The Project Gutenberg eBook of Vain tytön rakkaus, by Charles Garvice

Eräänä syystalven iltana vierivät Firenzen kaduilla vaunut, joissa istui mies ja tyttö. He olivat isä ja tytär. Mies oli tuskin keski-ikäinen, mutta hänen hiuksensa olivat harmahtavat, ja hänen kaunismuotoisen suunsa ja silmännurkkiensa ympärille oli murhe uurtanut vakoja. Hänellä samoin kuin tyttärelläkin oli etelän säännölliset kasvonpiirtet, tumma tukka ja mustat silmät, vaikka hän olikin syntyperäinen englantilainen, nimeltään Harold Etheredge. Hän ei ollut hyvissä varoissa eikä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikka hän olisi kyllä voinut saavuttaa sekä rikkautta että mainetta, jos hänellä olisi ollut tilaisuutta ponnistaa niiden tavoittamiseksi. Mutta kohtalo oli määrännyt, että niiden palkkioiden saamiseksi tarvittava intoinen tarmo, joiden tähden useimmat meistä uurastavat, tukehtui tältä mieheltä jo varhain, hirvittävän iskun jättämän suuren surun jäytämänä.

Hän oli ollut hyvin lupaava kirjailija; hän oli nyt yksinkertaisesti Harold Etheredge, leski, jonka sydän ja pyrkimykset olivat kätkettyinä hänen verrattomasti rakastamansa naisen hautaan. Hän oli rakastanut vaimoaan niin suuresti, että hänen tunteensa vieressään istuvaa lasta kohtaan, joka kyllä oli hänestä hyvin rakas, olivat sen rinnalla kitukasvuisia.

»Nukutko, Stella?» kuiskasi mies vanhojen, kömpelötekoisten vaunujen rämistessä runouden kaupungin hiljaisen, autiolta näyttävän kadun kiveyksellä. Hän puhui hyvin hellästi, mutta hänen äänessään oli raukean välinpitämätön sointu, joka oli selvä merkki hänen elinvoimiensa näivettymisestä. »Olemme pian perillä.»

»En, isä rakas, en nuku», vastasi tytär herttaisesti. »Minusta on ikävää, että matkamme on päättymässä. Soisin voivamme tällä tavoin ajaa yhdessä edelleen vuosikausia. Kun vain ajattelen, että meidän pitää erota, vaikka vain lyhyeksikin ajaksi, niin sydämeni tuntuu lyijynraskaalta ja pelkään sen lakkaavan sykkimästä.»

»Niin, rakas, niinhän se on!» mutisi mies. »Sinä tiedät, että ero koskee kipeästi minuunkin. Tahtoisin pitää sinut aina luonani. Mutta minä en saa, en tohdi tehdä sitä. Sanotaan, että suru tekee meidät itsekkäiksi, ja minut se on jo tehnyt. Mutta en ole tarpeeksi itsekäs turmellakseni nuorta elämääsi ja synkistääkseni tulevaisuuttasi. Stella, menettelisin julmasti ja rikollisesti, jos pitäisin sinut luonani. Kuluu vielä joku aika, ennenkuin voin taaskin mennä muiden ihmisten seuraan. Minun täytyy saada olla yksin keskustellakseni menettämäni rakkaan sielun kanssa. Jos pitäisin sinut luonani, loisi murheeni varjon nuoreen elämääsi. Niin ei saa käydä. Nuori ihminen tarvitsee nuorten seuraa, aivan kuin kukka kaipaa auringonpaistetta. Nuoruus ei ole luotu synkkyyttä ja surua varten. Nuoren silmästä valuneet kyyneleet on pian pyyhittävä pois ja unohdettava —»

»En, Stella; mutta luotan, että pian opit ajattelemaan häntä tyynen hellästi ja että mielesi saa pyhän rauhan siitä varmasta toivosta, että kohtaat hänet tuolla onnen maassa, jossa eroa ei tunneta.»

Hänen kasvonsa kalpenivat, huulet vavahtelivat, ja hänen silmänsä katsoivat ilmeettöminä ikkunasta hämyiselle kadulle, jossa valoja parhaillaan sytytettiin. Hän tiesi kaipaavansa päästä yhtymään rakastamaansa naiseen tuolla onnen maassa ja mielessään rukoilevansa, että he tapaisivat toisensa pian.

»Mutta älkäämme tänä iltana enää puhelko hänestä», lisäsi hän, pakottautuen hilpeäksi. »Meidän on ajateltava sinun tulevaisuuttasi. Sinä et mene tähän kouluun yksinomaan täydentääksesi kasvatustasi, vaan myöskin saadaksesi kaiken sen huolenpidon ja hoivan, jota nuori tyttö tarvitsee. Sinun pitää unohtaa murheesi, Stella, niin että voit kasvaa samalla tavoin kuin muutkin reipassydämiset ja iloiset englantilaiset tytöt. Muistathan aina olevasi englantilainen, Stella? Oi, kyllä, todennäköisesti sinä et sitä unohda! Toivon, että viihdyt täällä hyvin, rakas. Koulu on hyvä. Sain ensiluokkaiset suositukset, ja johtaja kirjoitti kauniisti. Mutta jollet viihdy, niin kirjoitathan ja kerrot siitä minulle. Tulen silloin tietysti heti noutamaan sinut pois. Käyn aina joskus sinua katsomassa, en kovin usein, lapseni, sillä ei olisi hyvä, jos kalpeat kasvoni ja musta pukuni yhtenään muistuttaisivat sinulle yhteisen rakkaamme menetystä.»

Tyttö koetti olla valittamatta, sillä hän tiesi, että hänen kyyneleensä koskisivat isään ja saisivat hänen silmäkulmansa rypistymään, ikäänkuin luomia painaisivat vuotamattomat kyyneleet.

»Aivan varmasti viihdyn hyvin», sanoi hän, »vähän ajan kuluttua, kun olen ehtinyt hieman tasaantua ja lakannut näkemästä entisyyttä, näkemästä häntä niin selvästi. Sinun ei pidä huolehtia minusta, isä rakas. En myöskään aio leikkiä koko aikaani, uskothan, aion työskennellä ankarasti, niin että saat näppärän tyttären, kun olen kasvanut, sellaisen tyttären, joka voi puolestasi hoitaa vaivaloisen kirjevaihdon ja kenties auttaa sinua työssäsi. Sillä pianhan sinä kykenet taaskin työhön, isä, eikö totta? Se auttaa sinua unohtamaan.»

»Niin, niin», myönteli isä, mutta hänen äänessään ei ollut pontta eikä hänen silmissään tulta. Hän tiesi, että hänen elämäntyönsä oli tehty, hänen kunnianhimonsa kuollut ja elämänhalukin ehtynyt. Häntä tuntui haudan takaa kutsuvan ääni, joka puhui rakkauden kieltä.

He jatkoivat keskusteluaan, joka usein katkesi pitkiksi toveiksi, puhellen menneisyydestä kuten ainakin henkilöt, jotka surevat yhteistä onnettomuutta. Sitten vaunut pysähtyivät korkeassa muurissa olevan ison portin eteen, ja Harold Etheredge virkkoi, tukehduttaen huokauksen: »Olomme perillä, Stella.»

Kyytimies laskeutui hitaasti ja kömpelösti kuskipukilta ja soitti kelloa. Vanha nainen, jonka kasvoja reunusti avara, valkea myssy, tulla lyllersi pienestä kojusta, irroitti salvat, raotti porttia ja tirkisti kadulle kasvoillaan puolittain epäluuloinen, puolittain varova ilme, joka olisi ollut aivan paikallaan, jos hän olisi ollut jonkun keskiaikaisen linnan porttivahti. Herra Etheredge lausui nimensä. Sitten hän ja Stella seurasivat naista pihan poikki, portaita ylös ja eteissalin läpi huoneeseen, jota vanhanaikainen lamppu himmeästi valaisi. Sinne Stella ja hänen isänsä jäivät odottamaan laitoksen johtajatarta. Pian avautui ovi, ja huoneeseen astui pitkä, luiseva nainen. Tämä oli rouva Howden, koulun johtajatar, jonka kanssa Harold Etheredge oli ollut kirjeenvaihdossa. Hän tervehti tulijoita huulillaan liukas hymy, jonka oikean luonteen Etheredgeltä kenties hämärä säläsi.

»Tämäkö on rakas tyttärenne, herra Etheredge?» virkkoi nainen pudistettuaan vieraiden kättä ja silmäiltyään pää kallellaan ja muka myötätuntoinen hymy tylyillä kasvoillaan tummasilmäistä tyttöä.

»Niin, tämä on tyttäreni, tämä on Stella», vastasi isä masentuneella, melkein kolealla äänellä. »Toivon, että olette hyvin hyvä ja kärsivällinen häntä kohtaan, sillä häntä on äskettäin kohdannut ankara isku, kuten kirjeessäni selitin. Hän ei ole ollut terve eikä ole kovin hyvissä voimissa vielä nytkään.»

Nainen hymyili, ottaen kasvoilleen niin hellän ja ystävällisen ilmeen kuin osasi. Hän oli näytellyt osaansa siksi usein, että se luonnistui joltisestikin, vaikka Harold Etheredge, jollei murhe olisi tylsyttänyt hänen havaintokykyään, olisi epäilemättä nähnyt, ettei nainen ollut vilpitön. He keskustelivat vähän aikaa, herra Etheredge antoi johtajattarelle rahaa ja nousi sitten poistuakseen. »Tulen pian sinua katsomaan, rakas, hyvin pian», kuiskasi hän irroittaessaan Stellan käsiä kaulastaan. »Pysy reippaana ja koeta viihtyä!»

Tyttö seisoi tyyten huomaamatta johtajattaren läsnäoloa, kädet rintaa vasten painettuina ja pää kumarassa, kuunnellen isänsä vaimentuvia askelia ja portin rämähdystä, kun se sulkeutui isän jälkeen ja eroitti hänet ulkomaailmasta niin moniksi raskaiksi kuukausiksi.

»Sinun on parasta lakata vaikeroimasta; sillä laitat vain itsesi sairaaksi», lausui johtajatar, jonka ääni ei enää ollut teeskennellyn myötätuntoinen ja pehmeä, vaan kova ja pureva.

Stella säpsähti ja tuijotti hämmästyneenä häneen, sillä ei kukaan, ei ainakaan kukaan nainen, ollut sitä ennen koskaan puhutellut häntä sillä tavalla.

Naisen huulet kaartuivat jonkunlaiseen virnistykseen. »Niin, sinähän olet koulussa nyt», selitti hän; »et saa täällä suurennella etkä vaatia erikoisia vapauksia; siitä emme pidä; onhan suorastaan velvollisuutemme kitkeä pois kaikki sellainen». Puhuessaan hän soitti kelloa, ja kun ovelle ilmestyi nälkiintynyt, surkeannäköinen palvelija, sanoi hän tälle tiukasti: »Tämä on neiti Etheredge. Opasta hänet makuuhuoneeseen! — Oletan, ettet halua illallista? Se on hyvä. Nukut paremmin, kun et syö. Kello soi puoliseitsemän aamulla; myöhästymisestä rangaistaan. Täsmällisyys on hyve, ja sitä on tässä talossa kaikkien noudatettava. Hyvää yötä!»

Siten alkoi Stellan kouluaika Minerva-opistossa, jossa hän yhdessä kolmenkymmenenviiden muun tytön kanssa vietti muutamia elämänsä surkeimpia kuukausia. Kaikki tytöt olivat onnettomia ja alakuloisia; sillä koulun kolkossa rakennuksessa ei riemu viihtynyt; heidän oli mahdoton olla edes hilpeitä. He kärsivät kaikki; mutta Stella kärsi kenties enemmän kuin muut, sillä hän oli perinyt taiteellisen isänsä tunneherkkyyden, ja iloton huone, niukka ravinto ja johtajattaren salakavalat loukkaukset olivat hänelle suoranaista kidutusta. Mutta isälleen hän ei hiiskunut mitään siitä, että hän oli onneton, sillä hän tiesi, että se tekisi isän aseman surkeaksi. Olihan isä tarkoittanut parasta; hänet oli petetty kuten muutkin vanhemmat; ja siksi tyttö kärsi vaieten. Jopa hän isänsä käydessä häntä katsomassa kertoi tälle olevansa tyytyväinen; ja isä poistui, luullen jättäneensä hänet mieluisten ikätoverien hilpeään ja viihtyisään seuraan ja säästäneensä hänet näkemästä oman elämänsä synkkyyttä, joka pian päättyisi, sillä hänen vaimo-vainajansa viittoili häntä luokseen, ja hän siirtyi yhä lähemmäksi kutsujaa. Pian tuli loppu. Stellalle kerrottiin, että hänen isänsä oli kuollut. Ja koska isä oli toivonut, että hän jäisi opistoon, niin hän jäi ja kesti jonkun aikaa äänettömästi kärsien orvon elämänsä jokapäiväisiä puutteita ja alituista kurjuutta. Mutta tuli aika, jolloin hänen kärsivällisyytensä oli lopussa; ja hänen poskillaan hehkui kuumeinen puna, ja hänen silmänsä paloivat päättävinä, sillä hänet oli vallannut epätoivo, joka tuntui niin oudolta hänen nuoressa, hellässä, rakkautta kaipaavassa sydämessään.

II.

Oli lämmin ilta kevätkesällä. Aurinko oli painumaisillaan pitkän, mänty- ja kuusipeittoisen kukkulajonon taakse, jonka juurella koukerteli rauhallisesti, meluttomasti virtaava joki, noudatellen jonon käänteitä. Vastapäätä näitä kukkuloita oli pitkin joen vartta ulottuvia, laajoja niittyjä vihantina äsken nousseesta ruohosta ja keltaisina vasta puhjenneista voikukista. Iltarusko pani taivaan hehkumaan monivärisenä, valaisten maisemaa, jonka taustalla häämötti kaukainen Lontoo.

Näky oli kaunis, sellainen, jollaisia tapaa Englannissa ja joka saa sekä runoilijan että maalarin innostumaan. Tällä hetkellä se oli itse asiassa innostanut erään viimeksimainittuun luokkaan kuuluvan taiteilijan; sillä eräässä matalan, olkikattoisen, niityn reunassa olevan talon huoneessa istui James Etheredge maalaustelineensä ääressä, tuijottaen avoimen ikkunan puitteista näkyvään tauluun, sivellin velttona riippuvassa kädessään.

Tietämättään oli taiteilija itsekin maalaamisen arvoinen. Tämä kookas, hoikka, sirorakenteinen mies, jonka kalpeita kasvoja reunusti valkea, pehmeäsuortuvainen tukka ja jonka lempeät, haaveksivat silmät etsivät aina rajatonta, tuntematonta, näytti samanlaiselta kuin ne henkilöt, joita vanhat firenzeläiset mestarit mielellään ikuistivat kankailleen.

Huone muodosti sopivat puitteet asukkaalleen. Se oli todellinen taidemaalarin työhuone — siivoamaton, epäjärjestyksessä ja viehättävä. Valmiita ja keskentekoisia tauluja riippui seinillä ja oli nojallaan niitä vasten, antiikkisia aseita ja oudonmallisia pukuja oli heitetty sinne tänne lattialle ja keskiaikaisten tuolien selkämyksille; ja kirjoja, joista muutamien kannet olisivat saaneet heran valahtamaan tuntijan kielelle, oli avattuna pöydällä ja kasattuna huoneen äärimmäiseen soppeen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.

Vanhus istui jonkun aikaa vaipuneena uneksivasti ihailemaan luonnon kauneutta, kunnes talon takana olevasta kylästä kuului kirkonkellon kumahdus; silloin hän nousi säpsähtäen pystyyn, kokosi siveltimensä ja kävi taaskin maalaamaan. Ilta kului, ja yhä hän työskenteli hentojen, taitavien käsien loitsiessa kuvaa kankaalle; rusko haihtui hitaasti taivaalta, ja yö levitti tummaa vaippaansa, valmistautuen laskemaan sen uurastavan maailman peitteeksi, ennenkuin maalari pani pois siveltimensä. Sitten hän käänsi taulun takaperin telineelle, meni — hajallaan olevien esineiden tähden se oli jonkun verran vaivaloista — huoneen poikki, löysi vanhan ruusupuisen piipun, sytytti sen, istuutui jälleen tuoliinsa ja alkoi maisemaa katsellen tapansa mukaan haaveilla.

Hän oli niin syvästi vaipunut valtoiminaan harhaileviin aatoksiinsa, ettei herännyt, kun ovea raotettiin. Ovi avautui hyvin hiljaa ja hitaasti, ja siitä ilmestyi nuori tyttö, joka pysähdyttyään hetkeksi kynnykselle astui meluttomasti huoneeseen ja jäi seisomaan, silmäillen ikkunan ääressä olevalla tuolilla istuvaa liikkumatonta miestä. Äkkiä istuja vilkaisi ylöspäin ja näki hänet. Silloin tyttö puhui.

Taitelija hätkähti. Siihen eivät olleet syynä sanat, vaan tytön ääni, ja vanhus istui sekunnin virkkamatta mitään; sitten hän nousi seisomaan, katsoi vierasta ihmeissään ja vastasi: »Kyllä, se on nimeni. Olen James Etheredge.»

»Etkö tunne minua? Olen Stella — veljesi tytär, Stella», sanoi tyttö koruttomasti.

»Stella — veljeni tytär — Haroldin lapsi! Miten olet tänne tullut? Ja minä olen luullut sinun olevan koulussa Firenzessä. Yksinkö olet tullut?»

Tytön katse siirtyi sedän kasvoista ihanaan maisemaan, ja silloin niissä oli merkillisessä määrin samanlainen ilme kuin vanhuksella. »Niin, tulin yksin, setä, sillä olin onneton. He olivat kovia ja tylyjä. Kenties he tarkoittivat hyvää, mutta sitä oli mahdoton sietää. Ja lisäksi oli isän kuoleman jälkeen niin yksinäistä. Setä, kestin sitä niin kauan kuin jaksoin, mutta sitten — tulin tänne.»

Vanhuksen silmät sumenivat. »Lapsi-parka! Lapsiparka!» jupisi hän.
»Mutta miksi et kirjoittanut minulle ja kertonut kaikesta?»

Tyttö naurahti. »Siksi, että meidän ei sallittu kirjoittaa muuta kuin sanelun mukaan. Koulusta ei ollut lupa lähettää ainoatakaan kirjettä johtajattaren niitä lukematta. Emme milloinkaan päässeet ulos yksin; muuten olisin pannut kirjeen postiin hänen tietämättään. Niin, en voinut kirjoittaa; senvuoksi päätin karata. Saatuani rahat, jotka sinä olet aina neljänneksittäin minulle lähettänyt, lahjoin seuraavana iltana erään palvelijan jättämään oven auki. Tunsin tien rannikolle ja tiesin, minä päivänä ja mihin aikaan laiva lähti. Pääsin laivaan ja saavuin Lontooseen. Rahat riittivät parhaiksi matkalippuun, ja minä — minä — siinä kaikki, setä.»

»Kaikki?» toisti vanhus. »Sinun kaltaisesi nuoren, hennon lapsen kulkea yksin sellainen matka! Nyt sinun on kotiuduttava luokseni, jollei sinusta täällä ole liian yksinäistä. Kuinka vanha olet, tyttö-kultaseni?»

»Yhdeksäntoista — vasta lapsi!» Sitten vanhus katsoi neitoa ja lausui hyvin hiljaa ääneen ajatuksensa: »Kaunis kuin enkeli.» Tyttö kuuli sen kuitenkin, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, mutta seuraavalla hetkellä hän katsoi viattoman avoimesti setäänsä silmiin.

»Et sanoisi niin, jos olisit nähnyt äitini. Hän oli kaunis kuin enkeli. Isä sanoi usein toivovansa, että sinä näkisit hänet; sinä olisit muka varmasti tahtonut maalata hänet. Niin, hän oli kaunis.»

»Kyllä. Mutta, rakas lapsi, oletko sairas?» huudahti taiteilija, keskeyttäen puheensa, sillä hän näki tytön kasvojen äkkiä käyvän kalpeiksi.

Stella hymyili hänelle. »En, en, olen vain hieman väsynyt, ja», lisäsi hän lapsellisen yksinkertaisesti, »luulen olevani vähän nälkäinen. Minulla näet oli rahaa vain matkalippuun.»

»Taivas varjelkoon!» hätäili setä ja syöksähti ylös niin rajusti, että oli vähällä kaataa tytön kumoon. »Lapsi on kuolemaisillaan nälkään, ja minä vain haaveilen. Mikä aivoton tomppeli olenkaan!»

Kiihdyksissään hän soitti kelloa, kunnes koko talo kajahteli kuin paloasema. Ulkoa kuului kiirehtiviä askelia, ovi tempaistiin auki, ja huoneeseen tuoksahti keski-ikäinen nainen, myssy hyvin kallellaan päässä ja punehtuneilla kasvoilla pelästynyt ilme. »Jumala varjelkoon, sir, mikä on hätänä?» hän huohotti.

Etheredge heitti kellon kädestään ja huudahti sen enempää selittämättä: »Tuokaa heti jotakin syötävää, rouva Penfold, ja viiniä myöskin! Tämä lapsi-raukka on nääntymäisillään nälkään!»

Nainen katseli häntä ällistyneenä, ja hänen hämmästyksensä yhä lisääntyi, kun hän vilkaisi ympäri huonetta eikä nähnyt minkäänlaista lapsi-raukkaa, kun Stella oli piilossa antiikkisen tuolin korkean selkämyksen takana.

»En ole», selitti vanhus sävyisästi. »Totta se on, rouva Penfold. Tyttö on tullut Firenzestä saakka saamatta muruakaan suuhunsa.»

Stella tuli esiin piilostaan. »En koko matkaa Firenzestä asti», hän oikaisi.

Rouva Penfold hätkähti ja tuijotti vieraaseen. »Hyvä Jumala! Kuka hän on?»

»Enkö jo sanonut sitä. Hän on veljeni tytär, Stella. Hän on saapunut Italiasta, ja — toivoisin teidän tuovan ruokaa ja pullon vanhaa viiniämme. Istu lepäämään, Stella! Tämä on rouva Penfold — taloudenhoitajattareni, hyvä nainen.»

Rouva Penfold astahti eteenpäin. »Veljenne tytär, sir! Ei suinkaan vain herra Haroldin tytär, josta olette niin usein puhunut! Mutta miten pääsitte sisään, neiti?»

»Hyväinen aika! Senhän on täytynyt tapahtua kokonainen tunti sitten! Ja te, sir» — hän katsoi hämillään olevaa taiteilijaa moittivasti — »olette antanut nuoren neidin koko ajan istua hattu päässä ja kappa yllään niin pitkän matkan jälkeen ettekä ole kutsunut minua! Tulkaa mukaani, neiti», lisäsi hän, kääntyen tyttöön päin.

Stella seurasi naista yläkertaan, missä hän viimemainitun avulla järjesti tukkansa ja siisti pukuaan. Hänen palatessaan alas oli sedällä jo ateria odottamassa. Hän söikin mielellään, sillä hän oli paastonnut useita tunteja.

Ilta oli kaunis, ja lopetettuaan illallisensa Stella meni kuutamossa välkkyvän ikkunan ääreen. »Kuinka viehättävä paikka tämä onkaan, setä!» riemuitsi hän. »Varmaankin sinä viihdyt täällä hyvin.»

»Niin», hymähti vanhus haaveillen. »Niin. Luuletko sinä viihtyväsi,
Stella?»

»Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, kun ainoana seuranasi on ukko, joka on eronnut maailmasta ja melkein unohtanut sen?»

Rauhoittuneena Stellan sanoista istuutui maalari ikkunan ääreen nauttimaan piipustaan, samalla kun veljentytär liikkui huoneessa, tarkastellen tauluja. Pian kiintyi hänen huomionsa erääseen kuvaan; se esitti miestä, jolla oli tumma, aaltoileva tukka, jalomuotoinen, »kuninkaallinen» pää ja mustat, ilmeikkäät silmät. »Kuka tämä on, setä?» kysäisi hän.

»Sekö? Niin, se on loordi Trevorne», selitti vanhus. »Hänen isänsä on kreivi Wyndward — Wyndwardin herra, kuten häntä näillä seuduin nimitetään. He asuvat tuolla kartanossa, Wyndward Hallissa. Tule katsomaan! Se näkyy täältä.»

»Onko tuo muhkea, valkea rakennus Wyndward Hall? Kuinka suurenmoinen se on! Italiassa sitä nimitettäisiin palatsiksi.»

»Palatsi se on Englannissakin, mutta me olemme vaatimattomampia. Täällä tyydytään nimittämään sitä kartanoksi. Se on vanha rakennus, ja sen omistaa vanha suku.»

»Kyllä, he ovat ystäviäni, mikäli ystävyys on mahdollinen köyhän maalari-paran ja Wyndwardin herran välillä. Ihmiset sanovat heitä ylpeiksi, mutta he eivät ole liian ylpeitä kutsuakseen silloin tällöin James Etheredgeä luokseen päivällisille; ja he syyttävät häntä ylpeydestä, kun hän ei taivu keskeyttämään elämänsä hiljaisuutta suostumalla heidän vieraanvaraiseen pyyntöönsä. Katsopa tuonne vasemmalle, Stella! Niin kauaksi kuin silmä kantaa ulottuu Wyndwardin alue, sitä jatkuu noiden kukkuloiden välitse peninkulmittain. Loordi ja lady Wyndward asuvat kartanossa tyttärensä kanssa — tyttö-raukka!»

»Siksi, että koko suvun varat eivät voi muuttaa häntä toisenlaiseksi; hän ansaitsee hellää sälliä. Hän on raajarikko. Näetkö tuon ikkunan — tuon, joka on valaistu?»

»Se on hänen huoneensa ikkuna; siellä hän päivät pääksytysten lepää sohvallaan, katsellen laaksoon.»

»Tyttö-parka!» huokasi Stella. Syntyi hetken hiljaisuus. »Mutta sinähän mainitsit, että loordi Trevorne on kreivin poika, setä. Eikö hänkin asu siellä?»

»Ei aina», vastasi setä aatoksissaan. »Joskus loordi — Leycester on hänen nimensä — käy täällä, mutta muuten hän oleksii melkein aina Lontoossa, tuhlaten siellä tuhansia. Onpa hyvä, että Wyndwardit ovat rikkaita, sillä muutoin heillä ei olisi enää mitään jäljellä. Leycester on koko ikänsä elänyt hurjasti.»

Setä naurahti. »’Paha’ on lievä sana, Stella; mutta kuitenkin olen nähnyt hänen kasvojensa pehmenevän viatonta lasta muistuttavaan hymyyn; olen kuullut hänen huuliltaan sellaista naurua, jollaista naisten oletetaan nauravan, ennenkuin tämä maailma on pusertanut heistä kaiken naurun. Mutta minähän jaarittelen kuin vanha mylly! Etkö soittaisi minulle vähän, lapsi-kulta? Tuolla nurkassa on pieni urkuharmooni.»

Stella huomasi, ettei hän halunnut sen enempää puhella varakreivi Trevornesta, meni vastustelematta harmoonin ääreen ja istuutui soittamaan. Hän ei valinnut säihkyvää marssia, vaan koruttoman firenzeläisen iltavirren, jota hän oli kuullut Firenzen suuren kirkon alttarin ääreen polvistuneiden naisten hartaasti veisaavan. Sitten hän alkoi laulaa. Kuullessaan ensimmäiset kirkkaat sävelet vanhus säpsähti, painoi kasvot käsiinsä ja vaipui haaveiluun.

Kun iltavirsi oli rauhaisasti, verkkaisesti päättynyt, nousi Stella seisomaan; mutta viitaten kädellään kehoitti setä häntä jäämään soittokoneen ääreen. »Sinulla on isäsi ääni, Stella; laula vielä!»

Tällä kertaa hän lauloi hupaisen katkelman, jonka kertaussäkeet huokuivat voimakasta tunnetta. Lopetettuaan sen hän kuuli takaansa hiljaista liikettä, kääntyi päin ja näki vanhuksen nousevan tuoliltaan ja poistuvan ovelle vapisevin huulin. Nuoren tytön suloinen ääni oli loihtinut hänen silmiensä eteen menneisyyden vainajineen, ja hän meni ulos, ettei tyttö huomaisi hänen mielenliikutustaan.

Myöskin Stella nousi seisomaan ja astui ikkunan ääreen ja jäi katselemaan öistä maisemaa. Kuu valoi hopeataan kaukana välkkyvälle joelle ja valaisi hänen jalkojensa juuressa lepäävää nurmikkoa. Melkein tietämättään hän aukaisi ikkunan ja astui pieneen puistoon. Hän asteli mutkittelevaa polkua myöten pienelle puiselle portille, jonka kautta kyläntieltä päästiin puistoon. Stella löysi muutamia orvokkeja ja näki sitten tien varressa kasvavan kukkivan syreenipensaan.

Hän avasi portin ja juoksi keveästi penkeren kupeelle. Vähän kauempana oli kukkia vielä tiheämmissä rykelmissä. Sinne päin kävellessään hän kuuli kaukana nelistävän hevosen kavioiden töminää.

Tämä odottamaton melu hämmästytti häntä siinä määrin, että hän jäi paikalleen seisomaan ja katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului; samassa ilmestyi tien mutkasta näkyviin ratsastaja, joka lasketti täyttä laukkaa häntä kohti. Stella vilkaisi taakseen, mutta pieni valkea portti ei ollut näkyvissä; hän oli tullut edemmäksi kuin oli aikonut. Oli hyödytöntä koettaakaan ehtiä takaisin, ennenkuin ratsastaja saavuttaisi hänet; hänellä oli vain parhaiksi aikaa päästä pois tieltä. Hän kiiti vikkelästi penkerettä ylöspäin ja pysähtyi syreenipensaan alle odottamaan. Ratsastaja tuli varjosta kuutamoiselle kohdalle. Petollisessa valossa näyttivät sekä mies että ratsu hirvittävän isoilta, mutta Stellaan ei vaikuttanut eikä hänen huomiotaan kiinnittänyt miehen koko, vaan hänen ryhtinsä ja käytöksensä.

Hän ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta vartalosta päättäen hän oli kookas, leveäharteinen nuorukainen. Välimatkan lyhetessä hän näki, että mies oli seurustelupuvussa, lukuunottamatta samettista vaippaa, joka oli väljästi, mutta kuitenkin somasti kietaistu jäntevän vartalon ympärille. Mies ja hevonen näyttivät olevan yhteen valetut saapuessaan pitkin raittia, kunnes olivat tytön kohdalla. Ratsastajalla ei ollut aavistustakaan hänen läheisyydestään, mutta kyllä hevosella. Sen levottomasti vilkuvat silmät huomasivat Stellan häämöttävän puvun, ja päätänsä kääntäen se hypähti sivulle ja pysähtyi. Ratsastaja nosti raippansa ja rapsautti hevosta kylkeen, tehden samalla kärsimättömän, kiukkuisen liikkeen; mutta eläin nousi heti takajaloilleen, ja raippa vaipui jälleen alas.

Kuullessaan tutun äänen ratsu höristi korviaan, mutta seisoi hievahtamatta paikallaan joka jäsen vapisten. Stella näki raipan kohoavan uudelleen, ja vaistomaisesti, hänen itsensä sitä huomaamatta, pääsi hänen huuliltaan naisellinen vastalause: »Ei! Ei?»

Kuullessaan kiihkeän, rukoilevan äänen pysäytti ratsastaja raippansa koholle, antoi sitten kätensä vaipua ja pikemminkin kiskomalla kuin ohjaamalla pakotti hevosen pensaikon vierelle.

»Ken siellä? Kuka olette?» hän kysyi vihaisesti. »Mitä h————». Äkkiä hänen puheensa katkesi, ja hän tuijotti sanattomana Stellaan, joka tyttömäisen kauniina seisoi hänen edessään. Pian mies kuitenkin sai takaisin puhelahjansa. »Pyydän anteeksi», hän virkkoi, hypäten ratsunsa selästä Stellan viereen. »Pelkäänpä säikäyttäneeni teitä. Luulin olevani yksin. Annattehan anteeksi?»

»Minunhan pitäisi pyytää anteeksi; en minä pelästynyt, vaan ratsunne pelästyi minua.»

Mies vilkaisi hevoseensa, joka nyt seisoi rauhoittuneena, suitset miehen käsivarrella. »Se on tomppeli!» selitti hän pikaisesti; »itsepäinen tomppeli eikä osaa pelätä ollenkaan. Se oli pelkkää juonittelua. Mutta älkää välittäkö siitä mitään. Saanko auttaa teitä tielle?»

»Teidän on vilu», sanoi mies, tartuttuaan hänen käteensä. »Keväiset illat ovat petollisia. Onko teillä pitkä matka kotiinne?»

»Onko teillä pitkälti matkaa?» toisti ratsastaja, ja vaikka hänen sävynsä olikin kohtelias, niin se osoitti, että hän oli tottunut saamaan vastauksen kysymykseensä.

»Pienelle valkealle portille — Etheredgen, taiteilijan, asuntoon?» huudahti mies hämmästyneenä. »Asutteko siellä?»

Miehen sävy, joka täydelleen poikkesi kuluneesta mielistelystä, nostatti veren Stellan kasvoihin. Tällä välin he olivat ehtineet portille. Mies käveli tytön rinnalla, suitset käsivarrellaan, ja kookas hevonen asteli rauhallisesti kuin lammas. Stella pysähtyi ja sanoi: »Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» vastasi ratsastaja. »Mutta malttakaahan! Aion lähteä pois. Jos kerran olette saapunut vasta tänä iltana, en voi saada tietää nimeänne. Tahdotteko sanoa sen minulle, ennenkuin poistun?»

»Stella!» toisti mies. »Stella! Kiitoksia! En unohda sitä. Minun nimeni», lisäsi hän, kohottaen hattuaan, »on Trevorne — Leycester Trevorne.»

»Tiesitte sen! Mutta tehän tulitte tänne vasta tänä iltana! Miten se on mahdollista?»

»Hyvin yksinkertaisesti», selitti tyttö. »Olen nähnyt kuvanne ja — tunsin teidät sen nojalla.»

Mitä toisen mielessä lieneekään liikkunut, hänen kasvoillaan ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä, kun hän tarttui tytön käteen. »Ei», virkkoi hän antaessaan Stellan vetää kätensä pois. »Ei hyvästi! Olen muuttanut mieltäni. En lähdekään pois. Siis vain: hyvää yötä!» Sitten hän hyppäsi hymyillen ratsunsa selkään ja ratsasti ripeästi pois.

III.

Stella katseli poistuvan varakreivi Trevornen jälkeen, kunnes kookas raudikko oli vienyt hänet pois näkyvistä. Vielä senjälkeenkin tyttö seisoi paikoillaan vaipuneena uinailevaan haaveiluun, joka ei pukeutunut selviksi ajatuksiksi, kunnes puistossa huhuilevan sedän ääni herätti hänet.

»Missä olet ollut, Stella?» kysyi vanhus, kun neito juoksi puistoon ja tuli hänen luokseen. »Arvelin sinun muuttaneen mieltäsi ja lentäneen takaisin Italiaan. Rouva Penfold on etsimässä sinua niityiltä.»

Nauraen kiersi Stella kätensä hänen kaulaansa. »Niin helposti et pääse minusta eroon, setä. Ei, olin vain kävelyllä puiston vieritse kulkevalla sievällä tiellä. Kas tässä on vähän kukkia; eivätkö ne ole suloisia? Mutta ne eivät ole retkeni ainoa tulos, setä», hän jatkoi. »Minulle sattui seikkailu.»

»Loordi Trevornen!» hämmästeli Etheredge. »En tietänyt edes, että hän oli kotosalla. Onko maalaamani kuva hänen näköisensä?» lisäsi hän, kääntyen hymyillen tyttöön päin.

»Kyllä, setä, se on; mutta en nähnyt aivan selvästi, kuten arvaat; olihan kuutamo. Hän ratsasti tavattoman isolla raudikolla.»

»Tunnen sen», mutisi vanhus. »Ja hän kiiti hurjasti kuin kadotettu sielu. Otaksuttavasti hän vilahti sivuitsesi kuin meteori. Niin, sinä et voinut nähdä häntä etkä voi arvostella kuvaa.»

»Ei hän niin vilahtanut ohitseni. Epäilemättä hän olisi sen tehnyt, mutta raudikko pani vastaan. Luultavasti se pelästyi minua, sillä minä seisoin töyryllä tien vieressä.»

»Pysähtyikö hän?» kysyi Etheredge. »Sepä ihme; niinkin vähäinen seikka kuin ratsun säikähtäminen riittää saamaan hänet raivoihinsa! Hän pysähtyi!»

»Sillä hänen oli pakko», huomautti Stella hiljaa syvän, neitseellisen kainouden punan levitessä hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli, että juuri hän olikin pysäyttänyt loordi Trevornen.

»Ei; sananlaskun lammaskaan ei olisi voinut olla lauhkeampi», huudahti
Stella, purskahtaen sointuvaan nauruun.

»Hänen on täytynyt olla hyvällä tuulella. On kummallista, että hän oli tänä iltana ulkosalla. Kartano on täynnä kaupungista saapuneita ihmisiä; mutta siitä hän ei välittele, jos häntä haluttaa ratsastaa. Entä kuvani?»

»Se on hänen näköisensä. Niin, hän on hyvin komea mies; hänellä oli tänä iltana väljä, tummanpunainen samettivaippa yllään; en tietänyt, että miehet nykyisin käyttävät sellaisia värejä.»

»Tupakkanuttu», selitti setä. »Epäilemättä hän oli noudattanut hetkellistä mielijohdetta — satuloinut ratsunsa ja ajaa karauttanut joen poikki. No niin, todennäköisesti et nyt vähään aikaan häntä enää näe. Hän viipyy kartanossa harvoin kauempaa kuin päivän tai pari. Kaupunki viehättää häntä liiaksi.»

Stellan huulet aukenivat, ja hän oli vastaamaisillaan, että loordi Trevorne oli äkkiä päättänyt jäädä tänne, mutta jokin selittämätön tunne esti häntä virkkamasta mitään.

Äkkiä koputettiin ovelle, ja rouva Penfold astui sisään, tuoden kynttilöitä. »Teittepä minulle aika kepposen, neiti Stella», hän sanoi, hymyillen nuhtelevasti. »Luulin teidän eksyneen. Huoneenne on kunnossa, neiti.»

»Hyvää yötä, lapseni!» vastasi hän, katsellen tyttöä hellästi, silmissään hieman hämmentynyt ilme. »Hyvää yötä, ja näe kauniita unia tänä ensimmäisenä kotona viettämänäsi yönä!»

Rouva Penfold oli saanut aikaan ihmeitä niin lyhyessä ajassa, ja Stella huomasi seisovansa yksin pienessä, vaatimattomasti, mutta mukavasti sisustetussa huoneessa. Kun hänen katseensa kiersi ympäri huoneen, kävivät hänen silmänsä kosteiksi. Se oli niin viehättävä vastakohta sille elottomalle, paljasseinäiselle salille, jossa hän oli asunut kaksi raskasta vuotta yhdessä parinkymmenen yhtä onnettoman tytön kanssa, ja muutos oli niin äkillinen, että hän tuskin saattoi uskoa sitä todelliseksi. Mutta nuoruudessa ollaan aina valmiit sopeutumaan elämän yllättäviin käänteisiin, ja hän vaipui sikeään uneen, nukkuen unia näkemättä aamuun saakka.

Sillä välin oli loordi Trevorne ratsastanut ylöspäin kukkuloiden rinteitä, metsän halki, kartanoa ympäröivälle avoimelle kentälle.

Rakennus sijaitsi puistossa, jossa kasvoi kastanjoita ja tammia ja jonka läpi loordi Trevorne saapui. Hän ratsasti lehtokujaa myöten pengermälle. Siellä hän laskeutui satulasta, jätti ratsunsa tallirengin hoivaan ja astui sisään rakennuksen läpi ulottuvan pitkän käytävän alapäässä olevasta ovesta.

Käytävä oli hillitysti valaistu; varjostetut, korkeiden pronssipatsaiden kannattamat lamput valoivat miellyttävää hohdetta tummalla tammilaudoituksella riippuviin lukemattomiin tauluihin. Holvatusta katosta riippui repaleisia lippuja, joista useimpia aikaisemmat Wyndwardit olivat kantaneet taisteluissa, ja salin jonkun verran synkkää vaikutusta lievensivät säännöllisten välimatkojen päässä kiviruutuisella lattialla seisovien ritaripatsaiden välkkyvät varustukset ja jykeviä ovia sekä korkeita ikkunoita peittävät tummanpunaiset verhot. Koko huoneen asu, sen ilmakin tuntui huokuvan vanhan, mahtavan suvun henkeä. Vaikka talo oli täynnä vieraita, ja seurusteluhuoneessa oli parhaillaan koolla loistava seurue, ei suureen eteissaliin tunkeutunut ainoatakaan ääntä. Pari, kolme palvelijaa, jotka seisoivat ovien vieressä tai istuivat penkeillä, haastellen hiljaa keskenään, vaikenivat heti kun loordi Trevorne astui sisään, ja muuan heistä lähestyi ottamaan vastaan mahdollisia käskyjä.

»Lähetä Oliver luokseni!» virkahti loordi mennessään miehen ohitse.
»Olen huoneessani.»

Hän nousi portaita myöten pääkäytävään ja astui sitten erääseen puiston puolella olevaan huoneeseen. Hänen asuntoonsa kuului vastaanottohuone, pukeutumishuone ja makuukamari. Ensinmainittu kuvasti selvästi omistajansa makua ja harrastuksia. Se sisälsi sekavan kokoelman urheilu- ja taide-esineitä. Siellä oli nyrkkeilykintaita ja miekkoja; pyssyteline ynnä runsas valikoima pyssyjä; onkivapoja ja ratsuraippoja riippui antiikkisen, avotakkaisen, pesäristikolla varustetun uunin yläpuolella.

Yhdellä seinällä oli ainoalaatuisia, arvaamattoman kallisarvoisia syövytyksiä, toisella puolitusinaa öljymaalauksia, kolmannen vierustalla seisoi piano ja maalausteline, johon kiinnitetyllä kankaalla oli keskentekoinen Venus nousemassa meren vaahtoisesta kehdostaan.

Hän astui huoneeseen, viskasi hattunsa tuolille ja pyyhkäisi kädellä tukkaansa, hymyillen miettivästi ja samalla rauhattomasti. — Stella! — hän tuumi, — Stella. Se oli väärin. Tähden pitäisi olla kirkas ja kultainen, pelkkää valoa ja auringonpaistetta, kun taas hän — hyvä Jumala, mitkä silmät! Ne olivat varmasti suloisimmat, herttaisimmat kasvot, mitä ihminen on ikinä nähnyt. Kummako sitten, että pidin niitä vain näkynä, kun ne niin äkkiä ilmestyivät yläpuolelleni? Jos nuo kasvot voisivat sellaisina kuin ne näin hymyillä ensi keväänä Akatemian seinältä, niin kuinka suurin joukoin keräytyisikään typerää väkeä niitä töllistelemään! Jos — niin, mutta kukapa voisi sen tehdä? Ei kukaan! Ei yksikään ihminen! Yhtä hyvin saattaisi koettaa siepata auringonvaloa siveltimeen ja vetää sitä kankaalle — yhtä hyvin —

Hänen mietteensä katkesivat äkkiä, kun hänen katseensa osui kankaalla hymyilevään Venus Afroditeen. Astuen huoneen poikki taulun eteen hän pysähtyi katselemaan sitä arvostelevasti.

— Venus, jolla on kalpeat, vaaleanpunertavat kasvot ja ilmeettömät, siniset silmät, haalistuneenkeltainen tukka ja typerä, teeskentelevä hymy! Ei enää ikinä Venus näytä minusta tuollaiselta. Ei; tästä lähtien näen hänet samanlaisena kuin tänä yönä; tukka mustaa silkkiä, kaareutuvat kulmakarvat varjostamassa tummanruskeita silmiä, joiden syvyydestä voi havaita sielun pilkistävän. Sellainen on Venus eikä tällainen.

Pilkallisesti hymyillen hän sieppasi siveltimen ja vetäisi leveän, mustan, turmelevan juovan kauniiden kasvojen ylitse.

— Näin haihtuivat ikuisiksi ajoiksi kaikki aikaisemmat haaveeni naisellisesta viehkeydestä. Viehkeydestä! Tätä iltaa ennen en ole kertaakaan sitä nähnyt. Stella! Tähti! Niin, oikea nimi hänellä sittenkin on. Hän tuikahti minulle tähden lailla.

Ovelle koputettiin, ja hänen kamaripalvelijansa Oliver astui sisään. Loordi Trevorne tuijotti häneen jonkun aikaa hajamielisesti, heräten sitten haaveistaan.

Oliver meni meluttomasti toiseen huoneeseen ja auttoi isäntäänsä vaihtamaan samettisen tupakkanutun sijalle seurustelupuvun, harjasi Trevornen tiheän, lyhyeksi leikatun kastanjanruskean tukan ja aukaisi oven.

»Kyllä, mylord; loordi Barton ja kapteeni Halliday. Sandfordin markiisi ja sir William ovat biljardisalongissa.»

Leycester nyökäytti päätänsä, laskeutui portaita myöten alakertaan ja suuntasi askeleensa seurusteluhuoneeseen. Se oli kartanon muiden osien mukainen, upea, runsaasti koristettu sali, jota valaisivat himmeiksi hiottujen lasikupujen sisällä palavat kynttilät. Salin toisessa päässä oli komea piano, jonka ääressä istui nainen, soittaen ja laulaen, toisten seisoessa ympärillä kupit käsissä. Lähellä takkaa oli pöytä hopeisine kahvivehkeineen, joiden ääressä kreivitär puuhaili.

Lady Wyndward oli vielä kukkeimmillaan, vaikkakin Leycester oli kaksikymmentäneljävuotias; hän oli mennyt avioliittoon kahdeksantoista ikäisenä ja oli nyt saavuttanut täydellisen äidillisen kauneuden; tarvitsi vain vilkaista häneen oivaltaakseen, mistä Leycester oli saanut harvinaisen edullisen ulkomuotonsa. Hänen lähellään seisoi pitkä, hoikka mies, jolla oli ylpeät, säännölliset kasvot ja teräksenharmaa, pitkänlainen tukka, joka oli kammattu taaksepäin korkealta otsalta. Se oli kreivi. Hän seisoi musiikkia kuunnellen, tummien, terävien silmien katse maahan luotuna; mutta hän huomasi Leycesterin saapumisen ja kohotti päätänsä, rypistäen hieman otsaansa. Lady Wyndward näki hänen ilmeensä ja arvasi syyn, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmetyksen tai närkästyksen merkkiä. Ne pysyivät aina rauhallisina ja kiihkottomina, ikäänkuin niiden omistaja olisi halveksinut tavallisten kuolevaisten heikkoutta. Leycester pysähtyi hetkiseksi, silmäillen seuruetta, sitten hän meni salin poikki pöydän luokse. Lady Wyndward katsahti ylöspäin, hymyillen ystävällisesti.

Kreivitär tarjosi hänelle kupin, ja hänen ottaessaan sen lähti pianon ympärille kertyneestä ryhmästä eräs nuorukainen ja tuli hymyillen hänen luokseen. Hän oli loordi Grayford, Leycesterin läheisin ystävä.

»Missä olet ollut, Leycester?» kysyi hän, lasinen kätensä toisen leveälle olalle.

Näiden kahden välinen suhde oli melkein veljellistä kiintymystä. He olivat yhdessä olleet Etonissa, missä Leycester, kookas jäntevä poika, oli otellut hennon ja heikon toverinsa tappelut; he olivat olleet asuintovereja Oxfordissa, olleet kumppanuksia kaikessa hurjamielisyydessä, joka oli tehnyt heidän yliopistoaikansa kuuluisaksi, ja olivat yhä eroamattomia. Leycester oli pitkästä pojasta kasvanut rotevaksi mieheksi; loordi Grayford oli täyttänyt hintelän poika-aikansa lupaukset ja kehittynyt hoikaksi nuorukaiseksi, jolla oli vaaleat hiukset ja velton miellyttävä olemus, kuten heikoilla ihmisillä joskus on, ja naismaisen lempeä luonne.

Leycester kääntyi hymyillen häneen päin ja kreivi katsahti sinnepäin kuullakseen poikansa vastauksen; kreivitär käsitteli kahvipannua ikäänkuin hän ei olisikaan kuunnellut yhtä tarkkaavasti.

»Kävin ottamassa pienen nelistyksen. Tupakkahuoneessa oli seurue puolinukuksissa, ja kun olin kuullut Bartonin intialaisen jutun sata kertaa, tuntui se olo siellä jotensakin pitkäpiimäiseltä; sitten muistui mieleeni, että raudikko on jo viiden viikon ajan saanut maltittomana pureksia pilttuutaan, ja päätin antaa sen vähän jaloitella.»

Kreivi kääntyi otsaansa rypistäen toisaalle. Loordi Grayford naurahti. »Somaa käyttäytymistä!» hän huudahti. »Ja täällä me olemme haeskelleet sinua joka sopukasta.»

»Miksi ette tulleet meidän luoksemme seurustelusaliin, loordi Trevorne?» kysyi eräs lähellä istuva kaunis neito. »Me emme olisi rasittaneet teitä intialaisilla jutuilla.»

»Mutta minähän olisin ollut vaivaksi teille, lady Constance», vastasi
Leycester.

»Kenties», arveli neito hymyillen. »Olette vaatimattomampi kuin olen luullut.»

Leycester istuutui hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan loppumattomia turhanpäiväisyyksiä, joita niin keveästi kirposi hänen huuliltaan, mitättömiä vaihtokolikoita, jotka hänen sointuva äänensä ja harvinainen hymynsä tuntuivat muuttavan täysipainoiseksi rahaksi. Mutta keskustellessa kulkivat hänen ajatuksensa tummatukkaiseen tyttöön, joka oli ilmestynyt hänen näkyviinsä maantien vierellä kasvavan pensaikon vihreästä, tuoksuisesta siimeksestä, ja pian hän kuvitteli mielessään neitoa puuhailemassa niityllä olevan talon pikkukamarissa, keskellä vanhan taiteilijan työhuoneen miellyttävää sekasortoa. Vähitellen muuttuivat hänen vastauksensa hajanaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi.

Pian hän nousi seisomaan ja asteli salin poikki, pysähtyen silloin tällöin vaihtamaan sanan, pari jonkun vieraan kanssa. Hänen solakka, kaunis vartalonsa kohosi korkeammalle kuin muiden miesten, ja hänen siromuotoinen päänsä oli haaveilevassa takakenossa asennossa. Naiset loivat hänen jälkeensä ihailevia, kaihoisia silmäyksiä, ja monet heistä olisivat ponnistaneet koko viehätysvoimansa pidättääkseen hänet luonaan, jolleivät olisi kokemuksesta tienneet, että hänen silloisessa mielentilassaan heidän sulonsa eivät häneen pystyneet.

IV.

Kreivitär tarkkaili loordi Trevornea pöytänsä äärestä ja kuiskasi katsahtaen kreiviin: »Leycester on rauhattomalla tuulella tänä iltana.»

»En», vastasi kreivitär levollisesti. »Hänessä ei ollut mitään erikoista päivällisaikaan.»

»Miksi hän ei voi käyttäytyä muiden ihmisten tapaan?» virkkoi kreivi suruisesti. »Voitko kuvitellakaan kenenkään toisen poistuvan isänsä vieraiden luota ja lähtevän ratsastamaan ympäri maaseutua?»

»Leycester ei ole milloinkaan ollut toisten kaltainen. Hän on sellainen kuin on, eikä mikään voi häntä muuttaa.»

Kreivi seisoi hetkisen ääneti, kädet selän takana ja tummat silmät tähdättyinä lattiaan.

»Onko hän kertonut sinulle viime kujeestaan — hullusta päähänpistostaan?» hän kysyi hiljaa. »Se maksaa lähes kaksikymmentätuhatta puntaa. Wyndwardinkin täytyy tuntea sellaiset suoneniskut.»

Kreivitär nosti päätänsä. »Kyllä tiedän», hän sanoi, »hän on kertonut minulle kaikki. Se oli kunnia-asia. En ymmärtänyt sitä täydelleen; kilparatsastus on sellaista ajanvietettä, josta en suuresti pidä, vaikka meillä onkin aina ollut kilpahevosia. Joku koetti käyttää hänen nimeään toimiakseen epärehellisesti, minkävuoksi hän otti hevosensa pois kilpailusta. Hän sanoo, ettei hän voinut menetellä toisin.»

Kreivi huokasi. »Epäilemättä on asia niin. Mutta se on perin hullua, eikä siitä tule loppua ollenkaan. Miksi hän ei mene naimisiin?»

Kreivitär vilkaisi komeaan nuoreen mieheen. »Hän ei mene naimisiin, ennenkuin löytää sellaisen, jota hän voi rakastaa.»

Kreivi katsahti ympäri huonetta ja sitä somistavia lukuisia kauniita, viehättäviä naisia, huoahtaen kärsimättömästi. »Häntä on vaikea miellyttää. Hänen olisi aika mennä naimisiin ja tasaantua. Useimmille miehille ei vuosi tahi pari merkitsisi mitään, mutta hänelle — minusta tuntuu pahalta ajatella, että arvonimi on vain meidän molempien elämän varassa. Miksi et puhu hänelle? Sinun tähtesi hän on valmis tekemään mitä tahansa.»

Kreivitär hymyili. »Kaikkea muuta paitsi sitä. Ei, en voi puhua hänelle; se olisi hyödytöntä. En halua heikentää vaikutusvaltaani.»

»Lilian! Hän ei sitä tekisi. Hän pitää Leycesteriä yli-ihmisenä, eikä hänen mielestään yksikään nainen koko maailmassa voi olla hänelle kyllin hyvä.»

»Ei, emme ole. Hän on nyt miehenä sama, mikä hän oli poikana. Muistatko, mitä Nelson vastasi, kun Hardy kysyi häneltä, miksi hän ei tehnyt mitään, vaikka yksi hänen laivoistaan taisteli kahta vihollisalusta vastaan? ’Teen kaikki mitä voin — odotan aikaani.’»

Ennenkuin kreivi ennätti vastata, saapui hänen luokseen eräs ministeri ja alkoi keskustella hänen kanssansa. Sitten nousi kreivitär paikaltaan ja meni huoneen poikki syövytysalbumia selailevan vanhanpuoleisen rouvashenkilön luokse. Hän oli Longforthin leskikreivitär, pieni, hintelä nainen, jonka laihoja, ryppyisiä kasvoja terävät, mutta ystävälliset harmaat silmät valaisivat, tehden ne huomattaviksi. Hän oli puettu koruttomasti kuin kveekarinainen, lukuunottamatta joitakuita vanhoja, määrättömän kallisarvoisia pitsejä, jotka lievensivät hänen yksinkertaisen silkkipukunsa jäykkyyttä. Nuoremman naisen lähestyessä katsahti hän ylöspäin ja teki tulijalle tilaa sohvalla. Lady Wyndward istahti virkkamatta mitään, ja molemmat olivat hetkisen ääneti. Sitten vanhempi nainen huomautti vilkaisematta puhetoveriinsa: »Poika tulee joka päivä yhä komeammaksi, Ethel!»

»Mikä vaivaa?» kysäisi toinen, hymyillen osaaottavasti. »Mitä hän on nyt tehnyt, polttanut kirkon vaiko karannut jonkun pormestarin tyttären kanssa?»

»Hän ei ole tehnyt sanottavasti mitään», selitti lady Wyndward. »Ja juuri se on vikana.»

»Ymmärrän», vastasi toinen. »Hän on vaarallisin ollessaan alallaan; pelkäätte aina hänen valmistelevan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa huimapäisyyttä. No niin, ystävä rakas, jos annatte maailmalle tällaisen olennon, niin teidän täytyy tyytyä seurauksiin — olla valmis maksamaan siitä. Minä tekisin sen aivan nurkumatta.»

»Oi, sinä et sitä käsitä», sanoi kreivitär, ja hänen hymyssään oli jotakin liikuttavaa.

»Kyllä varmasti. Kadehdin sinua. Rakastan poikaa, Ethel. Koko tässä salissa ei ole ainoatakaan naista, nuorimmasta vanhimpaan saakka, joka ei häntä rakasta. Et saa odottaa, että mies, jolle jumalat ovat antaneet niin runsaasti lahjojaa, käyttäytyisi tavallisten kuolevaisten tavoin.»

»Sen arvasin. Tarkkasin teitä äsken. Varo kaikin mokomin yhtä seikkaa: älä salli Algernonin sekaantua hänen asioihinsa. Tuntuu oudolta sanoa, mutta Leycesterin isä on koko maailman sopimattomin mies koettamaan hillitä häntä. Meillä naisilla yksin on kykyä ohjata häntä.»

»Juuri se minua huolestumaakin», vastasi lady Wyndward. »Pelkkä ajatuskin siitä, mitä tässä suhteessa saattaa tapahtua, pitää minua alituisen pelon vallassa.»

»On vain yksi varma keino — toimita hänet avioliittoon!» huomautti vanha kreivitär, myhäillen koomillisesti.

»Toisen kerran: samaa sanoo Algernon. Ja te kumpikin puhutte siitä yhtä tyynesti kuin kehoittaisitte minua antamaan hänelle kupin teetä.»

Kreivitär Longforth oli vähän aikaa vaiti; sitten hän kysyi: »Missä
on Lenore Beauminster? Hän on ainoa nainen, joka todella voi saada
Leycesterin taipumaan. Kutsu hänet tänne ja anna heidän olla yhdessä!
Lenore tulee mielellään.»

»Siitä en ole varma; Lenore on ylpeä; hän saattaisi arvata, minkä vuoksi häntä pyydämme.»

Vanha rouva oikaisi niskaansa niin ylväästi kuin hän itse olisi ollut Leycesterin äiti. »Entä sitten? Onko seurapiirissämme yhtään tyttöä, joka ei halukkaasti tarttuisi tällaiseen tilaisuuteen? En sano sitä sen vuoksi, että Leycester on Wyndwardin perijä; hänessä on itsessään kylliksi ilman sitäkin.»

»Onpa hyvä, ettet sinä ole hänen äitinsä; sinä olisit tehnyt hänet sellaiseksi, jollainen hän ei nyt ole — turhamaiseksi.»

»Tiedän sen. Mutta Lenoreen nähden olet sinä väärässä. Jos hän ikinä on kenestäkään välittänyt, niin juuri Leycesteristä. Lenore on ylpeä; mutta rakkaus sovittaa ylpeyden, ja hän saa näyttää voimiaan. Ja jos hän sen tekee, niin ei edes Leycester kykene häntä vastustamaan. Pyydä häntä tänne ja jätä kaikki muu hänen huolekseen — ja kaitselmuksen varaan.»

Kreivitär istui hetkisen virkkamatta mitään ja laski sitten kätensä puhetoverinsa laihalle, kurttuiselle kädelle, jota ei ainoakaan jalokivi koristanut. »Aina turvaudun sinuun. Minusta tuntuu, että sinä ymmärrät häntä paremmin kuin hänen oma äitinsä.»

»En suinkaan», lausui vanha rouva; »mutta rakastan häntä melkein yhtä lämpimästi».

»Minä kirjoitankin heti», kuiskasi lady Wyndward, nousi paikaltaan ja meni sivuhuoneeseen, jossa muun kaluston joukossa oli kirjoituspöytä. Hän tarttui kynään ja mietittyään hetken kirjoitti:

Etkö tahtoisi tulla tänne luoksemme viikon ajaksi? Meillä vierailee muutamia ystäviä, mutta seurue ei ole täydellinen ilman sinua. Älä vastaa: ’En’, vaan tule! En mainitse mitään erikoista päivää, niin että voit itse määrätä tulosi.

Kirjoittaessaan nimeään hän kuuli jonkun kävelevän takanaan ja tunsi askelista Leycesterin. Tämä pysähtyi äkkiä hänet nähdessään, astui hänen viereensä ja laski kätensä hänen valkealle olalleen sanoen: »Kirjoitatko äiti?»

Nuorukainen osoitti kelloa, joka naksutteli juhlallisesti alustallaan.
»Kello on kymmenen, äiti», hän huomautti hymyilen?

Leycester seisoi jonkun aikaa, katsellen häntä ja tuntien nuoren miehen poikamaista ylpeyttä äitinsä kauneuden johdosta, kumartui sitten, painoi huulensa hänen poskelleen ja poistui huoneesta.

Hyräillen säveltä tuoreimmasta oopperasta juoksi Leycester keveästi ylös portaita yläkerran käytävään; mutta kun hän saapui käytävän toiseen päähän ja koputti eräälle ovelle, kuoli hilpeä sävel hänen huuliltaan. Matala ääni virkkoi: »Sisälle!» Hän aukaisi oven varovasti ja meni huoneeseen. Kamari oli pieni, mutta kalusto oli upea, jokseenkin omituista tyyliä. Heti sisään astuessaan olisi vieras pannut merkille kaikkialla vallitsevat pehmeät, miellyttävät värit. Koko huoneessa ei ollut ainoatakaan räikeän väristä kohtaa; lattiamatto ja verhot, kalusto, itse taulutkin, kaikki olivat rauhallisen värisiä, niin että ne eivät voineet väsyttää silmää eivätkä rasittaa hermoja. Paksu persialainen matto vaimensi askelten äänen, takan hehkua lievitti läpikuultava kaihdin, ja huonetta valaisi vain lamppu, joka oli hopeaketjulla ripustettu kattoon ja jota verhosi paksu varjostin.

Ikkunan ääreen sijoitetulla sohvalla lepäsi nuori neito. Kun Leycester astui sisään, kohosi hän puoleksi istualleen ja käänsi tulijaa kohti kalpeat, mutta kauniit kasvonsa, hymyillen odottavasti. »Sinäkö siellä, Leycester?» hän virkkoi. »Tiesin sinun tulevan.»

Nuori mies meni hänen luokseen ja suuteli häntä. Hän kiersi käsivartensa Leycesterin kaulaan, painoi kasvonsa veljen poskea vasten ja katseli häntä ihailevan rakastavasti. »Kuinka kuuma sinulla onkaan! Onko siellä alhaalla tukahduttavaa?»

»Kamalasti», vastasi Leycester, istuutuen hänen viereensä ja pistäen kädet taskuihin. »Siellä ei tunne ilman henkäystäkään; ja jos siellä vähänkin tuulahtaisi, niin vallanpitäjä kyllä huolehtisi kaikkien reikien sulkemisesta. Tämä huone on suloisen vilpoinen, Lil; onpa hauskaa tulla tänne.»

»Niinkö?» kysäisi neito innokkaasti. »Sinä ajattelet todellakin niin.
Minusta on hauskaa kuulla se sinun suustasi. Mitä siellä tehdään?»

»Samaa mitä tavallisesti», vastasi Leycester; »leikitään, lauletaan, pelataan korttia, yleensä kiusataan toisiaan.»

Leycester nyökkäsi päätään. »Niin olinkin; kävin vähän juoksuttamassa raudikkoa.»

»Poistuit vieraiden luota ensimmäisenä iltana! Se oli sinun tapaistasi, Ley! Mutta ilta oli herttainen. Katselin auringonlaskua. Jos olisin tietänyt sinun menevän ratsastamaan, olisin pitänyt silmällä. Minusta on hauska nähdä sinut ison raudikkosi selässä. Ratsastitko niittyjen poikki?»

»Kyllä; niittyjen poikki.» Hän istui hetkisen vaiti, huudahtaen sitten äkkiä: »Lil, minä näin tänä iltana näyn. Kauneimman tytön mitä ikinä olen tavannut, sinua lukuunottamatta.»

Lilian ei pannut vastaan, naurahti vain. »Tytön! Minkä näköinen hän oli?»

»En voi sitä selittää. Jouduin äkkiä hänen eteensä. Raudikko havaitsi hänet ensiksi ja oli siksi inhimillinen että hämmästyi liikkumattomaksi.»

»En; jos sitä koettaisin, niin sinä nauraisit. Se on naisten tapa. Ja minkä sille voi, että olet nainen, Lil!»

»Tumma», vastasi Leycester. »Silloin en sitä huomannut; katsellessani häntä oli mahdotonta ajatella, oliko hän tumma vaiko vaalea, mutta perästäpäin muistin. Lil, muistatko sen kuvan, jonka lähetin sinulle Pariisista — tytön, jolla oli tummat silmät ja pitkä, silkkinen tukka — ei musta, vaan auringonpaisteessa ruskealta välkkyvä — pitkät silmäripset, jotka varjostivat silmiä, ja huulet kaartuneina puolittain vakavaan hymyyn?»

»Oli; mutta elävä. Kuvittele kuvan esittämä tyttö eläväksi. Voit aavistaa, minkälainen ääni hänellä olisi. Pehmeä ja sointuva, mutta kirkas kuin kulkusen kilinä ja helkkyen hienon tenhoisasti, puolittain vakavasti, puolittain ilakoiden.»

»Runoilemaan! Se on totta. Sinä olet oikeassa; sellaiset kasvot ja sellainen ääni tekisivät runoilijan jäykimmästäkin miehestä, mitä maan päällä elää.»

»Sinä et ole jäykkä, Ley! Mutta kuka se tyttö; on? Mikä hänen nimensä on?»

»Hänen nimensä» — Leycester empi hetkisen, ja hänen tietämättään sai hänen äänensä ihmeellisen soinnun — »on Stella. Hän on Etheredge-vanhuksen, tuolla talossa asuvan taiteilijan, veljentytär.»

Lilianin silmät menivät levälleen. »Todellako, Ley? Minun täytyy saada nähdä hänet!»

Leycester punehtui katsoessaan sisartaan. Lilian vilkaisi hänen palaviin kasvoihinsa ja kalpeni sitten äkkiä.

»Ei», hän lausui vakavasti. »En tahdo nähdä häntä. Ley — Sinä unohdat hänet huomiseen mennessä. Anna minun katsoa silmiisi!» Leycester kääntyi Lilianiin päin, ja neito katsoi suoraan hänen silmiinsä, kiertäen sitten kätensä hänen kaulaansa. »Oi, Ley! Onko se vihdoinkin tullut?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi nuorukainen, ei vihaisesti, mutta hieman tuikeasti, ikäänkuin olisi pelännyt vastausta.

»Ley», sanoi Lilian, »sinä et saa tavata häntä enää. Lähdet pois huomenna, lähdethän?»

»Miksi?» ihmetteli veli. »Sinun tapaistasi ei ole lähettää minua pois,
Lil.»

»Ei, mutta nyt teen sen. Minä, joka odottelen sinun saapumistasi minua katsomaan elämäni suloisimpina nautintoina, minä pyydän sinua menemään, Ley. Ajattele! Sinun täytyy lähteä heti, oman itsesi tähden yhtä hyvin kuin hänenkin vuoksensa.»

Leycester nousi seisomaan, katsoen häntä hymyillen. »Itseni tähden kenties, mutta ei hänen. Sinä, tyttö-hupakko, luuletko, että koko sukupuolesi on yhtä puolueellinen kuin itse olet? Sinä et ole nähnyt häntä, kuten minä näin hänet tänä iltana, et kuullut hänen terävää sukkeluuttaan minun kustannuksellani. Hänen tähtensä! Sinä saat minut nauramaan, Lil.»

»Minä en voi nauraa, Ley. Ethän jää tänne! Mitä hyvää siitä voisi koitua? Tunnen sinut niin hyvin. Sinä et rauhoitu, ennenkuin olet tavannut Venuksesi uudelleen, ja sitten — oi, mitä muuta hän voisikaan kuin rakastua sinuun? Ley, kaikki aikaisemmat seikkailusi ovat saaneet minut nauramaan, sillä aina niiden aikana tiesin sydämesi olevan vapaan; saatoin katsoa silmiisi ja nähdä niiden syvyydestä hilpeän naurun; mutta nyt en voi. Sinun täytyy poistua. Lupaa se minulle!»

Leycesterin kasvot kävivät kalpeiksi hänen katseestaan, ja uhmaava ilme, joka Lilianin seurassa tuli niin harvoin näkyviin, hiipi hänen silmiinsä ja hänen suunsa ympärille. »En voi luvata Lil», sanoi hän.

Päivä, pari edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen istuivat Stella ja hänen setänsä aamiaispöydässä, ja edellinen kuvaili hupaisasti seuruetta, joka edellisenä iltana oli ollut vaatimattomalla illanvietolla tohtorin rouva Hamiltonin luona.

»Oi, hyvin hauskaa; he olivat niin ystävällisiä. Rouva Hamilton on mitä herttaisin vanha rouva; ja tohtori oli perin hyvä minua kohtaan. Sitten kohtasin pastorin, herra Fieldingin — hän on todella varsin juhlallinen herrasmies. Hän kertoi tavanneensa sinua harvoin, mutta toivoi näkevänsä minut kirkossa.»

Herra Etheredge hieroi otsaansa ja näytti melkein syntipukilta. »Luulenpa, että tuo oli takakäteen annettu näppäys minulle, Stella», virkkoi hän miltei surullisesti. »Näetkö, en käy usein kirkossa. Aina on aikomukseni mennä sinne, mutta tavallisesti minulta aika unohtuu, tai kuljeskelen metsissä ja vainioilla enkä muista koko jumalanpalvelusta, ennenkuin se on jo liian myöhäistä.»

»Mutta sinähän olet syntinen, hirveän syntinen», vastasi Stella vakavasti, mutta hilpeä tuike tummissa silmissä. »Huomaanpa, että minun on huolehdittava sisäisestä olemuksestasi samoin kuin aterioistasikin, setä. Mutta jatketaanhan; siellä oli eräs herra Adelstone, lontoolainen nuorukainen. Hän olikin eilisillan salonkileijona. Luullakseni hän oli herra Fieldingin sisarenpoika. En pitänyt hänestä paljoa. Se oli hyvin huonon maun merkki, pelkään, sillä kaikki näyttivät ihailevan häntä äärettömästi, ja niin teki hän itsekin.»

Herra Etheredge katsahti häneen huolestunut ilme kasvoillaan. »Minun on sanottava, Stella, että sinä olet liian arvosteleva. Luulen, ettemme ole siihen tottuneet.»

Stella nauroi. «Ei juolahda mieleenikään haaveksia, että herra Adelstone olisi vähääkään huomannut häntä arvosteltavan purevasti; hän tuntui olevan perin tyytyväinen kaikkiin, itseensä erikoisesti. Kieltämättä hän oli hyvin puettu. Sitten hänellä oli maailman somimmat pienet kätöset ja jalat, ja hänen tukkansa oli niin sileä kuin mustan ja ruskean kirjavan terrierin, joten hänellä oli jonkun verran syytäkin olla tyytyväinen.»

»Mikä hänen tekonsa sitten loukkasi sinua, Stella?» kysyi vanhus melkein äkäisesti.

Tyttö naurahti hienon punan kohotessa hänen kasvoilleen; mutta hän vastasi aivan avoimesti: »Hän lausui minulle kohteliaisuuksia, setä, ja minä — minä kammoan niitä! Etenkin kun niiden lausujan huulilla väikkyi itsetyytyväinen hymy, joka osoittaa, että hän ajattelee enemmän omaa kaunopuheisuuttaan ja ritarillisuuttaan kuin sitä henkilöä, jota hän imartelee.»

Vanhus katsoi häntä kasvoihin. »Tahdotko tehdä minulle mieliksi ja vielä kerran sanoa, kuinka vanha olet?»

Tyttö purskahti nauruun. »Olenko liian järkevä, setä? Mutta älä välitä siitä — lupaan olla hyvä.»

Nuori, solakka, tumma, moitteettomasti puettu mies seisoi oviaukossa, hattu toisessa, kukkakimppu toisessa kädessä. Hänen kasvonsa olivat eittämättä kauniit, vaikka ankara arvostelija olisi voinut pitää vikana sitä, että hänen silmänsä olivat liian pienet ja liian lähellä toisiaan, ja olisi vielä voinut lisätä, että hänen huuliensa ohuus lähenteli rumuutta; mutta hän oli yhtä kaikki hauskannäköinen, ja huolimatta hyvin sopivasta puvusta, tahrattomista, harmaapäällyksisistä kengistä ja valkoisista käsistä, joissa välkkyi valikoitu kokoelma sormuksia, kuvastui hänen olemuksestaan voimaa; ei kukaan olisi voinut epäillä, että hän oli typerä tai että häneltä puuttui huomiokykyä. Herra Etheredgen katsahtaessa ylöspäin oli hänen kasvoillaan tavanmukainen hämmentynyt ilme, kuten aina hänen ottaessaan vastaan vieraita, mutta Stella ojensi kätensä, hymyillen rauhallisesti ja hillitysti. Jo yhdeksäntoistavuotisessa nelosessakin on hyvin paljon naista.

»Minun pitäisi pyytää anteeksi tunkeutumistani näin sopimattomalla ajalla», huomautti herra Adelstone kumartuessaan puristamaan ojennettua kättä; »mutta kelpo emäntänne ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että poistuisin käymättä täällä jäähyväisillä. Pelkään olevani vastuksena.»

»Ette millään muotoa», murahti taiteilija. »Kas tässä tuoli, herra
Adelstone.»

»Toivon, ettette ole väsynyt eilisiltaisesta vähäisestä huvittelusta, neiti Etheredge», jatkoi vieras istuutuessaan.

Stella nauroi. »En ensinkään. Tullessanne olin juuri kertomassa sedälle, kuinka hupaista siellä oli. Olin ensimmäistä kertaa vieraskutsuilla Englannissa, kuten tiedätte.»

»Oi, ette saa nimittää sitä vieraskutsuiksi», huudahti herra Adelstone.
»Mutta olen hyvin iloinen, että teillä oli siellä hauskaa.»

