The Project Gutenberg eBook of Gora I, by Rabindranath Tagore

Oli Kalkuttan sadeaika; aamuinen pilviverho oli hajautunut, ja taivas oli kirkas ja aurinkoinen.

Binoi-bhusan seisoi yksin talonsa yläparvekkeella silmäillen joutilaan huoletonna ohikulkijoiden alinomaista vilinää. Hän oli päättänyt opintonsa joitakin aikoja sitten, mutta ei ollut vielä ryhtynyt säännölliseen työhön. Hän oli tosin kirjoitellut hieman sanomalehtiin ja järjestänyt kokouksia, mutta se ei ollut tuottanut hänen mielelleen tyydytystä. Ja nyt, tänä aamuna, kun ei ollut mitään erikoista tehtävää, hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi.

Vastapäätä olevan myymälän edustalla seisoi eräs bāul, noiden vaeltavien runolaulajien kirjavaan viittaan puettuna, ja lauloi:

Häkkiin liitää vieras lintu ja häkistä kiitää pois. Ah, jos sen kiinni saisin, niin kahleena lempeni ois.

Binoin teki mieli kutsua bāul luokseen ja merkitä muistiin tuo tuntematonta lintua koskeva laulu ja sävel. Mutta samoinkuin yön aikaan, kun äkkiä tulee kylmä, lisäpeitteen ottaminen vaatii liian suurta ponnistusta, samoin oli bāulin kutsuminen Binoille liian vaivalloinen asia, joten tuntematonta lintua koskeva laulu jäi muistiin merkitsemättä ja ainoastaan sen sävelet soivat edelleen hänen mielessään.

Samassa tapahtui jotakin hänen talonsa edustalla. Eräs kaksivaljakko ajoi kumoon kevyet ajoneuvot ja kiiti eteenpäin täyttä vauhtia, vähääkään välittämättä syrjällään lepäävistä rattaista, jotka oli jättänyt vanaveteensä.

Binoi juoksi kadulle, näki nuoren tytön selviytyvän pois ajoneuvoista ja vanhahkon herrasmiehen yrittävän päästä jalkeilleen. Binoi riensi avuksi ja kysyi herrasmieheltä, joka näytti kovin kalpealta: »Toivottavasti ette ole loukkaantunut, sir?»

»En, eipä mitään», vastasi hän yrittäen hymyillä, mutta hymy hävisi aivan kohta, ja helppo oli nähdä, että hän oli pyörtymässä.

Binoi tarttui hänen käsivarteensa, kääntyi hätääntyneen nuoren naishenkilön puoleen ja sanoi: »Minä asun tässä talossa, suvaitkaa tulla luokseni.»

Kun he olivat sijoittaneet vanhan herrasmiehen vuoteeseen, tyttö katsahti ympärilleen, otti vesiruukun, pirskotti vettä makaavan kasvoihin, alkoi leyhytellä viuhkaa ja kysyi Binoilta: »Voitteko lähettää hakemaan lääkärin?»

Eräs lääkäri asui aivan lähellä, ja Binoi lähetti palvelijansa häntä noutamaan.

Huoneessa oli kuvastin, ja Binoi katseli tytön kuvaa seisoen hänen takanansa. Hän oli lapsuudestaan saakka harjoittanut uutterasti opintojansa asuntonsa neljän seinän sisäpuolella, ja sen vähäisen maailman- ja elämänkokemuksen, joka hänellä oli, hän oli saanut kirjoista. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muita kuin omaan perheenpiiriin kuuluvia naishenkilöitä, ja kuvastimen näky sai hänet nyt lumoihinsa. Hän ei kyennyt tuntijan tavoin syventymään naishahmon yksityiskohtiin, mutta noissa kumartuneissa nuorekkaissa kasvoissa, jotka ilmaisivat hellää pelokkuutta, tuntui Binoille avautuvan uusi herkkyyden ja kirkkauden maailma.

Kun vanha herra hetkisen kuluttua avasi silmänsä ja huokasi, kumartui tyttö hänen puoleensa ja kysyi hiljaisin, värähtävin äänin: »Oletko loukkaantunut, isä?»

Mutta Binoi kiiruhti hänen luoksensa ja sanoi: »Älkää huoliko liikahtaa, ennenkuin tohtori tulee.»

Samassa jo kuuluivatkin tohtorin askelet. Hän astui huoneeseen, tutki potilasta, ei havainnut mitään vaikeata vammaa, määräsi annettavaksi hieman konjakkia ja lämmintä maitoa ja poistui.

Hänen lähdettyään tytön isä näytti levottomalta ja huolestuneelta, mutta tytär, joka arvasi syyn, tyynnytti hänet sanoen lähettävänsä lääkärin palkkion ja lääkkeen hinnan kohta, kun he ehtisivät kotiin. Sitten hän kääntyi Binoin puoleen.

Kuinka ihmeelliset olivatkaan nuo silmät! Binoin mieleen ei johtunut kysyä itseltään, olivatko ne suuret vai pienet, mustat vai ruskeat. Niiden ensimmäinen katse ilmaisi heti vilpittömyyttä. Niissä ei ollut arkuuden eikä epäröinnin jälkeäkään, ne olivat täynnä seesteistä vakavuutta.

Binoi uskalsi lausua verkkaan: »Oh, lääkärin palkkio ei mitään merkitse — älkää olko siitä huolissanne — minä — minä kyllä —»

Mutta häneen suuntautuva tytön katse esti hänet lopettamasta lausettaan ja sai hänet selvästi ymmärtämään, että hänen täytyi suostua ottamaan vastaan lääkärille maksettava korvaus.

Vanha herra vastusteli, kun oli puhe konjakista, mutta tytär vaati häntä noudattamaan tohtorin määräystä.

Potilas vastasi: »Lääkärien pahana tapana on määrätä konjakkia, kunhan voivat keksiä mitättömänkin tekosyyn. Lasi maitoa riittäisi täysin tähän tarkoitukseen.» Juotuaan sitten hieman maitoa hän kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Nyt meidän täytyy lähteä. Pelkään, että olemme aiheuttaneet teille paljon häiriötä.»

Tyttö kysyi nyt, oliko ajoneuvoja saatavissa, mutta isä huudahti: »Miksi aiheuttaisimme hänelle vielä vaivoja? Me asumme niin lähellä, että voin varsin kulkea jalan.»

Mutta siihen tyttö ei suostunut, ja kun isä ei pysynyt jyrkästi kannallaan, Binoi lähti itse hankkimaan ajoneuvoja.

Ennen poistumistaan vanha herra kysyi isäntänsä nimeä, sai kuulla, että se oli Binoi-bhusan Tšatterdži, sanoi itse olevansa Pareš-tšandra Bhattatšarja ja ilmoitti asuvansa aivan lähellä saman kadun varrella, numerossa 78. Hän lisäsi: »Jos teillä on aikaa liikenemään, olemme iloiset saadessamme nähdä teidät luonamme.» Tytön katse vahvisti sanattomasti tuon kutsun.

Binoin teki mieli saatella heidät kotiin heti, mutta kun ei ollut aivan varma siitä, oliko se hyvän käytöksen mukaista, hän oli kahden vaiheella. Ajoneuvojen alkaessa vieriä pois tyttö kumarsi kevyesti, ja Binoi hämmennyksissään ei osannut edes vastata.

Palattuaan huoneeseensa Binoi moitti itseänsä kerran toisensa jälkeen tuosta typerästä laiminlyönnistä. Hän muisteli käyttäytymisensä jokaista yksityiskohtaa tapaamishetkestä aina siihen saakka, kun vieraat olivat poistuneet, ja tunsi käyttäytyneensä alusta loppuun aivan mahdottomalla tavalla. Hän yritti turhaan selvitellä itselleen, mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä, mitä olisi pitänyt sanoa ja mitä jättää sanomatta eri tilanteissa. Samassa hänen katseensa osui liinaan, jota tyttö oli käytellyt ja joka oli jäänyt vuoteelle. Hän sieppasi sen nopeasti, ja hänen mielessään alkoi jälleen soida haulin laulu:

Tunnit kuluivat, ja auringon helle alkoi käydä ankaraksi. Toimistoihinsa menevien ajoneuvot alkoivat nopeasti kiitää ohi, mutta Binoi ei kyennyt ryhtymään mihinkään työhön. Hänen pieni kotinsa ja sitä ympäröivä ruma kaupunki näyttivät hänestä yht'äkkiä harhakuvitelmien tyyssijalta. Heinäkuun auringon hehku poltti hänen aivojansa ja souti hänen suonissaan, häikäisevällä valollaan häivyttäen hänen syvimmästä mielestään jokapäiväisen elämän koko mitättömyyden.

Samassa hän huomasi seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan pojan ulko-oven edustalla silmäilemässä talon numeroa. Binoi aavisti pojan etsivän juuri hänen taloansa, huusi: »Olet osunut aivan oikeaan», juoksi nopeasti alas kadulle ja melkein veti pienen veikon mukanansa sisään. Hän silmäili tutkivasti pojan kasvoja hänen ojentaessaan kirjettä, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen oma osoitteensa selvällä naisen käsialalla. Poika sanoi: »Sisareni lähetti minut tätä tuomaan.» Kirjekuoressa ei ollut kirjettä, vaan rahasumma.

Poika kääntyi sitten lähtemään, mutta Binoi vaati häntä lähtemään yläkertaan. Poika oli sisartansa tummempi, mutta yhdennäköisyys oli sittenkin melkoinen. Binoi tunsi sydämessään iloa ja suurta kiintymystä viestintuojaan.

Nuori mies näytti olevan varsin varma itsestään, sillä huoneeseen ehdittyään hän osoitti seinällä riippuvaa kuvaa ja kysyi: »Kenen kuva tuo on?»

»Etpä häntä kuitenkaan tunne», virkkoi Binoi nauraen. »Hänen nimensä on Gourmohan. Mutta me nimitämme häntä Goraksi. Olemme käyneet yhdessä koulua lapsuudestamme saakka.»

Binoin teki vastustamattomasti mieli voittaa itselleen nuoren sanansaattajan ihailu ja hän virkkoi: »Niin, olen päättänyt kaikki!»

Poika katseli häntä silmät suurina ja ihmetellen ja huokasi. Hän varmaan ajatteli, että kerran oli tuleva se päivä, jona hänkin saavuttaisi sellaisen korkean oppineisuuden.

Binoin tiedustellessa hänen nimeänsä poika vastasi: »Minä olen
Satiš-tšandra Mukerdži.»

Heistä tuli kohta oivat ystävät, ja Binoi sai aivan pian tietää, ettei Pareš Babu ollut heidän oma isänsä, vaan oli huoltanut heitä kasvatteinansa pienestä pitäen. Sisaren nimi oli aikaisemmin ollut Radharani, mutta Pareš Babun puoliso oli muuttanut sen Sutšaritaksi, joka ei kuulostanut niin hyökkäävän oikeauskoiselta kuin edellinen.

Satišin alkaessa lähteä Binoi kysyi häneltä, osasiko hän kulkea yksin, ja pieni veikko vastasi loukkaantuneen ylpeästi: »Yksinhän minä olen aina matkassa!» Kun Binoi sanoi: »Minä saattelen sinut kotiin», hän kerrassaan pahastui sellaisesta miehuutensa väheksymisestä ja sanoi: »Minkätähden? Minä osaan kulkea yksinkin aivan hyvin.» Sitten hän alkoi mainita kaikenlaisia esimerkkejä, joiden oli määrä osoittaa, kuinka tavallinen asia yksin-kulkeminen hänelle oli.

Pojan oli aivan mahdoton käsittää, minkätähden Binoi sittenkin tahtoi välttämättä saatella häntä aina ovelle saakka.

Kun Satiš sitten kehoitti Binoita tulemaan sisään, Binoi kieltäytyi jyrkästi sanoen: »Ei, en tule nyt. Tulen toisen kerran.»

Kotiin palattuaan Binoi otti kirjekuoren, ja luki siihen kirjoitetun osoitteen niin moneen kertaan, että pian muisti ulkoa jokaisen siihen kuuluvan viivan ja koukeron. Sitten hän sijoitti sen sisältöineen laatikkoonsa ylen huolellisesti — oli ilmeistä, ettei tuota rahasummaa tultaisi milloinkaan käyttämään, ei pahimmankaan pulan sattuessa.

TOINEN LUKU.

Eräänä pimeänä iltana taivas oli synkkien ja raskaiden sadepilvien peitossa. Tämän äänettömän, tympeän, keltaisenharmaan pilvikatteen alla lepäsi Kalkuttan kaupunki liikahtamatta kuin iso äkäinen koira, käppyrään painautuneena, pää hännän varassa. Edellisestä illasta saakka oli vihmonut lakkaamatta, niin alinomaisesti, että kadut olivat käyneet mutaisiksi, mutta ei niin kiivaasti, että muta olisi huuhtoutunut pois. Sade oli tauonnut neljän aikaan iltapuolella, mutta pilvet näyttivät yhä uhkaavilta. Tämän synkän sään vallitessa, kun oli yhtä epämieluista pysytellä huoneissa kuin epävarmaa uskaltautua ulos kaduille, kaksi nuorta miestä istui pajutuoleissa kolmikerroksisen rakennuksen kostealla kattotasanteella.

Pieninä poikasina nämä ystävykset olivat leikkineet tällä tasanteella koulusta palattuaan, tutkintoihinsa valmistautuessaan he olivat ääneen lausuellen painaneet muistiin muistettaviansa astellen edestakaisin kuin hurmiotilassa, ja kuuman sään vallitessa heillä oli ollut tapana opistosta kotiuduttuaan nauttia täällä ilta-ateriansa ja jäädä väittelemään aina kello kahteen saakka havahtuakseen auringon noustessa matolta, jolle olivat molemmin nukahtaneet. Kun tutkintoja ei ollut enää suoritettavina, oli tällä kattotasanteella pidetty Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran kokouksia, toisen toimiessa puheenjohtajana ja toisen sihteerinä.

Puheenjohtajan nimi oli Gourmohan, mutta ystävät ja sukulaiset mainitsivat häntä Goran nimellä. Hän näytti kasvaneen auttamattomasti koko ympäristöänsä korkeammaksi. Eräs hänen opettajistaan oli tavannut nimittää häntä Lumivuoreksi, sillä hän oli tavattoman vaalea, kasvoissa ei näkynyt vähintäkään tummaa vivahdusta. Hänen mittansa oli suunnilleen kolme kyynärää ja kämmenen leveys, hän oli luiseva, ja nyrkit olivat kuin tiikerin käpälät. Hänen äänensä oli niin syvä ja jylhä, että pahoin pelästyi, jos kuuli arvaamattaan hänen huutavan: »Kuka siellä?» Hänen kasvonsa näyttivät tarpeettoman laajoilta ja tavattoman jylhiltä, leuka- ja poskiluut olivat kuin linnoituksen rintavarustukset. Kulmakarvoja tuskin ollenkaan huomasi otsassa, joka leveänä kaartui kohti korvia. Huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut, nenä työntyi niiden yli kuin säilä. Silmät olivat pienet, mutta terävät; ne näyttivät tähtäävän johonkin etäiseen esineeseen nuolten tavoin, mutta valmiina äkkiä käännähtämään ja iskemään jotakin lähellä olevaa. Gourmohan ei oikeastaan ollut hyvännäköinen, mutta mahdotonta oli jättää hänet havaitsematta, sillä hän oli ehdottomasti silmiinpistävä millaisessa seurassa tahansa.

Hänen ystävänsä Binoi oli vaatimaton, mutta valpas, kuten sivistyneet bengalilaiset yleensä. Hänen luontainen herkkyytensä ja terävä älynsä loivat toisiinsa yhtyen hänen kasvoihinsa erikoisen ilmeen. Lukiossa hän oli aina saanut hyvät arvolauseet ja voittanut palkintoja; Gora sitävastoin ei ollut kyennyt etenemään samaa vauhtia, koska lukeminen ei niin suuressa määrin häntä miellyttänyt. Hän ei tajunnut asioita yhtä nopeasti kuin Binoi, ja hänen muistinsa oli huonompi. Niinpä täytyikin Binoin, uskollisen ratsun tavoin, kantaa Gora mukanaan läpi kaikkien tutkintojen.

»Kuulehan», virkkoi Gora, »kun Abinaš taanoin sätti brahmoja, niin hän vain osoitti tervettä moraalista voimaansa. Minkätähden sinä siitä kovin tulistuit?»

[Nimellä »brāhmo» mainitaan tässä »Brāhma Samādžin» jäseniä. Tämä lahkokunta edustaa huomattavinta niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka 19:nnen vuosisadan kuluessa ja kristinuskon vaikutuksen alaisina esiintyen ovat pyrkineet uudistamaan Intian vanhaa uskontoa, kuitenkaan nimenomaan tahtomatta rikkoa vanhaa perintätapaa ja -tietoa. Tagoren isä Dēbēndranāth Tagore (1817—1905) oli Brāhma Samādžin huomattavimpia johtomiehiä, ja hänen vaikutustaan oli, että tämän uskonnollisen seuran henki muodostui erinomaisen suvaitsevaiseksi, mikä ilmenee jo siitä, että jumalanpalveluksessa käytettiin intialaisten, muhamettilaisten, vanhain persialaisten, kiinalaisten ja kristittyjen pyhien kirjojen tekstejä — nojautuen siihen vakaumukseen, että kaikissa uskonnoissa piilevä ydin on yksi ja sama. Suom. muist.]

»Mitä joutavia!» vastasi Binoi. »Hänen käyttäytymistänsä ei käy arvosteleminen kuin yhdellä ainoalla tavalla!»

»Jos niin ajattelet, niin vika on varmaan omissa ajatuksissasi. Sinä et voi edellyttää, että yhteiskunta, jota muutamat uskonluopiot yrittävät kumota vaatimalla itselleen oikeutta menetellä, miten hyväksi näkevät, tyytyy kaikessa rauhassa katselemaan sellaista menoa suostuen miehisiin myönnytyksiin. Yhteiskunta pakostakin ymmärtää väärin sellaista väkeä ja pitää nurinkurisena sitäkin, mitä he voivat tehdä aivan vilpittömin mielin. Ellei yhteiskunta voi olla pitämättä heidän 'hyväänsä' pahana, niin siinä on vain eräs niistä monista rangaistuksista, jotka välttämättä kohtaavat yhteiskunnan mielivaltaisia pilkkaajia.»

»Se voi olla luonnollista», virkkoi Binoi, »mutta minä en voi myöntää, että kaikki luonnollinen on hyvää».

»Hitto vieköön hyvän!» huudahti Gora. »Maailma on tervetullut niille muutamille tosiaankin hyville ihmisille, joita siinä elänee. Loppu saa minun puolestani hyvinkin olla vain luonnollista! Muuten ei työ pysyisi käynnissä eikä elämä olisi elämisen arvoinen. Jos ihmiset haluavat tekopyhästi teeskennellä brahmoina, niin heidän täytyy suostua siihen pieneen epämukavuuteen, että ihmiset, jotka eivät kuulu heidän lahkoonsa, ymmärtävät väärin ja soimaavat heitä. On liikaa, kun riikinkukon tavoin pöyhkeilevä henkilö vaatii, vastustajaltaan suosionosoituksia — jos se kävisi päinsä, niin maailma olisi vaivainen olopaikka.»

»Minä en ollenkaan moiti sitä, että jokin lahko tai puolue joutuu herjattavaksi», selitti Binoi. »Mutta kun herjaus muuttuu henkilökohtaiseksi —»

»Mitä merkitsee lahkokunnan herjaaminen? Sehän ei ole muuta kuin heidän mielipiteittensä arvostelemista. Mutta etkö sinä, parahin pyhimys, ole milloinkaan tehnyt itseäsi vikapääksi henkilökohtaisiin herjauksiin?»

»Olenpa kyllä», tunnusti Binoi. »Pelkäänpä, että on niin käynyt sangen usein. Ja minä häpeen sitä sydämestäni.»

»Ei, Binoi!» huudahti Gora äkkiä kiihtyen. »Tämä ei käy päinsä. Ei missään tapauksessa!»

Binoi oli hetkisen vaiti. »Mitä? Mitä nyt?» kysyi hän sitten.
»Minkätähden olet kiihdyksissä?»

»Heikkouden, niinpä tietenkin!» huudahti Binoi ärtyneenä. »Tiedäthän varsin hyvin, että voisin lähteä heidän luokseen milloin tahansa, jos haluaisin — he ovat minua kutsuneetkin — mutta näethän, etten ole lähtenyt.»

»Niin, sen tiedän. Mutta sinä et näytä milloinkaan voivan unohtaa, että pysyttelet poissa. Sinä toistelet itsellesi öin päivin: Minä en mene. Minä en mene! Paljoa parempi olisi mennä ja tehdä selvä asiasta!»

»Onko tarkoituksesi tosiaankin vakavasti kehoittaa minua menemään?» kysyi Binoi.

Gora iski nyrkillä polveansa vastatessaan: »Ei, minä en kehoita sinua menemään. Uskallan antaa sanani siitä, että sinä siirryt kerrassaan heidän puolellensa sinä päivänä, jona menet heidän luoksensa. Jo seuraavana päivänä alat aterioida heidän kanssaan, ja kohta alkaa nimesi kiertää maita mantereita Brahma Samadžin sotaisan saarnamiehen nimenä!»

»Entä sitten?» toisti Gora katkerasti. »Ei ole olemassa mitään 'entä sitten', kun olet kuollut ja siirtynyt pois omasta maailmastasi. Sinä, bramaanin poika, luovut kaikesta pidättyväisyydestä ja puhtaudesta, ja sinut heitetään vihdoin rikkaläjään kuin kuollut eläin. Sinä harhaudut suunnastasi niinkuin luotsi, jolta on särkynyt kompassi, ja aluksen satamaan saattaminen alkaa vähitellen tuntua sinusta pelkältä taikauskolta ja ahdasmielisyydeltä — sinä alat pitää parhaana purjehdusmenetelmänä epämääräistä ajelehtimista. Minulla ei ole kyllin kärsivällisyyttä kiistelläkseni asiasta enempää kanssasi. Niinpä sanonkin vain: mene ja tee se, jos sinun kerran täytyy. Mutta älä kiduta hermojamme alinomaa epäröiden kadotuksenkuilun partaalla.»

Binoi alkoi nauraa. »Potilas, jonka tilaa lääkäri pitää toivottomana, ei suinkaan aina kuole», sanoi hän. »Minä en voi mitenkään havaita loppuni lähestyvän.»

»Eikö sinusta tunnu siltä, että jos joku kaunis kätönen tarjoisi sinulle hylkiön ruokaa, niin se voisi olla jumalten ateriaksi kelpaavaa?»

»Miksi?» kysyi Gora. »Minä en tahdo mitenkään solvata. Se kaunis neito, joka nyt on kysymyksessä, ei voi kerskata olevansa 'näkymätön auringollekin. [Sanskrit-kirjallisuudessa käytetty sanonta, joka kohdistuu tarkoin eristettyinä eläviin naisiin.] Jos vähäisinkin viittaus hänen hentoiseen kätöseensä, jota saa puristaa kuka miespuolinen henkilö tahansa, vaikuttaa sinuun pyhyydenloukkaukselta, niin oletpa tosiaankin jo melkein mennyt mies!»

»Kuulehan, Gora, minä kunnioitan ja palvon naista, ja pyhät kirjammekin —»

»Älä huoli mainita pyhien kirjojen lausumia nykyisten tunteittesi tueksi. Sellaista ei nimitetä palvonnaksi, vaan se saa erään toisen nimen, jonka kuuleminen sinua kiukustuttaisi entistä enemmän.»

»Pyhät kirjat sanovat», jatkoi Gora itsepintaisesti, »että nainen ansaitsee palvontaa, koska hän luo valoa kotiin, — sitä kunnioitusta, jota englantilaisen tavan mukaan hänelle osoitetaan, koska hän sytyttää paloon miesten sydämet, ei pitäisi nimittää palvonnaksi».

»Tahdotko ylenkatseellisesti hylätä suuren aatteen, koska se sattumalta peittyy pilviin?» kysyi Binoi.

»Kuulehan, Binoi», virkkoi Gora kärsimättömästä. »Nyt, kun olet ilmeisesti menettänyt arvostelukykysi, sinun pitäisi antautua minun johdettavakseni. Minä vakuutan sinulle, että kaikki ne naisia koskevat liioittelevat lausumat, joita löydät englantilaisista kirjoista, pohjautuvat pelkkään himoon. Se alttari, jolla naista voidaan oikein palvella, on hänen asemansa äitinä, se sija, joka kuuluu puhtaalle, oikeamieliselle perheenäidille. Niiden ylistykseen, jotka sysäävät hänet pois tuosta asemasta, sisältyy aina eräänlaista piilevää herjausta. Se seikka, joka saa mielesi liitelemään Pareš Babun talon vaiheilla, niinkuin koiperhonen räpyttelee kynttilänliekin ympärillä, ansaitsee 'lemmen' nimen, mutta jumalat sinua varjelkoot matkimasta englantilaista palvontaa asettamalla sellaisen lemmen kaikkea muuta korkeammalle miehen palvonnan ainoaksi esineeksi.»

Binoi hypähti kuin virma hevonen piiskan iskusta. »Riittää, riittää!» huusi hän. »Sinä uskallat liian paljon, Gora!»

»Liian paljon?» toisti Gora. »Enhän ole vielä ehtinyt edes asian ytimeen. Juuri siitä syystä, että miehen ja naisen välisiä oikeita suhteita hämmentää intohimo, meidän täytyy niitä välttämättä kaunistella.»

»Jos intohimomme saastuttaa miehen ja vaimon väliseen oikeaan suhteeseen kohdistuvaa käsitystämme, niin onko yksin muukalainen moitittava? Eikö sama intohimo johda meidän moralistejamme liioiteltuun kiihkoon, kun he saarnaavat, että nainen on vältettävä paha? Siinä on vain erilaisissa inhimillisissä olennoissa ilmenevän saman mielenasenteen kaksi vastakkaista muotoa. Jos herjaat toista, et saa sukoilla toistakaan.»

»Huomaan ymmärtäneeni sinua väärin!» virkkoi Gora hymyillen. »Sinun tilasi ei olekaan niin toivoton kuin pelkäsin sen olevan. Niin kauan kuin filosofia vielä saa sijaa aivoissasi, voit huoletta olla rakastunut. Mutta pidä huolta siitä, että pelastut, ennenkuin on liian myöhäistä, — sitä rukoilevat kaikki ne, jotka toivovat parastasi.»

»Sinähän olet ihan järjiltäsi, veikkoseni!» virkkoi Binoi. »Mitä rakastuminen minuun kuuluu? Mielesi rauhoittamiseksi tahdon tunnustaa, että se, mitä olen Pareš Babun perheestä nähnyt ja kuullut, on saanut minut suuresti sitä kunnioittamaan. Siitä johtunee, että minua hieman haluttaa päästä näkemään, millaista heidän kotoinen elämänsä on.»

»'Haluttaa', niin, olkoonpa menneeksi; mutta juuri tuota halua sinun tulee varoa. Mitäpä haittaakaan, vaikka eläintieteelliset tutkimuksesi jäävät keskeneräisiksi? Se seikka on joka tapauksessa varma, että he kuuluvat raatelevaisiin, ja jos tutkimuksesi johtavat sinut liian lähelle heitä, niin joudutpa vihdoin niin kauas, ettei sinusta enää näy hännänpäätäkään.»

»Sinussa on eräs suuri virhe, Gora», virkkoi Binoi. »Sinä näytät luulottelevan, että kaikki se voima, mikä Jumalalla on ollut annettavana, on suotu yksin sinulle ja että me kaikki muut olemme pelkkiä heikkoja raukkoja.»

Tuo huomautus näytti vaikuttavan Goraan uuden ajatuksen voimalla. »Oikein!» huudahti hän, innostuneesti lyöden Binoita selkään. »Aivan oikein! Se on suuri virheeni.»

»Hyvä Jumala!» voihkaisi Binoi. »Sinussa on eräs toinen vieläkin suurempi virhe, Gora, ja se on siinä, ettet ollenkaan kykene arvioimaan, kuinka voimakkaan iskun tavallinen selkäranka kykenee kestämään.»

Samassa saapui Goran velipuoli, häntä vanhempi Mohim, tanakkana ja puuskuttaen yläkertaan ja huusi: »Gora!»

»Minä tulin katsomaan, ukkonenko täällä jylisee, meidän katollamme», virkkoi Mohim. »Onpa se menoa tänään. Olette varmaan karkoittaneet englantilaisen puolitiehen Intian valtamerelle! Englantilaisten en kumminkaan ole havainnut joutuneen paljoakaan kärsimään, mutta kälysi makaa alakerrassa vuoteessaan, pää kipeänä, ja sinun jalopeuramainen karjuntasi on hänelle kova koettelemus.»

KOLMAS LUKU.

Gora ja Binoi olivat juuri lähtemässä katolta, kun sinne saapui Goran äiti. Binoi tervehti häntä kunnioittavasti koskettaen hänen jalkojansa.

Kukaan ei olisi voinut luulla Anandamojia Goran äidiksi. Hän oli hoikka, mutta sirovartinen, ja vaikka hänen hiuksensa olivatkin paikoitellen harmaantuneet, sitä ei kuitenkaan huomannut. Ensi silmäyksellä olisi luullut hänen olevan tuskin neljänkymmenen iässä. Hänen kasvojensa piirteet olivat erittäin hienot, ikäänkuin mestarin käden äärimmäisen huolellisesti siselöimät. Hänen hennossa vartalossaan ei ollut mitään liiallista, ja hänen kasvoissaan oli puhtaan ja kirkkaan älykkyyden ilme. Iho oli tumma, ja hän ei ollut vähimmässäkään määrässä Goran näköinen. Eräs seikka herätti kaikkien hänen tuttaviensa huomiota, nimittäin se, että hänellä oli uumaliivit Sarinsa alla. Vaikka niinä aikoina, joista nyt kerromme, eräät uudenaikaiset naishenkilöt olivat liittäneet mainitun vaatekappaleen puvustoonsa, vanhan suunnan naiset katselivat sitä karsaasti, koska siihen sisältyi kristillisyyden sivuvivahdus. Anandamojin miehellä, Krišnadajal Babulla, oli ollut toimi intendentuurivirastossa, ja Anandamoji oli viettänyt enimmän osan aikaansa hänen seurassaan kaukana Bengalista. Niinpä hän ei voinutkaan käsittää, että ruumiinsa kunnollinen verhoaminen oli mikään naurettava tai hävettävä asia. Vaikka hän suoritti uutterasti taloustoimiansa, pesi permantoja, ompeli, parsi ja hoiti tilejä ja sitäpaitsi mielenkiinnoin otti osaa kaikkien oman perheensä jäsenten sekä naapurien kohtaloihin, hänellä ei kumminkaan näyttänyt olevan milloinkaan liian paljon tekemistä.

Anandamoji vastasi Binoin tervehdykseen ja sanoi: »Kun Goran ääni alkaa kuulua alakertaan, tiedämme varmaan, että Binu on talossa. Viime aikoina täällä on ollut niin hiljaista, että jo ihmettelin miten oli sinun laitasi, poikani. Missä olet ollut niin kauan? Oletko ollut sairas?»

»En», vastasi Binoi hieman epäröiden. »En, äiti, en ole ollut sairas, mutta on satanut lakkaamatta!»

»Satanut tosiaankin!» virkkoi Gora. »Ja kun sadeaika on ohi, Binoi varmaan syyttää aurinkoa! Kun syytät ulkomaailman ilmiöitä, niin ne eivät kykene puolustautumaan, mutta todellisen syyn tietää sisäinen tuntosi.»

»Tosiaankin, poikaseni», myönsi Anandamoji. »Goran ei olisi pitänyt sanoa niin. Ihmismieli ei ole aina yhdenlainen; se on toisinaan seuraakaipaava, toisinaan apea, se ei voi pysyä aina samanlaisena. Väärin on ihmisiä siitä moittia. Tulehan, Binoi, tule huoneeseeni syömään jotakin. Olen säilytellyt sinua varten mieluisimpia herkkujasi.»

Gora pudisti tuimasti päätänsä ja sanoi: »Ei, ei, äiti, luovu siitä ajatuksesta, ole hyvä! En voi sallia Binoin syövän sinun huoneessasi.»

»Älä ole mieletön, Gora», sanoi Anandamoji. »Enhän milloinkaan pyydä sinua niin tekemään. Isäsi on kääntynyt niin oikeauskoiseksi, ettei syö enää mitään muuta kuin omin käsin keittämäänsä. Mutta Binoi on kelpo poika; hän ei ole teidänlaisenne yltiöhurskas, ja sinä et suinkaan tahtone väkisin estää häntä tekemästä, mitä hän itse pitää oikeana?»

»Estänpä niinkin!» vastasi Gora. »Minun täytyy pysyä vaatimuksessani. On mahdotonta nauttia ruokaa sinun huoneessasi niin kauan kuin pidät palvelijattarenasi tuota kristittyä Latšmia.»

»Rakas Gora, kuinka voitkaan lausua tuollaisia sanoja!» huudahti Anandamoji kovin pahoillaan. »Etkö ole kauankin nauttinut ruokaa hänen kädestänsä, sillä onhan hän sinun hoitajasi ja kasvattajasi? Eipä ole pitkä aika siitä, kun ruoka sinulle maittoi ainoastaan hänen valmistamanansa. Ja kuinka voisinkaan unohtaa, että hän pelasti henkesi uhrautuvalla hoidollansa, kun sinä olit rokossa?»

»Anna siis hänelle eläke», virkkoi Gora kärsimättömästi. »Osta hänelle hieman maata ja rakennuta mökki; mutta sinun ei pidä sallia hänen jäävän taloon, äiti!»

»Luuletko sinä, Gora, että kaikki velat ovat rahalla laskettavissa?» kysyi Anandamoji. »Hän ei kaipaa maata eikä rahaakaan; hän tahtoo vain saada nähdä sinut, muuten hän kuolee.»

»Pidä hänet siis, jos tahdot», virkkoi Gora alistuen. »Mutta Binoin ei pidä syödä sinun huoneessasi. Pyhien kirjojen säännöt täytyy tunnustaa ratkaiseviksi. Minä ihmettelen, äiti, että sinä, suuren oppineen tytär, et ollenkaan välitä oikeaoppisista tavoistamme. Sekin on —»

»Voi sinua typerää poikaa!» hymyili Anandamoji. »Oli aika, jolloin äitisi noudatti hyvinkin tarkoin kaikkia menoja ja sääntöjä, ja maksoipa se minulle monta kyyneltäkin! — Mutta missä olitkaan silloin sinä! Minä palvoin joka päivä Šivan kuvaa, jonka olin valmistanut omin käsin, ja isäsi tuli tavallisesti ja viskasi sen kiukuissaan pois. Niinä aikoina minusta tuntui arveluttavalta nauttia kenen hyvänsä bramaaninkin valmistamaa riisiä. Silloin ei ollut paljon rautateitä, ja minä jouduin monet kerrat paastoamaan matkatessani vankkureissa tai kameelin selässä tai kantotuolissa. Isäsi saavutti englantilaisten esimiestensä hyväksymisen, koska hän oikeauskoisuuden säännöistä huolimatta kuljetti vaimoansa mukanaan kaikilla matkoillaan; senvuoksi hän pääsi ylenemään ja sai jäädä keskuspaikkoihin sen sijaan, että olisi ollut alinomaa liikkeellä. Mutta luuletko, että hänen sittenkään oli helppo murtaa oikeauskoiset tottumukseni? Nyt, kun hän on vetäytynyt viettämään elämänsä loppuaikoja säästettyään hyvän joukon, hän on äkkiä kääntynyt oikeauskoiseksi — mutta minä en voi seurata hänen kuppuroimistansa. Seitsemän sukupolven aikaiset perintätavat kitkettiin minusta pois toinen toisensa jälkeen, — luuletko, että ne nyt voidaan jälleen istuttaa yhdellä ainoalla sanalla?»

»Hyvä, hyvä», virkkoi Gora, »älä huoli mainita esivanhempiasi — he eivät esitä mitään vastaväitteitä. Mutta täytyyhän sinun sentään suostua eräisiin asioihin. Ellet välitäkään pyhistä kirjoista, sinun tulee kumminkin kunnioittaa rakkauden vaatimuksia.»

»Tarvitseeko sinun selittää niitä vaatimuksia ylen ponnekkaasti?» virkkoi Anandamoji väsyneesti. »Enkö tiedä liiankin hyvin, mitä ne sisältävät? Mitä onnea minulle voisikaan koitua siitä, että joudun joka askelella ristiriitaan mieheni ja poikani kanssa? Mutta tiedätkö, että luovuin sovinnaisuudesta silloin, kun ensimmäisen kerran otin sinut syliini? Painaessaan pienokaista rintaansa vasten ihminen tietää, ettei yksikään synny tähän maailmaan määrätyn kastin leimaamana. Siitä hetkestä vakiintui minussa se tieto, että Jumala tempaisi sinut pois minulta, jos suhtautuisin ylenkatseellisesti johonkin ihmiseen sen vuoksi, että hän kuuluu alhaiseen kastiin tai on kristitty. Kunhan vain jäät luokseni kotini valkeudeksi, rukoilin minä, niin suostun ottamaan vettä kenen kädestä tahansa maailmassa»

Anandamojin niin sanoessa Binoin mielessä tuntui ensimmäisen kerran epämääräistä levottomuutta, ja hän vilkaisi nopeasti Goran kasvoihin. Mutta sitten hän heti karkoitti epäilyksen varjonkin ajatuksistansa.

Gora näytti hänkin hämmästyneeltä. »Äiti», sanoi hän, »en voi oikein seurata ajatuksesi juoksua. Lapset elävät ja menestyvät vaikeudetta niissä kodeissa, joissa tarkoin noudatetaan pyhien kirjojen sääntöjä — mistä oletkaan saanut päähäsi sen ajatuksen, että Jumala on asettanut sinut erikoisten ehtojen alaiseksi?»

»Hän, joka sinut minulle antoi, istutti minuun myöskin tuon ajatuksen», vastasi Anandamoji. »Mitäpä voinkaan tehdä? En kyennyt asiaan mitenkään vaikuttamaan. Sinä rakas, mieletön poikani, en tiedä, nauraako vai itkeä sinun typeryydellesi. Mutta olkoonpa. Eikö siis Binoi saa syödä minun huoneessani — onko asia lopullisesti ratkaistu?»

»Jos hän vain saa tilaisuuden, niin hän syöksyy sinne kuin nuoli», nauroi Gora, »ja hyvä on hänen, ruokahalunsakin! Mutta minä en aio häntä päästää, äiti. Hän on bramaanin poika. Ei sovi sallia hänen unohtavan veivollisuuksiansa joidenkin herkkujen vuoksi. Hänen tulee monin tavoin uhrautua, harjoittaa ankaraa itsensähillitsemistä, ennenkuin hän osoittautuu loistavan esikoisuutensa arvoiseksi. Mutta älä ole minulle vihainen, äiti, minä rukoilen sinua kumartaen maahan asti edessäsi.»

»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Anandamoji. »Minkätähden olisinkaan vihainen? Sinä et tiedä mitä teet, sen verran voin sinulle sanoa. Minä suren sitä, että kasvatuksesi on tullut minun asiakseni — mutta olipa miten tahansa, en sittenkään voi omaksua sitä, mitä nimität uskonnoksesi. Mitäpä siitä, vaikka et tahdokaan syödä luonani; minulle riittää, kunhan saan sinut nähdä aamuin illoin. — Älä ole niin alakuloinen, Binoi kulta. Sinä olet liian herkkä; luulet, että asia on minuun kipeästi koskenut, mutta niin ei ole laita. Älä ole huolissasi, poikaseni! Minä kutsun sinut jonakin toisena päivänä ja annan oikean bramaanin valmistaa ruokasi kaikkien sääntöjen mukaisesti! Mutta mitä itseeni tulee, sanon teille kerta kaikkiaan, että aion edelleenkin ottaa vettä Latšmin kädestä!» Sen sanottuaan hän lähti alakertaan.

Binoi oli vaiti vähän aikaa, kääntyi sitten ja sanoi verkkaan: »Eikö tämä sentään ole liikaa, Gora?»

»Ei hitustakaan!» virkkoi Gora ponnekkaasti. »Minun mielestäni on jokaisen meistä pysyttävä rajoissaan; jos väistyy askelenkin, ei voi tietää, minne vihdoin päätyy.»

»Minä tiedän, mitä äiti merkitsee», vastasi Gora; »sinun ei tarvitse minua siinä suhteessa muistuttaa! Eipä liene monellakaan sellaista äitiä kuin minulla! Mutta jos kerran alan suhtautua välinpitämättömästi perintätapaan, voi sattua, että lakkaan kunnioittamasta äitiänikin. Kuulehan, Binoi, minulla on vielä eräs sana sinulle sanottavana: sydän on hyvä asia, mutta se ei ole kaikkein paras.»

Hetken vaiti oltuaan Binoi virkkoi epäröiden: »Kuulehan, Gora. Tänään, kun kuuntelin äitisi sanoja, tunsin omituista hämminkiä. Minusta näytti siltä, kuin äitisi mielessä olisi ollut jotakin sellaista, mitä hän ei voi meille ilmaista, ja kuin se häntä rasittaisi.»

»Ah, Binoi!» virkkoi Gora kärsimättömästi. »Älä anna sellaista valtaa mielikuvituksellesi — siitä ei koidu mitään hyvää — aikasi vain kuluu suotta.»

»Sinä et milloinkaan välitä siitä, mitä tapahtuu ympärilläsi», vastasi Binoi, »ja niinmuodoin leimaat haaveelliseksi sen, mitä et havaitse. Vakuutan sinulle jo monesti huomanneeni, että äitisi mieltä painaa jokin salaisuus — jokin sellainen asia, joka ei soinnu hänen ympäristöönsä ja joka tekee hänen elämänsä ankeaksi. Gora, sinun pitäisi paremmin kuunnella, mitä hän sanoo.»

»Minä kuuntelen riittävän huolellisesti, mitä korva tietää kertoa», vastasi Gora. »Ellen yritä päästä syvemmälle, on syynä se, etten tahdo pettää itseäni.»

NELJÄS LUKU.

Järkipäätelmät ovat hyviä mielipiteinä, mutta henkilöihin sovellettuina ne eivät osoittaudu yhtä päteviksi, — joka tapauksessa oli Binoin laita niin, sillä häntä ohjasi suuressa määrin sydän. Miten äänekkäästi hän siis kannattikin jotakin periaatetta väittelyssä, ihmisten kanssa tekemisiin joutuessaan hän antautui inhimillisten huomioonottojen johdettavaksi. Niin oli laita siinä määrin, että kävi vaikeaksi sanoa, missä määrin hän omaksui Goran esittämät periaatteet niiden itsensä vuoksi ja missä määrin kiinteän ystävyytensä tähden.

Kun hän palasi Goran luota ja asteli hitaasti lokaista katua tuona sateisena ehtoopäivänä, taistelivat hänen mielessään periaatteen vaatimukset ja hänen omat persoonalliset tunteensa.

Goran väittäessä, että yhteiskunnan pelastamiseksi kaikenlaisilta salaisilta ja avoimilta hyökkäyksiltä oli välttämättä oltava aina varuillaan ravintoa ja kastia koskevissa seikoissa, Binoi oli mielellään hänen mielipiteeseensä yhtynyt. Olipa hän kiihkeästi puolustanutkin tuota kantaa väitellessään toisinajattelevien kanssa. Hän oli sanonut, että kun vihollinen ahdistaa linnoitusta joka taholta, ei osoita suinkaan ahdasmielisyyttä, vaikka puolustaakin jokaista linnoitukseen johtavaa tietä, polkua, ovea, ikkunaa, vieläpä jokaista muurin säröäkin.

Mutta kun Gora oli kieltänyt häntä nauttimasta ruokaa äitinsä huoneessa, niin tuo oli koskenut häneen ylen kipeästi.

Binoi oli orpo, hänen äitinsäkin oli kuollut hänen ollessaan vielä aivan pieni. Hänellä oli setä maaseudulla, mutta hän oli elänyt poikaiältänsä saakka yksinäistä opiskelijan-elämää Kalkuttassa ja oli nimittänyt Anandamojia äidikseen siitä saakka, kun hänen ystävänsä Gora oli hänet esitellyt.

Usein hän oli mennyt Anandamojin huoneeseen ja kiusannut häntä, kunnes hän oli suostunut valmistamaan joitakin hänen mieliherkkujansa. Monet kerrat hän oli ollut olevinaan mustasukkainen ja oli syyttänyt äitiä hänen ruoan jaossa Goran hyväksi osoittamastaan puolueellisuudesta. Binoi tiesi varsin hyvin, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti herkkuineen, jos hän jäi parina kolmena päivänä tulematta, — hän tiesi, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti heidän kokoustensa päättymistä. Ja tänään oli yhteiskunnan nimessä kielletty häntä nauttimasta ruokaa Anandamojin suojissa! Voiko äiti sen kestää, ja voiko hän itse sitä suvaita?

Anandamoji oli sanonut hymyillen: »Tästä lähtien en enää koskekaan ruokaasi, kun kutsun sinut luokseni, vaan koetan saada jonkun kelpo bramaanin valmistamaan sinun ruokiasi!» Mutta miten hänen olikaan täytynyt tuntea itsensä loukatuksi! ajatteli Binoi saapuessaan asumukseensa.

Hänen epäkodikas huoneensa oli pimeä ja siistimätön; kaikkialla lepäsi hajallaan papereita ja kirjoja. Binoi sytytti lampun, jossa selvästi näkyivät ja tuntuivat palvelijan tahmeiden sormien jäljet. Hänen kirjoituspöytäänsä kattavassa valkoisessa liinassa oli rasva- ja mustetäpliä. Hän tunsi tukehtuvansa tässä huoneessa. Inhimillisen seuran ja rakkauden puute sai hänet tuntemaan mielensä sanomattoman apeaksi. Kaikki sellaiset velvollisuudet kuin isänmaan pelastaminen ja yhteiskunnan suojeleminen näyttivät epämääräisiltä ja väärillä. Paljoa todemmalta näytti se »tuntematon lintu», joka oli eräänä kirkkaana, kauniina heinäkuun aamuna lentänyt hänen häkkinsä ovelle ja oli jälleen liitänyt pois. Mutta Binoi oli päättänyt estää ajatuksiansa viipymästä tuossa »tuntemattomassa linnussa», ja niin hän mielensä tyynnyttämiseksi yritti kuvailla mieleensä Anandamojin huonetta, josta Gora oli hänet karkoittanut.

Kiilloitettu kivilattia oli aina aivan puhdas — toisella puolen pehmeä vuode, jonka yli levisi valkea peitto kuin joutsenen siipi, ja pienellä tuolilla sen vieressä sytytetty lamppu. Anandamoji istuu kumartuneena ompelemassa jotakin tilkkupeitettä, ja palvelijatar Latšmi istuu hänen jalkojensa edessä jutellen jotakin eriskummallisella bengalinkielellään. Tuota tilkkupeitettä Anandamoji ompeli aina silloin, kun hänen mieltänsä jokin asia vaivasi, ja Binoi syventyi ajatuksissaan katselemaan hänen tyyniä kasvojansa, jotka olivat kumartuneet työn yli. Binoi virkkoi itsekseen: »Varjelkoon hänen kasvojensa lempeä valo minua kaikista kiusauksista. Olkoon se äidinmaani heijastumaa ja pitäköön minua lujana velvollisuuteni tiellä.» Ajatuksissaan Binoi nimitti häntä »äidiksi» ja sanoi: »Mitkään pyhät kirjat eivät kykene minulle todistamaan, ettei sinun kädestäsi saatu ravinto ole minulle taivaan parhainta herkkua.»

Hiljaisessa huoneessa kuului suuren seinäkellon määrämittainen naksutus, ja Binoi ei enää voinut sinne jäädä. Lähellä lamppua pyydysteli sisilisko seinältä hyönteisiä. Binoi katseli sitä hetkisen, nousi sitten, otti sateenvarjonsa ja lähti ulos.

Hän ei tietänyt, minne lähteä. Hänen aikomuksensa lienee aluksi ollut lähteä Anandamojin luo, mutta samassa hän muisti, että päivä oli sunnuntai, ja päätti mennä Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen kuulemaan Kešab Babun saarnaa. Hän tiesi, että saarnan täytyi olla kohta lopussa, mutta se ei hänen päätöstään muuttanut.

Hänen saapuessaan paikalle oli seurakunta hajaantumassa, ja seisoessaan siinä kadun kulmauksessa sateenvarjoineen hän näki Pareš Babun tulevan ulos, kasvoissa tyyntä hyväntahtoisuutta uhoava ilme. Neljä tai viisi hänen perheensä jäsentä oli hänen seurassaan, mutta Binoin katse suuntautui ainoastaan eräisiin nuoriin kasvoihin, joita heidän ohi ajaessaan hetkisen valaisi katulyhty — sitten kuului vain pyörien kolinaa, ja kasvot häipyivät kuplana pimeyden rannattomaan mereen.

Binoi ei lähtenyt sinä iltana Goran luo, vaan palasi kotiinsa mietteisiinsä uppoutuneena. Kun hän seuraavana iltapäivänä teki uuden yrityksen, hän tosiaankin havaitsi saapuneensa perille pitkin kiertotein pilvisen illan pimeyden jo laskeuduttua maille.

Gora oli Binoin tullessa vastikään sytyttänyt lamppunsa ja istuutunut kirjoittamaan. Hän loi katseensa ylös papereistaan ja virkkoi: »No, Binoi, miltä kulmalta tänään tuuli puhaltaa?»

Binoi ei välittänyt kysymyksestä, sanoihan vain: »Minä haluan kysyä sinulta erästä asiaa, Gora. Sano minulle, onko Intia sinulle ihan todellinen, ehdottomasti selvä? Sinä ajattelet Intiaa yöt päivät, mutta millaiseksi oikeastaan sen ajattelet?»

Gora lakkasi kirjoittamasta ja silmäili Binoita vähän aikaa kiinteästi. Sitten hän laski kynän kädestään, nojautui taaksepäin ja sanoi: »Niinkuin kapteeni ollessaan valtamerellä pitää mielessään satamaa, olipa hän työssään tai vapaana, niin on Intia alinomaa minun ajatuksissani.»

»Siellä, minne tämä mieleni kompassi viittaa öin ja päivin», huudahti Gora laskien kätensä sydämelleen. »Siellä — eikä suinkaan Marshmanin kirjoittamassa Intian historiassa.»

»Onko siis olemassa jokin erikoinen satama, johon kompassisi viittaa», jatkoi Binoi.

»Eikö ole!» vastasi Gora kiihkein vakaumuksin. »Minä voin epäonnistua yrityksessäni, voin vaipua ja hukkua, mutta suuren Sallimuksen satama on aina olemassa. Se on minun Intiani täydellisyydessään — täynnä hyvinvointia, täynnä tietoa, täynnä oikeamielisyyttä. Tekeekö mielesi sanoa, ettei sellaista Intiaa ole olemassakaan? Eikö ole olemassa mitään muuta kuin tämä joka taholla meitä ympäröivä valhe ja vääryys! Tämä Kalkutta virastoineen ja tuomioistuimineen ja muutamine hauraine rakennuksineen! Uh!»

Hän keskeytti ja silmäili kiinteästi Binoita, joka pysyi vaiti, mietteisiinsä vaipuneena.

Gora jatkoi; »Vaikka me täällä lueskelemme ja opiskelemme, etsimme itsellemme virkatointa, aherramme ajatuksettomasti kymmenestä viiteen tässä jonkin pahan hengettären luomassa harhassa, jota sitäkin nimitetään Intiaksi, niin onko olemassa mitään syytä kolmensadanviidenkymmenen miljoonan kansan kunnioittaa sitä, mikä on väärää, ja vaalia mielessään sitä harhaluuloa, että tämä petoksen maailma on todellinen? Kuinkapa kykenisimmekään parhaimmin ponnistuksinkaan voittamaan mitään elämää tästä tyhjästä kangastuksesta? Niinpä vähitellen kuolemmekin voimattomuuteemme. Mutta on olemassa oikea Intia, ja ellemme sijoitu sen piiriin, emme milloinkaan saa elämänmehua älyymme emmekä sydämeemme. Senvuoksi sanonkin sinulle: unohda kaikki, kirjojen antama oppineisuus, arvonimien harhakuvat, orjamaisen hyvän olon houkutukset, hylkää kaikki nuo viehäkkeet, ja laskekaamme aluksemme aalloille, kohti satamaansa kulkemaan. Jos meidän tulee hukkua ja kuolla, niin olkoon menneeksi. Se on meille niin ydintärkeätä, etten ainakaan minä voi milloinkaan unohtaa Intian todellista ja täydellistä kuvaa!»

»Onko tuo pelkkää kiihoituksen käytinainetta, vai onko se itse totuus?» kysyi Binoi.

»Entä miten on niiden laita, jotka eivät kykene asiaan suhtautumaan sinun tavallasi?» kysyi Binoi leppoisasti.

»Meidän asianamme on opettaa heitä siihen oikein suhtautumaan!» vastasi Gora puristaen kätensä nyrkkiin. »Siinä on meidän tehtävämme. Ihmiset, jotka eivät kykene näkemään totuuden selvää kuvaa, antautuvat minkä hyvänsä harhakuvan valtoihin. Näytä heille kaikille Intian eheä kuva, niin kaikki joutuvat sen lumoihin. Silloin sinun ei tarvitse kulkea ovelta ovelle kerjäten vaivaisia avustuksia — ihmiset pyrkivät kilvan uhraamaan elämänsä.»

»Hyvä, niinpä näytä minulle tuo kuva, tai lähetä minut niiden lukemattomien joukkoon, jotka eivät mitään näe!»

»Yritä toteuttaa se itsessäsi ja itsellesi», vastasi Gora. »Kunhan sinussa on usko, niin palvontasi ankaruus tuottaa sinulle iloa. Nykyaikaisille isänmaanystävillemme usko on vieras asia, ja senvuoksi he eivät voi asettaa ankaroita vaatimuksia, eivät itselleen eivätkä toisille. Jos itse menestyksen jumalatar tarjoisi heille lahjansa, niin uskonpa, etteivät he uskaltaisi pyytää enempää kuin varakuninkaan kullattuja kunniamerkkejä. Heissä ei ole uskoa, ja senvuoksi he eivät osaa toivoakaan.»

»Gora», huomautti Binoi, »kaikki eivät ole samanluontoiset. Sinussa itsessäsi on usko, sinä voit varautua omaan voimakkuuteesi, ja siitä syystä et kykene oikein ymmärtämään toisia ihmisiä. Minä pyydän sinua nimenomaisesti: anna minulle jokin tehtävä, mikä tahansa. Anna minulle työ, jossa voin ahertaa yöt päivät. Muussa tapauksessa minusta tuntuu, kuin olisi edessäni jotakin todellista, käsin koskettavaa ainoastaan silloin, kun olen sinun seurassasi; mutta luotasi poistuessani en enää näe mitään, mihin käydä käsiksi.»

»Puhutko työstä?» virkkoi Gora. »Nykyisenä hetkenä on tehtävänämme istuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät usko, empimätön ja ehdoton luottamuksemme kaikkeen siihen, mikä koskee maatamme. Me olemme tottuneet häpeemään omaa maatamme, ja senvuoksi on mielemme myrkyttänyt orjamaisuus. Jos jokainen meistä tahtoo omalta osaltansa toimia tuota tuhoa vastaan, niin piankin löydämme toimintakenttämme. Muutenhan me kaikissa teoissamme vain jäljittelemme toisten tekoja sellaisina kuin koulukirjamme niitä esittävät. Voimmeko antaa sydämemme ja mielemme sellaiseen toisarvoiseen palvelukseen? Niin menetellen voimme ainoastaan astella turmeluksen teitä.»

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen astui huoneeseen Mohim, piippu kädessä, hitain ja joutilain askelin. Tähän aikaan päivästä hän virastosta palattuaan ja hieman virvokkeita nautittuaan tavallisesti istui talon ovella beteliä pureskellen ja piippuaan imeskellen. Naapuriystävät kokoontuivat vähitellen hänen luoksensa, ja sitten he vetäytyivät sisäsuojiin korttipelin ääreen.

Hänen sisään astuessaan Gora nousi. Mohim tuprutti sauhuja piipustansa ja virkkoi: »Sinä, joka niin innokkaasti pelastat Intiaa, voisit mielestäni käydä pelastamaan veljeäsi!»

Gora silmäili kysyvästi Mohimia, joka jatkoi: »Virastomme uusi päällikkö on oikea konna. Hänen naamansa on kuin verikoiran ja hän nimittää meitä babuja babiaaneiksi! Jos joku pyytää päästä toimittamaan kuolleen äitinsä hautausmenoja, niin hän ei anna lomaa, sanoo vain miehen valehtelevan. Yksikään bengalilainen virkamies ei saa kuukauden lopulla täyttä palkkaansa — siitä vähennetään jos jonkinlaisia maksuja. Eräs häntä koskeva nimetön kirje ilmestyi äskettäin sanomalehdessä, ja se vintiö väittää minun sen kirjoittaneen. Eipä hän muuten ihan väärässä olekaan! Hän uhkaa erottaa minut, ellen kirjoita ankaraa peruutusta omassa nimessäni. Teidän oppineiden juveelien pitää auttaa minua keittämään kokoon hyvän kirjeen, jossa vilisemällä vilisee tällaisia lauseparsia: 'tasapuolinen oikeamielisyys', 'alinomainen aulius', 'suopea kohteliaisuus' j.n.e., j.n.e.

Gora oli vaiti, mutta Binoi virkkoi nauraen: »Kuulehan, dada [vanhempi veli], kuinka ihminen voi lausua niin paljon vilpillisiä sanoja yhteen hengenvetoon?»

»Silmä silmästä ja hammas hampaasta», vastasi Mohim. »Olen seurustellut jo kauan noiden vieraiden herrojen kanssa, joten tunnen heidät perinpohjin. Heidän kykynsä kasata yhteen vilpillisyyttä on yläpuolella kaiken kiitoksen. Tarpeen vaatiessa he sysäävät tieltänsä mitä tahansa. Jos joku heistä lausuu valheen, niin koko joukkio ulvoo kuorossa kuin šakaalilauma — aivan toisin kuin me, jotka suostumme uskomaan ilmaantuvaa pätevää todistajaa. Mutta varmaa on, ettei ihmiselle lueta synniksi, jos heitä pettääkin, kunhan vain ei tule ilmi!»

Tuon sanottuaan Mohim nauroi pitkään ja äänekkäästi, ja Binoikaan ei voinut olla hymyilemättä.

»Te tahdotte saattaa heidät häpeämään asettamalla heidän nähtäviinsä totuuden!» jatkoi Mohim. »Ellei Kaikkivaltias olisi lahjoittanut teille senlaatuista älyä, ei maamme olisi joutunut tällaiseen surkeuteen! Teidän täytyy tosiaankin alkaa tajuta, ettei voimallinen merentakainen veikko taivuta häpeissään päätänsä, jos yllätätte hänet taloonne murtautumassa. Päinvastoin: hän uhkaa teitä kangellansa vakuuttaen olevansa aivan viaton. Eikö olekin niin laita?»

»No niin», jatkoi Mohim, »jos siis käyttelemme hieman vilpillisyyden myllyn voidetta ja mairittelemme heitä sanoen: 'Oi te oikeamieliset pyhimykset, suvaitkaa heittää meille jotakin pussistanne, vaikkapa ei muuta kuin sen pöly, niin saamme takaisin ainakin pienoisen osan siitä, mikä on omaamme. Samalla välttyy kaikki rauhanrikkoutuminen. Kunhan asiaa oikein ajattelette, havaitsette tuon olevan oikeinta isänmaallisuutta. Mutta Gora on minulle vihoissaan. Hän on oikeauskoiseksi käännyttyään alkanut osoittaa suurta kunnioitusta minulle, vanhemmalle veljellensä. Tänä päivänä en kumminkaan puhu hänelle vanhempana veljenä. Mitä minun onkaan tehtävä, veliseni? Minun täytyy puhua totta vilpistäkin. Olipa kuinka tahansa, Binoi, sinun pitää kirjoittaa se kirje. Odotahan hetkinen, minä tuon sinulle asiaa koskevat tärkeimmät muistiinpanoni.» Ja Mohim lähti, voimallisesti piippuansa tuprutellen.

Gora kääntyi Binoin puoleen ja virkkoi: »Binu, mene sinä dadan huoneeseen ja pidä kelpo veikkoa rauhallisena, jotta saan kirjoittaa kirjeeni valmiiksi.»

VIIDES LUKU.

Anandamoji koputti miehensä rukouskammion ovelle. »Kuuletko?» huusi hän. »En aio tulla sisään, älä pelkää, mutta kun olet lopettanut, haluan hieman keskustella kanssasi. Nyt, kun olet tavoittanut uuden sannjasin, et tietenkään tule näkyviin pitkiin aikoihin, joten päätin tulla tänne. Älä unohda tulla hetkiseksi luokseni, kun ehdit valmiiksi.» Tuon sanottuaan hän palasi taloustoimiinsa.

Krišnadajal Babu oli tummapintainen, pienehkö ja lihavuuteen taipuva mies. Huomattavimpana piirteenä olivat hänen suuret silmänsä; muu osa kasvoja peittyi melkein täydellisesti tuuhean harmaan parran ja viiksien peittoon. Hän käytti aina keltaista silkkipukua ja puisia sandaaleja, ja kädessä hänellä oli kuparikupponen, kuten ainakin askeetilla. Otsalta oli pää käynyt kaljuksi, mutta hän antoi hiustensa kasvaa pitkiksi ja palmikoi ne päälaelle.

Oli ollut aika, hänen ollessaan virantoimituksessa ylämaassa, jolloin hän oli rykmentin sotilaiden keralla nauttinut mielin määrin kiellettyjä ruokia ja viiniä. Niinä aikoina hän oli pitänyt moraalisen pelottomuuden ilmauksena, jos poikkesi herjaamaan ja häpäisemään pappeja ja askeetteja ja kaikenlaisia uskonnollisissa toimissa olevia miehiä. Nyt hän sitävastoin taipui kaikkeen siihen, mikä vivahti oikeauskoisuuteen. Nähdessään jonkun sannjasin hän heti istuutui hänen jalkojensa eteen toivoen oppivansa jonkin uuden uskonnollisen harjoituksen muodon. Hän pyrki äärettömän kiihkeästi löytämään jotakin pelastukseen johtavaa oikotietä, jotakin salamenetelmää saavuttaakseen mystillisiä kykyjä. Vielä hiljattain hän oli opiskellut tantra-menetelmiä, mutta nyt hän oli tavoittanut buddhalaisen munkin, joka oli jälleen saanut hänen mielensä täydelliseen kuohuntatilaan.

Hän oli ollut kolmenkolmatta vuoden ikäinen, kun hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen. Krišnadajal ei voinut sietää silmiensä edessä poikaa, joka oli aiheuttanut äitinsä kuoleman, ja niin hän lähti vaeltamaan länteen epätoivoisan kieltäymyksen puuskan vallassa. Kuuden kuukauden kuluessa hän oli mennyt naimisiin erään kuuluisan benaresilaisen oppineen tyttären kanssa.

Ylämaassa hän oli hankkinut itselleen intendentuuriviran ja oli onnistunut erinäisten oveluuksiensa avulla hankkimaan esimiestensä suosion. Kun hänen vaimonsa isoisä kuoli, hänen oli pakko ottaa vaimonsa luokseen, koska hänellä ei ollut ketään muuta suojelijaa.

Sitten puhkesi sotilaskapina, ja Krišnadajal käytti hyväkseen tilaisuutta pelastaakseen muutamien korkeassa asemassa olevien englantilaisten hengen ja oli siitä saanut palkinnoksi sekä kunnianosoituksia että maatiluksia. Kun kapina oli kukistettu, hän luopui toimestaan ja palasi Benaresiin vaimonsa ja vastasyntyneen Goran keralla. Kun poika oli ehtinyt viiden vuoden ikään, Krišnadajal lähti Kalkuttaan, otti vanhemman poikansa Mohimin setänsä hoteista ja alkoi häntä kasvattaa. Myöhemmin Mohim oli isänsä suosijoiden avulla saanut viran valtion rahastotoimen palveluksessa ja työskenteli, kuten olemme havainneet, varsin innokkaasti.

Gora oli lapsuudestaan saakka ollut naapuriston poikien ja koulutoveriensa johtaja. Hänen tärkeimpänä toimenaan ja huvinaan oli tehdä opettajiensa elämä sietämättömäksi. Ehdittyään hieman vanhemmaksi hän johti ylioppilaiden kerhossa isänmaallisia lauluja, antoi englanninkielen opetusta ja oli pienen kumouksellisen joukon tunnustettu johtaja. Vihdoin, kun hän oli hautoutunut ilmi ylioppilaskerhon munasta ja alkanut kaakattaa täysikasvaneiden kokouksissa, Krišnadajal Babu näytti tuosta melkoisesti nauttivan.

Gora alkoi kerrassaan tulla kuuluisaksi kotinsa ulkopuolella, mutta kukaan hänen oman perheensä jäsenistä ei suhtautunut häneen kovin vakavasti. Mohim tunsi hallinnollisen toimensa velvoittavan parhaansa mukaan hillitsemään Goraa, jota hän ivaili antaen hänelle sellaisia nimiä kuin »isänmaallinen keikari», »Hariš Mukerdži toinen» y.m.s., joiden vuoksi heidän kesken toisinaan oli syttyä ilmi tappelu. Anandamojia kovin pahoitti Goran sotaisa suhtautuminen kaikkeen englantilaiseen, ja hän koki kaikin tavoin poikaansa tyynnyttää, mutta tuloksetta. Gora oli ylen iloinen, kunhan hänelle tarjoutui tilaisuus saada riidellä kadulla englantilaisten kanssa. Samalla häntä veti kovin puoleensa Brahma Samadž, jonka keskuudessa vaikutti Kešab Tšandra Sen tenhoavana kaunopuhujana.

Juuri näihin aikoihin Krišnadajal äkkiä kääntyi ankaran oikeaoppiseksi, jopa siinä määrin, että joutui kovin hämilleen, jos Gora sattui astumaan hänen huoneeseensa. Hän oli varannut osan taloa yksinomaan itseänsä varten, ja nimitti sitä »Erakkolaksi», olipa vielä kiinnittänyt nimilevynkin oven yläpuolelle. Goran mieltä kuohutti kovin isän menettely. »Minä en voi sietää kaikkea tuota mielettömyyttä», sanoi hän, »minun on kerrassaan mahdoton sitä sietää». Gora oli tosiaankin vähällä katkaista suhteensa isään, mutta Anandamoji ehti asiaa auttamaan ja sai heidät jotenkin sopimaan.

Tilaisuuden tarjoutuessa Gora väitteli kiivaasti niiden bramaanioppineiden kanssa, joita kerääntyi hänen isänsä ympärille. Oikeastaan ei sitä käynyt väittelyksi nimittäminen, sillä hänen sanansa olivat kuin iskuja vasten kasvoja. Useimmat näistä kirjanoppineista olivat sangen vähätietoisia, mutta sanomattoman himokkaita saamaan sivuansioita. He eivät kyenneet mitenkään hillitsemään Goraa ja pelkäsivät kovin hänen tiikerimäisiä hyökkäyksiänsä.

Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka alkoi herättää Gorassa suurta kunnioitusta. Hänen nimensä oli Vidjavagiš, ja Krišnadajal perehtyi hänen johdollaan vedanta-filosofiaan. Aluksi Gora yritti käsitellä häntä yhtä julkeasti kuin toisia, mutta joutui aivan pian aseettomaksi. Hän havaitsi, että mies oli erinomaisen oppinut ja sitäpaitsi ihmeen vapaamielinen. Gora ei ollut voinut aavistaakaan, että henkilö, joka oli ikänsä kaiken tutkinut ainoastaan sanskritinkielisiä vanhoja teoksia, voi olla niin terävä- ja valpasälyinen. Vidjavagišin luonne oli niin voimakkaan tyyni, niin horjumattoman kärsivällinen ja syvä, että Gora tunsi auttamattomasti hämmentyvänsä tämän oppineen läheisyydessä. Gora alkoi tutkia vedanta-filosofiaa hänen johdollaan, ja koska ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, hän syöksyi heti suinpäin kaikkein syvällisimpiin mietiskelyihin.

Samoihin aikoihin julkaisi joku englantilainen lähetyssaarnaaja sanomalehdissä hindulaiseen uskontoon ja hindulaiseen yhteiskuntaan kohdistuvan hyökkäyksen kehoittaen vastustajia ilmaisemaan mielipiteitänsä. Gora tulistui heti, sillä vaikka hän olikin tilaisuuden tarjoutuessa varsin kärkäs kiusaamaan väittelykumppaneitansa soimaamalla pyhien kirjojen sääntöjä sekä kansanomaisia tottumuksia, häntä sittenkin äärettömästi ärsytti se ylenkatse, jota muukalainen kohdisti hindulaiseen yhteiskuntaan. Hän kävi taistelun tuoksinaan ja alkoi puolustaa moitteenalaisia asioita. Hän ei tahtonut tunnustaa ainoatakaan vastapuolueen hindulaisissa osoittamaa puutteellisuutta, eipä edes sellaisen häivääkään. Kun oli kirjoitettu useita kirjoituksia puolelta ja toiselta, lehden toimitus lopetti kiistan.

Mutta Gora oli kerrassaan intoutunut ja alkoi sepittää »hindulaisuutta» käsittelevää englanninkielistä teosta, jossa yritti kaikkien järjellisten ja pyhistä kirjoista löydettävien perusteiden nojalla todistaa hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan moitteettomuutta. Lopulta hän sortui omaan puolustukseensa. Hän sanoi: »Meidän täytyy kieltäytyä sallimasta kotimaamme seisovan vieraan tuomioistuimen edessä ja joutuvan vieraan lain mukaan tuomituksi. Häpeää ja kunniaa koskevien käsitystemme ei tule riippua joka askelella tapahtuvasta vertaamisesta vieraaseen esikuvaan. Meidän ei tule suhtautua puolustellen syntymämaahamme, olivatpa kysymyksessä sen perintätavat ja -tiedot, sen uskonto tai sen pyhät kirjat — meidän ei tule puolustella niitä itseämme eikä toisia vastaan. Meidän tulee pelastaa maamme ja itsemme häväistyksestä miehuullisesti kantamalla äidinmaamme hartioillemme laskemat taakat, kantamalla ne voimakkaasti ja ylpein mielin».

Mieli täynnä näitä aatteita Gora alkoi uskonnollisten sääntöjen mukaisesti kylpeä Gangesissa, suorittaa säännöllisesti aamuin ja illoin hartaustoimituksensa, piti erikoista huolta siitä, mihin koski ja mitä nautti, alkoipa vielä kasvattaa itselleen tikiäkin [Takaraivolla oleva hiustupsu, jonka Bengalin bramaanit kasvattavat oikeauskoisuutensa merkiksi.] Joka aamu hän kävi kunnioittavasti tervehtimässä vanhempiansa, ja kun Mohim, jota hän oli aikaisemmin arvelematta nimitellyt »tiskimieheksi» ja »teikariksi», nyt astui huoneeseen, niin Gora nousi ja tervehti häntä niinkuin vanhempaa veljeä oli tervehdittävä. Mohim ivaili Goraa uutterasti tämän äkillisen muutoksen vuoksi, mutta Gora ei milloinkaan vastannut hänelle samalla mitalla.

Puheittensa ja esimerkkinsä nojalla Gora keräsi ympärilleen joukon nuoria intomielisiä. Hänen opetuksensa tuntuivat vapauttavan heidät vastakkaisista omantunnon soimauksista. »Ei tarvitse enää puolustella ja selitellä», sanoivat he vapautuneina huoahtaen. »Ei haittaa ollenkaan, olemmeko hyviä vai pahoja, sivistyneitä vai sivistymättömiä, kunhan olemme vain oma itsemme.»

Merkillinen seikka oli, ettei tämä Gorassa tapahtunut äkillinen muutos näyttänyt Krišnadajalia miellyttävän. Hän kutsui eräänä päivänä Goran luokseen ja sanoi: »Kuulehan, poikani, hindulaisuus on erittäin syvällinen asia. Ei ole helppo kenen hyvänsä sukeltaa sen uskonnon syvyyksiin, jonka suuret näkijämme ovat perustaneet. On parasta olla siihen ollenkaan puuttumatta, ellei kykene sitä täysin tajuamaan. Sinun mielesi ei ole vielä kypsä, ja sitäpaitsi sinua on kaiken aikaa kasvatettu englantilaiseen tapaan. Ensimmäinen, Brahma Samadžiin kohdistuva viehtymyksesi oli paremmin sinunlaisellesi mielelle soveltuva. Niinpä se ei minua ollenkaan harmittanutkaan, pikemmin siitä iloitsin. Se tie, jota nyt kuljet, ei ole ollenkaan sinun tiesi. Pelkään, ettei se käy päinsä.»

»Mitä sanotkaan, isä?» väitti Gora vastaan. »Enkö ole hindulainen? Ellen kykene käsittämään hindulaisuuden syvää merkitystä tänään, kykenen sen tekemään huomenna. Ja vaikka en voisikaan milloinkaan tavoittaa sen täyttä merkitystä, sen tie on sittenkin ainoa, jota minun sopii kulkea. Jonkin aikaisemman hindulaisen olemassaolon ansio on tuonut minut tällä kertaa bramaaniperheeseen, ja tällä tavoin, syntymällä kerran toisensa jälkeen hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan piiriin, olen vihdoin saavuttava päämääräni. Jos erehdyn poikkeamaan määrätyltä ladultani, niin se merkitsee vain, että minun tulee kaksinkertaisin ponnistuksin jälleen sille palata.»

Mutta Krišnadajal vain pudisteli päätänsä ja sanoi: »Kuulehan poikani, pelkkä itsensä hindulaiseksi nimittäminen ei vielä merkitse sitä, että ihmisestä tosiaankin tulee hindulainen. Helppoa on muuttua muhamettilaiseksi, vielä helpompi kääntyä kristityksi — mutta hindulaiseksi! Hyvä Jumala, se on aivan toinen asia!»

»Totta kyllä», vastasi Gora, »mutta koska kerran olen syntynyt hindulaiseksi, olen ainakin päässyt kynnyksen yli. Kunhan vain pysyn oikealla tiellä, pääsen varmaan vähitellen hyvin edistymään.»

»Pelkäänpä, poikaseni», vastasi Krišnadajal, »että tuskin saan sinua vakuutetuksi perusteillani. Se, mitä sanot, on tavallaan aivan oikein. Siihen uskontoon, joka sinulle todella kuuluu sinun oman karmasi mukaisesti, sinun on palattava ennemmin tai myöhemmin, — kukaan ei kykene sinua siitä estämään. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mitäpä me olemmekaan muuta kuin hänen välineitänsä?»

Krišnadajal osasi omaksua avosylin sekä Karman opin että luottamuksen Jumalan tahtoon, jumaluuteen liittävän ykseystunnon ja jumaluuden palvonnan, — osasi tehdä sen niin hyvin, ettei milloinkaan tuntenut edes tarvetta sovittaa noita vastakkaisia asioita.

KUUDES LUKU.

Krišnadajal muisti vaimonsa pyynnön ja tuli hänen luoksensa kylvettyään ja aterioituaan. Hän ei ollut käynyt vaimonsa huoneessa moneen päivään, ja nyt hän levitti permannolle oman mattonsa ja istui jäykän suorana, ikäänkuin olisi tahtonut huolellisesti erottautua ympäristöstänsä.

Anandamoji aloitti keskustelun: »Sinä tavoittelet pyhyyttä etkä huoli kotoisista asioista, mutta minä olen sanomattomasti huolissani Goran vuoksi.»

