The Project Gutenberg eBook of Naisen mahti, by Frank Norris

Kello 4 aamulla nukkui joka mies vielä sikeästi teltassa, ylen uuvuksissa eilispäivän hirvittävistä ponnistuksista. Niinkuin Bennett oli ennustanutkin, olivat he nyt vihdoinkin tavanneet kiinteää ja ahtojäätä, ja vaikka matkaan oli lähdetty kello 6 aamulla ja sekä miehet että koirat olivat kiskoneet raskaita rekiä kuin henkensä edestä aina kello 5 saakka iltapäivällä, oli matkaa tehty vain puolen kolmatta kilometriä. Mutta sekin vähäinen oli sentään edistystä. Se oli jotain toista kuin noiden pitkäin kuukausien lamaannuttava, sydäntä särkevä pakollinen viruminen »Frejassa». Ja vaikkapa jok'ainutkin etelään voitettu askel saavutettiin kiinteällä kamppauksella jääesteiden kanssa, niin vei se heidät kuitenkin yhä lähemmäksi ikävöityä päämäärää Wrangelin saarta, jossa vihdoinkin saataisiin asettua leiriä pitämään.

Ja illallisellapa sattui ihmeitä. Bennett oli, ilmeisestikin tajutessaan kaikkien raihnaisuuden, antanut joka miehelle ylimääräisen ruoka-annoksen — 50 gr. voita ja 200 gr. leipää — mikä oli oikea juhla-ateria kahtena viime viikkona pureskellun pemmikanin, sitruunaveden ja kuivattujen perunoiden jälkeen. Sen mässäyksen perästä miehet olivat ryömineet makuusäkkeihinsä ja sitten yhtä painoa nukkuneet melkein tupertuneina aina kello 5 saakka aamulla. Mutta pari minuuttia 4 jälkeen havahtui Bennett, jonka tapana oli nousta puolta tuntia aikaisemmin kuin toiset. Edellisenä päivänä oli hänen onnistunut peilata auringon keskipäiväkorkeus, ja nyt hän tahtoi saada päätetyksi eilisiltana alottamansa työn — arvioida kartalla retkikunnan nykyisen asemapaikan.

Hän heitti makuusäkin sulkuaukonlämsän syrjään, kohottautui täyteen pituuteensa ja hieroskeli unen silmistään. Hän oli mahtavan iso mies, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä peurannahkamokkasiineissaan, ja paljon enemmän hän muistutti ammattipainijaa kuin tiedemiestä. Kasvot eivät olleet lainkaan miellyttävät, vaikkapa unohtikin monen päivän lian ja parransängen. Bennett oli ruma. Kasvojen alaosa oli luonnottoman pitkä ja leveä kuin verikoiralla, ja siitä työntihe esiin valtava leuka; kapeat huulet olivat aina tiukasti yhteenpuserretut, ilmaisten alkeellisen voimakasta tahtoa. Otsa oli matala ja kokoonlitistynyt kuin ainakin itsepäisillä, yksipuolisilla luonteilla, ja pienissä silmissä, joista toinen karsasti vahvasti, oli levottomasti vilkuileva katse.

Käydessään koperoimaan rekeen köytetystä peltilaatikosta muistikirjaa, johon hän oli alottanut leveysasteen määrittelemistä tarkoittavat laskelmansa, löysi hän kummakseen jäljennöksen muistiinpanoista, jotka hän oli säilyttänyt Kap Kamenniin pystytetyn kivipyykin alle, silloin kun retkikunta oli kääntynyt takaisin etelään päin. Hän oli luullut hukanneensa tuon jäljennöksen, joten sen löytäminen huojensi suuresti hänen mieltään. Hän luki sen nopeasti ja kävi sitten ajatuksissaan läpi kaiken, mitä parina viime kuukautena oli eletty ja koettu. Jäljennös kuului seuraavasti:

Naparetkikunnan höyrylaiva »Freja», jäissä Kap Kamenniin ulkopuolella Uuden-Siperian saaristossa, 76 astetta 10 minuuttia it. pituutta. Heinäkuun 12 päivänä 1891… Jätimme siis laivan jäätymään kiinni syyskuun 30 p. 1890, ja talvella ajaannuimme jäiden kera koilliseen suuntaan… Perjantaina heinäkuun 10 p. 1891, kun olimme 76°10' pohj. leveyttä ja 150°10' it. pituutta, juuttui »Freja» kahden jääjärkäleen väliin ja murskautui; lähes kahden tunnin jälkeen se upposi. Jätimme sen oman onnensa nojaan, korjattuamme siitä 200 päivän muonan ja kaikki välttämättömät vaatteet, kojeet j.n.e.

Aion nyt koettaa tunkeutua etelään päin jäitä myöten Koljuhin-vuonoon Wrangelin saarella, minne tullessamme jätimme varaston; matkan varrella toivon yhdyttäväni apulaivan tai valaanpyyntialuksia. Retkikunnan muodostavat seuraavat 12 henkilöä: … … … Kaikki muuten hyvin, paitsi että ensimmäinen perämies Ferriss sai vasemman kätensä pahoin pakkasen puremaksi. Tähän saakka ei keripukkia ole ilmestynyt. Meillä on 18 ostjakkikoiraa, kaikki erinomaisessa kunnossa, ja toivomme voivamme vetää veneitä reillä.

Bennett pani jäljennöksen takaisin peltilaatikkoon ja jäi hetkiseksi seisomaan keskelle telttaa, pää kumartuneena, jotta ei satuttaisi sitä kurkitankoon; hän katseli miettiväisesti alas jalkainsa juureen.

Niin, sitä myöten oli kaikki käynyt hyvin — keripukista ei tietoa, muonaa runsaasti. Koirat olivat hyvässä kunnossa, miehet luottavaisella mielellä, turvautuen häneen niinkuin pakana epäjumalaansa; eikä, yksikään johtaja olisi voinut toivoa itselleen sen parempaa varajohtajaa ja toveria kuin Richard Ferriss oli. — Mutta tämä ajojää — tämä ahtojää, jonka retkikunta oli tavoittanut eilen. Sen sijaan että olisi käynyt kohta käsiksi taskuihinsa, veti Bennett sudennahkalakin korvilleen, napitti kasvojensa suojaksi punaisen flanellinaamion, avasi teltan oven ja lähti ulos.

Teltan suojanpuolella viruivat koirat ja nukkuivat nekin sikeästi kuin mitkäkin kuolleet kääröt mustaa ja hallavaa nahkaa; niistä kävi oikein höyry ilmaan. Kolme isoa rekeä sijaitsi vallan eilisiltaisessa asemissaan, raskaasti lastattuina »Frejan» veneillä ja kaikilla muilla matkatavaroilla.

Taivaalle katsahtaessaan Bennett näki yhtähaavaa kolme kuuta, joita ympäröi rusottava huururengas, ja läntiseltä taivaanrannalta hulmusi Zenitiä kohti lukemattomia vihreitä, keltaisia ja punaisia sädekimppuja.

Mutta Bennettillä oli tänä aamuna muuta ajateltavaa kuin auringonnousu ja kulopakkasen tuloa ennustavat valoilmiöt. Etelää ja itää kohti, puolen kilometrin päähän teltasta oli jäänpuserrus kohottanut valtavan muurin särkyneitä jäälohkareita, oikean vuorenselänteen päällekkäin kasautuneita sinivihreinä kiuhtavia järkäleitä. Jäämuuri oli liki seitsemää metriä korkea, ylävin kohta niin pitkältä kuin silmä kantoi. Kapuamalla epälukuisten muiden välillä olevien röykkiöiden yli hän pääsi vihdoin jääselänteelle, jonka harjalle hän polvin ryömi. Huipulle päästyään hän nousi pystyyn ja katseli kauan ja tarkkaavaisesti eteläiseen suuntaan.

Aavikko, erämaa — sanoin kuvaamaton — määrätön — lohduton autiomaa levisi ikuisessa äärettömyydessään hänen silmäinsä eteen — jäätä, pelkkää jäätä, jäätä loppumattomiin asti. Peninkulmia peninkulmain taa raskaan taivaan alla surullista, kuollutta, sanomattoman hirvittävää jäätasankoa. Mutta sepä ei enää ollutkaan sellaista siloista jääkenttää, jota myöten retkikunta oli niin kauan matkannut. Kaikkialla virui ahtojääröykkiöitä, leikaten toisiaan tuhansissa kohdissa, kutoen jättimäisen, pyörryttävän verkon myriadeista rosoisista ja kerrostuneista jääpaasista. Taivaanrannan toisesta reunasta toiseen ei missään ollut näkyvissä tasaista kenttää, ei avointa vettä, ei varkaanpolkua. Näköala etelään päin oli kuin myrskyn pieksämä valtameren pinta, joka äkkiä on jähmettynyt jääksi.

Bennett oli juuri kiivennyt yhdelle tällaiselle röykkiökasalle. Vaikka hänellä ei ollut mitään taakkaa, oli ylöskapuaminen ollut vaikea; useammin kuin kerran hän oli langennut, joskus ryöminyt miltei konttaamalla. Ja tämän pyörryttävän röykkiölabyrintin poikki oli retkikunnan nyt lähdettävä taivaltamaan, kiskoen myötänsä veneitä ja rekiä, muonaa, kojeita ja muita matkavaroja.

Bennett pysähtyi miettimään. Edessään oli hänellä urakkansa. Vihollinen. Alkeellinen maailma täynnä kuohuvia, titaanisia voimia. Säälimättömän luonnon mykkä ylivoima, odotellen levollisesti, milloin saisi äänettömästi ummistua hänen ylitseen. Hän seisoi kauan katsellen ja miettien. Hänen mahtava leukansa työntyi uhmaavasti eteenpäin, hampaat pusertuivat yhteen tiukkojen huulien takana, ja pienet säkenöivät silmät karsastivat entistä pahemmin. Valtava, kokoonpuristunut nyrkki kohoutui ja käsivarsi painautui verkalleen ja vastustamattomasti eteenpäin kuin väkileimasimen vipu, ja kun se oli kohtisuorana, sanoi Bennett, aivan kuin vastaten hänelle juuri esitettyyn äänettömään, hirvittävään taisteluhaasteeseen:

Sitten hän palasi teltalle ja herätti kokin, ja sillä aikaa kuin aamiainen valmistui, suoritti hän laskelmansa loppuun, kirjoitti päiväkirjaansa ja merkitsi lämpömäärän ja tuulen suunnan ja voiman. Kun hän jo oli pääsemässä työnsä loppuun, heräsi Richard Ferriss, laivan ensimmäinen perämies ja varakomentaja, ja tiedusti kohta leveysastetta.

»74—15», nyökkäsi Ferriss, »emmepä tosiaan eilen päässeet pitkälle.»

»Kunhan vain tänään pääsemme yhtä pitkälle», sanoi Bennett tuimasti ja laski päiväkirjan ja muistikirjat syrjään.

Sittekun oli syöty, ja sillä aikaa kun rekiä kuormattiin, lähetti Bennett Ferrissin etsimään tietä suoraan jääröykkiöiden poikki. Se oli hirvittävää työtä. Kaksi tuntia vaelteli Ferriss ympärinsä toivottomassa jäälabyrintissa. Vihdoin hän suureksi ilokseen näki noin puolen kilometrin päässä läikän avointa vettä, joka ulottui lounatta kohti samaan suuntaan kuin heidän oli kuljettava. Ensin oli tosin kavuttava kymmenkunnan jäämuurin yli, mutta muutakaan neuvoa ei ollut. Ferriss pystytti lippunsa kohtaan, jossa röykkiöt näyttivät vähimmän hankalilta, ja sitten hän palasi toisten luo. Hänen toverinsa olivat jo alottaneet matkanteon, ja hän tapasi heidät kamppailemassa ensi vaikeuksia vastaan.

Kaikki kahdeksantoista koiraa olivat valjastetut reen n:o 2 eteen, jolle oli sälytetty valasvene ja suurin osa muonavaroja, ja kaikki miehet — Bennettkin mukana — kiskoivat yhdessä koirien kanssa. Jalka jalalta kulki raskas reki eteenpäin, kirskuen ja kitisten jääjärkäleiden yli, ja sitten se puolittain lykättiin, puolittain nostettiin sulaan veteen, jossa se tempautui irti heidän käsistään ja syöksyi menojaan koirineen päivineen, niin että muuan lääkelaatikoista irtautui kytkyimistään; ja vihdoin törmäsi se nokkansa kovasti seuraavan vallin juurta vastaan. Mutta miehet olivat jo ennättäneet sen rinnalle, lääkelaatikko köytettiin uudelleen kiinni, ja Mukk Tu, eskimolainen koirainhoitaja, pakotti ruoskallaan ajojuhdat jälleen toimeen. Nyt kävi Ferrisskin auttamaan toisella kädellään.

Lähimmän jääselänteen yli oli päästy, koirat läähättivät ja miehet hikoilivat ankarasta pakkasesta huolimatta. Yht'äkkiä murtui jokseenkin heikko jää etummaisina kulkevain Bennettin ja Mac Phersonin alla, niin että he vajosivat veteen rintaansa myöten. Heidät kiskottiin ylös tahi pääsivät he omin voiminsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olivat vaatteet heidän yllään muuttuneet rapisevaksi jääpanssariksi.

Jälleen kapusivat he jääselänteen yli ja sitten toisen ja kolmannen, ja tunnin kuluttua matkalle lähdöstä oli ensimmäinen Ferrissin etukäteen pystyttämistä lipuista saavutettu. Sinne jätettiin reki n:o 2, ja koko retkikunta, miehet ja koirat, palasi takaisin leiriin alottaakseen saman urakan ensimmäisen reen kanssa, johon oli lastattu »Frejan» pursi ynnä makuusäkit, kojeet ja teltta. Heidän onnistui saada sekin kunnialla kahden ensimmäisen selänteen yli, mutta kolmatta kavuttaessa mutkistui reen vasen jalas äkkiä pahasti paukahtaen. Silloin ei ollut muuta neuvoa, kuin että koko kuorma purettiin reestä ja Hawes, retkikunnan kirvesmies, sai ruveta korjaamaan sitä.

Vielä kerran palasivat kaikki leiripaikalle, valjastivat kolmannen reen eteen ja kamppailivat sen kimpussa puolisentoista tuntia, kunnes saivat senkin Ferrissin lipun luo. Molemmat koirareet, n:ot 4 ja 5, olivat onneksi aivan kevyet, ja Bennett voi vetää niitä yhdellä kädellä. Mutta sitten huusi Hawes heille, että särkynyt reki oli nyt korjattu. He palasivat kohta takaisin, sälyttivät lastin rekeen ja rupesivat sitä kiskomaan, niin että kaikki reet olivat vihdoin puolipäivän aikaan edenneet vanhasta leiripaikasta noin puoli kilometriä.

Mutta nyt, kun miehet olivat ahertaneet saman matkan seitsemään kertaan, olivatkin heidän voimansa tyyten lopussa, eikä Mukk Tu saanut koiria ruoskansakaan avulla liikahtamaan. Bennett määräsi levähdettäväksi. Miehet saivat lämmintä teetä ja pemmikania ja korppuja.

»Iltapäivällä työ käy helpommin, pojat», sanoi Bennett. »Lähin jääselänne on kyllä pahin kaikista, mutta Ferriss sanoo, että sitten on sileätä jäätä koko puoli kilometriä eteenpäin.»

Kello 1 he alottivat jälleen, mutta silloinpa huomattiin, että Bennettin mainitseman selänteen yli oli aivan mahdoton saada raskaita rekiä. Ei auttanut, vaikka miehet valjastivat itsensä ajojuhdiksi ja Mukk Tu hätyytti koiriaan, niin että ruoskan varsi katkesi. Miehet liukuivat jäämuurista alas putoillen toistensa päälle, ja koirat lyyhistyivät vatsalleen jäälle muristen ja vinkuen. Reki ei hievahtanutkaan.

Koko lasti irrotettiin köysistä ja kannettiin selänteen yli, yksinpä iso valasvenekin. Sitten kiskottiin rekikin ylitse. Sama temppu täytyi tehdä kaikille viidelle reelle.

Se oli hirvittävän ankaraa työtä; köysien solmut olivat jäätyneet umpeen, muonalaatikot, lääkelaatikot ja valtavat kääröt purjekangasta, peitteitä ja telttakangasta olivat suunnattoman hankalia taakkoja, ja perin vaikeata oli pysyä pystyssä sileällä, epätasaisella jäällä; ja useammin kuin kerran sattui joku hoippuva mies molskahtamaan kainalottaan myöten veteen, joka oli niin tuiman kylmää, että kirveli ihoa kuin tuli.

Vihdoin oli sekin este voitettu, reet jälleen kuormitettu, ja matkaa voitiin ruveta jatkamaan. Mutta silloin kajahti äkkiä mahtava, valittava ulina, kumahteleva, ryskivä ääni, joka nopeasti kohosi teräväksi, särähtäväksi kiljunaksi. Toisia ääniä, korkeita ja matalia sekaisin, yhtyi kuoroon. Tuo hornan konsertti kuului aivan sen jäävuoren edestä, jonka luona he olivat niin kauan viivyskelleet.

Miehet kävivät jälleen epätoivon ponnistuksella valjaisiin. Heidän onnistui saada valasvenettä kannattava reki selänteen huipulle.

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Juuri samassa silmänräpäyksessä, jolloin he olivat tavoittamaisillaan heitä koko päivän elähyttäneen päämäärän, kuului edestä jylähdys, mahtava kuin ison tykin laukaus. Sitten kajahti jälleen tuo uliseva, valittava ryske. Jään repeämä kasvoi jälleen umpeen, selänteen kylet rupesivat pusertumaan kokoon, ja edessä oleva sileä jääpinta muuttui äkisti torni- ja vuorimaisemaksi. Puserruksen yhä kiristyessä murskautuivat nuo tornit ja vuoret lukemattomiksi sirpaleiksi, mutta uusia kohosi herkeämättä tilalle. Paukahdellen kuin kokonaisen tykistön sarja-ammunta särkyi suunnaton jääkenttä sohjoksi. Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli se sileä tie, jolle päästäkseen he olivat koko päivän ponnistelleet, muuttunut heidän silmäinsä edessä yhtäläiseksi pyörryttäväksi lohkarelabyrintiksi kuin heidän taaksensa jättämä.

»Eteenpäin, pojat, eteenpäin!» huusi Bennett. »Ferriss, käy edeltä etsimään meille tietä.»

Ja siten alkoi taasen samallainen urakka kuin aamupäivällä. Sanomattomalla kärsivällisyydellä, loppumattomilla ponnistuksilla kiskottiin rekiä vuoron perään eteenpäin. Niin raskaat olivat nuo kolme isoa rekeä, että jokainen niistä tarvitsi mies- ja koirajoukon kootut voimat hievahtaakseen alaltaan. Seitsemän kertaa oli taaskin sama matka tehtävä. Jokainen pikku pätkä matkaa, minkä he pääsivät eteenpäin, tiesi seitsemään kertaan tehtyä työtä. Se ei ollut mitään matkantekoa, se oli taistelua, loppumatonta ja säälimätöntä ja hetkeksikään heltymätöntä taistelua vihollista vastaan, jonka voimilla ja mielivallalla ja oikuilla ei ollut rajoja. He voivat laatia suunnitelmansa ja laskea minnepäin aikoivat kulkea, he voivat seurata tietä ja suuntaa joka oli parhaaksi havaittu, ja ennenkuin päämäärä oli saavutettu ja suunnitelma suoritettu ja tietä ennätetty pitkällekään mennä, saattoi jääkuoren arvaamaton oikullisuus kumota kerrassaan kaikki ja tehdä heidän työnsä turhaksi.

Kello 4 rupesi satelemaan lunta. Jo puolipäivän maista oli taivaanranta ollut pilvien ja usvan sumentama, niin ettei mitään peilauksia voitu tehdä. Taivas synkistyi synkistymistään, ja 4 tienoissa verhosi lumiusva kaiken. Irtonaisia jääjärkäleitä ei voinut enää erottaa, nietokset peittivät allensa ohuen ja petollisen nuoren jään, koirat hoippuroivat avuttomasti ympärinsä, miehet voivat tuskin pitää silmiänsä auki vihuria ja hienoa lumipölyä vastaan, ja välistä, kun he palasivat kiskoakseen seuraavaa rekeä eteenpäin, oli se hautaunut niin syvään lumeen, että se oli kaivettava esiin.

Kello puoli 6 maissa näytti koirarekeen kiinnitetty matkamittari, että he olivat aamusta lähtien päässeet vain kolme kilometriä eteenpäin. Bennett komensi pysähtymään, ja leiri tehtiin eräälle kaikkein korkeimmista jääselänteistä. Väkiviinakeittiö sytytettiin, ja makuusäkeissä viruen syötiin illallinen. Mutta syödessäkin oli vaikea pitää silmiä auki uuvuttavan uneliaisuuden takia; päät nuokkuivat yhä syvemmälle rinnalle, ja viimein kaatuivat miehet sikeässä unessa teltan purjekangaspermannolle, monilla vielä pala suussa.

Mutta sittekin tuli siitä hirvittävä ja rauhaton yö. Ei edes päivän yliluonnollisten ponnistelujenkaan jälkeen heidän sallittu nauttia muutaman tunnin keskeymätöntä unta. Keskiyön aikaan tuuli kääntyi puhaltamaan idästä ja kohotti oikean myrskyn. Tuntia myöhemmin se paiskasi teltan kumoon. Niin väsyneitä kuin olivatkin, täytyi heidän kavuta pystyyn ja kamppailla kostean, kohvettuneen purjekankaan kanssa, ja vasta tuntikautisen työn perästä oli teltta saatu jälleen kuntoon. Sitte ryömivät kaikki uudelleen makuusäkkeihin, mutta heidän oma ruumiinlämpönsä sulatti joutuun jään heidän vaatteistaan, niin että kohta itsekukin keksi makaavansa vesilätäkössä, joka ahnaasti imeytyi kaikkeen. Yö kävi yhä kylmemmäksi, ja myrsky kiristyi. Kello 3 aikaan lämpömittari näytti -13 astetta. Öljykeittiö viritettiin, ja aina kello 6 asti aamulla makasivat kaikki vääntelehtien levottomasti ja koko ajan kylmästä täristen.

Kello puoli 7 syötiin aamiainen; puolta tuntia myöhemmin lähdettiin jälleen matkaan. Jään ulkomuodossa ei muutosta ollut tapahtunut. Järkäleitä, torneja ja selänteitä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tuuli oli ruvennut asettumaan, mutta lunta putoili yhtä hienosti, häikäisevästi ja taukoamatta kuin ennenkin; Laivan lääkäri ja zoologi Dennison pudotti toisen rukkasensa, ja hänen kätensä ennätti paleltua, ennenkuin hän sai sen jälleen suojatuksi. Kaksi koirista, iso Joe ja Stoyelka, tekivät ilmeisesti loppuaan.

Mutta Bennett ei hellittänyt eikä sallinut toistenkaan hellittää. Hän pusersi ison suunsa tiukasti kiinni, pienet karsastelevat silmät vilkuilivat terävästi ympärilleen tuulinaamion silmänaukoista, ja pörröiset mustat kulmakarvat kuroutuivat jylhästi yhteen matalan otsan alla. Ei edes koirainhoitaja Mukk Tu'llakaan ollut niin suurta valtaa nelijalkaisiin käskettäviinsä kuin Bennettillä miehiinsä. Itse hän työskenteli kolmen miehen verosta. Ei minkäännimellinen vaikeus pystynyt herpaisemaan hänen taipumatonta tahdonvoimaansa. Ja noista kahdestatoista miehestä, jotka käsin jaloin kamppailivat jääkamaran kanssa, ei ollut ainuttakaan, jota hänen hurja elinvoimansa ei olisi sähköittänyt. Kaikki tunsivat hänen kannuksensa kupeissaan, hänen ruoskansa selässään. Heidän mielensä, heidän tahtonsa, heidän ruumiilliset voimansa, heidän jännittyväisyyskykynsä olivat tuhansin säikein erottamattomasti kiinnittyneet häneen. He olivat hänen orjiaan, hänen juhtiaan, hänen omaisuuttaan kuten koiratkin, joiden rinnalle he olivat valjastetut. Eteenpäin heidän täytyi ja he tahtoivat mennä, kunnes suistuisivat hengettöminä riimuihinsa tai saivat häneltä luvan levähtää.

Kello 4 iltapäivällä Bennett käski pysähtymään. Kolmisen kilometriä oli nytkin tehty matkaa, ja taasen olivat heidän voimansa tyyten lopussa. Monikin ei langettuaan kyennyt enää nousemaan pystyyn. Heistä oli tänään enää mahdoton pusertaa vähintäkään voimanponnistusta.

… Klo 4 lp. kuljettu 3 km. Suunta jatkuvasti eteläinen, 20 pykälää länttä (magneettista) kohti. Kohojäätä joka haaralla. Näissä olosuhteissa meidän on pakko tyytyä puoliin päiväannoksiin jo paljon ennen Wrangel-saarelle saapumista. Lumen ja pilvien takia ei toispäivästä saakka ole ollut mahdollista tehdä peilauksia. Stryelka, yksi parhaita koiriamme, menehtyi eilen. Ammuin sen, ja annoin raadon toisten koirain syödä. Etenemme verkalleen mutta varmasti lounatta kohti, ja jokainen päivä tuo maalimme yhä lähemmäksi. Lämpömäärä klo 6 ip.: 6,8°F (-14°C.) Tuuli: itäinen, sen voima: 2.

Seuraavana päivänä oli selkeää ilmaa pari tuntia aamiaisen jälkeen, ja palattuaan tähystysretkeltään ilmoitti Ferriss, että hän oli lounatta kohti nähnyt koko joukon avoimia läikkiä.

»Eilinen tuuli on särkenyt jään», sanoi Bennett. »Tänään saamme hikoilla ankarasti.»

Vähän jälkeen puolipäivän, jolloin he olivat ryömineet parituhatta metriä jään pusertavaa syleilyä pakoon, tuli heille vastaan ensimmäinen avoimen veden läikkä, satakunta metriä leveä. Bennett pysähdytti heti reet ja pani miehet rakentamaan jäälohkareista ylimenosiltaa sen poikki. Mutta miltei ylivoimainen työ oli saada lohkareita pysymään niin kauan alallaan, että yksikin reki saatiin viedyksi yli. Ensimmäinen laivapurtta kannattava reki saatiin kunnialla toiselle puolelle. Sitten tuli n:o 2:n vuoro, jolla oli valasvene ja muonavarat. Se oli päässyt lähes kaksi kolmatta osaa tiestä, kun jääsillan vastakkaisella rannalla oleva osa äkkiä liukui hajalle, ja kymmenkunta metriä avointa vettä ammotti heidän edessään, »Päästäkää irti!» komensi Bennett hetipaikalla. Jäälohkare, jolla reki veneineen ja kaikki miehet olivat, sai lähteä ajelemaan. Tilanne oli perin arveluttava. Koko retkikunta, miehet ja koirat ja tärkein reki ajelehti irtaimenaan. Mutta silloin otettiin valasveneestä airot ja masto ja telttatangot, ja niiden avulla saatiin jäälautta melotuksi toiseen rantaan. Silta laitettiin jälleen kuntoon, ja koirareet saatettiin yli.

Mutta nyt sattui ensimmäinen todellinen onnettomuus sitte laivan murskautumisen. Matkueen ollessa puolivälissä jääsiltaa säikähtyivät erästä pienempää rekeä vetävät koirat äkisti. Ennenkuin kukaan ennätti käydä väliin tai Mukk Tu voi hallita niitä, karkasivat ne vauhkoina jäätä pitkin. Reki meni kumoon, ja koirat putosivat yhtenä rykelmänä veteen, sitten vajosi rekikin veteen, kiinnitysköydet katkeilivat, ja kaksi lääkelaatikkoa, neulomatarvepussi — retkeläisille korvaamaton — kokonainen rulla rautavitjaa sekä sata kahdeksankymmentä kiloa pemmikanilihaa menetettiin yhdessä silmänräpäyksessä.

Sanaakaan virkkamatta kävi Bennett pelastamaan mitä vielä oli pelastettavissa. Koirat hinattiin jälleen ylös jäälle, mitä tavaroita vielä oli jäänyt rekeen lastattiin toiseen rekeen, vioittunut reki jätettiin jälelle; ja kohta oli retkikunta jälleen alottanut herkeämättömän ponnistelunsa etelää kohti.

Ferriss oli ollut oikeassa — edessä päin oli paljon avoimia läikkiä, vuorotellen jääröykkiöiden ja ahtojään kanssa. Alituisesti aukeni uusia aukkoja, ja toisia sulkeutui jälleen kiinni. Kerran tulivat he iltapäivän kuluessa avoimeen veteen, joka oli niin suuri, että he voivat turvautua veneisiin. Kuormat purettiin reistä ja sälytettiin veneisiin, ja airot ja purjeet otettiin käytäntöön. Bennettin piti juuri lykätä vene veteen, kun suvanto äkkiä sulkeutui umpeen. Missä äsken oli lainehtinut vettä, siinä nyt oli sileätä jäätä, ja jälleen täytyi heidän ruveta muuttamaan kuormia.

Samana iltana heidän oli pakko ampua iso Joe ja kaksi muuta koiraa, koska niistä ei enää ollut työntekijöiksi. Ne leikattiin palasiksi toisten koirien syödä.

Voin tulla toimeen ilman noita koiria, muita olen hiukan peloissani Mc Phersonin vuoksi, joka on parhaita miehiäni. Jäätyneet kengänpaulat ovat uurrelleet reikiä hänen nilkkoihinsa. Niihin on ilmautunut tulehdusta, jota tohtori sanoo hyvin huolestuttavaksi. Ne aiheuttavat sellaista kipua, ettei hän enää voi olla mukana vetämässä. Huomenna hän saa olla koko päivän vapaana. Tänään emme ole päässeet 1 1/2 km kauemmaksi. Puolipäivän leveyspeilausta mahdoton tehdä lumiusvan vuoksi. Jumalanpalvelus klo 3 ip.

Sillä tapaa meni viikko, meni toinenkin. Ei minkäänlaista muutosta jään laadussa eikä retkikunnan jokapäiväisessä ahertelussa. Heidän ponnistelunsa olivat uskomattomat; joskus tuntikauteen herkeämätön rimpoileminen vei vain pari metriä eteenpäin. Koirista ei kohta ollut enää juuri apua, vaan päinvastoin vain vastusta. Heidän täytyi lopettaa vielä neljä, viides hukkui, ja kaksi karkasi leiristä, palaamatta enää takaisin. Vielä yksi koirareki jätettiin jälelle. Mc Phersonin jalka oli käynyt niin huonoksi, ettei hänestä ollut enää lainkaan työntekijäksi. Hawes, kirvesmies, makasi kuumeessa ja valvotti hourinallaan kaikkia toisia. Mutta pahinta kaikesta oli, että Ferrissin oikeaan käteen oli jälleen tullut kylmänvihat, ja tällä kertaa oli tohtori Dennison pakotettu leikkaamaan koko käden pois ranteen yläpuolelta.

»Mutta en sittenkään aio langeta epätoivoon», kirjoitti Bennett päiväkirjaansa; »meidän täytyy onnistua, ja me onnistummekin.» Pari päivää sen jälkeen, kun Ferriss oli menettänyt kätensä, arveli Bennett viisaimmaksi antaa kaikille kokonaisen vuorokauden vapaa-ajan. Edellinen päivä oli ollut rasittavin koko matkan varrella, ja paitsi Mc Phersonia ja kirvesmiestä, oli nyt lääkärikin sairaana.

Illalla lähtivät Bennett ja Ferriss pitkälle kävely- tai oikeammin kapuamaretkelle jäiden yli lounatta kohti etsiäkseen huomispäivän matkatietä.

Lämmin ystävyys, väkevä kiintymys oli kehittynyt näiden molempien miesten välille pitkinä tuttavallisina tarinailtoina »Frejassa» ja sitten jäämatkan lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien kestäessä. Suunniteltuaan mielessään valmiiksi seuraavan päivän kulkureitin he istahtivat tuokioksi jääröykkiön huipulle kyynärpäät polvien varassa ja katselivat lohdutonta jääaavikkoa pitkin etelään päin.

Terveellä kädellään otti Ferriss nahkatakkinsa povitaskusta piipun ja rasvaiseen paperiin käärityn kourallisen teelehtiä.

Bennett katsahti teelehtiin ja ojensi sen takaisin Ferrissille; sitten otti hän oman tupakkakukkaronsa esiin.

»Tupakkata!» huudahti Ferriss ällistyneenä. »Minähän luulin meidän polttaneen viimeiset tupakkamme jo laivalla.»

»Ei, tiedätkös mitä», sanoi Ferriss ja koetti estellä Bennettiä, joka täytti hänen piippunsa omalla tupakallaan. »En minä tahdo sinun tupakoitasi, teelehdet kelpaavat minulle kyllä.»

»Mutta kuulehan nyt, minulla on melkein kokonainen kilo jälellä», valehteli Bennett sytyttäen piipun ja ojentaen sen sitten toverille. »Sano vain, milloin tahdot toiste poltella vähän.»

»Uhm», hymähti Ferriss ja imi autuaallisesti piippunysäänsä, »enpä olisi uskonut saavani vetää kunnollista piipullista ennen kotia tuloamme.»

Bennett vaikeni. He vaikenivat molemmat. Koti! Se sana herätti heissä monenlaisia ajatuksia. Koti — se tiesi samaa, kuin saada kääntää selkänsä tälle kammottavalle jääaavikolle, saada levätä täysin henkäyksin taistelun, vastuunalaisuuden, kaikkien huolten jälkeen, tuntea itsensä jälleen lämpöiseksi — lämpöiseksi ja kuivaksi ja kylläiseksi — nähdä taasen vihreitä puita, tavata tovereita, tuntea ystävän lujan kädenpuristuksen tuottamaa iloa.

»Dick», sanoi Bennett äkkiä, »jos me lopultakin juutumme istumaan kiinni tähän kirottuun jäähän, niin lähetän sinut ja mahdollisesti Metzin matkaan noutamaan apua. Me laitamme kuntoon kahden hengen kajakin, jota voit käyttää avoimeen veteen tultuasi, ja muuta et saakaan mukaasi kuin kajakin, makuusäkit ja rihlapyssyn, ja sitten sinun on tehtävä joutua kaikista voimistasi.» Bennett vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten muuttuneella äänensävyllä: »Eilen illalla kirjoitin erään kirjeen, jonka tahtoisin antaa mukaasi, jos minun tulee pakko lähettää sinut matkaan, mutta oikeastaanhan voin sen antaa sinulle jo nyt.»

Hän otti taskustaan esiin kirjeen. Se oli huolellisesti kääritty öljykankaaseen.

»Jos retkikunnalle — minulle — sattuisi tapahtumaan jotakin, niin pyydän sinun pitämään huolta, että tämä kirje tulee saajan käsiin.»

»Katsos, Dick, minä sanon sen sinulle: on muuan tyttö» — hän punastui äkkiä korvia myöten — »ei, ei, vaan nainen, loistava, suurenmoinen nainen siellä kotona, josta pidän hyvin paljon — enemmän kuin kenestäkään muusta. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että minä pidän hänestä. En ole koskaan sanonut hänelle mitään. Mutta jospa jotakin sattuisi tapahtumaan, niin tahtoisin mielelläni hänen tietävän, kuinka minun laitani on — kuinka paljon hän minulle merkitsee. Senvuoksi olen kirjoittanut tämän kirjeen. Pidäthän huolta, että hän saa sen, eikö totta?»

Hän kurotti pikku käärön Ferrissille. Sitten hän sanoi tavallisella äänellään välinpitämättömään sävyyn: »Jos pääsemme Wrangelin saarelle, niin voit antaa sen minulle takaisin. Siellä me kohtaamme joko apuretkikunnan tai valaanpyytäjälaivoja. Niin, voithan kernaasti nähdä osotteen», hän lisäsi, nähdessään kuinka Ferriss käänsi käärön alapuolen ylöspäin työntääkseen sen povitaskuunsa. »Sinä tunnet hänet päällepäätteeksi paremmin kuin minä. Se on Lloyd Searight.»

Bennett nousi pystyyn. »Jollen itse muistaisi», virkkoi hän, »niin sano Mukk Tu'lle, ettei hän tästälähin saa antaa koirille muuta syödä kuin kuolleita koiria. Me voimme itse tarvita koirakakut ja kuivatun kalan.»

»Siksi, niin», virkkoi Bennett tuimasti, »kunhan vain koiratkin eläisivät niin kauan, että voimme syödä nekin. Älähän nyt käsitä minua väärin, tarkoitan tätä vain siltä varalta, että juutumme kiinni jäihin, etten tule saamaan tahtoani läpiviedyksi. Minusta on paras olla valmistautunut kaiken varalta. Mutta muista — minä tahdon saada tahtoni läpi!»

Mutta sinä yönä Ferriss ei ummistanut silmiään, ja kauan sen jälkeen kun toiset jo nukkuivat, liikkui hän ja kiemurteli sitten ulos makuusäkistään niin hiljaa kuin suinkin. Hän kuvitteli huomaavansa vähäistä sään muutosta ja tahtoi nyt käydä katsomaan teltan ulkopuolelle ripustettua ilmapuntaria. Mutta nähtyään sen olevan aivan ennallaan hän jäi seisomaan ulos ja katseli pitkin jääkenttiä näkemättömin silmin. Sitten hän otti nahkatakkinsa taskusta pienen sahvianinahkaisen nimikorttikirjan. Se oli kulunut viheliäiseksi, merivesi oli painanut siihen merkkejään, sen risoiksi kuluneet reunat oli kurottu jälleen yhteen hylkeensuolilangalla. Hampaillaan hän avasi sitä koossa pitävän mursunnahkanauhan solmun, avasi sen sitten ja katseli sisään aamuruskon valjussa valossa, joka juuri alkoi syttyä pohjoisella taivaalla.

»Vai niin», mutisi hän hetken kuluttua. »Vai niin… siis Bennett myöskin!»

Kauan seisoi Ferriss katsellen Lloydin valokuvaa, kunnes pohjan kultaiset valokimput alkoivat sulaa yhteen taivaan kylmän-harmaaseen väriin. Sitten hän kohotti päätään.

Kaukana edempänä, monien kilometrien päässä, särkyi jäämuuri. Se paukkui kuin pitkällinen ukkosen jylinä. Revontulet katosivat taivaalta. Ferriss palasi telttaan.

Seuraava viikko oli retkikunnalle hirvittävän kärsimyksen viikko. Lumipyry seurasi toistaan; lämpömäärä laskeutui 22° jäätymäpisteen alapuolelle, ja raivoisat idän vihurit pieksivät kamppailevia miesparkoja miljoonilla teräväpiikkisillä jääneuloilla. Yöllä heidän jalkojaan kolotti aivan sietämättömästi. Oli mahdotonta tulla lämpimäksi, yhtä mahdotonta tulla kuivaksi. Dennison piristyi jokseenkin entiselleen, mutta haava Mc Phersonin jalassa syöpyi niin syvään, että lihakset paljastuivat. Hawesin loppumaton hourailu ja kuumevaikerrus täytti teltan joka yö.

Ainoa huvitus, ainoa vaihetus, mitä heillä oli päivien yksitoikkoisuudessa, oli syöminen ja, milloin se kävi laatuun, nukkuminen. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet käpristyivät kokoon ja kuivettuivat olemattomiin. Vaisto — eläimen alkeellinen, elämää vallitseva vaisto — astui sijalle. Kunhan vain sai syödä, nukkua, tuntea lämmintä, muusta he eivät välittäneet. Illallinen oli päämaali, johon tajunta pyrki koko päivän aikana. Ah, saadapa istua sinisen väkiviinaliekin vierellä, joka kohisi vanhan kupuraisen rautakattilan alla. Saadapa imeä sisäänsä paksun kiehuvan keiton hajua. Entä sitten itse ateria, saadapa ahmia tuota lämmintä, karkeaa liharuokaa, tuntea tuota sanoin kuvaamatonta, harrasmielisyyttä herättävää lämpöä ja tympeyttä, melkein jumalallista kylläisyyden hekumaa palelevassa ruumisparassa, ja sitten saada nukkua, nukkua katkeamattomasta kylmän puistatuksesta huolimatta, huolimatta siitä että vihuri tunki telttakankaan ja vaatteiden läpi luihin ja ytimiin saakka, huolimatta siitä että jalkoja poltti ja porotti, niin että ne käpristyivät kokoon kivusta; nukkua, nukkua. Äärimmäisen uupumuksen unikuvatonta tiedottomuutta, harvain hetkien unhotusta, kärsimyksen lyhyttä aselepoa.

Mutta vielä väkevämpi ja vielä vääjäämättömämpi kuin yksinpä tuo eläimellinen vaisto oli se sokea, järkeilemätön kaipuu, joka sai heidät kaiken aikaa kiinnittämään katseensa ja ajatuksensa etelää kohti. »Päästäpä perille, päästäpä perille» — se ajatus heitä täytti, juovutti ja riivasi, koska he vastaanpanematta alistuivat johtajansa tahtoon — tuon taipumattoman, rautaisen miehen, jota ei mikään kohtalo kyennyt nujertamaan, ja joka laski tahtonsa heidän niskoilleen kuin minkäkin rauta-ikeen. Eteenpäin, eteenpäin, vaikkapa vain metrinkin verran, vaikkapa vain murto-osankin siitä. Eteenpäin hirvittävän, ryskivän jään yli, eteenpäin sokaisevaa lumipyryä vastaan, eteenpäin veitsen-terävää, viuhuvaa vihuria vastaan, eteenpäin pistelevien jääneulasten ja ruumista jäätävän vesisateen halki — eteenpäin vain, vaikka jokainen askel oli kärsimystä, vaikka nuorat syöpyivät lihaan kuin tylsät puukot, vaikka vaatteet kohmettuivat yllä paukkuvaksi jääpanssariksi. Ja retkikunta kamppaili eteenpäin, koirat ja miehet, läähättävinä, murtuneina, verta vuotaen — kuolemaan saakka väsyneinä joka sielu.

Eräänä päivänä, hiukan ennen puoltapäivää, paraillaan kun aamiaista laitettiin, puhkaisi aurinko itselleen tien pilvivuorien lävitse joka haaralle kuin timanttipeili. Bennett kiiruhti kaivamaan esiin sekstantin ja teki puolipäiväpeilauksen — ensimmäisen kokonaisen kuukauden mittaan. Samana iltana hän laski leveysasteen.

Huomenissa Ferriss havahtui siitä, että joku kosketti hänen olkapäätään. Bennett oli kumartuneena hänen ylitseen.

»Tulehan ulos silmänräpäyksen ajaksi», hän kuiskasi, »äläkä herätä miehiä.»

»Saitko lasketuksi leveysasteemme?» kysyi Ferriss, kun he olivat tulleet teltan ulkopuolelle.

»Tarkoitan sitä, mitä sanonkin: että ne jäälautat, joita myöten me kuljemme, ajelehtivat nopeammin pohjoiseen päin kuin me edistymme etelää kohti. Me olemme nyt kauempana pohjoisessa kuin olimme kuukausi sitten, siinä lopputulos ponnistuksistamme.»

II.

Kello 11 tienoissa illalla oli myrsky noussut sellaiseen raivoon ja aallot kävivät niin korkeina, että epäilyksen alaista oli, kykenikö valasvene kestämään niissä. Bennett tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei sinä iltana voitu enää päästä maihin — se kuumotti pitkänä tummana juovana lounaisen puolella — ja että veneen piti saada kulkea tuulen mukaan, jos ylipäänsä tahtoi pysyttää sitä pinnalla. Laivapursi, jota Ferriss ohjasi, ei ollut mikään pikapurjehtija. Se oli jo jäänyt niin etäälle, ettei ääni siihen kannattanut, mutta uskaltaessaan pikimältään katsahtaa taaksepäin Bennett huomasi suureksi ilokseen, että Ferriss oli seurannut hänen esimerkkiään.

Valaanpyyntivene ja laivapursi n:o 2 olivat ainoat, mitä heillä oli käytettävänään. Kolmas heidän oli ollut pakko jättää jälelleen jo kauan ennenkuin olivat päässeet selvään veteen.

Perämies Adler, joka hoiti purjeita ja joka istui Bennettiä vastapäätä, silmäsi tuntia myöhemmin myrskyn läpi taaksepäin ja sanoi:

Bennett ei vastannut; puristaen lujasti kätensä peräsimen kahvaan katseli hän suoraan eteensä, vuoroon purren keulaan, joka säännöllisesti nousi ja laski, vuoroon mahtaviin harmaisiin laineisiin, jotka vaahdoten juoksivat aluksen kumpaakin laitaa pitkin. Jos hän minuutiksikaan hellitti tarkkaavaisuuttaan, jos hän hitusenkaan poikkesi suunnasta, niin voi siitä tulla kuolema heille jokaiselle.

Kotvan perästä nykäsi Adler lakkiaan ja puhui jälleen. »Olen varma siitä, että voin nähdä signaalin, kapteeni.»

Bennett kumartui häntä kohti, hänen karsastelevaan katseeseensa tuli ilkeä ilme, ja kulmakarvojen välinen ryppy kävi syvemmäksi. »Mutta minäpä sanon sinulle, että sinä et voi nähdä mitään signaalia. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan? Sinä et näe mitään signaalia, ennenkuin minä tahdon sinun näkevän.»

Yö oli kamalan ankara kaikille valasveneessä oleville. Nykyisessä menehtyneessä tilassaan heissä ei oikeastaan ollutkaan miestä kamppailemaan avoimessa veneessä pohjoisnavan myrskyä vastaan.

Kolmeen viikkoon he eivät olleet saaneet täysiä ruoka-annoksia. Ensi päivinä sen jälkeen, kun he niin äkkiä olivat muuttaneet kulkusuuntansa toivossa päästä selville vesille, he olivat saaneet vain kolme neljättä osaa päiväannoksesta, ja nyt viime päivinä vain puolet siitä. He olivat kaikki ilmeisesti menehtyneitä. Heidän tilanteensa alkoi näyttää epätoivoiselta.

Mutta kello 7 aikaan seuraavana aamuna oli myrskykin jo vaimentunut. Bennettin sanattomaksi huojennukseksi tuli laivapursi näkyviin. Molemmat veneet purjehtivat vieri-viereen ja pitivät kumpikin jälleen suuntansa maata kohti, ja iltapäivällä onnistui Bennettin ynnä valasveneessä olleen pienoisen parven nousta maihin autiolle, murheelliselle ja myrskyn pieksemälle rannikolle. Mutta jostakin syystä — sitä ei osattu jälkeenpäinkään oikein käsittää eikä selittää — murskautui Ferrissin johdossa oleva pursi ajojäissä satakunnan metrin päässä rannasta. Miehet ja tavarat saatiin maihin, kun vesi oli niin matalata, että siinä voi kahlata, mutta pursi jäi auttamattomasti hylyksi.

»Luulenpa, että tämä paikka on Kap Tsheljuskin», sanoi Bennett Ferrissille, sittekun leiri oli pystytetty ja karttaa tutkittu. »Mutta jos niin on laita, niin on se karttaan merkitty viisineljättä minuuttia liiaksi länteen päin.» Ennenkuin huomenissa käytiin matkaa tekemään, talletti Bennett seuraavat muistiinpanot kivijärkäleiden alle seudun korkeimpaan kohtaan, merkiten paikan venelipulla:

Pohjoisnaparetkikunta »Freja» nousi tässä maihin lokak. 28 p. 1891. Laiva pusertui jäihin ja upposi 78°10' pohj. leveyttä heinäk. 12 p. Sitten yritin tunkeutua etelään päin Wrangelin saarelle, mutta huomasin sen mahdottomaksi, koska jäät ajelehtivat pohjoista kohti. Lokak. 1 p. käännyin senvuoksi länttä kohti, toivoen tapaavani avointa vettä jäiden toisella puolella, ja olin pakotettu jättämään matkan varrella jätölleni yhden veneen ja kaksi rekeä. Toinen vene särkyi ajojäissä, pyrkiessään maihin tähän kohtaan. Kun viimeinen jälellä oleva veneemme on liian pieni retkikunnan kaikille miehille, olen pakotettu aluksi pyrkimään maitse Koljuhinin vuonoon, seuraten rantalinjaa. Meitä odottaa joko talvehtiminen Tshuktshien siirtoloissa, joita Nordenskiöld mainitsee löytyvän Koljuhin-vuonon itärannikolla, tahi apuretkikunnan tai valaanpyyntialusten tapaaminen matkan varrella. Kun nykyään jaetaan vain puolia päiväannoksia, on meillä muonaa riittävästi 18 päiväksi, ja minä olen pelastanut kaikki muistiinpanot, havainnot, paperit, kojeet j.n.e. Laivan mönsträysluettelo seuraa tässä mukana. Toistaiseksi ei ole ollut keripukkia eikä kuolleita. Sairaita ovat: kirvesmies William Hawes, napakuumeessa, tila huolestuttava; matruusi David Mc Pherson, haavoja vasemmassa jalassa, tila huolestuttava. Muiden miesten yleinen vointi hyvä, vaikka he ovatkin hyvin menehtyneet rasituksista ja ruuan puutteesta.

