The Project Gutenberg eBook of Kreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovista, by Stanley John Weyman

      I. Veripunaista suosiota.
     II. Hannibal de Saulx, kreivi de Tavannes.
    III. Kultaisen neidon viereinen talo.
     IV. Juhlan aattona.
      V. Korkea kosinta.
     VI. Kuka loukkaa Tavannesia?
    VII. Amfiteatterissa.
   VIII. Kaksi kanaa ja yksi muna.
     IX. Epävakaa.
      X. Rouva St. Lo.
     XI. Sopimus.
    XII. Louvren etusalissa.
   XIII. Lähettinä.
    XIV. Liian lyhyt lusikka.
     XV. St. Magloiren veli.
    XVI. Pahassa pulassa.
   XVII. Kaksintaistelu.
  XVIII. Andromeda, Perseuksen poissaollessa.
    XIX. Orleansin metsissä.
     XX. Linnan kukkulalla.
    XXI. Tahtoi eikä tahtonutkaan.
   XXII. Tulella leikkimistä.
  XXIII. Kahdenvaiheilla.
   XXIV. Kuninkaan majatalossa.
    XXV. Vertavuotavan sydämen veljeskunta.
   XXVI. Pahaa tuulta.
  XXVII. Musta kaupunki.
XXVIII. Pienessä kapitulissa.
   XXIX. Pako.
    XXX. Pyhänhäväistys.
   XXXI. Pako Angersista.
  XXXII. Teräskoe.
XXXIII. Väijytys.
  XXXIV. Kumman valitsette, rouva?
   XXXV. Seinää vasten.
  XXXVI. Hänen kuningaskuntansa.

VERIPUNAISTA SUOSIOTA.

Herra de Tavannes hymyili. Neiti vältti hänen katsettaan. Häntä värisytti, ikäänkuin viereisestä ovesta huokuva kesäyön ilma, vaikka se olikin painostavan lämmin, olisi tuntunut hänestä kylmältä. Samassa sattui tervetullut keskeytys.

Kreivi Hannibal nousi hitaasti. Kuningas oli kutsunut häntä, eikä hänellä ollut valitsemisen varaa, vaan oli heti toteltava. Hän viivytteli kuitenkin vielä hetkisen kumartuneena seuralaisensa puoleen, joka tunsi vihaavansa hänen henkäystäänkin, kun se hipaisi hiuksia.

— Meidän huvimme keskeytettiin liian äkkiä, neiti, — sanoi kreivi Hannibal sillä erikoisella äänensävyllä ja katsellen häntä sillä tavalla, jota tyttö inhosi. — Mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi, sillä me tapaamme huomenna. Tai ehkä… aikaisemminkin.

Tyttö ei vastannut mitään. — Tavannes! — kertasi kuningas kiihtyneenä.
— Tavannes! Herran nimessä! — jatkoi hänen majesteettinsa katsellen
ympärilleen vihan vimmassa. — Eikö kukaan voi noutaa häntä tänne?
Olenko minä kuningas vai koira, joka…

— Minä tulen, teidän majesteettinne! — huudahti kreivi kiireesti. Sillä Kaarle, Ranskan kuningas, yhdeksäs järjestyksessä, ei ollut maltillisimpia, ja tuskinpa kukaan muu hovissa olisi uskaltanut antaa hänen odottaa niin kauan. — Minä tulen, teidän majesteettinne, minä tulen! — toisti Tavannes siirtyessään neidin luota.

Hän raivasi itselleen tien hoviherrojen piirin puhki, joka ehkäisi pääsemästä kuninkaan läheisyyteen ja osaksi suojeli neitiä näkymästä. Hän työntäytyi pöydän ohi, jolla Kaarle ja kreivi Rochefoucauld olivat pelanneet primeroa, ja jonka ääressä viimeksimainittu yhä istui leikkien laiskasti kortteineen. Vielä kolme askelta, ja hän saavutti kuninkaan, joka seisoi seinäkomerossa Rambouilletin ja italialaisen marskin kanssa. Jälkimmäisen pyynnöstä oli kuningas heti keskeyttänyt pelinsä.

Katsellen kreivin jälkeen neiti näki sen verran ja lisäksi kuninkaan harhailevan katseen ja laihat kasvot ja nuo neljä miestä seisomassa erikseen huoneen yläosassa täydessä valaistuksessa. Sitten hovimiesten piiri jälleen sulkeutui hänen edessään, ja hän istuutui taas töyrytuolilleen. Häneltä pääsi pitkä, värisevä huokaus. Nyt, jospa hän nyt voisi hiipiä ulos ja paeta! Nyt — hän silmäili ympärilleen. Hän ei ollut kaukana ovesta; helpolta näytti poistua. Mutta tuijottava ja kuiskaileva parvi herroja ja hovipoikia sulki tien, ja tytöllä, joka ei tuntenut hovielämän sääntöjä ja jolla oli ainoastaan viikon kokemus Pariisista, ei ollut rohkeutta nousta ja lähteä yksinään ryhmän puhki.

Hän oli tänä lauantai-iltana tullut Louvreen sulhasensa serkun, rouva d'Yvernen suojassa. Pahaksi onneksi oli rouva, kutsuttuna leski-prinsessan työhuoneeseen, pakosta jättänyt hänet. Mutta olihan neidillä vielä luonaan sulhasensa, jonka turvissa hän aivan tyytyväisenä istuutui odottamaan suureen pylväskäytävään, missä oli hyörinää, iloa ja huvitusta. Sillä tänä, seitsemäntenä päivänä niitä juhlia, joita vietettiin Navarran kuninkaan ja Kaarlen sisaren häiden johdosta — näiden kun tuli sovittaa kaksi niin kauan keskenään sotinutta puoluetta, hugenotit ja katolilaiset — oli Louvre niin iloisena, vilkkaana ja täpötäytenä kuin juhlien ensimmäisenä päivänä. Maaseudulla kasvaneen tytön aika oli hauskasti kulunut iloisessa ihmisvilinässä; hän oli katsellut naamioittuja ja hovineitejä, vartijoita ja piispoja, sveitsiläisiä yllään Anjoun musta-valko-vihreä sotilaspuku ja tummempiin vaatteisiin pukeutuneita hugenotti-aatelisia yhtämittaisessa kulkueessa. Siten oli ilta vähitellen kulunut, ja hän oli alkanut tuntea itsensä hermostuneeksi; ja herra Tignonville, hänen sulhasensa, oli jättänyt hänet erääseen akkunakomeroon ja lähtenyt hakemaan rouvaa.

Hän oli pahaa aavistamatta odottanut jonkun aikaa, luullen joka hetki näkevänsä sulhasensa palaavan. Hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi laskea sataan, hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi laskea, kuinka monen penikulman päässä hän oli rakkaasta maakunnastaan ja Biskajanlahden rannalla olevasta kodistaan, jossa hänen ajatuksensa tässäkin komeassa ympäristössä hellästi viipyivät. Mutta hetki hetkeltä oli kulunut, eikä hänen sulhasensa ollut palannut. Ja mikä oli vieläkin pahempi — hänet oli tavannut Tavannes, — ei marski, vaan hänen veljensä, kreivi Hannibal, hän, jonka vihattu huomaavaisuus, ollen samalla uhka ja herjaus, oli ovelasti ympäröinyt häntä koko viime viikon. Kreivi oli istuutunut hänen viereensä, ottanut hänet huostaansa ja käyttäen hyväkseen hänen kokemattomuuttaan tehnyt pilaa hänen pelostaan ja hymyillyt hänen paheksumiselleen. Lopuksi kreivi oli kysymättä hänen tahtoaan vienyt hänet mukanaan salonkiin, missä kuningas oli. Loppupuoli iltaa oli ollut kiduttava, kuin yöllinen painajainen, josta ainoastaan kuninkaan Tavannesta luokseen kutsuva ääni oli hänet pelastanut.

Hänen aikomuksensa oli paeta nyt, ennenkuin kreivi palaisi, tai ennenkuin joku toinen nähdessään hänet yksinään omaksuisi kreivin osan ja olisi hänelle hävytön. Lähellä olevat hoviherrat olivat jo alkaneet tuijottaa häneen, ja hovipojat kääntyivät katsomaan virnistellen ja kuiskaillen keskenään. Katsoipa hän minne tahansa, aina hän kohtasi jonkun tarkastavan silmäyksen, jonkun parin, joka iloitsi hänen hämmingistään. Asia yhä paheni hänen huomatessaan olevansa ainoa nainen salongissa, ja hän tajusi samalla olevan sopimatonta, että hän oli siellä tähän aikaan. Tämä ajatus nosti hänen poskilleen polttavan punan, ja hän loi katseensa maahan. Koko huone tuntui humisevan hänen nimeään, törkeää puhetta, pilkkaa ja ivaa hänen kustannuksellaan.

Lopuksi, kun asema oli käynyt miltei sietämättömäksi, hajaantui parvi oven edessä, ja sinne ilmestyi Tignonville. Tyttö nousi huudahtaen helpotuksesta, ja sulhanen astui hänen luokseen. Hoviherrat katselivat heitä hymyillen.

Tignonville ei salannut hämmästystään löytäessään morsiamensa sieltä. — Mutta, neiti, mitä tämä merkitsee? — kysyi hän hiljaa. Hän oli kuten tyttökin tietoinen siitä huomiosta, jota he herättivät, ja yhtä epätietoinen, sopiko tytön siellä olla. — Minä jätin teidät pylväskäytävään, mutta palatessani olitte kadonnut ja…

Tyttö teki liikkeen, joka keskeytti hänet. — Ei täällä, — kuiskasi hän hilliten kärsimättömyyttään. — Minä kerron, kun vain pääsemme täältä. Saattakaa minut pois, ulos, olkaa niin hyvä, aivan heti!

Tignonville oli yhtä valmis lähtemään kuin tyttökin. Ovensuussa teki parvi tietä, ja tyttö astui ulos sulhasensa seuraamana. Hetken kuluttua molemmat seisoivat suuressa pylväskäytävässä sen salin yläpuolella, jossa on naisenmuotoiset pilarit. Ihmisjoukko, joka tunti sitten tungeksi siellä, oli hävinnyt. Ja laaja kaikuva tila, jota siihen aikaan käytettiin vartijain asemapaikkana, oli melkein tyhjä. Ainoastaan silloin tällöin jossakin akkunakomerossa tai oven suojassa jokunen pari puheli hiljaisella äänellä. Perimmäisessä päässä, lähellä porraskäytävää, joka johti alhaalla olevaan etusaliin ja linnan pihalle, vetelehti asestettu osasto sveitsiläistä vartiostoa joutilaana. Neiti katsahti terävästi kumpaankin suuntaan ja kääntyi sitten suuttumuksesta hehkuvin kasvoin sulhasensa puoleen.

— Miksi te jätitte minut? — kysyi hän. — Miksi jätitte minut, jos ette heti voinut tulla takaisin? Käsitättekö, hyvä herra, että teidän hartaasta pyynnöstänne minä tulin Pariisiin, tulin tähän hoviin, — jatkoi hän, — ja että minä odotin teiltä suojelusta?

— Ja ovatko Carlat ja hänen vaimonsa teidän mielestänne minulle soveliaita suojelijoita? Luuletteko, että olisin tullut tai edes ajatellutkaan tulla näihin häihin ilman teidän ja serkkunne lupausta? Ellen olisi pitänyt itseäni melkein vaimonanne, — jatkoi hän lämpimästi, — ja ollut varma suojeluksestanne, luuletteko, että olisin lähestynyt tätä kamalaa kaupunkia edes sadan penikulman päähän? Ei kukaan meikäläisistä olisi tullut tänne, jos minä olisin saanut määrätä.

— Kamalaa kaupunkia? Totisesti, tokkopa se nyt onkaan niin kamala, — vastasi hänen sulhasensa hymyillen ja koettaen kääntää keskustelua leikilliseksi. — Te olette viikon kuluessa nähnyt enemmän kuin olisitte koko elämänne aikana nähneet Vrillacissa, neiti.

— Ja minä tukehdun! — vastasi tyttö kiivaasti. — Minä tukehdun! Ettekö huomaa, kuinka meitä kadulla katsellaan, meitä hugenotteja? Kuinka ne, jotka asuvat täällä, osoittavat meitä sormellaan ja kiroavat meitä? Kuinka koiratkin haukkuvat meitä ja murisevat kintereillämme, ja pienet lapsukaiset tekevät ristinmerkin kulkiessamme ohi? Voitteko nähdä Gastinesin toria muistamatta, mitä siellä tapahtuu? Voitteko mennä yöllä Greven poikki kuulematta ilmassa kiljahduksia, vaikerrusta ja kamalia tuskanhuutoja, siellä murhattujen meikäläisten huutoja? — Hän pysähtyi hengähtääkseen, rauhoittui hiukan ja sanoi matalammalla äänellä: — Minulle muistuu mieleeni Philippine de Luns päivällä ja yöllä. Räystäskourut näyttävät minusta uhkaavilta; tiilikivet putoisivat katoilta päällemme, jos voisivat tehdä niinkuin haluavat; talot kumartuvat, kumartuvat…

— Mitä varten, neiti? — kysyi hänen sulhasensa teeskennellen kyynillisyyttä ja kohauttaen hartioitaan.

— Teidän olisi tullut ajatella sitä… ennenkuin toitte minut
Pariisiin, hyvä herra. Näin levottomina aikoina.

Puna nousi herra Tignonvillen kasvoille. — Te teette minulle vääryyttä, neiti, — sanoi hän. — On seikkoja, jotka te unohdatte; hovissa ei aina ole oma herransa.

— Sen tiedän, — vastasi tyttö kuivasti, muistellen kuinka hänen itsensä oli käynyt.

— Mutta te ette tiedä, mitä tapahtui, — tokaisi hänen sulhasensa kärsimättömästä — Te ette tiedä, että syy ei ole minun. Kun saavuin leski-prinsessan kammioon, oli rouva d'Yverne jo lähtenyt Navarran kuningattaren luo. Kiirehdin hänen jälkeensä ja tapasin joukon herroja Navarran kuninkaan huoneessa. Siellä oli neuvottelu, ja he pyysivät, ei, vaan pakottivat minut jäämään.

Herra de Tignonville lensi tulipunaiseksi. Tämä isku oli odottamaton.
Tässä siis oli selitys neidin pahaan tuuleen.

— Kuinka kauan olitte Navarran kuninkaan huoneessa ja kuinka kauan rouva St. Lon luona? — kysyi tyttö pilkallisesti. — Taikka olkoon, en tahdo panna teitä koetteelle, — jatkoi hän sukkelasti, nähdessään sulhasensa epäröivän. — Kuulin salongissa istuessani teidän juttelevan rouva St. Lon kanssa pylväskäytävässä. Tiedän, kuinka kauan viivyitte hänen luonaan.

— Tapasin rouvan palatessani, — änkytti Tignonville yhä punaisena kasvoiltaan, — kysyin häneltä, missä te olitte. En tiennyt, neiti, ettei minulla ole lupa puhutella tuntemiani naisia.

— Kuinka olisin sen tiennyt… en totisesti tiennyt, — vastasi hänen sulhasensa, tehden parastaan. — Te ette ollut siellä, jonne teidät jätin. Myönnän, että luulin teidän lähteneen. Luulin, että olitte mennyt kotiin.

— Kenen kanssa? Kenen kanssa? — kertasi tyttö säälimättä. — Oliko tuo nyt luultavaa? Kenen kanssa olisin voinut mennä? Ja sittenkin on totta, että olisin voinut mennä kotiin, jos olisin tahtonut… herra de Tavannesin seurassa. Niin, — jatkoi hän ankarasti moittivalla äänellä, punastuen hiusrajaa myöten, — sellaista sallitte minulle tapahtuvan! Te sallitte, että minua ajaa takaa, kiusaa ja vaivaa mies, jonka katse kauhistuttaa, jonka kosketusta minä… minä vihaan! Te sallitte, että mihin ikinä menenkään, minua puhuttelee mies, jonka jokainen sana osoittaa, että minä olen hänelle otus, ja jolle te olette vain tyhjää ilmaa. Te olette mies ettekä tiedä, ette voi tietää, kuinka minä kärsin! Kuinka minä olen kärsinyt koko tämän viime viikon joka kerta, kun olette jättänyt minut yksin!

Tignonville näytti synkältä. — Mitä hän on puhunut teille? — kysyi hän hampaittensa lomitse.

— Ei mitään, jota saattaisin teille kertoa, — vastasi tyttö väristen. —
Hän se oli, joka vei minut kuninkaan huoneeseen.

— Odottakaahan, kunnes hän käskee teitä tekemään jotakin, —sanoi tyttö. — Hänen tapansa, hymynsä, äänensä, kaikki pelottaa minua. Ja tänä iltana niissä kaikissa oli jotakin pahempaa, sata kertaa pahempaa kuin nähdessäni hänet viime kerralla… se oli torstaina! Hän näytti tuijottavan minua, — änkytti tyttö häpeänpuna poskillaan, — ikäänkuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Oi, herrani, jospa emme olisi jättäneet Poitoutamme! Näemmeköhän enää milloinkaan Vrillacia, kalastajani mökkejä satamassa ja kivipengertä vastaan aaltoilevaa sinistä merta?

Tignonville oli kuunnellut synkkänä, melkein jörönä, mutta nyt, nähdessään kyynelten kohoavan tytön silmiin, hän yritti nauraa.

— Mitä hullutuksia, te olette yhtä lapsellinen kuin herra de Rosny ja Vidame! — sanoi hän. — Ja he ovat yhtä täynnä pelkoa kuin muna ruskuaista! Siitä asti, kun tuo roisto perjantaina haavoitti amiraalia, he luulottelevat, että koko Pariisi on liittoutunut meitä vastaan.

— Ja miksi se ei voisi olla totta? — kysyi tyttö kalpeana katsellen häntä ikäänkuin tutkien hänen ajatuksiaan.

— Miksikä? Tietysti siksi, että niin hirvittävää mahdollisuutta ei voi ajatellakaan! — vastasi Tignonville varmassa luottamuksessa, sillä hän ei käyttänyt tätä todistuskeinoa ensimmäistä kertaa. — Kuningasta ei mikään voi loukata pahemmin kuin sellainen epäluulo. Joku Borgia murhatkoon vieraansa, mutta Ranskan kuninkaat eivät ole koskaan sellaisia vehkeitä viritelleet. Totisesti, minä en enää välitä. Asukoot missä tahansa, toisella puolella virtaa tai vallien ulkopuolella, mutta Rue de l'Arbre Sec on minulle kyllin hyvä, ja kuninkaan nimi minulle kyllin varmana takeena.

— Ei ole teidän tapaistanne olla pelkuri, sen tiedän kyllä, — vastasi tyttö hymyillen ja katsellen häntä naisellisesti ylpeänä rakastetustaan. — Olkoon miten hyvänsä, mutta te ette enää jätä minua pulaan, ettehän?

Sulhanen vannoi, ettei niin tekisi, suuteli tytön kättä, katsoi häntä silmiin, ja sitten äkkiä heltyen hän hämmentyneenä ja änkyttäen mainitsi rouva St. Lon nimen. Tyttö keskeytti hänet.

— Ei kannata puhua siitä asiasta, — sanoi hän vastaten ystävällisesti sulhasensa katseeseen ja kieltäytyen kuulemasta hänen selityksiään. — Ettekö kahden viikon kuluttua ole mieheni? Kuinka minä teitä epäilisin? Sehän vain oli ikävää, että hänen jutellessaan minä odotin… odotin; ja… ja rouva St. Lo on kreivi Hannibalin serkku. Hetken aikaa olin niin mieletön, että luulin hänen tahallaan pidättävän teitä. Luuletteko, että hän teki niin?

— Hänkö? — huudahti Tignonville kiivaasti ja hätkähti kuin olisi sellainen ajatus häntä loukannut. — Mahdotonta! Mutta tosiasia on, neiti, — jatkoi hän hieman kiihtyneenä, — että te olette samanlainen kuin monet muut meikäläisistä: te uskotte, että katolilainen voi tehdä minkä konnantyön tahansa.

— Ne ajat ovat jo menneet, jos ihmiset vain ymmärtäisivät. Nämä häät ovat tehneet lopun kaikesta sellaisesta. Mutta mitä niistä vanhoista! Sallikaa, että sensijaan saatan teidät kotiin.

Tignonville tarttui sen ajan tavan mukaan oikealla kädellään tytön vasempaan ja laskien toisen kätensä miekkansa kahvalle saattoi tytön alas portaita, jotka tehden käännöksen johtivat suoraan linnan pihalle. Täällä liikkui joutilaana edestakaisin meluava joukko asestettuja palvelijoita, lakeijoita ja juoksupoikia, muutamat kantaen soihtuja, toiset herrojensa viittoja ja päällyskenkiä.

Jos herra de Tignonville olisi käyttänyt huomiokykyään enemmän, taikka ellei hän olisi ollut siinä määrin vaipunut oman tärkeytensä tuntoon, niin hän luultavasti olisi huomannut, että monet silmät tarkastivat häntä synkästi. Hän olisi ehkä kuullut, että monet ilmeisesti päästivät pilkkanaurun hänen kustannuksellaan. Mutta kutsuessaan luokseen Carlatia, joka oli neiti de Vrillacin hovimestari ja taloudenhoitaja, hän ei tullut kuulleeksi, kuinka eräs juoksupoika halveksivasti sähähti heille: »Kristityt koirat!» ja kuinka toinen kuninkaan veljen sotilaspukuun puettu räyhääjä mutisi partaansa: »Etelän koirat!»

Hänen huomionsa oli kiintynyt hovimestarin hakemiseen ja auttamaan tätä kietomaan viittaa emäntänsä ympärille. Sitten hän mahtavin liikkein, jotka olivat hänelle uusi saavutus ja jotka hän Pariisiin tultuaan oli oppinut, avasi tien tytölle tungoksen läpi. Hetken kuluttua he kaikki kolme, kuuden asestetun keihäitä ja tulisoihtuja kantavan palvelijan seuraamina erosivat ihmisjoukosta ja astuen linnanpihan poikki, jota valaisivat kirkkaat akkunarivit, menivät ulos pallokenttien välisestä portista Fosses de St. Germain-kadulle.

Heidän edessään kohosivat St. Germain-kirkon torni ja gootilaiset kuvut tummassa siroudessaan taivasta vasten, jolla iltaruskon viimeinen heikko hohde vielä kilpaili tähtien kanssa. Kello oli hiukan yli yhdeksän. Elokuun-päivän kuumuus hehkui vielä tungokseen asti ihmisiä täynnä olevan kaupungin yllä, heikentäen etäistä aseiden ja varustusten helinää, joka kuitenkin pyrki hiljaisuudesta tai oikeammin hillitystä humusta kuuluville.

Kun neiti sivuutti St. Germainin luostarin viereisen suljetun talon, jonka edustalla juuri eilen oli haavoitettu amiraali Colignytä, hugenottien johtajaa, puristi hän seuralaisensa kättä ja painautui vaistomaisesti häntä lähemmäksi. Mutta Tignonville nauroi hänelle.

— Se oli yksityistä kostoa, — sanoi hän vastaukseksi tytön lausumattomiin ajatuksiin. — Se oli luultavasti Guisein työtä. Mutta nyt he tietävät, mikä on kuninkaan tahto, he ovat ymmärtäneet viittauksen ja vetäytyneet syrjään. Sellaista ei enää tapahdu, neitiseni. Ja todistuksena siitä ovat vartijat, katsokaa, — he olivat juuri tulleet Bethizy-kadun päähän, jonka kulmatalossa, Arbre Sec-kadun puolella, Coligny asui — jotka kuningas on asettanut hänen suojukseen. Viisikymmentä keihästä Cosseinsin johdolla.

— Että hän ei meitä juuri rakastanut? — vastasi Tignonville nauraa hihittäen. — Ei hän ollutkaan siihen taipuvainen. Mutta koirat nuolevat, mitä heidän herransa käskee, neiti. Hän ei ollut ennen puolellamme, mutta nyt hän on. Nämä häät ovat tehneet kaikessa muutoksen.

— Toivokaamme, ettei niistä koidu onnettomuutta! — kuiskasi tyttö. Hän sanoi sen sisäisestä pakosta.

— Mitä vielä! — vastasi hänen sulhasensa vakuuttavasti. — Miksi niin kävisi?

He olivat hänen puhuessaan pysähtyneet viimeisen talon edustalle St. Honoré-kadun kulmaan, vastapäätä Croix du Tiroiria, joka kohosi varjomaisena neljän kadun yhtymästä. Tignonville koputti ovelle.

— Mutta, — sanoi tyttö lempeästi katsoen häntä kasvoihin, — tämä muutos on niin äkillinen, eikö olekin? Kuninkaan ei ollut tapana olla niin hyvä meille.

Hänen sulhasensa toisti samat sanat kohteliaasti. — Unia teistä! — huudahti hän ja tehden kädenliikkeen jäähyväisiksi kääntyi paluumatkalle.

Hän kulki reippaasti taakseen katsomatta, vaikka tyttö vitkasteli hetkisen seuraten häntä katseillaan. Tyttö ei huomannut kiinnittävänsä tähän seikkaan huomiota taikka sen loukkaavan mieltään. Kuitenkin, kun ovi lukittiin ja teljettiin hänen takanaan, kun hän kohosi senaikuisia kylmiä, autioita portaita yläkertaan — kun hän kuuli palvelijoittensa hiljaiset, kumajavat askeleet heidän poistuessaan komeroihinsa ja makuusuojilleen, ja ennen kaikkea silloin, kun hän oli astunut huoneensa kynnyksen poikki ja kädenliikkeellä viittasi rouva Carlatia ja kamarineitiään kuuntelemaan, tunsi hän varmasti jotakin puuttuvan.

Hän alkoi tuntea vilunväreitä ehkä juuri siksi, että oli tuo puute, jota hän ei itselleen myöntänyt eikä määritellyt. Se saattoi myöskin johtua yöilmasta, vaikka olikin elokuu, ehkäpä pelkästä hermostumisesta tai kreivi Hannibalin hymyn muistamisesta. Mistä se lieneekin johtunut, seurasi se häntä vuoteeseenkin. Hän makasi kauan valveilla, kauan vielä senkin jälkeen kun koko talo jo nukkui, kun kauppahallien ahdinkoinen kortteli oli alkanut liikehtiä ja Sorbonne ruvennut purkamaan sisästään mustamekkoista ihmisvirtaansa, vielä kauan senkin jälkeen, kun akkunarivit olivat syttyneet säteilevään valoon suurissa taloissa, joiden päädyt olivat kadulle päin ja joita ulottui St. Antoinesta Montmartrelle ja pohjoispuolella olevasta St. Denisistä etäiseen St. Jaquesiin asti, — niin, vieläpä sittenkin, kun ainoastaan Louvren kortteli pysyi pimeänä tämän omituisen sydänöisen kirkkauden ympäröimänä. Lopuksi hänkin nukahti uneksien kodistaan, Poitoun avarasta taivaanlaesta ja Vrillac-linnastaan, jota yötä ja päivää huuhteli Biskajanlahden vuorovesi.

II.

HANNIBAL DE SAULX, KREIVI DE TAVANNES.

Kuten tiedämme, oli Tavannes ollut hidas tottelemaan kutsua. Astuessaan esille joukosta hän näki kuninkaan vetäytyneen salin perälle Retzin ja hovimestarinsa Rambouilletin seurassa. Kaarle oli nähtävästi unohtanut kutsuneensa kreiviä. Hän näytti kuuntelevan pää hiukan painuksissa, sillä hän oli pitkä ja sen vuoksi hiukan kumara, matalaäänistä keskeytymätöntä puhelua, joka kuului hänen työhuoneensa ovelta.

Eräs ääni, joka usein kuului ylinnä, oli epäilemättä naisen. Eräällä toisella, tasaisella ja pehmeällä äänellä, oli vieras ääntämistapa. Kolmas oli kuninkaan veljen, Katariina de Medicin lemmikkipojan, kiihkeä ja käskevä ääni.

Seisten kunnioittavasti parin askelen päässä kuninkaan takana Tavannes ei sanottavasti kuullut, mitä puhuttiin, mutta Kaarle nähtävästi kuuli jonkun verran enemmän, sillä hän alkoi äkkiä nauraa hurjaa, ilotonta naurua ja taputti Rambouilletia olalle.

— Kas niin! — sanoi hän kamalasti kiroten tapansa mukaan. — Se on siis päätetty! Se on päätetty! Menkää, mies, ottamaan vastaan määräyksenne! Ja te, herra de Retz, — jatkoi hän äänessään julmaa pilkkaa, — menkää ja antakaa määräykset!

— Minäkö, teidän majesteettinne? — sanoi italialainen marski rukoilevasti torjuen. Nuori kuningas osoitti ajoittain kärsimättömyyttään italialaista piiriä kohtaan, jolla hänen äitinsä ympäröi häntä ja johon kuuluivat Retzit ja Biraguet, Strozzit ja Gondyt.

— Niin, juuri te! — vastasi Kaarle. — Te ja minun rouva äitini! Ja Jumalan nimessä vastatkaa siitä tuomiopäivänä! — jatkoi hän kiivaasti. — Te sitä tahdotte! Te ette anna minulle rauhaa, ennenkuin olette saaneet tahtonne täytetyksi. Siis tehkää niin, mutta huomatkaa, se on tehtävä perinpohjin! Ei saa jäädä henkiin ainoakaan, joka voisi sen heittää vasten kuninkaansa silmiä ja huutaa: »Et tu, Carole» (sinäkin, Kaarle)! — Rypekää, rypekää veressä, jos teitä haluttaa, — jatkoi hän yhä pahemmin raivostuen. — Oi, siitäpä tulee hauska yö! Ja sen verran siinä on totta, että saatte tappaa kirppuja vaikka koko päivän, mutta jos poltatte takin, niin leikki loppuu siihen. Koettakaa vain polttaa, niin silloin… Hän säpsähti ja keskeytti puheensa huomatessaan Tavannesin likellään. — Piru vieköön! — huusi hän raa'asti, — kuka teidät on kutsunut tänne?

— Teidän majesteettinne kutsui minua, — vastasi Tavannes, muiden pujahtaessa kuninkaan työhuoneeseen, osaksi kuninkaan käden kehoituksesta, osaksi pakenemishalusta, jättäen heidät kahden kesken.

— Hän on tuolla sisällä, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, osoittaen työhuonetta. — Kuulin hänen äänensä hetki sitten.

Kaarle varjosti silmiään vapisevalla kädellään. — Onko hän siellä? — mutisi hän. — Niin näkyy olevan. Sitäpaitsi kuulin hänen äänensä. Ja… ja ihminen voi olla vain yhdessä paikassa yhdellä kertaa. — Hurjan katseen harhaillessa pitkin huonetta hän laski kätensä kreivi Hannibalin rinnalle. — He eivät suo minulle vähääkään rauhaa, äitini ja Guiset, — kuiskasi hän, hivutustautisen punan kohotessa kiihtyneille poskille. — He vaativat lakkaamatta. He sanovat, että Coligny… he sanovat, että hän solvaisee minua täällä omassa palatsissani. Ja… mordieu, se onkin totta. Ja vielä tänään hän tahtoi sopia kanssani. Minun, kuninkaan kanssa! Esittää ehtoja! Ja siksi saakin niin käydä, Jumalan ja perkeleen nimessä, se pannaan toimeen! Mutta ei ainoastaan kuusi tai seitsemän kappaletta. Ei, ei, vaan kaikki, kaikki! Ei yksikään saa jäädä henkiin sanoakseen minulle: »Te sen teitte.»

— Hiljaa, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, sillä Kaarle oli vähitellen korottanut ääntänsä. — Te herätätte huomiota.

Nyt vasta nuori kuningas — hän oli vain kahdenkymmenenkahden vanha,
Jumala häntä armahtakoon! — katsahti ensimmäisen kerran seuralaiseensa.

— Aivan niin, — kuiskasi hän, ja hänen katseensa kävi kavalaksi. — Sitäpaitsi, sittenkin vielä toinen mahdollisuus, jos vain tahdon. Voi, kuinka viimeksi olen tuumimistani tuuminut; soisin, että tietäisitte. — Ja kohottaen olkapäitään melkein korvien tasalle hän vuoroin nosti ja laski kämmeniään, jolloin selkä peitti tämän liikkeen läsnäolijoilta. — Hypi lautaa! Hypi lautaa! — mutisi hän. — Ja kuningas on kummankin välillä, nähkääs. Se on äitini hallitustaitoa. Sen hän on sadasti minulle osoittanut. Mutta, katsokaa, yhtä helppoa on antaa toisen painua kuin toisenkin, — hän katsahti Tavannesiin viekkaasti, — taikka hakata poikki oikea tai vasen puoli. Ja…ja amiraali on vanha mies ja kuolee pian, ja sitäpaitsi minusta on hauskaa kuulla hänen puhuvan. Hän puhuu hyvin. Sitävastoin nuo toiset, Guise ja hänen heimolaisensa, ovat nuoria, ja minä olen ajatellut, — niin, olen ajatellut… mutta mitäpä siitä! — Hän naurahti äkkiä katkerasti. — Minun rouva äitini tahtoo tehdä oman päänsä mukaan. Ja olkoon menneeksi tällä kertaa, mutta kaikki, kaikki! Myös Foucauld, kas niin! Oletteko huomannut: hän sekoittaa kortteja. Näettekö hänet… sellaisena kuin hän on huomenna, haava kurkussa ja hampaat irvissä? Mitä ihmettä, jumalani! — huusi hän miltei kirkuen, — kynttilät hänen ympärillään palavat sinisin liekein. — Ja vapisevin käsin, kasvot suonenvetoisesti vavahdellen, nuori kuningas tarrautui seuralaisensa käsivarteen ja puristi sitä.

— Luuletteko, että näemme heitä jäljestäpäin? — jatkoi Kaarle kiihkeää kuiskettaan. — Unissamme, vai mitä? Taikka silloin, kun yövartija huutaa ja me heräämme, ja munkit rukoilevat ja veisaavat St. Germainissa, ja… ja vahakynttilä palaa himmeästi?

Ivahymy väreili Tavannesin huulilla. — Minä en uneksi, teidän majesteettinne, — vastasi hän kylmästi, — ja valvon harvoin. Muuten en pelkää vihollisiani, olkoot eläviä tai kuolleita.

— Ettekö? Lempo soikoon, toivoisin, etten minäkään pelkäisi, — huudahti nuori hallitsija. Hänen otsansa oli hiestä kostea. — Toivoisin, etten pelkäisi. Mutta sehän on päätetty. He ovat niin päättäneet, ja soisin, että se olisi jo tehty. Mitä te ajattelette… siitä, mies? Mitä te itse ajattelette siitä?

Kreivi Hannibalin ilme oli selittämätön. — En ajattele mitään, teidän majesteettinne, — vastasi hän kuivasti. — Ajatteleminen on teidän majesteettinne ja teidän neuvostonne asia. Minulle riittää, että se on kuninkaani tahto.

— Mutta ettehän peräydy? — mutisi Kaarle katsahtaen häneen äkkiä epäluuloisesti. — Mutta tiedänhän — hän kirosi hirmuisesti — että te ette peräydy. Uskon, että yhtä mielellänne tappaisitte munkin… vaikka siitä ei, Jumalan kiitos — hän teki hurskaasti ristinmerkin — ole lainkaan puhetta… kuin tavallisen miehen. Ja mieluummin kuin tytön.

— Paljon mieluummin, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes yrmeästi. — Jos teillä on joitakin määräyksiä munkkien suhteen… eikö? Siinä tapauksessa teidän majesteettinne ei tarvitse jutella minulle kauempaa. Herra de Rochefoucauld alkaa jo ihmetellä, mikä pidättää teidän majesteettianne niin kauan pelistänne. Ja muutkin alkavat kiinnittää huomiotaan teidän majesteettiinne.

— Jumalan nimessä! — huudahti Kaarle, äänessään ihmetyksen ja kauhun kaiku, — jos he tietäisivät, mitä on mielessämme, niin he kiinnittäisivät vielä enemmän huomiotaan meihin. Ja sentään, katsokaa Nancayta tuolla ovella? Hän on välinpitämätön. Hän on tänään saman näköinen kuin eilenkin. Ja kuitenkin joutuu hänen osalleen työ täällä palatsissa…

— Sallisitteko muutamien paeta ja sitten vähitellen palata leikkaamaan kurkkumme poikki? — vastasi kuningas jyrkästi, raivonpuuskan vallassa. Hänen horjuvan luonteensa vaarallisin heikkous oli kykenemättömyys säilyttää samaa mielentilaa kahta minuuttia kauempaa. — Ei. Kaikki, kaikki! — kertasi hän kiihkeästi. — Eikö Noakin kahdeksanhenkinen perhe kansoittanut maata? Mutta minä en jätäkään kahdeksaa henkeä! Serkkuni saavat elää, sillä he ovat kuninkaallista verta, jos muuttavat mielensä. Ja vanha hoitajani, jos kukaan. Ja Paré, sillä kukaan muu ei osaa hoitaa ihoani. Ja…

Kuningas, joka oli silmillään etsinyt suosikkiseuralaistaan, iski nyt katseensa Tavannesiin.

— Foucauld? Kuka niin on sanonut? — mutisi hän luulevaisesti. — En ainakaan minä. Mutta se nähdään sitten. Saadaan nähdä. Ja muistakaa olla säästämättä ainoatakaan ilman määräystä. Siinä on teidän tehtävänne, herra kreivi.

— Ymmärrän, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes kylmästi. Ja hetken äänettömyyden jälkeen, nähdessään, että kuninkaalla ei enää ollut hänelle mitään sanottavaa, hän kumarsi syvään ja poistui hovimiespiirin tarkastelemana, kuten pidettiin silmällä kaikkia kuningasta ympäröiviä sellaisena aikana, jolloin kuninkaan henkäys merkitsi elämää tai kuolemaa ja hänen hymynsä loi ihmisten onnen. Hänen astuessaan Rochefoucauldin ohi tämä katsahti häneen ja nyökkäsi.

— Mitähän nyt on veli Kaarlen mielessä? — mutisi hän. — Tänä iltana hän on entistään hullumpi. Suunnitteleeko hän naamiohuveja vai murhaa?

— Oikkuja, — vastasi Tavannes halveksivasti. — Täynnä vanhoja taruja, joita hänen entinen hoitajansa on hänelle syöttänyt. Kyllä hän kohta tointuu, ja hyvä on, jos voitte huvittaa häntä.

— Koetan, jos hän vain tulee, — vastasi Rochefoucauld sekoittaen kortteja. — Jos en onnistu, jää se Chicotin velvollisuudeksi, ja hänen pitäisi se huomata. Minä olen väsynyt ja menen maata.

— Kyllä hän tulee, —selitti Tavannes ja liikahti ikäänkuin mennäkseen eteenpäin, mutta pysähtyi sanoakseen vielä jotakin. — Kyllä hän tulee, — mutisi hän kumartaen ja kuiskaten hiljaa ja katsoi toista kiinteästi silmiin. — Mutta älkää salliko hänen menettää suuria summia. Hän on ilkeällä tuulella. Olkaa hänelle mieliksi, jos voitte; siitä voi olla teille hyötyä.

Molempien miesten katseet yhtyivät tuokioksi, ja Foucauld — niin kuningas nimitti hugenotti-suosikkiaan — ilmaisi lievää hämmästystä, sillä kreivi Hannibal ja hän eivät olleet läheisiä tuttuja, mutta nähdessään toisen puhuvan vakavasti hän kohotti kulmakarvojaan ilmaistakseen, että oli käsittänyt. Tavannes nyökäytti huolimattomasti päätään vastaukseksi, katsoi hetken pöydälle levitettyjä kortteja, jatkoi matkaansa työntäytyen piirin läpi ja saapui ovelle. Hän nosti juuri oviverhoa mennäkseen ulos, kun Nancay, henkivartion kapteeni, kosketti hänen hihaansa.

— Niin, —ja kapteeni loi häneen epäluuloisen katseen, — juuri te, herra kreivi.

Kreivi Hannibalin silmäykseen tuli nyt sitä äkillistä julmuutta, joka teki tämän miehen sananparreksi hovissa.

— Juuri mitä halusin, herra sveitsiläisten kapteeni! — sähisi hän, ja hänen kätensä puristautui toisen ranteen ympäri kuin pihdit. — Juuri mitä mieleni teki, muistakaa se! Ja muistakaa ensi kerralla, että minä en ole hugenotti ja sanon mitä tahdon.

— Mutta varovaisuus on erikoisesti tarpeen, — puolusteli Nancay änkyttäen ja vältellen. — Ja… ja minulle on annettu määräykset, herra kreivi.

— Teidän määräyksenne eivät liikuta minua, — vastasi Tavannes päästäen ylenkatseellisesti otteensa hänen ranteestaan. — Ja muistakaa, mies, ettette tänä yönä tule minun tielleni. Te tunnette vaalilauseemme? Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! Ottakaa onkeen!

Nancay näytti jurolta. — Mutta papit sanovat: »Jos kätesi on sinulle pahennukseksi, niin leikkaa se poikki», — mutisi hän.

Tavannes nauroi kolkosti. — Jos te olette minulle pahennukseksi, niin leikkaan kurkkunne poikki, — sanoi hän mennen tervehtimättä ulos ja laskien oviverhon takanaan.

Nancay katseli raivosta kalpeana hänen jälkeensä. — Olkoon hän kirottu! — kuiskasi hän hieroen rannettaan. — Jos hän olisi joku toinen, kyllä minä opettaisin hänet! Mutta hän lävistäisi minut yhtä mielellään kuninkaan läsnäollessa kuin Pre aux Clercsissä, ja kuningas kuuntelee hänen veljeään, marskia, ja mikä on vieläkin pahempi, rouva Katariina myöskin!

Hän oli vielä vihansa vimmassa, kun eräs upseeri, puettuna kuninkaan veljen sotilaspukuun, astui kiireesti sisään ja käsi oviverholla silmäili levottomasti ympärilleen. Kun hänen katseensa osui Nancayhin, kirkastuivat hänen kasvonsa.

— Palatsissa on seitsemäntoista hugenottia, paitsi heidän kuninkaallisia korkeuksiaan, — vastasi Nancay samalla varovalla äänellä. — Ottamatta lukuun paria kolmea, jotka eivät ole sitä eikä tätä. Lisäksi nuo molemmat Montmorencyt, mutta heidät on jätettävä rauhaan veljensä tähden, joka ei ole satimessa. Hän tulee liian paljon isäänsä, vanhaan Penkinpolttajaan, jotta olisi viisasta loukata häntä. Ja sitten on vielä Paré, jonka tulee mennä kuninkaan työkammioon heti kun portit on suljettu. Jos kuningas vielä päättää pelastaa jonkun, lähettää hän hänet työkammioonsa. Näin on täällä siis kaikki selvillä ja kunnossa. Jos te olette ulkona etumaisena, niin hyvä on. Kuka huolehtii hammaspuikko-herrasta?

— Amiraalista? Monsieur, Guise ja pääpriori. Cosseins ja Besme vartioivat. Se toimitetaan aivan ensimmäiseksi. Sitten pormestari herättää kaupungin. Hänellä on valmiina joukko vankkoja miehiä kolmessa tai neljässä paikassa, niin että tuli heti leimahtaa liekkiin kaikkialla. Marcel, entinen pormestari, on saanut saman tehtävän virran eteläpuolella. On annettu määräys, että kaupunki on valaistava kuin kansanhuveja varten, ja hallit ovat valmiina.

Nancay nyökäytti päätään, mietti hetkisen, ja vaistomainen väristys puistatti häntä.

— No aivan varmasti! — Hänen seuraavat sanansa osoittivat, että hän muisti Tavannesin varoituksen. — Minä puolestani, ystäväni, pukeudun rautapaitaan tänä iltana, — sanoi hän. — Paitsi hänen majesteettinsa laskua tulevat monen muunkin saatavat ennen aamunkoittoa maksetuiksi, ja moni salainen isku sattuu taistelun tuoksinassa.

Toinen risti itsensä. — Jumala suokoon, ettei yksikään isku sattuisi tänne! — sanoi hän hartaasti. Ja katsahtaen ympärilleen vielä kerran hän nyökkäsi ja meni ulos.

Ovensuussa hän törmäsi yhteen juuri sisään astuvan henkilön kanssa. Tämä oli herra de Tignonville, joka nähdessään likellä Nancayn tervehti tätä ja jäi katselemaan ympärilleen. Nuoren miehen kasvot punoittivat, ja hänen silmänsä olivat oudosta kiihtymyksestä kirkkaat.

— Missä on herra de Rochefoucauld? — kysyi hän innokkaasti. — Ei suinkaan hän ole vielä lähtenyt?

Nancay kuuli värähdyksen hänen äänessään, huomasi nuoren miehen punoittavat kasvot ja muuttuneen käytöksen, huomasi sitäpaitsi rypistyneen paperipalan, joka oli melkein kätkössä hänen kädessään. Kapteenin kasvot synkistyivät. Hän astui askeleen lähemmäksi, ja hänen kätensä hapuili varovasti tikaria, mutta kun hän puhui, oli hänen äänensä tyyni, kuten huvitteluhaluisen hovin pinta, rauhallinen kuten kaikki näkyi olevan tänä kesäiltana Pariisissa.

— Hän on yhä täällä, — vastasi hän. — Onko teillä uutisia, herra de
Tignonville?

Tignonville nauroi. — Ei, — sanoi hän. — Tulin tänne saattaakseni hänet asuntoonsa, siinä kaikki. Vai uutisia, kapteeni? Mikä teidät siihen luuloon saattoi?

— Se, mikä teillä on kädessänne, — vastasi Nancay vapautuneena epäluulostaan.

Nuori mies punastui hiusrajaa myöten. — Ei tämä ole häntä varten, — sanoi hän.

— Huomaan sen, herra, — vastasi Nancay kohteliaasti. — Hänellä on tosin suuri menestys, mutta kaikki rakkauskirjeet eivät mene yhtäälle.

Nuori mies nauroi itsetietoista, imarreltua naurua. Hän oli kaunis ja hänellä oli sellaiset kasvot, joita naiset ihailevat, mutta siitä tavasta, kuinka hän piti hovipukuaan, puuttui luontevuus. Puku oli myös hiukan hienompi kuin mikä oli hugenottien maun mukaista, tai näytti ainoastaan hienommalta, johtuen siitä tavasta, kuinka hän sitä piti, samoin kuin Telignyn ja Foucauldin samettiviitat ja hopeakudoksiset silkkipuvut menettivät komeutensa ja muuttuivat vain sivuseikoiksi, sopiviksi ja arvokkaiksi vaatekappaleiksi näille miehille. Vieläkin omituisempaa oli, että kun Tignonville nauroi pitäen somaa, hajuvedelle tuoksuvaa paperia kädessään samalla sitä sekä kätkien että näytellen, tuntuivat hänen vaatteensa entistä komeammilta ja hän itse tavallista kömpelömmältä.

— Tämä on tosin eräältä naiselta, — myönsi hän. — Mutta se sisältää vain pientä pilaa, sen voin teille vakuuttaa.

— Kyllä ymmärrän. Katsokaa, kuningas aikoo poistua. Astukaa esiin, herra, — jatkoi hän ystävällisesti. — Nuoren miehen tulee näyttäytyä. Sitäpaitsi hänen majesteettinsa on teille suosiollinen, — lisäsi hän silmää iskien. Hänen majesteettinsa henkivartion kapteenilla oli epämiellyttävä taipumus huumoriin, ja tänä iltana hänellä oli tavallista enemmän tilaisuutta sitä näyttää.

Tignonvillellä oli liian hyvä käsitys itsestään epäilläkseen toisen tekevän pilaa, ja näin rohkaistuna hän työntäytyi piirin eturiviin. Hänen ollessaan täältä poissa morsiamensa kanssa piiri oli harventunut ja kynttilät haaraisissa jaloissaan olivat palaneet tuumaa lyhemmiksi. Mutta vaikka monet olivatkin poistuneet, olivat kuitenkin kuninkaan valituimmat ystävät jääneet sinne, ja kuningas oli vastoin seurueensa luuloa istuutunut jälleen paikalleen.

Täällä vallitsi teeskennelty iloisuus, mikä oli hyvin tavallista hovin turmeltuneessa elämässä. Kuningasta vastapäätä pelasivat erään pöydän ääressä Montpensier ja marski Cossé noppapeliä ja väittelivät, milloin huudahtaen ilosta, milloin kiroillen, joten saattoi arvata, minne päin onni kulloinkin kääntyi. Kuninkaan tuolin takana Chicot, hänen aatelissyntyinen narrinsa, nojasi hänen hartiaansa, väliin tarkastellen kortteja, väliin irvistellen kamalasti, niin että katsojat purskahtivat nauramaan. Kauvempana huoneessa, seinäkomeron pään kohdalla, istui marski Tavannes — Hannibalimme veli — matalalla tuolilla, joka oli asetettu vastapäätä työhuoneen avointa ovea.

Tästä ovesta vilahti hento silkkisukkainen jalka silloin tällöin näkyviin. Se pistäytyi esille, katosi ja ilmestyi jälleen ritarillisen marskin yrittäessä joka kerta ryöstää siltä punasamettista tohvelia, joka oli koristettu jalokivillä. Hän epäonnistui kolmasti saaden palkakseen raikuvaa naurua. Neljännellä yrityksellä hänen tuolinsa kaatui ja hän itse keikahti lattialle, mutta ei hellittänyt tohvelia, eikä ainoastaan tohvelia, vaan ei jalkaakaan. Hän veti ensiksi liehuvien silkkihameitten ja hienojen pitsien keskestä esille nilkan ja sitten kauniin jalan, piilossa olevan kaunottaren kimakasti huutaessa.

Seurue taputti käsiään osoittaen vilkkaasti mielihyväänsä, nuori nainen tunsi jalkaansa yhä vedettävän ja kirkui yhä äänekkäämmin. Kaikki, paitsi kuningas ja häntä vastapäätä istuva, kääntyivät katsomaan. Äkkiä tämä leikki loppui kesken; jäntevä käsi ilmestyi avuksi ja erotti, ja Guisen kauniit, tummat kasvot olivat hetken aikaa ovella näkyvissä. Ne katosivat heti, kun olivat ilmestyneetkin, ne olivat tuskin sekuntia näkyvissä, mutta moni ehti tuntea ne ja ihmetteli, sillä eikö nuori ruhtinas ollut kuninkaan epäsuosiossa murhayrityksestä amiraalia vastaan? Olihan hänet karkoitettu Pariisista juuri tänä aamuna ja kielletty palaamasta?

He tuijottivat vielä kaikki hämmästyksen vallassa, kun Kaarle kiivaasti, tapansa mukaan, työnsi tuoliaan taaksepäin.

— Foucauld, te olette minulle kymmenen kolikkoa velkaa! — huusi hän ihastuksissaan ja löi kätensä pöytään. — Maksakaa, ystäväiseni, maksakaa!

— Huomenna, pikku herra, huomenna! — vastasi Rochefoucauld samaan sävyyn ja nousi seisomaan.

— Huomenna! — toisti Kaarle. — Huomenna? — Hänen leukansa tutisi tätä sanoessa, ja hän katseli hurjana ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat.

— Niin, teidän majesteettinne, miksi ei huomenna? — kysyi Rochefoucauld hämmästyneenä ja kääntyi vuorostaan katsomaan ympärilleen, ja samassa hän tunsi väristystä. — Miksikä ei huomenna? — kertasi hän.

Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänelle: huoneessa oli kuolemanhiljaista. Minne hän katsoikin, kohtasi hän vakavia, kummastelevia katseita, sellaisia, joita luodaan ruumisarkussa makaavaan mieheen.

— Mikä teitä kaikkia vaivaa? — huusi hän väkinäisesti. — En todellakaan näe, mikä tässä asiassa on niin leikkisää, teidän majesteettinne.

Kuninkaalta nähtävästi puuttui voimaa vastata, ja Chicot katkaisi äänettömyyden.

— On jotakuinkin selvää, — sanoi hän raa'asti naurahtaen. — Kukko munii ja Foucauld maksaa — huomenna!

Nuoren aatelismiehen poskille kohosi puna. Hän ja gasconjelainen hovinarri olivat huonoissa väleissä.

— On olemassa eräitä velkoja, jotka maksan jo tänään, — huusi hän ylpeästi. — Ja nyt hyvästi, pikku herrani! Kun joku ei ymmärrä pilaa, on hänen aika lähteä.

Hän oli puolitiessä ovelle, kaikkien tarkastellessa häntä, kun kuningas alkoi puhua.

— Foucauld! — huusi hän oudolla, tukehtuneella äänellä. — Foucauld! — Hugenottilainen suosikki kääntyi takaisin ihmetellen. — Odottakaahan hetkinen! — jatkoi kuningas samalla väkinäisellä äänellä. — Jääkää aamuun asti — työhuoneeseeni. Nyt on jo myöhäistä. Pelataan tämä loppuyö!

— Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, — vastasi
Rochefoucauld avomielisesti. — Olen jo aivan nukuksissa.

— Kiitoksia tyhjästä! — oli iloinen vastaus. — Sen vuoteen tunnen liiankin hyvin! Nukun kauvemmin ja paremmin omassani.

Kuningasta puistatti, mutta hän koetti salata sitä kohauttamalla kevyesti olkapäitään ja kääntyi poispäin.

Rochefoucauld ei kuullut näitä sanoja. — Hyvää yötä, teidän majesteettinne, — huusi hän. — Hyvästi, pikku herrani! — Nyökäyttäen päätään ystävilleen hän jatkoi matkaansa ovelle Mergeyn ja Chamontin, kahden seurueeseensa kuuluvan aatelismiehen saattamana.

Nancay kohotti oviverhoa nöyrän näköisenä. — Suokaa anteeksi, herra kreivi, — sanoi hän, — menettekö hänen korkeutensa luo?

— Tehkää niin, ystäväni, — vastasi Rochefoucauld. — Kas, Tignonville, tekö se olettekin?

— Olen tullut saattamaan teitä asuntoonne, — sanoi nuori mies, astellen toisen vieressä, kun oviverho oli laskeutunut heidän takanaan ja he kulkivat pitkin pylväskäytävää.

— Kiitoksia, poikaseni, —sanoi hän, — mutta minä menen leskiprinsessan luo, vasta myöhemmin hänen korkeutensa puheille. Voin viipyä tunnin tai ehkä enemmänkin, te ette viitsi odottaa niin kauan.

Herra de Tignonvillen ilme nolostui hullunkurisesti. — Totta puhuen, en, — sanoi hän. — En… en luule, että voin odottaa niin kauan… tänä yönä.

— No niin, tulkaa sitten huomenillalla, — vastasi Rochefoucauld hyväntahtoisesti.

— Hyvin mielelläni, — huudahti toinen sydämellisesti, ilmeisesti keventynein mielin. — Tietysti tulen, se on minulle suuri ilo. — Ja nyökäyttäen hyvää yötä toisilleen he erosivat.

Rochefoucauldin astuessa, rinnallaan Nancay ja aatelismiestensä saattamana, pitkin kaikuvaa, nyt aivan tyhjää pylväskäytävää, hyökkäsi nuorempi mies säteilevin kasvoin portaita alas siihen suureen saliin, jossa oli naisenmuotoiset pilarit. Hän ainakaan ei ollut uninen.

III.

KULTAISEN NEIDON VIEREINEN TALO.

Historia kertoo, että ennenkuin kreivi de la Rochefoucauld jätti Louvren sinä yönä, hän sai mitä selvimpiä viittauksia siitä perikadosta, joka häntä uhkasi, ja hän sai ainakin yhden kirjallisen varoituksen, jonka hänelle toi outo, mustiin puettu mies, ja hän puolestaan ilmoitti sen Navarran kuninkaalle. Lisäksi mainitaan, että kun hän vihdoin kello yhdentoista tienoissa lähti, oli linnan piha voimakkaasti valaistu ja kolme vartiokomppaniaa, sveitsiläinen, skotlantilainen ja ranskalainen, seisoi riviin järjestettyinä alkaen suuresta etusalista sille portille asti, joka avautui kadulle. Mutta, lisää aikakirja, tämä varokeino, niin pahaa ennustavalta kuin se muutamista hänen seuralaisistaan näyttikin, tai se vakava tapa, millä portin luona paikallaan seisova Rambouillet hyvästeli erästä seurueeseen kuuluvaa aatelismiestä, ei järkyttänyt hänen ritarillista sieluaan eikä hävittänyt sen jaloa luottamusta.

Herra de Tignonville oli nuori ja vähemmän paatunut vaaroihin kuin Rochellen maaherra; jos hän olisi nähnyt näin paljon, olisi asian laita häneen nähden ehkä ollut toisin. Mutta hän lähti Louvresta tuntia aikaisemmin, jolloin palatsissa ja sen ympäristössä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka se meistä näyttää synkältä tulevien tapahtumien valossa. Sitäpaitsi hän nyt ajatteli aivan muita asioita mennessään linnan pihan poikki ja oli niin syventynyt omiin mietteisiinsä, että viitatessaan kahta palvelijaansa seuraamaan itseään hän tuskin oli tietoinen siitä mitä teki eikä herännyt haaveistaan, ennenkuin oli ehtinyt Baillet-kadun kulmaukseen. Siellä kuului selvästi niiden sveitsiläisten ääniä, jotka seisoivat vahdissa vastapäätä Colignyn asuntoa Bethizy-kadun päässä. He olivat sytyttäneet nuotion rautaiseen koriin keskelle katua, ja edempänä saattoi nähdä pieniä joukkoja liikkuvan edestakaisin pystytettyjen aseittensa ympärillä.

Tignonville pysähtyi, ennenkuin joutui valopiirin sisälle, ja kääntyen palvelijoittensa puoleen kehoitti heitä menemään kotiin. — Seuraan pian itsekin, mutta minulla on ensin vielä vähän asioita, — lisäsi hän lyhyesti.

Vanhempi palvelijoista vastusteli. — Kadut eivät ole turvallisia, — sanoi hän. — Parin tunnin kuluttua viimeistään on sydänyö, ja silloin…

— Joutavia, mies, pidätkö minua lapsena? — tiuskaisi hänen herransa vihaisesti. — Minulla on miekkani ja osaan käyttää sitä. En viivy kauan. Ja muistakaapa, miehet, pitää suunne kiinni, kuuletteko?

Miehet, hänen kotiseutulaisiaan, tottelivat vastahakoisesti, aikoen hiipiä hänen jäljessään heti kun hän kääntäisi selkänsä, mutta hän aavisti heidän aikeensa ja seisoi paikallaan, kunnes he olivat sivuuttaneet nuotion eivätkä enää voineet hänen liikkeitään nähdä. Sitten hän kiirehti Baillet-kadulle, meni sen poikki päästen Boule-kadulle, sitten vielä tämänkin poikki ja kääntyi oikealle joutuen koko Pariisin läpi idästä länteen ulottuvalle Ferronerie-kadulle. Täällä hän pysähtyi Viattomain Lasten hautuumaan pitkän tumman ulkomuurin edustalle. Siellä hautojen ja kuolleen Pariisin patsaiden keskellä osti ja myi sen ajan elävä Pariisi, käveli, juorusi ja rakasteli.

Hänen ympärillään oli nähtävänä sellaista, mikä olisi tuntunut hänestä oudommalta, jos hän itse olisi ollut tutumpi tässä kaupungissa. Pohjoisessa olevilta toreilta päin, siitä kaupunginosasta, joka kahdelta puolelta rajoittui hautausmaahan, jatkui sama kumea kohina, joka tunti sitten oli kiinnittänyt neiti de Vrillacin huomiota. Taivaalla hautausmaan yläpuolella levisi heijastavaa valoa, johon ei tarvinnut kaukaa etsiä syytä, sillä ympäröivien korkeiden rakennusten jokainen akkuna ja jokainen lähistöllä oleva markkinakoju otti osaa valaistukseen. Tämä outo kirkkaus hämmästytti häntä aluksi, sillä nyt oli jo se aika, jota Pariisikin piti myöhäisenä, jolloin kunniallinen ihminen nukkui vuoteessaan, mutta kuluneella viikolla oli ollut niin paljon juhlia, naamiaisia ja kansanhuveja, jotka oli aivan äkkiä pantu toimeen kuninkaan päähänpistojen mukaan, että hän päätti tämänkin johtuvan kuninkaan oikusta ja ihmetteli hiukan, mutta ei pohtinut asiaa sen enempää.

Talojen valot eivät sopineet hänen aiheilleen, mutta hautausmaan suljetun portin vieressä, kahden kojun välillä, paloi muistolamppu pyhän neitsyen ja Kristuslapsen kuvan edessä. Hän poikkesi kadun yli sinne ja katsottuaan ensiksi ympärilleen ollakseen turvassa kuljeksijoilta iän veti kirjelipun poveltaan. Se oli pistetty hänen käteensä pylväskäytävässä, ennenkuin hän saattoi neidin asuntoonsa; se oli ollut hänen hallussaan vain tunnin, mutta vaikka sen sisältö oli niin lyhyt ja niin helppo muistaa, oli hän tarkasti lukenut sen jo kolmasti.

»Kultaisen Neidon viereisessä talossa, Cinq Diamantskadulla, on ovi avoinna tuntia ennen sydänyötä, jos haluaisitte jutella vielä hetken. — C. St. L.»

Hänen lukiessaan kirjettä neljännen kerran lankesi lampun valo vinosti hänen kasvoillensa. Samoin kuin hänen hienot vaatteensa näyttivät sopivan vähimmin hänelle silloin, kun hän oli torjuvinaan Nancayn syytöksiä rakkausseikkailuista, samoin hänen kasvonsa eivät koskaan olleet näyttäneet vähemmän miellyttäviltä kuin nyt. Puna, jonka turhamaisuus nosti hänen poskilleen, itserakas hymy, joka väreili hänen huulillaan, kaikki oli omansa todistamaan, ettei hänen luonteensa ollut jaloimpia, taikka lamppu teki hänelle vääryyttä.

Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä ja piilotti sen jälleen. Hän odotti, kunnes St. Jacquesin kello ilmoitti olevan vielä tunnin sydänyöhön. Silloin hän lähti liikkeelle ja kääntyi oikealle kapeaa tietä pitkin, joka johti Lombard-kadulle. Täällä hän kulki katuojaa pitkin miekka kädessä katsellen kummallekin sivulle, sillä tämä paikka oli pahamaineinen ryöstöjen tähden, mutta vaikka hän näki montakin olentoa kurkistelemassa oviaukoissa tai johonkin käytävään johtavan kaarikatoksen alla, katosivat ne hänen lähestyessään. Tuskin kului minuuttiakaan, ennenkuin hän pääsi eteläpäähän sitä katua, jolla on tuo omituinen nimi »Viisi timanttia».

Tämä katu kuului teurastajien ahtaasti asumaan kaupunginosaan ja oli melkein heidän kuuluisan kirkkonsa varjossa. Se jatkui pohjoisempana Quimcampoix-kadun nimisenä; täällä nähtiin, mikä ei suinkaan ollut niihin aikoihin tavatonta, loistoa ja kurjuutta rinnakkain. Toisella puolella katua oli rivi upeita päätytaloja, rakennettuja Frans ensimmäisen aikana, ja niissä asui varakasta väkeä. Niitä erotti vain kadun leveys ja haiseva oja toisella puolella olevista hökkeleistä, paikkasuutarien ja makkarantekijöiden tölleistä. Nämä nojasivat muodottomiin puutaloihin, jotka kallistuen pyrkivät korkeutta kohden sortuvien kattojen ja pullistuvien räystäskourujen sekavana rykelmänä.

Tämä paikka oli Tignonvillelle outo ja yhdeksänä yönä kymmenestä hän olisi eksynyt, mutta onneksi monesta akkunasta loistavat vahakynttilät näyttivät hänelle, että hänen tarvitsi etsiä vain yhdeltä puolelta, ja sykkivin sydämin hän kulki pitkin uudempien talojen riviä innokkaasti etsien Kultaisen Neidon nimikilpeä.

Se löytyi vihdoin, ja sitten hän seisahtui hetkeksi neuvottomana. Kirjeessä sanottiin: »Kultaisen Neidon viereinen ovi», mutta ei sanottu kummalla puolella. Hän tarkasteli lähintä taloa, mutta ei nähnyt mitään merkkiä, josta olisi voinut tehdä johtopäätöstä, ja aikoi juuri siirtyä etäämmän oven luo, kun sattui näkemään kaksi miestä, jotka näyttivät häntä väijyvän. He koettivat piillä toisella puolella katua pölkyn takana, josta noustiin ratsun selkään. Heidän läsnäolonsa säikäytti häntä, mutta suureksi helpotuksekseen hän huomasi samassa, että etäämmän talon ovi oli auki. Se oli hiukan raollaan, joten kapea valonsäde pääsi pujahtamaan kadulle.

Hän kiirehti sinne — mitä pikemmin hän olisi sisällä, sitä parempi — työnsi oven auki ja astui sisään. Sisäpuolelle jouduttuaan hän heti koetti sulkea oven jäljessään, mutta huomasi, ettei se käynyt päinsä: ovi ei mennyt kiinni. Yritettyään hetken turhaan sitä sulkea hän jätti oven auki ja kiirehti eteenpäin kolkkoa, valaistua käytävää pitkin, jonka päässä näkyi yhtä kolkko porrasjakso. Hän seisoi hetken portaiden juurella kuunnellen siinä toivossa, että rouvan kamarineiti tulisi osoittamaan hänelle tietä. Aluksi hän kuuli ainoastaan oman hengityksensä, sitten äreä ääni yläkerrasta sai hänet säpsähtämään.

— Tänne päin, herra, — sanoi ääni. — Te olette aikainen, ette kuitenkaan liian aikainen!

Rouva siis luotti lakeijaansa! Herra de Tignonville kohautti olkapäitään, vaikka hänellehän se oli samantekevää, eihän se häntä liikuttanut. Hän astui ylös portaita, mutta tultuaan puolitiehen pysähtyi hiljaa kiroten. Kaksi miestä oli astunut sisään avoimesta ovesta, aivan samoin kuin hän itsekin, ja yhtä äänettömästi.

Mikä varomattomuus! Kuinka varomatonta jättää ovi niin, ettei sitä voinut sulkea! Hän kääntyi ja meni portaita alas heitä vastaan purren hampaansa yhteen ja käsi miekkansa kahvassa. Toinen epäluulo toisensa jälkeen pyöri hänen aivoissaan. Oliko hän saarroksissa? Oliko hän satimessa? Oliko hänellä kilpailija? Oliko tämä sattuma? Kaksi porrasta hän ehti laskeutua, kun ääni, joka oli hänelle puhunut, huusi uudelleen, mutta käskevämmin:

— Ei, herra, vaan tänne! Ettekö kuullut, mitä sanoin? Tänne päin, ja koettakaa joutua. Vähitellen tulee tungos, ja mitä useampia olemme saaneet pois tieltä, sitä parempi!

Hän huomasi nyt tehneensä erehdyksen, tulleensa väärään taloon, ja luonnollisesti hänen ensi aikeensa oli jatkaa matkaansa portaita alas ja palata kadulle. Mutta viivytyksen aikana olivat molemmat miehet ehtineet aivan hänen luokseen eivätkä nähtävästi aikoneet päästää häntä ohitseen — päinvastoin he estivät häntä.

— Huone on yläkerrassa, herra, — sanoi etumainen asiallisella äänellä ja tervehti keveästi. — Astukaa edellä, tehkää hyvin, — ja hän viittasi häntä kääntymään.

Mies ja hänen seuralaisensa olivat rotevia, julman ja raa’an näköisiä. Tignonville oli kahden vaiheilla, sitten hän kääntyi ja astui ylös portaita, mutta he olivat tuskin tulleet ylimmälle porrassiltamalle, missä miehet saattoivat päästä hänen ohitsensa, kun hän kääntyi jälleen.

— Olen luultavasti erehtynyt, — sanoi hän. — Tämä ei ole se talo, jota etsin.

— Silloin ette ole erehtynyt, — vastasi roteva mies varmasti. —Te olette vain tullut aikaisin. Näen, että olette asestettu. Maillard! — huusi hän henkilölle, jonka äänen Tignonville oli kuullut yläkerrasta. — Antakaa tänne valkoinen hiha ja risti herran hattua varten ja pankaa hänen nimensä luetteloon. Kas niin, alkakaa nyt! Ryhtykää nyt toimiin, mies!

— No älkää sitten vitkastelko, kuuletteko? Täällä on muitakin, jotka ovat tulleet aikaisin hyvän asian tähden. Tervetuloa, hyvät herrat! Tervetuloa kaikki, jotka ovat oikean uskon puolella! Kuolema kerettiläisille! »Surmaa, ei mitään armoa!» se on tämän yön tunnussana.

— Kuolema kerettiläisille! — huusivat viimeksi saapuneet yhteen ääneen.
— Surmaa, ei mitään armoa! Milloinka se alkaa, herra pormestari?

— Aamun koitteessa, — vastasi pormestari tärkeän näköisenä. — Mutta älkää huolehtiko, hätäkello soi kyllä silloin merkiksi. Kuningas ja hyvä herra de Guise ovat järjestäneet koko jutun. Valkoinen hiha, valkoinen risti ja terävä veitsi puhdistavat Pariisin syöpäläisistä. Hyvät herrat, jotka kuulutte tähän kaupunginosaan, tämän yön tunnussana on »Surmaa, ei mitään armoa!» Kuolema kerettiläisille!

— Kuolema! Kuolema hugenoteille! Surmaa, ei mitään armoa! — Tusina miehiä, sillä huone alkoi täyttyä, heilutti aseitaan ja kertasi huudon.

Onneksi Tignonville oli käsittänyt tilanteen ja sen vaaran, johon oli joutunut, ennenkuin Maillard lähestyi häntä tuoden valkoista hihaa. Sinä silmänräpäyksenä, kun asia hänelle selveni, tuntui hänestä hetken aikaa, että hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, ja veri pakeni hänen kasvoiltaan, mutta vaikka hänellä oli joitakin vikoja, ei hän kuitenkaan ollut pelkuri, niin että hänen onnistui salata mielenliikutuksensa. Hän ojensi vasemman käsivartensa ja salli palvelijan pujottaa sen yli hihan ja kiinnittää tämän valkoisen liinavaatteen kyynärpään yläpuolelle. Palvelijan viittauksesta hän myöskin luovutti samettilakkinsa ja näki sen koristettavan valkoisella ristillä, joka oli tehty samasta kankaasta.

— Ja nyt nimenne luetteloon, herra, — jatkoi Maillard kiireesti, ja. osoittaen hänelle kirjuria, joka istui pitkän pöydän päässä kirja ja mustepullo edessään, kääntyi seuraavan puoleen.

Tignonville olisi mielellään välttänyt luetteloimisen kiirastulen, mutta kirjuri piti häntä silmällä. Onni oli ollut hänelle myötäinen tähän asti, mutta hän tiesi, että pieninkin epäluulo veisi hänet turmioon, ja kooten kaiken tarmonsa hän sanoi nimensä varmalla äänellä: »Anne Desmartins». Se oli hänen äitinsä tyttönimi ja ensimmäinen, minkä hän keksi.

— Hyvä on, herra, — sanoi kirjuri merkiten nimen ja kääntyen seuraavan puoleen. — Entä te, ystäväni?

IV.

JUHLAN AATTONA.

Tignonvillen pelastus riippui siitä, että miehet, jotka tungokseen asti täyttivät pitkän valkoseinäisen huoneen kerskaillen ilkeästi alastomien, lepattavien lamppujen valossa, kuuluivat eri kansanluokkiin. Siellä oli teurastajia, tämän kaupunginosan asukkaita, jotka veren haju oli houkutellut luolistaan, pappeja, jotka vääristynein kasvoin kuiskailivat teurastajien korviin, virkapukuisia herroja, yksinkertaisia käsityöläisiä, rikkaita kauppiaita vaipoissaan, ryysynkerääjiä paljain käsivarsin, sileänaamaisia kuorilaulajia, repaleihin puettuja kuokkavieraita; mutta niin monessa suhteessa kuin he erosivatkin toisistaan, olivat he yhdessä asiassa kaikki samanlaisia. Kaikki, niin ylhäiset kuin alhaiset, janosivat verta, kukin tahtoi ensimmäisenä olla valmiina taisteluun.

Eräässä nurkassa seisoi ylhäissäätyinen mies ääneti ja erillään muista, käsi miekan kahvassa; ainoastaan hänen mielenliikutuksesta värähtelevät kasvonsa ilmaisivat, mikä myrsky riehui hänen sielussaan. Toisessa nurkassa muuan normandialainen hevoskauppias kuiskaili kahden varkaan kanssa. Kolmannessa oli eräällä kullankerääjällä kuulijoina ihaileva ryhmä Sorbonnen korttelista, keskilattian vähitellen muuttuessa kiehuvaksi tungokseksi mutisevia, kolkkokatseisia miehiä, joiden lävitse viimeksi tulleiden oli sangen vaikea raivata itselleen tietä, vaikka tyrkkivätkin kyynärpäillään voimiensa takaa.

Yhtämittainen kohina täytti matalakattoisen huoneen, vaikka ei kukaan puhunut ääneen. »Surmaa! surmaa! surmaa!» — oli yhä uudelleen toistuva kertaussäe, seuraus niistä Jumalaa herjaavista sanoista, jotka jo kauan olivat häväisseet Pariisin kirkkoja ja päivästä toiseen lietsoneet Pariisin rahvaan ulkokultaisuutta ilmiliekkiin. Tignonville kauhistui kuunnellessaan ja olisi mielellään sulkenut korvansa, mutta ei uskaltanut, sillä se olisi voinut maksaa hänen henkensä. Muuan raajarikko kerjäläinen, kääpiömäisen pieni, ruokottoman näköinen olento, jolla oli vanunut tukka, nykäisi häntä hihasta ja tarjosi hänelle kovasinta.

— Onko aseenne terävä, arvoisa herra? — kysyi hän silmää vilkuttaen. — Onko aseenne terävä? Sitten vasta hyvä tulee, kun terä luistaa luuhun asti. Vain viilto ja iskuko? No, tehköön jokainen miten haluaa, mutta antakaapa minulle leveä teurastajanveitsi, niin tulen yksinäni toimeen, oli sitten mies, nainen tai lapsi!

Vieressä seisova laiha, mustapukuinen mies nauraa hohotti tätä kuunnellessaan.

— Mutta jos saatte valita naisen ja lapsen välillä, kumpi on teille mieluisempi, Jehan? — kysyi hän katsoen Tignonvilleen, että tämä yhtyisi pilaan.

— Valkoinen kaula on minulle mieluisin, — vastasi raajarikko kauhistuttavalla mielihyvällä. — Tänä yönä saa katkaista kauniita kauloja! Melkein jo olen kuulevinani niiden kiljuntaa. Ettekö tarvitse tätä, herra? — jatkoi hän tarjoten jälleen kovasintaan. — Vai ette? Silloin hion vielä hiukan omaa asettani pyhän neitsyen, pyhimysten ja isä Pezelayn nimessä.

— Kuule, lainaahan sitä minulle hetkeksi! — huusi laiha mies ojentaen asettaan. — Tahdon kuolla, jollen tapa niitä kirottuja yhtä monta kuin minulla on sormia käsissäni.

— Minä samaten, ja lisäksi niin monta kuin minulla on varpaita jaloissani! — vastasi raajarikko, ettei toinen voittaisi häntä. — Niin monta kuin varpaita on. Täysi tiu!

— Se riippuu syntiemme lukumäärästä, — vastasi toinen, joka hiukan muistutti pappismiestä. — Mitä enemmän kerettiläisiä surmaa, sitä enemmän saa syntejään anteeksi. Muistakaa sitä, veljeni, älkääkä säästäkö, vaikka sielunne säälisi. He pilkkaavat Jumalaa ja nimittävät häntä taikinaksi. Heidän oman verensä taikinassa, — jatkoi hän julmana, — tahdon sotkea ja vatkata heitä, sanoo hyvä isä Pezelay, minun herrani!

Raajarikko teki ristinmerkin. — Jumala varjelkoon häntä, — sanoi hän. — Hän on hyvä mies. Mutta te näytätte sairaalta, arvoisa herra? — jatkoi hän tirkistellen uteliaana nuorta hugenottia.

— Se johtuu kuumuudesta, — mutisi Tignonville. — Tämä yö on tukahuttava, ja lamput vielä lisäävät kuumuutta. Yritän päästä lähemmäksi ovea.

Hän toivoi pääsevänsä heistä eroon, vieläpä luuli voivansa paeta koko huoneesta ja hälyttää, mutta raivattuaan tien ovelle hän huomasi kahden pistimillä varustetun sotamiehen sitä vartioivan. Hän kääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen, oliko hän herättänyt mitään huomiota, sillä hän käsitti, että hänen mielenliikutuksensa saattoi herättää epäluuloja. Silloin hän huomasi, että pitempi niistä kahdesta miehestä, jotka hän juuri oli jättänyt, mustiin puettu mies, jolla oli nälkiintyneet kasvot, seisoi varpaillaan tarkaten häntä ihmisjoukon päiden yli.

Tämä ja tietoisuus avuttomuudesta huimasi häntä niin, että lamput tuntuivat hänestä keinuvan. Kavalasti suunniteltu perikato, joka uhkasi hänen puoluettaan, kaikkia niitä, joita hän rakasti ja joihin hänen kohtalonsa niin läheisesti liittyi, sekaannutti hänen ajatuskykyään, niin että hän tunsi olevansa miltei hulluuden partaalla. Hän koetti ajatella, arvioida pelastuksen mahdollisuutta, keksiä jonkin tavan, miten voisi huoneesta paeta tai hälyttää akkunasta, mutta ei voinut koota ajatuksiaan.

Sen sijaan hän hengessään näki, mitä tulisi tapahtumaan; näyt seurasivat toinen toistaan salamannopeasti: hän näki kihlattunsa murhaajien käsissä, kauniit kasvot, jotka olivat hymyilleet hänelle, olivat kauhusta jähmettyneet; kunnon miehet, Montaubanin voittajat, Angelyn puolustajat, makasivat kuolleina kaupungin pimeillä kaduilla. Ja hänessä kuohahti, raivo ja pelko saivat hänet vuoroin vapisemaan. Missä muussa seurassa tahansa olisi hänen mielenliikutuksensa saattanut hänet ilmi, mutta siinä huoneessa oli paljon vääristyneitä kasvoja ja monta vavahtelevaa kättä. Murhaaminen, julma, kaikkein saastaisin sydänyön salamurha, pani murhaajatkin kauhistumaan. Salatakseen hermostuneisuutensa toiset lörpöttelivät, mitä aikoivat tehdä, ja toiset odottaen kiihkeästi sovittua merkkiä ilmaisivat, että jo ennakolta nauttivat kamalista tapahtumista.

Ennenkuin Tignonvillellä oli mitään suunnitelmaa valmiina, näkyi oven luona liikehtimistä, portaat notkuivat äkillisten askelten painosta, ja eräs ääni huusi: »Kuninkaan nimessä!» Silloin äänten kohina huoneessa vaikeni. Tungos kiihtyi, joukko väistyi kahden puolen, ja marski Tavannes astui sisään puoleksi asestettuna, valkoinen vyöhikkö olalla. Häntä seurasi kuusi tai kahdeksan aatelismiestä, kaikki samoin puettuina.

Nyt kuului huutoja: »Jarnac! Jarnac!» — sillä tämä kuuluisa voitto luettiin yleisesti hänen ansiokseen, vaikka taistelua oli nimellisesti johtanut kuninkaan veli —ja marski astui peremmälle huoneeseen, kohtasi pormestarin ja alkoi neuvotella hänen kanssaan. Ilmeisesti hän kehoitti jälkimäistä valitsemaan muutamia luotettavia miehiä, joille voitaisiin uskoa jokin erikoinen tehtävä, sillä pormestari katseli ympärilleen ja viittasi luoksensa joukosta kaksi, jotka kuuluivat korkeampaan säätyyn kuin muut, sekä pari kaikkein raaimman näköistä.

Tignonville vapisi pelosta, että hänetkin valittaisiin. Hän oli piiloutunut niin hyvin kuin taisi oven luona ihmisjoukon takariveihin, mutta hänen niin suuresti tavallisuudesta poikkeava pukunsa oli huomiota herättävä, ja hän kuvitteli, että pormestarin katse liukui ihmisjoukon poikki hänen luokseen. Karttaakseen sitä ja päästäkseen näkyvistä hän siirtyi askeleen vasemmalle.

Tämä askel oli kohtalokas. Se tosin pelasti hänet pormestarin katseilta, mutta toimitti hänet kasvoista kasvoihin ja silmästä silmään kreivi Hannibalin näkyviin, joka seisoi eturivissä veljensä vieressä. Tavannes tuijotti häneen hetken, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään. Sitten, epäilyn hitaasti muuttuessa varmuudeksi, samalla kun yllätyksen sijaan tuli ihmettely, hän hymyili, ja hetken kuluttua hän katsoi toisaalle.

Tignonvillen sydän vavahti ja tuntui sitten aivan pysähtyneen. Valot pyörivät hänen silmissään, ja korvissa kohisi. Hän odotti sanaa, joka antaisi hänet ilmi. Sitä ei kuulunut. Yhä se jäi lausumatta; ja marski Tavannes kääntyi. Niin, hän kääntyi mennäkseen, ja pormestari kumartaen syvään saattoi häntä ovelle. Hänen seurueensa jakaantui kahtia avatakseen hänelle tietä. Entä kreivi Hannibal? Myöskin kreivi Hannibal seurasi häntä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan nähnyt mitään!

Nuori mies veti helpotuksen huokauksen. Oliko mahdollista, että kreivi Hannibalin säpsähdys tuntiessaan hänet, vakava, tarkoin tutkiva katse ja pahaa ennustava hymy olivat ainoastaan mielikuvitusta? Ei, sillä seuratessaan toisia Tavannes pysähtyi silmänräpäykseksi, heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen, ja hän hymyili vielä kerran. Sekuntia myöhemmin hän oli kadonnut ovesta, hänen kannuksensa helisivät portaissa, ja ihmisjoukossa, jota ei enää hillinnyt suuren miehen läsnäolo, puhkesi taas yhä äänekkäämpi puheensorina.

Tignonvilleä puistatti. Hän oli pelastunut ikäänkuin ihmeen kautta, pelastunut, mutta miten, sitä hän ei tiennyt. Tämä ilmitulon lykkääntyminen tuotti hänelle kuitenkin vain hetkisen helpotusta, vaikka se outoudellaan tuokioksi käänsikin hänen ajatuksensa muualle. Hyökyaallon tavoin syöksähti jälleen tietoisuus toisia odottavista kauhuista täyttäen hänen mielensä masentavalla avuttomuuden tunnolla, joka oli tehdä hänet hulluksi. Kunpa pääsisi ulos vaikka vain tunniksi, vain lyhyeksi puoleksi tunniksi! Kunpa saisi juosta läpi nukkuvien katujen ja huutaa kuuroille korville, jotka kuningas mairitteluillaan oli tukkinut kuin villalla! Kiirehtiä portaita ylös ja ravistaa hereille vieraat, joiden kuninkaalliset makuusuojat aamun koittaessa muuttuisivat heidän vertaan tihkuviksi teurashuoneiksi!

He nukkuivat: hyväsydäminen Teligny, uljas Pardaillan, jalo Rochefoucauld ja Piles, St. Jeanin taistelun sankari, ja heidän nukkuessaan julma kaupunki kohisi liikehtien heidän ympärillään, ja tuomio mateli kuiskaten heidän ovelleen. He nukkuivat, he ja tuhannet muut hyväsydämiset ja viattomat, nuoret ja vanhat, ja heidän nukkuessaan puolihullu Valois epäröi, kumpaa mielipidettä kuulisi, ja italialainen nainen, kirotun suvun kirottu tytär, huusi akkunastaan: »Kuulkaa!» ja katseli itää kohden odottaen aamun sarastusta.

Entä naiset? Se nainen, joka oli tuleva hänen vaimokseen, ja muut — miten oli heidän käyvä? Hänet valtasi raivon puuska, niin että hän sysäsi tieltään edessään seisovat ja työntäytyi valituksista ja vastustuksesta välittämättä ovelle. Mutta ovea suojasivat ristiinpannut pistimet, eikä hän olisi kuolemakseenkaan voinut sanaakaan lausua. Hän aikoi syöksyä vartijain kimppuun, sillä hän ei enää voinut hillitä itseään, mutta kyyristyessään hyökkäämään tarttui käsi hänen hihaansa, ja ääni, jota hän inhosi, kuiskasi hänen korvaansa:

— Ei, rehellistä peliä, hieno herra, rehellistä peliä! — kuiskasi raajarikko Jehan, vetäen häntä väkisin sivulle.— Kaikki alkavat samalla kertaa, kellekään ei tehdä vääryyttä. Mutta jos teillä on jokin pieni mieskohtainen työ suoritettavana, — jatkoi hän alentaen ääntään ja tirkistellen viekkaasti toista kasvoihin, — omasta tai ystävienne puolesta, jokin tai joku, josta haluatte nopeasti suoriutua, niin luottakaa vain minuun. Ehkä olisi viisaampaa, ettette itse esiintyisi, ja mies, johon voitte luottaa — —

— Ei kannata teeskennellä hämmästystä, hieno herra, — vastasi rauhoittavalla äänellä laiha mies, joka oli liittynyt heihin. — Joka tappaa tänä yönä, tekee Jumalalle palveluksen, ja joka Jumalan hyväksi tekee paljon, voi myös tehdä hiukan itseänsäkin varten. »Älä sido riihtä tappavan härän suuta», sanoo hyvä isä Pezelay.

— Kuulkaa, kuulkaa! — kirkui raajarikko innostuneena ja niin maltitonna, että tanssi varpaillaan. — Hän saarnaa yhtä hyvin kuin hyvä isä, hänen herransa. Siis suu puhtaaksi, hieno herra, mitä asia koskee? Naistako, joka on muuttunut rumaksi? Rikasta vanhaa miestäkö, jolla ehkä on laatikossaan testamentti? Tai ehkä nuorta perillistä, joka on herrani tiellä? Mikä asia lieneekin, olkoon minkälainen hyvänsä, niin luottakaa minuun ja ystävääni tässä, minun teurastusveitseni katkaisee solmun.

— Mutta jokin asia teitä painaa, — väitti laiha mies itsepäisesti, katsellen epäluuloisesti Tignonvillen pukua. Oli selvää, että molemmat miehet olivat keskustelleet hänestä ja aiheista, jotka olivat saattaneet hänet heidän keskuuteensa. — Onko pelionni ollut epävakaista, hyvä herra, ja tuumitteko käydä tervehtimässä jalokivi kauppiaita täyttääksenne jälleen kukkaronne? Jos niin on, niin uskokaa minua, parempi on mennä sinne kolmisin kuin yksin, me pestaudumme palvelukseenne.

— Ah, me tunnemme sellaisia kauppoja, missä voitte upottaa käsivartenne kultaan kyynärpäähän asti, — mutisi raajarikko, ja hänen silmänsä kiiluivat ahneutta. — Esimerkiksi Baillet-kadulla, arvoisa herra. Siinä on kauppa aivan kuin teitä varten. Ja siellä on myös se kauppa, josta hovikin ostaa. Se kauppias on rampa kuin minäkin. Minä osaan joka paikkaan. Ah, tästäpä tulee ihana yö, jos ne vain soittavat ennen aamunkoittoa. Luulisi jo kohta alkavan valjeta. Mutta mitä tämä on?

Tosiaankin, mitä se oli? Moni ääni vaati hiljaisuutta, ja pian pidättivät kaikki henkeään. Rajuimmat odottivat ainoastaan hetken, seisten tuijottavin silmin ja suu auki. — Se oli kellonsoitto! — huusi sitten joku, — päästäkää meidät ulos! — Ei, se ei ollut kello, — huusi joku toinen, — se oli pistoolinlaukaus! — Oli miten hyvänsä, mutta me tahdomme ulos! — ulvoi joukko yhteen ääneen, — me tahdomme ulos!

Raivostunut joukko syöksyi ovea kohti, ikäänkuin avatakseen sen väkivallalla, välittämättä siitä, oliko merkki todella jo annettu vai ei.

Mutta vahdit pistimineen eivät liikahtaneet oven luota, ja nähdessään aikeensa ehkäistyksi ihmisjoukko kääntyi toinen toisensa puoleen kiistellen ja väitellen, kerskaillen ja kutsuen taivaan ja pyhimykset todistajiksi siihen, kuinka armottomasti he puhdistaisivat Pariisin pitaalitaudista, kun vain kuulisivat sovitun merkin. Sitten joku huusi taas keskellä ääntensorinaa: »Hiljaa!» — ja jälleen he kuuntelivat. Ja tällä kertaa kuulivat vihan tai pelon kiihdyttämät korvat selvästi, vaikkakin välimatkan ja seinien hiljentämättä, kellon raskaita läppäyksiä, jotka kajahtelivat kuumassa yöilmassa. Se oli kuolemanmerkin kolkkoa, uhkaavaa jyminää.

Ovenvartijat laskivat pistimensä, ja hurjasti rynnäten, kuten susilauma ahdistaen saalistaan, syöksyi joukko tyrkkien, ponnistellen ja tapellen alas kapeita portaita ja pitkin kapeaa käytävää. »Alas hugenotit! Kuolema hugenoteille!» — huusivat he, ja rääkyen, hikoillen ja sysien luotaan inhoittavin käsin ja vielä inhottavammin ilmein he tulvivat kadulle sikinsokin, yhtyen melullaan hätäkellon kuminaan, joka silmänräpäyksessä, ikäänkuin ihmeen kautta, muutti Pariisin kadut verilöylyn helvetiksi, sillä samoin kuin täällä, meneteltiin kymmenkunnassa muussa kaupunginosassa.

Niin nopeasti kuin he olivatkin syöksyneet kadulle — eikä nopeammin olisikaan päästy — niin rajusti kuin he tyrkkivät ja tappelivat keskenään puhkaistakseen itselleen tietä, oli Tignonville kuitenkin etumaisia. Ja hetken aikaa nähdessään kadun avoinna ja melkein tyhjänä edessään hän luulotteli voivansa tehdä jotakin uskonlahkonsa pelastukseksi. Hän voisi ehkä jättää murhanhimoiset jälkeensä ja hälyttää; pahimmassa tapauksessa hän ainakin saavuttaisi kihlattunsa, ennenkuin tälle tapahtuisi mitään pahaa.

Mutta kun hän oli ehtinyt juosta ehkä sata kyynärää, lamautui hänen rohkeutensa. Kukaan ei tosin juossut hänen ohitsensa, mutta hätäkellon soitto näytti loihtivan itse kivetkin miehiksi. Talot, pihat, puistokäytävät, jopa kirkotkin näkyivät purkavan sisältään miehiä. Tuokiossa olivat kadut täynnä väkeä, josta kuului kuin tulvivan nousuveden pauhu. Kaikilla välkkyi soihtuja ja aseita, ja ilmassa oli tuhansien äänien jyminä.

Hän ei enää ollutkaan etunenässä, miehiä juoksi hänen edellään, takanaan ja kummallakin puolella. Joka syrjäkadulla, joka käytävällä näkyi miehiä juoksevan, eikä ainoastaan miehiä, vaan myös naisia ja lapsia, raivoavia olentoja ilman ikää ja sukupuolta. Ja koko ajan soi kello kuolinsoittoaan, yhä nopeammin, yhä lujemmin; laukaukset ja huudot ja aseiden helinä ja raskaiden murtuvien ovien romahdukset yhä paisuttivat huumaavaa äänten kohinaa.

Hän oli nyt St. Honoré-kadulla ja kiirehti länttä kohti. Mutta mitä pitemmälle hän ehti, sitä suuremmaksi paisui tulva hänen ympärillään: hän jäi siitä suorastaan jälkeen. Kun hän vihdoin läähättäen näki päämääränsä ja oli siitä ainoastaan sadan askeleen päässä, esti häntä etenemästä tiheä ihmisjoukko, joka hitaasti liikkui häntä vastaan. Tungoksen keskellä kannettiin soihtuja, joita oli noin tusina kappaletta, ja ne valaisivat kuutta panssaroitua, aseellista ratsumiestä. Näiden ratsumiesten silmät, samoin kuin heitä ympäröivän roskaväenkin raivosta kiiluvat katseet, eivät hetkeksikään hellittäneet oikeanpuolisten päätytalojen kattoja. Siellä nähtiin silloin tällöin valkoinen olento, joka siirtyi toisen savutorven luota toiselle taikka kumartuen syvään juoksi pitkin kaidemuuria. Joka kerta, kun olento näyttäytyi, osoittivat ratsumiehet häntä kohti ja roskaväki vaahtosi raivosta.

Tignonville voihkasi, mutta hän ei voinut auttaa. Kun hänen oli mahdoton päästä eteenpäin, kääntyi hän ja hoputtaen, huutaen ja muiden mukana aseitaan huitoen tunkeutui Roule-kadulle, meni sen poikki ja pääsi Bethizy-kadulle. Mutta täällä, kuten hänen olisi pitänyt ennakolta arvata, oli tie kokonaan ummessa Hotel Ponthieun likellä. Siellä roistojoukko tanssi, kirkui ja lauloi amiraalin ruumiin ympärillä, joka lojui keskellä katua, ja kummallakin puolella tunkeutui miehiä taloihin pakottaen uusia uhreja tulemaan esille. Pahin, mitä saattoi tapahtua, oli täällä jo suoritettu, ja hän kääntyi läähättäen, palasi uudelleen St. Honoré-kadulle, meni sen poikki ja kääntyi vasemmalle, hyökäten sivukatujen läpi, kunnes jälleen saapui suurelle valtakadulle, vähän toiselle puolelle Croix du Tiroiria. Sen nurkassa oli talo, missä neiti asui.

Täällä sammui häneltä viimeinenkin toivon kipinä. Kadulla vilisi joukkioita, jotka kulkivat kiireesti edestakaisin kuin tyhjäksi ryöstetyssä kaupungissa. Hallien kuona-ainekset, sen kaupunginosan roskaväki hyökkäsi sinne tänne, osa joutuen sattumalta tänne päin, kun taas tuolla ohjasi ja johti heitä muutama asestettu miesjoukkue, jonka rintahaarniskoihin satojen soihtujen valo heijastui. Saattoi nähdä, kuinka samaan aikaan valloitettiin rynnäköllä kolme tai neljä taloa. Joka puolelta kuului sydäntäsärkeviä huutoja, niihin liittyi julmaa naurua, raakaa pilapuhetta ja huutoja: — viekää jokeen! — Julmin kaikista kaupungeista oli katkaissut kahleensa eikä sitä voinut enää hillitä. Se ei myöskään sallinut hillitä itseään, ennenkuin Seinen vesi virtasi punaisena mereen, ja penikulmien päässä, pienissä hauskoissa normandilaisissa kylissä, maalaiset ruttoa peläten sysäsivät ruumiita siltojen luota seipäillä ja kekseillä.

Kaiken tämän Tignonville näki, vaikka hänen katseensa liukuen mellakan yli tähtäsi ainoastaan sitä ovea, jolle hän oli jättänyt morsiamensa vain muutamaa tuntia aikaisemmin. Siellä oli joukko miehiä tungeksimassa ja meluamassa, mutta siitä paikasta, missä hän seisoi, hän ei voinut enempää nähdä. Se oli kuitenkin kylliksi. Raivo ja epätoivo antoivat hänelle uutta voimaa; maailma musteni hänen silmissään. Ellei hän voisi kihlattuaan pelastaa, tahtoi hän ainakin kostaa.

Hän heittäytyi mistään välittämättä mellakkaan, miekka kädessään. Jaellen notkeasti lyöntejä oikealle ja vasemmalle hän tunkeutui läpi, hänen valkoisen hihansa ja hatussa olevan valkoisen ristinsä ansioksi on luettava, että hän pääsi aivan lähelle ovelle kasaantunutta miesjoukkoa. Täällä ei hänen ensimmäinen yrityksensä päästä sisälle onnistunut, ja mahdollista on, että hän olisi jäänytkin tungoksen estämänä ulkopuolelle, jollei sinne olisi tullut osasto ratsastavia joutsimiehiä. Kun he kannustivat hevosiaan, välittämättä siitä kenen yli ratsastivat, tarttui hän erääseen jalustimeen, jonka kannattamana hän joutui aivan joukon keskukseen. Kohta hän sitten seisoi kynnyksellä kasvoista kasvoihin kreivi Hannibalin edessä. Tämä seisoi myös kynnyksellä, mutta selin oveen, joka sulkematta ja telkeämättä ammotti hänen takanaan.

KARKEA KOSINTA.

Sama mielipuolisuus, joka vallitsi Pariisia tänä yönä, oli tarttunut nuoreen mieheen. Satimeen joutuneen pedon vimma raivosi hänessä, ja hänen kätensä piteli miekkaa. Pedon vaisto käski häntä iskemään sokeasti, iskemään mitään kysymättä jokaista, joka vastusti häntä, ja jollei kreivi Hannibal olisi samana hetkenä puhunut, olisi hänen viimeinen hetkensä nyt tullut.

Siinä seistessään päätä pitempänä koko väkijoukkoa hän ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan Tignonvilleä eikä miekanterää, joka juuri oli lävistämäisillään hänen sydämensä. Tummana ja julmana katsannoltaan, soihtujen hohteen vääristäessä hänen tylyjä piirteitään hän katseli hugenotin ohi huitovien käsivarsien ja raivostuneiden kasvojen merta, joka aaltoili ratsumiesten satuloiden ympärillä. Ja niille hän puhui.

— Menkää tiehenne, koirat! — huusi hän äänellä, joka pani lähinnä seisovat säpsähtämään, — taikka minä piiskaan teidät täältä jalustinhihnoillani. Kuuletteko? Menkää matkaanne! Tämä talo ei ole teitä varten. Polttakaa, murhatkaa, ryöstäkää missä ikinä tahdotte, mutta menkää matkaanne täältä!

— Mutta tämä on luettelossa, — kirkui yksi roistoista kimakalla äänellä. — Se on luettelossa! — Ja hän tunkeutui eteenpäin, kunnes seisoi Tignonvillen vieressä.

— Eikä tässä ole mitään ristiä! — kiljui toinen tunkien hänkin vuorostaan esiin. — Kas niin, päästäkää meidät vain ohi, kuka ikinä olettekin! Kuninkaan nimessä, surmatkaa! Tässä ei ole ristiä!

— No sitten, — jyrisi Tavannes, — minä naulaan teidät tähän ristiksi. Ei ole ristiä, sanotte? Teistä minä otan jonkun ristiksi, lokainen roskajoukko!

Puhuessaan hän iski kädellään ulospäin; tunkeilija syöksähti takaisin, hänen toverinsa samaten, mutta yksi ratsastavista joutsimiehistä alkoi puhua.

— Kuulkaa, teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, sillä hän tunsi Tavannesin, — kuninkaan tahto on, että armoa ei anneta kenellekään tänä yönä, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Ja tämä talo on luettelossa ja täynnä kerettiläisiä.

— Eikä siinä ole ristiäkään! — huusi meluava lauma yhteen ääneen, ja he olivat niin kärsimättömiä, että hyppivät ilmaan nähdäkseen paremmin. — Ei ole mitään ristiä! — väittivät he itsepintaisesti. Sillä sen he ymmärsivät. Mitä hyödyttivät ristit, jos ei saanut surmata siellä, missä ei ollut ristiä? Päivänvalokaan ei ollut sen selvempää.

— Sinä koira, — huusi hän, — ainoastaan täälläkö pannaan kuninkaan tahto täytäntöön? Eikö ole muualla taloja ryöstettävänä taikka miehiä, joita voit murhata, koska härnäät minua? Pyritkö suosioon? Minulta et saa suosiota, jollet heti pötki pakoon ja vie inhottavaa häntääsi mukanasi! Taikka täytyykö minun huutaa: 'Tavannes!' ja käskeä väkeni pyyhkiä teidät pois kadulta?

Eturivi epäröi, heitä pelotti hänen esiintymisensä ja nimensä; takimmaiset olivat jo lähteneet siinä toivossa, että muualla olisi helpompi ryöstää. Muut olivat kahden vaiheilla, ja toinen toisensa jälkeen katosi. Jousimies näki, mistä päin tuuli puhalsi ja kohautti olkapäitään.

— Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, kuten tahdotte, — sanoi hän jörösti. — Joka tapauksessa neuvoisin teitä sentään sulkemaan oven ja lukitsemaan ja telkeemään. Me emme liene viimeiset vieraanne tänä päivänä. — Ja hän käänsi äreänä korskuvan hevosensa ja karahutti joukon läpi.

— Lukitsemaan ja telkeemään? — huusi Tavannes raivoissaan hänen jälkeensä. — Tässä kuulette vastaukseni, — ja kääntyen kynnyksellä hän huusi: — te siellä sisällä, avatkaa luukut, sytyttäkää valot ja kattakaa pöytä! Valoa, kuuletteko, valoa! Ja kattakaa pöytä sukkelasti, jos henkenne on teille rakas! Ja ovet auki, sillä minä aterioin emäntänne kanssa tänä yönä, vaikka ulkona sataisi verta! Kuuletteko, konnat? Kattakaa!