»En osaa sitä tarkoin sanoa», vastasi Anandamoji. »Mutta ajattelen, että jos Gora jatkaa tuota hindulaisuuttansa tätä vauhtia, niin siitä ei voi hyvä seurata — jonkinlainen onneton käänne tapahtuu aivan varmaan. Minä varoitin antamasta hänelle pyhää bramaaninnuoraa, mutta sinä et ollut niihin aikoihin arka, vaan sanoit: 'Eihän kappale nuoraa voi vaikuttaa sinne eikä tänne'. Mutta nyt on kysymyksessä paljon enemmän kuin nuorankappale. Ja miten aiotkaan määritellä rajaviivan?»

»Niinpä kyllä», murahti Krišnadajal. »Sinä tietenkin syytät yksin minua! Mutta eikö erehdys alkujaan ollut sinun? Sinä et tahtonut missään tapauksessa hänestä luopua. Minäkin olin niinä aikoina kuumapäinen, en ottanut ollenkaan huomioon uskonnon vaatimuksia. Nyt en voisi ajatellakaan sellaista asiaa!»

»Sano mitä mielit», vastasi Anandamoji. »Minä en missään tapauksessa myönnä tehneeni mitään väärää. Muistathan, etten ole jättänyt mitään tekemättä saadakseni oman lapsen. Tein mitä ikänä minulle ehdotettiin. Kuinka monta pyhää loitsua lienenkään lausunut, kuinka monta amulettia kaulassani kantanut! Niin, eräänä päivänä näin unissani tarjoavani Jumalalle kimpun valkoisia kukkia. — Hetkisen kuluttua kukkaset hävisivät ja niiden sijaan ilmestyi pieni lapsi, yhtä valkoinen kuin nekin. En voi sanoa, mitä tunsin, kun sen näin, — silmiini tulvahtivat kyynelet. Aioin juuri temmata lapsen povelleni, kun samassa heräsin. Täsmälleen kymmenen päivän kuluttua sain Goran — Jumalan minulle suomana lahjana. Kuinka olisinkaan voinut antaa hänet jollekin toiselle? Olen varmaan kantanut häntä kohdussani jonkin entisen olemassaolon aikana, suuren tuskan uhalla, ja senvuoksi hän on nyt tullut nimittämään minua »äidiksensä». Ajattelehan, kuinka omituisella tavalla hän luoksemme saapui! Sinä synkeänä yönä, jona kaikkialla ympärillämme vuodatettiin verta ja me itse pelkäsimme henkeämme, englantilainen nainen etsi suojaa talostamme. Sinä pelkäsit ottaa häntä luoksemme, mutta minä sijoitin hänet tietämättäsi omettaan. Samana yönä hän kuoli synnytettyään pojan. Ellen olisi hoivannut tuota orpolasta, se ei olisi jäänyt elämään. Mitäpä sinä huolit? Sinä tahdoit jättää hänet paterin haltuun. Minkätähden? Minkätähden olisinkaan jättänyt hänet paterille? Oliko hän pelastanut lapsen hengen? Oliko tuo lapsen saaminen vähemmän ihmeellinen kuin jos olisin itse hänet synnyttänyt? Sanoitpa mitä tahansa, ellei Hän, joka lapsen minulle antoi, ota häntä minulta pois, en hänestä milloinkaan luovu.»

»Enkö tuota kaikkea tiedä?» virkkoi Krišnadajal. »Menettelitpä Goraan nähden miten tahansa, en ole milloinkaan ajatellut asiaan puuttua. Minun täytyi antaa hänelle pyhä nuora, koska yhteiskunnallisten sääntöjen mukaan oli niin meneteltävä, kun kerran olimme ottaneet hänet pojaksemme. On ainoastaan kaksi kysymystä, jotka vielä tulee ratkaista. Lain mukaan on Mohimilla oikeus saada kaikki, mitä omistan — joten —»

»Kukapa tahtookaan jakaa omaisuuttasi?» keskeytti Anandamoji. »Sinä voit jättää kaikki hyvyytesi Mohimille — Gora ei vaadi mitään. Hän on mies ja on saanut hyvän kasvatuksen. Hän kykenee ansaitsemaan mitä itse tarvitsee; minkätähden hän tavoittelisikaan toisten omaisuutta? Minulle taas riittää se, että hän on elossa — minä en kaipaa mitään muuta omaisuutta.»

»Ei, en tahdo jättää häntä aivan varattomaksi», virkkoi Krišnadajal. »Onhan olemassa minulle luovutettu maatila, — sen luulisin tuottavan vuodessa tuhat rupiaa. Pulmallisempi on hänen naimaliittoansa koskeva kysymys. Se, mikä on tehty, on auttamatonta, mutta minä en voi nyt mennä pitemmälle naittamalla hänet johonkin bramaaniperheeseen — vihoittelitpa tai et.»

»Sinä siis otaksut, ettei minussa ole omaatuntoa, koska en ole ihan sinunlaisesi enkä pirskottele pyhän Gangesin vettä kaikkialle? Miksi tahtoisinkaan naittaa hänet bramaaniperheeseen tai olla asiasta vihoissani?»

»Entäpä sitten?» vastasi Anandamoji. »Minä olen aikoja sitten lakannut ylpeilemästä kastini vuoksi. Kun sukulaisemme pitivät melua Mohimin naimaliitosta oikeaoppisuudesta poikkeavan käyttäytymiseni vuoksi, pysyttelin vain loitolla virkkamatta sanaakaan. Melkein kaikki nimittävät minua kristityksi ja miksi kaikeksi nimittänevätkään. Minä tyydyn hyvänäkin kaikkeen, mitä he sanovat, ja vastaan heille vain: Eivätkö kristitytkin ole ihmisiä? Jos te yksin olette Jumalan valittuja, niin minkätähden hän onkaan sallinut teidän ryömiä maan tomussa ensinnä Pathanin valtiaiden, sitten mongolien ja nyt kristittyjen edessä?»

»Se on pitkä juttu», virkkoi Krišnadajal hieman kärsimättömästi. »Sinä olet nainen etkä kykene sitä tajuamaan. Mutta on olemassa sellainen asia, jota nimitetään yhteiskunnaksi, ja sitä et voi jättää huomioonottamatta — sen ainakin voit ymmärtää.»

»Olisin mieluummin vaivaamatta päätäni kaikella tuolla», sanoi Anandamoji. »Mutta sen verran ymmärrän, että jos nyt, kasvatettuani Goran omana poikanani, alkaisin näytellä oikeauskoista, niin loukkaisin sekä yhteiskuntaa että omaatuntoani. Vain dharmaa peläten minä olen ollut salaamatta mitään ja olen sallinut kaikkien tietää, etten noudata oikeauskoisia menoja, ja olen kärsivällisesti sietänyt siitä minulle koituneet ankarat sanat. On kuitenkin olemassa eräs seikka, jonka olen salannut, ja senvuoksi pelkään alinomaa joutuvani Jumalan rangaistuksen alaiseksi. — Kuulehan, minä ajattelen, että meidän tulisi avoimesti ilmaista asia Goralle, kävipä miten tahansa.»

»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal, jota ehdotus kovin säikähdytti. »Ei minun eläessäni. Tunnethan Goran. Jos hän kerran saa kuulla totuuden, ei voi ensinkään tietää, mitä hän tekee, ja silloin kaikki hyökkäävät meidän kimppuumme. Sitäpaitsi aiheutuisi ikävyyksiä hallituksenkin taholta, sillä vaikka Goran isä saikin surmansa kapinassa ja me tiedämme hänen äitinsä kuolleen, meidän olisi kuitenkin pitänyt rauhan palattua ilmoittaa asia viranomaisille. Jos kerran kosketamme tuota ampiaispesää, niin uskonnolliset harjoitukseni ovat olleet ja menneet, eikä voi ollenkaan arvata, millaisia onnettomuuksia vielä tulee osakseni.»

Anandamoji oli vaiti, ja Krišnadajal jatkoi hetkisen kuluttua: »Goran naimisiinmenoon nähden minulla on eräs suunnitelma. Pareš Bhattatšarja oli minun opintotovereitani. Hän on vastikään luopunut koulun tarkastajan virasta nauttiakseen eläkettä ja asuu nykyjään Kalkuttassa. Hän on täysivillainen brahmo, ja minä olen kuullut talossa olevan useita naimaiässä olevia tyttäriä. Kunhan saisimme Goran suuntaamaan kulkunsa taloon, hän voisi muutamia kertoja siellä vierailtuaan rakastua johonkin heistä. Sitten voimme turvallisesti jättää asian lemmenjumalan hoiviin.»

»Mitä? Gorako lähtisi vieraaksi brahmojen luo? Ne ajat ovat olleet ja menneet!» huudahti Anandamoji.

Hänen puhuessaan tuli huoneeseen Gora huutaen ukkosäänin: »Äiti!», mutta havaitessaan sitten isänsä siellä istumassa, hän vaikeni hetkiseksi ihan hämmästyneenä. Anandamoji meni nopeasti hänen luoksensa ja kysyi, kiintymyksen sädehtiessä hänen kasvoistaan: »Mikä on kysymyksessä, poikani? Mitä minulta kysyt?»

»Enpä mitään erikoisen kiireellistä, jääköön toiseen aikaan.» Gora kääntyi poistuakseen, mutta Krišnadajal pysähdytti hänet sanoen: »Odotahan hetkinen, Gora, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Minulla on eräs brahmo-ystävä, joka on hiljattain muuttanut Kalkuttaan ja asuu Beadon Streetin läheisyydessä.»

»Olen kuullut Binoilta, joka asuu lähellä hänen asumustansa», selitti
Gora.

»No niin», jatkoi Krišnadajal, »toivoisin sinun menevän häntä tervehtimään».

Gora epäröi hetkisen, ilmeisesti jotakin mielessään harkiten, ja lausui sitten: »Hyvä, minä menen huomenna ensi töikseni.»

Goran aulis suostumus melkoisesti hämmästytti Anandamojia, mutta seuraavana hetkenä Gora jo sanoi: »Ei, olin unohtanut; huomenna en voi mennä.»

»Huomispäivän auringonpimennyksen johdosta vietetään suuret kylpyjuhlallisuudet», selitti Gora.

»Sinä saat minut ihan ihmeisiini, Gora», virkkoi Anandamoji. »Eikö Ganges virtaile täällä Kalkuttassakin ja etkö voi kylpeä täällä tarvitsematta matkata Tribeniin saakka? — Sinä olet itse oikeauskoisuuttakin oikeauskoisempi!»

Gora oli päättänyt lähteä Tribeniin, koska siellä oli paljon pyhiinvaeltajia. Gora käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta jättääkseen ennakkoluulonsa, asettuakseen samalle tasolle kuin hänen kotimaansa tavallinen kansa ja voidakseen sanoa täysin vakaumuksin: »Minä olen teidän, ja te olette minun.»

SEITSEMÄS LUKU.

Aamulla Binoi heräsi ja näki varhaisen kajasteen hohtelevan niin puhtaana kuin pienokaisen hymy. Muutamia valkoisia hattaroita uiskenteli määrää vailla taivaan sinessä.

Seisoessaan siinä parvekkeella palautellen mieleensä erään toisen samanlaisen aamun onnellista muistoa hän näki Pareš Babun astelevan hitaasti katua pitkin. Toisessa kädessä oli tulijalla keppi, toista piteli Satiš.

Havaittuaan Binoin Satiš heti taputti käsiään ja huusi: »Binoi Babu!» Pareš Babu katsahti hänkin ylöspäin ja näki hänet, ja Binoi kiiruhti alas ottamaan heitä vastaan heidän astuessaan ovesta sisään.

Satiš tarttui Binoin käteen kysyen: »Minkätähden ette ole käynyt luonamme, Binoi Babu? Lupasittehan tulla.»

Binoi laski kätensä hellästi pojan olalle ja hymyili hänelle. Pareš
Babu asetti keppinsä varovasti pöytää vasten, istuutui ja virkkoi:
»Enpä tiedä, miten olisi käynyt taanoin, ellette tullut avuksemme.
Olitte erittäin ystävällinen.»

»Minä olen kuullut», sanoi Pareš Babu tullen hänen avuksensa, »että Satiš on käynyt täällä hiljattain. Pelkään, että hän on teitä melko tavalla vaivannut. Hän juttelee niin innokkaasti, että hänen sisarensa nimittävät häntä puhemyllyksi.»

Binoi vastasi: »Minäkin osaan jaaritella, kun olen sillä tuulella, joten me tulimme varsin hyvin toimeen — eikö totta, Satiš Babu?»

Satiš kyseli, ja Binoi vastaili, mutta Pareš Babu ei puhunut paljoa. Vain silloin tällöin hän lausui puolestaan jonkin sanasen säestellen sitä tyynin ja tyytyväisin hymyin. Lähtöä tehdessään hän sanoi: »Meidän talomme numero on 78; täältä se on suoraan oikealla kädellä.»

»Hän tietää varsin hyvin, missä meidän talomme on», keskeytti Satiš.
»Hän tuli kanssani ihan ovelle saakka.»

Ei ollut minkäänlaista syytä tuon vuoksi hävetä, mutta Binoi joutui kuitenkin hämilleen, ikäänkuin hänet olisi äkkiä yllätetty.

»Mehän olemme aivan läheiset naapurit», lausui Pareš Babu noustessaan.
»Olemme pysyneet näin kauan vieraina vain sen vuoksi, että asumme
Kalkuttassa.»

Binoi saatteli vieraansa kadulle ja seisoi hetkisen heitä katsellen. Pareš Babu käveli hitaasti eteenpäin keppiinsä nojaten, ja Satiš kulki hänen vierellään lakkaamatta jutellen.

Binoi mietti itsekseen: »En ole milloinkaan nähnyt Pareš Babun laista vanhaa miestä. Tekee mieleni kumartaen koskettaa hänen jalkojansa. Ja onpa Satiš viehättävä poika! Suuremmaksi ehdittyään hän on varmaan aito mies. Hän on yhtä vilpitön kuin älykäskin.»

Vanhus ja poika saattoivat kyllä olla varsin oivalliset, mutta tämä seikka ei kumminkaan täysin selittänyt äkillistä kunnioituksen ja kiintymyksen puuskaa. Binoin mielentila teki kuitenkin kaiken pitempiaikaisen tutustumisen tarpeettomaksi.

»Näin ollen», päätteli Binoi, »minun täytyy käydä Pareš Babun luona, ellen tahdo esiintyä sivistymättömänä.»

Mutta Goran puolueen Intia muistutti häntä: »Ole varuillasi! Sinun ei pidä lähteä sinne!»

Binoi oli joka askelella totellut tuon puolueen varoituksia. Toisinaan hänet oli vallannut epäilys, mutta hän oli sittenkin totellut. Nyt hänessä ilmeni kapinahenkeä, sillä tuo Intia tuntui tänään pelkältä kielteiseltä tosiasialta.

Palvelija tuli ilmoittamaan, että päivällisateria oli valmiina, mutta Binoi ei ollut vielä ehtinyt edes kylpeä. Puolipäivä oli jo ohi, Binoi pudisti päätänsä ja sanoi palvelijalle: »Minä en nauti tänään päivällistä kotona; sinun ei tarvitse viipyä minun tähteni.» Sitten hän otti sateenvarjonsa ja lähti kadulle.

Hän suuntasi kulkunsa suoraan Goran asunnolle, koska tiesi Goran joka päivä kello kahdentoista aikaan menevän Amherst Streetin varrella sijaitsevaan Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran toimistoon, missä hän vietti iltapuolen kirjoittaen innostavia kirjeitä puolueensa jäsenille kaikkialla Bengalissa. Sinne kokoontuivat tavallisesti hänen ihailijansa kuuntelemaan hänen lausumiansa, ja siellä tunsivat hänen nöyrät apulaisensa suureksi kunniakseen, jos saivat häntä palvella.

Hän oli arvannut oikein: Gora oli tapansa mukaan lähtenyt toimistoonsa.
Binoi riensi melkein juoksujalkaa sisäsuojiin ja Anandamojin
huoneeseen. Anandamoji oli parhaillaan aloittamassa ateriaansa, ja
Latšmi palveli häntä viuhkoen hänelle raitista ilmaa.

»Äiti, minua vaivaa nälkä», virkkoi Binoi istuutuen hänen eteensä.
»Anna minulle jotakin syötävää.»

»Kuinka ikävää!» sanoi Anandamoji kovin hämillään. »Bramaanikeittäjäni lähti vastikään, ja sinä —»

»Luuletko, että olen tullut syömään bramaanikokin keitoksia?» huudahti Binoi. »Kuinka olikaan oman bramaanikokkisi laita? Minä yhdyn ateriaasi, äiti. Latšmi, tuo minulle lasi vettä, tuothan?»

Binoi kulahdutti veden kurkkuunsa, Anandamoji haki hänelle lautasen ja asetti hänen eteensä syötävää osoittaen sitä tehdessään mitä suurinta huolta ja hellyyttä. Binoi söi niinkuin syö ihminen, joka on nähnyt nälkää päiväkaudet.

Anandamoji vapautui tänä päivänä suuresta huolesta, ja kun Binoi näki hänet onnellisena, tuntui hänen omasta mielestänsäkin vierähtävän pois raskas paino.

Anandamoji istuutui ompelemaan. Keja-kukkien tuoksu täytti huoneen. Binoi lepäsi hänen edessään, pää käsivarren varassa, unohti kaiken muun maailman ja jutteli kuten entisinä aikoina.

KAHDEKSAS LUKU.

Tämän viimeisen sulun murruttua tulvahti Binoin sydämeen uusi kapinallisuuden virta, ja kun hän talosta lähti, tuntui kuin hän olisi liidellyt ilmassa — niin kevyesti koskettivat hänen jalkansa maata. Hänen teki mieli julistaa kaikille vihdoinkin vapautuneensa niistä kahleista, jotka olivat ylen kauan häntä sitoneet.

Kulkiessaan 78:nnen talon ohi Binoi kohtasi Pareš Babun, joka oli tulossa vastakkaiselta taholta.

»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti Pareš Babu. »Olen iloinen nähdessäni teidät, Binoi Babu.» Hän vei Binoin kadun puolella sijaitsevaan oleskeluhuoneeseensa, jossa oli pieni pöytä, toisella puolella puuselustainen rahi, toisella pari ruokotuolia. Seinällä riippui värillinen Kristuksen kuva ja sitä vastapäätä Kešab Tšandra Senin valokuva. Pöydällä oli muutamia sanomalehtiä sievästi kokoontaitettuina lyijyisen paperinpainimen alla. Nurkassa oli pieni kirjahylly, jossa näkyivät ylinnä Theodore Parkerin kootut teokset riviin järjestettyinä. Kirjakaapin päällä oli vaatekappaleen peittämä pallokartta.

Binoi istuutui, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän ajatteli, kuka voi astua huoneeseen hänen takanansa olevasta ovesta.

Pareš Babu virkkoi: »Sutšarita käy joka aamu opettamassa erään ystäväni tytärtä, ja kun talossa on Satišin ikäinen poika, on Satiš lähtenyt sisarensa keralla. Minä palaan heitä saattelemasta. Jos olisin tullut hieman myöhemmin, en varmaankaan olisi teitä tavannut.»

Pareš Babun kanssa oli kuitenkin helppo jutella, ja Binoi oli keskustelun aikana piankin kertonut kaikki itseään koskevat asiat: että hän oli orpo ja että setä ja täti elelivät maaseudulla, missä heillä oli vähäinen maatila, että hän oli opiskellut kahden serkkunsa keralla, joista toinen oli nyt alempana virkamiehenä piirikunnan tuomioistuimen palveluksessa ja toinen oli kuollut koleraan. Setä oli halunnut Binoin intendentuurivirkaan, mutta Binoita itseään sellainen elämänura ei miellyttänyt, ja hän kulutti aikansa kaikenlaisiin hyödyttömiin yrityksiin.

Niin kului lähes kokonainen tunti, ja kun viipyminen ilman nimenomaista syytä olisi ollut epäkohteliasta, Binoi nousi lähteäkseen ja virkkoi: »Valitan, etten saanut nähdä ystävääni Satišia. Pyydän ilmoittamaan, että olen käynyt häntä tapaamassa.»

»Jos odotatte hetkisen, saatte nähdä heidät», vastasi Pareš Babu. »He palaavat aivan kohta.»

Binoi häpesi käyttää hyväkseen tuollaista satunnaista huomautusta. Jos olisi kehoitettu vähänkin enemmän, hän olisi jäänyt, mutta Pareš Babu oli vähäpuheinen mies eikä koskaan ketään pakottanut, joten Binoin täytyi lähteä. Pareš Babu sanoi vain: »Olen iloinen, jos käytte silloin tällöin minua tapaamassa.»

Binoita ei mikään kiire kutsunut kotiin. Hän tosin kirjoitteli sanomalehtiin, ja kaikki kiittivät hänen hyvää englantilaista kieliparttansa, mutta nyt hän ei ollut päiväkausiin kyennyt mitään kirjoittamaan; kun hän istuutui pöytänsä ääreen, alkoivat ajatukset aina harhailla. Niinpä hän lähtikin nyt ilman erikoista syytä kulkemaan vastakkaiseen suuntaan.

Hän oli kulkenut vain muutaman askelen, kun kuuli kimeän pojanäänen huutavan: »Binoi Babu, Binoi Babu!» Katsahtaessaan hän näki Satišin kurkistavan vaunuista ja viittovan hänelle. Sarin ja valkoisen miehustan vilahtaessa samalla näkyviin ei ollut vaikea arvata, kuka oli toinen vaunuissa istuja.

Bengalilaiset sopivaisuussäännöt kielsivät Binoita tähyämästä ajoneuvoihin, mutta samassa Satiš hyppäsi alas, tarttui hänen käteensä ja kehoitti: »Tulkaa sisään, Binoi Babu.»

»Mutta minä en ollut kotona, ja teidän pitää tulla uudestaan», vakuutti
Satiš.

Binoi ei kyennyt vastustamaan Satišin kehoituksia. Satiš astui sisään vankeineen ja huusi: »Isä, minä olen tuonut Binoi Babun takaisin!»

Vanha herra tuli hymyillen huoneestaan ja sanoi: »Olette joutunut lujiin käsiin, Binoi Babu, ja tällä kertaa ette pääse karkuun. Satiš, mene kutsumaan sisartasi!»

Binoi astui huoneeseen. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Pareš Babu huomautti: »Te näytte olevan ihan hengästynyt. Satiš on aika villitty!»

Satišin tuodessa sisarta huoneeseen Binoi tunsi aluksi hienon tuoksun.
Sitten hän kuuli Pareš Babun sanovan: »Radha, Binoi Babu on tullut.
Muistathan hänet!»

Pelokkaasti katsahtaessaan Binoi havaitsi Sutšaritan kumartavan ja istuutuvan tuolille häntä vastapäätä, ja tällä kertaa hän ei unohtanut tervehdykseen vastata.

»Niin», sanoi Sutšarita, »Binoi Babu kulki ohi, ja Satiš, joka hänet huomasi, hyppäsi heti vaunuista ja otti hänet valtoihinsa. Olitte kenties menossa asioillenne — toivottavasti hän ei ole tuottanut teille suurta häiriötä?»

Binoi ei ollut uskaltanut toivoa Sutšaritan sanovan mitään hänelle henkilökohtaisesti ja oli niin hämillään, ettei kyennyt sanomaan muuta kuin: »Ei, ei, minulla ei ollut mitään tekemistä, ja siitä ei koitunut minkäänlaista häiriötä.»

Satiš kiskoi sisartaan hihasta ja sanoi: »Didi, anna minulle avain.
Minä tahdon näyttää Binoi Babulle soittolaatikkoamme.»

Sutšarita nauroi ja sanoi: »Mitä! Joko nyt? Meidän puhemyllymme ei jätä ketään rauhaan. Kaikkien täytyy välttämättä kuunnella soittolaatikon esityksiä, puhumattakaan muista koettelemuksista ja rasituksista. Minun täytyy varoittaa teitä, Binoi Babu; tämän nuoren ystävänne vaatimukset ovat kerrassaan loputtomat. Enpä tiedä, kuinka kykenette ne kaikki tyydyttämään.»

Binoi ei kyennyt parhaalla tahdollaankaan käsittämään, kuinka olisi voinut vastata Sutšaritalle yhtä luontevasti. Hän yritti olla osoittamatta minkäänlaista hämminkiä, mutta ei kyennyt lausumaan muuta kuin jotakin katkonaista: »Ei, ei — ei ollenkaan — suvaitkaa — olisin tosiaankin iloinen.»

Satiš otti avaimet sisareltaan ja toi huoneeseen soittokoneen. Siinä oli lasilaatikko, jonka sisäpuolella lepäsi laiva silkkisillä aalloilla. Kun koneisto vedettiin, alkoi kaikua sävel, ja laiva keinui sen tahtiin. Satišin säteilevä katse siirtyi laivasta Binoin kasvoihin ja takaisin laivaan — hän tuskin kykeni hillitsemään kiihkeätä riemastustansa.

Satišin avulla Binoin onnistui voittaa hämminkinsä, joten hän vähitellen kykeni silmäilemään Sutšaritaa suoraan kasvoihin hänelle puhuessaan.

Myöhemmin tuli huoneeseen eräs Pareš Babun omia tyttäriä, Lila, joka sanoi: »Äiti pyytää teitä kaikkia tulemaan yläkerran parvekkeelle.»

YHDEKSÄS LUKU.

Yläkertaan, pylväistön yläpuolella olevalle parvekkeelle, oli katettu valkoliinainen pöytä ja järjestetty tuoleja sen ympärille. Kamiisin varassa kaiteen ulkopuolella oli rivi kukkaruukkuja, ja jos katsahti alas, voi nähdä katuvierellä siriš- ja krišnatšura-puiden kiiltävät, sateen huuhtelemat lehvistöt.

Aurinko ei ollut vielä laskenut, sen vinot säteet valaisivat kalpeina parvekkeen kulmaa.

Kun Pareš Babu ja Binoi saapuivat, ei siellä ollut ketään, mutta kohta saapui Satiš kuljettaen mukanaan mustan- ja valkoisenkirjavaa pitkävillaista terrieriä. Sen nimi oli Khude (»Pikku»), ja Satiš näytti kaikki sen temput. Se osasi antaa kättä, taivuttaa päänsä maahan asti ja pyytää korppua. Sen kunnian, jonka Khude siten ansaitsi, Satiš omaksui kokonaan itsellensä. Khude ei muuten ollenkaan välittänyt kunniasta ja kiitoksista — sille oli korppu todellisempi asia.

Toisinaan kuului viereisestä huoneesta tyttöjen rupatusta ja naurua ja silloin tällöin miehen ääni. Tuon ilon virran ohella tuli Binoin mieleen uusi suloinen tunto, johon sekaantui kateuden vivahdus. Hän ei ollut milloinkaan eläessään joutunut kokemaan kotonansa-olevien tyttöjen iloista elämää. Nyt tuo musiikki soi aivan lähellä, mutta kuitenkin ylen kaukana hänestä. Hämmentyneen Binoi rukan oli aivan mahdoton tarkkaavaisena kuunnella, mitä Satiš jutteli hänen vieressään.

Sitten ilmestyi näkymölle Pareš Babun puoliso, mukanaan kolme tytärtä, ja eräs nuori mies, joka oli hänen etäinen sukulaisensa. Pareš Babun puolison nimi oli Baroda. Hän ei ollut enää nuori, vaikka olikin helppo havaita, että hän oli pukeutunut erikoisen huolellisesti. Hän oli aikaisemmin elänyt aivan yksinkertaista elämää, mutta oli myöhemmin alkanut koettaa mahdollisuuden mukaan seurata yhteiskunnassa tapahtuvaa kehitystä. Sentähden hänen silkki_sarinsa_ kahisi voimallisesti ja hänen korkeakorkoiset jalkineensa kopisivat. Hän koki aina pitää tarkoin toisistaan erotettuina asioita, jotka olivat brahmolle soveliaat, ja niitä, joita tuli karttaa. Siitä syystä hän oli muuttanut oikeauskoisen Radharani-nimen Sutšaritaksi.

Hänen vanhimman tyttärensä nimi oli Labonja. Hän oli tanakkatekoinen, luonnonlaadultaan hilpeä ja ystävällinen ja jutteli mielellään. Hänen kasvonsa olivat pulleat, silmät suuret ja ihonsa tumma ja kiiltävä. Hän itse taipui pukeutumaan huolettomasti, mutta siinä suhteessa äiti harjoitti tarkkaa valvontaa. Hän vihasi korkeakorkoisia jalkineita, mutta hänen täytyi niitä käyttää, ja hänen lähtiessään ulkosalle äiti tahtoi välttämättä pyyhkäistä puuteria ja punaa hänen poskiinsa. Tanakkuuden vuoksi oli hänen miehustansa niin tiukka, että kun hänen äitinsä salli hänen siitä vapautua, hän oli kuin vasta pinteestään päässyt tavarakäärö.

Keskimmäisen tyttären nimi oli Lolita. Hän oli vanhemman sisaren ilmeinen vastakohta, pitempi ja tummaihoisempi, ihan laihakin, noudatti omia periaatteitansa ja vaikka olikin vähäpuheinen, osasi kuitenkin tilaisuuden sattuessa esittää sangen leikkaavia huomautuksia. Hänen äitinsä pelkäsi häntä syvimmässä mielessään ja varoi häntä suututtamasta.

Nuorin, Lila, oli ainoastaan kymmenen vuoden ikäinen. Hän oli oikea huimapää, kiisteli ja taisteli alinomaa Satišin kanssa. Kiistan aiheena oli varsinkin se seikka, kumpi heistä oikeastaan voi nimittää Pikkua omaksensa. Jos koiran omaa mielipidettä olisi tiedusteltu, se luultavasti ei olisi valinnut kumpaakaan herraksensa, joskin se luultavasti piti hieman parempana Satišia, jonka kurinpito tuntui siitä helpommin siedettävältä kuin Lilan huima hyväily.

Rouva Barodan tultua parvekkeelle Binoi nousi ja kumarsi hänelle syvään. Pareš Babu esitteli hänet: »Tässä on se ystävämme, jonka luona taanoin —»

»Tosiaanko!» huudahti Baroda tunnetta tulvahtaen. »Kuinka ystävällinen olittekaan. Me olemme teille ylen kiitolliset.» Mutta Binoita tuo kiitollisuudenilmaus hämmensi siinä määrin, ettei hän keksinyt sopivaa vastausta.

Hänet esiteltiin myöskin sille nuorelle miehelle, joka oli saatellut tyttöjä. Hänen nimensä oli Sudhir, ja hän oli vielä lukiossa valmistumassa ensimmäistä akateemista arvoa varten. Hän oli miellyttävän näköinen, kaunisihoinen, hänellä oli pienet viikset ja lasit nenällä. Hän näytti hermostuneelta, ei voinut istua hetkeäkään alallaan, oli alinomaa liikkeessä ja piti tyttöjä iloisella tuulella heitä kiusoitellen ja laskien leikkiä. Tytöt pauhasivat hänelle alinomaa, mutta eivät kumminkaan voineet tulla toimeen ilman Sudhiriansa. Hän oli aina valmis lähtemään heidän kerallaan ostoksille ja seuraamaan heitä sirkukseen tai eläintarhaan. Sudhirin tyttöjen seurassa osoittama tutunomaisuus oli Binoille aivan uutta, ja tavallaan se häntä ihan loukkasikin. Hänen ensimmäinen asiaan kohdistuva tuntonsa oli tuomitseva, mutta muuttui kohta saaden mustasukkaisen vivahteen.

»Minä luulen nähneeni teidät jonkin kerran Brahma Samadžin jumalanpalveluksessa», lausui Baroda johdannoksi.

Binoista tuntui, kuin hänet olisi äkkiä yllätetty jossakin rikoksen työssä, kun hän suotta puolustelevasti myönsi pari kertaa olleensa kuulemassa Kešab Babun saarnaa.

Tuo näytti herättävän Barodassa pojalle näyttävään nuorukaiseen kohdistuvaa kunnioituksen tunnetta. Hän huokasi, katsahti Pareš Babuun ja lausui: »Jos meidän Manumme olisi jäänyt eloon, niin hänkin olisi nyt suorittanut maisteritutkintonsa.»

Hänen esikoisensa, Manorandžan, oli kuollut yhdeksän vuoden ikäisenä, ja kun rouva Baroda kuuli puhuttavan jostakin nuoresta miehestä, joka oli hyvin suoriutunut tutkinnostaan, saanut hyvän viran tai kirjoittanut kelpo kirjan, hän heti ajatteli, että hänen poikansa olisi eloon jääneenä tehnyt samoin.

Olipa miten hyvänsä, mutta tuon menetyksen jälkeen hän oli ottanut erikoiseksi tehtäväkseen tutustuttaa ihmisiä kolmen tyttärensä hyviin ominaisuuksiin. Niinpä hän nytkin käytti tilaisuutta hyväkseen kertoakseen Binoille, kuinka uutteria tyttäret olivat, eikä myöskään salannut häneltä, mitä heidän englantilainen opettajattarensa oli sanonut heidän älystään ja etevistä kyvyistään. Tyttökoulun vuositutkinnossa oli ollut läsnä varakuvernööri puolisoineen, ja Labonja oli valittu koko koulun oppilaiden joukosta heitä seppelöimään. Binoi sai nyt kuulla ne kiittävät sanat, jotka kuvernöörin puoliso oli Labonjalle lausunut, vieläpä täsmälleen niiden alkuperäisessä muodossa.

Vihdoin Baroda päätti puheensa sanomalla Labonjalle: »Tuo se kirjoneule, josta sait palkinnon, rakkaani.»

Tämä kirjaeltu papukaijan kuva oli jo esitetty kaikille perheen sukulaisille ja tuttaville. Se oli valmistettu sanomattomalla vaivalla ja monen kuukauden kuluessa, opettajattaren alinomaa auttaessa, joten Labonjan käsialaa ei siinä ollut paljoakaan; mutta se oli välttämättä näytettävä jokaiselle uudelle vieraalle.

Aluksi Pareš Babu oli esittänyt vastalauseitansa, mutta oli luopunut niistä havaittuaan ne aivan turhiksi.

Binoin osoittaessa taideteosta katsellessaan asianomaista ihmettelyä ja tunnustusta palvelija tuli tuomaan kirjettä Pareš Babulle. Pareš Babu luki sen, ja hänen kasvonsa näyttivät ilahtuvan. Hän sanoi palvelijalle: »Pyydä vierasta tänne yläkertaan.»

»Vanhan ystäväni Krišnadajalin poika on tullut minua tervehtimään», vastasi Pareš Babu.

Binoi tunsi sydämensä sykkeen taukoavan ja kalpeni. Hän istui kädet nyrkissä, ikäänkuin olisi valmistautunut kestämään jotakin hyökkäystä. Hän arvasi hyvinkin, etteivät tämän perhekunnan tavat olisi Goran mieleen ja että hän tulisi perheen jäseniä sen mukaisesti arvostelemaan, joten hän varautui ennakolta heitä puolustamaan.

KYMMENES LUKU.

Sutšarita järjesteli käytävässä tarjotinta, jätti sen palvelijan huostaan ja tuli istumaan parvekkeelle. Palvelijan saapuessa saapui kohta Gorakin. Kaikkia hämmästytti hänen kokonsa ja valkea pintansa. Otsalla hänellä oli Gangesin savesta tehty oikeauskoisuuden merkki, ja hänen pukunansa oli karhea dhuti ja vanhamallinen nuttu nuoravöineen. Hänen jalkineensa olivat maalaismalliset, kärjet ylöspäin käyristetyt. Hän astui sisään ikäänkuin ilmeinen kaikkeen nykyaikaiseen kohdistuvan kapinallisuuden kuva. Binoikaan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin sotaisessa asussa.

Gora oli tosiaankin tänään täynnä kiihkeitä oleviin oloihin kohdistuvia vastalauseita, ja hänellä oli siihen erikoinen syy.

Hän oli lähtenyt edellisenä päivänä höyryaluksessa Tribenin kylpyjuhlille. Matkan varrella oli pyhiinvaeltajanaisten joukkoja, joiden mukana oli tavallisesti pari miestä, pyrkinyt mukaan alukseen. Kaikkien yrittäessä saada paikkaa oli aiheutunut hieman tungosta ja tyrkkimistä, ja kun heidän jalkansa olivat mutaiset ja laivaportaana oli liukas lankku, niin muutamat luiskahtivat ja putosivat, toisia taas laivamiehet tahallaan tyrkkivät veteen. Monet niistä, jotka olivat saaneet paikan aluksessa, kaipasivat kumppaneitansa. Kaiken muun lisäksi oli vielä sateinen sää, sadekuurot kastelivat heitä, ja kansi, jolla heidän oli istuttava, oli tahmean mudan peitossa. Heidän kasvonsa ilmaisivat avutonta hämminkiä, heidän katseensa surkeata pelokkuutta. He tiesivät liiankin hyvin, etteivät sellaiset heikot ja mitättömät olennot voineet toivoa mitään apua kapteenilta enempää kuin miehistöltäkään, joten he olivat joka hetki arkuuden ja pelon vallassa. Gora oli ainoa, joka teki parastaan auttaakseen näitä pyhiinvaeltajia heidän surkeassa tilassaan.

Ensimmäisen luokan kannen kaiteeseen nojaten seisoi eräs englantilainen ja hänen vieressään oli uudenaikaistunut bengalilainen. He polttivat sikarejansa ja naureskelivat katsellessaan väen hälinää, joka näytti hupaiselta ilveeltä. Silloin tällöin, kun joku noista onnettomista pyhiinvaeltajista joutui erikoisen pahaan pulaan, englantilainen nauroi, ja bengalilainen yhtyi hänen iloonsa.

Kun oli siten kuljettu muutamia laiturinvälejä, Gora ei voinut tuota kauemmin sietää. Hän meni yläkannelle ja lausui ukkosäänin: »Jo riittää! Ettekö ollenkaan häpeä?»

Englantilainen vain silmäili kopeasti Goraa kiireestä kantapäähän, mutta bengalilainen rohkeni vastata. »Häpeä?» ivaili hän. »Tietenkin häpeän, kun näen noiden elukoiden typeryyden!»

»On olemassa pahempia petoja kuin tietämätön kansa», sinkosi Gora hehkuvin kasvoin, — »sydämettömiä ihmisiä».

»Korjautukaa pois täältä!» vastasi bengalilainen kiihtyen. »Teillä ei ole mitään asiaa ensimmäiseen luokkaan.»

»Ei tosiaankaan», vastasi Gora, »minun paikkani ei ole teidänlaistenne joukossa; minä kuulun noiden pyhiinvaeltaja-parkojen seuraan. Mutta minä varoitan teitä pakottamasta minua tulemaan uudestaan tänne teidän luokkaanne!» Samassa hän syöksyi takaisin alakannelle.

Tuon tapahtuman jälkeen englantilainen istuutui tuoliinsa, nosti jalat laivankaiteelle ja syventyi lukemaan romaania. Hänen bengalilainen matkakumppaninsa yritti pari kertaa uudelleen aloittaa katkennutta keskustelua, mutta tuloksetta. Sitten hän yritti todistaa olevansa kaukana kansalaistensa suuresta laumasta, kutsui tarjoilijan ja kysyi, voisiko saada paistettuja kananpoikia. Tarjoilija vastasi, että oli vain teetä, voita ja leipää, ja bengalilainen huudahti englanninkielellä niin äänekkäästi, että sahib voi sen kuulla: »Meidän ruumiillisia tarpeitamme tyydytetään tässä aluksessa häpeämättömän kehnolla tavalla!» Hänen kumppaninsa ei kumminkaan puuttunut asiaan, ja kun hetkistä myöhemmin englantilaisen sanomalehti lennähti pöydältä ja bengalilainen kiiruhti sen nostamaan ja asettamaan paikoilleen, hän ei saanut sanaakaan kiitokseksi.

Astuessaan maihin Tšandernagoressa sahib yht'äkkiä astui Goran luo, nosti kevyesti hattuansa ja sanoi: »Minä pyydän teiltä anteeksi käytöstäni. Häpeän sitä itsekin.» Sitten hän riensi pois.

Goran mieltä poltti ankaran loukkauksen tunto senvuoksi, että hänen sivistynyt maanmiehensä oli voinut muukalaisen kerällä iloita oman kansansa surkeasta tilasta ja nauraa heille muka ylemmältä olokannaltansa. Tämä kansa oli antautunut alttiiksi kaikenlaiselle loukkaukselle ja röyhkeälle käytökselle, olipa johtunut niinkin kauas, että piti aivan auttamattomana ja luonnollisena asiana, jos paremmassa asemassa olevat kansalaiset kohtelivat sitä niinkuin kohdellaan elukoita. Gora tiesi, että kaiken tuon perimmäisenä syynä oli kansassa vallitseva syväänjuurtunut tietämättömyys, ja tuo ajatus sai hänen sydämensä melkein pakahtumaan. Mutta kaikkein eniten häntä lonkkasi se, etteivät sivistyneet henkilöt ottaneet kantaakseen tämän ikuisen häpeän ja häväistyksen taakkaa, vaan mieluummin pitivät kunnianaan omaa suhteellista turvallisuuttansa. Gora, joka senvuoksi tahtoi osoittaa sellaisten sivistyneiden henkilöiden kirjaviisauteen ja orjamaiseen sovinnaisuuteen kohdistuvaa ylenkatsettansa, oli nyt saapunut brahmon taloon, otsalla Gangesin savesta tehty merkki ja jaloissa nuo erikoismalliset maalaiskengät.

»Siunatkoon!» virkkoi Binoi itsekseen. »Gora on täysissä sotavaruksissa.» Hänen sydäntään ahdisti pelkkä ajatuskin, mitä Gora kohta sanoisi ja tekisi, ja hän itse tunsi puolestaan asianansa olevan vyöttää itsensä puolustukseen.

Baroda-rouvan jutellessa Binoin kanssa Satišin oli ollut pakko huvitteleida hyrrällä parvekkeen kulmauksessa, mutta kun hän sitten näki Goran, hänen leikkiin kohdistuva mielenkiintonsa hävisi heti olemattomiin, hän lipui hiljaa Binoin tuolin luo, katsoa tuijotti uuteen tulijaan ja kysyi kuiskaten: »Onko hän teidän ystävänne?»

Gora oli vain vilkaissut Binoihin; sitten hän ei ollut havaitsevinaan hänen läsnäoloansa. Hän tervehti Pareš Babua niinkuin pitikin, veti sitten näennäisesti ihan luontevasti tuolin hieman kauemmaksi pöydän luota ja istuutui. Mitä naishenkilöihin tulee, vaati oikeauskoinen sopivaisuussääntö, ettei hän saanut millään tavoin osoittaa heitä havainneensa.

Baroda-rouva oli vast'ikään päättänyt siirtää tyttärensä pois tuon sivistymättömän olennon läheisyydestä, kun Pareš Babu samassa esitteli hänet vanhan ystävänsä poikana. Gora kääntyi Barodan puoleen, ja kumarsi.

Sutšarita oli kuullut Binoin puhuvan Gorasta, mutta ei voinut käsittää, että mies oli nyt tuossa. Ensi silmäyksellä hänessä heräsi eräänlaista häneen kohdistuvaa harmistumisen tunnetta, koska hän ei ollut kyllin tottunut eikä kyllin kärsivällinen sietääkseen sivistyneitä henkilöitä, jotka saattoivat vielä kannattaa ankaraa oikeauskoisuutta.

Pareš Babu alkoi kysellä lapsuudenystävänsä Krišnadajalin vointia ja kertoa tapahtumia heidän opiskeluajoiltansa. »Sen ajan opiskelijoiden joukossa», hän sanoi, »me molemmat olimme pahimmat kuvainkaatajat, mitä ajatella voitte — meissä ei ollut perintätapoihin kohdistuvan kunnioituksen jälkeäkään — me pidimme kielletyn ravinnon nauttimista todellisena velvollisuutenamme. Kuinka monta iltapuhdetta olemmekaan viettäneet nauttien kiellettyjä ruokia erään muhamettilaisen myymälässä Lukiotorin läheisyydessä ja sitten istuen sydänyöhön saakka keskustellen, kuinka voisimme uudistaa hindulaisen yhteiskunnan!»

Baroda pisti väliin kysymyksen: »Entä millaiset ovat nykyjään ystäväsi mielipiteet?»

»Nyt hän noudattaa tarkoin kaikkia oikeauskoisuuden määräyksiä», vastasi Gora.

»Häpeäntunne on heikon luonteen ilmaus», nauroi Gora. »Eräät henkilöt häpeevät tunnustaa isäänsä isäkseen.»

»En ole niin taikauskoinen, että halveksisin rajallisia muotoja ilman nimenomaista syytä», vastasi Gora. »Voidaanko muodon arvoa vähentää pelkästään sitä soimaamalla? Onko kukaan kyennyt tunkeutumaan sen salaperäiseen merkitykseen?»

»Mikään ei voi ilmetä olematta rajoitettu», väitti Gora. »Ääretön on ottanut avukseen muodon tullakseen ilmeiseksi; kuinkapa se olisikaan muuten voinut ilmestyä? Se, mikä ei jää ilmestymättä, ei voi saavuttaa täydellisyyttä. Muodoton täydellistyy muodoissa aivan samoin kuin ajatus täydellistyy sanoissa.»

»Tarkoitatteko, että muoto on täydellisempi kuin muodoton?» huudahti
Baroda epäillen pudistaen päätänsä.

»Ei merkitse suuria, mitä tarkoitan», vastasi Gora. »Maailman muoto ei riipu siitä, minä mitä sanon. Jos muodoton olisi merkinnyt todellista täydellisyyttä, niin muoto ei olisi löytänyt kaikkeudesta minkäänlaista sijaa.»

Sutšarita toivoi sydämestään jonkun nöyryyttävän tuota julkeata nuorukaista voittamalla hänet väittelyssä, ja hän oli suutuksissaan, kun näki Binoin istuvan aivan rauhallisena, suutansa avaamatta. Goran kiihkeä sävy tuntui antavan Sutšaritalle itselleen voimaa musertavaan vastaukseen, mutta samassa toi palvelija kattilan kuumaa vettä, ja Sutšaritan täytyi ryhtyä teetä järjestämään Binoin toisinaan katsahtaessa kysyvästi häneen päin.

Vaikka Goran ja Binoin välillä vallitsikin suuri ero uskonnollisissa asioissa, Binoi kuitenkin joutui ikävän tunnon valtoihin ajatellessaan, että Gora oli tullut kutsumatta tähän brahmoperheeseen ja osoittanut sellaista vääjäämätöntä vihamielisyyttä. Binoi ihaili sydämestään Pareš Babun tyyntä itsensähillintää, hänen leppoista seesteisyyttänsä, joka kykeni kohoamaan molempia kiistailevia mielipiteitä ylemmäksi — hän ihaili sitä Goran hyökkäävän käytöksen vastakohtana. Mielipiteet eivät ole minkään arvoisia, ajatteli hän itsekseen, paljoa parempi on todellisen oleellistamisen hillitty tyyneys. Mitäpä merkitseekään, mikä mielipide on oikea, mikä väärä — sisäinen saavutus on ainoa todellinen arvo.

Keskustelun aikana Pareš Babu silloin tällöin sulki silmänsä ja painui olemuksensa syvyyksiin — sellainen oli hänen tapansa — ja Binoi katseli lumoutuneena sitä rauhaa, joka paistoi hänen kasvoistaan hänen siten kääntyessään sisäänpäin. Hän tunsi suurta pettymystä havaitessaan, ettei Goran kunnioitus virrannut kohti tuota kunnianarvoista vanhaa miestä ja auttanut häntä hillitsemään kieltänsä.

Kaadettuaan kupposiin teetä Sutšarita katsahti kysyvästi Pareš Babuun.
Hän ei oikein tietänyt kenelle hänen oli teetä tarjottava.

Baroda-rouva loi silmäyksen Goraan ja virkkoi: »Te luultavasti ette suostu mitään nauttimaan!»

»Onko kasti minun omaa keksintöäni, jotta voisin olla siihen uskomatta?
Koska olen yhteiskunnan jäsen, minun täytyy kunnioittaa kastiakin.»

»Pidättekö siis velvollisuutenanne totella yhteiskuntaa joka asiassa?» kysyi Baroda.

»Kieltäytyminen yhteiskuntaa tottelemasta merkitsee sen tuhoamista», vastasi Gora.

»Yhtä hyvin voisitte kysyä, mitä haittaa on siitä, vaikka sahaamme poikki sen oksan, jolla istumme!»

»Mitä hyödyttävät nuo turhat väitteet, äiti?» huudahti Sutšarita harmistuneena. »Hän ei tahdo nauttia ruokaa meidän seurassamme ja sillä hyvä!»

Gora katsahti Sutšaritaan, joka Binoin puoleen kääntyen kysyi hieman epäröiden: »Saanko —?» Binoi ei ollut eläessään juonut teetä. Hän oli aikoja sitten lakannut nauttimasta muhamettilaisten valmistamaa leipää, mutta tänään hän tunsi olevansa velvollinen syömään ja juomaan mitä hänelle tarjottiin, joten hän hieman väkinäisesti katsoi suoraan eteensä ja virkkoi: »Epäilemättä!» Sitten hän katsahti Goran kasvoihin, joissa näkyi ivallinen hymy.

Binoi joi miehuullisesti teensä, vaikka se hänestä maistuikin kitkerältä ja pahalta.

»Onpa hän kelpo poika, tuo Binoi!» kuului Barodan julkilausumaton arvostelu. Hän kääntyi selin Goraan ja keskitti koko huomionsa Binoihin. Sen havaittuaan Pareš Babu hiljaa siirsi tuolinsa Goran luo ja alkoi jutella hänen kanssaan erikseen, matalalla äänellä.

Ilmoitettiin uusi vieras tulevaksi. Kaikki tervehtivät häntä Panu Babun nimellä, vaikka hänen nimensä todellisuudessa oli Haran-tšandra Nag. Omassa tuttavapiirissään häntä pidettiin erinomaisen oppineena ja älykkäänä, ja vaikka mitään varmaa ei ollut lausuttu puolelta eikä toiselta, leijui kuitenkin ikäänkuin ilmassa se ajatus, että hän ja Sutšarita menisivät naimisiin. Miehessä oli ilmeisesti sellainen viehtymys, ja Sutšaritaa kiusoittelivat hänen tyttöystävänsä lakkaamatta asian johdosta.

Haran oli opettajana eräässä koulussa, ja Baroda-rouva ei pitänyt tuota pelkkää koulumestaria suurenkaan arvoisena. Hän puolestaan olisi ollut aivan yhtä iloinen, ellei Haran olisi rohjennut lähestyä yhtäkään hänen tytärtänsä. Barodan unelmien vävypojat olivat tarmokkaita vaeltavia ritareita, joiden ainoana päämääränä tuli olla johonkin hallinnolliseen virkaan pääseminen.

Sutšaritan tarjotessa Haranille teekuppia Labonja loi häneen turvallisen matkan päästä merkitsevän silmäyksen ja suipisti suunsa hymyyn.

Tuo ei jäänyt Binoilta havaitsematta, sillä tämän lyhyen ajan kuluessa hänen katseensa oli muuttunut tavallaan erinomaisen virkuksi ja teräväksi, vaikka hän ei aikaisemmin ollut suinkaan ollut kuuluisa huomiokyvystänsä. Binoista tuntui siltä, kuin Sallimus olisi menetellyt väärämielisesti liittäessään nuo kaksi henkilöä, Haranin ja Sudhirin, niin läheisesti perheen elämään, että tytöt heidän tähtensä salaa toisilleen viittailivat.

Sutšaritan mieleen Haranin saapuminen sytytti toivon kipinän. Kunhan tämä uusi taistelija pystyisi kukistamaan tuon korskan valloittajan maan tomuun, niin hän, Sutšarita, tuntisi saaneensa koston. Muulloin Haranin väittelyhalu häntä ainoastaan ärsytti, mutta tänään hän tervehti sanaista ritariansa iloiten ja jakoi hänelle tuhlaten teetä ja leivoksia, jotteivät voimat pettäisi taistelun tuoksinassa.

Mutta Haran katkaisi asian lyhyeen sanomalla: »Minä tunnen hänet varsin hyvin! Hän oli erääseen aikaan Brahma Samadžimme intomielinen jäsen.» Samassa hän kääntyi toisaalle ja syventyi yksinomaan teekuppiinsa.

Siihen aikaan oli ainoastaan pari bengalilaista suorittanut siviilivirkoihin oikeuttavan tutkinnon, ja Sudhir kuvaili, kuinka eräs heistä oli otettu vastaan palatessaan kotiin Englannista.

»Mitäpä se merkitsee», virkkoi Haran. »Miten hyvin bengalilaiset suoriutunevatkin tutkinnoistansa, heistä ei kuitenkaan koskaan tule hyviä hallintoviranomaisia.» Ja todistaakseen, ettei yksikään bengalilainen sellaiseen toimeen kykene, hän alkoi kaunopuheisesti kuvailla bengalilaisen luonteen puutoksia ja heikkouksia.

Goran kasvot punastuivat huomattavasti tuon esityksen jatkuessa, mutta vihdoin hän puhkesi puhumaan, mahdollisuuden mukaan hilliten jyrisevää ääntänsä: »Jos tuo on vilpitön mielipiteenne, ettekö häpee istua kaikessa rauhassa tämän pöydän ääressä voileipäänne popsien?»

»Mitä minun siis pitää mielestänne tehdä?» kysyi Haran ihmeissään kohottaen kulmakarvojansa.

»Joko yrittää poistaa noita vikoja bengalilaisen luonteesta tai hirttää itsenne!» vastasi Gora. »Onko tosiaankin niin helppo sanoa, ettei meidän kansamme milloinkaan kykene mihinkään? Ihmettelenpä, ettei pala takerru kurkkuunne!»

»Suokaahan anteeksi», jatkoi Gora kiihkeästi, »mutta jos tosiaankin uskoisitte, mitä sanotte, ette olisi niin kielevästi asiaanne esittänyt. Se virtailee niin vuolaana huuliltanne sen vuoksi, että tiedätte sen vääräksi. Kuulkaahan, Haran Babu, väärämielisyys on synti, väärä arvostelu sitäkin suurempi synti, mutta eipä ole montakaan syntiä, joka olisi verrattavissa oman kansan häväisemiseen!»

Haranin mieltä kuohutti nouseva viha, ja kun Gora vielä lisäsi: »Luuletteko te olevanne ainoa parempi henkilö kaikkien kansalaistanne joukossa, luuletteko, että teillä yksin on lupa pauhata heitä vastaan ja että meidän muiden on esi-isiemme nimessä tyynesti alistuttava teidän tuomioonne?», niin Haranin kävi mahdottomaksi luopua väitteestään, ja hän alkoi soimata bengalilaisia entistäkin enemmän. Hän viittasi moniin bengalilaisessa yhteiskunnassa vallitseviin huonoihin tapoihin ja sanoi, ettei koko rodusta voinut toivoa mitään, niin kauan kuin nuo tottumukset olivat vallitsemassa.

»Sen, mitä tässä kerrotte huonoista tottumuksista», virkkoi Gora ylenkatseellisesti, »olette oppinut englantilaisista kirjoista — te ette tiedä asiasta mitään oman kokemuksenne nojalla. Kun kykenette tuomitsemaan kaikkia englantilaisten huonoja tapoja ja tottumuksia yhtä vilpittömin närkästyksen tuntein, niin teillä on lupa puhua niinkuin puhutte.»

Pareš yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta kiukustunutta Harania oli mahdoton hillitä. Sillävälin laski aurinko, taivaalla hehkui pilvien lomitse tulviva illan rusotus, ja sanakahakan melskeestä huolimatta tuntui Binoin sydämessä soivan jokin lempeä sävel.

Oli tullut Pareš Babun iltahartauden aika, hän poistui parvekkeelta, meni puutarhaan ja istuutui tšampak-puun alle.

Barodassa oli Gora herättänyt ilmeistä vastenmielisyyttä, Haran ei ollut hänkään hänen suosikkinsa, joten hän kauemmin voimatta sietää heidän väittelyänsä kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Tulkaa, Binoi Babu, mennään sisään.» Ja Binoi ei voinut riittävässä määrin osoittaa kiitollisuuttaan siten hänen osakseen tulleesta erikoisesta suosiosta muuten kuin nöyrästi seuraamalla Baroda-rouvaa.

Baroda kutsui tyttärensä myötänsä, ja Satiš, joka ei voinut toivoa keskustelun tulevan päätökseen, poistui hänkin koirineen.

Baroda käytti hyväkseen tilaisuutta kertoakseen Binoille juurta jaksain tytärtensä hyvistä ominaisuuksista ja virkkoi Labonjalle: »Tuohan albumi, kultaseni, ja näytä sitä Binoi Babulle, tuothan?»

Labonja oli siinä määrin tottunut näyttämään albumia viimeksi saapuneelle vieraalle, että aina odotti tuota kehoitusta ja oli tuntenut suoranaista pettymystä havaitessaan keskustelun venyvän loputtoman pitkäksi.

Avatessaan albumin Binoi havaitsi, että siihen oli kirjoitettu muutamia Mooren ja Longfellow'n englanninkielisiä runoja. Suuret kirjaimet ja runojen otsakkeet olivat koristeelliset, ja käsiala oli erinomaisen siistiä ja huolellista. Binoin ihailu oli aivan vilpitöntä, sillä niinä aikoina ei ollut suinkaan mikään vähäinen ansio, jos tyttö osasi niin hyvin jäljentää englantilaisia runoja.

Havaittuaan Binoin riittävässä määrässä lumoutuneen Baroda-rouva kääntyi toisen tyttärensä puoleen sanoen: »Lolita, kultaseni, etköhän lausu —»

Mutta Lolita vastasi erittäin varmasti: »En, äiti, minä en tosiaankaan voi, en muista kunnolla» ja kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.

Baroda selitti Binoille, että Lolita muisti lausuttavansa varsin hyvin, mutta oli niin vaatimaton, ettei tahtonut asettaa kykyjänsä näytteille. Hän sanoi, että oli ollut niin laita hänen lapsuudestansa saakka, ja kertoi väitteensä tueksi pari Lolitan huomattavaa saavutusta. Hän lisäsi vielä, ettei kelpo Lolita itkenyt milloinkaan, vaikka sattui loukkaamaan itseänsä, ja totesi hänen siinä suhteessa tulleen isäänsä.

Sitten tuli Lilan vuoro. Kun häntä kehotettiin lausumaan, hän aluksi nauraa kihersi, mutta kerran alkuun päästyään hän oli kuin vedetty kello ja lasketteli yhteen menoon »Tuiki, tuiki, tähtönen», ilmeisesti ollenkaan lausumansa sisällystä tajuamatta.

Lolita, joka tiesi, että seuraavana ohjelmanumerona oli lauluesitys, poistui huoneesta.

Ulkona oli väittely nyt kiihtynyt kuumimmilleen. Haran oli lakannut esittämästä minkäänlaisia perusteita ja viskeli arvelematta mitä purevimpia sanoja. Sutšarita, jota hävetti ja suututti Haranin hillittömyys, ryhtyi puolustamaan Goraa, ja tuo seikka ei suinkaan lisännyt Haranin mielenrauhaa eikä ollut omansa häntä tyynnyttämään.

Illan taivasta alkoivat pimentää sankat sadepilvet. Kadulta kuului jasmiinikimppujen kaupustelijoiden tuttuja huutoja. Puiden lehvien välitse näkyi kiiltomatojen väike, ja syvä varjo tummensi läheisen lammikon pintaa.

Binoi ilmaantui nyt parvekkeelle sanomaan hyvästi, ja Pareš Babu virkkoi Goralle: »Tulkaa meillä käymään, milloin haluatte. Krišnadajal oli kuin oma veljeni, ja vaikka mielipiteemme nykyjään eroavatkin ja me emme koskaan näe toisiamme emmekä kirjoita toisillemme, on poikaiän ystävyys sittenkin osa lihaamme ja vertamme. Senvuoksi tunnen teidät erittäin läheiseksi henkilöksi.»

Pareš Babun tyyni ja lämmin ääni vaikutti kuin taika tyynnyttäen Goran mielen hyökkäävää kiihkeyttä. Tullessaan Gora ei ollut tervehtinyt vanhusta kovinkaan kunnioittavasti, mutta nyt lähtiessään hän kumarsi todellisen kunnioituksen tuntein. Sutšaritaan hän ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota, sillä hän olisi katsonut menetelleensä äärettömän sopimattomasti, jos olisi pienimmälläkään ilmeellään osoittanut huomanneensa hänen läsnäolonsa. Binoi kumarsi syvään Pareš Babulle, nyökkäsi kevyesti vastaukseksi Sutšaritan nyökkäykseen ja riensi sitten Goran jälkeen, ikäänkuin olisi hieman hävennyt menettelyänsä.

Jäähyväismuodollisuuksia välttääkseen oli Haran mennyt sisäsuojiin ja käänteli pöydällä lepäävän virsikirjan lehtiä; mutta molempien vieraiden poistuttua hän kiiruhti takaisin parvekkeelle ja sanoi Pareš Babulle: »Hyvä herra, on tuskin oikein esitellä tyttöjä kenelle tahansa.»

Sutšarita harmistui tuosta niin, ettei kyennyt enää salaamaan tunteitansa, vaan virkkoi: »Jos isä olisi noudattanut tuota neuvoa, emme olisi milloinkaan tutustuneet teihin!»

»Asia on niinkuin olla pitääkin, jos rajoitutte omaan piiriinne kuuluviin henkilöihin», selitti Haran.

Pareš Babu naurahti. »Te tahdotte meidän palaavan takaisin zenana-järjestelmään [se sulkee naiset elämään eristettyinä omissa suojissaan, Zenanassa] rajoittamalla seurustelumme oman seurakuntamme keskuuteen. Minä puolestani olen sitä mieltä, että tyttöjen tulee seurustella kaikenlaisia eri mielipiteitä kannattavien henkilöiden kanssa, koska he muuten jäävät ehdottomasti ahdasmielisiksi. Minkätähden sillä tavoin valikoisimme?»

»En ole milloinkaan sanonut, ettei heidän pidä joutua tekemisiin erilaisia mielipiteitä kannattavien henkilöiden kanssa», vastasi Haran. »Mutta nuo eivät edes tiedä, kuinka heidän on kohdeltava naishenkilöitä.»

»Niin ei ole laita», huomautti Pareš. »Se, mitä te pidätte hyvän käytöksen puutteena, on pelkkää ujoutta — ja elleivät he tule naisten seuraan, ei asia milloinkaan korjaudu.»

YHDESTOISTA LUKU.

Haran oli erikoisen mielellään tahtonut osoittaa Goralle sen sijan, joka hänelle kuului, ja kohottaa voiton lipun itsensä Sutšaritan nähden, ja aluksi oli Sutšaritakin sitä toivonut. Mutta asia kehittyikin aivan vastakkaiseksi. Sutšarita ei voinut olla yhtä mieltä Goran kanssa yhteiskunnallisista ja uskonnollisista asioista, mutta oman rodun kunnioittaminen ja kansalaisiinsa kohdistuva kiintymys oli hänessä luontaista, ja vaikka hän ei ollutkaan koskaan ennen keskustellut maansa oloista hänen mielessään heräsi kuitenkin myötätuntoinen kaiku, kun hän kuuli kansakuntaansa soimattaessa Goran jyrisevän vastalauseen. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään puhuvan niin vakuuttavasti ja voimakkaasti äidinmaasta.

Kun Haran sitten kavalasti hyökkäsi toisten kimppuun heidän mentyänsä nimittäen Binoita ja Goraa kömpelöiksi ja sivistymättömiksi, Sutšaritaa jälleen kuohutti sellainen halpamaisuus ja hän kääntyi jälleen heitä puolustamaan.

Goraan kohdistuvat vastatunnot eivät suinkaan olleet kokonaan hänestä hälvenneet. Vielä nytkin hänen hyökkäävän maalaismainen asunsa jossakin määrin häntä loukkasi. Sutšarita ymmärsi, että tuossa vastalauseitaan esittävässä oikeauskoisuudessa oli uhittelun henkeä, ettei siinä ollut todellisen vakaumuksen luontevuutta, ettei se saanut täyttä tyydytystä omasta uskostansa ja että se oli omaksuttu kiukun ja julkeuden tuntein toisten loukkaamiseksi.

Tekipä Sutšarita sinä iltana mitä tahansa, nauttipa hän ateriaansa tai kertoipa satuja Lilalle, aina tuntui hänen olemuksensa syvyydessä jäytävä tuska, joka ei antanut hänelle rauhaa. Oas voidaan irroittaa ainoastaan siinä tapauksessa, että tiedetään, missä se on, ja Sutšarita istui yksin parvekkeella yrittäen paikallistaa sitä oasta, joka häntä kiusasi. Siinä viileässä pimeydessä istuen hän koki tyynnyttää sydämensä odottamatonta kuumetta, mutta turhaan. Se epämääräinen taakka, jota hän kantoi, sai hänen mielensä niin apeaksi, että hänen teki mieli itkeä, mutta kyynelet eivät totelleet.

Olisi kerrassaan järjetöntä otaksua Sutšaritan joutuneen niin apealle mielelle ainoastaan siitä syystä, että talossa oli käynyt tuntematon nuori mies, otsassa uhittelevan ilmeinen kastimerkki, tai senvuoksi, ettei ollut käynyt päinsä saattaa häntä tappiolle väittelyssä ja kukistaa hänen ylpeyttänsä maan tomuun. Sutšarita jätti tuon selityksen huomioonottamatta, koska piti sitä aivan mahdottomana. Sitten hänen kasvoihinsa levisi häpeän puna, kun todellinen syy vähitellen alkoi hänelle selvitä. Hän oli istunut pari kolme tuntia vastapäätä tuota nuorta miestä, olipa silloin tällöin pitänyt hänen puoltansakin väittelyssä, mutta vieras ei ollut hänestä vähääkään välittänyt eikä lähtiessään edes ollut häntä havaitsevinaan. Sutšaritalle kävi epäilemättömän selväksi, että tuo täydellinen välinpitämättömyys oli häntä syvästi loukannut. Binoikin oli osoittanut arkuutta joka on varsin luonnollinen niissä, jotka eivät ole tottuneet naisseuraan, mutta hänen arkuutensa oli ollut pelkkää vaatimatonta, pelokasta ujoutta, josta Gorassa ei ollut jälkeäkään.

Minkätähden olikaan Sutšaritan niin vaikea sietää tuota Goran ankaraa välinpitämättömyyttä tai suhtautua siihen ylenkatseellisesti? Hän tunsi olevansa valmis häpeäänsä kuolemaan muistaessaan, ettei sellainen välinpitämättömyys ollut voinut pidättää häntä puuttumasta keskusteluun. Kerran, kun hän oli kiihtynyt Haranin käyttäessä sopimatonta puhetapaa, Gora tosin oli häneen katsahtanut. Katseessa ei ilmeisesti ollut arkuuden jälkeäkään, mutta ei näyttänyt kovinkaan selvältä, mitä siinä oikeastaan oli. Lieneekö hän ajatellut Sutšaritan olevan julkean tai tahtovan asettaa itseänsä näytteille siten kutsumatta yhtyessään miesten keskusteluun? Mutta mitäpä merkitsivätkään hänen ajatuksensa? Ei mitään; mutta Sutšaritan kipeä tunto ei sittenkään ottanut haihtuakseen. Hän yritti parhaansa mukaan unohtaa kaikki, pyyhkiä koko asian muististansa, kumminkaan kykenemättä. Sitten hän tunsi Goraan kohdistuvaa suuttumusta ja koki syvästi halveksia häntä, tuota julkeata, taikauskoista nuorukaista, mutta tunsi itsensä sittenkin nöyryytetyksi palauttaessaan muistiinsa, kuinka järkähtämättömästi häntä oli silmäillyt tuo valtavan suuri mies, jonka ääni pauhasi kuin ukkonen, ja niin hänen oli kerrassaan mahdoton säilyttää omaa arvokasta asennettansa.

Omien ristiriitaisten tunteittensa kiduttamana Sutšarita istui yksinään myöhään yöhön. Valot oli sammutettu, ja kaikki olivat vetäytyneet levolle. Hän kuuli ulko-ovea suljettavan ja tiesi siitä, että palvelijat olivat päättäneet työnsä ja valmistautuivat hekin menemään levolle.

Samassa tuli parvekkeelle Lolita yöasussaan. Hän ei virkkanut mitään, menihän vain suojakaiteen luo ja pysähtyi siihen. Sutšarita hymyili itsekseen, sillä hän ymmärsi Lolitan olevan häneen suutuksissa, koska oli luvannut nukkua hänen kerallaan ja oli kokonaan asian unohtanut. Mutta pelkkä unohtamisen tunnustaminen ei olisi riittänyt Lolitaa tyynnyttämään — rikos oli juuri siinä, että hän oli voinut asian unohtaa. Ja Lolita ei ollut niitä tyttöjä, jotka muistuttavat annetusta lupauksesta. Hän oli päättänyt pysyä vuoteessa, mitenkään ilmaisematta loukkaantuneensa, mutta ajan kuluessa hänen pettymyksensä tuntui yhä tuimemmalta, kunnes hän ei enää kyennyt sitä sietämään, vaan lähti vuoteestaan aivan rauhallisesti osoittaakseen olevansa vielä valveilla.

Sutšarita nousi, meni hitain askelin Lolitan luo, syleili häntä ja sanoi: »Rakas Lolita, älä ole minulle vihainen.»

Mutta Lolita siirtyi loitommaksi mutisten: »Vihainen? Minkätähden olisinkaan vihainen? Älä huoli häiriytyä.»

»Tule, kultaseni, mennään levolle», kehoitteli Sutšarita tarttuen hänen käteensä.

Mutta Lolita pysyi hievahtamatta paikallaan, kunnes Sutšarita vihdoin veti hänet mukanaan makuusuojaan.

Silloin Lolita vihdoin kysyi tukahtuvin äänin: »Minkätähden olet valvonut niin kauan? Etkö tiedä, että kello on jo yksitoista? Minä olen kuullut kaikki lyönnit, ja nyt sinä olet niin väsynyt, ettet jaksa ollenkaan jutella.»

»Mieleni on kovin apea, kultaseni», sanoi Sutšarita vetäen hänet lähemmäksi.

Kun syyllisyys oli tunnustettu, Lolitan närkästys haihtui, ja hänen mielensä kääntyi kohta leppoisaksi.

»Ketä oletkaan ajatellut istuessasi täällä yksin koko ajan, didi?
Panu Babuako?» kysyi hän.

Lolita ei voinut sietää Panu Babua. Hän ei edes kiusoitellut Sutšaritaa hänen tähtensä niinkuin toiset tytöt. Se ajatuskin, että Haran saisi Sutšaritan puolisokseen, herätti Lolitassa raivoisia tunteita.

Hetkisen vaiettuaan Lolita aloitti jälleen: »Kuinka viehättävä mies onkaan Binoi Babu, eikö totta, didi?» Ja täytyypä myöntää, että tuo kysymys pyrki hieman ottamaan selkoa siitä, mitä Sutšaritan mielessä liikkui.

»Niin, kultaseni, Binoi Babu näyttää sangen miellyttävältä henkilöltä», kuului vastaus.

Tuo ei kumminkaan sointunut Lolitan odotuksiin, joten hän jatkoi: »Mutta sano mitä tahansa, didi, tuo Gourmohan Babu on kerrassaan sietämätön. Millainen ruma ihonväri ja kuinka järeät piirteet! Ja sellainen omahyväinen otus! Kuinka hän sinuun vaikutti?»

»Hän on aivan liian oikeauskoinen minua miellyttääkseen», vastasi
Sutšarita.

»Ei, ei. Se ei haittaisi», huudahti Lolita. »Onhan setäkin oikeauskoinen — mutta se on toinen asia — en osaa oikein sanoa, mitä tarkoitan.»

»Niin, tosiaankin toinen asia!» nauroi Sutšarita, ja kun hän jälleen muisteli Goran korkeata valmista otsaa ja siihen kiinnitettyä kastimerkkiä, hänen vihansa leimahti jälleen ilmi, sillä olihan Gora siten julistanut kaikille julkeasti: »Minä en kuulu teidän joukkoonne!» Ainoastaan tuon suunnattoman ylpeyden maan tasalle kukistaminen olisi voinut tyynnyttää hänessä elävää kärsityn häväistyksen tunnetta.

Vähitellen keskustelu hiljeni, ja he vaipuivat uneen. Kahden aikaan Sutšarita heräsi ja kuuli sateen valuvan virtoina. Huoneen nurkassa oleva lamppu oli palanut loppuun, ja silloin tällöin näkyi salaman välkähdys moskiittiverkon läpi. Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä, taukoamattoman sateen soidessa korviin, Sutšarita tunsi mielensä apeaksi. Hän käännähteli kyljeltä toiselle, yrittäen päästä uneen, ja silmäili kadehtien Lolitaa, joka nukkui sikeästi. Mutta uni ei suostunut tulemaan.

Sutšarita kiusaantui, nousi ja lähti ovelle, avasi sen ja katseli katolle, josta tuulenpuuskat heittivät sateen räiskettä hänen kasvoihinsa. Kaikki illan tapahtumat palasivat yksin erin hänen mieleensä. Goran kasvot, joissa hehkui innostus ja joita laskevan auringon säteet valaisivat, välähtivät näkyviin, ja kaikki ne väitteet, jotka hän oli kuullut, mutta unohtanut, kaikuivat nyt jälleen hänen kuuluviinsa Goran syvän, väkevän äänen lausumina.

Sanat kaikuivat jälleen Sutšaritan korvissa: »Minä kuulun niiden puolueeseen, joita te nimitätte sivistymättömiksi. Se, mitä te nimitätte taikauskoksi, on minun uskoni! Ellette te rakasta kotimaatanne ja asetu oman kansanne puolelle, minä en salli teidän lausua yhtäkään maa-äitiimme kohdistuvaa solvauksen sanaa.» — Siihen oli Haran vastannut: »Kuinka voi sellainen mielenasenne edistää maassamme suoritettavaa uudistustyötä?» Gora oli jyrissyt: »Uudistustyötä? Se voi vielä hieman odottaa. Uudistuksia tärkeämmät ovat rakkaus ja kunnioitus. Uudistus syntyy itsestään, sisäistä tietä, kunhan olemme yhdistynyt kansakunta. Teidän eristäytymispolitiikkanne murtaisi maan sadoiksi kappaleiksi. Koska maamme on täynnä taikauskoa, niin teidän, ei-taikauskoisten, täytyy muka säilyttää ylemmyytenne ja pysytellä loitolla! Minä puolestani toivon korkeimpana halunani aina olevan, etten milloinkaan eristäydy toisista, en etevämmyydenkään kiusasta! Kunhan saavutamme vihdoin todellisen ykseyden, niin Hän, joka on Jumala, ja meidän kotimaamme ratkaiskoon, mitä oikeauskoisista menoistamme tulee säilyttää, mitä hävittää.»

Haran oli huomauttanut: »Maa on täynnä nimenomaan sellaisia tapoja ja tottumuksia, jotka ehkäisevät ykseytymistä.» Gora oli vastannut: »Jos otaksutte, että on kitkettävä pois kaikki huonot tavat ja tottumukset, ennenkuin maamme voi ykseytyä, menettelette niinkuin se, joka valtameren yli pyrkiessään alkaa äyskärillään valtamerta tyhjentää. Luopukaa kaikesta ylpeydestänne ja ylenkatseestanne ja liittykää sydämessänne nöyrästi kaikkiin, niin rakkautenne voittaa tuhannet puutokset ja pahuudet. Jokaisessa yhteiskunnassa on vikoja ja heikkouksia, mutta jos kansan jäseniä liittävät toisiinsa rakkauden siteet, niin he kykenevät vastustamaan kaikkea myrkytystä. Mädän aiheuttaja piilee aina ilmassa, mutta teidän vielä eläessänne se ei teihin tehoa, — ainoastaan kuolleet olennot mätänevät. Tahdon teille huomauttaa, ettemme alistu ulkoapäin tuleviin uudistusyrityksiin, suoritittepa niitä te tai vieraat lähetyssaarnaajat.»