Mutta samana yönä, heidän ensimmäisenä yönään kovalla maankamaralla, teki Bennett epätoivoisen päätöksen. Ei vain vene ollut jätettävä, vaan myöskin reet, eikä ainoastaan reet, vaan kaikkityyni, millä oli jotakin painavuutta ja mikä ei ollut heille välttämättömän tarpeellinen. Kaksi viikkoa sitten oli aurinko painunut länteen pysyäkseen näkymättömissä seuraavat kuusi kuukautta. Heidän ympärillään vallitsi talvi ja pimeys. Vihollinen läheni. Jäiden raskas, säälimätön hauta ummistui heidän ylleen. Ei ollut siis aikaa arveluihin ja puolinaisiin toimiin, nyt oli kysymyksessä elämä tai kuolema.

Tunto vaaran, vihollisen läheisyydestä jännitti Bennettin hermot kireälle kuin harpun kielet ja terästi hänen tahtoaan, niin että se tuli yhtä kovaksi kuin jäämuuri heidän ympärillään. Hän oli itsepäinen, sokea, kuuro ja voittamaton kuin myrskyvihuri. Hänen jälyt kasvonsa kävivät vieläkin jälymmiksi, hänen karsastelevat silmänsä kipenöitsivät, ja mahtava leuanseutu muistutti apinan leukaa. Hän ei enää ollut ihminen, vaan soturi, hirviö, jättiläinen, joka voi siirtää jäävuoria, joka taisteli alkuvoimaista taistelua aikojen aamuhetkenä, pimeyden ja kaaoksen mailla.

Kaikki mukaan tulevat tavarat jaettiin miesten kesken, ja jokainen kantoi taakkaansa selässään. Kaikki, mikä vain voi haitata joutuisaa matkantekoa, sai jäädä jälelle. Kuusi koiraa seurasi heitä — siinä kaikki, mitä oli jälellä noista kahdeksastatoista.

Bennett oli toivonut ja luvannut miehilleen, että päivässä tehtäisiin matkaa keskimäärin viisikolmatta kilometriä, mutta koillisesta yhtämittaa puhaltava talvimyrsky ajoi heitä takaperin, ja kulkureittikin oli lumesta ja jäästä yhtä epätasainen ja liukas kuin merijäätikkö. Kaikki eläimet olivat siirtyneet kauas etelään.

Miehet kävivät päivä päivältä yhä heikommiksi, ja muona väheni. Tavantakaa sattui joku heistä nukahtamaan uupumuksesta kesken kulkua ja kaatumaan tielle.

Kolmantena matkapäivänä kuoli yksi koirista yht'äkkiä jäälle liikarasituksesta. Bennett oli käskenyt, että kykenemättömiksi käyneet koirat oli ammuttava, jotta niistä olisi miehille muonan lisää. Ferrissin ja Mukk Tu'n piti juuri käydä nylkemään kuollutta raatoa, kun toiset koirat nälästä villeinä syöksyivät kaatuneen toverinsa kimppuun. Molemmat miehet löivät ja potkivat niitä; mutta siitä ei ollut apua, koirat vain kääntyivät heitä vastaan ja purivat heitä. Nekin tahtoivat elää, nekin tahtoivat saada ruokaa. Se oli tympäisevä näky. Napaseutujen hämärässä, alkuaikojen, kivikauden maassa kamppailivat ihmiset ja eläimet keskenään oikeudesta saada ahmia kuolleen koiran raadon.

Mutta Bennett itse voi asettua kaiken inhimillisen yläpuolelle, vain hänen miehensä olivat sen alle alistetut. Ensimmäisen viikon lopulla kuoli kirvesmies Hawes. Eräänä aamuna herättyään he tapasivat hänet jäykkänä ja liikkumattomana. He kaivoivat jonkinlaisen haudan, johon tuo surkeasti laihtunut ruumisparka peitettiin. Kaikki paljastivat päänsä; heidän keskessään seisoi Bennett, ja ennenkuin hauta täytettiin lumella ja jäällä, avasi hän rukouskirjansa ja luki siitä mahtavat sanat: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.»

Se oli lopun alkua. Seuraavalla viikolla kärsi jok'ainut nälkää. Yhä hitaammin ja hitaammin kävi heiltä kulku, hoippuen ja horjahdellen ja lankeillen tuontuostakin, säälimättömän, veitsen-terävän pohjoisvihurin piestessä ja sokaistessa poloisia. Kaikki toivo oli jo ammoin heitetty, kaikki elävä voima kulutettu kärsimyksissä tyyten loppuun. Nälkä kalvoi heidän sisuksiaan taukoamatta kuin kärsivällinen rotta, ja pakkanen aiheutti sietämättömiä kipuja. Mutta Bennett pysyi vireänä, hän se toisiakin hoputti eteenpäin. Sitä hän tahtoi jatkaa, niin kauan kuin he kykenivät liikahtamaan.

Erään erinomattain hirveän päivän iltapuolella kello 4 aikaan ilmoitettiin etunenässä käyvälle Bennettille, että jonon takapäässä oli jotakin hullusti.

»Se on Adler. Hän on kaatunut, eikä kykene nousemaan, hän pyytää, että me menisimme menojamme ilman häntä.»

Bennett pysähtyi ja kävi taaksepäin; Adler makasi selällään silmät puoli ummessa ja hengitti puuskuttaen ja vaikeasti.

»Ylös paikalla», ärjäsi Bennett. »Tuo on vain joutavata lörpöttelyä, sen minä tiedän paraiten.»

Puristaen viimeiset voimanrahtusensa ja Bennettin käteen tarrautuen pääsi Adler jaloilleen.

»Voitko astua vielä kolme askelta, — vastaa minulle pää pystyssä, voitko?»

»Astu siis ne ja vielä kolme — ja sitten vielä kolme — kas noin — näytä olevasi mies, äläkä enää vaivaa minua mokomalla ämmäin jaarituksella.»

Bennett asettui aivan hänen eteensä, nosti leuasta hänen päänsä pystyyn ja uhkasi häntä nyrkillä.

»Kuuleppas nyt, veikkoseni, minä pieksän sinua eteenpäin niinkuin koiraa, ja minä saan sinut eteenpäin!»

Pari tuntia myöhemmin päätti Adler sen päivän taivalluksen jonon etummaisena miehenä.

Nyt he alkoivat syödä koiriaan. Joka ilta lähetettiin Mukk Tu ja Adler rantaan kokoilemaan pieniä leväkirppuja, joita meni puolisentoistatuhatta kouralliseen. He pureksivat poronjäkälää, jota kasvoi harvakseen lumisten kallioiden rotkoissa, tai yrittivät pureksia mehua pajujen kuivista varvuista. Tavantakaa Bennett lähetti parhaat pyssymiehensä, eskimon ja Clarken etelään päin etsimään riistaa. Joka kerta he palasivat tyhjin käsin takaisin. Joskus he tiesivät mainita nähneensä vanhoja peuran- ja ketunjälkiä, mutta talvipakkanen oli karkottanut kaikki elolliset oliot pois rannikolta. Vain kerran ampui Clarke lumivarpusen. Bennett ajoi joukkoaan eteenpäin.

Eräänä aamuna kolmannen viikon alussa, heidän syötyä aamiaisensa, jona oli 80 gr koiranlihaa ja puoli kuppia pajunvarsista keitettyä teetä, maleksivat Ferriss ja Bennett vähän erillään toisista, jotka panivat telttaa kokoon. Ferriss katsahti ympärilleen, etteivät vain muut kuulisi, ja kuiskasi sitten: »Mitä sinä ajattelet Mc Phersonista?»

Lyöttymä Mc Phersonin jalassa oli jo syöpynyt luuhun saakka. Oli oikein ihme, että hän oli kestänyt näinkin kauan. Mutta viime aikoina hän oli ruvennut jäämään toisista jälkeen, hän voipui päivä päivältä yhä enemmän, ja edellisenä iltana hän oli päässyt leiriin vasta tunti sen jälkeen kun teltta oli saatu pystyyn. Mutta hän oli reipas veitikka, paljon urhokkaampi kuin Adler, eikä tahtonut hevillä leikistä erota.

Bennett ei vastannut mitään, eikä Ferrisskään kysellyt sen enempää. He samosivat eteenpäin ja tapasivat melkein kohta edessään miehenkorkuisia lumikinoksia. Sen vastuksen voitettuaan heidän oli kavuttava korkeata mukularinnettä ylöspäin, joka oli muodostunut jääsohjosta ja paljaista mustista basalttiliuskaleista. Kaksi tuntia meni siihen urakkaan, ja huipulle päästyä Bennett pysähtyi, jotta toiset saisivat vetää ilmaa keuhkoihinsa. Mutta kun piti taas lähteä jatkamaan, huomattiinkin, että Mc Pherson ei enää pysynyt jaloillaan. Hän kaatua kuukahti lakkaamatta, ja Adler ja Dennison koettivat auttaa häntä uudelleen pystyyn, mutta olivat liian heikkoja ja kaatuivat itsekin. Dennisonia oli toisten vuorostaan autettava jalkeille. Bennett kävi luokse, kietoi käsivartensa Mc Phersonin vyötäisille ja sai hänet pystyyn. Hän otti askeleen, mutta samalla koukistui vasen jalka hänen allaan ja hän lankesi uudestaan. Kolme kertaa tätä uudistui; hän oli niin kykenemätön kävelemään, ettei edes voinut seista jaloillaan.

»Kunhan vain saisin luvan levätä yhden päivän», alotti Mc Pherson arastellen. Bennett katsahti lääkäriin. Dennison pudisti päätään. Sekä jalka että koko sääri polvea myöten olisi pitänyt leikata jo monta päivää sitten. Kokonaisen kuukauden lepo kotimaan sairaalassa ei olisi tehnyt Mc Phersonista kalua.

»Mitä, mitä — —» alotti Mc Pherson. Hän oli jäänyt istumaan maaperään ja katseli kauhistunein, tuijottavin silmin miehestä mieheen. Jotkut alkoivat laahustaa eteenpäin.

»Odottakaa, odottakaa minua», parkasi vaivainen mies, »minä — minä jaksan hyvinkin kulkea mukana — minä —• hän kohottautui polvilleen, koetteli reuhtoa itseään pystyyn ja kellistyi jäälle.

»Me kaksi olemme olleet yksissä koko matkan ajan, kapteeni», sanoi muuan miehistä ja kohotti Bennettille lakkiaan. »Minä jään sitten yhtä hyvin tänne hänen kanssaan, sillä lopussa olen itsekin.»

Eräs toinen yhtyi säveleeseen: »Ja minä jään myöskin, en voi jättää häntä tuolla tapaa jälelle, se on liiaksi armotonta.»

Hetkisen seisoivat kaikki hiljaa. Nekin, jotka jo olivat lähteneet liikkeelle, pysähtyivät. Kaikki näyttivät tuiki päättämättömiltä.

Bennett tempasi koiranruoskan Mukk Tu'lta. Hänen äänensä kajahti kuin torven torahdus:

Jälleen voitti Bennettin väkevämpi tahto. Hän laski rauta-ikeensä noiden vastustuskykyä vailla olevain miesten niskoille. Kuuliaisesti he kääntyivät etelää kohti. Marssi alotettiin.

Siten kului päivä, kului toinenkin. Retkikunta kamppaili tietänsä eteenpäin. Heidän kärsimyksensä enenivät joka hetki. Ei kukaan olisi uskonut, että ihmisluonto voi kestää kaiken tämän ja päästä siitä elävänä. Neljännen päivän vastaisena yönä, kellon käydessä 3 aamulla, herätti Adler Bennettin.

»Kapteeni, se on Clarke, joka nukkuu minun kanssani samassa makuusäkissä. Luulen hänen tekevän loppua.»

Clarke makasi tajuttomana säkissään ja veti henkeä heikosti mutta kiivaasti, pitkin väliajoin. Lääkäri kumartui hänen puoleensa, tunnusteli valtimoa ja pudisti haikeasti päätään.

Hetken kuluttua rupesi Clarke keveästi värähtelemään, hän avasi suunsa, ja siitä kuultiin heikko korina.

Puolen kuudetta kilometriä oli heidän vaivainen ennätyksensä seuraavana päivänä, vaikka jää oli jokseenkin sileätä. Ferriss kompasteli taukoamatta. Dennison ja Merz olivat vähän sekaisin, eikä Bennett voinut päätellä Ferrissinkään olevan täysin tolkuillaan. Vihuri oli käynyt suoraan vasten heidän kasvojaan aamusta varahin. Puoleltapäivin sen voima kasvoi. Kello 4 aikaan kohisi raju myrsky aution, jäätyneen maan yli. Mahdotonta oli yrittääkään eteenpäin, niin kauan kuin sitä kesi. Väkevimmät puuskat aivan taittoivat jalat kerrassaan alta. Puoli 5 he pysähtyivät. Nyt kävi oikea hirmumyrsky. He seisoivat yhdessä kohdin, kokosivat voimia ja talsivat eteenpäin, pysähtyivät jälleen ja yrittivät uudestaan eteenpäin, kunnes heidän vihdoin oli pakko tauota turhasta reistailemisesta ja seisoa hiljaa alallaan pyörivissä lumikuuroissa ja tuulispäissä, jotka olivat sokaista heidät.

»Pystyttäkää teltta», käski Bennett levollisesti. »Jäämme tähän odottamaan myrskyn taukoamista.»

Jäätyneen kalliojärkäleen suojaan moniaan sadan metrin päähän rannasta he pystyttivät telttansa, ja mitä lllallispalaa voitiin kerustaa kokoon, se syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikki tiesivät, mitä tämä pakollinen pysähtyminen heille merkitsi. Tämä illallinen — jokaisen annos mahtui kämmenkuoppaan — oli viimeinen ruuanpala, mitä heillä oli. Eteenpäin he eivät päässeet kulkemaan. Mitäs sitten? Bennett antoi käskyn, että kaikki, ennenkuin ryömivät makuusäkkeihin, yhdessä lausuisivat uskontunnustuksen ja rukoilisivat Isämeidän.

Seuraava päivä kului, ja vielä seuraava. Myrsky ei hellittänyt. Matkanteko oli täytynyt heittää mielestä. Koko päivän ja koko yön mittaan miehet pysyivät teltassa, kukin kyyristyneenä makuusäkkiinsä, nukkuen toisinaan 18—20 tuntia vuorokaudessa. He eivät tajunneet ajan kulkua, eivät tajunneet omia kärsimyksiään, eivät edes tajunneet enää nälkäänsäkään. Ainoastaan Bennett ja Ferriss olivat täysin tajuissaan.

Maanantaina, marraskuun 29 p. Leiriydyttiin klo 4.30 ip. n. 100 metrin päähän rannasta. Idässäpäin avointa vettä niin pitkältä kuin voi nähdä. Jollei minun olisi ollut pakko jättää veneet matkan varrelle — mutta sitä ei auta harmitella. Minun täytyy katsella tilannettamme kasvoista kasvoihin. Jaoin miehille puolipäivän aikaan viimeisen lihamehumme, sekotettuna pajunvarpukeitoksen. Muonaa on enää 2/15 kg pemmikania miestä kohti ja loput koiranlihasta. Missä viipyykään apuretkikunta? Meidän olisi joka tapauksessa täytynyt jo kauan sitten tavata valaanpyyntilaivoja. Tiistaina, marrask. 30 p. Tänään tohtori leikkasi Ferrissiltä toisenkin käden. Myrsky käy koillisesta. Mahdotonta pyrkiä sitä vastaan nykyisessä kurjassa tilassamme; pakko pysyä täällä, siksi kunnes se asettuu. Keitimme päivälliseksi lientä viimeisestä koiranlihastamme. Pemmikani loppunut.

Keskiviikkona, joulukuun 1 p. Yleinen heikkous. Merz menehtyy nopeaan. Lähetin Adlerin rantaan etsiskelemään leväkirppuja. Saimme niitä noin suullisen mieheen. Päivälliseksi lusikallinen glyseriniä lämpimän veden kera.

Torstaina, jouluk. 2 p. Merz kuoli yöllä. Myrsky jatkuvasti koillinen.
Ankara yö.

Perjantaina, jouluk. 3 p. Hansen kuoli varhain aamulla. Mukk Tu ampui kiirunan. Siitä lihakeittoa. Dennison ei jaksa enää kauvempaa.

Lauantaina, jouluk. 4 p. Hansen haudattiin jään alle. Lusikallinen glyseriniä ja lämmintä vettä päivälliseksi.

Sunnuntaina, jouluk. 5 p. Tapasin Dennisonin kuolleena minun ja Adlerin välissä. Olemme liian väsyneet haudataksemme hänet tai edes vetääksemme hänet ulos teltasta. Jääköön hän tänne makaamaan. Jumalanpalvelus klo 5.30 ip. Viimeinen lusikallinen glyseriniä lämpimän veden kera.

Seuraava päivä oli maanantai, ja Ferriss heräsi johonkin aikaan vuorokaudesta — oliko se yö vai päivä, sillä hän ei kyennyt päättämään. Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja tuijotteli tylsästi Bennettiin, joka kirjoitti päiväkirjaansa. Huomatessaan Ferrissin olevan hereillä silmäsi Bennett ylös papereistaan. Hänen äänensä kuului paksulta ja sekavalta, sillä kieli tahmautui kiinni kitalakeen.

— — — taukoamaton myrsky yli viikon päivät. Mahdoton tässä tilassa kulkea sitä vastaan. Mutta jos jäämme tänne, joudumme perikatoon. Jumala meitä auttakoon. Nyt on kaikkityyni ohi.

Bennett veti viivan poikki sivun, johon hän oli viimeksi kirjoittanut, ja kirja yhä kädessään hän antoi katseensa verkalleen kulkea yli koko teltan.

Kuusi miestä oli jälellä, viisi ahdettuina yhteen tuohon kauheaan telttaan, kuudes, Adler, oli alhaalla rannalla etsimässä leväkirppuja. Teltan omituisen kaameassa hämyssä näyttivät »Frejan» retkikunnan eloonjääneet miehet pikemminkin eläimiltä kuin ihmisiltä. Parta ja tukka oli heillä leikkaamaton ja liittyi yhteen nahkapuvun karvojen kanssa. Kasvot olivat mustat liasta, ja käsivarret ja sääret olivat jäykät ja pöhöttyneet. Se oli nälän luonnotonta lihavuutta, kurjuuden veristä ivailua; tuolla pelottavalla leimalla nälkäkuolema näillä mailla ensin merkitsee ne, jotka se tahtoo tappaa. Silloin tällöin he yrittivät ryömiä vähän lattialla, kieli tahmautuneina kiinni kitalakeen, turvonneena ja tuhkanharmaana kuin papukaijoilla, ja joka kerta kun he yrittivät sanoa jotakin, tulivat he väkistenkin purreeksi kieleensä.

Oviaukon vieressä virui Dennisonin pöhöttynyt ruumis. Kaksi muuta torkkui makuusäkeissään. Eräässä nurkassa kyyrötti Mukk Tu ja keitti rasvalampulla lientä hylkeennahkatallukoistaan. Toisissa nurkissa majailivat Ferriss ja Bennett. Bennett käytti polveaan kirjoituspöytänä, Ferriss koetteli kädentyngillään kirvoittaa itseään ulos makuusäkistä. Toiseen tynkään oli tinalusikka köytetty nuoralla.

Teltassa oli kamala löyhkä. Lääkeaineet antoivat lemunsa ja homehtunut ruuti, likaiset pitovaatteet, kauan pesemättömät ihmisruumiit, kangasseiniin pitäytynyt tupakanhaju, käristynyt hylkeennahka, kostea ja homeinen telttakangas antoivat kukin oman lemunsa — ruuan hajua vain ei olisi terävinkään nenä voinut keksiä.

Ulkona ulvoi myrsky, pitäen taukoamatonta noitainjuhlaa. Se täristeli ikäkulua telttaa, hyppeli villein hypyin kalliolta toiselle ja pölytti kuivaa, tuhkanhienoa lunta ylös pyörteisiin kuin raivopää paholainen, kuin jokin mahtava hirviö, joka temmeltää kuolinkouristuksissaan, säälittömästi kuin nälistynyt susi.

Teltan edustalla työntyi alastomain jäävuorirantamien sisään pitkä vuono, täynnä ajelehtivia jäälohkareita; mutta teltan takana urkeni etelää, itää ja länttä kohti ääretön, harmaa, rosoinen, luotaan torjuva autiomaa. Jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa, jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa ulottui siellä peninkulmamääriä; oikea tyhjyyden ja autiuden maailma — rikkirevitty taistelutanner maailman alkuaikojen villeistä kamppailuista.

»Hän on mennyt ulos etsimään leväkirppuja», vastasi Bennett. Hän taivutti päätänsä ja katseli miettiväisesti polvellaan auki olevaan päiväkirjaan.

»Tiedätkö, Ferriss, mitä nyt juuri kirjoitin?» hän kysyi, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »kirjoitin: 'Nyt on kaikkityyni ohi'.»

»Niin, kaikki toivo. Nyt se on viimeinkin auttamattomasti ohitse — — —
Niin, niin.»

Molemmat olivat kauan vaitonaisia. Muuan makuusäkissä kykkivistä miehistä voihkasi ja kääntyi vatsalleen. Ulkona puhkesi tuuli äkkiä valittavasti vinkumaan ja jatkoi sitten vanhaa meluamistaan.

»Dick», sanoi Bennett ja pani päiväkirjan kiinni, »kaikki on nyt ohi, ja senvuoksi tahdon mielelläni puhella sinun kanssasi — — kysyä sinulta jotakin.»

Ferriss kieritteli lähemmäksi häntä. Myrskyn kohina voitti heidän äänensä, niin että toiset eivät voineet kuulla mitä he puhelivat, ja nyt olisi ollut samantekevä, vaikka olisivat kuulleetkin.

»Dick», alotti Bennett, »nyt olemme kaikki samanlaisia. Muutaman tunnin perästä mekin olemme samassa tilassa kuin hän tuossa», hän löi kädellään tohtorin ruumista. Se oli jo niin jäykkä, että lyönti läimähti kuin kovan tukin pinnasta. »Tuolla tapaa mekin kohta makaamme. Mutta ensin — niin kauvan kuin vielä voin, tahtoisin puhella sinun kanssasi Lloyd Searightista. Sinähän olet tuntenut hänet koko ikäsi, ja sinä olit meistä kahdesta viimeinen, joka näit hänet ennen lähtöämme. Muistat kai sen, minun piti mennä laivaan kahta päivää ennen sinua tarkastamaan, että pumput olivat kunnossa.»

Bennettin puhellessa istui Ferriss aivan suorana makuusäkillään ja piirteli tinalusikallaan kuvioita nahkatakkinsa liepeeseen. Niin, totta oli, että hän oli tuntenut Lloydin niin kauvan kuin oli elänyt, ja varmastikin senvuoksi hän oli ruvennut niin paljon pitämään tytöstä. Mutta hän ei ollut aina ilmaissut sitä, rakkautensa ei ollut hänelle itselleenkään selvinnyt, ennenkuin hän tuli ottamaan häneltä jäähyväiset, jättämään hänet tämän mielettömän matkan vuoksi. Silloin oli jo ollut liian myöhää sanoa hänelle mitään, ja siksipä ei Ferriss ollut sanonutkaan mitään. Lloyd ei saisi koskaan tietää, että hänkin — kuten Bennett — piti hänestä.

»Ehkäpä kuuluu hullulta», jatkoi Bennett hämillään — »mutta jos voisin uskoa, että hän olisi välittänyt minusta — sillä tapaa kuin tahtoisin — niin kävisi se, mikä nyt meitä odottaa — enpä oikein tiedä, kuinka puhua — niin kävisi se helpommin päinsä, sitä tarkoitan. Ilmaisen ajatukseni hyvin huonosti — mutta eipä olisi niin tukalaa kuolla, jos vain tietäisin, että hän olisi edes vähänkin pitänyt minusta.»

Ferrissillä pyörivät ajatukset sukkelasti päässä. Kuinka ihmeellä ei tämä ollutkaan koskaan juolahtanut hänen mieleensä! Mutta Ferriss ei ollut koskaan voinut ajatella naislempeä Bennettin kaltaisen persoonan yhteydessä, tuon suuren, järeän, karkeatekoisen miehen, joka koko olemuksellaan sulautui valtaviin suunnitelmiinsa, joka ei kyennyt näkemään ja huomaamaan muuta kuin etäisen päämaalin, jonka oli itselleen asettanut, joka vei aatteitaan perille kaikkien muiden ajatusten, toivomusten ja tunteiden kustannuksella. Bennett oli miesten mies, mutta vain pelkästään mies. Mutta tässäpä johtui jotakin Ferrissin mieleen. Bennetthän oli nimittänyt Lloydia naisten naiseksi, suurenmoiseksi naiseksi. Hän oli oikeassa, kieltämättä hän oli oikeassa. Juuri sellainen Lloyd oli, eikä siis käynyt ihmetteleminen, että hän oli miellyttänyt Bennettiäkin. He olisivat todellakin komea pari, väkeviä ja suurenmoisia luonteita kumpikin, haavoittumattomia oman voimansa tunnossa.

»Sinä olet tuntenut hänet niin hyvin ja niin kauan», jatkoi Bennett, »että varmastikin uskon hänen puhelleen sinulle minusta. Sanopas minulle, onko hän milloinkaan sanonut — tai vihjannut — antanut sinun ymmärtää, että hän olisi huolinut minusta, jos olisin kosinut häntä.»

Yksinpä tällaisenakin elämänhetkenä täytyi Ferrissin ihmetellä tuota äkillistä ja odottamatonta muutosta Bennettin muuten niin karussa olemuksessa. Ferriss tunsi hänet hyvin. Bennett ei ollut sellainen mies, joka antoi tinkiä vaatimuksistaan ja tyytyi vähempään osaan. Mitä ikinä hän tahtoi omistaa, sen hän otti raudankovalla kädellä, säälimättömästi ja häikäilemättömästi. Mutta eivätkö kaikki elämän arvot olleet samantekeviä, joutavia pikku asioita nykyisessä hajoamistilassa? Se hirvittävä mylly, joka oli tavoittanut heidät rouhimiensa väliin, oli jauhanut kaikki pienet etäisyystajunnat irti heistä. Ainoastaan puhtaasti inhimillinen heidän olemuksessaan i — alkuperäisin, arvoisin — oli jäänyt jälelle.

Mutta ajatus, mitä hänen oikeastaan nyt piti vastata, kammahdutti Ferrissiä. Toisella puolen oli se nainen, jota hän itsekin rakasti, toisella puolen jälleen Bennett.

Hänen paras ystävänsä, hänen päällikkönsä, hänen sankarinsa. Olivathan hekin jo tunteneet toisensa kauan, olivat vieri vieressä sotineet samaa vihollista, samoja kärsimyksiä, samoja vaaroja, samoja onnettomuuksia ja tappioita vastaan.

Ferriss oli hirveän ymmällään. Oliko hänen pakko puhua Bennettille silkkaa totta? Pitikö tämän viime pettymyksen päättää pitkä sarja muita pettymyksiä, kruunata kaikkien näiden viimeisten kuukausien katkerat onnettomuudet ja murtuneet toiveet? Pitikö Bennettin kuolla tällainenkin suru sydämensä kukkuroina?

»Olenpa välistä uskonut», sanoi Bennett heikosti hymyillen, »että hän tosiaankin välitti hieman minusta. Olen varma, että joskus voin huomata sen hänen olemuksessaan. Toivoisin, että olisin puhunut hänelle suoraan. Onko hän milloinkaan sanonut sinulle mitään? Luuletko, että hän olisi ottanut minut, jos olisin kosinut?» Hän pysähtyi ja odotti henkeään pidellen vastausta.

»No niin», rohkeni Ferriss vihdoin virkkaa, toivoen että sen kautta keskustelu päättyisi, »nii-in, luulenpa, että hän olisi tehnyt sen.»

»Luuletko?» sanoi Bennett sukkelaan. »Sinä siis luulet. Mitä hän on sanonut? Onko hän sanonut sinulle mitään?»

Nyt joutui Ferriss pahasti tiukalle. Hän ei tiennyt, mitä nyt neuvoksi. Mutta äkkiä hän sai pelastavan ajatuksen. Nythän oli kaikki niin yhdentekevää. Miksi ei hän siis kertoisi ystävälleen sellaista, jota tämä kaikkein mieluisimmin tahtoi kuulla, vaikkapa se ei ollutkaan totta? Miksi ei Bennett saisi edes kuollessaan tätä iloa osakseen, kärsittyään niin paljon? Milläpä asialla olikaan enää jotain merkitystä, kun heidän kaikkien oli pakko kuolla seuraavain neljänkolmatta tunnin kuluessa? Bennett tuijotteli niin jännittyneenä häneen; nyt ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Mutta mitään seurauksia ei tullut olemaankaan. Loppuhan oli niin lähellä. Mutta voiko Ferriss nyt valehdella noin paksulta Bennettille? Ferriss ei uskonut, että Lloyd piti Bennettistä; oikeastaan hän oli varma siitä, että tyttö ei pitänyt tästä, ja kuinka voi Bennett edes vilaukseltakaan uskoa Lloydin tunnustaneen jotakin sellaista hänelle, Bennettin ystävälle ja uskotulle? Ferriss oli tuntenut jo Lloydin kauan ja oppinut vihdoin rakastamaan häntä. Mutta tiesikö hän itse edes, pitikö tyttö hänestä? Ei, sitä hän ei tiennyt, ei osannut aavistaakaan.

Bennett istui ja odotteli vastausta. Ferriss ei ymmärtänyt mitä sanoa. Hän ei enää kyennyt näkemään, mikä oli oikein ja mikä väärin. Jos valhe auttoi tekemään Bennettin onnelliseksi hänen viime hetkenään, niin miksi ei hän saisi sanoa valhetta.

»Kyllä», sanoi Ferriss vitkallisesti, etsien kaikkein uskottavinta valhetta. »Me johduimme puhumaan retkestämme ja sinusta. En tiedä, kuinka se tuli puheeksi, mutta aivan luonnollisesti se muuten kävi. Hän sanoi — ja nyt sen muistankin — hän sanoi: 'Teidän pitää tuoda hänet takasin minulle. Muistakaa, että hän on minulle kaikki. Kallein maailmassa'.»

»Sanoiko —» Bennett yskiä kakisteli ja purasi partaansa, »sanoiko hän todella niin?»

Bennett veti syvään henkeä; sitten hän sanoi: »Minä olen niin iloinen, et voi arvatakaan, Dick, kuinka iloinen olen tästä, kaikesta muusta huolimatta.»

»Ei, et maar voikaan», virkkoi toveri. »Miehen pitää rakastaa naista sillä tapaa kuin minä rakastan, Dick, ja sitten nähdä — keksiä — huomata, että kaikki on, niinkuin tuleekin olla, voidakseen oikein käsittää minun iloni. Hän olisi tullut vaimokseni. En tiedä, kuinka minun oikein pitäisi kiittää sinua, Dick. Ja nyt saat toivottaa minulle onnea.»

Hän nousi pystyyn ja tarjosi toiselle kätensä. Ferrisskin kohottautui vaivoin ja kurotti tahtomattaan kätensä, mutta tempasi sen kohta takaisin. Bennettin käsi vaipui alas, ja molemmat jäivät seisomaan ja tuijottamaan Ferrissin kädentynkiin, joista oikean ranteeseen oli tinalusikka köytetty nuoralla kiinni. *** Muutamaa tuntia myöhemmin Bennett voi selvästi huomata myrskyn heikentyneen. Hän oli varma siitä, että se asettuisi tykkänään iltapäivään mennessä. Kun hän tuulimittaria tarkasteltuaan yritti palata telttaan, huomasi hän, että Kamiska, ainoa eloonjäänyt heidän koiristaan, oli palannut takaisin karkumatkaltaan ja istui nyt vähän matkan päässä jäällä, epätietoisena siitä, minkälainen vastaanotto sen osaksi tulisi. Bennett oli varma, ettei Kamiska ollut tahallaan karannut. Se oli ollut uskollisin kaikista koirista. Bennett arveli, että se teltasta poistuttuaan oli joutunut eksyksiin lumipyryssä. Mutta nythän heillä oli ruokaa tarjona. He voivat ampua Kamiskan; se voisi pitentää heidän elonaikaansa päivällä tai parilla, ja sitten voisi vahvin heistä lähteä tarpomaan edelleen, ehkäpä päästä tskutshilaissiirtoloihin Koljuhin-vuonon partailla ja palata takaisin avun kera. Mutta kuka heistä siihen kykenisi? Tietenkään ei Ferriss, joka tuskin pysyi jaloillaan, ei myöskään Adler, joka tavantakaa houraili ja jota päällikkkönsä vain ankarin sanoin sai pidetyksi työssä; Mukk Tu'hunkaan ei ollut luottamista, ja molemmat jälellä olevat miehet tekivät paraillaan kuolemaa. Yksi ainoa sen voi tehdä, ainoa heistä, joka vielä oli säilyttänyt henkensä ja ruumiinsa voimat, hän itse, Bennett. Niin — mutta voiko hän jättää väkensä omiin hoteisiin?

Hän tallusti telttaan noutamaan pyssyn, jolla ampuisi koiran, mutta äkisti pisti jotakin hänen päähänsä, ja hän jäi istumaan makuusäkille pää käsien varaan.

Oliko hän nyt lopultakin masennettu? Oliko vihollinen voittanut? Oliko jää sulkenut hänetkin armottomaan syleilykseensä? — Mutta uudelleen vahvistui hänen elämänvoimansa, vielä kerran nousi hänen rautainen tahtonsa uhmaamaan tappiota. Ei, ei, ei, hän ei ollut voitettu eikä masennettu, hän jäisi elämään, hän, väkevin, parhaiten varustettu kaikista, eläisi toisten menehdyttyäkin. Eikö ollut totta, että väkevin yksilö eläisi kauimmin? Eikö se ollut yksi suuria luonnonlakeja? Hän tiesi, että hän oli kyllin vahva matkaamaan, ehkäpä kaksi kokonaista päivääkin; ja nythän he saivat ruokaa — hän sai ruokaa. Niin, mutta voiko hän jättää väkensä yksin?

Hän oli kyllä jättänyt Mc Phersonin yksin kuolemaan, mutta silloinhan oli ollut kysymys kaikkien muiden hengistä, arpapeli yhden hengestä yhdentoista muun henkeä vastaan. Nythän oli kysymys vain hänestä itsestään. Ja Ferriss — ei, hän ei voinut jättää Ferrisstä yksin. He jakaisivat koiranlihan keskenään — koko koiran. Hän ja Ferriss lähtisivät. He pääsisivät Koljuhin-vuonolle ja ihmissiirtoloihin. Hän pelastuisi, hän palaisi takaisin kotia — Lloydin luo, joka rakasti häntä. Niin, mutta voiko hän jättää muut miehensä yksin?

Bennett puristi mahtavan kouransa nyrkiksi ja antoi sen raskaasti pudota polvelleen.

Hän oli ajatellut ääneen, ja Ferriss, joka oli jälleen ryöminyt makuusäkkiinsä, katseli häntä uteliaasti. Yksinpä Mukk Tu'nkin huomio kääntyi hetkeksi siitä löyhkäävästä keitosta, jota hän valmisti rasvalampun yllä. Teltan ulkopuolelta kuului askeleita.

Adler tempasi teltan oven syrjään. Sitten hän karjui Bennettille vasten kasvoja: »Kolme valaanpyyntilaivaa jääsohjun toisella puolella, kapteeni. Ne laskevat veneen vesille, mitä nyt teemme?» Bennett tirkisteli häntä ymmällään, kykenemättä kokoomaan ajatuksiaan.

»Mitä sinä sanot?» Makuusäkeissä viruvat miehet, jotka Adlerin huuto oli herättänyt, pyrkivät istualleen ja kuuntelivat.

»Valaanpyytäjiä», toisti Bennett hitaasti. »Missä? Minä en usko sitä», lisäsi hän ja pudisti päätään.

»Kolme valaanpyytäjää», hän kertoi. »Aivan lähellä. Ne ovat työntäneet veneen veteen — ah, Jumala, kuulkaahan vain!»

Siitä ei voinut enää erehtyä — rannalta kuului todellakin höyrylaivapillin käheä vihellys. Eräs miehistä kohotti heikon hurraa-huudon. Koko teltta joutui kuohuksiin. Jälleen kajahti tuo käheä, pitkä vihellys.

»Kuulehan… kuuletkos, mitä sanon sinulle», hän karjui, »kaikki, mitä äsken kerroin — Lloydista — luulin näet — se on pelkkää erhetystä — et oikein ymmärtänyt —»

»Vie laivan kapteenille minun terveiseni. Sano hänelle, että meitä on kuusi miestä jälellä — sano hänelle — oh, sano mitä hittoa vain tahdot! — Pojat», huusi hän sitten, ja äkisti loistivat hänen kovat kasvonsa, »laittakaa kaikki valmiiksi lähteäksemme täältä. Nyt me lähdemme kotiin, pojat, kotia niiden luokse, jotka meitä rakastavat!»

III.

Kun Lloyd Searight kääntyi Calumet-torille kotimatkalla kirjakaupasta käärö kainalossaan, huomasi hän hämmästyksekseen sadepisaran toisella valkealla hansikkaallaan. Hän katsahti sukkelasti taivaalle; aurinko oli jo näkymättömissä. Puiden siimeksessä torin itälaidalla olevat talot, joiden tähän aikaan iltapäivästä olisi pitänyt kylpeä kultaisessa päivänpaisteessa, olivat nyt varjossa. Helle, joka oli pannut ilman kaikilla kaduilla värisemään jo varhaisesta aamusta alkaen, antoi paraikaa tilaa viileälle ja tuoksuvalle kosteudelle. Korkeiden jalavien latvoissa kävi vieno tuulenhenki. Kun vesipisaroita alkoi tiheästi tippua kuumalle, auringon pehmittämällä asfalttikivitykselle, joudutti Lloyd askeleitaan. Mutta myöskin kesäinen myrsky piti joutua. Kun hän oli ennättänyt torin poikki isossa harmaakivitalossa olevan toimiston ovelle ja sai avaimen lukkoon, virtasi sadetta alas pitkään ja kumeasti jymisten.

Lloyd kävi sisään toimiston isoon ja ilmavaan eteiseen, sulki oven nojaamalla selkänsä sitä vastaan ja jäi hetkiseksi seisomaan vetääkseen henkeä. Rownie, nuori mulattipalvelijatar, joka oli menossa portaita ylös kantamus puhtaita pyyheliinoja käsivarrellaan, kuullessaan oven käyvän kääntyi katsomaan taaksensa ja huudahti: »Jopa oli aikakin, neiti Lloyd, teidän joutua kotiin. Lyön vaikka vetoa, että neiti Wakely ja neiti Ester Thielman ovat kastuneet likomäriksi. Kummallakaan ei ollut sateenvarjoa ulos lähtiessään.»

»Ovatko neiti Wakely ja neiti Thielman kumpikin lähteneet ulos?» kysyi
Lloyd kiireisesti. »Ovatko molemmat kutsutut sairaiden luo?»

»Niin, neiti Lloyd», vastasi Rownie, »en tiedä minkävuoksi neiti Wakely lähti, mutta neiti Thielman sai lavantautitapauksen — nyt jälleen. Nyt on meillä ollut niitä jo kolme yhden viikon aikana. Kun neiti Wakely lähtee kaupungille, tulette te kai seuraavaksi listalla, neiti Lloyd!»

Rownien pakistessa astui Lloyd eteisen halki seinän luo, jossa riippui sairaanhoitajattarien nimiluettelo, jonka mukaan heidän oli vuoronsa perään kutsuttaessa lähdettävä kaupungille sairaita hoitamaan. Joka kerta kun yksi heistä lähti, muutti hän nimensä kaikkien toisten nimien alle. Siten näki se, jonka nimi kulloinkin sattui olemaan ylinnä, olevansa »seuraava listalla» ja tiesi olla valmis lähtemään, kun jostakin tuli kutsumus.

Nyt oli Lloydin nimi ylinnä. Hän ei ollut ollut viittäkään minuuttia poissa toimistosta; ja harvinaista oli, että kaksi sairaanhoitajaa sai yht'aikaa sairaskutsun.

»Onko teidän vuoronne?» kysyi Rownie, kun Lloyd kääntyi reippaasti ympäri.

»On niinkin», vastasi Lloyd ja juoksi portaita ylös; mennessään hän kysyi mulattitytöltä varmemmaksi vakuudeksi: »Ei suinkaan lie yhtään kutsua tullut, sen jälkeen kun neiti Thielman lähti, vai mitä, Rownie?»

Lloyd meni suoraan huoneeseensa, viskasi kirjat jonnekin ottamatta edes käärepaperia niiden päältä ja rupesi täyttämään käsilaukkuaan kuntoon. Sitten hän riisui yltään kävelypuvun ja jäykistetyn alushameen ja valitsi toisen puvun, joka ei kävellessä kahissut, pesi kasvonsa ja kätensä, otti sormukset sormistaan ja orvokkikimpun vyöltään ja kävi viimein akkunain välissä olevan pyöreän, vanhanaikaisen peilin eteen ja kampasi tukkansa uudestaan korkealle päälaelle, niin että otsa ja ohimot tulivat vapaiksi. Sitten jäi hän vähäksi aikaa seisomaan ja katselemaan kuvaansa peilistä.

Hän oli korkea- ja voimakasvartaloinen, korkeapovinen ja vankkakaulainen, kädet hänellä oli isot ja vahvat ja ranteet pyöreät. Hänen kasvoillaan oli aina vakava ilme, joka ei näyttänyt tahtovan hevillä väistyä niiltä, tummansiniset, loisteettomat silmät sijaitsivat syvällä tasaisten, tuuheiden kulmakarvojen alla. Suu ilmaisi jäykkää tahdonvoimaa, eikä leuka ollut suinkaan pieni. Mutta tukka hänellä oli upea, nousten kasvojen rajasta kuin mikäkin tummanpunainen liekki mahtavaksi, paksuksi solmuksi päälaelle, tummanpunainen ja välkkyvä kuin vaski ja vanha pronssi. Tummanpunaisine tukkineen, tummansinisine silmineen ja uhkuvan punaisine poskineen oli Lloyd kaunis tyttö; hänessä oli jotakin kuningattaren omaista, sillä korkeakasvuisena hän aina piti päätänsä ja vartaloansa ylväästi pystyssä ja ylettyi katsomaan enimpien naisten ja monien miestenkin päitten yli.

Hän kääntyi poispäin peilistä ja laski kamman pöydälle. Hänen oli vielä sälytettävä sairaanhoitajalaukkunsa kuntoon, tahi, koska se aina oli valmiiksi sälytetty, pikemminkin katsoa, ettei mitään ollut siitä unohtunut. Hän oli hyvin ylpeä tuosta laukusta, jonka hän oli antanut valmistaa oman aatteensa ja oman piirustuksensa mukaan. Se oli mustaa venäjännahkaa ja kooltaan kuin! tavallinen käsilaukku, mutta se oli varustettu hopeaheloilla, joihin hänen nimensä ja toimiston osote oli kaiverrettu. Hän otti sen esiin vaatekomerosta ja kävi läpi sen sisällyksen mutisten itsekseen:

»Kuumemittari — väkiviinalamppu — morfiniruisku — hiilihappopullo — pisaramittari — ruumiinlämpötaulukko; aivan niin, siinähän on kaikki mitä tarvitaan.»

Hänen vielä laskiessa laukkunsa sisällystä koputti kuumesairaiden hoitajatar neiti Douglas hänen ovelleen; ja kun tulokas näki sen olevan raollaan, kävi hän ilman muuta sisään.

»Oletteko kotona, neiti Searight?» hän kysyi ja katseli ympärilleen huoneessa — sillä Lloyd oli mennyt makuukomeroon pesemään pisaramittaria.

»Rownie sanoi teidän olevan lähinnä vuorossa lähteä ulos», sanoi neiti
Douglas ja istahti Lloydin sohvaan.

»Aivan oikein. Olinpa jo saada lähteä äskenkin. Kävin vain pikimältään asialla torin toisella puolella — ja minun poissa ollessani saivat sekä neiti Wakely että neiti Ester Thielman kumpikin kutsun. Nyt on minun nimeni ylinnä.»

»Ester sai lavantautitapauksen tri Pittsiltä. Tiedättekö mitä, Lloyd — antakaahan minun laskea — se on neljäs — seitsemäs — yhdeksäs — se on jo kymmenes lavantautitapaus kaupungissa tällä haavaa.»

»Niin, tiedän kyllä, että tauti on hyvin levinnyt», vastasi Lloyd, tullen makuukomerosta ja kuivaten mittalasia huolellisesti.

»Emmekä siitä hevillä pääse», jatkoi sairaanhoitajatar, »niin kauan kuin tätä helteistä säätä jatkuu. Se on melkein kulkutaudin luontoista.»

Lloyd piteli mittalasia päivää vasten ja tutki sitä kiinnirypistetyin silmin.

»Mitä Ester sanoi, kun sai tietää sen olevan tarttuvaa tautia?» hän kysyi. »Oliko lähtö hänelle vastenmielistä?»

»Ei lainkaan», vastasi neiti Douglas. »Hän ei ole sellainen kuin
Harriet Freeze.

Lloyd ei virkkanut mitään. Harriet Freezen tapaus oli niitä, joita sairaanhoitajattaret eivät koskaan unohtaneet eivätkä koskaan antaneet anteeksi. Neiti Freeze oli nuori englannitar, joka äskettäin oli otettu toimiston palvelukseen ja lähetetty muuatta rokkopotilasta hoitamaan, mutta oli kammahtanut takaisin ratkaisevassa silmänräpäyksessä ja jollain tekosyyllä luopunut koko toimestaan, johon oli juuri astunut. Se oli vihollisen silmien edessä osotettua pelkuruutta, ainoata heikkoutta, jota ei voitu antaa anteeksi. Kun tuo nuori tyttö palasi takaisin toimistoon, ei siellä kukaan tehnyt eikä sanonut hänelle yhtään mitään, mutta toverit karkottivat arvelematta hänet piiristään. Tuskin missään tapasikaan niin vahvaa »toverihenkeä» kuin näiden nuorten piirissä, jotka olivat vihkineet elämänsä loppumattomaan taisteluun onnettomuutta vastaan.

Lloyd jäi yhä tarkastelemaan sairaanhoitotarpeitaan ja rupesi viivoittamaan valmiiksi ravintotaulukoita, jolla aikaa neiti Douglas koetti taivuttaa häntä merkitsemään nimensä avustuslistaan, joka kierteli sairaanhoitajattarien kesken erään syöpätautisen vanhan raajarikon hyväksi. Lloyd vastasi kohta kieltävästi.

»Tiedättehän te, neiti Douglas», hän sanoi, »että minä avustan ainoastaan yhdistyksen välityksellä.»

»Sen kyllä tiedän», myönsi toinen, »ja tiedän myöskin, että te annatte kaksi kertaa enemmän kuin monet toiset, mutta tämän vanhusparan laita on aivan toisin. Me tunnemme hänet läpikotaisin, ja olemme jokainen merkinneet vähäsen. Te olette ainoa, joka on vastannut kieltävästi, Lloyd, ja totta puhuen minä olin toivonut saavani viisikymmentä dollaria täyteen.»

»Meiltä puuttuu enää vain kolme dollaria. Viidelläkymmenellä dollarilla me voimme ostaa hänelle tuon pienen tupakkikaupan, jolla hän voi elää.»

»No niin, antakaa edes toinen puoli, niin minä täytän summan», sanoi neiti Douglas.

Se epäluulo ei todellakaan ollut paikallaan Lloydiin nähden, jolle pelkät rautatieosakkeensakin tuottivat vuosittain 15,000 dollarin tulot.

»En tietystikään, sitä en tarkoittanut. Mutta kuulkaahan nyt, Lloyd, antakaa meille toki nuo kolme dollaria, niin voin lähettää ukkopahaselle rahat vielä tänä iltana. Hänestä tulee sitten onnellinen mies koko loppuiäkseen.»

Neiti Douglas kohautti pettyneenä hartioitaan. Hänenhän olisi pitänyt tietää, ettei Lloydin tahtoa voinut taivuttaa. Minkä tämä kerran oli saanut päähänsä, sitä ei käynyt muuttaminen, vaikka olisi haastellut itsensä henkihieveriin. Hän tyytyi siis pudistelemaan Lloydin päätä ja sanoi ilman katkeruutta:

Lloyd sälytti morfiniruiskun ja pisaramittarin laukkuun, pani vielä pienet jääpihdit mukaan ja sulki sitten laukun että pamahti.

Neiti Douglasin mentyä Lloyd istahti hänen äskeiseen paikkaansa sohvankulmaan, otti kirjan ja kuvalehdet ulos käärepaperista ja rupesi selailemaan kuvia. Mutta hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan oikein koossa. Hän yritti lukeakin, mutta viskasi kirjan pian pöydälle ja nojautui taapäin sohvanselkää vastaan, kädet ristissä niskassa ison, pronssinvärisen hiussolmun alla ja hajamielinen ilme tummansinisissä silmissä.

