusaisi. En sitä kuitenkaan tohtinut sanoa.

Mies vaati minua tekemään leikkauksen. Vältin sen sanomalla, etten ollut siihen kylliksi kykenevä. Neuvoin häntä viemään lapsensa pääkaupunkiin, koska siellä oli suurempia auktoriteettejä kuin mitä minä olin.

Vielä samana päivänä isä läksikin lapsineen Helsinkiin.

Kaksi päivää myöhemmin kutsui hän minut jälleen kotiaan. Hän oli palannut pääkaupungista.

— Mitä minusta nyt tahdotte? kysyin.

— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus, vastasi hän.

— Mitä Teille sanottiin Helsingissä? kysyin.

— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus.

Tiesin hänen valehtelevan, sanoinkin senvuoksi:

— Sillä tavoin ei siellä ole voitu sanoa, leikkaus on tarpeeton.

— Niin Te sanotte, lausui hän kiivaasti. Kyllä minä ymmärrän, että tohtori ei tahdo pelastaa minun lastani juuri senvuoksi, että se on minun lapseni. Mutta jos lapsi olisi jonkun rikkaan lapsi, tohtorin herrastuttavan sikiö, niin tietysti tehtäisiin vaikka mitä, jotta lapsi pysyisi hengissä.

— Lääkäri ei virkaansa hoitaessaan tee mitään eroitusta siinä, kenen lapsi on, vastasin minä. Olenhan jo aikaisemmin Teille sanonut, että leikkauksen onnistuminen on pieni.

— Olkoon kuinka pieni tahansa, niin minä kai saan päättää, tehdäänkö se vai ei?

— Luuletteko, että lapsellenne olisi elämä mikään siunaus, vaikkakin itse leikkaus onnistuisi, sillä hän jäisi koko elinijäkseen halvatuksi.

— Se ei ole sanottu!

— Se on totta!

— Minä en sitä usko! Tohtori sanoo sillä lailla ainoastaan senvuoksi, että lapsi on minun.

— Jos epäilette, niin voittehan kysyä joltakin muulta lääkäriltä.

Hän vastaa samalla tavalla kuin minäkin.

— Ei korppi korpin silmää puhkaise, kyllä lääkärit aina toistensa puolta pitävät. Mutta kyllä minä tästä selville pääsen.

— Millä lailla?

— Minä sain tietää tämän taudin ulkomaalaisen nimen siellä Helsingissä ja ostin kirjakaupasta kirjoja, joissa siitä puhutaan.

— Minä luulen, että Teidän syventymisenne sellaisiin kirjoihin on mahdoton.

— En minä sitä itse aijokkaan tehdä.

— Vaan kuka sen tekee?

— Kirkkoherra.

— Vai niin.

— Minä vein kirjan hänelle. Kun hän on lukenut siitä sen kohdan, mikä tähän tautiin kuuluu, niin kyllä hän minulle selvän totuuden sanoo. Ja jos silloin tulee ilmi, että tohtori vain pahuudessa tahtoo olla leikkaamatta, niin saattaa tästä tulla vielä paljon ikävyyksiä, sillä minä en suinkaan jätä asiaa kesken. Onhan tässä maassa toki vielä laki ja oikeus, joka turvaa ihmistä kaikenlaisia juonia vastaan.

Päätin jollain tavoin koettaa lauhduttaa hänen mieltään ja sanoin senvuoksi:

— Tiedän kyllä, että oppimattomina ja lääketieteeseen perehtymättöminä voitte sekä Te että kirkkoherra löytää kirjasta kaikenlaista tukea mitä julkeimmille väitteille, mutta minä en niitä pelkää. Jos Teillä on hiukankaan sydäntä omaa lastanne kohtaan, niin ajatelkaahan toki hänen tulevaisuuttaan.

— Onko lapsi minun vai eikö ole? Totta kai minulla on oikeus tehdä sen tulevaisuus sellaiseksi kun itse tahdon. Se ei kuulu tohtoriin.

Miksi en saanut tuota miestä lähettää hulluinhuoneeseen?

Hänen vaimonsa oli kalpeana kuunnellut keskusteluamme. Hän yhtyi nyt arasti puheeseen:

— Jos tohtori sanoo, että Heikistä tulee elinajakseen rampa ja vaivainen, ja kai hän tietää mitä sanoo, niin antaa jumalan korjata hänet pois kärsimästä.

— Ole siinä sekaantumatta. Et sinä tätä ymmärrä, karjasi mies vaimolleen. Tässä ei ole kysymys Heikistä, mutta siitä, saanko minä oikeutta vai ei.

Sitte hän kääntyi puoleeni ja sanoi uhkaavasti:

— Kyllä minä ymmärrän. Tohtori luulee olevansa sellainen suuri herra tässä kaupungissa, että kukaan ei saa sanoa yhtään mitään, vaan kaikkien täytyy taipua. Mutta kas, minä en taivukkaan. Minä tiedän, mikä on oikeus, ja mitä minulla on oikeus vaatia. Kun kerran tohtori on kaupungin lääkäri ja saa kunnalta palkkansa, niin on tohtorin tehtävä kaikki, mitä häneltä virassaan vaaditaan. Ei sitä tässä vaan sillä lailla vastustella.

Katsoin viisaammaksi olla vastaamatta mitään.

— Minä tulen tänään myöhemmin kirkkoherran kanssa tohtorin luo, ja sitten sitä nähdään, mikä ääni silloin on kellossa.

— Minä odotan, vastasin minä.

Tunsin aivan kuin tukehtuvani, läksin pois sanomatta enää sanaakaan.

Tämähän oli suurinta järjettömyyttä! Isällä ei ollut mitään oikeutta pakottaa sellaista jäämään elämään, jolle se tulee suoranaiseksi helvetiksi, kun luonto kerran on valmis karsimaan pois kaiken huonon ja heikon.

Mieleeni johtui Bölschen mielipide, että tiede siinä muodossa, jossa se nyt on,'on väärällä tolalla. Pelastamalla kaikki heikot olennot elämään ja pitämällä niitä voimassa siihen asti, kunnes ne pystyvät siittämään uutta sukupolvea, turmeltuu rotu kokonaisuudessaan. Kun luonto yksinään saa toimia, pitää se kyllä rodun puhtaana.

Tulin myöskin ajatelleeksi tuota ainaista sentimentaalista maailmankatsomusta, joka hoivaa ja koettaa parantaa kärsiviä, mutta ei tee mitään estääkseen kärsiviä tulemasta maailmaan.

Ja nyt olin joutunut taistelemaan kahta tuollaista miestä vastaan, joissa elämän itsekkäisyys ilmeni suurimmassa muodossa. Kumpikin heistä vaati itselleen kaikki elämän oikeudet, mutta he eivät olleet valmiita millään tavoin tuntemaan velvollisuuksiaan.

Tuntuu niin naurettavalta, kun ajattelee, että ihmiset väittävät olevansa sielullisia olentoja, ja kuitenkin niin pienessä määrässä heidän sielunsa pystyy toimimaan sellaisessa tapauksessa, jossa kokonaisen sukupolven tulevaisuus on kysymyksessä.

Tuo pappikin, miksi sekaantui hän tähän asiaan, jossa hänellä oli niin perin toinen käsityskanta kuin lääkärillä maailmasta ja sen kehityksestä?

He tulivat yhdessä.

Minä en tietysti pelännyt väittelyjä. Siksi kutsuinkin sen heti esiin, ja sitten alkoi taistelu.

Kirkkoherra oli lukenut jokseenkin suurella ymmärryksellä myeloceleä koskevan kohdan metsäkauppiaan hänelle tuomasta kirjasta.

Hänen lopullinen mielipiteensä oli seuraava:

— Kun kerran jumala on ihmisille antanut keinon pelastaa ihmisen henki ja sen yhteydessä hänen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, säilyttämällä hänet elämässä, jotta hän tulee oikeaan tuntoon, niin on ihmisen velvollisuus pitää sitä elämää yllä. Minun mielestäni on siis leikkaus tehtävä, vaikkakin lapsi sen kautta jäisi elinijäkseen halvatuksi. Onhan hänen sielunsa kuitenkin pelastettu.