»Miksi niin?» oli Haran kysynyt, ja Gora oli vastannut: »Syy on aivan riittävä. Me suostumme ottamaan ojennusta vanhemmiltamme, mutta kun poliisi sitä tyrkyttää, koituu asia pikemmin herjaukseksi kuin parannukseksi, ja me vain heikennämme itseämme siten menetellen. Tunnustakaa itsenne ensin heimolaisiksemme ja tulkaa sitten olojamme uudistamaan; muussa tapauksessa antamanne hyväkin neuvo koituu meille vain vahingoksi.»

Niin Sutšarita palautti mieleensä Goran lausumain kaikkia yksityiskohtia, ja hänen niin tehdessään hänen sydäntänsä ahdisti yhä enemmän. Vihdoin hän palasi uupuneena vuoteeseen, painoi kätensä silmilleen, yritti häivyttää noita ajatuksia ja päästä uneen; mutta hänen kasvonsa ja korvansa olivat kuin tulessa, ja hänen mielessään parveilivat ristiriitaiset ajatukset.

KAHDESTOISTA LUKU.

Lähdettyään Pareš Babun luota ja tultuaan kadulle Binoi sanoi: »Voisit astella hieman hitaammin, Gora, vanha veikko; sinulla on pitemmät sääret, ja ellet hillitse vauhtiasi, niin ihan hengästyn yrittäessäni pysytellä mukanasi.»

»Minä tahdon kävellä tänä iltana yksin», vastasi Gora, »minulla on paljon ajateltavaa». Hän kulki eteenpäin nopeasti kuten ainakin.

Binoi tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Goraa vastaan kapinoidessaan hän oli tänään poikennut tavallisesta säännöstänsä ja olisi tuntenut helpotusta, jos Gora olisi häntä sättinyt. Myrsky olisi hälventänyt heidän elinkautisen ystävyytensä yllä lepäävän painostavan ilman, ja hän olisi voinut jälleen hengittää vapaasti.

Binoi ei voinut ajatella, että Goraa sopi moittia, vaikka hän vihoissaan meni menojansa, mutta nyt oli heidän pitkäaikaisen ystävyytensä kestäessä ensi kerran ilmaantunut todellinen erimielisyys, ja Binoin sydän tuntui raskaalta, kun hän siinä asteli synkässä yössä, tummien ukonpilvien silloin tällöin jyrähdellessä. Näytti siltä, kuin hänen elämänsä olisi äkkiä poikennut ladultansa ja lähtenyt kulkemaan uuteen suuntaan. Pimeässä oli Gora kulkenut toista tietä, hän toista.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, hänen mielensä oli kevyempi. Hänestä tuntui, että hän oli illalla aiheuttanut itselleen turhaa levottomuutta, ja nyt, aamuhetkenä, eivät nuo kaksi asiaa, Goran ystävyys ja Pareš Babun tuttavuus, näyttäneet kovin yhteensointumattomilta. Hän hymyilikin ajatellessaan, kuinka tärkeältä asia oli näyttänyt ja kuinka onnettomaksi hän oli itsensä tuntenut edellisenä iltana.

Niin hän heitti liinan hartioillensa ja lähti siekailematta Goran luo. [Alaruumista verhoava dhuti ja yläruumiin peitteenä oleva tunikka muodostavat tavallisen bengalilaisen kotipuvun; lisäksi tulee hartialiina ulos lähdettäessä.] Gora oli alakerrassa lukemassa. Hän oli ikkunasta nähnyt Binoin tulevan, mutta ei kohottanut katsettansa Binoin astuessa huoneeseen. Binoi ei virkkanut mitään, ottihan vain sanomalehden Goran kädestä.

»Luulenpa, että erehdytte», huomautti Gora kylmästi. »Minä olen
Gourmohan — taikauskoinen hindulainen.»

»Erehdys on kenties sinun tahollasi», vastasi Binoi. »Minä olen
Binoi-bhusan, samaisen Gourmohanin taikauskoinen ystävä.»

»Mutta Gourmohan on niin auttamaton, ettei hän koskaan puolustele taikauskojansa kenenkään edessä.»

»Binoi on samanlainen. Mutta hän ei yritä pakottaa toisia nielemään taikauskojansa.»

Aivan kohta ystävykset olivat kiihkeässä väittelyssä, ja naapuristo havaitsi helposti, että Gora ja Binoi olivat kohdanneet toisensa.

»Mitä syytä sinulla oli taanoin kieltää, että käyt Pareš Babun luona?» kysyi Gora vihdoin.

»Syystä ei voi olla puhettakaan», hymyili Binoi. »Minä kielsin vain sen vuoksi, etten ollut siellä koskaan käynyt. Olin eilen ensimmäistä kertaa talossa.»

»Minua hämmästyttää, että löydät sinne johtavan tien niin helposti, mutta epäilenpä, osaatko yhtä helposti löytää sen tien, joka johtaa sieltä pois!» ivaili Gora.

»Voipa niin olla», virkkoi Binoi. »Olen kenties sellaiseksi syntynyt. Minusta ei ole helppoa jättää ketään, jota kohtaan tunnen rakkautta ja kunnioitusta. Sinä itse olet saanut sen kokea.»

»Minkätähden olisinkaan minä ainoa siellä käyvä henkilö? Olethan sinäkin liikuntakykyinen; et ole mikään paikalleen naulittu olio, ethän?»

»Minä voin sinne lähteä, mutta minä palaan takaisin», sanoi Gora. »Sinussa ilmenevistä merkeistä päättäen sitävastoin ei ole puhettakaan palaamisesta. Miltä tee maistui?»

»Eikö siis yhteiskunnan säilyttämiseksi tarvita mitään muuta kuin hyvää käytöstä?» kysyi Gora.

»Ei aina. Mutta kuulehan, Gora, kun sosiaaliset sovinnaisuudet ja sydämen vaatimukset joutuvat ristiriitaan —»

Gora keskeytti kärsimättömänä. »Niin, sydämen vaatimukset, kuinkapa muuten!» jyrisi hän. »Yhteiskunta on sinulle niin vähäarvoinen, että voit havaita alinomaa sydämesi vaatimusten sotivan sitä vastaan. Kunhan oivaltaisit, kuinka syvästi koskee yhteiskuntaan kohdistettu isku, häpeisit puhua herkkätunteisin sanoin sydämestäsi. Sydäntäsi särkee, jos sinun on vähänkään loukattava Pareš Babun tyttäriä. Minun sydäntäni särkee, kun näen, kuinka helposti voit loukata koko yhteiskuntaa sellaisen mitättömän verukkeen nojalla!»

»Mutta kuulehan, Gora», huomautti Binoi, »jos se seikka, että joku juo kupin teetä, on yhteiskuntaan kohdistuva isku, voin sanoa vain sen verran, että sellaiset iskut tekevät yhteiskunnalle hyvää. Jos yritämme suojella maatamme sellaiselta, teemme sen vain heikoksi ja hempeäksi.»

»Hyvä herra», virkkoi Gora, »minä tunnen kaikki nuo tusinatodisteet — älähän pidä minua täydellisenä hölmönä. Mutta kaikki tuo on riittämätöntä näissä oloissa. Kun sairas lapsi ei tahdo nauttia lääkettä, niin äiti, vaikka onkin aivan terve, juo sitä hieman lohduttaakseen lasta sillä ajatuksella, että molemmat ovat samassa vaivassa. Siinä ei ole kysymyksessä lääkeopillinen käsittely, vaan henkilökohtainen kiintymys, ja jos kiintymys puuttuu, niin äidin ja lapsen välillä vallitseva suhde rikkoutuu ja samalla jää saavuttamatta toivottu tulos, toimipa äiti muuten kuinka järkevästi tahansa. Minä en kiistele teekupista — minua loukkaa meitä kotimaahamme yhdistävän siteen rikkominen. Paljon helpompi on kieltäytyä teetä juomasta — vaikkapa vielä loukkaantuisivat Pareš Babun tyttäret! Nykyisissä oloissa on tärkein tehtävämme yrittää liittyä yhteen kaikkien kanssa. Kunhan olemme sen tehtävän suorittaneet, niin teen juomista tai juomatta jättämistä koskeva kysymys ratkaistaan parilla sanalla.»

»Niin ollen kestänee kauan, ennenkuin tyhjennän toisen teekupposen!» huomautti Binoi.

»Eipä suinkaan, siihen ei ole mitään aihetta», vastasi Gora. »Mutta kuulehan, Binoi, minkätähden välttämättä tahdot pysytellä minun liitossani? On tullut aika, jolloin sinun on hylättävä minut samoinkuin monet muutkin hindulaiseen yhteiskuntaan kuuluvat sinulle epämieluiset asiat. Muuten loukkaantuvat Pareš Babun tyttäret!»

Samassa astui huoneeseen Abinaš. Hän oli Goran opetuslapsi, ja kaiken sen, mitä hän Goralta kuuli, hänen mielensä muutti mitättömäksi ja hänen kielensä arkiseksi, kun hän lähti sitä sirottelemaan yleisön keskuuteen. Oli kuitenkin laita niin, että ne, jotka eivät kyenneet ymmärtämään Goraa, tunsivat täydellisesti ymmärtävänsä Abinašia ja ylistivät hänen lausumiansa. Abinaš kadehti erikoisesti Binoita ja yritti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa kiistellä hänen kanssaan mitä typerimpiä väitteitä esittäen. Binoi ei ollut kyllin kärsivällinen sietääkseen hänen vähä-älyisyyttänsä, vaan lopetti jutun lyhyeen. Sitten otti Gora väitteen puolustettavakseen ja astui itse areenalle Abinašin kutkutellessa itseään sillä tiedolla, että Gora esitti hänen aatteitansa.

Binoi, joka tunsi, että Abinašin näkymölle ilmaantuminen teki toistaiseksi mahdottomaksi Goran ja hänen välisen sovinnon teon, lähti yläkertaan, missä Anandamoji istui varastohuoneensa ovella järjestellen vihanneksia keittiötä varten.

»Olen kuullut teidän äänenne jo hyvän aikaa», virkkoi Anandamoji.
»Minkätähden näin varhain? Oletko syönyt aamiaista, ennen lähtöäsi?»

Jos olisi ollut jokin toinen päivä, Binoi olisi vastannut: »En, en ole» ja olisi istuutunut nauttimaan Anandamojin vieraanvaraisuutta. Mutta nyt hän vastasi: »Kiitoksia, äiti, minä söin aamiaista ennen lähtöäni.»

Tänään hän ei tahtonut antaa Goralle enempää aihetta loukkaantumiseen, — hän tiesi, ettei ollut vielä saanut täysin anteeksi, ja se tunto, että hänet pidettiin yhä hieman loitolla, painosti hänen mieltänsä.

Hän otti veitsen taskustaan ja alkoi Anandamojin keralla kuoria perunoita. Neljännestunnin kuluttua hän meni jälleen alakertaan, havaitsi Goran ja Abinašin lähteneen ulos ja jäi vähäksi aikaa Goran huoneeseen istuen hiljaa mietteissään. Sitten hän otti sanomalehden ja silmäili hajamielisesti ilmoitusosastoa. Vihdoin hän huokasi syvään ja lähti talosta.

Päivällisen jälkeen hän jälleen tunsi itsensä levottomaksi ja halusi tavata Goraa. Hän oli aina arvelematta nöyryyttänyt itseänsä ystävänsä edessä, mutta vaikka ei mikään oma ylpeys olisikaan ollut esteenä, oli ystävyyden arvoa kuitenkin pidettävä silmällä. Hän tosin tunsi, että hänen vilpitön suhteensa Goraan oli kärsinyt siitä, että hän oli suonut sijaa Pareš Babun tuttavuudelle, ja sen vuoksi hän oli valmis sietämään Goran ivailuja ja soimauksia, mutta tällaista syrjäyttämistä hän ei kuitenkaan ollut voinut kuvitella mahdolliseksi. Asteltuaan vähän matkaa Binoi kääntyi takaisin; hän ei uskaltanut mennä Goran luo, koska pelkäsi ystävyytensä joutuvan jälleen herjattavaksi.

KOLMASTOISTA LUKU.

Oli kulunut siten muutamia päiviä, kun Binoi eräänä ehtoopuolena, päivällisaterian jälkeen, istuutui sepittämään kirjettä Goralle. Lukien asian huonon edistymisen tylsän kynän viaksi hän istui pitkät ajat teroitellen kynää mitä huolellisimmin. Siinä toimessa ollen Binoi kuuli alakerrasta äänen, joka huusi hänen nimeänsä. Hän heitti kynän pöydälle, riensi nopeasti portaisiin ja huusi: »Tulkaa tänne, Mohim dada!»

Mohim tuli ja istuutui mukavasti Binoin makuusijalle. Vähän aikaa tarkasteltuaan huoneen kalustoa hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, syynä ei ole se, etten tiedä osoitettasi, enempää kuin sekään, että haluan vointiasi tiedustella, mutta totisesti ei teidän nykyaikaisten mallinuorukaisten luo pääse beteliä puraisemaan eikä haikuja vetämään, joten minutkin saa vain aivan erikoinen asia —» Hän huomasi Binoin hämmentyvän, vaikeni ja jatkoi sitten: »Jos aiot lähteä piippua ostamaan, pyydän armahtamaan minua. Minä voin antaa anteeksi sen, ettet tarjoa minulle tupakkaa, mutta kömpelön noviisin täyttämä piippu tekisi lopun elämästäni.» Mohim tarttui käsillä olevaan viuhkaan, leyhytteli sitä vähän aikaa ja sai vihdoin sanoneeksi: »Seikka on se, että minulla on syytä tulla sinua tervehtimään sunnuntaisesta iltapuolilevostani luopuen. Toivon sinun tekevän minulle palveluksen.»

»Sinä yksin voit sen tehdä. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: minä suostun.»

»Minkätähden olettekaan tänään niin epäileväinen?» kysyi Binoi. »Tiedättehän varsin hyvin, että olen kuin perheenne jäsen — jos voin jotenkin teitä auttaa, niin tietenkin sen teen.»

Mohim veti taskustaan betelkäärön, tarjosi Binoille, pisti loput omaan suuhunsa, pureskeli ja virkkoi: »Tunnethan tyttäreni Sasin. Hänen ulkomuodossaan ei ole mitään moittimista; hän näet ei ole tullut siinä suhteessa isäänsä. Minä en voi öisin nukkua, kun ajattelen, että hän voisi joutua jonkun mitättömän miehen haltuun.»

»Minkätähden olette niin pelokas?» kysyi Binoi tyynnytellen. »Eihän naimisiinmeno ole vielä ollenkaan kiireellinen.»

»Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin ymmärtäisit huolestumiseni», virkkoi Mohim huoaten. »Vuosien varrella hän vanhenee ihan itsestään, mutta sulhanen ei tule ihan itsestään. Niinpä joudunkin ajan pitkään varsin surkeaan mielentilaan. Mutta jos voit antaa minulle jotakin toivoa, niin tietenkin mielelläni odotan joitakin aikoja.»

Binoi oli pahassa pulassa. »Minä en valitettavasti tunne juuri ketään», mutisi hän. »Voipa sanoa, etten oikeastaan tunne ketään muuta kuin teidän perheenne Kalkuttassa — mutta voinhan sentään silmäillä ympärilleni.»

»Tunnethan Sasin joka tapauksessa — millainen tyttö hän on ja niin edespäin?» virkkoi Mohim.

»Tietysti!» nauroi Binoi. »Olenhan tuntenut hänet aina pienestä pikkaraisesta — hän on kelpo tyttö.»

»Niinpä sinun ei tarvitse silmäillä kovin kauas, poikaseni. Minä tarjoan hänet sinulle!» Mohimin kasvoissa säteili voitonriemu.

»Minä pyydän anteeksi, että olen ottanut asian puheeksi», virkkoi Mohim. »Sinun perheesi on tietenkin parempi kuin meidän, mutta kun olet saanut uudenaikaisen kasvatuksen, ei tuon tarvinne olla esteenä.»

»Ei, ei!» huudahti Binoi. »Ei ole puhettakaan perheestä — mutta onhan hän vielä kovin nuori —»

»Mitä ajatteletkaan?» väitti vastaan Mohim. »Sasi on aivan riittävän iällinen! Eiväthän hindulaisten perheiden tyttäret ole muukalaisia naishenkilöltä — ei käy päinsä rikkoa omia tapojamme.»

Mohim ei jättänyt uhriansa niinkään helposti, ja hänen käsissään Binoi tuskin tiesi mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi: »Hyvä, ajatelkaamme asiaa hetkinen.»

»Ota itsellesi ajatusaikaa riittävästi. Eihän sinun tarvitse heti paikalla määrätä onnekasta päivää.»

»Tietysti, tietysti», keskeytti hänet Mohim. »Heidän mielipidettänsä on luonnollisesti tiedusteltava. Setäsi ollessa vielä elossa emme tietenkään voi tehdä mitään vastoin hänen toivomuksiansa.» Hän otti jälleen taskustaan beteliä ja meni menojansa, nähtävästi pitäen asiaa päätettynä.

Hieman aikaisemmin oli Anandamoji kautta rantain tiedustellut, olisiko Binoin ja Sasin naimaliitto mahdollinen, mutta Binoi ei ollut ottanut asiaa kuulevaan korvaansa. Se ei tuntunut Binoista nytkään otolliselta, mutta siitä huolimatta hän soi ajatukselle sijaa mielessään. Hän mietti itsekseen, että jos asia toteutuisi, hän tulisi kuulumaan Goran perheeseen, joten Goran ei olisi niinkään helppo torjua häntä luotaan. Hän oli aina pitänyt naurettavana sitä englantilaista käsitystä, jonka mukaan avioliitto on sydämen asia, ja niinmuodoin ei ajatus sinänsä tuntunut hänestä mitenkään mahdottomalta. Se kerrassaan miellyttikin häntä tänä hetkenä, koska Mohimin ehdotus kelpasi tekosyyksi lähteä kysymään Goran neuvoa. Hän puolittain toivoeli, että ystävä kehoittaisi häntä suostumaan, sillä hän uskoi varmaan, että Mohim pyytäisi Goraa puuttumaan asiaan, ellei hän auliisti suostuisi.

Nämä ajatukset häivyttivät vähitellen Binoin mielenmasennuksen, hänen teki kovin mieli tavata Goraa ja hän lähti kohti Goran asumusta. Mutta hän ei ollut ehtinyt kovinkaan kauas, kun kuuli Satišin huutavan takaansa.

Hän palasi omaan asuntoonsa pojan keralla, joka veti taskustaan jotakin liinaan käärittyä. »Arvatkaahan, mitä minulla tässä on!» virkkoi Satiš.

Binoi mainitsi kaikenlaisia mahdottomia esineitä, »kallon», »nuken» ja muita samanlaisia, mutta Satiš pudisteli vain päätänsä.

Vihdoin hän avasi käärön, josta kirpoutui näkyviin muutamia tummapintaisia hedelmiä, ja kysyi: »Voitteko sanoa, mitä hedelmiä nämä ovat?»

Binoi arvaili sinne tänne, ja kun hän oli luopunut yrityksistään, Satiš selitti, että eräs Rangoonissa asuva täti oli lähettänyt näitä hedelmiä heille ja että äiti oli käskenyt viedä muutamia Binoi Babulle.

Birmalaiset mangostanapuun hedelmät olivat siihen aikaan Kalkuttassa harvinaisia. Binoi katseli ja puristeli niitä ja kysyi: »Miten ihmeessä näitä hedelmiä syödään, Satiš Babu?»

Satiš nauroi Binoin tietämättömyydelle ja virkkoi: »Kas näin, ei pidä yrittää niitä purra — ne pitää halkaista veitsellä ja sitten syödä sisus.»

Satiš itse oli vastikään tuottanut omaisilleen suurta huvia turhaan yrittäessään purra hedelmää; nyt hän voi unohtaa oman noloutensa ja nauraa Binoille.

Kun nämä eri-ikäiset ystävykset olivat hetkisen pakisseet, Satiš virkkoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, äiti sanoo, että jos teillä on aikaa, teidän pitää lähteä meille minun kerallani. Tänään on Lilan syntymäpäivä.»

»Minulla ei valitettavasti ole aikaa tänään», sanoi Binoi. »Minun täytyy mennä muualle.»

Satiš ei voinut tajuta niitä syitä, jotka estivät Binoita lähtemästä heidän luoksensa ja pakottivat hänet menemään toisen ystävän luo vieläpä sellaisen henkilön luo, jota hän puolestaan ei voinut ollenkaan sietää. Satišista tuntui epämieluiselta pelkkä ajatuskin, että Binoi halusi nähdä ja tavata sellaista ystävää, joka näytti vieläkin ankarammalta kuin hänen koulunjohtajansa ja joka ei tuntunut missään tapauksessa taipuvan tunnustamaan hänen soittokoneensa oivallisuutta. Satiš siis vaati itsepintaisesti: »Ei, Binoi Babu, teidän pitää lähteä kotiin minun kanssani.»

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Binoi antautui. Vaikka mielessä risteilivät erilaiset kiintymyksentunteet ja kaikenlaisia vastaväitteitäkin tuli kuuluville, hän sittenkin lopulta tarttui voittajansa käteen ja lähti kohti taloa, jonka numero oli 78. Binoi oli pakostakin hyvillään ajatellessaan, että nimenomaan hänet oli valittu osalliseksi noihin harvinaisiin Birman hedelmiin, jotka osoittivat ilmeisen tutunomaisuuden alkamista hänen ja perheen välisissä suhteissa.

Lähestyessään Pareš Babun taloa Binoi näki sieltä tulevan Haranin ja muutamia muita tuntemattomia henkilöitä, jotka oli kutsuttu Lilan syntymäpäiville. Haran Babu meni kuitenkin menojansa ollenkaan hänestä välittämättä.

Taloon tullessaan Binoi kuuli naurua ja melua. Sudhir oli siepannut avaimen, jonka sulkemassa lipastossa piili Labonjan albumi. Tämän nuoren kirjallisen maineen tavoittelijan valitsemien runojen joukossa oli muutamia, jotka olisivat sopineet pilailun aiheeksi, ja Sudhir uhkasi lukea niitä kokoontuneen seuran kuullen. Molempien puolueiden välinen taistelu oli kiihtynyt kuumimmilleen Binoin saapuessa. Hänen tullessaan Labonjan puolue hävisi näkymöltä silmänräpäyksessä, ja Satiš juoksi toisten jälkeen ottaakseen osaa ilonpitoon. Sitten tuli huoneeseen Sutšarita, joka sanoi: »Äiti pyytää teitä hieman odottamaan, hän tulee aivan kohta. Isä on lähtenyt kutsumaan Anath Babua ja tulee hänkin pian.»

Ajatellen tekevänsä Binoille hyvänkin palveluksen Sutšarita alkoi puhua hänelle Gorasta. Hän sanoi nauraen: »Luulenpa, ettei hän tule enää milloinkaan meillä käymään!»

»Hän varmaankin loukkaantui nähdessään meidät tytöt miesseurassa», selitti Sutšarita. »Otaksun hänen kunnioittavan ainoastaan sellaisia naisia, jotka antautuvat kokonaan talousvelvollisuuksiinsa.»

Binoin oli vaikea vastata tuohon huomautukseen. Hän olisi kovin mielellään väittänyt vastaan, mutta kuinka hän olisikaan voinut sanoa sellaista, minkä tiesi olevan paikkansapitämätöntä? Niinpä hän sanoikin vain: »Luulen Goran olevan sitä mieltä, etteivät tytöt ole uskollisia kutsumukselleen, elleivät täysin mielenkiinnoin suorita talousvelvollisuuksiansa.»

Sutšarita virkkoi: »Eikö siinä tapauksessa olisi parempi, jos miesten ja naisten velvollisuudet kerrassaan erotettaisiin toisistaan? Kun miehet ottavat osaa perhe-elämään, voivat heidän ulkomaailmaan kohdistuvat velvollisuutensa samoin joutua kärsimään! Oletteko siis samaa mieltä kuin ystävänne?»

Naisen yhteiskunnallista asemaa koskevista seikoista Binoi oli näihin asti ollut samaa mieltä kuin Gora, olipa kirjoittanut asiaa koskevia artikkelejakin sanomalehtiin. Mutta nyt hän tuskin kykeni kannattamaan sellaisia mielipiteitä. »Ettekö usko», sanoi hän, »että olemme kaikissa sellaisissa asioissa sovinnaisuuden orjia? Naisten esiintyminen kotien ulkopuolella loukkaa meitä ennen kaikkea sen vuoksi, ettemme ole siihen tottuneet, ja sitten me koemme oikeuttaa tunteitamme väittämällä sellaisen käytöksen olevan sopimatonta. Pohjalla on todellisuudessa perintätapa, perustelut ovat pelkkää veruketta.»

Pienten kyselyjen ja huomautusten nojalla Sutšarita sai pysytetyksi keskustelun Goraa koskevana, ja Binoi sanoi mitä hänellä oli sanottavana ystävästään, vilpittömästi ja kaunopuheisesti. Hän ei ollut milloinkaan ennen järjestellyt kuvauksiaan ja väitteitään niin hyvin. Sopiipa epäillä, olisiko Gora itsekään kyennyt esittämään periaatteitaan niin selvästi ja loisteliaasti. Oman odottamattoman taidokkuutensa ja ilmaisukykynsä yllyttämänä Binoi tunsi hilpeyttä, joka sai hänen kasvonsa sädehtimään. Hän sanoi: »Pyhissä kirjoissamme luetaan: Tunne itsesi — sillä tieto merkitsee vapautumista. Voin teille sanoa, että ystäväni Gora on itse Intia itsensä tuntevana. En voi missään tapauksessa pitää häntä tavallisena henkilönä. Me kaikki muut hajoitamme mieliämme eri suuntiin jokaisen mitättömimmänkin harrastuksen tai uutuuden houkuttelemina, mutta hän on mies, joka seisoo jäykkänä kaikkien näiden hajoittavien harrastusten keskellä ja lausuu ukkosäänin loitsuansa: Tunne itsesi!»

Keskustelu olisi jatkunut vielä kauankin, sillä Sutšarita kuunteli mielenkiinnoin, mutta äkkiä kuului viereisestä huoneesta Satišin ääni, joka lausueli:

Satiš rukka ei milloinkaan päässyt osoittamaan taitoansa vieraiden kuullen. Kuulijat joutuivat usein kuumaan ja ikävään oloon kuunnellessaan Lilan lausuilevan englantilaista runoutta, Mutta Baroda ei milloinkaan kutsunut esiin Satišia, vaikka heidän kahden kesken muuten vallitsi joka asiassa kiivas kilpailun henki. Satišin suurimpana ilona oli Lilan ylpeyden masentaminen, mikäli hänelle suinkin tarjoutui siihen tilaisuutta. Edellisenä päivänä oli Lila osoittanut taitoansa Binoin kuullen, mutta Satišilla ei ollut ollut tilaisuutta kehoittamatta todistaa etevämmyyttänsä. Hän olisi saanut nuhteet palkakseen, jos olisi yrittänyt. Niinpä hän nyt alkoi lausuella viereisessä huoneessa ikäänkuin itsekseen, ja Sutšarita ei voinut olla nauramatta.

Samassa syöksyi huoneeseen Lila heiluvin palmikoin, juoksi Sutšaritan luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

Kello löi neljä. Pareš Babun luo tullessaan Binoi oli päättänyt poistua aivan pian ja käydä Goraa tapaamassa. Ja mitä enemmän hän oli ystävästään puhunut, sitä kiihkeämmäksi kävi hänen halunsa päästä hänen puheillensa. Kellon muistuttaessa ajan kulumista hän nousi nopeasti: tuoliltaan.

»Täytyykö teidän jo lähteä?» huudahti Sutšarita. »Äiti valmistaa teille teetä. Ettekö voi vielä hieman viipyä?»

Binoille tuo ei ollut kysymys, vaan käsky, joten hän istuutui heti jälleen. Hienoon silkkihameeseen pukeutunut Labonja tuli samassa ilmoittamaan, että tee oli valmiina ja että äiti odotti heitä parvekkeella.

Binoin nauttiessa teetä Baroda-rouva huvitti häntä kertomalla juurta jaksain jokaisen tyttärensä elämäkerran. Lolita vei Sutšaritan mukanaan pois huoneesta, ja Labonja jäi yksin, pää neulomuksen yli kumartuneena. Joku oli kerran mairitellen maininnut, kuinka somasti hänen hienot sormensa liikkuivat hänen neuleessaan, ja siitä pitäen hän oli alkanut ottaa työn käsille alinomaa, ilman mitään nimenomaista syytä, kun oli läsnä vieraita.

Pareš Babu palasi illan suussa, ja kun oli sunnuntai, hän ehdotti, että lähdettäisiin Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen. Baroda-rouva kääntyi Binoin puoleen ja sanoi, että he näkisivät hänet mielellään seurassaan, ellei hänellä ollut mitään sitä vastaan.

He sijoittuivat kaksiin ajoneuvoihin ja lähtivät Samadžiin.
Jumalanpalveluksen päätyttyä ja heidän parhaillaan ajoneuvoihin
noustessaan Sutšarita huudahti hieman säpsähtäen: »Kas, tuolla menee
Gourmohan Babu!»

Gora oli epäilemättä nähnyt seurueen, mutta kiiruhti pois ikäänkuin ei olisi heitä huomannut. Binoita hävetti ystävän karu käytös, mutta hän ymmärsi heti tuon äkillisen perääntymisen syyn. Gora oli nähnyt hänet tässä seurassa. Se onnentunto, joka oli kaiken aikaa kirkastanut Binoin mieltä, oli nyt tiessään. Sutšarita luki heti Binoin ajatukset ja arvasi niiden aiheen, ja hänen mielensä valtasi jälleen närkästys, kun hän ajatteli, että Gora voi niin väärämielisesti arvostella Binoin-laista ystävää ja että hän voi hautoa mielessään niin epäoikeutettuja brahmoihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Hän toivoi entistä enemmän Goran häpeään saattamista millä keinoin tahansa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Goran istuutuessa päivälliselle Anandamoji yritti ottaa puheeksi sitä ajatusta, joka oli päällimmäisenä hänen mielessään. »Binoi kävi täällä tänä aamuna», sanoi hän johdannoksi. »Etkö ole nähnyt häntä?»

»Minä kehoitin häntä viipymään», virkkoi Anandamoji pitkän vaitiolon jälkeen, »mutta hän lähti pois hajamielisen näköisenä».

Gora ei vastannut mitään, ja Anandamoji jatkoi: »Hänen mieltänsä painaa varmaan jokin asia. En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena. Se ei minua ollenkaan miellytä.»

Gora aterioi edelleen mitään virkkamatta. Anandamoji hieman arasteli Goraa, koska oli häneen erikoisen hellästi kiintynyt, ja niin hän yleensä oli vastahakoinen utelemaan mitään asiaa, ellei Gora itse tahtonut sitä ilmaista. Jokaisessa muussa tapauksessa hän olisi jättänyt asian sikseen, mutta nyt hän oli niin huolissaan Binoin vuoksi, että jatkoi: »Kuulehan, Gora, älä pahastu, jos puhunkin suorasukaisesti. Jumala on luonut monenlaisia ihmisiä, ja Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ole, että heidän kaikkien tulee kulkea samaa latua. Binoi rakastaa sinua kuin omaa henkeänsä ja senvuoksi hän sietää sinun taholtasi mitä hyvänsä — mutta ei voi seurata mitään hyvää siitä, että yrität pakottaa hänet noudattamaan omaa ajatustapaasi.»

Keskustelu päättyi siihen. Itsekin aterioituaan Anandamoji istui ompeluksineen vuoteessaan, ja Latšmi, joka oli turhaan yrittänyt saada hänet keskustelemaan erään palvelijattaren erikoisesta kehnoudesta, paneutui ruokalevolleen permannolle.

Gora kirjoitti kauan aikaa kirjeitä. Binoi oli aamupuolella varsin selvästi nähnyt, kuinka vihoissaan hän oli, joten Gora ei voinut ajatellakaan muuta kuin että hän saapuisi asiasta keskustelemaan ja sopimaan. Niin Gora kaiken aikaa kuunteli, eikö alkaisi kuulua hänen askeliansa. Mutta päivä kului, ja Binoi ei vieläkään saapunut.

Gora oli juuri aikeissa päättää kirjoittamisensa, kun Mohim astui huoneeseen. Hän painui tuoliin ja kävi suoraa päätä asiaansa kysymällä: »Mitä mieltä sinä olet Sasin naimisiinmenosta?»

Gora, joka ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä tuota seikkaa ajatellut, voi vain syyllisen tavoin olla vaiti.

Mohim koki sitten herättää Gorassa asianomaista sedänvelvollisuuksien tuntoa laajasti esittämällä, kuinka korkeassa hinnassa sulhasmiehet olivat naimamarkkinoilla ja kuinka vaikeata oli perheen nykyisissä oloissa toimittaa vaadittuja myötäjäisiä. Asianmukaisesti pakotettuaan Goran myöntämään, ettei hän kyennyt keksimään mitään keinoa vaikeuksien voittamiseksi, Mohim tuli hänen avuksensa huomauttamalla, että asia oli ratkaistavissa onnellisesti Binoin avulla. Mohimin ei olisi tarvinnut puhua niin kautta rantain, mutta sanoipa hän Goralle mitä tahansa, syvimmässä mielessään hän häntä sittenkin hieman pelkäsi.

Gora ei ollut voinut uneksiakaan, että Binoin nimi esiintyisi sellaisessa yhteydessä, varsinkin kun he molemmat olivat päättäneet jäädä naimattomiksi, jotta voisivat uhrata rakkautensa synnyinmaansa palvelukseen. Hän siis sanoi vain: »Mutta suostuuko Binoi menemään naimisiin?»

»Millainen hindulainen sinä oikeastaan olet?» puhkesi Mohim puhumaan. »Kaikista kastimerkeistäsi huolimatta englantilainen kasvatus on imeytynyt sinuun luita myöten. Tiedäthän, että pyhät kirjoittajat teroittavat mieliin naimisiinmenoa jokaisen bramaaninpojan nimenomaisena velvollisuutena!»

Mohim ei syrjäyttänyt perinnäisiä tapoja ja tottumuksia uudenaikaisten nuorten miesten tavoin eikä myöskään erikoisesti taipunut noudattamaan kaikkia pyhien kirjojen sääntöjä. Hän piti typeränä uhittelevaa hotelleissa aterioimista, mutta ei toisaalta pitänyt tarpeellisena, että tavalliset, vaatimattomat ihmiset alinomaa toistelivat pyhien kirjojen tekstejä, niinkuin Gora mielellään teki. Mutta hänen poliittisena johtosääntönänsä oli »maassa maan tavalla», ja niin hän Goran kanssa keskustellessaan muisti vedota pyhiin kirjoihin.

Jos tuo asia olisi tullut puheeksi pari päivää aikaisemmin, ei Gora olisi huolinut ollenkaan kuunnella. Mutta tänään se ei näyttänyt niinkään ehdottomasti hylättävältä. Siinä oli ainakin aihe, jonka nojalla voi heti lähteä tapaamaan Binoita. Niinpä hän virkkoikin: »Hyvä, minä otan selkoa Binoin mielipiteestä.»

»Siitä sinun ei tarvitse ollenkaan olla huolissasi», vastasi Mohim. »Hän ajattelee niinkuin sinä käsket hänen ajatella. Jos lausut puolustavan sanan, niin kaikki on hyvin, ja me voimme pitää asiaa päätettynä.»

Gora lähti samana iltana Binoin luo ja syöksyi kuin rajuilma huoneeseen. Mutta huone oli tyhjä. Hän kutsui palvelijan ja sai kuulla, että Binoi oli lähtenyt taloon n:o 78.

Goran sydämen täytti hurja Pareš Babuun, hänen perheeseensä ja koko Brahma Samadžiin kohdistuva vastenmielisyyden hyöky, mutta hän salasi tuon tulvahtavan kapinamielensä ja riensi Pareš Babun asuntoon. Hänen tarkoituksensa oli puhua aivan ujostelematta, jotta tuon brahmoperheen olo kävisi kyllin kuumaksi ja jottei Binoikaan tuntisi oloansa ylen mukavaksi. Mutta taloon saapuessaan hän sai kuulla, että he olivat kaikin lähteneet jumalanpalvelukseen.

Hetkisen hän epäili, oliko Binoi lähtenyt heidän kerallaan — arveli, että Binoi voi sinä hetkenä olla hänen asunnossaan. Gora kykeni tuskin itseänsä hillitsemään ja lähti kiihkeänä kuten ainakin Brahma Samadžiin. Sinne saavuttuaan hän näki Binoin saattelevan Baroda-rouvaa ajoneuvoihin. Siinä tuo hävytön veikko oli, keskellä avointa katua vieraan tyttöjoukon keskellä! Houkkio! Kuinka täydellisesti hän olikaan sallinut itsensä pauloa — ja kuinka nopeasti ja helposti! Ystävyys oli niin ollen menettänyt kaiken viehätyksensä. Gora poistui kuin tuulen kiidättämänä, ja Binoi istui vaunujen pimennossa silmäillen äänetönnä kadulle.

Baroda-rouva, joka luuli saarnan häntä liikuttaneen, ei huolinut häiritä hänen mietteitänsä.

VIIDESTOISTA LUKU.

Palattuaan sinä iltana kotiinsa Gora lähti suoraa päätä kattotasanteelle ja alkoi astella edestakaisin.

Hetkisen kuluttua Mohim saapui huohottaen. »Koska ihmisellä kerran ei ole siipiä», murahteli hän, »niin minkätähden hän erehtyykään rakentamaan kolmikerroksisia rakennuksia? Taivaassa asuvaiset jumalat eivät missään tapauksessa suvaitse, että nämä maanmatoset yrittävät kiipiä pilviin saakka! Tapasitko Binoin?»

Gora ei vastannut suoraan kysymykseen, sanoihan vain: »Sasin ja Binoin avioliitosta ei voi tulla mitään.»

»Mitä!» huudahti Mohim harmistuneena kohottaen käsiänsä. »Mikä uusi oikku onkaan tullut päähäsi? Saanko kysyä, minkätähden et suostu?»

»Olen havainnut», selitti Gora, »että käy piankin aivan mahdottomaksi saada Binoi säilymään oikeauskoisena, joten hän ei sovi perheemme jäseneksi».

»Minä ajattelen aivan toisin!» huudahti Mohim. »Monta kiihkohurskasta olen nähnyt eläissäni, mutta tämä vie voiton kaikista. Sinä olet Benaresin tai Nadian kirjanoppineitakin ankarampi. He ovat tyytyväiset havaitessaan oikeauskoissuutta. Sinä vaadit takeita, että oikeauskoisuus säilyy loppuun saakka. Kohta käy varmaan niin, että vaadit ihmistä suorittamaan puhdistusmenoja vain siitä syystä, että olet uneksinut hänen kääntyneen kristityksi!»

Kun oli vielä vaihdettu muutamia sanoja, Mohim virkkoi: »Mutta enhän voi luovuttaa lastani kenelle tahansa sivistymättömälle vintiölle. Sivistyneet henkilöt voivat silloin tällöin jättää täyttämättä jonkin pyhien kirjojen määräyksen — toisaalta voi heidän kanssaan kiistellä, vieläpä heitä ivaillakin, mutta minkätähden rankaisisimme tyttörukkaani olemalla liittoon suostumatta!»

Alakertaan tultuaan Mohim meni suoraa päätä Anandamojin luo ja sanoi:
»Äiti, koeta sinä hillitä Goraa!»

Mohim selitti: »Olin oikeastaan jo saanut aivan valmiiksi sen asian, että Binoi ottaa vaimokseen Sasini, ja sain Gorankin siihen suostumaan; mutta nyt hän on huomannut, ettei Binoi ole riittävässä määrin hindulainen — näyttää siltä, etteivät hänen katsomuksensa ole joka kohdassa täysin samanlaiset kuin muinaisten lainlaatijoiden! Gora on siis kääntynyt ilkeäksi, ja tiedäthän, mitä merkitsee, kun hän on sillä tuulella. Lainsäätäjiä lukuunottamatta sinä olet ainoa ihminen, jonka mielipiteestä Gora välittää. Kunhan sanot hänelle sanasen, niin tyttäreni tulevaisuus on turvattu. Mahdotonta on löytää hänelle toista sellaista puolisoa.»

Mohim selosti sitten seikkaperäisesti hänen ja Goran kesken tapahtunutta keskustelua. Anandamoji oli kovin huolestunut, koska arvasi, että jokin erimielisyys alkoi avartua Goraa ja Binoita toisistaan erottavaksi todelliseksi juovaksi.

Yläkertaan lähdettyään Anandamoji havaitsi Goran lakanneen kävelemästä kattotasanteella ja menneen huoneeseensa, jossa hän istui lukemassa, jalka heitettynä toisen yli. Hän otti toisen tuolin ja istuutui Goran viereen. Gora laski jalkansa alas, istui suorana ja katsoi Anandamojia silmiin.

»Gora, rakkaani», aloitti Anandamoji. »Kuuntele minua äläkä riitele Binoin kanssa. Minulle te olette kuin veljekset, ja minä en voi sietää sitä ajatusta, että teidän kesken on olemassa jotakin ristiriitaa.»

»Jos ystäväni tahtoo katkaista suhteensa ja lähteä tuuliajolle, en aio tuhlata aikaani juoksemalla hänen jäljessään», vastasi Gora.

»Kuulehan, poikani, minä en tiedä, mikä teidän suhdettanne häiritsee, mutta jos voit uskoa Binoin tahtovan katkaista teitä toisiinne yhdistävää ystävyyden sidettä, niin eipä ole silloin oma ystävyytesi voimakas.»

»Äiti», virkkoi Gora, »sinä tiedät, että kuljen mieluimmin suoraa tietä. Jos joku haluaa istua hajareisin aidalla, pyydän häntä siirtämään jalkansa pois minun puoleltani ollenkaan huolimatta loukkaantuuko siinä jutussa hän vai loukkaannunko minä.»

»Mitä onkaan tapahtunut!» huomautti Anandamoji. »Hän on käynyt vierailemassa brahmoperheessä — eikö siinä ole hänen koko vikansa?»

»Olipa se miten pitkä tahansa, minulla on kuitenkin sana sanottavana. Sinä kerskailet lujuudestasi — ettet milloinkaan luovu siitä, mihin kerran olet ryhtynyt. Minkätähden siis olet niin kärkäs luopumaan Binoista? Jos Abinaš olisi aikonut luopua puolueesta, olisitko antanut hänen mennä yhtä helposti? Onko Binoin säilyttäminen sinulle niin vähäarvoinen juuri siitä syystä, että hän on erittäin uskollinen ystäväsi?»

Gora oli vaiti ja mietteissään, sillä Anandamojin sanat olivat kirkastaneet hänelle hänen oman mielensä. Hän oli kaiken aikaa ajatellut uhraavansa ystävyytensä velvollisuudelleen. Nyt hän huomasi, että oli laita ihan päinvastoin. Hän oli ollut valmis rankaisemaan Binoita mitä ankarimmin vain siitä syystä, ettei hän ollut suostunut noudattamaan ystävyyden kaikkia vaatimuksia. Heidän ystävyytensä lujuus vaati pitämään Binoita lujasti sidottuna hänen tahtoonsa, ja Goran mieli oli kipeä vain sen vuoksi, ettei tuo ollut käynyt päinsä.

Havaittuaan, että sanat olivat vaikuttaneet, Anandamoji nousi ja aikoi lähteä enempää virkkamatta. Gorakin hypähti seisaalleen ja sieppasi hartialiinansa naulakosta.

Anandamoji kääntyi menemään alakertaan, mutta pysähtyi kuullessaan askelia ja sanoi: »Täällä Binoi jo tuleekin!» Samassa Binoi saapui.

Anandamojin silmät kyyneltyivät, kun hän näki tulijan. »Toivottavasti et ole vielä aterioinut, Binoi poikaseni?» kysyi hän leppoisasti.

Binoi katsahti Goraan, ja Gora sanoi: »Binoi, sinä tulet kauan elämään.
Olin juuri lähdössä sinun luoksesi!»

Anandamoji tunsi mielensä sanomattomasti keventyneeksi, kun kiiruhti pois jättäen ystävykset toistensa seuraan.

Kun oli istuuduttu, ei kumpikaan uskaltanut ottaa puheeksi sitä asiaa, joka oli päällimmäisenä heidän mielessään. Gora alkoi jutella pikkuasioista. »Oletko tutustunut kerhomme poikien uuteen voimistelunopettajaan?» aloitti hän. »Hän on kerrassaan mainio opettaja!» Ja niin juttu jatkui, kunnes heidät kutsuttiin aterialle alakertaan.

Heidän istuutuessaan pöytään Anandamoji voi heidän keskustelustaan huomata, ettei heidän välilleen laskeutunut verho ollut vielä väistynyt. Aterian päätyttyä hän senvuoksi sanoi: »Binoi, nyt on niin myöhä, että sinun pitää jäädä tänne yöksi. Minä lähetän sanan asuntoosi.»

Binoi loi kysyvän katseen Goran kasvoihin ja sanoi: »Sanskritinkielisen sananlaskun mukaan tulee sen, joka on aterioinut, käyttäytyä kuninkaan tavoin — en siis tahdo lähteä katua astelemaan, vaan jään tänne lepäämään.»

He lähtivät katolle ja asettuivat matolle, joka oli levitetty avoimelle tasanteelle. Taivas oli syksyistä kuutamoa tulvillansa. Valkoiset hattarat soutivat kuun yli ja häipyivät pois kuin unessa nähtyinä. Joka puolella levisi aina näkörajaan saakka erikokoisia ja -korkuisia kattoja ja niiden seassa siellä täällä puiden latvuksia tarkoituksettomalta ja aineettomalta näyttävänä valo- ja varjohaaveena.

Läheisen kirkon kello löi yksitoista. Jäätelönmyyjät olivat huutaneet viimeiset huutonsa. Ajoneuvojen ja askelten äänet vaimenivat hiljaisiksi. Viereisen kadun elämä oli kerrassaan laannut, toisinaan kuului vain koira haukahtavan tai naapurin hevonen kuopaisevan kaviollaan tallin puupermantoa.

Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta vihdoin Binoi kevensi sydämensä puhuen aluksi epäröiden, mutta vähitellen yhä arkailemattomammin tunteitansa ilmaisten. »Sydämeni on liiaksi tulvillaan, Gora», sanoi hän.

»Minä tiedän, ettei ajatusteni esine herätä sinussa mielenkiintoa, mutta en saa lepoa, ennenkuin olen kertonut sinulle kaikki. En osaa arvostella, onko asia hyvä vaiko paha, mutta sen verran tiedän, ettei se ole vähäpätöinen. Olen lukenut siitä paljonkin ja olen näihin asti ajatellut tietäväni kaikki, mitä siitä voikin tietää — aivan samoin kuin voi uneksia uimisesta nähdessään järveä esittävän maalauksen; mutta nyt, kun olen syöksynyt veteen, ei asia tunnukaan yhtä helpolta!»

Tuon esipuheen jälkeen Binoi alkoi parhaansa mukaan kuvailla Goralle sitä ihmeellistä kokemusta, joka oli sattunut hänen elämässään. Nyt hän totesi tuntuvan siltä, kuin kaikki hänen päivänsä ja yönsä kietoisivat hänet täysin syleilyynsä — kuin taivas olisi aukoton, täynnä suloisuutta niinkuin mehiläispönttö on täynnä hunajaa kevätaikaan. Kaikki tuli nyt häntä lähelle, kosketti häntä, sai uuden merkityksen hänen silmissään. Hän ei ollut milloinkaan ennen tietänyt rakastaneensa maailmaa niin syvästi, ei ollut tietänyt taivaan olevan niin ihmeellisen, valon niin viehättävän ja katuja kulkevien matkalaisten jononkin niin syvästi todellisen! Hän ikävöi saada tehdä jotakin jokaisen kohtaamansa henkilön hyväksi, uhrata voimansa maailman ikuiseen palvelemiseen, niinkuin uhraa voimansa maailmalle aurinko.

Binoin puheen nojalla tuskin voi otaksua hänen ajattelevan jotakin määrättyä henkilöä. Hän tuntui arastelevan nimen mainitsemista — vieläpä pelkkää viittaustakin siihen suuntaan, että oli jokin nimi mainittavana. Hän tunsi itsensä melkein rikoksentekijäksi siten puhuessaan. Se oli arastelemattomuutta, asian häpäisemistä — mutta samalla niin houkuttelevaa, ettei siitä voinut pidättyä sellaisena yönä istuessaan ystävänsä vierellä äänettömän taivaan alla.

Kuinka ihmeelliset olivatkaan ne kasvot, jotka Binoin mieleen kuvastuivat! Kuinka herkkänä ilmenikään elämän hehku hänen kauniissa otsassaan! Millainen ihmeellinen älykkyys, sanoin lausumaton syvyys hänen kasvojensa piirteissä! Kuinka säteilevinä kukkivatkaan hänen syvimmät mietteensä hänen silmissään, kun hän hymyili, ja kuinka sanomattoman suloisina ne vilahtelivat hänen ripsiensä varjosta! Entä hänen kätensä! Ne tuntuivat puhuvan, niin kiihkeästi ne pyrkivät ilmaisemaan kauniisti palvellen hänen mielensä hellää antaumusta. Binoi tunsi mielensä ja koko nuoruutensa täyttyvän tuosta näystä — suuret ilon aallot soutivat alinomaa läpi hänen sydämensä.

Mikä voikaan olla ihmeellisempää kuin se, että saa erioikeuden kokea sellaista, mikä moneltakin ihmiseltä jää koko elämän aikana näkemättä? Voiko tämä olla mielettömyyttä? Oliko se jollakin tavoin väärää? Olipa miten tahansa — nyt oli liian myöhä, asiaa ei käynyt muuksi muuttaminen. Oli hyvä, jos virta kuljettaisi hänet jollekin rannalle, mutta jos se johtaisi hänet eksyksiin tai kerrassaan hukuttaisikin, niin se ei ollut autettavissa. Vaikeutena oli, ettei hän halunnutkaan pelastua — hänen koko elämänsä todellinen päämäärä näytti siten irtautuneen kaikista perintätapojen ja tottumusten kahleista.

Gora kuunteli ääneti. Monena sellaisena kuutamoisena yönä, kaiken ollessa hiljaista heidän ympärillään, ystävykset olivat keskustelleet monenlaisista asioista — kirjallisista, kansallisista, yhteiskunnallisista, omaa tulevaisuuttaan koskevista — mutta eivät milloinkaan niin läheisistä. Gora ei ollut koskaan kokenut sellaista ihmissydämen sisäisen totuuden ilmausta niin eloisassa muodossa. Hän oli aina pitänyt sellaisia asioita joutavina runollisina vuodatuksina — mutta tänään se koski häneen syvästi, hän ei voinut enää jättää sitä huomioonottamatta. Eikä siinä kyllin, vaan tuo valtava tunnustus kolkutti hänenkin mielensä ovelle — sen hurmio vavahdutteli hänen olemustaan kuin salaman välke. Hetkiseksi väistyi hänen sydämensä tuntematonta tienoota salannut verho, ja loihtuisa syksyn kuutamo pääsi valaisemaan tuota aikaisemmin pimeäksi jäänyttä kammiota.

Puhuessaan he eivät havainneet, kuinka kuu painui kattojen taakse ja sen sijaan tuli idän taivaalla kuumotteleva saraste, joka oli kuin hymy nukkuvan lapsen kasvoilla. Kun Binoin mieltä rasittava taakka vihdoin oli keventynyt, hän alkoi hieman hävetä. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: »Tämä minulle sattunut seikka tuntuu sinusta varmaan kovin jokapäiväiseltä. Se saa sinut kenties halveksimaankin minua — mutta mitäpä tekisin? En ole milloinkaan mitään sinulta salannut, ja nyt olen keventänyt mieleni, ymmärsitpä minua tai et.»

Gora vastasi: »Binoi, minun on rehellisesti tunnustaminen, etten kunnollisesti ymmärrä tällaisia asioita, ja varmaan et olisi itsekään ymmärtänyt muutamia päiviä sitten. Myönnän senkin, että elämän koko rajattomuudessa juuri tämä puoli, kaikesta ylenpalttisuudestaan ja kiihkeydestään huolimatta, on vaikuttanut minuun äärimmäisen jokapäiväiseltä. Mutta kenties ei olekaan todellisuudessa niin laita — sen verran myönnän mielelläni. Se on näyttänyt minusta ohuelta ja aineettomalta, koska en ole milloinkaan kokenut sen voimaa ja syvyyttä. Mutta nyt minun on mahdoton leimata vääräksi sellaista, minkä sinä olet valtavalla tavalla kokenut. Seikka on se, että ellei oman toimintakehän ulkopuolella oleva totuus näyttäisi vähemmän tärkeältä, ei kukaan kykenisi suorittamaan velvollisuuttansa. Senvuoksi ei Jumala ole ihmistä hämmentänyt tekemällä kaikki esineet yhtä selviksi hänen silmissään. Meidän täytyy valita itsellemme alue, johon keskitämme tarkkaavaisuutemme, ja luopua himoitsemasta kaikkea muuta, sen ulkopuolella olevaa, jos ollenkaan tahdomme tavoittaa totuutta. Minä en voi suorittaa palvontaani sen pyhän lippaan ääressä, jonka luona sinä olet nähnyt totuuden kuvan, koska muuten menettäisin oman elämäni sisäisen totuuden. Meidän tulee valita joko toinen tai toinen tie.»

»Aivan oikein!» huudahti Binoi. »Joko Binoin tahi Goran tie. Minä pyrin täydellistämään itseäni — sinä luopumaan itsestäsi.»

Gora keskeytti kärsimättömästi: »Älä yritä olla ivallinen, Binoi! Huomaan varsin hyvin, että edessäsi on tänään suuri totuus, johon ei voi suhtautua välinpitämättömästi. Sinun täytyy antautua totuudelle kerrassaan, jos mielit sen kokea — mitään muuta mahdollisuutta ei ole olemassa. Toivon hartaasti, että oma totuuteni ilmenee minulle kerran yhtä elävänä. Aikaisemmin sinä tyydyit siihen, mitä kirjat tiesivät sinulle kertoa rakkaudesta. Minäkin tunnen ainoastaan kirjoista synnyinmaan rakkauden. Nyt, kun olet kokenut asian itsensä, käsität, kuinka paljoa todellisempi se on kuin se asia, josta olet lukenut. Se ei vaadi vähempää kuin koko maailmasi; ei ole mitään paikkaa, mihin voisit siltä piiloutua. Kun kotimaahan kohdistuva rakkauteni kerran muuttuu niin valtavasti itsestäänselväksi, ei minullakaan ole mitään pakenemisen mahdollisuutta — se on vaativa kaiken minun rikkauteni ja elämäni, minun vereni ja luitteni ytimen, minun taivaani, minun valkeuteni, sanalla sanoen kaikkeni. Kuinka kaunis, kuinka ihmeellinen, kuinka selvä ja ilmeinen tuo kotimaani todellinen kuva tulee olemaan, kuinka tuima ja valtava tulee olemaan sen tuska samoinkuin sen riemukin, silmänräpäyksessä yli elämän ja kuolemankin kuohahtava — siitä saan jonkinlaisen aavistuksen kuunnellessani sinua. Tuo elämääsi tullut kokemus on tuonut minuunkin uutta elämää. Vaikka en milloinkaan kykenisi täysin käsittämään, mitä sinä olet tuntenut, pääsen kuitenkin sinun avullasi aavistamaan, mitä olen itse ikävöinyt.»

Puhuessaan Gora poistui matolta ja asteli edestakaisin. Idän taivaalla kuumotteleva koitto tuntui tuovan viestiä hänelle; hänen mielensä liikkui ja läikkyi, ikäänkuin hän olisi kuunnellut vanhaa pyhää loitsua jossakin Intian vanhassa metsäerakkolassa. Hetkisen hän seisoi liikahtamatta, koko olemus värisevänä, ja hänestä tuntui kuin olisi lootuksen varsi puhkaissut itselleen tien läpi hänen aivojensa ja puhjennut säteileväksi kukaksi täyttäen taivaan yhä laajenevilla terälehdillänsä. Hänen koko elämänsä, sen tietoisuus ja voima, tuntui häipyvän tämän ylimmän kauneuden onneen.

Jälleen toinnuttuaan Gora virkkoi äkkiä: »Binoi, sinun on kohottava tuota rakkauttasikin ylemmäksi — minä sanon sinulle, ettet ole siihen pysähtyvä. Minä olen kerran osoittava sinulle, kuinka suuri ja tosi on Hän, joka on minua kutsunut valtavalla voimallansa. Tänään minut täyttää suuri riemu — minä tiedän, etten milloinkaan jätä sinua kehnompiin käsiin.»

Binoi nousi matolta ja astui Goran luo, joka tavattoman intomielisesti painoi Binoin poveansa vasten ja lausui: »Veljeni, meille se on kuolema — sama kuolema. Me kaksi olemme yhtä; kukaan ei saa meitä erottaa, kukaan ei saa meitä estää.»

Goran kiihkeä tunne aaltoili Binoinkin sydämen läpi, ja sanaakaan virkkamatta hänkin antautui sen valtoihin. He astelivat vierekkäin ja vaieten kattotasanteella itäisen taivaan punertuessa.

Gora puhui jälleen: »Veljeni, minun palvomani jumalatar ei tule luokseni kauneuteen verhottuna. Minä näen hänet siellä, missä on köyhyyttä ja nälkää, tuskaa ja häväistystä. En siellä, missä palvotaan kukin ja lauluin, vaan siellä, missä elämän verta uhrataan. Minulle on kuitenkin ylimpänä ilona juuri se, ettei siinä ole mitään pelkästään viehättävää ja viettelevää ainesta; siinä täytyy ihmisen kohota täydessä voimassaan ja valmistua luopumaan kaikestansa. Siihen asiaan ei liity mitään sulon yltäkylläisyyttä; se on vastustamatonta, ylen tuskallista heräämistä, julmaa ja kauhistavaa, jossa olemuksen kieliä kosketetaan niin rajusti, että ääniasteikon kaikki sävelet särähtävät, ikäänkuin hajalleen riipaistuina. Sitä ajatellessani tunnen sydämeni sylkähtävän — tuntemani ilo on miehen aito iloa — se on Šivan elämäntanssia. Miehen koko kaipaus sisältyy siihen, että hän tahtoo nähdä uuden sellaisena kuin se ilmestyy kaikessa kauneudessaan hävitettävänä olevan vanhan liekehtivällä harjalla. Tuon veripunaisen taivaan taustalla minä näen säteilevän tulevaisuuden, siteistänsä vapautuneen, näen sen lähenevässä päivänkoitossa — kuuntele, sinä kuulet sen rummunlyönnit rinnassani!» Gora tarttui Binoin käteen ja vei sen sydämelleen.

»Gora, veljeni», virkkoi Binoi syvästi liikutettuna »minä tahdon olla ainainen kumppanisi. Mutta minä varoitan sinua: älä salli minun milloinkaan epäröidä. Sinun tulee kuljettaa minua armotta mukanasi kuin julma kohtalo itse. Me kuljemme molemmat samaa tietä, mutta emme ole yhtä voimakkaat.»

»Me olemme tosin luonnostamme erilaiset», virkkoi Gora, »mutta ylin ilo tekee erilaiset luontomme yhdeksi. Suurempi rakkaus kuin se, joka sitoo meitä toisiimme, on meidät yhdistävä. Niin kauan kuin sellainen suurempi rakkaus ei ole muuttunut todeksi meille kummallekin, tulee tapahtumaan hankausta ja luopumusta joka askelella. Mutta sitten tulee päivä, jona me unohdamme kaikki erilaisuutemme, unohdamme ystävyytemmekin ja kykenemme pysymään toistemme liitossa, liikkumatta, sanomattoman itsemmeunohtamisen kiihkeän tunteen kannattamina. Sellainen tuima riemu on oleva ystävyytemme lopullinen saavutus.»

»Toistaiseksi minä tuotan sinulle suurtakin tuskaa», jatkoi Gora. »Sinun täytyy sietää tyranniuttani — ei näet käy päinsä pitää ystävyyttämme omana tarkoitusperänänsä, emme saa sitä häväistä yrittämällä sitä säilyttää, maksoi mitä maksoi. Jos ystävyytemme täytyy tuhoutua suuremman rakkauden vuoksi, niin asia ei ole autettavissa, mutta jos se voi säilyä, niin silloin se todellakin on saavuttava täydellisyytensä.»

Molemmat säpsähtivät kuullessaan askelia, ja katsahtaessaan taakseen he näkivät Anandamojin tulleen yläkertaan. Hän tarttui kumpaakin käteen ja veti heitä makuusuojaan päin sanoen: »Kas niin, nyt on teidän aika mennä levolle!»

»Voitte varmaan!» vastasi Anandamoji pakottaen heidät makuulle. Sitten hän sulki oven ja istuutui heidän pieluksensa viereen viuhkoen heidän kasvoihinsa vilpoisuutta.

»Ei auta, vaikka kuinka viuhkoisit, äiti», virkkoi Binoi. »Me emme saa nyt unta.»

»Ettekö? Saammepa nähdä!» vastasi Anandamoji. »Minä jään tänne joka tapauksessa, jottette voi jälleen alkaa jutella.»

Molempien vaivuttua uneen Anandamoji hiipi hiljaa huoneesta ja kohtasi alakertaan mennessään Mohimin, joka oli nousemassa yläkertaan. »Ei nyt», varoitti Anandamoji. »Ovat valvoneet koko yön. Lähetin heidät vastikään nukkumaan.»

»Siunatkoon — onpa siinä ystävyyttä kerrakseen», virkkoi Mohim.
»Tiedätkö, ovatko he puhuneet mitään naimaliitosta?»

»He ovat arvatenkin päässeet johonkin tulokseen», mietti Mohim ääneen. »Milloin he mahtanevat herätä? Ellei avioliittoa pian solmita, voi sattua jos jonkinlaisia selkkauksia.»

»Ei satu minkäänlaisia selkkauksia», nauroi Anandamoji, »kunhan he saavat nukkua hieman kauemmin. He heräävät varmaan päivän mittaan.»

KUUDESTOISTA LUKU.

Pareš Babu siveli partaansa tyyneen tapaansa ja kysyi leppoisasti:
»Missä on sulhanen?»

Hänen puolisonsa vastasi: »Onhan päätetty asia, että hän menee naimisiin Panu Babun kanssa — ainakin me kaikki niin ajattelemme — ja Sutšarita itse tietää hänkin sen.»

»Minä en varmaan tiedä, onko Sutšarita taipuvainen menemään Panu
Babulle», rohkeni Pareš Babu huomauttaa.

»Kuulehan», huudahti hänen puolisonsa, »sellaista minä en voi sietää. Olemmehan aina kohdelleet tyttöä kuin omaa tytärtämme — hänen ei suinkaan tarvitse esiintyä vaateliaana. Jos Panu Babun lainen sivistynyt ja hurskas mies häneen mielistyy, niin sopiiko sellaiseen asiaan suhtautua kevytmielisesti? Vaikka Labonjani on paljoa kauniimpi, voin kuitenkin vakuuttaa, ettei hän kieltäydy, jos joku haluaa hänet naida. Jos vielä rohkaiset Sutšaritan omahyväisyyttä, niin eipä ole helppoa löytää hänelle sulhasta.»

Pareš Babu ei milloinkaan kiistellyt vaimonsa kanssa, varsinkaan ei
Sutšaritasta. Niinpä hän nytkin vaikeni.

Kun Sutšaritan äiti oli Satišin synnytettyään kuollut, tyttö oli ollut vasta seitsenvuotias. Hänen isänsä, Ram-saran Haldar, oli vaimonsa menetettyään liittynyt Brahma Samadžiin ja oli naapuriensa vainoa välttääkseen vetäytynyt Dakkaan. Hänen toimiessaan siellä postilaitoksen palveluksessa Pareš Babu oli tullut hänen hyväksi ystäväksensä, niin että Sutšarita niistä ajoista alkaen rakasti häntä kuin omaa isäänsä. Ramsaran Babu kuoli äkkiä jättäen omaisuutensa kahdelle lapselleen ja asettaen Pareš Babun heidän holhoojakseen. Siitä lähtien olivat molemmat orvot eläneet Pareš Babun perheessä.

Lukija tietää jo, kuinka intomielinen brahmo Haran oli. Hän otti osaa kaikkiin Samadžin toimintoihin, oli opettajana iltakoulussa, sanomalehden toimittajana, tyttökoulun sihteerinä — hän oli sanalla sanoen uupumaton. Kaikki otaksuivat tämän nuoren miehen voivan saavuttaa korkeankin aseman Brahma Samadžin keskuudessa. Olipa hän tullut kuuluisaksi Samadžin ulkopuolellakin koulunsa oppilaiden, englanninkielentaitonsa ja filosofisten tietojensa vuoksi.

Näistä eri syistä Sutšarita oli osoittanut Haranille nimenomaista kunnioitusta, aivan samoin kuin kaikille muillekin hyville brahmoille. Olipa hän Dakkasta Kalkuttaan tullessaan kiihkeästi halunnutkin päästä hänen tuttavakseen.

Sutšarita ei ollut ainoastaan tutustunut tuohon kuuluisaan henkilöön, vaan oli vielä osoittanut häneen kohdistuvaa erikoismieltymystäkin. Haran tosin ei ollut avoimesti tunnustanut rakkauttansa Sutšaritalle, mutta oli antautunut niin uutterasti poistamaan hänen puutoksiansa, korjaamaan hänen virheitänsä, lisäämään hänen innostustansa ja yleensäkin häntä parantamaan, että kaikki selvästi huomasivat hänen haluavan tehdä juuri tästä tytöstä itselleen kelvollisen apulaisen. Havaitessaan voittaneensa tuon kuuluisan miehen sydämen Sutšarita puolestaan ei voinut olla kokematta kunnioituksen sekaista ylpeyden tunnetta.

Vaikka nimenomaista kosintaa ei ollut tapahtunut, kaikki kuitenkin pitivät liittoa päätettynä, ja Sutšaritakin suhtautui siihen ikäänkuin ihan varmaan asiaan pitäen tärkeimpänä tehtävänään yrittää uutteruuden ja harjoituksen avulla tulla sen miehen arvoiseksi, joka oli uhrannut koko elämänsä Brahma Samadžin menestykselle. Avioliitto ilmeni hänelle jämeänä, pelkoa, harrasta kunnioitusta ja vastuunalaisuuden tuntoa herättävänä linnoituksena, ei pelkän onnellisen elämän, vaan ankaran taistelun tyyssijana, ei perheenpiiriin vaan historiaan kuuluvana tosiasiana.

Jos avioliitto olisi solmittu asiain ollessa tässä vaiheessaan, niin ainakin morsiamen omaiset olisivat pitäneet sitä hyvänäkin onnena. Mutta Haran oli valitettavasti johtunut pitämään oman tärkeän elämänsä velvollisuuksia niin valtavina, että katsoi arvoonsa soveltumattomaksi mennä naimisiin vain molemminpuolisen kiintymyksen vuoksi. Hänen mielestään oli sellaisen askelen ottaminen ihan mahdotonta, ellei sitä ennen tarkoin punninnut, tulisiko Brahma Samadž tästä liitosta hyötymään. Näin hän ajatteli alkaessaan asettaa Sutšaritaa kokeenalaiseksi.

Mutta kun ihminen siten koettelee toista ihmistä, joutuu hän samalla itsekin koeteltavaksi. Kun siis Haran tuli tunnetuksi tämän perheen keskuudessa tutunomaisemmalla nimellänsä, »Panu Babuna», ei käynyt enää päinsä pitää häntä yksinomaan englantilaisen oppineisuuden varastohuoneena, metafyysillisen viisauden säiliönä ja Brahma Samadžin ainoalaatuisena hyödyttäjänä, vaan oli otettava lukuun sekin tosiasia, että hän oli ihminen, ja niinmuodoin hän ei ollutkaan enää pelkän palvonnan esine, vaan häneen alkoivat kohdistua myötä- ja vastatunnot.

Merkillistä oli, että sama seikka, joka loitolta vaikutti Sutšaritaan mieluisasti, lähemmin tutustuttaessa alkoi tuntua hänestä epämiellyttävältä. Asettuessaan kaiken Brahma Samadžiin sisältyvän toden, hyvän ja kauniin vartijaksi ja suojelijaksi Haran alkoi näyttää naurettavan vähäpätöiseltä. Ihmisen ainoa oikea suhde totuuteen on palvojan suhde — siinä mielessä näet ihminen muuttuu nöyräksi. Ollessaan ylpeä ja julkea ihminen vain osoittaa liiankin selvästi oman suhteellisen pienuutensa. Siinä suhteessa Sutšarita tahtomattaankin havaitsi eroa Pareš Babun ja Haranin välillä. Pareš Babun tyyniä kasvoja katsellessaan näki heti hänessä piilevän jalon totuuden hohtelun. Haranin laita oli aivan toisin, sillä hänen hyökkäävän omahyväinen brahmalaisuutensa himmensi kaiken muun ja ilmeni koko kömpelyydessään kaikessa siinä, mitä hän sanoi tai teki.

Kun Haran, jonka päähänpiintymänä oli Brahma Samadžin menestys, arkailematta ryhtyi väittelemään Pareš Babuakin vastaan, niin Sutšarita ihan kimmurteli tuskissaan. Siihen aikaan eivät bengalilaiset, jotka olivat saaneet englantilaisen sivistyksen, tutkineet Bhagavadgitaa, mutta Pareš Babu luki sitä toisinaan Sutšaritalle, olipa vielä lukenut melkein koko Mahabharatankin hänelle. Haran tuota moitti, sillä hän tahtoi hävittää kaikki sellaiset kirjat brahmojen kirjastoista. Hän itse ei niitä milloinkaan lukenut, koska halusi pysytellä loitolla kaikesta sellaisesta kirjallisuudesta, jota oikeauskoiset suosivat. Maailman uskontojen pyhien kirjojen joukossa oli hänen ainoana tukikohtanansa Raamattu. Se, ettei Pareš Babu millään tavoin erottanut toisistaan brahmalaista ja ei-brahmalaista, mikäli asia koski pyhien kirjojen tutkimista ja muita hänen mielestään epäoleellisia seikkoja, oli Haranin alinomaisena silmätikkuna. Mutta Sutšarita ei voinut sietää sitä, että joku julkesi moittia Pareš Babun menettelyä, ei siinäkään tapauksessa, että se tapahtui salaisesti. Ja juuri tuo Haranin osoittama avoin julkeus se sai Sutšaritan arvostelemaan häntä toisin kuin ennen.

Mutta vaikka Sutšaritan tunsikin Haranin kiihkeän lahkolaismielen ja hänen kuivakiskoisen ahdasajatuksisuutensa vaikuttavan vieroittavasta ei avioliiton mahdollisuutta ollut kuitenkaan kummaltakaan taholta asetettu epäilyksenalaiseksi. Uskonnollisessa yhteisössä saa henkilö, joka itse merkitsee itsensä korkea-arvoiseksi, vähitellen toisiltakin saman arvonannon. Niinpä ei Pareš Babukaan kiistellyt Haranin vaatielmista, ja koska kaikki pitivät miestä eräänä Samadžin tulevista tukipylväistä, hänkin suostui vaieten hänen ajatuksiinsa. Eikä siinä kyllin: ainoa kysymys, joka hänen mieltänsä askarrutti, oli se, missä määrin Sutšarita oli kyllin hyvä sellaiselle miehelle; hän ei ollut johtunut milloinkaan tiedustelemaan, miellyttikö Haran Sutšaritaa.

Kun kukaan ei huolinut ottaa selkoa Sutšaritan omasta katsantokannasta, hänkin vähitellen oppi olemaan ajattelematta persoonallista kiintymystänsä. Hän, samoinkuin kaikki muutkin Brahma Samadžin jäsenet, piti itsestään selvänä asiana, että jos Haran suvaitsisi sanoa ottavansa hänet vaimokseen, hänen tehtävänsä olisi suostua ja nähdä sellaisessa liitossa elämänsä suurin velvollisuus.

Asiat olivat yhä sillä kannalla, kun Pareš Babu kuuli ne muutamat kiivaat sanat, jotka Sutšarita lausui Goraa puolustaen, ja alkoi epäillä, kunnioittiko Sutšarita Harania niinkuin piti. Hän ajatteli, että siten ilmenneellä erimielisyydellä saattoi olla syvemmät syyt. Niinpä hän ei ollutkaan yhtä myöntyväinen kuin aikaisemmin, kun Baroda otti jälleen puheeksi Sutšaritan avioliiton.

Sinä päivänä Baroda-rouva puhutteli Sutšaritaa erikseen ja sanoi hänelle: »Sinä olet säikähdyttänyt isän.»

Sutšarita säpsähti ja tunsi mielensä apeaksi — se seikka, että hän tietämättäänkin saattoi aiheuttaa huolta Pareš Babulle, tuntui hänestä ylen ikävältä. Hän kalpeni ja kysyi: »Mitä, mitä olenkaan tehnyt?»

»Mitäpä minä tiedän, kultaseni!» vastasi Baroda. »Hän luulottelee, ettet pidä Panu Babusta. Kaikki Brahma Samadžin jäsenet pitävät naimaliittoasi päätettynä asiana — ja jos sinä nyt —»

»Kuinka niin, äiti», virkkoi Sutšarita ihmeissään, »minä en ole maininnut kenellekään asiasta sanaakaan».

Hänellä oli kyllin syytä olla ihmeissään. Haranin käytös oli usein häntä kiusannut, mutta hän ei ollut milloinkaan, ajatuksissaankaan, tahtonut vastustaa sitä ajatusta, että menisi hänelle. Kuten jo aikaisemmin mainitsimme, oli häneen istutettu se vakaumus, ettei hänen persoonallinen onnensa mitenkään asiaan kuulunut.

Sitten hän muisti hiljattain varomattomasti ilmaisseensa Haraniin kohdistuvaa tyytymättömyyttänsä Pareš Babun läsnäollessa ja tunsi syvää katumusta ajatellessaan, että syy oli siinä. Hän ei ollut milloinkaan ennen purkanut siten mieltänsä ja lupasi itselleen pyhästi vastakin olla niin menettelemättä.

Kun Haran itse sattui tulemaan samana iltapäivänä, Baroda kutsui hänet huoneeseensa ja sanoi: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaikki sanovat, että te naitte meidän Sutšaritan, mutta minä en ole kuullut mitään teiltä itseltänne. Jos se tosiaankin on aikomuksenne, niin miksi ette lausu sitä julki?»

Haran ei voinut olla tekemättä tunnustustansa. Hän tunsi, että nyt täytyi saada asia varmaksi lopullisesti vangitsemalla Sutšarita. Myöhemmin sopi ottaa tutkittavaksi, soveltuiko Sutšarita hänen auttajakseen Samadžin työssä ja oliko hän häneen persoonallisesti kiintynyt. Haran vastasi: »Sehän on selvä asia. Minä olen vain odottanut hänen täyttävän kahdeksantoista vuotta.»

»Te olette turhantarkka», virkkoi Baroda. »Riittää, kun hän on täyttänyt neljätoista ja niinmuodoin saavuttanut laillisen naimaiän.»

Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki, kuinka Sutšarita käyttäytyi teetä juotaessa sinä iltapäivänä. Sutšarita ei ollut pitkiin aikoihin ottanut Harania niin sydämellisesti vastaan. Kun Haran aikoi lähteä, Sutšarita kerrassaan pakotti hänet jäämään voidakseen näyttää hänelle erästä Labonjan käsityötaidon uutta tuotetta.

Pareš Babu tunsi mielensä keventyvän. Hän ajatteli varmaan erehtyneensä ja hymyili itsekseen otaksuessaan, että jokin salainen rakastavaisten kiista oli sattunut heidän kesken ja että se nyt oli ohi.