Edellisenä yönä oli hän ollut valveilla moneen kertaan ja tuijotellut vaihteleviin varjokuviin, joita sähkölamput ulkona loivat seinille. Hän oli syönyt hyvin vähän. Kahtena viime päivänä hän oli tuntenut yhä enenevää levottomuutta. Nyt se oli vallannut koko hänen olentonsa. Hän ei kyennyt pudistamaan sitä mielestään. Se oli palannut kuudennenkymmenennen viidennen kerran, sadannen kerran — tuo vanha järjetön, hirveä pelko, joka eneni kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Hän tajusi sen kuin jonkin näkymättömän, haamuttoman, muodottoman painajaisen, joka alituisesti ahdisti häntä — milloin vältellen, milloin läheten, alati läsnäolevana, alati kohdalla, ehkäpä jossakin huoneen sopessa, valmiina näyttäytymään hänelle, karkaamaan kimppuun takaapäin ja iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa. Se leikitteli hänen kanssaan, kiusoitteli häntä, välistä se katosi tykkänään, toisinaan luuli hän karkottaneensa sen taistellen tiehensä, ja sitten voi hän jälleen herätä öisin, kun ympärillä oli hiljaista ja pimeää, ja tuntea että nyt oli se taas lähellä, hänen vuoteensa vieressä — hänen takanaan — hänen yllään — kunnes sydän oikein paukutti hädästä ja ajatus vihollisesta, joka ei koskaan käynyt suoraan edestä kimppuun, vaan piilotteli' ja väijyi pimeissä loukoissa, sai hänet purskahtamaan tukahutettuun, epätoivoiseen hätähuutoon, niin että hän viimein heräsi silmät tulvillaan kyyneleitä, kädet ristissä ja huulilla äänettömiä rukouksia.

Hän lepäsi kotvan sohvanselustaan nojaten, mutta kavahti sitten äkkiä pystyyn ja teki eleen kuin torjuakseen jotakin pois luotaan.

Hän koetteli hajoittaa painostavia ajatuksiaan kävelemällä ympäri huonettaan ja muuttelemalla sen vähiä korukaluja toisiin paikkoihin. Hän seisotti kellon, joka löi kuuluvasti kuin laivankello, ja väänsi sydämet alaspäin vanhoissa empiretyylisissä lampuissa, jotka riippuivat messinkiketjuissa tulisijan kummallakin puolella. Koska Lloyd oli rakennuttanut koko toimistotalon, ei hän ollut siekaillut valitsemasta sen kauneinta huonetta itseänsä varten ja sisustamasta sitä oman makunsa mukaisesti. Hänen huoneensa oli aistikas, vaikka erittäin yksinkertainen. Mitkään joutavat korukalut eivät hämmentäneet sen isoja seinäpintoja, parkettilattialla oli vain karvanen pieni matto. Kamiini ja sen ympäryslaitteet olivat messinkiä, hänen valtava kirjoituspöytänsä vanhaa ja melkein mustunutta Haitin-tammea.

Mutta pian hän kyllästyi leikkimään kellon ja lamppujen kanssa, jonka vuoksi hän avasi akkunan ja katseli ulos kadulle kyynärpäät akkunalaudalla.

Ukkosilma oli kulkenut ohi kuin suuri tumma matto taivaankannella, ja koko kaupunki helotti jälleen auringonpaisteessa. Torilla, joka puolisen tuntia sitten oli ollut aivan tyhjä ja autio, liikuskeli taasen samoja ihmisiä, joita siellä tavallisesti näki, lapsenhoitajia holhokkeineen, harmaapukuisia poliiseja ja joutilaita herroja, jotka suihkulähdettä ympäröivillä penkeillä lueskelivat sanomalehtiään. Jalavista pisarteli vielä sadevettä, niiden kiiltävät, märät lehdet välkkyivät päivänpaisteessa. Punaiseksi maalatut hedelmärattaat, jotka silloin tällöin vilkkuivat lehvien välistä torin toiselta laidalta, elähyttivät maisemaa. Jokunen sanomalehtipoika huuteli iltalehtiä. Äkisti helähti jossakin aivan lähellä näkymätön piano soimaan, rämisyttäen kohisevaa, lystillistä marssin säveltä, jonka reipas tahti kuului niin virkistävältä iltapäivän hiljaisuudessa.

Välkkyvät, hienosti kiillotetut vaunut vierivät torin yli; ne varmaankin pyrkivät johonkin ylimykselliseen naapurikortteliin. Lloyd näki vilahduksen pehmeällä takaistuimella istuvasta naisesta; se oli hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka hän päällimmittäin tunsi. Tajuten yhä vielä tuota äskeistä pelkoa ajatteli Lloyd itsekseen, että eiköhän tuo nuori tyttö, joka ei kyennyt tuntemaan erikoisen suurta iloa eikä erikoisen suuria suruja, ollut häntä onnellisempi. Mutta kohta torjui hän tuon ajatuksen luotaan ja lausui puoliääneen, jonkinlaista ylpeätä voimakkuutta tuntien:

Ja millä tapaa hän sitten olikaan elänyt? Hän voi hyvästi rinnastaa itsensä tuon vaunuissa istuvan tytön kanssa. Sukkelaan eli hän ajatuksissaan koko kehitysjaksonsa aina siitä saakka, kun hän oli tullut orvoksi; samana vuonna, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi, oli hänestä myöskin tullut sekä oma herransa että Searightin tilusten ja omaisuuden isäntä. Lloyd oli silloin ollut hoitajattarena P. Lukaksen suuressa sairaalassa; äidin kuollessa, kuusi kuukautta aikaisemmin, hän oli ollut siellä oppilaana. Hän oli aina ollut kunnianhimoinen, mutta puolittain itsetiedottomasti, vailla varmaa päämaalia kunnianhimollensa. Sillä kertaa hän oli vain tiennyt rakastavansa tointansa, itse valitsemaansa työalaa, ja että häntä pidettiin kirurgisen osaston parhaana sairaanhoitajattarena. Hän muisti myöskin edistymisensä tällä alalla, kuinka hän oli ensin ollut oppilaana, sitten tullut hoitajakunnan vakinaiseksi jäseneksi, toiseksi sairaanhoitajattareksi leikkaussalissa, sitten ensimmäiseksi hoitajattareksi ja vihdoin kunniahoitajattareksi synnytysosastolle. Sitten tuli ajankohta, jolloin hän jätti sairaalan ja rupesi yksityiseksi sairaanhoitajattareksi, ja vihdoin verrattain hiljakkoin se aika, jolloin hän yht'äkkiä oli saanut suuren aatteensa, jolloin hänen itsetiedoton kunnianhimonsa ei enää ollut kohdistunut häneen itseensä, vaan oli pukeutunut kiinteään ulkokohtaiseen muotoon, kun hän oli keksinyt oikean keinon käyttää rahojaan ja perustanut tämän hoitajatarkodin ja -toimiston Calumet-torin varrelle. Jonkun aikaa hän oli itse johtanut alkuhommia, kunnes oli saanut omat aatteensa ja suunnitelmansa toteutetuksi. Saatuaan kaikki käyntiin niinkuin itse tahtoi, luovutti hän johtaja-asemansa häntä vanhemmalle hoitajattarelle ja rupesi itse jälleen tavalliseksi sairaanhoitajattareksi. Hän tahtoi olla aivan samanlainen kuin toisetkin, elää heidän elämäänsä, saman ankaran kurin alaisena, ja senvuoksi hän koetteli pitää salassa, että talo oli hänen rakennuttamansa. Toiset hoitajattaret tiesivät, että hän oli hyvin rikas, hyvin riippumaton, mutta muutapa he eivät hänestä tienneet. Lloyd ei tiennyt, kenen he luulivat perustaneen tämän hoitajatarkodin ja sitä nyt ylläpitävän, eikä hän sillä ajatuksella paljoakaan vaivannut itseään.

Lloydin vaikuttimena ei ollut mikään lämmin ihmisystävyyden tunne eikä lähimmäisenrakkaus; mutta hän halusi sydämensä pohjasta saada olla nivelenä luonnon suuressa taloudessa, valita itselleen jonkin tehtävän ja suorittaa sen kunnollisesti, ja tämän hän itsekin tiesi voivansa tehdä väkevän tahtonsa ja suuren rikkautensa avulla. Hänelle oli tullut oikein uskonkappaleeksi tehdä jotakin, tarvitsematta ajatella sitä tai kuulla, puhua ja lukea siitä sen enempää. Suuret yleisinhimilliset aatteet ja niiden kaunein ilmestysmuoto, runous ja taide, eivät hänelle paljon merkinneet, hänen ensimmäinen, viimeinen, ainoa vaikutusalansa oli toiminta — todella kouraantuntuva, käsillä suoritettava toiminta. Suurin ja onnellisin päivä hänen elämässään oli ollut se, jolloin hän oli laskenut kätensä uutisrakennuksen paljaille, karkeille muurikiville. Hänen tummansinisissä silmissään oli silloin loiste, joka niissä harvoin välkkyi, ja hän kuiskasi itsekseen:

Nyt hän seisoi akkunassa kyynärpäihinsä nojaten ja katseli alas torin puihin ja ruohokenttiin ja asfalttikivitykseen ja ohi ajaviin vaunuihin; hän ajatteli mielessään kaikkea tätä ja tunsi itsensä ylpeäksi omasta voimastaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi siitä, minkä oli saanut aikaan. Niin, hän oli parempi kuin muut naiset; hän oli väkevämpi kuin muut naiset, ja hän oli suorittanut elämässään jotakin suurta. Hän ojensihe täyteen pituuteensa ja kurotti käsivartensa ulos päivänpaistetta, kaupunkia, koko maailmaa kohti, kohti elämän suurta koneistoa, jonka yhtä vipua hänkin voi nostaa ja jonka liikettä hänkin voi määrätä, ja hän hymyili ylpeästi, miltei uhmaavasti oman voimansa ja suurtekonsa tunnossa. Mutta hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän lyyhistyi äkkiä kokoon. Nyt se taas oli hänen kimpussaan — tuo pelko, tuo hirmuinen hätä, jota hän ei rohjennut nimeltä mainita — se oli hänen vierellään, hänen takanaan, hänen yllään, valmiina karkaamaan esiin pimeästä ja käymään häneen käsiksi.

Hän kääntyi joutuun pois akkunasta ja päivänpaisteesta, hän piti käsiään vapisevilla huulillaan, ja kyyneleet kihosivat hänen tummansinisiin silmiinsä. Kahdeksanviidettä tuntia hän oli taas kamppaillut tuota kummitusta vastaan. Nyt hän ei jaksanut enää kauempaa; hänen täytyi antaa perään.

»Ei, ei», huudahti hän puoliääneen, »en ole muita parempi enkä väkevämpi. Mitäpä tämä kaikki auttaakaan, kun tiedän olevani vain nainen — nainen, jonka sydän särkyy vitkalleen.»

Mutta nyt hänen ajatuksensa juoksu häiriytyi. Rownie oli koputtanut kahdesti ovelle, ennenkuin Lloyd kuuli sen. Kun hän avasi oven, ojensi tyttö hänelle kortin, johon ylihoitajatar oli lisännyt osotteen.

»Se tuli juuri tri Streetiltä, neiti Lloyd», sanoi Rownie. »Neiti Begyn (ylihoitajatar) pyysi minun tuomaan sen teille.»

Se oli kehotus lähteä kaupungille sairasta hoitamaan, ja Lloydista tuntui, kuin olisi osote ollut hänelle vanhastaan tuttu, mutta hän ei joutanut asiaa sen pitemmältä miettimään. Puhelin hänen talliinsa riippui makuukomeron seinällä. Hän soitti ajurilleen Lewisille, ja tätä odotellessaan hän pukeutui jälleen kävelypukuunsa.

Nyt, kun päättävä toiminta oli kysymyksessä, katosi hänen ahdistava pelkonsa. Hän oli heti ajatuksissaan sulautunut häntä odottavaan tehtävään, tunsi itsensä reippaaksi, tarkkaavaiseksi ja itseensä luottavaiseksi. Hän voi vain aavistella, minkälainen sairaustapaus oli kysymyksessä, mutta kuinka kauan hän joutui siinä viipymään, sitä hän ei osannut aavistaakaan — viikonko vai kuukauden vaiko vuoden, sitä ei ennakolta käynyt sanominen. Mutta hän oli valmistautunut kaiken varalta. Muuten oli lääkärien tapana ilmoittaa hoitajattarelle taudin laatu ja kuinka kauan hoitoa tarvittaisiin, mutta tällä kertaa ei tri Street ollut niin tehnyt.

Nyt huusi Rownie alhaalta, että vaunut odottivat ulko-oven edessä. Lloyd kokosi kamppeensa ja juoksi portaita alas, huutaen matkallaan hyvästit neiti Douglasille, joka seisoi eteisen toisessa päässä. Ohimennessään hän vielä pysähtyi järjestysluettelon eteen ja muutti nimensä alimmaiseksi.

»Mitä teemme teille tulevan postin suhteen?» huusi neiti Douglas hänen peräänsä.

»Antaa sen jäädä tänne, kunnes tiedän kuinka kauan tulen viipymään poissa», vastasi Lloyd ja avasi vaununoven. »Annanpahan sitten tarkemman tiedon.»

Lewis oli valjastanut Roxin vaunujen eteen, ja näiden liukuessa nopeasti asfalttia myöten koetteli Lloyd muistella, kuinka tuo osote tuntui niin tutulta. Äkkiä hän paukahutti sormiaan — nythän hän tiesikin sen; hänhän oli ollut kahdeksan kuukautta takaperin samassa paikassa.

Niin tosiaan — nytpä sen muistan — Campbell — vaimo kuollut — asunto Lafayette Avenuen varrella — pieni tytär nimeltä Hattie — lannevamma — paranemisesta ei toivoa — pikku raukka.

Lloydin tullessa taloon odottelivat tri Street ja isäntä hra Campbell, joka oli leskimies, häntä kirjastohuoneen viereisessä pienessä arkihuoneessa. Lääkäri ilmaisi vilpittömästi yllätyksensä ja ilonsa hänet nähdessään. Useimpien kaupungin lääkärien mielestä Lloyd oli paras sairaanhoitaja, mitä voi toivoa.

»Ei, mutta katsokaas, tekö se olettekin, neiti Searight, tämähän oli mainiota.» Lääkäri esitteli hänet pikku potilaan isälle ja lisäsi: »Jos kukaan voi auttaa meitä voittamaan tässä tapauksessa, Campbell, niin on se neiti Searight.»

Lääkäri ja sairaanhoitajatar rupesivat nyt puhelemaan keskenään taudin laadusta.

»Te kai jo ennakolta tiesitte, mistä nyt on kysymys, eikö totta, neiti Searight?» kysyi lääkäri. »Tehän häntä jo hoidittekin viime talvena. Keväällä tapahtui sitten pieni käänne parempaan päin, ja tuskat vähenivät, mutta tämähän on itsessään huono merkki. Me teimme mitä voimme, Farnham ja minä. Mutta käsittelystämme ei ollut apua. Te tiedätte, kuinka sitkeäluontoisia tällaiset tapaukset ovat. Eilen teimme taas valmistavan tutkimuksen. Lanteeseen on ilmestynyt sisäisiä pukamia, ja neularuisku tapaa vain kuollutta luuta. Farnham ja minä neuvottelimme keskenämme tänä aamuna. Meidän täytyy panna kaikki toivomme leikkaukseen. Huomenna minä sen suoritan.»

Kohta tri Streetin mentyä Lloyd kävi toimeen. Leikkauksen oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, ja hän aavisti, ettei unesta ollut paljon puhetta tulevana yönä. Street oli jättänyt kaikki valmistavat toimet hänen huolekseen, myöskin leikkauskojeiden desinfektioimisen. Kohta kun aamu valkeni, käyskeli Lloyd äänettömästi kuin varjo edestakaisin talossa ja pani esille kaikki leikkauksessa tarvittavat esineet, strykninipillerit, puhdistetun pumpulin, valtimonpuserrukseen käytettävän kumiletkun, sideaineet, jään ja kaikki sellaiset — sekä järjesti sairashuoneen viereisen pikku huoneen leikkaushuoneeksi.

Pieni potilas, Hattie, joka oli tuskin kymmenvuotias, tunsi Lloydin oitis. Ennenkuin pani hänet nukkumaan, istui Lloyd tuntikauden hänen luonaan ja kertoi hänelle välttämättömimmän siitä, mikä häntä pian odotti, ja hänen ystävällinen hilpeytensä ja koko myötätuntoinen olemuksensa voitti hänelle pikku tyttösen luottamuksen.

»Niin mutta — niin mutta — kuinka kipeää se oikein tulee tekemään, neiti Searight?» kysyi Hattie ja katseli häntä suurin totisin silmin.

»Pikku ystäväni, se ei tee lainkaan kipeätä; sinä vain haistelet vähän eetteriä ja sitten nukahdat heti. Kun sitten heräät, on kaikki ohitse, ja sinun on oikein hyvä olla.»

Lloyd punoi jäykästä kangaspalasta kokoon eetterinsyöttimen ja laski sen peilipöydälle. Viimeiseksi laittoi hän kääreet kuntoon. Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saanut ollenkaan lepoa. Hattien ei pitänyt saada lainkaan aamiaista, mutta aamupäivällä hän sai virkistävän whisky- ja vesiruiskeen ja tuntia myöhemmin sadasosan grammaa atropinia. Hän palmikoi tyttösen tukan kahteen pitkään palmikkoon, jotta hänen päänsä voi vapaasti levätä pieluksella. Nyt oli Hattie valmis leikattavaksi.

Enempää ei ollut tekemistä. Lloyd sai odottaa. Hän istui vuoteen ääreen ja yritti tarinoida potilaan kanssa niin iloisesti kuin taisi. Mutta tällöin hänen oli pakko lakata kuumeentapaisesta liikunnostaan. Kun valmistavat työt eivät enää kiinnittäneet kaikkia ajatuksia, niin palasi jälleen tuo vanha, ahdistava pelko, joka voitti ja lamautti ajatukset. Yksinpä nytkin, kun hän ponnisti kaikkensa ollakseen niin huvittava kuin suinkin, ja nostattaakseen hymykuoppaset Hattien poskille täytyi hänen puristaa nyrkittyneet kätensä vastakkain esiliinan alla, ja hänestä tuntui, kuin kuulisi hän sisimmästään toisen olennon puhelevan:

»Entäpäs, jos se taaskin käy kimppuuni, se jonka nimeä en uskalla mainita — mitä sitten, mitäs sitten teen? Enkö jo odottelekin sen tuloa? Enkö ole melkein varma sen olemassaolosta? Enkö ole vain pettänyt itseäni toivomaan parasta? Eikö aina olekin odotettava pahinta? Eikö ole olemassa jotakin, joka opettaa meidät tuntemaan ja tietämään kaiken? Eikö koko olemassaoloni ole kehittynyt sitä vastaanottamaan? Eikö jo ennen syntymistäni ollut määrätty, että tämä onnettomuus kohtaisi ja nujertaisi minut? Ja itse ei voi tehdä sille mitään, ei mitään, ei niin mitään — ei voi muuta kuin vain odottaa ja toivoa ja peljätä ja antaa kaihon repiä sydämensä riekaleiksi!»

Ovelle koputettiin. Vastaamatta: käykää sisään, hän meni hiljaa ovelle ja avasi sen raolleen. Se oli Campbell.

»Nyt he ovat täällä, Street ja hänen apulaisensa.» Lloyd kuuli ääniä alakerran eteisestä ja välioven käyntiä. Farnham ja Street menivät suoraan leikkaushuoneeseen pesemään kätensä ja käsivartensa. Vaikka sellainen ei muuten ollut tapana, olivat he päättäneet, että Lloydin tuli olla läsnä leikkausta suoritettaessa.

Vihdoin koputti Street leikkausveitsen kahvalla ovelle ilmoittaakseen olevansa valmis.

»Kas niin, pikku ystävä», sanoi Lloyd Hattielle ja tarttui eetterisyöttimeen.

Mutta nyt petti pikku potilaan rohkeus. Hän rupesi nyyhkyttämään ja kuiskimaan ja rukoilemaan. Sitä oli haikea kuulla, mutta Lloyd, joka taasen oli kaikkine ajatuksineen tykkänään kiinni toimessaan, ei hellittänyt. Levollisesti otti hän Hattien laihan ranteen toiseen väkevään käteensä ja piti eetteripulloa hänen nenänsä alla, kunnes tyttönen nukahti syvään huoahtaen. Sitten hän nosti hänet varovaisesti vuoteesta ja kantoi toiseen huoneeseen, laskien hänet leikkauspöydälle. Viime tingassa oli hän ennättänyt pukeutua leikkaustamineisiin. Hameensa päälle hän veti sairaalapukunsa, joka oli useita tuntia ollut kuivan-kuuman desinfektion alaisena. Hän kiersi hihat korkealle leveitten ranteitten yli, niin että vahvat valkeat kyynärvarret hienoine sinisine suonineen paljastuivat, ja kymmenkunta minuuttia hän hieroi niitä uudella kynsiharjalla niin kuumassa vedessä kuin voi sietää. Sitten hän huuhteli käsiä ja kyynärvarsia ylimanganihappoisessa kaliliuoksessa, kunnes ne ruskettuivat kyynärpäitä myöten, ja viimein pesi hän ne oxalihapon ja lämpimän, keitetyn veden sekoituksessa. Street ja Farnham seisoivat höyryinfektioiduissa valkeissa leikkaustakeissaan pöydän ääressä, kumihansikkaat käsissä. Kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin vain kuului sairaan huokaus, hiljaa kuiskattu ohjemääräys tai luuta viiltävän leikkausveitsen vieno järähdys. Akkunan ulkopuolella pitivät varpuset herkeämätöntä sirkutusta.

Leikkaukseen ryhdyttiin oitis, sillä kaikki oli sitä varten varustettu valmiiksi pienintä yksityisseikkaa myöten. Street oli mestari alallaan; hän tiesi ennakolta täydellisesti, mitä vaikeuksia kulloinkin voi kohdata, ja oli valmistautunut niitä voittamaan, levollisena, tarkkaavaisena ja hillittynä. Hän kävi leikkaamaan lanneniveltä, osottamatta levottomuuden ja mielenkuohun merkkiäkään. Sekä hän että hänen molemmat apulaisensa tiesivät, että lapsen elämä ja kuolema riippui näiden kymmenen minuutin menosta. Ei tarvittu muuta, kuin yhden ainoankin silmänräpäyksen epäröinti väärässä kohdassa, veitsen pikkuruinen hairahtuminen, käden vähäinen värähtely, pisaran verta epätietoisuutta, jotta vihollinen — vihollinen, joka vaani jokaisen lihassäikeen alla, joka jännekimpun takana, saadakseen työntää luisevan sormensa mukaan leikkiin — rynnähtäisi riemuiten tuohon raihnaiseen pikku ruumiiseen ja karkottaisi elämän heikot henget siitä tiehensä. Lloyd, joka seisoi kumartuneena lapsen pääpuolessa, näki vihollisen olevan lähellä. Se oli tunkeutunut tänne tähän pieneen arkipäiväiseen huoneeseen arkipäiväisine sisustuksineen ja koruineen ja tirkisteli ammottavine silmäkuoppineen lääkärien levollista, täsmällistä kamppailua häilyvän hengenkipinän säilyttymiseksi.

Sairaanhoitajatar ja lääkärit ojensivat selkänsä suoriksi ja vetivät syvään henkeä. Sitten rupesivat he keskustelemaan leikkauksen johdosta, jolloin Lloydilla oli lääkärien ihastukseksi tilaisuutta näyttää terävä-älyisyyttään ja asiantuntemustaan. Haava neulottiin kiinni, ja kun se työ oli tehty, kantoi Lloyd Hattien takaisin hänen vuoteeseensa. Hitaasti palasi tietoisuus pikku potilaaseen, ja Lloyd voi jälleen katsella häntä kuin elävää olentoa ainakin. Leikkauksen aikana hän oli tykkänään unohtanut, että oli olemassakaan pieni tyttö nimeltä Hattie Campbell, jonka hän hyvin tunsi. Hän oli nähnyt leikkauspöydällä vain jonkin esineen, joka oli jollain tapaa mennyt epäkuntoon ja jota nyt korjattiin entiselleen, Siten kävi hänelle aina. Vaikka hän monesti tunsi potilaansa, välistä oikein hyvinkin, ei näiden inhimillisillä ominaisuuksilla ollut mitään merkitystä sairaanhoitajalle; niin kauvan kuin tautia kesti, näki tämä edessään vain »tapauksen», vain koneiston, joka oli särkynyt ja uhkasi lakata käymästä, jollei korjaus ottanut onnistuakseen.

Mutta vaara ei ollut suinkaan vielä voitettu. Leikkausveitsi oli käynyt aivan läheltä suurta lannevaltimoa. Lapsi oli menettänyt paljon verta, ja pitkällinen sairaus oli vähentänyt hänen vastustuskykyään. Lloydia pelotti, että hermostohäiriö oli ollut liian suuri. Farnham otti hyvästit, mutta kirurgi itse jäi vielä vähäksi aikaa seuraamaan Lloydin kanssa taudin lähintä kehitystä. Hänellä oli hyvin kiire, jonka vuoksi hänkin viimein lähti, pyytäen Lloydin kohta soittamaan hänelle puhelimessa, jos vähintäkin muutosta ilmenisi. Ei kannattanut ajatella, että pikku tytön vointi näin iltamyöhään saattaisi ollakaan kovin hyvä, mutta Street arveli, että hän vähitellen saavuttaisi jälleen voimia ja viimein aivan parantuisikin.

»Mutta», lausui hän vielä viime sanoikseen, »minun ei tarvitse teille teroittaa, kuinka tärkeä on pitää häntä täydellisessä levossa, ja että hän ei saa nähdä ketäkään syrjäistä, ei edes isäänsäkään. Nyt on koko hermorakennus tajuttomuuden tilassa, mutta jolloinkin yön kuluessa tapahtuu siinä muutos.»

Lloyd ei ollut nukkunut kuuteenneljättä tuntiin, mutta sittekään hän ei ajatellut levollekäymistä. Illallisruoka lähetettiin hänelle sairassuojaan, ja hän varustautui valvomaan yön. Hän antoi lapselle niin paljon ruokaa, kuin arveli hänen vaaratta voivan nauttia, tunnusteli silloin tällöin valtimoa ja merkitsi luvut muistiin, jotta lääkäri tultuaan näkisi ne. Harvemmin hän mittasi ruumiin lämpömäärää kainalokuopasta. Kello 9 tienoissa illalla, juuri kun hän tätä teki kolmatta kertaa, tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että puhelimessa joku tahtoi puhua hänen kanssaan. Lloyd mietti vähäsen, sillä häntä ei haluttanut poistua Hattien luota juuri tällä hetkellä. Mutta puhelinhan oli aivan lähellä, ja mahdollisesti puhuja voi olla tri Street, joka halusi kuulla potilaan voinnista.

Mutta soitto olikin hänen omasta toimistostaan. Neiti Douglas kertoi, että hänelle oli tuonaan tullut jokin sähkösanoma. Saisiko se jäädä odottamaan hänen paluutaan, vai lähetettäisiinkö Rownie tuomaan sitä hänelle? Lloyd mietti hetkisen.

»Ah — avatkaa ja lukekaa se minulle puhelimessa. Se on kai jokin uusi potilas? — Tai — ei sentään — lähettäkää Rownie tuomaan se tänne ja pankaa hänen myötänsä minun sairaalatohvelini, ne korottomat. Mutta älkää soittako minulle enää tänä iltana, me saamme täällä odottaa ratkaisevaa käännettä minä hetkenä hyvänsä.»

Lloyd palasi sairassuojaan, lähetti palvelustytön pois ja rupesi jälleen varustautumaan yötä varten. Hattie heräsi tuokioksi.

Lloyd laski sormen suullensa ja nyökkäsi, ja Hattie veti syvään henkeä ja ummisti jälleen silmänsä. Lloyd tunsi suurta hellyyttä ja sääliä pikku tyttöstä kohtaan. Hän sanoi itsekseen:

»Jos Jumala auttaa minua, niin tulee sinusta terve. Kaikki nämä ihmiset luottavat minuun — — 'jos kuka onnistuu, niin on se neiti Searight'. Me tulemme 'onnistumaan' — siitä tahdon pitää huolen.»

Yö tuli, pimeä ja hiljainen ja hyvin lämmin. Lloyd avasi akkunan yläosan saadakseen sairassuojaan raitista ilmaa. Alhaalta kuuluva melu ja kopse, joka yhä väheni mitä myöhäisemmäksi kävi, kuului hänen korviinsa vain hillittynä, humisevana hälynä. Hattie makasi vuoteessaan, tuskiensa sijalla, liikkumattomana ja silmät ummessa; hänen voi tuskin kuulla hengittävänkään ja hänen hento elämänsä riippui hiuskarvasta — tuon pienen kärsivän olentoraukan, jonka kasvot olivat niin kuihtuneet, piirteet käyneet teräviksi ja huulet kelmeiksi; hänen vierellään istui Lloyd, jonka unettomat, tummansiniset silmät tähystivät niin tarkkaavaisesti potilaan Kasvoja. Hänen suuri pronssinkarvainen tukkansa lainehti taapäin otsalta ja ohimoilta, eivätkä päivän rasitukset, raskas edesvastuu ja väsymätön toimeliaisuus olleet kalventaneet syvää punerrusta hänen poskiltaan. Nyt hän voi pitää pelkonsakin, tuon takana väsymättä väijyvän vihollisen, kurissa. Nyt hänellä oli toinen vihollinen edessään — vai oliko se todellakin toinen — eikö se ollut aivan sama vihollinen, jonka varjo levisi sairasvuoteen yli, yli siinä nukkuvan pienen, heiveröisen ruumiin ja kalpeitten, teräväpiirteisten kasvojen?

»Ei», sanoi hän itsekseen ja puristi huulensa tiiviisti yhteen, »hän ei kuole. Minä en päästä häntä käsistäni.»

Vähän myöhemmin, ehkäpä tuntia jälkeen keskiyönhetken, oli hän huomaavinaan, että Hattien posket alkoivat venyä ulospäin ja jälleen kiristyä yhteen joka hengenvedolla. Siinä tuokiossa hän kavahti pystyyn Tuon merkin hän hyvin tunsi. Siis olivat Hattien nukkuessa hänen voimansa tykkänään menneet. Lloyd mittasi ruumiinlämmön. Se oli laskeutunut suuresti. Valtimo löi heikosti, nopeaan ja epätasaisesti. Näytti kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.

Siis ratkaiseva käänne alkoi. Lloyd lähetti kutsumaan Streetiä — vain muodon vuoksi. Ratkaisu olisi tapahtunut kauan ennen tämän tuloa. Lloyd tiesi, että Hattien elämä oli nyt hänen käsissään.

»Siis», kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi tuo vihollinen voinut kuulla hänet, »nyt saamme nähdä, kumpi meistä on voimakkaampi. Sinä vai minä.» s Hän veti vuoteen reippaasti mutta varovaisesti pois seinävierestä ja korotti sen jalkapäätä asettamalla muutamia isoja kirjoja jalkojen alle. Hän käski palvelustyttöjen hankkimaan lämpöisiä villapeitteitä, ja niitä odotellessaan antoi hän lapselle konjakkiruiskeen ihon alle.

»Me saamme sinun kyllä läpäisemään», puheli hän koko ajan itsekseen; »me saamme sinun kyllä läpäisemään. Minä en päästä sinua.»

Nyt oli vihollinen lähellä häntä, he tulisivat kamppailemaan silmästä silmään. Lloydilla oli miltei ruumiillinen tajunta siitä, kuinka Hattien henki vähitellen ja vastustelematta liukui pois hänen käsistään. Hän puri hampaansa yhteen, kamppaili vastaan kaikkine voimineen, joka hermo äärimmilleen jännitettynä, ja koko hänen luontainen sitkeytensä ja tahdonvoimansa nosti uhittelevasti harjaansa ja kieltäysi antamasta perään.

»Ei, ei», toisti hän yhä uudelleen itsekseen, »sinä et häntä saa. Minä en luovu hänestä. Sinä et saa riemuita minun heikkoudestani ja tappiostani.»

Campbell oli käynyt levottomaksi alituisesta häärimisestä talossa, ja nyt hän seisoi sairassuojassa.

»Eihän tuo kaikki kuitenkaan auta mitään, neiti. Kaikki toivo on loppunut. Antakaa hänen kuolla rauhassa. Älkää häntä enää kiusatko, antakaa hänen kuolla rauhassa.»

Kului puoli tuntia, kului kokonainen tunti. Lloyd antoi potilaalle uuden ihoruiskeen. Campbell ei jaksanut sitä enää nähdä, vaan meni sivuhuoneeseen, jossa Lloyd kuuli hänen taukoamatta kävelevän edestakaisin. Kerran hän vain työnsi päänsä ovesta sisään ja kuiskasi. »Voiko hän jäädä elämään? Jaksaako hän voittaa tuon ratkaisun?»

»En minä tiedä», vastasi Lloyd. »En minä sitä tiedä. Odottakaa. Pysykää mieluummin poissa. Saatte kyllä aikanaan tiedon.»

Taas kului neljännestuntia. Lloyd arveli huomaavansa, että sydän löi vahvemmin. Talossa oli käynyt aivan hiljaiseksi. Oven ulkopuolella seisoivat molemmat palvelustytöt ja odottelivat sairaanhoitajattaren määräyksiä. He eivät uskaltaneet edes kuiskaillakaan keskenään. Viereisestä huoneesta kuului pikaisten, epätasaisten askelten hillittyä ääntä, ja Lloydin rasittuneet hermot rupesivat nyt erottamaan uutta heikkoa hälyä kaupungista itsestään puoliavoimesta akkunasta, heikkoa karehtimista yön hiljaisesta, syvästä järvestä, joka tuli ja meni, kuului ja katosi, joka kerta uudesti kuuluessaan yhä selvempänä ja vahvempana. Kello oli puoli neljän paikoilla. Mutta pikku potilaan ruumiinlämpö kohosi — siitä ei enää voinut olla epäilystäkään. Hengitys kävi syvempään ja voimakkaammin ja helpommin. Tarttuessaan Hattieta käteen oli Lloydin vaikea pidättää pientä ilonhuudahdusta, sillä hän voi tuntea valtimon lyövän vahvemmin, verkkaisemmin ja säännöllisemmin. Hän jännitti tarkkaavaisuuttaan, hänen tahdonvoimansa, hänen vastarintansa vihollista vastaan terästyi entisestään. Hän tajusi, että vihollinen oli peräytymässä, hän tunsi sen irrottaneen otteen saaliistaan.

Ratkaiseva käänne tapahtui vitkalleen, ja yhtä vitkalleen kävi ruumiin vastavaikutus. Hattie oli yhä tajutonna, mutta hänen kasvonsa olivat saaneet toisenlaisen ilmeen, jonka Lloyd hyvin tunsi pitkästä kokemuksestaan sairasvuoteiden ääressä — epämääräisen ja pettämättömän ilmauksen jostakin, eikä mistäkään, jonka ainoastaan kaikkein perehtyneimmät voivat nähdä ja käsittää — ensimmäisen valjun valonsäteen pitkällisen pimeyden jälkeen.

»Luulen kyllä — olen melkein varma siitä — mutta emmehän kumminkaan voi olla aivan varmoja. Mutta toivoa on — on paljonkin toivoa.»

Campbell kävi kalmankalpeaksi, haparoi tarttuakseen johonkin ja nojautui tuokion ajaksi uuninrintaa vastaan. Hän jäi sairassuojaan. Ulko-ovelle kuului soitettavan.

Mutta mitä olikaan kaupungilla tapahtunut? Lämpöisen kesäyön hiljaisina, hämärinä hetkinä voi olla tapahtunut jotakin, jolla oli kansallinen, ehkäpä oikein yleismaailmallinenkin merkitys. Se tuntui ihan ilmassa — tunsi, että jotakin suurta oli tapahtunut jollakin maailmanäärellä. Nopeita askeleita tuntui kiitävän jalkakäytäviä pitkin. Siellä täällä paukahti katuovi auki ja kiinni. Sanomalehdenmyyjäin huudot lisälehdistä lähenivät tännekin lähenemistään. Hillitty innostus erottui monien äänien heikosta yhteishälystä — äänien, jotka sulautuivat yhteen ja sitten kohosivat voimakkaaksi säveleeksi, joka paisui ja laajeni ja kasvoi ja tuntui yhdellä kertaa soivan kaupungin joka ääreltä.

Sairassuojan oven takaa kuului askeleita. Tri Streetkö? Ei, vaan Rownie
— Rownie, joka toi kaksi sähkösanomaa Lloydille.

Lloyd sieppasi ne nopeasti, ja sitten hän äkkiä, kuten olisi jokin ajatus iskenyt häneen, kääntyi poispäin ja jäi kuuntelemaan ulkoa kuuluvia kasvavia hälyjä. Nämä sähkösanomat — ei, mitään sairashoitoa koskevaa ne eivät voineet sisältää. Hän aavisti, mitä niissä oli. Kuinka hän olikaan saanut ne juuri nyt? Miksi oli ilmassa tämä tunto suurten uutisten saapumisesta? Samat uutiset, jotka paisuttivat maailmaa, voivat tulla myöskin hänelle — näiden sähkösanomien muodossa. Voiko se olla mahdollista? Hän veti nopeasti ja syvään henkeä. Pelko, tuo hirmuinen pelko, joka oli vainonnut ja kiusannut häntä niin kauan, oliko se nyt vihdoinkin ohi? Oliko tuo vihollinen, joka oli väijynyt pimeässä iskeäkseen kyntensä kiinni häneen, lyöty nyt iäksi pakoon? Hän ei uskaltanut toivoakaan sitä. Hän tunsi jotakin tulevaksi, hän tiesi, että jotakin oli tulossa, joka läheni häntä yhä kiihtyvällä nopeudella — läheni, läheni, läheni jostakin tuolta pohjan puolta. Hän huomasi tri Streetin seisovan sairassuojassa, mutta milloin ja miten tämä oli tullut sisään, sitä ei hän perästäpäinkään voinut muistaa. Koko hänen mielensä, kaikki hänen aistinsa olivat suunnatut jotakin muuta kohti, kuunnellen, odottaen. Lääkäri kumartui vuoteen yli. Äkkiä hän ojentautui suoraksi ja sanoi kovalla äänellä Campbellille:

Lloyd repäsi sähkösanomat auki. Toisen allekirjoituksena oli »Bennett», toisen »Ferriss».

»Juuri niin!» huudahti Lloydkin. Nyyhkytys värisytti hänen ruumistaan, mutta kasvoille levisi onnellinen hymy. »Juuri niin, Jumalalle kiitos! Se onnistui!»

»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt terveeksi, neiti Searight?» Hattie oli herännyt, ja hänen äänensä soinnahti heikolta ja rasittuneelta.

»Hiljaa, pikku ystäväni, kyllä, nyt sinä tulet terveeksi.» Tuo kaunis pronssinkarvainen pää vaipui yhä syvempään. Kyyneleet virtasivat tummansinisistä silmistä, ja hiljaista nyyhkytystä kuultiin. Lloyd kietoi kätensä hellästi ja lempeästi lapsen ympäri ja taivutti päänsä yhä syvempään häntä kohti. Hänen poskensa kohtasi Hattien posken. Heiveröinen, väsynyt ja surkastunut pikku tyttö ja väkevä, lujatahtoinen, taipumaton nainen lepäsivät tuokion ajan päät samalla pieluksella, molemmat kärsimyksen runtelemina, toinen ruumiillisen, toinen sielullisen kärsimyksen.

»Sinä tulet terveeksi, kultani, sinä tulet terveeksi», kertasi Lloyd yhä uudelleen kasvot hupussa. »Sinä tulet terveeksi, ja minä pidän sinut itselläni. Sinä rakkahin kaikista!»

Ja alhaalta kaupungilta kuuluva hälinä kajahti hänen korviinsa kuin sarja sanoja — sanoja, jotka soinnahtivat kaikkien ihmisten kurkuista — joilla kokonainen maailma tuntui kuuluttavan sitä suurta uutista, joka oli tullut pohjan puolelta lämpimän kesäyön lyhyitten hetkien helmassa. Ja kaikki kadun laulavat huudot tulivat hänen korvaansa yhtenä ainoana valtavana sinfoniana:

IV.

Samana päivänä, jolloin Lloyd Hattien tykkänään tervehdyttyä palasi Calumet-torin varrella olevaan taloon ja paraikaa purki laukkuaan ja järjesti huonettaan, toi lähettipoika hänelle kirjeen.

Viimeisinä kahtena viikkona ei ollut puutetta Ward Bennettin ja Richard Ferrissin paluuta koskevista uutisista. Heidän nimensä ja laivan nimi, jopa Adlerin, Hansenin, Clarken ja Dennisonin, Mukk Tu'n ja Kamiskan, tuon ainoan koirankin nimet, olivat niin vallanneet kaikkien ajatukset, etteivät he osanneet puhellakaan mistään muusta.

Vuoden suuri tapahtuma oli, että retkikunnan miehiä oli palannut takaisin takaisin pitkällisestä jäävankeudestaan, sittekun kaikki toivokin oli menetetty neidän palaamisestaan. Sitä ei kukaan ajatellut, että heiltä oli pohjoisnapa jäänyt saavuttamatta, tahi että he eivät olleet edes päässeet erikoisen korkealle leveysasteellekaan. Muistettiin vain tuo loistava palausmatka Koljuhin-vuonolle, hämmästyttävä marssiminen jäiden poikki, retkeläisten osottama taipumaton ja käsittämätön uljuus, jolla he olivat uhmanneet vaaroja, vastoinkäymisiä ja puutetta. Kaikki sen kaupungin sanomalehdet, josta Bennett ja Ferriss molemmat olivat kotoisin, kuvailivat yhä uudelleen kaikenlaisia yksityisseikkoja matkan varrelta, joista monet epäilemättä olivat keksittyjä. Yksinpä sairassuojakin, jossa Lloyd oli hoitanut pikku toipilastaan, kajahteli kertomuksista noiden miesten jokapäiväisistä kokemuksista, heidän entisyydestään ja tulevaisuudestaan. Ne tunkeutuivat sisälle joka akkunasta ja ovesta, kaikista raoista.

Lloyd sai kuulia, kuinka laiva oli juuttunut jäihin ja murskautunut, kuinka miehet olivat uskomattomilla ponnistuksilla päässeet maihin, kuinka he olivat matkanneet etelää kohti tshuktshilaissiirtoloihin, kuinka eloonjääneet olivat, menehtyneinä ja nälkään kuolevina, yhdentenätoista hetkenä pelastuneet valaanpyyntilaivoihin, kuinka myöskin valaanpyyntilaivat olivat vuorostaan juuttuneet kiinni jäihin, ja kuinka »Frejan» miesten oli ollut pakko vielä kerran viettää talvea napaseuduilla. Hän kuuli, kuinka he sitten viimeinkin olivat päässeet palaamaan kotia. Hattien hiljaiseen, pimeään sairassuojaankin tunkeutui humu tuosta maailmaa kuohuttavasta tapahtumasta; Lloyd näki Bennettin hahmon kasvavan koko maailman silmissä, hän näki, että ihmiskunnalle oli noussut uusi sankari. Hän kuuli, kuinka tälle sankarille kasattiin kunnianosoituksia, joita hän ei tavoitellut, että Belgian kuningas oli antanut hänelle ritarimerkin, että Europan maantieteelliset seurat olivat kutsuneet hänet kunniajäsenekseen, että Yhdysvaltain presidentti ja sotaministeri olivat lähettäneet hänelle onnittelusähkösanomia.

»Ja mikä onkaan hänen ensi asiansa», kuiskasi Lloyd itsekseen, »kohta kun on kotia palannut? Hän pyytää saada tavata minua — minua.»

Hän antoi lähetille heti vastauksen, jossa pyysi Bennettin tulemaan seuraavana iltapäivänä, koska hän ylihuomenna aikoi lähteä pitämään kaksiviikkoista lomaa pienessä maaseutukaupungissa, jonka nimi oli Bannister.

»Mutta tuo — tuo toinen, mitä hän tekeekään?» mutisi hän seistessään akkunassa ja katsellen polkupyörällä torin poikki kiitävää lähettipoikaa. »Miksi ei hänkin — tee samoin?»

Hän kääntyi pois akkunasta ja katseli pää käden varassa hajamielisesti lattiamattoa.

Lloydin loma oli alkanut kaksi päivää sitten. Hänen nimensä oli poistettu toimiston järjestyslistasta, ja hän oli vapaa aina kuun loppuun saakka. Yksinpä tuossa viileässä kivitalossakin, jossa oli ulkoverhot kaikkien akkunain edessä, tuntui helle oikein painostavalta. Lloyd oli ollut niin kauan huoneorjana vailla aurinkoa ja raitista ilmaa, että hän nyt sai äkillisen halun lähteä ajelemaan puistoon. Hän soitti talliin ja käski Lewisin valjastamaan ponyhevoset vaunujen eteen.

Kaksi tuntia hän ajeli ison puiston kaikkein syrjäisimmissä ja varjoisimmissa osissa. Se oli oikein ihana ajelu. Hän ajoi itse, ja hän osasi ajaa. Hevosiin oli hänellä intohimoinen kiintymys, eikä edes Lewiskään ymmärtänyt niitä paremmin kuin hän. Kun hän iltamyöhällä antoi ponien kulkea käyden muuatta pitkää ja autiota jalava- ja puuvillapuukujannetta, keksi hän äkkiä kujanteen toisessa päässä avoimet ajurinvaunut. Ne lähenivät, ja hän voi huomata yhden ainoan miehen istuvan niissä, nojautuen kuin väsyneenä takaistuimen selustaa vastaan. Hänen tottunut sairaanhoitajatarsilmänsä tunsi miehen kohta potilaaksi tai toipilaaksi, ja hän oli jo ruvennut mielessään aprikoimaan taudin laatua, kun vaunut saapuivat hänen kohdalleen ja hän tunsi niissä istujan Richard Ferrissiksi.

Ferriss se oli, mutta ei sama Ferriss, joka oli häneltä ottanut jäähyväiset tuona unohtumattomana usvaisena ja sateisena iltana neljä pitkää vuotta sitten. Se Ferriss, jonka hän silloin tunsi, oli ollut reipas ja iloinen nuori mies, kirkassilmäinen, täynnä elämänhalua ja vilkasta vastaanottavaisuuskykyä. Nyt hän näki vanhanpuoleisen miehen, väsyneen ja välinpitämättömän. Kun tämä näki ja tunsi hänet, ojensihe hän suoremmaksi ja sai kasvoilleen ja silmiinsä valoisan hymyn, siitä ei Lloyd voinut erehtyä. Mutta se ei ollut mitään onnellista läikähdystä, jota Lloyd oli odottanut ja toivonut näkevänsä. Lloyd ei ollut koskaan pannut erikoista arvoa tavallisille seuraelämän tavoille ja sävyille. Mutta häntä loukkasi kuitenkin vähän huomio, että Ferriss piti hattua päässään. Häntä oudostutti itseäänkin tajutessaan, että oli pannut mokoman pikkuseikan merkille. Mutta tuohan olikin Ferriss.

Sydän löi rajusti Lloydin rinnassa, kun hän pysähdytti hevosensa.
Ferrissin ajuri hypähti maahan ja piteli ovea auki, niin että hänen
ajettavansa pääsi laskeutumaan alas. Ferriss astui nopein askelin
Lloydin luo.

Tällainen oli siis heidän yhtymisensä neljän vuoden väliajan jälkeen — ja minkälaisen väliajan — odottamaton, valmistumaton yhtyminen ja. jotain aivan toista, kuin Lloyd oli mielessään kuvitellut. Mitä he ensi tuokiossa sanoivat toisilleen, sitä hän ei perästäpäin voinut enää muistaa. Muuan seikka vain oli elävästi piirtynyt hänen muistiinsa.

»Tulen juuri torin laidalta», sanoi Ferriss, »ja kun kuulin teidän lähteneen ajelemaan tänne, niin mikäpä auttoi muu kuin ajaa suoraan teidän perästänne.»

»Emmekö kävele vähän?» muisti Lloyd kysyneensä vähän myöhemmin. »Voimmehan jättää vaunut odottamaan, tai ehkä te ette jaksakaan kävellä? Unohdin aivan —»

»Lääkäri lähetti vain minut ulos saamaan vähän raitista ilmaa, ja minusta on nöyryyttävää olla vieritettävänä edestakaisin kuin mikäkin vanha eukko.»

Lloyd antoi ohjat Lewisin haltuun ja kääri hameensa laskeutuakseen alas vaunuistaan. Sen porraslauta oli jokseenkin korkealla maasta. Ferriss seisoi vieressä ja odotteli. Miksi ei hän auttanut häntä alas? Miksi jäi hän vain seisomaan kädet housuntaskuissa, huomaamatta ollenkaan hänen pulaansa? Puna Lloydin poskilla eneni hiukan ärtymyksestä. Oliko kotia palanneilla napamatkailijoilla lupa teeskennellä, etteivät enää tunteneet sivistyneen seuraelämän tapoja — ja varsinkin Ferrissillä?

Lloyd seisoi hetkisen alallaan, ennenkuin uskalsi omin avuin hypähtää alas. »No niin, olkoon menneeksi», sanoi hän sitten.

Silloin hän huomasi Ferrissin katselevan häntä. Hän hymyili valjusti, mutta syvästi huolestunut ilme lennähti samalla hänen raskaille ja hiukan unteloille kasvoilleen. Hän teki toisella olkapäällään aivan kuin anteeksipyytelevän eleen, ja silloin Lloydista tuntui, kuin olisi hän saanut iskun vasten kasvojaan, sillä nyt vasta hän muisti, ettei Ferrissillä enää ollutkaan käsiä.