— Niin minäkin ajattelen, sanoi metsäkauppias.

Olen aivan varma siitä, ettei hän koskaan ollut ajatellut sielunsa pelastusta ja sen kehitystä, vielä vähemmin lapsensa sielun. Hänen lapsensa oli hänen mielestään hänen omaisuutta ja hänellä oli oikeus saada se pitää, oli hänellä siitä sitte hyötyä ja iloa tai ei. Aivan samoinhan hän oikeudessakin ajoi asioitaan, vaikka voitto usein tuotti hänelle suoranaista häviötä. Häntä tyydytti vain se, että hän oli saanut voiton.

En voinut olla iskemättä kirkkoherraan hänen omilla aseillaan.

— Tämän johdosta muistuu mieleeni vaimonne synnytys, sanoin minä. Siinä saatoin estää häneltä tuskat, käyttämällä niitä keinoja, joita tiede tarjoo. Silloin Te tahdoitte ne estää. Mitä olisitte tehnyt siinä tapauksessa, että noudattamalla tahtoanne vaimonne olisi synnytyksessä voinut menettää henkensä, ja lapsi ainoastaan olisi jäänyt eloon, tai päinvastoin. Jos olisin kysynyt Teiltä kummanko sallitte jäävän eloon, mitä olisitte vastannut?

— Olisin sanonut: Tapahtukoon Herran tahto.

— Siis olisitte sallinut toisen tai toisen kuolevan.

— Minä en ymmärrä, mitä tekemistä näillä kahdella asialla on toistensa kanssa? Vaimoni on uskovainen ihminen ja olisi mielellään antanut henkensä lapsensa edestä.

— Niin, hän ehkä, mutta olisitteko itse ollut valmis tekemään vastaavaa. Olisitteko pelastanut lapsenne esimerkiksi hukkumasta, jos olisitte varmasti tietänyt sillä matkalla itse hukkuvanne. Olisitteko sittenkin mennyt lastanne auttamaan?

— Minä väitin jo kerran, että näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, sanoi hän. Tuo kaikki on saivartelua, jolla tahdotte päästä velvollisuudestanne. Leikkaus on vaikea, Te olette laiska. Teiltä vaaditaan siinä suurinta varovaisuutta ja taitoa. Ilman sitä voitte epäonnistua. Siksi koetatte siitä päästä. Muuta syytä minä en näe. Te pelkäätte aivan yksinkertaisesti arvonne menettämistä. Siinä juuri tulee selvästi esiin Teidän vapaa-ajattelijoiden kanta. Te katsotte kaikessa etusijassa omaa itseänne ja omaa mukavuuttanne.

Katsoin häneen pitkään. Minusta tuntui, että tuo mies ei laisinkaan ymmärtänyt sitä, että hänen olisi tullut jollain tavoin kysyä itseltään, noudattiko hän kaikkea sitä, minkä hän elämänohjeena saarnasi oikeaksi.

Kun hän huomasi minun vaikenevan, sanoi hän aivan voitonvarmana:

— Ellette tee kaikkea voitavaanne lääkärinä, tulen nostamaan Teitä vastaan kanteen virkanne laiminlyömisestä.

En tiedä, mikä minua sinä hetkenä vaivasi. Tunsin itseni avuttomaksi tämän tavattoman suuren tyhmyyden ja itsekkäisyyden edessä. Suostuin tekemään leikkauksen.

Ja minä tein sen.

Kun lapsi sitten oli edessäni leikkauspöydällä, unohdin kokonaan, miksi leikkauksen tein ja mikä siitä oli seurauksena tuolle onnettomalle olennolle. Tein tehtäväni tiedemiehenä. Minä tahdoin leikkauksessa onnistua ja minä onnistuin.

Mikä suloinen tunne kuitenkin onkaan tuo, kun ihminen taistelee luontoa vastaan silloin, kun se pyrkii hävittämään. Kuinka ihanampaa olisikaan ollut, jos olisin tietänyt, että tulos oli todellakin jotain kunnollista.

Lapsi jäi eloon. Mitään tulehdusta ei tullut.

Oli kulunut noin vuosi tästä, kun minut taas kutsuttiin samaan perheeseen.

Lapsi oli kuollut.

Isä oli humalaisena pitänyt häntä sylissään ja siitä pudottanut heikon lapsensa maahan. Hän sai aivotärähdyksen ja kuoli.

Mitähän tuo metsäkauppias olisikaan sanonut, jos häntä tästä olisi vaadittu edesvastuuseen? Hän olisi tietysti pitänyt sitä julkeana vääryytenä, vaikka hän suorastaan oli riistänyt lapseltaan huolimattomuutensa kautta hengen.

Hautajaiset olivat hyvin komeat. Kirkkoherran kerrotaan pitäneen ruumispuheen, jota kuullessaan kaikki olivat itkeneet, niin liikuttava se oli ollut.

TYTTÖ-ÄITI

Vahtimestari oli sytyttänyt sähkölamput palamaan siinä pienessä huoneessa, jota lääninsairaalassa käytettiin ruumiinavauksia varten.

Pöydällä makasi vaatteen alla pienoinen ruumis.

Muuan tyttöäiti oli synnyttänyt lapsen, sen oman tunnustuksensa mukaan surmannut, ja nyt oli minun tehtävänäni virkani puolesta toimittaa ruumiinavaus ja antaa lainvaatima lausunto tuomioistuimelle. Lausunnostani riippui rangaistuksen suuruus ja laatu.

Aloin konemaisesti pukea valkoista, pitkää takkia ylleni.

Laitoksen vahtimestari, joka oli palveluksessa ollut kauemmin kuin minä ja senvuoksi ottanut itselleen kaikenlaisia oikeuksia, muiden muassa puhutella esimiestään silloinkin, kun tämä ei häneltä mitään kysynyt, sanoi:

— Siinä taas nähdään, kuinka helposti tyttölapset hätääntyvät.

— Vahtimestari on taas kai tämän johdosta filosofeerannut? sanoin minä hymyillen.

— Ainahan kuoleman edessä ihminen mietiskelee yhtä ja toista, vastasi hän. Ellei kuolemaa olisi, niin eivät ihmiset ajattelisi yhtään mitään. Eläisivät vain ijankaikkisessa synnin touhussa ja pitäisivät pahaa elämää.

— Eiköhän vahtimestari liene oikeassa.

— Totta kai ihminen jo tällä ijällä toisinaan on oikeassakin, sanoi hän ja huokasi syvään.

Hän vei leikkuupöydälle gummiset hansikkaat, ruumiinavauksessa tarvittavat veitset ja sanoi:

— Kaikki olisi nyt valmiina. Tohtori saisi niinkuin aloittaa.

Hän seisoi pöydän ääressä ja päätään nyökyttäen katseli valkoisen vaatteen alta eroittuvaa pientä ruumista.

— Semmoinen komea ja roteva pojan alku! Kyllä sellainen lapsi olisi oikeastaan elämässä ollut paikallaan. Mutta äiti raukka pelkäsi niin kovasti häpeää, ei raukka ymmärtänyt, että siihenkin tottuu, kun ensin alkuun pääsee.

Ei voinut olla naurahtamatta hänen huomautukselleen.

— Niin, mutta alkuhan onkin kaikista vaikein, sanoin minä.

En tiedä, minkä tähden aivan yhtäkkiä minut valtasi peloittavan suuri alakuloisuuden tunne, tuo, joka näkee kaiken elämässä niin perin toivottomana, koko ihmiskunnan suuren kurjuuden, ihmisten suuren puutteellisuuden ja elämän ilottomuuden. Minkätähden minäkin oikeastaan virkani kautta olen joutunut jonkinmoiseksi tuomariksi, määräämään rangaistusta teoista, joiden alkuperäistä määrääjää ei koskaan voi tietää, tuskin aina itse teon tekijäkään?