Viimeiset sanat hän huusi vapiseville palvelijoille ja kääntyi jälleen kadulle päin. Hän näki, että tungos oli vähenemässä, ja katsahtaen Tignonvilleen nauroi ääneen.

— Suvaitseeko herra aterioida kanssamme? — sanoi hän. — Seuran täytteeksi? Tai aterioiko hän mieluummin ystäviemme kanssa tuolla? Hän saa itse päättää. Myönnän, omasta puolestani — hän hymyili julmasti —, että heidän vieraanvaraisuutensa on hiukan raakaa ja meluavaa.

Tignonville katsahti taaksensa, ja häntä puistatti. Sama petomainen lauma, joka hetki sitten oli tungeskellut oven edessä, oli nyt tavannut uhrin etäämpänä kadulla ja Tavannesin puhuessa palasi riehuen katukäytävää pitkin huojuvien tulien ja hyppelevien, juoksevien olentojen sekamelskana. Keskeltä kuului kidutetun surkeata kiljuntaa. Niin kamalia olivat nämät huudot, että Tignonvillen täytyi miltei pyörtyen nojautua pihtipieltä vasten, ja Tavannesinkin rautainen sydän näytti hetkeksi heltyvän.

Mutta vain hetkeksi; sitten hän katsoi seuralaistaan, ja hänen huulensa värähti ivallisesti.

— Luulen, että te liitytte meihin? — sanoi hän peittämättä ylenkatsettaan. — Siinä tapauksessa astukaa edellä, herra. He avaavat juuri akkunaluukkuja. Pöytä on epäilemättä katettu, ja neiti odottaa meitä. Astukaa edellä, herra, olkaa niin hyvä. Muutama tunti sitten olisin astunut edellä, sillä te — hän hymyili pahaenteisesti — olitte täällä kuin kotonanne. Nyt ovat osamme vaihtuneet.

Mitä hän lieneekin pilapuheellaan tarkoittanut — sillä ilkeän pilan sointu piili hänen äänessään — näytteli hän isännän osaa niin pitkälle, että kehoitti hämmästynyttä seuralaistaan astumaan käytävää pitkin vasemmanpuoliseen arkihuoneeseen, jossa hänen määräyksensä valon sytyttämisestä ja pöydän kattamisesta oli pantu täytäntöön, kuten hän ulkona huomasi. Tusina kynttilöitä paloi pöydällä ja valaisi huonetta. Kaikki ruoka ja viini, mitä talossa oli, oli koottu ja tuotu pöydälle. Luultavasti vapisevat, vastahakoiset kädet olivat poistaneet akkunaluukut matalasta, leveästä, viistoruutuisesta akkunasta, joka antaen kadulle päin koko seinän levyisenä oli ulkoa miehen pään tasalla.

Sellaisten ohikulkijoiden silmissä, jotka tunkeilevien ihmislaumojen ja välkkyvien aseiden helvetistä sattuivat katsomaan sisään, lienee säteilevä huone ja katettu pöytä todella näyttänyt ihmeelliseltä!

Tignonvillestä kaikki, mitä oli tapahtunut ja paraikaa tapahtui, tuntui unennäöltä: hänen astumisensa sisälle tuon omituisesti vaikuttavan miehen kohteliaasta kehoituksesta; se, että neiti seisoi pöydän takana kalpeana, silmät jähmettyneinä; neidin taakse erääseen nurkkaan piiloutuneet palvelijat; hänen oma äänettömyytensä ja neidin vaitiolo, ennenkuin kreivi Hannibal puhui.

Aluksi hän laski palvelijoiden lukumäärän. — Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, — sanoi hän. — Ja kaksi niistä naisia. Neidillä on vain pieni palveluskunta. Eikö kukaan — hän kääntyi neidin puoleen — ole poissa?

Tyttö avasi kahdesti huulensa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Kolmannella kerralla yritys onnistui.

— Kaksi heistä läksi ulos, — mutisi hän käheällä, tukehtuneella äänellä, — eivätkä ole palanneet.

— Eivätkä ole palanneet? — toisti kreivi kohottaen kulmakarvojaan. — Siinä tapauksessa pelkään, ettei tarvitse odottaa heitä. Saisimme ehkä odottaa kauan! — Ja kääntyen kiivaasti kauhun valtaamien palvelijoiden puoleen: — Menkää paikoillenne! Ettekö näe, että neiti odottaa tarjoilua?

— Tahdotteko, — kuiskasi hän samalla tukehtuneella äänellä, — että näyttelen tätä ilveilyä… loppuun asti?

— Loppu voi olla parempi kuin luulettekaan, arvoisa neiti, — vastasi Tavannes kumartaen ja kääntyi sitten onnettomien palvelijoiden puoleen, jotka yhä vitkastelivat peläten jättää emäntänsä hameiden turvaa. — Paikoillenne! — huusi hän. — Pankaa kohdalleen neidin tuoli. Oletteko näin velttoja muinakin päivinä? Jos niin on — hänen katseestaan saattoi lukea kamalan aikomuksen — niin kadotuksenne on sitä mitättömämpi. Nyt, neiti, saanko kunnian? Ja aterioidessamme voimme puhua.

Hän ojensi kätensä, ja totellen viittausta neiti siirtyi paikalleen pöydän yläpäähän, mutta sallimatta kätensä koskettaa kreivin kättä. Kreivi ei millään tavalla näyttänyt sitä huomanneen, astui vain paikalleen hänen oikealle puolelleen ja viittasi Tignonvilleä istumaan neidin viereen vasemmalle.

Tyttö käänsi jäykästi päätään, kunnes ensi kertaa kohtasi kreivin katseen. Väristys, entistä rajumpi, puistatti häntä.

— Eikö teidän olisi parempi… surmata meidät heti? — kuiskasi hän. Hän oli huulia myöten kalpea, ja kasvot olivat ikäänkuin kuvapatsaan, valkoiset, kauniit, elottomat.

— Enpä luule, — sanoi kreivi vakavasti. — Istukaa, ja toivokaamme parasta. Ja te, herra, — jatkoi hän kääntyen Carlatin puoleen, — kaatakaa emännällenne viiniä. Hän tarvitsee sitä.

Hovimestari kaatoi emäntänsä lasiin ja sitten kummallekin miehelle, ja hänen vapiseva kätensä läikytti pöytäliinalle yhtä paljon kuin laseihin. Eikä se ollut kummakaan. Saarella sijaitsevan palatsin iso kello oli juuri alkanut soittaa tuomiotaan, sen ääni kuului yli kadun hälinän ja melskeen, yli etäisten ovien ryskeen, vieläpä St. Germainin horjuvasta kellotapulistakin yhä soivan hätäkellon. Muuan huoneen toisessa päässä kyyristyvä nainen purskahti kouristuksentapaiseen itkuun, mutta Tavannesin hirvittävä katse mykisti hänet jälleen.

Tignonville toipui vihdoin. — Ovatko he murhanneet amiraalin? — mutisi hän, tuijottaen pöytään.

— Luulen, että he juuri nyt käsittelevät herra kreiviä, — vastasi Tavannes. — Hänellä oli mahdollisuus pelastua, mutta hän ei siitä välittänyt, — ja hän alkoi aterioida.

Pöydän ääressä istuvaa miestä puistatti. Nainen tuijotti yhä eteensä, mutta huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi rukoillut. Äkkiä kuului kova jalkojen töminä ja äänten sorina syöksevän hyökyaallon tavoin akkunan ohi, silmänräpäyksen ajan hehkui soihtujen loisto punaisena huoneen seinillä, ja sen valossa näkyi katkaistu ihmispää, jota kannettiin pistimen kärjessä roskaväen yläpuolella.

Neiti huudahti hiljaa ja aikoi nousta, mutta kreivi tarttui hänen ranteeseensa, ja hän vaipui takaisin tuolilleen miltei tainnoksissa. Vähitellen lähin meteli hiljeni, ja kellot paukuttivat edelleen rautaisia kieliään villiintyneen kaupungin yläpuolella. Idässä alkoi ruskottaa; pian aamunkoiton harmaa hämärä oli hiipivä kylmenneiden sydänten, murskattujen ovien ja sinne tänne viskeltyjen aseiden yli, valaisten samalla hylkylaumoja, joita juovutti saaliinhimo ja viha.

— Mitä aiotte meille tehdä? — kysyi Tignonville käheästi, kun hänen äänensä jälleen pääsi melulta kuuluville.

— Mitä hänellä on tämän asian kanssa tekemistä? — huusi hän, nousten ja istuutuen heti jälleen.

Tavannes kohotti kulmakarvojaan, ja silmissä oli sellaista lempeyttä, joka oli ristiriidassa ankarien kasvojen kanssa.

— Tahdon vastata kysymykseenne toisella kysymyksellä, — vastasi hän. —
Kuinka monta henkeä on talossa, ystäväni?

Tavannes laski jälleen. — Seitsemän? — sanoi hän. Tignonville nyökäytti päätään kärsimättömästi.

— Arvaan sen, — vastasi toinen vihan vimmassa. Ja hän kirosi kuningasta ja kuninkaan äitiä, nimittäen häntä Isabeliksi.

— Te siis arvaatte? — virkkoi Tavannes; ja sitten äkkiä kuohahtaen, ikäänkuin ei hänkään voisi kylmän rauhallisesti sanoa sitä, mitä aikoi sanoa. — Ei, te tiedätte sen! Te kuulitte sen jousimieheltä ovella. Te kuulitte, että hän sanoi: 'Ei mitään sääliä, ei mitään armoa, olkoon sitten mies, nainen tai lapsi. Niin sanoo kuningas.' — Te kuulitte sen ja kumminkin kiistelette minun kanssani. Foucauld, jonka kanssa kuningas pelasi eilisiltana kahden — Foucauld on kuollut! Ja te luulette jäävänne eloon? Te? — jatkoi hän kiihdyttäen itseään raivoon. — En tiedä, minkä sattuman kautta jouduitte sinne, missä näin teidät tunti sitten, enkä sitä, kuinka teidän onnistui saada tuo ja tuo, — ja hän osoitti syyttävästi sormellaan hugenotin pukuun kiinnitettyjä merkkejä. — Mutta sen tiedän, että minun tarvitsee vain huutaa nimenne tuolta akkunasta taikka vain pysyä syrjässä, kun roistojoukot tulevat kiertäen talosta taloon, kuten ne pian tulevatkin, ja teidät kohtaa kuolema yhtä varmasti kuin tähän saakka olette pelastunut!

— Jos niin on, — kuiskasi hän värittömin huulin, — niin minkä vuoksi tämä — pilkka?

— Siksi, että seitsemän henkeä pelastuisi, neiti, — vastasi kreivi kumartaen.

— Sellaisesta hinnasta, —vastasi kreivi,—jokanaisista ei tunnu raskaalta maksaa… hovissa. Se maksetaan joka päivä huvin tai oikun vuoksi, tavoitellun arvon taikka vastaanoton tähden, hienojen pukujen ja koristeiden takia. Harvoilla, neiti, on etuoikeus ostaa ihmishenki, ja vielä harvemmilla seitsemän!

Tyttö alkoi vapista. — Tahtoisin mieluummin kuolla … seitsemän kertaa! — huusi hän värisevällä äänellä ja yritti nousta, mutta istuutui jälleen.

— Entä sulhasenne? Entä sulhasenne? —jatkoi kreivi kolean itsepintaisesti, luoden tytöstä Tignonvilleen ja taas takaisin tyttöön katseen, jossa oli selittämätön ilme. — Jos te rakastatte tätä herraa, neiti — ja minä uskonkin, että rakastatte…

— Ja hän teidän kanssanne? — kertasi kreivi Hannibal painostaen sanojaan ja kumartui eteenpäin. — Sillä siitä on kysymys. Ajatelkaa, ajatelkaa, neiti. Minun vallassani on pelastaa kuolemasta mies, jota rakastatte, pelastaa teidät, pelastaa nämä lurjukset, jos sitä haluatte. Voin pelastaa hänet, pelastaa teidät, pelastaa kaikki; ja minä pelastan kaikki… siitä hinnasta. Toiselta puolen, jos kieltäydytte minulle sitä hintaa maksamasta, jätän kaikki surman suuhun, ja he kuolevat varmasti, ennenkuin aurinko, joka nyt nousee, menee tänä iltana mailleen.

— Niin, te juuri. Mutta miksi minua väistätte? — jatkoi kreivi ystävällisesti. — Tiesittehän sen, te olette sen lausunut. Olettehan lukenut sen silmistäni näinä seitsemänä kuluneena päivänä.

Tyttö ei liikahtanut, ei puhunut, ei näyttänyt hengittävänkään. Kuten kreivi Tavannes oli sanonut, oli hän aavistanut, tiennyt vastauksen, mutta Tignonville nähtävästi ei ollut ja hypähti nyt tuoliltaan.

— Te olette konna! Mutta sen saatte maksaa! — jatkoi nuori mies tulisesti. — Tästä huoneesta ette pääse elävänä. Tämän häväistyksen saatte maksaa.

— Häväistyksen? — toisti Tavannes, kuten näytti, hämmästyen, ja sitten, ikäänkuin olisi asia hänelle selvinnyt: — Ahaa, mutta te erehdytte, — sanoi hän tehden kädellään kieltävän liikkeen. — Ja neiti ehkä myöskin? Olkaa rauhassa, silloin käytetään myös kellonsoittoa, kirjaa ja kynttilää; hänet solmitaan minuun niin lujasti kuin pyhä kirkko voi solmita! Taikka, jos hän haluaa, saa hänet vihkiä hänen oman kirkkonsa pappi, jos joku jää henkiin. Hän saa valita kumman tahansa, kumpi hänelle vain on paremmin mieleen. Minulle on samantekevää! Mutta aikoessanne maksaa minulle, herra, — jatkoi hän, ja hänen äänessään ja eleissään oli ivaa, — kysyn teiltä, koska? Ijankaikkisuudessako? Sillä jos hylkäätte tarjoukseni, ei teillä ole täällä maan päällä aikaa. Nytkö? Minun tarvitsee vain puhaltaa tähän pilliin —hän kosketti rinnallaan riippuvaa hopeapilliä — ja täällä lähellä on miehiä, jotka surmaavat teidät, ennenkuin olette ehtinyt kahtakaan askelta astua. Hylätkää aikomuksenne ja tulkaa järkiinne. Te olette minun vallassani. Pariisissa virtaa verta, yhtä ylhäisten kuin teidän, yhtä viattomain kuin neidin. Jos ette tahdo hukkua muiden muassa, niin päättäkää! Ja pian! Sillä se, mitä olette nähneet, on vain esimakua; mitä olette kuulleet,-se on vain hiljaista suhinaa, joka ennustaa hirmumyrskyä. Älkää miettikö liian kauan, niin kauan, etten enää minäkään voi teitä pelastaa.

— Tahtoisin mieluummin kuolla! — vaikeroi neiti peittäen kasvonsa käsillään. — Tahtoisin mieluummin kuolla!

— Ja nähdä hänen kuolevan? — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja nähdä näiden kuolevan? Miettikää, miettikää, lapsi!

— Te ette tee sitä, — läähätti tyttö. Hän vapisi kiireestä kantapäähän.

— Minä en tee mitään, — vastasi kreivi varmasti. — Minä vain jätän teidät oman onnenne nojaan ja nämä toiset samoin. Vaimoni ja hänen väkensä uskallan pelastaa vaikka kuninkaan edessä, mutta en muita. Teidän täytyy valita… ja nopeasti.

Eräs pelästyneistä naisista, neidin kamarineitsyt, nimeltä Javette, aikoi heittäytyä emäntänsä jalkoihin. Tignonville karkoitti hänet takaisin yhdellä ainoalla sanalla ja kääntyi kreivi Hannibalin puoleen.

— Mutta, herra kreivi, — sanoi hän, — oletteko aivan mieletön? Onhan mieletöntä kosia häntä tällä tapaa. Te ette rakasta häntä. Te ette kaipaa häntä. Missä suhteessa hän merkitsee teille enemmän kuin muut naiset?

— Missä suhteessa hän teille merkitsee enemmän kuin muut naiset? — kysäisi Tavannes niin terävällä, pistävällä äänellä, että Tignonville säpsähti, ja heidän välillään istuvan tytön, kilpailun kunniapalkinnon, poskille kohosi hieno puna. — Missä suhteessa hän on teille enemmän kuin muut naiset? Onko hän enemmän? Ja sittenkin… haluatte hänet omaksenne.

— Todellako? —iski toinen hänen sanoihinsa, ja äänessä oli tarkoittava sävy. — Todellako? Mutta me leikittelemme sanoilla, ja myrsky on nousemassa, kuten jo ennustin teille. Teille riittää, että minä kaipaan häntä, että minä tahdon hänet omakseni. Hänestä on tuleva minun vaimoni, vapaasta tahdostaan Hannibal de Tavannesin vaimo… taikka minä jätän hänet oman onnensa nojaan ja teidät samaten!

— Niin, neiti, vapaaehtoisesti minun vaimoni, — vastasi kreivi ankarasti, — taikka ei kenenkään!

VI.

KUKA LOUKKAA TAVANNESIA?

Ennustaessaan, että myrsky oli nousemassa, kreivi Hannibal oli vain puhunut totta. Uusi roistojoukko oli hetki sitten syöksynyt idästäpäin St. Honorè-kadulle, ja tuhansien äänien kohina paisui valtavammaksi kuin kellojen kiihkeät läppäykset. Liikkuvien ihmisjoukkojen takana alkoi uusi päivä, sunnuntai, elokuun 24:äs, pyhän Bartolomeuksen juhlapäivä, sarastaa Bastiljin linnoituksen yli, ikäänkuin opastaakseen kansaa sen julmassa työssä. Vielä olivat kadut, kujat, goottilaiset pihat ja tukahuttavat sokkelot, joissa työ odotti tekijäänsä, hämärään verhotut; talojen etupuolia valaiseva soihtujen hohde ennusti yhä joukon tuloa. Mutta aamu vaikeni, aurinko oli nousemaisillaan. Pian oli päivä koittava ja paljastava piileskelevän pakolaisen, jonka armeliaampi hämärä oli säästänyt, ja leimaava laillisiksi ne kauhut, joita yö oli koettanut salata.

Ja päivällä, kirkkaassa valossa, kävisi surmaaminen helpommaksi ja pakeneminen yhä vaikeammaksi. Sillalla, jonka lähellä rikkaat kultasepät asuivat, laitureilla ja rannalla tehtiin jo murhia. Louvressa, hovipihalla, kuninkaan silmäin edessä, ja Medicien akkunoiden alla surmattiin. St. Martinissa, St. Denisissä ja St. Antoinessa samoin, joka paikassa, missä vain viha, ulkokultaisuus tai yksityinen kauna yllytti kättä. Koko kaupunki oli täynnä valitushuutoja, raivoa ja pahaa ennettä. Cour des Miraclesista, toreilta, teurastajien korttelista, rikollisuuden ja kurjuuden joka pesästä tulvi ihmishylkyjen laumoja, muutamat omin päin rosvotakseen, kenenkään ehkäisemättä, minne tahansa menivät, mutta useimmat liittyäkseen johonkin niistä aseellisista joukoista, joiden asiana oli käydä kadulta kadulle, talosta taloon, kukistaen vastustuksen ja pannen kaikkialla Pariisissa täytäntöön kuninkaan ylevää oikeudenmukaisuutta.

Juuri yksi näistä parvista oli Tavannesin puhuessa ilmestynyt kadulle, eikä hän olisi voinut parempaa asianajajaa kutsua avukseen. Kun voimakas huuto: — Alas! alas! — ikäänkuin ukkosenjyrinä vieri talorivin etupuolta pitkin ja raivokkaampi ääni: — Tappakaa! tappakaa! — lähenemistään läheni ja saapuvan ihmisjoukon tulet alkoivat välkkyä, katosi palvelijoiden rohkeus. Rouva Carlat vapisi koko ruumiiltaan ja puhkesi valituksiin; kamarineitsyt, Javette, heittäytyi kauhun vallassa neidin jalkain juureen ja kietoen käsivartensa hänen polviensa ympärille kirkui, että neiti pelastaisi hänet, pelastaisi ainoastaan hänet. Eräs miehistä liikahti ikäänkuin sulkeakseen akkunaluukut, ja ainoastaan vanha Carlat pysyi vaiti, rukoillen ääneti, liikkuvin huulin, kasvoillaan synkkä, päättävä ilme.

Entä kreivi Hannibal? Pikisoihtujen valon kirkastuessa kadulla, voittaen harmaan päivänvalon, hän näytti kasvavan. Katseellaan hän vaiensi kirkuvan naisen.

— Valitkaa pian, neiti! — sanoi hän. — Sillä minä voin pelastaa ainoastaan vaimoni ja hänen väkensä. Pian, sillä kohta olemme ahtaalla, eikä siitä tule mitään lastenleikkiä.

Laukaus, kiljahdus kadulta ja akkunan ohi juoksevien askelten töminä säesti hänen sanojaan.

— Pian, neiti! — huusi hän ja hengitti hiukan kiivaammin. — Pian, ennenkuin on liian myöhäistä! Tahdotteko pelastaa ihmishenkiä vai surmata?

Tyttö katsoi rakastettuaan kuolemantuska silmissään, kysyen neuvoa sanattomana. Mutta Tignonville ei antanut mitään merkkiä, ja ainoastaan Tavannes oli tämän katseen huomannut.

— Herra on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen itsensä, — sanoi kreivi, naurahtaen ivallisesti. — Hän on pukeutunut kuninkaan palvelijoiden pukuun; hän on sanonut: 'Kuka tahansa saakin surmansa, minä ainakin jään eloon!' Mutta…

— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies ja toisen ärsytyksestä silmittömästi vimmastuneena kiskaisi ristin lakistaan heittäen sen lattialle. Hän tarttui valkoiseen hihaansa ja repäisi sen olkapäästä kyynärpäähän asti. Kun se sitten riippui vain nauhan varassa, ojensi hän kätensä ja huusi:

— Olkaa kirottu! En tahdo henkeäni teidän armostanne! Ehkä voin vielä pelastaa hänet. Ja minä tahdonkin pelastaa hänet!

— Narri! — vastasi Tavannes, mutta hänen sanansa tuskin kuului huumaavassa pauhinassa. — Voitteko taistella tuhatta vastaan? Katsokaa! — ja tarttuen toisen ranteeseen hän viittasi akkunaan.

Katu hehkui kuin sulatusuuni soihtujen punaisessa valossa, joita kannettiin seipäiden nenissä ihmismeren yläpuolella. Siellä aaltoili päitä, tuijottavia kasvoja ja huitovia käsivarsia, ja aallot vyöryivät ohi yhä edelleen. Hetken näytti siltä kuin tulva virtaisi ohi ja jättäisi heidät rauhaan. Sitten tuli pysähdys, kuului sekavaa huutoa, ihmismeri aaltoili sinne tänne, soihdut heiluivat edestakaisin, ja lopuksi kajahti: — Avatkaa! avatkaa! — ja roskajoukko kerääntyi talon ja valaistun akkunan eteen.

Aluksi näytti siltä kuin kreivi Hannibalinkin rautaiset hermot värähtäisivät. Hän seisoi ruokapöydän ympärille kokoontuneen valjun ryhmän ja raivostuneen roistojoukon välillä, joka mulkoili uhrejaan, ennenkuin repisi ne palasiksi. — Avatkaa! avatkaa! — ulvoi lauma, ja eräs mies puhkaisi pistimellään akkunan.

Tällä ratkaisevalla hetkellä neidin silmät kohtasivat Tavannesin katseen sekunnin murto-osaksi. Hän ei puhunut, ja vaikka hän olisikin vielä kyennyt ääntämään, eivät hänen sanansa olisi kuuluneet. Mutta jotakin hänen silmänsä lienevät ilmaisseet, jotakin tärkeää, vaikka ei kukaan muu sitä huomannut eikä ymmärtänyt. Sillä kreivi seisoi äkkiä akkunan luona ja kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.

— Takaisin! — jyrisi hän. — Takaisin, lurjukset! — Ja hän vihelsi kimakasti. — Tehkää mitä haluatte, — jatkoi hän samassa äänilajissa, — mutta ei täällä! Menkää eteenpäin! Kuuletteko?

Mutta joukkoa ei voinut niin helposti hajoittaa. Raaka, itsepintainen ja paatunut lauma ulvoi yhä: — Avatkaa, avatkaa! — ja se mies, joka oli juuri rikkonut akkunan — raajarikko, kamalan näköinen Jehan — tarttui lyijykehykseen, kiskaisten siitä suuren palasen, ja sitten erääseen poikkitankoon koettaen sitä kiskoa irti ponnistamalla toisella jalallaan alhaalta seinästä.

Tavannes näki, mitä oli tekeillä, ja hänen luonteensa tulisuus ja rajuus saattoi hänen hahmonsa ikäänkuin kasvamaan.

— Koirat! — karjui hän, — täytyykö minun kutsua ratsumieheni hajoittamaan teidät? Täytyykö piiskata teitä pitkin katuja jalustinhihnoilla? Minä olen Tavannes, varokaa minua! Minulla on kynnet ja hampaat ja osaan purra! —jatkoi hän, ja ylenkatse hänen sanoissaan oli suurempi kuin sen joukon raivo, jolle hän nämä sanat huusi. — Surmatkaa missä haluatte, ryöstäkää missä haluatte, mutta siellä, missä minä olen, ei! Taikka teidät hirtetään kantapäistänne mies miehen viereen Montfauconiin. Minä nyljen selkänne. Menkää! Minä olen Tavannes!

Mutta roskajoukko, joka oli aluksi pelästynyt hänen äänensä jyrinää, hänen ylimielisyyttään ja huolettomuuttaan, osoitti nyt, että sen maltti oli lopussa. Kimakasti kiljuen se syöksyi eteenpäin, tusina miestä jyskytti ovea huutaen: — Kuninkaan nimessä! — Toiset kiskoivat irti jäljellä olevat akkunapuitteet, tarttuen poikkitankoihin ja koettaen vetää niitä irti tai kiivetä sisään niiden välistä. Raajarikko Jehan, joka oli ollut Tignonvillen vierustoverina kokouksessa, johti heitä.

Kreivi Hannibal katseli heitä hetken, tuimat kasvot kumartuneina heitä kohti ja selvästi näkyvissä soihtujen hohteessa. Mutta kun raajarikko, seisten toisten olkapäillä ja vastustajan toimettomuuden rohkaisemana, alkoi tunkeutua tankojen välistä sisään, kohotti Tavannes pistoolin, jota oli toisten huomaamatta pitänyt selkänsä takana, viritti tyynesti hanan ja laski aseen ilkeiden kasvojen tasalle, jotka irvistelivät aivan lähellä hänen omiaan. Kääpiö näki pistoolin ja yritti peräytyä, mutta liian myöhään. Välähdys, parkaisu, ja roisto, kurkku luodin lävistämänä, levitti kätensä pudoten taaksepäin laihan mustapukuisen miehen syliin, joka oli tarjonnut hänelle olkapäänsä porsaaksi.

Muutaman sekunnin ajan pistoolin savu täytti huoneen ja akkunan. Kuului huuto, että hugenotit olivat pääsemäisillään pakoon, että hugenotit tekivät vastarintaa, että oli tekeillä salaliitto; muutamat huusivat, että oli vartioitava talon takaovia, toiset tahtoivat vartioida kattoa, ja jotkut kehoittivat lähtemään pois. Mutta kun savu hälveni, näki hölmistynyt roskajoukko, että kaikki oli ennallaan. Kreivi Hannibal seisoi entisellä paikallaan julma hymy huulillaan.

— Kenen vuoro nyt on? — huusi hän ivallisesti. — Minulla on muitakin pistooleja. — Sitten hänen äänensä sävy muuttui äkkiä julmuudeksi. — Te koirat! — jatkoi hän. — Te likaisen kaupungin loka, te hallien hylkyväki! Aiotteko ärsyttää minua? Luuletteko voivanne pelottaa minua taikka minut tappaa? Minä olen Tavannes, ja tämä on minun taloni, ja vaikka täällä olisi tusina hugenotteja, ette saisi koskea yhteenkään tai taittaa hiuskarvaakaan hänen päästään! Menkää tiehenne, sanon minä vielä kerran, niin kauan kuin pääsette! Etsikää naisia ja lapsia ja tappakaa. Mutta ei täällä!

Hänen vimmansa ja ylenkatseensa mykisti heidät hetkiseksi. Sitten tuli vastaus takarivistä… vanhanaikuisen väkipyssyn laukaus. Luoti lensi vinkuen kreivi Hannibalin pään ohi ja pirskoittaen seinästä kalkkia noin askeleen päässä Tignonvillestä putosi lattialle.

Tavannes nauroi. — Poropeukalo! — huusi hän. — Jospa kuuluisit minun joukkooni, käskisin pistää sormesi kiehuvaan öljyyn, niin että oppisit ampumaan. Mutta te kyllästytätte minua, koirat. Minun täytyy antaa teille hiukan opetusta. — Ja hän nosti pistoolinsa ja tähtäsi. Joukko ei tiennyt, oliko tämä se pistooli, jonka hän jo oli laukaissut, vai uusi, mutta peräytyi läähättäen säikähdyksestä. — Minun täytyy opettaa teitä, — jatkoi hän halveksivasti. — Tännepäin, Bigot, Badelon, ajakaa pois nuo kerskurit! Puhdistakaa katu niistä! Täällä on Tavannes!

Ei sanalla eikä katseella hän tähän asti ollut ilmaissut, että hänellä oli apumiehiä. Mutta hänen huudettuaan nimensä hyökkäsi tusina miehiä, jotka olivat liikkumattomina seisseet Croix du Tiroirin kohdalla hampaisiin asti asestettuina, suljetussa rivissä joukon vasempaa kylkeä vastaan. Tämä oli lähinnä seisoville täydellinen yllätys. Välähtävät peitset silmäinsä edessä, luullen jo tuntevansa kylmää terästä kyljissänsä, he pakenivat joka haaralle epätietoisina siitä, kuinka moni ajoi heitä takaa, vai oliko lainkaan takaa-ajoa. Hetken aikaa näytti siltä kuin olisi tusina pistintä saanut hajoitetuksi roskajoukon, joka pari minuuttia sitten esiintyi niin uhkaavana, että kokonainen rykmentti olisi voinut lannistua sen edessä.

Ja niin olisi käynytkin, jos kaikki olisivat olleet sitä, miksi hän heitä nimitti, kadun kuonaa ja hylkyjä. Mutta joukon keskessä — sen saattoi pikemmin aavistaa kuin nähdä — oli kourallinen toista rotua, Sorbonnen ylioppilaita, tulisilmäisiä pappeja ja kolme tai neljä ratsastavaa jousimiestä, se kantajoukko, joka kulkiessaan pitkin katuja oli koonnut ympärilleen suuren lauman. Kiiluvin silmin uhkaillen ja kiroillen nämä seisoivat paikoillaan, ja Tavannesinkin hurjapäät karttoivat koskemasta paljaaksi ajeltuihin päihin. Täten aiheutunut pysähdys soi pakeneville hengähdysaikaa; he jäivät mustien kaapujen suojaan ja alkoivat kivittää pistinmiehiä, jotka taas vuorostaan peräytyivät, kunnes heistä tuli kaksi ryhmää, seisten puolustusasennossa, toinen akkunan, toinen oven edessä.

Kreivi Hannibal oli katsellut hyökkäystä ja pysähdystä hymyilevän uteliaana, kuten mies katselee leikkiä. Säikähdyksessä olivat soihdut joko pudonneet maahan taikka sammuneet, ja talon ja peräytyneen väkijoukon välille, joka hetki hetkeltä kävi uhkaavammaksi, lankesi kylmä päivänvalo valaisten raajarikon katuojassa nurinniskoin makaavaa ruumista.

Laihan mustapukuisen miehen olkapäille kohonnut pappi alkoi puhua roistojoukolle; kumea hyväksymisen huuto ja kättentaputukset näkyivät hänen esiintyessään vaikuttavan Tavannesin miehiin. He katselivat akkunaa kohden ja kuiskailivat keskenään. Oli selvää, ettei heillä ollut halua ruveta taistelemaan kirkon kanssa, ja että he levottomina odottivat poistumiskäskyä.

Mutta kreivi Hannibal ei antanut mitään määräystä, ja niin suuresti kuin hänen miehensä pelkäsivätkin munkkikaapuja, pelkäsivät he häntä vielä enemmän. Sillä välin puhujan into paisui, hän viittaili hurjin liikkein tätä taloa kohden. Väkijoukko murisi, ja äkkiä alkoi kiviä sataa pistinmiesten päälle, niin että heidän rintahaarniskansa ratisivat. Pappi valitsi tämän hetken. Hän hypähti maahan ja juoksi eturiviin. Hän kannatti toisella kädellä kaapuaan heiluttaen ilmassa toista, ja roistojoukko, ikäänkuin yhden ainoan tahdon pakottamana, vyöryi eteenpäin suunnattomana, yksirintamaisena pauhaavana hyökyaaltona pyyhkäisten tieltään nuo kaksi kourallista pistinmiehiä, jotka pelkäsivät sekä hyökätä että paeta.

Mutta hyökyaalto syöksyi turhaan tukevia seiniä ja tammisella teljellä varustettua ovea vastaan; se viskautui takaisin huitovien käsivarsien ja ryöstönhimoisten kasvojen kiehuvana sekamelskana. Ainoastaan yksi kohta oli valloitettavissa, nimittäin akkuna, ja siinä keskellä aukkoa seisoi Tavannes. Nopeana kuin ajatus hän ampui kaksi laukausta väkijoukkoon, ja sitten, kun savu vielä verhosi kaikki, hän vihelsi.

Oliko tämä merkkinä hänen väelleen uudelleen ryhtyä taisteluun, kuten he ponnistelivatkin parhaansa mukaan, vai oliko hänellä vielä näkymättömiä apujoukkoja, sitä ei voitu huomata. Sillä kun savu alkoi hälvetä ja akkunan edessä roistojoukko kahden miehen menetyksestä kauhistuneena yhä työntäytyi taaksepäin, vaikka olisi pitänyt pyrkiä eteenpäin, alkoi heidän takanaan kuulua outoja ääniä, kimeää kirkunaa, kavioiden kapsetta ja hätääntyneitä huutoja. Vielä silmänräpäys, ja väkijoukon suuressa sekasorrossa hajoaviin takariveihin syöksyi parikymmentä täyttä laukkaa ratsastavaa hoilottavia, kiroilevaa ratsumiestä, ja heitä seurasi noin kaksi sen vertaa jalkamiehiä, jotka riippuivat jalustimissa tai hevosten hännissä, kirkuen ja hihkuen, sivaltaen hevosia kilpaa hurjien ratsastajien kanssa.

— Eteenpäin, eteenpäin! — kiljui etummainen, horjuen satulassaan, suupielet vaahdossa. — Teurasta elokuussa, teurasta toukokuussa! Surmaa! — Ja hän ampui laukauksen roskajoukkoon, joka pakeni joka suunnalle välttääkseen hänen hyökkäävää, pystyyn karahtavaa ratsuaan.

— Surmaa! — Surmaa! — huusivat hänen seuraajansa, viiltäen ilmaa miekoillaan, horjuen edestakaisin satuloissaan ja yrittäen humaltuneina seurata hänen esimerkkiään.

— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi taas johtaja, ja taloa ympäröivä väkijoukko väistyi joka taholle pelastuakseen hillittömän hyökkäyksen tieltä.

Roskajoukko pakeni, mutta ei kyllin nopeasti, sillä yksi tai pari joutui hevosten jalkoihin, ja se pysäytti ratsastajat tuokioksi. Ennenkuin he ehtivät jatkaa matkaansa, huusi kreivi Tavannes akkunastaan:

— Hei, hei! — ja hän nauroi ääneensä. — Aja heidän ylitsensä, rakas veli! Puhdista katu minun häitäni varten!

Marski Tavannes, sillä hän juuri, Jarnacin taistelun sankari, johti näitä hurjia mellastajia, kääntyi sinne päin ja koetti hillitä hevostaan.

— Mikä heitä vaivaa? — huusi hän hurjistuneen hevosen karahtaessa pystyyn ja rautaisten kavioiden iskiessä tulta liukkaasta kivityksestä.

— He nousevat pystyyn kuten sinun ratsusi! — vastasi kreivi Hannibal. —
Piiskaa heitä, piiskaa heitä minun puolestani. Tavannes! Tavannes!

— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — vastasi marski ja kannusti hevostaan roskajoukkoon, joka oli paennut kadunvierille koettaen parhaimpansa mukaan litistyä seiniä vasten. — Pois täältä, koirat, pois täältä! — huusi hän yhä ahdistaen heitä, ja sitten: — Tahtoisitte kai purra, tahtoisitteko? — ja siepaten pistoolin kenkänsä varresta hän laukaisi heidän joukkoonsa välittämättä siitä, kehenkä se osui. — Ha, haa! Se saa teidät liikkeelle, saa kun saakin! — jatkoi hän, kun roistot pakenivat suin päin. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! Eteenpäin! Eteenpäin!

Äkkiä eräästä läheisestä ovesta syöksähti tummapukuinen olento kadulle, tarttui marskin ohjaksiin ja hetkeksi pysähdytti hänet. Pappi — sillä hän oli pappi, isä Pezelay, sama, joka oli puhunut kansalle — kohotti varoittaen kättään.

— Seis! — huusi hän säihkyvin viiniin. — Seis, arvoisa herra! Kirjoitettu on: Älä säästä kananealaista vaimoa. Ei säästämistä varten ole kuningas antanut käskyä ja miekkaa, vaan surmaamiseksi. Ei suojaamiseksi, vaan iskemiseksi! Iskemiseksi!

— Tahdon sitten iskeä! — huusi marski ja iski pistoolinsa perällä intoilijan maahan. Sitten hän kannusti hevostaan hänen ylitsensä yhtä häikäilemättä kuin olisi ratsastanut hugenotin yli, nauraen kuin mielipuoli pilalleen. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! — kiljui hän. — Loukkaa Tavannesia! Eteenpäin!

— Eteenpäin! — ulvoivat hänen seuralaisensa, lyöden ympärilleen samaan hurjaan tapaan. He olivat nuoria aatelismiehiä, jotka olivat viettäneet yönsä palatsissa juhlimalla, ja juopuneina viinistä ja hulluina kiihtymyksestä he olivat jättäneet Louvren aamunkoitossa herättääkseen kaupungin. — Jarnac! Jarnac! — huusivat he, ja muutamat tervehtivät kreivi Hannibalia kiitäessään ohi. Ja niin, hoilaten ja kannustaen hevosiaan ja seuraten johtajaansa he syöksyivät pois nyt aivan tyhjää katua pitkin, kiidättäen mukanaan kauhua ja riehuntaa, mihin ikinä heidän ratsunsa sinä aamuna heidät lennättivät.

Nojaten käsillään hävitetyn akkunan pihtipieleen Tavannes kumartui ulos nauraen ja katsoi heidän jälkeensä. Tuokiossa oli roskajoukko hävinnyt, ja katu oli tyhjänä. Peitsimiehet ilmestyivät yksi toisensa jälkeen nolon näköisinä kadulle käytävistä ja kujista, joista olivat etsineet suojaa. He kokoontuivat katselemaan katuojassa liikkumattomina, kasvot maata vasten makaavia kolmea olentoa taikka oikeastaan niitä ei enää ollut kolme, vaan kaksi. Sillä heidän lähestyessään yksi, nimittäin pappi, nousi hitaasti ja horjuen jaloilleen. Hän käänsi veriset, laihat, leppymättömät kasvonsa akkunaa kohti, jossa Tavannes seisoi.

Juhlallisesti, tehden ristinmerkin, ja kohotetuin käsin hän kirosi kreivin, olkoon tämä vuoteessa tai ruokapöydässä, kävelemässä, ratsastamassa, seisomassa, taistelussa tai kuoleman kielissä. Peitsimiehet peräytyivät kauhistuneina ja peittivät kasvonsa; ja ne, jotka olivat pohjoisesta kotoisin, tekivät ristinmerkin, ja ne, jotka tulivat etelästä päin, käänsivät kaksi sormea hevosenkengän tapaan. Mutta Hannibal de Tavannes nauroi; nauroi niin, että hampaat hohtivat, ja käski heitä siirtämään haaskat syrjään, etteivät alkaisi haista auringon noustessa korkealle. Sitten hän käänsi selkänsä kadulle ja katsoi huoneeseen.

VII.

AMFITEATTERISSA.

Naiset olivat liikkuessaan kaataneet kaksi kynttilää, ja kolmas oli valunut sammuksiin. Ne kolme kynttilää, jotka vielä paloivat, taistellen voimattomasti hetki hetkeltä kasvavan päivänvalon kanssa, loivat ympäristölle liian kauan kestäneen mässäyksen leiman. Epäjärjestyksessä oleva pöytä, nurkissa piileskelevien palvelijoiden kalpeus, neidin tuskasta kivettyneet kasvot, kaikki lisäsi tätä sävyä, jota vielä yleinen uupumus täydensi, niin että kun Tavannes kääntyi akkunasta voitonpuna kasvoillaan kohdaten toisten katseet, hän näytti ainoalta voimakkaalta, ainoalta mieheltä tässä seurassa. Tosin hänen uhriensa uupumuksen ja masennuksen alla paloivat intohimo, viha ja vastenmielisyys yhtä rajuina kuin salainen tuli tulivuoren sisällä, mutta tällä hetkellä ne kytivät tuhkan peittäminä ja toimettomina.

Hän heitti laukaistut pistoolit pöydälle. —Jos tuo korppi puhuu totta, — sanoi hän, — saan maksaa kalliin hinnan vaimostani ja vain lyhyen aikaa sanoa häntä vaimokseni. Sitä suuremmalla syyllä, neitiseni, täytyy kiirehtiä. Eikä asia viivyttelemisestä parane. Kumman valitsette, minun pappini vai oman kirkkonne miehen?

Nyt Tignonville ponnahti esille. — Hän ei ole luvannut mitään! — huusi hän ja löi nyrkkinsä pöytään.

Kreivi Hannibal hymyili ivallisesti. — Se on neidin sanottava, — vastasi hän.

Tavannes otti makeisrasian, jollaisia sen ajan muodin mukaan pidettiin mukana, samoin kuin myöhemmän ajan ihmiset käyttivät nuuskarasiaa. Hän valitsi hitaasti luumun.

— Jos hän niin sanoo? — toisti hän. — Siinä tapauksessa herra de Tignonville saa takaisin lemmittynsä, ja herra de Tavannes kadottaa morsiamensa.

— Mutta hän ei puhunut! — huusi Tignonville kiihkeästi, niinkuin lintu turhaan rimpuilee siivillään häkin seiniä vastaan. — Hän ei puhunut, ja siksi hän ei voinut luvata.

Tavannes söi luumun hitaasti, näytti nauttivan sen tuoksusta ja tunnustavan sen oikeaksi Agen-luumuksi, ja vasta sitten hän puhui.

— Teidän asianne ei ole sanoa, lupasiko hän vai ei, — vastasi hän kuivasti, — eikä minunkaan. Se kuuluu neidille.

— Siinä tapauksessa hänen täytyy sanoa, ettei luvannut! — huusi Tignonville äänellä, jossa väreili voiton ja helpotuksen tunne. — Sillä hän ei puhunut. Kuulkaa, neiti! — jatkoi hän, kääntyen ojennetuin käsin ja vedoten morsiameensa intohimon vallassa. — Kuuletteko? Ymmärrättekö? Teidän tarvitsee vain puhua, niin olette vapaa! Sanokaa vain tuo sana, ja tämä herra jättää teidät rauhaan! Jumalan nimessä, puhukaa, Clotilde! Ah! — Hän teki epätoivoisen eleen, kun tyttö ei vastannut, vaan istui yhä kuin kivettynyt, toivottomana katsellen suoraan eteensä ja nyppien suonenvedontapaisesti nytkähtelevin sormin vyönsä reunusta. — Hän ei ymmärrä! Pelko on huumannut hänet. Olkaa armelias, herra, antakaa hänelle aikaa tointua, että hän tietäisi mitä tekee. Pelko on lamauttanut hänen ajatuskykynsä.

Kreivi Hannibal hymyili. — Minä tunsin hänen isänsä ja setänsä, — sanoi hän, — eivätkä heidän aikanaan Vrillacit olleet pelkureita. Herra unohtaa myöskin, — jatkoi hän hienolla ivalla, — puhuvansa morsiamestani.

Tavannes kohotti silmäkulmiaan. — Te olette minun vallassani, — sanoi hän. — Sitäpaitsi, jos se on valhetta, tarvitsee neidin vain sanoa samaa.

— Te kuulette, mitä hän sanoo? huusi Tignonville. — Siis, puhukaa toki, neiti! Clotilde, puhukaa! Sanokaa, että te ette ole puhunut, ette ole koskaan luvannut hänelle mitään!

Nuoren miehen ääni värisi närkästyksestä, raivosta ja tuskasta; mutta jos totuus on tuotava julki, etupäässä häpeästä, oudon, tavattoman asemansa häpeällisyydestä. Sillä sitä mukaa kuin häneltä häipyy äkillisen, väkivaltaisen kuoleman pelko, valveutui hänen ajatuskykynsä, ja tilanne alkoi näyttää hänestä yhä rumemmalta. Oikeastaan ei hänen rakkautensa niin tuskallisesti koettanut pidättää tyttöä — rakkaus, joka kärsi nähdessään vaaran menettää lemmittynsä, kuten jaloimpien luonteitten laita luultavasti olisi ollut. Pikemminkin hänessä kärsi miehen itserakkaus, ylpeän luonteen itserakkaus, joka huomasi olevansa vasaran ja alasimen välissä, niin kierossa asemassa, että hänen, onnettoman, tästä lähtien voitaisiin sanoa ostaneen henkensä rakastettunsa hinnalla. Hän ei ollut ostanut, mutta hänen oli ollut pakko olla läsnä; hänen oli täytynyt olla toimetonna asianhaarojen pakosta, ja tosiasia oli, että jos tyttö uhraisi itsensä, hän siten pelastuisi.

Siinäpä olikin pula. Ei siis ihme, että hän rukoili tyttöä sellaisella äänellä, joka herätti pelon herpaisemat palvelijatkin horroksista.

— Sanokaa hänelle! — huusi hän. — Sanokaa hänelle, ennenkuin on liian myöhäistä. Sanokaa, että te ette ole luvannut!

Tyttö käänsi hitaasti kasvonsa häntä kohti. — En voi, kuiskasi hän, — en voi. Menkää, — jatkoi hän kasvojen vääntyessä tuskasta. — Menkää, herra. Jättäkää minut. Kaikki on mennyttä.

— Siinä tapauksessa, — huusi nuori mies kiukun puuskassa, — en minä ainakaan tahdo olla osa hinnasta. Katsokaa! Noin! Ja noin! — ja hän kiskaisi valkoisen hihan kokonaan irti käsivarrestaan ja reväisten sen halki heitti sen maahan ja tallasi sitä. — Minusta ei milloinkaan saa sanoa, että olin läsnä ja annoin teidän ostaa henkeni. Minä menen kadulle, kävi minun sitten miten tahansa. — Ja hän kääntyi ovea kohti.

Mutta Tavannes ehti ennen häntä. — Ei! — sanoi hän; — te jäätte tänne, herra de Tignonville, — ja hän asettui seisomaan selin ovea vasten.

— Minunko täytyy jäädä tänne? — huusi hän. — Ja miksi niin, herra? Mitä merkitsee teille, jos valitsen kuoleman?

— Ainoastaan hiukan, — vastasi Tavannes. — Nyt olen vastuussa neidille, tunnin kuluttua vaimolleni, teidän hengestänne. Eläkää siis, herra, teillä ei ole valintaa. Kuukauden kuluttua kiitätte minua siitä… ja häntä myöskin.

Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät. Äkilliset, rajut muutokset olivat hänelle luonteenomaisia; välinpitämättömyys saattoi äkkiä vaihtua raivoksi, iva hillittömäksi herjaukseksi.

— Kidutettavaksi! — kertasi hän julma ilme kasvoillaan. — Te puhutte kidutuksesta, kun Piles ja Pardaillan, Teligny ja Rochefoucauld makaavat kuolleina kadulla! Kun lahkonne häviää, kuihtuu kuin kurpitsa yhtenä yönä! Kun palvelijanne teurastetaan ja Ranska nousee ympärillänne verivirran hyökynä! Mutta vähät siitä, — ja hän viittasi kädellään halveksivasti, — te saatte minutkin puhumaan, vaikka en olekaan puhelias eikä minulla ole aikaakaan. Neiti, te ainakin toimitte ettekä puhele. Teidän luvallanne palaan tunnin kuluttua ja tuon mukanani… kummanko, meikäläisen vai teikäläisen papin?

Clotilde katsoi häneen sen näköisenä, joka hitaasti alkaa tajuta asemansa kammottavan, julman todellisuuden. Aluksi hän ei vastannut.

Tavannes nyökäytti päätään. — Hugenottipapin siis, — sanoi hän huolettomasti. — Hyvä on, kunhan vain löydän jonkun. — Ja astuen rikotun, ammottavan akkunan luo, josta viileä aamuilma puhalsi huoneeseen ja hiljaa liehutteli onnettoman tytön hiuksia, hän virkkoi pari sanaa ulkopuolella vahdissa olevalle miehelle. Sitten hän kääntyi mennäkseen ovelle, mutta kynnyksellä hän pysähtyi heittäen omituisen katseen kumpaankin ja viittasi Carlatia ja palvelijoita menemään ensin ulos.

— Ylös, ja pysykää hiljaa yläkerrassa! — jyrisi hän. — Yrittäkääpä vain avata akkuna tai katsoa ulos, niin saatte maksaa sen kalliisti! Kuuletteko? Ylös! Te myöskin, vanha töpökorva. Mitä? ettekö mene? — ja hän katsahti tuimasti, kun Carlat epäröi. — Näin on parempi! Näkemiin, neiti!

Hän odotti siksi, että kaikki olivat menneet, seurasi heitä sulkien oven ja jätti molemmat nuoret yksin, jotka jäätyään kahden kesken ammottavan akkunan ja haaskatun juhla-aterian ääreen pysyivät oudosti vaiti. Tyttö puristi toisella kädellään toista, ikäänkuin masentaakseen nousevaa kammoa, ja istui tuijottaen eteensä, näyttäen tuskin hengittävänkään. Mies nojasi vähän matkan päässä hänestä seinään ja tuijotti lattiaan kasvot synkkinä, vääristyneinä.

Hänen olisi ennen kaikkea tullut ajatella tyttöä ja tytön puolesta, hänen ensi vaistonsa olisi täytynyt neuvoa lohduttamaan, kun ei voinut häntä pelastaa. Hänen asianaan olisi ollut lieventää, mikäli mahdollista, tytön kohtaloa, todistaa hänelle puhtain, pyhin jäähyväissanoin, että hän käsitti ja antoi arvoa uhrille, jonka tyttö oli tekemäisillään, ei pelastaakseen omaa, vaan toisten hengen, ja josta he molemmat maksoivat hinnan.

Ja kaikki nämä ajatukset ehkä risteilivätkin Tignonvillen aivoissa, ehkä hän ajattelikin etusijassa juuri näitä asioita, mutta ne eivät päässeet esille. Nuori mies seisoi yhä vaipuneena synkkään mietiskelyyn ja näytti ajattelevan vain omaa itseään eikä tyttöä, omaa asemaansa eikä toisen. Muutoin hänen olisi täytynyt katsoa tyttöä ja kääntyä hänen puoleensa. Hänen olisi täytynyt tuntea Clotilden sanattoman, sulhaseensa turvautumisen ylevä vetovoima, kun hän syvään hengähtäen hitaasti käänsi silmänsä häntä kohden, äänetönnä, kysyvänä odottaen, mitä hän ehdottaisi.

Tietysti hänen olisi täytynyt. Kuitenkin kesti kauan, ennenkuin hän vastasi. Hän istui vaipuneena miettimään omaa itseään ja asemaansa, ilkeätä, arvoaan alentavaa asemaansa, johon Clotilde oli hänet saattanut. Lopuksi hän tunsi tytön pakottavan katseen, taikka ajatukset kävivät sietämättömiksi. Hän kohotti katseensa, kohtasi tytön silmät ja hypähti kiroten seisaalleen.

— Se ei saa tapahtua! — huusi hän matalalla, mutta raivoisalla äänellä. — Te ette saa niin tehdä! Tahdon sitä ennen tappaa hänet! Tahdon tappaa hänet tällä kädellä! Taikka — hän harppasi akkunan ääreen ja peräytyi samassa, riemastuneena, toinen ilme kasvoillaan — taikka, vielä parempi, me livahdamme sittenkin hänen käsistään. Katsokaa, neiti, näettekö? Taivas on armelias! Häkkimme on tällä hetkellä auki! — Hänen silmänsä säteilivät innostuksesta, ja äkillinen toivo virisi hänen ilmeeseensä hänen osoittaessaan vartioimatonta akkunaa. — Tulkaa! Tämä on meidän ainoa tilaisuutemme! — Hän tarttui Clotilden käsivarteen koettaen vetää häntä akkunaa kohden.

— Kyllä, kyllä, tietysti! — vastasi Tignonville. — Te ette ymmärrä. Tie on auki! Me voimme paeta, Clotilde, me pääsemme pakoon!

— Pelkäänkö? — kertasi tyttö hämmästyneellä äänellä. — En, mutta minä en voi! Minä lupasin hänelle. En voi. Voi, hyvä Jumala! — jatkoi hän äkillisessä surun purkauksessa, kun tietoisuus yleisestä tappiosta, yhteisestä, suuresta murhenäytelmästä samassa yllätti hänet tunkien hetkeksi syrjään hänen yksityisen hätänsä. — Miksi ajattelisimme itseämme? Ne, jotka olivat meidän, joita rakastimme, ovat kuolleet tai kuolemaisillaan! Miksi haluaisimme elää? Onhan samantekevää, miten meidän käy? Me emme voi tulla onnellisiksi? Onnellisiksi? — jatkoi hän hurjasti. — Onko kukaan enää onnellinen? Taikka onko koko maailma muuttunut yhdessä yössä? Ei, me emme voisi olla onnellisia. Ja ainakin te jäätte eloon, Tignonville, se on lohdutukseni.

— Jään eloon! — vastasi nuori mies kiivaasti. — Minäkö jäisin eloon? Tahtoisin mieluummin kuolla tuhat kertaa kuin elää häväistynä! Kuin nähdä teidät uhrattuna tuolle paholaiselle! Kuin pitää polttomerkkiä otsassani, jotta jokainen mies osoittaisi minua sormellaan! Mieluummin kuolisin tuhat kertaa!

— Ettekö usko, että minäkin sitä tahtoisin? — sanoi tyttö väristen. —
Parempi, paljon parempi olisi kuolla kuin — kuin elää hänen kanssaan!

Tyttö tuijotti häneen suurin silmin, ja äkillinen tyyneys valtasi hänet. — Kuinka? — kuiskasi hän. — Mitä tarkoitatte?

— Tuota! — vastasi hänen sulhasensa. Puhuessaan hän kohotti kätensä ja viittasi tyttöä kuuntelemaan. Raikkaassa aamuilmassa kuului vielä kaukainen, mutta vihainen kohina, joka ennusti uuden myrskyn nousua. Tytön kuunnellessa alkoi ääni jo vahvistua, ja kuitenkin ensi hetkellä hän käsitti väärin sulhasensa tarkoituksen. — Oi Jumalani! — huusi hän liiaksi rasittuneiden hermojensa kiihdyttämällä, — eikö tuo kello milloinkaan lakkaa soimasta? Eikö kukaan voi sitä pysähdyttää?

— Se ei ole kellonsoittoa! — huusi Tignonville tarttuen tytön käteen ikäänkuin kiinnittääkseen hänen huomiotaan. — Ääni, jonka kuulette, nousee lähenevästä roistojoukosta. He palaavat. Meidän ei tarvitse muuta kuin seistä tässä avoimessa akkunassa, muuta kuin näyttäytyä heille, eikä meidän sitten tarvitse enää elää! Clotilde! Jos tarkoitatte, mitä sanotte, jos se on teidän vakava tahtonne, niin tie on auki!

— Rohkeuttako? — huusi tyttö, ja peloton hymy valaisi hänen valkeita kasvojaan. — Rohkeutta vaadittaisiin elämiseen. Siihen vaadittaisiin rohkeutta. Olen valmis, aivan valmis. Se ei voi olla mikään synti. Elää tietoisena siitä, mikä minulla on edessäni, se olisi syntiä. Tulkaa! — Tällä hetkellä hän oli unohtanut väkensä, lupauksensa, kaikki. Hänestä tuntui, että kuolema vapauttaisi hänet kaikesta. — Tulkaa!

Hän painoi Tignonvillen kättä, ja he astuivat ammottavan akkunan luo. Hiljainen kohina, jonka Tignonville hetki sitten oli kuullut vain epäselvästi, oli paisunut äänten pauhuksi. Roistojoukko palatessaan itään päin pitkin St. Honoré-katua lähestyi taloa. Tignonville tuki tyttöä käsivarrellaan ja he seisoivat odottaen juuri akkunan sisäpuolella. Äkkiä Tignonville kumartui ja hänen kasvonsa olivat miltei yhtä valkeat kuin tytön. Heidän katseensa yhtyivät, ja hän olisi tahtonut suudella Clotildea.

Tyttö ei vetäytynyt irti hänen käsivarrestaan, mutta käänsi kasvonsa poispäin, silmät puoleksi ummessa. — Ei, — mutisi hän. — Ei! Minä olen hänen omansa niin kauan kuin elän. Mutta me kuolemme yhdessä, Tignonville. Eihän se kestä kauan, eihän? Ja jäljestäpäin — —

Hän ei päättänyt lausettaan, mutta huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa, ja hänen kasvoilleen tuli kaukaisuuteen tähyävä ilme, sellainen, joka erään toisen hugenottinaisen, Phillippine de Lunsin, kasvoilla sai maailman katalimman roskajoukon irstaat pilapuheet vaikenemaan, kun hänet neljätoista vuotta tätä ennen teloitettiin Maubert-torilla. Tuntia tai paria aikaisemmin oli neiti säikähtänyt äkillistä myrskyä, kauhistunut kohtaloaan, tuntenut pelkäävänsä. Nyt, kun hän vapaaehtoisesti astui sitä kohti, hän oli, kuten moni muu nainen sekä ennen häntä että hänen jälkeensä, ilman pelkoa. Hän oli irtautunut itsensä yläpuolelle.

Mutta kuolema viivytteli tuloaan. Jokin tuntematon este pidätti roskajoukkoa etenemästä. Melu kylläkin jatkui, oli lyödä korvat lukkoon ja värisytti heitä, mutta joukko itse tuntui pysähtyneen parin talonmitan päähän St. Honoré-kadulle. Kului puoli minuuttia, pitkä puoli minuuttia, joka tuntui ihmisiältä, eikä joukko lähestynyt. Lähestyikö se ensinkään? Tulisiko se tänne? Vai kääntyisikö se jälleen?

Epävarmuus, joka oli epätoivoa paljoa pahempi, alkoi horjuttaa miehen rohkeutta, sillä miehen on helpompi toimia kuin kärsiä. Hiki kohosi Tignonvillen otsalle hänen kuunnellessaan, käsivarsi kierrettynä tytön vyötäisille, kuunnellessaan ja odottaessaan. Onhan mahdollista, että hän ei oikein ollut tarkoittanut, mitä sanoi minuuttia tai paria aikaisemmin väittäessään mieluummin kuolevansa tuhat kertaa kuin elävänsä näin häväistynä. Myöskin on mahdollista, että hän todella tarkoitti sitä. Mutta siinä tapauksessa hän ei ollut kuvitellut, mitä tulisi tapahtumaan, ei ollut osannut oikein arvioida kestävyyttänsä toimettomassa odotuksessa.

Hän oli yhtä rohkea kuin tavallinen mies, tavallinen sotilas, mutta marttyyrius, alistumisen jumaloiminen tulee paremmin naisen mieleen kuin miehen. Jos ratkaisu olisi tullut pikemmin, niin hän ehkä olisi uljaasti sen kohdannut. Mutta hänen täytyi odottaa ja lisäksi odottaa petojen karjuessa, mutta siihen hän ei ollut valmistunut.

Nainen voi ehkä tyytyä kuolemaan tällä tavalla, mutta mies? Puna nousi ja katosi jälleen Tignonvillen kasvoilta, hänen katseensa alkoi harhailla sinne tänne. Olisiko nytkään liian myöhäistä paeta? Liian myöhäistä välttää tytön hullun itsepäisyyden seurauksia? Liian myöhäistäkö —? Tytön silmät olivat ummessa, hän nojasi hänen käsivarteensa melkein elotonna. Clotilde ei tietäisi, eikä hänen tarvitsisikaan tietää ennenkuin jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin hän kiittäisi siitä! Niin, sitten — ja nyt akkuna oli auki, katu oli tyhjänä, ja joukko viipyi eikä tullut.

Hän muisti, että kahden talonmitan päässä oli kapea kuja, joka kääntyi St. Honoré-kadulta kohtisuorasti ulkonevan holvikatoksen alitse Roule-kadulle. Jospa hän vain ehtisi sinne roskajoukon näkemättä! Kaiketi hän ehtisi. Hän oli tehnyt päätöksensä, ja kiivaasti liikahtaen hän astui askeleen eteenpäin. Puristaen tyttöä lujemmin vyötäisistä hän tarttui vasemmalla kädellään sen tangon päähän, jonka hyökkääjät olivat kiskaisseet irti paikaltaan akkunanpielestä, ja kääntyi laskeutuakseen akkunasta alas. Yhdellä ainoalla harppauksella hän joutuisi kadulle.

Tällä hetkellä Clotilde heräsi huumauksestaan. Hän avasi äkkiä hämmästyneenä silmänsä ja kohtasi Tignonvillen katseen.

Tignonville oli juuri astumaisillaan takaperin laskeutuakseen akkunasta, vetäen tyttöä mukaansa. Mutta tämän vuoksi ei hänen aikeensa tullut ilmi, vaan hänen kasvojensa takia, jotka heti ilmaisivat tytölle kaikki — ettei hän etsinyt kuolemaa, vaan elämää. Tyttö ponnisteli pysyäkseen seisaalla ja vapautuakseen Tignonvillestä, joka nyt oli sekä raivostunut että päättäväinen, aikoen pelastaa. Clotilden laahaamalla hänet ulos vaikka vastoin tahtoa. Mutta sitten, kun tyttö tuli täysin tajuihinsa, tulistui hänkin.

— Ei! — huusi hän, — minä en tahdo! — ja hän ponnisteli yhä kiivaammin.

— Teidän täytyy! — sähisi Tignonville hampaittensa välitse. — Te ette saa jäädä tänne perikatoon.

Mutta tytön kädet olivat nyt vapaat, ja hän työnsi Tignonvillen luotaan intohimoisesti, epätoivoisesti, kaikella voimallaan. Tignonvillen toinen jalka oli juuri sillä hetkellä ilmassa, ja silmänräpäyksessä se oli tapahtunut. Raivosta kiljahtaen hän menetti tasapainon ja yhä pidellen kiinni tangosta horjahti taaksepäin akkunan läpi, ja samalla Clotilde läähättäen ja puoleksi tiedotonna lennähti taaksepäin Hannibal de Tavannesin syliin, joka kummankaan huomaamatta oli minuuttia aikaisemmin astunut huoneeseen. Hän oli kynnyksellä seisten ja luontainen hymy huulillaan pitänyt silmällä taistelua ja sen tulosta.

VIII.

KAKSI KANAA JA YKSI MUNA.

Tignonville oli saanut aika tärähdyksen pudotessaan, ja tavallisissa oloissa hän olisi jäänyt makaamaan, minne oli pudonnut, ja voihkinut. Mutta kun mies kerran on kääntänyt selkänsä kuolemalle, kuvittelee hän sen olevan ihan kintereillään. Hänellä ei ole aikaa yllätyksiin, vaan hän kiirehtii päästäkseen mahdollisimman kauas vaarallisesta paikasta. Niin kävi tämän hugenotinkin. Äkkiä syöstynä kadun julkisuuteen hän tiesi, että vaara minä hetkenä tahansa voi siepata hänet käsiinsä, ja hän oli jalkeilla katsellen pitkin katua kumpaankin suuntaan jo ennenkuin hänen putoamisestaan syntynyt kolina oli kuulunut kolmen talonmitan päähän.

Roskajoukko oli vielä sadan askeleen päässä, piirittäen ja tungeskellen erään talon ympärillä, jossa metsästettiin ihmisiä aivan kuin pyydystetään rottia. Hän näki, että häntä ei oltu huomattu, ja hänen varovaisuutensa muuttui raivoksi. Hän alkoi kiehua vihasta sen johdosta, mitä oli tapahtunut, ja äkillisessä häpeän puuskassa hän pui nyrkkiään ammottavalle akkunalle ja pilkallisen näköiselle kilpailijalleen, jonka hän himmeästi erotti taustalla. Jos katse olisi voinut tappaa Tavannesin — ja tytön, ei olisi muuta tarvittu.

Sillä tällä hetkellä hän ei vihannut ainoastaan Tavannesia, vaan myöskin neitiä, toisen voiton tahdotonta välikappaletta. Tyttö oli sysännyt hänet luotaan, ei ollut suostunut hänen ohjattavakseen, oli vastustanut, ehkäissyt, häväissyt häntä. Kärsiköön sitten seuraukset, kun kerran tahtoi joutua perikatoon!

Tignonville ei edes itsellensä tunnustanut suuttumuksensa todellista syytä, sitä koetusta, jolle tyttö oli pannut hänen rohkeutensa, ja jota se ei ollut kestänyt. Tämä seikka se kuitenkin oli syynä, vaikka hän olikin itse aiheuttanut kokeen, joka poltti hänen ritarikunniaansa, kuten salakuljettajan nuotio polttaa kääpiökanervikkoa. Havainto, että sankarillisuuden hetkellä hän ei ollutkaan sankari, sai hänet tekemään tuon intohimoisen kädenliikkeen ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksymään kujaa pitkin Roule-kadulle, sydän täynnä kiivaita lupauksia ja vieläkin kiivaampia uhkauksia.

Hän oli ehtinyt kujan toiseen päähän ja oli juuri kääntymäisillään kadulle, kun hän muisti, ettei hänellä ollut mitään paikkaa minne mennä. Hänen asuntonsa ei enää ollut hänen, sillä hänen isäntänsä tiesi hänet hugenotiksi ja antaisi hänet varmasti ilmi. Hän ei voinut lähestyä niitä uskolaisiaan, joiden luona oli tavallisesti käynyt, koska se olisi pannut heidät vaaralle alttiiksi, ja muutoin hänellä oli vain harvoja tuttavia ja nekin aivan uusia. Kaduilla oleskeleminen oli kuitenkin mahdotonta: siellä hän oli mitä suurimmassa vaarassa, ikäänkuin juuri putoamaisillaan olevan kirveenterän alla. Oli yhdentekevää, kävelikö hän vai piileskeli, hän oli kuitenkin aina vastaantulijoiden vallassa, jos nämä vain olivat kyllin julkeita ottamaan hänet hengiltä.

Hiki nousi hänen otsallensa hänen seistessään matalan kaarikatoksen alla maistaen kuolemaan tuomitun ja takaa-ajetun koiran katkeraa turvattomuutta tässä aurinkoisessa kaupungissa. Hän kuvitteli, että vastapäätä, talonpäädyn joka akkunassa, joku valvoi hänen liikkeitään. Jokaisen kaukaisen askeleen kaiussa hän kuvitteli tuomion lähenevän ja joutuvansa ilmi. Ja siinä vavistessaan hänen täytyi ajatella, päättää, keksiä jokin suunnitelma.

Kaupungissa ei hänellä ollut mitään paikkaa eikä aukea lähiseutu tarjonnut mitään turvaa. Ja kuinka hän pääsisi kaupungin ulkopuolelle? Jos hänen onnistuisikin saavuttaa joku kaupungin porteista, St. Antoine tai St. Denis, — jo sinänsä sangen vaikea asia —, niin hän vannaankin tapaisi sen suljettuna ja vartioituna. Lopuksi pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä voisi päästä virran poikki, ja tämä ajatus herätti toivoa. Olihan mahdollista, että verilöyly ei ollut ulottunut etäiseen etukaupunkiin; mahdollista myös, että vaikka näin olisikin käynyt, niin sikäläiset hugenotit — Frontenay, Montgomery ja Chartres pohjoisranskalaisen sotaväkensä kera — olisivat ehkä kyllin voimakkaita vastarintaan, kenties vielä käymään pariisilaisten kimppuun.

Hänen kasvonsa saivat uudelleen väriä. Hän ei ollut sotilaana pelkuri; jos piti taistella, oli hänellä kylläkin rohkeutta. Hän ei voinut mennä siltaa pitkin virran poikki, sillä siellä asuivat rikkaat kultasepät ja siellä tietysti roskajoukko puuhasi eniten. Mutta jos hän pääsisi rannalle, voisi hän ehkä jostakin yksinäisestä paikasta saada veneen ja pahimmassa tapauksessa vaikka uida virran poikki.

Hänen takanaan olevasta Louvresta kuului kiväärinlaukauksia, jokaisesta korttelista kohosi etäisten ihmisjoukkojen kohinaa taikka uhrien häipyviä, valittavia huutoja. Mutta hänen eteensä aukeavaa tyhjää katua pitkin näytti helpolta kulkea; hän rohkaisi itseään ja lähti nopeasti astumaan. Hän ei tavannut ketään, eikä kukaan häntä hätyyttänyt, mutta hän näki vilaukselta kalpeiden kasvojen vaanivia silmäyksiä akkunoiden takaa, ja niin hermostuttava oli tämä äänetön, pahaa ennustava tarkkaavaisuus, että hän tultuaan kadun päähän kulki harhaan. Hänen olisi tullut kääntyä etelää kohden; sen sijaan hän jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin, havaitsi joutuneensa Ferronerie-kadulle ja kohta senjälkeen miltei törmäsi yhteen vartiojoukon kanssa, joka kulki tarkastusmatkalla talosta taloon.

Hänen pelastuksensa riippui enemmän kadun tilasta kuin hänen mielenmaltistaan. Ferronerie-katu, joka muutenkin oli kapea, oli nyt niin täpötäynnä markkinakojuja ja väliseiniä, että äskettäin oli annettu määräys niiden kojujen ja seinien muualle muuttamisesta, jotka olivat hautausmaan rajalla. Vielä ei kuitenkaan oltu ryhdytty toimenpiteisiin, ja tämä idästä länteen johtava valtakatu, joka yhdistää Louvren ja Maraisin hienot kaupunginosat, oli yhä eksyttävänä kojujen ja vajojen sekamelskana.

Tignonville pujahti erään kojun taakse, huomasi, että siltä kohtaa alkoi eräs kuja, ja juoksi kiireesti sitä pitkin välittämättä siitä, minne se vei. Hän odotti joka hetki kuulevansa vainoojien huutoja eikä pysähtynyt hengähtämään, ennenkuin sotamiehet olivat jääneet kauas hänen jälkeensä. Silloin hän huomasi eksyksissä joutuneensa neljän meluisan kadun yhtymäkohtaan, joista kahden ylitse melkein yhtyivät talojen ulkonevat päädyt. Toisten kahden kadun välistä näkyi kappale taivasta, mutta ainoastaan niin vähän, ettei voinut aavistaa, missä päin Seine virtasi.

Tignonville epäröi, mutta vain hetken, sillä joukko ääniä ennusti uutta vaaraa, ja hän pujahti erääseen porttikäytävään. Katua pitkin tuli joukko lapsia, joista vanhin oli tuskin kaksitoistavuotias. He hyppivät ja tanssivat laahaten jäljessään jotakin, minkä olivat kiinnittäneet nuoranpäähän. Väliin joku takimmaisista lapsista potkaisi sitä eteenpäin, väliin joku toinen kompastui nuoraan muiden purskahtaessa kimeään lapselliseen nauruun. Päästyään katujen risteykseen he pysähtyivät kiistelemään ja neuvottelemaan, minne päin nyt käännyttäisiin, taikka kenen vuoro oli vetää ja kenen kulkea perässä. Vihdoin he taas lähtivät hoilaten liikkeelle; heidän johtajansa lauloi, ja kaikki nykivät nuorasta sävelen tahtiin. Heidän lelunsa hyppeli ja putoili, milloin syöksähtäen eteenpäin, milloin viivytellen kuin elävä olento. Mutta elävä se ei ollut, kun Tignonville siihen kauhistuen katsoi heidän mennessään ohitse. Heidän laahattavanaan oli alastoman pikkulapsen ruumis.

Tämä näky tukahdutti Tignonvilleä. Sellainen pelko, jota hän ei ennen ollut tuntenut, värisytti hänen ydintään. Tämä oli todella vihaa, joka lannisti voimakkaankin miehen. Sellaista vihaa, josta Clotilde oli puhunut sanoessaan, että sylilapsetkin tekivät ristinmerkin hänen ohikulkiessaan, ja että talot horjuivat, ollen vähällä kaatua hänen päälleen!

Hän pysähtyi hetkeksi tointuakseen, sillä niin syvästi oli näky järkyttänyt hänen mieltään. Siinä seistessään hän ihmetteli, olikohan tämän vihan kylmä silmä jo osunut häneenkin. Hänen katseensa siirtyi vaistomaisesti vastapäiseen seinään, mutta siinä oli vain kaksi pientä, kaksinkertaisella rautaristikolla varustettua akkunaa. Se näytti kivitalon takaseinältä, jota ajanhammas oli syönyt ja kadun lika tummentanut. Holvikattoisen porttikäytävän ulommat ovet olivat auki, ja siinä keskellä käytävää seisoi suuri heinäkuorma sulkien tien, sillä heinät koskettivat kummankin puolen seiniä ja hipaisivat kattoakin. Kun hänen katseensa sattui heinävankkureihin, tarkasteli hän niitä hetken ja jäykistyi äkkiä. Hän oli nähnyt käden, joka silmänräpäyksen ajan heilui heinien ja holvikaton välillä ja sitten katosi.

Tignonville jäi tuijottamaan. Ensiksi hän luuli, että silmät olivat pettäneet. Sitten käsi ilmestyi jälleen, ja tällä kertaa se viittasi hänelle aivan selvästi. Pakolaisen ei tarvitse pelätä tuntematonta taikka piilossa olevaa, ja siksi Tignonville, katsahdettuaan ensiksi kadulle, missä muuan mies seisoi yksinään selin häneen, pujahti kadun poikki, tunkeutui heinien ja seinän väliin ja yskähti.

Kuiskaava ääni kehoitti häntä kapuamaan ylös, ystävällinen käsi tarttui häneen ja auttoi häntä. Tuokion kuluttua hän makasi vatsallaan heinien ja holvikaton väliin tiiviisti puristuneena. Hänen vieressään makasi mies, jonka kasvoja hämärään tottumattomat silmät eivät voineet erottaa. Mutta mies tunsi hänet ja kuiskasi ääneen hänen nimensä.

— Panin teidät merkille, herra de Tignonville, viime sunnuntaina saarnan aikana, — vastasi tuntematon rauhallisesti.

— Niin olen, — vastasi pappi tyynesti. — He saivat minut käsiinsä kotini kynnyksellä, mutta minä jätin heille viittani ja pakenin. Yksi heistä viilsi pistimellään sukkani rikki, toinen takkini, mutta ei hiuskarvakaan päässäni vahingoittunut. He ajoivat minua takaa seuraavan kadun päähän asti, mutta minä jäin eloon ja elän vielä ja tulen vastakin elämän korottaakseni ääneni tätä turmeltunutta kaupunkia vastaan.

Poliittinen hugenotti ei ollut suurestikaan myötätuntoinen sille, josta oli uskonnon vuoksi tullut hugenotti. Tignonville, kuten useimmat muut nuoremman polven korkeasäätyiset, oli hugenotti valtiollisista syistä ja nyt katkeralla mielellä. Hän tunsi ehkä, että juuri tuollaiset pappismiehet olivat ajaneet toisen puolueen tällaisiin hirmutekoihin, ja hänen oli vaikea hillitä ivallista vastausta.

— Toivoisin olevani siitä yhtä varma! — mutisi hän tylysti. — Te tiedätte, että kaikki meikäläiset on surmattu?

— Hän voi pelastaa harvojen taikka monen kautta, — vastasi saarnaaja hurskaasti. — Me kuulumme harvoihin, siunattu olkoon Jumala, ja tulemme näkemään, kuinka Israel voittaa ja kansamme on suuri kuin lammaslauma.

— Eipä siitä näy suuria toiveita, — sanoi Tignonville ylenkatseellisesti.

— Tiedän sen yhtä varmasti kuin tiesin ennen teidän tuloanne, herra de
Tignonville, että te tulisitte tänne.

— Että joku tulisi, — vastasi La Tribe selittäen. — En tiennyt, kuka se on, ennenkuin ilmestyitte ja asetuitte seisomaan tuonne vastapäiseen porttikäytävään, aivan kuin pyhässä raamatussa Obadia astui Eliaan piilopaikan ohi.

Molemmat makasivat vatsallaan vieretysten, ja holvikaton hirret melkein koskettivat heidän päitään. Tignonville kohottautui hieman ja tirkisteli jälleen uteliaasti toista. Hän luuli, että aamun kauhut ja täpärä pelastuminen olivat pahasti järkyttäneet La Triben mieltä.

— Te hourailette, mies, — sanoi hän. — Nyt ei ole aikaa nähdä näkyjä.

— Minulle on annettu siitä vakuutus, — vastasi La Tribe. — Ja enemmänkin; minä tiedän, että saamme maata täällä muutamia päiviä. Aikaa ei minulle vielä ole ilmoitettu, mutta se tulee olemaan vuorokausia ja yksi päivä. Sitten jätämme tämän paikan ilman mitään vammaa kuten tulimmekin, ja mitä ikänä muille tapahtunee, me jäämme eloon.

Tignonville nykäisi olkapäitään. — Sanoinhan jo, että hourailette, herra La Tribe, — sanoi hän nyrpeästi. — Voimme joutua ilmi millä hetkellä tahansa. Nytkin kuulen askelia.

— Hitto vieköön! — mutisi Tignonville hermostuneesti. Hän ei uskaltanut puhua ääneen. — Olisitte sanonut sen minulle, ennenkuin kömmin tänne luoksenne, arvoisa herra, ja minä olisin hakenut turvallisemman piilopaikan. Kun löytävät meidät…

— Joka tapauksessa meidän on parempi pysyä taempana, — tiuskaisi Tignonville. — Mehän olemme melkein näkyvissä kadulta päin, — ja hän alkoi luikerrella taaksepäin.

Pappi kosketti häntä kädellään. — Olkaa varuillanne! — mutisi hän. — Älkää liikahtako, vaan kuunnelkaa, mitä teille kerron. Kun tänä aamuna jouduin tänne, oli kello noin viiden tienoissa, ja hengästyksissä odotin joka hetki, että minut vedettäisiin ulos tekemään tiliä uskostani kansanjoukolle. Minä olin toivoton, kuten te nyt. Kuten Elias katajapuun alla, sanoin minäkin: 'Nyt riittää, Jumalani, ota minunkin sieluni, sillä minä en ole uskonkumppaneitani parempi!' Taivas musteni silmissäni, korvani olivat täynnä lasten parkua ja naisten valitusta. 'Jumalani, nyt riittää', rukoilin. 'Ota sieluni, tahi jos se on Sinun tahtosi, niinkuin enkeli toi Eliaalle leipää, niin anna minullekin merkki, että saan elää!'

Hän oli hetken vaiti, taistellen ylivoimaista mielenliikutusta vastaan. Tämä vaikutti hänen maltittomaan kuulijaansakin, joka mutisi kauhistuneella äänellä:

— Sain merkin. Tuskin olin lausunut nuo sanat, kun maasta lennähti kana, pöyhi itsellensä pesän jalkojeni juureen ja pian muni siihen munan.

Tignonville jäi tuijottamaan. — Sattuipa se sopivaan aikaan, sen tunnustan, sanoi hän. — Mutta se ei ole niin erikoista. Luultavasti sillä on pesänsä täällä ja munii siihen joka päivä.

— Ystäväni, tämä on vastaleikattua heinää, — vastasi pappi juhlallisesti. — Nämä vankkurit tuotiin tänne aikaisintaan eilen. Täällä on vielä niityn tuoksu eivätkä kukat ole kuihtuneet. Ei, kana oli lähetetty. Huomenna se palaa, ja sitten yhä edelleen kunnes meteli lakkaa ja minä pääsen täältä menemään. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Jonkun ajan perästä tuli toinen kana, ja minä luulin, että se munisi samaan pesään. Mutta se teki uuden sille puolelle, missä te makaatte, lähelle jalkojanne. Silloin tiesin, että saan toverin ja että Jumala oli hänelle kattanut pöydän tässä erämaassa.

Tignonville aikoi juuri vastata, kun pappi tarttui hänen käteensä ja antoi merkin vaieta. Hän ei tehnyt sitä liian varhain. Syventyneinä keskusteluun he eivät olleet huomanneet, mitä tapahtui kadulla, ja likellä seisovien miesten äänet yllättivät heidät. Jo ensimmäisistä sanoista kävi selville, että miehet olivat samoja, jotka olivat ajaneet La Tribeä takaa neljän tien risteykseen ja täällä kadotettuaan hänet näkyvistä kuluttaneet aamun muissa hommissa. Nyt he olivat tulleet tavoittamaan häntä käsiinsä. Elleivät he olisi kiistelleet äänekkäästi, olisivat he päässeet hiipimään saaliinsa luo, ennenkuin heidän tulonsa huomattiin.

— Tänne päin hän juoksi! — väitti yksi. — Ei, ei sinne, — muistutti toinen, ja heidän sanansa, höystettyinä inhoittavilla uhkauksilla ja kirouksilla, kovenivat ja kiihtyivät. Molemmat kuulijat tuskin uskalsivat hengittää. Vaara oli niin lähellä, oli niin varmaa, että jos miehet tulisivat kolme askelta eteenpäin, huomaisivat he ja tutkisivat heinäkuorman. Tignonville oli jo tuntevinaan terän kurkussaan. Hän kuuli, kuinka heinä ritisi hänen pienimmästäkin liikkeestään, ja puristi toisella kädellään toista pidättääkseen ylivoimaisen jännityksen aiheuttamaa vavistusta. Kuitenkin, kun hän vilkaisi pappiin, huomasi hän, että tämä oli rauhallinen, hymy huulilla. Herra de Tignonville olisi voinut kirota häntä ylimielisyydestä.

Sillä miehet lähestyivät! Hetki vain, ja he näkivät kuorman. Se konna, joka oli kehoittanut tulemaan tänne päin, hyökkäsi eteenpäin riemuiten.

— Kas! Enkö sitä sanonut? — huusi hän. — Hän on käpristynyt tuonne heiniin, vietävän paholainen kun on! Siellä hän on, katsokaa vain!

— Kenties, — vastasi toinen kylmästi, joukon kokoontuessa paikalle. —
Tai kenties ei, Simon.

— Hiiteen tuo saivartelunne! — vastasi edellinen. Ja hän pisti piikkinsä syvälle heiniin ja kiersi sitä vihaisesti.

Ylhäällä istujat hillitsivät itseään. Tignonvillen kasvot olivat tuhkanharmaat. Omasta puolestaan hän olisi luisunut alas koettaakseen onneaan, pitäen parempana kuolla taistellen, kuolla avoimesti, kuin saada rotan lailla loppunsa heinäkasassa. Mutta La Tribe oli tarttunut hänen käsivarteensa ja piti hänestä kiinni.

Mies, jota toiset nimittivät Simoniksi, pisti uudestaan, mutta liian matalalle ja tuloksetta. Hän aikoi koettaa kolmannen kerran, kun eräs tovereista, joka oli mennyt kadun toiselle puolelle, ilmoitti papin olevan heinien päällä.

— Jollei muuta tarvita, niin se nähdään pian, — kuului vastaus. Ja roisto, tunkeutuen heinien ja portinpielen väliin, tapasi vankkurien pyörän ja alkoi nousta sille.

Tignonville, joka makasi sillä puolen, kuuli hänen liikkeensä, vaikkei voinutkaan nähdä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, hän tiesi, että tarvittiin vain silmänräpäys, ja hänet keksittäisiin. Ja viimeinen rukous huulillaan hän valmistui hyppäämään.

Tuntui ijäisyydeltä, ennenkuin tunkeutujan pää nousi heinäin tasalle. Ja silloin tuli hälytys toiselta taholta. Kana, joka oli tehnyt pesänsä Tignonvillen jalkojen juureen, häiriintyi uuden tulokkaan liikehtimisestä tai käden kosketuksesta ja lensi humisten ja lepattaen pois ikäänkuin suuren tulipalon pelottamana. Hätkähtänyt Simon luisui kiroten maahan, ja lintu pyrähti kaakattaen toisten miesten päitten yli, kiirehtien nopeasti tiehensä ja kiukkuisesti lakaisten maata siivillään.

Kaikki nauroivat ärsyttävästi, kun Simon ilmestyi kyynärpäätään hieroen. — Siitä sait, semmoinen se pappisi olikin, — ilkkui hänen vastustajansa.

— Kirottu kana, siitä lähtee ääntä yhtä paljon kuin kaikista muista, — jatkoi toinen. — Tahdotko koettaa uudestaan, Simon? Ehkäpä löydät toisenkin siivellisen.

— Lopettakaa jo, — huusi kolmas kärsimättömästä — Pappi ei voi olla siellä, missä on kanoja. Mennään takaisin. Sanoinhan jo, ettei hän mennyt tänne päin. Hän on kai pötkinyt virralle.

— Hitto hänet periköön! — vastasi Simon raivostuneena. — Olkoon hän missä tahansa, kyllä minä hänet löydän.

Vastahakoisena myöntämään olleensa väärässä hän viivytteli, luoden epäluuloisia silmäyksiä heiniin.

Mutta yksi miehistä haukkui häntä narriksi; ja lopulta, kun oli pakko myöntää erehtyneensä tai jäädä jälkeen, hän liittyi seuralaisiinsa. Askeleet ja äänet loittonivat hitaasti katua pitkin; hitaasti, kunnes ne häipyivät kokonaan ja hämärän herkkä tunnelma ja vastaniitetyn heinän suloinen tuoksu rauhoitti molempien tänne jääneiden kiihtymyksestä väriseviä hermoja.

La Tribe kääntyi toveriinsa säteilevin silmin. — Sielumme ovat pelastuneet, — mutisi hän, — kuten metsästäjän satimesta pelastunut lintu. Sadin on murrettu ja me olemme vapaat! — Hänen äänensä värisi kuiskatessaan nämä muinaiset voiton sanat.

Mutta kun he katsoivat Tignonvillen jalkojen juuressa olevaan pesään, ei siellä ollutkaan munaa!

IX.

EPÄVAKAA.

Tämä seikka huolestutti herra La Tribeä suuresti, vaikkei hän maininnut siitä mitään toverilleen. Sen sijaan he puhuivat kuiskaten siitä, mitä oli tapahtunut; amiraalista, Telignystä, jota kaikki rakastivat, toimeliaasta Rochefoucauldista, kuninkaan ystävästä; Louvren prinsseistä, joita he pitivät kuolleina, virran toisella puolella asuvasta hugenottiylhäisöstä, jonka pelastuksesta näytti olevan vähän toivoa. Tignonville — hän itse tiesi kyllä syyn — ei maininnut mitään morsiamensa kohtalosta eikä omista seikkailuistaan sen yhteydessä.

Mutta kumpikin kertoi, kuinka hälytys oli ensin tullut, kuvaillen katkonaisesti, kuinka vaikeaa oli uskoa niin kamalaa petosta. Sitten he siirtyivät tuleviin tapahtumiin, ja heidän mielipiteensä erosivat siinä kuin yö ja päivä. Toinen uskoi tulevaisuuteen, toinen oli toivoton. Ja vihdoin iltapäivällä kuluneiden kahdentoista tunnin kauheiden kokemusten uuvuttamina he vaipuivat uneen, nojaten päätään käsivarteen, heinien kutkuttaessa kasvoja; ja kuoleman hiipiessä heidän kohdallaan katua pitkin he nukkuivat sikeästi vielä auringonlaskunkin jälkeen.

Kun he heräsivät, heräsi nälkäkin heidän mukanaan, ja La Triben mieleen tuli jälleen puuttunut muna. Häntä ei huolestuttanut ainoastaan kalvava nälkä, vaan myöskin koko heidän piilopaikkansa, joka tosin oli ikäänkuin jumalallisen kaitselmuksen suoma, varjelema ja elintarpeilla varustama pelastuksen arkki, ja nyt hänen täytyi mitä kunnioittavimmin ihmetellä, mitä tämä laiminlyönti merkitsi. Ei voinut kuvitella, että vain yksi kana olisi ilmestynyt, ikäänkuin ei olisikaan annettu pitemmäksi ajaksi toiveita. Mutta ilmoitus oli selvä tiettyyn määrään asti. Silloin, juuri kun kaitselmuksen käsi oli selvimmin näkynyt, niin että sydän oli sulaa kiitollisuudesta ja kunnioituksesta, oli ilmoitus käynyt epäselväksi. Hugenotti kysyi vakavasti itseltään, mitä se merkitsi.

Tignonvillen kannalta, jos hän tätä asiaa ensinkään mietti, oli tässä puhe vain munasta eikä mistään kummemmasta. Muna voisi lievittää nälän yltyviä vaivoja, ja kun se oli jäänyt tulematta, oli se tietysti ikävä juttu, mutta sen suurempaa merkitystä hän ei sille antanut. Myös on tunnustettava, että heinäkuorma oli hänestä vain heinäkuorma eikä mikään arkki, ja mitä pikemmin hän sieltä pääsisi onnellisesti, sitä mieluisampaa se hänelle olisi. Sillä aikaa kun La Tribe, joka makasi mukavasti ja lämpöisenä heinissä hänen vieressään, kiitti Jumalaa siitä, että hänen kohtalonsa oli niin perin erilainen kuin paenneiden ystävien, joita hän kuvitteli ryömimässä pimeissä kellareissa tahi katoilla päivän helteessä ja yön kosteudessa — kävi nuori mies yhä synkemmäksi.

Nälkä vaivasi häntä, ja se kehno osa, jota hän oli joutunut näyttelemään, pakotti hänet toimimaan. Keskiyön vaiheilla, huolimatta ystävänsä kiellosta, hän olisi hiipinyt etsimään ruokaa, jollei ohikulkevan kansanjoukon melu olisi hänelle ilmaissut, että murhat vielä jatkuivat. Silloin hän vetäytyi koukkuun ja nukkui päivän sarastukseen asti. Mutta tyytymättömänä omaan käytökseensä ja kiihdyksissä, kun ajatteli morsiantaan, hän ei ollut siinä tilassa, että olisi voinut ilomielin kärsiä vastuksia. Ja vähitellen kuvastuivat hänen mieleensä rouva St. Lon hymyilevät kasvot ja vaalea tukka, joka valui kiharoina valkoiselle kaulalle.

Hän tahtoi eikä tahtonut. Kuolema, joka oli hiipinyt niin lähellä häntä, oli pitänyt hänelle vakavan saarnan. Mutta kuolema ja nautinto eivät koskaan ole kaukana toisistaan. Ei koskaan eikä missään nähty niiden tuttavallista kisailua niin vilkkaana kuin juuri nyt, jolloin Italian vaikutus, Italian taide ja Italian toivottomuus olivat vallalla. Toisaalta taas La Triben esimerkki vaikutti hänen onnettomuustoveriinsa, mutta toisessa vaakakupissa painoi vapautus epämukavuudesta, naisen hymyn ja mielistelyn toiveet, hienot ruuat, ylellisyys ja intohimo. Jos hän lähtisi nyt, lähtisi hän tämän naisen luo kuoleman kielistä, seikkailun ja vaaran sädekehä ympärillään; jo pelkkä pääsy tämän naisen läheisyyteen oli houkutus. Sitäpaitsi, jos hän silloinkin, kun hänellä vielä oli morsiamensa, oli ollut siihen valmis, niin miksi ei nyt, kun oli hänet kadottanut?

Juuri tämä viimeinen ajatus ja sitäpaitsi eräs toinenkin, joka äkkiä pälkähti hänen päähänsä, ratkaisi asian. Puolipäivän aikaan hän nousi heinissä istumaan ja sanoi katkonaisesti ja jörösti: — Nyt en viitsi täällä enää kauempaa lojua. — Hän pisti jalkansa ulos. — Minä lähden.

Tämä liike oli niin odottamaton, että La Tribe tuijotti voimatta puhua. Sitten hän sanoi vakavasti: — Te antaudutte suureen vaaraan, jos niin teette. Yön pimeydessä voitte hiipiä virralle asti tai pääsette portille. Mutta nyt minusta tuntuu mahdottomalta päästä portin läpi taikka virran poikki.

— En aio odottaa yötä, — vastasi Tignonville, ja hänen äänessään oli uhmaa. — Minä menen nyt. En tahdo maata kauempaa!

— Olette hullu, jos menette, — vastasi toinen. Hän piti sitä toimettomuuteen väsyneen nuorukaisen maltittomana purkauksena, ainoastaan vastalauseena.

Mutta pian hän sai nähdä erehtyneensä. — Hullu taikka en, mutta minä menen, — tiuskaisi Tignonville. Ja hän luisui maahan ja roikkuvien heinien suojassa kurkisti varovasti kadulle kumpaankin suuntaan. — Katu näyttää tyhjältä, — sanoi hän. — Hyvästi. — Ja ilman muuta, katsomatta kertaakaan ylöspäin tai viittaamatta kädellään, lausumatta sen pitempiä jäähyväisiä tai kiittämättä, hän lähti kadulle, kääntyi vasemmalle ja katosi.

— Tulkaa takaisin, herra, — huusi hän niin kovaa kuin uskalsi. — Herra
Tignonville, tulkaa takaisin, tuo on pahempaa kuin hulluus!

Mutta Tignonville oli mennyt. La Tribe kuunteli hetken, kykenemättä sitä uskomaan ja yhä odottaen hänen palaavan. Viimein, kun ei mitään kuulunut, hän liukui hyvin kiihtyneenä maahan ja kurkisti ulos. Vasta katsottuaan kumpaankin suuntaan ja nähtyään omin silmin, että katu oli tyhjä, hän saattoi uskoa, että toinen oli todella mennyt. Sitten hän kömpi hitaasti ja vakavana paikalleen ja huokasi.

— Epävakaa kuin vesi sinä olet etkä menesty! — mutisi hän. — Nyt tiedän, miksi täällä oli vain yksi muna.

Sillä välin Tignonville, päästyään parin sadan askeleen päähän makuutoveristaan, pujahti ensimmäiseen pimeään porttikäytävään, jonka tapasi. Kiireesti ja otsa rypyssä hän leikkasi irti vasemman hihansa. Kun hän näin oli paljastanut paidanhihansa, oli hänellä jälleen valkoinen hiha, jonka hän kerran oli tahtomattaan saanut ja sitten hyljännyt. Valkoista ristiä hän ei voinut lakkiinsa saada, sillä nyt hän oli paljain päin. Mutta hänellä ei ollut syytä epäillä, ettei hiha riittäisi, ja hän lähti rohkein mielin pohjoista kohti, kunnes pääsi Ferronerie-kadulle.

Kiihtyneitä joukkoja vaelsi valtakaduilla edestakaisin; peläten tungosta hän kulki niiden kanssa yhdensuuntaisia kujia pitkin St. Denis-kadulle asti, mennen sen poikki. Kaikkialla hän näki hävitettyjä taloja ja murskattuja ovia ja miltei uskomattoman julmuuden ja uskonkiihkon jälkiä. Lombards-kadun varrella oli kuollut lapsi, joka oli ryöstetty alastomaksi ja ripustettu naulaan nurkkasuutarin akkunanpieleen. Vähän edempänä samalla kadulla hän joutui harppaamaan murhatun kauniin nuoren naisen ylitse, jolla oli harvinaisen kaunis ja pitkä tukka. Saadakseen häneltä rannerenkaan olivat ryöstäjät leikanneet hänen kätensä poikki; myöhemmin — mutta Jumala yksin tietää, kuinka paljon myöhemmin oli joku ohikulkija, armeliaampi kuin toverit, päästänyt hänet kärsimyksistä keihäällä, joka yhä oli pistettynä hänen ruumiiseensa.

Tignonville kauhistui tästä näystä ja muusta samanlaisesta. Hän inhosi sitä merkkiä, jota piti, ja itseään siitä, että sitä piti; ja monesti hänen parempi minuutensa kehoitti häntä palaamaan ja näyttelemään jalompaa osaa. Kerran hän jo kääntyi tässä mielessä. Mutta hän oli alkanut ajatella mukavuutta ja nautintoa, ja vaara ja epävarmuus lisäävät niiden arvoa. Pian hänen stoalaisuutensa katosi, ja hän kääntyi jälleen. Ehtien tuskin väistää tungeskelevaa roskajoukkoa, joka kuljetti pyörtynyttä saalistaan virtaan, hän kiirehti Lombards-katua pitkin ja saavutti onnellisesti sen talon, joka oli Kultaisen Neidon vieressä. Nyt hän ei enää epäillyt, millä puolen Kultaista Neitoa oli se talo, jossa rouva St. Lo asui; talo oli selvästi hänen edessään. Hänen tarvitsi vain kolkuttaa. Mutta sitä mukaa kuin hän läheni turvapaikkaansa, kasvoi myös hänen levottomuutensa. Menettää kaikki, kun kaikki jo oli hänen kädessään, epäonnistua itse kynnyksellä — sitä hän ei uskaltanut ajatellakaan; ja kun hän käsitteli raskasta rautakolkutinta, joka koristi ovea, vapisi hänen kätensä, ja hän silmäili arasti taaksensa.

Hän ei voinut hellittää katsettaan eräästä miesjoukosta, joka oli kokoontunut kadun toiseen päähän, erään ränsistyneen päätytalon kohdalle. Näytti siltä kuin he pitäisivät häntä silmällä, ja hän kuvitteli — vaikka etäisyys esti näkemästä — että epäluulo heräsi heidän silmissään. Joka hetki he saattoivat tulla pitkin katua, lähestyä ja syyttää häntä. Ja siinä luulossa hän uudestaan kolkutti. Miksi ei portinvahti avannut?

Niin, miksi ei? Sillä nyt tuli joukko mahdollisuuksia nuoren miehen mieleen kiduttaen häntä. Oliko rouva St. Lo lähtenyt turvallisempaan paikkaan ja sulkenut talon? Taikka, hyvä katolilainen kun oli, säikähtänyt ja päättänyt olla avaamatta kenellekään? Taikka oliko hän sairas? Vai oliko kuolema kohdannut hänet yleisessä metelissä?

Ja silloin, juuri kun miehet alkoivat lähestyä häntä, sykähti hänen sydämensä rajusti. Hän luuli raskaiden ja hitaiden askelien lähenevän sisältäpäin. Vielä hetki, ja raudoitettu kurkistusaukko aukeni ja vanhahko miespalvelija, laiha ja kunnioitusta herättävä, tarkasti häntä.

Tignonville saattoi tuskin puhua mielenliikutukseltaan. — Rouva St.
Lo? — mutisi hän vavisten. — Minä tulen hänen serkkunsa kreivi de
Tavannesin luota. Pian, pian! Olkaa hyvä. Avatkaa minulle!

Mies nyökkäsi vakavasti ja avasi salvan. Hän laski Tignonvillen sisään, sitten varovasti sulki oven ja astui edellä pienen neliömäisen pihan poikki, joka oli laskettu punaisilla tiilillä ja talon ympäröimä, mutta ilman kattoa. Toista kerrosta reunusti parveke, ja pihalla vallitsi hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan suihkulähteen solina. Viiniköynnökset kiemurtelivat parvekkeen puisia pylväitä pitkin verhoten ylempänä räystäätkin ja ne kolme päätyä, jotka eri tahoilla sulkivat näköalan. Rypäleet riippuivat melkein kypsinä, ja niiden terttujen ja vihreiden lehtien lomasta Tignonvillen etsivät katseet hakivat turhaan uuden lemmityn nauravia silmiä ja pirteitä kasvoja.

Kun näet ovi sulkeutui ja hän oli jättänyt kadun kauhut, oli hän kuin lumottuna astunut uuteen, hymyilevään maailmaan, siihen, jossa olivat vallalla tennis ja ruusut, helisevät äänet ja naisten juonet, ja jossa tuli mieleen Firenze ja etelä ja rakkaus ja elämä, — siihen, jonka hänen viimeiset kokemuksensa olivat karkoittaneet niin kauas, että se tuntui hänestä vain unennäöltä. Nyt, hengittäessään täysin siemauksin sen hiljaisuutta ja tuoksua, tuntiessaan sen turvallisuuden ja ylellisyyden jälleen ympäröivän itseään, hän huokasi. Ja tällä huokauksella hän vapautui paljosta.