Hän vaipui takaisin istuimelleen ja vei kädet silmilleen, väristen rajattomasta säälistä ja häveten omaa ventouttaan. - Hänestä tuntui, kuin olisi tuo hymyilevä puisto, lämmin iltapäivä, kujanteen viheriät puut, kiiltävät mustat vaunut ja välkkyvät raudikot niiden edessä yht'äkkiä kadonneet näkymättömiin antaakseen tilaa jääröykkiölle, synkeälle talviyölle, säälimättömän kylmälle, sokaisevalle, ihoa leikkelevälle lumivihurille.

He kävelivät puolituntisen verkalleen puistossa, vaunujen seuratessa matkan päässä. Paljon ei heillä ollut sanottavaa toisilleen. Lloydista tuntui, kuin ei hän koskaan väsyisi tarkkaamasta tuon miehen kasvoja, seuraamasta jännitetyllä valppaudella hänen mielipiteitään ja katsantokantojaan. Ferrisshän oli kokenut sellaista, mitä vain harvat kuolevaiset saivat kokea — neljä pitkää vuotta oli hän elänyt maailman ulkopuolella ja läpikäynyt sanomatonta kärsimystä ja puutetta. Millainen hän nyt olikaan? Kuinka paljon hän oli muuttunut? Ettei hän ollut muuttunut käytöksessään ja tunteissaan Lloydia kohtaan, sen tämä oli huomannut jo ensi silmäyksellä. Hän rakasti häntä edelleen vakavan miehen rakkaudella, sitä ei voinut epäilläkään. Mutta mikä hirvittävä jurous olikaan vallannut hänen olemuksensa! Lloyd oli kuullut kerrottavan, että jäykistävä tylsyys valtasi kaikki, jotka joutuivat olemaan liian kauan jäiden syleilyksessä, mutta ensi kertaa hän nyt tarkkasi sitä todellisuudessa. Järki ei tosin ollut kärsinyt vahinkoa, pikemminkin oli järjen hieno koneisto ruostunut ja tullut käymättömäksi harjoituksen puutteesta. Ferriss mietti kauan kaikkea mitä sanoi. Ja kesti vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti mitä Lloyd sanoi. Hänen täytyi haparoida sanojaan, ja tiheään käytti hän aivan vääriä käänteitä. Kerran hän keskeytti Lloydin puhelun tokaisemalla yht'äkkiä:

»Ah, tätä puitten tuoksua, tätä nurmen tuoksua! Eikö se ole ihmeellistä? Eikö se ole ihmeellistä?» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän virkkoi vallan epäjohdonmukaisesti: »Ja siten täytyi meidän kuitenkin jättää kaikkityyni.»

Lloyd kavahti heti intoihinsa puolustamaan Ferrissiä häntä itseään vastaan. »Jättääkö kaikkityyni? Kuinka niin voitte sanoa? Vaikka ette päässeetkään navalle asti, niin mitäpä se merkitseekään? Maailma ehkä arvostelee työtänne sen tulosten perusteella, mutta se arvostelee silloin väärin. Eikö se merkitse mitään, että te olette näyttäneet maailmalle, mitä oikea miehuus on? —»

»Miehuutta, rohkeutta, kestävyyttä se oli! Eikö se merkitse mitään, että te olette läpikäyneet sellaista, joka olisi ollut kuolemaksi toisille ihmisille? Eikö se merkitse mitään, että te olette antaneet meille kaikille esikuvan kärsivällisyydestä ja tahdonlujuudesta? On jotakin, joka on paljon suurempaa kuin navan valloittaminen. Sellaista on esimerkiksi kärsiä valittamatta, kestää kukistumatta, seisoa miehuullisesti paikallaan. Ah, olisinpa minä mies! Kymmenettuhannet, sadattuhannet ihmiset lukevat nyt tänä iltana siitä, mitä te olette aikaansaaneet — mitä te olette aikaansaaneet, ymmärrättekö, eikä siitä, mitä ette ole aikaansaaneet. Kaikille näille ihmisille te olette näyttäneet, mitä mies voi tehdä, kun hän sanoo: minä tahdon, ja te olette tehneet vähän enemmänkin, olleet vielä vähän uljaammat, vähän ylpeämmät, vähän väkevämmät kuin yksikään toinen ennen teitä. Se, joka nyt yrityksessään epäonnistuu, ei voi enää puolustautua sanomalla, että on tehnyt kaiken mitä ihmiskyky voi tehdä. Hänen täytyy ajatella teitä. Ettekö siis usko, että minä olen ylpeä teistä, ettekö usko, että minä tunnen itseni väkevämmäksi ja paremmaksi ihmiseksi ajatellessani, mitä te olette tehneet? Ettekö usko, että minä olen iloinen saadessani nyt istua tässä puistossa teidän vierellänne — saadessani — niin, saadessani olla yhdessä teidän kanssanne? Ettekö siis ymmärrä, että mitä minulle merkitseekään tieto, että te olette se mikä olette, ei se mies, josta nyt maailma huhuilee, ei se, jolle jokin kuningas antoi nauhanpätkän ja palasen emaljia, vaan että olette se mies, joka on elänyt niinkuin miehen pitää elää, joka ei tahtonut kuolla, koska se olisi ollut helpompi osa kuin eloonjääminen, joka taisteli miehen tavalla, ei oman itsensä hyväksi, vaan kaikkien niiden hyväksi, joita hän oli pantu johtamaan, joka näytti meille kaikille, mitä mielenlujuus oikein merkitsee ja miten väkevä mies voi oikein olla. Mitäpä merkitystä onkaan silloin navalla? Maailma tarvitsee miehiä, suuria, väkeviä, jäyhiä miehiä — miehiä, joilla alati on päämäärä silmäinsä edessä ja jotka eivät anna minkään koskaan pysäyttää heitä.»

«Te tarkoitatte Bennettiä», sanoi Ferriss kiireisesti. »Te alotitte puhumalla minusta, mutta nyt te puhutte Bennettistä.»

Mutta samalla hän katsoi tytön silmiin, jotka olivat suunnatut suoraan häneen — häneen. Lloydin kasvoilla, hänen tummansinisissä silmissään oli ilme, jollaista Ferriss ei ollut koskaan niissä nähnyt.

»Lloyd», sanoi hän rauhallisesti, »kummasta meistä kahdesta te puhuittekaan, Bennettistäkö vai minusta? Te tiedätte, mitä tarkoitan — kumpi se meistä oli?»

»Minä puhuin miehestä, joka oli kyllin voimallinen aikaansaamaan jotakin suurta.»

Ferriss veti kädentynkänsä esiin taskuistaan ja katseli niitä katkerasti hymyten.

Äkillinen mielenjohde, jota Lloyd ei koettanutkaan hillitä, sai hänen panemaan molemmat kätensä noiden surkeiden, muodottomain tynkien yli. Koko elämässään ei hän ollut ollut niin liikutettu. Myötätunto, jonka veroista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut, rajaton hellyys ja sääli pani hänen sydämensä lyömään aivan haljetakseen. Hän ei voinut löytää edes sanoja, joilla ilmaista mielenliikutuksensa. Hän tahtoi niin halusta sanoa Ferrissille, mitä hän tunsi tätä kohtaan, mutta hän ei voinut.

Vähän myöhemmin, kun he palasivat vaunuilleen, sanoi Lloyd hiukan mietittyään: »Enkö saa viedä teidät sinne, missä asutte? Antakaa omain vaunujenne mennä tyhjinä.»

Ferriss pudisti päätään. »Olen juuri muuttanut; Bennett ja minä löysimme sopivan asunnon kaupungin toisessa päässä. Luulenpa, että minun on pakko ajaa kotiin. Sinne mennään aivan toista tietä kuin teidän taloonne. Meillä on siellä paljon rauhallisempaa, eivätkä ihmiset saa meitä niin helposti käsiinsä. Lääkäri sanoo meidän tarvitsevan lepoa kaiken järkytyksen jälkeen. Ei edes sellainen rautaihminen kuin Bennett ole kyllin voimakas tuota kestääkseen; ja sitten on kiusanamme kirjeitä, sähkösanomia, sanomalehtimiehiä, lähetystöjä, kirjankustantajia ja jos jonkinlaisia luonakävijöitä, ja sittenhän meillä on aika paljon puuhaa saadessamme muistiinpanomme järjestetyiksi.»

Lewis ajoi vaunut esiin, ja Lloyd ja Ferriss erosivat; edellinen ajoi kotiapäin tiukkaa ravia, ja jälkimmäinen ajoi uuteen asuntoonsa.

Mutta kun vaunut vyörähtivät pois iehtokujanteelta, kääntyi Lloyd vielä katsomaan taaksensa. Ferrissin vaunut olivat juuri katoamaisillaan jalavien ja puuvillapuiden taa. Lloyd heilutti hänelle iloisesti kättään, ja Ferriss heilutti vastaan käden tyngällään.

Kaksi päivää myöhemmin, perjantaina, piti Lloydin lähteä maalle. Hänellä oli tapana joka vuosi viettää kuumimman helteen aikana lomansa Bannisterin vanhanaikaisessa ja rauhallisessa pikkukaupungissa. Sen ympärillä olevat maa-alueet kuuluivat Searightin tiluksiin. Se oli perin rauhallinen paikka, kaukana rautateistä, paikka, jossa oli hyvä levähtää ja unhottaa kaikki velvollisuudet, edesvastuu ja sairashuoneiden rasittava jännitys. Mutta torstain iltapäivällä piti Bennettin tulla.

Torstai-aamuna istui Lloyd huoneessaan. Hänen matka-arkkunsa oli sälytetty. Mitään ei ollut enää tekemistä. Hän oli vapaa. Hänellä ei ollut mitään ajateltavaa. Mutta hän tunsi itsensä liian iloiseksi, liian onnelliseksi, aivan ylimielisen vallattomaksi voidakseen istuutua lueksimaan. Hän kaipasi liikuntoa, elämää, jännitystä, ja hän kävi akkunan luo, avasi sen ja nojautui tapansa mukaan kyynärpäilleen akkunalaudalle ja katseli alas torille. Oli herttainen aamu. Myöhemmin päivällä tulisi tietysti aika helle, mutta nyt puhalsi vielä raitis aamutuulonen.

Sen viileys pani Lloydin posket punoittamaan vielä tummemmassa punassa, ja muuan pronssinkarvaisesta tukasta irtautunut kihara liehui tuulessa ja painautui hänen korvalleen ja kaulalleen. Hänen tummansiniset silmänsä — tummansiniset kuin vanha porsliini — välkkyivät harvinaisen kirkkaina. Vanhat, suhisevat jalavat loivat varjoillaan vaihtelevia kuvioita torille ja sen vihreille ruohokentille. Ei mitään liikettä näkynyt alhaalla. Oli tavattoman rauhallista ja hiljaista, niin että voi kuulla suihkukaivon hiljaisen solinan.

Punatulkku, joka äkisti näyttäytyi Lloydin akkunan alla kasvavassa puussa, teki hänen ilonsa täydelliseksi. Se etsi aamiaistaan. Se hypähteli edestakaisin nurmikolta puidenlatvoihin, ylen tärkeänä ja ahkerana toimessaan, sirkutellen kuin ei siihen koskaan väsyisi. Lloyd vihelsi, ja se vastasi heti pää kallellaan. Lloyd vihelsi uudelleen, ja jälleen se vastasi, ja lähes viisi minuuttia kesti tuota hienoa, hiljaista laulajakilpailua akkunan ja puunlatvan välillä. Lloyd huomasi äkkiä nauravansa aivan ääneen ja ihastuneena ja ilman mitään varsinaista aihetta. »Ah niin, tämä maailma on sentään kerrassaan ihana!»

Vähän myöhemmin, kun hän vielä makasi akkunalla, toi Rownie hänelle
Bennettin lähettämän sähkösanoman:

»Ferriss herätessään aamulla sairas. Olemme yksin täällä; en voi
lähteä hänen luotaan.

Tuo nenäkäs punatulkkukaan ei enää huvittanut. Hän sulki akkunan, sulki ulos valoisan, ihanan kesäaamun ja käänsi selkänsä auringonpaisteelle.

Nyt maistui lukeminenkin. Isolla sohvalla seinävierellä olivat viime kuukauden kuvalehdet ja aikakauskirjat. Lloyd oli ne ostanut lukeakseen junamatkalla. Mutta nyt hän asettui mukavasti sohvankulmaan, otti yhden niistä ja rupesi selailemaan sitä. Äkkiä pisti hänen silmäänsä kaksi muotokuvaa, molemmat erinomaisia jäljennöksiä valokuvista, jotka liittyivät viikkolehden pääkirjoitukseen — »Freja-retkikunnan molemmat johtajat». Toinen oli Bennettin kuva, toinen Ferrissin.

Niiden tekemä äkillinen vaikutelma oli vähällä salvata hengen Lloydilta. Sitä hän olisi kaikkein vähimmän odottanut. Hän olisi tuskin sen enempää hämmästynyt, jos rakastettu mies olisi itse astunut ovesta huoneeseen. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja poskien tumma puna levisi otsalle saakka. Herttaisella eleellä, tahdottomalla ja ujostelevalla, hän pani kuvan poskeaan vastaan, hymyili puolittain ummistanein silmin ja kuiskaili itsekseen sanoja, joita vain hän itse voi kuulla. Seuraavana päivänä hän matkusti maalle.

Kun tri Pitts tuli sairaskäynnille Ferrissin ja Bennettin tykö, tapasi hän eteishuoneen vieraita täynnä — kokonaisen joukon haastattelijoita, erään lukuseuran esimiehen, erään viljakaupan asiamiehen, joka halusi tavaroilleen päivän sankarin suositusta, ja pari naisreporteria.

Richard Ferriss oli kieltämättä sairas, sitä ei käynyt epäileminenkään. Bennett ei ollut lainkaan nukkunut edellisenä yönä, vaan hoitanut potilasta sellaisella huolella ja hellyydellä, ettei moista olisi odottanutkaan sellaiselta rautahermoiselta ja tylyltä mieheltä. Hän ei itsekään voinut hyvin. Ei hänenkään jättiläisruumiinsa ollut jäytymättä kestänyt kaikkea mitä oli kestänyt, mutta itseään hän ei nyt ajatellut hiukkaakaan, kun Ferriss, hänen paras ystävänsä, sairasti.

»Enpä tällaista olisi ajatellut, vanha veikko», sanoi hän kaikkiin Ferrissin vastaväitteisiin, »että sinä sairastuisit minun hoidossani ollessasi. Nyt en tahdo enää kuulla mitään lörpötyksiä. Tässä on kiniiniä. Ota se paikalla.»

»Tuo veitikka on sairas, Pitts, ja käy yhä huonommaksi, vaikkei tahdo itse sitä myöntää. Kun nyt käytte tutkimaan häntä, niin muistakaa, ettei hän sairastuessaan ollut lainkaan terve ja oikeissa ramuissaan. Tuo jäämatka teki niin lopun hänestä, että hän hädintuskin pysyi hengissä, ja laivakorput ja suolainen sianliha valaanpyyntilaivalla eivät olleet oikeata ravintoa hänen tilassaan olevalle miehelle. Ja katsokaas, Pitts», sanoi hän kakistellen, »minä — minä pidän niin vietävästi siitä veitikasta.»

Lääkärin tutkittua potilasta ja määrättyä hänelle kalomelteetä ja maitoruokaa seurasi Bennett häntä ulos.

»Minä tahdon tietää asian todellisen laidan», sanoi hän ja katseli lääkäriin pienillä, karsastelevilla silmillään. Mutta Pittsillä ei ollut halua puhua paljoakaan.

»Niin, sairashan hän on, mutta miksi hänen tilansa sitten kehittyykin, niin on hänellä ruumiissaan paljon ennen ja pitkän aikaa koottua ainesta. Hän valitti päänkipua, väsymystä ja yletystä, ja te sanoitte hänellä yöllä olleen monesti verenvuotoa nenästä. Vatsa hänellä on hellä; se ei ole minun mieleeni. Mutta vielä en voi sanoa mitään varmaa. Sitä kuitenkin tunnustelen, että seuraukseksi tulee jokin arveluttavampi tauti. Käyn täällä jälleen huomenna. Mutta kuulkaahan, hra Bennett, teidän täytyy hoidella vähän itseännekin. Koko tuo liuta tuolla (hän nyökkäsi eteissuojaan päin, missä haastattelijat y.m. istuivat ja odottelivat vuoroaan) on kuin koiraparvi teidän kintereillänne. Mutta, hyvä mies, teidän täytyy toki kerrankin saada levätä. Pudistakaa nuo kimpustanne, koettakaa päästä syrjään. Piiloutukaa kaikilta ihmisiltä. Älkää luulkokaan, että tällaisissa olosuhteissa voisitte hoitaa ystäväänne; se ei käy!»

»Niin, niin», virkkoi Bennett, »odottakaahan vain parisen päivää.
Saammehan nähdä sitten viikon lopulla.»

Viikko kului. Ferriss kävi yhä huonommaksi, mutta tauti ei edelleenkään tahtonut kehittyä ratkaisevaan käänteeseen. Hän oli itse aivan avuton, ja Bennett valvoi ja hoiteli häntä yötä ja päivää, antoi hänelle lääkkeitä, laittoi ruokaa hänelle, ja kun Ferriss valitti vuodetta kuumaksi, vaihtoi hän ahkerasti lakanoita, jotta sairas sai vilpoista ympärilleen. Mutta viikon lopulla selitti tri Pitts, että Bennett oli vaarassa käydä itsekin kipeäksi, niin että hän ei voisi enää hoidella toista sairasta.

»Huomenna», sanoi tohtori, »tulee tänne onneksi muuan nuori mies, minun serkkuni. Hän on harjautunut sairaanhoitaja, johon voimme huoletta luottaa. Hän astuu teidän tilallenne. Hän tulee huomenna, ja te saatte mennä tiehenne. Piiloutukaa jonnekin, mistä kukaan ei löydä teitä ja minne ei edes kirjeitä voi tulla perässänne. Serkkuni ja minä kyllä pidämme huolta hra Ferrissistä. Te ilmoitatte minulle osotteenne, jotta voin sähköttää teille, jos se käy välttämättömäksi. Palatkaa nyt toki järkiinne. Minä panen koko lääkärimaineeni pantiksi siitä, että kaikki tulee käymään hullusti, jos te jäätte tänne hoitamaan sairasta miestä ja vastaanottamaan sanomalehtimiesliutaa, joka ryntää taloon minä hetkenä päivästä hyvänsä. No niin, lähdettekö siis? Hra Ferrissin tila ei vielä ole arveluttava, ja te teette hänelle enemmän vahinkoa jäämällä tänne kuin menemällä matkoihinne. Niin kauan kuin pysytte täällä, ei tule loppua tuosta ihmistulvasta talossanne. Pysykää erillänne siitä! Ajakaa ulos se amerikkalainen sanomalehtimies, joka jahtaa kotia palannutta napamatkustajaa! Luuletteko te todellakin, että tämä» — hän huiskautti kättään täpötäyttä eteishuonetta kohti — »on sopiva asunto sairassijaksi? Te panette hänet suureen vaaraan, itsestänne puhumattakaan, jäämällä hänen luokseen. Te leikittelette tulen kanssa, kapteeni Bennett!»

»Niin, niin, saattaahan tuossa olla perääkin», sanoi Bennett ja nyki viiksiään. »Mutta —» hän mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Pitts, minä tahtoisin mielelläni, että te olisitte täällä minun tilallani. Tehän voitte ottaa jonkun hoitamaan häntä, mutta minä en voisi hyvällä omallatunnolla jättää häntä hänen nykyisessä tilassaan, jollen tiedä, että te olette koko ajan hänen luonaan. En tiedä, mitä teille maksaisi pysytellä täällä syrjässä kuukauden päivät, kunnes tuo vanha veikko on vapaa kaikesta vaarasta, mutta voittehan itse määrätä ehtonne. Siitä me kyllä suoriudumme.»

»Mutta eihän ole ollenkaan välttämätöntä, että herra Ferrissin luona on kaiken aikaa lääkäri. Minä käyn häntä katsomassa joka päivä, ja sairaanhoitaja —»

Bennett keskeytti tinkimisen sanomalla jyrkästi ja päättäväisellä sävyllä: »Minä en anna perään. Niin täytyy käydä, kuin minä sanon. Minä tahdon, että Ferriss tulee terveeksi, ja minä tahdon, että te ja sairaanhoitaja pidätte siitä huolta, että hän tulee terveeksi. Aivan yhdentekevä on, mitä se maksaa.»

Bennett ei kuullut tohtorin vastausta eikä hänen ehdotustaan, että Ferrisshän voi tulla hänen luokseen maalle, kohta kun häntä kävi muuttaminen. Se ajatus oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, että hänhän voi itse lähteä maalle. Mutta minne? Jäyhä hymy lievensi hiukan päättäväistä piirrettä tiiviisti yhteenpuserretun suun ja korkean leuan tienoilla. Hän nyki ja pureksi jälleen viiksiään ja katsahti kieroon lääkäriin, koettaen salata tältä huonoa tuultansa.

»No niin, sitä myöten on siis kaikki valmista, eikö totta?» hän sanoi.
»Minä matkustan huomenna — jonnekin maalle.»

»Niin, mutta minne?» tiedusti lääkäri. »Minä tahtoihin mielelläni antaa teille tietoa potilaasta.»

Bennett alkoi tuntea vähän ärtymystä. Mitä se Pittsiä liikutti, minne hän aikoi lähteä — tahi oikeammin, ketä hän aikoi lähteä tervehtimään?

»Tehän itse sanoitte että minun pitäisi piiloutua, niin etteivät edes kirjeet löytäisi jälilleni. Mutta luonnollisesti annan teidän tietää, mistä saatte minut käsiinne, kohta kun vain pääsen perille. Se ei tule olemaan etäällä kaupungista.»

»Ja minä tulen kyllä pitämään niin hyvää huolta hra Ferrissistä, kuin jos itse olisitte häntä hoitamassa. Aina tulee joku olemaan hänen luonaan, ja minä sähkötän ainoastaan siinä tapauksessa, että se on välttämätöntä. Toivon teidän saavan niin paljon lepoa kuin mahdollista ja pysyvän poissa, niin kauan kuin suinkin käy päinsä. En tule vaivaamaan teitä tarpeettomilla sähkösanomilla. Ja muistakaa lopuksi, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»

Samana päivänä istui Lloyd omassa huoneessaan siinä vanhassa talossa, jossa hän aina piti kotiaan Bannisterissa ollessaan. Se oli puolen kilometrin päässä pikkukaupungista ja maantien varrella, joka vei noin 10 km päässä idässäpäin vuorten takana olevalle Fourth Laken rautatieasemalle. Oli varhainen aamu, ja Lloyd kirjoitteli paraikaa kirjeitä, jotka hän aikoi myöhemmin päivällä viedä Fourth Laken postitoimistoon. Hän aikoi ajaa sinne järven rantaa pitkin. Lewis oli paria päivää aikaisemmin tuonut Roxin, ponyhevoset ja vaunut. Jahtirattaat, hyvin korkeapyöräiset ajopelit, olivat aina Bannisterissa.

Huone, jossa hän istui, oli hyvin sievä. Kaikki siinä oli valkoista, sänkyuutimista alkaen seinätapeetteihin saakka. Lattialla oli valkoinen eläimentalja. Akkunalaudat ja seinäpaneelit olivat nekin valkoiset. Uuni oli valkoisista kaakeleista, ja sen edessä seisoi valkoisista linnunsulista tehty varjostin. Akkunat olivat selkosen selällään, ja niistä virtasi valkoista päivänpaistetta huoneeseen. Hän oli itsekin puettu vallan valkoisiin, alkaen valkeasta silkkihuivista kaulalla aina valkonahkaisen tenniskengän suippoon kärkeen. Vain hänen tummanpunainen, korkealle solmittu tukkansa — se välkkyi auringossa kuin kiillotettu kupari — antoi vähän värikkäisyyttä kaikkeen tähän valkoisuuteen, ja irtaimet pikku kiharat korvallisella ja niskantiessä heilahtelivat sisään puhaltavassa aamutuulosessa.

Oli ihmeen ihana aamu — hiljainen ja viileä ja täynnä puiden ja karjan ja nuoren nurmen tuoksua. Ilma aivan kuin väreili hilpeyttä ja iloa. Lloydin oma tunnelma oli vallan samanlainen. Kirjoittaessaan hän lepäsi vasenta kyynärvarttaan pöydällä, ja vasemmassa kädessä hänellä oli mahtava, viheriäinen omena, raaka ja hapan ja sanomattoman raitismakuinen; siitä hän tavantakaa purasi palan, ja se maistui hänelle yhtä hyvältä kuin jollekin keskenkasvuiselle koulutytölle.

Kirje oli Hattien isälle, hra Campbellille, ja hän tiedusti siinä, saiko tuo pikku tyttönen tulla viikon päiviksi hänen luokseen Bannisteriin. Päätettyään kirjeen ja kirjoitettuaan kuoreen osotteen hän pani sen vyöhönsä, sieppasi hattunsa ja juoksi portaita alas. Lewis oli ajanut jahtirattaat portin eteen ja piteli Roxia suitsista. Mutta kun Lloyd asteli piikivikäytävää pitkin etupihan poikki, sai hän näkyviinsä rouva Applegaten, joka yhdellä haavaa oli hänen emäntänsä, taloudenhoitajansa ja keittäjänsä. Tämä taapersi portille kädessä kalanpää ja kintereillä punainen koiraskissa, Charley-Joe nimeltä, ja tiiraili huolestuneesti Lloydiin.

»Ah, kuulkaapas, neiti Searight», sanoi hän, varjostaen kädellään silmiään päivänpaisteelta ja pidellen toisella kädellään yhä tanakasti kiinni kalanpäästä, »ettekö voisi pitää silmällä koiraanne — Dania, tiedättehän, sitä valkotäpläistä? Nyt se on taas juossut tiehensä — en ole sitä nähnyt eilisaamusta lähtien. Se aina pyrkii ulos tappelemaan kaikkien tämän tienoon koirien kanssa. Ei ole sitä koiraa kymmenen kilometrin piirissä, jonka Dan antaisi olla rauhassa. Se tahtoo kernaammin tapella kuin syödäkin.»

»Kyllä pidän huolen siitä», vastasi Lloyd ja kiipesi korkeille
jahtirattaille. »Ja jos tapaan sen, niin otan sen kiinni niskanahasta.
Hyvää huomenta, Lewis.» Lloyd tarttui ohjaksiin ja puheli hevoselle, ja
Lewis väistyi syrjään.

»Siivolla, siivolla, vanha porsas», rauhoitteli Lloyd. >No, no, mikä sinua nyt vaivaa?»

•Eiköhän ole parempi, että minä tulen ajamaan, neiti?» kysyi Lewis huolestuneena.

Lloyd pudisti päätään. »Ei tule kysymykseenkään», sanoi hän päättävästi.

Sittekun Rox oli saanut toteennäytetyksi riippumattomuuteensa, lähti se täyttä ravia alas maantielle, vilkuillen koko ajan taakseen, että tokko Lewis huomasi, mikä tuhattäytinen se oikein oli menemään.

»No, kaikkea mun pitää näkemäni!» virkkoi rouva Applegate. Mutta Charley-Joe, joka istui ja tiiraili häneen keltaisilla silmillään ja joka viime minuutteina oli turhaan aukonut suutaan naukuakseen, sai nyt vihdoinkin äänensä kuuluviin ja kerjäsi surkeasti valittavalla äänellä kalanpäätä.

»No, sinussa sitä kanss' on risti, he — siin' on nyt kalasi!» sanoi rouva Applegate, jonka huomio äkkiä kääntyi jälleen hänen lemmikkiinsä. »Ja pysykin sen kanssa oven ulkopuolella.» Hän potkasi kissaa, ja Carley-Joe vetäytyi rakennuksen taa sadevesitynnörin suojaan, jossa sen voi kuulla syövän saalistaan kumeasti muristen, aivan kuin olisi tusina vihamiehiä kärhennellyt sen korvallisilla.

Lloyd, joka nyt oli ennättänyt pitkälle maantielle, sai ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen Roxia. Se oli alottanut leikin näyttämällä kelpo juoksutaitoaan vaikka koko maailmalle, mutta ennenpitkää se oli leikistä niin hermostunut, että vähät välitti edes ajajastaankaan. Se oli kasvanut kaupungissa, ja äkillinen siirtyminen korkeitten kivimuurien keskeltä aukeaan luontoon ei ollut vaikuttanut siihen oikein terveellisesti. Sillä oli hämärä aavistus omasta voimastaan, mutta ilkeyttä ei siinä ollut rahtuakaan. Sen päähän ei olisi koskaan pälkähtänyt ruveta potkimaan ja vikuroimaan, mutta sillä oli valtava halu päästää raisu luontonsa valloilleen ja ravata minkä kavioista pääsi.

Mutta hänen takanaan istui tyyni, vakava, ylivoimainen tahto — sen se tajusi kiristettyjen suitsien kautta. Päätänsä se ei voinut kääntää ja katsahtaa taakseen, mutta se tiesi hyvin, että Lloyd piteli tanakasti kiinni ohjaksista, että hänen kätensä valkohansikkaissakin olivat kyllin vahvat pitelemään sitä aisoissa. Ja sitäpaitse se tiesi ja huomasi, ettei Lloyd ottanut sen vauhkoutta vakavalta kannalta eikä ollenkaan pelännyt sitä. Se tiesi, että Lloyd voi silmänräpäyksessä ymmärtää, milloin se tahtoi hypätä tien oheen tai särkeä aisansa, ja että se viime tingassa saisi sivalluksen ruoskasta — oikein kunnollisen, poikki lavan — ja sitä häpeää ei Rox voinut sulattaa. Ja olihan Lloyd sitäpaitsi jo kerran tänään sanonut sitä vanhaksi porsaaksi.

Lloyd ajoi huoletta eteenpäin. Hän oikein nautti tästä taistelusta hevosen itsenäisyydenkaipuun ja oman tanakkakätisyytensä välillä. Ei, Rox ei tulisi saamaan tahtoaan perille, se ei saisi silmänräpäykseksikään riemuita väkevämmyydestään. Se ei saisi väkivallalla eikä viekkaudella häntä antamaan edes hiukkastakaan perään sen tahdolle. Hän tahtoi itse olla tilanteen herra.

Puolisen tunnin kamppailun jälkeen hän oli saanut hevosen taltutetuksi ja ajeli nyt verkalleen metsätietä, joka kulki pitkin jyrkkää, tammivesaikkoa kasvavaa kalliorinnettä, josta irtonaiset kivilohkareet monin paikoin pistivät esiin muodostaen omituisia, haaveellisia ryhmiä. Nyt tuli eteen kapea — liiankin kapea — silta, jossa ei edes ollut sivukaiteitakaan. Silta oli niin kapea, että jahtirattaat juuri mahtuivat sille, ja tietäen mitä niin vauhkolta hevoselta kuin Roxilta voi odottaa ajoi Lloyd siltaa lähestyessään käyden. Mutta äkkiä osui hänen silmiinsä omituinen näky. Hän pysähdytti hevosen kerrassaan.

Muutaman kymmenen metrin päässä sillasta hän näki kaksi koiraa, jotka ilmeisesti olivat olleet vimmatussa tappelussa keskenään. Monet kivet olivat niiden hurmeen tahraamat, ruoho ja pikkuvesat olivat laajalta revityt juurineen ylös, ja irtonaisia karvatukkoja näkyi siellä täällä. Lloyd tunsi kohta toisen koirista. Se oli Dan, hänen talonsa täplikäs kettukoira — koko seudun ilmetty kauhu. Mutta nyt se makasi kyljellään, toinen etukäpälä murskautuneena, kurkku nahattomaksi purtuna ja pää isossa verilätäkössä. Se oli kuollut tai ainakin teki kuolemaa. Dan parka oli taistellut viimeisen taistelunsa, se oli viimeinkin tavannut voimakkaampansa.

Lloyd katsahti taistelun voittajaan; ja yhä uudelleen ja tiukempaan kiinnittyivät hänen katseensa siihen.

Se oli todellakin merkillinen otus. Roteva, voimakas ruumis oli ruskean karvan peittämä, joka oli niin tiheä, paksu ja pehmeä, että se muistutti sudenturkkia. Suipot korvat seisoivat aivan pystyssä, kurkku oli pitkä ja kapea ja silmät pyöreät ja vinosti päässä. Rinta oli suhteettoman leveä, etujalat lyhyet ja voimakkaat. Kaulassa oli otuksella leveä nikkelikaulain. Mutta Lloydin katsellessa ja ihmetellessä sitä vaunuistaan, antoi otus hänelle ilmeisen todisteen siitä, että sen luonto oli yhtä yllättävän merkillinen kuin ulkomuotokin. Silmättyään kuin ohimennen uusiin tulokkaihin se käännähti ympäri, murahteli hiukan kaatuneelle vastustajalleen ja rupesi sitten yht'äkkiä syömään sitä.

Lloyd voihkasi närkästyksestä ja inhosta. Tosin oli Dan saanut surmansa, mutta se oli tapahtunut rehellisessä taistelussa, ja epäilemättä oli Dan tapansa mukaan ollut hyökkäävänä puolena. Lloyd ei voinut olla aluksi hiukan ihailematta voittajaa, mutta aivan kuulumatonta oli, että se nyt taistelun tauottua kävi aivan levollisesti syömään kukistunutta vihollistaan, ilman raivon ja vihan merkkiäkään. Se oli inhottavaa! Lloyd tarttui ruoskaansa.

»Hyi häpeä sinua!» huusi hän. »Senkin ilkeä peto. Et saa — mene matkoihisi!»

Sillalle saapui kävellen jokin mies, ja Lloyd pyysi hänen pitelemään hevosta hetkisen aikaa. Rox oli niitä hevosia, jotka hiljaa seistessään ovat lauhkeita kuin lampaat, eikä häntä pelottanut lähteä sen luota, kun oli joku joka piteli sitä paikoillaan. Hän hypähti alas ruoska kädessä. Dania hän ei voinut enää auttaa, mutta ainakin tahtoi hän tuoda sen kaulaimen takaisin rouva Applegatelle. Tuo ihmeellinen koira peräytyi vähän. Ja merkillisintä kaikessa sen olennossa oli sen järkähtämätön levollisuus. Ei se nytkään osottanut vähintäkään hurjuuden merkkiä.

»Juuri tuo tekeekin sen niin inhottavaksi», ajatteli Lloyd ja tavoitti sitä ruoskallaan. Koira asettui istumaan ja katseli häneen rauhallisesti kieli ulkona suusta. Saatuaan kaulaimen irti Danin kaulasta ja viskattuaan sen vaununistuimen alle kysyi Lloyd mieheltä, tiesikö hän, kelle vieras koira kuului.

»Ei ole aavistustakaan, neiti Searight, en ole ikänä nähnyt sellaista otusta näillä mailla. Tuo toinen oli tuolta Applegaten talosta.»

»Tulehan tänne, että saan nähdä», houkutteli Lloyd vierasta koiraa ja piilotti ruoskan selkänsä taa. »Näytähän kaulaintasi.»

Hän ei välittänyt miehen varoituksista, vaan kävi koiraa kohti, vihellellen ja toinen käsi ojolla, ja se todellakin lähestyi häntä — ensin vähän epäluuloisesti, mutta piankin muikistellen ja imarrellen. Lloyd työnsi kätensä sen paksuun kaulaturkkiin ja pyöritti nimilevyn näkyviin. Siihen oli piirretty: Kamiska. »Frejan» pohjoisnaparetkikunta. Ward Bennettin oma.

Hän nousi jälleen rattaille ja antoi lantin miehelle. Tämä katosi tienkäänteen taa. Mutta juuri kun Lloydin piti ruveta ajamaan edelleen, kuuli hän aivan kohdaltaan ylhäältä mäenrinteeltä kivien rapinaa, pensaikon kahinaa ja terävän vihellyksen. Kamiska nousi neljälle jalalleen, heristi korvansa pystyyn ja lähti säntäämään rinnettä ylös Ward Bennettiä vastaan, joka hyppeli alaspäin törmältä törmälle, pidellen kiinni tammen vesoista.

Hän oli puettu pitkää kävelymatkaa varten, jaloissa polvihousut ja suunnattomat, naulapohjaiset kengät, Muuna pukuna hänellä oli vanha ratsastustakki ja kudottu villatakki, selässä pieni nahkareppu ja kädessä lyhytvartinen geologin-vasara.

Sellaisena näki Lloyd hänet pitkän väliajan jälkeen — näki hänen jälyt, karkeat kasvonsa, esiintyöntyvät, miltei epämuotoiset leukaperät, ison, eläimellistä tahdonvoimaa ilmaisevan suun, valtavan, neliskulmaisen leuan, kapean, sisäänpainuneen otsan ja tuuheitten kulmakarvojen alta välkkyvät terävät, kalastelevat silmät. Bennettin jylhä, karkea bassoääni kumisi raskaasti ja särähdellen syvältä rinnasta; se oli ääni, joka soveltui käskemään miehiä, mutta ei puhuttelemaan naisia.

Lloyd oli tottunut hillitsemään itseänsä, kun se oli tarpeen; niinpä hän nytkin istui hiljaa rattaidensa korkealla istuimella, kädet vain puristuivat kiinteämmin ohjasten ympärille. Hän oli usein mietiskellyt, mitä hän tällaisena hetkenä tulisi tuntemaan ja tekemään, ja nyt hän huomasi, ettei hän tuntenut mitään suurta iloa, mitään valtavaa mielenliikutusta; mutta että nyt oli tärkeintä osata joka hetki säilyttää mielenmalttinsa.

Ajatukset pyörivät hurjasti hänen päässään. Neljään vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Kerran hän oli jo luullut Bennettin kuolleen. Mutta hän oli pelastunut, tullut kotiin ja lähtenyt suoraapäätä tapaamaan häntä, välittämättä vähääkään ympärillään kajahtelevasta suosiomyrskystä. Tällä kohtaamisella tuli joka tapauksessa olemaan ratkaiseva merkitys ainakin toiselle heistä. Mitähän he sanoisivatkaan toisilleen? Kuinka he selviytyisivät tästä vaikeasta tilanteesta?

Mutta nyt oli ratkaiseva silmänräpäys tullut, äkisti ja ilman että siihen ennätti valmistautua. Ei ollut aikaa etsiä sopivia sanoja. Kun hän perästäpäin muisteli tätä kohtaamista, tuntui hänestä, että se oli heille kummallekin tullut sopimattomaan aikaan, ja että jos heidän puhelunsa olisi merkitty muistiin, olisi se näyttäytynyt vallan tyhjäksi ja ylimalkaiseksi.

Ja Lloyd ojensi hänelle oikean kätensä vasemman ylitse, joka yhä piteli ohjaksia tiukalla, puristi hänen kättänsä ja vastasi:

»Hyvää päivää, hra Bennett — hauska nähdä teitä. Mistä päin te tulette?»

»Minä onnittelen teitä. Olimme melkein menettäneet kaiken toivon saada enää nähdä teitä.»

»Paljon kiitoksia», sanoi Bennett. »Omatkaan toiveemme eivät juuri olleet ruusunväriset — koko aikana. Mutta minulla ei ole vielä tähän asti ollut oikein sellaista tunnetta, että todellakin olisin palannut — no niin, ennenkuin vasta Bannisterin ja Fourth Laken välimaille tultuani», hän lisäsi, ja hänen kasvoilleen levisi hänelle ominainen tyly hymy.

»Ja nytkin jouduitte liian myöhään», virkkoi Lloyd. »Teidän koiranne on tappanut meidän Danimme, ja mikä vielä pahempi, se tahtoi syödä sen suuhunsa. Sehän vasta on kauhea peto.»

»Kamiska — niin kyllä», vastasi Bennett miettiväisesti. »Niin, se on minun omaa syytäni, sillä minä näytin sille huonon esimerkin. Minä söin itse sen toverin, ja kerran piti vähältä, etten syönyt Kamiskaakin. Mutta siitähän ei meidän pitänyt puhella.»

»Eikä ihmettä. Tohtori sanoi, että minun pitäisi lähteä maalle saadakseni jälleen ruusuja kalpeille poskilleni. Niinpä tulin sitten tänne harrastamaan geologisia tutkimuksia. Se tekosyy voi olla yhtä hyvä kuin mikä muu hyvänsä.» Sitten huudahti hän äkkiä: »Halloo, siivolla sinä! Joutukaa alas rattailta, neiti Searight!»

Kaikki oli käynyt niin äkisti, ettei kumpikaan voinut perästäpäin sanoa, kuinka se oli oikein käynyt päinsä. Arvatenkin oli Bennett kavutessaan alas jyrkkää rosorinnettä saanut ohutta maaperää kannattavan irtonaisen soran liikehtimään, ja nyt vyöryi soraa, kiveä ja jäkkäpensasta virtanaan alas tielle ryöpyttäen ilmoille mahtavan pölypilven.

Rox hypähti syrjään, ja Lloyd kiristi ohjia liiaksi, jolloin hevonen taivutti kaulaansa, ja päitset katkesivat helähtäen kuin jousenjänne. Hevonen kimmoutui koholle ja viuhtoi vimmatusti päätänsä kirvoittuakseen irti kuopimista. Sitten se notkisti alaleukansa rintaa vasten, ja silloin se yht'äkkiä sai päähänsä, että nyt ei ainakaan mikään ihmisvoima kyennyt hillitsemään sitä. Se ei enää hyppinyt koholle, se taivutti takajalkojaan alaspäin ja oli juuri aikeissa lähteä karkaamaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Bennett kohdalla, tarttui hevosta kuolaimiin ja koetti kiskoa sitä takaperin. Lloyd seisoi puoleksi pystyssä rattailla, ohjakset kiedottuina moneen kertaan käsien ympärille, hänen pitkät, voimakkaat käsivartensa olivat suorina eteenpäin, ja hän veti hevosta kaikin voimin taaksepäin, itse huojuen ja heilahtaen joka tempauksessa. Mutta kun päitset olivat katkenneet, olisi Lloyd yhtä hyvin saanut koettaa pidellä höyryveturia kurissa. Bennett oli luonnostaan hyvin väkevä, mutta edellinen kärsimysten aika oli kalvanut hänen voimiaan. Kuolaimiin tarttuessaan ja hevosen tehdessä ensimmäisen turhan karkausyrityksensä hän oli kohta huomannut, ettei kamppailusta tulisi tasaväkinen. Hän voi pidellä Roxia sekunnin, pari, ehkäpä kolmekin, mutta sitten se riehtaantuisi valloilleen. Ja oja oli vain kymmenkunnan metrin päässä, ja sen yli vei silta — jossa ei edes ollut suojakaiteita.

»Joutukaa, neiti Searight», huusi hän uudestaan. »Hypätkää alas maahan. Me emme kykene pitelemään sitä. Sukkelaan, tehkää niinkuin sanon, hypätkää!»

Mutta Rox tempasi hänet kumoon ja tömisteli takakavioitaan maahan, niin että kallioperustainen maantie kumisi kuin jättiläisrumppu. Bennett ponnisti koko voimallaan maaperään, ja hampaat irvessä, kasvot veripunaisina ja suonet korkeina koholla hän nyki ja tempoi kuolaimista, niin että hevosen suu repeytyi veriseksi. Mutta siitä ei ollut apua, tuossa tuokiossa oli Rox pääsevä valloilleen.

»Hypätkää alas, sanon minä!» huusi hän taasen ja katsahti taakseen.
»Silmänräpäys vielä, ja se karkaa menojaan.»

Lloyd päästi irti ohjaksista ja kääntyi hypähtääkseen rattailta. Mutta hänen pitkä ratsastushameensa oli kasautunut rattaidenpohjalle ja kietoutunut hänen jalkojensa ympärille, kun hän nousi pystyyn. Rattaat heilahtelivat kuin laiva kovassa aaltoilussa. Kahdesti hän koetti irrottautua, pidellen kädellään kiinni likasuojuksesta. Mutta sitten tärähtivät vaunut äkkiä eteenpäin, jolloin hän putosi polvilleen. Rox oli vapaa — nyt oli kaikki apu ohi.

Ei sentään aivan. Kuin välähdyksessä hän näki — aivan kuin hänen ohitsensa lennähtävänä hirmunäkynä — mitä alhaalla tiellä tapahtui aivan hänen silmiensä edessä. Hän näki miehen ja hevosen kamppailevan keskenään elämästä ja kuolemasta, näki keltaisen maantien hänen ja ojan välillä, ojan itsensä ja sen yli vievän kapean sillan. Sitten hän näki tuon lyhytvartisen geologi-vasaran suhahtavan ilmassa. Se putosi sukkelaan alas, armottomasti, yhdellä ainoalla iskulla. Rattaat menivät nurin, ja Rox vaipui hitaasti polvilleen ja lysähti sitten aivan hervottomana kokoon. Se kaatui aisan yli, joka riuskahti poikki sen painon alla, ja puistatus kävi hevosen ruumiin läpi, kun se veti viimeisen, pitkän, värähtelevän kuolinhuokauksensa.

Kun Lloydin vihdoinkin onnistui kirvottautua irti ja hypätä alas rattailta, juoksi Bennett joutuun häntä vastaan ja veti hänet kädestä kauemmaksi onnettomuuspaikalta.

»Oletteko loukkaantunut?» hän kysyi. »Vastatkaa toki, oletteko loukkaantunut?»

»Kuinka pistikään päähänne lähteä ajamaan sellaisella hevosella? Sitä ette tee enää toista kertaa. Minä kiellän sen teiltä.»

Lloydin mieli oli liiaksi järkytetty, niin että hän ei ensimmältä voinut saada sanaakaan suustaan, vaan jäi seisomaan hievahtamatta keskellä tietä ja katseli Bennettiä, joka riisui valjaat kuolleelta hevoselta, pani ne vaunun istuimen alle ja veti rattaat tienreunalle. Sitten hänen vihdoinkin onnistui malttua, ja hän yritti laskea leikkiäkin.

»Minusta tuntuu, hra Bennett, että te menettelette jokseenkin omavaltaisesti minun valjaitteni suhteen —»

»Istukaa», komensi Bennett. »Tehän aivan vapisette. Istukaa tuolle kivelle.»

»— ja minun itsenikin suhteen», lisäsi Lloyd, vaipuen osotetulle kivelle, sillä aikaa kun Bennett yhä puuhaili vaunujen ja valjaiden kera.

»Mieleni on paha, että minun täytyi tehdä näin», vastasi Bennett, »mutta muutakaan apua ei ollut. Joko olisitte seuraavassa silmänräpäyksessä lentänyt pää edellä kivipohjaiseen ojaan tai olisitte ruhjoutunut kuoliaaksi tiellä.»

Bennett asettui hänen eteensä, kun hän nousi kiveltä. Hänellä oli
Lloydin ajelutakki käsivarrellaan ja ruoska kädessä.

»Ei, älkää menkö sitä katsomaan. Se ei näytä hyvältä. Nyt seuraan teitä kotiin. Älkää välittäkö rattaista, minä pidän kyllä huolen, että ne noudetaan kotia.»

»Ja pitäkää myöskin huolta siitä, että Rox tulee haudatuksi — tänne tai jonnekin muualle. Minä en siedä ajatella, että se makaa tuolla varisten ruokana. Kunpahan vain tietäisin, että muuta neuvoa ei ollut. Hra Bennett, oletteko siitä aivan varma?»

Mutta Lloydin oli vaikea saada tuota kauhunkuvaa karkotetuksi ajatuksistaan. Bennett oli suhtautunut tilanteeseen niin kylmästi ja milteipä tunteettomasti, että Lloyd aivan ällistyi ja rupesi melkein pelkäämään häntä. Hänen tekonsakin ilmaisi sellaista alkeellista raakaa voimaa, joka ei juuri ollut tämän vuosisadan perintöä. Hänhän tuntui tavallaan ponnahtaneen näyttämölle jostakin parin vuosituhannen takaa. Hänen väkivaltaisuutensa ja riihottomuutensa muistutti mieleen niitä aikoja, jolloin ihmiset tappelivat eläinten kanssa kivinuijat tai paljaat nyrkit aseina. Mutta samalla ilmaisi hänen päättäväinen esiytymisensä henkistä ja ruumiillista voimaa, jota ei mikään voinut pysähdyttää, joka aina kulki suorinta tietä maalinsa perille ja valitsi yksinkertaisimmat keinot tarkoituksensa saavuttamiseksi, joka kohosi yläpuolelle kaikkia ihmisarveluja ja sopivaisuuden näkökohtia, törmäsi suoraan eteenpäin ja asian ytimeen, murskaten esteet ja vastukset tieltään kesyttömällä, silmittömällä häikäilemättömyydellä.

Kesti kauan, ennenkuin he kykenivät puhumaan muusta kuin äskeisestä tapahtumasta; mutta kun he pääsivät siitä irrottumaan, johtuivat he puhelemaan Richard Ferrissistä. Bennett ylisti häntä pilviin saakka ja kertoili hänen miehuullisesta sitkeydestään paluumatkalla; silloin rohkeni Lloyd vihdoin vähän epäröityään kysyä: »Kuinka hra Ferriss jaksaa? Te mainitsitte kirjeessänne hänen olevan kipeän.»

»Sitä hän onkin», sanoi Bennett, »enkä minä olisi suinkaan lähtenyt hänen luotaan, jollen olisi tiennyt sinne jäämällä tekeväni hänelle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Mutta tohtori, joka hoputti minua matkaan, on luvannut sähköttää minulle, jos hän käy kipeämmäksi. Uskon nyt hänen sanansa, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»

Mutta Lloydin kohtaamisen vaikutuksesta ynnä äskeisen tapahtuman aiheuttamasta mielenliikutuksesta johtui, että Bennett aivan unohti, ettei hän ollut ilmoittanut nykyistä osotettaan Ferrissille eikä lääkärille. Hän oli aikonut tehdä sen vielä samana päivänä, mutta oli saanut sitten muuta ajateltavaa.

