The Project Gutenberg eBook of Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, by Rabindranath Tagore

Uhri
Sannjasi eli askeetti
Malini
Kuningas ja kuningatar
Tšitra
Pimeän kammion kuningas
Postitoimisto

UHRI

Minä omistan tämän näytelmän niille sankareille, jotka urhoollisesti puolustivat rauhaa, kun ihmisuhreja vaadittiin sodan jumalattarelle.

Olenko minä loukannut sinua, ylhäinen, peloittava Emo? Sinä lahjoitat armollisesti lapsia kerjäläisnaiselle, joka myy ne elääkseen, ja avionrikkojalle, joka ne surmaa säästyäkseen häpeästä, mutta minä, kuningatar, jonka edessä koko maailma nöyrtyy, ikävöin turhaan lapsosen pehmeätä kosketusta povelleni, rakkaamman elämän liikahdusta oman elämäni kehään. Minkä synnin olenkaan tehnyt, Emo, tämän ansaitakseni — joutuakseni karkoitetuksi äitien taivaasta?

Oi mestari, olenko milloinkaan laiminlyönyt jumalien palvomista? Ja eikö mieheni ole jumalaisen puhdas ja moitteeton? Minkätähden siis onkaan se jumalatar, joka kutoo tämän lumemaailman kudelmaa, määrännyt minun olosijakseni lapsettomuuden aution erämaan?

Suuri Emomme on ylen oikukas, hän ei tunnusta mitään lakia, meidän surumme ja ilomme ovat vain hänen mielijohteitansa. Ole kärsivällinen, tyttäreni, me tarjoamme tänään erikoisen uhrin sinun nimessäsi saadaksemme hänet suopeaksi.

Ota vastaan kunnioittava kiitokseni, isä. Minun uhrilahjani ovat jo matkalla temppeliin — punaiset alteayrtti-kimput ja uhrieläimet.

Onko totta, että tämän tyttörukan lemmikkivuohi on väkivalloin tuotu temppeliin teuraaksi? Luuletteko Emon iloitsevan sellaisesta lahjasta?

Korkea kuningas, kuinkapa voisimme tietää, mistä palvelijat keräävät jokapäiväiset uhrilahjamme? Mutta minkätähden itket, lapsukaiseni? Menetteletköhän niinkuin sinun tulee menetellä vuodattaessasi kyyneliä sen vuoksi, minkä Emo itse on ottanut?

Emo! Minä olen vuoheni emo. Kun palaan myöhään illalla majaani, se ei huoli syödä ruohoa, vaan määkii ja silmäilee tielle päin. Perille ehdittyäni minä kierrän käsivarteni sen kaulalle ja annan sille osan ravintoani. Se ei tunne ketään muuta emoa kuin minut.

Kuninkaani, jos voisin herättää tuon vuohen eloon antamalla osan elämääni, niin tekisin sen mielelläni. Mutta kuinka voisinkaan toimittaa takaisin sen, minkä Emo itse on ottanut?

Suuri Emo, sinäkö ryöstäisit köyhältä tytöltä hänen rakkaimpansa? Missä onkaan silloin se valtaistuin, jonka eteen voin vaatia sinut tuomittavaksi? Sano, kuningas.

Onko tämä portaitten verijuova hänestä vuotanut? Oi rakkaani, kun vapisit ja huusit henkesi edestä, miksi ei silloin huutosi saavuttanut sydäntäni koko tämän kuuron maailman halki kaikuen?

Minä olen palvellut sinua lapsuudestani alkaen, Kali Emo, mutta minä en sinua ymmärrä. Kuuluuko sääli ainoastaan heikoille kuolevaisille, mutta ei jumalille? Tulehan kerallani, lapseni, minä teen hyväksesi mitä voin. Ihmisten tulee suostua auttamaan, jos jumalat siitä kieltäytyvät.

III

Tietäkää kaikki, että minä kiellän verenvuodatuksen temppelissä tästä päivästä lähtien ikiajoiksi.

Ei, taatto, se ei ole unennäköä. Se on heräämistä. Suuri Emo tuli minun luokseni tyttösen hahmossa ja sanoi minulle, ettei hän siedä veriuhreja.

Hän on juonut verta iät ja ajat. Minkätähden hän on nyt alkanut sitä yht'äkkiä inhota?

Minä varoitan sinua, ajattele ja harkitse. Sinulla ei ole minkäänlaista valtaa kumota pyhien kirjojemme säätämiä lakeja.

Älä lisää kopeutta hulluuteesi. Julkeatko väittää, että vain sinä olet kuullut jumalan sanan, mutta en minä?

Olisipa merkillistä, jos jumalat ilmaisisivat mielensä kuninkaalle, mutta ei papille.

Jumalan sanat kaikuvat alinomaa maailmassa, mutta se, joka tahallansa tekeytyy kuuroksi, ei voi niitä kuulla.

Mene suorittamaan aamujumalanpalvelusta, isäni, ja ilmoita kaikille palvojille, että tästä puoleen ajetaan maanpakoon jokainen, joka palvoo kaikkien luotujen Emoa vuodattamalla luontokappaleiden verta.

Niinpä olet kirottu! Luuletko sinä suunnattomassa kopeudessasi, että maassasi asuva jumalatar on sinun alamaisesi? Luuletko voivasi häntä velvoittaa laeillasi ja riistää häneltä, mitä hänelle kuuluu? Sitä sinä et milloinkaan tee. Sen julistan sinulle minä — hänen palvelijansa.

Synti ei missään tapauksessa voi olla niin pitkäikäinen. Voisivatko ne olla synnilliset — nuo juhlalliset menot, joita on ammoisista ajoista suoritettu jumalattaren jalkojen edessä?

Esi-isämme ovat kunnioittaen suorittaneet näitä juhlamenoja; raskitko sinä niitä solvata?

Pois kaikki epäilykset ja kiistat. Menkää julistamaan käskyäni kaikkiin maihini.

Mutta kuningatar on jo tarjonnut uhrilahjansa tämän aamun palvontaa varten; se lähestyy temppelin porttia.

Olemmeko siis vajoneet buddhalaisten kannalle, käsittelemään eläimiä ikäänkuin niillä olisi oikeus elää? Mikä järjettömyys!

Raghupati tulee. Džaising tuo hänen jäljessään vesiruukkua
pestäkseen
hänen jalkansa.

Jätä minut yksin. Pahan varjot ovat taajenneet. Kuninkaan valtaistuin yrittää julkeana kohota temppelin alttaria korkeammalle. Te rappeutuvan ajan jumalat, suostutteko te kumartunein päin tottelemaan kuninkaan lakeja ja imartelemaan häntä niinkuin hänen halpamaiset hovilaisensa? Vai ovatko vain ihmiset ja riivaajat liittoutuneet temmatakseen omiksensa jumalien valta-alueet tässä maailmassa, ja eikö taivas kykene puolustamaan kunniaansa? Mutta jos jumalat ovatkin poissa, niin bramaanit ovat jäljellä, ja kuninkaan valtaistuin joutuu polttopuuksi heidän vihansa uhrivalkeaan. Poikani, minun mieleni on hämmästynyt.

Hän on uhmannut sinua ja minua, kaikkia pyhiä kirjojamme, kaikkia maita ja kaikkia aikoja, hän on uhmannut Mahakalia, ajan loputtoman virran jumalatarta — hän, mitättömällä valtaistuimellansa istuva.

Niin, niin, sinun Govinda-kuninkaasi, sydämesi lemmikki. Sinä kiittämätön! Minä olen uhrannut kaiken rakkauteni sinun kasvattamiseen, mutta kuningas Govinda on sinulle minua kalliimpi.

Isänsä sylissä istuva lapsi kurkottaa kätensä hohtelevaa kuuta- kohti.
Sinä olet isäni, ja kuningas Govinda on kuu. On siis totta mitä kuulin
kerrottavan: että kuninkaamme kieltää kaiken uhraamisen temppelissä?
Mutta siinä asiassa me emme voi häntä totella.

Ei ole mikään onnettomuus, jos joutuu karkoitetuksi maasta, missä Suuren Emon palvelus jää vajavaiseksi. Ei, niin kauan kuin elän, ei tämän temppelin jumalanpalveluksesta pidä mitään puuttuman.

Mitä sanotkaan? Kuningattaren uhri torjuttu temppelin portilla? Onko siis tässä maassa mies, jolla on useampia päitä hartioillaan, jotta hän on rohjennut sellaista tekoa ajatellakaan? Kuka on se onneton olento?

Pelkäätkö mainita hänen nimeänsä, kun minä sitä sinulta tiedustelen?
Ketä pelkäät enemmän kuin minua?

Vielä eilen illalla hovilaulajat lauloivat ylistystäni, bramaanit siunasivat minua, ja palvelijat noudattivat ääneti käskyjäni. Mitä onkaan voinut tapahtua tällävälin, jotta kaikki on täysin muuttunut — jotta evätään jumalattarelta uhri ja kuningattarelta kuuliaisuus? Oliko Tripura pelkkää unennäköä? Vie papille tervehdykseni ja pyydä häntä tulemaan.

Oletko kuullut, kuningas? Minun uhrilahjani on lähetetty takaisin Emon temppelistä.

Minä tiedän, kuningas, että sydämesi on armelias, mutta tämä ei ole armeliaisuutta. Se on heikkoutta. Jos hyvyytesi sinua estelee, jätä rankaiseminen minun toimekseni. Mutta sano minulle, kuka on syyllinen!

Minä, kuningattareni. Ainoa rikokseni on se, että olen tuottanut tuskaa sinulle.

Tästä päivästä lähtien on maassani kielletty vuodattamasta verta jumalien temppelissä.

Sinä! Jopa täytyy nauraa. Koko maailman kuningatar tulee anomuksineen
Tripuran kuninkaan portille.

Sinun valta-alueesi on temppelin piirin ulkopuolella. Älä lähetä käskyjäsi sinne, missä ne ovat tungettelevia.

Ellet epäilekään päätöstäsi, jätä kumminkin rauhaan minun uskoni. Salli minun suorittaa palvomismenot parhaan ymmärrykseni mukaan.

Minä olen luvannut jumalattarelleni estää elämän uhraamisen hänen temppelissään ja minun on täytettävä lupaukseni.

Minä puolestani olen luvannut jumalattarelleni kolmensadan vohlan ja sadan puhvelin veren ja pidän lupaukseni. Nyt voit lähteä luotani.

Repaleisimman kerjäläisen uhri ei ole sinun uhriasi halvempi, kuningatar. Onnettomuus on siinä, että Emolta on riistetty hänen uhrinsa. Onnettomuutesi on se, että kuninkaan kopeus paisuu hirviöksi, joka asettuu esteeksi jumalallisen armon tielle vihan veristämin silmin tuijotellen kaikkia palvojia.

Sen tietää yksin hän, jonka unet muovailevat tätä maailmaa. Mutta varmaa on ainakin, että se valtaistuin, joka luo mustan varjon Emon pyhään lippaaseen, on särkyvä kuin kupla ja häviävä olemattomiin.

Hahhahhaa! Minunko tulee pelastaa sinut — sinut, jonka puoliso ylvästelee maallisesta ja taivaallisestakin kuningaskunnastansa ja jonka edessä jumalien ja bramaanien täytyy — — Oi häpeätä! Oi turmeltunutta aikaa, jolloin bramaanin voimaton kirous kimpoo takaisin häneen itseensä ja saa hänet mielettömäksi.

Sen teen. Lähde, mestari, suorittamaan jumalanpalvelusta; kukaan ei tule sinua estämään.

Sinun suopeutesi on ylen suuri. Pelkkä silmäyksesi pelastaa jumalat häpeästä ja tekee bramaaneille mahdolliseksi suorittaa jälleen pyhiä toimituksiaan. Menesty ja pysy pulskana ja pehmeänä aina peloittavaan tuomiopäivään asti.

Kuningattareni, sinun vihaisten kulmiesi varjo pimentää kaiken valon sydämestäni.

Naisen hymy poistaa huoneesta kaiken kirouksen, hänen rakkautensa on jumalan armo.

Suo minulle anteeksi, kuningas. Oletko muuttunut niin karuksi, ettet huoli kunnioittaa naisen ylpeyttä. Etkö tiedä, rakkaani, että loukattu rakkaus pukeutuu vihan valepukuun?

Minä kuolisin, jos lakkaisin sinuun luottamasta. Minä tiedän, rakkaani, että pilvet ovat vain hetkellisiä ja aurinko alinomainen.

Niin, pilvet hälvenevät, jumalan ukkonen palaa hänen varushuoneeseensa, ja alinomainen aurinko valaisee ikuisia perintätapoja. Niin, kuninkaani, anna määräys, että bramaanit saavat entiset oikeutensa, jumalatar uhrinsa, ja että kuninkaan arvovalta vetäytyy maallisiin rajoihinsa.

Bramaanilla ei ole oikeutta loukata ikuista hyvää. Elävien olentojen veri ei ole jumalille otollinen uhri. Ja kuninkaan samoinkuin talonpojan on lupa puoltaa totuutta ja oikeutta.

Minä heittäydyn eteesi maan tomuun; minä rukoilen sinun jalkojesi edessä. Kaikkien aikojen pyhä tapa ei ole kuninkaan omaisuutta. Se kuuluu kaikille ihmisille niinkuin taivaan ilma. Ja sittenkin kuningattaresi anelee sitä sinulta, kädet ristissä, kansasi nimessä. Voitko yhä vaieta, sinä ylpeä mies, voitko torjua rakkauden hartaat pyynnöt jäykästi noudattaen epäiltävää velvollisuutta? Jos voit, niin lähde, lähde, lähde minun luotani.

Suokoon pyhä rakkautesi sinulle voittamattoman rohkeuden. Tehköön se säiläsi voimalliseksi kuin taivaan ukkonen ja vieköön sen voittoon kaikkien maailman mahtien uhalla.

Niinpä käsken sinua kokoamaan väkesi ja kukistamaan Emon vihamiehet maan tomuun.

On; minä tahdon sinua koetella saadakseni selville, kenen palvelija olet. Jätä kaikki epäröinti. Tiedä, että jumalatar sinua kutsuu ja että sinun tulee katkaista maalliset siteet.

Mieleni ei ollenkaan epäröi. Minä seison järkkymättä sillä paikalla, jonka jumalattareni on minulle osoittanut.

Olenko minä Emon palvelijoista halvin, jotta minun pitäisi kääntyä petturiksi? Hän itse nojautuu ihmissydämen uskollisuuteen. Voiko hän käskeä minua luopumaan siitä? Silloinhan suistuu tänään maan tomuun kuningas ja huomenna jumalatar itse.

Kuningas, joka on kääntynyt Emon pettäjäksi, ei voi mitenkään vaatia sinulta uskollisuutta.

Älä aja minua pohdintojen erämaahan, isä. Minä tunnen yhden ainoan tien — uskollisuuden ja totuuden suoran tien. Tämä Emon tuhma palvelija ei milloinkaan horjahda pois kunnian valtatieltä.

VII

Olkaamme yhtä lujauskoiset kuin hän, mestarini. Minkätähden pyytäisimmekään apua sotilailta? Meissä on itsessämme kyllin voimia siihen tehtävään, joka on meille ylhäältä annettu. Avaa temppelin portti, isä. Käske lyödä rumpua. Tulkaa, tulkaa, kansalaiset, palvomaan häntä, joka poistaa kaiken pelon teidän sydämistänne. Tulkaa, te Emon lapset!

      Tumma emo tanssii alastonna sotatanterella,
         Hänen lerkkuva kielensä palaa niinkuin tulen
            punalieska,
      Hänen mustat palmikkonsa häilyvät ilmoille ja
         lakaisevat sammuksiin auringon ja tähdet, Veren punaiset virrat
      vuotavat hänen pilventummista
         jäsenistään,
      Ja maailma järkkyy ja vapisee hänen askeltensa alla.

Näettekö, kuinka uhrieläimet saapuvat temppelin luo kuninkaan palvelijoiden ajamina?

En, minä kuulun siihen maahan, missä kuninkaan kruunu suutelee maan tomua. Kansalaiset! Käskekää tuoda tänne Emon uhrilahjat.

Hiljaa! (Seuralaisilleen.) Käskekää sotapäällikköni tulemaan. Raghupati, sinä pakotat minut kutsumaan sotilaita puolustamaan jumalan oikeutta. Minua se hävettää, sillä aseihin tarttuminen osoittaa ainoastaan ihmisen heikkoutta.

Sinä uskoton, oletko aivan varma siitä, että bramaaneista on sammunut heidän pyhän vihansa ikivanha tuli? Ei, sen lieska on loimahtava ilmoille minun sydämestäni ja polttava poroksi sinun valtaistuimesi. Ellei niin käy, niin heitän tuleen pyhät kirjamme ja bramaanin-ylpeyteni ja kaikki ne häpeälliset valheet, jotka jumalallisuuden valepuvussa täyttävät temppeliemme pyhät lippaat.

Kenraali, sinun asiasi ei ole pohtia käskyäni. Sinun tehtävänäsi on toteuttaa mitä sanon. Yksinomaan minun asiakseni jää käskyjeni hyvien ja huonojen puolten arvosteleminen.

Minä olen palvelijasi, kuninkaani, mutta ennen kaikkea olen ihminen. Minussa on järki ja velvollisuudentunto. Minulla on kuningas — ja minulla on Jumala.

Luovuta siis miekkasi Tšandpalille. Hän on varjeleva temppeliä veren saastutukselta.

Miksi Tšandpalille? Sinun kuninkaalliset esi-isäsi ovat antaneet tämän miekan minun esi-isilleni. Jos tahdot sen takaisin, annan sen sinulle. Olkaa todistajiani, te isäni, jotka asutte sankarien paratiisissa: minä luovutan kuninkaalleni sen miekan, jonka te olette pyhittäneet uskollisuudellanne ja urhoollisuudellanne.

Kuule minun harras pyyntöni, kuningas. Älä asetu ihmisenä jumaluuden tielle.

Häpeä, Džaising. Nouse ja pyydä minulta anteeksi. Minä olen sinun herrasi. Sinun sijasi on minun edessäni eikä kuninkaan jalkojen edessä. Sinä houkkio! Aneletko kuninkaalta lupaa Jumalan palvelukseen? Jätä palvonta ja uhraus. Odottakaamme ja katsokaamme, mihin hänen ylpeytensä lopulta johtaa. Tule!

VIII

Missä on Džaising? Hän ei ole täällä, ainoastaan sinä — jumalattaren kuva, jota ei mikään voi liikuttaa. Sinä ryöstät meiltä rakkaimpamme virkkamatta sanaakaan. Me ikävöimme rakkautta ja kuolemme kerjäläisinä sen puutteeseen. Mutta sinun luoksesi se saapuu pyytämättä, vaikka sinä et sitä tarvitse. Sinä pidät haudan tavoin sitä kateellisen kiven alle kätkettynä siten pidättäen sen kaipaavalta maailmalta. Mitä onnea löydätkään hänestä, Džaising? Mitä hän voi sinulle sanoa? Oi sydäntäni, minun kaipaukseen riutuvaa sydäntäni!

Poistu täältä heti. Minä tiedän, että kiertelet temppelissä yrittäen varastaa jumalattarelta Džaisingin sydäntä.

Jumalatar sanoi minulle viimeyönä unessa, että sinusta tulee kuningas viikon kuluessa.

Onhan kuningas Govinda. — Hiljaa, Džaising. — Ymmärrätkö? Surmaa hänet salaa. Tuo hänen lämmin verensä alttarille. — Poistu, Džaising, ellet voi olla hiljaa —

Sinä et voi asiaa mitenkään väistää, koska jumalatar on käskijänä. Hän janoaa kuninkaallista verta. Jos veljesi tulee elää, niin sinun täytyy kuolla.

Sinä et pääse koskaan vapaaksi, et elämässä etkä kuolemassa, ellet täytä hänen käskyänsä.

Mitä kuulinkaan? Armelias Emo, onko se käskysi? Vaaditko veljeä surmaamaan veljensä? Mestari, kuinka voitkaan sanoa Emon itsensä sitä haluavan?

Keinoa? Miksi ajattelet keinoja? Suuri Emo, eikö sinulla ole oma miekka, jota voit omin käsin heiluttaa? Täytyykö sinun toivomuksesi kaivaa varkaan tavoin itselleen maanalaisia teitä voidakseen varastaa kenenkään näkemättä? Oi millainen synti!

Tule siis vieläkin minulta oppimaan. Synti ei todellisuudessa merkitse mitään. Surmaaminen on vain surmaamista — se ei ole syntiä enempää kuin mitään muutakaan. Etkö tiedä, että tämän maan tomu johtuu lukemattomista surmantöistä? Ikivanha aika kirjoittaa elävien olentojen häipyväisyyden tarinaa verisin kirjaimin. Erämaassa surmataan samoinkuin ihmisten asumuksissa, lintujen pesissä, hyönteisten koloissa, meressä ja ilmassa, surmataan ravinnoksi, huviksi, ilman vain. Maailma surmaa lakkaamatta, ja suuri Kali-jumalatar, alinomaa vaihtuvan ajan henki, seisoo siinä suusta riippuvine ahnaine kielineen, kädessään malja, johon maailman punainen elonneste virtaa kuin puserretun rypäletertun mehu.

Seis, mestari. Onko siis rakkaus petosta ja armo pilkkaa ja yksi ainoa tosi aikojen alusta: hävittämishimo? Eikö se olisi jo aikoja sitten tuhonnut itseänsä? Sinä käyttelet sydäntäni lelunasi, mestarini. Katsohan, kuinka hän silmäilee minua viehättävän ivallisesti hymyillen. Verenhimoinen Emo, hyväksytkö uhriksesi minun vereni? Tuleeko minun iskeä tämä veitsi rintaani ja siten iäksi päättää elämäni sinun lapsenasi? Tekeekö sanomattomasti mielesi maistaa suonissani virtailevaa elämännestettä? Oi äitini, verenhimoinen äitini —. Huusitko minua, mestari? Minä tiedän, että tahdoit nähdä tuskani virran tulvivan yli äyräittensä ja vyöryvän Emoni jalkoihin. Se on otollinen uhri. Mutta kuninkaan veri! Sinä syytät verenhimoiseksi Emoa, joka janoaa meidän rakkauttamme!

Niin, lopetettakoon. — Ei, ei, mestari, sinä tiedät, mikä on oikein, mikä väärin. Sydämen lait eivät ole pyhien kirjojen lakien kaltaiset. Silmät eivät kykene näkemään omin valoin — valon täytyy tulla niihin ulkoa. Suo minulle anteeksi, mestari, suo anteeksi tietämättömyyteni. Sano minulle, isä: onko totta, että jumalatar vaatii kuninkaan verta?

Minun maailmani lepää sinuun kohdistuvan uskoni varassa. Jos jumalattaren täytyy saada kuninkaan verta, salli minun sitä tuoda. Minä en missään tapauksessa suostu siihen, että veli surmaa veljensä.

Mutta minähän olen kasvattanut sinua lapsuudestasi asti, ja sinä olet kiinteästi liittynyt sydämeeni. Minä en voi missään tapauksessa kestää sinun menettämistä.

Minä en salli itseeni kohdistuvan rakkautesi joutuvan synnin saastuttamaksi. Vapauta ruhtinas Nakšatra lupauksestansa.

Teot, julmimmatkin, ovat siedettävämmät kuin tämä harkinnan ja epäilyn helvetti. Sinä olet oikeassa, mestarini, sinun sanoissasi piilee totuus. Surmaaminen ei ole synti, veljensurma ei ole synti, kuninkaan murhaaminen ei sekään ole synti. — Minne olette menossa, veikkoseni? Nišipuriinko markkinoille? Siellähän tanssivat naiset, vai kuinka? Onpa tämä maailma sentään miellyttävä! Ja kauniit ovat tanssivien tyttöjen jäsenet. Kuinka huolettoman hilpeinä riensivätkään ihmisjoukot teitänsä kaiuttaen ilmaa naurullaan ja laulullaan. Minä lähden heidän jälkeensä.

Minä en tunne sinua. Minä ajelehdin joukon mukana. Miksi kehoitat minua pysähtymään? Kulje omaa tietäsi!

Tie on suorana edessäni. Almumalja kädessäni ja kerjäläistyttö armaanani vierelläni minä lähden matkaan. Kuka sanookaan, että tässä maailmassa on vaikea päästä kulkemaan? Jollakin tavoin me saavumme perille — missä ei ole enää mitään lakeja eikä sääntöjä, missä elämän erehdykset ja kärsimykset ovat unohtuneet, missä on vain lepo, ikuinen lepo. Mitä hyödyttävätkään pyhät kirjat ja opettaja ja hänen neuvonsa? — Mestarini, isäni, mitä ovatkaan nämä hurjat puheeni? Minä olen elänyt unessa. Tässä seisoo temppeli, säälimättömänä ja järkkymättömänä kuin totuus. Mitä käskitkään, mestarini? En ole sitä unohtanut. (Vetää esiin veitsensä.) Minä teroitan mieleeni sanojasi, kunnes ne ovat niin terävät kuin tämä veitseni. Onko sinulla vielä jokin käsky minun varalleni?

Poikani, rakkaani, kuinka osaisinkaan sinulle sanoa, kuinka hellästi sinua rakastan?

Ei, mestari, älä puhu minulle rakkaudesta! Salli minun ajatella ainoastaan velvollisuuttani! Rakkaus, samoinkuin viheriä ruoho ja puut ja elämän musiikki, on olemassa vain maailman pintaa varten. Se tulee ja menee kuin unennäkö. Mutta sen alla lepää velvollisuus kuin karu kivikerrostuma, kuin suunnaton kuorma, jota ei kukaan kykene liikuttamaan.

Minä pelkään sitä sinulle sanoa, koska se tieto voi iskeä sinua kuolettavammin kuin veitsi. Ruhtinas Nakšatra —

Jumalattarelle? Siinä tapauksessa en voi häntä moittia. Ihminen menettää inhimillisyytensä, kun tulevat kysymykseen hänen jumalansa. Mene sinä suorittamaan omia töitäsi ja jätä minut yksin.

(Kuvan puoleen kääntyen.) Ota nämä kukkaset, jumalatar, ja salli luotujesi elää rauhassa, Ah, Emo, tämän maailman heikot ovat ylen avuttomia, ja väkevät ovat julmia. Ahneus on säälimätön, tietämättömyys sokea, ja ylpeys polkee huolettomasti pienet jalkoihinsa. Emo, älä kohota miekkaasi äläkä nuole verenhimoisena huuliasi, älä yllytä veljeä veljeänsä ja vaimoa miestänsä vastaan! Jos tahdot minut surmata rakkaan henkilön kädellä, niin tapahtukoon se. Synnin täytyy kypsyä äärimmäiseen rumuuteensa, ennenkuin se voi puhjeta ja kuolla inhoittavan kuoleman, ja kun veljen käsi vuodattaa kuninkaan verta, niin verenhimo näyttää pirulliset kasvonsa antaen jumalattaren valepuvun pudota yltänsä. Jos se on tahtosi, niin minä kumarran ja tottelen.

Sano minulle, jumalatar: tahdotko tosiaankin kuninkaan verta? Vaadi sitä omin äänin, ja sinä olet sitä saava.

Raghupatin äänen? Ei, ei! Älä aja minua epäilyksestä toiseen! Onhan yhdentekevää, lausuiko sanat jumalatar vai mestarini. (Hän vetää esiin veitsensä, mutta heittää sen sitten luotansa.) Kuule lastesi huutoa, Emo! Tyydy siihen että sinulle tuodaan uhriksi vain kukkia, kauniita kukkia — eikä enää verta. Ovathan ne punaiset kuin veri — nämä alteayrttikimput. Ne ovat puhjenneet ilmi maan sydämestä, joka on vuotanut verta, kun sen lapsia on surmattu. Ota ne vastaan! Sinun täytyy ottaa ne vastaan. Minä uhmaan sinun vihaasi. Verta sinä et saa enää milloinkaan. Katsele vain minua veristävin silmin! Kohota miekkasi! Kutsu esiin hävityksen raivoisat hengettäret! Minä en sinua pelkää. — Kuningas, jätä tämä temppeli sen jumalattarelle ja lähde ihmistesi luo!

Voi minua, voi minua! Silmänräpäyksen kuluessa olen hylännyt kaikki, mitä minulla I oli, mestarini ja jumalattareni.

Sano näin: minä tuon kuninkaan veren jumalattaren alttarille ennen keskiyötä.

XII

Minä epäonnistun. Olin toivonut hänen taipuvan, kunhan pysyttelen kylmänä ja jäykkänä. Siinä määrin minä uskoin voimiini, minä turhamainen nainen. Minä osoitin hänelle itsepintaisen kiukkuni ja pysyttelin loitolla hänestä; mutta kaikki oli suotta. Naisen viha on kuin timantin välkettä: se vain loistaa, mutta ei polta. Minä toivoisin sen olevan salaman, joka iskee kuninkaan asumukseen, ravistaa hänet hereille ja pirstoo hänen ylpeytensä.

Siinä menee kuninkaan sydämen lemmikki. Hän on ryöstänyt syntymättömiltä lapsiltani heidän isänsä rakkauden anastaen esimmäisen sijan kuninkaan sydämessä. Oi Kali Emo, sinun luomakuntasi on rajaton ja täynnä ihmeitä; kunpa vain pelkästä mieleenjohtumasta antaisit syliini pienen pienokaisen kappaleen sykähtelevää elämää tyhjän helmani täytteeksi, niin minä uhraisin sinulle mitä vain haluat. (Nakšatra tulee.) Minkätähden käännyt takaisin, ruhtinas Nakšatra? Minä olen vain nainen, heikko ja aseeton, miksi minua säikyt?

Eläköön kuningas kauan ja suotakoon minun kuolla sinä, mikä olen, — ruhtinaana.

Kuole niin nopeasti kuin suinkin voit; enhän ole milloinkaan sitä asiaa vastustanut.

Se varas, joka aikoo ryöstää kruunun, odottaa sinua — raivaa hänet pois tieltä! Ymmärrätkö?

Druva-poika. Etkö huomaa, kuinka hän kasvaa kuninkaan sylissä, kunnes kerran saavuttaa kruunun?

Niin, minä olen usein sitä asiaa ajatellut. Olen nähnyt veljeni leikillään laskevan kruununsa poikasen päähän.

Kruunulla leikkiminen on vaarallista. Ellet raivaa pois leikittelijää, hän leikittelee sinulla.

Houkkio, luuletko olevasi turvassa, kun Emon jano ei ole viihdytetty?
Hänen täytyy saada verta; pelasta oma henkesi, jos voit!

Niinpä täytyy tuon pojan kuolla kuninkaan edestä. Hänen verensä on veljellesi hänen omaa vertansa tärkeämpi, ja kuningas voidaan pelastaa ainoastaan maksamalla hinta, joka on hänen omaa henkeänsä kalliimpi.

Älä siis hukkaa aikaa! Kiiruhda hänen jälkeensä! Hän ei ole ehtinyt kauas. Mutta muista, että sinun tulee uhrata hänet minun nimessäni!

Kuningattaren uhrilahjat on käännytetty takaisin Emon temppelin portilta. Pyydä jumalatarta antamaan minulle anteeksi.

Jumalatar, onko sinusta jäänyt vielä jotakin jäljelle tämän tuhoutumisesi tapahduttua? Jos illan etäisimmässä tähdessä välkkyy ainoakaan säde sinun valoasi, niin vastaa huutooni, olipa äänesi kuinka heikko tahansa. Sano minulle: »Lapseni, tässä minä olen.» — Ei, hän ei ole missään. Hän on olematon. Mutta armahda Džaisingia, sinä suuri harhakuva, ja muutu todeksi häntä varten! Oletko niin auttamattomasti väärä, ettei rakkautenikaan kykene saamaan olemattomuuteesi vähäisintäkään elämän sykettä? Voi minua, houkkiota! Ketä varten olenkaan kumonnut elämäni maljan tyhjentäen sen viimeiseen pisaraan? Tuota mykkää tyhjyyttäkö varten, jossa ei ole totuutta, ei sääliä eikä äidillisyyttä?

Aparna, ne ajavat sinut alinomaa pois temppelistä, mutta sinä palaat kerran toisensa jälkeen, koska olet tosi ja koska totuutta ei käy karkoittaminen. Me säilytämme valhetta temppelissämme ja palvomme sitä; mutta kun sitä etsimme, se ei ole siellä milloinkaan. Älä jätä minua, Aparna! Istuudu minun viereeni! Minkätähden olet murheellinen, rakkaani? Kaipaatko jotakin jumalaa, joka ei ole enää jumala? Mutta tarvitsemmeko me mitään jumalaa tässä pienessä maailmassamme? Olkaamme pelkäämättä jumalattomat ja liittykäämme toisiimme kiinteämmin! Ne himoitsevat vertamme. Senvuoksi ne ovat lähteneet ihanista taivaistaan tänne maan tomuun. Heidän taivaassaan näet ei ole ihmisiä eikä muitakaan olentoja, jotka voivat kärsiä. Ei, tyttöseni, jumalatarta ei ole olemassa.

Lähtisinkö tästä temppelistä? Niin, minä lähden. Ah, Aparna, minun täytyy. En voi kumminkaan lähteä, ennenkuin olen maksanut viimeisenkin velkani. — Mutta olkoon. Tulehan lähemmäksi, rakkaani. Kuiskaa korvaani jotakin, mikä tulvahtaa elämääni onnentuntona ja huuhtoo pois itse kuolemankin.

Nojaa siis pääsi rintaani! Salli kahden ikuisuuden, elämän ja kuoleman, ääneti koskettaa toisiaan! Mutta riittäköön. Minun täytyy lähteä.

Olenko säälimätön? Sekö on viimeinen sanasi minulle? Säälimätön, niinkuin tuo paaden kappale, jota olen nimittänyt jumalattareksi? Aparna, rakkaani, jos sinä olisit jumalatar, niin tietäisit, millainen tuli palaa sydämessäni. Mutta sinä olet minun jumalattareni. Tahdotko tietää, kuinka sen tiedän?

Sinä tuot minulle uhrisi joka hetki niinkuin äiti lapsellensa. Jumalan täytyy olla pelkkää uhria, koska hän vuodattaa elämänsä koko luomakuntaan.

Pelasta minut, Aparna, sääli minua ja jätä minut! Minulla on elämässäni yksi ainoa tarkoitusperä. Älä anasta sille kuuluvaa sijaa.

Minä olen kokenut kärsimyksen toisensa jälkeen. Nyt ovat voimani lopussa. Sydämeni murtuu.

XIV

Hän oli siinä huoneessa, jossa uhriastioita säilytetään. Hän on itkenyt, kunnes nukahti. Luulenpa, etten sitä siedä, kun hän herää.

Džaising oli samanikäinen tullessaan luokseni. Minä muistan hyvin, kuinka hän itki, kunnes nukahti jumalattaren jalkojen eteen — temppelin lampun himmeästi valaistessa hänen itkettyneitä lapsenkasvojaan. Oli samanlainen myrskyinen ilta kuin tänään.

Älä viivyttele, isä. Tahtoisin saada asian päätökseen hänen vielä nukkuessaan. Hänen itkunsa viiltää sydäntäni kuin veitsi.

Kuningas huomaa sen piankin, ellet toimi nopeasti. Illalla hän jättää hallituksensa huolet ja lähtee tämän poikasen luo.

Luota paremmin jumalattareen! Uhri on nyt hänen hallussaan eikä pääse karkaamaan.

Oma sydämesi se vain ääntä pitää. Karista pois arkamielisyytesi, ruhtinas! Juokaamme tämä pyhitetty viini! Viipyessään aikeena mielessämme teko näyttää meistä suurelta ja peloittavalta. Suoritettaessa se surkastuu pieneksi. Höyry ilmenee tummana, sameana pilvenä, mutta sen vedeksi muuttuessa näemme pieniä kirkkaita pisaroita. Se ei merkitse mitään, ruhtinas. Siihen tarvitaan vain vähän aikaa, ei enempää kuin kynttilän sammuttamiseen. Se elämänvalo sammuu leimahtaen, niinkuin salama myrskyisenä heinäkuun yönä, lävistäen ukonvaajallaan ikiajoiksi kuninkaan ylpeyden. Mutta miksi olet vaitelias, ruhtinas?

Minä ajattelen, ettei pitäisi toimia liian harkitsemattomasti. Siirrä tämä asia huomisiltaan!

Rikokseni? Niin, rikokseni oli siinä, että heikkoudessani viivytin Emon uhripalvelusta. Rangaistus tulee jumalattarelta. Sinä olet vain hänen välineensä.

Minun lakini mukaan tulee sotilaitteni viedä sinut maanpakoon, missä vietät kahdeksan elämäsi vuotta, Raghupati.

Kuningas, minä en ole milloinkaan notkistanut polveani kenenkään kuolevaisen edessä. Minä olen bramaani. Sinun kastisi on minun kastiani alhaisempi. Mutta sittenkin minä pyydän sinulta nöyrästi: anna minulle yhden ainoan päivän aika!

Sinä olet kuningasten kuningas. Sinun majesteettisi ja armosi ovat mittaamattomat. Minä sitävastoin olen pelkkä matonen, joka piiloutuu maan tomuun.

Minä tiedän, että sydämesi on hellä ja hyvä. Sano minulle, kuka on sinut kietonut kehnojen neuvojensa verkkoon?

En tahdo mainita toisten nimiä, kuningas. Syy on minun. Sinä olet antanut jo useasti anteeksi typerälle veljellesi, ja hän pyytää vielä kerran sinulta anteeksi.

Minun tulee muistaa, että olen kuningas. Nakšatran tulee lähteä maanpakoon kahdeksaksi vuodeksi, siihen taloon, jonka olemme rakentaneet pyhän virran rannalle, Tripuran rajan tuolle puolen. (Tarttuu Nakšatran käsiin.) Rangaistus ei koske yksin sinua, veljeni; se koskee myöskin minua, vieläpä enemmänkin, koska en voi sitä kanssasi jakaa. Se tyhjyys, joka lähdettyäsi tulee palatsissa vallitsemaan, on joka päivä pistelevä sydäntäni kuin tuhansin neuloin. Olkoot jumalat sinulle suopeammat, kun olet poissa meidän luotamme.

Ylpeyteni kuppuroi loassa. Minä olen häpäissyt bramaaniuteni. Minä en ole enää mestarisi, poikani. Eilen minulla oli valta sinua käskeä. Tänään voin ainoastaan anoa sinulta suosionosoitusta. Minusta on sammunut se valo, joka soi minulle oikeuden uhmata kuninkaan valtaa. Savesta tehty lamppu voidaan täyttää ja sytyttää yhä uudelleen, mutta sammunut tähti on iäksi mennyt. Minä olen sammunut tähti. Elämämme päivät ovat pelkkää korurihkamaa, jumalan lahjoista kaikkein arvottomimpia, mutta sittenkin minun täytyi polvillani rukoilla kuninkaalta yhtä ainoata päivää. Älä salli tämän päivän kulua suotta! Pese sen häpeäntumma otsa kuninkaan punaisella verellä, ennenkuin se ehtii painua pois! Miksi vaikenet, poikani? Vaikka luovunkin asemastani mestarinasi, eikö minulla ole isänäsi oikeus vaatia sinulta kuuliaisuutta — minulla, joka olen sinulle enemmän kuin isä, koska olen orvon isä? Ah, se ihminen on kerjäläisistä kehnoin, jonka täytyy anella itselleen rakkautta. Sinä olet yhä vaiti, poikani? Niinpä polvistun sinun eteesi, sinun, joka et ollut polveni korkuinen, kun sinut ensimmäisen kerran suljin syliini.

Isä, älä kiduta sydäntäsi, joka on jo särkynyt! Jos jumalatar janoaa kuninkaallista verta, tuon sitä sille ennen iltaa. Minä tahdon maksaa kaikki velkani, niin, viimeisenkin kolikon. Ole valmiina, kunnes palaan! Minä en viivy kauan.

Hän on vihdoinkin herännyt, se peloittava. Hänen kirouksensa kiitävät vinkuen läpi kaupungin. Ahnaat raivottaret pudistelevat kaikin voimin maailmanpuun paukkuvia oksia saadakseen tähdet kirpoamaan alas. Suuri Emo, minkätähden jätitkään kansasi niin pitkäksi ajaksi epäilykseen ja häpeään? Älä jätä palvelijasi asiaksi kohottaa miekkaasi! Suorittakoon voimallinen käsivartesi oman työnsä! — Minä kuulen askelia.