»Saanko tarjota ne teille?» sanoi toinen, ojentaen niitä hänelle. »Kuulin teidän eilenillalla kasvihuoneessa ihailevan niitä ja toin niitä sen vuoksi teille pappilan ansarista.»

»Minulleko? Oi, sitä en aavistanut! Olen kovin pahoillani, että olette vaivautunut. Se oli perin ystävällistä. Olette varmaankin raastanut kasvi-parkoja hirveästi.»

»Niille tuottaisi täyden lohdutuksen, jos ne voisivat tietää, kenelle niiden kukat katkottiin», vastasi mies hieman kumartaen.»

Stella katsoi hymyillen häntä silmiin ja vilkaisi veitikkamaisesti setäänsä. »Sepä oli somaa», hän kuiskasi, »kukka-raukat, on sääli, etteivät ne voi sitä tietää. Ettekö te voisi kertoa sitä niille? Onhan olemassa kukkaiskieli, tiedättehän!»

Herra Adelston hymyili. Hän ei ollut tottunut saamaan kohteliaisuuksiinsa niin sattuvia vastauksia ja jäi hetkiseksi ymmälle, samalla kun hänen katseensa ovelasti välähtäen siirtyi pois neidon kasvoista.

Herra Etheredge katkaisi painostavaksi käyvän äänettömyyden. »Pankaa ne tuonne maljakkoon, herra Adelstone, tehkää hyvin, ja tulkaa sitten haukkaamaan hieman aamiaista. Ette suinkaan ole vielä ehtinyt syödä.»

Adelstone odotti, kunnes Stella toisti kehoituksen, ja siirsi sitten tuolinsa pöydän ääreen. Stella soitti ja pyysi kupin ja lautasia sekä kaatoi hänelle kahvia. Hyvin vaivattomasti syventyessään keveään puheluun tarkkaili hän valppain silmin Stellan käsivarren jokaista viehkeätä liikettä, vilkaisten silloin tällöin neidon kauniisiin kasvoihin. Puhelu oli hyvin sujuvaa ja koko huvittavaa. Herra Adelstone oli nähnyt jos jotakin. Hän kertoili Lontoon pian alkavasta huvikaudesta, ja Stella istui, kuunnellen puolittain viehättyneenä, puolittain hämillään, sillä hänelle oli Lontoo tuntematon maa, ja loistavat ylimysnimet, joita valui puhujan liukkaalta kieleltä, olivat hänelle aivan outoja.

Senjälkeen Adelstone keskusteli herra Etheredgen kanssa Akatemian tulevasta näyttelystä; hän tuntui perinpohjin tuntevan kaikki näytteille pantavat taulut ja tietävän, mikä niistä herättäisi huomiota, mikä ei. Sitten hän kääntyi uudelleen puhuttelemaan Stellaa. »Teidän on käytävä Lontoossa, neiti Etheredge; koko maailmassa ei ole toista sellaista paikkaa — ei edes Pariisi eikä Rooma.»

»Ei ole kovinkaan todennäköistä, että pitkään aikaan saan nähdä Lontoota. Setäni ei usein käy siellä, vaikkakin se on näin lähellä, ethän?»

»Kentiespä teitä onkin siitä syystä onniteltava», huomautti herra Adelstone. »Sen viehättävyydestä huolimatta olen iloinen päästessäni sieltä pois.»

»Kyllä», vastasi hän tyynesti, mielihyvin pannen merkille pienen mielenkiintoisen välähdyksen neidon silmässä. »Asun virkahuoneistossa, yhdessä vanhoista lakikouluista. Olen lakimies!»

»Aiotteko viipyä täällä kauan?» tiedusteli herra Etheredge kohteliaan huomaavasti.

Herra Adelstone oli vaiti hetken ja vilkaisi Stellaan, ennenkuin vastasi: »En tiedä. Aioin lähteä takaisin tänään, mutta — taidanpa muuttaa mieltäni.»

»Oi, kuinka kaunis ilma nyt onkaan!» lausui herra Etheredge. »Olisi sääli nyt poistua Wyndwardista Lontooseen.»

»Niin; minusta on nyt vielä vaikeampi lähteä kuin aikaisemmin», vastasi herra Adelstone, antaen katseensa hetkiseksi pysähtyä Stellan kasvoihin. »Sallitteko minun katsella taulujanne?» lisäsi hän sitten, kääntyen taiteilijaan päin.

Jasper Adelstone käveli ympäri huonetta, nostellen kankaita ja tarkastellen niitä. Stella seisoi ikkunan ääressä ja hyräili hiljaa. Äkkiä hän kuuli herra Adelstonen tahtomattaan huudahtavan, ja käännyttyään ympäri hän näki, että miehellä oli loordi Trevornen muotokuva käsissään. Herra Adelstonen kasvot olivat häneen päin, ja kun hänen pyörähdyksensä oli nopea, ennätti hän huomata, että katselijan otsalla oli synkkä, tyytymätön ryppy, joka pysyi tuokion hänen kasvoillaan, mutta katosi, kun heidän silmäyksensä yhtyivät.

»Loordi Trevorne!» virkahti hän, naurahtaen ja kohottaen kulmakarvojaan. »Erinomainen esimerkki taiteilijan idealistisesta silmästä. Herra Etheredge on maalannut loordi Trevornea muistuttavan kuvan ja itse lisännyt siihen ihanteellisen, runollisen tunnun.»

Herra Etheredge, joka oli tarttunut siveltimeensä heti aamiaisen jälkeen, jatkoi työtään kuulematta heidän kummankaan sanoja.

»En», vastasi herra Adelstone, katsoen kuvaa kylmä ilme kasvoillaan. »Se on hänen näköisensä, mutta se — imartelee häntä. Se antaa hänelle runollisia ominaisuuksia, joita hänellä ei ole.»

»Kukapa ei häntä tuntisi?» vastasi hän, ohuiden huulien kaareutuessa ivalliseen virnistykseen. »Loordi Trevorne on tehnyt itsensä liian mainehikkaaksi — olin sanomaisillani pahamaineiseksi —»

Helakka puna lehahti Stellan kasvoille, jotka seuraavalla hetkellä kävivät taaskin kalpeiksi. »Älkää», hän sanoi, lisäten sitten nopeasti: »Tarkoitan: älkää unohtako, että hän ei ole saapuvilla puolustamassa itseään.»

»Pyydän anteeksi! En tietänyt, että hän on teidän ystäviänne», selitti
Adelstone.

Stellan silmät kävivät hänelle ominaisella tavalla tummemmiksi ja syvemmäksi, ja väri palasi hänen kasvoilleen. Herra Adelstone oivalsi heti tehneensä virheen ja ehätti sitä korjaamaan.

»Suokaa anteeksi, jos olen olettanut lyhyen tuttavuutemme liian läheiseksi, mutta sillä hetkellä ajattelin vain, että olitte ollut liian vähän aikaa Englannissa tunteaksenne henkilöitä, jotka ovat meille hyvin tuttuja, ja ettette tuntisi loordi Trevornen oikeata luonnetta.»

Stella nyökäytti päätään vakavasti. Sisäinen ääni yllytti häntä pukeutumaan sotisopaan poissaolevan puolesta; sana »pahamaineinen» pisteli ja kalvoi hänen mieltään. »Te sanoitte, että loordi Trevorne on ’pahamaineinen’», huomautti hän, hymyillen totisesti. »Varmastikin se on liian voimakas sana.»

»Kenties; mutta varma en siitä ole. Tosin käytin sitä vain vastakohtana sanalle ’mainehikas’, mutta en sittenkään usko tehneeni sillä hänelle vääryyttä. Sellaisen miehen, jonka nimi on tunnettu ympäri koko maan, täytyy olla kuuluisa joko hyvästä tai pahasta, viisaudesta tai hulluudesta. Loordi Trevorne ei ole kuuluisa hyveistään eikä viisaudestaan. Mitään muuta en voi sanoa.»

Sen jälkeen vallitsi hiljaisuus vähän aikaa. Jasper Adelstone seisoi kuva kädessään, silmäillen Stellan kasvoja peitetyn tarkkaavasti. Vaikka hän olikin näennäisesti rauhallinen, sykki hänen sydämensä nopeasti. Stellan kauneus oli senlaatuinen, joka panee miehen sydämen lyömään kiivaasti tai pysähtymään täydelleen. Häntä katsellessa sykki Adelstonen sydän rajusti, ja hänen pienet, kirkkaat silmänsä kiiluivat; edellisenä iltana hän oli pitänyt Stellaa kauniina, mutta tänä aamuna hänen viehkeytensä esiintyi koko raikkaassa puhtaudessaan, ja arvosteleva maailmanmies tunsi menettävänsä sydämensä. Hän laski kuvan äkkiä lattialle ja astui neitoa kohti. »Teillä ei ole aavistustakaan kuinka kaunista ja raikasta on niityillä. Ettekö tahdo lähteä kävelemään joelle kanssani?» pyysi hän, aikoen vallata Stellan yllättävällä ryntäyksellä.

»Miten vain, mutta se on mahdotonta», vastasi neito, katsoen häntä naurusuin. »Minua odottavat taloustehtäväni, ja minun on aika käydä niihin käsiksi.»

Herra Adelstone tarttui heti hattuunsa, kääntyen toisaalle salatakseen kiukkuaan, joka rypisti hänen otsaansa ja väänsi hänen kasvojaan. Mennen maalarin luokse hän sanoi: »Hyvästi!»

Herra Etheredge säpsähti ja tuijotti häneen; hän oli kokonaan unohtanut vieraan. »Hyvästi, hyvästi joko lähdette? Pyydän anteeksi. Ettekö jää juomaan teetä kanssamme?»

»Herra Adelstone haluaa välipalaa ensin, setä», selitti Stella. »Hyvästi», jatkoi hän, ojentaen kätensä, »hyvin paljon kiitoksia kukista».

Adelstone puristi hänen kättään niin kauan kuin uskalsi, poistuen sitten talosta. Kenties huomaamatta pääsi Stellalta helpotuksen huokaus.

»Hyvin hupaisa nuorukainen, Stella», virkkoi herra Etheredge siirtämättä katsettaan kankaasta. »Hyvin pystyvä myöskin. Muistan hänet niiltä ajoilta, kun hän oli aivan pieni poika, ja aina sanoin silloin, että hän tulisi menestymään. Kerrotaan hänen päässeenkin hyvin eteenpäin. Minusta se ei ole ihme. Jasper —»

»Mutta minä tiedän», virkkoi Stella nauraen. »Entä sitten, mitä aioit sanoa?»

»Että Jasper Adelstone on mies, joka hellittämättä yrittää kunnes saavuttaa sen, mihin on mieltynyt.»

»Hauskaa kuulla», hymähti Stella avatessaan oven. »Hänen tähtensä toivon, ettei hän mieltyisi aurinkoon tahi Kuuhun!» Purskahtaen nauramaan hän sitten juoksi keittiöön, missä rouva Penfold odotti häntä salaamatta maltittomuuttaan.

Valkealla, puhtaaksi pestyllä pöydällä oli torttujen valmistukseen tarvittavat laitteet. Stella, joka itsepintaisesti tahtoi tehdä itsensä hyödylliseksi, oli houkutellut rouva Penfoldin opettamaan hänet niitä paistamaan. Aluksi oli tämä kelpo nainen vastustellut. »Te jauhoatte itsenne, neiti Stella, ja pilaatte setänne ruuansulatuksen, neiti, sen te saatte aikaan», oli hän selittänyt.

»Mutta jauhothan voidaan harjata pois, eikä sedän tarvitse syödä torttuja ja makeisia vähään aikaan. Kyllä minä ne syön, minä en välitä koko ruuansulatuksesta», oli Stella puolestaan vakuuttanut, ja rouva Penfold oli mukautunut.

»Pelkäsin teidän tehneen kaikki ennen tuloani, mutta te ette tahdo olla niin halpamainen, että pyrkisitte etuilemaan, ettehän?» sanoi Stella sitoessaan eteensä erittäin hauskan esiliinan.

»Tuo kaikki on hölynpölyä, neiti Stella», murahti rouva Penfold; »siihen ei ole tilaisuuttakaan.»

Jauhoisella kädellään Stella kohotti taikinakaulainta sankarimaiseen tapaan ja prinsessan ilme kasvoillaan. »Rouva Penfold», hän huudahti, »sellainen nainen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä, joka ei osaa tehdä hillovanukasta tai omenatorttua, ei ansaitse englannittaren nimeä. Antakaa tänne hillo! Ei sentään! Eikö teidänkin mielestänne raparperi olisi mainiota muutteeksi? Kummastakohan setä pitää enemmän, hillosta vaiko raparperista? Taidanpa mennä kysymään häneltä itseltään.» Sitten hän pudotti pulikan — jonka rouva Penfold sai siepatuksi, ennenkuin se putosi lattialle — puisteli pois viidennentoista osan häneen tarttuneista jauhoista ja juoksi taiteilijan työhuoneeseen. »Setä! Olen tullut jättämään sinun ratkaistavaksesi raparperien ja mansikkahillon välisen paremmuuskilpailun; toinen on suloinen ja makea kielestä, mutta jonkun verran äitelä; toinen on raikas ja pirteä, mutta hieman hapan.»

»Voi taivahan taatto! Mitä sinä höpiset?» huudahti ällistynyt maalari, töllistellen tyttöön ihmeissään.

»Raparperia vaiko hilloa? Nyt, ylevä roomalainen, puhu tai kuole!» huudahti Stella, käsi koholla ja huulet avoinna naurussa.

Herra Etheredge tuijotti häneen taiteilijan ihailevin katsein. »Ahaa, vanukas!» hän puhkesi puhumaan, mutta pysähtyi äkkiä, jääden silmät pyöreinä katselemaan Stellan taakse.

VI.

Stella kuuli askeleen narahduksen soraiselta tieltä, ja vilkaistessaan herra Etheredgen katseen suuntaan hän näki lasiovella seisovan loordi Trevornen jäntevän vartalon. Loordi oli puettu ruskeaan pumpulisamettiseen ratsastuspukuun, ja kädessä hänellä oli ruoska, jolla hän sulki sisäänkäytävän parilta paimenkoiralta, tavattoman isolta bulldoggilta ja skyeläiseltä terrieriltä, viimeksimainitun osoittaessa vimmatusti haukkuen tyytymättömyyttään senjohdosta, että sitä pidettiin ulkosalla. »Takaisin! Kauemmaksi, Vix!» Kun koirat sitten peräytyivät ja isommat niistä laskeutuivat nöyrästi totellen polulle, astui loordi huoneeseen. »Pyydän anteeksi», hän alkoi, pysähtyen pää kumarassa Stellan eteen. »Luulin herra Etheredgen olevan yksin; muuten en olisi saapunut näin karkealla tavalla.»

»Ei mitään anteeksipyytämistä; se ei tee mitään», sanoi Stella iloisesti, tuntien että hänen kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja katse painunut lattiaan.

Hänen tullessaan sisään Stella oli vienyt kätensä selän taakse, vaistomaisesti koettaen piilottaa paljaat, jauhoiset käsivartensa; nyt hän työnsi kätensä esille muutamia tuumia ja näyttäen sitä hän sanoi naurahtaen: »En voi.»

»Jauho ei tee mitään», pilaili loordi. Stella antoi hänelle pikkusormensa, johon hän tarttui, puristaen sitä hetkisen ja hellittäen sen ilman ainoatakaan arkipäiväistä kohteliaisuussanaa.

»On turhaa pyytää teiltä anteeksi sitä, että häiritsin teitä, sen tiedän; siksi en pyydäkään», selitti hän herra Etheredgelle.

»Kuinka voitte, loordi Trevorne?» kysyi herra Etheredge, ojentaen hänelle pitkän, kapean kätensä, mutta yhä ikäänkuin pidellen kiinni rakkaasta maalaustelineestään. »Jaloittelemassa koiria? Eivätkö ne ole vihaisia? Ole varovainen, Stella!» Stella oli nimittäin polvistunut keskelle koiraparvea, hyväillen kookasta verikoiraa, mikä herätti toisissa kateellista harmia, niin että ne kirjaimellisesti tuppautuivat häneen kiinni, töykkien häntä.

Loordi Trevorne katsoi taakseen ja oli hetkisen vaiti, silmät kiintyneinä pikemminkin polvillaan olevaan tyttöön kuin koiriin. »Ne ovat aivan vaarattomia, neiti Etheredge», sanoi hän sitten.

»Ei minua peloita», vastasi Stella, kääntyen häneen päin. »Yhtä hyvin voisin minä ajatella purevani niitä kuin ne kuvitella purevansa minua.» Puhuessaan, hän veti verikoiran ison pään syliinsä, ja koira katseli surkeannäköisenä hievahtamatta häntä silmiin, nuollen hänen kättään.

»Mikä ihastuttava ryhmä!» huudahti herra Etheredge, joka rakasti koiria — kankaalla.

»Minun ei olisi pitänyt tuoda niitä tänne», mutisi loordi Trevorne; »mutta ne pysyvät kyllä aivan rauhallisina eivätkä tee mitään pahaa, sen voin vakuuttaa. Mutta jatkakaahan toki työtänne; muuten minusta tuntuu, että häiritsen teitä.»

»Olen tullut pyytämään teiltä suosionosoitusta», vastasi loordi Trevorne, pudistaen päätään. »Toivoisin teidän maalaavan minulle pienen maiseman. Tiedättehän metsässä, vastapäätä pikku saarta olevan aukeaman. Sen haluaisin saada maalatuksi.»

Loordi Trevorne keskeytti hänet kohteliaasti. »Oletteko nähnyt sitä äskettäin? Se on koko jokivarren viehättävin palanen. Suoraan joesta se ulottuu vihreänä kukkulan laelle, taivasta tavoitellen. Puiden väliselle aukeamalle ovat esikot muodostaneet kultaisen maton. Näin kahden jäälinnun leijailevan sen ylitse ollessani siellä tänä aamuna; ja silloin katsellessani tulin ajatelleeksi, kuinka hauskalta, kuinka kauniilta se näyttäisi kankaalla teidän maalaamananne. Ajatelkaapa! Helakkaa vihreätä, kultainen etuala, yläpuolella keväinen taivas, ja kaikki kuvastuneena alhaalla juoksevaan jokeen.»

Herra Etheredge keskeytti työnsä kuunnellakseen, ja koiran luona polvillaan oleva Stella kuunteli myöskin. Hänen korvissaan soi loordi Trevornen ääni kuin suloisin musiikki. Hän näki loordin kuvaaman taulun, ja sanojen ja äänen musiikki herätti hänen sydämessään sopusointuisen kaiun.

»Perin hienosti, perin houkuttelevasti esitetty», sanoi herra Etheredge. »Olette sanataituri, Leycester; mutta minä olen järkkymätön kuin kallio. Totisesti on kaunopuheisuuttanne kulutettu hukkaan; puhuttelette miestä, joka ei ole altis vaikutuksille. Minä, James Etheredge, maalaan tätä taulua. Olen syventynyt työhöni.»

»En», vastasi vanhus hymyillen. »Jollekin toiselle esittäisin syitä ja koettaisin naamioida kieltäytymistäni. Mutta teille on kaikki muu paitsi yksinkertainen ’ei’ aivan hyödytöntä.»

»Se pahoittaa mieltäni», huomautti loordi Trevorne kääntyessään toisaalle. »Aioin sen lahjaksi sisarelleni Lilianille.»

Vanhus laski siveltimen kädestään ja pyörähti häneen päin. »Miksi ette sanonut sitä heti?» hän kivahti.

»Halusin nähdä, tekisittekö jotakin minulle — minulle itselleni», selitti loordi Trevorne peittelemättömän naivisti.

»Haluatte sen lady Liliania varten», huudahti herra Etheredge. »Minä teen sen luonnollisesti.»

»En sano teille kiitoksia», huomautti Leycester. »Minulla ei ole mitään syytä kiittää teitä. Sisareni saa sen tehdä. Milloin tulette —»

»Nyt heti», keskeytti Leycester, ojentaen vanhukselle kätensä erikoisella tavalla, jonka luonteva sulavuus tehosi Stellaan.

»Tiesinhän sen! Tiesinhän sen! Teille pitää aina kaiken tapahtua nyt heti.»?

»Kevät ei teitä odota! Nytkin, puhuessamme, muuttuu lehtien vehreys, hyvin hitaasti kyllä, mutta varmasti; yhdessä viikossa on se mennyttä, ja sen kanssa koko kauneus. Tulette nyt, niinhän?»

Herra Etheredge katsahti ympärilleen koomillisen neuvottomana; sitten hän naurahti. »Kuinka kauan siihen menee?»

Leycester meni vanhanaikaisen kaapin luokse. »Minä kannan ne ja teidät kaupanpäällisiksi, jos haluatte.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, seisoen käsi kaapin päällä, ja kääntyi Stellaan päin. »Pyydän anteeksi! Teen synnin toisensa jälkeen. Unohdin, että täällä nyt on kodinhengetär. Olen niin tottunut käsittelemään setänne tavaroita vapaasti; tiedän niin hyvin kaikkien hänen kapineittensa säilytyspaikat, että —»

»Teidän tietonne on sitten suurempi kuin setäni», virkkoi Stella nauraen. »Älkää pyytäkö minulta anteeksi!»

»Saanko?» kysyi loordi, aukaisten kaapin ja ottaen esille luonnoslehtiön ja värilaatikon. Sitten hän selvitti kokoonkäännettävän kenttätuolin nurkassa olevan taiteellisen romun joukosta ja valmistautui lähtemään.

Herra Etheredge tarkkaili hänen puuhiaan murheellisen näköisenä; mutta nähdessään, että vastustaminen oli hyödytöntä, hän murahti: »Missä on hattuni, Stella? Nähtävästi minun on pakko lähteä.»

Leycester seisoi, katsellen Stellaa kaihoisin, hartain silmin. »Olen mennyt niin pitkälle», hän sanoi, »että mieleni tekee uskaltautua vieläkin pitemmälle. Ettekö tekin tule mukaan?»

Stella säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät innostuneesti; sitten hän ojensi torjuen kätensä ja purskahti nauruun, vastaten: »Minun on tehtävä vanukasta.»

»Jos tietäisitte, kuinka kaunis aamu nyt on — kuinka suurenmoiselta joki näyttää — niin antaisitte vanukkaan mennä menojaan.»

»Ikävä minustakin», vakuutti loordi koruttomasti. »Nyt minusta on ikävää, että olen saavuttanut mitä halusin. Luulin teidän lähtevän mukaan; oletteko yhäti järkkymätön?»

»Entä tuletteko sitten, kun vanukas on valmis? Kas tuolla», jatkoi hän innokkaasti, tarttui Stellan käteen, vieden hänet ikkunan ääreen ja osoittaen ruoskallaan.

»Tuolla se paikka on! Se ei ole kaukana — vain niittyjen poikki ja ensimmäisestä portista. Tulettehan?»

Loordi Trevorne kumarsi, kutsui koiriaan ja seurasi herra Etheredgeä, joka oli jo lähtenyt.

Stella seisoi hetkisen paikallaan, katsellen heidän jälkeensä; sitten hän meni keittiöön laittamaan vanukasta. Hän lopetti työnsä ääneti ja kävi senjälkeen noutamassa hattunsa yläkerrasta. Kun hän poistui talosta ja asteli polkua pitkin, juoksi loordi Trevornen verikoira iloisesti häntä vastaan, ja pian hän näki loordin itsensäkin jonkun matkan päästä.

»Olettepa te ollut vikkelä», ihmetteli loordi saavuttuaan hänen luokseen. »Luulin vanukkaan tekoa salaperäiseksi hommaksi, johon kuluisi äärettömän paljon aikaa.»

»Jäittekö odottamaan minua?» kysyi Stella, tummat kulmakarvat kohonneina suoraksi viivaksi.

»En», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Tulin takaisin. Minusta ei ollut hauskaa ajatella, että teidän olisi tultava yksin. Oletteko siitä vihainen?»

»En, teitte kovin ystävällisesti», virkkoi neito avoimesti. Kuin kesäisen illan keveä utu alkoi rakkauden lumous jo kietoutua hänen ympärilleen; sokeasti, vastustelematta hän kulki sitä kohtaloa kohti, jonka jumalat olivat hänelle varanneet.

VII.

Rinnakkain astelivat loordi Trevorne ja Stella Etheredge niittyjen poikki; leivot kohosivat heidän edellään ilmoihin ja leijailivat taivaalla, virittäen lirityksiään; hopealta välkkyvänä juoksi hiljainen joki merta kohti; puiden vihreät oksat huojuivat leppoisasti lievässä tuulessa, Ja niiden ylitse kohosi harmaakivinen Wyndward Hall.

Loordi Trevorne puhkesi äkkiä puhumaan, niin äkkiä, että Stella, joka oli vaipunut häntä koskeviin aatoksiinsa, hätkähti kuin pahanteosta yllätettynä.

»Olen aprikoinut», sanoi Leycester, »kuinka herra Etheredge suhtautuu siihen muutokseen, jonka teidän saapumisenne taloon on täytynyt saada aikaan».

»Hän sopeutuu siihen ihailtavan alistuvasti», selitti Stella hymyillen.
Sitten hän lisäsi hiljaisemmin: »Hän on minulle oikein hyvä.»

»Hän ei voisikaan muuta olla», kuului tyyni vastaus. »Tarkoitan, ettei hän voi olla muuta kuin lempeä ja herttainen mitä elävää olentoa kohtaan hyvänsä. Olen tuntenut hänet jo poikavuosiltani saakka. Hän on aina ollut samanlainen, aina elänyt unten maailmassa. Pitäneekö hän teitäkin unennäkönä.»

»Ainakin sitten hyvin todellisuutta vastaavana», huomautti Stella naurahtaen, »sellaisena, joka kestää koko päivän.»

»Mitä te itse pidätte muutoksesta, tästä hiljaisesta, rauhallisesta elämästä Thamesin laaksossa? Joko se kyllästyttää teitä? Ikävöittekö entisiä iloisia huvituksianne?»

»Minulla ei ole ollut huvituksia», sanoi Stella, katsahtaen Leycesteriä silmiin. »Olin kolkossa, kammottavassa koulussa, joka muistutti kotia yhtä vähän kuin Saharan erämaa tätä viehättävää niittyä. Miltäkö minusta tuntuu? Siltä kuin minut olisi siirretty paratiisiin — kuin olisin minä, joka aloin ajatella, että olin yksin maailmassa ja ettei minulla ollut siellä mitään tekemistä, löytänyt ystävän, jota saan rakastaa —»

Stella pysähtyi, ja katsoen hänen valkean pukunsa mustaa vyötä virkkoi Leycester hellästi: »Suokaa anteeksi! Annattehan anteeksi? En tietänyt —»

»Ei mitään — mistä olisitte sen tietänyt?» vastasi Stella hymyillen.
»Niin, olin aivan yksin maailmassa. Isäni — on kuollut.»

Hetkisen olivat molemmat vaiti, sitten Stella jatkoi: »Niin, tämä on paratiisi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Englanti on tällainen; sitähän nimitettiin sumujen maaksi.»

»Te ette ole nähnyt Lontoota marraskuun iltoina», virkkoi loordi nauraen. »Englantiin saapuessaan asettuvat useimmat ulkomaalaiset asumaan johonkin West Endin hotelliin ja arvostelevat koko maata Lontoosta saamansa vaikutelman mukaan — hyvin harvat heistä tulevat edes näinkään kauaksi. Te kai ette ole ollut Lontoossa?»

»Kuljin sen läpi, siinä kaikki. Mutta kuulin eilenillalla siitä koko paljon.»

»Niin, rouva Hamiltonin luona. Hän pyysi ystävällisesti minua iltakutsuille, ja yksi vieraista, herra Adelstone, pani parastaan saadakseen minut käsittämään, kuinka tärkeä ja suurenmoinen Lontoo on.»

»Mutta hän kyllä tuntee teidät», tokaisi Stella, ennenkuin oikein oivalsikaan mitä sanoi.

»Vai niin. En muista häntä. Mutta malttakaapa, eikö hän juuri ole herra
Fieldingin sukulainen?»

»Hänen veljensä poika», selitti Stella hieman punehtuen, mikä ei jäänyt
Leycesteriltä huomaamatta.

»Nyt muistan hänet», jatkoi hän; »pitkä, hoikka, tumma mies. Lakimies luullakseni. Niin, kyllä muistan. Hänkö siis kertoi teille Lontoosta?»

»Hän», myönsi Stella; kun hän sitten muisti muutamia tunteja aikaisemmin tapahtuneen keskustelun, muuttui hänen poskiensa väri entistä tummemmaksi. »Hän on hyvin hauska seuramies ja tietää paljon asioita ja armahti tietämättömyyttäni hyvin ystävällisesti. Olin hänelle perin kiitollinen.»

Hänen äänensä omituinen sävy sai Leycesterin katsahtamaan häneen kysyvästi.

»Minusta tuntuu», arveli loordi, »että teidän kiitollisuutenne ansaitseminen on helppoa.»

»Eipä olekaan», vastusti Stella; »olen mitä kiittämättömin olento.
Mutta eikö setä olekin tuolla?» lisäsi hän vaihtaakseen puheenaihetta.

»Kyllä», vastasi Leycester silmäten ylöspäin. »Hän on uutterasti työssä. En uskonut saavani häntä taipumaan. Sisareni nimi tehosi kuin taikasana.»

»Onko hän puhunut teille sisarestani?» kysäisi Leycester, tarkaten
Stellaa kiinteästi.

»Kyllä. Hän — hän kertoi minulle sisarestanne, kun tiedustin häneltä, kenen kukkulalla oleva kartano on. Siitä tavasta, jolla setä puhui hänestä, päättelin, että hän pitää hänestä paljon. Sisarenne nimi on Lilian, eikö niin?»

»Niin on», vahvisti loordi, »Lilian». Hän lausui nimen vienon hellästi. »Luullakseni jokainen, joka hänet näkee, rakastaa häntä. Tämä kuva tulee hänelle; ja se ilahduttaa häntä enemmän kuin — kuin — tuskin tiedän mitä sanoa. Mistä naiset enimmän pitävät?»

»Miksi ette?» kysyi Stella. »Miksi ei minulla olisi sukupuoleni ominaisuuksia? Kyllä, kyllä minä pidän timanteista. Pidän kaikesta kauniista, kalliista ja harvinaisesta. Muistan, kun kerran menimme Firenzessä tanssiaisiin.»

»Vain katsomaan!» huudahti neito. »Olin liian nuori nähtäväksi, minkä vuoksi minut vietiin parvekkeelle, josta näki koko avaran salin ja josta tarkastelin naisten kauniita pukuja ja välkkyviä jalokiviä; ajattelin, että antaisin kaiken maailman aarteet, jos saisin olla samanlainen kuin he. Se ajatus pilasi tyyten huvini. Muistan, että poistuin sieltä itkien ja valittaen; ymmärrättehän, tilavalla parvekkeella oli niin pimeätä ja yksinäistä, ja minä tunsin itseni niin halvaksi ja mitättömäksi.»

»En rahtuakaan!» vastasi Stella. »Vähemmän kuin silloin haluaisin nyt, että minut pistettäisiin pimeälle parvekkeelle katselemaan toisten riemua. Eikö tämä tunnustus osoita, että minulla on kateellinen ja perin turmeltunut mielenlaatu?»

»Kyllä», myönsi nuorukainen, omituisen hymyn pilkottaessa hänen kellanruskeiden viiksiensä takaa. »En erehtyisi, jos ennustaisin teille kaikenlaisia pahoja kommelluksia.» Näin sanoen hän aukaisi tytölle portin, pakottaen koirat, ruoskallaan räväyttäen, peräytymään.

»Älkää laskeko noita koiria niskaani, Leycester», varoitti taiteilija, vilkaisten työstään. »No, Stella, oletko saanut myrkkyseoksesi valmiiksi?»

»Koko hyvin», murahti vanhus; »paremmin kuin tästä lähtien, teidän saavuttuanne häärimään ympärilläni».

»Selvä viittaus, että ilmatilamme on halutumpi kuin seuramme, neiti
Etheredge. Voimmeko haihtua avaruuteen?»

»Se on sedän tapa pyytää meitä jäämään tänne», sanoi Stella istuutuen nurmelle.

Leycester komensi koirat tiehensä ja heittäytyi itse melkein neidon jalkojen juureen. »Puhuinko liikoja?» kysyi hän, osoittaen ruoskallaan näköalaa.

»Ette hitustakaan», tunnusti Stella. »Täällä on kaunista — viehättävää; muita sanoja ei siitä osaa käyttää.»

»Toivoisin, että tyytyisitte sen sanomiseen ettekä vaatisi minua sitä maalaamaan», pisti herra Etheredge väliin.

»Siinä viimeinen hiuskarva. Älkäämme jääkö tänne sätittäviksi, neiti Etheredge», intoili Leycester, hypähtäen seisomaan. »Mennään joen poikki poimimaan esikkoja. Veneeni on täällä.»

He menivät yhdessä joen rannalle. Leycester auttoi Stellan veneeseen, järjesti patjat hänelle mukavasti, tarttui airoihin ja työnsi veneen vesille.

Hän souti hitaasti joen poikki; aurinko paistoi täydeltä terältään, muuttaen heidän vanavetensä väräjäväksi kullaksi ja Stellan hiuksien värin upeaksi ruskeaksi.

Eipä ihmekään, että neidon vastassa istuvan Leycesterin katse kiintyi kiihkeän ihailevasti hänen kasvoihinsa. Sillä nuorukaisesta oli kauneus yksi niitä harvoja asioita, joiden tähden kannatti elää.

Huomaamatta hänen hievahtamatonta katsettaan Stella silmäili vedenpintaa patjoihin nojautuneena. Ääneti Leycester liikutteli airoja, hitaasti, meluttomasti; hän ei olisi puhunut ja rikkonut lumousta, vaikka olisi saanut koko maailman aarteet. Stellaa katsellessaan oli hänen edessään se kuva, josta hän edellisenä iltana oli puhunut sisarelleen. — Vain kauniimpana, — hän haaveksi, — vielä kauniimpana! Kuinka syviin aatoksiin hän on vaipunut! Hän on unohtanut minut — unohtanut kaikki. Oi, hyvä Jumala, jospa hänen rinnassaan voisi herättää rakkauden! Mutta ei, se olisi julmaa — julmaa; ja kuitenkin, nähdä hellä hohde noista silmistä — nähdä noiden huulien raottuvan huokumaan suurta tunnetta, se vastaisi — mitä? Se riittäisi korvaamaan kaikki, mitä ihminen saattaa kärsiä, vaikka hän kuolisi seuraavalla hetkellä, jos nuo silmät hymyilisivät, jos nuo huulet kohoisivat rakkaudesta häneen!

He olivat unohtaneet ympäristönsä siinä määrin, että veneen karahtaessa rantaan he molemmat säpsähtivät.

»Niin pian!» mumisi Stella. »Kuinka kaunista täällä onkaan! Luulen olleeni unelmien mailla.»

»Minä tiedän olleeni», virkkoi Leycester merkitsevästi, nousten ja ojentaen kätensä. Mutta Stella hypähti keveästi maihin ottamatta vastaan hänen apuaan.

Nuorukainen sitoi veneen kiinni ja seurasi häntä; hän oli jo polvillaan poimimassa keltaisia esikkoja. Sanomatta sanaakaan noudatti Leycester esimerkkiä. Joskus he olivat niin lähekkäin, että Stella tunsi hänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan — niin lähekkäin, että heidän kätensä melkein koskettivat toisiaan. Vihdoin laskeutui neito sammalpeitteelle ja huudahti, osoittaen naurusuin hattuaan, joka oli täynnä maan keväisiä tähtösiä: »Kuinka armotonta raastamista! Älkää poimiko enää; se on kevytmielistä tuhlausta!»

»Joko teille varmasti riittää? Miksipä empiä, kun tarjolla on näin miljoonittain?»

»Ei, ei enää!» kielteli Stella. »Minusta tuntuu, kuin olisimme jo nyt tehneet pahaa!»

Leycester vilkaisi kädessään olevaan kukkavihkoon, ja huomatessaan hänen katseensa Stella purskahti nauramaan.

»Ettehän tiedä, mitä tekisitte niilläkään, jotka teillä on, mutta kuitenkin tahdotte yhä lisää. Teidän on sidottava ne kimpuiksi.»

Stella kokosi kukat kimpuiksi, sitoen ne yhteen pitkillä sanajalanvarsilla; Leycester koetti tehdä samoin, mutta vaikka hänen kätensä olivatkin valkeat ja hoikat, eivät ne olleet yhtä näppärät, ja hän ojensi koko ison kukkavihkonsa tytölle. »Teidän on ne sidottava», hän selitti.

Stella naurahti ja kietoi sitten sanajalan kukkien ympäri; mutta se katkesi, ja esikot putosivat maahan kultaisena kuurona. He kumartuivat kumpikin niitä kokoamaan, ja heidän kätensä sattuivat yhteen.

Aluksi Stella nauroi; sitten nauru kuoli hänen huulilleen. »Minun — minun täytyy lähteä», änkytti hän, hypähtäen seisoalleen. »Setä kummeksii, minne olen joutunut.» Puhuessaan hän katsoi jokeen päin melkein säikähtyneen kiihkeästi.

Mitään virkkamatta auttoi Leycester häntä kokoamaan kukat ja ojensi sitten kätensä tukeakseen häntä, ja he suuntasivat askeleensa joen rannalle.

VIII.

Juuri kun Stella ja Leycester saapuivat joen varrelle — Stellan käsi oli jo veneen reunalla — kuulivat he tiukujen kilinää, ja katsahtaessaan ylös Stella näki pienet vaunut, jotka saapuivat maantietä pitkin kahden maidonvalkean ponin vetäminä; hänen huomiotaan oli herättänyt hevosten valjaisiin kiinnitettyjen kulkusten ääni.

Hevoset juoksivat ripeästi, ja Stella näki, että vaunuja ajoi tummanruskeaan liveriin puettu kuski; mutta seuraavalla hetkellä kiintyi koko hänen huomionsa kuskin vieressä istuvaan nuoreen neitoon. Hän oli niin eetterimäisen kaunis, että Stella jäi katsomaan kuin lumottuna. Neidon kädessä oli kirja, mutta hän ei lukenut. Hän piteli kirjaa niin höllästi, että kun vaunut tulivat rantatöyrään kohdalle, jonka takana Stella oli, se kirposi hänen löyhästä otteestaan. Häneltä pääsi huudahdus, ja totellen äkillistä tunnetta Stella juoksi vikkelästi rantaäyrästä ylös, otti kirjan maasta ja ojensi sen hänelle.

Hän ilmestyi niin äkkiä, että lady Lilian säpsähti, ja hetkiseksi valoi heikko puna väriä hänen kalpeihin poskiinsa; vielä sittenkin, kun puna oli häipynyt, hän istui sanattomana, samalla kun hänen silmiensä hämmästynyt ilme muuttui teeskentelemättömäksi, sydämelliseksi ihailuksi.

»Oi, kiitos, kiitos!» puhkesi hän sitten puhumaan. »Olette kovin ystävällinen! Olin niin veltto, että annoin sen pudota. Mutta mistä te tuoksahditte — pilvistäkö?» Näin sanoessaan hän loi Stellaan katseen, josta kuvastui viehättävää imartelua.

»Aivan päinvastoin», selitti Stella, hymyillen avointa hymyään.
»Seisoin tuolla alhaalla, veneen luona.»

»Niinkö! Minä en nähnyt teitä. Kuinka kauniita esikkoja! Oletteko ollut niitä poimimassa rinteiltä?» kysyi Lilian, huokaisten hiljaa.

»Juuri minähän olen ollut varkaissa», huomautti Stella naurahtaen.
»Olen ottanut sellaista, mikä ei ole omaani. Otattehan nämä?»

»Jos tahdotte antaa ne minulle ettekä pidä väliä, vaikka poimittekin uusia, niin olen hyvin iloissani», vastasi toinen.

Sitten oli kumpikin vaiti. Heidän lähellään seisoi loordi Trevorne Lilianin huomaamatta ja Stellan unohtamana. Hän katseli ja odotti omituisen hymyn väikkyessä huulillaan. Hän osasi tulkita sisarensa silmien ilmeen: Lilian halusi oppia lähemmin tuntemaan kaunista tyttöä, joka oli haltiattaren tavoin ilmestynyt hänen eteensä.

»Te — te olette outo täällä, ettekö olekin?» virkkoi lady Lilian äkkiä, punehtuen hieman. »Tarkoitan, ettette ole täkäläisiä asukkaita.»

»Kyllä minä asun täällä», vastasi Stella, osoittaen niittyjen takaa näkyvää taloa.

Lady Lilian säpsähti, ja ottaen tilaisuudesta vaarin astui loordi
Trevorne rauhallisesti Stellan vierelle.

Hän katsoi sisartaan silmiin, hymyillen omituista, käskevää, vastustamatonta hymyään. Tuntui siltä kuin hän olisi sanonut: — Enkö sitä ennustanut? Voitko torjua häntä? — Mutta ääneen hän lausui: »Saanko esitellä teidät muodollisesti toisillenne? Tässä on neiti Etheredge, Lilian. Neiti Etheredge, tämä on sisareni.»

»Olen hyvin iloinen siitä, että olen kohdannut teidät», sanoi lady
Lilian, ojentaen kätensä.

Stella tarttui ohueen, valkeaan käteen ja piti sitä hetkisen omassaan; sitten lady Lilian katsahti vuoroin heitä kumpaakin. Leycester oivalsi heti katseen merkityksen. »Neiti Etheredge on uskaltautunut kanssani vesille», hän ehätti selittämään. »Tulimme joen poikki noukkimaan kukkia jätettyämme herra Etheredgen tuonne maalaamaan.» Puhuessaan hän viittasi kädellään joen toiselle puolelle.

»Ymmärrän», vastasi lady Lilian, »kyllä ymmärrän. Hän on maalaamassa. Eikö hän ole taitava? Kuinka ylpeä teidän sietääkään hänestä olla! Setänne ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», jatkoi hän. »Joskus, kun — kun olen hyvissä voimissa, vietän pitkän iltapäivän katsellen hänen taulujaan. Hän on aina niin hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja selittää minulle kaikki. Mutta koska en vielä kykene tulemaan teille, tulette te katsomaan minua, tulettehan?»

Syntyi hetken kestävä hiljaisuus. Leycester katseli joelle, ikäänkuin odottaen Stellan vastausta.

»Teen sen hyvin mielelläni», sanoi Stella; ja Leycester vetäisi henkeään helpotuksen tuntein.

»Näkemiin», hyvästeli lady Lilian, »näkemiin!» Kun vaunut sitten olivat jo liikkeessä, huudahti hän hiljaisella, sointuvalla äänellään, joka muistutti hänen veljensä äänen heikkoa kaikua: »Niin, Leycester, Lenore on meillä!»

Stella jäi hetkiseksi paikoilleen, katsellen lady Lilianin jälkeen. Kumma kyllä kaikuivat viimeiset sanat hänen korvissaan kiusallisen hellittämättä ja voimakkaasti. — Lenore on meillä! — Hän huomasi toistavansa niitä sanoja itsekseen. Malttaen sitten mielensä hän kääntyi nopeasti loordi Trevorneen päin.

Leycester katsoi häntä, kiitollinen ilme kaunopuheisissa silmissään. »Niin, hän on minulle hyvin rakas. Nyt pitää teidän odottaa, sillä aikaa kun minä käyn noutamassa uusia kukkia.»

Stella jäi seisomaan vaipuneena mietteisiin, hänen juostessaan rinnettä ylöspäin. Keijukaismaisen olennon äkillinen kohtaaminen oli herättänyt hänen mielessään kummallisia ajatuksia. Hän ymmärsi nyt, että maallisen onnen saavuttamiseksi tarvitaan muutakin kuin yhteiskunnallista asemaa ja rahaa.

Hän oli niin vaipunut aatoksiinsa, ettei kuullut tietä pitkin saapuvan hevosen kavioiden töminää, vaikka eläin juoksi ripeätä vauhtia. Lordi Trevornen korva oli valppaampi tai herkempi, sillä hän kuuli kapseen ja pyörähti ympäri parhaiksi nähdäkseen kookkaan, kastanjanruskean hevosen, jota ratsasti pitkä, hoikka, tummaverinen nuorukainen, aivan lähellä Stellaa, joka seisoi selin tulijaan päin. Leycesteriltä pääsi kirousta muistuttava äännähdys; hän viskasi kukat maahan, syöksähti neidon ja ratsun väliin, tarttui molemmin käsin suitsiin ja pakotti pelkällä voimallaan hevosen takajalkojensa varaan. Ratsastaja, joka oli tuijotellut joelle, hölmistyi niin täydelleen, että ratsun noustessa takajaloilleen suistui satulasta.

Stella säikähti melua, vilkaisi taakseen ja kiiti pois tieltä. He muodostivat seuraavanlaisen ryhmän. Loordi Trevorne piti yhä vieläkin kiinni suitsista ja hillitsi hevosta rautaisella otteellaan, kun taas äskeinen ratsastaja virui pitkänään tiellä. Hän oli liikkumatta, mutta vain hetkisen; pian hän nousi seisomaan ja lähestyi loordi Trevornea. Hän oli Jasper Adelstone. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, minkä vastakohtana hänen pienet silmänsä näyttivät sysimustilta.

»Mitä tämä tarkoittaa?» ärjyi hän raivoissaan, nostaen puolittain tietämättään ratsuraippaansa.

Se oli kovan onnen liike; sillä muuta ei tarvittu saattamaan loordi Trevorne vimmoihinsa. Silmänräpäyksessä tarttui loordi ruoskaa kohottavaan käteen, löi miehen maahan, katkaisi raipan ja nakkasi palaset omistajan päälle. Kaikki tapahtui äkkiä. Vaikka Stella olisi kuinka tahtonut, ei hän olisi ennättänyt estämään, ennenkuin ripeä temppu oli tehty; mutta nyt hän juoksi miesten väliin.

»Loordi Trevorne», hän huudahti kalpeana ja kauhuissaan nähdessään Leycesterin värittömät kasvot, jotka nytkähtelivät kiihkosta ja joista kauneus oli hävinnyt raivoisan vääristyksen tieltä. »Loordi Trevorne!»

Kuullessaan hänen äänensä vetoavan, vaativan, moittivan soinnun vavahti Leycester, hänen toinen kätensä painui kupeelle, toisen yhä pitäessä nyt rajusti hyppivää hevosta teräsotteessaan, ja hän seisoi nöyränä Stellan edessä. Mutta niin ei Jasper Adelstone. Hitain, kiemurtelevin liikkein hän nousi maasta, pudisti itseään ja katsoi kiukkuisesti vastustajaansa.

»Mitä! Eikö teillä ole muuta sanomista!» kivahti Trevorne, jonka toisen sävy kiihdytti uudelleen raivoiseksi. »Tiedättekö, kurja heittiö, että olitte vähällä ajaa tämän neidin yli — niin, ajaa hänen ylitseen? Vastata siitä! Hitto soikoon —» Samalla hän kohotti kätensä; mutta tällä kertaa Stella oli aivan valppaana ja ehti ajoissa, kiertäen kätensä Leycesterin käsivarren ympärille, jonka lihakset olivat pullistuneina tiukoiksi kuin rautavyöt. Loordi Trevorne liikahti ja rauhoittui jälleen. »Älkää pelätkö!» hän kuiskasi. »En tee hänelle mitään. En, en.»

»Ratsaille, herra, ja pois näkyvistäni!» puhui hän sitten, osoittaen hevosta. »Mutta ei, jumaliste, ette saa lähteä, ennenkuin olette pyytänyt anteeksi neidiltä.»

»Mutta minä sanon ’kyllä’», huudahti loordi Trevorne, silmät liekehtien. »Pitääkö jokaisen räätälin saada ratsastaa alueellamme, ajaen kumoon kenet haluaa? Pyytäkää anteeksi, herra, tai —»

»Neiti Etheredge», aloitti Jasper oltuaan hetkisen synkästi vaiti, »ette saata epäilläkään, että olen sydämeni pohjasta pahoillani tästä ikävästä sattumasta, joka aiheutui minun huolimattomuudestani. Ratsastin huolimattomasti —»

»Enkä havainnut teitä. Mutta mitään pahaa ei kuitenkaan olisi tapahtunut, jollei tämä mies — jollei loordi Trevorne olisi raa’an väkivaltaisesti suistanut minua satulasta. Olisin huomannut teidät hyvissä ajoin, eikä, kuten jo sanoin, olisi tapahtunut mitään pahaa. Kaikki mitä on sattunut on loordi Trevornen — vika. Vielä kerran: suokaa anteeksi.»

Hän kumarsi neidolle; mutta samalla loi hän ilkeän katseen solakkaa, jäntevää nuorukaista kohti, jonka kasvot olivat kalpeina kiihtymyksestä.

»Ei, ei ole mitään syytä!» selitti Stella vapisten. »En halua, että pyydätte minulta anteeksi. Sehän oli pelkkä vahinko. Te ette otaksunut täällä olevan ketään — minä — minä —. Oi, toivoisin, etten olisi tullutkaan!»

»Älkää sanoko niin!» murahti loordi Trevorne, lisäten sitten ääneen Jasperille: »Tässä hevosenne, herra; nouskaa ratsaille ja ajakaa kotiinne, kiittäen tähteänne siitä, että neiti selviytyi ehein raajoin!»

Jasper seisoi tuokion, katsoen häntä silmiin; kumartaen sitten vielä kerran päätään hän nousi hitaasti hevosensa selkään.

Loordi Trevorne, jonka kiihtymys oli asettunut, silmäili häntä hetkisen levollisena ja liikahtamatta, kohotti sitten hattuaan, tehden vanhanaikaisen liikkeen ja lausuen: »Hyvästi! Ja muistakaa vastaisuudessa ratsastaa huolellisemmin!»

Jasper Adelstone katsoi häntä ratsunsa selästä, pahansuopa hymy ohuilla huulillaan: »Hyvästi, mylord. Kyllä muistan.» Sitten hän painoi kannukset hevosensa kupeisiin ja karautti tiehensä.

IX.

Oli saman päivän ilta, ja Stella ja herra Etheredge istuivat avoimen ikkunan ääressä, katsellen ulos hämärään, vanhus vaipuneena muistoihinsa, neito käyden yhä uudelleen mielessään läpi aamuiset tapahtumat herra Jasper Adelstonen vierailusta alkaen molempien miesten väliseen kohtaukseen saakka.

Oli kummallista, oli melkein suorastaan ihme — sillä Stella oli perin avomielinen ja vilpitön — ettei hän ollut kertonut sedälleen mitään kiivaasta kohtauksesta; kerran tai kahdesti hän oli avannut suunsa, mutta hänestä oli tuntunut vaikealta aloittaa kertomusta, ja hän oli vaiennut. Hän oli kuvannut sedälleen kävelyään metsässä ja lady Lilianin tapaamista, mutta loordi Trevornen ja Jasper Adelstonen välisestä kiihkeästä kohtauksesta hän ei ollut hiiskunut mitään.

Kun Jasper oli ratsastanut pois, kasvot harmaankalpeina hillitystä raivosta, oli loordi Trevorne katsellut Stellaa ääneti. Nyt, hämärään katsellessaan, hän yhä näki sielunsa silmillä Leycesterin, jonka kauniit silmät kuvastivat kaunopuheisesti katumusta ja nöyryyttä ja hyvinmuodostuneet huulet vavahtelivat oman heikkouden tunnosta. »Tahdotteko antaa minulle anteeksi?» oli hän vihdoin sanonut, siinä kaikki. Sen enempää virkkamatta oli hän ojentanut kättään auttaakseen häntä veneeseen, minkä avun Stella oli hylännyt, ja soutanut hänet joen poikki sedän luokse. Sanaakaan sanomatta, mutta sama katumusilme silmissään hän oli heistä erotessaan kohottanut hattuaan — mennyt kotiinsa kartanoon, sisarensa lady Lilianin ja Lenoren luokse.

Siitä alkaen kun hän oli kuullut lady Lilianin lausuvan sen nimen hellästi viitaten, oli se kaikunut hänen korvissaan. Siinä oli eräänlainen lumouksen tuntu, joka puolittain tenhosi, puolittain kiusasi häntä. Nyt hän istui pää käden varassa, tummat silmät suunnattuina tähtiin, jotka hilpeästi tuikkivat taivaalla, ja lausui ääneen kysymyksen:

Herra Etheredge liikahti tuolissaan ja katsoi häneen päin hajamielisesti. »Lenore, Lenore? En tiedä, Stella, mutta nimi tuntuu sittenkin tutulta. Missä sen kuulit? Tuskin on kohtuullista yht’äkkiä pamauttaa minulle tuollaista kysymystä; voisithan udella minulta, kuka on Julia, Lovisa, Anna Maria —»

»Kuulin sen tänä aamuna, setä», vastasi Stella. »Poistuessaan luotamme lady Lilian mainitsi veljelleen, että ’Lenore on saapunut’.»

»Vai niin», hymähti vanhus. »Sitten tiedän. Hän on siis tullut. ’Kuka on Lenore?’ Tuskin on koko Englannissa toista sellaista naista, jonka tarvitsisi tehdä sitä kysymystä, Stella.»

»Niinkö?» kummasteli tyttö, kääntyen ihmeissään katsomaan setäänsä.
»Kuinka niin? Onko hän niin kuuluisa?»

»Sananmukaisesti, on; se on juuri oikea sana. Hän on kuuluisa. Hän on suuri kaunotar.»

Vanhus empi hetken nähdessään, kuinka kylmäkiskoinen hän oli. »No niin, kenties en puhunut oikein osuvasti. Lenore on enemmän kuin kaunotar — hän on lumoojatar.»

»Se on parempaa», myönsi Stella. »Siitä pidän. Ketä hän lumoaa? Pitääkö hän kesyjä käärmeitä, soittaen niille, vai hypnotisoiko hän ihmisiä, vai mitä hän tekee?»

»Olet perin kyynillinen, Stella», sanoi vanhus nauraen. »Mistä olet sen taidon oppinut; isältäsikö, vai onko se syntyperäinen lahja? Ei, hän ei pidä kesyjä käärmeitä eikä hänellä tietääkseni ole hypnotisoimisen taitoa; mutta lumota hän silti osaa. Ensinnäkin hän on todella ja kehumatta hyvin kaunis —»

»Violetit!» toisti vanhus painokkaasti. »Olen nähnyt ne yhtä violetinvärisinä kuin nuo tuolla penkillä kasvavat kukat. Hänen suunsa ei ole pieni; ei ikinä vielä ole ollut pienisuista naista, joka olisi ollut minkään arvoinen. Hänen suunsa on pikemminkin iso, mutta se onkin kaunopuheisen ilmeikäs, sellainen suu, jonka huulen pelkkä kaareutuminen on äärettömän rikassisältöinen. Luuletko, että liioittelen? Maltapa, kun näet hänet!»

»Minusta ei tunnu», vastasi Stella hitaasti, »että olen erikoisen halukas häntä näkemään, setä. Se muistuttaa minulle, mitä Napolista sanotaan — nähdä Napoli ja kuolla. Nähdä Lenore ja kuolla!»

»Niinpä niin, se ei olekaan ihan väärin. Moni on hänet nähnyt — moni mies ja ollut valmis kuolemaan rakkaudesta häneen.»

»Hänen täytyy olla hyvin kaunis, kun sinä, setä, puhut tuolla tavoin.
Onko hän myöskin viehättävä?»

»Kyllä, hän on viehättävä ja kerrassaan viehättävä onkin. Sanalla sanoen, Stella, Lenore on korkeamman sivistyksen tuote; hän on viimeisten vaatimustemme ihannekuva; nyt ei enää riitä pelkkä kauneus, eikä tyydytä vain taituruuteen; hän ratsastaa hyvin ja pelottomasti; hän soittaa ja laulaa paremmin kuin puolet niistä ihmisistä, joita kuunnellaan konserteissa; minulle on kerrottu, ettei yksikään Lontoon nainen tanssi sen viehkeämmin; ja itse olen nähnyt hänen nostavan joesta kaksikymmennaulaisen lohen yhtä taitavasti kuin mikä skotlantilainen onkimestari hyvänsä.»

»Olet kuvaillut täydellisyyden perikuvaa, setä», virkkoi Stella vähäisen vaitiolon jälkeen. »Kuinka hänen naistuttavansa vihannevatkaan häntä?»

»Luulen, että olet väärässä. En milloinkaan ole tuntenut naista, joka olisi suuremmassa määrin ollut oman sukupuolensa suosikki.»

»Kuinka ylpeä hänen puolisonsa täytyykään olla hänestä?» mumisi Stella.

»Ei naimisissa! Niin täydellinen olento naimaton! Voiko ihmiskunta sallia, että niin mallikelpoinen nainen jää yksinäiseksi? Setä, häntä varmaankin pelätään!»

»Niin, kenties, kenties jotkut häntä pelkäävät», myönteli herra Etheredge hymyillen. »Hän ei ole naimisissa. Lenore olisi voinut mennä avioliittoon jo aikoja sitten; hänelle on tehty useita tarjouksia, loistaviakin. Hän voisi nyt olla herttuatar, jos hän olisi tahtonut.»

»Miksi hän ei tahtonut?» kysyi Stella. »Sellaisen naisen pitäisi olla vähintäänkin herttuatar. Juuri herttuatarta olet minulle kuvaillut setä.»

»En tiedä», vastasi vanhus koruttomasti. »En usko, että kukaan sitä tietää, kenties ei hän tiedä sitä itsekään.»

Stella ei virkkanut vähään aikaan mitään; hänen mielikuvituksensa työskenteli ankarasti. »Onko hän rikas vaiko köyhä, setä?»

»Hänen nimensä on Beauminster — lady Lenore Beauminster, ja hänen pitäisi olla kolmenkolmatta vaiheilla. Niin, juuri niin.»

»Tämä ihmeellinen olento on siis kartanossa, meidän näköpiirissämme», kuiskasi Stella. »Sanoppa, setä, pidetäänkö häntä lasikaapissa ja näytetään vain merkillisyytenä niin tai niin suuresta maksusta henkeä kohti! Sillä tavoin pitäisi tehdä, eikö niin?»

»Mitäs Voltaire sanookaan, Stella?» pilaili vanhus, silittäen hänen tukkaansa. »’Jos tahdot saada naisen vihaamaan toista naista, niin kehu häntä kaikille.’»

Stellan poskille valahti hehkuva puna, mutta hän naurahti ja hänen ilmeissään oli vain vähäinen harmistunut sävy. »Vihaamaan! Minä en vihaa häntä, setä — minä ihailen häntä; haluaisin nähdä hänet; koskea häneen — tuntea itse sen ihmeellisen tenhon, josta olet puhunut. Missä hän asuu? Hän tekee minut hyvin uteliaaksi.»

Vanhus poltti hetkisen ääneti piippuaan ja virkkoi sitten: »Asuu? Siitä minulla on tuskin aavistustakaan. Hän on kaikkialla, Lontoossa huvikaudella, vierailuilla maaseudun kartanoissa muina aikoina. Englannissa ei ole ainoatakaan taloa, johon hän ei olisi tervetullut ja saisi samanlaista vastaanottoa kuin prinsessa. Omituista on, että hän on täällä juuri nyt; seurustelukausi on alkanut, ja useimmat vieraat ovat jo poistuneet kartanosta, toiset heistä ollakseen Lontoossa parlamenttitehtävissään. On todellakin varsin omituista, että hän on saapunut tänne tuuri tähän aikaan.»

Stella punehtui, ja hänet valtasi epämääräinen ärtymyksen tunne, jonka syystä hän itsekään tuskin oli selvillä. »Minä luulisin, että kuka hyvänsä tulee Wyndwardin kartanoon riemumielin milloin hyvänsä — myöskin lady Lenore Beauminster», huomautti hän hiljaa.

»Wyndwardin kartano on hieno paikka», tuumi setä verkkaisesti, »mutta lady Lenore on tottunut palatseihin. Lontoossa ei pidetä yksiäkään tanssiaisia, joissa hänen poissaolonsa ei pistäisi silmään. Se on omituista. Kenties lady Wyndwardilla on joku syy. Onhan Leycester.»

»Leycester?» toisti Stella automaattisesti. Sana luiskahti aivan huomaamatta hänen huuliltaan, ja sitten kohosi hänen poskilleen hehkuva puna. »Loordi Trevornea kai tarkoitat?»

»Niin», vastasi taiteilija. »Hänen äidistään ei mikään olisi sen mieluisempaa kuin nähdä hänet naimisissa; ja sopivampaa puolisoa, kuin Lenore on, hän ei voisi löytää. Niin; siinäpä se, sehän on selvää. Ja Leycesterille ei sen paremmin voisi käydä; ja vaikka lady Lenore on hylännyt korkeampiakin kosijoita, niin tulevana Wyndwardin kreivittärenä oleminen on siksi viehättävää, että sitä ei kannata halveksia. Näinköhän Leycester tarttuu satimeen, jos se on satimeksi aiottu?»

Stella istui hiljaa, pää takakenossa, silmät tähtiin suunnattuina. Mitäpä hänelle — köyhän maalarin veljentyttärelle — kuuluisi, kenen kanssa loordi Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivi, menisi naimisiin? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Kuinka onnellisia, kuinka siunatun onnellisia jotkut naiset olivatkaan! Tässä esimerkiksi on kolmekolmattavuotias neito, kuuluisan kaunis, ylhäinen, halliten suuressa maailmassa kuningattarena, eivätkä jumalat vielä siihenkään tyytyneet, vaan heidän piti antaa hänelle Leycester Wyndward! Sillä tietystikin olisi hänen mahdotonta vastustaa neitoa, jos tämä käyttäisi lumousvoimaansa. Eikö setä ollut vastikään sanonut, että hän osasi tenhota? — Olihan hän lumonnut sedänkin, haaveksijan, taiteilijan, miehen, joka oli nähnyt maailmaa ja joka tunsi maailman niin hyvin?

Hän istui uneksien muutamia minuutteja, mutta tuli pian siihen johtopäätökseen, että hänen ei kannattanut kovin paljon ajatella Leycester Trevornea; niinpä hän nousi paikaltaan, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa.

Äkkiä aukeni ovi ja sisään tulvasi valoa rouva Penfoldin kantamasta lampusta. »Oletteko siellä, neiti Stella? Niin kyllä, siellähän olette! Arvelin, että herra Etheredge kenties soitti. Tässä on teille kirje.»

Stella otti kirjeen vastaan empien. Se oli ohuella, kauniilla käsialalla osoitettu neiti Stella Etheredgelle. Stella käänsi kuorta ja jäi tuijottamaan siihen painettuun vaakunaan. Hän tunsi sen, se oli Wyndwardin töyhtökypäri. Hän istui vähän aikaa katsellen kirjettä yrittämättäkään sitä avata; sitten hän repi sen hitaasti auki ja luki kirjeen:

Ettekö tahtoisi lunastaa tänä iltana minulle antamaanne lupausta ja tulla minua katsomaan? Pyytäisittekö herra Etheredgeä saattamaan Teidät tänne syömään päivällistä meikäläisten kanssa huomenna kello seitsemän? Sanon ’meikäläisten’, koska minä aina syön yksin; mutta kenties teidän sopii päivällisen jälkeen tulla vähäksi aikaa luokseni. Älkää antako herra Etheredgen tapansa mukaan kieltäytyä, vaan sanokaa, että hänen on tuotava Teidät minun tähteni.

Stella luki kirjeen ja luki sen vielä uudelleenkin, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään. Lady Lilianin huomautus oli tuntunut niin ylimalkaisesti lausutulta, että hän tuskin muisti sitä, mutta nyt hän oli saanut suoranaisen kutsun Wyndwardin kartanoon — ja päivällisille.

»Annan sen teille heti», vastasi Stella. Hän meni huoneen toisessa päässä olevan setänsä luokse, pysähtyen hänen viereensä, kirje kädessään. »Setä, sain juuri kirjeen lady Lilianilta, joka pyytää meitä päivällisille kartanoon huomenna.»

»Päivällisille — huomenna? Oho, kultaseni! No, hyvä! Tietysti on sinusta hauska lähteä. Siispä vastaa: kyllä. Perin ystävällisesti tehty. Näetkö, Stella, toiveesi täyttyi melkein heti kun sen lausuit. Saat nähdä esikuvasi — lady Lenoren.»

Stella säpsähti, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Enpä luule haluavani lähteä sinne, setä; eihän minulla sitäpaitsi ole pukuakaan.»

»Jonkunlaisen puvun saat kyllä huomiseen puoliseitsemään mennessä», arveli setä naurahtaen, »muuten horjuu luottamukseni rouva Penfoldin keinokkuuteen. Lähetä myöntävä vastaus, tyttöseni!»

Sitten hän soitti kelloa ja sanoi, ojentaessaan kirjeen rouva Penfoldille: »Aion mennä Wyndward Halliin huomenna, mutta minulla ei ole pukua.»

»Kartanoon, neiti Stella, huomenna! Herrainen aika, mitäs nyt teemme?» Sitten hän vilkaisi nojatuoliin päin ja viittasi Stellalle, että tämä tulisi ulos huoneesta. »Tulkaa yläkertaan, katsotaan siellä, mitä saamme aikaan. Kartanoon! Ajatella nyt sitä!»

Stella istui tuolilla ja katseli hymyillen, kun hänen pukuvarastoaan myllerrettiin ja katsastettiin. Vaikka se sisälsikin kaikkea, mitä Stella todennäköisesti tarvitsisi arkioloissa, ei rouva Penfold, järjestäessään neidon vaatteita heti tämän saavuttua, ollut ottanut huomioon niin suurenmoista tapahtumaa kuin kutsua päivällisille kartanoon. Levitettyään puvun toisensa jälkeen ja laskettuaan ne kaikki jälleen päätään pudistellen käsistään otti emännöitsijä vihdoin esille kerman värisen silkkipuvun.

»Minun mielestäni se kelpaa», huomautti Stella; »pitsit ovat kunnossa, eivätkö olekin?»

»Pitsit?» sanoi rouva Penfold miettivästi; sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. »Odottakaapa hetkinen!» huudahti hän. Heittäen puvun käsistään hän kiiruhti ulos huoneesta, palaten vähän ajan kuluttua muassaan pieni lipas. »Kun puhuimme pitseistä, johtui mieleeni, että minulla on niitä säästössä. Ne ovat äitini tekemät — en tiedä, ovatko ne hyviä.» Puhuessaan hän aukaisi lippaan ja nosti sieltä joitakuita pitsirullia.

Stella hypähti seisoalleen, ja häneltä pääsi pieni naisellisen ihastuksen huudahdus. »Kas, nehän ovat virkattuja!»

»Hyviä!» huudahti Stella, »ne ovat kauneita, viehättäviä, taivaallisia.
Lainaatteko ne minulle?»

»En, annan ne teille, jos suvaitsette ottaa ne vastaan, neiti Stella», selitti kelpo nainen, ylväästi hymyillen.

»Ei, ei; ei millään ehdolla, mutta mielelläni niitä käytän, jos siihen suostutte», vastasi Stella, ottaen pitkän pitsin ja kiertäen sen kaulaansa. »Oi, kuinka se on kaunis! Se tekisi halvimmankin puvun komeannäköiseksi! Pidän sitä kyllä hyvin varovasti, varmasti pidänkin.»

»Mitä joutavia, rakas neiti Stella! Onpa hauska, että tulin ajatelleeksi niitä. Ja nyt tarvitsette hansikkaat — malttakaapa kun katson — kas niin, teillä on kerman väriset; ne sopivat puvun kanssa yhteen, eikö totta? Menkää te nyt alas, ja minä tarkastan vaatekappaleet ja kiinnitän pitsit. Kartanoon! Olen niin hyvilläni, neiti Stella.»

»Niinkö?» sanoi Stella vienosti, mennen alakertaan. »Mutta minä en tiedä, olenko hyvilläni vai pahoillani!»

Kartanon tornikello löi puoliseitsemän, ja sen helähdys kieri värähdellen laaksoon. Herra Etheredge seisoi ovella puettuna juhlapukuun, joka, vaikkakin se oli vanhaa muotia ja käyttämisestä kulunut, teki hänet tavallista arvokkaamman näköiseksi. Vaunut odottivat oven edustalla, ja vilkaistuaan kelloonsa vanhus astahti portaita kohti. Mutta samalla näkyi ylhäällä valoa ja kuului askelten ääniä. Seuraavalla hetkellä luuli hän näkevänsä unikuvan, joka leijaili alas hänen luokseen.

Stellalla oli yllään kermanvärinen silkkipukunsa; erinomaisen hieno pitsikaulus ympäröi hänen hentoa, viehättävää kaulaansa, ja hänen hiuksissaan oli punainen ruusu; mutta maalarin katse kiintyi hänen ihastuttaviin tytönkasvoihinsa. »Mitä olet itsellesi tehnyt, lapsi?» huudahti hän, silmät levällään ja teeskentelemättömän kummastuneena.

»Eikö hän — eikö se ole kaunis?» kuiskasi rouva Penfold hurmauksissaan. »Mutta nyt teidän on lähdettävä, herra, tai muuten myöhästytte», lisäsi kelpo vaimo.

Stella ja herra Etheredge nousivat vaunuihin ja lähtivät lyhyelle matkalleen. Ajoneuvot vierivät sillan yli ja pitkää lehtokujaa myöten rakennuksen pääkäytävän eteen.

Kartano oli niin laaja ja kunnioitusta herättävä, että Stellan rohkeus tuntui masentuvan. Mutta hänen poskilleen kohosi väri uudelleen, kun kaksi kookasta palvelijaa riensi leveitä portaita myöten alas avaamaan vaunujen ovea. Heille hän ei näyttäisi pelkäävänsä. Pelkäävänsä; niin, juuri se sana kuvasi hänen tunteitaan, kun hänet opastettiin eteissaliin. Siellä oli vielä useita muita palvelijoita, jotka seisoskelivat juhlallisen näköisinä, ja mustiin puettu palvelijatar, jolla oli moitteettoman valkea päähine, astui esiin ja kysyi melkein kunnioittavasti kuiskaten Stellalta, halusiko hän mennä yläkertaan; mutta Stella pudisti päätään, ja palvelijatar vain auttoi viitan ja huivin hänen päältään.

Sitten ojensi setä hänelle käsivartensa, ja hän laski kätensä sille, samalla kun kaksi palvelijaa veti auki verhot, jotka verhosivat seurusteluhuoneeseen vievää käytävää, ja kolmas siirsi syrjään toiset verhot, jotka peittivät itse seurusteluhuoneen ovea, sekä ilmoitti: »Herra ja neiti Etheredge.»

Lady Wyndward astui heti eteenpäin lausumaan vieraansa tervetulleiksi. Jos Stellan kauneus ja sulous saattoi hänet hämmennyksiin, ei kukaan olisi voinut aavistaa sitä hänen käyttäytymisestään. »Kuinka voitte, herra Etheredge? Oli kovin ystävällisesti tehty, että tulitte. Ymmärrän, kuinka suuri kunnianosoitus tämä on, ja olen siitä kiitollinen. Tämäkö on veljentyttärenne? Kuinka voitte, neiti Etheredge? Minusta on hyvin hauska tutustua teihin.«

Kun Stella puristi lady Wyndwardin kättä, palasi hänen rohkeutensa, ja hän nosti silmänsä, katsoen kauniita, tyyniä kasvoja, aavistamatta että kreivitär ihmetteli ja ihaili hänen kauneuttaan.

»Meitä on vain pieni seurue», jatkoi kreivitär. »Melkein kaikki vieraamme ovat poistuneet. Meidän pitäisi itsemmekin olla nyt jo kaupungissa, mutta loordi Wyndwardia pidättävät asiat täällä.» Hänen puhuessaan lähestyi kreivi, ja Stella näki pitkän, hoikan miehen kumartavan hänelle, ikäänkuin odottaen kättelyä.

»Kuinka voitte, herra Etheredge? Olemmepa vihdoinkin saaneet houkutelluksi teidät erakonmajastanne. Kuinka voitte, neiti Etheredge? Toivoakseni ette tuntenut kylmää vetoa.»

Stella hymyili, käsittäen heti, minkävuoksi jokainen ovi oli verhojen peitossa.

Kreivi veti maalarin syrjään, ja kreivitär laski kätensä Stellan käsivarrelle, ohjaten hänet lady Longforthin luokse. »Herra Etheredgen veljentytär», hän esitteli; sitten Stellalle: »Lady Longforth.»

»Hauska oppia teidät tuntemaan, ystäväni», virkkoi vanha rouva. »Tulkaa istumaan viereeni ja kertokaa minulle sedästänne; hän on ihmeellinen mies, mutta hyvin ilkeä. Itsepintaisesti hän pysyttelee piilossa, sensijaan että tulisi muun maailman yhteyteen ja suostuisi olemaan kuuluisuus, kuten hänen pitäisi olla. Mutta kentiespä te nyt tänne saavuttuanne saatte hänet taivutetuksi lähtemään kuorestaan.»

»Tarkoitatteko hänen majaansa? En usko, että häntä saadaan millään ehdolla suostutetuksi lähtemään sieltä. Ja miksi hän sen tekisi? Hän viihtyy siellä perin hyvin.»

Hyväntahtoisen vanhan rouvan seurassa ei Stella ollenkaan kainostellut, ja hän keskusteli kreivittären kanssa vapaasti, kunnes äkkiä, juuri kun kello löi kahdeksan, hänen takanaan lausuttiin: »Päivällinen on pöydässä, mylady.»

Kukaan ei kuitenkaan ollut sitä huomaavinaan eikä kreivitärkään osoittanut vähäisimmälläkään merkillä eikä vilkaisulla kuulleensa sitä. Äkkiä vetäistiin huoneen toisessa päässä olevat verhot syrjään, ja saliin astui solakka mies. Se oli Leycester! Hän asteli lattian poikki ja pysähtyi Stellan eteen, ojentaen kätensä: »Olette tullut», hän sanoi; »pelkäsin, ettette saapuisi. Siinä menetteli herra Etheredge kovin ystävällisesti.»