Hän luuli tässä silmänräpäyksessä itsekin, että hän todella oli kirjoittanut tri Pittsille, ja jos hän tänä hetkenä ylipäänsä muisti mitään, mikä aikaisemmin oli ollut hänen ajatuksissaan, niin muisteli hän sitä jo tapahtuneena tekona. Ja sitten hän tuli unohtaneeksi koko asian.

Astuskellessaan tietä pitkin Lloydin rinnalla, puhellessaan hänelle ja kuunnellessaan hänen puheluaan, iskiessään väliin ruoskansiimalla päät poikki tien vieressä kasvavilta keltaisilta kukilta, ajatteli Bennett koko ajan, kuinka hän saisi parhaiten sanotuksi Lloydille sen, mitä hän oli tullut tänne sanomaan. Taitava puheen käänne, suotuisen silmänräpäyksen sukkela käyttäminen, kaunopuheinen asiaan tarttuminen eivät olleet Bennettin alaa, niissä hän ei ollut harjautunut mestariksi. Hän tiesi vain, että hän rakasti tuota naista, että hän asteli parhaillaan hänen rinnallaan, että hänen kaikkien toiveittensa päämaali, hänen silmäinsä halu, hänen sydämensä kaipaus oli tuossa hänen kätensä saavutettavissa. Kuten kyyhkynen, joka muualle vietynä irti päästyään lennähtää suoraan kotiinsa, niin kävi hänkin suoraapäätä asiaan käsiksi.

»Neiti Searight», hän alotti, ja hänen karhea bassoäänensä soinnahti entistäänkin kumeampana, »mitä varten luulette minun oikeastaan tulleen tänne? Onhan maailmassa muitakin paikkoja, joissa voisin maleksia Jumalan kirkkaat päivät nakutellen kiviä vasarallani kuin mikäkin naiskurssien professori.» — Hän nakkasi vasaran pensaikkoon — »siinä meni geologia! No, nyt voimme puhella keskenämme. Te tiedätte hyvin, että minä rakastan teitä, ja minä luulen, että tekin rakastatte minua. Olen tullut tänne kysymään teiltä, tahdotteko ruveta vaimokseni?»

Vaikka Lloyd olisi vastannut tai tehnyt mitä muuta ikinä hyvänsä, ei se olisi niin hämmästyttänyt Bennettiä kuin se tapa, jolla tyttö otti hänen kosintansa vastaan. Aivan rauhallisesti ja hiukan kylmästi hän vastasi:

»Te luulette — te sanotte luulevanne, että minä» — hän keskeytti ja alotti jälleen alusta: »Teillä ei ole vähintäkään oikeutta puhua tuollaista minulle. Minä en ole ikinäni antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin teistä. Saakaamme se kohta selväksi meidän keskemme.»

»Minä en ymmärrä ollenkaan välttelyjä enkä naljailua», vastasi Bennett kärsimättömästi. »Minä sanon teille, että rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Minä sanon teille, että kernaasti haluaisin teidät vaimokseni, ja minä tiedän, että tekin rakastatte minua. Te ette ole samanlainen kuin toiset naiset, miksi te siis nyt rupeatte keimailemaan minulle? Hyvä Jumala, siihen te toki olette liian hyvä! Minä tiedän, että olette. Me molemmat olemme siinä suhteessa muiden ihmisten yläpuolella, ja meidän pitäisi toki ymmärtää toisemme suorasta sanasta. Jollen olisi tiennyt teidän pitävän minusta, niin en olisi puhunut mitään.»

»En ymmärrä teidän puhettanne», sanoi Lloyd. »Luulen olevan parasta, että puhelemme jostakin muusta.»

»Minä olen tullut puhumaan tästä, enkä mistään muusta», sanoi Bennett päättävästi.

»No niin, olkoon menneeksi», vastasi Lloyd ja nykäsi olkapäitään, »puhukaamme siis siitä. Te sanotte, että meidän pitäisi ymmärtää toisemme. Saakaamme se asia kerrassaan selväksi. Minä halveksin välttelyjä ja naljailua ehkä yhtä paljon kuin te. Sanokaa minulle siis, olenko minä milloinkaan antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin teistä.»

»Sinä hetkenä, jolloin meiltä oli kaikki toivo lopussa», vastasi Bennett ja katsoi tyttöä tiukasti silmiin, »kun kuolema lähestyi meitä, ja minä luulin meneväni Jumalani luo vielä samana päivänä, silloin tulin niin onnelliseksi, kuin en luule koskaan eläissäni olleeni, saadessani tietää, että minä merkitsin teille jotakin, että te rakastitte minua.»

»Ei, mutta kuulkaapas nyt», sanoi Bennett tuimasti, »kun te kerran voitte sanoa sen Ferrissille, niin miksette voi sanoa sitä minulle itsellenikin?»

»Minäkö — olenko minä sanonut hra Ferrissille — että pidin teistä?» Lloyd hymyili hiukan. »Nyt teidän kielenne kulkee omia teitään, kapteeni Bennett.»

»Jos te olette muuttanut mieltä, jos teitä kaduttaa, mitä olette ennen sanonut, niin miksi en minä saa sitä tietää? Minä rakastin teitä, koska luulin teidän olevan suuren ja jalon naisen, vailla kaikkea pikkumaisuutta, yläpuolella kaikkea joutavaa kamarilörpöttelyä. Minä rakastin teitä, koska teillä oli yleviä harrastuksia, koska sielussanne ei ollut tilaa elämän pikku asioille, pikku tunteille, pikku kaihoille ja — ja valheellisuudelle. Jos ette rakastanut minua, niin miksi sanoitte päinvastaista? Jos rakastatte minua nyt, niin miksi ette tunnusta sitä? Luuletteko voivanne leikitellä sillä tapaa minun kanssani? Luuletteko keimailun minuun pystyvän? Jos te olette kyllin halpamainen turvautumaan sellaisiin keinoihin, niin luuletteko minun olevan kyllin halpamainen tyytymään siihen? Minä tunnen Ferrissin liiaksi hyvin. Minä tiedän, ettei hän kykenisi tekemään itseään syypääksi sellaiseen valheellisuuteen, josta nyt syytätte häntä. Hän ei olisi ikinä voinut sanoa sellaista silkkaa valhetta, sellaista tarpeetonta, aiheetonta valhetta. Teidän täytyy olla kertonut hänelle, että piditte minusta. Miksi ette ole — te juuri ennen kaikkia muita — kyllin väkevä ja rohkea ja suuri tunnustaaksenne sananne?»

»Siksi, että väitätte minun sanoneen sellaista, jota en koskaan ole sanonut. Kuinka saatattekaan uskoa sellaista minusta? Vaikkapa minä todellakin pitäisin teistä, niin kuinka voitte luulla, että minä olisin tunnustanut sen — ja päällepäätteeksi syrjäiselle? Ei, kuulkaahan» — hänen äänessään tuntui äkkiä vihan värettä — »puhukaamme jostain muusta. Tämä toki on liiaksi — takaperoista!»

Bennett otti lakin päästään. »No niin. Tähän se saa loppuakin. Hyvästi, neiti Searight.»

»En usko, että mies, joka on ollut minulle enempi kuin veli, voisi olla valehtelija ja roisto.»

He olivat jo jotenkin lähellä Lloydin asuntoa. Bennett ojensi hänelle ajotakin ja ruoskan ja lähti astumaan tietä alaspäin.

Lloyd kertoi Lewisille tapahtumasta niin paljon kuin arveli tarpeelliseksi ja käski hänen noutamaan rattaat sekä toimittamaan Roxin haudatuksi. Silmät suurina ja tuijottavina nousi hän sitten verkalleen huoneeseensa ja istahti vuoteenlaidalle, riisumatta edes ensin hattua ja hansikkaita. Hänen kätensä vaipuivat syliin ja hän tirkisteli hajamielisesti valkeaan akkunaverhoon, joka lepatteli edestakaisin akkunavedossa.

Hän ei oikein tiennyt, mikä häntä oli pahimmin loukannut, sekö että Ferriss oli valehdellut, vaiko se että Bennett uskoi sen valheen. Mutta miksi, Herran nimessä, olikaan Ferriss sanonut sellaista Bennettille? Mitä hän sillä tarkoittikaan, mitä hän sillä luuli saavuttavansa? Kuinka voikaan Ferriss — se mies, joka itse rakasti häntä — saada päähänsä nöyryyttää häntä sillä tapaa, saattaa hänet sellaiseen asemaan, joka mitä pahimmin haavoitti hänen ylpeyttään ja omanarvonsatuntoa? Bennett myöskin rakasti häntä. Kuinka hän sitten voi uskoa, että hän, Lloyd, alentuisi moiseen menettelyyn?

Häntä oli syvästi loukattu, ja loukattu juuri sellaiseen kohtaan, jota hän oli pitänyt suojatuimpana; ja se mies, joka oli ohjannut aseen siihen, oli juuri se, jota hän rakasti kaikesta sielustaan ja kaikesta sydämestään.

Enin osa koko jutusta kävi yli hänen käsityskykynsä. Vaikka hän kuinka yritti sitä ymmärtää, oli se hänelle mahdotonta. Mutta yhdestä seikasta ei kuitenkaan voinut erehtyä: Bennett luuli, että hän, Lloyd, rakasti häntä, luuli hänen kertoneen sen Ferrissille, ja että hän vain joutavasta keimailunhalusta oli kieltäytynyt tunnustamasta Ferrissin valhetta todeksi. Hän tunsi Bennettin luonnetta kyllin hyvin tietääkseen, että minkä ajatuksen tämä kerta oli saanut päähänsä, niin sitä ei käynyt kiskominen siitä juurineen. Bennett ei ollut niitä miehiä, jotka helposti muuttavat mieltä ja ajatuksia.

Sietämätöntä oli ajatella, että Bennett uskoi kaikkea tuota. Istuessaan yksinään valkeassa kamarissaan Lloyd tunsi äkisti poskiansa polttavan, ja tahdottomasti pani hän kätensä kasvojensa eteen peittääkseen niitä auringolta. Hän siirtyi nopeasti tunnelmasta toiseen. Äkkiä kääntyi hänen närkästyksensä kiivaasti Ferrissiä vastaan. Kuinka tämä uskalsikaan? Kuinka saattoikaan hän loukata häntä niin syvästi, niin verisesti? Sitten hänen vihansa kohdistui jälleen Bennettiin. Olihan tämän puolelta sentään kerrassaan häpeämätöntä, että hän voi luulla hänen siihen määrään unhottaneen oman arvokkaisuutensa. Hän puri hampaitaan yhteen voimattomasta vihasta ja kavahti pystyyn kädet nyrkissä, ja nöyryytyksen kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

Suurimman osan iltapäivää hän vietti huoneessaan kävellen edestakaisin lattialla ja koettaen järjestää ajatuksiaan, tehdä jonkinlaisen päätöksen, joka selvittäisi tilanteen, joka voisi palauttaa hänen sielullisen tasapainonsa ja hänen omanarvontuntonsa, niin että hän voisi jälleen olla yhtä iloinen kuin aamulla. Sillä kadonnut oli häneltä nyt sekin suuri ilo, että tiesi rakastetun miehen olevan kotona ja hyvässä turvassa. Olipa hetkiä, jolloin Lloydista tuntui, ettei hän enää voisikaan rakastaa häntä, mutta seuraavassa tuokiossa hänen täytyi tunnustaa itselleen, että juuri senvuoksi, että hänen rakkautensa oli niin väkevä ja lämmin, tuntui nöyryytyskin niin katkeralta ja masentavalta. Ferriss oli valehdellut hänestä, ja Bennett oli uskonut valheen. Hän ei voinut ajatellakaan, että voisi jälleen tavata Bennettiä näiden olosuhteiden vallitessa. Hänen lyhyt loma-aikansa oli pilattu, rauhallinen maapaikka oli kadottanut viehätyksensä häneen nähden. Jo seuraavana päivänä hän palasi kaupunkiin.

Hänen tulonsa jälkeisenä aamuna, kun hän purki matka-arkusta vaatteitaan esiin, tuli neiti Douglas hänen huoneeseensa ja istahti tapansa mukaan sohvankulmaan. Tarinoitua kaikenlaista puolen tunnin ajan sanoi neiti Douglas sitten:

»Muistatteko vielä, Lloyd, kun puhuin teille noista keväällisistä lavantautitapauksista, joita oli niin tiheään, että niitä voi melkein pitää kulkutautina?»

»Nyt on asianlaita pahempi kuin koskaan ennen», jatkoi neiti Douglas. »Ja sinä lyhyenä aikana, jolloin te olitte maalla, on kolme meistä saanut lähteä kaupungille hoitamaan sellaisia tapauksia. Ja Medfordissa sai eräs sairaanhoitajatar tartunnan ja kuoli.»

»Vai niin», virkkoi Lloyd vähän ymmällään. »Minun mielestäni lavantauti kumminkin on sellainen tauti, johon sairastuneet pitäisi olla helppo eristää muista ihmisistä.»

»Ei aina, ei aina», väitti toveri, »pahanlaatuinen lavantautitapaus voi olla melkein yhtä ilkeä tarttumaan kuin keltakuume tai isorokko. Muistatteko siltä ajalta, jolloin työskentelimme sairaalassa, kuinka tuo pieni puolalainen sairaanhoitajatar, neiti Hellmuth, sai tartunnan hoidokistaan ja kuoli ennen tätä. Samaten kävi Eva Blaynen. Hänkin oli vähältä kuolla. Omasta puolestani olen mielissäni, että neiti Wakely otti tuon Medfordin potilaan hoidettavakseen, vaikka edellinen hoitajatar sai siitä kuolemansa. Neiti Wakely ei koskaan arkaillut, kun —»

»Onko joku meikäläisistä saanut tuon tapauksen hoidettavakseen?» kysyi
Lloyd.

»Toivonpa, että saamme sen nujerretuksi», virkkoi Lloyd, nostaen välikehyksen arkusta. »En luule, että meidän on vielä koskaan täytynyt heittää taudintapausta kesken, mikäli hoidosta on ollut kysymys, ja lavantaudin suhteen on juuri kunnollinen hoito pääasia.»

»Lloyd», sanoi neiti Douglas vakavasti, »en tiedä mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut sen lannevammaa sairastavan pikku potilaan hoidettavakseni ja suoriutunut siitä niin hyvin kuin te. Kuulisittepa vain, millä tapaa tri Street puhuu teistä — ja sen pikku tytön isä. Ah, tottakin unohdin jotain. Hattie Campbell — sehän on hänen nimensä? — soitti tänne puhelimessa ja tiedusti, olitteko te palannut maalta. Se oli eilen. Minä vastasin hänelle, että odotimme teitä tulevaksi tänään, ja hän pyysi minun sanomaan teille, että hän aikoo tulla tervehtimään teitä.»

Seuraavana iltapäivänä kello 3 tienoissa ajoivatkin Hattie ja hänen isänsä avovaunuissa torin laidalle. Hattiella oli iso orvokkikimppu tuotavana Lloydille. Pikku potilas oli hyvässä alussa parantuakseen täydellisesti. Joskus sallittiin hänen kävelläkin vähän, muuten lykkäsi palvelustyttö häntä sairasvaunuissa. Hän tulisi kyllä aina onnahtamaan hiukan, mutta muuten oli toivoa, että elimellinen vika korjautuisi kokonaan. Hattielle ja hänen isälleen oli Lloydista tullut jonkinlainen suojeluspyhimys. Hänet luettiin perheen jäseneksi, ja häntä pidettiin miltei yhtä suuressa kunniassa kuin Campbellin vaimovainajaa. Campbell itse, joka oli varakas mies ja kaunis mies, hyvinhoidettu ja vain hiukan harmaassa ohimoiltaan, yllätti itsensä useammin kuin kerran seisomassa Lloydin valokuvan edessä, joka sijaitsi Hattien huoneen uuninreunustalla, ja hän jäi miettiväisesti katselemaan sitä leikatessaan sikarinsa päätä.

Kun vaunut nyt pysähtyivät tuon ison talon eteen, huudahti Hattie riemuiten: »Ah, tuollahan hän onkin!» ja Lloyd laskeutui portaita alas vastaan, matkalaukku vielä kädessä.

»Tulemmeko me liian myöhään?» huudahti Hattie. »Oletteko lähdössä ulos? Onko teillä jokin potilas kaupungilla hoidettavana? Sitäkö varten teillä on matkalaukku kädessä? Me kun luulimme, että teillä oli vielä lomaa.»

Campbell, joka ei voinut sietää nähdä, että Lloyd seisoi jalkakäytävällä hänen istuessaan, nousi vaunuista ja asettui hänen vierelleen ja kuunteli vakavanilmeisenä Lloydin ja hänen entisen potilaansa tarinoimista. Lloydin oli puhuessaan pakko kääntyä vuoroon Hattien, vuoroon tämän isän puoleen. Hän kertoi heille, että hänellä oli jokseenkin kiire aika. Hänet oli juuri kutsuttu hoitamaan hyvin pahaluontoista lavantautitapausta Medfordin pieneen esikaupunkiin. Tosin ei hänen vuoronsa ollut lähteä, mutta sairasta hoitava lääkäri oli, kuten usein sattui, erikoisesti pyytänyt häntä tulemaan.

»Muuan hoitajattaristamme, eräs nuori neiti Wakely, oli juuri saanut tämän tapauksen hoidettavakseen», jatkoi Lloyd, »mutta hänpä ei osannut varoa tartuntaa. Hän sairastui itsekin ja vietiin tänä aamuna kulkutautisairaalaan.»

»Mutta kuulkaas, neiti Searight, eihän se vain ole sama tapaus, josta luin eilisissä sanomalehdissä — kunhan vain ei olekin — Medford juuri oli paikan nimi. Siellä on jo yksi sairaanhoitajatar ennättänyt kuolla, ja seuraava sai tartunnan. Ettehän vain sano, että teidän on meneminen sinne?»

»Kyllä, sinne juuri», vastasi Lloyd, »ja tietysti otan hoitokutsun vastaan. Oletteko koskaan luullut, että sairaanhoitajatar voisi menetellä toisin? Sehän toki olisi vähän liika — vähän liika — merkillistä.»

Häntä oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään, jonkavuoksi Campbell ja Hattie kohta luopuivatkin yrittämästä. Lloyd oli kärsimätön joutuakseen lähtemään. Rautatieasema oli lähellä, eikä hän tahtonut kuulla puhuttavankaan sinne ajamisesta. Mutta ennenkuin hän lähti, johtuivat he puhumaan hänen hra Campbellille lähettämästään kirjeestä, ja sovittiin, että Hattie ja hänen palvelustyttönsä viettäisivät moniaan päivän Bannisterissa. Raitis maa-ilma tekisi Hattielle enemmän hyvää kuin lääkkeet, ja Lloyd jättäisi hevoset ja vaunut ynnä Lewisin hänen käytettäväkseen.

»Ja tottahan te kirjoitatte minulle, eikö totta, neiti Searight?» huusi
Hattie, kun Lloyd lausui hyvästit. Mutta Lloyd pudisti päätään.

»Se ei tule kysymykseenkään», hän vastasi. »Jos sen tekisin, voisi vaara olla lähellä, että sinäkin saisit lavantautitartunnan. Mutta voithan sinä kirjoittaa minulle, ja sen toivon sinun tekevänkin.» Ja hän ilmoitti Hattielle uuden osotteensa.

»Hattie», sanoi Campbell, kun vaunut jälleen vierivät torin poikki ja he molemmat heiluttivat käsiään Lloydille, joka nopein askelin kulki asemalle. »Hattie!»

»Tuo neiti se tietää jotakin asioista. Urhoollinen, viisas ja voimakas — sitä kaikkea hän on, ja suuri sydän on hänellä — sydän, joka —.» Hän leikkasi kärjen sikaristaan ja vaipui mietteisiinsä.

Pari päivää myöhemmin, kun Hattie istui rouva Applegaten talon kuistilla sairasvaunuissaan ja katseli Charley-Joen peliä, sen ajellessa heinäsirkkoja nurmella, säpsähti hän kuullessaan portin paukahtavan. Valtaisen iso mies, jolla oli karsastelevat silmät, ja jykevä, neliskulmainen leuka, käveli pihan poikki taloon päin, kintereillään sangen merkillisen näköinen koira. Charley-Joe vetäytyi kiiruimman kautta yksityiseen turvapaikkaansa kuistin kivijalassa.

Tuo kaupungissa kasvanut pikku tyttö huomasi miehestä kohta, ettei hän ollut maalaisia. Hattiella oli omat käsityksensä seurustelutapain vaatimuksista, ja kun Bennett saapui hänen luokseen, kohentautui hän vaunuissaan pystyyn ja vähän epäröityään taivutti päätänsä tervehdykseksi. Bennett otti hyvin kunnioittavasti hatun päästään.

»Pyydän anteeksi», sanoi hän, kuin olisi Hattie ollut viisikolmattavuotias neitonen eikä kaksitoistavuotias. »Onko neiti Searight kotosalla?»

»Ah!» huudahti Hattie ihastuneena, »tunnetteko te neiti Searightin? Hän hoiti minua, kun olin kipeänä — sillä minun täytyy mainita teille, että minulla on lannevika, ja sitte minut leikattiin. Ei, hän ei ole enää täällä, hän on matkustanut kaupunkiin?»

»Niin, kolme neljä päivää sitten. Mutta minä kirjoitan hänelle tänään. Sanonko minä hänelle, että te olette käynyt täällä?» Ja vastausta odottamatta jatkoi hän yhteen menoon: »Mutta ehkä on parasta, että esitän itseni teille. Minun nimeni on Harriet Campbell, ja isäni on Craig V. Campbell, Herkuleen terästehtaiden isäntiä tuolla kaupungissa. Olkaa hyvä ja istukaa.»

Pikku toipilas ja iso napamatkustaja pudistivat hyvin vakavasti toistensa kättä.

»Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät», sanoi Bennett. »Minulla ei ole nimikorttia mukana, mutta nimeni on Ward Bennett — 'Frejan' retkikunnan miehiä», lisäsi hän. Suureksi helpotuksekseen hän voi huomata, ettei Hattie ollut kuullut lainkaan puhuttavan hänestä.

»Kiitos», sanoi tyttönen. »Minä kyllä mainitsen neiti Searightille, että hra Bennett on käynyt täällä.»

Bennett aprikoi tuokion. »E-ei», sanoi hän sitten, »älkää huoliko sitä mainita.»

»Mutta tietäkääs, hän ei vastaa lainkaan kirjeeseen», kiirehti Hattie selittämään, »sillä hän pelkää, että hänen kirjeensä voisivat tuoda minulle lavantaudin, että ne kuljettaisivat —» hän rohkaisihe ja käytti jolloinkin kuulemaansa outoa sanaa — »kuljettaisivat tartuntaa mukanaan. Tietäkääs, että hänellä on nyt hoidettavanaan hyvin ilkeä lavantautitapaus Medfordissa, jossakin siellä kaupungin lähellä, ja me olemme niin hädissämme sen johdosta — isä ja minä. Eräs aikaisemmista sairaanhoitajattarista on jo kuollut, ja viimeksi siellä ollut sai tartunnan ja tuli hyvin kipeäksi, ja neiti Searight tiesi hyvin, kuinka vaarallista se oli, mutta hän tahtoi itse mennä sinne, tahtoi uskaltaa ihan — ihan kuin —». Jokin hämärä koulumuistelma johtui hänen mieleensä, ja hän päätti puheensa ponnekkaasti: »ihan kuin Casablanca.»

»Mitä te sanottekaan!» sanoi Bennett ja käänsi vähän päätänsä, niin että hän voi katsella tyttöä terävästi toisella kierolla silmällään. »Hoitaako hän nyt lavantautipotilasta?»

»Kyllä, ja isä sanoi, että me ehkä — ehkä — eikö se ole kauheata, jos emme ehkä enää koskaan saa nähdä häntä!»

»Hm — vai niin. Missäpäin Medfordissa se on? Tehän saitte hänen osotteensa, ettekö tahdo sanoa sitä minulle?»

Kesti vähän aikaa, ennenkuin Bennettille oikein selvisi, mitä tämä kaikki oikein merkitsi. Lloyd oli arveluttavassa vaarassa, hänen henkensä oli kysymyksessä. Sitä ainoaa seikkaa hän nyt paluumatkallaan ajatteli; ja astellessaan vinhaa vauhtia huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina ja kädet nyrkitettyinä oli hän taukoamatta kuulevinaan »Hän voi kuolla, hän voi kuolia — me — me ehkä emme enää koskaan saa nähdä häntä!» Ja äkkiä valtasi hänet lamauttava pelko, hänen sydämensä taukosi sykkimästä, hänen kurkkuaan kuristi ja kaikki hermot jännittyivät kireiksi ja laukesivat jälleen. Hän ei pysähtynyt miettimään asiaa sen perusteellisemmin, hän uppoutui alttiisti suinpäin jonkinlaiseen hämärään aavistukseen, että jokin hirvittävä vaara, jokin sanomaton suru uhkasi juuri nyt häntä. Hänelle ei pälkähtänytkään muu ajatus päähän, kuin että Lloyd oli lähellä kuolemaa, ja kun jokin ajatus oli syöpynyt hänen päähänsä, eivät mitkään järkisyyt voineet sitä siitä karkottaa. Äkisti jäi hän seisomaan tienkäänteeseen, kädet housujentaskuissa ja jalat tanakasti maahan työnnettyinä. »Jotakin siis», sanoi hän ääneen, »jotakin siis on tehtävä!»

Vain yksi asia oli tehtävissä: Lloyd oli saatava kohta pois tuosta vaaran paikasta. Mieluummin vielä samana päivänä. Hän tahtoi pelastaa hänet, tempaista hänet irti siitä turmiosta, johon typerä ja väärinkäsitetty velvollisuudentunto oli syössyt hänet.

Mutta saisiko hän myöskin Lloydin temmaistuksi tieltä, jonka tämä itse oli valinnut kulkeakseen? Onnistuisiko hänen puheellaan taivuttaa hänet? Pelkkä ajatuskin mahdollisesta vastarinnasta teki hänen päätöksensä järkkymättömäksi. Ei ikinä, ei edes synkimpänä hetkenä napakamppailujen aikana, hän ollut ollut niin pinttynyt aikomukseensa, ei milloinkaan tuntenut itsensä niin vahvaksi ja vuorenlujaksi päättäessään häikäilemättä kukistaa maan tasalle kaiken vastarinnan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen tahdonlujuutensa äkkiä kasvanut nelinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi entisestään; tuli mitä tuli, hän tahtoi saavuttaa päämääränsä. Ei mikään voisi pysähdyttää häntä kesken, ei mikään voima pidättää häntä. Vaikeaksi tulisi arvatenkin taivuttaa Lloyd luopumaan vartiopaikaltaan, mutta hän käyttäisi kaiken jättivoimansa saadakseen tytön turvaan.

Yhden asian hän ainakin luuli olevan hänelle avuksi — yksi seikka auttoi häntä tuntemaan itsensä varmaksi onnistumisestaan — ja se oli se että hän yhä uskoi Lloydin rakastavan häntä. Bennett ei ollut mikään naisten mies. Miehiä hän kykeni ymmärtämään ja johtamaan kuin mitäkin nukkeja, mutta koko hänen elämänsä ja toimintansa ei ollut näihin saakka antanut hänelle tilaisuutta oppia tuntemaan naisia. Bennett ei lainkaan ymmärtänyt näitä. Keskustelussaan Lloydin kanssa, jossa tämä oli niin itsepintaisesti kieltänyt Ferrissin kertoman todenperäisyyden, ei hänen ollut ollut mahdollista pusertaa totuutta esiin. Hän oli saanut päähänsä, että Lloyd rakasti häntä. Hänen oli helppo uskoa, mitä tahtoi uskoa todeksi, ja usko Lloydin rakkauteen oli tullut osaksi hänen elämänsisällyksestään, jota ei edes Lloyd itsekään voinut riistää häneltä.

Bennettin päätös oli järkähtämätön. Tähän asti ei mikään asia ollut jäänyt onnistumatta häneltä, jonka hän vain oli täydellä vakavuudella päättänyt voittaa. Ei hän jäisi onnistumatta nytkään. Kun Bennettin päätökset olivat kehittyneet määrättyyn kohtaan — jonka kohdan hän helposti saavutti ja ylittikin — tulivat ne hänelle jonkinlaiseksi riivaukseksi. Hänessä kehittyvä valtava voimakkaisuus tempasi hänet itsensäkin tahtoineen ja järkineen mukaansa ja työnsi kaikki estelyt syrjään. Silloin ei järki enää ollut johtamassa hänen toimiaan. Hän näki ainoastaan yhden asian — itselleen asettamansa päämäärän — edessään; hän kävi kuuroksi kaikille pidättäville äänille, sokeaksi kaikille esteleville, epäröiville ajatuksille, välinpitämättömäksi kaikelle muulle; hän piti värähdyttämättä katseensa kiinnitettynä päämääräänsä, kunnes vihdoin saavutti sen. Kun napaseudun jäät olivat uhanneet murskata hänet syleilyynsä, oli hän kimmahtanut kaikkia esteitä ja vaikeuksia vastaan hurjuutta lähentelevällä tarmolla ja voimalla. Samoin hän tuli tekemään nytkin.

Erottuaan Campbelleista talonsa edustalla oli Lloyd lähtenyt suoraan asemalle ja oli nyt matkalla Medfordiin. Aina kun hän sai jonkin mielenkiintoisen sairaustapauksen hoidettavakseen, tuli se vähitellen täyttämään hänen mielensä ja kaikki ajatuksensa, niin että hän unohti kaiken muun. Campbellien ystävyys ja Bennettin väärä luulo, joka oli niin nöyryyttänyt häntä, haihtuivat nyt kerrassaan hänen tietoisuudestaan, kun juna vei hänet kaupungin helteestä ja melusta raittiiseen maalaisluontoon. Hän ei tiennyt, minkälaista hoitoa tuo uusi potilas oli aikaisemmin saanut. Hän tiesi vain, että tauti oli tavattoman pahalaatuinen ja pitkälle edistynyt. Se oli jo surmannut yhden hoitajattaren ja pannut toisenkin hengen suureen vaaraan, mutta Lloyd ajatteli niin vähän häntä itseään uhkaavaa vaaraa, että hänet täytti ilolla ajatus, että hänen odotettiin onnistuvan siinä, missä toiset olivat väsyneet kesken. Hän saisi taasen kamppailla vihollisensa kanssa, tuon vihollisen, joka kerta kuitenkin voittaisi, vaikka se sadasti voitettaisiinkin. Jälleen oli vihollinen pysähtynyt hävityskulussaan ja käynyt kylmine kourineen käsiksi ihmiselämään. Jälleen oli noussut kaksinkamppaus elämästä ja kuolemasta, jossa kuolema oli väkevänä puolena, ja huuto oli kuulunut — avunhuuto — hänen korviinsa. Hän tunsi taistelun iloa sydämessään. Hän odotti kärsimättömästi joutuvansa paikalle — taistelutantereelle, jossa hän saisi katsella vihollista kasvoista kasvoihin sairasvuoteen yli, jossa hän oli jo kestänyt niin monet taistelut, jossa hän nyt jälleen saisi mitellä voimiaan vihollisen kanssa — kestävyyttään sen väkevyyden kanssa — valpasta tarkkaavaisuuttaan sen juonikkaisuuden kanssa, viisauttaan sen voiman kanssa, rohkeuttaan sen herättämän kauhun kanssa, tietojaan sen kokemuksen kanssa, joka oli yhtä vanha kuin maailma ja eläisi yhtä kauan kuin maailma. Hän tahtoi voittaa tuon vihollisen, tempaista ihmishengen sen kourista, seista paikallaan kun se väistyi — voittaa, vaikka vain yhdeksi ainoaksi päiväksikin.

Hän tahtoi ja hänen täytyi voittaa. Hänen luontainen sitkeytensä, haluttomuutensa väistymään, hänen jäykkä vastustusvoimansa, hänen sortumaton päätöksensä pysyä aikomuksessaan ja viedä se perille — kaikki passiiviset ominaisuudet terästyivät hänessä, hänen lähetessään tulevaa taistelutannerta. Ajatuksissaan hän loi itselleen vankan perustan, jolla seisoa, siihen tarrautui hän koko synnynnäisellä sitkeydellään ja lujuudellaan. Ei, hän ei tahtonut hellittää tuota ihmishenkeä vihollisen saaliiksi; ei, hän ei tahtonut väsyä kesken taistelua; ei, hän ei tahtonut väistyä rahtuakaan. Vihollinen sai tehdä mitä sen halutti, hän tuli seisomaan sitä vastaan viimeiseen asti.

Kello 4 tienoissa iltapäivällä hän saapui Medfordiin tunnin kestäneen rautatiematkan jälkeen, ja asemalla olivat vaunut vastassa, jotka nopeasti veivät hänet huviloita ja ruohokenttiä viliseviä katuja pitkin sievään maataloon esikaupungin ulkolaidalla. Perille tultua hän sai kohta kuulla, että lääkäri oli sairaan luona, ja että tämä oli pyytänyt sairaanhoitajattarenkin heti saavuttuaan tulemaan sinne. Taloudenhoitajatar saattoi hänet yläkertaan, koputti käytävän päässä olevalle puoliavoimelle ovelle ja vei hänet sisälle vastausta odottamatta.

Lloyd katseli ympärilleen huoneessa — hän näki akkunaverhot lasketun alas, varjostimen asetetuksi sairasvuoteen ja akkunan väliin, lääkärin seisovan matolla uunin edessä ja pieluksella potilaan kuumeen punertamat kasvot, ja kaikesta itsehillitsemiskyvystään huolimatta häneltä pääsi parahdus.

Sillä hän, Lloyd, se nainen, jota Bennett rakasti, hän oli oman henkensä uhalla tullut hoitamaan Bennettin parasta ystävää, sitä miestä, josta tämä eniten piti — Richard Ferrissiä.

VI.

Kaksi päivää sen jälkeen, kuin tri Pitts oli tuonut Ferrissin Medfordin laidassa olevaan maataloonsa, oli hän voinut todeta taudin lavantaudiksi, ja kohta istui hän kirjoittamaan sähkösanomaa Bennettille. Mutta silloin hän muisti, ettei hän tiennytkään, minne Bennett oli matkustanut. Tämä ei ollut lähettänyt hänelle uutta osotettaan, ja tri Pittsin omaa neuvoa seuraten oli hän salannut sen kaikilta muiltakin. Sitä ei myöskään voinut saada tietoon Bennettin klubista eikä hotelliasunnosta, jonne päivittäin kasautui hänelle suuret läjät postia. Bennett ei siis tullut edes tietämään sitäkään, että Ferriss oli siirretty Medfordiin. No, olkoon niin — vastatkoon hän itse seurauksista. Muuta ei voinut tehdäkään. Tohtorin oli pakko jättää Bennett tietämättömyyteen ja tehdä itse parhaansa pelastaakseen Ferrissin. Pitts sai erään virkatoverin hoitamaan hänen kaupunkisairaitaan ja uhrasi kaiken aikansa Ferrissin hyväksi. Ja Ferriss kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hänen tilansa huononi päivä päivältä. Kuume nousi arveluttavan korkealle ja jäi pysyväiseksi. Pittsillä oli aniharvoin ollut niin ilkeäluontoista tapausta hoidettavanaan.

Asian teki vielä arveluttavammaksi se seikka, ettei sairaan tilassa tapahtunut minkäänlaista muutosta. Pitts oli ollut kauan vakuutettu siitä, että taudin aiheena olivat suolihaavat, mutta hän joutui ymmälleen, kun nuo oireet eivät lainkaan muuttuneet minnekään päin. Eräs sairaanhoitajatar oli jo ennättänyt sairastua, jopa kuoliakin, ja toinenkin oli saanut tartunnan, ja kuitenkin heilui Ferrissin henki yhä elämän ja kuoleman välimailla, hän ei enää käynyt paremmaksi eikä huonommaksi entisestään. Useinkaan eivät elämä ja kuolema joutuneet noin kauan kamppailemaan keskenään, ja kamppaus oli aniharvoin niin tasaväkistä. Monina, monina tunteina ja silmänräpäyksinä olisi höyhenenkin paino saanut vaakalaudan heilahtamaan tasapainoasemasta, mutta yhä säilytti se tuon asemansa.

Kun Lloyd oli niin odottamatta tuntenut Ferrissin siksi sairaaksi, jota hän oli tullut hoitamaan, ja jonka elämä riippui hiuskarvasta, paisui ja kutistui sydän hänen rinnassaan yhtä haavaa. Hänen ensi tunteenansa olivat ankarat omantunnontuskat. Miksi ei hän ollutkaan ennen ottanut tästä selkoa, miksi ei hän ollut tiukannut Bennettiltä tietoa tämän ystävän sairaudesta? Eikö hänen olisi itsensäkin pitänyt tuota ajatella? Eikö lavantauti ollut juuri se tauti, jota voi odottaa ja peljätä kaiken sen kärsimyksen jälkeen, minkä Ferriss oli saanut kokea? Nälkä ja ylenmääräinen rasitus jäämatkalla, ja sitä seuranneet kuukaudet valaanpyyntilaivassa, jossa ravinto oli kurjaa, likaisuutta joka paikassa ja ihmisiä sullottu ahtaaseen tilaan — eivätkö nuo kaikki seikat olleet omiaan synnyttämään lavantaudin?

Ja hänen itsensä levätessä ja huvitellessa maalla oli tuo mies, jonka hän oli tuntenut lapsuudestaan saakka, tuntenut paremmin ja kauemmin kuin yhdenkään muun ystävänsä, nujertunut kokoon ja päivä päivältä käynyt yhä sairaammaksi ja heikommaksi, kunnes hänen elämänsä nykyhetkellä oli heikko kuin värjyvä, lepattava kynttilänliekki, jonka vähinkin puhallus voi sammuttaa. Kuinka hän oli ollutkin typerä ja ajattelematon! Miksi ei hän sinäkin päivänä, jolloin hän oli tavannut Ferrissin odottamatta puistossa ja nähnyt hänen olevan niin menehtyneen ja voimattoman — miksi ei hän, joka oli ammatissaan niin kokenut ja harjautunut, ollut kohta huomannut, että kynttilä oli kuluttanut itsensä loppuun, että se jo oli sammumaisillaan? Nyt oli pelastus ehkä jo liian myöhäistä. Mutta Lloydin luontainen uhkamielisyys nosti harjaansa. Ei, hän ei tahtonut luovuttaa Ferrissin henkeä käsistään. Ei, ei, ei, ja tuhat kertaa ei! Ferriss kuului hänelle. Toisiakin hän oli pelastanut, joista hän oli välittänyt paljon vähemmän kuin tästä miehestä.

Viime potilaansa — tuon pikku tytön — hän oli tempaissut kuoleman sylistä yhdennellätoista hetkellä — eikö hänen siis tullut pelastaa Ferriss ennen kaikkia muita? Tämän taudin kehitys riippui suuremmassa määrässä sairaanhoitajasta kuin lääkäristä. Ja Lloydin usko itseensä, hänen ylpeytensä omista voimistaan, hänen lannistumaton itseluottamuksensa nousi jälleen pystyyn hänen sielussaan, väkevämpänä, puhtaampana, voitollisempana kuin koskaan ennen, nousi teräksen lujana uhmaamaan vihollisen hyökkäyksiä, levollisena, järkähtämättömänä, voittamattomana.

Ferrissin odottamattoman ja selittämättömän valheen Bennettille hän oli tykkänään unohtanut. Kuolema seisoi nyt Ferrissin pääpuolessa, ja silloin ei joutavilla pikkuasioilla ollut tilaa sairassuojassa. Ferrissin henki oli vaarassa. Muuta ei Lloyd nähnyt. Hän antautui hetipaikalla toimeensa.

Muutamin kuiskatuin sanoin selitti lääkäri hänelle taudin kehityksen ja laadun.

»Me olemme käyttäneet kuumeen lieventämiseksi jääpussia ja vesipussia kylmän ammekylvyn asemasta», sanoi tohtori. »Minä näet pelkään, että sydänkin on heikontunut.»

»40 ja 80 gramman vaiheilla aamuin ja illoin. Tässä on viime viikon ruumiinlämpötaulukko. Sittekun pääsemme tuohon asti» — hän näytti peukalonsa kärjellä 102° Fahrenheitiä — »uskallamme käyttää kylmää kylpyä, mutta ei muuten.» [Englannissa ja Pohjois-Amerikassa noudatetaan Fahrenheitin lämpöasteikkoa. 0°F = -17°C. Suom. huom.]

»Hm, se on arveluttavaa — suolissa on haavoja, ja jos ne läpäisevät, voimme toimittaa hautajaiset valmiiksi.»

»Kahdesti viime viikolla, mutta ei erittäin vahvasti — pikemminkin se tuntui olevan hänelle vain hyväksi. Olemme antaneet hänelle eetteriruiskeita, jotta hän virkistyisi. Kaiken kaikkiaan, neiti Searight, tämä on mielenkiintoinen, mutta hyvin ilkeä tapaus — ilkeä kuin perisynti. Se tappoi minun ensimmäisen hoitajattareni — pienen, näppärän, tunnollisen tytön; mutta hänpä ei pitänytkään varaansa, söi ateriansa kiellostani huolimatta täällä sairassuojassa; niinpä sitten kävikin hullusti — tuli kuume, ripuli, yletyksiä, sairaala, kuolema, hautaus.»

»Hän sai heittää kesken eilen, ja kuitenkin oli hän saanut litrottain kreolinia aamuin ja illoin. En ymmärrä, kuinka se oikein kävi päinsä .. Niinpä niin, Jumala auttakoon meitä kaikkia! Tuossa hän nyt makaa — ja se on tänä hetkenä pääasia.» Hän katseli sairasvuoteeseen, ja kolmannen kerran tarkasteli Lloyd potilastaan.

Ferriss houraili hiljaa kuumehourailujaan, heikosti ja miltei kuulumattomasti virtasi sanoja hänen ruskeiksi kuivuneiden ja pykiväin huultensa välistä. Paitsi että poskipäät seisoivat luonnottoman koholla, ei hänen kasvoissaan voinut huomata suurta muutosta; mutta niiden väri oli käynyt merkillisen tummaksi. Jääpussi oli hänen otsallaan kuin pilkaksi pantu kruunu.

»Niin», sanoi Pitts, »minä olen odotellut vain teitä saadakseni itse vähän levähtää. Valvoin täällä koko viime yön. Toivon, että te nyt käytte minun paikalleni.»

Lloyd nyökkäsi, otti hatun ja hansikkaat yltään ja kävi valmistautumaan työhönsä. Pitts antoi hänelle vielä joitakin ohjeita ja lähti sitten tiehensä. Ensi hetkinä ei Lloydilla ollut paljon mitään tekemistä. Hän pani sairaalakengät jalkoihinsa ja hiipi kuulumattomasti ympäri huonetta, järjesti kaikki valmiiksi yötä varten ja muutteli joitakin esineitä. Sitten hän kohdisti huomionsa lääkkeisiin ja erotti huolellisesti kaikki desinfektioaineet varsinaisista lääkepulloista. Viimemainitut hän laski erityiselle pöydälle, otettuaan ensin selville niiden käytännön. Kininiä aamuin ja illoin, sulfanalia ja trionalia unettomuutta vastaan, eetteriä ruiskutettavaksi ihon alle äkillisissä heikkous- tai verenvuotokohtauksissa, morfinia kuumehourailuja ja kofeinia sydämenheikkoutta vastaan, wismuttia yletystä vastaan ja murskattua jäätä jääpussissa kuumeen äkkiä kovasti kohotessa.

Myöhemmin illalla hän mittasi potilaan ruumiinlämmön, tunnusteli hänen valtimoaan ja antoi hänen juoda peptoniseerattua maitoa — Ferrissin yhä mumistessa kuumehourailujaan. Kininiä hän antoi vasta luettuaan kolmasti pullon nimikirjoituksen, kuten hänen tapansa oli — ensi kerran pulloon tarttuessaan, toisen kerran siitä lusikkaan kaataessaan ja kolmannen kerran laskiessaan pullon jälleen pöydälle. Kaikki askareensa ja huomionsa, joka muutoksen vivahduksenkin sairaan tilassa, hän merkitsi muistiin paperiliuskalle, jotta tri Pitts aamulla sairassuojaan käydessään heti pääsi tutustumaan tilanteeseen.

Yö kului ilman muuta muutosta, kuin että valtimo ja ruumiinlämpö vaihtuivat niinkuin kävi odottaminenkin, mutta aamupuolesta sai Lloyd sen vaikutelman, kuin olisi Ferriss hetkiseksi palannut tietoisuuteen. Hänestä tuntui, kuin olisi ymmärtävä ilme palannut potilaan silmiin, kun hän ymmällään katseli ympäri huonetta. Mutta Lloyd, joka silloin istui vuoteen jalkapäässä, käänsi kasvonsa poispäin. Ei olisi ollut hyväksi, jos Ferriss tällöin olisi tuntenut hänet.

Lloydin täytyi ihailla tri Pittsin järkevyyttä, kun tämä oli tuonut Ferrissin mukanaan niin rauhalliseen paikkaan kuin kotiinsa Medfordiin. Tohtorilla ei ollut perhettä lainkaan, ja häntä itseään lukuunottamatta asui talossa ainoastaan taloudenhoitajatar ja keittäjätär. Useammin kuin kerran oli Pitts tehnyt kotinsa sairaalaksi, kun kysymyksessä oli jokin mielenkiintoinen tapaus, joka vaati tavallista suurempaa tarkkaavaisuutta. Talo sijaitsi hiukan tuon pienen rauhallisen huvilakaupungin ulkopuolella. Siinä vallitsi ainainen sunnuntaihiljaisuus. Öitä valvoessaan voi Lloyd aamupuoleen yötä kuulla heikon junan kolinan, kun se ajoi aseman ohi, minne oli matkaa puolisentoista kilometriä. Moniin aikoihin oli se ynnä ohi taapertavain lampaanvuonien määkynä ainoita ääniä mitä kuultiin. Välistä visertelivät myöskin linnut, herätessään aamuvarahin katonräystäällä ja puutarhan omenapuissa. Lloyd meni akkunaan, veti verhot syrjään ja jäi katselemaan ulos. Hän voi nähdä sen kappaleen tiestä, joka vei kaupunkiin, ja etempänä jonkin ison, neliskulmaisen kivitalon, jonka harjalla oli pyöreä kupu ja sillä lipputanko — se oli kai jokin koulu tai pankkitalo tai vapaamuurarirakennus. Tohtorin taloa ympäröivät pellot ja niityt, joilla unisia lehmiä seisoskeli. Yksi niistä muutti asentoa, ja hän oli melkein kuulevinaan sen pitkän, pärskyvän huohotuksen. Jossakin kaukana, monien kilometrien päässä, veteli kukko säännöllisin väliajoin aamuvirttään. Äkkiä vastasi toinen aivan läheltä — ja silloin kaikki kaiut heräsivät. Ensi kerran Lloyd tällöin huomasi kapean, kalpean valonsarastuksen itäisellä taivaanrannalla. Kello 8 tienoissa aamulla tuli tohtori hänen tilalleen, ja hänen lukiessa Lloydin muistiinpanoja ja tämän selitellessä yön menoa tuli taloudenhoitajatar sanoinaan, että aamiainen oli valmiina.

»Käykää nyt alas syömään, neiti Searight», sanoi tohtori. »Minä olen täällä sen aikaa. Taloudenhoitajatar näyttää teille huoneenne.»

Ennenkuin kävi aamiaiselle, meni Lloyd hänelle osotettuun huoneeseen — kukaan edellisistä sairaanhoitajattarista ei ollut asunut siinä — muutti siellä pukua ja pesi kätensä ja kasvonsa desinfektioivalla nesteellä. Ulos tullessaan tapasi hän tohtorin eteisessä, hattu ja keppi kädessä. »Nyt hän on nukahtanut», sanoi Pitts, »ja on aivan levollinen. Minä käyn vähän maantiellä saamassa raitista ilmaa. Taloudenhoitajatar istuu nyt hänen luonaan. Neljännestunnin kuluttua olen täällä jälleen. En ole ollut oven ulkopuolella viiteen päivään, ja tällä hetkellä ei ole mitään välitöntä vaaraa.»

Aamiainen oli katettu huoneeseen, jota tohtori sanoi »lasisaliksi». Se oli umpinainen kuisti, jonka yksi seinä oli pelkkiä akkunaruutuja ja antoi pienelle nurmikentälle, joka vietti omenapuiden lomitse alas maantielle. Se oli hyvin kaunis huone, ja sen oli sisustanut tri Pittsin sisar, joka oli pari vuotta asunut täällä Medfordissa. Täällä söi Lloyd aamiaisensa ypö yksin, ja täällä hänet myöskin Bennett tapasi. Ainoat vaununtapaiset ajopelit, mitä Medfordissa sai käsiinsä, jonkinlaiset neli-istuimiset työvankkurit, ajaa täristivät portin eteen, johon pärskyvät, höyryävät hevoset pysähtyivät. Ennenkuin vaunut olivat ennättäneet kunnolla seisahtuakaan, hypähti niiltä maahan korkea- ja rotevakasvuinen mies, mutta vasta sitten, kun tämä oli tullut puoliväliin pihatietä, tunsi Lloyd hänet. Bennett keksi hänet aivan samanaikaisesti, oikasi suoraan nurmikon poikki ja kävi sisään huoneeseen avoimena olevasta lasiovesta.