Poistu, sinä paha enne! (Aparna menee.) Entäpä jos Džaising ei enää palaa? Ei, hän ei riko lupaustansa. Voitto olkoon sinun, Suuri Kali, kaiken menestyksen antaja! —

Mutta jos sattuu este hänen tiellensä? Jos vartijat saavat hänet kiinni ja surmaavat? — Voitto olkoon sinun, sinä valpas jumalatar, voittamaton Emo! Älä salli maineesi joutua häpeään ja vihollistesi pilkata itseäsi! Jos lapsesi eivät enää sinusta ylpeile eivätkä sinuun usko, vaan kumartavat häpeällisesti kapinoitsijoita, niin kuka jääkään tähän orpoon maailmaan kantamaan sinun lippuasi? — Minä kuulen hänen askeleensa. Niinkö pian? Palanneeko hän tyhjin toimin? Ei, se on mahdotonta. Sinun ihmeesi ei tarvitse aikaa, oi aikojen valtiatar, sinä peloittava jumalatar, jonka kaulanauha on ihmisten kalloista tehty.

Se on mukanani. Päästä käteni, minä uhraan sen itse. (Menee temppeliin.) Täytyykö sinun saada kuninkaallista verta, Suuri Emo, sinä, joka ruokit maailmaa rinnoillasi? — Minä kuulun kuninkaalliseen heimoon, olen kšatrija. Esi-isäni ovat istuneet valtaistuimilla, ja äitinikin suvussa on ihmisten valtiaita. Minun suonissani virtaa kuninkaallinen veri. Ota se ja sammuta janosi ikiajoiksi!

Džaising! Sinä säälimätön, sinä kiittämätön! Olet tehnyt kaikkein
synkimmän rikoksen. Sinä surmaat isäsi! — Suo minulle anteeksi,
Džaising, rakkaani! Tule syliini jälleen, sinä sydämeni ainoa aarre.
Salli minun kuolla edestäsi!

Tule, Aparna, tule lapsukaiseni, huuda häntä rakkautesi koko voimalla! Kutsu hänet takaisin elämään! Ota hänet, vie hänet minulta, kunhan hän jää elämään!

Anna hänet, anna hänet, anna hänet! — Anna hänet minulle takaisin! (Nousee ja puhuttelee kuvaa.) Katsokaa, kuinka se seisoo tuossa, tuo typerä kivi — kuurona, mykkänä ja sokeana — koko kärsivän maailman itkiessä sen ovella — kaikkein jaloimpien sydänten murskautuessa sen paatisiin jalkoihin. Anna minulle takaisin Džaising! Ah, kaikki on turhaa. Katkerimmat tuskanhuutomme häipyvät tyhjyyteen — siihen tyhjyyteen, jota suotta yritämme täyttää noilla kivisillä valhekuvilla. Pois ne! Pois nuo hedelmättömät haaveet, jotka kiveksi jähmettyen painostavat maailmaamme!

Tuo hänet takaisin, isä! Minä olen saapunut uhrilahjoineni. Olen tullut vihdoinkin lepyttämään hänen vihaansa oman sydämeni verellä. Saakoon hän tietää, että kuningatar on lupaukselleen uskollinen. Armahda minua ja tuo jumalatar takaisin vain täksi ainoaksi yöksi! Sano minulle, missä hän on.

Jumalatarko? — Jos missään maailmassa olisi oikea jumalatar, sallisiko hän tällaisen paikan anastavan nimensä?

Rakas lapseni! »Isä» — niinkö sanoit? Soimaatko minua tuolla nimellä? Poikani, jonka olen surmannut, on jättänyt tuon rakkaan soinnun sinun suloiseen ääneesi.

Hän on särkenyt säälimättömän kivivankilansa ja tullut takaisin naisen sydämeen.

Tule, lapseni! Tule, Emo! Minä olen sinut löytänyt. Sinä olet
Džaisingin viimeinen lahja.

SANNJASI ELI ASKEETTI

Minulle ei ole olemassa päiviä ja öitä enempää kuin kuukausia ja vuosiakaan. Minulta on hyytynyt liikkumattomaksi se ajan virta, jonka aalloilla maailma keinuu oljenkorsien ja katkenneiden oksien lailla. Minä olen yksin tässä pimeässä onkalossani, itseeni uppoutuneena — ja iäinen yö lepää äänetönnä kuin omaa syvyyttänsä säikkyvä vuorijärvi. Halkeamista tihkuu vesipisaroita, ja lätäköissäni ui sammakoita niinkuin aina ennenkin. Minä istun tässä laulaen olemattomuuden loitsua. Maailman ääret väistyvät vähitellen yhä kauemmaksi. — Tähdet ovat sammuneet kuin ajan alasimelta singonneet kipinät, ja minä koen samaa iloa kuin Šiva-jumala, joka aioneja kestäneen uneksimisen jälkeen herää ja havaitsee olevansa yksinään äärettömän tuhoutuman sydämessä. Minä olen vapaa, minä olen suuri, ainoa yksinäinen. Kun olin vielä orjanasi, luonto, niin sinä nostit sydämeni kapinoimaan itseänsä vastaan ja sait sen käymään julmaa itsensätuhoamisen sotaa omassa maailmassaan. Himot, joilla ei ole mitään muuta tarkoitusperää kuin käytellä ravintonaan itseänsä ja kaikkea, mikä sattuu niiden tielle, kiihtivät minut raivoon. Minä harhailin kuin mielipuoli, omaa varjoani tavoitellen. Sinä ajoit minut nautinnon tulisin ruoskin kyllästymisen tyhjyyteen. Ja himot, joita sinä käytät syötteinäsi, houkuttelivat minut yhä kauemmas ahnauden äärettömään erämaahan, missä ruokani muuttui tomuksi ja juomani haihtui höyryksi.

Silloin, kun maailmani oli kyynelten ja tuskan rumentama, minä vannoin kostavani sinulle, sinä loppumaton lume, alinomaisten valhemuotojen valtiatar. Minä etsin suojaa pimeydestä — äärettömyyden linnasta — ja taistelin petollista valkeutta vastaan päivän toisensa jälkeen, kunnes se vihdoin menetti kaikki aseensa ja lepäsi voimatonna jalkojeni edessä. Nyt, kun olen vapautunut pelon ja himon vallasta, kun usvat ovat hälvenneet ja järkeni hohtaa puhtaana ja kirkkaana, minä tahdon lähteä valheiden kuningaskuntaan ja istua sen sydämellä järkähtämättömän jäykkänä.

Kuinka pieni ja rajoitettu onkaan tämä maa, jota näköranta alinomaa vartioi ja ahdistaa! Puut, rakennukset ja olioiden sekasorto kiusaavat katsettani. Valkeus on häkin tavoin sulkenut pimeän ikuisuuden ulkopuolellensa, ja hetket hypähtelevät ja huutelevat sen ristikon takana kuin vangitut linnut. Mutta minkätähden nuo ihmiset kiiruhtavat eteenpäin suurta melua pitäen? Näyttää siltä, kuin he aina pelkäisivät jonkin pääsevän heiltä karkuun — jonkin, mitä he eivät milloinkaan saavuta.

On olemassa houkkioita, jotka arvostelevat ihmisiä heidän ulkonäkönsä nojalla.

Ikävä juttu! Me olemme katselleet ulkomuotoanne lapsuudestamme saakka.
Se on pysynyt koko ajan ihan ennallansa.

Teidän makunne on ylen kriitillinen, hyvät naiset. Te havaitsette epäolennaisia seikkoja.

Lakkaa lavertelemasta, Ananga! Meidän täytyy rientää kotiin; mieheni on muuten vihoissaan.

Hyvästi, jalo herra! Ei mielestämme haittaa, vaikka arvostelettekin meitä ulkopuolemme nojalla.

Satoja suunnitelmia. Minä jaoitan hänen talonsa maan tasalle, — Hänen tulee ajaa kaupungin läpi aasin selässä, posket valkoisen ja mustan kirjavina. Minä teen hänen olonsa niin tukalaksi, että —

Minä uskon varmaan, että professori Madhab suoriutui voittajana väittelystä.

Professori Madhab pysyi viimeiseen asti väitteessään. Hän sanoi, että hieno johtuu karkeasta.

Mutta professori Džanardan todisti iskevästi, että hieno on karkean alkujuuri.

Alkuperä on loppu, ja loppu on alkuperä. Siinä on kehä. — Hienon ja karkean erottaminen johtuu tietämättömyydestämme.

Tuo kuulostaa erittäin mutkattomalta — ja luulenpa, että opettajani tarkoitti juuri sitä.

Nuo lintuset nokkivat sanoja ja ovat onnelliset löytäessään jonkin kiemurtelevan mielettömyyden, joka kelpaa suun täytteeksi.

        Hetket verkkaan vierivät.
        Kukkaset, valossa kukkineet
       Lakastuvat ja nukkuvat varjoon.
       Minä aioin solmia seppeleen
       Aamun viileässä armaalleni.
       Mutta aamu kuluu,
       Kukat ovat keräämättä,
       Ja rakkaani on poissa.

Minkätähden niin haikealla mielellä, rakkaani? Kun seppele ehtii valmiiksi, löytyy varmaan kaulakin sitä varten.

Mitä joutavia riitelet, tyttöseni? Pysyttelenhän niin kaukana sinusta, että norsu voisi astua välitsemme.

Aivan varmaan. Olenko minä tosiaankin pellonpelättimen näköinen? Enhän olisi sinua syönyt, vaikka olisit tullut.

Armahtakaa minua, hyvät herrat! Jumala teitä palkitsee. Antakaa minulle pivollinen yltäkylläisyydestänne!

On keskipäivä. Aurinko käy ankaraksi. Taivas on kuin kumottu tulinen kuparikattila. Maa henkäilee kuumia huokauksiansa, ja tuuli kiidättelee hiekkaa pyörteinä. Millaisia kuvia olenkaan nähnyt ihmisistä! Voinko milloinkaan vaipua niin pikkumaiseksi kuin nuo olennot ja muuttua heidän kaltaisekseen? En; minä olen vapaa. Minulla ei ole tuota estettä, tuota maailmaa ympärilläni. Minä elän täydellisessä autiudessa.

Kuulehan, tyttö, etkö olekin Raghun tytär? Sinun tulisi pysytellä poissa tältä tieltä. Etkö tiedä, että se johtaa temppeliin?

Minusta tuntui siltä, kuin vaatteeni helma olisi koskettanut sinua. Minä olen viemässä uhria jumalattarelle — toivottavasti se ei ole saastunut.

Minä vakuutan teille, ettei vaatteenne koskettanut minua. (Nainen menee.) Minä olen Vasanti, Raghun tytär. Saanko tulla luoksesi, taatto?

Saastaisia he ovat itse — kaikki. He piehtaroivat olemassaolon pölyssä. Puhdas on yksin se, joka on pessyt maailman pois mielestänsä. Mutta mitä oletkaan tehnyt, tyttäreni?

Isävainajani oli uhmannut heidän lakejansa ja jumaliansa. Hän ei tahtonut suorittaa heidän palvontamenojansa.

Tahdon, sillä minuun ei voi todellisuudessa mikään koskettaa. Minä olen aina äärettömyydessä. Sinä voit istuutua tähän, jos haluat.

Älä käske minun milloinkaan lähteä pois, kun olet kerran ottanut minut luoksesi.

Kuivaa kyynelet, lapsukaiseni! Minä olen sannjasi. Minun sydämessäni ei ole vihaa eikä kiintymystä. — Minä en pyydä sinua milloinkaan omakseni ja senvuoksi en voi sinua milloinkaan työntää pois luotani. Sinä olet minulle kuin taivaan sini: sinä olet etkä ole.

Minä en tiedä enää mitään jättämisestä. Sinä voit jäädä lähelleni, mutta et kumminkaan pääse koskaan minua lähelle.

Minä en ymmärrä sinua, taatto. Sanohan, eikö minulla ole suojaa koko maailmassa?

Suojaa? Etkö tiedä, että tämä maailma on pohjaton kuilu? Tyhjyyden nielusta tuleva luotujen parvi etsii suojaa ja häviää jälleen olemattomuuden ammottavaan kitaan. Valheen haamut sinun ympärilläsi kaupittelevat harhakuviansa, ja heidän myymänsä ravinto on pelkkää varjoa. He vain pettelevät sinun nälkääsi eivätkä sitä tyydytä. Tule pois sieltä, lapseni, tule!

Mutta kuulehan, taatto, ihmiset näyttävät kovin onnellisilta tässä maailmassa. Emmekö voi katsella heitä tien vierestä?

Ah, heillä ei ole oikeata oivallusta. He eivät näe, että tämä maailma on ikuista kuolemaa. — Se kuolee joka hetki kuolematta kumminkaan koskaan lopullisesti. — Ja me, tämän maailman olennot, käytämme hyväksemme kuolemaa, jotta voisimme elää.

Suojaa, poikaseni, ei ole missään muualla kuin oman olemuksesi syvyyksissä. — Etsi sitä sieltä! Turvaudu siihen, jos etsit pelastusta!

Bindé, kutoja. Hän nukkui sikeästi kuin kuollut, ja me lähdimme kuljettamaan häntä pois.

Olen pahoillani, että minun täytyy tuottaa teille pettymys, hyvät herrat, mutta te olette erehtyneet. — Minä en ollut kuollut, vaan nukuin sikeästi.

Minä ihailen tuon miehen hävyttömyyttä. Kuolee ja ryhtyy vielä väittelemään.

Hän ei kumminkaan tunnusta totuutta. Mennään, jotta saadaan kuolinmenot päätetyiksi.

Minä vannon partasi kautta, veljeni, että olen yhtä elävä kuin yksikään teistä.

Tyttö on nukahtanut, pienoinen pää käsivarren varassa. Luulenpa olevan parasta, että jätän hänet ja lähden pois. Mutta enkö ole pelkuri, jos karkaan, — karkaan tuon pienen olennon luota? Nämä ovat luonnon lukinverkkoja, jotka saattavat käydä vaarallisiksi hyttysille, mutta ei minunlaiselleni sannjasille.

Minkätähden lähtisinkään pois sinun luotasi? Mitäpä pelkäisinkään?
Pelkäisinkö varjoa?

Mitä sanotkaan? Jos sydämemme olisivat kiveä, kuinka olisivatkaan lemmenjumalan nuolet voineet ne lävistää?

Mitä vastaan! Sinä luulet sanoneesi jotakin erinomaisen hienoa — eikö totta? Mutta se onkin pelkkää typeryyttä.

Minä jätän asian teidän arvosteltavaksenne, hyvät herrat. Minä tahdoin vain sanoa, että jos meillä miehillä on kivikovat sydämet, kuinka —

Sallikaahan minun selittää asia. Hän sanoi, että meillä miehillä on kivikovat sydämet, eikö niin? No niin, minä vastasin siihen, että jos sydämemme todellakin ovat kiveä, niin kuinka voi lemmenjumalan nuoli ne lävistää? Ymmärrättekö?

Kuulehan, veikko, minä olen myyskennellyt kaupungissa siirappia jo neljäkolmatta vuotta — luuletko, etten ymmärrä luritustasi?

Minä katselen leveätä kämmentäsi, taatto. Minun käteni on pieni lintu, joka on löytänyt siitä pesänsä. Sinun kätesi on suuri, niinkuin suuri maa, joka kannattaa kaikkea. Nuo viivat ovat virtoja, ja nuo ovat kukkuloita.

Sinun kosketuksesi on pehmeä, tyttäreni, niin pehmeä kuin unen kosketus. Minusta tuntuu kuin siinä piilisi jotakin siitä suuresta pimeydestä, joka koskettaa sieluamme ikuisuuden taikasauvoin. — Mutta sinä, lapsukaiseni, olet päivänvalossa karkeleva perho. Sinulla on lintusi, kukkasi ja niittysi — mitä voitkaan löytää minusta, jonka keskus sijaitsee Suuressa Ainoassa ja jonka kehäviiva ei ole missään?

Tyttö kuvittelee sydämensä typeryydessä, että minä häntä rakastan. Se ajatus tekee hänet onnelliseksi. Kuvitelkoon! Ihmiset kasvavat harhaluulojen keskellä, ja harhaluuloja he tarvitsevat lohdutuksekseen.

Kuulehan, taatto, tuo kiipijäkasvi, joka ryömii yli nurmen etsien puuta, jonka ympärille voisi kiertyä, on minun kiipijäni. Minä olen sitä hoitanut ja kastellut aina siitä ajasta, jolloin se ojensi ilmoille ainoastaan kaksi pientä lehteä, kuin itkevän pienokaisen huulet. Minä olen tuo köynnös — sekin on kasvanut tien vieressä ja voi helposti joutua tallatuksi. Näetkö nuo kauniit pienet kukkaset, vaaleansiniset valkoisine sydänpilkkuineen — nuo valkeat pilkut ovat niiden unelmia. Salli minun kevyesti koskettaa otsaasi näillä kukkasilla. Minulle ovat kaikki kauniit oliot näkymättömien ja tuntemattomien asioiden avaimia.

Ei, ei, kauneus on pelkkää haavetta. Sille, joka tietää, ovat maan tomu ja kukka yhtä.

— Mutta mikä kaipaus virtaakaan vereeni ja luo silmieni eteen harson, jossa väikkyvät kaikki sateenkaaren värit? Kutooko itse luonto uniansa vaiheelleni hämärtäen aistejani? (Hän repii yht'äkkiä köynnöksen ja nousee.) Ei enempää, sillä tämä on kuolemaa. Mitä leikkiä leikitkään kanssani, tyttönen? Minä olen sannjasi, olen katkaissut kaikki siteeni, olen vapaa. — Ei, ei, älä itke! Minä en voi sietää kyyneliäsi. — Mutta missä piilikään sydämessäni tämä käärme, joka kihisten kohotti päätään piilostansa? Ei, ne eivät ole kuolleet — ne elävät, vaikka eivät saa ravintoa. Nuo kirotut olennot kalistelevat luurankojansa ja tanssivat sydämessäni, kun heidän valtiaansa, suuri noita, soittaa taikahuiluansa. — Älä itke, lapseni, tule luokseni! Sinä olet minulle kuin kadotetun maailman huuto, kuin kulkevan tähden laulu. Sinä tuot mieleeni jotakin, mikä on äärettömän paljon enemmän kuin tämä Luonto — enemmän kuin aurinko ja tähdet. Se on suuri kuin pimeys. Minä en sitä ymmärrä. Minä en ole sitä milloinkaan tuntenut, ja senvuoksi minä sitä pelkään. Minun täytyy lähteä luotasi. — Mene sinne, mistä tulit — sinä tuntemattoman sanansaattaja!

Minun täytyy lähteä. Minä luulin tietäneeni — mutta enpä tiedäkään. Mutta minun täytyy tietää. Minä lähden luotasi saadakseni tietää kuka olet.

III

Sannjasi nähdään istumassa paadella vuoripolun varrella. Hänen ohitsensa kulkee paimenpoika laulaen.

        Älä käännä pois kasvojasi, minun armaani,
        Kevät on povensa paljastanut,
        Ja kukkaset hengittävät salaisuuksiansa metsien pimennossa.
        Lehvien humina kuuluu kaukaa
        Kuin öinen huokaus.
        Halajan, armas, nähdä kasvojasi.

Illan kulta sulaa siniseen mereen. Vuorenrinteen metsä tyhjentää päivänvalon viimeisen maljan. Vasemmalla näkyvät puiden lomitse kylän matalat majat, joissa ehtoolamput ovat sytytetyt — kuin hunnutettu äiti valvomassa pienokaistensa vuoteen ääressä. Sinä olet minun orjani, Luonto! Sinä olet levittänyt monivärisen mattosi siihen suureen saliin, jossa minä istun yksinäni, kuin kuningas, ja katselen, kuinka sinä karkelet, tähtikaulanauhan välkkyessä povellasi.

        Tumman virran takaa kaikuu kutsuva soitto.
        Ah, onnellinen olin kotonani.
        Mutta huilun helinä soi yön tyynessä ilmassa,
        Ja tuska lävisti minun sydämeni.
        Oi kertokaa, te, jotka tiedätte,
       Mikä tie hänen luokseen vie.
       Minä annan hänelle ainoan kukkaseni,
       Hänen jalkojensa eteen sen lasken.
       Ja kerron hänelle, että hänen soittonsa on minun rakkauteni.

Luulenpa, etten ole kaikkien olemassaolojeni aikana nähnyt tällaista kuin yhden ainoan kerran ennen. Silloin oli illan malja kukkuroillaan rakkautta ja musiikkia, ja vieressäni istui eräs, jonka kasvot muistuvat mieleeni, kun katselen tuota painuvaa ehtootähteä. — Mutta missä onkaan nyt pieni tyttöni tummine, surullisine, kyyneltyneine silmineen? Istuuko hän majansa edustalla silmäillen samaa tähteä illan äärettömän yksinäisyyden läpi? Mutta tähden täytyy laskea, illan täytyy sulkea hänen silmänsä yön uneen, kyynelten täytyy kuivua ja nyyhkytysten tauota. Ei, minä en lähde takaisin! Muotoutukoon maailman unennäkö millaiseksi tahansa! Minä en häiritse sen kulkua enkä luo uusia haaveita. Minä tahdon nähdä, ajatella ja tietää.

Tule, tyttö, istu tähän viereeni! Olisin iloinen, jos huutosi olisi tarkoittanut minua. Joku nimitti minua kerran taatokseen, ja hänen äänensä kaikui samoinkuin sinun. Taatto vastaa nyt — mutta missä onkaan huuto?

Minä rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minulla ei ole ketään muuta kuin hän.

Minä ymmärrän. Anna pieni kätesi — salli minun pitää sitä kädessäni — tässä isossa kädessäni.

Osaatko sinä lukea kädestä, sannjasi? Osaatko lukea minun kämmenestäni, mikä minä olen ja mikä minusta tulee?

Luulen osaavani lukea, mutta ymmärrän vain hämärästi, mitä luen. Kerran olen ymmärtävä täydellisesti.

Sinne, missä tie menee metsään. Hän kaipaa minua, ellei minua siellä tapaa.

Kumarra otsasi minun puoleeni, lapsukainen, jotta saan sinua suudellen siunata, ennenkuin lähdet.

Ovatpa Misrin lapset pulleita ja punaposkisia! Niitä kannattaa katsella. Mutta mitä enemmän teitä ruokin, sitä laihemmiksi näytätte käyvän päivä päivältä.

Mutta minkätähden soimaat meitä siitä aina, äiti? Voimmeko me asiaa auttaa?

Enkö ole teille sanonut, että teidän tulee levätä riittävästi? Mutta te liehutte aina ulkosalla.

Tuskin tiedän, kuinka päiväni kuluvat. Mieheni menee pellollensa ja minun tehtävänäni on pitää huolta kodista. Iltasella minä istun kehräämässä vanhempien tyttöjeni kanssa. (Tytöille.) Tulkaa tervehtimään sannjasia! Siunaa heitä, taatto!

Niin, minä tiedän. Ystävät kohtaavat toisensa tässä maailmassa sattumalta, sattuma kuljettaa heitä jonkin aikaa toistensa seurassa, ja sitten tulee se hetki, jona on erottava.

Meidän kohtaamisemme ja eroamisemme kuuluvat maailman yleiseen liikuntoon. Tähdet eivät pidä meitä erikoisesti silmällä.

Ja sittenkin ovat hyvänsuovat tähdet kuljettaneet meidät toistemme luo, ja me kiitämme niitä siitä. Jos aika onkin ollut vain tuokio, se on kumminkin merkinnyt paljon.

Katsahda vielä kerran taaksesi, ennenkuin menet. Näetkö veden himmeän kimalluksen pimeästä ja nuo hiekkarannalla kasvavat kasuarina-puut? Kylämme lepää siellä tummana varjorykelmänä. Sinä voit nähdä ainoastaan valot. Arvaatko, mikä noista valoista on meidän?

Tuo valo on viimeinen jäähyväiskatse, jonka menneet päivämme luovat lähtevään vieraaseen. Hieman kauemmas ehdittyä näkyy pelkkää pimeätä.

Yö käy pimeäksi ja autioksi. Se istuu yksinään kuin hylätty nainen — nuo tähdet ovat hänen tuleksi muuttuneita kyyneliänsä. Ah, lapsukaiseni, sinun pienen sydämesi suru on täyttänyt ikiajoiksi kaikki minun elämäni yöt haikeudella. Sinun rakkaan hyväilevän kätesi kosketus tuntuu tässä öisessä ilmassa — minä tunnen sen otsallani — joka on kyynelistä kostea. Sinun nyyhkytyksesi, jotka kiiruhtivat jälkeeni, kun pakenin luotasi, kultaseni, ovat saavuttaneet sydämeni. Minä kuljetan niitä mukanani aina kuolemaani saakka.

Menkööt minun sannjasilupaukseni! Minä rikon sauvani ja almumaljani. Tämä muhkea laiva, tämä maailma, joka liikkuu ajan merellä, ottaa minut jälleen mukaansa, minä liityn jälleen pyhiinvaeltajien joukkoon. Voi houkkiota, joka luuli löytävänsä ainoan turvan yksin uidessaan ja hylkäsi auringon ja tähtien valon yrittäen löytää tietänsä omin hohteluin kuin kiiltomato! Lintu kohoo korkeuteen, ei suinkaan lentääkseen tyhjään avaruuteen, vaan palatakseen tähän suureen maahan. — Minä olen vapaa. Minä olen vapaa eittämisen aineettomista kahleista. Minä olen vapaa olioiden ja muotojen ja tarkoitusten maailmassa. Äärellinen on oikea ääretön, ja rakkaus tuntee sen totuuden. Tyttöni, sinä olet kaiken olevaisen henki — minä en voi sinua milloinkaan jättää.

Kysytkö, minne hän on mennyt? Hänelle on ihan yhdentekevää, minne hän on mennyt.

Rakkaani on lähtenyt etsimään olosijaa olemattomuuden tyhjyydestä.
Hänen täytyy löytää minut.

Leivoksia? Oletpa typerä. Minun setäni asuu kaupungissa — minä olen kuullut häneltä, että saamme hapanta maitoa ja käristettyä riisiä.

Sinä olet tuhma veikko, Moti. Jatkettaisiinko maitoa vedellä kuninkaanpojan häissä!

Muista, ettemme me ole kuninkaanpoikia, Pantšu. Meille köyhille ihmisille maito usein tekee tempun muuttumalla enimmältä osalta vedeksi.

Katsohan! Sydenpolttajan poika uurastaa vielä työssään. Sitä emme saa sietää.

Minä tervehdän sinua kunnioittavasti, taatto! Salli lapseni koskettaa otsallaan sinun jalkojasi! Hän on sairas. Siunaa häntä, taatto!

Tyttäreni, minä en ole enää sannjasi. Älä pilkkaa minua tervehdykselläsi!

Minä etsin kadonnutta maailmaani. — Tunnetko Raghun tyttären? Missä hän on?

MALINI

Hetki on tullut, ja minun elämäni värisee tämän suuren tuokion vaiheilla kuin kastepisara lootuksen lehdellä. Minä suljen silmäni, minusta tuntuu, kuin kuulisin taivaan kapinoivan, ja sydäntäni ahdistaa pelko, en tiedä miksi.

Mitä tämä merkitsee, lapseni? Kuinka unohdatkaan pukea yllesi ne vaatteet, jotka sopivat kauneuteesi ja nuoruuteesi? Missä ovatkaan korusi? Kuinka voitkaan jättää jäsenesi vaille kullan kaunisteita, sinä ihanainen aamuni?

Äiti, on olemassa olentoja, jotka ovat köyhiksi syntyneet kuninkaankin talossa. Rikkaudet eivät keräänny niille, joiden on määrä löytää rikkautensa köyhyydestä.

Kuinka voikaan lapseni, joka aikoinaan laverteli minulle lapsen äänin, nyt puhua tuollaista arvoituksellista kieltä! — Sydäntäni vapisuttaa pelko, kun sinua kuuntelen. Mistä oletkaan poiminut tuon uuden uskon, joka rikkoo kaikkien pyhien kirjojemme opetuksia? Kuulehan, lapseni, sanotaan, että ne buddhalaiset munkit, jotka sinua opettavat, harjoittavat noituutta, että he loitsivat ihmisen mielen ja hämmentävät sen valheillaan. Minä kysyn sinulta: onko uskonto sellaista, mitä on etsittävä, jotta se löytyisi? Eikö se ole kuin auringonvalo, joka on annettu meille alinomaiseksi? Minä olen oppimaton nainen. Minä en ymmärrä ihmisten tunnustuksia ja oppilauseita. Tiedän vain, että naisen palvonnan oikeat esineet tulevat hänen syliinsä etsimättä miehen ja lasten hahmoissa.

Myrskypilvet kerääntyvät kuninkaan talon yläpuolelle, tyttäreni. Älä kulje kauemmaksi vaarallista tietäsi! Pysähdy, vaikkapa vain lyhyeksi hetkeksi!

Typerä tyttäreni, jos tahdot välttämättä tuoda uuden uskon tähän vanhan vakaantuneen uskon maahan, älä salli sen tulla äkillisenä tulvana, joka uhkaa rannalla asuvia. Pidä uskosi omanasi! Älä ärsytä sitä vastaan yleistä vihaa ja pilkkaa!

Älä nuhtele tyttöäni äläkä opeta häntä kulkemaan valtiotaitosi mutkikkaita teitä! Jos lapseni valitsee itselleen opettajat ja noudattaa omaa tietänsä, en tiedä, mistä häntä moittisin.

Kuningatar, kansani on kiihdyksissä ja vaatii äänekkäästi tytärtäni ajettavaksi maanpakoon.

Harhaoppia tosiaankin! Sisältyyköhän kaikki totuus ainoastaan heidän vanhoihin ummehtuneisiin kirjoihinsa? Heidän tulisi heittää pois madonsyömä uskonsa ja tulla oppimaan tältä lapselta. Usko minua, kuningas, hän ei ole mikään tavallinen tyttö — hän on puhdas tulenliekki. Hänet on valinnut ilmestymismuodokseen jokin jumalallinen henki. Älä halveksi häntä, jottei sinun tarvitse kerran lyödä otsaasi ja itkeä, kun et häntä enää löydä!

Kuule minua, isä! Ne, jotka huutaen vaativat minua maanpakoon ajettavaksi, huutavat oikeastaan minua avuksensa. Äiti, minä en kykene nyt sanoin kertomaan mitä mielessäni on. Salli valittamatta minun lähteä, niinkuin puu, joka huolettomana karistaa maahan kukkasensa! Salli minun lähteä kaikkien ihmisten luo — sillä maailma on vaatinut minua kuninkaan kädestä.

Lapseni, eikö sinulla ole sijaa täällä, missä olet syntynyt? Odottaako maailman taakka sinun hentoja hartioitasi?

Minä uneksin valveillani, että tuima tuuli kuohuttaa vesiä, yö on pimeä, ja alus lepää satamaan kiinnitettynä. Missä onkaan kapteeni, joka vie kulkijat kotiinsa? Minä tunnen tietäväni tien, ja minun kosketukseni on luova alukseen elämän värinän ja kiitävän vauhdin.

Kuuletko, kuningas? Kenen sanoja ovat nuo? Lausuuko ne tämä pieni tyttö? Onko hän sinun tyttäresi, ja olenko minä hänet synnyttänyt?

Olet. Niinhän yökin synnyttää päivänkoiton, joka ei kumminkaan kuulu yölle, vaan koko maailmalle.

Kuningas, etkö voi mitenkään pidättää häntä luonasi — tätä valkeuden ilmestystä? — Sinun hiuksesi ovat valahtaneet hartioillesi, rakkaani, salli minun ne sitoa! — Puhuvatko ne maanpakoon ajamisesta, kuninkaani? Jos se kuuluu heidän uskoonsa, niin tulkoon uusi uskonto ja opetettakoon noille bramaaneille uudelleen, mikä on totuus!

Viekäämme lapsi pois tältä parvekkeelta, kuningatar! Näetkö kansanjoukkoja, jotka kerääntyvät kadulle?

Pysykää lujina päätöksessänne, ystäväni! Nainen on vihollisena kaikkia muita vihollisia pelättävämpi. Järki näet taistelee turhaan häntä vastaan, ja väkivalta häpee käydä häneen käsiksi; miehen voima antautuu iloisesti hänen voimattomuudelleen, joten hän löytää suojan oman sydämemme varustuksista.

Meidän täytyy päästä kuninkaan puheille saadaksemme sanoa hänelle, että käärme on nostanut myrkkyisen päänsä hänen omasta pesästään uhaten iskeä hampaansa pyhän uskontomme sydämeen.

Uskontomme? Minä tunnustan olevani aivan tuhma. En ymmärrä sinua. Sanohan, herrani, vaatiiko sinun uskontosi viattoman tytön maanpakoon karkoittamista?

Sinulla on aina vastaväite valmiina, Suprija! Sinä asetut joka kerta yritystemme tielle.

Me olemme syntyneet puolustamaan uskoamme, ja sinä olet kuin särö muurissa, kuin ivallinen hymy yhteenpuserretuissa ohuissa huulissa.

Luuletteko te kykenevänne määrittelemään totuuden suuren lukumääränne nojalla ja hukuttamaan järjen yhteiseen huutoonne?

Julkeus ei ole minun, vaan niiden, jotka muovailevat pyhiä kirjoja niin, että ne soveltuvat heidän omiin ahtaisiin sydämiinsä.

Me olemme yhteisesti päättäneet, että kuninkaan tytär on ajettava maanpakoon. — Se, joka ajattelee toisin, poistukoon tästä kokouksesta!

Bramaanit, te teitte virheen valitessanne minut liittoonne. Minä en ole teidän varjonne enkä teidän tekstienne kaiku. Minä en myönnä milloinkaan, että totuus on sillä puolella, missä kiivaimmin huudetaan, ja minä häpeen tunnustaa omakseni uskoa, jonka olemassaoloa on tuettava väkivalloin. (Kemankarille.) Salli minun lähteä, hyvä ystävä!

En, sitä en tahdo. Minä tiedän, että olet luja toimiessasi, horjuva vain sanoin kiistellessäsi. Ole vaiti, ystäväni; aika on paha.

Typeryyden sokea itsetietoisuus se on kaikkien vaikeimmin siedettävissä. Kuinka voittekaan ajatella pelastavanne uskontonne ajamalla tytön pois kotoansa! Mutta kertokaahan minulle, mikä on hänen rikoksensa. Eikö hän väitä, että totuus ja rakkaus ovat uskonnon ruumis ja sielu? Ja eikö se ole kaikkien tunnustusten ytimenä?

Uskonto on ytimeltään yksi, mutta vaihtelee muodoiltaan. Vesi on yksi, mutta sen eri rannat rajoittavat sitä eri tavoin ja tarjoavat sen eri kansojen käytettäväksi. Jos sinulla on oma lähde sydämessäsi, älä halveksi lähimmäisiäsi, joiden täytyy noutaa juotavansa esivanhempien lammikosta, jonka loivia, aikojen pyöristämiä rinteitä peittää mehevä viheriä ja jonka ikivanhat puut kantavat ikuista hedelmää.

Minä seuraan sinua, ystäväni, kuten aina ennenkin eläissäni, enkä enää väittele.

Minä tuon hyviä uutisia. Meidän sanamme ovat voittaneet; kuninkaan sotajoukko on avoimesti siirtymässä meidän puolellemme.

Meidän voittomme on johtuva uskostamme eikä aseistamme. Katukaamme ja lausukaamme pyhiä säkeitä! Huutakaamme avuksemme suojelevia jumaliamme!

Tule, jumalatar, sinä, jonka viha on palvojiesi ainoa ase! Suvaitse muotoutua ja murskaa uskottomien sokea ylpeys tuhkaksi! Todista meille uskomme voima ja johdata meidät voittoon!

Me huudamme sinua, Äiti, astu alas taivaittesi korkeudesta ja tee tehtäväsi kuolevaisten joukossa!

Tässä minä olen. (Kaikki kumartavat häntä; Kemankar ja Suprija vain seisovat loitompana ja odottavat, mitä tuleman pitää.)

Jumalatar, sinä olet vihdoinkin ilmestynyt ihmisen tyttärenä ja olet verhonnut kaiken peloittavan voimasi nuoren tytön herkkään kauneuteen. Mistä olet tullut, Äiti? Mitä meiltä tahdot?

Anna meille anteeksi, Äiti! Maailmaamme uhkaa äärimmäinen tuho, ja me huudamme äänekkäästi sinua avuksemme.

Minä en jätä teitä milloinkaan. Olen aina tietänyt, että ovenne ovat minulle avoimina. Sitten kaikui huutonne, joka vaati minua karkoitettavaksi, ja minä heräsin kuninkaan huoneen rikkauden ja nautintojen keskellä.

Minut on karkoitettu kotoani, joten voin nyt tehdä teidän kotinne omakseni. Mutta sanokaa minulle totuus: tarvitsetteko minua todellakin? Kun elin eristetyssä olopiirissäni, yksinäisenä tyttönä, kutsuitteko te minua täältä ulkoa? Enkö ole vain uneksinut?

Minä olen syntynyt kuninkaan talossa enkä ollut milloinkaan katsonut ulos ikkunasta. Olin kuullut, että tuo minun tavoittamattomissani oleva maailma oli täynnä kärsimystä. Mutta minä en tietänyt, missä sen tuska piili. Neuvokaa minua se löytämään!

Kuu on tullut esiin pilvien peitosta. Taivaalla vallitsee suuri rauha. Se näyttää sulkevan koko maailman syliinsä kuutamon avaran viitan alle. Tuolla kulkee tie, joka häipyy juhlallisten puiden äänettömään varjoon. Tuolla ovat talot ja tuolla temppelit; etäinen virran ranta näyttää hämyiseltä ja autiolta. Minusta tuntuu, kuin olisin yht'äkkiä pudonnut jostakin unien pilvestä tähän ihmisten maailmaan, tien viereen.

Minkätähden ei kieliämme pakahduttanut tuska, kun huutaen vaadimme sinua karkoitettavaksi!

Voitto olkoon maailman suuren Äidin! Voitto olkoon Äidin ihmisentyttären sydämessä!

Anna harhakuvan häipyä pois! Minne menetkään, Suprija, ikäänkuin unissa vaeltaen?

Sinun taivaantoivosi on väärä, Kemankar. Minä olen vaeltanut suotta teidän oppienne erämaassa — en ole löytänyt lepoani. Suurten joukkojen jumala ja kirjojen jumala eivät ole minun jumalani. Ne eivät milloinkaan vastanneet kysymyksiini, eivät milloinkaan minua lohduttaneet. Mutta nyt minä olen vihdoin löytänyt jumaluuden elävänä ja hengittelevänä ihmisten maailmassa.

Ah, ystäväni, kamala on hetki, jona ihmisen pettää hänen oma sydämensä. Silloin tulee sokea himo hänen hyväksi sanomakseen, ja haaveilu anastaa hänen jumaliensa ylhäisen valtaistuimen. Onko tuo kuu, joka tuolla uinuu pehmeissä pilviuntuvissa, ikuisen todellisuuden oikea vertauskuva? Huomenna tulee jälleen arkinen päivä, ja nälkäinen joukkio alkaa jälleen vetää tuhansia verkkojansa olemassaolon meressä. Ja silloin tämä kuutamoyö tuskin muistuu mieliin muuna kuin ohuena, olemattomana, unesta, varjoista ja harhasta kutoutuneena harsona. Samanlainen on se taikaverkko, jonka luo naisen petollinen viehätys — voisiko se vallata korkeamman totuuden sijan? Voiko mikään haaveen luoma usko tyydyttää paahteisen keskipäivän ankaraa janoa?

Ravistele siis itsesi hereille unistasi ja katso eteesi! Nyt on tulen vallassa se vanha rakennus, jonka suojissa vuosisadat ovat vanhenneet. Esi-isiemme henget väikkyvät uhkaavan tuhon vaiheilla, niinkuin kirkuvat linnut palavan pesänsä yläpuolella. Onko nyt aika horjua, kun yö on pimeä, vihollinen uhkaa murtaa portin, kansalaiset nukkuvat ja harhaluulojen humaltamat käyvät veljiensä kurkkuun.

Vieraisiin maihin. Minä noudan sieltä sotilaita. Tämän palon sammuttaminen vaatii verta.

Turhaa on toivoa apua heitä. He lentävät tuleen kuin hyttyset. Etkö kuule, kuinka he huutavat kuin mielettömät? Koko kaupunki on menettänyt järkensä ja sytyttää juhlavalojansa oman pyhän uskonsa polttoroviolle.

En. Sinä jäät tänne pitämään asioita silmällä ja antamaan minulle niistä tietoa. Mutta älä salli valheen uutuudellaan viekoitella sydäntäsi pois minulta!

Valhe on uusi, mutta ystävyytemme on vanha. Me olemme olleet toistemme seurassa aina lapsuudestamme saakka. Nyt eroamme ensimmäisen kerran.