Ennen lähtöänsä Haran sinä iltana nimenomaisesti pyysi Sutšaritaa vaimokseen Pareš Babulta huomauttaen vielä, ettei halunnut häiden siirtyvän kovin kauas.

Pareš Babu oli hieman ymmällä. »Mutta tehän olette aina sanonut», virkkoi hän, »että on väärin, jos tyttö annetaan miehelään ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista. Olette kirjoittanut asiasta sanomalehtiinkin.»

»Se ei koske Sutšaritaa», selitti Haran, »sillä hän on harvinaisen kehittynyt ikäisekseen».

»Voipa niin olla», huomautti Pareš Babu leppoisasti, mutta samalla päättävästi. »Mutta ellei ole olemassa aivan erikoisia syitä, niin teidän on paras toimia vakaumustenne mukaan ja odottaa, kunnes hän saavuttaa tuon iän.»

Haran häpesi, että oli antanut houkutella itsensä sellaiseen heikkouteen ja kiirehti korjaamaan asiaa sanomalla: »Tietysti, onhan se velvollisuuteni. Ajattelin vain, että vietettäisiin kihlajaiset aikaisemmin ystävien ja Jumalan läsnäollessa.»

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kun Gora pari tuntia nukuttuaan heräsi ja näki Binoin nukkuvan vieressään, hänen sydämensä oli täynnä iloa. Hän tunsi itsensä niin vapautuneeksi kuin henkilö, joka uneksii kadottaneensa jotakin erinomaisen kallisarvoista, mutta herätessään huomaakin kaiken olleen pelkkää unta. Katsellessaan Binoita hän käsitti, kuinka vaivaiseksi olisi muodostunut hänen elämänsä, jos hän olisi ystävästään luopunut. Gora tunsi itsensä niin hilpeäksi, että ravisti Binoin hereille huutaen: »Nouse jo, työt odottavat.»

Goralla oli joka aamu suoritettavana säännöllinen sosiaalinen velvollisuus: käydä lähistöllä asuvien köyhien ihmisten luona. Hän ei tahtonut heille saarnata eikä tehdä hyvää, halusihan vain saada olla heidän seurassaan. Hän keskustelikin heidän kanssaan melkeinpä tutunomaisemmin kuin läheisten ystäviensä kanssa. He nimittivät häntä »sedäksi» ja tarjosivat hänelle erikoisen, korkea-arvoisemmille vieraille varatun piipun, ja Gora oli tosiaankin pakottautunut tupakoimaan, jotta pääsisi heitä lähemmäksi.

Goran suurin ihailija oli Nanda, erään puusepän poika. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja työskenteli isänsä työpajassa valmistaen puulaatikoita. Hän oli ensiluokkainen urheilija ja paikallisen krikettijoukkueen etevin jäsen. Gora oli perustanut urheilu- ja krikettiseuran ottaen sen jäseniksi kirvesmiesten ja seppien poikia samoinkuin varakkaampiakin henkilöitä. Tässä sekalaisessa joukossa Nanda oli vaikeudetta ensimmäinen, tulipa kysymykseen mikä urheilulaji tahansa. Senvuoksi muutamat paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat opiskelevat nuorukaiset häntä kadehtivat, mutta Goran täsmällinen kurinpito pakotti heidät tyytymään siihen, että Nanda valittiin heidän johtajakseen.

Muutamia päiviä aikaisemmin Nanda oli haavoittanut jalkaansa taltalla eikä niinmuodoin ollut voinut saapua krikettikentälle, ja Gora, jota oli kovin askarruttanut Binoita koskeva kysymys, ei ollut päässyt tiedustelemaan, kuinka hän voi, joten molemmat ystävykset lähtivät nyt yhdessä puusepän asuntoon Nandaa tapaamaan.

Saapuessaan Nandan kodin ovelle he kuulivat naisten itkua. Nandan isä ja muutkin perheen miespuoliset jäsenet olivat poissa kotoa, ja eräältä lähiseudun kauppiaalta Gora sai tietää, että Nanda oli kuollut samana aamuna ja että hänen ruumiinsa oli vast'ikään viety polttopaikalle.

Nanda kuollut! Hän, joka oli terve ja voimakas, väkevä ja hyväluontoinen ja vielä kovin nuori — kuollut tänä aamuna! Gora seisoi kuin kivettyneenä. Nanda oli tavallinen puusepänpoika, hänen poismenonsa aiheuttaman puutteen tuntisivat vain harvat ja hekin kenties vain lyhyen ajan, mutta Gorasta hänen kuolemansa oli mahdoton ja järjetön. Hän oli nähnyt miehessä piilevän valtavan elonvoiman — elossa oli paljon ihmisiä, mutta mistä löytyikään sellainen elämän runsaus?

Tiedustellessaan kuoleman syytä Gora sai tietää, että Nanda oli kuollut jäykkäkouristukseen. Nandan isä oli tahtonut kutsua lääkärin, mutta hänen äitinsä oli väittänyt pojan olevan pirun riivaaman ja oli lähettänyt hakemaan noidan, joka oli koko yön lukenut loitsujansa ja kiduttanut kärsivää kärventäen hänen ruumistansa hehkuvilla rautalangoilla. Sairastuttuaan Nanda oli pyytänyt kutsumaan Goraa, mutta äiti, joka oli pelännyt hänen vaativan lääkäriä haettavaksi, ei ollut sanaa lähettänyt.

»Millaista typeryyttä, millaista kauheata rikollisuutta!» voihkasi
Binoi, kun he kääntyivät pois.

»Älä yritä lohduttaa itseäsi, Binoi», virkkoi Gora katkerasti, »nimittämällä sitä pelkäksi typeryydeksi ja yrittämällä asettua asian ulkopuolelle. Jos selvästi tajuaisit, kuinka suuri tämä typeryys on ja kuinka laajalle ulottuu siinä piilevä rikoksellisuus, niin etpä kuittaisi asiaa pelkällä valittelun ilmauksella!»

Gora asteli kiihtyessään yhä nopeammin, ja Binoi koki pysytellä hänen joukossaan mitään vastaamatta.

Gora oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten yhtäkkiä: »Kuulehan, Binoi, minä en voi jättää tuota asiaa niin helposti. Ne tuskat, joita puoskari on Nandalle aiheuttanut, kiduttavat minua, ne kiduttavat koko maatani. Minä en voi pitää tuota jokapäiväisenä tai satunnaisena seikkana.»

Binoin yhä vaietessa Gora kiivastui: »Minä tiedän varsin hyvin, mitä ajattelet, Binoi! Sinun mielestäsi ei ole olemassa mitään parannuskeinoa, tai jos onkin, niin pitkien matkojen päässä. Mutta minä en voi ajatella siihen tapaan. Olisin antanut oman henkeni, jos siitä olisi ollut apua. Kaikkeen siihen, mikä kotimaatani haavoittaa, olipa se kuinka vaikeata tahansa, on olemassa lääke — ja se lääke on minun hallussani. Tämän uskoni nojalla voin kestää kaiken ympärilläni näkemäni surun ja murheen ja häväistyksen.»

»Minä en uskalla pitää uskoani voimassa, kun näen tuollaista laajalle levinnyttä ja kamalaa surkeutta», sanoi Binoi.

»Minä en voi milloinkaan uskoa, että surkeus on ikuinen», vastasi Gora. »Sitä vastaan hyökkää kaikkeuden koko tahdon- ja ajatuksenvoima sisältä ja ulkoa. Kuulehan, Binoi, minä vaadin sinua yhä uudelleen olemaan ajattelematta, ettei maamme voi tulla vapaaksi. Varmasti sen vapauteen uskoen meidän tulee pysytellä valmiina. Sinä tahdot tyytyä siihen epämääräiseen ajatukseen, että jonakin suotuisana hetkenä voi alkaa taistelu Intian vapauden puolesta. Minä sanon sinulle, että taistelu on jo alkanut ja että sitä käydään joka hetki. Mikään ei voisi olla pelkurimaisempaa kuin jos heittäytyisimme huolettomiksi ja varomattomiksi.»

»Kuulehan, Gora», vastasi Binoi. »Minä huomaan sinun ja meidän toisten kesken tämän eron: meidän jokapäiväiset kohtalomme tuntuvat vaikuttavan sinuun aina uusin voimin, siinäkin tapauksessa, että kysymyksessä ovat asiat, jotka ovat olleet jo kauan tapahtumassa. Me sitävastoin emme niitä havaitse enempää kuin ilmaa, jota hengittelemme, ne eivät saa meitä toivoon enempää kuin epätoivoonkaan, ei enempää iloon kuin apeuteenkaan. Meidän päivämme kuluvat jouten, ja me emme kunnolla havaitse itseämme enempää kuin maatammekaan ympäröivien tapausten vilinässä.»

Yht'äkkiä Gora sävähti tulipunaiseksi, ja hänen otsasuonensa pullistuivat, kun hän kädet nyrkissä alkoi tuimasti juosta parihevosia ohjaavan miehen jälkeen huutaen niin että koko katu raikui: »Seis! Seis!» Kopeannäköinen ja koreapukuinen bengalilainen babu, joka oli ehtinyt kadunkulmaukseen, katsahti taakseen, sivahdutti piiskallaan tulisten hevostensa kupeita ja katosi näkyvistä.

Vanha muhamettilainen keittäjä oli ollut kulkemassa kadun yli, päälaellaan hänen eurooppalaisélle isännälleen kuuluvia ruokavaroja. Kopea babu oli huutanut hänelle kehoittaen korjautumaan pois tieltä, mutta kuuro vanhus oli ollut vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hänen onnistui pelastua, mutta hän kompastui ja hänen korinsa sisällys — hedelmät, vihannekset, voi ja munat — vierivät pitkin tietä. Vihainen ajaja oli kääntynyt taakseen ja huutanut: »Sinä kirottu sika» ja sivaltanut vanhaa miestä piiskallaan niin kiivaasti, että veri alkoi tihkua.

»Allah! Allah!» huokaili vanhus alkaen nöyrästi keräillä koriinsa sitä, mikä oli jäänyt vahingoittumatta. Gora palasi paikalle ja alkoi häntä auttaa. Keittäjä parka oli kovin alakuloinen nähdessään hyvinpuetun herrasmiehen siten vaivautuvan ja sanoi: »Minkätähden vaivaatte itseänne, Babu? Nämä eivät kelpaa enää mihinkään.»

Gora tiesi varsin hyvin, ettei hänen työnsä todellakaan ollut miksikään avuksi ja että vanhus, jota hän oli auttavinaan, siitä vain hämmentyi, mutta hänestä tuntui olevan mahdotonta olla mitään tekemättä: olihan näytettävä ohikulkijoille, että ainakin yksi herrasmies pyrki lievittämään toisen karkeutta ottamalla häpeän kannettavakseen ja siten suojelemalla loukattua oikeutta.

Kun kori oli jälleen täynnä, Gora virkkoi: »Tämä menetys on teille liian suuri. Tulkaa luokseni; minä korvaan sen teille. Mutta sallikaa minun sanoa eräs asia: Allah ei anna teille anteeksi, kun alistutte häväistykseen lausumatta sanaakaan.»

»Allah rankaisee väärintekijän», vastasi muhamettilainen. »Minkätähden hän rankaisisikaan minua?»

»Se, joka alistuu vääryyteen», sanoi Gora, »on hänkin väärintekijä, sillä hän on syynä kaikkeen maailmassa olevaan pahaan. Te kenties ette ymmärrä minua, mutta muistakaa, ettei uskonto ole pelkkää hurskautta, sillä se vain yllyttää pahantekijöitä. Teidän Muhammedinne ymmärsi asian varsin oikein, ja hänpä ei saarnannutkaan nöyrää alistumista.»

Goran asunto oli verrattain kaukana, joten hän vei vanhuksen mukanaan Binoin asumukseen, pysähtyi kirjoituspöydän eteen ja sanoi: »Ota esiin rahasi!»

Mutta lukko ei kestänyt Goran kärsimätöntä kiskomista; laatikko lensi auki. Ensimmäinen näkyviin tuleva esine oli Pareš Babun koko perhettä esittävä iso valokuva, jonka Binoi oli onnistunut saamaan nuoren ystävänsä Satišin välityksellä. Gora antoi vanhukselle sopivan rahasumman ja lähetti hänet menemään, mutta valokuvasta hän ei virkkanut sanaakaan. Havaitessaan Goran vaitiolon, ei Binoikaan huolinut asiaan puuttua, vaikka hänen mielensä olisikin keventynyt, jos olisi vaihdettu pari sanaa asian johdosta.

»Menetteletpä kauniisti!» huudahti Binoi. »Lähdet yksin! Etkö siis tiedä, että äiti kutsui minutkin aamiaiselle? Minä lähden kerallasi!»

He poistuivat yhdessä. Gora ei puhunut mitään. Valokuva oli muistuttanut hänelle, että Binoin sydämen valtavuo kuljetti häntä sellaiseen suuntaan, jota hän, Gora, ei missään tapauksessa voinut noudattaa.

Binoi ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Gora oli vaiti, mutta hän arasteli yrittää saada häntä puhumaan, koska tunsi Goran mielen satuttaneen sellaiseen kohtaan, joka tosiaankin teki heidän seurustelunsa hankalaksi.

Saapuessaan perille he näkivät Mohimin seisovan ovella katsellen kadulle. »Mitä on tapahtunut?» huusi hän havaittuaan ystävykset. »Te valvoitte koko yön, ja minä otaksuin teidän nukkuvan kaikessa rauhassa jossakin polun varrella. Mutta on jo kohta myöhä. Lähde kylpemään, Binoi.»

Siten ajettuaan Binoin pois Mohim kääntyi Goran puoleen ja sanoi: »Kuulehan, Gora, sinun täytyy ajatella vakavasti asiaa, josta sinulle puhuin. Jos Binoi ei olekaan mielestäsi kyllin oikeauskoinen, niin mistä ihmeestä löydämme paremmankaan? Ei riitä, jos pidämme silmällä ainoastaan oikeauskoisuutta — tarvitsemmehan sivistystäkin. Myönnän kyllä, ettei tavanomainen sivistyneisyyden ja oikeauskoisuuden yhteenliittymä ole tarkoin pyhien kirjojemme mukainen, mutta eivät ne sentään muodosta aivan huonoakaan yhtymää. Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin uskonpa varmaan, että olisit samaa mieltä kuin minä.»

»Aivan oikein, dada», vastasi Gora. »Minä uskon, ettei Binoi mitenkään asiaa vastusta.»

»Kuulehan häntä!» huudahti Mohim. »Kuka tässä onkaan huolissaan Binoin vastustelemisesta? Sinun vastusteluasi minä pelkään. Kunhan itse kehoitat Binoita, olen aivan tyytyväinen. Ellei siitä ole apua, niin jätä koko asia.»

Mohimin mielestä asia oli nyt niin pitkällä, ettei ollut muuta huolta kuin naittajaisten valmisteleminen.

Ensimmäisen tilaisuuden sattuessa Gora sanoi Binoille: »Dada on alkanut kovin kiirehtiä sinun ja Sasin naimisiin menoa. Mitä siitä arvelet?»

»Mutta aikaisemmin sinä ajattelit toisin. Emmekö päättäneet jäädä naimattomiksi? Minä otaksuin, että asia oli varma.»

»Minkätähden? Minkätähden erilaiset päämäärät saman pyhiinvaelluksen suorittajille?»

»Ehdotan tätä järjestelyä, koska pelkään muuten päätyvämme eri päämääriin. Jumala lähettää maailmaan toisia ihmisiä kantamaan raskaita taakkoja toisten liikkuessa hilpeän kevyesti — jos kaksi sellaista erilaista olentoa iestetään yhteen, niin toinen on kuormitettava, jotta se vetäisi tasaisesti toisen kanssa. Me voimme kulkea tasaisesti rinnan vasta sitten, kun sinua asianmukaisesti hillitsee aviollisen elämän taika.»

»Koska tehtävänä on painon lisääminen, niin onhan yhdentekevää käytämmekö kiveä vai tiilikiveä — mitäpä sillä väliä?»

Binoi arvasi, mikä oli Goran innokkuuden varsinaisena syynä, ja tuo ilmeinen halu pelastaa hänet Pareš Babun tytärten satimista vain huvitti häntä.

Lopun iltapuolta, päivällisen jälkeen, he viettivät korvaten menetettyä yöunta nauttien runsasta päivällislepoa. Ystävykset eivät keskustelleet toistensa kanssa ennenkuin illan varjot olivat langenneet ja he olivat lähteneet kattotasanteelle.

Binoi katsahti taivaalle ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Minusta tuntuu, että maahamme kohdistuva rakkautemme on pahasti puutteellinen. Me ajattelemme ainoastaan puolta Intiaa.»

»Me pidämme Intiaa ainoastaan miesten maana, jätämme naiset kerrassaan lukuunottamatta», selitti Binoi.

»Sinä haluat englantilaisten tavoin nähdä naisia kaikkialla», virkkoi Gora, »kotona ja ulkona maailmassa, maalla ja merellä ja ilmassa, aterioilla, huveissamme ja töissämme, ja seurauksena on, että naiset saattavat silmissäsi miehet pimentoon, joten sinun katsantokantasi on aivan yhtä yksipuolinen.»

»Ei, ei!» vastasi Binoi. »Väitettäni ei käy kumoaminen niin helposti. Mitä merkitseekään, suhtaudunko asiaan englantilaisten tavoin vai en? Tahdon vain sanoa, ettemme suo maamme naisille sitä sijaa, joka heille oikeudenmukaisesti kuuluu. Ajattelehan itseäsi. Voin varmasti vakuuttaa, ettet ajattele koskaan naisia — maamme esiintyy sinun ajatuksissasi vailla naisia, ja sellainen katsantotapa ei missään tapauksessa voi olla oikea.»

»Minä olen nähnyt ja oppinut tuntemaan oman äitini», huomautti Gora, »ja olen hänessä nähnyt kaikki maani naiset ymmärtäen varsin hyvin, mikä sija heille kuuluu.»

»Sinä keksit tyhjiä lauseparsia yrittäen pettää itseäsi», sanoi Binoi. »Se tutunomainen suhde, jossa olemme taloustoimiansa suorittaviin naisiin kotonamme, ei takaa oikeata tietoa. Minä tiedän, että vain kiivastut, jos rohkenen mitenkään verrata toisiinsa englantilaista yhteiskuntaa ja meikäläistä — enkä tahdokaan niin tehdä enempää kuin tahdon väittää varmasti tietäväni, missä määrin ja miten meidän naisemme voivat esiintyä julkisuudessa menemättä sopivaisuuden rajan yli — mutta minä tarkoitan, että niin kauan kuin naisemme jäävät piilemään omiin eristettyihin suojiinsa, maamme on meille vain puolinainen totuus eikä voi saavuttaa täyttä rakkauttamme ja syvintä kunnioitustamme.»

»Samoin kuin aika on kahtalainen, yön ja päivän aika, samoin on yhteiskunta koottu kahdesta osasta, miehistä ja naisista», väitti Gora. »Yhteiskunnan ollessa luonnollisessa tilassaan nainen pysyy näkymättömänä kuin yö — hän suorittaa kaiken työnsä tungettelematta, näyttämön takana. Mutta yhteiskunnan muuttuessa luonnottomaksi, yö anastaa itselleen päivän oikeudet, ja työ samoinkuin irstailukin tapahtuu keinotekoisessa valossa. Ja mikä on tuloksena? Yön salainen vaikutus lakkaa, väsymys lisääntyy, toipuminen käy mahdottomaksi, ja ihminen pysyy pystyssä ainoastaan huumausaineiden avulla. Samoin käy, jos yritämme vetää naisemme ulkonaisen toiminnan kentälle: heidän luonteenomainen tyyni toimintansa häiriytyy, yhteiskunnan rauha ja onni tuhoutuu, ja niiden sijaan tulee vallitsevaksi mielettömyys. Ensi silmäyksellä voi erehtyä ja luulla sellaista mielettömyyttä voimaksi, mutta se on voimaa, joka johtaa perikatoon. Miehen toiminta yhteiskunnassa on näkyvämpää, mutta ei suinkaan välttämättä tärkeämpää. Jos yrität tuoda naisen piilevän voiman yhteiskunnan pintaan, niin yhteiskunta alkaa elää pääomansa varassa ja johtuu piankin vararikkoon. Minä sanon, että jos me miehet pysyttelemme juhlapaikalla ja naiset vartioivat varastoja, niin ainoastaan siinä tapauksessa juhla muodostuu todelliseksi menestykseksi, vaikka naiset jäävätkin näkymättömiin. Ainoastaan keinotekoinen huumaus voi vaatia kaikkia voimia tuhlattaviksi samaan suuntaan, samassa paikassa ja samalla tavalla.»

»Gora», virkkoi Binoi, »en tahdo kiistellä siitä, mitä sanot — mutta etpä ole sinäkään todistanut vääräksi minun väitteitäni. Kysymys koskee todellisuudessa — —»

»Kuulehan, Binoi», keskeytti Gora, »jos väittelemme kauemmin tästä asiasta, niin johdumme vain oikeaan riitaan. Minä tunnustan, etteivät naiset ole tunkeutuneet tajuntaani niin voimallisesti kuin taanoin sinun tajuntaasi. Niinpä et voikaan vaatia, että suhtaudun heihin samoin kuin sinä. Sopikaamme nyt siitä, että olemme erimieliset.»

Gora ei puhunut asiasta enempää. Mutta tien oheen heitetty siemen voi sittenkin itää ja siinä se vain odottaa tilaisuutta päästäkseen versomaan. Tähän saakka Gora oli täydellisesti sulkenut naiset pois näkökentästänsä eikä ollut milloinkaan uneksinutkaan, että hänen elämästänsä puuttui jotakin tai että hän senvuoksi joutui jonkinlaiseen puutteeseen. Binoin haltioitunut tunne oli tehnyt tänään hänelle ilmeisen todelliseksi heidän olemassaolonsa ja heidän vaikutuksensa yhteiskunnassa. Mutta kun hän ei kyennyt päättämään, mikä heidän oikea paikkansa oli tai mitä erikoista tehtävää he suorittivat, hän ei halunnut enempää asiasta keskustella. Hän ei kyennyt asiaa vallitsemaan eikä sitä arvottomana syrjäyttämään, joten hän oli mieluummin kerrassaan siitä puhumatta.

Binoin sinä iltana poistuessa Anandamoji kutsui hänet luoksensa ja kysyi: »Onko sinun ja Sasin avioliitto päätetty asia?»

Binoi vastasi hieman väkinäisesti naurahtaen: »On, äiti, — Gora on toiminut naittajana!»

»Sasi on kelpo tyttö», sanoi Anandamoji, »mutta älä suinkaan menettele lapsellisesti, Binoi. Minä tunnen sinut varsin hyvin, poikani. Olet rientänyt tekemään päätöksen, koska havaitsit, ettet voinut sisäiseen vakaumukseen päästä. On aikaa vielä asiaa ajatella. Olet kyllin vanha itse sitä arvostellaksesi; älä ratkaise niin tärkeätä asiaa kysymättä neuvoa omilta todellisilta tunteiltasi.»

Puhuessaan hän taputti Binoita lempeästi olalle. Binoi ei virkkanut mitään, vaan poistui hitain askelin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kotiin kulkiessaan Binoi yhä ajatteli Anandamojin sanoja. Hän ei ollut pienimmissäkään seikoissa milloinkaan jättänyt hänen neuvojansa huomioonottamatta, ja nyt hän tunsi koko yön ankaraa mielenahdistusta.

Seuraavana aamuna herätessään Binoi tunsi itsensä vapautuneeksi kaikista velvollisuuksistaan, koska oli vihdoinkin maksanut Goran ystävyydestä asianmukaisen hinnan. Hän tunsi, että se elinkautinen side, johon oli suostunut luvatessaan mennä naimisiin Sasin kanssa, antoi hänelle oikeuden lieventää toisia siteitä. Tämä naimaliiton side turvaisi hänet ainaiseksi Goran perusteettomilta epäilyksiltä, siltä luulolta, että hän horjahtaisi pois oikeauskoisuudesta menemällä naimisiin brahmoperheen jäsenen kanssa. Binoi alkoi niinmuodoin käydä Pareš Babun luona alinomaa ja minkäänlaisia tunnonvaivoja tuntematta, ja hänen ei ollut milloinkaan vaikea tuntea olevansa kuin kotonaan sellaisten henkilöiden luona, joista hän piti. Kerran luovuttuaan Goraan nähden tuntemastaan epäröinnistä Binoi havaitsi piankin, että häntä kohdeltiin kuin Pareš Babun perheen omaa jäsentä.

Aluksi Lolita oli Binoille ynseä, mutta sitä kesti vain niin kauan kuin hän epäili Sutšaritan häneen mielistyneen. Selvästi huomattuaan, ettei Sutšarita ollut erikoisesti häneen kiintynyt, Lolita ei ollut enää kuohuksissa, vaan tyytyi kapinoimatta tunnustamaan, että Binoi Babu oli harvinaisen sievä mies.

Harankaan ei asettunut vastustavalle kannalle; päinvastoin: hän tuntui tahtovan korostaa sitä tosiasiaa, että Binoi tosiaankin tiesi jotakin hyvästä käytöksestä — pohjalla piili tietenkin se ajatus, ettei Gora siitä mitään tietänyt. Ja koska Binoi, ilmeisesti Sutšaritan toiveiden mukaisesti, ei milloinkaan käynyt kiistelemään Haranin kanssa, hän ei milloinkaan aiheuttanut rauhan rikkoutumista teepöydässä.

Mutta kun Haran ei ollut läsnä, yllytti Sutšarita Binoita selittämään yhteiskunnallisia asioita koskevia mielipiteitänsä. Hän oli ylen utelias tietämään, kuinka kaksi sivistynyttä miestä, Gora ja Binoi, voivat puolustella maansa ikivanhaa taikauskoisuutta. Ellei olisi tuntenut molempia henkilökohtaisesti, hän ei olisi huolinut uhrata ainoatakaan ajatusta sellaisille yrityksille. Mutta siitä saakka, kun oli ensi kerran Goran kohdannut, Sutšarita ei voinut suhtautua häneen ylenkatseellisesti. Tilaisuuden tarjoutuessa hän niinmuodoin aina johti keskustelun Goran elämäntapaan ja hänen mielipiteisiinsä yrittäen päästä yhä pitemmälle kysymystensä ja vastaväitteittensä nojalla. Pareš Babun mielestä kuului vapaamieliseen kasvatukseen sallia Sutšaritan kuunnella kaikkien eri lahkojen mielipiteitä, ja hän ei milloinkaan keskeyttänyt noita keskusteluja eikä pelännyt niiden johtavan harhaan.

Eräänä päivänä Sutšarita kysyi: »Kuulkaahan, uskooko Gourmohan tosiaankin kastiin, vai ovatko hänen lausumansa vain hänen synnyinmaanrakkautensa liioiteltuja ilmauksia?»

»Tehän tunnustatte portaiden askelmat, eikö totta?» kysyi puolestaan Binoi. »Teitä ei toukkaa se, että toiset niistä ovat toisia korkeammalla?»

»Se ei minua loukkaa, koska astelen niitä pitkin. Mutta tasaisella pohjalla en milloinkaan tunnustaisi sellaista välttämättömyyttä.»

»Aivan oikein», huomautti Binoi. »Sen porrasasteikon tarkoituksena, jonka yhteiskuntamme muodostaa, on tehdä ihmisille mahdolliseksi nousta alhaalta — aina inhimillisen elämän päämäärään asti. Jos olisimme pitäneet yhteiskuntaa tai maailmaa itseänsä päämääränämme, ei olisi ollut mitenkään tarpeen tunnustaa näitä eroavaisuuksia, vaan Euroopan sosiaalinen järjestelmä, jossa jokainen alinomaa pyrkii valtaamaan itselleen mahdollisimman laajaa alaa, olisi kelvannut meillekin.»

»Pelkäänpä, etten ymmärrä teitä oikein selvästi», huomautti Sutšarita. »Aioin kysyä: onko tarkoituksenne väittää, että se päämäärä, jota varten kastilaitos on yhteiskunnassamme järjestetty, todellakin on saavutettu?»

»Saavutuksia ei ole maailmassa aina helppo todeta», vastasi Binoi. »Intia on esittänyt erään suuren ratkaisun sosiaalista kysymystä varten, nimittäin kastijärjestelmän, ja tätä ratkaisua kehitellään edelleen kaiken maailman nähden. Eurooppa ei ole kyennyt toistaiseksi tarjoamaan mitään tyydyttävämpää, sillä siellä on yhteiskunta pelkkää alinomaista taistelua ja riitaa. Inhimillinen yhteiskunta odottaa yhä vieläkin lopullista onnistumista Intian esittämältä ratkaisulta.»

»Älkää pahastuko minuun», virkkoi Sutšarita arasti. »Mutta sanokaahan minulle, toistatteko pelkkänä kaikuna Gourmohan Babun mielipiteitä, vai uskotteko kaiken tuon itse?»

»Totta puhuakseni», virkkoi Binoi hymyillen, »minun vakaumukseni ei ole niin ehdottoman varma kuin Goran. Nähdessäni yhteiskuntamme puutoksia ja kastilaitoksemme väärinkäytöksiä johdun ehdottomasti ilmaisemaan epäilyksiäni; mutta Gora sanoo epäilyksen johtuvan vain siitä, että ihminen kiinnittää liian suuressa määrin huomiotansa yksityisseikkoihin, — katkenneiden oksien ja lakastuneiden lehtien pitäminen puun varsinaisena luontona ja ytimenä osoittaa pelkkää älyllistä kärsimättömyyttä. Gora sanoo, ettei hän suinkaan vaadi ylistämään lahoavia oksia, vaan kehoittaa meitä katselemaan puuta kokonaisuudessaan ja siten yrittämään käsittää sen tarkoitusta.»

»Jättäkäämme joka tapauksessa huomiotta lahonneet oksat», sanoi Sutšarita. »Mutta hedelmää me epäilemättä voimme tarkastella. Millaisia hedelmiä on kastijärjestelmä maallemme tuottanut?»

»Se, mitä nimitätte kastijärjestelmän hedelmäksi, ei ole yksinomaan sitä, vaan kaikkien maamme elinehtojen aiheuttama yhteistulos. Jos yritätte purra huiskuvalla hampaalla, niin tunnette kipua, — mutta siitä ette suinkaan syytä hampaita, vaan tuon yksityisen hampaan irrallisuutta. Koska erilaisten syiden vuoksi olemme joutuneet sairauden ja heikkouden alaisiksi, olemme kyenneet ainoastaan vääristellen esittämään sitä aatetta, jonka edustaja Intia on, emmekä ole kyenneet kehittelemään sitä täydellisyyteensä. Senvuoksi Gora aina kehoittaa meitä: Tulkaa terveiksi, tulkaa väkeviksi!»

»Pidättekö siis tosiaankin bramaania pyhänä henkilönä», jatkoi Sutšarita. »Uskotteko tosiaankin, että bramaanin jalkojen pöly puhdistaa ihmisen?»

»Eikö olekin suuri osa täällä maailmassa osoittamastamme kunnioituksesta omaa luomustamme? Olisiko ollut vähäpätöinen asia meidän yhteiskunnallemme, jos olisimme kyenneet luomaan todellisia bramaaneja? Me tarvitsemme jumalallisia ihmisiä — yli-ihmisiä, ja saammekin niitä, jos vain kykenemme heitä toivoelemaan kaikesta sydämestämme ja kaikesta mielestämme. Mutta jos toivottelemme heitä typerällä tavalla, niin meidän on pakostakin tyydyttävä luomaan maan taakaksi riivaajia, joille ei mikään rikostyö ole vieras ja joiden sallimme ansaita elatuksensa karistelemalla jalkojensa pölyn meidän ylitsemme.»

»He ovat olemassa Intian sisäisessä pyrkimyksessä ja tarkoituksessa aivan samoin kuin puu piilee siemenessä. Toiset maat tarvitsevat Wellingtonin-laisia kenraaleja, Newtonin-laisia tiedemiehiä ja Rothschildin-laisia raharuhtinaita, mutta meidän maamme tarvitsee bramaania, bramaania, joka ei tunne pelkoa, joka vihaa ahneutta, kykenee voittamaan murheen, ei välitä menetyksestä — bramaania, joka on yhtä korkeimman olennon kanssa. Intia tarvitsee bramaania, jonka mieli on luja, tyyni ja vapautunut — ja kun se hänet kerran saa, se on oleva vapaa! Me emme taivuta päätämme kuninkaille emmekä alistu laskemaan niskaamme sortajan ikeeseen. Ei, oma pelkomme taivuttaa meidän päämme, oma ahneutemme kietoo meidät pauloihinsa; me olemme oman mielettömyytemme orjia. Vapahtakoot oikeat bramaanit ankaralla kurillansa meidät tuosta pelosta, tuosta ahneudesta, tuosta mielettömyydestä, — me emme kaipaa heitä taistelemaan puolestamme, tekemään kauppoja hyväksemme tai hankkimaan itsellemme jotakin muuta maallista etua.»

Tähän saakka Pareš Babu oli vain kuunnellut, mutta nyt hän puuttui puheeseen lausuen leppoisasti: »En voi väittää tuntevani Intiaa, ja varmaa on, etten tiedä, mitä Intia on kaivannut ja onko se milloinkaan kaipaamaansa saavuttanut, — mutta voitteko milloinkaan palata menneisiin aikoihin? Pyrkimyksemme tulisi kohdistua siihen, mikä on mahdollista nykyisyydessä, — mitä hyvää voikaan koitua siitä, että turhin toivein kurkotamme kätemme kohti menneisyyttä?»

»Minä olen usein puhunut niinkuin te nyt», virkkoi Binoi, »mutta eikö ole totta, mitä Gora sanoo: voimmeko surmata menneisyyden vain sen nojalla, että puhumme siitä ikäänkuin se olisi kuollut ja iäksi mennyt? Menneisyys on aina luonamme, sillä mikään sellainen, mikä on kerran ollut totta, ei voi milloinkaan häipyä olemattomiin.»

»Ystävänne ei suhtaudu näihin asioihin tavallisten kuolevaisten lailla», virkkoi Sutšarita. »Kuinka siis voimme varmasti uskoa, että puhutte koko maan puolesta?»

»Älkää suinkaan luulko», huomautti Binoi, »että ystäväni Gora kuuluu niihin tavallisiin henkilöihin, jotka ylpeilevät erinomaisen täsmällisestä hindulaisuudestansa. Hän pitää silmällä hindulaisuuden sisäistä merkitystä, vieläpä niin vakavasti, ettei ole milloinkaan katsonut aito hindulaisen elämää sellaiseksi korukukkaseksi, joka lakastuu vähimmästäkin kosketuksesta ja kuolee, jos sitä käsitellään karusti.»

»Mutta minusta näyttää, että hän varoo sangen tarkoin vähintäkin kosketusta», sanoi Sutšarita hymyillen.

»Hänen varovaisuutensa on aivan erikoislaatuista», selitti Binoi. »Jos kysytte häneltä itseltänsä, niin hän vastaa heti: Niin, minä uskon sen kaikki, uskon, että kastin voi menettää kosketuksen nojalla, että puhtauden voi menettää nauttimalla sopimatonta ravintoa — kaikki tuo on ehdottomasti totta. Mutta minä tiedän, että tuo on vain hänen dogmatismiansa, — mitä järjettömämmältä hänen mielipiteensä kuulostavat, sitä varmemmin hän ne esittää. Hän vaatii ehdotonta sääntöjen noudattamista, koska myöntyväisyys vähäpätöisemmissä seikoissa saattaisi johtaa siihen, että typerät henkilöt lakkaavat kunnioittamasta tärkeämpiä asioita ja vastustava puolue voi siten päästä voitolle. Niinpä hän ei uskallakaan ilmaista minkäänlaista välinpitämättömyyttä, ei edes minun nähteni.»

»Sellaisia henkilöitä on paljon brahmojenkin joukossa», sanoi Pareš Babu. »He tahtovat katkaista kerrassaan kaikki hindulaisuuteen liittävät siteet, koska sivulliset muuten voivat otaksua heidän sukoilevan sen huonojakin tottumuksia. Sellaisten henkilöiden on vaikea elää luonnollista elämää, sillä he joko teeskentelevät tai liioittelevat ja luulevat totuutta niin heikoksi, että heidän asiansa on sitä puolustaa väkivalloin tai viekkauden avulla. Yltiöhurskaita ovat ne, jotka ajattelevat: 'Totuus riippuu minusta. Minä en ole riippuvainen totuudesta.' Minä puolestani rukoilen Jumalaa, että saisin aina olla yksinkertainen, nöyrä totuuden palvelija, joko brahmotemppelissä tai hindulaisen alttarin ääressä, — jottei mikään ulkonainen este ehkäise tai haittaa palvontaani.»

Tuon sanottuaan Pareš Babu oli hetkisen vaiti sallien mielensä levätä olemuksensa syvyyksissä. Nuo muutamat sanat tuntuivat ylentäneen keskustelun sävyä — ei niin, että itse sanoissa olisi ollut jotakin erikoista, mutta niiden takaa kuulsi se rauha, joka oli Pareš Babun omien elämänkokemusten tuloksena. Lolitan ja Sutšaritan kasvoja valaisi harras tunne. Binoinkaan ei tehnyt mieli sanoa mitään enempää. Hän huomasi hyvinkin, että Gora oli liian häikäilemätön — hänessä ei ollut sitä korutonta ja varmaa rauhaa, joka verhoo totuuden omistajien ajatuksia ja sanoja ja tekoja — ja Pareš Babun puhuessa tuo seikka tuli sitäkin kiusallisempana hänen mieleensä.

Sutšaritan lähdettyä levolle sinä iltana Lolita tuli ja istuutui hänen vuoteensa reunalle. Sutšarita havaitsi varsin selvästi, että Lolitan mieltä vaivasi jokin ajatus, ja tiesi senkin, että ajatus koski Binoita. Niinpä hän aloittikin itse keskustelun sanoen: »Binoi Babu miellyttää minua tosiaankin tavattomasti.»

Sutšarita havaitsi hyvinkin vihjauksen, mutta ei ollut millänsäkään, sanoihan vain kaikessa viattomuudessa: »Se on totta; minä kuuntelen erittäin mielelläni, kuinka hän esittää Gour Babun mielipiteitä. Olenpa melkein näkevinäni miehen itsensä silmäini edessä.»

»Ei kuulu muuta kuin Gora, Gora, Gora päivät pääksytysten», vastasi Lolita. »Hänen ystävänsä Gora voi olla suuri mies, mutta eikö hän ole mies itsekin?»

»Totta kyllä; mutta estääkö hänen harras kiintymyksensä häntä siitä?» kysyi Sutšarita nauraen.

»Hänen ystävänsä on saattanut hänet itsensä varjoon niin täydellisesti, ettei Binoi Babulla ole minkäänlaista mahdollisuutta ilmaista itseänsä. Aivan kuin olisi torakka nielaissut hyttysen. Minä en ollenkaan surkuttele hyttystä, joka on sallinut itsensä siepata, ja torakkaan kohdistuva kunnioitukseni ei sekään siitä lisäänny.»

Sutšarita, jota Lolitan kiihkeä sävy huvitti, nauroi mitään virkkamatta, ja Lolita jatkoi: »Sinä voit asialle nauraa, jos tahdot, didi, mutta minä sanon sinulle, että jos joku tahtoisi saattaa minut sillä tavoin varjoon, en sietäisi sitä ainoatakaan päivää. Ajattele itseäsi, — olipa ihmisten mielipide millainen tahansa, sinä et milloinkaan työnnä minua taka-alalle, se ei kuulu luonteeseesi, ja senvuoksi minä sinusta erinomaisesti pidän. Olet varmaan oppinut sen isältä — hän asettaa jokaisen asian kohdallensa.»

Nämä kaksi tyttöä olivat kaikkien perheenjäsenten joukossa eniten Pareš Babuun kiintyneet. Kun vain »isän» nimi mainittiin, niin heidän sydämensä näyttivät sylkähtävän.

»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Sutšarita. »Ketä voisikaan verrata isään? Mutta sanoitpa mitä tahansa, rakkaani, Binoi Babu osaa puhua erinomaisen hyvin.»

»Mutta etkö huomaa, kultaseni, että hänen ajatuksensa kuulostavat ihmeellisiltä vain sen vuoksi, etteivät ole hänen omiansa? Jos hän olisi puhunut sellaista, mitä on itse ajatellut, niin hänen sanansa olisivat olleet ihan keskinkertaiset ja koruttomat — eivät olisi tuntuneet tehdasmaisilta lausumilta, ja sellaisina ne olisivat minua enemmän miellyttäneet.»

»Minkätähden olet siitä vihoissasi, kultaseni?» virkkoi Sutšarita. »Sehän merkitsee vain, että Gourmohan Babun mielipiteet ovat muuttuneet hänen omikseen.»

»Jos on niin laita, niin koko asia minua kerrassaan kauhistaa», sanoi Lolita. »Onko Jumala antanut meille älyn sitä varten, että levittäisimme toisten ihmisten aatteita, ja kielen vain sitä varten, että toistaisimme toisten lausumia, teimmepä sen muuten kuinka ihastuttavasti tahansa? Minä en sellaisesta ihastuttavuudesta välitä!»

»Mutta etkö voi ajatella, että Binoi Babu, joka on kovin kiintynyt Gourmohan Babuun, on voinut johtua ajattelemaan samalla tavalla kuin hän, että heidän ajattelutapansa on muodostunut samaksi?»

»Ei, ei, ei!» huudahti Lolita. »Mitään sellaista ei ole tapahtunut. Binoi Babu on vain tottunut omaksumaan kaikki, mitä Gourmohan Babu sanoo — se ei ole kiintymystä, vaan orjuutta. Hän tahtoo uskotella itselleen kannattavansa samoja mielipiteitä kuin hänen ystävänsä, mutta minkätähden? Ihminen, joka rakastaa, voi noudattaa toista olematta aina samaa mieltä — hän voi antautua avoimin silmin. Minkätähden hän ei voi vilpittömästi tunnustaa omaksuvansa Gourmohan Babun mielipiteet, koska rakastaa häntä? Eikö ole riittävän selvää, että on niin laita? Sanohan minulle, didi, etkö sinäkin usko, että on niin laita?»

Sutšarita ei ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, hän oli halunnut kuulla vain Gorasta eikä ollut tuntenut uteliaisuutta päästä tutkimaan Binoita erikoisena ongelmana. Niinpä hän ei vastannutkaan suoraan Lolitan kysymykseen, vaan virkkoi: »Jos otaksumme, että olet oikeassa, niin mitä onkaan tehtävä?»

»Minun tekee mieleni avata hänen kahleensa ja vapauttaa hänet ystävästään», vastasi Lolita.

»Minun yrittämisestäni ei ole suurta hyötyä, mutta jos sinä ryhdyt asiaan, niin jotakin varmaan tapahtuu.»

Sutšarita oli syvimmässä mielessään tietoinen siitä, että hänellä oli vaikutusvaltaa Binoihin nähden, mutta hän yritti kuitata asian nauramalla, ja Lolita jatkoi: »Ainoa seikka, jonka vuoksi hänestä pidän, on siinä, että hän pyrkii vapautumaan Gourmohan Babun silmälläpidosta jouduttuaan sinun vaikutuksesi alaiseksi. Kuka hyvänsä muu olisi kirjoittanut näytelmän ivaillakseen brahmotyttöjä, mutta hän pitää mielensä yhä avoimena, kuten näkyy hänen sinulle osoittamastaan huomaavaisuudesta ja isään kohdistuvasta kunnioituksesta. Meidän tulee auttaa Binoi Babua seisomaan omilla jaloillaan. On kerrassaan sietämätöntä ajatella, että hän on olemassa vain saarnatakseen julki Gourmohan Babun mielipiteitä.»

Samassa syöksyi huoneeseen Satiš huutaen: »Didi, didi!» Binoi oli vienyt hänet kerallaan sirkukseen, ja vaikka olikin jo myöhä, Satiš ei kyennyt salaamaan sitä innostusta, jonka hänessä olivat herättäneet ensimmäisen kerran nähdyt ihmeet. Kokemiaan kuvailtuansa hän sanoi: »Minä yritin saada Binoi Babun jäämään luokseni yöksi, mutta perille ehdittyämme hän lähti pois sanoen tulevansa jälleen huomenna. Minä sanoin hänelle, että hänen pitää viedä meidät kaikki sirkukseen jonakin päivänä.»

»Hän sanoi, että tytöt säikähtäisivät nähdessään tiikerin. Mutta minäpä en säikähtänyt ollenkaan!» Satiš röyhisti miehevästi rintaansa.

»Tosiaanko!» virkkoi Lolita. »Minä tunnen varsin hyvin sellaiset rohkeat miehet kuin ystäväsi Binoi Babu. — Kuulehan, didi, meidän pitää tosiaankin pakottaa hänet viemään meidät mukanaan sirkukseen.»

Seuraavana päivänä, kun Binoi saapui, Lolita huudahti: »Tulittepa oikeaan aikaan, Binoi Babu. Nyt lähdetään.»

Sirkukseen! Oli istuttava tyttöjoukossa keskellä kirkasta päivää, kaikkien nähden! Binoi oli kuin ukkoseniskemä.

Binoi heristi korviaan, ja kun Lolita toisti: »Gourmohan Babu ei varmaankaan pidä siitä, että viette tyttöjä sirkukseen, eihän», niin Binoi vastasi empimättä: »Eipä suinkaan.»

»Selittäkää meille minkätähden ei», pyysi Lolita. »Minä kutsun sisareni, jotta hänkin saa asian kuulla.»

Binoi huomasi letkauksen, mutta nauroi, ja Lolita jatkoi: »Mitä nauratte, Binoi Babu? Te sanoitte eilen Satišille, että tytöt pelkäävät tiikereitä, mutta ettekö itse milloinkaan pelkää?»

Niin ollen Binoin täytyi lähteä tyttöjen keralla sirkukseen. Ja olipa hänellä sinne matkattaessa kyllin aikaa miettiä, millaisessa valossa hän esiintyi, ei ainoastaan Lolitalle, vaan toisillekin talon tyttärille, mikäli hänen suhteensa Goraan otettiin huomioon.

Kun Lolita seuraavan kerran näki Binoin, hän tiedusteli aivan viattoman näköisenä: »Kerroitteko Gourmohan Babulle, että kävimme hiljattain sirkuksessa?»

Kysymyksen kärki tunki tällä kertaa syvälle, Binoi sävähti punaiseksi ja vastasi: »En, en vielä.»

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Gora istui eräänä aamuna työnsä ääressä, kun Binoi saapui odottamatta ja sanoi ilman minkäänlaisia valmisteluja: »Olin tässä tuonoin sirkuksessa Pareš Babun tyttärien kanssa.»

»Abinašilta, joka sattui olemaan sirkuksessa samana päivänä», vastasi
Gora jatkaen kirjoittamistaan mitään enempää sanomatta.

Binoita hävetti kovin, että Gora oli jo saanut asian tietoonsa, vieläpä Abinašilta, joka ei varmaankaan ollut säästellyt kuvauksessaan koristelevia piirteitä. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen oli ollut vaikea päästä uneen edellisenä iltana, koska oli mielessään käynyt tuimaa sotaa Lolitaa vastaan. »Lolita otaksuu minun pelkäävän Goraa niinkuin koulupoika pelkää opettajaansa. Kuinka väärin ihmiset voivatkaan toisiansa arvostella! On totta, että kunnioitan Goraa hänen harvinaisten lahjojensa vuoksi, mutta en ollenkaan sillä tavoin kuin Lolita luulottelee; sellainen otaksuma tekee vääryyttä yhtä hyvin minulle kuin hänellekin. Onpa sekin ajatus: minä muka olen lapsi, ja Gora on vartijani!» Tuo oli rasittanut hänen mieltänsä edellisenä iltana.

Gora jatkoi kirjoittamistaan, ja Binoi palautti mieleensä ne muutamat kärkevät kysymykset, jotka Lolita oli häntä vastaan singonnut. Hänen oli vaikea lakata niitä ajattelemasta. Yht'äkkiä heräsi hänen sydämessään kapinoiva tunne. »Entäpä jos kävinkin sirkuksessa?» — kuohahti hän itsekseen. »Mikä oikeus on Abinašilla keskustella minun asioistani Goran kanssa — ja minkä ihmeen vuoksi Gora sallii sen hölmön käydä puhumaan sellaisista seikoista? Onko Gora minun vartijani, ja olenko minä velvollinen häneltä kysymään, minne saan mennä ja kenen kanssa? Tämä on ankara ystävyyttämme koskeva loukkaus!»

Binoi olisi tuskin ollut siinä määrin närkästynyt Goraan ja Abinašiin, ellei olisi yht'äkkiä tajunnut omaa pelkuruuttansa. Hän yritti vain vierittää ystävänsä kannettavaksi sitä syyllisyyttä, jonka hänen oma vaikenemisensa oli aiheuttanut. Jos Gora olisi lausunut asiasta joitakin sanoja, niin ystävykset olisivat voineet tulla samaan tasoon ja Binoi olisi tullut lohdutetuksi. Mutta ääneti istuva Gora tuntui häntä tuomitsevan. Sen vuoksi Lolitan purevat huomautukset ärsyttivät Binoita yhä enemmän.

Mohim astui huoneeseen, piippu kädessä, tarjosi beteliä purtavaksi ja virkkoi: »Asia on valmis meidän puoleltamme, Binoi poikaseni. Kunhan setäsi asiaan suostuu, tunnemme mielemme aivan keveäksi. Oletko jo hänelle kirjoittanut?»

Tämä ahdistelu vaikutti Binoihin erikoisen epämieluisesti tänään. Hän tiesi hyvinkin, ettei syy ollut Mohimin — Gora näet oli ilmoittanut vanhemmalle veljelleen, että Binoi suostui — mutta tunsi olonsa verrattain ankeaksi ajatellessaan suostumustansa. Anandamoji oli kerrassaan yrittänyt saada hänet peräytymään, ja hän itse ei ollut suinkaan milloinkaan tuntenut mitään erikoista kiintymystä kysymyksessä olevaan morsiameensa. Kuinka siis olikaan tämä sekasorto voinut muovautua selväksi päätökseksi? Ei voinut suoraan väittää Goran häntä mitenkään pakottaneen, sillä hän ei olisi missään tapauksessa pakottanut, jos Binoi itse olisi esittänyt pienenkin vastaväitteen, mutta sittenkin —. Tuo »sittenkin» ilmaisi jälleen Lolitan pistävien huomautusten vaikutusta. Eihän ollut tapahtunut mitään erikoista tässä tilaisuudessa, tuntui vain asian alla se täydellinen vaikutusvalta, jonka Gora oli hankkinut itselleen niiden vuosien aikana, joina he olivat olleet ystävät. Binoi oli vähitellen suostunut tuohon ylivaltaan erinomaisen kiintymyksensä ja leppoisan luonnonlaatunsa vuoksi. Ja niin oli mestarin ja oppilaan suhde muodostunut itseänsä ystävyyttä tärkeämmäksi. Aikaisemmin Binoi ei ollut asiaa oivaltanut, mutta nyt sitä ei käynyt kieltäminen. Ja niin hänen oli oikeutta myöten mentävä naimisiin Sasin kanssa?

»En, minä en ole vielä kirjoittanut sedälleni», vastasi hän Mohimin kysymykseen.

»Vika on yksin minun», virkkoi Mohim. »Minkätähden kirjoittaisitkaan sinä kirjeen; sehän on minun asiani. Mikä on hänen täydellinen nimensä, poikaseni?»

»Minkätähden pidätte niin suurta kiirettä?» kysyi vuorostaan Binoi. »Häitä ei voida viettää asvin- eikä karlik-kuun aikana. Aghran-kuussa— niin, mutta olen unohtanut, että siinäkin kuussa on vaikeutensa. Se on onneton kuukausi meidän perheemme historiassa, ja me emme ole milloinkaan viettäneet perhejuhlia aghran-kuun aikana.»

Mohim laski piippunsa nurkkaan seinän varaan ja virkkoi: »Kuulehan, Binoi, jos välität kaikesta tuollaisesta taikauskosta, niin silloinhan on koko uudenaikainen kasvatuksesi vain ulkoaopittuja lauseparsia. Tässä kirotussa maassa on muutenkin ylen vaikea löytää kalenterista hyväenteisiä päiviä, ja jos kaiken muun lisäksi jokainen perhekunta vielä ottaa huomioon omia tapahtumiansa, niin kuinka asioista voidaan ollenkaan suoriutua?

»Minkätähden siis suostutte pitämään asvin- ja karlik-kuutakaan huonoenteisenä?» kysyi Binoi.

»Pidänkö minä niitä huonoenteisinä!» huudahti Mohim. »Enpä suinkaan. Mutta mitäpä tehdä — tässä meidän maassamme ei tarvitse kunnioittaa Jumalaa, mutta ellet kunnioita kaikkia bhadra-, asvin- ja karlik-kuita koskevia sääntöjä, kaikkea torstai- ja perjantaipäiviä koskevaa ja kaikkia kuun eri vaiheita, niin sinut karkoitetaan talosta! Ja myönnänpä, että vaikka en tunnustakaan tuota kaikkea hyväksyväni, tunnen kuitenkin oloni ahdistavaksi, ellen noudata kalenteria — meidän ilmanalamme luo pelkoa aivan samoin kuin malariakuumetta, ja niinpä en minäkään kykene karistamaan pois tuota tunnetta.»

»Samoin on laita sukulaisteni», sanoi Binoi, »he eivät voi vapautua aghran-kuuhun kohdistuvista pelontunteistaan. Tätini ei missään tapauksessa siihen suostuisi.»

Niin sai Binoi asian siirtymään tuonnemmaksi, ja Mohim, joka ei oikein tietänyt, mitä olisi vielä yrittänyt, peräytyi.

Binoin huomautusten sävy osoitti Goralle, että hänen ystävänsä oli alkanut epäröidä. Binoi ei ollut käynyt talossa muutamaan päivään, ja Gora otaksui hänen vierailleen Pareš Babun luona entistä ahkerammin. Ja kun Binoi nyt, avioliittoasiasta puhuttaessa, oli yrittänyt siirtää keskustelua tuonnemmaksi, Goran epäilykset kävivät vakaviksi, hän lopetti kirjoittamisensa, kääntyi ja sanoi: »Kuulehan, Binoi, kun kerran olet antanut veljelleni lupauksesi, miksi syöksetkään hänet suotta tällaiseen epävarmuuteen?»

Binoi kääntyi yht'äkkiä kärsimättömäksi ja huudahti: »Annoinko lupaukseni, vai siepattiinko se minulta?»

Goraa hämmästytti tuo äkkiä ilmenevä kapinanhenki, hän terästi mielensä ja kysyi tiukasti: »Kuka on sen sinulta siepannut?»

»Minä? Minähän lausuin sinulle vain muutaman sanan koko asiasta, ja sitä sinä nimität lupauksen kiristämiseksi!»

Binoi ei tosiaankaan voinut vakuuttavalla tavalla todistaa syytöstään oikeaksi. Gora puhui totta: vain muutamia sanoja oli vaihdettu, ja se, mitä Gora oli sanonut, ei ollut niin vääjäämätöntä, että sitä olisi käynyt nimittäminen painostukseksi. Mutta sittenkin oli tavallaan totta, että Gora oli pakottanut Binoin myöntymään. Mitä vähemmän ulkonaisia todisteita, sitä julkeampana esiintyy syyttäjä, ja niinpä lausui Binoikin kiihtynein äänin: »Ei tarvita montakaan sanaa lupauksen kiristämiseksi!»

»Ota sanasi takaisin!» huusi Gora nousten pöydän luota. »Lupauksesi ei ole niin suunnattoman arvokas, että huolisin sitä sinulta anella tai ryöstää!» — »Dada!» huusi hän sitten Mohimille, joka oli viereisessä huoneessa ja tuli sisään kiireen kaupalla. »Dada», huusi Gora, »enkö sanonut sinulle alun pitäen, että Binoin ja Sasin naimisiinmeno on mahdoton asia ja etten siihen suostu?»

»Tietysti sanoit. Kukaan muu ihminen ei olisi voinut sellaista sanoa. Jokainen muu setä olisi osoittanut jonkinlaista veljentyttärensä avioliittoon kohdistuvaa mielenkiintoa!»

»Minkätähden käytit minua katinkäpälänä saadaksesi Binoin suostumaan?» singahdutti Gora.

»Syynä ei ollut mikään muu kuin se, että otaksuin siten parhaiten saavani hänet suostumaan», vastasi Mohim masentuneena.

Goran kasvot sävähtivät punaisiksi. »Minä pyydän jättämään minut kaiken tämän ulkopuolelle!» huusi hän. »En ole mikään virallinen naittaja, minulla on muuta tekemistä.» Samassa hän poistui huoneesta.

Ennenkuin onneton Mohim ehti ryhtyä asiaa edelleen pohtimaan, Binoikin oli ehtinyt kadulle, ja Mohimin ainoana lohdutuksena oli piippu, jonka hän nyt otti nurkasta, minne oli sen sijoittanut.

Binoi oli monet kerrat kiistellyt Goran kanssa, mutta tällaista purkautumaa ei ollut sattunut milloinkaan ennen, ja Binoi kauhistui aluksi omaa tekoansa. Kun hän oli ehtinyt kotiin, tuntui kuin olisivat nuolet lävistelleet hänen omaatuntoansa. Ei tehnyt mieli syödä eikä nukkua, kun hän ajatteli, millaisen iskun oli Goralle yht'äkkiä antanut. Hän tunsi erinomaista katumusta varsinkin ajatellessaan, kuinka järjettömästi oli syyttänyt yksin Goraa. »Minä tein väärin, väärin, väärin», toisteli hän itsekseen.

Myöhemmin päivällä, kun Anandamoji oli parhaillaan istuutumassa ompeluksensa ääreen päivällisaterian jälkeen, Binoi ilmaantui hänen luoksensa ja istuutui hänen viereensä. Anandamoji oli kuullut tapahtumasta Mohimilta, mutta nähtyään Goran kasvot aterian aikana hän oli arvannut, että oli sattunut myrskyisä kohtaus.

»Äiti», sanoi Binoi. »Minä olen menetellyt väärin. Se, mitä tänä aamuna sanoin Goralle Sasin ja minun välille suunnitellusta avioliitosta, oli pelkkää mielettömyyttä!»

»Älä ole milläsikään, Binoi! Sellaista sattuu aina, kun yrität tukahduttaa jotakin mieltäsi kalvavaa tuskaa. On muuten aivan yhtä hyvä, että se on tapahtunut. Ei kestä kauan, ennenkuin olette kumpikin unohtaneet koko kiistan.»

»Mutta minä tahdon sanoa sinulle, äiti, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että menen naimisiin Sasin kanssa.»

»Älä tee asiaa pahemmaksi, poikani, hätiköiden yrittämällä paikata riitaa hyväksi. Avioliitto solmitaan eliniäksi, mutta riita on vain hetkellinen.»

Binoi ei kumminkaan voinut neuvoa noudattaa. Hän ei tuntenut voivansa lähteä suoraan Goran luo ja niin hän meni Mohimin puheille, sanoi, ettei hänen tahollaan ollut mitään estettä, että häät voitiin viettää kuukauden kuluessa ja että hän itse tulisi pitämään huolta siitä, että setä asiaan suostuisi.

»Olkoon menneeksi, voitte päättää asian neuvoteltuanne Goran kanssa», vastasi Binoi.

»Hyvä, jos se täytyy tehdä, niin tehdään, mutta —» Mohim sulki suunsa pistämällä siihen annoksen beteliä.

Mohim ei virkkanut mitään sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna hän lähti Goran huoneeseen peläten vain ankaran taistelun avulla saavansa hänet jälleen suostumaan. Mutta kun hän kertoi Binoin tulleen edellisenä iltana hänen luokseen ja sanoneen olevansa valmis menemään naimisiin Sasin kanssa, vieläpä kehoittaneen kysymään Goralta neuvoa kihlausasiassa, Gora suostui heti ja sanoi: »Hyvä! Pidetään kihlajaiset kaikin mokomin!»

»Sinä näytät nyt olevan varsin myöntyväinen, mutta älä Herran nimessä esitä jälleen uusia estelyitä seuraavalla kerralla.»

»No niin», virkkoi Mohim, »nöyrä pyyntöni on, ettet estele etkä tiedustele. Olen aivan tyytyväinen saadessani toimia omin neuvoin. Kuinkapa olisinkaan voinut arvata, että tiedustelusi johtaisi sellaiseen vastakkaiseen tulokseen? Tahdon tietää vain yhden ainoan asian: haluatko todellakin tämän avioliiton toteutuvan?»

»Salli siis minun olla kyllin viisas äläkä enää sekaannu tähän asiaan.»

KAHDESKYMMENES LUKU.

Gora johtui nyt päättelemään, että oli vaikea pitää Binoita silmällä matkan päästä, joten oli asetettava vartija sinne, missä vaara oli suurin. Hän arvasi, että paras keino pitää Binoita aisoissa oli uuttera seurusteleminen Pareš Babun itsensä kanssa. Niinpä hän lähtikin jo seuraavana päivänä iltapuolella Binoin luo.

Binoi ei ollut odottanut Goraa niin pian saapuvaksi ja oli yhtä hämmästynyt kuin iloinenkin. Hän joutui sitäkin suuremman ihmetyksen valtaan, kun Gora alkoi jutella Pareš Babun tyttäristä osoittamatta minkäänlaista vihamielisyyden merkkiäkään. Ei tarvinnut kovinkaan ponnistella saadakseen Binoissa heräämään asiaan kohdistuvaa mielenkiintoa, ja ystävykset pohtivat keskusteluaihettansa kaikilta mahdollisilta näkökannoilta aina myöhäiseen iltaan asti.

Kotiin kulkiessaankaan Gora ei saanut asiaa mielestään haihtumaan; se askarrutti häntä niin kauan kuin hän oli valveilla. Hänen mielensä ei ollut milloinkaan ennen ollut niin sekasortoisten mietteiden vallassa — hän ei ollut tosiaankaan koskaan ennen pohtinut naisia koskevaa kysymystä. Binoi oli hänelle osoittanut, että naiset tosiaankin muodostivat osan elämänongelmaa, jota oli käsiteltävä joko pyrkien ratkaisuun tai tyytyen sovitteluun, mutta jota ei sopinut jättää huomioonottamatta.

Kun siis Binoi seuraavana päivänä sanoi Goralle: »Tulehan kerallani Pareš Babun luo, hän on monet kerrat sinua kysellyt», niin Gora suostui empimättä. Hän ei ainoastaan suostunut: hänen mielensä ei ollut enää läheskään yhtä välinpitämätön kuin ennen. Aluksi Sutšarita ja Pareš Babun tyttäret eivät olleet herättäneet hänessä vähintäkään mielenkiintoa, sitten hänen mieleensä oli noussut heihin kohdistuva ylenkatseellinen vihamielisyys, mutta nyt hän kerrassaan halusi päästä paremmin heitä tuntemaan. Hänen teki kovin mieli nähdä, mikä kiintymyksen esine vaikutti niin voimallisesti Binoin sydämeen.

He saapuivat taloon illalla. Yläkerran oleskeluhuoneessa Haran luki Pareš Babulle erästä englanninkielistä kirjoitelmaansa pöytälampun valossa. Pareš Babu oli kuitenkin vain väline tarkoituksen saavuttamiseksi, sillä Haranin todellisena pyrkimyksenä oli vaikuttaa Sutšaritaan, joka kuunteli ääneti pöydän päässä varjostaen silmiänsä lampun valolta palmunlehtiviuhkalla. Tottelevaista luonnonlaatuansa noudattaen hän yritti olla mahdollisimman tarkkaavainen, mutta sittenkin hänen ajatuksensa joutuivat silloin tällöin harhateille.

Kun palvelija ilmoitti Goran ja Binoin saapuneen, hän säpsähti ja aikoi poistua huoneesta, mutta Pareš Babu pysähdytti hänet sanoen: »Minne menet, Radha? Ovathan Binoi ja Gora hyvät tuttavamme.»

Sutšarita istuutui hieman hämmentyneenä, joskin mieli keveämpänä senvuoksi, että Haranin ikävystyttävän kirjoitelman lukeminen keskeytyi. Se ajatus, että hän joutuisi jälleen näkemään Goran, epäilemättä herätti hänessä iloista kiihtymystä, mutta toisaalta hänelle ei ollut mieluista, että Gora saapui Haranin läsnä ollessa. Vaikeata on sanoa, oliko syynä pelko, että syntyisi jälleen riitaa, vai kenties jokin muu.

Pelkkä Goran nimen kuuleminen sai Haranin hiomaan hammasta. Hän vastasi vaivoin Goran tervehdykseen ja istui sitten ääneti ja äreänä. Gorassakin heräsivät kaikki taisteluvaistot heti, kun hän näki Haranin.

Baroda-rouva oli lähtenyt vieraisiin kolmen tyttärensä keralla, ja sopimus oli sellainen, että Pareš Babu kävisi iltasella heidät noutamassa. Pareš Babun oli jo aika lähteä, mutta Goran ja Binoin saapuminen viivytti häntä. Kun hän ei voinut kauemmin viipyä, hän kuiskasi Haranille ja Sutšaritalle tulevansa mahdollisimman pian takaisin ja jätti heidät olemaan vieraiden seurana.

Seurustelu alkoi aivan kohta, sillä kiivas taistelu oli silmänräpäyksessä käynnissä. Kiistakysymys oli seuraava. Oli olemassa eräs piirikunnan tuomari Brownlow, joka asui lähellä Kalkuttaa ja jonka kanssa Pareš Babu oli Dakkassa ollessaan ystävällisesti seurustellut. Hän ja hänen vaimonsa olivat osoittaneet Pareš Babulle suurta huomaavaisuutta, koska hän ei pitänyt vaimoansa ja tyttäriänsä zenanaan suljettuina. Sahibilla oli tapana viettää joka vuosi syntymäpäiväänsä järjestämällä maataloudelliset markkinat. Baroda-rouva oli hiljattain käynyt mrs Brownlow'ta tapaamassa ja oli tapansa mukaan ylistellyt tytärtensä perehtymystä englantilaiseen kirjallisuuteen ja runouteen. Mrs Brownlow oli kertonut varakuvernöörin tulevan puolisoineen markkinoilla käymään ja oli intomielisesti lausunut, että olisi erittäin somaa, jos Pareš Babun tyttäret voisivat esittää korkeille vieraille jonkin englantilaisen näytelmän. Baroda oli ihastunut ehdotuksesta ikihyväksi, ja tänään hän oli vienyt tyttärensä erään tuttavan luo harjoituksiin. Kun Goralta kysyttiin, voisiko hän lähteä markkinoille, hän vastasi tarpeettoman kiivaasti: »En!» Sitten seurasi englantilaisia ja bengalilaisia koskeva tulinen kiista, jossa pohdittiin näiden eri kansallisuuksien välisen yhteyden vaikeuksia.

Haran sanoi: »Syy on meidän kansamme. Meissä on niin paljon pahoja tapoja ja niin paljon taikauskoa, ettemme ole kelvolliset.»

Gora vastasi siihen: »Jos se on totta, niin meidän tulisi hävetä englantilaisten seuraan tungettelemista, olimmepa kuinka arvottomat tahansa.»

»Mutta niitä, jotka ovat todella arvokkaat, esimerkiksi näitä ystäviämme, englantilaiset kohtelevat erinomaisen kunnioittavasti.»

»Sellainen eräisiin henkilöihin kohdistuva kunnioitus, joka vain korostaa toisten kansalaisten kärsimää nöyryytystä, on minun silmissäni pelkkää solvausta», sanoi Gora.

Haran joutui aivan pian kiukkunsa valtoihin, ja Gora ärsytteli häntä siten päästen kohta voitolle.

Keskustelun siten jatkuessa Sutšarita silmäili Goraa viuhkansa takaa, — hänen kuulemansa sanat eivät mitenkään hänen mieleensä tehonneet. Jos hän olisi ollut tietoinen siitä, että silmäili Goraa, hän olisi epäilemättä hävennyt, mutta hän oli kerrassaan unohtanut itsensä. Gora istui häntä vastapäätä pöytään nojaten, voimakkaat käsivarret eteenpäin ojennettuina. Lampun valo lankesi hänen leveälle valkealle otsalleen hänen milloin ylenkatseellisesti nauraessaan, milloin vihaisesti kulmiaan kurtistaessaan. Mutta kaikissa hänen vaihtuvissa ilmeissään oli arvokkuutta, joka osoitti, ettei hän suinkaan vain sanoilla leikitellyt, vaan että hänen mielipiteensä perustuivat monien vuosien ajatteluun ja harjoitukseen. Hänen puheensa kannattajana ei ollut yksin hänen äänensä, vaan hänen kasvojensa ilmeet ja kaikki hänen ruumiinsa liikkeetkin tuntuivat ilmaisevan syvää vakaumusta. Sutšarita oli ihmeissään häntä katsellessaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi ensimmäisen kerran eläessään katsellut todellista miestä, jota ei käynyt sekoittaminen tavallisiin miehiin. Hänen rinnallaan näytti Haran Babu niin mitättömältä, että hänen piirteensä, eleensä, vieläpä pukunsakin ilmenivät naurettavina. Sutšarita oli keskustellut Gorasta Binoin kanssa niin usein, että oli johtunut pitämään häntä pelkkänä varmoja mielipiteitä kannattavana puolueenjohtajana, joka parhaassa tapauksessa saattoi olla joksikin hyödyksi maalle. Nyt, hänen kasvojaan silmäillessään, hän voi nähdä kaikkien puoluemielipiteiden ja yleisen hyödyllisyyden takaa itsensä ihmisen. Ensimmäisen kerran elämässään hän nyt näki, mikä on mies ja millainen hänen sielunsa, ja tämän harvinaisen kokemuksen aiheuttama ilo sai hänet kerrassaan unohtamaan oman olemassaolonsa.

Sutšaritan kiinteä ilme ei ollut jäänyt Haranilta havaitsematta, ja tämä seikka oli estänyt häntä esittämästä väitteitänsä kyllin voimakkaasti. Vihdoin Haran nousi kärsimättömästi seisaalleen ja lausui Sutšaritalle kuin läheiselle sukulaiselleen: »Etkö tule toiseen huoneeseen, Sutšarita? Tahdon keskustella kanssasi.»

Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä vaikka Haran olikin kyllin tuttavallisissa suhteissa voidakseen noin sanoa ja vaikka hän muulloin ei olisi siitä mitään välittänyt, se tuntui hänestä nyt, Goran ja Binoin läsnäollessa, suoranaiselta solvaukselta, varsinkin kun Gora loi häneen nopean silmäyksen, joka näytti tekevän Haranin loukkaavan käyttäytymisen sitäkin mahdottomammaksi. Aluksi Sutšarita ei ollut kuulevinaan, mutta kun Haran hieman ärtyneesti toisti: »Etkö kuule, mitä sanon, Sutšarita? Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Pyydän sinua tulemaan toiseen huoneeseen» — niin Sutšarita vastasi häneen katsahtamatta: »Voimmehan keskustella isän palattua.»

Asiain ollessa tässä vaiheessaan Binoi nousi ja sanoi: »Pelkäänpä, että häiritsemme; meidän on aika lähteä.» Mutta Sutšarita kiiruhti vastaamaan: »Ei, Binoi Babu, teidän ei pidä lähteä niin pian. Isä pyysi teitä viipymään, kunnes palaa. Hän tulee aivan kohta.» Hänen äänessään oli tuskallisen rukoileva sävy, ikäänkuin olisi ollut puheena kauriin luovuttaminen metsästäjälle.

Haran lähti huoneesta sanoen: »Minä en voi nyt jäädä odottamaan, minun täytyy lähteä.» Ulos ehdittyään hän alkoi heti katua äkkipikaisuuttansa, mutta ei keksinyt mitään keinoa palatakseen.

Hänen lähdettyään Sutšarita oli kovin häpeissään ja istui pää painuksissa tietämättä mitä sanoa.

Gora sai tilaisuutta tarkastella hänen piirteitänsä. Ei vähintäkään jälkeä siitä julkeudesta, jonka hän oli otaksunut aina liittyvän sivistyneiden naisten ulkonäköön. Sutšaritan ilme oli epäilemättä kirkkaan älykäs, mutta sitä lievensi kauniisti hänen vaatimaton ujoutensa. Hänen otsansa oli puhdas ja moitteeton kuin syksyisen pilven kulma, hänen huulensa vaikenivat, mutta niiden pehmeissä kaarteissa piilivät lausumattomat sanat kuin terälehdet kukannupussa. Gora ei ollut milloinkaan ennen tarkastellut uudenaikaisten naisten pukua, vaan oli tuominnut sen näkemättä, mutta nyt näytti hänestä kerrassaan ihastuttavalta se uusimallinen sari, joka oli Sutšaritan verhona.

Sutšaritan toinen käsi lepäsi pöydällä pistäen esiin väljästä hihasta ja näytti Goran silmiin vastaukseen valmiin sydämen herkältä viestintuojalta. Lampun tyynessä loisteessa, joka ympäröi Sutšaritaa, tuntui koko huone varjoineen, seinällä riippuvine kuvineen ja somine kalusteineen muodostavan täydellisen ja yhtenäisen kuvan, jossa ei ollut huomattavimpana osana sen aineellinen puoli, vaan se kodikkuus, jonka oli saanut aikaan lempeän naiskäden työ. Tuo kaikki ilmaantui Goralle tuokion aikana.

Goran silmäillessä Sutšarita muuttui hänelle ihmeen todelliseksi ja havaittavaksi, ohimoilla näkyvästä hiussuortuvasta aina hänen sarinsa reunukseen saakka. Hän voi nähdä Sutšaritan samalla kertaa kokonaisuudessaan ja jokaiselta yksityiskohdaltaan.

Hetkisen vallitsi ikävä vaitiolo, mutta sitten Binoi katsahti Sutšaritaan ja palasi erääseen asiaan, josta oli hänen kanssaan keskustellut muutamia päiviä sitten. Hän sanoi: »Kerroin teille hiljattain kerran uskoneeni, että maamme ja yhteiskuntamme olivat toivottomassa asemassa, että meitä tullaan aina kohtelemaan alaikäisinä ja että englantilaiset pysyvät aina vartijoinamme. Niin ajattelevat vielä nytkin useimmat maanmiehemme. Sellaisessa mielentilassa eläen ihmiset joko vaipuvat omiin itsekkäisiin harrastuksiinsa tai alkavat suhtautua välinpitämättömästi kohtaloonsa. Minä ajattelin kerran vakavasti kokea saada itselleni hallintoviran Goran isän avulla. Mutta Goran vastaväitteet saivat minut järkiini.»

Gora huomasi vähäisen ihmettelyn ilmeen Sutšaritan kasvoissa ja sanoi: »Älkää ajatelko, että hallitukseen kohdistuva viha mitenkään vaikutti sanoihini. Ne, jotka ovat hallituksen palveluksessa, alkavat yleensä ylpeillä hallituksen mahdista ikäänkuin se olisi heidän omansa ja pyrkivät niinmuodoin esiintymään toisista kansalaisista erotettuna luokkana. Huomaan tuon asian yhä selvemmin. Eräs sukulaiseni oli aikoinaan alioikeuden palveluksessa. Hän on nyttemmin luopunut virastaan, mutta hänen vielä palvellessaan ylioikeuden tuomari tapasi moittia häntä sanoen: 'Minkätähden vapautetaan teidän tuomioistuimessanne niin paljon syytettyjä, babu?' Hän vastasi: 'Asialla on hyvät syynsä, sahib. Kun te lähetätte ihmisiä vankeuteen, niin he näyttävät teistä vain kissoilta ja koirilta, mutta ne, joita minä sinne lähetän, ovat minun veljiäni.' Niinä aikoina oli runsaasti kansalaisiamme, jotka kykenivät lausumaan sellaisia jaloja sanoja, eikä puuttunut englantilaisiakaan, jotka niitä kuuntelivat. Mutta nykyjään alkavat virkakahleet näyttää koristeilta, ja meidän päivinämme eivät alioikeuksienkaan tuomarit pidä omia kansalaisiansa paljoa parempina kuin koiria. Ja kokemus osoittaa meille, että mitä korkeammalle he pääsevät virka-asteikossa kohoamaan, sitä kehnommiksi he itse muuttuvat. Henkilön, joka nousee toisen olkapäille, täytyy pakostakin suhtautua ylenkatseellisesti omiin kansalaisiinsa, ja sinä hetkenä, jona hän pitää heitä halvempina olentoina, hän tekee heille välttämättä vääryyttäkin. Se ei voi johtaa mihinkään hyvään tulokseen.» Puhuessaan Gora iski kätensä pöytään niin että lamppu hytkähti.