Lloydista tuntui koko huone kutistuvan pienemmäksi, kun tuo valtava hahmo astui sisään, ja hänen askeleensa lattian poikki — hänen raskaat, tarmokkaat ja itsetietoiset askeleensa — panivat lasiruudut tärähtelemään. Koskaan ei Bennett ollut niin vähän paikallaan kuin tässä hennon-hienossa huoneessa, jonka naiskäsi ja naisenaisti oli sisustanut kaikkine heiveröisine lasikoruineen ja kukkamaljakoineen. Ympäristö oli mitä jyrkimpänä vastakohtana hänen raa'an voimakkaalle hahmolleen. Hänen kasvonsa näyttivät pelottavan pontevilta huoneen hentoja, pehmeitä värejä vastaan, ja hänen hartiansa ja rintakupunsa eivät olleet koskaan näyttäneet niin mahtavilta kuin nyt. Nuo kulmikkaat kasvot kapeine, mataline otsineen ja valtavine leukaperineen, pienet, karsastelevat silmät ja iso, yhteenpuserrettu suu eivät olleet koskaan niin selvästi ilmaisseet tuon miehen taipumatonta, ylikuohuvaa hengen- ja tahdonvoimaa, hänen tärisyttävää tarmokkaisuuttaan. Kun hän seisoi siinä hänen edessään korkeana kuin kirkontorni, käsi tuolin selkälaudalla, tuntui Lloydista siltä, kuin tarvitsisi tuon mahtavan kouran vain pusertaa kokoon murskatakseen sirosti leikellyn selkälaudan, ja kun hän puhui, oli Lloyd kuulevinaan, kuinka ohuet, hennot posliiniastiat pöydällä kilahtelivat yhteen aivan kuin säikähtyneinä tuon syvän, jyrisevän äänen voimaa.

Lloyd huomasi jo ensi silmäyksellä, että Bennett oli ylen kuohuvassa mielentilassa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Silmät säkenöivät kokoonpuserrettujen kulmakarvojen alta, hän puri hampaitaan yhteen, ja otsasuonet olivat pahoin pullistuneet. Bennett oli varmaan saanut kuulla, kuinka epätoivoinen Ferrissin tila oli. Ei siis käynyt ihmetteleminen hänen kiihottunutta tuultaan, kun hänen paraan ystävänsä henki oli vaarassa. Sellaisena hetkenä ei Lloyd voinut muistellakaan, että hän ja Bennett olivat viimeksi eronneet vihassa toisistaan.

»Mieleni on niin paha, ettette saanut sitä ennen tietää, Mutta muistatte kai, ettette sanonut, minne te matkustitte. Te olitte —»

»Mitä te täällä teette?» keskeytti Bennett hänet. »Mitä te tarkoitatte — minkävuoksi —» hän keskeytti omankin puheensa kootakseen hiukan ajatuksiaan. — »Tänne te ette saa jäädä», jatkoi hän sitten. »Tiedättekö te edes, mihin vaaraan te täällä alistutte? Teidän pitää hetipaikalla lähteä pois täältä.»

»Niin —», Lloyd hymyili vastatessaan, »tuo on asia, joka lähinnä kuuluu minulle itselleni. Sen te kyllä tiedätte, hra Bennett.»

»Mutta minä tahdon, että siitä tulee myöskin minun asiani», sanoi Bennett kiireisesti. »Oh», huoahti hän syvään ja silitti kädellään tuolinselkää, »minkävuoksi meidän aina pitää kierrellä toisiamme? Minä en osaa lörpötellä ja viisastella jonnin joutavia. Miksi me tuhlailemme tällä tapaa sanoja, jotka vain sotkevat asiaa. Minähän rakastan teitä, ja olen tullut tänne kysymään teiltä — pyytämään teiltä, tarkoitan, että lähtisitte tiehenne tästä talosta, jossa te niin typerästi antaudutte vaaralle alttiiksi. Teidän täytyy tehdä se», lisäsi hän kiireisesti. »Minä pidän teistä niin paljon. Minä en saa sallia teidän leikkivän niin kevytmielisesti elämällänne, joka on liian kallis minulle. Onhan toisia naisia, toisia sairaanhoitajattaria, jotka voivat tulla teidän tilallenne. Mutta te ette saa jäädä tänne.»

Syvä närkästys valtasi Lloydin. »Tämä on minun toimialani», hän vastasi ja koetti hillitä suuttumustaan. »Minä olen täällä, koska se on minun velvollisuuteni.» Ja äkisti selvisi hänelle tuon miehen koko häpeämätön röyhkeys, hän nousi pystyyn ja sanoi tiukasti: »Pitääkö minun tehdä teille tiliä siitä, mitä teen? Minä olen täällä siksi, että tahdon olla täällä. Siinä on tarpeeksi. En aio sen pitemmältä väitellä asiasta teidän kanssanne.»

»Minä en osaa pyydellä ketään ja mitään. Siihen en ole harjautunut. Teidänhän pitäisi tietää, kuinka vaikeata se minulle on, ja teidän pitäisi myöskin ymmärtää, kuinka äärettömän tärkeä tämä asia minulle on, kun kerran käyn pyytelemään teitä, rukoilemaan teiltä, niin nöyrästi kuin osaan, että lähtisitte pois täältä — nyt hetipaikalla. Juna lähtee tunnin päästä kaupunkiin, siellä on kyllä joku, joka näinkin odottamatta on valmis tulemaan tilallenne. Mehän voimme sähköttää — tuletteko siis?»

»Lloyd, ettekö te huomaa, ettekö todellakaan voi ymmärtää? Minusta tuntuu, kuin te silmät ummessa juoksisitte ehdoin tahdoin kadotuksen kuiluun.»

»Minun paikkani on täällä. Minä en jätä sitä.» Lloyd kävi aivan ymmälleen nähdessään, mitä Bennett nyt teki. Hän rauhoittui näet aivan äkkiä ja katsoi kelloonsa.

»Minä erehdyinkin», sanoi hän. »Junan lähtöön on vielä viisi neljännestä. Meillä on enemmän aikaa kuin luulinkaan.» Ja pannen äänensävyynsä niin suurta hellyyttä kuin hänelle oli mahdollista, hän sitten lisäsi: »Lloyd, tottahan siis lähdette minun kanssani?»

»Ei, mutta tämähän käy yhä hullummaksi ja hullummaksi», vastasi tyttö. »Minä en tiedä, hra Bennett, onko teidän tarkoituksenne loukata minua, mutta joka tapauksessa te siinä näytätte onnistuvan hyvin. Kukaan ei ole pyytänyt teitä tulemaan tänne. Te tunkeudutte toisten yksityisasuntoon, ja te koetatte tunkeutua minun ja minun työni väliin. Jos luulette tehoavanne minuun sankarieleinenne ja uljaine sanoinenne, niin erehdytte suuresti. Te olette onnistunut tekemään vain sangen mitättömän vaikutuksen.»

»Olkoon niin», vastasi Bennett välinpitämättömästi ja kohautti hartioitaan, »minulle se on yhdentekevää. Minä olen päättänyt, että te poistutte täältä vielä tänäpäivänä, ja te voitte olla aivan varma, neiti Searight, että minä saan tahtoni perille.»

Lloyd veti syvään henkeään. Nyt hän vasta keksi, minkälainen mies oli häntä vastassa. Häntä ympäröi sellainen varmuuden ilmakehä — nyt kun hän oli levollinen — että vastarinta kilpistyi siitä.

Mutta myöskin hänen oma uhkamielisyytensä kohotti nyt harjaansa. Hän muisti, kuka hän itse oli. Jos Bennett oli vahva, tahtoi hän olla väkevä, jos Bennett oli taipumaton, tahtoi hän olla sitkeä, jos Bennett oli luja, ei hänkään tahtonut antaa myöten. Koskaan vielä ei hän ollut pettänyt velvollisuuttaan, milloinkaan hän ei ollut sallinut kenenkään pysähdyttää häntä tiellä, jonka hän tiesi oikeaksi. Nytkö hänen piti hairahtua siltä? Tietoisuus omasta vastusvoimastaan tuli hänelle avuksi. Bennett oli vahva, mutta hänkin oli sitä. Missä koko maailmassa löytyikään voima, joka voisi murtaa hänen tahtonsa? Kun se ei edes onnistunut kuolemallekaan, niin kukapa kuolevainen ihminen siihen pystyisi!

Ja Lloydille selvisi yht'äkkiä nykytuokion merkitys, tilanteen koko hirvittävä vakavuus. He olivat molemmatkin panneet kaiken voimansa tämän yhden ainoan kortin varaan. Kaksi erinomaisen vahvaa luonnetta seisoi aseissa toisiansa vastassa. Sovinnosta ei enää voinut olla puhettakaan, heidän oli mahdotonta tulla puolitiessä toisiansa vastaan. Joko hän tai Bennett joutuisi tappiolle. Toisen heistä täytyi nujertua ja nöyryyttyä, niin ettei koskaan enää voisi suoristautua. Tässä pienessä haurasseinäisessä huoneessa tulisi kaksi päämiestä koettelemaan voimiaan.

»Tarvinneeko minun sanoa teille», virkkoi Bennett, »että teidän henkenne merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu asia koko maailmassa? Ettekö luule, että minä olin yhtä lujasti päättänyt voittaa, kun kaikkien miesteni henki riippui minusta? Sillä kertaa minä voitin — enkö siis voittaisi nytkin, kun niin paljon enemmän on minulle kysymyksessä. Minä en ole tottunut joutumaan tappiolle, enkä joudu nytkään. Olkaa varma siitä, ettei mikään voi pidättää minua.»

Lloydin oli mahdoton säilyttää malttiaan moisen hyökkäyksen tiellä.
Hänen omanarvontuntonsakaan ei olisi sitä sallinut.

»Ja luuletteko te sitten ehkä, että voitte kohdella minua kuten matruusejanne», sanoi hän. »Mitä oikeutta teillä on minuun? Olenko minä teidän käskettävänne? Luuletteko te minun alistuvan teidän hirmuvaltaanne? Te ette ole nyt Koljuhin-vuonossa, hra Bennett.»

»Te olette se nainen, jota minä rakastan», vastasi mies kiihtyneesti, »ja minä vannon, että teen kaikkeni pelastaakseni teidän henkenne.»

»Entä minun rakkauteni teihin, jonka sanotte merkitsevän teille niin paljon — luuletteko herättävänne sen tuolla tapaa? Vaikkapa otaksuisimmekin, että te voisitte taivuttaa minut pötkimään velvollisuuttani pakoon, niin luuletteko te, että se saisi minun sitä enemmän rakastamaan teitä? Ajatelkaahan vähän tarkemmin.»

Mutta Bennett ei välittänyt muusta kuin yhdestä ainoasta vastauksesta.
Hän iski kämmenensä läjähtäen yhteen ja sanoi:

»Niin, minun henkeni — mutta mistä te tiedätte, että minun henkeni on vaarassa? Jos me toraamme, niin etsikäämme edes järkevää syytä toraamme. Kuka sanoo, että minun henkeni on vaaralle alttiina, kun jään tänne?»

»Minä olen sallinut teidän puhella jo liiaksikin», tiuskasi Lloyd suuttuneesti. »Käykäämme itse asiaan. Te ette voi taivuttaa ettekä houkutella ettekä pakottaa minua kääntämään selkääni velvollisuudelleni. Oletteko ymmärtänyt, mitä sanon? Tämä on minun viimeinen sanani. Te, joka olette ollut joukon johtaja, mitä te olisitte sanonutkaan, jos joku teidän väestänne olisi vaaran hetkenä paennut vartiopaikaltaan? Minä sanon teille, mitä silloin olisitte tehnyt — te olisitte ampunut hänet kuin koiran, ja te olisitte halveksinut häntä, ja nyt te tahtoisitte tulla halveksimaan minuakin. Onko teistä vähintäkään järkeä tuollaisessa menettelyssä?»

»Mutta teidänhän täytyisi silloin halveksia minua ja saada minutkin halveksimaan itseäni.»

Mutta silloin Lloyd kuohahti: »Minun henkeni! Minun henkeni! Eikö ole mitään kallisarvoisempaa kuin ihmishenki? Sehän pitäisi teidän toki ymmärtää paremmin kuin kenenkään toisen! Olkaa jälleen oma itsenne, olkaa se, joksi teitä luulin. Teillä on teidän omat lakinne, antakaa minun pitää omani. Te ette olisi voinut olla se, mikä olette, ette olisi saanut tehdyksi, mitä teitte, jollei teille ollut olemassa jotain korkeampaa kuin henkenne. Täytyyhän teidän toki myöntää, ettette olisi voinut rakastua minuun, jollette olisi uskonut, että minä olen teidän vertaisenne. Jos tietäisitte, että minä olen pettänyt velvollisuuteni, ette voisi enää rakastaa minua. Jos tietäisitte, että olette saanut minut toimimaan vastoin vakaumustani, niin ette voisi enää rakastaa minua. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Te piditte minusta, koska tiesitte, että olin luja ja rohkea ja rehellinen ja yläpuolella kaiken pikkumaisuuden. Ja nyt te tahdotte, että pötkisin pakoon, pettäisin, kavaltaisin tehtäväni, ja te sanotte sen tulevan siitä, että rakastatte minua.»

»Siinäpä oli liian paljon sanoja minulle. Minä en osaa väitellä kanssanne, eikä siihen ole aikaakaan. En ole tullut tänne — jutustamaan teidän kanssanne.»

Milloinkaan ei Lloyd ollut niin suutuksissaan kuin tänä hetkenä. Hänen kasvojensa syvä puna oli äkkiä vaihtunut harvinaiseksi, kalpeudeksi, hänen tummansiniset silmänsä oikein suitsivat kipeniä. Hän ojentausi aivan suoraksi.

»Kuten tahdotte», hän sanoi. »Emme siis jatka puhetta. Suokaa anteeksi, hra Bennett, nyt minun täytyy lähteä. Menen työhöni.»

Bennett seisoi hänen ja oven välissä. Hän ei liikahtanut paikaltaan.
Sitten hän sanoi vakavasti:

Bennett kohtasi hänen katseensa ja kiinnitti sen omaansa. Matalalla äänellä ja verkalleen hän vastasi ainoastaan kahdella sanalla:

Molemmat vaikenivat. He katselivat toisiaan suoraan silmiin, molemmat yhtä jäykästi. Kului moniaita silmänräpäyksiä. Miehen tahto ja naisen vastarinta olivat kohonneet huippukohtaansa. Seuraavassa tuokiossa täytyi toisen niistä alistua.

Ja silloin tuntui Lloydista, kuin olisi hänen sisässään särkynyt jotakin — jotakin, jota hän ei voinut selittää eikä nimittää. Jokin hämärä vaisto hänen sielussaan, joka muuten oli niin rehellinen ja suoraviivainen, alkoi horjahdella. Miina oli räjähtänyt ja avannut ammottavan haudan. Hänen teräksinen tahdonvoimansa, josta hän oli ollut niin ylpeä, hänen itsenäisyydentarpeensa, hänen korskea itseluottamuksensa ja varma lujuutensa — kaikki se suli nyt olemattomiin tuon tulisen tahdon tieltä, joka ummisti silmänsä ja tukitsi korvansa kaikelle muulle, tuon valtavan, taipumattoman rautaoven edessä. Ja yht'äkkiä avautuivat Lloydin silmät, ja hän huomasi olevansa heikko, koska oli nainen. Oliko hän siis erehtynyt itsestään? Eikö nainenkin voinut olla vahva? Oliko hänen voimansa vain perustunut hänen alkuperäiseen heikkouteensa — ei hänen omaan yksilölliseen heikkouteensa, vaan hänen sukupuolensa heikkouteen, naisen luontaiseen heikkouteen? Oliko hän rakentanut luonteensa valloittamattoman linnoituksen juoksevalle hiekalle?

Mutta tottumus oli vielä liian väkevä. Kuin leimauksessa katsahti hän alas mittaamattomiin syvyyksiin, kuten ihminen välistä kiihkeän mielenliikutuksen valtaamana kykenee katsahtamaan. Hän katsahti sukupuolensa salaperäisiin, hämäriin uumeniin, syvälle, syvälle kaikkein pikku asiain ja elämysten alle — sinne missä elämän hirvittävä mylly sieppasi kaikki ja kaiken hampaisiinsa. Se oli onneksi vain lyhyt välähdys, pikanäky, jollainen ei toki usein esiydy, sillä muuten voisi järkeä ruveta pyörryttämään tuon kuilun reunalla ja se syöksyisi alas korjaamattomiin. Näky katosi, kuilu sulkeutui, ja hän tunsi jälleen maaperän jalkainsa alla.

»Minä en tee sitä!» huusi hän. Oliko se sama nainen, joka oli vielä äsken puhunut niin ylväästi? Helähtikö sama korskea, lannistumaton uhkamielisyys vielä hänen äänestään. Eikö siinä pikemminkin ollut epätoivon särähdys, tuollainen miltei huomaamaton värinä, joka tiesi kertoa hänen jo hoippuvan? Juuri se seikka, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, eikö se todistanut, että hänen voimansa olivat pettämäisillään?

Mutta uljuutensa hänellä oli vielä jälellä, vaikka voima olikin häneltä murtunut. Hän tahtoi sittekin taistella viimeiseen saakka, hän tahtoi erota taistelusta pää ylväästi pystyssä. Ennenkuin viimeinenkin toivo oli särkynyt, ei hän tahtonut myöntää olevansa voitettu.

»Mutta joka tapauksessa», hän sanoi, »ei kuoleman vaara kuitenkaan ole niin paha kuin kuolema itse. Jos minun henkeni on vaarassa, kun jään tänne, niin on hänen kuolemansa aivan varma, jos poistun hänen luotaan tänä hetkenä.»

Lloyd katseli kauhuissaan tuota miestä. »Te ette varmaankaan tiedä itsekään, mitä oikein sanotte. Tiedättekö, kuinka huono hän on? Tiedättekö, että hän tekee kuolemaa juuri tällä hetkellä, että mitä kauemmin minä olen poissa hänen luotaan, sitä uhkaavampana väijyy kuolema hänen henkeään? Eikö hänellä ole yhtä hyvä oikeus elää kuin minullakin? Te ette tahdo ainoastaan tuhota minun ylpeyttäni, te tahdotte tuhota myöskin parhaan ystävänne hengen, sen miehen, joka seisoi rinnallanne, joka auttoi teitä, joka kärsi ja kamppaili yhdessä teidän kanssanne.»

»Jos nyt lähden hra Ferrissin luota, jos hän jää yksin puoleksikaan tunniksi, niin en vastaa hänen —»

»Olen koko ajan luullut, että tiesitte sen, että olitte kuullut sen.
Niin, hra Ferriss se on.»

»Onko hän hyvin kipeä? Mitä hän täällä tekee? Ei, sitä en ole kuullut, kukaan ei ole sanonut minulle mitään. Pittsin piti kirjoittaa — sähköttää. Toipuuko hän siitä? Mikä hänellä on vikana? Hänessäkö se lavantauti on?»

»Hän on sangen vaarallisesti sairas. Tri Pitts toi hänet tänne maalle, omaan kotiinsa. Emme tiedä, tuleeko hän toipumaan. Tärkeätä on, että hänen luonaan valvotaan kaiken aikaa. Nyt siellä on vain palvelijatar. No nyt, hra Bennett, joko saan mennä potilaani luo?»

»Ei ennenkuin vasta kolmen tunnin päästä, ja minä vakuutan teille, että hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Saanko nyt mennä?»

Sinä silmänräpäyksenä Bennett vasta oikein tajusi tilanteen vakavuuden. Oliko se ollut oikein tai väärin, joka tapauksessa oli hänen päähänsä pinttynyt sellainen vakaumus, että Lloyd pani henkensä vaaraan pysymällä sairaan luona, ja sitä vakaumusta ei mikään pystynyt kiskomaan pois. Kauhistus oli vallannut hänet, eivätkä mitkään järkisyyt päteneet sitä vastaan. Mutta Ferriss?

Kuinka hänen oli meneteltävä tämän suhteen? Nyt selvisi yht'äkkiä, että hänenkin henkensä oli vaarassa. Mitä hän nyt päättäisi? Kumpi hänen nyt täytyi valita — nainenko, jota hän niin korkeasti rakasti, vai ystäväkö, jonka kanssa hän oli ollut Jonathanin ja Davidin suhteessa?

»Hyvä Jumala, odottakaas — odottakaa — en jaksa ajatella — minä — minä — voih, kuinka tämä on kauheata!»

Ja hirmuinen peljästys puistatti Bennettin ruumista, kun hän tunsi, ettei hän voinut enää kääntyä takaisin. Hän, joka oli koko ikänsä tottunut äärimmäisen vaaran hetkinä tekemään nopeita päätöksiä, hän teki nytkin päätöksensä ja kokosi kaiken rohkeutensa voidakseen kohdata siitä johtuvia arvaamattomia seurauksia — seurauksia, joiden hän tiesi siitä hetkestä lähtien tulevan vainoomaan ja vaivaamaan häntä ikuisesti. Mitä ikänä hän nyt päättikään, niin hirvittävät tunnontuskat tulisivat olemaan seurauksena. Hänen päätänsä rupesi pyörryttämään, eikä hän enää kyennyt näkemään selkeästi, mikä oli oikein ja mikä väärin, hän voi vain vaa'alla punnita, kumpi tappio tuli olemaan suurempi. Hän voi vain valita toisen kahdesta, Ferrissin kuoleman tai Lloydin kuoleman. Hän ei voinut nähdä mitään välikeinoa, ei voinut keksiä mitään pakotietä. Hänestä tuntui, kuin seisoisi hänen vierellään pyöveli kirves koholla, odottaen hänen käskyään iskeäkseen. Ja sitäpaitsi hän oli — vaikkei ehkä itsekään sitä tiennyt — jo kauvan sitten astunut sen rajan yli, jonka ulkopuolella hän oli vielä voinut nähdä muutakin kuin sen ainoan päämäärän, jonka hän oli saanut päähänsä saavuttaa ja voittaa. — Hän oli tehnyt päätöksensä. Hänen raivoisa jäykkyytensä, hänen hurja halunsa voittaa, maksoipa voitto sitten kuinka paljon tahansa, oli hänellä käynyt jonkinlaiseksi hulluudeksi. Konetta, jonka hän oli pannut liikkeelle, hän ei enää kyennyt pysähdyttämään. Nyt hän ei enää voinut — vaikkapa olisi tahtonutkin — tehdä uudestaan ja toisella tapaa sitä, mitä oli tehnyt; hän ei voinut luopua alottamaltaan tieltä, paeta sitä tuhoisaa kuilua, jota kohti hän oli syöksynyt.

Bennett veti syvään henkeä ja antoi käsiensä pudota hervottomina alas. Hän näytti aivan siltä, kuin olisi häneltä selkäranka katkennut, tuo iso, luiseva, jäntevä ruumis tuntui jollain merkillisellä, selittämättömällä tavalla kurtistuvan kokoon, hoippuen liian raskaan taakan alla — taakan, jota kukaan kuolevainen ei kyennyt nostamaan.

Mutta itse uskoi Bennett tällöin, että hän menetteli oikein ja viisaasti. Ja olipa oikein tai väärin, joka tapauksessa hänen täytyi jatkaa eteenpäin alottamaansa tietä. Kohtalonko käsi oli johtamassa, oliko se taivaan tuomio? —

Bennett oli koko elämänsä ajan ponnistellut suuret päämäärät silmäinsä edessä, suurimpiakaan vastuksia säikkymättä, ja hänen oli aina täytynyt voittaa valtavia vaikeuksia valtavaa voimaansa käyttäen. Pitkät ajat oli hän ollut eristetty sivistyneestä maailmasta, oli seisonut silmästä silmään alkuperäisen maailman villin voiman kanssa — voiman, joka oli voitettavissa vain yhtä villien keinojen avulla. Hän oli täten kadottanut sen kyvyn, joka on heikompien henkien turvana, kyvyn aukoa kietoutuneita solmuja, selvittää sotkuisia tilanteita. Hänen luontaistaan ei ollut löytää syrjäteitä, keksiä sovitteluja, tinkiä ratkaisusta. Häneen nähden oli asia joko ehdottomasti oikea tai ehdottomasti väärä, mitään välitietä ei ollut olemassa. Hän oli niin kauvan ollut asetettu elämän suurten ja yksinkertaisten ongelmien eteen, että hänen käsityskykynsä ja ratkaisukykynsä olivat muodostuneet aivan niiden mukaisesti. Joko hän näki kaiken suurennetussa mittakaavassa, tahi sitten niin pienessä ja mitättömässä, ettei sitä kannattanut ottaa huomioonkaan. Häneltä puuttui tavallista tervettä arkityötä. Hän tavallansa katseli maailmaa jommastakummasta kiikarin päästä, ja kun hän — kuten nyt — joutui väkevän mielenliikutuksen valtoihin, näki hän kaikki ylen suurennettuna. Ajatus, että Ferriss voisi parata, vaikka Lloyd nyt lähtisikin nyt hänen luotaan, ei edes pälkähtänyt hänelle päähänkään. Hän oli varma siitä, että jos Lloyd lähtisi, niin kuolisi Ferriss; olihan Lloyd itse niin sanonut. Ja se mahdollisuus, että Lloyd voisi pelastaa Ferrissin hengen tarvitsematta siltä uhrata omaansa, oli hänestä niin kaukainen, ettei sitä kannattanut ajatellakaan. Hänelle oli yksinkertainen selviö, että jos Lloyd jäisi tänne, saisi hän tartunnan ja kuolisi, niinkuin edellisen hoitajattarenkin oli käynyt.

Puolinaisia toimenpiteitä ei Bennett ymmärtänyt. Syrjäteitä ei ollut hänen luontoiselleen miehelle olemassa. Joko Lloyd tahi Ferriss. Näiden välillä hänen oli tehtävä valintansa. Hän kävi ovelle, lukitsi sen ja asettui seisomaan selkä sitä vastaan.

Lloyd seisoi suu ammollaan, sanattomana. Tuokion ajan Bennett tuntui hänestä kammottavalta kuin murhamies ikään. Bennetthän tiesi nyt, mihin vaaraan hän syöksi parhaan ystävänsä.

Tahtoiko hän siis antaa tämän kuolla? Lloyd torjui väkisin sen ajatuksen luotaan. Itseänsä ei hän nytkään ajatellut, ainoastaan Ferrissiä. Jos tämä oli Bennettin ystävä, niin oli hän myöskin hänen, Lloydin, ystävä. Ehkäpä hän juuri tällä hetkellä teki kuolemaa, kun ei Lloyd ollut hoitamassa häntä. Tämä ajatus vei häneltä kaiken voiman. Sen tieltä täytyi kaikkien häntä itseään ja hänen omaa rakkauttaan koskevien ajatusten väistyä syrjään.

»Mitä te oikeastaan vaadittekaan minulta?» hän huudahti. »Tahdotteko te nöyryyttää minua? Olette jo tarpeeksi tehnyt sitä. Minun on aivan yhtä vaikea pyytää ja rukoilla jotakin, kuin teidän on. Minä olen ylpeydessä teidän veroisenne, mutta nyt minä pyydän teitä, kuuletteko, rukoilen teitä niin nöyrästi kuin osaan, että päästätte minut menemään. Mitä te vielä vaaditte? Ah, ettekö te vieläkään käsitä minua? Sillä aikaa kun me täällä lörpöttelemme, kun te telkeätte minulta tien, hän ehkä tekee jo kuolemata. Onko nyt aikaa lörpöttelyyn ja väärinkäsityksiin, onko aikaa ajatella meitä itseämme, meidän omaa henkeämme, meidän pikku surujamme?» Hän ojensi ristissä olevat kätensä Bennettiä kohti. »Minä pyydän teitä — voinko tehdä enempää kuin sen — minä pyydän teitä, että sallitte minun mennä.»

Lloyd koetteli vaivoin hillitä itseään. Hän vaikeni tuokion, sitten hän sanoi:

»Tarkatkaa hyvin, mitä nyt sanon. Te sanotte rakastavanne minua, pitävänne minusta enemmän kuin hra Ferrissistä, joka on paras ystävänne. Minulla ei ole paljon halua ajatella itseäni tällä hetkellä, mutta jos te nyt saisitte minut taivutetuksi — jos suostuisin nyt hylkäämään potilaani, niin mitä minusta silloin tulisikaan? Voisinko koskaan enää palata siihen taloon, jonka olen itse rakennuttanut? Voisinko koskaan katsella tovereitani silmiin? Mitä he silloin ajattelisivatkaan minusta? Mitä kaikki ystäväni minusta ajattelisivat — minusta, joka aina pidin pääni niin ylväästi pystyssä? Te tahdotte hävittää, tuhota koko minun elämäni. Minun täytyisi luopua työstäni, elintehtävästäni. Oh, ettekö te huomaa, mihin te oikein tahdotte pakottaa minut?» Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. »Ei», huudahti hän kiihkeästi. »Ei, ei, ei, minä en tahdo siihen määrään halventaa itseäni!»

»Tarkoitukseni ei olekaan halventaa teitä», sanoi Bennett. »Sitä te ette saisi sanoa minulle, joka rakastan teitä siihen määrään, että voisin hyljätä Ferrissin —»

»Niin, mutta jos te todellakin rakastatte minua siihen määrään, niin täytyyhän toki olla jotakin, jonka tekin asetatte elämää korkeammalle. Tahdotteko, että minun täytyy ruveta vihaamaan teitä?»

»Tehän tiedätte hyvin, ettei maailmassa ole mitään, mikä olisi minulle rakkaampi ja arvokkaampi kuin teidän henkenne. Kuinka voitte muuta ajatellakaan?»

»Senvuoksi että te ette ymmärrä — ettette tiedä — oh, että minä rakastan teitä! Minä — tarkoitan — en suinkaan tarkoita — en tarkoita —»

Mitä hän olikaan nyt sanonut? Mitä oikein oli tapahtunutkaan? Kuinka oli mahdollista, että sanat, joita hän vielä eilen olisi hävennyt kuiskatakaan itselleen, nyt lensivät niin vapaasti, niin julkeasti hänen suustansa? Tuo suloinen, hämärä ajatus, jota hän oli kaikkina näinä vuosina koettanut väkisin tukeuttaa ja haudata sydämensä syvimpään, kohotti nyt yht'äkkiä päätänsä, suoristautui kuin sadetta saanut kukkanen ja puhkesi sanoiksi. Itsestään, omin ehdoin hän oli sanonut tuolle miehelle rakastavansa häntä. Hän, joka vielä silmänräpäys oli vapissut voimattomasta vihasta tätä vastaan, oli sanonut sen. Häpeä ja nöyryytys poltti hänen kasvojaan kuin tulen liekki. Maaperä hänen jalkainsa alla tuntui pettävän, kaikki, mitä hän oli ylpeintä ja ihaninta itsestään uneksinut, temmattiin häneltä pois ja murskattiin. Hänkö se tosiaan oli ollut, hänkö, joka oli ollut niin ylväs ja varma itsestään, oli langennut noin syvään?

Hän kääntyi poispäin, peitti kasvot käsiinsä ja vaipui hervottomasti tuolille, jolla aikaisemmin oli istunut, kumarsi päänsä pöydänlevyyn kätkeäkseen kasvonsa päivänvalolta, vapisten ja väristen hirvittävästä häpeästä ja pohjattoman itsehalveksimisen tunteesta. Mutta tuntiessaan Bennettin käden olkapäällään kavahti hän pystyyn kuin veitsen pistämänä ja kääntyi seinään päin, kasvot yhä käsiin peitettyinä.

»Oh, ei», sanoi hän rukoilevasti, ja hänen äänensä oli sammua kesken mielenliikutuksesta, »oh, ei — te ette saa — jos kerran olette mies — te ette saa käyttää hyväksenne — oh, ei, ei, älkää koskeko minuun. Antakaa minun mennä tieheni!»

Mutta hän puhui kuuroille korville. Bennett hypähti hänen luokseen ja sieppasi hänet syliinsä. Lloyd ei voinut tehdä vähintäkään vastarintaa. Hänen ruumiinsa ja henkensä voimat olivat murtuneet — ja kuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi sanomatonta iloa saadessaan painaa päänsä tuon miehen rinnalle, huolimatta häpeästään ja itsehalveksimisestaan? Kuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi itsensä onnelliseksi vaipuessaan tuohon väkivaltaiseen, käskevän voimakkaaseen syleilyyn? Kuinka hän voikaan tajuta pelkkää onnea ja ja ylpeyttä tuntiessaan, kuinka tuon miehen säälimätön puristus murskasi pirstoiksi hänen entisen itsevarmuutensa ja lujuutensa? Kuinka oli käynyt päinsä, että hän, joka vielä silmänräpäys sitten oli kauhistuen kavahtanut tuon miehen vähintäkin kosketusta, nyt itse kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puristautui häneen kiinni kuin lintunen löytääkseen hänen lähimmästä läheisyydestään turvapaikan ja pikkuisen pesän — hän joka aina tähän hetkeen saakka ei ollut miehellistä turvaa tarvinnut, päinvastoin sellaista aina halveksinut?

»Miksi te harmittelette sitä, että sanoitte tämän minulle? Minähän tiesin niin hyvin, että te rakastitte minua, ja te tiesitte, että minä rakastan teitä. Eihän sillä ole yhtään väliä, sanoitteko sen julki vai ette. Me molemmathan tunnemme toisemme. Me ymmärrämme hyvin toisemme. Te tiesitte minun rakastavan teitä, teistä näytti, että minä olen ollut väkevä ja rohkea ja tehnyt sen, minkä tahdoin tehdä; te itse olette tehnyt minut siksi, mikä olen. Kaiken olen tehnyt teidän tähtenne. Luuletteko, että olisin lainkaan tullut kotia, jollen olisi tiennyt tulevani teidän luoksenne?» Äkkiä kietoi hän värisevän tytön vielä voimakkaampaan syleilyyn ja huudahti kärsimättömästi: »Oh, kaikki vain pelkkiä sanoja — kaikki, mitä vain voi sanoa — ne ovat niin tyhjänpäiväiset, ne sanovat niin vähän! Ettekö te tiedä, ettekö tajua, mitä te minulle merkitsette? Sanokaa minulle, uskotteko, että minä rakastan teitä?»

Mutta Lloyd ei vielä voinut kohdata hänen katsettaan. Hänen omat silmänsä olivat ummessa, ja hän nyökkäsi vain.

Bennett otti hänen päänsä käsiensä väliin ja käänsi hänen kasvonsa omia kasvojaan kohti. Vielä piti Lloyd silmiään ummistettuina.

»Lloyd», sanoi Bennett, ja hänen sanansa kajahtivat kuin käsky, »Lloyd, katso minuun. Rakastatko sinä minua?»

Tyttö veti syvään henkeään. Sitten hän avasi hitaasti ihanat tummansiniset silmänsä, ja silmäripsistä riippuvain kyynelten läpi hän katsoi mieheen ja kohtasi tämän katseen pelottomasti, miltei ylpeästi, ja hänen äänensä värisi rajattomasta hellyydestä, kun hän vastasi:

Hetkistä myöhemmin hän irrottihe hänen syleilyksestään ja laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoi:

»Mutta kuulehan nyt, oma ystäväni, nyt me emme saa enää ajatella itseämme. Meidän täytyy ajatella häntä, joka makaa sairaana ja avuttomana tuolla sisällä. Me olemme joutuneet hirvittävään asemaan. En ymmärrä, kuinka kaikki on voinut tapahtuakaan, mitä tänään on tapahtunut. Vielä silmänräpäys sitten minä olin niin vihainen, etten eläissäni ole ollut niin vihainen — vihainen sinulle — ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan ennen ole ollut näin onnellinen. En enää tunne itseäni. En tiedä oikein, mitä nyt tehdä; me voimme ainoastaan pitää kiinni siitä, minkä tiedämme oikeaksi, ja luottaa siihen, että lopulta kaikki käy hyväksi. Tämä on todellakin ratkaiseva käännekohta, eikö totta? Ja koko meidän elämämme ja koko meidän onnemme riippuu siitä, että suoriudumme siitä oikealla tavalla. Minä olen tullut aivan toiseksi ihmiseksi, en ole enää sama, mikä olin puoli tuntia sitten. Nyt täytyy sinun olla urhoollinen minun vuokseni, ja sinun täytyy olla väkevä ja auttaa minua tekemään velvollisuuteni. Meidän täytyy saavuttaa takaisin malttimme ja tehdä niin, kuin meistä tuntuu oikealta, ajattelematta yhtään mahdollisia vaaroja, välittämättä yhtään seurauksista. Minä en olisi pyytänyt sinua auttamaan minua, jollei — jollei tätä olisi tapahtunut — mutta minä tarvitsen sinun apuasi. Sinä sanot, että minä olen auttanut sinua olemaan urhoollinen, auta sinä nyt minua olemaan urhoollinen ja tekemään niin, kuin tiedän olevan oikein.»

Mutta Bennett oli yhä yhtä sokea. Jos Lloyd oli ennen ollut hänelle rakas, niin oli hän nyt kaksin kerroin rakkaampi tunnustettuaan oman rakkautensa. Ferriss oli unohtunut, hän oli kaukana poissa. Hän ei voinut päästää Lloydia irti, ei voinut sallia hänen käyvän vaaraa vastaan. Pitikö hänen nyt ehkä kadottaa tuo rakastettu tyttö? Hän pudisti päätään.

»Ward», sanoi Lloyd vakavasti ja hartaasti, »jollet sinä tahdo, että minä panen henkeni vaaraan jäämällä vartiopaikalleni, niin ole varoillasi, ole hyvin varoillasi, ettet ehkä, pidättämällä minua siitä, joudu ehkä kadottamaan jotakin, jonka me kumpikin pidämme henkeä ja elämää kalliimpana. Luuletko sinä, että minä olisin voinut rakastaa sinua niin syvästi ja hartaasti kuin teen, jollen olisi uskonut olevan jotakin, joka on suurempi kuin elämä ja väkevämpi kuin kuolema ja minulle paljon enempi kuin yksin oma rakkautenikin? On tekoja, joita en voi tehdä, joita en saa laiminlyödä. Minä en voi olla pelkuri, en voi paeta velvollisuuteni tieltä. Minä olen sinun vallassasi. Sinä voit tehdä minulle, mitä vain tahdot. Mutta jos sinä saat minun lähtemään täältä ja olemaan pelkuri ja tekemään sellaista, jota minä häpeän, jos asetut minun ja velvollisuuteni väliin, niin kuinka voin rakastaa sinua, kuinka voinkaan rakastaa sinua?»

Itsepäisesti ummisti Bennett korvansa kaikille pyynnöille, kaikille vastaväitteille, kaikille järkisyille. Lloyd tahtoi panna henkensä vaaraan. Muuta hän ei tytön puheesta käsittänyt.

»— ja minä tahdon niin mielelläni rakastaa sinua», jatkoi Lloyd, aivan kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen sanoi. »Minä tahdon niin mielelläni olla sinulle kaikki, mitä vain tahdot minun olemaan. Olen odottanut sinua niin kauan, olen uskonut sinuun niin kauan. Minä en tahdo, että minun pitäisi ajatella sinua miehenä, joka petti minut, silloin kuin eniten tarvitsin hänen apuaan, joka pakotti minun tekemään alhaisen ja alentavan teon. Usko minua», sanoi hän äkillisellä tarmokkuudella, »sinä surmaat minun rakkauteni, jollet nyt anna myöten.»

»Se on palvelijatar», sanoi Lloyd kiireisesti. »Hän on valvonut sairaan luona — tuolla toisessa huoneessa.»

»Neiti — neiti Searight», kuului huuto, »joutukaa, jotakin on hullusti — minä en tätä ymmärrä — oh, joutukaahan toki!»

»Kuuletko?» huudahti Lloyd. »Nyt on ratkaiseva käänne käsissä — hän saattaa kuolla käsiin. Ah, Ward, sehän on sinun ystäväsi! Me voimme pelastaa hänet.» Hän polki jalallaan lattiaan kiihtyneenä ja väänteli käsiään. »Minä tahdon mennä sinne. Minä kiellän sinua pidättämästä minua — estämästä — estämästä — oh, mitä meistä enää tuleekaan? Jos sinä rakastat minua, jos rakastat häntä — Ward, anna minun mennä!»

Bennett pani kädet korvilleen ja sulki silmänsä. Tämän silmänräpäyksen säikähdyksessä, kun hän tunsi, että toivoipa hän mitä hyvänsä, hän ei kuitenkaan voinut luopua päätöksestään — tällöin oli hänen järkensä mennä sekaisin. Mutta hän asettui kuitenkin jälleen selkä ovea kohti, tarttui lujasti lukonkahvaan ja kähisi yhteenpuristettujen hampaittensa välistä:

»Neiti — neiti Searight, missä te viivyttekään — joutukaa, tulkaa pian!»

Lloyd tarttui hänen käteensä, joka piti niin tanakasti kiinni lukonkahvasta, ja koetti väkisin avata sitä. Hän ei enää itsekään tiennyt mitä teki, hän kietoi kätensä Bennettin kaulaan, rukoili ja uhkaili häntä — rukoili nöyrällä äänellä, joka äkisti vapisi vihasta ja intohimosta.

»Ethän sinä surmaa ainoastaan hänet, sinä surmaat minun rakkautenikin — etkö päästä minua menemään? — Kuuletko, minun rakkauteni, josta olen niin iloinen ja ylpeä! — Anna minun rakastaa sinua. Ward — kuule, mitä sanon — älä saata minua vihaamaan sinua, anna minun rakastaa sinua, sinä rakas —»

»Anna minun rakastaa sinua, anna hänen elää! Minä tahdon niin mielelläni rakastaa sinua. Se on minun korkein onneni. Anna minun olla onnellinen. Etkö näe, mitä nyt on kysymyksessä? Siitä tulee onni tai iäinen onnettomuus meille kummallekin. Annatko minun jo mennä?»

»Viimeisen kerran, Ward, kuule mitä sanon! Kysymyksessähän on minun rakkauteni ja hänen henkensä. Älä tuhoa niitä molempia — ja samalla itseäsikin. Sinä, joka voit kaikki, joka olet niin väkevä, sinunhan ei pitäisi polkea meidän rakkauttamme murskaksi.»

»Joutukaa, joutukaa — oh, eikö siellä ole ketään, joka tulisi auttamaan minua?»

Lloyd ei jaksanut enää. Koko hänen voimansa, jota oli niin säälittä runneltu, luhistui kokoon, sortui raunioiksi. Hän oli murtunut, nöyryytetty, tallattu maahan. Hänen ylpeytensä oli pirstaleina, hänen uskonsa itseensä, hänen luonteenlujuutensa, kaikki mikä oli ollut rakkainta hänelle, hänen horjumaton varmuutensa, hänen rakkautensa, joka oli tuonut niin suurta onnea hänen elämäänsä — joka alunpitäen oli tiedottomasti johtanut häntä urallaan — kaikki tuo oli nyt sirotettuna kuin akanat tuuleen. Ja hänen potilaansa — Ferriss, se mies, joka oli rakastanut häntä, joka oli kärsinyt niin hirveästi, joka uskoi häneen, ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut hoitaa, niin että hän olisi voinut jälleen palata elämään — jos Ferriss nyt kuolisi, senvuoksi että Lloyd hylkäsi hänet, mikä hirvittävä suru, mikä rajaton katumus ja turhat omantunnontuskat siitä olisikaan hänelle seurauksena! Maailma mustui hänen silmissään, hän oli kadottanut maaperän altaan. Hän oli hukassa — hän heittelehti avuttomana kuin laiva myrskyn vallassa — kaikki majakat olivat sammuksissa, maata ei missään näkyvissä. Myrsky raastoi hänet mukanaan pimeyteen, tyhjyyteen, epätoivon hirvittävään autiuteen.

Nyt se oli jo myöhäistä. Hän oli horjahtanut velvollisuudestaan, hän oli tehnyt väärin, eikä sitä voinut enää korjata. Tuon miehen hurja, epäinhimillinen, raudankova itsenäisyys oli riistänyt häneltä kaikki voimat, Bennett oli saavuttanut tarkoituksensa. Elämän ja rakkauden oli hän polkenut jalkainsa alle arvelematta, säälimättä. Ratkaisun hirvittävä silmänräpäys oli ohitse, pitkät, hirvittävät katumuksen vuodet alkaisivat.

Lloyd vaipui tuolille pöydän ääreen, ja hänen päänsä, jota hän oli aina kantanut niin ylväästi pystyssä, oli vaipunut murtuneena hänen käsiinsä. Väkevä suru puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka kuin kuumeessa. Hänestä tuntui, kuin särkyisi hänen sydämensä aivan kirjaimellisesti tällä hetkellä. Hänen täytyi purra hampaitaan yhteen, jottei ähkyisi kovaa, huutaisi ääneen hurjaa suruaan, voimatonta häpeätään ja epätoivoaan.

Vielä kerta kuului sisältä avunhuuto. Sitten kävi kaikki aivan hiljaiseksi. Kului moniaita minuutteja. Mutta Lloyd ei enää kuullut eikä tajunnut mitään jähmettyneessä surussaan. Bennett seisoi kumarassa ja nojausi yhä raskaasti ovea vastaan, kasvot tuhkanharmaina ja silmät tuijottavina. Hän ei puhunut mitään Lloydille. Hän ei kyennyt lohduttamaan tätä — sehän olisi ollutkin vain pilkantekoa. Hän oli taistellut taistelunsa loppuun, niinkuin hän tiesi että hänen täytyi se taistella, kun hän kerta oli tehnyt päätöksensä. Ne voimat, jotka hän oli päästänyt valloilleen ja joita ei enää käynyt hallitseminen, olivat voittaneet. Hän oli saanut tahtonsa perille, mutta mihin hintaan! Mutta kullakin ajalla oma murheensa! Hintaanko? Eikö hänellä ollut vielä kokonainen elämä arvioida ja maksaa sitä? Nykyisellä hetkellä oli oma huolensa, ja hänen täytyi tehdä jotakin. Hän katsahti kelloonsa.

Koko seuraava neljännestunti meni kuin kuumeisessa hämmennyksessä. Hän ei voinut perästäpäin koskaan muistaa, mitä silloin oli oikein tapahtunut. Sen hän vain muisti, että kun hän auttoi Lloydia rattaille, joiden piti viedä hänet asemalle, värähti tämä hänen kosketuksestaan ja vetäytyi inhoten erilleen hänestä, kuin olisi hän ollut törkeä rikoksentekijä — murhamies. Hän vei Lloydin matkalaukun ajurinistuimelle ja istui sille itsekin. Lloyd oli vetänyt harson kasvojensa eteen ja istui sen takana ääneti ja liikkumattomana koko ajomatkan.

»Ennätämmekö junaan?» kysyi Bennett ajurilta, kello koko ajan kädessä. Aika oli täpärällä, mutta ajuri ruoski hevosiaan, niin että ne ennättivät asemalle parahiksi silmänräpäystä ennen junan lähtöä. Bennett pyysi ajurin odottamaan, ja Lloydin jäädessä istumaan vaununpenkille meni hän asemakonttoriin ja osti hänelle piletin kaupunkiin. Sitten hän meni lennätinkonttoriin ja lähetti lyhyen, mutta jyrkkäsanaisen sähkösanoman Calumet-torin varrella olevaan toimistoon.

Seuraavana tuokiona juna lähti liikkeelle, täristen ja viheltäen. Bennett jäi yksin seisomaan asemasillalle ja näki junan katoavan savupilveen. Kotvan aikaa hän seisoi siinä ja oli tuntevinaan, kuin olisi jokin vastustamaton, säälimätön voima tempaissut Lloydin eroon hänestä, eroon koko hänen elämästään. Sitten hän kokosi malttinsa ja lähti joutuun odottavien hevosten luo.

»Ajakaa takaisin tohtorin taloon», sanoi hän tuimasti ajurille.
»Tiukinta vauhtia, kuuletteko!»

Mutta kuski väitteli vastaan. Hevoset olivat lopen uupuneet. Ne olivat juosseet tulomatkalla niin kovaan kuin vain ruoskinnalla sai ne joutumaan. Hän ei tahtonut enää lähteä samanlaiselle matkalle. Bennett tarttui miestä käsivarteen ja nosti hänet alas maahan. Sitten hän hypähti itse ajurinistuimelle ja antoi ruoskasta hevosille.

Saapuessaan tri Pittsin talon eteen hän ei pysähtynyt huolehtimaan hevosista, vaan nakkasi ohjakset niiden selkään ja ryntäsi hengästyneenä sisään. Mutta hänen poissa ollessaan oli tohtori palannut kotiin, ja hän se nyt kohtasi Bennettin puolitiessä portailla.

»Mitä nyt kuuluu?» kysyi Bennett hätäisesti. »Olen sähköttänyt toisen hoitajattaren tänne. Hän tulee ensi junalla. Sähkötin asemalta hoitajatartoimistoon.»

»Ainoa huomautus, minkä voin tehdä toimenpiteenne johdosta», vastasi tohtori ja katsoi häntä tiukasti silmiin, »on se, että se oli aivan tarpeeton. Hra Ferriss kuoli juuri.»

VII.