Toivokaamme, että se on viimeinenkin! Pahoina aikoina katkeavat lujimmatkin siteet. Veljet surmaavat veljiänsä, ja ystävät nousevat ystäviä vastaan. Minä lähden pimeyteen ja yön pimeydessä minä palaan portille. Olenko löytävä ystäväni itseäni odottamassa, lyhty sytytettynä? Siinä toivossa minä lähden matkaan.

Ole huoletta, poikani. Minä tulen epäilemättä tekemään velvollisuuteni.
Voit luottaa siihen, että hänet karkoitan.

Ei. Minä en häntä löydä. Lähde sinä sotilainesi etsimään häntä kaikkialta kaupungista, talo talolta! Alamaisesi ovat hänet. ryöstäneet. Aja heidät kaikki maanpakoon! Tyhjennä koko kaupunki, kunnes tuovat hänet takaisin!

Kultaseni! Sinä säälimätön lapsi! Minä en päästä sinua milloinkaan näkyvistäni — kuinka pääsitkään pakenemaan?

Älä ole hänelle vihainen, kuningatar! Hän tuli meidän luoksemme antamaan meille siunauksensa.

Älä unohda meitä, pieni Äitimme! Sinä olet meidän tähtemme, opastat meidät yli elämän viitoittamattoman ulapan.

Minun oveni on teille avoinna. Nämä muurit eivät enää milloinkaan erota meitä toisistamme.

Äiti, minä olen tuonut ulkomaailman kotiimme. Tuntuu kuin ruumiini rajat olisivat hävinneet. Minä olen yhtynyt maailman elämään.

Niin, lapseni. Nyt sinun ei tarvitse enää lähteä ulos. Tuo maailma tänne luoksesi ja äitisi luo. — On kohta yön toinen vartio. Istuudu tähän! Rauhoitu! Sinussa loimuava elämä karkoittaa unen silmistäsi.

Äiti, minä olen väsynyt. Ruumiini vapisee. Maailma on sanomattoman suuri. — Äiti rakas, laula minut uneen! Silmiini tulevat kyynelet, ja sydämeeni laskeutuu apeus.

Mitä voinkaan sinulle sanoa? Minä en osaa perusteita esittämällä sinua vakuuttaa. Minä en ole lukenut teidän kirjojanne.

Minä olen oppinut mies ainoastaan oppineisuuden narrien joukossa. Minä olen jättänyt kaikki perusteet ja kirjat. Opasta minua, prinsessa, ja minä seuraan sinua niinkuin varjo seuraa valoa.

Mutta kun sinä, bramaani, minulta kyselet, minä menetän kaiken voimani enkä tiedä mitä sinulle vastata. Minusta tuntuu ihmeeltä, että sinäkin, joka tiedät kaikki, tulet minulta kysymään.

Minä en tule etsimään sinulta tietoa. Minä tahdon unohtaa kaikki, mitä olen milloinkaan tietänyt. Teitä on lukemattomia, mutta valo puuttuu.

Ah, herra, mitä enemmän minulta kyselet, sitä selvemmin tunnen köyhyyteni. Missä onkaan nyt se ääni, joka näkymättömän salaman tavoin iski taivaasta sydämeeni? Minkätähden et tullut sinä päivänä, vaan pysyttelit epäillen loitolla? Nyt, kun olen nähnyt maailman kasvoista kasvoihin, sydämeni on käynyt pelokkaaksi, ja minä en tiedä, kuinka voin hoitaa sen suuren aluksen peräsintä, jota minun tulee ohjata. Minä tunnen olevani yksin, ja maailma on suuri, teitä on paljon, ja taivaan valo leimahtaa äkkiä hävitäkseen jo seuraavassa tuokiossa. Tahdotko auttaa minua, sinä, joka olet viisas ja oppinut?

On aikoja, jolloin epätoivo salpaa kaikki elämän virrat, jolloin katseeni ihmisten joukossa äkkiä suuntautuu itseeni ja minä kauhistun. Tahdotko olla ystäväni sellaisina uupumuksen hetkinä ja kuiskata minulle toivon sanan, joka tuo minut takaisin elämään?

Minä olen oleva valmiina. Minä pidän sydämeni yksinkertaisena ja puhtaana ja mieleni rauhallisena, jotta voin todella sinua palvella.

Ei tänään. Pyydä heiltä anteeksi minun puolestani. Minun täytyy saada aikaa täyttääkseni tyhjentyneen mieleni ja lepoa toipuakseni tästä uupumuksesta. (Palvelija menee.) Kerro minulle jälleen Kemankarista, ystävästäsi! Minä haluan tietää, millainen elämäsi on ollut ja millaisia koettelemuksia se on sinulle tuottanut.

Kemankar on minun ystäväni, veljeni ja mestarini. Hänen mielensä on ollut alun pitäen luja ja voimakas, minun ajatuksiani sitävastoin ovat epäilykset aina ajelleet sinne tänne. Hän on kumminkin sulkenut minut kiinteästi sydämeensä, niinkuin kuu sulkee itseensä tummat täplänsä. Mutta olipa alus kuinka luja tahansa, jos sen pohjassa on pienikin reikä, niin sen täytyy upota. — Johtui luonnon laista, että sain sinut uppoamaan, Kemankar.

Sain. Sinä päivänä, jona kapina hiipi häveten tiehensä nähtyään sinun kasvojesi valon ja sinun vaiheillasi väikkyvän ylimaailmallisen musiikin, Kemankar yksin pysyi jäykkänä. Hän lähti luotani sanoen menevänsä vieraaseen maahan noutamaan sotureita kitkeäkseen uuden uskon juurinensa pois Kasin pyhästä maaperästä. — Sinä tiedät, mitä sitten seurasi. Sinä herätit minut eloon, uuteen maailmaan. »Kaiken elämän rakastaminen» oli pelkkä sana, joka ammoisista ajoista odotti todellistumistansa — ja sinussa minä näin sen totuuden ruumiillistuneena. Sydämeni kutsui ystävääni, mutta hän oli poissa, saavuttamattomissa. Sitten saapui kirje, jossa hän ilmoitti tulevansa, mukanaan vieras sotajoukko, pestäkseen uuden uskon pois verellä ja rangaistakseen sinua kuolemalla. — Minä en voinut kauemmin odottaa. Minä näytin kirjeen kuninkaalle.

Minkätähden unohdit itsesi, Suprija? Miksi antauduit pelon valtaan?
Eikö minun huoneessani ole kyllin sijaa hänelle ja hänen sotureillensa?

Salli minun syleillä itseäsi, Suprija! Minä ehdin oikeaan aikaan, yllätin Kemankarin ja otin hänet vangiksi. Tuntia myöhemmin olisi ukonvaaja iskenyt talooni minun nukkuessani. Sinä olet ystäväni, Suprija, tulehan —

Etkö tiedä, ettei kuninkaan rakkaus ole merkityksetön? Minä sallin sinun pyytää palkkioksesi mitä haluat. Sano minulle mitä tahdot.

En mitään, kuningas, en mitään. Minä tulen kiertämään kerjäläisenä ovelta ovelle.

Sinun tarvitsee vain pyytää, niin saat itsellesi maakuntia, jotka houkuttelisivat kuningastakin.

Minä ymmärrän. Minä tiedän, mitä tähteä kohti sinä kätesi ojennat. Uskalias nuorukainen, ole kyllin rohkea pyytääksesi sitäkin, mikä näyttää mahdottomalta! Miksi vaikenet? Muistatko sen päivän, jona vaadit Maliniani karkoitettavaksi maanpakoon? Tahdotko uudistaa pyyntösi? Tahdotko karkoittaa tyttäreni isänsä kodista? — Tyttäreni, tiedätkö, että saat kiittää eloonjäämisestä tätä jaloa nuorukaista? Onko sinun vaikea maksaa sitä velkaa suostumalla?

Armeliaisuuden nimessä, kuninkaani, älkää virkkako siitä enempää! On olemassa paljon palvojia, jotka ovat elinkautisen antaumuksen avulla saavuttaneet kaipauksensa korkeimman täyttymyksen. Jos voisin kuulua heidän joukkoonsa, olisin onnellinen. Mutta ottaisinko sen vastaan kuninkaan kädestä, petoksen palkkana? Valtiattareni, sinulla on todellisen suuruutesi sisäinen rikkaus ja rauha; sinä et tunne köyhyyden ahdistaman sielun salaisia kaipioita. Minä en uskalla pyytää sinulta hiukkaakaan enempää kuin murusen sitä rakkautta, jota tunnet kaikkia tämän maailman luotuja kohtaan.

Tuomitsetko hänet, kuningas? Hänkin tuomitsi sinut ja tuli sinua rankaisemaan eikä sinun valtakuntaasi sinulta riistämään.

Salli hänen jäädä eloon, isä! Ainoastaan siinä tapauksessa sinulla on oikeus antaa ystävyytesi hänelle, joka on sinut pelastanut suuresta vaarasta.

Se tulee tapahtumaan aikanansa, ja sinä olet löytävä jälleen ystäväsi. Mutta kuninkaan jalomielisyys ei saa pysähtyä siihen. Minun täytyy antaa sinulle jotakin sellaista, jota et ole voinut toivoakaan — mutta ei pelkkänä palkintona. Sinä olet voittanut sydämeni, ja minun sydämeni on valmis tarjoamaan sinulle parhaan aarteensa. — Minkätähden arasteletkaan häntä nyt, lapseni? Sinun aamunkoitostasi puuttui toistaiseksi rusotus — sen valo oli valkea ja häikäisevä. Mutta nyt on sen yli levinnyt hellyyden kyynelharso, joka tekee sen lempeämmäksi kuolevaisille silmille. (Suprijalle.) Nouse ja tule syliini! Sydämeni on onnesta pakahtua. Lähde nyt hetkiseksi luotamme! Minä haluan olla kahden kesken Malinini kanssa. (Suprija menee.) Minä tunnen löytäneeni toisen kerran tyttäreni — en taivaan kirkasta tähteä, vaan maan kukoistavan kukkasen. Hän on minun tyttäreni, minun sydämeni aarre.

Tuo hänet tänne! Tuossa hän tulee. Hänen katseensa on jäykkä, kopea pää korkealla, otsassa varjo kuin liikkumaton ukonpilvi, jossa piilee uhkaava rajusää.

Rautakahle häpee itseään sitoessaan noita jäseniä. Ken solvaa suuruutta, solvaa itseänsä. Hän on kuin jumala, joka uhmaa kahleitansa.

Sinä et tunnu rakastavan elämääsi. Sano minulle viimeinen toivomuksesi, jos sinulla sellainen on.

Noissa kasvoissa on voima, joka minua peloittaa. Älä anna Suprijan tulla, isä!

Ei, ei vielä. Ensin se, mitä meillä on toisillemme sanottavaa, ja sitten rakas tervehdys. — Tule lähemmäksi! Sinä tiedät, että olen köyhä sanoista — ja aikani on lyhyt. Minun koettelemukseni on ohi, mutta ei sinun. Sano minulle, miksi olet tämän tehnyt.

Sinä et ymmärrä minua, ystäväni. Minun täytyi pysyä uskossani rakkautenikin uhalla.

Minä ymmärrän, Suprija. Minä olen nähnyt tuon tytön kasvot, joita hehkuttaa sisäinen valo ja jotka ovat kuin näkyväiseksi muuttunut ääni. Sinä uhrasit noiden silmien tulelle luottamuksen esi-isiesi uskoon ja maasi menestykseen ja rakensit uuden uskon petoksen pohjalle.

Sinä olet oikeassa, ystäväni. Minun uskoni on ilmestynyt minulle täydellisyydessään tuon naisen hahmossa. Teidän pyhät kirjanne eivät sanoneet minulle mitään. Noiden silmien valo on auttanut minua lukemaan luomiston vanhaa kirjaa, ja minä olen oppinut, että todellinen usko on siinä, missä on ihminen ja missä on rakkaus. Se uhoo äidistä hänen antaumuksessaan ja palaa häneen takaisin lapsesta. Se astuu alas antajan lahjassa ja herää eloon vastaanottajan sydämessä. Minä vannouduin tunnustamaan tätä uskoa, joka ilmaisee ihmisessä piilevän äärettömän, kun katseeni kohtasi nuo kasvot, jotka ovat täynnä valoa ja rakkautta ja salatun viisauden rauhaa.

Minäkin suuntasin katseeni kerran noihin kasvoihin ja uneksin tuokion ajan, että uskonto oli vihdoin tullut naisen hahmossa opastamaan ihmisten sydämiä taivaaseen. Hetkisen tuntui laulu ja soitto paisuttavan poveani, ja kaikki elämäni toiveet puhkesivat täyteen kukoistukseen. Mutta enkö repinyt rikki tuota harhakuvitelman verkkoa ja vaeltanut vieraisiin maihin? Enkö kestänyt kärsivällisesti arvottomien käsien aiheuttamaa nöyryytystä ja tuskaa, joka koitui siitä, että täytyi erota sinusta, lapsuuteni ystävästä? Entä mitä olet sinä tehnyt tällävälin? Sinä olet istunut kuninkaan varjoisassa puutarhassa suloisen joutilaana kehräten valhetta, jonka oli määrä puolustaa sokaistumistasi antamalla sille uskonnon nimen.

Ystäväni, eikö maailma ole kyllin laaja voidakseen sisältää ihmisiä, joiden luonnon laatu on ylen erilainen? Taistelevatko nuo taivaan lukemattomat tähdet tavoitellen yhden herruutta? Eivätkö erilaiset uskon muodot voi rauhallisesti säteillä erilaista valoansa niihin erilaisiin sielujen maailmoihin, joissa niitä kaivataan?

Sanoja, pelkkiä sanoja! Ääretön maailma ei ole kyllin suuri suvaitakseen valheen ja totuuden elävän rinnan kaikessa sovussa. Niin tuhoisasti kaikkea rakastava ei rakkaus ole, että ihmisten ravinto, vilja, voisi väistyä ohdakkeiden ja rikkaruohojen tieltä. Niin tunnottoman avara ei ole suvaitsevaisuus, että se sallisi kaivaa ystävyyden varmaa pohjaa luottamuksen pettämisellä. Että toisen tulisi kuolla varkaan tavoin, koska on puolustanut uskoansa, ja toisen, joka on uskonsa pettänyt, elää kunniassa ja rikkaudessa — ei, ei, maailma ei ole niin kivikova, että se tuskaa tuntematta kantaisi sellaista ristiriitaa povessaan.

Minä otan kaikki nämä solvaukset ja loukkaukset vastaan sinun nimessäsi, valtiattareni. Sinä, Kemankar, maksat hengelläsi uskosi — mutta minä uhraan enemmän. Minä annan sinuun kohdistuvan rakkauteni, joka on minulle elämääni kalliimpi.

Riittää jo tämä jaarittelu! Jokainen totuus on tutkittava kuoleman tuomioistuimen edessä. Ystäväni, muistatko vielä kouluaikamme, jolloin meillä oli tapana kiistellä koko yö, mennä aamusella opettajamme luo ja saada tuokiossa selville, kumpi oli oikeassa. Koittakoon nytkin sellainen aamu! Lähtekäämme päättymyksen maahan ja astukaamme kaikkine kysymyksinemme kuoleman eteen, missä epäilyksen häilyvät sumut haihtuvat henkäyksestä, ikuisen totuuden vuorenhuiput kohoavat näkyviimme, ja me kaksi hupsua silmäilemme toisiamme nauraen. — Rakas ystäväni, tuo se, mitä pidät parhaana ja kuolemattomana itseytenäsi, kuoleman tuomioistuimen eteen!

Tule siis, jotta saan sinua syleillä! Sinä olit vaeltanut kauas kumppanisi luota, äärettömään kaukaisuuteen — nyt, rakas ystäväni, tule minua iäti lähelle ja ota minulta, joka rakastan sinua, kuoleman lahja!

KUNINGAS JA KUNINGATAR

Etkö tiedä, kuninkaani, että olen yksin sinun, olinpa missä hyvänsä? Sinun talosi ja sitä koskeva huolenpito vaativat minua pysyttelemään poissa, mutta ei suinkaan sinua unohtamaan.

Jätä talo ja huolenpidot! Sydämeni ei tule toimeen ilman sinua, ja minä olen mustasukkainen sen vaatielmille.

Ei, kuningas, minulla on sijani sydämessäsi rakastettunasi ja maailmassasi kuningattarenasi.

Ah, rakkaani, mihin ovatkaan kadonneet ne häiriytymättömän ilon päivät, jolloin ensimmäisen kerran kohtasimme toisemme rakkaudessa, jolloin maailmamme ei ollut vielä hereillä — yhtymisemme varhainen aamurusko vain tulvahti vaieten sydämiimme? Sinun silmäluomissasi asui suloinen arkuus, niinkuin kastepisara kukkalehdellä, ja hymy väräjöi huulillasi kuin illan tuulessa värjyvä lamppu. Minä muistan, kuinka kiihkeästi minua syleilit, kun aamu koitti ja meidän oli erottava, ja muistan, kuinka haluttomin, polttavan kaipauksen hidastamin askelin sinä luotani poistuit. Missä olikaan silloin talo ja sen askaret ja maailma?

Mutta mehän olimme silloin melkein lapsia vielä, ja nyt me olemme kuningas ja kuningatar.

Kuningas ja kuningatar? Ne ovat pelkkiä nimiä. Me olemme enemmän: me olemme rakastavaisia.

Sinä olet kuninkaani, puolisoni, ja minä olen tyytyväinen saadessani seurata askeliasi. Älä saata minua häpeään asettamalla minut kuninkaanarvoasi korkeammalle!

Rakasta minua totuudessa, mutta älä tee rakkauttasi ylenpalttiseksi; totuuden etuoikeutena on, että se saa olla yksinkertainen.

Jos sinä, kuningas, tuhlaat huolettomasti kaikki minua varten, niin minä jään vaille.

On jo lausuttu riittävän paljon joutavia sanoja, kuningatar. Lintujen pesissä vallitsee rakkauden hiljaisuus. Painukoon huuli vasten huulta, jottei mikään häiritsevä sana pääse kuuluville!

Ministeri pyytää päästä puheille keskustellakseen eräästä tärkeästä valtiollisesta asiasta.

Valtio ja sen asiat voivat odottaa. Suloisen joutilaisuuden tuokioita sattuu harvoin. Ne ovat herkkiä ja kuihtuvia kuin kukkaset. Velvollisuuksista lepääminen on osa velvollisuuttani.

Sanotko sen jälleen, sinä säälimätön nainen. Luuletko minun aina tottelevan itseäsi voittaakseni vastahakoisesti suotua suosiotasi pisaran pisaralta? Minä lähden ja jätän sinut.

Mikä melu? Käske minua, niin minä karkoitan sotilaittesi avulla tuon repaleisen ja nälkäisen melun.

Ei mitään. Kysymyksessä on vain nälkä — aivan tavallinen köyhien ihmisten nälkä. Roskaväen nälkiintynyt lauma huutaa ja meluaa saaden kuninkaallisen puutarhanne uneliaat käköset säpsähtelemään.

Se on heidän kova kohtalonsa. Kuninkaan köyhät alamaiset ovat jo kauan yrittäneet elää päivän puolella aterialla, mutta eivät ole vielä oppineet tulemaan toimeen ihan ilman ravintoa. Se on hämmästyttävää.

Mutta maassammehan hymyilee kypsä vilja. Minkätähden pitäisikään kuninkaan alamaisten kuolla nälkään?

Vilja kuuluu sille, jolle maa kuuluu — se ei ole köyhiä varten. Köyhät ovat kuin kuokkavieraita, koiria kuninkaan juhlassa: ryömivät nurkkaan saadakseen muruja tai potkuja.

Kukapa voisi soimata teidän virkamiehiänne? He ovat tulleet ihan rahattomina vieraasta maasta. Tuleeko heidän toimia kuninkaan alamaisten hyväksi tyhjin käsin?

Hän hallitsee Singarhin maakuntaa niin tunnontarkasti, että ihmisiltä on viety kaikki joutava romu, nimittäin ravinto ja vaatteet, joten heille ei ole jäänyt kuin luu ja nahka.

Hän pitää silmällä kauppaa. Hän pelastaa kauppiaat liiallisista voitoista sälyttämällä sen kuorman omille leveille hartioillensa.

Hän asustaa Vidžaikotessa. Hän hymyilee lempeätä hymyänsä, silittelee hyväillen maan selkävilloja ja kerää huolellisesti kaikki, mitä jää hänen pivoonsa.

Mikä häpeä! Minun täytyy poistaa tuo isänmaani kuona ja pelastaa kansani. Lähde nyt; kuningas tulee. (Kuningas saapuu.) Minä olen maani äiti. Minä en voi sietää heidän huutoansa. Pelasta heidät, kuningas!

He eivät ole sukulaisiani hitustakaan enemmän kuin kansani. He ovat rosvoja, jotka etsivät uhrejansa sinun kuninkaallisen valtasi suojaamina.

Tuolla tavalla sinä saat minut suunniltani. Sinä istut yksin suuruutesi huipulla, josta minä en sinua tavoita. Sinä palvelet omaa jumalaasi, ja minä etsin sinua suotta.

Tämä kaikki on sinun juontasi, bramaani. Tuletko tänne juttelemaan kuningattarelle valtiollisista asioista?

Valtio huutelee uutisiansa julki niin kuuluvasti, että ne varmaan ehtivät kuningattaren korviin. Asiat ovat kehittyneet niin pitkälle, ettei enää vähääkään välitetä sinun rauhasi häiriytymisestä. Älä pelkää minua, kuningas! Minä olen tullut pyytämään kuningattarelta ainoastaan sitä, mikä minulle bramaanina kuuluu. Vaimoni näet on huonolla tuulella, hänen ruokasäiliönsä on tyhjä, ja meillä on koko joukko nälkäisiä suita.

Minä toivon kansalleni kaikkea hyvää. Minkätähden pitäisikään olla olemassa kärsimyksiä ja vääryyttä? Minkätähden pitäisikään mahtavan suunnata ahnas katseensa köyhän miehen surkeaan vähäiseen hyvinvointiin. (Ministeri tulee.) Karkoita heti kaikki vieraat rosvot valtakunnastani! En tahdo enää päivääkään kuunnella sorrettujen valitushuutoja.

Kuningas, sitä pahaa, joka on hitaasti kasvanut pitkän ajan kuluessa, sinä et voi kitkeä pois yhden ainoan päivän aikana.

Iske sen juureen voimallisesti ja kaada se kirveelläsi päivässä — niinkuin puu, joka on kasvanut sata vuotta!

Kutsu siis tänne nälkäinen kansa! Avaa aarrekammioni; sulje heidän suunsa jakamalla heille ruokaa, toimita heidät pois lahjoittamalla heille rahaa! Ja jos he haluavat saada valtakuntani, niin saakoot sen kaikessa rauhassa ja pitäkööt hyvänänsä!

Kutsu heti minun nimessäni kaikki korkeat virkamiehet, jotka ovat vierasmaalaisia!

Olen sen jo tehnyt. Olen rohjennut kutsua heidät pääkaupunkiin kuninkaan nimessä, hänen valtuutustansa pyytämättä, koska pelkäsin hänen kieltoansa.

Siitä on pian kuukausi. Minä odotan heidän vastaustansa joka hetki tulevaksi. Mutta pelkään, etteivät he tottele.

Kuningas on muuttunut heille pelkäksi kiertäväksi huhuksi, jonka voivat uskoa tai olla uskomatta, miten mieli tekee.

Pidä sotilaasi valmiina, ministeri, tuota väkeä varten! He joutuvat sukulaisina vastaamaan minulle.

Minä lähden veljeni Kumarsenin, Kašmirin kuninkaan luo ja käyn hänen auttamanaan sotimaan noita kapinoitsijoita vastaan, jotka ovat Kašmirin häpeä. Isä, auta minua pääsemään pois tästä valtakunnasta ja tee velvollisuutesi, jos asiat kehittyvät pahimmilleen!

Minkätähden lähdet pois, kuningatar? Minä olen ilmaissut ahnaan haluni alastomassa köyhyydessään. Lähdetkö senvuoksi pois minua pilkaten?

Minä häpeän pitää yksin omanani sydäntäsi, joka kuuluu kaikille ihmisille.

Onko siis varsin varmaa, että sinä, kuningatar, seisot pyörryttävässä korkeudessasi, ja minä ryömin maan tomussa? Ei! Minä tunnen voimani. Minun luonnossani on kukistumaton mahti, jonka olen muuntanut sinuun kohdistuvaksi rakkaudeksi.

Vihaa minua, kuningas, vihaa minua! Unohda minut! Minä kestän sen urhoollisesti — mutta älä salli miehuutesi joutua haaksirikkoon naisen viehätysten vuoksi!

Niin paljon rakkautta ja vastauksena tuollainen välinpitämättömyys! Sinun kylmäkiskoisuutesi viiltää rintaani kuin säälimätön veitsi paljastaen lämpimän, vertavuotavan rakkauteni — ja nyt sinä sinkoat sen maan tomuun!

Minä heittäydyn jalkojesi eteen, rakkaani. Etkö ole antanut kuningattarellesi anteeksi, kerran toisensa jälkeen, kun hän on menetellyt väärin? Miksi siis tämä viha, kun minä olen viaton?

Nouse, rakkaani! Tule povelleni! Erota elämäni hetkiseksi kaikesta muusta kiertämällä käsivartesi ympärilleni ja pyöristä se maailmaksi, joka kuuluu kokonaan sinulle!

He ovat uhmanneet kuninkaan käskyä — maakuntien vierassukuiset maaherrat — ja varustautuvat kapinaan.

Herra, me näemme kuninkaan vain harvoin neuvotteluhuoneessa, koska se ei ole palatsin puutarha.

Ne kehnot koirat, jotka ovat lihoneet kuninkaan pöydältä pudonneista muruista, uskaltavat haukkua herraansa! Kuningas, onko nyt soveliasta pohtia asioita neuvotteluhuoneessa? Eikö tie ole suora edessäsi! Lähde sotaväkinesi tuhoamaan noita kunnottomia!

Olenko minä sinun onnettomuutesi, kuningatar — paha unennäkö, oas lihassasi? Ei, minä en väisty täältä askeltakaan. Minä tarjoan heille rauhaa. Kuka onkaan tämän onnettomuuden aiheuttanut? Bramaani ja nainen ovat yksissä neuvoin houkutelleet nukkuvan käärmeen luolastaan. Ne, jotka ovat liian heikot suojelemaan itseänsä, syöksevät ajattelemattomina toisia onnettomuuteen.

Voi tätä onnetonta maata ja sitä onnetonta naista, joka on tämän maan kuningatar!

Mene, sinä ylpeä nainen! Minä en pyydä sinua kääntymään, — mutta älä sinä ano minulta mitään apua!

Naisen viekkautta. Hän uhkailee, koska tahtoo kannustaa minua toimintaan. Mutta minä halveksin hänen menettelyänsä. Hän ei saa ajatella voivansa leikitellä minun rakkaudellani. Hänen täytyy sitä katua. Ah, ystäväni, pitääkö minun vihdoinkin oppia tietämään, ettei rakkaus ole kuningasta varten — ja oppia se tuolta naiselta, jota rakastan kuin kohtaloani? Sinä, Devadatta, olet kasvanut kerallani lapsuudesta saakka — etkö voi hetkiseksi unohtaa, että olen kuningas, ja tuntea, että minussa on ihmisen sydän, joka kokee tuskaa!

Minun sydämeni kuuluu sinulle, ystäväni; se on valmis ottamaan vastaan rakkautesi, mutta myös vihasi.

Sinun talosi oli tulessa, — minä vain toin siitä tiedon ja herätin sinut. Olenko sen vuoksi moitittava?

Mitä hyödyttääkään herättäminen? Jos kaikki on pelkkää unta, niin salli minun valita itselleni oma unennäkö, jos voin, ja sitten kuolla. Kukapa muisteleekaan viidenkymmenen vuoden kuluttua tämän hetken iloja ja suruja? Mene, Devadatta, jätä minut tuskan kuninkaalliseen yksinäisyyteen!

Me pyydämme oikeutta sinulta, kuningas, — me, jotka olemme tulleet tähän maahan kuningattaren keralla.

Olemme saaneet kuulla, että sinulle on esitetty meihin kohdistuvia vääriä syytöksiä ainoastaan siitä syystä, että olemme vierasmaalaisia.

Kukapa tietää, eivätkö syytökset ole oikeat? Mutta ettekö voi olla vaiti niin kauan kuin minä teihin luotan? Olenko minä milloinkaan loukannut teitä vähimmälläkään epäilyksellä — epäilyksellä, joka kasvaa matojen lailla pelkurien mätänevissä sydämissä? Minä en pelkää kavallusta. Minä voin tallata sen jalkoihini. Minä pelkään vain sitä, että sydämessäni voisi viihtyä alhainen mielenlaatu. — Sinä saat nyt poistua.

Mutta eihän kuningatar voi olla vielä kaukana, kuningas. Hän on vast'ikään lähtenyt. Sinä voit vielä noutaa hänet takaisin.

Hänen takaisin noutaminen ei ole tässä tärkeintä. Pääasia on, että hän on minut jättänyt. — Jättänyt minut! Kaikki kuninkaan sotamiehet ja linnoitukset ja vankilat ja rautakahleet eivät kyenneet pidättämään tuota pientä naissydäntä.

Voi onnettomuutta, kuningas! Pahat puheet tulvahtavat joka taholta niinkuin tulva padon puhjettua.

Auringonpimennyksen aikana ihmiset uskaltavat keskipäivällä katsella aurinkoa noetun lasin läpi. Suuri kuningatar, sinun nimesi joutuu solvattavaksi, kulkemaan suusta suuhun, mutta sinun olemuksesi valo on aina paistava kirkkaana kaiken solvauksen yläpuolella.

Tuokaa pappi luokseni! (Ministeri menee.) Minä voin vielä lähteä häntä etsimään ja voin tuoda hänet takaisin. Mutta onko se oleva minun ikuinen tehtäväni? Onko hän aina minua välttelevä, ja tuleeko minun aina ajaa takaa hänen pakenevaa sydäntänsä? Pakene vain, nainen, yötä päivää, kodittomana, lemmettömänä, vailla lepoa ja rauhaa! (Pappi tulee.) Mene, mene, minä olen kuullut kylliksi, en tahdo tietää mitään enempää. (Pappi aikoo poistua.) Tule takaisin! — Sano minulle: tuliko hän temppeliin kyynelsilmin rukoilemaan?

Ei, majesteetti. Hän vain pidätti hetkiseksi ratsunsa, käänsi kasvonsa temppeliin päin ja kumarsi syvään. Sitten hän lähti ratsastamaan kiivaasti kuin salama. En tiedä sanoa, oliko hänen silmissään kyyneliä, Temppelin valo oli himmeä.

Kyyneliä hänen silmissään? Sinä et varmaan voi kuvitellakaan niin mahdotonta asiaa! Riittää. Saat mennä. (Pappi poistuu.) Jumalani, sinä tiedät, että kaikki hänelle tekemäni vääryys oli siinä, että häntä rakastin. Minä olin valmis uhraamaan valtakuntani ja autuuteni hänen rakkautensa tähden. Mutta sittenkin on hän minut pettänyt eikä kukaan muu.

Kutsu heidät takaisin! Unelmani on paennut pois. Mistäpä sinun ratsumiehesi sen löytäisivät? Järjestä sotajoukkoni lähtökuntoon! Minä lähden itse taistelemaan ja kukistamaan kapinan.

Minkätähden istut siinä vaieten ja alakuloisena, Devadatta? Varas on paennut vieden saaliin mukanaan, ja minä otan nyt vapauteni takaisin. Tämä on minulle iloinen tuokio. Ah, ystäväni, petollinen ystäväni, petolliset ovat minun sanani. Sydäntäni kaivelee ankara tuska.

Sinulla ei tule olemaan aikaa kärsimykselle eikä rakkaudelle — sinun elämäsi tulee tästä lähtien olemaan päämääräänsä pyrkivä virta, joka kuljettaa kuninkaallisen sydämesi sen suureen voittoon.

Mutta sydämeni ei ole vielä täysin vapaa. Minä uskon yhä, että hän palaa luokseni huomatessaan, ettei maailma ole hänen rakastajansa ja että miehen sydän on naisen ainoa maailma. Sitä kaivatessaan hän tulee näkemään, mitä on hylkinyt, ja on tuleva minun aikani, jolloin hänen ylpeytensä on hälvennyt ja hän tulee takaisin alkaen kiihkeästi tavoitella minun rakkauttani.

Hän varmaankin jo taipuu. (Lukee kirjeen.) Eikö muuta? Vain pari riviä, joissa hän ilmoittaa lähtevänsä Kašmiriin veljensä luo pyytääkseen häntä auttamaan kapinan kukistamista minun valtakunnassani. Tämä on solvaus! Minulleko apua Kašmirista!

Koeta ennättää ennen häntä, yhtään aikaa tuhlaamatta — ja olkoon se sinun kostosi!

Anteeksi, kuningas, että uskallan sinua neuvoa pitäen silmällä valtakuntasi menestystä!

Omassa maassamme riehunut kapina on kukistettu. Kapinallisetkin taistelevat sinun puolellasi. Minkätähden tuhlaisimmekaan voimiamme ja aikaamme Kašmirissa, kun sinun läsnäolosi omassa pääkaupungissamme on ylen välttämätön?

Mutta onhan Kumarsen, kuningattaren veli, saanut jo rangaistuksen sisarensa uhkamielisyydestä. Hänen sotajoukkonsa on tuhottu, ja hän itse piileksii säilyttääkseen henkensä. Hänen setänsä Tšandrasen haluaa liiankin kiihkeästi päästä avoimelle valtaistuimelle. Tee hänestä kuningas ja anna rauha tälle onnettomalle maalle!

Minä en viivy täällä rangaistakseni, vaan taistellakseni. Taistelu on minulle samaa kuin kuva maalaajalle. Minun täytyy vetää rohkeita viivoja, sivellä heleitä värejä ja täydentää teostani päivä päivältä. Mieleni uppoutuu siihen yhä syvemmälle sen puhjetessa muotojensa kukoistukseen, ja minä eroan siitä huoaten saatuani sen vihdoin valmiiksi. Hävitys on vain se aines, josta se muovautuu. Se on luovaa työtä. Se on kaunis kuin palaspuun punaiset kukkavihkot, jotka puhkeava ilmi kuin humaltunut hurmio, mutta joiden jokainen kukka on moitteettoman täydellinen herkässä kauneudessaan.

Mutta eihän tämä voi jatkua määrättömästi, kuningas. Sinulla on muitakin velvollisuuksia. Ministeri lähettää sanantuojan toisensa jälkeen hartaasti pyytäen, että auttaisin sinua huomaamaan, kuinka tämä sota tuhoaa maatasi.

Minä en näe mitään muuta kuin sen, mikä kasvaa mestarillisten käsieni tiestä. Kuinka ihanat ovatkaan säiläin sävelet! Kuinka kiinteänä tuntuukaan rinnassa suurten taistelujen kosketus, kuin rakkaiden käsivarsien kiihkeä syleily! Mene, sotapäällikköni, sinulla on muuta tekemistä, sinun neuvosi hohtelevat kirkkaimmin miekkojesi kärjistä. (Sotapäällikkö menee.) Tämä on vapahdusta. Kahleet ovat katkenneet itsestään, ja vanki on vapaa. Kosto on voimakkaampaa kuin lemmen laimea viini. Kosto on vapautta — vapautumista hellyyden ellottavista hyväilyistä.

Minä näen vaunut, jotka lähestyvät telttaamme. Ne tuovat kenties rauhanlähetystön. Sitä ei saattele aseistettu seurue.

Niin on laita, kuningas; meidän oma kuningattaremme haluaa sinua puhutella. Sydämeni on murtua, kun en voi sallia hänen astuvan vapaasti luoksesi.

Hän tulee nyt kolmannen kerran minun saavuttuani Kašmiriin sotimaan ja yrittää turhaan houkutella minua lähtemään pois. Mutta tämä ei olekaan unennäköä, vaan todellista taistelua. Tahtoisinko yht'äkkiä herätä ja havaita, että kaikki on ennallaan: palatsin puutarha, kukkaset, kuningatar ja pitkät päivät, joihin sisältyi paljon huokailuja ja vähän lemmensuosiota! En, tuhat kertaa en! Hän on tullut ottamaan minua vangiksensa ja viemään minua voittosaaliina taistelutanterelta palatsinsa saliin. Yhtä hyvin hän voi yrittää vangita ukkosilmaa.

Ei, ei! Käske vartijoitani pitämään tarkkaa vahtia telttani ovella, ei vihollisen, vaan naisten vuoksi.

Minä olen Šankar, kuningas Kumarsenin palvelija. Sinä pidät minua vangittuna leirissäsi.

Minä punastun sanoessani, että hän on tullut nöyrästi anelemaan sinulta anteeksi tai, jos se on mahdotonta, ottamaan vastaan määräämäsi rangaistuksen. Hän näet myöntää olleensa yksin moitittava ja pyytää sinua kaiken pyhän nimessä säästämään veljensä maata ja veljeänsä.

Sinun tulee muistaa, vanhus, että nyt käydään sotaa ja että tämä sota on suunnattu hänen veljeänsä eikä häntä itseänsä vastaan. Minulla ei ole aikaa keskustella naisen kanssa asian oikeudesta ja vääryydestä. Mutta sinun, joka olet mies, pitäisi tietää, että kun sota kerran on aloitettu, oikein tai väärin, niin miehen ylpeys vaatii sen loppuun suorittamista.

Mutta etkö huomaa, kuningas, että käyt sotaa naista vastaan, joka on oma puolisosi? Meidän kuninkaamme on vain veljenä häneen liittynyt. Minä kysyn sinulta, onko kuninkaan tai miehen arvoista paisuttaa kotoinen kahakka sodaksi ja siirtää se maasta toiseen?

Minä varoitan sinua, vanhus; sinun kielesi käy vaaralliseksi. Sinä voit sanoa kuningattarelle minun nimessäni, että jos hänen veljensä Kumarsen tunnustaa itsensä voitetuksi ja antautuu meille, niin armahdusasia otetaan pohdittavaksi.

Se on mahdotonta; yhtä hyvin voisi odottaa aamuauringon suutelevan maankamaraa läntisellä taivaanrannalla. Kuninkaani ei antaudu milloinkaan elävänä teidän käsiinne, ja hänen sisarensa ei siihen suostu.

Niinpä täytyy sodan jatkua. Mutta etkö arvele sinäkin, että urhoollisuus lakkaa eräässä määrätyssä kohdassa olemasta urhoollisuutta ja muuttuu ilmeiseksi uhkarohkeudeksi? Kuninkaasi ei voi missään tapauksessa päästä käsistäni. Minä olen piirittänyt hänet joka puolelta, ja hän tietää sen.

Niin, hän tietää sen, mutta tietää myös, että on olemassa suuri pelastuksen aukko.

Minä tarkoitan kuolemaa, sitä riemuporttia, josta hän pakenee sinua, jos hänet oikein tunnen. Ja se on oleva hänen kostonsa.

Tšandrasen ja hänen puolisonsa Revati, Kumarsenin setä ja täti, ovat tulleet sinua tapaamaan.

Eikö mitään muuta? Maksoiko vaivan ryhtyä sellaisiin varustuksiin, jos lopputuloksena on kesy armahdus? Eiväthän kuninkaat ole suuria lapsia eikä sota lasten leikkiä.

Minun tarkoitukseni ei ollut ryöstää, vaan kostaa kunniani. Pää, jossa on kruunu, ei voi sietää solvausta.

Anna hänelle anteeksi, poikani! Hän ei ole kypsä iältään eikä oivallukseltaan. Sinä voit riistää häneltä valtaistuimen tai karkoittaa hänet maasta, mutta säästä hänen henkensä.

Miksi siis sellainen sotajoukko ja sellaiset varustukset? Sinä surmaat sotilaita, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa, ja säästät hänet, joka on syypää?

Se ei merkitse mitään. Hän on vihoissaan Kumarsenille, koska hän on saattanut maamme hätään ja antanut sinulle, läheiselle sukulaisellemme, täyden aiheen vihastumiseen.

Minä olen tullut pyytämään sinua olemaan epäilemättä, että me häntä piilottelemme. Kansa niin tekee. Polta heidän viljansa ja kylänsä — pakota heitä nälällä, niin varmaan piankin jättävät hänet haltuusi.

Hiljaa, vaimo, hiljaa! Tule palatsiin, poikani. Siellä odottavat sinua
Kašmirin lähettiläät.