Palvelija saattoi hänet viileään, varjoisaan vierashuoneeseen, joka sijaitsi pienen neliön etäisimmällä sivustalla, ja mutisten epäselvästi jotakin jätti hänet yksin. Hetken kuluttua hän kuuli vallatonta naurua ja pihan poikki lähenevän naisen hameiden hiljaista kahinaa, joka nosti veren hänen poskilleen. Hän astui askeleen lähemmäksi ovea, ja hänen silmänsä kirkastuivat.

ROUVA ST. LO.

Tähän asti oli Tignonvillen kiihtynyt mieliala ylläpitänyt hänen voimiaan pakomatkalla. Vasta sitten kun hän tiesi olevansa turvassa, kun hän kuuli rouva St. Lon askeleet pihalta, kun hän tiesi silmänräpäyksen kuluttua näkevänsä hänet, tiesi hän myöskin, että hän oli ravinnon puutteesta nääntymäisillään. Huone tuntui pyörivän hänen silmissään, akkuna heilui ja valo värisi. Sitten taas, yhtä äkkiä, hänen voimansa palasivat, ja hän tunsi itsensä varmaksi ja täydellisesti hallitsevansa itseään. Niin, hän ei ollut koskaan ennen tuntenut sellaista itseluottamusta ja toimintakykyä. Voitonriemu siitä, mitä oli tehnyt, se tietoisuus, että niin monesta hän melkein yksinään oli pelastunut, täytti hänen mielensä turhamaisella ilolla ja ylpeydellä.

Kun ovi avautui ja rouva St. Lo näyttäytyi kynnyksellä, astui hän eteenpäin ojentaen molemmat kätensä. Hän luuli, että rouva St. Lo heittäytyisi hänen syliinsä.

— Tuhannet kiitokset, herraseni! — sanoi hän, — mutta te olettekin valmiimpi kuin minä! — Ja hän jäi seisomaan ovensuuhun.

— Minä olen kaiken uhalla tullut luoksenne! — huusi Tignonville puhuen kovaa, sillä hänen korvissaan humisi vielä. — Toiset makaavat kadulla! Kuolemaisillaan, kuolleina, heitä on ajettu takaa ja ajetaan vieläkin, he joutuvat perikatoon! Mutta minä tulen sittenkin teidän luoksenne!

Rouva St. Lo niiasi jälleen. — Niinpä näkyy, arvoisa herra, — vastasi hän. — Tulonne kunnioittaa minua. — Mutta hän ei lähestynyt. Ja vähitellen Tignonville, ajattelematon kun oli, kuvitteli rouva St. Lon katselevan omituisen tarkasti, mistä täytyi loukkaantua.

— Sanoin, että olen tullut luoksenne, — toisti hän. — Te ette näytä olevan hyvillänne!

— Aivan niin, — sanoi hän. — Siitä olenkin iloinen, herra de
Tignonville. Sitä juuri tarkoitin. Mutta sanokaa, kuinka on laitanne?
Oletteko haavoittunut?

— En hiuskarvaakaan! — huusi Tignonville kerskaavasti ja kertoi rouva St. Lolle monin katkonaisin lausein seikkailuistaan, heinävankkureista ja vaarallisesta paostaan lopettaen tyhjällä, typerällä naurulla.

— Te ette siis ole syönyt puoleentoista vuorokauteen? — sanoi rouva St. Lo ja toisen ollessa vaiti jatkoi: — Nyt minä ymmärrän. — Samalla hän nyökäytti päätään puhuen kuin lapselle. Hän soitti hopeista kelloa ja antoi määräyksensä.

Hän puhutteli palvelijaa tavallisella äänellään, mutta Tignonvillen korvissa se kuului vain kuiskaukselta. Rouva St. Lo oli vartaloltaan hento ja keijukaismainen ja Tignonvillestä näytti ikäänkuin hän olisi heilunut edestakaisin; ja sitten heti rouva St. Lo tuntui kadonneen ja hän huomasi istuvansa pöydän ääressä pidellen vapisevin hyppysin viinikuppia, jota äskeinen vanhahko palvelija kohotti hänen huulilleen. Hänen edessään pöydällä oli peltokanaa ja valkoista leipää. Juotuaan vielä kulauksen viiniä, joka ikäänkuin taikajuoma antoi hänelle näön takaisin, hän sai palvelijalta kehoituksen ruveta syömään. Hän kävikin ruokaan käsiksi ruokahalun kasvaessa sitä mukaa kuin hän söi.

Hetken kuluttua, tuntiessaan voimiensa jälleen palaavan, hän huomasi, että kaksi rouvan naista tähysteli häntä avoimesta ovesta. Kun hän katsoi sinnepäin, juoksivat he nauraa kikattaen pihalle, mutta hetken kuluttua he palasivat, ja heidän naurunsa sai hänet kääntymään uudestaan ovea kohti. Siihen aikaan oli korkeasukuisilla naisilla tapana palvella suosikkejaan ruokapöydässä; ja hän tuumiskeli, oliko rouva St. Lo heidän joukossaan, ja miksi hän ei itse tullut näkyviin.

Mutta sitten käristetyn linnunpaistin tuoksu vei vähäksi aikaa kaiken hänen huomionsa, ja kun varovaisuus käski hänet lopettamaan ja hän nojasi tuolissaan mukavasti taaksepäin tyytyväisenä pitkän paastonsa jälkeen, ei hän enää ollut niin arvostelevalla tuulella. Ehkäpä rouva piti seuraa vieraille, joita ei voinut jättää, sillä jostakin kuului kitaransoittoa, tai hän koetti salata hänen täälläoloaan joltakulta, joka olisi voinut antaa hänet ilmi.

Hänen ajatuksensa palasivat niihin kauhuihin, joista hän oli pelastunut, mutta ainoastaan hetkeksi.

Häntä värisytti, ja hän tunsi suurta sääliä, ja sitten hän jälleen kokosi ajatuksensa. Viileän huoneen hiljaisuudessa, aurinkoista, viiniköynnösten verhoamaa pihaa katsellessa, kitaransoittoa ja etäisiä naisten ääniä kuullessa oli vaikea uskoa, että se, mistä hän oli pelastunut, oli todellisuutta. Vieläkin vastenmielisempää ja turhaa oli sitä ajatella. Tilipäivä oli koittava, ja jos La Tribe oli oikeassa, niin heidän asiansa oli voittava välkkyvin peitsin, sotaoriiden hirnuessa, ja tässä kaupungissa vuodatettu veri oli ääneen huutava kostoa. Mutta se hetki ei vielä ollut käsissä. Hän oli menettänyt rakastettunsa, ja siitä oli saatava hyvitystä. Mutta tällä hetkellä odotti häntä toinen rakastettu, ja koska mies kuolee ainoastaan kerran ja voi kuolla millä hetkellä hyvänsä, niin hän myös elää ainoastaan hetken ja juuri nykyhetken. Ja sitten menköön vaikka hiiteen!

Kun hän heräsi tästä lyhyestä mietiskelystään ja alkoi juuri ihmetellä, kuinka kauaksi aikaa hänet jätettäisiin yksin, niin näkymättömän käden heittämä ruusukimppu kosketti hänen rintaansa ja putosi hänen povelleen. Vaistomaisesti hän tarttui siihen ja suuteli sitä intohimoisesti, samalla hypähtäen tuolilta ja katsellen ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt ketään; ja toivoen yllättävänsä antajan hän hiipi akkunaa kohti. Kitaran ääni ja kaukainen naurunkikatus jatkuivat. Piha oli tyhjä, lukuunottamatta erästä palveluspoikaa, joka nukkui parvekkeen penkillä. Tignonville tarkasti epäluuloisesti poikaa; hovinaiset pukeutuivat mielellään miehiksi, ja jos rouvaa huvitti yllättää hänet, niin tämä olisi ollut erinomainen tilaisuus. Mutta nukkuva näytti kuitenkin pojalta, ja hetken kuluttua nuori mies palasi paikalleen.

Juuri kun hän istuutui, osui toinen kukkakimppu entistä lujemmin hänen kasvoihinsa, ja tällä kertaa hän ei syöksähtänytkään akkunan, vaan oven luo. Hän avasi sen nopeasti, mutta nytkin hän myöhästyi.

— Ensi kerralla saan teidät käsiini, kuningattareni! — kuiskasi hän hellästi, toivoen toisen kuulevan hänen sanansa, ja sulki oven. Mutta tällä kertaa hän oli viisaampi: hän jäi odottamaan käsi ovenrivassa, kunnes kuuli hameiden kahinaa ja näki, että jokin varjo himmensi oven alle lankeavan valojuovan. Silloin hän veti oven selkoselälleen ja sulki hameissa olevan syliinsä suudellen häntä, ennenkuin toinen ehti tehdä vastarintaa.

Mutta äkkiä hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi ammuttu. Sillä hameiden omistajatar, nainen, jota hän oli suudellut, oli rouva St. Lon kamarineitsyt, jonka takana seisoi rouva itse nauramistaan nauraen, purkaen oikein sydämensä pohjasta iloista nauruaan.

— Voi, kuinka kohtelias aatelismies! — huusi hän taputtaen innokkaasti käsiään. — Onko kukaan koskaan toipunut näin nopeasti? Tai voittanut näin äkkiä? Suzanne, lapsukaiseni, sinä voitat Venuksenkin, sillä sinun sulosi valloittavat jo ennenkuin niitä on nähtykään!

Tignonville oli sysännyt Suzanne-raukan luotaan ikäänkuin tyttö olisi häntä polttanut ja seisoi nyt punoittavin poskin ja hämmästyneenä, kiroten kiihkeyttään ja tuijottaen heihin nolona.

— Voi, mitä olenkaan kadottanut! — vastasi rouva St. Lo heittäen viekkaan silmäyksen Suzanneen, joka nauraa kikatti ja nakkeli niskaansa.

Tignonvilleä aikoi todella suututtaa. — Mutta hyvä rouva, — koetti hän väittää, — te tiedätte…

— Tiedän mitä tiedän ja uskon mitä näen! — vastasi rouva iloisesti, ja alkoi hyräillä:

Aivan niin, tiedän mitä tiedän! — kertasi hän ja alkoi jälleen nauraa hillittömästi, ja sievä, pahanjuoninen olento hänen vieressään painoi kainosti päänsä alas, pisti sormen suuhunsa ja pilkkasi häntä tekeytymällä säädylliseksi.

Nuori mies tuijotti heitä julmistunein katsein nolona ja toisaalta vimmoissaan. Tämä ei ollutkaan sellainen vastaanotto, sellainen sankarinpaluu, jota hän oli kuvitellut ja toivonut. Hänessä heräsi epäilys. Hänen mielikuvituksensa luoma rakastajatar ei nauranut, kun hän suuteli toista naista, eikä unohtanut silmänräpäyksessä niitä vaaroja, joiden läpi hän oli raivannut tiensä rakastettunsa luo, sitä helvettiä, josta hänen oma voimansa oli hänet nostanut! Ehkä hovinaiset pitivät rakkautta näin halpana ja rakastajiaan vain leluinaan, pilkkatauluinaan, nauloina, joille saattoi ripustaa naurunsa. Mutta… mutta hän alkoi epäillä eikä hämillään ja hermostuneena voinut salata tunnettaan.

— Madame, — sanoi hän jäykästi, — pila on erinomaisen huvittavaa. Mutta, suokaa anteeksi, jos sanon, että on sopimatonta tehdä pilaa paastoavasta miehestä.

Rouva koetti pidättää nauruaan voidakseen puhua. — Paastoavasta miehestä! — huusi hän. — Ja hän on juuri syönyt kaksi peltokanaa!

Rouva St. Lo kohotti molemmat kätensä. — Eikä siitä ole kulunut kahta minuuttia, kun hän ryösti suudelman!

Tignonville tuskastui ja vaikeni hetkeksi, mutta huomattuaan, ettei kannattanut käyttää tätä sävyä, hän heittäytyi rouva St. Lon armoille.

— Olkaa armelias, madame, niinkuin olette kauniskin, — sanoi hän rukoilevin katsein. — Älkää kiusatko minua enempää kuin mies voi kestää. Laskekaa luotanne tämä kiltti tyttö, jonka sulot vain lisäävät teidän ihanuuttanne, niinkuin tähdet johtavat katseen kuuhun, ja tehkää minut maailman onnellisimmaksi mieheksi suomalla minun nauttia seurastanne sen verran kuin te armosta voitte minulle myöntää.

— Se aika voi koitua hyvin lyhyeksi, — vastasi rouva St. Lo luoden ujosti silmänsä alas ja ollen hypistelevinään matalan poimukauluksensa röyhelöä, mutta Tignonville näki, että rouvan huulet värähtivät, ja olisi voinut vaikka vannoa, että rouva teki hänestä Suzannelle pilkkaa, sillä tyttö tyrski naurusta.

Mutta sittenkin Tignonville yhä hillitsi itseään. — Miksi te olette niin julma, — kuiskasi hän hiljaa, ettei kamarineito sitä kuullut, ja katsoi rouvaan hellän paheksuvasti. — Te ette ollut niin kova, kun puhuttelin teitä pylväskäytävässä, kaksi iltaa sitten.

— Enkö? — kysyi rouva St. Lo. — Olinko tämän näköinen? Tai tämänkö? — Ja hän katseli kahdella eri tavalla hyvin suloisen ja riutuvan näköisenä.

— Sitten en tarkoita mitään, — vastasi rouva äkkiä vilkastuen, virnisti hänelle ja nauroi vasten kasvoja. — Minä näytän siltä silloin, kun en mitään tarkoita, arvoisa herra. Kas niin, ymmärrättekö? Mutta te olette gasconjelainen ja arvatenkin itserakas.

Tignonville näki nyt selvästi, että rouva St. Lo teki hänestä pilkkaa.
Närkästys ja kiivaus pääsivät kohteliaisuudesta voitolle.

— Minäkö itserakas? — huusi hän raivon tukahuttamalla äänellä. — Ehkä olen nyt, madame, mutta oliko se minun itserakkauttani, kun te kirjoititte tämän kirjelipun? — ja hän veti esille ja heilutti sitä rouvan silmien edessä. — Kuvittelinko vain, kun sitä luin? Vai eikö tämä ole teidän käsialaanne? Ehkä se on väärennetty, — jatkoi hän katkeroituneena, — taikka se ei merkitse mitään. Ei mitään, vaikka tämä kirje pyytää minua saapumaan rouva St. Lon luokse tuntia ennen sydänyötä. Niin, tuntia onnen sydänyötä!

— Lauvantai-iltana, toissailtana! Mutta rouva ei tiedä siitä mitään? Ei tietystikään!

Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja hymyili iloisesti. — Tiedänpä kyllä, minähän sen kirjoitin, — sanoi hän. — Mutta entä sitten, herra de Tignonville?

Toisen kylmäverisyys saattoi Tignonvillen hetkeksi epävarmaksi. — Mistä syystä sitten? — huudahti hän käheästi. — Mistä syystä, ellei rakkaudesta?

— Mistä! Säälistä, nuori herraseni! — vastasi rouva terävästi. — Ja turhaa vaivaa se näkyy olleenkin. Vai rakkaudesta! — Ja hän nauroi niin iloisesti ja luonnollisesti, että se loukkasi Tignonvilleä sydänjuuriin asti. — Ei ensinkään, mutta te sanoitte pari sievää kohteliaisuutta ja hymyilitte herttaisesti, ja hupsu ja nainen kun olin, kävi minun sääli viatonta vasikkaa, joka ammuu niin sievästi matkalla teurastajalle. Ajattelin teljetä teidät lukon taakse ja sillä tapaa pelastaa henkenne, kunnes verilöyly olisi päättynyt. Nyt sen tiedätte ja toivon, että olette siitä hyvillänne.

Voiko siitä olla hyvillään, kun jokainen rouva St. Lon sana riisti häneltä itsekkäät haaveet, joihin hän oli kietoutunut suojaksi vastoinkäymisen myrskyjä vastaan? Kun mielikuvitus luodessaan hänen eteensä rouva St. Lon sulot oli viekoittanut hänet pois urhoollisuuden uralta, niin että hän tuon naisen tähden oli ollut uskoton morsiamelleen, ystävilleen, uskolleen ja aatteelleen! Kun hän nyt tunsi, että kaikki oli hukassa eikä mitään saatu, ei edes tätä vaivaista, halpaa, häpeällistä hyvitystä! Voiko siitä olla hyvillään? Ei ollut kumma, ettei hän kyennyt puhumaan ja että hän tuijotti rouva St. Lohon raivostuneena, onnettomana, häpeissään.

— Kas niin, jos se ei miellytä teitä, — jatkoi rouva St. Lo heittäen niskaansa hetken vaiti oltuaan, — niin olisi sopinut pysyä poissa. Teidän ei kannata minuun tuijottaa, hyvä herra. Minä en siitä säikähdy.

— Soisin… soisin kautta Jumalan, että olisin pysynyt poissa! — voihki nuori mies.

— Sitäpaitsi luulen, että te ette ole koskaan nähnytkään minua… koska ette voi minua valloittaa!

Rouva St. Lo oli harvinaisen huikenteleva ja kuultuaan tämän tuijotti ensin hetken aikaa nuoreen mieheen purskahtaen sitten kimakkaan nauruun.

— Vielä hetkinen, niin lähetän teidät serkkuni Hannibalin luo, — sanoi hän. — Ette voi uskoa, kuinka hän haluaa tavata teitä. Huvittaisiko teitä — hän katsoi veitikkamaisesti — esiintyä sulhaspoikana, herra de Tignonville? Taikka haluaisitteko mieluummin olla morsiamen isän sijaisena? Vielä ei ole liian myöhäistä, mutta pian kyllä on.

Tignonville sävähti ja kävi kalpeaksi. — Mitä te tarkoitatte? -— änkytti hän ja käänsi häpeissään katseensa toisaalle tuntien nyt, kuinka kurja ja ala-arvoinen hänen asemansa oli. — Onko hän… nainut hänet? — jatkoi hän.

— Kas vaan, kas vaan! — huudahti rouva St. Lo voitonriemuisena. — Siinäpä se arka kohta olikin! Eikö ollutkin? — ja hän matki sopottaen ivallisesti: — Onko hän … nainut hänet? Ei, ei vielä, mutta hän nai hänet, siitä voitte olla varma. Kyllä hän nai hänet. Hän odottaa vain, kunnes saa käsiinsä papin. Tahtoisitteko kuulla, mitä hän sanoo? — jatkoi hän, leikkien nuorella miehellä kuten kissa hiirellä. — Eilen sain häneltä kirjeen. Ettekö halua kuulla, kuinka tervetullut olette hänen häihinsä? — Ja hän heilutteli paperipalasta toisen silmien edessä.

Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja salli hänen ottaa kirjelipun. — Sehän koskee teitä eikä minua, — sanoi hän. — Lukekaa, jos teitä huvittaa, ja pitäkää se, jos tahdotte. Serkku Hannibal ei tuhlaa liikoja sanoja.

Se oli totta, sillä paperi sisälsi ainoastaan tusinan tai viisitoista sanaa, ja nimikirjoituksen sijalla oli vain alkukirjain.

»Voin tarvita keropäätäsi huomenna iltapäivällä. Lähetä hänet ja
Tignonville, jos hän ilmestyy, suojelusjoukon saattamana. — H.»

— Arvaan kyllä, mihin hän pappia tarvitsee, — sanoi rouva St. Lo. — Ei ainakaan ripittääkseen itseään, sen voin taata. Pelkään, että siitä on pitkä aika, kun Hannibal luki rukousnauhansa helmiä.

Tignonville alkoi sadatella. — Soisinpa, että minä saisin häntä ripittää, — sähisi hän hampaittensa välistä.

Rouva St. Lo taputti käsiään riemastuneena. — Mutta senhän te voitte tehdä! — huudahti hän. — Tosiaankin! Siihen on vielä aikaa, sillä minunhan piti lähettää tänään enkä ole vielä lähettänyt. Tahdotteko olla keropää, joka ripittää taikka vihkii hänet? — ja hän nauroi hillittömästi.

— Tahdotteko, herra de Tignonville? Munkkikaapu on yhtä hyvä valepuku kuin mikä muu tahansa ja suojelee teitä paremmin kadulla kuin rikkinäinen hiha. Sillä tapaa hän saa molemmat toivomuksensa täytetyksi, sama mies ripittää ja vihkii. Ja silloin saattekin löylyttää häntä aika lailla.

Tignonville katsoi häneen, ja samalla virisi taas toivo ja rohkeus hänen silmissään. Entä jos hän sittenkin vielä voisi tehdä menneisyyden olemattomaksi? Entä jos hän vielä voisi korjata hairahduksensa ja päästä entiseen asemaansa… Clotilden rinnalle?

— Jospa vain tarkoitatte, mitä sanotte! — huudahti hän hengittäen kiivaasti. — Jos todellakin sitä tarkoitatte, hyvä rouva!

— Josko? — vastasi rouva St. Lo, ja hänen silmänsä suurenivat. — Mutta miksi en tarkoittaisi?

— Siksi, — vastasi toinen hitaasti, — että kun tapaan serkkunne, olkoon ylläni munkkikaapu tai ei, niin…

— Niin hänen ei käy hyvin? Niinkö? — ilkkui rouva St. Lo nauraen. — Ja te luulette, että minä pelkään hänen puolestaan. Niinkö te luulette?

— Pelkään hänen puolestaan juuri tämän verran! — kivahti rouva St. Lo ylenkatseellisesti. — Juuri tämän verran! — ja astuen askeleen lähemmäksi Tignonvilleä hän näpäytti pieniä valkoisia sormiaan hänen nenänsä edessä. — Ymmärrättekö? Ei, te ette tunne kreivi Hannibalia, herra de Tignonville, jos luulette, että hän pelkää tai että kukaan pelkää hänen puolestaan. Jos aiotte härnätä jalopeuraa luolassaan, on se teille vaarallista eikä jalopeuralle.

Nuoren miehen kasvot hehkuivat. — En välitä vaarasta! — huudahti hän. — Ja teitä, hyvä rouva, kiitän tästä tilaisuudesta, mitä ikinä tapahtuneekin. Mutta…

— Mutta mitä? — kysyi rouva St. Lo nähdessään hänen epäröivän ja käyvän masentuneen näköiseksi.

— Jos hän jäljestäpäin huomaa teidän tehneen hänelle kepposen, — sanoi hän, — luuletteko hänen rankaisevan teitä?

— Te ette vielä tunne Hannibal de Tavannesia, — sanoi hän. — Hän ei tappele naisten kanssa.

XI.

SOPIMUS.

Naissukupuolelle on ominaista siepata kyynärä silloin, kun heille tarjotaan tuuma, ja vaatia itselleen etuja sellaisissa oloissa, joissa mies, tunnustaen jalomielisyyden vaatimukset, arastelee enempää pyytää. Tähän syvälle juurtuneeseen vaistoon lienee alkusyynä ollut pitkäaikainen miehestä riippuminen, ja sadat esimerkit Judithista alkaen osoittavat, että se on voimakkaimmillaan silloin, kun hätä on suurin.

Kun neiti de Vrillac vihdoin toipui pitkällisestä pyörtymyksestään, johon sulhasen epäuskollisuus oli hänet vaivuttanut, odotti hän mitä pahinta eikä heti oikein osannut antaa arvoa sille armonajalle, jonka rouva Carlat kiiruhti hänelle ilmoittamaan. Hän ei voinut uskoa, että hän vielä lepäsi turvassa omassa huoneessaan yläkerrassa, että häntä hoitivat omat palvelijat, ja että huoneessa ei ollut sen vihatumpaa henkilöä kuin tämä hyvä nainen, joka istui itkien hänen vuoteensa vieressä.

Kuten oli luonnollista, hän toipui huokaillen ja väristen ja oli lopen uupunut. Niin pian kuin hänen katseensa saattoi ketään etsiä, etsi hän häntä, ja vaikka hän näki, että ovi lukittiin oikein kaksinkertaiseen lukkoon, epäili hän… epäili ja väristen piiloutui vuoteen uutimen taakse. Mellakan ja ryöstöjen hälinä, joka yhä jatkui kaupungilla ja kuului tähänkin suljettuun huoneeseen, vaikka paperinen akkuna, jonka yläosassa oli lasi, oli pihalle päin, riitti saamaan naisen kalpenemaan. Mutta se, mikä pakotti tyttöä kyyristymään huoneen pimeimpään nurkkaan ja järkytti hänen mieltään, ei ollut pelko siitä, mikä voisi häntä kohdata kadulta päin, vaan siitä, mikä uhkasi täällä sisällä. Hän ei voinut uskoa, että hänelle oli suotu edes tämä pieni viivytys, ennenkuin rouva Carlat oli sitä vakuuttanut moneen kertaan.

— Te petätte minua! — huusi hän monta kertaa, säpsähtäen joka kerta kauhun vallassa. — Hän ei ikinä sanonut tulevansa vasta huomenna!

— Niin hän sanoi, karitsaiseni, kyllä hän niin sanoi, — vastasi vanha vaimo kyynelsilmin. — Luuletteko, että minä pettäisin teitä?

— Hän sanoi, että hän palaa vasta huomenna. Teillä on aikaa huomiseen asti, sanoi hän.

— Papin! Huomenna? — huusi neiti. — Papin! — ja hän kyyristyi jälleen polttavin silmin vuoteen verhojen taakse ja peitti vavisten kasvonsa.

Mutta sitä kesti vain hetken. Hänen rohkeutensa heräsi kohta, kun hän pääsi varmuuteen siitä, että hänelle todella oli myönnetty lykkäystä, että hänellä oli aikaa huomiseen asti, ja rohkeuden mukana heräsi vaisto, josta jo aikaisemmin on mainittu. Kreivi Hannibal oli myöntänyt hänelle lykkäystä, tosin vain lyhyeksi ajaksi eikä sen enempää kuin pelkkä inhimillisyys vaati; kuitenkin se oli jotakin, mitä tavallinen teurastaja ei olisi tehnyt pitäessään käsissään vapisevaa lammasta, joka ei voinut vastustaa. Se oli, sanottakoon jälleen, ainoastaan inhimillisyyden vaatima teko ja kuitenkin sellainen, joka näytti vaativan jotakin vastaavaa myönnytystä, jotakin sen mukaista etua. Se ei kuulunut pelkän rosvon ohjelmaan. Jotakin oli myönnetty. Jotakin oli kiristetty valloittajan äärimmäisen vallan alta vapaaksi. Hän oli osoittanut olevan sellaistakin, mitä hän ei tahtonut tehdä.

Eikö siis voisi häneltä saada vielä muutakin? Pitempää lykkäystä, jotakin ehtoa, jotakin, samantekevää mitä, minkä saattaisi kääntää itselleen eduksi? Rosvon kanssa ei voi tehdä sopimusta. Mutta se, joka antaa vähän, voi antaa enemmänkin, joka antaa päivän, voi antaa viikonkin, ja joka antaa viikon, voi antaa kuukauden. Ja kuukausi? Hänen sydämensä sykähti. Hänestä kuukausi tuntuisi elinajalta, ijäisyydeltä, kun hänelle oli suotu aikaa vain huomiseen.

Mutta vielä oli muuan seikka, joka olisi voinut masentaa pelokkaamman mielen. Voittaakseen jotakin Tavannesilta täytyi sitä pyytää. Ja voidakseen pyytää täytyi häntä tavata, vieläpä ennen tuota huomispäivää, joka hänelle oli niin tärkeä. Täytyi siis jotakin uskaltaa, mutta vaaratta ei mitään saisi aikaan, eikä hän epäröinytkään. Mahdollistahan oli, että hän oli väärässä, että tuo mies ei ollutkaan ainoastaan vailla sääliä ja sydäntä vaan että häneltä myöskin puuttui se säädyllisyyden rahtunen, jonka hän luuli hänellä olevan ja johon hän luotti. Siinä tapauksessa, jos lähettäisi kutsumaan häntä… mutta hän ei tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta.

Akkunan asema, vaikka se olikin naisten turvallisuudelle eduksi, esti heitä seuraamasta sitä, mitä ulkona tapahtui, paitsi mitä he kuulivat. Heille ei selvinnyt, oliko Tavannes jäänyt taloon vai hyökännyt ulos auttaakseen murhatöissä. Rouva Carlatilla ei oikeastaan ollut halua tietää mitään. Yläkerrassa, missä ovi oli kaksin kerroin lukittu, hänellä oli nykyhetken turvallisuuden ja lopullisen pelastuksen toivo; siellä hän säästyi kauhuilta, niin kauan kuin pidätti maailmaa loitolla. Siksi hänestä se ajatus, että Tavannes kutsuttaisiin sinne taikka hänen kanssaan neuvoteltaisiin, tuntui salamaniskulta. Oliko hänen emäntänsä hullu? Aikoiko hän häiritä sallimusta? Tavatakseen Tavannesia heidän täytyi kääntyä hänen ratsumiestensä puoleen, sillä Carlat ja miespalvelijat oli teljetty ylimpään kerrokseen. Nuo ratsumiehet olivat julmia ja raakoja miehiä ja voivat omin ehdoinkin kohdella heitä hävyttömästi. Ja takertuen emäntäänsä kauhun vallassa rouva Carlat kuvitteli toisen hirvittävän mahdollisuuden toisensa jälkeen, kunnes hänen oma kauhunsa oli paisunut kymmenkertaiseksi. Ja kuitenkin täytyy myöntää, tehdäksemme hänelle oikeutta, ettei mikään hänen hurjista mielikuvituksistaan voittanut niitä kauhuja, joita Pariisi, kauhujen hedelmällinen äiti, sinä hetkenä kaduillaan näki, kuten nyt tiedämme.

Sillä nyt oli keskipäivän aika sunnuntaina, neljäntenäkolmatta elokuuta, »pyhäpäivä, jolloin kansalla oli sitä parempaa aikaa murhata ja ryöstää». Juuri silloin, kun he olivat turvassa tuossa lukitussa huoneessa, Tignonvillen lymytessä heinissä, heitettiin muita onnettomampia hugenotteja sidottuina käsistä ja jaloista silloilta alas Seineen, varsinkin Notre Damen kivisillalta. Virran rannalla poltettiin kirjailija Niquet hiljaisella tulella, jota ylläpidettiin hänen omilla teoksillaan. Tiedemies Ramus ja kuvanveistäjä Goujon, jota etevämpää Pariisi ei ole nähnyt eikä ansainnut, teurastettiin kodeissaan kuin lampaat; ja siinä murheen laaksossa, jolla nykyään on nimenä Quai de la Megisserie, lyötiin lyijypäisillä kepeillä kuoliaaksi seitsemänsataa henkeä, jotka olivat etsineet turvaa vankiloista. Niin, juuri tähän aikaan — joko hiukan aikaisemmin tai myöhemmin, sehän on yhden tekevää — kuoli roskajoukon käsiin Tignonvillen oma serkku, rouva d'Yverne, joka vielä päivää ennen oli Louvren lemmikki; herra de Tavernyn yhtä onneton sisar sai samanlaisen kuoleman, kun häntä ensin oli laahattu katuja pitkin.

Rouva Carlat ei siis suinkaan liioitellut vastaväitteissään, mutta neiti oli tehnyt päätöksensä eikä järkähtänyt.

— Jos kerran minusta tulee hänen vaimonsa, sopiiko minun pelätä hänen väkeään? — sanoi hän värisevin sieraimin. Ja avaten itse oven, sillä muut eivät uskaltaneet, hän huusi vartijaa. Mies, joka vastasi hänen huutoonsa, oli lyhyt, ryppyinen, matalaotsainen normandialainen, tukka katoksen tavoin silmillä ja täysparta leuassa; ylimalkaan hän näytti vastaavan naisten kuvittelemaa hirviötä. Lisäksi hän puhui hedelmäviinien seudun murretta, jota toiset ymmärsivät melkein yhtä huonosti kuin saksaa; hänestä taas heidän eteläinen, pehmeämpi ääntämistapansa oli sulaa italiankieltä. Mutta hän ei näyttänyt ilkeämieliseltä, taikka ehkä neidin ilme herätti hänessä kunnioitusta; verrattain pian hänet saatiin käsittämään, mistä oli puhe, ja hän laskeutui portaita alas lähteäkseen asiaa toimittamaan.

Sitten neidin sydän alkoi sykkiä entistä kiivaammin, kun kuuli hänen askeleitaan portailta. Hän tunsi jo ne askeleet, eroitti ne muista! Kun oli ruvennut peliin, täytyi koettaa onneaan, joko sitten menettäisi taikka voittaisi. Ehkäpä kreivi, jolla oli niin huono käsitys naisista, luuli hänen nyt leppyneen kohtaloonsa, luuli tämän olevan alkua, askeleena ystävällisempään kohteluun, jälleen uutena todistuksena halvemman ja heikomman sukupuolen epävakaisuudesta, se kun oli luotu miehen leikkikaluksi. Tätä ajatellessa hänen silmänsä alkoivat säkenöidä raivosta. Mutta vaikka niin kävisikin, täytyi hänen se kestää. Hän oli pyytänyt kreivi Hannibalia luokseen, ja hän oli tulossa, oli jo ovella!

Kreivi astui sisään, ja neiti hengitti vapaammin, sillä nyt ei miehen kasvoilla näkynyt sitä ivaa, sitä hymyilevää omistusoikeutta, jota hän oli tottunut niissä näkemään ja vihaamaan. Ne olivat vakavat, kysyvät, vieläpä epäluuloiset, mutta myöskin synkät ja tylyt, ja neiti havaitsi, että ne muistuttivat häntä hakemaan lähetetyn ratsumiehen matalaotsaisia, ryppyisiä kasvoja. Mutta loukkaava ilme oli niistä kadonnut, ja neiti voi taas hengittää.

— Millä voin teitä palvella? — kysyi hän vaatimattomasti. — Tehän kutsuitte minua, eikö niin?

Neiti Vrillac seisoi hänen edessään, ja hänessä oli jotakin alistuvaista, samoin kuin Roxanassa tämän seistessä voittajansa edessä.

— Niin, minä kutsuin, — vastasi hän ja vaikeni, painaen kädellään rintaansa, ikäänkuin ei voisikaan jatkaa. Mutta pian hän lisäsi matalalla äänellä: — Olen kuullut, herra de Tavannes, mitä sanoitte pyörryttyäni.

— Olen teille kiitollinen siitä, että ajattelitte minua, — jatkoi neiti heikolla äänellä, —ja olisin vielä kiitollisempi — puhun siitä teille näin pian ja aikaisin — jos soisitte minulle vielä hiukan enemmän aikaa.

— Älkää sanoko niin, — huudahti neiti, vaistomaisesti korottaen ääntään. — Minä vetoan jalomielisyyteenne. Ja minä pyydänkin ainoastaan lyhyttä, hyvin lyhyttä lykkäystä.

— Se on mahdotonta, — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja eri syistä. Ensinnäkin voin paljon helpommin suojella vaimoani. Ja toiseksi minua on juuri äsken kutsuttu Louvreen, ja minun tulisi jo olla menossa sinne. Huomenna illalla, ellen erehdy siitä toimesta, jota minulta vaaditaan, olen matkalla kaukaiseen maakuntaan, kuninkaallisia kirjeitä mukanani. Ja tärkeätä on, että olemme naimisissa ennen lähtöäni.

Kreivi kohautti olkapäitään. — Miksikö? — kertasi hän. — Kuinka voitte noin kysyä viime yön tapahtumien jälkeen? Minä en tahdo itselleni herra de Tignonvillen kohtaloa. Näinä päivinä elämä on epävarmaa ja kuolema liiankin varma. Viime yönä oli meidän vuoromme, ja teidän ystävienne vuoro voisi sattua… ensi yönä.

Kreivi hymyili. — Olen hyvilläni, että olette noin älykäs, — vastasi hän. — Kunnialliselle vaimolle se on erinomainen ominaisuus. Niin, neiti, pari on pelastunut.

— Herra de Montgomery, joka nukkui yönsä virran toisella puolella, on yksi heistä, ja Vidame ja muutamia hänen mukanaan. Herra de Biron, jota pidän hugenottina, ja jolla on asehuone vallassaan aivan kuninkaan nenän edessä, on toinen. Ja lisäksi muutamia muita. Sanalla sanoen, kylliksi pitääksemme varamme. Siksi minun on mahdoton lykätä toistaiseksi lupauksenne täyttämistä.

— Siinä lupauksessa oli ehtoja! — tiuskaisi neiti vimmastuneena siitä, ettei voinut sen enempää saada. Ja hänen komean vartalonsa jokainen piirre, hänen äänensä jokainen värähdys hehkui äkillistä kiivasta kapinaa. — Ei minua saa ilmaiseksi. Te lahjoititte minulle kaikkien talossa olevien hengen, kaikkien! — toisti hän intohimoisesti. — Mutta kaikki eivät ole täällä. Ennenkuin tulen vaimoksenne, täytyy teidän näyttää minulle herra de Tignonville elävänä ja turvassa!

Kreivi Tavannes kohautti olkapäitään. — Hänhän on lähtenyt pois, — sanoi hän. — Mitä se minuun kuuluu, kuinka hänen nyt käy?

Kreivi katsoi häneen tuikeasti, ja verisuonet paisuivat äkkiä hänen otsallaan. Hänen oli vaikea hillitä itseään, mutta hän nieli loukkauksen, ehkä kostaakseen sen vastedes.

Tein kaiken voitavani, — sanoi hän synkästi. — Jos olisin tahtonut, niin hän olisi silloin kuollut tuolla alakerrassa. Minä lahjoitin hänelle hengen; ei siis kuulu minuun, jos hän on uudelleen antautunut vaaraan ja menettänyt henkensä.

— Te lupasitte, että hän saa elää, — kertasi neiti itsepäisesti. — Hän… ja muutkin. Mutta siinä ei vielä ole kaikki, — jatkoi hän. — Te lupasitte minulle hugenottipapin.

Tavannes nyökkäsi, hymyillen katkerasti itsekseen, ikäänkuin olisi saanut epäluuloonsa vahvistuksen.

— Ei, te sanoitte, että minä saan päättää, ja minä tahdon hugenottipapin! Juuri hugenottipapin! — huusi neiti kiivaasti. — Näyttäkää minulle herra de Tignonville elävänä ja tuokaa minun uskooni kuuluva pappi, niin pidän lupaukseni, herra de Tavannes. Siitä saatte olla varma. Muutoin en suostu.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun kauhu valtasi hänet, ja hän olisi mielellään kirkuen paennut. Kreivin silmien säihky ja kasvojen intohimoinen ilme ihan polttivat, ja aluksi voi melkein luulla, että hän hyökkäisi vastustajansa kimppuun ja paiskaisi maahan. Mutta vaikka naiset neidin takana pidättivät hengitystään, ei hän kääntänyt katsettaan kreivistä eikä osoittanut pelkoa; ja hän otaksui, että juuri siitä syystä kreivi hillitsi itsensä.

— Te ette suostu? — kertasi hän, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, että joku sillä tavoin saattoi vastustaa hänen tahtoaan, ikäänkuin ei olisi uskonut korviaan. — Te ette suostu? — ja toistettuaan tämän kolmannen kerran hän nauroi, mutta hänen naurunsa kuului kaamealta murinalta.

— Te hierotte kauppaa, eikö niin? — sanoi hän. — Te vaaditte maksun viimeistä ropoa myöten, niinkö? Ja olette miettinyt yhtä ja toista, millä voisitte pidättää minua ja voittaa aikaa, kunnes sulhasenne, joka on teidän kaikkenne, tulee teitä pelastamaan? Älykäs tyttö, todellakin! Mutta oletteko ajatellut asemaanne… nainen? Tiedättekö, että jos vain annan luvan, niin väkeni kohtelee teitä kuin kurjinta ilotyttöä, mikä ikinä öisin vaeltaa katuja? Tiedättekö, että minun vallassani on pelastaa teidät taikka heittää teidät susille, joiden kuulette ulvovan? — ja hän osoitti akkunaa. — Hugenottipappi? Katolinen pappi? — jatkoi hän kolkosti. — Mon Dieu, minä olen itsekin hämmästynyt vaatimattomuuttani. Te lörpöttelette minulle katolisista ja hugenottipapeista, toisesta ja toisesta, vaikka voitaisiin olla ilman kumpaakin. Vaikka olette yhtä täydellisesti ja toivottomasti minun vallassani kuin jokin piika keittiössäni! Te! Te ilkutte minua ja määräätte ehtoja minulle! Te!

Ja hän astui niin lähelle neitiä tummine, tylyine kasvoineen, ja hänen äänensä oli viimeisiä sanoja lausuessa niin uhkaava, että tytön hermot, jotka ennestään olivat järkytetyt, eivät enää kestäneet, ja luullen, että kreivi aikoi häntä lyödä, hän hiljaa huudahtaen peräytyi askeleen.

Tavannes ei seurannut eikä liikahtanutkaan sinne päin, mutta hän nauroi matalaa tyytyväistä nauruaan, ja silmät ahmivat neitiä.

— Ho, hoo! — sanoi hän. — Sitä ei ollakaan niin rohkeita kuin miltä ensin näytti. Ja kuitenkin uskalsitte pilkata minua? Te aioitte estää minua… Tavannesia! Mihin te luotitte? Niin, ja mihin te yhä vieläkin luotatte?

Neiti tiesi, että hän tällä peräytymisellään, johon pelko oli hänet pakottanut vastoin tahtoaan, oli pannut kaikki alttiiksi. Että hän oli kadottamaisillaan kaikki, enemmän kuin kaikki, mitä oli luullut voittavansa uljaalla vastarinnalla. Arempi, tahdottomampi nainen olisi jättänyt taistelun sikseen ja kiittänyt onneaan, että pääsi asiasta näinkin vähällä. Mutta tämä nainen, vaikka hänen verettömät kasvonsa osoittivat hänen tietävän, mitä syytä oli pelkoon, ja vaikka hänen sydämensä oli pakahtua kauhusta, piti paikkansa, jonne oli perääntynyt. Hän turvautui viimeiseen keinoon.

— Niin, neiti, — vastasi kreivi Hannibal hampaittensa lomitse. — Mihin te luotatte… kun uskallatte härnätä Tavannesia?

— Hänen kunniaansa, — vastasi tyttö heikolla äänellä. — Ja teidän lupaukseenne.

Kreivi Tavannes katseli häntä ivahymy huulilla. — Ja kuitenkin, — ilkkui hän, — te luulitte juuri äsken, että aioin teitä lyödä. Taikka että paiskaisin teidät maahan. Ja nyt puhutte kunniastani ja lupauksestani! Kuinka viisasta, neitiseni! Sillä tavalla naiset pitävät miehiä narreinaan. Arvasin, että jotakin tällaista oli esillä, kun lähetitte hakemaan minua, sillä minä tunnen naiset ja heidän tapansa. Mutta sallikaa minun sanoa, että nyt ei sovi puhua kunniasta, kun kadut ovat punaisia! Ja lupauksista, kun kuninkaan käsky kuuluu: Ei mitään armoa kerettiläiselle!

Kreivi ei vastannut heti, ja se toivo, joka oli melkein sammunut tytön rinnassa, alkoi jälleen kyteä, vieläpä syttyi uudelleen. Sillä selvää oli, että mies epäröi; hän tuumi otsa rypyssä ja silmät synkkinä. Hänen kasvoissaan oli sekä tuskaa että epäilyä.

— Tässä on eräs seikka, — sanoi hän vihdoin ja loi tyttöön tuijottavan katseen, — jota ette liene tullut ottaneeksi huomioon. Te ahdistatte minua nyt ja pidätte kiinni ehdoistanne ja vaatimuksistanne, hoette »jos» ja »muutoin». Te vaaditte minulta mahdollisimman paljon, koko hinnan ja hiukan kaupanpäällisiäkin! Mutta soisin teidän punnitsevan, onko se viisasta. Ajatelkaa, millainen suhteemme tulee olemaan sitten, kun teistä tulee vaimoni… jos nyt noin minua ahdistatte. Tuleeko se sulostuttamaan suhdettamme? Ja mihin sitten vetoatte saadaksenne hyvää kohtelua, jos nyt noin kiusaatte?

Tyttöä puistatti. — Mieheni armeliaisuuteen, — sanoi hän matalalla äänellä painaen päänsä alas.

— Ja te tyydytte luottamaan siihen? — vastasi kreivi tuimasti, eikä hänen äänensä sävyssä tai kulmakarvojen kohoamisessa ollut suurtakaan lupausta armosta. — Miettikää! Nyt teillä on oikeutenne ja ehtonne, arvoisa neiti. Mutta sitten saatte pitää hyvänänne vain minun armahtavaisuuteni… rouvana.

— Ja Herra armahtakoon sieluani, pitäisi teidän lisätä, — vastasi kreivi, — sillä niin kovin suuresti luotatte armeliaisuuteeni. Ja oikeassa olette! Olette oikeassa, tehtyänne minulle tämän kepposen. Mutta kuten tahdotte. Koska niin haluatte, niin olkoon! Te saatte pysyä ehdoissanne, saatte kaikki oikkunne täytetyiksi ja koko maksun, sopimuksen mukaan. Mutta sitten… rouva de Tavannes…

Hän ei päättänyt lausettaan, sillä kuullessaan ensimmäiset myöntävät sanat neiti oli vaipunut matalalle, puiselle akkunakomerossa olevalle istuimelle, jonka vieressä oli seisonut, kyyristyen etäisimpään kolkkaan, kätkenyt kasvot käsiinsä ja purskahtanut rajuun itkuun. Hänen tukkansa, joka viime yön kiireessä oli häthätää solmittu päälaelle, riippui paksuna palmikkona vyötäreille asti, ja sen vieressä hohti hänen niskansa lumivalkoisena.

Mies seisoi hetken tarkastaen ääneti ja synkkänä tytön olkapäitten säälittävää hytkimistä ja kouristuksentapaisia nyyhkytyksiä. Mutta hän ei yrittänytkään koskea häneen ja lopuksi kääntyi toisten puoleen. Naisista toinen toisensa jälkeen väisti hänen katsettaan pelokkaasti. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut lisätä jotakin, mutta pysyi kuitenkin vaiti. Se lause, jonka hän oli jättänyt kesken, ja pitkä katse, jonka hän kääntyessään heitti itkevään tyttöön, puhuivat selvemmin tulevaisuudesta kuin mitkään puheet.

XII.

LOUVREN ETUSALISSA.

Omituista on, että rakkaus — taikka intohimo, jos kreivi Hannibalin äkillistä mieltymystä neiti Vrillaciin ei katsota tuon korkeamman nimityksen arvoiseksi — niin täydellisesti hallitsee niitä, joilla tämä tunne on sydämessä, että suurimmatkin tapahtumat ja hämmästyttävimmät onnettomuudet, jopa sellaisetkin teot, jotka painavat kaikiksi ajoiksi leimansa kansakuntaan, ovat heistä tärkeitä ainoastaan sikäli kuin ne koskevat rakastetun saavuttamista.

Kun Tavannes, lähdettyään neidin luota, ratsasti kivettyjä katuja pitkin päätytalojen ohitse, silloisten gootilaisten torninhuippujen varjossa, kohtasi häntä monta näkyä, jotka olivat omiaan herättämään sääliä, vihaa tai kummastusta. Hän näki, kuinka Pariisi oli ryöstetyn kaltainen, kuin teurastushuone, jossa viikko takaperin oli pidetty upeita naamiaisia; umpeen naulatut ovet ja tiiviisti suljetut akkunat olivat veressä, ja katujen kulmissa oli siellä täällä vaatekappaleita, rikottuja aseita ja kasoittain lyijynharmaita ruumiita. Mutta hän katseli tätä kaikkea sellaisilla silmillä, jotka kaikkialta, sekä kuolleitten että elävien joukosta, etsivät vain Tignonvilleä. Etupäässä Tignonvilleä, mutta myös kerettiläistä pappia, joka vielä olisi kylliksi hengissä suorittaakseen tehtävänsä.

Luultavasti juuri tätä sai eräs mies, jota oli ajettu takaa koko Pariisin läpi, kiittää pelastuksestaan. Hän hyökkäsi esille kapeasta käytävästä aivan Tavannesin silmäin edessä tukka pystyssä, silmät pullollaan, juosten sokeasti niinkuin vainottu jänis katua pitkin suoraan kreivi Hannibalia ja hänen seuruettaan vastaan. Miehen kasvot olivat kuoleman hiestä märät, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan pakahtumaisillaan, ja hengitys korisi hänen juostessaan. Takaa-ajajat olivat jo hänen kintereillään ja nähdessään kreivi Hannibalin seurueen tulevan vastaan päästivät riemuhuudon pitäen miestä jo kuoleman omana.

Hän olisikin kuollut puolen minuutin päästä, jos Tavannes olisi tehnyt tehtävänsä. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Lieneekö hän luullut tuota kurjaa raukkaa Tignonvilleksi taikka papiksi, jota etsi —, ainakin hän salli pakolaisen pujahtaa hevosen vatsan alta ja vielä pahensi asiaa kääntämällä niin kömpelösti ja sopimattomasti hevostaan ajaakseen pakolaista takaa, että hevonen sulki tien ja keskeytti takaa-ajon. Saalis pujahti eräälle kujalle ja katosi. Takaa-ajajat seisoivat kiroillen, näyttipä hetken siltä kuin he olisivat aikoneet kostaa tämän vahingon. Mutta Tavannes hymyili, ja vieläkin leveämpi hymy valaisi hänen takanaan olevien kuuden rautapukuisen miehen kasvoja; jostakin syystä roistot malttoivat mielensä ja väistyivät syrjään.

On kovasydämisiä miehiä, jotka tuntevat ylenkatsetta silloin, kun muut säälivät. Tavannes hymyili ivallisesti ratsastaessaan edelleen katujen läpi, katsellen eri puolille ja nähden, mitä kaksikymmenkaksi-vuotias kuningas oli pääkaupungilleen tehnyt. Mutta hänen ivansa kävi kaikkein purevimmaksi, kun hän saapui molempien tenniskenttien ohi Louvren itäiselle portille ja tapasi portin suljettuna ja vartioituna, niin että palatsin ja kaupungin välillä ei ollut mitään yhteyttä. Tällainen epäkuninkaallinen pelonmerkki ratkaisevalla hetkellä, jonka kuningas itse oli aiheuttanut, hämmästytti häntä vähemmän pari minuuttia myöhemmin, kun portti oli avattu ja hän pääsi linnoituksen pihaan.

Portinvartijan oven sekä sisä- että ulkopuolella seisoi noin puoli sataa jousi- ja pyssymiestä aseissa, ei taisteluasennossa, vaan epäjärjestyksessä, pienissä ryhmissä, joista kuului loppumatonta äänten sorinaa, kiihkeitä nauruntyrskeitä ja väkinäisiä pilapuheita. Laskeva aurinko, jonka säteet juuri ylettyivät neliön etäisimpään päähän, valaisi vinosti heidän aseitaan ja tehosti heidän liikkeittensä liioiteltua, rauhatonta vaikutusta.

Tyynesti katseltaessa näytti siltä, kuin heitä vaivaisi painajainen. Satunnaiset puheenpuuskat ja äkilliset liikkeet, hikiset otsat ja kosteat hiukset ynnä jonkun synkkä, ajatuksiaan hautova hiljaisuus todisti jotakin luonnotonta ja kamalaa. Heidän joukossaan oli kalpeita kasvoja, tutisevia leukoja, ja muutamat nielivät yhtä mittaa; oli myöskin niitä, jotka paljastivat punaiset käsivartensa ja kerskailivat mielipuolen tavoin urotöistään. Mutta ehkä kaikkein hämmästyttävintä oli ahne, kiihkeä himo kuulla uutisia ja saada uutta kiihoketta.

Kulkiessaan heidän ohitsensa kreivi Hannibal ehti kuulla monta eri huhua siitä, mitä kaupungissa tapahtui, että Montgomery ja ne aatelismiehet, jotka olivat nukkuneet virran toisella puolen, olivat ratsain pelastuneet paitasillaan, että Guiseä oli ammuttu takaa-ajossa, että hän oli vanginnut Vidame de Chartresin ja kaikki pakolaiset, että hän ei ollut ensinkään lähtenyt kaupungin ulkopuolelle, että hän juuri nyt oli tuossa Forte de Bucyn kautta. Edelleen, että Biron oli luovuttanut asehuoneen, että hän oli uhannut pommittaa kaupunkia, että hän oli kuollut, että hän pelastuneiden hugenottien kanssa juuri marssi Louvrea kohti, että…

Sillä hetkellä Tavannes pääsi pois sokaisevasta auringonpaisteesta ja äänten sorinasta, ja aivan hänen edessään, neliön vastaisella puolella, näkyi linnan uusi, italialainen, siro renessanssityylinen julkipuoli, kohoten hymyilevänä vastakohtana linnan kolmelle muulle jylhälle gootilaiselle sivustalle, jotka silloin, kun keskustorni oli poissa, näyttivät esteettömästi uhkaavan toisiaan. Mutta mikä tuo oli, joka makasi uuden italialaisen vallin juurella? Tuo, jonka ympärillä seisoi muutamia henkilöitä uteliaasti katsellen, kun taas toiset ripottelivat tuoretta hietaa sen päälle tai kauan maahan päin katseltuaan loivat silmänsä akkunoihin vastatakseen siellä olijan kysymykseen?

Kuolema julmimmassa muodossaan… ja sen yllä parvi surisevia kärpäsiä ja runsaasti vuodatetun veren unohtumaton haju. Eräästä läheisestä oviaukosta kuului kimakoita, hysteerisiä nauruntyrskeitä, ja juuri kun Tavannes astui pihan poikki, lennähti sieltä naurun jatkuessa nuori tyttö, jonka nähtävästi hänen toverinsa olivat työntäneet ulos, sillä hän ponnisteli vastaan. Mutta jouduttuaan lopulta pihalle hän pysähtyi, kikattaen ja väittäen vastaan, osaksi mielihyvillään. Kohdattuaan Tavannesin katseen hän kiljahtaen syöksähti jälleen sisään, niin että alushameet lehahtivat näkyviin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt neljääkään askelta, oli hän jälleen ulkona.

Kreivi Hannibal pysähtyi katsomaan, kuka hän oli, ja hänen ajatuksensa kääntyivät vastoin tahtoakin sen naisen luokse, jonka hän oli jättänyt itkemään yläkerran huoneeseen. Sitten hän kääntyi toisaalle ja pysähtyi laskemaan kuolleita. Näiden joukosta hän tunsi Pilesin, Pardaillanin, Soubisen, jonka ruumiilta oli ryöstetty viimeinenkin vaateriekale, ja Touchetin ja St. Galaisin. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät hänen tehdessään näitä havaintoja, ja yhtä tyynenä hän pysähtyi ja kumartui siirtyessään toisen luota toisen luo. Olihan hän ollut mukana Jarnacin verilöylyssä ja nähnyt kolme kenttää täynnä ruumiita. Mutta kun eräs läsnäolija matelevasti mielistellen laski pilaa Soubisesta ja sormellaan tehosti sanojaan, kuunteli hän sitä yhtä kylmäkiskoisesti kuin katseli kuolluttakin. Ja pilkkaaja väistyi nolona ja ymmällä kreivi Hannibalin vaiteliaisuudesta ja tuijotuksesta.

Puolitiessä portaita suureen pylväskäytävään ja vartiohuoneeseen kreivi Hannibal näki veljensä marskin eräässä seinäkomerossa vaipuneena humalaiseen uneen. Pylväskäytävässä, jonne hän meni veljeään herättämättä, kulki edestakaisin joukko hoviherroja ja naisia ynnä valiojoukon pyssymiehiä ja kapteeneja kuiskaillen keskenään tai vilkuillen olkansa yli etuhallin sisäpäähän, josta silloin tällöin yli äänten sorinan kuului kuninkaan valittava ääni. Astuessaan sinne päin Tavannes kohtasi Nangayn, joka juuri oli menossa ulos, matkasaappaat jalassa ja asestettuna, melkein törmäten häntä vastaan.

— Kas, tämäpä on onnellinen sattuma, herra kreivi, — sanoi hän ivallisesti, osoittaen niin paljon vihamielisyyttä kuin suinkin uskalsi. — Kuningas on kahdesti kysynyt teitä.

— Olen juuri menossa hänen luokseen. Entä te? Minne niin kiireesti, herra Nangay?

— Riittää, että se on kuninkaan! — vastasi Nangay odottamattoman kiivaasti. — Toivon, että teidän toimenne tulee olemaan yhtä mieluisa! — lisäsi hän virnistäen ja jatkoi matkaansa.

Miehen katseen pahansuopuus varoitti Tavannesia. Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen jonkun, joka mahdollisesti tunsi salaisuuden, näki kauppiaitten esimiehen ja lähestyi tätä.

— Mikä nyt on hullusti, herra le Charron? — kysyi hän. — Eivätkö asiat suju niinkuin pitäisi?

— Nyt on puhe asehuoneesta, herra kreivi, — vastasi esimies innostuen. — Herra de Biron suojelee siellä syöpäläisiä. Hän on laskenut alas nostoristikot ja kääntänyt pitkät tykkinsä uhkaamaan portin päällitse eikä antaudu tai välitä järkisyistä. Kuningas tahtoisi sopia hänen kanssaan, mutta kukaan ei uskalla lähteä sinne viestiä viemään. Loukkoon joutuneet rotat purevat kovasti, kuten tiedätte, eivätkä välitä ketä purevat.

— Aivan niin, herra kreivi. Hänen majesteettinsa olisi lähettänyt sinne herra de Nangayn. Mutta Nangay lähti mieluummin Chatilloniin sieppaamaan nuoren poikueen kiinni. Amiraalin lapset, tiedättehän.

— Niinpä niin, herra de Tavannes, niinpä niin. Mutta se suututti kuningasta, ja sitten tuli vielä eräs pappi valituksineen, ja jos saan olla niin rohkea ja antaa teille pienen neuvon, niin älkää…

Mutta Tavannes luuli nyt päässeensä vaikeuksien perille ja nyökäyttäen päätään lähti taas liikkeelle, menettäen täten varoituksen, jonka toinen oli aikonut hänelle antaa. Pian hän oli ehtinyt sisemmän piirin luo ja pysähtyi siellä hämmästyneenä, jopa suorastaan hätkähtäen. Sillä tuskin hän oli näyttäytynyt, kun hänet näki kuningas, joka asteli edestakaisin kuin vangittu peto pöydän edessä, kolmen papin ollessa polvillaan sen ympärillä. Kaarle kohotti kätensä ja osoitti häntä vapisevalla sormellaan, silmissä mielipuolen tuijottava katse.

— Siinäkö te vihdoin olette! — huusi hän haukkumasanojen tulvatessa hänen suustaan. Ja hän viittasi kreivi Hannibalia ympäröiviä vetäytymään taaksepäin. — Siinä te siis olette, todellakin! Ettekö pelkää näyttäytyä? Sanon teille, että te ja sellaiset kuin te juuri saatatte meidät häpeämään. Joka paikassa sanotaan, että Guise tekee kaikki ja me seuraamme häntä, kun meidän on pakko! Te ja teidän kaltaisenne olette kunnon pariisilaistemme loukkauskivenä. Oletteko te petturi? — jatkoi hän tulisesti, — vai oletteko samaa mieltä kuin veljemme Alencon, koska rikotte määräyksiämme sielunne kadotukseksi ja meidän häpeäksemme? Oletteko petturi? Tai oletteko kerettiläinen? Vai mitä te olette? Taivaan Jumala, ettekö vastaa minulle, mies, vai lähetänkö teidät sinne, missä jälleen saatte puhelahjanne?

— En tiedä, mistä teidän majesteettinne syyttää minua, — vastasi kreivi
Hannibal, tuskin huomattavasti kohauttaen olkapäitään.

— Minäkö? Minä en ole syyttäjä, — tiuskasi kuningas. Hänen tukkansa riippui kosteana otsalla, ja hän kuivasi käsiään alinomaa. Hänen liikkeissään oli kaatuvatautiselle ominaista kömpelyyttä ja äkillistä rajuutta. — Kuulkaapas te siellä! Puhukaa, isä, ja nolatkaa hänet!

Silloin Tavannes huomasi piirin toisella puolella sen papin, jonka yli hänen veljensä oli aamulla ratsastanut. Isä Pezelayn kalpeat kotkankasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, ja leveä side peitti toista ohimoa ja osaksi kasvojakin. Mutta siteen alla ei hänen silmäinsä tuli ollut heikentynyt eikä myöskään hänen kielensä myrkky. Hän oli tullut kuninkaan puheille, sillä kukaan muu ei tahtonut sekaantua hänen rajun vastustajansa asioihin. Ja nyt, hänen valmistuessaan tuhoamaan vastustajansa, kun hänen vuoronsa kerrankin oli tullut, näytti hänen pitkä, laiha vartalonsa kapeassa, mustassa uumatakissa entistäkin pitemmältä, laihemmalta, myrkyllisemmältä ja käärmemäisemmältä.

Hän seisoi siinä sopivasti edustamassa Pariisin pimeätä kiihkokatolisuutta, jota Kaarle ja hänen seuraajansa, perikatoon tuomitun suvun viimeinen jäsen, vuoroin käyttivät aseenaan, vuoroon pelkäsivät liian mahtavana, ja jolle Euroopan turmeltunein ja epäsiveellisin hovi synkkinä hetkinään osoitti alhaista, orjallista kunnioitusta. Juopuneiden, häpeämättömien hovimiestenkin kesken, jotka kannattivat, jos ylimalkaan mitään kannattivat, silloista toista vaikutusta, renessanssia, pidettiin häntä tärkeänä miehenä, ja kreivi Hannibal tiesi sen. Hän tiesi, ettei ainoastaan Kaarlen, vaan useimpien tässä läsnäolevien silmissä pappi oli pyhempi kuin neitsyt ja keritty päälaki arvokkaampi kuin tahrattoman viattomuuden kaikki hyveet.

— Sopiiko kuninkaan antaa toisella kädellä ja ottaa takaisin toisella? — aloitti pappi äänellä, joka oli käheä, mutta kuitenkin nariseva ja intohimon kannattamana kaikui joukon yli. — Tuleeko hänen säästää parhaimmat niistä miehistä ja neidoista, jotka Jumala on tuominnut, kirkko kironnut ja kuningas luovuttanut? Onko kuninkaan käsi lyhentynyt taikka hänen sanansa kumottu, koska eräs mies tekee, mitä hän on kieltänyt, ja jättää tekemättä, mitä hän on käskenyt? Saako Jumalaa pilkata? Voi, voi teitä, — jatkoi hän kääntyen kädet koholla Tavannesin puoleen, — jotka mielihyvin katselette heidän neitojensa punaista ja valkeaa hipiää ja otatte saaliista parhaimmat palat, säästäen, kun kuninkaan käsky kuuluu: älä säästä! ja jotka iskette miekalla pyhää kirkkoa! Te, jotka…

— Vastatkaa, herra! — huusi Kaarle iskien kannuksillaan maata raivoissaan. Hän ei voinut kauan kuunnella ketään. — Onko niin? Onko niin? Teettekö te sillä tapaa?

Kreivi Hannibal kohautti hartioitaan ja oli juuri vastaamaisillaan, kun samea, juopunut ääni kuului joukosta hänen takaansa.

— Mitä niin? Mitä? — mörisi ääni. Ja muuan olento, jonka silmät olivat veristyneet, parta ja loistava puku epäkunnossa, tunkeutui orjamielisen piirin läpi. Se oli marski Tavannes. — Hei, mitä nyt? Härnäättekö kuningasta, niinkö? — nikotti hän julman näköisenä katsellen isä Pezelaytä käsi miekkansa kahvassa. — Vaikka olisitte kymmenen kertaa pappi…

— Hiljaa! — huusi Kaarle miltei vaahdoten raivosta tämän uuden keskeytyksen johdosta. — Ei se ole hän, hupsu! Se on teidän saastainen veljenne.

— Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! — vastasi marski uhkaavasti. Hän näkyi olevan kyllin selvä kuullakseen, mitä sanottiin, mutta ei ymmärtänyt, mistä oli puhe, ja se aiheutti hiljaista hihitystä, joka heti raivostutti häntä. Hän kääntyi ja nipisti lähintä naurajaa korvasta. — Hävytöntä! — huusi hän. — Minä opetan teidät nauramaan, kun kuningas puhuu! Penikka! Joka nauraa hänen majesteettiaan tai loukkaa veljeäni, joutuu tekemisiin Tavannesin kanssa.

Kuningas, joka oli niin vimmastunut, että tuskin saattoi puhua, polki kahdesti lattiaa.

— Idiootti! — huusi hän. — Tyhmyri! Anna hänen olla rauhassa. Se ei
ole hän. Se on kerettiläinen veljenne. Kaikkien pyhimysten nimessä!
— Ja hänen suustaan tulvi kirouksia. — Kuulkaa minua ja olkaa vaiti!
Kuulkaa… teidän veljenne…

— Jollei hän palvele teidän majesteettianne, tapan hänet tällä miekalla! — keskeytti parantumaton marski, — kuten olen tappanut kymmenen henkeä tänään. Kymmenen! — Ja horjahtaen taaksepäin hän pelastui kaatumasta tarttumalla Chicotin kaulaan.

— Pystyssä, kaunis marski! — huudahti hovinarri, kutkuttaen häntä toisella kädellään leuan alta ja tukkien häntä toisella, sillä hänkään ei ollut selvällä päällä.

— Hiljaa! — huusi Kaarle huitoen kärsimättömällä vimmalla pitkiä käsivarsiaan. — Jumalani, olenko tappanut jokaisen järkevän miehen? Oletteko kaikki hulluja? Hiljaa! Kuuletteko? Hiljaa! Ja antakaa minun kuulla, mitä hänellä on sanottavaa, — ja samalla hän viittasi kreivi Hannibaliin. — Ja muistakaa, herraseni, että pysytte asiassa, — jatkoi hän kiroten.

— Jos on kysymyksessä teidän majesteettinne palveleminen, — vastasi Tavannes, — ja kuuliaisuus teidän määräyksiänne kohtaan, niin minä olen siihen soveliaampi kuin tuo, joka seisoo tuolla, — ja hän viittasi pappiin. — Siitä annan sanani ja voin sen todistaa.

— Mitenkä, herra, — huusi Kaarle. — Mitenkä, sanokaapa! Miten voitte sen todistaa?

— Tekemällä teidän puolestanne sellaista, mitä hän ei tee, sire! — vastasi Tavannes halveksivasti. — Pankaa hänet koetteelle, ja jos hän palvelee kirkkoaan niinkuin minä kuningastani…

— Älkää lörpötelkö! — tiuskaisi Tavannes jyrkästi, — vaan toimikaa! Parempi on se, — jatkoi hän, — joka valloittaa kaupungin, kuin se, joka surmaa naisia. Ei, sire, — kiirehti hän jatkamaan nähdessään kuninkaan hätkähtävän, — älkää suuttuko, vaan kuunnelkaa minua. Te haluaisitte lähettää viestin Bironille asehuoneeseen? Te etsitte sanansaattajaa, sire? Sallikaa tämän kelpo papin ruveta lähetiksenne. Käskekää hänen viedä teidän majesteettinne määräykset Bironille, puhutella suurmestaria kasvoista kasvoihin ja saattaa hänet järkiinsä. Tai, jos hän ei tahdo, niin minä teen sen. Olkoon se koetuksena.

— Ja jos hän ei mene, niin minä menen! — toisti Tavannes. — Se sopii koetukseksi.

Kuningas pyörähti äkkiä isä Pezelayn puoleen. — Kuuletteko, isä? — sanoi hän. — Mitä siitä sanotte?

Papin kasvot kävivät yhä enemmän vahan värisiksi. Hän tiesi, että asehuoneen vallien turvissa oli miehiä, joita eivät mitkään sopimukset tai Bironin kiellot estäisi tarttumasta hänen kurkkuunsa, kun hän kerran astuisi uhkaavien, pitkien tykkien ohi synkkien porttien sisäpuolelle; miehiä, jotka olivat nähneet, kuinka heidän naisensa ja lapsensa, vaimonsa ja sisarensa uhrattiin hänen käskystään, ja jotka nyt ennen kuolemaansa eivät parempaa toivoneet kuin että saisivat seistä kasvoista kasvoihin, silmästä silmään hänen kanssaan ja jäsen jäseneltä repiä hänet palasiksi. Tämä vaatimus oli siis yksipuolinen ja kohtuuton, mutta juuri siitä syystä se niin järkytti häntä. Että tuo mies yllätettynä oli ovelasti keksinyt tämän satimen, se aivan kauhistutti. Hän ei uskaltanut suostua, mutta tuskin kieltäytyäkään. Ja tällä välin partaansa hymyilevien hovimiesten katseet seurasivat häntä. Lopuksi hän puhui, mutta hänen äänensä oli menettänyt rohkean ja varman sävynsä.

— Syytöksistä puhdistautuminen ei kuulu minulle, — huusi hän kimeästi ja kiivaasti, — vaan niille, joita syytetään, jotka eivät totelleet kuninkaan käskyä ja jotka ovat pitäneet mitättöminä hänen kristillisiä määräyksiään. Teidän, kreivi Hannibal, joka olette kerettiläinen tai tuskin kerettiläistä parempi, on helppo sanoa: minä menen. Sillä te menette vain omienne luo, ja teidän omanne ottavat teidät vastaan.

— Teidän käskystänne? En! — kiljahti pappi vimmoissaan. — Hänen majesteettinsa tietää, palvelenko häntä vai en.

— Tiedän, — huusi Kaarle polkien jalkaa raivoissaan, — että te kaikki palvelette minua silloin, kun itseänne miellyttää. Että te kaikki olette saman vitsakimpun varpuja, saman taakan puita, helvetinsikiöitä omien asioittenne hoitamisessa, mutta kuhnureita minun asioissani. Te tapatte tänään, ja huomenna sysäätte sen minun niskoilleni! Niin, niin te teette, niin juuri! — kertasi hän hurjasti, päättäen vakuutuksensa kamalalla kirouksella. — Kuolleet ovat yhtä hyviä palvelijoita kuin te. Foucauld oli parempi. Foucauld, Foucauld! Voi, hyvä Jumala!

Ja äkkiä, kaikkien nähden, huulillaan pyhä nimi, jota hän niin usein oli pilkannut, Kaarle kääntyi ja peittäen käsillään kasvonsa purskahti lapselliseen itkuun. Syvä hiljaisuus valtasi kaikki läsnäolijat — Bussyn, jonka miekassa vielä oli hänen serkkunsa Resnelin verta, Fervacquesin, ystävänsä pettäjän, Chicotin, kilpailijansa murhamiehen, ja Coconnas julmurin —, miehet, joiden kädet vielä olivat teurastuksen jäljiltä pesemättömät, ja häpeämättömät naiset, jotka seisoivat seinävierillä, — kaikki, jotka käyttivät tätä nyyhkyttävää miestä astinlautanaan ja saadakseen tahtonsa täytetyksi ja päästäkseen halujensa perille tallasivat hänen heikon sielunsa vereen ja lokaan.

Toinen katseli toistaan neuvottomana. Äsken rohkeissa silmissä alkoi herätä pelko, hetki sitten kuumeisesti punoittavat posket kalpenivat. Jos hän näin äkillisesti muutti mieltään, jos näin vähän saattoi luottaa hänen päähänpistoihinsa ja päätöksiinsä, niin kenen henki oli turvassa? Kenen vuoro voisikaan olla jo huomenna? Tai ketä ei voitaisi pitää syyllisenä tämän päivän tapahtumiin? Moni, josta hetki sitten katumus oli tuntunut olevan kovin kaukana, katsoi väristen taakseen. Tuntui siltä kuin olisivat vainajat, joiden ruumiit makasivat aivan ovien edustalla, ja Pariisin lukemattomat kuolleet, joiden tuskanhuudot vielä väreilivät ilmassa, varjojen hahmossa kokoontuneet pylvässaliin ja seisten siellä murhaajiensa takana kuiskineet kylmin henkäyksin elävien korviin: »Tehkää tiliä! Mitä minä olen, sellainen on sinustakin tuleva!»

Kreivi Hannibal mursi tämän lumouksen ja hiljaisuuden, ja laskien kätensä veljensä olkapäälle hän astui askeleen eteenpäin.

— Ei, sire, — huusi hän äänellä, jonka kaiku uhmaavasti kiersi kattoa ja tuntui haastavan taisteluun niin eläviä kuin kuolleitakin. — Jos kaikki kieltävätkin, mitä ovat tehneet, niin minä en kiellä. Mitä olemme tehneet, sen olemme tehneet. Ja niin se olkoon. Kuolleet ovat kuolleita. Ja olkoot. Mutta vielä on teidän majesteetillanne yksi palvelija, joka täyttää tahtonne, yksi sotilas, jonka henki on teidän käytettävänänne. Olen sanonut tahtovani lähteä ja minä lähden, sire. Ja te, kirkonmies, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen katkeran ylenkatseellisena, — lähdettekö tekin… edes kirkkoon? Kirkkoon, kaljupää! Menkää, valvokaa ja rukoilkaa puolestamme! Paastotkaa ja ruoskikaa ruumistanne puolestamme! Ruoskikaa noita olkapäitä, ruoskikaa, kunnes niistä veri valuu! Sillä siinäpä onkin kaikki, mitä näytte voivan tehdä kuninkaanne hyväksi.

Kaarle kääntyi. — Vaietkaa, pilkkakirves! — sanoi hän murtuneella äänellä. — Älkää kylväkö lisää katkeruuden siemeniä! Nyt jo — ja väristys puistatti hänen pitkää, honteloa vartaloaan — näen verta kaikkialla! Verta? Voi, hyvä Jumala, näenkö enää koskaan mitään muuta? Mutta nyt ei enää voi kääntyä takaisin. Tehtyä ei voi saada tekemättömäksi. Vai niin, te menette siis Bironin luo. Ja voitteko te, — jatkoi hän kääntyen synkkänä marski Tavannesin puoleen, — ottaa hänet mukaanne ja kertoa hänelle, mitä hänen tulee tietää.

Mutta kun molemmat olivat astuneet salin poikki hovimiesten nopeasti väistyessä heidän tieltään, kosketti marski Hannibalin hihaa.

— Sepä riippui hiuskarvasta, — kuiskasi hän; nähtävästi hän oli ollut selvempi kuin miltä näytti. — Pane mieleesi, ettei käy päinsä vastustaa pikku herraamme, kun hän saa kohtauksensa. Muista se ensi kerran varalle, taikka sinun käy hullummin, veli. Tällä kertaa selvisit asiasta loistavasti ja niistit tuota mustaa paholaista kerrassaan ihmeteltävällä tavalla. Mutta niin mieletön et aikone olla, että lähdet Bironin luo?

— Parempi olla lähtemättä! — vastasi marski. — On helpompi päästä sinne sisään kuin sieltä ulos… ehjin kurkuin! Oletko milloinkaan pyydystänyt villikissoja puun ontelosta? Ensiksi poikasia ja sitten emoa? Hyvä on, juuri sellaista siitä tulee! Kuule neuvoani, veli. Aja takaa Montgomeryä, jos sinua haluttaa, ratsasta Nancayn kanssa Chatilloniin, hän on juuri lähtemäisillään, mene Pariisista minne ikänä sinua haluttaa, mutta älä lähde sinne! Biron vihaa meitä, ainakin minua. Ja mitä kuninkaaseen tulee, unohtaa hän koko jutun viikon kuluttua, jos hän ei näe sinua pariin päivään.

Marski tuijotti häneen hetken. — Lempo soikoon! — sanoi hän, — miksi? Et ainakaan kuninkaan mieliksi, sen näen. Mitä luulet sieltä saavasi, veli?

— Hugenottipapin, — vastasi Hannibal ystävällisesti. — Tarvitsen sellaisen, joka on hengissä, ja niitä on harvassa vapaina. Näin ollen minun täytyy lähteä häntä hakemaan.

— Ja kiskaisten miekankannikettaan paremmin kohdalle hän asteli pihan poikki portille ja hevostensa luo.

Marski palasi nauraen saliin ja kämmenellään reittään läjähyttäen törmäsi epähuomiossa yhteen erään ulospyrkivän kanssa.

— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — nikotti marski. Ja uudelleen läjähyttäen reittään hän taas purskahti nauruun.

XIII.

LÄHETTINÄ.

Siellä, missä Pariisin vanha valli, josta ei enää ole merkkiäkään jäljellä, kulki idästä virran pohjoista rantaa kohden, oli tähän aikaan Seinen ja vallin välisessä kulmauksessa St. Pol-kadun takana oleva alue sen ajan häiriöitä kuvaavassa tilassa. Aivan vedenrajassa synkkä vanha St. Polin palatsi, hullun kuninkaan Kaarle kuudennen ja hänen turmeltuneen puolisonsa Isabeau de Bavièren muinainen asunto, levitteli sammaltuneiden esipihojensa ja sortuneiden pylväskäytäviensä sokkeloita, kolkkona muistopatsaana gotiikan päiviltä, jotka olivat Ranskasta häviämässä. Sen avarat puistikot ja hämärät lehtimajat täyttivät virran ja St. Antoine-kadun välisen koko alueen. Ja pohjoispuolella, Bastiljin kahdeksan suuren tornin varjossa, joista neljä ikäänkuin katsoi ulospäin ehkäistäkseen vieraan tuloa ja neljä sisäänpäin hillitäkseen kaupunkia, oli toinen palatsi, alkaen sieltä, minne St. Pol päättyi, jatkamassa rappeutumisen aluetta kaupungin valliin asti.

Tämä toinen palatsi, eriskummainen, sekava ryhmä pieniä harjatorneja, teräviä huippuja ja päätyjä, oli nimeltään Hotel des Tournelles, joka samaten kuin naapurinsakin muistuttaen Englannin vallan aikoja oli ollut käskynhaltija Bedfordin hallitustalona. Sitten se oli noin sata vuotta ollut Ranskan kuninkaitten kaupunkiasuntona, mutta kun Henrik II oli linnan turnajaiskentällä saanut surmansa juuri saman Montgomeryn keihäästä, joka nyt henkensä kaupalla pakeni Guiseä, ei hänen leskensä siellä enää viihtynyt. Katariina de Medici, hänen poikansa ja hovinsa olivat sen hylänneet, ja nyt sen puutarhat olivat jo villiintyneet sotkuisiksi metsäpuistoiksi, katot vuotivat, rotat leikkivät siellä, missä kuninkaat olivat nukkuneet, ja rappeutuminen edistyi hiljakseen. Toisinaan kuiskailtiin, että Ludvig yhdennentoista synkkä haamu kummitteli sen autioissa suojissa.

Virran ja vallin sisäkulmauksessa oli asehuone, jonka näiden hylättyjen linnojen rappiolle jääneet pihat ja ympärysmuurit eristivät muusta Pariisista. Muutamia vuosia aikaisemmin oli erään ruutitehtaan räjähdys hävittänyt sen suureksi osaksi, mutta nyt se oli melkein kokonaan uusi, ja kun sillä oli edessään turvana Seine Billyn torniraunioihin asti ja toisaalta Bastilji oli sitä lähellä, pidettiin sitä yhtenä »Pariisin avaimia». Se oli tykistön päällikön hallussa, ja sen vallien sisäpuolelta oli herra de Biron, joka oli valtiollisilta mielipiteiltään hugenotti, joskaan ei uskoltaan, ja tähän aikaan siinä toimessa, etsinyt turvaa ensi hälytyksen kuultuaan. Pitkin päivää hän oli päästänyt sisään joukon pakolaisia, joiden rohkeus tai hyvä onni oli toimittanut heidät asehuoneen portille. Illan hämärtyessä, sellaisen teurastuksen jälkeen, jollaista ei tämä onneton kaupunki ollut nähnyt sitten Armagnacien suuren verilöylyn sataviisikymmentä vuotta aikaisemmin, ilmaisivat sytyttimien hohde hämärän lävitse ja vahtien kumeat askeleet, että yhä vielä oli Pariisissa sellainen paikka, jossa kuninkaan käskyllä ei ollut valtaa.

Vastakohtana kaupungin epäjärjestykseen oli täällä kuolemanhiljaista, niin kammottavan äänetöntä, että pelkuri varmaankin olisi pysähtynyt epäröimään, ennenkuin sitä lähestyi. Mutta se tuntematon mies, joka illan suussa ratsasti katua pitkin asehuoneen porttia kohden, ainoan palvelijan juostessa hänen vierellään jalustimesta kiinni pitäen, nyökkäsi vain kolean hyväksyvästi näille toimenpiteille. Likemmäksi päästyään hän loi puolelle ja toiselle tarkkaavia katseita eikä seisahtunut, ennenkuin käheä ääni vaati häntä pysähtymään hänen ehdittyään kuuden hevosenpituuden päähän asesäiliön portista. Silloin hän pidätti hevostaan ja korottaen ääntään kysyi selvästi herra de Bironia.

— Menkää, — sanoi hän käskevästi, — ilmoittamaan suurmestarille, että täällä on kuninkaan lähetti, joka tahtoo puhua hänen kanssaan.

Kuului sadatusta ja katkera huudahdus: — Kuningasko? — Kuningas Herodes! — ja sitten kuiskaavaa keskustelua, joka toisen alhaalla hämärässä odottavan miehen korvissa kuului pahaenteiseltä. Molemmat saattoivat eroittaa kytevien sytyttimien himmeänpunervan tulen ääressä edestakaisin liikkuvia olentoja. Pian eräs portin luona seisova mies sytytti soihdun, pitäen sitä niin, että sen valo lankesi alaspäin. Vieraan palvelija piiloutui hevosen taakse.

Jos niin oli, niin ratsastajan rohkea ryhti ja levollinen käytös ehkäisi aikeen. — Lähetän noutamaan suurmestaria, — ilmoitti sitten se mies, joka oli ennen puhunut. — Kenen nimessä?

— Sillä ei ole väliä, — vastasi tuntematon. — Sanokaa: kuninkaan lähetti.

Tämä vakuutus näytti tyydyttävän, sillä mies vastasi: — Hyvä on! — ja hetken kuluttua avattiin portissa pieni ovi, suojaristikko kohosi naristen ylös, ja vallihaudan poikki sysättiin lankku. Ratsastaja odotti, kunnes kaikki oli kunnossa, luisui sitten hevosen selästä maahan, heitti ohjakset palvelijalle ja astui rohkeasti vallihaudan poikki. Tuokiossa hän oli jättänyt taakseen pimeän kadun, virran ja rääkättyjen huudot, joita yötuuli kantoi mukanaan toiselta rannalta, ja seisoi holvikattoisessa porttikäytävässä, kirkkaassa hohteessa, kiiluvien silmien ja vihaisten kasvojen piirittämättä.

Ensi hetkellä valo häikäisi häntä, mutta vartijat puolestaan eivät olleet paremmassa asemassa, sillä tuntematon oli naamioitu. Tietämättä, kuka heitä katseli mustan samettinaamion takaa, he tuijottivat häneen tyrmistyneinä ja neuvottomina. Siellä oli miehiä, paljastetut aseet käsissään, jotka olisivat lävistäneet hänet, jos olisivat tienneet, kuka hän oli, ja useita, jotka eivät suinkaan olisi estäneet heitä tätä tekemästä. Mutta epätieto ja miehen äänensävy lamautti heidät. Sillä he ajattelivat, että hän saattoi olla kuka tahansa. Condé tosin oli liian pieni, mutta Navarran kuningas, jos hän vielä oli elossa, voisi kylläkin täyttää tuon kaavun taikka Guise taikka Anjou taikka kuningas itse. Ja vaikka muutamat eivät olisikaan arastelleet tahria käsiään kuninkaalliseen vereen, olisivat kuitenkin useat kiirehtineet sitä estämään. Ja niin he seisoivat neuvottomina tuijottaen naamion tummaa epätietoisuutta ja sen silmänaukoista kiiluvien silmien hymyilevää arvoitusta, kunnes muuan käsi, jonka omistaja oli tovereitaan rohkeampi, kurotti sieppaamaan verhon pois.

Tuntematon antoi miehelle nyrkillään korvapuustin. — Pois, roisto! — sanoi hän käheästi. — Ja te, — kääntyen upseerin puoleen, — viekää minut heti herra de Bironin luo!

— No no, — sanoi hän, — ei niin kiirettä! — Ja eräs miehistä, ottaen johdon käsiinsä, huusi: — Ei! Me emme ehkä tarvitsekaan herra de Bironia. Ensiksi teidän nimenne.

— Kertokaa päälliköllenne, — sanoi hän, — että se, joka näin tarttui helluntaiyönä hänen ranteeseensa, on täällä ja haluaa häntä puhutella. Ja sanokaa, pankaa muistiinne, että minä tulen hänen luokseen eikä hän minun luokseni!

Tämä merkki ja hänen äänensä sävy vaikutti rohkeimpiinkin. Kaksi kolmattaosaa vahdissa olevista miehistä oli hugenotteja, jotka himoitsivat kostaa toveriensa veren, ja upseeristaan välittämättä nämä tahtoivat ottaa kutsumattoman vieraan haltuunsa, jos tämä oli paavilainen, kääntymättä suurmestarin puoleen, jonka maltillisuutta he pelkäsivät. Veitsenisku kylkiluiden väliin ja ruumis vallihautaan… miksi ei se kävisi päinsä, kun sellaista tapahtui ulkopuolellakin? Mutta nämäkin epäröivät nyt, ja herra Peridol, luutnantti, luki heidän silmistään saman epäluulon, joka hänessä itsessäänkin oli syttynyt, ja olisi hyvinkin mielellään totellut, jos hänen miehensä vain sallisivat. Tuntemattoman käytös oli todella vaikuttanut häneen, ja siksi hän jo lähdettyään vielä kerran palasi päästäkseen varmuuteen siitä, että miehillä ei ollut pahoja aikeita hänen poissaollessaan, eikä jättänyt heitä, ennenkuin oli kuiskannut erään miehen korvaan.

Hänen poistuttuaan lähetti nojasi porttikäytävän seinään. Seisten siinä painunein päin, ajatuksiinsa vaipuneena, hän ei näyttänyt huomaavan synkkiä katseita, joiden esineenä hän oli. Tässä asennossa hän pysyi, kunnes upseeri palasi, seurassaan lyhtyä kantava mies. Heidän tullessaan tuntematon havahtui ajatuksistaan ja saatuaan merkin seurata Peridolia astui mitään huomauttamatta kahden pihan poikki ja yhä ääneti erääseen rakennukseen, joka sijaitsi ympärysmuurin äärimmäisessä itäisessä kulmauksessa lähinnä Billyn tornin raunioita. Tänne, ylimpään kerrokseen, oli asesäiliön päällikkö järjestänyt tilapäisen asuntonsa.

Huoneessa, johon vieras opastettiin, oli ilmeisiä merkkejä siitä, kuinka kiireesti se oli pantu asuttavaan kuntoon. Kattohirsistä, joita ei oltu laudoilla päällystetty, riippui kaksi hopealamppua, luoden valoaan sikin sokin heitetyille aseille ja panssareille, pergamenteille, kirjoille ja teräskypäreille. Nämä kapineet eivät peittäneet ainoastaan pöytiä, vaan myöskin tuoleja ja arkkuja, jotka sen ajan tavan mukaan oli sijoitettu jäykkään järjestykseen pitkin vaateverhoisia seiniä. Sekamelskan keskellä, paljaalla lattialla, käveli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu oli edistänyt hugenottien kokoontumista Pariisiin… ja siten heidän perikatoansa. Ei ollut kumma, että päivän tapahtumat, kauhu ja hämmästys yhä kuohuttivat hänen mieltään, eikä ensinkään ihmeellistä, ettei hänkään, jota pidettiin jäykkyyden ja umpimielisyyden perikuvana, voinut tällä kertaa salata kiehuvaa vihaansa. Hän pysyi tosin ääneti niin kauan, kunnes upseeri oli poistunut ja sulkenut jälkeensä, seisten pöydän ääressä ylpein ryhdin ja katsellen vierastaan ankarasti. Mutta samassa kun hän huomasi heidän olevan kahden, alkoi hän puhua.

— Teidän korkeutenne voi nyt riisua naamion, — sanoi hän yrittämättä salata ylenkatsettaan. — Tosin teitte viisaasti ryhtyessänne tähän varokeinoon, sillä ilman sitä olisitte tuskin hengissä päässyt luokseni. Jos vartiosto portilla olisi tuntenut teidät, en olisi voinut vastata teidän korkeutenne hengestä. Sitä häpeällisempiä ovat ne tämän päivän työt, — jatkoi hän kiivaasti, — jotka ovat pakottaneet Ranskan kuninkaan veljen kätkemään kasvonsa omassa pääkaupungissaan ja omassa linnoituksessaan. Sillä minä uskallan sanoa teille, monsieur, mitä kukaan muu ei sanoisi, nyt kun amiraali on kuollut. Te olette palauttaneet takaisin Armagnacien päivät. Te olette panneet toimeen verilöylyn ja tuottaneet Ranskalle pahaa mainetta, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei teidän vuorostanne tarvitsisi kärsiä siitä, mitä olette tehneet. Mutta jos yhä seuraatte herra de Guisen neuvoja, niin sanon teille erään asian, — ja hänen äänensä kävi matalaksi ja koleaksi, — Burgundia voitti Orleansin, mutta joutui sitten vuorostaan Montereaun sillalle.

— Luuletteko minua kuninkaan veljeksi? — kysyi vieras, ja selvää oli, että hän hymyili naamionsa takana.

Bironin kasvojen ilme muuttui. — Luulen teitä, — sanoi hän terävästi, — siksi, jonka merkin minulle lähetitte.

— Viisaimmatkin erehtyvät toisinaan, — vastasi toinen naurahtaen hiljaa. Ja hän riisui naamionsa.

Ritarikunnan suurmestari peräytyi askeleen, ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta.

— Herra de Tavannesko? — huudahti hän, ja hän vaikeni hetkeksi sulasta hämmästyksestä. Sitten lyöden kämmenensä pöytään hän kysyi: — Mitä tämä petos merkitsee?

— Asia on aivan yksinkertainen, — vastasi Tavannes levollisesti. — Ja kuitenkin, kuten juuri äsken sanoitte, olisin tuskin ilman sitä päässyt luoksenne. Ja minun täytyi päästä luoksenne. Ei, herra de Biron, — lisäsi hän nähdessään Bironin raivoissaan tarttuvan vieressään pöydällä olevaan kelloon, —sillä tavoin ette voi saada tehtyä tekemättömäksi.

— Voin ainakin luovuttaa teidät, — vastasi suurmestari kiivaasti, — niille, jotka menettelevät kanssanne, niinkuin te olette menetellyt meidän omaistemme kanssa.

— Siitä teille ei tule mitään hyötyä, — vastasi kreivi Hannibal maltillisesti, — sillä kuulkaapa, suurmestari, minä tulen kuninkaan puolesta. Jos soditte häntä vastaan ja pidätte hänen linnoitustaan hallussanne ihan hänen nenänsä edessä, olen minä hänen lähettinsä ja hänen kaikkeinpyhimpänsä. Jos teidän välillänne on rauha ja te määräätte täällä hänen tahdostaan, niin olen hänen palvelijansa ja siis myöskin turvassa.

— Rauhassa ja turvassa? — huusi Biron vihasta vapisevalla äänellä. — Ja ovatko ne rauhassa ja turvassa, jotka tulivat tänne luottaen hänen sanaansa, jotka makasivat hänen palatsissaan ja nukkuivat hänen vuoteissaan? Missä he ovat, ja mitä on heille tapahtunut, kun te uskallatte vedota kansainväliseen lakiin taikka hän Bironin uskollisuuteen? Kuinka te uskallatte ärsyttää minua, te, jonka veli tänään usutti tämän kehnon kaupungin koiria Ranskan jaloimpien kimppuun, joka olette liittoutunut ulkomaisen joukkion kanssa tehdäksenne sellaisen työn, että maamme siitä haisee maailman sieraimissa vielä sitten, kun me jo olemme tomuna? Te tulette tänne puhumaan rauhasta ja turvallisuudesta! Herra de Tavannes, — ja hän iski kämmenellään pöytään, — te olette rohkea mies. Minä tiedän, miksi kuningas tahtoi lähettää juuri teidät, mutta en tiedä, miksi te tahdoitte tulla.

— Kerron sen teille myöhemmin, — vastasi kreivi Hannibal tyynesti. —
Sillä ensiksikin kuninkaan asia. Viestini on lyhyt, herra de Biron.
Haluatteko pitää tasapainoa Ranskassa?

Ritarikunnan suurmestari rypisti otsaansa tuimana. — Olen toiminut välittäjänä yhden kerran liikaa, — murisi hän.

— Nyt ei tarvitse mennä välittämään, vaan pitää tasapainoa, — vastasi Tavannes levollisesti. Tässä on puhe vain… mutta asiasta toiseen, onko teillä halua, herra de Biron, ruveta Rochellen kuvernööriksi? Kuningas tahtoo, tänään rangaistuansa, osoittaa ankaruuden jälkeen lempeyttä, kuten viisaan hallitsijan tulee. Ja rauhoittaakseen rochellelaisten mieliä hän tahtoisi antaa heille vallanpitäjän, joka on heille mieluinen ja myös uskollinen hänen majesteetilleen… taikka muuten syntyy sota. Sellainen mies tulee siinä asemassa olemaan koko kuningaskunnan herrana, sillä hänellä on Janus-temppelin avaimet, ja hänen pidättäessään tai hellittäessään merikarhunsa on Ranskassa rauha tai sota.

— Tuleeko kaikki tuo kuninkaan suusta? — kysyi Biron ivallisesti. Mutta hänen mielen kuohunsa oli asettunut. Hän oli käynyt miettiväiseksi, epäluuloiseksi, ja katseli toista niin tarkasti kuin olisi tahtonut lukea hänen salaisimmatkin ajatuksensa.

— Tarjous on hänen, mietteet minun, — vastasi Tavannes kuivasti. — Sallikaa minun lisätä vielä yksi. Amiraali on kuollut, Navarran kuningas ja Condén prinssi ovat vankina. Kuka nyt pitää tasapainoa italialaisia ja Guisejä vastaan? Ritarikunnan suurmestari, jos hän on viisas ja tyytyy säätämään Ranskalle lakia Rochellen linnoituksesta.

— Te olette rohkea mies, — huudahti hän vihdoin. — Mutta timeo Danaos et dona ferentes [pelkään danaolaisia, vaikka lahjojakin tuovat. Suom.], — jatkoi hän katkerasti. — Te tarjoatte liian paljon.

— Niin, täällä. Ettekä liian julkisesti vastusta kuninkaan tahtoa.
Siinä kaikki.

Suurmestari näytti ällistyneeltä. — En luovuta ketään, — sanoi hän. —
En ketään! — Olkoon se asia selvä.

Syntyi vaitiolo. Sitten Biron kysyi: — Tietääkö herra de Guise tästä tarjouksesta? — ja hänen silmänsä kirkastuivat. Hän vihasi Guisejä ja he vihasivat häntä, siinä kohdassa hän oli hugenotti.

— Hän on lähtenyt kauas tänään, — vastasi kreivi Hannibal kuivasti.
— Ja jos siitä ei ole pahempia seurauksia, voi hän olla tyytyväinen.
Rouva Katariinalla on tästä tieto.

Biron oli selvillä siitä, että marski Tavannes oli leskikuningattaresta riippuvainen, ja hän kohautti olkapäitään.

— Niin, tämähän näyttää rouva Katariinan valtiotaidolta, — mutisi hän, — hänen tapaiseltaan! — Ja viitaten vierastaan istuutumaan vaatepäällystäiselle arkulle seinän viereen hän itse istui tuoliin pöydän ääreen ja mietti hetkisen otsa rypyssä, uneksivin silmin. Hetken kuluttua hän naurahti katkerasti. — Te olette sytyttäneet roihun, — sanoi hän, — ja toivotte nyt, että minä sen sammuttaisin.

— Te olette tehneet teon, ja nyt teitä kauhistuttaa, kun pitäisi maksaa veren hinta. Sepä se, vai mitä?

— Haluamme mieluimmin maksaa sen herra de Bironille, — vastasi kreivi
Hannibal kohteliaasti.

Jälleen suurmestari vaikeni hetkeksi. Vihdoin hän katsahti Tavannesiin, ja hänen katseensa oli läpitunkeva kuin teräs.

— Jos siinä on jotakin takana, niin minä en siitä tiedä, — vastasi
Tavannes varmasti.

Bironin tuikea katse herposi. — Mutta sanoittehan, että teillä oli muuan tarkoitus, — huomautti hän.

— Mainitkaa ensimmäinen, tehkää niin hyvin. — Biron työnsi puhuessaan hiukan leukaansa ulospäin.

— Onko täällä asehuoneessa eräs herra de Tignonville, poitoulainen aatelismies?

Tavannes kohautti olkapäitään. — Minä tarvitsen sellaista pappia, — sanoi hän huolettomasti, — mutta hänelle ei siitä koituisi vahinkoa.

— Tänäänkin? Nom de Dieu! Tänään! No niin, — ja hän pyrki syrjäyttämään tämän asian, — minä en voi häntä auttaa. Minulla ei ole täällä pappia. Jos on jotakin muuta, millä voin palvella häntä…

— Ei ole mitään, kiitän teitä, — vastasi Tavannes. — Nyt minun on vain vietävä vastauksenne kuninkaalle. — Ja hän nousi kohteliaasti ja otti pöydältä naamionsa.

Herra de Biron katseli häntä hetkisen ikäänkuin tuumien, minkä vastauksen antaisi. Sitten hän nyökkäsi ja soitti vieressään olevaa kelloa.

— Naamio! — kuiskasi hän hiljaa, kun kuului lähestyviä askeleita, ja totellen viittausta Tavannes pani naamion kasvoilleen. Heti sen jälkeen se upseeri, joka oli saattanut hänet tänne, avasi oven ja astui sisään.

— Peridol, — sanoi herra de Biron, nousten seisaalleen, — minä olen saanut viestin, joka kaipaa vahvistusta, ja sen saadakseni minun täytyy lähteä liikkeelle. Minä menen marski Tavannesin asuntoon, pankaa se mieleenne — hän saa olla minusta vastuussa; siksi aikaa jää tämä herra tänne tarkasti vartioitavaksi yläkerran eteläisessä huoneessa. Teidän tulee kohdella häntä panttivankina, kaikin puolin säädyllisesti, ja hän saa pysyä tuntemattomana. Mutta jos en palaa huomenna puolipäivän aikaan, niin jätätte hänet alhaalle miesten haltuun, he kyllä tietävät, mitä hänelle on tehtävä.

Kreivi Hannibal ei yrittänyt keskeyttää häntä eikä myöskään ilmaissut sitä hämmennystä, jota varmaankin tunsi. Mutta suurmestarin lopetettua hän sanoi totisella, matalalla äänellä:

— Herra de Biron, tästä saatte minulle maksaa! — ja hänen silmänsä säihkyivät naamion aukoista.

— Mahdollisesti, mutta en tänään enkä huomenna, — vastasi Biron kohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. — Peridol, toimittakaa, että tämä herra pannaan säilöön määräykseni mukaan, ja palatkaa sitten luokseni. Arvoisa herra, — ja hän kumarsi puoleksi kohteliaasti, puoleksi ivallisesti, — sallikaa minun suositella teille vaiteliaisuuden ja naamionne etuja, — ja hän viittasi kädellään ovea kohti.

Kreivi Hannibal epäröi hetken. Hän oli vihamielisen linnoituksen keskuksessa, jossa yksinäisen miehen vastustus, vaikka hän olisi ollut asestettu hampaita myöten, olisi ollut turha, ja hän oli aseeton, lukuunottamatta tikaria. Sittenkin hänet valtasi hetkellinen kova halu syöstä Bironin kimppuun ja tikari hänen kurkullaan, hänen henkensä hinnalla, kiristää itselleen turvallinen paluu. Mutta sitten hän alistui, sillä hänen tuiman ja intohimoisen luonteensa loimiin oli kutoutunut omituista viekkautta ja muutamia muita ominaisuuksia, joita ei voinut aavistaakaan. Kumartaen vakavasti hän kääntyi arvokkaana ja seurasi ääneti upseeria huoneesta.

Peridolilla oli kaksi miestä odottamassa ovella. Toiselta luutnantti otti lyhdyn ja samalla kertaa yrmeän ja kunnioittavan näköisenä opasti ylös kiviportaita herra de Bironin asunnon yläpuolelle. Tavannes seurasi; perässä kulkivat molemmat vartijat kantaen toista lyhtyä. Portaiden päässä, josta paljas käytävä kulki pohjoisesta etelään, saattue kääntyi oikealle ja sivuutettuaan kaksi ovea pysähtyi kolmannen ja viimeisen eteen, joka oli heitä vastapäätä käytävän päässä. Luutnantti avasi sen avaimella, jonka otti ovenpielestä. Sitten valaisten lyhdyllään hän kehoitti hoidokkiaan astumaan sisään.