Mutta minä tahdoin karkoittaa kaikki turhat mietelmät, toimia ainoastaan rattaana yhteiskunnan suuressa kellossa. Keskeytin sen vuoksi vahtimestarin lauseet sanomalla:

— Kutsukaa poliisi sisään!

Eteisessä olin nähnyt hänen istuvan ja ohitse kulkiessani kohteliaasti nousevan.

Vahtimestari meni ovelle ja viittasi sanoen:

— Tänne saa tulla!

Siviilipukuinen poliisi astui sisään ja, kumarrettuaan minulle, ojensi paperin, jossa oli surmatun lapsen äidin nimi, mistä ja milloin sikiö oli löydetty ja mitä epäiltiin kuoleman syyksi.

Koneellisesti tartuin paperiin katsahtamattakaan siihen ja laskin sen leikkauspöydän vieressä olevalle pulpetille.

— Koska kaikki lainmääräämät seikat ovat noudatetut, voimme siis ryhtyä ruumiinavaukseen, sanoin ja viittasin poliisia istumaan.

Hän epäröi hetkisen arvellen, sopiiko hänen istua, kun minä seison, mutta kun viittasin toistamiseen, meni hän oven luona olevalle tuolille istumaan.

En tiedä, miksi sattumalta silmäni kääntyivät häneen. Hän oli aivan kalpea ja tuijotti leikkauspöytää kohden. Miksi hän sen teki? Ensi hetkessä tulin ajatelleeksi, että hän mahdollisesti jollain tavalla oli osallinen lapsen kuolemaan, mutta sitten huomasinkin, että hän oli ensi kertaa läsnä ruumiinavauksessa ja kauhu johtui ainoastaan siitä. Hän oli noita yksinkertaisia ihmisiä, joille kuolema on jotain pyhää ja suurta, jotain salaperäistä, sitä, joka pakoittaa heidät luomaan itselleen jonkinmoisen uskonnon.

Huomioni siirtyi piankin toisaanne ja kohdistui pöydällä olevaan ruumiiseen. Tuo ajatusten laine, jonka äsken olin saanut karkoitettua pois, palasikin entistä voimakkaampana, selvempänä ja vaativampana. Paljon omituisia ajatuksia johtui mieleeni, seisoessani tuon surmatun aviottoman lapsen ruumiin ääressä. Ehkä siihen oli syynä se, että isoisänikin oli ollut tuollainen lehtolapsi, jota hänen äitinsä ei ollut surmannut ja jonka vuoksi minäkin siis olin elämässä.

Otin hiljaa vaatteen ruumiin päältä pois, hiljaa ja hellästi, niinkuin isä ottaa peitteen, katsellakseen nukkuvaa lastaan.

Edessäni oli aivan täysin kehittyneen poikalapsen ruumis. Terve elämä oli ollut tuossa ruumiissa, ja äkkiä oli se riistetty pois. Ja miksi? Siksi, että yhteiskunnallinen moraali ei anna aviottomalle lapselle sitä asemaa yhteiskunnassa kuin muille. Tuollaisen terveen kuolleen lapsen ruumiin ääressä tulee ehdottomasti ajatelleeksi, mikä terve sukupolvi siitä olisi jatkunut, jos lapsi olisi saanut elää suotuisissa oloissa.

Hetkiseksi kaikki ajatukset katosivat ja minä kiinnyin kuuntelemaan hiljaisuutta. Ulkoa ei kuulunut mitään, poliisi istui liikkumattomana paikallaan, tuijottaen ruumiiseen. Vahtimestari seisoi pää kumarassa ja näytti jotain miettivän. Minun teki äkkiä mieleni vapautua tästä hiljaisuudesta, tahdoin huutaa, pudottaa jotain, joka kilahtaisi, mutta oli aivan kuin kaikki minussa olisi puutunut, en saanut ääntäkään huuliltani enkä voinut tehdä liikettäkään. Ja hiljaisuus tuli yhä voimakkaammaksi, niin voimakkaaksi, että se lopulta ahdisti, ja silloin minussa heräsi jonkinmoinen viha kaikkea kohtaan. Tuntui aivan siltä kuin olisin ollut suuri syyttäjä, joka vaatii yhteiskunnan tilille. Millään yhteiskuntajärjestelmällä ei ole oikeutta kieltää elämisen mahdollisuuksia terveeltä olennolta, vaikka se on tullut mailmaan yhteiskunnan määräämien muotojen ulkopuolellakin. Jos lapsen vanhemmat eivät ole noudattaneet muutamia yhteiskunnan asettamia määräyksiä, niin onhan lapsi niiden ulkopuolella, ja kaikki on tehtävä, jotta terveellä olennolla on terveet elämänoikeudet. Samassa huomasin että tämä teoriia oli aivan yleinen ja oikeaksi tunnustettu. Väittihän maailma itseään vapaamieliseksi. Mutta miksi vapaamielisyys oli ainoastaan sanoissa eikä vastaavissa teoissa. Kuinkahan moni, joka itseään vapaamieliseksi kutsuu, antaisi turvan ja yhteiskunnalliset oikeudet aviottomalle lapselle ja hänen äidilleen. Teoriioja, teoriioja, niitä on mailmalla niin runsaasti! Ne supistuvat vaan sanoihin, mutta eivät muutu teoiksi.

Ja silloin äkkiä lämpimänä laineena tuli sieluuni ajatus siitä pyhän korkeasta kauneudesta, joka on äiteys. Eivät suotta maailman suuremmat henkilöt ole asettaneet äitiä ja äidin tunnetta kaiken muun yläpuolelle. Tuo pyhä hedelmällisyys, joka on kaiken elävän luonnon keskuksena, on kauneimman muotonsa löytänyt siinä, kun terve äiti synnyttää terveen lapsen. Ja minusta tuntui, ikäänkuin koko yhteiskunta, kaikki sen lait ja järjestelmät olisivat uudestaan muodostettavat sen sanan ympärille, joka on äiti.

Tämän lapsen äiti oli hätääntynyt ja ensi hetkessä sokeana luullut kaiken peittävänsä sen kautta, että hän kätki lapsen. Sitten oli syyllisyyden tunto tullut ja hän oli ilmoittanut tekonsa poliisille. Oliko hän oikeastaan syyllisempi kuin moni muu tyttöäiti, joka tahallisen huolimattoman hoidon kautta antaa lapsensa kuolla? Todistihan tilasto, että tällaiset kuolemantapaukset olivat hyvin yleisiä.

Mutta eihän minun sopinut ruveta filosofeeraamaan, minun oli toimitettava tehtäväni, tarkastettava, millä tavoin lapsi oli surmattu. Äkkiä olin päässyt tuosta hiljaisuuden lumouksesta vapaaksi. Minä olin vain kylmä virkamies, joka täytin yhteiskunnan minulle asettamat tehtävät. Samassa, kun tartuin leikkausveitseen, näytti tämä liikkeeni vapauttavan molemmat toisetkin huoneessa olijat siitä jäykkyydestä, minkä alaisina he olivat olleet, samoin kuin minäkin. Poliisi pyyhkäsi kädellään otsaansa ja huokasi syvään. Vahtimestari riensi leikkauspöydän luo.

— Kyllä minä teen avauksen, ja tohtori saa sitten vain tarkastaa, sanoi hän.

Hän oli sellaiseen tottunut, sillä monasti olin antanut hänen tehdä ruumiinavauksessa kaiken karkean työn. Olihan hän vuosien kuluessa siinä saavuttanut hyvinkin suuren taituruuden.

En tiedä, miksi tällä kertaa kielsin häntä ryhtymästä siihen, miksi itse tahdoin suorittaa koko työn?

— Vahtimestari saa istua rauhassa, kyllä minä tämän teen, sanoin hänelle.