Lähtekää te edellä; minä tulen aivan kohta. (Molemmat menevät.) Millainen helvetin lieska ahnautta ja vihaa leimuaakaan tuon naisen sydämessä! Olenkohan nähnyt vilahdukselta omat kasvoni hänen kasvoissaan? Onko minunkin otsassani sellaisia viivoja, salaisen tulen polttamia uurteita? Ovatko minunkin huuleni ohentuneet ja käyristyneet kummastakin suupielestä kuin murhaajan veitsi? Ei, minun intohimoni on sota, ei ahnaus eikä julmuus. Sen tuli on kuin rakkauden, joka ei tunne mitään rajoja eikä laske kulutustansa, vaan joko sytyttää liekiksi tai polttaa poroksi itsensä ja kaikki, mitä koskettaa.

Devadattako tullut? Tuo hänet tänne! —: Ei, ei, maltahan! Salli minun harkita. Minä tunnen hänet. Hän on tullut käännyttämään minua takaisin taistelutanterelta. Sinä olet kovertanut virran rannat, bramaani, ja nyt, kun vesi tulvii yli äyräiden, sinä hurskaasti rukoilet sitä kastelemaan vainioitasi ja sitten kesysti väistymään takaisin. Eikö se huuhtele pois rakennuksiasi ja tuhoa koko maata? Peloittava on ilossaan sokea, sen elämä on lyhyt, ja sen täytyy kerätä saaliinsa pelokkaan kiireisesti, niinkuin hurjistunut norsu riipoo lammen lootuskukkaa. Viisaitten neuvojen aika tulee, kun voimien yltäkylläisyys on tuhlattu. — Ei, minä en halua nähdä bramaania.

Minä olen tullut totellen käskyäsi, valtias, ja tunnustan sinut kuninkaakseni.

Olen. Minä olen Tritšurin päällikkö. Sinä olet monien kuninkaiden kuningas, ja minä olen sinun palvelijasi. Minulla on tytär, Ila nimeltänsä. Hän on nuori ja kaunis. Älä pidä minua turhamaisena, kun sanon, että hän kelpaa puolisoksesi. Hän odottaa tuolla ulkona. Jos sallit, kuningas, niin lähetän hänet luoksesi tämän kukkien maan parhaana tervehdyksenä.

Ah, hän tulee, yllättävänä kuin päivänkoitto, kun hetkeä varhemmin näytti vielä olevan pimeä yö. Tule, tyttö, sinä saat sotatanteren unohtumaan! Kašmir on vihdoin singonnut parhaan nuolensa lävistääkseen sodanjumalan sydämen. Sinut nähdessäni minä tunnen katseeni vaeltaneen kauan erämaassa, kunnes se vihdoin löysi kaipaamansa tyydytyksen. Mutta minkätähden seisot siinä vaieten, katse maahan luotuna? Onpa kuin näkisin jäsenissäsi värisevän ankaran tuskan.

Minä olen kuullut, että sinä olet suuri kuningas. Suvaitse täyttää minun pyyntöni!

Nouse, kaunis neito! Tämä maa ei ole kyllin arvokas sinun jalkojesi koskettavaksi. Minkätähden polvistut maan tomuun? Ei ole olemassa mitään sellaista, mitä en sinulle lupaa.

Isäni on antanut minut sinulle. Minä pyydän itseäni sinulta takaisin. Sinulla on määrättömät rikkaudet ja rajattomat alueet — mene ja jätä minut maan tomuun! Eihän sinulta voi puuttua mitään.

Eikö tosiaankaan minulta voi puuttua mitään? Kuinka näyttäisinkään sinulle sydämeni? Missä ovat sen rikkaudet? Missä ovat sen alueet? Se on tyhjä. Kunhan en omistaisi valtakuntaa, vaan yksin sinut — Riistä silloin ensin henkeni, niinkuin sen riistät metsän villiltä kauriilta, jonka sydämen nuolesi puhkaisee —

Miksi niin, lapseni — miksi halveksit minua noin? Olenko sinulle ihan arvoton ja kelvoton? Minä olen voittanut kuningaskuntia aseitteni voimalla. Enkö saa toivoa pyytäen voittavani sydäntäsi?

Sydämeni ei ole minun. Minä olen sen antanut eräälle, joka kuukausia sitten lähti luotani luvaten tulla takaisin minua kohtaamaan vanhan metsämme siimekseen. Päivät kuluvat, minä odotan, ja metsän hiljaisuus käy yhä ahdistavammaksi. Jospa hän ei löydäkään minua palatessaan! Jospa hän lähtee pois iäksi, ja varjoisa metsä vartoo turhaan rakastavien kohtausta! Älä ota minua pois, kuningas! Jätä minut hänelle, joka lähti luotani luvaten minut jälleen kohdata!

Onpa hän onnellinen mies! Mutta minä varoitan sinua, neito: jumalat ovat mustasukkaiset rakkaudellemme. Kuulehan, minä uskon sinulle salaisuuden. Oli aika, jolloin minä halveksin koko maailmaa ja pidin ainoana tärkeänä rakkauttani. Sitten minä heräsin unestani ja havaitsin maailman, — se oli olemassa, mutta rakkauteni oli särkynyt kuin saippuakupla. Mikä nimi on hänellä, jota sinä odotat?

Tunnetko hänet? Kaikki tuntevat hänet. Koko Kašmir on sulkenut hänet sydämeensä.

Mutta etkö tiedä, että hänen onnensa aurinko on laskenut? Älä toivo enää mitään hänestä! Hän on kuin ahdistettu metsän eläin, joka juoksee luolasta toiseen etsien suojaa. Köyhinkin kerjäläinen tässä kukkuloiden maassa on onnellisempi kuin hän.

Te naiset pysyttelette sydämenne salakammioissa ja uppoatte rakkauteenne. Te ette huomaa, että maailman pauhaava virta vyöryy ohitsenne kuljettaen meitä miehiä mukanansa kaikkiin suuntiin. Suurin, surullisin, kyyneltynein silmin te istutte ja odotatte tarttuen hauraimpaankin toivon korteen. Nyt sinun tulee oppia olemaan epätoivoinen, lapseni!

Sano minulle totuus, kuningas! Älä petä minua! Minä olen kovin pieni ja mitätön, mutta olen hänen kokonaan. Missä — missä tiettömässä erämaassa — rakastettuni nyt vaeltaa? Minä lähden etsimään häntä — minä, joka en ole milloinkaan poistunut kotoani. Osoita minulle tie —

Mutta etkö sinä ole hänen ystävänsä? Etkö tahdo häntä pelastaa? Voitko kuninkaana sietää, että kuningas on vaarassa? Eikö kunniasi käske sinua rientämään hänen avuksensa? Minä tiedän, että kaikki ihmiset olivat häneen kiintyneet. Mutta missä he ovatkaan nyt, hänen onnettomuutensa päivinä? Sinulla on suuri mahti, mutta mihin se kelpaa, ellet auta jaloa miestä? Voitko pysytellä loitolla? Näytä siis minulle tie — minä uhraan elämäni hänen puolestaan, minä yksin, heikko nainen.

Rakasta häntä, rakasta häntä koko olemuksellasi! Rakasta häntä, joka on verrattoman sydämesi valtias! Minä olen kadottanut rakkauteni onnelan — suo minulle onni saada tehdä teidät onnellisiksi! — Minä en pyydä rakkauttasi. Kuivunut oksa ei voi toivoa kukkivansa lainatuin kukkasin. Luota minuun! Minä olen ystäväsi. Minä tuon hänet luoksesi.

Mene ja pukeudu morsiuspukuusi! Minä alan soittaa toisia säveliä. (Ila poistuu.) Tämä sota käy ikävystyttäväksi. Mutta mauttomalta tuntuu rauhakin. Koditon pakolainen, sinä olet minua onnellisempi! Naisen rakkaus seuraa sinua kuin taivaan valvova katse, minne kulkusi suunnannetkin, muuttaen tappiosi riemulliseksi voitoksi ja onnettomuutesi rusohohteiseksi kuin päivänlaskun pilvet.

Sinun henkivartijasi, kuningas. He ovat pitäneet minua tarkoin silmällä tämän ikipitkän puolentunnin ajan. Minä puhuin heille taiteista ja tieteistä — siitä oli heille huvi. He luulivat minun esiintyvän narrina heidän iloksensa. Sitten minä lausuin heille Kalidasan kauneimpia säkeitä — ja sain ne hölmöt viihdytetyiksi uneen. Etovin tunnoin minä poistuin heidän teltastansa ja tulin luoksesi.

Vartijoitani olisi rangaistava kaunoaistin puutteesta, kun kehtaavat nukahtaa vangin lausuessa Kalidasaa.

Rangaistusta ajattelemme tuonnempana. Sitä ennen meidän tulee lopettaa tämä onneton sota ja palata kotiin. Olen aina ajatellut että rakkauden ikävään riutuvat ainoastaan onnen suosikit, hemmoitellut olennot. Mutta kotoa lähdettyäni ja tänne tultuani olen havainnut, ettei köyhä bramaanikaan ole liian vähäpätöinen vihastuneen rakkauden uhriksi.

Rakkaus ja kuolema eivät valitse erikoisen huolellisesti uhrejansa. Ne eivät menettele puolueellisesti. Niin, ystäväni, palatkaamme kotiin! Minulla on toimitettavana vain eräs asia, ennenkuin täältä lähden. Koeta saada Tritšurin päälliköltä tietää, missä Kumarsen piilee. Hänet löydettyäsi sano hänelle, etten minä ole enää hänen vihamiehensä. Ja jos hänen seurassaan on joku — jos hänet tapaat —

Minä tiedän. Hän on aina ajatuksissamme, vaikka sanamme eivät häntä mainitse. Hänen jalo mielensä on varmaan kokenut suuren surun.

Ystäväni, sinä tulit luokseni kuin ensimmäinen, odottamaton keväinen tuuli. Nyt minä kohta herään uuteen elämään, jossa menneet onnelliset vuodet elpyvät entiselleen.

Minulla on iloisia uutisia sinua varten. Minä olen antanut
Kumarsenille anteeksi.

Sinä voit antaa hänelle anteeksi — mutta nyt, kun minä edustan Kašmirin korkeinta valtaa, hänen tulee odottaa maansa langettamaa tuomiota minun kädestäni. Hän on saava rangaistuksensa minulta.

Voittajan oikeus. Tämä valtaistuin kuuluu nyt minulle, ja minä luovutan sen hänelle.

Sinä luovutat sen hänelle! Ikäänkuin en tietäisi, kuinka ylpeä Kumarsen on ollut lapsuudestaan saakka! Luuletko hänen ottavan isänsä valtaistuimen lahjaksi sinulta? Hän voi sietää sinun kostosi, mutta ei sinun jalomielisyyttäsi.

Uskomatonta! Jalopeura tulee pyytämään itselleen kahleita! Onko elämä tosiaankin niin arvokas?

Kuinkapa hän voisikaan näyttäytyä? Kaduilla ja teillä liikkuvien ihmisten katseet lävistäisivät hänet ydintä myöten kuin nuolet. Kun hän saapuu luoksesi, kuningas, sammuta lamppu ja ota hänet vastaan pimeässä! Älä salli valon häntä solvata!

Minä olen kuullut, että kuningas Kumarsen tulee vapaaehtoisesti sinun luoksesi.

Minä otan hänet vastaan asianmukaisin juhlallisuuksin — ja sinä toimit pappina. Käske sotapäällikköäni ja hänen miehiänsä varustautumaan hääjuhlallisuuksiin!

Me olemme kuulleet, että olet kutsunut luoksesi kuninkaamme antaaksesi hänelle takaisin hänen valtaistuimensa. Senvuoksi olemme tulleet sinua siunaamaan (Šankar tulee) siitä ilosta, jonka olet suonut Kašmirille.

Se on pahempi kuin tuhat valhetta. Rakas kuninkaani, minä olen sinun vanha palvelijasi, ja Jumala yksin tietää, kuinka olen kärsinyt milloinkaan valittamatta. Mutta miten voinkaan tämän kestää? Kuinka voin nähdä sinun vaeltavan halki koko Kašmirin astuaksesi vankikomeroosi? Miksi ei palvelijasi saanut kuolla ennen tämän päivän tuloa?

Eikö ole käsillä soittimia — huiluja ja rumpuja? Virittäkööt iloisen sävelen! (Astuu lähemmäksi ovea.) Minä lausun sinut sydämestäni tervetulleeksi, kuninkaallinen ystäväni!

Kuningas Vikram, sinä olet etsinyt häntä öin päivin vuorilta ja metsistä, olet levittänyt ympärillesi hävitystä mitään välittämättä kansastasi enempää kuin omasta kunniastasikaan. Nyt hän lähettää sinulle päänsä, jota olet kiihkeästi tavoitellut — päänsä, johon kuolema luo majesteettillisempaa hohtoa kuin kuningaskruunu.

Minä en ole enää sinun kuningattaresi, valtias! Armelias kuolema vaatii minut omakseen.

Kuninkaani, mestarini, rakas poikani, sinä olet menetellyt oikein. Nyt olet noussut ikuiselle valtaistuimellesi. Jumala on sallinut minun elää saadakseni olla tämän kunnian todistajana. Nyt on minun aikani loppunut, ja palvelijasi seuraa sinua.

TŠITRA

ALKULAUSE

Tämä lyyrillinen draama on kirjoitettu viisineljättä vuotta sitten. Se perustuu seuraavaan Mahabharatan kertomukseen:

Ollessaan erään katumuslupauksen täyttämistä tarkoittavilla vaellusretkillä Ardžuna saapui Manipuriin. Siellä hän näki Tsitrangadan, sen maan kuninkaan Tsitravahanan kauniin tyttären. Hänen viehätyksensä lumoihin joutuen Ardžuna pyysi kuninkaalta hänen tytärtään puolisokseen. Tsitravahana tiedusteli, kuka kosija oli, sai kuulla, että hän oli Ardžuna, Pandava, ja kertoi hänelle, että eräs hänen esi-isistään, Prabhandžana, Manipurin kuninkaallista heimoa, oli ollut kauan vailla lapsia. Saadakseen perillisen hän suoritti ankaroita katumusharjoituksia. Hänen ankaran elämäntapansa lepyttämänä Šiva-jumala soi hänelle sen armon, että hänellä ja jokaisella hänen jälkeläisellään tulisi olemaan yksi lapsi. Oli sattunut niin, että luvattu lapsi oli joka kerta ollut poika. Hän, Tsitravahana, oli ensimmäinen, jolle oli suvunjatkajaksi suotu ainoastaan tytär, Tsitrangadä. Siitä syystä hän oli pitänyt häntä kaiken aikaa poikanansa ja oli tehnyt hänet perillisekseen. Kuningas jatkoi kertomustaan:

»Sen ainoan pojan, joka on hänelle syntyvä, tulee olla minun sukuni jatkaja. Sen pojan minä vaadin itselleni tämän naimaliiton hintana. Voit ottaa hänet, jos tahdot, mainitsemallani ehdolla.»

Ardžuna suostui, otti Tsitrangadan vaimokseen ja eli hänen isänsä pääkaupungissa kolme ajastaikaa. Kun heille oli syntynyt poika, hän syleili hellästi vaimoansa, sanoi jäähyväiset hänelle ja hänen isälleen ja lähti jatkamaan vaellustansa.

HENKILÖT

Ardžuna, ruhtinas Kurun heimoa. Hän kuuluu kšatrija- eli soturikastiin ja elelee tapahtumien aikana erakkona metsässä.

Minä olen Luojan sydämessä syntynyt esikoinen. Minä sidon ihmisten elämää tuskan kahleisiin ja siunaan sitä onnenauvolla!

Minä tiedän, mikä se tuska on ja mitkä ne kahleet. — Entä kuka olet sinä, herrani?

Minä olen hänen ystävänsä — Vasanta — vuodenaikojen kuningas. Kuolema ja raihnaus riuduttaisivat maailman ydintä myöten, ellen minä niitä seuraisi ja alinomaa taistelisi niitä vastaan. Minä olen ikuinen nuoruus.

Mutta mikä ankara lupaus sitookaan sinua, kaunis muukalainen?
Minkätähden annat raikkaan nuoruutesi kuihtua katumuksessa ja
kuoletuksessa? Sellainen uhri ei ole otollinen rakkauden palvonnassa.
Kuka olet ja mitä rukoilet?

Minä olen Tšitra, Manipurin kuninkaallisen huoneen tytär. Šivan jumalallinen armo lupasi esi-isälleni, kuninkaalle, katkeamattoman sarjan miespuolisia jälkeläisiä. Mutta jumalallinen sana ei kyennyt muuttamaan elämänkipinää äitini kohdussa — niin taipumaton oli luontoni, vaikka olenkin nainen.

Minä tiedän sen; siitä syystä isäsi kasvattaa sinua poikanansa. Hän on opettanut sinut käyttämään jousta ja on totuttanut sinut kaikkiin hallitsijan velvollisuuksiin.

Niin, siitä syystä minä käytän miehen pukua ja olen jättänyt suljetut naisten suojat. Minä en tunne yhtäkään niistä salajuonista, joita naiset käyttävät voittaakseen sydämiä. Minun käteni kykenevät jännittämään jousen, mutta silmäni eivät ole oppineet sinkoamaan Lemmenjumalan nuolia.

Sen oppii ihan itsestään, kaunoiseni. Silmä tekee sen työn opettamatta, ja se, jonka sydämeen on sattunut, tietää, kuinka hyvin.

Riistaa etsiessäni minä eräänä päivänä kuljin yksinäni metsään Purna-virran rannalle. Minä sidoin ratsuni puuhun ja lähdin tunkeutumaan sankkaan tiheikköön seuraten riistan jälkiä. Niin löysin kapean, kiertelevän tien, joka pujottelihe toisiinsa kietoutuneiden oksien luoman hämäryyden läpi. Lehdet värähtelivät sirkkojen sirittäessä. Yht'äkkiä minä näin miehen, joka nukkui kuivien lehtien muodostamalla vuoteella, minun tielläni. Minä käskin ylpeästi häntä väistymään, mutta hän ei siitä välittänyt. Silloin minä pistin häntä ylenkatseellisesti jouseni kärjellä. Hän hypähti heti seisaalleen, suoraksi ja soreaksi, ikäänkuin liekki, joka äkkiä leimahtaa tuhkakasasta. Hänen suupielissään leikki hupainen hymy, kenties minun poikamaisen ilmestykseni vuoksi. Silloin minä ensimmäisen kerran eläissäni tunsin itseni naiseksi ja tiesin, että edessäni oli mies.

Onnensuosimana tuokiona minä julistan miehelle ja naiselle korkeinta oppiani: tuntekaa toisenne. Mitä sitten tapahtui?

Minä kysyin häneltä peläten ja ihmetellen: »Kuka olet?» »Minä olen Ardžuna», vastasi hän, »Kurun suurta heimoa». Minä seisoin siinä kuin kuvapatsaaksi jähmettyneenä ja unohtaen häntä kunnioittavasti tervehtiä. Oliko siinä tosiaankin Ardžuna, minun unelmieni ainoa suuri palvottu! Niin, olinhan minä jo aikoja sitten kuullut hänen lupautuneen elämään kaksitoista vuotta pidättyväisenä. Monenakin päivänä oli nuorekas kunnianhimoni yllyttänyt minua taittamaan peistä hänen kanssaan, valepukuisena haastamaan hänet kaksintaisteluun ja osoittamaan hänelle asetaitoani. Ah, sinä ylpeä sydän, minne pakenikaan julkea uskalluksesi. Jos voisin uhrata nuoruuteni kaikkine toivelmineen saadakseni olla tumma turve hänen jalkojensa alla, niin pitäisin sitä äärimmäisenä armona. En tiedä, millainen ajatusten pyörre minut tempasikaan valtoihinsa, kun yht'äkkiä näin hänen häviävän puiden peittoon. Voi sinua, typerää naista, ethän häntä tervehtinyt, et virkkanut sanaakaan, et pyytänyt anteeksi, vaan seisoit siinä kuin kömpelö otus hänen kulkiessaan ylenkatseellisesti ohi!…. Seuraavana aamuna minä jätin miehenpuvun. Minä koristauduin rannerenkain, nilkkahelyin, vyövitjoin ja purppuraisin silkkihamosin. Outo puku kiertyi kiinteästi värjyvän varteni ympärille, mutta minä riensin etsimään ja löysin Ardžunan siitä metsätemppelistä, joka on Šivalle pyhitetty.

Kerro tarinasi loppuun. Minä olen jumala sydänsynty ja ymmärrän sellaiset salaperäiset vietit.

Minä muistan vain epämääräisesti, mitä sanoin ja mitä minulle vastattiin. Älä käske minua kertomaan kaikkea. Häpeä satutti minua kuin ukonvaaja, mutta ei kyennyt minua murskaamaan, niin sanomattoman kova, niin miehekäs minä olen. Kotiin astellessani hänen viimeiset sanansa pistelivät korviani kuin tuliset neulat: »Minä olen luvannut elää yksin. Minä en voi tulla sinun puolisoksesi!» Voi miehen lupausta! Varmaan tiedät, sinä lemmen jumala, että lukemattomat pyhimykset ja viisaat ovat antautuen laskeneet elinkautisten katumusharjoitustensa palkan naisen jalkojen eteen. Minä mursin jouseni kappaleiksi ja heitin nuoleni tuleen. Minä vihasin väkevää, joustavaa käsivarttani, johon jousen jännittäminen oli jättänyt merkkinsä. Ah, rakkaus, korkea jumala, sinä olet syössyt tomuun ja tuhkaan miehekkään voimakkuuteni turhan ylpeyden, ja kaikki minun miehentaitoni lepäävät rikottuina sinun jalkojesi alla. Opeta nyt minulle käskysi; anna minulle heikon väkevyys ja turvattoman käden ase.

Minä tahdon olla ystäväsi. Minä tuon maailmoja-voittavan Ardžunan vangittuna eteesi, jotta hän saa kapinoimisensa tuomion sinun kädestäsi.

Jos minulla olisi aikaa riittävästi, voittaisin hänen sydämensä vähin erin enkä kysyisi jumalten apua. Minä seisoisin hänen vierellään kumppanina, ohjaisin hänen sotavaunujensa raisuja vetäjiä, ottaisin hänen kerallansa osaa hilpeään metsästykseen, vartioisin yöllä hänen telttansa ovella ja auttaisin häntä suorittamaan kaikkia kšatrijan suuria velvollisuuksia, pelastamaan heikkoja ja jakamaan oikeutta, missä tarvitaan. Varmaan olisi kerran tullut päivä, jona hän olisi luonut katseensa minuun ja ihmetellen kysynyt: »Kuka on tuo poika? Onko joku edellisen elämäni orja seurannut minua tähän maailmaan, niinkuin hyvät tekomme meitä seuraavat?» Minä en ole nainen, joka vaalii epätoivoansa yksinäisessä hiljaisuudessa ruokkien sitä öisillä kyynelillään ja peitellen sitä päiväisellä kärsivällisellä hymyllään, nainen, joka on leskeksi syntynyt. Kaipaukseni kukan ei pidä milloinkaan pudota maan tomuun, ennenkuin se on hedelmäksi kypsynyt. Mutta vaaditaan elinkautista työtä, jos tahtoo saada oman todellisen itseytensä tunnetuksi ja tunnustetuksi. Siitä syystä minä olen saapunut sinun ovellesi, sinä maailmoja-valloittava Rakkaus. Ja sinä, Vasanta, vuodenaikojen nuori jumala, poista sinä minun ruumiistani sitä kohdannut alkuperäinen vääryys, sen viehätyksettömyys. Tee minusta yhden ainoan päivän ajaksi ihmeen kaunis, niin kaunis kuin sydämeni äkkiä kukkaan puhjennut rakkaus. Anna minulle yksi ainoa täydellisen kauneuden päivä, niin minä otan vastatakseni tulevaisista päivistä.

Kevään kukkaisen sulon ei pidä verhota jäseniäsi vain häipyvän päivän aikana, se on sinun omanasi kokonaisen vuoden.

Näinkö unta, vai oliko se todellakin olemassa, mitä näin järven rannalla? Minä istuin pehmeällä mättäällä illan varjojen pidetessä ja ajattelin menneitä vuosia, kun lehvien pimennosta astui näkyviini kauneuden ilmestys täydellisen naisen hahmossa pysähtyen valkoiselle laakakivelle vedenrajaan. Näytti siltä, kuin maan sydämen olisi täytynyt sykähtää iloa hänen paljaan, valkoisen jalkansa alla. Minusta tuntui, kuin olisi hänen ruumiinsa hienojen verhojen täytynyt hurmiossa haihtua ilmaan, niinkuin aamun kultainen kaste haihtuu idän vuoren lumiselta huipulta. Hän kumartui kohti lammen kuvastelevaa kalvoa ja näki siinä kasvojensa heijasteen. Hän säikähti ja hypähti seisaalleen; sitten hän hymyili, vasemman käsivarren huoleton liike päästi valtoimiksi hiukset, jotka valahtivat aina maahan asti hänen jalkoihinsa. Hän paljasti povensa ja silmäili moitteettomasti muotoutuneita käsivarsiansa, joissa näytti asuvan ihmeellinen hellyys. Päätään kumartaessaan hän näki suloisesti kukoistavan nuoruutensa ja heleän ihonsa herkän punan. Hän säteili hilpeätä hämmästystä. Niin ihmettelisi itseänsä koko pitkän päivän valkoinen lootuskukka, jos se aamulla, avatessaan silmänsä, voisi taivuttaa kaulansa ja nähdä kuvansa vedenkalvossa. Mutta kohta senjälkeen hymy häipyi hänen kasvoistaan, ja alakuloisuuden varjo himmensi hänen katsettaan. Hän sitoi palmikkonsa, veti harsonsa hartioilleen, huokasi hiljaa ja lähti astumaan pois, niinkuin ihana ilta painuu yön helmaan. Kaiken kaipauksen ylhäinen täyttyminen tuntui välkähtäneen salamana näkyviini ja kadonneen… Mutta kuka onkaan ovella?

Ah! Se on hän. Ole rauhallinen, sydämeni! Älä minua pelkää, korkea nainen! Minä olen kšatrija.

Jalo herra, sinä olet minun vieraani. Minä asun tässä temppelissä. En tiedä, millä tavoin voin osoittaa sinulle vieraanvaraisuutta.

Kaunis nainen, sinun näkeminen on totisesti suurimman vieraanvaraisuuden nauttimista. Ellet minua moiti, kysyn sinulta jotakin.

Mikä ankara lupaus pitääkään sinua tämän yksinäisen temppelin vankina riistäen kaikilta kuolevaisilta sinun suloisen läsnäolosi?

Minä vaalin sydämessäni salaista toivelmaa, jonka täyttymistä joka päivä rukoilen Šiva jumalalta.

Ah, mitä voitkaan toivoella sinä, joka olet koko maailman kaipaus! Minä olen vaeltanut itäisimmän vuoren luota, jonka laelle nouseva aurinko ensin astuu tulisäihkeisen jalkansa, auringonlaskun maan äärimmäisille rajoille. Minä olen nähnyt maan kalleimmat, kauneimmat ja suurimmat aarteet. Minun tietoni on oleva sinun, kunhan ilmoitat, mitä tai ketä etsit.

Tosiaanko! Kuka onkaan se jumalten suosikki, jonka maine on vanginnut sydämesi?

Hän on kaikkein korkeimman hallitsijasuvun jälkeläinen, hän on sankareista suurin.

Korkea nainen, älä uhraa kauneutesi aarretta väärän maineen alttarille. Valheellinen huhu leviää kieleltä toiselle, niinkuin leviää usva aamun ensimmäisessä sarasteessa ennen auringonnousua. Sano minulle, kuka on se mahtava sankari, korkeinta kuninkaallista heimoa.

Toisten miesten maine herättää sinussa kateutta, erakko. Etkö tiedä, että Kurujen kuninkaallinen heimo on mainehikkain kaikkialla maailmassa?

Ardžuna, maailmojen valloittaja. Minä olen poiminut tämän kuolemattoman nimen kaikkien ihmisten huulilta ja olen visusti sen kätkenyt neidon-sydämeeni. Minkätähden näytät hämmentyneeltä, erakko? Onko siinä nimessä vain petollinen hohtelu? Jos sanot niin olevan, niin minä murran empimättä sydämeni lippaan ja heitän väärän jalokiven maan tomuun.

Olkoonpa hänen nimensä ja maineensa, hänen rohkeutensa ja sankaruutensa tosi tai väärä, armahda häntä äläkä karkoita häntä sydämestäsi, — sillä hän on polvillaan sinun edessäsi tänä hetkenä.

Eikö siis olekaan totta, että Ardžuna on luvannut elää yksin kaksitoista pitkää vuotta?

On — mutta sinä olet vapahtanut minut lupauksestani, niinkuin kuutamo vapahtaa yön pyhästä pimeyden lupauksesta.

Häpeä siitä sinulle! Miksi oletkaan minut nähdessäsi pettänyt oman itsesi? Ketä etsitkään näistä tummista silmistä, näistä maidonvalkeista käsivarsista, kun olet valmis maksamaan hänet kunniasi hinnalla? Et minun todellista itseyttäni, sen tiedän. Tämä ei varmaankaan voi olla rakkautta, se ei ole miehen naiselle tarjoama korkein kunnioitus! Ah, mikä onnettomuus, että ruumis, tämä hauras valheverkko, sokaisee ihmisen näkemästä kuolemattoman hengen valoa! Ardžuna, nyt tiedän, että sankarillisen miehuutesi maine on väärä.

Ah, minä tunnen nyt, kuinka mitätön on maine, urhoollisuuden ylpeys! Kaikki näyttää minusta pelkältä unelta. Sinä yksin olet täydellinen, sinä olet maailman rikkaus, kaiken puutteen loppu, kaikkien pyrkimysten päämäärä, sinä ainoa nainen! On olemassa toisia, jotka voi tuntea vain vähitellen. Kun näkee sinut silmänräpäyksen ajan, näkee korkeimman täydellisyyden ikiajoiksensa.

Sinä et näe minua, sinä et näe minua, Ardžuna! Sinä näet jumalan luoman valhekuvan. Mene, sankarini, mene, mene. Älä kosi petosta, älä uhraa jaloa sydäntäsi harhaluulolle. Mene.

Ei, se on mahdotonta. Kuinka voisinkaan kestää tuon palavan katseen, joka tuntuu janoavan sielun kätenä minuun tarttuvan, tuntea, miten hänen sydämensä yrittää rikkoa kahleitansa kiihkeästi sykähdyttäen jokaista suonta hänen ruumiissaan — ja lähettää hänet menemään kuin kerjäläisen! Ei, se on mahdotonta.

Sinä rakkauden jumala, millaiseen kamalaan paloon oletkaan minut verhonnut! Minä palan ja poltan kaikki, mihin kosken.

Minä menin illalla levolle ruohovuoteeseeni, johon kevään kukat olivat sirottaneet terälehtiänsä, ja muistelin Ardžunalta kuulemaani kauneuteni ihmeellistä ylistyslaulua — nauttien pisara pisaralta sen hunajan, jota olin pitkän päivän kuluessa kerännyt. Menneisyyteni oli unohtunut niinkuin entiset olemassaoloni. Minä tunsin olevani kuin kukka, jonka on suotu vain muutamina häipyvinä hetkinä kuunnella surisevia imarteluja ja salomaan kuisketta ja hyminää ja jonka täytyy sitten painaa taivaaseen suuntautunut katseensa alas, taivuttaa päänsä ja hengähtää viimeinen henkäyksensä maan tomussa, valittamatta, siten päättäen täydellisen hetken tarinan, hetken, joka ei tiedä menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan.

Etelän vieno tuuli viihdytti minut uneen. Pääni päällä kukkiva matati-pensas heitti minulle hiljaa suuteloitansa. Jokainen kukka valitsi itselleen kuolinsijan, mikä hiuksissani, mikä povellani, mikä jaloissani. Minä nukuin. Yht'äkkiä, sikeässä unessani, olin tuntevinani kiihkeän katseen sattuvan ruumiiseeni liekin terävien sormien tavoin. Minä kavahdin vuoteeltani ja näin erakon seisovan edessäni. Kuu oli vaeltanut lännen taivaalle ja kurkisteli lehvien lomitse nähdäkseen ihmeen, jonka jumalainen taito oli luonut hauraaseen ihmishahmoon. Ilma oli tuoksuja tulvillaan, yön hiljaisuudessa helisi sirkkojen soitto, ja puiden kuvajaiset lepäsivät liikkumattomina järven kalvossa. Sauva kädessään seisoi erakko siinä suurena, suorana ja hiljaisena kuin salometsän puu. Kun avasin silmäni, niin minusta tuntui, kuin olisin erinnyt kaikesta elämän todellisuudesta ja syntynyt unessa varjomaailmaan. Häpeä valahti jalkoihini kuin irrallinen vaate. Minä kuulin hänen huutavan: »Rakas, rakkahin!» Ja kaikki edelliset, unohtuneet elämäni yhtyivät yhdeksi ja vastasivat siihen. Minä sanoin: »Ota minut, ota minut kaikkineni!» Minä ojensin käsivarteni häntä kohti. Kuu painui puiden taakse. Pimeyden esirippu peitti kaikki. Taivas ja maa, aika ja avaruus, ilo ja murhe, kuolema ja elämä sulautuivat yhteen sanomattomassa hurmiossa… Aamun ensimmäisessä sarasteessa, lintujen ensimmäisten viserrysten kaikuessa, minä kohottauduin ja jäin istumaan, nojaten vasempaan käsivarteeni. Hän nukkui siinä, huulilla epämääräinen hymy, kuin aamun kasvava kuu. Aamun rusottava kajaste sattui hänen jaloon otsaansa. Minä huokasin ja nousin. Minä keräsin leveälehtisiä köynnöskasveja suojatakseni hänen kasvojansa auringon tulvivalta valolta. Minä silmäilin ympärilleni ja näin vanhan tutun maan. Minä muistin, kuka olin ollut, ja juoksin, juoksin kuin varjoansa säikkyvä kauris pitkin šephali-kukkien peittämää metsäpolkua. Minä löysin yksinäisen loukon, istuuduin, kätkin kasvoni käsiini yrittäen itkeä ja valittaa. Mutta kyynelet eivät minua totelleet.

Voi sinua, kuolevaisten tytärtä! Minä anastin jumalien aitasta taivaan tuoksuvan viinin, täytin sen yhtä yötä varten piripintaiseksi ja annoin sinun käteesi, jotta sen joisit — mutta sinä huudat yhä tuskaasi!

Kuka sen joi? Minulle tarjottiin elämän kaipauksen harvinaisin täyttymys, rakkauden ensimmäinen yhtymys, ja temmattiin se jälleen saavutettavistani. Tämä lainattu kauneus, tämä minua verhoava valhe on minusta kariseva vieden mukanansa tuon suloisen yhtymyksen ainoan muiston, niinkuin terälehdet karisevat lakastuvasta kukasta, ja alastonta köyhyyttänsä häpeävä nainen on istuva itkien yöt päivät. Tämä kirottu hahmo seuraa minua alinomaa niinkuin paha henki ryöstäen minulta jokaisen lemmenpalkan — kaikki ne suudelmat, joita sydämeni janoaa.

Ah, kuinka turha olikaan sinun ainoa yösi! Riemun alus tuli näkyviin, mutta aallokko esti sitä pääsemästä rantaan.

Taivas tuli niin lähelle minua, että tuokion ajan luulin jo sen saavuttaneeni. Mutta aamulla, unesta herätessäni, minä havaitsin oman ruumiini muuttuneen kilpakosijakseni. Nyt on vihattavana velvollisuutenani koristaa se joka päivä, lähettää se rakastettuni luo ja nähdä, kuinka hän sitä hyväilee. Jumala, ota lahjasi takaisin!

Mutta kuinka voitkaan astua rakastajasi luo, jos otan sen sinulta pois? Eikö olisi säälimätöntä temmata malja hänen huuliltansa hänen tuskin ehdittyään nauttia ensimmäisen siemauksen? Kuinka katkeraa kaunaa hän tuntisikaan sinua kohtaan.

Olisi sittenkin paljoa parempi. Minä tahdon osoittaa hänelle todellisen olemukseni, joka on tätä valepukua jalompi. Jos hän sen hylkää, jos hän halveksii minua ja särkee sydämeni, niin kestän senkin vaieten.

Kuule neuvoani. Kukoistusajan väistyessä saapuvan syksyn tieltä tulevat hedelmäinkorjuun riemuisat päivät. On tuleva se aika, jolloin kukoistava ruumis karistaa terälehtensä päivän helteessä ja Ardžuna on onnellinen saadessaan omakseen sinussa piilevän totuuden hedelmän. Lapseni, lähde takaisin rajuun juhlaasi.

Minä katselen, kuinka punot tuota seppelettä. Taito ja sulo, kaksoissisarukset, karkeloivat hilpeinä sinun hyppysissäsi. Minä katselen ja ajattelen.

Minä ajattelen, että sinä yhtä kevein kosketuksin ja yhtä suloisesti punot minun pakolaispäiväni kuolemattomaksi seppeleeksi koristaaksesi minut sillä, kun palaan kotiin.

Ei. Älä puhu siitä milloinkaan. Vie kotiisi se, mikä on pysyvää ja voimakasta Jätä pieni villi kukka syntymäsijoillensa, anna sen ajan tullen kauniisti kuolla kaikkien lakastuvien kukkien ja maatuvien lehtien keralla. Älä vie sitä palatsisi korkeaan saliin, missä se joutuu heitettäväksi kivipermannolle, joka ei ollenkaan sääli kuihtuvia ja unohtuvia.

Niin, epäilemättä! Miksi sitä valittaisimme? Sen, mikä on suunniteltu joutilaiden päivien varalle, ei pidä kestää niitä kauemmin. Ilo kääntyy kärsimykseksi, kun siltä suljetaan poistumistie. Ota se ja pidä omanasi niin kauan kuin se kestää. Älä salli iltaisen kylläisyytesi vaatia enempää kuin aamusi kaipaus saattoi ansaita… Päivä on mennyt. Ota tämä seppele. Minä olen väsynyt. Ota minut syliisi, rakkaani. Vaietkoon kaikki tyytymätön ja tyhjä kiista huuliemme suloisessa kohtauksessa.

Hiljaa! Kuuletko, rakkaani, kuinka rukouskellojen soitto kaikuu etäisen kylän temppelistä illan ilmassa yli vaikenevien lehvien!

Minä en voi kulkea yhtä nopeasti kuin sinä, ystäväni! Olen väsynyt. On vaikea tehtävä pitää vireillä sitä tulta, jonka sinä olet sytyttänyt. Uni voittaa minut, viuhka putoo kädestäni, ja kylmä tuhka peittää sammuneen hehkun. Minä kavahdan hereille ja yritän kaikin voimin kiihtää laantunutta lieskaa. Mutta tämä ei voi enää kauan jatkua.

Minä tiedän, että sinä olet epävakainen kuin lapsi. Iäti levoton on sinun leikkisi taivaassa ja maan päällä. Asiat, joita olet monien päivien aikana rakentanut sanomattoman yksityiskohtaisesti, sinä hävität jälleen silmänräpäyksessä ollenkaan valittelematta. Mutta tämä työmme on kohta valmis. Ilon siivittämät päivät pakenevat nopeasti, ja vuosi kuluu loppuun hurmioisessa onnessa.

Minä heräsin aamulla ja havaitsin unistani kirvonneen jalohelmen. Minulla ei ole lipasta, johon sen kätkisin, ei kuninkaankruunua, johon sen kiinnittäisin, ei vitjoja, joihin sen ripustaisin, ja kumminkaan en henno heittää sitä pois. Minun, kšatrijan, oikea käsivarsi pitelee sitä joutilain elein ja unhottaa varsinaiset velvollisuutensa.

Minun mieltäni askarruttavat nyt metsästyksen ajatukset. Katsohan, kuinka sade valuu virtoina ja pieksee kiivaasti kukkulanrinnettä. Pilvien tummat varjot lepäävät raskaina metsän yläpuolella, ja paisunut virta syöksyy nauraen ja ivaillen yli kaikkien esteiden kuin huoleton nuorukainen. Tällaisina sadepäivinä me viisi veljestä aina lähdimme Tšitrakan metsään pyydystämään villejä eläimiä. Ne olivat hilpeitä aikoja. Meidän sydämemme karkelivat jyrisevien pilvien lyödessä rumpua. Metsässä kajahtelivat riikinkukon huudot. Sateen loiske ja vesiputousten kohina esti arkaa kaurista kuulemasta askeliamme. Leopardien askelet näkyivät märässä maassa ja ilmaisivat niiden tyyssijat. Kun metsästyshuvi oli lopussa, me kotimatkalla haastoimme toisiamme kilpasille uidessamme vihaisten virtojen poikki. Levottomuus asuu mielessäni. Minä ikävöin metsästämään.