Stella kätteli häntä virkkamatta sanaakaan. Hän tiesi, että hänen vieressään istuvan vanhan rouvan terävät harmaat silmät tarkkasivat häntä. Myöskin Leycester näytti sen oivaltavan, sillä hän lisäsi tyynemmällä, jokapäiväisemmällä äänellä: »Olen myöhästynyt; se on vanha vikani.»

»Niin onkin», huomautti vanha kreivitär. »Istukaa nyt hetkinen, jos voitte!»

»Minähän olen antanut teidän kaikkien odottaa», sanoi hän, vilkaisten kelloaan.

Puitteinaan oviverhot, jotka laskeutuivat hänen takanaan punaisiin poimuihin, seisoi ihmeellisen kaunis, kultatukkainen ja violettisilmäinen neito. Stella tunsi hänet heti setänsä kuvauksen nojalla; mutta häntä ei yllättänyt neidon kauneus, niin että hän säpsähti; sen sai aikaan jokin muu, hänestä huokuva epämääräinen, sanoinkuvaamaton tenhovoima, hänen olemuksensa, hänen ryhtinsä viehkeys. Hän seisoi hetkisen paikoillaan ja silmäili hymyillen ympäri salia; sitten hän meni verkkaisesti lady Wyndwardin luokse ja kumarsi kreivittärelle syvään.

Stella ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta arvasi hänen pyytävän anteeksi viivästymistään, sillä kreivi, joka seisoi vieressä, hymyili hänelle. Stella istui paikallaan, katsellen lady Lenorea, ja äkkiä hän havaitsi violetin väristen silmien kohdistuvan itseensä. Hän näki kauniiden huulien liikkuvan, huomasi kreivin vastaavan ja tarkkasi sitten heitä, kun he yhdessä astelivat salin poikki. Hänen hämmästyksekseen he tulivat häntä kohti ja pysähtyivät hänen eteensä.

»Neiti Etheredge», aloitti kreivi, »sallikaa minun tutustuttaa lady
Lenore Beauminster teihin».

Stella katsahti ylöspäin ja kohtasi violettisilmien häneen kiintyneen katseen. Hetkisen hän oli sanattomana; ponnistaen itseään hän sitten ojensi kätensä, ja he seisoivat vastakkain, katsoen toisiaan silmiin, loordi Trevornen seistessä sivussa, luonteenomainen hymy huulillaan.

XI.

Katsoessaan lady Lenorea Stella vasta ensi kerran tunsi, että niin soma kuin hänen oma pukunsa olikin, oli se sittenkin tehty vain halpa-arvoisesta silkistä. Sitä hän ei aikaisemmin ollut huomannut; mutta nyt, tämän erikoisesti puetun naisen läheisyydessä, hän sen tunsi. Hän tunsi myöskin jäävänsä lady Lenoresta jäljelle älynsä, samoin kuin vaatetuksensakin puolesta, keskustellessaan hänen kanssaan muutamia lyhyitä hetkiä ennen päivällistä. Hänestä tuntui todella helpotukselta, kun koko seurue asteli jonossa ruokasaliin. Vaikka päivällinen monine ruokalajeineen olikin Stellasta loppumattoman pitkä, oli hänestä kuitenkin mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä ja kuunnella heidän puheitaan. Hän oli loordi Grayfordin seurassa kuin kotonaan, niinkuin kuka hyvänsä olisi ollut. Palattuaan päivällisen jälkeen muiden naisten mukana seurustelusaliin sai Stella nauttia pienestä, jokapäiväisestä keskustelusta Leycesterin äidin ja kreivitär Longforthin kanssa, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että lady Lenore karttoi häntä. Pian miesväki ryhmittyi kahvikuppiensa ympärille, ja keskusteltuaan joitakuita minuutteja lady Lenoren ja muiden vieraiden kanssa astui Leycester Stellan luokse ja ehdotti: »Jos suvaitsette, niin saatan teidät nyt sisareni luokse, neiti Etheredge.»

Lady Lilian lepäsi sohvalla ikkunan ääressä ja kohosi ojentamaan kättään. »Kuinka ystävällisesti, että tulitte!» hän sanoi lämpimästi. »Pidätte kai minua hyvin itsekkäänä, kun houkuttelen teidät pois kaikkien muiden seurasta, ettekö pidäkin?» lisäsi hän, pitäen yhä Stellan kättä omassa viileässä kädessään.

»En suinkaan», torjui Stella. »Minusta on hyvin hauska tulla tänne. Olisin tullut aikaisemmin, mutta en tietänyt, saisinko sen tehdä, ennenkuin veljenne tarjoutui tuomaan minut tänne.»

»Olen odottanut, mutta en halunnut lähettää noutamaan teitä», selitti lady Lilian. »Onko teillä ollut hupaisa ilta?»

Stella istahti sohvan vieressä olevalle matalalle tuolille, katsoi hymyillen Lilianin viehättäviä kasvoja ja virkkoi: »Minulla on ollut ihmeellinen ilta!»

»Ihmeellinen», toisti Stella avoimesti. »En nimittäin koskaan ennen ole ollut tällaisissa paikoissa; kaikki tuntuu niin suurenmoiselta ja kauniilta — enemmän kauniilta kuin suurenmoiselta kylläkin — että tuskin voin uskoa sitä todelliseksi.»

»Se on todellista — liian todellista», huudahti lady Lilian, hymyillen ja hiljaa huokaisten. »Te tietysti pidätte sitä hyvin sievänä, mutta minä — arvaatteko, mitä minä ajattelen?»

»Kun minä katselen täältä pientä majaanne, niin mietin, kuinka kaunista, kuinka herttaista täytyy teidän elämänne olla.»

»Minun!» huudahti Stella. »Niin, niinpä kylläkin, se on hyvin herttaista. Mutta tämä on ihmeellistä.»

»Senvuoksi että ette ole tottunut siihen», huomautti lady Lilian. »Oi, te kyllästyisitte siihen pian, uskokaa minua. Mutta kertokaapa, mitä kenestäkö piditte! Toivoisin, että lady Lenore Beauminster miellytti teitä; eikö hän olekin viehättävä?»

»Kyllä», vastasi Stella; »hän on kuin kuningatar, mutta kauniimpi kuin useimmat kuningattaret ovat olleet».

»Kuinka hauskaa, että ihailette häntä», riemuitsi lady Lilian. Hän vaikeni hetkisen, laskien pehmeästi valkean kätensä Stellan tummille hiuksille. »Saanko kertoa teille salaisuuden?»

»Kuinka omituisesti sen lausuitte — niin juhlallisesti. Niin, uskon, että te säilyttäisitte salaisuuden kuolemaanne saakka. Mutta tämä ei ole senlaatuinen; se on vain — että me toivomme, kaikki toivomme, että Lenoresta tulee sisareni.»

Stella ei säpsähtänyt eikä siirtänyt katsettaan pois kalpeista, viehättävistä kasvoista; mutta hänen silmiinsä tuli ilme, joka ei johtunut ihmettelystä eikä tuskasta, vaan jostakin voimakkaasta, epämääräisestä tunteesta, ikäänkuin hän olisi pidättänyt henkeään ponnistaessaan salatakseen kaikkien tunteiden merkit.

»Tarkoitatteko, että loordi Trevorne menee avioliittoon hänen kanssaan?» kysyi hän varmasti.

»Kuinka kummallinen tyttö olettekaan!» sanoi lady Lilian, silittäen puhuessaan Stellan silkinhienoa tukkaa. »Kuinka minä voisin virkkaa siitä mitään? No niin — kyllä, tietysti. Mutta myöskin Lenorelle», lisäsi hän hieman ylpeästi.

»Me kaikki haluaisimme niin hartaasti, että Leycester menisi naimisiin», jatkoi Lilian naurahtaen. »Sanotaan, että hän on — niin raju — sitä sanaa he muistaakseni käyttävät! Oi, he eivät näe häntä sellaisena kuin minä. Pidättekö te häntä rajuna?»

Stella kävi kalpeaksi. Jännitys oli ankara, hänen sydämensä sykki tempoillen. Korkeasäätyinen neito ei aavistanut, kuinka ankarasti hän kidutti Stellaa sellaisilla kysymyksillä. »Minäkö?» änkytti Stella. »En tiedä. En voi sanoa. Kuinka minä? Tuskinhan tunnen veljeänne.»

»Oi, niin, unohdin sen», selitti lady Lilian. »Minusta tuntuu kuin te ja minä olisimme tunteneet toisemme jo hyvin kauan, mutta vastahan tapasimme toisemme eilenaamulla, ja silloinkin olimme yhdessä vain muutamia minuutteja. Mistä se johtuu? Onko teillä joku taikakeino, Stella — sehän on nimenne, eikö niin? Se on kaunis nimi; oletteko vihainen, kun käytän teistä sitä?»

»Vihainen? Enhän toki!» huudahti Stella, kohottaen lämpimän, voimakkaan kätensä ja hyväillen sillä hiuksillaan lepääviä laihoja sormia. »En, mielelläni toivoisin teidän nimittävän minua niin.»

»Meistä tulee hyvät ystävykset. Tekisitköhän minulle palveluksen, jos pyytäisin?»

»Tekisin sinun hyväksesi mitä hyvänsä», selitti Stella katsoen häntä silmiin.

»Tahdotko soittaa minulle vähän. Tiedän, että osaat soittaa ja laulaa, sillä olen nähnyt silmiisi.»

»Olettakaamme, etten myöntäisi osaavani», virkkoi Stella, vienosti naurahtaen.

»Et voi tehdä sitä! En ole milloinkaan erehtynyt. Leycester sanoo, että sellaisissa asioissa olen noita.»

»No niin, minä koetan», myöntyi Stella, meni huoneen toiselle seinustalle, aukaisi pienen pianon ja alkoi soittaa erästä Schubertin sonaattia. Soitettuaan sen loppuun hän lauloi Gounodin »Ave Marian»; ja sekä laulaja että kuuntelija olivat niin syventyneet musiikkiin, ettei kumpikaan heistä huomannut, kun loordi Trevorne astui hiljaa huoneeseen.

Aavistamattakaan hänen läsnäoloaan Stella lauloi loppuun, viimeiseen, kauniiseen, pitkään huokaukseen saakka; sitten hän kääntyi ja näki loordi Trevornen, mutta ei liikahtanut paikaltaan — kalpeni vain ja tuijotti häntä silmiin.

Loordi Trevorne ponnistihe ja mursi lumouksen liikahtamalla. Mutta hän ei heti puhutellut Stellaa, vaan kääntyi Lilianiin.

»Toin sinulle jotakin», hän sanoi hiljaa, näyttäen herra Etheredgen maalausta.

»Saanko sen?» huudahti lady Lilian riemastuneena. »Oi, Leycester, se on sievä! Se on ihana! Tiedän, kuka sen on maalannut — setäsi, Stella! Niin, kyllä minä tunnen!»

»Olet oikeassa», myönsi Leycester nauraen. Sitten hän astahti Stellaan päin.

»Kuinka voin kiittää teitä?» hän virkkoi hiljaa. »Te lauloitte kauniisti. Ettekö laulaisi vielä?»

»Ettekö? En sitä odottanutkaan, mutta kuitenkin olisin valmis uhraamaan paljon kuullakseni teidän laulavan kerran — vain kerran vielä.»

»Eikö se ole ihanaa?» riemuitsi lady Lilian kuiskaten. »Olen tänä iltana saanut runsaasti lahjoja, kuulin lauluasi ja sain tämän taulun. Kuinka erinomaista se oli! Missä olet oppinut laulamaan tuolla tavoin?»

Lilian katsahti häneen; hän oli edelleenkin kalpea, ja hänen silmistään näytti hehkuvan hillitty kiihtymys. »Mene kiittämään herra Etheredgeä», huomautti sisar.

»Heti kohta», vastasi Leycester, laskien kätensä Lilianin käsivarrelle; »salli minun levähtää täällä hetkinen. Täällä on kuin paratiisissa sen jälkeen kun —» Hän pysähtyi.

»Et saa levätä», selitti Lilian. »Laula jotakin, Ley!» Kun Stella sitten nosti katseensa, naurahti Lilian sointuvasti. »Etkö tietänyt, että hän osaa laulaa? Hän on pahankurinen, laiska poika. Hän osaa kaikenlaista, jos vain viitsii, mutta hän ei milloinkaan halua ponnistella. Ei hän nytkään laula, vai laulatko?»

Leycester seisoi silmäillen Stellaa, ja ikäänkuin hänen olisi ollut pakko puhua ja katsoa nuorukaiseen kohotti Stella katseensa. »Ettekö laulaisi meille?» hän pyysi hiljaa.

Ikäänkuin olisi odottanut hänen käskyään Leycester kumarsi ja meni pianon ääreen. Hitaasti hän jonkun aikaa näppäili sormillaan säveliä; sitten hän sanoi kääntämättä päätään: »Oletteko nähnyt nämä kukat?»

Stella ei olisi tahtonut liikahtaa; mutta Leycester tuntui kutsuvan häntä luokseen, ja hän nousi ja meni pianon luokse.

Hän empi silmänräpäyksen, mutta jäi seisomaan katse luotuna alas ja vaikka hän ei nähnytkään, oli hän tuntevinaan nuorukaisen palavan katseen kasvoillaan. Leycester hiveli vielä vienosti koskettimia ja alkoi sitten ilman enempää alkusoittoa hiljaa laulaa:

»Ma illansuussa saavuin laakson rintaan; siell’ luonto hymyili, ja lintuin laulu soi, ja joki rantaa kohti hiljaa solui. Ei rauhaa sielläkään. Mua lempi väijyi kukkatanterella; pensaikon takaa, jousi virehessä, hän huusi: ’Armasta en jätä ikinään!’ Hämyinen hetki virran partahalla.

Pois pilvilakiseen mä riensin vuoristoon, karuimpaan seutuhun, vain kotkain hallitsemaan. ’Vihdoinkin’, riemuitsin, ’saan rauhan lemmeltäin; täält’ ei se enää mua löydä’. Mutt’ utupilven takaa piilostaan se lauloi ilkkuvasti sulolauluaan: ’Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla, ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.’»

Katse Stellaan tähdättynä hän lauloi, ikäänkuin joka sana olisi tarkoitettu hänelle; Leycesterin ääni muistutti huilua, se oli pehmeä, kirkas ja sointuva; mutta voimakkaammin kuin ääni tuntuivat sanat painuvan kuuntelevan Stellan sydämeen. Hänestä tuntui kuin olisi Leycester uhmaten varoittanut häntä pakenemasta luotaan — hänen rakkautensa, näytti hän haluavan sanoa, seuraisi häntä jokaiseen rauhaisaan laaksoon, kaikille vuorten rinteille. Hetkeksi Stella unohti lady Lenoren, unohti kaikki; hän tunsi olevansa kykenemätön vastustamaan noiden tummien silmien ja sointuvan äänen lumousta; hänen päänsä painui riipuksiin, silmät sulkeutuivat.

»Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla, ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.»

Niinkö hänen kävisi? Tulisiko Leycester aaveen lailla seuraamaan häntä aina ja kaikkialla? Säpsähtäen hän kääntyi poispäin ja meni nopeasti sohvan viereen, ikäänkuin turvaa etsien.

»Leycester, saata hänet pois! En tahdo rasittaa häntä, muuten hän ei tule uudelleen luokseni. Tulethan jälleen, teethän niin?»

Loordi Trevorne seisoi avoimella ovella, mutta Lilian puristi vielä
Stellan kättä. »Hyvää yötä!» hän sanoi, kääntäen kasvonsa ylöspäin.

He menivät portaita alas virkkamatta mitään, mutta kun he saapuivat seurusteluhuoneen lähellä olevan pienen kasvilaitteen luokse, pysähtyi Leycester äkkiä. »Ettekö tahdo viipyä tässä hieman?» kysyi hän.

»Vain hetkinen!» rukoili Leycester. »Sallikaa minun pitää teitä vähän aikaa itseäni varten, ennenkuin lähdette pois — tähän asti olette kuulunut muille.»

»Ei, ei, minun täytyy mennä», torjui Stella, koettaen jatkaa matkaa, mutta nuorukainen ojensi kätensä, pidättäen häntä.

Tyttö kääntyi ympäri, katsoen häntä avuttomasti, mutta Leycester näki vain hänen viehättävän olemuksensa.

»Stella», toisti hän, vetäen tyttöä puoleensa, »minun täytyy puhua — minun täytyy sanoa se sinulle — minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!»

Vain kolme sanaa; mutta vain nainen voi ymmärtää, mitä ne kolme sanaa merkitsivät Stellalle. Hän oli tyttö — pelkkä lapsi, eikä hän ollut kuullut sellaisia sanoja koskaan ennen paitsi isänsä huulilta. Tuskin hän nytkään tajusi niiden koko sisältöä. Hän tiesi vain, että Leycesterin käsi oli hänen käsivarrellaan, että hänen silmiinsä kiintyneestä nuorukaisen katseesta kuvastui intohimoa, vetoomusta, pyyntöä ja käskevää voimaa, jota hän ei kyennyt vastustamaan. Hän seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, hänen katseensa ei painunut alas, sillä Leycesterin silmät vetivät sitä puoleensa, ja koko hänen neitseellinen luontonsa oli kiihkeästi kuohuksissa tämän ensimmäisen rakkaudentunnustuksen johdosta.

»Stella, minä rakastan sinua!» hoki nuorukainen, ja hänen äänensä helkkyi kuin hiljainen, hieno musiikki, kaikuen hänen korvissaan vielä senkin jälkeen kun sanat olivat haihtuneet Leycesterin huulilta.

Stella katsoi häneen valjuna ja vapisten, koettaen kädellään irroittaa hänen otettaan, samalla huohottaen: »Ei, ei!»

»Mutta minä sanon: ’Kyllä’», vakuutti Leycester, tarttui hänen toiseenkin käteensä ja piti häntä lähellään, katsoen syvälle tummiin, ihmetteleviin, pelokkaihin silmiin. »Minä rakastan sinua, Stella.»

»Mahdotonta!» matki loordi Trevorne. Hänen kiihkoisilla kasvoillaan välähti heikko hymy, joka teki hänen silmiensä intohimoisen ilmeen yhä selvemmäksi. »Minusta tuntuu mahdottomalta olla rakastamatta sinua. Stella, oletko minulle vihainen, loukkaantunut? Olen ollut liian maltiton, liian häikäilemätön ja karkea. Minun olisi pitänyt muistaa, kuinka hento kukka rakkaimpani on», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt muistaa, että hän on tähti, jota on lähestyttävä kunnioittavasti, arkaillen, eikä koetettava vallata rynnäköllä. Minun ei olisi pitänyt puhua täällä. Olen ollut liian hätikkö; mutta Stella, et voi aavistaa, mitä sellainen rakkaus kuin minun merkitsee! Se on kuin tulviva vuoripuro, sen salpaaminen on vaikeata; se särkee kaikki esteet tieltään. Sellaista on rakkauteni sinuun, Stella. Ja sinä, mitä sanot sinä minulle?»

Puhuessaan hän veti Stellaa yhä lähemmäksi itseään; tyttö tunsi hänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan, saattoi melkein kuulla hänen sydämensä kiihkeän sykinnän. Mitä oli Stellan sanottava hänelle? Jos hän olisi antanut sydämensä puhua, niin hän olisi painanut kasvonsa Leycesterin rintaa vasten ja kuiskannut: — Ota minut. — Mutta vaikkakin hän oli vain tyttö, oli hänellä kuitenkin jonkunlainen käsitys kaikesta siitä, mikä heitä erotti; yksin se paikkakin, jossa he olivat, oli kaunopuheinen todistus siitä, kuinka kaukana he, tuleva Wyndwardin loordi ja hän, köyhän taiteilijan veljentytär, olivat toisistaan.

»Etkö tahdo sanoa minulle mitään?» pitkitti loordi Trevorne. »Eikö sinulta riitä minulle yhtä ainoata sanaa? Stella, jospa tietäisit, kuinka kaipaan kuulla noiden kauniiden huulien vastaavan minulle samoilla sanoilla, jotka itse lausuin! Stella, antaisin kaikki, mitä minulla on, kuullakseni sinun sanovan: ’Rakastan sinua’!»

»Ei, ei», esteli Stella taaskin. »Älkää kysykö minulta — älkää puhuko enää mitään! En voi sitä kestää!»

»Tuottaako sinulle tuskaa se, että kuulet minun rakastavan sinua?» kuiskasi Leycester. »Oletko vihainen — pahoillasi? Etkö voi rakastaa minua, Stella? Oi, armaani! Salli minun nimittää sinua omaksi armaakseni, omani, vaikka vain kerran, vain lyhyen tuokion! Näetkö, sinä olet minun, pidän sinua molemmista käsistäsi! Ole omani edes pieni hetkinen, kun vastaat minulle! Oletko pahoillasi? Etkö voi edes hiukan vastata kaikkeen siihen rakkauteen, jota sinua kohtaan tunnen? Etkö voi, Stella?»

»Älkää vaatiko, älkää pakottako minua puhumaan!» valitti Stella.
»Antakaa minun mennä!»

»En, taivaan nimessä en! Sinä et saa mennä, et pääse menemään, ennenkuin olet vastannut minulle. Sano, Stella, siitäkö se johtuu, etten merkitse sinulle mitään ja ettet tahdo sitä minulle paljastaa? Parempi totuus heti paikalla, olkoonpa sen kestäminen kuinka raskasta tahansa, kuin jännitys. Puhu suoraan, Stella!»

»Mistä sitten?» tiukkasi Leycester, kumartaen päätään kuullakseen neidon sanat, niin että hänen huulensa melkein koskettivat Stellan poskea.

Seurusteluhuoneesta kuului musiikin säveliä; se muistutti ympäristön loistosta, loordi Trevornen suvun ylhäisestä asemasta ja antoi Stellalle voimaa. Hän kohotti hitaasti päänsä pystyyn ja katsoi Leycesteriä silmiin. Stellan katse kuvasti ääretöntä hellyyttä, rajatonta kaipausta ja tukahdettua neitseellistä tunnetta.

»Unohdanko…?» kysyi nuorukainen maltillisesti, lempeästi, vaikka hänen silmistään hehkui raju kiihko.

»Unohdan kaiken muun paitsi että sinä olet minusta viehättävin ja kallein kaikista Jumalan luomista olennoista», vastasi Leycester kiihkoisesti. Sitten hänen kasvonsa saivat hieman hänelle luonteenomaista ylpeätä sävyä, kun hän jatkoi: »Miksi tarvitsisi minun muistaa mitään muuta, Stella?»

»Mutta minun tarvitsee», lausui Stella. »Niin, minun on muistettava. Minä en voi — en saa unohtaa sitä. Minun on se muistettava. Minä olen vain Stella Etheredge, taiteilijan veljentytär, tuntematon, merkityksetön tyttö; ja te —»

»Ja minä?» pisti Leycester väliin ikäänkuin valmiina torjumaan kaikki hänen estelynsä.

»Ja te!» Stella vilkaisi ympärilleen. »Te olette ylimys» teistä tulee tämän kauniin kartanon herra. Teidän ei pitäisi, te ette saa sanoa minulle sitä, että — sitä, mitä te äsken sanoitte.»

Leycester kumartui hänen puoleensa, tarttuen hänen käteensä käskevän hyväilevästi. »Tarkoitatko, että koska olen mikä olen — että koska olen rikas, pitää minusta tulla köyhä; että koska minulla on niin paljon — liian paljon — on minulta evättävä se ainoa, joka kaiken muun tekee omistamisen arvoiseksi? Parempi olla köyhimmän torpparin poika kuin laajojen maatilojen omistaja, jos se olisi totta, Stella. Mutta se ei ole. En välitä siitä, olenko rikas vai köyhä, ylhäinen vai alhainen — kyllä, minä välitän siitä paljon. Tätä ennen se on ollut minusta yhdentekevää. Ennen en ole sitä tajunnut, mutta nyt sen käsitän. Olen iloinen siitä nyt. Tiedätkö miksi?»

»Siksi, että voin laskea kaiken sen jalkojesi juureen.» Niin sanoen Leycester notkisti toisen polvensa ja vei vapisevin käsin Stellan käden sydämelleen. »Katso tänne, Stella! Lasken sen jalkojesi juureen. Ota se, jos pidät sitä ottamisen arvoisena — ota se ja tee se omistamisen arvoiseksi! Ei, mieluummin jaa se kanssani! Sinun rakkauteesi verrattuna, armaani, on arvonimi, maatilat, rikkaus minusta arvotonta rojua. Anna minulle rakkautesi, Stella. Minun täytyy saada se, minä tahdon sen!» Hän painoi pitkän, polttavan suudelman tytön kädelle.

Säikähtäen hänen rajuuttaan Stella tempasi kätensä irti ja astahti taaksepäin. Leycester nousi ylös, veti hänet istumaan tuolille ja jäi seisomaan hänen viereensä rauhallisena ja katuvana.

»Anna anteeksi, Stella! Minä pelotin sinua! Näetkö nyt olen aivan rauhallinen ja lauhkea — mutta kuuntele minua!»

»En, en», äännähti Stella vapisten. »En saa. Ajatelkaapa — jos — jos — sanoisin sen, mitä haluatte niin kuinka voisin kohdata kreivittären? Mitä he sanoisivat minulle? He soimaisivat minua teidän rakkautenne varastamisesta.»

»Sinä et ole sitä varastanut; ei yksikään luostarin nunna olisi voinut liehakoida vähemmän kuin sinä, Stella. Et ole varastanut mitään; minä olen antanut — antanut sinulle kaikki.»

»Se on samantekevää», kuiskasi Stella. »He olisivat joka tapauksessa kovin pahoillaan. Oi, se on mahdotonta.»

»Mahdotonta?» toisti Leycester hymyillen. »Mutta sehän on jo tapahtunut. Voinko minä rakastaa ja lakata rakastamasta yhdessä hengenvedossa? Katso minua! Näytänkö sellaiselta, jota tuulahdus, olkoonpa se sitten lievä tai raju, huojuttaa kuin kaislaa? Ei, Stella, sellaista rakkautta kuin minä tunnen sinua kohtaan, ei voida sysätä syrjään. Vaikkakin sinä sanoisit, ettet rakasta, ettet voi rakastaa minua, ei rakkauteni kuitenkaan kuolisi; se on juurtunut sydämeeni — se on tullut osaksi omasta itsestäni. Senjälkeen kun sinut näin, ei ole kulunut ainoatakaan tuntia, jolloin en ole ajatellut sinua. Stella, nukkuessanikin olet saapunut luokseni; olen uneksinut, että olet kuiskannut minulle: ’Rakastan sinua.’ Anna tämän unen muuttua todellisuudeksi. Oi, elämäni, armaani, anna sydämesi puhua, jos se tahtoo sanoa rakastavansa minua. Näetkö, Stella, sinä olet minulle kaikki kaikessa — älä riistä minulta onneani. Ethän epäile rakkauttani?»

Epäillä hänen rakkauttaan! Se oli Stellalle mahdotonta, sillä jokaisesta sanasta, jokaisesta katseesta huokui totuuden tuntu. Mutta sittenkään hän ei tahtonut taipua. Silloinkin kun Leycester puhui, saattoi Stella mielessään nähdä häntä ankaran tuomitsevasti silmäilevän kreivin synkät kasvot — kreivittären kauniit silmät, jotka suuntautuivat häneen kylmän moittivasti, hämmästyneesti, vihaisesti.

Äkkiä hän kuuli askelia ja nousi kiivaasti pystyyn paetakseen loordi
Trevornen luota, jos se kävisi tarpeelliseksi.

Mutta Leycester ei ollut sellainen mies, jonka olisi voinut sysätä syrjään. Kun Stella kohosi seisomaan, tarttui hän tytön käsivarteen lempeästi, hellästi, rakastavan vetoavasti ja veti hänet lähelle itseään. »Tule mukaani!» hän sanoi. »Älä jätä minua yksin juuri nyt! Katsos, ovi on auki — on varsin lämmin ilma. Täällä olemme kahden. Oi, armaani, älä jätä minua epävarmuuteen!»

Stella ei kyennyt vastustamaan, ja Leycester talutti hänet rakennuksen vieressä olevalle pengermälle. Kesäisen leppeä läntinen tuuli huojutti puiden oksia. Padon yli virtaava veden solina kuului alhaalta kuin kaukainen musiikki. Satakieli lauloi heidän allaan olevissa puissa. »Olemme täällä kahden, Stella», kuiskasi Leycester. »Vastaa minulle nyt, kuuntele vielä kerran, armas! Minua ei sen toistaminen kyllästytä. En väsy siihen milloinkaan. Rakastan sinua — rakastan sinua! Anna vastauksesi, Stella! Tule lähelleni! Kuiskaa se! Kuiskaa: ’Rakastan sinua’, tahi lähetä minut tieheni! Mutta sitä et tee; ei, sitä et tee!»

Unohtaen lupauksensa pysyä lauhkeana hän kiersi käsivartensa Stellan ympärille, veti hänet rintaansa vasten ja — suuteli häntä. Tytön ruumiin läpi kulki vavistus, taivas näytti hänestä laskeutuvan, koko yö pysähtyvän ikäänkuin odottamaan. Vavahtaen äärettömästä riemusta ja tuntien samalla outoa tuskaa, joka aina seuraa haltioitumiseen kohonnutta tunnetta, Stella laski päänsä Leycesterin rintaa vasten, painoi siihen kasvonsa ja kuiskasi: »Minä rakastan sinua!»

Jos ne sanat merkitsivätkin paljon loordi Trevornelle — maailmanmiehelle, jolle moni kaunotar oli ollut valmis kumartamaan ja lausumaan kohteliaita ja kunnioittavia sanoja — jos ne merkitsivät hänelle paljon, niin kuinka paljoa enemmän ne merkitsivätkään Stellalle? Ne kolme sanaa sisälsivät koko hänen neitseellisen luottamuksensa. Niissä hän antoi koko nuoren, puhtaan elämänsä tahrattoman, viattoman sydämensä toiselle. Hän vastasi Leycesterin tunteeseen yhtä kiihkeästi, antaen kymmenkertaisesti takaisin. Hetkisen oli nuorukainen vaiti, katse suunnattuna tähtiin, koko olemus värähdellen näistä sävelistä — tämän koruttoman tunnustuksen riemusta. Sitten hän painoi Stellan rintaansa vasten ja suuteli suutelemistaan neidon hiuksia ja käsivartta, joka oli painunut hänen rintaansa vasten.

»Armaani, oi, armaani!» hän kuiskaili. »Onko se todellakin totta? Oi, rakkaimpani, koko maailma näyttää minusta muuttuneelta! Sinä rakastat minua? Näetkö, Stella, se tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi sitä tajuta. Salli minun katsoa silmiisi; sieltä näen totuuden.»

Stella painautui yhä lujemmin häntä vasten; mutta hän nosti hellästi tytön päätä ja katsoi pitkään hänen silmiinsä. Sitten Leycester taivutti hitaasti päätään ja suuteli häntä kerran — janoisesti, tulisesti.

Stellan silmät painuivat umpeen, ja hänen kasvonsa kalpenivat tämän kiihkeän hyväilyn johdosta; sitten hän hiljaa huokaisten kohotti päätään ja suuteli vuorostaan Leycesteriä. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan; ääneti he seisoivat, tytön pää nuorukaisen rintaa vasten painautuneena. Heille ei aikaa ollut olemassa, ja koko maailma oli pysähdyksissä.

Melkein tyrmistyneenä Stella katseli tähtiä ja kuunteli joen solinaa, himmeästi ihmetellen uutta riemua, jonka hänen elämänsä oli saanut. Oli tapahtunut jotakin sellaista, mikä muutti koko hänen olemassaolonsa toisenlaiseksi, ikäänkuin entinen Stella, jonka hän tunsi niin hyvin, olisi poistunut ja uusi olento, joka oli saanut ihmeellisen, autuaan onnen, olisi astunut hänen sijaansa. Ja myöskin Leycester, suuren maailman mies, seisoi hämmennyksissä, uuden, riemuisan tunteen yllättämänä. Jos joku olisi hänelle ennustanut, että hänen elämässään tulisi olemaan sellainen hetki, niin hän ei olisi uskonut, hän, joka luuli tyhjentäneensä maallisten nautintojen maljan pohjaa myöten. Veri virtasi rajusti hänen suonissaan, hänen sydämensä sykki kiivaasti. Mutta äkkiä tuli herääminen. Säpsähtäen katsahti Stella ylöspäin ja koetti, vaikka turhaan, irtautua hänen syleilystään.

»Tehnyt!» huudahti Leycester. »Olet tehnyt miehen onnellisemmaksi kuin hän on kenenkään kuolevaisen uskonut ikinä voivan olla. Siinä kaikki.»

»Oi, ei!» sanoi Stella. »Olen menetellyt väärin! Minua pelottaa — pelottaa!»

»Mitä? Sinulla ei ole mitään syytä pelätä. Voitko puhua pelosta ollessasi minun sylissäni — pääsi rintaani vasten? Nojaa siihen, armaani; puhu nyt pelosta!»

»Kyllä, nytkin», kuiskasi Stella; »nytkin — mutta olen niin onnellinen», hän äänsi itsekseen; mutta Leycester kuuli sen. »Niin onnellinen! Se on kaikki unta? Onhan?»

Loordi Trevorne kumartui suutelemaan häntä. »Onko se unta, luuletko niin?» hän vastasi. »Ja oletko onnellinen? Ajatteleppa, kuinka onnellinen minun täytyy olla! Sillä miehen rakkaus on syvempää, kiihkeämpää kuin naisen, Stella. Ajattele, miltä minusta tuntuu!»

»Mutta sittenkin se on väärin! Minä pelkään niin», valitti Stella huokaisten. »Koko maailma sanoo niin.»

»Koko maailma», toisti loordi, hymyillen halveksivasti. »Mitä meihin maailma kuuluu? Me olemme sen ulkopuolella. Meidän maailmamme on rakkaus — me molemmat, armaani.»

»Koko maailma», puheli Stella. »Voi! Mitähän ihmiset sanovat?» Vaistomaisesti hän vilkaisi olkansa ylitse mahtavaan rakennukseen päin, jonka lukuisista ikkunoista loisti valo. »Parhaillaankin ihmetellään, missä olet, ja odotetaan sinua. Mitä sanottaisiinkaan, jos tiedettäisiin, että olet täällä minun kanssani ja että on tapahtunut tällaista!»

Leycesterin katse synkkeni. Hän tiesi paremmin kuin Stella kaikkine pelkoineen, mitä siitä sanottaisiin, ja hän rohkaisi jo nyt luontoaan ottamaan vastaan myrskyä, mutta hän hymyili rauhoittaakseen Stellaa.

»He sanovat, että minä olen maailman onnellisin mies. He sanovat, että jumalat ovat molemmin käsin tuhlanneet parhaita antimiaan ja antaneet minulle korkeimman hyvän — puhtaan, kauniin enkelin todellisen rakkauden.»

»Sinä olet minusta enkeli», selitti Leycester koruttomasti. »Minä en olo tarpeeksi arvokas koskettamaan pukusi lievettä! Jospa voisin elää arvottoman, syntisen elämäni uudelleen, niin sinun tähtesi, armaani, se olisi puhtaampaa, enkä olisi aivan niin arvoton sinulle.»

»Oi, hiljaa!» kuiskasi Stella. »Sinäkö arvoton minulle! Sinä olet kuninkaani!»

Vaikka loordi Trevorne olikin voimakas mies, niin nämä yksinkertaiset sanat, jotka niin kaunopuheisesti kertoivat Stellan ehdottomasta luottamuksesta ja antaumuksesta, liikuttivat hänen olemustansa pohjaa myöten. »Oma Stellani!» hän huokaisi. »Jospa tietäisit kaikki; mutta tästä lähtien on elämäni sinun. Lasken sen käsiisi; muovaa se oman mielesi mukaiseksi. Se on sinun tästä alkaen.»

Stella katseli häntä, koko sielu keskittyneenä silmiin, ja äkillinen väristys kävi hänen lävitsensä Leycesterin intohimoisen vakuuttavien sanojen johdosta; sitten hän vavahti äkkiä, ikäänkuin olisi kylmä käsi työntynyt heidän väliinsä. »Minun», hän kuiskasi pelokkaasti, »kunnes se siepataan minulta pois.»

XII.

Loordi Trevorne hätkähti. Stellan sanat kuulostivat juhlallisilta kuin profeetan ennustus.

»Ken uskaltaa?» virkahti hän; sitten hän naurahti. »Pieni, arkaileva, vapiseva armaani! Älä pelkää mitään! Tai pikemminkin kerro minulle, mitä pelkäät ja ketä?»

»Lady Wyndwardia, heitä kaikkia», vastasi Stella antaen päänsä painua
Leycesterin olkapäälle. »Loordi Trevorne —»

»Käytä taivaan nimessä pelkkää nimeäni!» huomautti Leycester melkein katkerasti. »Silloin se muuri, jonka sinä kuvittelet väliimme, häviää olemattomiin. Älä milloinkaan, älä edes piloillasi, puhuttele minua enää arvonimelläni, rakkaani; muuten alan vihata sitä!»

»En unohda sitä koskaan», sanoi Stella. »Minun ei sallita sitä tehdä.
Minä en ole lady Lenore.»

»Hän saa sen unohtaa; onhan hän myöskin ylimyssukua. Kuinka kaunis hän onkaan!»

»Niinkö?» pilaili loordi Trevorne, katsoen hymyillen Stellaa silmiin.
»Mutta mitä Lenore meille tänä iltana merkitsee? Miksi puhut hänestä?»

»Siksi että sanottiin — lady Lilian sanoi, että sinun toivotaan menevän avioliittoon hänen kanssaan», kuiskasi Stella.

»Hän voi sanoa samaa monista nuorista naisista», selitti Leycester. »Äidistäni on se hyvin tärkeää. Niin, mutta toivomukset eivät ole ratsuja; muuten täytyisi minun otaksuttavasti nousta satulaan ja ratsastaa vanhempieni toiveiden mukaan — eikö se kuulosta syvällisen viisaalta? Minä en ratsasta lady Lenoren luokse; olen ratsastanut sinun jalkojesi juureen, armaani.»

»Niin kauan kuin elän!» toisti Stella, ikäänkuin sanat olisivat olleet musiikkia. »Saan pitää sinut aina lähelläni. Oi, se on liian kaunista, liian kaunista!»

Kello löi. Stella säpsähti. »Kuinka myöhäistä jo on!» hän hätäili, päästäen pienen huokauksen. »Minun on lähdettävä! Jospa vain voisin hiipiä tieheni näkemättä ketään toisia — ja toisten näkemättä minua. Minusta tuntuu siltä, että heidän tarvitsee vain vilkaista minuun oivaltaakseen mitä on tapahtunut.»

»Oletko niin kovin peloissasi?» kysäisi Leycester. »Todellako niin peloissasi? No niin, mistäpä toiset sen tietäisivät?»

»Oi, ei, älä kerro heille», pyysi Stella, katsoen häneen hartaasti. »Miksi puhuisimme heille. Silloinhan ikäänkuin antaisimme heille osan onnestamme; se on meidän salaisuutemme, eikö niin?»

»Pitäkäämme se omana tietonamme», myönsi Leycester rauhallisesti, haaveksien. »Miksi heidän todellakaan pitäisi se tietää! Antakaamme maailman olla oven ulkopuolella, ainakin toistaiseksi. Vain sinä ja minä kahden rakkautemme kanssa, armaani.»

Leycester kiersi kätensä Stellan ympärille, ja he palasivat kasvilaitteen luokse. Siellä neito irtautui hänestä, mutta sitä ennen hän otti vielä yhden suudelman. »Tämä on oikea ’hyvän yön’ toivotus, ymmärräthän», huomautti hän; »se toivotus, jonka pian sanomme toisillemme, ei merkitse mitään. Tämä on meidän ’hyvää yötämme’. Kauniita unia, enkelini, tähteni!»

Stella painautui häntä vasten hetkiseksi; sitten hän, koettaen saada kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin ei mitään olisi tapahtunut, astui seurusteluhuoneeseen rakastettunsa rinnalla.

»Kukaan ei näytä huomaavan mitään», kuiskasi hän viuhkansa takaa. Mutta loordi Trevorne hymyili — hän tunsi asian paremmin.

Heidän mennessään edemmäksi huoneeseen Leycester pysähtyi erään taulun eteen, osoittaen sitä; mutta hän ei puhunut siitä, vaan kuiskasi sensijaan:

»Tuletko huomenillalla tapaamaan minua joen rannalle, portaiden luokse,
Stella?»

»Tulen veneellä ja lähdemme soutelemaan jokea alaspäin. Tuletko kello kuusi?»

Samassa lähestyi heitä herra Etheredge kreivittären seurassa, mutta ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tarttui Leycester niin sanoakseni härkää sarvista kiinni. »Lilian on ihastunut maalaukseenne», hän selitti. »Lähtiessämme hänen luotaan hän suorastaan uhkui kiitollisuutta, eikö totta, neiti Etheredge?»

Stella nyökäytti päätään. Kreivittären suurien, kirkkaiden silmien katse tuntui tunkeutuvan hänen sydämensä pohjaan ja lukevan sieltä hänen salaisuutensa.

»Luulenpa, että meidän on lähdettävä, Stella; vaunut ovat jo jonkun aikaa odottaneet», sanoi hänen setänsä rauhalliseen tapaansa.

Mutta herra Etheredge vilkaisi hymyillen kelloaan, ja Stella ojensi kätensä. Silloin hän pikemminkin tunsi kuin näki, että viehättävä lady Lenore oli tulossa heitä kohti.

»Joko aiotte poistua, neiti Etheredge?» kysyi tämä äänessään pahoitteleva sävy. »Olemme saaneet olla seurassanne niin vähän; ja olisin mielelläni tiedustellut teiltä kaikenlaista Italiasta. Tämä on kovin ikävää.»

»Teidän täytyy tulla uudelleen luoksemme», huomautti kreivitär miellyttävästi.

»Lilian vaati siitä juhlallisen lupauksen», sanoi Leycester puristaessaan herra Etheredgen kättä.

Sitten hän ojensi kätensä Stellalle; mutta kaikista järkisyistä huolimatta hän ei voinut erota neidosta ennenkuin viimeisellä hetkellä. »Sallikaa minun saattaa teitä vaunuihinne ja peittää teidät hyvin», hän pyysi, saattaen hänet pois. »Muista, rakkaani!» hän kuiskasi melkein vaarallisen äänekkäästi, auttaessaan Stellaa vaunuihin. »Huomenna kello kuusi.»

Hän jäi seisomaan paljain päin, ja viimeinen vilahdus, minkä Stella hänestä näki, oli hellä, kiihkeä rakkauden hehku, joka tuikki hänen tummista silmistään.

Kun he olivat saapuneet perille, nousi herra Etheredge vaunuista ja ojensi kätensä Stellalle, joka hypähti maahan. Samalla häneltä pääsi pieni kiljaus, sillä portin vieressä seisoi pitkä mies.

»Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?» huudahti herra Etheredge, pyörähtäen ympäri. »Kas, tekö se olettekin, herra Adelstone?»

»Valitan, että säikäytin teitä, neiti Stella», alkoi Jasper Adelstone, astuen esiin hattu vasemmassa kädessään; hänen oikea kätensä oli siteessä. Stella huomasi sen ja kalpeni. »Olin kävelemässä niityillä ja poikkesin katsomaan teitä. Rouva Penfold kertoi, että olitte menneet kartanoon. Tullessani takaisin joelta kuulin vaununpyörien jyrinää ja jäin odottamaan sanoakseni teille hyvää yötä.»

»Se oli hyvin ystävällisesti tehty», äännähti Stella, jonka katse oli kuin lumottuna yhä kiintynyt herra Adelstonen vahingoittuneeseen käteen.

»Tulkaa sisään polttamaan sikaari», kehoitti taiteilija. »No, mutta mikäs on käteenne käynyt, mies?»

Jasper katsahti häneen ja käänsi sitten pienet, terävät silmänsä Stellaan. »Se on pikku seikka», hän selitti. »Minulle sattui eilen tapaturma, ja käteni venähti. Ei siitä mitään. Ei, en tule sisään, kiitos!» Hän pisti vasemman kätensä taskuun ja otti esille jotakin. »Muistaessani, olin vähällä unohtaa tärkeimmän asian. Kohtasin tiellä postitoimiston pojan, ja hän antoi tämän minulle säästääkseen jalkavaivojaan.» Hänen kädessään oli sähkösanoma.

»Sähkösanoma minulle!» huudahti herra Etheredge. »Ihmeitä tapahtuu aina. Tulkaa sisään, herra Adelstone!»

»Toivotan teille hyvää yötä nyt», virkkoi Jasper, pudistaen päätään. »Suokaa anteeksi, että tarjoan vasenta kättäni, neiti Stella», lisäsi hän, ojentaen kättään.

Stella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva. »Olen hyvin pahoillani», sanoi neito hiljaa. »En voi sanoa, kuinka pahoillani olen.»

»Älkää siitä välittäkö», lohdutti Adelstone. »Unohtakaa se, kuten minäkin teen! Se ei merkitse kerrassaan mitään.»

»Ja olen varma, että — loordi Trevornekin pahoittelee sitä», kuiskasi
Stella.

»Epäilemättä», myönsi Jasper. »Olen aivan varma siitä, ettei loordi Trevorne halunnut katkaista käsivarttani. Mutta sainpa totisesti tarpeeksi ankaran rangaistuksen huolimattomuudestani, vaikka, sen vakuutan, olisin pysäyttänyt hevoseni hyvissä ajoin.»

»Kyllä, kyllä; sitä en ollenkaan epäile. En usko olleeni vähääkään vaarassa», sanoi Stella vakavasti.

»Niin», jatkoi herra Adelstone hiljaa. »Loordi Trevornen ei ollut ensinkään tarpeellista heittää minua satulasta eikä edes loukata minua. Mutta loordi Trevornellahan on etuoikeuksia, eikö olekin?»

»Tarkoitan, että loordi Trevorne saa rankaisematta tehdä sellaista, mitä toiset eivät voi edes ajatella.»

»Uskon varmasti, että hän on hyvin pahoillaan», vastasi neito, »saadessaan tietää, kuinka vaikeasti loukkauduitte; ja hän pyytää anteeksi mitä vilpittömimmin.»

»Sitä en epäile», myönsi Jasper keveästi; »ja kaikesta huolimatta, onhan jotakin, kun loordi Trevorne on katkaissut ihmisen käsivarren, eikö totta? Se on parempi kuin särjetty sydän.»

»Särjetty sydän! Mitä tarkoitatte?» kivahti Stella, katsoen miestä paheksuvasti ja kasvot punaisina.

»Tarkoitan sitä, että loordi Trevorne on yhtä taitava murtamaan sydämiä kuin raajojakin. Mutta unohdin, etten saa puhua mitään Wyndwardin perillistä vastaan teidän kuullessanne. Suokaa anteeksi! Hyvää yötä!»

Kumartaen ja luoden Stellaan tutkivan katseen pienistä silmistään hän poistui. Stella seisoi hetkisen paikallaan, tuijottaen hänen jälkeensä, ja häntä puistatti ikäänkuin kylmä tuulahdus. Murtamaan sydämiä! Mitä herra Adelstone lienee ajatellut?

Hän kuuli setänsä huudahtavan ja kääntyi äkkiä ympäri. Taiteilija seisoi ikkunan valaisemalla kohdalla, avattu sähkösanoma kädessään, kasvot kalpeina ja tuskastuneina. »Hyvä Jumala!» hän mutisi, »mitä minun on tehtävä?»

XIII.

Stella meni nopeasti hänen luokseen, päästäen pienen säikähtyneen äännähdyksen. »Mikä nyt on, setä-kulta?» hän tiedusti, laskien kätensä vanhuksen käsivarrelle. »Kerrothan minulle?»

»En, en!» esteli setä, rutistaen sähkösanoman käteensä. »En millään ehdolla.» Sitten hän ponnisti tahtoaan ja sai hillityksi itsensä, puristi tytön kättä ja hymyili heikosti. »Niin, sain pahoja uutisia, Stella.»

Stella talutti hänet sisään; vanhuksen kädet vapisivat, ja hänen silmissään oli yhä vieläkin tuskainen ilme.

»Etkö tahdo kertoa minulle, mitä on tapahtunut?» pyyteli Stella taaskin, kun taiteilija vaipui tuolille, nojaten valkean päänsä käteensä. »Kerro minulle kaikki ja salli minun auttaa sinua kestämään se jakamalla se kanssasi!»

»Älä kysy sitä, Stella. En voi puhua siitä sinulle — en voi. Häpeä tappaisi minut. Ei! Ei!»

»Häpeä!» äänsi Stella, hymyillen surumielisesti. »Se häpeä ei kohtaa sinua, setä-kulta; häpeä ja sinä ette ikinä voi sopia yhteen.»

»Kyllä, häpeä!» toisti herra Etheredge melkein rajusti, puristaen kätensä nyrkkiin; »katkera, nöyryyttävä häpeä. Ensimmäistä kertaa se nimi, jota olemme niin monta vuotta kantaneet, tahrautuisi ja vedettäisiin lokaan. Minun on lähdettävä Lontooseen. Kuinka paljon kello on? Niin myöhäistä! Eikö enää mene yhtään junaa? Stella, juokse tiedustamaan rouva Penfoldilta! Minun on lähdettävä heti — heti; jokainen hetki on tärkeä.»

»Lontooseen — tänä iltana — näin myöhään! Oi, et saa!» huudahti Stella kalpeana.

»Rakkaani, minun täytyy», selitti setä rauhallisemmin. »Kiireellinen, hyvin kiireellinen asia vaatii minua sinne, ja minun täytyy mennä.»

Stella pujahti huoneesta ja oli juuri herättämäisillään rouva Penfoldin, kun muisti nähneensä aikataulun keittiössä. Hän meni takaisin alakertaan ja etsi, kunnes löysi sen. Palatessaan taiteilijan työhuoneeseen hän tapasi setänsä hattu päässä ja takki napitettuna.

»Anna se tänne», virkkoi vanhus ja selaili vapisevin sormin aikataulun lehtiä. »On yksi juna, varhainen sekajuna, johon ehdin, jos lähden heti. Niin, minun täytyy mennä, Stella.»

»Mutta älä lähde yksin, setä», rukoili Stella, »ethän? Annathan minun tulla mukaasi?»

»Ei, minun on mentävä yksin», torjui vanhus, suudellen häntä. »Ei kukaan voi auttaa minua tässä asiassa. Taivas sinua siunatkoon, rakkaani; sinun rakkautesi ja myötätuntosi antaa minulle voimia sen kestämiseen. Toivoisin voivani puhua sinulle; mutta en voi, Stella — en voi.»

»Älä puhu sitten, setä rakas», kuiskasi Stella. »Ethän viivy kauan poissa?»

»En kauempaa kuin minun on pakko», vastasi vanhus huoaten. »Pysythän rauhallisena, Stella? Rouva Penfoldin pitää huolehtia sinusta. En mielelläni poistuisi luotasi, mutta en mahda sille mitään. Lapseni, en aavistanut, että minulla niin pian olisi jotakin sinulta salattavaa!»

Nämä sanat panivat Stellan säpsähtämään ja kohottivat hehkuvan punan hänen poskilleen. Olihan hänelläkin salaisuutensa; ja kun se, oltuaan äkillisen häiriön johdosta hetkisen unohduksissa, taaskin välähti hänen mieleensä, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti, ja hän loi katseensa maahan.

»Meidän välillämme ei pitäisi olla minkäänlaisia salaisuuksia», jatkoi vanhus. »Mutta — nyt — nyt — älä ole niin huolestuneen näköinen, rakas. En ole kauan poissa.»

Stella saattoi setäänsä, painautuneena hänen käsivarteensa, kunnes pieni, valkea portti sulkeutui hänen jälkeensä; sitten tyttö palasi taloon ja istahti vanhuksen tuolille.

Jonkun aikaa askarsivat hänen ajatuksensa yksinomaan setää kohdanneessa salaisessa huolessa, mutta pian heräsi hänen mielessään muisto siitä, mitä hänelle itselleen oli samana iltana tapahtunut. Se oli surua voimakkaampi, ja kädet ristissä, pää painuksissa hän istui, muistellen loordi Trevornen miellyttäviä kasvoja ja kiihkeätä ääntä. Kaikki oli hänestä niin ihmeellistä, niin epätodellista, että se tuntui näytelmältä, jonka näyttämönä oli upea kartano ja näyttelijöinä ylimysmiehet ja -naiset sekä pääsankarina komea loordi Trevorne. Hän saattoi vieläkin tuntea Leycesterin polttavat suudelmat huulillaan, pitkät, tuliset hyväilyt kaulallaan. Niin, se oli kaikki todellista; hän rakasti Leycesteriä, ja tämä, niin outoa ja ihmeellistä kuin se olikin, rakasti häntä! Miksi piti Leycester hänestä? Se ihmetytti Stellaa. Eihän hänessä ollut mitään, minkä vuoksi loordi Trevorne tuhlasi hänelle niin palavaa ihastusta ja kiihkeätä antaumusta.

Koneellisesti hän nousi seisomaan mennäkseen venetsialaisen peilin ääreen ja katseli sen pintaa, joka välkkyi miellyttävästi huoneen himmeässä valossa. Huoneen poikki astellessaan hänen mieleensä juolahti kuva, joka nojasi nurin käännettynä seinään, ja hän kumartui tarttuakseen siihen kuin henkilö, joka äkkiä muistaa aarteensa, nosti Leycester Trevornen kuvan ylös, katseli sitä pitkään ja hartaasti, kumartuen sitten suutelemaan sitä. Nyt hän käsitti, mitä noiden tummien silmien hymy merkitsi; nyt hän tiesi, kuinka rakkauden hehku saattoi niistä säkenöidä. Pannessaan kuvaa paikoilleen hän kaatoi pienen lippaan. Sen sisältö vierähti lattialle, ja hän pisti kaikki takaisin niin nopeasti kuin voi. Mutta sijoittaessaan viimeistä esinettä, miniatyyrikoteloa, sen tavalliselle paikalle, ponnahti se hänen käsissään auki, ja hän näki norsunluulle hienosti maalatun muotokuvan. Hän tuskin vilkaisi siihen, aikoen painaa kotelon kiinni, mutta hänen katseensa osui kuvassa olevaan kirjoitukseen, ja hän vei kotelon lähemmäksi valoa.

Kuva esitti poikaa, jolla oli vaalea tukka, hymyilevä suu ja iloiset, siniset silmät. Ne olivat hauskat kasvot, ja Stella käänsi kuvaa lukeakseen kirjoituksen. Siinä oli vain yksi sana: »Frank.»

Uudelleen Stella katsoi kuvaa välinpitämättömästi; mutta äkkiä välähti hänen mieleensä, että kuva muistutti jotakuta henkilöä, jonka hän tunsi ja lisäksi läheisesti. Hän tarkasti sitä taaskin, tällä kertaa huolellisemmin. Niin, siitä ei voinut olla epäilystäkään; kuva muistutti varmasti hänen setäänsä. Eikä ainoastaan hänen setäänsä, vaan myöskin häntä, sillä kun hän siirsi katseensa kuvasta peiliin, näki hän sieltä epämääräisesti samanlaiset piirteet kuin muotokuvastakin.

»Frank, Frank?» hän hymähti. »En tunne ketään sennimistä. Ken hän lienee?»

Hän palasi lippaan luokse ja otti esille muutamia muita miniatyyrejä; mutta ne olivat suljettuja, eikä hän voinut löytää niistä joustinta, joka pojan kuvan kotelosta oli sattumalta osunut hänen sormeensa. Tässä jutussa oli salaperäisyyden tuntu, joka painosti ja ahdisti hänen mieltään. Tehden pienen kärsimättömän liikkeen hän sovitti pojan kuvan takaisin koteloonsa ja pani sen paikalleen lippaaseen. Sitä tehdessään hän vilkaisi seinustalla olevaan kuvaan, jonka kasvot hymyilivät hänelle, ja äkkiä välähti hänelle ajatus, joka tuntui puolittain kammottavalta, puolittain profeetalliselta. Se oli Leycesterin kuva, jonka hän oli ensimmäiseksi nähnyt tulo-iltanaan ja joka oli ollut vihjauksena kaikesta siitä, mitä hänelle tapahtuisi. Saattaisiko se, että hän oli nyt sattumalta löytänyt lapsen kuvan, merkitä jotakin. Hymähtäen moittivasti itselleen hän karkoitti tämän haaveellisen ajatuksen mielestään, asetti rakkaan kuvan paikalleen muiden taulujen joukkoon, otti kynttilän pöydältä ja meni levollisesti yläkertaan.

Mutta unessa kummittelivat hänelle pojan kasvot, sekaantuen usein loordi Trevornen piirteisiin.

XIV.

Loordi Trevorne seisoi minuutin, pari paikallaan, silmäillen vaunujen jälkeen, jotka veivät pois Stellaa ja hänen setäänsä; sitten hän meni jälleen sisälle. He olivat kuumapäistä rotua, nämä Wyndwardit, ja Leycester, käyttääksemme lievää sanontatapaa, kykeni yhtä vähän kuin kuka sukunsa jäsen hyvänsä olemaan järkevä ja harkitseva. Mutta vaikka hänen sydämensä sykki rajusti ja kauniin tytön kuva nuoruuden puhtaassa viehkeydessä väikkyi hänen silmissään, pysähtyi hän kuitenkin hetkiseksi harkitsemaan tilannetta. Hän hymyili tuikeasti, sillä hänen oli pakko tunnustaa, että se oli jotakuinkin erikoislaatuinen.

Ikivanhan nimen ja ruhtinaallisten tilusten perillinen oli vannonut ikuista uskollisuutta maalarin veljentyttärelle, tytölle, jolla, olipa hän sitten kuinka kaunis hyvänsä, ei ollut yhteiskunnallista asemaa, eikä varoja esitettäviksi suosituksena hänen vanhemmilleen. Hän tiesi, ettei hänen äitinsä sydämensä sisimmässä toivonut mitään sen hartaammin kuin että hän menisi naimisiin ja vakaantuisi. No niin, hän aikoi mennä naimisiin ja vakaantua. Mutta millä tavoin! Sensijaan että hän hankkisi lisää loistoa jo ennestäänkin loistavalle nimelle, lisää valtaa Wyndwardien jo ennestäänkin vaikutusvaltaiselle suvulle, ei hänen avioliittonsa tulisi maailman silmissä olemaan mitään muuta kuin polkuavioliitto.

Hymyillen puolittain uhmaavasti, puolittain ennakolta huvitettuna hän astui saliin. Naisista olivat toiset, muiden muassa lady Longforth, jo vetäytyneet huoneisiinsa; mutta lady Lenore istui edelleenkin sohvallaan hartaan ihailijapiirin ympäröimänä. Leycesterin tullessa sisään näki kreivitär, joka ei näyttänyt vilkaisevankaan häneen päin, hänet ja huomasi hänen kasvojensa omituisen ilmeen. Se ilme oli hänellä aina silloin, kun hän oli tekemäisillään jonkun hurjan rajun tempun.

Leycester meni suoraan kreivittären luokse ja pysähtyi hänen viereensä. »No niin, äiti», hän sanoi, melkein kuin olisi vaatinut hänet taisteluun, »mitä arvelet hänestä?»

»Neiti Etheredgestäkö?» kysyi kreivitär. »Minulla ei ole hänestä mitään mielipidettä. Jos olisi, niin sanoisin, että hän oli hyvin hauskannäköinen tyttö.»

»Hauskannäköinen!» toisti Leycester, kohottaen kulmakarvojaan. »Se on kovin heikko sana hänen kuvaamistaan varten. Hän on enemmän kuin hauska.»

»Se on tarpeeksi hänen asemassaan olevalle nuorelle tytölle», vastasi kreivitär.

»Ja kelle hyvänsä», kuului sointuva ääni Leycesterin takaa, ja kun hän kääntyi ympäri, näki hän lady Lenoren vastassaan.

»Hän on enemmän kuin hauska», selitti lady Lenore, hymyillen Leycesterille, ikäänkuin hän mitä lämpimimmin hyväksyisi sen, että hänet oli syrjäytetty koko illaksi. »Hän on hyvin sievä, todella kaunis ja sitten — saanko sanoa sen, rakas lady Wyndward? — niin raikas!»

»Koulutytön pitäisi olla ’raikas’, kuten te sanotte, Lenore; muuten hän ei ole mitään», virkkoi kreivitär naurahtaen.

Leycester katseli vuoroin toista, vuoroin toista, silmäillen loistavan kaunista lady Lenorea ihailevin katsein. »Olet oikeassa, Lenore», hän sanoi. »Hän on kaunis.»

»Ihailen häntä tavattomasti», vakuutti lady Lenore, hymyillen hänelle ikäänkuin olisi tuntenut hänen salaisuutensa ja hyväksynyt hänen valintansa.

»Alkaa olla myöhäistä», huomautti kreivitär, vilkaisten ensin toista, sitten toista. »Nyt sinun on mentävä, Lenore.»

Lady Lenore kumarsi. Hän kuten kaikki muutkin, jotka joutuivat
Wyndwardin emännän seurapiiriin, oli tottelevainen…

Leycester tarttui hänen käteensä, puristaen sitä hetkisen. Hän oli Lenorelle kiitollinen niistä sanoista, jotka tämä oli Stellasta lausunut.

Kumartaen muille huoneessa-olijoille hän poistui lady Lenoren seurassa.
He astelivat vaieten portaiden juurelle, missä Lenore ojensi kätensä.
»Hyvää yötä», sanoi hän, »ja hyviä unia!»

Leycester katsahti häneen tutkivasti. Piilikö hänen sanoissaan joku erikoinen merkitys? Tiesikö Lenore, mitä Stellan ja hänen välillään oli tapahtunut? Mutta hän ei huomannut Lenoren silmistä muuta kuin niiden pehmeän, väsyneen ilmeen; ja kumartaen ja puristaen hänen kättään Leycester kuiskasi: »Toivotan samaa sinulle.»

Lady Lenore nyökäytti hymyillen päätään ja poistui, ja Leycester kääntyi palatakseen saliin. Samassa avautui biljardihuoneen ovi, ja loordi Grayford pilkisti raosta.

Leycester asteli eteissalissa edestakaisin; hän oli hyvin rauhaton eikä halunnut mennä nukkumaan; Stellan ääni kaikui hänen korvissaan, hän tunsi vieläkin Stellan huulien hellän hyväilevästi painautuvan omiaan vasten. Hän ei voinut sietää biljardihuoneen melua ja naurua; se olisi pyhyyden häväisemistä! Äkkiä hän pyörähti ympäri, ja meni yläkertaan omaan huoneeseensa. Hän heittäytyi tuolille, kiersi käsivarret niskaansa ja sulki silmänsä, uneksiakseen tytöstä, joka oli nojannut hänen rintaansa — jonka suloiset, puhtoiset huulet olivat kuiskanneet: »Minä rakastan sinua!»

Pian keskeytyi hänen haaveilunsa siihen, että ovelle hoputettiin ja kreivitär astui sisään.

»Oletko tullut hieman pakisemaan, mylady?» kysäisi hän, käyttäen hänestä arvonimeä leikillisen vakavaan tapaansa, kuten hän tavallisesti puhutteli äitiään ollessaan kahden kesken hänen kanssaan.

»Kyllä, olen tullut haastelemaan kanssasi, Leycester», vastasi kreivitär rauhallisesti. Mutta hänet oli vallannut kummallinen vastahakoisuus käydä käsiksi siihen tehtävään, jonka hän oli ottanut suorittaakseen. »Olet laittanut huoneesi varsin hauskoiksi, Leycester», hän huomautti.

»Sinä et ole tullut puhelemaan huoneistani, äiti», virkkoi Leycester ja nojautui naurahtaen taaksepäin. »Mistä on kysymys? Ei suinkaan talleista — ethän vain tahdo, että luovun hevosista?»

»Miksi sitä haluaisin, Leycester? Kyllähän ne maksavat melkoisia summia, mutta jos ne huvittavat sinua, niin miksi —» Hän kohautti olkapäitään, mutta ei lopettanut lausettaan.

»Ne maksavat todellakin melkoisia summia», myönsi Leycester nauraen, »mutta enpä tiedä, onko niistä minulle kovinkaan paljon huvia. En usko, että mikään huvittaa minua erikoisesti.»

»Kun mies puhuu tuolla tavoin, niin se tavallisesti merkitsee sitä, että hänen on aika mennä naimisiin.»

Leycester aavisti, mitä oli tulossa, ja kävi hetkiseksi vakavan näköiseksi; sitten hän katsoi äitiinsä hymyillen. »Eikö se ole epätoivoinen lääke, mylady. Voin luopua hevosista, jos ne lakkaavat huvittamasta minua ja rasittavat minua liiaksi; samoin voin luopua useimmista niin sanotuista huvituksista, mutta avioliitto — jos oletamme, että se ei olisi onnistunut! Se olisi perin vakava juttu.»

Leycester istui ääneti, katse luotuna lattiaan, josta hän oli näkevinään kohoavan hoikan, tyttömäisen vartalon, jolla oli Stellan kasvot ja silmät.

»Ei ole sen suurempaa onnea kuin se, jonka avioliitto tarjoaa, jos mennään naimisiin rakastetun henkilön kanssa. Luuletko, että isäsi on ollut onneton, Leycester?»

»Harvoilla miehillä on yhtä hyvä onni, mylady. Tahdotko etsiä minulle toisen lady Ethelin?»

Kreivitär punehtui. Se oli suoranainen kysymys; ja hän halusi mielellään vastata siihen, mutta ei tohtinut — ei vielä juuri nyt.

»Maailma on täynnä hempeitä, rakastavia naisia. Leycester, tahtoisin nähdä sinut naimisissa ja vakaantuneena», kuiskasi hän oltuaan hetken vaiti. »On aika jo; nyt sinun sopisi se jo tehdä. Syrjäytän toistaiseksi kysymyksen sinun omasta onnestasi; on otettava huomioon muitakin seikkoja.»

»Et haluaisi, että minä olisin viimeinen Wyndwardin kreivi, äiti?
Arvonimi kuolisi minun kanssani, eikö niin?»

»Niin», myönsi kreivitär. »Niin ei saa käydä, Leycester. Minua kummastuttaa», jatkoi hän, »ettei se ole tapahtunut jo aikaisemmin, minun tarvitsematta hiiskua mitään. Mielestäni sinä et ole kovin kylmäsydäminen, tunteeton, Leycester. Me, sinä ja minä, olemme tavanneet eräitä kauniita naisia, ja jotkut heistä ovat olleet hyviä ja puhtaita. Minua ei olisi hämmästyttänyt, jos olisit jo aikoja sitten tullut kertomaan minulle valloituksestasi. Olisithan tullut kertomaan minulle, Leycester?» kysäisi hän.

Lievä puna lehahti Leycesterin kasvoille, ja hän laski katseensa. Hän ei vastannut heti, ja kreivitär jatkoi, ikäänkuin olisi saanut myöntävän vastauksen.

»Olisin ollut hyvin iloinen, jos olisin kuullut sellaista. Olisin sydämeni pohjasta hyväksynyt valintasi.»

»Aivan varma», vastasi kreivitär tyynesti. »Ihmetteletkö, miksi puhelen sinulle tästä asiasta tänä iltana, Leycester?»

»Hieman», myönsi Leycester kasvoillaan hymy, joka ei ollut kovinkaan iloinen. Hän tunsi salaavansa sydäntään äidiltään, kohtelevansa häntä kaihtaen ja kartellen, ja hänen ylpeä, hieno luonteensa nousi kapinaan sitä vastaan. »Hieman. Ajattelin juuri äsken, etten ole vanhentunut parissakymmenessä vuodessa enkä ole tehnyt mitään erikoisen hurjaa. Onko sinulle käyty tarinoimassa joitakin hirveitä juttuja minusta, äiti, ja uskottelemassa, että ainoastaan avioliitto voi pelastaa minut perikadosta?»

»Ei kukaan kerro minulle mitään sinusta, Leycester», vastasi kreivitär, »siitä yksinkertaisesta syystä, etten sitä kuuntelisi. En halua vähimmässäkään määrin sekaantua — ulkoiseen elämääsi, jollet sinä itse tee minua siitä osalliseksi. En pelkää sinun tekevän mitään pahaa tai kunniatonta, Leycester.»

»Kiitos!» sanoi Leycester levollisesti. »No, mistä sitten on kysymys, äiti? Miksi tämä asia painaa mieltäsi niin raskaasti, että sinun on pakko keventää sydäntäsi?»

»Koska tunnen ajan tulleeksi, koska onnesi ja menestyksesi on niin lähellä sydäntäni, että minun täytyy valvoa puolestasi ja turvata ne sinulle, jos suinkin voin.»

»Olet verraton äiti!» virkkoi Leycester hellästi. »Mutta se on vakava askel, mylady, ja minä olen — sanoisinko jonkun verran valmistautumaton. Puhut minulle, kuin olisin sulttaani ja kuin minun vain tarvitsisi heittää nenäliinallani ketä hyvänsä kaunotarta, joka miellyttää minua, saadakseni hänet.»

»Eikö ole ketään, jolle luulisit voivasi heittää sen nenäliinan,
Leycester?» kysyi äiti merkitsevästi.

»Se on kovin mutkaton kysymys, mylady. Olisiko oikein vastata siihen, oikein sitä naista kohtaan, jos sellainen olisi olemassa?»

»Kehenpä luottaisit, jollet minuun?» huomautti kreivitär, ylväs väre äänessään. »Jos olet tehnyt valintasi, niin tahdothan tulla kertomaan siitä minulle, Leycester? Uskon, että tulet; en voi kuvitella sinun menettelevän toisin. Ymmärrätkö, en pelkää vähääkään, ettei valintasi olisi hyvä ja viisas. Ei, en pelkää tuhoisinta erehdystä, jonka sinun asemassasi oleva mies voi tehdä — epäsäätyistä avioliittoa.»

»Niin», myönsi kreivitär, äänessään juhlallinen sointu, joka antoi merkityksen joka sanalle — »niin, minä tunnen ankarasti. Jokainen äiti, jolla on sinun asemassasi oleva poika, tuntee samalla tavoin; sitä en epäile. Voit tehdä vain vähän sellaista, mitä ei voisi jälleen korjata; yksi sellainen seikka, kaikkein pahin, on mieletön avioliitto.»

»Mutta, äiti, enhän minä suunnittele mennä naimisiin minkään karjakon kanssa, en ainakaan tällä hetkellä.»

»Voisit solmita polkuavioliiton hieman korkeammassa asemassa olevan kanssa, Leycester», vastasi kreivitär hymyillen. »Mutta miksi puhumme siitä?»

»Niinkö? Suo anteeksi. Minusta tuntuu kuin olisin loukannut sinua jo silläkin, että satuin sellaista mainitsemaankaan. Ja olen väsyttänyt sinua kaiken lisäksi.»

»Et suinkaan», torjui Leycester nousten seisomaan. »Olen hyvin kiitollinen, äiti; uskothan sen?»

»Tahdotko olla vielä enemmän?» kysyi kreivitär, nousten hänkin ja laskien kätensä poikansa olalle. »Tahdotko olla tottelevainen?»

»Tarkoitatko, että minun pitäisi viskata nenäliina?» tiedusti
Leycester, katsahtaen häneen omituisesti.

»Olet siis valinnut? Se on minulle yllätys. Onko lupa kysyä, kehen on vaalisi osunut, sulttaanitar?»

»Jos minä saisin valita puolestasi, olisin hyvin huolellinen, Leycester, uskothan sen? Katso ympärillesi — sinun ei tarvitse pinnistää katsettasi; minä voin nähdä hänet nytkin. Oi, sinua sokeaa! Kuinka voit olla näkemättä! Hän, jonka näen, on nainen, jolla on rakastava sydän rinnassaan ja joka tarvitsee vain sanan, että hänen sydämensä alkaisi sykkiä — sinulle!»

»En osaa ajatella ketään sellaista», tuumi Leycester, punastuen. »Sinä saat minut häpeämään, äiti.»

»Minun täytyy se tietää nyt, arvelen», virkkoi poika pudistaen päätään.

Kreivitär oli hetkisen vaiti; sitten hän lausui hiljaa: »Se on Lenore,
Leycester.»

Leycester vetäytyi kauemmaksi hänestä, niin että hänen käsivartensa luiskahti hänen olaitaan, ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Lenore!» äänsi hän. »Äiti, olisiko sinun pitänyt se sanoa?»

Värähtämättä kohtasi kreivitär hänen melkein moittivan katseensa. »Miksi empisin, kun poikani onni on kysymyksessä?» vastasi hän levollisesti. »Jos näkisin aarteen, arvokkaan helmen olevan jalkojesi juuressa ja sinun menevän sen ohitse havaitsematta sitä, niin olisinko väärässä lausuessani sanan, joka toimittaisi sen sinun käsiisi? Sinun onnesi on minun elämäni, Leycester! Jos ikinä on ollut olemassa aarretta, niin Lenore on sellainen. Aiotko mennä hänen ohitseen? Sitä sinä et tee!»

Koskaan hän ei muistanut nähneensä äitiään niin liikutettuna. Ensimmäisen kerran hän näki kauniin neidon — tai pikemminkin antoi oikean arvon hänelle — jota äiti ikäänkuin piti hänen sielunsa silmien edessä. Mutta se toinen, rakas tyttö, jonka huulet vieläkin näyttivät kuiskivan: »Minä rakastan sinua, Leycester!» Entä hän? Äkkiä säpsähtäen hän peräytyi.