Lloydin oli mahdoton koota ajatuksiaan junamatkalla. Isku oli ollut niin kova, järkytys oli ollut niin ankara, ettei hänellä ollut voimia eikä haluakaan ajatella sen enempää koko asiasta. Vielä oli hänellä vain hämärä ja epämääräinen käsitys, että jotakin hirveätä oli tapahtunut, että suuri suru oli kohdannut häntä, ja hän oli niin ihmeellisessä mielentilassa, että hän useammin kuin kerran yllätti itsensä odottamasta sitä hetkeä — jonka hän tiesi tulevan — jolloin onnettomuus koko laajuudessaan iskisi ja ruhjoisi hänet. Tällä hetkellä hän oli vain perin väsyksissä. Mieluimmiten hän olisi tahtonut viivyttää tuota ratkaisevaa iskua, hän olisi tahtonut saada istua junassa, kokoonluhistuneena, passiivisen tylsänä ja antautuen avuttomana kohtalonsa huomaan.

Mutta kaikkien vakavien ajatusten ja tunteiden ollessa lamautuneet, eli hänessä edelleen virkeänä kyky ottaa vastaan kaikenlaisia pieniä ja pian ohimeneviä vaikutelmia. Isku tuntui vain käyneen kuin mikäkin jättiläisjyrä hänen sielunsa läpi, sortaen sen suuret kyvyt, mutta jättäen miltei koskematta nuo matalat pikku kyvyt. Nyt hän tajusi, että tuossa merkillisessä tapahtumassa oli todella ollut jotain järkeä, jota hän ei ollut ennen siinä käsittänyt olevan; hän ymmärsi nyt, että suuret surut ja suuret tuskat särkevät vain sydämen varsinaisen suuren koneiston, mutta jättävät rauhaan kaikki monet pikku rattaat, jotka pyörivät yhtä ahkeraan myrskyssä kuin tyvenelläkin säällä, sittenkun lyhytaikaiset, jokapäiväiset tunnelmat ja vaikutelmat ovat panneet ne liikkeelle.

Täten kului tuo tunnin kestävä rautatiematka Medfordista kaupunkiin. Lloyd istui näköjään levollisena akkunan ääressä ja katseli ohikiitävää maisemaa, jota linjan varrella olevat sähkölennätinpylväät leikkelivät viiruihin kuin elävienkuvien filminauhaa. Hän katseli — ja ihmeellistä kyllä, todellisella mielenkiinnolla — toisia matkustajia — nuorta tyttöä sievässä kävelypuvussaan, joka luki jotain kirjaa ja samalla availi sen lehtiä hattuneulalla, lihavata, suurivatsaista herraa, joka pärskytteli sieraimiaan kuin hevonen, rajattoman puheliasta kirjainkaupustelijaa, joka syödä mutusteli kuivattuja viikunoita soikeasta rasiasta, äitiä, jonka pikku pojalla oli silmälasit ja joka lakkaamatta kävi juomassa jäävesisäiliöstä, jarrumiestä ja junankuljettajaa, jotka seisoivat ulkona vaunusillalla puhellen keskenään.

Maisema samoin kiinnitti hänen mieltänsä, ja hän pani merkille, milloin juna aina hiljensi tai kiihdytti vauhtiaan. Hänen ajatuksiaan tavallaan hajoitti ja virkisti katsella kilometripaaluja ja laskea, kuinka monta kilometriä kulloinkin oli sivuutettu. Jopa hän kerran kysyi junankuljettajaltakin, milloin kaupunkiin saavuttaisiin, ja tunsi ärtymystä kuullessaan, että juna oli myöhästynyt puoli tuntia. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän ihmetteli itsekseen, mitä se häntä liikutti.

Myöhään iltapäivällä sukelsi kaupunki viimein näkyviin. Ensin harmaana savusumuna taivaanrannalla, sitten loppumattomana sarjana likaisia päätyjä, rivi rivin perästä rappioituneita esikaupunkitaloja, joiden pihamailla riippui kuivamassa pestyjä ryysyjä, sitten pari pimeätä tunnelia, ja vihdoin ajaa porhalsi juna asemalle, jossa sen kolina kajahteli takaisin lasiruutuisen kaarikaton holveista. Lloyd havahtui ajatuksistaan, muisti tulleensa kotia ja lähti ripeästi kävelemään tuttuja katuja pitkin. Vihdoin hän seisoi omalla torillaan. Suoraan hänen vastassaan kohosi raskas harmaakivinen toimistotalo. Hän pysähtyi säpsähtäen. Nyt hän palasi kotia, karattuaan vartiopaikaltaan. Mitä hän sanoisikaan tovereille?

Ja sitten tuli yhdellä kertaa sielullinen vastavaikutus. Hänen aivojansa rupesi jälleen särkemään, tuonaan saamansa isku nyt vasta oikein kirvelemään. Haava repeytyi uudelleen auki ja aiheutti pistelevää kipua. Nyt hän muisti aivan selvästi, kuinka hän oli horjahtanut vaaran hetkenä ja kavaltanut asiansa: kuinka Ferriss varmastikin kuolisi, koska hän oli paennut hänen luotaan; kuinka hänen luonteenlujuutensa ja tahdontarmonsa, joista hän oli niin ylpeillyt, nyt olivat auttamattomasti musertuneet; kuinka Bennett oli saanut hänet horjahtamaan; kuinka hänen rakkautensa, hänen elämänsä ainokainen suuri onni, nyt oli kuollut ja kylmä eikä koskaan enää havahtuisi eloon; ja kuinka hän oli iäksi häväissyt ja halventanut itsensä maailman silmissä.

Nyt hänen piti käydä tuohon taloon, nyt hänen piti kohdata siellä toverinsa. Mitä hän heille sanoisi? Kuinka hän voisi selittää lankeemuksensa? Kuinka kertoa heille, ettei hän ehdoin tahdoin, omasta halustaan, ollut luopunut paikaltaan? Hän kuvitteli mielessään, miltä toisten korvissa kuuluisi puolustelu, että mies, joka häntä rakasti ja jota hän rakasti, oli pakottanut hänet hylkäämään hoidokkinsa. Hänen täytyi purra hampaansa yhteen. Ei, hän ei voinut tunnustaa toisille omaa käsittämätöntä heikkouttaan — kaikkein vähimmin sitä. Mutta voiko hän muutakaan tehdä? Korkeintaan hän voisi sanoa, että häntä itseään oli ruvennut pelottamaan — häntä, Lloyd Searightia! Pitäisikö hänen, uljaimman ja ylpeimmän koko joukosta, seista paljastettuna, pelkurina kerskailijana — tuon uhrautuvaisen, velvollisuudentuntoisen pienen naisparven edessä?

Hän muisti, kuinka heillä oli kerran ollut joukossaan muuan nuori englannitar, Harriet Freeze, joka oli kutsuttu hoitamaan isorokkopotilasta ja joka oli menettänyt rohkeutensa ratkaisevana hetkenä ja kurjalla tekosyyllä luopunut toimestaan. Neiti Freeze oli sitten karkotettu toveripiiristä. Ja nyt hän itse tulisi toisten mielestä näyttämään yhtä kunniattomalta raukalta. Ei — keinolla millään ei häpeätä voinut välttää. Hänen täytyi käydä sisään, hänen täytyi kestää tuo tulikoe; ja sen piti tapahtua juuri nyt, kun hänen voimansa olivat tyyten masennuksissa, hänen rohkeutensa ja tahdonlujuutensa lopussa. Hetkisen hän mietiskeli paeta — pujahtaa piiloon. Hän välttäisi kaikki nuhteet ja ivailut ja tukalat selittelyt palaamalla Bannisteriin. Mutta se taas oli mahdotonta käytännöllisistä syistä. Hänellähän ei ollut mukanaan muuta kuin sairaanhoitajatarlaukkunsa ja pieni matkalaukkunsa, ja hän tiesi, että hänen kukkarossaan oli hyvin vähän rahaa.

Mutta nyt hän äkkiä huomasi, että hän oli koko aprikoimisen ajan istunut torin penkillä puiden varjossa. Mitähän, jos hän istuisi tässä aina kello 6 asti illalla, jolloin hän toisten istuessa illallisella ruokasalissa voisi hiipiä taloon, mennä kenenkään huomaamatta ylös omaan huoneeseensa, salvata itsensä sinne eikä päästää ketään sisään. Mutta sitten hän hylkäsi senkin ajatuksen, kohauttaen väsyneesti hartioitaan. Ennemmin tai myöhemmin hänen kuitenkin täytyisi astua toisten eteen. Tuo lyhyt väliaika oli vain kuin kuolemaan tuomitun hirtehisen viimeinen yö.

Hän nousi penkiltä ja asteli vitkalleen taloa kohti. Miksi hän viivyttelisikään kohtaamasta iskua? Sehän tulisi kuitenkin yhtä varmasti ja raskaasti, odottelipa hän tai ei. Ja niin suuri oli hänen häpeäntunteensa, että torin poikki käydessä hänestä tuntui, kuin kaikki ohi kulkevat ja kaikki suihkukaivon ympärillä istuvat ihmiset tietäisivät, että tuossa menee itsensä häväissyt nainen. Täytyihän se huomata jo hänen polttavista kasvoistaankin, hänen arkailevasta käynnistäänkin. Hän toisti toistamistaan itselleen, että hän oli tehnyt typerästi, kun oli jäänyt niin kauaksi istumaan penkille. Hän vilkuili hätäisesti ympärilleen. Eiköhän kukaan ollut tarkannut hänen käytöstään? Katsopas vain tuo lapsenhoitaja tuolla ainakin! Minkävuoksi se niin tuijottelikaan hänen peräänsä? Entä poliisi tytön vierellä, joka katseli häneen niin terävästi! Lloyd sai äkillisen halun joutua kiireimmiten pois torilta, piiloutua ihmisten näkyvistä. Mutta minnekä — toimistotaloonko? Sinnekö, missä kaikki muut sairaanhoitajattaret, toverinsa, tulisivat tuntemaan hänen häpeänsä kohta kun hän astui ovesta sisälle? Minne taivaan nimessä hän menisikään? Missä hän saisikaan turvapaikan? Mitä, mitä, mitä hänestä tulisikaan?

Mutta hänen täytyi käydä sisään. Sitä ei voinut välttää. Hän asteli vitkalleen eteenpäin, työntyi askel askeleelta taloa kohti. Tuo lyhyt tie torin poikki jalavien ja puuvillapuiden alla oli oikea ristintie. Joka askel tuotti kipua, kirveli jalkoja, vei hänet yhä lähemmäksi tuota hirvittävää häpeää. Kulku oli sitä nöyryyttävämpää, kun hän tiesi, ettei velvollisuus vienyt häntä eteen päin. Eikä mikään hyvyys ollut hänen vaikuttimenaan, eikä mikään uhrautuvaisuus. Hän laahusti tietänsä senvuoksi että hänen oli pakko tehdä niin. Elämän pienet käytännölliset seikat, kerrassaan naurettavan pienet — matkarahain ja -tavarain puute — olivat hänen käskijöinään, pakottajinaan.

Hän silmäsi tuskissaan ylös toimiston akkunoihin. Kukahan niistä ensiksi keksisikään hänen kotiatulonsa? Neiti Douglasko vai Ester Thielman vaiko neiti Bergyn, ylihoitajatar? Mitähän ne ensi sanoikseen hänelle virkkaisivat? Ja mitä hän vastaisi? Kuinka sitten kävisi, kun huhu hänen pelkuruudestaan ja petoksestaan oli kulkenut huoneesta huoneeseen? Kuinkahan hänestä silloin lörpöteltäisiinkään, kuinka häntä halveksittaisiin ja tuomittaisiin? Ei ainutkaan sairaanhoitajattarista olisi tuntematta omaksi häpeäkseen hänen häpeäänsä — sitä, mikä hänen oli täytynyt tehdä, mikä hänet oli pakotettu tekemään. Ja kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä kaupungilla saisivat kuulla hänen lankeemuksestaan. Tri Street saisi siitä kuulla, kaikki lääkärit, jotka ennen olivat olleet niin iloiset hänen avustaan, siitä kuulisivat. Kaikissa sairaaloissa siitä puhuttaisiin. Campbell saisi kuulla siitä, ja Hattie.

Tultuaan noin kolmenkymmenen askeleen päähän talosta kääntyi hän äkisti ympäri ja palasi takaisin. Hän teki sen aivan tahtomattaan, koneellisesti, sillä häpeäntunne kuohahti hänen sydämessään kuin suuri aalto ja valtasi hänen tahtonsa ja ajatuksensa. Jokin häntä itseään väkevämpi voima tarttui häneen ja pyörsi hänet takaisin. Kun hän kerta oli tullut sisälle, oli kaikki toivo lopussa. Ja kuitenkin oli hänen pakko käydä sisään, vaikkapa kaikki toivo täytyikin jättää oven ulkopuolelle.

Hän ymmärsi, että kun hän nyt toista kertaa palaisi torin yli, hän vasta oikein herättäisi huomiota. Siksipä hän suoristihe, nosti päänsä pystyyn ja lähti astumaan virkeillä, jäntevillä askelilla, kuten muka hyvin tietäisi, minne aikoi mennä, kääntyi torilta eräälle sivukadulle, kiersi erään talokorttelin ympäri ja pysähtyi pari kertaa myymälänakkunain eteen, ollen olevinaan hyvin huvitettu niihin levitetyistä näytteistä. Hänen poskiaan poltti tulinen häpeä moisen kurjan, naurettavan petoksen takia. Hänestä tuntui, että nyt vasta täytyi kaikkien kadulla kulkevain oikein huomata hänen alhaisuutensa. Kaksi kertaa hän kääntyi katselemaan erään herran perään, nähdäkseen jäikö tämä tuijottelemaan häntä. Kuinka ihmeellä hän läpäisisikään kahden lähiminuutin kiirastulen? Kunpa hän edes jo olisi omassa kamarissaan, lukon ja salvan takana! Miksi ei sinne ollut mitään salatietä, maanalaista käytävää, jota hän ryömisi polvillaan, kunnes vihdoin pääsisi turvaan, yksikseen?

Sellainen oli Lloydin palaus siihen taloon, jonka hän oli itse rakentanut, siihen pikku yhdyskuntaan, jonka hän oli perustanut ja josta hän oli ollut niin ylpeä, siihen ihmisystävälliseen laitokseen, joka eli ja toimi hänen varoillaan.

Vihdoin hän löysi itsensä ulkoportaiden edestä, toinen jalka alimmalla astinlaudalla ja käsi pusertuneena uljaaseen pronssikaiteeseen. Nyt hän ei enää voinut pyörtää takaisin. Hän nousi portaita ylös ja painoi sähkökellon nappulaa; ja kun tämä viimeinen, peruuttamaton askel oli otettu, tunsi hän tuiki väsyneen ihmisen siunattua rauhaa mielessään. Kävi nyt miten kävi — hänen täytyi astua kiirastulen halki, kenenkään voimatta auttaa häntä.

Rownie tuli avaamaan ovea ja toivotti hänelle iloisesti hyvää-päivää. Lloydilla oli jälkeenpäin hämärä aavistus, että tyttö oli puhellut jotain hänen matkalaukustaan, ja että hän joutui parahiksi illallispöytään. Eteisessä ja sisäportailla ei ollut ketään, mutta ruokasalista kuului ääniä ja lautasten kilinää. Kaikki toiset olivat' siellä syömässä illallista, kuten hän oli arkaillen toivonutkin. Hetki oli siis suotuisa, ja hän kiirehti nopeasti: Rownien ohi ja melkein juoksi portaita ylös, väristen ja peljäten.

Hän tuli yläkäytävään. Hänen huoneensa ovi oli raollaan. Hän huoahti helpotuksesta, pujottautui ovesta sisään ja lukitsi sen perästään, laski sitten matkalaukut käsistään, viskautui isoon sohvaan ja kätki kasvonsa sen pieluksiin.

Lloydin syöstessä sisään käännähti neiti Douglas ympäri kirjahyllyn luona; hän näet seisoi huoneen perällä ja tuijotti nyt ällistyneenä tulijaan. Sitten hän huudahti:

Lloyd kavahti pystyyn kuullessaan vieraan äänen, ja vaipui sitten jälleen istumaan sohvan reunalle. Jokseenkin levollisella äänellä hän vastasi:

»Ah, tekö se olette? En tiennyt — en luullut täällä olevan ketään —»

»Ettehän vain- ole siitä vihainen? Minä kurkistin tänne sisään löytääkseni jonkin kirjan — jotakin lukeakseni. Minulla on koko päivän ollut päänsärky, enkä mennyt edes illallisellakaan.»

»Mutta sanokaas», jatkoi toveri, »mikä teitä oikein vaivaa? Kun tulitte sisään — en ole koskaan nähnyt teitä sellaisena — ah, nytpä ymmärrän, se potilaanne siellä Medfordissa —»

»Mahdotontahan oli pelastaa sairasta, kun kuume oli kohonnut niin korkealle», puheli toinen edelleen. »Sehän taisi jo olla viides tai kuudes kuumeviikko. Sain sen toisen sähkösanoman hyvissä ajoin, niin etten lähtenytkään matkaan. Olin juuri ovella lähtemässä sinne, kun lähettipoika tuli sähkösanoman kera.»

»Minuahan kutsuttiin sinne. Ensimmäinen sähkösanoma, jossa uutta sairaanhoitajatarta pyydettiin, tuli kello 2 aikaan. Seuraava juna, jossa olisin päässyt lähtemään, meni kello 4.20 — kello 2.45 pikajuna ei näet pysähdy Medfordissa — ja minä olin kuten sanoin jo valmiina lähtemään ja seisoin juuri ovessa, kun tri Pittsiltä tuli toinen sähkösanoma, joka peruutti edellisen ja ilmoitti, että potilas oli jo kuollut. Hän kuuluu olleen yksi 'Frejan' retkikunnan johtajia. Me emme tienneet —»

»Lloyd rakas, te ette saa antaa sen niin kovin masentaa itseänne. Ettehän olisi parhaalla tahdollakaan voinut pelastaa häntä. Ei kukaan olisi voinut niin myöhäisellä asteella. Hänhän lienee jo ollut kuolemaisillaan, kun teidät kutsuttiin sinne. Kuoleehan meidän jokaisen käsiin joskus potilaita.»

»Kuollut?» toisti Lloyd uudelleen. »Onko tri Pitts sähköttänyt, että hra Ferriss on kuollut?»

»On, estääkseen, etten suotta tulisi sinne. Hän kai lähetti sähkösanoman matkaan tuntia ennen teidän lähtöänne. Se oli hyvin järkevästi ja kiltisti tehty hänen puoleltaan.»

»Hän on kuollut», virkkoi Lloyd hiljaa ja koneellisesti ja vilkuili epävarmasti ympärilleen. »Hra Ferriss on kuollut.» Äkkiä vei hän nyrkitetyt kätensä ohimoilleen, hänen ruumiinsa vapisi kiireestä kantapäähän, ja selki selällään olevista silmistä kuvastui hurja kauhu. »Kuollut!» hän parkasi. »Se on hirmuista! Miksi en tehnytkään niinkuin yritin? Miksi en voinut?»

»Minä ymmärrän niin hyvin teidän surunne», sanoi neiti Douglas rauhoittaen. »Olen itse jolloinkin tuntenut samalla tapaa. Sitä ei sairaanhoitajatar oikeastaan saisi koskaan tuntea, mutta kun on muutaman kerran ollut menestystä hyvin pahoissakin tapauksissa, niin luulee että aina käy hyvin; ja kun sitten kuitenkin jonkun kerran käy hullusti, niin luulee itse olleensa siihen syypää —. että jos vain olisi ollut hiukan huolellisempi ja tehnyt jonkin asian toisin päin, niin olisi ehkä saanut potilaan pelastetuksi. Mutta tuollaista ei teidän tarvitse ollenkaan ajatella. Kun te kerran ette kyenneet häntä pelastamaan, niin ei se olisi käynyt keltään toiseltakaan päinsä.»

»Mutta juuri senvuoksihan sairas nyt kuoli, että minä olin häntä hoitamassa.»

»Joutavia, Lloyd, älkää puhuko tuollaista. Te olette vain saanut nukkua liian vähän. Teidän hermonne ovat rasittuneet. Te olette hiukan hermoheikko ettekä muutenkaan oikein terve. Käykää nyt kauniisti pitkäksenne, niin minä tuon teille kyllä vähän illallista. Teidän tarvitsee saada nukkua oikein hyvin, otettuanne ensin hiukan bromia.»

Puheliaan toverin mentyä Lloyd kohottautui pystyyn ja hieroi kädenselällä silmiään. Nyt hän tajusi tilanteen, johon oli joutunut. Nyt, kun ensi hetken säikähdys Ferrissin kuoleman johdosta oli hälvennyt, voi hän oikein huomata, kuinka väärä ja valheellinen tuo tilanne oli. Hän oli ollut niin varma siitä, että Ferriss kuolisi, kun hän voi jättää tämän hoidottaan niin vaarallisella hetkellä, etteivät neiti Douglasin kertomat tiedot enää vaikuttaneet häneen niin musertavasti, kuin ne muuten olisivat oudokseltaan tehneet. Lopullinen isku oli vain joutunut varhemmin, kuin hän oli odottanutkaan. Mutta nyt hän myöskin käsitti, että neiti Douglas oli antanut erinäisten ulkonaisten seikkojen pettää itsensä. Hän oli saanut tietää Ferrissin kuolemasta varhain iltapäivällä; ja sen johdosta hän luonnollisesti luuli, että Lloyd oli lähtenyt Medfordista vasta kuolemantapauksen jälkeen eikä sitä ennen, niinkuin todellisuudessa oli käynyt. Samaa luulisivat kaikki toisetkin. Keskellä kaikkea häpeäänsä ja tunnontuskiaan, jotka löivät kuin korkeat aallot hänen ylitsensä, tarttui Lloyd hetkeksi tuohon toivoon kuin hukkuva oljenkorteen, jonka varassa luulee pelastuvansa. Ainoastaan tri Pitts ja Bennett tunsivat todellisen asianlaidan, ja Lloyd tiesi, että lääkäri kyllä ymmärtäisi, kuinka julmasti ja omatta syyttään hän oli joutunut iskun alaiseksi, ja senvuoksi vaikenisi. Ollakseen aivan varma siitä tahtoi Lloyd kohta kirjoittaa hänelle, tai vielä parempi, koettaisi tavata häntä. Hänen tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea kertoa täyden totuuden, mutta sekin oli paljon parempi, kuin tulla kaikkien ihmisten hylkiöksi.

Jos hän todellakin oli horjahtanut velvollisuutensa tieltä, todellakin langennut niin ratkaisevalla hetkellä, niin olisi häpeällistä teeskentelyä salata se ja ruveta näyttelemään neiti Douglasin niin viattomasti vihjaamaa osaa — osaa, jota oli niin helppo näytellä. Mutta Lloyd ei ollut langennut, hän ei ollut itse asiassa ollut pelkuri. Sydämensä syvyydessä hän oli ollut uskollinen itselleen ja ihanteilleen. Siispä hän ei myöskään pettänyt tovereitaan antaessaan heidän edelleen olla siinä uskossa, että hän oli väkevä ja varma ja uljas. Se, mitä hän heiltä salasi, tai oikeammin, mitä nämä eivät kyenneet huomaamaan, se oli jotakin, jonka hän yksin kaikista ihmisistä voisi ymmärtää. Hän ei voinut — eikä kukaan nainen koko maailmassa olisi voinut — pakottaa itseään tunnustamaan toiselle naiselle, mitä tänään oli Medfordissa oikein tapahtunut. Kaikki uskoisivat, että hän olisi voinut jäädä hoidokkinsa luo, jos vain itse olisi tahtonut. Ei kenkään, joka ei tuntenut Bennettiä, voisi ymmärtää, kuinka pitkälle miehen voimakas tahto oikein voi viedä.

Tahtoipa hän tai ei, niin täytyi Lloydin tänä hetkenä ensin ajatella itseään. Bennett oli unhottunut, työnnetty ulos hänen tietoisuudestaan. Kerran hän oli rakastanut tätä miestä, mutta se unelma oli jo päättynyt. Ajatus Ferrissin kuolemasta, joka hänen oli ollut pakko tavallaan aiheuttaa, iski häneen joka silmänräpäys ja täytti hänet kauhulla ja toisinaan miltei mielettömillä omantunnontuskilla, joita hän ei kyennyt edes sanoiksi pukemaan. Mutta Lloydin ylpeys, hänen itseluottamuksensa, luonteenlujuutensa ja itsenäisyytensä olivat tähän saakka olleet hänelle kalliimmat kaikkea muuta elämässä. Sitä toisti hän yhä uudelleen itselleen, ja hetkeksi hän sen rehellisesti uskoikin. Siis vaikkapa hänen ylpeyttänsä nöyryytettäisiinkin, ei se siltä ollut kuollut; ja mitä siitä vielä oli jälellä, sen hän halusi käytettäväkseen voidakseen sen avulla salata totuuden kaikilta muilta. Ehkäpä se kävisi helpostikin päinsä. Hänen tarvitsi vain pysyä levollisena. Olosuhteet pitäisivät muusta huolen.

Neiti Douglas palasi hänen luokseen, seurassaan Rownie, joka kantoi vähän illallisruokaa tarjottimella. Kun mulattityttö oli kattanut tuomisensa pienelle pöydälle sohvan eteen ja sitten poistunut, veti sairaanhoitajatar tuolin pöydän viereen ja istahti sille.

»No, nyt me voimme jutella vähän, jollette ole liiaksi väsynyt», hän sanoi. »Tuo Medfordin kuolemantapaus kiinnittää kovin mieltäni. Sanokaahan, mikä oli varsinainen kuolemansyy — oliko se suolienpuhkeaminen vaiko voimien asteettainen väheneminen?»

»Ei kumpikaan», vastasi Lloyd kiireesti. »Aiheena oli sisällinen verenvuoto.» Hän lausui nuo sanat lähemmin ajattelematta niitä, koneellisesti kuin fonografi, ja vasta perästäpäin hän tajusi valhetelleensa. Kuinka ihmeellä hän olisi tiennytkään, mikä oli ollut varsinaisena kuolemansyynä? Ja mitä oikeutta hänellä oli siitä puhuakaan? Mistä oikein johtuikaan, että hän oli äkkiä oppinut niin sujuvasti valehtelemaan — hän, joka koko ikänsä oli ollut niin rehellinen ja tosi?

»Verenvuotoko?» toisti neiti Douglas. »Oliko jo aikaisemmin ollut sellaisia verenvuotoja? Oliko sairas tajuissaan, kun kuolema tuli. Minä —»

»Oh, lopettakaa jo kyselemisenne!» sanoi Lloyd ja teki torjuvan eleen.
»Minä olen niin väsyksissä ja hermostunut; olen ihan pilalla.»

»Niin, eipä se ihmettä olekaan», myönsi toveri. »Emme siis enää puhu siitä sanaakaan.»

Yö ja seuraava päivä olivat Lloydille kauheat; hän ei kyennyt syömään mitään eikä edes nukkumaankaan. Hän ei astunut jalallaankaan huoneensa ulkopuolelle, ja ilmoitti syyksi olevansa kipeä, mikä ei varsin väärin ollutkaan; hän oli yksin itsensä kanssa ja niiden hirvittäväin ajatusten, jotka taukoamatta täyttivät hänen mielensä. Aina tuohon onnettomaan Medfordin päivään saakka oli hänen elämänsä vierryt onnellisissa ja rauhallisissa oloissa. — Hänellä oli ollut menestystä valitsemallaan elämänuralla ja sen antamissa hommissa. Hän oli kuvitellut olevansa voimakkaampi ja hienompi olento kuin useimmat toiset naiset, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli täyttänyt hänen olemuksensa sanomattomalla rikkaudella ja hurmauksella. Ja sitten oli hän yht'äkkiä, yhdessä ainoassa tunnissa, kadottanut tuon kaiken, hänen tahtonsa oli murtunut, hänen uljuutensa pirstattu, hirvittävät seikat olivat pakottaneet hänen osaltaan aiheuttamaan hoidokkinsa kuoleman — ja tuo sairas oli ollut mies, joka oli rakastanut häntä ja luottanut häneen; ja hänen rakkautensa Bennettiin, joka oli vuosikausia ollut hänen syvin ilonsa, joka oli kannattanut häntä kuin kohotetuin siivin, ollut korkein määräävä voima hänen elämässään, sekin oli nyt kylmä ja kuollut, eikä sitä enää voinut henkiin herättää.

Tätä hän surikin kaikista enimmän ja syvimmin. Hän voi unohtaa tulleensa itse nöyryytetyksi ja nujerretuksi. Vaikka Ferrissin kuolema oli ollutkin hänelle hirveä, sanomattoman hirveä isku, niin lankesi edesvastuu siitä Bennettiin eikä häneen. Hän oli tehnyt, mitä oli voinut. Siitä hän oli vallan varma. Mutta Lloyd oli ennen kaikkea nainen, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli jotakin erityistä.

Sillä kertaa kun hän tuona iki-unohtumattomana puolituntisena lääkärin ruokasalissa oli varoittanut Bennettiä ja sanonut, että jos tämä piti kiinni mielettömästä uhkapäätöksestään, surmaisi hän Lloydin rakkauden häneen — sillä kertaa hän oli itsekin vain puolittain uskonut todeksi, mitä oli sanonut. Mutta vähitellen hänelle selvisi, että hän oli puhunut viisaammin kuin tiesikään, että oli tosiaankin puhunut totta; ja nyt tajutessaan, ettei enää voinut rakastaa Bennettiä, tuntui hänestä sydämensä aivan kirjaimellisesti särkyvän. Hän tunsi samaa, kuin jos todellinen Bennett, se Bennett, jonka hän; oli tuntenut, olisi äkkiä pyyhkäisty kerrassaan pois hänen tietoisuudestaan. Tämä oli paljon pahempaa, kuin jos Bennett olisi kuollut. Sillä silloinkin olisi hän vielä elänyt Lloydin muistossa. Mutta nyt hän oli yksinkertaisesti lakannut olemasta, hän oli peruuttamattomasti poissa, ja Lloydin rakkaudenhehku väheni ja kylmeni, koska sille ei enää ollut sytykettä tarjona.

Koskaan ennen ei Lloyd ollut niin hyvin tajunnut, kuinka paljon tuo mies oikein oli merkinnyt hänelle, kuinka hän ei ollut ainoastaan täyttänyt niin suuren osan hänen elämästään, vaan kerrassaan tullut elimelliseksi osaksi hänen elämästään. Lloydille oli rakkautensa ollut yhtä tärkeä kuin ilma ja auringonvalo, se oli lukemattomin hienoin säikein kutoutunut yhteen koko hänen olemuksensa sisimpäin säikeiden kanssa. Ei tosiaankaan ollut hänen myöhemmässä elämässään ainuttakaan hetkeä, jolloin ei Bennett olisi välittömästi tai välillisesti ollut hänen aatostensa esineenä. Bennett oli antanut hänen elämälleen sen sisällyksen; häntä ajatellessaan tyttö oli tuntenut itsensä urhoolliseksi ja päättäväiseksi ja väkeväksi, ja hänen takiansa tämä oli ollut huvitettu maailman suurista tapahtumista. Lloyd oli valinnut itselleen vakavan elämäntehtävän, koska Bennett oli näyttänyt hänelle esimerkkiä. Hänkin tahtoi, naisellisuuttaan silti menettämättä, saada itselleen paikan maailman edistystyössä ja työskennellä osaltaan sen hyväksi. Syvimpänä hänen kaikkien toiveittensa ja kunnianhimonsa pohjana oli ollut pyrkimys kohota Bennettin vertaiseksi, niin että tämä hänestä saisi toverin ja uskotun ystävän, joka tuntisi samaa innostusta kuin hänkin ja ymmärtäisi hänen suuret suunnitelmansa ja korkeat päämääränsä.

Ja kuinka olikaan Bennett sitten kohdellut häntä, kun hänellekin viimein tarjoutui tilaisuus suorittaa osansa työstä, tilaisuus osottautumaan urhoolliseksi ja voimakkaaksi, voittamaan suuria vaikeuksia? Hän oli jättänyt huomaamatta, käsittänyt väärin ja sysännyt syrjään lapsellisina uumioina sellaista, jota rakentaakseen Lloyd oli käyttänyt vuosikausien työn. Sen sijaan että olisi tunnustanut ja arvossapitänyt tämän sankarillisuutta, oli hän väkivalloin pakottanut hänen esiytymään halveksittavana pelkurina koko maailman silmissä. Lloyd oli toivonut nousevansa hänen vertaisekseen, mutta hän oli kohdellut häntä kuin koulutyttöä. Alusta loppuun saakka oli Lloydin rakkaus ollut erehdystä. Hän ei ollut eikä koskaan voinut tulla sellaiseksi naiseksi, kuin oli toivonut. Ei myöskään Bennett ollut se mies eikä voinut siksi tulla» jollaisen Lloyd oli luullut hänessä näkevänsä. Heillä ei ollut yhtään mitään yhteistä.

Mutta Lloydin ei ollut helppoa luopua Bennettistä, saada hänet eristetyksi omasta elämästään. Hän yhä vielä toivoi, että voisi rakastaa häntä. Naisellisen luonteensa pakotuksesta hän yhä toivoi kaikesta sydämestään, että — kaikesta huolimatta — hän olisi voinut rakastaa ja kunnioittaa häntä. Vaikkapa Bennett oli murskannut hänen tahdonvoimansa, pirstannut hänen kunnianhimoiset unelmansa, väärinkäsittänyt hänen rakkaimmat toiveensa, olisi Lloyd kuitenkin edelleen rakastanut häntä, jos vain olisi voinut — rakastanut häntä yksinpä sen tosiasian perusteella, että Bennett oli häntä vahvempi ja väkevämpi.

Yhä uudestaan ja uudestaan Lloyd koetti herättää kuollutta rakkauttaan jälleen eloon, manata ihanan, kuihtuneen kiintymyksensä jälleen kukkaan. Hän koetti kuvailla Bennettiä mielessään sellaisena, kuin tämä oli tuona hirveänä hetkenäkin seisonut hänen edessään — voiman tornina ja vuorena; hän lausuili lausuilemistaan itselleen, että Bennett rakasti häntä; kuinka tämä oli sanonut, että kaikki suorittamansa suurtyöt hän oli tehnyt häntä ajatellen, hänen suosiotaan odotellen; kuinka hän, Lloyd, oli ollut kannustimena ja kiihottimena hänelle — yhtä paljon kuin hänkin Lloydille — että hän oli kärsinyt ja taistellut ja kamppaillut itsensä jälleen ihmisten ilmoille ei ainoastaan rakkaudesta elämään, vaan myöskin rakkaudesta Lloydiin. Lloyd muisteli mielessään kaikkea, mitä Bennett oli läpikäynyt, kaikkia noita tuntemattomia ja käsittämättömiä vaaroja ja kärsimyksiä, jotka hän oli saanut tuta ruumiissaan ja hengessään. Hän koetti virittää jälleen eloon omaa rajatonta iloaan sinä iltana, jolloin oli saanut kuulla Bennettin palanneen kotia terveenä ja hyvässä voinnissa. Hän ajatteli häntä sellaisena, jollaisena hän hänestä eniten piti; hän muisteli, kuinka Bennett oli aina ollut hänelle täydellisen miehen esikuva, toimekkaan ja kiinteätahtoisen, joka suoritti suuria tekoja miltei yli-inhimillisellä tarmolla ja päättäväisyydellä; kuinka Bennett oli noita harvoja todella suuria miehiä, joiden nimi täyttää maailman ihastuksella. Hän muisteli, kuinka yksin hänen kasvojensa rumuuskin, niiden jykevät piirteet ja kulmikkaat muodot, olivat olleet omiaan herättämään hänessä mielenkiintoa ja viehätystä; kuinka ylpeä hän oli ollut sankarinsa jättiläisvoimista, hänen hartioidensa valtavasta leveydestä, hänen rintakehänsä härkämäisestä kaarevuudesta, siitä tursasmaisesta väkevyydestä, mikä myllersi jokaisesta hänen liikkeestään.

Mutta mitä hän ikänä tekikin, se ei ollut miksikään avuksi. Se Bennett, jota hän oli rakastanut, oli kuollut hänelle, jopa paljon pahempaakin. Se Bennett, jonka hän nyt näki ajatuksissaan, oli tuo Medfordin ruokasalissa mellastanut raaka, hirveä mies, sama, joka oli ollut niin riitaisa, häpeämätön ja itsepäinen, joka oli tukahduttanut Lloydista kaiken, mikä tässä oli ollut hyvää ja hienoa ja jaloa, ja joka oli murskannut kovien kouriensa välissä ja sitten paiskannut pirstaleina menemään yksin nekin lahjat, joita Lloyd oman rakkautensa ja hänen ylevämmyytensä pakottamana oli tarinnut hänelle. Bennettille ei merkinnyt vähääkään, että Lloyd joutui häväistyksi ja halveksituksi maailman silmissä. Hän ei välittänyt yhtään siitä, että Lloyd tahtoi esiytyä urhoollisena ja väkevänä. Lloyd oli erehtynyt; hän ei ollut sellainen nainen, jollaista Bennett halusi toverikseen, lemmitykseen. Bennetthän ei myöntänyt, että naisellakin voi yhtä hyvin kuin miehellä olla oma kunnian ja kunniattomuuden mittapuunsa, oma käsityksensä velvollisuuksista ja niiden täyttämisestä. Hän ei pannut vähintäkään arvoa Lloydin luonteelle; Lloydin olemuksen jalous ei merkinnyt hänelle mitään; hän ei tajunnut eikä ymmärtänyt Lloydin hengen hienoutta. Mikä siis Lloydin olennossa häntä viehättikään? Hänen henkensä se ei ollut, ei hänen sielunsakaan. Mitä siis jäi jälelle? Ei mitään muuta kuin ruumiillinen viehätys. Häpeällistä, nöyryyttävää oli naiselle erehtyä niin julmasti sen miehen suhteen, jota hän rakasti; hirveätä oli naisen huomata itsensä niin mitättömäksi, että ainoastaan hänen alhaisimmat ominaisuutensa voivat viehättää tuota miestä. Lloyd löi nyrkitetyillä käsillään kasvojaan ja puri hampaitaan yhteen pidättyäkseen parahtamasta ääneen häpeästä ja tuskasta ja voimattomasta suuttumuksesta. Niin, niin — nyt, kun kaikki oli peruuttamattomasti ohitse, nyt vasta kykeni hän näkemään selkeästi. Se Bennett, jonka hän oli tuntenut ja sydämeensä painanut, olikin vain hänen mielikuvituksensa luomus. Todellinen Bennett oli äkkiä näyttäytynyt hänelle kuin hirvittävänä ilmestyksenä, ja sitä hän vihasi vasten tahnaankin, niinkuin pyöveliä hänen uhrinsa vihaa.

Mutta tuo vihan tunne — sen esinettä lainkaan lukuunottamatta — oli Lloydille vieras ja epämiellyttävä aistimus. Koskaan eläessään hän ei ollut vihannut ketään ihmistä. Lempeys, hentous ja naisellisuus olivat hänen luonteenominaisuuksiaan; ja näitä ominaisuuksia oli hänen valitsemansa toimialakin vain omiaan syventämään ja kehittämään. Tuo vieras, jäykkä ja kova mies, joka kiihotti ja kidutti hänen ajatuksiaan yötä ja päivää, joka sai oudon välkkeen syttymään hänen silmiinsä ja nosti kuuman punan hänen sileälle valkoiselle otsalleen ja veti hänen levolliset kulmakarvansa oudostelevaan ja miettivään ryppyyn, oli kutsumatta, omin valloin, tunkeutunut hänen elämäänsä ja hänen sydämeensä. Tuo mies ei kuulunut Lloydin maailmaan. Mutta hän istui nyt hievahtamatta valloittamallaan valtaistuimella, kamalana ja hirvittävänä kuvatuksena, karkoitti kaiken luontaisen hellyyden ja inhimillisen osanoton Lloydin mielestä, katkeroitti ja halvensi häntä, muutti hänen ilonsa tyhjäksi silmänlumeeksi, pilkkasi hänen luonteensa jaloutta ja ylevyyttä, alensi synnynnäisen kuningattaren kalakaupustelijattaren tasalle.

Kun onnettomuuden ensimmäinen isku oli kestetty, ja Lloydin oli pakko palata entiseen elämäänsä, jota hänen tästälähteinkin oli elettävä ja koetettava sen pirstaleista jälleen rakentaa jotakin ehyttä, päätti hän ajatuksissaan vakavasti voittaa vihansa Bennettiä kohtaan. Vaikkapa hän ei enää voisikaan rakastaa tätä, ei hänen sentään tarvinnut vihata häntä. Mutta koettaessaan tukahuttaa tuota vihaansa ei hän tehnyt sitä Bennettin, vaan oman itsensä takia. Mikään tunne, saatikka sääli, ei häntä enää kiinnittänyt Bennettiin. Mutta kaikista päätöksistään huolimatta oli hänen vaikea karkottaa vihaa sydämestään. Se kasvoi ja virisi yhä siellä, levitti väkeviä myrkkyjuuriaan yhä syvempään hänen sisimmän olemuksensa maaperään. Hän tiesi, että hän kaikesta huolimatta tulisi edelleenkin antautumaan toimeensa, elintehtäväänsä, mutta luuli, että kaikki ilo, kaikki herkkä antaumus tähän tehtävään nyt oli riistetty häneltä. Sehän perustui myötätuntoon, hyvyyteen ja ihmisrakkauteen — ja kuinka voivat nämä ominaisuudet jaksaa edelleen elää hänessä, jonka sydämessä asui alati valvova, poisjuurittamaton vihan tunne, joka riisti häneltä sisäisen rauhan ja turmeli kaiken epäitsekkään innostuksen? Tuosta vihasta oli tullut sen kamalan vihollisen liittolainen, jota vastaan hän aina oli kamppaillut — sen kaamean pelon, joka aina hiipi hänen ympärillään iskeäkseen koukkuiset kyntensä häneen; tuosta vihasta oli tullut kavala petturi hänen sielunsa linnoitukseen, joka minä hetkenä hyvänsä voi avata linnan portit todellisen vihollisen sisäänkäydä.

Mutta oliko se tuon vihollisen ainoa hittolainen? Eikö sillä ollut toverikin, joka oli vielä pahempi, vielä armottomampi, vielä kavalampi ja vaarallisempi? Ensi kertaa Lloyd oikein tajusi, mitä tahallinen petos merkitsi.

Hänen toverinsa olivat edelleen siinä uskossa — joka oli heille niin luonnollinen ja ensiksi käteen tarjoutuva — että Lloyd oli pysynyt hoidokkinsa luona hamaan tämän kuolinhetkeen saakka. Aluksi tuo erehdys oli Lloydista ollut mieluisa ja tervetullut, sillä sehän oli hänen pelastuksensa, se oli ainoa hänelle suotuisa seikka, joka salli hänen jatkaa entistä elämäänsä; ja jonkun aikaa hän kernaasti tuudittautui sen suomaan petolliseen rauhaan. Tuo surullinen tapahtumahan oli onnellisesti ohi; jonkin ajan perästä se unhottuisikin kokonaan. Asiat kulkisivat jälleen vanhaa totuttua latuaan. Mutta piankin hän huomasi, ettei hänen ollut mahdollista unhottaa sitä. Mitä pitemmälle aika kului, sitä tiheämmin hänen ajatuksensa pakottuivat kiertelemään hänen petoksensa ympärillä. Hän muisti, kuinka helppo hänen oli kotiatuloiltanaan ollut valehdella toverilleen. Kuinka olikaan mahdollista, että valhe oli voinut luistaa niin kepeästi hänen huuliltaan? Hän oli varma, ettei hän koskaan ennen koko elämässään ollut valehdellut tahallisesti, ja hän oli luullut, että valhe tulisi käymään häneltä tottumattomasti, epäröiden ja onnahtelevasti. Mutta aivan päinvastoin olikin käynyt. Tuo valehtelun helppous rupesi hätäännyttämään, pelottamaan häntä. Hän ymmärsi, että sen edellytyksenä oli ollut jonkinlainen sielullinen luhistuminen, että koko henkisen koneiston hänessä oli täytynyt jollakin tapaa joutua epäkuntoon. Tämä keksintö hirvitti häntä. Hän kysyi pelokkaasti itseltään, minne tämä kaikki vielä veisikään hänet. Jos hän nyt hervottomasti antautui valheellisten olosuhteiden johdettavaksi, niin mitä hänestä lopulta tulisikaan? Hänen täytyi kynsin hampain harata vastaan, kääntyä äkisti takaisin tuolta turmiolliselta tieltä.

Mutta kuinka se olikaan hänelle mahdollista? Yksi ainut pelastuksen keino oli tarjona — oikaista heti toisten virheellinen käsitys hänestä. Eihän hänen tosin ollut välttämätöntä kertoa heille, kuinka hänet oli suorastaan väkivalloin pakotettu luopumaan vartiopaikaltaan; pääasia oli, että toverit saivat tietää, että hän oli salannut heiltä todellisen asianlaidan, että hän olikin jättänyt hoidokkinsa ennen tämän kuolemaa. Mutta jo pelkkä ajatuskin tuollaisen julkisen tunnustuksen tekemisestä — sillä julkinen sen täytyi olla — kuohutti hänen synnynnäisen ylpeytensä jälelläolevia rippeitä. Hän, joka oli aina ollut niin luja ja järkkymätön periaatteidensa noudattamisessa — hän, joka oli ollut toisille uljuuden ja uhrautuvaisuuden esikuvana — hänenkö nyt tuli nöyrän katumuksentekijän hahmossa alentua halvinta halvemmaksi?

»Ei», huudahti hänen ylpeytensä, kun tämä pelastuskeino tarjoutui hänen hätäileville ajatuksilleen. »Ei, sitä et voi tehdä. Se käy yli sinun voimiesi. Sinä et saata tehdä niin.»

Mutta hänenhän täytyi. Ja hän ehkä voisikin, jos oikein tahtoisi. Syvällä hänen sielussaan virisi aavistus, haparoiva ajatus, että hän voisi, jos oikein vakavasti sitä haluaisi. Ei auttanut, vaikka hän koetti tukahduttaa tuota hentoa ajatuksen tainta kaikenlaisilla väärillä selityksillä ja pelotteluilla, mitä vain voi keksiä. Se virisi ja juurtui yhä. Hänen täytyi puhua totta. Omantunnon ehdoton vaatimus »sinun täytyy» piti puolensa kaikissa itse-eksytyksen myrskyissä, järkähtämättä, juhlallisen vakavana. Eivät mitkään puolustelut ja selittelyt auttaneet sitä vastaan. Hän voi tunnustaa totuuden, ja hänen täytyi se tehdä. Jos hän tahtoi pelastaa itsensä, niin löytyi siihen yksi ainut keino. Ja äkkiä oli hän kuulevinaan omat sanansa, jotka hän oli lausunut toisessa järkyttävässä tilaisuudessa:

»Ainut asia, minkä ihminen sielunsa pelastukseksi voi tehdä, on pitää kiinni siitä, minkä tietää oikeaksi, ja luotaa siihen, että lopulta kaikki tulee käymään hyvin.»

Hän tiesi, mikä oli oikein, ja hän oli kyllin vahva toimimaan sen mukaisesti. Ja tämän seikan selvittyä hän tunsi hurmaavaa mielenylennystä, tunsi olentonsa aivan kuin muuttuneen toiseksi. Hänestä tuntui, kuin kohottaisi näkymätön voima hänet elämän kaikkien pikkuseikkain, pikkumaisten arvelujen yläpuolelle. Mitäpä hän välittäisikään seurauksista, mitä hänelle merkitsi, että hänen ympäristönsä tulisi nurjasti tuomitsemaan häntä, kunhan hän vain pysyi totena ja uskollisena omalle itselleen, tekisi vain sen, minkä tiesi ja tunsi ainoaksi oikeaksi? Ei enää ollut kysymystäkään mahdollisesta voitosta tai tappiosta, hyödyllisistä tai turmiollisista seurauksista — kysymys oli siitä, jaksoiko hän olla tosi ja väkevä ja urhoollinen, kuten ennenkin oli ollut. Vaikka kamppailu tuona kohtalokkaana päivänä Medfordissa miehen voiman ja naisen vastustuskyvyn välillä olikin ollut kauhea, ja vaikka hänen silloin olikin ollut pakko taipua, ei hänen siveellinen selkärankansa siltä ollut taittunut. Tuo tappio ei ollut ollut lopullinen eikä korvaamaton, Hänen tahdonlujuutensa ei siitä ollut murtunut, hänen uljuutensa ei ollut sammunut, hänen voimansa eivät olleet iäksi pettäneet. Nyt tässä taisteltaisiin vieläkin suurempi taistelu, vielä valtavampi koetus oli kestettävä. Tämä oli viimeinen, lopullisesti ratkaiseva käänne hänen elämässään, ja siinä hän ei saanut — hän ei tahtonut horjahtaa.

Kohta kun Lloyd oli tehnyt päätöksensä, kävi hän panemaan sitä täytäntöön:

»Jollen tee sitä nyt, kun tunnen itseni väkeväksi, niin jää se tekemättä», sanoi hän itselleen.

Ehkäpä hänen olossaan ja askareissaan oli nytkin vähän hermoheikkouden vivahdusta. Hänen herkät naishermonsa olivat tähän aikaan alituisessa värinässä; hän oli ylen rasitettu ja ylen herkkätunteinen. Kuten muinainen uskonnollinen intoilija kidutuksen hekumaa lisätäkseen ehdoin tahdoin syöksyy polttavaan tuleen ja pistävään teräkseen, niin kuvitteli Lloydkin mielessään mitä kiusallisimpia tilanteita, mitä tuskallisimpia tulikokeita, jotka vaativat uhriltaan kaikkein suurinta sielunvoimaa ja sankarillista uljuutta.