»Kuulehan, Gora», virkkoi Binoi hymyillen, »tämä pöytä ei ole hallituksen omaisuutta, ja lamppu kuuluu Pareš Babulie.»

Gora nauroi ääneen täyttäen koko talon hilpeytensä kaiulla, ja Sutšarita oli iloissaan ja ihmeissään huomatessaan Goran voivan nauraa häneen kohdistuvalle leikinlaskulle hilpeästi kuin poikanen. Sutšarita ei nähtävästi ollut vielä joutunut kokemaan, että henkilöt, joiden mielessä on suuria aatteita, voivat sydämestään nauraa.

Gora puhui monista asioista sinä iltana, ja vaikka Sutšarita olikin vaiti, hänen kasvonsa ilmaisivat niin selvää hyväksymistä, että Goran sydän oli intoa tulvillaan. Vihdoin hän lausui, erikoisesti Sutšaritan puoleen kääntyen: »Erästä asiaa ette saa unohtaa. Jos erehdymme ajattelemaan, ettemme voi tulla voimakkaiksi millään muulla tavalla kuin muuttumalla voimakkaiden englantilaisten kaltaisiksi, niin tuo mahdoton asia ei milloinkaan toteudu, koska pelkkä jäljittely ei tee meistä sitä eikä tätä. Minä kehoitan teitä: tulkaa Intian sisäpuolelle, omaksukaa kaikki sen hyvä ja paha; jos siinä on vikoja ja virheellisyyksiä, koettakaa korjata niitä sisästäpäin, mutta nähkää ne omin silmin, ymmärtäkää ne, ajatelkaa niitä, kääntäkää kasvonne niiden puoleen, yhtykää niihin. Te ette kykene milloinkaan ymmärtämään, jos seisotte vastustajina ja kristillisten aatteiden läpitunkemina tarkastelette asioita ulkopuolelta. Siten menetellen vain yritätte haavoittaa ettekä milloinkaan tuota todellista hyötyä.»

Gora nimitti tuota kehoitukseksi, mutta se oli pikemmin käsky. Hänen sanansa kaikuivat niin peloittavan voimakkaina, ettei toisen myöntävän vastauksen odottamisesta voinut olla puhettakaan.

Sutšarita kuunteli pää painuksissa, ja hänen sydämensä tykytti rajusti, kun hän havaitsi Goran kääntyvän nimenomaan hänen puoleensa ja niin innokkaasti. Hän karkoitti kaiken arkuutensa ja virkkoi koruttoman vaatimattomasti: »Minä en ole milloinkaan ennen ajatellut synnyinmaastani niin suuria ja tosia ajatuksia. Mutta yhtä tahdon teiltä kysyä: mikä on synnyinmaan ja uskonnon välinen suhde? Eikö uskonto ole synnyinmaata suurempi?»

Tuo lempein äänin lausuttu kysymys soi erittäin suloiselta Goran korviin, ja Sutšaritan silmien ilme teki sen vieläkin suloisemmaksi. Hän vastasi; »Se, mikä on synnyinmaata suurempi ja korkeampi, voi ilmaantua ainoastaan synnyinmaan välityksellä. Jumala on ilmoittanut ainoan iäisen luontonsa lukemattomissa muodoissa. Mutta ne, jotka sanovat, että totuus on yksi ja että senvuoksi vain yksi ainoa uskonnon muoto on tosi, omaksuvat vain tuon totuuden, että totuus on yksi, mutta jättävät tunnustamatta sen, että totuus on rajaton. Rajaton ykseys ilmenee rajattomassa moninaisuudessa. Minä vakuutan teille, että voitte nähdä auringon Intian avoimen taivaan alla — teidän ei tarvitse sitä varten matkustaa valtameren yli ja istua kristittyjen kirkon ikkunan luona.»

»Te tarkoitatte, että Intiaa varten on olemassa erikoinen Jumalan luo johtava tie. Mikä on sen erikoisuutena?» kysyi Sutšarita.

»Sen erikoisuus on tämä», vastasi Gora. »On tunnustettu, että korkein olento, jota ei voida määritellä, ilmenee rajattomana, — pienen ja suuren, hienon ja karkean loppumaton virta lähtee hänestä. Hän on samalla kertaa kenties loppumattomin määrein kuvailtava ja määrittelemätön, muodoltansa rajaton ja samalla muotoa vailla. Toisissa maissa Jumalaa on yritetty rajoittaa jonkin määritelmän puitteisiin. Intiassa on kieltämättä myöskin yritetty käsittää joitakin Jumalan erikoisia ilmennyksiä, mutta niitä ei ole milloinkaan pidetty lopullisina eikä yhtäkään niistä ole katsottu ainoaksi. Yksikään intialainen palvoja ei ole kieltäytynyt tunnustamasta, että Jumala äärettömyydessään on suurempi ja korkeampi sitä erikoisilmennystä, joka voi olla palvojalle itselleen tosi.»

»Niin saattaa olla viisaiden palvojien laita, mutta entä toiset?» kysyi
Sutšarita.

»Myönnän aina, että tietämättömät kaikissa maissa vääristelevät totuuden», vastasi Gora.

»Mutta eikö sellainen vääristely ole meidän maassamme kehittynyt pitemmälle kuin muualla?» jatkoi Sutšarita kyselyänsä.

»Voipa niin olla», vastasi Gora. »Intia on pyrkinyt täysin käsittämään hienon ja karkean molempia vastakkaisia ilmennyksiä, sisäistä ja ulkoista, henkeä ja ruumista, ja juuri senvuoksi ne, jotka eivät kykene oivaltamaan hienoa ilmennystä, tarttuvat karkeaan, ja heidän tietämättömyytensä siihen vaikuttaessa syntyvät nuo erinomaiset vääristelyt. Mutta sittenkään ei käy missään tapauksessa päinsä luopua siitä suuresta, monimuotoisesta, ihmeellisestä tavasta, jota noudattaen Intia on pyrkinyt käsittämään ruumiin, sielun ja toiminnan avulla ja kaikilta eri näkökannoilta sitä yhtä, joka on tosi, sekä muodoissa että muodottomuudessa, aineellisissa samoinkuin henkisissäkin ilmennyksissä, ulkoiselle samoinkuin sisäisellekin havainnolle — tai typerästi menetellen omaksua sensijaan ainoaksi uskonnokseen sitä kuivakiskoista, ahdashenkistä ja sisällyksetöntä teismin ja ateismin yhdistelmää, jonka on kehitellyt kahdeksannentoista vuosisadan Eurooppa.»

Sutšarita painui hetkiseksi mietteisiinsä, ja Gora jatkoi: »Älkää luulko minua kiihkojumaliseksi henkilöksi, kaikkein vähimmin erääksi niistä, jotka ovat vastikään kääntyneet oikeauskoisiksi — en puhu siinä mielessä kuin he. Minun mieltäni hurmaa se syvä ja suuri ykseys, jonka olen keksinyt perehtyessäni Intian lukemattomiin eri ilmennyksiin ja moninaisiin pyrkimyksiin, ja se saa minut pelkäämättä seisomaan maan tomussa kaikkein köyhimmän ja kaikkein tietämättömimmän maanmieheni rinnalla. Se seikka, että tämän Intian viestin toiset ymmärtävät, toiset eivät, ei mitenkään vaikuta siihen tuntooni, että olemme yhtä, minä ja koko Intia, että kaikki sen kansat ovat minun; ja minä uskon varmaan, että kaikkien heidän välityksellä Intian henki toimii salaa, mutta alinomaisesti.»

Goran voimakkaasti lausumat sanat tuntuivat värähdyttäen puhkovan huoneen seiniä ja sisustusta. Sutšarita ei voinut edellyttää sanoja täysin ymmärtävänsä, mutta syvän käsittämisen ensimmäinen hyöky saapuu väkevänä, ja se käsitys, ettei elämä rajoitu perheen tai lahkon piiriin, valtasi nyt Sutšaritan tuskallisen voimakkaana.

Enempää ei sanottu, sillä portaista kuului juoksevien askelia ja tyttöjen naurua. Pareš Babu oli palannut tyttärineen, ja Sudhir teki tytöille tavallisia kepposiaan.

Astuessaan sisään ja nähdessään Goran Lolita ja Satiš kääntyivät jälleen vakaviksi ja jäivät huoneeseen. Labonja poistui nopeasti, Satiš pujahti Binoin tuolin luo ja alkoi hänelle kuiskia, ja Lolita veti tuolin Sutšaritan taakse istuutuen sinne puolittain piiloon.

Sitten tuli Pareš Babu, joka sanoi: »Minä tulen verrattain myöhään takaisin. Panu Babu on tainnut jo lähteä?»

Kun Sutšarita ei mitään vastannut, sanoi Binoi: »Niin, hän ei voinut kauemmin odottaa.» Gora nousi, kumarsi kunnioittavasti Pareš Babulle ja virkkoi: »Meidänkin täytyy lähteä.»

»Minulla ei ole ollut paljoakaan tilaisuutta keskustella kanssanne tänä iltana», sanoi Pareš Babu. »Toivottavasti voitte käydä luonamme silloin tällöin, kun teillä sattuu olemaan aikaa.»

Goran ja Binoin ollessa huoneesta lähtemässä tuli sisään Baroda-rouva.
Molemmat kumarsivat hänelle, ja hän huudahti: »Mitä! Joko nyt pois?»

»Niin», vastasi Gora lyhyesti, ja Baroda kääntyi Binoin puoleen: »Mutta minä en voi laskea menemään teitä, Binoi Babu; teidän pitää jäädä aterialle. Minulla on sitäpaitsi jotakin sanottavaa teille.»

Satiš hyppi riemuissaan kuullessaan kutsun, tarttui Binoin käteen ja sanoi: »Niin, älä päästä Binoi Babua menemään, äiti; hänen pitää jäädä tänään yöksi.»

Havaitessaan Binoin epäröivän Baroda kääntyi Goran puoleen kysyen: »Täytyykö teidän välttämättä viedä Binoi Babu mukananne? Onko hän teille ehdottomasti tarpeen?»

»Ei, ei, ei ollenkaan», vastasi Gora nopeasti. »Sinä jäät, Binoi; minä lähden.» Samassa hän poistui nopeasti.

Baroda-rouvan kysyessä lupaa Goralta Binoi ei voinut olla salaa katsahtamatta Lolitaan, joka käänsi hymyillen kasvonsa toisaalle. Binoi ei voinut pahastua Lolitan pienistä ivailuista, mutta sittenkin ne pistelivät häntä kuin okaat. Hänen jälleen istuuduttuaan sanoi Lolita: »Kuulkaahan, Binoi Babu, olisitte menetellyt viisaammin, jos olisitte tänään paennut.»

»Äiti aikoo toimittaa teidät ikävään tilanteeseen», selitti Lolita. »Meidän markkinanäytelmästämme puuttuu erään osan esittäjä, ja äiti on päättänyt valita siihen teidät.»

»Minä sanoin sen äidille heti», virkkoi Lolita nauraen. »Sanoin, ettei ystävänne missään tapauksessa salli teidän esiintyä näytelmässä.»

Pistos koski Binoihin. Hän sanoi: »Meidän ei tarvitse keskustella ystäväni mielipiteistä. Mutta minä en ole eläissäni esiintynyt näyttämöllä — miksi valittaisiinkaan juuri minut?»

»Entä me?» valitteli puolestaan Lolita. »Luuletteko, että me olemme milloinkaan eläessämme näytelleet?»

Samassa palasi Baroda-rouva, ja Lolita sanoi: »Kuulehan, äiti, on suotta kehoittaa Binoi Babua ottamaan osaa näytelmäämme, ellet saa hänen ystäväänsä suostumaan —»

»Ystäväni suostumusta ei tässä ollenkaan tarvita», keskeytti Binoi harmistuneena. »Mutta minä en osaa näytellä.»

»Älkää olko siitä huolissanne», huudahti Baroda. »Me totutamme teidät siihen aivan kohta. Ettehän väittäne, että nämä tyttöset osaavat sellaista, mitä te ette osaa? Joutavia!» Ja Binoilla ei ollut enää minkäänlaista pakenemisen mahdollisuutta.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Talosta lähdettyään Gora ei astellut niin kiivaasti kuin yleensä eikä mennyt suoraan kotiinsa, vaan kulki mietteisiinsä vaipuneena virran rannalle. Siihen aikaan ei Gangesin rannoilla vielä näkynyt kaikkea sitä rumuutta, jonka kaupallinen ahneus on myöhemmin tuonut mukanaan. Ei ollut rautatietä sen vierellä eikä siltaa sen yläpuolella, ja talvisen illan taivasta ei himmentänyt väkeä vilisevän kaupungin nokinen hengitys. Virta toi silloin rauhan viestejä kaukaisen Himalajan hohtoisilta huipuilta Kalkuttan pölyiseen myllerrykseen.

Luonto ei ollut milloinkaan saanut tilaisuutta vetää puoleensa Goran huomiota, sillä hänen mielensä oli aina askarrellut uutterasti omissa pyrinnöissään. Hän ei ollut milloinkaan edes huomannut niitä ympäristönsä osia, jotka eivät olleet hänen pyrintöjensä ja ponnistustensa suoranaisina esineinä.

Mutta tänä iltana tähtivälkkeisen tumman taivaan viesti sentään liikutti hänen sydäntänsä kaikenlaisin vienoin kosketuksin. Virralla ei näkynyt värettäkään. Laitureihin kiinnitettyjen venheiden tulet vilkkuivat, ja koko pimeys tuntui kasaantuneen vastarannan puiden tuuheaan lehvistöön. Näkymön yläpuolella valvoi Jupiter yön valppaana vartijana.

Gora oli elänyt tähän saakka eristetyssä ajatuksen ja toiminnan maailmassa — mutta mitä olikaan nyt tapahtunut? Hän oli joutunut jonkinlaiseen kosketukseen luonnon kanssa, ja nyt olivat virran tummat vedet, rantojen taaja tummuus ja pään päällä kaartuva rajaton avaruus lausuneet hänet tervetulleeksi. Gora tunsi tänä iltana vastanneensa luonnon kutsuun ja kehoitukseen.

Tien vieressä sijaitsevan myymälän puutarhasta tuli jonkin vierasmaalaisen kiipijäkasvin outo tuoksu, joka tyynnyttäen kosketti Goran rauhatonta sydäntä, ja virta viittoi häntä pois ihmisen uupumattoman työn kentiltä kohti jotakin hämärää ja tutkimatonta tienoota, missä puut kantoivat outoja kukkia ja loivat salamyhkäisiä varjoja tuntemattomien vesien vierellä, missä päivät tuntuivat seesteisen taivaan alla avointen silmien vilpittömältä katseelta ja yöt häveliäiltä varjoilta, jotka värähtelevät alaspainuneiden silmäluomien vaiheilla.

Kokonainen onnen pyörre tuntui kietovan Goraa ja vetävän hänet tuntemattomiin alkusyvyyksiin, joita hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hänen koko olemustansa tuntui ahdistavan yht'aikaa tuska ja riemu. Hän näytti seisovan ihan itsensä-unohtaneena virran rannalla tänä syksyisenä iltana — tähtien vilkkuva valo silmissään ja kaupungin epämääräiset äänet korvissaan — kokien sitä verhottua ja pettelevää salaperäistä, joka läpäisee koko olemistoa. Luonto, jonka mahtia hän ei ollut pitkiin aikoihin tunnustanut, oli kostanut kietomalla hänet taikaverkkoonsa, sitomalla hänet kiinteästi maahan, veteen ja taivaaseen ja irroittaen hänet jokapäiväisestä elämästänsä.

Gora ihmetteli omaa tilaansa ja vaipui tyhjille rautaportaille. Siinä istuessaan hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen, mikä tämä äkillinen kokemus oli, mitä se hänelle merkitsi ja mikä sija sillä oli siinä elämänsuunnitelmassa, jonka hän oli itselleen luonut. Oliko se asia, jota vastaan tuli taistella ja joka oli kukistettava?

Mutta kun Gora puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin, muistuivat hänen mieleensä loihtuisat silmät, joiden katse oli ujon hellä, kirkkaan älykäs — ja mielikuvituksessaan hän tunsi kahden lempeän käden hienojen sormien kosketuksen. Hänen olemustaan värisytti sanomaton riemu, kun kaikki nuo kysymykset ja epäilykset rauhoitti tämä pimeän illan kokemus, ja hänestä tuntui tukalalta poistua paikaltansa.

Hänen saapuessaan kotiin sinä iltana Anandamoji kysyi häneltä:
»Minkätähden näin myöhään, poikani? Ateriasi on aivan kylmä.»

Anandamoji oli ihmeissään, sillä hän ei tietänyt Goran milloinkaan ennen niin menetelleen — mietiskelleen yksinään Gangesin rannalla niin myöhäisenä iltahetkenä. Hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut istua yksinään mietteisiin vaipuneena. Anandamoji katseli häntä hänen nauttiessaan hajamielisenä ilta-ateriaansa ja huomasi uudenlaisen rauhattoman kiihtymyksen hänen piirteissään. Hetken vaiti oltuaan hän kysyi tyynesti: »Olet varmaan tänään ollut Binoin luona?»

Tuosta Anandamoji sai uutta ajattelemisen aihetta, ja vähän ajan kuluttua hän rohkeni jälleen kysyä: »Tutustuitko kaikkiin perheen jäseniin?»

Goran vastauksessa olisi jokaisessa muussa tilaisuudessa ollut korostettu sävy, ja sen puuttuminen sai Anandamojin yhä enemmän ymmälle.

Seuraavana aamuna Gora ei valmistautunut päivän työhön niin nopeasti kuin yleensä. Hän seisoi kauan aikaa katsellen mietteissään makuuhuoneensa ikkunasta, joka oli idän puolella. Syrjäkadun päässä, sen valtakadun toisella puolen johon se johti, sijaitsi koulu. Koulun pihamaalla seisoi vanha džambolan-puu, jonka lehvistön yllä välkkyvä hieno aamu-usvan harso laski läpitsensä ja himmensi nousevan auringon punaisia sateita. Goran siinä seisoessa ja katsellessa usva vähitellen halveni, ja auringon kirkkaat säteet tuiskahtivat lehväisen verhon läpi kuin lukemattomat välkkyvät pistimet kadun alkaessa vilistä jalankulkijoita ja ajoneuvoja.

Yht'äkkiä Goran katse sattui Abinašiin ja muutamiin hänen tovereihinsa, jotka olivat tulossa hänen luoksensa, ja hän loi ankaroin ponnistuksin pois sen syventymyksen verkon, joka oli loihtuisana langennut hänen ylitsensä. »Ei, tämä ei käy päinsä!» sanoi hän itselleen niin voimakkaasti, että omat sanat koskivat hänen mieleensä kuin isku, ja syöksyi ulos huoneesta.

Hän moitti itseään katkerasti siitä, ettei ollut valmis ottamaan vastaan tovereitansa — seikka, joka oli aikaisemmin ollut ihan tuntematon. Hän päätti olla enää menemättä Pareš Babun luo ja yrittää jotenkin karkoittaa mielestään kaikki hänen perheeseensä kohdistuvat ajatukset karttamalla toistaiseksi Binoinkin seuraa.

Hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja he päättivät lähteä retkeilemään pitkin suurta valtatietä ottamatta rahoja mukaansa ja tullen toimeen sen varassa, mitä heille vieraanvaraisesti tarjottiin.

Kun tuo päätös oli tehty, valtasi Goran hillitön innostus. Hän joutui kiihkeän ilon valtaan ajatellessaan siten vapautuvansa kaikista kahleista ja pääsevänsä avoimelle tielle. Hänestä tuntui kuin olisi pelkkä tämän seikkailun ajatus vapauttanut hänen sydämensä verkosta johon se oli kietoutunut. Kuin koulusta päässyt poika Gora kiiruhti melkein juoksujalassa varustautumaan retkelle keinutellen kaiken aikaa mielessään sitä ajatusta, että yksin toiminta on todellista, nuo tunteet, joiden valtoihin hän oli joutunut, sitävastoin pelkkää harhaluuloa.

Krišnadajal oli parhaillaan tulossa kotiin kantaen ruukussaan pyhää Gangesin vettä, yllään liina, johon oli merkitty jumalien nimiä ja toistellen pyhiä loitsuja, kun Gora törmäsi häneen. Gora oli pahoillaan ja kumartui heti anteeksipyytäen koskettamaan isänsä jalkoja, mutta Krišnadajal väistyi loitommaksi, virkkoi nopeasti: »ei haittaa, ei haittaa» ja pujahti hänen ohitsensa hyvin tuntien, että Goran kosketus oli vienyt hänen aamuisen Ganges-kylpynsä koko tehon.

Gora ei ollut milloinkaan otaksunut Krišnadajalin varovaisuuden kohdistuvan erikoisesti häneen, vaan oli katsonut hänen karttelevaisuutensa johtuvan mielettömästä halusta vältellä kaikkia ja kaikkea, sillä pitihän ukko loitolla vaimonsa Anandamojinkin, ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin hylkiö, ja tuli tuskin milloinkaan tekemisiin Mohimin kanssa, joka oli aina ylen puuhakas. Ainoa perheen jäsen, jonka kanssa hän seurusteli, oli hänen poikansa tytär Sasi, jolle hän opetti sanskritin tekstejä ja moitteettomia palvontamenoja.

Kun siis Krišnadajal väistyi loitommaksi, Gora vain hymyili isänsä tavoille, jotka olivat vähitellen vieraannuttaneet hänet siinä määrin, että hän oli keskittänyt kaiken hartaan kunnioituksensa epäsovinnaiseen äitiinsä, vaikka ei hyväksynytkään hänen oikeauskoisuudesta poikkeavia tottumuksiansa.

Aamiaisen jälkeen Gora kääri myttyyn vaatekerran, heitti sen olalleen englantilaisten matkailijain tavoin, astui Anandamojin luo ja sanoi: »Minä ajattelen lähteä pois muutamaksi päiväksi. Anna minulle lähtösiunauksesi, äiti.»

Havaitessaan Anandamojin vaikenevan Gora rukoili häntä hartaasti: »Äiti, sinun ei tosiaankaan pidä kieltää. Tunnethan minut riittävän hyvin. Sinun ei tarvitse pelätä, että rupean askeetiksi ja jään lopullisesti tietä kulkemaan. En voi viipyä kauan poissa luotasi, sinä tiedät sen, tiedäthän?»

Gora ei ollut milloinkaan ennen ilmaissut äitiinsä kohdistuvaa kiintymystä niin selvin sanoin, ja sen tehtyään hän tunsi olonsa hieman oudoksi.

Anandamoji, joka sydämessään asiasta iloitsi, havaitsi sen ja tahtoi häntä auttaa sanomalla: »Binoi tietenkin lähtee kerälläsi, eikö totta?»

»Aivan sinun tapaistasi, äiti! Sinä ajattelet, että joku varmaan varastaa Gorasi, ellei hänellä ole Binoi vartijana. Binoi ei lähde mukaan, ja minä parannan sinun taikauskoisen luottamuksesi häneen palaamalla terveenä ja reippaana, vaikka hän ei olekaan minua suojelemassa!»

»On parempi, jos ajattelet, ettet saa minulta mitään tietoa, sillä jos niitä kumminkin saapuu, olet sitä onnellisempi. Kukaan ei varasta Goraasi, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Hän ei ole sellainen verraton aarre, jona sinä häntä pidät! Jos joku mielistyy tähän pieneen myttyyni, niin lahjoitan sen hänelle ja palaan kotiin — minä vakuutan sinulle, etten puolusta sitä henkeni uhalla!»

Gora kumartui kunnioittavasti koskettamaan Anandamojin jalkoja, ja Anandamoji siunasi häntä suutelemalla omia sormiansa, jotka olivat koskettaneet hänen päätänsä, mutta ei ollenkaan yrittänyt saada häntä luopumaan aiheestaan. Hän ei milloinkaan estellyt sellaista, mikä tuotti hänelle itselleen tuskaa tai aiheutti jonkin tuntemattoman onnettomuuden pelkoa. Hän oli oman elämänsä aikana kestänyt monet vastukset ja vaarat ja tunsi varsin hyvin ulkomaailman. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut pelkoa, ja hänen mielenahdistuksensa ei tänään johtunut siitä, että hän olisi pelännyt Goralle jotakin tapahtuvan, vaan siitä, että hän oli edellisenä iltana havainnut Goran kärsivän jonkinlaista apeutta, joka varmaan oli syynä siihen, että hän äkkiä lähti retkelle.

Goran astuessa kadulle ilmaantui samassa Binoi, joka piteli mitä varovaisimmin kädessään kahta tummanpunaista ruusua. »Kuulehan, Binoi», sanoi Gora, »kohta saadaan nähdä, oletko hyvän vai pahan onnen lintu».

»Ei. Mene äidin luo. Hän kertoo sinulle koko jutun. Minun täytyy lähteä.» Sen sanottuaan Gora lähti nopein askelin.

Tultuaan Anandamojin huoneeseen Binoi tervehti häntä ja laski ruusut hänen jalkojensa eteen. Anandamoji otti ne ja kysyi: »Mistä olet nämä saanut, Binoi?»

Binoi ei vastannut mitään varmaa, sanoihan vain: »Kun saan jotakin hyvää, tekee mieleni ennen kaikkea tuoda ne sinun jalkojesi eteen. Mutta sinä olet mietteissäsi, äiti.»

»Koska olet unohtanut tarjota minulle tavanomaista betellehteä», sanoi
Binoi.

Anandamoji ehdätti korjaamaan laiminlyöntiänsä, ja he keskustelivat aina päivällisaikaan saakka. Binoi ei kyennyt mitenkään valaisemaan Goran tarkoituksettoman matkan vaikuttimia, mutta kun Anandamoji kysyi, oliko hän edellisenä päivänä vienyt Goran Pareš Babun talooni hän kertoi yksityiskohtaisesti, mitä siellä oli tapahtunut, ja Anandamoji kuunteli tarkoin hänen jokaista sanaansa.

Lähtiessään Binoi kysyi: »Äiti, onko palvontani hyväksytty, ja saanko ottaa nämä kukat mukaani nyt, kun ne ovat saaneet sinun siunauksesi?»

Anandamoji ojensi nauraen kukat Binoille. Hän huomasi, etteivät kukkaset saaneet osakseen erinomaista huolta vain kauneutensa vuoksi, vaan että niissä varmaan piili jokin syvempi tarkoitus.

Lähdettyään Binoi mietti kauan kuulemiansa ja rukoili hartaasti Jumalaa, ettei Gora tulisi onnettomaksi ja ettei tapahtuisi mitään sellaista, mikä loukkaisi heidän ystävyyttänsä.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Edellisenä iltana, kun Gora oli lähtenyt Pareš Babun luota, Binoi parka oli jäänyt pahaan pulaan, koska häntä kehoitettiin ottamaan osaa näytelmäesitykseen.

Lolita ei ajatellut ollenkaan intomielisesti tätä näytelmää; koko asia pikemmin ikävystytti häntä, mutta hänen mielessään oli itsepintainen halu saada Binoi jotenkin siihen kiedotuksi. Gora oli vaikuttanut häneen ärsyttävästi, ja hän tahtoi käyttää Binoita tekemään mitä tahansa sellaista, mikä sotisi Goran toivelmia vastaan. Hän ei ymmärtänyt itsekään, minkätähden tuntui niin sietämättömältä ajatella Binoin orjallisesti tottelevan ystäväänsä, mutta olipa syy mikä tahansa, hän tunsi voivansa hengitellä vapaasti vasta sitten, kun olisi vapauttanut Binoin kaikista sellaisista kahleista.

Niinpä hän olikin pudistanut kujeellisesti päätänsä ja sanonut
Binoille: »Kuinka niin, sir, eihän näytelmässä ole mitään vikaa?»

»Näytelmässä itsessään kenties ei ole mitään vikaa», vastasi Binoi, »mutta minua ei miellytä, että se esitetään tuomarin luona».

»Minä en halua vastata toisten mielipiteistä niitä ilmaisemalla», virkkoi Binoi, »ja sitäpaitsi ne eivät ole helposti selitettävissä. Vaikka teidän lieneekin vaikea asiaa uskoa, on kuitenkin laita niin, että esitän omia mielipiteitäni, toisinaan omin sanoin, toisinaan kenties toisten henkilöiden sanoja käyttäen.»

Lolita vain hymyili vastaukseksi, mutta hetkisen kuluttua hän virkkoi: »Teidän ystävänne Gora luullakseni kuvittelee olevan hyvinkin sankarillista, ellei välitä mitään jonkun viranomaisen lähettämästä kutsusta — se kai on eräs tapa taistella englantilaisia vastaan?»

»En tiedä, ajatteleeko ystäväni niin vai eikö, mutta varmaa on, että minä ajattelen siten», vastasi Binoi kiivaanlaisesti. »Eikö se olekin taistelutapa? Kuinka voimmekaan säilyttää itsekunnioituksemme, ellemme lakkaa orjamaisesti palvelemasta niitä, jotka kunnioittavat meitä niin, että viittovat meitä luokseen pikkusormellansa?»

Lolita oli tietenkin ylpeäluontoinen ja kuuli ilokseen Binoin puhuvan puuttuvasta itsekunnioituksesta, mutta oman väitteensä heikkouden tuntien hän loukkasi yhä Binoita tarpeettomalla ivailullaan.

»Kuulkaahan», virkkoi Binoi vihdoin. »Minkätähden väittelette yhä? Miksi ette sano: 'Minun toivomukseni on, että otatte osaa tähän näytelmään?' Siinä tapauksessa tuottaisi minulle jonkinlaista iloa, että uhraan omat vakaumukseni teidän pyyntönne vuoksi.»

»Joutavia!» huudahti Lolita. »Miksi sanoisinkaan niin? Jos teillä on jokin vilpitön mielipide, niin miksi toimisittekaan vastoin sitä minun kehoituksestani? Mutta sen täytyy tosiaankin olla oma vilpitön mielipiteenne!»

»Olkoon niin, jos haluatte», sanoi Binoi. »Olkoon varmaa, ettei minulla ole minkäänlaista oikeata mielipidettä, — mutta ellei minun ole lupa uhrata sitä teidän pyyntönne takia, niin sallikaahan ainakin tunnustaa hävinneeni teidän esittämienne perusteiden ja väitteiden vuoksi ja suostua ottamaan osaa näytelmään.»

Baroda-rouvan astuessa samassa huoneeseen Binoi nousi ja kysyi heti: »Suvaitkaa sanoa minulle, kuinka minun tulee menetellä, jotta suoriudun esitettävästäni osasta!»

»Älkää olko ollenkaan huolissanne», vastasi Baroda voitoniloisena. »Me pidämme huolta siitä, että sanat tulevat asianmukaisesti päähänne päntätyiksi. Teidän asiananne on vain käydä säännöllisesti harjoituksissa.»

»En, Binoi Babu; teidän pitää tosiaankin jäädä», sanoi Baroda ollenkaan vääjäämättä.

Binoi siis jäi, mutta ei tuntenut oloansa niin vapaaksi kuin tavallisesti. Sutšaritakin istui nyt mietteissään ja ääneti. Hän ei ollut puuttunut sanallakaan keskusteluun silloinkaan, kun Lolita ja Binoi olivat väitelleet, vaan oli käyskellyt edestakaisin kuistikolla. Heidän välillään vallinnut yhteys näytti jollakin tavoin katkenneen.

Lolitasta erotessaan Binoi silmäili hänen vakavia kasvojansa ja sanoi: »Onpa minulla onni! Tunnustan hävinneeni, mutta en sittenkään saavuta teidän suosiotanne.»

Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka hevin itkevät, mutta tänä iltana hän tunsi kyynelten vastustamattomasti tulvahtavan silmiin. Mikä oli syynä? Mikä sai hänet yrittämään alinomaa Binoita loukata ja joutumaan aina vain itse loukatuksi?

Niin kauan kuin Binoi oli ollut haluton ottamaan osaa näytelmään, Lolita oli vaatinut sitä yhä itsepintaisemmin, mutta kohta hänen suostuttuaan hänen koko innostuksensa oli hävinnyt. Kaikki ne väitteet, joita Binoi oli esittänyt asiaan suostumista vastaan, kiiriskelivät nyt hillittömästi hänen mielessään, ja Lolitaa ahdisti se ajatus, ettei Binoin olisi pitänyt suostua vain hänen pyyntönsä vuoksi. Mitä merkitsikään Binoille hänen pyyntönsä? Oliko se pelkkää kohteliaisuutta hänen taholtansa? Ikäänkuin Lolita olisi hänen kohteliaisuuttansa ikävöinyt!

Mutta miksi olikaan hän nyt tyytymätön? Eikö hän ollut tehnyt parastaan saadakseen Binoi paran mukaan näytelmään? Mitä oikeutta Lolitalla oli olla vihoissaan hänelle siitä, että hän oli suostunut hänen pyyntöönsä, vaikka se olisi tapahtunut kohteliaisuudestakin? Lolitaa, joka syytti itseänsä, tämä asia ilmeisesti askarrutti enemmän kuin oli luonnollista.

Ollessaan jostakin syystä levoton Lolita tavallisesti lähti saamaan lohdutusta Sutšaritalta, mutta tänä iltana hän ei menetellyt niin. Hän näet ei kyennyt oikein ymmärtämään, minkätähden sydän valtavasti tykytti ja kyynelet pyrkivät pakostakin silmiin.

Seuraavana aamuna Sudhir toi Labonjalle kukkavihkon. Siinä oli kaksi punaista ruusua, jotka Lolita heti otti pois. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, hän vastasi: »En voi nähdä, että nuo kauniit kukat ovat toisten kukkien keskelle puristuneina. On barbaarista tuolla tavoin sitoa yhteen kukkia.» Hän hajoitti kukkavihkon ja asetti kukat eri paikkoihin huoneeseen.

Kysymykseen vastaamatta Lolita kysyi: »Menetkö tänään ystävääsi tapaamaan?»

Satiš ei ollut ajatellutkaan Binoita, mutta kuullessaan hänen nimensä mainittavan hän alkoi tanssia ja sanoi: »Menenpä tietenkin!» Ja hänen teki mieli lähteä heti.

»Mitä te teette ollessanne kahden kesken?» kysyi Lolita häntä pidättäen. Satiš vastasi lyhyesti ja täsmällisesti: »Me juttelemme.»

»Hän antaa sinulle paljon kuvia; miksi et sinä anna hänelle mitään?» jatkoi Lolita.

Binoi oli leikellyt kaikenlaisia kuvia englantilaisista kuvalehdistä, ja Satiš oli kerännyt ne erikoiseen kirjaan. Hän oli siinä määrin innostunut täyttämään kokoelmansa sivuja, että hänen sormensa syyhyivät joka kerta, kun hän näki jonkin kuvan, vaikkapa hyvinkin arvokkaassa kirjassa, ja tämä hänen ahneutensa oli tuottanut koko joukon hänen syylliseen päähänsä kohdistuvia soimauksia sisarten taholta.

Se seikka, että tässä maailmassa vallitsee lahjoittamisen vastavuoroisuus, kirkastui nyt Satišille äkkiä ja epämieluisasti. Hänen ei ollut helppo ajatella, että oli luovuttava niistä vanhoista aarteista, joita hän äärimmäisen huolellisesti säilytteli vanhassa läkkilaatikossa, ja hänen kasvonsa ilmaisivat suurta huolestumista. Lolita nipisti hänen poskeansa ja sanoi: »Älä ole huolissasi. Anna hänelle nämä kaksi ruusua.»

Ilahtuneena ongelman helposta ratkaisusta Satiš lähti kukkineen suorittamaan lahjavelkaa ystävälleen. Mennessään hän kohtasi Binoin ja huusi: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hän piiloitti ruusut nuttunsa alle ja kysyi: »Arvatkaapa, mitä minulla on!»

Binoin tavallisuuden mukaan tunnustettua kykenemättömyytensä Satiš veti esiin punaiset ruusut, ja Binoi huudahti: »Ovatpa ne kauniit! Mutta ne eivät varmaankaan ole teidän, Satiš Babu, eiväthän? Toivottavasti en joudu poliisin käsiin varastetun tavaran haltijana!»

Satiš alkoi äkkiä epäillä, sopiko hänen nimittää kukkia omikseen vai ei, ja niin hän sanoi hetken epäröityään: »Eivätpä tietenkään! Sisareni Lolita ne antoi minulle ja käski tuoda teille!»

Kysymys oli niinmuodoin ratkaistu, ja Binoi sanoi Satišille hyvästi luvaten käydä talossa iltapuolella.

Binoi ei ollut voinut unohtaa sitä tuskaa, jota oli tuntenut edellisenä iltana Lolitan häntä ahdistellessa. Binoi kiisteli harvoin toisten kanssa, joten hän ei ollut odottanut kuulevansa keneltäkään niin tuimia sanoja. Aluksi hän oli otaksunut Lolitan uivan Sutšaritan vanavedessä, mutta taanoin oli Binoi ollut häneen samassa suhteessa kuin norsu alinomaa tutkainta käyttelevään ajajaansa. Binoin ylimpänä tarkoituksena oli ollut jotenkin miellyttää Lolitaa ja päästä itse hieman lepoon. Mutta kun hän sitten oli palannut kotiinsa, niin Lolitan pistävät, ivalliset sanat palasivat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, kunnes hän havaitsi uneen pääsemisen vaikeaksi.

»Minä olen pelkkä Goran varjo. Minulla ei ole minkäänlaisia omia mielipiteitä. — Lolita ylenkatsoo minua, koska ajattelee noin, mutta se on aivan väärin.» Niin hän ajatteli ja kehitteli mielessään kaikenlaisia mietteitä sellaista ajatusta vastaan. Mutta se ei auttanut, sillä Lolita ei ollut milloinkaan esittänyt mitään häneen kohdistuvaa suoranaista syytöstä ja oli pitänyt hyvää huolta siitä, ettei hänellä ollut tilaisuutta käydä asiasta kiistelemään. Binoilla olisi ollut montakin vastausta valmiina syytöksen varalle, mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta niitä esittää — ja se häntä kovin kiusasi. Kaiken muun lisäksi oli vielä käynyt niin, ettei Lolita ollut osoittanut minkäänlaista ilahtumisen merkkiä, vaikka Binoi oli myöntänyt joutuneensa häviölle. Tämä seikka sai hänet kerrassaan ymmälle. Olenko siis sellainen ylenkatsottava olento?» kysyi hän katkerasti itseltään.

Kuultuaan Satišilta, että Lolita oli lähettänyt nuo ruusut, Binoi oli riemuissaan. Hän otti ne vastaan rauhantarjouksena, oman antautumisensa merkkinä. Aluksi hän aikoi viedä ne suoraa päätä kotiinsa, mutta vihdoin hän päätti laskea ne siunattaviksi Anandamojin jalkojen eteen.

Samana iltana, kun Binoi saapui Pareš Babun taloon, Lolita kuulusteli
Satišilta hänen koulutehtäviänsä.

Binoin ensimmäiset sanat olivat: »Punainen on sodan väri; rauhan kukkien tulisi olla valkoiset.»

Lolita silmäili häntä hämmästyneenä, voimatta käsittää, mitä hän tarkoitti, kunnes Binoi veti esiin kimpun valkoisia oleanderikukkia, jotka ojensi Lolitalle sanoen: »Teidän ruusunne ovat kauniit, mutta niissä on kuitenkin vihan vivahdus. Minun kukkani eivät ole niin kauniit, mutta valkoisessa nöyryyden verhossaan ne eivät kumminkaan ole arvottomat teidän vastaanotettaviksenne.»

»Olenko siis erehtynyt?» änkytti Binoi hämmentyneenä. »Satiš Babu, kenen olivat ne kukat, jotka minulle annoitte?»

Lolita punastui entistä enemmän, tuuppasi Satišia ja sanoi: »Enpä ole koskaan ennen nähnyt tuollaista pientä hölmöä! Etkö itse tahtonut saada kukkia antaaksesi ne Binoi Babulle hänen kuviensa korvaukseksi?»

»Tahdoin kyllä, mutta sinähän ne käskit antaa!» huudahti Satiš ihan ymmällä.

Lolita käsitti, että Satišin kanssa sanaileminen vain kietoi hänet pahempiin pulmiin, sillä nyt Binoi selvästi huomasi, että Lolita oli antanut hänelle ruusut, mutta ei halunnut hänen sitä tietävän.

Binoi virkkoi: »Olkoonpa menneeksi. Minä luovun vaatimuksistani teidän kukkiinne nähden; mutta tietäkää, että näiden kukkien tarkoitus on ilmiselvä. Tarjoan ne sovinnon merkiksi kiistojemme päättyessä.»

Lolita keskeytti hänen esityksensä päätänsä pudistaen: »Milloin olemmekaan kiistelleet, ja mistä sovinnosta oikeastaan puhutte?»

»Onko siis kaikki ollut pelkkää harhakuvitelmaa alusta loppuun asti?» huudahti Binoi. »Eikö ole ollut mitään kiistaa, ei mitään kukkia eikä siis sovintoakaan! Näyttää siis siltä, kuin ei ainoastaan olisi erehdytty luulemaan pelkkää kiiltoa kullaksi, vaan olisi erehdytty puhumaan kullasta siinä, missä ei ole edes kiiltoakaan! Entä näytelmäesitystä koskeva ehdotus, oliko se —»

»Siihen nähden ei missään tapauksessa ole mitään väärinkäsitystä olemassa», keskeytti Lolita. »Mutta kuka on milloinkaan siitä kiistellyt? Minkätähden luulottelette, että minä olen hautonut salajuonia voittaakseni teidän suostumuksenne? Te suostuitte, ja minä olin tyytyväinen, kuten sopikin, siinä kaikki. Mutta jos teillä on todellisia syitä olla tulematta mukaan, niin miksi suostuittekaan, vaikka teitä kehoitin?» Samassa Lolita lähti huoneesta.

Kaikki oli kääntynyt ihan vastakkaiseksi. Samana aamuna oli Lolita päättänyt tunnustaa Binoille tappionsa ja pyytää häntä luopumaan siitä ajatuksesta, että ottaisi osaa näytelmään. Mutta asiat olivat kehittyneet aivan vastakkaiseen suuntaan.

Binoi johtui ajattelemaan, ettei Lolita ollut vielä voittanut hänen aikaisemman vastustelunsa aiheuttamaa harmistumista, vaan oli vieläkin vihoissaan, koska otaksui Binoin vain ulkonaisesti suostuneen, mutta olevan sydämessään näytelmää vastaan. Binoi oli kovin pahoillaan siitä, että Lolita oli suhtautunut asiaan niin vakavasti, ja päätti olla milloinkaan enää vastustelematta, leikilläkään. Sitäpaitsi hän ajatteli suorittavansa hänelle määrätyn osan niin hartaasti ja taitavasti, ettei kukaan voisi syyttää häntä välinpitämättömyydestä.

Sutšarita oli istunut yksin makuusuojassaan aamusta alkaen yrittäen lukea kirjaa Kristuksen seuraamisesta. Tänä aamuna hän ei ollut pitänyt ollenkaan huolta muista tavanomaisista toimistaan. Silloin tällöin hänen ajatuksensa harhautuivat ja kirjan sivut himmenivät, mutta samassa hän entistä tarmokkaammin keskitti tarkkaavaisuutensa teokseen haluamatta tunnustaa heikkouttansa.

Kerran hän oli kuulevinaan Binoin äänen ja hetkellisen virikkeen ajamana laski kirjan pöydälle aikoen lähteä oleskeluhuoneeseen. Mutta sitten hän jälleen tunsi mielipahaa puuttuvan mielenkiinnon vuoksi, otti taas kirjan ja istuutui sen ääreen tukkien käsillään korvansa, jotteivät mitkään äänet pääsisi häntä häiritsemään.

Binoin saapuessa tuli Gora usein hänen kerallaan, ja Sutšarita ei voinut olla itseltään kyselemättä, oliko hän tullut tänäänkin. Hän pelkäsi Goran tulleen, mutta toisaalta häntä kiusasi se ajatus, ettei hän kenties ollutkaan tullut.

Hänen ollessaan siinä tukalassa tilassa tuli huoneeseen Lolita. »Mitä onkaan tapahtunut, kultaseni?» huudahti Sutšarita nähdessään hänen kasvonsa.

»Binoi Babu on tullut», sanoi Lolita. »Hän luullakseni tahtoo puhutella sinua.»

Sutšarita pelkäsi kysyä, oliko joku toinenkin tullut Binoin kerällä. Jos joku olisi tullut, Lolita olisi varmaan asian maininnut; mutta Sutšaritan mieli oli yhä jännitystilassa, ja vihdoin hän lähti, päättäen noudattaa kohteliaisuuden vaatimuksia ja luopua itsekurin harjoituksesta. Hän kysyi Lolitalta: »Etkö sinäkin tule?»

»Mene sinä ensin; minä tulen myöhemmin», vastasi Lolita hieman kärsimättömästi.

Astuessaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita havaitsi vain Binoin ja Satišin juttelemassa keskenään ja sanoi: »Isä on lähtenyt ulos, mutta hän palaa aivan kohta. Äiti on vienyt Labonjan ja Lilan opettajan luo oppimaan esitettäviä osiansa, Hän sanoi lähtiessään, että jos te tulette, pitää pyytää teitä odottamaan.»

»Jos kaikki näyttelisivät, niin kuka täyttäisi katsomon?» vastasi
Sutšarita.

Binoilta ja Sutšaritalta ei yleensä puuttunut puheenaihetta, mutta tänään tuntui olevan jokin asia estämässä heitä vapaasti puhumasta. Sutšarita oli päättänyt olla kääntämättä keskustelua Goraan, kuten tavallisesti, ja Binoinkaan ei ollut helppo mainita ystävänsä nimeä ajatellessaan, että Lolita ja kenties kaikki perheen jäsenet pitivät häntä, Binoita, Goran orjallisena saattolaisena.

Lausuttuaan Binoille joitakin satunnaisia huomautuksia Sutšarita ei havainnut mitään muuta pelastuskeinoa kuin alkaa keskustella Satišin kanssa hänen kuvakeräelmänsä eduista ja puutteista, Hän sai Satišin vihan kuohahtamaan moittimalla kuvien järjestelyä, ja Satiš kiisteli hänen kanssaan kimein äänin.

Binoi silmäili sillävälin alakuloisena pöydällä lepäävää hylättyä oleanderkimppuansa ja ajatteli loukatun ylpeyden tunnoin: »Lolitan olisi pitänyt ottaa vastaan minun kukkani, ellei muuten, niin ainakin kohteliaisuudesta.»

Yhtäkkiä kuului askelia, ja Sutšarita säpsähti kovin nähdessään Haranin astuvan huoneeseen. Hänen säikähtynyt ilmeensä oli niin selvä, että hän punastui Haranin katseesta.

Istuutuessaan Haran sanoi Binoille: »Eikö Gora Babunne olekaan tänään mukananne?»

»Kuinka niin?» kysyi Binoi ärtyneenä joutavasta kysymyksestä.
»Kaipaatteko häntä?»

»On erinomaisen harvinaista nähdä teidät hänen olematta näkyvissä», vastasi Haran. »Sentähden minä kysyn.»

Binoi oli niin harmissaan, että sitä salatakseen sanoi äkkiä: »Hän ei ole Kalkuttassa.»

Sutšarita poistui huoneesta mitään virkkamatta. Haran nousi ja lähti heti hänen jälkeensä, mutta Sutšarita pujahti nopeasti pois, ja Haran kuului huutelevan: »Sutšarita, minä haluan puhua kanssasi.»

»Minä en voi tänään hyvin», kuului Sutšarita vastaavan. Hän meni menojaan ja sulkeutui makuusuojaansa.

Sitten saapui näkymölle Baroda-rouva, joka kutsui Binoin toiseen huoneeseen antaakseen hänelle näytelmää koskevia ohjeita. Kun Binoi vähän ajan kuluttua palasi, hän huomasi, että kukat olivat pöydältä hävinneet.

Sutšarita istui huoneessaan myöhään iltaan asti, Kristuksen seuraamisesta suljettuna helmassaan, ja katseli nurkastaan ulkona vallitsevaan pimeyteen.

Näytti siltä, kuin jokin tuntematon ja ihmeellinen maa olisi ilmestynyt hänen nähtäviinsä kangastuksen tavoin, maa, johon hänen varhaisemman elämänsä kokemukset eivät tuntuneet ollenkaan soveltuvan, vaan jonka valot yön pimeydessä hohtelevien tähtisikermien tavoin, herättivät hänen mielessään pyhää kunnioitusta salaperäisyydellään ja sanomattomalla kaukaisuudellaan.

»Kuinka merkityksetön onkaan elämäni ollut», tunsi hän. Se, mitä olen näihin asti pitänyt varmana, on muuttunut aivan epäilyksen alaiseksi, se, mitä olen joka päivä toimitellut, on muuttunut tarkoituksettomaksi. Tuossa salaperäisessä tienoossa kaikki tieto tulee täydelliseksi, kaikki tieto jaloksi, ja elämän todellinen tarkoitus vihdoin selviää. Kuka onkaan johtanut minut tuon ihmeellisen tuntemattoman, kauhistuttavan tienoon rajoille? Miksi vapiseekaan sydämeni? Miksi tuntuvat jalkani pettävän, kun yritän päästä eteenpäin?»

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Sutšarita rukoili useina päivinä pitkät ajat ja näytti yhä enemmän kaipaavan Pareš Babun tukea. Eräänä päivänä, kun Pareš Babu oli yksin huoneessaan lukemassa, Sutšarita tuli ja istuutui rauhallisesti hänen viereensä. Pareš Babu laski kirjan kädestään ja kysyi: »Mitä nyt, Radha kultaseni?»

»Ei mitään, isä», vastasi Sutšarita alkaen järjestellä kirjoituspöydällä olevia kirjoja ja papereita, vaikka kaikki olikin paikoillaan. Vähän ajan kuluttua hän kysyi: »Isä, miksi et enää lue minun kanssani kuten ennen?»

»Oppilaani on suorittanut koulukurssinsa», virkkoi Pareš Babu leppoisasti hymyillen. »Nyt ymmärrät lukemasi omin neuvoin.»

»En, minä en kykene mitään ymmärtämään», väitti Sutšarita. »Tahtoisin lukea kanssasi kuten ennenkin.»

»Isä», virkkoi Sutšarita äkkiä, hetkisen vaiti oltuaan, »minkätähden et selittänyt minulle, mitä Binoi Babu taanoin sanoi kastijärjestelmästä?»

»Tiedäthän, lapseni», vastasi Pareš Babu, »että olen aina tahtonut teidän tyttöjen ajattelevan omin päin eikä vain omaksuvan minun tai jonkun muun henkilön valmiita ajatuksia. Jos jakaa opetuksia, ennenkuin puheenaoleva asia on itsestään noussut ihmisen mieleen, menettelee samoin kuin se, joka tarjoaa ruokaa, ennenkuin henkilö on nälkäinen — se tuhoaa ruokahalun ja turmelee ruoansulatuksen. Mutta jos kysyt minulta jotakin, olen aina valmis sanomaan, mitä asiasta tiedän.»

»Hyvä», virkkoi Sutšarita, »minä siis kysyn sinulta jotakin.
Minkätähden me tuomitsemme kastijaon?»

»Jos kissa istuu vieressäsi syömässä, niin se ei haittaa mitään», selitti Pareš Babu, »mutta jos eräänlaiset ihmiset astuvat samaan suojaan, niin ruoka on heitettävä pois! Kuinkapa voisikaan olla tuomitsematta kastijärjestelmää, joka johtaa sellaiseen ihmisen ylenkatsomiseen ja solvaamiseen? Ellei tuo ole väärämielistä, niin enpä tiedä, mikä sitä olisi. Ne, jotka voivat niin kauhistuttavasi halveksia lähimmäisiänsä, eivät voi milloinkaan kohota suuruuteen; he tulevat vuorostaan joutumaan toisten ylenkatseen esineiksi.»

»Yhteiskuntamme nykyinen rappeutunut tila on synnyttänyt paljon vikoja», sanoi Sutšarita toistaen jotakin Goralta kuulemaansa, »ja viat ovat alkaneet ilmetä kaikilla elämämme aloilla, mutta onko meillä senvuoksi oikeus soimata asiaa itseänsä?»

»Voisin vastata kysymykseesi», vastasi Pareš Babu leppoisaan tapaansa, »kunhan tietäisin, mistä asia itse on löydettävissä. Mutta todellisuudessa näen vain kuinka ihmiset toisiansa inhoavat ja kuinka tämä asia jakaa kansaamme yhä lukuisampiin ryhmäkuntiin. Voimmeko niinmuodoin saada mitään lohdutusta siitä, että pyrimme tavoittamaan jotakin kuviteltua todellista asiaa?»

»Mutta», kysyi Sutšarita, jälleen toistaen Goran sanoja, »eikö meidän maamme äärimmäisiin totuuksiin kuulunut sekin, että kaikkiin ihmisiin on suhtauduttava puolueettomin näkemyksin?»

»Tuo puolueeton näkemys», virkkoi Pareš Babu, »oli älyllistä toimintaa — sydän ei ollut siinä mitenkään vaikuttamassa. Siinä ei ollut sijaa rakkaudelle eikä vihalle, se kohosi kaikkien myötä- ja vastatuntojen yläpuolelle. Mutta ihmisen sydän ei voi milloinkaan löytää lepoa sellaisesta järkijohdelmasta, joka ei ollenkaan tyydytä sydämen vaatimuksia. Niinpä näemmekin tuosta filosofisesta yhdenvertaisuudesta huolimatta olevan maassamme mahdollista, ettei alhaisen kastin jäseniä päästetä edes Jumalan temppeliin. Ellei tasavertaisuutta noudateta Jumalan omalla alueella, niin mitä merkitsee, onko sellainen käsite filosofiastamme löydettävissä vai ei?»

Sutšarita mietiskeli ääneti Pareš Babun sanoja yrittäen niitä ymmärtää ja virkkoi vihdoin: »Mutta miksi et sinä, isä, selittänyt tuota kaikkea Binoi Babulle ja hänen ystävälleen?»

Pareš Babu hieman hymyili vastatessaan: »Syynä siihen, etteivät he asiaa ymmärrä, ei suinkaan ole älyn puute — he ovat pikemmin liian älykkäitä halutakseen sitä ymmärtää; he mieluummin selittävät sitä toisille! Kun he kerran haluavat sen ymmärtää korkeimman totuuden — oikeamielisyyden — kannalta, niin he eivät kaipaa isäsi älyä saadakseen asiasta selkoa. Nykyjään he suhtautuvat asiaan aivan toisin, ja mikään sanani ei voi olla heille hyödyksi.»

Vaikka Sutšarita olikin kunnioittavasti kuunnellut Goran puhetta, oli näkökantojen erilaisuus kuitenkin tuntunut hänestä kiusalliselta ja estänyt häntä löytämästä lohdutusta Goran päätelmistä. Pareš Babun puhuessa hän tunsi sisäisen ristiriidan hetkeksi laukeavan. Hän ei olisi milloinkaan suostunut myöntämään, että Gora tai Binoi tai kukaan muukaan kykeni ymmärtämään mitään paremmin kuin Pareš Babu. Päinvastoin: Sutšarita oli auttamattomasti pahastunut joka kerta, kun joku esitti Pareš Babun mielipiteistä poikkeavia ajatuksia. Mutta hiljattain hän ei ollut kyennyt torjumaan Goran mielipiteitä niin kerkeästi ja halveksivasti kuin ennen. Ja samasta syystä hän nyt tunsi sydämessään levotonta kaipausta päästä jälleen Pareš Babun siipien suojaan, mihin oli lapsuutensa aikana aina paennut.

Hän nousi ja meni ovelle, mutta palasi sitten, nojasi kätensä Pareš Babun tuoliin ja virkkoi: »Sallithan, isä, että istun tänään luonasi iltahartauden aikana?»

Sitten Sutšarita vihdoin vetäytyi makuusuojaansa, sulki oven, istuutui ja koki ankarasti torjua kaikkea Goran lausumaa.

Mutta yht'äkkiä kohosivat hänen näkyviinsä Goran vakaumusta uhkuvat kasvot, ja hän ajatteli itsekseen: »Goran sanat eivät ole pelkkiä sanoja, ne ovat Gora itse. Hänen puheessaan on muotoa ja liikettä, siinä on elämää; se on täynnä kotimaahan kohdistuvaa uskon voimaa ja rakkauden tuskaa. Hänen mielipiteitänsä ei käy kumoaminen niitä vastustamalla. Niiden takana on kokonainen mies — eikä mikään tavallinen mies.»

Kuinka hänellä olikaan sydäntä kohottaa kättänsä Goraa vastaan torjuen? Sutšarita tunsi mielessään tapahtuvan valtavan taistelun ja puhkesi kyyneliin. Hänen sydäntään särki se, että Gora oli voinut saattaa hänet sellaiseen vaikeuteen ja oli ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja karannut pois; mutta samalla tuo sydämentuska häntä surkeasti hävetti.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Oli päätetty, että Binoin tuli dramaattiseen tapaan lausua Drydenin runoelma »Soiton voima» ja että tyttöjen piti asianmukaisissa puvuissa esittää runoelmassa esiintyviä aiheita. Sitäpaitsi piti tyttöjen esittää englanninkielisiä lauluja ja lausuntakappaleita.

Baroda-rouva oli kerran toisensa jälkeen vakuuttanut Binoille, että hänet harjoitettaisiin hyvin tehtäviinsä. Hän itse tosin ei osannut paljoakaan englanninkieltä, mutta hänen tuttavapiirissään oli pari kolme asiaan hyvin perehtynyttä henkilöä. Mutta kun harjoitukset sitten pidettiin, niin Binoi hämmästytti noita asiantuntijoita lausunnallaan, ja Baroda jäi kerrassaan vaille tämän alokkaan harjoittamisesta koituvaa iloa. Niidenkin, jotka eivät aikaisemmin olleet pitäneet Binoita minään erikoisena, oli pakko häntä kunnioittaa, kun huomasivat, kuinka etevästi hän käytteli englanninkieltä. Itse Haran kehoitti Binoita tilaisuuden sattuessa sepittämään artikkeleja hänen sanomalehteänsä varten, ja Sudhir alkoi ahdistaa häntä pitämään englanninkielen luentoja ylioppilaiden seurassa.

Lolita oli omituisessa mielentilassa. Toisaalta hän oli mielissään siitä, että Binoi oli siinä määrin riippumaton kenenkään muun avustuksesta, mutta toisaalta hän kumminkin tunsi itsensä loukkaantuneeksi. Hänen mieltänsä kuohutti se ajatus, että Binoi omien voimiensa tunnossa voisi lakata toivomasta voivansa oppia jotakin heiltä.

Lolita ei itsekään käsittänyt, mitä hän Binoista tahtoi ja miten voisi jälleen saavuttaa mielentyyneyden. Siitä johtui, että hänen tyytymättömyytensä alkoi ilmetä kaikissa pienimmissäkin yksityisseikoissa ja kohdistui aina Binoihin. Lolita ymmärsi varsin hyvin, ettei sellainen menettely ollut oikeamielistä eikä kohteliastakaan. Se pahoitti hänen mieltänsä, ja hän yritti parhaansa mukaan pidättyä, mutta pienimmänkin aiheen nojalla sai jokin sisäinen ärsytys äkkiä hänet valtoihinsa ja hän tuiskahti jälleen tavalla, jota ei kyennyt itsekään puolustamaan.

Aluksi hän oli ahdistellut Binoita, kunnes tämä suostui ottamaan osaa näytelmään, ja nyt hän teki parhaansa saadakseen hänet siitä luopumaan. Mutta kuinka olisikaan Binoi voinut vetäytyä pois asiain tällä kannalla ollen kumoamatta samalla koko suunnitelmaa? Sitäpaitsi oli luultavasti hänen omien kykyjensä ilmitulo vaikuttanut siihen suuntaan, että hän itsekin oli kerrassaan innostunut.

Vihdoin Lolita eräänä päivänä sanoi äidilleen: »Minä en tosiaankaan voi enää jatkaa näitä harjoituksia!»

Baroda-rouva tunsi toisen tyttärensä liiankin hyvin ja kysyi häneltä harmistuneena: »Miksi et, mikä sinua nyt vaivaa?»

»En voi, siinä kaikki», vastasi Lolita. Asian laita oli tosiaankin niin, että siitä hetkestä, jolloin ei enää käynyt päinsä pitää Binoita aloittelijana, Lolita oli ollut aivan haluton lausumaan kappalettaan tai harjoittelemaan esitettäväänsä osaa Binoin läsnäollessa. Hän harjoitteli yksin, toisten joutuessa siten kärsimään suurta hankaluutta; mutta asiaa ei käynyt auttaminen; toisten täytyi myöntyä ja pitää harjoituksiaan niinkuin parhaiten osasivat.

Mutta kun Lolita vihdoin selitti aikovansa jäädä kerrassaan pois, Baroda joutui ihan ymmälle. Hän tiesi varsin hyvin, etteivät hänen omat sanansa tai tekonsa voineet mitään tehota, ja niin hänen oli pakko etsiä Pareš Babun apua.

Vaikka Pareš Babu ei muuten sekaantunutkaan tytärtensä myötä- ja vastatuntoja koskeviin vähäpätöisempiin asioihin, hänen oli kuitenkin tällä kertaa käytävä sovittelemaan, sillä herra tuomarille oli annettu varma lupaus ja asian uutta järjestelyä varten oli ylen vähän aikaa. Hän siis kutsui Lolitan luoksensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi: »Kuulehan, Lolita, eikö olisi väärin, jos nyt kieltäytyisit?»

»Minä en voi, isä», virkkoi Lolita itkunsekaisin äänin. »En tosiaankaan voi.»

»Eihän ole sinun vikasi, ellet kykene siitä hyvin suoriutumaan», sanoi
Pareš Babu. »Mutta jos kerrassaan kieltäydyt, teet varmaan väärin.»

Lolita seisoi allapäin isän jatkaessa: »Kuulehan, kultaseni, jos kerran olet ottanut asian velvollisuudeksesi, niin sinun tulee se suorittaa. Nyt ei ole aika yrittää ja luopua yrityksestä vain sen vuoksi, että ylpeys tulee loukatuksi. Jos ylpeys kärsiikin, etkö voi sitä sietää, kun tiedät tekeväsi velvollisuutesi? Etkö tahdo koettaa, rakkaani?»

Samana iltana hän suoritti erikoisen ponnistuksen, karkoitti kaiken Binoin läsnäolosta johtuvan epäröinnin ja alkoi esittää osaansa innokkaasti, melkeinpä uhmatenkin. Binoi kuuli ensi kertaa hänen lausuvan ja joutui tosiaankin ihmettelemään hänen voimakasta ja täsmällistä ääntämistänsä ja sitä vaikuttavaa ja epäröimätöntä tapaa, jolla hän tulkitsi runon ajatusta. Hän oli iloisempi kuin olisi voinut edellyttää, ja Lolitan ääni kaikui hänen korvissaan vielä kauan lausunnan päätyttyä. Hyvä lausuja vaikuttaa kuulijoihin omituisen tenhoisasti, — runoelma luo oman viehätyksensä lausujan mieleen, niinkuin kukat niihin oksiin, joissa kukkivat. Ja siitä lähtien Binoi voi ajatella Lolitaa ainoastaan runouden ympäröimänä.

Tähän saakka Lolita oli alinomaa kiusoitellut Binoita terävällä kielellään, ja niinkuin käsi aina etsii sitä kohtaa, jota kirvelee, niin oli Binoinkin ollut mahdoton havaita Lolitassa muuta kuin hänen purevat sanansa ja ivalliset hymynsä. Lolitaa ajatellessaan Binoi oli pyrkinyt vain saamaan selville, mistä syystä hän sanoi niin tai näin, ja mitä salaperäisemmältä hänen tyytymättömyytensä oli tuntunut, sitä uutterammin se oli Binoin ajatuksia askarruttanut. Se oli usein ollut hänen ensimmäisenä ajatuksenaan aamulla herätessä, ja Pareš Babun taloon mennessään hän oli peloissaan miettinyt, millaisessa mielentilassa Lolita nyt oli. Joka kerta, kun Lolita oli esiintynyt ystävällisenä, Binoin sydämestä oli vierähtänyt suunnaton taakka, ja hän oli ryhtynyt pohtimaan, miten voisi saada sellaisen mielialan säilyväksi, — joskin tämän ongelman ratkaiseminen ilmeisesti oli hänelle ylivoimainen.

Siitä johtui, että kaikkien noiden päivien sielullisen levottomuuden jälkeen Lolitan lausunta vaikutti häneen erinomaisen voimakkaasti, jopa niin, ettei hän keksinyt sanoja ilmaistakseen tuntemaansa iloa. Mutta hän ei uskaltanut virkkaa Lolitalle mitään, koska oli aivan epävarmaa, ilahduttaisiko kiitos häntä, sopisiko sellainen tavanomainen syyn ja seurauksen toisiinsa liittäminen Lolitan ollessa kysymyksessä, — pikemmin oli otaksuttavaa, ettei se kävisi päinsä, ja syynä oli nimenomaan sen tavallisuus! Binoi siis meni Baroda-rouvan luo ja kertoi hänelle, millaista ihastusta hänessä oli herättänyt Lolitan lausunta, ja Baroda alkoi siitä hetkestä pitää Binoita entistäkin viisaampana ja älykkäämpänä.

Toisella taholla asia vaikutti yhtä merkillisesti. Kun Lolita havaitsi lausuntansa onnistuneen, havaitsi voittaneensa vaikeudet niinkuin kelpo venhe voittaa vastustelevat aallot, niin Binoihin kohdistuva ärtyisyys kerrassaan hävisi ja hän ei enää ollenkaan halunnut miestä kiusoitella. Hän alkoi käydä harjoituksissa aivan ahkerasti ja kiintyi yhä enemmän Binoihin. Hän ei edes arastellut kysyä Binoilta neuvoa.

Lolitan suhtautumisen siten muuttuessa Binoi tunsi kiviharkon vierähtävän rinnaltansa. Hän tunsi mielensä niin kevyeksi, että halusi lähteä Anandamojin luo ja tehdä hänelle entisiä lapsellisia kepposiansa. Hänen mieleensä kertyi paljon ajatuksia, joista hän olisi halunnut keskustella Sutšaritan kanssa, mutta viimeksimainittu oli tuskin koskaan näkyvissä.

Binoi jutteli Lolitan kanssa milloin vain tilaisuutta tarjoutui, mutta tunsi kuitenkin, että oli yhä oltava varsin varovainen. Hän tiesi, kuinka kriitillisesti Lolita oli suhtautunut häneen ja hänen ystäväänsä, ja keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen.

Toisinaan Lolita sanoi hänelle: »Minkätähden puhutte ikäänkuin kirjasta lukisitte?» Siihen Binoi vastasi: »Olen viettänyt ikäni kaiken lukien, joten mieleni lienee kuin painettu kirjan sivu.»

Lolita sanoi jälleen: »Älkää yrittäkö puhua niin hyvin; sanokaa vain, mitä todella ajattelette. Te puhutte niin kauniisti, että tulee ajatelleeksi teidän esittävän jonkun toisen henkilön ajatuksia.»

Kun siis jokin ajatus ilmaantui Binoin mieleen sievänä, säännönmukaisena lauseena, hän koki keskittää ja yksinkertaistaa sitä, ennenkuin sen Lolitalle lausui, ja jos hänen esitykseensä sattui pujahtamaan jokin kuvalause, hän tunsi itsensä kerrassaan masentuneeksi.

Lolita itse oli kirkastunut, ikäänkuin jokin käsittämätön pilvi olisi vihdoin hälvennyt. Baroda-rouvakin oli ihmeissään huomatessaan muutoksen. Lolita ei enää ollut vastahakoinen kuten ennen, ei keksinyt enää alinomaisia estelyjä, vaan yhtyi auliisti kaikkeen, mitä suunniteltiin, vieläpä esitti ylen runsaasti näytelmää koskevia omia ehdotuksiaankin. Tässä suhteessa Barodan omaa ylenpalttisuutta jossakin määrin hillitsi hänen taipumuksensa säästäväisyyteen, joten tyttären innostuksesta oli hänelle nyt sama vastus kuin aikaisemmin hänen osoittamastaan harrastuksen puutteesta.

Lolita, joka oli vereksen innostuksensa valtaama, lähti usein Sutšaritan luo kiihkeästi odottaen osanottoa, mutta vaikka Sutšarita nauroi ja jutteli hänen kanssaan, Lolita sittenkin tunsi jollakin tavoin turtuvansa hänen läsnäollessaan ja palasi joka kerta jonkinlaisin pettymyksen tuntein.

Eräänä päivänä hän meni Pareš Babun luo ja sanoi: »Kuulehan, isä, ei ole kaunista, että didi istuu yksin kirjoineen, kun me muut aherramme esityksiä valmistaen. Minkätähden hän ei tule mukaan?»

Pareš Babu oli itsekin huomannut Sutšaritan pysyttelevän loitolla toisista ja oli pelännyt sellaisen mielialan koituvan hänen vahingokseen. Lolitan asiasta puhuessa Pareš Babu päätteli, että ellei Sutšaritaa saataisi toisten mukaan, sellainen eristäytyminen voisi muuttua tavaksi. Hän sanoi Lolitalle: »Minkätähden et puhu asiasta äidille?»

»Minä puhun äidille, mutta sinun täytyy häntä kehoittaa, muuten hän ei missään tapauksessa suostu», sanoi Lolita.

Kun Pareš Babu vihdoin puhui Sutšaritalle, hän hämmästyi ja ilahtui huomatessaan, ettei Sutšarita ollenkaan estellyt, vaan suostui mielellään hänelle suunniteltuun tehtävään.

Sutšaritan tultua jälleen toisten seuraan Binoi yritti keskustella hänen kanssaan yhtä tutunomaisesti kuin ennenkin, mutta tuntui tapahtuneen jotakin, mikä oli auttamattomana esteenä. Sutšaritan silmissä oli sellainen etäisyyteen uppoutuva katse ja hänen ilmeensä oli niin itseensäkeräytynyt, ettei Binoi uskaltanut tungetella. Hänen käytöksessään oli aina ollut jotakin torjuvaa, mikä nyt korostui huolimatta siitä, että hän otti osaa harjoituksiin. Hän suoritti osansa ja poistui huoneesta. Ja siten hän loittoni yhä kauemmaksi Binoista.

Goran ollessa poissa Binoi voi entistä vapaammin tutustua Pareš Babun perheeseen, ja mitä enemmän hän palautui omaan todelliseen olemukseensa, sitä enemmän he kaikki kiintyivät häneen ja sitä enemmän hän itse nautti tästä ennen tuntemattomasta, avartuvasta vapaudestansa. Asiain tällä kannalla ollen hän havaitsi Sutšaritan yhä loittonevan. Jonakin toisena aikana olisi sellaisen menetyksen tuottama tuska ollut vaikea kestää, mutta nyt hän sieti sen vaikeudetta.

Omituista oli, että Lolita, joka hyvin huomasi tuon Sutšaritassa tapahtuvan muutoksen, ei ollut siitä ollenkaan huolissaan, kuten epäilemättä olisi ollut aikaisemmin laita. Johtuiko se kenties siitä, että näytelmään ja lausuntarunoihin kohdistuva innostus oli hänet kerrassaan vallannut?

Kun Haran sai kuulla Sutšaritan ottavan osaa esityksiin, innostui hänkin. Hän tarjoutui itse lausumaan kappaleen Kadotetusta paratiisista ja pitämään musiikin viehätysvoimaa koskevan lyhyen esitelmän, joka oli oleva jonkinlainen johdanto Drydenin runoelmaan. Tämä ehdotus ei ollut enempää Baroda-rouvan kuin Lolitankaan mieleen, mutta Haran oli jo kirjoittanut mr Brownlow'lle ja sopinut asiasta. Kun siis Lolita vihjaisi, että mr Brownlow voisi moittia ohjelmaa liian pitkäksi, Haran vaiensi hänet voitonriemuisesti vetäen taskustaan mr Brownlow'n kiitoskirjeen,

Kukaan ei tietänyt, milloin Gora palaisi retkeltänsä. Vaikka Sutšarita oli päättänyt olla asiaa ajattelematta, hän kuitenkin toivoi joka päivä hänen palaavan. Sutšaritan siten kipeästi tuntiessa Goran välinpitämättömyyden ja oman mielensä tottelemattomuuden ja pelokkaasti etsiessä jotakin keinoa pelastuakseen tästä tilasta Haran tuli jälleen ja pyysi Pareš Babua Jumalan nimessä määräämään päivän kihlajaisia varten.

»Avioliiton solmimiseen on vielä aikaa», huomautti Pareš Babu.
»Pidättekö viisaana lupautua näin varhain?»

»Minä pidän erittäin tärkeänä meille kummallekin», vastasi Haran, »että olemme ennen naimisiinmenoa joitakin aikoja siten toisiimme liitetyt. On hyväksi sieluillemme, jos ne tulevat sellaiseen henkiseen heimoussuhteeseen, joka siltana johtaa ensi tutustumisestamme avioelämään, — suhteeseen, jossa ei ole velvollisuuksien siteitä.»

Pareš Babu kuitenkin yhä epäili Sutšaritan todellisia Haraniin kohdistuvia tunteita, kutsutti hänet luoksensa ja kertoi Haranin ehdotuksesta, Sutšarita oli sellaisessa mielentilassa, että hän tarttui millaiseen oljenkorteen tahansa saavuttaakseen rauhansa, ja suostui niin auliisti ja epäröimättä, että kaikki Pareš Babun epäilykset haihtuivat. Hän kehoitti jälleen Sutšaritaa ottamaan hyvin huomioon koko sen vastuunalaisuuden, joka liittyy pitkäaikaiseen kihloissaolemiseen, ja kun Sutšarita ei sittenkään esittänyt mitään vastaväitettä, päätettiin kihlauspäivä määrättäväksi kohta mr Brownlow'n järjestämien juhlallisuuksien jälkeen.

Tämän jälkeen Sutšaritasta tuntui joitakin aikoja siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat pelastuneet jonkin nielevän lohikäärmeen kidasta, ja hän päätti uutterasti valmistautua palvellakseen Brahma Samadžia menemällä naimisiin Haranin kanssa. Hän päätti lukea Haranin kanssa joka päivä englantilaisia uskonnollisaiheisia teoksia voidakseen muovata elämänsä Haranin periaatteiden mukaiseksi ja koki kohottavaa tunnetta siten omaksuttuaan vaikean, jopa epämieluisankin tehtävän.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin lukenut sitä lehteä, jonka toimittaja Haran oli. Päätöksensä tehtyään hän seuraavana päivänä sai tuoreen lehden, luultavasti toimittajan itsensä lähettämänä. Sutšarita otti lehden huoneeseensa ja istuutui lukemaan sitä alusta loppuun asti, ikäänkuin jotakin uskonnollista velvollisuutta suorittaen, nöyrän oppilaan tavoin valmiina kätkemään sydämeensä kaiken siihen sisältyvän opetuksen.