— Mitä tohtori suotta näkee sellaista vaivaa, vastasi hän. Voinhan minä varsin hyvin auttaa.

Totuttu tapa, tuo ihmisten suuri ohjaaja ja tekojen määrääjä, oli jo saada minussa vallan. Ojensin jo häntä kohden veitsen, kun satuin vilkaisemaan poliisin tuomaan paperiin, joka oli viereisellä pulpetilla.

Silmiini osui naisen nimi! Ajatusten monien sokkeloiden läpi pujahti elävänä mieleeni olento, joka kantoi tuota nimeä. Olin nähnyt hänet, olin puhutellut häntä, siitä olin varma, mutta missä ja milloin, sitä en ensi hetkessä muistanut.

Pinnistin ajatuksiani, ja samassa välähti mieleeni ne olosuhteet, joissa hänet olin nähnyt, muistin, mistä olin hänen kanssaan puhunut, enkä silloin enää tahtonut vahtimestarin olevan läsnä ruumiinavauksessa.

Mutta olihan minun pakko noudattaa lain asettamia määräyksiä, poliisin ja hänen täytyy olla läsnä. Mitä oikeastaan aijoin, mitä tahdoin tehdä, sitä en tiedä? Voimakas sisäinen vaatimus vain pakoitti minut salamaan kaiken, mitä leikkaus voi tuoda ilmi sekä poliisilta että vahtimestarilta. Poliisin pettäminen ei ollut vaikeata, hänhän pysytteli koko ajan paikallaan oven luona ja sitäpaitsi eihän hän leikkauksen tuloksista mitään ymmärtänyt. Virkavallan palvelijana oli hänellä myöskin ehdoton usko minun auktoriteettiini, mutta vahtimestari saattoi ymmärtää leikkauksen tulokset. Pitääkseni hänet loitolla leikkauspöydästä, ei minulla ollut muuta keinoa kuin antaa hänelle mahdollisimman paljon työtä ja puuhaa, jotta hän ei voisi kaikkea tarkkaan seurata. Se ei ollut aluksi vaikeata, pyysin milloin mitäkin, ja hän tuli siten olleeksi liikkeessä koko sen ajan, jonka tarvitsin tehdäkseni tavanmukaiset viillokset. Mutta kohta myöskin loppuivat minulta nämät keinot ja kun minun tuli tarkastaa lapsen keuhkoja, nähdäkseni oliko se syntyessään hengittänyt, seisoi hän leikkauspöydän vieressä tarkkaan katsellen työtäni.

Minun täytyi saada hänet pitemmäksi aikaa pois huoneesta.

— Onko teillä arkku valmiina?

— On. Se on ruumishuoneessa.

— Menkää noutamaan se.

— Minä aijon vasta aamulla panna lapsen arkkuun.

— Minkätähden? Tiedättehän, etten salli ruumiiden jäävän leikkauspöydälle avauksen jälkeen.

Vahtimestari katsoi hiukan kummastuneena minuun, sillä enhän koskaan ennen ollut pitänyt huolta siitä, milloin hän ruumiin vie pois, mutta, kun hän monivuotisen palveluksensa aikana oli tottunut arvelematta noudattamaan esimiehensä määräyksiä, lausui hän muutamia sanoja anteeksipyynnöksi ja kiiruhti pois huoneesta.

Nopeasti avasin keuhkot. Lapsi oli syntyessään elänyt, sillä se oli hengittänyt. Minä huomasin sen keuhkojen väristä. Otin ne irti, panin ne lähellä olevaan vesiastiaan. Ne kelluivat pinnalla. Äiti oli epäilemättä tukehuttanut lapsensa, pitäen kättään sen suulla, koska mitään ulkonaisia väkivallan merkkejä ei näkynyt. Otin keuhkot, painoin ne mäsäksi ja pistin ne rintaonteloon takaisin.

Peitin ruumiin ja istuin pulpetin ääreen, tartuin poliisin tuomaan lappuun. Lääkärivalani nimessä oli minun siihen kirjoitettava, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Minä olin yhteiskunnan asettama suuri syyttäjä.

Kynä oli kädessäni ja kuitenkin viivyttelin. Elävänä johtui mieleeni se hetki, jolloin tuon kuolleen lapsen äidin ensi kertaa näin.

Monta kuukautta sitten tuli eräänä iltahämäränä luokseni palvelustyttö. Varsinainen vastaanottoaika oli jo loppunut, olin sammuttanut valkean ja lojuin leposohvalla, antaen ajatusteni vapaasti kulkea milloin minnekin. Silloin kuulin ovikelloani arasti soitettavan, odotin, kukaan ei mennyt avaamaan. Kelloa soitettiin toinen kerta. Samassa muistinkin, että olin antanut palvelijattarelleni lomaa, hän oli pyytänyt päästä sukulaistensa luo. Menin siis itse avaamaan. Oven takana oli nuori, ujo tyttö.

— Minuako etsitte? kysyin.

— Niin.

— Mitä teillä on asiaa?

— Saisinko puhua tohtorin kanssa?

— Minun varsinainen vastaanottoaikani on jo loppunut, tulkaa huomenna.

— Enkö minä kumminkin saisi?

Aijoin jo käskeä häntä poistumaan, sillä itsekkäänä ajattelin, että minulla on oikeus käyttää muutamia tuntia lepoani varten, mutta hänen äänessään oli niin rukoileva sointu, etten hennonnut kieltää.

— Tulkaa sisään, sanoin.

Astuin edellä vastaanottohuoneeseen. Hän seurasi minua ja jäi arkana oven suuhun seisomaan.

— Mitä on asiaa? kysyin.

Hän ei vastannut mitään. Kadulta tulevassa heikossa valaistuksessa näin hänen painavan päänsä kumaraan. Huivinsa oli valunut kaulaan ja hän pureskeli sen kulmaa.

— Oletteko sairas? kysyin.

Nyyhkytys nousi hänen rinnastaan. Kuulin sen aivan selvästi huoneen hiljaisuudessa.

Aavistin, että saisin olla enemmän sielun kuin ruumiin lääkärinä. Suuri hellyyden tunne valtasi minut tuota ehkä elämän taistelussa hätääntynyttä olentoa kohtaan.

— Istukaa, sanoin.

Menin hänen luokseen, kosketin hiljaa hänen käsivarteensa ja vein hänet tuoliin istumaan.

Aijoin sytyttää lampun, olin jo tarttunut sähkölampun nappulaan, kun jätinkin sen tekemättä. Jos hän lääkärin luo tulee aivan kuin rippi-isän luo, niin voi hän tunnustuksensa tehdä helpommin hämärässä. Istahdin tuolilleni ja kysyin hiljaa ja ystävällisesti:

— Mikä on nimenne?

Hän mainitsi sen. Hetkisen kuluttua kysyin taas:

— Mikä teitä vaivaa?

Hän oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän sen kertoi. Kertoi katkonaisin sanoin tuon nuoren tytön tavallisen tarinan miehestä, joka oli uskotellut rakkautta ja sitten jättänyt tytön oman onnensa nojaan.

Lopetettuaan kertomuksensa sanoi hän:

— Jos tohtori auttaisi minua.

— Millä tavoin?

— Ettei lapsi synny mailmaan.

— Ettekö tiedä, ettei minulla siihen ole oikeutta?

— Kyllähän minä tiedän.

— Että laki sen kieltää, ankarasti kieltää?

— Kyllä minä sen tiedän. Mutta ehkä tohtori kuitenkin auttaa, kun minä asian selitän.

— Se on aivan suotta, minä en sitä voi tehdä! En saa, enkä tahdo!

— Tohtori kuuntelee kuitenkin, sanoi hän rukoilevalla äänellä, ja minä huomasin kuinka hän oli hätääntynyt ja pelkäsi, että minä käskisin häntä menemään, ennenkuin hän oli saanut sanoa sanottavansa.

Kun minä tiesin että jokaisella meistä ihmisistä on kerran elämässään getsemaane-hetkensä, että me jaksamme voittaa suurimmatkin surut, jos vain sinä hetkenä joku jaksaa meitä kuunnella, niin annoin hänen puhua.