Huone ei ollut pieni, mutta matalakattoinen ja vankilaa muistuttava; seinät olivat paljaat, ja katossa oli savun jälkiä. Lasiton akkuna oli syvässä komerossa, jonka pohja oli jalan verran lattiaa korkeammalla, ja kolean aukon läpi puhalsi tuuli, joka tänäkin elokuun iltana henki matalien rantojen nihkeää usvaa. Pöytä, kaksi tuolia ja työntösänky ilman olkia tai peitettä — siinä koko kalusto, mutta katseltuaan huonetta Peridol lähetti toisen miehistä hakemaan olkilyhdettä ja toisen tuomaan ruukun viiniä. Heidän ollessaan poissa Tavannes ja hän seisoivat odottaen ääneti, kunnes nähdessään vangin silmien etsivän akkunaa luutnantti nauroi.

— Ei mitään kankia, — sanoi hän. — Ei, niitä ei tarvitakaan. Sitä tietä ette mene, olkoon siinä ristikko taikka ei.

— Mitä sen kohdalla on? — kysyi kreivi Hannibal huolettomasti. —
Virtako?

— Aivan niin, mutta ei mitään vettä. Mutaa kuuden jalan paksuudelta, pehmeää kuin joulupuuro, mutta ei niin makeaa. Olen nähnyt, kuinka kaksi koiranpentua, jotka eivät kumpikaan painaneet enempää kuin lihava kananpoikanen, heitettiin alas tuosta akkunasta. Toinen oli hävinnyt, ennenkuin ehti laskea viiteenkymmeneen, eikä toinen elänyt kolmea vertaa niin kauan, ja sekin riippui vain siitä, että se oli pudonnut edellisen päälle ja tarrautunut siihen.

Tavannes luopui tästä puheenaiheesta kohauttaen olkapäitään ja käärien vaippansa tiiviimmin ympärilleen veti tuolin seinän viereen ja istuutui. Miehet, jotka toivat viiniä ja olkilyhteen, olivat uteliaita ja olisivat kernaasti vitkastelleet tarkastaakseen häntä salavihkaa, mutta Peridol joudutti heitä poistumaan. Luutnantti itse loi vielä katseen ympäri huonetta ja mutisi palaavansa silloin, kun hänen päällikkönsäkin palaisi. Sitten hän toivotettuaan hyvää yötä — tämä enemmän hyvästä käytöksestä kuin suopeasta mielestä johtuen — poistui huoneesta. Seuraavalla hetkellä avaimen ratina lukossa ja salpojen liukuminen paikoilleen ilmaisi Tavannesille, että hän nyt oli vankina.

XIV.

LIIAN LYHYT LUSIKKA.

Kreivi Hannibal jäi istumaan, leuka rintaa vasten, kunnes hänen korvansa vakuuttivat hänelle, että kaikki kolme miestä olivat laskeutuneet portaita alas alempaan kerrokseen. Silloin hän nousi ja otettuaan lyhdyn pöydältä, jonne Peridol oli sen jättänyt, hiipi ovelle. Samoin kuin akkunakin, oli ovi syvennyksessä, joka tässä tapauksessa oli käytävän jatkoa. Lyhyt tarkastus riitti vakuuttamaan hänelle, että pako tätä tietä oli mahdoton, ja pikaisesti silmäiltyään lattiaa ja kattoa hän kääntyi pimeää, tuulista aukkoa kohti, joka ammotti huoneen toisessa päässä. Pantuaan lyhdyn pöydälle ja peitettyään sen viitallaan hän nousi akkunakomeroon ja astuen aidaketta vailla olevalle reunalle katsoi ulos.

Hän tunsi enemmän kuin näki, että Peridol oli puhunut totta. Pariisin tätä osaa ympäröivien lakeuksien viluinen henkäys kohosi väkevänä hänen sieraimiinsa. Hän aavisti, että se Seinen haara, joka oli asehuoneen ja Ile des Louviersin välillä, mateli hänen allaan, mutta ilta oli pimeä, ja mahdotonta oli eroittaa maata vedestä. Hän kuvitteli melkein näkevänsä saaren ääripiirteet; se oli asumaton ja puupinojen peittämä. Mutta yliopistokorttelin tulet, jotka kohosivat heikosti tuikkien St. Genevieven huippuun asti, hämmensivät hänen näköpiiriään ja tekivät ympäröivän hämärän vieläkin pimeämmäksi.

Tältä suunnalta ja oikealta puolelta kaupungin keskuksesta kuului ääniä kertoen kaupungista, joka yhä raskaasti huokaili veritahraisessa unessaan ja nukkuessaankin suunnitteli uusia rikoksia. Väliin kuului kaukainen laukaus, väliin hiljaista kohinaa joltakin sillalta tai etäinen huuto, koriseva ja äkillinen, joka hyydytti veren. Mutta siitä, mitä tapahtui pimeän turvissa, hänen oli vaikea päästä selville, ja seisottuaan hetken nojaten käsillään akkunan molemmille puolille hän alkoi tuntea vilunväreitä. Hän kääntyi ja laskeuduttuaan lattialle otti lyhdyn viittansa alta ja pani sen takaisin pöydälle. Hänen ajatuksensa palasivat edellisen yön valmistuksiin, joihin hän oli ryhtynyt saadakseen neiti Vrillacin haltuunsa, ja julma hymy huulillaan hän nyt mietti, kuinka vähän oli aavistanut itse joutuvansa vuorokauden kuluessa vangiksi. Sitten naamio alkoi tuntua hänestä painostavalta, ja hän riisui sen ja laskien sen viereensä pöydälle istui tuijottamaan lyhdyn valoa.

Kuinka nokkelasti Biron oli petkuttanut häntä! No niin, sitä pahempi Armand de Gontaut de Bironille, jos tämän seikkailun jälkeen onni kääntäisi hänelle selkänsä! Mutta sillä välin? Sillä välin hänen kohtalonsa oli varma, jos jokin onnettomuus kohtaisi Bironia. Eikä hän tiennyt, mikä kuninkaan tai leskikuningattaren todellinen tarkoitus oli Bironiin nähden, yhtä vähän kuin hän saattoi arvioida, kuinka he jaksaisivat vastustaa kiusausta, kun suurmestari oli joutunut heidän käsiinsä, liittää hänet uhriensa joukkoon. Jos Biron heti menisi marski Tavannesin turviin, niin kaikki saattoi käydä hyvin. Mutta jos hän uskaltaisi retkeillä Guisein pitkien käsivarsien ulottuville tai menisi suoraan Louvreen, niin se seikka, että hänen kohtalostaan riippui kreivi Hannibalin kohtalo, ei merkinnyt yhtään mitään. Sellaisina ratkaisevina hetkinä korkeat henkilöt uhrasivat vähääkään empimättä alempana olevat ja nämä taas puolestaan alemmat. Eivätkä Guiset pitäneet kreivi Hannibalista, ja harva häntä muuten rakastikaan. Hänen veljensäkään, marskin, merkitys ei ollut itsenäinen, vaan riippui oikeastaan kruununperillisestä, jolle hän oli voittanut Jarnacin taistelun; ja sekin voisi kukistua väkivallan ja etujen ristiriitaisuuksiin, jotka tämän päivän raivohulluus oli laskenut Pariisissa valloilleen.

Se vaara, johon hän oli joutunut, ei kuitenkaan ollut vaikea kestää, vaikka vaaraan tottuneen miehen kylmäverinen, selvä järki arvioi sen täsmällisesti; pahinta oli hänen pakollinen toimettomuutensa. Hän oli aikonut masentaa tuulispäätä ja ohjata myrskyä ja muiden vaarasta rakentaa oman menestyksensä. Sen sijaan hän lojui täällä eikä ollut ainoastaan voimaton ohjaamaan omaa kohtaloaan, joka riippui toisen mielivallasta, vaan myös sormellakaan edistämään omia suunnitelmiaan.

Istuessaan siinä synkkänä katsellen lyhtyä hän ajatuksissaan seurasi Bironia ja tämän seuralaisia heidän ratsastaessaan sydänyön katuja: pitkin St. Antoinea ja La Verrerietä, synkän La Ferronerie-kadun kautta ja sitten St. Honoré-katua sen talon ohi, jossa neiti Vrillac istui odottamassa huomispäivää… Tignonvilleä, hugenottipappia, vihkimistään! Varmaankin siellä yhä kuljeskeli ryöstäviä joukkoja; vartiopaikoilla jousimiehet pysäyttivät epäluulonalaiset; akkunoista kalpeat kasvot tähystivät kadulle. Temppelin ja keskikaupunkia ympäröivien leveiden vallien portailla olivat tukevat vartiojoukot valmiina torjumaan hyökkäyksen.

Bironin saattue oli varmaankin kyllin suuri suojaamaan häntä, ja jos hän ei sattuisi yhteen Guisen henkivartion kanssa, niin hänen retkensä kaupungin läpi rauhoittaisi mieliä. Mutta oliko niin varmaa, että neiti oli turvassa? Hän tunsi omat miehensä, ja vapaana ollessaan hän ei ollut epäillyt jättää morsiantaan heidän huostaansa. Mutta nyt, kun hän ei itse voinut olla saapuvilla, kun hän oli voimaton nostamaan kättään avuksi, horjui hänen luottamuksensa, joka ei ollut pettänyt häntä suuremmassakaan hädässä. Hän kuvitteli mielessään tapahtumia, joita voisi sattua ja joille hän tavallisissa oloissa olisi nauranut. Nyt ne vaivasivat häntä niin, että hän säpsähti varjoakin, jopa niitä ajatellessaankin masentui. Hän, joka viime yönä ollessaan vapaa toimimaan oli minuutilleen määritellyt tulonsa ja neidin pelastamisen! Joka oli iloinnut vaarasta, sillä sellaisilla silmänlumeilla valloitettiin lapselliset naiset! Joka ei ollut väistynyt silloinkaan, kun joukko hurjimmillaan vaati tytön verta!

Miksi hän oli mennyt tällaiseen satimeen? Niin, miksi todella? Hän asteli vimmastuneena kolmasti lattian poikki. Kauan sitten oli kuuluisa Nostradamus ennustanut hänelle, että hänestä kerran tulisi kuningas, mutta kaikkein pienimmän kuningaskunnan. »Joka mies on kuningas ruumisarkussaan», oli hän vastannut. »Hauta on kylmä, mutta teidän kuningaskuntanne on lämpöinen», oli tietäjä siihen vastannut. Ja silloin olivat hovimiehet nauraneet ja ennustaneet hänelle maurilaista saarta ja mustaa kuningatarta. Hän oli muiden muassa laskenut pilaa, mutta salaa ottanut selvää Ranskan itsenäisistä alueista, niiden hallitsijoista ja perillisistä. Nyt häntä kauhistutti ajatus, ettei hän joutuisikaan minkään maan hallitsijaksi, vaan vankikoppiin Lochesin tukahuttavan tiilikaton alle, missä kardinaali Balue ja monet muut olivat kituneet kuolemaansa saakka.

Tämä ajatus ei johtunut hänen omasta vaaranalaisesta asemastaan, vaan siitä, että neidin vaara liikutti hänen mieltään perin oudosti; jopa hän itsekin ihmetteli omaa hulluuttaan. Lopuksi, väsyneenä katselemaan varjoja, joita ilmavirta tanssitti seinällä, hän kietoutui vaippaansa ja laskeutui pitkälleen oljille. Hän oli valvonut koko edellisen yön, ja niin hän, kokeneen sotilaan tapaan levollisena, oli parin minuutin kuluttua nukuksissa.

Sydänyön hetki oli mennyt. Kahden tienoissa oli lyhdyn kynttilä palamaisillaan loppuun ja hiljaa pärskähdellen se pian sammui. Vielä tuntia myöhemminkin oli huoneessa hiljaista pimeää; sitten vähitellen harmaa sarastus, sitäkin harmaampi, kun virrasta kohoava usva kietoi koko ympäristön tahmeaan vaippaansa, alkoi hiipiä huoneeseen keksien esineiden hämärästi häämöittäviä muotoja. Jälleen kului tunti, ja aurinko oli kohoamassa Montreuilin yli, ja siellä täällä alkoi Seinen pinta kimmeltää sumun läpi. Mutta huoneessa oli vain niukalti päivänvaloa nukkujan herätessä ja noustessa istumaan, odottava ilme kasvoillaan. Jokin oli herättänyt hänet. Hän kuunteli.

Hänen korvansa ja tottumus valppauteen, joka oli seuraus ainaisissa vaaroissa elämisestä, ei ollutkaan pettänyt. Käytävässä liikkui miehiä, jotka kärsimättöminä tömistelivät jalkojaan. Oliko Biron palannut? Taikka oliko hänelle jotakin tapahtunut ja olivatko nämä miehet tulleet kostamaan hänen puolestaan? Kreivi Hannibal nousi, hiipi lattiapalkkien poikki ovelle ja painaen korvansa sitä vasten kuunteli.

Hän kuunteli niin kauan kuin kestää hitaasti laskea sataanviiteenkymmeneen. Sitten noin kolmasosa sekuntia meni siihen, että hän kääntäen päätään antoi katseensa kiertää ympäri huoneen. Hän kumartui jälleen ja kuunteli tarkkaavammin, melkein hengittämättä. Nyt sieltä kuului, paitsi jalkojen töminää, myöskin ääniä; eräs ääni — luultavasti Peridolin — puhui kauan, milloin hiljaa, milloin kovaa, tulistuneena. Välillä kuului muitakin ääniä, mutta ainoastaan katkerien huudahdusten murinana ilmaisten päätöksensä tehneitä mieliä ja käsiä, jotka eivät olleet hillittävissä. Hän kuuli omankin nimensä, Tavannesin, naamio oli siis tarpeeton! Kerran hän kuuli meluisaa liikettä, joka päättyi äkkiä, luultavasti Peridolin ehkäisemällä.

Hän tiesi nyt kylliksi. Hän suoristautui täyteen mittaansa, ja hänen silmänsä näyttivät hiukan lähenneen toisiaan; ilkeä hymy väreili hänen huulillaan. Hänen katseensa kiersi huoneessa olevia esineitä, alastomia tuoleja ja pöytää, lyhtyä, viiniruukkua ja näiden takana nurkassa viittaa ja matalaa olkivuodetta. Kylmä, harmaa valo tunki koleana tähän synkkään huoneeseen; se tuntui olevan sopusoinnussa pahaenteisten kuiskausten kanssa, jotka yhä kiihtyivät käytävässä, samoin kuin kuuntelijankin kanssa, joka päättäväinen, tuikea ilme kasvoillaan seisoi käsi ovenrivalla. Hän tähysti, mutta ei löytänyt, mitään, josta hänellä olisi ollut hyötyä, ei mitään tarkoitukseensa sopivaa, mikä hänen tarkoituksensa lieneekin ollut. Nopein, kevyin askelin hän astui oven luota, nousi akkunasyvennykseen ja seisten sen reunalla katseli alaspäin.

Jos aikoi paeta sitä tietä, oli se yritys toivoton. Hän arvioi olevansa noin kahdentoista jalan korkeudessa maanpinnasta. Mutta Peridol oli puhunut totta. Alhaalla ei ollutkaan vettä, vaan limaisen mudan sileä pinta, joka paikoittain kiilsi mätänevien aineiden hohteesta; siellä täällä sitä uursivat kapeat vesiuomat, jotka laiskasti matelivat taempaa, hitaasti virtaavaa jokea kohti. Tämä inhoittava ja petollinen liejukerros nuoleskeli akkunan alla seinää ja oli riittävänä syynä, miksi akkunassa ei ollut kankia tai ristikkoa. Mutta kumartuessaan pitkälle ulos hän huomasi, että se päättyi rakennuksen kulmaukseen, noin kahdenkymmenen jalan päähän hänestä oikealle.

Hän hypähti jälleen lattialle ja kuunteli hetkisen; sitten, liikkuen varovasti — sillä vaaraa oli ilmassa ja äänettömässä huoneessa, koska millä hetkellä hyvänsä saattoi tapahtua hyökkäys ja ovi romahtaa sisään — hän laski lyhdyn ja viiniruukun lattialle ja otti pöydän syliinsä. Hän alkoi kantaa sitä akkunaa kohti, mutta puolitiessä sinne hän huomasi, ettei se mahtuisikaan aukosta ulos, ja laskien sen jälleen lattialle hän kiirehti vuoteen luo. Taas hän pettyi. Vuode oli ruuvattu kiinni lattiaan. Joku toinen olisi ehkä joutunut tästä epätoivoon, mutta hän nousi näyttämättä vähääkään alakuloiselta ja alinomaa kuunnellen levitti viittansa lattialle, ja taitavasti, välttäen kaikkea kahinaakin, hän keräsi sille vuoteensa oljet, puristi käärön kokoon, leikkasi tikarillaan vuodeköydet poikki ja sitoi ne ympärille. Kolmella askeleella hän taas saavutti akkunasyvennyksen, ja juuri kun miehet käytävässä tyrkkäsivät luutnantin syrjään ja nostaen äkkiä metelin syöksyivät ovelle, heitti hän käärön keveästi ja huolellisesti oikealle niin keveästi ja huolellisesti ja niin harkitsevasti arvioiden, että se, omituista kyllä, putosi tavallista hyppäystä edemmäksi.

Seuraavassa tuokiossa hän oli jälleen lattialla. Miesten täytyi avata lukko, vetää salvat syrjään, vetää auki ovi, joka avautui käytävään päin; miesten lukumäärä samoin kuin heidän hurja kiireensäkin oli heillä esteenä.

Kun he vihdoinkin ryntäsivät sisään karjuen: »Joelle! joelle!» — ihmistulvana, josta etupäässä eroitti vain tyrkkiviä olkapäitä ja sojottavia pistimiä, näkivät he hänen seisovan yksinään, käsivarret ristissä, pöydän toisella puolella. Hänen levollisuutensa pysäytti heidät hetkiseksi.

— Lukekaa rukouksenne, helvetin sikiö! — huusi johtaja heiluttaen asettaan. — Saatte minuutin aikaa!

— Niin, minuutin aikaa! — huusivat hänen seuralaisensa kimeästi. —
Olkaa valmis!

— Aiotteko murhata minut? — kysyi kreivi Hannibal arvokkaasti. Ja kun he huutaen myönsivät, vastasi hän:

— Hyvä on! Siitä asiasta saatte sopia herra de Bironin kanssa, jonka vieraana täällä olen. Mutta — hänen katseensa kiersi piirissä seisovien miesten tuimia silmäyksiä ja vääristyneitä kasvoja — tahtoisin lähettää viimeiset terveiset eräälle henkilölle. Onko joukossa ketään, joka panee arvoa kuninkaan suojeluskirjalle? Se on laadittu kahta varten, jotka saavat tulla ja mennä neljäntoista päivän ajan. — Hän näytti kädessään olevaa paperiliuskaa.

Heidän johtajansa huusi: — Menköön helvettiin suojeluskirjoineen!
Lukekaa rukouksenne!

Mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä. Muutamilla julmilla kasvoilla — ne olivat etupäässä rehellisiä miehiä, jotka olivat hurjistuneet heitä kohdanneista vääryyksistä — välähti ahne ilme. Suojeluskirja? Saada kostaa, surmata, tappaa — ja olla turvassa! Muutamat luonteet eivät voi sellaista houkutusta vastustaa. Eräs miehistä työntäytyi esille.

— Saatte sen, — vastasi kreivi Hannibal, — jos viette kymmenen sanaa marski Tavannesille, sittenkun olen kuollut.

— Jos vien sen viestin, — kuiskasi hän toisen korvaan ovela ilme kasvoillaan. — Luuletko minua hulluksi? — Sitten hän huusi: — Kas niin, minä vien sananne perille. Antakaa tänne paperi.

Miehellä ei ollut vähintäkään aikomusta tehdä mitä lupasi, mutta hän vannoi väärän valan ja läheni kreivi Hannibalia. Toiset olisivat myöskin työntäytyneet eteenpäin, osaksi kateellisina, osaksi pilkallisina, mutta Tavannes esti heidät kädenliikkeellä.

— Hyvät herrat, suokaa minulle ainoastaan minuutti, — sanoi hän. — Minuutti ei ole pitkä aika kuolevalle miehelle. Se sallittiin teidän ystävillennekin.

Ja miehet, pitäen tätä vaatimusta kohtuullisena, ja varmoina siitä, ettei heidän uhrinsa voinut paeta, sallivat Maudronin kiertää pöydän ympäri hänen luokseen.

Mies kiirehti ja oli levoton, tietoisena pahoista aikeistaan ja petoksestaan, mutta samalla myös ahneena ja häpeissään sopimuksesta, johon juuri oli suostunut. Hänen huomionsa kohdistui paperiin, johon hänen katseensa oli kiintynyt, ja toverien käytökseen, eikä hän paljoakaan välittänyt kreivi Hannibalista, tietäen hänet aseettomaksi. Vasta kun Tavannes näytti miettivän terveisiään ja viivyttelevän, mutisi hän töykeän suorasukaisesti: — Antakaa kuulua, aikanne on täpärällä!

Tavannes säpsähti, paperi luisui hänen hyppysistään. Maudron näki, että hänen oli mahdollista saada se sen pitemmittä puheitta, ja tuskin tämä ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän nopeasti kumartui, tarttui paperiin ja aikoi palata muiden luo. Mutta yhtä nopeasti, jopa nopeampanakin Tavannes kumartui, tarttui hänen vyötäröönsä ja suunnattomalla ponnistuksella, päästäen raivoisan huudon, jossa hänen viime minuutteina osaksi hillitty hurja luontonsa purkautui, heitti onnettoman raukan pää edellä akkunasta ulos.

Tämä ponnistus syöksi Tavannesin itsensäkin akkunasyvennykseen, samalla kun hänen uhrinsa kiljahdus vielä kaikui huoneessa. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi reunalle. Kun sitten miehet, jotka aluksi olivat seisseet kuin salaman lyöminä, hyökkäsivät kostamaan toverinsa puolesta, hyppäsi hän ulos koettaen tavoittaa mudassa rimpuilevaa olentoa, joka makasi siellä kasvot maassa.

Hän putosikin sen päälle ja painoi sen syvälle hyllyvään liejuun, mutta itse hän onnellisesti ponnahti ylös. Vaara oli kauhistuttava, mahdollisuus koettelematon, pelastumisen toivo niin pieni, että sitä saattoi yrittää vain kuolemaan tuomittu. Mutta hän saavutti olkimytyn, joka soi hänelle hetkellisen, epävarman jalansijan. Tasapainoaan hän ei kuitenkaan saanut, ei päässyt edes hetkeksikään sille seisomaan. Mutta sen kannattamana hän ryömi vaivaloisesti eteenpäin, ja kun ylhäältä heitetty keihäs haavoitti häntä olkapäähän, kaatui hän suulleen liejuun — mutta eteenpäin, ja hänen ojennetut kätensä sattuivat mudassa johonkin kovempaan aineeseen. Ne vajosivat tosin kyynärpäihin asti, mutta hän kiskoutui niiden varassa yhä eteenpäin ja vihdoin äärimmäisellä ponnistuksella hellittäen toisen kätensä — molempia tietysti ei voinut irroittaa, hän makasi kasvot puoleksi mudassa — hän saattoi kurottaa vielä kyynärän verran edemmäksi ja tarttua rakennuksen kulmasta ulkonevaan hirteen, jonka tarkoituksena oli torjua tulvavettä.

Akkunassa tunkeilevat miehet kiljuivat raivosta, kun hän hitaasti vetäytyi liejusta ja seisoi mutapylväänä päästä kantapäihin asti. Mutta vaikka he kuinkakin kiljuivat, ei heillä kuitenkaan ollut ampuma-asetta, eivätkä he yhteen ahtautuneina kapeassa aukossa voineet tähdätä keihäillään. He saattoivat vain katsella voimattoman raivoisina ja lennättää hänelle kirouksia, kunnes hän katosi heidän näkyvistään nurkan taakse.

Siellä oli noin parinkymmenen kyynärän matkalla kovaa rinnettä mudan ja vallin välillä. Hän ponnisteli sitä pitkin, kunnes saapui vallin päähän; silloin hän kääntyi ja katsahti vielä kauhua tuntien siihen mustaan, kohoilevaan mutahautaan, josta juuri oli pelastunut, ja joka vielä kurisi sillä kohtaa, minne onneton Maudron oli vaipunut. Sitten hän työläästi kapusi virran äyräälle. Hänen olkapäässään oli vain lievä keihäänhaava, mutta ponnistus oli ollut suunnaton, hiki virtasi hänen otsaltaan, hänen kasvonsa olivat harmaat ja vääristyneet. Mutta edettyään noin viidenkymmenen askeleen päähän asehuoneelta hän seisahtui ja kääntyi. Hän näki, että miehet olivat juosseet toisiin, tällä puolella oleviin akkunoihin. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hänen vartalonsa venyi voitonriemusta kookkaammaksi.

Hän pui heille nyrkkiä. — Hei, te houkat! — huusi hän, — sillä tavoin ette tapa Tavannesia! Näkemiin, kunnes ensi kerralla tavataan Montfauconilla!

XV.

ST. MAGLOIREN VELI.

Jos vallan käyttäminen yleensä on mieluista, niin erikoisen mieluista naiselle on harjoittaa vaikutusvaltaansa mieheen. Jos lisäksi on oltu tavallista suuremmassa vaarassa ja onnellisesta tuloksesta on ollut vain heikko toivo — ja ennen kaikkea, kun saavutettu tilapäinen etu näyttää lopullisen voiton enteeltä — niin on mahdotonta, ettei riemunhurmiota lähenevä tunne täyttäisi mieltä, vaikka taivaanranta näyttäisi kuinka tummalta ja rauhansatama kuinkakin etäiseltä.

Lienee vielä muistissa, millainen oli tilanne kreivi Hannibalin lähtiessä neiti de Vrillacin luota. Tämä oli päässyt voitolle, mutta kreivi Hannibal puolestaan oli nöyryyttänyt häntä maahan asti, osaksi ovelilla uhkauksillaan, osaksi suoranaisella töykeydellään. Hän oli jättänyt tytön itkemään, sanojen »rouva Tavannes» kaikuessa tuomiokelloina hänen korvissaan ja miehen tahdon synkän kummituksen osoittaessa sormellaan auttamatonta tulevaisuutta kohti. Olisi ollut luonnollista, jos hänen toivonsa olisi sammunut.

Mutta tytön rohkeus oli sitä lajia, joka ei helposti eikä kauaksi aikaa masennu, ja tuskin oli kulunut puolta tuntia kreivi Hannibalin lähdöstä, kun hänen mieleensä jo juolahti lohdullinen ajatus, että tähän asti oli päivän kunnia kuitenkin hänen. Kreivin vallasta ja hänen omasta voimattomuudestaan huolimatta oli hänen tahtonsa taivuttanut kreivin. Hän oli saanut jonkinlaisen vaikutusvallan kreiviin, keksinyt pienen seikan, joka hillitsi, rajan, jonka poikki toinen ei tahtonut mennä. Lopuksi hän voisi pelastuakin, sillä ehkä kreivi ei voisikaan täyttää ehtoja, joihin niin vastenmielisesti oli suostunut. Hän voisi päästä vapaaksi. Moni olisi tosin hänen asemassaan pelännyt pahempaa kohtaloa ja tylympää menettelyä. Mutta tässä olikin puolet hänen voittonsa ansiota. Hän ei ollut ainoastaan päässyt parempaan asemaan, vaan myös oppinut paremmin luottamaan siihen, että hänellä oli vaikutusvaltaa viholliseensa. Kreivi tietysti vaatisi heidän välisensä sopimuksen täyttämistä; siinä asiassa hänen ei kannattanut toivoakaan myönnytyksiä. Mutta hän uskoi, että jos kreivin olisi mahdoton täyttää ehtoja, hän luopuisi koko asiasta, tosin perin kiukuissaan ja niin raa'asti ja töykeästi solvaten naisellista oman arvon tuntoa, että sitä tuskin voisi kestää. Mutta sittenkin hän luopuisi.

Ja jos pahin kohtaisi häntä? Hänellä olisi sittenkin se lohdutus, että siitä perikadosta, joka oli hyökännyt hänen ystäviensä kimppuun, hän oli lunastanut vapaiksi ne, jotka olivat hänelle kalleimmat. Hänen huoneensa asemasta johtui, ettei hän nähnyt niitä väkivaltaisuuksia, joihin Pariisi antautui tämän päivän loppuosana ja palasi seuraavana aamuna yhtä innokkaana. Mutta Carlatit ja hänen naispalvelijansa kuulivat alhaalla vahdeilta, mitä tapahtui, ja vaikerrellen ja piileskellen nurkissaan kiinnittivät säikähtyneet katseensa häneen, joka oli heidän turvansa ja toivonsa. Kuinka hän saattaisi pettää heidät? Tuomita heidät perikatoon, vaikkei asia olisikaan koskenut hänen rakastettuaan?

Tignonvilleä tyttö ajatteli tuntikausia. Vakavan hellästi hän palautti mieleensä sen hetken, jolloin sulhanen oli vihkiytynyt kuolemalle, joka tuli vain puolitiehen ottaakseen heidät omikseen. Hän oli myös valmis antamaan anteeksi sitä seuranneen perääntymisen ja yrityksen pelastaa hänet vastoin tahtoa. Hän piti äkillistä kuolemanhalua ihanana; perääntymistä — sillä perääntyjä oli hänen rakastettunsa — tekona, jonka toinen teki hänen eikä itsensä tähden, ja jonka hän helposti antoi anteeksi. Tunteiden äkillinen muutos, joka silloin oli hänet vallannut ja saattanut hänet kiskaisemaan itsensä irti sulhasestaan, ei häntä enää juuri liikuttanut; sitä vastoin se, mikä muiden silmissä ei ehkä olisi näyttänyt kovin sankarilliselta Tignonvillen koko käytöksessä — kaikkein korkeinta vaativana hetkenä — kaikki se, mikä vivahti tavalliseen tai kehnoon, häipyi sikseen, sillä hän oli yhä kiintynyt lemmittyynsä, ei niin paljon kypsyneen naisen intohimoisella rakkaudella kuin sillä neitseellisellä ja herkän tunteellisella mieltymyksellä, jolla rakastaa silloin, kun ei enää ole omistamisen toivoa, eikä rakkaus merkitse elämää, vaan uhrausta.

Hänellä oli aikaa näihin mietteisiin, sillä hän sai olla koko päivän häiritsemättä ja vielä myöhään seuraavanakin päivänä. Hänen oma väkensä palveli häntä, ja tiedettiin, että portaiden alapuolella kreivi Hannibalin ratsumiehet tuimina vartioivat pönkitettyjen ovien ja luukullisten akkunoiden takana, laskematta ketään sisään. Silloin tällöin sattui hänen korviinsa kaiku siitä mellakasta, joka peitti kadut verivirtoihin, taikka rouva Carlat toi hänelle uutisia huomattavammista tapahtumista. Varhain tänä toisena päivänä, maanantaina, kuiskailtiin, että herra de Tavannes ei ollut palannut ja että alhaalla miehet alkoivat käydä levottomiksi.

Vihdoin, kun epävarmuus sekä alhaalla että ylhäällä kävi jännittäväksi, se laukesi. Askelia ja ääniä läheni portailla, töminää ja hälinää seurasi kova naputus, ja ovi avattiin väkisin. Neiti oli noussut seisomaan odottaen sykkivin sydämin tietämättä itsekään mitä; kynnyksellä seisoi St. Magloiren luostarin kaapuun puettu munkki ja tehden ristinmerkin mutisi siunausta. Hän astui hitaasti sisään.

Ei mikään näky olisi ollut neidille kauheampi, sillä se osoitti, kuinka mitättömät olivat ne ehdot, jotka hän vaivoin oli saanut. Entä jos kreivi Hannibal oli siellä munkin takana, jos hän juuri nyt nousi portaita ylös pakottaakseen hänet tämän kaljupään edessä vihille? Taikka käyttääkseen viimeistä väkivaltaista keinoa, jos hän kieltäytyi? Äkillinen kauhu oli tukahuttaa hänet; hän kalpeni ja painoi kädellään rintaansa. Mutta kuitenkin hän toipui, ennenkuin ovi ehti sulkeutua Bigotin jälkeen.

— Tämä väkivaltainen tunkeutuminen tänne on herra de Tavannesin määräystä vastaan! — huusi hän astuen ylpeästi esiin. — Tällä henkilöllä ei ole täällä mitään tehtävää. Kuinka te uskallatte laskea hänet sisään?

Tytöllä oli hugenottien viha munkkikaapua vastaan, ja tällä tärkeällä hetkellä hänellä oli syytä sitä pelätä. Hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta.

— Riittää! — huusi hän viitaten kädellään käskevästi ovea kohti. — Menkää takaisin hänen luokseen, joka teidät lähetti! Jos hän tahtoo solvaista minua, tehköön sen vasten kasvoja! Jos hän tahtoo olla valapatto, tulkoon itse syömään sanansa! Taikka jos tulette omasta aloitteestanne, — jatkoi hän heittäen syrjään kaiken varovaisuuden, — kuten veljeskuntanne tuli Philippa de Lunsin luo, tarjoomaan minulle samanlaista valintaa kuin hänelle, niin vastaan samoin kuin hän vastasi: Jos olisin ajatellut vain itseäni, en olisi elänyt näin kauan! Ja mieluummin kuin siedän teidän läsnäoloanne tai kuuntelen vastaväitteitänne —

Viimeisen sanan kohdalla hänen äänensä värähti oudosti, ja hän vaikeni äkkiä, huulet jäivät auki, ja hänen vartalonsa näytti hetken horjuvan. Seuraavalla hetkellä rouva Carlat, johon vieras seisoi selin, ei ollut uskoa silmiään, sillä neiti oli vaipunut munkin syliin!

— Clotilde! Clotilde! — huusi munkki, painaen tyttöä rintaansa vastaan, sillä munkki olikin herra de Tignonville. Munkkikaavun alla oli sulhanen, jonka ympärillä neidin ajatukset olivat askarrelleet. Tässä valepuvussa, kädessään kreivi Hannibalin kirjelippu rouva St. Lolle, vartijat kun alhaalla tunsivat Tavannesin käsialan, vaikka eivät osanneet lukea sen sisältöä — hän oli päässyt vaikeuksitta neidin luo.

Hän oli kuullut, ennenkuin astui sisään, että Tavannes oli poissa, ja tiesi siis, että häntä ei uhannut suurikaan vaara. Mutta hänen morsiamensa, joka ei tiennyt mitään hänen seikkailuistaan viime eron jälkeen, näki hänessä miehen, joka saapui hänen luokseen henkensä kaupalla, lukemattomista vaaroista huolimatta, verilöylyn puhki. Ja vaikka hän ei ollut koskaan syleillyt sulhastaan, paitsi kaamealla hetkellä hengenvaaran uhatessa, ja vaikkei hän ollut koskaan kutsunut häntä ristimänimeltään, niin tämän jälleennäkemisen ilossa hän kokonaan antautui hänen hyväilyilleen, piti hänestä itkien kiinni, unohti hetkeksi hänen hairahduksensa ja ajatteli ainoastaan häntä, joka oli niin ritarillisesti palannut hänen luokseen, joka toi mukanaan tuulahduksen Poitousta, merestä, entisistä päivistä ja entisestä elämästä, ja jonka näkeminen karkoitti hänestä hetkiseksi molempien viime päivien kauhut.

Ja rouva Carlat itki myöskin, ja huoneessa kuului itkua ja nyyhkytystä. Vähimmin oli liikutuksen vallassa Tignonville itse, joka, kuten tiedämme, oli kokenut sinä päivänä paljon. Mutta hänenkin sydämensä paisui, osaksi ylpeydestä, osaksi onnellisena siitä, että hän oli palannut ihmisen luo, joka rakasti häntä näin suuresti. Kohtalo oli ollut hänelle ansaitsemattoman suopea, mutta nyt hänen ei tarvinnut sitä tunnustaa. Jahka hänen suunnittelemansa temppu oli onnellisesti suoritettu loppuun, unohtaisi hän pian, että hänellä oli ollut muitakin tuumia.

Neiti oli ensimmäisenä menettänyt malttinsa, ja ensiksi hän myöskin tointui.

— Olin unhottanut, — huusi hän äkkiä, — olin unhottanut, — ja hän kiskoutui sulhasensa syleilystä rajusti, seisten siinä läähättäen, kalpein kasvoin, silmät pelästyneinä. — Minä en saa! Ja te — olin senkin unhottanut. Täällä olollanne, herra, teette minulle pahimman palveluksen mitä voitte tehdä. Teidän täytyy lähteä pois. Menkää, hyvä herra, rukoilen teitä laupeuden nimessä lähtemään, kun se vielä on mahdollista. Pelkään jokaista hetkeä, jonka täällä viivytte, jokaista hetkeä, jonka tässä talossa vietätte.

— Älkää pelätkö minun tähteni, — sanoi Tignonville kerskailevalla äänensävyllä. Hän ei käsittänyt.

— Pelkään itseni puolesta, — vastasi tyttö. Sitten rakkaus sulhaseen ja pelko itsensä puolesta joutuivat ristiriitaan, ja hän väänteli tuskaisena käsiään. — Oi, suokaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Te ette tiedä, että hän on luvannut päästää minut, jos hän ei saa käsiinsä teitä ja — ja — hugenottipappia. Hän on taannut sen minulle, mutta nähdessäni teidän astuvan sisään luulin, että hän oli syönyt sanansa ja lähettänyt munkin, ja se raivostutti minua. En voinut sietää ajatusta, etten ollut mitään voittanut. Käsitättekö nyt ja suotteko minulle anteeksi? Jos hän ei saa teitä käsiinsä, olen pelastettu. Menkää siis, pyydän, viivyttelemättä hetkeäkään.

Tignonville nauroi pilkallisesti ja kohautti olkapäitään, kääntäessään taaksepäin munkkikaapunsa päähinettä.

— Kaikki tuo on jo mennyttä! — sanoi hän, —ollutta ja mennyttä, armaani! Herra de Tavannes on tällä hetkellä vankina asehuoneessa. Matkallani tänne tapasin herra de Bironin, ja hän kertoi minulle. Ritarikunnan suurmestari tahtoi, että liittyisin hänen seuraansa; hän oli ollut marski Tavannesin asunnossa koko yön, ja häntä oli pidätetty siellä kauemmin kuin hän oli odottanut. Hän oli sitoutunut vapauttamaan kreivi Hannibalin palattuaan, mutta minun pyynnöstäni hän suostui pidättämään häntä vielä tunnin ja myöskin tekemään minulle erään pienen palveluksen.

Se toivon kajastus, joka hetken oli kirkastanut tytön kasvoja, sammui hitaasti.

— Muutaman minuutin kuluttua, — selitti hän voimatta salata riemuaan, — saapuu asehuoneesta viesti Tavannesin nimessä käskien hänen tänne lähettämänsä munkin tuoda teidät hänen luokseen. Suullisen käskyn, minun täällä oloni vahvistamana, luulisin riittävän: »Käskekää neidin luona olevan munkin» — niin se käsky kuulunee — »saattaa hänet luokseni asehuoneeseen ja pankaa neljä keihäsmiestä heidän turvakseen». — Kun pyysin herra de Bironia toimittamaan tämän asian, niin hän nauroi. — »Voin tehdä vielä paremminkin», — sanoi hän. — »He saavat tuoda kreivi Hannibalin hansikkaan, jonka hän unohti pöydälleni. Kaikki tämä siinä tapauksessa, etteivät lurjukset ole tehneet hänelle mitään pahaa, minkä Jumala estäköön, sillä minä olen hänestä vastuussa.»

Ihastuksissaan tästä sotajuonesta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä tavatessaan Bironin, Tignonville ei nähnyt siinä mitään vikaa. Mutta tyttö näki, ja vaikka hän kuuntelikin Tignonvillen selitystä loppuun asti, ei mikään uusi toivonvälke hellyttänyt hänen kasvojensa ilmettä. Tehden arvokkaan kädenliikkeen, joka ei tarkoittanut ainoastaan rouva Carlatia ja ovella seisovaa kamarineitsyttä, vaan myöskin poissaolevia palvelijoita, hän sanoi:

— Kuinka näiden käy? Te unhotatte heidät. Te ette voi luulla, te ette ole voinut luulla, että minä hylkäisin heidät? Että jättäisin heidät hänen armoilleen, sitä armoa saamaan, jota hän voitettuna saattaisi heille osoittaa? Ei, te unhotatte heidät.

Tignonville ei tiennyt mitä vastata, sillä säikähtäneen kamarineidin epäluuloinen katse oli kiintynyt häneen säikkyen ahdistetun eläimen raivoa. Sekä rouva Carlat että hän olivat kuulleet ja saattoivat edelleen kuulla. Vihdoin hän mutisi niin hiljaisella äänellä, että jos palvelijat käsittivätkin, mistä oli kysymys, se jäi vain epätäydelliseksi.

— Parempi yhden pelastus kuin ei kenenkään! — sanoi hän. — Minun täytyy ajatella teitä.

— Ja minun heitä, — vastasi tyttö varmasti. — Eikä siinä kaikki. Vaikka he eivät olisikaan täällä, ei siitä kuitenkaan voisi mitään tulla. Olen antanut sanani — vaikka hetki sitten iloissani sen unhotin, kun näin teidät. Ja kuinka, — jatkoi hän, — voin toivoa hänen pysyvän sanassaan, jos minä en pysy omassani? Taikka jos minä olen valmis rikkomaan sopimuksen tämän tapahtuman johdosta, jota en ensinkään voinut odottaa, niin kuinka voin vaatia häneltä ehtojen täyttämistä, joita hän sietää yhtä vähän — yhtä vähän kuin minä häntä?

Viimeisissä sanoissa hänen äänensä katkesi surkeasti; silmät etsivät rakastetun katsetta anteeksi pyytäen. Mutta Tignonville ei tuntenut sääliä eikä ihailua; hänet valtasi raivo. Hän seisoi tuijottaen tyttöä, sanattomana niin huimaavasta hulluudesta.

— Tuota ette voi tarkoittaa, — puhkesi hän lopulta sanomaan. — Te ette voi tarkoittaa, neiti, että aiotte siinä pysyä! Että aiotte pitää lupauksen, kun teidät siihen on pakotettu väkivallalla, petoksella, niiden kauhujen keskellä, joita hän ja hänen väkensä ovat meille toimittaneet! Se on aivan käsittämätöntä.

Tyttö pudisti päätään. — Minä en voi peräytyä, — sanoi hän, — en voi.

— Te siis haluatte hänet mieheksenne, — huusi Tignonville alhaisen vihansa vallassa. — Siinäpä se on! Niin, te suorastaan haluatte hänen kanssaan naimisiin! Sillä mitä tulee hänen ehtoihinsa, — jatkoi nuori mies nauraen loukkaavasti, — niin ettehän voi ottaa niitä vakavalta kannalta. Hänkö täyttäisi mitään ehtoja, kun te olette hänen vallassaan? Hän, kreivi Hannibal? Ja sitäpaitsi, jos hän suvaitsisi ne täyttää, minkä arvoisia ne ovat? Hugenottipappeja on paljon. Tapasin yhden juuri tänä aamuna. Voisin viidessä minuutissa saada jonkun heistä käsiini. Hänen tarvitsee siis vain löytää yksi heistä — ja minut!

— Niin, herra, — huusi tyttö vavisten loukatun ylpeytensä tunnosta, — juuri siksi pyydän teitä lähtemään. Mitä pikemmin jätätte minut, mitä pikemmin olette turvatussa asemassa, sitä parempi minulle. Joka hetki, jonka viivytte täällä, panette sekä itsenne että minut vaaralle alttiiksi.

— Minä en suostu, — vastasi tyttö varmasti, — ja te teette vain — mutta tässä hänen ylpeytensä alkoi lannistua, hänen äänensä väristä, ja hän katsoi sulhastaan onnettomana, — täällä olollanne minulle vaikeammaksi — —

— Hiljaa! — huusi rouva Carlat. — Hiljaa! — ja kun he säpsähtivät ja kääntyivät hänen puoleensa, oli hän huoneen toisessa päässä oven luona, miltei liian kaukana heidän kuuluviltaan kohottaen varoittavasti kättään. — Kuunnelkaa! — mutisi hän, — joku on tullut taloon.

— Se on minun lähettini Bironin luota, — vastasi Tignonville yrmeästi. Ja vetäen kaapunsa päähineen päänsä yli ja piilottaen kätensä hihoihinsa hän astui ovelle. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja aukaisi sylinsä. Hän ei voinut lähteä tällä tapaa. — Neiti! Clotilde! — huusi hän kiihkeästi, — sanon viimeisen kerran, totelkaa minua, tulkaa kanssani. Suostukaa!

— Hiljaa! — keskeytti rouva Carlat jälleen ja kääntyi huolestuneena heihin päin. — Se ei olekaan mikään lähetti! Se on Tavannes itse: tunnen hänen äänensä. — Ja hän väänteli käsiään. — Voi Jumalani, Jumalani, mitä meidän nyt on tehtävä? — jatkoi hän kauhun vallassa katsellen ympäri huonetta.

XVI.

PAHASSA PULASSA.

Pelko välähti neidin silmissä, mutta hän hillitsi itsensä. Hän viittasi rouva Carlatia vaikenemaan, ja he kuuntelivat tuijottaen toisiaan, toivoen vastoin toivoa, että nainen oli erehtynyt. He odottivat hyvän aikaa, ja joku heistä alkoi jo jälleen hengittää vapaammin, kun kreivi Hannibalin karhea ääni kumahti portailta ja poisti kaiken epäilyksen. Neiti tarttui pöydän reunaan ja seisoi siihen nojaten.

— Mitä on tehtävä? — mutisi hän ja kääntyi neuvotonna naisten puoleen. Se rohkeus, joka oli hänen sulhasensa poissa ollessa tukenut häntä, oli nyt kadonnut. — Jos hän tapaa hänet täällä, niin olen hukassa!

— Hän ei varmaankaan tunne minua, — kuiskasi Tignonville. Mutta hänen äänensä kuului epävarmalta, eikä hapuileva katse tukenut hänen sanojaan.

Rouva Carlat silmäili hätäisesti ympäri huonetta. Näytti siltä, että hän tällä kertaa saisi hoitaa asiat. Mutta huoneessa ei ollut toista ovea, ja akkunat olivat pihalle päin, jota Tavannesin väki vartioi. Ja juuri nyt kreivi Hannibalin askeleet kajahtelivat jo likellä, ja hänen kätensä jo melkein koski ovenripaa. Nainen väänteli käsiään; sitten, erään ajatuksen äkkiä juolahtaessa hänen mieleensä, hän hyökkäsi siihen nurkkaan, jossa neidin puvut riippuivat seinällä naulakossa.

— Kas tänne! — huusi hän. — Näiden taakse! Ehkä häntä ei näy täällä!
Pian, herra, pian! Piiloon!

Se oli turha toivo, sellaisen keksimä, jolle tilanne ei ollut selvä. Ja kuinka lupaava se olikin, neidin ylpeys nousi sitä vastaan.

— Ei, — huusi hän, — ei sinne! — ja Tignonville seisoi paikallaan tietäen piiloutumisen turhaksi, sillä kreivi Hannibal oli tietysti saanut kuulla, että siellä oli munkki.

Enempään puheluun ei ollut aikaa, sillä kreivi Hannibal naputti jo ovelle. Tyttö loi viimeisen katseen rakastettuunsa, joka oli kääntynyt selin akkunaan, niin ettei valo enää osunut hänen kasvoilleen. Olihan mahdollista, että hän pysyisi tuntemattomana, jos Tavannes viipyisi vain vähän aikaa; ainakin oli tämä vaara kestettävä. Puoleksi tukahtuneella äänellä hän pyysi kamarineitiään, Javettea, avaamaan oven.

Kreivi Hannibal kumarsi syvään astuessaan huoneeseen ja eksytti toiset, mutta ei tyttöä. Hän oli tuskin astunut kynnyksen poikki, kun tyttö jo katui, ettei ollut seurannut Tignonvillen neuvoa ja kieltäytynyt avaamasta ovea. Sillä mikä voikaan pysyä salassa noilta tylyiltä, teräviltä silmiltä, joiden katse yhdellä silmäyksellä ikäänkuin ahmi kaikki, mitä huoneessa oli, näki kaikki, eikä kuitenkaan tuntunut näkevän mitään — noilta silmiltä, joissa nytkin välkkyi julmaa pilaa? Hän saattoi pettää muita, mutta häntä, joka läähätti hänen kourissaan niinkuin villi lintu värisee metsämiehen kädessä, ei petetty! Hän näki ja tiesi, ja kuitenkin kumartaessaan ja hymysuin suoristautuessaan hän katseli ainoastaan yhtä!

— Luulin voivani tavata teitä aikaisemmin, — sanoi hän kohteliaasti, — mutta minua on viivytetty. Ensinnäkin pidättivät minua muutamat ystävistänne, jotka eivät tahtoneet minusta erota, sitten muutamat vihollisistanne, jotka tapasivat minut hieman ikävässä tilassa ja luullen minua virrasta pelastuneeksi hugenotiksi pakottivat minut mutkistelemaan paluumatkaani. Mutta nyt, kun olen saapunut, tuon uutisia.

— Uutisiako? — kuiskasi neiti kuivin huulin. Ne eivät varmaankaan olleet hyviä uutisia.

— Niin, neiti, herra de Tignonvillestä, — vastasi kreivi. — En ensinkään epäile, että voin toimittaa hänet tänne jo tänä iltana ja siten poistaa toisen tunnonvaivanne. Ja kuten uskon, on tämän hyvän isän, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen ja puhuen sillä ivallisella sävyllä, jota hän vain harvoin hillitsi, niin katolilainen kuin olikin, aina kun mainitsi pappia, — jo onnistunut karkoittaa toinen este ja suostuttaa teidät käyttämään hyväksenne palveluksiaan — —

— Eikö ole? — toisti Tavannes hymyillen epäilevästi ja katsellen toisesta toiseen. — Kah, minä olin toivonut parempaa menestystä. Mutta hän voi vielä onnistua. Olenpa varma, että hän vielä onnistuu. Ja siinä tapauksessa teidän kainoutenne suokoon minulle anteeksi, jos pyydän teitä kiirehtimään ja määräämään illallisen jälkeisen tunnin lupauksenne täyttämisen hetkeksi.

Tyttö kalpeni huulia myöten. — Illallisen jälkeenkö? — läähätti hän.

Kauhuissaan siitä, mikä häntä uhkasi ja mistä vain kaksi tuntia eroitti hänet, hän ei keksinyt muita sanoja kuin ne, joita juuri oli käyttänyt. Pahin oli häntä kohdannut; suurempaa onnettomuutta ei hänelle voinut sattua.

— Mutta hän ei ole saanut minua suostumaan! — huusi hän puristaen kiihkossaan kätensä nyrkkiin. — Minä en hyväksy katolista pappia.

Huone pyöri hänen silmissään. Kuilu ammotti hänen jalkainsa juurella, sen uhkaavat kauhut huimasivat. Häntä oli sysätty yhä lähemmäksi; vaikka hän kuinka ponnisteli vastaan, oli hän nyt kuitenkin joutunut sen reunalle. Sumu kohosi hänen silmäinsä eteen, ja vaikka toiset luulivat hänen kuuntelevan, ei hän kuitenkaan käsittänyt mitään siitä, mitä tapahtui. Kun hän hetken kuluttua jälleen toipui, kuuli hän kreivi Hannibalin puhuvan.

— Sallikaa hänen tehdä uusi yritys, — kuului hän sanovan suopean ivallisesti. — Ainoastaan hetkinen vielä, neiti! Vielä yksi rynnäkkö, isä! Kirkon aseita ei voisi käyttää paremmin eikä arvokkaampaan tarkoitukseen, ja jos ne menestyvät, eivät ne suinkaan jää vaille asianmukaista tunnustusta ja maallista korvausta.

Ja samalla kun tyttö, jonka korvissa humisi, yritti kuunnella, mitä sanottiin, oli kreivi Hannibal äkkiä poistunut. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja he katsoivat kaikki kolme toisiaan — neidin kamarineitsyt oli syrjemmällä, avattuaan kreiville ovea. Tyttö avasi huulensa puhuakseen, mutta saattoi vain surkeasti hymyillä; Tignonville katkaisi hiljaisuuden, ja hänen äänensä sävy ilmaisi ennen kaikkea helpotusta.

— No, kaikki ei vielä ole hukassa, — sanoi hän reippaasti. — Jos voin paeta tästä talosta — —

— Hän tuntee teidät, — toisti neiti melkein kylmäkiskoisella äänellä. — Näin sen hänen silmistään. Hän tunsi teidät heti ja tiesi myöskin, — lisäsi tyttö katkerasti, — että hänellä oli täällä käsissään toinen niistä henkilöistä, joita hän tarvitsi.

— Miksikö? — vastasi tyttö. — Vietelläkseen minut luopumaan toisesta vaatimuksesta sillä ehdolla, että te pelastutte. Voi, — jatkoi tyttö katkeralla ivalla, — hänellä on helvetillinen viekkaus, pappien viekkaus! Te ette kelpaa kilpailemaan hänen kanssaan. En minäkään eikä kukaan meistä. Ja hänestä tulee minun herrani! Hän taivuttaa minut tahtonsa ja kätensä alle! Hän tulee omistamaan minut, ruumiini ja sieluni, kaikki! — jatkoi hän kauhuissaan vaipuen tuoliin, huojuttaen ruumistaan edestakaisin ja kätkien kasvot käsiinsä. — Minun täytyy olla hänen omansa, hänen, kunnes kuolen!

— Mutta se ei saa tapahtua! — huusi hän. — Ehkä en ole hänen vertaisensa viekkaudessa, siinä olette oikeassa, mutta minä voin tappaa hänet. Ja sen minä teenkin. — Totisesti!

— Olisitte sen tehnyt hänen täällä ollessaan, — huomautti tyttö puoleksi ivaten, puoleksi tosissaan.

— Ei ole liian myöhäistä vieläkään, — huusi Tignonville, ja vaikeni samassa, sillä ovi avautui ja Javette astui sisään.

He katsoivat häneen, ja ennenkuin hän ehti avata suunsa, olivat he pystyssä. Hänen kalpeat, kiihottuneet kasvonsa, osoittaen muutakin kuin pelkoa, ilmaisivat hänen tuovan uutisia. Hän sulki oven jälkeensä, ja muutamassa hetkessä oli kaikki kerrottu.

— Herra voi paeta, jos kiirehtii, — sanoi hän matalalla äänellä, ja he näkivät hänen vapisevan mielenliikutuksesta. — He syövät juuri illallista. Mutta hänen täytyy olla sukkela!

— Ja hän tietää! Emäntänne sanoo hänen tietävän, että minä olen täällä.

Hetken Javette näytti hämmästyneeltä. — Onhan se mahdollista, — mutisi hän. — Mutta hän on mennyt ulos.

Rouva Carlat taputti käsiään. — Kuulin oven sulkeutuvan kolme minuuttia sitten, — sanoi hän.

— Ja jos herra voisi päästä siihen huoneeseen, jossa hän söi illallista viime kerralla, niin siellä on särkynyt akkuna ainoastaan tukittu — hän nielaisi pari kertaa kiihdyksissään — jollakin sellaisella, minkä hän voi siirtää tieltään. Ja silloin herra pääsee kadulle, ja kaapu suojelee häntä.

Javette nyökkäsi. Kerrottuaan asiansa hän näytti olevan kykenemätön lisäämään sanaakaan. Neiti, joka tiesi hänen olevan pelkurin, ihmetteli, mistä hän oli saanut rohkeutta sekä tehdä nämä havainnot että tuoda uutiset. Mutta kun kohtalo oli ollut niin armelias ja pannut tämän naisen näin toimimaan, oli heidän käytettävä tilaisuutta — viimeistä, luultavasti kaikkein viimeistä tilaisuutta.

Hän kääntyi Tignonvillen puoleen. — Oi, menkää! — pyysi hän kuumeisesti. — Menkää, sitä minä rukoilen! Menkää nyt, herra! Suurin palvelus, minkä voitte minulle osoittaa, on mahdollisimman pian mennä sellaiseen paikkaan, josta hän ei saa teitä käsiinsä. — Vieno puna, toivon hohde, oli palannut hänen poskilleen, ja hänen silmänsä säteilivät.

— Oikein, neiti, — myönsi nuori mies, kerrankin totellen, — minä menen!
Ja olkaa rohkealla mielellä.

Hän piti hetken aikaa tytön kättä omassaan, sitten siirtyen oven luo avasi sen ja kuunteli. Kaikki tunkeilivat hänen takanaan. Kaukainen, hiljainen, alhaalta kuuluva äänten sorina vahvisti tytön kertomuksen todeksi; muuten oli talossa äänetöntä. Tignonville katsahti viimeisen kerran neitiin ja viitaten kädellään jäähyväisiksi hiipi portaille alkaen laskeutua kasvot munkkikaavun alla piilossa. He näkivät hänen saapuvan portaiden kulmaukseen ja sitten häviävän sen taakse. He kuuntelivat yhä ja katsoivat toisiaan, kun joku lattiapalkki narahti taikka kun alhaalta kuuluvat äänet hetkeksi vaikenivat.

XVII.

KAKSINTAISTELU.

Portaiden alapäässä Tignonville pysähtyi. Vartijain jymisevät normandialaiset äänet kaikuivat muutaman askeleen päästä vasemmalta huoneesta, jonka ovi oli auki. Hän kuuli erään pilapuheen, jota seurasi raaka naurunhohotus myrskyisine kättentaputuksineen, ja samalla hän tiesi, että millä hetkellä hyvänsä voi joku miehistä astua ulos ja keksiä hänet. Onneksi hän saattoi miltei kädellä ylettyä sen huoneen oveen, jossa oli rikottu akkuna, käytävän oikealla puolella, ja hän hiipi sinne päin varovasti. Hän seisoi hetken epäröiden käsi ovenrivalla, mutta säikähtäen vartiohuoneesta kuuluvaa liikettä, joka ilmaisi muutamien nousevan ruokapöydästä, hän sysäsi oven auki, pujahti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli turvassa eikä ollut herättänyt mitään kolinaa. Mutta pöydän ääressä selin häneen, kasvot vaillinaisesti tukittua akkunaa kohti, istui kreivi Hannibal illallisella!

Nuoren miehen sydän tuntui seisahtuvan. Hyvän aikaa hän ikäänkuin lumottuna ja kykenemättömänä liikkumaan tuijotti kreivi Hannibalin selkää. Sitten, kreivin jatkaessa aterioimistaan taakseen katsomatta, hänen rohkeutensa alkoi palata. Hän oli ehkä tullut niin hiljaa, huoneeseen, ettei Tavannes ollut mitään huomannut taikka kenties luullut vain palvelijan tulleen sisään. Oli siis mahdollista, että hän saattoi poistua samalla tavalla, ja hän oli jo todella nostanut salvan vetäen mitä varovaisimmin ovea puoleensa, kun Tavannesin ääni sattui ikäänkuin suoraan hänen kasvoihinsa.

— Pyydän, älkää laskeko sisään vetoa, herra de Tignonville, — sanoi hän katsomatta taakseen. — Te ette kaapu yllänne ole sille alttiina, mutta minun laitani on toisin.

Onneton Tignonville seisoi kuin keihään lävistämänä, tuijottaen toisen takaraivoon. Ensi hetkellä hän ei saanut sanaakaan suustaan.

— Olkaa kirottu! — sähisi hän sitten raivon puuskassa, — olkaa kirottu!
Te siis tiesitte? Hän oli oikeassa.

— Jos tarkoitatte, että odotin teitä, niin olette oikeassa, — vastasi kreivi Hannibal. — Katsokaa, teille on katettu, tuolle paikalle ei tunnu veto akkunasta, ja puku, jonka olette lainannut, suojelee teitä erittäin hyvin kylmältä. Mutta — eikö se tunnu teistä hiukan tukalalta näin kesäilmalla?

Tavannes kääntyi ja katsoi häntä hymyillen synkästi. — Kirous voi osua, — sanoi hän, — mutta luulen, ettei se tule teidän anomuksienne seurauksena. Ja eikö olisi parasta, että nyt näyttelisitte miehen osaa?

— Istukaa, herra, istukaa, — vastasi kreivi Hannibal ankarasti. — Puhumme siitä asiasta aivan kohta. Mutta ensiksi minulla on teille hiukan asiaa. Ettekö halua syödä?

— Hyvä on, —vastasi kreivi jatkaen aterioimistaan. — Minusta on yhdentekevää, syöttekö vai ette. Minulle riittää, että te olette toinen niistä kahdesta, jotka minulta puuttuivat tunti sitten, ja että olette vallassani, herra de Tignonville. Ja teidän avullanne toivon löytäväni toisenkin.

— Papin, — vastasi Tavannes hymyillen, — niin juuri, papin. Pariisissa ei ole monta jäljellä teidän uskonveljistänne. Mutta tiedän, että tapasitte yhden tänä aamuna.

— Niin, herra, te! Ja viidessä minuutissa voitte saada hänet käsiinne, kuten tiedätte.

Herra de Tignonville hengitti raskaasti, ja hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi.

— Teillä on vakooja, — huusi hän. — Teillä on vakooja tuolla yläkerrassa!

Tavannes kohotti kupin huulilleen ja joi. Laskettuaan sen jälleen pöydälle hän virkkoi:

— Saattaa olla. Minä tiedän, eikä sillä ole väliä, kuinka tiedän. Minun asiani on käyttää parhaimmalla tavalla omia tietojani — ja teidän!

Herra de Tignonville nauroi hävyttömästi. — Käyttäkää omianne parhain päin, minulta ette saa mitään tietoja.

— Sen saamme nähdä, — vastasi kreivi Hannibal. — Muistelkaapa, millaista oli kaksi päivää sitten, herra de Tignonville. Jos olisin mennyt neiti de Vrillacin luo viime lauvantaina ja sanonut hänelle: »tulkaa vaimokseni taikka luvatkaa tulla», minkä vastauksen olisin saanut?

— Hän olisi sanonut, että olette häpeämätön! — vastasi nuori mies kiivaasti. — Ja minä —

— Se ei kuulu asiaan, mitä te olisitte tehnyt, — keskeytti Tavannes. — Riittää, että hän olisi vastannut, kuten otaksutte. Mutta tänään hän on antanut minulle lupauksensa.

— Niin, — tiuskaisi Tignonville, — sellaisissa oloissa, joissa ei yksikään kunnian mies —

— Jotka yhä jatkuvat! Huomatkaa se, herra de Tignonville, — jatkoi kreivi kumartuen eteenpäin ja katsoen nuorta miestä tarkoittavasti. — Ne olot jatkuvat yhä! Ja ne voivat vaikuttaa toisen tahtoon samoin kuin hänenkin! Kuunnelkaa! Kuuletteko? — ja nousten synkistyvin kasvoin tuolistaan hän osoitti puoleksi tukittua akkunaa, jonka kautta kuului selvästi miesjoukon tahdikkaita askelia. — Kuuletteko, herra? Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Samoin kuin oli eilen, on myöskin tänään. Tänä aamuna tapettiin presidentti La Place. He etsivät yhä. Virta ei vielä ole täynnä eikä hirsipuu kyllästynyt. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin avata akkuna ja osoittaa teitä, eikä henkenne ole kalliimpi kuin hullun koiran, jota ajetaan kadulla takaa!

Nuori mies oli myöskin noussut. Hän seisoi katsellen Tavannesia, kaapu oli liukunut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä laajenivat.

— Te koetatte pelottaa minua! — huusi hän. — Te luulette, että minä olen kyllin raukkamainen uhratakseni hänet pelastuakseni itse. Te —

— Te olitte kyllin pelkuri peräytyäksenne eilen, seistessänne tämän akkunan luona ja odottaessanne kuolemaa! — vastasi kreivi Hannibal julmasti. — Te peräydyitte silloin ja saatatte peräytyä vieläkin!

— Pankaa minut koetukselle! — vastasi Tignonville raivosta vavisten. —
Koettakaa! — Mutta toisen tuijottaessa häneen liikahtamatta hän huusi:
— Mutta te ette uskalla, ette uskalla!

— Ette! Sillä jos minä kuolen, niin menetätte hänet, — vastasi Tignonville voitonvarmasti — Te ette uskalla, sillä minun turvallisuuteni on osa hinnasta ja merkitsee teille enemmän kuin minulle itselleni! Uhkailkaa vain, herra de Tavannes, ja kerskailkaa ja huutakaa ja osoittakaa akkunaa — ja hän matki ilkkuen ja ylenkatseellisesti toisen liikettä, — mutta minun turvallisuuteni on tärkeämpi teille kun itselleni! Ja siihen se asia loppuu.

Kahdella harppauksella kreivi Hannibal oli akkunan luona. Hän kävi käsiksi akkunan toista puolta peittävään laudoitukseen ja kiskaisi siitä suuren palan irti. Iltavalo tulvaili sisään aukosta ja osui hänen kasvoilleen kohottaen niiden kiihoittunutta hehkua, kun hän kääntyi vastustajaansa päin.

— Jos siis tiedätte sen, — huusi hän, — niin toimikaa Herran nimessä sen mukaan! — ja hän osoitti akkunaa.

— Niin, juuri niin! — kertasi Tavannes säkenöivin silmin. — Tie on avoinna! Jos tahdotte pelastaa rakastettunne, niin tässä on tie! Jos tahdotte pelastaa hänet siitä syleilystä, jota hän kauhistuu, silmistä, joiden katsetta hän vapisee, isännän kädestä, niin tuossa on tie! Ettekä te tahdo pelastaa ainoastaan hänen hansikastaan, vaan hänet itsensä, hänen sielunsa ja ruumiinsa! Siis, — jatkoi hän hillittömällä äänellä, jossa väreili ylenkatse ja katkeruus, — syöskää leijonien eteen, uljas rakastaja! Annatteko henkenne hänen kunniansa vuoksi? Tahdotteko kuolla, jotta hän jäisi immeksi? Uhraatteko päänne pelastaaksenne hänen sormensa? Siis, hypätkää alas! Kilpakenttä on avoinna, hiekka on ripoteltu! Omasta suustanne olen kuullut, että jos teitä kohtaa turmio, hän on pelastettu! Ulos siis arvoisa herra! Huutakaa: »minä olen hugenotti», ja silloin tapahtuu Jumalan tahto!

Tignonville oli käynyt tuhkanharmaaksi. — Tai oikeastaan teidän! — läähätti hän. — Teidän tahtonne, te pahahenki! Sittenkin —

Hetken näytti siltä, että hän aikoi lähteä. Hämäyksen kiihdyttämättä ja suunniltaan Tavannesin osoittamasta ylenkatseesta hän heitti kiusaajaansa vihasta palavan katseen ja kiivaasti hengittäen laski kätensä akkunalaudan reunalle ikäänkuin hypätäkseen ulos.

Mutta sen käy huonosti, joka kerran on paennut vihollista. Hänen katseensa sattui lähellä seisovaan jousimiesjoukkoon, joiden teräksisillä keihäänkärjillä ilta-auringon säteet välähtelivät ja tuntuivat sydämeen asti kylmiltä. Kuolema, mutta ei taistelutanterella eikä tuhansien yllyttävien katsojien nähden, vaan tällä hämärtyvällä kadulla vihollisen nauraessa akkunasta, sellainen kuolema, jota ei seuraisi kosto, ilman varmuutta, että tyttö vihdoinkin olisi turvassa, voisi johtua vain puhtaasta rakkaudesta, kun lapsi rakastaa vanhempiansa, vanhemmat lastaan, mies sitä naista, joka hänelle on ainoa koko maailmassa!

Hän peräytyi. — Te ette säästäisi häntä! — huusi hän, ja hänen kasvoiltaan virtasi hiki, sillä hän tiesi nyt, ettei lähtisi. — Te koetatte päästä minusta eroon! Te pettäisitte minut, ja sitten —

— Omat sananne tuomitsevat teidät! — sanoi kreivi Hannibal vakavasti. —
Tehän itse sanoitte niin. Mutta sittenkin vannon. Vannonko sen teille?

— Enkö? Voi teitä, jalo ritari, urhea sankari! Tiesinhän sen! Luuletteko, etten tiennyt, kenen kanssa olin tekemisissä? — ja kreivi Hannibal purskahti tylyyn nauruun kääntäen toiselle selkänsä ikäänkuin ei enää välittäisi hänestä. — Te ette tahdo kuolla hänen kanssaan ettekä hänen puolestaan. Teille sopisi paremmin hänen alushameensa ja hänelle teidän polvihousunne. Taikka ei sentään, paras olette munkkina. Kuulkaa neuvoani, herra de Tignonville, lopettakaa aseitten käyttö; rukousnauhalla, makeilla sanoilla ja lavertelemalla pyhästä kirkkoäidistä voitte petkuttaa naisia, aivan varmaan myöskin heidän parhaimpiansa! Eiväthän he kaikki ole sentapaisia kuin serkkuni, ivaava, myrkyllinen pilkkakirves — teillä oli kai siellä huono menestys?

— Jospa minulla olisi miekka! — puhisi Tignonville raivosta lyijyn karvaisena. — Te parjaatte minua raukaksi, kun en tahdo kuolla teidän mieliksenne. Mutta antakaa minulle miekka, ja minä osoitan teille, olenko pelkuri!

Tavannes pysähtyi. — Sitäkö tarkoitatte, niinkö? — kysyi hän muuttuneella äänellä. — Minä —

— Antakaa minulle miekka, — toisti Tignonville ojentaen vapisevia käsiään. Miekka! Helppo on solvata aseetonta miestä, mutta —

Muuta en pyydä! En mitään muuta! Antakaa minulle miekka, — pyysi hän kiihkeästi, ja ääni vapisi maltitonna. — Te itse olette pelkuri!

Kreivi Hannibal tuijotti häneen. — Ja mitä hyötyä minulla on teidän kanssanne taistelemisesta? — aprikoi hän hitaasti. — Te olette vallassani, minä voin menetellä kanssanne kuinka haluan. Voin huutaa tästä akkunasta ja antaa teidät ilmi taikka voin kutsua väkeni —

— Mitä? No hyvä, sanon teille kuinka teemme, — ja hän hymyili viekkaasti. — Annan teille miekan, herra de Tignonville, ja taistelen kanssanne täällä, tässä huoneessa, jalka jalkaa vasten, mutta yhdellä ehdolla.

— Hugenottipapin. Niin, niin juuri, taikka ilmoitatte, mistä voin sellaisen löytää.

— Siinä tapauksessa en miekkaile kanssanne! — vastasi kreivi Hannibal tyynesti ja kääntyi nuoresta miehestä taas poispäin. — Suotte minulle anteeksi, jos sanon, herra de Tignonville, että päätöksenne taistella on yhtä häilyvä kuin päätöksenne kuolla. En luule, että olisitte saavuttanut menestystä hovissa. Vielä on eräs seikka, jota luullakseni ette ole tullut ajatelleeksi. Jos taistelemme, niin te mahdollisesti surmaatte minut, jolloin tuo ehto ei minua hyödytä. Taikka minä — mikä on luultavampaa, — lisäsi hän hymyillen kylmästi, — surmaan teidät enkä siinäkään tapauksessa ole paremmassa asemassa.

Nuoren miehen kalpeat kasvot ilmaisivat, että hänen rinnassaan oli ristiriita. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hänen kätensä suorastaan syyhyi kaivaten miekankahvaa — siihen hän oli kyllin rohkea. Hän vihasi, ja ainoastaan tällä tapaa hän saattoi kostaa. Mutta entä rangaistus, jos hän epäonnistuisi! Ja sittenkin, mitä siitä? Hän oli nyt helvetissä, nöyryytyksen, häpeän, tappiolle joutuneen helvetissä, vihollisensa kiusaamana! Hän saattoi vain panna itsensä alttiiksi alemmalle helvetille.

— Minä suostun! — huudahti hän lopuksi käheästi. — Antakaa minulle miekka ja pitäkää itsestänne huolta.

— Hyvä on, — vastasi kreivi Hannibal herttaisesti, — mutta näin emme voi miekkailla, meidän täytyy saada enemmän valoa. — Ja hän harppasi ovelle avaten sen, huusi luoksensa normandialaisen ja käski hänen siirtää pöydän ja tuoda tusinan kynttilöitä, sillä valo oli häipymässä kapeilla kaduilla ja huoneessa, akkunan ollessa puoleksi tukittuna, alkoi jo hämärtää. Tignonvillen päässä jyskytti, ja hän ihmetteli, että palvelija ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut hämmästystään eikä sanonut sanaakaan, kunnes Tavannes määräystensä lisäksi käski tuoda pari miekkaa.

— Herran miekka on täällä, — vastasi Bigot vaikeatajuisella murteellaan. — Hän jätti sen tänne eilen aamulla.

— Oletpa sinä hyvä mies, Bigot, — vastasi Tavannes niin iloisesti ja hyvätuulisesti, että Tignonville hämmästyi. — Ja pian saat naida Suzannen.

— Teillä on kai tikari? — jatkoi kreivi Hannibal samalla iloisella äänellä, joka oli jo hämmästyttänyt Tignonvilleä. — Mainiota! Tahdotteko riisua kaapunne vai taistellaanko näin? Hyvä on, herra, siinä epätodenmukaisessa tapauksessa, että onni suosii teitä, on teidän noin puettuna parempi olla. Mies, joka juoksee katuja pitkin paitahihasillaan, voi joutua rettelöihin, — ja hän nauroi hilpeästi.

Tignonville kuunteli, ja hänen raivonsa alkoi muuttua hämmästykseksi. Mies, joka piti miekkailua neljän seinän sisäpuolella huvituksena, ja joka piti vihollista vallassaan ja kuitenkin oli valmis syrjäyttämään tämän edun, astumaan taistelutanterelle ja panemaan henkensä alttiiksi päähänpiston vuoksi, sellainen mies oli hänen kokemuksiensa ulkopuolella, vaikka Poitoussa näinä sotien aikoina miehet olivat uljaita. Sillä mitä, kysyi hän itseltään, Tavannes voitti taistelulla? Saisiko hän neidin omakseen? Mutta olihan neiti hänen vallassaan, jos intohimo pääsisi hänessä voitolle; ja jos hänen lupauksensa oli esteenä, mikä tuntui mahdottomalta hänen maineensa kannalta, niin hänen tarvitsi vain odottaa, ja huomenna tai ylihuomenna tai sitä seuraavana päivänä hän voisi tavata jonkin hugenotin ja vaaratta saavuttaa sen, minkä takia nyt pani kaikki alttiiksi.

Tignonville ei tiennyt, että toisen luonteen mukaista oli nauttia tällaisista uhkayrityksistä. Mutta Tavannesin huolettomuus vaikutti häneen, ja kun nuoren miehen miekka tuotiin, oli hänen kiihkeä halunsa kaksintaisteluun osaksi laimennut, ja vaikka miekankahvan kosketus palauttikin hänen päätöksensä, niin lukittu ovi, rajoitettu tila ja valaistus, johon hän oli tottumaton, olivat syynä, että hänen rohkeutensa melkein vaihtui epätoivoon.

Sen ajan kaksintaisteluissa käytettävä lyhyt miekka teki kuitenkin itse epätoivonkin pelottavaksi, eikä Tignonville asettuessaan paikalleen ensinkään näyttänyt halveksittavalta vastustajalta. Hän oli riisunut viittansa ja munkkikaapunsa ja seisoi notkeana ja ketteränä kuin kissa, antaen ruumiinsa painon levätä milloin toisella, milloin toisella jalalla ja alinomaa liikkeessä. Pöytä, jolla kynttilät seisoivat, oli siirretty akkunan eteen, jonka Bigot oli uudelleen tukkinut, ennenkuin lähti huoneesta. Valo oli hänen oikealla puolellaan, ja hän oli mielissään tästä edusta, koska muka hänen miekkansa kärkeä oli vaikeampi pitää silmällä.

Kreivi Hannibal ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. — Oletteko valmis? — kysyi hän. — Asentoon! — huusi hän sitten polkien jalallaan sanan vahvistukseksi. Mutta sitten hän ei tehnytkään äkkirynnäkköä, joka olisi ollut hänen luonteelleen ominaista ja jota Tignonville pelkäsi, vaan pysytteli varovasti etäällä kumartuen syvään, ja kun hänen hitaaseen alkuunsa vastattiin yhtä viisaasti, alkoi hän härnätä vastustajaansa.

— Tulkaa nyt vain! — huusi hän ollen uhmailevinaan. — Tulkaa, herra, miekkailemmeko vai leikimmekö vain miekkasilla?

— Alkakaa sitten itse! — vastasi Tignonville mielenliikutuksen ja syttyvän toivon kiihoittamana. — Minä en ainakaan ole teitä pidättänyt! — ja hän hyökkäsi, mutta työnnettiin syrjään.

— Ahaa! Ahaa! — hoki Tavannes vuorostaan pistäen ja väistäen, mutta huolimattomasti ja etäältä.

Tämän jälkeen molemmat siirtyivät lähemmä ovea katsellen toisiaan kiiluvin silmin, polvet koukussa ja selkälihakset jännitettyinä hyökkäykseen. Äkkiä Tavannes työnsi ja hypähti sivulle; hänen vastustajansa työnsi vuorostaan, ja kreivi väisti vääntäen niin voimakkaasti miekanterän syrjään, että hetkisen näytti siltä kuin hän olisi aikonut karata Tignonvillen kimppuun tikarillaan. Mutta Tignonville peräytti oikean jalkansa vikkelästi, joten he jälleen joutuivat vastatusten, ja nuori mies nauroi.

— Yrittäkää uudestaan, herra kreivi! — sanoi hän ja samalla hyökkäsi salamannopeasti. Tuokion aikaa miekat risteilivät vihlovasti, terät välkkyivät, molemmat hehkuvat kasvot tuijottivat toisiaan. Sitten he taas erosivat.

Veri tihkui kreivi Hannibalin kaulaan tulleesta naarmusta. Jos terä olisi osunut puolenkaan tuumaa enemmän oikealle, olisi se pistänyt hänen kurkkuunsa. Tignonville nauroi jälleen ylpeänä ja heilutteli itseään puolelta toiselle odotellen yhä varmempana uutta tilaisuutta. Notkeana kuin leopardi, joita Kaarle piti Louvressa, hän kumartui yhä alemmaksi ja joka liikkeellä otti yhä enemmän hyökkääjän asennon, vaanien, että vastustaja paljastaisi itsensä. Kreivi Hannibal seisoi synkin kasvoin ja tarkkaavin katsein edelleen puolustuskannalla. Valo alkoi hiukan heiketä, kynttilöiden sydämet olivat pitkällä karrella, mutta kumpikaan ei sitä huomannut eikä uskaltanut siirtää katsettaan. Heidän raskas hengityksensä sai ikäänkuin vastakaikua oven toiselta puolelta, mutta tätäkään ei huomattu.

— Tulen silloin, kun haluttaa, — vastasi Tignonville teeskennellen hyökkäävänsä, mutta kohta peräytyen.

Toinen teki samoin, ja jälleen he katselivat toisiaan, ja heidän silmänsä näyttivät yhä pienenevän. Vihdoin alkoi Tignonvillen huulilla hymy hitaasti väreillä. Hän pisti. Se väistettiin. Pisti uudelleen — väistettiin jälleen! Tavannes, joka oli käynyt yhä varovammaksi, peräytyi kyynärän verran. Tignonville seurasi, mutta ei sallinut itseluottamuksen voittaa varovaisuutta. Hän alkoi tosin härnäillä vastustajaansa, ilkkua ja pilkata, mutta tietyssä tarkoituksessa.

Sillä äkkiä, kesken lausetta, hän toisti sen erikoisen piston, jolla oli jo aikaisemmin ollut menestystä. Mutta tällä kertaa Tavannes oli varuillaan, työnsi terän syrjään ja vastaamatta äkillisellä jälkityönnöllä hypähti lähemmäksi yllättäen toisen. Nyt he olivat joutuneet kasvoista kasvoihin, toisen rinta toisen olkapäätä vasten, ja iskivät hurjasti miekoillaan. Kreivi Hannibal oli edullisemmassa asemassa, sillä hän oli vastustajansa miekan ulkopuolella. Tignonvillen miekka iski, mutta kimposi toisen metallikahvasta. Tavannesin miekka sivalsi kovaa nuoren miehen silmien väliin. Hugenotti huitoi käsillään ja kaatui pitkäkseen lattialle. Samassa oli kreivi Hannibal hänen rintansa päällä ja löi miekan hänen kädestään.

Nuori mies, jota kasvoille virtaava veri sokaisi, viittasi kädellään. Kreivi Hannibal nousi ja katseli vihollistaan hetken puhumatta. Sitten hän näytti tyytyväiseltä, nyökkäsi ja astuen pöydän ääreen kasteli erästä ruokaliinaa vedessä. Siirtyen Tignonvillen luo hän huolellisesti tuki tämän päätä ja pesi verisen otsan.

— Niin on kuin oletin, — sanoi hän saatuaan veren pysähtymään. — Te ette ole vahingoittunut. Olette vain huumaantunut. Se ei merkitse enempää kuin mustelma.

Tignonville alkoi toipua. — Mutta minä luulin, — mutisi hän keskeyttäen puheensa koettaakseen kasvojaan kädellään. Sitten hän hieman horjuen nousi hitaasti. — Minä luulin, että satutitte siihen terällä, — mutisi hän.

— En, vaan miekan ponnella, — vastasi Tavannes kuivasti. — Minun etuni mukaista ei ollut surmata teitä. Sen olisin saattanut tehdä vaikka kymmenen kertaa.

Tignonville voihkaisi ja istahtaen pöydän ääreen painoi ruokaliinalla pakottavaa päätään. Yksi kynttilöistä oli mellakassa kaatunut ja pudonnut lattialle, kytien nyt pienessä rasvalätäkössä. Tavannes polki sen sammuksiin, sitten harpaten huoneen toiseen päähän nosti lattialta Tignonvillen miekan ja laski sen pöydälle omansa viereen. Hän katseli ympäri huonetta, olisiko vielä jotakin tehtävää, ja nähdessään, ettei ollut, palasi Tignonvillen luo.

— Nyt, hyvä herra, — sanoi hän tylyllä, väkinäisellä äänellä, — minun täytyy pyytää teitä suorittamaan osanne.

Tuskallinen huokaus nousi onnettoman miehen rinnasta. Ja hän oli kuitenkin pannut henkensä alttiiksi; mitä muuta hän olisi voinut tehdä?

Tignonville taisteli hetken ylpeyttään vastaan ja sanoi sitten nopeasti ja hämillään: — Ettehän kerro Clotildelle — että juuri minun avullani — löysitte papin?

— En kerro, — vastasi Tavannes yhä vakavana. Hän kumartui nostamaan lattialta viitan ja munkkikaavun, jotka olivat pudonneet tuolilta, niin ettei hänen silmiään näkynyt. — Minun kauttani hän ei milloinkaan saa sitä tietää, — sanoi hän.

XVIII.

ANDROMEDA, PERSEUKSEN POISSAOLLESSA.

Vähitellen, heidän miekkaillessaan alakerrassa, oli hämärä tihentynyt, ja yläkerran huoneessa oli aivan pimeä. Mutta neiti ei sallinut tuotavan kynttilöitä. Istuen pimeässä portaiden ylimmällä askeleella kädet ristissä polvien ympärillä hän yhä kuunteli, ikäänkuin olisi sillä voinut välttää onnettomuutta taikka näin pitkälle sitä vastaan menneenä torjua siitä pahimman puolen. Pimeässä hänen ympärillään värisevät naiset olisivat mielellään sytyttäneet tulta ja vetäneet hänet mukaansa takaisin huoneeseen, sillä heistä tuntui siellä turvallisemmalta, mutta häntä ei saanut paikaltaan liikahtamaan.

Vartiohuoneessa olevien miesten nauru ja lörpötys tai edestakaisin kulkeva Bigot, jota hän ei kuitenkaan voinut nähdä, ei ensinkään pelottanut häntä; hän suorastaan hengitti helpommin alastomalla, aukealla porrassiltamalla kuin suljettuna huoneeseen, jonka hänen pelkonsa teki vastenmieliseksi. Täällä hän saattoi ainakin kuunnella olematta itse näkyvissä, ja kuunnellen oli epätietoisuuskin helpompaa.

Portaiden käänne ja vartiohuoneesta kuuluva melu tekivät vaikeaksi kuulla, mitä alhaalla suljetussa huoneessa tapahtui. Mutta hän ajatteli, että jos siellä syntyisi hälinä, hänen täytyisi se kuulla, ja kun aika kului eikä mitään tapahtunut, vakaantui hän uskossaan, että hänen rakastettunsa oli päässyt akkunasta pakoon.

Mutta sitten hän säikähti. Kolme tai neljä miestä tuli vartiohuoneesta ja läheni, kuten hänestä tuntui, sen huoneen ovea, jossa oli särkynyt akkuna. Tyttö huomasi iloinneensa liian aikaisin, ja hänen sydämensä tuntui pysähtyvän. Hän odotti kuulevansa jalkojen töminää, huutoa, tappelua. Mutta lukuunottamatta epämääräistä, hillittyä ääntä, joka kuului hetken aikaa, ja jota seurasi kumea jysähdys, ei hän kuullut mitään muuta. Heti sen jälkeen miehet palasivat kuiskaillen, ja vartiohuoneessa alkoi taas melu, oltuaan hetkisen hiljempänä, ja vaikkakin ymmällään, hengitti tyttö jälleen helpotuksesta. Varmaankin hän jo oli paennut ja päässyt kauas, asehuoneeseen tai muualle turvaan. Ja hänellä itsellään oli syytä rohkaista mieltään ja tuntea, että tältä päivältä oli vaara ohitse.

— En, en! — vastasi hän kiivaasti, yhä kyyröttäen paikallaan ja vilvoitellen itseään ja hehkuvia kasvojaan portaiden pimeässä viileydessä. Ulkoilmaa virtasi vapaasti hänen kyynärpäänsä viereisestä akkunasta, ja tämä paikka oli joka tapauksessa raittiimpi kuin hänen huoneensa. Javette alkoi ruikuttaa, mutta hän ei siitä välittänyt; joku miehistä astui alhaalla ulos huoneesta ja meni käytävää pitkin, ja hän kuuli, kuinka ulko-ovesta nostettiin salpa ja kolmen tai neljän miehen askelet narisivat heidän mennessään siitä ulos.

Mutta mitään häiritsevää ei tapahtunut, ja sitten talossa vallitsi taas hiljaisuus. Ja kun tänä maanantai-iltana verilöylyn ensimäinen raivo alkoi tyyntyä — vaikka sitä tavallaan jatkui viikon loppuun asti, — oli ulkopuolinenkin Pariisi hiljainen. Ne äänet, joita kahtena viime päivänä oli usein kuulunut kouristaen hänen sydäntään, olivat nyt vaienneet. Hänet valtasi melkein rauhoittava ja lohdullinen tunne, jonkinlainen nukuttava väsymys, joka suurimmaksi osaksi johtui jälkiseurauksena mielenliikutuksesta. Hänen päänsä painui pimeässä yhä alemma polvia vasten, ja näin kului puoli tuntia Javetten ruikuttaessa ja rouva Carlatin torkkuessa nojaten leveää selkäänsä seinää vasten.

Äkkiä neiti avasi silmänsä ja näki kolmea porrasaskelta alempana vieraan miehen, jolta hän sulki tien. Tulijan takana oli Carlat ja tämän takana Bigot, molemmat valaisemassa tietä, ja neidin huumaantuneissa ajatuksissa, kun hän nousi seisaalle, näyttivät kaikki kolme kuuluvan samaan seurueeseen tuijottaessaan häneen yhtä hämmästyneinä. Hänen viereisestään akkunasta puhalsi viima saaden kynttilänliekin sinne tänne lepattelemaan, lisäten siten tilanteen yöllistä painajaistunnelmaa, sillä tässä häilyvässä valossa näyttivät miehet milloin nauravan, milloin taas rypistävän otsaansa, ja heidän varjonsa lankesivat väliin suurina, väliin pieninä seinälle. Itse asiassa he olivat yhtä odottamatta tavanneet hänet täällä kuin hän heidät, mutta he olivat valveilla ja hän vasta havahtunut, niin että etu oli heidän puolellaan.

— Jos neiti tekisi niin hyvin ja palaisi huoneeseensa, — sanoi eräs miehistä kohteliaasti.

Silloin hän enempää kyselemättä kääntyi ja palasi huoneeseensa; jäljestä tulivat nämä kolme ynnä hänen kamarineitinsä ja rouva Carlat. Hän seisoi nojaten toisella kädellään pöytään, Javetten sytyttäessä vapisevin sormin kynttilöitä.

— Nyt, arvoisa herra, — sanoi hän tuikealla äänellä, — tahdotteko ilmoittaa minulle asianne?

— Ettekö tunne minua? — Vieraan katse viipyi hänessä ystävällisesti ja säälien.

Tyttö katseli häntä silmää räpäyttämättä koettaen tukahuttaa heräävää pelkoa.

— Te näitte minut sunnuntaista viikko sitten, — vastasi vieras surullisesti. — Nimeni on La Tribe. Saarnasin sinä päivänä, neiti, Navarran kuninkaan läsnäollessa. Luulen, että tekin olitte siellä.

Tyttö tuijotti häneen hetken ääneti, huulet raollaan. Sitten hän nauroi yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.

— Onpa hän viisas! — huusi hän. — Hänellä on pappien oveluus! Taikka paholaisen! Mutta te tulette liian myöhään. Lintu on lentänyt pois.

— Sanon teille, että lintu on lentänyt pois, — toisti tyttö kiivaasti, ja hänen kolea voitonvarma naurunsa helähti huoneen läpi. — Hän on viekas, mutta minä olen ollut häntä viekkaampi. Minä olen…

Hän vaikeni ja tuijotti hurjana ympärilleen, sillä äkkiä hän kauhistui hiljaisuutta, läsnäolijain kasvojen omituisen juhlallista, säälivää ilmettä, ja hänen huulensa alkoivat vavista.

— Mitä? — kuiskasi hän. — Miksi te katselette minua noin? Ei suinkaan — hän kääntyi toisesta toiseen päin — ei suinkaan häntä ole saatu kiinni?

He odottivat, että hän aivan murtuisi, ehkä kaatuisi, mutta hän ainoastaan hapuili jotakin tuolia ja istuutui. Hetken aikaa huoneessa oli hiljaista, ja sitten hugenottipappi alkoi puhua juhlallisella, virallisella äänellään.

— Kuulkaa, kaikki läsnäolevat! — sanoi hän hitaasti. — Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Kahtena päivänä suurten vaarain keskellä hänen kätensä on suojellut ja hänen laupeutensa ruokkinut minua, ja minulle on sanottu, että saan elää, ja tässä asiassa teen niiden tahdon mukaan, joiden vallassa nyt olen. Mutta olkaa siitä varmat ja kuulkaa kaikki, — jatkoi hän äänessään ankara sävy, — mieluummin kuin vihin tämän naisen vastoin hänen tahtoaan …jos tosiaankin sellainen vihkiminen Jumalan silmissä mitään merkitsee… mieluummin kuin pelastan henkeni niin halpamaisella myöntyväisyydellä, tahdon kuolla enkä ainoastaan kerran, vaan vaikka kymmenen kertaa! Minä olen valmis enkä puolusta itseäni. — Ja hän levitti käsivartensa ikäänkuin vastaanottaakseen iskun. — Jos täällä tapahtuu petosta, jos sitä on harjoitettu tuolla alhaalla, missä minulle kerrottiin yhtä ja toista, niin siitä ei ole mitään hyötyä. Ennenkuin kuulen neidin omasta suusta, että hän niin tahtoo, en lausu ainoaakaan vihkiäissanaa.

La Tribe kääntyi ja näki puhujan. Se oli kreivi Hannibal, joka oli tullut sisään vähää ennen ja pysähtynyt ovensuuhun.

— Hän suostuu, — toisti Tavannes tyynesti. Ja joskin hän tänä hetkenä nauttiessaan suunnitelmiensa hedelmiä tunsi voitonriemua, salasi hän sen vakavuuden naamiolla. — Epäilettekö minua, mies?

— Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan, — vastasi toinen pelottomasti, ja harva saattoi sanoa niinkään paljon ankaran kreivin läsnäollessa. — En kenenkään muun suusta!

— Minä voin kuolla. Enempää ette voi tehdä, arvoisa herra, — vastasi La
Tribe rohkeasti. — Ei mikään uhkauksenne voi mieltäni muuttaa.

— Siitä en ole varma, — vastasi Tavannes ystävällisemmin. — Mutta jos olisitte kuunnellut minua ja ollut vähemmän innokas näyttämään rohkealta, herra La Tribe, kun ei mikään vaara uhkaa, niin olisitte käsittänyt, että sankarillisuutta ei tässä tarvita. Neiti tahtoo ja sanoo sen teille.

Kreivi Hannibal kohotti silmäkulmiaan. — Niin juuri, hän itse sanoo, jos sitä haluatte, — vastasi hän. Ja lähestyen tyttöä askeleen ja puhutellen häntä oudon vakavasti hän jatkoi: — Neiti de Vrillac, te kuulette, mitä tämä herra vaatii, oletteko niin hyvä ja vahvistatte, mitä olen sanonut?

Tyttö ei vastannut, ja jännittyneessä hiljaisuudessa kuului siltä, kuin joku naisista olisi ollut tukehtumaisillaan, ja eräs toinen purskahti itkuun. Monet kasvot kalpenivat; miehet seisoskelivat levottomina.

Kreivi Hannibal katsahti ympärilleen pää pystyssä. — Itkuun ei ole mitään syytä, — sanoi hän, ja vain hän itse tiesi, sanoiko hän tämän ivaten vai omituisesti harkitsematta. — Neidillä ei olekaan mitään kiirettä vastata niin tärkeään kysymykseen. Hän antoi lupauksensa hirvittävän vaaran painostamana ja sitä suurempi syy hänellä nyt on, kun on tullut lupauksen täyttämisen aika, tehdä se hätäilemättä ja asiaa harkittuaan. Siitä lähtien, kun hän antoi lupauksensa, hänellä on ollut monta tilaisuutta välttää sen täyttämistä. Mutta hän on Vrillacien sukua, ja minä tiedän, ettei hän ajattelekaan mitään sellaista.

Hän vaikeni hetkeksi. — Neiti, — sanoi hän sitten, — en tahtoisi kiirehtää teitä.

Tytön silmät olivat ummessa, mutta nyt hänen huulensa liikkuivat. — Minä… suostun, — kuiskasi hän. Värisevä huokaus, helpotuksestako, säälistäkö, Herra ties mistä, täytti huoneen.

— Mies! — Muristen kuin tiikeri kreivi Hannibal heitti naamion. Kahdella harppauksella hän oli papin vieressä, käsi tarttui hänen olkapäähänsä, ja intohimosta hehkuvat kasvot tuijottivat pappiin. — Tahdotteko leikkiä ihmishenkien kanssa? — sähisi hän. — Jos ette panekaan mitään arvoa omallenne, niin eikö toisten alttiiksi paneminen teitä arveluta? Näiden? Katsokaa ja laskekaa heidät? Ettekö tunne mitään sääliä? Jos hän tahtoo pelastaa heidät, niin ettekö te?

— Olkoon henkenne kirottu! — huusi Tavannes vihansa vimmassa ravistaen pappia. — Kuka teidän hengestänne välittää? Tahdotteko tuomita nämä? Aiotteko antaa heidät teurastajalle?

— Arvoisa herra, — vastasi La Tribe, vastoin tahtoaan säikähtyneenä. —
Jos neiti tahtoo…

— Niin minulla ei ole mitään muistutettavaa. Mutta kuulin niin epäselvästi hänen sanansa. Ja ilman hänen myöntymistään…

Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Hän oli noussut seisomaan ja tuijotti suoraan eteensä kuin sokea.

— Jos niin täytyy tapahtua, — toisti tyttö hitaasti ja huokasi syvään. Hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Mutta sitten, odottamatta — se näytti ihmeelliseltä — hän katsahti ylös. Yhtä suuri muutos kuin se, joka pari minuuttia sitten oli tapahtunut kreivi Hannibalissa, tapahtui myöskin hänessä. Hän juoksi kreivin luo ja tarttui hänen käsivarteensa ahmien silmillään hänen kasvojaan. — Ettehän petä minua? — huusi hän. — Onko Tignonville alhaalla? Te… voi, ei, ei! — Ja hän peräytyi, hänen silmänsä laajenivat, ja ääni muuttui äkkiä kimeäksi ja uhkaavaksi. — Hän ei olekaan täällä! Te petätte minua! Hän on paennut ja te olette valehdellut minulle.

— Niin, te olette valehdellut! — Tämä oli viimeinen välähtävä toivon kipinä, kun toivo jo näytti kuolleen, hukkuvan viimeinen tarrautuminen oljenkorteen, joka uiskenteli hänen silmiensä ohi.

Kreivi nauroi tylysti. — Viiden minuutin päältä olette vaimoni, — sanoi hän, — ja te syytätte minua valheesta. Viikon kuluttua tunnette minut paremmin. Ja kuukauden kuluttua… mutta siitä puhumme toisen kerran,—jatkoi hän kääntyen La Triben puoleen. — Kertokaa hänelle, herra, että mainittu henkilö on tuolla alhaalla. Ehkä hän uskoo teitä, sillä tehän tunnette herra Tignonvillen.

La Tribe katsoi tyttöä säälivästi. — Minä olen nähnyt herra de Tignonvillen, — sanoi hän. — Ja herra kreivi puhuu totta. Hän on samassa asemassa kuin mekin, vankina.

Kreivi Hannibal nauroi julmaa ivanaurua, joka tuntui nauttivan tuottamastaan tuskasta.

— Tahdotteko hänet todistajaksi? — kysyi hän. — Parempaa emme voi saada, sillä hän ei sitä unhota. Toimitanko hänet tänne?

Tyttö painoi päänsä; häntä värisytti. — Säästäkää minut siitä, — sanoi hän ja peitti silmät käsillään. Voittamaton vavistus puistatti koko hänen olemustaan. Sitten hän astui taas esille. — Minä olen valmis, — kuiskasi hän. — Tehkää minulle mitä tahdotte!

Kun kaikki olivat poistuneet ja sulkeneet oven jälkeensä, ja nuo molemmat, jotka pappi oli vihkinyt, jääneet kahden kesken, jatkoi kreivi Hannibal hetken aikaa astumistaan edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja pää hiukan kumarassa. Hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan uutta latua, ja kummallista kyllä, sellaista, joka oli kaukana hänen morsiamestaan ja siitä, mitä juuri oli saanut aikaan. Sillä hän ei katsonut sinnepäinkään, missä tyttö oli, eikä vähään aikaan puhutellut häntä. Kerran hän pysähtyi niistämään erästä kynttilää ja toisen kerran, yhä niin hajamielisen näköisenä kuin ei näkisi siitä sanaakaan, tarkastamaan vihkimätodistusta, joka oli pöydällä, muste vielä tuoreena. Kummankin tällaisen keskeytyksen jälkeen hän taas jatkoi tasaista kulkuaan edestakaisin, eikä hänen katseensa kertaakaan eksynyt tuoliin, jossa tyttö istui.

Ja morsian odotti. Tunteiden ristiriita, taistelu pelon ja toivon välillä ja lopullinen tappio olivat aivan huumanneet, ja jättäneet hänet äärimmäisen väsymyksen, miltei tylsyyden tilaan. Ei kuitenkaan täydellisesti. Sillä kun kreivi kävellessään hiukan läheni häntä, kohosi kylmä hiki hänen otsalleen, ja väristykset puistattivat häntä, ja kun kreivi loittoni hänestä, silloin ja ainoastaan silloin hän näytti jälleen hengittävän. Mutta muutos oli pinnan alla ja petti silmää. Hänen asennossaan, kun hän siinä istui kädet ristissä sylissä, tuijottaen yhteen kohtaan, ei ollut mitään muutosta, eikä hän näyttänyt vähääkään liikahtavan.

— Oli syytä kiirehtiä, — sanoi hän, ja hänen äänensä oli omituisen matala ja liikutuksesta vapaa, — sillä minun täytyy lähteä Pariisista huomenna Angersiin, jonne vien kuninkaan kirjeitä. Ja niinkuin asiat nyt ovat, ei täällä ollut ketään, jonka liuostaan olisin voinut teidät jättää. Luotan Bigotiin; hän on uskollinen, ja te voitte luottaa häneen, rouva, hyvässä ja pahassa. Mutta hänellä on hidas ajatuksen juoksu. Badeloniin voitte myös luottaa, pankaa se mieleenne. Kamarineitinne Javette ei ole luotettava, mutta koska olen taannut hänen henkensä, täytyy hänen pysyä täällä, kunnes hänet voi turvallisesti sijoittaa muualle. Todellakin, minun täytyy ottaa kaikki mukaani, paitsi yhtä, sillä munkit ja papit hallitsevat Pariisia eivätkä ne suosi minua tai säästäisi mitään minun käskystäni.

Hän oli hetken aikaa vaiti, jatkaen sitten samaan äänilajin: — Teidän tulee tietää meidän, Tavannesien, asema. Olemme leskikuningattaren ja kuninkaan veljen suosiossa, mutta Guiset vihaavat meitä. Tällä kannalla olemme olleet aina, mutta Guiset sysäävät meitä, ja vanha juopa aukee uudelleen. Asiain nykyisessä tilassa voin tuskin vastata muusta kuin siitä, mihin käteni ulottuu. Siksi otamme mukaan kaikki muut paitsi herra de Tignonvillen, joka haluaa päästä saattueen turvissa asehuoneeseen.