Mutta toisinpa kävi: hän ajoi karille kuin laiva täysin purjein. Lehdessä oli kirjoitelma nimeltä »Taaksensakatsomisen tauti», jossa kiihkeästi ahdisteltiin niitä ihmisiä, jotka nykyajassa eläen alinomaa kääntävät kasvonsa kohti menneisyyttä. Asia ei ollut huonosti perusteltu — Sutšarita oli haeskellut aivan samoja todisteita — mutta kirjoitelmaa lukiessaan Sutšarita huomasi helposti, että hyökkäyksen esineenä oli Gora. Hänen nimeänsä tosin ei ollut mainittu eikä hänen kirjoituksiinsa sanallakaan viitattu, mutta ilmeistä oli, että samoinkuin sotilas iloitsee nähdessään jokaisen ampumansa luodin surmaavan ihmisen, samoin ilmeni tässä kirjoitelmassa ilkeätä mielihyvää, koska jokainen sana haavoitti elävää henkilöä.

Kirjoituksen koko sävy oli Sutšaritasta sietämätön, ja hänen teki mieli repiä jokainen sen väite riekaleiksi. Hän sanoi itsekseen: »Gourmohan Babu olisi voinut murskata tämän kirjoituksen pelkäksi tomuksi!» Hänen niin sanoessaan Goran säteilevät kasvot näkyivät hänen silmiinsä ja valtava ääni kaikui hänen korvissaan. Tuon kuvan ja tuon tavallisuudesta poikkeavan äänen rinnalla kirjoitus ja sen sepittäjä näyttivät niin halveksittavilta ja mitättömiltä, että Sutšarita heitti lehden lattialle.

Ensi kerran pitkästä ajasta Sutšarita sitten tuli istumaan Binoin viereen ja virkkoi keskustelun aikana: »Miten olikaan niiden sanomalehtinumeroiden laita, joissa on teidän ja teidän ystävänne kirjoitelmia? Ettekö luvannut tuoda niitä luettavakseni?»

Binoi ei kertonut hänelle, ettei ollut uskaltanut täyttää lupaustansa, koska oli huomannut Sutšaritassa tapahtuneen muutoksen. Hän sanoi vain: »Olen säilyttänyt ne kaikki teitä varten ja tuon ne tänne huomenna.»

Seuraavana päivänä Binoi toi kantamuksen aikakaus- ja sanomalehtiä ja antoi ne Sutšaritalle. Mutta ne saatuaan Sutšarita ei niitä lukenut, vaan piilotti ne laatikkoon. Hän ei lukenut niitä, koska hänen teki ylen tulisesti mieli niitä lukea. Hän etsi vielä kerran lepoa kapinoivalle sydämelleen estämällä sitä häiriytymästä ja pakottamalla sitä alistumaan Haranin ehdottomaan herruuteen.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Eräänä sunnuntaiaamuna Anandamoji ja Sasi parhaillaan leikkelivät betelpähkinöitä, kun samassa astui huoneesen Binoi. Sasi lähti häpeissään pakoon sirottaen pähkinät sylistään pitkin permantoa. Anandamoji hymyili.

Binoin tapana oli suhtautua ystävällisesti kaikkiin, ja Sasin kanssa hän oli aina ollut erikoisen hyvissä suhteissa. He kiusoittelivat toisiaan alinomaa. Sasi oli keksinyt piilottaa Binoin jalkineet ja luovuttaa ne takaisin ainoastaan sillä ehdolla, että sai kuulla kerrottavan sadun, ja Binoi puolestaan kosti keksimällä satuja, jotka ankarasti liioitellen kuvailivat Sasin oman elämän tapahtumia. Se olikin asianmukainen rangaistus: Sasi yritti aluksi päästä asiasta syyttämällä kertojaa valheellisuudesta, sitten väittämällä vastaan äänekkäämmin kuin kertoja ja pakenemalla huoneesta minkä ennätti. Toisinaan hän yritti hankkia itselleen korvausta sepittämällä samanlaisia Binoita koskevia tarinoita, mutta hän ei kyennyt kekseliäisyydessä kilpailemaan vastustajansa kanssa.

Olipa muuten miten tahansa, joka kerta, kun Binoi saapui taloon, Sasi jätti kaikki ja tuli juosten hänen luoksensa leikkiä laskemaan. Toisinaan hän kiusasi Binoita niin ankarasti, että Anandamojin täytyi häntä nuhdella, mutta syy ei ollut yksin hänen: Binoi etsi kiistaa niin menestyksellisesti, että hänen oli mahdoton itseänsä hillitä.

Kun siis samainen Sasi nyt itsetietoisesti pakeni huoneesta Binoin tullessa, niin Anandamoji tosin hymyili, mutta hänen hymynsä ei ollut iloinen.

Binoita itseäänkin tämä vähäpätöinen tapahtuma hämmästytti siinä määrin, että hän istui vähän aikaa sanaakaan virkkamatta. Hän käsitti yht'äkkiä, kuinka luonnoton tämä uusi suhde Sasiin todellisuudessa oli.

Suostuessaan ehdotettuun liittoon Binoi oli ajatellut ainoastaan Goran ja itsensä välillä vallitsevaa ystävyyttä, mutta ei ollut milloinkaan selvästi kuvannut mieleensä, mitä asia merkitsi toisissa yhteyksissä. Sitäpaitsi Binoi oli monet kerrat kirjoittanut sanomalehteen siitä seikasta, että avioliitto on maassamme ensi sijassa yhteiskunnallinen asia, ei persoonallinen, ja hän itsekään ei ollut koskaan liittänyt siihen mitään henkilökohtaisia myötä- tai vastatuntoja. Nyt, nähdessään Sasin pakenevan tulevan puolisonsa lähestyessä, häveliäisyyden ajamana, Binoi alkoi aavistaa, millaisiksi heidän suhteensa tulevaisuudessa muodostuisivat.

Havaitessaan, kuinka pitkälle Gora oli hänet saanut vedetyksi vastoin hänen omaa tahtoansa, Binoi oli vihoissaan ystävälleen ja moitti itseänsäkin. Ja muistaessaan, kuinka Anandamoji oli alun pitäen kehoittanut häntä olemaan ehdotukseen suostumatta, Binoi ihaili häntä sydämestään ja ihmetteli hänen havaintojensa terävyyttä.

Anandamoji ymmärsi, mitä Binoin sielussa tapahtui, tahtoi kääntää hänen ajatuksensa toisille urille ja sanoi: »Kuulehan Binoi, minä sain eilen kirjeen Goralta.»

»Ei paljoakaan itsestään», vastasi Anandamoji. »Mutta hän kirjoittaa suruissaan maamme köyhän kansan kohtalosta. Hän kuvailee laajasti niitä vääryyksiä, joita Ghosipura nimisen kylän viranomaiset jatkuvasti harjoittavat.»

Binoi tunsi olevansa kiihtyneellä vastustuskannalla Goraan nähden ja sanoi hieman kärsimättömästi: »Gora näkee aina toisten vikoja; hän antaa anteeksi kaikki ne yhteiskunnalliset vääryydet ja loukkaukset, joita joka päivä kohdistamme omiin maanmiehiimme, ja nimittää niitä ansiokkaiksi teoiksi!»

Anandamoji hymyili nähdessään Binoin asettuvan vastustuskannalle saadakseen kolahduttaa Goraa, mutta ei virkkanut mitään.

Binoi jatkoi: »Kuulehan, äiti, sinä hymyilet ja ihmettelet, minkätähden olen yht'äkkiä närkästynyt. Minä kerron, mikä minua suututtaa. Eräänä päivänä Sudhir vei minut erään ystävänsä luo maaseudulle. Kun lähdimme Kalkuttasta, alkoi sataa, ja kun juna pysähtyi vaihdeasemalla, näin erään eurooppalaispukuisen bengalilaisen seisovan asemasillalla sateenvarjo levitettynä ja odottaen junasta tulevaa vaimoansa. Vaimolla oli pieni lapsi käsivarrellaan, ja hän yritti suojata lasta hartiahuivillaan seisoessaan sateessa asemasillalla, vilusta ja arkuudesta väristen. Kun näin miehen seisovan siinä häikäilemättä sateenvarjonsa suojassa ja vaimonkin suhtautuvan asiaan ikäänkuin se olisi täysin luonnollinen — kukaan muukaan läsnäolijoista ei näyttänyt huomaavan siinä mitään vikaa — niin minusta tuntui, ettei koko Bengalissa ole yhtään ainoata naista, rikasta tai köyhää, joka olisi millään tavoin suojattu helteeltä enempää kuin sateeltakaan. Siitä hetkestä lähtien päätin olla milloinkaan enää lausumatta sitä valhetta, että me kohtelemme naisiamme erittäin kunnioittavasti, pidämme heitä hyvinä enkeleinämme, jumalattarinamme ja niin edespäin!»

Binoi vaikeni äkkiä havaitessaan, että hänen tunteensa olivat saaneet hänet koroittamaan ääntänsä. Hän päätti esityksensä tavalliseen sävyynsä: »Äiti, sinä kenties ajattelet, että pidän sinulle luentoa, kuten muuten on toisinaan tapanani. Olen kenties tottunut puhumaan ikäänkuin pitäisin luentoa, mutta se ei ole nyt tarkoitukseni. Minä en ole milloinkaan ennen käsittänyt, kuinka tärkeät naiset ovat maallemme. En ole tullut heitä ajatelleeksikaan. — Mutta enpä tahdo jutella paljoa enempää nyt, äiti. Puhun niin paljon, ettei kukaan usko sanojeni ilmaisevan omia ajatuksiani. Tulevaisuudessa olen varovaisempi!» Yhtä äkillisesti kuin oli tullut, Binoi poistuikin, uuden tunneliikuntonsa valtaamana.

Anandamoji kutsui Mohimin ja sanoi: »Binoin ja Sasin avioliitosta ei tule milloinkaan totta.»

»Ei. Minä vastustan aietta, koska tiedän, ettei se milloinkaan toteudu; mitäpä muuta syytä minulla olisi olla vastaan?»

»Gora on suostunut, samoin Binoi; miksi siitä ei tulisi mitään? Vaikka selväähän on, että jos sinä asiaa moitit, niin Binoi ei milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin.»

»Niin; tunnen hänet perinpohjaisemmin kuin Gora, ja siitä syystä minusta tuntuu, asiaa joka taholta pohdittuani, ettei minun tule antaa suostumustani.»

»Kuulehan, Mohim, mitä sinulle sanon. Jos yrität väkisin johtaa asiaa kauemmaksi, niin siitä syntyy vain ikävyyttä, usko minua. Minä toivon, ettei Gora enää puhu Binoille tästä asiasta.»

»Hyvä, saadaanpa nähdä», virkkoi Mohim, pisti poskeensa mällin ja lähti huoneesta.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kun Gora lähti retkelleen, hänellä oli seuranaan neljä toveria, Abinaš, Motilal, Basanta ja Ramapati. Mutta kaikkien oli vaikea pysytellä Goran armottoman innostuksen tasalla. Abinaš ja Basanta palasivat Kalkuttaan jo parin päivän kuluttua mainiten syyksi pahoinvointinsa. Toisia kahta esti ainoastaan harras kiintymys jättämästä johtajaansa oman onnensa nojaan. Motilal ja Ramapati joutuivat epäilemättä melkoisessa määrässä kärsimään uskollisuutensa vuoksi, sillä vaivalloisinkaan vaellus ei näyttänyt Goraa uuvuttavan eikä hän ikävystynyt milloinkaan, miten kauan olikin viivyttävä jossakin matkan varrella. Hän oleskeli päivän toisensa jälkeen sellaisten henkilöiden luona, jotka kiihkeästi halusivat osoittaa vieraanvaraisuutta näille bramaanivaeltajille, ollenkaan huolimatta siitä, että olo usein muodostui sangen epämukavaksi. Kyläläiset kerääntyivät Goran ympärille ja olivat pahoillaan, kun hän lähti.

Gora sai nyt ensimmäisen kerran nähdä, millaisessa tilassa hänen maansa ja kansansa eli Kalkuttan hyvinvoivan ja sivistyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Kuinka monijakoinen, kuinka pikkumainen, kuinka heikko olikaan tämä maaseudun valtavan laaja Intia, kuinka perin tietämätön omista voimistaan, kuinka välinpitämättömästi omaan menestykseensä suhtautuva! Millaiset yhteiskunnallisen eroavaisuuden syvänteet ammottivatkaan vain muutaman mailin päässä toisistaan sijaitsevien kyläkuntien välillä. Millainen suunnaton määrä itseomaksuttuja kuviteltuja vaikeuksia olikaan estämässä heitä sijoittumasta omalle paikalleen maailman suuressa taloudessa. Kaikkein vähäpätöisinkin asia näytti heistä sanomattoman suurelta, pieninkin perintätapa tuntui mahdottomalta rikkoa. Ellei Goralla itsellään olisi ollut tilaisuutta nähdä tuota kaikkea, hän ei olisi milloinkaan aavistanut, kuinka jähmeät olivat ihmisten mielet, kuinka mitätön heidän elämänsä, kuinka heikot heidän ponnistuksensa.

Eräänä päivänä pääsi tulipalo valloilleen kylässä, jossa Gora sattui olemaan, ja Goraa hämmästytti, kuinka huonosti ihmiset kykenivät keräämään voimiansa sellaisen vaikean onnettomuuden sattuessa. Vallitsi yleinen sekasorto, kaikki juoksentelivat sinne tänne, itkien ja valittaen, minkäänlaista järjestystä ei ollut. Minkäänlaista kaivoa ei ollut lähitienoilla, kyläkunnan naiset toivat taloudessa tarvitsemansa veden pitkien matkojen takaa, ja nekään, jotka olivat suhteellisen hyvinvoipia, eivät milloinkaan ajatelleet kaivon kaivamista oman taloutensa alinomaisen puutteen poistamiseksi. Oli sattunut tulipaloja jo aikaisemminkin, mutta kun kaikki olivat pitäneet niitä sallimuksen vierailuina, ei ollut ajateltukaan järjestää lähiseudulle vedensaantipaikkaa.

Gorasta alkoi tuntua naurettavalta, että hän luennoi näille ihmisille heidän kotimaansa elinehdoista, kun heidän omiin välittömimpiin tarpeisiin kohdistuva ymmärryksensä oli sokean tottumuksen pimentämä. Mutta eniten häntä hämmästytti se, ettei Motilal enempää kuin Ramapatikaan näyttänyt vähimmässäkään määrässä hämmästyvän kaikesta näkemästään — pikemmin tuntui siltä, kuin he olisivat pitäneet Goran hämminkiä aiheettomana. »Köyhät ovat tottuneet siten elämään», sanoivat he toisilleen, »he eivät ollenkaan havaitse sitä, mikä meistä olisi ylen hankalaa». He pitivät suoranaisena liikatunteellisuutena, jos ajateltiin heidän olojensa parantamista. Mutta Gora oli alinomaisen tuskan vallassa nähdessään omin silmin sen kauhean määrän tietämättömyyttä, turtuneisuutta ja kärsimystä, joka oli vallannut rikkaan samoinkuin köyhän, oppineen samoinkuin oppimattoman, ja ehkäisi heidän edistymistänsä joka askelella.

Sitten Motilal sai kuulla erään sukulaisensa sairastuneen ja lähti kotiin, joten yksin Ramapati jäi Goran seuraan.

Matkatessaan eteenpäin he saapuivat erääseen virran rannalla sijaitsevaan muhamettilaiseen kylään. Etsittyään kauan aikaa sellaista taloa, jossa olisivat voineet nauttia vieraanvaraisuutta, he vihdoin huomasivat erään yksinäisen hindulaistalon kylän parturille kuuluvan. Mies lausui asianmukaisesti bramaanivieraansa tervetulleiksi, mutta kun vaeltajat sitten astuivat sisään, he huomasivat erään talon asukkaista olevan muhamettilaisen pojan, jonka parturi ja hänen vaimonsa olivat ottaneet pojakseen. Oikeauskoinen Ramapati oli kovin suutuksissaan, ja Gora moitti parturia hänen epähindulaisen menettelynsä vuoksi. Parturi vastasi: »Mitäpä siitä, hyvä herra? Me huudamme häntä avuksemme nimittäen häntä Hariksi, he mainitsevat häntä nimellä Allah, siinä koko juttu.»

Aurinko oli kohonnut korkealle ja alkoi paahtaa kuumasti. Virta oli kaukana, polttavan hiekkakentän toisella puolella. Ramapati, jota ahdisti jano, ajatteli mistä saisi hindulaiselle kelvollista juomavettä. Parturin talon läheisyydessä oli pieni lähde, mutta uskonluopion kosketuksen saastuttama vesi ei kelvannut hänelle.

»Hänellä on elossa sekä isä että äiti, mutta hän on sittenkin kuin täysi orpo», vastasi parturi.

Se maatila, jossa he asuivat, oli vuokrattu indigonviljelijöille, jotka alinomaa pyrkivät valtaamaan virran rannan hedelmällisiä lietemaita.

Maiden haltijat olivatkin yleensä myöntyneet, lukuunottamatta näitä Ghosipuran asukkaita, jotka eivät suostuneet väistymään indigomiesten tieltä. He olivat muhamettilaisia, ja heidän johtajansa Faru Sardar ei pelännyt ketään. Indigonviljelijöiden kanssa kiisteltäessä hän oli joutunut pari kertaa vankilaan poliisin vastustelemisesta ja oli vähitellen joutunut niin ahtaalle, että kärsi suoranaista puutetta, mutta sittenkään hän ei ottanut kesyttyäkseen.

Tänä vuonna oli maiden viljelijäin onnistunut korjata varhainen sato virranrannan hedelmällisiltä lietepohjilta, mutta indigon viljelijä oli tullut myöhemmin, kuukausi sitten, miesjoukko mukanaan, ja oli väkivalloin vienyt korjatun viljan. Siinä tilaisuudessa oli Faru Sardar kyläläisiään puolustaessaan satuttanut sahibia oikeaan käteen niin voimallisesti, että käsi oli leikattava pois. Sellainen uskaliaisuus oli ennenkuulumaton näillä main.

Siitä lähtein poliisi oli riehunut lähiseuduilla kuin raivoava tuli. Yksikään talo ei ollut suojattu kotitarkastuksilta ja ryöstöiltä, ja naisten kunnia oli alinomaisessa vaarassa. Paitsi Farua olivat kaikki joutuneet vankeuteen, ja monet niistä, jotka olivat saaneet jäädä, olivat paenneet kylästä. Farun talossa ei ollut ruokaa, ja hänen vaimollaan oli sarin asemesta vaatekappale, jonka kehno asu esti häntä näyttäytymästä ulkona. Heidän ainoa poikansa Tamiz nimitti parturin vaimoa »tädiksi», ja helläsydäminen nainen, joka huomasi hänen tosiaankin näkevän nälkää, otti hänet omaan taloonsa.

Kahden tai kolmen mailin päässä sijaitsi indigotehtaan toimisto, ja siellä majaili poliisipäällikkö miehineen. Kukaan ei tietänyt, milloin he taas hyökkäisivät kylään ja mitä siellä tekisivät muka tutkintoa pitäen. Edellisenä päivänä he olivat äkkiä ilmaantuneet parturin vanhan naapurin Nazimin taloon. Tällä Nazimilla oli nuori lankomies, joka oli saapunut toisesta piirikunnasta tervehtimään sisartaan. Hänet nähdessään oli poliisipäällikkö ilman vähintäkään syytä sanonut: »Kas vain, millainen tappelukukko! Eikös röyhistelekin rintaansa?» Samassa hän iski sauvallaan, niin että nuoren miehen hampaat, irtautuivat ja hänen suunsa alkoi vuotaa verta. Kun miehen sisar tuon raakamaisen teon nähdessään tuli juosten hoitamaan veljeänsä, niin raju isku kumosi hänet maahan. Aikaisemmin ei poliisivoima ollut uskaltanut harjoittaa näillä seuduin sellaista julmuutta, mutta nyt, kun kaikki voimissaan olevat miehet oli pidätetty tai ajettu pakoon, he voivat arkailematta purkaa raivoansa kyläläisiin, ja tietymätöntä oli, kuinka kauan heidän varjonsa oli pimentävä paikkakuntaa.

Gora kuunteli mielenkiinnoin parturin kertomusta, mutta Ramapatia alkoi jano ahdistaa entistä kiivaammin, joten hän keskeytti kertomuksen kysyen: »Kuinka kaukana on täältä lähin hindulaisasumus?»

»Indigotehtaan veronkantaja on bramaani nimeltä Madhav Tšatterdži», sanoi parturi. »Hän on lähimpänä asuva hindulainen. Hän asuu toimistorakennuksissa parin kolmen mailin päässä.»

»Oikea paholainen», vastasi parturi. »Ette voi löytää julmempaa konnaa, joka siitä huolimatta juttelee ylen miellyttävästi. Hän on kestinnyt poliisipäällikköä kaiken aikaa, mutta kokoo kulunkinsa meiltä unohtamatta samalla hieman hyötyäkin!»

»Tulehan, Gora Babu, lähdetään matkaan», virkkoi Ramaputi kärsimättömästi. »En voi tätä kauemmin sietää.» Hänen kärsimättömyytensä oli äitynyt ylimpään määräänsä, kun hän oli nähnyt parturin vaimon ammentavan vettä pihamaalla olevasta lähteestä ja kumoavan sangollisia tuon kirotun muhamettilaispojan kylvyksi! Ramapatin hermot olivat sellaisessa jännitystilassa, ettei hän voinut viipyä hetkeäkään tässä talossa.

Lähtiessään kysyi Gora parturilta: »Minkätähden viivytte täällä kaikista näkemistänne väkivaltaisuuksista huolimatta? Eikö teillä ole missään sukulaisia, joiden luo voitte lähteä?»

»Minä olen elänyt täällä ikäni kaiken», selitti parturi, »ja olen kiintynyt kaikkiin naapureihini. Olen ainoa hindulainen parturi näillä seuduilla, ja kun en ole missään tekemisissä maanomistusta koskevien asioiden kanssa, tehtaan isännät eivät minua ahdistele. Sitäpaitsi on tuskin yhtäkään muuta miestä jäljellä kylässä, ja naiset kuolisivat pelkoonsa, jos minäkin poistuisin.»

»Me lähdemme», sanoi Gora, »mutta minä tulen jälleen luoksenne, kun olen saanut hieman ravintoa.»

Tuo pitkä sortotarina oli vaikuttanut nälkäiseen ja janoiseen Ramapatiin niin, että hän nyt suuntasi koko närkästyksensä uppiniskaisiin kyläläisiin, jotka olivat vapaaehtoisesti aiheuttaneet itselleen kaikki nämä vaikeudet. Hän piti sellaista uhittelevaa menettelyä näiden muhamettilaisten lurjusten mielettömyyden ja uppiniskaisuuden äärimmäisenä ilmauksena. Hänen mielestään heille tapahtui ansionsa mukaan, kun heidän julkeutensa siten kukistettiin. Juuri sellaiset ihmiset, ajatteli hän, joutuvat aina riitaan poliisivallan kanssa, ja he ovat ennen kaikkea itse siitä vastuussa. Minkätähden he eivät myöntyneet herrojensa ja mestariensa vaatimuksiin? Mitä hyödytti tuollainen itsenäisyyden leikkiminen — mihin olikaan heidän tuhmanrohkea kerskailunsa johtanut? Sanalla sanoen: Ramapatin salainen myötätunto oli sahibien puolella.

Kun he sitten astelivat polttavaa hietikkoa keskipäivän pahimmassa helteessä, Gora ei virkkanut sanaakaan. Indigotehtaan kattojen vihdoin alkaessa näkyä puiden lomitse hän äkkiä pysähtyi ja sanoi: »Kuulehan, Ramapati, mene sinä saamaan jotakin syötävää, minä palaan parturin luo.»

»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Ramapati. »Etkö aio mitään syödä?
Voithan palata saatuasi jotakin tämän bramaanin talossa.»

»Minä kyllä pidän huolen itsestäni», vastasi Gora. »Mene sinä saamaan jotakin ja lähde sitten Kalkuttaan. Minun täytyy luultavasti jäädä Ghosipuran kylään muutamaksi päiväksi — sinä et voi sinne jäädä.»

Ramapatin otsalle kihosi kylmä hiki. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa. Kuinka voikaan Gora, hyvä hindulainen, puhuakaan siitä, että jäisi noiden epäpuhtaiden ihmisten luo? Oliko hän menettänyt järkensä vai päättänyt kuolla nälkään? Mutta nyt ei ollut paljon aikaa ajattelemiseen, jokainen tuokio tuntui iankaikkisen pitkältä, ja eipä tarvinnut kauan kehoittaa, kun hän jo suostui lähtemään takaisin Kalkuttaan. Ennenkuin kääntyi menemään tehtaalle, hän kuitenkin katsahti jälkeensä ja näki Goran pitkän hahmon astelemassa polttavaa, autiota hiekkakenttää.

Gora oli melkein menehtyä nälkään ja janoon, mutta se ajatus, että hänen oli varjeltava kastiansa nauttimalla ruokaa ja juomaa tuon hävyttömän konnan Madhav Tšatteržin luona, oli käynyt hänelle yhä sietämättömämmäksi. Mielenkuohu sai hänen kasvonsa tulipunaisiksi, silmänsä verestäviksi, ja aivot tuntuivat olevan kuin tulessa. »Millaisen kauhean vääryyden olemmekaan tehneet», sanoi hän itsekseen, »kun olemme määritelleet puhtauden pelkäksi ulkonaiseksi asiaksi! Säilyykö kastini tosiaankin puhtaana, jos syön muhamettilaisraukkoja kiduttavan miehen minulle tarjoamaa ruokaa, ja häviääkö se sellaisen henkilön luona, joka ei ainoastaan ole jakanut heidän onnettomuuksiansa, vaan on vielä tarjonnut suojan eräälle heistä hylkiöksi joutumisen uhalla? Olipa lopullinen päätelmä mikä tahansa, minä en voi nyt hyväksyä sellaista ratkaisua.»

Parturi oli ihmeissään, kun näki Goran palaavan yksin. Gora otti ensi työkseen parturin juoma-astian, puhdisti sen huolellisesti ja ammensi siihen raitista vettä lähteestä. Juotuaan hän sanoi: »Jos teillä on riisiä, antanette minulle hieman keittääkseni.» Isäntä kiiruhti hankkimaan kaikkea tarvittavaa, Gora valmisti ja nautti ateriansa ja sanoi: »Minä jään vähäksi aikaa teidän luoksenne.»

Parturi joutui ihan ymmälle, laski kämmenensä rukoillen yhteen ja virkkoi: »Tunnen itseni tosiaankin onnelliseksi siitä, että tahdotte alentua täällä viipymään, mutta tätä taloa vartioi poliisi, ja jos teidät löydetään täältä, voi koitua ikävyyksiä.»

»Poliisi ei uskalla tehdä mitään pahaa minun täällä ollessani — ja jos tekeekin, niin minä suojelen teitä.»

»Ei, ei», pyysi parturi. »Heittäkää se ajatus, minä rukoilen teitä. Jos yritätte minua puolustaa, olen auttamattomasti hukassa. Ne luulevat minun tahtovan tuottaa heille vaikeuksia kutsumalla vieraan heidän rikostensa todistajaksi. Toistaiseksi minun on onnistunut heistä selviytyä, mutta jos kerran olen merkitty mies, niin minun täytyy lähteä, ja silloin joutuu koko kylä tuhon omaksi.»

Goran, joka oli viettänyt koko ikänsä kaupungissa, oli vaikea käsittää miehen pelkoa. Hän oli aina uskonut, että tarvitsi vain rohkeasti puolustaa oikeutta voittaakseen pahan. Hänen velvollisuudentuntonsa esti häntä ajattelemastakaan jättää nämä onnettomat kyläläiset oman onnensa nojaan. Mutta parturi lankesi polvilleen hänen eteensä ja tarttui hänen jalkoihinsa lausuen: »Te, jalo herra, olette suvainnut bramaanina tulla vieraakseni, — kun pyydän teitä poistumaan, teen itseni syypääksi todelliseen rikokseen. Mutta kun näen teidän tosiaankin meitä säälivän, uskallan teille sanoa, että jos yritätte millään tavoin vastustaa poliisivallan sortoa, minun talossani ollessanne, niin syöksette minut vain onnettomuuteen.»

Gora oli harmissaan parturin käytöksestä, jota hän piti järjettömästä pelkuruudesta johtuvana, ja poistui hänen luotansa samana iltapäivänä. Hänestä tuntui kerrassaan vastenmieliseltäkin, että oli nauttinut ruokaa tuon kelvottoman uskonluopion katon alla! Uupuneena ja pahoilla mielin hän saapui illan suussa tehtaalle. Ramapatia ei siellä enää ollut; hän oli syötyään viipymättä lähtenyt Kalkuttaan.

Madhav Tšatterži osoitti Goralle mitä suurinta kunnioitusta ja kutsui häntä vieraakseen, mutta Gora oli yhä vihaisissa mietteissään ja tiuskaisi hänelle: »En huoli tarjoamaanne vettäkään!»

Kun hämmästynyt Madhav tiedusteli syytä, Gora alkoi ankarasti nuhdella häntä hänen mieltäkuohuttavien sortotoimenpiteittensä vuoksi ja kieltäytyi istuutumasta.

Poliisipäällikkö istui pehmeässä sohvassa tuprutellen savuja piipustansa. Goran lausuttua nuhtelunsa hän nousi ja kysyi karusti: »Mikä hitto sinä olet ja mikä sinut tänne toi?»

»Ah, arvatenkin poliisipäällikkö?» lausui Gora vastaamatta mitään hänelle esitettyyn kysymykseen. »Tahdon teille huomauttaa, että olen tutustunut kaikkiin toimiinne Ghosipurassa. Ellette ala käyttäytyä paremmin, niin —»

»Sinä annat hirttää meidät kaikki, eikö niin?» ivaili poliisipäällikkö ystävänsä puoleen kääntyen. »Siinäpä hävytön vintiö. Minä luulin sitä kerjäläiseksi, mutta katsokaahan hänen silmiänsä! — Hoi, tänne!» huusi hän eräälle miehistään.

Madhav oli hämillään, tarttui poliisipäällikön käteen ja pyysi: »Minä pyydän teitä, menetelkää hillitysti. — Älkää loukatko herrasmiestä!»

»Onpa hyväkin herrasmies!» singahdutti poliisipäällikkö. »Mikä oikeus hänellä on siten teitä loukata? Eikö se ollut herjausta?»

»Eihän se, mitä hän sanoi, ollut aivan aiheetonta, joten emme huoli siitä vihastua», virkkoi Madhav tekohurskaasti. »Minä olen syntieni tähden indigonviljelijäin asiamiehenä, — mitäpä minusta voitaisiinkaan sanoa parempaa? Äläkä pane pahaksesi sinäkään, vanha veikko, mutta eihän siinä ole mitään enempää solvausta, vaikka nimittääkin poliisipäällikköä saatanan lähettilääksi! Tiikerien asiana on tappaa ja syödä saaliinsa, ja niinmuodoin olisi mieletöntäkin nimittää heitä lempeyden esikuviksi. — Niinpä niin, siinä sitä ollaan, jotenkinhan kumminkin on elettävä ja toimeen tultava!»

Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt Madhavin vihastuvan, ellei hänelle koitunut siitä hyötyä. Kukapa voikaan ennakolta sanoa, millainen henkilö saattoi olla avuksi ja millainen voi tehdä vahinkoa? Niinpä hän aina pohtikin asiaa puolesta ja vastaan, ennenkuin päätti loukata tai solvata toista. Hän ei halunnut tuhlata suotta tarmoansa.

»Kuulehan, babu», virkkoi sitten poliisipäällikkö Goralle. »Me olemme tulleet tänne täyttämään hallituksen määräyksiä. Jos yrität sekaantua asiaan, astut jalkasi kiehuvaan veteen, sen voin sinulle vakuuttaa!»

Gora lähti ulos mitään vastaamatta, mutta Madhav tuli hänen jäljessään ja sanoi: »Se, mitä sanotte, on aivan totta; me teemme teurastajan töitä, ja on epäilemättä synti ja häpeä istua tuon konnamaisen poliisipäällikön kanssa saman katon alla! En voi puhuakaan kaikesta siitä vääryydestä, jota olen johtunut tekemään tuon miehen tähden. Mutta se ei kestä enää kauan. Muutamassa vuodessa ansaitsen niin paljon, että voin maksaa tyttäreni naittamisesta koituvat kustannukset, ja sitten siirryn eukkoineni viettämään hurskasta elämää Benaresiin. Minua alkaa väsyttää tällainen homma — toisinaan tekee mieli hirttää itsensä päästäkseen siitä kerrassaan! Mutta missä aiottekaan viettää yönne? Miksi ette aterioi minun kanssani ja jää tänne yöksi. Minä pidän teistä erikoista huolta, niin ettei teidän tarvitse nähdäkään tuota konnaa.»

Gora oli tavallista nälkäisempi, koska oli tänä ilkeänä päivänä syönyt erittäin vähän, mutta koko hänen olemuksensa oli täynnä närkästystä, joten hänen oli mahdoton jäädä taloon muitta mutkitta. Hän pyysi anteeksi sanoen lupautuneensa jonnekin muualle.

Mutta Gora poistui nopeasti, vastausta odottamatta, ja Madhav palasi sisään ja sanoi poliisipäällikölle: »Tuo mies varmaan antaa meidät ilmi, vanha veikko. Teidän sijassanne lähettäisin ennakolta jonkun rauhantuomarin luo.»

»Varoittamaan häntä», selitti Madhav. »Sanomaan hänelle, että täällä kiertelee eräs nuori babu, joka haeskelee todistajia teitä vastaan.»

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Tuomari, mr Brownow, oli iltakävelyllä virran rannalla, ja hänen seurassaan oli Haran. Hieman kauempana oli hänen puolisonsa ajelemassa Pareš Babun tyttärien kanssa.

Mr Brownlow'lla oli tapana kutsua silloin tällöin järjestettyihin ulkoilmahuveihin muutamia kunnianarvoisia bengalilaisia tuttaviansa, ja hän oli esimiehenä palkintoja jaettaessa paikkakunnan oppikoulussa. Jos häntä pyydettiin läsnäolollaan juhlistamaan jonkin varakkaan perheen keskuudessa tapahtuvaa vihkimistilaisuutta, niin hän ystävällisesti suostui epätervetulleeseen kutsuun. Saattoipa hän johonkin näytelmäesitykseen kutsuttuna, istua joitakin aikoja isossa nojatuolissa ja kärsivällisesti kestää kohtalonsa. Edellisenä vuonna hän oli erään asianajajan luona vietetyssä tilaisuudessa siinä määrin mielistynyt parin poikasen esityksiin, että heidän oli pitänyt hänen erikoisesta pyynnöstään toistaa sanottavansa hänen edessään.

Hänen puolisonsa oli erään lähetyssaarnaajan tytär, ja hän kutsui usein paikkakunnan naislähetyssaarnaajia luokseen teetä juomaan. Hän oli perustanut piirikuntaan tyttökoulun ja ponnisteli kovin saadakseen oppilasmäärän pysymään riittävänä. Havaitessaan, kuinka uutterasti Pareš Babun tyttäret suorittivat tehtäviänsä, hän aina heitä rohkaisi, ja nytkin, kun he elivät loitolla, hän kirjoitti heille kirjeitä ja lähetti heille aina jouluksi uskonnollisia kirjoja.

Messut olivat alkaneet, ja Baroda-rouva oli ilmaantunut näyttämölle kaikkine tyttärineen sekä Haranin, Sudhirin ja Binoin seuraamana. Heille oli järjestetty asunto hallituksen bungalow'ssa. Pareš Babu, joka ei voinut kestää kaikkea asiaan liittyvää levottomuutta ja häiriötä, oli jätetty yksin Kalkuttaan. Sutšarita oli tehnyt parhaansa saadakseen jäädä hänen seurakseen, mutta Pareš Babu, joka piti tuomarin kutsua ehdottomasti velvoittavana, oli välttämättä vaatinut häntäkin lähtemään.

Oli päätetty, että näytelmä ja runot esitettäisiin kaksi päivää myöhemmin pidettävissä iltahuveissa tuomarin talossa. Varakuvernöörin puolisoineen piti olla läsnä, samoin piirikunnan tullipäällikön, ja tuomari oli kutsunut paljon englantilaisia ystäviänsä, ei ainoastaan lähiseuduilta, vaan Kalkuttastakin. Sitäpaitsi odotettiin muutamia valittuja bengalilaisia, joita varten kuului pystytettävän puutarhaan erikoinen teltta oikeauskoisten sääntöjen mukaisine virvokkeineen.

Haran oli aivan lyhyessä ajassa voittanut puolelleen tuomarin suosion arvokkaalla keskustelullaan, ja hänen tavaton perehtymyksensä kristillisiin pyhiin kirjoihin hämmästytti sahibia siinä määrin, että hän kysyi, miksi Haran niin pitkälle ehdittyään ei ollut kääntynyt yksin tein kristityksi.

Tänä iltana, virran rantaa astellessaan, he keskustelivat vakavasti Brahma Samadžin menetelmistä ja parhaista keinoista, joiden nojalla hindulainen yhteiskuntajärjestelmä oli korjattavissa. Kesken heidän juttuaan saapui yht'äkkiä Gora, joka astui sahibin luo ja sanoi: »Hyvää iltaa, sir.»

Hän oli pyrkinyt jo edellisenä päivänä tuomarin luo, mutta oli havainnut aivan pian, että puheille päästäkseen olisi pitänyt maksaa tierahaa kaikille sahibin palvelijoille. Gora oli haluton kannattamaan sellaista häpeällistä menettelyä ja oli väijynyt sahibia hänen iltakävelynsä aikana. Tämän kohtauksen aikana eivät Haran ja Gora millään tavoin ilmaisseet tuntevansa toisensa.

Tuomari hämmästyi melkoisesti yhtäkkiä huomatessaan eteensä ilmaantuneen miehen. Hän ei voinut muistaa milloinkaan ennen nähneensä niillä main sellaista yli kolmen kyynärän mittaista, luisevaa, jykevää hahmoa. Tulijan ulkomuoto ei muutenkaan ollut tavallisen bengalilaisen. Hänellä oli yllään tuhkanharmaa paita ja karhea, hieman likainenkin dhuli. Kädessä hänellä oli bambukeppi, ja liina oli kierretty jonkinlaiseksi turbaaniksi päähän.

Tuomari vihelsi hiljaa. Edellisenä päivänä hänelle oli lähetetty sana, että joku vieras henkilö yritti sekaantua Ghosipurassa toimitettaviin tutkimuksiin. Siinä siis oli se henkilö! Tuomari silmäili Goraa kiireestä kantapäähän terävästi ja tutkivasti ja kysyi: »Mistä osasta maata olette kotoisin?»

»Jouduin sinne vaellusretkelläni, ja kun huomasin poliisin harjoittavan siellä sortoa, jonka pelätään yhä jatkuvan, tulin luoksenne toivoen teidän suovan apua.»

»He eivät ole konnia, mutta pelottomia ja riippumattomia, ja he eivät voi sietää vääryyttä esittämättä vastalausettansa», vastasi Gora.

Tuo sai tuomarin raivostumaan. Siinä oli hänen edessään eräs niistä uudenaikaisista nuorista miehistä, joiden ajatukset on kasvatus hämmentänyt. »Sietämätöntä», mutisi hän itsekseen ja lisäsi ankarasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan tehdäkseen lopun keskustelusta: »Te ette ollenkaan tunne näiden seutujen olosuhteita.»

Mutta Gora vastasi raikuvin äänin: »Te tunnette niitä olosuhteita vielä vähemmän kuin minä!»

»Kuulkaahan», sanoi tuomari. »Minä varoitan teitä sekaantumasta
Ghosipuran juttuun, koska teidän muuten käy varsin huonosti.»

»Koska osoitatte puolueellisuutta kyläläisten vahingoksi ettekä tahdo poistaa heihin kohdistuvia vääryyksiä», sanoi Gora, »niin minulla ei ole muuta neuvoa kuin palata Ghosipuraan ja rohkaista parhaani mukaan asukkaita pitämään puoliansa poliisivallan sortoa vastaan».

Tuomari pysähtyi äkkiä, kääntyi kuin salama Goran puoleen ja huusi:
»Millainen kirottu hävyttömyys!»

»Millaisia oireita ilmeneekään maanmiehissämme nykyjään?» kysyi tuomari pilkallisesti Haranilta.

»Se vain osoittaa, ettei heidän sivistyksensä ole kyllin syvällistä», vastasi Haran, äänessä ylemmyyden sävy. »Henkistä ja moraalista opetusta ei ole nimeksikään. Nuo veikot eivät ole kyenneet omaksumaan sitä, mikä on parasta englantilaisessa sivistyksessä. He ovat oppineet läksynsä ulkoa, mutta heiltä puuttuu moraalinen harjoitus, ja siitä syystä he kiittämättöminä eivät tahdo tunnustaa Englannin valtaa Intiassa Sallimuksen säätämäksi.»

»Sellaista moraalista sivistystä he eivät voi koskaan saada, elleivät käänny kristityiksi», huomautti tuomari painokkaasti.

»Tavallaan se on totta», myönsi Haran ja alkoi taidokkaasti analysoida, missä suhteessa hän liittyi kristilliseen näkökantaan, missä suhteessa siitä poikkesi.

Tuomaria oli tuo keskustelu askarruttanut siinä määrin, että hän huomasi ajan kulumisen vasta sitten, kun hänen puolisonsa palasi saateltuaan Pareš Babun tyttäret heidän asumukseensa ja huusi: »Etkö lähde kotiin, Harry?»

»Totisesti!» huudahti hän katsahdettuaan kelloonsa. »On jo kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!» Ajoneuvoihin noustessaan hän puristi lämpimästi Haranin kättä ja sanoi: »Ilta on kulunut erinomaisen hupaisesti keskustellessamme.»

Palattuaan asuntoon Haran selosti seikkaperäisesti omaa keskusteluansa, mutta jätti mainitsematta Goran äkillisen vierailun.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Neljäkymmentäseitsemän onnetonta kyläläistä oli pistetty lukkojen taakse ilman asianmukaista tutkimista, vain varoittavaksi esimerkiksi toisille.

Poistuttuaan tuomarin luota Gora lähti etsimään asianajajaa, ja hänelle sanottiin, että Satkori Haldar oli paikkakunnan parhaita. Saavuttuaan hänen luokseen Gora havaitsi hänet vanhaksi koulutoverikseen.

Gora selitti haluavansa anoa Ghosipuran pidätettyjä laskettavaksi vapaalle jalalle takuuta vastaan.

»Voitko käydä takuuseen neljänkymmenenseitsemän henkilön puolesta?
Siinä tarvitaan pelkkiin kulunkeihin melkoinen summa.»

Seuraavana päivänä anomus esitettiin asianmukaisessa järjestyksessä. Mutta tuomari oli tuskin ehtinyt huomata eilisen pitkän miehen pölyisine vaatteineen ja turbaaneineen, kun hän jyrkästi kieltäytyi anomukseen suostumasta. Niin jäivät muiden muassa neljäntoista vuoden ikäiset pojat ja kahdeksankymmenen ikäiset vanhukset kitumaan vankilaan.

Gora kehoitti Satkoria ottamaan heidän asiansa ajaakseen, mutta viimeksimainittu sanoi: »Mistä aiotkaan saada todistajia? Kaikki ne, jotka olivat näkemässä, ovat nyt vankeudessa! Sitäpaitsi on koko lähiseutu terrorisoitu sahibin loukkaamista seuranneen tutkimuksen aikana. Tuomari on alkanut epäillä kapinaliikkeeseen kuuluvien sivistyneiden henkilöiden olevan asiassa osallisina. Jos esiinnyn kovin hyökkäävästi, niin hän voi epäillä minuakin! Englantilaisten täkäläiset sanomalehdet valittavat alinomaa, että englantilaisten elämä käy epävarmaksi, jos maan asukkaiden sallitaan muuttua liian julkeiksi. Mutta sillävälin käy asukkaiden elämä omassa maansa melkein mahdottomaksi. Minä tiedän, että sorto on hirmuinen, mutta ei ole mitään keinoa sen torjumiseksi.»

»Minä huomaan, että olet säilynyt ihan samanlaisena kuin kouluaikanamme!» nauroi Satkori. »Me emme voi tehdä mitään, koska meillä on vaimo ja lapset elätettävinä — he joutuvat puutteeseen, ellemme voi tehdä jotakin heidän hyväkseen joka päivä. Kuinka moni onkaan valmis uskaltamaan omaistensa hengen ottamalla kannettavakseen toisten henkilöiden vaaran, varsinkaan meidän maassamme, jossa perhekunnat eivät suinkaan ole pienet? Ne, jotka ovat jo vastuussa toistakymmentä henkeä käsittävästä perheestä, eivät voi ottaa lisäksi vastatakseen toisesta tusinasta!»

»Etkö siis tahdo tehdä mitään noiden ihmisparkojen hyväksi?» ahdisteli
Gora. »Etkö voisi valittaa korkeimpaan oikeuteen, tai —»

»Sinä et näy ollenkaan käsittävän tilannetta!» keskeytti Satkori kärsimättömästi. »Loukkauksen esineenä on ollut englantilainen! Jokainen englantilainen on kuninkaan heimoa; vähäpätöisimpäänkin valkoiseen mieheen kohdistuva loukkaus on kapinoimista Britannian hallitsijaa vastaan! En aio tehdä tuomarista vihamiestäni käymällä ahdistamaan vallitsevaa järjestelmää voimatta toivoa saavuttavani minkäänlaista tulosta.»

Seuraavana päivänä Gora päätti lähteä aamupäiväjunassa Kalkuttaan nähdäkseen voisiko saada apua joltakin kalkuttalaiselta asianajajalta.

Oli järjestetty krikettikilpailu kalkuttalaisen ylioppilasjoukkueen ja paikallisen joukkueen kesken markkinoiden viimeiseksi päiväksi, ja vieraileva joukkue oli harjoittelemassa, kun eräs pelaajista loukkaantui pallon iskiessä häntä jalkaan. Kentän laidassa oli iso lammikko, ja kaksi ylioppilasta oli kuljettanut loukkaantuneen rannalle ja sitoi pojan jalkaa veteen kastetulla rievulla, kun samassa ilmaantui jostakin poliisimies, joka alkoi lyödä ylioppilaita oikealta ja vasemmalta käyttäen sanomattoman karkeita herjaussanoja.

Kalkuttalaiset opiskelijat eivät tietäneet, että tämä oli yksityisen omistama lammikko ja että oli kielletty sitä käyttämästä, ja jos olisivatkin tietäneet, niin poliisin taholta tuleva aiheeton herjaus oli joka tapauksessa heille uutta. He olivat reippaita poikia ja kostivat solvauksen ansion mukaisesti. Hälinän johdosta saapui paikalle lisää poliisimiehiä, ja samassa ilmaantui näkymölle Gorakin.

Gora tunsi opiskelijat hyvin, koska oli usein järjestänyt krikettikilpailuja, joissa he olivat olleet mukana, eikä voinut olla rientämättä avuksi nähdessään heitä ahdistettavan. »Varokaa!» huusi hän poliisimiehille. »Pysykää loitolla niistä pojista!» Samassa suuntasivat konstaapelit häneen karkeat herjauksensa, ja pian oli käynnissä todellinen taistelu. Alkoi kerääntyä väkeä, ja kohta oli paikalla kokonaisia opiskelijaparvia. Goran kannatuksen ja johdon rohkaisemina he suorittivat menestyksellisen hyökkäyksen poliisimiehiä vastaan ja hajoittivat heidän voimansa. Katselijoista asia oli erittäin huvittava, mutta tarvinnee tuskin sanoa, ettei Gora pitänyt sitä huvinaan.

Kolmen tai neljän tienoissa Binoi, Haran ja tytöt harjoittelivat parhaillaan näytelmää, kun kaksi Binoin tuttavaa tuli ilmoittamaan, että Gora ja muutamia poikia oli pidätetty ja että he nyt olivat poliisiasemalla odottamassa tutkintoa, jonka piti tapahtua rauhantuomarin edessä seuraavana päivänä.

Gora telkien takana! Tuo uutinen säpsähdytti kaikkia, Harania lukuunottamatta. Binoi riensi heti vanhan koulutoverinsa Satkori Haldarin luo ja vei hänet mukanaan poliisiasemalle.

Satkori ehdotti, että yritettäisiin saada hänet vapautetuksi takuuta vastaan, mutta Gora ei suostunut ottamaan itselleen asianajajaa eikä huolinut mistään takuista.

»Ihme ja kumma!» huudahti Satkori Binoihin katsahtaen. »Luulisi Goran yhä käyvän koulua. Hän ei näytä hankkineen itselleen enempää käytännöllistä älyä kuin hänellä niinä aikoina oli.»

»Minä en tahdo vapautua vain sen nojalla, että minulla sattuu olemaan ystäviä tai rahoja», sanoi Gora. »Pyhien kirjojemme mukaan kuuluu ehdoton oikeuden noudattaminen kuninkaalle. Häneen kimmahtaa takaisin väärämielisyyden rikos. Mutta jos tämän hallituksen aikana ihmisten on ostettava itsensä vapaiksi vankeudesta, uhrattava kaikkensa saadakseen pelkkää oikeutta, niin minä puolestani en aio uhrata pienintäkään kolikkoa sellaisesta oikeudesta.»

»Muhamettilaisten hallitessa sinun täytyi panna pääsi pantiksi siitä, että maksoit lahjuksia», sanoi Satkori.

»Se oli oikeuden jakajien eikä kuninkaan vika. Nykyjäänkin voivat kehnot tuomarit ottaa lahjuksia. Mutta nykyisen järjestelmän vallitessa on suoranaiseksi tuhoksi onnettomalle, olipa hän kantaja tai vastaaja, viaton tai syyllinen, jos hänen on tultava kuninkaan ovelle saamaan tuomiotansa. Ja ennen kaikkea: kun kantajana on kruunu ja vastaajana jokin minunlaiseni kansalainen, niin kaikki viralliset syyttäjät, asianajajat ja muut asettuvat kuninkaan puolelle, ja minulle ei jää mitään muuta kuin kohtaloni. Jos oikea asia puhuu riittävästi puolestaan, niin miksi on olemassa erikoinen kruunun etujen valvoja? Jos toisaalta asianajajien käyttö on katsottava järjestelmän välttämättömäksi osaksi, minkätähden ei vastapuolellekin järjestetä virallista puolustajaa? Onko tuo hallituksen politiikkaa vai sodan käyntiä alamaista vastaan?»

»Minkätähden niin tulistut, vanha veikko?» nauroi Satkori. »Kulttuuri ei ole mikään halpa huvi. Jos mieli saada hienoja tuomioita, on laadittava hienoja lakeja, ja jos on olemassa hienoja lakeja, täytyy tehdä lainkäytöstä kauppa, johon välttämättä sisältyy ostoa ja myyntiä. Sivistyneet tuomioistuimet muodostuvat senvuoksi oikeuden osto- ja myyntimarkkinoiksi, ja ne, joilla ei ole rahoja, joutuvat aivan varmaan petetyiksi. Salli minun kysyä, mitä olisit itse tehnyt, jos olisit ollut kuningas.»

»Jos olisin säätänyt sellaisia hienonhienoja lakeja», vastasi Gora, »ettei korkeapalkkaisten tuomarienkaan äly kykene saamaan selkoa niiden salaperäisistä syvyyksistä, olisin joka tapauksessa toimittanut kummallekin puolelle hallituksen palkkaamat viralliset asianajajat. Missään tapauksessa en olisi kerskaillut olevani moguli- tai pathanihallitsijoita parempi, jos olisin rasittanut alamaisparkojani vaatimalla heiltä korkeita maksuja oikeamielisistä tuomioista.»

»Aivan niin!» virkkoi Satkori. »Mutta koska tuo siunattu päivä ei ole vielä koittanut ja koska et ole kuningas, vaan sivistyneen kuninkaan tuomioistuimen tuomitsema vangittu, niin sinun on pakko joko käytellä rahoja tai hankkia ilmaiseksi jonkun asianajaja-ystäväsi avustus. Toisin menetellessäsi et päädy onnelliseen tulokseen.»

»Olkoon tulos se, jonka aiheuttamisessa minulla itselläni ei ole minkäänlaista osaa», virkkoi Gora painokkaasti. »Minä tahdon kokea saman kohtalon kuin kaikki ne, joilla ei ole varoja tässä valtakunnassa.»

Binoi kehoitti häntä käyttäytymään järkevämmin, mutta Gora ei häntä kuunnellut, kysyihän vain Binoilta: »Kuinka sinä olet tänne osunut?»

Binoi hieman punastui. Ellei Gora olisi ollut vankeudessa, hän olisi luultavasti kertonut käyntinsä tarkoituksen, vieläpä jossakin määrin uhittelevastikin, mutta näissä oloissa hän ei kyennyt suoraan vastaamaan, virkkoihan vain: »Minä puhun myöhemmin itsestäni — nyt on sinun —»

»Minä olen tänään kuninkaan vieraana», keskeytti Gora. »Itse kuningas pitää minusta huolta; kenenkään muun ei tarvitse siitä asiasta välittää.»

Binoi tiesi, että Goran päätöstä oli mahdoton järkyttää, joten hän luopui siitä ajatuksesta, että olisi hankittava puolustusta varten asianajaja. Hän sanoi kuitenkin vielä: »Minä tiedän, ettet voi syödä vankilan ruokaa, joten toimitan sinulle ateriat.»

»Kuulehan, Binoi», sanoi Gora, »minkätähden suotta tuhlaat tarmoasi? Minä en kaipaa mitään ulkopuolelta. En tarvitse mitään parempaa kuin jokainen vankilan asujain.»

Binoi palasi kovin kiihtyneenä asuntoon. Sutšarita katseli makuusuojansa avoimesta ikkunasta. Hän oli sulkeutunut huoneeseensa, koska ei voinut sietää seuraa eikä keskustelua.

Kun hän näki Binoin saapuvan säikähtyneen ja levottoman näköisenä, hänen sydämensä alkoi pelokkaasti tykyttää, mutta hän sai suurin ponnistuksin tunteensa hillityiksi ja lähti ulos huoneestaan. Lolita istui oleskeluhuoneen nurkassa käsissään ompelutyö, jota hän yleensä inhosi, ja Labonja oli sanaleikkisillä Sudhirin kanssa, Lilan ollessa kuuntelijana. Haran keskusteli Baroda-rouvan kanssa tulevien huvien järjestämisestä.

Sutšarita kuunteli henkeään pidättäen Binoin kertomusta Goran ja poliisin kesken tapahtuneesta kahakasta. Lolitan kasvoihin syöksyi veri, ja neulomus liukui hänen sylistään lattialle.

»Älkää olko huolissanne, Binoi Babu», sanoi Baroda-rouva. »Minä puhun tuomarin rouvalle Gourmohan Babusta tänä iltana.»

»Pyydän teitä olemaan niin tekemättä», sanoi Binoi. »Gora ei antaisi sitä minulle eläessään anteeksi.»

»Jotakin on joka tapauksessa tehtävä hänen puolustuksekseen», huomautti
Sudhir.

Binoi kertoi heille kaikki, mitä oli tehty Goran vapauttamiseksi ja kuinka hän oli kieltäytynyt ottamasta asianajajaa itseään puolustamaan.

»Typerää teeskentelyä!» ivaili Haran, jota koko juttu ei ollenkaan miellyttänyt.

Olivatpa Lolitan tunteet todellisuudessa olleet millaiset tahansa, hän oli kuitenkin näihin asti osoittanut Haranille ulkonaista kunnioitusta eikä ollut milloinkaan hänen kanssaan kiistellyt, mutta nyt hän pudisti kiivaasti päätänsä ja huusi: »Se ei ole mitään teeskentelyä — kaikki, mitä Gour Babu on tehnyt, on aivan oikein. Onko tuomarin asia meitä ahdistella, niin että meidän on pakko itseämme puolustaa? Pitääkö meidän maksaa heille palkkoja ja sitten palkata itsellemme vielä puolustajia päästäksemme vapaiksi heidän kynsistään? On tosiaankin paljoa parempi mennä vankilaan kuin suostua sellaiseen oikeudenkäyttöön.»

Haran silmäili Lolitaa ihmeissään. Hän oli nähnyt hänet lapsena eikä ollut milloinkaan otaksunut hänellä olevan varmoja omia mielipiteitä. Hän nuhteli Lolitaa vakavasti sopimattomasta tunteenpurkauksesta sanoen: »Mitäpä sinä sellaisista asioista ymmärrät? Sivistymättömien koulupoikien mellastus näyttää saaneen pääsi pyörälle, naskalien, jotka ovat oppineet ulkoa muutamia kirjoja, mutta joilla ei ole minkäänlaisia omia ajatuksia eikä minkäänlaista kulttuuria!»

Sitten Haran kuvaili edellisenä iltana tapahtunutta Goran ja tuomarin kohtausta ja kertoi vielä, mitä tuomari oli jälkeenpäin sanonut. Ghosipuran asia oli Binoille uusi ja sai hänet sitäkin levottomammaksi, koska hän nyt käsitti, ettei tuomari tulisi päästämään Goraa helpolla.

Haran Babu ei saavuttanut kertomuksellaan tavoittelemaansa vaikutusta. Sutšaritaa loukkasi kovin se halpamaisuus, että Haran oli kaiken aikaa vaiennut asiasta, ja kaikki alkoivat halveksia Harania nyt ilmiselväksi käyneen Goraan kohdistuvan vihan vuoksi.

Sutšarita oli vaiti koko ajan; kerran näytti siltä, kuin hänkin olisi aikonut esittää jonkin vastalauseen, mutta hän hillitsi itsensä, tarttui kirjaansa ja käänteli sen lehtiä vapisevin käsin.

Lolita virkkoi uhmaten: »Olkoon Haran Babu tuomarin puolella, minä en siitä välitä. Minulle koko asia vain todistaa, kuinka jalo mies Gour Babu on!»

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Koska varakuvernöörin oli määrä saapua tänään, tuli tuomari oikeudenistuntoon täsmälleen puoli yhdentoista aikaan toivoen suoriutuvansa ajoissa oikeudenjakamisesta.

Satkori Babu, joka puolusti opiskelijoita, koki käyttää tilaisuutta auttaakseen ystäväänsä. Tarkasteltuaan asiaa joka puolelta hän oli johtunut siihen päätökseen, että kaikkein parasta oli myöntää syyllisyys, mutta anoa lievää tuomiota vedoten syytettyjen nuoruuteen ja kokemattomuuteen.

Tuomari tuomitsi pojat saamaan raippoja, viidestä viiteenkolmatta iskuun, heidän ikänsä ja rikkomuksensa suuruuden mukaisesti. Goralla ei ollut asianajajaa, ja itse itseään puolustaessaan hän yritti osoittaa kuinka epäoikeutettu oli poliisin väkivaltainen menettely, mutta tuomari keskeytti hänen puheensa ankarasti häntä nuhdellen ja tuomitsi hänet kuukaudeksi ankaraan vankeuteen virkavelvollisuuttaan täyttävän poliisin vastustelemisesta, sanoen vielä, että hän voi olla kiitollinen päästessään niin vähällä.

Sudhir ja Binoi olivat oikeuden istunnossa, mutta viimeksimainittu ei voinut katsoa Goraa kasvoihin. Hän tunsi tukehtuvansa ja kiiruhti pois. Sudhir kehoitti häntä tulemaan asumukseen, kylpemään ja nauttimaan hieman ravintoa. Mutta Binoi ei ottanut kuulevaan korvaan hänen sanojansa, vaan istuutui matkan varrella puun varjoon ja sanoi Sudhirille: »Palaa sinä asuntoon, minä tulen aivan pian jäljessäsi.»

Binoi ei tietänyt, kuinka kauan istui siinä Sudhirin mentyä. Mutta auringon kääntyessä alenemaan, saapuivat ajoneuvot, jotka pysähtyivät ihan hänen eteensä. Kohottaessaan katseensa Binoi näki Sudhirin ja Sutšaritan astuvan vaunuista ja tulevan häntä kohti. Heidän lähetessään hän nousi nopeasti ja kuuli Sutšaritan sanovan tunnetta väräjävällä äänellä: »Ettekö lähde meidän kanssamme, Binoi Babu?»

Binoi havaitsi samassa, että ohikulkijain huomio alkoi kiintyä heihin, ja niin hän lähti heti heidän kanssaan vaunuihin. Kukaan ei virkkanut mitään koko matkalla.

Kun oli saavuttu perille, Binoi huomasi heti, että oli ollut käynnissä ankara kiista. Lolita oli selittänyt jäävänsä pois tuomarin iltahuveista, Baroda-rouva oli kamalassa pulassa, ja Harania raivostutti Lolitan-laisen pienen vintiön järjetön kapinoiminen. Hän valitti alinomaa sitä henkistä sairautta, jonka alaisiksi olivat joutuneet uudenaikaiset pojat ja tytöt, jotka kieltäytyivät noudattamasta minkäänlaista kuria. Se johtui hänen mielestään siitä, että heidän sallittiin seurustella kaikenlaisten henkilöiden kanssa ja jutella jonninjoutavista asioista!

Binoin saapuessa Lolita sanoi: »Binoi Babu, minä pyydän teiltä anteeksi. Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, kun en ole kyennyt ymmärtämään esittämienne vastaväitteiden oikeutusta. Meillä on kerrassaan väärä käsitys asioista senvuoksi, ettemme tunne mitään muuta kuin oman ahtaan piirimme. Panu Babu tässä sanoo, että tuomarin toiminta on kaitselmuksen Intialle säätämä. Jos on niin laita, voin vain sanoa, että harras halumme kirota sellaista toimintaa on sekin kaitselmuksen säätämä.»

Mutta Lolita käänsi hänelle selkänsä ja virkkoi: »Suvaitkaa olla hiljaa! Minä en puhu teille! — Kuulkaa, Binoi Babu, älkää antako kenenkään houkutella itseänne. Tänä iltana ei esitetä mitään näytelmää, ei missään tapauksessa!»

»Lolita!» huudahti Baroda-rouva yrittäen katkaista lyhyeen hänen huomautuksensa. »Oletpa kiltti tyttö! Etkö salli Binoi Babun lähteä kylpemään ja saamaan jotakin syödäkseen? Etkö tiedä, että kello on jo puoli kaksi? Katsohan, kuinka kalpealta ja uupuneelta hän näyttää!»

»Minä en voi syödä mitään tässä talossa», sanoi Binoi. »Me olemme täällä tuomarin vieraina.»

Baroda koki aluksi suosiolla sovitella asioita ystävällisesti kehoitellen Binoita jäämään, mutta huomatessaan kaikkien tytärtensä vaikenevan hän yhtäkkiä huudahti vihaisesti: »Mikä teitä kaikkia oikeastaan vaivaa? Sutši, selitä sinä Binoi Babulle, että olemme antaneet lupauksemme ja että vieraita on kutsuttu, joten meidän on jotenkin tästä päivästä suoriuduttava. Mitä he muuten meistä ajattelevatkaan? En voisi milloinkaan enää tulla heidän näkyviinsä.»

Binoi lähti läheiselle virtahöyryasemalle ja sai tietää, että alus oli lähtevä suunnilleen kello kahden aikaan Kalkuttaan, josta sen oli määrä palata seuraavana päivänä kahdeksan aikaan aamulla.

Haran vuodatti vihansa kalkin sekä Binoin että Goran ylitse mitä loukkaavaisimmin puhein. Sutšarita poistui äkkiä ja sulkeutui viereiseen huoneeseen. Kohta hänen jäljessään tuli Lolita, joka havaitsi hänen makaavan vuoteessa peittäen kasvojaan käsillään.

Lolita sulki oven sisäpuolelta, astui hiljaa Sutšaritan luo, istuutui hänen viereensä ja alkoi haroa sormillaan hänen hiuksiansa. Kun Sutšarita oli vähän ajan kuluttua tointunut, Lolita veti tyynesti hänen kätensä pois kasvoilta ja kuiskasi hänen korvaansa: »Didi, lähdetään pois täältä ja palataan Kalkuttaan. Me emme voi mitenkään mennä tuomarin luo tänä iltana.»

Sutšarita ei vastannut mitään pitkiin aikoihin, mutta kun Lolita oli toistanut ehdotuksensa useita kertoja, hän kohottautui istumaan ja sanoi: »Kuinka voisimmekaan niin tehdä, kultaseni? Minun ei tehnyt ollenkaan mieli tänne tulla, mutta kun isä kerran on minut lähettänyt, niin enhän voi poistua, ennenkuin olen suorittanut hänen minulle määräämän tehtävän?»

»Mutta eihän isä tiedä mitään siitä mitä on myöhemmin tapahtunut», huomautti Lolita. »Jos hän sen tietäisi, hän ei missään tapauksessa vaatisi meitä jäämään.»

»Mutta kuulehan, didi», sanoi Lolita, »voitko tosiaankin esittää esitettäväsi? Kuinka voit ollenkaan lähteä tuon tuomarin taloon? Ja sitten seisoa näyttämöllä, koreissa pukimissa, ja lausua runoa. Minä en saisi suustani sanaakaan, vaikka kieleni verille purisin!»

»Minä tiedän, kultaseni», sanoi Sutšarita. »Mutta tuleehan ihmisen voida kestää helvetinkin tuskat. Nyt meillä ei ole mitään keinoa päästä asiasta. Luuletko sinä minun voivan milloinkaan unohtaa tätä päivää?»

Lolitaa suututti Sutšaritan alistuvaisuus. Hän palasi äitinsä luo ja kysyi: »Etkö lähde, äiti?»

»Mikä tyttöä vaivaa?» huudahti hämmästynyt Baroda. »Meidänhän tulee olla siellä yhdeksän aikaan illalla!»

»Entä sinä, Sudhir-dada», kysyi Lolita, »aiotko sinäkin jäädä tänne?»

Goraa kohdannut tuomio oli saanut Sudhirinkin suunniltaan, mutta hän ei ollut kyllin luja vastustaakseen kiusausta, kun oli tilaisuus osoittaa taitoansa valitussa sahibien seurassa. Hän mutisi jotakin sellaista, että asia tosin häntäkin arvelutti, mutta että hänen siitä huolimatta oli iltahuveihin lähdettävä.

»Me kulutamme tässä suotta aikaa joutaviin juttuihin», virkkoi Baroda. »Meidän on paras lähteä lepäämään, muuten näytämme illalla niin uupuneilta, ettei meitä käy katseleminen. Kukaan ei saa lähteä vuoteestaan ennenkuin kello on puoli viisi.» Niin hän karkoitti kaikki makuusuojiinsa.

He vaipuivat kaikki uneen, lukuunottamatta Sutšaritaa, jota uni väisteli ja Lolitaa, joka istui kuin kynttilä vuoteessaan.

Höyryaluksen huuto oli kaikunut jo monet kerrat kutsuen matkustajia, ja vihdoin oli aika lähteä. Miesten parhaillaan alkaessa vetää sisään porraslankkuja näki Binoi, joka seisoi yläkannella, bengalilaisen naishenkilön kiiruhtavan kohti alusta. Muodoltaan ja puvultaan hän muistutti Lolitaa, mutta Binoi voi aluksi tuskin uskoa silmiänsä. Mutta kun tulija oli ehtinyt lähemmäksi, ei minkäänlaista epäilystä voinut enää olla olemassa. Hetkisen Binoi ajatteli, että Lolita tuli noutamaan häntä takaisin, mutta muisti sitten, että Lolitakin oli vastustanut tuomarin luo menemistä.

Lolita ehti laivaan parahiksi, ja miesten irroittaessa köysiä Binoi riensi levottomana alas Lolitaa vastaan.

Alus kajahdutti lähtöhuutonsa, ja Binoi, joka löysi yläkannelta
Lolitalle tuolin, silmäili häntä, katseessa hiljainen kysymys.

»Minä lähden Kalkuttaan», selitti Lolita. »Minä en voinut mitenkään jäädä.»

»Toistaiseksi ei kukaan asiasta tiedä», vastasi Lolita. »Minä jätin kirjelipun ja sen luettuaan he tietävät.»

Binoita hämmästytti Lolitassa ilmenevä itsepäisyys, ja hän aloitti epäröiden: »Mutta —»

Lolita keskeytti hänen kysymyksensä sanoen: »Kun alus on kerran lähtenyt, niin mitä hyödyttää sanoa mutta? En käsitä, minkätähden minun pitäisi suostua vastustelematta kaikkeen vain sen vuoksi, että satun olemaan tyttö. Me tytötkin tunnemme sellaisia sanoja kuin mahdollinen ja mahdoton, oikea ja väärä. Minun olisi ollut helpompi tehdä itsemurha kuin ottaa osaa heidän näytelmäänsä»

Binoi oivalsi, että tehty oli tehty ja ettei koituisi mitään hyötyä asian hyvien ja pahojen puolien pohtimisesta.

Hetkisen vaiti oltuaan Lolita jatkoi: »Olen arvostellut aivan väärin ystäväänne, Gourmohan Babua. En tiedä, mistä se johtui, mutta jo ensikerralla, kun hänet näin ja kuulin hänen puhuvan, mieleni kuohahti häntä vastaan. Hän puhui aina ylen kiivaasti, ja kun te kaikki tunnuitte myöntelevän oikeaksi, mitä hän kulloinkin suvaitsi sanoa, niin se suututti minua. En ole milloinkaan sietänyt pakotusta, en sanan enkä teon varassa tapahtuvaa. Mutta nyt huomaan, että Gourmohan Babu pakottaa itseänsä samoin kuin toisia — se on todellista voimaa — ja minä en ole nähnyt milloinkaan hänenlaistansa miestä.»

Lolitan juttelua ei aiheuttanut ainoastaan se, että hän oli pahoillaan Goraan kohdistamastaan väärästä tuomiosta, vaan myöskin se, että hänen sisimmässä mielessään yhä eli epäilys, oliko hän menetellyt oikein karatessaan pois. Hän ei ollut myöskään tullut ajatelleeksi, kuinka ikävään asemaan joutui Binoi hänen ainoana seuralaisenaan aluksessa; mutta tietäen, että mitä enemmän osoittaa häpeävänsä, sitä hävettävämmäksi koko asia muuttuu, hän alkoi jutella jaaritella, minkä suinkin kykeni.

Binoi puolestaan ei keksinyt paljoakaan sanottavaa. Hän ajatteli toisaalta sitä ikävyyttä ja solvausta, jonka alaiseksi Gora oli joutunut tuomarin edessä, toisaalta omaa häpeäänsä, kun oli tullut tänne esiintymään näytelmässä saman tuomarin nähden. Ja kaiken lisäksi ja ennenkaikkea häntä ajattelutti se ikävä tilanne, jonka oli aiheuttanut Lolitan saapuminen alukseen. Niin hän oli vaitelias monestakin syystä.

Aikaisemmin hän olisi epäilemättä moittinut Lolitaa sellaisesta uhkarohkeudesta, mutta nyt hän ei voinut kokea mitään sellaista tunnetta, Jos Lolitan karkuunlähtö häntä hämmästyttikin, niin toisaalta hän jossakin määrin ihaili tytön pelottomuutta, ja sitäpaitsi hän tunsi iloa ajatellessaan, että koko joukossa ainoastaan hän ja Lolita olivat ilmaisseet Goraa kohdanneen loukkauksen herättämää aito tunnetta.

Binoi ei joutunut kärsimään tästä uhkamielisestä teosta koituvia ikäviä seurauksia, mutta Lolita sai maistaa sen katkeraa hedelmää monet kerrat tulevina päivinä. Kuinka merkillistä, että Binoi oli aina otaksunut Lolitan suhtautuvan vastustellen Goraan. Mitä enemmän Binoi asiaa ajatteli, sitä enemmän hän ihaili Lolitan jäykkää vääryyden tuomitsemista, hänen rohkeata, pelkän älykkyyden ja varovaisuuden vaatielmista välittämätöntä vakaumustansa, ihaili siinä määrin, ettei tietänyt, miten olisi estänyt tunteitaan ilmitulemasta.

Hän tunsi Lolitan olleen oikeassa halveksiessaan häntä voiman ja lujan vakaumuksen puutteen vuoksi. Hän ei olisi milloinkaan kyennyt niin rohkeasti jättämään huomioonottamatta omaistensa kiitosta ja moitetta noudattaakseen itse oikeana pitämäänsä kulkusuuntaa. Kuinka usein hän olikaan pettänyt oman oikean itsensä pelätessään loukkaavansa Goraa tai ajatellessaan Goran pitävän häntä heikkona, ja kuinka usein hän olikaan kekseliäin todistein houkutellut itsensä uskomaan, että Goran mielipide oli hänen omansa.

Hän oivalsi, kuinka paljoa etevämmäksi Lolita oli osoittautunut älyllisessä riippumattomuudessaan, ja kunnioitti häntä sen mukaisesti. Hänen teki kovin mieli pyytää Lolitalta anteeksi, että oli aikaisemmin monet kerrat mielessään häntä väärin arvostellut ja soimannut — mutta hän ei kyennyt mitenkään pukemaan tunteitaan sanoiksi. Se naisellisuuden näky, joka oli hänelle tänään ilmestynyt Lolitan kauniin ja rohkean teon luomassa kunniakkaassa hohteessa, sai hänet tuntemaan, ettei hänen elämästään puuttunut mitään.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Ennen yhteistä laivalla-oloa Binoi ei ollut tietänyt, millaiset hänen Lolitaan kohdistuvat tunteensa oikeastaan olivat. Hänen mieltään olivat liiaksi askarruttaneet heidän kesken sattuneet kiistat, ja hänen tärkeimpänä tavoiteltavanaan oli melkein joka päivä ollut rauhan solmiminen tuon kesyttömän tyttölapsen kanssa. Sutšarita oli kohonnut Binoin elämän taivaalle kuin iltatähti, naisellisuuden puhdasta suloa säteillen, ja Binoi oli tuntenut olemassaolonsa kehittyvän täydellisyyteensä tuon ihmeellisen ilmestyksen luomassa riemussa. Mutta olipa noussut näkyviin toisiakin tähtiä, ja Binoi ei voinut muistaa, kuinka kävikään niin, että se, ensimmäinen tähti, joka oli tuonut hänelle viestin maailman valo-juhlasta, oli jälleen painunut näkörannan taakse.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin kapinoiva Lolita oli astunut alukseen, Binoi ajatteli: »Lolita ja minä olemme nyt yksin, rinnatusten, kaikkea muuta yhteiskuntaa vastassa.» Hän ei voinut karkoittaa ajatuksistaan sitä tosiasiaa, että Lolita oli vaikeuden sattuessa jättänyt kaikki muut ja tullut hänen seuraansa. Olipa hänen vaikuttimensa tai tarkoituksensa ollut mikä tahansa, joka tapauksessa oli ilmeistä, ettei Binoi ollut Lolitalle enää eräs monien joukossa, vaan oli yksin hänen vierellään, yksin ja ainoana. Kaikki Lolitan omaiset olivat etäällä, Binoi oli lähellä, ja tämä läheisyyden tunto värähdytteli hänen sydäntänsä ikäänkuin kohta salamoiksi särkyvä ukkospilvi.

Lolitan vetäydyttyä yöksi hyttiinsä Binoi ei voinut ajatellakaan makuulle menoa. Hän riisui jalkineensa ja alkoi käyskellä äänettömin askelin kannella. Ei ollut mitään erikoista syytä olla vartijana tämän matkan aikana, mutta Binoi ei tahtonut menettää yhtäkään tämän uuden ja odottamattoman vastuunalaisuuden suomaa iloa, ja niin hän otti toimekseen tämän tarpeettoman valvonnan.

Yön tummuus oli sanomattoman syvä. Pilvetön taivas välkkyi täynnä tähtiä. Rannan puut lepäsivät jäykkänä pylväistönä, joka näytti kannattavan taivaanlakea. Alapuolella kiiteli leveän virran äänetön vuo. Ja kaiken tämän keskellä lepäsi nukkuva Lolita. Oli tapahtunut juuri tämä, ei mitään enempää: Lolita oli luottavaisesti uskonut hänen käsiinsä tyynen ja kauniin unensa, Binoi oli ottanut sen vastaan kaikkein kallisarvoisimpana lahjana ja vartioi sitä sen mukaisesti.