Hämärässä näin, miten hänen lapsensilmänsä katsoivat suoraan minuun.

— Minä olen tätä asiaa niin paljon ajatellut. Kun minä en kerran tahdo lasta, niin minkä tähden minun täytyy se synnyttää?

— Teidän olisi tullut ajatella sitä aikaisemmin, sanoin hiukan tylysti, sillä en tahtonut ruveta mihinkään filosoofiseen keskusteluun palvelustytön kanssa.

Ehkä hän ei huomannut ääneni sointua tai olivat ajatukset tulleet niin ylivoimaisiksi, että hänen täytyi saada ne purkaa jollekulle.

— Niin, onhan kyllä tohtori oikeassa. Enhän minä olisi antanut mennä niin pitkälle, en koskaan, sillä ymmärsinhän minä, mikä häpeä siinä on, mutta kun hän uuvutti minut hyväilyllään, niin en lopulta tiennyt mitään, en osannut ajatella mitään, en osannut edes puolustaa itseäni.

Mitä minulla oli siihen sanottavaa, tiesinhän minä, että tottunut viettelijä voi saada valtaansa minkä tytön tahansa, ja että ihmisissä on onnen kaipaus hetkittäin niin suuri, että he pienestä murusta maksavat kaiken.

— Rakastitteko tuota miestä? kysyin.

— Ei kai se juuri rakkauttakaan ollut. Kun ei kukaan sitä ennen ollut minulle niin hyvä, olin niin iloinen, kun hän minua hyväili. En minä tiedä oliko se rakkautta. Olen minä ajatellut, että olisi se enemmän.

— Oletteko ilmoittanut hänelle tulevanne äidiksi?

— Olen.

— Mitä hän siihen sanoi?

— Hän kiroili ja löi minua.

— Eikö' hän millään tavoin luvannut auttaa teitä?

— Ei.

— Ei luvannut mennä kanssanne naimisiin?

— Ei. Enkä minä sitä tahtoisikaan nyt enään, sillä hän on tullut niin toisenlaiseksi kuin ennen. Kyllä minä tiedän, ettei elämä hänen kanssaan suinkaan helppoa olisi. Mutta vaikeampaa se olisi, jos lapsi syntyy.

— Hän ei siis mitään tehnyt teitä auttaakseen.

— Kun hän näki minun itkevän, niin koetti hän olla hyvä, vaikka minä huomasinkin, kuinka vihainen hän oli. Ja silloin hän käski minua tulemaan tohtorin luo.

Hän kumartui eteenpäin, katsoi rukoilevasti minua, aivankuin lapsi, joka oikein sydämmellisesti pyytää jotain ja sanoi:

— Jos nyt tohtori auttaisi minua, niin silloinhan olisi kaikki niin kuin olla tulee, kukaan ei tiedä yhtään mitään.

— Te hätäilette liikoja, sanoin rauhoittaakseni häntä. Vaikka lapsi syntyykin, niin ettehän sen kautta ole joutunut hukkaan maailmassa. Voittehan lain kautta vaatia mieheltä elatusta lapsellenne.

— Mutta se häpeä?

— Voittehan muuttaa toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei teitä tunne.

— Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, herra tohtori. Minä olen niin monelta puolelta katsellut tätä asiaa, mutta kuka minut palvelukseensa ottaa, kun minulla on lapsi. Jos jätän sen muualle, niin kyllä ihmiset kaikesta tiedon saavat. Meidän talon rouva kuuluu kyllä valkonauhaan. Sen tiedän. Ja hän kyllä sanoissaan on niin kovasti hyvä ihmisille, mutta jos menisin hänelle sanomaan että saan lapsen, niin ajaisi hän minut heti talosta pois. Kuuluu tässä takavuosina tehneen sillä lailla eräälle toiselle tytölle, jonka kävi samalla lailla kuin minunkin. Se tyttö on nyt Helsingissä ja kuuluu olevan sellainen huono nainen. Ja minä tahdon elää kunnollisena!

Hän lausui nämä viimeiset sanat melkein kirkaisten.

— Pelkäättekö, että teidän käy samalla lailla kuin tuon toisenkin?

— Minne tässä muuallekaan joutuu? Minä jään niin kovasti yksin heti, kun tämä tulee ihmisten tietoon. Ajattelin minä kotiakin mennä ja siellä kertoa kaikki, mutta tohtori ei tiedä, millainen isäni on. Äiti kyllä säälisi ja antaisi minun olla siellä, mutta isä ei koskaan. Ja kun palveluspaikassani tämä huomataan, niin millä minä sitten elän? Ja juuri sinä kaikkein pahimpana aikana!

— Kyllä hyvät ihmiset teitä auttavat, ja jos pulaan joudutte, niin en minäkään ole syrjässä.

— Kyllä ihmiset lupaavat niin paljon, mutta ne unohtavat niin pian. Kyllä ihmisiltä sanoja saa, mutta ei muuta apua silloin, kun sitä oikein tarvitsee. Enhän minä tohtoria epäile, mutta mikäs velvollisuus tohtorilla olisi auttaa minua, yksinäistä tyttöä?

— Ajatelkaahan asiaa nyt rauhallisesti, sanoin minä. Lapsi voi olla terve ja kaunis lapsi. Teillä voi olla hyvinkin paljon iloa hänestä maailmassa, ja kun sitten hän varttuu, niin mikä turva teillä olisikaan hänestä!

— Uskooko tohtori sitä?

— Uskon.

— En minä vielä koskaan ole nähnyt, että yksinäisen naisen lapsi tekisi muuta kuin koettaisi saada ihmiset unohtamaan, että hänellä ei ole isää ja silloin hän karttaa äitiään. Ja silloinhan minä olisin läpi koko elämän kaikkia toisia ihmisiä huonompi. Ja olenko minä sitten huonompi? Toiset elävät paljoa pahemmin kuin minä ja, jollei heille vahinkoa tapahdu, niin kukaan ei sano yhtään mitään.

Olin vaiti. Minulla ei ollut mitään hänelle sanottavaa. Olinhan lausunut kaiken sen, mitä sellaisissa tapauksissa saattoi sanoa. Olin käyttänyt kaikki ne valheelliset lauseet, joiden avulla koetamme uskotella, että maailma on parempi kuin mitä se onkaan. Minä tiesin, että minun olisi pitänyt häntä auttaa. Minun olisi pitänyt estää lasta syntymästä maailmaan, koska sitä ei äiti tahtonut synnyttää, mutta laki oli, siinä suhteessa selvä. Minä en uskaltanut antautua siihen vaaraan, minkä tämänlaatuisen teon ilmi tuleminen voisi tuottaa, ja pelkurina syydin kaiken edesvastuun tunteen pois. Huomasin hänen odottavan vastausta. Kun olin vaiti, toivoi hän varmaankin minun suostuneen pyyntöönsä. Sanoin senvuoksi hänelle:

— Minä en voi mitään tässä asiassa tehdä.

Hän ponnahti seisaalleen, niin odottamaton oli sittenkin tämä vastaukseni. Näin hänen hätääntyneet silmänsä, kuulin miten hän veti henkeä syvään tukahuttaakseen parkaisun. Hän nyyhkytti hiljaa hetkisen ja lausui sitten kummallisen kylmästi:

— Ei kai sitten minulla ole enää mitään täällä tehtävää? Olenko minä mitään tohtorille tästä velkaa?

— Ette, vastasin ja minua hävetti sitä sanoessani.

Hän meni ovelle, niiasi siellä kauniisti ja sanoi:

— Kiitos kumminkin, kun tohtori on ollut niin hyvä, että on edes kuunnellut.

Pää painui kumaraan ja hän meni.

Hän oli siis synnyttänyt lapsen ja hätääntyneenä sen surmannut.