Clotilde oli alkaessaan kuunnella katsellut muualle. Mutta kreivin jatkaessa hänessä heräsi ihmettelyä ja jotakin muuta, mikä oli sitä voimakkaampaa — outoa hämmästystä. Hän käänsi hitaasti kasvonsa kreiviä kohti.

— Miksi te minulle tätä kerrotte? — mutisi hän kreivin vaiettua, ja sanat tulivat vaivaloisesti hänen kuivilta huuliltaan.

— Siksi, että teidän tulee tietää nämä asiat, — vastasi kreivi naputtaen pöytää miettiväisenä. — Minulla ei ole ketään, paitsi veljeäni, johon voin luottaa.

Nuori nainen ei tahtonut kysyä, miksi kreivi luotti häneen taikka miksi hän luuli voivansa luottaa. Hetken aikaa hän tarkasteli kreiviä tämän seistessä maahan luoduin silmin ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin hän katsahti ylös ja kohtasi tytön katseen.

— Kuulkaapa! — sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, — lopettakaamme tämä? Minkä valitsette, suudelman vai iskun, meidän keskemme?

Morsian nousi seisomaan, vaikka hänen polvensa vapisivat, ja seisoi palttinan valkoiseksi kalveten miehensä edessä.

— Suudelma vai korvapuusti? — toisti kreivi. — Miehen täytyy olla vaimonsa rakastaja taikka hänen herransa taikka kumpaakin! Tyydyn olemaan toinen taikka toinen taikka kumpaakin, aivan kuten haluatte. Mutta jompikumpi tahdon olla.

— Siinä tapauksessa tuhannen kertaa mieluummin korvapuusti, — huudahti
Clotilde leimuavin silmin, — teiltä!

Kreivi ihmetteli hänen rohkeuttaan, mutta salasi ihmetyksensä. — Olkoon niin, — vastasi hän. Ja ennenkuin toinen huomasi hänen aiettaan, löi kreivi häntä kiivaasti poskelle hansikkaalla, jota piteli kädessään. Nainen peräytyi huudahtaen, ja hänen poskensa lensi tulipunaiseksi siltä kohtaa, johon oli lyöty. — Olkoon niin! — jatkoi kreivi synkästi. — Te saatte valita, mutta joka päivä tulette luokseni saamaan jommankumman. Jos en saa olla rakastaja, rouvaseni, niin tahdon olla herranne. Ja tällä tapaa tahdon antaa teidän tuntea sitä joka päivä, niin että muistatte.

Clotilde tuijotti kiivaasti kohoilevin rinnoin aivan tyrmistyneenä. Mutta kreivi ei siitä välittänyt. Hän ei katsonutkaan häneen enää, hän oli jo kääntynyt ovelle, ja nuoren naisen silmäillessä sinne päin hän katosi sulkien oven jälkeensä. Ja niin oli Clotilde yksinään.

XIX.

ORLEANSIN METSISSÄ.

— Pelkäisinkö häntä? — vastasi rouva St. Lo, ja kreivittären hämmästykseksi hän virnisti ivallisesti. — En, miksi minä häntä pelkäisin? Pelkään häntä yhtä vähän kuin tuo koiranpentu, joka hyppii vanhan Sanchon suitsia kohti, pelkää suurta leikkitoveriaan. Taikka yhtä vähän kuin tuo pilvi, jonka näette tuolla korkealla, pelkää tuulta, jota se pakenee. — Hän osoitti kämmenen kokoista pilvenhattaraa, joka liiteli heidän vasemmalla puolellaan erään kukkulan yläpuolella, ainoana täplänä kesätaivaan sinessä. — Pelkäisinkö häntä? En ainakaan minä! — ja iloisesti nauraen hän pani ratsunsa hyppäämään kapean puron poikki, joka katkaisi rouhikkoisen tien.

— Mutta hän on kova, eikö niin? — kuiskasi kreivitär hiljaa, päästyään jälleen matkatoverinsa rinnalle.

— Kovako? — toisti rouva St. Lo ylpeän näköisenä. — Niin, kova kuin jalokivisormukseni kivet! Kova kuin pii tai alimmainen myllynkivi… vihamiehilleen. Mutta naisille? Mitä vielä! Onko koskaan kuultu hänen loukanneen naista?

— Mutta miksi häntä sitten niin pelätään? — kysyi kreivitär seuraten katseellaan heidän keskustelunsa esinettä, yksinäistä olentoa, joka ratsasti noin puolensadan askelen päässä heidän edellään.

— Siksi, ettei hän välitä, mitä mikin maksaa, — vastasi hänen toverinsa. — Siksi, että hän tappoi Savillonin Louvren pihalla, vaikka tiesi panevansa henkensä pantiksi. Hän olisi myös lunastanut pantin taikka menettänyt oikean kätensä, jollei kuninkaan veli hänen veljensä marskin tähden olisi ruvennut välittämään. Mutta Savillon, nähkääs, oli ruoskinut hänen koiraansa. Sitten hän tappoi ritari Millaudin, mutta se tapahtui rehellisessä taistelussa, lumihangella. Senvuoksi Millaudin poika vaani häntä kahden muun kanssa Chateletin alla käytävässä, mutta Hannibal haavoitti yhtä heistä ja muut pelastuivat. Epäilemättä häntä pelätään, — lisäsi hän sama ylpeä sävy äänessään.

Nämä kaksi, jotka puhelivat keskenään, ratsastivat viimeisinä pienessä joukossa, joka oli jättänyt Pariisin aamulla varhain kaksi päivää sitten St. Jacques-portin kautta. He olivat kulkeneet yhtä mittaa lounaista kohti valiten syrjäteitä ja ratsupolkuja, sillä kreivi Hannibal näytti olevan haluton käyttämään valtamaantietä, ja viettäneet toisen yönsä eräässä kylässä noin peninkulman päässä Bonnevalista. Kahden päivän ratsastusretki virkuilla hevosilla on omiaan vaihtamaan niin mieli- kuin näköalojakin. Mutta harvoin on niin lyhyessä ajassa saatu toimeen sellainen muutos, joka oli suotu tälle pienelle seurueelle. Pariisin tukahuttavista sokkeloista ja pahanhajuisilta kaduilta he olivat päässeet Orleansin maakunnan vihreille ylängöille, viileisiin metsiin ja soliseville virroille; mitä kauhistuttavimmista näyistä ja äänistä kanervikkojen hiljaisuuteen, kanakurjen tyyssijoille taikka aurinkoisille vuorenrinteille, missä ilma väreili leivojen laulusta; kauhun ja synkkyyden piiristä Jumalan vapaan luonnon ihanuuteen.

Kyllin lukuisina, heitä kun seurasi parikymmentä asestettua miestä, pitämään puoliaan Orleansin suurissa metsissä piileskeleviä roistojoukkoja vastaan he pysähtyivät minne halusivat: päivällä pähkinäpuuviidakkoon taikka puron reunalle salavien suojaan, ja yöllä, jos mieli teki, pelkän taivaan alle. He lepäsivät kuumimman ajan päivällä, ratsastaen aamuin ja illoin kaukana, ei ainoastaan Pariisista, vaan myöskin valtatiestä hirsi- ja kaakinpuineen. Valtamaantie kulki niihin aikoihin erämaan läpi, sillä ei yksikään talonpoika mielellään asunut sen lähistöllä. Ja vaikka he olivat lähteneet Pariisista hyvin kiireesti, ratsastivat he joka peninkulmalta yhä rauhallisemmin.

Sillä mikä lieneekin ollut Tavannesin tarkoitus, ei hän näkynyt pitävän kiirettä perille päästäkseen, eikä kukaan muukaan hänen seurueestaan. Rouva St. Lo, joka oli käyttänyt tilaisuutta paetakseen pääkaupungista serkkunsa suojeluksessa, oli suutuksissaan kaupungille ja haaveili paljon metsämajan suloista. Toistaiseksi oli raainkin luonne ja tunnottominkin ratsumies saanut kyllikseen metelistä ja ristiriidoista.

Koko seurue näytti tosiaankin, vaikka se kulki jonkinlaisessa taistelujärjestyksessä etu- ja takavartioineen, naisten ratsastaessa yhdessä ja kreivi Hannibalin ollessa yksinään keskellä, niin rauhalliselta ja huvittelevan niin viattomalla tavalla kuin ei yksikään mies heidän joukostaan milloinkaan olisi tarttunut peitseen taikka virittänyt sytytintä. Heidän joukossaan oli vanha ratsumies, joka oli ollut mukana Rooman valtauksessa ja nähnyt vapaajoukkojen jumaloiman ylipäällikön kuolleet kasvot. Mutta nyt hän harrasti lääkekasveja ja oli hyvin taitava tällä alalla, ja kun rouva St. Lo kerran näki Badelonin polvillaan ruohikossa niitä etsimässä, ei ukko enää tuntunut hänestä pelottavalta.

Matalaotsainen, vanutukkainen Bigot oli Suzannen, rouva St. Lon kamarineitsyen, nöyrä orja, ja Suzanne torui häntä armottomasti hänen normandialaisen murteensa vuoksi, purkaen häneen kymmenenkin kertaa päivässä kiukkuansa. Kaiken kaikkiaan, La Tribe ja Carlatit mukaan luettuina ynnä rouva St. Lon palvelijat ja kreivittären seurue, heitä oli lähes neljäkymmentä henkeä. Kun he pysähtyivät puolipäivän aikaan aterioimaan jonkun tuuhean puun varjossa tai torkkuen kuuntelivat rouva St. Lon luutun säveliä, oli vaikea uskoa, että Pariisia oli olemassakaan tai että nämä ihmiset niin äskettäin olivat jättäneet sen veren tahraamat kivikadut.

He pysähtyivät tänä aamuna tavallista hiukan aikaisemmin. Rouva St. Lo oli tuskin ehtinyt vastata toverinsa kysymykseen, ennenkuin heidän keskustelunsa esine hypähti vanhan Sanchon selästä ja seisoi odottamassa auttaakseen heitä satulasta maahan. Hänen takanaan, missä vihreä, tien halkaisema laakso kapeni vuorensolaksi, oli vanha mylly pajujen ympäröimänä kunnaan juurella. Sen takana kunnaalla kohosivat satavuotisen sodan aikana piiritystä kestäneen linnan harmaat rauniot, ja toisella puolella myllyä käyttävä virta tulvaili kallioiden yli viileällä kohinalla, jonka viehätystä ei voinut vastustaa. Kun miehet olivat juottaneet ja sitoneet kiinni hevoset, lähtivät he meluten kuin poikanulikat uimaan putouksen alapuolelle, ja oltuaan hetken kahden vaiheilla nousi kreivi Hannibalkin ruohikosta, johon oli heittäytynyt.

— Vartioikaa tätä, rouva, — sanoi hän pudottaen kreivittären syliin sinetillä suljetun ja silkkilangalla sidotun käärön. — Turvallisempaa on jättää se teille kuin vaatteisiini. Kuulkaas! —ja hän kääntyi rouva St Lon puoleen. — Miellyttäisikö teitä ainainen mustalaiselämä, serkkuseni? — Ja jos hänen äänessään olikin ivaa, oli hänen silmissään kaipausta.

— Ja viikon päästä te hurjasti pyrkisitte naamiohuveihin, — sanoi kreivi kyynillisesti ja pyörähtäen kantapäällään seurasi miehiä.

Rouva St. Lo huokasi myöntävästi. — Hohoi! Hän on oikeassa, me emme koskaan ole tyytyväisiä, ystäväni! Kun huvittelen hovissa, tekee mieleni luonnonhelmaan, ja kun olen kaksi viikkoa syönyt mustaa leipää ja juonut lähdevettä, uneksin vain Zametista ja valkoisista silkkiäismarjaleivoksista. Ja niin on teidänkin laitanne. Te olette pelastanut pyöreän valkoisen kaulanne taikka se on teille pelastettu, mutta niin täpärällä se oli, ettei siitä puuttunut edes Zametin tortunkuoren vertaa — oikein tulee vesi suuhuni, kun sitä ajattelen — mutta sen sijaan, että olisitte kiitollinen ja kääntäisitte kaikki parhain päin, te vain ajattelette rouva d'Yverne-parkaa taikka ensi lempeänne.

Tytön kasvot — sillä tyttö hän oli, vaikka sanottiin rouvaksi — alkoivat vavahdella. Hän taisteli hetken mielenliikutustaan vastaan, mutta ei jaksanut, vaan alkoi hiljaa itkeä. Kaksi päivää hän oli ollut muiden näkyvissä ja hillinnyt itseään, mutta viittaus hänen rakastettuunsa oli liian tuntuva.

Rouva St. Lo katseli häntä, ja hänen silmänsä olivat ystävälliset. —
Sieltäkö päin nyt tuulee? — mutisi hän.

— Sitäpä luulinkin. Mutta kuulkaas, ystäväiseni, jollette pane tuota kääröä taskuunne, tahraatte itkulla osoitteen. Sitäpaitsi, jos kysytte minun mieltäni, niin en luule nuoren miehen sitä ansaitsevan. Tässä ei ole muuta kuin että kaipaamme sitä, mitä emme ole saaneet.

Mutta nuoren kreivittären voimat olivat lopussa. Sanoen jotakin asiaan kuulumatonta hän nousi ja lähti kiireesti pois. Ajatus siitä, millaista oli ja mitä olisi voinut olla, muisto rakastetusta, joka yhä piti paikkansa hänen sydämessään, vaikkei enää hänenkään silmissään ollut täydellinen sankari, täytti hänen sydämensä kukkuralleen. Hän kaipasi paikkaa, missä saisi itkeä muilta salassa, missä aurinko ja sininen taivas eivät tekisi hänen surustaan pilaa, ja nähdessään edessään joen rannalla eräässä mutkassa, joka talvella oli rämeikköä, pienen lepistön, hän kiirehti sinne.

Rouva St. Lo näki hänen häviävän puiden varjoon. — Toden totta, aivan kuin Ronsard! — mutisi hän. — Ja nyt hän katosi näkyvistä. Kas noin! Voisin itsekin tuolla tapaa huvitella ja piirtää suloista suruani puiden kaarnaan, jollei se olisi niin ikävää. Ja jos minulla olisi siihen mies!

Ja mietteissään katsellen virtaa ja pajuja rouva St. Lo koetti päästä sopivaan tunnelmaan, kuiskaillen milloin toisen ihailijan nimeä, milloin vaihtaen sen toiseen, huomatessaan edellisen sopimattomaksi. Mutta hiljainen supatus muuttui kikatukseksi päättyen vihdoin haukotteluun, ja väsyneenä tähän yritykseen hän alkoi riipiä ruohoja maasta ja viskellä niitä ympärilleen. Sitten hän huomasi, että rouva Carlat ja muut naiset, jotka olivat istuneet hiukan syrjässä, olivat hävinneet, ja kammoten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta — hän kun ei ollut kumpaakaan varten, hän hypähti seisomaan, tähystellen ympärilleen ja toivoen keksivänsä heidät. Mutta sekä oikealla että vasemmalla vuorenrinne kohosi taivasta kohti autiona ja asumattomana, ja hänen takanaan kukkula raunioineen tuijotti synkkänä kuiluun täyttäen sen masentavalla varjolla. Rouva St. Lo polki nurmikkoa.

— Pikku hupsu! — mutisi hän närkästyneenä. — Luuleeko hän, että minut saa murhata, jotta hän saisi lihota huokauksista? Kuulkaapa, rouva, siitä teidät täytyy saada irti! — Ja hän lähti reippaasti astumaan viidakkoon päin kärkkäänä löytämään seuraa mahdollisimman pian.

Hän oli ehkä kulkenut viisikymmentä askelta ja vielä oli yhtä monta jäljellä, kun hän pysähtyi. Puron toisella puolella, vähän hänen edellään, näkyi eräs mies varovasti hiipivän kumarassa. Väliin rouva St. Lo näki hänet, väliin taas kadotti hänet näkyvistä, ja joskus mies vilaukselta näkyi pajujen lomitse. Vieras liikkui äärimmäisen varovasti kuten sellainen, jota ajetaan takaa ja joka on vaarassa, ja aluksi rouva St. Lo luuli häntä talonpojaksi, jota uimarit olivat häirinneet ja joka yritti hiipiä tiehensä. Mutta miehen ehtiessä lepistön kohdalle hän huomasi tämän paikan olevankin hänen päämääränsä, sillä mies kyyristyi erään salavan suojaan ja koko ajan liikkuen selin rouva St. Lohon tähysteli tarkkaavasti puiden sekaan. Ja sitten hän viittasi jollekulle, joka oli metsässä.

Rouva St. Lo hengähti syvään. Ikäänkuin mies olisi sen kuullut — mikä oli sula mahdottomuus — heittäytyi hän maahan, ryömi muutaman askelen verran ja katosi.

Rouva tuijotti yhä sinne odottaen näkevänsä hänet tai kuulevansa jotakin, mutta kun ei mitään tapahtunut, alkoi hän huutaa. Hän oli nainen, jolla oli äkillisiä mielijohteita, pääasiallisesti perin naisellista laatua, ja hän kiljahti kolme, neljä kertaa seisten paikallaan ja pitäen metsänrajaa silmällä. — Jos se ei saa kreivitärtä liikkeelle, niin ei sitten mikään, — ajatteli hän.

Mutta se tehosi. Pian kreivitär ilmestyi kiirehtien säikähtyneenä rouva
St. Lon luokse.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuorempi naisista levottomana, luoden silmäyksen taakseen, sillä koko laaksossa ja ympäröivillä kukkuloilla oli aivan rauhallista, ja rouva St. Lon takana, vaikka hän ei ollut heitä huomannut, valmistelivat uimamatkalta palanneet palvelijat ateriaa. —Mitä se merkitsee? —

— Kuka hän oli? — kysyi rouva St. Lo lyhyesti. Hän oli nyt aivan rauhallinen.

Kreivitär tuijotti häneen hetken ja sitten nauroi. — Sehän oli vain tuo vanha sotilas, jota sanotaan Badeloniksi, hakemassa lääkekasveja. Luulitteko, että hän tekisi minulle pahaa?

— Se mies, jonka näin, ei ollut Badelon ukko, — vastasi rouva St. Lo kiivaasti. — Hän oli paljon nuorempi ja hiipi puron toista reunaa pysytellen piilossa. Kun ensiksi hänet huomasin, oli hän tuolla, —jatkoi hän osoittaen paikkaa. — Ja hän ryömi yhä eteenpäin, kunnes saapui teidän kohdallenne, ja silloin hän heilutti kättään.

— En nähnyt hänen kasvojaan, — vastasi rouva St. Lo. — Mutta hän viittoili teille, sen minä näin.

Kreivittären mieleen tuli muuan ajatus, joka hitaasti nosti veren hänen kasvoilleen. Rouva St. Lo huomasi hänessä muutoksen ja näki hellän ilmeen, joka äkkiä säteili toisen silmistä, ja sama ajatus juolahti hänenkin mieleensä. Hän halusi rangaista matkatoveriaan vaiteliaisuudesta, sillä hän ei epäillytkään, että nuori kreivitär ei tietäisi enempää kun mitä oli tietävinään, ja siksi hän ehdotti, että he palaisivat kysymään Badelonilta, oliko hänkin nähnyt miehen.

— Miksi niin? — kysyi rouva Tavannes, seisten paikallaan pää pystyssä.
— Miksi niin tekisimme?

— Saadaksemme asiasta selkoa, — vastasi vanhempi naisista ilkkuen. — Mutta ehkä olisi parempi kertoa siitä miehellenne ja antaa hänen miestensä tutkia pensaat.

Puna katosi kreivittären kasvoilta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän seisoi hetken mykistyneenä. — Emmekö vielä ole saaneet kylliksemme vainoamisesta ja vainottuna olemisesta? — huudahti hän sitten katkerammin kuin tähän asiaan näkyi sopivan. Miksi ajaisimme häntä takaa? Minä en ole arka, eikä hän tehnyt minulle mitään pahaa. Hyvä rouva, pyydän teitä olemaan niin hyvä, ettette tästä asiasta puhu mitään.

— Minä en nähnyt häntä eikä hänkään minua, — vastasi rouva de Tavannes kiivaasti. — Siksi en käsitä miksi kiusaisimme häntä, olkoon hän sitten kuka hyvänsä. Muuten, herra de Tavannes odottaa meitä.

— Ja herra de Tignonville… seuraa meitä! — mutisi rouva St. Lo itsekseen, virnistäen toisen selän takana.

Mutta hän pysyi kuitenkin vaiti. He palasivat toisten luo, ja näytti siltä kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. Lämmin kesäilma huokui salavien juurella heidän aterioidessaan, niinkuin eiliselläkin aterialla pähkinäpuiden siimeksessä. Hevoset söivät ruohoa lähistöllä, liikahdellen silloin tällöin, niin että niiden koristeet helähtelivät, taikka kateellisesti hirnahdellen. Naisten lörpöttely kilpaili myllyä käyttävän virran taukoamattoman solinan kanssa. Päivällisen jälkeen rouva St. Lo heläytteli luuttuansa, ja Badelon, joka oli ollut mukana Colonnan palatsin ryöstössä ja jota kardinaalit olivat polvillaan palvelleet, ruokki eräässä pajunkannossa asuvaa ojamyyrää porkkanan jätteillä. Miehet laskeutuivat toinen toisensa jälkeen nukkumaan pää käsivartensa varassa, ja tässä asestettujen, mutta rauhallisesti elävien miesten leirissä tuntui kaikki olevan ennallaan.

Mutta siltä ei tuntunut kreivittärestä. Hän oli mukaantunut elämäänsä, hän oli alistunut ja ihmetellyt, ettei se ollutkaan sen pahempaa. Pariisin kauhujen jälkeen oli kahden viime päivän rauha vaikuttanut häneen kuin palsami haavaan. Ruumiillisesti ja sielullisesti uupuneena hän oli vain levännyt, ajattelematta mitään, miltei tuntemattakaan mitään, paitsi sitä pelkoa ja uteliaisuutta, jota hänessä herätti tuo vieras mies, hänen puolisonsa. Tämä puolestaan jätti hänet rauhaan.

Mutta viime tuntina oli tapahtunut muutos. Hänen katseensa oli käynyt levottomaksi, hän vuoroin punastui ja kalpeni. Menneisyys liikahteli tuoreessa — voi, niin tuoreessa — haudassaan, ja kuolleet toiveet ja aavistukset kurottivat käsiään vastoin hänen tahtoaankin kiduttaakseen häntä. Jos se mies, joka koetti salassa puhutella häntä, itsepäisesti seuraten hänen askeliaan ja pysyttäytyen seurueen kintereillä, oli Tignonville, hänen rakastettunsa, joka omasta pyynnöstään oli saatettu asehuoneeseen ennen heidän lähtöään Pariisista, silloin hän oli pahassa pulassa. Sillä mikä nainen, joka oli joutunut naimisiin sillä tavalla kuin hän, saattoi muuta kuin hellästi ajatella tuota itsepintaisuutta. Ja sittenkin, mies ja rakastaja! Mitä onnettomuutta ja häpeää nämä sanat niin usein olivat merkinneet! Pelkkä ajatuskin saattoi hänet vavisten kalpenemaan. Hän näki, kuten jyrkänteen reunalla seisova, allaan ammottavan kuilun ja kysyi itseltään väristen, saattoiko hän milloinkaan langeta niin syvälle.

Voimakkaan luonteen koko uskollisuus, hyvän naisen koko siveys kapinoi tätä ajatusta vastaan. Tosin hänen miehensä, sillä miehekseen hänen täytyi häntä sanoa, ei ollut ansainnut hänen rakkauttaan, mutta se outo jalomielisyys, synkkä, kopea lempeys, jolla mies oli täydentänyt omistuksensa, myöskin heidän yhteiset etunsa, joita niin omituisesti oli teroitettu hänen mieleensä, vaativat rehellistä korvausta.

Korvata, mutta kuinka? Tämä kysymys hämmästytti, pelotti ja kiusasi. Sillä jos hän kertoisi epäluuloistaan, panisi hän rakastettunsa alttiiksi vaaralle joutua sen käsiin, jolla ei enää ollut syytä olla armelias. Ja jos hän etsisi tilaisuutta tavata Tignonvilleä ja kieltää häntä seuraamasta, joutuisi hän itse hirvittävään vaaraan. Mitä muutakaan hän saattoi tehdä, ellei tahtonut pysyä syrjässä? Ellei tahtonut olla kavaltaja? Ellei…

— Madame, — puhutteli häntä äkkiä hänen miehensä, — ettekö voi hyvin? — Ja katsahtaessaan mieheensä syyllisen näköisenä hän huomasi tämän tarkastelevan häntä omituinen ilme silmissään.

Hän punastui ja kalpeni ja punastui uudelleen, ja kääntyen jotakin änkyttäen poispäin hän samassa kohtasi katseellaan rouva St. Lon, joka naurahti hiljaa pelkästä vahingonilosta.

— Mitä nyt? — kysyi kreivi Hannibal terävästi. Mutta rouva St. Lon vastaus oli vain muuan Ronsardin säe.

XX.

LINNAN KUKKULALLA.

Hän hyräili sitä kolmasti ja hymyili herttaisesti. Silloin tuli keskeytys viereisestä joukosta. Bigotin päähän noussut viini oli antanut hänelle rohkeutta ryöstää Suzannelta suudelman, ja Suzannen häveliäisyys, joka näin seurassa oli erinomainen, velvoitti hänet kiljaisemaan. Tästä seurannut hälinä, sillä miehet puolustivat miestä ja naiset naista, sai Tavannesin jalkeille. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta yksi ainoa katse hänen silmistään tehosi kylliksi. Siellä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi huomannut, että kreiville oli sattunut jokin kiusa, ja äkillinen hiljaisuus valtasi koko seurueen.

Hän kääntyi kreivittären puoleen. — Halusitte nähdä linnanrauniot? — sanoi hän. — Nyt sopisi mennä sinne, mutta ei yksinänne. — Hän tarkasti kaikkia ja viittasi sitten La Tribelle, joka istui Carlatien seurassa. — Seuratkaa rouvaa, — sanoi hän lyhyesti. — Hän haluaa nousta kukkulalle. Pankaa mieleenne, että lähdemme kello kolmelta, älkääkä uskaltako poistua kuuluviltamme.

— Ymmärrän, herra kreivi, — vastasi pappi puhuen rauhallisesti, mutta hänen kasvoillaan oli omituinen kirkkaus hänen kääntyessään lähtemään kreivittären kanssa.

Sittenkin hän vaikeni, kunnes rouva oli hidastellen ehtinyt noin sadan askelen päähän seurueesta, — häneltä kun oli mennyt kaikki harrastus tähän retkeen. Silloin pappi kuiskasi:

— Joka tuntee meidän ajatuksemme ja edeltäpäin antaa mitä sielumme halaa… — Ja kun kreivitär hämmästyneenä kääntyi hänen puoleensa, jatkoi hän: — Madame, minä olen rukoillut, ah, kuinka olenkin rukoillut tätä tilaisuutta puhua kanssanne! Ja tilaisuus on tullut. Olisin toivonut sen tulleen tänä aamuna, mutta vasta nyt se on tullut. Älkää säpsähtäkö älkääkä katsahtako taaksenne, sillä monet silmät seuraavat meitä, ja katsokaa, mitä minulla on teille sanottavaa, se tulee liikuttamaan mieltänne, ja mitä teiltä pyydän, se vaatii teiltä rohkeutta voidaksenne sen suorittaa.

Kreivitär alkoi vavista ja seisten paikallaan kohotti katseensa viheriöivää vuorenrinnettä ylös, kukkulaa reunustavia harmaita linnanraunioita kohti.

— Mistä on kysymys? — kuiskasi hän, vaivoin hilliten itseänsä. — Mitä tarkoitatte? Jos se koskee herra de Tignonvilleä…

Kreivitär säpsähti ja kääntyi pappiin päin, sillä vaikka hän olikin tehnyt kysymyksen, oli hän kuitenkin ollut varma, minkä vastauksen saisi.

— Mistä sitten on puhe? — kysyi kreivitär hiukan ylpeästi. — Mikä sitten voisi niin liikuttaa mieltäni?

— Elämä tai kuolema, madame, — vastasi pappi juhlallisesti. — Ei, vaan enemmän, sillä koska kaitselmus on antanut minulle tämän tilaisuuden puhutella teitä, vaikka olin jo toivoton, niin tiedän, että taakka on laskettu meidän hartioillemme ja että olemme syylliset tai viattomat sitä mukaa, hylkäämmekö vai kannammeko kuormamme.

— Mutta mikä sitten se asia on, josta puhutte? — huudahti kreivitär kärsimättömästi.

— Tekö siis olitte se mies, jonka rouva St. Lo näki ennen päivällistä hiipivän perässäni?

Kreivitär puristi kätensä yhteen ja huokasi helpotuksesta. — Jumalalle olkoon kiitos! —vastasi hän. —Te olette nostanut taakan hartioiltani. En pelkää mitään sen rinnalla, en mitään.

— Valitettavasti, — virkkoi pappi juhlallisesti, — on paljon pelättävää
muiden, vaikkei ehkä omasta puolestamme. Tiedättekö, mitä herra de
Tavannes aina kantaa vyössään? Mitä hän säilyttää niin huolellisesti?
Mitä hän jätti haltuunne mennessään tänään uimaan?

— Niin tärkeitä kuin ne olisivat kirjoitetut verellä, — huudahti pappi leimuavin silmin. — Ne kärventäisivät kädet, jotka niitä pitelevät, ja sokaisisivat silmät, jotka niitä lukevat. Niissä on kuninkaan määräys tehdä Angersissa samoin kuin on tehty Pariisissa. Surmata siellä kaikki uskonveljemme… ja heitä on monta. Olla säästämättä ketään, niin vanhusta kuin syntymätöntä lastakaan! Katsokaa haukkaa tuolla! — ja hän osoitti vapisevalla sormella haukkaa, joka sirona ja kevyenä, siipien liikkeiden näkymättä, leijaili kukkulan yläpuolella. — Kuinka se nauttii auringonpaisteesta! Kuinka mukavalta näyttää sen ura, kuinka kevyeltä sen lento! Mutta katsokaa, se syöksyy uhrinsa kimppuun tuonne kaislikkoon joen rannalle, sen komeus päättyy murhaan! Samoin on laita tuon seurueen! — Hänen sormensa vaipui alaspäin, kunnes se osoitti neljä sataa jalkaa alempana vihreällä nurmikolla olevaa leiriä, joka näytti lelulta ja jossa jokainen mies ja hevonen, vieläpä leirikattilakin näkyi aivan hyvin ääriviivoilleen, vaikkakin etäisyyden pienentämänä satumaiseen kokoon. — Samoin on tuon seurueen laita, — toisti hän synkästi. — He huvittelevat ja iloitsevat, toinen kalastaa ja toinen nukkuu! Mutta matkan päässä on kuolema. Kuolema heidän uhreilleen ja heille itselleen tuomio.

Hänen puhuessaan kreivitär seisoi portin raunioilla, takanaan pieni, vallien ympäröimä nurmikko ja jalkainsa juurella joki, hymyilevä laakso, lepistö ja pieni leiri. Taivas oli pilvetön, luonnossa tuntui elokuun iltapäivän raukea hiljaisuus. Mutta papin sanat tekivät häneen niin kammottavan vaikutuksen, että aurinkoinen maisema vain osaltaan lisäsi sen näyn kauhua, jonka tuo kuvaus loihti hänen mieleensä.

Hän kalpeni tuntien pahoinvointia. — Oletteko siitä varma? — kuiskasi hän vihdoin.

— Voi, Jumala! — huudahti kreivitär, — emmekö milloinkaan pääse rauhaan? — Ja kääntyen laaksosta hän astui muutamia askelia ruohoiselle pihalle ja pysähtyi sinne. Hetken kuluttua hän kääntyi papin puoleen, joka itsepäisesti oli seurannut hänen kintereillään. — Mitä te vaaditte minun tekemään? — huusi hän epätoivoinen sävy äänessään. — Mitä minä voin tehdä?

— Niin, jos kirjeet hävitettäisiin, — toisti La Tribe hellittämättä, — niin hän ei voisi tehdä mitään. Ei mitään! Ilman tätä valtuutta Angersin viranomaiset eivät ryhtyisi mihinkään toimiin. Hän ei saisi aikaan mitään. Ja eloon jäisivät miehet, naiset ja lapset, joiden veri muutoin huutaa kostoa, ehkäpä kostoa meille, jotka olisimme voineet heidät pelastaa. He jäisivät eloon! — toisti hän heltyneenä. Ja levittäen käsivartensa hän näytti kutsuvan pilvettömän taivaanlaen, auringonpaisteen ja heidän ympärillään huokuvan kesätuulen todistajikseen. — He jäisivät eloon!

Nuori nainen hengähti syvään. — Oletteko saattanut minua tänne, — sanoi hän, — pyytääksenne minua sen tekemään?

— Miksi minulta? Miksi minulta? — valitti kreivitär riutunein ja värittömin kasvoin ja teki molemmilla käsillään torjuvan liikkeen. — Te tulette minun luokseni, vaikka olen vain nainen! Miksi juuri minun luokseni?

— Juuri siksi hän luottaa teihin, — oli taipumaton, säälimätön vastaus.
— Teillä, ja ainoastaan teillä, on siihen tilaisuutta.

Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä. — Ja tekö noin puhutte? — sopersi hän hetken kuluttua. — Te, joka vihitte meidät yhteen, tekö käskette minua kavaltamaan hänet, jota olen vannonut rakastavani? Syöksemään perikatoon hänet, jota olen vannonut kunnioittavani?

— Niin juuri! — vastasi pappi juhlallisesti. — Syy olkoon minun ja ansio teidän.

— Ei, — huudahti kreivitär leimuavin silmin, — ottakaa itse sekä syy että ansio! Te olette mies, — jatkoi hän puhuen nopeasti kiihdyksissään, — eikä hänkään ole enempää kuin mies. Miksi ette vie häntä syrjään, viekoitelkaa hänet jollakin tekosyyllä erilleen muista, ja kun sitten olette kahden, mies miestä vastaan, ryöstäkää häneltä valtakirja. Uskaltakaa henkenne hänen henkeään vastaan ja olkoot kaikki ne ihmishenget palkkananne! Ja pelastakaa ne taikka kuolkaa! Minäkin, joka olen nainen, olisin valmis sen tekemään, jollei hän olisi mieheni. Varmasti te, joka olette mies ja nuori…

— En ole hänen veroisensa voimassa tai aseissa, — vastasi pappi surullisesti. — Muuten sen tekisinkin. Muuten panisin alttiiksi henkeni, sen tietää taivas, pelastaakseni heidän henkensä, yhtä ilomielin kuin istun aterioimaan. Mutta näin se ei onnistuisi, ja silloin olisi kaikki hukassa. Sitäpaitsi, — jatkoi hän juhlallisesti, — olen siitä varma, että tämän työn suoritus on määrätty teille. Ette suotta, ette myöskään vain pelastaaksenne yhden pienen huonekunnan joutunut liitetyksi tuohon mieheen, vaan lunastaaksenne kaikki nämä ihmishenget ja tämän suuren kaupungin. Jotta teistä tulisi uskomme Judith, Angersin pelastaja…

— Hupsu, hupsu! — huusi kreivitär. — Olkaa vaiti! — ja säihkyvin silmin, kasvot liidunvalkoisina, hän kuohauksissaan polki turvetta. — Minä en ole mikään Judith enkä mieletön nainen, joksi niin kernaasti minua haluatte. Mieletönkö? — jatkoi hän mielenliikutuksen vallassa. — Voi, Jumalani, toivoisinpa olevani, silloin olisin tästä vapaa! — Ja kääntyen poispäin hän siirtyi vähän matkan päähän, ja hänen käyntinsä oli raskasta kuin sellaisen, joka on sortua musertavan taakan alle.

Pappi odotti hyvän aikaa, mutta kreivitär ei puhunut. Vihdoin tämä kuitenkin palasi näyttäen rauhallisemmalta ja tavoittaen papin katsetta, ikäänkuin tunkeakseen hänen sieluunsa.

— Oletteko varma siitä, mitä minulle kerroitte? — kysyi hän. — Voitteko vannoa, että kirjeiden sisältö on sellainen kuin sanotte?

— Niin totta kuin elän, — vastasi pappi vakavasti, — niin totta kuin
Jumala elää.

— Ettekä tiedä… mitään muuta keinoa? Mitään muuta keinoa? — toisti kreivitär hitaasti ja surkeasti.

Nuori nainen huokasi raskaasti ja seisoi mietteisiinsä vaipuneena. —
Milloin saavumme Angersiin? — kysyi hän sitten alakuloisesti.

— Lähelle erästä paikkaa, nimeltä La Flèche. Mahdollista on — jatkoi pappi epäröiden, sillä hän ei käsittänyt kreivitärtä, — että hän menee uimaan huomenna ja jättää käärön teidän huostaanne, kuten tänäänkin minun turhaan yrittäessäni teitä puhutella. Jos hän tekee niin…

— On helppo anastaa. Mutta kun hän huomaa, ettei teillä enää ole kääröä tallella — pappi alkoi jälleen änkyttää — niin teidän voi käydä pahasti.

— Ja silloin luulen voivani auttaa teitä. Jos lähdette kävelemään vähän erillenne seurueesta, niin minä voin tavata teidät ja hävittää kirjeet. Sen tehtyäni — ja toivoisin kautta Jumalan, että se jo olisi tehty — lähden pakoon niin nopeasti kuin suinkin, ja te hälytätte ja sanotte, että minä ryöstin käärön. Ja varsinkin, jos repäisette pukunne.

— Ei, — toisti kreivitär matalalla äänellä. — Jos petän hänet, en ainakaan tahdo valehdella hänelle! Eikä kukaan muu saa maksaa kavallukseni hintaa. Jos syöksen hänet turmioon, jää se vain meidän molempien kesken eikä kukaan muu saa siihen sekaantua.

Pappi pudisti päätään. — En osaa arvata, — mutisi hän, — mitä hän voi teille tehdä.

Uteliaat silmät olivat seuranneet näitä kahta heidän noustessaan kukkulalle. Sillä polku kiemurteli vuoren rinnettä ylös portintapaista aukkoa kohti, melkein samoin kuin tie Ihanuuden linnaan vanhoissa »Pyhiinvaeltajan matkan» painoksissa, ja rouva St. Lo oli huomannut ensimmäisen pysähdyksen ja toisenkin. Pitäen silmällä heidän jokaista liikettään hän ei ollut menettänyt tästä puhelusta muuta kuin sanat. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, ennenkuin molemmat olivat kadonneet näkyvistä. Silloin hän nauroi, ja kun kreivi Hannibal, johon tämä nauru kohdistui, ei ollut sitä kuulevinaan, nauroi hän uudestaan, hyräillen samaa Ronsardin säettä.

Sittenkään kreivi ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ja närkästyneenä rouva St. Lo turvautui sanoihin.

— Ihmettelenpä, mitä te tekisitte, — virkkoi hän, — jos tuo entinen sulhanen seuraisi meitä ja puolisonne karkaisi hänen kanssaan.

Tätä ei rouva St. Lon varovaisuus enää kestänyt. Hänessä oli kyllä naiselle ominainen taipumus kätkeä toisen naisen salaisuuksia, eikä hän ollut nauraessaan aikonut muuta kuin hiukan huvitella tuon pelottavan miehen kustannuksella, jonka kanssa niin harva uskalsi kujeilla. Mutta nyt kreivin äänensävyn ja varmuuden ärsyttämänä hänen täytyi osoittaa, että tämä luottamus oli aivan perusteeton. Ja kuten niin usein tapahtuu tällaisissa asioissa, hän meni hiukan pitemmälle kuin tosiseikat sallivat.

— Niin. Näin hänet tänä aamuna, kun olitte uimassa. Rouva Tavannes jätti minut ja meni tuonne pieneen viidakkoon. Tignonville kulki joen toista rantaa pitkin ja kumarassa juosten kiirehti häntä tapaamaan.

Rouva St. Lo punastui. — Hän tapasi vanhan Badelonin, joka poimi siellä lääkekasveja. Hän säikähti Badelonia ja ryömi matkaansa.

— Ei. Mutta jos luulette asian jäävän sikseen ensi kerrallakin… niin tunnette naisia hyvin vähän.

— Naisia ylimalkaan kylläkin hyvin vähän, — vastasi kreivi ilkeän kohteliaasti, — mutta tätä naista koko lailla.

— Te katsoitte kai hänen suuriin silmiinsä, — huudahti rouva St. Lo kiihtyneenä, — ja heti lankesitte maahan häntä jumaloimaan! — Hän melkein piti kreivittärestä, mutta oli luonteeltaan mitä kevyintä laatua, ja vähinkin vastustus sai hänet suunniltaan. — Ja te luulette tuntevanne hänet! Ja jos hän voisi pelastaa henkenne avaamalla silmänsä, niin hän kulkisi tilkku silmällä kuolemanhetkeensä asti. Uskokaa minua, te olette hänen ja hänen rakastettunsa välillä, ja teidän käy vielä huonosti.

Kreivi Hannibalin tummat kasvot synkkenivät hänen silmiensä vetäytyessä tuskin huomattavasti kokoon. — Luulenpa, että Tignonvilleä uhkaa suurempi vaara, — mutisi hän.

— Tiedän kuinka menetellä hänenkin kanssaan. Muutamia naisia käsitellään piiskalla…

— Kyllä, — sanoi kreivi tyynesti. — Se tekisi teille hyvää, rouva. Toisten naisten kanssa menetellään toisin. On naisia, jotka eivät petä, jos heitä hyvin säikäytetään. Ja on toisia, jotka eivät petä, vaikka heitä pelotettaisiin. Rouva de Tavannes on jälkimäistä lajia.

— Niin. Mutta jos olisitte pyytänyt apuani, olisin voinut kertoa hänelle herra de Tignonvillestä sellaista, mikä olisi pannut hänet hämmästymään, mutta sen sijaan te vain yhä odotatte, kunnes jonakin kauniina päivänä heräätte ja huomaatte rouvanne hävinneen ja…

— Silloin otan uuden vaimon, jota voin piiskata, — vastasi kreivi, jonka katse ilmaisi rouva St. Lolle, että nyt oli sanottu liikaa. — Mutta teistä en huoli, suloinen serkkuni, sillä minulla ei ole teidänlaistanne varten kyllin lujaa piiskaa.

XXI.

TAHTOI EIKÄ TAHTONUTKAAN.

Panimme merkille hiukan aikaisemmin, kuinka helposti naiset käyttävät yhtä myönnytystä astinlautana toiseen, ja jalomielisyyden puutteen, miltei tunnottomuuden, jota parhainkin heistä osoittaa peräytyvää vihollista kohtaan. Mutta on myönnytyksiä, jotka koskevat juuri hyvän naisen omaatuntoa, ja rouva de Tavannes, joka korvapuustin nojalla oli vapaa ja jota muuten kohdeltiin karkean ystävällisesti, kauhistui tekoa, joka hänen oli suoritettava.

Olla välittämättä siitä, mitä La Tribe oli hänelle kertonut, pysyä toimetonna silloin, kun pieni liike hänen puoleltaan saattoi pelastaa miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta ja kokonaisen kaupungin verilöylystä, se olisi ollut niin pelkurimainen ja itsekäs teko, että hän jo heti alusta tiesi sen olevan mahdotonta. Mutta hänen voidakseen sen sijaan menetellä ainoalla mahdollisella tavalla, pettää miehensä ja ryöstää häneltä sen, minkä kadottaminen saattoi syöstä hänet turmioon, ei häneltä vaadittu ainoastaan rohkeutta ja uhrautumista, vaan myöskin kovuutta kestämään sekä syytöksiä että rangaistusta. Eikä kreivitär ollut uskonkiihkoinen. Ei mikään tekopyhä hohde ympäröinyt sitä asiaa, jota hän ajatteli, eikä suonut sille valheellisia värejä. Silloinkin, kun hän harkittuaan lopputuloksena myönsi tämän teon oikeudenmukaisuuden ja välttämättömyyden, kun hän tunnusti velvollisuudekseen sen suorittaa, hän näki sen ja itsensäkin sellaisena kuin kreivi Hannibal varmaankin arvostelisi.

Tosin kreivi Hannibal oli tehnyt hänelle suurta vääryyttä, ja muutamien silmissä tämä ehkä näyttäisi rangaistukselta. Mutta hän oli pelastanut hänen henkensä silloin, kun monta oli kohdannut turmio, ja tehtyään tämän vääryyden kreivi oli kohdellut häntä merkillisen jalomielisesti. Ja palkaksi siitä hänen muka piti syöstä kreivi perikatoon? Ei ollut vaikea kuvitella, mitä kreivi sanoisi hänestä ja hänen tavastaan osoittaa kiitollisuuttaan.

Hän mietti sitä heidän ratsastaessaan tänä iltana auringon laskiessa heidän edessään ja tammien pitenevien varjojen langetessa poikittain tietä reunustavien sanajalkain yli. He jatkoivat matkaansa kaksi tai kolme yhdessä, laskien tasajuoksua vilvakkain ahojen poikki ja hietaharjujen yli, läpi viheriöivien notkojen ja ohi pienten kylien, joista jokainen elävä olento pakeni heidän lähestyessään, ratsastaen kuin omassa maailmassaan, joka oli niin erilainen ja niin etäällä todellisesta, mistä he tulivat ja minne heidän oli palaaminen, että hän olisi voinut itkeä tuskasta ja kirota Jumalaa, joka salli ihmisen pahuuden niin raskaasti painaa luomakuntaa. Laihat ratsumiehet ajoivat huolettomina, heiluvin säärin ja jalustimin laulaen milloin jotakin kertaussäettä Ronsardista, milloin jotakin Marotin virsistä, joita koko mailma oli laulanut kolmekymmentä vuotta takaperin, ja näyttäen viattomilta kuin karitsat. Heidän jäljessään rouva St. Lo lörpötteli Suzannen kanssa ratsastusnaamiosta, joka oli unohtunut, taikka suunnitteli apukeinoja, jos Angersista ei sattuisi löytämään mitään kyllin kuosikasta. Ja muut naiset puhelivat ja kikattivat kirkuen kaalamopaikoissa ja nostaen hälinän saapuessaan jyrkänteille, joissa miesten täytyi auttaa heitä.

Sota-aikana kuoleman varjo peittää ainoastaan päivän kerrallaan, ja näkyvistä kadonnut murhe kaikkoaa mielestäkin. Koko siinä joukossa, joka auringon laskettua jäi lähelle Vendômen ylväitä viinipeittoisia vuoria, olivat ainoastaan kolmen kasvot sopusoinnussa juuri loppuvan kauhean elokuunviikon kanssa; vain kolme heitä oli, ja hekin olivat kuin kolme irrallista helmeä iloisen nunnan rukousnauhassa, ratsastaen miettivinä ja hiljaisina kukin itsekseen. Kreivitär oli yksi; toiset olivat ne kaksi miestä, joiden ajatukset hän täytti ja joiden silmät alinomaa hakivat häntä, La Tribe synkissä mietteissään, kreivi Hannibal täynnä kolkkoja arveluita, jotka olivat ristiriidassa rouva St. Lolle lausuttujen rohkeiden sanojen kanssa.

Sitäpaitsi kreivillä oli muitakin yhtä synkkiä ajatuksia, jotka eivät koskeneet hänen puolisoaan. Ja tällä taas oli hetkittäin myös muita ajatuksia: hän haaveili nuoresta rakastetustaan, tuntien kaipauksen puuskia ja hurjaa kapinankiihkoa koko olemuksessaan, tarvetta päästää tuskanhuudon siitä pimeydestä, johon hänet niin äkkiä oli kiedottu, niin että heistä kolmesta ainoastaan La Tribe ajatteli yhtä asiaa.

Tänä päivänä he ratsastivat hyvän matkaa auringonlaskun jälkeenkin harvassa tammimetsässä, jossa kaniineja puikkelehti heidän hevostensa jaloissa ja oravat virnistivät heille puiden alemmilta oksilta. Oli jo miltei yö heidän saapuessaan metsän eteläiselle reunalle ja katsellessaan pimenevien, autioiden rinteiden poikki Vendômen kaukana tuikkivia tulia.

— Vielä yhtä pitkä matka lisää, — mutisi kreivi Hannibal käskien miesten sytyttää tulta ja riisua kuormahevoset. — Täällä on puhdasta ja kuivaa, — sanoi hän. — Pane vartija, Bigot, ja lähetä kaksi miestä hakemaan vettä tuolta alhaalta, mistä kuuluu sammakoiden kurnutusta. Ette suinkaan pelkää saavanne kuuhoureita, rouva?

— Rakennukset ovat munkkeja ja nunnia varten, — myönsi kreivi sydämellisesti. — Mielelläni olen Jumalan taivaan alla.

— Maa on hänen, mutta me rumennamme sen, — mutisi kreivitär palaten omiin ajatuksiinsa ja huomaamatta puhuvansa kreivi Hannibalille.

Tämä katsoi häneen tarkkaavasti, mutta tuli ei ollut vielä syttynyt, ja hämärässä häämöttivät hänen kasvonsa epämääräisinä ja vaaleina. Kreivi seisoi hetkisen odottaen, mutta toinen ei puhunut enempää, ja kun rouva St. Lo tuli sinne touhuten, poistui kreivi antamaan jonkun määräyksen.

Tulet syttyivät vähitellen, ja niiden loimutessa he näyttivät istuvan korkeapylväisessä kuorikäytävässä, luonnon tuomiokirkossa lattialle siroiteltuina ryhminä. Varjoisan gootilaisen kaarikaton läpi, jona olivat puiden monet haaraantuvat ja heidän päittensä yläpuolella yhtyvät oksat, tuikki yksinäisiä tähtiä ikäänkuin ullakon akkunoista. Ja alhaalta rotkosta kohosi yöllä sammakoiden yksitoikkoista kurnutusta, ja milloin joku iso urossammakko äänteli, oli sävelala melkein yhtä laaja kuin brescialaisten urkujen. Pimeys verhosi kaikki; yö oli niin hiljainen, että voi kuulla toukan putoavan lehdeltä. Etäisimmän tulen ääressä istuvat raa'at miehetkin vaikenivat hetkittäin, tietämättä miksi, mutta heidätkin lumosi yön ääretön, autio hiljaisuus.

Kreivitär muisti kauan tämän valveilla olon, sillä kesti myöhään, ennenkuin hän saattoi nukkua, muisti viileän jylhyyden, hiljaisen ritinän ja kahinan metsässä, ketun tai suden etäisen ulvonnan ja sammuvien tulien himmeän hehkun, joka vihdoin katosi pimeän ja tähtien tieltä; mutta ennen kaikkea taivaankappaleiden äänettömän kiertoliikkeen, joka tosin oli merkkinä ylimmästä ohjaajasta, mutta samalla masensi ihmissydämen tuntemaan oman mitättömyytensä ja kaikkien ihmiskapinain mitättömyyden.

— Ja sittenkin minä uskon! — huudahti hän taistellen itsensä kanssa. —
Vaikka olenkin nähnyt, mitä olen nähnyt, niin sittenkin uskon!

Ja vaikka hänen oli kannettava taakkansa ja suoritettava teko, jota hänen sielunsa kauhistui! Hänen naisellisuutensa tosin jatkoi kapinoimistaan tätä sen tielle yhä uudestaan osuvaa murhenäytelmää vastaan, jossa aina täytyy valita paha tai hyvä, itselleen huoleton olo tai toisten henki. Mutta kiertoaan jatkavat tähdet johtaessaan ajatukset tulevaan aikaan, jolloin kaiken hyvän samoin kuin pahankin ajan pitäisi olla mennyt, vahvistivat tätä pohjaltaan jaloa luonnetta, ja ennenkuin hän nukahti, tuntui hänestä ainakin sillä hetkellä, ettei mikään häpeä tai kärsimys ollut liian kallis hinta pienten lasten hengestä. Rakkaus oli riistetty hänen elämästään; se ylpeys, joka olisi tahtonut jalomielisyyttä palkita samalla mitalla, oli uhrattava myös.

Päivän tullessa hänestä vielä tuntui samalta, eikä matkalle lähdön hälinä tai sen tavallinen kulku karkoittanut yön ihanteita. Mutta toisin kävi kuin hän oli kuvitellut. He pysähtyivät ennen puolta päivää Loiren pohjoisrannalle, tasaiselle niitylle, missä risteili poppelirivejä eri puolille täyttäen koko tämän paikan lehtien hempeällä hohteella. Sinisikurin kukkia, kesätaivaan pikkaraisia kuvastimia, kasvoi siellä täällä pitkän ruohon seassa, ja naiset poimivat niistä kimppuja tai pujottelivat niitä italialaiseen tapaan tukkaansa. Niityn poikki kulki tie lautalle, mutta lauttamies oli säikähtänyt nähdessään tämän seurueen ja siirrettyään venheensä toiselle rannalle itse piiloutunut.

Pian rouva St. Lo keksi venheen, taputti käsiään ja tahtoi välttämättä sitä käyttää. Poppeleista ei saanut mitään varjoa, kärpäset kiusasivat häntä, erakon elämä niityllä ei häntä enää miellyttänyt.

— Menkäämme joelle! — huusi hän. — Tehän menette kohta uimaan, arvoisa serkkuni, ja jätätte meidät paistumaan!

Lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa oli kolme miestä heittänyt päältään jalkineensa uiden joen poikki toveriensa nauraessa ja huudellessa. Viiden minuutin päästä oli vene tuotu.

Se ei ollut iso, eikä siihen mahtunut useampia kuin neljä henkeä.
Tavannesin katse sattui Carlatiin.

— Tehän olette tottunut soutamaan, — sanoi hän. — Seuratkaa rouva St.
Lota. Ja te myöskin, herra La Tribe.

— Mutta tottahan tekin tulette? — huudahti rouva St. Lo kääntyen kreivittären puoleen. — Vai niin, rouva, te ette siis tule? — ja hän niiasi. — Te…

— Minä menen virtaa ylöspäin ja uin siellä vähän matkan päässä, — sanoi kreivi Hannibal. Hän otti vyöstään kirjemytyn, ja Carlatin pitäessä venettä, jotta rouva St. Lo saattoi astua siihen, hän antoi sen kreivittärelle samoin kuin edellisenäkin päivänä. — Pitäkää siitä huolta, rouva, — sanoi hän matalalla äänellä, — älkääkä laskeko sitä käsistänne. Sen hukkaaminen voisi maksaa pääni.

Kreivitär kalpeni, ja tahtomattaan hän vapisevin käsin torjui myttyä luotaan. — Eikö olisi silloin parempi… että antaisitte sen Bigotille? — änkytti hän.

— Ei, — vastasi kreivi miltei tylysti. Hänelle tuotti erikoista mielihyvää heidän omituisesta suhteestaan huolimatta osoittaa luottamusta. — Ei, ottakaa se, rouva, mutta varokaa.

Kreivitär otti sen vastaan ja kätki sen vaatteisiinsa, ja kreivi Hannibalin käännyttyä poispäin hänkin kääntyi noustakseen veneeseen. La Tribe seisoi veneen peräpuolen vieressä pitäen sitä paikallaan hänen avukseen, ja kun kreivitär hetkeksi laski kätensä hänen hihalleen, yhtyivät heidän katseensa. La Tribe loi sitten katseensa maahan ja hänen käsivartensa tuntui vapisevan; kreivitärtä puistatti.

Hän vältti enää katsomasta pappiin, ja se olikin helppoa, sillä La Tribe istuutui kokkaan Carlatin taakse, joka souti. Vene liukui hiljaa joen pintaa alaspäin Carlatin hitaasti liikutellessa airojaan ja rouva St. Lon lörpötellessä iloisesti ja niin äänekkäästi, että se kuului kauaksi. Milloin hänen piti saada tuolla kukkiva vihvilä, milloin vihreä oksa suojellakseen sillä kasvojaan auringon heijastukselta, ja väliin heidän täytyi pysähtyä johonkin viileään suvantoon sanajalkapeitteisten rantojen varjoon, missä kalat uivat hitaasti ja pieni puronen tulla sirisi rantakivien yli.

Se oli idyllistä. Mutta ei kreivittärelle. Hänen kasvojaan poltti, ohimoissa takoi, ja turhaan yrittäessään hillitä kovaa tykytystä hän sormillaan puristi veneenlaitaa. Kirjemytty tuntui ihan polttavan. Hänen aivoissaan vilahti suurkaupunki vaaroineen, Tavannes ja tämän luottamus häneen, toiminnan pakko ja sen auttamaton seuraus. Tietoisuus siitä, että hänen täytyi toimia nyt taikka ei koskaan, vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän kävi hajamieliseksi. Hänen kätensä tunnusteli myttyä, mutta herposi jälleen.

— Aurinko on pahasti paahtanut teitä, — sanoi rouva St. Lo. —
Käyttäisitte ratsastaessanne naamiota niinkuin minäkin.

Kreivitär ei kuullut enempää, sillä juuri silloin hän sattui katsahtamaan La Tribeen, joka Carlatin selän takaa teki hänelle merkkejä viitaten häntä käskevästi pudottamaan mytyn jokeen. Kun hän ei totellut, tuntien itsensä sairaaksi ja heikoksi, näki hän papin kasvojen synkkenevän. La Tribe uhkaili häntä salaa. Ja mytty yhä poltti häntä; kahdesti hän hapuili sitä kädellään, mutta käsi palasi tyhjänä.

Äkkiä rouva St. Lo kirkaisi. Joen toisella puolella alkoi ranta kohota jyrkemmin veden rajasta, ja törmän reunalla hän oli keksinyt myöhään kukkivan ruusupensaan; nyt ei auttanut muu kuin täytyi heti päästä rantaan ryöstämään sen kukat. Vene ohjattiin siis sinne, hän hyppäsi rannalle ja alkoi nousta rinnettä ylös.

— Seuratkaa rouvaa! — huusi La Tribe tyrkäten Carlatia selkään. — Ettekö näe, ettei hän voi kiivetä törmälle yksinään? Ylös, mies, ylös nyt!

Kreivitär avasi suunsa huutaakseen: Ei! mutta sana kuoli hänen huulilleen, ja kun taloudenhoitaja kääntyi hänen puoleensa ymmärtämättä, mitä hän oikeastaan oli sanonut, niin hän nyökkäsi myöntävästi.

— No, ettekö kuule, mies, menkää nyt! — huudahti pappi säihkyvin silmin melkein sysäten toista veneestä.

Seuraavana sekuntina vene liukui rannasta ajelehtien jokea alas. La Tribe odotti, kunnes he joutuivat erään puun varjoon, joka suojasi heitä molempien rannalle jääneiden katseilta. Silloin hän kumartui eteenpäin.

— Voi! — huudahti kreivitär. — Odottakaa, odottakaa! Tahdon miettiä asiaa.

— Hän luotti minuun, — valitti kreivitär. — Hän luotti minuun! Kuinka voin siihen suostua?

— Hupsu! — sanoi pappi heiluttaen itseään edestakaisin ja miltei suunniltaan mallittomuudesta. — Miksi sen varastaisitte? Sehän on teidän käsissänne. Se on teillä. Tämä on itse taivaan lähettämä tilaisuus, Jumala on antanut teille tämän hetken.

La Tribe ei voinut lukea hänen ajatuksiaan eikä käsittää sitä epäröimistä, joka pidätti toisen kättä. Hän oli suorasukainen; hänellä oli vain yksi päämäärä, yksi tarkoitus. Hän näki rohkeain miesten riutuneet kasvot toivottomina ja kuuli naisten ja lasten kuolevat huudot. Tällainen tilaisuus pelastaa Jumalan valittuja, lunastaa viattomia, oli hänen silmissään taivaan lahja. Ja ajatellen näin ja nähdessään toisen epäröivän silloin, kun joka silmänräpäys tuotti hänelle tuskaa, sillä niin välttämätön oli kiireellinen toiminta, niin kallis tämä tilaisuus, hän ei enää kestänyt tätä tuskallista odotusta. Kun kreivitär ei vastannut, kumartui hän eteenpäin, kunnes hänen polvensa koskettivat tuhtoa, jolla Carlat oli istunut, ja sitten sanaakaan sanomatta kurottaen toista kättään pitkälle tarttui myttyyn.

Jos pappi ei olisi liikahtanut, olisi kreivitär täyttänyt hänen tahtonsa; melkein varmaan hän olisi niin tehnyt. Mutta näin ahdistettuna hän vaistomaisesti vastusti ja tarrautui kirjeisiin.

— Ei! — huusi hän. — Ei, päästäkää irti, herra! — ja hän yritti kiskoa myttyä haltuunsa.

— Päästäkää irti, herra! Kuuletteko? — toisti hän ja äkkiä temmaten saikin sen irti; sillä pappi piteli sitä vain kulmasta. Sitten hän piilotti sen selkänsä taakse. — Menkää takaisin ja…

— En tahdo! — huusi kreivitär, vaikka pappi mielettömän kiihkon vallassa tuijotti häntä hurjistunein katsein, ja selvää oli, että tämä mies, jolla oli ainoastaan yksi ajatus, ei enää voinut itseään hillitä. — Menkää takaisin!

— Antakaa se minulle! — huohotti pappi, — taikka minä kaadan veneen! — Ja tarttuen kreivittären hartiaan hän kumartui hänen ylitseen yrittäen päästä käsiksi myttyyn, jota pidettiin selän takana. Vene heilui, ja yhtä paljon raivon kuin pelonkin vallassa kreivitär alkoi huutaa.

Tähän huutoon vastasi toinen, jossa oli vain raivoa ja joka pääsi Carlatilta. La Tribe, jonka koko huomio oli kiintynyt myttyyn, ei välittänyt eikä tahtonut välittää taloudenhoitajasta. Mutta seuraavana hetkenä viilsi ilmaa toinen ikäänkuin raivostuneen petoeläimen karjahdus, kauempaa, alapuolelta, ja tuntiessaan kreivi Hannibalin äänen hugenotti jätti kreivittären heti rauhaan nousten pystyyn. Tuokion verran vene heilui vaarallisesti hänen allaan, törmäten sitten hiljaa sitä rantaa vasten, jolla Carlat seisoi kauhistuneena tuijottaen.

La Triben toiveet olivat hukassa, hän huomasi, että Carlat saavuttaisi hänet, ennenkuin hän ehtisi tehdä uuden yrityksen ja siinä onnistua. Mutta kun joen ranta oli kovaa ja hän saattoi ylettää siihen kädellään, voisi hän heti pakenemalla ehkä pelastua.

Hän seisoi hetken epäröiden; sitten silmissään katse, joka koski kreivittären sydämeen, hän hypähti rannalle, pujahti leppien sekaan ja katosi näkyvistä.

— Ajakaa häntä takaa! — jyrisi kreivi Hannibal. — Ajakaa takaa, mies! — Ja Carlat kompuroi jyrkkää rinnettä alas ja tunkeutuen terävien orjantappurapensaiden läpi koetti parastaan. Mutta turhaan. Ennenkuin hän ehti alas rantaan, olivat karkurin askeleet miltei lakanneet kuulumasta. Parin sekunnin kuluttua oli aivan hiljaista.

XXII.

TULELLA LEIKKIMISTÄ.

La Tribe oli hypätessään rantaan jalallaan sysännyt veneen joelle. Se ajelehti hiljalleen alaspäin, ja näytti siltä, että ellei mitään sattuisi sen tielle, se ajautuisi sille rannalle, jolla kreivi Hannibal seisoi, parin sadan askeleen päässä hänestä alaspäin. Hän näki sen ja käveli rantaa pitkin pysytellen veneen kohdalla, kreivittären istuessa liikahtamatta perään kyyristyneenä, sormet puristettuina kohtalokkaan mytyn ympärille. Veneen hidas liukuminen sen miltei huomaamatta lähestyessä matalaa rantaa, peilikirkkaan vedenkalvon liikkumattomuus, vain heikon väreilyn jäädessä veneen jälkeen, hiljaisuus, sillä mielenliikutuksen valtaamana kreivi Hannibalkin oli ääneti, kaikki tämä oli räikeänä vastakohtana kreivittären rinnassa riehuvalle myrskylle.

Pudottaisiko hän… vielä nyt, vaikka miehensä nähden tuon mytyn veteen? Siihen tarvittiin vain liikahdus. Hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä, hellittää sormensa, ja se olisi suoritettu. Mitään muuta ei tarvittaisi. Mutta hyvä tilaisuus oli nopeasti livahtamassa hänen käsistään. Yhä hitaammin, yhä äänettömämmin solui vene rantaa kohti, jolla kreivi seisoi, ja vieläkin hän epäröi. Hiljaisuus, odottava olento ja häntä nyt ainoastaan parin jalan päästä tarkkaavat silmät painostivat häntä ja tuntuivat lamauttavan hänen tahtonsa. Vielä oli noin parin jalan pituinen välimatka jäljellä. Vielä hetkinen, ja kaikki olisi liian myöhäistä. Veneen kokka kahisi hiljaa kaislikon läpi; se suuteli rantaa. Ja yhä hänen kätensä piteli kirjeitä.

Kreivitär oli vaiti. Hänen miehensä kurotti kätensä, ja hän laski mytyn siihen.

— Olen teille suuressa velassa, — sanoi kreivi Hannibal äänessään iloinen, miltei voitonriemuinen sävy. — Suuremmassa kuin voitte arvata, rouva. Jumala loi teidät soturin vaimoksi ja soturien äidiksi. Mitä nyt? Pelkäänpä, ettette jaksa hyvin?

Kreivi Hannibal saattoi häntä tukien rannan viereisen niityn poikki ja auttoi häntä istumaan erästä puunrunkoa vasten. Sitten miesten palatessa, sillä hekin olivat kuulleet hälytyksen, hän tahtoi lähettää kaksi heistä veneellä noutamaan rouva St. Lota tänne, mutta kreivitär ei sallinut.

— En, monsieur, kaipaan vain hetken yksinäisyyttä. Ainoastaan yksinäisyyttä, — toisti hän kääntäen kasvonsa poispäin, ja uskoen näin olevan parasta kreivi Hannibal käski miestensä poistua ja astuen itse veneeseen souti joen poikki, otti rouva St. Lon ja Carlatin veneeseen ja toi heidät lauttauspaikalle.

Täällä oli mitä hurjimpia huhuja liikkeellä. Joku löi vetoa, että hugenotti oli tullut hulluksi, toinen, että hän oli käyttänyt tilaisuutta kostaakseen veljiensä puolesta, kolmas, että hän oli aikonut ryöstää kreivittären vaatiakseen hänestä lunnaita. Ainoastaan Tavannes itse oli rannalta nähnyt kirjemytyn ja käden, joka ei sitä luovuttanut, eikä hän sanonut mitään. Vieläpä hän, kun muutamat miehistä tahtoivat mennä joen poikki etsimään karkuria, kielsi heitä siitä, tuskin itsekään tietäen miksi, paitsi että näin ehkä oli kreivittärelle mieluisinta. Ja kun naiset tahtoivat kiiruhtaa hänen luokseen kuullakseen jutun hänen omilta huuliltaan, kielsi hän heitä myöskin.

— Yksinäänkö? — huudahti rouva St. Lo kuumeisen uteliaana. — Te saatte vielä tavata hänet kuolleena tai pahemmassa tilassa. Kuinka kukaan voi jättää naista yksin sellaisen säikähdyksen jälkeen?

Rouva nauroi kyynillisesti, ja tämä nauru nosti heikon punan kreivi
Hannibalin kasvoille.

— Vai hän itse haluaa! — ilkkui rouva St. Lo. — Siinä tapauksessa ymmärrän kyllä. Olkaa varuillanne, muuten sattuu jonakin päivänä, että jätettyänne hänet yksin tapaatte heidät yhdessä!

— Mielelläni, — vastasi rouva. — Mutta kun niin tapahtuu, älkää sanoko, ettei teitä ole varoitettu. Te luulette, ettei hän ole saanut mitään tietoja entisestä sulhasestaan…

Rouva St. Lon ylenkatse paisui määrättömäksi. — Kuinkako? — toisti hän. — Te laahaatte naista mukananne Ranskan halki, annatte hänen istua yksin, nukkua yksin ja melkein hukkua yksin ja kysytte, kuinka hän voi saada tietoja lemmitystään. Te jätätte vanhat palvelijat hänen ympärilleen ja kysytte, kuinka hän voi olla yhteydessä jonkun muun kanssa?

— Tiedän jotakin, — väitti rouva. — Näin hänen tänä aamuna istuessaan hymyilevän ja itkevän samalla kertaa. Ajattelikohan hän teitä? Vai rakastettuaan? Hän katseli kyyneltensä läpi kukkuloille, sininen usva leijaili niiden yläpuolella, ja lyönpä vetoa, että hän näki jonkun silmien tuikkivan ja jonkun käden viittovan sieltä sinestä.

— Menkää hiiteen! — huusi kreivi väkisinkin, kiusaantuneena. —
Pahanteko on teillä aina mielessä.

— Ei ole! — vastasi toinen nopeasti. — Sillä enhän minä ole teitä toisillenne naittanut. Mutta jatkakaa vain, niin saatte nähdä, millaiset tervetuliaiset saatte!

— Niin teenkin, — jyrähti kreivi Hannibal ja lähti kulkemaan rantaa pitkin vaimonsa luo.

Valo oli sammunut hänen silmistään. Ja sittenkin ne olisivat olleet vieläkin synkemmät ja hänen ilmeensä ankarampi, jos hän olisi tiennyt millä mielellä oli nainen, jonka luokse hän kiirehti. Kreivitär oli pyytänyt saada jäädä yksikseen, mutta sitten hän oli huomannut, että kaivattu yksinäisyys oli julma lahja. Hän oli pelastanut kirjeet, täyttänyt luottamustoimensa, muttei ainoastaan kokeakseen sinä hetkenä, kun työ oli suoritettu, katumuksen polttavaa katkeruutta. Ennen tätä, kun hänellä vielä oli ollut valta valita, oli miehensä pettäminen näyttänyt hänestä suurelta rikokselta; nyt hän huomasi, että oikeata petosta olikin kohdella miestään sillä tapaa kuin hän oli tehnyt, ja että kreivin itsensäkin vuoksi ja pelastaakseen hänet kamalasta synnistä olisi tullut hävittää kirjeet.

Nyt ei enää näyttänyt niin painavalta velvollisuus miestään kohtaan kuin niitä viattomia kohtaan, joita uhkasi verilöyly ja jotka hän olisi voinut pelastaa, velvollisuus uskonveljiä kohtaan, jotka hän oli hyljännyt, naisia ja lapsia kohtaan, joiden kuolemantuomion hän oli pysyttänyt. Nyt hän ymmärsi, ettei yhdellekään naiselle ollut sattunut jumalallisempaa tehtävää eikä raskaampaa vastuuta. Eikä pelottavampaa rangaistuksen uhkaa!

Hän vääntelehti epätoivoissaan. Mitä hän oli tehnyt? Hän saattoi kuulla ääniä kaukaa leiristä, satunnaisen huudahduksen, naurun purskahduksen. Huuto ja nauru kaikuivat hänen korvissaan katkeralta ivalta. Mihin tämä kesäleiri oli alkuna? Mihin tuo hänen miehensä suvaitsevaisuus päättyisi? Eivätkö molemmat olleet julmaa uskottelua? Vielä kaksi päivää, ja rannalla naureskelevat miehet murhaisivat ja kiduttaisivat yhtä iloisesti. Vielä vähän aikaa, ja aviomies, jota nyt huvitti olla jalomielinen, näyttäisi todellisen mielenlaatunsa. Ja tällaisten takia hän oli näytellyt pelkurin osaa, tuottanut itselleen ikuisia tunnonvaivoja, niin että tästä lähtien unissaankin kuulisi viattomien valituksia.

Tällaisten ajatusten kiduttamana hän ei kuullut läheneviä askeleita, ja vasta kun varjo osui hänen jalkainsa poikki, huomasi hän miehensä läsnäolon. Hän katsahti ylös ja tunsi vaistomaista pelkoa.

— Ah, monsieur, — änkytti hän painaen kättään rintaansa vasten, kun näki muutoksen hänen kasvoillaan. — Suokaa anteeksi! Te säikäytitte minua.

— En ole vielä oikein… toipunut, — mutisi kreivitär, jolle hänen miehensä ilmeestä selvisi, että säpsähdys oli paljastanut hänen tunteensa.

Valitettavasti on haittojakin siitä, että väkisten ottaa naisen omakseen, ja muiden muassa tämä: miehen täytyy olla hyvin toivehikas luullakseen omistavansa hänen sydämensä ja ilman mustasukkaisuutta, niin ettei epäluuloja herätä heikoinkin punastuminen taikka kevyinkin sana. Hän tietää, että nainen on vastoin tahtoaan hänen, uhri eikä rakastajatar, ja jokaisen pensaikon takana tien varrella ja jokaisen naamion takana ihmistungoksessa hän luulee näkevänsä kilpailijan.

Ja lisäksi, kun on puhe naisista, kuka pysyy aina lujana? Ja kuka voi sanoa, kuinka kauan noudattaa toista tai toista suunnitelmaa? Kreivi Hannibal, luonteeltaan mitä ankarin, oli huolellisesti harkittuaan valinnut erään menettelytavan, yhä vieläkin tietäen, että jos hän siitä luopuisi, hänellä olisi vain vähän toiveita, vaikka sitä vähemmän pelättävää. Mutta tämä kreivittären juuri osoittama uskollisuus oli puhaltanut hänen sydämessään kytevän tulen hehkuvaan liekkiin, ja rouva St. Lon pilkkapuheet, joiden olisi luullut vaikuttavan kylmän veden tavoin hänen toiveisiinsa ja intohimoonsa, olivat vain yllyttäneet hänen haluaan saada tietää kaikki. Mutta sittenkään hän ehkä ei olisi puhunut nyt, jollei olisi sattunut näkemään kreivittären säikähtänyttä katsetta. Niin omituista kuin se olikin, juuri tämä katse saattoi hänet menettämään malttinsa, vaikka sen ennen kaikkea olisi pitänyt vaientaa hänet ja varoittaa, että aika ei ollut vielä tullut. Äkkiä hänen miehyytensä vei hänet harhaan.

— Te siis vieläkin pelkäätte minua? — sanoi hän käheällä, luonnottomalla äänellä. — Vihaatteko minua sen vuoksi, mitä teen, vai senkö vuoksi, mitä jätän tekemättä, rouva? Sanokaa minulle, sillä…

— En kummankaan vuoksi, — vastasi kreivitär vapisten. Kreivi Hannibal katseli häntä polttavin, intohimoisin katsein, ja tumma puna oli kohonnut otsalle asti. — En kummankaan vuoksi. Minä en vihaa teitä.

— Pelkään sitä… mitä teillä on mukananne, — änkytti kreivitär seuraten äkillistä mielijohdetta ja tuskin tietäen mitä sanoi.

Kreivi Hannibal säpsähti, ja hänen ilmeensä muuttui. — Vai niin? — huudahti hän. — Todellako? Tiedättekö siis, mitä se mytty sisältää? Kuka sen on teille kertonut? Kuka, — jatkoi hän uhkaavalla äänellä, — on teille siitä puhunut? Olkaa niin hyvä ja vastatkaa.

— Herra La Tribe, — kuiskasi kreivitär. Hän ei ollut aikonut sitä sanoa — miksi hän siis tuli sanoneeksi?

Kreivi Hannibal nyökkäsi. — Minun olisi pitänyt tietää, — sanoi hän. — Epäilin sitä hyvinkin. Sitä suuremmassa kiitollisuudenvelassa olen teille kirjeiden pelastamisesta, mutta… — hän vaikeni ja naurahti tylysti — te ette sitä tehnyt rakkaudesta minuun. Senkin tiedän.

Kreivitär ei vastannut eikä kiistänyt, ja kun kreivi Hannibal oli hetken aikaa turhaan odottanut hänen vastaväitettään, tuli hänen silmiinsä julma katse.

— Madame, — sanoi hän hitaasti, — ettekö milloinkaan tule ajatelleeksi, että voitte mennä liian pitkälle siinä osassa, jota näyttelette? Ettei pahimmankaan miehen kärsivällisyys voi kestää ikuisesti?

— Te olette luvannut, — toisti hän katsahtaen miestään uljaasti kasvoihin, ja hänen silmistään loisti hänen sukunsa rohkeus.

Nyt koveni piirre kreivi Hannibalin suun ympärillä. — Ja mitä iloa minulla on teidän lupauksestanne? — kysyi hän hiljaa. — Niin, mitä iloa?

Kreivittären kasvoja alkoi polttaa, hän loi katseensa maahan, ja hänen äänensä vapisi. — Teillä on kiitollisuuteni, — kuiskasi hän katsahtaen ylös ikäänkuin anoen sääliä. — Jumala tietää, että se teillä on.

— Jumala tietää, etten sitä tarvitse, — vastasi kreivi naurahtaen halveksivasti. — Teidän kiitollisuutenne! — matki hän töykeästi. Sitten hän oli vaiti noin minuutin ajan, joka tuntui kreivittärestä niin pitkältä, että hän alkoi ihmetellä ja vavista. — Teidän kiitollisuudestanne en välitä rahtuakaan, — sanoi hän vihdoin. — Minä tahdon rakkauttanne. Vaikka olettekin kylmä ja hugenotti, voitte kuitenkin rakastaa niinkuin muutkin naiset.

Ensi kerran kreivi nyt käytti tätä sanaa hänelle puhuessaan, ja vaikka se kuuluikin uhkaukselta ja vaikka sitä käytettiin samalla tavalla kuin mies ojentaa pistoolia, punastui kreivitär uudelleen kaulaa ja otsaa myöten. Mutta hän ei vavissut.

— On, monsieur, — vastasi kreivitär ihmetellen omaa rohkeuttaan ja hulluuttaan, — se on hänen.

— Enkö koskaan? — ja äkkiä kumartuen kreivi Hannibal tarttui hänen ranteeseensa ikäänkuin rautaisella kouralla. Hänen äänessään oli intohimoinen sävy, ja hänen silmänsä polttivat.

Tämäkö saattoi kreivittären muuttamaan menettelytapaa vai suorastaan epätoivo, vaiko hänen korvissaan kaikuva pienten lasten ja avuttomien naisten huuto — jokin ajatus lennähti juuri sillä hetkellä hänen mieleensä, säihkyi hänen silmissään ja muutti hänen äänensä sävynkin. Hän kohotti päätään ja katsoi miestään rohkeasti silmiin.

— Siinä tapauksessa olkoon, — vastasi kreivitär. — Siihen on keino, jos sitä haluatte.

Puhuessaan kreivitär nousi hitaasti seisomaan, sillä hämmästyksissään kreivi oli hellittänyt hänen ranteensa, ja he seisoivat vastatusten kapealla nurmella joen ja poppelien välillä.

— Jos minä haluan? — Kreivi Hannibal näytti kasvavan, ja hänen silmänsä ahmivat nuorta naista.

— Niin, — vastasi tämä. — Jos annatte minulle kirjeet, joita pidätte vyössänne, sen mytyn, jonka tänään pelastin, niin että saan hävittää kirjeet… silloin olen omanne vapaasta tahdosta ja mielelläni.

— Tarkoitan. — Kreivitär katsoi häntä kasvoihin, ja hänen poskensa olivat valkoiset. — Antakaa minulle vain kirjeet!

Kreivittären silmissä välähti, ja tahtomattaankin hän värisi; heikko puna nousi hänen poskilleen.

— Sen vannon, jos annatte ne minulle, — vastasi hän ojentaen käsiään. Hänen kiihkeillä kasvoillaan oli omituinen loiste. Tarkasti katsellen olisi luullut hänen olevan kiivaan mielenliikutuksen vallassa, yhä kiihtyneenä kamppailusta veneessä, ja tuskin voivan hillitä itseään.

Mutta mies, jota hän vietteli, jolla oli hänen hintansa vyössään, kääntyi poispäin, luotuaan häneen yhden ainoan tutkivan katseen, ehkä siksi, ettei uskaltanut häntä enempää katsella. Kreivi Hannibal astui kymmenkunnan askelta eteenpäin ja samoin vielä kerran, ja silloin hänen astunnassaan oli jotakin tulista ja rajua. Vihdoin hän pysähtyi kreivittären eteen.

— Teillä ei ole mitään annettavaa kirjeiden maksuksi, — sanoi hän kylmällä, kovalla äänellä. — Ei mitään, mikä ei jo olisi omaani, mihin ei minulla jo olisi oikeus, tai mitä en voisi ottaa mieleni mukaan. Minun lupaukseni? — jatkoi hän nähdessään kreivittären tahtovan keskeyttää. — Aivan oikein, rouva, se teillä on, senhän saitte. Mutta miksi minun täytyisi pitää sanani teille, joka kiusaatte minua rikkomaan sanani kuninkaalle?

Kreivitär viittasi väsyneesti. Hänen päänsä vaipui rinnalle; hän näytti huumaantuneen kreivin ylenkatseesta, siitä tavasta, kuinka hänen tarjouksensa oli otettu vastaan.

— Te pelastitte kirjeet, — jatkoi kreivi tulkiten hänen liikkeensä. — Totta kyllä, mutta kirjeet ovat minun, ja se, mitä niistä tarjootte, on myöskin minun. Teillä ei ole mitään tarjottavaa. Muuten, madame, — jatkoi hän katsellen häntä kyynillisesti, — te hämmästytätte minua. Te, jonka säädyllisyys ja hyveellisyys on niin suuri, tahtoisitte lahjoa miehenne, myydä itsenne, häväistä sitä rakkautta, josta niin paljon kerskaatte, jonka ainoastaan Jumala antaa. — Hän nauroi ivallisesti matkiessaan toisen sanoja. — Niin, ja näytettyänne kuinka halvasta olette saatavissa, te varmaankin vielä tahdotte, että kunnioittaisin teitä ja pitäisin sanani. Madame! — ja hänen äänensä muuttui hirvittäväksi, — älkää leikkikö tulella! Te pelastitte kirjeeni, se on totta, ja sen vuoksi, tällä kertaa, saatte mennä rauhassa, jos Jumala auttaa minua laskemaan teidät. Mutta älkää kiusatko minua! — kovisti hän kääntyen poispäin ja jälleen takaisin, tehden kädellään epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin epäillen omaa hillitsemiskykyään. — Olenhan minäkin samanlainen kuin muutkin miehet. Ehkä heikompi. Ja tekö… joka lörpöttelette rakkaudesta ettekä tiedä mitä rakkaus on… voisitte rakastaa! Rakastaa!

Hän vaikeni lausuttuaan tämän sanan, ikäänkuin se olisi tukahuttanut hänet, ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Vihdoin hän kiirehti pois puoleksi tukahutettu kirous huulillaan, pysähtyi, viivytteli hetkisen ja syöksi sitten tiehensä raivoissaan. Astellessaan joen vartta hän tallasi kukkaset jalkainsa alle ja survoi heinikossa kasvavat kalpeat lemmikit.

XXIII.

KAHDENVAIHEILLA.

La Tribe tunkeutui tiheikön läpi luullen Carlatin ja kreivi Hannibalin olevan aivan kintereillään eikä uskaltanut pysähtyä kuuntelemaankaan. Hän kompastui varvikossa ja leppien oksat löivät häntä kasvoihin sokaisten häntä; kerran hän kaatui pitkälleen sammalpeitteiselle kivelle ja kömpi siitä ähkien pystyyn. Mutta takaa ajettava jänis ei välitä okaista eikä kettu mudasta, jonka läpi sen täytyy ryömiä piilopaikkaansa, ja tällä hetkellä hän ei ollut muuta kuin vainottu otus. Puristaen kyynärpäitä kylkiinsä tai ojentaen käsiään työntämään oksia tieltään, miltei pakahtuvin keuhkoin ja kasvot tulipunaisina, hän hyökkäsi viidakon läpi, väliin luiskahtaen kumoon, väliin hypäten ilmaan, milloin melkein ryömien maassa, milloin puskien orjantappurapensaikon puhki. Hän juoksi yhä eteenpäin, kunnes saapui metsän laitaan, ja nähdessään edessään avoimen nurmikon, missä ei ollut suojaa tai piilopaikkaa, hän voihkaisten heittäytyi maahan. Hän kuunteli, kuinka lähellä olivat takaa-ajajat.

Ei kuulunut mitään, ei niin mitään, paitsi metsän tavallisia ääniä, häirityn mustan rastaan kiukkuista räkätystä sen lentäessä matalalla piiloon ja nurmikolta lentoon pyrähtävän kottaraisparven käheitä huutoja. Mehiläisten surina täytti ilman, ja elokuun kärpäset kuhisivat hänen hikisen otsansa ympärillä, sillä hän oli hukannut lakkinsa. Mutta hänen takanaan… ei mitään. Metsän hiljaisuus oli jo painunut hänen jäljilleen.

Hän ei vähääkään ollut äkkikauhun vallassa. Hän otaksui, että Tavannesin miehet nousivat ratsujensa selkään, ja että jos he kaartaen eri tahoilta panisivat toimeen ajometsästyksen, niin hänen täytyi joutua kiinni. Tämä ajatus sai hänet uudelleen nousemaan, vaikka hän vielä tuskin oli ehtinyt toipua hengästyksestään, ja pysytellen viidakon suojassa hän ryömi rinnettä alas joelle. Sinne päästyään hän hiljaa liukui veteen ja kumartuen rantaa alemmaksi, pää ja olkapäät pensaiden suojassa, hän kahlasi jokea alaspäin, kunnes oli lisännyt taas pari sataa askelta itsensä ja takaa-ajajiensa välille.

Sitten hän pysähtyi kuuntelemaan. Vieläkään ei kuulunut mitään, ja hän jatkoi kahlaamistaan, kunnes vesi alkoi olla syvää. Tällä kohtaa hän keksi vähän matkan päässä edempänä toisella rannalla ryhmän puita, ja arvellen, että se puoli herättäisi vähemmän epäluuloja, jos hän vain pääsisi sinne huomaamatta, hän ui joen poikki pyrkien erästä orjantappurapensasta kohti, joka kasvoi matalalla lähellä vedenrajaa. Sen suojassa hän ryömi vedestä ja madellen kuin käärme kapean ruohorannan poikki hän vihdoin seisoi puiden varjossa. Hetken hän ravisteli itseään, mutta muistaen sitten, että hän vieläkin oli kovin likellä leiriä, hän jatkoi matkaansa milloin juosten, milloin kävellen niitä kukkuloita kohden, joiden ylitse hänen seurueensa oli aamulla kulkenut.

Jonkun aikaa hän vieläkin kiirehti eteenpäin, ajatellen vain pelastustaan. Mutta kun hän oli kulkenut tunnin verran ja pako näytti onnistuvan, alkoi hänen kiitollisuuteensa sekaantua jokin katkera tunne, joka kävi hetki hetkeltä katkerammaksi. Miksi hän oli paennut ja jättänyt työnsä suorittamatta? Miksi hän oli päästänyt valloilleen kehnon pelon, kun kirjeet olivat hänen saatavissaan? Jos hän olisi viivytellyt parikin sekuntia lisää, olisi hänen tosin ollut jokseenkin mahdoton paeta, mutta mitä siitä, jos hän näinä sekunteina olisi voinut pelastaa Angersin, pelastaa uskonveljensä? Hän oli surkeasti esiintynyt pelkurina, Tavannesin pelottava ääni oli vienyt hänen miehuutensa. Hän oli pelastanut oman henkensä ja jättänyt laumansa surman suuhun, — hän, jonka Jumala oli tätä työtä varten erottanut muista monen ihmeellisen merkin avulla!

Tavallisesti häneltä ei puuttunut rohkeutta. Hän olisi kärsinyt marttyyrikuoleman vakaumuksensa tähden, mutta hänellä ei ollut sitä malttia, joka kestää äkillisen kauhun, eikä sitä kylmää järkeä, joka kuoleman uhatessa näkee kahden tienhaaran päähän. Hän ei ollut pelkuri, mutta nyt hän syytti itseään pelkuruudesta, ja katumuksen tuskassa hän heittäytyi suulleen pitkään ruohikkoon. Hänellä oli ollut koettelemuksia ja kiusauksia, mutta tähän asti hän oli ne voittanut; nyt hän oli Pietarin tavoin pettänyt Herransa.

Hän makasi siinä tunnin aikaa valitellen sieluntuskissaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti raamatunlause: »Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle…» ja hän nousi istumaan. Pietari oli pelkuruudesta pettänyt Herransa luottamuksen, niinkuin hänkin oli tehnyt. Mutta Pietaria ei Herra ollut pitänyt kelvottomana. Eikö hänenkin laitansa voisi niin olla? Hän nousi seisomaan, ja hänen silmiinsä oli syttynyt uusi valo. Hän päätti mennä takaisin. Hän palaisi sinne, maksoi mitä maksoi, vaikka henkensä uhalla, ja ryöstäisi kirjeet. Eikä silloin pelko kreivi Hannibalia kohtaan eikä äkillisen kuoleman kauhu voisi estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.

Hän oli heittäytynyt pitkälleen metsäniitylle, aivan lähelle sitä polkua, jota pitkin hän oli aamulla ratsastanut. Mutta sisäinen taistelu oli niin suuresti järkyttänyt hänen mieltään, ettei hän enää muistanut, miltä puolelta oli tullut metsäaukealle, ja hän kääntyi eri puolille koettaen muistella.

Juuri silloin sattui hänen korviinsa suitsien hiljainen helinä, ja hän näki vihreiden pensaiden välistä sotavarustusten välkkyvän. He olivat siis seuranneet häntä päästen jo tänne! Tämä oli hänelle selvä merkki, että hän saisi yrittää vielä toisen kerran. Ja innoissaan hän astui esiin paikalle, mistä hänen takaa-ajajainsa täytyi hänet nähdä.

Niin hän ainakin luuli. Mutta kumminkin etumainen miehistä ratsastaen huolimattomasti toisaalle käännetyin kasvoin, säärien heiluessa, olisi mennyt ohitse mitään huomaamatta, ellei hänen hevosensa oli tarkkaavampana hypähtänyt syrjään. Silloin mies kääntyi ja tuokion aikaa he tuijottivat toisiaan hevosen pystykorvien välitse.

Pappi kohotti silmänsä ikäänkuin kutsuakseen puut, pilvet ja linnut todistajikseen. — Nyt, — huudahti hän, — tiedän olevani valittu! Ja tiedän meidän olevan välikappaleita suorittamaan tämän työn siitä päivästä alkaen, kun kana pelasti meidät heinäkuormassa Pariisissa. Nyt tiedän kaiken olevan anteeksi annetun ja järjestetyn ja Angersin uskovaisten huomenna jäävän eloon eikä kuolevan, — ja hän astui säteilevin, mutta samalla juhlallisin kasvoin nuoren miehen jalustimen viereen.

Hetken aikaa Tignonville katseli tarkkaavasti eteensä. — Kuinka kaukana he ovat meistä edellä? — kysyi hän. Hänen äänensävynsä, tyly ja asiallinen, ei ensinkään liittynyt toisen innostukseen.

— He lepäävät noin puolen tunnin matkan päässä täältä, lautan lähellä.
Ajatteko heitä takaa?

— En. — Nuoren miehen kasvoilla oli julma ilme hänen puhuessaan. —
Minua seuraa viisi miestä… samaa laatua kuin tekin, herra La Tribe.
Sain ne asehuoneesta, ja yksi heistä on menettänyt vaimonsa, toinen
poikansa, toiset kolme…

— Rakastettunsa, — vastasi Tignonville kuivasti ja loi pappiin omituisen katseen.

Mutta La Triben mielessä oli vain yksi asia, hän saattoi ajatella vain sitä. — Kuinka satuitte kuulemaan kirjeistä? — kysyi hän.

La Tribe tuijotti nuoreen mieheen. — Miksi siis ajatte häntä takaa? — kysyi hän.

— Miksikö? — toisti Tignonville vihasta synkkenevin kasvoin. — Vai kysytte, miksi ajamme takaa… Mutta se nimi, jonka hän aikoi lausua, tuntui tukahuttavan häntä, ja hän vaikeni.

Mutta nyt hänen miehensäkin olivat saapuneet paikalle, ja yksi heistä vastasi hänen puolestaan. — Miksikö seuraamme Hannibal de Tavannesia? — sanoi hän ankarasti. — Tehdäksemme hänelle, mitä hän on tehnyt meille. Ryöstääksemme häneltä niinkuin hän on ryöstänyt meiltä… ryöstänyt kultaa kalliimpaa. Surmataksemme hänet niinkuin hän on surmannut omaisemme, salakavalasti ja äkkiarvaamatta. Vaikkapa hänen vuoteessaan, jos vain voimme. Hänen vaimonsa sylissä, jos Jumala sen sallii. — Puhujan kasvot olivat näiden ajatusten hautomisesta ja unettomuudesta kuihtuneet, mutta hänen silmänsä leimusivat, ja hänen toverinsa murahtelivat myöntymistään.

— Onhan selvää, miksi me vainoomme häntä, — yhtyi toinen puheeseen. — Onko ainoatakaan uskolaistamme, joka ei näitä hirmutöitä kuullessaan syöksyisi pystyyn saadakseen tikarillaan puhkaista lähimmän tästä mustasta laumasta… vaikka se olisi hänen veljensä? Jos sellainen on, niin olkoon hän kirottu!

— Sillä tapaa, ainoastaan sillä tapaa, — huusi mies, joka oli ensiksi puhunut, — saamme maassamme turvaa. Ja ainoastaan silloin voivat lapsemme, pienet tyttösemme, maata turvallisina vuoteissaan.

Puhujan pää painui rintaa vasten, ja valo sammui hänen silmistään hänen lausuttuaan viimeiset sanansa. La Tribe katsoi häneen tarkkaavaisesti, sitten toisiin, viimeiseksi Tignonvilleen, jonka kasvoilla hän kuvitteli yllättäneensä heikon hymyn. Mutta kun Tignonville puhui, oli hänen äänensä kyllin vakava.

— En voi, — sanoi pappi, ja häntä puistatti. — En voi. — Nämä tunteet olivat jonkun aikaa olleet hänen sielunelämänsä ulkopuolella, ja vihannassa metsässä, Jumalan taivaan alla, kirkkaassa auringonpaisteessa, ne tuntuivat kiduttavilta. Sittenkään hän ei voinut moittia miehiä, jotka olivat kärsineet niinkuin nämä olivat kärsineet ja yltyneet hurjaan vimmaan, kun heille oli tehty suurin vääryys, mitä ihminen milloinkaan voi toiselle tehdä. — En uskalla, — jatkoi hän surullisesti. — Mutta Jumalan nimessä tarjoan korkeamman ja jalomman työn suoritettavaksenne.

— Mutta monet muut tarvitsevat teitä, — vastasi La Tribe nuhtelevasti. — Te ette tiedä, että sillä miehellä, jota ajatte takaa, on kirjeitä kuninkaalta Angersin viranomaisille.

— Käskien niitä toimimaan Angersissa niinkuin hänen majesteettinsa on toiminut Pariisissa.

Miehet purkivat kirouksia. — Mutta hän ei saa nähdä Angersia, — vastasivat he. — Siihen vereen, jonka hän on vuodattanut, hän saa matkalla tukehtua. Ja mitä hän on aikonut tehdä muille, se tapahtukoon hänelle itselleen!

La Tribe värisi kuunnellessaan ja katsellessaan heitä. Vastoin tahtoakin näiden miesten kostonhimo kauhistutti häntä. — Mutta miten? — sanoi hän. — Hänellä on parikymmentä miestä mukanaan, ja teitä on vain kuusi.

— Niin sanottiin, — myönsi La Tribe vastahakoisesti ymmärtämättä itsekään miksi. — Mutta jos yö on kaunis, niin on yhtä luultavaa, että he nukkuvat taivasalla.

Yksi miehistä osoitti taivasta kohti. Synkkä pilvisikermä, joka näytti juuri kohonneen merestä, roikkui lännessä matalalla suurena ja uhkaavana.

Tignonville nyökkäsi. — Jos hän on siellä yötä, — sanoi hän, — niin Jumala sen todella tekeekin. Ratsastakaa edellä, — sanoi hän eräälle seuralaisistaan laskeutuen ratsunsa selästä, — ja pitäkää varanne, ettei meitä yllätetä. Ja te, Perrot, kertokaa tälle herralle. Tämä Perrot, niin on Jumala sallinut, — lisäsi hän, ja hänen huulillaan väreili sama heikko hymy, jonka pappi jälleen huomasi, — on nainut La Flèchen suuresta majatalosta ja tuntee tämän paikan.

— Paremmin kuin kukaan, — murisi jörö, mietteitään hautova nuori mies, jonka katse hämmästytti julmalla hehkullaan.

La Tribe pudisti päätään. — Minäkin tunnen sen, — sanoi hän. — Se on luja linnoitus, piha on muurien ympäröimä ja kaikki akkunat pihalle päin. Portit suljetaan tunti auringonlaskun jälkeen, vaikka kuka olisi ulkopuolella. Jos luulette, herra de Tignonville, saavanne hänet käsiinne sieltä…

— Malttia, arvoisa herra, — keskeytti Perrot, — te ette vielä kuullut, mitä minulla on kerrottavaa. Tunnen sen toiseltakin kannalta. Muistatteko pienen puron, joka juoksee suuren pihan ja tallien läpi?

— Siinä on rautaristikko kummassakin päässä eikä koirakaan pääse lävitse. Muistattehan? Hyvä on, monsieur, minä olen pyydystänyt siellä rottia, ja sillä kohtaa, missä vesi juoksee vallin alitse, on onkalo, pituudeltaan noin sylen mittainen. Siellä voi väkevä mies siirtää tieltään yhden niistä kivistä, jotka ympäröivät aukon ristikkoa… ja silloin hän on sisällä.

— Niinkö, sisällä! Mutta missä siellä? — kysyi La Tribe rypistäen kulmakarvojaan.

— Viisaasti sanottu, missä? — toisti Perrot voitonriemuisella äänellä. — Siinäpä temppu juuri onkin. Tallissako, jossa on nukkuvia miehiä ja kuorsaajia joka olkikuvolla? Ei, vaan kahden tallin välillä syvennyksessä, ja siellä vesi virratessaan sisään valuu puhtaana kiviseen kanavaan, joka on yhdeltä kohtaa syvennetty, niin että siitä voi nostaa nuoralla ja sangolla vettä huoneisiin. Sillä kohtaa ovat talon parhaat huoneet, neljä perätysten, ja kaikki avautuvat käytävään, joka oli yleisen tavan mukaan avoin, kunnes leskikuningatar Isabel matkallaan Nantesiin kaksi vuotta sitten poikkesi sinne ja piti huoneita vetoisina. Silloin käytävän senpuolinen pää katettiin ja suljettiin hänen paluunsa varalta. Tavannes ja hänen rouvansa nukkuvat arvatenkin siellä, ja hän on mielestään hyvässä turvassa, sillä näihin neljään huoneeseen on vain yksi tie, se ovi, joka vie avoimesta käytävästä katettuun osaan. Mutta, — ja hän loi nopean katseen ylöspäin, ja La Tribe näki hänen silmissään kytevän tulen, — me emme mene siitä ovesta.

— Käytävässäkö? Aivan niin, se on kulmauksessa neljännen oven takana. Siellä hän lankee kuoppaan, jonka on muille kaivanut, ja hänen ilkeät aikeensa kohtaavat häntä itseään.

— Antakaa hänelle jotakin! — sanoi Tignonville happamella äänellä. — Ja me voimme itsekin syödä samalla kertaa. Taluttakaa hevoset metsään. Ja te, Perrot, kutsukaa Tuez-les-Moines, joka on edessäpäin. La Flècheen pitäisi olla vain kahden tunnin matka. Meidän ei senvuoksi tarvitse lähteä täältä, ennenkuin aurinko on laskemaisillaan. Päivälliselle!

Hän ei kuitenkaan liene tuntenut sitä huolettomuutta, jota teeskenteli, sillä aterialla hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän loi ajoittain pappiin epäluuloisia katseita. La Tribe puolestaan pysyi ääneti, vaikka väki söikin erillään. Hän oli tosiaankin kahden vaiheilla omista tunteistaan. Vaisto ja järki olivat joutuneet hänessä ristiriitaan. Sittenkin oli yksi seikka hänelle selvä, Angersin pelastaminen, ja vähitellen jäi kaikki muu syrjemmälle. Kun ateria oli päättynyt ja Tignonville taas puhutteli häntä, oli hän valmis.

— Teidän innostuksenne näkyy laimentuneen siitä asti, kun tapasimme toisemme, — sanoi nuorempi miehistä pilkallisesti hymyillen. — Saanko nyt kysyä teiltä, näettekö suunnitelmassamme mitään varjopuolta?

— Jos kaitselmus toimitti meidän tiemme yhtymään, niin eikö juuri kaitselmus ole antanut minulle Perrotia, joka tuntee La Flèchen? Jos kaitselmus toi teidän tietoonne Angersin uskovaisten vaaran, niin eikö kaitselmus johtanut meitä tänne, sillä ilman meitä olisitte ollut voimaton?