Läheisyydessä ei ollut isää, ei äitiä eikä ketään sukulaista, mutta Lolita oli sittenkin uskonut kauniin ruumiinsa tähän vieraaseen vuoteeseen ja uskalsi nukkua siinä mitään pelkäämättä, hänen povensa säännöllinen kohoilu loi rytmin hänen unensa runoelmaan, yksikään hänen taitavasti punottujen palmikkojensa suortuva ei ollut riistäytynyt irralleen, hänen molemmat kätensä, naisellisen hellyyden ilmein, lepäsivät peitolla täydellisen luottamuksen kaipausta osoittaen, hänen rauhattomina astelevat jalkansa olivat vihdoin viihtyneet lepoon, niinkuin päättyneen juhlan soitto viimeiseen säveleensä — tuo kuva se täytti Binoin mielen.

Lolita lepäsi äänettömän pimeyden suojassa kuin helmi simpukassa, tähtitaivaan hohtelevaan vaippaan käärittynä, ja Binoista tuntui tuo lepo, omassa täydellisyydessään, ainoalta merkitykselliseltä asialta maailmassa sinä yönä. »Minä valvon! Minä valvon!» — nuo sanat kohosivat voitonriemuisen torvensoiton tavoin Binoin heräävän miehuuden syvyyksistä ja yhtyivät sen iäti-valvovan Sulhasen viestiin, joka kaikkeutta vartioi.

Mutta eräs toinenkin ajatus palasi alinomaa hänen mieleensä tämän kuutamoisen yön tummuuden halki: »Tänä yönä on Gora vankilassa!» Tähän saakka Binoi oli jakanut kaikki ystävänsä ilot ja surut, — nyt oli ensimmäisen kerran sattunut toisin. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Goranlaiselle miehelle vankeus merkinnyt mitään todellista vankeutta, mutta Binoi ei ollut laisinkaan ottanut osaa tähän Goran elämän tärkeään vaiheeseen, hän oli ollut poissa ystävänsä luota eikä ollut mitenkään asiaan vaikuttanut. Kun heidän elämänsä eronneet vuot jälleen kohtaisivat toisensa, voisiko tämän eron luoma tyhjyys milloinkaan täyttyä? Eikö se merkinnyt heidän harvinaisen ja rikkomattoman ystävyytensä loppua?

Yön siten kuluessa Binoi tunsi samalla kertaa täyttymyksen riemua ja tyhjyyden tuskaa ja seisoi hämmästyneenä luomisen ja hävityksen kohtauspaikalla, pimeyteen tuijotellen.

Kun vaunut olivat pysähtyneet Pareš Babun talon ovelle ja Lolita oli niistä astunut, Binoi huomasi hänen vapisevan ja näki, että hänen oli vaikea itseänsä hillitä. Hän oli aikaisemmin ollut aivan kykenemätön arvaamaan, kuinka suunnattomasti oli loukannut yhteiskuntaa ryhtyessään uhkatekoonsa. Hän tiesi varsin hyvin, ettei isä moittisi häntä sanoin, mutta juuri siitä syystä hän pelkäsi kaikkein eniten hänen vaikenemistansa.

Binoi oli ihan ymmällä, hän ei voinut päättää, miten oli asiain näin
ollen oikeimmin menetteleminen. Saadakseen selkoa siitä, tuntisiko
Lolita olonsa vieläkin vaikeammaksi, jos hän jäisi hänen seuraansa,
Binoi sanoi epäröiden: »Minun kaiketi on paras nyt poistua?»

Binoin mieltä ilahduttivat kiihkeästi lausutut sanat. Hänen velvollisuutensa ei niinmuodoin rajoittunut vain Lolitan kotiintuomiseen. Tämän sattuman nojalla hänen elämänsä tuli sidotuksi Lolitan elämään erikoisin sitein. Binoi tunsi, että hänen oli nyt pysyttävä hänen rinnallaan entistäkin järkähtämättömämmin. Se ajatus, että Lolita otaksui voivansa luottaa häneen, vaikutti häneen syvästi, tuntui siltä, kuin Lolita olisi tukea etsien tarttunut hänen käteensä. Binoi tunsi, että jos Pareš Babu suuttuisi Lolitalle hänen äkkipikaisen ja epäsovinnaisen käyttäytymisensä vuoksi, niin hänen tulisi ottaa vastuu kannettavakseen, omaksua kaikki häpeä ja suojella varuksen tavoin Lolitaa soimauksilta.

Mutta Binoi ei oikein ymmärtänyt, mitä Lolitan mielessä tapahtui. Lolita ei suinkaan tahtonut hänen toimivan suojelevana varuksena, vaan hänen pyyntönsä todellisena syynä oli se, ettei hän milloinkaan halunnut mitään salata ja että hän nyt tahtoi Pareš Babun yksityiskohdittain tietävän, mitä oli tehnyt. Hän tahtoi kestää isän arvostelun koko ankaruudessaan, muodostuipa se millaiseksi tahansa.

Varhaisesta aamusta alkaen hän oli ollut vihoissaan Binoille. Hän tiesi tunteensa aiheettomaksi, mutta tuo tieto, kumma kyllä, pikemmin lisäsi kuin lievensi hänen harmiansa.

Aluksessa oltaessa hänen mielentilansa oli ollut toisenlainen. Hän oli lapsuudestaan asti taipunut äkillisiin mielialan puuskiin, jotka johtivat hänet mielettömiin tekoihin. Mutta tämä pakoretki oli tosiaankin vakava asia. Se seikka, että Binoi oli asiaan sekaantunut, teki sen vieläkin ikävämmäksi, mutta toisaalta hän tunsi salaista riemuakin, ikäänkuin olisi jokin kielletty halu tullut tyydytetyksi.

Tämä suhteellisesti voimakkaampaan turvautuminen, vetäytyminen hänen läheisyyteensä ilman minkäänlaista perheen tai yhteiskunnan muodostamaa estettä, oli kieltämättä arveluttava ja vakavaa harkintaa vaativa asia, mutta Binoin luontainen hienotunteisuus oli luonut siihen sellaisen suojelevan puhtauden verhon, että Lolita voi iloita hänen siten ilmenneestä synnynnäisestä vaatimattomuudestaan. Tämä näytti tuskin olevan sama Binoi, joka oli ottanut osaa kaikkiin heidän piloihinsa ja huveihinsa, joka oli vapaasti jutellut ja laskenut leikkiä heidän kanssaan, vieläpä ollut tuttavallisissa suhteissa palvelijoihinkin. Hän olisi nyt voinut hyvinkin käyttäytyä tungettelevasti ollen muka pitävinään huolta hänestä — mutta hän tuli sitä likemmäksi Lolitan sydäntä, koska oli tarkoin pysytellyt loitolla.

Yöllä, hytissä, kaikki nämä ajatukset olivat pitäneet häntä valveilla, hän oli rauhatonna heittelehtinyt vuoteessaan monet tunnit, kunnes hänestä näytti siltä, että yö oli kulunut ja päivä oli koittamassa. Hän avasi hiljaa hyttinsä oven ja kurkisti ulos. Yö oli kohta ohi, mutta sen kasteinen tummuus lepäsi vielä virranrannoilla ja niitä reunustavissa puuriveissä. Viileä tuulenhenki oli herännyt ja kähersi vedenpintaa, ja alhaalta konehuoneesta kuuluivat uuden työpäivän äänet.

Lolita astui ulos hytistään ja kulki keulakannelle, missä havaitsi Binoin nukkumassa tuolissa, huiviinsa kietoutuneena. Lolitan sydän tykytti voimakkaasti, kun hän arvasi, että Binoi oli ollut hänen vartijanaan koko yön niin lähellä ja kuitenkin ylen kaukana! Lolita vetäytyi heti takaisin hyttiinsä vapisevin askelin, pysähtyi ovelle ja katseli Binoita, joka nukkui siinä, vieraiden virtanäköalojen ympäröimänä — hänen hahmonsa oli Lolitalle maailmaa vartioivien tähtitarhojen keskuksena.

Hänen siinä katsellessaan hänen sydämensä täytti sanomaton onnentunne, ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä. Hänestä tuntui, kuin se Jumala, jota isä oli hänet opettanut palvomaan, olisi tänään tullut ja siunannut häntä ojennetuin käsin, ja sinä pyhänä hetkenä, jona virran uinuvalla rannalla, sen metsän tuuheassa lehvistössä, tapahtui tulevan valkeuden ja pakenevan pimeyden salainen yhtymys, tuntui jonkin jumalallisen soittimen sävel kaikuvan kautta kaikkeuden avaran, tähtivälkkeisen kammion.

Binoin käden unessa äkkiä liikahtaessa Lolita pujahti takaisin, sulki oven ja laskeutui jälleen vuoteeseen. Hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät, ja sydän tykytti kauan hillittömästi.

Vähitellen suli pimeys pois, ja alus alkoi jälleen liikkua. Lolita suori itsensä valmiiksi ja tuli ulos laivankaiteen luo. Binoikin oli herännyt kuullessaan aluksen varoitushuudon ja odotteli päivän ensi punerrusta, katse suunnattuna kohti itää.

Nähdessään Lolitan tulevan kannelle hän nousi ja aikoi vetäytyä omaan hyttiinsä, kun Lolita tervehti häntä sanoen: »Pelkäänpä, ettette ole paljoakaan nukkunut tänä yönä.»

Virran rannalla kasvavien bambulehtojen kaste alkoi kimallella kultaisena auringon ensimmäisissä säteissä. Kumpikaan heistä ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista päivänkoittoa. Milloinkaan ennen ei valo ollut heitä sillä tavoin koskettanut. Ensimmäisen kerran elämässään he oivalsivat, ettei taivas ole tyhjä ja autio, vaan silmäilee äänetöntä iloa ja ihmetystä tulvillaan; jokaista uutta luomisen työtä. Kummankin tajunta oli niin herkistynyt, että se koki oman kiinteän liityntänsä kaikkeutta kannattavaan suureen tietoisuuteen. Ja senvuoksi ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan.

Alus saapui Kalkuttaan. Binoi kutsui vuokra-ajurin, sijoitti Lolitan vaunuihin ja istuutui itse ulkopuolelle ajomiehen viereen. Kukapa tietää sanoa, minkätähden Lolitan mieliala muuttui aivan vastakkaiseksi siinä Kalkuttan katuja ajettaessa? Hänen mieltänsä rasitti se, että Binoi oli ollut mukana aluksessa tämän vaikean tilanteen aikana ja siten joutunut läheisesti osalliseksi hänen kohtaloihinsa ja että hän nyt kuljetti häntä kotiin kuin mikäkin vartija. Hänestä tuntui sietämättömältä, että Binoi näytti sattuman nojalla saaneen määräysvaltaa häneen nähden. Minkätähden olikaan niin tapahtunut? Minkätähden päätyikään menneen yön musiikki niin karuun säveleen, kun se joutui jokapäiväiseen elämään verrattavaksi?

Kun siis Binoi oli ovelle saavuttua kysynyt, oliko hänen poistuttava, Lolita tunsi ärtymyksensä äityvän. Luuliko Binoi hänen pelkäävän käydä isänsä luo hänen kerallaan? Lolita tahtoi osoittaa mitä selvimmin, ettei hän ollenkaan hävennyt, vaan oli aivan valmis kertomaan kaikki isälleen. Hän ei voinut lähettää Binoita pois ovelta, ikäänkuin olisi tosiaankin ollut syyllinen. Hän tahtoi tehdä suhteensa Binoihin yhtä selväksi kuin se oli ollut aikaisemmin, hän ei tahtonut halventaa itseään hänen silmissään sallimalla edellisen yön harhakuvitelmien ja arvelujen säilyä päivän kirkkaassa valossa.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Havaitessaan Binoin ja Lolitan Satiš heti riensi heitä vastaan, tarttui kumpaakin käteen ja kysyi: »Missä on Sutšarita? Eikö hän ole tullut?»

Binoi tunnusteli taskujaan ja katseli ympärilleen. »Sutšarita!» huusi hän. »Niin, missä hän voikaan olla? Totta totisesti, hän on kadonnut!»

»Älkäähän joutavia!» huusi Satiš Binoita puukaten. »Sano minulle,
Lolita-didi, missä hän on!»

»Sutšarita tulee huomenna», vastasi Lolita ja lähti kohti Pareš Babun huonetta.

Satiš yritti viedä heitä mukanaan ja sanoi: »Tulkaahan katsomaan, kuka on tullut.»

Mutta Lolita sivahdutti hänen kätensä pois ja sanoi: »Älä huoli meitä nyt vaivata. Minä tahdon tavata isän.»

»Isä on lähtenyt ulos», selitti Satiš, »eikä tule takaisin pitkiin aikoihin.»

»Enpä sano!» kiusoitteli Satiš. »Koettakaahan arvata, Binoi Babu, kuka on tullut. Ette arvaa ikinä, sen lupaan! Ette ikinä!»

Binoi esitti kaikenlaisia mahdottomia nimiä, sellaisia kuin Navab Suradžuddaula, kuningas Nabakrišna, vieläpä Nandakumarkin. Satiš tervehti jokaista nimeä kimein kieltosanoin, siten samalla ilmaisten, etteivät sellaiset vieraat voineet mitenkään saapua vieraiksi heidän taloonsa. Binoi tunnusti nöyrästi häviönsä ja sanoi: »Aivan niin, minä ihan unohdin, että Navab Suradžuddaula havaitsisi tämän talon monessa suhteessa epämukavaksi. Mutta sallihan ensin sisaresi käydä sisään salaperäisyyttä tutkimaan, ja jos sitten on tarpeen, voit kutsua minutkin.»

Talon ylimmässä osassa oli kattotasanteen kulmauksessa pieni huone, jonka edessä oli eteläpuolella katettu kuistikko auringon ja sateen suojana. He seurasivat tottelevaisesti Satišia ja näkivät kuistikolle levitetyllä pienellä matolla istumassa keski-ikäisen naisen, joka luki Kamajanaa, lasit nenällä. Hänen silmälaseistaan oli toinen sanka katkennut, ja sen sijaan asetettu nauha riippui hänen korvallisellaan. Hän näytti suunnilleen neljänkymmenenviiden vuoden ikäiseltä. Hänen hiuksensa olivat otsalta ohenneet, mutta hänen ihonsa oli raikas ja kasvot olivat yhä pulleat kuin kypsä hedelmä. Hänen kulmakarvojensa välissä oli alinomainen kastimerkki, mutta hänellä ei ollut yllään minkäänlaisia koruja, ja vaatetuksena oli leskenpuku.

Nähdessään Lolitan hän nopeasti otti lasit nenältään, laski kädestään kirjan ja silmäili häntä verrattain uteliaasti. Nähdessään sitten Binoin hän nousi nopeasti, veti sarinsa takaraivolleen ja aikoi vetäytyä huoneeseensa. Mutta Satiš tarttui häneen ja sanoi: »Täti, miksi lähdet pois? Tämä on minun sisareni Lolita, ja tuo on Binoi Babu. Vanhempi sisareni tulee huomenna.» Tämä lyhyt esittely näytti riittävältä, ja Satiš oli varmaan kuvaillut ystävänsä seikkaperäisesti jo ennakolta, sillä päästessään kerran kertomaan sellaisista asioista, jotka häntä itseänsä huvittivat, hän ei milloinkaan jättänyt mitään sanomatta.

Lolita seisoi sanatonna, voimatta käsittää, kuka tämä Satišin »täti» saattoi olla. Mutta havaitessaan Binoin heti tervehtivän syvään kumartaen hän teki samoin.

Täti toi sitten huoneestaan ison maton, levitti sen ja sanoi: »Istu, poikani; istu pieni maammoseni.» Binoin ja Lolitan istuuduttua hänkin jälleen istuutui, ja Satiš vetäytyi hänen luokseen. Täti kiersi käsivartensa Satišin ympärille ja sanoi tulijoille: »Te ette arvatenkaan minua tunne. Minä olen Satišin täti — Satišin äiti oli minun sisareni.»

Eivät niinkään nämä harvat esittelysanat kuin jokin hänen kasvojensa ja äänensä ilme tuntui viittaavan kyynelten puhdistamaan murheen-elämään.

Hänen sanoessaan »minä olen Satišin täti» ja puristaessaan pikku Satišia poveansa vasten Binoi tunsi syvää myötätuntoa, vaikka ei tietänytkään mitään muuta hänen elämänsä tarinasta. Hän sanoi: »Ei käy päinsä, että olette vain Satišin täti. Minä alan riidellä hänen kanssaan, jos hän siten teidät valtaa! On jo kyllin ikävä juttu, että hän tahtoo välttämättä nimittää minua Binoi Babuksi eikä dadaksi — ja kaiken lisäksi minun pitäisi vielä suostua siihen, että hän anastaa minulta tädin!»

Binoi voitti aina helposti puolelleen ihmisten myötätunnon, ja aivan kohta oli tuo miellyttävästi jutteleva, älykkäännäköinen nuori mies tädin sydämen omistajien joukkoon kuuluva. »Entä missä on minun sisareni, sinun äitisi, poikani?» kysyi täti.

»Minä olen menettänyt oman äitini aikoja sitten», vastasi Binoi, »mutta en sittenkään voi sanoa, ettei minulla ole äitiä». Hänen silmänsä kostuivat, kun hän ajatteli, mitä Anandamoji hänelle merkitsi.

He juttelivat kohta toistensa kanssa niin vilkkaasti, ettei kukaan olisi arvannut heidän kohdanneen toisensa aivan äsken. Satiš liittyi tavan takaa keskusteluun asiaankuulumattomine huomautuksineen, mutta Lolita oli vaiti.

Lolita oli aina pidättyväinen, ja kului kauan, ennenkuin hän suoriutui uuteen tuttavuuteen liittyvästä estävästä vierauden tunnosta. Sitäpaitsi hänen mielensä ei ollut rauhallinen. Niinmuodoin häntä ei oikein miellyttänyt se aulius, jota Binoi osoitti tuota tuntematonta henkilöä kohtaan. Hän moitti ajatuksissaan Binoita siitä, että hän oli liian kevytmielinen eikä suhtautunut kyllin vakavasti siihen äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen, johon hän, Lolita, oli joutunut. Binoi ei suinkaan olisi löytänyt suurempaa armoa, vaikka olisi istunut aivan hiljaa, kasvot synkkinä. Jos hän olisi uskaltanut siten menetellä, niin Lolita olisi varmaan moittinut, että hän rohkeni yrittää ottaa vastuulleen seikkaa, jonka paino lepäsi yksinomaan Lolitan ja hänen isänsä välisessä suhteessa.

Varsinaisena syynä oli, että se, mikä oli yöllä kuulostanut musiikilta, nyt vain kiusasi Lolitan hermoja, joten mikään Binoin teko ei voinut hänestä tuntua oikealta eikä asiaa korjaavalta. Jumala yksin tiesi, mikä olisi auttanut vapautumaan koko onnettomuuden syvimmästä aiheesta! Miksi moittisimmekaan niitä naisia, joiden koko elämä on tunnetta, niistä ihmeellisistä vaiheista, joihin heidän sydämensä heidät johtaa? Jos rakkauden perustus on oikea, niin sydämen ohjaaminen käy niin helpoksi ja miellyttäväksi, että järjen täytyy häveten peittää päänsä, mutta jos tuossa perustuksessa on jokin vika, niin äly ei kykene sitä korjaamaan, ja turhaa on silloin kysyä selitystä, olipa sellaisena kiintymys tai vierominen, nauru tai kyynelet.

Aika kului kulumistaan, mutta Pareš Babua ei kuulunut vieläkään palaavaksi. Binoin teki yhä enemmän mieli nousta ja lähteä kotiin, ja hän koki vastustaa tuota virikettä pitämällä huolta siitä, ettei keskustelu Satišin tädin kanssa hetkeksikään laimennut. Lopulta Lolita ei enää kyennyt hillitsemään kärsimättömyyttään, vaan keskeytti yhtäkkiä Binoin puheen kysyen: »Ketä te oikeastaan odotatte? Kukaan ei tiedä, kuinka kauan isä viipyy. Ettekö mieluummin lähde Gourmohan Babun äidin luo?»

Binoi säpsähti — Lolitan ärtynyt puheensävy oli hänelle liiankin tuttu! Hän katsahti Lolitan kasvoihin ja hypähti sitten jalkeilleen niinkuin kimmahtaa suoraksi jousi jänteen katketessa. Tosiaankin, ketä hän olikaan odotellut? Hän ei ollut milloinkaan ylpeillyt siitä, että hänen läsnäolonsa oli välttämätön asioiden ollessa tässä vaiheessaan — olihan hän aikonut jo ovelta lähteä pois ja oli jäänyt vain Lolitan nimenomaisesta toivomuksesta; ja nyt esitti Lolita hänelle tuollaisen kysymyksen!

Lolita hämmästyi Binoin kimmahtaessa äkkiä ylös. Hän voi havaita, että Binoin kasvojen tavallinen hymy oli hävinnyt niinkuin valo häviää lampusta, joka sammutetaan. Lolita ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin masentuneena, niin loukkaantuneena, ja häntä silmäillessään Lolita tunsi omantunnon soimauksen koskettavan mieltä kipeästi kuin piiskan isku.

Satiš hypähti hänkin seisaalleen, tarrautui Binoin käsivarteen ja pyysi ja rukoili: »Istukaahan, Binoi Babu, älkää vielä lähtekö. — Täti, pyydä sinäkin Binoi Babua jäämään aamiaiselle. — Lolita, minkätähden käsketkään Binoi Babua menemään?»

»Ei, Satiš, poikaseni, ei tänään!» sanoi Binoi. »Jos täti on kyllin ystävällinen muistaakseen minua, tulen jonakin toisena päivänä tänne jotakin nauttimaan. Tänään on liian myöhäistä.»

Satišin täti huomasi hänkin Binoin äänessä värähtelevän tuskan, ja hänen sydämensä kääntyi hänen puoleensa. Hän katsahti arasti Lolitaan ja arvasi, että jokin kohtalon näytelmä oli käynnissä näkymön takana.

Lolita keksi jonkin tekosyyn ja vetäytyi huoneeseensa itkemään, kuten oli useat kerrat ennenkin itkenyt oman itsensä vuoksi.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Binoi lähti heti Anandamojin luo epämääräisten nöyryytyksen tunteiden ja itsesoimausten rasittamana. Minkätähden hän ei ollut tullut suoraa päätä äidin luo? Millainen houkkio hän olikaan ollut kuvitellessaan, että Lolita häntä erikoisesti kaipasi! Jumala oli rangaissut häntä aivan oikein siitä, ettei hän ollut jättänyt kaikkia muita velvollisuuksiaan kiiruhtaakseen Anandamojin luo heti Kalkuttaan saavuttuaan, vaan oli odottanut, kunnes Lolita kysyi: »Ettekö lähde Goran äidin luo?» Oliko ollenkaan mahdollista, että Goran äitiin kohdistuva ajatus voi esiintyä Lolitalle tärkeämpänä kuin Binoille? Lolita tunsi hänet ainoastaan Goran äitinä, mutta Binoille hän oli kaikkien maailman äitien perikuva!

Anandamoji oli vastikään kylpenyt ja istui yksin huoneessaan, ilmeisesti mietteisiinsä vaipuneena, kun Binoi tuli ja heittäytyi hänen eteensä huudahtaen: »Äiti!»

Kuinka verraton onkaan äidin ääni! Pelkkä nimi Anandamojin lausumana tuntui viihdyttävän Binoin koko olemusta. Hän hillitsi vaivoin mielenliikutustaan ja lausui hiljaa: »Äiti, minä olen viivytellyt liian kauan!»

Gora oli kirjoittanut poliisiasemalta kirjeen ja oli lähettänyt sen erään asianajajan välityksellä. Kirje, jossa hän ilmoitti mahdollisesti joutuvansa vankeuteen, päättyi näin:

»Vankeus ei voi mitenkään vahingoittaa Goraasi, mutta hän ei sitä kestä, jos se tuottaa sinulle vähintäkin tuskaa. Sinun surusi voi olla hänen ainoa rangaistuksensa — tuomari ei voi mitään muuta määrätä. Mutta älä ajattele ainoastaan omaa lastasi, äiti. Vankilassa on monen äidin lapsia, jotka eivät ole itse mitenkään syyllisiä, ja minä tahdon olla samassa asemassa kuin he ja jakaa heidän kärsimyksensä. Jos tämä toivomukseni nyt toteutuu, pyydän sinua olemaan sitä surematta.

»En tiedä, muistatko vielä, äiti, kuinka nälkävuonna jätin kadunpuoliseen huoneeseen pöydälle kukkaroni. Kun vähän ajan kuluttua palasin huoneeseen, huomasin, että kukkaro oli varastettu. Kukkarossa oli viisikymmentä rupiaa, stipendi, jota olin säästänyt ostaakseni sinulle hopeisen pesumaljan jalkojasi varten. Mutta siinä suotta vihoitellessani varkaalle Jumala saattoi minut äkkiä järkiini, ja minä sanoin itselleni: 'Onhan rahani lahja sille nälkäiselle miehelle, joka sen otti.' Tuskin olin tuon itselleni sanonut, kun turha huoleni hävisi ja mieleni tyyntyi. Tänään sanon itselleni: 'Minä menen vankeuteen vapaaehtoisesti, omasta suosiosta, pahoittelematta, vihoittelematta, hakien sieltä vain suojaa.' Ravinto ja muu järjestys tuottaa epäilemättä hieman hankaluutta, mutta tekemäni retken aikana minä otin vastaan kaikenlaisten ihmisten minulle tarjoamaa vieraanvaraisuutta enkä suinkaan aina löytänyt heidän luotansa sitä mukavuutta, enpä edes niitä kaikkein välttämättömimpiäkään tarpeita, joihin olen tottunut. Se, minkä vapaaehtoisesti omaksumme, lakkaa olemasta vastukseksi, joten voit olla varma siitä, ettei kukaan voi pakottaa minua vankeuteen, — menen sinne mielelläni ja tyytyväisenä.

»Nauttiessamme kotonamme elämän mukavuutta emme ollenkaan kykene arvaamaan, millainen verraton etu on ihmiselle vapaa ulkoilma ja valo — unohdamme alinomaa ne lukemattomat, jotka ilman omaa syytä ovat tuomitut vankeuteen ja häpeään ja ovat noita Jumalan suomia anteja vailla. Me emme ollenkaan ajattele noita lukemattomia emmekä tunne olevamme mitenkään heidän sukua. Minä tahdon nyt saada saman poltinmerkin kuin he, en tahdo pysyä vapaana tarrautumalla turvaa etsien heikon-hyvään, kunnialliselta näyttävään enemmistöön.

»Minä olen oppinut paljon, äiti, tämän koettuani. Ne henkilöt, jotka tyytyvät toimimaan tuomareina, ovat useimmat surkuteltavia olentoja. Ne, jotka ovat vankeudessa, eivät kärsi rangaistusta omista synneistään, vaan niiden synneistä, jotka toisia tuomitsevat. Rikos syntyy monien aiheuttamana, mutta ainoastaan nuo onnettomat saavat kärsiä rangaistuksen. Me emme tiedä, missä, milloin ja miten tulevat kostetuiksi niiden ihmisten synnit, jotka elävät huolettomina ja kunnioitettuina vankilan muurien ulkopuolella. Mutta minä puolestani huudan häpeätä tuolle heidän koreilevalle kunnianarvoisuudelleen ja tahdon mieluummin kantaa rinnassani ihmisen alhaisuuden leimaa. Anna minulle siunauksesi, äiti, äläkä itke minun tähteni. Sri Krišna kantoi ikänsä kaiken rinnassaan Bhrigun iskun jälkeä, ja samoin iskevät julkeuden hyökkäykset yhä syvemmän jäljen Jumalan rintaan. Jos Hän on omaksunut koristuksekseen sen merkin, niin mitäpä syytä on olla huolissaan minun tähteni, mitäpä syytä on sinulla surra minun tähteni?»

Saatuaan kirjeen Anandamoji yritti lähettää Mohimin Goran luo, mutta Mohim sanoi: »Minulla on oma toimeni. Sahib ei varmaankaan laske minua menemään.» Ja niin hän alkoi soimata Goraa äkkipikaiseksi ja mielettömäksi. »Minä varmaan menetän vielä toimeni vain sen vuoksi, että olen hänen sukulaisensa», päätti Mohim puheensa.

Anandamoji ei pitänyt tarpeellisena mainita asiasta mitään Krišnadajalille, koska oli Goraan nähden erinomaisen arkatunteinen. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Krišnadajal ollut milloinkaan suonut hänelle pojan sijaa sydämessään, vaan tunsi pikemmin jonkinlaista vihamielisyyttä häntä kohtaan. Gora oli aina ollut heidän välillään kuin Vindhja-vuoren harjanne hajoittaen heidän avioelämäänsä. Toisella puolella oli Krišnadajal kaikkine ankaran oikeauskoisuuden sääntöineen, toisella puolen Anandamoji ja hänen koskematon Goransa. Näytti siltä, kuin kaikki seurustelu olisi loppunut noiden kahden henkilön väliltä, jotka yksin tunsivat Goran tarinan.

Goraan kohdistuva kiintymys oli niin ollen muuttunut Anandamojin yksityiseksi aarteeksi, Hän koki kaikin tavoin tehdä mahdollisimman helpoksi hänen elämäänsä perheessä, jossa häntä korkeintaan siedettiin. Hänen alinomaisena huolenaan oli toimia niin, ettei kukaan voisi sanoa: tämä on tapahtunut sinun Gorasi vuoksi, tämä häpeä tulee meidän osaksemme sinun Gorasi tähden, tämä häviö kohtaa meitä sinun Gorasi aiheuttamana! Anandamoji tunsi, että koko Gora-taakka lepäsi yksin hänen hartioillaan. Ja sattuipa vielä niin, että tämän Goran itsepäisyys oli aivan tavaton! Ei ollut helppo asia saada häntä pidättymään väkivaltaisesta mielensä-ilmaisemisesta.

Toistaiseksi Anandamojin oli onnistunut kasvatella villittyä Goraansa tässä ristiriitaisessa ympäristössä harjoittamalla alinomaista valvontaa yöt päivät. Tämän vihamielisen perhekunnan keskuudessa hän oli sietänyt paljon soimauksia ja kärsinyt monta murhetta voimatta pyytää ketään niitä kanssaan jakamaan.

Mohimin kieltäydyttyä antamasta apua Anandamoji istui ääneti ikkunan luona ja näki Krišnadajalin palaavan aamukylvystään, pyhää Gangesin savea oksaan, rintaan ja käsivarsiin pyyhkäistynä, pyhiä loitsujansa hymisten. Hänen ollessaan sellaisessa puhdistuksen tilassa ei kenelläkään, ei edes Anandamojilla, ollut lupa tulla hänen läheisyyteensä. Kieltoa, kieltoa, ei mitään muuta kuin kieltoa!

Anandamoji poistui huoaten ikkunan luota ja meni Mohimin huoneeseen. Mohim istui lattialla lukien sanomalehteä, ja palvelija hieroi ennen aamukylpyä öljyä hänen ryntäisiinsä. Anandamoji sanoi: »Kuulehan, Mohim, sinun täytyy löytää joku, joka lähtee kerallani, minä tahdon tavata Goran. Hän näyttää päättäneen mennä vankilaan, mutta otaksun, että minun sallitaan nähdä hänet, ennenkuin hänet tuomitaan.»

Vaikka Mohim puhui karkeasti, hän sittenkin oli vilpittömästi Goraan kiintynyt. »Kirottu veikko!» huusi hän. »Menköön vain vankeuteen, kelvoton, — ihme ja kumma, ettei ole jo aikoja sitten sinne joutunut!» Mutta siitä huolimatta hän kutsui luottamusmiehensä Ghosalin ja lähetti hänet heti matkaan, mukana rahoja oikeudellisia kulunkeja varten. Sitäpaitsi hän päätti, että jos virastopäällikkö antaisi luvan ja oma eukko asiaan suostuisi, hän lähtisi itse mukaan.

Anandamoji tiesi, ettei Mohim missään tapauksessa voisi olla jotakin tekemättä tietäessään Goran joutuneen vaikeuksiin, ja kun hän huomasi, että Mohim tulisi toimimaan, mitä toimittavissa oli, hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän näet tiesi hyvin, että oli aivan mahdotonta saada yhtäkään tämän oikeauskoisen perheen jäsentä saattelemaan itseään siihen tyrmään, missä Gora oli, ihmisjoukon uteliaiden katseiden ja kiusallisten huomautusten esineeksi joutuen. Hän siis luopui pyynnöstään ja palasi omaan huoneeseensa huulet yhteen puristettuina ja tukahdutetun tuskan varjo silmissään. Kun Latšmija puhkesi äänekkäisiin valituksiin, hän moitti tyttöä ja lähetti hänet pois huoneesta. Hänen tapanaan oli aina ollut yksin voittaa kaikki vaikeutensa. Hän oli yhtä tyyni ilossa kuin surussakin. Hänen sydämensä tuskat tunsi vain hänen Jumalansa.

Binoi ei käsittänyt, miten voisi Anandamojia lohduttaa, ja vaikeni kokonaan lausuttuaan muutamia sanoja. Anandamoji ei tosiaankaan kaivannut lohduttavia sanoja, vaan pikemmin karttoi auttamattomien vaikeuksien julkista käsittelyä. Niinpä ei Anandamojikaan puuttunut enää asiaan, sanoihan vain: »Binu, minä huomaan, ettet ole vielä kylpenyt. Menehän ja suori itsesi valmiiksi, aamiaisesi jo odottaa.»

Kun Binoi oli peseytynyt ja istuutunut aamiaiselle, sai hänen vieressään oleva tyhjä sija Anandamojin sydämen tuskan valtaan, ja kun Anandamoji ajatteli, että Goran oli nauttiminen karkeata vankilaruokaa, jota ei äidin huolehtiva käsi ole tehnyt maukkaaksi ja jonka solvaavat vankilasäännöt saavat sitäkin katkerammaksi, ei hän kyennyt sitä kestämään, vaan poistui huoneesta mainiten jonkin tekosyyn.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Saavuttuaan kotiin ja tavattuaan odottamatta Lolitan Pareš Babu arvasi, että hänen itsepäinen tyttärensä oli kietoutunut tavallista vakavampiin vaikeuksiin. Hänen kysyvään katseeseensa vastaten Lolita sanoi: »Isä, minä olen tullut pois sieltä. Minun oli mahdoton viipyä kauemmin.» Isän kysyttyä, mitä oli tapahtunut, Lolita lisäsi: »Tuomari on määrännyt Gour Babun vankeuteen.»

Pareš Babu oli aluksi aivan ymmällä kuullessaan Goran olevan jutussa mukana, mutta kuultuaan Lolitalta koko tapahtuman kulun hän painui hetkeksi mietteisiin. Hänen ensimmäinen huolestunut ajatuksensa suuntautui Goran äitiin. Hän ajatteli, että tuomarin oli aivan yhtä helppo tuomita Gora kuin joku tavallinen varas, koska oikeuteen kohdistuva totunnainen välinpitämättömyys aiheutti sellaista tunteettomuutta. Kuinka paljoa kamalampi kaikkia maailmassa ilmeneviä julmuuksia olikaan ihmisen hirmuvalta toiseen ihmiseen nähden ja kuinka laajalleulottuvaksi ja sietämättömäksi se olikaan muuttunut yhteiskunnan ja hallituksen sitä yhteisvoimin tukiessa! Koko asia tuli eloisana hänen mieleensä, kun hän kuunteli kertomusta Goran vangitsemisesta.

Huomatessaan Pareš Babun mietteissään vaikenevan Lolita kysyi häneltä innokkaasti: »Eikö sellainen vääryys ole kauhea, isä?»

Pareš Babu vastasi tyyneen tapaansa: »Me emme tarkoin tiedä, mitä Gora on tehnyt, mutta varmaa on että vaikka hänen vakaumuksensa olisikin johtanut hänet laillisten oikeuksiensa ulkopuolelle, hän ei olisi missään tapauksessa voinut tehdä mitään sellaista, mitä rikokseksi nimitetään. Mutta mitäpä tehdä, lapseni? Meidän aikamme oikeusvaisto ei ole saavuttanut viisauden täydellisyyttä. Vähäpätöisen virheen tekijä kärsii saman rangaistuksen kuin rikollinen, heidän täytyy molempien polkea samaa myllyä samassa vankilassa. Siitä ei voida syyttää ketään syynä on kaikkien ihmisten syntien yhteissumma.»

Lolita vastasi ryhdikkäästi ja tavallista painokkaammin: »Binoi Babun kanssa.» Mutta tuon ponnekkuuden pohjalla oli heikkouden tunne. Hän ei kyennyt sanomaan sanottavaansa ujostelemattoman luontevasti, häpeän puna nousi vastustamatta hänen kasvoihinsa ja sai hänet entistä enemmän hämilleen.

Pareš Babu oli kiintynyt tähän oikukkaaseen ja kesyttömään tyttäreensä vielä lujemmin sitein kuin muihin lapsiinsa ja piti arvossa Lolitan pelotonta totuudellisuutta sitäkin enemmän, kun tyttö senvuoksi usein joutui vaikeuksiin suhteessaan toisiin perheenjäseniin. Lolitan viat olivat varsin ilmeiset, ja Pareš Babu huomasi, kuinka ne estivät tätä hänen erikoista hyvää ominaisuuttansa saamasta ansaitsemaansa tunnustusta. Siitä syystä Pareš Babu yhä huolellisemmin sitä vaali jottei Lolitan itsepäisyyden hillitseminen samalla murskaisi hänen sisäistä jalouttansa.

Hänen toisten tytärtensä kauneuden tunnustivat mielellään kaikki, jotka heidät näkivät, sillä heidän piirteensä olivat säännölliset ja ihonsa korea. Lolita sitävastoin oli tummapintaisempi, ja hänen säännöttömämmät piirteensä olivat omansa aiheuttamaan erilaisia arvosteluja. Siitä syystä oli Baroda-rouva aina sanonut miehelleen pelkäävänsä, että oli vaikea löytää Lolitalle sopivaa puolisoa. Mutta sitä kauneutta, jonka Pareš Babu näki tyttärensä kasvoissa, eivät luoneet piirteet eikä iho, vaan sielu, joka niissä ilmeni, ei virheettömän muodon miellyttävyys, vaan varmuus, lujuus, älykkyys ja riippumattomuus, luonnepiirteet, jotka vetävät puoleensa ainoastaan harvoja ja työntävät useimpia luotansa.

Pareš Babu, joka arvasi, ettei Lolita milloinkaan saavuttaisi yleistä suosiota, vaan pysyisi aina erikoisena, oli melkein tuskallisen huolestuneesti vetänyt hänet lähelleen ja suhtautui hänen virheisiinsä sitäkin lempeämmin, kun tiesi ettei kukaan muu antanut niitä anteeksi. Hän käsitti heti, mitä Lolitan olisi tulevaisuudessa kestettävä, kun kuuli hänen palanneen yksin Binoin seurassa, käsitti, että yhteiskunta soveltaisi tuohon vähäiseen harhautumiseen rangaistuksen, jonka ansaitsisi paljoa pahempi rikos.

Hänen asiaa pohtiessaan Lolita jatkoi. »Isä, minä tiedän menetelleeni väärin, mutta eräs asia minulle on nyt selvinnyt, — tuomarin ja kansamme välillä vallitseva suhde on sellainen, ettei hänen suojeleva vieraanvaraisuutensa suinkaan ole meille kunniaksi. Olisiko minun pitänyt jäädä sitä nauttimaan, kun olin asian tajunnut.»

Pareš Babun ei ollut helppo vastata kysymykseen hän ei virkkanut mitään, vaan kopahdutti kämmenellään leikkisästi pienen villittynsä päätä.

Saman päivän iltana Pareš Babu käyskeli edestakaisin talonsa edustalla harkiten koko tapahtumaa, kun Binoi saapui ja tervehti häntä kunnioittavasti. Pareš Babu keskusteli hänen kanssaan Goran vangitsemisesta ja kaikista siihen liittyvistä seikoista verrattain laajasti, mutta ei viitannut sanallakaan siihen, että Binoi oli matkustanut Lolitan kanssa höyryaluksessa. Kun sitten ilta pimeni, hän sanoi: »Tulkaa, Binoi, mennään sisään.»

Mutta Binoi ei halunnut lähteä sisään, vaan sanoi: »Minun täytyy nyt mennä kotiin.»

Pareš Babu ei toistanut kehoitustansa, ja Binoi lähti hitaasti poistumaan luotuaan nopean silmäyksen toisen kerroksen parvekkeelle.

Lolita oli parvekkeelta nähnyt Binoin, ja kun hänen isänsä tuli yksin sisään, hän laskeutui alakertaan isän huoneeseen otaksuen Binoin seuraavan myöhemmin. Mutta kun Binoita ei kuulunut, olisi Lolita, joka oli hetkisen hermostuneesti käsitellyt pöydällä olevia kirjoja ja papereita, lähtenyt huoneesta, ellei Pareš Babu olisi häntä pidättänyt. Lempeästi katsahtaen hänen alaspainuneisiin kasvoihinsa hän pyysi Lolitaa laulamaan ja siirsi lampun niin, ettei sen valo langennut hänen kasvoihinsa.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Lolitan käytös kuohutti Haranin mieltä siinä määrin, ettei hän voinut olla tulematta suoraa päätä Pareš Babun luo asiasta keskustelemaan.

Baroda kulki Lolitan ohi sanaakaan sanomatta, niin vihaisena, ettei edes tyttöön katsahtanut, ja meni suoraan omaan huoneeseensa.

Labonja ja Lila olivat hekin kiukuissaan Lolitalle, sillä hänen ja Binoin jäädessä pois oli ohjelma supistunut siinä määrin, että he olivat kärsineet sanomatonta nöyryytystä.

Sutšarita puolestaan ei ollut ottanut osaa Haranin vihaiseen pauhaamiseen, ei Barodan kyyneleiseen tuskaan eikä Labonjan ja Lilan nöyryytyksen tunteeseen, vaan oli jäisesti vaiennut ja suorittanut tehtäviään kuin kone. Tänäänkin hän astui huoneeseen viimeisenä, liikkuen kuin automaatti.

Sudhir oli siinä määrin hävennyt esittämäänsä osaa, että oli kerrassaan kieltäytynyt lähtemästä toisten mukana, ja Labonja, jota suututti, ettei hän välittänyt hartaista pyynnöistä, vannoi jättävänsä hänet oman onnensa nojaan ikiajoiksi!

»Tämä on tosiaankin liikaa!» huudahti Haran työntyessään Pareš Babun huoneeseen.

Lolita, joka oli viereiseen huoneeseen kuullut hänen tulonsa, astui hänkin sisään, asettui isänsä tuolin taakse, molemmat kädet selkänojan varassa, ja katseli Harania suoraan silmiin.

»Olen kuullut koko tapauksen Lolitalta itseltään», virkkoi Pareš Babu, »ja minun luullakseni ei ole mitään hyötyä siitä, että sitä tässä laajemmin käsittelemme.»

Haran piti Pareš Babun tavanomaista tyyneyttä pelkkänä luonteen heikkouden merkkinä ja vastasi julkeanlaisesti: »Se, mitä on tapahtunut, on epäilemättä ohi, mutta se luonteenvika, josta se aiheutuu, on yhä olemassa, ja sen pohtiminen on välttämätöntä. Lolita ei olisi milloinkaan voinut tehdä mitä teki, ellette te olisi aina häntä ylenmäärin sukoillut. Voitte käsittää, millaista vahinkoa olette hänelle siten aiheuttanut, kun kuulette tämän häpeällisen jutun kaikki yksityiskohdat!»

Pareš Babu, joka tunsi myrskyn olevan nousemassa tuolin selkäpuolella, veti Lolitan viereensä, tarttui hänen käteensä ja sanoi Haranille suopeasti hymyillen: »Kuulkaahan, Panu Babu, kun teidän vuoronne tulee, opitte ymmärtämään, että lasten kasvattaminen edellyttää myöskin rakkautta!»

Lolita kumartui isänsä puoleen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa: »Isä, vesi jäähtyy, lähde kylpemään.»

»Lähden aivan kohta», vastasi Pareš Babu merkitsevästi, Haranin läsnäoloon viitaten, »vielä ei ole liian myöhä».

»Älkää olko huolissanne, isä», pyysi Lolita lempeästi. »Me pidämme huolta Panu Babusta, kun olet kylpemässä.»

Pareš Babun poistuttua Lolita sijoittui päättävästi hänen tuoliinsa, kiinnitti katseensa Haranin kasvoihin ja sanoi: »Te näytte otaksuvan, että teillä on oikeus sanoa täällä kenelle tahansa mitä hyväksi näette!»

Sutšarita tunsi Lolitan erittäin hyvin, ja varhaisempina päivinä hän olisi säikähtänyt nähdessään sisarensa kasvot. Mutta nyt hän asettui rauhallisesti istumaan ikkunan luo ja antoi katseensa levätä avatun kirjan sivuilla. Sutšaritan luonteeseen ja tapoihin oli aina kuulunut itsensähillitseminen, ja ne monet mielenhaavoittumat, joiden esineeksi hän oli joutunut viime päivinä, olivat saneet hänet entistäkin vaiteliaammaksi. Mutta hänen vaikenemisensa jännitys oli vihdoin kohonnut korkeimmilleen, joten Lolitan Haranille sinkooma haaste tuntui hänestä tervetulleelta omien pingoittuneiden tunteiden välttämättömänä laukaisijana.

»Te arvatenkin otaksutte», jatkoi Lolita, »ymmärtävänne isän velvollisuudet paremmin kuin hän itse! Te koko Brahma Samadzin tuleva suurmestari!»

Haran oli kuin ukkosen iskemä kuullessaan Lolitan puhuvan niin uskaliaasti ja aikoi häntä ankarasti nuhdella, mutta Lolita ehdätti sanomaan: »Me olemme sietäneet teidän ylemmyyttänne riittävän kauan, mutta tietäkää, että jos aiotte isää vallita, niin yksikään sielu tässä talossa ei siihen suostu — eivät palvelijatkaan!»

Mutta Lolita ei sallinut hänen jatkaa. »Kuunnelkaa minua, olkaa hyvä», keskeytti hän. »Me olemme kuunnelleet teitä riittävän monet kerrat, kuunnelkaa te nyt kerran minua loppuun asti. Ellette usko minua, kysykää sisareltani Sutšilta, eikö ole totta, että isämme on paljoa suurempi kuin te voitte milloinkaan kuvitella olevanne, — sen me haluamme teille selvästi sanoa. Jos teillä on jokin neuvo annettavana, niin lausukaa se nyt julki!»

Haranin kasvot olivat kiukun kalventamat. »Sutšarita!» huusi hän nousten seisaalleen. Sutšarita loi katseensa ylös. »Sallitko Lolitan herjata minua nähtesi?»

»Lolita ei ole tahtonut teitä herjata», virkkoi Sutšarita hitaasti. »Lolitan toivomuksena on, että osoitatte asianmukaista kunnioitusta isälle. Voin teille vakuuttaa, ettemme kykene kuvittelemaankaan ketään, joka olisi kunnianarvoisempi.»

Tuokion ajan näytti siltä, kuin Haran olisi aikonut poistua, mutta hän jäi sittenkin huoneeseen. Hän painui takaisin tuoliinsa, kasvoissa sanomattoman juhlallinen ilme. Mitä selvemmin hän tunsi menettävänsä kaikkien tämän talon asujainten kunnioituksen, sitä epätoivoisemmin hän yritti säilyttää asemaansa, unohtaen, että mitä kiinteämmin ihminen nojautuu pettävään tukeen, sitä varmempi ja nopeampi on sortuminen.

Havaitessaan Haranin painuneen synkkään ja juroon hiljaisuuteen Lolita meni Sutšaritan luo ja alkoi jutella hänen kanssaan, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.

Sitten tuli huoneeseen Satiš, joka tarttui Sutšaritan käteen, veti hänet mukaansa ja sanoi: »Tule, didi, tule!»

»Tulehan nyt vain», vaati Satiš. »Minulla on jotakin sinulle näytettävää. — Lolita, ethän ole hänelle vielä kertonut, ethän?»

»En», sanoi Lolita. Hän oli luvannut olla levittämättä uutta tätiä koskevaa tietoa ja oli pitänyt sanansa.

Mutta Sutšarita, joka ei katsonut voivansa jättää vierasta yksinään, virkkoi: »Kuulehan, sinä juttumylly, minä tulen hieman myöhemmin. Kunhan isä on ehtinyt kylpeä.»

Satiš kääntyi rauhattomaksi. Hän ei jättänyt milloinkaan yhtäkään kiveä kääntämättä, kun oli kysymyksessä Haranin karkoittaminen. Mutta koska hän toisaalta tunsi Harania kohtaan pelonsekaista kunnioitusta, hän ei uskaltanut enempää vaatiella hänen läsnäollessaan. Haran puolestaan ei ollut koskaan osoittanut Satišiin kohdistuvaa sanottavaa mielenkiintoa, olihan vain korkeintaan yrittänyt tilaisuuden sattuessa opastaa häntä oikeaan. Satiš jäi kuitenkin väijymään, ja kun Pareš Babu palasi kylpemästä, hän veti heti molemmat sisarensa mukanaan.

Haran virkkoi: »Minä puolestani toivoisin, ettei puheena ollutta
Sutšaritan ja minun välistä kihlausta enää siirrettäisi tuonnemmaksi.
Ehdotan sen tapahtuvaksi ensi sunnuntaina.»

»Minä puolestani», vastasi Pareš Babu, »olen siihen suostuvainen, mutta
Sutšaritan asia on se lopullisesti ratkaista.»

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Binoin ei tehnyt enää mieli mennä Pareš Babun luo, ja omassa asumuksessa tuntui olo niin yksinäiseltä, että hän lähti jo seuraavana aamuna varhain Anandamojin luo ja sanoi: »Äiti, jäisin mielelläni tänne sinun luoksesi muutamaksi päiväksi.»

Binoi ajatteli sitäkin, että voisi lohduttaa Anandamojia Goran poissaollessa, ja Anandamoji tunsi liikutusta tuon havaitessaan. Hän laski kätensä hellästi Binoin olkapäälle, mutta ei virkkanut mitään.

Asetuttuaan asumaan Binoi alkoi esittää kaikenlaisia vallattomia vaatimuksia, vieläpä leikkisästi moittiakin Anandamojia siitä, ettei saanut osakseen riittävää huolenpitoa, ajatellen siten häivyttävänsä sekä omia että hänen murheellisia mietteitään. Ja kun illan tummuessa kävi vaikeaksi hillitä tunteitansa, Binoi kiusasi Anandamojia, kunnes hän jätti talousaskaret ja lähti hänen kerallaan parvekkeelle. Siellä Anandamojin piti istuutua matolle ja kertoa Binoille tarinoita lapsuutensa päiviltä ja isänsä kodista, — tarinoita niiltä ajoilta, jolloin hän, opettajan pojantytär, oli ollut kaikkien isoisän koulua käyvien suosikki. Kaikki olivat tuhlaten jaelleet isästään orvoksi jääneelle tytölle suosiotaan, ja hän oli ollut leskiäitinsä alinomaisen pelokkaan huolenpidon esineenä.

»Kuulehan, äiti!» huudahti Binoi vihdoin. »En voi ajatellakaan, että on ollut olemassa aika, jolloin sinä et ollut meidän äitimme! Uskonpa, että isoisäsi koulun oppilaat pitivät sinua pikku äitinänsä ja että todellisuudessa sinä kasvatit isoisääsi!»

Seuraavana iltana Binoi makasi matolla, pää Anandamojin helmassa, ja sanoi: »Äiti, toisinaan toivon voivani antaa Jumalalle takaisin kaikki, mitä olen kirjoista oppinut ja palata jälleen pienokaisena sinun helmaasi — omistaen yksin sinut koko maailmassa, sinut eikä ketään muuta.»

Binoin äänensävy oli niin väsynyt ja ilmaisi niin rasittunutta sydäntä, että Anandamoji hämmästyi ja säikähtyikin. Hän liikahti lähemmäksi, silitteli lempeästi Binoin päätä ja kysyi häneltä kauan vaiettuaan: »Kuulehan, Binu, onko Pareš Babun luona kaikki niinkuin olla pitääkin?»

Tuo kysymys sai Binoin säpsähtämään. »Äidiltä ei jää mikään havaitsematta», ajatteli hän. »Hän näkee ihmisen sydämeen!» Ääneen hän sanoi hieman epäröiden: »On; he voivat kaikki hyvin.»

»Minun tekee kovin mieleni nähdä Pareš Babun tyttäriä», jatkoi Anandamoji. »Goralla ei aluksi ollut heistä mikään hyvä käsitys, mutta siitä päättäen, että he ovat myöhemmin voittaneet hänet kerrassaan puolelleen, he eivät näytä olevan tavallista väkeä.»

»Minäkin olen usein halunnut esitellä heidät sinulle», virkkoi Binoi innostuneesti. »Mutta kun pelkäsin Goran asiaa vastustavan, en sitä milloinkaan ehdottanut.»

Niin esitettiin erinäisiä kysymyksiä ja vastauksia, mutta kun sitten tuli Lolitan nimen vuoro, yritti Binoi väistää kysymystä vastaamalla vältellen. Anandamoji hymyili hänen taktiikalleen, mutta ei vääjännyt.

Oli ollut aika, jolloin Binoi ei ollut erikoisesti arastellut puhua Lolitasta. Nyt hän oli kerrassaan unohtanut, kuinka oli tuona avomielisenä kautena hehkuvin sanoin ylistellyt Lolitan älykkyyttä.

Anandamoji, joka väisteli kaikkia esteitä kuin paras kapteeni, oli aivan pian suorittanut niin taitavan risteilyn, ettei yksikään Lolitan ja Binoin ystävyyttä koskeva tärkeä seikka jäänyt häneltä salatuksi. Binoi johtui kertomaan hänelle senkin, kuinka Goran pidättämisen aiheuttama kirpeä tuska oli saanut Lolitan pakenemaan hänen kerallaan. Ja kun Binoi siinä kiihtyneesti kertoeli, häipyi hänen aikaisemman masentuneisuutensa viimeinenkin jälki pois. Hänestä tuntui sanomattoman onnelliselta saada siten vapaasti kertoa niin ihailtavasta luonteesta!

Kun vihdoin ilmoitettiin aterian olevan valmiina ja kun keskustelu katkesi, Binoi tunsi ikään kuin unesta heräävänsä ja havaitsi kertoneensa Anandamojille kaikki, mitä hänellä oli ollut mielessään. Anandamoji oli kuunnellut ja suhtautunut kaikkeen niin luontevasti, ettei kertomus missään kohden aiheuttanut minkäänlaista arkuuden tai häpeän tunnetta.

Aina tähän saakka Binoin elämässä ei ollut milloinkaan sellaista, mitä hänen olisi tarvinnut salata tältä äidiltänsä, ja hän oli tottunut esittämään hänelle kaikkein jokapäiväisimpiäkin huoliansa. Mutta siitä saakka, kun hän oli tutustunut Pareš Babun perheen jäseniin, oli hiipinyt mieleen epäröivä tunne, joka ei ollut vaikuttanut terveellisesti. Nyt, kerrottuaan jälleen kaikki vaikeutensa Anandamojin myötätuntoisten ja ymmärtävien korvien kuultaviin, hän tunsi mielensä sanomattomasti keventyneen. Hänen viimeisen kokemuksensa puhtaus olisi joutunut kärsimään, ellei hän olisi saanut laskea sitä ikäänkuin uhrilahjana Anandamojin jalkojen eteen, — jonkinlainen arvottomuuden tahra olisi jäänyt halventamaan hänen rakkauttansa.

Yöllä Anandamoji mietti asiaa joka puolelta. Hän tunsi Goran elämän ongelman käyvän yhä sekavammaksi, mutta samalla näytti siltä, kuin sen ratkaisu voisi olla löydettävissä Pareš Babun talosta. Anandamoji päätti, että hänen täytyi tutustua Pareš Babun tyttäriin, kävi miten kävi.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Mohim ja koko se osa perhekuntaa, johon hän kuului, oli alkanut pitää Sasin ja Binoin avioliittoa päätettynä asiana. Sasi oli käynyt häveliääksi eikä enää tullut Binoin läheisyyteen. Sasin äitiä Lakšmia Binoi tuskin milloinkaan näki.

Lakšmi-rouva ei suinkaan ollut arka, mutta hänen luonnonlaatunsa oli tavattomasti salaperäisyyteen taipuva ja hänen huoneensa ovi oli enimmäkseen suljettu. Kaikki, mitä hän omisti, oli lukkojen takana, hänen aviopuolisoaan lukuunottamatta, ja viimeksimainittukaan ei nauttinut vaimonsa ankaran hallituksen alaisena sellaista vapautta kuin olisi halunnut, — hänen tuttavapiirinsä ja liikkumiskehänsä olivat molemmat sangen rajoitetut. Lakšmi piti tarkoin silmällä pientä maailmaansa, ja olipa yhtä vaikea ulkopuolella olevan päästä sisään kuin sisäpuolella olevan päästä ulos! Jopa siinä määrin, ettei Gorakaan ollut tervetullut vieras siinä osassa taloa, jota vallitsi Lakšmi.

Lakšmi-rouvan valtapiirissä ei sattunut milloinkaan lakiasäätävän, tuomitsevan ja toimeenpanevan vallan välisiä sisäisiä ristiriitoja, sillä hän pani toimeen itse säätämänsä lait ja esiintyi samalla kertaa alimpana ja ylimpänä oikeusistuimena. Ulkonaisessa toiminnassaan Mohim ilmeni lujatahtoisena miehenä, mutta hänen tahtonsa ei päässyt vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan Lakšmin tuomiovallan alueella, ei kaikkein mitättömimmissäkään seikoissa.

Lakšmi oli piilossa pysyen arvostellut Binoita ja oli varustanut nuorten liittoa koskevan suunnitelman hyväksymisensä sinetillä. Mohim, joka oli tuntenut Binoin poika-ajoilta, oli tottunut pitämään häntä pelkkänä Goran ystävänä. Hänen vaimonsa oli ensinnä kiinnittänyt hänen huomiotansa siihen mahdollisuuteen, että Binoi kelpaisi sulhaseksi, ja oli erikoisesti tehostanut sitä Binoin ominaisuutta, ettei hän milloinkaan tulisi vaatimaan myötäjäisiä!

Vaikka Binoi nyt asuikin talossa, Mohim havaitsi murheekseen olevan melkein mahdotonta keskustella hänen kanssaan sanaakaan suunnitellusta avioliitosta, koska Goran onnettomuus kovin masensi hänen mieltänsä.

Mutta kun sitten saapui sunnuntai, niin talon valtiatar, epätoivoon saatettuna, otti asian omiin käsiinsä, ryntäsi Mohimin luo hänen nauttiessaan parhaillaan sunnuntailepoansa ja ajoi hänet menemään mällirasioineen päivineen Binoin luo, joka oli parhaillaan lukemassa Anandamojille jotakin Bankim-tšandran vastikään perustamasta aikakauslehdestä Bangadarašnista.

Mohim tarjosi Binoille purtavaa ja alkoi pitää opettavaista saarnaa, aiheena Goran auttamaton mielettömyys. Laskiessaan sitten, kuinka monta päivää Goran oli vielä vietettävä vankeudessa, hän aivan luonnollisesti — ja sattumalta — huomautti, että aghran-kuusta oli jo ehtinyt kulua melkein puolet, ja niin hän tunsi voivansa käydä asiaan.

»Kuulehan, Binoi», virkkoi hän. »Sinun ajatuksesi, ettei aghran-kuun aikana käy häitä viettäminen, on pelkkää joutavaa. Kuten jo sanoin, jos liitätte kotiallakkanne kaikkiin yleisiin sääntöihimme ja kieltoihimme, niin meidän maassamme käy avioliiton solmiminen kerrassaan mahdottomaksi!»

Huomatessaan, kuinka ikäväksi Binoi tunsi olonsa, Anandamoji tuli hänen avukseen ja sanoi: »Binoi on tuntenut Sasin ihan pienestä pikkaraisesta eikä voi ajatella menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Senvuoksi hän puhui siitä, ettei aghran-kuu ole sovelias.»

»Oman mielensäkin ymmärtäminen vaatii hieman aikaa», vastasi Anandamoji. »Mutta kuulehan, Mohim, miksi olet »niin peloissasi? Ei varmaankaan ole puutetta sulhasista. Gora tuntee koko joukon naimaiässä olevia nuoria miehiä — palattuaan kotiin hän epäilemättä voi solmia soveliaan liiton.»

»Hmh!» murahti Mohim suuta murtaen. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi: »Ellet sinä olisi puuttunut puheeseen, äiti, Binoi ei olisi milloinkaan esittänyt vastaväitettä.»

Hämmentynyt Binoi aikoi väittää vastaan, mutta Anandamoji ennätti ennen häntä. »Etpä pahoin erehdy, Mohim», sanoi hän. »Minä en ole voinut mitenkään kehoittaa Binoita tässä asiassa, Binoi on vielä nuori ja olisi kenties suostunut hetkellisen virikkeen ajamana, mutta siitä ei olisi missään tapauksessa koitunut hyvää.»

Niin Anandamoji suojasi Binoita Mohimin hyökkäykseltä suuntaamalla hänen koko kiukkunsa itseensä ja saaden Binoin ihan häpeemään heikkouttansa. Mutta Mohim ei odottanut, kunnes Binoi korjaisi asiaa ilmaisemalla itse haluttomuutensa. »Äitipuoli ei kykene milloinkaan tuntemaan niinkuin oma äiti», kuului hänen ääneen lausumaton arvostelunsa, kun hän loukkaantuneena poistui huoneesta.

Anandamoji tiesi aivan hyvin, että Mohim voi empimättä esittää tuollaisen syytöksen. Hän tiesi, että yhteiskunnan oikeussäännöt taipuivat lukemaan kaiken perheessä sattuvan ikävyyden äitipuolen viaksi, mutta hän ei ollut milloinkaan tottunut järjestämään käyttäytymistään sen mukaan, mitä ihmiset voivat hänestä ajatella. Sinä päivänä, jona hän oli ottanut Goran syliinsä, hän oli irroittanut itsensä kaikista perinnäisistä tavoista ja tottumuksista ja oli lähtenyt kulkemaan latua, jolla hän alinomaa joutui yhteiskunnallisen arvostelun alaiseksi.

Hänen alinomaisen itsesoimauksensa, joka johtui siitä, että hän oli tukahduttanut salaa hellimänsä totuuden, teki toisten purevat huomautukset tehottomiksi. Kun ihmiset syyttivät häntä kristityksi, hän sulki Goran syliinsä ja sanoi: »Jumala tietää, ettei ole mikään syytös, jos minua nimitetään kristityksi!» Niin hän oli vähitellen oppinut olemaan välittämättä sosiaalisen piirinsä sanelmista ja noudattamaan omaa luontoansa. Ja niin ollen ei mikään Mohimin syytös, ääneen lausuttu enempää kuin salainenkaan, voinut järkähdyttää häntä siitä, mitä hän piti oikeana.

»Kuulehan, Binu», virkkoi Anandamoji äkkiä, »sinä et ole ollut Pareš
Babun talossa pitkiin aikoihin, ethän?»

»Tuskinpa siitä on kovinkaan pitkä aika, kun siellä kävin», vastasi
Binoi.

»Et varmaankaan ole siellä ollut sen jälkeen, kun palasit aluksessa?» virkki Anandamoji.

Siitä ei tosiaankaan ollut kulunut pitkä aika, mutta Binoi tiesi sitä ennen käyneensä Pareš Babun talossa niin usein, että Anandamoji oli tuskin milloinkaan häntä nähnyt. Tältä näkökannalta oli varmaa, että hänen poissaolonsa oli ollut varsin pitkä — hänelle itselleen!

Hän alkoi nyhtää lankaa dhutinsa päärmeestä, mutta ei virkkanut mitään.

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan vieraita saapuneen. Binoi nousi nopeasti, jottei olisi tiellä, ja heidän pohtiessaan, keitä tulijat saattoivat olla, Sutšarita ja Lolita astuivat huoneeseen, ja niinmuodoin ei voinut ajatellakaan peräytymistä. Binoi seisoi siinä ääneti ja tuntien olonsa tukalaksi.

Tytöt tervehtivät Anandamojia kunnioittavasti koskettaen hänen jalkojansa. Lolita ei ollut erikoisesti Binoita huomaavinaan, mutta Sutšarita tervehti häntä ja kääntyi sitten Anandamojin puoleen esitellen: »Me tulemme Pareš Babun luota.»

Anandamoji tervehti heitä ystävällisesti ja sanoi: »Teidän ei tarvitse esittäytyä, rakkaani. En ole nähnyt teitä milloinkaan ennen, mutta minusta tuntuu, kuin kuuluisitte omaan perheeseeni.» Aivan pian he tunsivat olevansa kuin kotonaan.

Sutšarita yritti vetää keskusteluun Binoita, joka istui ääneti taampana, huomauttamalla: »Te ette ole pitkiin aikoihin käynyt meillä.»

Binoi katsahti Lolitaan vastatessaan: »Syynä on ollut, etten ole tahtonut menettää tervetulleisuuttani esiintymällä liian vaateliaasti.»

»Enpä usko teidän ajattelevan, että kiintymys edellyttää vaateliaisuutta», virkkoi Sutšarita hymyillen.

»Kuinka lienee», nauroi Anandamoji. »On aivan uskomatonta, kuinka hän komentaa minua päivän pitkän — en saa hetkenkään lepoa hänen päähänpistoiltansa!» Anandamoji katsahti lempeästi Binoihin.

»Jumala käyttää minua vain välineenä koetellessaan sitä kärsivällisyyttä, jolla hän on sinut varustanut», vastasi Binoi.

Tuon kuullessaan Sutšarita nyhjäsi viekkaasti Lolitaa ja sanoi: »Kuulitko, Lolita? Onko meitäkin koeteltu ja havaittu, että me moninaisissa puutumme.»

Huomatessaan, ettei Lolita tuosta huomautuksesta välittänyt, Anandamoji nauroi ja sanoi: »Tällä kertaa Binu koettelee omaa kärsivällisyyttänsä. Ette voine arvata, mitä te hänelle merkitsette. Iltaisin hän ei voi puhua mistään muusta, ja Pareš Babun pelkkä nimi saa hänet intoutumaan.» Niin puhuessaan Anandamoji silmäili Lolitaa, joka tosin koki näyttää luontevalta, mutta ei kuitenkaan voinut olla ankarasti punastumatta.

»Ette arvaakaan, kuinka monen henkilön kanssa hän on kiistellyt Pareš Babua puolustaen!» jatkoi Anandamoji. »Kaikki hänen oikeaoppiset ystävänsä väittävät hänen olevan brahmon, ja ovatpa muutamat yrittäneet tehdä hänestä hylkiötäkin. Älähän ole milläsikään, Binu poikaseni, ei siinä ole mitään hävettävää. — Mitä aioitte sanoa, pieni maammoseni?»

Lolita oli kohottanut katseensa, mutta laski sen jälleen alas, ja Sutšarita vastasi hänen puolestaan: »Binoi Babu on ollut kyllin hyvä antaakseen meille ystävyytensä — se ei johdu ainoastaan meidän ansiostamme, vaan hänen omasta hyvästä sydämestään.»

»Siinä asiassa en voi olla samaa mieltä», hymyili Anandamoji. »Olen tuntenut Binoin aina siitä asti, kun hän oli pieni poika, ja koko tänä aikana hän ei ole solminut ystävyysliittoa kenenkään muun kuin minun Gorani kanssa. Hän ei tule toimeen edes omaan luokkaansa kuuluvien ihmisten joukossa. Mutta teihin tutustuttuaan hän on joutunut kerrassaan saavuttamattomiin! Olin valmis kiistelemään kanssanne sen asian vuoksi, mutta nyt huomaan joutuneeni samaan tilaan — te olette liian vastustamattomia, rakkaani!» Tuon sanottuaan Anandamoji hyväili kumpaakin tyttöä koskettaen heidän leukaansa ja sitten suudellen omia sormiansa.

Binoin asema alkoi käydä niin vaikeaksi, että Sutšarita sääli häntä ja sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, isä tuli kerallamme ja juttelee nyt alakerrassa Krišnadajal Babun kanssa.»

Tuo soi Binoille tilaisuuden paeta ja jättää naiset yksikseen. Anandamoji kertoi sitten tytöille Goran ja Binoin välillä vallitsevasta erinomaisesta ystävyydestä ja havaitsi helposti, millaista mielenkiintoa hänen kertomuksensa kuuntelijoissa herätti.

Anandamojilla itsellään ei ollut maailmassa ketään rakkaampaa kuin nuo kaksi, joille hän oli suonut äidinrakkautensa täyden ihailun aina heidän varhaisesta lapsuudestaan saakka. Hän oli tosiaankin muovannut heidät omin käsin, niinkuin tyttöset muovaavat itselleen Šivan kuvia palvontansa esineiksi, ja he olivat omaksuneet hänen koko kiintymyksensä.

Noiden kahden jumaloidun olennon tarina kuulosti hänen kertomanaan niin suloiselta ja eloisalta, että Sutšarita ja Lolita eivät saaneet kuulla kyllikseen. Heistä ei suinkaan puuttunut Goraan ja Binoihin kohdistuvia hyviä tunteita, mutta äidinrakkauden loihtuisa säteily tuntui asettavan heidät aivan uuteen valaistukseen.

Kun Lolita nyt oli tullut tuntemaan Anandamojin, tuomariin kohdistuva viha leimahti uuteen liekkiin. Mutta Anandamoji vain hymyili hänen teräville huomautuksilleen ja virkkoi: »Rakkaani, Jumala yksin tietää, mikä tarkoitus Goran vankilassa-ololla on minulle, mutta minä en voi olla vihainen sahibille. Minä tunnen Goran. Hän ei voi sallia minkään ihmistensäätämän lain estää itseänsä siitä, minkä tuntee oikeaksi. Gora on tehnyt velvollisuutensa. Viranomaiset suorittavat omaa velvollisuuttansa. Niiden, joita asian tulos loukkaa, on alistuttava. Jos luette Goran kirjeen, pikku maammoni, niin huomaatte, ettei hän ole väistänyt kärsimystä eikä lapsekkaasti syydä vihaansa ketään vastaan. Hän on harkinnut kaikki tekonsa seuraukset.» Anandamoji toi Goran kirjeen laatikosta, jossa oli sitä huolellisesti säilyttänyt ja ojensi sen Sutšaritalle sanoen: »Lue se ääneen, rakkaani. Kuulen sen mielelläni uudelleen.»

Kun Goran erinomainen kirje oli luettu, olivat kaikki kolme hetkisen vaiti. Anandamoji pyyhkäisi pois muutamia kyyneliä, joita ei aiheuttanut ainoastaan äidin suru, vaan myöskin äidin ilo ja ylpeys. Millainen Gora olikaan hänen Goransa! Ei mikään heittiö, joka ryömien anelee tuomarin armahdusta tai sääliä. Eikö hän ollut vapaaehtoisesti ottanut kantaakseen täyttä vastuunalaisuutta teostansa, hyvin tietäen, kuinka rasittavaa on elämä vankilassa? Mutta niinpä hän ei myöskään kiistellyt kenenkään kanssa, ja jos hän kykeni sen nurkumatta sietämään, niin hänen äitinsäkin voi sen kestää!

Lolita silmäili Anandamojia ihaillen. Häneen olivat syvästi juurtuneet kaikki brahmoperheen ennakkoluulot. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut suurta kunnioitusta niitä naisia kohtaan, joiden arveli vaipuneen syvälle oikeauskoisuuden taikauskoon. Lapsuudestaan saakka hän oli kuullut Barodan erikoisesti halutessaan moittia jotakin Lolitan vikaa sanovan, että sellaista voi ilmetä ainoastaan hindulaisissa kodeissa, ja Lolita oli silloin aina tuntenut itsensä syvästi nöyryytetyksi.

Anandamojin sanat täyttivät hänet tavan takaa ihailulla ja ihmettelyllä. Millainen tyyni voima, millainen terve järki, millainen terävä oivallus niissä ilmenikään! Lolita tunsi itsensä kovin vähäiseksi tuon naisen rinnalla ajatellessaan omia hillittömiä tunneliikuntojansa. Kuinka ehdottomasti olikaan hänen kiihtynyt mielensä estänyt häntä puhumasta Binoille tai edes häneen päin katsahtamasta! Mutta nyt loi Anandamojin kasvoissa ilmenevä tyyni myötätunto rauhaa hänenkin myrskyiseen mieleensä, ja hänen suhteensa ympäristöönsä muuttui yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. »Nyt, teidät nähtyäni, ymmärrän, mistä Gour Babun voima oli kotoisin!» huudahti hän.

»Pelkäänpä», hymyili Anandamoji, »ettette oikein selvästi sitä asiaa tajua. Jos Gora olisi ollut minun lapseni, kuten ainakin, niin mistäpä olisin itse saanut voimani? Olisinko silloin voinut kestää näitä vaikeuksia niin helposti?»

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Ymmärtääkseen Lolitan erinomaisen mielenkuohun syyt täytyy palata ajassa hieman taaksepäin.

Muutamina viimeksikuluneina päivinä oli Lolitan ensimmäisenä ajatuksena ollut joka aamu: »Binoi Babu ei tule tänään.» Mutta sittenkään hän ei ollut voinut viettää koko päivää toivomatta hänen kumminkin tulevan. Toisinaan hän kuvitteli Binoin jo tulleen, mutta jääneen alakertaan Pareš Babun luo. Kun tuo ajatus hänet valtasi, hän käyskeli huoneesta toiseen lepoa löytämättä. Kun sitten päivä kului lopulleen ja Lolita oli vihdoin vuoteessaan, hän ei tietänyt mitä tehdä ajatusten parvina häntä ahdistellessa. Toisena hetkenä hän tuskin kykeni hillitsemään kyyneliänsä, mutta seuraavana hetkenä hän jo oli vihoissaan, tietämättä kenelle, — luultavasti itselleen! Hän kykeni vain itsekseen huudahtelemaan: »Mitä tämä merkitse? Miten minun käy? En näe minkäänlaista pelastusta, en millään taholla. Kuinka kauan tätä vielä kestän?»

Lolita tiesi Binoin kuuluvan oikeauskoiseen heimoon, joten avioliitosta hänen kanssaan ei voinut olla puhettakaan, — mutta kuinka olikaan hän niin täysin kykenemätön ohjaamaan omaa sydäntänsä! Millainen häpeä — millainen surkea tila se, johon hän oli joutunut! Hän oli havainnut, ettei Binoi ollut hänelle ynseä, ja juuri senvuoksi hänen oli ylen vaikea hillitä sydäntänsä. Senvuoksi hän palavasti Binoin saapumista odotellessaan samalla pelkäsi kuollakseen hänen tosiaankin tulevan.

Siten kaiken aikaa taisteltuaan hän oli tuona aamuna tuntenut, että asia oli käynyt hänelle mahdottomaksi sietää. Hän oli ajatellut Binoin poissaolon aiheuttavan koko tämän tuskan ja oli otaksunut, että hänen näkeminen kenties ne häivyttäisi. Hän oli siis vienyt Satišin huoneeseensa ja sanonut hänelle: »Sinä näytät joutuneen riitoihin Binoi Babun kanssa!»

Satiš torjui närkästyneenä syytöksen, vaikka olikin nyt, tädin taloon tultua, muutamiksi päiviksi unohtanut ystävyytensä.

»Onpa hän oiva ystävä, totisesti!» jatkoi Lolita. »Sinä puhut lakkaamatta Binoi Babustasi, ja hän ei huoli käydä edes katsomassa!»

»Eikö?» huusi Satiš. »Mitä sinä tiedät siitä asiasta? Tietysti hän käy!»