Surmaa sitä ennen se riista, jota nyt ajat. Oletko varma siitä, että se loihdittu kauris, jota nyt tavoittelet, on välttämättä saatava kiinni? Et, et vielä. Tuo villi otus väistää sinua kuin unennäkö, kun luulet sen kohta tavoittavasi. Katsohan, kuinka hurja sade ajaa takaa tuulta singoten sen jälkeen tuhat nuolta. Sittenkin tuuli liikkuu vapaana ja voittamattomana. Meidän jahtileikkimme on samanlainen, armaani! Sinä tavoittelet nopsajalkaista kauneuden henkeä heittäen häntä kohti kaikki peitsesi. Mutta tämä loihdittu kauris kiitää yhä vapaana ja koskemattomana.

Rakkaani, eikö sinulla ole kotia, missä hellät sydämet odottavat sinua palaavaksi? Kotia, johon sinä loit suloa lempeällä palvelevaisuudellasi ja josta sammui valo, kun sinä lähdit tänne erämaahan?

Miksi kyseletkään? Ovatko ajatustavierovan nautinnon ajat menneet? Etkö tiedä, että minä olen vain se, minkä edessäsi näet? Minulla ei ole mitään laajempaa näköalaa. Kinsuka-kukan lehdellä väreilevä kastepisara on nimetön ja tarkoitukseton. Se ei tarjoa vastausta mihinkään kysymykseen. Se, jota sinä rakastat, on tuon täydellisen kastehelmen kaltainen.

Eikö mikään sido häntä maailmaan? Voiko hän olla vain kappale taivasta, jonka jokin vallaton jumala on epähuomiossa pudottanut maahan?

Ah, senpävuoksi minusta aina tuntuukin, kuin olisin sinut menettämässä. Minun sydämeni kaipaa yhä, ja mieleni ei löydä lepoa. Tule lähemmäksi minua, sinä saavuttamaton! Antaudu sietämään nimen, kodin ja sukulaisuuden siteitä. Salli minun sydämeni elää vain sinua kokien; salli minun elää kanssasi rakkauden levossa ja rauhassa.

Miksi yritätkään suotta tavoittaa ja saada omiksesi pilvien värivivahduksia, aaltojen karkeloa ja kukkasten tuoksua?

Älä toivo tyydyttäväsi rakkautta ilmaisilla olemattomilla, valtiattareni. Anna minulle jotakin, johon voin turvata, jotakin, mikä kestää kauemmin kuin nautinto, jotakin sellaista, mikä kestää kärsimyksessäkin.

Vuosi ei ole vielä kulunut, sankarini, ja sinä olet jo väsynyt. Nyt tiedän, että taivas on suuressa armossaan suonut kukkasille lyhyen elämän. Jos ruumiini olisi voinut lakastua ja kuolla viime kevään kukkien keralla, niin se olisi varmaan kuollut kunniakseen. Mutta nyt sen päivät ovat luetut, rakkaani. Älä sitä säästä, ime siitä kaikki hunaja, jottei sydänparkasi tarvitse palata yhä uudelleen sen luo tyydyttämättömin kaipauksin, niinkuin janoinen mehiläinen, kun kesän kukkaset lepäävät lakastuneina maan tomussa.

Ruumiisi kauneus palaa huomenna Kevään tyhjentymättömään aarrekammioon. Huuliesi rusotus puhkee jälleen kukoistamaan tuoreena asokan lehtiparina, Ardžunan suudelmia muistamatta, ja ihosi pehmeä, valkoinen hohtelu syntyy uudelleen sadassa tuoksuvassa jasmiininkukassa.

Jumalat, jumalat, kuulkaa rukoukseni! Sallikaa minun kauneuteni leimahtaa kirkkaimpaan lieskaansa tämän yön viimeisenä hetkenä, niinkuin leimahtaa viimeisen kerran liekki, joka sammuu.

Pohjoisilta vuorilta hyökkää kyläämme hävittämään rosvojoukko kuin tulviva vuorivirta.

Tšitra, kuninkaantytär, oli kaikkien pahojen pelkona. Hänen vielä ollessaan tässä onnellisessa maassa me pelkäsimme luonnollista kuolemaa, mutta emme mitään muuta. Nyt hän on lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle, ja kukaan ei tiedä hänen olopaikkaansa.

Minä yritän kuvitella, millainen nainen prinsessa Tšitra lienee.
Hänestä kerrotaan paljon tarinoita.

Hän ei ole lainkaan kaunis. Hänen silmänsä eivät ole niin kauniit kuin minun silmäni, jotka ovat tummat kuin kuolema. Hän kykenee puhkaisemaan peitsellään minkä kilven tahansa, mutta ei sankarimme sydäntä.

Kerrotaan, että hän on urhoollisuudeltaan parhaan miehen ja hellyydeltään parhaan naisen veroinen.

Sepä se onkin hänen suurimpana onnettomuutenansa. Nainen, joka on vain nainen, joka kiehtoo miesten sydämet hymyilyillään ja huokauksillaan, palveluksillaan ja hellillä hyväilyillään, on onnellinen. Mitäpä hyötyä hänellä olisi oppineisuudesta ja suurista teoista? Jos olisit hänet eilen nähnyt metsäpolun varrella sijaitsevan Šiva-jumalalle pyhitetyn temppelin pihalla, olisit kulkenut hänen ohitsensa huolimatta luoda häneen silmäystäkään. Oletko tosiaankin kyllästynyt naisen kauneuteen siinä määrin, että kaipaat hänestä miehen voimaa?

Minä olen valmistanut keskipäivän lepoa varten makuusijan yöpimeään luolaan ja olen sitä varten taittanut viheriöitä, vaahtoavan vesiputouksen kostuttamia lehviä. Mustaa kivipermantoa peittävän pehmeän, viheriän sammalen viileys suutelee siellä silmäsi uneen. Sällithän, että johdan sinut sinne?

Olen kuullut rosvojoukkueen lähestyvän tasankoja. Minun täytyy välttämättä varustautua suojellakseni säikähtyneitä kyläläisiä.

Sinun ei tarvitse ollenkaan heitä pelätä. Prinsessa Tšitra on asettanut vahvat vartiostot rajasolain suulle, ennenkuin lähti pyhiinvaellusretkelleen.

Sällithän minun harjoittaa hetkisen kšatrijan sotaista ammattia. Minä hankin tälle joutilaalle käsivarrelleni uutta mainetta, jotta se olisi arvokkaampi pielus sinun päätäsi varten.

Entäpä, jos kiellän sinua lähtemästä, jos kierrän käsivarteni uumillesi? Tempaudutko karusti minusta irralle ja jätätkö minut? Niinpä mene! Mutta tiedä, että kerran katkennut liaani ei milloinkaan yhdy enää yhdeksi. Mene, jos janosi on sammunut. Mutta ellei ole niin laita, muista, että nautinnon jumala on epävakainen eikä odottele ketään. Viivy vielä hetkinen, valtiaani! Kerro minulle ne levottomat ajatukset, jotka sinua kiusaavat. Kuka onkaan tänään askarruttanut mieltäsi! Tšitrako?

Niin, Tšitra. Minä ihmettelen, minkä lupauksen vuoksi hän on lähtenyt pyhiinvaellusretkelleen. Mitä häneltä voikaan puuttua?

Mitä puuttua? Onko hänellä, onnettomalla, milloinkaan mitään ollut? Hänen huomattavimmat kykynsä ovat vankilan muureja, jotka sulkevat hänen naisen-sydämensä kylmään tyrmään. Hän on synkkä ja tyytymätön. Hänen naisellisen rakkautensa täytyy tyytyä käymään ryysyihin puettuna; hänelle ei ole suotu kauneutta. Hän on kuin ilottoman aamun henki, joka istuu kivisellä vuorenhuipulla pimeiden pilvien himmentäessä siltä kaiken valon. Älä kysy minulta hänen elämästänsä. Se ei voi kuulua viehättävältä kenenkään miehen korvaan.

Sanomattomasti tekee mieleni saada kuulla hänestä kaikki. Minä olen kuin vaeltaja, joka saapuu keskiyön aikaan vieraaseen kaupunkiin. Kupukatot, tornit ja puutarhojen puut näyttävät epämääräisiltä ja varjomaisilta, ja uneliaan hiljaisuuden läpi kuuluu toisinaan meren kumea huokaus. Hän odottelee hartaasti aamua, joka on ilmaiseva hänelle kaikki vieraat ihmeet. Kerro minulle hänen tarinansa.

Minä kuvittelen näkeväni hänet valkoisen ratsun selässä ylväästi pidellen vasemmassa kädessään ohjaksia ja oikeassa joustansa, ikäänkuin Voiton jumala, joka jakaa ympärilleen hyvää toivoa. Hän suojelee imeviä poikasiaan kiivaalla rakkaudellansa niinkuin valpas jalopeuraemo. Naisen käsivarret ovat kauniit, vaikka niitä ei korista mikään muu kuin kahlehtimaton voima! Minun sydämeni on rauhaton, kaunoiseni, niinkuin käärme, joka tointuu pitkästä talviunestansa. Tule, kiitäkäämme toistemme keralla nopeiden ratsujen selässä, niinkuin kaksoistähti syöksyy hehkuen läpi avaruuden. Pois tästä unettavasta, synkänviheriästä vankilasta, tästä huumaavasta, henkeäsalpaavasta ilmasta!

Tunnusta minulle totuus, Ardzuna: jos minä voisin jonkin taian avulla karistaa itsestäni tämän hekumallisen pehmeyden, tämän aran kauneuden hemmen, joka säikkyy maailman karua ja terveellistä kosketusta, heittää sen pois kuin lainavaatteet, voisitko sinä sen sietää? Jos suoristaudun pystyksi ja väkeväksi, sydämessä rohkeus, joka halveksii tukea kaipaavan heikkouden viekkaita juonia, jos kohotan pääni korkealle kuin solakka nuori vuorihonka enkä enää lepää hervottoman liaanin lailla maan tomussa, olenko silloinkin miehen katsetta kiehtova? Ei, ei, sinä et voisi sitä kestää. On parempi, että sirottelen ympärilleni häipyvän nuoruuden soreita leluja ja odotan sinua kärsivällisesti. Jos haluat palata, niin minä ojennan sinulle hymyillen tämän kauniin ruumiini maljan täynnä nautinnon viiniä. Kun olet siihen väsynyt ja kyllästynyt, voit lähteä työhösi tai leikkiin, ja vanhaksi tultuani minä mielelläni vetäydyn siihen nurkkaan, joka minulle jätetään. Kuinka miellyttäisikään sinun sankarillista sieluasi, jos yön kisakumppani pyrkisi päiväiseksi puolisoksesi, jos vasen käsivarsi oppisi kantamaan ylpeän oikean taakkaa?

Näyttää siltä, kuin en milloinkaan sinua oikein tuntisi. Sinä olet minulle kuin jumalatar, joka piilee kultaisessa kuvassa. Minä en voi sinua koskettaa, en voi sinulle korvata verrattomia antimiasi. Niinpä rakkauteni onkin epätäydellinen. Surumielisen katseesi arvoituksellisista syvyyksistä, leikillisistä sanoistasi, jotka ivailevat omaa merkitystänsä, minä toisinaan näen vilahtavan esiin olennon, joka yrittää tuhota ruumiinsa raukean sulon, yrittää päästä kärsimyksen puhtaaseen tuleen hymyn usvaisen verhon läpi. Harhakuva on totuuden ensimmäinen ilmestysmuoto. Vieraassa puvussa lähestyy totuus rakastajaansa. Mutta tulee aika, jolloin se riisuu yltänsä korut ja harsot ja seisoo alastomaan ylhäisyyteensä pukeutuneena. Minä tavoittelen sitä viimeistä sinua, sitä yksinkertaisinta aito totuutta.

Miksi itket, rakkaani? Miksi kätket kasvosi käsiisi? Olenko tuottanut sinulle tuskaa, armaani? Unohda mitä sanoin. Minä tahdon tyytyä nykyisyyteen. Tulkoon jokainen kauneuden tuokio minun luokseni niinkuin tuntematon lintu näkymättömästä, pimeään kätketystä pesästänsä tuoden minulle laulavan tervehdyksen. Minä tahdon aina istua toivoineni niiden toteutumisen rannalla ja päättää siten päiväni.

Oletko tyhjentänyt maljan viimeiseen pisaraan, valtiaani? Nytkö siis on kaiken loppu? Ei, kun kaikki on tehty, jää vielä jotakin jäljelle, ja se on minun viimeinen uhrini sinun jalkojesi eteen.

Minä olen tuonut taivaan tarhoista verrattoman ihania kukkia palvoakseni sinua, sydämeni jumalaa. Juhlamenojen päätyttyä, kukkasten lakastuttua, sallinet minun heittää ne ulos temppelistä. (Hän riisuu viittansa ja esiintyy jälleen mieheksi vaatetettuna.) Silmäile nyt palvojaasi armollisesti.

Minä en ole niin kaunis enkä täydellinen kuin ne kukkaset, jotka palvoessani sinulle tarjosin. Minussa on monta vikaa ja virhettä. Minä olen vaeltaja suurella maailmantiellä, vaatteeni ovat tahraiset, ja okaat ovat viiltäneet jalkani verille. Kuinkapa voisinkaan olla kaunis kuin kukka, moitteettoman suloinen kuin tuokion kestävä elämä? Minä tarjoan sinulle ylpeästi lahjaksi naisen sydämen, johon on kertynyt maan tyttären kaikki tuska ja riemu, toivo, pelko ja häpeä, ja jossa syntyy kuolemattomuutta tavoitteleva rakkaus. Siinä on epätäydellisyys, mutta jalo ja ylevä. Nyt, kun kukkapalvonta on päättynyt, herrani, ota tämä palvelijaksesi tulevaisia päiviä varten!

Minä olen Tšitra, kuninkaan tytär. Muistanet sen päivän, jolloin Šivan temppelissä astui luoksesi nainen, korujen ja kaunisteiden peittämä. Tuo julkea nainen tuli sinua kosimaan ikäänkuin olisi ollut mies. Sinä torjuit hänet ja menettelit oikein. Valtiaani, minä olen se nainen. Hän oli minun valhehahmoni. Jumalten armosta minä sain sitten vuoden ajaksi niin ihanan muodon kuin kuolevainen konsanaan ja rasitin sillä petoksella sankarini sydäntä. Minä en ole, en voi olla se nainen.

Minä olen Tšitra. En ole mikään palvottava jumala, mutta en myöskään yleisen säälin esine, joka pyyhkäistään välinpitämättömästi syrjään kuin hyttynen. Jos pidät minua kyllin arvokkaana salliaksesi minun kulkea vierelläsi vaaran ja uskalluksen polkuja, jos suot minulle osan elämäsi suurista velvollisuuksista, niin tulet tuntemaan minun varsinaisen olemukseni. Jos lapsi, jota kohdussani ravitsen, syntyy poikana, niin minä itse opetan hänet olemaan toinen Ardžuna, lähetän hänet ajan tullen luoksesi, ja silloin sinä vihdoin tunnet minut oikein. Tänään minä voin tarjota sinulle vain Tšitran, kuninkaan tyttären.

PIMEÄN KAMMION KUNINGAS

Mitä tietä meidän on kuljettava? Me emme tunne tätä seutua. Sano meille, mitä tietä meidän on mentävä, ole hyvä.

Siihen suureen juhlaan, joka tulee kohta vietettäväksi, tiedäthän? Mitä tietä meidän on kuljettava?

Tiet ovat täällä kaikki toistensa veroisia. Te tulette sinne, kuljittepa mitä tietä tahansa. Astukaa vain suoraan eteenpäin, niin osutte varmaan oikeaan.

Kuulkaahan, mitä tuo houkkio sanoo: »Te tulette sinne, kuljittepa mitä tietä tahansa!» Eikö niinmuodoin ole ihan mieletöntä, että on olemassa paljon teitä?

Älä huoli panna sitä niin pahaksesi. Jokaisella maalla on oikeus järjestää omat asiansa niinkuin hyväksi näkee. Meidän maamme maantiet — niin, niistä tuskin kannattaa puhuakaan, ovathan ne vain kapeita kujia, raiteiden ja askel-urien muodostama labyrintti. Meidän kuninkaamme ei luota avoimiin valtateihin; hän on sitä mieltä, että tiet vain yllyttävät hänen alamaisiansa karkaamaan pois hänen valtakunnastaan. Täällä on asia aivan toisin: kukaan ei ole toisen tiellä, kukaan ei sinua moiti, jos menet minne mielit; ja sittenkään ei kukaan ajattelekaan poistua tästä kuningaskunnasta. Jos meidän maamme tiet olisivat tällaiset, niin se olisi jäänyt aivan pian autioksi.

Että haluat aina moitiskella omaa maatasi. Kuinka voitkaan otaksua, että avoimet valtatiet voivat olla jollekin maalle onneksi? Kuulehan, Kaundilja, tuossa on mies, joka tosiaankin uskoo vapaiden valtateiden olevan maan pelastuksena.

Minun ei tarvinne uudelleen huomauttaa sinulle, Bhavadatta, että Džanardanille on siunautunut nimenomaisen nurinkurinen äly, joka varmaan johtaa hänet johonkin vaaraan eräänä kauniina päivänä. Jos kuningas saa kuulla arvoisasta ystävästämme, niin hänelle käynee vaikeaksi löytää henkilöä, joka suorittaa hautausmenot hänen kuoltuaan.

Pakostakin johtuu mieleen, että tässä maassa elämisen täytyy olla työlästä: näillä kaduilla kaipaa yksinäisyyden iloja — tämä alinomainen tungos ja hartiainhieronta vieraiden ihmisten kanssa herättää kylvyn kaipausta. Ja kukaan ei voi sanoa, millaista väkeä näillä julkisilla teillä kohtaa — uh!

Džanardan se meidät houkutteli tähän mainioon maahan tulemaan! Meidän koko suvussamme ei ole ollut toista hänenlaistansa. Tunsithan isäni, tietenkin; hän oli suuri mies, hurskas mies, jos kukaan. Hän vietti koko elämänsä ympyränkehässä, jonka säde oli yhdeksänviidettä kyynärää ja joka oli piirretty mitä tarkimmin noudattaen pyhien kirjojemme määräyksiä, eikä poistunut päiväksikään siitä kehästä. Hänen kuolemansa jälkeen ilmaantui vakava vaikeus: kuinka voitaisiin hänen ruumiinsa polttaa yhdeksänviidettä kyynärän kehässä ja samalla talon ulkopuolella? Vihdoin ratkaisivat papit asian siten, ettei tosin ollut lupa ylittää pyhien kirjojen mainitsemaa lukua, mutta että oli ainoa keino suoriutua vaikeudesta sallimalla numeroiden vaihtaa paikkaa ja ottamalla 94 kyynärää 49:n asemesta. Vain siten me voimme hänen ruumiinsa polttaa talon ulkopuolella loukkaamatta pyhiä kirjoja. Se oli tarkkaa säännösten noudattamista, totisesti! Eipä olekaan meidän maamme tavallisimpia.

Ja sittenkin, vaikka Džanardan on kotoisin aivan samoilta seuduilta, hän pitää viisaana julistaa, että vapaat valtatiet ovat maalle edullisimmat.

Kuulkaahan, pojat, tänään me joudumme kilpasille rajun etelätuulen kanssa — emmekä aio joutua häviölle. Me laulamme, kunnes kaikki kadut ja tiet ovat hilpeätä lauluamme tulvillaan.

        Etelän uksi on auennut. Tule, kevät, tule!
        Sykähtele sydämeni tahtiin; tule, kevät, tule!
        Tule laulavin lehdin ja tuoreita kukkia tuoden;
        Tule huiluin ja metsien huokailuin!
        Heloviittasi hulmutkoon ahavaisilla teillä!
        Tule, kevät, tule!

Eipä voi kumminkaan olla toivomatta, että kuningas olisi suostunut näyttäytymään ainakin tänään. Onpa vahinko, kun elää hänen valtakunnassaan, mutta ei saa häntä nähdä ainoatakaan kertaa!

Kunpa vain tietäisit tämän salaisuuden todellisen tarkoituksen! Minä voisin sen sinulle sanoa, jos sinä osaisit pitää asian tietonasi.

Me asumme samassa kaupunginosassa, veikkoseni, mutta oletko milloinkaan kuullut minun jaarittelevan julki kenenkään salaisuutta? Mitä tulee siihen juttuun, että veljesi löysi aarteen kaivoa kaivaessaan — tiedäthän hyvinkin, minkätähden minun täytyi siitä puhua. Tiedäthän asian.

Epäilemättä. Ja juuri sen vuoksi, että sen tunnen, minä kysyn sinulta, osaatko vaieta, jos asian sinulle kerron. Ota huomioon, että voimme joutua kaikin tuhon omiksi, jos sen ilmaiset.

Oletpa mukava mies, tosiaankin, Virupakša! Minkätähden tekeekään kovin mielesi toteuttaa tuho, joka toistaiseksi vain voi sattua? Kukapa ottaisikaan vastatakseen siitä, että pitää salaisuutesi ikänsä kaiken omana tietonansa?

Juttu sattui suistumaan niihin asioihin — mutta enpä siis sanokaan mitään. Ei ole tapanani turhia jaaritella. Te ryhdyitte itse pohtimaan sitä kysymystä, ettei kuningas milloinkaan näyttäydy, ja minä vain huomautin, ettei kuningas suotta aikojaan pysyttele piilossa.

Miksipä en tuota sanoisi — olemmehan kaikki hyviä ystäviä, eikö totta? Eihän siis voi haitata. (Hiljaisin äänin.) Kuningas — on — ruma ja on senvuoksi päättänyt olla näyttäytymättä alamaisilleen.

Vai niin! Siinäkö vika! Aivan varmaan on niin laita. Olemme aina ihmetelleet… Saahan pelkkä kuninkaan näkeminen kaikkien maiden ihmiset vapisemaan pelosta kuin haavanlehdet; minkätähden ei meidän kuningastamme ole nähnyt yksikään kuolevainen? Kunhan hän astuisi vihdoin esiin vaikkapa vain tuomitakseen meidät kaikki hirsipuuhun, voisimme ainakin uskoa, ettei hän ole pelkkää petosta. Virupakšan selitys kuulostaa epäilemättä sangen todennäköiseltä.

Eipä juuri — mutta minä en voi hyväksyä sinun otaksumaasi. Suo anteeksi, minä en voi auttaa sitä, että näytän hieman karkealta ja kömpelöltä.

Eipä ihmekään, ettet usko minun sanojani — sinähän pidät itseäsi kyllin viisaana hylätäksesi vanhempiesi ja ylempiesi mielipiteet. Et olisi varmaankaan saanut oleskella tässä maassa kovin kauan, ellei kuningas pysyisi piilossa. Sinä et ole häpeällistä kerettiläistä parempi.

Sinä parhain oikeauskoisuuden tukipylväs! Etkö usko, että kuka muu kuningas tahansa olisi arvelematta leikannut sinulta kielen ja heittänyt sen koirien ruoaksi? Ja sinä julkeat sanoa, että meidän kuninkaamme on kauhistuttavan näköinen.

Sst, hyvät ystävät… tästä ei hyvä seuraa… Näyttävätpä päättäneen saattaa minutkin vaaraan kerallansa. Minä en halua olla osallisena tässä kaikessa.

Kaikki maat ovat tänä vuonna lähettäneet väkeänsä juhlaamme, mutta jokainen sanoo: »Kaikki on viehättävän kaunista — mutta missä on kuninkaanne?» ja me emme tiedä, mitä vastata. Siinä se suuri puutos, jonka jokainen meikäläinen pakostakin tuntee.

»Puutos», sanot sinä! Onhan koko maamme kuningasta ihan tulvillaan, ja sinä nimität häntä puutokseksi! Onhan hän tehnyt meistä jokaisesta kruunatun kuninkaan!

  Me olemme kaikki kuninkaita kuninkaamme kuningaskunnassa.
  Kuinka muuten voisimme toivoa sydämissämme hänet kohtaavamme!
  Me teemme mitä tahdomme, ja teemme kumminkin mitä hän tahtoo;
  Meitä ei sido kauhun kahle orjain valtiaan jalkoihin.
  Kuinka muuten voisimme toivoa sydämissämme hänet kohtaavamme!
  Meidän kuninkaamme kunnioittaa meitä kaikkia, niin kunnioittaen
       itseään.
  Mikään viheliäisyys ei voi meitä iäksi sulkea valheensa vankilaan.
  Kuinka muuten voisimme toivoa sydämissämme hänet kohtaavamme!
  Me raivaamme taistellen oman tiemme ja saavutamme vihdoin hänen
      tiensä.
  Yön pimeän kuilu ei meitä milloinkaan ahmaise.
  Kuinka muuten voisimme toivoa sydämissämme hänet kohtaavamme!

Minä en voi tosiaankaan sietää niitä mielettömyyksiä, joita kuninkaastamme kerrotaan vain siitä syystä, ettei hän näyttäydy julkisuudessa.

Ajattelehan! Jokainen, joka loukkaa minua, voi tulla rangaistavaksi, mutta kukaan ei voi vaimentaa hylkiötä, joka rohkenee solvata kuningasta.

Solvaus ei koske kuninkaaseen. Pelkkä henkäyksesi sammuttaa liekin, jonka lamppu lainaa auringolta, mutta vaikka koko maailma yrittäisi puhaltaa aurinkoa sammuksiin, sen säteilevä hohto säilyisi himmenemättömänä ja ennallansa.

Tuossa on taatto! Kuulehan, tämä mies kertoo jokaiselle kohtaamallensa, että kuninkaamme pysyttelee piilossa rumuutensa vuoksi.

Minkätähden siitä närkästyt, Višu? Hänen kuninkaansa täytyy olla ruma, sillä kuinkapa voisi Virupakšalla olla tuollaiset kasvot hänen valtakunnassaan? Hän muovaa kuninkaansa kuvastimessa nähdyn oman kuvansa mukaan.

Minä en mainitse mitään nimiä, taatto, mutta kukaan ihminen ei voine epäillä henkilöä, joka minulle uutisen uskoi.

Tuon miehen röyhkeys on rajaton! Hän ei tyydy julkeasti levittämään inhoittavaa juorua, vaan tarjoutuu mittaamaan valheitansa hävyttömyydellään!

Ei kannata kiivastua, ystäväni! Miesparka varustautuu viettämään omaa juhlaansa laulamalla kuninkaansa rumuutta. Astele eteenpäin, Virupakša, sinä löydät varmaan paljon sellaista väkeä, joka mielellään sinua uskoo; ole onnellinen heidän seurassaan.

Kuulehan, Kaundilja, mieleeni johtuu ajatus, ettei tällä kansalla olekaan kuningasta. Ovat jotenkin osanneet saattaa huhun kulkemaan.

Olet luullakseni oikeassa. Tiedämmehän hyvin, että jokaisen maan korkein ja silmiinpistävin on kuningas, joka tietenkin näyttäytyy niin usein kuin suinkin voi.

Mutta näethän, millainen järjestys ja säntillisyys täällä vallitsee — kuinka sen selität, ellei kuningasta ole olemassa?

Siinäkö se viisaus, jonka olet saavuttanut elettyäsi kauan hallitsijan alamaisena! Olisiko kuningas välttämätön, jos maassa vallitsisi ilmankin järjestys ja sopusointu?

Kaikki nämä ihmiset ovat kokoontuneet tähän iloiseen juhlaan. Luuletko, että he kokoontuisivat samoin maassa, jossa anarkia vallitsee?

Sinä väistät asian ydintä, kuten ainakin, parahin Džanardan. Järjestys ja säntillisyys ovat eittämättömät, ja juhlailo on sekin selvä; sikäli ei ole mitään hankaluutta. Mutta missä on kuningas? Oletko hänet nähnyt? Kerro se meille.

Minä tahdon vain huomauttaa, että tiedätte oman kokemuksenne nojalla sekasortoa ja anarkiaa voivan ilmetä sielläkin, missä on kuningas; mutta mitä näemmekään täällä?

Aina sinä kiertelet kaartelet. Minkätähden et voi vastata suoraan Bhavadattan kysymykseen. — Oletko nähnyt kuninkaan vai etkö ole häntä nähnyt? Oletko vai et?

  Armaani on aina sydämessäni, senvuoksi minä näen hänet kaikkialla.
  Hän asuu silmäterässäni, senvuoksi minä näen hänet kaikkialla.
  Minä vaelsin kauas kuulemaan hänen omia sanojansa,
  Ah, miksi vaelsin!
  Kun saavuin kotiin, kuulin ne omissa lauluissani.
  Ken etsii häntä kerjäläisenä ovelta ovelle kulkien!
  Tule povelleni ja näe hänen kasvonsa silmäini kyynelissä!

Oho, mies, mikä luuletkaan olevasi? Eipä liene kopea astuntasi synnynnäinen, ystäväiseni? — Minkätähden meidän pitää pois tieltä, arvoisa herra? Minkätähden meidän pitää väistyä? Olemmeko katukoiria, vai kuinka?

Mitä, onko tuo veikko ihan mieletön? Eihän ole vielä kuultu, että kuninkaamme olisi lähtenyt ulos sallien noiden mylvijöiden tuloansa ilmoittaa?

Kuningas ei aio enää pysytellä piilossa alamaisiltansa. Hän tulee itse johtamaan juhlaa.

Ei ollenkaan. Hän on kylänvanhimpamme appiukon serkku eikä asu edes samalla puolella kylää kuin me.

Oikein! Hän tosiaankin muistuttaa epämääräisen appiukon seitsemättä serkkua, ja hänen älyssään tuntuu siinäkin olevan appisedän leima.

Ah, rakkaat ystävät, moni katkera murhe on vaivaista mieltäni vinoon vääntänyt, ennenkuin se on tällaisekseen ehtinyt. Tässä taanoin saapui eräs kuningas kaduille komeilemaan lähettäen edellänsä yhtä paljon arvonimiä kuin rumpuja, joiden pärrytys teki kaupungin sietämättömäksi olopaikaksi… Mitä kaikkea teinkään häntä palvellakseni ja hänelle kelvatakseni! Minä annoin hänelle lahjoja tuhlaten, seurasin häntä kuin kerjäläinen — ja vihdoin havaitsin, etteivät varani sietäneet sellaista suoneniskua. Mutta kuinka päättyikään tuo komeus ja majesteetti? Kun kansa aneli häneltä anteja ja lahjoja, hän ei löytänyt kalenterista yhtäkään hyväenteistä päivää, vaikka kaikki päivät olivat olleet hänen mielestään onnenpäiviä, kun meidän piti suorittaa verojamme!

Näen, näen, siinä on tosiaankin kimšuk! Onpa se hohtelevan tulipunainen kukka!

Enhän ole sanonut ollenkaan epäilleeni. Tuo Kumbha-veikko se koko hälinän aiheutti. Enhän ole virkkanut sanaakaan?

Vatsa hänellä näkyy olevan valtava, mutta ontto mies hän sittenkin lienee; tiedäthän, että tyhjä tynnyri kumisee kuuluvimmin.

Onko tarkoituksesi vihjailla, että meidän kuninkaamme on sellainen petturikuningas kuin sinun kuvailemasi?

Kuulehan, herra appisetä, minä luulen, että sinun on aika sanoa jäähyväiset anoppi tädillesi.

Älkää huoliko suuttua, hyvät herrat. Minä olen vaivainen olento — valitan vilpittömästi, hyvät herrat; minä teen mitä suinkin voin, kunhan suotte anteeksi. Mielelläni lähden, kuinka kauas tahansa, jos niin haluatte.

Hyvä. Tulkaahan nyt muodostamaan kunniakujannetta. Kuningas saapuu aivan kohta — me lähdemme tekemään hänelle tietä.

Ei kieleni, Madhav ystäväiseni, vaan kohtaloni. Valekuninkaan esiintyessä minä en virkkanut sanaakaan, mutta kompastuin sittenkin omiin jalkoihini, niinkuin ainakin se, joka viattomasti luottaa itseensä. Ja nyt, kun oikea kuningas kenties on saapunut, minun täytyy jaaritella suoranaista valtiopetosta. Se on minun kohtaloni, kelpo ystävä!

Minun vakaumukseni on totella kuningasta nyt ja aina — yhdentekevää, onko hän oikea vai väärä. Mitä tiedämmekään kuninkaista, jotta voisimme käydä heitä arvostelemaan! Kuin kiviä pimeään heittelisi — on melkein varma siitä, että heitto osuu. Minä vain tottelen ja tunnustan — jos kuningas on oikea, sitä parempi; ellei, niin mitäpä se haittaa?

En olisi välittänyt minäkään, jos kivet olisivat pelkkiä kiviä. Mutta nepä ovatkin usein kalliita asioita: täällä, kuten muuallakin, mieletön tuhlaus syöksee meidät puutteeseen, ystäväni.

Katsohan! Tuolla tulee kuningas! Tosiaankin, kuningas! Millainen ryhti, millaiset kasvot! Onko koskaan nähty sellaista kauneutta — lumivalkoinen, kermanhempeä! Mitä sanotkaan, Kumbha? Mitä arveletkaan?

Hän näyttää oikealta — niin, minun puolestani hän voi hyvinkin olla oikea kuningas.

Hän näyttää olevan kuninkaaksi valettu ja muovattu, liian hieno ja herkkä tavalliseen päivän valkeuteen.

Menestys ja voitto seuratkoot sinua, kuningas! Me olemme seisoneet tässä varhaisesta aamusta j alkaen saadaksemme nähdä sinut. Älä unohda meitä, majesteetti, suosiotasi osoittaessasi.

Älä unohda minua, kuningas! Minä olen n Vivadžadatta, Kušalivastun Udajadattan pojanpoika. Minä riensin tänne kohta, kun sain kuulla sinun saapuvan — minä en seisahtunut kuuntelemaan mitä ihmiset sanoivat; kaikki minussa oleva alamaisuus kääntyi sinun puoleesi, hallitsijani, ja toi minut tänne.

Loruja! Minä tulin tänne aikaisemmin kuin sinä — ennen kukonlaulua.
Missä olitkaan sinä silloin? Oi kuningas, minä olen Vikramasthalin
Bhadrasena. Suvaitse pitää palvelijasi muistissasi!

Meillä on paljon valituksia ja syytöksiä sinulle esitettävinä; kenen puoleen olisimmekaan voineet kääntyä anomuksinemme, kun emme saaneet kokea sinun korkeata läsnäoloasi?

Ei auta jäädä jälkeen, pojat — kuningas kadottaa meidät näkyvistään, jos joudumme roskaväen joukkoon.

Katsokaahan, mitä tuo hupsu Narottam tekee! Hän on tunkeutunut meidän kaikkien ohi ja viuhkoo nyt innokkaasti palmun lehdellä vilvoketta kuninkaalle!

Meidän pitäisi suistaa hänet siitä pois — eihän sellainen mies ole sovelias seisomaan kuninkaan vieressä.

Luuletko, ettei kuningas huomaa, mikä hän on miehiään? Hänen alamaisuutensa on ilmeisesti hieman liian korostettua ja suinpäistä.

Joutavia! Kuningas ei kykene havaitsemaan teeskentelyä niinkuin meikäläinen — enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikka tuon hupsun uupumaton viuhkominen hänet lumoisi.

Eipä suinkaan, hän ei kulkenut ohi kenenkään huomaamatta; ei ollut vain pari kolme, vaan satoja ja tuhansia henkilöitä kadun kummallakin puolella omin silmin häntä näkemässä.

Sepä se juuri tekeekin koko jutun epäilyttäväksi. Milloin onkaan meidän kuninkaamme lähtenyt häikäisemään loistolla ja komeudella kansan silmiä? Hän ei pidä sellaista menoa ja melua maan läpi matkatessaan.

Mutta onhan hän voinut päättää niin menetellä tässä tärkeässä tilaisuudessa; sitä ei voi varmaan tietää.

Voipa kyllä, aivan varmaan! Minun kuninkaani ei helli tuuliviirinmielialoja, ei mitään haaveellisuutta.

Mutta kuulehan, taatto, kunhan voisin hänet sinulle oikein kuvailla! Hän oli niin leppoinen, herkkä ja hieno kuin vahanukke! Häntä katsellessani teki mieleni suojella häntä auringolta, varjella häntä koko ruumiillani.

Sinä houkkio, oletpa sinä suurenmoinen! pässinpää! Minun kuninkaaniko vahanukke, ja sinäkö häntä varjelemaan!

Vakavasti puhuen, taatto: hän on loistava jumala, kauneuden ihme hän on; koko tässä suuressa joukossa en näe yhtäkään toista hahmoa, joka vetäisi vertoja hänelle, hänen verrattomalle sulolleen.

Jos minun kuninkaani päättäisi näyttäytyä, sinun silmäsi eivät häntä havaitsisi. Hän ei I erottuisi siten toisista — hän on eräs kansan joukosta, hän kulkee mielellään alhaisten keralla.

Siihen oli kuvattu punainen kimšuk-kukka — heleä, hohteleva puna häikäisi näköni.

Epäilemättä onkin niin laita; mutta hänellä ei ole sanasaattajia, ei sotajoukkoa, ei saattuetta, ei soittokuntia eikä soihtuja seuranansa.

Niinmuodoin näyttää siltä, kuin ei kukaan voisi häntä tuntea hänen tuntemattomana kulkiessaan.

Entä miten on laita — suoko kuningas niille, jotka hänet tuntevat, kaikki, mitä he pyytävät?

He eivät pyydä mitään milloinkaan. Kukaan pyytelijä ei milloinkaan tunne kuningasta. Suurempi pyytelijä näyttää pienemmän pyytelijän silmiin kuninkaalta. Voi sinua, houkkiota; sen miehen, joka tänään liikkui kadulla, purppuraan ja kultaan puettuna, sinulta pyydellen — hänet sinä olet toitottanut kuninkaaksesi!… Ah, tuolla tulee minun hullu ystäväni! Tulkaa, tulkaa, veikot! Me emme saa viettää päiväämme joutavissa kiistoissa ja jaaritteluissa — antautukaamme johonkin hulluun leikkiin, johonkin hurjaan huvitukseen!

  Hymyilettekö, ystäväiseni? Nauratteko, veikkoseni?
       Minä kuljeskelen etsien kultaista hirveä!
       Niin, niin, minä näen näkynä sen kepeäsorkan, ja
       aina se minulta karkaa!
  Ah, se kiitää ja välkähtää kuin salama ja on jo tiessään,
       se metsien kesytön kulkija! Jos lähestyt häntä,
       niin hän häipyy pois, ja silmissäsi väikkyy
       vain usva ja tomu!
  Minä kuljen sittenkin etsien kultaista peuraani, vaikka
      en milloinkaan sitä saavuttane näillä saloilla!
      Ah, minä vaellan ja kuljen läpi metsien, yli
      kenttien ja nimettömien maiden niinkuin rauhaton
      maankiertäjä huolimatta milloinkaan
      kääntyä takaisin.
  Te kaikki tulette torille ostamaan ja palaatte kotiin
      runsaine saaliinenne; mutta minua ovat suudelleet
      rajut tuulet ja huimaavat huiput — ah,
      minä en tiedä, missä tai milloin!
  Minä olen luopunut kaikestani saavuttaakseni sen,
      mikä ei ole milloinkaan omakseni tullut!
      Ja te luulette minun valittavan ja itkevän sitä,
      minkä menetin!
  Nauru ja laulu sydämessäni minä olen jättänyt kaiken
      surun ja murheen kauas taakseni. Ah, minä
      kuljen ja vaellan läpi metsien, yli kenttien ja
      nimettömien maiden — huolimatta milloinkaan
      kääntyä takaisin maankiertäjän teiltä!

Valoa, valoa! Missä on valo? Eikö tässä kammiossa milloinkaan sytytetä lamppua?

Kuningatar, kaikki muut huoneesi ovat valaistut — eikö sinun milloinkaan tee mielesi vetäytyä valosta tällaiseen pimeään kammioon?

Tässä pimeässä suojassa asuen sinä olet alkanut puhua epäselvästi ja omituisesti — minä en ymmärrä sinua, Surangama. Mutta sanohan minulle, missä palatsin osassa tämä kammio sijaitsee. Minä en erota ovea, josta olemme tulleet, enkä sitäkään, josta pääsemme pois.

Tämä kammio sijaitsee syvällä, maan sydämessä. Kuningas on rakennuttanut tämän kammion nimenomaan sinua varten.

Eihän häneltä puutu huoneita — miksi: hänen pitikään rakentaa tämä pimeyden kammio nimenomaan minua varten?

Sinä voit kohdata toisia valaistuissa suojissa; mutta ainoastaan tässä pimeässä huoneessa saat kohdata valtiaasi.