»Minun mielestäni sinun ei olisi pitänyt puhua», hän virkkoi. »Sinä et voi tietää —»

»Äidin silmät ovat valppaat», keskeytti hänet kreivitär. »Vain sana, ja helmi on jalkojesi juuressa Leycester.»

»Jos asianlaita on niin, on vieläkin enemmän syydä pysyä vaiti, äiti.
Mutta toivoakseni olet erehtynyt.»

»Minä en ole erehtynyt. Luuletko, että olisin hiiskunut mitään, jollen olisi ollut varma? Oi, Leycester, ajattele häntä! Onko kellään niistä naisista, joita milloinkaan olet tavannut, kymmenettä osaakaan hänen viehättävistä puolistaan? Kuvitteleppa häntä kodin valtiattarena! Kuvittele häntä omanasi, aivan omanasi! Leycester, ei ikinä ole syntynyt miestä, joka voisi kääntää hänelle selkänsä!»

Melkein tietämättään Leycester pyörähti ympäri, meni takan luokse ja nojasi siihen. »Ei ole ainoatakaan miestä, joka sen tehtyään ei pian palaisi ja olisi valmis antamaan kaikki mitä hänellä on päästäkseen jälleen hänen luokseen! Minä lähden nyt, Leycester. Hyvää yötä!» Suudeltuaan poikaansa hän meni ovea kohti.

»Hyvää yötä!» vastasi Leycester hellästi, avaten hänelle oven. »Olet antanut minulle miettimistä liiaksikin.»

Kreivitär poistui virkkamatta sanaakaan. Pukeutumishuoneessa oli kamarineito häntä odottamassa, mutta hän meni sisähuoneeseen ja vaipui tuolille, kasvot kalpeina ja silmät huolestuneen näköisinä.

»Se on päässyt pitemmälle kuin arvelin», hän mutisi. »Tunnen hänen silmiensä jokaisen ilmeen ja näin hänen salaisuutensa. Mutta niin ei saa tapahtua. Tahdon vieläkin hänet pelastaa. Mutta miten, miten?»

Yksin jäätyään alkoi loordi Trevorne astua edestakaisin huoneensa lattialla, otsa rypyssä, mieli myrskyisenä. Hän rakasti äitiään lämpimän hartaasti. Jokainen äidin lausuma sana oli painunut hänen sydämeensä. Hän rakasti äitiään ja tunsi hänet; hän tiesi, että äiti mieluummin kuolisi kuin suostuisi siihen, että hän menisi naimisiin Stellan asemassa olevan tytön kanssa, niin puhdas, hyvä ja herttainen kuin hän olikin. Hän oli hyvin kiusaantunut, mutta hän pysyi lujana.

— Tulkoon mitä tahansa, — hän mietti, — hänestä en voi luopua. Hän on aarteeni, arvokas helmeni, enkä minä ole mennyt huomaamatta ohitse. Armaani!

Äkkiä keskeytyi hänen aatoksensa, kun ovelle koputettiin. Hän meni sitä avaamaan, mutta se aukeni, ennenkuin hän ehti sen luokse, ja loordi Grayford astui sisään. Hänen miellyttävillä, iloisilla kasvoillaan väikkyi hymy, joka vain peitti kiintymyksen ja myötätunnon ilmeen.

»Kyllä — ei — ei pahasti — kuinka niin?» vastasi Leycester, pakottaen huulensa hymyyn.

»Kuinka niin!» matki loordi Grayford, työntäen kätensä yönuttunsa avariin taskuihin ja silmäillen häntä kujeilevan moittivasti. »Voitko kysyä sitä, muistaessasi, että huoneeni on täsmälleen sinun huoneesi alla ja että sinä olet muuttanut tämän kiertävän eläinnäyttelyn tyyssijaksi? Minkä vuoksi kulutat mattoa, Ley?» Hän istahti ja katsoi huolestunutta ystäväänsä, kasvoissaan avoimen vilpitön ilme, joka herätti luottamusta.

Loordi Grayford nousi heti seisomaan. »Sitten poistun. Toivoisin voivani. Mitä olet puuhaillut, Ley? Jotakin tänä iltana kai? Välipä sillä; jos voin auttaa sinua, niin annahan tieto!»

»Istu paikallasi ja polta tuo, Charlie!» vastasi Leycester, heittäen hänelle sikaarin. »En voi avata sydäntäni, mutta haluan ajatella, ja siinä sinusta on apua. Onko nyt myöhäinen aika?»

»Kauhean», selitti loordi Grayford haukotellen. »Kuinka hupainen ilta tämä olikaan. Mutta, Ley, etkö ole laskenut liian pitkälle suhteitasi tuohon sievään, tummasilmäiseen tyttöön?»

Leycesteriltä keskeytyi sikaarin sytyttäminen, ja hän katsahti ystäväänsä. »Mihin tyttöön?» tiedusti hän, äänessään hieman ylpeä värähdys.

»Maalarin veljentyttäreen. Mikä kaunis tyttö hän onkaan! Muistuttaa mieleeni — miksi sitä sanotaankaan? — gasellia. Käypä suorastaan sääliksi, että hänet on aiottu suulaalle lakimies-vintiölle.»

»Etkö sitä ole kuullut?» virkkoi loordi Grayford jurosti. »Pojat puhelivat siitä biljardisalissa.»

»Mistä?» tiukkasi loordi Trevorne edelleenkin tyynesti, vaikka hänen silmänsä alkoivat välkkyä. Stella yleisenä puheenaiheena biljardihuoneessa! Se oli pyhäinhäväistystä.»

Leycester piteli sikaaria huulillaan, ja äkkiä hän puraisi sen poikki rajun kiihkeästi. Kaiken tapahtuneen lisäksi tämä oli viimeinen pisara.

»Kenties», myönsi loordi Grayford ja katsoi hämmästyneenä ystäväänsä. Sitten hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. »Mutta joka tapauksessa, Ley, se ei voi merkitä sinulle mitään.»

XV.

Kului jonkun aikaa ennenkuin hän voi tunnustaa sitä edes itselleenkään; sillä hän oli aina mielellään kerskunut siitä, että lemmentunteet eivät häneen pystyneet. Usein hän oli huvittanut itseään ja valittuja tovereitaan pilkkaamalla heikkojen kuolevaisten mielenlaatua, kun nämä antautuivat jonkin sellaisen ohjattaviksi, jonka hän määritteli »hauraaksi ja halveksittavaksi kiintymykseksi toiseen sukupuoleen».

Avioliitto, oli hänellä ollut tapana huomauttaa, oli yksinomaan liikeasia. Mies ei mennyt naimisiin, ennenkuin hänen oli pakko, ja sittenkin vain parantaakseen asemaansa. Rakkaus taas ja kaikki muu senlaatuinen — no, se oli hyljätty haave, haihtunut tarukäsite; joka tapauksessa se oli liian mieletöntä miehelle, jolla oli käytöllistä järkeä — sellaiselle miehelle kuin esimerkiksi Jasper Adelstone oli. Hän oli nähnyt paljon viehättäviä naisia, eivätkä ne olleet suinkaan suhtautuneet häneen epäsuopeasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat hyvinmuodostuneet, melkeinpä kauniit; ja ne olisivat olleet kauniit, jos hän olisi päässyt eroon pienien silmiensä terävästä, ovelasta väikkeestä. Hän oli sukkela ja hienotapainen, juuri sellainen mies, jonka olisi saattanut olettaa lankeavan lemmen pauloihin. Mutta hän oli sitkeästi pitänyt kiinni periaatteistaan ja kulkenut varmasti hiipien menestyksen tietä, huulillaan kylmä hymy valmiina jokaiselle, sydämessään ei ainoatakaan lämmintä värähdystä kellekään erikoisesti. Mutta nyt! Niin, hän oli rakastunut — rakastunut korviaan myöten, niin järjettömästi, niin rajusti kuin koulupoika konsanaan.

Se oli hänestä perin kiusallista! Se olisi ollut kiusallista sittenkin, vaikka hänen mielitiettynsä olisi ollut perijätär tai korkea-arvoinen ylimysnainen, jollaisen hän sisimmässään olikin päättänyt naida, jos hän lainkaan menisi avioliittoon; sillä hän olisi mieluummin tahtonut saavuttaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä ilman typerää ja sopimatonta rakastelua. Mutta hänen suureksi harmikseen ei tyttö, joka oli herättänyt hänessä tämän äkillisen, järjettömän intohimon, ollut perijätär eikä ylimystön vesa. Hän oli aivan mitätön olento, tuntemattoman maalarin veljentytär! Hän ei edes liikkunut seurapiireissä! Hän ei saisi mitään etua siitä, että menisi naimisiin hänen kanssaan, ei kerrassaan mitään. Tyttö ei voisi auttaa häntä ainoatakaan porrasta eteenpäin hänen kunnianhimoisella elämänurallaan. Samana iltana, jolloin hän oli tavannut Stellan ensimmäisen kerran, jolloin neidon kauneus ja enemmän kuin kauneus hänen kirkkaan puhtoisen raikkautensa salaperäinen viehätysvoima oli yllättänyt hänet ja kietonut hänet lumoihinsa, oli hän läksyttänyt itseään hyvin vakavasti.

— Jasper, — oli hän tuuminut, — sinä et mene tekemään itsestäsi narria, toivoakseni. Tyttö ei ollenkaan sovi sinun suunnitelmiisi. Hän on vain sievä tyttö; olet nähnyt parikymmentä, satakunta yhtä sievää ja sievempääkin; ja hän on aivan mitätön olento! Ei, et tee itseäsi narriksi — palaat huomenaamulla kaupunkiin.

Mutta hän ei lähtenyt takaisin kaupunkiin, vaan meni sensijaan pappilan kasvihuoneeseen, teki kukkavihon ja vei sen taiteilijan majaan, vaipuen yhä syvemmälle, kuten hän itse olisi sanonut, »narrimaisuuden» liejuun. Mutta sittenkään ei olisi vielä ollut liian myöhäistä. Hän olisi voinut selviytyä kutsumalla avukseen itsekkään luonteensa ja ajattelemalla kaikkia kunnianhimoisia aikeitaan. Mutta onnettomuudeksi Stella herätti hänen itserakkautensa — joka oli hänessä voimakkaampi kuin lemmenpuuska. Stella uskalsi puolustaa Leycester Trevornea. Se oli melkein lopullinen sysäys, jonka Stella tietämättään antoi, ja Jasper poistui sisu kiehuen alkavasta mustasukkaisuudesta.

Mutta häntä odotti vielä viimeinen isku, joka mursi selkärangan kaikilta hänen järkeviltä päätöksiltään, kun hän kohtasi Stellan ja loordi Trevornen lehvikössä joen rannalla ja loordi Trevorne kävi hänen kimppuunsa. Sillä hetkellä — viruessaan maassa, katsellen nuoren ylimyksen kauniita, vihaisia, kiukkuisia kasvoja — Jasper Adelstone vannoi, että Stellan pitää tulla hänen omakseen, käyköön kuinka hyvänsä, rehellisillä tai halvoilla keinoilla. Hän vannoi sieppaavansa hänet ylpeältä, tuliselta ylimykseltä, joka oli rohjennut sinkauttaa hänet, Jasperin, tomuun ja loukata häntä.

Se oli itseensäluottava, julkean uskalias päätös; mutta Jasper olikin sekä itseensäluottava että uskalias mies ja lisäksi mitä vaarallisinta lajia, kylmä, laskeva, ovela, häikäilemätön. Hän oli eittämättä taitava; hän oli menestynyt oikein hyvin, ja hän oli saavuttanut kaikki omin neuvoin, ilman toisten apua. Vaikka hän olikin nuori, alettiin hänestä jo puhua. Joutuessaan pahaan pulaan hänen erikoisalallaan tulivat ihmiset hänen luokseen varmoina siitä, että tapaisivat hänet kylmänä, kerkeänä, pystyvänä. Niin, hän menestyi hyvin; ja hänen yrityksensä olivat rauenneet tyhjiin niin harvoin, että hän voi tuntea itsensä varmaksi tässäkin asiassa. Hän palasi pappilaan ja punnitsi asioita, johdattaen mieleensä kaikki mitä tiesi Etheredge-vanhuksesta. Se oli varsin vähän, eikä pastorikaan osannut kertoa hänelle sen enempää kuin hän jo tiesi.

James Etheredge eli maailmasta eristettynä, eikä hänellä nähtävästi ollut ystäviä eikä sukulaisia muita kuin Stella. Hänen aikaisemmasta elämästään ei tiedetty mitään. Hän oli saapunut tähän rauhaisaan laaksoon muutamia vuosia takaperin ja järjestänyt heti olonsa yleisesti tunnettuun tapaansa.

Pastori vastasi miettimättä: »En tiedä. Varmasti hän ei ole ollut naimisissa täällä. En luule, että hänestä tiedetään mitään.»

Tähän sai Jasper tyytyä. Koko seuraavan päivän hän harhaili niityillä, toivoen näkevänsä Stellan, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt olla Lontoossa, mutta hän ei kyennyt riistäytymään irti täältä. Hänen käsivartensa tuntui hieman jäykältä, ja vaikka siinä ei ollutkaan mitään muuta vikaa, kääri hän sen ja sitoi sen kantimeen, selittäen pastorille pudonneensa hevosen selästä.

Sitten hän kuuli, että kartanossa oli kutsut, ja purren hammasta kateudesta ja kiukusta hän hiipi maantielle katsomaan Stellan lähtöä. Tyttö näytti hänestä kaksin verroin kauniilta sen jälkeen kun hän oli vannonut saavansa hänet omakseen. Ja koko sen iltapäivän hän kuljeskeli maantiellä ja niityillä ajatellen Stellaa ja myöskin loordi Trevornea sekä odotellen Stellan palaamista nähdäkseen hänet edes vilahdukselta.

Onni soi hänelle enemmän kuin pelkän vilahduksen; sillä hänen odotellessaan saapui tietä pitkin postitoimiston poika, eikä Jasperin ollut kovinkaan vaikea suostuttaa hänet jättämään sähkösanoma hänen haltuunsa. Jasperia halutti kovasti aukaista sähkösanoma; ja jos kohta hän kestikin houkutuksen, niin se ei suinkaan johtunut omantunnon kolkutuksesta, vaan siitä syystä, että hän uskoi sen tuskin maksavan vaivaa.

— Se on vain joku taulutilaus, — hän arveli. — Tärkeitä tietoja ei lähetetä sähkösanomalla muuten kuin salamerkeillä.

Niinpä hän luovuttikin sen herra Etheredgelle avaamattomana, kuten tiedämme; mutta kun hän kuuli vanhuksen äkillisen huudahduksen, oli hän sydämensä pohjasta pahoillaan, ettei hän sittenkin ollut aukaissut sitä.

Erottuaan Stellasta portilla hän asteli tietä pitkin, mutta vain niin pitkälle, että pääsi pois näkyvistä. Sitten hän palasi pensasaidan varjossa ja jäi vartoamaan. Hän saattoi nähdä taiteilijan työhuoneeseen, näki vanhuksen istuvan surun murtamana tuolillaan ja Stellan suloisen hahmon liikkuvan hänen ympärillään. — Siinä sähkösanomassa oli jotakin tietämisen arvoista, — tuumi hän. — Olinpa hullu kun en tutustunut sen sisältöön. Mitähän ukko nyt tehnee?

Hän pohti kysymystä, pitäen taloa yhä valppaasti silmällä, ja sai vastauksen, kun vanhus alkoi liikkua, mikä selvästi näkyi valaistusta ikkunasta.

Hän tiesi, että pian tulisi varhainen juna, ja piti varmana, että vanhus matkustaisi sillä. Hän vilkaisi kelloonsa, painoi hatun tiukasti päähänsä, päästi kätensä kantimesta ja lähti juoksemaan pappilaan. Mennen sisään sivuovesta hän astui huoneeseensa, otti salkun, jossa oli joitakuita papereita, sieppasi päällystakin ja sateenvarjon, jätti aamiaispöydälle kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että hänen oli pakko äkkiä palata kaupunkiin, ja oikaisi asemalle. Koska hän ei halunnut näyttäytyä, pysytteli hän varjossa odottamassa. Muutamien minuuttien kuluttua hän näkikin herra Etheredgen saapuvan.

Asemalla ei ollut ketään muita kuin he, eikä Jasperin ollut lainkaan vaikeata välttää vanhuksen katsetta. Uninen vahtimies asteli edestakaisin, haukotellen ja heilutellen lyhtyään, ja Jasper päätti olla vaivaamatta häntä matkalipun ostamisella. Juna porhalsi asemalle. Herra Etheredge nousi ensimmäisen luokan vaunuun, ja odotettuaan viimeiseen hetkeen saakka hyppäsi Jasper erääseen osastoon junan toisessa päässä.

»Älkää huolehtiko lipusta», rauhoitti hän junailijaa. »Minä maksan ennenkuin poistun vaunusta.»

Wyndwardista lähtien juna oli pikajuna; ja Jasper, joka osasi huolehtia itsestään, tempasi verhot alas, otti laukustaan matkalakin, asettui mukavaan asentoon ja vaipui uneen; muutamien vaunujen päässä istuva vanhus taas kyyrötteli pää kumarassa, valvoen murheellisissa mietteissään.

Kun juna saapui perille, heräsi Jasper virkistävästä unestaan, veti ylös verhot ja piti silmällä herra Etheredgen poistumista. Hän odotti, kunnes vanhus ennätti ajurien luokse, riensi sitten hänen jälkeensä ja kuuli hänen käskevän kuskia viemään hänet Kings Hoteliin, Covent Gardeniin. Myöskin Jasper otti ajurin ja ajatti aukiolle, jonka varrella hänen asuntonsa sijaitsi, maksoi ja kiipesi portaita myöten ahtaaseen käytävään, jonka kahden puolen oli lukuisasti ovia. Yhdelle näistä ovista oli kirjoitettu hänen nimensä mustin kirjaimin. Hän avasi sen avaimellaan, raapaisi tulta, sytytti ulkonemalla olevan kynttilän ja astui huoneeseen, joka oli samalla kertaa konttoristin toimipaikka ja asiakkaiden odotushuone. Sen vieressä, vihreäverhoisen oven takana oli hänen oma työhuoneensa. Mutta taempana oli vielä useampia kamareja, arkihuone, makuuhuone ja sen takana vielä yksi huone. Hän meni sinne, piti kynttilää ylhäällä, valaisten kapealla vuoteella nukkuvaa miestä.

Mies oli hyvin pieni; hänen kasvonsa olivat kapeat, pergamenttimaiset; lyhyeksi leikattua tukkaa olisi kenties voinut sanoa kastanjanruskeaksi.

Hän oli Jasperin konttoristi, oikea käsi, orja. Hän istui toimistohuoneessa, otti asiakkaat vastaan ja opasti heidät Jasperin puheille tai ajoi heidät anteeksi pyydellen tiehensä. Hän oli omituisen näköinen mies, jolla ei ollut mitään määrättyä ikää eikä yksilöllisyyttä. Jotkut Jasperin ystävät olivat usein udelleet, mistä Jasper oli hänet onkinut. Mutta Jasper vastasi aina vältellen tai sivuutti kysymyksen pilapuheella, ja Scrivellin menneisyys pysyi salaperäisenä. Kaikki näkivät, että hän oli harras ja väsymätön palvelija; Jasperin ollessa saapuvilla hän näytti elävän vain totellakseen hänen käskyjään ja arvatakseen edeltäpäin hänen toivomuksensa. Kun Jasper nyt kosketti häntä kädellään, hätkähti hän ja oli heti istumassa, siristäen silmiään valon tähden ja tuijottaen Jasperiin odottavasti.

»Kyllä, sir, täydelleen», kuului vastaus. Ja näytti todellakin sellaiselta kuin olisi ollut valveilla tuntikausia.

»Sepä hyvä. Tarvitsen sinua. Nouse ylös, pukeudu ja tule viereiseen huoneeseen. Jätän sinulle kynttilän.»

»Uskon, että näet — kuin kissa», virkkoi Jasper, ottaen kynttilän mukaansa.

Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi, ja Scrivell astui sisään. Hän näytti viheliäisen laihalta ja nääntyneeltä, oli puettu vanhaan, mutta vielä mukiinmenevään mustaan takkiin, ja häntä olisi voinut pitää vanhuksena, jollei olisi nähnyt hänen silmiensä terävää, valpasta katsetta ja hiekanväristä tukkaa, jossa ei ollut merkkiäkään harmaasta.

Jasper istui yöpöytänsä ääressä, availlen kirjeitään, jotka hän oli noutanut viereisestä huoneesta. »Kas, siinähän jo oletkin», sanoi hän. »Tunnetko Kings Hotelin Covent Gardenissa?»

»No niin, sinun pitäisi mennä sinne pitämään vahtia. Sinne on juuri asettunut eräs herrasmies, jotensakin kumarainen vanhus, jolla on pitkä, valkea tukka. Ymmärrätkö?»

»Todennäköisesti hän lähtee ulos ensi töikseen varhain aamulla. Haluan tietää, minne hän menee.»

Jasper empi hetkisen. »Jospa pitäisit häntä yleensä silmällä — sanokaamme kello yhteen saakka — ja palaisit sitten tänne. Haluan tietää, missä hän liikkuu. Ymmärrätkö, Scrivell?»

»Kyllä, Etheredge», selitti Jasper rauhallisesti; »mutta siitä ei ole väliä. Älä tiedustele mitään hotellista äläkä muualtakaan, jos suinkin voit sen välttää!»

Uinaillessaan maatalossa, lähellä sulotuoksuisia niittyjä ja solisevaa jokea, ei Stella aavistanut, että ensimmäiset silmät siihen verkkoon, jota Jasper Adelstone punoi häntä varten, kudottiin sinä yönä Lincoln’s Innin synkissä huoneissa.

Yhtä vähän aavisti lady Wyndward, viruessaan valveilla ja turhaan koettaessaan keksiä keinoja torjuakseen maalarin veljentyttären pojassaan aikaansaaman »hurmauksen» seuraukset, että terävämpi ja häikäilemättömämpi järki oli jo alkanut työskentellä samaan suuntaan.

XVI.

Jasper riisuutui, meni vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kuten hänen laatuisensa ihmiset yleensä, sillä aikaa kun Scrivell kädet taskuissa seisoskeli kadunkulmauksessa Covent Gardenissa, tuijottaen Kings Hotelin sisäänkäytävään. Vähän jälkeen yhdeksän Jasper heräsi, peseytyi, pukeutui, kävi ulkona haukkaamassa hieman aamiaista ja istuutui työskentelemään, unohtaen siksi ajaksi — todella unohtaen — että maailmassa oli sellainenkin olento kuin Stella Etheredge.

Hänen voimansa salaisuus oli se, että hän kykeni keskittämään huomionsa yhteen ainoaan asiaan ja työntämään kaikki muut tyyten syrjään.

Useita asiakkaita kävi hänen luonaan, ja Jasper avasi oven painamalla nastaa, jolloin ripa siirtyi. Puoli kahdentoista vaiheilla koputti joku. Jasper aukaisi oven, ja sisään astui kookas, muodikkaasti puettu nuori herrasmies. Se oli eräs kapteeni Halliday, joka oli ollut vieraiden joukossa Wyndwardin kartanossa ensimmäisenä iltana, jona tutustuimme kartanoon.

Kapteeni Halliday oli suuren maailman mies; hän oli ollut rikas, mutta oli ankarasti ponnistellut tehdäkseen itsensä köyhäksi — ja melkein onnistunut. Hän oli hyvin tunnettu mies, jäsen keikariklubissa, jossa pääasiallisena huvituksena oli uhkapeli. Jasper oli hänen seurustelututtujaan ja nousi pudistamaan hänen kättään.

»Kuinka voitte?» tervehti hän, viitaten häntä istuutumaan. »Voinko jollakin tavoin auttaa teitä?»

Jasperin tuttavat yleensä käsittivät, että hänen aikansa oli rahaa, ja pitivät arvossa niitä hetkiä, jotka hän oli omistanut liikehommilleen.

»Käytte aina käsiksi asiaan, Adelstone», vastasi kapteeni Halliday naurahtaen. »Niin, olen pienen neuvon tarpeessa.»

Jasper hymyili. Ei ollut ensinkään harvinaista, että hänen asiakkaansa tulivat neuvottelemaan hänen kanssaan lainan saamisesta, ja usein hänen onnistui hankkia heille rahaa — luonnollisesti joltakin liiketuttavalta, aina joltakin »Cityssä» olevalta liiketuttavalta, joka vaati ja sai sievoiset korot. Nyt Jasper aprikoi, kuinka paljon kapteeni kenties halusi, ja olisiko järkevää lainata hänelle.

»Olin siellä hiljattain — olen siellä joka ilta, pelkään», lisäsi kapteeni; »mutta nyt tarkoitan toissayötä —»

»Niin», virkkoi Jasper, aikoen auttaa häntä. »Ja onni oli teille vastainen, ja menetitte koko joukon rahaa.»

»Voitin melkoisesti», jatkoi kapteeni, »kaikilta; mutta enimmän eräältä nuorukaiselta, pelkältä pojalta, joka oli siellä vieraana — hänet oli tuonut nuori Bellamy — tunnethan nuoren Bellamyn?»

»Kyllä, kyllä!» selitti Jasper. »Jokainenhan tuntee Bellamyn. Entä sitten?»

»Niin, nuori mies — olin kauhean pahoillani hänen tähtensä ja koetin taivuttaa häntä lopettamaan, mutta hän ei suostunut. Tiedättehän, millaisia nuoret ovat ollessaan ensi kertoja mukana tässä kirotussa pelissä?»

Jasper nyökkäsi uudelleen päätään, tällä kertaa huomattavasti maltittomammin. Scrivell palaisi heti, ja Jasperilla oli kiire kuulemaan hänen väijymisensä tuloksia.

»Hänellä oli aluksi onni, ja hän voitti kelpo tavalla; mutta sitten onni kääntyi, ja minä voitin sataviisikymmentä puntaa. Silloin jätin pelin sikseen — se oli jo liikaa, kun kynittävänä oli vain nuorukainen — ja hän antoi minulle pelivelkakirjan. Seuraavana aamuna olin hieman tiukalla — joko mainitsin, että tulin kotiin mukanani Gooch ja pari muuta ja hävisin kaikki?» keskeytti hän kertomuksensa.

»Ei, ette ole virkkanut siitä mitään, mutta se on hyvin uskottavaa.
Jatkakaa!»

»Seuraavana aamuna olin rahapulassa — minun oli maksettava omat pelivelkani — ja pistäydyin hänen luokseen saadakseni häneltä rahat.»

»Ja hän ajoi teidät ulos, minkä vuoksi nyt haluatte apuani», täydensi
Jasper, peittäen kädellään hymyään.

»Ei, en tarkoita sitä. Toivon, että kuuntelette minua loppuun saakka», vastasi kapteeni, jota keskeytys luonnollisestikin harmitti.

»Pyydän anteeksi!» selitti Jasper. »Arvelin auttavani teitä asian ydinkohtaan. Mutta kas niin, kertokaa se omalla tavallanne!»

»Hän ei kieltäytynyt maksamasta, vaan antoi minulle vekselin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut käytettävissään käteistä. Kun hän oli odottanut minun saapuvan, oli hän laittanut vekselin valmiiseen kuntoon.»

»Jota luonnollisesti ette ottanut vastaan täysin tuntemattomalta ihmiseltä», huomautti Jasper.

»Ei sinnepäinkään», vastasi kapteeni kylmästi. »Sen asettajana oli Bellamy, ja se riitti minulle. Bellamyn nimi oli poikkipäin vekselin takapuolella, joten hän oli velvollinen suorittamaan rahat, jollei nuorukainen maksaisi.»

»Tietysti», myönsi kapteeni. »Siinä oli siis Bellamyn nimi, joka riitti takeeksi minulle.»

»No niin, aioin saada jonkun tuttavani diskonttaamaan sen saadakseni sillä rahaa, ymmärrättehän. Mutta kun satuin tapaamaan Bellamyn klubissa, välähti mieleeni, ettei hän pitäisi siitä, että vekseli joutuisi liikkeeseen, minkä vuoksi kysyin häneltä, haluaisiko hän lunastaa sen. Menettelin hyvin hienotunteisesti — ympärillämme oli koko joukko tovereita — eikä hän tuntunut ymmärtävän minua. ’Mitä vekseliä tarkoitat, vanhapoika?’ kysyi hän. ’Vuosi sitten vannoin, etten enää panisi liikkeeseen ainoatakaan paperia, ja sen valan olen pitänyt!’»

Jasper nojautui hieman eteenpäin; hänen silmänsä saivat terävän, kovan ilmeen, joka tulee koiran silmiin, kun se äkkiä vainuaa riistaa. Mutta tällä kertaa hän ei virkkanut mitään; hän oli vaiti kuten tavallisesti silloin, kun hänen mielenkiintonsa oli virinnyt.

»No niin, imartelenpa itseäni sillä, että esiinnyin kylmäverisesti», jatkoi kapteeni. »Arvasin, että vekseli oli —»

»Niin; mutta tunsin myötätuntoa nuorta kerjäläis-raukkaa kohtaan enkä tahtonut olla hänelle kova; sen vuoksi uskottelin Bellamylle erehtyneeni ja tarkoittaneeni kokonaan toista henkilöä ja selitin käsitelleeni edellisenä iltana samppanjalasia jotakuinkin vapaasti; ja — te tunnette Bellamyn — hän tyytyi selitykseeni.»

Hän keskeytti äkkiä, purren huultaan; mutta vaikka Jasper olikin kuullut osoitteen ja niin sanoakseni painanut sen muistiinsa, ei hän kuitenkaan millään tavoin näyttänyt panneensa sitä merkille, vaan tarkasteli huolellisesti kynsiään.

»Ajoin nuorukaisen asunnolle, ja hän tunnusti kaikki. Nuori kerjäläis-parka! Säälin häntä sydämeni pohjasta — säälin totta totisesti. Se on kyllä väärin, tiedän sen. Te puhutte oikeudesta, esimerkistä ja kaikesta muusta sellaisesta; mutta jos olisitte itse nähnyt hänet, kasvot painettuina käsiin ja koko ruumis vapisten kuin lehti, niin olisitte tekin häntä säälinyt.»

»Hyvin todennäköisesti», huomautti Jasper, vieden käden suulleen salatakseen irvistystään, »hyvin todennäköisesti. Onhan sydämeni erittäin herkkä säälimään — väärentäjiä.»

»En usko, että tämä nuori kerjäläinen teki sen harkitusti, kylmäverisesti, ymmärrättehän; mutta astuessani äkkiä hänen huoneeseensa hän oli kuin puusta pudonnut ja niin säikähtäneen näköinen, että vekselin kirjoittaminen oli äkkiä pistänyt hänelle päähän. Hän vannoo, että Bellamy ja hän ovat niin hyviä ystävyksiä, ettei Bellamy olisi nostanut melua.»

»Niin», virkkoi Jasper hymyillen, »mutta tuomari ja lautamiehet näkevät asian toisessa valossa.»

»Tuomari ja lautamiehet! Mitä tarkoitatte?» huudahti kapteeni. »Ette suinkaan luule, että minä aion panna hänet — syytteeseen?»

— Mitä varten olette sitten täällä? — oli Jasper sanomaisillaan, mutta muutti sen kohteliaasti, lausuen: »Mitä voin sitten tehdä puolestanne?»

»Niin, nyt alkaa juuri jutun omituisin kohta! Menin kotiin ottaakseni vekselin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta voitteko uskoa, en löytänyt sitä! Mitä arvelette minun tehneen sille?»

»En osaa arvata», vastasi Jasper. »Kenties olitte sytyttänyt sillä sikaarinne.»

»En; hajamielisyydessäni olin antanut sen ukko Murphylle eräiden muiden vekselien muassa velan suoritukseksi. Ajatelkaapa sitä! Nuori kerjäläis-rukka melkein mielettömänä katumuksesta ja pelosta, ja tuo vanha vintiö Murphy on saanut vekselin käsiinsä! Ja jollei sitä saada pois häneltä, käyttää hän lakia nuorta poikaa vastaan, niin varmasti kuin kohtalo on kohtalo!»

»Niin kyllä; tunnen Murphyn», myönsi Jasper erittäin levollisesti. »Hän on siksi hurja, ettei hän rauhoitu, ennenkuin on saanut lähetetyksi ajattelemattoman nuoren ystävänne pois maasta.»

»Mutta hän ei saa tehdä sitä. En antaisi ikinä sitä itselleni anteeksi! Ajatelkaapa, Adelstone! Aivan nuori poika, kiharapäinen nuori kerjäläinen, jolle pitää suoda anteeksi tällainen pieni tapahtuma!»

Jasper nousi seisomaan ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi jo kuluttanut aikaansa niin paljon kuin suinkin mahdollista. »Entä sitten?» hän kysyi.

»Entä sitten!» matki kapteeni. »Pyydän teitä lähettämään jonkun noutamaan sitä vekseliä, Adelstone, ja hankkimaan sen heti pois.»

»Totisesti», tuumi Jasper. »Sallinette minun mainita, että aiotte tehdä hyvin varomattoman teon. Aiotte menettää sataviisikymmentä puntaa pelastaaksenne herrasmiehenne lähtemästä sinne, minne hän lopuksi kuitenkin varmasti joutuu. Hänet lähetetään rangaistussiirtolaan ennemmin tai myöhemmin; nuorukainen, joka alkaa täten, jatkaa aina. Miksi menettää sataviisikymmentä puntaa? Mutta», lisäsi hän nähdessään kapteenin rehellisillä, vaikka yksinkertaisilla kasvoilla levollisen päättävän ilmeen, »sehän on teidän asianne; minun asiani on antaa teille neuvoja, ja sen olen tehnyt. Jos tahdotte kirjoittaa shekin sille summalle, niin lähetän konttoristini Murphyn toimistoon. Hän on tosin nyt ulkona, mutta palaa» — hän vilkaisi kelloon — »ennenkuin olette kirjoittanut shekin valmiiksi». Niin sanoen hän ojensi kapteenille kynän ja viittasi kohteliaasti kirjoituspöytää kohti.

»Nähkääs», änkytti kapteeni värin vaihtuessa hänen kasvoillaan, »nähkääs, Adelstone, minun ei oikein sovi kirjoittaa shekkiä — kirottua! Te puhutte, ikäänkuin minulla olisi vanhat sijoitukset pankissani. En voi tehdä sitä. Pyydän teitä lainaamaan minulle rahat, ymmärrättekö?»

Jasper hätkähti muka hämmästyksestä, vaikka toisen ehdotus ei suinkaan tullut hänelle odottamatta. Hän oli arvannut, mitä oli tulossa. »Olen hyvin pahoillani, rakas ystävä», hän vastasi. »Mutta pelkäänpä, etten voi tehdä sitä. Tänä aamuna olen perin pienissä rahoissa, ja minulla on eräitä suurehkoja maksuja. Olen juuri ostanut osakkeita eräälle asiakkaalleni ja antanut pois rahani tällä hetkellä.»

»Mutta», pyysi kapteeni vakavasti, vakavammin kuin oli ikinä pyytänyt lainatessaan itseään varten, »mutta ajatelkaa nuorukaista, Adelstone!»

»Suokaa anteeksi, Halliday», vastasi Jasper, tyly hymy huulillaan ja kädet taskuissa, »mutta olen ajatellut häntä koko ajan enkä voi käsittää, miksi tekisin nuoren lurjuksen hyväksi —»

»Nuori väärentäjä sitten, jos se on teistä mieluisampaa, hyvä ystävä», jatkoi Jasper, »joka ansaitsee rangaistuksen, jos kukaan. Sehän on rikoksen suosimista!» lisäsi hän siveellisesti.

»Olkaahan toki!» sanoi kapteeni, hymyillen hämillään. »Joutavaa on teidän puhella tuolla tavoin! Haluan, että asian annetaan painua, Adelstone.»

»No niin, en tosin ole yhtä mieltä kanssanne, mutta älkäämme väitelkö siitä. En kuitenkaan voi lainata teille rahaa tämän jutun vaimentamista varten, Halliday. Jos te itse tarvitsette, niin —»

Jasperin kylmät kasvot, tiukasti yhteen puristetut, melkein pilkalliset huulet ja kovat, terävät silmät saivat kapteenin uskomaan, että kaikki se aika, jonka hän käyttäisi koettaessaan pehmittää Jasper Adelstonen sydäntä, olisi hukkaan tuhlattua.

»Mitäpä sille», virkkoi hän. »Valitan, että olen kuluttanut aikaanne.
Näkemiin! Tietysti tämä jää kahdenkeskiseksi asiaksemme, ymmärrättehän?»

Jasper kohautti kulmakarvojaan ja hymyili huvitettuna. »Paras Halliday, olette lakimiehen toimistossa. Mikään sellainen, mikä tapahtuu näiden seinien sisällä, ei joudu muiden tietoon, jollei asiakas sitä toivo. Pieni tarinanne on yhtä varmasti tallessa minun takanani, kuin jos ette olisi sitä kertonutkaan. Näkemiin!»

Kapteeni pani hatun päähänsä ja kääntyi menemään. Mutta samassa aukeni ovi, ja Scrivell astui sisään.

»Pyydän anteeksi», virkkoi Scrivell ja peräytyi, mutta pysähtyi sitten ja sensijaan että olisi mennyt ulos astui Jasperin kirjoituspöydän ääreen ja laski pöydälle paperipalan.’

Jasper tempasi sen kiihkeästi. »N:o 22 Percival-katu!» hän luki. »Hyvä on, Scrivell. Niin, mutta kuuleppas, juokse heti kapteeni Hallidayn jäljestä ja sano hänelle, että haluaisin vielä puhella hänen kanssaan!»

Scrivell katosi, ja seuraavalla hetkellä palasi kapteeni. Hän näytti vieläkin hyvin masentuneelta. »Mistä on kysymys?» tiedusti hän, käsi ovenrivassa.

Jasper meni ovelle ja sulki sen. »Pelkäänpä, että pidätte minua kovin herkkäluontoisena lakimiehenä, Halliday, mutta kertomanne juttu liikuttaa minua, totisesti liikuttaa.»

»Mielestäni sen pitäisi», vastasi kapteeni istuutuen. »Se vaikuttaa kehen hyvänsä, eikö totta?»

»Kyllä, kyllä!» myönsi Jasper huokaisten. »Onhan se hyvän väärin, ymmärrättehän — kokonaan ammattini vastaista — mutta luullakseni olette ottanut jutun vaimentamisen sydämenasiaksi, eikö niin?»

»Olen totisesti», sanoi kapteeni innokkaasti. »Ja jos te tietäisitte kaikki, niin sanoisitte samoin.»

»Ettekö ole kertonut minulle kaikkea?» kysyi Jasper tyynesti. »En tarkoita pojan nimeä; sen saatte pitää salassa, jos haluatte.»

»Ei; en tahdo salata mitään, jos suostutte auttamaan minua», selitti kapteeni avomielisesti. »Jos olisitte päättänyt olla auttamatta, niin tietysti en olisi ilmaissut teille hänen nimeään.»

»Ette luonnollisestikaan», selitti Jasper hymyillen ja vilkaisten paperipalaseen. »No niin, kenties olisi teidän parasta kertoa minulle kaikki, eikö niin?»

»Niin luulen minäkin», myönsi kapteeni. »Nuorukaisen nimi on —
Etheredge.»

Kapteeni tavasi nimen. »Se ei ole tavallinen nimi, eikä hän suinkaan ole tavallinen poika; hän on sorea nuorukainen, enkä voinut olla tuntematta sääliä häntä kohtaan, sillä hän on jäänyt niin kovin paljon omiin valtoihinsa — ilman ystäviä ja muuta sellaista.»

»Mistä se johtuu?» kysäisi Jasper kiihkon kalvaessa hänen sydäntään. —
Sittenkin oli taiteilija vanhuksella joku salaisuus!

»Niin, asianlaita on seuraava. Hänen isänsä on nähtävästi vanha mies — maalari, kirjailija tai jotakin siihen suuntaan — joka asuu jossakin maaseudulla eikä voi sietää tätä poikaa lähellään.»

»Siksi että hän on äitinsä näköinen», vastasi kapteeni koristelematta. »Äiti oli karannut toisen miehen kanssa, jättäen pojan jälkeensä. Kuten tavallisesti, se koski mieheen, tämän pojan isään, hirveästi; hän erosi maailmasta, hautautui jonnekin ja lähetti pojan pois luotaan, kohdellen häntä kuitenkin hyvin, pani hänet Etoniin, Cambridgeen ja muihin sellaisiin paikkoihin, mutta ei voinut nähdä häntä luonaan. Nyt hän on täällä viettämässä loma-aikaansa, poika nimittäin.»

»Ymmärrän», sanoi Jasper hiljaa. »Aivan kuin romaaneissa, eikö olekin? Entä» — hän pysähtyi heittääkseen paperikaistaleen takkaan — »luuletteko, että poika on sen jälkeen ilmoittanut asiasta isälleen?»

»Jumala tietää — varsin mahdollista. Hän mainitsi jotakin sähköttämisestä.»

»Niin, kyllä, niinpä niin», virkahti Jasper huolettomasti.
»Sopimatontahan se on, mutta minun täytynee tehdä kuten haluatte.
Kuta pikemmin tästä selviämme, sitä parempi.» Hän istuutui, kirjoitti
kirjeen ja liitti sen mukaan shekin.

»Kiitos, kiitos!» mutisi kapteeni. »En uskonutkaan, että teidän kaltaisenne kelpo mies kieltäisi apuaan; en totisesti uskonut!»

»Minun ei pitäisi tehdä sitä», hymähti Jasper, päätään pudistaen, ja soitti kelloa.

»Muuten», kysyi Jasper, »oletteko maininnut tästä jutusta kellekään muulle kuin minulle?»

»En ainoallekaan sielulle», vastasi kapteeni, »enkä tietysti hiiskukaan siitä».

»Ettepä tietenkään», myönsi Jasper myhäillen; »ei kannattaisi tuhlata sataaviittäkymmentä puntaa asian vaimentamiseksi, jos sen tekisitte. Jos mainitsisitte tällaisesta jutusta yhdellekään ihmiselle — luonnollisestikin minua lukuunottamatta — saisi koko maailma sen tietää. Mistä saitte kaikki nämä tiedot?»

»Bellamylta, pojan ystävältä», selitti kapteeni. »Hän pyysi minua joskus pistäytymään luonaan.»

»Kun tällainen hyvätyö — joka ohimennen sanoen on jyrkästi lainvastainen — on saatu kunnollisesti sujumaan, niin sietää ottaa ryyppy», virkkoi hän hymyillen.

»En aavistanut, että teillä olisi tällaisiakin puuhia täällä», huomautti kapteeni, vilkaisten ympärilleen.

»Tavallisesti ei», vastasi Jasper, naurahtaen kuivasti. »Oletteko hyvä ja panette oven salpaan?»

Kapteeni, joka nautti suuresti kaikesta, mikä vain oli epätavallista, täytti hänen pyyntönsä, ja sitten he istuutuivat ryyppäämään wiskyään. Jasper heitti pois kuivan liike-ilmeensä ja tarinoi kaikenlaisista asioista, kunnes Scrivell koputti ovelle. Hän aukaisi Scrivellille oven, otti häneltä kirjekuoren ja toi sen kirjoituspöydän ääreen.

»Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt sen itse», hän sanoi nauraen. »Nuori kerjäläis-parka! Kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää selviytyneensä rankaisematta!»

»Niin!» tuumi Jasper. »Mutta sivumennen sanoen, eikö olisi hyvä, jos lähettäisitte hänelle pari riviä?»

»Juuri niin!» huudahti kapteeni innokkaasti; »se on hyvä ajatus. Saanko kirjoittaa täällä?»

»Älkää päivätkö sitä lähetetyksi täältä», huomautti Jasper, työntäen hänelle arkin paperia ja kirjekuoren, »vaan omasta asunnostanne. Ettehän halua hänen tietävän, että kukaan muu tuntee tämän jutun.»

»En tietenkään. Kuinka tarkoin ajattelettekaan kaikkea! Kas siinä lakimies — aina pää kylmänä!» Hän meni pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavansisältöisen kirjeen:

Olen saanut — arvaatte minkä. Kaikki on kunnossa. Muuta ei tarvitse sanoa. Olkaa hyvä poika vastaisuudessa.

Jasper katsoi häneen. Hän istui kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä, nähtävästi kirjoittaen kirjettä, ja oli päätään nostaessaan hajamielisen näköinen. »Mitä?» hän virkahti. »Ah, niin; se sopii. Mutta malttakaas! Että hän rauhoittuisi täydelleen, on hyvä mainita, että olette hävittänyt sen — kuten olettekin, kas näin!» Jasper otti kuoren ja piti sitä kynttilän liekissä, kunnes se paloi lähelle hänen sormenpäitään, pudottaen sen sitten pöydälle ja antaen sen käpristyä ja kyteä tuhaksi.

Kapteeni lisäsi kirjeeseen siitä rivin. »Nyt saa konttoristinne mennä viemään sen, jos sallitte.»

»Ei», vastasi Jasper. »Se ei ole mielestäni hyvä. Vieköön sen kaupungin lähetti.» Hän soitti kelloa ja otti kirjeen. »Lähetä tämä kaupunginlähetin mukana! Vastausta ei tule. Käske hänen jättää kirje ja poistua!»

»Ja nyt minäkin lähden tieheni», sanoi kapteeni. »Toimitan teille shekin näinä päivinä, Adelstone, ja olen teille hyvin kiitollinen.»

»Eipä mitään», vastasi Jasper hieman hajamielisen näköisenä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat jo askarrelleet muissa asioissa. »Ei kiirettä; sitten kun sopii. Näkemiin!»

Hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen, ennenkuin kapteeni ehti poistua, ja kumartui kirjoittamaan; mutta kun askeleet häipyivät kuulumattomiin, hypähti hän seisomaan, sulki oven, vetäisi imupaperilehtiönsä alta paperisuikaleen ja piteli sitä molemmin käsin edessään, silmäillen sitä kiihkeä, voitonriemuinen hymy huulillaan. Se oli väärennetty vekseli. Virkkamatta sanaakaan ja tekemättä ainoatakaan elettä hän katseli sitä kokonaisen minuutin, tuijottaen siihen ikäänkuin se olisi ollut elollinen, tunteva olento, joka virui hänen tiellään täydelleen hänen vallassaan; sitten hän vihdoin nosti päänsä pystyyn, ja hänen huulensa raottuivat vallasta tietoiseen hymyyn. — Näin pian! — mutisi hän; — näin pian! Kohtalo suosii minua! Hän on omani! Kaunis Stellani! Niin, hän on omani, vaikka sata loordi Trevornea olisi välillämme!

XVII.

Herätessään seuraavana aamuna Stella hätkähti muistaessaan edellisen illan tapahtumat ja ajatellessaan, että hän oli rouva Penfoldin kanssa kahden kesken talossa.

Pukeutuessaan hän johti mieleensä monivaiheisen illan kokemuksia — vierailu kartanossa, sähkösanoma ja — eikä suinkaan vähimmän tärkeä seikka — salaperäisen miniatyyrin löytyminen. Mutta ennen kaikkea kangasti hänen mielessään valtava tosiasia, että loordi Trevorne rakasti häntä ja hän oli luvannut kohdata Leycesterin samana iltana.

Mutta tällä hetkellä hänellä oli paljon ajateltavaa. Hänen oli tavattava rouva Penfold ja ilmoitettava tälle, että herra Etheredgen oli tärkeän asian vuoksi pitänyt äkkiä matkustaa Lontooseen. Hän ei voinut olla hymyilemättä kuvitellessaan rouva Penfoldin ällistystä ja uteliaisuutta ja pohti, kuinka hän voisi tyydyttää jälkimäisen pettämättä sitä vähäistä luottamusta, jonka setä oli hänelle osoittanut. Hän meni alakertaan, jossa aamiainen oli jo katettu ja rouva Penfold hääräili salaamatta kärsimättömyyttään.

»Missä setänne on, neiti Stella?» kysyi hän. »Toivoakseni hän ei ole mennyt maalaamaan ennen aamiaista, sillä silloin hän unohtaa sen tyyten eikä palaa ennen päivällistä, jos sittenkään.»

»Setä matkusti Lontooseen», vastasi Stella. »Hän sanoi, että hänen oli pakko lähteä.» Sitten hän kertoi, että vanhus oli saanut sähkösanoman.

»En tiedä; kaikki näyttää niin hiljaiselta ja yksinäiseltä, kun hän on poissa.»

»Te — te ette tiedä — mitä se merkitsee, neiti Stella?» ihmetteli rouva
Penfold hiljaa, ääni värähtäen merkitsevästi.

Rouva Penfold katsoi häntä uteliaana ja näytti vaipuvan ajatuksiin. »Ettekä te tiedä, mihin hän on mennyt, neiti Stella? En kysy pelkästä uteliaisuudesta.»

»Toivoisinpa, että herra Adelstone olisi täällä», sanoi rouva Penfold äreissään. »Hän on niin näppärä nuori herrasmies ja niin ystävällinen; hän tekisi mitä hyvänsä setänne tähden. Hän on aina ollut ystävällinen, mutta nyt hän on entistäänkin enemmän.»

Rouva Penfold katsahti häneen naurusuin, mutta hymy häipyi hänen huuliltaan, kun hän näki Stellan kummastelevan katseen. »En tiedä syytä, neiti Stella; mutta kyllä hän on. Hän liikkuu yhtenään asuntomme ympärillä. Oi, olen ihan unohtanut! Hän kävi täällä eilen ja jätti jotakin teille annettavaksi.» Hän poistui huoneesta ja palasi kohta takaisin kukkavihko kädessään.

»Vein ne ruokasäiliöön, että ne pysyisivät vilpoisina ja virkeinä.
Eivätkö ne ole kauniita, neiti?»

»Ihania», vastasi Stella. »Hän on kovin ystävällinen. Ovatko ne sedälle vai minulle?»

»Teille, neiti Stella. Tuntuuko teistä siltä, että hän olisi tuonut niitä sedällenne?»

»No, hänhän on sedän ystävä eikä minun. Oletteko ystävällinen ja panette ne veteen?»

Rouva Penfold otti kukat pettyneen näköisenä. Hän ei ollut odottanut
Stellan ottavan kukkia vastaan näin kylmästi.

Aamiaisen jälkeen Stella otti hatun päähänsä ja meni kävelemään puutarhaan; hän liikkui omissa mietteissään, pitäen alituisesti silmällä niittyjen halki vievää tietä, vaikka hän tiesikin, ettei setä vielä voisi palata. Päivä kului iltaan, ja Stellan sydän alkoi sykkiä nopeammin. Koko päivän hän oli ajatellut — uneksinut siitä hetkestä, joka nyt oli niin lähellä, jota hän odotti kaihoten ja kuitenkin melkein peläten. Rakkaus oli niin kummallista, niin salaperäistä, että häntä pyrki hirvittämään. Ensimmäistä kertaa hän lausui itsekseen kysymyksen, eikö hänen olisi parasta pysyä kotona ja luopua koko rakkaasta kohtauksesta. Mutta hän kuvitteli mielessään loordi Trevornea odottamassa häntä — ja hänen omatuntonsa tyyntyi.

— Minun täytyy mennä! — päätteli hän; ja ikäänkuin peläten, että hänen mielensä saattaisi muuttua, pani hän hatun päähänsä ja lähti ripein askelin polkua alaspäin. Mutta portilla hän pysähtyi ja huusi rouva Penfoldille: »Menen vähän kävelemään. Jos setä palaa poissaollessani, niin sanokaa hänelle, etten viivy pitkään.»

Stella asteli reippaasti niittyjen halki portaille, missä loordi Trevorne odotteli häntä, ja hypähti keveästi veneeseen, jota loordi Trevorne piteli laiturissa. Leycester souti jokea alaspäin, kunnes he saapuivat erään saaren luokse; sitten hän ohjasi veneen pääuomasta suvantoon ja nosti airot vedestä.

»Nyt tahdon katsella sinua!» hän sanoi. »Tähän asti ei minulla ole ollut siihen tilaisuutta.»

Stella kohotti päivänvarjonsa kasvojensa eteen, ja Leycester veti sen nauraen syrjään.

»Tuo ei ole kohtuullista. Olen janoisesti koko päivän odottanut tummien silmiesi katsetta. En voi antaa niiden nyt olla piilossa. Mitä ajattelet?» hän kysyi hymyillen, mutta hillityn tulisesti. »On niin vakava ilme silmissäsi — minun silmissäni! Nehän ovat minun, ovathan, Stella? Mikä sinun on?»

»Ajattelin mielessäni, eikö tämä — eikö tämä ole hyvin väärin, Le —
Leycester.»

»Väärinkö?» toisti Leycester, ikäänkuin miettien kysymystä hyvin harkitsevasti. »On ja ei ole. Se on, jollemme rakasta toisiamme, sinä ja minä. Ei ole, jos rakastamme. Voin puhua omasta puolestani, Stella. Omatuntoni on rauhallinen, koska rakastan sinua. Entä sinä?»

»Ei, armas», jatkoi Leycester. »En pyytäisikään sinua tekemään mitään pahaa. Se saattaa olla hieman ristiriidassa sovinnaisten tapojen kanssa, tämä salaa otettu puolituntisemme — kenties se on; mutta mitä me, sinä ja minä, välitämme sovinnaisesta? Vain onnestamme me huolehdimme.»

Se oli vaarallisen hienoa järkeilyä yhdeksäntoistavuotiselle tytölle; mutta se kelpasi Stellalle, joka tuskin täydelleen ymmärsi »sovinnainen»-sanan merkitystä. Yhtäkaikki hän katsahti Leycesteriin vakavasti: »Olisikohan lady Lenore tehnyt näin?»

»Lenore ja sinä olette kaksi aivan erilaista ihmistä, Jumalan kiitos! Lenore palvoo sovinnaista! Hän ei liikahtaisi mihinkään suuntaan ainoatakaan askelta, jota ei nimenomaan ole rouva Grundyn kaavoissa.»

»En pyytäisi», vastasi Leycester painokkaasti. »En pyytäisi ketään muuta kuin sinua, rakas. Haluaisitko sinä, että tekisin niin?»

»Olkaamme sitten onnellisia», sanoi Leycester, hyväillen tytön kättä.
»Tiedätkö, että olet tehnyt minun lisäkseni toisenkin valloituksen?
Tarkoitan sisartani Liliania.»

»Oi!» huudahti Stella, ja hänen silmänsä välähtivät iloisesti. »Kuinka kaunis ja rakastettava hän onkaan!»

Leycester arvasi, mitä hän tarkoitti, ja pudisti päätään. »En; senhän pitää pysyä salaisuutena — meidän salaisuutenamme toistaiseksi, armas. En ole kertonut hänelle.»

»Hän olisi siitä pahoillaan», arveli Stella. »Kaikki omaisesi olisivat pahoillaan, eikö totta?» lisäsi hän surullisena.

»Miksi ajattelet sellaista?» nuhteli Leycester hellästi. »Mitäpä siitä? Kaikki käy lopulta hyvin. He eivät ole pahoillaan enää sitten, kun sinä olet vaimoni. Milloin tulet siksi, Stella?»

Stella säpsähti. »Oi, en!» hän torjui hermostuneesti, »en hyvin, hyvin pitkään aikaan — kenties en koskaan!»

»Sen täytyy tapahtua pian», kuiskutti Leycester, kiertäen käsivartensa tytön ympärille. »En voi odottaa kauan. En jaksaisi kestää, jos sattuma meidät erottaisi. Stella, en tietänyt mitä rakkaus on, ennenkuin nyt! Jos tietäisit, kuinka ikävöin tätä kohtaustamme, kuinka lyijynraskaina hitaat tunnit vierivät, kuinka kurjan synkältä tämä päivä on minusta tuntunut, niin ymmärtäisit.»

»Silloin sinun täytyy ajatella samalla tavoin kuin minäkin!» huudahti Leycester, käyttäen valppaasti hyväkseen toisen sanoja. »Sano, että niin ajattelet, Stella! Kuvitteleppa, kuinka sanomattoman onnellisia olisimme! Ja, armas, minkävuoksi sitten odottaisimme? Sen täytyy tulla pian, Stella.»

»Ei, ei», esteli Stella heikosti. »Miksi sen pitäisi tapahtua pian?
Minä olen hyvin onnellinen.»

»Mitä pelkäät? Onko se ajatus, että joutuisimme kahdenkesken, niin hirvittävä?»

»Ei se ole sitä», virkkoi Stella, katsellen valojuovaa, jonka nouseva kuu loi veteen. »Ei se ole sitä. Ajattelen toisia.»

»Aina toisia!» mutisi Leycester hellän moittivasti. »Ajattele minua — meitä!»

»Samaan suuntaan puhelit eilen illalla. Rakas, olen itsekin usein toivonut samaa. Sinä toivoisit, että olisin yksinkertaisesti herra Brown.»

»Ilman linnaa», keskeytti tyttö. »Oi, jospa niin olisi! Jos olisit vain, sanokaamme, työmies! Kuinka se olisikaan hyvä! Ajatteles! Asuisit pienessä majassa, menisit työhön ja palaisit illalla kotiin; ja minä olisin sinua odottamassa, keittäisin valmiiksi teen — tahtovatko he teetä vai päivällistä?» kysyi hän, katkaisten haaveilunsa ja purskahtaen nauramaan.

»Näetkö», pilaili Leycester, yhtyen nauruun, »se ei vetelisi. Katsos, Stella, sinua ei ole tehty työmiehen vaimoksi; köyhyyden halvat huolet sopivat toisenluontoisille naisille kuin sinulle. Mutta sittenkin olisimme onnellisia. Olisithan iloinen nähdessäsi minun tulevan kotiin, Stella?»

»Kyllä», vakuutti Stella, puolittain vakavasti, puolittain kujeillen. »Näin Italiassa talonpoikien vaimojen seisovan majojen ovilla; kuuma auringonpaiste valaisi heidän kasvojaan ja liinojaan; he odottelivat miehiään ja tarkkailivat heidän tuloaan, kun he rinteitä myöten kiipeilivät pelloilta ja viinitarhoista; ja he näyttivät niin onnellisilta, että minä kadehdin heitä. Minä en ollut onnellinen Italiassa, tiedäthän.»

»Oma Stellani!» kuiskasi Leycester. Hänen rakkautensa Stellaa kohtaan oli niin syvä ja voimakas, hänen myötätuntonsa niin herkkä, että hän ymmärsi puolinaiset lauseet yhtä selvästi, kuin jos Stella olisi puhunut tuntikausia. »Ja niin odottaisit sinä minua majan ovella? No niin, olkoon niin. Minä lähden linnasta, jos haluat, ja asetun asumaan johonkin pieneen, muratin verhoamaan majaan.»

»Silloin olisi omaisillasi valittamisen syytä», huomautti Stella; »he sanoisivat: ’Tyttö on vetänyt hänet omalle alhaiselle tasolleen — hän on saanut Leycesterin unohtamaan säädystään ja korkeasta asemastaan johtuvat velvollisuudet’.»

Leycester katsahti neidon harvinaisen kauniisiin kasvoihin, ihaillen häntä uudessa valossa.

Hänen edessään ei ollutkaan vain soma nukke, pelkkä kokematon koulutyttö, johon hän oli ihastunut, vaan neitonen, joka ajatteli ja osasi ilmaista ajatuksensa.

»Stella!» hän virkkoi, »viisautesi melkein pelottaa minua. Missä olet tullut noin kokeneeksi? Niin, asuntonamme ei tule olemaan maja, enkä minä uurasta pellolla enkä minä paimenna lampaita. Mitä sitten on jäljellä? Ei mitään muuta kuin että sinun on otettava sinulle tuleva paikka maailmassa vaimonani. Mistä löytäisin viehättävämmät kasvot, jotka voitaisiin lisätä vanhan eteissalin valokuvariviin, tai suloisemman olennon seisomaan rinnallani toivottamaan vieraani tervetulleeksi kuin se tyttö, jota rakastan?»

»St! St!» torjui Stella. »Olen vain yksinkertainen, tuhma tyttö, enkä tiedä mitään muuta kuin —» Hän pysähtyi.

Stella katseli tuokion veteen; sitten hän kumartui ja kosketti huulillaan keveästi Leycesterin kättä. »Muuta kuin että rakastan sinua!»

Kaikki sisältyi siihen. Leycester ei koettanutkaan vastata hyväilyyn; hän otti sen vastaan nöyrästi, heltyen. Tuntui siltä kuin luonto olisi äkkiä käynyt hiljaiseksi, ikäänkuin yö olisi kunnioittanut heidän suurta onneaan tahtomatta sitä häiritä.

He olivat hetken vaiti vaipuneina kumpikin ajattelemaan toisiaan; sitten Stella virkahti: »Minun täytyy lähteä! Katsos, kuu on jo kohonnut puiden yläpuolelle.»

»Vielä hetkinen!» pyysi Leycester. »Lasketaan rantaan ja mennään padolle, vain padolle saakka, sitten tulemme tänne, ja minä soudan sinut takaisin. Siihen kuluu vain muutamia minuutteja! Tulethan, haluaisin näyttää sen sinulle kuutamossa. Se on mielipaikkani: olen usein ollut siellä, katsellen kuinka kuutamon hopeoima vesi huppelehtii sen yli. Tahdon nähdä sen tänäkin iltana, kun sinä olet rinnallani. Olen itsekäs, enkö olekin?»

Hän auttoi Stellan pois veneestä, ja tarkoin pysytellen korkeiden puiden varjossa saapuivat he sille kohdalle joen rantaa, mistä pato alkoi.

Leycester vei hänet veden rajaan ja piti häntä keveästi kiinni. »Katsos!» hän sanoi, osoittaen hopeisena kimaltelevaa virtaa. »Eikö ole kaunista? Mutta en ole tuonut sinua tänne yksistään ihailemaan kauneutta. Stella, tahtoisin, että täällä vannoisit pysyväsi omanani.»

Hän kumartui ja piti kättään kuohuvassa vedessä ja pirskoitti muutamia pisaroita ensin Stellan sitten itsensä päälle.

»Tämä on vanha tanskalainen tapa, Stella», hän selitti. »Nyt kertaa sanani:

»Osamme olkoon puute, rikkaus, rajaton riemu taikka murhe, mut rakkaus meidät yhteen liittää, ja kuolo yksin liiton murtaa.»

Stella toisti hänen sanansa, huulillaan heikko hymy, joka häipyi, kun hän näki Leycesterin silmien vakavan ilmeen. Kun hän oli hätäisesti lausunut viimeiset sanat, otti Leycester hänet syliinsä ja suuteli häntä. Sitten he kääntyivät ja lähtivät takaisin veneelle. Mutta tällä kertaa Stella riippui Leycesterin käsivarressa, nojaten päänsä hänen olkaansa.

Kun he käänsivät selkänsä, ilmestyi valkea, aavemainen hahmo puun takaa, jonka kohdalla he olivat seisoneet. Olento piti heitä silmällä, kunnes he olivat kadonneet näkyvistä, pyörähti sitten ympäri ja lähti astumaan kartanoon vievää tietä myöten. Samalla astui varjosta esille toinen olento — tällä kertaa musta — mennen vinottain tien poikki. Lady Lenore — sillä edellinen oli hän — käännähti ja näki kalpeat, varsin sievät kasvot ja häneen tuijottavat pienet, terävät silmät. Häntä, tähyilijää, oli tähystetty. Hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin häntä olisi puolittain haluttanut puhua, sitten hän kietaisi villaisen huivin päänsä ympärille. Mutta niin helposti hän ei päässyt eroon toisesta. Tumma, hoikka olento astahti hänen taakseen ja kumartui, ottaen maasta hänen nenäliinansa, joka huivia kietoessa oli häneltä pudonnut.

»Sallitteko minun puhua teille?» kysyi mies levollisella, hillityllä äänellä, lausuen joka sanan selvästi ja painokkaasti.

Lady Lenore katsahti vieraaseen, jolla oli kalpeat kasvot, ohuet,
päättäväiset huulet ja pienet terävät silmät, ja kumarsi päätään.
»Jos aiotte puhua minulle, sir, niin pelkäänpä, etten voi estää sitä.
Muistanette, että olemme täällä kahden.»

»Teidän armonne ei tarvitse muistuttaa minulle sitä seikkaa. Ei ainoakaan tekoni eikä sanani anna teille aihetta toivoa, että teillä olisi suojelija mukananne.»

»Sen saamme nähdä», vastasi lady Lenore. »Näytte tuntevan minut, sir!» Sanoilla on mahdoton kuvata sitä ylpeätä halveksumista, joka kuvastui äänen jäisestä sävystä ja violettisilmien kylmästä katseesta.

Hieno, nöyrä, mutta samalla itsetietoinen hymy vilahti miehen kasvoilla. »On joitakuita henkilöitä, jotka ovat niin hyvin ja yleisesti tunnettuja, että heidät helposti tunnetaan kuutamossakin; sellainen on lady Len—»

Lady Lenore kohotti kättään, ja tämä käskevä liike pysähdytti puhujan; mutta taaskin lehahti hänen kasvoilleen sama hymy, ja hän nosti kätensä suulleen.

Hän ei ollut kysynyt miehen nimeä, vaan kohdellut häntä kuten kerjäläistä, joka oli hiipinyt hänen vaunujensa luokse niiden seisoessa paikallaan ja julkealla orjamaisuudellaan saanut hänet kuuntelemaan itseään. Miehen sisu kiehui rajusti tällaista kohtelua vastaan, mutta hän hillitsi itsensä.

»Haluatteko pyytää minulta jotakin?» kysyi lady Lenore kylmästi, säälimättömän ylpeästi, älytessään, että mies empi.

»Kiitos», vastasi mies. »Odotin alkusysäystä — minun on esitettävä asiani sillä tavoin. Niin, haluan pyytää teiltä jotakin. Mylady, olen teille tuntematon, mutta rohkenen pyytää apuanne.»

Lady Lenore katsoi häneen hymyillen kuten ihminen, joka on alunpitäen tietänyt, mitä oli tulossa, mutta joka päähänpistoaan noudattaen on ollut olevinaan ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään. »Vai niin», hän sanoi. »Minulla ei ole rahaa —»

Mies hätkähti ja ojentautui suoraksi; kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, kimmastui. »Rahaa!» hän sähähti. »Oletteko hullu?»

»Pelkään, että te olette», virkkoi nainen, katsoen häneen ylpeästi.
»Ettekö pyytänyt rahaa, herra?»

»Rahaa!» matki mies; sitten hän naurahti. »Olette surkeasti erehtynyt. En ollenkaan ole rahan puutteessa. Tarvitsemani apu ei koske raha-asioita.»

»Mitä se sitten on?» tiedusti nainen, ja mies erotti hänen ylimielisen kopeasta äänestään uteliaisuuden värähdyksen. »Olkaa hyvä ja esittäkää pyyntönne niin lyhyesti kuin osaatte, herra, ja antakaa minun jatkaa matkaani!»

Silloin mies iski valtin pöytään; syvään kumartaen hän kohotti hattuaan ja väistyi syrjään tieltä.

»Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi», alkoi hän kunnioittavasti, mutta hänen kasvoistaan kuvastui tyytymättömyys, joka tuskin oli teeskenneltyä. »Huomaan erehtyneeni. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi tungettelemistani ja poistun. Toivotan teidän armollenne hyvää yötä.» Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri.

Lady Lenore katseli hänen jälkeensä kylmän halveksivasti; sitten hän puri huultaan, luoden katseensa maahan, ja lausui äkkiä korottamatta ääntään: »Odottakaa!» Mies kääntyi ja jäi seisomaan käsi povella, kasvot tyyninä ja hillittyinä. Lady Lenore vaikeni hetkisen, ja hänen mielessään — minkä mies epäilemättä arvasi — taistelivat uteliaisuus ja ylpeys keskenään, jälkimäisen kieltäessä häntä enää jatkamasta keskustelua. Vihdoin voitti uteliaisuus.

»Pysähdytin teidät, herra, kysyäkseni minkälainen se erehdys on, jonka sanotte tehneenne. Teidän käyttäytymisenne ja sananne ovat minusta arvoituksellisia. Olkaa hyvä ja selittäkää!»

Se oli käsky, ja mies taivutti päätään kunnioittavan alistuvasti. »Olen harras luonnontutkija, mylady», hän virkkoi hiljaa, »ja kävelen mielelläni täällä metsässä, erittäinkin kuutamolla; eikä se ole yksin minun mielipuuhani».

Nainen ei punehtunut, mutta hänen silmänsä välähtivät; hän ymmärsi sanoihin sisältyvän piston. »Jatkakaa, herra!» hän kehoitti kylmästi.

»Sattumalta jouduin tänä iltana joelle. Seisoin sitä ihailemassa, kun kaksi henkilöä, ne molemmat, jotka juuri äsken poistuivat, lähestyivät minua. Aavistin, että heillä oli rakkauskohtaus, ja olin vetäytymäisilläni pois, kun kuun valossa näin, että toinen heistä oli henkilö, jonka asiat liikuttavat minua hyvin suuresti.»

»Nuori nainen», vastasi mies, tuijottaen hetkisen maahan. »Tämä mielenkiinto, pikemminkin kuin uteliaisuus, sai minut jäämään paikoilleni, ja jouduttuani aikomattani kuuntelemaan kuulin äskeisen omituisen kihlauksen, tai miksi halunnette sitä nimittää.»

Mies pysähtyi. Lady Lenore veti huivin tiukemmin päänsä ympärille ja silmäili häntä salavihkaa. »Mitä kaikki tämä minuun kuuluu?» hän huomautti ylpeästi.

»Suokaa anteeksi! Nyt oivallatte erehdykseni», sanoi mies hymyillen. »Minulla oli sellainen käsitys, että koska mielenkiinto tai uteliaisuus saattoi teidätkin kuuntelemaan, kenties haluaisitte auttaa minua.»

»Näin teidän armonne saapumisen tänne; näin teidän asettuvan puun taakse ja näin kasvonne heidän keskustelunsa aikana.»

Kun lady Lenoren mieleen välähti, mitä kaikkea hänen kasvonsa varmaankin olivat miehelle paljastaneet, pani kiihkeä halu nähdä hänet avuttomana jalkojensa juuressa hänen sydämensä sykkimään hurjasti; hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, ja kädet puristuivat tiukasti huivin ympärille.

»Entä sitten, sir?» hän sai vihdoin sanotuksi silmäiltyään miestä äänettömänä jonkun aikaa. »Jos otaksumme arvelunne oikeiksi, niin miten voin auttaa teitä, vaikkapa suostuisinkin sen tekemään?»

»Auttamalla minua estämään äsken kuulemamme valan toteuttamista», ilmoitti mies suoraan ja avoimesti.

Lady Lenore oli hetkisen vaiti, katsellen miehen ohitse ikäänkuin miettien; sitten hän virkkoi: »Miksi auttaisin teitä? Mistä tiedätte, että nämä kaksi henkilöä kiinnittävät mieltäni?»

»Jos myönnän, että tunnen heitä kohtaan mielenkiintoa, niin mitä takeita minulla on siitä, että menettelen pyrkimysteni mukaisesti luottaessani teihin?» kysyi hän kopeasti, mutta ei niin ylimielisesti kuin siihen asti.

»Voin antaa siitä varman takeen», vakuutti mies levollisesti. »Minä — rakastan — häntä.»

»Te rakastatte häntä?» kertasi lady Lenore. »Sitä tyttöä, joka juuri äsken lähti täältä?»

»Nuorta naista», selitti mies hieman painostaen sanojaan, »joka äsken vannoi uskollisuutta loordi Trevornelle.»

»Se on teidän asianne», vastasi mies. »Minä voin vastata naisesta,
Stella Etheredgestä — se on hänen nimensä.»

»Aivan oikein», myönsi toinen. »Sanokaamme ’mies’ ja ’nainen’. Vilpittömästi puhuen, olen vannonut, että tämän kihlauksen täytyy raueta tyhjiin. Minä rakastan naista ja vihaan miestä.»

Lady Lenore katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kiiluivat, mutta huulilla väikkyi yhä hymy.

Lady Lenore hätkähti, ja heleä häpeän puna levisi hänen kauniille kasvoilleen. »Kuinka uskallatte!» hän huudahti.

»Olen näyttänyt teille korttini, mylady; tunnen teidän korttinne. Voitteko väittää minun olevan väärässä? Sanokaa vain sana — sanokaa, että asiain kulku on teistä yhdentekevä, ja minä kumarran ja poistun.»

Lady Lenore seisoi tuijottaen miestä, mutta ei voinut lausua sitä sanaa. Mies oli puhunut totta; hän rakasti todellakin Leycesteriä niin kiihkeästi, että se ihmetytti häntä itseäänkin; hän ei ollut aavistanut sitä ennenkuin tänä iltana nähdessään Leycesterin syleilevän ja suutelevan toista naista. Loukattu ylpeys, itserakkaus, kiihkeä kaipaus, ne kaikki taistelivat vallasta hänen rinnassaan; ja mies, joka rauhallisena seisoi hänen edessään, tiesi sen. Hän luki lady Lenoren kaikki ajatukset, kun ne heijastuivat ylpeiltä, kauniilta kasvoilta.

»En käsitä», sanoi lady Lenore. »Te tulette luokseni aivan tuntemattomana ja teette nämä tunnustukset.»

»Tulen luoksenne, koska te ja minä haluamme päästä samaan päämäärään — erottaa nuo kaksi henkilöä toisistaan. Tulen luoksenne, koska olen jo keksinyt eräitä keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi ja uskon, että te voitte huolehtia lopusta. Lady Lenore —»

»Älkää lausuko nimeäni», kielsi toinen, vilkaisten rauhattomasti ympärilleen.