— Sanokaa siis, Herran nimessä, mitä oikeastaan tarkoitatte? — tiuskaisi Tignonville niin kiivaasti, ettei toisen käytös ensinkään näyttänyt riittävältä aiheelta sellaiseen purkaukseen. — Mitä te tahdotte? Mikä teitä vaivaa?

— Meitä on tarpeeksi monta ilman teitä, herra de Tignonville, — vastasi pappi. — Jumala ei lue tätä retkeä viaksi noille miehille, joilla on vääryyksiä kostettavana.

Tignonvillen silmät leimusivat vihasta. — Eikö siis minulla ole vääryyttä kostettavana? — huusi hän. — Eikö merkitse mitään, että olen menettänyt morsiameni, että minulta on ryöstetty vaimoni, että olen nähnyt rakastamani naisen laahattavan pois orjaksi ja leikkikaluksi? Eikö se kaikki ole mitään vääryyttä?

— Hän säästi henkenne, vaikkei olisikaan sitä pelastanut, — sanoi pappi juhlallisesti. —Ja hänen henkensä ja hänen palvelijoillensa hengen.

— Omaksi edukseen! Ja siksi tahtoisitte päästää hänet vapaaksi? — huusi Tignonville raivosta miltei tukehtuneella äänellä. — Tiedättekö, että tämä mies yksin, seistessään Louvren suuressa salissa ja kuninkaankin peräytyessä, hyväksyi meikäläisten murhan? Onko hänet sittenkin vapautettava?

— Teidän käsistänne kyllä, — vastasi La Tribe tyynesti. — Te olette meidän joukossamme ainoa, joka ei saa häntä vainota. — Hän olisi vielä lisännyt jotakin, mutta Tignonville ei tahtonut kuulla.

Asehuoneen muurien sisäpuolella hautoessaan kärsimiään vääryyksiä Tignonville oli sallinut vihan tukehuttaa jalommat vaistonsa. Ollen turhamainen ja itserakas hän kuvitteli joutuvansa maailman silmissä naurettavaksi sen kurjan osan tähden, jota oli näytellyt. Ja hänen turhamaisuuteensa sattunut haava paheni, kunnes ei mikään muu olisi auttanut kuin nähdä vihollisensa joutuvan perikatoon. Viipymätön takaa-ajo, pikainen kosto, ainoastaan nämä muka voivat parantaa hänen kunniansa toverien silmissä.

Sisimmässään hän kyllä tiesi, mikä olisi hänelle paremmin sopinut. Mutta turhamaisuus on voimakas vaikutin, ja hänen omatuntonsa nuhteli vain heikosti silloinkin, kun La Tribe sitä kannatti. Hän ei tahtonut kummaltakaan kuulla enempää.

— Te olette matkustanut hänen kanssaan niin kauan, että olette mennyt hänen puolelleen! — huusi hän vimmastuneena. — Varokaa, hyvä herra, varokaa, ettemme ala pitää teitä paavilaisena! — Ja mennen miesten luo hän käski heitä satuloimaan hevoset lisäten jonkin karvaan sanan, mikä saattoi miehet luomaan pappiin kaikkea muuta kuin ystävällisiä katseita. Sitten La Tribe ei sanonut enää mitään. Mitä se olisikaan hyödyttänyt?

Mutta kun pimeys alkoi verhota vaippaansa koko tämän pienen joukon ja miesten ennustama myrsky kohista lännestä päin, paisui hänen vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan. Kesäisen salaman valossa, joka juuri alkoi välähdellä taivaalla, ei ainoastaan näkynyt leveä kimalteleva joki ja metsäinen kukkula, joiden välitse heidän tiensä kulki, vaan myöskin hänen seuralaistensa kasvot; ja nämä kasvot vuorostaan valaisivat kammottavalla tavalla sitä veristä kauheutta, jota kohti he olivat menossa. Hermostuneena ja levottomana pappi pohti tämän yrityksen eri asteita: salaista pääsyä sisään vesijohdon kautta, luukusta kömpimistä, yllätystä ja verilöylyä makuuhuoneessa. Ja liekö se johtunut siitä, että hän oli viettänyt useita päiviä uhrinsa seurassa, vai siitä, että hänen toiselle mainitsemansa syyt panivat hänet epäröimään, mutta tämä suunnitelma järkytti hänen sieluaan.

Turhaan hän vakuutti itselleen, että Tavannes oli sortaja; sittenkin hän näki juuri unestaan herätetyn miehen, jonka silmissä kuvastui uhkaavan perikadon kauhu. Ja kun ratsumies, jonka takana hän istui, osoitti hänelle erästä tuikkivaa tulta ja kuiskaten mainitsi sen vilkkuvan St. Agnesin kappelista, joka oli aivan majatalon vieressä, olisi hän voinut huudahtaa kuten parhain katolilainen: inter pontem et tontem, Domine! Niin, hän todella mutisikin jotakin sellaista. Sillä hänen edessään mies kääntyi ja kysäisi: — Mitä?

XXIV.

KUNINKAAN MAJATALOSSA.

Kreivitär nousi istumaan pimeässä huoneessaan. Puolesta päivästä alkaen hänellä oli ollut tunnonvaivoja, eikä hän enää niitä kestänyt. Hitaasti kuluva päivä, illalla tullut ukonilma ja nousevan myrskyn enteet, jotka olivat pakottaneet seurueen etsimään suojaa tästä majatalosta, kaikki tämä oli kiduttanut häntä muistuttaen, että hetket kuluivat ja että pian olisi tuo laiminlyönti korjaamaton. Kerran hän jo äkillisen mielijohteen mukaan oli koettanut korjata tätä erehdystä, mutta turhaan, ja tekemällä itsensä epäiltäväksi vain vaikeuttanut korjausta. Päivän mittaan oli kuitenkin tuntunut mahdolliselta levähtää tietoisena siitä, että oli tehnyt yrityksen, mutta nyt yöllä, kun pimeässä oli kuulevinaan pienten lasten huutoja heidän äitiensä katsellessa kauhistuneina, se oli aivan mahdotonta. Hän nousi istumaan ja kuunteli ohimosuonten jyskyttäessä.

Rouva St. Lo, joka nukkui samassa huoneessa, oli ripustanut vaipan akkunan eteen, ettei näkyisi ajoittain välähtelevää salamaa, ja niin siellä oli aivan pimeä. Vaikeampaa oli estää ukkosen kumeaa jyrinää kuulumasta, sillä yö oli painostavan kuuma ja vaipan peittämä akkuna oli auki. Vähitellen alkoi kuulua toistakin ääntä, rankkasateen rapinaa, sekaantuen tasaiseen hengitykseen, josta päättäen rouva St. Lo nukkui.

Päästyään tästä selville kreivitär huoahti ja liukui vuoteeltaan lattialle. Hän tapaili pimeässä vaippaansa, löysi ja kietoi sen yöpukunsa ympärille. Sitten hän lähti hapuillen ovelle vuoteensa äärestä, jonka pääpuoli oli akkunaa ja jalkopää ovea kohti, ja tunnusteltuaan kädellään ovea ristiin rastiin ainakin kymmenen kertaa hän vihdoin tapasi ovenrivan ja painoi sen alas. Ovi narahti hänen avatessaan, ja hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta tuo ääni ei kuulunut pitemmälle, sillä katetussa käytävässä, jossa oli kaksi akkunaa pihan puolella, kohosi ulkoapäin tulevia ääniä, sateen rapinaa ja veden solinaa räystäskouruissa ja torvissa.

Toinen akkunoista oli auki päästäen sisään sadetta ja tuulta, ja kreivittären pysähtyessä ja pidellessä ovea auki ilmavirta puhalsi hänen yltään vaipan. Hän astui nopeasti ulos ja sulki oven jälkeensä. Vasemmalla puolella oli käytävän umpinainen osa; hän kääntyi oikealle. Mutta tuskin hän oli astunut pimeässä askeleen, kun hän pysähtyi. Hänen vieressään, parin jalan päässä hänestä, oli joku liikahtanut, ja jokin oli kumahtanut niinkuin puukenkä lattiata vasten, kuuluen niin läheltä, että hän henkeään pidättäen painautui seinää vasten. Hän kuunteli. Ehkä jotkut palvelijoista olivat tehneet vuoteensa lattialle, kuten oli aivan tavallista. Ehkä joku naisista oli liikahtanut hänen takanaan siinä huoneessa, jonka seinään hän juuri painautui. Ehkä… mutta juuri hänen tätä vakuuttaessaan itselleen hän kuuli saman äänen uudelleen; se kuului hänen jalkainsa juurelta.

Onneksi leimahti nyt salama valaisten koko käytävän; se oli tyhjä. Se valaisi hänen oikealla puolellaan oviriviä, pieniä akkunoita vasemmalla ja häntä vastapäätä oven, joka eroitti heidät muusta talosta. Hän olisi saattanut kiittää Jumalaa tästä valosta ja kiittikin siitä, sillä kun salamaa heti seurannut ukkonen jyrähti hänen päänsä kohdalla vyöryen raskaasti itää kohti, astui hän rohkeasti käytävää pitkin tunnustellen kädellään ensimmäistä ovea, sitten toista ja vihdoin kolmatta.

Hän hapuili tämän ripaa ja löysi sen, mutta pysähtyi vieläkin. Kootakseen rohkeutensa hän koetti palauttaa mieleensä ne tuskanhuudot ja kauhistuneet silmät, jotka olivat ajaneet hänet tänne. Ja vaikkei tämä oikein onnistunut, tuli hänen avukseen muita ajatuksia. Kun myrsky tukahutti muut vähemmät äänet ja tuontuostakin aukaisi Jumalan lyhdyn hänen hyväkseen, eikö se osoittanut, että Herra oli hänen puolellaan ja tarpeen tullen häntä auttaisi? Tämä usko tuli varsin sopivaan aikaan, ja entistä rohkeampana hän nyt kokosi ajatuksensa. Kun jyrinä oli lakannut, avasi hän oven, pujahti sisään ja sulki jälkeensä. Hän olisi mielellään jättänyt oven raolleen päästäkseen hädän tullen paremmin pakoon, mutta avoimesta akkunasta käytävään puhaltava tuuli teki tämän varokeinon liian vaaralliseksi.

Hän astui pari askelta syvemmälle huoneeseen ja ukkosen jyrinän häipyessä etäisyyteen kurottautui eteenpäin koettaen tuskallisessa jännityksessä kuulla kreivi Hannibalin hengitystä, mutta akkuna oli auki ja sade rapisi yhä; hän ei voinut sateelta kuulla mitään ja peloissaan astui vieläkin askeleen eteenpäin. Akkunan piti olla hänen edessään ja vuoteen vasemmalla nurkassa. Mutta kummastakaan hän ei ollut varma; hänen täytyi odottaa salaman leimahdusta.

Se leimahti ja sekunnin ajaksi huone sai kirkasta valoa. Hän näki häikäisevän selvästi akkunan, matalan pyörillä liikkuvan vuoteen ja nukkujan, ja ennenkuin huone ehti uudelleen pimetä, kyyristyi hän syvään vetäen vaipan päähineen kasvoilleen. Sillä hän oli salaman valossa nähnyt kreivi Hannibalin, mutta ei nukuksissa. Kreivi oli maannut kyljellään kasvot häntä kohti, avoimin silmin tuijottaen häneen.

Taikka oliko valo pettänyt hänet? Varmaankin se oli, sillä sinä aikana, joka seurasi salamaa ennen jyrähdystä hänen vapisten kyyristyessään kreivi Hannibal ei liikahtanut eikä päästänyt ääntä. Varmaankin valo oli pettänyt. Hän tunsi olevansa siitä niin varma, että rohkeni pysyä samassa asennossa, kunnes salama leimahti toisen kerran ja näytti kreivi Hannibalin nukkuvan silmät ummessa.

Silloin hän hengähti helpotuksesta ja nousi hitaasti pystyyn, mutta ei uskaltanut liikkua, ennenkuin salama leimahti kolmannen kerran ja totesi oikeaksi sen, mitä hän oli toisella kerralla nähnyt. Sitten hän ukkosen jyrähtäessä ja vyöryessä etäisyyteen hiipi vuodetta kohti, kunnes seisoi päänaluksen vieressä ja kumartuessaan kuuli nukkujan hengityksen.

Mutta voi, vaikein työ oli vielä jäljellä. Hän oli aivan varma, että kirjemytty oli päänaluksen alla. Kuinka hän löytäisi ja saisi sen sieltä esille herättämättä nukkujaa? Pelkkä kosketus voisi hänet herättää. Sittenkin hänen täytyi yrittää, vieläpä heti, jollei tahtonut palata tyhjin käsin, tuskallisin ajatuksin, jotka olivat kiduttaneet häntä koko pitkän päivän.

Hän tiesi sen, mutta viivytteli vielä hetkisen, kammoten tätä omankädenoikeutta ja kuunnellen sateen loppumatonta kohinaa. Silloin myrsky rohkaisi häntä toisen kerran. Kuinka sopivaan aikaan se olikaan puhjennut! Kuinka erinomaisesti se oli ohjannut häntä! Kuinka huono mahdollisuus hänellä olisikaan ollut ilman sitä! Ja niin hän vihdoin päättäväisesti, mutta taitavasti työnsi sormensa päänaluksen ja vuoteen väliin, painaen varovasti toiselle kädellään jälkimäistä alaspäin. Silmänräpäyksen ajan hänestä tuntui, että nukkuja pidätti hengitystään, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä. Mutta hengitys jatkui seuraavana sekuntina — jos se ensinkään oli välillä tauonnut — ja peläten salaman leimahtavan uudelleen ja ilmaisevan hänet kreiville näin likellä ja tällaisessa teossa, oka tuntui paremmin sopivan pimeässä suoritettavaksi, hän tunnusteli kädellään kauempaa ja samassa kosketti jotakin. Kun hänen sormensa osuivat myttyyn ja tarttuivat siihen nukkujan hengityksen huokuessa kuumana hänen polttavaa poskeaan vasten, silloin hän käsitti, että suurin vaara oli käden takaisin vetämisessä.

Ensimmäisellä yrityksellä nukkuja murahti jotakin, liikahti ja heitti kätensä vuoteen reunan yli. Hän luuli kreivin olevan heräämäisillään ja saattoi vaivoin pysyä paikallaan, mutta toinen ei liikahtanut enää, ja kreivitär yritti uudestaan niin varovasti, että hiki valui pitkin hänen kasvojaan ja tukka tuntui nihkeältä niskassa päähineen alla. Hitaasti, hyvin hitaasti hän veti kättään ja siinä olevaa myttyä takaisin, niin hitaasti, mutta näin pitkälle päästyään niin päättäväisesti, että kun pelätty salamanleimahdus yllätti hänet ja hän näki nukkujan ankarat, tummat kasvot, joilla oli unen salaperäinen, kaukainen ilme, aivan lähellä omiaan, ei hänen käsivartensa ainoakaan lihas liikahtanut, eikä hänen kätensä vavissut.

Se oli tehty… vihdoinkin! Äkillisen kiitollisuuden, voitonriemun ja ihastuksen vallassa hän suoristi vartalonsa. Hän käsitti, että nyt se oli tehty, ja että hän tuossa piti kädessään myttyä. Hengähtäen syvään helpotuksesta ja riemusta hän hiipi ovea kohti.

Hän tavoitti ripaa ja silloin hänestä kuului kuin nukkujan hengitys olisi muuttunut; hän pysähtyi ja kuunteli kurkottaen päätään. Mutta kaikki äänet paitsi aivan lähimmät hukkuivat sateen rapinaan, ja hän uskoi erehtyneensä, niin että kun hänen kätensä sattui ovenripaan, painoi hän sen alas, liukui varjon tavoin käytävään ja sulki oven jälkeensä.

Huoneesta päästyään hän jäi seisomaan paikalleen, ja kaikki veri tuntui pakkautuvan sydämeen. Uneksiko hän! Käytävä, jossa hän seisoi, jossa oli ollut pilkkopimeä hänen siellä hetki sitten ollessaan, oli nyt valaistu. Ainakin niin paljon valaistu, että hänen pimeään tottuneet silmänsä selvästi eroittivat käytävän toisessa päässä kolme miestä, jotka näkyivät korjaavan heitä valaisevaa lyhtyä, sillä kaksi lähintä oli juuri kumarruksissa sen kimpussa. Nämä kaksi seisoivat selin häneen, kolmannen kasvot olivat käännetyt häntä kohti, ja juuri nämä kasvot saattoivat veren pakkautumaan hänen sydämeensä. Mies oli ainoastaan vyötäisiin saakka näkyvissä. Tuijotettuaan häntä muutaman sekunnin äänettömän kauhun vallassa kreivitär näki hänen kohoavan ylemmäs ja huomasi silloin, että hän hetkeksi pysähdyttyään oli nousemassa lattialuukusta. Mitä tämä näky merkitsi, keitä miehet olivat taikka mitä heidän ilmestymisensä tiesi, näihin kysymyksiin eivät hänen aivonsa tällä hetkellä voineet vastata. Siinä oli kylliksi, että hän muisti, kuka saattoi kuulla ja mitä hänellä oli kädessä, eikä kirkaissut.

Sensijaan hän seisoi hämärässä omassa päässään käytävää tuijottaen heihin tarkasti, kunnes näki kolmannen miehen nousseen kokonaan esille, mutta lyhdyn valo häilyi miehen edessä, niin ettei voinut nähdä häntä selvästi. Tuskin oli mies päässyt ylös luukusta, kun hän jo kumartui auttamaan neljättä, jolla luukusta kömpiessään oli paljas puukko hampaissaan. Kreivitär näki silloin, että heillä oli kaikilla aseet, ja jokin salakähmäisyys heidän liikkeissään ja heidän silmiensä julma katse valon osuessa heidän synkille kasvoilleen kammotti häntä ja hyyti hänen sydämensä. Keitä he olivat ja miksi he olivat tulleet tänne? Mitä he aikoivat? Jälleen tointuessaan ja tehdessään itselleen näitä kysymyksiä hän näki neljännen miehen vuorostaan kumartuvan ja ojentavan kätensä viidennelle, mutta silloin kreivitär ei enää voinut hillitä itseään, vaan päästi huudahduksen, sillä viimeiseksi luukusta kömpinyt mies oli La Tribe! La Tribe, josta hän oli tänä aamuna eronnut!

Kreivitär oli tosin huudahtanut vain hiljaa, mutta miehet kuulivat sen kuitenkin, ja molemmat ne, jotka seisoivat selin häneen, kääntyivät niin nopeasti kuin heitä olisi pistetty. Mies, joka piteli lyhtyä, nosti sitä, ja kaikki viisi tuijottivat häneen ja hän heihin. Silloin pääsi kreivittäreltä toinen huudahdus, kovempi ja hämmästyneempi edellistä, sillä mies, joka seisoi häntä lähinnä pitäen lyhtyä korkealla, oli Tignonville, hänen rakastettunsa!

Vasta silloin Tignonville hänet tunsi. Sillä siihen asti he olivat lyhdyn valossa nähneet vain huppukauluksiseen vaippaan kietoutuneen olennon, synkän haamun, joka herätti taikauskoista pelkoa. Mutta nyt kaksi heistä tunsi hänet, ja Tignonville lähestyi häntä hitaasti ikäänkuin unessa.

Sielunelämässä on ratkaisevia hetkiä, jolloin henkiset kyvyt toimivat oikeastaan vaistomaisesti eivätkä järjen mukaan. Nuori nainen ei koskaan käsittänyt, miksi hän sillä hetkellä toimi niinkuin toimi, miksi hän ei kysynyt mitään, ei huudahtanut eikä moittinut, vaan sormi huulilla katsellen Tignonvilleä silmästä silmään laski mytyn hänen käteensä.

Tignonville otti sen häneltä yhtä koneellisesti kuin se annettiinkin, samalla kädellä, joka piteli paljastetun miekan kahvaa. Sitten hän synkin katsein ja ääneti kuten nainenkin aikoi mennä tämän ohitse. Lemmittynsä täällä tapaaminen vartioimassa sen miehen ovea, joka oli hänet ryöstänyt, kiihoitti hänen huonoimpia intohimojaan. Mutta kreivitär liikahti estämään häntä ja sulki häneltä tien. Kohottaen kättään hän osoitti lattialuukkua.

— Menkää! — kuiskasi hän ankarasti. — Te olette saanut mitä tarvitsette. Menkää!

— Menkää! — toisti kreivitär samalla sävyllä. — Te olette saanut mitä tahdoitte. — Hän viittasi yhä kädellään, yhä tarkaten viittä miestä silmää räpäyttämättä, ukkosen kumeasti jyrähdellen vyöryessä itää kohti ja kuuluessa hetki hetkellä etäämpää ja sydänyön sateen tulvehtiessa joka vesitorvesta ja tippuvasta räystäästä ja täyttäessä käytävän hiljaisella suhinalla. Vähitellen kreivittären katse pääsi voitolle, hänen jalompi luonteensa ja tarkoituksensa masensi Tignonvillen heikomman luonteen. Sillä hän käsitti nyt, mistä oli kysymys, ja Tignonville näki, että toinen sen käsitti, ja jos hän olisi ollut siellä yksinään, olisi hän pujahtanut tiehensä sanomatta sanaakaan puolustuksekseen. Mutta eräs miehistä tunkeutui hurjan maltittomana heidän väliinsä.

— Missä hän on? — murisi hän. — Mitä tämä hyödyttää? Missä hän on? — ja Tuez-les-Moinesin verestävät silmät tarkastivat oviriviä ja hänen veitsenkahvaa pitelevät, värähtelevät kätensä ilmaisivat hänen kiihkeyttään. — Missä hän on? Missä hän on, tyttö? Sano heti, taikka…

— Valehtelet, — huudahti mies, näyttäen hampaitaan kuin koira. — Kyllä sinä sen sanot. Taikka tapamme sinutkin! Missä hän on?

— Sitä en teille sano, — toisti kreivitär seisten hänen edessään ylenkatseellisen pelottomana. — Jos astutte vielä askeleen, niin hälytän koko talon hereille. Vannon teille, herra de Tignonville, joka tunnette minut, että jos tämä mies ei peräydy, niin…

— Onko hän jossakin näistä huoneista? — vastasi Tignonville. — Missä niistä?

— Hakekaa niistä! — vastasi kreivitär hiljaa, mutta purevalla ivalla. — Hakekaa. Herättäkää palvelijani, hälyttäkää koko talo! Ja kun hänen väkensä on kimpussanne, niin kiittäkää omaa päätöntä hulluuttanne, sillä heitä on viisi jokaista teitä kohti.

Tuez-les-Moinesin silmät kiiluivat. — Ettekö siis sano meille? — huusi hän.

Mutta juuri kun vimmastunut mies oli syöstä nuoren naisen kimppuun, kietoi La Tribe käsivartensa hänen ympärilleen vetäen hänet takaisin.

— Sehän olisi hulluutta, — huusi hän. — Oletteko järjiltänne, hupsu? Lopettakaa jo! — Hän läähätti rimpuillessaan vimmastuneen kanssa. — Jos rouva hälyttää, olemme hukassa, sillä hän voi olla yhdessä näistä neljästä huoneesta emmekä tiedä missä niistä. — Hän pyysi katseellaan tukea Tignonvilleltä, jonka edelle oli päässyt nuorta naista varjellessaan ja joka sen jälkeen oli vain kuunnellut jurona. — Me olemme saaneet mitä tarvitsemme. Tahdotteko kostaa rouvalle, joka on sen hankkinut meille omalla uhallaan…

— Tekemällä väkivaltaa kreivittärelle, niinkö? — tiuskasi pappi. Hän ja Tuez yhä kamppailivat. — Sanon teille, että panemme vaaralle alttiiksi sen, mitä olemme saavuttaneet, jollemme nyt poistu! Minä ainakin…

— — olen pelkuri, — lisäsi siihen Tignonville. — Madame — tämä sana näytti takertuvan hänen kurkkuunsa — voitteko vannoa, ettei hän ole täällä?

— Vannon, että jollette nyt poistu, niin hälytän! — kuiskasi kreivitär niin hiljaa kuin osasi. — Menkää, jollette jo ole viipyneet liian kauan! Taikka katsokaa! — ja hän osoitti lattialuukkua, josta kuudennen miehet kasvot ja käsivarret juuri kohosivat — kasvot niin hätääntyneinä, että kreivittären naisellinen äly heti keksi jonkin olevan hullusti. — Katsokaa, mitä viivytyksenne jo on saanut aikaan.

— Vesi nousee, — mutisi mies vakavana. — Palatkaa, Jumalan nimessä, samantekevä oletteko saaneet mitään toimeen, taikka muuten emme pääse enää ulos, nyt on tuskin jalan verta vedenpinnasta onkalon kattoon ja vesi yhä nousee.

— Kirottu vesi! — vastasi Tuez-les-Moines raivoissaan. Ja kirottu olkoon tämä nainenkin. Tapetaan molemmat! Mitä sillä on väliä, mitä sitten tapahtuu? — ja hän yritti kiskaista itseään irti La Triben kourista.

Mutta pappi piteli häntä epätoivon voimin. — Oletteko hullu? — sanoi hän. — Mitä me voimme kolmeakymmentä vastaan? Mennään täältä ennenkuin on liian myöhäistä. Heti paikalla!

— Niin, mennään vain, —huusi Perrot myöntyen vastahakoisesti. Hän oli tähän asti pysynyt puolueettomana. — Onni ei ole meille myötäinen. Tänä yönä ei kannata, veikkonen. — Hän kääntyi jörön alistuvaisena ja heilauttaen itsensä jalat edellä luukusta alas seurasi uutisten tuojaa. Eräs toinenkin miehistä teki päätöksensä ja lähti. Näin ainoastaan Tignonville, joka piteli lyhtyä, ja La Tribe, joka ei uskaltanut päästää otettaan Tuez-les-Moinesista, jäivät yltiöpään kanssa käytävään.

Kreivittären ja hänen entisen rakastettunsa katseet yhtyivät, ja lienevätkö vanhat muistot heränneet eloon vai johtuiko se ehkä siitä, että vaara nyt oli miltei sivuutettu — hän alkoi tuntea herpaantumista ja horjua. Mutta Tignonville ei huomannut sitä. Hän oli kaamean raivon vallassa sekä kreivitärtä että itseään vastaan.

— Ottakaa lyhty, — kuiskasi kreivitär epäselvästi. — Ja… hänen täytyy seurata!

Mutta nyt olivat nuoren naisen voimat lopussa. — Voi, menkää, — valitti hän. — Menkää, ettekö milloinkaan lähde? Jos rakastatte minua, jos milloinkaan olette rakastanut minua, niin kuulkaa rukoukseni ja lähtekää täältä.

Nuori mies ei ollut osoittanut rakastajan tunteita, mutta tällaista pyyntöä hän ei voinut vastustaa, vaan kääntyi ääneti lähtemään. Tarttuen Tuez-les-Moinesin toiseen käsivarteen hän raastoi hänet väkisin luukulle.

— Hiljaa, hupsu, — mutisi hän tylysti, kun mies vastusteli, — ja pujahtakaa alas! Jos viivymme tappaaksemme hänet, on pakomme mahdoton ja hänen hengestään on silloin liian kalliisti maksettu. Alas nyt vain, mies! — ja pappi ja hän pakottivat vastustelevan yltiöpään laskeutumaan luukusta eikä kuulunut muuta kuin milloin jokin läimäys, milloin metallin kilahdus.

La Tribe seurasi häntä kiireesti. Tignonville laskeutui viimeisenä. Juuri kun hän oli katoamassa luukusta, kohotti hän lyhtyään nähdäkseen vielä vilaukselta kreivittären. Hänen kummakseen käytävä oli tyhjä ja kreivitär jo poissa. Aivan hänen likellään oli ovi pari tuumaa raollaan, ja hän arvasi kreivittären menneen sinne ja kirosi hampaittensa välitse; tällä hetkellä hänessä heräsi viha. Mutta hän ei arvannut, kuinka täpärästi nuori nainen oli arvioinut voimansa pysyen lopulta töintuskin pystyssä, eikä sitäkään, että hänen viivähtäessään — turmiokseen, jos hän olisi sen tiennyt — ja katsoessaan pimeän huoneen raotettua ovea kreivitär makasi siellä kuin kuollut vuoteellaan. Nääntyneenä hän oli mennyt tainnoksiin, josta ei tointunut, ennenkuin aurinko oli noussut ja vaeltanut lähes neljännen osan taivaankantta.

Oli vielä eräs seikka, jota Tignonville ei sattunut huomaamaan; muutoin hän olisi kiirehtinyt. Ennenkuin lyhdyn keltainen valo oli hävinnyt käytävän katosta, avautui luukusta kauimpana oleva ovi. Eräs mies hiipi käytävään varpaisillaan, ja hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat ihmeellisesti heltyneet, mutta pimeys peitti hänet pian. Mies seisoi hetken kuunnellen. Sitten kuullessaan alhaalla liikkuvien miesten huudahtavan säikähdyksestä hän havahtui äkilliseen toimintaan. Vääntäen avaimella viereisen oven auki, joka johti muun talon yhteyteen, hän katosi siitä. Sekuntia myöhemmin kuului pihalta kimakka vihellys, joka herätti ja nosti jalkeille kymmenkunnan nukkujaa. Tuokiota myöhemmin pihalla oli sekaista äänten sorinaa, jonka yli kaikui yhden kirkas ja käskevä ääni. Hämmästyksestä kirkaisten majatalo heräsi.

XXV.

VERTAVUOTAVAN SYDÄMEN VELJESKUNTA.

— Mutta miksi? — kysyi rouva St. Lo kädet puuskassa, — mutta miksi jäisimme tähän vaivaiseen paikkaan koko päiväksi ja yöksi, kun kestää vain kuusi tuntia ratsastaa Angersiin?

— Siksi, — vastasi Tavannes kylmästi, kävellessään serkkunsa kanssa majatalon portin edustalla, — että kreivitär ei voi hyvin ja vuorokauden lepo varmaankin virkistää häntä.

— Hän ei tänä aamuna edes nostanut päätään, vaikka palvelijani kirkui viereisessä huoneessa: Murha! Ja… taivaan nimessä! — jatkoi rouva St. Lo äkillisen keskeytyksen jälkeen ja varjostaen silmiään kädellään, — mikä tuolta tulee? Hautajaissaattoko? Vai pyhiinvaelluskulkue? Jos kaikki papit täällä päin ovat yhtä mustia, niin ei ole ensinkään kumma, että herra Rabelais riitaantui heidän kanssaan.

Majatalo oli kaupungin vallien ulkopuolella niiden mukavuudeksi, jotka halusivat matkustaa aikaisin, ehkä hiukan senkin vuoksi, että ruoka ja rehu olivat halvempia eikä viinistä tarvinnut maksaa veroa kaupungille. Majatalon edessä oli neljän valtatien risteys, ja itäisimmällä niistä läheni juhlallinen saattue, joka oli jo kiinnittänyt rouva St. Lon huomiota. Aluksi kreivi Hannibalkin otaksui samoin kuin hänen serkkunsa, että siinä saatettiin hautaan jonkun ylhäisen henkilön ruumista, sillä saattueessa oli etupäässä pappeja ja heidän vertaisiaan ratsastaen aaseilla, enimmäkseen mustiin puettuja. Pieni lippu, joka liehui heidän yläpuolellaan, oli myöskin musta, mutta vaakunan paikalla oli siinä vertavuotavan sydämen kuva. Mutta katsoessaan tarkemmin he eivät nähneet paareja eikä kantovuodetta, ja seurueen lähestyessä kävi ilmi, että he kaikki olivat jollakin tapaa asestettuja, joko he sitten olivat pappeja tai maallikoita.

Äkkiä rouva St. Lo alkoi taputtaa käsiään ja ilmoitti suuresti hämmästyneenä tuntevansa heidät. — Kas, siellähän on isä Boucher, St. Benoistin pappi! — sanoi hän, —ja isä Pezelay St. Magloiresta. On siellä kolmaskin, jonka tunnen, mutta en muista hänen nimeään. Ne ovat Pariisin pappeja. Niitä ne ovat. Mutta mitähän he täällä tekevät? Luuletteko, että he ovat toivioretkellä?

— Kyllä, verisellä toivioretkellä, — vastasi kreivi Hannibal tuimasti. Ja kääntyessään häneen päin nähdäkseen, mikä häntä suututti, rouva St. Lo näki kreivin silmissä katseen, joka ennusti myrskyä. Mutta ennenkuin hän ehti mitään kysyä, oli tämä synkkä seurue, joka aluksi oli häämöittänyt vain mustana, paahtavassa kesäaamun auringonpaisteessa liikkuvana pilkkuna, ehtinyt jo melkein heidän kohdalleen. Kreivi Hannibal jätti seuralaisensa astuen esille ja pysäytti kulkueen nostamalla kättään.

— Minä olen johtaja, — vastasi lihava, komeapukuinen pappi, jonka pienet, ilkeämieliset silmät olivat ristiriidassa kellahtavien kasvojen typerän ilmeen kanssa. — Luvallanne sanoen, herra de Tavannes, minä se olen.

— Angersin piispan viransijainen ja päädiakoni, St. Germainin Pienempien Veljien luostarin esimies, herra kreivi. Olen myöskin Angersin hiippakunnan tarkastaja, — jatkoi tämä arvohenkilö pudistaen poskiaan, — sekä Saumurin varamaaherran kappalainen ja hänen halpa veljensä, joka…

— Tuopa on soma ja hyvin kirjailtu hansikas, — keskeytti Tavannes halveksivasti. — Tuo käsi, jonka tuolla näen. — Hän osoitti isä Pezelaytä, jonka laiha käsi oli pinnaltaan kuin pergamenttia ja joka hieman punastuen ei ollut kuulevinaan tätä pilkkaa. — Oletteko matkalla Angersiin? — jatkoi kreivi Hannibal. — Mitä varten, herra esimies?

— Menette yllyttämään hänen kaupunkiaan eripuraisuuteen. Ette te, — ja hän kääntyi ylenkatseellisesti esimiehestä seurueen kolmannen päähenkilön puoleen, — vaan te. Tehän olette se pappi, joka sai roskajoukon liikkeelle viime pyhäinpäivänä.

— Minä julistan Sen tahtoa, joka minut lähetti, — vastasi tämä kolmas pappi, jonka hautova ilme ja eloton, verhottu katse eivät suoneet aavistaakaan, että hän oli Pariisissa kuuluisa hurjan kaunopuheisista saarnoistaan.

— Siinä tapauksessa hänen käskynsä ovat vain: murhaa ja polta! — tiuskasi Tavannes, ja välittämättä siitä kauhistuneesta hämmästyksestä, jota tällainen puhe, miltei jumalanpilkka, herätti pappismiehissä, hän kääntyi isä Pezelayn puoleen. — Ja te! Teidätkin minä tunnen, ja te tunnette minut. Ja pankaa mieleenne tämä varoitus: kääntykää takaisin, tai muutoin teitä kohtaa pahempi onnettomuus kuin isku päähän — teillähän näkyy vielä olevan merkki jäljellä. Ellen erehdy, olette juuri te houkutellut tälle retkelle nämä kunnon ihmiset, jotka ehkä eivät tunne minua, mutta te tunnette ja voitte heille sanoa. Jos he välttämättä pyrkivät Angersiin, niin menkööt. Mutta jos minä sinne tultuani tapaan epäjärjestystä, niin hirtätän erään henkilön jokseenkin korkealle. Älkää rypistäkö minulle nokkaanne, pappi! — Kreivi Hannibal ei voinut olla lisäämättä tätä viimeistä huomautusta, sillä isä Pezelayn silmät suorastaan leimusivat vihasta. — Niin, erään henkilön, eikä hänen paljas päälakensa silloin pelasta hänen ilmatorveansa kiristyksestä!

Pappien seuralaiset alkoivat jupista närkästyneinä, ja muutamat näyttivät juuri vetävän miekkansa tupesta. Mutta kreivi Hannibal ei pannut heihin mitään huomiota, vaan oli jo pyörähtänyt kantapäällään, kun isä Pezelay kannustaen aasiaan pari askelta eteenpäin ja siepaten eräältä kirkonpalvelijalta raskaan vaskiristin kohotti sen korkealle ilmaan vaatien Tavannesia pysähtymään, ja hänen äänessään oli sama sävy, joka niin usein ennen oli innostanut St. Magloiren uskonkiihkoista seurakuntaa.

— Odottakaa, herra kreivi! — huusi hän. — Ja kuulkaa tämä varoitus. Pysähtykää, te huoleton herjaaja, jonka kasvot ovat kylmät kuin rauta ja sydän kova kuin kivi taivasta ja pyhää kirkkoa vastaan! Seiskää ja kuulkaa! Herran viha on kääntynyt tätä kaupunkia, juuri Angersia vastaan epäuskon tähden. Sen paikka on jääpä autioksi, ja sen lapset paiskataan kiviä vasten. Voi teitä sentähden, jos vastustatte tai keskeytätte, mitä on käsketty! Sillä silloin te hukutte niinkuin Saul. Kirous kohtaa teitä viipymättä, ja teidän päivänne päättyvät kesken. Teidän huoneessanne asuvan kananealaisen naisen tähden ja sydämenne ajatusten tähden on paikkanne annettu toiselle. Niin, se miekka, joka teidät lävistää, on jo sivallettu.

— Luultavampaa on, että halkaisette kuulokalvoni, — vastasi Hannibal jyrkästi. — Ja pankaa mieleenne: Saarnatkaa niin paljon kuin haluatte täällä! Mutta jos hiiskutte sanankin Angersissa, niin tukin suunne sellaisella tavalla, joka ei teitä miellytä, vaikka olisitte kahdesti ajellut päänne! Jos siis kielenne on teille kallis, isä, niin… Vai niin, te pudistatte tomun jaloistanne? Hyvä on, jatkakaa matkaanne! Ehkäpä se on parasta.

Hän jäi katselemaan kulkueen menoa eteenpäin liehuvine lippuineen, eikä häntä häirinnyt heidän vihainen ilmeensä tai härnäävästi taivasta kohden nostettu risti tai sekään, että toinen kirkon palvelija toisensa jälkeen kääntyi katsomaan ja kohottaen kätensä kutsui taivaantulta polttamaan herjaajan. Kun jono sivuutti suuret vesialtaat ja majatalon avoimen porttikäytävän, lankesi sinne kokoontunut miesjoukko polvilleen. Ja vastaukseksi siihen papit kohottivat lippunsa korkeammalle ja alkoivat veisata: »Pelasta minut, Herra!» Sävel kaikui milloin kostonhimoisena, milloin täynnä epätoivoa, milloin taas kohisten uhkaavana kulkueen hitaasti loitotessa Angersia ja Loirea kohti.

Äkkiä rouva St. Lo kosketti kreivin hihaa. — Nyt olen saanut kyltikseni, — huusi hän kiivaasti. — Teidän kanssanne en matkusta pitemmälle.

— En pitemmälle, — toisti hän kalpeana ja väristen. — Paljon kiitoksia, serkku, mutta tässä tiemme eroavat. En tule Angersiin, minä olen saanut kyllikseni kauhuista. Kerään väkeni ja lähden Toursin kautta ja itäistä tietä tätini luo. Aavistan kyllä, mitä on tulossa. Teitä kohtaa turmio vasaran ja alasimen välissä.

— Te pelaatte liian ylimielistä peliä, — jatkoi rouva St. Lo värähtelevin huulin. — Antakaa tyttö takaisin sulhaselleen ja lähettäkää hänet väkineen pois. Ja peskää kätenne hänestä ja kaikesta, mitä häneen tulee. Sillä muuten saatte nähdä hänen kaatuvan ja itsekin kaadutte hänen rinnalleen! Kuulkaa neuvoani ja antakaa hänet takaisin Tignonvillelle!

— Vaimonneko? — toisti rouva, ja vaikka hän olikin luonteeltaan heikko ja päättämätön, aina toimien hetken tunnelman mukaan, oli hän kuitenkin tällä kertaa hyvin vakava. Hän viittasi juuri näkyvistä häviävää kulkuetta kohti. — Onko sellaista sidettä, jota nuo eivät voi päästää? Onko ihmistä, joka pelastuu, kun he ovat tuominneet? Pelastuiko amiraali? Tai Rochefoucauld? Taikka ennen rouva de Luns? Vakuutan teille, että he menevät yllyttämään Angersia teitä vastaan, ja minä aavistan myöskin, miten silloin käy. Hän sortuu siihen ja te hänen mukanaan. Vaimonneko? Mokoma vaimo, jonka ovelta viime yönä vangitsitte hänen rakastettunsa!

— Myöskin teidän oveltanne, — vastasi kreivi rauhallisesti, ivasta välittämättä.

Mutta rouva St. Lo ei ollut kuulevinaan. — Olenhan varoittanut teitä, — huusi hän. — Mutta te ette uskonut. Kerroin teille, että Tignonville seurasi meitä. Ja nyt varoitan teitä uudestaan: te olette vasaran ja alasimen välissä, herra kreivi! Jollei Tignonville murhaa teitä vuoteessanne…

— Niin pyhä kirkko syöksyy päällenne ja murskaa teidät. Minä puolestani olen nähnyt kyllikseni ja enemmänkin. Minä matkustan Toursiin itäistä tietä pitkin.

Rouva St. Lo kiirehti tyytymättömänä hänen luotaan. Hän ei voinut käsittää miestä, joka pelasi uhkapeliä tällaisessa asemassa. Tämä peli oli hänestä liian hienoa, sen vaarat liian ilmeiset ja voitto kovin pieni. Sitäpaitsi hänessä oli naisellinen pelko kirkkoa kohtaan, naisen usko, että kuollut käsi voi rangaista.

Puolessa tunnissa hän oli jaellut määräyksensä, ja kahden tunnin päästä hänen väkensä oli koolla. Sitten hän lähti matkalle itäistä tietä pitkin; palvelijain joukossa oli kolme Tavannesin ratsumiestä saattamassa heitä kappaleen matkaa. Kreivi Hannibal katseli heidän lähtöään, ja nähdessään, että Bigot ratsasti Suzannen aasin vieressä, hän hymyili. Ja kun hän sitten kääntyi poispäin, tapahtui jotakin, mikä oli hänelle sangen harvinaista… hän nauroi ääneen.

Tämä nauru oli ilmauksena yhtä harvinaisesta mielentilasta. Tuskin kukaan oli nähnyt hänen silmiensä säteilevän, niinkuin ne nyt säteilivät, hänen kävellessään edestakaisin majatalon edustalla. Miehet tarkastelivat häntä ihmetellen eivätkä pitäneet siitä ensinkään, sillä muutamat olivat sattuneet kuulemaan kreivin riidan pappien kanssa ja kertoneet siitä muillekin, jolloin he pudistivat päätään. Se mies, joka oli kärventänyt paavin partaa ja kutittanut kardinaaleja leuan alta, oli jo vanha, eikä rohkeinkaan muista halunnut taistella sellaisten kanssa, joiden aseet eivät olleet tästä maailmasta.

Mutta vaikka he eivät siitä tietäneetkään, oli kreivi Hannibalilla pätevät syyt iloonsa. Hän ei iloinnut siksi, että aavisti vaaran uhkaavan, vaikka hän tosin mielellään menikin vaaraan; eikä siksi, ei ainakaan yksinomaan, vaikka ehkä osaksi, että se nainen, jonka rakkautta hän kaipasi, oli sinä yönä seissyt hänen ja kuoleman välillä. Ei hän myöskään iloinnut siksi, vaikka ehkä hiukan siitäkin, että tämä nainen oli todistanut hänen vaalinsa oikeaksi tuolla menettelyllään, jollaista ahdasmielinen mies olisi surkutellut, mutta jota voimakas mies ihaili. Ei, vaan hän iloitsi etupäässä siksi, että yölliset tapahtumat olivat antaneet hänen käsiinsä kaksi asetta, ja näillä hän uskoi voivansa valloittaa takaisin kaiken kadottamansa alueen, — sen, jonka oli menettänyt äkillisen päähänpiston takia poiketessaan alusta saakka noudattamaltaan polulta.

Näitä aseita olivat Tignonville, jonka nousuvesi oli vanginnut rotan satimeen, ja myös se, että kreivitär oli varastanut hänen päänalaisensa alta kallisarvoisen kirjemytyn. Hän tiesi sen, sillä maatessaan hän oli tuntenut kreivittären hengityksen poskellaan, hänen kätensä päänalaisensa alla ja samalla miltei ylivoimaista kiusausta kiskaista hänet äkkiä syliinsä. Hän oli maannut hiljaa ja sallinut toisen poistua huoneesta rauhassa niinkuin oli tullutkin. Ja palkkioksi siitä hänellä nyt oli se tietoisuus, että vaikka toinen oli ryöstänyt häneltä, ei hän ollut ryöstänyt itselleen, ja että kun hänen henkensä oli ollut vaarassa, ei toinen ollut epäillyt panna omaansa alttiiksi hänen puolestaan.

Tullessaan tähän johtopäätökseen hän värisi. Miten vähällä hän oli ollut tuomita tätä naista väärin! Ellei hän olisi maannut hiljaa ja odottanut, ellei hän olisi hillinnyt itseään, olisi hän luullut kreivittären olevan salaa liitossa entisen sulhasensa ja niiden kanssa, jotka aikoivat hänet murhata. Hän olisi joko varoituksetta saanut surmansa, taikka jos hän olisi pelastunut, olisi hän ehkä yllättänyt kreivittären ja Tignonvillen yhdessä ja silloin kaikiksi ajoiksi menettänyt uskonsa jaloon naiseen.

Tästä vaarasta hän oli pelastunut. Ja lisäksi saanut käsiinsä aseet, joista jo olemme puhuneet. Nyt hän tunsi pitävänsä kreivitärtä vallassaan ja aivan huumaantui. Jos hän käyttäisi näitä aseita parhaiten, jos hän ulottaisi jalomielisyyttä mahdollisimman pitkälle, niin hänen vaimonsa sydämen linnoitus lopultakin antautuisi!

Hänellä oli tällaiselle luonteelle ja miehuudelle ominainen vika, nimittäin halu toimia tulisesti. Hän tiesi, että yöllinen tapahtuma saattaisi hänet sellaisiin vaikeuksiin, joita kirjeiden anastaja ei ollut aavistanutkaan. Jos papit yllyttäisivät Angersin katolilaisia, jos hänen saapuessaan Angersiin miehet verilöylyä varten hiotuin miekoin odottaisivat hänen antavan siihen merkin eikä hän antaisikaan, silloin tulisi sellaisia vaikeuksia, joista Hannibal de Tavannes oikein riemuitsi. Ikivanhan tuomiokirkon ympärillä ja Angevinin linnan mustien muurien suojassa tapahtuisi sellaisia yhteentörmäyksiä, jotka veisivät tavalliselta mieheltä kaiken rohkeuden.

Ja juuri silloin, tilanteen ollessa uhkaavimmillaan, hän ilmaisisi tietonsa. Anteeksianto näyttäisi silloin mahdottomalta, mutta hän antaisi anteeksi. Turmion hyökyaaltojen, joiden padot kreivitär oli avannut, kohistessa heidän ympärillään hän sanoisi miehelle, joka oli väijynyt hänen henkeään: »Mene!» Ja naiselle hän sanoisi: »Minä tiedän ja annan anteeksi!» Tämä, vain tämä olisi arvokas loppu sille menettelylle, jota hän oli päättänyt alusta alkaen noudattaa, vaikkei ollut voinut toivoakaan jatkavansa sitä perille asti näin loistavasti, kuin se nyt huikaisi häntä.

XXVI.

PAHAA TUULTA.

Seuraavana päivänä tämä harvinainen ja omituinen, yhä kestävä iloisuus aluksi hämmästytti, mutta sitten kauhistutti kreivitärtä. Kreivi oli epäilemättä huomannut kirjeiden kadonneen, sen mytyn, josta niin paljon riippui ja jonka tärkeydestä hän oli huomauttanut. Mutta jos hän kerran oli huomannut varkauden, miksi hän ei puhunut siitä mitään? Miksi hän ei hälyttänyt, ei etsinyt, ei kysellyt eikä hakenut? Miksi hän ei antanut hänelle tätä mahdollisuutta kertoa totuutta, sillä ilman kreivin aloitetta ei hänelläkään ollut rohkeutta puuttua asiaan.

Mutta ennen kaikkea, mikä oli tuon oudon riemun lähde? Mitä merkitsivät nuo laulunpätkät, joita hän toisinaan hyräili ja jotka ainoastaan kreivittären hämmästynyt katse vaiensi? Hänen ratsuunsakin tarttui isännän iloisuus, sillä se tepasteli korskuen isäntänsä viskellessä ratsupiiskaansa ilmaan ja siepatessa sen jälleen kiinni.

Miksi hän nyt oli irtaantunut synkkämielisyydestään ja ratsasti kuin nuorin heidän joukossaan, juuri nyt, kun häntä oli kohdannut näin suuri vastoinkäyminen, kun häneltä oli ryöstetty se, mistä hänen täytyisi tehdä tiliä? Hän ihmetteli itsekseen, mitä miehet tuosta ajattelivat, ja tarkatessaan heitä hän huomasi heidän tuijottavan kreiviin, pitävän häntä salaa silmällä ja kuiskailevan keskenään. Mitähän he ajattelivat? Hän ei käsittänyt, ja vähitellen alkoi niin hirvittävä kauhu kouristaa hänen sydäntään, ettei väkivaltaisinkaan kohtelu olisi voinut sellaista herättää.

Lähes vuorokauden lepo oli virkistänyt häntä yön tapahtumia seuranneesta uupumuksesta; kuitenkin hänen jäsenensä olivat vapisseet hänen noustessaan aamulla satulaan. Mutta varhaisen kesäaamun viileä raikkaus, ympäröivä vihannuus ja mutkitteleva Loire, jonka rantaa pitkin he ratsastivat, elähyttivät häntä. Jos kreivi nyt olisi ollut synkän näköinen, näyttänyt vain hautovan uhkaavia ajatuksia taikka tarkastellut epäluuloisin katsein, olisi kreivitär silloin rohjennut lähestyä häntä ja kohta kertoa hänelle totuuden.

Mutta tässä uudessa mielentilassa piili jotakin outoa. Jos hän ensinkään oli siitä perillä, tuntui se ennustavan jotakin eriskummaista, kaameaa kostoa, joka oli kreivin rajun, ivallisen luonteen mukaista. Kreivittären rohkeus lamaantui kokonaan; punakin alkoi vähitellen paeta hänen poskiltaan. Ja hän tiesi, että kreivin tarvitsi vain katsoa häneen huomatakseen hänen syyllisyytensä, joka ilmeni kasvoista, pelokkaasta käytöksestä ja silmistä, näiden milloin etsiessä Tavannesia, milloin taas välttäessä. Ja pitäen varmana, että kreivi sen huomasi ja tiesi totuuden, hän kuvitteli hänen nuolevan huuliaan ikäänkuin kissa, joka leikkii hiirellä, ja salaa nauttivan toisen kauhusta ja hämmennyksestä.

Ja kuitenkin tämä päivä ja tie oli omiaan herättämään hilpeää mieltä. Toisella puolen viinitarhat peittivät lämpöisiä, punervia rinteitä, kohoten laaksosta porrasmaisesti luostarin valkoisia rakennuksia kohti; toisella taas kiemurteli virta vihannan tasangon läpi, jonka polvenkorkuisessa ruohikossa villisilmäiset puolialastomat pojat paimensivat mustaa karjaa. Väliin Loire katosi matkailijain näkyvistä, ja ratsastettuaan erästä rinnettä ylös he saapuivat pyökkimetsien hämäriin holvikäytäviin, missä viime vuoden lehdet peittivät maata syvinä, kahisevina kinoksina. Heidän päästessään ulos metsästä johti tie jälleen alaspäin, ja kääntyen syrjään seurue pujotteli kapeaa polkua pitkin erään vanhan kaupungin ruskeiden, hammasreunaisten muurien juurella. Ampuma-aukoista tarkkasivat heitä joidenkuiden osaksi uneliaat, osaksi epäluuloiset kasvot heidän siinä matkatessaan alhaalla paahtavassa kuumuudessa. Sitten he jälleen saapuivat joen rannalle, missä likainen erakko istui kerjäämässä rantapenkereeseen kaivamansa luolan suulla, ja vastaisella rannalla kutsui luostarin kello nukuttavan hitaasti kello kolmen messuun.

Eikä kreivi vieläkään puhunut, ja hänen salaperäisen iloisuutensa pelottamana oli kreivitärkin vaiti, vaikka syyttikin itseään raukkamaisuudesta. Kreivi toivoi heidän ehtivän Angersiin ennen yötä, ja nuori nainen ihmetteli kauhu mielessä, mitä siellä tulisi tapahtumaan. Mitä suunnitelmia kreivillä oli häneen nähden? Millä tavalla hän aikoi rangaista? Vaikka hän olikin rohkea, oli hän kuitenkin nainen, ja hänellä oli naisen hermot, ja pelko ja ennakkoarvailu kiihdytti niitä. Pahinta oli kuitenkin kreivi Hannibalin vaikeneminen, joka kaiketi ennusti pahempaa kuin mitkään sanat!

Sitten hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Olikohan kreivillä toisiakin kirjeitä? Jos hänen käytöstään saattoi ensinkään selittää, oli tämä ainoa selitys. Ehkä hänellä oli muitakin alkuperäisiä kirjeitä tai ehkä jäljennöksiä, niin ettei hän ollutkaan mitään kadottanut, vaan ainoastaan saanut täten oikeuden kiusata ja kiduttaa, herjata ja halveksia?

Tämä ajatus oli niin tuskallinen, että se saattoi hänet äkkiä ilmaisemaan itsensä. He ratsastivat juuri leveää, tomuista tietä pitkin kivitetyn maantien rinnalla, joka oli luotu niin korkeaksi, etteivät syystulvat siihen ulottuneet. Hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen.

— Teillä on toisiakin kirjeitä! — huudahti hän. — Niin, toisiakin kirjeitä! — Ja unohtaen hetkeksi pelkonsa hän katsoi kreiviä silmiin tutkivasti.

Kreivi Hannibal katsahti häneen, ja suun ympärillä kävi piirre tuimemmaksi. — Mitä tarkoitatte, madame? — kysyi hän.

Kreivi Hannibal huomasi, että Clotilde aikoi tunnustaa, päästen siten pilaamaan hänen erinomaisen suunnitelmansa, ja järjetön suuttumus heräsi tässä miehessä, joka oli ollut valmis antamaan anteeksi todellisen vääryyden.

— Tehkää niin hyvin ja selittäkää! — sähähti hän hampaittensa välistä, ja hänen silmänsä kiiluivat uhkaavasti. — Mitä te tarkoitatte?

— Teillä on toisiakin kirjeitä, — huudahti kreivitär, — paitsi niitä, jotka varastin.

— Jotka varastitte minulta? — kertasi kreivi hitaasti. Hän oli niin vimmastunut tästä odottamattomasta käänteestä, ettei tiennyt kuinka päästä asiasta.

— Niin, minä juuri! — huudahti toinen. — Minä! Minä otin ne päänalaksenne alta.

Kreivi oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän päätään ravistaen naurahti. — Ei se kelpaa, rouva, — sanoi hän ivallisesti. — Te olette tosin viisas, mutta minua ette petä.

— Ettekö siis usko, että minä otin kirjeet? — huudahti kreivitär hyvin hämmästyneenä.

— En, — vastasi kreivi. — Ja minulla on siihen pätevä syy. — Hän oli nyt paaduttanut sydämensä, keksinyt juonen eikä aikonut säästää kreivitärtä.

— Pätevin kaikista, — vastasi kreivi. — Sillä se henkilö, joka varasti kirjeet, saatiin kiinni juuri kun oli pääsemässä pakoon, ja nyt hän on minun huostassani.

Kreivitär kalpeni niin, että huuletkin kävivät valkoisiksi, ja hänen oli vaikea pysyä satulassa. Suurella ponnistuksella hän pysähdytti hevosensa. Kreivi Hannibal pysähtyi myös. Palvelijat olivat ehtineet jonkun matkaa edelle.

— Ja nyt ovat kirjeet taas hallussanne? — kuiskasi kreivitär, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. — Ovatko kirjeet teidän hallussanne?

— Eivät, mutta varas on! — Kreivi Hannibalin äänessä piili synkkää uhkaa. — Senhän näytte tietäneen, — jatkoi hän ivallisesti, — äskeisistä sanoistanne päättäen.

— Mitä… mitä te aiotte… tehdä? — kuiskasi hän oltuaan hetken aikaa vaiti masentuneena.

— Minä vannon, että minä ne kirjeet otin! — toisti kreivitär aivan onnettomana. — Rangaiskaa minua! — Hänen vartalonsa oli kumarassa hevosen kaulalla ja näytti anovan sääliä, mutta kreivi vain hymyili.

— En, — vastasi kreivi ja lisäsi äänellä, joka värisytti kreivitärtä: —
Jos uskoisinkin, niin rankaisisin häntä sittenkin!

Nyt nuori nainen oli masentunut, mutta kreivi tahtoi masentaa häntä vieläkin, jos suinkin mahdollista. Hän tahtoi nähdä, eikö kreivittären panssarissa ollut mitään heikkoa kohtaa. Hän tahtoi kiusata häntä nyt hiukan, koska kuitenkin lopuksi piti vapauttaa. — Vakuutan teille, madame, — jatkoi hän tylyimmällä äänellään, — että olen jo kyllästynyt lemmittyynne. Hän on liian usein osunut tielleni. Te olette vaimoni, ja minä olen miehenne. Päivän tai parin päästä tulee tästä ilveilystä loppu ja hänestä myös.

— Hän ei ottanut niitä, — valitti kreivitär, ja hänen päänsä vaipui alemmas rintaa vasten. — Hän ei ottanut niitä. Armahtakaa häntä!

— Ne ovat ainakin poissa, madame! — vastasi Tavannes. — Te olette ehkä ottaneet ne yhdessä, mutta kun en halua, että te saatte maksaa, niin täytyy hänen maksaa niiden hinta.

Ellei tieto siitä, että Tignonville oli joutunut hänen miehensä käsiin, olisi jo sinänsä ollut kreivittärelle kyllin musertava, niin oli ainakin kreivi Hannibalin äänellä tämä vaikutus. Tavannesin paatumus vaikutti hallayön tavoin uuden elämän oraaseen, joka oli alkanut versoa Pariisin kamalien päivien jälkeen ja ylläpitänyt nuorta mieltä raskaan taakan alla, kun Angersia uhkaava vaara painoi hänen hartioitaan, ja tämä nuori taimi kuihtui ja kuoli tylyn jalan tallaamana. Ylpeys, joka oli kreivitärtä tukenut, herättänyt kreivissä ihailua ja kunnioitusta, sekin masentui kokonaan kuten hän itsekin kallistuneena hevosen kaulaa vasten ja katkerasti itkien. Hän antautui kokonaan surunsa valtaan, niinkuin kerran ennen Pariisissa yläkerroksen huoneessa.

Kreivi Hannibal katseli tätä surkeutta. Hän oli tahtonut masentaa ja päässyt tahtonsa perille eikä kuitenkaan tuntenut tyydytystä. Hän oli nöyryyttänyt toista niin suuresti, että nyt olisi jalomielisyydellä varmaankin erinomainen vaikutus, loistaen kuin aurinko pimeässä maailmassa, mutta kuitenkaan hän ei ollut onnellinen. Hän saattoi odottaa huomispäivää ja sanoa itselleen: »Hän saa silloin käsittää ja tuntea minut», mutta tieto siitä, että nainen tuossa itki rakastettunsa tähden, viilsi taas hänen sydäntään. Ja hän ajatteli: »Hän valitsisi mieluummin kuoleman Tignonvillen kädestä kuin minulta elämän. Vaikka antaisin hänelle koko maailman, ei hän sittenkään muuttuisi. Vaikka pääni koskettaisi tähtiä, täyttäisi Tignonville kuitenkin hänen maailmansa.»

Tämä ajatus kiihoitti häntä uuteen julmuuteen, pani hänet yrittämään, eikö voisi noin lannistuneelta kiristää rukousta.

— Te ette ensinkään kysy, niissä hän on? — sanoi hän ivallisesti. — Hän voi olla joko edellä tai jäljessämme? Ettekö välitä, onko hän haavoittunut vai hyvissä voimissa? Ja mitä hän pyysi teille sanomaan? Mitä hän pelkää ja mitä hän toivoo? Entä hänen viimeinen toivomuksensa? Ja kun voi toivoa niin kauan kuin toinen on elossa, ettekö haluaisi tietää, missä ensi yönä säilytetään hänen vankilansa avainta, madame?

Joka kysymys sattui kreivittäreen kuin ruoskanisku, mutta hän ei väistänyt, sillä hän oli jo kuin tunnottomaksi ruoskittu. Se yhä yllytti kreiviä jatkamaan, hän tunsi hurjaa, mieletöntä halua kuulla toisen rukouksia, nöyryyttää yhä syvemmälle, pakottaa polvilleen. Hän tavoitteli mielessään vielä kirpeämpää ivaa. Heidän palvelijansa olivat jo melkein kadonneet näkyvistä, ja laskeva aurinko paistoi heidän silmiinsä.

— Kahden tunnin päästä olemme Angersissa, — sanoi kreivi. — Olipa todella vahinko, madame, että kun yhdessä varastitte kirjeeni, ette menneet askelta pitemmälle. Teidät yllätettiin, muuten kai en enää olisi hengissä.

Silloin kreivitär nosti päätään ja katsoi miestään niin hämmästyneenä ja niin nuhteleva ilme kosteissa silmissään, että kreivi tahtomattaankin hiljensi ääntään lausuessaan viimeistä sanaansa.

— Tarkoitatteko… että aioin murhata teidät? — kysyi kreivitär. — Mieluummin olisin leikannut käteni poikki. Mitä tein, —ja nyt hänen äänensä oli aivan varma, vaikka matala, — sen tein pelastaakseni uskolaisiani. Ja jos se täytyisi tehdä uudestaan, niin sen myöskin tekisin.

— Ja sen te uskallatte kertoa minulle suoraan vasten kasvoja? — huudahti kreivi salaten tunteitaan, jotka olivat tukahuttaa hänet.—Tekisittekö sen uudestaan, todellako? Mon Dieu, teidän sietäisi saada pieni opetus.

Hän kohotti ratsupiiskansa sivaltaakseen hevosia, jotta ne jälleen lähtisivät liikkeelle. Kreivitär luuli uhattavan itseään ja tällä kertaa vihdoinkin väisti, mutta piiska läimäytti hevosta lavan kohdalle saaden sen hypähtämään eteenpäin. Kreivi Hannibal puri hammasta kalpeana.

— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi hän tylysti. — Olemme jääneet jälkeen! — Ja ratsastaen kreivittären takana sivaltaen silloin tällöin hänen hevostaan hän pakotti sen juoksemaan ravia, kunnes he saavuttivat palvelijansa.

XXVII.

MUSTA KAUPUNKI.

Oli jo myöhäinen ilta, kun he väsyneinä saapuivat rasittuneilla hevosillaan Angersin etukaupunkiin ja näkivät edessään matkansa pään. Iltarusko oli jo häipynyt taivaalta, mutta ilma oli vielä lämmin päivän helteestä, ja tätä opaalinväristä taustaa vasten Angersin linnan jättiläishahmo, joka kirkkaalla päiväpaisteellakin kohoaa synkkänä ja uhkaavana Mayenne-virran rannalta, erottautui mustana ja teräväpiirteisenä. Sen alapuolella joen kummallakin rannalla ylenivät kaupungin tornit ja huiput harjakattoisten talojen epämääräisestä ryhmästä, jossa siellä täällä näkyi lahonnut, kyyhkysten tyyssijaksi joutunut kaariportti Ludvig Pyhän ajoilta taikka tuulimyllyn kapeat siivet.

Kaupunki näytti tummalta vaaleaa taivasta vasten, säilyttäen tiukasti salaisuutensa. Tuhannet ihmiset olivat tulleet ulkosalle nauttiakseen illan viileydestä pihoilla ja lehtikujilla. Ainoastaan hiljainen kohina ilmaisi, että kaupungin suonissa sykki elämä.

Sittenkin kreivitär nähdessään sen katot tunsi jonkinlaista onnea ensi kertaa tänä päivänä. Vaikka hän saisikin kärsiä, oli hän kuitenkin pelastanut. Nuo talot olivat hänelle kiitollisuudenvelassa. Tuossa hiljaisessa kohinassa olivat niidenkin naisten ja lasten äänet, jotka hän oli pelastanut. Ajatellessaan tätä ja katsellessaan kaupunkia läikähti hänen rinnassaan lämmin rakkauden ja hellyyden aalto, huuhtoen pois kaiken katkeruuden. Hänet valtasi syvä nöyryys ja ääretön kiitollisuus, ja hänen päänsä painui alemmas hevosen kaulalle, mutta tällä kertaa ei häpeästä, vaan hartaudesta.

Jos hän olisi tiennyt, mitä tapahtui noiden kattojen alla, jotka yö liitti yhteisen hämärän peittoon, jos hän olisi voinut lukea ne ajatukset, joista tällä hetkellä monet rohkeatkin porvarit kalpenivat ison torin läheisissä taloissa, olisi hän ollut vieläkin kiitollisempi. Sillä tällä hetkellä oli perähuoneissa polvistuneita naisia rukoilemassa kuumeinen hehku silmissään, ja miehet koettivat ulkona näyttää rohkeilta, vaikka sydän oli pakahtua pelosta, toisten miesten katsellessa heitä karsaasti, kuvitellen näkevänsä heidän ruumiinsa jo käärinliinoissa.

Sillä Angersiin oli saapunut kaamea uutinen, eikä kukaan tiennyt millä tapaa. Siitä oli saatu vihiä noin kolme päivää sitten. Miehet olivat lukeneet toisten miesten katseista. Jonkun äkäpussin kieli tai solvaistun naisen pilkkanauru oli sitä levittänyt, ilman linnut olivat samaa liverrelleet. Siitä oli kuiskailtu sydänyön äänettömyydessä toisesta ullakkoikkunasta toiseen vanhan kaupungin kapeiden kujien poikki; siitä oli puhuttu luostarin rautaristikkoisten akkunain takana ja rannalla lautatarhoissa. Huhu kertoi kymmenentuhannen, viidenkymmenentuhannen, sadantuhannen saaneen Pariisissa surmansa ja Orleansissa kaikkien. Tuon miehen sisar oli muka tapettu Toursissa, ja tuon poika Saumurissa. Koko Ranskan halki oli lentänyt se sana, että hugenottien on kuoltava, ja tässä levottomassa kaupungissa oli saman katon alla pelkoa ja vihaa, raivoa ja himoa. Seinän toisella puolella väijyi julmasilmäinen murhamies, toisella puolella lepäsi uhri tuijottaen ovenripaa ja vavisten jokaista lähenevää askelta. Väkevät miehet maistoivat kuoleman katkeruutta, ja naiset puristivat pienokaisiaan rintaansa vasten ja hymyilivät niille tuskaisesti.

Puuttui vain merkki verilöylyyn. Muutamat odottivat sitä Saumurista, jossa paavinuskoinen Anjoun herttua ja varamaaherra Montsoreau asui. Toiset odottivat sitä suoraan kuninkaalta Pariisista. Se saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä, päivällä tai yöllä, ja viranomaisilla kuului olevan yhtä mittaa istuntoja sitä odotettaessa. Ei siis kumma, että ullakkojen päätyakkunoista ja korkealle sovitetuista kattoluukuista monet kauhun riuduttamat kasvot tähyilivät pohjoista ja itää kohti; pelko teroitti heidän kuntoaan ja he olivat kuulevinaan kesken kaupungin hälinän rautaisten kavioiden kopsetta tuomiota tuotaessa.

Epäilemättä väestön enemmistö halusi rauhaa, niinkuin Ranskan enemmistö aina on halunnut. Mutta tuomiokirkon tienoilla ja niillä kujilla, joiden varrella lukkarit asuivat, luostarin vierashuoneissa ja oppilaitosten pihoilla, kaikkien niiden kesken, joiden elinkeinoa tämä uusi usko uhkasi, vallitsi kiihtymys ja mieltenkuohu ikäänkuin häirityssä mehiläispesässä. Yhtäällä oltiin tyytymättömiä viranomaisiin, — miksi he odottivat? Toisaalla tehtiin salaisia sopimuksia ja suunnitelmia; kaikkialla hiottiin aseita ja valettiin kuulia. Vanhalla kaunalla, uudella kilpailulla, tiedemiehen katkeruudella, papin suvaitsemattomuudella, kaikella oli nyt hyvä tilaisuus vihdoin purkautua. Kenenkään ei tarvinnut lähteä tästä juhlasta nälkäisenä!

Juuri tähän luokkaan kuului se mies, joka vakoilemaan lähetettynä ensin keksi kreivi Hannibalin joukon lähestyvän. Hän kiirehti tuomaan kaupunkiin tätä uutista, ja matkamiesten saapuessa kaupungin portille ja valojen juuri alkaessa tuikkia akkunoista ja markkinakojuista vilisi hämärille kaduille ihmisiä, jotka juoksivat heitä vastaan toitottaen tätä sanomaa. Tuskin olivat väsyneet ja matkasta tomuttuneet vieraat ehtineet porttiholviin, kun huomasivat olevansa keskellä suurta ihmisjoukkoa, joka liikkui heidän mukanaan ja tunkeili ympärillä, milloin paljastaen päänsä, milloin syytäen kysymyksiä tai huutaen: »Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!» Tungoksen yläpuolella syttyi valoa akkunoihin, ja kaiken tämän yllä vanhojen hirsitalojen sirot, kallistuvat päädyt katselivat tätä kiirettä ja hälinää.

He kulkivat pitkin kapeaa katua, missä kreivi Hannibalin ohjasten kohdalla juoksevan ja tavantakaa hänen kasvojaan tutkivan roskaväen oli vaikea väistää hevosten jalkoja. Sitten he joutuivat suuren kirkon eteen, jonka avoimista ovista heitä vastaan tuli suitsutuksen ja palavan vahan tuoksu. Osa seurakuntaa oli kuullut hälinän ja pyrkinyt ulos seisten yhteen ahdettuna portailla pääoven kaksinkertaisen holvin alla.

Kun kreivitär ratsasti kirkon ohi, tanakka, asestettu mies kummallakin puolellaan, sattui hänen katseensa erääseen rappusilla seisovaan mieheen, joka oli pitkä, laiha, tomuiseen mustaan pukuun puettu, ja vaikka hän ei tuntenut miestä, näkyi tämä yhtä hartaasti tarkastelevan kreivitärtä, sillä kun heidän katseensa yhtyivät, tarttui mies naapurinsa olkapäähän ja viittasi kreivittäreen. Joko tämän liikkeen tarmo taikka miehen ohuet huulet ja pahansuovat silmät hyydyttivät veren kreivittären suonissa ja saattoivat hänet oudosti värisemään.

Tähän asti hän ei ollut pelännyt mitään, paitsi miestään. Mutta tällöin kävi hänelle ilmeiseksi tuollaisen tungoksen voima ja pakottavaisuus, ja hän näki ympärillään ne rajut intohimot, jotka yksikin sana päästäisi valloilleen. Ja katsahtaessaan sivuillaan ratsastaviin tuimiin miehiin hän oli näkevillään heidän kasvoissaan levottomuutta.

Hän katsahti myös taakseen. Siellä kreivi Hannibalin miehet tulivat jalka jalassa kiinni, ympäröiden naispalvelijoita joka puolelta ja siten suojellen heitä väkijoukon liialliselta puristukselta. Heidänkin kasvoillaan kreivitär luuli näkevänsä levottomuutta. Ei siis ollut kumma, että hänen Pariisissa kokemansa kohtaukset palasivat hänen mieleensä ja värisyttivät hänen jo ennestään liiaksi rasittuneita hermojaan.

Hän alkoi vavista. — Uhkaako… vaara? — kuiskasi hän Bigotille, joka ratsasti hänen oikealla puolellaan. — Aikovatko he jotakin?

Normandialainen nuuhkaisi. — Eivät ainakaan niin kauan kuin hän istuu satulassa, — sanoi hän nyökäten isäntäänsä kohti, joka ratsasti parin askeleen päässä edellä ohjakset höllinä. — Täällä on muutamia, jotka tuntevat hänet, — jatkoi Bigot tapansa mukaan venytellen sanojaan. — Ja moni muu saa pian oppia tuntemaan hänet, jolleivät pysy aisoissa. Älkää ensinkään pelätkö, rouva, hän vie teidät kyllä turvassa majataloon. Kuolema hugenoteille, niinkö? — jatkoi hän kääntyen erään vintiön puoleen, joka riippui hänen jalustimessaan kiljuen näitä sanoja, kunnes oli aivan tulipunainen kasvoiltaan. — Miksi ette siis mene matkaanne ja…

— Niin, sanokaapa meille! — kiljui toinen katsellen ylöspäin ja huitoen lakki kädessä. — Onko meillä siihen kuninkaan lupa?

— Saatte odottaa hänen lupaansa ensin! — tiuskaisi normandialainen osoittaen kreiviä peukalollaan. — Taikka muuten pääsette… kolmijalkaisen hevosen selkään!

— Odottakaa hänen lupaansa! Siinä kaikki! — vastasi Bigot nähtävästi enemmän omaksi lohdutuksekseen kuin valaistakseen toista. — Sitä saatte kaikki odottaa, koirat! — jatkoi hän mutisten partaansa, katsellessaan aaltoilevaa ihmismerta. — Me olemme siis nyt täällä, kas vaan. Emmekä suinkaan liian varhain.

Hän vaikeni heidän saapuessaan torille, jonka yhtä puolta reunusti tuomiokirkon synkkä etusivu ja kolmea muuta puolta kirkkaasti tai heikosti valaistut rakennukset. Roskaväki syöksyi heidän kanssaan tänne ja jo ennenkin heitä, täyttäen siitä heti suuren osan ja tulvehtien hetken aikaa sinne tänne, sillä kirkkoväki tunki heitä edellään, ja ne, jotka ensimmäisinä olivat saapuneet torille, tunkivat heitä takaisin pysyäkseen kuulomatkan päässä. Vieras, joka olisi sattumalta jouduttuaan tähän tungokseen nähnyt nämä kiihtyneet kasvot ympärillään ja kuullut korvia huumaavat huudot: »Eläköön kuningas! Eläköön Anjou! Kuolema hugenoteille!» olisi varmaankin luullut näkevänsä edessään koko kaupungin taisteluvalmiina. Mutta silloin hän olisi ollut kaukana totuudesta. Kaupungin tosin vaarallinen kuona puuskui, kuohui ja vaahtosi Tavannesin ohjaksia pitelevän käden hillitsemänä. Siellä täällä väkijoukon keskellä, mutta silti kuulumatta heihin, liikkui tummaviittainen pappi, benediktiinimunkki tai joku parraton kirkonpalvelija yllyttäen tekoon, johon ei itse rohjennut ryhtyä. Mutta siivot porvarit eivät olleet täällä. He makasivat kodeissaan salvattujen ovien takana, ja viranomaiset vapisivat uskaltamatta muuta kuin kehitellä roskajoukkoja tai heidän johtomiehiään.

Ranskassa ei ole ainoatakaan kaupunkia, joka ei olisi sitä kokenut, elänyt sitä hetkeä, jolloin joukot uhkasivat ja yhden miehen sanalla oli valta panna alkuun tai ehkäistä. Neljän seinän sisäpuolelle jääneet angersilaiset kuulivat tämän metelin ja värisivät, alkaen lapsesta, joka äitinsä hameisiin tarrautuen ihmetteli miksi äiti itki, kaupungin pormestariin asti, luullen sen hetken nyt tulleen. Kreivitärkin kuuli sen ja tiesi, mitä se ennusti. Hän kuuli roskaväen huudoissa sen julman ja raa'an sävyn, joka tiesi vaaraa; hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, ja hän katsoi miestään. Mutta sekä hänen että Angersin onneksi saivat kaikki silloin nähdä, että kreivi Hannibalin satulassa istui mies.

Hän kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti pari minuuttia, ennenkuin kaikki sen huomasivat, sillä torilla oli jo hämärä. Sitten kreivi Hannibal nousi seisaalle jalustimiensa varassa ja paljasti päänsä.

— Minä tulen kuninkaan luota! — huusi hän korottaen ääntään niin, että se kuului torin joka kulmalle. — Ja tämä on hänen majesteettinsa armollinen käsky ja määräys, että joka mies kuolemanrangaistuksen tai sitäkin pahemman uhalla pidättää kätensä huomiseen. Ja huomenna, kello kahdentoista aikaan, julistetaan hänen tarkemmat määräyksensä. Eläköön kuningas! — Ja kreivi Hannibal peitti jälleen päänsä.

— Eläköön kuningas! — huusivat muutamat etumaisista, mutta heidän äänensä olivat heikkoja ja vailla innostusta hukkuen siihen tyytymättömään murinaan, joka kohosi joka puolelta. Samalla kuului huutoja: »Siinäkö kaikki? Eikö mitään enempää? Kuolema hugenoteille!» Vähitellen sulivat kaikki huudot yhdeksi, itsepintaiseksi vaatimukseksi: »Montsoreau! Montsoreau! Me tahdomme tänne Montsoreaun!» — Tämän huudon alkuunpanijat seisoivat, mikäli saattoi nähdä, torin pimeimmässä nurkassa.

Jos Tavannesin sijalla olisi ollut joku toinen tai jos hän olisi kääntynyt, perääntynyt tai osoittanut hiukankaan pelkoa, olisivat sanat heti muuttuneet teoiksi, mellakasta olisi tullut kapina. Mutta kreivi Hannibal, jonka jäljessä seurasi vain kourallinen ratsumiehiä, katseli väkijoukkoa yhtä tyynenä kuin Notre Damen asestettu ritari. Ainoastaan kerran hän vielä puhui, ja nostaen kätensä hiljaisuuden merkiksi hän huusi jyrisevällä äänellä:

— Te vaaditte Montsoreauta, niinkö? Mutta Montfauconin te saatte, ellette heti mene kotiinne!

Arimmat pelästyivät nyt, kun lisäksi näkivät kreivin säihkyvät silmät. Tuntiessaan hänen katseensa ja nähdessään, ettei hän aikonutkaan perääntyä, he alkoivat yksitellen taikka parittain luikkia tiehensä. Pian heidän toverinsa kaipasivat heitä, ja huomatessaan heidän hävinneen hekin säikähtivät ja hävisivät itse vuorostaan. Pian virtasi ihmisiä joukoittain pois kujia, lehtokäytäviä ja pääkatua pitkin. Vihdoin rohkeimmat ja hurjapäisimmät huomasivat jääneensä viimeisiksi. He katselivat levottomina vuoroin toisiaan, vuoroin Tavannesia, mutta heitäkin alkoi vihdoin pelottaa, ja sekaantuen poispäin virtaavaan väkijoukkoon hekin kiirehtivät sieltä kajauttaen silloin tällöin huudon: »Eläköön Montsoreau! Montsoreau!» Ja tällä huudolla oli huomispäivän varalta uhkaava merkitys.

Kreivi Hannibal istui liikkumattomana ratsunsa selässä odottaen, kunnes tori tyhjeni. Kun jäljellä oli vain muutamia harvoja ihmisryhmiä, viittasi hän seuruettaan laskeutumaan hevosen selästä, sillä tähän asti olivat myös kreivitär ja hänen naispalvelijansa pysyneet satulassa, ettei väkijoukko saisi väärää käsitystä ja kuvittelisi heidän pelosta peräytyvän majataloon. Itse hän laskeutui maahan viimeisenä ja saattoi kreivittären taloon; miehet valaisivat lyhdyillä edellä ja takana, ja Bigot, joka kantoi kreivin viittaa ja pistooleja, astui heidän edellään. Montakaan minuuttia ei ollut kulunut siitä, kun kreivi Tavannes oli vaatinut hiljaisuutta, mutta jo kauan ennen, kuin hän oli ehtinyt siihen ensimmäisessä kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka ikkunat olivat torille päin ja jossa heille jo katettiin illallista, tiedettiin koko Angersissa se uutinen, että tänä yönä ei ollut vaaraa. Haukka oli lentänyt Angersiin, ja katso, se oli kyyhkynen!

Kreivi Hannibal astui avoimen ikkunan luo ja katsahti ulos. Huone oli kirkkaasti valaistu, ja talonväki askarteli siellä kattaen pöytää. Kreivitär seisoi takan ääressä, joka näin kesällä oli täynnä vihreitä oksia, ja kamarineiti piteli hänen edessään vesiastiaa hänen pestäkseen, ja hänen mieleensä muistui tuskallisen selvästi Bartholomeuksen päivän aamu ja se ateria, joka oli ollut hänen kaikkien huoltensa enteenä. Vaistomaisesti hän joutui taas katsahtamaan mieheensä ja muisti, kuinka suuresti silloin oli häntä kauhistunut, ja nyt hän tavallaan hätkähti — ehkä siksi, että kreivi oli viime minuutteina esiintynyt uudessa valossa — verratessaan silloista käsitystään siihen, joka hänessä nyt oli, niin paljon kuin hän tätä miestä pelkäsikin.

Jos koskaan, niin juuri tänä iltapäivänä, juuri näiden viimeisten tuntien kuluessa, oli kreivin kohtelu oikeuttanut hänessä tämän kauhun ja käsityksen. Hän oli kohdellut häntä suorastaan raa'asti, herjannut, uhannut, jopa melkein lyönyt. Sittenkin kreivitär tunsi, että hänen käsityksensä tästä miehestä oli kovin muuttunut, ja että hänen oli vaikea ymmärtää entistä kantaansa. Vaikka hän vieläkin suuresti pelkäsi kreivi Hannibalia, saattoi hän tuskin käsittää voineensa milloinkaan tuntea niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

Kreivin kääntyessä ikkunasta hän yhä seisoi katsellen häntä silmillä, jotka kokivat yhdistää nuo kaksi eri käsitystä yhdeksi. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että seisoi paikallaan, pidellen vielä kosteissa käsissään pyyheliinaa. Ennenkuin hän ehti huomata, oli kreivi tullut hänen viereensä ja käskien kamarineitiä pitelemään vesiastiaa huuhtoi siinä kätensä. Sitten hän kääntyi ja katsomatta kehenkään kuivasi kätensä sen pyyheliinan toiseen päähän, jota kreivitär vielä käytti.

Heikko puna kohosi kreivittären poskille. Tällainen tutunomaisuus ja likeisyys oli heidän suhteessaan niin kokonaan outoa, että se pani veren virtaamaan nopeammin hänen suonissaan. Kun kreivi sitten käski Bigotia avaamaan kannushihnat, astui hän esille.

— Minä teen sen! — kuiskasi hän seuraten äkillistä ja selittämätöntä vaikutetta. Polvistuessaan hän ravisti päätään, niin että tukka valahtaisi hänen kasvoilleen ja salaisi hänen punastumisensa.

— Sallikaa minun, — sopersi toinen tuskin ymmärrettävästi, ja vaikka hänen sormensa vapisivat, suoritti hän kuitenkin tehtävänsä.

Kun hän nousi seisomaan, kiitti kreivi häntä. Mutta silloin miehessä asuva pahahenki tai ehkä kostotar, jota kreivi oli ärsyttänyt väkisin ottaessaan tytön toiselta, lemmenkateuden jumalatar, pani hänet pilaamaan kaikki.

— Ja kummanko tähden, madame? — lisäsi hän pisteliäästi, — minunko vai herra de Tignonvillen? — ja katsahtaen kreivittäreen puolittain ivallisesti, puolittain tosissaan hän yritti lukea hänen ajatuksiaan.

Toinen peräytyi ikäänkuin olisi todella saanut iskun, ja kuuma veri pakeni hänen poskiltaan. — Hänen tähtensä! — vastasi hän tuskallisesti väristen, — että säästäisitte hänen henkensä! — Ja hän vetäytyi syrjään nöyränä kuin koira, jota on lyöty. Mutta oikeastaan hän oli sen tehnyt Angersin tähden kiitollisena siitä, mitä oli tapahtunut, eikä missään turhassa toivossa, jotta sillä lepyttäisi miestään.

Kreivi olisi ehkä peruuttanut sanansa, mutta ennenkuin hän ehti vastata, tuli isäntä kumartaen miltei maahan asti ilmoittamaan, että kaikki oli valmiina, ja että kaupungin pormestari, jonka herra kreivi oli kutsuttanut, oli saapunut ja odotti alakerrassa.

— Käskekää hänet tänne! — vastasi Tavannes vakavana ja otsaansa rypistäen. — Ja sulkekaa sitten ovet, hyvä herra! Oma väkeni palvelee kyllä meitä. Jaha, — jatkoi hän, kun pormestari, lihava mies, jonka tavallisesti kukoistavat kasvot olivat nyt kalpeat ja venyneet, astui sisään ja lähestyi häntä ahkeraan kumarrellen. — Mistä johtuu, herra pormestari — olettehan pormestari, eikö niin?

— Mistä johtuu, että sellainen väkijoukko saa kokoontua kaduille? Ja että vaikka tulen ilmoittamatta, minua on puoli kaupunkia vastassa?

Pormestari tuijotti hämmästyneenä. — Epäilemättä, herra kreivi, — sanoi hän, — ovat jotkut tulleet koolle kunnioituksesta hänen majesteettinsa kirjeitä kohtaan, joita tuotte.

— Kuka kertoi, että minä tuon kirjeitä? — toisti kreivi Hannibal terävällä äänellä, käänsi tuoliaan puolittain ympäri ja katsoi hätääntynyttä pormestaria. — Kuka sitä kertoi?

— Teidän ylhäisyytenne, — sopersi pormestari, — sitähän kerrottiin kaikkialla eilen…

— Niin, kirjeet kuuluivat tulevan teidän ylhäisyytenne mukana, jonka nimi on niin tunnettu täällä, — sanoi pormestari toivoen voivansa kirkastaa suuren miehen otsan.

Kreivi Hannibal nauroi kolkosti. — Te opitte kyllä pian tuntemaan minut täällä paremmin, — sanoi hän. — Katsokaas, arvoisa herra, täällä on joitakin vehkeitä. Mitä merkitsee, että he huutavat Montsoreauta, kuten kuulin?

— Teidän ylhäisyytenne tietää, että Montsoreau on hänen majesteettinsa varakuvernööri Saumurissa.

— Hän oli vielä eilen Saumurissa, mutta kolme päivää sitten kerrottiin, että hän saapuu tänne hävittämään hugenotit perinpohjin. Sitten huhuttiin teidän ylhäisyytenne tulosta ja hänen majesteettinsa kirjeistä, ja silloin otaksuttiin, ettei Montsoreau tulekaan tänne, koska hänen valtansa näin syrjäytettiin.

— Vai niin. Ja nyt roskaväkenne on sitä mieltä, että he mieluummin tahtoisivat tänne herra Montsoreaun. Onko asian laita niin, mitä?

Pormestari kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. — Sikoja! — sanoi hän ja syljettyään lattialle katsoi kreivitärtä anteeksipyytävästi. — He ovat todellakin sikoja!

— Hänen veljensä on hänen ylhäisyytensä piispan viransijainen, joka saapui eilen.

— Ja hänen mukanaan kaiketi kokonainen lauma keropäitä, jotka ovat saarnanneet ja kiihoittaneet väestöä! — huudahti kreivi Hannibal vihanpuna kasvoillaan. — Puhukaa, mies, arvaanko oikein? Mutta voinpa vannoa, että asian laita niin on.

— Montsoreau saa siis laskea veljensä yhdeksi heistä. Hän on houkkio, mutta hänen takanaan on lurjus, jolla ei ole mitään syytä rakastaa meitä! Entä linna? Se on kaiketi Montsoreaun jonkun kätyrin hallussa, eikö niin?

Virkamies kohautti hartioitaan ja katsoi epäilevästi Badelonia, joka vartioi ovea. Tavannes seurasi hänen katsettaan maltittomasti. — Ei teidän tarvitse epäillä häntä! — huusi hän. — Hän on ryöstänyt Pyhän Pietarin pesän ja kärventänyt paavin partaa pyhitetyllä kynttilällä! Kardinaalit ovat palvelleet häntä polvistuen, ja hän on turkkilainen, juutalainen, munkki tai hugenotti, miten kulloinkin hyväksi näen. Ja rouva, — sillä katseltuaan hetken sotilaan rautaisia kasvoja pormestarin hämmästynyt katse oli siirtynyt kreivittäreen, — on hugenotti, niin että häntä teidän ei tarvitse pelätä. Avatkaa siis nyt vain suunne, mies, — jatkoi kreivi kärsimättömänä, — älkääkä enää ajatelko omaa nahkaanne!

— Jospa tietäisin, teidän ylhäisyytenne, mitä te… voi, minun oma sisarenpoikanikin, — hän vaikeni, ja hänen kasvonsa alkoivat värähdellä, — on hugenotti! Niin, teidän ylhäisyytenne, hugenotti! Ja sen he tietävät! — Hänen kasvoilleen kohosi raivon puna, joka osaltaan lisäsi niiden liikutettua ilmettä. — Niin, he tietävät sen! Ja tyrkkivät minua neuvostossa esiin ja sitten irvistelevät selkäni takana: Lescot, joka oli pormestarina kaksi vuotta sitten ja tahtoi naittaa tyttäreni pojalleen, ja Thuriot, joka painaa kirjoja yliopistolle. He tyrkkivät toisiaan ja pakottivat minut esiintymään, niin että puoli kaupunkia luulee juuri minun tahtovan tappaa hugenotit! — Hänen äänensä katkesi jälleen. — Ja oman sisareni poika on hugenotti! Ja tyttäreni on kotona kalmankalpea… hänen tähtensä.

Tavannes tarkasteli miestä viekkaan näköisenä. — Ehkä tyttärenne on samaa mieltä? — sanoi hän.

Pormestari säpsähti ja kalpeni. — Herra varjelkoon! — huudahti hän. — Suokaa anteeksi, että puhun näin rouvan läsnäollessa. Mutta joka niin sanoo, hän valehtelee.

— Vaiti, mies, Lescot on niin sanonut ja aikoo toimia sen mukaan. Samoin Thuriot, joka painaa yliopiston kirjoja. Tahtoisitteko päästä heidän kynsistään? No niin, kuunnelkaa siis, mitä sanon. Vaadin vain kahta asiaa. Montako miestä on tuolla Montsoreaun kätyrillä linnassa? Varmasti vain muutamia, sillä hän on saituri, ja jos hän kuluttaa rahaa, kuluttaa hän herttuan palkkaa.

— Vai niin, mutta kaksitoista ei uskalla sieltä poistua. Annetaan heidän niittää, mitä ovat kylväneet. Ja nyt puhumme toisesta asiasta. Pitäkää huolta, mies, että ennen aamunkoittoa pystytetään torille kolme hirsipuuta, kussakin kaksi köyttä ja tikapuut. Ja yksi niistä on pystytettävä juuri tämän oven eteen. Ymmärrättekö? Hyvä on, pitäkää siis tästä huoli. Loput, — lisäsi hän julmasti hymyillen, — voitte jättää minun huolekseni.

Pormestari nyökkäsi melkein hervottomana. — Epäilemättä, — sanoi hän, ja hänen katseensa harhaili rauhattomasti ympäri huonetta, — on täällä Angersissa roistojakin. Ja hirsipuut ovat omiaan roistoille. Mutta jos sallitte minun lausua mielipiteeni, teidän ylhäisyytenne, niin on epätietoista, tokko…

Mutta herra de Tavannesin maltti oli loppunut. — Täytättekö määräyksen!? — jyrisi hän. — Siitä on kysymys ja se onkin ainoa kysymys.

Pormestari hätkähti niin, että miltei hypähti. — Tietysti, teidän ylhäisyytenne, tietysti! — mutisi hän nöyrästi. — Tietysti täytän. — Ja kumarrellen ahkerasti, mutta lisäämättä enää mitään hän poistui huoneesta takaperoa.

Kreivi Hannibal nauroi julmalla tavallaan ja varmaankin luuli nähneensä pormestarin viimeisen kerran sinä yönä. Siksi hän kiukustuikin, kun tuskin minuutin kuluttua ja ennenkuin Bigot oli ehtinyt leikata paistia ovi avautui ja pormestari ilmestyi uudelleen. Hän pujahti sisään ja kiirehti selittämään pulmallista asemaansa, ennenkuin portailla saavutettu rohkeus ehtisi haihtua.

— Näin ovat asiat, herra kreivi, — valitti hän. — Jos pystytän hirsipuut ja joku hirtetään ja teillä on kuninkaan kirjeet, niin on vain yksi roisto poissa, eikä siis mitään kiusaa ole sattunut. Mutta jos teillä ei ole kirjeitä hänen majesteetiltaan, pannaan se minun tiliini, ja silloin olisi kumma, elleivät he keksisi keinoa hirttääkseen minut hyvitykseksi.

Kreivi Hannibal hymyili kolkosti. — Entä sisarenpoikanne? — kysyi hän ivallisesti. — Ja entä tyttärenne, joka on kalpea hänen tähtensä ja voi joutua samalle polttoroviolle kuin hänkin? Ja entä — —

— Armoa! Armoa! — huusi onneton pormestari väännellen käsiään. — Lescot ja Thuriot — —

— Mutta minä en näe mitään keinoa, — voivotteli pormestari. — En mitään, en mitään!

— Minäpä osoitan teille yhden keinon, — tiuskaisi Tavannes. — Jos hirsipuut eivät ole paikoillaan auringon noustessa, niin hirtätän teidät tästä akkunasta. Siinä yksi keino, mutta teette viisaammin valitessanne toisen. Muuten teidän mieltänne rauhoittaakseni sanon teille, että vaikka minulla ei olisikaan kirjeitä, ei kuningas aina usko salaisimpia aikeitaan paperille.

Pormestari kumarsi. Hän vapisi ja epäröi, mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — minä olen käytettävissänne. Täytän määräyksenne, tietysti täytän. Mutta, mutta — — ja ravistaen päätään pahojen aavistusten vallassa hän kääntyi ovelle.

Mutta juuri kun hän oli melkein jo kynnyksellä, nousi kreivitär seisaalle ja kutsui häntä takaisin.

— Herra pormestari, odottakaa vielä hetkinen, olkaa niin hyvä, —sanoi hän. — Huomenna voi tulla selkkauksia, ja tyttärenne joutuu ehkä vaaraan. Tekisitte viisaasti, jos lähetätte hänet minun luokseni. Minun mieheni, — ja tätä sanaa lausuessaan hänen epäröivä äänensä kävi varmaksi ja tyyneksi, — pitää huolta turvallisuudestani. Ja tyttärenne on samoin turvassa minun luonani.

Pormestari näki edessään vain armollisen rouvan, joka huolehti muista ihmisistä enemmän kuin oli tavallista hänen säätyisissään naisissa. Hänestä ei tämän naisen poskien hehku eikä silmien lempeä loiste ollut vaikeasti selitettävissä, ja siksi hän oli vain syvästi kiitollinen, heltyen kyyneliin asti. Nöyrästi kiittäen pormestari suostui tarjoukseen, joka koski hänen lastaan, ja poistui silmiään pyyhkien.

Hänen mentyään, ja kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kääntyi
Tavannes kreivittären puoleen, joka yhä seisoi.

— Olettepa kovin luottavainen tänä iltana, —sanoi hän ivallisesti. — Hirsipuut eivät nähtävästi pelota teitä. Ehkäpä pelottaisi, jos tietäisitte, ketä varten on aiottu se, joka pystytetään tänne oven eteen?

Kreivitär loi häneen tutkivan katseen ja puhui uhmaavalla äänellä. — Sitä en usko! Te, joka pelastatte Angersin, ette syökse häntä turmioon! — Mutta hän oli nainen, hänen mielentilansa muuttui, ja rohkeus katosi, samalla kun veri pakeni hänen kasvoiltaan. — Voi ei, ettehän te sitä tee! — valitti hän. Hän lankesi kreivin eteen polvilleen ja kohotti ristissä olevia käsiään. — Jumala panee sen sydämeenne, että säästätte häntä… ja minua!

Kreivi nousi tukahuttaen kirouksen ja mennen hänestä parin askeleen päähän. Hänen äänensä oli käheä ja kuului väkinäiseltä. — Menkää pois! — sanoi hän. — Menkää taikka istukaa! Kuuletteko? Te koettelette kärsivällisyyttäni liian paljon.

Mutta kreivittären mentyä hänen kasvonsa säteilivät. Hän oli saanut tämän naisen ja kaiken muunkin juuri sille kannalle kuin oli suunnitellut. Huomenna odotti häntä voitonriemu. Huomenna se, joka oli maahan painettu, kohotettaisiin taas pystyyn.

XXVIII.

PIENESSÄ KAPITULISSA.

Oli kulunut tunti auringonnoususta, ja Angersissa myymälät ja kauppakojut olivat jo auki tai niitä aukaistiin paraikaa silloisen aikaisen tavan mukaan. Maalaisväkeä tunkeili kaikista porteista mustan kaupungin synkille kaduille tuoden maitoa ja hedelmiä, ja vaimot tinkivät kalojen hinnasta ovien ja akkunoiden ääressä tai hieroivat kauppaa linnuista. Sillä ihmisten täytyy syödä, vaikka Ste. Croix-torille onkin pystytetty hirsipuita, kaksinkertaisia, korkeita ja mustia vehkeitä, joista kustakin riippuu heiluvia köysiä, ikäänkuin ne olisivat kaksinkertaisia kysymysmerkkejä.

Mutta hirsipuut tarvitsevat myös ravintoa, ja maasta hirteen oli niihin aikoihin niin lyhyt matka, että mies väliin riippui köydessä, ennenkuin ehti sitä huomatakaan. Mitä pikemmin siis leipävasut tyhjenivät ja maamoukka, joka saa kaikki maksaa, pääsi kaupungin porttien ulkopuolelle, sitä tyytyväisempi ainakin hän sai olla. Torilla oli sen vuoksi kova kiire. Huudot olivat hiljaisempia tavaroita tarjoillessa, ja tuskin odotettiin vanhintakaan ostajaa. Kun hinnasta oli sovittu, kiirehtivät arimmat ostajat sulkeutumaan jälleen taloihin, mutta rohkeammat, jotka uskalsivat käydä Ste. Croix-torilla saadakseen omin silmin nähdä, oliko huhussa perää, puhelivat katujen kulmissa ja kujilla karttaen aukeita paikkoja ja katselivat näitä uhkaavia valmistuksia kaukaa. Kaameat mustat hirsipuut, jotka seisoivat tuomiokirkon edustalla auringonpaisteessa, heittivät varjonsa yli koko Angersin. Pelon hiljaisuus vallitsi kaikkialla, missä ihmiset kuiskailivat, ja luostarissakin, joissa miehet pureskelivat kynsiään voimattoman raivon vallassa. Mitä hyvänsä kreivi Hannibal aikoikin ilmoittaa kaupungille, ei ollut luultavaa — ja tunti tunnilta yhä vähemmän luultavaa —, että kukaan häntä vastustaisi.

Hän oli siitä selvillä kävellessään auringonpaisteessa majatalon edustalla, kannusten helistessä kiviä vasten joka kerta, kun hän kääntyi, ja sadan tähystelevän silmän seuratessa hänen liikkeitään. Nähtävästi ei ollut vaikea hallita tai kulkea omia teitään tässä maailmassa. Mutta samassa hän muisti, ettei kaikilla ollutkaan hänen malttiaan eikä sitä ylenkatsetta kaikkea heikkoa ja epäonnistunutta kohtaan, joka helposti muuttui sääliksi. Nyt hän piti Angersia vallassaan, masentaen sitä hirsipuillaan. Montsoreausta voisi tulla vastusta, mutta vain mitätöntä, sillä hän tunsi Montsoreaun ja sen seikan, jolle kuvernöörin sijainen pani enemmän arvoa kuin hyödyttömälle verenvuodatukselle.

Ehkäpä hän ei olisi tuntenut itseään niin varmaksi, jos olisi tiennyt, mitä paraikaa tapahtui pienessä St. Aubinin luostarissa siinä huoneessa, jota Angersissa sanottiin pieneksi kapituliksi. Se oli pitkulainen; kaarikatto oli gootilainen, ja seiniä verhosi lautapäällystys, joka oli tummaa pähkinäpuuta ja ylettyi niin korkealle kuin pitkä mies voi kurottaa. Valoa tuli huoneeseen niukasti kolmesta rautaristikkoisesta ikkunasta, jotka olivat pienen nurmikkoisen sisäpihan, benediktiinimunkkien viimeisen lepopaikan puolella. Ensi silmäyksellä tämä huone itsekin näytti kaikenlaisen vanhan rojun säilöltä. Pitkin seiniä oli kuorilaulajien hylkääminä kasoittain ohuita isokokoisia, likaisia pergamentteja, lehtien kulmat käpristyneinä; siellä täällä niiden seassa lojui joku paksu metallihaoilla somistettu teos, jossa yhä ruostuivat ketjut pulpettiin taikka saarnatuoliin kytkemistä varten. Rikkinäinen alttari täytti yhden nurkan, toisessa oli jalustalla kummallinen, rikkinäinen kartta, ja muissa kahdessa oli sekaisin haalistuneita vaakunakilpiä ja lippuja, jotka olivat jo viimeisen kerran olleet pyhäinpäivän juhlakulkueessa ja nyt vähitellen hajosivat tomuksi, vieläpä paksuksi tomuksi, sillä koko huone oli sitä täynnä.