Ei, ei — minä en voi elää vailla valoa — minulla ei ole lepoa eikä rauhaa tässä tukahduttavassa pimeydessä. Jos tuot valoa tähän suojaan, Surangama, niin annan sinulle tämän kaulakoristeeni.

Asia ei ole minun vallittavissani, kuningattareni. Kuinka voisinkaan tuoda valoa paikkaan, jonka hän tahtoo pitää aina pimeänä!

Merkillistä uskollisuutta! Mutta eikö olekin totta, että kuningas on rangaissut isääsi?

On, se on totta. Isäni oli vallannut pelihimo. Kaikki maan nuoret miehet tapasivat kokoontua isäni luo — juomaan ja pelaamaan.

Oh, minä jouduin ihan raivoihini. Minä olin häviön ja tuhon tiellä: kun tämä ura näytti minulta sulkeutuvan, minä tunsin jääväni vaille kaikkea apua, tukea ja suojaa. Minä raivosin kuin villi peto häkissään — kuinka tahdoinkaan raadella kaikki kappaleiksi voimattomassa vimmassani!

Kuinka voisinkaan sen sanoa? Ehkäpä voin uskoa ja luottaa häneen juuri sen vuoksi, että hän oli niin ankara, niin säälimätön!

Sitä en osaa sanoa — en tiedä itsekään. Tuli päivä, jolloin kapinoiva itseyteni tunnusti joutuneensa täydellisesti häviölle, ja silloin minun koko olemukseni kumartui nöyrän alistuneena maan tomuun. Ja silloin minä näin.. Minä näin, että hänen kauneutensa oli yhtä verraton kuin hänen peloittavuutensa. Niin minä pelastuin, vapahduin.

Sano minulle, Surangama, minä rukoilen sinua, sano minulle, millainen kuningas on näöltänsä? Minä en ole häntä nähnyt ainoanakaan päivänä. Hän tulee luokseni pimeään ja jättää minut jälleen tähän pimeään huoneeseen. Minä olen tiedustellut monen monilta — mutta he vastaavat kaikki epämääräisesti ja hämärästi — minusta näyttää, että he kaikki jättävät jotakin sanomatta.

Totta puhuen, kuningattareni, minä en voi sanoa, millainen hän on näöltään. Ei — hän ei ole kaunis siinä merkityksessä, jonka ihmiset tuolle sanalle antavat.

Ei, kuningattareni, hän ei ole kaunis. Jos sanoisi häntä kauniiksi, sanoisi hänestä aivan liian vähän.

Tuollaisia ovat kaikki sinun sanasi — hämäriä, omituisia ja epämääräisiä. Minä en ymmärrä mitä tarkoitat.

Ei, minä en tahdo nimittää häntä kauniiksi. Juuri siitä syystä, ettei hän ole kaunis, hän on ihana, ylevä, ihmeellinen!

En sinua oikein ymmärrä — vaikka mielelläni kuuntelenkin, kun hänestä puhut. Mutta minun täytyy joka tapauksessa saada nähdä hänet. En muista edes sitä päivää, jolloin meidät vihittiin. Äitini on minulle kertonut, että ennen häitä tuli viisas mies, joka sanoi: »Se, joka ottaa aviokseen tyttärenne, on vertoja vailla maan päällä.» Monet, monet kerrat minä olen pyytänyt häntä kuvailemaan hänen näköänsä, mutta hän vastailee vain epämääräisesti ja sanoo, ettei osaa kuvailla — sanoo itsekin nähneensä hänet vain verhon läpi, heikosti ja hämärästi. Mutta jos hän on ihmisistä parhain, kuinka voinkaan olla rauhallinen, vaikka en häntä näe?

En osaa sanoa; tuntuu kuin kuulisin hänen askelensa omassa sydämessäni. Koska olen hänen palvelijattarenansa tässä pimeässä kammiossa, olen kehitellyt aistin — kykenen tietämään ja tuntemaan, vaikka en näe.

Sinä saat sen, kuningattareni… se aisti herää kerran sinussa eloon. Ikävöidessäsi saada hänet nähdä sinä käyt rauhattomaksi, ja senvuoksi koko mielesi jännittyy ja käyristyy siihen suuntaan. Kun ehdit suoriutua tuosta kuumeisen levottomuuden tilasta, niin kaikki muuttuu aivan helpoksi.

Mistä johtuukaan, että se on helppoa sinulle, joka olet palvelija, ja ylen vaikeata minulle, kuningattarelle?

Juuri siitä syystä, että olen vain palvelija, minua ei petä mikään vaikeus. Kun hän ensimmäisenä päivänä jätti tämän huoneen minun hoiviini ja sanoi: »Surangama, pidä tämä huone aina valmiina minun varalleni; siinä on koko tehtäväsi», niin minä en sanonut, en ajatuksissanikaan: »Oi, salli minun suorittaa niiden työtä, jotka pitävät huolta toisten huoneiden valaisemisesta.» En; vaan kun suuntasin koko mieleni tehtävääni, minussa heräsi ja kasvoi voima, joka vastustusta kohtaamatta sai kaikki olemukseni osat valtoihinsa… Ah, tuossa hän tulee!… Hän seisoo oven ulkopuolella. Herrani! Kuninkaani!

  Avaa ovesi. Minä olen odottamassa.
  Valon venhe on soutanut koitosta pimeään, sen retki on päättynyt,
  Ehtootähti loistaa.
  Oletko kukkasi kerännyt, palmikoinut hiuksesi;
  Onko ylläsi yötä varten valkoinen puku?
  Karja on palannut tarhaan ja lintu pesäänsä,
  Ja polkujen verkko häipyy yhteen pimeässä.
  Avaa ovesi. Minä olen odottamassa.

Kuninkaani, kuka voisikaan pitää oviansa sinulta suljettuina? Ne eivät ole lukossa eivätkä salvassa — ne kimmahtavat auki, jos vain sormillasi niihin kosket. Etkö tahdo niihin koskea? Etkö astu sisään, ennenkuin lähden avaamaan?

  Jos henkäiset, niin harsoni väistyy pois, minun valtiaani!
  Kun uinahdan maan tomuun huutoasi kuulematta, vartoisitko,
      kunnes herään?
  Eivätkö vaunujesi pyörät saa maata vapisemaan?
  Etkö murra auki ovea ja käy kotiisi kutsumatta?

Minä en näe mitään selvästi pimeässä — en tiedä, missä ovet ovat. Sinä tunnet tämän huoneen — mene sinä ja avaa ovi minun puolestani.

Surangama avaa oven, kumartaa kuninkaalle ja poistuu.
Kuningas pysyy näkymättömänä koko näytelmän ajan.

Haluat siis nähdä minut tuhansien olioiden keskellä kirkkaassa päivänvalossa! Miksi en voisi olla ainoa olio, jonka kykenet tuntemaan tässä pimeässä?

Sinä et kykene kestämään minun näkemistä — se tuottaa sinulle vain tuskaa, polttavaa, sietämätöntä tuskaa.

Kuinka voitkaan sanoa, etten kykene kestämään sinun näkemistä? Tunnenhan tässä pimeässäkin, kuinka viehättävä ja ihmeellinen sinä olet; minkätähden säikähtäisinkään sinua valossa? Mutta sanohan minulle, voitko nähdä minut pimeässä?

Minä näen, että äärettömien taivaiden pimeys, jonka rakkauteni voima on vihurina nostanut elämään ja olemiseen, on imenyt itseensä lukemattomien tähtien valon ja ruumiillistunut lihan ja veren hahmoon. Ja siinä hahmossa piilee ajatuksen ja pyrkimyksen aiooneja, rajattomien avaruuksien sanomattomia kaipauksia, aikojen valtameren lukemattomia lahjoja!

Olenko minä niin ihmeellinen, niin kaunis? Kun kuulen sinun puhuvan, niin sydämeni a on tulvillaan iloa ja ylpeyttä. Mutta kuinka voinkaan uskoa ne ihmeelliset asiat, joista minulle kerrot? Minä en itse niitä löydä!

Sinun oma kuvastimesi ei niitä heijasta — se pienentää sinua, rajoittaa sinua, saa sinut näyttämään pieneltä ja mitättömältä. Mutta jos näkisit itsesi minun henkeni kuvastelemana, niin ilmenisit valtavan suurena! Minun sydämessäni sinä et enää ole tavallinen yksilö, jona itseäsi pidät — sinä olet totisesti minun toinen itseyteni.

Oi, jospa osoittaisit minulle silmänräpäyksen ajan, kuinka sinun silmäsi näkevät! Eikö sinulle ole olemassa mitään pimeyttä? — Minua peloittaa, kun sitä ajattelen. Eikö tämä pimeys, joka on minulle todellinen ja väkevä kuin kuolema — eikö se ole sinulle mitään? Kuinka siis voikaan olla välillämme minkäänlaista yhteyttä tällaisessa paikassa? Ei, ei — se on mahdotonta; meidän välillämme on raja ja este; ei täällä, ei, ei tässä paikassa. Minä tahdon sinut löytää ja nähdä siellä, missä näen puita ja eläimiä, lintuja ja kiviä ja maan —

Hyvä, sinä voit yrittää minut löytää — mutta kukaan ei ole minua sinulle osoittava. Sinun tulee tuntea minut, jos voit, omin neuvoin. Ja vaikka joku lupautuisikin minut sinulle osoittamaan, kuinka voitkaan olla varma siitä, että hän puhuu totta?

Minä olen sinut tunteva, olen tunteva sinut jälleen. Minä löydän sinut miljoonien joukosta. Minä en voi erehtyä.

Hyvä; niinpä nouse tänä yönä, kevään täysikuujuhlan aikana, palatsini korkeaan torniin ja yritä löytää minut — etsi minua omin silmin kansanjoukosta.

Minä näyttäydyn kerran toisensa jälkeen väkijoukon eri puolilla.
Surangama!

Tämä on juhlapäivä eikä mikään työpäivä. Huvitarhat ovat täydessä kukassaan — sinä tulet ottamaan osaa minun juhlaani.

Missä sävelet kaikuvat suloisimpina, missä ilma on kukkien tuoksua tulvillaan — huvilehdossa, joka on täynnä kuutamon hopeahohdetta ja pehmeätä hämärää.

Mitä voikaan nähdä siellä, missä pimeys ja valo leikkivät piilosilla? Siellä on tuuli raju ja rauhaton, kaikki on karkeloa ja nopeata liikettä — eikö se hämmennä katsetta?

  Ah, ne tahtovat lentää pois, nuo pälyilevät silmät,
      nuo metsien kesyttömät linnut!
  Mutta antautumisaika on tuleva ja taukoova on
      levoton lento, kun
  Loihtuisa laulu ne saavuttaa ja sinkoo sydämitse.
  Oi kesyttömät linnut, te kaipaatte korpimaita!

III

Tässä maassa näyttää olevan käytännössä merkillinen hallitustapa. Kuningas viettää juhlaa metsässä, mihin alhaisin ja halvinkin väki voi helposti päästä!

Olisihan pitänyt olla erikoinen paikka valmiina meidän vastaanottoamme varten.

Ellei hän ole sellaista paikkaa jo ennakolta varannut, pakotamme hänet sen meille rakentamaan.

Kaikki nämä seikat herättävät luonnollisen epäilyksen, ettei tällä kansalla olekaan kuningasta — näyttää siltä, kuin perätön huhu olisi johtanut meidät harhaan.

Kuninkaan laita saattaa niin olla, mutta tämän paikan kuningatar,
Sudaršana, ei suinkaan ole vain perätön huhu.

Vain hänen tähtensä minä viitsin tänne tullakaan. En ollenkaan välitä, vaikka jää näkemättä sellainen, joka ei milloinkaan näyttäydy, mutta olisihan typerä virhe, jos poistuisimme näkemättä häntä, joka on erinomaisessa määrässä vierailun arvoinen.

Tuhat tulimmaista, mitä maan matosia tuolla parveileekaan? Hoi siellä!
Keitä te olette?

Esittely oli tarpeeton. Mutta suvainnette vetäytyä kauemmaksi ja jättää meidät rauhaan.

Meitä ei vaivaa milloinkaan tilan puute; me voimme suoda teille niin avaran ankkuripaikan kuin haluatte. Se vähän, mikä meille riittää, ei ole milloinkaan kiistelevien puolueiden riidanesineenä. Eihän, ystäväiseni?

  Meillä ei ole mitään, ei mitään ole meillä!
      Me laulamme vain hei ralla laa!
  On toisilla muhkeat muurit ja talot
      Kultahiekalle rakennetut.
  Me portilla seisoen laulelemme
      Hei ralla laa.
  Varkaita kiertelee vaiheillamme,
      He ahnaita katseita meille suovat.
  Nurin käännetyin taskuin me laulamme vain
      Hei ralla laa.
  Jos Tuoni, tuttu noita, hiipii ovellemme,
      Niin teemme sille pitkän, pitkän nenän
  Ja laulelemme kuorossa korukiekauksin
      Hei ralla laa.

Katsohan, Košala, keitä nuo tulijat lienevät! Pantomiimiko? Eräs on naamioitu kuninkaaksi.

Tämän paikan kuningas suvaitkoon kaikkea tätä hullutusta; me emme sitä suvaitsisi.

Tosiaankin! Niinpä saamme palata nähtyämme ainoastaan hänet — eikä viehättävää kuningatarta.

Luuletko tosiaankin tuon veikon puhuneen totta? Kuka tahansa voi esiintyä tämän kuninkaattoman maan kuninkaana. Etkö huomaa, että tuo mies on kuin kuninkaaksi puettu — aivan liian koristeltu?

Mutta hän näyttää sievältä — hänessä on eräänlaista viehättävyyttä.

Hän voi näyttää sinusta miellyttävältä, mutta jos silmäilet häntä tarkemmin, et varmaankaan voi erehtyä. Saatpa nähdä, kuinka hänet paljastan teidän kaikkien nähtenne.

Terve tuloa, ruhtinaat, kuningaskuntaamme! Toivon, että virkailijani ovat ottaneet teidät vastaan soveliaalla tavalla?

Jos olisikin jotakin puutteellisuutta ilmennyt, niin sen on täysin korvannut meille tarjoutuva kunnia saada nähdä teidän majesteettianne.

Me emme näyttäydy suurelle yleisölle, mutta erinomainen kiintymyksenne ja uskollisuutenne on tehnyt meille iloksi olla salaamatta itseämme teiltä.

Haluamme kyllä; mutta tekisi mielemme keskustella hieman rauhallisemmissa oloissa.

Vetäytykää hieman luotamme. (He väistyvät.) Nyt voitte arkailematta esittää toivomuksenne.

Me emme suinkaan arkaile — pelkäämme vain, että te itse ehkä katsotte pidättyväisyyden välttämättömäksi.

Palvelijani näyttävät jaelleen vastaanottoleirissä Varuni-henkiä liian anteliaasti.

Väärä petturi, sinä itse olet saanut liian annoksen julkeuden henkeä.
Sinun pääsi suutelee pian maan tomua.

Miehet, jotka tekevät sinusta soveliasta pilaa, ovat aivan lähellä.
Kenraali!

Riittää jo, minä rukoilen teitä. Huomaan selvästi, että olen velvollinen osoittamaan kunnioitusta teille kaikille. Pääni kumartuu itsestään — ei tarvita mitään ankaria toimenpiteitä sen taivuttamiseksi. Kumarran siis syvään teidän kaikkien edessä. Jos suvaitsette päästää minut menemään, en enää rasita teitä läsnäolollani.

Minkätähden lähtisitkään? Me teemme sinut tämän paikan kuninkaaksi — johdamme pilamme soveliaaseen päätökseen. Onko sinulla kannatusta?

On. Kaikki, jotka näkevät minut kadulla, juoksevat jäljessäni. Aluksi, kun minulla oli vain vähän seuralaisia, kaikki silmäilivät minua epäluuloisesti, mutta nyt, joukon kasvaessa, heidän epäilyksensä hälvenevät. Joukko lumoutuu omasta lukuisuudestansa. Minun ei tarvitse enää tehdä mitään.

Sepä mainiota! Tästä hetkestä lähtien me lupaamme kaikin sinua auttaa ja puolustaa. Mutta sinun pitää vuorostasi suorittaa meille eräs palvelus.

Teidän käskynne on minulle yhtä sitova ja pyhä kuin se kruunu, jonka laskette päähäni.

Tänä hetkenä on ainoana halunamme saada nähdä kuningatar Sudaršana. Ota sinä asia huoleksesi.

Sinun vaivoihisi me emme voi paljoakaan luottaa — on parasta, kun noudatat yksinomaan meidän ohjeitamme. Mutta nyt voit mennä kuninkaan puutarhaan ja esiintyä juhlassa niin upeana ja mahtavana kuin suinkin osaat.

Kuulehan, taatto, minun täytyy sanoa — niin, ja toistaa sanani viisisataa kertaa — että kuninkaamme on pelkkää petosta.

Minkätähden vain viisisataa kertaa? Eihän ole mitään syytä moiseen sankarilliseen itsensä hillitsemiseen — voit sanoa viisituhatta kertaa, jos huvisi siitä suurenee.

Me julistamme koko maailmalle, että kuninkaamme on valhetta, että hän on pelkkä tyhjän varjo!

Me huudamme talojemme katoilta, ettei meillä ole kuningasta — tehköön hän mitä tahtoo, jos on olemassa!

Minun poikani kuoli ennen aikojansa viidenkolmatta vuoden ikäisenä ankaraan seitsenpäiväiseen kuumeeseen. Olisiko minua voinut kohdata sellainen onnettomuus kunnollisen kuninkaan hallitessa?

Sinulla on vielä kaksi poikaa; minä sitävastoin olen kadottanut viisi lastani toisen toisensa jälkeen.

Mitä sitten? Tuleeko minun menettää kuninkaanikin, koska olen lapseni menettänyt? Älkää sentään luulko minua niin hupsuksi.

Onpa syytäkin kiistellä, onko kuningas olemassa vai eikö, kun ravinnon puutteessa kerrassaan kuolemme nälkään! Pelastaako kuningas meidät?

Olet oikeassa, veikkoseni. Mutta miksi emme etsi ja löydä sitä kuningasta, jolle kaikki ravinto kuuluu? Sinä et varmaankaan häntä löydä, jos vain kotonasi valittelet.

Kuinka oikeamielinen onkaan kuninkaamme! Tuo Bhadrasen — tiedättehän, kuinka liikuttava hän on katsella kuninkaastaan puhuessaan — se itkumielinen idiootti! Hän on joutunut sellaiseen puutteeseen, että hänen talossaan asustavat yölepakotkin pitävät olosijaansa liian epämukavana.

Entä minä? Minä uurastan uupumatta kuninkaani hyväksi yöt päivät, mutta en ole vielä saanut vaivojeni palkaksi äyrityistäkään.

Mitä arvelisinkaan? Maksaako kukaan ystävillensä? Menkää, ystäväni, ja kertokaa, jos haluatte, ettei kuningastamme ole olemassakaan. Sekin kuuluu tämän päivän juhlamenoihin.

Sinä voit erehtyä, Rohini, mutta minä en voi; enkö ole kuningatar? Tuon täytyy varmaan olla minun kuninkaani.

Hän, joka on suonut sinulle niin korkean kunnian, varmaankin pian sinulle näyttäytyy.

Hänen hahmonsa saa minut levottomaksi kuin häkkiin suljetun linnun.
Yrititkö hyvinkin saada selville, kuka hän on?

Tiedätkö varmaan puhuvasi hänestä, jonka pään päällä on kukkasista tehty päivänvarjo?

Me voimme erehtyä, valtiattareni, ja me pelkäämme suututtavamme sinua, jos olemme 'väärässä.

En usko, että tuntisi. Hän vain väittää tuntevansa. Kun hän väittää kuninkaan tuntevansa, ei kukaan voi hänen tietonsa pätevyyttä tutkia. Jos olisimme yhtä julkeat kuin hän, ei olisi meidänkään ollut vaikea kehuskella tuntevamme kuninkaan.

Kaikki on pelkkää teeskentelyä, ja se menee usein pitemmälle kuin avoin kehuskelu. Hän osaa kaikki juonet, ja siitä syystä me emme ole koskaan voineet häntä sietää.

Sanoitpa mitä tahansa, joka tapauksessa olisin mielelläni häneltä kysynyt, jos hän olisi ollut täällä.

Olkoon menneeksi, kuningatar. Minä tuon hänet tänne. Hän on varmaan onnellinen, jos kuningatar välttämättä tarvitsee hänet tunteakseen kuninkaan.

Ah, ei — ei senvuoksi — mutta minä kuulisin mielelläni kaiken maailman sanovan samaa.

Eivätkö sitä sanokin kaikki ihmiset? Kuulehan vain, kuinka kansan riemuhuudot kaikuvat aina tänne korkeuteen asti!

Niinpä tee mitä pyydän: laske nämä kukkaset lootuksen lehdelle ja vie ne hänelle.

Sinun ei tarvitse sanoa mitään — hän tietää sen ilmankin. Hän otaksui, etten häntä tuntisi; minä en voi päästää häntä menemään osoittamatta hänelle, että olen hänet tuntenut.

Sydämeni on pelkkää värinää ja levottomuutta tänä yönä; en ole milloinkaan ennen ollut tällaisessa tilassa. Täysikuun valkoinen hopeahohde peittää taivaan täyttäen sen reunoja myöten kuin viinin helmeilevä vaahto… Se valtaa minut kuin intohimoinen kaipaus, kuin kuohuva huumaus. Tänne, sinä siellä?

Näetkö nuo iloiset pojat, jotka laulavat ja kulkevat mango-puiden reunustamia lehtokujia ja puistikoita? Kutsu heidät tänne, tuo heidät luokseni; minä haluan kuunnella heidän lauluansa.

Tulkaa, te nuoren kevään elävät edustajat, aloittakaa juhlakulunne! Minun sieluni ja ruumiini on pelkkää laulua ja soittoa tänä yönä — mutta sanoin kuvaamaton sävelmä välttelee kieltäni; laulakaa te se minun puolestani!

  Minun suruni on suloinen tänä keväisenä yönä.
  Minun tuskani soittaa lempeni kieliä ja laulaa hiljaa.
  Näkyjä luo minun kaipaava katseeni; ne häipyvät
  kuutamoon. Salometsien tuoksut ovat eksyneet unelmiini,
  Korviini saapuu sanoja ja kuiskeita, mistä saapuneekaan,
  Ja nilkkaini tiukuset värisevät ja soivat sydänsykkeeni tahtiin.

Riittää, riittää, — minä en voi sietää enempää! Laulunne on täyttänyt silmäni kyynelillä…. Mielessäni elää haave, — ettei kaipaus voi milloinkaan saavuttaa esinettänsä — ettei sen tarvitse sitä milloinkaan saavuttaa. Mikä metsien lempeä erakko onkaan tuon laulun teille opettanut? Ah, kunpa silmäni saisivat nähdä hänet, jonka laulun korvani ovat kuulleet! Ah, kuinka toivonkaan — toivon voivani vaeltaa hurmioisena ja hellänä sydämen aarniometsässä! Rakkaat erakkolan pojat! Kuinka teidät palkitsen? Tämä kaulanauha on tehty vain jalokivistä, kovista kivistä —; sen kovuus teitä loukkaa — minulla ei ole mitään teidän kukkaseppeleihinne verrattavaa.

Minä en ole menetellyt oikein — minä en ole menetellyt oikein, Rohini. Häpeän kysyä sinulta, mitä tapahtui. Olen vast'ikään oivaltanut, ettei mikään käsi todella voi tarjota kaikkein suurinta lahjaa. Mutta kerrohan minulle kaikki.

Ei; istui vain kuin mikäkin nukke, sanaakaan virkkamatta. Luulenpa, ettei hän tahtonut osoittaa ymmärtämättömyyttänsä eikä niin ollen avannut suutansa.

Häpeä minulle! Julkeuteni on saanut ansaitsemansa rangaistuksen.
Minkätähden et tuonut kukkiani takaisin?

Kuinkapa olisin voinut? Kantšin kuningas, erittäin älykäs mies, joka istui siinä hänen vieressään, käsitti kaikki aivan kohta, hymyili hieman ja virkkoi: »Korkea hallitsija, kuningatar Sudaršana lähettää teidän majesteetillenne terveisensä näiden kukkasten keralla — kukkasten, jotka kuuluvat lemmen jumalalle, Kevään ystävälle.» Kuningas näytti säpsähtävän hereille ja sanoi: »Tämä on koko minun kuninkaallisen loistoni kruunu tänä yönä.» Minä käännyin pois, ihan suunniltani, kun Kantšin kuningas samassa otti tämän jalokivikaulanauhan kuninkaalta ja virkkoi minulle: »Ystäväiseni, tämä kuninkaan koru tulee omaksesi korvaamaan sitä iloista onnea, jonka olet tuonut.»

Mitä, pitikö Kantšin huomauttaa kuninkaalle kaikesta tuosta? Voi minua onnetonta, tämän yön juhla on avannut häpeän ovet edessäni selkoselälleen! Mitäpä muuta olisin voinut odottaakaan? Jätä minut, Rohini; minä tarvitsen ennen kaikkea yksinäisyyttä. (Rohini poistuu.) Ankara isku on murskannut ylpeyteni pirstoiksi tänään, mutta sittenkin… Minä en saa mielestäni häipymään tuota kaunista, kiehtovaa hahmoa! Minuun ei ole jäänyt yhtään ylpeyttä — minä olen voitettu, tuhottu, äärimmäisen avuton… En voi edes kääntyä pois hänestä. Kuinka palaakaan mieleeni yhä uudelleen sama halu — pyytää Rohinilta tuota kaulanauhaa. Mutta mitä hän ajattelisikaan! Rohini!

Se ei ole mikään vapaaehtoinen anti, vaan kiristetty korvaus. En tahtoisi nähdä sinun kaulallasi sellaista, mikä on annettu niin välinpitämättömästi. Riisu se — minä annan sinulle rannerenkaani, jos jätät sen tänne. Ota nämä rannerenkaat ja mene. (Rohini menee.) Jälleen häviö! Minun olisi pitänyt heittää pois tämä kaulanauha, — mutta minä en voinut! Se pistelee minua kuin okainen seppele — mutta minä en henno heittää sitä pois. Tämän siis juhlan jumala soi minulle tänä yönä — tämä häpeän ja alennuksen kaulanauhan.

Enemmänkin kuin riittämään asti, taatto. Katsohan, kuinka ovat punanneet minut yltä päältä. Jokainen on saanut osansa.

[Intian kevätjuhlan aikaan on tapana heittää toistensa päälle punaista jauhetta. Tässä näytelmässä punainen jauhe esiintyy lemmen intohimon vertauskuvana.]

Kukapa olisi päässyt heidän läheisyyteensä? He olivat kaikki turvassa aidatuilla alueillansa.

Vai välttyivät teiltä! Ettekö saaneet heihin yhtään punaista? Teidän olisi pitänyt tunkeutua sinne väkisin.

Kuulehan, ukko kulta, heillä on oma erikoinen punansa. Heidän silmänsä ovat punaiset, samoin heidän henkivartijoittensa ja seuralaistensa turbaanit. Ja viimeksimainitut heiluttivat miekkojansa niin tuimasti, että jos olisimme uskaltautuneet vähänkin lähemmäksi, olisi piankin alkanut runsaana vuotaa perustava puna.

Oikein, ystäväni — parasta on pitää heidät aina hieman loitolla. He ovat Maan maanpakolaiset — ja meidän asianamme on pitää huolta siitä, että he niinä pysyvät.

  Valkoiset ja mustat ovat aivan yhdenlaiset,
  Punaisiksi muuttuneet kuin jalkojemme puna,
  Punainen on nuttuni ja haaveet punaiset,
  Sydämeni värisee kuin punalootuskukka.

Mainiota, ystäväni, erinomaista! Olette siis tosiaankin viettänyt hupaisia hetkiä!

Suurenmoisia! Kaikki oli punaista, punaista! Ainoastaan kuu taivaalla oli tottelematon — pysyi valkoisena.

Se näyttää vain ulkoa niin viattomalta. Jos olisitte temmanneet pois sen valkoisen naamion, olisitte sen juonet havainneet. Minä olen nähnyt, millaisia punaisia värejä se on heitellyt maahan tänä yönä. Ja ajatelkaahan: pysyi kaiken aikaa valkeana ja värittömänä!

  Sinua, vain sinua varten, armaani!
  Minun mieletön sydämeni ei suostu tappioihin;
  Luuletko karkaavasi valkeana, kun minut peitit punaisella jauheella?
  Eikö värjää valkoista pukuasi sydänkukkani lentävä hurme!

Sinun tulee tarkoin noudattaa ohjeitani. Pidä huolta siitä, ettei tapahdu minkäänlaista virhettä.

Sinun asianasi on vain sytyttää puutarhaan tuli ja sitten käyttää hyväksesi hälinää ja sekasortoa toteuttaaksesi aikeesi viipymättä.

Kuulehan, herra kruununtavoittelija, minun täytyy pakostakin ajatella, että meitä vaivaa turha pelko — tässä maassa ei tosiaankaan ole kuningasta.

Minun ainoana tarkoituksenani on vapahtaa tämä maa anarkiasta. Tavallinen ihminen ei voi elää ilman kuningasta, olipa hän oikea tai väärä! Anarkia on aina vaaran lähde.

Hurskas kansan hyväntekijä, sinun ihmeellisen uhrautuvaisuutesi tulisi tosiaankin olla esikuvana meille kaikille. Minä aion itse tehdä kansalle tuon erinomaisen palveluksen.

Mitä tapahtuukaan? Minä en saa tästä kaikesta selkoa! (Puutarhureille.)
Minne riennätte, te kaikki?

Lähdemme kaikin — meidän on mentävä heti. Muuten voimme joutua ikävyyksiin.

Minä en ymmärrä heidän puhettansa… Olen peloissani, He rientävät pois kuin villit eläimet, jotka pakenevat, ennenkuin virran pato murtuu veteen.

Minä en tosiaankaan ymmärrä, mitä he aikovat. En ole menetellyt oikein, kun olen luottanut Kantšiin.

Mikä onkaan se pimeä asia, joka noita kuninkaita askarruttaa? Jotakin kamalaa on tapahtumassa. Joudunko minäkin osalliseksi siihen asiaan?

On vaikea sanoa, missä kukin heistä on. Košalan kuningas meni tästä vast'ikään.

Kantši välttelee meitä alinomaa. Hän varmaankin aikoo pettää meidät kaikki. Enpä menetellyt viisaasti ruvetessani osalliseksi tähän sekamelskaan. Kuulehan, ystäväiseni, voitko ystävällisesti neuvoa minut pois tästä puutarhasta?

En oikein ymmärtänyt mitä he tarkoittivat. He sanoivat kuninkaan käskeneen heitä heti poistumaan puutarhasta.

Tuo ei kuulosta terveeltä. Minun täytyy löytää tie täältä pois, maksoi mitä maksoi. Minä en voi jäädä tänne hetkeksikään.

Mistä löydänkään kuninkaan? Kun annoin hänelle kuningattaren lähettämät kukkaset, hän ei näyttänyt minusta paljoakaan välittävän; mutta siitä hetkestä lähtien hän on tuhlaten jakanut minulle lahjojansa. Tämä aiheeton anteliaisuus peloittaa minua sitäkin enemmän… Minne lentävätkään linnut tähän aikaan yöstä? Mikä on ne yht'äkkiä lentoon säikyttänyt? Eivät ne muuten tähän aikaan lennä, eivät tosiaankaan… Miksi juokseekaan kuningattaren kesy kauris tännepäin? Tšapata! Tšapata! Se ei edes kuule huutoani. Enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista yötä! Taivaanranta alkaa yht'äkkiä punoittaa joka kulmalta kuin mielipuolen silmä! Aurinko näyttää tänä ajattomana aikana laskevan joka puolella yht'aikaa. Mikä kaikkivaltiaan mielettömyys tämä onkaan!… Voi, kuinka minua peloittaa!… Mistä löydänkään kuninkaan?

VII

Minä aioin sytyttää tuleen ainoastaan tämän palatsinpuolisen osan puutarhaa. En voinut arvata tulen leviävän niin nopeasti joka suuntaan. Sanohan minulle heti, kuinka pääsen pois tästä puutarhasta.

Siitä asiasta en tiedä mitään sanoa. Ne jotka meidät tänne opastivat, ovat kaikki paenneet.

Minä en ole milloinkaan ennen käynyt näissä sisemmissä kuninkaallisissa puutarhoissa.

En tahdo kuulla mitään sellaista — sinun täytyy opastaa minut pois, muuten halkaisen sinut kahtia.

Sinä voit viedä minulta hengen, jos tahdot, mutta on kovin epäiltävää, löydätkö siten tien, joka johtaa sinut pois tästä puutarhasta.

Minä en ole kuningas — minä en ole kuningas. (Heittäytyy maahan kädet ristissä.) Missä oletkaan, kuninkaani? Pelasta minut, ah, pelasta minut! Minä olen kapinoitsija — rankaise minua, mutta älä minua surmaa!

Mitä hyödyttääkään huutaa ja kumarrella tyhjään ilmaan? Paljoa parempi on käyttää aika ulospääsyn etsimiseen.

Minä jään tähän makaamaan — en liikahda tuumaakaan. Tulipa mitä tahansa, minä en valita.

Sellaiseen järjettömyyteen minun on mahdoton suostua. Jos minun täytyy joutua liekkien uhriksi, niin sinun tulee olla seurassani loppuun saakka.

Oi pelasta meidät, pelasta meidät, kuninkaamme! Tuli ympäröi meitä joka puolella!

Kuningas, oi kuninkaani! Pelasta minut, pelasta minut kuolemasta! Minä olen tulen saarroksessa.

En, minä olen teeskentelijä, minä olen konna. (Viskaa kruununsa maahan.) Hajotkoon minun petokseni ja teeskentelyni maan tomuksi!

Hänkö ei ole kuningas! Polta siis minut, sinä tulen jumala, tuhoa minut tuhkaksi! Minä antaudun vapaaehtoisesti sinun käsiisi, sinä suuri puhdistaja; polta tuhkaksi minun häpeäni, minun haluni ja kaipaukseni.

Kuningatar, minne menetkään. Kaikki sisäsuojasi ovat raivoavan tulen vallassa — älä sinne mene.

VIII

Älä pelkää — sinulla ei ole mitään pelon syytä. Tuli ei pääse tähän huoneeseen.

Minä en pelkää — mutta ah, häpeä on seurannut minua kuin raivoisa tuli. Sen liekit ovat kärventäneet ja polttaneet kasvoni, silmäni, sydämeni, koko ruumiini.

Oi kuningas, minä en salaa sinulta mitään… Minulla on toisen kaulanauha kaulallani.

Sekin kaulanauha on minun — kuinkapa muuten hän olisi sen saanut? Hän on sen varastanut minun huoneestani.

Mutta hän on sen minulle lahjoittanut; ja sittenkään en ole voinut heittää pois tätä korua! Kun tuli syöksyi pauhaten joka puolelta, minä ajattelin heittää kaulanauhan tuleen. Mutta ei, en voinutkaan sitä tehdä. Minun mielessäni oli kuiske: »Anna kaulanauhan olla kaulallani, kun kuolet»… Mikä onkaan tuo tuli, johon minä syöksyin niinkuin koiperhonen, joka ei kykene liekin loimua vastustamaan, minä, joka olin lähtenyt sinua näkemään? Millainen tuska tämä onkaan, millainen kuolonkamppailu! Tuli palaa yhä yhtä raivoisasti, mutta minä kuljen elävänä sen liekeissä!

Mutta etsinkö minä sinua tässä kamalassa kohtalossa? En tiedä mitä näin, mutta sydäntäni värähdyttelee vieläkin ankara pelko.

Kauheata — oi, se oli kauheata! Tuskin uskallan sitä muistellakaan. Musta, musta — oi, sinä olet musta kuin ikuinen yö! Minä katselin sinua yhden ainoan kammottavan tuokion ajan. Tulen loimo sattui kasvoihisi — sinä olit kuin kaamea yö pyrstötähden tuodessa pelonkauhua näköpiiriimme — silloin minä suljin silmäni — en voinut katsella sinua kauemmin. Musta kuin uhkaava ukkospilvi, musta kuin rannaton meri, kun hämärikön kaamea punahohde väikähtelee sen kuohuvassa aallokossa!

Enkö ole sinulle jo ennen sanonut, ettei kukaan voi kestää minun näkemistä, ellei ole jo valmistautunut minua varten? Minun näkijäni tekee mieli paeta minua aina maailman loppuun asti. Olenhan sen kokenut lukemattomat kerrat. Senvuoksi tahdoin ilmaista itseni sinulle hitaasti, asteittain, enkä liian äkillisesti.

Mutta sitten tuli synti ja tuhosi kaikki sinun toivosi — se mahdollisuuskin, että me kerran yhtyisimme, on nyt käynyt minulle mahdottomaksi ajatella.

Se tulee mahdolliseksi aikanaan, kuningattareni. Se sanomattoman kaamea mustuus, joka on tänään järkyttänyt sieluasi pelonkauhulla, on kerran oleva sinun lohtusi ja pelastuksesi. Mitä muuta varten minun rakkauteni olisikaan olemassa?

Niin ei voi olla, se ei ole mahdollista. Mitä voikaan sinun rakkautesi yksinänsä? Minun rakkauteni on nyt kääntynyt pois sinusta. Kauneus on saanut minut loihtunsa valtoihin — tämä hurma, tämä huume ei minusta milloinkaan haihdu — se on häikäissyt ja tulehduttanut minun silmäni, se on luonut kultaisen tenhonsa uneenikin! Minä olen nyt sanonut sinulle kaikki — rankaise minua mielesi mukaan.

Minä en voi sietää sinun läsnäoloasi! Minun sydämeni on sinuun suuttunut. Minkätähden sinä — mutta mitä oletkaan minulle tehnyt?… Minkätähden oletkaan sellainen? Miksi onkaan minulle kerrottu, että olet kaunis ja viehättävä? Sinä olet musta, musta kuin yö — minä en voi milloinkaan, en milloinkaan sinuun suostua.

Minä olen nähnyt mitä rakastan — se on rieskanhieno, herkkä kuin širišan kukka, kaunis kuin perho.

Olkoon — mutta minä en voi viipyä vaiheillasi — en voi, en voi! Minun täytyy täältä paeta. Sinuun yhtyminen on mahdoton! Se voi olla ainoastaan väärä liitto — minun mieleni kääntyy pakostakin pois sinusta.

Minä olen yrittänyt eilisestä lähtien — mutta mitä enemmän yritän, sitä enemmän sydämeni kapinoi. Jos jään sinun luoksesi, niin minua ahdistaa alinomaa se ajatus, etten ole puhdas, että olen petollinen ja uskoton.

Minun on mahdoton paeta sinun luotasi ja syynä on nimenomaan se, ettet estä minua lähtemästä. Minkätähden et minua pidätä, tartu minun hiuksiini ja sano: »Et saa lähteä»? Miksi et minua lyö? Ah, kunpa rankaisisit minua, iskisit minua, löisit minua väkivaltaisin käsin! Sinun vastustelematon vaikenemisesi saa minut hurjaksi — oi, minä en voi sitä kestää!

Minkätähden luulet minun todella vaikenevan? Kuinka tiedät, etten yritä sinua pidättää?

Ei, ei! — Minä en voi tätä kestää — huuda minulle, käske minua ukkosäänin, pakota minua sanoin, jotka upottavat kaiken muun minun korviini kaikuvan — älä päästä minua menemään niin helposti, niin lempeästi!

Minä päästän sinut vapaaksi, mutta miksi sallisinkaan sinun tempautua irti itsestäni?

Niin ollen ei kukaan voi minua moittia. Sinä olisit voinut pidättää minut väkivalloin, mutta et pidättänyt! Sinä et minua estänyt — ja nyt minä lähden pois. Käske vartijoitasi estämään minua.

Kukaan ei astu tiellesi. Sinä voit lähteä yhtä vapaasti kuin myrskyn ajama pilvenlonka.

Minä en kykene enempää vastustamaan — jokin minussa pakottaa minua eteenpäin — minä tempaudun irti ankkuristani! Minä kenties uppoan, mutta en palaa milloinkaan.

Mikä onkaan sinun tahtosi, joka lähettää minut kauas pois! Minä olen palaava takaisin sinun eteesi pitkiltä vaelluksiltani.

Sinun rakkautesi on olevinaan välinpitämätön — sinun hyväilevät kätesi työntävät minut pois — vetääkseen minut jälleen syliisi! Oi kuninkaani, mikä onkaan tämä leikki, jota sinä leikit koko kuningaskunnassasi?