— »Te ja ainoastaan te voitte auttaa minua. Kuten olen sanonut, minä voin vaikuttaa tyttöön, te voitte vaikuttaa mieheen. Olen saanut ankarasti puuhailla sen vaikutusvallan saavuttamiseksi — olen punonut kaikenlaisia juonia ja suunnitelmia. Olen käyttänyt oveluutta, järkeä — nimittäkää sitä miksi haluatte; teidän tarvitsee turvautua vain kauneuteenne. Yhdessä voitamme; yksin, niin luulen, ei se meille onnistuisi; sillä vaikka pitelenkin tyttöä pihdeissä, niin miehestä en voi vastata. Hän on itsepintainen ja raju ja voi jollakin hetkellä sotkea suunnitelmani. Teidän asianne on huolehtia siitä, ettei hän tee sitä. Suostutteko siihen?»

»Minkälainen vaikutusvalta teillä on tyttöön?» kysyi lady Lenore uteliaasti hetkisen vaitiolon jälkeen.

»Suokaa anteeksi, että kieltäydyn vastaamasta. Mutta olkaa varma, että minulla on. Ja teillä on yhtä voimakas vaikutusvalta mieheen. Tahdotteko käyttää sitä? Sallikaa minun esittää asia täydelleen. Miehen itsensä vuoksi teidän ei pitäisi empiä. Mitä hyvää voi johtua sellaisesta avioliitosta — varakreivi, tuleva kreivi avioliittoon tuntemattoman, nimettömän naisen, maalarin veljentyttären kanssa! Tytön puolisona hän vaipuu mitättömyyteen, teidän puolisonanne kohoaa niin korkealle kuin hänen ja teidän asemanne hänet oikeuttavat. Voitteko empiä?»

Nainen oli kahdella päällä. Vastahakoisena liittoutumaan tuntemattoman miehen — ja tuollaisen miehen! — kanssa hän seisoi epäröiden.

»Alkaa käydä myöhäiseksi», sanoi mies, vilkaisten kelloonsa. »Huomaan, että teidän armonne hylkää liiton, jota tarjoan teille. Toivotan teille hyvää yötä.»

Lady Lenore empi, mutta laski kätensä miehen kouraan. Miehen henkinen voima nujersi hänen vastarintansa.

»Nyt on sopimus allekirjoitettu. Muuta en teidän armoltanne pyydä, kuin että olette valppaana ja taotte, kun rauta on kuuma. Kun se aika tulee, huomautan sitä teille.»

Mies puristi hänen kättään, ja kosketuksen johdosta kävi väristys naisen ruumiin läpi; miehen käsi oli jääkylmä.

»Nyt ei noilla kahdella ole minkäänlaista mahdollisuutta pitää sopimustaan», riemuitsi mies; »te ja minä estämme sen. Hyvää yötä, mylady!»

»Seis!» kielsi lady Lenore. »Te ette ole sanonut minulle nimeänne — tiedätte minun.»

Jasper kumarsi ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt kauemmaksi, ennenkuin lady Lenore oli päässyt portista yksityispuiston alueelle ja kadonnut näkyvistä.

Loordi Trevorne souti Stellan joen poikki, eroten sitten hänestä. »Hyvää yötä, armaani!» hän kuiskasi. »Pian tapaamme. Näen sinut huomenna. Hyvää yötä! Viivyn täällä, kunnes olet päässyt maantielle; sitten olet turvassa.» Hän syleili Stellaa ja päästi hänet menemään, jääden itse rantaäyräälle katselemaan häntä.

Stella riensi niittyjen poikki, saapuen hengästyneenä tielle. Hän pysähtyi hetkiseksi ehtiäkseen rauhoittua ja lähti sitten kävelemään kotiporttia kohti. Samassa astui hoikka nuorukainen varjosta hänen eteensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus, ja hän nosti katseensa. Kuun valo lankesi hänen edessään oleville kasvoille. Ne olivat samat kuin miniatyyrissä. Samat kasvot, vaikka muuttuneina poikavuosista nuoruusikään.

XVIII.

Ne olivat samat kasvot, jotka Stella oli nähnyt miniatyyrissä, muuttuneina lapsesta nuorukaiseksi. Samat siniset, avoimet, luottavaiset, naiselliset silmät, sama kultainen tukka, joka kiertyi lyhyihin kiharoihin, sensijaan että olisi valunut olkapäille kuten kuvassa, sama hymyilevä suu, jonka alahuulessa oli pieni heikkouden piirre. Miellyttävät, pikemminkin somat kuin kauniit kasvot, jotka olisivat paremmin sopineet tytölle kuin pojalle.

Stella tuijotti nuorukaiseen uskomatta omia silmiään. Hänen mieleensä välähti edellisen yön uni, ja hänen sydämensä alkoi äkkiä sykkiä rajusti, pelosta vaiko ilosta, sitä hän ei voinut sanoa. Kuka oli tämä poika, ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Hän nojasi porttiin, ikäänkuin paikka olisi ollut hänen omaisuuttaan ja hänellä olisi oikeus olla siellä. Stella astahti askeleen lähemmäksi, ja poika aukaisi hänelle portin. Stella meni sisään, ja poika kohotti hattuaan, niin että kuun säteet valaisivat hänen keltaisia hiuksiaan, ja hymyili hänelle, samaan tapaan kuin lapset hymyilevät, yksinkertaisen, avoimen ihailevasti.

»Oletteko — te olette Stella!» Neito säpsähti kuullessaan pojan äänen — se oli niin samanlainen kuin hänen setänsä ääni, mutta pehmeämpi ja kirkkaampi.

»Niin, serkuksia», toisti poika. »Sinä olet Stella, Harold-sedän tytär, eikö niin? Ja minä olen Frank.»

»Pahoita!» toisti Stella typertyneenä ja hämillään. »Ei, se ei pahoita minua. Olen hyvin iloinen — luonnollisesti olen hyvin iloinen! Mutta en aavistanut.»

»Et», virkkoi poika, huokaisten hiljaa. »Niin, arvasin kyllä, ettet osannut aavistaa.»

Heidän takaansa kuului askelia, ja herra Etheredge tuli näkyviin. Iloisesti huudahtaen Stella juoksi hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

Vanhus suuteli häntä, pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan ja katsoi häntä hellästi silmiin. »Niin, Stella, olen taaskin kotona.» Hänen äänensä oli suruinen ja väsynyt, ja hän näytti kuluneelta ja rasittuneelta. »Ja» — hän empi hetkisen, laskien kätensä pojan olalle — »toin toisen mukanani. Tämä on poikani Frank.»

»Olen siitä niin iloissani», kuiskasi Stella, hymyillen sedälleen, ikäänkuin tämä ilmoitus olisi ollut maailman luonnollisin asia.

»Vai niin», sanoi Stella. »Minä menen katsomaan, onko rouva Penfold suorittanut tarpeelliset järjestelyt.»

Herra Etheredge katsoi hänen jälkeensä, kun hän meni sisälle; pojan ääni herätti hänet mietteistään.

»Kuinka kaunis hän onkaan!» ihasteli Frank, heikko puna poskillaan ja silmät loistaen poikamaisesta ihailusta. »En aavistanut, että minulla on niin kaunis serkku, niin —»

»Et», virkkoi vanhus lämpimästi. »Jatka, Frank! Maltahan!» Poika seisahtui, ja herra Etheredge laski kätensä hänen olalleen. »Hän on yhtä hyvä kuin kauniskin. Hän on enkeli, Frank. Minun lienee tarpeetonta mainita, ettei hän tiedä mitään — siitä.»

»Kiitos, isä!» lausui poika kiitollisena. »En mistään hinnasta soisi hänen tietävän sitä.»

He menivät sisälle. Stella hyöri huoneessa, kattaen kiireesti valmistettua ateriaa. Poika pysähtyi lasiovelle, ikäänkuin peläten tulla likemmäksi, ettei häiritsisi. Stella huomasi hänet, meni hänen luokseen ja sanoi: »Olen hyvin iloinen tulostasi! Myöskin setä on varmaan iloinen!»

Stellan kauniit silmät suurenivat, ja hän hymyili. »Oikein hyvilläni.
Sinun pitää tulla sisään syömään illallista. Se on jo aivan valmis.»

Stella meni kutsumaan setäänsä. Vanhus tuli ja istuutui. Poika odotti, kunnes Stella osoitti hänelle tuolia, johon hän tottelevaisesti istahti. Herra Etheredge ei vähääkään selittänyt Lontoossa käyntinsä syitä, eikä Stella sitä kysellyt. Vanhuksen istuessa tapansa mukaan äänettömänä haaveksien puheli Stella Frankille.

»Olin metsässä ja joella.» Puna lehahti hänen kasvoilleen; Frank huomasi sen, mutta ei hänen isänsä.

»Kyllä — liian myöhään», myönsi Stella syyntuntoisesti. Jospa hän olisi voinut kertoa sedälleen! »En tahdo toista kertaa viipyä niin kauan.»

»Se on hyvin hauskaa.» Stella kääntyi serkkuun päin huulillaan hymy, josta vielä selvästi kuvastui syyllisyydentunne, ja pitäen itseään hirveän petollisena. »Tiedät epäilemättä kaikki kauniit paikat, ja sinun on oltava oppaana.»

»Frank on ollut koulussa», huomautti herra Etheredge rauhallisesti. »Sinun on toimittava oppaana.» Sen sanottuaan hän nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen.

Stella soitti kelloa, pyöritti nojatuolia korkeammaksi ja nouti vanhuksen piipun, puuhaillen hänen ympärillään huomaavaisen hellästi. Poika katseli häntä yhtä tarkkaavasti kuin ennenkin. Sitten Stella palasi tuolilleen ja otti esille käsityön.

»Et kai aio työskennellä enää tänä iltana?» kummasteli Frank, nojaten kyynärpäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä.

»Tämä on vain uskottelua», vastasi neito. »Etkö muista vanhaa sanaa laiskuudesta?»

Frank hätkähti ja kalpeni. Stella ihmetteli, mikä hänen sanansa oli saattanut koskea poikaan, ja kiiruhti jatkamaan puhettaan.

»Kyllä, tuntikausia. Olen kamalan laiska. Mutta nyt minun on opittava paremmille tavoille; minun täytyy noudattaa sinun esimerkkiäsi. Aion lukea täällä ollessani — lukea ahkerasti, uskotko? Aloitanko jo tänä iltana?» kysyi hän, katsoen tyttöön melkein orjamaisen hartaasti.

»Älä toki vielä tänä iltana», vastasi Stella nauraen. »Olet varmaankin väsynyt. Tulit Lontoosta, eikö niin?»

»Niin; ja olen hieman väsynyt. Mieluimmin istuisin ja katselisin sinua, jollei se sinua vaivaa.»

»Ei vähääkään.» Stella pudisti päätään. »Voithan kertoa minulle koulustasi.»

»Mieluimmin istuisin katselemassa virkkamatta mitään, jollet sinä halua keskustella», esteli Frank. »Minusta olisi sillä tavoin hauskinta.»

Hän tuntui kummalliselta pojalta; hänen tyyneydessään oli melkein surumielisyyden tuntu, mutta Stella oli varma, että se oli ohimenevää.

Stella nousi heti istumasta, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa. Jonkun aikaa soitettuaan hän viritti laulun. Äkkiä hän kuuli aivan viereltään nyyhkytystä muistuttavan äänen, ja katsahtaessaan sivulle hän näki, että poika oli hiipinyt matalalle istuimelle lähelle häntä ja istui kasvot käsiin painettuina. Stella pysähtyi, mutta äänetön istuja vilkaisi häneen ja äkillisellä liikkeellä kehoitti häntä jatkamaan. Stella lauloi laulun loppuun ja kumartui sitten Frankin puoleen. »Sinä olet väsynyt!» hän kuiskasi.

Tytön ääni oli niin ystävällisen lempeä, niin sisarellinen, että se tunkeutui suoraan pojan sydämeen. Hän katsahti Stellaan, silmissään samanlainen ilme kuin uskollisella, herraansa hartaasti kiintyneellä koiralla, ja kumartui sitten suutelemaan neidon puvun lievettä. Tämä koruton teko saattoi Stellan hellän luonnon kuohuksiin, ja huokaisten hän kallistui alaspäin koskettaen huulillaan pojan otsaa. Frank punastui ja horjahti taaksepäin.

»Älä!» hän kielsi; hänen äänessään oli väkinäinen sointu. »En ole kelvollinen sinun kosketettavaksesi.»

Vastaukseksi Stella kumartui uudelleen ja suuteli Frankia. Tällä kertaa poika ei säikähtänyt, vaan tarttui Stellan käteen ja piti sitä suonenvedontapaisesti; hänen huulensa värähtivät; sitten hän säpsähti ja jäi tuijottamaan ovea kohti. Stella käänsi nopeasti päätään ja jäi samoin tuijottamaan; sillä ovella seisoi Jasper Adelstone, katse tähdättynä heihin. Stella nousi pystyyn, mutta Jasper tuli häntä kohti sormi huulillaan.

»Minun pitäisi pyytää anteeksi, kun tulen näin myöhään», hän kuiskasi varovasti, »mutta ohi kulkiessani oli musiikki liian houkuttelevaa. Suotteko anteeksi?»

»Varmasti», vastasi Stella. »Meistä on hyvin hauskaa, että tulitte.
Tässä on serkkuni Frank», hän lisäsi.

Pienet silmät, jotka olivat olleet suunnattuina häneen, kääntyivät poikaan ja sekunnin ajaksi ne saivat omituisen ilmeen; sitten sanoi hän tavalliseen sävyynsä:

»Vai niin! Kotona loma-aikaa viettämässä kai? Kuinka voitte?» Hän ojensi kätensä Frankille, joka astui esiin varjosta ja tarttui siihen. Jasper katsoi häntä, hymyillen kummallisesti.

»Ettekö halua sanoa teidän ystävänne myöskin?» kysyi Jasper Adelstone kohteliaasti.

»Niin, kiitos», vastasi poika; mutta hänen käyttäytymisensä oli omituisen arkaa ja vastahakoista, minkä hän salasi huonosti.

»Pelkään häirinneeni teitä», valitti Jasper istahtaen tarjotulle tuolille. »Olkaa hyvä ja jatkakaa!»

»Pelkään, että hän herää», huomautti Stella, vilkaisten vanhukseen päin. »Setä on tänä iltana hyvin väsynyt; hän tuli juuri Lontoosta.»

»Niinkö!» ihmetteli Jasper, onnistuneesti näytellen hämmästynyttä. »Minä myöskin olin Lontoossa. Siitä johtuu mieleeni, että rohkenin tuoda nuotteja teille — setäänne varten.»

Niin sanoen hän veti taskustaan kirjan. Stella otti sen, ja häneltä pääsi pieni iloinen huudahdus. Se oli italialainen laulukirja; jotkut siinä olevista sävelistä olivat hänelle tuttuja, ja kaikki ne olivat hyviä.

»Olette kovin ystävällinen ja huomaavainen! Jotkut näistä ovat vanhoja mielilaulujani. Setä ilostuu hyvin suuresti. Parhaat kiitokset!»

»Onpa hauskaa, että siinä on sellaisia lauluja, joista pidätte», vastasi Adelstone. »Arvelin teidän kenties pitävän italialaisesta musiikista enemmän kuin englantilaisesta.»

»Tilaisuutta minulla luullakseni on», jatkoi Jasper, »sillä pelkäänpä, että saatte minusta ahkeran vieraan. Seikka on semmoinen, että minulla on hieman asiaa sedällenne. Eräs asiakkaani on kaunotaiteiden suosija. Hän on hyvin varakas mies ja haluaa kovasti, että herra Etheredge, jota hän suuresti ihailee, maalaisi hänelle erikoisaiheisen taulun. Aihe on verrattain vaikea — tarkoitan, että maalaamisen kestäessä on tarpeen antaa joitakuita selityksiä — ja minä olen luvannut, jos herra Etheredge suostuu, antaa ne selitykset.»

Stella nyökkäsi päätään. Hän oli uudelleen tarttunut käsityöhönsä ja istui kumartuneena sen ylitse vähääkään aavistamatta, kuinka ihailevasti molemmat toiset häntä katselivat — mies varovan, kiihkeän kaipaavasti, poika avoimesti, ihastuneen kunnioittavasti.

»Mutta tiedättehän kuinka — olin sanomaisillani itsepäinen — setäni on.
Luuletteko, että hän suostuu maalaamaan?»

»Toivon voivani taivuttaa hänet siihen», arveli Jasper, hymyillen kainosti. »Ehkä hän tekee sen minun tähteni; olemme vanhoja ystävyksiä, kuten tiedätte.»

»Ei, ei», vastasi Adelstone hätäisesti; »mutta mainittu taiteensuosija on vanha ystäväni, ja olen sitoutunut suostuttamaan herra Etheredgen.»

Jasper oli hetkisen vaiti, ja hänen katseensa harhaili ympäri huoneen, etsien kukkia — hänen kukkiaan. Niitä ei näkynyt missään; mutta Stellan rinnassa olivat loordi Trevornen poimimat villit kukat. Tumma varjo lehahti tuokioksi Adelstonen kasvoille, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin; mutta hän malttoi mielensä. Tulisi aika, jolloin Stella pitäisi hänen kukkiaan ja yksin hänen — hän oli sen vannonut!

Frank oli vetäytynyt varjoon, josta hän oli vuorotellen silmäillyt
Stellaa ja Jasperia. Hän hätkähti huomattavasti.

»Toivoakseni tapaamme toisiamme usein», jatkoi Adelstone. »Minä asun pappilassa.»

»Nyt minun on lähdettävä», sanoi Jasper, nousten seisomaan. »Hyvää yötä!» Hän puristi Stellan kättä kumartaen. Sitten hän kääntyi poikaan päin. »Niin», lisäsi hän, pitäen hentoa kättä tiukasti omassaan, »meidän täytyy olla paljon yksissä, teidän ja minun.»

Sitten hän poistui, ja kun hän katosi näkyvistä, pääsi Frankilta helpotuksen huokaus.

Stella katsahti häneen. Hän seisoi yhä vieläkin samassa asennossa kuin
Jasperin puristaessa hänen kättään, katsellen viimemainitun jälkeen.
Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka herätti Stellan huomiota.

»Olen tuntenut hänet niin vähän aikaa», selitti Stella, melkein kuin puolustellen.

»Arvasin sen», puheli poika. »Hän ei ole sinun ystäväsi — sinä et pidä hänestä. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin jos sinä olisit sen sanonut; ja minä olen siitä hyvilläni.» Hänen äänensä värähteli hillitystä kiihtymyksestä, ja katse oli rauhaton, vaivautunut, mikä kummastutti Stellaa.

»Vihaat häntä!» huudahti Stella. »Ethän ole nähnyt häntä enempää kuin muutamia minuutteja! Teetkö oikein saneessasi niin?»

»Luultavasti en», vastasi Frank; »mutta sille en mahda mitään. Minä vihaan häntä. Hänessä on jotakin, mikä herättää minussa pelkoa. Hänen puhuessaan minulla oli tukahduttava tunne. Etkö ymmärrä, mitä tarkoitan?»

Juuri samanlainen tunne oli vallannut hänet itsensäkin joskus, kun Jasperin hiljainen, mairitteleva ääni saapui hänen korviinsa. Mutta hänestä tuntui typerältä vahvistaa pojan päähänpistoa.

»Mutta sehän on lorua! Hän on hyvin ystävällinen ja huomaavainen. Hän on lähettänyt minulle kauniita kukkia — ja tämän laulukirjan.»

Frank otti kirjan ja katseli sitä ynseästi, viskaten sen sitten pöydälle, ikäänkuin häntä olisi haluttanut sinkauttaa se ulos ikkunasta. »Mitä varten hän sen teki?» hän kysäisi.

»Sitä en usko!» kivahti Frank, päätään pudistaen. »Minä — minä toivoisin, ettei hän olisi sitä tuonutkaan! Suo anteeksi! Olenko loukannut sinua?» lisäsi hän katuvasti.

»Et», tyynnytteli Stella häntä, purskahtaen nauramaan. »Et yhtään, sinä poika-hupakko.»

»Olen iloissani siitä, ettet pidä hänestä. En näet tahtoisi vihata ketään, josta sinä pidät.»

»No sitten», sanoi Stella, »koska on synti vihata ketään ja koska minun on autettava sinua olemaan hyvä, on minun parasta pitää herra Adelstonesta».

»Taivas varjelkoon!» pääsi pojalta niin jyrkästi, niin kiihkoisesti, että Stella säpsähti.

»Niin olen», vastasi Frank vakavasti, ja hänen huulensa värähtivät. »Mutta jos mikään voi saada minut paremmaksi, niin oleskelu sinun läheisyydessäsi sen tekee. Ethän ole loukkautunut?»

»En ollenkaan», selitti Stella naurahtaen; »mutta kohta loukkaudun, minkä vuoksi sinun on parasta mennä nukkumaan. Huoneesi on täydessä kunnossa, ja sinä näytät väsyneeltä.» Hän ojensi pojalle kätensä, toivottaen: »Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» kertasi Frank, poistuen huoneesta. »Sano puolestani isälle hyvää yötä!»

XIX.

Puhutaan koiran kiintymyksestä isäntäänsä, hevosen rakkaudesta ratsastajaansa kohtaan. Samanlaista kiintymystä, samanlaista rakkautta tunsi Frank-poika Stellaa kohtaan. Hän oli hyvin erikoislaatuinen, kummallinen poika; pian haihtui surumielinen ilme, joka ensin oli ollut hänen kasvoillaan, ja hän kävi hilpeämmäksi, joskus jopa iloiseksikin; mutta aina hän tuntui jollakin tavoin aristelevan. Hänellä oli, kuten Stella — joka ei tietänyt mitään väärennetystä vekselistä — niitä nimitti, ajattelupuuskansa, jolloin hänellä oli tapana istua pää käsien varassa, tuijottaen avaruuteen.

Mutta näitä puuskia ei sattunut usein, ja tavallisesti hän oli mitä parhaalla poikamaisella tuulella, puhelias ja leikkisä. Hänen tunteensa Stellaa kohtaan olivat harvinaiset. Ne eivät olleet veljen eikä lemmityn rakkautta, ne lähentelivät palvontaa. Hän saattoi istua tuntikausia Stellan vierellä, kuunnellen hänen lauluaan tai katsellen hänen työskentelyään. Missään hän ei tuntenut oloaan niin hyväksi kuin Stellan läheisyydessä ja ilomielin oli hän valmis panemaan syrjään onkivapansa tai kirjansa lähteäkseen Stellan kanssa kävelylle puistoon. Hän ihaili ja rakasti Stellaa samalla tavoin kuin harras uskovainen suojeluspyhimystään. Hänen kiintymyksensä oli niin silmään pistävä, että hänen isänsäkin huomautti siitä.

»Frank seuraa sinua kuin koira, Stella», haasteli herra Etheregde kolmantena iltana pojan tulon jälkeen. »Älä anna hänen kiusata itseäsi! Hänellä on lukunsa ja lisäksi joki ja onkivapa. Lähetä hänet omiin puuhiinsa, jos hän käy sinulle vaivaksi!»

»Frank vaivaksi minulle!» huudahti Stella hilpeästi. »Siihen hän ei suorastaan kykene. Hän on maailman herttaisin ja huomaavaisin poika. Niin, ja minulla olisi kauhean ikävä häntä, jos hän poistuisi edes tunniksi tai pariksi. Ei, hän ei vaivaa minua vähimmässäkään määrin; ja mitä taas tulee kirjoihin ja onkivapaan, niin hän eilispäivänä häpeilemättä tunnusti, ettei hän niistä kummastakaan välittänyt puoltakaan sen vertaa kuin minusta.»

»Se on kummallista», virkkoi vanhus huokaisten; »näytät olevan ainoa ihminen, joka koskaan on voinut häneen vaikuttaa.»

»Minun pitäisi olla hyvin ylpeä sitten», vastasi Stella, »ja kyllä olenkin. Ei kukaan voi olla hänestä pitämättä, hän on vastustamaton. Ja lisäksi hän on niin soma. On noloa sanoa poikaa somaksi, mutta juuri sellainen hän on.»

»Niin», myönsi herra Etheredge jurosti. »Hänellä on naisen kasvot, naisen vennot piirteet.»

»St!» varoitti Stella. »Tuossa hän tuleekin. No, Frank», kysyi hän, kun poika astui vapa kädessä huoneeseen puettuna flanelliseen soutupukuun, »mitä olet puuhannut, olitko onkimassa?»

»En», vastasi poika, katsoen häntä silmiin. »Aioin lähteä, mutta kun sinä sanoit tulevasi kohta ulos, niin jäin odottamaan. Oletko valmis? Ei ole kiirettä — kyllä minä odotan. Kai taaskin vanukas tai munakas tai kanarialinnun ruokkiminen. Toivoisinpa, ettei vanukkaita eikä kanarialintuja olisi olemassakaan.»

»Oletpa sinä malttamaton poika», huudahti Stella, purskahtaen nauruun.
»No, nyt olen valmis.»

»Mennään joelle», ehdotti poika. »Siellä on joku onkimassa; ainakin hän on onkivinaan, mutta tähyilee yhtenään tännepäin, niin että en usko hänen saavan paljoakaan huvia ongestaan.»

Stellan kasvot punehtuivat ja hän vilkaisi setäänsä. »Mennään», hän sanoi. »Arvaan, kuka hän on. Hän on loordi Trevorne.»

»Loordi Trevorne!» huudahti Frank. »Todellako? Olisipa hauska nähdä häntä! Tunnetko hänet, Stella?»

»Olen kuullut niin paljon loordi Trevornesta», jatkoi Frank innostuneena. »Lontoossa tuntee hänet joka mies. Hän on suurenmoinen pomo, eikö olekin?»

»Kylläpä sinä opetat minulle sanoja», sanoi Stella naurahtaen. »Onko hän sellainen ’pomo’, kuten sinä häntä nimitit?»

»On varmasti; hän on mukana joka paikassa. Hän ajaa nelivaljakkoa, hänellä on kaksi Englannin parasta kilpahevosta ja lisäksi pursi. Näetkö, hän on Lontoon pidetyimpiä miehiä. Malta, olen kuullut hänestä vielä jotakin. Ahaa, niin, hän aikoo mennä naimisiin.»

»Yhtä tunnetun ihmisen kanssa kuin hän itsekin on. Lady Lenore
Beauminsterin.»

Hymy haihtui Stellan huulilta ja hänen kasvonsa kalpenivat. Olihan se vain väärä, naurettava huhu; mutta sellaisenaankin se pisti häneen, ei tosin puukon, vaan neulan tavoin.

»Niinkö?» virkkoi hän, soimaten itseään kavaluudesta. Ääneti hän sitten asteli Frankin rinnalla joelle, kun taas poika puolestaan lörpötteli, kertoen kaikki, mitä tiesi loordi Trevornesta. Frankin puheiden mukaan hän oli todellakin erikoinen, jonkunlainen valtias miesten keskuudessa. Ja kuuntelevan Stellan sydän sykki kiitollisuudesta poikaa kohtaan.

Heidän saapuessaan joen äyräälle laski loordi Trevorne, joka oli pitänyt heitä silmällä, vavan kädestään ja tuli heidän luokseen. Stella ojensi kätensä.

»Mitä kuuluu, Stel— neiti Etheredge!» sanoi Leycester, puristaen hänen kättään. Sitten hän katsahti Frankiin.

Frank vilkaisi ’suurenmoisen pomon’ miellyttäviin kasvoihin ja kumarsi kunnioittavasti; mutta Leycester ojensi kätensä ja katsoi hymyillen häntä silmiin.

»Kuinka voitte, herra Etheredge?» kysyi hän lämpimästi, ja tervehdys sai pojan sydämen sykähtämään ja kasvot punehtumaan. »Minusta on hyvin hauska tutustua teihin», jatkoi Leycester avoimeen tapaansa — mikä on paras tapa pojan ihailun voittamiseksi — »perin hauskaa todellakin, sillä onkiminen alkoi ikävystyttää minua lopullisesti. Eikö lähdetä soutelemaan? Luuletteko saavanne serkkunne suostutetuksi lähtemään kanssamme?»

»Lähdethän, Stella!» pyysi Frank, luoden neitoon rukoilevan silmäyksen.
»Mennään!»

Stella hymyili, ja loordi Trevorne auttoi hänet veneeseen. »Osaatte kai soutaa?» kysyi hän Frankilta.

He tarttuivat airoihin, ja kumartuessaan eteenpäin vetäisemään puhui
Leycester hiljaa: »Rakas, oletko ihmetellyt, missä olen ollut?»

»Hän ei voi kuulla», kuiskasi Leycester; »airojen loiske kohisee hänen korvissaan. Oletko vihainen minulle, kun olen ollut poissa?»

»Kävin Lontoossa», selitti Leycester. »Siellä oli selkkausta hevosista; minun oli mentävä sinne. Stella, jokainen tunti tuntui minusta ikuisuudelta! En uskaltanut kirjoittaa; en voinut lähettää sinulle tietoa. Stella, tahdon puhella kanssasi laveasti. Loukkaantuuko serkkusi, jos toimitan hänet pois tieltä. Hän näyttää kiltiltä pojalta.»

Leycester nyökkäsi päätään. »En tietänyt, että herra Etheredgellä on poika — onko se hänen?»

»Frank», alkoi loordi, kääntyen katsomaan taakseen — »ettehän pahastu vaikka puhuttelen teitä niin? Sillä kohdalla, missä olin onkimassa, on hauki liikkeellä; näin sen puoli tuntia sitten. Huvittaisiko teitä koettaa saada se?»

»Se sopii», sanoi Leycester, soutaen veneen maihin. »Onkeni on siellä täydessä kunnossa. Te kai jäätte veneeseen, Stel— neiti Etheredge. Soutelemme hiljalleen, kunnes Frank on saanut kalansa.»

Frank hyppäsi rannalle ja juoksi sille paikalle, johon Leycester oli jättänyt onkensa, ja viimemainittu souti muutamia vetoja vastavirtaan. Sitten hän antoi airojen levätä, kumartui eteenpäin ja tarttui Stellan käteen.

»Eikä näe», väitti Leycester, kumartuen syvempään, kunnes hänen huulensa koskettivat tytön kättä. »Stella, tahdon keskustella kanssasi hyvin vakavasti. Sinun täytyy luvata, ettet vihastu minuun.»

»Onko se niin vakavaa?» kysyi Stella, hiljaisella, kuhertavalla äänellä, jota nainen käyttää puhuessaan rakastamalleen miehelle.

»Sinun on mentävä naimisiin kanssani pian», jatkoi Leycester — »heti paikalla».

»Mutta sinun täytyy vastata: ’Kyllä’. Rakas, minä en voi elää ilman sinua. En voi! En voi! Etkö sääli minua?»

»Mitä minun on sanottava? Mitä voin sanoa?» kuiski Stella hiljaa, silmät alas luotuina ja sydän rajusti sykkien.

»Minä neuvon sinua», vastasi Leycester. »Sinun on vastattava ’Kyllä’, rakas, kaikkeen, mitä sinulta pyydän. Kuulehan, Stella», hän jatkoi, »olen ajatellut sitä, ja minusta tuntuu, ettei odottamisesta voi koitua mitään hyvää sinulle ja minulle. Minä en ole onnellinen, ennenkuin sinä olet oikein omani. Stella, meidän on mentävä avioliittoon heti.»

»Heti», toisti Leycester kiihkeästi. »Stella, voin puhua sinulle vilpittömämmin kuin kenellekään muulle. Rakas, menisin vaikka tuleen säästääkseni sinulta vähäisenkin tuskan tai harmin. Sinulle tulisi tuskaa ja harmia, jos antaisimme rakkautemme tulla tiedoksi. Jos julkaisisimme suhteemme, niin kaikenlaiset ihmiset asettuisivat vastaamme. Luuletko, että setäsi suostuisi aikeisiimme?»

»Ymmärrän mitä tarkoitat», vastasi Stella hiljaa. »Ei, setä ei suostuisi. Mutta se ei ole ainoa pulma. Lady Wyndward — kreivi — ei kukaan teikäläisistä suostuisi.»

»Heidän suostumuksestaan välitän vähän», sanoi Leycester hänelle ominaiseen levolliseen, ylimieliseen tapaan. »Mutta sinun onnestasi ja sielunrauhastasi välitän paljon, ja he voisivat tehdä sinut onnettomaksi. Siksi, Stella, on mielestäni parasta, että jonakin kauniina aamuna menemme kirkkoon hiiskumatta kellekään mitään.»

»Armaani! Eikö se ole parasta? Kun kaikki sitten on ohitse, ja sinä olet omani, ei kukaan virka mitään, sillä sanomisesta ei olisi mitään hyötyä! Stella, niin sen täytyy käydä! Jos odottaisimme, kunnes saisimme kaikkien suostumuksen, saisimme odottaa Metusalemin ikäisiksi.»

»Ja minä olen sinulle hyvä! Hän toivoo vain näkevänsä sinut onnellisena, ja minä teen sinut onnelliseksi, rakas. Stella, luulet kai, että minulla on jo suunnitelma valmiina, mutta minulla ei ole. En tahtonut edes ajatellakaan minkäänlaista suunnitelmaa, ennenkuin olisin saanut sinun suostumuksesi. Nyt olen saanut sen — olen, olenhan?»

»Minä mietin kaiken valmiiksi. Teen jonkun suunnitelman. Me tarvitsemme jonkun auttamaan meitä. Niin, Frank auttaa meitä. Hänestä tuleekin Merkuriuksemme, sanansaattajamme. Ajatteleppa, Stella, emme ole kertaakaan kirjoittaneet toisillemme koko kihloissaolomme aikana! Lontoossa ollessani kaipasin jotakin muistoa sinulta, kirjoitettua riviä, jotakin, mitä sinä olit koskettanut. Nyt sinä kirjoitat, rakas, ja Frank toimii kirjeenkantajana. Suunnittelen kaikki valmiiksi ja lähetän sinulle sanan, jollen tapaa sinua. Frankin ja minun täytyy olla hyviä ystävyksiä. Totisesti poika ihailee sinua, sen näkee hänen silmistään. Eikä se olekaan ihme — kenen hyvänsä, jokaisen, joka tuntee sinut, täytyy ihailla sinua, armaani.»

Aikaisemmin on jo mainittu Leycesterin harvinaisesta viehätysvoimasta, jota oli mahdoton vastustaa, jos hän halusi sitä käyttää. Tänä aamuna hän jännitti kykynsä äärimmilleen. Kuin lumottuna Stella siirtyi unelmien maille. Hän unohti ajan ja paikan ja kaikki kuunnellessaan Leycesteriä, ainakin hetkeksi. Mutta kun vene ajautui virran mukana sille kohdalle, mihin he olivat jättäneet Frankin, muisti hän pojan ja katsahti säpsähtäen rannalle.

»Hän on varmaankin kävellyt äyrästä myöten alaspäin. Ei hänellä ole mitään hätää.» Sitten Leycester vilkaisi alemmaksi joelle, ja hänen silmänsä välähtivät. »Ajattelematon poika!» hän virkkoi. »Hän on mennyt padolle.»

»Älä pelkää», tyynnytti häntä Leycester. »Hänellä ei ole mitään hätää.
Hän seisoo padon päällä olevilla puisilla telineillä.

»Kyllä hän on turvassa. Minä käsken häntä tulemaan sieltä pois. Älä ole huolissasi, rakas! Kasvosi ovat aivan kalpeat.»

Leycester souti maihin, ja he menivät yhdessä padolle, mutta vain muutamia askelia. »On parasta tulla pois sieltä, Frank», huusi Leycester.

»Minulta juuri nykäisi», vastasi Frank innoissaan. »Siellä on suunnaton hauki tai kenties forelli; se tulee heti uudelleen.»

»Kyllä tulen», myöntyi Frank; mutta samassa nappasi kala, hauki tai forelli, syötin, ja päästäen riemuhuudon Frank nykäisi vavallaan.

»Ei; hitto vieköön haavin ja kalan myöskin», kiivaili Leycester.
»Jättäkää kala silleen ja tulkaa alas; serkkunne on peloissaan.»

»Tulen heti», vastasi Frank ja tempaisi onkeaan saadakseen sen irti kalasta, lähtien samalla varovasti rantaa kohti.

Mutta kala oli saanut lujan otteen eikä mielinyt hellittää; se kääntyi keskijoelle päin ja veti siiman Frankin aavistamatta tiukalle. Oli kysymys siitä, pudottaisiko poika vavan vai pitäisikö hän sitä edelleen käsissään. Hän päätti pitää kiinni, ja seuraavalla hetkellä hän horjahti ja putosi veteen. Stella tarttui Leycesterin käsivarteen.

Puhuessaan hän irroitti hellävaroen Stellan käden käsivarrestaan. Sitten hän viskasi takin yltään, juoksi padolle, pysähtyi silmänräpäykseksi arvioimaan välimatkaa ja hyppäsi päistikkaa veteen.

Stella seisoi rannalla saamatta sanaa suustaan ja tarkkaili kädet ristissä hänen ponnistuksiaan.

Loordi Trevorne kohosi vedenpintaan melkein heti. Hän oli mainio uimari eikä ollut hetkeksikään menettänyt malttiaan. Hän näki pojan kultatukkaisen pään pistäytyvän näkyviin muutamien metrien päässä itsestään ja parilla vetäisyllä hän oli siellä ja tarttui Frankiin. Padolta syöksyvän veden pauhu oli hirvittävä, mutta Leycester ui läpi kuohujen, pitäen yhä poikaa otteessaan, ja veti hänet rannalle. Vettä tippuen he jäivät seisomaan, silmäillen toisiaan. Sitten Leycester purskahti nauramaan; mutta Frank ei nauranut.

»Mitä joutavia!» Leycester pudisteli itseään. »Sain hupaisen kylvyn, siinä kaikki.» Sitten hän kääntyi puhumaan Stellalle. »Älä ole peloissasi, Stella; älä ole peloissasi, rakas!»

Sana luiskahti hänen kieleltään, ennenkuin hän huomasikaan, ja hän vilkaisi Frankiin.

»Kyllä tiedän», virkkoi poika hymyillen. »Tiesin sen jo puoli tuntia sitten, senjälkeen kun ensi kerran puhelitte hänelle.»

»Tiesin, että hän rakastaa sinua», jatkoi Frank rauhallisesti. »Hän ei mahda sille mitään. Mitäpä sille voisi kukaan, joka sinut tuntee?»

Leycester laski kätensä pojan käsivarrelle. »Teidän on heti mentävä kotiin», hän käski lempeästi.

»Te olette pelastanut henkeni», toisti Frank. »Loordi Trevorne, en unohda sitä koskaan. Ehkäpä voin kerran korvata sen. Se ei ole todennäköistä; mutta muistakaa kertomusta leijonasta ja hiirestä!»

Tällä välin seisoi Stella hievahtamatta paikallaan, katsellen vuorotellen lemmittyään ja Frankia. Vihdoin hän puhkesi puhumaan: »Oi, Leycester!» hän virkahti, ja siinä olikin kaikki.

Leycester otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. »Frank, sinun on säilytettävä salaisuutemme!» hän pyysi.

»Olisin valmis uhraamaan henkeni teidän kummankin puolesta», vakuutti poika, katsoen häntä silmiin.

He menivät ääneti veneelle, ja Leycester souti heidät toiselle rannalle, kenenkään virkkamatta vieläkään mitään. Kun he nousivat maihin, puhui Frank uudelleen outo väike silmissään.

»Tiedän», hän sanoi, »teidän salaisuutenne. Olisin valmis uhraamaan henkeni teidän puolestanne.»

XX.

»Mikä mainio mies, Stella!» ihasteli Frank heidän rientäessään niittyjen poikki. »Kuinka onnellinen tyttö sinun pitää olla — kuinka onnellinen olet!»

«Kenties olen», myönsi Stella naurahtaen, »mutta nyt kiiruhda, Frank!
Etkö pääse yhtään kovemmin? Juostaanpa kilpaa maantielle!»

»Eipä juostakaan», vastusti poika leikillisesti. »Sinä juokset kuin paras vinttikoira, ja märissä vaatteissani minä häviäisin perinpohjin. Mutta, Stella, ajatteleppa, että hän hyppäsi padon harjalta! Moni mies olisi tyytynyt syöksymään veteen rannalta. Jos hän olisi menetellyt siten, niin hän ei olisi saanut minua pelastetuksi! En tunne ainoatakaan toista miestä, joka olisi sen tehnyt», jatkoi hän hampaiden kalistessa. »Ja kuinka ystävällinen ja hauska hän oli! Stella, mikä onnenlapsi oletkaan! Mutta ei hän sittenkään ole vähääkään liian hyvä sinulle! Ei kukaan ole sinulle liian hyvä!»

»Pelkään, että vilustut pahasti ja joudut vuoteeseen, herraseni, jollet juokse!» varoitti Stella. »Mitähän setä sanoo?»

»Isä ei saa tietää mitään koko tapahtumasta», virkkoi hän. »Älä puhu hänelle siitä. Minä menen sisään takaportista ja muutan pukua. En tahdo hänen tietävän mitään. Se vain pahoittaa hänen mieltään, jo olen tuottanut hänelle paljon huolta ja vaivaa jo muutenkin.»

»En puhu», lupasi Stella. »Mutta tule pois nyt, sillä muuten sairastut, ja sitten hän varmasti saa tietää kaikki.»

Tällä huomautuksella näytti olevan toivottu vaikutus, sillä Frank tarttui hänen käteensä ja läksi juoksemaan. He saapuivat tielle ja olivat juuri kääntymäisillään sitä myöten kotiin päin, kun heidän näkyviinsä ilmestyi Jasperin pitkä, laiha vartalo. Frank ja Stella pysähtyivät, ja neito tunsi pojan puristavan tiukasti kättään. »Stella, tuolla on se mies, Adelstone», kuiskasi Frank. »Pitääkö meidän pysähtyä?»

Jasper ratkaisi kysymyksen nostamalla hattuaan ja astumalla käsi ojossa heitä kohti. »Hyvää huomenta!» hän huudahti, silmäillen pienine, terävine silmineen ensin Stellaa, sitten poikaa ja pannen heti merkille, että viimeksimainitulla oli märät vaatteet. »Mitä on tapahtunut?»

»Ei paljon mitään», vastasi Stella hätäisesti. »Serkkuni putosi veteen.
Nyt riennämme kotiin.»

»Putosi veteen!» kertasi Jasper, kääntyen ympäri ja lähtien kävelemään heidän rinnallaan. »Miten se kävi?»

»Olin padolla onkimassa», selitti Frank, »ja putosin, siinä kaikki». Hänen äänensä ja katse, jonka hän loi Jasperin synkkiin kasvoihin, olivat melkein halveksivia.

»Padon pyörteeseen!» huudahti Adelstone. »Ja pääsitte rantaan! Teidän täytyy olla hyvä uimari, paras Frankini.»

Silloin Stellasta tuntui siltä, että olisi parasta puhua suoraan, ja hän sanoi vakavasti: »Loordi Trevorne oli lähistöllä; hän hyppäsi veteen ja pelasti Frankin.»

»Olipa onni, että hän sattui olemaan lähellänne! Se oli uljaasti tehty!» kehui Jasper, mutta hänen vieno äänensä värähti ivallisesti, mikä ärsytti poikaa.

»Se oli uljas teko!» huomautti poika. »Kenties ette tiedä, mitä patopyörteessä uiminen on, herra Adelstone?»

»En, mutta luulen, että olisin koettanut sitä, jos olisin ollut niin onnellinen, että olisin ollut loordi Trevornen sijassa.»

»Uskon, että olisitte sen tehnyt», sekaantui Stella nopeasti puheeseen.
»Kuka hyvänsä olisi. Tule, Frank. Näkemiin, herra Adelstone!»

Jasper pysähtyi ja katsoi neitoon. Stella näytti hyvin kauniilta, hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat, ja Adelstonen sydän sykki kiihkeästi. »Tulin ulkosalle, toivoin tapaavani teidät», virkkoi hän. »Saanko tulla sisään?»

»Kyllä, tietysti; se on sedästä perin hauskaa. Mutta menkää te pääovesta; me menemme takaportaita, sillä toivomme, ettei setä saisi vihiä tapahtumasta. Se vain kiihdyttäisi häntä. Ettehän te mainitse hänelle mitään?»

Stella, joka yhä piti Frankia kädestä, veti hänet keittiöön ja vaimensi rouva Penfordin pelästyksenhuudahduksen. »Frankille sattui tapaturma, rouva Penford. Niin, hän putosi jokeen. Kerron teille kaikki myöhemmin; mutta nyt hänen on vaihdettava vaatteita heti — heti. Juokse yläkertaan, Frank, ja hautaudu peitteisiin —»

»Hyvä, hyvä», myönteli Frank, mutta poistuessaan hän tarttui Stellaa käsivarteen.

»Älä anna sen miehen viipyä, Stella. Minä — vihaan häntä. Mitä hän tarkoitti pistellessään loordi Trevornea?»

»Sehän on selvää!» huudahti Frank kiukkuisesti. »Piharakit eivät ole erikoisen mieltyneitä leijoniin, mutta —»

Stella ei halunnut kuulla enempää, vaan työnsi huolestuneen kärsimättömästi hänet portaille, mennen sitten taiteilijan työhuoneeseen. Lähestyessään ovea hän kuuli Jasper Adelstonen äänen. Jasper puhui hänen sedälleen, ja äänen sävy tuntui hänestä omituiselta, vastenmieliseltä. Se kuulosti niin lähentelevältä, melkeinpä peitetyn käskevältä, ja se kiusoitti häntä. Stella pysähtyi käsi ovenrivassa ja luuli kuulevansa Adelstonen mainitsevan hänen nimeään. Siitä hän ei ollut varma eikä tahtonut jäädä kuuntelemaan, vaan aukaisi oven ja astui sisään lievä puna poskillaan. Hänen tullessaan huoneeseen Jasper laski kätensä vanhuksen käsivarrelle ikäänkuin huomauttaakseen tälle hänen saapumisestaan. Maalari hätkähti, kääntyi ympäri, katsoi Stellaa tarkkaavasti ja mutisi ilmeisen hämmentyneenä: »Pelkkä tyttö — pelkkä tyttö, Jasper!»

Jasper seisoi hetkisen liikkumatta, silmäillen Stellaa kulmiensa alitse; sitten hän äkkiä virkkoi: »Olin ihailemassa ruusujanne ja rikoin viimeistä käskyä himoamalla niitä.»

»Niinkö? Olkaa hyvä ja ottakaa niistä, mitä haluatte!» kehoitti Stella. »Siellä on niitä siksi paljon, että voimme luovuttaa niitä toisillekin; emmekö voikin, setä?»

Kuten tavallisesti ei maalari nytkään huomannut koko kysymystä, ja äänessään sellainen sävy, ikäänkuin asia olisi ollut mitä luonnollisin, Jasper kysyi: »Ettekö tahdo tulla ulos näyttämään, mitkä saan katkaista? Haluan vain yhden tai pari mukaani Lontooseen tekemään synkät huoneeni iloisemmiksi.»

Jasper mutisi jotakin, seuraten häntä ulos ja ahmien nälkäisen kaipaavasti katseillaan hänen sulavan ihastuttavaa vartaloaan.

»No nyt», esitti Stella, seisoen keskellä käytävää ja heilauttaen kättään. »Minkälaisia tahdotte, valkoisia vaiko punaisia?»

Adelstone katsoi häntä jonkun aikaa äänettömänä. Milloinkaan ei Stella ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta kuin tänä aamuna. Neidon silmät loistivat salaisesta riemusta, kasvot hehkuivat nuoruudentoiveesta, ja se pani Jasperin sydämen sykkimään sekavasta riemun ja tuskan tunteesta — hän tunsi riemua Stellan kauneudesta, jonka hän oli vannonut tulevan omakseen, repivää tuskaa sen johdosta, että toinen — vihattu loordi Trevorne — oli nähnyt sen jo tänä aamuna. Ja hänen seisoessaan ääneti ja neitoa katsellen hiipi hänen sydämeensä katkera epäluulo, että tuo toinen mies oli herättänyt sen riemun, joka hehkui tytön tummista silmistä.

Stella otti veitsen huolettoman välinpitämättömästi. »Valkoinen vaiko punainen?» hän kysäisi.

Stella taittoi punaisen ruusun — tummanpunaisen ruusun — ja teki vähäisen naisellisen liikkeen, vieden sen lähelle kasvojaan. Se oli pieni tytöille ominainen teko, ja Stella teki sen aivan ajattelematta, itsetiedottomasti, mutta se pani veren äkkiä rajun kiihkeästi tulvimaan häntä tarkkailevan miehen sydämeen. »Katsokaapa», huudahti Stella, »kuinka kaunis se on! Puhutaan Firenzen ruusuista, mutta minä otan mieluummin englantilaisen. Firenzen ruusut ovat upeampia, mutta eivät näin kauniita kuin nämä.»

Jasper otti sen virkkamatta mitään. Itse asiassa hänellä oli täysi työ hillitessään itseään. Hän tunsi, että toiminnan aika ei ollut vielä tullut, ja hän kuiskaili itselleen: — Ei vielä! Ei vielä! — Mutta tytön viehättävyys, ruusun kosketus hänen kasvoihinsa oli liian voimakas hänen kylmälle, laskevalle mielelleen.

»Kiitos!» sanoi hän vihdoin, »oikein suuri kiitos! Säilytän sen rakkaana muistina. Panen sen kirjoituspöytäni laatikkoon ja ajattelen teitä.»

»Oh!» huudahti Stella hätäisesti. »Haluatteko kenties useampia? Tehkää hyvin ja ottakaa mitä haluatte!»

»Ei, en tahdo enää. Vaikka saisin kaikki ruusut, mitä ikinä on puhjennut, ei riemuni siitä lisäytyisi. Vain tämä teidän kädestänne saatu ruusu on minulle arvokas.»

Stella liikahti ovea kohti, mutta herra Adelstone ojensi kätensä. »Viipykää hetkinen — vain hetkinen!» hän pyysi ja kosketti kiihtymyksessään neidon käsivartta.

»Tahtoisin puhua teille», vastasi Jasper. »Vain muutamia sanoja. Kuunteletteko minua? Toivon, että kuuntelette. Tiedän, ettei se ole viisasta. Tunnen, että — että mieluummin olisitte kuulematta sanojani ja ettei puheestani koidu kovinkaan runsaasti hyvää, mutta en jaksa hillitä itseäni. On hetkiä, Stella —»

»On hetkiä, jolloin mieheltä menee maltti, jolloin hän heittää järkevyyden tuulen vietäväksi. Nyt on yksi sellainen hetki, Stella — neiti Etheredge; minä tunnen, että minun on pakko puhua, maksoi mitä maksoi. Neiti Etheredge, luulen teidän arvaavan, mitä tahdon sanoa, ja toivon, ettette pidä minua huonompana, vaikka en kykenekään lausumaan sitä ilmi niinkuin pitäisi ja niinkuin sen tahtoisin tehdä. Stella, jos silmäätte ajassa taaksepäin, jos muistelette kaikkea, mitä on tapahtunut senjälkeen kun ensi kerran kohtasimme toisemme, niin ette voi olla oivaltamatta mitä tarkoitan.»

»Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta ajatella sellaista. Vai tarkoitatteko, ettette ole huomannut sitä, vaikka jokainen nainen sen aina niin nopeasti älyää — että minä olen rakastunut teihin? Rakkauteni on joka päivä käynyt voimakkaammaksi — en viihdy muualla kuin teidän läheisyydessänne. Kuvanne seurasi minua Lontooseen, se asettui minun ja työni välille; mutta olen ollut malttavainen — olen vakuuttanut itselleni, etten liiallisella hätiköimisellä saavuta mitään että minun täytyy antaa teille aikaa oppia tuntemaan minut, rakastamaan minua.»

Hän keskeytti puheensa ja kostutti huuliaan, katsoen Stellaa. Miksi ei tyttö virkkanut mitään? Mitä hän ajatteli?

Sillä hetkellä, jos Adelstone olisi vain sen tietänyt, ajatteli Stella oikeata rakastajaansa, nuorta ylimystä, joka ei ollut odottanut ja laskenut, vaan joka oli valanut kiihkeän rakkautensa tulvan tavoin hänen jalkojensa juureen — ottanut hänet syliinsä ja opettanut hänet rakastamaan itseään. Ja kun hän ajatteli Leycesteriä, niin kuinka pieneltä, kuinka halvalta tämä toinen mies hänestä tuntuikaan!

»Olen antanut teille rakkauteni — olen aikonut antaa teille enemmänkin», jatkoi Jasper. »En ole rikas, Stella. Minulla ei ole arvonimeä. Mutta minä saavutan rikkautta ja arvonimen — sen olen ottanut pyrkimyksekseni, eikä ole mitään sellaista, mitä en ole saavuttanut tai en saavuta, jos kerran olen ottanut sen pyrkimyksekseni — ei mitään!» toisti hän ponnekkaasti.

Vieläkään ei Stella sanonut mitään. Kuin käärmeen lumoama lintu hän seisoi paikallaan kuunnellen, vaikka jokainen sana tuotti hänelle tuskaa.

»Olen päättänyt voittaa teidän rakkautenne, Stella. Rakastan teitä niinkuin vain harvat miehet rakastavat sieluineni, sydämineni. Ei ole mitään, mitä en olisi valmis tekemään voittaakseni teidät omakseni, ei mitään tekoa, jota kaihtaisin. Stella, minä rakastan sinua! Mitä on sinulla minulle sanottavaa?»

XXI.

Stella käänsi katseensa vähäksi aikaa Jasperiin, ja hänet valtasi vähäksi aikaa jonkinlainen sääli. Se oli naisellinen tunne, ja se lievensi hänen vastaustaan.

»Minä — olen hyvin pahoillani», virkkoi hän hiljaa. »Minä — minä — en tietänyt —»

»Suokaa anteeksi!» rukoili Jasper käheästi. »Minä — minä olen hyvin onneton. Stella, eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavaa?»

»Ei mitään.» Stella katsoi toisaalle. »Olen hyvin pahoillani. En aavistanut. Mutta se ei olisi voinut tapahtua. Ei milloinkaan.»

»Tarkoitatteko, ettette milloinkaan voi rakastaa minua?» kysyi Jasper. »Älkää sanoko ei milloinkaan’. Tahdon odottaa kärsivällisesti; odotan vuosikausia, jos vain annatte minulle toivoa — jos vain koetatte rakastaa minua vähän.»

»Minä en voi», vastasi Stella hiljaa. »Te ette ymmärrä. On mahdotonta opettaa itseään rakastamaan — on mahdotonta koettaa. Sitäpaitsi ette tiedä mitä pyydätte. Te ette sitä käsitä!»

»Enkö?» virkahti Jasper, ja hänen ohuet huulensa kaartuivat katkeran ivalliseen hymyyn. »En käsitä. On joku toinen. Enkö ole oikeassa?»

»Rakkauteni antaa minulle oikeuden kysyä. Mutta minun ei tarvitse kysyä, ja teidän on tarpeetonta vastata. Jos te olettekin ollut sokea, en minä ole ollut. Minun silmäni ovat olleet auki, ja minä olen nähnyt, ja sanon teille suoraan, että toiveenne ei voi täyttyä. Sanon: ei voi — ei saa täyttyä», lisäsi hän hampaittensa välitse.

Jasper seisoi käytävällä, niin ettei Stella päässyt hänen ohitseen. »Viipykää hetkinen!» hän kehoitti. »En pyydä teitä ajattelemaan tarkemmin vastaustanne. En pyydä teitä suomaan minulle anteeksi. Kun vain ajattelette, kuinka kärsin, niin annatte anteeksi. Olen menetellyt väärin, järjettömästi, raa’asti; mutta se on aiheutunut voimakkaasta rakkaudestani; minua ei pidä kovin paljoa moittia. Tahdotteko sanoa, että annatte minulle anteeksi ja että pysymme ystävinä? Jos — jos», hän jatkoi nopeasti, ennenkuin Stella ehti virkkaa mitään, »jos annatte kaiken olla ikäänkuin ei tätä olisi tapahtunut, jos unohdatte kaikki, mitä olen sanonut, niin lupaan, etten lonkkaa teitä uudelleen. Älkää vaatiko meitä eroamaan, älkää lähettäkö minua luotanne, niin etten koskaan enää teitä näkisi. Olen setänne vanha ystävä; en tahtoisi menettää hänen ystävyyttään; luulen voivani sanoa, että hän kaipaisi minun ystävyyttäni. Olkaamme ystäviä, neiti Etheredge!»

»Kiitos, kiitos!» sanoi Jasper nöyrän lauhkeasti. »Olen hyvin kiitollinen ystävyydestänne, neiti Stella. Pidän ruusun muistona lempeydestänne.» Hän aikoi kiinnittää ruusun takkiinsa, mutta Stella ojensi säpsähtäen kätensä.

»Ei! Antakaa se minulle takaisin, olkaa hyvä!» vaati tyttö. »Te ette saa pitää sitä. Minä — minä en ajatellut antaessani sen teille! Antakaa se takaisin, pyydän.»

»Antakaa se minulle!» hän toisti. »Minun täytyy saada se — minä tahdon sen!»

»Se on minun», intti Jasper kiivaan punan levitessä hänen kasvoilleen ja kurotti ruusua kauemmaksi tytöstä. »Te annoitte sen minulle; minä en voi antaa sitä takaisin.»

Tuskin olivat sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun ruusu lennähti hänen kädestään ja Frank seisoi kalpeana ja läähättävänä heidän välillään.

»Kuinka uskallatte!» hän huohotti kiihtyneenä, puristaen kätensä nyrkkiin ja katsoen Jasperin kalpeita kasvoja hurjasti kiiluvin silmin. »Kuinka uskallatte!» Rajusti huudahtaen poika polki kukkaa ja hieroi sitä kantapäällään.

Tämä ylimielisen halveksiva teko kannusti Jasperin itsetuntoa. Päästäen hillityn kirouksen hän tarttui pojan olkapäähän. Frank kääntyi käsi koholla häneen päin. Mutta silloin muuttuivat Jasperin kasvojen ilmeet äkkiä kuin salamaniskusta, ja väkinäinen hymy levisi hänen huulilleen. Hän tarttui pojan käteen ja piti sitä kiinni. »Rakas Frankini», hän murahti, »mikä on hätänä?»

Muutos oli niin äkillinen, niin odottamaton, että Stella, joka oli tarttunut pojan toiseen käteen, seisoi kuin puusta pudonneena.

Jasper naurahti pehmeästi. »Ah, nyt ymmärrän!» hän virkkoi nyökäyttäen
päätään. »Ymmärrän. Piditte meitä silmällä — ikkunasta kenties, niinkö?
Ja kuten niin monet muut syrjästäkatsojat luulitte pilaa todeksi!
Hillitön poika!»

Frank katsahti Jasperin kalpeihin, hymyileviin kasvoihin ja sitten
Stellaan, jonka pää oli painuksissa. »Onko se totta?» hän kysyi
Stellalta muitta mutkitta.

»Jopa jotakin!» kummeksi Jasper moittivasti. »Eikö tuo ole hieman karkeaa? Mutta minun on annettava sinulle anteeksi. Ja se onkin minulle helppoa, rakas Frankini, kun muistan, että äkillinen hyökkäys johtui halusta puolustaa neiti Stellaa! Mutta nyt olette minulle ruusun velkaa. Menkää katkaisemaan se minulle, ja sitten olemme ystäviä — hyviä ystäviä, eikö niin?»

Frank väistyi syrjään hänen otteestaan ja jäi seisomaan silmäillen häntä epäluuloisesti.

»Ettekö tahdo?» kysyi Jasper. »Ettekö vieläkään ole varma siitä, ettei kaikki sittenkin ollut vakavaa totta? No sitten otan ruusun itse. Saanko?»

Stella nyökäytti päätään, ja Jasper meni erään pensaan luokse, katkaisi huolellisesti punaisen ruusun ja kiinnitti sen takkiinsa. Sitten hän leikkasi vielä toisen ja ojensi sen hymyillen Stellalle.

»Kelpaako tämä sen sijasta, jonka poika tyhmyydessään tuhosi?» hän sanoi nauraen.

Stella olisi mielellään antanut kieltävän vastauksen, mutta Frank tarkkasi häntä. Hän otti kukan vastahakoisesti vastaan. Jasperin silmät välähtivät voitonriemuisesti; sitten hän laski kätensä Frankin olalle.

»Rakas Frankini», hän puhui lempeästi, »teidän täytyy hillitä äkkipikaista luontoanne. Muuten voitte jonakin päivänä tehdä jonkun rikoksen ja joudutte vankilaan saatuanne, kuten sanotaan, kuusi kuukautta kuritushuonetta, ikäänkuin olisitte tavallinen varas — tai väärentäjä!» Kun pilkkasanat luiskahtivat ohuilta, hymyileviltä huulilta, hätkähti Frank ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi. »Ja nyt olette pahoillanne», jatkoi Jasper, katsoen häntä silmiin. »Tehän laskitte äsken vain leikkiä, niinhän? No, poika-kulta, teillä on sydän kädessä! Mutta jos todella haluatte pyytää minulta anteeksi, niin voitte sen tehdä.»

»Suokaa — anteeksi», änkytti poika, kääntäen kalpeat kasvonsa häntä kohti. Sitten Frank pyörähti ympäri ja lähti hitain askelin ja pää painuksissa rakennukseen päin.

Jasper katseli hänen jälkeensä, silmissään raudankova, julma väike, ja naurahti hiljaa. »Poika-kulta!» hän mutisi. »Olen niin kovin mieltynyt häneen, ja tämä vain syventää mieltymystäni! Hän teki sen teidän tähtenne. Ettehän te uskonut, että aikomukseni oli pitää ruusu? Ei; olisin antanut sen teille! Mutta tämän saan säilyttää — sen tahdon! — muistiksi lupauksestanne, että voimme edelleen olla ystävyksiä!»

XXII.

Astellessaan kukkulanrinnettä ylöspäin kartanolle oli loordi Trevorne kuin tulessa, vaikkakin hän oli läpimärkä. Hänen rinnassaan liekehti rakkaus. Hän vannoi yhä mielessään, että hänen Stellansa vertaista naista ei ollut koko maailmassa, ja samalla hän vannoi, että hän ei enää kauempaa odottaisi sitä autuasta onnea, joka oli hänen ulottuvissaan. Hän hymyili vakavasti kuvitellessaan isänsä suuttumusta, äitinsä pelästymistä ja epätoivoa ja Lilianin tuskaa; mutta se oli hymyä sittenkin, vaikkakin vakavaa. — He kyllä sopeutuvat siihen, kun se kerran on tapahtunut. Ja jollei oteta huomioon sitä, ettei hänellä ole arvonimeä eikä varoja — joita kumpaakaan ohimennen sanoen ei tarvitakaan — on hän niin viehättävä miniä kuin kukaan äiti tai isä voi toivoa. Niin; minä teen sen.

— Nykyaikana ei ole Gretna Greeniä — hän mietti murheissaan. — Toivoisinpa, että olisi! Ratsastus rajalle, armaani koko ajan rakkauden huumaamana ja peloissaan painautuessa rintaani vasten — se olisi jotakin! En hevin voi antaa kuuluttaa itseäni missään syrjäisessä paikassa, sillä on harvoja syrjäisiä paikkoja, joissa ei ole kuultu puhuttavan meistä Wyndwardeista. Kautta Jupiterin — hän äännähti hieman hätkähtäen — mutta voinhan pyytää eri vapautuksen. Sen olin unohtamaisillani! Sellaista se on, kun ei ole tottunut solmiamaan avioliittoja. Eri vapautus! — Kartanoon saapuessaan hän oli vaipunut syviin aatoksiin.

Seurue oli jo supistunut vähiin; mutta lady Lenore ja loordi Grayford olivat vielä jäljellä. Lady Lenore oli kerran, pari selittänyt, että hänen täytyi lähteä, mutta lady Wyndward oli hartaasti pyytänyt häntä jäämään.

»Älä lähde, Lenore», oli kreivitär sanonut lempeän käskevästi. »Sinä tiedät — sinun täytyy tietää, että panemme toivomme sinuun.»

Lady Wyndward ei ollut ilmaissut, missä mielessä he panivat toivonsa häneen, mutta Lenore oli sen arvannut.

Loordi Grayford taas ei ollut poistunut, koska Leycester oli edelleen kotosalla.

Kuin keskinäisestä sopimuksesta tiesivät kaikki, että Leycesterillä oli täydellinen toimintavapaus, että hän sai tulla ja mennä mielensä mukaan ja ettei hänen tekojaan voitu edeltäpäin laskea. He olivat yhtä hämmästyneitä kuin kiitollisia, jos hän liittyi heihin, kun mentiin ajelulle tai kävelyretkelle, eivätkä vähääkään kummastelleet, jos hän katosi ilmoittamatta kellekään mitään aikeistaan. Lady Wyndward kesti sen kaiken hyvin kärsivällisesti; hän tiesi lady Longforthin puhuneen totta sanoessaan, että oli hyödytöntä koettaa ohjata Leycesteriä; mutta hän kuiskasi vanhalle kreivittärelle muutamia sanoja:

»Tietysti on, hyvä Ethel», vastasi vanha rouva, »on aina, kun hän vain on kysymyksessä. Hänellä on joku kepponen mielessään, siitä olen yhtä varma kuin sinäkin. Mutta mitäpä siitä; se järjestyy kyllä aikanaan.»

»Kyllä, niin luulen; ja Lenore on yhtä mieltä kanssani, sillä muuten hän ei olisi enää täällä.»

»Kerrassaan hyvin!» myönsi lady Longforth. »Se tuntuu rohkaisevalta. Olen varma siitä, ettei hän olisi jäänyt, jollei hänellä olisi ollut syytä siihen. Niin, Ethel, kyllä kaikki käy hyvin; Leycester menee avioliittoon Lenoren kanssa tai pikemminkin Lenore Leycesterin kanssa, ja he asettuvat paikoilleen, ja — enpä muista, oletko pyytänyt minua esikoisen kummiksi?»

Lady Wyndward koetti pysyä rohkeana ja luottavana, mutta häntä pelotti. Häntä hämmästytti se seikka, että Lenore ei poistunut. Hänellä ei ollut aavistustakaan ylpeän kaunottaren ja Jasper Adelstonen välisestä kohtauksesta.

Entä Lenore! Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tuskin kykeni itsekään käsittämään sitä. Istuessaan iltaisin peilinsä edessä hän kyseli itseltään, mitä se merkitsi. Oliko tosiaan totta, että hän rakasti loordi Trevornea? Niin, hänen oli pakko myöntää rakastavansa Leycesteriä niin intohimoisesti, että se oli pikemmin tuskallista kuin riemuisaa. Hän ei ollut tietänyt, kuinka voimakas hänen tunteensa oli, ennenkuin silloin, kun hän oli piilossa puiden takana joen rannalla ja kuuli Leycesterin kuiskivan lemmensanoja toiselle naiselle.

Ja minkälaiselle naiselle! Tuntemattomalle, köyhän taiteilijan veljentyttärelle! Usein öisin, kun koko suuri kartano lepäsi hiljaisena, virui hän vuoteellaan, heittelehtien sinne tänne ja tuntien polttavaa kaipausta ja sietämätöntä häpeää muistellessaan sitä hetkeä, jolloin Jasper Adelstone oli hänet yllättänyt ja pakottanut liittolaisekseen. Hän, tunnettu kaunotar, rakastuneena mieheen, joka oli antanut sydämensä toiselle, ja vehkeilevän, halpasyntyisen asianajajan liittolaisena ja välikappaleena. Se oli sietämätöntä; mutta se oli totta, ja silloinkin, kun hän tunsi häpeänsä kipeimmin, myönsi hän samalla, että hän olisi valmis tekemään uudelleen kaikki, liittoutumaan vieläkin kehnomman olennon kuin Jasper Adelstonen kanssa saavuttaakseen tarkoituksensa.

Leycesteriä kohtaan hän käyttäytyi kerrassaan mallikelpoisesti. Hän ei tahtonut hälyttää nuorta miestä. Hän tiesi, että jos hän vain viittaisikaan tunteisiinsa, olisi Leycester heti varuillaan, ja hän hillitsi itseään ankarasti. Hän petti Leycesterin perinpohjin.

— Lenoreko rakastunut minuun! — tuumi loordi Trevorne useammin kuin kerran. — Sellainen ajatus on naurettava! Mikähän on pannut moisia haaveita äidin päähän?

Kohdatessaan toisensa he käyttäytyivät vapaasti ja avoimesti, ja Leycester keskusteli ja laski huolettomasti leikkiä Lenoren kanssa uneksimattakaan, että toinen väijyi häntä kuin kissa hiirtä ja ettei hänen ainoakaan sanansa eikä tekonsa jäänyt Lenorelta huomaamatta. Vaistomaisesti Lenore aavisti, missä hän vietti ne ajat, jolloin hän oli poissa kartanosta, ja kuvitteli mielessään, kuinka hän oli sen tytön seurassa, joka oli ryöstänyt hänen rakastamansa miehen. Ja samalla kun mustasukkaisuus lisääntyi, kasvoi myöskin rakkaus, joka sen oli herättänyt. Joka päivä hän tajusi yhä paremmin, että hänen sydämensä oli Leycesterillä ja että koko hänen vastainen onnensa oli riippuvainen Leycesteristä.

— Niin, minä rakastan häntä, — päätteli hän itsekseen, — kaikki keskittyy siihen. Minä rakastan häntä.

Ja Leycester vain naurahteli äitinsä »huvittavalle erehdykselle» eikä
epäillyt mitään. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät Stellan ympärillä.
Kun hän nyt tuli lähelle pengermää, seisoi Lenore siellä lady
Longforthin ja loordi Grayfordin seurassa katsellen häntä.

»Kas tuolla on Leycester», huudahti loordi Grayford. »Hän lähti täältä onkivapa kädessään, mutta sen on nähtävästi kala nielaissut; joka tapauksessa ei sitä hänellä enää ole. Haloo, vanhapoika, missä olet ollut? Tule tänne ylös!»

Leycester juoksi portaita myöten Lenoren viereen. He näkivät toisensa sinä aamuna ensimmäistä kertaa, ja Lenore ojensi hymyillen hänelle kätensä. Hän tarttui siihen. Se oli lämmin ja pehmoinen; hänen kätensä taas oli vielä kylmä kylvyn jälkeen. Lenoren silmät menivät levälleen.

»Kätenne on aivan kylmä», huomautti hän, koskettaen sitten Leycesterin takin lievettä. »Ja olette märkä. Missä olette ollut?»

»Niin», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Eräs nuori ystäväni putosi jokeen, ja minä menin hänen seurakseen, vain seuran vuoksi.»

»Ymmärrän», sanoi Lenore hymyillen, »hyppäsitte veteen häntä pelastamaan».

Leycester sivalsi sammalkappaleen irti kiviseltä kaiteelta ja empi hetkisen. »Hänen nimensä on Frank», vastasi hän sitten, »Frank Etheredge».

»Niin minäkin», virkkoi Leycester, kääntyen poispäin. »Menen muuttamaan vaatteita», lisäsi hän sitten.

»Sehän on juuri sen sievän, tummasilmäisen tytön nimi, joka oli tuonnottain täällä päivällisillä.»

»Niin», myönsi Lenore välinpitämättömästi, sillä lady Longforth silmäili häntä. Vanha rouva oli varma siitä, että välinpitämättömyys oli teeskentelyä.

»Jos Leycester ei pidä varaansa, niin ne tummat silmät käyvät hänelle vaarallisiksi. Tytöt ovat yleensä kiitollisia niille miehille, jotka pelastavat heidän veljensä joutumasta märkään hautaan.»

»Epäilemättä on tyttö hyvin kiitollinen. Miksi hän ei olisi. Arveletteko, että loordi Trevorne on vaarassa? Minä en sitä luule.» Sen sanottuaan hän lähti astelemaan pois.

»Hän on ihmeellinen tyttö, Charles», sanoi kreivitär loordi
Grayfordille syvän ihailevasti.

»En, herra Sopimaton. Olen tietänyt sen pitkin matkaa; mutta hän saa minut joka päivä uudestaan ihmettelemään. Kuinka suuren maineen hän olisikaan saavuttanut näyttämöllä! Mutta hän on paremmin paikallaan lady Wyndwardina.»

Loordi Grayford pudisti päätään ja vihelsi hiljaa. »Se sana on vähän ennenaikainen, eikö olekin?» hän kysyi. »Leycester ei näytä kovinkaan kiihkeältä siihen suuntaan, vai näyttääkö?»

»Mitäpä se merkitsee, miltä Leycester näyttää?» vastasi kreivitär. »Se riippuu hänestä — Lenoresta. Olet hauska poika, Charles, mutta et ole älykäs. Jollet olisi niin sanomattoman typerä, niin menisit huolehtimaan siitä, että Leycester vaihtaa vaatteita. Olenpa varma, että hän istuu tai vetelehtii jossakin märkä puku yhä yllään.»

»Sokeaan hevoseen tepsii nyökkäys yhtä hyvin kuin viittauskin», virkkoi loordi Grayford nauraen. »Minä menen ja teen kuten minua on käsketty. Todennäköisesti hän ajaa minut tieheni ja kehoittaa minua huolehtimaan omista asioistani.»

Loordi Grayford tapasi Leycesterin kamaripalvelijan käsissä, joka ripeästi puki hänen ylleen märän flanellipuvun asemesta moitteettoman aamupuvun. Kamaripalvelijalla ei nähtävästi ollut kovinkaan hupaisa hetki. Loordi Grayford istahti tarkkailemaan huvitettua toimitusta.

»Mikä sinun on, Ley?» kysyi hän sitten kun mies oli hetkeksi poistunut huoneesta. »Sinähän toimitat tuon miesparan hullujenhuoneeseen.»