Tämän ajan kuluessa oli vahtimestari tuonut arkun sisään, nosti ruumiin siihen ja ruuvasi kannen kiinni. Minä tiesin, että hän ei enään avaa arkkua, eikä kukaan muukaan sitä tee, että leikkaus, ruumiinavauksen tulos, oli siis se, mitä minä sanoin.

Käännyin oven luona olevan poliisin puoleen kysyen:

— Tiedetäänkö mitään tämän lapsen äidistä?

Poliisi nousi nopeasti ja vastasi:

— Kyllähän minä tytön tunsin ja sääli minun tuli kovasti häntä, sillä hän oli hiljainen ja siivo tyttö ja vasta 18 vuotias. Kuinka sattuikin niin pahasti sekaantumaan, että meni lapsensa tappamaan?

En tiedä mistä nyt juolahti ajatus, että tuo mies tyttöä mahdollisesti rakasti, rakasti sittenkin, vaikka tiesi hänen hairahtuneen. Ehkä sain sen ajatuksen siitä lämpimästä sävystä, joka oli hänen äänessään.

— Missä hän synnytti lapsen? kysyin.

— Metsässä tuo kuului tapahtuneen. Tyttö parka oli siellä ollut aivan yksin. Kun oli lapsensa tappanut, ei hän sitä edes peittänyt vaan heti, kun jaksoi kävellä, tuli kaupunkiin ja kertoi ensimäiselle poliisille, että niin ja niin hän oli tehnyt. Poliisi meni hakemaan, ja sieltähän lapsi löytyi, minne tyttö sanoi sen jättäneensä.

Katsoin terävästi häneen ja sanoin:

— Oletteko varma siitä, että hän tappoi lapsensa?

— Tottakai, kun hän itse sen sanoi.

— Mutta tiedättehän kyllä, että hätääntynyt ihminen voi usein syyttää itseään sellaisestakin, jota ei ole tehnyt? sanoin minä.

Hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.

— Se on kyllä totta. Kyllähän se monta kertaa on huomattu, mutta ei kukaan tässä asiassa tullut sitä ajatelleeksi.

— Sellaista on ajateltava, sanoin minä ankarasti. Minä olin päättänyt, mitä teen ja kaikki oli minulle päivän selvää. Johtui mieleeni tuo tytön lause: Ja minä tahdon elää kunnollisena! Jos hän olisi ollut varakas, niin olisi hän tehnyt niiden tavalla jouduttuaan harhateille. Olisi mennyt ajoissa ulkomaille ja palannut sieltä vapaana. Pelastaakseen kunniansa ei rikkaan tarvitse muuta tehdä kuin maksaa ulkomaalaiselle lääkärille hiukan rahaa. Rahaa, rahaa, ei muuta kuin rahaa! Rahalla he paikkaavat kunniansa!

Minä en voinut todistukseen kirjoittaa, että lapsi on tukehutettu, sillä tyttö joutuu kuritushuoneeseen. Ikäänkuin se voisi hänet kohottaa ja tehdä hänet kelvolliseksi ihmisten seurassa olemaan. Vaikka hän suorittaisikin tuon ihmisten vaatiman sovitusuhrin, niin eivät ihmiset sittenkään tunnustaisi häntä vertaisekseen. Minä en tahtonut epäröidä. Minä tahdoin pelastaa ihmisolennon, kun sen voin tehdä. Minä en tahtonut ajatella, mikä lain mukaan on oikein, mikä väärin.

Tyyneesti, arkailematta kirjoitin, että lapsi oli syntyessään ollut kuollut.

Ojensin paperin poliisille. Hän katsahti siihen ja ennen lähtöään hän puristi lujasti kättäni. Olen melkein varma siitä, että hän lopulta täydellisesti tiesi, mitä minä olin tehnyt, mutta minä tiesin myöskin, että hänkin piti tekoani oikeana.

Paria viikkoa myöhemmin kävi tyttö luonani. Me emme puhuneet koko asiasta mitään. Annoin hänelle rahoja, jotta hän pääsisi toiseen kaupunkiin matkustamaan. Minä tiesin, että hän tahtoi ja että hän voi myös alkaa elämänsä alusta, sillä sen osaa ihminen parhaiten tehdä yksinään eikä toisten avulla kuritushuoneen kautta.

Toivon kuitenkin hartaasti, etten joutuisi toiseen samanlaiseen tapaukseen. Minä en voisi toimia armottomasti, sillä vaikka olenkin lääkäri, niin totta kai ensi sijassa saan olla ihminen.

TYLSÄMIELINEN

Hän oli varakas liikemies, harvinaisen intelligentti ihminen, joka oli saavuttanut kaupungissa täydellisen luottamusaseman, kuuluen sen vuoksi kaikkiin tärkeimpiin kunnallisiin komiteoihin, oli useiden johtokuntien jäsen, kaupungin valtuuston varapuheenjohtaja. Hän oli tunnettu laajalle ulottuvasta hyväntekeväisyydestään, jonka hän oli hyvin järkevästi järjestänyt. Tämä seikka ehkä aiheutti sen, että holhouslautakunta, jonka jäsenenä minäkin olen, asetti hänet holhoamaan muuatta varakasta, tylsämielistä tyttöä, jonka äiti vuosi sitten oli kuollut.

Me kaikki otaksuimme, että hän toimittaisi tytön johonkin turvakotiin, koska pidimme sitä aivan luonnollisena, sillä emmehän voineet otaksuakaan, että kukaan tavallinen ihminen ottaisi hartioilleen sitä taakkaa, mikä tylsämielisen olennon hoitamisesta on, vaikkakin hän tästä toimestaan saisi kohtuullisen palkkion.

Niinkauan kun tytön äiti eli, oli tämä pitänyt lasta luonaan, uhraten koko elämänsä miehensä kuoleman jälkeen tämän onnettoman olennon hoivaamiseksi.

Koko holhouslautakunnan hämmästys oli jokseenkin suuri, kun kuultiin, että liikemies oli ottanut tämän tytön omaan kotiinsa asumaan. Hänen tekonsa oli meidän jokaisen mielestä suorastaan suuremmoinen ja kunnioituksemme tätä miestä kohtaan kasvoi.

Liikemies asui yhdessä vanhanpuoleisen sisarensa kanssa, ja tämä nainen oli avannut sydämensä, sulkeakseen siihen tuon onnettoman olennon, koettaakseen kehittää hänessä nukkuvia ominaisuuksia. Tämä vanha intelligentti nainen neuvotteli usein minun kanssani siitä, millä keinoin hänen tuli kasvattaa tylsämielistä tyttöä. Hän oli etevä psykoloogi, suuri ihmistuntija, ja juuri senvuoksi hän saattoi vapautua kaikista niistä tavallisista opetussuunnitelmista, joita tylsämielisten kasvatuksessa käytetään, ja laatia uuden, aivan erikoisen, tähän tapaukseen sopivan menettelytavan. Tulos olikin harvinaisen hyvä. Tyttö ei ollut montakaan kuukautta ollut hänen hoteissaan, kun jo selvästi huomasi suuren muutoksen hänessä tapahtuneen. Hänen äitinsä oli kohdellut lastaan, joka nyt oli 18 vuoden vanha, aivan kuin pikkulasta, pysäyttäen alkuunsa nekin pienet mahdollisuudet, jotka hänellä oli henkiseen kehitykseen. Kaikki oli nyt aivan toisin. Niin pian kuin tyttöä kohdeltiin täysi-ikäisenä, asetettiin hänelle täysi-ikäisen vaatimukset, alkoi hänessä myöskin herätä ominaisuuksia, joiden olisi luullut jo ainiaaksi kuolleen. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan, niin että ehdottomasti otaksuin hänen oman äitinsä rakkaudellaan saaneen vähemmän aikaan, kuin mitä vieras ihminen sai johdonmukaisella järkiperäisellä käsittelyllä.