Lähtenyt pois? Hyvä… niinpä hän on lopullisesti minut hylännyt! Minä olen tullut takaisin, mutta hän ei ole voinut odottaa minua, ei hetkeäkään! Hyvä, niinpä olen täysin vapaa. Käskikö hän sinua pidättämään minut, Surangama?

Minkätähden hän olisikaan mitään sanonut? Mitäpä hän minusta välittäisikään… Olen siis vapaa, täysin vapaa. Kuulehan, Surangama, minun teki mieleni kysyä kuninkaalta jotakin, mutta en voinut lausua kysymystäni hänen läsnäollessaan. Sano minulle, onko hän tuominnut vangit kuolemaan.

Hän on päästänyt heidät vapaiksi. Kantši on tunnustanut häviönsä ja palannut valtakuntaansa.

Sinun ei tarvitse lausua pyyntöäsi sanoin, Surangama. Kaikki ne korut ja jalokivet, jotka kuningas on minulle antanut, minä luovutan sinulle — minä en ole enää niiden arvoinen.

Ei, minä en niitä tahdo, kuningattareni. Minun herrani ei ole milloinkaan antanut koruja kannettavakseni — yksinkertainen koruttomuuteni on minulle kyllin hyvä. Hän ei ole antanut minulle mitään sellaista, minkä vuoksi voisin ihmisten nähden komeilla.

Harkitse mitä sanot; sinä tahdot jättää herrasi. Kuinka voitkaan sellaista pyytää!

Minä en etäänny kauas hänestä — kun sinä lähdet pois, vailla vartijoita, hän on oleva luonasi, aivan lähellä sinua.

Sinä puhut mielettömiä, lapseni. Minä olisin ottanut mukaani Rohinin, mutta hän ei halunnut lähteä. Mistä saatkaan riittävän rohkeuden, jotta tahdot lähteä kerallani?

Minussa ei ole rohkeutta enempää kuin voimaakaan. Mutta minä lähden — rohkeus tulee itsestään, ja voima tulee sekin.

Ei, minä en voi ottaa sinua mukaani; sinun läsnäolosi muistuttaa minulle alinomaa häpeääni, ja minä en sitä kestä.

Minä olen ottanut kaiken hyväsi ja kaiken pahasi omakseni, oi kuningattareni; tahdotko yhä vielä kohdella minua kuin vierasta? Minun täytyy lähteä kerallasi.

Ruhtinatar odottaa yksinään kaupunginportin edustalla virran rannalla.
Lähetänkö väkeä toivottamaan hänet tervetulleeksi kotiin?

Mitä! Hän on uskottomana lähtenyt miehensä luota — ja sinä ehdottelet, että julistamme hänen häpeänsä koko maailmalle panemalla toimeen julkisen näytännön häntä varten?

Tuleeko minun ryhtyä toimenpiteisiin, jotta hän voi sijoittua palatsiin asumaan?

Sinä et tee mitään sellaista. Hän on omaehtoisesti luopunut kuningatar-asemastansa — täällä hänen täytyy tehdä palvelijattaren töitä, jos aikoo talooni jäädä.

Jos yritän varjella häntä kärsimyksistä, en ole kyllin arvokas olemaan hänen isänsä.

Pidettäköön salassa, että hän on tyttäreni, muuten joudumme kaikin kamaliin vaikeuksiin.

Minkätähden pelkäätte sellaisen onnettomuuden uhkaavan, teidän majesteettinne?

Harhaantuessaan pois oikealta tieltä nainen näyttää olevan kaikkein kamalimman onnettomuuden säiliö. Sinä et tiedä, kuinka kuolettavan pelon valtaan tyttäreni on minut saattanut — hän on tullut minun luokseni tuoden mukanansa ankaran vaaran uhkaa.

Lähde luotani, Surangama! Minussa raivoaa kauhea viha — en voi sietää ketään — minä ihan hurjistun nähdessäni sinut kärsivällisenä ja alistuvaisena.

En tiedä; minä tahtoisin nähdä kaikki hävitettynä ja tuhon ja turmion runtelemana! Minä jätin tuokiossa paikkani kuningattaren valtaistuimella. Menetinkö kaikkeni vain sen vuoksi, että pyyhkisin pölyä, hikoilisin ja raastaisin tässä inhoittavassa luolassa? Minkätähden eivät minun murheeni soihdut loimahda roihuamaan kaikkialla maailmassa? Minkätähden ei maa vapise ja järky? Eikö minun suistumiseni merkitse enempää kuin vaivaisen herneenkukan putoaminen? Eikö se ole pikemmin kuin hehkuva tähdenlento, jonka välke halkaisee taivaan?

Valtava metsä kytee ja savuilee, ennenkuin syttyy palamaan; aika ei ole vielä tullut.

Minä olen heittänyt kuningattaren kunnian ja maineen maan tomuun ja tuulten vietäväksi — mutta onko olemassa ainoatakaan ihmistä, joka tahtoo tulla tänne kohtaamaan lohdutonta sieluani? Minä olen yksin — oi, minä olen kauhistuttavasti yksinäinen!

Minä en salaa mitään sinulta, Surangama. Kun hän sytytti palatsin tuleen, en voinut olla hänelle vihainen. Minun sydämessäni väreili kaiken aikaa korkea sisäinen riemu. Millainen hämmästyttävä rikos! Kuinka loistelias pelkäämättömyys! Se rohkeus sai minut väkeväksi ja elähdytti mieltäni. Tämä hirmuinen ilo se sai minut kykeneväksi jättämään kaikki taakseni tuokiossa. Mutta onko tuo kaikki pelkkää kuvitelmaani? Minkätähden ei näy merkkiäkään hänen tulostansa?

Hänkö pelkuri! Onko se mahdollista? Niin kaunis ja hurmaava, mutta vailla miehuutta! Olenko pettänyt itseni sellaisen arvottoman olennon vuoksi? Mikä häpeä minulle! Mutta kuulehan, Surangama, eikö sinun kuninkaasi olisi mielestäsi pitänyt tulla hakemaan minua takaisin? (Surangama on yhä vaiti.) Luuletko, että tekee kovin mieleni päästä takaisin? Ei milloinkaan! Vaikka kuningas olisi tosiaankin tullut, en olisi palannut. Hän ei kertaakaan kieltänyt minua lähtemästä, ja poistuessani olivat kaikki ovet selkoselällään! Ja se kivinen, pölyinen tie, jota astelin, — sekään ei välittänyt vähääkään siitä, että kuningatar kulki sitä pitkin. Se on kova ja tunteeton niinkuin sinun kuninkaasi: halvin kerjäläinen on sille samanveroinen kuin korkein valtiatar. Sinä vaikenet! Mutta minäpä sanon sinulle, että kuninkaasi käyttäytyy — halpamaisesti, karkeasti, häpeällisesti!

Kaikki tietävät, että minun kuninkaani on jäykkä ja armoton — kukaan ei ole milloinkaan kyennyt häntä liikuttamaan.

Pysyköön hän aina jäykkänä ja järkkymättömänä kuin kallio — älkööt kyyneleni ja rukoukseni milloinkaan häntä liikuttako! Säilykööt surut aina omina suruinani — ja olkoon hänen kunniansa ja voittonsa ikuinen!

Kuninkaamme — kukapa muu? Kuinka hän voisikaan elää ilman minua? Täytyy ihmetellä, kuinka hän on voinut tulla toimeen nämäkään päivät.

»Ei», niinpä kyllä! Ikäänkuin sinä kaikki tietäisit! Sinun kuninkaasi on ankara, kylmä, säälimätön, eikö totta? Katsotaanpa, kuinka kova hän voi olla. Minä tiesin alun pitäen, että hän tulisi — että hän välttämättä syöksyisi jälkeeni. Mutta muista, Surangama, etten minä ole kertaakaan kehoittanut häntä tulemaan. Saatpa nähdä, kuinka pakotan kuninkaasi tunnustamaan minulle häviönsä! Mene, Surangama, ja kerro minulle kaikki. (Surangama menee.) Lähdenkö, jos hän tulee ja kehoittaa minua palaamaan kerallansa? Enpä suinkaan! Minä en lähde! En milloinkaan!

Ei, minun kuninkaani ei milloinkaan kohota niin paljon pölyä tullessaan. Kukaan ei voi tietää hänen tuloansa.

Hän se siis on. Minä ajattelin: »Minä lepään täällä poisheitettyjen rikkojen ja kuonan kaltaisena, johon kukaan ei viitsi koskeakaan.» Mutta sankarini tulee nyt minut vapauttamaan. Oletko tuntenut Suvarnan?

Ei, ei, en tahdo kuulla hänestä mitään sinulta. Hän on oma sankarini, ainoa pelastukseni. Minä opin hänet tuntemaan, vaikka et kerro hänestä tarinoita! Mutta huomaatko, kuinka siivo mies sinun kuninkaasi on! Hän ei huolinut tulla minua pelastamaan tästäkään alennuksesta. Kaiken tämän jälkeen sinä et voi minua soimata. Enhän olisi voinut odotella häntä täällä koko elämäni aikaa, orjan tavoin häpeällisesti raataen. Minä en tule milloinkaan niin nöyrän alistuvaiseksi kuin sinä.

Sano kuninkaallesi, ettei hänen tarvitse ottaa meitä vastaan nimenomaan vierainansa. Me olemme palaamassa valtakuntiimme, mutta viivähdämme tässä vapauttaaksemme kuningatar Sudaršanan siitä orjuudesta ja alennuksesta, johon hän on täällä tuomittu.

Sellaisia suhteita, teidän korkeutenne, ei milloinkaan voida katkaista haudan tällä puolen; ne voivat jäädä toisinaan epämääräisiksi, mutta niitä ei käy koskaan täysin tuhoaminen.

Jos kuningas päättää olla luovuttamatta tytärtänsä minulle suosiolla, niin meidän kšatrijain oikeamielisyyden lakikirja velvoittaa minut käyttämään väkivaltaa. Voit pitää tuota viimeisenä sananani.

Suvaitkaa olla unohtamatta, teidän korkeutenne, että kuningastammekin velvoittaa sama laki. On turhaa edellyttää, että hän luovuttaa tyttärensä pelkkien uhkaustenne vuoksi.

Ei tarvitse olla kovinkaan rohkea haastaakseen taisteluun Kanja Kubdžan — mutta…

Jos »mutta» kerran alkaa sinua peloittaa, niin tuskin löydät tästä maailmasta kyllin turvallista loukkoa.

Teidän korkeutenne! Olen vastikään saanut tietää, että Košalan, Avantin ja Kalingan kuninkaat ovat sotajoukkoineen tulossa tännepäin.

Sitä juuri pelkäsinkin! Sudaršanan pakoa koskeva tieto on levinnyt kaikkialle — me joudumme yleiseen kahakkaan, ja lopulta kaikki epäilemättä haihtuu savuksi.

Nyt on kaikki turhaa, teidän korkeutenne. Nuo eivät ole hyviä uutisia. Uskon aivan varmaan, että hallitsijamme itse on salaa levittänyt tietoa kaikkialle.

Ahnaat repivät toisensa kappaleiksi yleisessä kateessa kahakassa — ja hän käyttää tilaisuutta hyväkseen vieden saaliin takaisin.

Nyt selviää, minkätähden kuninkaanne ei milloinkaan näyttäydy. Hänen juonenansa on monistua joka taholla — pelko saa hänet näkymään kaikkialla. Mutta minä väitän vieläkin, että kuninkaanne on pelkkää petosta alusta loppuun asti.

Minä en voi laskea sinua menemään — minulla on sinusta hieman hyötyä tässä jutussa.

Teidän korkeutenne, edellisten lisäksi ovat saapuneet vielä Virat,
Pantšal ja Vidarbha. He ovat leiriytyneet virran toiselle rannalle.

Aluksi meidän kaikkien tulee taistella yhdessä. Kunhan Kanja Kubdžasta on suoriuduttu, keksimme varmaan jonkin keinon päästäksemme tästä pulasta.

Minä pyydän teitä: älkää pakottako minua yhtymään suunnitelmiinne — olen onnellinen, jos jätätte minut oman onneni nojaan — olenhan halpa olento raukka — mikään ei voi —

Kuulehan, sinä teeskentelijöiden kuningas, keinot ja välineet eivät ole milloinkaan kovin kunnioitettavia — tiet, portaat ja muut sellaiset kelpaavat ainoastaan jalkojemme tallattavaksi. Sinunlaistesi miesten käyttämisestä suunnitelmissa on se hyöty, ettei tarvitse pukea ylleen naamiota eikä teeskennellä. Pääministerini kanssa neuvotellessani sitävastoin menettelisin typerästi, jos käyttäisin varkaudesta puhuessani vähemmän arvokasta nimeä kuin »yleinen menestys». Minä lähden nyt siirtelemään ruhtinaita kuin šakkilaudan talonpoikia; peli ei varmaankaan voi jatkua, jos kaikki napelot tahtovat päästä liikkumaan kuninkaina!

XII

Isäni tuli luokseni, ennenkuin lähti taisteluun, ja sanoi: »Sinä olet tullut pois erään kuninkaan luota, mutta olet vetänyt seitsemän kuningasta jäljessäsi; minun tekee mieleni leikata sinut seitsemäksi kappaleeksi ja jakaa ne ruhtinaitten kesken.» Kunpa hän olisi niin tehnyt! Surangama!

Olisiko nykyinen tilani voinut jättää kuninkaasi kylmäksi, jos hän kykenisi minut pelastamaan?

Miksi kysytkään minulta, kuningattareni? Onko minulla valta vastata kuninkaani puolesta? Minä tiedän, että ymmärrykseni on hämärä, ja senvuoksi minä en milloinkaan uskalla häntä arvostella.

Suvarna yritti paeta — salaa ennen taistelun alkua — mutta Kantši on säilytellyt häntä vangittuna leirissään.

Ah, kunpa olisin kuollut jo aikoja sitten! Oi kuningas, minun kuninkaani, jos olisit tullut auttamaan isääni, sinun maineesi ei olisi siitä vähentynyt! Se olisi käynyt kirkkaammaksi ja korkeammaksi. Tiedätkö varmaan, Surangama, ettei hän ole tullut?

Tänne tultuani minä olen ollut toisinaan yht'äkkiä kuulevinani jonkun soittavan vinaa ikkunani alla.

Minun ikkunani alla on taaja tiheikkö — joka kerta, kun soitantoa kuulen, yritän saada selville, kuka siellä on, mutta en erota selvästi mitään.

Mahdollista kyllä, mutta mieleeni muistuu entinen ikkunani palatsissa. Minä tulin tavallisesti illalla, vaatetusta vaihdettuani, siihen ikkunani ääreen, ja silloin tulvi valottoman kohtauspaikkamme mustasta pimeydestä lauluja ja sävelmiä, jotka karkeloivat ja väreilivät loputtomina sarjoina ja tulvivana runsautena, ikäänkuin ehtymättömän suihkulähteen kiihkeä yltäkylläisyys!

Oi sitä syvää ja suloista pimeyttä, sitä pohjatonta ja salaperäistä pimeyttä, jonka palvelijana minä olin!

Ei, hän ei tule — hän on hylännyt meidät ainiaaksi. Ja miksipä ei olisikin?

Jos hän voi meidät siten hylätä, niin me emme häntä tarvitse. Silloin hän ei ole meille olemassa, silloin tuo pimeä kammio on ihan tyhjä ja autio — mikään vina ei ole milloinkaan siellä säveliänsä helissyt — kukaan ei ole kutsunut sinua eikä minua siihen huoneeseen; silloin on kaikki ollut petosta ja pelkkää unta.

XIII

Sanotte siis, ettei keskinäinen taistelu enää ole mitenkään välttämätön?

Ei, älä huoli pelätä. Minä olen saanut ruhtinaat suostumaan siihen, että kuningattaren saa se, jonka kuningatar itse valitsee miehekseen, ja että toiset luopuvat kaikesta enemmästä kamppailusta.

Niinpä ette varmaankaan minua enää tarvitse, teidän korkeutenne, — pyydän siis teitä päästämään minut pois. Minä en kelpaa mihinkään, ja uhkaavan vaaran pelko on minut kerrassaan heikontanut ja tylsyttänyt älyni. Niinmuodoin teidän on varmaan vaikea käyttää minua mitenkään hyödyksenne.

Teidän palvelijanne suostuu kaikkeen; mutta mitä hyötyä siitä on teille itsellenne?

Kuulehan, mies, minä huomaan, ettei heikkoon älyysi voi liittyä suurta kunnianhimoa. Sinä et ole vielä havainnut, kuinka suopeasti kuningatar sinua silmäilee. Hän ei tosin voine heittää morsiamen-seppelettä varjostimen pitelijän kaulaan kuninkaitten kokouksessa, mutta sittenkin tiedän, ettei hän kykene kääntämään mieltänsä pois sinusta. Niinpä tuleekin tuo seppele joka tapauksessa putoamaan minun kuninkaallisen varjostimeni varjoon.

Teidän korkeutenne, mielessänne on vaarallisia minua koskevia kuvitelmia. Minä pyydän teitä hartaasti olemaan kietomatta minua sellaisten kestämättömien mielikuvien verkkoon. Minä pyydän teidän korkeuttanne mitä hartaimmin päästämään minut vapaaksi.

Kunhan olen saavuttanut tarkoitukseni, en hetkeksikään sinua enää pidätä. Kun päämäärä kerran on saavutettu, on turhaa sallia välineiden itseään rasittaa.

XIV

Täytyykö minun siis lähteä ruhtinaiden kokoukseen? Eikö ole mitään muuta keinoa isäni hengen pelastamiseksi?

Hän veti esiin muutamia kuihtuneita kukkasia ja sanoi: »Sano kuningattarellesi, että mitä enemmän nämä kevätjuhlan muistot kuivuvat ja kuihtuvat, sitä tuoreempina ja kukoistavampina ne sydämessäni kasvavat.»

Katsohan! Tuolla istuvat ruhtinaat suuressa kokouksessaan. Tuo, jolla ei ole mitään muuta korua kuin kukkaseppele kruunussaan, on Kantšin kuningas. Ja se, joka hänen takanaan seisoen pitelee varjostinta hänen päänsä päällä, on Suvarna.

Onko mahdollista, että näin tuon miehen taanoin? Ei, ei — minä näin jotakin, missä valo ja pimeys, tuulenhenki ja tuoksu olivat sekaantuneet, valautuneet ja sulautuneet toisiinsa — ei, ei, se ei ole mahdollista; se ei ole hän.

Kuinka voikaan tuo kauneus minua tenhota? Ah, mitä teenkään, jotta silmäni puhdistuvat siitä saastutuksesta?

Tuo minulle harso, Surangama. (Surangama lähtee huoneesta.) Oi kuningas, minun ainoa kuninkaani! Sinä olet jättänyt minut yksin ja olet niin tehden menetellyt aivan oikein. Mutta etkö tahdo saada tietää sieluni syvintä totuutta? (Vetää tikarin povestansa.) Ruumiiseeni on tullut tahra — minä uhraan sen tänään permannon tomuun, kaikkien noiden ruhtinaiden edessä! Mutta kyennenkö sinulle milloinkaan sanomaan, etten tunne mitään uskottomuuden tahraa sydämeni salatuissa kammioissa? Se pimeä kammio, johon tulit minua kohtaamaan, on nyt kylmänä ja autiona povessani — mutta oi herrani, sen ovea ei ole avannut kukaan muu, siihen ei ole astunut kukaan muu kuin sinä, oi kuninkaani! Etkö tule enää milloinkaan sitä ovea avaamaan? Ellet, niin salli tulla kuoleman, sillä se on yhtä tumma kuin sinä ja sen kasvot ovat yhtä kauniit kuin sinun. Sinä se olet — sinä itse se olet, oi kuningas!

Se johtuu siitä, etten toivo mitään. Korut vain tekisivät tappioni häpeän kaksinkertaiseksi.

Sinun varjostimen-pitelijäsi sensijaan näyttää somistautuneen perinpohjin — onhan hän pelkän kullan ja jalokiven peitossa.

Kantšin kuningas haluaa osoittaa ulkonaisen kauneuden ja suurenmoisuuden mitättömyyttä ja vähäarvoisuutta. Miehuudestaan ylpeillen hän on poistanut kaikki ulkonaiset koristeet jäsenistään.

Minä ymmärrän varsin hyvin hänen viekkautensa: hän yrittää osoittaa omaa arvoansa esiintymällä ankaran yksinkertaisessa asussa jalokivillä koristettujen ruhtinaiden joukossa.

Minä en voi ylistää hänen viisauttansa tässä asiassa. Kaikki tietävät, että naisen katseet ovat kuin koiperhoset: syöksyvät suin päin jalokivien ja kullan hohteluun.

Älä käy kärsimättömäksi, Kalingan kuningas — viivytyksen hedelmät ovat hempeät.

Jos tietäisin varmaan hedelmän saavuttavani, voisin sen sietää. Mutta koska on kovin epäiltävää, että milloinkaan pääsen hedelmää maistamaan, himoitsen sanomattomasti saada hänet nähdä.

Sinähän olet vielä nuori — sinun iälläsi rauenneet toiveet palaavat alinomaa luoksesi kuin julkea nainen; me sitävastoin olemme jo aikoja sitten jättäneet taaksemme sen vaiheen.

Kantši, etkö huomannut vast'ikään istuimesi vavahtavan? Onko kysymyksessä maanjäristys?

Sinun otaksumasi on varsin todennäköinen, lukuunottamatta sitä seikkaa, että olisimme siinä tapauksessa asian jo kuulleet kuuluttajalta tai sanansaattajalta.

Minä en pelkää mitään muuta kuin Kohtaloa, johon nähden rohkeus tai sankaruus on yhtä hyödytöntä kuin mieletöntäkin.

Kuulehan, Vidarbha, älä huoli himmentää tämän päivän onnellisia tapahtumia epämieluisilla ennusteluillasi.

Minä en ota milloinkaan lukuun näkymätöntä, ennenkuin se on tullut nähdyksi.

Luuletko varautuneesi kaikkia mahdollisia vaaroja vastaan käymällä asiaan hyväenteisenä hetkenä? Ikäänkuin —

Sinun olisi parasta jättää »ikäänkuin»: vaikka se onkin oma luomuksemme, se usein osoittautuu tuhoksemme ja turmaksemme.

Niinpä kuningatar Sudaršana vihdoinkin lähestyy. (Hiljaa Suvarnalle.)
Kuulehan, Suvarna, sinä et saa piiloutua taakseni pieneksi tekeytyen.
Varjostinhan ihan vapisee kädessäsi!

Kutsunut meidät, tosiaanko? Millaisin lauseparsin hän on suvainnut meidät kutsua?

Te voitte käsittää hänen kutsunsa miten haluatte — kukaan ei teitä estä — hän on valmis tervehtimään teitä kaikin eri tavoin teidän erilaisten makujenne mukaisesti.

Kenraaleistaan? Valehtelet! Luuletko meitä peloittavasti? Kuvitteletko, etten näe valepukusi läpi? Me tunnemme kaikin sinut varsin hyvin — ja sinä paneudut »kenraaliksi» meidän nähtemme!

Sinä olet tuntenut minut aivan oikein. Kukapa olisikaan niin arvoton kuin minä kuljettamaan kuninkaani käskyjä? Mutta sittenkin hän on antanut minulle nämä kenraalinvarusteet ja lähettänyt minut tänne; hän on valinnut minut suurempien kenraalien ja mahtavampien soturien seasta.

Hyvä, me tulemme sopivan tilaisuuden sattuessa noudattamaan soveliaisuuden ja hyväntahtoisuuden vaatielmia — mutta nyt me olemme tärkeätä asiaa toimittamassa. Hänen on odotettava, kunnes tämä pieni toimitus on ohi.

Kantši, minä en voi suostua ehdotukseesi, että odottaisimme, kunnes olemme asiastamme suoriutuneet. Minä lähden.

Katsohan taaksesi, Kantšin ruhtinas, sinun kuninkaallinen varjostimesi makaa permannon pölyssä; sinä et ole huomannut, kuinka varjostimen-pitelijäsi on hiipinyt tiehensä.

Olkoon menneeksi, kenraali. Minäkin lähden — mutta en häntä kunnioittamaan. Minä lähden kohtaamaan häntä taistelukentällä.

Sinä tulet kohtaamaan kuninkaani taistelukentällä; se ei olekaan mikään kehno paikka vastaanottoasi varten.

Kuulkaahan, ystävät, me kenties pakenemme kaikki kuviteltua kauhua — näyttää siltä, kuin Kantšin kuningas aikoisi saada siitä itselleen voiton.

Hedelmän ollessa ihan saatavissa saattaa olla pelkurimaista ja typerää poistua sitä poimimatta.

On parempi liittyä Kantšin kuninkaan seuraan. Hänellä on varmaan jokin määrätty suunnitelma ja tarkoitus, koska hän tekee ja uskaltaa ylen paljon.

XVI

Minä tunnen niin sykähtelevää iloa, Surangama, että poveeni koskee kipeästi. Mutta samalla olen kuolla häpeästä; kuinka voinkaan näyttää hänelle kasvoni?

Mene hänen luoksensa äärimmäisen nöyränä ja alistuneena, niin kaikki häpeä häviää silmänräpäyksessä.

Minun on tunnustaminen, että minua on kohdannut lopullinen nöyryytys koko elämäni ajaksi. Mutta ylpeys sai minut vaatimaan pitkät ajat suurinta osaa hänen rakkaudestaan. Kaikki sanoivat, että olin ihmeen kaunis ja viehättävä ja hyveellinen, kaikki sanoivat, että kuningas osoitti minulle rajatonta hyvyyttä — ja tuo tekee minulle vaikeaksi nöyryyttää sydäntäni hänen edessään.

Niin, epäilemättä, se on häviävä — on tullut se päivä, jona minun tulee nöyrtyä koko maailman edessä. Mutta miksi ei kuningas tule noutamaan minua takaisin? Mitä hän vielä odottaakaan?

Enkö ole sinulle sanonut, että kuninkaani on säälimätön ja ankara — erinomaisen ankara?

Minä en tiedä, minne minun on mentävä saadakseni tietoja hänestä. Minä olen kehoittanut taattoa tulemaan; ehkäpä kuulemme hänestä jotakin, kun taatto saapuu.

Voi kovaa kohtaloani! Olen joutunut sille asteelle, että täytyy kysellä toisilta tietoja kuninkaastani!

Minä olen kuullut, että olet kuninkaani ystävä; ota siis vastaan kunnioittava kumarrukseni ja suo minulle siunauksesi.

Mitä teetkään, kuningatar? Minä en ota milloinkaan vastaan kunnioittavia kumarruksia. Minä suhtaudun kaikkiin vain toverillisesti.

Hymyile siis minulle — kerro minulle hyviä uutisia. Sano, milloin kuningas tulee noutamaan minut takaisin.

Kysymyksesi on vaikea vastattavaksi, totisesti! Minä tiedän tuskin mitään ystäväni aikeista. Taistelu on päättynyt, mutta kukaan ei osaa sanoa, minne hän on lähtenyt.

Siitä syystä hän saa osakseen ihmisten soimauksia samoinkuin epäilyksiäkin. Mutta kuninkaani ei välitä siitä vähääkään.

Onko hän lähtenyt pois? Voi kuinka julmaa, kuinka julmaa, kuinka julmaa! Hän on kuin kiveä, kova kuin timantti! Minä yritin liikuttaa häntä sydämelläni — poveni on raadeltu ja vuotaa verta — mutta en voinut liikuttaa häntä hitustakaan! Sano minulle, taatto, kuinka voit tulla toimeen sellaisen ystävän kanssa.

Minä tunnen hänet nyt — olen oppinut hänet tuntemaan murheissani ja riemuissani — hän ei saa minua enää itkemään.

Hyvä; saanpa nähdä, kuinka säälimätön hän voi olla! Minä seison tässä ikkunanpielessä sanaakaan virkkamatta; minä en liikahda tuumaakaan, saanhan nähdä, eikö hän tule!

Sinä olet vielä nuori — sinun kannattaa vielä häntä odotella; minulle, vanhalle miehelle, tuokion menettäminen merkitsee viikkoa. Minun täytyy lähteä häntä etsimään, onnistuinpa tai en.

Minä en häntä tarvitse — minä en lähde häntä etsimään! Minä en kaipaa sinun kuningastasi, Surangama! Minkätähden hän taistelikaan ruhtinaita vastaan? Tapahtuiko se ollenkaan minun tähteni? Halusiko hän osoittaa sankaruuttansa ja voimaansa? Lähde täältä pois — minä en voi sietää sinua näkyvissäni. Hän on nöyryyttänyt minut maan tomuun eikä ole vieläkään tyytyväinen!

XVII

Me luulimme kokevamme hyvänkin huvin, kun tuli koolle niin paljon kuninkaita, mutta miten olikaan: koko asia sai sellaisen käänteen, ettei kukaan tiedä, mitä oikeastaan tapahtui!

Ettekö huomanneet, etteivät he päässeet minkäänlaiseen yksimielisyyteen? Kaikki epäilivät toisiansa.

Kukaan ei noudattanut alkuperäistä suunnitelmaansa: toinen tahtoi hyökätä eteenpäin, toinen piti parempana peräytyä; toiset kääntyivät oikeaan, toiset hyökkäsivät vasempaan — kuinka voisikaan sellaista taisteluksi nimittää?

He eivät pitäneet ollenkaan silmällä todellista taistelua — pitivät vain kaikin silmällä toisiansa.

Jokainen ajatteli: »Minkätähden kuolisinkaan salliakseni toisten korjata sadon?»

Teidän täytyy sentään kaikkien myöntää, että Kantši taisteli niinkuin sankari ainakin.

Häviölle jouduttuaankaan hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin haluavan tunnustaa itseänsä voitetuksi.

Mutta sitä ennen hän ei näyttänyt ollenkaan oivaltavan, että hänen oli väistyttävä joka askelella.

Toiset kuninkaat — niin, kukaan ei tiedä, minne he pakenivat jättäen
Kantši paran yksinään taistelukentälle.

Ei, lääkärit ovat hänet pelastaneet — mutta hänellä on oleva häviönsä leima rinnassaan aina kuolemaansa asti.

Pakoon pyrkineistä kuninkaista ei ole yksikään päässyt karkuun; heidät on kaikki otettu vangeiksi. Mutta millainen tuomio heille lienee langetettu?

Minä olen kuullut, että he ovat joutuneet rangaistaviksi kaikki, lukuunottamatta Kantšia, jonka tuomari sijoitti oikealle puolellensa oikeuden valtaistuimelle laskien kruunun hänen päähänsä.

Sellainen oikeudenkäyttö tuntuu meistä suoraan sanoen haaveelliselta ja oikukkaalta.

Epäilemättä. Suurin rikollinen on tietenkin Kantšin kuningas; toisia ajoi toisinaan voitonhimo eteenpäin, toisinaan taas heitä peräännytti pelko.

Millaista oikeudenkäyttöä tämä onkaan? kysyn minä. On kuin tiikeri pääsisi rankaisematta, mutta sen häntä leikattaisiin poikki.

Jos minä olisin tuomari, luuletteko, että Kantši voisi aivan hyvin tänä hetkenä? Hänestä ei olisi enää olemassa jälkeäkään.

Ne ovat suuria ylituomareita, ystäväiseni, heidän aivonsa ovat toista maata kuin meidän.

Haluaisinpa tietää, onko heillä ollenkaan aivoja. He vain noudattavat omia mukavia päähänpistojansa, koska ei ole ketään ylempää, joka heille jotakin sanoisi.

Sanoittepa mitä tahansa, jos hallitusvalta olisi meidän käsissämme, olisimme epäilemättä hallinneet paremmin.

XVIII

Mutta kuinka kauan hän minua näin vältteleekään? Kun en millään ehdolla suostunut tunnustamaan häntä kuninkaaksi, hän tuli äkkiä kuin hirvittävä rajusää — Jumala tiesi mistä — hajoittaen mieheni, hevoseni ja sotalippuni hurjaan pyörteeseen; mutta nyt, kun etsin kaikki maan ääret osoittaakseni hänelle nöyrää kunnioitustani, hän ei ole mistään löydettävissä.

Olipa hän kuinka korkea hallitsija tahansa, hänen täytyy taipua sen tahtoon, joka alistuu. Mutta miksi olet ulkona yön aikaan, ruhtinas?

Minua vaivaa yhä vielä salainen pelko, että ihmiset voivat nauraa nähdessään minun nöyrästi kunnioittavan kuningastanne ja tunnustavan itseni voitetuksi.

Se on tosiaankin ihmisten tapa. Se, mikä saisi toiset heltymään kyyneliin, aiheuttaa heissä ainoastaan tyhjää naurua.

  Odotukseeni antautuneena minä halajan kaikkeni kadottaa.
  Tien vieressä varron, kunnes saapuu hän, joka vie minut
      avoimelle tielle.
  Hän, joka piilee ja näkee ja tietämättäsi sinua rakastaa.
  Minä olen antanut hänelle sydämeni salaisen rakkauden
  Ja odotukseeni antauneena minä halajan kaikkeni kadottaa.

XIX

Millainen huojennus, Surangama, millainen vapaus! Häviöni on tuottanut minulle vapauden. Oi kuinka jäykkä olikaan ylpeyteni! Mikään ei kyennyt sitä liikuttamaan eikä lieventämään. Himmentynyttä henkeäni ei voitu mitenkään saada tajuamaan sitä selvää totuutta, ettei kuninkaan pitänyt tulla luokseni, vaan minun piti lähteä hänen luoksensa. Minä makasin koko viime yön pölyisellä permannolla ikkunan luona — makasin siellä lohduttomia tunteja ja itkin! Etelätuulet puhalsivat ja huusivat ja valittivat koko yön niinkuin sydäntäni kalvava tuska, ja kaiken keskeltä kuului tavantakaa yölinnun vihlova ääni »Puhu, nainen!» ulkoisen myllerryksen kaikuna!… Se oli pimeän yön avutonta valitusta, Surangama!

Viime yön painostava ja alakuloinen tuntu näytti kestävän ikuiset ajat — oi kuinka kaamea ja synkeä olikaan yö!

Mutta voitko uskoa — minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut vinan lempeiden sointujen virtaavan kaiken tuon hurjan melun ja myllerryksen läpi! Voiko hän soittaa niin suloisia ja herkkiä säveliä, hän, joka on julma ja kammottava? Maailma tuntee ainoastaan kelvottomuuteni ja häpeäni — mutta yksin minun oma sydämeni kykeni kuulemaan nuo sävelet, jotka kutsuivat minua autiossa ja valittavassa yössä. Kuulitko sinäkin, Surangama, sen vinan? Vai oliko se pelkkää unennäköäni?

Juuri sen vinan soittoa kuullakseni minä olen aina sinun luonasi. Tuota soivaa kutsua, jonka tiesin kerran tulevan poistamaan kaikkia esteitä rakkauden tieltä, minä olen kaiken aikaa odottanut jännittäen kuuloani.

Vihdoin hän lähetti minut maantielle — minä en voinut vastustaa hänen tahtoansa. Kun hänet löydän, sanon hänelle ensimmäisiksi sanoikseni: »Minä olen tullut vapaaehtoisesti — minä en ole odottanut sinun tuloasi.» Minä sanon: »Sinun tähtesi minä olen kulkenut vaikeat ja väsyttävät tiet, ja katkera ja lakkaamaton on ollut itkuni koko ajan.» Se ylpeys minussa ainakin on oleva, kun hänet kohtaan.

Mutta sekään ylpeys ei ole kestävä. Hän tuli ennen sinua — kukapa muu olisikaan sinut tielle lähettänyt?

Ehkäpä niin. Loukatun ylpeydentunnon minussa vielä eläessä minä en voinut olla ajattelematta, että hän oli iäksi minut jättänyt; mutta kun sitten sirotin arvokkuuteni ja ylpeyteni tuulten viedä ja lähdin tavallisille teille, niin minusta tuntui, että hänkin oli lähtenyt ulos. Minä olen ollut häntä löytämässä siitä hetkestä saakka, jolloin tulin tielle. Minä en pelkää enää mitään. Kaikki nämä kärsimykset, jotka olen kokenut hänen tähtensä, kaiken tämän katkeruus tuo hänet luokseni. Niin, hän on tullut — hän on tarttunut käteeni aivan samoin kuin pimeyden kammiossa, missä ruumiini hänen sitä koskettaessaan valtasi äkillinen väristys: nyt tunnen jälleen saman kosketuksen! Kuka sanoo, ettei hän ole täällä? — Etkö näe, Surangama, että hän on tullut, hiljaa ja salaa?… Kuka onkaan tuo tuolla? Katsohan, Surangama, tällä pimeällä tiellä on tähän öiseen aikaan kolmaskin kulkija.

Kuningatar-maammo, minä näen teidät molemmat tällä tiellä! Minä kuljen samaa polkua kuin sinä. Älä pelkää minua, kuningatar!

On hyvä, että me käymme yhdessä, Kantšin kuningas, vieretysten — on niinkuin olla pitääkin. Minä tulin sinun tiellesi lähtiessäni kotoani ja nyt minä kohtaan sinut jälleen paluumatkallani. Kukapa olisi voinut uneksiakaan, että tämä kohtauksemme oli niin hyväenteinen?

Mutta eihän ole soveliasta, kuningatar-maammo, että kuljet tätä tietä jalkaisin. Sallitko että hankin sinulle vaunut?

Ah, älä sano niin; minä en olisi milloinkaan enää onnellinen, ellen saisi kotiin palatessani polkea sen tien tomua, joka on vienyt minut pois kuninkaani luota. Minä pettäisin itseäni, jos nyt ajaisin vaunuissa.

Sinäkin astelet nyt tomussa, kuningas; tällä tiellä ei ole milloinkaan liikkunut ketään vaunuin ja hevosin.

Kuningattarena ollessani oli permantonani hopea ja kulta — nyt minun täytyy sovittaa syntymäni kova onni astelemalla tomussa ja paljaalla maan kamaralla. En olisi voinut aavistaakaan, että jokainen tämän päivän askel johtaa minut kuninkaani luo, maan ja tomun kuninkaan luo.

Katsohan, kuningattareni, tuolla idässä näkyy aamun sarastus. Meidän ei tarvitse kävellä kauan. Minä näen jo kuninkaan palatsin kultaisten tornien huiput.

Mutta näetkö, kuinka huono käytöstapa kuninkaallamme on? Hän ei ole lähettänyt vaunuja, ei soittokuntaa, ei mitään loisteliasta eikä suurenmoista.

Ei mitään suurenmoista, niinkö sanot? Katsohan: koko taivas rusottaa ja purppuroi, ja ilma on tulvillaan kukkien tervetuliaistuoksuja.

Niin, mutta kuinka säälimätön kuninkaamme lieneekin, emme kumminkaan saa yrittää kilpailla hänen kanssaan: minä en voi olla tuntematta tuskaa nähdessäni sinut tuossa tilassa, lapsukaiseni. Kuinka voisimmekaan sallia sinun astuvan kuninkaan palatsiin tuossa köyhässä ja rikkinäisessä asussa? Odotahan — minä riennän noutamaan sinulle kuningattarenvaatteesi.

Oi ei, ei, ei! Hän on riisunut ne kuninkaalliset korut yltäni ikiajoiksi — hän on pukenut minut palvelijattaren pukuun kaiken maailman nähden: millainen vapahdus se onkaan ollut minulle! Minä olen nyt hänen palvelijattarensa enkä enää hänen kuningattarensa. Tänään minä kumarran kaikkia niitä, jotka voivat väittää olevansa jotenkin hänen sukuansa.

Mutta vihamiehesi nauravat sinulle nyt; kuinka voitkaan sietää heidän pilkkansa?

Olkoon heidän naurunsa ja pilkkansa iänikuinen — heittäkööt he minua tien pölyllä: se pöly on tänään oleva korujauhe, jolla itseni peitän, ennenkuin käyn herraani kohtaamaan.

Kun on niin laita, emme sano enää mitään. Nyt me leikimme kevätjuhlamme viimeisen leikin — kiidättäköön vinha etelätuuli kukkien siitepölyn asemesta alhaisuuden tomua kaikkiin ilmansuuntiin! Me lähdemme herramme luo puettuina tomun vaatimattomaan harmaaseen. Ja me löydämme hänetkin kokonaan tomun peittämänä. Sillä luuletteko ihmisten häntä säästelevän? Hänkään ei voi välttää heidän likaisia ja pölyisiä käsiänsä eikä edes ajattele pyyhkiä saastaa pois vaatteistansa.

Taatto, älä unohda minua tässä leikissäsi! Minäkin tahdon nähdä kuninkaallisen pukuni tahraantuvan siinä määrin, ettei sitä kukaan tunne.