»Hän on niin kirotun hidas», vastasi Leycester, harjaten tukkaansa, jonka kamaripalvelija oli jo järjestänyt, ja kiskoen kaulaliinaa. »En voi menettää hetkeäkään.»

»Oikeastaan haluaisin kertoa sinulle, Charlie», hän sanoi, »mutta en voi. Minun on parasta pitää se omana tietonani.»

»Olen siitä iloinen», letkautti loordi Grayford, »olen varma, että se on jotain hullua, ja jos kertoisit siitä minulle, haluaisit minut mukaan.»

»Juuri niin», sanoi Leycester naurahtaen, »sinun täytyy olla siinä apuna.»

»Ei, ei, Charlie», hän pyyteli. »Tunnen tuon fraasin niin hyvin; sinun oli aina tapana käyttää sitä, kun oli tehtävä jokin erikoisen ilkeä temppu ennen vanhaan. Suoraan sanoen, olen nyt tehnyt parannuksen enkä enää suostu auttamaan sinua missään hullutuksissa.»

»Tämä ei ole hullutusta», sanoi Leycester; »— Oi, mene ulos vähäksi aikaa, Oliver, en tarvitse sinua; — tämä ei ole hullutusta, Charlie; tämä on järkevintä, mitä olen tehnyt elämäni aikana.»

»Lopeta tuo ja kuuntele minua — en voi menettää hetkeäkään. Haluan, että teet minulle erään hienotunteisuutta vaativan palveluksen.»

»No mutta. Eikö joku palvelija-armeijasta, jotka ahmivat maata kuin heinäsirkat, voisi sitä tehdä?»

»Ei kukaan, vain sinä kelpaat. Haluan tämän kirjeen perille heti. Enkä halua kenenkään meitä kahta lukuunottamatta tietävän siitä mitään; en myöskään halua sitä kannettavan ympäriinsä jonkun palvelijan taskussa tunnin parin ajan.»

»Kuulehan, Ley, eikö tuo ole liian paksua?» hän vastusteli. »Tietysti se on jollekin kauniimman sukupuolen edustajalle!»

»Olet väärässä», hän sanoi naurahtaen. »Missähän on Bradshaw-aikataulukirjanen, Oliver!» tiedusti Leycester ovea avatessaan. »Tuo tänne kirjoituspaperia ja käske sitten laittaa vaunut valmiiksi viemään minut asemalle.»

Oliver toi kirjoitustarpeet ja poistui, ja Leycester istahti alas vähäksi aikaa kirjoittamaan kirjelappuaan.

»Et, en halua menettää sinua näkyvistäni, veikkoseni», vastasi
Leycester. »Istu vain paikallasi.»

»Voinko auttaa sinua? Olen varsin taitava sepittämään rakkauskirjeitä, varsinkin muiden ihmisten.»

Oheisena on kirjelappu Stellalle. Antaisitko sen hänelle, kun hän on yksin, ja omakätisesti! Hän kertoo sinulle, että olen pyytänyt häntä tulemaan kanssasi yhdentoista junalla huomenna. Toisitko hänet Bruton Streetille n:oon 24? Kohtaan teidät siellä aseman sijasta. Kuten näet, esitän kaiken yksinkertaisesti, ja olen vakuuttunut siitä, että autat meitä. Tiedät salaisuutemme ja olet puolellamme, eikö niin? Tietysti tulet ilman matkatavaroita ja ilman, että kukaan saa selville aikomuksiasi.

Tämä kaikki sujui hyvin. Oli varsin helppoa kirjoittaa pojalle, koska hän, Leycester, tiesi, että jos hän olisi pyytänyt Frankia kävelemään tulen läpi, niin tämä olisi sen tehnyt. Mutta Stella?

Terävä epäilyksen pistos vaivasi Leycesteriä, kun hän otti toisen arkin. Entäpä jos Stella ei tulisikaan! Hän nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin, otsa kurtussa ja tuttu päättävä ilme kasvoillaan.

»Olet väärällä jäljellä tällä kertaa, aivan väärällä.» Sen sanottuaan Leycester kävi jälleen istumaan ja syventyi kirjoittamaan. Samoin kuin edellinenkin oli tämä kirje varsin lyhyt.

Älä säikähdä, kun luet tämän, äläkä epäröi. Ajattele lukiessasi, että onnemme riippuu päätöksestäsi. Pyydän sinua tulemaan Frankin keralla kello yhdentoista junassa Lontooseen, jonne minä lähden nyt. Ottakaa ajuri ja ajakaa Bruton Streetille n:oon 24, jossa minä odotan teitä. Arvaat, mitä sitten tapahtuu, rakas. Huomenna me lähdemme pitkälle elämäntaipaleelle käsi kädessä, miehenä ja vaimona. Kynä vapisee kädessäni kirjoittaessani näitä sanoja. Tulethan, Stella? Ajattele! Tiedän, miltä sinusta tuntuu — tiedän, ikäänkuin olisin vierelläsi, kuinka vapiset ja epäröit ja pelkäät tätä askelta. Mutta sinun täytyy astua se, rakkain! Kun kerran olemme naimisissa, järjestyy kaikki hyvin ja iloisesti. En voi enää odottaa, ja miksi minun pitäisi odottaa? Olen kirjoittanut Frankille ja pyytänyt häntä huolehtimaan sinusta. Jättäydy hänen hoivaansa ja anna epäilysi ja pelkosi haihtua. Muistele vain minua ja, saanko sanoa, sinun rakkauttasi.

Hän sulki Stellan kirjeen pieneen kuoreen ja sen sekä Frankille menevän laajempaan, jonka hän osoitti Frankille.

XXIII.

»Kas tässä!» sanoi Leycester, pidellen kirjettä tasapainossa sormellaan ja hymyillen innokkaaseen, maltittomaan tapaansa. »Tässä on kirje, Charlie! Lue sen osoite!»

»Pojalle, jonka vedit joesta», virkahti hän. »Mitä tämä merkitsee?
Toivoisin, että jättäisit koko puuhan, Ley.»

»Viimeisen kerran pyydän sinulta palvelusta. Sinä et saa sitä evätä, Charlie. Pyydän sinua antamaan tämän pojalle. Löydät hänet Etheredgen asunnosta. Et voi erehtyä hänestä; hän on vaaleaverinen, hienonnäköinen, keltatukkainen, sinisilmäinen.»

Loordi Grayford empi, katsoen ystäväänsä vakava ilme silmissään ja heikko puna poskillaan. »Ley», hän lausui hiljaa, »hän on liian hyvä, aivan liian hyvä.»

»Jos sen sanoisi joku toinen mies, Charlie», virkkoi Leycester, katsoen häntä suoraan silmiin, »niin antaisin kirpeän vastauksen. Sanon sinulle, että ymmärrät minua väärin — ja tuomitset minua väärin.»

»Aion tehdä sen, mitä ei yksikään ihminen maailmassa kykene estämään minua tekemästä», vakuutti Leycester rauhallisesti, mutta hänen silmistään hehkui rajun tuli. »Et sinäkään, Charlie.»

»Anna kirje tänne», pyysi loordi Grayford tyynesti. »Tiedän ainakin sen, milloin sanoista ei ole apua. Onko mitään muuta asiaa? Tilaanko pakkopaidan? Tämä, Ley, on kaikkein hulluinta, mitä ikinä olet tehnyt!»

»Se on kaikkein viisainta ja järkevintä», vastasi Leycester. »Ei; mitään muuta ei ole, Charlie. Saatan sähköttää sinulle huomenna ja pyytää sinua tulemaan. Jos teen sen, niin tulethan?»

Leycester ja loordi Grayford menivät käytävään ja portaita myöten alakertaan. Seurustelusalin oviverhojen takaa kuului naurua ja soiton säveliä.

»Mitä sanon heille?» kysyi loordi Grayford nyökäyttäen päätään salia kohti.

»Kerro heille», kehoitti Leycester hymyillen yrmeästi, »että olen mennyt kaupunkiin asioissa.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi välähtänyt hänen mieleensä, ja vilkaisi kelloonsa. »Hetkinen!» hän kuiskasi ja juoksi keveästi portaita ylös Lilianin huoneeseen. Kamarineito tuli ovessa häntä vastaan.

Leycester empi vähän, mutta viittasi sitten häntä avaamaan oven ja astui sisään. Lady Lilian lepäsi sohvallani silmät ummessa, tuskainen hymy huulillaan. Leycester seisoi hetkisen katsellen häntä, kumartui sitten ja painoi keveän suukon hänen suulleen. »Näkemiin, Lil», hän kuiskasi. »Ainakin sinä ymmärrät.»

Sen jälkeen hän juoksi takaisin alas, vetäen hansikkaita käsiinsä, ja oli jo nostanut toisen jalkansa vaunun astuimelle, kun lady Wyndward tuli eteissaliin. »Leycester». kysyi hän, »minne olet menossa?»

Se oli hänen lausumakseen harvinainen kysymys, sillä hän harvoin tiedusteli poikansa aikomuksia tai hänen tekojensa syitä, ja Leycester epäröi.

Kreivitär katsahti ensiksi hänen punehtuneihin kasvoihinsa ja hehkuviin silmiinsä, sitten loordi Grayfordiin, joka hajamielisen näköisenä kilisytteli rahoja taskussaan ja vihelteli hiljaa.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän, ja hänen silmänsä saivat tavallisuudesta poikkeavan huolestuneen ja epäilevän ilmeen.

»Ei mitään sellaista, mistä sinun tarvitsisi olla huolissasi, äiti», vältteli Leycester. »Tulen pian takaisin.» Sen sanottuaan hän kumartui suutelemaan äitiään.

»Et tiedä, mitä pyydät», kivahti Leycester, vetäen kätensä irti.
»Hyvästi!» toivotti hän sitten hellästi ja juoksi vaunuihin.

— On tulossa hirveä myrsky, — mutisi loordi Grayford itsekseen astellessaan portaita alas noudettuaan ensin hattunsa ja keppinsä. — Hänen omaisensa joutuvat kuohuksiin, ja minä saan tietysti kantaa osan moitteista. Mutta siitä vähät! Leyn puolesta minua vain arveluttaa. Koituukohan tästä hyvää?

Näitä kysymyksiä hän mietti alla päin ja avuttomana astellessaan portaita alas. Äkkiä hän havaitsi, että lady Lenore seisoi eteissalissa, silmäillen häntä. Hän oli ikkunasta nähnyt Leycesterin lähdön; hän tiesi, että matkan määrä oli Lontoo ja että loordi Grayford oli ollut kahden kesken Leycesterin kanssa, ja nyt hänen tarvitsi vain vilkaista loordi Grayfordin alakuloisiin kasvoihin arvatakseen, että jotakin oli tapahtunut. Mutta hänen hymyilevät kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, kun hän katsoi loordi Grayfordia liehutellen keveästi japanilaista viuhkaansa. Hänet huomatessaan loordi hätkähti. — Lempo soikoon, — hän mutisi, — jos asianlaita on niin kuin luulen, niin mitä hän tekee? — Vaistomaisesti peläten häntä melkein halutti kääntyä ympäri ja palata yläkertaan, mutta Lenore oli liian nopsa.

»Olemme etsineet teitä, loordi Grayford», hän sanoi veltosti. »Joku reipas ihminen on ehdottanut, että pelattaisiin tennistä. Haluaisimme teidät mukaan.»

Loordi Grayford näytti joutuneen ymmälle. Kirje poltti hänen taskussaan, ja hän tiesi, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi, ennenkuin olisi päässyt siitä eroon. »Olen hirveän pahoillani», hän valitti, »mutta olen menossa postitoimistoon viemään kirjettä».

»Posti lähtee vasta kello seitsemän», väitti lady Lenore, vilkaisten veitikkamaisesti kelloon. »Eikö teidän sovi mennä pelin jälkeen?»

»Vasta kello seitsemän!» huudahti loordi, teeskennellen huolestunutta.
»Sitten on parasta sähköttää.»

»Tuon teille kaavakkeen», tarjosi lady Lenore herttaisesti apuaan; »ja sitten voitte lähettää jonkun palvelijan sitä viemään».

»E—ei», änkytti loordi Grayford. »Ei, älkää vaivautuko Se ei käy päinsä. Muuten ei sillä olekaan niin väliä.»

Silloin lady Lenore arvasi, että Leycester oli antanut hänelle jonkun asian toimitettavaksi, ja silmäili häntä tarkasti. Kömpelömpää ihmistä pettämään kuin loordi Grayford saattaa tuskin kuvitella. Hänestä tuntui, ikäänkuin häntä tarkastavat lempeät, hymyilevät silmät näkisivät hänen taskuunsa, ja hän puristi kädellään kirjettä. Lady Lenore pani heti merkille hänen sormiensa liikahduksen.

— Se on kirje ja se on tytölle, — hän ajatteli, ja mustasukkaisuuden puuska värähdytti hänen olemustaan, mutta hän katseli edelleen loordi Grayfordia veltosti hymyillen. »No niin, tuletteko?» virkkoi hän ääneen.

»Tietysti», myöntyi loordi hilpeästi, mikä kuitenkin oli ilmeisen teeskenneltyä.

Lady Lenore otti hellehatun ja pani sen päähänsä sekä osoitti eteissalissa olevia mailoja. Hän ei tahtonut päästää loordi Grayfordia hetkeksikään näkyvistään. »Toiset odottavat», hän huomautti.

Loordi Grayford seurasi häntä kentälle. Siellä odotti seurue maltittomasti, leikkien palloilla. Loordi Grayford katsahti avuttomana ympärilleen; mutta ajatusaikaa hän ei saanut.

»Pelaammeko yhtä puolta?» ehdotti Lenore. »Tunnemme toistemme pelitavan niin hyvin.»

Peli alkoi. Pelaajat olivat taitavia ja tasaväkisiä, ja loordi
Grayford, jonka mielipelit olivat biljardi ja tennis, viehättyi
pian. Hän lämpeni, riisui takkinsa ja heitti sen nurmikolle. Lady
Lenore vilkaisi sinnepäin ja vaihtaessaan sitten pian paikkaa loordi
Grayfordin kanssa irroitti rannerenkaansa ja viskasi sen takille.

»Jalokivikoristeet ovat liikaa tennispelissä», hän sanoi vienosti naurahtaen.

Kaikki neljä olivat innostuneita pelaajia, jos lady Lenorea voitiin pitää innostuneena mihinkään, ja peli kehittyi vilkkaaksi.

»Me voitamme!» huudahti loordi Grayford, hien valuessa pitkin hänen kasvojaan, kiintyneenä peliin koko sieluinensa ja unohtaen tyyten kirjeen.

»Niin minäkin luulen», myönsi lady Lenore; mutta samassa hän teki harhalyönnin.

»Se oli mailan vika», puolustautui lady Lenore. »Se on hieman liian raskas. Se alkaa aina tuntua liian painavalta, kun olen pelannut vähän aikaa. Kunpa minulla olisi toinen mailani!»

»Ei kannata», kielteli lady Lenore. »He eivät kuitenkaan tunne sitä — he erehtyvät aina.»

»No sitten menen itse», tarjoutui loordi alttiisti. »En tahdo menettää peliä, ymmärrättehän?»

»Tahdotteko mennä?» virkkoi Lenore kerkeästi. »Se on eteissalin pöydällä —»

»Kyllä tiedän. Odottakaa hetkinen!» huudahti loordi Grayford toisille pelaajille ja lähti kiitämään rakennusta kohti.

Lenore katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja vilkaisi sitten ympärilleen. Molemmat toiset seisoivat keskustellen pelin johdosta. Kaunottaren silmät välähtivät, ja hänen kasvonsa kalpenivat hieman. Hänen katseensa siirtyi takkiin; hän empi hetkisen, asteli sitten huolettomasti takin luokse ja kumartui ottamaan rannerengastaan. Samalla hän toisella kädellään käänsi takin ympäri ja sieppasi kirjeen sen taskusta. Yhdellä vilkaisulla hän näki, kelle se oli osoitettu, työnsi kirjeen paikalleen ja palasi tenniskentälle ainoankaan ilmeen värähtämättä hänen kasvoillaan. Mutta hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hänen terävä järkensä alkoi työskennellä.

Kirje pojalle! Ja lisäksi sellainen, jota ei voitu uskoa kellekään vähemmän luotetulle sanansaattajalle kuin loordi Grayfordille! Leycesterin äkillinen lähtö Lontooseen! Loordi Grayfordin ilmeinen hämminki ja salaperäisyys! Mitä se kaikki merkitsi? Hänet tuntui valtaavan aavistus, että ratkaiseva hetki oli käsissä. Hän ikäänkuin vaistomaisesti aavisti, että oli tapahtumaisillaan sellaista, mikä riistäisi häneltä kaikki toiveet Leycesteriin nähden. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta hän hymyili yhä, jopa meni sulavasti lady Wyndwardin luokse, joka istui tenniskentän toisella laidalla.

Lady Wyndward katsahti ylöspäin, kun solakka, viehättävä kaunotar lähestyi häntä. »Väsytät itsesi kuoliaaksi, rakas Lenore», säälitteli hän huokaisten.

»Minua vaivaa ainoa huoleni. Leycester lähti taaskin pois, en tiedä minne; itse hän sanoi menevänsä Lontooseen. Mitään erikoista syytä minulla ei ole, mutta minusta tuntuu hyvin vaikealta. Loordi Grayfordilla ja hänellä on joku salajuoni vireillä.»

»Minä tiedän sen», hymähti Lenore. »Loordi Grayford ei ole hyvä salaisuuksien säilyttäjä. Hän on perin huono vehkeilijä.»

»Hän on valmis tekemään Leycesterin tähden vaikka mitä tahansa, kuinka hullua hyvänsä», huokasi lady Wyndward.

Lenore katseli häntä jonkun aikaa miettivästi. »Luuletko voivasi pidättää loordi Grayfordia täällä tenniskentällä puolisen tuntia?» kysyi hän äkkiä.

»No tee se sitten», pyysi lady Lenore. »Syyn ilmoitan myöhemmin. Loordi Grayford on epäilemättä ovela; mutta minä uskon olevani ovelampi; mitä sinä arvelet?»

»Minun mielestäni sinä olet kaikin puolin hyvä ja kaunis, rakkaani», huokasi huolestunut äiti.

»No niin, pidätä häntä täällä puoli tuntia ja jätä kaikki muu minun varaani. Minulla ei ole tapana esittää perusteettomia pyyntöjä.»

»Ei ole. Teen kaikki, mitä tahdot ja sanot», vastasi lady Wyndward.
»Olen niin kovin huolissani, Lenore. Tiedätkö, mitä se merkitsee?»

Loordi Grayford lähestyi pitkin askelin, heiluttaen mailaa. »Kas tässä, lady Lenore! Onko tämä oikea?»

»Kyllä», myönsi Lenore, »mutta minä en voikaan enää pelata. Se harmittaa minua, mutta loukkasin käteni. Ei, vamma on aivan vähäpätöinen. Menen hautomaan sitä.»

»Sepä kauhean ikävää», pahoitteli loordi Grayford. »Säälin teitä. No, peli on lopetettava. Meidän on jatkettava sitä jonakin toisena päivänä. Minä aion mennä kylään ja pistäydyn noutamassa apteekista jotakin haudevettä. Otaksuttavasti olette venähdyttänyt kätenne.» Äkkiä hän muisti hänelle uskotun tehtävän ja astahti takkiaan kohti, mutta Lenore katsahti kreivittäreen ja tämä pysähdytti hänet lausumalla:

»Pelihuvi ei saa tärveltyä. Neiti Dalton on kuolemaisillaan halusta saada pelata, eikö totta?» Hän kääntyi nuoreen neitoon päin, joka oli katsellut peliä. »Kyllä, arvasinhan sen. Teidän pitää ottaa hänet Lenoren sijalle. No, alkakaahan!»

Neiti Dalton tai neiti kuka hyvänsä olisi yhtä hyvin voinut ajatella olla tottelematta lady Wyndwardia kuin hypätä alas kartanon ylimmästä kerroksesta, ja tyttö nousi nöyrästi seisomaan ja otti mailan, jonka Lenore hänelle ojensi. Senjälkeen Lenore käveli varovasti loordi Grayfordin takin luokse, pudotti rannerenkaansa sen päälle, kumartui ottamaan sitä ylös ja sieppasi samalla kirjeen. Pistettyään sen salavihkaa päivänvarjoonsa hän lähti kartanoon päin.

Sydän rajusti sykkien hän saapui huoneeseensa ja sulki oven. Hän otti kirjeen päivänvarjostaan ja silmäili sitä kuin varas kassakaappia, jossa on hänen himoamansa aarre. Sitten hän soitti kelloa ja pyysi kuumaa vettä.

Kamarineito toi vettä ja tarjoutui hautomaan rannetta, mutta lady Lenore lähetti hänet pois ja lukitsi oven uudelleen. Senjälkeen hän piteli kirjettä vedestä kohoavassa höyryssä ja katseli, kun kuori laukesi liimauksistaan. Vielä sittenkin hän empi, vaikka kirje olikin avoinna hänen edessään. Mutta äkkiä hän puristi huulensa tiukasti yhteen, otti esille kirjoitetun arkin ja luki sen sisällön. Sitä tehdessään hän kävi kalpeaksi. Jokainen hyväilysana koski häneen kuin sydämeen osunut isku ja pani hänet vääntelehtimään tuskasta.

— ’Rakas’! — mutisi hän, — Rakas! Kuinka hän rakastaakaan tyttöä! — Äkkiä hän säpsähti ja nousi. — Käyköön kuinka tahansa, se ei saa tapahtua. Tuo tyttö ei saa tulla Leycesterin puolisoksi. Mutta miten sen voi estää?

Hän istui pohtien sitä kalliiden sekuntien kiitäessä ikuisuuteen; sitten hän muisti Jasper Adelstonen.

— Mikä satama tahansa on myrskyssä hyvä, — tuumi hän. — Hukkuva ihminen tarttuu oljenkorteenkin, ja hän ei ole oljenkorsi.

Hän sulki kirjeen kuoreensa, otti esille kirjoitusvehkeensä ja kirjoitti tuoksuavalle arkille: »Tulkaa tapaamaan minua padolle kello kahdeksan!» Hän pani arkin kuoreen, osoitti sen herra Jasper Adelstonelle ja palasi tenniskentälle molemmat kirjeet kädessään.

Siellä pelattiin yhäti. Loordi Grayford oli viehättynyt peliin, ja kirje oli uudelleen unohtunut häneltä täydelleen. Lady Lenore seisoi minuutin ajan silmäillen pelaajia; sitten hän kumartui takin viereen ja salaten liikkeensä päivän varjollaan pani Leycesterin kirjeen paikalleen.

XXIV.

»Minä olen Frank Etheredge», sanoi Frank, silmäillen loordi Grayfordia, kun viimemainittu pysähtyi maantien ohessa olevalle pienelle portille.

»Se on hyvä», vastasi loordi Grayford, viIkaisten ympärilleen. Varovainen ilme sopi hyvin huonosti hänen avoimille, miellyttäville kasvoilleen. »Sitten minulla on kirje teille.»

»Mikä teitä vaivaa?» kysyi loordi Grayford, katsoen häntä hämmästyneenä. »Mikä teitä huolettaa. Minulla on teille kirje — ystävältäni loordi Trevornelta.»

»Se on rypistynyt ja tahrautunut», hän selitti. »Asianlaita on sellainen, että minun olisi pitänyt tuoda se teille tunti, pari takaperin. Mutta minut houkuteltiin pelaamaan tennistä, ja se unohtui minulta.»

»Ei siitä mitään», vastasi Frank innokkaasti. »Olen hyvin kiitollinen, sir. Ettekö astu sisään? Isäni ja serkkuni Stella ovat iloisia, jos saavat tavata teitä.»

Mutta loordi Grayford pudisti päätään, katsellen somaa taloa ikäänkuin omantunnon vaivoissa. — Toivonpa totisesti, että tämä kaikki selviäisi hyvin, — hän mietti. — Leycesterillä on hyvät aikomukset, mutta hyvin mahdollista on, että hän turmelee kaikki saadessaan jonkun hupsun mielijohteen! — Ääneen hän sanoi: »Ei, en tule sisälle, mutta pyydän teitä sanomaan serkullenne — neiti Etheredgelle, että — että —» Loordi Grayford-parka epäröi, otti hatun päästään ja tuijotti hetkisen sen tehtaanleimaan. »Niin, kuulkaas, ymmärrättehän, jos joko te tai hän tarvitsette apua — tarvitsette ystävää, ymmärrättehän — niin tulkaa luokseni. Olen kartanossa. Ymmärrättehän? Nimeni on Grayford.»

Frank nyökäytti päätänsä ja tarttui loordi Grayfordin ojennettuun käteen. »Kiitoksia, loordi Grayford!» virkkoi poika, ja luotuaan vielä suruisen silmäyksen taloon poistui loordi Grayford.

Frank repäisi kuoren auki ja luki ahmien lyhyen, mutta sisältörikkaan kirjeen, lähtien sitten etsimään Stellaa.

Tyttö istui urkuharmoonin ääressä; hän ei soittanut, kosketteli vain näppäimiä, katsellen miettiväisesti eteensä. Herra Etheredge oli ahkerassa työssä, käyttäen kultahohteiset iltahetket mahdollisimman tarkoin hyväkseen. Stella kääntyi ympäri, kun Frank tuli sisään, ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta poika nosti sormen huulilleen ja viittasi häntä tulemaan mukaansa. He menivät yhdessä ulos herättämättä taiteilijan huomiota, ja Frank vei Stellan puutarhan toisessa päässä olevaan pieneen lehtimajaan. Stella katseli hymyillen pojan punehtuneita, kiihtyneitä kasvoja.

»Minulla on jotakin sinulle, Stella», vastasi Frank. »Mitä annat minulle siitä? Se on — niin äärettömän aarteen arvoinen, mutta minä tyydyn suukkoon.»

»Se on tietystikin jotakin aivan turhanpäiväistä», väitti Stella nauraen, mutta kun poika otti kirjeen taskustaan ja piti sitä koholla kädessään, muuttui hänen ilmeensä. »Mikä se on, Frank?»

Poika pisti kirjeen hänen käteensä, nousi vaistomaisen hienotuntoisesti pystyyn ja poistui. »Lue se, Stella!» hän kehoitti. »Tulen heti takaisin.»

Stella otti kirjeen ja aukaisi sen. Frankin palatessa hän istui avattu kirje kädessään, kasvot hyvin kalpeina ja oudon valon hehkuessa hänen silmissään.

»Et voi!» huudahti poika. »Sinun täytyy! Ja mitä sinä, Stella, sitten pelkäät? Minä tulen mukaasi.»

»En!» vastasi Frank. »Sitä en uskoisi! Sinun sijassasi uskaltautuisin hänen kanssaan vaikka maailman ääriin saakka. Tiedän, mitä hän on pyytänyt sinua tekemään, Stel, ja sinun — meidän — täytyy tehdä se! Sinä menet, Stel; sinä täytät hänen pyyntönsä! Minä pidän sinusta, sen sinä tiedät; mutta minusta tuntuu kuin alkaisin vihata sinua, jos kieltäydyt tekemästä sitä, mitä hän toivoo!»

Stellan silmät säteilivät; hänen sydämensä sykähteli rajusti, kun hän kuuli, kuinka poika puolusti hänen rakastamaansa miestä.

»Ja», jatkoi Frank, »miksi muuten empisit? Sehän tapahtuu sinun omaksi onneksesi — meidän kaikkien onneksi! Ajatteleppa! Sinusta tulee vastaisuudessa Wyndwardin kreivitär, kartanon emäntä. Isäni ilostuu — hän ei voi olla ilostumatta; ja sitten olet sinä turvassa.»

Frank epäröi. Sitten hän katsahti Stellaan, ja hänen siniset silmänsä välähtivät vihaisesti, kostonhimoisesti. »Ajattelin Adelstone-vintiötä. En pidä hänestä. Itse asiassa vihaan häntä; ja vihaan häntä entistä enemmän sen tähden, että hän on päättänyt saada sinut.»

»Minä myöskään en pidä hänestä», kuiskasi Stella. »Mutta olen aivan ’turvassa’, kuten sinä sanot, vaikka en menekään naimisiin, vaikka en teekään sitä, mitä sinä ja Leycester toivotte.»

»Enpä tiedä», mutisi Frank synkästi. »Joka tapauksessa olisit turvassa sitten, ja — ja, Stella, sinun täytyy mennä. Näetkö, Leycester on uskonut sinut minun hoivaani. Lähdethän! Ajattele, Stel!»

»Kuvittele mielessäsi, että sinua nyt kiittää Leycester», kuiskasi Frank, suudellen hänen kättään. »Ja nyt valmistuksiin. Sinun on sullottava pieni laukku valmiiksi, ja minä teen samoin. Sitten minun pitää viedä ne maantien syrjään piiloon. Meidän ei kävisi päinsä lähteä huomenaamulla talosta laukut käsissä — rouva Penfold herättäisi naapurit unestaan. Ja meidän on mentävä, ikäänkuin aikoisimme kävelemään joelle. Mutta» — hän keskeytti suunnittelunsa nähdessään, että Stellan kasvoille, jotka aina olivat niin ilmeikkäät, alkoi ilmaantua epäröimisen merkkejä — »jätä se kaikki minun huolekseni — minä sen kyllä järjestän! Leycester tiesi voivansa luottaa minuun…»

Stella istui joitakuita minuutteja, ajatellen vanhusta, joka oli ottanut hänet kotiinsa, kun hän oli turvaton, joka oli rakastanut ja holhonnut häntä kuin tytärtään ja jota hän nyt aikoi pettää.

»Nyt minun on mentävä sisään, Frank», hän virkkoi. »Älä puhu enää mitään! Minä lähden, mutta en voi siitä keskustella.»

Stella meni sisään; hämärä oli käsissä ja vanhus seisoi maalaustelineensä ääressä, silmäillen sitä kaihoisasti.

»Tänä iltana ei enää maalata», sanoi Stella, vetäen vanhuksen pois työstään. »Tule istumaan; tule istumaan ja katselemaan jokea kuten sinä iltana, jolloin minä tulin tänne! Muistathan?»

»Kyllä, kyllä, rakas», mumisi taiteilija, vaipuen tuoliin ja ottaen
Stellan täyttämän piipun. »Muistan sen päivän. Se oli minulle
onnenpäivä, ja surkea on se päivä, jolloin poistut luotani, Stella!
Missä on Frank?» kysyi hän haaveksien.

»Puutarhassa. Kutsunko hänet tänne? Frank-kulta! Hän on herttainen poika, setä!»

»Niin», vastasi herra Etheredge aatoksissaan. »Kyllä Frank on hyvä poika. Hän on muuttunut paljon; siitäkin on minun kiittäminen sinua, rakas! Olen pitänyt silmällä ja pannut sen merkille. Ei kellään koko maailmassa ole niin suurta vaikutusvaltaa häneen. Niin, hän on hyvä poika nyt, kiitos sinun!»

Mitä voi Stella virkkaa? Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen vaikutustaan! Ja nyt hän aikoi auttaa poikaa pettämään isäänsä — hänen tähtensä!

»Setä», hän kuiskasi, »tiedäthän, että rakastan sinua. Sinä tiedät sen!
Sinä muistat sen aina ja uskot sen, tapahtuipa mitä hyvänsä.»

Vanhus nyökkäsi päätään epäilemättä mitään ja hymyili. »Mitä on tulossa, Stella?» hän kysyi. Mutta samalla hänen katseensa kävi haaveksivaksi ja hajamieliseksi, ja Stella katseli häntä ja vaikeni.

XXV.

Jasper Adelstone saapui täsmällisesti kohtauspaikalle ja nosti hattuaan, kun lady Lenore saapui hänen luokseen. Lady Lenore pysähtyi ja taivutti ylpeästi päätään, jääden ikäänkuin odottamaan, että Jasper Adelstone alkaisi puhua. Mutta Jasper pysyi vaiti; lady Lenore oli kutsunut häntä; hän oli saapunut.

»Kutsuin teitä tänne», jatkoi lady Lenore hetkisen vaitiolon jälkeen hyvin kylmään sävyyn, »koska minulla on tietoja, joiden uskoin kiinnittävän mieltänne, ja arvelin, että teistä olisi apua.»

Jasper kumarsi. Hän ei tahtonut tulla puolitiehen vastaan. Kertokoon lady Lenore ensin, miksi hän oli kutsunut häntä, ja sitten hän kävisi käsiksi asiaan, mutta ei ennemmin.

»Kun viimeksi tapasimme toisemme, lausuitte sanoja, joita en hevillä ole unohtanut. Selititte haluavanne — kiihkeästi haluavanne estää erään seikan tapahtumasta.»

»Jos tarkoitatte loordi Trevornen ja Stel— neiti Etheredgen avioliittoa, niin minä enemmän kuin haluan, olen päättänyt estää sen!»

»Olen tullut tänne tänä iltana», jatkoi lady Lenore, »ilmoittaakseni teille erään sitä tyttöä koskevan tiedon, johon sanotte olevanne mieltynyt.»

»’Tytöllä’ tarkoittanette neiti Stella Etheredgeä?» huomautti Jasper levollisesti, mutta hänen silmistään välähti suuttumus. »Jos asia on niin, niin sallikaa minun muistuttaa teidän armoanne, että hän on lady!»

»Nimittäkää häntä miksi haluatte!» vastasi lady Lenore kylmän ylimielisesti. »Minä tarkoitin häntä.»

»Ja sitä miestä, joka kiinnittää teidän mieltänne?» lisäsi Jasper yhtä röyhkeästi kuin lady Lenorekin.

»Minun on siis ymmärrettävä asia niin, että olette saapunut tänne tänä iltana omasta aloitteestanne tehdäksenne minulle palveluksen. Niinkö?»

»Ajatelkaa mitä tahdotte», vastasi lady Lenore matalalla, oudolla äänellä. »Jättäkäämme syrjään kaikki jaarittelut. Tahdoin tavata teitä ja lähetin teille sanan; te olette saapunut; riittäköön se! Teitä haluttaa estää loordi Trevorne menemästä avioliittoon sen ladyn kanssa, jonka seurassa näimme hänet täällä. Te puhutte itseluottavasti siitä, että teillä on voimaa tehdä se. Teillä on hyvin pian tilaisuus näyttää voimanne, sillä loordi Trevorne aikoo mennä avioliittoon hänen kanssaan huomenna tai viimeistään seuraavana päivänä.»

»Tiedän sen siitä, että loordi Trevorne on kirjoittanut hänelle, antaen määräyksiä hänen paostaan ja heidän salaisesta kohtaamisestaan.»

»Olettepa tosiaan tehnyt paljon palvellaksenne minua», virkkoi
Adelstone ivallisesti.

»Teitä!» pääsi hänen huuliltaan rajusti, mutta sitten hän teki halveksivan eleen, ikäänkuin Jasper olisi ollut niin halpa, ettei häneen kannattanut suuttua.

»Te näitte kirjeen», jatkoi Jasper. »Minkälaiset olivat määräykset?
Missä ja milloin piti heidän kohdata toisensa? Kirottua!»

»Hänen on lähdettävä Lontooseen kello yhdentoista junassa huomenaamulla, ja loordi Trevorne tapaa hänet ja vie hänet Bruton Streetin varrelle n:oon 24; pojan, hänen serkkunsa, tulee olla hänen seurassaan», selitti lady Lenore lyhyesti.

»Ah!» ärähti Jasper kiukkuisesti. »Voinpa antaa tuon pienen käärmeen tuntea. Mutta mitä sitten tulee?»

Lady Lenore pudisti päätään halveksivan välinpitämättömästi ja nojautui kaidepuuta vasten, katsellen poreilevaa, kuohuvaa vettä.

»En tiedä. Kun poika on mukana, niin otaksun loordi Trevornen hankkivan erivapautuksen, ja sitten heidät vihitään. Mutta kenties poika onkin tarkoitettu vain silmänlumeeksi, ja loordi Trevorne toimittaa hänet pois tieltä.»

»Sitten», sanoi lady Lenore verkkaisesti. »No niin, loordi Trevornen luonne on jotakuinkin tunnettu; hyvin todennäköisesti hän ei pidä välttämättömänä tehdä tytöstä — suokaa anteeksi! — nuoresta ladystä tulevaa Wyndwardin kreivitärtä.»

Hän oli mennyt liian pitkälle. Kun julmat, kauheat, armottoman purevat, pilkalliset ja halveksivat sanat olivat luiskahtaneet hänen kieleltään, hypähti Jasper hänen viereensä ja puristi hänen käsivarttaan. Hänen jalkansa luiskahti, hän pyörähti ympäri ja tarttui kiinni Jasperista, riippuen puolittain ilmassa valkokuohuisen veden yläpuolella. Hetkisen he seisoivat liikahtamatta Jasperin katsellessa häntä uhkaavasti kiiluvin silmin. Sitten Adelstone veti syvän henkäyksen, ikäänkuin olisi saanut hillityksi murha-aikeen, astahti taaksepäin ja veti lady Lenoren muassaan turvalliselle kohdalle.

»Pitäkää varanne!» hän murahti, pyyhkäisten vapisevalla kädellään hien kalpealta otsaltaan. »Unohdatte, että minä rakastan tuota ’tyttöä’, kuten te häntä nimitätte, vaikka hän on valon enkeli ja ylevä tähti verrattuna teihin, joka alennutte aukaisemaan toisten kirjeitä ja syytämään parjauksia! Varokaa! Hillitkää tästä puoleen ylpeyttänne ja puhukaa kunnioittavasti mainitessanne häntä! Ja nyt, kun olette saanut varoituksen ja tiedätte, etten ole pelkkä orja tanssiakseni ja kiemurrellakseni teidän mielenne mukaan, palatkaamme asiaan, joka on kohtauksemme tarkoitus. Ettekö tahdo istua?» Hän viittasi padon portaihin päin.

Lady Lenore vapisi puhtaasti fyysillisestä heikkoudesta, jota lisäsi voimaton kiukku ja raivo; mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin totellut Jasperia. »Jatkakaa!» hän äänsi. »Mitä teillä on puhuttavaa?»

»Että tämä avioliitto on estettävä ja neiti Etheredgen hyvä nimi turvattava ja säilytettävä. Minä voin estää tämän avioliiton vielä nytkin, viimeisellä hetkellä. Ja minä teen sen, sillä ehdolla että te ette koskaan eläissänne hiisku siitä kellekään mitään. En kovinkaan pahasti pelkää, että sen tekisitte; kyllä tekin arvelette, ennenkuin ilmaisette jollekin kolmannelle henkilölle, että teiltä syntyy muiden ihmisten kirjeiden avaaminen!»

»Minä lupaan sen», virkkoi lady Lenore kylmästi. »Entä miten aiotte sen estää? Ette tunne sitä miestä, jota mielitte käydä vastustamaan. Kavahtakaa häntä! Loordi Trevorne on mies, jonka kanssa ei ole leikkimistä.»

»Kiitos!» vastasi Jasper äreästi. »Olette kovin ystävällinen, kun varoitatte minua, etenkin kun perin mielellänne näkisitte minut loordi Trevornen jalkojen juuressa. Mutta minä en tarvitse varoituksianne. Olen tekemisissä neiti Etheredgen enkä hänen kanssaan. Ja kuinka menettelen, se on minun asiani.»

»Minä lähden», sanoi lady Lenore ynseästi, nousten pystyyn, aikoen toteuttaa sanansa.

»Viipykää hetkinen!» kehoitti Adelstone. »Teillä on osanne pelissä; ja muistakaa, että teillä on enemmän voitettavana kuin minulla. Minä tavoittelen rakkautta, te rakkautta, rikkautta, arvoasemaa ja vaikutusvaltaa, kaikkea, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi sellaiselle ihmiselle kuin te olette.»

»En ole; olen vain vilpitön. Meidän kesken ei kartteleminen eikä salailu enää tule kysymykseenkään. Jos neiti Etheredge tottelee loordi Trevornen käskyä, niin he lähtevät kello yhdentoista junassa, ja hän odottaa heitä Lontoossa. He lähtevät siinä junassa, mutta he eivät saavu perille asti. On helppoa estää heidät saapumasta sinne. Sitä varten tarvitaan vain väärennetty kirje.»

»Niin; kun hän kerran on antanut neiti Etheredgelle varmat ohjeet, on hänen kirjoitettava uudelleen ja muutettava määräyksensä. Häneltä täytyy saapua sellainen kirje — on parasta kirjoittaa pojalle — jossa hän käskee heidän jäädä junasta Lontoon lähimmälle asemalle, Vauxhalliin. Heidän on astuttava junasta ja mentävä ulko-ovelle. Siellä odottavat heitä vaunut, jotka vievät heidät hänen luokseen. Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän. Entä kirje — kenen se on väärennettävä — kirjoitettava?»

»Kukapa osaa sen paremmin kuin te? Te olette tottunut käsittelemään kirjeenvaihtoa. Te tunnette hänen käsialansa, voitte helposti saada käsiinne hänen kirjoitusvehkeensä; paperissa ja kuoressa on Wyndwardien vaakuna. Kirjeen voi viedä perille joku kartanon palvelija.»

Lady Lenore seisoi vaiti Jasperin sukkeluuden yllättämänä, ja vasten tahtoaankin hän ihaili miehen neuvokkuutta ja joustavaa älykkyyttä. Kuten Jasper oli sanonut, hän ei ollut orja eikä nukke, jota saattoi liikutella mielensä mukaan.

»Käsittänette», jatkoi Jasper odotettuaan hetkisen, että hänen suunnitelmansa ehtisi painua toisen mieleen, »että kirje on jätettävä melkein viimeisellä hetkellä, vaunun ovella, kun juna lähtee. Teettehän sen?»

Lady Lenore kääntyi poispäin, ponnistaen vielä vastaan. »En tahdo!» hän vastasi.

»No hyvä! Sitten keksin jonkun toisen keinon. Stella Etheredgestä ei ikinä tule loordi Trevornen puolisoa, mutta ei myöskään eräästä lady Lenore Beauminsteristä. Kun hän huomenna saa nolona ja lannistuneena, katsella kuinka minä vien neiti Etheredgen hänen nenänsä edestä, annan hänelle hieman lohdutusta, nimittäin tämän pienen kirjeen ja täydellisen selostuksen teidän osuudestanne tähän salaliittoon, joka riisti häneltä saaliin.»

»Sitä ette uskalla!» huohotti lady Lenore, pää pystyssä, katse leimuavana.

»En uskalla! Mitä uskaltamista siinä on. Jopa jotakin, mylady! Ei ole minun syyni, jollette tunne sen miehen luonnetta, jonka kanssa olette tekemisissä. Työskennelkää kanssani, ja minä palvelen teitä, pettäkää minut — sillä se olisi pettämistä, ja minä nujerran teidät! Kumman valitsette? Kirjoitatteko kirjeen ja toimitatte sen perille?»

»Ei paljoa, ja sekin vain siksi, että huolehdin teidän menestyksestänne. Kun loordi Trevorne palaa tyhjiin rauenneelta matkaltaan, on hän hyvin sopiva lohdutettavaksi. Te voitte antaa hänelle lohdutuksen. Olen kovin pahasti arvioinut kykynne liian suureksi, jollette voi saada häntä jalkojenne juureen, ennenkuin on kulunut kuukauttakaan.»

»Siinä kaikki. Voin luottaa teihin. Niin, luulen — olen varma, että voin. Ovathan etumme sittenkin yhteiset. Kun ensi kerran tapaamme, lady Lenore, olemme toisillemme outoja ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä. Entisyys on pyyhitty pois sekä mielestämme että elämästämme. Minä olen Stella Etheredgen onnellinen puoliso ja te lady Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivitär. Ennustukseni eivät milloinkaan petä, mylady. En koskaan ole niin varmasti uskonut ennustukseeni kuin nyt. Hyvää yötä!»

Lady Lenore ei vastannut hyvästelyyn, vaan poistui äänettömänä puiden pimentoon.

XXVI.

Sinä yönä ei Stella saanut unta silmiinsä. Tärkeä huomispäivä kangasteli hänen mielessään, milloin herättäen hänessä sanomatonta pelkoa, milloin valaen koko hänen olemukseensa yhtä sanomatonta riemua. Aikaisin aamulla hän kuuli Frankin kävelevän edestakaisin oven takana, ja vihdoin poika koputti.

Stella aukaisi oven ja seisoi hänen edessään yksinkertaisesta kankaasta tehdyssä puvussaan, jonka Frank kehuskeli pukevan häntä paremmin kuin silkki- ja samettivaatteiden herttuatarta.

Poika silmäili häntä nyökäyttäen ihailevasti päätään. »Kas niin!» hän virkkoi. »Olen ollut ylhäällä jo hyvin kauan. Vein jo matkalaukkuni piiloon maantielle. Onko sinun laukkusi valmis?»

»Sepä on näppärä, ei ensinkään liian iso! Jaksan helposti kantaa ne molemmat. Pysy reippaana, Stel!» lisäsi hän, hymyillen rohkaisevasti lähtiessään viemään laukkua.

Kehoitus ei ollut kokonaan tarpeeton, sillä kun Stella meni alakertaan ja näki maalaustelineensä edessä seisovan vanhuksen olivat kyyneleet kihota hänen silmiinsä. Hänen onneaan synkisti hyvin tuntuvasti se, ettei hän voinut mennä sedän luokse, kietoa käsiään hänen kaulaansa ja kuiskata: »Setä, tänään vihitään minut ja loordi Trevorne; anna minulle siunauksesi, setä-kulta!»

Frank tuli sisään, ja he kävivät syömään aamiaista. He olivat kaikki hyvin vaiteliaita; vanhus oli vaipunut haaveiluihinsa, ja molempia nuoria piti hiljaisina syyllisyyden tunto.

Niin pian kun ateria oli päättynyt, käytti Frank ensimmäistä sopivaa tilaisuutta kuiskatakseen Stellalle: »Sain juuri äsken tietää, että Adelstone-vintiö on matkustanut Lontooseen. Pelkäsin melkein, että hän voisi viimehetkellä sotkea suunnitelmamme, mutta pappilan renki kertoi, että Jasper Adelstonen oli pitänyt asioittensa vuoksi mennä Lontooseen.» Oltuaan sitten hetkisen vaiti hän jatkoi: »Mielestäni ei meidän ole hyvä lähteä yhdessä, Stel. Minä menen heti, ja sinä tulet perästä. Vältä joka tapauksessa kohtausta rouva Penfoldin kanssa; hänellä on tarkat silmät ja tänä aamuna on kasvojesi ilmeessä jotakin, mikä saattaisi herättää hänen uteliaisuutensa.»

Vähän ajan kuluttua poistui Frank huoneesta, ja Stella jäi kahden setänsä kanssa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja vaikka hän olisi kuinka koettanut, ei hän saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta, joka äänettömästi ja kärsivällisesti puuhaili maalaustelineensä ääressä. Vihdoin Stella meni seisomaan taiteilijan viereen.

»Sinä näytät tänään kalpealta, lapsi rakas», virkkoi vanhus taputtaen häntä olalle. »Mene juoksemaan vainioille, niin että saat hieman väriä poskiisi! Minä kaipaan sitä.»

Stella otti hattunsa, joka aina oli käsillä valmiina siepattavaksi, suuteli ääneti vanhusta ja lähti huoneesta. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli raitilla ja kiiruhti valtatielle, jossa Frank odotteli.

»Meillä ei ole kovin paljoa liikaa aikaa», huomautti poika ottaen laukut ja lähtien edelle. Mutta Stella pysähtyi hetkiseksi katselemaan taakseen; hänen sydäntään kouristi, ja vasta sitten kun Frank tarttui häntä käsivarresta, lähti hän astelemaan asemaa kohti. Mutta kun he olivat saapuneet sinne ja matkaliput oli ostettu, teki mielenkiihtymys hänet reippaaksi. Frank, joka kantoi molempia laukkuja, tähysteli valppaasti ympärilleen, näkyisikö kenties joitakuita tuttuja, valmiina selittelemään heille matkan tarkoitusta. Mutta asemasillalla ei ollut ainoatakaan kyläläistä, ja Frank huokaisi helpotuksesta, kun juna porhalsi asemalle. Ylpeänä kuin salaliiton ohjaaja ja valvoja ainakin hän auttoi Stellan vaunuun ja aikoi juuri mennä itse jäljessä, kun hänen luoksensa saapui palvelija.

»Oletteko herra Etheredge — herra Frank Etheredge?» kysyi mies, kohauttaen hattuaan.

Frank katsoa töllisteli häntä ihmeissään, mutta mies näytti odottaneenkin, että hän empisi hieman, eikä jäänyt vartomaan vastausta, vaan pisti hänen käteensä kirjeen, sanoen: »Loordi Grayfordilta, sir.»

»Mutta, Stella», hän kuiskasi kiihkeästi, vaikka he olivatkin yksin vaunussa, »tämähän on loordi Trevornelta! Katsoppa! Hän käskee meidän nousta junasta Lontoon lähimmällä asemalla — Vauxhallissa — hän on hieman muuttanut suunnitelmiaan.»

Hän ojensi kirjeen Stellalle. Paperissa oli Wyndwardin vaakuna, ja käsiala oli aivan samanlaista kuin Leycesterin. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt epäilyksen hiventäkään kirjeen alkuperästä, mutta kuitenkin hän sanoi: »Mutta — Frank — eikö Leycester ole Lontoossa?»

»Kyllä», myönsi poika, »mutta hän on varmaankin lähettänyt tämän loordi Grayfordille erikoislähetin mukana — kenties erikoisella junalla. Hän ei välittäisi vaivoistaan eikä kustannuksista. Ja kuinka tarkkaan hän kuitenkin huolehti kaikesta! Hän pyytää meitä hävittämään kirjeen heti. Revi se, Stella, ja heitä palaset ulos ikkunasta!»

Stella luki kirjeen uudelleen, repien sen sitten pieniksi kappaleiksi ja viskaten ne ulos.

Matka tuntui pitkältä heistä kummastakin, Frankista, joka tuskin malttoi odottaa, ja Stellasta, jonka mielessä riehuivat rajut, ristiriitaiset tunteet. Mutta vihdoin he saapuivat Vauxhalliin, ja Frank meni asemasillalle, kehoittaen Stellaa viipymään vaunussa vielä hetkisen, sillä aikaa kun hän tarkastaisi maaperää. Mutta varovaisuus oli tarpeeton. Kun hän astui vaunusta, tuli hänen luokseen laiha, oudonnäköinen vanhus.

»Hyvä, sir; vaunut odottavat», sanoi mies, katsahtaen odottavasti ympärilleen.

Frank nouti Stellan. Vanhus vilkaisi tyttöön, ei uteliaasti, vaan koneellisesti, ikäänkuin hän todella olisi ollut kone. Sitten hän lähti vaunuja kohti otettuaan matkalaukut käteensä.

Stella laski kätensä Frankin käsivarrelle tehden kysyvän eleen; se ei johtunut suoranaisesta pelosta eikä epäilystä, vaan kummallisesta tunteesta, johon sekaantui kumpaakin. »Kuulustele häntä, Frank!» kuiskasi hän.

Frank nyökäytti päätään, käsittäen heti mitä Stella tarkoitti, ja pysäytti oudon vanhuksen: »Malttakaapa hieman! Kuka teidät on lähettänyt?»

»On parempi olla mainitsematta nimiä täällä, sir», vastasi mies vilkaisten ympärilleen. »Minä tottelen saamiani määräyksiä. Vaunut odottavat ulkona.»

»Kaikki on selvää», arveli Frank. »Hän tietää nimeni. Ja hän on aivan oikeassa ollessaan varovainen.»

He seurasivat miestä portaita alas. Niiden edustalla olivat vaunut odottamassa, kuten hän oli sanonut. Vanhus nosti laukut vaunuihin ja piti ovea auki heitä varten. Stella seisahtui taaskin, tuntien samaa vaistomaista epäilyä, mutta Frank kuiskasi: »Joudu!» Stella astui sisään.

»Te kai tiedätte, minne on ajettava», virkkoi Frank miehelle, kun hän sulki oven.

»Tiedän, sir», vastasi mies entiseen ilmeettömään, elottomaan tapaansa ja nousi kuskipukille.

Ajettuaan noin neljännestunnin he saapuivat hiljaiselle aukiolle ja pysähtyivät erään korkean, likaisennäköisen rakennuksen edustalle. »Onko tämä Bruton Street?» tiedusti Frank.

»Nämä ovat lakimiesten toimistoja», huomautti Frank laskeutuen maahan ja silmäillen ympärilleen.

Frank kääntyi Stellaan päin. »Kaikki on niinkuin pitääkin», hän kuiskasi.

Stella tuli vaunuista ja katsahti ympärilleen. Hän tarttui Frankin käsivarteen ja seurasi sitten miestä rakennukseen.

»Tulkaa niin hiljaa kuin voitte, sir», mutisi ukko. »On parasta, ettei kukaan näe nuorta ladya.»

He menivät yläkertaan ja mies pysähtyi oven eteen, jonka nimikilpi oli peitetty paperiarkilla. Jos he olisivat nähneet sen lävitse ja lukeneet Jasper Adelstonen nimen, niin he olisivat vielä voineet peräytyä. Mutta he seurasivat luottavaisina miestä sisään, ovi suljettiin ja pantiin heidän huomaamattaan lukkoon.

»Tänne päin, sir», kehoitti Scrivell ja aukaisi sisäoven. »Jos istutte hetkisen, sir», hän jatkoi, siirtäen kaksi tuolia esille, »niin ilmoitan hänelle, että olette saapuneet». Vanhus poistui huoneesta.

Stella istahti, mutta Frank meni ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Sitten hän tuli takaisin Stellan luokse rauhattomana ja kiihtyneenä. »Minua kummastuttaa, missä hän viipyy — miksi hän ei tule», hän virkkoi kärsimättömästi. Puhuessaan hän asteli sinne tänne ja joutui sattumalta pöydän luokse ja vilkaisi sillä viruviin paperikasoihin. »Kiihtymykseni hermostuttaa sinua —» Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja sieppasi pöydältä erään paperin. Se oli taitettu kirje ja siinä oli kookkaalla käsialalla kirjoitettu Jasper Adelstonen nimi.

Hän tuijotti sitä hetkisen, ikäänkuin se olisi puraissut häntä. Sitten hän viskasi sen pois ja juoksi Stellan luokse. »Stella, meidät on houkuteltu ansaan! Tule! Riennä!» hän kehoitti.

Stella hypähti pystyyn ja lähti vaistomaisesti ovea kohti. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt astua kahta askelta, avautui ovi ja heidän edessään seisoi Jasper Adelstone.

XXVII.

Jasper Adelstone sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan katsellen heitä. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, huulet puristettu tiukasti yhteen, ja hänen ilmeistään kuvastui päättäväisyys, jonka Stella oli usein pannut merkille.

Nyt se ilme tuntui hänestä pahaenteiseltä; mutta hän silmäili Adelstonea näyttämättä vähääkään pelokkaalta. Hän loi mieheen ylpeän, kysyvän katseen.

»Herra Adelstone», hän sanoi hiljaa, selvästi, närkästyneesti, »mitä tämä tarkoittaa?»

Ennenkuin Jasper ennätti vastata, astui Frank heidän väliinsä ja pysähtyi miehen eteen, kasvot punaisina ja silmät säkenöiden. »Niin! Mitä tämä tarkoittaa, herra Adelstone?» hän kertasi. »Miksi olette toimittanut meidät tänne — ansaan?»

Jasper Adelstone vain vilkaisi häneen ja katsoi sitten Stellaan. »Pelkään, että olen loukannut teitä», virkkoi hän rauhallisesti, silmäillen häntä tutkivasti.

»Loukannut!» kertasi Stella hämmästyneenä ja suuttuneena. »Ei ole kysymys loukkauksesta, herra Adelstone. Tämä — tämä, mitä olette tehnyt, on ilkityö.»

Jasper pudisti päätään vakavan näköisenä. »Se ei ole ilkityö; sitä ei oltu aiottu ilkityöksi, Stella —».

»Nimeni on Etheredge, herra Adelstone», keskeytti hänet Stella. »Olkaa hyvä ja käyttäkää minua puhutellessanne kohteliaisuussanaa ja sukunimeäni!»

»Pyydän anteeksi», sanoi Adelstone säyseästi. »Neiti Etheredge, ymmärrän kyllä, että askel, jonka olen astunut — ja rohkenen huomauttaa teille, etten koetakaan väittää, ettei teitä ole tuotu tänne minun käskystäni —»

»Tuon kaiken tiedämme!» sekaantui Frank rajusti puheeseen. »Emme halua kuulla lavertelujanne, tahdomme vain suoran vastauksen kysymykseemme: ’Miksi olette tämän tehnyt?’ Ja kun olette vastannut meille, poistumme luotanne mahdollisimman nopeasti. Jollette suostu vastaamaan, lähdemme täältä ilmankin. Itse asiassa emme siitä paljoa välitä. Parasta olisi mielestäni meidän mennä ja jättää jonkun toisen asiaksi vaatia teiltä selitystä ja hyvitystä.»

»Olen valmis antamaan teille selityksen», lausui Jasper Stellalle, korostaen sanaa »teille».

»Sanoin antavani sen ’teille’, neiti Etheredge», oikaisi Jasper.
»Luullakseni on teidän parasta kuunnella minua kahden kesken.»

»Kahden kesken», toisti Jasper. »Se olisi parasta teille — meille kaikille», hän vakuutti äänessään merkitsevä sävy, joka painui Stellan sydämeen.

»Siitä en minä tahdo kuulla puhuttavankaan!» kivahti Frank. »Olen täällä suojelemassa serkkuani. En jätä häntä hetkeksikään kahden kesken teidän kanssanne. Te voitte varsin hyvin murhata hänet!»

Silloin Jasper vasta oli huomaavinaan pojan. »Pelkäättekö, että teen teille pahaa, neiti Etheredge?» hän kysyi kylmästi hymyillen.

Hän tunsi Stellan. Kylmä iva pisti tyttöön »En pelkää niitä, joita halveksin», vastasi hän kiivaasti. »Mene, Frank! Tule sitten, kun kutsun sinua!»

»En hievahda paikaltani», intti poika jyrkästi. »Tämä mies — tämä Jasper Adelstone on jo näyttänyt kykenevänsä suorittamaan laittoman, rikollisen teon, sillä toisten ihmisten vapauden riistäminen on laiton ja rikollinen teko, ja hän on tehnyt sen meille. En poistu luotasi. Sinä tiedät, että minä olen vastuussa sinusta.»

»Tiedän», kuiskasi Stella, puristaen hänen käsivarttaan. »Mutta — mutta — luulisin olevan parasta, että kuuntelen häntä.» Hänen äänensä kävi niin hiljaiseksi, ettei Jasper Adelstone kuullut hänen sanojaan. »Näethän», jatkoi hän, »että olemme hänen vallassaan; olemme melkein hänen vankejaan; eikä hän laske meitä pois, ennenkuin olen kuunnellut häntä. On järkevintä taipua. Ajattele, Frank, häntä, joka odottaa meitä.»

»Hyvä on», myönsi poika, nähtävästi äkkiä rauhoittuen. »Kutsu minua heti kun tahdot. Ja muista kutsua minua heti, jos hän on säädytön.» Hän liikahti ovea kohti, mutta pysähtyi silmäillen Jasperia, poikamaisilla kasvoillaan niin kiukkuinen ja halveksiva ilme kuin suinkin mahdollista. »Minä menen, herra Adelstone, mutta tietäkää, että teen sen yksinomaan serkkuni toivomuksesta. Puhukaa hänelle puhuttavanne nopeasti! Ja käyttäytykää kunnioittavasti!»

Jasper aukaisi oven rauhallisesti ja tympeästi, ja Frank poistui ulompaan toimistohuoneeseen. Siellä hän pani hatun päähänsä ja meni ovelle, sillä hänen mieleensä välähti äkkiä kirkas ajatus. Hän aikoi ajaa Bruton Streetille ja noutaa loordi Trevornen. Mutta kun hän »Mitä tarkoitatte?» kysyi Frank. »Päästäkää minut ulos heti paikalla!»

Vanhus kohautti olkapäitään. »Määräykset, sir, määräykset», hän selitti kuivaan tapaansa ja ryhtyi jälleen työhönsä kuuntelematta pojan uhkauksia, rukouksia ja lahjomisyrityksiä.

Jasper sulki oven, astui lattian poikki, laski kätensä tuolille ja viittasi kunnioittavasti Stellaa istumaan. Mutta mitään virkkamatta tyttö vetäytyi hieman kauemmaksi ja jäi seisomaan, silmäillen miestä tuikeasti ja puristaen huulensa tiukasti yhteen. Jasper taivutti päätään ja pysähtyi hänen eteensä, toinen valkea käsi pöydällä, toinen taskussa.

»Neiti Etheregde», hän alkoi hitaasti ja syvän vakavasti. »Pyydän vakuuttaa teille, että menettely, johon minun on ollut pakko turvautua, on tuntunut minusta yhtä vaikealta ja tuskalliselta kuin konsanaan teistä —»

»Teidän tunteenne ovat minusta äärettömän yhdentekeviä, herra
Adelstone», katkaisi Stella jäätävästi hänen lauseensa.

»Valitan sitä, se koskee minuun hyvin kipeästi», pahotteli Adelstone, ja hänen huulensa vavahtivat. »Tunteeni — harras kiintymyksen! teihin — eivät ole teille salaisuus —»

»Ja kuitenkin minun täytyy puhua niistä», jatkoi Jasper, »sillä minun täytyy esittää ne tekoni puolustuksena. Jos rakkauteni ei olisi ollut niin palava, kiintymykseni niin vilpitön ja horjumaton, olisin antanut teidän joutua tuhoon ja onnettomuuteen. En tahdo salata teiltä sitä, että tiesin mihin aioitte ja mitä aioitte tehdä.»

»Minkälaista olisi miehen rakkaus, kuinka surkeata ja mitätöntä se olisi, jos hän voisi pysyä levollisesti syrjässä, kun hänen rakastamansa naisen tulevaisuus on kysymyksessä!»

Stella nosti kättään hillitäkseen häntä. »En tahdo kuulla kauniita sanojanne. Ne eivät liikuta minua, herra Adelstone. Teidän tunteistanne ja kiintymyksestänne en välitä rahtuakaan. En ota niitä vastaan. Odotan selitystänne. Jollette voi sitä antaa, niin poistun.» Niin sanoen hän liikahti ikäänkuin lähteäkseen.

»Kuunnelkaa minua loppuun asti!» pyysi Jasper. »Ette salli minun vedota kiihkeään rakkauteeni, joka on tekoni puolustus ja antaa sille oikeutuksen. Olkoon niin! En puhu siitä enää, jos kykenen hillitsemään itseni niin, että maltan olla siitä vaiti. Puhun teistä ja siitä miehestä, joka suunnittelee tuhoanne. Tarkoitan loordi Trevornea. On totta, eikö olekin, että tämä loordi Trevorne on pyytänyt teitä kohtaamaan häntä Lontoossa, Bruton Streetillä, asunnossaan? On totta, että hän on sanonut aikovansa tehdä teidät vaimokseen?»

»Ja te väitätte, että se on valhetta, ja vaaditte minua uskomaan teitä — teitä — eikä häntä!» puhkesi Stella puhumaan, purskahtaen nauruun, joka vihlaisi miestä kuin ruoskan isku.

»En», selitti Jasper. »Myönnän, että se saattaa olla totta — uskon mahdolliseksi, että se saattaa olla totta. Mutta kuitenkin, kuten näette, olen uhitellut vihaanne ja, mikä on vielä paljoa pahempaa, halveksimistanne ja tehnyt hänen aikeensa tyhjiksi.»

»Toistaiseksi», sanoi Stella tuskin kuuluvasti — »lyhyeksi ajaksi. Pelkään, herra Adelstone, että hän vaatii teiltä hyvitystä, ankaraa hyvitystä sekaantumisestanne.»

»En pelkää loordi Trevornea enkä ketään muutakaan», vastasi Jasper.
»Kun te olette mukana, pelkään vain — teitä.»

»Olen astunut hänen ja hänen saaliinsa väliin», jatkoi mies edelleen vakavasti, »koska ajattelin, että te saadessanne tilaisuuden, vaikkapa viimeisellä hetkelläkin, huomaisitte teitä väijyvän vaaran ja peräytyisitte.»

»Kiitos!» virkkoi Stella halveksivasti. »Siinäkö selityksenne? Ja kun nyt olette sen antanut, niin olkaa ystävällinen ja avatkaa tuo ovi ja antakaa minun mennä!»

»Seis!» kielsi Adelstone, ja ensimmäisen kerran hänen äänensä murtui paljastaen intohimon, joka riehui hänen rinnassaan. »Seis, Stella — rukoilen, anon hartaasti! Ajatelkaa, miettikää hetkinen, mitä kohtaloa kohti kuljette. Mies ehdottaa teille salaista avioliittoa, kohtelee teitä, ikäänkuin ette olisi kylliksi arvokas hänen vaimokseen, ikäänkuin olisitte hänen polkemaansa tomua! Luuletteko, että mitään hyvää voi koitua sellaisesta liitosta, että niin häpeällinen naimakauppa voi tuottaa onnea? Ajatelkaa, Stella! Hän häpeää teitä jo nyt; häntä, Wyndwardin perillistä, hävettää tehdä teidät puolisokseen maailman silmissä. Hänen täytyy alentaa ja halventaa teitä salaisella vihkimisellä. Mitä on hänen rakkautensa verrattuna minun tunteisiini?»

»Vaiti!» huudahti Stella, ja hänen rintansa kohoili. »Te raukka! Rohkenette puhua tuolla tavoin minulle, heikolle, turvattomalle tytölle, jonka olette houkutellut ansaan ja pakottanut kuuntelemaan itseänne! On häpeä, että olen kuunnellut teidän laverteluanne rakkaudesta — rakkaudesta! Te lörpöttelette häpeästä, jonka hän tuottaa minulle. No kuulkaa sitten — kerta kaikkiaan — jos sellainen häpeä tulisi hänen tähtensä osakseni, niin minä alistuisin siihen, niin olisin siitä kiitollinen, mieluummin kuin ottaisin teiltä vastaan kaikkea sitä kunniaa, jonka te voisitte minulle tarjota! Sanotte, että minä kuljen turmiota ja onnettomuutta kohti. Olkoon niin; myönnän sananne oikeiksi — tukkiakseni suunne. Kuulkaa minun omilta huuliltani, että kannan sellaisen häpeän ja kurjuuden hänen kanssaan mieluummin kuin onnen ja kunnian teidän kanssanne. Olenko puhunut tarpeeksi selvästi?»

Hän katseli miestä syvän halveksivasti. Jasper oli kalpea, kalmankalpea; hänen kätensä riippuivat kupeilla; kuumat sormet olivat puristuneet nyrkkiin; hänen kielensä näytti tarttuneen suulakeen, niin että hän ei saanut ääntäkään suustaan. Stellan ylenkatse koski häneen kuin ruoskiminen; jokainen sana oli kuin sivallus, joka tuntui sattuvan sydämeen. Mutta hänen silmänsä olivat koko ajan hievahtamatta kiintyneet tyttöön tuskaisen rukoilevina.

»Säästäkää minua!» hän vihdoin uikutti käheästi. »Säästäkää minua! Minä olen koettanut säästää teitä!»

»Te — säästää minua!» kivahti Stella, päästäen lyhyen, halveksivan naurahduksen.

»Niin», väitti Jasper, kostuttaen huuliaan. »Olen koettanut säästää teitä! Olen koettanut todistella, rukoilla, mutta kaikki se on ollut turhaa! Nyt te pakotatte minut käyttämään väkivaltaa!»

Stella vilkaisi ovelle, vaikka hän tunsikin vaistomaisesti, ettei
Jasper tarkoittanut ruumiillista väkivaltaa.

»Olisin säästänyt teiltä tämän viimeisen keinon», jatkoi Jasper, »mutta on toisia, rakkaitanne, joille häpeä merkitsee kuolemaa — pahempaa kuin kuolemaa.»

Stella katsahti häneen, hymyillen ylenkatseellisesti ja epäilevästi.
Hän ei uskonut Jasperin epämääräisestä uhkauksesta hiventäkään.

»Uskokaa minua», vakuutti mies, »rakkaittenne pään päällä väikkyy uhkaavana häpeä, joka on yhtä murhaava, yhtä kamala kuin se miekka, joka riippui Damokleen pään kohdalla. Se riippuu yhdestä ainoasta langasta, jonka minä, minä yksin, voin katkaista. Sanokaa vain sana, ja minä voin torjua sen häpeän. Kääntäkää minulle selkänne mennäksenne hänen luokseen, ja minä leikkaan langan poikki, ja miekka putoaa!»

»Te olette valinnut väärän uran», vastasi Stella, naurahtaen pilkallisesti. »Teidät oli aiottu näyttämölle, herra Adelstone. Valitan, ettei minulla ole enempää aikaa tuhlattavaksi teille. Sallikaa minun poistua!»

»Menkää sitten!» sanoi Adelstone. »Ja olkoon rakkaittenne onnettomuus teidän tunnollanne, sillä te olette tahtonut, että isku annetaan, en minä! Menkää! Mutta, muistakaa sanani, ennenkuin olette tavannut miehen, joka on kietonut teidät pauloihinsa, on häpeän isku jo pudonnut. Ja se häpeä on niin katkera, että se ammottaa kuilun tavoin teidän ja hänen välillään, sellaisen kuilun tavoin, jonka yli aika ei ikinä voi rakentaa siltaa.»

»Se on valhetta!» huohotti Stella, katse kiintyneenä Jasperin kalpeihin kasvoihin. Mutta hän jäi seisomaan poistumatta huoneesta.

»Ei», virkkoi Adelstone hitaasti, »se on totta, kaameata, häpeällistä totta. Viivyttekö ja kuuntelette?»

»Viivyn viisi minuuttia — täsmälleen viisi minuuttia», myöntyi tyttö. »Ja varoitan teitä, etten ainoallakaan sanalla koeta torjua päältänne sitä rangaistusta, jonka tämä valhe ansaitsee.»

»Tyydyn siihen», sanoi Jasper, ja hänen kylmässä äänessään oli varma, voitonriemuinen sointu, joka koski Stellan sydämeen.

XXVIII.

»Viisi minuuttia!» varoitti Stella, siirtäen katseensa Jasper
Adelstonesta kelloon.

»Se riittää», selitti Jasper. »Pyydän teitä kärsivällisesti kuuntelemaan, kun kerran pienen tarinan. En mainitse nimiä — te itse voitte ne lisätä. Sen enempää en teiltä pyydä kuin että kuuntelette minua loppuun saakka. Tarina koskee isää ja poikaa.»

Stella ei liikahtanut; hän luuli Jasperin tarkoittavan kreiviä ja Leycesteriä. Hän oli päättänyt kuunnella rauhallisesti, kunnes viisi minuuttia olisi kulunut, ja poistua sitten virkkamatta sanaakaan.

»Isä oli huomattu taidemaalari», jatkoi mies, »hyvin lahjakas, harvinaisen ylevämielinen, ja hänellä oli kieltämättä suuret taipumukset. Jo nuorena saivat hänen lahjansa osakseen tunnustusta. Hän meni avioliittoon naisen kanssa, joka oli korkeammassa asemassa kuin hän, kaunis ja viehättävä, mutta kerrassaan arvoton hänelle. Kuten oli voitu odottaa, oli avioliitto epäonnistunut. Vaimo, jolla ei ollut mitään yhteistä yleväsieluisen miehensä kanssa, heittäytyi maailman humuun ja joutui sen pyörteeseen. En halua puhua hänestä sen enempää; hän tuotti miehelleen häpeän, niin kirpeän häpeän, että maalari luopui kunnianhimoisista pyrkimyksistään ja vetäytyi syrjään maailmasta. Hän hylkäsi entisen elämänsä, riistäytyi irti koko entisyydestään, jopa siitä lapsestakin, jonka petollinen nainen oli hänelle synnyttänyt, ja asettui asumaan syrjäiseen maakylään, unohdettuna, yksinäisenä. Poika kasvoi isän määräämien holhoojien hoivissa; isä itse ei sietänyt nähdä häntä. Tämä poika kävi koulua, tuli yliopistoon, hänet niin sanoakseni työnnettiin maailman ulapalle ilman huolehtivan isän silmälläpitoa. Huonot tulokset, jotka tavallisesti ovat tällaisen alun seurauksena, ilmaantuivat tässäkin. Poika, joka oli jätetty omiin valtoihinsa tai ainakin palkatun holhoojan valvontaan, heittäytyi elämään. Hän oli soma, hentomielinen poika ja tapasi, kuten tavallista, alttiita tovereita. Hullutteluilla, etten sanoisi paheilla, oli tavanmukainen viehätyksensä; yksin ja hoivaamattomana poika joutui harhapoluille. Ajattelemattomuuden hetkellä hän teki rikoksen —»

Stella, joka seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, kääntyi häneen päin.
»Se on valhetta!» hän huohotti.

»Hän teki rikoksen. Se tapahtui ajattelemattomuudessa, hetken huumauksen vallassa; mutta se oli tehty, peruuttamattomasti. Tästä rikoksesta on ankara rangaistus; hänen täytyisi viettää paras osa elämästään vankilassa. Ajatelkaa sitä. Kaunis, hyvin kasvatettu, hentomielinen, kenties lahjakas nuorukainen tuomittuna roiston, rikosvangin kohtaloon! Ettekö voi kuvitella häntä työskentelemässä kahleissa, puettuna keltaiseen pukuun, merkittynä häpeätahralla —»

Stella nojautui ovea vasten ja kätki kasvonsa. »Se on valhetta — valhetta!» hän uikutti, mutta hän tunsi, että se oli totta.

»Tästä tuomiosta ryhtyi häntä pelastamaan eräs mies, jota te olette ruoskinut halveksivilla sanoillanne.»