Minua tämä kummallinen ihmissielun herääminen hämmästytti. Kuukausi kuukaudelta näin yhä suurempia edistysaskeleita ja iloitsin siitä, varsinkin hänen uuden kasvatusäitinsä tähden, joka tällä tavoin sai jonkinmoisen palkkion suuresta uhrautuvaisuudestaan. Mutta koko ajan samalla pelkäsin sitä hetkeä, jolloin jonkinmoinen seisahdus tapahtuu, sillä sellaisen seisahduksen täytyy tulla, sen tiesin.

Kun eräänä päivänä saavuin tämän vanhan neidin luo ja kyselin häneltä hoidokkinsa vointia, näin hänen tulevan alakuloiseksi.

— Onko jotain ikävää tapahtunut? kysyin.

— On.

— Mitä?

— Minun on sitä vaikea Teille sanoa, mutta olen pyytänyt veljeäni puhelemaan siitä kanssanne.

Kun hänen veljensä vähän ajan kuluttua saapui huoneeseen, sanoi sisar:

— Minä olen maininnut tohtorille, että jotain ikävää on tulossa holhokkimme suhteen, ja olen sanonut, että sinä aijot siitä hänen kanssaan puhua.

— Tietysti minä sen teen, koska sinä niin tahdot.

Kääntyen minun puoleeni sanoi hän:

— Ehkä menemme konttoorin puolelle keskustelemaan.

Varsinainen konttooriaika oli jo päättynyt. Tiesimme siis saavamme olla aivan rauhassa. Kun olimme istuutuneet, alkoi hän:

— Te tiedätte, millä suurella rakkaudella ja innostuksella sisareni on koettanut tätä onnetonta ihmislasta kehittää?

— Tiedän ja olen nähnyt, että hän on saanut suorastaan ihmeitä aikaan.

— Niin, tyttö on todellakin henkisesti odottamattoman paljon kehittynyt. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Hänen keskustelussaan on paljon hyvin järkevää, ja minä uskon, että hänestä ajan mittaan tulee jokseenkin onnellinen ihminen, joka voi elämässä tulla suhteellisen hyvin toimeen, sillä onhan hänellä siksi suuri perintö, jonka olen koettanut sijoittaa mahdollisimman suuressa määrässä korkoa tuottavaksi. Mutta tämän henkisen heräämisen ohella on tapahtunut toinen odottamaton herääminen. Se on aistillisuus.

— Minä melkein sitä odotin.

— Ja tämä herääminen on ollut voimakkaampi, kuin mitä olemme uskoneetkaan. Jos hän olisi täydellisesti normaali, niin silloinhan voisimme järkevän keskustelun kautta häneen tässä suhteessa vaikuttaa, mutta nyt toimii aistillisuus hänessä peloittavan voimakkaana luonnonvoimana, joka mikä hetki tahansa voi tuottaa vaarallisia seurauksia mukanaan. Olen tätä asiaa monelta kannalta punninnut. Yksinkertaisintahan olisi, että nyt lähettäisin hänet hulluinhuoneeseen. Mutta silloinhan hänen henkinen kehityksensä loppuisi, sillä ette varmaankaan usko, että tällaisessa laitoksessa hän saisi sitä hoitoa osakseen, minkä sisareni voi antaa. Tämän tekoni kautta tuomitsisin tyttöraukan elinkautiseen vankeuteen. Toiselta puolelta taas ajatellen, jos tämä hänessä piilevä aistillisuus, joka näyttää olevan perintöä isältään, jatkuu niin kuin hyvin luultavaa on, täytyy meidän pitää häntä alituisen valvonnan alaisena täällä kodissa, ja sen kautta ehkäisemme järjen kehitystä, joka on mahdollinen ainoastaan sen kautta, että hän tuntee itsensä vapaaksi ja yhdenvertaiseksi toisten ihmisten kanssa. Ja olkoon valvonta kuinka huolellinen tahansa, helposti voi sattua tapaus, jolloin hän luonteensa pakoittamana ryhtyy tekoihin, antautuu miehelle, ja arvaattehan mikä silloin on seuraus. Suuri edesvastuuhan lankee silloin minun niskoilleni, mutta en ajattele niin paljoa sitä, kuin kuinka onnettomaksi tytön elämä sen kautta muodostuu. Mikä roisto tahansa voi siittää hänessä lapsen, ja arvaattehan, millainen sikiö siitä tulee.

— Ja mitä vaatisitte minulta, mitä tulisi minun tehdä tässä asiassa?

— Juuri siitä tahdoin Teidän kanssanne keskustella. Teidän täytyisi tehdä hänessä leikkaus, joka tekisi lapsen synnyttämisen mahdottomaksi.

— Te kai tiedätte, että minulla ei ole oikeutta siihen, että lääkäri ei saa tehdä ihmistä steriiliksi, ei edes asianomaisen pyynnöstä, vielä vähemmin hänen holhoojansa toivomuksesta.

— Jos tämä tapahtuisi itsekkäässä tarkoituksessa, niin silloinhan sen ymmärtäisi, ja onhan luonnollista, että lain täytyy estää ihmistä sillä tavoin itseään silpomasta, mutta asianlaita on nyt aivan toinen. Tämän leikkauksen kautta voitte tehdä onnettoman ihmisen elämän suhteellisen onnelliseksi.

— Minä pyydän, elkää jatkako enään. Minä olen vapaamielinen lääkäri, tiedän kyllä, mitä sydämeni tässä asiassa sanoo. Mutta minä olen sidottu! Minä en voi, minä en voi tehdä mitään!

— Antakaa minulle edes jokin neuvo.

— Ne neuvot olette jo itse äsken lausunut. Joko panette hänet hulluinhuoneeseen ja silloin vältätte kaiken mahdollisen vaaran tai säilytätte häntä kodissanne ja koetatte varjella häntä kaikesta siitä, mikä saattaa tulla.

Hän istui kalpeana paikallaan ja minä näin, että hän oli minun suhteeni pettynyt. Se koski minuun kovasti. Mielelläni olisin tehnyt kaiken, nauttiakseni sellaisen miehen kunnioitusta.

Tämä ajatus oli kauan aikaa mielessäni. Minä en päässyt siitä vapaaksi.
Koetin punnita asiaa joka puolelta ja yhäti palasin takaisin samaan.
Hän oli oikeassa ja minä olin väärässä. Hän ajatteli oikein ja koko muu
maailma väärin.

Kului jonkun aikaa. Eräänä päivänä satuin tulemaan jälleen vanhan neidin luo ja tapasin hänet itkemässä. Kysyin syytä ja hän mainitsi sen. Tuo hänen kasvattinsa, jonka kehitystä hän niin suurella rakkaudella oli valvonut, oli alkanut rakkaussuhteen talon rengin kanssa.

Raukkamaisia, niinkuin me ihmiset tavallisesti olemme vakavien asioiden edessä, olin minäkin neuvomalla raukkamaisen keinon.

— Tämähän asia on helposti järjestettävissä, sanoin minä. Jos aistillisuus kerran tytössä on siksi suuri, niin antakaa hänen mennä naimisiin tuon rengin kanssa.

— Mutta sehän on aivan mahdottomuus, eihän sellainen voi tulla kysymykseenkään, mieshän on suuri juoppo ja keuhkotautinen. Sellainen yhdistelmä olisi suoranaista inhimillistä kurjuutta. Eikä veljelläni ole oikeutta uskoa sellaisen miehen huostaan siksi suuria tuloja kuin tytöllä omaisuudestaan on.

— Mitä sitten arvelette tehdä?

— Veljeni on ajanut rengin talosta pois, ja minä koetan pitää tyttöä entistä ankaramman valvonnan alaisena. Muuta keinoa ei ole olemassa. Koko tässä jutussa olen onnellinen siitä, että asiat eivät vielä päässeet liian pitkälle kehittymään.

Joku aika sen jälkeen, muutamia päiviä myöhemmin kertoi liikemies minulle, että tyttö oli eräänä yönä avannut ikkunansa ja karannut tavatakseen tuon rengin, joka jollain erikoisella tavalla oli saanut lähetettyä hänelle kirjeen.