Sittenkin käytettiin pitkää tammista pöytää, joka täytti huoneen keskustan, niin ahkerasti, että se kiilsi, samoin kuin suuret metalliset kirjoitusneuvot. Ja vaikka pöydän ympärillä istuvat seitsemän miestä ensi silmäyksellä ja tässä koleassa valaistuksessa näyttivät yhtä ruostuneilta ja haalistuneilta kuin roju heidän takanaan, riitti jo toinen silmäys heidän teräviin leukoihinsa ja nälkäisiin silmiinsä ilmaisemaan, että heissä oli yllinkyllin elinvoimaa.

Se, joka istui suuressa nojatuolissa pöydän päässä, oli oikeastaan pikemmin lihava kuin laiha. Hänen valkoiset kätensä olivat huolellisesti hoidetut, ja sormissa välkkyi sormuksia. Hänen suunsa osoitti turhamaisuutta, ja leuka painoi leveätä pitsikaulusta, joka olisi kelvannut vaikkapa kardinaalille. Mutta vaikka tätä piispansijaista kuunneltiin kunnioittavasti, saattoi kuitenkin panna merkille, että kohta kun hän oli päättänyt puheensa, hänen kuulijansa katsoivat hänen vasemmalla puolellaan istuvaa pappia, isä Pezelaytä, odottaen tämän lausuvan mielipiteensä, ennenkuin itse puhuivat. Isä Pezelay oli todellakin tarmollaan alistanut valtaansa angersilaiset, niin papit kuin muunkin väestön, niinkuin hän oli hallinnut Pariisinkin uskovaisia, jotka tunsivat hänet hyvin. Usein erehdytään pitämään vihan synnyttämää intoa todellisena voimana, ja hän, joka oli omin silmin nähnyt, kuinka Pariisissa oli tehty, puhui niin vakuuttavasti ja käskevästi, että aremmat luonteet helposti ja nopeasti mukaantuivat.

Mutta hirsipuut ovat kammottavia, ja kirjanpainaja Thuriot, jonka turhamaisuutta oli mairitellut kutsu tähän salaiseen istuntoon, alkoi epäillä tehneensä viisaasti, kun sinne saapui. Samaa mietti myös Lescot, joka juuri yritti puhua.

— Mutta jos herra de Tavannesin määräys kuuluu, ettei saa ryhtyä mihinkään toimiin, — aloitti hän epäröiden, — niin ette kai, arvoisa isä, tahdo meitä vastustamaan kuninkaan tahtoa?

— Herra varjelkoon, ystäväni! — vastasi isä Pezelay mahtipontisesti. — Mutta hänen majesteettinsa tahto on, että työskentelemme Jumalan, pyhimysten ja pyhän kirkon kunniaksi. Kuinka? Onko se, mikä oli Saumurissa laillista, täällä laitonta? Onko se, mikä Toursissa oli laillista, käynyt täällä laittomaksi? Mitä kuningas itse teki Pariisissa, nimittäin epäuskoisten perinpohjainen hävitys ja pyhän kaupungin puhdistus, onko se hänen tahtoansa vastaan täällä? Ei, hänen tahtonsa on, että täällä tehdään samoin kuin Pariisissa ja Toursissa ja Saumurissa on tehty. Mutta hänen lähettiläänsä on uskoton. Nainen, jonka hän on ottanut povelleen, on lumonnut hänet suloillaan ja noituudellaan ja kääntänyt hänen mielensä niin, että hän kieltää sen sanoman, joka hänet on lähetetty tuomaan.

— Oletteko kaiken erehdyksenkin varalta varma, että hänellä on sensuuntaisia kirjeitä, hyvä isä? — uskalsi kirjanpainaja kysyä.

— Kysykää hänen ylhäisyytensä piispan sijaiselta! Hän tuntee ne kirjeet ja niiden sisällyksen.

— Ne tarkoittavat juuri tätä, — vastasi päädiakoni hiukan jörösti, naputellen sormillaan pöytää. — Minä itse olin kansliassa ja näin ne. Ne ovat samanlaisia kuin ne kirjeet, jotka lähetettiin Bordeauxiin.

— Siinä tapauksessa ne toimenpiteet, joihin hän on ryhtynyt, tähtäävät hugenotteihin, — sanoi Lescot, entinen pormestari, hengähtäen helpotuksesta. Thuriotinkin kasvot kirkastuivat. — Hän varmaankin aikoo hirttää pari heidän johtajistaan, ennenkuin käy käsiksi itse laumaan.

— Sitä en usko! — huusi isä Pezelay kimakalla, vihlovalla äänellään. — Sanon teille, että se nainen on lumonnut hänet, eikä hän koskaan ilmoita kirjeiden todellista sisältöä.

Hetken aikaa oli huoneessa hiljaista. — Mutta kuinka hän uskaltaisi niin tehdä, kunnioitettava isä? — kysyi sitten Lescot hitaasti ja epäilevästi. — Mitä? Salaisiko hän kuninkaan kirjeet?

— Ei ole mitään sellaista, jota hän ei uskaltaisi, eikä ole koskaan ollutkaan, — vastasi pappi kiivaasti, sillä muisto siitä, kuinka Tavannes oli Louvressa niin taitavasti kääntänyt kuninkaan vihan häntä vastaan, valoi myrkkyä hänen ääneensä. — Nainen, joka asuu hänen luonaan, on pahan hengen lapsi. Hän on lumonnut taikakeinoillaan. Hänellä on pedon merkki rinnassaan, ja häntä varten tuli jo viriää.

Läsnä olevia maallikoita värisytti. Heitä vastapäätä istuvat kaksi munkkia tekivät ristinmerkin mutisten: »Väisty, saatana!»

— Teidän on päätettävä, — jatkoi pappi katsoen heitä kiihkeän mielenliikutuksen vallassa, — tahdotteko asettua hänen vai Jumalan enkelin puolelle. Sillä sen sanon teille, että kukaan muu ei pannut jumalallista tuomiota toimeen Pariisissa! Jumalan enkeli piteli miekkaa myös Toursissa eikä kukaan muu! Ja juuri hän sitä täälläkin pitää! Oletteko hänen puolellaan vai häntä vastaan? Oletteko hänen vai sen naisen puolella, jolla on pedon merkki? Oletteko Jumalan puolella vai häntä vastaan? Sillä hetki lähenee. Aika on tullut. Teidän täytyy valita. — Ja lyöden kämmenellään pöytään hän kumartui eteenpäin ja tarkastaen kiiluvilla silmillään kutakin vuorostaan hän huusi: —Teidän täytyy valita.

Tämä liikahteli levottomana tuolillaan, hänen kasvonsa olivat entistään hiukan kellahtavammat, ja posket näyttivät pullottavan tavallista veltompina.

— Jospa veljeni olisi täällä! — mutisi hän. — Jospa herra de Montsoreau olisi saapunut!

Mutta isä Pezelay tiesi, kenen tahto pääsisi voitolle, jos Montsoreau tapaisi Tavannesin sopivalla hetkellä. Siksipä olikin papin tarkoitus ollut ja oli yhä vieläkin yllättää Montsoreau, piirittää hänet heti, kun hän saapuisi kaupunkiin, ulvovalla roskajoukolla, joka oli jo ryhtynyt väkivaltaan, ja panna hänet heidän johtajakseen, heidän pantikseen, ennenkuin hän ehtisi huomata, keiden kanssa oli joutunut tekemisiin.

Mutta kuinka kaiken tämän saisi toimeen, niin kauan kuin hirsipuut olivat pystyssä? Niiden luodessa varjonsa tämän kokoushuoneenkin pöydän yli ja synkistäessä hänen innokkaimpien liittolaistensa kasvot? Tämä ajatus teki papin vähäksi aikaa epävarmaksi, ja jollei yksityinen, otsassa olevan arven kosketuksesta yhä yltyvä viha olisi lietsonut hänen tekopyhyyttään, olisi hän varmaankin Angersin roskajoukon tavoin taipunut vastahakoisesti ja sadatellen Angersia hallitsevan käden valtaan. Mutta kun vihan siivet olivat kantaneet häntä pitkälle eikä hän kuitenkaan saisi mitään aikaan… kun hän oli saapunut julkisesti saarnaamaan ristiretkeä ja sitten täytyisi hiipiä nöyryytettynä tiehensä, vaikka oli laahannut piispan sijaisen tänne, liehitellyt, houkutellut ja uhkaillut vuorotellen — ja kaikki turhaan! Se oli kovin katkeraa, kun koston muruset, joiden esimakua hän oli jo saanut, maistuivat niin suloisilta.

Sillä se kosto, jota pappi oli suunnitellut yön pimeinä hetkinä aivojen työskennellessä niin kuumeisesti, ettei hän voinut nukkua, ei ollutkaan mikään tavallinen, maallikon keksimä, typerä ja kömpelö kosto. Häntä ei ensinkään tyydyttänyt se, että saisi nähdä kreivi Hannibalin ryömivän tomussa. Ei, vaan se, että saisi riistää hänen sylistään naisen, jonka tähden hän oli syntiä tehnyt, kätkeä hänet johonkin luostariin soppeen ja jättää hänet kidutukselle ja häpeälle alttiiksi ja lopuksi polttaa hänet roviolla noitana: sellainen kosto oli papista yön hetkinä tuntunut suloiselta.

Mutta näissä oloissa se näytti mahdottomalta. Kaupunki oli pelon vallassa; pappi tiesi, ettei Montsoreauhon ollut luottamista, sillä hän oli ahne ja ryösti mielellään. Kun siis päädiakoni tuumi avuttomana: — Meidän tulee odottaa, — vastasi pappi ankarasti: — Ei herra de Montsoreauta, arvoisa isä, vaan tulee luottaa Angersin hurskaisiin asukkaisiin! Meidän tulee huutaa kaduilla: »He pilkkaavat Jumalaa! He häpäisevät Jumalaa ja hänen äitiään!» Sillä tavalla, ainoastaan sillä tavalla voimme hävittää tuon saastaisen joukon.

— Aamen, — mutisi St.-Benoisin pappi kohottaen päätään, ja hetken aikaa hänen tylsät silmänsä leimusivat. — Aamen, aamen! — Sitten hänen päänsä painui jälleen rintaa vasten.

Mutta Angersin papit katselivat epäröiden toisiaan ja arasti niitä, jotka puhuivat. Tämä ravinto oli heille liian väkevää. Ja Lescot ja Thuriot liikahtelivat levottomina.

— Väkijoukko tietää, — vastasi isä Pezelay kiivaasti. — Luottakaa heihin.

— Sittenkin minua epäilyttää, arvoisa isä, — sopersi Lescot, ja Thuriotkin nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Siihen aikaan pystytettiin hirsipuita mieluummin maallikoita kuin papistoa varten.

— Te epäilette! — huusi pappi. — Vai niin! — Hänen ilkeät silmänsä siirtyivät toisesta toiseen ja heistä muihin. Hän huomasi, että kaikki olivat samaa mieltä, lukuunottamatta St.-Benoisin pappia. — Te epäilette! No niin, kyllä minä näen, mitä se merkitsee. Näin on asianlaita, — jatkoi hän hitaasti ja muuttuneella äänellä. — Kuninkaan tahto ei merkitse mitään Angersissa. Hänen käskynsä ei täällä päde. Ja pyhä kirkko saa turhaan pyytää apua sortajaansa vastaan. Minä sanon teille, että noita, joka on lumonnut hänet, on lumonnut teidätkin. Olkaa siis varuillanne, ettei teidän käy niinkuin hänen! Ja ettei tuli, joka polttaa noidan, polta teidän kotejanne.

Molemmat porvarit tekivät ristinmerkin, kalpenivat ja vapisivat. Angersissa pelättiin suuresti noituutta, ja jos siitä joutui syytteeseen, oli vaara hirvittävä. Munkitkin näyttivät säikähtyneiltä.

— Jospa… veljeni olisi täällä, — toisti päädiakoni avuttomana, — niin voitaisiin jotakin toimittaa.

— Ihmisen apu on turha, — vastasi pappi ankarasti ja tehden ylevän liikkeen kädellään ikäänkuin lähtömerkiksi. — Teidän luotanne käännyn sen puoleen, joka on teitä mahtavampi, — ja nojaten päätään käsiinsä hän kätki kasvonsa.

Varapiispa ja munkit katselivat häntä ja sitten huolestuneina toisiansa. Heidät kaikki valtasi sama halu lopettaa jo tämä asia, päästä siitä eroon, pelastua; ja toinen toisensa jälkeen he nousivat paikoiltaan niin noloina kuin piesty koira, mutisivat häveten pari anteeksipyytävää sanaa ja kiirehtivät ulos huoneesta. Lescot ja kirjanpainaja eivät myöskään vitkastelleet, ja tuskin oli minuuttiakaan kulunut, kun molemmat vieraat saarnamiehet, pariisilaiset papit, olivat yksin huoneessa, lukuunottamatta laihaa, likaiseen mustaan pukuun puettua luostarin palvelijaa, joka oli koko neuvottelun ajan istunut ovensuussa.

Kumpikaan ei puhunut, ennenkuin viimeinenkin laahustava askel oli häipynyt kuuluvista. Silloin isä Pezelayn ja toisen papin katseet kohtasivat toisensa. He silmäilivät toisiaan hyvän aikaa.

— Märkä heinä, — vastasi toinen uneksivasti, — syttyy hitaasti, mutta palaa kuitenkin, jos vain tuli on kyllin vahva. Milloin hän ilmaisee tahtonsa?

— Se on noin kolmensadan askeleen päässä Ste. Croix-torilta, ja hänen täytyy mennä sinne vartioston saattamana, — jatkoi St.-Benoisin pappi uneliaaseen tapaansa. —-Hän ei voi jättää monta miestä asuntoonsa naisen luo. Jos hänen poissa ollessaan hyökättäisiin taloon…

— Hän palaisi ja… — Isä Pezelay ravisti päätään, ja hänen poskensa kävivät hiukan kalpeammiksi. Varmaankin hän mielikuvituksessaan näki enemmän kuin sanoi.

— Hoc est corpus, — mutisi toinen. — Jos hän kohtaisi meidät juuri silloin matkalla asuntoonsa, ja meillä olisi kello, kirja ja kynttilä, pysähtyisikö hän?

— No sitten… — mutta lauseensa lopun St.-Benoisin pappi kuiskasi päätään kurkoittaen niin hiljaa, ettei hänen takanaan laiha mieskään, joka kuunteli ahnaasti esimiehensä sanoja, sitä käsittänyt. Mutta että hän puhui kyllin selvästi kuulijalleen, sitä todistivat isä Pezelayn kasvot. Hämmästys, pelko, toivo, voitonriemu, kaikki nämä väreilivät vuorotellen hänen kalpeilla, laihoilla kasvoillaan, mutta ennen kaikkea viekas, vahingoniloinen ilkeys, ikäänkuin paholaisen silmät olisivat tirkistelleet naamarin takaa.

— Se on rohkeaa, rohkeaa! — mutisi hän. — Mutta oletteko miettinyt erästä seikkaa? Se mies, joka johtaa…

— Hyökkäystä? — kuiskasi toinen kikattaen. — Hän voi joutua kärsimään, niinkö? Hyvin mahdollista, mutta se on joku muu kuin te tai minä. Se, joka oli viimeisenä täällä, hän on ensimmäisenä siellä. Varapiispa, jos vain saamme hänet myöntymään, hän kun tietää, että hänenkin varalleen on marttyyrikruunu. — Himmeissä silmissä välähti inhoittava mielihyvä.

— Sen ei välttämättä tarvitse olla mitään todellista. Tärkeintä on käyttää sitä hyvin. Ja silloin heinäkin palaa!

— Mitä voisi yksi mies tehdä tuhatta vastaan? Eivät hänen omat palvelijansakaan uskalla auttaa häntä.

Isä Pezelay kääntyi laihan miehen puoleen, joka vartioi ovea, ja viitaten häntä luokseen neuvotteli hetken aikaa hänen kanssaan matalalla äänellä.

— Ehkä voin saada kokoon parikymmentä, — vastasi mies hetken väittelyn jälkeen. — Ja jos ne sijoitetaan hyvin, voidaan kyllä jotakin saada aikaan. Mutta me emme ole Pariisissa, hyvä isä, jossa voidaan luottaa teurastajien kortteliin ja miehet tietävät, että tappamalla hugenotin tekee Jumalalle palveluksen! — Täällä — hän nykäisi olkapäitään halveksivasti — ollaan lampaita.

— Niin, mutta ei Tavannesin, — sanoi mustiin puettu mies irvistäen, — ja hän se tänään määrää täällä.

— Narri! — tiuskasi isä Pezelay. — Hänellä ei ole kahtakaankymmentä mukanaan. Tehkää te vain niinkuin olen sanonut ja jättäkää kaikki muu Jumalan haltuun.

— Ja teidän, hyvä herra? — vastasi toinen. — Sillä te ette sano minulle kaikkea, mitä aiotte tehdä, — jatkoi hän irvistellen. — Hyvä, olkoon niin. Teen kyllä oman osani, mutta toivoisin, että olisimme Pariisissa. Pyhä Genoveva on aina hyvä palvelijoilleen.

XXIX.

PAKO.

Eräässä Angersin majatalon toisen kerroksen pienessä, likaisessa ja kurjassa takahuoneessa, joka oli kapean kujan puolella ilman muuta näköalaa kuin ikkunaton seinä, istui kaksi miestä nyrpeänä, tai oikeastaan vain toinen istui, leuka käden varassa, kun taas maltittomampi tai tulisempi toveri käveli edestakaisin. Jouduttuaan vangiksi — sillä he olivat vankeja — he olivat aluksi toivottomina pelänneet pahinta, ja nyt oli kaksi päivää hitaasti vierinyt heidän ohitsensa sytyttäen ainoastaan heikon toivonkipinän heidän rinnassaan. Mutta kun heidät komennettiin ulos vankeudestaan, pakotettiin nousemaan hevosten selkään ja ratsastamaan, niin tämä vaihtelu, liike ja ulkoilma lietsoivat kipinän tuleen, vaikka heillä aluksi olikin jalat hevosen satulavyöhön sidottuina. He olivat kuiskailleet pari sanaa toisilleen, ihmetelleet ja tuumineet. Valppaat, jöröt vartijat eivät vastanneet mihinkään kysymykseen, ja vaikka tämä vaiteliaisuus tuntui pahaenteiseltä ja he tunsivat hyvin sen miehen, jonka käsiin olivat joutuneet, niin että sen olisi tullut sammuttaa tämä kipinä, niin nämä kaksi miestä kuitenkin yhä puhalsivat sitä palamaan. Molemmilla oli siihen oma syynsä, toisella nuoruuden joustavuus, toisella innostuneen mielen usko. Toisen rinnassa tämä tuli oli leimahtanut suorastaan niin ylimieliseksi luottamukseksi, että hän piti kaikkea varmana, olematta ensinkään tyytyväinen.

— Teidän on helppoa sanoa: »Malttia!» — huusi hän astellessaan lattialla kiihtyneenä. — Teillä ei ole muuta menetettävää kuin henkenne, ja jos teidän onnistuisi paeta, niin olette kaikesta vapaa. Mutta hän on ryöstänyt minulta enemmän kuin hengen. Minulta hän on vienyt lemmittyni ja itsekunnioitukseni, paha hänet periköön! Hän ei ole tehnyt minulle vain kerran vääryyttä, vaan kahdesti ja kolmastikin. Ja jos hän nyt päästää minut hengissä irti, niin minä… minä tapan hänet! — lopetti hän sähisten hampaittensa välistä.

— Silloin te vaipuisitte vieläkin syvemmälle, — vastasi pappi katsellen häntä vakavasti. — Toivoisin, herra de Tignonville, teidän muistavan, että pelastuksenne ei vielä ole varma. Teidän nykyinen mielentilanne, sen sanon teille, ei ole mikään hyvä valmistus kuolemaan.

— Hän ei ota henkeämme! — huusi Tignonville. — Hän tietää paremmin kuin useimmat muut miehet, kuinka on kostettava.

— Silloin hän on muita ylevämpi, — vastasi La Tribe kiivaasti. — Omasta puolestani toivoisin olevani siitä varma, ja silloin istuisin tässä rauhallisempana.

— Jospa voisimme paeta nyt, omasta aloitteestamme! — huusi Tignonville.
— Silloin emme pelastaisi ainoaltaan henkeämme, vaan myöskin kunniamme.
Ajatelkaapa sitä, hyvä mies! Jos voisimme paeta vastoin hänen tahtoaan!
Oletteko varma siitä, että nyt olemme Angersissa?

— Niin varma kuin voi olla se, joka on nähnyt mustan kaupungin vain kerran tai kahdesti, — vastasi La Tribe astuen ikkunan luo, josta puuttui lasi, ja tirkistellen kömpelön puuristikon läpi. — Mutta vaikka voisimmekin paeta, niin olemmehan täällä vieraita. Emme tiedä minne päin mennä emmekä sitäkään, mistä saisimme turvaa. Ja sitäpaitsi, — jatkoi hän kääntyen ikkunan luota ja kohauttaen olkapäitään alistuvaisesti, — ei siitä kannata puhua niin kauan kuin kuulemme noita askelia tuolta käytävästä ja astuja pitää avainta taskussaan.

— Jos voisimme livahtaa hänen käsistään samalla tavalla kuin hän sai meidät loukkoonsa!

— Mutta jos voisimme nostaa sijoiltaan jonkun lattialaudoista, — esitti nuori mies astuen silmät lattiaan luotuina huoneen toisesta päästä toiseen. — Taikka… kenties, — ja hän muutti asentoaan, — voisimme murtautua katon puhki? — Katsahtaen ylös hän tarkasteli hämähäkinseittien peittämää sälekattoa, jota kannattivat laudoittamattomat parrut.

— Niin, miksi ei? Miksi emme koettaisi murtautua katon puhki? -— toisti Tignonville, tarttui tarmonpuuskassaan seuralaisensa hartiaan ja ravisti häntä. — Nouskaa vuoteelle seisomaan, niin yletytte siihen.

— Mitä vielä, eihän siellä ole mitään lattiaa. Yläpuolellamme on vain ullakko. Katsokaapa tätä ja tätä, — ja nuori mies hypähti vuoteelle ja työnsi kannuksenpyörän säleiden väliin.

Tignonville työnsi punoittavin poskin kannuksen uudelleen säleiden väliin ja kiersi sitä, kunnes saattoi työntää sormensa näin syntyneeseen reikään. Sitten hän tarttui yhteen säleistä ja taivutti sitä pitkälti alaspäin työntäen sitten aukkoon käsivartensa kyynärpäätä myöten ja liikuttaen sitä edestakaisin. Hänen silmänsä loistivat voitonriemuisina, kun hän katseli toveriansa putoilevien roskien läpi.

— Ei, siellä on tyhjää. Vähän ylempänä voisin koskettaa kattotiilejä, — ja hän yritti kurottaa korkeammalle.

Vastauksen sijaan La Tribe tarttui häneen. —Alas, alas, pian! — kuiskasi hän. — Meille tuodaan päivällistä.

Tignonville työnsi säleen takaisin niin hyvin kuin taisi ja hyppäsi lattialle; sitten molemmat pyyhkivät kiireesti vuoteelta roskat. Kun Badelon kahden miehen saattamana tuli sisään tuoden heidän ateriansa, seisoi La Tribe ikkunan ääressä pimentämässä huonetta ja Tignonville makasi äreänä vuoteella. Epäluuloisenkin katseen olisi ollut vaikea keksiä, mitä oli tapahtunut; nämä kolme miestä eivät epäilleet mitään eivätkä myöskään mitään keksineet. He menivät jälleen ulos, avain kääntyi lukossa, ja portailta kuului kahden miehen loittonevia askelia.

— Nyt meillä on tunti aikaa! — huudahti Tignonville ja hypähtäen leimuavin silmin vuoteelle alkoi hakata ja repiä säleitä. Hänen ympärillään satoi tomua ja sirpaleita. Onneksi nämä putoillessaan vuoteelle eivät saaneet aikaan paljonkaan ääntä, ja kuumeisen kiireesti ponnistellen ja tomun miltei tukahuttaessa hän oli viidessä minuutissa puhkaissut niin ison aukon, että saattoi sen läpi työntää käsivartensa. Tämä reikä ylettyi toisesta parrusta melkein toiseen asti. Ilma oli nyt aivan täynnä kalkintomua; molemmat miehet voivat tuskin hengittää, mutta eivät uskaltaneet keskeyttää työtään. Nuori mies kapusi vuoteella seisovan La Triben olkapäille ja työnsi päänsä ja käsivartensa aukosta sisään; nojaten sitten kyynärpäitään kattoparruille hän kiskaisi itsensä ylös aukosta ja lisäponnistuksella pääsi vihdoin nelin kontin ullakon lattialle. Hän pysähtyi hengähtämään painaen naarmuisia ja verestäviä sormiaan huulia vasten; sitten hän kurotti itseään alaspäin ja auttoi toverinsa samalle edulliselle paikalle.

He huomasivat olevansa pitkällä, kapealla ullakolla, joka ei ylimmältäkään kohdalta ollut kuutta jalkaa korkeampi. Siellä oli tukahduttavan kuuma. Heidän kummallakin puolellaan olivat kattotiilet jyrkästi vinossa, ja näiden välistä sirisi heikkoa valoa, joka paljasti heille koko rakennuksen läpi kulkevan mahtavan kurkihirren ja ullakon etäisimmässä päässä vuoliaisen, josta kohosi polvipuiden ja poikkipönkkien verkko kurkihirttä kohti.

Tignonville, jonka näytti vallanneen luonnoton tarmokkuus, pysähtyi vain riisuakseen saappaansa. — Rohkeutta! Kaikki käy hyvin! — läähätti hän sitten ja kantaen saappaita kädessään kulki edellä astuen notkeasti parrulta parrulle, kunnes saapui vuoliaisen luo. Hän kapusi sille ja tunkeutuen polvipuiden välistä pääsi toiselle ullakolle, joka oli aivan edellisen kaltainen. Tämän toisessa päässä kohosi karkeatekoinen, hirsikehäinen tiiliseinä, suuresti masentaen hänen toiveitaan, mutta kun hän lähestyi sitä, ilmestyi matalalla nurkassa, jota kohti katto aleni, pieni neliskulmainen, tuskin kahden jalan korkuinen ovi.

Molemmat miehet ryömivät ovelle ja jäivät kuuntelemaan. — Luulenpa sen johtavan lyijykatolle, — kuiskasi La Tribe. He eivät uskaltaneet puhua ääneen.

— Samapa se, mitä tietä menemme! — vastasi Tignonville huolettomasti. Hän oli entistäänkin innokkaampi, sillä on olemassa pelko, joka on kuolemankin pelkoa pahempi. Hänen silmänsä loistivat tomunaamarin läpi, hiki valui kasvoilta leukaa kohti, ja hän hengitti ähkyen. — Ei ole millään väliä, jos vain pääsemme hänen käsistään, — läähätti hän. Hän työnsi ovea häikäilemättä, se lensi auki, ja molemmat miehet peräytyivät äkkiä huudahtaen hämmästyksestä.

He olivat luulleet, että heitä kohtaisi auringonpaiste; sensijaan he nyt näkivät harmahtavan likaisen, avokattoisen yliskamarin. Tämä täytti yläosan rakennuksen päätyä, joka oli hiukan korkeammalla sitä sivustaa, missä he olivat olleet vankina. Lattialla oli likaisia työntösänkyjä ja risaisia patjoja, lisänä vanhoja satuloita ja rikkinäisiä hevosloimia. Kaikesta päättäen tämä oli palvelijain taikka kurjien maankiertäjien makuupaikka. Mutta miehet, jotka polvistuneina tuijottivat sinne uskaltamatta liikahtaa, eivät ensinkään säikähtäneet tätä ruokottomuutta. Eikö siellä ollut ketään? Se kysymys oli heti herännyt heidän mielessään ja sitten pannut heidän valtimonsa hurjasti tykyttämään.

Heidän tuskaiset katseensa harhailivat toisesta ryysyläjästä toiseen, tutkien jokaista epäilyttävää muotoa. Ja kun huoneessa yhä vallitsi hiljaisuus, kurottivat he päitään yhä pitemmälle, kunnes saivat nähdä yli koko lattian. Eikä vieläkään kuulunut mitään. Vihdoin Tignonville liikahti, ryömi oviaukosta sisään, nousi seisomaan ja tirkisteli ympärilleen. Hän nyökkäsi, ja pappi meni sinne myös, kun ei mikään välitön vaara uhannut heitä.

He huomasivat nyt olevansa ihan likellä alaspäin johtavien kapeiden portaiden päätä ja saattoivat nähdä portaiden alapäässä oven. Tignonville viittasi La Tribeä odottamaan ja ryömi itse portaita alas. Ehdittyään ovelle hän kumartui ja tirkisti rei’ästä, jonka läpi säpinnuora kulki. Hän katseli hetkisen ja tuli sitten äänettömästi masentuneen näköisenä jälleen ylös.

— Parasta heittää kirves järveen! — mutisi hän. — Vartija on vain muutaman askeleen päässä ovesta, — ja raivostuneena pettyneistä toiveistaan hän huitaisi kädellään.

— Ei. Hän katselee pitkin käytävää meidän huoneemme ovea kohti. Mutta emme voi sivuuttaa häntä.

La Tribe nyökkäsi ja hiipi erään ristikkoikkunan luo. Saattoihan olla mahdollista, että voisi paeta tiilikaton reunaa pitkin. Mutta hän huomasi, että ikkuna oli korkealla katossa, joka taittui jyrkästi harjasta räystäskouruja kohti. Hän siirtyi toisen ikkunan ääreen, jonka ristikossa pieni luukku oli auki, ja katsoi ulos. Korkealla ilmassa huimaavassa korkeudessa lenteli valkoisia kyyhkysiä auringon paistaessa kirkkaasti, ja katsoessaan alaspäin hän näki syvällä allaan paahtavan torin ja siellä rivin markkinakojuja, joiden ohi liikkuvat ihmisjoukot näyttivät kääpiöiltä. Ja kaiken tämän keskellä oli kummallinen teline! Vaistomaisesti, ikäänkuin ihmiset olisivat alhaalta voineet nähdä hänen kasvonsa pienessä kattoikkunassa, hän vetäytyi takaisin.

Hän viittasi Tignonvilleä luokseen ja, kun tämä oli noudattanut kutsua, kehoitti häntä katsomaan alas. — Katsokaa! — kuiskasi hän. — Tuonne!

Nuori mies tähysteli sinne ja hengähti kiivaasti. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin tomun peitossa, kävivät ne kuitenkin vielä harmaammiksi.

— Teidän ei ensinkään tarvinnut pelätä, että hän päästäisi meidät vapaiksi! — mutisi pappi miltei tahtomattaan ivallisesti.

— Eikä minunkaan! Tuolla riippuu kaksi köyttä — ja La Tribe huokasi lyhyen rukouksen. Teline, joka oli herättänyt hänen huomiotaan, oli hirsipuu, kolmesta hirsipuusta ainoa, joka oli heidän näköpiirissään.

Hänen vieressään seisova Tignonville kääntyi äkkiä ikkunasta ja silmäili hurjasti ympärilleen. — Ehkäpä voimme puolustautua portaissa, — mutisi hän. — Kahden miehen luulisi voivan pitää sitä vallassaan jonkun aikaa.

— Ei olekaan. — Mutta äkkiä hän tarttui La Triben käsivarteen. — Nyt minä tiedän! — huudahti hän. — Sillä tapaa voimme pelastua? Täytyy yrittää! — jatkoi hän kiihtyneen näköisenä. — Katsokaa! — Ja nostaen lattialta patjan, jonka ryysyjen välistä oljensänki monesta kohden pisti esiin, hän pani sen päänsä päälle.

Patja painui joka kulmaltaan alaspäin, sillä sitä oli paljon käytetty, ja melkein peitti hänen kasvonsa, jättäen paljaaksi ainoastaan hänen leukansa ja muurisaven peittämät hartiansa. Hän kääntyi toverinsa puoleen.

La Triben kasvot alkoivat hehkua Tignonvilleä katsellessa. — Saattaapa niin olla! — huudahti hän. — Siinä on ainakin mahdollisuus, te olette oikeassa, me voimme ehkä tuolla tavalla pelastua!

Tignonville pudotti patjan lattialle ja kiskaisi takin päältään. Sitten hän repäisi polvihousunsa polven kohdalta, niin että ne roikkuivat irrallaan pohkeiden ympärillä.

— Tehkää samaten! — sanoi hän. — Ja nopeasti, ystäväni, nopeasti. Riisukaa kenkänne. Päästyämme ulos meidän täytyy kulkea katuja pitkin näitä kantaen — hän nosti taakkansa jälleen lattialta päänsä päälle — kunnes ehdimme yksinäiselle paikalle, ja sitten voimme…

— Piillä! Taikka uida joen poikki! — sanoi pappi. Hän oli seurannut toverinsa esimerkkiä ja kantoi nyt samanlaista taakkaa päänsä päällä. Revittyine ja tomuttuneine housuineen ja takki tuskin paremmassa kunnossa hän oli hyvin kurjan näköinen. Tignonville katseli häntä tyytyväisenä ja kääntyi portaita kohti.

— Tulkaa nyt, — kiirehti hän, — tässä ei ole varaa tuhlata hetkeäkään.
Minä hetkenä tahansa voidaan mennä huoneeseemme ja huomata se tyhjäksi.
Oletteko valmis? Lähtekäämme sitten reippaasti, sillä liiallinen
varovaisuus voi herättää epäluuloja! Ja mutiskaa jotakin ovella.

Itse hän alkoi äänekkäästi torua ja mutisten jotakin epäselvää kompuroi portaita alas pään päällä olevan taakan raapiessa seinää kummaltakin puolen. Tultuaan ovelle hän kömpelösti kopeloi lukkoa, ja kun ovi aukeni, horjahti hän ulos päästäen samassa kirouksen, ikäänkuin ei ajattelisi muuta kuin takkaansa. Badelon — sillä hänellä oli vartiovuoro — tuijotti tätä ilmestystä, mutta seuraavassa hetkessä hänen nenäänsä pisti patjan haju, joka ei suinkaan ollut tuoreimpia, ja nyrpistäen nenäänsä hän peräytyi askeleen. Hänellä ei ollut mitään epäluuloja; miehet eivät tulleet talon siitä osasta, jossa vangit olivat, ja hän väisti sivulle antaakseen heille tietä. Pian he olivat ehtineet hänen sivuitseen ja astuivat portaita alas hoippuen epävarmoin askelin, ikäänkuin olisivat tuskin nähneet eteensä.

Näin pitkälle oli onni myötäinen. Onnettomuudeksi he saapuessaan portaiden juurelle joutuivat ensimmäisen kerroksen pääkäytävään. Se ulottui sekä oikealle että vasemmalle, eikä Tignonville tiennyt mihin suuntaan kääntyä päästäkseen alaspäin johtaville portaille. Hän ei kuitenkaan uskaltanut epäröidä, sillä käytävässä oli ovien kohdalla odottamassa neljä tai viisi palvelijaa, ja etäämpänä hän näki kolme Tavannesin seurueeseen kuuluvaa miestä. Sitäpaitsi saattoi minä hetkenä tahansa joku kysyä, mitä oli tekeillä, ja keksiä petoksen. Hän kääntyi siis umpimähkään vasemmalle ja marssi rohkeasti eteenpäin, kunnes tapahtui juuri se, mitä hän oli pelännyt. Muuan mies ilmestyi käytävään eräästä huoneesta, juuri kun he astuivat sen oven ohi, näki heidät ja kohotti kauhistuneena kätensä.

— Mitä te teette? — huusi hän raivostuneena ja kiroten. — Kuka on käskenyt teidät tänne?

Tignonvillestä tuntui kuin olisi kieli kuivunut kiinni kitalakeen.
Takana La Tribe mutisi jotakin tallista.

— Ja tähän aikaan päivästä! — sanoi mies. — Hyi! Mutta kuinka te tulette tätä tietä? Oletteko juovuksissa? Kas tänne! — Hän avasi läheltään ummehtuneen komeron oven. — Heittäkää ne tuonne, kuuletteko? Ja pimeän tultua voitte käydä ne hakemassa. Hyi! Kumma, ettette vieneet niitä suoraan rouvan huoneiden läpi! Ja olisipa itse herra silloin ollut siellä! No, ettekö tee niinkuin käsken? Oletteko juovuksissa?

Tignonville heitti yrmeänä patjansa komeroon. La Tribe seurasi esimerkkiä. Onneksi oli käytävässä huono valaistus, ja majatalossa oli paljon apulaisia ja vieraita palvelijoita. Kellarimestari piti heitä vain kulkureina, jotka eivät olleet sen parempaa ymmärtäneet.

— Menkää matkaanne nyt! — jatkoi hän kiukkuisesti. — Tämä paikka ei ole teikäläisiä varten. Menkää tiehenne! Minä tulen heti! — huusi hän sitten vastaukseksi johonkin etäiseen kutsuun miesten lähdettyä liikkeelle ja kiirehti suorittamaan tehtävää, jonka heidän ilmestymisensä oli keskeyttänyt.

Tignonville aikoi ottaa patjan jälleen säiliöstä, sillä kellarimestari oli jättänyt avaimen lukkoon, mutta hänen yrittäessään avata toinen kääntyi katsomaan, ja molempien karkurien täytyi olla häntä seuraavinaan. Mutta hetken kuluttua he olivat taas rauhassa, ja Tignonville kääntyi uudelleen ottamaan patjat. Mutta toisellakin kertaa oli onni vastainen; muuan ovi aukeni askeleen päässä heistä, ja sieltä tuli nainen, joka hätkähti nähdessään tämän oudon miehen, ja heidän katseensa yhtyivät. Onnettomuudeksi lankesi valo juuri avatusta ovesta Tignonvillen kasvoille, ja kirkaisten nainen mainitsi hänen nimensä ääneen.

Vielä silmänräpäys, ja he olisivat olleet hukassa, sillä käytävän toisessa päässä vetelehtivät palvelijat olivat kuulleet huudon ja katselivat sinne päin. Mutta Tignonville säilytti malttinsa, painoi kätensä naisen suulle ja työnsi hänet väkisin edellään huoneeseen, johon hän itsekin kiirehti La Tribe kintereillään.

Huone oli tilava, ja siellä oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, jotka olivat rukoilemassa, kun naisen huuto oli säikäyttänyt heidät, ja nyt nousivat polviltaan. Aluksi he eivät nähneet muuta kuin kynnyksellä seisovan Javetten rimpuilemassa villiltä näyttävän, likaisen ja ryysyisen miehen kourissa ja luulivat mellakan alkaneen kaupungissa ja verilöylyn uhkaavan. Carlat heittäytyi emäntänsä eteen suojellakseen häntä, kreivitär puolestaan koki suojella nuorta tyttöä, jonka kasvot olivat kalmankalpeat. Rouva Carlat ja eräs palvelustyttö juoksivat kirkuen ikkunan ääreen; vielä hetkinen, ja hälinä olisi kuulunut ulos.

Tignonvillen ääni keskeytti melun. — Ettekö tunne minua? — huusi hän. —
Rouva, te ainakin tunnette? Carlat! Oletteko kaikki järjiltänne?

Nämä sanat saivat heidät jäämään kunkin paikalleen, mutta heidän hämmästyksensä oli miltei yhtä suuri kuin äskeinen säikähdys. Kreivitär koetti puhua ja vasta kolmannella kerralla sai äänensä kuuluvilla.

— Tänne saakka on onni meitä suosinut, — sanoi hän. — Mutta he voivat olla kintereillämme millä hetkellä hyvänsä. Minne voimme piiloutua?

Kreivitär katsoi Javetteen painaen kättään rintaansa vasten. — Ovi kiinni, tyttö! — kuiskasi hän. — Lukkoon!

— Niin, lukitse se! He voivat sitten mennä takaovesta ulos, — sanoi rouva Carlat, äkkiä havahtuen ja käsittäen tilanteen. — Minun kamarini kautta! Ja kun he kerran pääsevät pihalle, voivat he mennä tallien kautta ulos.

— Minkä kautta? — kysyi Tignonville maltitonna. — Älkää tuijotelko, vaan…

— Tästä ovesta! — vastasi rouva Carlat kiirehtien sitä kohti. Tignonville oli juuri seuraamaisillaan häntä, kun kreivitär asettui oven eteen.

— Seis! — huudahti hän, eikä huoneessa ollut yhtäkään, joka ei olisi huomannut uutta päättäväisyyttä, joka kajahti hänen äänessään, tai hänen ryhtinsä uutta arvokkuutta. — Pysähtykää, herra, ehkä kiirehdimme liikaa. Jos nyt menette ulos tuollaisessa valepuvussa, niin etteköhän silloin joudu suurempaan vaaraan kuin täällä? Olen varma, ettei henkenne ole missään vaarassa tällä hetkellä. Miksi siis antautuisitte vaaralle alttiiksi…

— Eikö missään vaarassa, rouva? — kysyi Tignonville keskeyttäen hänet ihmetellen. — Oletteko nähnyt hirsipuun torilla? Ettekö myönnä sitä vaaraksi?

— Ei, herra, — vastasi kreivitär varmasti. — Vannon, ettei ole. Ja minä tiedän syitä, tärkeitä syitä, miksi teidän ei sopisi nyt lähteä ulos. Herra de Tavannes — hän lausui miehensä nimen hermostuneesti, ikäänkuin tietoisena tästä arasta kohdasta — antoi ankaran määräyksen, ennenkuin ratsasti täältä, että kaikkien oli pysyteltävä sisällä, sillä mitättöminkin asia saattoi villitä kaupungin. Senvuoksi, herra de Tignonville, pyydän, suorastaan rukoilen teitä, — jatkoi hän yhä innokkaammin nähdessään toisen tekevän kieltävän liikkeen, — jäämään tänne, kunnes hän palaa.

Kreivitär epäröi, kalveten hetkeksi, mutta ainoastaan hetkeksi. Entä, jos hän petti itseään? Entä, jos hän toimitti entisen sulhasensa kuolemaan? Entä jos… mutta hänen epäröimisensä kesti vain hetken. Hänen velvollisuutensa oli selvä.

— Minä vastaan siitä, — sanoi hän kalpein huulin, — jos jäätte tänne. Ja pyydän, rukoilen hartaasti, sen rakkauden nimessä, jota muinoin tunsitte minua kohtaan, että jäätte tänne, lisäsi hän epätoivoisena nähdessään toisen aikovan kieltää.

— Muinoin! — liuskasi Tignonville kiihoittaen itseään halpamaiseen raivoon. — Sen rakkauden nimessä, jota muinoin tunsin! Sanokaa mieluummin sen rakkauden nimessä, jota tunnen, rouva, sillä minä en olekaan mikään naisellinen tuuliviiri, joka nai voittajan, menee ja tulee hänen käskyjensä mukaan! Näyttää siltä, että te, — jatkoi hän ivallisesti, — olette hyvin oppinut vaimon läksyn! Te tahtoisitte pitää minua pilkkananne, niinkuin silloin yöllä asettuessanne hänen ja minun välilleni! Tottelin teitä silloin, säästin häntä. Ja mitä hyötyä minulla siitä oli? Kahleet ja vankeutta! Ja mitä hyötyä minulla nyt siitä olisi? Samanlaista! Ei, rouva, — puhui hän katkerasti, yhtä paljon Carlatille ja muille huoneessa olijoille kuin entiselle morsiamelleen, — minä en muutu. Minä rakastin ja rakastan yhä vielä. Minä aioin lähteä ja lähdenkin. Jos kuolema vaanisi tuon oven takana, — hän osoitti ovea, — ja henkeni olisi täällä varmassa turvassa sen miehen vallassa, niin astuisin kynnyksen yli mieluummin kuin ottaisin henkeni lahjana hänen kädestään! — Ja raahaten La Tribeä mukanansa hän kiihkein elein syöksyi kreivittären ohi, avasi oven ja katosi viereiseen huoneeseen.

Kreivitär astui askeleen ikäänkuin seuratakseen häntä, ikäänkuin aikoisi suostutella häntä uusilla pyynnöillä. Mutta tuskin hän oli liikahtanut, kun kuuli huudon, joka pysäytti hänet. Askelten töminä ja kova huuto ja melu tuntui hyökyaaltona kohahtavan käytävää pitkin ja lähenevän huonetta, jossa hän oli, hirvittävän nopeasti. Pako oli tullut ilmi! Ehtisivätköhän karkurit livahtaa alhaalta ulos?

Joku koputti ovelle, painoi ovenripaa, työnsi ja hakkasi ovea. Mutta kreivitär ja kaikki huoneessa olijat olivat kiirehtineet ikkunain ääreen katselemaan.

Jos molemmat miehet eivät vielä olleet paenneet, niin ne varmasti joutuisivat kiinni. Mutta ei, kurkottaessaan ulos ikkunasta kreivitär näki ensiksi toisen ja sitten toisen pölyisen hahmon hyökkäävän ulos alapuolella olevasta ovesta ja kiirehtivän Ste. Croix-torilta ensimmäistä kadunkulmaa kohti. Mutta ennenkuin he ehtivät sinne, hyökkäsi talosta neljä takaa-ajajaa, joiden etunenässä juoksi Badelon harmaat kiharat liehumassa, ja katu kajahteli huudoista: »Pidättäkää hänet! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!»

Joku takaa-ajajista tai syrjäinen tahtoi lisätä hälinää ja ampui laukauksen ilmaan, ja samassa silmän räpäyksessä, ikäänkuin se olisi ollut merkkinä, vilisi tori ihmisiä, joita tulvi sinne kummastuttavan nopeasti, ja joltakin läheiseltä katolta — suuntaa oli mahdoton tarkalleen sanoa, — kuului ainakin tusinan väkipyssyn rätinä, hälyttäen koko kaupungin.

Kovaksi onneksi karkurit tapasivat jo ensi kadunkulmassa sulun. He kiirehtivät toista katua kohti, mutta sielläkin oli läpitunkematon ihmisryhmä, ja kääntyen he syöksyivät nyt torin poikki St. Mauriceen päin pyrkien sekaantumaan ihmisjoukkoon. Mutta takaa-ajajat pysyttelivät vimmatusti heidän kintereillään juosten kumoon milloin jonkun miehen, milloin lapsen, joka osui tielle, ja sitten Tignonville juostessaan erään markkinakojun ympäri kompastui naulaan ja kaatui La Triben törmätessä vuorostaan häneen ja kaatuessa myöskin. Kaikki neljä ratsumiestä hyökkäsivät saaliinsa kimppuun, tavoittivat heidät ja alkoivat raastaa heitä kiroillen ja sadatellen majataloon päin.

Kreivitär oli nähnyt tämän kaiken ikkunastaan, pidättänyt hengitystään heidän juostessaan ja sävähtänyt heidän langetessaan. — Nyt heidät saatiin kiinni! — mutisi hän, ja nyyhkytys oli tukahduttaa hänet. Hän puristi kätensä ristiin. — Jospa hän olisi seurannut neuvoani!

Mutta asia ei ollutkaan ratkaistu niin helposti kuin hän luuli. Hetki hetkeltä kasvava ihmisjoukko ei tiennyt mitään takaa-ajajista eikä karkureista. Päinvastoin alkoi kuulua huutoja, että ratsumiehet olivat hugenotteja ja että hugenotit olivat ruvenneet surmaamaan katolilaisia, ja kun niihin aikoihin ei pidetty mitään huhua mahdottomana ja tämä huhu oli sellainen, jota pantiin alinomaa liikkeelle, niin singahti ensiksi yksi kivi ja sitten toinen ja vielä kolmaskin. Eräs mies, jolla oli kädessään sauva, hyökkäsi esiin ja löi Badelonia hartioihin, kaksi tai kolme miestä tunkeutui ratsumiesten väliin alkaen ahdistaa heitä, ja jollei samassa hetkessä oli rynnännyt paikalle kolme Tavannesin seurueeseen kuuluvaa miestä ja uhaten roskajoukkoa keihäillään pakottanut sitä hetkiseksi peräytymään, olisi vangit vapautettu aivan majatalon oven edessä. Mutta nyt heidät raastettiin sisään ja portit paiskattiin kiinni ja salvattiin viime tingassa. Vielä hetkinen, ehkäpä vain sekunti, ja roskajoukko olisi saanut heidät käsiinsä. Sitten alkoi kivisade rätistä majatalon ulkoseinää vastaan, ja kesken roskajoukon yltyvää melua ja ulvontaa kajahti kaupungin ylitse raskaana ja mahtavana St. Mauricen suuren kellon jyminä.

XXX.

PYHÄNHÄVÄISTYS.

Saumurin varamaaherra de Montsoreau melkein hypähti tuoliltaan pelkästä hämmästyksestä.

Kaikki neuvosmiehet tuijottivat. — Eikö mitään kirjeitä? — mutisivat he.

Kreivi Hannibal katseli hymyillen ympärilleen neuvospöydässä. Hän yksin pysyi tyynenä.

Herra de Montsoreau, joka vielä oli matkastaan tomuinen ja piti rintahaarniskaa, istui toisella kunniasijalla pöydän päässä ja rypisti otsaansa.

Mutta heitä kreivi, — sanoi hän, — minulla on kuninkaan veljeltä käsky yhteistoiminnassa teidän kanssanne panna toimeen hänen majesteettinsa tahto, ja minä käsitin asian niin, että te esiinnytte täällä kirjallisesti kuninkaan puolesta.

— Minulla oli kirjeitä, — vastasi kreivi Hannibal kylmäkiskoisesti, — mutta ne joutuivat matkalla hukkaan.

— Joutuivat hukkaan, niinkö? — huusi Montsoreau, joka ei uskonut korviaan, ja kaupungin vähäpätöisemmät arvohenkilöt, neuvosmiehet ja papit, jotka istuivat kummallakin puolen pöytää, tuijottivat suu auki. Tuommoinen oli käsittämätöntä! Uskomatonta! Hukata kuninkaan kirjeet! Oliko moista koskaan kuultu?

Niin, ne joutuivat minulta hukkaan. Kadotin ne, jos ymmärrätte sitä paremmin.

— Mutta nyt te laskette pilaa! — vastasi maaherra levottomasti liikahdellen tuolillaan. Kuvernööri oli kuuluisampi näppäryydestään kuin rohkeudestaan, ja kuten useimmat viekkaat miehet, oli hänkin nopea epäilemään ansaa. — Varmasti te puhutte leikkiä, herra kreivi. Hänen majesteettinsa kirjeitä ei hukata matkalla.

— Ei hukatakaan, kun ne sisältävät hänen majesteettinsa tahdon, — vastasi Tavannes hymyillen omituisesti.

Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei ehtinyt vastata, sillä Bigot tuli sisään tuoden hänen makeisrasiansa, ja hän avasi sen ottaakseen jonkun luumun. Hän valitsi hyvän aikaa, mutta kukaan läsnäolijoista ei voinut hänen ilmeistään aavistaa, että rasian kannen sisäpuolella oli ilmoitus, pieni paperiliuska, jossa oli se uutinen, että Montsoreau oli jättänyt etukaupunkiin Saumurin portin ulkopuolelle viisikymmentä peitsimiestä paitsi niitä, jotka olivat julkisesti seuranneet häntä kaupunkiin. Tavannes luki ilmoituksen hitaasti, vaikka näytti valitsevan hedelmää.

— Paitsi että hänen majesteettinsa väliin havaitsee olevan varovaisinta antaa määräyksiä, joita ei ole tarkoitettu täytettäviksi. On olemassa asioita, jotka äkkiä pulpahtavat esille, — jatkoi Tavannes napauttaen rasiaa huolettomasti pöytään, — ja toisia, jotka eivät niin nopeasti ilmene, ja väliin ovat jälkimmäiset tärkeämpiä. Te, herra de Montsoreau, tiedätte varmaankin paremmin kuin minä, että Louvren pylväskäytävässä kuningas on toisenlainen kuin yksityishuoneissaan.

— Jos kirjeet olisivat vielä hallussani, niin panisin varmasti, ystäväni. Olisin niiden velvoittama. Mutta pidin hyvää huolta siitä, että ne hukkuivat, — jatkoi Tavannes avomielisesti. — Enhän minä ole hupsu.

— Joka tapauksessa, — jatkoi kreivi Hannibal huolettomin elein, — se on minun asiani. Jos te, herra de Montsoreau, olette halukas täyttämään saamanne määräyksen, vaikkei minulla ole kuninkaan kirjeitä, niin tehkää mielenne mukaan, mutta vasta sydänyön jälkeen…

Herra de Montsoreau hengitti raskaasti. — Ja miksi, — kysyi hän puoleksi yrmeästi ja mahtipontisesti, — vasta sydänyön jälkeen, herra kreivi?

— Oikeastaan vain sen vuoksi, ettei vähääkään epäiltäisi minulla olevan mitään tekemistä koko asian kanssa, — vastasi kreivi Hannibal ystävällisesti. — Siis sydänyön jälkeen voitte tehdä aivan kuten haluatte. Sydänyöhön asti pysymme, luvallanne, aivan rauhallisina.

Maaherra liikahteli epävarmana tuolillaan. Tavannes oli viekkaasti herättänyt hänessä sen pelon, ettei hän saisikaan käskyn täyttämisestä mitään tunnustusta, ja tämä pelko taisteli ylivallasta hänen ahneutensa ja itserakkaan tärkeytensä tunnon kanssa. Hän oli oikeastaan viekas eikä rohkea ja tiesi sellaista tapahtuneen. Siinä synkkänä pohtiessa näitä asioita heräsi hänen mielessään muuan sensuuntainen tuuma, että sopisi menetellä ankarasti yhden tai parin henkilön kanssa, mutta muuten ottaa hugenoteilta runsaat lunnaat, jollainen menettely näkyi tuottavan myös suuria etuja Angersille. Se sopi hänelle itselleenkin hyvin, sillä silloin hän voisi puolustautua kummassakin tapauksessa, ja se täyttäisi hänen taskunsa hienommalla tavalla kuin julkinen ryöstö. Toiselta puolen hän joutui loukkaamaan veljeään ja kiihkokatolisen suunnan kannattajia, joiden kanssa hän tavallisesti oli yhteistoiminnassa. He odottivat hänen panevan jyrkän vastalauseen. He odottivat hänen selittävän kantansa ja…

Kreivi Hannibalin tuima ääni keskeytti hänen ajatuksensa, ja tässä äänessä oli uhkaava sävy. — Missä teidän veljenne on? — kysyi hän, nähtävästi vasta nyt huomattuaan hengenmiehen olevan poissa. — Juuri Herran sijaisen tulisi ennen muita olla täällä! — jatkoi hän nojaten eteenpäin ja silmäillen pöydän ympäri. Hänen ilmeensä ennusti myrskyä.

Lescot kiemurteli tämän katseen alla; Thuriot kalpeni ja alkoi vapista.
Vihdoin eräs St. Maurice-kirkon papeista rohkeni vastata.

— Hänen ylhäisyytensä pyysi, herra kreivi, — uskalsi tämä huomauttaa, — että soisitte hänelle anteeksi. Hänen velvollisuutensa…

— Onko hän sairas, kuuletteko? — jyrisi Tavannes. Ja kaikkien väistäessä hänen silmiensä salamoita ei yksikään tiennyt, mikä oli nostattanut tämän äkillisen rajuilman. Mutta ovensuussa seisova Bigot tiesi ja kun hänellä oli yhtä tarkka kuulo kuin hänen isännälläänkin, oli hän kuullut kaukaisen laukauksen. — Jos hän ei ole sairas, — jatkoi Tavannes nousten ja katseli ympärilleen ja etsien heidän kasvoiltaan syyllisyyden ilmettä, — ja jos täällä pelataan väärää peliä ja hän sitä pelaa, niin ei piispan oma käsikään voi häntä pelastaa. Kautta taivaan, se ei onnistu! Eikä teidänkään kätenne, — jatkoi hän katsoen säihkyvin silmin Montsoreauta. — Eikä teidän herranne käsi!

Maaherra hypähti pystyyn. — Herra kreivi, -— änkytti hän, — en käsitä tällaista puhetapaa. Enkä teidän kiivauttanne, olkoon se sitten todellista taikka teeskenneltyä. Sanon vain, että jos täällä harjoitetaan petosta…

— Jos, — tiuskaisi Tavannes. — Joka tapauksessa, jos sellaista harjoitetaan, on täällä myöskin hirsipuita. Ja minä näen monta kaulaa. — lisäsi hän kumartuen eteenpäin. — Monta kaulaa! Älköön yksikään poistuko tämän pöydän äärestä, ennenkuin palaan! — huusi hän sitten leimuavin silmin, — taikka hän joutuu tekemisiin minun kanssani. Ei, — jatkoi hän vaihtaen äkkiä äänensävyä, sillä hänen luontainen varovaisuutensa, joka ei koskaan jättänyt häntä kokonaan, ja ehkä myöskin muisto toisen viidestäkymmenestä peitsimiehestä pakottivat hänet rauhoittumaan kesken raivoaan, — minä kiivastun. En tarkoita teitä, herra de Montsoreau. Ratsastakaa minne haluatte! Ratsastakaa minun kanssani, jos teitä haluttaa, ja siitä olen teille kiitollinen. Mutta muistakaa, että sydänyöhön asti on Angers minun!

Hän puhui yhä noustessaan pöydästä ja jättäen kaikki tuijottamaan jälkeensä harppasi huoneen poikki. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi kynnykselle ja katsahti taaksensa, sitten helisevin kannuksin astui kiviportaita alas. Hänen ratsunsa ja miehensä odottivat häntä, mutta hän pysähtyi, jalka jo jalustimella, vaihtaakseen pari sanaa Bigotin kanssa.

Normandialainen ei vastannut, vaan viittasi Ste. Croix-toria kohti, josta päin satunnainen laukaus kuului vastaukseksi.

Niihin aikoihin olivat Angersin kadut kapeita ja mutkikkaita, korkeiden puutalojen pimentämiä ja kauppakojujen täyttämiä, eikä Tavannes voinut vanhalta kaupungintalolta, jota ei nykyään enää käytetä, nähdä mainittua toria. Mutta sen voi helposti auttaa. Hän iski kannukset hevosen kylkeen ja kiiti kymmenen ratsumiehensä seuraamana katua pitkin, niin että kopisi. Ihmisryhmät, jotka kiiruhtivat samaan suuntaan, hyökkäsivät säikähtyneinä seinävierille taikka pelastuivat porttikäytäviin. Hän saavutti heidät ja oli kohta jo heidän ohitsensa. Vielä sata askelta, ja hän pääsi torille.

Mutta silloin hän huomasi, mikä oli esteenä, ja raivosta huudahtaen hän heti pysäytti hevosensa. Kapeassa solassa vaappui häntä vastaan suuri musta lippu, jota kannettiin kahden tangon välissä. Se liikkui etumaisena tummassa pappiskulkueessa, joka kirkon palvelijoiden ja uskovaisten lisäämänä täytti kadun leveyden seinästä seinään. He veisasivat jotakin katumusvirttä, mutta eivät niin äänekkäästi, että heidän takaansa torilta kuuluva melu olisi siihen hukkunut.

He eivät tehneet tilaa, ja kreivi Hannibal kiroili vimmoissaan epäillen petosta. Mutta hän ei ollut typerä, ja jos hänellä olisi tällä hetkellä ollut vähänkin miettimisaikaa, olisi hän varmasti pyrkinyt toiselle kadulle. Hänen epäröidessään juoksi onnettomuudeksi esille joukosta mies varoittaakseen häntä ja tarttui ohjaksiin, ja Tavannes, joka käsitti väärin hänen aikeensa, menetti malttinsa. Hän iski miehen maahan ja ratsasti huolettomasti suinpäin keskelle kulkuetta, huutaen mustiin kauhtanoihin puetuille olennoille, että heidän tuli väistyä. Silloin viilsi ilmaa huuto, ei, vaan kauhun kiljahdus, ja silmänräpäyksessä oli tapahtunut onnettomuus. Liian myöhään Tavannes huomasi, että kulkue kantoi kunniakatosta ja ehtoollisleipää, liian myöhään, sillä piispan sijainen, johon hänen ratsunsa oli törmännyt, putosi kiljahtaen sen kavioiden alle, ja pyhät astiat vierivät hänen käsistään lokaan.

Silloin Tavannes käsitti, mitä oli tehnyt. Ennenkuin hänen ratsunsa rautakaviot uudelleen iskivät maahan, olivat hänen kasvonsa — hänenkin — kalvenneet. Mutta hän tiesi myös, että jos hän nyt epäröisi tai pysähtyisi, repisi kansanjoukko hänet kappaleiksi, sillä hänen ratsumiehensä, jotka olivat nähneet sen, mitä lippu oli häneltä peittänyt, eivät olleet seuranneet häntä, ja hän oli yksin huitovien nyrkkien ja aseiden keskellä. Hän ei epäröinyt hetkeäkään. Vetäen esille pistolin hän kannusti eteenpäin, ja hevonen syöksähti hurjasti kirkuvien pappien joukkoon, ja vaikka ainakin sata kättä, kirkonpalvelijain ja keropäiden munkkien, kurotti hänen ohjaksiinsa tai kävi käsiksi hänen saappaisiinsa, pääsi hän kuitenkin heistä eroon. Ja samalla häneen jäi muisto eräistä kasvoista, jotka hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt ihmisjoukossa ja kerran nähtyään aina muisti, isä Pezelayn kalmankalpeat, ilkeät, arven runtelemat ja katalasta voitonriemusta vääristyneet kasvot.

Hänen takanaan kaikui jyrinänä huuto: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!» ja väkeä alkoi kokoontua. Hänen edessään majatalon ovella mellastava kansanjoukko ei ollut niin sankka, ja tietämättä siitä, mitä kapealla kadulla oli tapahtunut, he antoivat hänelle tietä, rohkeimmatkin säikähtäen ilmettä hänen kasvoillaan. Muutamat, jotka seisoivat lähinnä majataloa ja olivat alkaneet pommittaa ikkunoita kivillä ja hakata ovia, sinne kun Badelon minuuttia aikaisemmin oli vankeinensa perääntynyt, luulivat hänen ratsumiestensä tulevan perästä, ja hajaantuivat pakoon. Mutta hän tiesi vielä paremmin kuin he, että aika oli täpärällä, ja ohjasi ratsunsa portin eteen ja jyskytti sitä potkien, mutta samalla oli pistolia pitävä käsi suunnattuna toria ja tuomiokirkkoa kohti, jolta taholta hän odotti jotakin merkillistä.

Ja se tulikin, aivan äkkiä, käden käänteessä! Kalmankalpea munkki, silmät raivosta hehkuen, ilmestyi väkijoukon keskelle, pysähtyi, repäisi vaatteensa kaikkien nähden ja kumartuen heitti tomua päänsä päälle. Toinen ja kolmas seurasi hänen esimerkkiään, ja sitten kajahti tuhannesta kurkusta huuto: »Pyhänhäväistys!» munkkien rynnätessä hurjina sinne tänne ja kiljuen kertoessa tapahtumasta ja pappien kieltäessä Angersilta kaikki sakramentit, kunnes se puhdistuisi tästä synnistä.

Kreivi Hannibal oli päässyt pelastumaan suuren portin taakse aivan viime tingassa. Portti oli avattu ajoissa. Mutta kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että Angersissa ei ollut niin paksua porttia eikä sellaista muuria, joka olisi voinut suojella häntä montakaan tuntia tältä myrskyltä, kun hän sen kerran oli päästänyt riehumaan.

XXXI.

PAKO ANGERSISTA.

Mutta se vain yllytti paholaista tässä miehessä ynnä tietoisuus siitä, että hänen oli syyttäminen omaa huimapäisyyttään tästä pulasta. Hän katsoi kauhistuneita ihmisiä, jotka levottomina ulkoa kuuluvasta metelistä olivat kokoontuneet pihalle kuiskaillen ja käsiään väännellen, ja hänen ilmeensä oli niin synkkä ja uhkaava, että ihmiset häntä säikähtäen unohtivat muun pelkonsa ja lähinnä seisovat väistivät häntä. Milloin tahansa muulloin, jos hän olisi näissä oloissa palannut, he olisivat kiirehtineet kyselemään häneltä, mikä nyt oli hätänä, alkoiko kaupungissa olla levotonta, ja missä Bigot miehineen oli, mutta kreivi Hannibalin katse tukahutti kaiken uteliaisuuden. Kun hän huusi satulastaan: — Tuokaa isäntä tänne! — käytiin tämä vapiseva mies hakemassa, tuotiin pihalle ja tyrkättiin esiin miltei ilman ainoatakaan sanaa.

— Onko talossanne takaporttia? — kysyi Tavannes ihmisjoukon kurottaessa päitään kuullakseen, mitä hän sanoi.

— Kuulkaa siis, — sanoi hän Badelonille, — satuloikaa hevoset! Teillä on viisi minuuttia aikaa. Satuloikaa nopeammin kuin koskaan ennen eläissänne, — lisäsi hän hiljaa, — taikka… Hän ei päättänyt uhkaustaan, vaan viittasi miehen lähtemään. — Ja te — hän kiinnitti Tignonvilleen hetkeksi tuiman katseen — ja tuo saarnaileva hupsu, joka on kanssanne, ottakaa aseet ja nouskaa satulaan! Tähän asti olette näytellyt vain mitätöntä osaa, mutta jos nyt petätte minut tai poikkeette jalankaan verran siltä polulta, jonka teille määrään, niin ette, hyvä herra, enää tielleni osu! Ja te, rouva, — jatkoi hän kääntyen kreivittären puoleen, joka seisoi hämmentyneenä ovella pormestarin tyttären turvautuessa itkien häneen, — teillä on kolme minuuttia aikaa toimittaaksenne naisväkenne ratsujen selkään! Huolehtikaa siitä, etteivät viivyttele kauempaa, olkaa niin hyvä!

Kreivittären oli vaikea saada ääntään kuulumaan. — Entä tämä lapsi? — sanoi hän. — Hän on minun huostassani.

— Ottakaa hänet mukaan, — vastasi kreivi maltittoman näköisenä ja korottaen ääntään kääntyi ympärillään seisoskelevien ja pelokkaina töllistelevien tallirenkien ja palvelijoiden puoleen. — Menkää auttamaan! — ärjyi hän. — Menkää auttamaan ja sukkelasti! Kiirehtikää! — lisäsi hän yhä synkistyvin katsein, kun toinenkin kello alkoi jymistä läheisestä tornista ja sekava hämminki torilla muuttui kumeaksi ulinaksi: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!»

Onneksi hän oli ensin aikonut mennä kokoukseen kaikkien miestensä saattamana, ja tallissa oli kahdeksan hevosta satuloituna. Muut tuotiin kiireesti ulos ja satuloitiin, ja naiset autettiin hevosenselkään. Tavannes kehoitti silmäyksellä La Tribeä ottamaan taakseen pormestarin tyttären, joka oli kauhusta aivan avuton. Kesken tätä äkillistä hälytystä, ulkoa kuuluvaa meteliä ja sisäpuolella vallitsevaa hurjaa pelästystä ei kukaan olisi saanut väkeään ajoissa valmiiksi, paitsi mies, jonka nyökkäystäkin toteltiin. Javette olisi mielellään pyörtynyt, mutta ei uskaltanut. Tignonvillen teki mieli kysellä, mutta ei rohjennut yrittääkään. Kreivitär olisi halunnut sanoa jotakin, mutta pakotti itsensä tottelemaan ääneti. Mutta sittenkin olisi yleinen hämminki, jossa vilisi sekaisin miehiä, hevosia, loimia ja laukkuja, saattanut toisen epätoivoon, mutta minne tahansa kreivi Hannibal käänsi kasvonsa istuessaan ratsunsa selässä joukon keskellä, muuttui sekasorto jonkinlaiseksi järjestykseksi, palvelijat lakkasivat kuuntelemasta huutoa ja kirkumista ulkoa ja juoksivat tuomaan mitä tarvittiin, naiset heittivät vaippoja alas parvekkeelta, miehet latasivat musketteja ja kiinnittivät patruunavöittensä hihnoja.

Vihdoinkin hän näki kaikkien olevan valmiita, mutta ei yksikään aavistanut, kuinka tuskallinen näiden minuuttien odotus oli hänelle ollut. Johtaessaan heitä pistoli kädessä takaportille hän kumartui sanoakseen jotakin Badelonille, jonka komensi joukon etunenään; sitten hän käski avata portin. Niin tehtiinkin, ja juuri kun Montsoreaun ratsuväki toisen ja uhkaavamman väkijoukon keskellä syöksyi jo ennestään tungoksen täyttämälle torille ja kuului huuto: »Muurinmurtaja!» majatalon portin särkemiseksi, ryntäsi Tavannes kiirehtäen pientä joukkoa edellään ulos takaportista ja pelotti pakoon kourallisen lurjuksia, jotka olivat kiertäneet sille puolelle. Kenenkään enää häiritsemättä laskettiin täyttä vauhtia pitkin kapeaa kujaa valleille päin. Kääntyen synkän linnan juurella itään päin kuljettiin vallien sisäreunaa sitä porttia kohti, josta oli edellisenä iltana saavuttu kaupunkiin.

Sinne päästäkseen heidän täytyi ratsastaa Toussaint-kadun poikki, joka Ste. Croix-torilta lähtien kulkee niin suoraan, että majatalon edustalla riehuvan roska väen tarvitsi kääntää vain päätään heidät nähdäkseen. Vaara, johon he tällä kohdalla joutuivat, oli suuri, sillä niin pienen joukon kuin Tavannesin seurueen oli mahdoton pelastua, jos heitä ahdistettaisiin vallien sisäpuolella, varsinkin kun oli naisia rasituksena.

Kreivi Hannibal tiesi sen. Mutta hän tiesi myöskin, että hänen oli tekonsa tähden mahdoton oleskella Loiren pohjoispuolella. Ei kuningas eikä marski, ei prinssi Kaarle eikä Gaspard Tavannes uskaltaisi suojella häntä vimmastunutta kirkkoa vastaan, joka oli liian viisas antaakseen anteeksi eräänlaisia loukkauksia. Hän saattoi pelastua vain siinä tapauksessa, että ehtisi Loiren etelärannalle, suoraan sanoen hugenottirannalle, ja etsisi suojaa jostakin kaupungista, missä hugenotit olivat hyvin varustettuja, kuten Rochellestä tai St. Jean d'Angelystä, jotta sitten voisi ryhtyä hieromaan sovintoa oman puolueensa kanssa.

Mutta päästäkseen tämän suuren joen poikki, joka jakaa Ranskan kahteen hyvin erilaiseen puoliskoon, hänen täytyi kulkea itäisestä portista, sillä monen penikulman alalla Angersista oli vain yksi silta Loiren poikki, nimittäin itään päin Tonts de Cén luona, puolen penikulman päässä.

Tätä porttia kohti, Toussaint-kadun toiselle puolen, hän siis rohkeasti kiidätti joukkoaan, ja vaikka naiset kalpenivat melun kuuluessa yhä selvemmin ja huomatessaan lähenevänsä vaaraa, sensijaan että olisivat siitä loitonneet, ja vaikka Tignonville hetken aikaa luuli hänen menettäneen järkensä ja tarttui kreivittären ohjaksiin, niin hänen asestetut miehensä ratsastivat täyttä laukkaa hyvässä luottamuksessa, sillä he tunsivat hänet. Täsmällisesti kuin kellon rataslaitos he livahtivat kadun pääpuolen poikki tunkeutuen tasaista vauhtia eteenpäin, välittämättä ihmistulvasta, joka virtasi sinne päin, mistä meteli kuului, ja siitä pelosta ja suuttumuksesta, jota heidän tulonsa herätti. Vielä hetkinen, ja he näkivät edessään portin, josta edellisenä iltana olivat saapuneet. Ja mikä suuresti ilahutti yhtä heistä — portti oli auki.

Se olikin todella heidän onnekseen, sillä muutamaa sekuntia myöhemmin he olisivat tulleet liian myöhään. Hälytys oli ehtinyt heidän edelleen. Heidän rynnätessään portille juoksi eräs mies nostoristikon ketjujen luo koettaen sitä laskea. Hän ei onnistunut ensi kerralla, ja säikähtäen Badelonin ojennettua pistolia mies pakeni. Eräästä varustuksesta huusi vartiosotilas heitä pysähtymään taikka hän ampuisi, mutta ratsumiehet kiljuivat hänelle ivallisesti ja ajoivat kumisevan holvikäytävän läpi portista ulos. Heidän edessään aukeni nyt Angersin synkkien katujen sijaan maaseudun säteilevä kauneus, viinitarhojen peittämiä kunnaita ja Loirea ympäröiviä vainioita, joilla myöhäinen elo kuulsi keltaisena.

Naiset huokasivat helpotuksesta, ja jotkut heistä, jotka olivat enimmin hengästyneet, olisivat tahtoneet hillitä ratsujaan ja ajaa hiljempää luullen vaaran jo menneen ohitse. Mutta jälkijoukosta kuulunut lyhyt tuima sana pani heidät uudelleen ajamaan laukkaa, ja he kiitivät eteenpäin mäkeä alas, toista ylös ja niin yhä edelleen rautaisen käden pakotuksesta, joka ei milloinkaan heitä hellittänyt. Ääneti ja säälimättä hän joudutti heitä edellään, kunnes he olivat enää muutaman minuutin matkan päässä pitkältä Ponts de Céltä, joka oikeastaan on siltasarja eikä yksinäinen silta, ja matala, leveä Loire välkkyi selvästi heidän edessään paahtavankuumine hietatöyräineen ja pienine saarineen, jotka kasvoivat harmaata raitaa.

Nyt olivat muutamat naisista rasituksesta aivan kalpeita ja pysyivät vaivoin hevosen selässä pitelemällä satulasta kiinni; toisten kasvot punoittivat hehkuvan kuumina, hiukset valloillaan, ja heidän pölyisillä otsillaan kihoili hikipisaria. Mutta mies, joka ajoi heitä edellään, ei vähääkään säälinyt heikkoutta näissä oloissa. Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki jonkun sadan sylen päässä terästen välkähtelevän ja ajavan heitä tuimasti takaa ja huusi: — Nopeammin! nopeammin! — välittämättä naisten rukouksista ja sivaltaen perimmäisiä hevosia miekkansa tupella. Eräs kamarineideistä kirkui putoavansa hevosen selästä, mutta Tavannes vastasi tylysti: — Putoa vain, hupsu! — ja itsensäsäilyttämisen vaisto pakotti naisen tarrautumaan satulaan, ja siinä hytkyen hän ponnisteli eteenpäin muiden mukana, kunnes he saapuivat siltojen läheisen kaupungin ensi talojen kohdalle ja Badelon kohotti kätensä merkiksi, että nyt sai hiljentää vauhtia.

Heidän lähtönsä oli tapahtunut niin suuressa hämmingissä, että vasta kun heidän hevostensa kavioiden kopse siirtyi sillalle, kaksi joukosta, kreivitär ja Tignonville, huomasivat todella olevansa matkalla eteläänpäin. Niihin aikoihin merkitsi Loiren poikki meneminen jokaiselle paljon, mutta hugenotille erittäin paljon. Sattumalta nämä molemmat ratsastivat rinnatusten sillalle, ja kummankin mieleen tuli muisto heidän viimeisestä ylimenostaan, kuinka he matkallaan pohjoiseen kuukautta aikaisemmin olivat ratsastaneet tämän virran poikki käsi kädessä uskoen saavansa viettää elämänsä yhdessä ja ollenkaan aavistamatta tulevia tapahtumia. Tämä muisto tummensi sitä punaa, jonka rasitus oli nostanut naisen poskille, jättäen ne sitten entistä kalpeammiksi. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut suutuksissaan entiselle rakastetulleen, pitänyt häntä syypäänä kaupungissa puhjenneisiin levottomuuksiin ja tähän äkilliseen pakoon; nyt hänen vihansa sammui ja muistot palasivat. Mies, joka oli luonteeltaan pintapuolisempi ja jonka mieltä enemmän kiinnittivät nykyolot, tunsi sillalle astuessaan ennen kaikkea hämmästystä ja mielihyvää.

Hän ei aluksi voinut uskoa näin hyvään onneensa. — Ihme ja kumma! — huudahti hän, — me menemme joen yli! — Sitten hän alensi ääntään, toisti samaa kummastustaan ja katsoi kreivittäreen.

Tämän oli mahdoton olla vastaamatta toisen katseeseen, mahdoton olla tuntematta ja muistamatta nyt, kun hänen vihansa oli lauhtunut, eikä tämä katse voinut olla koskematta Tignonvillen sydämeen. Samaten kuin kuukautta aikaisemmin heidän matkustaessaan sillan poikki pohjoista kohti virtasi nytkin sama leveä, matala joki heidän allaan auringonpaisteessa rupaisten vuolteiden viilettäessä hietasärkkien ja pajupeitteisten äyräiden sivuitse. Luonto näytti samanlaiselta kuin ennenkin, paitsi että viininkorjuu oli edistynyt pitemmälle ja elo jo monin paikoin korjattu. Mutta kuinka heidän suhteensa olikaan muuttunut, heidän suunnitelmansa ja toiveensa, heidän, jotka olivat ratsastaneet virran poikki käsi kädessä toivoen saavansa viettää elämänsä yhdessä!

Tätä miettiessä alkoi nuoressa miehessä kiehua viha. Heräävät muistot osoittivat hänelle liian elävästi, liian selvästi, mitä vääryyttä hän oli kärsinyt sen miehen toimesta, joka ratsasti hänen takanaan ja nytkin juuri ajoi häntä eteenpäin, komenteli ja käyttäytyi röyhkeästi. Hän unohti, että hänkin kaiketi olisi saanut surmansa yleisessä verilöylyssä, ellei kreivi Hannibal olisi tullut apuun. Hän unohti, että kreivi Hannibal oli säästänyt hänen henkensä kerran ja kahdestikin. Hän laski kaiken syyn, kaiken vuodatetun veren vihamiehensä niskoille, ja kun tätä ajatusta hänen ja hänen ystäviensä kärsimistä vääryyksistä nopeasti seurasi toinen, nimittäin se, että jokainen peninkulma eteläänpäin antoi hänelle paremman tilaisuuden kostoon, huudahti hän ja tällä kertaa ihastuneena:

Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin hänen katsoessaan lounaista kohti. — Tuolla on Vrillac! — huudahti hän osoittaen kädellään. — Minä tunnen meren tuoksua!

— Niin, — vastasi Tignonville melkein kuiskaten. — Siellä se on! Jos vaihdetaan hevosia, niin ehdimme sinne kahdessa päivässä.

Badelonin ääni keskeytti heidät. — Eteenpäin! — huusi hän joukon päästyä eteläiselle rannalle. — Eteenpäin. — Ja totellen käskyä pieni joukko alkoi ratsastaa täyttä ravia Ponts de Céltä johtavaa tietä lyhyestä viivähdyksestä virkistyneenä. Eikä kreivitär ollut ainoa, jonka kasvot hehkuivat matkalla eteläänpäin, taikka ainoa, jonka sydän sykähteli tahdissa hevosten kavioiden kanssa, kun ne ikäänkuin tömistivät: — Kotiin! Sillä samalta tuntui Carlatista ja rouva Carlatista. Myöskin Javette kuultuaan naapuriltaan, että oli menty Loiren yli, rohkaisi mieltään, ja La Tribe tähystellen eteensä kostein silmin puhui lohdutuksen anoja säikähtyneelle ja itkevälle tytölle, joka piteli kiinni hänen vyöstään. Oli omituista nähdä, kuinka he kaikki henkäisivät syvään, ikäänkuin ilma jo tuoksahtaisi merelle ja etelälle, ja kuinka poitoulaiset istuivat satulassaan ikäänkuin eivät toivoisikaan mitään muuta kuin saada ratsastaa yhä eteenpäin, kunnes näkisivät kotimaisemia. Heidän mielestään taivas jo hohti tummemman sinisenä, ilmassa oli suloisempi tuoksahdus, ja aurinko paistoi kirkkaammin kuin pitkään aikaan.

Oliko tämä kumma kaiken sen jälkeen, mitä he olivat kärsineet pohjoisella rannalla? Kun heidän viime kokemuksiaan saattoi verrata vain julmimpaan painajaiseen? Ja kuitenkin oli heidän joukossaan yksi, joka ensimmäisen helpotuksen ja tyydytyksen tunteen jälkeen ajatteli toisin. Tignonvilleä alkoi tuskastuttaa tämä pakollisuuden ja vallanalaisuuden tunne. Näin häntä ajettiin eteenpäin kysymättä, tahtoiko hän vai eikö, pakotettiin ratsastamaan kenenkä tahansa alhaissyntyisen soturin takana, pidettiin yhtä tietämättömänä siitä, mitä oli tapahtunut tai juuri tapahtui ja mitä vaaraa he pakenivat, kuin naiset, joiden joukossa hän ratsasti. Tällaiset ajatukset lietsoivat uudelleen vihan synkkää tulta. Loiren pohjoisrannalla oli hänen toimettomuutensa silloin, kun häntä kohdeltiin loukkaavasti, ollut jossakin määrin anteeksiannettava, mutta tuliko hänen eteläpuolellakin tuskin parin kymmenen peninkulman päässä hugenottialueelta yhä kärsiä, yhä olla veltto?

Hänen raivoaan lisäsi eräs pettymys, joka häntä juuri tällöin kohtasi. Katsahtaessaan taakseen heidän jo jätettyään Ponts de Cén puutalot hän huomasi Tavannesin ynnä monen miehen puuttuvan seurueesta ja mietti itsekseen, oliko kreivi Hannibal ehkä jäänyt omalle puolelleen jokea. Se tuntui mahdolliselta, ja siinä tapauksessa La Tribe, hän ja Carlat ehkä voisivat suoriutua Badelonista ja neljästä muusta heitä yhä saattavasta miehestä. Mutta hänen silmätessään taakseen minuuttia myöhemmin oli Tavannes ilmestynyt näkyviin seuraten heitä tuikein kasvoin, eikä ainoastaan Tavannes, vaan hänen mukanaan oli Bigot ynnä kaksi niistä kymmenestä miehestä, jotka olivat tähän saakka olleet poissa.

Kuitenkin oli ilmeistä, etteivät he tuoneet mitään hyviä uutisia, sillä tuskin he olivat saavuttaneet seurueen, kun kreivi Hannibal huusi: — Nopeammin! nopeammin! — tylyimmällä äänellään, ja Bigot pakotti hevoset ravaamaan kiireemmin. Heidän matkansa oli melkein yhdensuuntainen Loiren kanssa Beaupréauta kohti, ja Tignonville alkoi pelätä, että kreivi Hannibal alkoi mennä uudelleen joen poikki Nantesin luona, missä oli Angersin alapuolella ainoa silta virran yli. Tätä silmällä pitäen oli helppo käsittää, että hän halusi päästä mahdollisimman loitolle takaa-ajajistaan, ennenkuin uudelleen menisi pohjoiselle rannalle.

Kreivitär ei ajatellut mitään sellaista. — He ovat varmaankin aivan kintereillämme! — kuiskasi hän jouduttaen hevostaan määräyksen mukaan.

— Keitä he sitten lienevätkin! — mutisi Tignonville katkerasti. — Jos vain tietäisimme, mitä on tapahtunut taikka kutka meitä ajavat takaa, käsittäisimme koko asian paremmin. Joka tapauksessa tiedän, mitä soisin hänen tekevän. Ja sitä kohti nyt ollaankin menossa.

Sopisi ratsastaa Vrillaciin, — vastasi Tignonville hurja välähdys silmissään.

— Oi, jospa hän suostuisi siihen! — huudahti kreivitär kalveten. —
Siellä hän olisi turvassa.

— Niin, aivan turvassa! — vastasi Tignonville omituisella äänenpainolla, luoden kreivittäreen syrjäsilmäyksen.

Hän kuvitteli, että hänen tuumansa, joka juuri äsken välähti hänen aivoissaan, oli kreivittärenkin mielessä, että hänelläkin oli sama salainen aikomus ja että he olivat yhtä mieltä. Ja nähdessään heidän puhelevan keskenään, huomatessaan hänen katseensa ja innostuneet liikkeensä Tavannes luuli samaa ja vaipui omiin mietteisiinsä yhä synkistyen. Se, että hänen suunnitelmansa hurmata kreivitärtä sellaisella jalomielisyydellä, jolla ei ollut vertaa eikä rajaa, oli täydellisesti epäonnistunut, kun sen onnistuminen riippui Angersin alistumisesta, hänen täydellinen pettymyksensä olisi voinut paremmassakin miehessä herättää eloon huonoimmat ominaisuudet. Mutta tämän miehen ylpeys oli ainakin yhtä suuri kuin hänen intohimonsa; tällä häviön ja paon hetkellä hän tahtoi käyttäytyä niin, että kreivittären täytyisi häntä ihailla, ellei voisikaan rakastaa, ja se ajatus hillitsi erinomaisesti hänen vimmaansa.

Kun Tignonville jonkun ajan kuluttua katsahti taakseen, huomasi hän kreivi Hannibalin ynnä kuuden ratsumiehen hiljentäneen vauhtia ja kävelyttävän hevosiaan kaukana jälkijoukossa. Hän olisi itse puolestaan tehnyt samaten, mutta Badelon huusi hänelle olkansa yli tuon ainaisen: — Eteenpäin, herra, eteenpäin! — ja Tignonvillen oli pakko jatkaa matkaa harmistuneena, vihaten Badelonia ja hänen herraansa tunti tunnilta yhä enemmän ja hautoen kostoa mielessään.

Kopoti, kopoti, kop, kop! Hymyilevän luonteensa menettäneen maiseman läpi, joka muuttui yhä jylhemmäksi ja karummaksi, mitä kauemmas he etenivät Loiren rannoilta. Kopoti, kopoti, kop, kop! — ikuisesti, tuntui monesta. Javette itki väsymyksestä, eivätkä toisetkaan naiset olleet juuri reippaampia. Itse kreivitärkin puhui harvoin paitsi rohkaistakseen pormestarin onnetonta tytärtä, joka äkkiä temmattuna kotinsa piiristä vierasten keskelle osoitti suurempaa mielenlujuutta kuin olisi saattanut odottaa. Vihdoin he näkivät eräiden matalien kunnaiden rinteillä ryhmän taloja ja kirkon, ja Badelon huudahti pysähyttäen ratsunsa:

Kello oli kuusi. He olivat ratsastaneet muutamia tunteja pysähtymättä. Naiset laskeutuivat kömpelöistä satuloistaan huokaillen ja kivusta huudahdellen, miesten ottaessa esille ne pienet eväät, jotka heillä oli mukanaan, ja pannessa hevoset liekaan laitumelle.

Tunti kului pian, ja sitten Badelon oli hellittämätön. Kuului valituksia hänen antaessaan määräyksen nousta ratsaille uudestaan, ja Tignonville, joka oli närkästynyt tästä järjettömästä, typerästä paosta, oli sydämensä pohjasta kapinoitsijoita. Mutta Badelon sanoi ankarana, että he saivat joko ratsastaa edelleen ja elää taikka jäädä tänne kuolemaan, aivan kuten heitä halutti, ja niin he vielä kerran nousivat työläästi satuloihinsa ja ratsastivat tasaista hölkkää. Aurinko laski, tuli hämärä ja yö. He ratsastivat pitkin kaameaa, salaperäistä seutua mataline kukkuloineen ja kapeine tasankoineen, missä oli yhä jylhempää ja autiompaa, mitä pitemmälle he ehtivät. Onneksi ei hevosia oltu rasitettu pitkällä, mukavalla matkalla Angersiin, ja ne juoksivat nyt hyvin ja reippaasti. Kun he vihdoinkin laskeutuivat satulasta yöksi pienessä, synkässä metsikössä lähellä Clissonia, olivat he ehtineet noin seitsemän penikulman päähän Angersista.

XXXII.

TERÄSKOE.

Useimmat naisista olivat hervottomia kuin riepu ja päästyään satulasta nukahtivat paikalleen lopen väsyneinä. Ja miehetkin, pidettyään huolta hevosista, seurasivat esimerkkiä, sillä Badelon ei sallinut sytyttää tulta. Lyhyemmässä ajassa kuin puolessa tunnissa nukkui koko seurue, paitsi vartijaa metsikön laidassa, erääseen puuhun nojaavia Tignonvilleä ja La Tribeä, jotka juttelivat matalalla äänellä, ynnä kreivitärtä. Carlat oli järjestänyt kreivittären vuoteen ja verhonnut sen vaipoilla, jotka turvasivat tuulelta ja silmäyksiltä, sillä kuu oli noussut taivaalle, ja siellä, missä puita oli harvassa, tulvaili kuutamo maahan ikäänkuin valkeina lammikkoina. Mutta rouva ei ollut vielä mennyt levolle. Molemmat miehet, joiden äänet hän saattoi erottaa hiljaisuudessa, näkivät hänen liikkuvan levottomana edestakaisin tien ja pienen leirin välillä. Sitten hän tuli heidän luokseen.

— Hän johdatti joukkonsa ulos erämaasta, —kuuli hän La Triben sanovan, — ulos Pariisin vaaroista, ulos Angersin mellakoista, aina vain etelää kohti. Jos ette tässä, herrani, näe Hänen ohjaustaan…

— Entä Angers? — keskeytti Tignonville hiukan ivallisesti, — onko Hän johdattanut senkin ulos vaaroista? Pari päivää sitten tahdoitte panna kaikki alttiiksi sen pelastaaksenne, ystäväni. Nyt, kun olette onnellisesti päässyt sieltä turvaan, ajattelette, että kaikki kääntyy parhain päin.

— Me teimme parastamme, — vastasi pappi nöyrästi. — Siitä päivästä alkaen, kun tapasimme toisemme Pariisissa, olemme olleet vain välikappaleita.

Äkkiä kreivitär kohotti kätensä. — Ettekö kuule kavioiden kopsetta, herra? — huudahti hän. Hän oli kuunnellut öisiä ääniä tuskin huomaten, mitä molemmat miehet puhuivat.

— Joku omista ratsuistamme liikahti, — vastasi Tignonville huolettomasti. — Miksi ette mene levolle, rouva?

— Minne hän on matkalla? — kysyi kreivitär vastauksen asemesta. —
Tiedättekö?

— Toivoisin tietäväni, — vastasi nuori mies nyrpeästi. — Ehkäpä
Niortiin. Taikka hän voi pian kääntyä takaisin ja mennä uudelleen
Loiren yli.

— Jos hän olisi aikonut Niortiin, olisi hän varmaankin mennyt Choletin kautta, — sanoi La Tribe. — Suunnasta päättäen hän pikemminkin on matkalla Rochelleen. Suokoon Herra, että pääsisimme sinne!

— Taikka Vrillaciin, — sanoi kreivitär pannen kätensä pimeässä ristiin.
— Voisikohan hän olla matkalla Vrillaciin?

— Ah, jospa menisimme Vrillaciin! — huudahti kreivitär värähtävällä äänellä. — Siellä olisimme turvassa, ja hän myös.

— Turvassako? — toisti neljäs, matalampi ääni, ja heidän vieressään tuli pimeästä esille pitkä mies.

Pappi tuijotti häneen hetkisen ja hypähti sitten kiireesti pystyyn.
Tignonville nousi hitaammin.

Tavannes oli hetken vaiti. — Teidän kotonanne, rouva? Millä suunnalla se on täältä?

— Lännessä, — selitti kreivitär, ja hänen äänensä vapisi innosta, mielenliikutuksesta ja toivosta. — Lännessä, herra, meren rannalla. Mantereelta on sinne pitkä kivitetty tie, ja kymmenen miestä riittää sitä puolustamaan tuhatta vastaan.

Tignonville vastasi kreivittären puolesta, ja hänenkin äänessään värähteli sama into, sama tuskallinen odotus, eikä se jäänyt kreivi Hannibalilta huomaamatta.

— Runsaasti kuuden penikulman päässä, — sanoi hän, — jos mennään
Challansin kautta.

— Ei, siellä on tie huonompi, — väitti Tignonville, — se veisi enemmän aikaa.

— Meillä ei ollut kiirettä, rouva. Jos tahdotte olla nopeasti perillä, täytyy mennä Challansin kautta.

— Vai niin, —sanoi kreivi Hannibal. Pimeässä oli mahdotonta nähdä hänen kasvojaan taikka huomata mitä hän arveli. — Mutta perille tultuamme minulla on vain vähän väkeä.

— Siellä on neljäkymmentä valmiina tulemaan, kun kutsutaan, — sanoi kreivitär ylpeästi. — Lähetämme vain sanan heille, niin neljän tunnin päästä taikka hiukan myöhemmin…

— Heillä on ylivoima, neljä miestä jokaista minun miestäni kohti, — jatkoi kreivi Hannibal kylmästi, kuivasti, sellaisella äänellä, että kreivittärestä ja Tignonvillestä tuntui kuin olisi jääkylmää vettä viskattu heidän kasvoilleen. — Kiitän teitä, rouva, ymmärrän kyllä. Vrillaciin ei ole pitkä matka, mutta juuri nyt emme sinne matkusta. — Hän pyörähti kiivaasti ympäri ja lähti harppaamaan heidän luotaan.

Tuskin hän oli ennättänyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kun kreivitär saavutti hänet ja kosketti hänen käsivarttaan keskellä kuutamoista avointa paikkaa. Kreivi Hannibal kääntyi nopeasti ja tavoitti miekkansa kahvaa. Samassa hän näki, kuka häntä etsi.

— En! — huudahti kreivitär kiivaasti ja seistessään siinä kreivi Hannibalin edessä pudisti vaippansa huppukauluksen niskaan, niin että töinen saattaisi katsoa häntä silmiin. — Te ette ole tänään minulle velkaa mitään korvapuustia. Olette jo maksanut minulle. Te olette jo lyönyt minua, häpeällisesti kuin pelkuri. Muistatteko, — jatkoi hän kiivaasti, — sitä hetkeä vihkimisen jälkeen ja mitä silloin sanoitte? Muistatteko mitä kerroitte minulle? Ja kehen saattoi luottaa ja ketä tuli epäillä, mitä etuja meillä oli ja ketkä olivat vihollisiamme? Silloin luotitte minuun. Mitä olen tehnyt, että nyt rohkenette — niin, rohkenette, herra, —toisti hän pelottomasti kalpein kasvoin, silmäin säkenöidessä mielenliikutuksesta, — loukata minua? Kohdella minua kuin — Javettea? Epäillä minua siitä? Luuletteko, että minä koetan vietellä teitä ansaan kotonani, siinä talossa, joka oli minun, tahtoisin…

— Tepä sen sanoitte! —huudahti kreivitär. Hän ei itsekään ymmärtänyt, miksi epäluottamus oli niin syvästi, niin kipeästi loukannut häntä, ettei hän enää laisinkaan pelännyt miestänsä. — Tepä sen sanoitte ja panitte välillemme esteen, jota ei voi poistaa. Olisin voinut antaa anteeksi lyönnit, — jatkoi hän hengähtämättä, kiivaan mielenliikutuksen vallassa, — jos olisitte pitänyt minua sinä mikä olen. Mutta tästä lähtien on teidän hyvä pitää minua silmällä. Teillä on syytä karttaa Vrillacia. Sillä jos olisitte siellä ja kohottaisitte kätenne minua vastaan ja vaikka se ei minuun sattuisikaan, niin siinä jo on kyllin, ja voin teille vakuuttaa, että siellä on niitä, jotka ovat valmiit heittämään teidät alas linnan tornista minun käskystäni.

— Ja tämäkö sitten on uusi äänensävynne, rouva? — sanoi kreivi hitaasti, painostavan äänettömyyden jälkeen. — Onko pääsy joen poikki saanut teissä aikaan näin suuren muutoksen?

— Kyllä, — sanoi Tavannes, ja hänen äänensä oli niin tuima, että kreivitär tahtomattaan perääntyi. — Mutta vielä on teidän opittava muuan asia: että minä en muutu, että minä pysyn samana niille, jotka ovat samoja minua kohtaan, huolimatta siitä, olenko pohjoisessa vai etelässä, että sen, mitä olen voittanut toisella rannalla, pidän hallussani toisellakin kaiken uhalla, ja vaikka itse pyhä kirkko jyrisisi kintereilläni! Minä lähden Vrillaciin…

— Juuri minä, —vastasi toinen, — huomenna. Ja tahdonpa nähdä millaista puhetapaa käytätte oman väkenne ympäröimänä. Kun olitte minun vallassani, säästin teitä. Nyt, kun olette omalla alueellanne, kun nostatte kätenne minua vastaan, tahdon osoittaa teille, millaista ainesta minä olen. Jollei lyöminen teitä kesytä, niin koetan keinoa, joka miellyttää teitä vähemmän. Kas vain, rouva, te hätkähdätte! Olisitte tehnyt viisaasti, jos olisitte tuuminut kahdesti, ennenkuin uhkasitte, ja kolmasti, ennenkuin yrititte pelottaa Tavannesia kourallisella maanmoukkia ja kalastajia. Huomenna olemme Vrillacissa, ja saatte täyttää velvollisuutenne! Ja vielä sananen, rouvani, — jatkoi hän pyörähtäen ympäri ja palaten hänen luokseen mentyään jo muutaman askeleen päähän. — Jos huomaan teidän matkalla vehkeilevän rakastajanne kanssa, niin en hirtä teitä, vaan hänet. Olen säästänyt häntä monesti, mutta tunnen hänet enkä luota siihen mieheen.

— Ettekä minuun, — sanoi kreivitär ja katsoi häneen kuutamon valaistessa kalpeita, jähmettyneitä kasvoja. — Eikö olisi parasta hirttää minut jo nyt?

— Etten olisi teille vaarallinen! — vastasi kreivitär kohottaen kättään ja osoittaen pohjoista kohti. — Etten murhaisi teitä jonakin yönä, herra! Sanon teille, että tuhannen, miestä kintereillänne ei ole niin vaarallisia kuin nainen lähellänne… jos hän vihaa teitä.

— Niinkö? — huudahti kreivi. Hänen kätensä lensi miekan kahvaan, ja miekka välähti kuutamossa. Mutta kreivitär ei liikahtanut, ei väistänyt; hän puri vain hampaansa yhteen, ja miekan terää katsellessa hänen silmänsä suurenivat.

Tavannesin käsi vaipui hitaasti. Sitten hän ojensi miekan, kahva edellä, kreivittärelle, joka tarttui siihen koneellisesti.

— Te pidätte itseänne kyllin urhoollisena tappaaksenne minut, — ivasi kreivi. — Ottakaa siis tämä ja iskekää, jos uskallatte. Se on terävä ja rintani on avoin. — Hän levitti käsivartensa kreivittärestä vain parin askeleen päässä. — Kas tässä, solisluun yläpuolella, on varmin paikka heikolle kädelle. Mitä, pelkäättekö? — jatkoi hän, kun kreivitär tuijotti häneen hämmästyneenä ja vavisten puristi miekkaa. — Te pelkäätte ja olette kuitenkin Vrillacista! Vain yksi isku oikeaan kohtaan, ettekä koskaan joudu syliini! Miettikääpä sitä. Ainoastaan yksi isku, ja saatte ehkä levätä hänen sylissään! Iskekää siis, rouva, — pitkitti hän säälimätöntä ivaansa, — jos uskallatte ja jos vihaatte minua. Kuinka teitä rohkaisisin? Löisinkö teitä? Sepä ei olisikaan ensimmäinen kerta. Taikka suutelisinko? Ahaa, se varmaankin tepsisi. Eikä se myöskään tapahtuisi vastoin tahtoanne, sillä se, mikä on teidän kädessänne, pelastaisi teidät siitä, jos tahdotte. Juuri nyt, — ja hän astui askeleen lähemmäksi, — nyt! — Hän kumartui, kunnes hänen huulensa melkein koskettivat toisen huulia.

Kreivitär hypähti taaksepäin. — Älkää! — huusi hän. — Oi, älkää! — ja pudottaen miekan kädestään hän purskahti itkuun kätkien kasvot käsiinsä.

Kreivi Hannibal kumartui rauhallisesti ja hapuiltuaan hetken pimeässä veti esille miekkansa lehtien seasta, minne se oli pudonnut. Hän pisti sen tuppeen ja vasta sitten virkkoi pilkallisesti:

— Minulla ei ole syytä pelätä liikoja. Te ette osaa vihata, rouva. Ja joka ei osaa vihata, ei osaa rakastaakaan. Tappio on hänen. Ellette voi iskeä yhtään iskua hänen puolestaan, niin ei teidän auta muu kuin haaveilla hänestä! — Ja kohauttaen halveksien olkapäitään hän pyörähti ympäri.

XXXIII.

VÄIJYTYS.