»Kyllä. Ilman minua hän olisi tällä hetkellä palvelemassa rangaistustaan, loukatun lain oikeutettua tuomiota.»

Stella katsahti häntä kauhusta laajentunein silmin. »Ja hän — hän on tietänyt sen?» hän änkytti.

Stella huokaisi; sitten häntä puistatti, kun hän muisti, kuinka Frank-poika oli loukannut ja ärsyttänyt tätä vaiteliasta, heltymätöntä miestä, joka oli pelastanut hänet rikosvangin kohtalosta. »Hän ei ole sitä tietänyt!» hän kuiskasi. »Antakaa hänelle anteeksi!»

»Poika ei merkitse minulle mitään», jatkoi Adelstone. »Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa. Hyttysen hyökkäyksestä ei suututa; hyönteinen pyyhkäistään pois tai annetaan sen olla, kuinka kulloinkin sattuu. Tämä poika ei merkitse minulle mitään. Mikäli asia koskee vain häntä, olisin voinut antaa rangaistuksen häntä kohdata. Pelastin hänet, en hänen itsensä vuoksi, vaan erään toisen tähden.»

Stella nojautui ovea vasten. Hän alkoi tuntea verkon paulojen vetäytyvän yhä tiukemmalle ympärilleen.

»En tavoitellut kiitollisuuttanne; en edes halunnut, että olisitte tietänyt minun tehneen sen. Ette te eikä hän olisi koskaan saanut vihiäkään siitä, jollei tätä olisi tapahtunut. Se olisi mennyt kanssani hautaan — salaisuutena. Se olisi sen tehnyt, vaikka olisittekin evännyt minulta rakkautenne, vaikka olisittekin antanut sydämenne toiselle miehelle — jos se toinen olisi ollut arvoisenne.» Stellan kasvot lehahtivat punaisiksi, ja hänen silmänsä välähtivät, mutta hän muisti, mitä kaikkea Jasper oli tehnyt, ja kääntyi toisaalle. »Jos tuo toinen olisi ollut sellainen, että hän olisi voinut turvata onnenne, olisin minä mennyt tieheni ja pysynyt vaiti; mutta asia ei ole niin. Tämä mies, tämä loordi Trevorne syöksee teidät onnettomuuteen ja minun täytyy, minä tahdon pelastaa teidät häneltä. Juuri hän on tehnyt tämän paljastuksen välttämättömäksi.»

»Olen hyvin kiitollinen», äänsi Stella vihdoin. Hän ei vielä nytkään tajunnut, kuinka suuresti hän ja hänen omaisensa olivat tuon miehen vallassa. »Käsitän täydelleen kuinka paljon olette tehnyt hyväksemme, ja olen pahoillani siitä, että — että puhuin sillä tavalla, vaikka minua kovasti ärsytettiinkin.»

»Mitä minun olisi pitänyt tehdä?» huomautti Jasper. »Olisiko minun pitänyt pysyä toimettomana ja katsoa, kun te ajaudutte tuhoon?»

»Minä en kulje tuhoa kohti», intti tyttö huolestuneen näköisenä. »Te ette tunne loordi Trevornea — ette tunne. Mutta älkäämme puhuko siitä!» katkaisi hän äkkiä puheensa. »Nyt lähden. Olen hyvin kiitollinen ja — ja — toivon, että annatte anteeksi kaiken tapahtuneen!»

»Annan anteeksi kaikki — kaikki», vakuutti Jasper ponnekkaasti, »jos te käännytte takaisin, jos palaatte kotiinne ja lupaatte, ettei siitä, mitä hän on pyytänyt teitä tekemään, tule mitään.»

Stella pyörähti häneen päin. »Teillä ei ole oikeutta —» Sitten hän pysähtyi. Jasperin kasvojen ilme sai hänet äkkiä pelkäämään. »En voi tehdä sitä», jatkoi hän väkinäisesti.

»Älkää pakottako minua», pyyteli Adelstone. »Ettehän pakota minua turvautumaan voimakeinoihin? Puhutte kiitollisuudesta; mutta minä en luota siihen. Jos te olisitte todella kiitollinen minulle, niin kääntyisitte takaisin; mutta te ette ole. En voi luottaa kiitollisuuteen.» Sitten hän astahti lähemmäksi Stellaa, ja hänen äänensä aleni. »Stella, olen vannonut, että siitä ei tule mitään, että hän ei saa teitä! En voi rikkoa valaani. Ettekö ymmärrä?»

»En! Tiedän, että te ette voi estää minua», vastasi Stella, pudistaen päätään.

»Minä voin», intti Jasper. »Te ette ymmärrä. Pelastin pojan, mutta voin hänet myöskin tuhota. Yksi sana vain, ja turma kohtaa hänet. Epäilettekö? Katsokaa!» Hän otti taskukirjansa välistä paperin. »Hänen tekemänsä rikos oli väärennys — väärennys! Tässä on todistuskappale!»

»Älkää pettäkö itseänne!» kehoitti Jasper Adelstone tuimasti. »Hänen turvallisuutensa on minun käsissäni, minä pitelen miekkaa. Teillä on valta sanoa, annanko sen pudota!»

»Säästän häntä — pelastan sekä hänet että teidät. Stella, lausu vain sana, sano minulle: ’Jasper, tulen vaimoksesi’, ja hän on turvassa.»

Hiljaa parahtaen Stella vaipui ovea vasten ja tuijotti mieheen. »En tahdo!» hän huohotti. »En tahdo!»

»Te vihaatte minua!» sähisi Jasper hampaittensa välitse. »Mutta ei sekään voi estää minua saavuttamasta pyrkimystäni. Ajan mittaan te opitte olemaan vihaamatta minua, rakastamaan minua.»

»Sanon, että opitte! Sellainen rakkaus kuin minun ei voi mennä hukkaan, ei voi tulla hyljityksi. Sen täytyy, täytyy saada vastarakkautta. Minä uskallan koettaa. Kun olette vaimoni — älkää hätkähtäkö, omakseni teidän täytyy tulla ja te tulette! — opitte tuntemaan, kuinka voimakas kiintymykseni on, ja myönnätte, että minulla oli oikeus —»

Adelstone peräytyi ja laski kätensä tuolin selkämykselle. »Muistakaa! Tuolla sanalla julistatte pojan tuomion; sillä sanalla pudotatte miekan, synkistytätte vanhan miehen elämän viimeiset vuodet!»

Kalpeana ja läähättäen Stella vaipui lattialle, polvistuen Jasperin eteen, kädet ojossa, katse rukoilevana. Mies katseli häntä, sydän sykähdellen ja huulet vapisten. Sitten hän liikautti kättään soittonappulaa kohti.

»Jos soitan kelloa, niin lähetän noutamaan poliisia, joka vie pojan tutkintavankeuteen syytettynä väärennyksestä. Hänen on mahdotonta selviytyä, todistukset ovat liian ilmeiset.»

Jasper antoi kätensä pudota nappulalta ja jäi seisomaan, silmäillen tyttöä kiihkeän tarkasti. »Te — te suostutte?» kysyi hän käheästi.

»Ilmoittakaa minulle», virkkoi Stella hitaasti, soinnuttomasti, »kaikki — kaikki, mitä haluatte minun tekevän, mitä minun täytyy tehdä pelastaakseni hänet!»

Tytön tuska koski häneen, mutta hän pysyi heltymättömänä, jyrkkänä. »Se on pian selitetty. Sanokaa minulle: ’Jasper, minä tulen vaimoksesi!’ Vastapainoksi annan sinä päivänä, jona tulette vaimokseni, teille tämän paperin — sen varassa on pojan kohtalo. Kun se kerran on hävitetty, on hän täysin turvassa.»

Helakka puna levisi Adelstonen kasvoille. »Stella! Oma Stellani!» huudahti hän.

Tyttö kohotti kättään. »Älkää koskeko minuun», hän kiljaisi, »tai — tai minä en voi vastata itsestäni!»

»Minä — minä tyydyn», taipui Jasper. »Minulla on lupauksenne. Tunnen teidät siksi hyvin, etten vähääkään pelkää teidän rikkovan sitä. Olen tyytyväinen. Aikaa myöten — mutta, en puhu mitään.»

Senjälkeen hän meni pöydän ääreen ja painoi kelloa. Ovi avautui, ja Scrivell astui sisään. Häntä seurasi Frank, joka sysäsi hänet tieltään ja juoksi Jasperin eteen sanattomana raivosta.

»Mitä tämä merkitsee?» hän änkytti. »Mitä tarkoitatte, herra Adelstone, tällä törkeällä väkivallalla? Tiedättekö, että minua on pidetty vankina —»

Jasper keskeytti hänet tyynesti ja rauhoittavasti, hymyillen kiusoittavasti. »Enää ette ole vanki, hyvä Frank!»

»Kuinka uskallatte!» kiljui poika vimmoissaan, nostaen keppiään, joka olisi sattunut suoraan Jasperin kasvoihin, sillä tämä ei koettanutkaan sitä torjua, mutta Stella riensi heidän väliinsä.

»Frank», hän pikemminkin voivotti kuin huusi, »sinä — sinä et saa. Kuule minua. Hän — herra Adelstone — on ollut oikeassa. Hän on tehnyt kaikki mitä — mitä — parhaiten. Meidän on lähdettävä takaisin.»

»Takaisin? Eikö Leycesterin luokse?» ihmetteli Frank epäillen.
»Ymmärrätkö, mitä puhut?»

Stella hymyili; hänen hymynsä oli katkerampi kuin kyyneleet. »Kyllä, ymmärrän. Ole maltillinen minulle, Frank!»

»Maltillinen sinulle? Mitä hän tarkoittaa? Tarkoitatko, että olet antanut tämän — tämän koiran — taivuttaa itsesi rikkomaan sanasi Leycesterille? Se on mahdotonta. Sinä et olisi, et voisi olla niin — niin paha.»

Stella katsoi poikaa, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Olkaa sääliväinen ja — ja lähettäkää hänet pois», pyysi hän vilkaisematta Jasperiin.

Jasper Adelstone lähestyi Frankia, joka peräytyi hänen tieltään, ikäänkuin hän olisi ollut joku inhoittava otus. »Te pahoitatte serkkuanne käytöksellänne. Asia on, kuten hän sanoi. Hän on muuttanut mieltään.»

»Se on valhetta», kivahti Frank kiivaasti. »Te olette pelotellut ja rääkännyt häntä, kunnes hän on taipunut. Mutta te ette onnistu. Helppoa on teidän säikyttää naista, yhtä helppoa kuin houkutella hänet ansaan, mutta joutuessanne miehen kanssa tekemisiin on teillä toinen ääni kellossa. Stella, tule mukaani! Sinun pitää, sinun täytyy tulla. Menemme loordi Trevornen luokse.»

»Se on tarpeetonta», huomautti Jasper levollisesti. »Loordi on täällä muutamien minuuttien kuluttua.»

Frank tuijotti Jasperiin ja tarttui pidättävästi Stellan käsivarteen. »Onko sekin valhetta?» hän kysyi. »Jollei se ole — jos se on totta — niin me odotamme. Pian näemme, kuinka kauan te vielä jaksatte pöyhistellä, herra Adelstone!»

»Mennään, Frank», rukoili Stella. »Sallittehan minun mennä nyt», lisäsi hän kääntyen Jasperiin.

XXIX.

»Mitä hän on puhunut ja tehnyt, että sinä olet noin muuttunut? puhuttelet häntä, ikäänkuin olisit hänen orjansa!»

Jasper pudisti päätään. »Odottakaa», hän kehoitti Stellaa, »teidän on parasta odottaa. Luottakaa minuun; säästän teitä niin paljon kuin mahdollista. Mutta parasta on, että hän saa tietää kaikki, mitä hänen pitää tietää, teidän suustanne, nyt, täällä.»

Stella taivutti päätään ja vaipui tuolille, yhä pitäen kiinni Frankin käsivarresta. Poika oli puhkeamaisillaan uudelleen raivoon, mutta Stella hillitsi häntä.

»St!» hän kuiskasi. »Älä virka mitään. Jokainen sanasi viiltää sydäntäni. Pysykäämme täällä.»

Heidän ei tarvinnut odottaa kauan. Kuului askelia — kiireisiä, meluisia — portaista; malttamaton, käskevä ääni kysyi jotakin; sitten tempaistiin ovi auki, ja loordi Trevorne tuoksahti sisään.

Loordi Trevorne loi aluksi tuikean katseen ympäri huonetta ja kiiruhti sitten, vähääkään välittämättä Jasperista, huoneen poikki Stellan luokse, joka hänen saapuessaan oli vaistomaisesti liikahtanut häntä kohti, mutta pysähtynyt, jääden seisomaan kasvot kalpeina ja kädet tiukasti puristettuina ristiin.

»Stella!» huudahti Leycester. »Miksi olet täällä? Miksi et tullut Waterloohon? Miksi lähetit noutamaan minua?» Tyttö tarttui hänen käteensä ja loi häneen katseen, josta kuvastui sellainen tuska ja murhe, että hän tuijotti Stellaan hämmästyneenä.

Leycester vain vilkaisi häneen ja alkoi sitten jälleen tarkkailla Stellan kasvoja. »Miksi olet täällä, Stella? Onko jotakin tapahtunut kotona — sedällesi?»

»Herra Etheredge voi hyvin», pisti Jasper väliin, astahtaen likemmäksi heitä.

»Siitä olen kyllä selvillä, mylord», vastasi Jasper, jonka pienissä silmissä välkkyi viha ja kiukku. »Mutta kun kysymyksenne ilmeisesti vaivaa neiti Etheredgeä, niin katsoin asiakseni vastata hänen puolestaan.»

Leycester hymyili, ikäänkuin olisi saanut jonkun omituisen mielijohteen. »Näyttepä todella pitävän sitä omana asiananne», hän huomautti levollisen ivallisesti. »Kenties suvaitsette ystävällisesti pysyä hiljaa.»

Jasperin kasvot kävivät kalpeiksi ja sävähtivät. »Olette minun asunnossani, loordi Trevorne.»

»Minusta on hyvin ikävä, että minun täytyy myöntää se. Ja vielä ikävämpää minusta on, että tämä lady on täällä.» Sen sanottuaan Leycester meni onnettoman tytön luokse. »Tule, Stella! Sinun pitää kertoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee», kuiskasi hän, tarjoten tytölle käsivarttaan.

Mutta Stella astahti taaksepäin surkea ilme silmissään. »En voi lähteä kanssasi», hän huudahti. »Älä pyydä minua!»

»Et voi!» kummasteli loordi Trevorne edelleenkin yhtä hiljaa. »Stella!
Miksi et?»

»Minä — en voi sanoa sitä sinulle! Älä kysy minulta!» rukoili tyttö.
»Mene nyt — mene ja jätä minut!»

Leycester katsahti hänestä Frankiin, joka pudisti päätään ja mulkoili Jasperiin. »En ymmärrä sitä; loordi Trevorne; minuun katsomisesta ei ole mitään hyötyä. Toimin pyyntönne mukaisesti, ainakin sikäli kuin voin, kunnes minut estettiin. Nousimme junasta Vauxhallissa, kuten kehoititte —»

»Kehoitin!» sanoi Leycester hiljaa, mutta hyvin painokkaasti. »Minä en ole pyytänyt teitä tekemään mitään sinnepäinkään! Odotin teitä Waterloossa ja arvelin, että olitte huomaamattani menneet ohitseni ja lähteneet — sinne, minne pyysin teidän saapua, ja kiiruhdin sinne. Siellä oli eräs mies — otaksuttavasti herra Adelstonen palvelija — joka ilmoitti minulle, että Stella odotteli minua täällä. Tulin tänne — siinä kaikki!»

Frank katsoi tuikeasti Jasperia ja osoitti häntä uhkaavan syyttävästi sormellaan. »Vaatikaa selitystä häneltä», hän huomautti.

Leycester katsahti Adelstonen kalpeihin, ilkkuviin kasvoihin. »Mitä vehkeilyä tämä on?» hän kysyi. »Onko minun uskottava, että — että tämä lady on houkuteltu ansaan ja tuotu tänne vasten tahtoaan?»

»Teillä on vapaus uskoa mitä haluatte», hän vastasi. »Jos kysytte minulta, johtuiko se, että tämä lady ei noudattanut teidän antamianne ohjeita, minun väliintulostani, niin vastaan myöntävästi. Toimitin hänet sitä varten, että minä, hänen setänsä ja holhoojansa ystävä, voisin osoittaa hänelle häntä väijyvän vaaran sillä polulla, jolle te tahdoitte houkutella hänet. Olen selvittänyt hänelle, että hänen on mahdotonta tehdä niinkuin te haluatte, ja nyt hän ehdottomasti kieltäytyy pitämästä sitä sopimusta, jonka te pakotitte hänet tekemään kanssanne. Hän ei suostu seuraamaan teitä. Hän —»

»Vaiti!» huudahti Leycester matalalla äänellä, joka tuntui pelottavammalta kuin karjuminen. Sitten hän kääntyi Stellaan päin.

Tyttö kohotti katseensa. »Kyllä», hän kuiskasi. »Minä — minä en voi tulla mukaasi.»

Leycester katseli ympärilleen, ikäänkuin epäillen näkevänsä unta. »Mitä tämä merkitsee?» hän mutisi. »Stella, rukoilen, käsken sinua puhumaan. »Ajattele asemaani! Minä — joka odotin sinua kuten — kuten hyvin tiedät — tapaan sinut täältä ja kuulen sinun, sinun omasta suustasi, että suhteemme ovat perinpohjin muuttuneet, niin äkkiä, niin aiheettomasti —»

»Sen täytyy olla niin», huokaisi Stella. »Kunpa vain lähtisit ja jättäisit minut yksin! Sääli minua!»

Leycester kääntyi puhuttelemaan Frankia. »Ettekö — ettekö poistuisi hetkeksi, hyvä Frank?» pyysi hän käheästi. Frank meni verkkaisesti ulos, ja Leycester huudahti Jasperille: »Te vihjasitte tuntevanne tämän arvoituksen selityksen. Suvainnette kertoa sen minulle. Pois kaikki salaperäisyys! Tietäkää kerta kaikkiaan, etten suvaitse kujeilua!»

Jasper puraisi huultaan. »Minulla on vain vähän lisättävänä siihen, mitä olen jo maininnut. Sanon sen, ja neiti Etheredge saa vahvistaa puheeni oikeaksi. Tahdotte tietää syyn, miksi hän ei saapunut tapaamaan teitä kuten odotitte ja miksi hän sensijaan on täällä minun suojeluksessani. Siihen kysymykseen on helppo vastata. Syy on se, että hän on lupautunut vaimokseni!»

Leycester katsoi häntä värähtämättä silmiin osoittamatta saaneensa sellaista iskua, kuin vastustaja oli toivonut. Sensijaan hän näytti rauhoittuvan.

»Minulle on kerrottu», hän virkkoi tyynen purevasti, »että te olette taitava mies, herra Adelstone. En ole tätä ennen sitä epäillyt. Mutta nyt minusta tuntuu, että teidän täytyy olla hölmö voidaksenne toivoa minun uskovan väitettänne.»

Jasperin kasvot kävivät kiukusta punaisiksi. Hän viittasi vapisevalla kädellään Stellaan. »Kysykää häneltä!» hän kehoitti käheästi.

Leycester säpsähti ja pyörähti tyttöön päin. »Muodon vuoksi», hän murahti melkein kuin anteeksi pyytäen, »kysyn sinulta, Stella. Onko se totta?»

Nyt vasta Leycester kalpeni eikä näyttänyt voivan siirtää katsettaan pois Stellan silmistä. Sitten hän meni Stellan luokse ja otti hänen kätensä omiinsa.

»Katso tänne!» pyysi hän hiljaisella, värähtelevällä äänellä. »Tiedätkö, että minä olen täällä — minä — olen täällä — että olen tullut suojelemaan sinua? Mitä hyvänsä tämä mies on sanonut pakottaakseen sinut antamaan tämän hullun lupauksen, siitä hänen on vastattava minulle! Stella! Stella! Jollet tahdo saattaa minua mielipuoleksi, niin katso tänne ja sano, että se on valhetta!»

Tyttö vei kädet kasvoilleen kootakseen voimia iskun antamista varten ja sanoi hetkisen kuluttua pakotetusti. »Omasta vapaasta tahdostani.»

Loordi Trevornen kädet painuivat alas, ja hän jäi seisomaan tuijottaen Stellaan. Jasperin ääni herätti hänet tyrmistyksestä, joka hänet oli vallannut.

»Kas niin, mylord», huomautti Adelstone kuivan kylmästi. »Olette saanut vastauksen. Sallikaa minun huomauttaa, että olette tuottanut tälle ladylle tuskaa enemmän kuin tarpeeksi, ja muistuttaa, että minulla, hänen tulevana puolisonaan, on oikeus pyytää teitä jättämään hänet rauhaan.»

»Stella», virkkoi Leycester kiinnittämättä ollenkaan huomiota Jasperiin. »Viimeisen kerran kysyn sinulta — viimeisen kerran! — onko se totta? Oletko pettänyt minut lupautuaksesi tälle miehelle? Oletko luvannut mennä hänen vaimokseen?»

Vastaus tuli hiljaa, mutta selvästi. »Se on totta. Minusta tulee hänen vaimonsa.»

»Se riittää. Väität sen tapahtuvan omasta vapaasta tahdostasi. Minä en sitä usko. Olen varma siitä, että tämä mies on jollakin tavoin pakottanut sinua. Mitä keinoja hän on käyttänyt, sitä en voi arvata. Tunnen, ettet sinä tahdo ilmaista sitä minulle ja että hän valehtelisi, jos kysyisin häneltä. Mutta se riittää minulle. Stella — nimitän sinua niin viimeistä kertaa — sinä olet pettänyt minua; olet pitänyt tätä seikkaa salassa minulta. Antakoon Jumala sinulle anteeksi! Minä en voi!» Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa ja poistui huoneesta.

Frank juoksi häntä vastaan, kun hän aukaisi oven. »Oi, loordi
Trevorne!» huudahti poika.

Leycester pysähtyi hetkiseksi, laskien kätensä Frankin käsivarrelle. »Mene hänen luokseen!» käski hän. »Hän on valehdellut minulle. Hänen ja tuon miehen välillä on jotakin. Minä näin hänet viimeisen kerran.» Ennenkuin Frank ennätti sanallakaan pyytää selitystä tai koettaa suostutella häntä, sysäsi hän pojan syrjään ja meni ulos.

XXX.

Leycester asteli portaita alas epävarmoin askelin kuin juopunut ja päästyään ulkoilmaan jäi tuijottelemaan ympärilleen kuin huumaantunut, kuten hän todella olikin. Kävellessään sitten eteenpäin valtakadun ihmisvilinässä hän tajusi menettäneensä Stellan. Suunnasta välittämättä hän jatkoi kulkuaan, kunnes huomasi olevansa Pall Mallissa. Hän meni erääseen kerhoon, jonka jäsen hän oli, ja astui tupakkasalonkiin. Sytytettyään sikaarin hän vaipui aatoksiinsa. Hieman rauhoituttuaan hän käsitti, että Stellan näennäisellä sydämettömyydellä oli joku syy. Hän tiesi, ettei tyttö rakastanut Jasperia. Leycester viipyi kerhossa useita tunteja, koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua, mutta onnistumatta. Hänestä tuntui, että iskun kestäminen olisi ollut helpompaa, jos Stellan olisi riistänyt häneltä joku toinen mies, jota hän olisi voinut pitää vertaisenaan — esimerkiksi Charlie Grayford. Vihdoin hän, tupakkahuoneen tarjoilijan riemuksi, nousi paikaltaan ja kiiruhti pois. Viimeisten minuuttien aikana hän oli tehnyt päätöksiä vastaisesta toiminnastaan. Englantiin hän ei voisi jäädä; hän menisi ulkomaille ja koettaisi unohtaa. Se sana hymyilytti häntä. Ikäänkuin hän voisi ikinä unohtaa kauniita kasvoja, jotka olivat levänneet hänen rinnallaan, ihania silmiä, joista oli säihkynyt hänelle rakkaudenhehku, suloista tytönääntä, joka oli kuiskannut neitseellisen tunnustuksensa hänen korvaansa.

Hän kutsui ajurin ja käski hänen ajaa Waterloohon. Noustuaan Wyndwardiin lähtevään junaan hän heittäytyi erääseen vaununnurkkaan ja antautui katkeran epätoivon valtaan.

Päivällinen oli juuri päättynyt, kun hänen solakka vartalonsa ilmestyi pengermälle. Naiset seisoskelivat seurustelusalin kuistikolla, päivää paistattaen. Hieman syrjässä muista seisoi Lenore. Hän nojasi rautapylvääseen, ja hänen helmikirjauksinen, kermanvärinen silkkipukunsa piirtyi somasti lehvä- ja kukkastaustaa vasten. Hänen ilmeensä oli herttaisen huoleton, kädet viehkeässä lepoasennossa, huulilla leppeä hymy, katse suloisen haaveileva. Koko hänen olentonsa huokui sopusointua koko maailman kanssa, mikä oli jyrkkänä vastakohtana kreivittären viehättävillä kasvoilla näkyvälle huolestuneelle ilmeelle.

Puhellessaan hilpeästi vieraittensa kanssa loi levoton äiti vähän väliä hajamielisen näköisenä katseensa lakealle tienoolle, ja kerran, kun tieltä kuului ajoneuvojen kolinaa, hän säpsähti. Mutta ajoneuvot olivat vain erään vieraan, ja huokaisten ryhtyi kreivitär jälleen emännäntehtäviinsä. Lenore seisoi pää takakenossa, tarkkaillen häntä veltto hymy huulillaan. Myöskin hän kärsi, mutta hän tiesi, mitä pelkäsi ja mitä toivoi. Äiti sensijaan ei tietänyt mitään, vaan pelkäsi kaikkea.

Kreivitär hymyili väsyneesti. »Päätäni pakottaa hieman», hän vastasi, katsahtaen sitten toisen viehkeän huolettomiin kasvoihin. »Sinä olet varsin pirteän näköinen, Lenore!»

Lady Lenore naurahti. »Niinkö arvelet? Entäpä jos minunkin pääni olisi kipeä?»

»Minun sairauteni olisi sittenkin pahempi», selitti kreivitär huokaisten, »sillä sydäntänikin särkee».

»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi Lenore, tarttuen vanhempaa naista käsivarresta.

»En voi. Tuskin tiedän itsekään. Hapuilen pimeässä, mutta aavistan, että jotakin on tapahtunut tai on tapahtumaisillaan. Leycester lähti eilen äkkiä, ja hän huolestuttaa minua; en tiedä, milloin hän palaa.»

»Minä luulen, että hän palaa tänä iltana», mutisi Lenore pehmeästi, huulillaan hymy, joka oli liian säyseä vaikuttaakseen itseluottavalta tai kerskailevalta.

Kreivitär katsahti häneen herttaisesti. »Olet omituinen tyttö, Lenore.
Mistä sinä sitä päättelet?»

Lenore kiersi rannerengastaan. »Minusta tuntuu kuin joku ääni kuiskaisi minulle, että hän tulee. Katsoppa!» Niin sanoen hän tuskin huomattavasti liikautti kättään pengermää kohti. Siellä asteli Leycester hitaasti leveitä kiviportaita ylöspäin.

Lady Wyndward aikoi lähteä häntä vastaan, mutta Lenore puristi hänen käsivarttaan. »Parempi on antaa hänen olla», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. »Ainakin toistaiseksi. Antakaa hänen olla yksin. Jotakin on tapahtunut, kuten otaksuit. Minulla on hyvin tarkat silmät, kuten tiedät, ja näen hänen kasvonsa. Antakaa hänen olla yksin; se on hyvä neuvo.»

Vaistomaisesti lady Wyndward tunsi, että asianlaita oli niin, nähdessään poikansa riutuneet kasvot. Ja ettei hän joutuisi kiusaukseen toimia neuvosta välittämättä, hän kääntyi toisaalle ja meni sisähuoneisiin.

Leycester saapui pengermän poikki, katsahti ylös ja näki naiset, mutta meni edelleen kohotettuaan vain hattuaan. Jouduttuaan sille kohdalle, missä valkopukuinen neito nojaili pylvästä vasten, hän epäröi silmänräpäyksen. Mutta Lenoren heikosti hymyilevien kasvojen ilme ei ollut kutsuva, ja Leycester nosti taaskin hattuaan, jatkaen matkaansa. Mutta melkein tietämättään hän oli pannut merkille, kuinka suloiselta ja viehättävältä Lenore näytti. Raskain askelin hän meni eteissalin läpi, kiipesi portaita ylös, astui omaan huoneeseensa ja kutsui kamaripalvelijansa.

»Laita kylpy kuntoon, Oliver», hän käski, »ja sullo matkalaukku valmiiksi! Lähdemme tänä iltana.»

Leycester nousi seisomaan ja asteli edestakaisin. Vaikka Stella ei ollut kertaakaan ollut hänen huoneissaan, tuntui kaikki siellä muistuttavan hänestä. Maalaustelineellä oli tuhrittu Venus, jonka hän oli pilannut ensimmäisenä iltana nähtyään tytön. Pöydällä oli etruskilaisessa kristallimaljakossa villejä kukkia, jotka Stella oli poiminut ja joita hän oli painanut huulilleen. Hän viskasi ne ulos ikkunasta. Äkkiä värähti ilma juhlallisen soiton sävelistä. Leycester hätkähti. Hän oli unohtanut Lilianin melkein tyyten. Hänen suuri surunsa oli melkein haihduttanut sisaren hänen mielestään. Hän laski maljakon pöydälle ja meni Lilianin ovelle; sisar tunsi hänen koputuksensa ja käski hänen astua sisään, jatkaen soittoaan. Mutta kun Leycester tuli hänen näkyviinsä, häipyi hänen kasvoiltaan niille levinnyt tervehdyshymyily.

»Ley», hätäili hän, tarkastaen veljensä kalpeita, riutuneita kasvoja ja silmiä ympäröiviä mustia renkaita, »mitä on tapahtunut? Mikä sinun on?»

Leycester vaipui matalalle tuolille hänen jalkojensa juureen ja viittasi pianoon päin. »Soita vielä!» hän pyysi.

Lilian säpsähti kuullessaan hänen käheän, sortuneen äänensä, mutta kääntyi, alkaen soittaa vienosti. Äkkiä hän pikemminkin aavisti kuin näki, että Leycester painoi kädet kasvoilleen. Silloin hän lakkasi soittamasta, kumartui veljen puoleen ja kuiskasi: »Kerro minulle kaikki, Ley!»

Leycester nosti päätään; hänen kasvoillaan oli katkera ilme, joka vihloi Lilianin sydäntä. »Se on pian kerrottu, Lil», sanoi hän hiljaa; »se on vain vanha, ikivanha tarina! Minä rakastin — ja minut petettiin. Panin koko onneni, koko sielunrauhani yhden vedon varaan — ja menetin. Isku sattui minuun hyvin pahasti, ja luonnollisesti se kirvelee jonkun aikaa.»

»Ley!» torui Lilian lempeästi. »Sinä et saa puhua tuolla tavoin minulle! Puhu avoimesti, sydämestäsi!»

»Sitä ei minulla enää ole, Lil. Siinä, missä sydämeni ennen oli, on vain pakottava tyhjä sija. Menetin sen viikkoja sitten — vai onko siitä kuukausia tai vuosia? — nyt en osaa sitä sanoa! Ja hän, jolle sen annoin, jota pidin puhtauden enkelinä, viattomana kyyhkynä, on heittänyt sen likaan ja polkenut sen jalkoihinsa.»

»Kenestä muusta puhuisin kuin siitä ainoasta naisesta, joka koko maailmassa on minua varten?»

»Lenoresta! Ei, sillä tavoin hän ei lausunut nimeään. Minä puhun Stella
Etheredgestä; häntä minä ajattelen.»

Lilianin käsi vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Stellasta! Oi,
Ley! Kerro minulle kaikki, rakas!»

»On niin vähä kerrottavaa», vastasi Leycester väsyneesti. »En voi kertoa sinulla kaikkea. Riittäköön se, että tänä iltana toivoin voivani nimittää häntä vaimokseni; mutta sensijaan — niin, näethän, että istun täällä!»

»Vaimoksesi?» mutisi Lilian. »Stella Etheredge vaimoksesi! Oliko se —”oliko se viisasta, Ley?»

»Viisasta! Mitäpä minä välitän viisaudesta?» kivahti Leycester. »Rakastin häntä — rakastin häntä kiihkeästi, mielipuolisesti, joten en ikinä rakasta ketään toista naista! Taivas minua armahtakoon, rakastan häntä vieläkin! Ymmärrätkö? Se on pahinta. Tiedän, yhtä varmasti kuin olen tässä, että elämäni on mennyttä. Se on murtunut, kuten karille ajautunut laiva, ja se on lopussa!»

Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten alkoi Lilian puhua, ja naisena hän ajatteli naisten tapaan.

»Hänellä ei ole mitään hätää. Naiset ovat kaikki sellaisia — kaikki paitsi yksi.» Puhuessaan hän taputti hyväillen sisarensa käsivartta.

»Ja sittenkin — ja sittenkin», mutisi Lilian huolestuneena ja suruissaan, »kun nyt ajattelen taaksepäin, niin olen varma, että hän rakasti sinua, Ley! Muistan hänen kasvonsa, hänen katseensa, muistan, kuinka hän lausui nimesi. Oi, Ley, hän rakasti sinua!»

»Hän rakasti — kenties. Nyt hän rakastaa minua niin, että sinä päivänä, jolloin meidät olisi pitänyt vihkiä, hän salli toisen miehen astua väliimme vaatimaan häntä omakseen.»

»Erään Jasper Adelstonen, lakimiehen, jonka nimittäminen gentlemanniksi olisi suurenmoista imartelua! Ajattele sitä, Lil! Kuvittele! Olin odottamassa morsiameni saapumista, mutta sensijasta noudettiin minut tapaamaan häntä tämän miehen asunnossa. Siellä minulle ilmoitettiin, että meidän välillämme on kaikki lopussa, ja että hän on herra Jasper Adelstonen tuleva puoliso.»

»Mitään syytä ei ole!» huudahti veli, nousten pystyyn ja alkaen astella edestakaisin. »Minulle ei suvaittu ilmaista mitään syytä. Pelkkien tosiseikkojen katsottiin riittävän minulle.»

Lilian oli vaiti hetkisen; sitten puhkesi hänen huuliltaan äännähdys:
»Tyttö-parka!»

»Älä tuhlaa sääliäsi, Lil! Omin huulin hän selitti, että hän teki sen omasta vapaasta tahdostaan.»

Leycester hätkähti, mutta pudisti sitten päätään. »Oivallan, mitä tarkoitat», hän virkkoi käheästi. »Mutta etkö käsitä, että juuri se on pahinta? Hän on miehen vallassa; heillä on joku yhteinen salaisuus. Voinko mennä avioliittoon naisen kanssa, joka on niin täydelleen toisen miehen vallassa, että hänen on pakko rikkoa minulle antamansa sana, pettää minut? Ei, jätin heidät toistensa seuraan. Ja nyt olen tullut sanomaan sinulle jäähyväiset.»

»Minne?» kertasi Leycester naurahtaen vihlovasti. »En tiedä sitä enkä välitä siitä. Hyvästi, Lil!»

»Oi, mitä voin tehdä hyväksesi?» mutisi lady Lilian. »Sinä, rakas!» Hän pidätti Leycesteriä mahdollisimman kauan ja painoi hänen mentyään kädet kasvoilleen ja puhkesi itkuun. Mutta äkkiä hän oikaisihe ja kosketti vieressään olevaa kelloa. — Valituksesta ei koidu Leylle mitään hyvää, — hän mietti, — minun on tehtävä jotakin muuta. Oi, jospa voisin olla yhtä terve ja reipas kuin muutkin tytöt, vaikka vain yhden tunnin, yhden lyhyen tunnin! Mutta minä tahdon, minun täytyy tehdä jotakin! En voi nähdä hänen kärsivän ja pysyvän toimettomana!

Kamarineito, joka oli ollut hänen palveluksessaan jo hänen lapsuudestaan asti ja tunsi hänen mielensä kaikki ailahdukset, astui sisään ja riensi hänen luokseen nähdessään hänen kyynelten sumentamat silmänsä.

»Hieman, Jeanette», vastasi lady Lilian, hymyillen kyynelten läpi. »Loordi Trevorne on hyvin vaikeassa asemassa, ja minä tahdon auttaa häntä.»

Pelokkaasti ja vapisten hän sitten ilmaisi suunnitelman, joka oli äkkiä herännyt hänen mielessään. Aluksi Jeanette säikähti, mutta taipui vihdoin ja kiiruhti suorittamaan alkuvalmistuksia täyttääkseen rakkaan emäntänsä toiveen.

XXXI.

Kun ovi sulkeutui Leycesterin jälkeen, tuntui Stellasta kuin olisi hänen sydämensä lakannut sykkimästä, kuin olisi kaikki toivo kadonnut Leycesterin mukana ja kuin tuomio olisi peruuttamattomasti julistettu.

Kooten koko rohkeutensa hän sitten kääntyi levollisesti Jasperiin päin.
»Olette saanut tahtonne toteutetuksi», hän sanoi matalalla äänellä.
»Onko vielä jotakin? Mitä muita määräyksiä on teillä annettavana
minulle?»

Jasper hätkähti, ja väri palasi hänen kalpeihin poskiinsa. »Tulevaisuudessa», hän vastasi, »on teidän asianne käskeä ja minun totella».

Stella teki tuskastuneen liikkeen. »Olen teidän vallassanne; mitä minun on nyt tehtävä? Miten voin palata kotiin? Mitä voin sanoa?»

»Olen miettinyt sitäkin», selitti mies. »Arvasin, että se tulisi olemaan vaikeata, ja olen ryhtynyt toimenpiteisiin sen varalta. Tiedän kyllä, että tekoni lisää suuttumustanne, mutta tarkoitukseni oli hyvä.»

»Olen sähköttänyt sedällenne, että minä houkuttelin teidät ja Frankin karkaamaan kaupunkiin ja että tuon teidät takaisin tänä iltana. Tiesin, ettei hän sitten enää olisi huolissaan, koska kerran Frank on mukananne. Menettelinkö väärin?»

»Ette, luulen, että se ei ollut väärin. Kaikki on samantekevää, kunhan häneltä säästyy tuska.»

»Se tapahtuu», vastasi Jasper. »Minä teen kaiken voitavani, että sekä hän että Frank tulisivat onnellisiksi, samoin kuin tekin.»

Stella katsahti häneen, hymyillen säälivästi, ja virkkoi: »Nyt sallinette minun poistua.»

Jasper oli tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että Stella oli saanut kestää niin paljon kuin hänen terveytensä voi sietää, minkä vuoksi hän kutsui Frankin sisään ja tilasi auton taivutettuaan sitä ennen Stellan nauttimaan hieman viiniä ja ruokaa.

He saapuivat asemalle parhaiksi ehtiäkseen Wyndwardiin lähtevään junaan. Stella painautui nurkkaan ja vaipui aatoksiinsa. Se oli surkea matka; he lausuivat tuskin sanaakaan. Stella oli liian onneton keskustellakseen, ja Frank, jolle Jasper oli suonut vain hyvin niukat selitykset, oli liian kiihtynyt antautuakseen turhanpäiväiseen jaaritteluun vihaamansa ja epäilemänsä miehen kanssa.

Junan saavuttua Wyndwardin asemalle auttoi Jasper Stellan vaunusta, ja yhdessä he kävelivät vainioiden halki. Kun he pääsivät kartanon näkyviin, joka hohti valkoisena ilta-auringon valossa, katsahti Stella sinnepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen sydäntään. Näytti siltä kuin Jasper olisi arvannut, mitä Stellan mielessä liikkui, sillä hän otti neidon päivänvarjon ja levitti sen. »Aurinko paistaa vielä kuumasti», hän sanoi, pitäen varjoa niin, että se verhosi kartanon hänen näkyvistään.

Kun Jasper avasi taiteilijan asunnon porttia, väreili hymy hänen huulillaan. »Valmistautukaa kuulemaan nuhteita!» hän huudahti keveästi. »Teidän pitää vierittää koko syy minun niskoilleni.»

Mutta nuhteita ei tullut. Herra Etheredge, joka istui nojatuolissaan katseli heitä hieman hämmästyneenä ja huolestuneena.

»Stella», hän kysyi, »missä olet ollut? Olemme olleet hyvin levottomia.
Kuinka kalpealta ja nääntyneeltä sinä näytät!»

»Se on kaikki minun syytäni, rakas herra Etheredge», ehätti Jasper selittämään, melkein astuen Stellan eteen peittääkseen häntä. »Kohdistakaa moitteenne minuun. Minun olisi pitänyt olla järkevämpi, myönnän; mutta minä kohtasin nämä nuoret heidän ollessaan aamukävelyllä ja houkuttelin heidät pistäytymään Lontoossa. Se tapahtui hetken innostuksessa. Teidän täytyy antaa meille anteeksi!»

Herra Etheredge katsoi vuoroin kutakin heistä, taputtaen Stellaa käsivarteen. »Teidän pitää pyytää anteeksi rouva Penfoldilta», vastasi hän hymyillen. »Olemme molemmat olleet hyvin huolissamme. Se oli niin kovin vastoin Stellan tapoja.»

»Toivoakseni voin lepyttää rouva Penfoldin», sanoi Jasper. »Tarvitsen hänen puoltolausettaan. Tiedän, että hänellä on jonkun verran vaikutusvaltaa teihin, sir, ja minun on rukoiltava teiltä anteeksiantoa useammastakin kuin yhdestä asiasta. Olen rohjennut pyytää Stellaa vaimokseni, ja hän on suostunut.»

»Tämä — tämä on minusta niin yllättävää!» jatkoi herra Etheredge hiljaa. »Mutta jos asia on niin, jos rakastat häntä, tyttöseni, niin minä en tahdo sanoa: ei. Taivas siunatkoon sinua, Stella!» Niin sanoen hän laski kätensä tytön pään päälle. Kaikki olivat hetkisen vaiti. Sitten vanhus ojensi toisen kätensä Jasperille ja jatkoi: »Olet onnellinen mies. Toivon ja uskon, että teet hänet onnelliseksi!»

Jasperin pienet silmät välähtivät, ja hän huudahti: »Siitä annan henkeni pantiksi.»

XXXII.

Stella seisoi kädet ojennettuina valkeaseinäistä kartanoa kohti; kuu valoi hohdettaan vainioille ja joelle; hiljaisuuden keskeytti vain ruisrääkän ääni. Tuskan ja surun, kiihkeän kaipauksen ja murheen painamana hän ei saanut puserretuksi huuliltaan muuta kuin nämä sanat. Hänen takanaan oli talossa kaikki rauhallista. Kiihtymyksen raukaisemana oli Frank mennyt huoneeseensa. Herra Etheredge istui piippua poltellen, uneksien ja ajatellen pikku tyttönsä kihlautumista. Jasper oli poistunut; hän oli liian viisas pitkittääkseen jännitystä, jonka hän tiesi Stellaa painavan. Ja Stella oli hiipinyt pieneen puutarhaan, nojaten nyt pieneen porttiin, katsellen upeata kartanoa; siellä kenties oli tällä hetkellä myöskin Leycester, joka vielä muutamia tunteja sitten oli ollut hänen omansa. Hiljaisena puhkesi hänen huuliltaan voihkaus:

Ikäänkuin vastauksena hänen valitukseensa huudahti heikko, tunteesta vavahteleva ääni: »Stella.» Neito säpsähti, kääntyi ääntä kohti ja näki kuutamossa lady Lilianin, joka nojautui kamarineitonsa käsivarteen.

He seisoivat hetkisen, katsellen toisiaan ääneti. Sitten meni Stella lähemmäksi. Lady Lilian ojensi kätensä, ja Stella tarttui hänen käsivarteensa.

»Odota minua raitilla, Jeanette!» käski lady Lilian. »Sinä kai olet tukenani, Stella», hän lisäsi vienosti.

Stella saattoi hänet penkille, jolle molemmat istuutuivat hiljaa, Stella silmät maahan luotuina, Lilian tarkastellen toisen kalpeita, viehättäviä kasvoja, jotka näyttivät vieläkin kauniimmilta kuin silloin, kun hän oli ensi kerran ne nähnyt, jolloin niillä oli hehkunut onnen ja toivovan rakkauden puna. Hienotuntoinen tyttö tunsi pistoksen sydämessään nähdessään ihanien silmien alla olevat tummat kuopat, tiukkaan puristetut huulet ja kalpeat väsyneet kasvot. »Stella», kuiskasi hän, kiertäen kätensä Stellan ympärille.

Stella kääntyi katsomaan Liliania; hänen ilmeensä oli melkein kova, kun hän ponnisteli hillitäkseen itsensä.

»Niin olen, Stella», vastasi Lilian, kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, kun hän kuuli toisen äänen suruisan, toivottoman soinnun. »En voinut pysyä rauhallisena, ystäväni. Sinä olisit tullut minun luokseni, Stella, jos minä — jos se olisi sattunut minulle!»

Lilian tarttui hänen käteensä; se oli kuuma ja kuumeinen. »Stella, sinä et saa olla vihainen minulle. Minä — minä olen kuullut —»

Lilian taivutti päätään. »Niin, ystäväni, olen tavannut hänet. Oi, Stella, jos olisit nähnyt hänet sellaisena kuin minä näin! Jos olisit kuullut hänen sanansa! Hänen äänensä —»

»Mutta miksi — miksi piti niin käydä?» mumisi Lilian, puristaen hänen kättään. »Näetkö, Stella, sinä et aavista, kuinka hän sinua rakastaa! Ei ikinä ole kenenkään rakkaus ollut niin syvää, niin puhdasta, niin vilpitöntä kuin hänen!»

Heikko puna lehahti Stellan kalpeille kasvoille. »Minä tiedän», huohotti hän terävästi, melkein rajusti. »Oletko tullut kertomaan sitä minulle? Maksoiko se vaivan? Luuletko, etten itse tiedä, mitä olen menettänyt?»

»Olen tullut kuullakseni omasta suustasi, Stella, miksi on näin käynyt. Ole malttavainen minua kohtaan, ystävä rakas! Muista, että rakastan häntä enemmän kuin kukaan muu paitsi sinä! Olen rakastanut häntä koko elämäni ajan, ja sydämeni on pakahtumaisillaan nähdessäni, kuinka onneton hän on. Olen tullut sanomaan sinulle sen — rukoilemaan hänen puolestaan — rukoilemaan sinun kanssasi sinun puolestasi! Älä sulje korviasi minulta, älä anna sydämesi olla kylmä minulle! Stella, sinä särjet hänen sydämensä.»

Stella käännähti häneen päin kuten ahdistettu eläin, joka hädissään ryhtyy puolustautumaan. »Enkö minä sitä tiedä? Eikö juuri se tieto ole vähällä pakahduttaa sydäntäni?» hän vastasi kiivaasti. »Luuletko, että suren ainoastaan itseni tähden? Pidätkö minua niin alhaisena, niin itsekkäänä? Usko minua, Lilian, jos — jos eromme olisi koitunut hänen onnekseen, niin minä olisin kestänyt sen hymyhuulin. Jos voisit tulla sanomaan minulle: ’Hän unohtaa sinut ja rakkautensa vuoden kuluessa’, niin olisit minulle tervetullut lohdutuksen ja toivon tuoja. Kuinka voisin ajatella yksin itseäni, minä, mitätön tyttöriepu, jonka hän alentui tekemään autuaaksi rakkaudellaan! Minussa ei ole mitään! Ei mitään muuta kuin mitä olen hänen rakkaudestaan saanut. Jos olisin voinut hengelläni lunastaa hänelle onnen, niin olisin sen antanut. Lilian, sinä et tunne minua —»

Hänen kiihkeä tunnepurkauksensa herätti pelokasta kunnioitusta toisessa heikossa ja vapisevassa tytössä. »Kuinka suuresti sinä rakastatkaan häntä!» kuiskasi Lilian.

Stella katsoi häntä hymyillen. »Minä rakastan häntä», hän lausui hitaasti. »En sano sitä koskaan enää, en koskaan! Sanon sen sinulle, että tietäisit, kuinka syvä ja laaja kuilu on välillämme — niin laaja, ettei sen ylitse ikinä voida rakentaa siltaa.»

Stella naurahti katkerasti. »Luulen arvaavani, minkä vuoksi olet tullut, Lilian. Sinä arvelet, että tämä on vain tavallinen rakastuneiden riita, joka voidaan sovittaa yhdellä sanalla. Riita! Kuinka vähän sinä tunnet meitä kumpaakaan! Meidän kesken ei minkäänlaista riitaa olisi voinut syntyä — ei kukaan voi riidellä itsensä kanssa. En milloinkaan voi kellekään ilmaista, mikä meidät on erottanut; mutta tämän mainitsen sinulle, että käsittäisit kuinka toivottomaan tehtävään olet ryhtynyt. Jos — jos minä taipuisin, jos sanoisin hänelle: ’Tule takaisin, olen sinun, ota minut’, niin sinä, sinä, joka pyydät sitä niin hartaasti, että sydäntäni kirvelee, sinä olisit vastaisuudessa kun myrsky puhkeaa ja suostumukseni hinta olisi maksettava, ensimmäinen sanomassa, että minä menettelin heikosti ja itsekkäästi. Sinä olisit ensimmäinen, koska olet nainen ja tiedät, että naisen velvollisuus on uhrautua niiden hyväksi, joita hän rakastaa! Olenko puhunut selvästi?»

Lilian katsahti häneen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Onko — onko se totta?»

»Se on niin totta, että jos kertoisin sinulle eromme syyn, niin poistuisit luotani virkkamatta sanaakaan. Ei! Sinä rukoilisit, että pysyisin yhtä lujana ja taipumattomana kuin olen!»

Stellan sanat ja äänensävy olivat niin pohjattoman toivottomia, että ne pakostakin saivat helläsydämisen Lilianin uskomaan. »Oi, Stella, rakas, rakas ystävä», nyyhkytti hän.

Stella katseli häntä hetkisen ja kumartui sitten suutelemaan häntä. »Älä itke!» hän kuiskasi ainoankaan kyynelen kohoamatta hänen silmiinsä. »Minä en osaa itkeä; tuntuu siltä kuin en enää koskaan vuodattaisi kyyneliä! Mene nyt, mene!» lisäsi hän, kietoen käsivartensa vapisevan tytön ympärille.

»Stella-parkani!» sopersi Lilian, nousten seisomaan. »Hän — hän sanoi sinua yleväksi; nyt tiedän, mitä hän tarkoitti! Luulen ymmärtäväni — en ole varma vieläkään; mutta uskon ja — ja, niin sanon sen — tunnen, että sinä olet oikeassa. Mutta voi poika-raukkaani! Lausu minulle yksi sana hänen lohdutuksekseen — yksi sana!»

Stella katsoi häntä silmiin; he olivat saapuneet portille, ja vaunut olivat näkyvissä. »En voi lähettää mukanasi mitään sanaa», kuiskasi Stella tuskin kuuluvasti. »En mitään muuta kuin sen, ettei hän voi tehdä mitään pelastaakseen meidät, että hänen ponnistuksensa vain pahentavat surkeata tilaani ja että rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.»

Lilian puristi hänen kättään viimeiseen asti, vielä vaunuihin astuttuaankin. Ja viimeiseen saakka pysyivät Stellan tummat, surulliset silmät kyynelettöminä.

Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi Lilian Leycesterin huoneen kynnyksellä. Hän oli naputtanut kahdesti, tuskin uskaltaen virkkaa mitään; mutta vihdoin hän lausui veljensä nimen, ja Leycester aukaisi oven. »Lilian!» huudahti hän, sulkien sisarensa syliinsä.

»Oi, rakas veli-rukkani», sopersi Lilian katsoen häntä silmiin. Hänen murheelliset silmänsä huokuivat rakkautta ja kiintymystä.

Leycester säpsähti, vetäen hänet valoisaan kohtaan. »Mitä tämä on?
Missä olet ollut?» hän kysyi, heikko toiveikas värähdys äänessään.

»Minä olen tavannut hänet!» kuiskasi neito. »Oi, Ley, Ley, pelkään, ettei ole vähääkään toivoa.»

Veli puristi lujemmin hänen käsivarttaan. »Ei vähääkään toivoa!» hän kertasi masentuneena.

Lilian pudisti päätään. »En ihmettele, että rakastat häntä, Ley! Hän on kaiken kauniin ja ylevän esikuva; ja koska hän on sellainen, täytyy sinun oppia kestämään se, Ley!» Leycester naurahti katkerasti. »Sinun täytyy kestää se, Ley, kuten hänkin sen kestää —»

»Sano, mistä se johtuu», keskeytti veli käheästi. »Anna minulle jotakin kouraantuntuvaa, jota vastaan voin ponnistella, ja — niin, puhu sitten kestämisestä!»

»En voi — hän ei voi», vastasi Lilian vakavasti ja juhlallisesti. »Ei edes minullekaan kahden kesken hän voinut ilmaista sitä. Ley! Kohtalo on teitä vastaan. Toivo on turha, minä tunnen sen, minä, joka en uskonut sitä, vaikka sinäkin niin väitit! Toivo on aivan turha, Ley!»

Leycester antoi hänen vaipua tuolille ja jäi seisomaan hänen vierelleen; nuorukaisen kasvoilla oli ilme, jota oli vaikea katsella. »Aivan turhako?» hän murahti. »Sinä olet vedonnut häneen. On vielä toinenkin henkilö, johon voi vedota; minä etsin hänet käsiini.»

Lilian katsahti ylöspäin; hänen ilmeestään ei kuvastunut pelästymistä, vaan juhlallista vakaumusta. »Älä tee sitä», kielsi hän, »jollet tahdo lisätä hänen suruaan! Niin, Ley, jos tähtäät iskun mieheen, niin iskun täytyy sattua Stellaan.»

»Kyllä, sekä sanoin että katsein. »Ei, Ley, ei ole toivoa. Et voi päästä käsiksi mieheen muuten kuin Stellan välityksellä; ja sen sinä säästät häneltä. ’Sano hänelle’, pyysi hän minua, ’että hänen ponnistuksensa pahentavat vaikeaa tilaani. Sano hänelle, että rukoilen, ettemme koskaan enää kohtaisi toisiamme’.» Lilian vaikeni hetkeksi. »Ley, en tiedä tästä asiasta sen enempää kuin sinäkään. Mutta sen tiedän, että hän on oikeassa.»

Leycester seisoi katsellen Liliania; hänen kasvolihaksensa nytkähtelivät; vihdoin hän puhkesi puhumaan. »Olet hyvä tyttö, Lil. Nyt sinun on mentävä; et sinäkään voi auttaa minua sitä kestämään. ’Rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.’ Ja tämän olisi pitänyt olla vihkimispäivämme!»

XXXIII.

Stellasta erottuaan loordi Trevorne antautui epätoivon valtaan. Hän ei matkustanut ulkomaille, vaan heittäytyi kuumeisesti kaupunkielämän huvituksiin. Pian hän tuli kuuluisaksi niistä rahamääristä, joita hän menetti korttipelissä ja tuhlasi hevosiin, ja yleisesti häntä pidettiin hurjan seurapiirinsä huimimpien kujeiden alkuunpanijana ja johtajana. Hän liikkui aikansa tunnetuimpien elostelijoiden seurassa, ja useimmat ihmiset ennustelivat hänelle huonoa loppua. Huhupuheet saapuivat tietysti Wyndwardiinkin, ja vaikkei kreivitär sitä millään tavoin näyttänytkään, oli hän kuitenkin hirveästi huolissaan. Vain Lilian ei kuullut kaikesta tästä mitään; kun Leycester tuli häntä katsomaan, huomasi hän kyllä, että veli oli kalpea ja riutuneen näköinen, mutta hän laski sen kaikki Stellan menettämisestä aiheutuvan surun syyksi. Hienotuntoisella tytöllä ei ollut aavistustakaan hänen hurjasta kaupunkielämästään; muuten hän olisi kehoittanut Leycesteriä lähtemään Lontoosta ja matkustamaan ulkomaille; mutta siitä alkaen kun hän oli tavannut Stellan, oli hän ollut hyvin sairas, ja lääkäri oli varoittanut omaisia millään tavoin kiihoittamasta häntä. Niinpä kului kesä syksyyn, eikä Leycester sittenkään, Charlie Grayfordin kehoitteluista huolimatta, suostunut lähtemään kaupungista metsästämään, kuten hänen seurueensa useimmat jäsenet olivat tehneet.

Sillä välin oli aika Wyndwardissa mennyt tasaista menoaan — paitsi itse kartanossa, jossa kreiviä ja hänen puolisoaan luonnollisestikin kalvoi huoli pojastaan ja tyttärensä terveydentilasta.

Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet rakastavien kauhean eron jälkeen, oli elämä taiteilijan majassa kulkenut entistä latuaan sillä ainoalla suurella poikkeuksella, että Jasper Adelstonesta oli tullut melkein jokapäiväinen vieras ja että Stella oli kihloissa hänen kanssaan.

Leycester oli mennyttä — ja hänen sijallaan tämä mies, jota Stella vihasi.

Mutta kuitenkin hän ponnisteli uljaasti. Hän oli tehnyt sopimuksen, oli uhrannut itsensä molempien rakkaittensa hyväksi, vapaasti ja ehdottomasti, ja hän koetti puolestaan täyttää sitoumuksensa. Hän oli hieman kalpeampi, hieman vakavampi kuin ennen, mutta hänen ilmeensä ei ollut surkean tuskaileva; jos kohta hän ei nauranutkaan entiseen avoimeen, hilpeään tapaansa, niin kuitenkin hän joskus hymyili; ja jos hänen hymynsä ei ollutkaan kovin riemuisa, niin suloinen se joka tapauksessa oli.

Herra Etheredge ei huomannut, että mitään oli viassa; hänen mielestään Stella oli muuttunut hiljaisemmaksi, mutta hän arveli sen johtuvan kihlauksesta; hän jatkoi maalaamistaan, syventyi työhönsä, pani tuskin merkille ympäristönsä tapahtumia ja oli tyytyväinen. Jasperin tyyni matalasointuinen ääni ei häirinnyt häntä; ja heidän keskustellessaan hänen läheisyydessään hän saattoi maalata välittämättä heistä mitään. Senjälkeen kun häntä oli kohdannut viimeinen isku, poikansa rikos, hän oli eläytynyt taiteeseensa täydellisemmin ja perinpohjaisemmin kuin koskaan ennen.

Molemmista nuorista Frank kenties enemmän näytti muuttuneen. Hän oli käynyt laihemmaksi ja kalpeammaksi sekä hennomman näköiseksi kuin ennen. Oli sovittu, että hän menisi yliopistoon seuraavaksi lukukaudeksi, mutta vanha tohtori, joka oli kutsuttu poikaa vaivaavan vähäisen yskän johdosta, oli hymähdellen ja rykien neuvonut, että opiskelu jätettäisiin toistaiseksi.

»Onko Frank sairas?» oli Stella huolestuneena tiedustanut; sillä naiselle ominaiseen tapaan hän oli kiihkeän alttiisti kiintynyt poikaan, jonka tähden hän oli uhrannut itsensä.

»E—ei; ei hän sairas ole», oli tohtori vastannut. »Varmasti hän ei ole sairas.» Sitten hän oli selitellyt, että Frank oli heikkorakenteinen — että kaikki vaaleatukkaiset ja vaaleaveriset pojat olivat suuremmassa tai pienemmässä määrin heikkoja.

»Ky-yllä; hauska väri», myönteli lääkäri; ja muuta ei Stella saanut hänestä irti.

Mutta yskä ei lähtenyt. Ja kun syksyinen sumu hiipi joesta vainioille, peittäen ne silmää viehättävään utuverhoon, paheni yskä. Mutta ei myöskään kaunis väri kadonnut pojan poskilta, minkä vuoksi Stella ei ollut kovin levoton.

Frank itse suhtautui vaivoihinsa äärimmäisen välinpitämättömästi. »Nautinko lääkkeitä?» hän sanoi vastaukseksi Stellan kyselyyn. »Kyllä, nautin kaikki mitä tohtori lähettää. Se ei ole erikoisen vastenmielistä, ja vaikka siitä ei nähtävästi olekaan minulle varsin paljoa apua, näyttää se tuottavan sinulle ja mainitulle tohtorille jonkinlaista tyydytystä, joten me kaikki olemme mielissämme.»

»Sinä et näy välittävän mistään», valitti Stella kerran, kun hän oli mennyt puutarhaan ja tavannut pojan, joka kädet ristissä rinnallaan nojaili porttiin ja katse tähdättynä kartanoon, mikä suuresti muistutti sitä hetkeä, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt Frankin samana iltana kuin tämä saapui kotiin. »Miksi et mene onkimaan? Tai — tai — ratsastamaan? Sinä vain kuljeskelet puutarhassa tai vainioilla.»

Frank loi häneen omituisen katseen. »Entä sinä itse?» hän kysyi hitaasti, katsoen suurine sinisine silmineen Stellaa, jonka kasvoille vähitellen levisi puna. »Sinä et näytä välittävän mistään, Stel. Sinä et käy ongella, et — ulia etkä missään. Sinä vain kuljeskelet puistossa ja vainioilla.»

Stellan pitkät silmäripset painuivat alas, ja hän sai vaivoin pidätetyksi huokauksen. Pojan sanat olivat osuneet.

»Mutta — mutta», sopersi Stella epävarmasti, »minähän en ole poika.
Tyttöjen on pysyteltävä kotosalla ja huolehdittava tehtävistään.»

»Onko heidän liikuttava kuin unessa — ikäänkuin heidän sielunsa ja sydämensä olisivat irtaantuneet ruumiista?» intti poika, heiluttaen laihaa, kalpeata kättään hitaasti ilmassa.

Tytön huulet värähtivät, ja hän käänsi kasvonsa poispäin, mutta vain lyhyeksi tuokioksi; pian hän taaskin hymyillen katsoi Frankiin päin.

»Sinä olet vallaton, oikukas poika!» hän torui, laskien kätensä Frankin olalle ja silittäen hänen poskeaan. »Älä välitä minusta! Sinun on mentävä sisälle, Frank-kulta. Näetkö sumua; se panee sinut yskimään. Tule! Mennään sisään!»

Frank suostui mitään virkkamatta ja asteli hänen rinnallaan muutamia askelia, mutta pyysi sitten äänen väristessä: »Stella, salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa, vaikka olemmekin sopineet, ettemme mainitse loordi Trevornen nimeä. Oletko kuullut hänestä mitään? Tiedätkö, missä hän on?»

Stella viivytteli hetkisen saadakseen äänensä hillityksi ja vastasi:
»En ole kuullut mitään; en tiedä, onko hän elossa vai kuollut.»

»Mennään sisään», virkkoi poika huoahtaen. Mutta äkkiä hän säpsähti, sillä hänen erikoisen herkät korvansa olivat kuulleet tuttujen askelten ääntä. »Sieltä tulee — Jasper», huomautti hän, pysähtyen nimen edellä. Hän veti kätensä pois, ja Stella kääntyi ympäri huulillaan päättävä hymy, kuten aina, kun hän tervehti sulhastaan.

Jasper tuli ripeästi käytävää myöten hänelle ominaisin hiljaisin askelin, tarttui Stellan käteen, vieden sen huulilleen ja suudellen sitä sekä katseli janoisan kaipaavasti hänen kaunista, viehkeätä olemustaan.

»Armaani», hän kuiskasi pehmeällä, matalalla äänellään, »ulkona näin myöhään! Etkö vilustu?»

»En, en vilustu, en koskaan. Mutta Frankin lähetin juuri äsken sisään, hän ryki hirveästi — hän ei suinkaan näytä vahvalta.»

Jasper rypisti hieman kärsimättömästi otsaansa. »Frankilla ei ole mitään hätää», hän huudahti, ja hänen äänessään oli mustasukkainen värähdys. »Olet tarpeettomasti huolissasi pojan vuoksi; olet syyttä suotta levoton. Häntä ei mikään vaivaa. Hänen jalkansa ovat kastuneet, ja hän on vilustunut, siinä kaikki.»

»Niin, sitähän se tietysti on», myönsi Stella. »Mutta omituista on, ettei tohtori Hamilton saa sitä hänestä lähtemään.»

»Kenties hän itse ei auta lääkäriä», arveli Jasper. »Pojat ovat aina huolimattomia itsestään. Mutta älä anna koko keskustelun kiertyä Frankin ympärille», lisäsi hän. »Puhukaamme itsestämme!»

»Olen tullut tänä iltana puhelemaan kanssasi, Stella, meistä, rakas.
Toivoisin sinulta erikoista hyvyydenosoitusta.»

Tyttö katseli eteensä valaistuun huoneeseen päin; hänen kasvoillaan väikkyi sama päättävä ilme, joka niillä oli ollut hänen tervehtiessään Jasperia. Hän odotti mahtavasti jatkoa.

»Stella, olen kuukauden toisensa jälkeen varronnut sopivaa hetkeä sanoakseni sinulle sen, mistä nyt aion puhua; enää en jaksanut odottaa, armaani, omani. Tahtoisin, että meidät pian vihittäisiin.»

— »Etkö virka mitään?» kysyi hän hetkisen hiljaisuuden jälkeen. »Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, vai kieltäydytkö? Sitä olen melkein odottanut.»

»En kieltäydy», vastasi Stella vihdoin kylmästi, pakotetusti. »Sinulla on oikeus vaatia, että sopimuksemme täytetään.» e

»Hyvä Jumala!» huudahti Jasper kiihkeästi. »Miksi puhut tuolla tavoin? Enkö milloinkaan, milloinkaan voi voittaa rakkauttasi? Etkö milloinkaan unohda, millä tavoin jouduimme yhteen?»

»Älä kysy sitä», pyysi Stella vavahtaen. »Totisesti minä koetan, ankarasti koetan unohtaa menneen ja olla mieliksesi.»

Oli surkeata kuulla ja nähdä häntä, ja Jasperin sydäntä kirveli; mutta häneen se koski yhtä paljon hänen itsensä kuin Stellan tähden.

»Epäiletkö rakkauttani?» virkkoi hän käheästi. »Luuletko, että kukaan voisi rakastaa sinua enemmän kuin minä rakastan? Eikö se merkitse sinulle mitään?»

»Kyllä, kyllä», vastasi Stella verkkaisesti ja suruissaan. »Kyllä se merkitsee. Minä — minä.» Hän loi katseensa maahan. »Miksi tahdot, että puhumme rakkaudesta. Pyydä minua — käske minua tekemään mitä hyvänsä, ja minä teen, mutta älä puhu rakkaudesta!»

Mies puraisi huultaan. »No hyvä!» hän huudahti väkinäisesti. »En puhu.
Käsitän, etten vielä voi liikuttaa sydäntäsi. Mutta tulee sekin aika.
Sinä et voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun. Suostutko siihen,
että menemme pian avioliittoon?»

Jasper suuteli rajusti hänen kättään, ja tyttö sai vaivoin pidätetyksi väristyksen, joka uhkasi vallata hänet.

»Sanalla ’pian’», mutisi Jasper heidän kävellessään taloa kohti, »tarkoitan aivan kohdakkoin — ennen talvea.»

»Sanokaamme ensi kuussa, armaani», hän kuiskasi. »En ole sinusta varma, ennenkuin olet oikein omani. Kun kerran olet ehdottomasti minun, niin opetan sinut rakastamaan minua.»

Stella katsahti Jasperiin, ja hänen kalpeilla huulinaan väreili kummallinen, epätoivoinen hymy, joka oli kyyneliäkin katkerampi. Opettaa hänet rakastamaan tuota miestä! Ikäänkuin rakkautta voitaisiin opettaa!

»En ole huolissani», selitti Jasper vastaukseksi hänen hymyilyynsä; »ei kukaan voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun on — et sinäkään, vaikka sydämesi olisi kova kuin timantti».

»Ei se ole kova», sopersi tyttö hiljaa, ajatellen synkkää tuskaa, joka kalvoi hänen sydäntään yötä päivää.

He menivät sisälle. Herra Etheredge käveli piippu hampaissa edestakaisin huoneessaan vaipuneena aatoksiinsa, kuten tavallisesti. Frank lepäsi vanhassa nojatuolissa; hän näytti hyvin raihnaalta ja heikolta, mutta kaunis väri hehkui yhä hänen kasvoillaan. Heidän astuessaan sisään hän nyökkäsi päätään. Mutta Jasper ei tyytynyt nyökkäykseen, vaan meni pojan luokse ja laski kätensä hänen olalleen, jolloin poika vavahti. Hän ei voinut koskaan sietää Jasperin kosketusta, vaan pahastui siitä aina.

»Huonostiko?» jatkoi Jasper. »Minusta tuntuu, että matkustaminen tekisi sinulle hyvää. Mitä arvelet, jos pistäytyisit vähäksi aikaa muualle?»

Poika vilkaisi hätääntyneenä Stellaan. Jättää hänet yksin! »En tahdo lähteä», vastasi hän lyhyesti. »Voin oikein hyvin. Vihaan muuttelua.»

Stella tuli hänen tuolinsa luokse ja polvistui hänen viereensä »Se tekisi sinulle hyvää, Frank-kulta», hän sanoi Hiljaisella, sointuvalla äänellään.

»Tarkoitatko — yksin?» kysyi poika. »En tahdo lähteä yksin — en tahdo, ihan totta.»

»Ei, ei yksin, ei todellakaan», pisti Jasper väliin, katsoen hellästi
Stellaan.

Herra Etheredge hölmistyi; ehdotus oli esitettävä hänelle juurta jaksain; hän ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta. »Lähteä matkalle! Kyllä, jos haluatte. Mutta miksi? Frankin yskän vuoksiko? En usko, että mikään paikka on yskälle parempi kuin tämä, vai mitä? Niinkö! Olkoon menneeksi sitten! Ette kai tahtone minua mukaanne?»

»Se ei käy päinsä!» huudahti vanhus melkein pelästyneenä. »Minä olisin silloin melkein kuin vedestä nostettu kala. En voisi maalata, jolleivät joki ja vainiot olisi näkyvissäni. Niin, se on mahdotonta! Ja ettehän muuten halua vanhaa miestä vaivaksenne.» Puhuessaan hän katseli Stellaa, hymyillen jurosti.

»Lorua; onhan teillä toinen vanhus, rouva Penfold — viekää hänet; hän voi lähteä. Se tekee hyvää hänellekin, vaikka hänessä ei olekaan yskää.»

Sitten hän pysähtyi pojan eteen, silmäillen häntä kasvoillaan omituinen, hillitty, melkein surullinen ilme, kuten aina kun hän katseli Frankia.

»Niin», hän hymähti, »hän tarvitsee ilmaston muutosta. En ole ennen huomannut, kuinka laihalta ja kivuloiselta hän näyttää. Niin, parasta on, että matkustatte! Minne aiotte?»

Stella pudisti hymyillen päätään, mutta Jasperilla oli vastaus valmiina. »Antakaapa aikaa», hän selitti miettien. »Emme halua kylmään seutuun; muutos olisi liian suuri; emme myöskään halua liian kuumaan seutuun. Mitä arvelette Cornwallista?»

Vanhus nyökäytti päätään. Stella vain hymyili ja huomautti: »Minulla ei ole mitään sanomista. Pidätkö sinä Cornwallista, Frank?»

Poika katsahti vuoroin kutakin. »Miksi valitsitte juuri Cornwallin?» kysyi hän epäluuloisesti Jasperilta.

»Minusta tuntuu se erinomaisen sopivalta paikalta sinulle. Ilmasto on siellä lauhkea ja kirkas, jollaista juuri tarvitset. Lisäksi tunnen siellä pienen paikkakunnan merenrannalla, suojaisessa poukamassa olevan kylän — sen nimi on Carlyon — joka sopisi meille hyvin. Mitä sanotte? Antakaapa, kun katson! Missä on kartta?»

»Tässä se on», hän selitti, kuiskaten sitten hiljaa: »Siellä on soma, yksinäinen kirkko, Stella. Miksi emme antaisi vihkiä itseämme siellä?»

»Minä ajattelen vain sinua, armaani», jatkoi Adelstone. »Omasta puolestani toivoisin, että avioliittomme solmittaisiin täällä —»

»Ei, ei täällä», sopersi tyttö, kuvitellen seisovansa Wyndwardin kirkossa alttarin edessä ja näkevänsä kartanon valkeat seinät lausuessaan vihkimävalansa. »Ei täällä.»

»Kyllä ymmärrän», mutisi Jasper. »Miksi ei sitten siellä? Setäsi voisi tulla sinne siksi aikaa, eikö niin?»

Stella ei virkkanut mitään, ja tyytyväisesti myhäillen käänsi Jasper kartan laskoksiin.

»Se on päätetty», hän sanoi. »Menemme Carlyoniin. Tekin pistäydytte siellä, toivoakseni, sir. Me tarvitsemme teitä.»

»Lakittamaan Stellaa vihille», vastasi Jasper. »Hän on luvannut, että liittomme solmitaan siellä.»

Vanhus katsahti tyttöön. »Miksi ei täällä?» hän kummasteli; mutta Stella pudisti päätään. »No, olkoon niin», myöntyi setä. »Se on kummallinen mielijohde, mutta tytöt ovat oikullisia. Te lähdette siis, mutta älkää pitäkö pahempaa hälyä kuin on välttämätöntä!»

Niin oli Stellan kohtalo ratkaistu, ja onneton päivä häämötti synkkänä hänen edessään.

XXIV.