Satiš turvautui yleensä mahtipontisiin vakuutuksiin pitääkseen yllä sitä kunniaa, jonka hän vähäisimpänä perheen jäsenenä itselleen vaati. Tässä tapauksessa hän tunsi jonkin käsinkoskettavan todistuksen välttämättömäksi ja lähti suoraa päätä Binoin asuntoon. Kohta hän sieltä palasi tuoden tämän uutisen: »Hän ei ole laisinkaan kotona, ja siinä syy, miksi hän ei ole meillä käynyt.»

Silloin Lolita lähti Sutšaritan luo ja kysyi. »Didi, rakas, etkö luule, että meidän pitäisi lähteä tapaamaan Gour Babun äitiä?»

»Joutavia!» huudahti Lolita. »Eikö Gour Babun isä ole isän vanha ystävä?»

Sutšarita muisti, että oli niin laita. »Niin, se on totta», myönsi hän, kääntyi sitten kerrassaan innostuneeksi ja lisäsi: »Mene ja kysy isältä, kultaseni.»

Mutta siihen Lolita ei suostunut, ja Sutšaritan täytyi lähteä itse. »Epäilemättä!» sanoi Pareš Babu heti. »Meidän olisi pitänyt ajatella asiaa jo aikoja sitten.»

Päätettiin, että heidän piti lähteä aamiaisen jälkeen, mutta tuskin oli päätös tehty, kun Lolita muutti mieltänsä. Jonkinlainen epäröinti, jonkinlainen loukkaantunut ylpeys kohosi pintaan ja esti häntä. »Lähde sinä isän keralla», sanoi hän Sutšaritalle. »Minä en lähde!»

»Se ei käy päinsä!» huudahti Sutšarita. »Kuinka voisinkaan lähteä yksin, isän kanssa? Tulethan sinäkin, rakkaani, tulethan, kultaseni? Älä ole itsepäinen äläkä kumoa tehtyjä päätöksiä!»

Lolita vihdoin suostui. Mutta eikö tämä merkinnyt häviönsä tunnustamista Binoille? Binoi oli vaikeudetta viipynyt poissa, ja nytkö hän, Lolita, juoksisi hänen jäljessään? Antautumisen herättämä häpeäntunne sai hänet kohdistamaan Binoihin vihan tunteita. Hän yritti ankarasti kieltää ajatelleensa missään tapauksessa käydä Anandamojin luona sen vuoksi, että saisi vilahdukselta nähdä Binoin, ja juuri tätä asennettaan säilyttääkseen hän oli ollut Binoita tervehtimättä, vieläpä häneen katsahtamattakin.

Binoi puolestaan arveli Lolitan käyttäytymisen johtuvan siitä, että hän oli arvannut hänen salaiset tunteensa ja tahtoi osoittaa ne torjuvansa. Hän ei ollut riittävässä määrin itserakas otaksuakseen Lolitan häneen rakastuneen.

Binoi tuli nyt pelokkaana ovelle ja ilmoitti Pareš Babun lähettäneen sanan, että hän oli valmis lähtemään kotiin. Hän painui oven taakse, joten Lolita ei voinut häntä nähdä.

»Mitä!» huudahti Anandamoji. »Luuleeko hän minun sallivan teidän poistua saamatta minkäänlaisia virvokkeita? En viivy kauan, Binoi. Tule sinä tänne istumaan siksi aikaa, kun asian toimitan. Minkätähden seisot siellä ovensuussa?»

Binoi tuli ja sijoittui mahdollisimman kauas Lolitasta. Mutta Lolita oli tointunut ja virkkoi aivan luontevasti, osoittamatta minkäänlaista aikaisemman hämminkinsä jälkeä: »Kuulkaahan, Binoi Babu, ystävänne Satiš kävi tänä aamuna asunnossanne kuulemassa, oletteko hänet kerrassaan hylännyt!»

Binoi säpsähti, ikäänkuin hänelle olisi kaikunut ääni taivaasta, ja hämmentyi sitten, kun ei kyennyt ihmetystään paremmin salaamaan. Hänen valmiutensa petti hänet kokonaan. »Kävikö Satiš asunnossani?» kysyi hän punastuen korvia myöten. »Olen ollut viime päivät poissa kotoa.»

Nuo muutamat Lolitan lausumat sanat herättivät kuitenkin Binoissa sanomatonta iloa, ja silmänräpäyksessä hälvenivät kaikki ne epäilykset, jotka olivat painajaisen tavoin ahdistaneet hänen koko maailmaansa. Hän tunsi, että kaikkeudessa oli vielä jotakin toivomisen varaa. »Minä olen pelastettu, pelastettu!» huusi hänen sydämensä. »Lolita ei minua epäile. Lolita ei ole minulle vihainen!»

Aivan pian väistyivät kaikki esteet heidän väliltään, ja Sutšarita virkkoi nauraen: »Binoi Babu näytti ensin erehtyneen pitämään meitä jonkinlaisina kynsillä, torahampailla ja sarvilla varustettuina eläiminä, tai lienee luullut meidän saapuvan asestettuina hyökkäykseen!»

»Se, joka vaikenee, havaitaan aina syylliseksi», sanoi Binoi. »Ne, jotka osaavat valittaa, voittavat juttunsa. Mutta enpä tosiaankaan odottanut tällaista tuomiota teiltä, didi! Te itse pakenitte pois ja syytätte sitten toisia siitä, että he teistä loittonevat!»

Binoi oli ensimmäisen kerran nimittänyt Sutšaritaa didiksi siten tunnustaen heidän välillään vallitsevan sisarussuhteen, ja tuo kuulosti suloiselta Sutšaritan korviin, koska hän tunsi, että se tuttavallisuus, joka oli heidän välillään vallinnut melkein ensi näkemältä, oli nyt muovautunut havainnolliseen ja ilahduttavaan muotoon.

Asiain tultua tähän vaiheeseen Anandamoji palasi ja otti haltuunsa tytöt lähettäen Binoin alakertaan pitämään huolta Pareš Babun virvokkeista.

Oli jo kohta pimeä, kun Pareš Babu vihdoin lähti tyttärineen ja Binoi sanoi Anandamojille: »Äiti, minä en salli sinun enää tehdä työtä tänään. Tule, mennään yläkertaan.»

Binoi tuskin kykeni itseään hillitsemään. Hän vei Anandamojin parvekkeelle, levitti maton omin käsin ja kehoitti häntä istumaan.

»En mitään», vastasi Binoi. »Haluan kuulla sinun puhuvan.» Seikka oli se, että Binoin teki sanomattomasti mieli tietää, mitä Anandamoji arveli Pareš Babun tyttäristä.

»Tosiaankin!» huudahti Anandamoji. »Senkö tähden vedit minut pois töistäni? Minä ajattelin sinulla olevan jotakin tärkeätä sanottavaa.»

»Ellen olisi tuonut sinua tänne, et olisi nähnyt tuota mainiota auringonlaskua», sanoi Binoi.

Marraskuun aurinko oli tosiaankin laskemassa Kalkuttan kattojen taakse, mutta hieman synkän näköisenä. Väritys ei ollut erikoisen kaunis, sillä koko kultahohteen imi itseensä näköpiirin rajalla paariliinana lepäävä savupilvi. Mutta tämäkin ilta synkeine auringonlaskuineen tuntui Binoista värejä hehkuvalta. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma lähestynyt ja sulkenut hänet syleilyynsä ja kuin taivas olisi laskeutunut häntä hyväillen koskettamaan.

Mutta se ei Binoille riittänyt, ja hän piti asiaa vireillä vähin huomautuksin, mainiten monta yksityiskohtaa seurustelustaan Pareš Babun perheessä. Mikään niistä ei ollut kovinkaan merkittävä, mutta Binoin kiihkeä mielenkiinto ja Anandamojin aulis myötätunto, yksinäinen parveke ja marraskuisen illan syvenevät varjot loivat jokaiseen tuon kotoisen tarinan kohtaan sanomattoman merkityksen runsautta.

Vihdoin Anandamoji virkkoi huoaten: »Kuinka olisinkaan iloinen, jos
Gora menisi naimisiin Sutšaritan kanssa!»

Binoi nousi istualleen ja sanoi: »Olen usein ajatellut aivan samaa, äiti! Sutšarita sopisi hyvin Goralle.»

»Miksipä ei?» huudahti Binoi. »Voi hyvinkin sattua, että Gora on
Sutšaritaan kiintynyt.»

Anandamoji oli huomannut Goran olevan jonkin vetovoiman alaisena ja oli
Binoin lausumista arvannut, että vetovoima johtui juuri Sutšaritasta.
Hetkisen vaiti oltuaan hän sanoi: »Minua vain epäilyttää, suostuuko
Sutšarita tulemaan oikeauskoisen perheen jäseneksi.»

»Kysymyksenä on pikemmin se», virkkoi Binoi, »sallitaanko Goran liittyä brahmoperheeseen. Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?»

»Ei ollenkaan, Binu», vakuutti Anandamoji. »Miksi olisikaan?
Avioliitto on toisiinsa liittyvien sydänten asia — jos niin käy, mitä
merkitsevätkään luetut loitsut? Riittää, jos pyhä toimitus tapahtuu
Jumalan nimeen.»

Binoi tunsi suuren taakan vierähtävän mielestään ja lausui innostuneena: »Äiti, mieleni on täynnä ihmetystä, kun kuulen sinun noin puhuvan. Mistä oletkaan saanut niin vapaan mielen?»

»Mitäpä siitä, mitä hän sanoo?» virkkoi Anandamoji. »Kaikki se, mitä olen oppinut, johtuu kuitenkin Gorasta — kuinka tosi on ihminen itse ja kuinka vääriä ne asiat, joita koskevat kiistat erottavat ihmisiä toisistaan. Mikä onkaan loppujen lopuksi brahmon ja oikeauskoisen hindulaisen välinen erotus, poikaseni? Ihmisten sydämissä ei ole minkäänlaista kastijakoa — siellä Jumala johdattaa ihmiset toistensa luo ja siellä Hän itse tulee heidän luoksensa. Voiko käydä päinsä pitää hänet loitolla ja jättää yhdistämisen velvollisuus ihmisten uskomusten ja ulkonaisten muotojen asiaksi?»

»Sinun sanasi ovat minulle hunajaa, äiti», lausui Binoi kumartuen kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa. »Sinun seurassasi viettämäni päivä on ollut tosiaankin hedelmääkantava!»

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Sutšaritan tädin Harimohinin saavuttua Pareš Babun talon ilmakehä melkoisesti muuttui. Ennenkuin kuvailemme, kuinka se tapahtui, lienee syytä kertoa Harimohinista käyttäen niitä sanoja, jotka sisältyivät hänen itsensä Sutšaritalle esittämään kertomukseen.

»Minä olin kaksi vuotta äitiäsi vanhempi, ja me nautimme molemmat isämme talossa erinomaista rakastavaa huolenpitoa. Se johtui siitä, että talossa oli ainoastaan kaksi lasta ja että setämme, jotka olivat erinomaisesti meihin kiintyneet, tuskin sallivat meidän astua jalkaamme maahan.

Kun olin kahdeksan vuoden ikäinen, minut naitettiin tunnettuun Palsassa asuvain Roi Tšaudhurien perheeseen, joka oli yhtä varakas kuin jalosukuinenkin. Mutta minun kohtaloni ei ollut säädetty onnelliseksi, sillä isäni ja appeni välille syntyi myötäjäisten vuoksi ristiriitaa, ja mieheni sukulaiset eivät voineet pitkiin aikoihin suoda anteeksi sitä, mitä pitivät isäni itaruutena. He syytivät minua vastaan synkkiä uhkauksia sanoen: 'Entäpä, jos poikamme menee uusiin naimisiin? Tekeepä mielemme nähdä, millaiseen tilaan tyttö silloin joutuu!'

Nähdessään surkean kohtaloni isäni vannoi, ettei milloinkaan naittaisi toista tytärtänsä rikkaaseen perheeseen, ja siitä johtui, ettei äidillenne etsitty varakasta sulhasta.

Mieheni kotona oli suuri perhekunta, ja minun täytyi yhdeksän vuoden ikäisenä olla apuna keitettäessä ruokaa kuudelle- tai seitsemällekymmenelle hengelle. Minä sain syödä vasta sitten, kun kaikki olivat aterioineet, ja silloinkin vain sitä, mikä oli toisilta jäänyt, toisinaan pelkkää riisiä. Minä sain ensimmäisen ateriani tavallisesti vasta kello kahden aikaan, ja kun olin päättänyt ateriani, oli alettava heti keittää toisille illallista, joten seuraava ateriani siirtyi kello yhteen- tai kahteentoista illalla. Minulla ei ollut mitään vakituista makuupaikkaa, joten nukuin kenen vieressä hyvänsä, joka voi suoda minulle sijaa, toisinaan ilman minkäänlaista patjaa.

Tämä välinpitämättömyys, jota minulle tahallisesti osoitettiin, vaikutti mieheenikin, joka pysytteli pitkät ajat minusta loitolla.

Kun olin seitsemäntoista vuoden ikäinen, minulle syntyi tyttäreni Monorama. Asemani kävi entistä tukalammaksi, kun olin synnyttänyt vain tytön. Mutta siitä huolimatta pieni tyttäreni oli minulle suuri ilo ja lohdutus kaikessa nöyryytyksessä. Monorama, joka ei saanut osakseen minkäänlaista rakkautta isältään enempää kuin muiltakaan perheen jäseniltä, oli minulle rakas kuin elämä itse.

Kolmen vuoden kuluttua synnytin pojan, ja silloin tilani muuttui paremmaksi, kun vihdoinkin saavutin minulle kuuluvan aseman talon emäntänä. En ollut milloinkaan nähnyt anoppia, ja mieheni isä kuoli kaksi vuotta Monoraman syntymän jälkeen. Hänen kuoltuaan mieheni ja hänen nuorempi veljensä alkoivat riidellä perinnön jakamisesta, ja veljekset erosivat toisistaan menetettyään paljon varoja oikeudenkäyntiin.

Kun Monorama oli ehtinyt siihen ikään, että hänet oli naitettava, annoin hänet miehelään erääseen Šimula-nimiseen kylään, suunnilleen kymmenen mailin päähän Palsasta — en näet tahtonut kadottaa häntä näkyvistäni. Sulhanen oli harvinaisen hyvännäköinen nuorukainen, todellinen kauneuden perikuva, Kartik. Hänen piirteensä olivat kauniit ja ihonsa moitteeton, ja hänen sukulaisensa olivat hyvissä varoissa.

Ennenkuin kova kohtaloni minut lopullisesti saavutti, soi Sallimus minulle lyhyen onnenajan, jonka kestäessä tuntui, kuin olisin saanut korvauksen kaikista aikaisemmin kokemistani laiminlyönnin ja kurjuuden vuosista. Minä saavutin vihdoin mieheni rakkauden ja kunnioituksenkin, ja hän ei ryhtynyt mihinkään tärkeään tehtävään kysymättä ensin minun neuvoani. Mutta lopulta oli kaikki liian hyvin. Alkoi raivota kolera, ja mieheni ja poikani kuolivat molemmat neljän päivän kuluessa. Jumala varmaan säilytti minut hengissä osoittaakseen, että murhe, joka on sietämätön kuvitellakaan, on kuitenkin ihmisen kannettavissa.

Vähitellen opin tuntemaan vävyni. Kukapa olisi voinut aavistaa, että niin kauniin pinnan alla piili sellainen myrkyllinen käärme? Tyttäreni ei ollut milloinkaan minulle kertonut, että hänen miehensä oli tottunut juopottelemaan huonossa seurassa, ja kun vävyni tapasi puijata minulta rahoja erilaisin verukkein, olin mielissäni, koska minulla ei ollut maailmassa ketään muuta, jota varten olisi tarvinnut säästää.

Tyttäreni alkoi kuitenkin aivan pian kieltää minua niin menettelemästä ja varoittaa minua: 'Sinä vain pilaat hänet lainaamalla hänelle rahoja. Kukaan ei voi tietää, missä hän ne tuhlaa saatuaan ne kerran käsiinsä.' Minä luulin Monoraman vain pelkäävän hänen joutuvan häpeään omien sukulaistensa silmissä ottamalla rahoja vaimonsa sukulaisilta. Ja niin minä typeryydessäni annoin hänelle yhä rahoja, siten saattaen hänet turmion tielle. Saatuaan sen tietää tyttäreni tuli itkien luokseni ja ilmaisi kaikki. Voit kuvitella, kuinka silloin löin rintaani epätoivoissani! Ja ajattele vielä, että mieheni nuorempi veli oli esimerkillään ja yllytyksellään aiheuttanut vävyni turmion!

Kun lakkasin antamasta hänelle rahoja ja hän alkoi aavistella, että syynä oli tyttäreni, hän ei yrittänytkään enää mitään salata. Hän alkoi pahoinpidellä Monoramaa niin julmasti, häikäilemättä solvaten häntä sivullistenkin läsnäollessa, että minun täytyi jälleen alkaa antaa hänelle rahoja tyttäreni tietämättä, vaikka varsin hyvin olin selvillä siitä, että vain autoin häntä kulkemaan kohti kadotusta. Mutta mitäpä voinkaan tehdä? En voinut sietää sitä ajatusta, että Monorama oli pahoinpideltävänä.

Tuli sitten eräs päivä — kuinka hyvin sen muistankaan! Oli elokuun loppupuoli. Helleaika oli alkanut harvinaisen varhain. Me huomauttelimme toisillemme, että takapihalla kasvavat mangopuut olivat jo täydessä kukassa. Puolenpäivän aikaan pysähtyi ovellemme kantotuoli ja siitä astui Monorama, joka hymyillen tuli luokseni ja tervehti minua jalkojani koskettaen.

Hän vastasi, yhä hymyillen: 'Enkö voi tulla tapaamaan äitiäni, vaikka minulla ei olekaan mitään uutisia kerrottavana?

Tyttäreni anoppi ei ollut mikään paha ihminen. Hänen lähettämänsä viesti oli tämä: 'Monorama odottaa lasta, ja minä ajattelen olevan parasta, jos hän pysyy äitinsä luona, kunnes synnytys tapahtuu.' Minä tietenkin ajattelin, että tuo oli todellinen syy, — kuinkapa olisinkaan voinut arvata, että vävyni oli jälleen alkanut lyödä tytärtäni, vaikka hän oli siinä tilassa, ja että anoppini oli lähettänyt tyttäreni pois, koska pelkäsi tuosta säälimättömästä kohtelusta koituvia seurauksia?

Monorama ja hänen anoppinsa siis olivat liitossa keskenään ja salasivat minulta asioita. Kun aioin voidella tytärtäni öljyllä tai auttaa häntä hänen kylpiessään, hän keksi aina jonkin verukkeen, — koska ei tahtonut näyttää minulle niitä jälkiä, jotka hänen miehensä iskut olivat jättäneet!

Vävyni saapui useita kertoja ja elämöi saadakseen vaimonsa mukaansa, koska tiesi olevan vaikeata kiristää minulta rahoja niin kauan kuin tyttäreni oli luonani. Mutta sekin lakkasi olemasta hänelle esteenä; hän ei enää häikäillyt vaatiella minulta rahoja, vieläpä Monoraman läsnäollessa. Monorama itse oli luja ja pyysi minua olemaan häntä kuuntelematta, mutta minä taivuin sittenkin, koska pelkäsin hänen raivonsa tyttäreeni kohdistuen kuohahtavan yli kaikkien rajojen.

Vihdoin Monorama ehdotti: 'Äiti, salli minun ottaa haltuuni rahasi!' Niin hän otti huostaansa lippaani ja avaimeni. Havaitessaan, ettei minulta voinut enää mitenkään rahoja saada ja että Monorama oli taipumaton, hän alkoi vaatia vaimoansa palaamaan kotiin. Minä yritin suostutella Monoramaa, sanoin hänelle: 'Anna hänelle mitä hän vaatii, rakkaani, kunhan hänestä pääset; eihän muuten voi tietää, kuinka pitkälle hän vielä menee.

Mutta vaikka Monoramani oli toisissa asioissa leppoinen, hän oli toisissa vääjäämätön ja sanoi: 'En missään tapauksessa, äiti; se on kerrassaan mahdotonta.'

Eräänä päivänä hänen miehensä tuli veristävin silmin ja sanoi: 'Minä lähetän kantotuolin huomenna iltapäivällä, ja ellette salli vaimoni lähteä kotiin, niin sitä pahempi teille itsellenne, sen takaan.'

Kun kantotuoli saapui seuraavana päivänä illansuussa, sanoin Monoramalle: 'Nyt ei ole hyvä kieltäytyä, mutta minä lähetän jonkun noutamaan sinut takaisin ensi viikolla.' Mutta Monorama sanoi: 'Salli minun viipyä vielä vähän aikaa, äiti, en voi lähteä tänään. Käske heidän tulla uudelleen muutaman päivän kuluttua.' 'Rakkaani', sanoin minä, 'jos lähetän kantotuolin takaisin, voimmeko hillitä hurjapäistä miestäsi? Ei, Monu, sinun on paras lähteä nyt.' 'Ei äiti, ei tänään', rukoili hän. 'Appeni palaa kotiin phalgun-kuun keskivaiheilla, minä lähden silloin.'

Minä kuitenkin vakuutin vakuuttamistani, ettei se olisi vaaratonta, ja vihdoin Monorama varustautui lähtemään minun järjestäessäni jotakin syötävää niille palvelijoille ja kantajille, jotka olivat kantotuolia tuomassa, — niin kiireesti, etten ehtinyt viimeistellä Monoraman vaatetusta, en valmistaa hänelle mitään pientä mieliherkkua, enpä edes lausua hänelle muutamia sanoja ennen lähtöä. Ollessaan kantotuoliin astumassa Monorama kuukistui koskettamaan jalkojani ja sanoi: 'Äiti — hyvästi!'

Minä en silloin käsittänyt, että hän sanoi hyvästi ikiajoiksi! Vielä tänäkin päivänä sydämeni on murtua, kun ajattelen, ettei hän tahtonut lähteä ja että minä hänet houkuttelin lähtemään. Se haava ei kasva umpeen milloinkaan tässä elämässä.

Samana yönä Monorama kuoli keskensynnytykseen, ja hänen ruumiinsa oli nopeasti ja salaa poltettu, ennenkuin tieto saapui minulle.

Mitäpä voitkaan ymmärtää sinä, rakkaani, sellaisesta polttavasta tuskasta, joka ei ole mitenkään autettavissa sanoin enempää kuin teoin ja jota ei voi huuhtoa pois iäti kestävä itkukaan? Mutta minun vaivani eivät loppuneet edes siihen, että olin kaikkeni menettänyt.

Mieheni ja poikani kuoltua mieheni nuoremmat veljet alkoivat himokkaasti katsella omaisuuttani. He tiesivät, että kuoltuani kaikki tulisi kuulumaan heille, mutta heillä ei ollut kärsivällisyyttä odottaa. En voine heitä soimata, sillä eikö ollutkin melkein rikos, jos minunlaiseni kehno nainen jäi elämään? Kuinkapa voisivatkaan ihmiset, joilta alinomaa puuttuu jotakin, tyynesti suhtautua sellaiseen henkilöön, joka ei tarvitse mitään, mutta joka sulkee heiltä tien nautintoon?

Monoraman vielä eläessä minä puolustin jäykästi oikeuksiani mitään suostuttelua tottelematta, koska tahdoin jättää säästöni tyttärelleni. Mutta lankoni eivät voineet sietää sitä ajatusta, että säästin rahoja tyttärelleni, koska heistä tuntui siltä, kuin ne olisi varastettu heidän taskuistaan. Minun liittolaisenani oli mieheni vanha palvelija Nilkanta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, jos rakkaan rauhan vuoksi ehdottelin jonkinlaista sovittelua. 'Saammepa nähdä', sanoi hän, 'kuka voi meiltä riistää hyvän oikeutemme.'

Tämä taistelu oli käynnissä, kun Monorama kuoli, ja jo hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä tuli eräs lankomieheni luokseni ja kehoitti minua luopumaan omaisuudestani ja alkamaan viettää askeettista elämää. 'Kuulehan, sisar', sanoi hän, 'Jumala ei nähtävästi tahdo sinun elävän maallista elämää. Miksi et lähde loppuiäksesi johonkin pyhään paikkaan ja uhraudu hurskauden töihin? Me järjestämme asian aineellisen puolen.'

Minä lähetin hakemaan uskonnollisen neuvonantajani ja kysyin häneltä: 'Sano minulle, mestari, miten voin pelastua siitä sietämättömästä kärsimyksestä, joka on minua kohdannut. Minua jäytää joka puolelta leimuava tuli, ja minä en näe mitään pelastusta, käännyinpä minne tahansa.'

Guru vei minut temppeliimme, osoitti Krišnan kuvaa ja sanoi: 'Tuossa on miehesi, sinun poikasi, sinun tyttäresi ja kaikkesi. Palvele ja palvo häntä, niin kaikki kaipauksesi tulevat täytetyiksi ja tyhjyytesi muuttuu runsaudeksi.'

Niin aloin viettää kaiken aikani temppelissä ja yritin tarjota koko mieleni Jumalalle. Mutta kuinka olisinkaan voinut antaa itseni, ellei hän minua ottanut? Hän ei ole vieläkään tehnyt!

Minä kutsuin Nilkantan ja sanoin hänelle: 'Nil-dada, olen päättänyt luovuttaa omaisuuteni nautintaoikeuden lankomiehilleni ja pyytää itselleni ainoastaan pientä kuukausittain maksettavaa eläkettä.' Mutta Nilkanta sanoi: 'Ei, se ei käy missään tapauksessa päinsä. Te olette nainen; älkää siis huolehtiko liikeasioista.'

'Mutta mitä teenkään enää omaisuudellani?' kysyin minä. 'Millainen ajatus!' huudahti Nilkanta. 'Kuinka voisittekaan luopua laillisista oikeuksistanne! Älkää ajatelkokaan sellaista mieletöntä.' Nilkanta näet ei tietänyt mitään korkeampaa kuin lailliset oikeudet. Mutta minä olin kamalassa pulassa. Olin alkanut vihata maailmallista mieltä kuin myrkkyä, mutta kuinka olisinkaan voinut loukata vanhaa Nilkantaa, ainoata luotettavaa ystävää, joka minulla maailmassa oli?

Eräänä päivänä vihdoin merkitsin nimeni asiakirjaan Nilkantan tietämättä! En oikein käsittänyt, mikä oli kysymyksessä, mutta koska aikomukseni ei ollut mitään salata, en myöskään pelännyt joutuvani petetyksi. Olin sitä mieltä, että appeni lasten tuli saada se, mikä apelleni kuului.

Kun asiakirja oli laillisesti vahvistettu, minä kutsuin Nilkantan luokseni ja sanoin: 'Älä ole minulle vihainen, Nil-dada, minä olen luopunut omaisuudestani. En sitä enää tarvitse.' 'Mitä!' huudahti Nilkanta. 'Mitä olettekaan tehnyt!'

Kun hän luki asiakirjan luonnoksen ja huomasi minun todellakin luopuneen kaikista oikeuksistani, hänen närkästyksensä oli rajaton, sillä hänen isäntänsä kuolemasta saakka oli hänen elämänsä tärkeimpänä tehtävänä ollut omaisuuteni suojeleminen. Kaikki hänen ajatuksensa ja ponnistuksensa olivat alinomaa suuntautuneet siihen tehtävään. Hän oli vieraillut niin ahkerasti asianajajien luona, etsinyt soveliaita lainkohtia ja todisteita, ettei hänellä ollut ollut aikaa omien asioittensa huoltamiseen. Kun hän näki mielettömän naisen kynänvedon tuhonneen kaikki ne oikeudet, joiden puolesta itse oli taistellut, niin hänen oli mahdoton sitä sietää. 'Hyvä, hyvä', sanoi hän, 'minä olen tehnyt tehtäväni tässä talossa. Minä lähden tieheni!'

Se seikka, että Nil-dada poistui vihoissaan luotani, merkitsi minulle kaikkein syvintä onnettomuutta. Minä kutsuin hänet takaisin ja pyysin häntä jäämään sanoen: 'Dada, älä ole minulle vihainen. Minulla on hieman säästövaroja. Ota nämä viisisataa rupiaa ja anna ne pojallesi, kun hän menee naimisiin, jotta hän ostaa morsiamelleen koruja ja liittää niihin minun siunaukseni.' 'Mitä teenkään enää rahalla?' huudahti Nilkanta. 'Kun isäntäni koko omaisuus on mennyt, ei viisisataa rupiaa ole minulle mikään lohdutus. Olkoot!' Niin sanoen mieheni viimeinen todellinen ystävä jätti minut.

Minä pakenin erääseen temppeliin. Lankoni ahdistelivat minua alinomaa sanoen: 'Mene elämään ja olemaan johonkin pyhään paikkaan.' Minä vastasin: 'Mieheni vanhempien talo on ainoa pyhä paikkani. Perhejumalamme olopaikka olkoon minun sijani.' Mutta heistä tuntui sietämättömältä, että yhä olin heidän talossaan. He olivat jo tuoneet omat kalustonsa ja jakaneet eri suojat keskenään. Vihdoin he sanoivat: 'Sinä voit viedä kotijumalamme kerallasi; meillä ei ole mitään sitä vastaan.' Kun yhä vielä epäröin, he kysyivät: 'Miten haluat maksusi järjestettävän?'

Siihen minä vastasin: 'Se eläke, jonka olette minulle määränneet, riittää minulle aivan hyvin.' Mutta he eivät olleet ymmärtävinään: 'Mitä tarkoitat?' kysyivät he. 'Eihän ole ollut puhettakaan mistään eläkkeestä.'

Niin tapahtui, että lähdin mieheni kodista, tasan neljäneljättä vuotta häitteni jälkeen, ottaen jumalani mukaani. Etsiessäni Nil-dadaa sain kuulla hänen jo muuttaneen Brindabaniin.

Minä liityin erääseen pyhiinvaeltajajoukkoon, joka oli matkalla Benaresiin, mutta en saanut syntieni tähden lepoa sielläkään. Rukoilin jumalaani joka päivä, sanoin: 'Oi jumalani, tee itsesi minulle yhtä todelliseksi kuin olivat lapseni ja mieheni!' Mutta hän ei kuunnellut minun rukoustani. Sydämeni ei ole vieläkään saanut lohdutusta, ja koko sieluni ja ruumiini kylpee kyynelissä. Jumalani, kuinka julma ja kova onkaan ihmisen elämä!

Minä en ollut ollut isäni kodissa kertaakaan sen jälkeen, kun olin joutunut mieheni kotiin kahdeksan vuoden iällä. Olin parhaani mukaan pyrkinyt äitisi häihin, mutta en ollut päässyt. Sitten sain kuulla sinun syntyneen, ja sitten tuli tieto äitisi kuolemasta, mutta Jumala ei ole antanut minulle ennen tilaisuutta ottaa syliini teitä, lapseni, jotka olette menettäneet oman äitinne.

Havaittuani, että pitkien vaellusretkienikin jälkeen mieleni oli yhä täynnä kiintymystä ja janosi itselleen jotakin rakkauden esinettä, aloin tiedustella teidän oloanne ja elämäänne koskevia seikkoja. Sain kuulla, että isänne oli luopunut oikeauskoisuudesta, mutta mitäpä minä siitä välitin? Eikö äitinne ollut minun oma sisareni?

Vihdoin sain tietää, missä asutte ja tulin tänne Benaresista erään ystäväni keralla. Olen kuullut, ettei Pareš Babu kunnioita meidän jumaliamme, mutta teidän tarvitsee ainoastaan nähdä hänen kasvonsa tietääksenne, että jumalat kunnioittavat häntä. Ollakseen Jumalalle otollinen ihmisen tulee osata muutakin kuin antaa uhrilahjoja — minä tiedän sen varsin hyvin — ja minun täytyy saada selville, kuinka Pareš Babu on voinut voittaa hänet puolelleen aivan täydellisesti.

Olipa miten tahansa, lapsukaiseni, minun aikani vetäytyä pois maailmasta ei ole vielä tullut, En ole valmis elämään ihan yksinäni. Kun Hänen armollinen tahtonsa on oleva sellainen, olen voiva niin tehdä, mutta toistaiseksi en voi sietää sitä ajatusta, että minun pitäisi elää loitolla teistä, vastalöytämistäni lapsistani.»

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Pareš Babu oli ottanut Harimohinin taloonsa Baroda-rouvan poissaollessa ja oli luovuttanut hänen käytettäväkseen talon ylimmässä osassa olevan yksinäisen huoneen, jossa hän voi elää omaan tapaansa ja vaikeudetta noudattaa kastinsa sääntöjä.

Palatessaan kotiin ja havaitessaan taloutensa mutkistuneen tuon uuden tulokkaan vuoksi, Baroda oli kovin kiukuissaan ja selitti Pareš Babulle selvin sanoin, että hänelle asetettiin liiallisia vaatimuksia.

»Sinä voit kantaa meidän koko perheemme taakan», virkkoi Pareš Babu, »ja epäilemättä voit ottaa hoiviisi tuon onnettoman leskenkin».

Baroda-rouvan mielestä Pareš Babulta puuttui kaikkea käytännöllistä tervettä älyä ja maailmantuntemusta. Baroda uskoi varmaan, että hän, ollenkaan tajuamatta, miten taloudellisissa asioissa oli meneteltävä, eksyi väärään joka askelella toimiessaan omin päin. Mutta toisaalta hän tiesi, että jos Pareš Babu kerran oli päättänyt menetellä määrätyllä tavalla, hän pysyi järkähtämättömänä kuin kivestä tehty jumalankuva, kaikista väittelyistä, kaikesta suuttumisesta ja kaikista kyynelistäkin huolimatta. Mitäpä voikaan tehdä sellaiselle miehelle? Kukapa nainen voi tulla toimeen sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa ei käynyt edes riiteleminen tarpeen tullen? Baroda tunsi, että oli tunnustettava häviönsä.

Sutšarita oli suunnilleen samanikäinen kuin Monorama, ja Harimohinin mielestä hän oli Monoraman näköinenkin. Luonteeltaankin he olivat yhdenlaiset, rauhalliset, mutta lujat. Toisinaan, nähdessään Sutšaritan selkäpuolelta, Harimohini tunsi sydämensä sylkähtävän.

Eräänä iltana, kun Harimohini istui yksin pimeässä, hiljaa itkien, ja Sutšarita tuli hänen luokseen, Harimohini puristi sisarentyttärensä poveansa vasten ja kuiskasi sulkien silmänsä: »Hän on tullut takaisin, hän on tullut takaisin minun povelleni! Hän ei tahtonut lähteä, mutta minä lähetin hänet pois. Voinko milloinkaan eläessäni saada siitä riittävää rangaistusta? Mutta kenties olenkin kärsinyt jo riittävästi, joten hän tulee nyt takaisin luokseni! Tässä hän on, entinen hymy kasvoissaan. Ah, pieni maammoni, aarteeni, jalokiveni!» Sitten hän alkoi silitellä Sutšaritan kasvoja ja suudella häntä, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiansa.

Sutšarita alkoi hänkin nyyhkyttää ja virkkoi tukehtuvalla äänellä: »Täti, minä en saanut kauan nauttia äidin rakkautta, mutta nyt on menettämäni äiti tullut takaisin. Kuinka usein olenkaan huutanut avukseni äitiäni, kun minulla ei ollut voimia kääntyä Jumalan puoleen surussani, kun koko sieluni tuntui turtuvan. Nyt on äitini kuullut huutoni ja tullut minun luokseni!»

Harimohini sanoi: »Älä puhu niin, lapseni, älä puhu niin. Kun kuulen sinun niin sanovan, olen niin onnellinen, että minua peloittaa! Hyvä Jumala, älä riistä minulta tätä! Minä olen yrittänyt vapautua kaikesta kiintymyksestä, tehdä sydämeni kivikovaksi, mutta en ole kyennyt — niin heikko olen. Armahdat minua, älä minua jälleen lyö vihassasi! Oi Radharani, rakkaani, lähde pois minun luotani ja jätä minut! Älä kiinny minuun! Oi elämäni jumala, oi Krišna, oi Gopal, millaista onnettomuutta minua varten jälleen valmistelettekaan!»

»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi milloinkaan lähettää minua pois luotasi, sanoitpa mitä tahansa; minä en jätä sinua, en milloinkaan, tahdon olla aina sinun luonasi». Hän painui tätinsä povea vasten ja lepäsi siinä kuin lapsi.

Muutaman päivän kuluessa oli Sutšaritan ja hänen tätinsä välille kehittynyt niin syvä sukulaisuuden tunne, ettei aika mitenkään kelvannut sen mittaajaksi. Tuo tuntui lisäävän Baroda-rouvan ärtymystä. »Katsohan tuota tyttöä!» huudahti hän. »Ikäänkuin hän ei olisi milloinkaan saanut osakseen meidän taholtamme minkäänlaista huolenpitoa tai rakkautta! Tekisipä mieleni tietää, missä hänen tätinsä on ollut kaikki nämä vuodet! Me näemme kaiken vaivan kasvattaessamme hänet pienestä pitäen, ja nyt ei kuulu muuta kuin: täti, täti! Enkö olekin aina sanonut miehelleni, että tuo Sutšarita, jota he kaikki ylistelevät pilviin saakka, näyttää sellaiselta kuin voi ei hänen suussaan sulaisi, — mutta eipä ole lämpöä hänen sydämessäänkään. Kaikki, mitä olemme hänen hyväkseen tehneet, on kuin hukkaan heitetty.»

Baroda tiesi varsin hyvin, ettei Pareš Babu osoittaisi myötätuntoa sellaisille mietteille, vaan että hän, Baroda, menettäisi hänen kunnioituksensakin, jos ilmaisisi Harimohiniin kohdistuvaa harmiansa. Siitä hän suuttui entistä enemmän ja sai hänet — ajattelipa mies mitä tahansa — yrittämään todistaa, että kaikki ymmärtäväiset ihmiset olivat hänen kannallaan. Hän alkoi keskustella Harimohinin asiasta kaikkien Brahma Samadžin jäsenten, merkittävien ja merkityksettömien kanssa voittaakseen heidät puolelleen. Hän valitteli lakkaamatta, kuinka vahingollista oli, että lapsilla oli aina nähtävänhän tuo taikauskoinen, huono-onninen, epäjumaliansa palveleva nainen.

Baroda-rouvan tukahdutettu ärtymys ei ilmennyt ainoastaan kodin ulkopuolella, vaan aiheutti vielä, että Harimohini tunsi olonsa ylen ikäväksi. Se korkeaan kastiin kuuluva palvelija, jonka asiana oli hakea Harimohinille keittovettä, sai tehtäväkseen jotakin aivan muuta juuri silloin, kun hänen palvelustaan tarvittiin. Jos asiasta jotakin mainittiin, niin Baroda sanoi: »Mikä nyt on hätänä? Onhan Ramdin käytettävissä?» Samalla Baroda varsin hyvin tiesi, ettei Harimohini voinut käyttää vettä, jota hänelle ojensi alhaiseen kastiin kuuluva Ramdin. Jos joku hänelle asiasta huomautti, hän virkkoi vain: »Jos hän kerran kuuluu niin ylhäiseen kastiin, miksi hän tuleekaan brahmokotiin asumaan? Me emme voi täällä noudattaa noita typeriä erotuksia, ja minä en missään tapauksessa siihen suostu.»

Sellaisissa tapauksissa hänen velvollisuudentuntonsa ilmeni kerrassaan kiivaana. Hän sanoi: »Brahma Samadž muuttuu kerrassaan hölläksi, mitä tulee yhteiskunnallisiin asioihin — ja siitä syystä se tekee sosiaalisen kehityksen hyväksi paljoa vähemmän kuin ennen.» Baroda selitti puolestaan kieltäytyvänsä suosimasta sellaista velttoutta vähimmässäkään määrässä, niin kauan kuin hänessä oli voiman hivenkin jäljellä! Jos hänet ymmärrettiin väärin, niin asia ei ollut autettavissa; jos hänen omat sukulaisensa olivat häntä vastaan, niin hän oli valmis sen kärsimään! Ja loppujen lopuksi hän ei unohtanut palauttaa kuulijoittensa mieliin sitäkään, että kaikki maailman pyhimykset, jotka olivat saaneet aikaan jotakin suurta, olivat joutuneet kärsimään vastustusta ja solvausta.

Mutta minkäänlainen olojen vaikeus ei näyttänyt tehoavan Harimohiniin, — näytti pikemmin siltä, että hän riemuitsi voidessaan siten kruunata kaikki katumusharjoituksensa. Hänen itse valitsemansa askeettisen elämän vaivat tuntuivat sointuvan siihen alinomaiseen tuskaan, joka raivosi hänen mielessään. Hän näytti palvovan murhetta lausuen sen tervetulleeksi ja omaksuen sen voidakseen saavuttaa siitä todellisen moraalisen voiton.

Havaitessaan, että veden hankinta hänen keitoksiaan varten aiheutti perheessä häiriötä, hän lakkasi kerrassaan keittämästä ja eli pelkistä hedelmistä ja maidosta, jotka ensin laski jumalansa eteen uhrilahjaksi. Sutšarita oli siitä kovin pahoillaan. Hänen tätinsä tahtoi häntä tyynnyttää ja sanoi: »Mutta sehän on minulle vain hyväksi. Se on välttämätöntä itsekuria, ja siitä koituu minulle iloa eikä surua.»

»Täti», virkkoi Sutšarita, »jos lakkaan ottamasta vettä ja ravintoa alempaan kastiin kuuluvien henkilöiden kädestä, sallitko minun palvella itseäsi?»

»Sinun, rakkaani», vastasi Harimohini, »tulee menetellä niinkuin sinulle on opetettu — sinun ei pidä noudattaa toista tietä minun tähteni. Sinä olet minun lähelläni, minun sylissäni, ja siitä on minulle kyllin onnea. Pareš Babu on ollut sinulle kuin isä, kuin guru; sinun tulee kunnioittaa hänen opetustansa, ja Jumala on sinua siunaava.»

Harimohini itse sieti kaikki Baroda-rouvan hänelle aiheuttamat pienet ikävyydet niin luontevasti, ettei näyttänyt niitä havaitsevankaan. Kun Pareš Babu tuli aamuisin häntä tervehtimään ja kysyi: »Kuinka jakselette tänään; toivottavasti ei olonne täällä ole epämukavaa?» hän vastasi: »Ei, parhaat kiitokset; minä elelen sangen onnellisena.»

Mutta Sutšaritaa nuo ikävyydet alinomaa kiusasivat. Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka valittelevat. Erikoisesti hän varoi lausumasta mitään Barodaan kohdistuvaa moitetta Pareš Babun kuullen. Mutta vaikka hän kärsikin kaikki vaieten, ilman pienintäkään katkeruuden merkkiä, oli kuitenkin seurauksena, että hän kiintyi yhä enemmän tätiinsä ja vihdoin, Harimohinin vastalauseista huolimatta, alkoi vähitellen itse palvella tätiä.

Lopulta, nähdessään millaista huolta asiasta aiheutui Sutšaritalle, Harimohini päätti jälleen ryhtyä keittämään ruokaansa itse. Sutšarita sanoi: »Täti, minä menettelen aivan niinkuin haluat, mutta sinun pitää tosiaankin sallia minun tuovan sinulle vettä. Minä en hyväksy mitään kieltoa.»

»Kultaseni», virkkoi Harimohini, »sinä et saa loukkaantua, mutta vesi on tarjottava jumalalleni uhrilahjaksi».

»Täti!» pyysi Sutšarita. »Elääkö jumalasi oikeauskoisten joukossa, jotta hänen täytyy noudattaa kastin vaatimuksia? Voiko hänkin saastua?»

Lopulta Harimohinin täytyi tunnustaa itsensä Sutšaritan antaumuksen voittamaksi, ja niin hän suostui empimättä ottamaan vastaan sisarentyttärensä palvelukset. Sisartaan jäljitellen alkoi Satiškin pyrkiä nauttimaan tätinsä ruokaa, ja vihdoin asia kehittyi sille kannalle, että nuo kolme ihmistä muodostivat erikoisen pienen perhekunnan Pareš Babun talon eräässä nurkassa. Lolita oli ainoa molempia osia yhdistävä silta, sillä Baroda-rouva piti huolen siitä, etteivät hänen toiset tyttärensä lähestyneet Harimohinin olopaikkaa, — ja olisi estänyt Lolitaakin siitä, jos olisi uskaltanut.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Baroda-rouva kutsui usein luokseen samanuskoisia naistuttaviaan, ja toisinaan he kerääntyivät kattotasanteelle Harimohinin huoneen edustalle. Sellaisissa tapauksissa Harimohini pyrki sydämensä yksinkertaisuudessa olemaan heidän seuranansa, mutta he puolestaan voivat tuskin salata ylenkatsettansa. He silmäilivätkin häntä pistävästi Barodan esittäessä oikeauskoisiin tapoihin ja tottumuksiin kohdistuvia purevia huomautuksia, joihin muutamat heistä yhtyivät.

Sutšaritan, joka oli aina tätinsä seurassa, täytyi ääneti kestää nuo hyökkäykset. Hän voi korkeintaan osoittaa teoillaan, että pilkka kohdistui häneenkin, koska hän noudatti tätinsä esimerkkiä. Kun tarjottiin virvokkeita, hän kumarsi ja kieltäytyi mitään nauttimasta sanoen: »Kiitoksia, minä en nauti mitään sellaista.»

Silloin Baroda alkoi purkaa mielikarvauttaan: »Mitä! Tarkoitatko, ettet voi syödä meidän seurassamme?»

Kun Sutšarita jälleen ilmaisi haluttomuutensa, kääntyi Baroda ivalliseksi ja sanoi ystävilleen: »Tiedättekö, meidän nuori neitimme alkaa olla erinomaisen korkeata kastia. Meidän kosketuksemme saastuttaa häntä!»

»Mitä! Onko Sutšarita kääntynyt oikeauskoiseksi? Eipä ihmeillä ole loppua!» huomauttivat vieraat.

Harimohini lähti pois allapäin ja sanoi: »Ei, Radharani, tämä ei käy laatuun, rakkaani; mene ja nauti jotakin heidän seurassaan!» Täti ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen sisarentyttärensä täytyi olla tuollaisen ivan esineenä, mutta Sutšarita oli järkähtämätön.

Eräänä päivänä eräs brahmovieras aikoi astua Harimohinin huoneeseen jalkineineen päivineen tyydyttääkseen uteliaisuuttansa, kun Sutšarita äkkiä astui hänen tielleen ja sanoi: »Ei tähän huoneeseen, olkaa hyvä!»

»Uskoa? Mistäpä saisikaan minunlaiseni onneton olento uskon? Jos minulla olisi usko, olisin pelastettu.»

Lolita sattui olemaan läsnä siinä tilaisuudessa, ja hän kääntyi tulipunaisin kasvoin kysymään vieraalta: »Uskotteko te siihen, jota palvotte?»

Lolita pudisti halveksivasti päätänsä sanoessaan: »Teiltä ei ainoastaan puutu uskoa, vaan te ette edes tiedä, että se teiltä puuttuu.»

Siten oli Sutšarita kerrassaan vieraantunut kotolaisistaan, vaikka Harimohini kokikin parhaansa mukaan häntä estää tekemästä sellaista, mitä Baroda erikoisesti paheksui.

Baroda ja Haran eivät olleet aikaisemmin milloinkaan hyvin sopineet, mutta nyt he pääsivät ilmeiseen yhteisymmärrykseen toisia vastustaessaan. Niinmuodoin Baroda-rouvalla oli ilo lausua, että sanoivatpa ihmiset mitä tahansa, Panu Babu oli kuitenkin, jos kukaan, se mies, joka koki pitää puhtaina Brahma Samadžin ihanteita. Haran puolestaan selitti kaikille järjestään, että Baroda-rouva oli brahmalaisen perheenäidin loistava esikuva, joka hurskaasti ja tunnollisesti pyrki kaikin tavoin varjelemaan Brahmaseuran nimeä kaikelta saastutukselta. Näihin ylistyksiin sisältyi tietenkin peitetty Pareš Babuun kohdistuva syytös.

Eräänä päivänä Haran sanoi Sutšaritalle Pareš Babun läsnäollessa: »Olen kuullut, että te nykyjään nautitte ainoastaan jumalankuville tarjottua pyhitettyä ruokaa. Onko se totta?»

Sutšarita punastui, mutta ei ollut huomautusta kuulevinaan, alkoihan vain järjestää pöydällä olevia kyniä ja mustepulloa. Pareš Babu loi häneen lempeän silmäyksen ja sanoi Haranille: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaiken sen, mitä me nautimme, pyhittää Jumalan siunaus.»

»Mutta Sutšarita näyttää olevan valmis luopumaan Jumalastamme», virkkoi
Haran.

»Jos se olisikin mahdollista, auttaako asiaa, jos saatamme hänet senvuoksi murhemielelle?» kysyi Pareš Babu.

»Kun näemme virran kiidättävän ihmistä mukanaan, emmekö silloin tee oikein yrittäessämme vetää häntä takaisin rannalle?» kysyi puolestaan Haran.

»Se, joka heittelee häntä maakokkareilla, ei suinkaan vedä häntä rannalle», huomautti Pareš Babu. »Mutta älkää olko huolissanne, Panu Babu. Minä olen tuntenut Sutšaritan aina niistä ajoista, jolloin hän oli pikku tyttö, ja jos hän olisi joutunut virran vietäväksi, olisin asian tietänyt ennen kuin kukaan teistä enkä olisi minäkään jäänyt välinpitämättömäksi.»

»Sutšarita voi vastata omasta puolestaan», sanoi Haran. »Minä olen kuullut, ettei hän enää aterioi kaikkien seurassa. Kysykää häneltä, onko se totta.»

Sutšarita hellitti mustepulloon kohdistamaansa tarpeettoman kiinteätä tarkkaavaisuutta ja sanoi: »Isä tietää, että olen lakannut nauttimasta ruokaa, johon ovat koskeneet kaikenlaiset ihmiset, ja jos hän voi sen sietää, niin siinä on minulle kyllin. Jos se on jollekulle teistä epämieluista, voitte nimittää minua miten hyväksi näette, mutta miksi kiusaatte isää sentähden? Ettekö tiedä, kuinka äärettömän suvaitsevaisesti hän suhtautuu jokaiseen meistä? Tällä tavallako te hänelle kostatte?»

Haran hämmästyi tuota selvää puhetta. »Sutšaritakin on oppinut puhumaan omasta puolestansa!» ajatteli hän ihmeissään.

Pareš Babu oli rauhan mies, hän ei mielellään kuullut kiisteltävän itsestään enempää kuin toisistakaan. Hän oli elänyt elämänsä kaikessa hiljaisuudessa etsimättä itselleen minkäänlaista vaikutusvaltaista asemaa Brahma Samadžin piirissä. Haran oli otaksunut tuon johtuvan Pareš Babun innostuksen puutteesta ja oli häntä siitä moittinutkin, mutta Pareš Babu oli sanonut vain: »Jumala on luonut kahdenlaisia olioita, liikkuvia ja liikkumattomia. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Jumala käyttelee minunlaisiani ihmisiä sellaisiin töihin, jotka meille soveltuvat. Ihminen ei saavuta mitään, jos pyrkii rauhattomana suorittamaan jotakin sellaista, mihin ei kykene. Minä alan käydä vanhaksi, ja aikoja sitten on käynyt selväksi, mitä kykenen tekemään, mitä en. Te ette voi saada mitään hyvää aikaan minua yllyttämällä.»

Haran ylpeili siitä, että kykeni luomaan innostusta kaikkein turtuneimpaankin sydämeen. Hän uskoi voivansa vastustamattomalla tavalla yllyttää hidasta toimeliaisuuteen, hellyttää langennutta katumukseen, — niin voimallisesti, ettei kukaan voinut vastustaa hänen vilpitöntä kehoitustansa. Hän oli johtunut päättelemään, että kaikki ne muutokset parempaan, joita oli tapahtunut Samadžin yksityisissä jäsenissä, olivat ensi sijassa hänen aiheuttamansa.

Hän uskoi varmaan, että juuri hänen vaikutuksensa tuntui kaiken aikaa näkymön takana, ja kun joku erikoisesti ylisti Sutšaritaa hänen läsnäollessaan, sai omahyväinen tunto hänen olemuksensa tyytyväisyyttä säteilemään. Hän tunsi muovaavansa Sutšaritan luonnetta neuvoillaan, esimerkillään ja kumppanuudellaan ja oli alkanut toivoa, että Sutšaritan elämä muodostuisi erääksi hänen loistavimmista aikaansaannoksistaan. Sutšaritan valitettava taantuminen ei sekään millään tavoin hänen ylpeyttään vähentänyt, sillä hän luki asian yksinomaan Pareš Babun viaksi.

Haran ei milloinkaan ollut voinut sydämestään yhtyä kaikkien huulilta kuuluvaan Pareš Babun ylistämiseen ja otaksui nyt voivansa onnitella itseään sen johdosta, että toiset aivan pian havaitsisivat, kuinka oikeutettu oli ollut hänen älykäs vaikenemisensa siinä asiassa.

Haran voi antaa anteeksi melkein mitä tahansa muuta, mutta ei sitä, että ne henkilöt, joita hän oli kokenut johtaa oikeaan, noudattivat itsenäistä kulkusuuntaa. Hänen oli melkein mahdoton sallia uhriensa päästä pakoon käymättä taisteluun heitä vastaan, ja mitä selvemmäksi kävi, etteivät hänen neuvonsa mitään hyödyttäneet, sitä kiihkeämmäksi hän kääntyi. Hän oli kuin vedetty koneisto, joka auttamattomasti liikkuu edelleen pauhaten samaa säveltänsä haluttomiin korviin, ollenkaan tietämättä, milloin kuulijat ovat tiessään.

Tuo hänen ominaisuutensa oli tuottanut Sutšaritalle suurta huolta, ei hänen itsensä vuoksi, vaan Pareš Babun tähden. Pareš Babu oli muuttunut koko Brahma Samadžin puheenaiheeksi, — mitä olikaan tehtävissä asian auttamiseksi?

Harimohini puolestaan alkoi ajan kuluessa käsittää, että mitä enemmän hän pysytteli taka-alalla, sitä enemmän häiriötä hän aiheutti perheen piirissä, ja ne nöyryytykset, joiden alaiseksi hän joutui, tuottivat Sutšaritalle yhä suurempaa huolta. Hän ei voinut keksiä mitään keinoa näistä vaikeuksista selviytyä.

Kaiken muun lisäksi oli Baroda-rouva alkanut vaatia Pareš Babua jouduttamaan Sutšaritan mieheläänmenoa. »Me emme voi enää olla vastuussa Sutšaritasta», huomautti hän, »kun hän on alkanut noudatella omaa mieluisaa tahtoansa, Jos hänen häänsä siirtyvät vielä hyvinkin kauas, niin minun täytyy viedä tytöt jonnekin muualle, sillä Sutšaritan kelvoton esimerkki on heille ylen tuhoisa. Sinä joudut vielä katumaan hänelle osoittamaasi myöntyväisyyttä, muista se. Katsohan Lolitaa. Hän ei ole milloinkaan ennen ollut sellainen kuin nyt. Kenestä luulet aiheutuvan hänen kelvottoman käytöksensä, — ettei hän tottele ketään, vaan on kaikin tavoin vastukseksi? Luuletko, ettei Sutšaritalla ollut mitään osuutta taanoisessa tapahtumassa, joka sai minut melkein menehtymään häpeään? Minä en ole valittanut milloinkaan ennen, koska tiedän sinun rakastavan Sutšaritaa enemmän kuin omia tyttäriämme, mutta salli minun nyt sanoa suoraan, ettei tämä käy enää kauan päinsä.»

Pareš Babu oli kovin pahoillaan, ei Sutšaritan käyttäytymisestä, vaan perheessä vallitsevan häiriötilan vuoksi. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Baroda kerran asian päätettyään jättäisi yhtäkään kiveä kääntämättä saavuttaakseen tarkoituksensa ja että hän yrityksen toivottomalta näyttäessä vain kävisi työhön kahta kiivaammin. Pareš Babu ajatteli, että jos avioliiton solmimista voitaisiin jouduttaa, se rauhoittaisi Sutšaritan itsensäkin mieltä näissä oloissa, ja sanoi senvuoksi Barodalle: »Jos Panu Babu voi saada Sutšaritan määräämään päivän, niin minulla ei ole mitään muistuttamista.»

»Tekisipä mieleni tietää, kuinka monet kerrat hänen suostumustaan on pyydettävä», huudahti Baroda. »Sinä saat minut ihan ihmeisiini! Minkätähden odottelisimmekaan hänen suopeata suostumustansa? Sanohan minulle, mistä hän löytää toisen sellaisen miehen! Suutu, jos tahdot, mutta kun totta puhutaan, niin Sutšarita ei ole Panu Babun arvoinen!»

»Minä en ole saanut täyttä selkoa», virkkoi Pareš Babu, »millaisin tuntein Sutšarita oikeastaan suhtautuu Panu Babuun. Elleivät siis he itse pääse sovintoon keskenään, niin minä puolestani en haluaisi asiaan puuttua.»

»Vai niin, vai et ole saanut selkoa!» huudahti Baroda. »Tunnustatko sen viimeinkin? Minä vakuutan sinulle, ettei siitä tytöstä helposti saada selkoa. Usko minua: hän on mieleltänsä aivan toisenlainen kuin toisille luulottelee!»

YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Sanomalehdessä oli ollut Brahma Samadžin jäsenissä ilmenevää innon lamautumista koskeva kirjoitus. Siinä vihjailtiin niin ilmeisesti Pareš Babun perheeseen, että nimien mainitsematta jättämisestä huolimatta ken hyvänsä voi selvästi huomata, ketä tarkoitettiin, ja kirjoitustavan nojalla oli sitäpaitsi varsin helppo arvata, kuka kirjoittaja oli. Sutšaritan oli jotenkin onnistunut lukea kirjoitus loppuun, ja sitten hän ryhtyi repimään lehteä kappaleiksi, — eleistä huomasi, että hänen mielensä voi tyyntyä vasta sitten, kun hän sai sepustuksen hajoitetuksi alkuatomeihin!

Juuri sinä hetkenä saapui huoneeseen Haran. Hän siirsi tuolinsa Sutšaritan luo, mutta Sutšarita ei häneen katsahtanutkaan, — siinä määrin hän oli syventynyt tehtäväänsä.

»Sutšarita», sanoi Haran, »minulla on tänään erittäin tärkeä asia sinulle esitettävänä, ja sinun tulee kohdistaa siihen tarkkaavaisuutesi».

Sutšarita repi edelleen paperia, ja kun sormin ei enää käynyt työtä jatkaminen, hän otti sakset ja alkoi niillä leikellä palasia vielä pienemmiksi. Ennenkuin hän ehti päätökseen, tuli huoneeseen Lolita.

Kun Lolita kääntyi menemään, Sutšarita tarttui hänen vaatteisiinsa ja pidätti häntä. Lolita huomautti: »Mutta Panu Babulla on jotakin erikoista sanottavaa sinulle!» Sutšarita ei kuitenkaan huomautuksesta välittänyt, vaan kehoitti Lolitaa istumaan viereensä.

Haran oli luonnostaan kykenemätön mitään vihjausta tajuamaan. Niinpä hän nytkin kävi muitta mutkitta asiaan. Hän sanoi: »Minun mielestäni ei avioliittomme solmimista ole enää siirrettävä tuonnemmaksi. Olen keskustellut asiasta Pareš Babun kanssa, ja hän sanoo, että kunhan Sutšarita suostuu, niin päivä voidaan määrätä. Olen niinmuodoin päättänyt, että viikko ensi sunnuntaista —» Mutta Sutšarita ei suonut hänelle tilaisuutta lauseen lopettamiseen, vaan virkkoi lyhyesti: »Ei.»

Harania tuo erittäin täsmällinen ja ehdoton kielto hämmästytti. Hän oli aina pitänyt Sutšaritaa oikeana tottelevaisuuden perikuvana eikä ollut milloinkaan voinut edes kuvitella, että hän voisi katkaista lopullisen kosinnan keskitiehen tuolla ainoalla sanalla.

»Eikö!» virkkoi Haran kiukuissaan. »Mitä merkitsee tuo ei? Onko valittava jokin myöhempi aika?»

»Mitä tämä oikeastaan merkitsee, taivaan nimessä?» kysyi Haran ilmaa haukkoen ja ihan ymmällä.

»Et suostu? Mitä tämä voikaan tarkoittaa?» toisti Haran ikäänkuin tylsyneenä.

»Näyttää siltä, Panu Babu», virkkoi Lolita ivallisesti, »että olette unohtanut äidinkielenne!»

Haran silmäili Lolitaa musertavasti ja sanoi: »On helpompi tunnustaa, etten enää ymmärrä äidinkieltäni, kuin myöntää, että olen kaiken aikaa käsittänyt väärin sellaisen henkilön sanoja, johon en ole milloinkaan suhtautunut muulla tavoin kuin kunnioittaen.»

»Ihmisten ymmärtäminen kysyy aikaa», huomautti Lolita, »ja tämä totuus lienee teihinkin sovellettavissa».

»Minun sanani ja tekoni ovat olleet alusta loppuun asti mitä parhaimmassa sopusoinnussa. Minä voin väittää, etten ole milloinkaan antanut kenellekään aihetta ymmärtää väärin itseäni. Sanokoon Sutšarita itse olenko oikeassa vai väärässä!»

Lolita aikoi vastata jotakin, mutta Sutšarita pidätti häntä ja sanoi:
»Te olette ihan oikeassa! En tahdo ollenkaan teitä häväistä.»

»Ellette tahdo minua häväistä», huudahti Haran, »niin minkätähden kohtelette minua näin ynseästi?»

»Teillä on oikeus nimittää sitä ynseydeksi», vastasi Sutšarita, »mutta minun on pakko tehdä itseni siihen vikapääksi, sillä minä en voi —»

Sanomattomin helpotuksen tunnoin Sutšarita heti huudahti: »Ah, tekö siellä, Binoi Babu? Tulkaahan sisään!»

»Sinä erehdyt, didi, täällä ei ole Binoi Babu, vaan pelkkä Binoi. Älä huoli minua kiusata kaikilla muodollisuuksilla!» virkkoi Binoi astuen huoneeseen. Havaittuaan sitten Haranin ja hänen kasvojensa ilmeen hän lisäsi leikkisästi: »Ah, minä huomaan, että olette minuun pahastunut, kun en ole käynyt moneen päivään teitä tapaamassa!»

Haran yritti jatkaa leikinlaskua. »Onpa siinä hyväkin syy pahastumiseen», aloitti hän, mutta jatkoi sitten: »Pelkäänpä, että tulitte sopimattomaan aikaan. Minä olin keskustelemassa Sutšaritan kanssa tärkeästä asiasta.»

»Sellainen on minulla kova onni!» virkkoi Binoi nopeasti nousten. »Ei voi koskaan tietää, milloin on otollinen aika, ja niin ei uskalla tulla juuri milloinkaan.»

Hän oli huoneesta poistumassa, kun Sutšarita sanoi: »Älkää huoliko lähteä, Binoi Babu. Me olemme jo puhuneet puhuttavamme. Istuutukaa.»

Binoi arvasi, että hänen saapumisensa oli pelastanut Sutšaritan jostakin ikävästä tilanteesta. Hän istuutui iloisen näköisenä ja virkkoi: »Minä en koskaan kieltäydy ystävällisyydestä. Jos minua kehoitetaan istumaan, niin tottelen, minkä ennätän. Sellainen on minun luontoni. Ole siis varuillasi, didi! Älä sano milloinkaan sellaista, mikä ei ole tarkoituksesi, muuten joudut katumaan seurauksia!»

Haran joutui ihan sanattomaksi, mutta hänen hahmonsa osoitti yhä lisääntyvää päättäväisyyttä lausuen varoituksen sanana kaikille läsnäolijoille, ettei hän aikonut poistua, ennenkuin oli saanut sanotuksi kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.

Kun Lolita oli kuullut ulkoa Binoin äänen, alkoi veri soutaa kiivaasti hänen suonissaan kumoten kaikki hänen yrityksensä näyttää luontevalta. Niinpä hän ei voinutkaan Binoin huoneeseen tultua puhutella häntä niinkuin tavallista tuttavaa puhutellaan, sillä koko hänen tarkkaavaisuutensa kohdistui siihen, minne oli katsottava ja mihin kädet sijoitettava. Hän olisi lähtenyt huoneesta, mutta Sutšarita piteli yhä häntä kiinni.

Binoi puolestaan puhutteli vain Sutšaritaa, koska ei älyllisestä valmiudestaan huolimatta uskaltanut kääntyä suoraan Lolitan puoleen. Hän yritti salata hämminkiänsä juttelemalla lakkaamatta.

Lolitan ja Binoin kesken vallitseva ujous ei kumminkaan jäänyt Haranilta havaitsematta. Hän oli äreillään siitä, että Lolita, joka oli hiljattain kohdellut häntä itseään ylen julkeasti, nyt esiintyi aivan nöyränä Binoin edessä. Nähdessään tämän uuden todistuksen siitä pahasta, mikä oli tullut perheen keskuuteen sen nojalla, että tyttäret olivat saaneet seurustella Brahma Samadžiin kuulumattomien henkilöiden kanssa, Haran tunsi entistä ankarampaa Pareš Babuun kohdistuvaa suuttumusta. Ja se tunto, että Pareš Babu joutuisi vielä katumaan mielettömyyttään, täytti hänen mielensä voimakkaana kuin kirous.

Kun oli käynyt ilmi, ettei Haran ajatellutkaan poistua, Sutšarita sanoi Binoille: »Te ette ole nähnyt tätiä pitkiin aikoihin. Hän kysyy usein teitä. Ettekö lähde häntä tervehtimään?»

»Asian laita ei suinkaan ole niin», huomautti Binoi lähtiessään seuraamaan Sutšaritaa, »että minua tarvitsee muistuttaa tädin olemassaolosta. Minä olen jo häntä ajatellut.»

Sutšaritan lähdettyä Binoin kerällä Lolitakin nousi ja sanoi: »Panu
Babu, minä otaksun, ettei teillä ole mitään erikoista asiaa minulle?»

»Ei ole», vastasi Haran. »Koska otaksun, että teitä kaivataan jossakin muualla, sallin teidän lähteä.»

Lolita ymmärsi vihjauksen, malttoi mielensä, tahtoi osoittaa, ettei huomautus häneen koskenut ja lausui: »Binoi Babu ei ole käynyt pitkään aikaan luonamme, ja minun täytyy tosiaankin mennä juttelemaan hänen kanssaan. Jos haluatte sillävälin lukea omaa kirjoittamaanne — mutta minähän unohdin: sisareni on vastikään repinyt koko lehden kappaleiksi. Mutta jos voitte sietää jonkun toisen kirjoittamaa, niin voittehan silmäillä näitä.» Lolita otti pöydän kulmalta huolellisesti siihen sijoitettuja Goran kirjoittamia artikkeleja, asetti ne Haranin eteen ja lähti yläkertaan.

Binoin vierailu ilahdutti Harimohinia. Syynä ei ollut yksin se, että hän oli nuorukaiseen mielistynyt, vaan myöskin se, että hän oli aivan toisenlainen kuin toiset vieraat, jotka kohtelivat häntä ikäänkuin hän olisi ollut johonkin toiseen lajiin kuuluva olento. Heidän joukossaan oli kalkuttalaisia, jotka olivat englantilaisen ja bengalilaisen sivistyksensä nojalla häntä ylempiä, ja heidän kopeutensa sai Harimohinin vähitellen piiloutumaan omaan itseensä.

Binoin läsnäolo sitävastoin tuntui häntä tukevan. Binoi oli hänkin kalkuttalainen, ja Harimohini oli kuullut, että hänen oppineisuutensa oli varsin kunnioitusta herättävä, mutta siitä huolimatta Binoi ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle vähintäkään ylenkatsetta, vaan pikemmin aina rakastavaa huomaavaisuutta. Varsinkin siitä syystä Binoi oli lyhyessä ajassa voittanut itselleen sijan hänen sydämessään, ikäänkuin läheinen sukulainen.

Lolitan ei olisi ollut niin helppo lähteä Binoin jälkeen Harimohinin luo, ellei Haran olisi loukannut hänen ylpeyttänsä. Tämä loukkaus pakotti hänet menemään, mutta sai hänet myöskin arkailematta ja avoimesti juttelemaan Binoin kanssa. Toisinaan kuului heidän naurunsa helinä aina alakertaan asti ja kiusasi yksikseen jätetyn Haranin hermoja.

Haran väsyi aivan pian omaan seuraansa ja ajatteli lievittää kärsimäänsä loukkausta juttelemalla Baroda-rouvan kanssa. Kun Baroda löytyi ja sai kuulla Sutšaritan ilmaisseen haluttomuutensa mennä naimisiin Haranin kanssa, hänen närkästyksensä oli rajaton.

»Kuulkaahan, Panu Babu», varoitti hän, »minä en neuvo teitä olemaan liian hyväluontoinen tässä asiassa. Hän on antanut suostumuksensa kerran ja toisenkin, ja onhan koko Brahma Samadž pitänyt asiaa jo aikoja sitten päätettynä. Teidän ei pidä sallia koko asian joutuvan mullin mallin vain siitä syystä, että hän suvaitsee tänään pudistaa päätänsä. Teidän ei pidä niin helposti luopua vaatimuksestanne. Olkaa luja, ja saammepa nähdä, mitä hän voi tehdä!»

Oli aivan suotta yllyttää Harania lujuuteen. Hän oli koko ajan sanellut jäykästi itselleen: »Minun täytyy pitää huolta siitä, että tämä asia toteutuu, periaatteen vuoksi. Minulle ei suinkaan ole suuri asia luopua Sutšaritasta, mutta Brahma Samadžin arvo on vaarassa!»

Binoi, joka halusi vapautua kaikista muodollisuuksista suhteessaan Harimohiniin, pyysi häneltä jotakin syötävää. Harimohini alkoi kerkeästi puuhailla, asetti messinkitarjottimelle hedelmiä, makeisia ja paahdettuja riisijyviä sekä lasin maitoa.

Binoi nauroi ja sanoi: »Luulin saattavani tädin pahaankin pulaan vaatimalla syötävää tällaisena ajattomana aikana, mutta huomaanpa, että täytyy tunnustaa joutuneeni häviölle!»

Sitten hän aikoi alkaa nauttia ateriaansa hyvin ruokahaluin, kun samassa ilmaantui Baroda-rouva.

Binoi kumarsi mahdollisimman syvään lautasensa yli hänen astuessaan sisään ja sanoi: »Mistä johtuukaan, etten tavannut teitä alakerrassa? Minä olin siellä vähän aikaa.»

Mutta Baroda ei välittänyt vähääkään hänen huomautuksestaan enempää kuin tervehdyksestäänkään, vaan kääntyi Sutšaritan puoleen huudahtaen: »Eikö olekin täällä meidän nuori neitimme? Arvasinhan sen! Hän huvittelee Panu Babun odotellessa häntä koko aamupuhteen, niinkuin armonanelija! Minä olen kasvattanut kaikki tyttäreni pienestä pitäen, ja milloinkaan ennen ei ole sellaista tapahtunut. Kuka hänet sellaiseen yllyttäneekään? Onpa surkeata, että sellainen käytös saa sijaa meidän perheessämme. Kuinka voimme enää näyttää kasvojamme Brahma Samadžissa?»

Harimohini joutui tuosta kovin hämilleen ja sanoi Sutšaritalle: »Minä en tietänyt, että joku odottaa sinua alakerrassa. Teinpä väärin sinua täällä, pidättäessäni. Mene, kultaseni, mene heti! Olisihan minun pitänyt asia paremmin ymmärtää.»

Lolita aikoi sanoa, ettei syy suinkaan ollut Harimohinin, mutta Sutšarita puristi hänen kättänsä vaikenemisen merkiksi ja lähti sanaakaan virkkamatta alakertaan.

Aikaisemmin on kerrottu, kuinka Binoi aluksi saavutti Barodan suosion. Baroda oli varmasti uskonut, että Binoista tulisi perheen aikaansaaman vaikutuksen nojalla piankin Brahma Samadžin jäsen, ja tunsi erikoista ylpeyttä ajatellessaan, että hän itse olisi tämän nuoren miehen kohtalon muovaaja. Olipa hän erinäisissä tilaisuuksissa kehuskellutkin itseään puhuessaan asiasta eräille brahmoystävilleen. Niinmuodoin hänestä tuntui sitäkin katkerammalta nähdä samainen Binoi keskellä vihollisen leiriä ja oma tytär Lolita hänen kapinoivana liittolaisenaan.

»Onko sinulla jotakin erikoista toimitettavaa täällä, Lolita?» kysyi hän pistävästi.

»Jätä sinä Binoi Babu huvittamaan niitä, joiden luo hän on tullut vierailemaan. Sinua tarvitaan alakerrassa!»

Lolita johtui kohta päättelemään, että Haran oli liittänyt hänen nimensä Binoin nimeen sellaisella tavalla, johon hänellä ei ollut oikeutta. Se jäykensi hänen asennettaan, joten hän päätti tarpeettoman pontevasti lauseen, jonka oli aloittanut epäröiden: »Binoi Babu on tullut pitkistä ajoista käymään luonamme. Minä tahdon ensin jutella hänen kanssaan; tulen alakertaan hieman myöhemmin.»

Lausuttujen sanojen sävystä Baroda-rouva ymmärsi, ettei Lolita suostunut säikkymään, ja koska olisi ollut ylen ikävää tunnustaa hävinneensä Harimohinin läsnäollessa, Baroda lähti huoneesta mitään virkkamatta ja kiinnittämättä Binoihin vähintäkään huomiota.

Lolita oli äidilleen sanonut tahtovansa välttämättä saada jutella Binoin kanssa, mutta tuosta kiihkeästi halusta ei tuntunut olevan enää jälkeäkään, kun Baroda oli poistunut. He istuivat kaikki kolme vähän aikaa ahdistavaa vaitioloa kokien, ja sitten Lolita nousi, meni omaan huoneeseensa ja sulkeutui sinne.

Binoi käsitti varsin hyvin, millaisessa asemassa Harimohini oli tässä perheessä, suuntasi keskustelun niille laduille ja sai vähitellen kuulla hänen koko tarinansa.

Kerrottuaan kaikki Harimohini virkkoi: »Lapseni, maailma ei ole oikea olopaikka minunlaisilleni onnettomille naisille. Minulle olisi ollut parempi, jos olisin voinut mennä johonkin pyhään paikkaan ja palvella siellä Jumalaa. Minulla oli vähäinen summa rahaa, ja minä olisin voinut elää sen varassa joitakin aikoja, ja jos olisin elänyt kauemminkin, olisin voinut tulla jotenkin toimeen keittäjänä jossakin perheessä. Benaresissa on paljon ihmisiä, jotka elävät siten!

Mutta minun mieleni on niin syntinen, etten voinut siten menetellä. Kun olen yksin, kaikki murheeni tuntuvat minua ahdistavan ja estävän minua ajattelemastakaan Jumalaa. Toisinaan tuntuu siltä, että menetän järkeni. Radharani ja Satiš ovat olleet minulle kuin laudankappale hukkuvalle, — pelkkä ajatuskin, että minun täytyy heidät jättää, saa minut melkein tukehtumaan. Senvuoksi minua ahdistaa öin päivin pelko, että joudun menettämään heidätkin — miksi olisinkaan muuten kaikki menetettyäni kiintynyt heihin niin sanomattomasti lyhyen ajan kuluessa?

Minun ei ole vaikea puhua aivan avoimesti sinulle, poikani. Tiedä siis, että siitä asti, kun olen saanut nuo kaksi olentoa, minusta jälleen tuntuu kuin voisin palvoa Jumalaa koko sydämestäni; mutta jos heidät kadotan, niin Jumalani on taasen vain kappale kovaa kiveä.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GORA I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.