Matkalle lähtö aamun sarastaessa tuntui kolkolta ja pahaenteiseltä. Ilman täytti tuollainen harmaa sumu, jota tuuli puhaltaa Atlantilta läntisen Poitoun lakeille tasangoille. Hevoset, jotka sumun läpi häämöttivät jättiläissuuruisina, potkivat arastellen kylmiä kuolaimia. Miehet liikkuivat edestakaisin kantaen satuloita päänsä päällä, ja kompastellen toisiin maassa lojuviin satuloihin he sadattelivat hurjasti. Naiset kävivät kapinallisiksi kieltäytyen nousemasta makuulta tai huusivat sopimattomia sanoja, kun heidät väkisin ajettiin ylös vuoteiltaan hevosten luo.

Kreivitär katseli tätä kaikkea, ja häntä värisytti siinä odotellessaan, että Carlat tulisi auttamaan häntä satulaan. Hän oli näiden kolmen viime viikon aikana kokenut paljon surullista ja toivotonta, mutta tällainen pakollinen, alakuloinen matkalle lähtö väsynein hevosin ja vaikertelevin naisin olisi jo itsessään riittänyt masentamaan kotiin palaamisen iloa, vaikkei se olisi synkistynyt pelosta ja uhkauksista.

Hän, jonka tahto hallitsi heitä kaikkia, seisoi hiukan erillään muista ääneti ja synkkänä ja tähysti kaikkea, mitä tapahtui. Badelon kävi kuulemassa päiväkäskyä ja jaettuaan sitten ratsailla syötäviä viipaleita mustaa leipää lähti liikkeelle joukon etunenässä. Kreivi Hannibal jäi jälkijoukkoon Bigotin ja kahdeksan ratsumiehen seurassa, jotka olivat tähänkin asti kulkeneet viimeisinä. Hän ei ollut makuulta noustuaan lähestynyt kreivitärtä, ja tämä oli siitä kiitollinen. Mutta nyt, lähtiessään liikkeelle, kreivitär kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi hänen yhä seisovan paikallaan, haarniska yllä, ja nuoren naisen tunne-elämässä tapahtui yksi niitä äkillisiä muutoksia, joita miehen järki ei käsitä. Hän, joka puolen yötä oli heitellyt itseään vuoteellaan kiivaasti kapinoiden huomista kohtaloaan vastaan, kiivastui toisen vaiteliaisuuden ja kylmäkiskoisuuden vuoksi. Häntä alkoi äkkiä närkästyttää, että kreivi pysyi hänestä niin loitolla ja halveksi häntä. Hänen rintansa kohosi, ja punan noustessa kasvoille hän miltei vastoin tahtoaan pysäytti hevosensa ikäänkuin palatakseen kreivin luo ja tätä puhutellakseen. Samassa Carlatit ja muu seurue saavuttivat hänet katkaisten häneltä tien. Badelonin yksitoikkoinen ääni huusi: — Eteenpäin, rouva, eteenpäin! — Tämä oli merkki siitä, että päivän matka oli alkanut, eikä hän enää nähnyt kreiviä.

Sittenkään hän ei pitkään aikaan voinut karkoittaa mielestään tuota paikallaan liikkumatta seisovaa, sumun läpi häämöttävää olentoa, jonka teräsasussa kosteat valonsäteet kimaltelivat. Tie, jota pitkin Badelon johti heitä, kiemurteli lakeaa tasankoa. Ainoastaan siellä täällä kohosi jokin kukkula. He ratsastivat aluksi hitaasti, mutta mitä enemmän hevoset lämpenivät ja tottuivat juoksuun, sitä nopeammaksi kävi vauhti, ja naiset, jotka tunsivat jäsenensä helliksi ja aroiksi, alistuivat kärsimyksissä. Kukkulat olivat täällä päin tuskin muuta kuin multatöyryjä, joita merestä nouseva, matalalla hiipivä sumu kätki katseelta. Väliin näkyi pahkuraisia vaivaistammia, häipyen jälleen salaperäisesti. Ne olivat kaameita puita, oksat toisenlaisia kuin tavallisissa metsissä, ja kasvoivat harmaassa maassa, jolla ei ollut taivaanrantaa eikä rajaa. Matkailijoittemme mielestä, heidän ratsastaessaan niiden ohi, ne näyttivät ilkeän painajaisen väsyneiltä haamuilta.

He kulkivat edelleen kumaraselkäisen Badelonin jäljessä, milloin käyden, milloin ravia, mutta useimmiten väsähtänyttä hölkkäjuoksua. Toisinaan sumu oli niin sakea, että he näkivät vain juuri edessään ratsastavien kohoilevan ja vaipuvan satuloissaan. Toisinaan taas ilma hiukan selveni, verho nousi vähän, niin että minuutin tai parin aikana saattoi nähdä karuja, muokkaamattomia ja kivisiä peltoja taikka laajoja nummia, joilla siellä täällä kasvoi tiheää kääpiöpensaikkoa tai tuulen pieksämää havumetsikköä. Jotkut heistä katselivat ympärilleen ja näkivät tämän, mutta useimmat jatkoivat matkaansa pahantuulisina näkemättä mitään, maltittomina niistä vaivoista, joita tämä käsittämätön pako tuotti.

Ollaksemme oikeudenmukaisia Tignonvillelle on myönnettävä, että hän ei kuulunut viimeksimainittuihin. Hän näytti päinvastoin olevan paremmalla tuulella sinä päivänä, ja kun nyt niin moni osoitti raukkamaisuutta, esiintyi hän edukseen. Puhellen ja naureskellen erityisen iloisena hän ratsasti Carlatin rinnalla karttaen kreivittären seuraa. Eikä häneltä myöskään sumun hälvetessä jäänyt milloinkaan huomaamatta sille kohdalle tietä sattunut rajakivi taikka vakuuttamatta Badelonille, että he olivat oikealla tiellä.

— Kello kaksitoista olemme Légessä, — huudahti hän usein. — Ja jos herra kreivi pysyy suunnitelmassaan, voimme ehtiä Vrillaciin illalla auringonlaskun aikaan Challansin kautta.

Ja Carlat vastasi joka kerta: — Niin, herra, jos matkustamme Challansin kautta, niin se on.

Hänen ennustuksensa toteutuikin siinä kohden, että he keskipäivällä laahustivat väsyneenä karavaanina Légen kylään, missä tie Nantesista Olonneen kääntyy etelään Poitoun tasangon yli. Kreivi Hannibal saapui sinne ratsullaan tuntia myöhemmin, seurassaan kuusi kahdeksasta ratsumiehestään. Puheltuaan pari minuuttia Badelonin kanssa, joka tarkasti hevosia, hän viittasi Carlatia luokseen.

— Luulenpa meidän ehtivän, jos matkustamme Challansin kautta, — vastasi
Carlat. — Täältä on sinne seitsemän tunnin ratsastusmatka.

— Penikulman verran, mutta siellä on kaalamoita ja myöskin eräs paha suo, ja kun rouva ja naisväkeä on mukana…

Taloudenhoitaja epäröi. — Niin luulen, — vastasi hän hitaasti, ja hänen katseensa harhaili pitkin harmaata, sumuista maisemaa, jota vastaan kylän vaivaiset hökkelit kohosivat alastomina ja kurjina. Matala tammitiheikkö suojasi tätä paikkaa lounaistuulilta; muut kolme sivustaa olivat avoinna.

— Hyvä on, — sanoi Tavannes lyhyesti. — Olkaa valmis lähtemään kymmenen minuutin kuluttua. Te saatte opastaa.

Mutta kun kymmenen minuuttia oli kulunut ja seurue oli lähtövalmiina, niin kaikkien hämmästykseksi taloudenhoitajaa ei löytynyt mistään. Tuimiin huutoihin ei kuulunut vastausta. Yhtä tulokseton oli kylässä toimeenpantu kiireellinen etsintäkin. Sitten kävi selville, että herra de Tignonville oli ainoa, joka oli nähnyt taloudenhoitajan tämän keskusteltua kreivin kanssa, ja silloin Carlat oli noussut satulaan ja näyttänyt lähtevän Challansiin vievää tietä pitkin.

— Niin, herra kreivi, — vastasi Tignonville varjostaen kädellä silmiään ja katsellen puusikermää kohti. — En nähnyt, mille suunnalle hän kääntyi, mutta hän oli tuon metsikön pohjoislaidalla, kun näin hänestä viimeisen vilauksen. Jotenkin tuolla kohtaa! — Hän osoitti paikkaa, missä Challansin tie kiersi metsänreunaa. — Kun olemme sivuuttaneet tuon paikan, niin luulen, että näemme hänet.

Kreivi Hannibal murahti jotakin partaansa ja kääntyi satulassaan katsoen pitkin tietä, jota pitkin oli saapunut. Muutaman sadan sylen päässä näkyi pari kolme tummaa pilkkua lähenevän tasangon poikki.

— Olkaa siis oppaana, yhdessä Badelonin kanssa. Älkää säästäkö kannuksia tai piiskaa. Kumpikin on tarpeen, jos haluamme nukkua lämpimässä ensi yönä.

Tignonville nyökkäsi myöntävästi ja kääntäen nopeasti hevosensa ratsasti joukon etunenään heikko hymy huulillaan. Pian lähti pääjoukko liikkeelle hänen takanaan, ja kreivi Hannibal ja kuusi miestä jäivät viimeisiksi. Sumu, joka oli keskipäivällä hiukan hälvennyt, sakeni jälleen, ja heidän tuskin ehdittyään ulos metsiköstä häipyivät jo puut heidän takanaan näkyvistä. Eipä kumma, että Carlatia ei näkynyt. Sadan askeleen päässä oli kaikki täydellisesti piilossa.

Ratsastettiin läpi harmaan maailman, joka oli niin epämääräinen, niin epätodellinen, että ratsastajista tuntui kuin he yhä seisoisivat samalla paikalla, painajaisen vallassa. Milloin he torkkuivat, milloin taas äkkiä hytkähtivät hereille. Väliin ravia, sitten taas käyntiä ja uudelleen ravia. Kaikki toistui lukemattomia kertoja, naisten hytkyessä kurjissa satuloissaan, hevosten kompastellessa ja miesten sadatellessa niitä.

Kas! Vihdoinkin näkyi La Garnache, ja tie kääntyi jyrkästi etelään Challansia kohti. Kreivitär nosti päätään ja katseli ympärilleen. Hän tiesi, että tuolla saataisiin pian nähdä kirkko ja tuolla vanha torni, jonka taru tiesi noitien tai kartagolaisten rakentaneen. Ja tuolla lännessä Noirmoutierin puolella olivat laveat suolapitoiset suot. Sumu peitti ne kaikki, mutta pelkkä tietoisuus siitä, että ne olivat siinä, joudutti hänen sydämensä sykintää, nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä ja helpotti pitkää matkaa Challansiin.

Challansissa he viipyivät puoli tuntia virkistäen hevosia vedellä, johon oli sekoitettu hiukan guignoletia, tämän seudun viiniä. Naisillekin annettiin annos samaa lääkettä. Hiukan kello seitsemän jälkeen he aloittivat retkensä viime taipaleen, kulkien seutua, jota ei sumukaan voinut rakkauden silmiltä verhota. Tuolla kohosi Soullansin tuulimylly! Ja tuonne vanhan puun juurelle oli kaivanut pesänsä se harmaa susi, joka oli repinyt kaksi lasta Tornicista. He olivat jo vähän matkaa ratsastaneet kreivittären alueella. Nyt oli jäljellä enää vajaa penikulma. Suolainen tuoksahdus, merenrannalla syntyneelle kuin uusi elämä, lehahti heitä vastaan kallioisesta lahdenpoukamasta, joka väikkyi heidän tiensä vierellä milloin kuultavan kirkkaana, milloin taas tummeten. He voivat jo melkein kuulla Biskajanlahden aaltojen kumeata kohinaa rantakallioita vasten.

Tignonville kääntyi hymyillen katsomaan kreivitärtä, ja tämä luuli käsittävänsä hänen sekä katseensa että ajatuksensa. Mutta kun nuoren naisen silmät sillä hetkellä olivat kosteat kyynelistä, jäi häneltä huomaamatta, mitä tämä omituinen, osittain varoittava, osittain riemuitseva katse oikeastaan merkitsi. Eikä ollutkaan kumma, että hän kyyneltyi, sillä tuolla, muutaman minuutin matkan päässä, missä yksitoikkoisesta tasangosta alkoi kalastajakylän ympärillä kohota matalia kunnaita, vihreitä maan puolella, paljaita ja jyrkkiä merelle päin, hän näki jo tien varrella kappelin, jossa hänen hoitajattarensa oli hänen pikku lapsena ollessaan lukenut rukouksiaan. Kappelin kohdalla yhtyi Commequiersista tuleva tie siihen, jota kreivitär juuri ratsasti, ja siitä muutaman sadan sylen päässä, kun oli kiemurreltu kunnaiden välitse, päästiin alas rantaan ja kivitetylle viertotielle ja hänen kotiinsa.

Tämä näky toi Carlatin hänen mieleensä, ja huutaen Tignonvilleä hän kysyi, mitä tämä tuumi siitä, ettei taloudenhoitajaa vieläkään näkynyt.

— Hän on vannaankin ehtinyt meitä niin paljon edelle! — vastasi
Tignonville oudosti naurahtaen.

Tignonville pakotti ratsunsa perääntymään, kunnes se oli kreivittären rinnalla. — Älkää sanoko mitään! — kuiskasi hän, — mutta katsokaa eteenne, niin näette, odotetaanko meitä!

— Odotetaanko? Kuinka he voisivat meitä odottaa? — huudahti kreivitär punan syöksähtäessä poskille.

Tignonville nosti sormensa huulilleen katsahtaen varoittavasti
Badelonin kumaraa selkää, joka hytkyi ylös ja alas heidän edessään.
— Jos Carlat on ehtinyt ennen meitä, niin hän on kertonut heille, —
virkkoi hän alentaen ääntään ja kumartuen kreivittären puoleen.

Kreivitär katseli häntä hämmästyneenä, huulet raollaan; sitten alkoi asia hitaasti selvitä hänelle, ja hänen katseensa muuttui tylyksi.

— Miksi te siis sanoitte, — kysyi hän, — että se tie oli pitempi? Jos meidät olisi saavutettu, olisi se ollut teidän syynne, kaikesta päättäen!

Tignonville puraisi huultaan. — Mutta eihän meitä ole saavutettu, — väitti hän. — Ja teidän on päinvastoin kiittäminen minua aivan toisesta syystä.

— Joka ehkä on minulle yhtä vastenmielinen! — vastasi kreivitär kiivaasti. — Mistä siis?

— Mistä minun on teitä kiittäminen? — toisti kreivitär alentamatta ääntään. — Puhukaa, herra, olkaa niin hyvä. — Tignonville ei ollut milloinkaan nähnyt kreivittärellä sellaista silmäystä.

— Siitä tosiseikasta, — sanoi hän suutuksissaan kreivittären katseesta ja äänenpainosta, — että kun saavutte kotiinne, huomaatte olevanne emäntä omassa talossanne! Eikö se ole teistä minkään arvoista?

— Carlat on kutsunut taikka ainakin hänen piti kutsua, — vastasi Tignonville. — Tästä lähtien herra kreivin käy huonosti, — jatkoi hän riemuitsevalla äänellä, — jollei hän kohtele teitä paremmin kuin tähän asti. Siinä kaikki!

— Tarkoitan, rouva… mutta tuollapa he ovatkin! Kelpo Carlat! Hän on toiminut erinomaisesti!

— Niin, tuollahan he ovat! Ja te olette valtiaana omalla alueellanne. Vihdoinkin olette vapaa ja siitä saatte kiittää minua! Katsokaa! — Ja riemuissaan välittämättä siitä, ymmärsikö Badelon vai eikö, hän viittasi eteenpäin eräälle kohtaa, missä tie kiemurteli kahden matalan kukkulan välitse. Laskevan auringon viime säteet viipyivät välähdellen kymmenkunnan keihään terissä, jotka näkyivät toisen viheriöivän kummun takaa. Hänen vielä puhuessaan nousi kummulle seisomaan mies, joka viittasi alempana oleville seuralaisilleen. Ja takaa ilmestyi vielä silmänräpäykseksi pieni, keihääseen kiinnitetty lippukin, joka liehui hetken ja katosi näkyvistä.

Heidän katsellessaan katseli myös Badelon, kirosi hiljaa ja käänsi hevosensa tien poikki seurueen eteen.

— Jacques! — huusi hän vasemmalla puolellaan olevalle miehelle, — ratsasta henkesi edestä kreivin luo sanomaan, että täällä meitä väijytään! — Ja kun tottunut sotilas pyörähytti hevosensa ympäri ja kiiti pois, käänsi Rooman ryöstäjä synkät ja uhkaavat kasvonsa Tignonvilleä kohti. — Jos tämä on teidän työtänne, — sähisi hän, — niin kiitämme teitä siitä helvetissä! Sillä siellä useimmat meistä ensi yönä nukkuvat! Nuo tuolla ovat Montsoreaun keihäitä, ja hänellä on joukossaan sellaisia, jotka ovat vaarallisempaa väkeä kuin hänen omat miehensä! — Sitten hänen äänensä muuttui. — Miehet rintamaan! — huusi hän ikäänkuin ravistaen yltään kaiken teennäisen. — Ja te, rouva, nopeasti jälkijoukkoon ja naiset mukaanne. Nyt, miehet, eteenpäin, vetäkää miekkanne! Valmiit, valmiit, he tulevat!

Hetken aikaa vallitsi hillitön hämminki, epäjärjestys ja kauhu, hevoset tyrkkivät toisiaan, naiset kirkuivat tarrautuen miehiin, miehet riistäytyivät irti ja tunkivat etunenään. Onneksi ei vihollinen hyökännyt heti, kuten Badelon oli odottanut, vaan näyttäydyttyään laakson suulla noin kolmensadan askeleen päässä jäi jostakin syystä epäröimään. Tämä viivytys antoi Badelonille aikaa järjestää seitsemän miekkamiestään rintamaan, mutta todellisesta vastuksesta ei voinut olla puhettakaan, kuten hän hyvin tiesi. Mutta kukaan ei ollut vastarintaan niin haluton kuin Tignonville.

Kun nuorelle miehelle selvisi totuus ja mitä hän oli saanut aikaan, oli hän hetken aikaa jähmettyneenä kauhusta. Badelon oli jo kahdesti hävyttömin sanoin kutsunut häntä, ennenkuin hän heräsi toimintaan. Sittenkin hän viivytteli vielä muutaman sekunnin koettaen tavata kreivittären katseen, epätoivo omissa silmissään, mutta turhaan. Kreivitär oli kääntänyt päänsä katsellen taakseen ikäänkuin sieltä, ainoastaan sieltä, apu saattaisi tulla eikä häneltä. Ja Tignonville älysi, että se oli oikeudenmukaista. Ja ääneti, synkkänä, vielä julmemman näköisenä kuin itse Badelon, sotavanhus, joka tunsi tällaisen kahakan juonet ja keinot, hän kannustaen hevostaan ratsasti rintaman sivustalle.

— Nyt, valmiit! — huusi Badelon uudelleen, nähdessään vihollisen liikehtivän. — Kas, Jumalan kiitos, kreivi saapuu! Seis! Seis! —

Aivan viime hetkellä kuultuaan laukkaavien hevosten kopsetta hän seisoi nyt jalustimissaan katsellen taakseen. Niin, sieltä kreivi Hannibal tuli noin kaksitoista askelta miestensä edellä. Mutta vieläkin näytti taistelu toivottomalta. Tosin tuli kreivin kanssa kuusi miestä, mutta sittenkin oli vihollinen ylivoimainen, kolme yhtä vastaan. Mutta hänen lähestymisensä keskeytti hetkeksi vihollisten etenemisen, ja ennenkuin he ehtivät lähteä uudelleen liikkeelle, oli hän jo päässyt naisten luo, ja kreivitär huomasi häneen katsahtaessaan, ettei ollutkaan turhaan odottanut apua, vaikka heidän asemansa olikin niin pulmallinen. Kreivi Hannibalin silmissä leimusi synnynnäisen soturin riemu, ja hänen äänensä kajahteli kirkkaana ja selvänä melskeessä.

— Badelon, sinä ja kaksi muuta jäätte rouvan luokse! — huusi hän. —Seuratkaa viidenkymmenen askeleen päässä, ja meidän murrettuamme rintaman ratsastakaa läpi! Toiset mukaani! Nyt eteenpäin, miehet, ja näyttäkää hampaitanne! Tavannesin nimessä! Vielä me heille näytämme!

Ja hän kiiti eteenpäin johtaen ja jätti naiset jälkeensä. Häntä vastaan tulla tömisi pengertä alas Montsoreaun asestettu joukkue kahdessa rivissä, ja heidän mukanaan tusina kalpeakasvoista, tuikeasilmäistä ja mustapukuista pappia, jotka kimeästi julistivat kirkon kirousta. Tuska kouristi kreivittären sydäntä hänen tätä kuunnellessaan, odottaessaan ja katseella seuratessaan kreivi Hannibalia, joka ratsasti noin hevosenpituuden verran miestensä edellä, ainoastaan Tignonville vierellään.

Hän pidätti hengitystään… eikö yhteentörmäystä koskaan tule? Hän ei olisi liikahtanut paikaltaan, jollei Badelon olisi tarttunut hänen ohjaksiinsa ja pakottanut häntä ratsastamaan eteenpäin. Ja silloin juuri, kun hän lähti liikkeelle, he iskivät yhteen! Kiljahdukset, hurjat huudot ja erään hevoskonin kaamea valitus viilsivät ilmaa molempien joukkojen rynnätessä toisiaan vastaan. Hevosia näkyi kaatuvan, toisia hypähti pystyyn, aseet välähtelivät, miehet iskivät miekoillaan, jotkut olivat jo käsikähmässäkin. Kreivitär ei käsittänyt, mitä oikeastaan tapahtui, miten heidän kävi, kuka kaatui lävistettynä, keitä olivat nuo, jotka yhä taistelivat mies miestä vastaan, kiertäen toinen toisensa hevosen ympäri, taikka nuo miehet oikealla ja vasemmalla puolella, sillä Badelon raastoi hänet mukaansa jouduttaen hänen hevostaan piiskalla ja kannuksilla, ja ne kaksi, jotka nelistivät hänen edellään estäen häntä seuraamasta taistelun kehitystä, ratsastivat rohkeasti sen ainoan miehen yli, joka yritti katkaista heidän tietään. Vilaukselta näkyivät tämän miehen kasvot, juuri kun hänen ratsunsa kääntymäisillään sai miekaniskun ja kaatui sivulle hänen päälleen. Vaikka nämä kasvot nyt olivat pelosta vääristyneet, eikä kreivitär ollut niitä nähnyt kuin kerran ennen, tunsi hän ne kuitenkin. Ne olivat sen miehen kasvot, joka Angersin kirkon portailla oli tavoittanut hänen katsettaan, sama laiha, mustapukuinen mies, joka nyt oli ruvennut kirkon soturiksi… omaksi onnettomuudekseen.

Pääsisivätkö he läpi? Kyllä, tie oli auki heidän edessään. Taistelun pauhu ja sadatukset loittonivat jo heidän takanaan. Hevoset hoippuivat ja olivat melkein vaipua maahan heidän allaan, mutta Badelon tiesi, ettei nyt ollut aikaa sääliä. Rautaisten kavioiden kopsetta kuului takaa, ja vainoojat saattoivat millä hetkellä hyvänsä olla kintereillä. Hän piiskasi hevosia edelleen, kunnes kalastajakylän pienet töllit näkyivät kummallakin puolen tietä ja tie haaraantui, jolloin kreivitär oudon innokkaasti huudahti: — Vasemmalle! Ja yhä he riensivät, kunnes heidän edessään äkkijyrkänteen alla näkyi merenranta ja edempänä harmaa valtameri vyöryi raskaina maininkeina.

Vuoksi oli korkeimmillaan. Ajopenger johti sen läpi näyttäen vain kapealta nauhalta, jota tummenevat aallot nuoleskelivat. Tämän nähdessään Badelon örähti helpotuksesta, sillä toisella puolen kohosi Vrillacin linna portteineen ja torneineen tummana länsitaivasta vasten, ja hän huomasi kreivittären puhuneen totta sanoessaan, että kymmenen miestä riitti sitä puolustamaan tuhatta vastaan.

He laskeusivat kompastellen rinnettä alas rantaan ja antoivat hevostensa ravata ajopengertä pitkin. He ratsastivat nyt hitaammin, kääntyen usein katsomaan taakseen. Naispalvelijat olivat seuranneet heitä niin hyvin kuin taisivat. Muutamat heistä itkivät hermostuneesti, mutta tarrautuen samalla hevosiinsa, vieläpä niitä kiirehtienkin. Näin he sekaisin ennättivät nostosillalle, eikä ainoatakaan takaa-ajajaa näkynyt ajopenkereellä, ja ratsastaen sillan poikki he katosivat portin holvikäytävään.

Täällä ystävälliset kädet, Carlat etunenässä, tervehtivät heitä ja auttoivat laskeutumaan maahan, ja kreivitär näki ikäänkuin unessa, kuinka tämä tuttu paikka oli kuin vieras: portilla, missä hän lapsena oli leikkinyt, välkkyi aseita ja lyhtyjen valoa; miehet, joiden karkeat kasvot olivat hänelle lapsuudesta saakka tuttuja, seisoivat nostosillan ketjujen ja vintturin ääressä. Toiset puhaltelivat tulta, muutamat taas jakelivat sytyttimiä. Vanhat palvelijat kerääntyivät hänen ympärilleen, ja naiset tuijottivat häneen pelästyneinä ja itkien. Hän näki tämän kaiken yhdellä silmäyksellä, valot, tummat varjot ja tulen äkillisen heijastuksen käytävän holvikatossa ja kääntyi katsomaan sitä tietä, jota he olivat juuri saapuneet, hämärää ajopengertä ja sen takana häämöittävää matalaa, tummaa, nopeasti hämärään verhoutuvaa rantaa. Silloin hän puristi kätensä ristiin.

Toinen niistä miehistä, jotka olivat ratsastaneet hänen edellään, vastasi Badelonin menneen takaisin.

— Takaisin? — toisti kreivitär. — Kuka tuolla tulee? — kysyi hän sitten kiihkeästi, varjostaen kädellä silmiään.

Kaksi olentoa ilmestyi hämärästä ratsastaen hitaasti ja vaivaloisesti ajopengertä pitkin. Toinen heistä oli La Tribe, jonka hevonen ontui, toinen oli eräs ratsumies, joka oli saanut otsaansa iskun ja kiroili nyyhkytystensä lomassa.

Pappi ravisti päätään. Ratsumies pyyhki verta silmiltään nähdäkseen paremmin, mutta näytti olevan aivan huumaantunut ja lörpötteli vain outoja sanoja oudolla murteella.

Kreivitär polki jalkaansa tuskissaan. — Enemmän valoa tänne! — huusi hän. — Eiväthän he muuten osaa tänne! Ja menköön kuusi miestä ajopenkereelle heitä vastaan, vai aiotteko jättää heidät teurastettaviksi ihan linnan eteen?

Mutta Carlat, joka ei ollut saanut koolle enempää miehiä kuin tusinan verran, ravisti päätään. Ajopenkereen toinen pää oli jo peittynyt hämärään, ja ennenkuin kreivitär ehti toistaa käskynsä, kuului sieltä pimeän läpi rajuja ääniä taistelun melskeestä, ikäänkuin nälkäisten kalalokkien huutoja. Naiset perääntyivät kynnyksen poikki sisälle Carlatin huutaessa nostosillan ketjuja hoitaville miehille, että he olisivat valmiit, ja ylempänä tähystysaukoissa oleville, että he sammuttaisivat tulet ja laukaisisivat hänen antaessaan merkin. Ja sitten he kaikki odottivat, kreivitär etumaisena, tähystellen pimeään yöhön. Ei mitään näkynyt.

Sitten kuului etäistä melskettä, ja sitä seurasi kirous, huudahdus, ja taas oli hiljaista! Tämä uudistui toisenkin kerran, mutta tällä kertaa hiukan lähempää ja selvemmin, eikä sitä nyt seurannutkaan äänettömyys, vaan ontuvan hevosen hidas astunta. Jälleen kumisi yössä kaameana, epätodellisena askelten töminä, kuului aseiden kalsketta, sitten kiljahdus, naurahdus, ja samassa ilmestyi hitaasti pimeästä esiin ontuva hevonen pää riipuksissa, selässä mies — tai oliko tuo mies? — aivan lyyhistyneenä satulassa, ja hänen jalkansa heiluivat velttoina. Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisivat hevonen ja mies olleet yksinään, aavemaisina parina, sitten tuli näkyviin heidän kintereillään kaksi olentoa, jotka hyökkäilivät edestakaisin, milloin läheten, milloin taas edeten kauemmaksi takaisin pimeään. Toinen heistä, kumarahartiainen mies, kyyristyneenä satulassaan, käytti miekkaansa molemmin käsin toisen suojatessa häntä keihäällä. Ja sitten sukelsi yöstä esiin joukko tummia olentoja ahdistaen heitä ja ajaen heitä edellään.

Carlatin mieleen juolahti muuan tuuma. — Laukaiskaa! — huusi hän, ja neljä pyssymiestä ampui vainolaisten joukkoon. Eräs mies kaatui, toinen kiljahti, ja muut peräytyivät. Hevonen jatkoi matkaansa aavemaisesti, pää riipuksissa, kunnes muuan miehistä juoksi sitä vastaan ja tarttuen sen päähän veti sen nostosillan yli. Ratsun jäljessä astui sillan yli Badelon, jolla oli polvessaan ammottava haava, ja Bigot, jonka monet haavat vuotivat verta. He seisoivat kahden puolen satulaa, hymyillen tylsästi hevosen selässä istuvalle miehelle.

— Jättäkää minut! — mutisi tämä. — Jättäkää minut rauhaan. — Hän liikutti kättään heikosti, ikäänkuin se olisi pidellyt miekkaa; sitten hänen päänsä vaipui syvemmälle. Hän oli kreivi Hannibal. Häneltä oli murtunut reisiluu, ja käsivarressa oli keihäänkärki.

— Eikö sieltä tule muita? — kuiskasi hän värisevällä äänellä. — Eikö ketään? Tignonville… minun…

XXXIV.

KUMMAN VALITSETTE, ROUVA?

Seuraavan aamun harmaassa sarastuksessa, tuntia ennen auringon nousua, saapui linnaan tieto Tignonvillen kohtalosta. Sumu, joka edellisenä iltana oli verhonnut etujoukon ja yön tulon, pysytteli vielä aamupuolellakin sakeana, ja vain vähitellen se vastahakoisesti loittoni sallien aamun paljastaa sen, mitä yöllä oli jäänyt ajopenkereen päähän. Ensimmäinen, joka sen huomasi, oli holvikäytävän katolla seisova Carlat. Hän hieroi tähystelemisestä väsyneitä silmiään tuijottaen siihen uudelleen sumun läpi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi jälleen ollut Ste. Croix-torilla Angersissa. Oliko siis koko matka vain unennäköä ja paluu tänne kotiin vain painajainen? Mutta vaikka hän kuinka hieroi silmiään ja tuijotteli parhaansa mukaan, ei tuo ruma kummitus kuitenkaan kadonnut; sen ääriviivat kävivät päinvastoin yhä selvemmiksi usvan alkaessa kohota yläilmoihin harmaan, raskaasti aaltoilevan meren pinnalta. Hän kutsui luokseen toisen miehen ja pyysi tätä katsomaan.

— Se on hirsipuu, — vastasi mies naurahtaen kuin hölmö. He olivat siellä vartioineet koko yön. — Jumala varjelkoon meitä siitä!

— Luultavasti heidän vankiensa hirttämistä varten, — vastasi mies juron käytännöllisenä. Sitten tuli saapuville muitakin miehiä jääden tuijottamaan ja mutisten partaansa. Pian oli holvikäytävän katolla koolla kahdeksan tai kymmenen miestä katselemassa herkeämättä manterelle päin ja puhelemassa tästä ilmiöstä. Jonkun ajan kuluttua näkyi ajopengertä pitkin lähenevän mies valkoinen lippu kädessä.

Nähdessään miehen Carlat lähetti erään noutamaan pappia. — Hän on viisas mies, — mutisi hän, — ja tuo näyttää minusta epäilyttävältä. Ja varokaa, — huusi hän vielä sanan viejälle, — ettei tämä juttu tule neidin korviin! — Vaistomaisesti hän täällä kreivittären lapsuudenkodissa yhä nimitti tätä neidiksi.

Sanan viejä toi pian mukanaan La Triben, jonka pää näkyi portailla juuri kun airut pysähtyi alhaalla portin eteen. Carlat viittasi pappia tulemaan lähemmäksi. La Tribe veti syvän henkäyksen suolaista meri-ilmaa ja loi katseensa pitkälle, matalalle usvaiselle rannalle huomaten penkereen päässä kömpelön, ruman laitteen; sitten hän katsahti alaspäin ja kohtasi lähetin katseen. Kului hetkinen, ennenkuin kukaan puhui; porttikäytävän katolle jääneet miehet, jotka olivat seuranneet lähetin tuloa, näyttivät olevan kiihtyneitä.

— Minulla on viesti, — aloitti mies vihdoin selvällä ja kuuluvalla äänellä, — Vrillacin valtiattarelle. Onko hän läsnä?

— En! — vastasi lähetti niin kiireesti, että joku miehistä hymähti. Hän näytti jonkinlaiselta kirkon palveluksessa olevalta maallikolta, lukkarilta tai vahtimestarilta, ja oikeastaan hänellä oli sellainen pukukin, sillä hänellä oli yllään pölyinen, musta kaapu ilman miekkaa, vaikka hänellä olikin vyö. — En! Mutta jos rouva tulisi portille puhumaan kanssani…

— Älkää luulkokaan mitään sellaista! — tiuskasi Carlat. — Ettekö usko hänellä olevan muuta tekemistä kuin kuunnella roistojoukon airuita?

— Jollei viitsi kuulla, saa hän sitä katua kaiken elinaikansa! — vastasi mies tylysti. — Näin kuuluu osa viestistäni.

Hetken aikaa vallitsi äänettömyys, sillä La Tribe harkitsi asiaa. —
Kenen luota tulette? — kysyi hän vihdoin.

— Hänen ylhäisyytensä Saumurin maaherran ja hänen ylhäisyytensä Angersin piispan luota, — vastasi lähetti liukkaasti, — jota edustaa hänen sijaisensa, sekä muiden laillisesti kokoontuneiden luota, jotka tulevat poistumaan yhtä lainkuuliaisesti, jos heidän ehtonsa täytetään. Minä tulen myöskin erään aatelismiehen herra de Tignonvillen puolesta, jonka sanotaan olevan täältä päin kotoisin ja joka on heidän vankinaan ja tuomittu tänä iltana auringon laskiessa kuolemaan, jollei esitettäviini ehtoihin suostuta.

Katolla oltiin kauan aikaa hiljaa. Miehet tuijottivat herkeämättä alaspäin, eikä ilme kenenkään kasvoilla muuttunut, sillä tämä uutinen ei hämmästyttänyt ketään. — Miksi hänen täytyy kuolla? — kysyi La Tribe vihdoin.

— Niin, entä ehdot? — toisti La Tribekin nyökäten uudelleen. — Mitkä ne ovat?

— Siinä tapauksessa ne jäävät sanomatta! — tiuskasi Carlat raivostuneena. — Sen pituinen se! Ja mitä teihin tulee, niin laittautukaa täältä sukkelaan, ennenkuin teemme teistä maalitaulun!

— Mutta mitä? — huudahti La Tribe tarttuen Carlatin hartioihin saadakseen hänet vaikenemaan. — Mutta mitä? Sanokaa sanottavanne, mies, puhukaa suunne puhtaaksi.

Pitäkää sitten suunne kiinni! — ärjyi Carlat uudelleen. — Sillä häntä te ette näe. Laputtakaa vain tiehenne, ja tappakoon teidät rutto!

Mies kohautti olkapäitään, kääntyi ja lähti kaikkien katolla olijoiden seuratessa häntä katseillaan yhtä jännittyneinä. Mutta astuttuaan parikymmentä askelta mies kääntyi ja palasi.

— Olkoon menneeksi, —sanoi hän katsahtaen ylöspäin harmistuneena. — Toimitan täällä asiani, koska ette päästä minua rouvan luo. Mutta minulla on myöskin kirje herra de Tignonvilleltä, enkä voi jättää ainakaan sitä kenellekään muulle kuin rouvalle itselleen. — Puhuessaan mies näytti harmaata, ohutta paperiliuskaa, luultavasti jonkin messukirjan alkulehteä. — Katsokaa tätä! — jatkoi hän, — ja pankaa mieleenne tämä varoitus! Jos hän ei saa tätä, vaan kuulee jäljestäpäin, että hänelle tarjoutui…

— Tahdotteko kuulla ne? — kysyi mies hermostuneesti lipoen huuliaan. — Te ette siis salli minun tavata rouvaa eikä puhua hänen kanssaan kahden kesken?

— Siis kuulkaa. Hänen ylhäisyytensä tietoon on tullut, että eräs Hannibal de Tavannes, joka on syypää niin kammottavaan rikokseen kuin pyhänhäväistykseen sekä muihinkin raskauttaviin rikoksiin, on piiloutunut tänne. Hän vaatii, että mainittu Hannibal de Tavannes on jätettävä hänen käsiinsä rangaistavaksi, ja jos hänet luovutetaan tänä iltana ennen auringonlaskua, on hänen ylhäisyytensä puolestaan luovuttava teille mainitun herra de Tignonvillen vapaana ja vammattomana sekä poistuva Vrillacin alueelta. Mutta jos kieltäydytte… — miehen katse harhaili kaidetta reunustavien tarkkaavia kasvoja pitkin — niin auringon laskiessa hän hirttää mainitun herra de Tignonvillen hirsipuuhun, joka on aiottu Tavannesia varten, ja sitäpaitsi hävittää Vrillacin maat ja mannut aina etäisimpään kolkkaan asti.

Portilla vallitsi pitkä äänettömyys. Muutamat miehistä herkeämättä tuijottaen puhujaan liikuttivat leukojaan kuin olisivat jotakin pureskelleet. Toiset katsahtivat sivulleen kohdaten toveriensa merkitsevän katseen ja käänsivät silmänsä uudelleen puhujaan. Mutta ei kukaan puhunut mitään. Lähetin takana alkoi aamurusko punertaa itäisellä taivaalla, leviten ja käyden yhä heleämmäksi. Ilmakin muuttui lämpöisemmäksi, ja harmaa meri linnan alapuolella alkoi väikkyä vihertävänä. Parin minuutin kuluttua aurinko, jonka hehkuva kerä jo tirkisti Ranskan matalien kunnaiden yli, nousisi yli taivaanrannan.

Lähetti liikahteli levottomana, kun ei kuulunut vastausta. — No, — huusi hän, — minkä vastauksen saan viedä?

— Olen täyttänyt tehtäväni. Eikö kukaan tahdo antaa rouvalle tätä kirjettä? — huusi lähetti ojentaen sitä miehiä kohden. — Antakaa vastaus nyt, sillä minä lähden.

— Ottakaa kirje! — Tämä käsky kuului miesten takaa ja lausuttiin äänellä, joka sai heidät säpsähtämään. Kääntyessään niin nopeasti kuin piiskan sivaltamina he näkivät kreivittären seisovan portaiden yläosaa peittävän katoksen likellä. He arvasivat hänen kuulleen koko keskustelun tai ainakin suurimman osan siitä, mutta nouseva aurinko paistoi säteilevässä kirkkaudessaan suoraan hänen kasvoihinsa juuri tällä hetkellä ja antoi hänen kasvoilleen erehdyttävän, ruusuisen hohteen luoden eloa tuskallisiin, surullisiin silmiin. Oli vaikea arvata, oliko hän kuullut, vai eikö. — Ottakaa kirje, — toisti hän.

Hän katsahti kysyvästi La Tribeen, mutta saamatta vastausta. Hän oli juuri aikeissa lähteä alas kreivittären määräyksen mukaan, kun pelästynyt huuto pääsi katolla seisovilta miehiltä, jotka yhä katselivat kaiteen yli. Lähetti oli heiluttanut kirjettä ilmassa houkutellakseen sillä vielä viimeisen kerran, mutta pidellyt sitä huolimattomasti, sillä kevyt tuulahdus, joka oli yhtä petollinen kuin odottamatonkin, oli puhaltanut sen hänen kädestään. Kuullessaan huudon kreivitär juoksi kaiteen luo ja näki paperin liehuvan ilmassa noin viidenkymmenen askeleen päässä lähetistä. Se leijaili hetkisen sinne tänne, milloin kohoten korkeammalle, milloin laskeutuen maata kohden; sitten se kevyenä kuin untuva kosketti vedenpintaa alkaen vajota.

Lähetti raivosi ja polki jalkaa vimmoissaan. Mutta kreivitär seurasi sitä katseellaan ääneti, kunnes matala, valkoharjainen aalto tyrskähti pienen venhon yli, joka vaipui sanomineen.

Lähetti, joka myöskin oli vaiennut, tuijotti hetken veteen, sitten kohautti olkapäitään.

— Olipa onni, että se oli hänen kirjeensä, — sanoi hän töykeästi, — eikä hänen ylhäisyytensä, sillä silloin olisi selkääni kirveltänyt! Ja nyt, — jatkoi hän kärsimättömästi, — olkaa niin hyvä ja sanokaa, mikä vastaus minun on vietävä.

Mikä vastaus? Voi, Jumala, mikä vastaus? Kaiteeseen nojautuvat miehetkin, vaikka olivat jöröjä ja raakoja, tunsivat tämän kysymyksen traagillisuuden ja pulman, käsittivät, mitä tämä kysymys kreivittärelle merkitsi, ja karttoivat katsomasta häneen. Mikä vastaus? Kumman näistä kahdesta tuli jäädä eloon? Kummanko tuli kuolla… häpeällisellä tavalla? Kummanko?

— Käskekää hänen… palata… tuntia ennen auringonlaskua, — sai kreivitär sanotuksi.

He sanoivat näin lähetille, ja tämä lähti. Sitten mies toisensa jälkeen alkoi hiipien poistua katolta, jättäen kreivittären sinne yksin seisomaan, kasvot rannalle päin, kädet kaiteeseen nojaten. Hiljainen tuulenhenki puhalsi maalta päin leyhytellen hänen pieniä valtoimia kiharoitaan ja painaen ohuen puvun kiinni auringonpaisteiseen vartaloon.

Näin hän oli seissyt tuhansia kertoja entisinä aikoina, lapsuudessaan, tyttövuosinaan. Näin hän oli seissyt isänsä eläissä, katsellen, kuinka hänen rakastettunsa tuli ratsastaen rantahiekkaa pitkin kosimaan! Näin hän oli seissyt odotellen sulhastaan iltaa ennen tuota onnetonta Pariisinmatkaa! Täältä olivat muut katselleet hänen lähtöään sulhasensa seurassa. Miehet muistivat sen… muistivat tämän kaiken, ja toinen toisensa jälkeen he hiipivät noloina pois peläten hänen puhuttelevan heitä taikka katsahtavan heihin surullisilla silmillään.

Mutta totta on, että he sääliessään kreivitärtä eivät ensinkään epäilleet, millä lavalla kysymys ratkaistaisiin, eivätkä myöskään ajatelleet uhria, joka joutuisi kärsimään … Tavannesia. He, Poitoun miehet, eivät häntä tunteneet eivätkä tienneet hänestä mitään, eikä hänen kohtalonsa heitä liikuttanut. Heille hän vain oli vieras mies, pohjoisesta kotoisin, soturi, joka oli ottanut morsiamensa miekalla, — niin oli heille kerrottu. Mutta he näkivät kuitenkin, että valitsemisen taakka oli laskettu kreivittären hartioille. Tuolla hänen ja heidän silmäinsä edessä kohosi hirsipuu, ja vaikka he olivat maalaisia, käsittivät he sittenkin, kuinka surullinen se tehtävä oli, joka oli sattunut linnan valtiattaren osaksi, miten tahansa hän sen suorittaisi ja vaikka hän sillä lahjoittaisikin rakastetulleen hengen.

Kun kaikki miehet, kolmea tai neljää lukuunottamatta, olivat poistuneet, kääntyi kreivitär ja huomasi näiden seisovan portaiden päässä piirissä Carlatin ympärillä, joka puheli heille matalalla, innokkaalla äänellä. Hän ei voinut kuulla tavuakaan siitä, mitä sanottiin, mutta nyt välähti hänen silmissään kova, miltei julma katse, ja korottaen ääntään hän kutsui taloudenhoitajan luokseen.

— Nostosilta on ylhäällä, — sanoi hän ankaralla äänellä, — mutta entä portit? Ovatko ne lukossa?

— Menkää siis, lukitkaa ovi ja tuokaa kaikki avaimet minulle! Taikka odottakaa, kuulkaahan vielä! — Kreivittären ääni muuttui tylymmäksi, ja hänen silmänsä säkenöitsivät kuin kissan silmät pimeässä. — Pitäkää varanne, ettette tee minulle mitään kepposta! Kuuletteko? Sillä jos teidät sellaisesta työstä tapaan, niin minä en ota huomioon vanhuuttanne ja niitä monia vuosia, jotka olette meitä palvelleet, vaan käsken heittää teidät alas tästä tornista, säälimättä teitä sen enempää kuin Isabella rakastajiaan heittäessään heidät kalojen syötiksi. Sillä minä olen vielä emäntänä täällä ja tänään enemmän kuin koskaan ennen. Voi teitä, jos sen unohdatte!

— Minä ymmärrän, — sanoi kreivitär. — Näin sen heti! Ja nyt tahdon avaimet. Menkää ja tuokaa ne tänne! Ja jos tullessani alas huomaan portin pikku oven olevan sattumalta auki, niin silloin, Carlat, rukoilkaa! Silloin teillä on syytä rukoilla.

Carlat livahti tiehensä, ja miehet hänen jäljessään, ja kreivitär alkoi kävellä katolla ikäänkuin kuumeessa edestakaisin. Väliin hän ojensi käsivarsiaan, ja hänen huulillaan pääsi hiljaisia valituksia, ikäänkuin kidutetulta mykältä luontokappaleelta. Minne tahansa hän katsoi, nousivat vanhat muistot häntä kiduttamaan, tehden hänet yhä onnettomammaksi. Se, mitä ehkä olisi saattanut kestää ulkona maailmalla tai mikä kenties olisi tuntunut siedettävältä Pariisin käryävässä ilmassa taikka Angersin synkillä kaduilla, näytti täällä suorastaan kauhistuttavalta. Tästä lähtien, huolimatta siitä kumman hän valitsi, hän saisi aina tuntea kirousta tämän kodin yllä, joka entisinä levottominakin aikoina oli suonut hänelle vain lepoa ja rauhaa! Tästedes oli tämä päivä ja tämä hetki alati hänen ja onnen välillä, polttaen merkin hänen otsaansa, leimaten hänet sellaisella teolla, josta miehet ja naiset kammoen kertoisivat koko hänen elämänsä ajan! Oi, Jumala… rukoillako? Kuka sanoi: rukoilkaa?

— Minä! — Ja La Tribe ojensi kostein silmin hänelle avaimet. — Minä, rouva, —jatkoi hän juhlallisesti, murtuneella äänellä, — sillä ihmisapu on turha. Voimakkainkin mies, hän, joka eilen ratsunsa selässä oli herra ja käskijä, miesten mies ylpeydessään ja rohkeudessaan… katsokaa häntä nyt, ja…

— Älkää! — huudahti kreivitär tuskasta värisevällä äänellä. — Älkää! — ja viitaten häntä vaikenemaan käänsi kasvonsa pois. — Tuletteko hänen luotaan? — kuiskasi hän sitten tuskin kuuluvasti.

— Mitä luulette, onko hän… kuolettavasti haavoittunut? — Kreivitär puhui hiljaa ja kätki kasvonsa papilta.

— Tuskinpa, surullista kyllä! — vastasi pappi, täten paljastaen ajatuksensa. — Hänen luonaan näyttävät miehet varmasti uskovan hänen vielä paranevan.

— Ei, ei! Tarkoitan, tietävätkö he mitään tuosta? — huusi kreivitär ja viittasi inhoten toisella rannalla seisovaa mustaa hirsipuuta.

Pappi ravisti päätään. — En luule, että he tietävät, — mutisi hän. — Jumala teitä auttakoon ja johtakoon, rouva! — lisäsi hän hetken kuluttua hartaasti.

Kreivitär kääntyi kiivaasti hänen puoleensa. — Siinäkö kaikki, mitä voitte tehdä? — huudahti hän. — Siinäkö on kaikki apu, mitä voitte antaa? Te olette mies, menkää alas ja johtakaa miehiämme, karkoittakaa nuo kurjat, jotka imevät meistä viimeisen veripisaran, nuo, jotka tekevät kauppoja naisen sydämellä! Hyökätkää heitä vastaan! Ryhtykää johonkin, mihin hyvänsä, sen sijaan että istutte turvassa… täällä!

Pappi ravisti surullisena päätään. — Ikävä kyllä, rouva, — sanoi hän, — hyökkäys tuottaisi vain turhaa ihmishenkien hukkaa. Heillä on ylivoima, kolme yhtä meikäläistä vastaan. Kun kerran kreivi Hannibalkaan ei eilen illalla voinut tehdä enempää kuin murtautua läpi, ja kun tuskin yksikään hänen miehistään silloin jäi haavoittumatta…

— Jos he olisivat saaneet minut vangikseen, luuletteko, että hän olisi pysytellyt muurien suojassa taikka piileskellyt täällä turvassa, kun… kun…

— Ja tämäkö siis on kaikki, mihin kykenette, niinkö? — huusi kreivitär kääntäen hänelle selkänsä, mutta kääntyi kohta uudestaan hänen puoleensa ojentaen käsivarsiaan katkeran ivallisesti. — Kaikki, mitä tahdotte tehdä? Oletteko unohtanut, että hän on kahdesti säästänyt teidän henkenne? Että hän kerran Pariisissa ja toisen kerran Angersissa pidätti kätensä? Että hän alati, sekä taistelun melskeessä että paon kiireessä, suojasi meitä kaikelta vaaralta? Niin, aina! Eikö siis nyt yksikään kohota kättään hänen puolestaan? Eikö yksikään?

— Eikö yksikään? Jos hän olisi kaatunut taistelussa, — jatkoi kreivitär tuskasta vapisevalla äänellä ja lyöden käsillään kaiteeseen, sillä hän oli jälleen kääntynyt selin pappiin, — jos hän olisi viime yönä kaatunut ratsastaessaan joukkonsa edessä vihollista vastaan, olisin katsellut häntä kyynelittä, olisin pitänyt häntä onnellisena. Olisin rukoillut kuivin silmin hänen puolestaan, hänen, joka… joka on säästänyt minua kaikki nämä viikot ja päivät! Minä ryöstin häneltä, ja hän antoi minulle anteeksi! Minä houkuttelin häntä rikokseen, mutta hän oli minulle kärsivällinen! Niin, hän, joka säästi, ei kerran eikä kahdesti, vaan monesti, sen miehen hengen, jonka puolesta hänen nyt täytyy… nyt täytyy… — ja voimatta lopettaa lausettaan hän löi jälleen kiihkeästä nyrkkiään kaiteen kiviin.

— Taivas tietää, rouva, — huusi pappi kiivaasti, — taivas tietää, että neuvoisin teitä, jos osaisin.

— Miksi hän pitikin rintahaarniskaansa? — valitti kreivitär ikäänkuin ei olisi kuullut papin sanoja. — Eikö siellä ainoakaan keihäs voinut sattua hänen rintaansa, ettei hänen olisi tarvinnut tähän tilaan joutua? Eikö siellä ollut ainoatakaan niin armeliasta vihamiestä, että olisi säästänyt häneltä tämän? Taikka miksi hän ei kuollut kanssani Pariisissa odottaessamme kuolemaa? Se olisi voinut tulla hyvin nopeasti ja pelastaa meidät tästä.

— Ihminen, joka on vain varjo, — sanoi hän, — katoaa täältä… mitä merkitsee, kuinka hän häviää luotamme? Pian, hyvin pian, mekin katoamme.

— Ja hänen kirouksensa seuraa meitä! — huusi kreivitär kätkien kasvot käsiinsä ikäänkuin päästäkseen näkemästä mielikuvituksensa luomaa näkyä.

Pappi lähti hetkeksi hänen luotaan toivoen hänen jonkun verran tyyntyvän yksinäisyydessä. Palatessaan hän näkikin kreivittären istuutuneen ja olevan ulkonaisesti rauhallisemman, herkeämättä katsellen kylästä pohjoiseen ulottuvaa hiekkalakeutta. Sitä tietä oli hänen rakastettunsa monesti saapunut hänen luokseen, sitä pitkin he usein olivat ratsastaneet yhdessä. Ja sitä tietä he olivat lähteneet Pariisia kohti juuri tällaisena aamuna ja juuri tähän samaan aikaan, auringon paistaessa, leivojen laulaessa toivorikkaina hietakumpujen yllä ja pienten, lämpöisten laineiden loiskuessa hevosten kavioille.

Tästä kaikesta ei La Tribe, vieras, tiennyt mitään. Vain kreivittären jännittynyt katse ja liikkumattomuus vahvistivat pappia siinä luulossa, mihin suuntaan kreivitär ratkaisisi. Tuntien itsensä onnelliseksi siitä, että kreivitär oli hiukan rauhoittuneempi, ja peläten uutta samanlaista kohtausta, joka oli heille äsken sattunut, hän hiipi uudelleen tiehensä. Jonkun ajan kuluttua hän tuli takaisin, mutta hyvin vastenmielisesti ja ainoastaan siksi, ettei Carlat jättänyt häntä rauhaan.

Hän palasi tällä kertaa pyytämään portin pikku oven avainta, selittäen aikovansa mennä puolitiehen ajopengertä siellä viittauksilla kehoittaakseen vihollista saapumaan neuvotteluun. Tämä ehdotus tehtiin oikeastaan vain hänen omantuntonsa ja muiden miesten rauhoittamiseksi, eikä juuri minkäänlaisten tulosten toivossa.

— Onhan mahdollista, — lisäsi pappi epäröivällä äänellä, sillä häntä pelotti herättää kreivittäressä turhia toiveita, — että tarjoamalla rahalunnaita…

— Tarjotkaa heille mitä tahansa, mutta, — hänen äänensä sävy muuttui katkeraksi, — varokaa heitä! Montsoreau on melkein samaa kuin Montereau! Pitäkää sillasta vaari!

Pappi meni ja palasi puolen tunnin kuluttua. Tuskin olivat hänen askeleensa alkaneet kaikua portaissa, kun kreivitär jo hypähti seisomaan, vaikka oli puhunut papille ikäänkuin kaikki toivo olisi jo sammunut, ja tuijotti pappiin kysyvästi avoimin huulin, kasvot kalmankalpeina. Pappi ravisti päätään.

Heidän joukossaan on eräs pappi, — sanoi hän murtuneella äänellä, — jonka Jumala vielä tuomitsee. Tämä on hänen suunnitelmansa, eikä hänellä ole mitään armoa eikä sääliä.

XXXV.

SEINÄÄ VASTEN.

Eräässä porttikäytävän viereisessä huoneessa, johon kreivi Hannibal oli kannettu, se kun oli lähin ja hänelle sopivin paikka, istui muuan mies sivuttain tähystysaukon kapeassa syvennyksessä, katse ikäänkuin naulittuna siihen kiinni. Tämä huone oli tavallisesti Carlatien käytettävänä ja kuului linnan vanhimpaan osaan. Siinä oli paitsi tähystysaukkoa hyvin syvällä muurissa kaksi muutakin ikkunaa, kuitenkin suurempia kuin se aukko, josta Bigot, sillä hän se oli, niin itsepintaisesti tirkisteli. Mutta nämä suuremmat ikkunat olivat etelän ja merenlahden puolella. Juuri tällä hetkellä paistoi puolipäivän aurinko täydeltä terältä niistä sisään, mutta se, mikä kiinnitti Bigotin huomiota pidättäen häntä tässä epämukavassa asennossa, oli nähtävästi toisaalla. Tähystysaukosta saattoi nähdä ajopenkereen, ja normandialainen voi sen kautta pitää silmällä linjaan tulijoita ja sieltä lähteviä. Sieltä näkyi myöskin ajopenkereen päässä aivan lähellä rantaa kohoavan, kaamean laitteen poikkipiena.

Kreivi Hannibal makasi oven takana litteällä työntövuoteella. Häkin tapainen teline esti peitettä vaivaamasta hänen haavoittunutta jalkaansa. Hänen silmänsä olivat kuumeesta kirkkaat, ja pörröinen tukka ja hoidotta jäänyt parta lisäsivät hänen ulkomuotonsa villiyttä. Mutta hän oli tajuissaan, ja kun hänen katseensa siirtyi ikkunan ääressä istuvasta Bigotista vieressä tuolilla istuvaan vanhaan vapaaehtoiseen, joka veisteli puusta päreitä, muuttui ilme hänen tuimilla kasvoillaan miltei lempeäksi.

— Vanha hupakko! — sanoi hän, eikä hänen äänensä, vaikka olikin muuttunut, ollut menettänyt kaikkea voimaansa ja tuimuuttaan. — Tarvitsiko ylipäällikkö silloin lastaa, kun hautasit hänet Gaetan muurien alle?

— Päivästä yöhön on pitkä aika, — sanoi hän tyynesti, — ja kupinreunasta suuhun, arvoisa herra!

— Olisi varmasti, jos minulla vain olisi tallella molemmat jalkani, — vastasi Tavannes puolittain ivallisesti, puolittain hymyillen. — Mutta näin ollen… missä on tikarini, se katoaa minulta tavantakaa?

Se oli luisunut peitteeltä lattialle. Badelon nosti sen sieltä ja pani vuoteelle herransa ulottuville.

Bigot kiroili vihoissaan. — Se olisi vieläkin pitemmällä, — murisi hän, — jos kuuntelisitte minun neuvoani. Sallikaa minun teljetä ovi, ja silloin kestää kauan, ennenkuin nämä kalastaja-kollot sen murtavat. Badelon ja minä…

— Voisimme pitää siinä puoliamme. Siihen meillä kyllä on voimaa, — kehaisi normandialainen, vaikka tuhkanharmaista kasvoista ja siteestä näki, ettei hänen puheessaan ollut perää. Hän ei voinut liikahtaakaan tuskatta, ja Badelonin polvi oli kaksin verroin paksu hänen omista kääreistään.

Kreivi Hannibal tuijotti kattoon. — Te ette voisi iskeä kahtakaan kertaa, — sanoi hän. — Älkää minulle valehdelko. Eikä Badelon voi astua edes kolmea askelta! Erinomaisia taistelijoita! — lisäsi hän äänellä, jossa ei ollut pelkkää katkeruutta. — Olettepa hyvä turva miehelle, jota kuolema tavoittaa. Ei, nyt on aika kääntää kasvonsa seinää vasten. Ja koska minun nyt kerran on lähdettävä, niin ei saa sanoa, ettei kreivi Hannibal uskaltanut lähteä yksin! Sitäpaitsi…

— Olkoon hän kirottu! — huusi hän vimmastuneena. — Tuo sitäpaitsi merkitsee häntä! Minä tiedän sen. Hän on ollut meidän turmiomme siitä saakka, kun ensi kerran näimme hänet, niin, tähän päivään asti! Hän on lumonnut teidän ylhäisyytenne, kunnes verenne on muuttunut vedeksi. Sillä muuten te ette olisi milloinkaan tahtonut pelastaa sitä kättä, joka petti meidät, pelastaa sitä miestä, joka…

— Vaiti! — huusi kreivi Hannibal hirvittävällä äänellä ja nousten kyynärpäittensä varaan tähtäsi tikarillaan ikäänkuin lennättääkseen sen. — Vaiti, taikka lävistän sinut kuin villin pedon, etkä sinä muuta olekaan! Ole vaiti ja kuuntele! Ja sinä, vanha ketjukoira, kuuntele sinäkin, sillä minä tunnen itsepintaisuutesi! Tässä ei ole puhe siitä, että tahtoisin pelastaa sen miehen, vaan siitä, että tahdon kuolla niinkuin olen elänytkin, pelkäämättä mitään, pyytämättä mitään! Helppoa olisi teljetä ovi ja kuolla niinkuin saarrettu susi purren viimeiseen hengenvetoon asti. Sehän olisi helppoa, sinä vanha susikoira! Hauskaa ja mukavaa urheilua!

— Niin, se olisi kunniakas kuolema! — huudahti sotavanhus kirkastuvin katsein. — Juuri niin toivoisin kuolevani!

— Niin minäkin! — iski kreivi Hannibal hänen sanoihinsa hymyillen julmasti, niin että hampaat välkkyivät. — Minä myöskin! Enkä kuitenkaan sitä tahdo. En tahdo, koska sillä tavalla kuoleminen olisi kuolemista vastoin tahtoaan, ja siitä he riemuitsisivat. Antaisimmeko laahata itsemme kuolemaan? Emme, vaan jos meidän täytyy kuolla, niin kuolemme vapaasti. Tahdomme kuolla kunniakkaasti, kuten Tavannesien tulee! Niin, että kun olemme kuolleet, heidän täytyy sanoa: »Siinä kuoli mies!»

Kreivi Hannibal kuuli sen, ja hänen silmänsä leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä.

— Niin, hänenkin! — sanoi hän hetken kuluttua. — Miksi ei hänkin niin sanoisi? Kun kerran aloitimme tämän pelin hänen tähtensä, niin pelataan se loppuun, vaikka häviämmekin, emmekä saa heittää kortteja kädestämme siksi, että häviämme! Sitäpaitsi, miekkonen, jos kuolen soppeen hammasta purren, niin herra de Tignonville kuolee myös!

— Ja eikö se olisikin kohtuullista? — kysyi Bigot nousten vihansa vimmassa. — Miksi ei? Kenen syy on, että nyt makaamme täällä noitten kalastaja-kollojen vankina? Kuka johti meidät harhaan ja petti? Hän sen teki! Soisin, että paha olisi perinyt hänet jo vuosi sitten! Soisin, että hän nyt olisi kourissani! Kuristaisin hänet pelkillä sormillani! Ja hänkö ei saisi kuolla! Miksi ei?

— Miksikö? Siksi, houkka, että hänen kuolemansa ei pelastaisi minun henkeäni, — vastasi kreivi Hannibal rauhallisesti. — Jos se pelastaisi, olisi hän varmasti kuoleman oma! Mutta se ei auta. Ja meidän on nytkin tehtävä samoin kuin ennenkin. Olen säästänyt häntä, valkomaksaista metsäkoiraa, kaksikin kertaa, ja meidän täytyy samoin jatkaa loppuun asti, koska emme saa parempaakaan aikaan! Olen miettinyt tätä asiaa ja tehnyt päätökseni. Mutta huolehdi sinä vain siitä, vanha koira, että tikarini on kätketty lastojen väliin, josta helposti saan sen esille. Ja sitten, kun meidät on vaihdettu ja kreivitär on saanut takaisin silkkihansikkaansa… pistääkseen sen povelleen! — hän irvisti, ja äkillinen puna nousi hänen tylyille kasvoilleen, — jos pääpappi silloin tulee ulottuvilleni, lähetän hänet edelläni sinne, minne itsekin menen.

— Niin, niin! —sanoi Badelon. — Ja jos teidän iskunne menisi harhaan, kyllä minun osuu! Minäkin olen silloin saapuvilla ja pidän huolen siitä, että hän lähtee. Minäkin olen silloin paikalla.

— Niin, miksi en olisi? — vastasi vanhus tyynesti. — Muuten voisi sattua, että saan ontua tällä jalallani ja kärsiä nälkää kainalosauvoilla nilkuttaen, kuten vanha Claude Boiteux, joka otti osaa Milanon valloitukseen ja nyt kerjää Chateletin kulmassa.

Badelon nyökkäsi. — Niin, uuden isännän uusine tapoineen! — sanoi hän hitaasti ja miettivästi. — Ja minä olen väsynyt. Ne ovat nyt toista maata, ne herrat, kuin nuoruudessani. Käsky ja isku seurasivat silloin toisiaan. Nyt olen jo vanha, ja useimmilta kuulee: »Vanha porsas, muista pysyä matkan päässä! Rouvani kärsii hajustasi!» Ennen he ratsastivat ja metsästivät ja olivat turnajaisissa, liikkuen ulkona kesät ja talvet. Nyt he kähertävät tukkansa, maalaavat kasvonsa ja lepäävät silkkivuoteilla huvitellen naisten kanssa, jotka eivät kehdanneet ennen vanhaan minun lapsuudessani näyttäytyä hovissa tai ruokapöydässä. Hiirien vikinä on heille mieluisempaa kuin leivon laulu.

— Mutta jos annan sinulle kultaketjuni, — sanoi kreivi Hannibal tyynesti, -— pelastaa se sinut sellaisesta pulasta.

— Antakaa se Bigotille, — vastasi ukko. Lasta, jota hän oli vuoleskellut, oli pudonnut hänen polvilleen, ja katse oli kiintynyt menneeseen, etäiseen nuoruuteen. — Minä puolestani olen väsynyt ja seuraan teitä. Hyvä on kuolla näyttäen hampaitaan ennenkuin on kadottanut kaiken voimansa. Pitäkää vain tikarinne, jos haluatte, minä panen sen oikein mukavasti lastan viereen. Mutta minä olen siellä myös…

— Ja sinun iskusi osuu, niinkö? — huudahti Tavannes innokkaasti. Hän kohosi taas kyynärpäiden varaan, ilon välähdys synkissä silmissään.

— Olkaa siitä huoleti, teidän ylhäisyytenne. Katsokaa, vapiseeko tuo? — ja hän ojensi kättään. — Ja kun teidät on surmattu, isken minä siihen keropäähän niinkuin espanjalainen, äkkikäännös ylöspäin, ennenkuin terä vedetään pois, kuten Ruiz minulle opetti. Jospa he nyt olisivat tässä! —jatkoi vanhus suoristaen vartaloaan, punan kohotessa kasvoille. — Olisipa kumma, jollen saisi jostakin siepatuksi miekkaa, niin että hakkaan maahan ainakin kolme heistä matkaseuraksi Tavannesille! Ja Bigot saa sitten mennä tapaamaan hänen ylhäisyyttänsä marskia, ja niinkuin minä tein papille, niin tekee marski Montsoreaulle. Ho, hoo! Marski opettaa hänelle Jarnacin tempun, olkaa siitä huoleti! — ja julma hymy sai ukon viikset käyristymään.

Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät ilosta. — Vanha karhu! — huusi hän ojentaen kätensä sotavanhukselle, joka kunnioittavasti kosketti sitä huulillaan. — Lähdemme siis yhdessä! Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia!

— Loukkaa Tavannesia! — huusi Badelon, ja hänen verestävät silmänsä säikkyivät taisteluhalua. — Loukkaa Tavannesia! Muistatteko, kuinka Jarnacin luona…

— Kun hyökkäsimme heidän ratsuväkensä kimppuun, oli minun saappaani vain jalan päässä teidän ylhäisyytenne saappaista! Eikö totta?

— Ja Dreuxin luona, — jatkoi ukko nousten ja tehden ylpeän liikkeen, — kun tallasimme maahan saksalaiset peitsimiehet — ne olivat kuin ruohoa edessämme, ikäänkuin höyheniä tai niinkuin lehtiä tuulessa, — niin enkö minä silloin suojannut teitä oikealta puolelta väistymättä taistelun tuoksinassa?

— Ja St. Quentinin luona, paetessamme espanjalaisia, sillä kuten muistatte, se päivä oli voiton päivä heille ja me saimme maksaa sen kalliisti…

— Niin, silloin olin nuori, — huudahti vuorostaan Tavannes säteilevin silmin. — St. Quentin! Silloin oli elokuun kymmenes päivä. Ja sinä olit vasta tullut palvelukseeni ja tartuit ratsuni ohjaksiin…

— Ja me ratsastimme tiehemme yhdessä, viimeisten joukossa, niin totta kuin Jumala minut näkee! Ja niin me iskimme ympärillemme, että he jättivät meidät rauhaan etsiäkseen helpompaa saalista.

— Entä Cerisolessa, kun taisteltiin tasangolla Espanjan sodassa?
Kaikista tappeluista, joissa olen ollut mukana, se muistutti eniten
turnajaisia. Cerisolessahan sain kiinni teidän ratsunne. Muistatteko?
Silloin, kun äkkiä hyökkäsimme murtaen Guaston rintaman…

— Minä otin kiinni hevosenne ja autoin teidät uudestaan satulaan!
Ettekö muista, teidän ylhäisyytenne? Ja sitten Landrianossa, jossa
Leyva jälleen voitti meidät.

Kreivi Hannibal tuijotti häneen. — Landrianossako? — mutisi hän hämmästyneenä. — Mutta sehän tapahtui vuonna yhdeksänkolmatta, enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten! Varmaankin isäni…

— Ja entä Roomassa, teidän ylhäisyytenne! Voi niitä entisiä Rooman päiviä! Kun espanjalaisten joukkue kapusi muureille, Ruiz ensimmäisenä, toisena minä, ettekö silloin pitänyt juuri minun jalastani kiinni? Ja minähän kiskoin teidät ylös sveitsiläispaholaisten ahdistaessa ankarasti! Ah, nepä olivat päiviä, teidän ylhäisyytenne! Minä olin nuori siihen aikaan, ja tekin olitte nuori ja kaunis kuin aamu…

— Sinä hourailet! — huudahti Tavannes saaden vihdoinkin puhevuoron. — Roomassako? Sinä hourailet, ukko! Enhän silloin vielä ollut syntynytkään. Isänikin oli siihen aikaan vasta poikanen! Tehän mellastitte siellä vuonna kaksikymmentäseitsemän, neljäkymmentäviisi vuotta sitten!

Vanhus siveli hehkuvia kasvojaan silmäillen ympärilleen huoneessa saman näköisenä kuin ihminen, joka on äkkiä herätetty unestaan. Valo sammui hänen silmissään kuin sammuksiin puhallettu kynttilänliekki. Istahtaen tuolilleen hän näytti kutistuvan kokoon toisten jäädessä tuijottamaan häneen.

— Niin, nythän minä muistan, — mutisi hän hitaasti. — Se olikin
Chalonsin prinssi Philibert Oranialainen.

— Niin, neljäkymmentä vuotta! Kaikki he ovat jo kuolleet! — mutisi vanhus katsellen kyhmyistä nyrkkiään, avaten ja puristaen sitä vuorotellen. — Ja minä käyn jo lapsekkaaksi! On jo aika, todellakin aika, että seuraan heitä! Nyt käteni vapisee, mutta olkaa huoleti, teidän ylhäisyytenne, silloin se ei vapise! Kuolleet, niin, kaikki he ovat jo kuolleet!

Hän vaikeni surumielisenä, ja katseltuaan häntä hetken säälivästi Tavannes vaipui omiin, kylläkin synkkiin mietteisiinsä. Aurinko alkoi laskea, ja vaikka se paistoi vieläkin kirkkaasti etelänpuolisista ikkunoista, tuntui kuitenkin jonkinlainen varjo lankeavan hänen ajatustensa tielle. Ne eivät enää riemuinneet uhmassa kuten aamupäivällä. Niiden sijaan loihti tyyni harkinta hänen sielunsa silmien eteen menneen elämän. Ihmiselämän kaikki toiveet, kunnianhimo, tehdyt ja tekemättä jääneet teot, Nostradamuksen ennustama kuninkuus, niiden miesten kasvot, joiden hengen hän oli säästänyt, ja sellaisten, joilta hän oli sen ottanut…ja yhden naisen kasvot, kaikki soluivat synkässä kulkueessa hänen ohitsensa.

Se nainen ei siis kuitenkaan joutuisi hänen omakseen. Hän oli pelannut rohkeaa peliä ja jäisi häviölle, mutta tahtoi pelata sen yhtä rohkeasti loppuun asti, niin että huomenna häntä muistettaisiin ylevänä miehenä. Olikohan häntä ollenkaan alettu ajatella? Silloin Angersin majatalossa hän oli ollut huomaavinaan muutoksen, ikäänkuin kreivittäressä olisi jokin herännyt lämpöön ja eloon, tapahtunut jokin pieni käänne miehensä puoleen. Ainakin oli se ollut hänelle mieluinen ajatus. Ja lisäksi tuotti mielihyvää se kuvitelma, että kreivitär vastedes, ollessaan jo Tignonvillen omana, salaa ja lempeästi muistelisi häntä. Tästä hän oli jokseenkin varma. Ja tämän naisen ajatuksissa hänestä vähitellen tulisi sankari, samoin kuin se mies, joka oli sijalle valittu, muuttuisi mitättömäksi, kun yhteiselämässä näyttäisi oikean laatunsa.

Se tuotti mielihyvää, mutta siinä olikin melkein kaikki, mitä hänellä oli mieluista jäljellä, ja lisäksi se ajatus, että hän tahtoi kuolla yhtä ylpeästi kuin oli elänytkin. Mutta kun päivä kului pitemmälle, ilman käydessä huoneessa kuumaksi ja ummehtuneeksi ja kivun yltyessä hänen reidessään, muuttui hänen mielentilansa. Hänessä syttyi hurja raivo ja intohimo, jota hänen oli vaikea hillitä. Kuolla tällä tapaa, niin ettei mikään hänen toiveistaan, rahtunenkaan hänen kunnianhimostaan toteutuisi! Kuolla näin loukkoon kurjan papin ja keihäitä saaneen roskajoukon ahdistamana ja kuitenkin ollut mukana Dreuxissä ja Jarnacissa, uhmannut kuningastakin ja rohjennut käyttää Pärttylin yötä omiin tarkoituksiinsa! Kuolla näin ja jättää kreivitär tuolle nukelle! Vaikka hän olikin voimakas mies, jolle mielenlujuudessa ei monikaan mies vertoja vetänyt, otti kuitenkin kovalle, jotta hän saattoi maata siinä hiljaa, ilman pienintäkään merkkiä siitä, mitä mielessä riehui. Kerran hän sentään kohosi kyynärpäittensä varaan murahtaen jotakin. Oliko se pilkallinen hymähdys vai kirous? Bigot ei tiennyt, mutta kun kreivi nähtävästi aikoi sanoa jotakin, kiirehti Bigot hänen luokseensa.

— Vettä, — sanoi kreivi Hannibal, — vettä, hupakko! — Ja juotuaan hän kääntyi seinään päin, ettei kiusaus puhua tai kysyä jotakin kreivittärestä pääsisi ylivoimaiseksi.

Sillä hänen mielensä täytti halu vielä kerran ennen kuolemaansa nähdä kreivitär, katsoa hänen silmiinsä ja koskettaa hänen kättänsä, ainoastaan kerran vielä tavata tämä nainen, jonka hän tiesi olleen luonansa yöllä ja vasta aamunkoitossa poistuneen. Mutta silloin hän oli ollut niin heikko, että oli tuskin ollut tietoinen toisen läsnäolosta. Jos hän nyt kysyisi kreivitärtä taikka pyytäisi saada häntä nähdä, olisi se raukkamaisuuden osoite, mitä tahansa hänellä olisikin sanottavaa. Se sananparsi, että joka etsii kuninkaan kasvoja, etsii hänen suosiotaan, piti paikkansa hänen suhteessaan kreivittäreen, ja tällaisella pyynnöllä hänen puoleltaan saattoi olla vain yksi merkitys. Mutta tätä hän ei tahtonut, vaikka vaipuikin yhä syvemmälle kuoleman kylmään aallokkoon, ja vaikka syyskuun auringon mennessä mailleen ja lopun lähestyessä tuossa hiljaisessa huoneessa hänen sielussaan heräsi kiihkeä kaipaus ja hurja kapina kohtaloa vastaan. Hänen maatessaan siinä äärettömässä yksinäisyydessään hänen mietteensä olivat hyvin katkeria. Hän käänsi kasvonsa seinää vasten.

Tässä asennossa hän hetken kuluttua nukahti. Bigotin silmissä kuvastui raivo ja sääli. Huoneessa oli kauan hiljaista. Kreivi Hannibalin nukahtaessa oli auringonlaskuun vielä ollut kolme tuntia. Hänen herätessään oli huoneessa vielä valoisaa, jopa suorastaan kirkasta. Hän makasi hetken aikaa unen ja valveilla olon vaiheilla, mutta sitten hän äkkiä tuli tietoiseksi asemastaan, tämän päivän merkityksestä, siitä, mitä oli tapahtunut, ja omasta avuttomuudestaan, ja vastoin tahtoakin pääsi valitus hänen huuliltaan. Hän luuli aluksi torkahtaneensa vain hetken ja makasi yhä edelleenkin kasvot seinään päin kääntyneinä toivoen unen vielä palaavan.

Mutta uni ei enää palannut, ja vähitellen, maatessaan siinä kuunnellen ja miettien ja käyden mieleltään yhä levottomammaksi, hän alkoi kuvitella olevansa yksin huoneessa. Valo sattui heleästi siihen seinään, johon päin hänen kasvonsa olivat. Kuinka tämä oli mahdollista, jos Bigotin leveät hartiat täyttivät yhä tähystysaukon? Päästäkseen tästä selvyyteen hän kutsui miestä nimeltä.

Oliko siis hänkin, tuo uskollinen vanhus, mennyt? Siltä näytti, sillä ei nytkään kuulunut vastausta.

Kaiken ikänsä oli kreivi Hannibal tottunut siihen, että häntä viivyttelemättä palveltiin, että hänen määräyksiään toteltiin jo melkein ennen kuin sanojen kaiku oli hälvennyt. Eikä mikään aikaisempi kokemus, ei mikään hänen kärsimyksistään Angersin tappion jälkeen ollut niin selvästi saattanut häntä tuntemaan voimattomuuttaan ja asemaansa ja valtansa todellista menetystä kuin tämä. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja melkeinpä nousivat kyyneleet silmiin, jotka eivät olleet niitä vuodattaneet lapsuusvuosien jälkeen eivätkä tahtoneet vuodattaa nytkään, vaikka hän olikin heikko. Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli ympärilleen raskain sydämin: niin oli laita kuin hän oli arvannutkin. Badelonin tuoli oli tyhjä, ikkunasyvennys oli myöskin tyhjä. Sen kapeasta aukosta hän näki kaistaleen rantaa ja matalan, kallioisen kukkulan, jonka huippu hohti lämpimänä laskevan auringon viimeisissä säteissä.

Laskeva aurinko! Niin, se laski, sillä kukkulan alaosa alkoi näyttää kalsealta ja sen juurella oli ranta jo harmaa. Hän oli siis nukkunut kauan, ja aika oli tullut. Hän hengähti syvään ja kuunteli. Mutta sekä sisällä että ulkona vallitsi hiljaisuus, jota ajopengertä vasten vyöryvä raskas maininki ei häirinnyt, vaan teki yhä huomattavammaksi. Päivä oli ollut tyyni, mutta auringon laskiessa oli alkanut puhaltaa hiljainen tuuli.

Hän puri hampaansa lujasti yhteen ja kuunteli yhä. Hänelle oli sanottu, että vaihdon piti tapahtua tuntia ennen auringonlaskua. Mitä tämä siis merkitsi? Viiden minuutin kuluttua olisi aurinko jo laskenut; hän näki, kuinka lämpöraja kukkulan kyljessä jo kohosi ylemmä. Entä Bigot ja Badelon? Miksi he olivat jättäneet hänet hänen nukkuessaan? Tuntia ennen auringonlaskua! Mitä, huoneessahan alkoi jo hämärtää, nurkat tuolla näyttivät jo harmailta ja tummilta, ja… mitä tuo oli?

Hän säpsähti niin kovin, että jalkaan koski kipeästi, ja tuska puristi valituksen hänen huuliltaan. Vuoteen jalkopään kohdalla, vaikka hän ei ollut sitä ennen huomannut, makasi nainen pitkällään lattialla pää käsivarsien varassa. Hän makasi liikahtamatta pää ja ristiin puristetut kädet tähystysaukkoon päin, paksun, sykkyräisen tukan peittäessä kokonaan hänen niskansa. Eräs nainen! Kreivi Hannibal tuijotti häneen herkeämättä, mutta kuvitellen sitten näkevänsä unta hän sulki silmänsä hetkeksi, avaten ne sitten uudelleen. Ei, hän ei nähnyt unta. Nainen oli kreivitär, hänen vaimonsa!

Hän hengähti syvään, mutta ei puhunut mitään, vaikka väri hitaasti nousi hänen kasvoilleen, ja tähysti naista kiinteästi, päästä kantapäähän asti, ikkunan alla valojuovassa valkoisina lepäävistä käsistä pieniin kenkiin saakka. Nyt hän häiritsemättä sai sitä, mitä niin hartaasti oli halunnut, katsella kreivitärtä! Tuskinpa kukaan sadasta henkilöstä, jotka tunsivat kreivittären, olisi heti huomannut häneksi tuon lattialla pitkällään makaavan naisen, josta ainoastaan kädet olivat näkyvissä. Mutta kreivi Hannibal tunsi hänet, olisi tuntenut hänet satojen, vaikkapa tuhansien naisten joukosta pelkistä käsistä.

Mitä hän teki täällä ja tällä tapaa? Miettiessään sitä kreivi Hannibal huomasi, että hänen katsellessaan kreivitärtä aurinko oli laskenut, valo kadonnut kukkulan huipulta ja että ulkopuolinen maailma ja huone, jossa he olivat, alkoivat käydä viileiksi. Johtuiko tästä, ettei lattialla makaava enää pysynyt hiljaa? Hän näki väristyksen puistattavan kreivitärtä ja vielä toisenkin kerran. Sitten hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut pienen voihkaisun. Oliko hän itse tullut hulluksi vai rukoiliko kreivitär todellakin puoliääneen, väännellen itseään kuin tuskissaan, hakaten otsaansa käsivarsiaan vasten ja sitten taas pysyen aivan liikkumatta kuin ruumis? Kun tämä puuska oli päättynyt, oli iltarusko jo kadonnut taivaalta, ja kukkulat peittyivät hämärään.

XXXVI.

HÄNEN KUNINGASKUNTANSA.

Kreivi Hannibal ei olisi itsekään tiennyt, miksi hän ei heti puhutellut puolisoaan. Hän pysyi vaiti epämääräisen vaiston varoittamana, ja hänen katseensa oli ikäänkuin imeytynyt kreivittäreen, kunnes tämä nousi lattialta ja heti kohtasi hänen katseensa, mutta ei säpsähtänyt, vaikka hän oli luullut niin käyvän. Sensijaan kreivitär seisoi hiljaa ja miettiväisenä, katsellen häntä surumielisen vakavasti, ikäänkuin ei näkisi ainoastaan häntä, vaan samalla vainajan, ja väristen yhä uuden puuskan vallassa.

— Nyt se on jo ohi! — kuiskasi kreivitär vihdoin. — Malttakaa, herra, älkää pelätkö, koetan pysyä rohkeana. Mutta jotakin olen velkaa hänellekin.

— Hänelle! — mutisi kreivi Hannibal, ja kalmankalpeus levisi hänen kasvoilleen.

Kreivitär hymyili oudon hehkun säteillessä hänen silmistään. — Hänelle, joka oli rakastettuni! — huudahti hän väräjävällä äänellä. — Jota aina muistelen hellästi, vaikka olenkin kieltänyt hänet ja jättänyt kuoleman omaksi. Se oli oikeudenmukaista. Hän, joka niin usein on pannut minut koetteelle, tietää sen olevan oikeudenmukaista. Ja hän, jonka olen uhrannut… hänkin sen nyt tietää! Mutta vaikeata on olla oikeudenmukainen. — Hän hymyili vapisevin huulin. — Teidän, joka saatte kaikki, tulisi olla helppo suoda hänelle hiukkanen, helppo antaa minulle anteeksi, helppo malttaa mieltänne!

Kreivi Hannibalilta pääsi tukahtunut huudahdus, puoleksi valitus ja karjaisu. Voimattomuudessaan hän riuhtoi peitettä, vaipuen sitten hervottomaksi.

Kreivitär toi kiireesti vettä ja kohottaen hänen päätään käsivartensa varaan kurotti sitä hänen huulilleen. Kreivi Hannibal joi ja laskeutui silmät ummessa takaisin vuoteelle. Hän makasi niin liikkumatta ja niin kauvan, että kreivitär pelkäsi hänen pyörtyneen, mutta hetken kuluttua hän puhui.

— Niin, — vastasi kreivitär väristen. — Jumala antakoon minulle anteeksi! Niin tein! Minun täytyi niin tehdä taikka…

Kuinka uskomatonta, kuinka luonnotonta — mutta kyyneleitä alkoi tihkua kreivi Hannibalin suljettujen silmäluomien alta vierien hitaasti karheita poskia pitkin partaan asti.

— Minä olisin mennyt, — mutisi hän. — Jos olisitte siitä puhunut minulle, olisin säästänyt teiltä tämän.

— Tiedän sen, — vastasi kreivitär epävarmalla äänellä. — Miehet kertoivat minulle.

— Se oli oikeudenmukaista. Ja te olette mieheni, — vastasi kreivitär. — Ja enemmänkin, minä olen miekkanne vanki, ja niinkuin te säästitte minua, kun teillä oli valta, niin minäkin säästin teitä heikkoutenne aikana.

— Voi, hyvä Jumala! — huusi kreivi Hannibal, — mutta kuinka kalliista hinnasta!

Tämä liikutti ja viehätti kreivitärtä kesken hänen syvintä kauhuaan ja suruaan, vaikka ajopenkereellä yhä seisoi hirsipuu, jonka hän oli aina näkevinään edessään. Sillä hän tiesi nyt puhuttavan siitä hinnasta, minkä se oli hänelle maksanut. Hän tiesi, ettei kreivi Hannibal ollut milloinkaan omasta puolestaan pitänyt ihmishenkeä kalliina, vaan olisi silmää räpäyttämättä voinut nähdä Tignonvillen kärsivän.

Ja tämä huolehtiminen hänestä, arvo, joka annettiin kilpailijankin hengelle, kun se oli hänelle kallis, liikutti häntä syvästi, ehkä syvemmin kuin mikään muu tällä hetkellä olisi voinut liikuttaa. Hän näki sen valossa kaiken sen, mitä aikaisemmin oli tapahtunut, mitä heidän välillään oli sattunut tuon kohtalokkaan sunnuntain jälkeen Pariisissa. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei tahtonut sanoa enempää kuin jo oli sanonut. Niin kauan kuin se mies, jonka hän oli uhrannut, odotti hautaustaan, eivät lemmen eivätkä edes sovinnonkaan sanat saaneet tulla hänen huulilleen.

Tällä välin se mies, joka makasi hänen vieressään, piti sitä uskomattomana. — »Se oli oikeudenmukaista», — oli hänelle sanottu, ja hän tiesi sen todeksi. Tignonvillen hulluus, juuri se ja ainoastaan se oli vienyt heidät satimeen ja toimittanut hänet itsensä vangiksi. Mutta mitä on oikeudenmukaisuudella tekemistä tämän maailman menon kanssa? Hänen kokemuksensa mukaan oli voimakas käsi Ranskassa samaa kuin oikeus, ja omistaminen oli lakina. Hän oli voimakkaan käden oikeudella ottanut kreivittären, ja samalla oikeudella kreivitär olisi voinut hänestä vapautuakin.

Mutta hän ei ollut niin tehnyt. Se juuri oli uskomatonta. Hän oli sensijaan tahtonut olla oikeudenmukainen. Sitä ei ollenkaan käsittänyt. Avatessaan silmänsä hetkisen äänettömyyden jälkeen, jonka ulkoa kuuluva laineiden loiske teki vieläkin juhlallisemmaksi, Tavannes näki kreivittären polvistuneen hämärässä huoneessa pää painuksissa vuoteen yli ja kasvot kätkettyinä käsiin. Hän tiesi kreivittären rukoilevan ja melkein luuli jälleen näkevänsä unta. Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut hänelle sattunut, ja heikenneenä ja tuskissaan hän rukoili, ettei tämä näky milloinkaan hälvenisi, ja ettei hänen milloinkaan tarvitsisi tästä unesta herätä.

Ajatus siitä, mitä oli tehnyt, oli kreivittärelle hirvittävä. Taistellessaan siinä kammonsa kanssa ja yhä uudelleen palaavan kauhun puistattamalla hän kerran heitti kätensä peitteen poikki koskettaen kreivi Hannibalia. Tämä säpsähti ja äkillinen liike vihlaisi niin hänen kipeää raajaansa, että hän tuskasta huudahti. Kreivitär katsahti häneen ja oli juuri sanoa jotakin, mutta samassa alkoi holvikäytävästä kuulua jalkain töminää ja monien eri äänien sekavaa melua. Hän kohosi seisaalle ja kuunteli. Kreivi Hannibal näki hänet vain epäselvästi, silmät suunnattuina oveen.

Pari minuuttia kului, ja sitten kuului kaksi miestä lähenevän, toinen ontuen. He pysähtyivät oven taakse, jonka alle ilmestyi valoviiru. Sitten joku naputti ovelle.

Kreivitär meni ovelle ja nostettuaan salvan peräytyi nopeasti takaisin vuoteen luo. Sisääntulijoiden lyhty häikäisi häntä hetkeksi, mutta sitten hän huomasi lyhdyn yläpuolella La Triben ja Bigotin säteilevät kasvot. Niistä oli helppo huomata, että he toivat hyviä uutisia. Ja hyvä olikin, sillä miehet eivät olleet saada sanaa suustaan. Papin kielevyys oli kadonnut; nyt hän oli hyvin kalpea. Vihdoin Bigot puhui heidän kummankin puolestaan. Hän astui esiin ja polvistuen suuteli kreivittären kylmää kättä.

— Armollinen rouva, — sanoi hän, — te olette voittanut kaikki, kadottamatta mitään. Jumalalle kiitos!

— Jumalalle kiitos! — itki pappi, ja ulkoa käytävästä kuului naurua, itkua ja sekaista puhetta. Heilahtelevien lyhtyjen valossa siellä juoksenteli naisia hameiden kahistessa.

— Mitä? — kysyi hän. — Eikö siis herra de Tignonville olekaan… kuollut?

— Ei, hän on hengissä, — vastasi La Tribe, — hän on hengissä. — Ja hän kohotti kätensä ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa.

— Hengissäkö? — huudahti kreivitär. -— Hengissä! Oi, taivas on armelias! Oletteko siitä varma? Aivan varma?

— Aivan varma, hyvä rouva, aivan varma! Hän ei ollutkaan heidän vankinaan. Hänet paiskattiin maahan, kaikesta päättäen jo ensi rynnäkössä, mutta tultuaan pian tuntoihinsa hän ryömi pakoon päästen St. Gillesiin, ja sieltä hän on saapunut veneellä tänne. Mutta vihollinen sai vihiä, ettei hän ollut tullut tänne meidän mukanamme, ja siitä pappi punoi sitten juonen. Kiitetty olkoon Jumala, joka ohjasi teitä sitä ansaa karttamaan!

Kreivitär seisoi liikahtamatta painaen silmät ummessa kädet ohimoilleen. Kerran hän horjahti ikäänkuin kaatumaisillaan, ja Bigot kiirehti hänen luokseen ja auttaakseen häntä, mutta silloin hän avasi silmänsä, huokasi syvään ja näytti tointuvan.

— Oletteko aivan varma, eikö siinä piile mikään juoni? — kysyi hän heikolla äänellä.

— Ei, rouva, ei siinä piile juoni, — vastasi La Tribe, — herra de
Tignonville on elossa ja täällä.

— Täälläkö! — Kreivitär säpsähti, ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. — Entä avaimet? — mutisi hän sivellen kädellään otsaansa. — Luulin niiden olevan minulla.

— Juuri siksi hän ei olekaan päässyt sisään, — vastasi pappi. — Hän odottaa salaovella, jonka likellä hän laski maihin. Hän on tullut siinä toivossa, että voisi olla teille hyödyksi.

Kreivitär oli hetken vaiti. Kun hän uudelleen puhui, oli hänen ulkomuodossaan tapahtunut ihmeellinen muutos; hän piti päätään pystyssä, poskilla oli punaa, ja silmät olivat kirkkaat.

— Siinä tapauksessa, — sanoi hän kääntyen La Triben puoleen, — menkää te ja pyytäkää häntä minun nimessäni palaamaan St. Gillesiin, jos vaaratta voi niin tehdä. Hänen paikkansa ei ole täällä… enää. Ja jos hän voi turvassa palata kotiinsa, on parasta, että hän menee sinne. Lisätkää, olkaa niin hyvä, että rouva Tavannes kiittää häntä tarjouksesta olla avuksi, mutta ettei hän miehensä kodissa kaipaa kenenkään muun suojelusta.

Pappi epäröi. — Eikö mitään muuta, rouva? — änkytti hän, sillä hän oli helläsydäminen, ja Tignonville kuului hänen uskokuntaansa.

— Ei muuta, — vastasi kreivitär vakavasti nyökäten, — sillä minun ei ole kiittäminen herra de Tignonvilleä, vaan armeliasta taivasta siitä, etten nyt seiso tässä yhtä onnettomana kuin olin tänne tullessani, — sellaisena, jota painaisi kirous ja ihmiset osoittaisivat sormellaan koko elämäni ajan. Ja kaatuneet, — hän viittasi juhlallisesti pimeän tähystysaukon läpi rantaan päin, — lepäävät tuolla!

Kreivitär seisoi hetken aikaa mietteissään; sitten hän otti avaimet karkeatekoiselta, kiviseltä ikkunalaudalta, jolle oli ne laskenut huoneeseen tullessaan. Häntä puistatti kylmän raudan koskettaessa sormia. Tämä kosketus toi taas hänen mieleensä sen onnettomuuden ja kauhun, jossa hän toivotonna oli hapuillut viimeksi pidellessään näitä avaimia.

— Ottakaa ne, — sanoi hän antaen ne Bigotille. — Teidän tulee pitää niitä huostassanne, kunnes kreivi voi nousta makuulta, ja te olette kaikesta vastuussa hänelle. Menkää nyt, ottakaa lyhty mennessänne ja lähettäkää rouva Carlat puolen tunnin kuluttua luokseni.

Raskas maininki vyöryi mahtavasti ajopengertä vasten ja valui kohisten takaisin mereen; sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin, täyttäen huoneen rytmillisellä jyminällä. Mutta hämärässä huoneessa polvistuvan kreivittären korvissa ei meren ääni enää kuulunut samalta kuin ennen. Hän oli polvillaan vuoteen ääressä pää käsien varassa, aivan kuten hetki sitten, mutta kuinka toisella mielellä hän nyt olikaan, ja kuinka toisenlaisia hänen ajatuksensa! Kreivi Hannibal saattoi vain hämärästi erottaa hänen päänsä, sillä hyrskyjen tähden osui valoa vain kattohirsille. Mutta hän tiesi kreivittären olevan siinä ja olisi hyvin mielellään laskenut kätensä hänen päälaelleen, sillä hänen sydämensä oli tulvillaan.

Eikä hän sittenkään sitä tehnyt. Hänen ylpeytensä ei sitä sallinut. Sensijaan hän pureskeli karheaa partaansa ja makasi katsellen kattohirsiä ja odottaen, mitä nyt seuraisi. Hän, joka väkisin, lujalla tahdollaan oli pidättänyt tuon naisen luonaan, makasi nyt vuorostaan voimattomana, odottaen. Hän, joka sovitusta hinnasta oli säästänyt kreivittären hengen, otti nyt vastaan oman henkensä toiselta lahjana, nurkumatta.

Jokin toi hänen mieleensä nuo sanat, joita hän ei ollut todella tarkoittanut eikä pannut täytäntöönkään. Siitä hänen ajatuksensa siirtyivät vihkiäisiin ja korvapuustiin, kohtaukseen, joka oli sattunut joen varrella nurmikolla, viimeiseen ratsastusretkeen La Flèchen ja Angersin välillä, jolloin hän oli leikitellyt kreivittären pelolla ja levottomuudella nauttien siitä osasta, jota luuli voivansa näytellä seuraavana päivänä. Siitä osasta? Voi, kuinka surullista! Kaikki hänen suunnitelmansa kreivittären hurmaamiseksi olivat johtaneet… tähän! Angers oli voittanut hänet, ja muuan pappi oli ollut saamaisillaan hänet satimeen. Sensijaan, että hän olisi päästänyt Tignonvillen niinkuin Bayard taikka ritarit ulvovien roskajoukkojen uhallakin, hän oli ollut päästämäisillään hänet toisella tavalla ja omalla kustannuksellaan. Sensijaan, että hän olisi hurmannut kreivittären voimallaan ja voittanut hänet jalomielisyydellään, makasi hän nyt tässä ollen hänelle velassa hengestään ja tuntien itsensä niin hervottomaksi ja murtuneeksi, että lapsuusajan kyyneleet kohosivat silmiin.

Viileä, varma käsi liukui pimeässä hänen käteensä, tarttui siihen lujasti ja veti sen lämpimille huulille ja sieltä naisen povelle.

— Minä olin miekalla saamanne vanki, — kuiskasi kreivitär, — ja te säästitte minua. Hän, jota rakastin, joutui myöskin käsiinne, ja te säästitte häntäkin… eikä ainoastaan kerran tai kahdesti. Te olisitte minun tähteni säästänyt Angersiakin ja uskonveljiäni. Ja te uskoitte, että minä voisin menetellä sillä tapaa! Voi, mikä häpeä! — Mutta hänen kätensä ei päästänyt kreivin kättä.

— Niin, minä rakastin häntä, — vastasi kreivitär hitaasti ja miettivästi. — Minä rakastin häntä. — Hän vaikeni hetkeksi. — Ja pelkäsin teitä, — lisäsi hän sitten matalalla äänellä. — Voi, kuinka minä pelkäsin… ja vihasin teitä!

— En pelkää häntä, — vastasi kreivitär hymyillen hämärässä, — enkä vihaa häntä. Ja mitä teihin tulee, olen teidän vaimonne, ja minun täytyy totella teitä, eikä siinä kysytä, haluanko vai enkö. Muuta en voi.

Kreivi Hannibal koetti heikkona vetää pois kättään, mutta kreivitär piti siitä kiinni.

— Minun täytyy sietää suuteloitanne tai lyöntejänne. Minun täytyy olla ja tehdä mielenne mukaan, olla yksinäni taikka seurassanne, onnellisena tai suruissani, aivan kuten teitä haluttaa. Sillä minä olen omaisuutenne, teidän tavaranne, teidän omanne. Ettekö itse ole minulle niin sanonut?

— Mutta sydämenne on hänen! — huusi kreivi Hannibal kiivaasti. — Sydämenne, jota muka en koskaan saisi omakseni, kuten minulle silloin sanoitte nurmella!

— Minä valehtelin, — kuiskasi kreivitär nauraen kyynelsilmin, ja hänen kätensä silittelivät kreivin päätä. — Se on tullut takaisin, ja nyt se on huulillani.

Hän kumartui ja suuteli miestänsä, joka nyt tiesi astuneensa kuningaskuntaansa, naisen sydämen hallitsijaksi.

Tuntia myöhemmin huomattiin manterella kylässä liikehtimistä. Lyhtyjä alkoi liikkua siellä täällä. Miehet satuloitsivat hevosiaan pahantuulisen näköisinä matkalle. Chalansiin oli pitkä matka, vieläkin pitempi Legeen, toista päivämatkaa, ja Ponts de Célle ja Loire-joelle oli monta väsyttävää penikulmaa. Miehet, jotka olivat niin reippaasti ratsastaneet etelää kohti koston ja saaliin toivossa, käänsivät nyt linnalle selkänsä vihaisin sanoin ja elein. He polttivat pari hökkeliä, ja mitä eivät polttaneet, sen he ryöstivät, sen ajan tavan mukaan, ja heidän käsiinsä joutuneen maalaisnaisen kävi huonosti. Onneksi oli edellisen yön turvissa jokainen asukas kylästä paennut, toiset merelle, toiset hietasärkkien suojaan. Ei yksikään silmä ollut näkemässä, kun joukkue ratsasti ylös rantapolkua pitkin, vihreän laakson läpi, jossa hevoset säikkyivät surmattujen miesten ruumiita.

Ei kukaan myöskään nähnyt viimeisenä joukossa ratsastavaa kalpeakasvoista, hehkuvasilmäistä miestä, jonka ohimoa rumensi arpi. Hän pysähtyi kukkulan laelle ja ennen poistumistaan kirosi vapisevin huulin sen vihollisen, joka oli päässyt hänen käsistään. Mutta sanat olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun ne jo nielaisi kohinaansa meri, joka pauhasi ajopengertä vasten ijäisyyden vertauskuvana, kuohuttaen vesiään välittämättä siunauksista tai kirouksista, hyvistä taikka pahoista aikeista, säästämättä hitustakaan vuoksestaan tai luoteestaan siksi, että joku mitätön olento oli puhunut yössä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIVI HANNIBAL: HISTORIALLINEN ROMAANI RANSKAN HOVISTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.