Loordi Grayford sai vihdoinkin Leycesterin suostumaan siihen, että he lähtisivät pois kaupungista, niin pian kuin hän haluaisi. Leycester oli eräänä yönä tapansa mukaan pelannut korttia. Mutta kun ystävykset olivat pikkutunneilla palanneet kotiin, oli hän tunnustanut olevansa, kuten hän itse lausui, »kyllästynyt koko roskaan». Charlie oli liian iloissaan lupauksesta tiedustellakseen, minne hänen ystävänsä haluaisi lähteä. Ja ollakseen varma siitä, ettei Leycester muuttaisi mieltään, tämä pettämätön toveri meni hänen kanssaan hänen asuntoonsa puhuttelemaan kärsivällistä Oliveria.

»Matkalleko, sir?» huudahti uskollinen, kauan tuskaillut mies. »Sepä hauskaa! Hänen armonsa olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten. Olen saanut hirveästi hikoilla näinä viime viikkoina. Ennen en uskonut, että hänen armonsa on niin raisu. Minne lähdemme, mylord?»

Siinä kysymys. Leycesteristä ei ollut minkäänlaista apua; hän vain selitti, ettei hän lähde sellaiseen paikkaan, missä on talon täydeltä väkeä. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui äreissään, tuijottaen lattiaan.

Loordi Grayford sytytti piipun, Oliverin sekoittaessa hänelle wiskyä ja soodaa, ja he pohtivat keskenään asiaa, puhellen hiljaa.

»Minulla on pieni maatilkku Doonen laaksossa Devonshiressä, kuten tiedätte», huomautti Charlie Oliverille avoimesti. »Rakennus on pelkkä mökki — se riittää parhaiksi meille, ja meidän olisi suoritettava siellä kauhea siivous. Mutta riistaa siellä on runsaasti, kalastaa voimme myöskin, ja sieltä on penikulmittain matkaa joka suuntaan.»

»Juuri sitä hänen armonsa tarvitsee», vastasi Oliver. »Tunnen hänet niin hyvin, tiedättehän, mylord. Minun täytyy sanoa, että viimeaikainen elämämme on minua vakavasti huolettanut, ei rahan vuoksi — se ei merkitse mitään, mylord; eikä se ole johtunut yksistään raisuudestakaan — raisuja ollaan oltu ennenkin, mylord, kuten tiedätte.» Loordi Grayford murahti. »Mutta silloin se oli vain leikkiä, eikä se ollut lainkaan vaarallista; mutta tämä, mitä nykyisin on jatkunut, ei ole ollut leikkiä, eikä se ole huvittanut hänen armoaan vähääkään, ja hän onkin alakuloisempi kuin tänne tullessamme.»

»En tiedä, missä vika on, eikä minun asiani ole udella», jatkoi uskollinen palvelija; »mutta minun luuloni on, että jotakin meni vinosti jo kartanossa ja että se koski kipeästi hänen armoonsa.»

Loordi Grayford, joka muisti herra Etheredgen asunnolle viemänsä kirjeen ja kauniin tytön, nyökäytti päätään. »Kenties», hän myönsi. »No niin, me matkustamme Doonen laaksoon. Parasta on sulloa matkatavarat tänä iltana tai oikeammin tänä aamuna. Minä käyn kotona ja kylven; sitten lähdemme heti. Katsokaapa, milloin juna lähtee!»

Oliver, joka tunsi »Bradshawin» perinpohjin, selaili tämän mahtavan kokoelman lehtiä ja keksi iltapäivällä lähtevän junan. Sitten loordi Grayford »paljasti» asian Leycesterille.

Leycester hyväksyi heidän päätöksensä täysin välinpitämättömästi. »Minä olen valmis», hän sanoi innottomasti, veltosti. »Selitä Oliverille, mitä on tarpeen!»

Yhtä välinpitämättömästi hän astui mainittuun iltapäiväjunaan, poltteli äänettömänä melkein koko matkan Barnstapleen eikä osoittanut mielenkiintoa mihinkään. Vihdoin he saapuivat mökille, kuten sitä nimitettiin, suoritettuaan pitkän, rasittavan matkan, osaksi junalla, osaksi hevosella.

Rakennus oli todellakin vain mökki; mutta se sijaitsi keskellä urheilumiehen paratiisia. Se oli yksinäisellä paikalla hirvimetsän laidassa; sinne kuului forellijoen kohina, ja ympäristö oli Devonshiren parasta metsästysseutua.

Pian Oliver hankki pari palvelijaa ja laittoi pienen majan kuntoon. Siellä asustivat ystävykset kuin kaksi erakkoa. He kalastivat, metsästelivät ja ratsastelivat kaiket päivät, palaten iltaisin yksinkertaiselle, myöhäiselle päivälliselleen. Sanalla sanoen he viettivät sellaista elämää, joka erosi heidän äsken viettämästään niin jyrkästi kuin suinkin voi kuvitella.

Loordi Grayford nautti siitä. Hän ruskettui ja tuli »reippaaksi kuin viuluniekka», kuten hän itse sanoi; mutta Leycester oli toisenlainen. Hänet vallannutta synkkyyttä ei vuoristo-ilma eikä harvinaisen kauniin laakson luonto saanut karkotetuksi. Hän näytti aina hautovan mielessään jotakin. Ja lopuksi alkoi hänen ystävänsä epäillä, ettei Doonen laakso kykenekään täyttämään tehtäväänsä, tekemään Leycesteriä jälleen pirteäksi ja hilpeäksi.

»Saatko koskaan mitään tietoja omaisistasi, Ley?» kysyi hän eräänä iltana, kun he istuivat mökkinsä arkihuoneessa. Ilta oli vuodenaikaan katsoen lämmin, ja he istuivat avoimen ikkunan ääressä, piippua poltellen.

Leycester istui takakenossa, pää käden varassa, katse suunnattuna tähtikirkkaalle taivaalle, pitkät, polvihousuiset jalat ojennettuina suoriksi.

»Omaisistani?» hän vastasi, liikahtaen hieman, ikäänkuin uinailusta heräten. »En. Kai he ovat jossakin maaseudulla.»

»En, mutta olen varma, että he kuitenkin tietävät, missä olen; Oliver on kihloissa Lilianin kamarineidon Jeanetten kanssa ja on epäilemättä kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.»

Charlie katsahti häneen ja kysyi tyynesti: »Joko tämä alkaa sinua kyllästyttää, vanha veikko?»

»Ei, ei ollenkaan. Minun puolestani voidaan tätä pitkittää niin kauan kuin haluat. Jos sinä väsyt siihen, niin lähdetään pois. Charlie», lisäsi hän väkinäisesti, »pahaksi onneksi olet sidottu surun vaivaamaan mieheen. Minua vainoaa menetetyn onnen haamu, enkä pääse siitä eroon.»

Charlie katsoi ensin häntä ja käänsi sitten katseensa pois. »Kyllä tiedän», hän huudahti. »En ole virkkanut mitään, mutta kyllä tiedän. Niin, eikä se minua hämmästytä. Hän on kaunis tyttö ja sellainen, johon mies takertuu. Minua surettaa se kovasti, veikkonen. Eikö ole mitään toivoa saada kaikki oikealle tolalle.»

»Ei vähääkään», vastasi Leycester; »senvuoksihan olenkin niin hullu, kun pysyn kiinni siinä.» Hän nousi seisomaan ja alkoi astella edestakaisin, samalla kun hänen riutuneet kasvonsa punehtuivat. »Minä en voi — en voi pudistaa sitä itsestäni. Charlie, halveksin itseäni; mutta sittenkin, ei, ei, kun häneen kerran rakastuu, niin häntä rakastaa aina — loppuun asti.»

»Juttuun on tietysti sekaantunut toinen mies», arveli loordi Grayford. »Eikö mieleesi juolahtanut vääntää hänen niskojaan nurin? Ja jos hän on sama mies kuin luulen, tuo Jasper Adelstone-vintiö, niin minä olisin joka tapauksessa koettanut.»

Leycester pudisti päätään. »Se on paha juttu», sanoi hän lyhyesti; »sitä ei voi millään tavoin korjata. Minä menen nukkumaan. Mitä teemme huomenna?» hän lisäsi huokaisten.

Loordi Grayford tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti häntä vähän aikaa. »Sinä tarvitset herätystä, Ley», hän vastasi. »Herätystä, juuri niin! Käydäänpä huomenna ratsaille ja annetaan mennä koko päivä, minne hyvänsä tai ei minnekään, se on samantekevää. Mennään, minne hevoset kykenevät.»

Loordi Grayford kutsui Oliverin puheilleen. »Missä mainitsittekaan kreivin ja kreivittären olevan, Oliver?» hän tiedusti.

Oliver mietti hetkisen. »Jos niitä ajetaan tasaisesti, mylord; ei sillä tavoin kuin hänen armonsa on viime aikoina ratsastanut, ikäänkuin hevoset olisivat raudasta ja samoin hänen oma niskansa.»

Loordi Grayford nyökäytti päätään. »Sepä hyvä. Me teemme sen. Hänen armonsa tarvitsee vaihtelua taaskin, Oliver. Me ratsastamme sinne. Ei ole tarpeen hiiskua mitään hänen armolleen — ymmärrättekö?»

Oliver käsitti sen hyvin ja meni pieneen talliin vaalimaan hevosia, kun taas Charlie kävi vuoteeseensa, naurahdellen pienelle juonelleen. Kun he aamulla lähtivät liikkeelle, ei Leycester kysellyt mitään eikä näyttänyt välittävän vähääkään suunnasta. Niinpä Charlie oltuaan aluksi epäröivinään hieman ohjasi sille tielle, jonka Oliver oli hänelle neuvonut.

Ystävykset ratsastivat tapansa mukaan melkein äänettöminä, ja Leycester ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota mihinkään muuhun kuin ratsuunsa ja tuskin pannen merkille sitä seikkaa, että hänen ystävällään jonkun ajan kuluttua näkyi olevan tarkoin selvillä määrätty ratsastussuunta.

Yhden ainoan kerran hän kysyi mitään — illansuussa heidän yhä ratsastaessaan hän tiedusti, minne oltiin matkalla. Mutta Charlie vastasi vältellen: »Joudumme kai jonnekin. Varmastikin siellä on majatalo — tai jotakin sentapaista.»

Hämärissä he saapuivat Darlingfordin portille. Minkäänlaista kylää ei ollut näkyvissä, ei liioin majataloa. Leycester pysäytti ratsunsa ja odotteli välinpitämättömänä. »Mitä nyt teemme?» hän kysäisi.

Loordi Grayford naurahti itseensäluottavasti. »Näetkö», hän selitti, »tunnen tuolla asuvat ihmiset. Meidän olisi parasta ratsastaa sinne ja olla siellä yötä.»

Leycester katsahti häneen myhäillen. »Eikö tämä ole jotensakin läpikuultavaa, Charlie?» hän virkkoi tyynesti. »Tietystikin sinulla oli alusta alkaen aikomus tulla tänne. Mutta mitäpä siitä.»

»En ollenkaan. Meidän kai sallitaan mennä vuoteeseen. Voithan kertoa olevasi synkkämielisen hermosairaan saattajana, niin että minun annetaan olla yksin. Ja muista, aamulla lähdemme!»

»Selvä on», vastasi Charlie, hymähdellen itsekseen, »tietysti, juuri niin. Eteenpäin!»

He ratsastivat lehtokujaa myöten epäsäännöllisen kivirakennuksen edustalle. Palvelija astui esiin, ottaen heidän hevosensa hoitoonsa, ja Charlie tarttui Leycesterin käsipuoleen huomauttaen: »Olemme varmasti tervetulleet.»

Mutta Leycester seisahtui äkkiä, sillä lasiovesta astui ulos olento, pysähtyen katselemaan heitä. Hän oli nainen joka oli puettu viehättävän sievään, vaaleaan iltapukuun. Leycester ei erottanut hänen kasvojaan, mutta tunsi hänet ja pyörähti melkein vihaisena loordi Grayfordiin päin. Mutta Charlie oli luikahtanut tiehensä, mutisten jotakin hevosista, ja Leycester asteli hitaasti ovea kohti.

Lenore odotti häntä aavistamatta mitään. Hän ei voinut nähdä Leycesteriä yhtä selvästi, kuin tämä näki hänet, ja piti häntä jonakin satunnaisena vieraana. Mutta kun nuorukainen tuli lähemmäksi, tunsi Lenore hänet ja liikahti häntä kohti, päästäen hiljaisen huudahduksen, viehkeät kasvot kalpeina, violetinvärisissä silmissä kaipaava ilme. »Leycester!» hän huudahti, horjahtaen sitten hieman hänen äkillisen saapumisensa herättämän mielenliikutuksen uuvuttamana.

Leycesterin ei auttanut muu kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen — sillä hän pelkäsi neidon kaatuvan — ja samalla hän tunsi pistoksen sydämessään. Sillä tuo yksi ainoa sana »Leycester» ja Lenoren ääni kertoivat hänelle paljon. Hänen äitinsä oli oikeassa. Lenore rakasti häntä.

»Lenore», virkkoi hän, ja hänen syvä, sointuva äänensä vapisi hieman. Neito lepäsi tuokion hänen käsivarsillaan, katsellen häntä avuttoman alistuvasti, ikkunasta tulvivan valon valaistessa hänen kasvojaan kirkkaasti. »Lenore», sanoi Leycester käheästi, »mikä sinua vaivaa?»

Neito sulki silmänsä hetkiseksi, ja hieno väristys kulki hänen lävitseen; mutta pian hän sai takaisin mielenmalttinsa, työnsi Leycesterin lempeästi kauemmaksi ja naurahti leppeästi.

»Se oli sinun syysi.» Lenoren ihastuttava ääni värisi mielenliikutuksesta. »Miksi hiivit luoksemme kuin varas yöllä tai — kuin haamu? Säikäytit minua.»

Leycester seisoi katsellen häntä ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. Hänhän oli vain kuolevainen ihminen, hänellä oli miehen intohimot, hänen miehensydämensä oli herkkä naisen viehkeydelle, ja hän tiesi, että Lenore rakasti häntä.

»Minä», aloitti hän, mutta pysähtyi. »Minä en aavistanut. Charlie toi minut tänne. Keitä täällä on?»

»He ovat täällä kaikki», vastasi Lenore, luoden katseensa maahan. »Minä menen ilmoittamaan heille, ettet pelästytä heitä samoin kuin säikytit minut.» Sitten hän pujahti varjon lailla pois.

Leycester jäi seisomaan kädet taskuissa, silmät maahan luotuina. Lenore oli hyvin kaunis ja rakasti häntä. Miksi hän ei tekisi neitoa onnelliseksi? Ainakin yksi ihminen onnelliseksi? Eikä vain yksi ihminen, vaan myöskin hänen äitinsä ja Lilian — he kaikki. Ja hän itse sitten — niin, yksi nainen oli yhtä hyvä kuin toinenkin, kun hän kerran oli menettänyt sydämensä lemmityn! Ja lisäksi tämä toinen oli varmasti paras ja herttaisin kaikista muista.

»Leycester!» Se oli hänen äitinsä ääni. Hän kääntyi ja suuteli häntä. Äiti ei ollut pelästynyt, ei edes suudellut häntä. Mutta kun hän laski kätensä Leycesterin käsivarrelle, tunsi tämä sen vapisevan, ja hänen äänestään, kun hän lausui poikansa nimen, kuvastui koko hänen murheensa pojan poissaolon johdosta ja hänen riemunsa pojan palattua. »Olet tullut takaisin luoksemme!» sanoi hän; ja siinä olikin kaikki.

Leycester suuteli häntä uudelleen. »Niin, olen tullut takaisin!» kertasi hän huoahtaen.

Katsellessaan häntä tunsi äiti sydäntänsä kouristavan. »Oletko ollut sairas, Leycester?» hän kysyi hiljaa.

»Sairas? En», vastasi poika. Sitten hän naurahti oudosti. »Näytänkö niin kuihtuneelta, mylady?»

»Sinä näytät —» alkoi kreivitär surullisen katkerasti, mutta keskeytti äkkiä lauseensa. »Tule sisään!»

Leycester meni hänen seurassaan sisälle, mutta pysähtyi ovelle ja katsoi taakseen yön pimeyteen. Hänestä näytti kuin olisi hänen menetetyn armaansa haamu leijaillut hänen edessään, kasvot kalpeina, katse murheellisena, nuhtelevana. Hän kohotti kättään, teki omituisen, epätoivoisen liikkeen, ja hänen huulensa liikkuivat. »Hyvästi!» hän mumisi. »Oi, menetetty lemmittyni, hyvästi!»

XXXV.

Loordi Grayfordin pieni salajuoni oli onnistunut paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Hän oli tuonut takaisin tuhlaajapojan ja saanut osansa juotetusta vasikasta, kuten hänen tulikin saada. Vaikka tieto loordi Trevornen palaamisesta oli levinnyt koko taloon viidessä minuutissa, ei minkäänlaista hälyä syntynyt, vain hiljaista, miellyttävää tervehdyskuisketta ja iloista sipitystä.

Kreivitär oli mennyt kertomaan uutista kreiville, joka oli pukeutumassa päivällistä varten. »Leycester on palannut», sanoi kreivitär.

»Niin, hän on tullut takaisin luoksemme», selitti kreivitär, vaipuen istumaan.

»En tiedä. Enkä haluakaan tietää. Häneltä ei pidä udella mitään. Loordi
Grayford hänet toi. Olen aina pitänyt Charlie Grayfordista.»

»Niin sinun pitääkin, pelkästä säälistäkin», huomautti kreivi tuikeasti, »sillä poikasi on saattanut hänet tuhon partaalle.»

Silloin kreivitär tulistui. »Sillä tavoin ei saa puhua», hän kivahti. »Et suinkaan halua, että hän lähtee taaskin? Ei saa hiiskua sanaakaan, jollet halua ajaa häntä pois. Hän on ollut sairaana.»

»Se ei minua ihmetytä», virkkoi kreivi yhä vieläkin hiukan äreästi; »jos mies elää sellaista elämää kuin hän on elänyt, niin hänen on mahdotonta säilyä terveenä siveellisesti ja ruumiillisesti.»

»Mutta se kaikki on sivuutettu», huudahti kreivitär luottavasti. »Minä tunnen, että se kaikki on ohitse. Jollet sinä vaivaa häntä, niin hän jää tänne, ja kaikki käy hyvin…»

»Oi, en minä tahdo vaivata hänen keisarillista korkeuttaan», ivaili Leycesterin isä naurahtaen; »niin kai sinä haluat minun puhuvan. Entä tyttö — mitä hänestä kuuluu?»

»En tiedä», vastasi kreivitär niin välinpitämättömästi kuin vain äiti voi olla kaikkien muiden paitsi poikansa kohtalosta. »Hän kuuluu menneisyyteen myöskin. Siitä olen varma. Kuinka iloinen olenkaan siitä, että Lenore on täällä.»

»Ah», tokaisi kreivi, joka osasi olla pureva, kun halusi. »Hänet siis aiotaan uhrata kiitosuhriksi tuhlaajapojan palattua, niinkö? Lenore-parka, minun käy melkein sääliksi häntä! Hän on liian hyvä pojalle.»

»Etkö häpeä!» huudahti hänen puolisonsa punehtuen. »Ei kukaan ole liian hyvä hänelle. Ja hän — Lenore ei pidä sitä uhrauksena.»

»Ei, luullakseni ei», myönsi kreivi, hypistellen kravattinauhaansa. »On hyvä, kun mies on syntyessään saanut hauskat kasvot ja huiman luonteen, koska silloin kaikki naiset hänestä pitävät ja parhaat ja ihanimmat heistä katsovat onnekseen saada uhrautua hänelle. Lenore raukka! No niin, minä olen kohtelias hänen korkeudelleen, siitä huolimatta että hän on tuhlannut pienen omaisuuden kahdessa kuukaudessa ja kieltäytynyt kunnioittamasta kotiani läsnäolollaan. Kas niin», hän lisäsi, taputtaen puolisoaan poskelle ja hymyillen, »älä ole huolissasi! Me tapamme juotetun vasikan ja juhlimme — kunnes hän uudelleen poistuu.»

Kreivitär rauhoittui ja meni alakertaan, missä hän tapasi Leycesterin ja Charlien istumassa takkatulen ääressä. Vaikka Wyndwardit olivat vuokranneet rakennuksen vain kuukaudeksi, oli kaikilla ovilla verhot ja tuli uunissa kaikissa asuinhuoneissa sekä kreivin kamareissa.

Kreivitär ojensi kätensä loordi Grayfordille. »On hyvin hauska tavata teitä, Charlie», hän virkkoi hymyillen herttaisesti. »Saatte antaa minulle suukon, jos tahdotte.»

Charlie punastui ja suuteli valkeata otsaa, tietäen että kreivitär tahtoi siten kiittää häntä, koska hän oli tuonut pojan kotiin.

»Mutta meidän on mentävä takaisin heti», huomautti hän naurahtaen. »Emmehän voi tulla seuraanne näissä tamineissa.» Puhuessaan hän silmäili ratsastuspukuaan murheellisen näköisenä.

»Saatte tulla vaikka työpuserossa, jos haluatte», selitti kreivitär. »Mutta se ei ole tarpeellista. Annoin tuoda tänne Leycesterin tavarat, ja — ettehän kai ensimmäistä kertaa lainaa toistenne vaatteita.»

»Emme totisesti!» vastasi Charlie nauraen. »Menen pukeutumaan. Missä
Ley on?»

Leycester oli hiljaa poistunut huoneesta ja istui parhaillaan Lilianin vieressä, pidellen hänen kättään omassaan, tytön nojatessa päätään hänen rintaansa vasten.

»Olet tullut takaisin luoksemme?» virkkoi Lilian, hyväillen hänen kättään. »Odottaminen oli pitkä ja raskas! Ethän enää lähde pois?»

Leycester empi hetkisen, katsoi sitten sisartaan silmiin ja sanoi hiljaa: »En, Lil, en lähde enää.»

Neito suuteli häntä ja kuiskasi levottomana: »Entä — entä — Stella,
Ley?»

Leycesterin kasvot värähtivät tuskaisesti. »Se on kaikki mennyttä», murahti hän, nousten seisaalleen. »Päivälliskello soi.»

»Tule luokseni myöhemmällä, Ley!» pyysi Lilian päästäessään hänet menemään, ja hän lupasi tulla.

Hälinää ei saanut olla, mutta oli huomattavaa, että ruokalistassa oli useita Leycesterin mieliruokia ja erikoista intialaista curryä loordi Grayfordin varalle.

Leycester laskeutui yläkerrasta ruokasaliin kymmenen minuuttia myöhästyneenä, ja isän ja pojan välinen tervehdys oli luonteenomainen näille molemmille miehille. Kreivi ojensi kapean, valkean kätensä ja hymyili vakavasti. »Kuinka voit, Leycester», hän kysyi. »Haluatko Lafittea vai Chateau Margauxia? On kaunis ilma vuodenaikaan katsoen.»

Leycester vastasi tyynesti: »Toivottavasti voit hyvin, sir. Margauxia, vai mitä arvelet, Charles? Niin, sää on ollut koko lailla hyvä.»

Siinä oli kaikki. Hän meni paikalleen ja istuutui levollisesti, ikäänkuin olisi nauttinut ateriansa yhdessä toisten kanssa monia kuukausia yhteen menoon.

Kreivi ei voinut olla tuntematta sääliä silmäillessään pöydän toisella puolella istuvan poikansa kauniita kasvoja ja nähdessään, kuinka väsyneeltä ja riutuneelta hän näytti. Hän kumartui liemilautasensa ylitse ja huokasi.

Leycester vilkaisi äkkiä ympäri pöydän, kysäisten sitten äidiltään:
»Missä Lenore on?»

Kreivitär epäröi hetkisen, ennenkuin vastasi: »Hänen päätään pakotti pahanlaisesti, ja hän käski minun pyytää anteeksi poissaoloaan.»

Hän oli hyvin hiljainen koko päivällisajan, ja kun naiset olivat poistuneet ruokasalista, istui hän ääneti ja tuijotti totisena lasiinsa. Pian hän pyysi seurueelta anteeksi poistumistaan ja meni seurusteluhuoneeseen. Kreivitär istui kahvipöytänsä ääressä, ja hänen rinnallaan oli Lenore. Neito oli huomattavasti kalpeampi kuin tavallisesti, ja hänen pitkien ripsien verhoamissa silmissään oli syvä violetti väri. Hän oli hyvin aistikkaasti puettu, mutta ilman jalokiviä. Valkea kämmekkä oli pistetty hänen rintaansa, toinen hänen kullankeltaiseen tukkaansa, ja ne yhä lisäsivät hänen kauniiden kasvojensa ja kaulansa viehättävyyttä. Leycester vilkaisi häneen päin, mutta otti kahvikuppiinsa virkkamatta mitään. Juotuaan sen hän meni Lenoren luokse. »Oletko siksi terve, että voit tulla parvekkeelle?» hän kysyi.

Lenore nousi seisomaan ja tarttui hänen käsivarteensa. »Sinun pitää sallia minun näyttää tietä», hän vastasi. »Lasiovien avaaminen iltaisin on kuolemansynti.»

»Sen olin unohtanut. Kuten näet, olen niin vieraantunut omaisistani, etten muista heidän tapojaan.»

»Tätä tietä», huomautti Lenore hymyillen. Aukaisten pienen oven hän opasti Leycesterin kasvihuoneeseen ja sieltä parvekkeelle.

Jonkun aikaa he olivat molemmat vaiti — Leycester katseli tähtiä ja Lenore seisoi silmät maahan luotuina. Edellinen kypsytteli päätöstään, jälkimäinen odotti äänettömänä, aavistaen mitä Leycesterin rinnassa liikkui ja sydän sykähdellen toivosta, että voiton hetki hänelle koittaisi.

»Kysy vain!» kehoitti Lenore, kohottaen katseensa Leycesteriin, ja hänen silmänsä välähtivät.

»Kun näit minut tänä iltana, kun saavuin aavistamatta, tunsit mielenliikutusta. Oliko se sen vuoksi, että olit iloinen nähdessäsi minut?»

Myöskin Leycester oli vaiti, siirtyi lähemmäksi neitoa ja kumartui hänen puoleensa. »Lenore, tahdotko tulla vaimokseni?»

»Tahdotko tulla vaimokseni?» toisti Leycester melkeinpä rajusti Lenoren viehkeyden lumoamana. Neidon hehkuva katse tunkeutui hänen sydämeensä ja pani hänen suonensa sykkimään kiivaammin. »Sano, Lenore, rakastatko minua!»

Neito painoi päänsä alas ja huokasi. »Kyllä, minä rakastan sinua», hän kuiskasi ja kallistui tuskin huomattavasti Leycesteriä kohti.

Kun Leycester sulki Lenoren syliinsä, sykki hänen sydämensä ankarasti ja hänen päätään huimasi, sillä tuon toisen rakkaan muisto väikkyi hänen mielessään tälläkin hetkellä. »Sinä rakastat minua!» hän sopersi käheästi, silmäillen taaksepäin menneisyyden yöhön. »Voiko se olla totta, Lenore? Sinä!»

Neito painautui hänen rintaansa vasten, katsoen häntä silmiin; kalpeista kasvoista hehkuivat silmät tummina, intohimoisina. »Leycester», kuiskasi hän, »sinä tiedät, että rakastan sinua! Sinä tiedät sen!»

Leycester puristi hänet lujemmin syliinsä, mutta äkkiä puhkesi nuorukaisen huulilta soinnuton valitus: »Suokoon Jumala minulle anteeksi!»

»Miksi puhut noin?» ihmetteli Lenore, katsoen häntä. Leycesterin kasvot olivat riutuneet ja surkeannäköiset, kokonaan toisenlaiset kuin rakastajan kasvojen pitäisi olla, mutta hän hymyili vakavasti suudellessaan neitoa.

»On kummallista», hän virkkoi ikäänkuin selitykseksi, »että olen voittanut rakkautesi, minä, joka olen arvoton, kun taas sinä olet niin verraton».

Lenore värisi hieman äkillisen pelontunteen vallassa. Jospa Leycester tietäisi, mitä hän oli tehnyt saadakseen hänet! Juuri hän oli arvoton! Mutta hän torjui pelon mielestään. Hän oli saanut Leycesterin ja uskoi varmasti kykenevänsä säilyttämään hänet.

»Älä puhu arvottomuudesta», hän kuiskasi lemmekkäästi. »Olemme kumpikin liikkuneet maailmassa ja oppineet panemaan arvoa totiselle rakkaudelle. Minä olen rakastanut sinua aina», lisäsi hän tuskin kuuluvasti.

Mitäpä olisi Leycester voinut tehdä muuta kuin suudella häntä. Mutta silloinkin kun hän sulki Lenoren syliinsä, värisytti pistävä tuska hänen sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt petoksen.

He seisoivat jonkun aikaa äänettöminä rinnakkain. Sitten Leycester otti Lenoren käsivarren kainaloonsa ja sanoi: »Mennään sisään. Kerronko äidilleni jo tänä iltana, Lenore?»

»Miksipä ei?» kuiskasi neito, nojautuen hänen olkaansa. Lenoren ylöspäin suunnatusta katseesta hehkui hillittyä, intohimoista rakkautta. »Miksi ei? Luuletko, ettei se ilahduta heitä?»

»Kyllä se ilahduttaa», vastasi Leycester. »Sittenkin», hän lisäsi itsekseen, »teen useita ihmisiä onnellisiksi ja rauhallisiksi —. Juuri niin», jatkoi hän ääneen, »tahdon nähdä heidät».

Ei ollut juuri tarpeellista kertoa toisille, mitä oli tapahtunut. Kreivitär näki heti Lenoren kasvoista, että hetki oli tullut ja että hän oli voittanut. Viehkeään tapaansa hän astui Leycesterin äidin luokse ja kumartui suutelemaan häntä.

»Nyt menen huoneeseeni, täti-kulta», hän sanoi kuiskaten. »Olen hyvin väsynyt.»

Kreivitär syleili häntä. »Et kai liian väsynyt ottamaan minut vastaan, jos tulen?» hän kysyi, ja Lenore pudisti päätään.

Kun Leycester avasi oven, tarttui Lenore hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin. Mutta Leycester ei malttanut päästää häntä niin kylmästi, vaan vei hänen kätensä huulilleen ja virkahti: »Hyvää yötä, Lenore!»

Kreivi hätkähti ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan, kuullessaan ja nähdessään tämän tuttavallisen toivotuksen, ja loordi Grayford kohautti kulmakarvojaan. Mutta Leycester tuli takan ääreen ja katseltuaan jonkun aikaa ääneti tuleen kääntyi heihin päin ja sanoi rauhalliseen tapaansa:

Kreivi hätkähti ja ojensi hänelle kätensä, nyökäyttäen innostuneesti päätään. »Vastaanko! Se on minusta viisainta, mitä ikinä olet tehnyt, Leycester.»

Leycester hymyili omituisesti, kääntyen äitinsä puoleen. Kreivitär ei virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä kostuivat, kun hän laski kätensä poikansa olalle ja suuteli häntä.

»Rakas Leycester, onnittelen sinua!» huudahti Charlie, hykertäen käsiään ja säteillen riemusta. »Kunniasanallani, tämä on — tämä on onnellisin tapaus, mitä meille on pitkiin aikoihin sattunut!»

Leycester nojasi takan reunustaan, kädet selän takana, kasvot vakavina ja miettivän, melkein haaveilevan näköisinä. Hän teki uneksijan vaikutuksen. Kreivi herätti hänet. »Tämä on oikein hyvä uutinen, Leycester.»

»Olen kovin iloissani siitä, että se on sinulle mieleen, sir», vastasi
Leycester levollisesti.

»Enemmän kuin mieleeni, se riemastuttaa minua», huomautti hänen isänsä tyyneen tapaansa. »Minun on myönnettävä, että se merkitsee pitkäaikaisen toiveeni täyttymistä. Luotan — vielä enemmän, uskon — että tulet onnelliseksi. Jollet tule», lisäsi hän naurahtaen, »niin se on oma syysi. Lenore on kauneimpia ja viehättävimpiä naisia, mitä kohtalo on suonut minun tavata; äitisi — ja voin sanoa — minä itsekin olemme pitäneet häntä tyttärenämme. Se seikka, että hänestä sinun puolisonasi tulee oikea tyttäremme, tuottaa minulle hyvin paljon iloa. Onnenne tehdään kai täydelliseksi ilman enempää viivyttelyä?»

»Tarkoitan avioliittoanne», keskeytti hänet kreivi, ihmetellen miksi hänen poikansa oli niin jäykkä ja kovin tuikea, »tietysti, tietysti avioliittoanne. Kuta pikemmin, sen parempi, rakas Leycester. On suoritettava valmistuksia, ja ne vievät aina aikaa. Jos saat Lenoren suostumaan siihen, että häät vietetään pian, niin minä pistäydyn heti Harbor & Harborilla — heidän toimistonsa hoitaa perheemme lakiasiat. Minun tuskin tarvinnee sanoa, että teen ilomielin kaiken voitavani saadakseni asiat hyvin sujumaan. Muistelen, että olet aina mielinyt erikoisesti skotlantilaista kartanoamme — sinä saat sen; ja mitä taas tulee kaupunkitaloon, no niin, jollet vielä ole katsonut itsellesi paikkaa, niin aukion varrella oleva talomme —»

Leycesterin kasvoille kohosi puna hetkeksi. »Olet perin hyvä minulle, sir», hän kiitti; ja ensi kerran oli hänen äänessään tunteellinen sointu.

»Joutavia!» vastasi kreivi sydämellisesti. »Tiedät, että olen valmis tekemään kaikkeni, mitä hyvänsä, taatakseni sinulle onnellisen tulevaisuuden. Keskustele kaikesta Lenoren kanssa!»

»Teen sen, sir», virkkoi Leycester. »Mutta nyt taidan mennä Lilianin luokse; hän odottaa minua.»

Kreivitär oli poistunut huoneesta, mutta Leycester tapasi hänet vartomasta hänen tuloaan. »Hyvää yötä, äiti!» hän kuiskasi, suudellen häntä.

»Niin», sanoi hän myhäillen. »Olen siitä hyvin iloissani. Jumala paratkoon, olen niin kovin usein tuottanut sinulle surua, äiti.»

»Älä nyt», vastasi kreivitär, suudellen häntä. »Tämä korvaa kaikki — kaikki!»

Leycester silmäili hänen jälkeensä, kun hän laskeutui portaita, ja häneltä pääsi huokaus. — Ei yksikään heistä ymmärrä, ei ainoakaan, — hän mutisi.

Mutta häntä odotti yksi, joka ymmärsi. »Leycester», tervehti Lilian ojentaen molemmat kädet ja kohoten melkein pystyyn.

»Äiti juuri kertoi minulle sen, Ley», kuiskasi Lilian. »Olen niin hyvilläni, niin hyvilläni. En ole milloinkaan ollut näin onnellinen. Sitä olemme kaikki toivoneet ja rukoilleet. Hän on niin hyvä ja herttainen ja niin vilpitön.»

Lilian katsahti häneen, ja kun hän näki veljen kasvot, muuttui väri hänen omilla kasvoillaan, ja hän pujotti kätensä veljen käteen. »Oi, Ley, Ley», hän sopersi säälivästi. »Olethan jo tyyten unohtanut sen?»

»Unohtanut? En, sellaista ei hevillä unohdeta. Mutta se on mennyttä, ja nyt aion sen unohtaa, Lil», vastasi Leycester, naurahtaen surullisesti. Mutta sitä sanoessaankin hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt armaiden, luottavasti hymyilevien kasvojen väikkyvän edessään.

»Juuri niin», virkkoi Leycester tuikeasti; »hänen tähtensä, oman itseni tähden».

»Teistä tulee niin onnellinen pari; tiedän sen, tunnen sen. Ei kukaan voi olla häntä rakastamatta, ja joka päivä opit rakastamaan häntä entistä hellemmin, ja menneisyys haihtuu mielestäsi ja unohtuu, Ley.»

Lilian ei virkkanut enää mitään; he istuivat käsi kädessä, kumpikin aatoksissaan. Kun Leycester nousi lähteäkseen, ei hän sittenkään puhunut sanaakaan, mutta hänen kätensä, joka puristi sisaren kättä, oli kylmä kuin jää.

XXXVI.

Leycesterin kosinta tapahtui niin äkkiarvaamatta, että se melkein yllätti Lenoren. Jumalien suuri lahja, jota hän oli odottanut ja jota saavuttaakseen hän oli juonitellut, oli viimeinkin tipahtanut hänelle, ja hänen riemunsa malja oli täynnä ääriään myöten. Mutta samalla hän, kuten loordi Grayford olisi lausunut, »säilytti päänsä». Hän tajusi varsin hyvin, kuinka ja miksi hän oli saavuttanut pyrkimyksensä. Hän voi lukea Leycesterin ajatuksia kuin avointa kirjaa; ja hän tiesi, että vaikka Leycester olikin kosinut häntä, ei hän kuitenkaan ollut unohtanut tuota toista ruskeatukkaista, tummasilmäistä tyttöä — tuota »Stellaa», maalarin veljentytärtä.

Se oli karvas pala hänelle, myrkkypisara hänen maljaansa; mutta hän tyytyi siihen. Aivan samoin kuin Jasper oli väittänyt Stellasta, uskoi hän Leycesteristä. — Minä opetan hänet rakastamaan itseäni! Tulee vielä aika, jolloin hän ihmettelee, kuinka hän tuli mielineeksi tuota toista, ja halveksii itseään siksi, että on sillä tavoin ajatellut häntä. —

Hän hoiti osansa hyvin. Jotkut naiset saattavat voitonhuumauksessaan näyttää riemunsa ja siten väsyttää, kenties tympäistä sulhasiaan; mutta niin ei lady Lenore Menetellyt. Hän suhtautui kaikkeen sanomattoman maltillisesti ja tyynesti eikä milloinkaan näyttänyt, kuinka paljon hän oli voittanut tuona tapausrikkaana iltana. Hänen käytöksensä Leycesteriä kohtaan oli suorastaan lumoava. Hän ponnisteli voittaakseen lemmittynsä sydämen antamatta toisen edes aavistaa ponnisteluaan. Leycester oli kiitollinen Lenoren tahdikkuudesta. Hän ei olisi voinut näytellä kiihkeätä rakastajaa juuri silloin. Hän vietti aikansa suurimmaksi osaksi lukemalla tai kävelemällä yksinään ympäristössä. Eräänä iltana päivällisen jälkeen — hän oli jonkun aikaa keskustellut Lenoren kanssa — hän yllätti neidon kysymällä äkkiarvaamatta:

»Niin. Miksi odottaisimme? Kaikki omaiseni haluavat sitä hartaasti.
Minä olen luonnollisestikin malttamaton; mutta he kaikki toivovat sitä.
Saahan se tapahtua ensi kuussa, Lenore?»

Neito katsahti häntä silmiin. »Kyllä, se sopii hyvin», myönsi hän hiljaa.

Leycester kumartui hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen; hänen kasvoillaan oli melkein epätoivoinen ilme, kun hän katsoi neitoa. »Lenore», kuiskasi hän, »toivoisin, taivaan nimessä toivoisin, että olisin sinun arvoisesi.»

»St!» kielteli Lenore. »Olet liian hyvä minulle. Olen täysin tyytyväinen, Leycester — täysin tyytyväinen.» Nojaten sitten päänsä nuorukaisen olkaa vasten hän jatkoi: »On vain yksi asia, Leycester, jota toivoisin —»

»Se koskee vihkimispaikkaamme», selitti neito. »Sinustahan on samantekevää, missä se tapahtuu, eikö olekin? Minä en haluaisi, että meidät vihittäisiin Wyndwardissa.»

Se kävi niin hyvin yhteen Leycesterin oman toivomuksen kanssa, että hän säpsähti. »Ei Wyndwardissa?» hän toisti empien. »Miksi ei?»

Lenore oli hetkisen vaiti ja huudahti sitten: »Oikut ovat sallittuja tällaisissa tapauksissa, kuten tiedät.»

»Niin, niin», myönteli nuorukainen. »Mutta tiedän, että isäni ja äitini toivoisivat, että meidät vihittäisiin siellä — tai Lontoossa.»

»Ei Lontoossakaan», torjui Lenore nopeasti. »Leycester, miksi ei täällä? Minä haluaisin, että häämme olisivat hiljaiset.»

»Sinä!» huudahti Leycester epäilevästi. »Sinä, jonka avioliitto joka tapauksessa herättää niin paljon huomiota siinä maailmassa, jonka valtiattarena olet ollut!»

»Yhtenä haaveenani on aina ollut hiipiä kirkkoon rakastamani miehen kanssa ja mennä avioliittoon ilman tavanmukaista hälyä ja muodollisuuksia», kuiskasi Lenore.

Leycester katsoi häneen, ilon ja huojennuksen väike silmissään, aavistamatta että neito oli keksinyt ehdotuksensa juuri hänen tähtensä. »Kuinka omituista!» hän mutisi. »Se — niin, se on toisenlaista kuin mitä sinusta kuvitellaan Lenore.»

»Kenties», hymähti neito, »mutta totta se on yhtäkaikki. Jos minä saisin määrätä, niin tahtoisin, että menisimme tuonne pieneen kirkkoon ja että minut vihittäisiin kuin talonpojantytär tai jollei nyt juuri niin, niin kuitenkin niin hiljaisesti kuin mahdollista.»

Leycester nousi seisomaan ja katseli miettivänä ulos ikkunasta. »En ikinä opi sinua ymmärtämään, Lenore», hän huudahti; »mutta tämä on minulle tosiaankin hyvin mieluista. Se on aina ollut haaveeni, kuten sinä sitä nimitit.» Hän tukahdutti huokauksen. »Totisesti pitää toiveesi täyttyä! Miksi ei saisi käydä niin?»

»Juuri niin», säesti Lenore, »se on siis päätetty. »Ei kuulutuksia, ei ollenkaan hälyä, ei mitään Pyhän Yrjänän kirkkoa Hannover-aukion varrella eikä piispaa!» Lenore nousi seisomaan, herttaisesti nauraen.

»Sinä näyttäydyt joka päivä uudessa valossa, Lenore», ihasteli Leycester. »En itsekään olisi voinut paremmin ilmaista ajatuksiani ja toiveitani. Mitähän äiti sanoo?»

Kreivittärellä oli tästä asiasta koko paljon sanomista. Hän julisti, että se oli järjetöntä, että se oli pahempaa kuin järjetöntä; se oli nurinkurista. »Käy mainiosti päinsä puhella talonpojan tyttärestä, mutta sinä et ole talonpojan tytär; sinä olet lady Lenore Beauminster, ja Leycester on lähin Wyndwardin kreivi. Ihmiset sanoisivat, että te olette molemmat järjiltänne.»

Lenoren violettisilmissä näkyi äkillinen välähdys. »Luuletteko, että minä siitä välitän?» hän kuiskasi — Leycester ei ollut saapuvilla. »Minusta on yhdentekevää, menisimmekö koko hovin saattamina Westminster Abbey-kirkkoon, jossa itse arkkipiispa meidät vihkisi, vai tapahtuisiko toimitus jossakin kyläkappelissa. Älkää virkkako siitä enää mitään, rakas lady Wyndward, se on meistä kummastakin parempi.»

Kreivi taas ei estellyt eikä vastustanut lainkaan. »Mitäpä sillä on väliä?» hän huomautti. »Paikka ei merkitse mitään. Vihkiminen on pääasia. Sinä päivänä, jona Leycester on naimisissa, vierähtää sydämeltäni raskas huolten ja pelon taakka. Menkööt he taivaan nimessä naimisiin, missä haluavat!»

XXXVII.

»Tämä on varmasti luotu sata vuotta senjälkeen kuin muu maailma. Missä ihmeessä kuulitte tästä paikasta, Jasper?» kummasteli herra Etheredge.

Taiteilija, Jasper ja Stella seisoivat pienen Carlyonin kylän edustalla olevalla kaidalla, lakealla rantakaistaleella; kylän muodostivat hakkaamattomista kivistä kyhätyt majat ja myrskyjen pieksämä kirkko; asuntoja suojasivat Cornishin kalliot itätuulilta ja niihin murtuivat rajut aallot, jotka niin usein myllersivät niiden juurella.

Jasper myhäili. »En osaa sitä tarkalleen sanoa», hän vastasi. »Jouduin tänne sattumalta, ja minusta tuntui tämä mitä parhaiten sopivalta paikalta nuorelle potilaallemme. Pidätkö sinä tästä seudusta, Stella?» kysyi hän, kääntyen tyttöön päin, pehmeämmän hymyn levitessä hänen huulilleen.

Stella, joka nojasi vanhuksen käsivarteen, katsellen merelle, haaveksiva ilme tummissa silmissään, vastasi sävyisästi: »Kyllä; kyllä pidän.»

»Stella pitää kaikista paikoista, jotka ovat kaukana kiehuvasta ihmisvilinästä», huomautti herra Etheredge, silmäillen häntä myötätuntoisesti. »Mutta vielä et näytä saaneen takaisin ruusuja poskillesi, lapseni.»

»Minä voin oikein hyvin», selitti tyttö, enemmän välinpitämättömästi kuin väsyneesti. »Frankhan on sairas, kuten tiedät, setä.»

»Niin», mutisi vanhus; hänen kasvonsa saivat totisen ilmeen, kuten aina, kun poikaa mainittiin. »Hän on hyvin kalpea ja riutuneen näköinen, poika-rukka.»

Stella huokasi, mutta Jasper puhkesi hilpeästi puhumaan. »Hän näyttää paremmalta kuin tänne tullessaan. Huomasin erotuksen heti kun hänet näin. Hän voimistuu mainiosti, saatte nähdä. Teidän on tehtävä luonnoksia tästä rannikosta», hän jatkoi, ikäänkuin innokkaasti haluten päästä tästä puheenaiheesta. »Se on hyvin maalauksellinen, erittäinkin kalliot. Siellä on erikoisesti yksi kohta, jota ette saisi jättää maalaamatta; se näkyy tuon kallion laelta.»

»Siellähän on vaarallista kuin vaappuvalla orrella», arveli herra
Etheredge, varjostaen kädellä silmiään ja tähystäen sinne.

»Kyllä, niin on», myönsi Jasper. »Olen koettanut teroittaa sitä seikkaa Stellan mieleen. Hän sanoo sitä lempipaikakseen, ja minä vapisen pelosta aina kun näen hänen kiipeävän sinne.»

Vanhus hymyili. »Teillä on pian oikeus suojella häntä», hän huomautti, vilkaisten kirkkoon päin. »Onko kaikki valmistukset tehty?»

Jasperin kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: »Kyllä, kaikki on valmista. Pappi on miellyttävä vanha herra, ja kirkko on sisältäpäin erittäin soma. Sanoin Stellalle, että kauniimpaa paikkaa emme olisi voineet valita.»

»Kyllä se on hyvin sievä», myönsi Stella luontevasti, mutta käänsi kasvonsa poispäin. »Emmekö mene sisälle nyt? Frank kai odottaa meitä.»

»Teidän pitää tietää», selitti Jasper, »että vietämme täydellistä maalaiselämää — päivällinen keskipäivällä, tee kello viisi».

»Sepä mainiota!» huudahti herra Etheredge. »Kerrassaan Arkadian esimakua! Mutta sittenkään», hän lisäsi, kenties muistellen pitkää matkaa, joka hänen oli täytynyt kulkea, »en jaksa käsittää, miksi ei teitä voitu vihkiä Wyndwardissa ».

Jasper hymyili. »Oi, sehän olisi ollut liian jokapäiväistä niin
romanttiselle miehelle, kuin halpa palvelijanne on, sir. Ja lisäksi
Frank; hän tarvitsi ilmanalan vaihdosta, eikä hän olisi lähtenyt ilman
Stellaa.»

He astuivat majaan, jonka pienoiseen arkihuoneeseen rouva Penfold oli jo järjestänyt teen pöytään. Frank loikoili sohvalla, jonka kovalle metallipinnalle oli levitetty patjoja ja pieluksia pehmikkeeksi; ja jos hän todellakin voimistui, kuten Jasper väitti, niin se kävi perin hitaasti. Hän oli laihempi kuin koskaan, ja hänen silmiensä ympärillä oli mustat renkaat, minkä vastakohtana hivuttavan taudin aiheuttama puna näytti vieläkin helakammalla. Hän tervehti tulijoita hymyilemällä Stellalle ja luomalla kylmän, ynseän silmäyksen Jasperiin. Tyttö meni hänen luokseen ja kohensi hänen päänalustaan, mutta ikäänkuin kainostellen sitä, että toiset näkivät hänen heikkoutensa, hän nousi ja asteli ovelle.

Vanhus silmäili häntä surumielisesti, mutta hymyili teennäisen hilpeästi. »No, Frank, miltäs tuntuu nyt? Sinun pitää olla pirteä huomenna, muuten et pysy etunenässä!»

Frank katsahti ylöspäin, käyden äkkiä punaiseksi. »Kyllä minä voin oikein hyvin huomenna. Ei minussa ole mitään vikaa.»

Kuten tavallista pisti Jasper nytkin väliin jonkun huomautuksen saadakseen puheen kääntymään muille laduille; mutta Stella istui vaiti, katsellen auringonlaskua. Hänen korvissaan kaikui sana »huomenna»; tämä oli viimeinen päivä, jota hän voi nimittää omakseen; huomispäivä ja kaikki huomiset sen jälkeen olisivat Jasperin. Koko entisyys suloisine toiveineen ja kiihkeine tunteineen oli mennyttä, ja huomenna hän seisoisi alttarin edessä Jasper Adelstonen morsiamena. Se oli niin katkeraa kohtalonivaa, että se tuntui unennäöltä, ja joskus hän havaitsi tarkkailevansa itseään kuin jotakin vierasta henkilöä, jota kohtaan hän tunsi vain syrjästäkatsojan myötätuntoa. Pieni huone tukehdutti häntä, ja illallisen jälkeen hän, pyydettyään toisilta anteeksi, poistui ja lähti kiipeämään jyrkkää rinnettä myöten kukkulan laella olevalle pienelle tasaiselle paikalle. »Huomenna! Huomenna!» soi yhtä mittaa hänen korvissaan. Oliko sen välttäminen mahdotonta? Kun hän katseli allaan vyöryviä aaltoja, jotka kuohupäisinä murtuivat kalliota vasten, halutti häntä melkein heittäytyä alas löytääkseen rauhaisan turvapaikan laineissa. Tämä tunne oli niin voimakas, että hän säikähtäen peräytyi taaksepäin ja vaipui vapisten kalliota peittävälle kuivalle, näivettyneelle sammalelle. Siinä istuessaan hän äkkiä kuuli rinnettä ylöspäin tulevan miehen askelia; ja luullen, että se oli Jasper, hän nousi pystyyn, pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja koetti rauhoittua.

Mutta tulija ei ollut Jasper; hän oli ryhdikkäämpi, jäntevämpi mies, ja kun hän hetkeksi pysähtyi katselemaan merelle, tunsi Stella hänet. Se oli Leycester! Päästäen hiljaisen, epäselvän huudahduksen horjahti tyttö uudelleen taaksepäin ja jäi silmäilemään häntä. Leycester seisoi jonkun aikaa liikkumattomana keppiinsä nojaten, selin Stellaan. Sitten hän otti kiviliuskareen, pudotti sen jalkojensa juuressa ammottavaan syvyyteen, huokaisi ja poistui samaa tietä takaisin, tytön suureksi huojennukseksi. Mutta vaikka Leycester ei ollutkaan puhunut mitään, niin rakkaan ilmestyminen niin likelle oli tärisyttänyt Stellaa sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Kalpeana ja hengittämättä hän painautui kovaa kalliota vasten, pinnistäen katsettaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen. Sitten hän vaipui maahan, kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään. — Oi, rakkaani, armaani! — hän huohotti, ojentaen käsiään, kuten kerran enonsa puutarhassa. — Tule takaisin luokseni! En voi antaa sinun mennä! En voi sitä! En voi!

Polttavan tuskansa kannustamana hän hypähti pystyyn ja riensi alas kukkulalta. Lähellä vuoren juurta haarautui polku kahdeksi, joista toinen vei kylään, toinen sen takana olevalle lakeudelle. Vaistomaisesti hän kääntyi kylään päin ja häipyi siten Leycesteristä, joka oli mennyt toista tietä.

Jos Stella olisi poikennut oikealle eikä vasemmalle, niin kuinka paljon toisin olisikaan voinut käydä! Mutta hän riensi läähättäen vasemmalle ja tapasi Leycesterin sijasta Jasperin, joka oli häntä odottamassa. Hiljaa huudahtaen pysähtyi Stella äkkiä.

»Missä hän on?» pääsi häneltä melkein tietämättään. »Anna minun mennä hänen luokseen!»

Aluksi Jasper tuijotti häneen tyrmistyneenä ja tarttui sitten hänen käsivarteensa. »Olet nähnyt hänet», hän sanoi, ei raa'asti, mutta hillityn raivoisesti. »Älä väitäkään vastaan!»

Sanoihin sisältyvä loukkaus palautti tytön jälleen tajuihinsa. »Kyllä», vastasi hän, katsoen värähtämättä miestä silmiin; »olen nähnyt hänet. Miksi en sitä tunnustaisi?»

»Niin; tunnustat kai myöskin, että olit juoksemassa hänen jälkeensä, kun minä — sinut pysähdytin. Myönnät sen, eikö niin?»

Jasper päästi irti hänen käsivartensa ja painoi kätensä sydämelleen ikäänkuin vaimentaakseen sen tuskaa. »Sinä — sinä olet hävytön», sai hän vihdoin ähkäistyksi. »Tajuatko mikä päivä tänään on? Häittemme aatto; kuuletko — häittemme aatto!»

»Olitko suunnitellut tämän kohtauksen edeltäpäin?» kysyi Jasper katkeran pilkallisesti. »Myöntänet kai senkin. Pelkkää sattumaa saan kiittää siitä, etten tavannut sinua hänen sylistään. Niinkö? Kirous hänelle! Jospa olisin tappanut hänet, kun kohtasin hänet juuri äsken!»

Stellan luonto kuohahti, ja hän loi mieheen murhaavan halveksivan katseen. »Sinä!» hän äännähti.

Muuta hän ei sanonut, mutta se näytti riittävän tekemään Jasperin hulluksi. Hän seisoi hetkisen voimatta raivoltaan hengittää. Stellaan koski, kun hän näki kuinka toinen suuttui ja kärsi. Hänen mielialansa muuttui äkkiä; huudahtaen hän tarttui miehen käsivarteen.

»Oi, Jasper, Jasper! Sääli minua!» hän rukoili. »Sääli! Teet vääryyttä minulle ja vääryyttä hänelle. Hän ei tullut minua katsomaan; hän ei ole edes tietänyt, että minä olen täällä! Emme olleet puheissa keskenämme; mutta kun katselin häntä, kun näin kuinka muuttunut hän oli ja kuulin hänen huokaavan, niin tiesin, ettei hän ollut unohtanut, ja sydämeni riensi hänen luokseen. Minä — minä en aikonut virkkaa mitään, en seurata häntä; mutta en jaksanut pidättää itseäni. Jasper, ymmärräthän, että meidän avioliittomme on mahdoton! Sääli minua ja päästä minut vapaaksi! Oman itsesi tähden, päästä minut! Ajattele! Mieti! Mitä iloa voit toivoa? Minä — minä olen koettanut rakastaa sinua; mutta — mutta en voi! Koko elämäni on hänen! Päästä minut!»

Jasper melkein tyrkkäsi hänet luotaan, mutta tarttui heti uudelleen häneen, kiroten. »Kautta taivaan, sitä en tee!» hän ärjyi hurjistuneena. »Pidä varasi, sinä olet saattanut minut epätoivoiseksi! Luuletko, että olen sokea ja järjetön, etten näe enkä ymmärrä, mitä tämä merkitsee! Luuletko olevasi tekemisissä lapsen kanssa? Olet odottanut aikaasi ja nyt arvelet ajan tulleen. Olisitko rohjennut menetellä tällä tavoin kuukausi takaperin? Et, silloin ei pojan kuolema vielä ollut varma; mutta nyt, kun näet,, että hän kuolee, niin luulet, että valtani on lopussa —»

Stella parkaisi ja syöksähti Jasperia kohti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat säikähdyksestä ja hänen silmistään kuvastui kauhea pelko ja tuska. Kun parahdus pääsi hänen huuliltaan, kuului aivan heidän vierestään toinen huudahdus ikäänkuin sen kaikuna, mutta kumpikaan ei pannut sitä merkille.

»Frank — kuolee!» läähätti tyttö. »Ei, ei; eihän! Sano, ethän tarkoittanut sitä; tahdoithan vain pelotella minua?»

Jasper työnsi syrjään hänen rukoilevan kätensä. »Sinusta tulisi hyvä näyttelijätär», hän ivasi. »Koetatko uskotella minulle, ettet ole perustanut laskelmiasi pojan kuolemaan? Koetatko uskotella, ettet pannut alulle näyttelemistä pyytämällä lykkäystä voidaksesi päästä vapaaksi, kuten sinä sitä nimittäisit? Sinä ajattelit, että kun poika kerran on kuollut, niin sinä voit antaa palttua sitoumuksellesi ja nauraa minulle! Sinä olet erehtynyt. Siitä pitäen kun sopimus tehtiin olen minä ponnistanut, enemmän kuin kukaan ikinä on ponnistanut, tehdäkseni sen pitämisen sinulle helpoksi, voittaakseni rakkautesi, sillä pidin sinusta. Enää en rakasta sinua; mutta vapaaksi en sinua päästä. Rakastaa sinua! Niin totta kuin yllämme on taivas, minä vihaan sinua nyt — mutta sinä et pääse lähtemään. Kuule sanojani: huomenna minä joko luovutan tämän paperin sinulle, vaimolleni, tai annan lähimmälle viranomaiselle. Poika kuolee! Sinun vallassasi on, kuoleeko hän rauhallisesti vaiko vankikopissa.»

Puhuessaan hän taittoi laskoksiin väärennetyn vekselin, jonka hän kiihtymyksessään oli ottanut esille taskustaan ja jonka tuuli oli puhaltanut levälleen, ja pani sen verkkaisesti takaisin taskuunsa.

»Lähdetkö nyt mukaani», hän jatkoi, »vai jäätkö tänne harkitsemaan, miten aiot menetellä?»

Hänen kysymyksensä näkyi saavan Stellan suuttumaan, sillä tyttö nosti päänsä pystyyn ja meni hitaasti hänen ohitseen, ikäänkuin ei olisi huomannut hänen ojennettua käsivarttaan. Jasper astahti hänen jälessään muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten ja lähti pää painuksissa kävelemään kukkulalle.

Kun hän oli saapunut jyrkänteen reunalle, kosketti joku hänen käsivarttaan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän laihan, hennon Frankin seisovan polulla.

»Jasper, tahdon puhua kanssasi. Tulin tänne etsimään Stellaa ja kuulin, mitä sanoit hänelle. Nyt sinun täytyy antaa minulle se väärennetty vekseli ja päästää Stella vapaaksi», vastasi Frank huohottaen.

»Sinä nuori hupsu», mutisi Jasper, »saat olla varma siitä, ettet näe sitä paperia, ennenkuin huomenna luovutan sen Stellalle tai annan sen lähimmälle viranomaiselle, jonka eteen joudut syytettynä väärennyksestä.»

Tuskin olivat nämä sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun poika jo oli hänen kimpussaan, kietoen pitkät, laihat kätensä hänen kaulaansa. Sanaakaan ei lausuttu, mutta kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät puhuivat selvää kieltä. »Anna minulle se! Anna minulle se! Paperi! Paperi!» läähätti poika vimmastuneena, ja hänen kätensä puristivat tiukalle kuin teräskiskot.

Jasperilta pääsi tukahdutettu sadatus. Polku oli kaita; tietämättään tai tahallaan oli raivostunut poika rimpuillut heidät kummatkin jyrkänteen reunalle, ja Jasper seisoi selin sinnepäin. Äkkiä hän tajusi uhkaavan vaaran; niin, vaaran! Sillä niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, ei hän kyennyt irtautumaan heikon, kuolevan pojan otteesta; vaara uhkasi. Kauheasti kiroten hän nosti Frankin ilmaan ja kantoi häntä taaksepäin. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti, ja poika, joka kaatui päällepäin, pisti kätensä hänen taskuunsa ja sieppasi paperin.

Jasper oli pystyssä silmänräpäyksessä, syöksyi pojan kimppuun ja tempasi paperin häneltä. Poika päästi hurjan epätoivoisen parahduksen, painui hetkiseksi kasaan ja karkasi sitten jälleen vihollisensa kimppuun hokien rajua rukoiluaan: »Anna se minulle!» Tämä epätasaisuudestaan huolimatta kammottava taistelu kesti minuutin ajan. Jasperia hämmästytti vastustajansa voimakkuus siinä määrin, että hän kokonaan unohti, missä he olivat; ponnistellessaan rajusti saadakseen pojan torjutuksi irti itsestään hän huomaamattaan lähestyi kallion reunaa. Mutta poika havaitsi sen raivostaan huolimatta, ja äkkiä hän sai mielijohteen ja kiljaisi: »Katsos! Loordi Trevorne! Hän on takanasi!»

Jasper hätkähti ja käänsi päätään; poika piti varansa, ja kapea kieleke, jolla he olivat seisoneet, oli seuraavalla hetkellä tyhjä. Kuului hurja, kaamea parkaisu, joka sekaantui alhaalla vyöryvien aaltojen kumeaan pauhuun. Sitten oli kaikki hiljaista.

XXXVIII.

Leycester oli saapunut Carlyoniin jalkaisin. Hän oli lähtenyt kotoa aamulla, sanoen vain, että hän aikoi kävelemään ja ettei pitäisi odottaa häntä millekään aterialle. Viime päivinä hän oli tällä tavoin kuljeskellut, nähtävästi haluten olla yksin ja osoittamatta vähääkään kaipaavansa edes Charlienkaan seuraa. Lady Wyndward oli pelännyt, että hänelle oli tulossa entisten tapainen synkkä puuska, mutta Lenore ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan, vaan koettipa päinvastoin puolustella Leycesteriä.

»Kun mies tuntee vapautensa viimeisten tuntien lähestyvän, niin hän luonnollisestikin haluaa vielä vähän käyttää siipiään», huomautti hän.

Niin sai Leycester jäädä yksin oman huiman päänsä ohjattavaksi, sillä aikaa kun vaatturit ja verhoilijat hyörivät kuumeisesti juhlapäivän valmistelupuuhissa.

Hän ei olisi voinut sanoa, minkä vuoksi hän tuli Carlyoniin. Hän ei edes tietänyt sen pienen kylän nimeä, johon hän oli joutunut. Hänen kauniilla kasvoillaan oli vakava ja väsynyt ilme, kun hän astui majataloon ja vaipui penkille, jossa monet miespolvet Carlyonin kalastajia ja monet rannikkomatkailijat olivat istuneet.

»Tämä on Carlyon, sir», selitti majatalon isäntä vastaukseksi
Leycesterin kysymykseen, silmäillen polvihousuihin ja metsästystakkiin
puettua solakkaa nuorukaista. »Niin, sir, tämä on Carlyon; oletteko St.
Michaelista, sir?»

»En; mutta olen kävellyt melkoisen matkan. Olkaa hyvä ja antakaa minulle ruokaa.»

Nautittuaan isännän tuomia virvokkeita Leycester lähti kallioille, ja silloin Stella näki hänet. Hän palasi kuitenkin vähän ajan kuluttua majataloon, pysähtyen puhelemaan isännän kanssa, joka ylpeili osakseen tulleesta huomiosta. Äkkiä vanhus huudahti: »Kuulkaa, mitä se on?»

Leycester katsahti sinne päin, mistä parkaisu oli kuulunut, ja näki selvästi taivasta vasten miehen putoavan jyrkänteeltä. Mitään virkkamatta lähtivät molemmat miehet kuin yhteisestä sopimuksesta rientämään lahden rantaan, työnsivät vesille ensimmäisen tapaamansa veneen ja soutivat minkä ikinä jaksoivat sille paikalle, johon Jasper oli pudonnut.

Pian herkesi vanhus soutamasta ja osoitti aalloilla kelluvaa tummaa esinettä. Leycester nousi ripeästi, mutta tyynesti, ja parin minuutin kuluttua virui Jasper Adelstone veneen pohjalla.

Leycester ei päästänyt ääntäkään nähdessään ruumiin kalpeat, jyrkkäpiirteiset kasvot, vaan vaipui istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Kun hän nosti päänsä jälleen pystyyn, sijoitti vanhus parhaillaan rauhallisesti airoaan hankaan. »Niin, sir», sanoi mies vakavasti, vastaten Leycesterin kysyvään silmäykseen, »hän on kuollut, aivan hengetön; soudetaan takaisin, sir».

Leycester ei tarvinnut enempiä kehoituksia, ja vene kiiti rantaan. Heidän sinne saapuessaan, oli siellä jo väkeä koolla, ja Leycester pikemminkin tunsi kuin näki, että eloton, liikkumaton ruumis, joka veneen pohjalla viruessaan oli tuntunut hänestä niin kammottavalta, kannettiin pois. Ja vasta sitten hän huomasi, että joitakuita kalastajia oli keräytynyt toisen maassa pitkänään makaavan olennon ympärille, ja kun hän kiiruusti meni sinne, tunsi hän Frankin kalpeat kasvot.

Kymmenkunta kalastajaa oli kiivennyt kukkulan huipulle sillä aikaa kun Leycester majatalon isännän kanssa oli soutanut noutamassa Jasperia, ja he olivat tuoneet alas pojan, joka oli perin nääntynyt.

»Kyllä, sir», vastasi eräs miehistä; »mutta ilmeisesti heillä oli riitaa ja —»

»Kantakaa hänet majataloon!» käski Leycester ja seurasi miehiä nähdäkseen, että hänen määräystään noudatettiin. Majataloon saavuttuaan Leycester vaipui oven edustalla olevalle penkille ja painoi kasvot käsiinsä.

Äkkiä hän tunsi käsivarttaan kosketettavan ja hän nosti päätään. Hänen edessään seisoi vakava, vanhahko mies, ilmeisestikin lääkäri.

»Kun asianlaita kerran on siten, niin kenties tahdotte olla hyvä ja käydä ilmoittamassa tapahtumasta hänen omaisilleen; he asuvat tuossa talossa.» Niin sanoen tohtori osoitti maalarin ja Stellan asuntoa.

Leycester nousi, katseli jonkun aikaa ympärilleen kuin ymmällä ja virkkoi sitten hiljaa:

Taloon ei ollut pitkä matka, mutta ennenkuin hän ehti sinne, näki
Leycester hennon, tyttömäisen olennon tulevan häntä vastaan maantiellä.
Tulija oli Stella. Nuorukainen pysähtyi epäröiden, mutta sillä hetkellä
ei Stella ajatellut mitään, ei edes häntäkään. Empimättä hän tuli
Leycesteriä vastaan, kasvot kalpeina, kädet ojossa.

Harkitsematta mitään kiersi Leycester käsivartensa tytön ympärille.
»Stella, oma Stellani! Pysy uljaana!»

Stellalta pääsi heikko, epäselvä parahdus; hän painoi hetkiseksi kädet kasvoilleen, mutta nosti sitten päänsä pystyyn ja katsoi nuorukaista silmiin.

»Vie minut hänen luokseen!» hän vaikeroi. »Vie minut sinne! Voi poika-raukkaa, poika-raukkaa!»

Molemmat vaikenivat; Leycester saattoi Stellan majataloon, ja tyttö meni yläkertaan. Oven ympärille kerääntyneet kalastajat perääntyivät ja katselivat muualle; heidät valtasi kunnioittava myötätunto, kun hän seisoi katsellen merelle. Kului minuutteja; ne tuntuivat hänestä tunneilta. Sitten hän kuuli tohtorin äänen.

Leycester säpsähti ja lähti hitaasti astelemaan portaita ylös. Kalmankalpeana virui harhaantunut poika-raukka pienellä vuoteella; kuoleman varjo lepäsi jo hänen kasvoillaan. Stella oli polvillaan vuoteen ääressä, kasvot pojan kasvojen vierellä, käsi hänen kädessään.

Frank katsahti ovelle, kun Leycester astui sisään, ja viittasi laihalla, valjulla kädellään häntä tulemaan lähemmäksi. Vaistomaisesti Leycester polvistui hänen viereensä. »Sinä tahdoit tavata minua, Frank?»

Poika kohotti vaivaloisesti silmäluomiaan ja näytti ponnistavan ankarasti kootakseen voimia.

»Leycester», hän sanoi, »minulla — minulla on jotakin sinulle. Sinä — sinä ymmärrät, mitä se merkitsee. Juuri se lumous sitoi Stellan Jasperiin. Minä mursin sen — mursin sen! Stella teki sen minun tähteni! En tietänyt sitä ennenkuin tänä iltana. Kas tässä, Leycester!» Hän veti hitaasti taskustaan väärennetyn vekselin.

Leycester otti paperin, luullen pojan hourailevan, mutta Frank nähtävästi arvasi hänen ajatuksensa. »Kyllä sinä sen käsität», huohotti hän. »Minä — minä väärensin sen; Jasper tiesi sen, ja sillä tiedolla hän piti Stellaa vallassaan. Sinä pelastit henkeni, Leycester; minä annan sinulle parempaa kuin elämän, Leycester; annan sinulle — hänet — Stellan!»

Frankin huulet vapisivat, ja hänen voimansa näyttivät ehtyvän, mutta hän ponnisti vielä viimeisen kerran. »Minä — kuolen, Leycester. Olen iloinen, hyvin, hyvin iloinen. En halua elää. On parempi, että kuolen!»

»Älä itke, Stella. Jos olisin elänyt, niin hän — hän olisi pitänyt sinua sidottuna. Nyt kuolen —» Hänen äänensä aleni kuulumattomaksi, ja hänen silmänsä sulkeutuivat; mutta he näkivät hänen huuliensa liikkuvan, ja kun Stella kumartui hänen puoleensa, kuuli hän sanat: »Antakaa anteeksi, anteeksi!»

Parahtaen kiersi Stella kätensä hänen ympärilleen; mutta Frank oli jo poistunut hänenkin rakkautensa ulottuvilta. Stella vaipui pyörtyneenä vuoteelle, yhä painaen poikaa rintaansa vasten kuten äiti lastaan.

Tuntia myöhemmin asteli Leycester rannalla, kädet ristissä rinnalla ja pää kumarassa, ristiriitaisten tunteiden myrskyn riehuessa hänen sydämessään. Hän oli juuri saanut tietää, että Stella oli koko ajan pysynyt uskollisena hänelle, sillä saattaessaan tyttöä harhaantuneen poika-paran kuolinvuoteen äärestä hän oli Stellan omilta huulilta kuullut yleispiirteisen selostuksen siitä, kuinka Jasper oli pitänyt häntä vallassaan. Mutta nyt, kun tyttö oli vapaa — ei hän taas ollut. Kunnia sitoi häntä Lenoreen. Käveltyään rannalla edestakaisin tuntikausia hän teki päätöksen. Hän meni reippaasti majataloon ja kirjoitti Lenorelle. Hän kertoi kirjeessään kaikki — selosti Jasperin kuoleman ja mitä se oli tuonut ilmi; hän selitti, että vaikka Lenore ei hänen mielestään jäänyt jäljelle kuin yhdestä naisesta, niin hän ei voinut rakastaa ketään muuta kuin Stellaa. Hän rukoili Lenorelta anteeksi ja pyysi häneltä vapauttaan. Kirjoitettuaan ja suljettuaan kirjeen hän lähetti sen ja istuutui odottamaan.

Sinä yönä ei Leycester yrittänytkään nukkua. Hän istui huoneessaan, ja hänen ajatuksensa harhailivat niissä molemmissa naisissa, joilla oli ollut niin suuri osa hänen elämässään — siinä neidossa, jota hän rakasti, ja siinä, jolle hän oli antanut sanansa. Vihdoin koitti aamu; ja kun’ Leycester oli noussut pöydästä oltuaan syövinään aamiaista, palasi lähetti, joka oli vienyt hänen kirjeensä Lenorelle.

»Päästän sinut vapaaksi ja toivotan teille mitä parhainta onnea.
Selitän kaikki äidillesi. — Lenore.»

Niin kohosi Lenore Beauminster lopulta suureksi. Ponnisteltuaan kaikin tavoin voittaakseen Leycesterin Stellalta hän antoi hänet jälleen takaisin. Kenties hän tunsi menettäneensä pelin, kun Leycester avoimesti kirjoitti, ettei hän voinut koskaan pitää hänestä. Mutta palkkiotta hän ei kuitenkaan jäänyt; sillä Leycester ei ollut milloinkaan ihaillut häntä siinä määrin kuin luettuaan hänen kirjeensä, ja seuraavien vuosien aikana muisteli hän aina kiitollisena sitä naista, joka oli antanut hänelle onnen. Hän ei koskaan saanut vihiä Lenoren petollisesta menettelystä.

Vitkastelematta vaati Leycester Stellan omakseen; ja muutamien viikkojen kuluttua, mikä aika oli odotettava Frankin kuoleman johdosta, vihittiin heidät hiljaisesti Carlyonin pienessä kirkossa, jossa Stellan olisi pitänyt vannoa uskollisuutta Jasper Adelstonelle.

Aluksi kreivi ja kreivitär olivat luonnollisestikin tyytymättömiä sen johdosta, etteivät he sittenkään saaneet kaunista Lenorea miniäkseen; mutta kun Leycester vei nuorikkonsa kotiin Wyndwardiin, viehättyivät he hänen suloiseen ja viehkeään olemukseensa. Kreivitär oppi pian rakastamaan häntä tyttärenään, ja kreivi suhtautui suopean hyväntahtoisesti tyttöön, joka oli tehnyt hänen poikansa vihdoinkin onnelliseksi. Ja lady Lilian sitten, niin, hän jumaloi Stellaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIN TYTÖN RAKKAUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.