Tyttö joutui tämän jälkeen tavattoman ankaran valvonnan alaiseksi, ja he palkkasivat varsinaisen hoitajattaren, joka aina oli hänen seurassaan, mutta se oli nyt jo liian myöhäistä. Vahinko oli tapahtunut.

Eräänä päivänä tuli liikemies luokseni ilmoittamaan, että holhokkinsa oli raskaana.

Tämä ilmoitus tuntui aivan siltä kuin minua olisi lyöty vasten kasvoja, häväisty koko maailman edessä. Tunsin itseni tavallaan syylliseksi tähän onnettomuuteen, sillä jos aivan rehellisesti olisin menetellyt, olisi minun aikaisemmin täytynyt suostua liikemiehen ehdottamaan leikkaukseen tai jyrkästi vaatia, että tyttö oli lähetettävä hulluinhuoneeseen.

Holhooja oli hyvin kiihoittunut. Hän suorastaan syytti minua.

— Vaikka en pidäkkään itseäni tähän asiaan aivan syyttömänä, sanoi hän, niin lankee kuitenkin suurin syy Teidän niskoillenne. Minä olen tytön suhteen menetellyt sillä tavoin, kuin yleisen ihmisrakkauden kannalta katsottuna olen pitänyt oikeana. Olen nähnyt vaaran, sen myönnän, mutta en ole osannut pitää sitä kyllin suurena. Minä en ole osannut löytää niitä keinoja, joilla olisin varjellut huostaani uskottua ihmiselämää. Mutta Te kaiken tiesitte, Teidän täytyy virkanne puolesta kaikki ymmärtää ja olette kuitenkin menetellyt niin, että tämä kaikki on tullut mahdolliseksi. Jos Te tuona hetkenä, jona tytön kohtalo oli Teidän päätettävänänne, olisitte jyrkästi sanonut minulle, että hän on pantava hulluinhuoneeseen, niin olisin luonnollisesti seurannut Teidän määräyksiänne, koska kerran täydellä luottamuksella olin kääntynyt puoleenne. Sen sijaan Te vastasitte tavalla, jossa annoitte minulle oikeuden itse päättää, ja tiedättehän, että silloin annoin sydämeni toimia.

Hän käveli hetkisen kiivaasti huoneessani, pysähtyi sitten eteeni ja sanoi:

— Teidän täytyy nyt sovittaa se, mitä silloin rikoitte.

— Mitä tarkoitatte?

— Teidän täytyy tehdä nyt enemmän kuin silloin.

— Mitenkä?

— Teidän täytyy surmata sikiö ennen syntymistä ja tehdä tyttö senjälkeen steriiliksi.

— Minä en voi, minä en saa, minulla ei ole siihen oikeutta!

— Oikeutta, oikeutta, sanoi hän kiivaasti, silläkö puolustatte itseänne, kun olette tekemässä suurinta vääryyttä. Sen mukaan kuin minä ymmärrän lääkärin tehtävän maailmassa, on hänen autettava ja parannettava yhteiskuntaa, eikä jättämällä jotain tekemättä tuotettava onnettomuutta. Ajatelkaahan, että lapsi voi elää, voi varttua, voi lisätä yhteiskuntaa. Ja Te tyynenä annatte sen tapahtua!

Minä en uskaltanut hänelle tunnustaa, kuinka oikeassa hän oli mielestäni.

— Jos Te nyt tämän kaiken teette, sanoi hän jälleen tyynellä äänellä, niin eihän kukaan siitä tiedä, kaikki pysyy salassa. Onhan aivan luonnollista, että minä en ilmaise mitään kellekään ja mitä tyttöön tulee, niin ei hän asioita ymmärrä.

Minä aijoin jo ehdottaa, että lapsen syntyessä tappaisin sen, kun samalla huomasinkin, että sen kautta ei olisi mitään voitettu, sillä sama vaara uhkaisi jälleen tyttöä. Kun aistillisuus kerran oli hänessä herännyt, niin tulee se hänessä pysymään, tulee olemaan sitä valtavampi, kun järkevä ihminen ainoastaan järkensä avulla voi sen pitää aisoissa. Joko minun täytyi pelkurina väistää kaikkea tai sitten suostua sekä sikiön surmaamiseen että tytön steriiliksi tekemiseen. Minä olin aivan kuin ajettu umpisokkeloon, josta en voinut päästä pois muuten kuin tekemällä tekoja, joiden tähden itseäni joko halveksisin tai tuomitsisin.

Kuinka minä kadehdin niitä virkaveljiäni, jotka lääkäritoimensa käsittävät ainoastaan ammatiksi, jotka tekevät sen, mitä heitä pyydetään tekemään, ajattelematta mitään muuta, kuin että saavat mahdollisimman paljon rahaa. He tekevät ne leikkaukset, joissa he tietävät onnistuvansa, ja jättävät ne tekemättä, jotka ovat epävarmoja. He väistävät jokaista sellaista asiaa, jonka kautta he joutuisivat ristiriitaan lain ja asetusten kanssa. He pitävät itseään tavallaan käsityöläisten veroisina ja ovat melkein tyytyväisiä siitä, että suuri yleisö pitää heitä olentona, joka on poppamiehen ja puoskarin välillä. He eivät päästäkään potilaita puhumaan mistään sellaisesta, joka olisi ulkopuolella kurssikirjojen määräämää tautiluetteloa.

Minä tunsin itseni niin kummallisen väsyneeksi. Oli niin toivotonta elää maailmassa keskellä yhteiskuntaa, joka asettaa lääkärin terveen elämän valvojaksi ja sitoo hänet niin monilla määräyksillään, vanhoilla ennakkoluuloillaan, että lääkäri ehdottomasti tulee sairaan elämän edistäjäksi.

Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka tässä yhdessä tapauksessa menettelisinkin sen mukaan, mitä oman vakaumukseni kannalta oli oikea, kun kuitenkaan en toisissa samanlaatuisissa tapauksissa ehkä enään voisikaan toimia samoin? Eikö silloin ollut parasta heittää kaikki toistaiseksi sikseen, mukautua yhteiskunnan asettamiin määräyksiin, säilyttää sen kautta rauhansa, olla ainoastaan virkamies, joka tekee hänelle määrätyn tehtävän?

Syvällä säälillä katselin tuota edessäni olevaa miestä, joka pyrkiessään tekemään hyvää oli iskenyt päänsä siihen ennakkoluulojen muuriin, millä hyvänkin tekeminen tehdään mahdottomaksi.

Laskin käteni hänen olalleen ja sanoin niin sydämellisesti kuin suinkin voin:

— Ystävä parka, me molemmat seisomme tällä hetkellä samassa asemassa. Me pyrimme johonkin vapaamielisempään ja parempaan käsityskantaan, mutta toteuttaaksemme sen, täytyisi meidän tehdä rikos. Kun meidän kuitenkin on valittava tässä tapauksessa jokin toimimismuoto, niin elkäämme ottako tätä yksityistä tapausta varteen, vaan ajatelkaamme kaikkia samanlaatuisia tapauksia. Aina en kuitenkaan voisi menetellä sillä tapaa kuin katsoisin oikeaksi. Jos tällä kertaa sen tekisin, niin tapahtuisihan se ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin Teiltä säästää suuren ikävyyden. Mutta Te ette saa halveksia minua senvuoksi, että noudatan lakia.

— Te ette siis voi tehdä mitään?

— En.

— Ette tahdokaan?

— En.

— Mutta miten tytön sitten käy?

— Toivokaamme, että lapsi ei kauaakaan elä, ja varjellaksemme häntä vastaisuudessa samanlaatuisesta onnettomuudesta, sulkekaa hänet hulluinhuoneeseen.

Hän ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi vain pitkään minuun ja läksi pois hyvästi heittämättä.

Minä häpesin. Häpesin sitä, että olin lääkäri ja sitä, että yleensä olin ihminen.