Se ei vaadi pitkää aikaa, veikkoseni. Nyt, kun olet ehtinyt näin kauas alaspäin — sinä vaihdat väriä aivan äkkiä. Katsohan kuningatartamme — hän suuttui itselleen ja luuli voivansa tuhota verrattoman kauneutensa heittämällä pois kaikki korunsa; mutta tuo kauneuden solvaus saikin sen hohtelemaan kymmenen kertaa kirkkaampana, ja nyt hän on koruttoman täydellisyytensä saavuttanut. Kuninkaastamme kerrotaan, että hän on aivan viaton kauneuteen — senvuoksi hän rakastaa kaikkea moninaista muotokauneutta, joka hohtelee kuin hänen rintansa koriste. Ja tämä kauneus on tänään riisunut huntunsa ja ylpeyden ja turhamaisuuden verhonsa! Mitä antaisinkaan, jos saisin kuulla sen ihmeellisen soitannon, joka on tänään täyttänyt kuninkaani palatsin!

Herra, älä anna minulle takaisin sitä kunniaa, jonka kerran minulta otit! Minä olen palvelijatar sinun jalkojesi edessä — minä en etsi mitään muuta etuoikeutta kuin saada sinua palvella.

Kykenen, aivan varmaan. Sinun näkeminen sai minut peräytymään, koska olin etsinyt sinua huvitarhasta ja kuningattaren-suojistani: niissä näyttää sinun halvin palvelijasikin sinua kauniimmalta. Tuo kaipauksen kuume on lähtenyt silmistäni ainiaaksi. Sinä et ole kaunis, herrani — sinä olet kaikkia vertailuja korkeammalla!

Jos on niin laita, niin silloin sekin on verratonta. Sinun rakkautesi elää minussa — sinä kuvastut siinä rakkaudessa ja näet kasvosi heijastuksen minussa; mikään ei ole minun, se on kaikki sinun, oi herra!

Minä avaan tänään tämän pimeän kammion ovet — leikki loppuu tähän!
Tule, tule nyt kerallani, tule ulos — valoon!

Salli minun ennen lähtöäni kumartaa pimeyden herrani jalkoihin, säälimättömän, hirmuisen, verrattoman!

POSTITOIMISTO

HENKILÖT

Madhav.
Amal, hänen ottopoikansa.
Sudha, pieni kukkastyttö.
Tohtori.
Maitomies.
Vartija.
Taatto.
Kylänvanhin, pauhaaja.
Kuninkaan sanansaattaja.
Kuninkaan lääkäri.

Millaisessa tilassa olenkaan! Ennen hänen tuloansa ei haitannut ollenkaan; minä tunsin itseni vapaaksi, vapaaksi. Mutta nyt, kun hän on tullut, taivas tiesi mistä, minun sydäntäni täyttää hänen rakas olemuksensa, ja minun kotini ei ole minulle enää koti, kun hän poistuu. Luuletteko, tohtori, että hän —

Jos hänen kohtaloonsa on kirjoitettu elämä, niin hän jää eloon pitkiksi ajoiksi. Mutta lääkeopillisten kirjojen nojalla näyttää siltä —

Kirjat sanovat: »Sappi tai halvaus, kylmänvihat tai luuvalo johtuvat kaikki samoin —»

Älkää huoliko minua kirjoillanne paiskia. Minä vain alan pelätä entistä enemmän. Sanokaa, mitä voin tehdä.

Lapsirukka! Kovin vaikealta tuntuu, kun on suljettava hänet huoneeseen koko pitkäksi päiväksi.

Eipä ole teillä muutakaan neuvoa. Syysaurinko ja sumu ovat molemmat erittäin vaaralliset pikku miehelle — sillä kirjoissa sanotaan: »Hinku, pyörrytys tai ihottuma, keltatauti tai lyijynväri silmissä —»

Jättäkää kirjat, olkaa hyvä. Niinpä täytyy pitää poikarukka huoneessa.
Eikö ole mitään muuta keinoa?

Mitäpä minua nyt auttavat tietonne siitä ja tästä? Miksi ette sivuuta niitä ja käy suoraan asiaan? Mitä siis onkaan tehtävä? Teidän hoitonne on kovin, kovin ankara poikaparalle, ja hän kestää aivan tyynesti kipunsa ja sairautensa. Sydäntäni viiltää, kun näen hänen värjyvän teidän lääkettänne nauttiessaan.

Mitä enemmän hän värähtelee, sitä varmempi on vaikutus. Senpävuoksi huomauttaakin viisas Tšjabana: »Lääkkeistä ja hyvistä neuvoista ovat parhaat ne, jotka huonoimmilta maistuvat.» Niinpä niin! Täytyy tästä jo lähteä. (Poistuu.)

Mutta ethän sinä ole lapsi eikä ole sinulla lapsia kotonasi; mikä sinua vaivaakaan?

Tiedäthän, veikkoseni, kuinka vaikeata on kaiken aikaa ollut rahojen kerääminen. Ja sitten pitäisi jonkun vieraan lapsen tulla tuhlaamaan vaivalloisesti ansaittuja varoja. — Minä vihasin sitä ajatusta. Mutta tämä poika on omituisesti tullut lähelle sydäntäni —

Vai siinä vika! Ja sinun rahasi kuluu hänen tähtensä ja on ylen onnellinen saadessaan jotenkin kulua.

Aikaisemmin ansaitseminen oli minussa eräänlainen intohimo; minä en voinut olla tekemättä työtä saadakseni rahoja. Nyt minä ansaitsen rahaa ja kun tiedän, että kaikki tapahtuu rakkaan lapsen tähden, niin se on minulle sula ilo.

Hänen isänsä oli kotoisin samasta kylästä kuin vaimoni. Äitinsä hän on menettänyt jo varhaisimmassa lapsuudessaan, ja taanoin on häneltä kuollut isäkin.

Tohtori sanoo, että hänen pienen ruumiinsa kaikki elimet sotivat toisiansa vastaan, ja hänen eloonjäämisestään ei ole suuriakaan toiveita. On yksi ainoa pelastuskeino: varjella häntä syystuulelta ja auringolta. Mutta sinä olet oikea peikko! Onpa sekin huvi sinun iälläsi: houkutella lapsia ulkosalle!

Jumala minua varjelkoon! Olenko tosiaankin jo yhtä vaarallinen kuin syystuuli ja aurinko, mitä ihmettä! Mutta kuulehan, ystäväiseni, osaan minä hieman toisenlaistakin huvia: pitää heitä neljän seinän sisäpuolella. Kun saan päivätyöni päätökseen, tulen solmimaan ystävyysliittoa lapsesi kanssa. (Poistuu.)

Mutta katsohan, tuolla, missä täti rouhentaa herneitä, istuu orava, häntä pystyssä. Se poimii pienillä käpälillänsä herneen murusia ja pureskelee niitä. Enkö saa juosta sinne?

Kunpa olisin orava — se olisi hupaista! Kuulehan, setä, minkätähden et päästä minua?

Ajattelehan: oikein, oikein oppineet henkilöt ovat samassa asemassa kuin sinä; he eivät käy koskaan ulkosalla.

Kuinkapa voisivatkaan? He ahertavat alinomaa kirjojensa ääressä näkemättä ja kuulematta mitään muuta. Kuulehan, poikaseni, kun kasvat suuremmaksi, niin sinustakin tulee oppinut; ja sitten sinä istut kotona ja luet isoja kirjoja, ja ihmiset puhuvat sinusta, sanovat: »Hän on ihmeellinen mies.»

Ei, ei setä; minä pyydän pyytämällä — en tahdo tulla oppineeksi, en halua.

Jopa jotakin! Katselemaan! Mitä aiot katsella, mitä erinomaista onkaan katseltavaa?

Katsohan tuota kaukaista vuorta, joka näkyy ikkunaamme — minun tekee usein mieli lähteä noiden vuorten taakse ja sitten suoraan eteenpäin.

Voi sinua, varpusta! Ikäänkuin ei olisi muuta tekemistä kuin nousta tuon vuoren huipulle ja siitä eteenpäin! Mitä ihmettä! Älä juttele joutavia, poikaseni. Kuulehan, kun tuo vuori kerran seisoo paikallaan jäykkänä kuin muuri, niin se merkitsee, ettet voi päästä sen yli. Eihän muuten olisi maksanut vaivaa kerätä yhteen kasaan niin paljon suuria lohkareita ja tehdä niistä niin isoa asiaa, eipä suinkaan!

Kuulehan, setä, luuletko, että sen tarkoituksena on estää meitä pääsemästä kauemmaksi? Minusta näyttää siltä, että maa, joka ei osaa puhua, kohottaa kätensä taivasta kohti ja viittaa. Ja ne, jotka asuvat kaukana ja istuvat yksin ikkunan ääressä, voivat nähdä annetun merkin. Mutta oppineet henkilöt taitavat —

Heillä ei ole aikaa sellaiseen joutavaan. He eivät ole niin hupsuja kuin sinä.

Hänellä oli olalla bambusauva, jonka päässä kiikkui pieni nyytti, vasemmassa kädessä oli messinkipata ja jalassa kuluneet kengät; hän kulki tuon vainion halki suoraan kohti noita vuoria. Minä huusin hänelle ja kysyin: »Minne menet?» Hän vastasi: »En tiedä, jonnekin!» Minä kysyin jälleen: »Minkätähden menet?» Hän vastasi: »Menen etsimään työtä». Sanohan, setä, onko sinunkin etsittävä työtä?

Sepä somaa! Minä lähden kulkemaan samoinkuin he löytääkseni jotakin toimitettavaa.

Eikö se olisi hauskaa? Siinä tapauksessa minä lähtisin kauemmas! Minä katselin, kuinka tuo mies asteli hitaasti tietänsä rikkinäisin jalkinein. Kun hän sitten oli ehtinyt siihen kohtaan, missä vesi virtaa viikunapuun alitse, hän pysähtyi ja pesi jalkansa virrassa. Sitten hän otti nyytistään hieman hernejauhoja, kostutti niitä vedellä ja alkoi aterioida. Sitten hän jälleen sulki nyyttinsä ja heitti sen olalleen, kääri vaatteensa polvea ylemmäksi ja kahlasi virran poikki. Minä olen pyytänyt tädiltä lupaa mennäkseni virralle syömään hernejauhojani aivan samoin kuin hän.

Täti sanoi: »Kunhan tulet terveeksi, vien sinut sinne mukanani?»
Sanohan, setä, milloin minä tulen terveeksi.

Oh, minä kuljen kulkemistani, monien virtojen poikki ja vedessä kahlaten. Kaikki nukkuvat suljettujen oviensa takana päivän helteessä, mutta minä taivallan yhä eteenpäin etsimään työtä kaukaa, kaukaa.

Minä ymmärrän! Luulenpa olevan parasta, että tulet sitä ennen terveeksi, sitten —

Hyvä. Mutta muista, ettet saa enää huudella vieraille tai jutella heidän kanssaan.

Sehän olisi ollut mainiota! Mutta minua ei kukaan vie. Kaikki tahtovat minun jäävän tänne.

Minun täytyy lähteä työhöni — mutta ethän lähde ulos, kultaseni, ethän?

Niin; minusta tuntuu, kuin alkaisin potea koti-ikävää, kun kuulen äänesi kaukaa tieltä.

Tohtori sanoo, etten saa lähteä ulos, ja minä istun tässä koko pitkän päivän.

En tiedä. Näetkös, minä en ole oppinut, ja senvuoksi en tiedä, mikä minua vaivaa. Sanohan, maitomies mistä sinä tulet?

Pantšmura-vuorten! Šamli-virran! Miten lieneekään. Minä kenties olen nähnyt kylänne. En kumminkaan ymmärrä, milloin!

En milloinkaan. Mutta minusta tuntuu, kuin muistaisin ne nähneeni. Kylänne on muutamien ikivanhojen suurten puiden varjossa, ja sen ohi kulkee punahiekkainen tie — eikö niin?

Ja punahamosiin puetut naiset täyttävät virran rannassa ruukkujansa ja kantavat ne kotiin päälaellansa.

Oikeassa olet. Karjakylämme naiset käyvät virralla vettä noutamassa; mutta eipä ole jokaisella punahamosta yllensä pukea. Sinä, poikaseni, olet varmaan siellä joskus käynyt.

Totta puhuen, maitomies, en ole ollut siellä milloinkaan. Mutta kun tohtori päästää minut ulos, niin sinun pitää viedä minut heti mukanasi kyläänne.

Ja opetathan minut huutaen tarjoamaan piimää myytäväksi, käyttämään olkasalkoa tavallasi ja kulkemaan tuon pitkän, pitkän tien?

Miksi niin, poikaseni? Ethän sinä rupea piimää myymään? Sinähän luet suuria kirjoja tullaksesi oppineeksi.

En, minä en suinkaan tahdo tulla oppineeks — minä tahdon olla sinunlaisesi, tahdon kuljettaa piimää punahiekkaisen tien varrella vanhan viikunapuun varjossa sijaitsevasta kylästä ja tarjota sitä kaupaksi kaikilla ovilla. Kuinka mainiosti sinä huudatkaan — »Piimää, piimää, oivallista piimää!» Opeta minulle se sävel, opetathan?

Opeta se, ole hyvä. Minä kuuntelen sitä kovin mielelläni. En osaa sinulle kertoa, kuinka omituiselta tuntuu mielessäni, kun kuulen äänesi tuolta tienkäänteestä, tuon lehtokujan takaa! Tiedätkö, minusta tuntuu samanlaiselta kuin kuullessani poutahaukan huudon taivaan pyörryttävästä korkeudesta.

Ei, ei, ei, mitä joutavia rahasta juttelet? Sinä ilahdutat minua, jos otat minulta hieman piimää.

Et ollenkaan; minä en ole mitään menettänyt. Sinä olet opettanut minulle, kuinka voi olla onnellinen piimänmyyjänä. (Poistuu.)

Piimää, piimää, oivallista piimää — karjakylästä — Pantšmura-vuorten tienoilta Šamli-virran rannalta. Piimää, hyvää piimää; varhain aamulla naiset ajavat lehmänsä riviin puiden alle ja lypsävät ne, ja illalla he toimittavat maidon happanemaan. Piimää, hyvää piimää. Hei, tuollahan kulkee vartijamies kulkuansa. Kuule, vartijamies, tule hieman juttelemaan kanssani.

Kuninkaan luo? Vie, viethän? Mutta tohtori ei päästä minua ulos. Kukaan ei voi minua milloinkaan ottaa mukaansa. Minun täytyy jäädä tänne koko pitkäksi päiväksi.

Tohtori ei sinua päästä, veikkonen! Jopa huomaan! Kasvosi ovat kalpeat ja silmien alla on tummat täplät. Laihoista kätösistäsi pyrkivät suonet ulos urkenemaan.

Merkillistä! Toiset sanovat, ettei aika ole vielä ehtinyt, ja toiset sanovat, että aika on jo ohi! Mutta sinun aikasi varmaan tulee heti, kunhan vain lyöt rumpuasi!

Niin, minä kuuntelen mielelläni sinun malmirumpuasi. Kun on keskipäivä ja ateria on nautittu ja täti uinahtaa lukiessaan Ramajanaa ja pihalla seinän varjossa nukkuu koiramme, kuono hännän kiemurassa, silloin sinun rumpusi alkaa kumista: »Pum, pum, pum!» Sanohan minulle, miksi rumpusi kumisee!

Minun rumpuni kumisee kertoakseen ihmisille, ettei aika odota ketään, vaan kiitää yhä eteenpäin.

Niinpä ei arvatenkaan kukaan ole siellä käynyt! Ah, minä tahtoisin lentää ajan keralla siihen maahan, josta ei kukaan mitään tiedä.

Voipa sattua, että jonakin kauniina päivänä tohtori itse tarttuu käteesi ja ohjaa sinut sinne.

Milloin tuleekaan se suuri tohtori minun luokseni? Minä en voi enää täällä värjötellä.

Ei. Minä olen tässä, mihin ovat minut jättäneet — en hievahdakaan paikaltani. Mutta kun sitten rumpusi alkaa soida, pum, pum, pum, niin se koskee sydämeeni. Kuulehan, vartija!

Sanohan, mitä tapahtuu tuossa isossa talossa toisella puolella, missä liehuu korkea lippu ja ihmisiä aina kulkee sisään ja ulos?

Sepä mainiota! Milloin saan kirjeeni? Kuinka tiedät, että hän minulle kirjoittaa?

Miksi hän muuten sijoittaisi postitoimistonsa avoimen ikkunasi eteen ja antaisi kultaisen lipun liehua ilmoilla?

Kuninkaalla on monta postinkuljettajaa. Etkö näe heidän liikkuvan, rinnassaan pyöreät, kullatut laatat?

Hahhah! Postinkuljettajaksi, tosiaankin. Kuljettamaan kirjeitä sateella ja poudalla, rikkaille ja köyhille, talosta taloon — onpa se tosiaankin aimo työ!

Se miellyttäisi minua kaikkein eniten. Minkätähden sinä hymyilet? Niinpä kyllä, sinun työsi on sekin tärkeä. Kun on keskipäivän helteinen hetki ja kaikkialla vallitsee hiljaisuus, niin sinun rumpusi soi, pum, pum, pum — ja toisinaan, kun yht'äkkiä yöllä herään ja lamppumme on palanut kuiviin, kuulen pimeydestä rumpusi hiljaisen kumun, pum, pum, pum!

Tuolla tulee kylänvanhin! Minun täytyy lähteä. Jos hän tapaa minut jaarittelemassa, niin syntyy aika hälinä.

Tuolla maantiellä; näethän tuon ison palmunlehtivarjon, joka tulee keikkuen tänne päin? Se on hän!

Hänet määrännyt? Eipä suinkaan! Sellaista suurisuista pöyhkeilijää! Hän osaa tehdä itsensä epämieluisaksi niin monin tavoin, että kaikki häntä pelkäävät. Hänenlaisensa tuottavat ihmisille mielipahaa ihan huvikseen. Minun täytyy nyt lähteä! Ei ole lupa jättää työtä odottamaan, tiedäthän! Aamulla varhain pistäydyn jälleen luonasi ja kerron sinulle uutisia kaupungista.

Olisipa mainiota, jos saisi joka päivä kuninkaalta kirjeen. Minä luen ne tässä ikkunan ääressä. Mutta ah, enhän minä osaa lukea kirjoitettua. Kuka ne minulle lukeekaan? Täti lukee Ramajanaa; ehkäpä hän tuntee kuninkaan käsialan. Ellei kukaan niitä minulle lue, niin minun täytyy ne huolellisesti säilyttää ja lukea sitten, kun olen kasvanut isoksi. Mutta jospa postinkuljettaja ei minua löydä? Kylänvanhin, kylänvanhin, saanko jutella kanssasi hetkisen?

Kuka siellä kirkuu ja häiritsee minua tietä kulkiessani? Vai niin, sinäkö, heittiö?

Hahhah! Oletpa sinä merkillinen pieni veijari! Hahhah! Niinpä kyllä, kuningas; olethan sinä hänen hyvä ystävänsä, vai kuinka? Ette ole tavanneet toisianne pitkiin aikoihin, ja kuningas kaipaa sinua ihan armottomasti, epäilemättä. Odotahan huomiseen asti, niin kirje varmaan tulee.

Kuulehan, kylänvanhin, minkätähden sinä puhut minulle tuolla tavalla?
Oletko vihainen?

Totisesti! Vihainen, kuinkapa muuten! Sinä kirjoitat kuninkaalle! Madhav on viime aikoina paisunut hiton lailla. Hän on kerännyt kiliseviä kirstunsa pohjalle, ja nytpä vain kuninkaat ja padisahit keskustelevat hänen väkensä kanssa. Kunhan saan hänet käsiini, niin kyllä häntä tanssitan. Kuulehan, sinä — sinä siepposissi! Minä toimitan kuninkaan kirjeen perille — ihan varmasti!

Miksi en sitä tekisi? Minä kerron sinusta kuninkaalle, ja hän ei liikoja siekaile. Joku hänen palvelijoistansa tulee aivan kohta sinua tapaamaan. Madhavin hävyttömyys on kerrassaan hämmästyttävä. Kun kuningas saa tämän kuulla, niin kyllä miehen mielettömyys vähenee.

Kuka oletkaan sinä, joka siellä astelet? Kuinka somasti nilkkatiukusi helisevät! Pysähdy hetkiseksi, pysähdythän?

Sepä ikävää! Älä suinkaan lähde ulos, jos niin on laita! Tottele tohtoria. Ovat sinulle vihaiset, jos olet pahankurinen. Alinomainen ikkunasta kurkisteleminen ja ohikulkioiden katseleminen sinua tietenkin väsyttää. Annahan kun suljen ikkunasi vähäksi aikaa.

Älä huoli sulkea; vain tämä ikkuna on auki! Kaikki muut ovat suljetut.
Mutta kerrohan minulle, kuka olet. Enpä taida sinua tuntea.

Ah, kukkia keräät! Senpätähden jalkasi näyttävätkin niin iloisilta ja nilkkatiukusi soivat niin hilpeästi sinun astellessasi. Kunpa pääsisin minäkin ulos. Minä noutaisin sinulle muutamia kukkia kaikkein ylimmistä oksista, niin korkealta, ettei niitä voi nähdä.

Tiedän kyllä, ihan yhtä paljon. Minä tiedän sitäpaitsi kaikki, mitä satu kertoo Tšampasta ja hänen seitsemästä veljestään. Kunhan vain minut päästäisivät, niin lähtisin heti aarniometsään, missä et enää osaisi minnekään kulkea. Ja siinä, missä hunajaa imevä kolibri keinuu hennoimman oksan latvassa, minä muutun kukkivaksi tšampaksi. Tahdotko sinä olla sisareni Parul?

Oletpa typerä! Kuinka voisinkaan olla sisaresi Parul, kun olen Sudha ja äitini on Sasi, joka myy kukkia? Minun täytyy punoa monta kukkaköynnöstä joka päivä. Olisipa hupaista, jos saisin oleilla joutilaana niinkuin sinä!

Minä viettäisin juhlahetkiä Benain, morsian-nuken, ja pikku mirrini Menin keralla, ja — mutta minun täytyy tosiaankin pitää kiirettä, koska en muuten löydä ainoatakaan kukkaa.

Kuulehan — sinä et saa olla tottelematon. Ole kiltti ja istu hiljaa paikallasi; kun palaan kotiin kukkineni, niin poikkean juttelemassa kanssasi.

Minä maksan sen, kun ehdin suuremmaksi — ennenkuin lähden tuon virran toiselle puolen etsimään työtä.

Sanokaa, veikot, minne olette kaikki menossa? Pysähtykää hetkiseksi luokseni!

Tohtori! Välitätkö tosiaankin siitä, mitä tohtori sanoo? Me tästä lähdemme, on kohta myöhä.

Älkää menkö. Leikkikää kadulla minun ikkunani läheisyydessä, jotta teidät näen.

Minä annan teille kaikki leluni, jotka tuossa lepäävät. Tässä ne ovat, ottakaa ne. Minä en voi leikkiä yksinäni. Ne vain likaantuvat, ja minulla ei ole niistä mitään hyötyä.

Sepä oivallista! Mainioita leluja! Katsokaahan, tuossa on laiva. Tuossa on vanha Džatai-muori. Eikö olekin tuo uljas sotilas? Annatko tosiaankin ne kaikki meille? Eikö käy sääliksesi?

Minua ei toru kukaan. Mutta ettekö leiki niillä hetken aikaa ovemme edustalla joka aamu? Minä toimitan teille uusia, kun nämä käyvät vanhoiksi.

Sen teemme. Kuulkaahan, asettakaa nämä sotamiehet riviin. Leikitään sotaa; mistä saamme kiväärin? Kas tässä on kappale ruokoa; se kelpaa hyvin siihen virkaan. Mutta sinähän olet jo nukahtamaisillasi.

Pelkäänpä olevani uninen. En tiedä, mistä johtuu, että toisinaan niin käy. Minä olen istunut jo kauan ja olen väsynyt; selkääni pakottaa.

Eihän ole vielä kunnolla keskipäiväkään. Mistä johtuu, että olet uninen? Kuulehan! Malmirumpu ilmoittaa ensimmäisen vartiovuoron päättymistä.

Tekee mieleni kysyä teiltä jotakin, ennenkuin lähdette. Te olette aina ulkona — tunnetteko kuninkaan postinkuljettajia?

Ettekö tuo huomenna, kun tulette jälleen luokseni, erästä mukananne, jotta hän oppii minut tuntemaan?

Rakas poikaseni, näethän, että tilasi on huonontunut, kun olet päivän toisensa jälkeen ikkunassa kyyhöttänyt.

Eipä suinkaan; minä en tiedä käyneeni siitä sairaammaksi, tunnen oloni siinä aina hyväksi.

Ei, se ei ole sinulle hyväksi; sinä kyyhötät siinä ja solmit ystävyysliittoja kaikkien lähiseudulla asuvien vanhojen ja nuorten kanssa. Onhan tuossa kuin markkinat minun räystääni alla — sellaista rasitusta ei ihminen kestä. Ovathan kasvosi ihan kalpeat.

Hän tulee juttelemaan minun kanssani niistä monista maista, joissa hän on käynyt. Minä kuuntelen häntä mielelläni.

Hän tulee suunnilleen näihin aikoihin. Minä pyydän sinua, pyydän ja rukoilen: salli hänen tulla hetkiseksi tänne juttelemaan kanssani.

Onko se kovin ihmeellistä? Minä en ole sinunlaisesi. Eihän matka suuria maksa. Minä matkustan, minne kulloinkin haluan.

Oletpa onnellinen! Muista, että olet luvannut ottaa minut opetuslapsenasi mukaasi, kunhan tästä kostun.

Tietysti, ja minä opetan sinulle niin paljon vaeltajien salaisuuksia, ettei tietäsi voi sulkea mikään merellä, metsässä eikä vuoristossa.

Amal, poikaseni, minä en väistä mitään vuoristossa enkä merellä; mutta kun tohtori vetää yhtä köyttä tämän setäsi kanssa, niin minun täytyy kaikesta loitsutaidostani huolimatta tunnustaa joutuneeni tappiolle.

Ei. Setä ei kerro asiaa tohtorille. Ja minä lupaan maata ihan hiljaa; mutta kun tulen terveeksi, niin lähden heti samana päivänä matkaan fakiirin seurassa, ja eipä minua silloin pidätä mikään meri eikä vuori eikä tuima virta.

Etkö häpeä, poikaseni; aina vain juttelet joutavia lähdöstäsi! Minä käyn ihan murheelliseksi, kun kuulen sinun sellaista haastelevan.

Se on ihmeiden maa; se on lintujen tyyssija. Ihmisiä siellä ei ole, ja sen asujaimet eivät puhu eivätkä kävele; ne vain laulavat ja lentävät.

On, he elävät viheriöiden kukkuloiden keskellä; ja auringon mennessä mailleen, kun kukkuloiden rinteet hohtelevat punaisessa kajasteessa, kaikki linnut lentävät viheriäisin siivin parvina pesiinsä.

Kuinkapa muuten, epäilemättä. Jokaisen kukkulan rinteessä on vesiputous. Ah, ne ovat kuin sulia jalokiviä; ja kuinka ne karkeloivatkaan, poikaseni! Somerikkoa ne laulattavat rientäessään sen yli kohti merta. Kukaan hiton tohtori ei kykene niitä hetkeksikään pysähdyttämään. Linnut katselivat minua niinkuin ainakin katselevat olentoa, joka on vain ihminen, mitätön siivetön — eivätkä halunneet ryhtyä kanssani mihinkään tekemisiin. Ellei olisi niin laita, rakentaisin itselleni pienen, majan heidän pesiensä keskelle ja viettäisin päiviäni lukemalla meren aaltoja.

Aivan mutkaton ei asia kumminkaan olisi. Minä olen kuullut, että olet tehnyt sopimuksen maitomiehen kanssa: aiot ruveta piimänkaupustelijaksi, kun ehdit suuremmaksi. Pelkäänpä, ettei liikkeesi ottaisi lintujen luona hyvin menestyäkseen; voisit joutua kärsimään melkoisia häviöitä.

Tämä on jo liikaa, totisesti. Teidän molempien seurassa minä menetän järkeni. Minä lähden tästä.

Miksipä ei olisi? Hän ei puhko päätänsä juoksentelemalla sinun rakkaan fakiirisi asioita hänen Papukaijojen saarensa pesien seassa. Mutta hän on jättänyt piimäruukun sinua varten ja sanonut, että hänen sisarentyttärensä häät, jotka vietetään kylässä, aiheuttavat hänelle paljon askarrusta. Nyt hän on lähtenyt Kamliparaan tilaamaan soittokuntaa.

Maitomies sanoi minulle, että hänen sisarentyttärensä tulisi olemaan kaunis pikku morsiameni, että hänellä on korvissa helmikellukat ja yllänsä sievä punainen sari; aamulla hänen piti omin käsin lypsää musta lehmä ja tarjota minulle vaahtoavaa rieskamaitoa uudenuutukaisesta ruukusta, ja iltasella hänen piti tuoda lyhty tanhualle, istua viereeni ja kertoa minulle tarinoita Tšampasta ja hänen kuudesta veljestänsä.

Sepä ihastuttavaa! Se houkuttelisi minuakin, vanhaa erakkoa! Mutta älä välitä koko hääjutusta. Olkoon olossaan. Minä vakuutan sinulle, ettei hänen talostansa puutu sisarentyttäriä, kun sinä menet naimisiin.

Kuulehan, fakiiri, nyt, kun setä on tiessään, sano minulle, onko kuningas lähettänyt postitoimistoon kirjeen minua varten.

Tulossa? Missä se on? Onko se tuolla tiellä, joka poimuttelee puiden lomitse ja jota voi täältä katsoen seurata aina metsänrantaan saakka, kun ilma sateen jälkeen on aivan kuulas?

En osaa sanoa, mutta se on minulle päivänselvää. Minä luulen sen nähneeni usein jo ammoin olleina päivinä. En tiedä, kuinka pitkä aika siitä jo on kulunut. Tiedätkö sinä, milloin se oli? Minä näen kaikki: kuninkaan postinkuljettaja tulee tuolla yksinään vuoren rinnettä alas, vasemmassa kädessä lyhty ja selässä kirjelaukku; hän kapuaa siten kauan, kauan yötä päivää, ja tuolla, vuoren juurella, missä vesiputous muuttuu virraksi, hän lähtee kävelemään pitkin rantapolkua ja kulkee eteenpäin rukiin halki; sitten hän ehtii sokeriruokovainiolle ja häviää näkyvistä sillä kapealla tiellä, joka kulkee korkeiden sokeriruokojen keskitse; sitten hän saapuu aavalle niittulakeudelle, missä sirkka sirittää ja missä ei näy yhtäkään ihmistä, kurpat vain heiluttavat purstojansa ja kaivelevat nokallaan liejua. Minä tunnen hänen tulevan yhä lähemmäksi, ja minun sydämeni ilahtuu.

Minun silmäni eivät ole enää nuoret, mutta sinun kertoessasi minäkin näen tuon kaiken.

Sanohan, fakiiri, tunnetko sinä sen kuninkaan, jolle tämä postitoimisto kuuluu?

Hyvä! Kun tästä paranen, niin minunkin täytyy saada häneltä almuni, eikö niin?

Sinun ei tarvitse sitä pyytää, veikkoseni, hän antaa sen sinulle vapaaehtoisesti.

Ei, minä menen hänen palatsinsa portille ja huudan: »Kunnia ja voitto sinulle, kuningas!» Sitten minä tanssin tamburiinin helistessä ja anelen almua. Eikö se olisi somaa?

Se olisi mainiota, ja jos lähdet kerallani, niin minä saan runsaan osani. Mutta mitä sinä pyydätkään?

Minä sanon: »Ota minut postinkuljettajaksesi, jotta saan kulkea lyhty kädessä vieden kirjeitä perille ovelta ovelle. Älä anna minun istua päivää pitkää kotona!»

Ei siinä olekaan sureksimista. Kun minut tänne suljettiin, päivä tuntui minusta aluksi sanomattoman pitkältä. Mutta kun kuninkaan postitoimisto on tuonne sijoitettu, minä viihdyn täällä yhä paremmin, ja kun ajattelen, että jonakin kauniina päivänä saan kirjeen, tunnen itseni ihan onnelliseksi enkä pane ollenkaan pahakseni, että täytyy olla yksin ja liikkumatta. Kuinka lienee, saankohan selkoa kuninkaan kirjeestä?

Te kuulutte levittäneen huhua, että kuningas on sijoittanut tänne toimistonsa lähettääkseen tietoja teille kummallekin.

Kylänvanhin Pantšanan on nimeänsä ilmoittamatta saattanut asian kuninkaan tietoon.

Minkätähden siis ette ole varuillanne? Miksi mainitsette suotta kuninkaan nimeä? Saatatte minut tuhon omaksi, kun niin menettelette.

Vihainen? Joutavia! Sitäkin vähemmän sinunlaisellesi lapselle ja minunlaiselleni fakiirille. Jos kuningas suuttuu, niin enpä hänestä enää yhtään huoli.

Kuulehan, fakiiri, minusta on tuntunut aamusta asti siltä, kuin silmiäni verhoisi jonkinlainen hämäryys. Kaikki tuntuu kuin unennäöltä. Minä kaipaan lepoa. Ei tee ollenkaan mieleni jutella. Eikö kuninkaan kirje jo tule? Jos tämä huone nyt yht'äkkiä häipyy olemattomiin, jos —

Minä voin tänään kauhean hyvin, tohtori. Kaikki kivut tuntuvat karisseen minusta pois.

Tuo hymy ei minua ollenkaan miellytä. Paha merkki tuo, että hän tuntee olonsa hyväksi! Tšakradhan on huomauttanut —

Taivaan nimessä, tohtori, jättäkää Tšakradhan rauhaan. Sanokaa, kuinka nyt käy.

Pelkäänpä, etten voi häntä kauemmin varjella! Varoitinhan teitä jo — hän näyttää joutuneen jälleen alttiiksi vahingollisille säävaikutuksille.

Ei; minä olen menetellyt äärimmäisen varovasti, en ole päästänyt häntä kertaakaan ulkosalle; ja ikkunat ovat olleet melkein koko ajan suljettuina.

Ilma tuntuu tänään ihan erikoiselta. Kun tänne saavuin, niin ulko-ovellanne tuntui kamala uho. Se on erinomaisen vaarallista. Sulkekaa se mieluimmin heti. Haittaako, jos vieraanne jäävät parin kolmen päivän aikana tulematta? Ja jos sattuisikin jollekin odottamatta välttämätön asia, niin pääseehän taka-ovesta. Olisi parempi, jos sulkisitte tämänkin ikkunan; se laskee sisään auringon säteitä, jotka vain pitävät potilasta valveilla.

Amal on sulkenut silmänsä. On arvatenkin nukahtanut. Minä luen hänen kasvoistansa — ah, tohtori, minä tuon kotiini vieraan lapsen, rakastan häntä kuin omaa poikaani, ja nyt näyttää siltä, että minun täytyy hänet menettää!

Mitä nyt? Tuolla purjehtii taloon kylänvanhin! — Sepä ikävä juttu! Minun täytyy lähteä, veliseni. Menettelisit oikeammin, jos lähtisit katsomaan, ovatko kaikki ovet hyvin suljetut. Minä lähetän voimallisen lääkeannoksen, kunhan ehdin kotiin. Voithan sitä koettaa — se kenties pelastaa hänet vielä viime hetkenä, jos hän ylipäänsä on pelastettavissa.

Ei, fakiiri, luulitko minun nukkuvan? En minä nukkunut. Minä kuulen kaikki; niin, ja kaukaisetkin äänet. Minä tunnen, että äiti ja isä istuvat tässä pielukseni vieressä ja juttelevat minulle.

Miksipä ei, tosiaankin! Eihän kuningas hevin löydä parempaa perhekuntaa! Etkö älyä, minkätähden kuningas sijoittaa uuden postitoimiston ihan ikkunasi eteen? Kuulehan, veitikka, sinulle on saapunut kirje kuninkaalta.

Kuinkapa se ei totta olisi? Sinähän olet kuninkaan hyvä kumppani. Tässä on kirjeesi (osoittaa tyhjää paperilappua) Hahhahhaa! Siinä on kirjeesi.

Mistä johtuneekaan, etten oikein näe? Se näyttää minusta ihan tyhjältä.
Mitä onkaan kirjeessä, herra kylänvanhin?

Kuningas kirjoittaa: »Minä käyn aivan pian luonasi; pidä sinä vain huolta siitä, että saan liotettua riisiä. — Hoviruokani ei minulle enää ollenkaan maita.» Hahhahhah!

Minä pyydän ja rukoilen sinua, kylänvanhin, älä tee pilaa näistä asioista —

Hahhahhaa! Pelkäänpä, ettei hän kuule, ennenkuin joutuu hieman enemmän järjiltään.

Olkoon menneeksi, minä olen järjiltäni; minä voin lukea ihan selvästi, että kuningas kirjoittaa tulevansa itse katsomaan Amalia ja ottavansa mukaansa ylilääkärinsä.

Herra kylänvanhin, minä luulin, että olet minulle vihainen etkä minusta pidä. En olisi voinut uskoa, että sinä tuot minulle kuninkaan kirjeen. Salli minun pyyhkiä tomu jaloistasi.

Tuossa pikku miehessä tuntuu olevan kunnioituksen vaistoa. Hän on hieman typerä, mutta hyväsydäminen.

Nyt on luullakseni kohta neljäs vuoro — Kuulkaa rumpua, »pum, pum, pam, — pum pum, pam». Onko ehtootähti noussut? Mistä johtuneekaan, etten voi nähdä —

Kuka siellä? — Pantšanan, kylänvanhin, kysyy. — Ettekö arkaile pitää sellaista meteliä? Ajatelkaahan! Melu on tauonnut! Pantšananin ääni kuuluu kauas. — Niin, tulkoot nyt pahimmat rosvot! —

Eipä ihmekään, että melu on tauonnut. He ovat särkeneet ulko-oven säpäleiksi.

Kun ystäväni vartija lyö malmirumpuansa kaupungin porteilla, »pam, pum, pam, pam pum, pam» — silloinko?

Niin, silloin. Kuningas lähettää parhaan lääkärinsä käymään nuoren ystävänsä luona.

Mitä tämä merkitsee? Kuinka tukahduttava onkaan täällä ilma! Avatkaa kaikki ovet ja ikkunat selkoselälleen. (Tunnustelee Amalin ruumista.) Kuinka voit, poikaseni?

Minä voin erittäin hyvin, tohtori, erittäin hyvin. Kaikki tuskat ovat tiessään. Kuinka onkaan raitista ja vapaata! Nyt näen kaikki tähdet, jotka vilkkuvat pimeän tuolta puolen.

Tunnetkohan voivasi niin hyvin, että voit nousta vuoteesta, kun kuningas saapuu illan keskivartioiden aikana?

Epäilemättä; minä olen jo kauan mitä hartaimmin halunnut päästä jaloilleni. Minä pyydän kuningasta osoittamaan Pohjantähden. — Olen epäilemättä nähnyt sen monet kerrat, mutta en tiedä varmaan, mikä se on.

Hän selittää sinulle kaikki. (Madhaville.) Pidä huolta siitä, että huoneessa on kaikkialla kukkia kuninkaan tullessa. (Viitaten kylänvanhimpaan.) Tuo henkilö ei saa jäädä tänne.

Salli hänen jäädä, tohtori. Hän on ystävä. Hän se minulle toi kuninkaan kirjeen.

Kuningas rakastaa sinua, poikaseni. Hän tulee itse. Pyydä häneltä lahjaa. Tiedäthän, kuinka vähissä varoissa me elämme.

Minä pyydän häntä ottamaan minut postinkuljettajakseen, jotta saan kulkea lähelle ja kauas ja viedä ovelta ovelle hänen viestiänsä.

Liotettua riisiä! Näetkös, kylänvanhin, sinä olit oikeassa. Niinhän sinä sanoit. Sinä tiesit kaikki, mitä me emme tienneet.

Jos lähetätte sanan talooni, voisin tosiaankin pitää huolta siitä, että kuningas otetaan juhlallisesti vastaan —

Ei ole tarpeen. Olkaa nyt kaikki hiljaa. Uni valtaa hänet. Minä istun hänen pieluksensa luona; hän vaipuu uneen. Puhaltakaa öljylamppu sammuksiin. Ulkoa virtaa huoneeseen tähtien valo. Sst, hän nukkuu.

Minkätähden seisot siinä kuin mikäkin kuvapatsas, kädet ristissä. — Minä olen levoton. — Sanohan, ovatko enteet hyvät. Miksi he huoneen pimentävät? Mitä apua voikaan olla tähtien valosta?

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIMEÄN KAMMION KUNINGAS JA MUITA DRAAMOJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.