Hän tahtoi kertoa toisille sairaanhoitajattarille täyden totuuden, oikaista heidän väärän käsityksensä hänestä, ja tehdä sen sellaiseen aikaan päivästä, jolloin kaikki olivat koossa. Se kävi paraiten laatuun illallispöydässä. Medfordista palattuaan oli Lloyd pysytellyt erillään talon muista asukkaista ja nauttinut ateriansa omassa huoneessaan. Kukaan muu ei ollut saanut häntä nähdä kuin neiti Douglas ja ylihoitajatar. Hän oli viettänyt päivät päästänsä joko maaten vuoteellaan kädet ristissä niskan alla tahi kävellen lattialla edestakaisin ja väliin pysähtyen tuijottamaan hajamielisesti akkunasta ulos torille, ajatusten kiiriessä omia teitään hänen päässään.

Nyt hän kokosi henkiset ja ruumiilliset voimansa ratkaisevaan tekoon. Lopullinen päätös oli hänessä kypsynyt varhain kolmantena iltapäivänä palauksensa jälkeen, ja hän määräsi ajatuksissaan, että vielä samana iltana hänen oli kestettävä odottava tulikoe.

Väliajan hän käytti, merkillistä kyllä, siistiäkseen huolellisesti huoneensa, järjestelläkseen yhä uudelleen ja eri tavalla sen vähälukuisia koristeita seinällä ja uuninrinnustalla, vetääkseen ison laivakellon vireeseen — joka löi merimiesvartioiden hetket tavallisten tuntimäärien asemasta [Merellä on työnjako laivoissa järjestetty nelituntisiksi vartiovuoroiksi, ja »kellovahti» heläyttää joka puolituntisen jälkeen kelloa merkiksi vartioajan kulusta. Siten esim. klo 4—8:n vartiossa 7 lyöntiä merkitsee klo 1/2 8:aa. Suom. suom.] — sekä järjestääkseen kaikki kirjeet ja paperit pöytälaatikossaan. Hän teki tuon kaiken aivan samalla huolella ja hartaudella, kuin aikoisi lähteä pitkälle matkalle tahi valmistautua moniviikkoiseen sairasvartioon. Kello 4 aikaan kurkisti neiti Douglas ovesta sisään kyselläkseen hänen vointiaan ja näki hänen seisovan peilin ääressä kampaamassa ja panemassa isoa pronssinpunaista tukkaansa huolellisesti solmuun päälaelle. Sairaanhoitajattaren mielestä Lloyd näytti paljon reippaammalta kuin ennen, ja hän kysyi, eikö hänen vointinsakin jo ollut parempi.

»Kyllä», vastasi Lloyd, »paljon parempi», ja lisäsi sitten: »Tänään tulen illallispöytään.»

Syistä, joita ei voinut itsekään ymmärtää, Lloyd tänään pukeutui aivan tavattomalla huolella ja mietti perinpohjaisesti jokaista pukunsa yksityisseikkaa. Vähitellen klo 5 mennessä hän vihdoin oli valmis ja istahti tuolille akkunan ääreen, kirja sylissä, odottaakseen illallispöytään kutsua, niinkuin kuolemaantuomittu odottaa noutamistaan mestauslavalle.

Hänen tarkoituksensa oli saapua ruokasaliin vasta sitten, kun hän voi olla varma, että kaikki toiset olivat siellä koolla; sitten tahtoi hän astua kaikkien silmien eteen, kertoa heille, mitä hänellä oli kerrottavana, ilmoittaa noiden surullisten tapausten kulun aivan yksinkertaisesti koristelematta niitä yhtään ja puolustelematta itseään sekä antaa toisten itsensä tehdä niistä sen ainoan johtopäätöksen, joka voi tulla kysymykseen.

Tuo odotusaika oli Lloydin mielestä hirvittävän pitkä ja kiusallinen, se oli kuin pitkällinen sielunkidutus. Hänen mielialansa vaihtelivat herkeämättä, edessä odottava toimi kuvastui hänelle tuhannessa eri valossa. Yhtenä silmänräpäyksenä häntä värisytti pelkkä sen ajatteleminenkin, kuten olisi nähnyt tulikuumaa rautaa hitaasti lähennettävän hänen iholleen. Seuraavassa tuokiossa hän ei voinut käsittää, kuinka kaikki tuo voi häntä niin mahtavasti herkyttääkään. Oliko se itse asiassa mikään erinomainen sankariteko? Hänen toverinsa arvatenkin omasta ehdostaan käsittäisivät hänen menettelynsä eivätkä siitä niin paljoakaan piittaisi. Eihän ollut leikintekoa uskaltaa omaa henkeänsä julki vaaraan, kun niin ilkeäluontoinen ja tarttuvainen sairastapaus oli kysymyksessä. Eihän voinut tuomitakaan hoitajatarta, jos hän hätäytyneenä jätti sellaisen sairaan omiin oloihinsa. Yhtenä hetkenä tuo julkinen tunnustus näyttäytyi Lloydin ajatuksissa suurtekona, mutta seuraavana hetkenä jo miltei naurettavana hätäilynä. Mutta hän muisti kuitenkin sangen hyvin, kuinka oli käynyt Harriet Freezen, joka ei ollut kyennyt kestämään toveriensa jatkuvaa mykkää painostusta, vaikka näistä ei kukaan ollutkaan lausunut hänelle ajatustaan julki. Ihmeellistä olisi todella, jos Lloyd Searight toverien äänettömällä tuomiolla tulisi karkotetuksi talosta, jonka hän oli itse rakennuttanut ja omilla varoillaan ylläpitänyt.

Tuo odotustunti ennen illallispöytään kutsua ei tuntunut koskaan loppuvan; kului neljännestunti, ja vielä neljännes, ja vihdoin viimein kolmaskin neljännes. Lloyd oli tuntevinaan heikkoa ruuantuoksua alhaalta keittiön puoletta. Sitten rupesivat vielä puuttuvat minuutit yht'äkkiä kulumaan ihan raivoisaa vauhtia. Alikerroksen arkihuoneesta kuului pianonsoittoa. Se oli kai Ester Thielman, joka siellä paukutteli loppumattomia puolalaisia säveleitään. Sitten taukosi soitto äkkiä, ja Lloyd tunsi sydämen valahtavan ylös kurkkuunsa kuullessaan arkihuoneen ja ruokasalin välisen työntöoven kolahtavan syrjään. Neiti Douglas ja neiti Truslow, eräs vastatullut nuori harjoittelija, tulivat yhdessä ulos neiti Douglasin huoneesta ja kulkivat portaita alas, keskustellen innokkaasti, oliko parempi päällystää seinät kankaalla vai paperilla. Lloyd kuuli neiti Truslowin sanovan:

»Niin kyllä, mutta jollei kangasta saa kiinnitetyksi aivan tiiviisti, käy se kostealla ilmalla poimuille.»

Sitten koputti Rownie Lloydin ovelle ja huusi sisään, ¹ vastausta odottamatta:

Lloyd kuuli hänen kuuluttavan saman viestin neiti Bergynin ovelle hiukan etempänä yläkerran käytävän varrella. Sitten hän kuuli toisten hoitajattarien menevän portaita alas yksitellen. Yläkerran huoneissa ja käytävissä kävi aivan hiljaiseksi. Heikkoa ääntensorinaa kuului alakerrasta siltä puolen rakennusta, missä ruokasali sijaitsi. Lloyd odotteli vielä viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. Sitten hän nousi pystyyn, veti syvään henkeä ja ojentautui täyteen pituuteensa. Sitten hän meni ovelle, pysähtyi siihen silmänräpäykseksi ja kääntyi huoneeseen päin katselemaan kaikkia tuttuja esineitä, yksinkertaisia mutta arvokkaita huonekaluja, kirjahyllyjä, suurta mukavaa sänkyään, vanhanaikaista pyöreää peiliä, joka riippui molempain akkunain välissä, ja vanhaa, mustuneesta mahongista tehtyä kirjoituspöytäänsä. Hänellä oli jonkinlainen hämärä mielikuvittelu, ettei hän jollain tapaa saisi enää koskaan nähdä kaikkia noita esineitä, että hänen nyt oli sanottava hyvästit niille sekä koko sille elämälle, jota hän oli näihin saakka elänyt niiden keskellä ja tässä ympäristössä. Kun hän jälleen palaisi huoneeseensa, olisi hän kokonaan toinen nainen kuin nyt. Sitten laskeutui hän vitkalleen portaita alas ja pysähtyi vielä kerran eteiseen. Vieläkään ei ollut myöhäistä kääntyä takaisin. Hän kuuli aivan selvästi toveriensa liikkeet ja puhelun illallispöydässä ja tunsi Ester Thielmanin aina hymystä helmeilevän äänen, joka sanoi:

Olipa se tosiaankin merkillinen yllätys, joka Lloydilla nyt oli tarjona heille kaikille. Hänen sydämensä rupesi oikein paukuttamaan, rajusti ja raskaasti. Saisiko hän edes äänensä kuuluviin, kun hänen kohta, tuossa padassa, piti ruveta puhumaan? Eikö ollut sittenkin parempi lykätä ratkaisu huomisaamuksi, miettiä sitä vielä kerran puoleen ja toiseen yön aikana? Mutta hän pudisti kärsimättömästi päätänsä sellaiselle ajatukselle. Ei, hän ei tahtonut enää peräytyä. Kun hän tuli arkihuoneeseen, huomasikin hän työntöovet lukituiksi, ja palasi senvuoksi sille ovelle, joka vei eteisestä suoraan ruokasaliin. Se oli raollaan. Lloyd avasi sen, astui sisään, lukitsi oven jälkeensä ja jäi seisomaan selkä nojaten sitä vastaan.

Pöydän ympärillä olivat melkein kaikki paikat täynnä; vain pari kolme ynnä hänen oma sijansa olivat vielä tyhjinä. Pöydän yläpäässä istui neiti Bergyn, hänen oikealla puolellaan neiti Douglas, ja alempana Lloydin katse erotti Ester Thielmanin, Delia Craigin, joka oli juuri palannut hoitamasta erästä tri Streetin potilasta, neiti Pagen, joka oli kaikkein vanhimpia ja kokeneimpia sairaanhoitajattaria, Gilbertsonin, jota kaikki puhuttelivat vain hänen sukunimellään, neiti Ivesin ja Eleanor Bogartin, jotka kumpikin olivat suorittaneet yliopistossa lääketieteellisen tutkinnon ja jotka voivat ja tahtoivat itsekin harjoittaa lääkärinammattia, neiti Wentworthin, joka oli ollut hoitajataroppilaana eräässä Armenian lähetyssairaalassa, ja kaikkein viimeisenä vastatulleen aivan nuoren ja kuvankauniin neiti Truslowin, joka ei ollut vielä ollut kertaakaan sairaita hoitamassa.

Niin hiljaa oli Lloyd käynyt sisään, ettei aluksi kukaan huomannut häntä, ja hän seisoi nyt tuokion selkä oveen nojaten ja ajatteli kirvelevällä haikeudella, kuinka iloisia ja huolettomia kaikki toiset olivat — äänet surisivat ilmassa ja keskustelu kävi pitkin ja poikin pöydän poikki välillä istuvain olkapäiden yli.

»— Te voitte sen kyllä saada sopivaa kokoa ja painetuin kuvioin, jos niin haluatte —»

»— Kyllä, se on hyvin huvittava kirja; ensi osa on kyllä kehnonpuoleinen, mutta sankarittarella on mainioita aatteita —»

»— Ja kuulkaahan nyt, kuinka naurettavaa — hän kääntyi ympäri ja sanoi jäykästi ja suu supussa: 'Ei, kiitoksia, siihen olen jo liian vanha'. Ah, kuinka hullunkurista se oli, minä tulen sille nauramaan vielä kuolinvuoteellanikin —»

»— Ja sillä tapaa se järjestyi aivan itsestään. Mitähän minä nyt tekisinkään —♦

»— Anna Rownien tehdä se, hän ymmärtää paremmin — Ah, tuollahan tulee meidän sairaamme!»

»— Ei, mutta nähkääs, sehän on Lloyd. Tämähän on hauskaa, että jaksoitte jo viimeinkin tulla alas.»

Kun yleinen ihmetys ja ihastus hänen ilmautumisestaan oli asettunut, jäi Lloyd seisomaan entiseen asentoonsa, selkä oveen nojaten, suoraryhtisenä ja kädet jäykkinä kupeilla. Hän ei heti vastannut toisten huudahtuksiin. Kaikki jäivät katsomaan häneen. Kaikki keskustelu taukosi nopeaan, kohta kun toiset hoitajattaret panivat merkille hänen kasvoinsa kalpeuden ja merkillisen päättäväisen piirteen hänen suupielissään.

»Käykäähän istumaan, Lloyd», sanoi neiti Bergyn, »miksi te seisotte? Ettehän te vieläkään ole oikein terve. Nyt saa Rownie tuoda teille lasillisen sherryä.»

Yleinen hiljaisuus. Viimein sanoi Lloyd rauhallisesti: »Ei. En tahdo sherryä, enkä tahdo mitään illallistakaan. Olen tullut tänne alas kertoakseni teille kaikille, että te erehdytte, kun luulette minun tehneen kaiken voitavani sen lavantautipotilaani hyväksi. Te luulette, että minä poistuin hänen luotaan vasta sitten, kun hän oli jo kuollut. Mutta se ei ole oikein, minä lähdin jo sitä ennen. Sairas joutui jonkinlaiseen ratkaisevaan käänteeseen, jota en kuitenkaan tarkemmin tunne, kun en ollut silloin sairassuojassa, enkä minä mennyt sinne, kun minua kutsuttiin. Lääkärikään ei ollut siellä, hän oli lähtenyt ulos ja jättänyt potilaan kokonaan minun hoitooni. Sairaan luona ei ollut keitään muita kuin palvelijatar. Tämä huusi minua sisään, mutta minä en mennyt. Päinvastoin minä lähdin pois koko talosta. Samana päivänä kuoli potilas. Tämän tahdon teidän tietävän. Ymmärrättekö nyt kaikkityyni — ymmärrättekö sen oikein? Minä hylkäsin potilaani hänen pahimpana hetkenään ja jätin hänet yksin palvelijattaren kanssa. Ja sitten kuoli hän jo samana iltapäivänä.»

Sitten Lloyd lähti pois, ja huoneessa oli niin hiljaista, että aivan tuntui siltä, kuin olisi hän paiskannut oven kovasti kiinni jälestään.

Lloyd meni ylös huoneeseensa ja lukitsi oven perästään, laskeutui sitten polvilleen lattialle sohvan eteen ja makasi sillä pää käsien varassa. Mutta hän ei voinut itkeäkään, hänen silmänsä pysyivät kuivina. Hän ajatteli lähinnä vain sitä, että hän oli tehnyt jotakin aivan peruuttamatonta, ja että hänen päätänsä särki. Mielenliikutusta hän ei tuntenut ensinkään; hän ei huomannut itsessään mitään voitoniloa tahi ylpeyttä uljuudestaan. Monesti tuli sekin ajatus hänelle mieleen, että lieköhän tuo tunnustus sittekään ollut todella tarpeen. Mutta nyt hän tunsi vain itsensä rajattoman väsyneeksi koko tuon hirveän jutun vuoksi. Hän tunsi vain, että hänellä oli hirvittävä päänsärky; hän ei välittänyt sen pitemmältä ajatella, ei puoleen eikä toiseen. Nykytuokiossa oli hänelle tarpeeksi huolta, ja nykytuokiossa oli hänellä kova päänsärky.

Mutta ennenkuin kävi levolle sinä iltana, kertoi Lloyd asian juurtajaksain neiti Bergynille. Ylihoitajatar oli tullut hänen luokseen kohta hänen poistuttuaan ja vaatinut saada tietää kaiken. Hän tiesi sangen hyvin, ettei Lloyd Searight koskaan omasta ehdostaan hylkäisi kuolevata potilasta. Hän tunsi vaistomaisesti, että jokin vieras voima lienee ollut vaikuttamassa, että näin kävi.

»Lloyd», sanoi hän hyvin päättäväisellä äänellä, »te ette voi odottaakaan, että minä uskoisin teidän lähteneen tiehenne omasta vapaasta tahdostanne. Kertokaa nyt minulle, kuinka kaikki oikein kävi. Miksi teitte niin? Te ette saa minua uskomaan, että te — ei, siitä en tahdo puhuakaan. Teillähän oli hyvä syy tehdä niinkuin teitte, eikö totta?»

»Minä — minä en voi selittää sitä teille», vastasi Lloyd. »Saatte luulla, mitä tahdotte. Te ette sitä kuitenkaan ymmärtäisi.»

Mutta sittekun neiti Bergynin oli vihdoin onnistunut voittaa Lloydin vastarinta, ymmärsi hän hyvin kaiken. Bennettin ylihoitajatar tunsi vain kuulopuheesta. Mutta Lloyd oli hänet tuntenut jo vuosikausia, ja ylihoitajatar oli varma siitä, että kun Lloyd oli antanut myötä tuon miehen tahdolle, oli hän ensin tehnyt kaiken, mitä hänen vallassaan oli tehdä. Lloyd kertoikin hänelle kaiken, mitä lääkärin ruokasalissa oli tapahtunut. Mutta vaikka hänen täytyikin kertoa Bennettin rakkaudesta häneen, ei hän itsestään puhunut mitään, eikä neiti Bergyn kysellytkään sen enempää.

»Minä voin hyvin ymmärtää», sanoi ylihoitajatar lopuksi, »ettette te siedä ajatella, että teidän oli pakko lähteä, mutta miehethän ovat nyt kerran meitä naisia väkevämmät, Lloyd, ja sellainen mies kuin hän, lienee useimpia muita miehiä väkevämpi. Teitä ei voi moittia siitä, että lähditte potilaanne luota, eikä millään tavalla voi sanoa teidän olevan syypään hra Ferrissin kuolemaan. Nyt minä käyn sanomaan kaikille toisille, että teillä oli hyvin pätevä syy jättää potilaanne, että tuota syytä emme nyt voi selittää sen tarkemmin, mutta että minä olen puhunut teidän kanssanne ja tunnen koko jutun ja että olen aivan yhtä mieltä teidän kanssanne. Sitten lähden Medfordiin puhumaan asiasta tri Pittsin kanssa. Se on ehdottomasti paras keino», hän lisäsi, nähdessään Lloydin tekevän torjuvan eleen; »hän kyllä ymmärtää sen oikein, eikä meidän sitten tarvitse peljätä, että asiasta tullaan sen enempää lörpöttelemään. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut 'ammattilaisten kesken', kuten sanotaan, enkä luule sen tulevan tämän enempää tunnetuksi.»

Viikon lopulla Lloyd lähti Bannisteriin. Hän ei ollut päättänyt, kauanko hän tulisi siellä viipymään, mutta tuohon aikaan hän ei myöskään jaksanut olla toisten hoitajattarien parissa.

Myöhemmin, kun koko juttu oli ennättänyt vanhettua, tahtoi hän palata ja käydä jälleen toimeensa.

Hattie oli häntä vastassa asemalla ponyvaljakon kera. Tyttönen oikein säteili ilosta kuullessaan, että hän sai olla yksin Lloydin kanssa määräämättömän ajan.

»Mutta te ette sittekään sairastunut», hän huudahti ja paukutti käsiään yhteen. »Oliko se teidän potilaanne yhtä huonona kuin minä? Eivätkö hänen vanhempansa tulleet iloisiksi, kun te teitte hänet jälleen terveeksi?»

»Nyt me emme puhu ollenkaan virka-asioista, Hattie», sanoi hän ja yritti hymyillä.

Mutta kun Lloyd maalle tulonsa jälkeisenä aamuna heräsi omassa valkoisessa pihanpuolisessa huoneessaan, huomasi hän äkkiä helpotuksekseen, että hänen mielentilassaan oli sitten eilispäivästä tapahtunut lievä muutos. Ensi kerran Medfordin tapahtumien jälkeen hän nyt vasta tunsi jonkinlaista rauhan tunnetta sielussaan. Ehkäpä hän jo alkoi tuntea ensimmäistä terveellistä, hyvää tekevää vastavaikutusta sen tulikokeen jälkeen, johon hän oli vapaaehtoisesti antautunut — nyt, kun petosta ei enää ollut hänen sielussaan. Sen hän oli tempaissut ylös juurineen, omasta vapaasta tahdostaan. Se oli ohi hänen elämästään. Mutta nyt hän myöskin huomasi, ettei siinä kuitenkaan ollut vielä kaikki.

Oli jotain muutakin, joka oli ohi, oli poissa hänen elämästään — jotakin, joka aina näihin saakka oli kiusannut häntä ja katkeroittanut hänen elämäänsä ja hävittänyt hänestä luontaisen lempeyden ja hyvyyden — sekin oli nyt jo ohi elettyä. Tuo kurja, raivoisa viha, jota karkottaakseen hän oli niin kovin kamppaillut, missä se nyt olikaan? Sehän näytti kadonneen aivan itsestään. Kuinka tuo oli käynyt päinsä? Tuo inhottava, riitainen mieliala, tuo ruma, rumentava tunne, jota hän oli kasvattanut sydämessään, se oli ennen hänen tunnustustaan ollut liiaksi väkevä, liian syvään juurtunut, jotta hän olisi voinut sen tempaista pois sydämestään. Mutta nyt oli se yht'äkkiä poissa, ilman että hän oli tehnyt mitään sen poistamiseksi, ilman vähintäkään ponnistusta hänen puoleltaan.

Tuo huomio hämmästytti häntä jonkun verran. Vapautuessaan valheesta ja petoksesta oli hän siis ilmeisesti myöskin vapautunut vihastaan; näytti aivan siltä, kuin niistä ei toinen voinut viihtyä ilman toista. Eikö niitä siis käynyt erottaminen toisistaan? Oliko kaikessa pahassakin siis jonkinlainen yhtenäisyys, yhteenkuuluvaisuus, niinkuin ehkä oli kaikessa hyvässäkin, niin että kun ihminen kykeni voittamaan yhden huonon ominaisuuden ja vaiston itsessään, niin hän samalla voitti montakin sellaista. Lloyd oli pitänyt järkähtämättä kiinni siitä, mikä oli oikein, kesken kaikkea hämminkiään ja levottomuuttaan, kesken myrskyä ja pimeyttä, ajattelematta mitään edullista seurausta tai palkintoa. Olisiko tämä nyt hänen palkintonaan? Se voi olla mahdollista; hän ei sitä tiennyt, ei voinut siitä mitään sanoa. Esteet olivat vähentyneet luvultaan; myrsky oli asettunut, mutta pimeyttä oli vielä paljon jälellä. Valheen hän oli karkottanut sydämestään. Viha oli hiljakseen seurannut perästä. Rauha ei kuitenkaan ollut vielä palannut vanhalle tilalleen, eikä se koskaan, koskaan enää tulisikaan; mutta erottava väliseinä oli kadonnut hänen sydämensä huoneesta, ja tätä oli tuuletettu j siistitty sen jätiltä.

VIII.

Ferrissin hautajaisten jälkeisenä päivänä Bennett lähti yksin tri Pittsin luo Medfordiin, ja saman päivän illalla lähetettiin kaikki hänen matkatavaransa ja arkkunsa, joissa kaikki hänen paperinsa olivat — retkikunnan muistiinpanot, tieteelliset havainnot ja päiväkirjat hänen perästään.

Tultuaan sen talon edustalle, johon oli päättänyt asettua seuraavaksi vuodeksi, pani Bennett merkille, että muuan yläkerroksen etummaisista akkunoista oli auki ja sen verhot kiinnitetyt ylhäälle; akkunasta hän voi nähdä sisälle huoneeseen, jota palvelijatar näkyi siivoavan ja tuulettavan sekä muuttavan huonekaluja siitä ulos. Maantiellä talon edessä näkyi tavaravaunujen pyöräin jälkiä. Kun hän oli lukinnut ulko-oven perästään ja seisoi eteisessä matkalaukku kädessä, näki hän vaatenaulakossa hatun, jota Ferriss oli viimeksi käyttänyt. Bennett laski laukun nopeasti lattialle ja nojautui raskaasti seinää vastaan, hän veti syvään henkeä ja ummisti silmänsä. Talo tuntui olevan muuten tyhjillään, paitsi että jolloinkin kuului hillittyä kolinaa käytävän toisella puolella olevasta huoneesta. Hän tarttui uudelleen laukkuunsa ja nousi portaita ylös niihin huoneisiin, jotka olivat määrätyt hänen asuttavakseen. Hän ei ripustanut hattuaan naulaan, vaan otti sen mukaansa sisään.

Taloudenhoitajatar, joka yläkerroksessa otti hänet vastaan ja näytti hänelle huoneet, kysyi häneltä, milloin hän halusi syödä. Bennett sanoi sen sekä lisäsi:

»Minä tahdon syödä aina alhaalla ruokasalissa, ‘lasisaliksi' luulen teidän sitä sanovan. Ja kohta kun etummainen huone on saatu kuntoon, nukun siellä jo ensi yöni. Se on oleva minun huoneeni.»

Taloudenhoitajatar katseli kummissaan häneen. »Niin, mutta se ei käy laatuun», väitti hän, »ei ainakaan kohta, tartunnan takia. Tohtori on antanut ankaran määräyksen, että sitä on kunnollisesti tuuletettava, ja että huonekalut on korjattava sieltä pois.»

Bennett nyökkäsi vain, ilmoittaakseen ymmärtävänsä, ja taloudenhoitajatar poistui. Iltapäivä kului hiljakseen, ja myöskin ilta. Bennett sai illallista ruokasalissa, kuten oli toivonut. Syötyään huusi hän Kamiskan mukaansa ja lähti pitkälle kävelymatkalle kaupungista poispäin vievälle maantielle; hän käveli verkalleen, kädet selän takana. Kello 10 tienoissa hän palasi kotiin. Hän nousi yläkertaan ja mietti hetkisen järjestellä papereitaan, ennenkuin kävi makuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tulisi mitään, siitä hän oli varma.

Bennett ei vielä oikein tiennyt, missä yhteydessä huoneet olivat keskenään. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet muihin asioihin, hän oli hajamielinen, ja kun hän jälleen yritti nousta yläkertaan, menikin hän sisään päädyn puoleisesta ovesta eikä pihan puoleisesta. Hän joutui huoneeseen, jota luuli omakseen, sytytti kaasulampun palamaan ja katseli ihmeissään ympärilleen.

Huone oli melkein tyhjä. Yksin matotkin oli raivattu pois. Akkunat olivat selki selällään, huoneessa tuntui pinttynyttä lääkkeitten hajua, ja vuodevaatteista olivat vain patjat ja pielukset jätetyt paikoilleen. Bennett katseli vuodetta vähän kummissaan, sitten häntä puistatti ankarasti. Tuossa vuoteessahan Ferriss oli kuollut; siitä hirvittävästä murhenäytelmästä, jossa hänellä oli ollut yksi pääosia, oli muuan kohtaus esitetty juuri tässä samaisessa huoneessa.

Seisoessaan siinä hervottomana ja tukien kädellään vuoteen jalkapäähän oli hän näkevinään edessään kuvan, joka oli masentaa hänet maahan. Hänestä näytti, kuin makaisi hänen paras ystävänsä vielä kuolleena tuossa alastomassa vuoteessa. Hän oli näkevinään Ferrissin kuolinpuvussaan pitkänään paareilla, hän näki kääreliinat ja päänpuolessa palavat kynttilät. Tässä huoneessa oli kuolema majaillut. Tyhjässä huoneessa vallitsi juhlallinen, hartautta herättävä tunnelma. Ennenkuin tiesikään, makasi hän polvillaan vuoteen vieressä kasvot patjoja vastaan ja kädet ojennettuina sitä paikkaa kohti, jossa Ferriss oli levännyt viimeistä kertaa.

Hän ei tiennyt, kuinka kauvan hän oli maannut tuolla tapaa — ehkä pari minuuttia, ehkä tuntikaudenkin. Hän selvisi tolkuilleen vasta seistessään ulkona portailla ja lukittuaan kuolinhuoneen oven perästään. Mutta nyt ei työnteosta ollut enää puhettakaan. Paperinsa hän järjestäisi huomenna. Nukkuakaan hän ei voinut eikä tahtonut. Hän meni jälleen portaita alas ja lähti tuosta tyhjästä, äänettömästä talosta. Kuistilla oli leveä korituoli. Bennett viskautui siihen istumaan, kädet kasvojen edessä. Kesäyö oli hiljainen ja kostea. Kuu ei paistanut, eikä tähtiä näkynyt. Jossain kaukana huuteli jokin lintu taukoamatta. Pienestä hedelmäpuutarhasta talon vieressä kuului jolloinkin lehtien hiljaista rapinaa sekä kumea paukaus, kun kypsynyt omena putosi nurmikkoon. Kamiska istui hievahtamatta ulkoportailla ja heristi korviaan vähimmästäkin hälystä.

Ferriss oli siis kuollut, ja se oli hänen syynsä. Hänen ystävänsä, se mies, josta hän oli eniten pitänyt, oli kuollut. Ferrissiä ei siis ollut yhtään hyödyttänyt, että hän oli kamppaillut niin uljaasti henkensä puolesta, silloin kun napaseudun jäät olivat uhanneet rusentaa hänet syleilyynsä. Valittamatta, nurisematta hän oli kestänyt nälkää ja kylmää ja sanomatonta hätää, pakkasta, joka oli riistänyt häneltä kädet, myrskyn ja lumen raivoa, koskaan loppumatonta työtä rekien purkamisessa ja jälleen lastaamisessa — kaikkea, mitä ihminen saa kestää yrittäessään turhaan navalle — kuollakseen sitten niin kurjasti vuoteessaan, sen miehen ja sen naisen hylkäämänä, joita hän oli enimmän rakastanut ja joihin lujimmin luottanut. Ja se oli Bennettin syy.

Oliko Ferriss viime hetkillään ollut tajuissaan? Oliko hän saanut tietää totuuden, vai saisiko hän sen tietää jolloinkin toisen kerran ja jossain toisessa paikassa. Kukapa sen voi sanoa. Kukapa sen voisi koskaan tietää. Ja oliko Bennett sitten tehnyt oikein pidättäessään Lloydia poissa sairashuoneesta? Nyt, kun kaikki oli ohitse, nyt kun hän oli jälleen tullut järkiinsä ja voi rauhallisesti katsella koko tuota surullista tapausta, nyt alkoi vähäinen epäilys viritä hänen mielessään. Aluksi hän tahtoi torjua sen luotaan, katkeroituneena ja raivostuneena kuin lähellä päristelevän myrkkyhyönteisen. Tuo ruumiillisesti ja henkisesti karkeatekoinen mies, jonka luonne oli niin yksinkertaisista aineksista muovailtu, jolla oli niin sokea, horjumaton usko omaan erehtymättömyyteensä ja itseviisauteensa, ei ollut vielä koskaan eläissään voinut kuvitellakaan erehtyvänsä, joutuvansa kulkemaan väärää tietä. Hän se oli aina ollut oikeassa. Mutta nyt oli vihdoin hänen elämässään tapahtunut muutos. Hänen maailmaansa oli astunut nainen, tuohon maailmaan, jossa siihen asti oli ollut pelkkiä miehiä; ja nyt hän tunsi maaperän luistavan hänen jalkainsa alta, nyt hän etsiskeli syitä tekoihinsa, nyt hänen oli vaikeata keksiä selitystä kaikkeen, mikä ennen oli ollut itsestään selvää. Oikea ja väärä, valo ja pimeys, valhe ja totuus sulivat sietämättömästi, sokaisevasti yhteen.

Hän, jonka luottamus ja usko itseensä oli kyennyt siirtämään vuoria, hän, joka oli ajanut työtovereitaan eteenpäin kuin paimen lammaskatrastaan, hän joka oli uhmaillut yksin napojen jäitäkin, raivannut tiensä ylipääsemättömien muurien läpi ja särkenyt tieltään pahimmatkin esteet perustuksia myöten — eikö hän olisi kyennyt hallitsemaan tilannetta, kun vastapuolena oli vain nainen? Olisiko hän todella ollut heikko? Epäilys kasvoi ja syöpyi yhä syvemmälle hänen mieleensä.

Kun epäilys ja epätoivo muulloin oli karannut Bennettin kimppuun, oli hänen ainoana pelastuksenaan ollut hänen järkähtämätön vakaumuksensa siitä, että hän oli oikeassa. Se oli hänen lohdutuksensa, hänen toivonsa, hänen ainoa linnansa. Jos maa syöpyi sen alta ja se luhistui kokoon, mitä oli hänellä silloin jälellä? Ajatuksissaan hän eli uudestaan koko tapahtuman alusta loppuun asti, niin kiusallisen seikkaperäisesti kuin vain kykeni, ja hän pakotti vastahakoisen järkensä tottumattomaan työhön punnitsemaan ja mittaamaan ja tuomitsemaan myötä ja vastaan. Jos noin oli ollut asianlaita, jos hän olisi jättänyt tuon tekemättä, niin tämäkö olisi ollut tuloksena? Entäpä, jos hän ei olisikaan silloin käynyt väliin, jos hän olisi pysynyt syrjässä, niin olisiko Lloyd todellakin uskaltanut henkensä moiseen vaaraan, ja olisiko Ferriss silloin ehkä jäänytkin elämään? Oliko hän itse silloin ollut aivan järjiltään; oliko hän ollut sokea ja kuuro kaikille järkisyille; oliko hän käyttäytynyt kuin peto — kuin sokea, typerä ja itserakas hulttio — ajatellut vain itseään ja omaa etuaan, ja sen kautta turmellut sen naisen koko elämän, jota rakasti, ja surmannut sen miehen, josta oli eniten pitänyt? Eikö kaikkea tuota olisi voinut välttää, jos hän olisi ollut yhtä järkevä kuin mikä tavallinen ihminen hyvänsä moisessa tilaisuudessa? Hän, joka ylpeili niin nopeasta ja terveestä arvostelukyvystään kaikkein vaikeimmissakin tilanteissa, hänenhän ei toki olisi pitänyt menettää malttiaan tuossa ainoassa vaikeassa tilanteessa.

Epäilys palasi kuitenkin takaisin, yhä uudelleen ja uudelleen. Hän voi tukahduttaa sen, tallata sen maan tasalle, torjua sen luotaan, niin paljon kuin vain tahtoi — ja kuitenkin se herkeämättä palasi takaisin, joka kerta aina vähän voimakkaampana, vähän enemmän vakuuttavana, entisestään aina tyrkyttelevämpänä. Ehkäpä hän sittekin oli tehnyt hullusti ja väärin, ehkäpä Lloydin henki ei sittekään olisi ollut niin suuressa vaarassa, ehkäpä Ferriss olisi jäänyt eloon. Tuo kaikki selveni hänelle yht'äkkiä niin kirkkaassa valossa, ettei sen todenperäisyyttä käynyt enää epäileminenkään.

Se oli hirvittävä hetki hänelle. Istuessaan ulkona ypö yksin pimeässä yössä hän tunsi kurimuksen pyörteiden tarttuvan häneen ja riepoittavan häntä mukanaan pohjattomaan kuiluunsa. Ensi kauhistuksesta selvittyään hän palasi järkiinsä — nyt hän näki oikeassa valossa, mitä hän oikein oli tehnyt — nyt hän heräsi pitkästä painajaisunesta. Surua ja katumusta ja itsesoimauksia, tuskaa siitä, ettei tehtyä saanut enää tekemättömäksi, katkeruutta rakkaudesta, joka oli kuollut, itsehalveksumista, jolle ei sanoja löytynyt, sydäntäsärkevää haikeutta menetetystä onnesta — kaikkea tuota hän nyt tunsi yhdellä haavaa. Yksi erässään putoilivat hänen hulluutensa seuraukset hänen päälleen kuin valtavat taakat, joita verkalleen ladotaan päällekkäin, joka hetki yhä raskaampana ja sietämättömämpänä kuormana — sillä aikaa kuin totuuden ja järjen valo tunkeutui häikäisevänä hänen sielunsa jokaiseen sopukkaan. Ja epäilys kasvoi ja kireytyi vähitellen, armottomasti, täydeksi varmuudeksi.

Kuinka hän enää jaksaisi elää kauvempaa — ja kannattiko elääkään? Mitä hyödytti nyt kaikki hänen kunnianhimonsa, kaikki hänen tarmonsa ja intonsa asettaa eteensä suuria päämääriä? Hänen elämänsä lanka oli leikattu poikki, hänen ystävänsä oli kuollut, ja hänen rakastettunsa rakkaus oli kuollut. Hän oli itse syypää kaikkeen. Mitä hyödytti enää jatkaa?

Ferriss oli kuollut. Ken nyt seisoisi hänen vierellään, kun ulkona yö pimeni, ja esteet kohosivat tornin korkuisiksi, ja kuolema lenteli suhisevin siivin ja uhkaillen hänen päänsä ympärillä?

Lloydin rakkaus oli kuollut. Kuka nyt enää toivottaisikaan hänelle onnea matkalle, kun hänen laivansa keula kääntyisi jälleen pohjoista kohti, ja kuohu kävisi sen vanavedessä? Kuka istuisi ja odottelisi häntä täällä kotona, kun hän jälleen kävisi taisteluun, istuisi ja odottaisi hänen palaustaan; ja kun hän olisi kerran saavuttanut päämääränsä, tuon päämäärän, jota miehet olivat vuosisatojen kuluessa yrittäneet saavuttaa, ken silloin tarjoisi hänelle ensimmäisen ja kaikista rakkaimman tervehdyksen, kun laiva palaisi kotiin liputettuna mastonhuipusta kanteen saakka, kuuluttaen hänen voittoaan ja kuolematonta kunniaansa?

Ei, sitä voittoa hän ei koskaan saavuttaisi. Myöskin hänen kunnianhimonsa oli kuollut; toinen voittaisi siellä, missä hän voi vain hävitä, toinen pääsisi sinne, missä hän voi vain kaatua ja kukistua — toinen, häntä väkevämpi, häntä yritteliäämpi, häntä varmempi. Niin pitkälle oli Bennett nyt tullut, hän, joka kerran oli ollut niin itsetietoinen, niin vallitseva, niin kova ja karaistu. Lyöty, hävinnyt mies hän nyt oli, nujerrettu, muserrettu raukka; hänellä ei ollut yhtään toivoa enää, ei yhtään kunnianhimoa.

Ja kuinka tuo kaikki oli käynytkään noin, ja mistä syystä? Eihän se ollut tuo sama vihollinen, jota hän niin usein oli uhitellut, se ei ollut mikään hänen ulkopuolellaan oleva ylivoima, joka nyt oli hänet voittanut — hänhän oli itse ollut oma voitollinen vihollisensa! Itse hän oli pannut tuon koneiston käyntiin, itse hän oli koonnut itseensä nuo hävittävät voimat, jotka nyt olivat lyöneet hänet maahan ja nujertaneet hänet. Ei mikään muu voima koko maailmassa olisi pystynyt häntä masentamaan. Ja kohtalo oli tahtonut, että tämä ainut vihollinen, tämä ainokainen voima oli kääntynyt häntä vastaan ja tuhonnut hänet. Kuinka tuo kaikki olikaan ihmeellistä! Kuinka se oli hirvittävää! Miksi hän ei ollutkaan nähnyt tuota jo edeltäpäin? Kuinka hän ei ollut tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Mikä kamala tunteeton kummitus oli niin kauvan asunut hänessä, pitänyt pesäänsä hänen sielussaan, syödä ahminut hänen voimaansa, sitä mikä hänessä oli jalointa ja parasta, petoksella tuhonnut hänen parhaat tunteensa — hänen urhoollisuutensa hyvää ystävää kohtaan ja hänen rakkautensa hyvää naista kohtaan — väijynyt sopivaa hetkeä, silmänräpäyksen heikkoutta hänen puoleltaan, ja sitten arvaamatta, varoittamatta syössyt hänen kimppuunsa ja yhdellä iskulla kaatanut hänet maahan?

Hän oli tehnyt rikoksen, jota laki ei rankaise, mutta joka kätkee rangaistuksen itsessään, rangaistuksen, joka on ankarampi kuin minkään tuomioistuimen julistama, Kosto oli tullut hirvittävän nopeasti hänen päänsä ylitse. Hänen loistava uransa, Ferriss ja Lloyd — kunnianhimo,: ystävyys ja rakkaus — nuo kolme asiaa olivat luoneet sen kolminaisuuden, joka oli vallinnut koko hänen elämäänsä. Yhdellä kertaa, miltei samassa silmänräpäyksessä, hän oli kadottanut ne kaikki. Hän ei enää koskaan saisi niitä takaisin.

Bennett hervahti kokoon. Mitä hän tunsikaan poskellaan — mikä se niin äkkiä himmensi hänen näkönsä? Oliko hän jo joutunut niin pitkälle? Ja hänkö se oli, Ward Bennett, se mies, joka oli johtanut »Frejan» retkeä? Ei, se ei voinut olla sama mies. Se mies oli kuollut! Hän puri hampaitaan yhteen, ja koko hänen ruumiinsa tärisi sydäntäsärkevästi surusta. Hukassa, ikuisesti hukassa! Bennett kätki kasvonsa käsivarsiinsa. Hänen yhteenkiristettyjen hampaittensa välistä tuli kuuluviin käheitä sanoja:

»Dick — Dick, vanha ystävä — sinä olet poissa, minä olen kadottanut sinut, ja omasta syystäni; ja Lloydin myöskin — hänet myöskin — oo, Jumala minua auttakoon!»

Sitten murtui hän tykkänään. Väristys puistatti tuota jykevää ruumista, ja ensi kerran eläissään itki Bennett vuolaita kyyneleitä. Äkkiä hän havahtui surustaan kuullessaan koiran liikahtelevan. Kamiska oli noussut seisomaan ja murisi ääneen; sitten kirahti puistonportti, ja koira nosti kuononsa korkealle ilmaan ja ulvoi yöhön keuhkojansa täydellä voimalla. Bennettkin nousi pystyyn, kiitti kohtaloaan, että yö oli niin pimeä, ja katseli ympärilleen. Maantieltä johtavaa polkua pitkin tuli jokin mies, sora narskui hänen jalkainsa alin. Mies pysähtyi kuistinportaiden eteen, ja huomatessaan sillä seisovan haamun kääntyi hän tätä kohti ja sanoi:

Bennettin vastaus häipyi kuulumattomiin koiran rähistessä, mutta toinen arvatenkin tajusi sen, koska jatkoi:

»Tahtoisin kernaasti tavata hra Ferrissiä — Richard Ferrissiä 'Frejan' retkeltä. Olen näet kuullut, että hänen pitäisi olla täällä.»

Kamiska herkesi haukkumasta ja tapaili pari kertaa kuonollaan vieraan housuja; sitten se äkkiä hypähti ihastuneena häntä vastaan, nuoleskeli hänen käsiään, tanssi takakäpälillään ja ulvoi ilosta.

Bennett kävi lähemmäksi, ja vieras käänsi kasvonsa puoliavoimesta ovesta paistavaan lampun kuumotukseen.

»Mutta sehän on Adler!» huudahti Bennett. »Mistä ihmeestä sinä tänne jouduit?»

»Kapteeni!» älähti toinen ja tempasi hatun päästään. »Onko se mahdollista, että te se olette!» Hänen kasvonsa hohtivat autuaallista iloa. Hän aivan tutisi ihastuksesta. Hänen oli vaikea löytää sanoja, ja kun hän kömpelön hellästi tavoitteli entisen päällikkönsä kättä ja sai sitä puristetuksi, näki Bennett kyyneleitä hänen silmissään.

»No ei toki! Ettenkö olisi mielissäni nähdessäni kapteenin — minä luulin teidän matkustaneen pois — en tiedä mihin — minä — minä en tiennyt, saisinko enää koskaan nähdä teitä!»

Kamiska ei olisi voinut olla sen iloisempi Adlerin nähdessään, kuin Adler Bennettin nähdessään. Hän sammalteli, sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa, hän kohosi varpailleen, irvisteli ja kakisteli ja pudotti hattunsa. Hänen ilonsa oli lapsellinen, hillitön, teeskentelemätön, rehellinen kuin puhdas kulta. Heidän noustua kuistille työnsi hän ensi työkseen tuolin Bennettille, eikä irroittanut hetkeksikään silmiään hänestä. Hänen uskollisuutensa oli vilpitön kuin koiran isännälleen osottama, nöyrä, epäitsekäs, vaatimaton, onnellinen yhdestä ainoasta katseesta, ystävällisestä sanasta, hyväilystä. Hänestä olisi ollut ihanin onni ja kunnia saada kuolla Bennettin edestä. Tämähän oli hänen kapteeninsa, hänen kuninkaansa, hänen jumalansa, hänen herransa ja käskijänsä. Kaikki mitä hän teki, oli hyvin ja oikein; Bennett olisi voinut iskeä hänet maahan siihen kohtaan, ja Adlerin mielestä se olisi ollut paikallaan.

Kun Bennett sai hänet viimein mahtikäskyllä istahtamaan, asettui hän sulasta kunnioituksesta niin epämukavaan asentoon kuin vain voi löytää tuolin äärimmäisellä reunalla. Koko ajan hän pyöritteli hattua käsissään ja kumarteli ja noikkaili moneen kertaan. Mutta sitten hän äkkiä muisti, mille asialle hän oli tänne tullut.

»Ah, minähän tässä ihan unohdan — kun niin äkkiä keksin kapteenin täällä, niin unohdin aivan hra Ferrissin. Kuinka hän jaksaa? Näin lehdistä, että hän oli käynyt hyvin kipeäksi.»

Adler istui hetkisen sanattomana. Hänen alaleukansa pudota loksahti alas rinnalle, hänen silmänsä olivat jäykät ja pyöreät, ja hän tapaili henkeä.

»Onko hra Ferriss kuollut?» kysyi hän sitten verkalleen. »Minä — eihän se ole mahdollista.» Hän teki ristinmerkin.

Bennett ei virkkanut mitään, ja lähes viisi minuuttia istuivat molemmat vaitonaisina ja tuijottelivat ulos pimeään yöhön. Vihdoin katkaisi Adler äänettömyyden ja kyseli Ferrissin sairautta ja kuolemaa, johon Bennett vastasi niin hyvin kuin taisi. Mutta Adlerin koko olennosta ja äänensävystä oli helppo huomata, että Bennett, joka ilmielävänä istui hänen edessään, merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin Ferriss, joka oli kuollut.

»Mutta olettehan te toki terveenä, kapteeni, eikö totta?» kysyi hän lopuksi. »Eihän vain teitä mikään vaivaa?»

»Ei», sanoi Bennett ja katseli tiukasti Adleria silmiin. Äkkiä hän sitten lisäsi:

»Adler, se oli minun syyni, että hra Ferriss kuoli. Jollei minua olisi ollut, eläisi hän arvatenkin vielä. Minä sen sain aikaan. Minä tein niin, kuin luulin oikeaksi, mutta minä tiesin koko ajan, yhtä hyvin kuin sen nyt tiedän, että se oli väärin. Siis jos joku kysyy sinulta hra Ferrissin kuolemaa niin voit kertoa hänelle kaiken, minkä nyt tiedät — ymmärrätkö? Erehdyksestä minä tulin syypääksi hänen kuolemaansa. Enempää en sinulle kerro, mutta niin paljon pitää sinun tietämän.»

Adler katseli Bennettiin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hätäytymistä ja rajatonta ällistystä. Koko maailmanjärjestys tuntui hänestä luhistuvan yht'äkkiä kokoon. Bennett, tuo tutkimaton, ihmeellinen mies, joka oli liitossa salaisten henkivoimain kanssa, hän, jonka aivoituksia ihmisjärki ei voinut käsittää, jonka pää hipoi pilviä — hän, Bennett, teki nyt tiliä hänelle, Adlerille! Vähimmälle kaikista entisistä alamaisistaan. Kuningas uskoi huolensa orjalleen. Ja mitä ihmettä hän sitten juttelikaan? Että Ferrissin kuolema oli hänen syytänsä! Adler ei tuota ollenkaan ymmärtänyt, hänen käsityskykynsä ei ulottunut niin pitkälle. Se kävi liian korkealta hänen voimilleen. Bennett mahtoi ajatella jotakin, mikä oli tapahtunut paluumatkalla jäiden yli kuljettaessa — jotakin, joka silloin oli ollut välttämätöntä tehdä, ja joka nyt vihdoin näin myöhään oli aiheuttanut hra Ferrissin kuoleman. Kaikissa tapauksissa oli Bennett tehnyt niin, kuin hänen oli pitänytkin tehdä. Samalla tapaahan hän oli ollut syypää Mc Phersoninkin kuolemaan, mutta ei hän silloinkaan ollut voinut muuten menetellä.

Bennett ei ollut sen pitemmältä miettinyt asiaa, ennenkuin lausui nuo sanansa. Ensin hän oli vastannut välttelevästi Adlerin kyselyihin varajohtajan kuolemasta. Mutta äkkiä oli häntä ruvennut hävettämään moinen teeskentely entisen alamaisensa edessä. Hän oli tehnyt erehdykset — hirvittävän, uskomattoman erehdyksen — mutta täytyihän hänen toki olla mies kertomaan sen seurauksistakin. Ei tosin tainnut olla tarpeellista, ehkäpä ei järkevätäkään, kertoa koko hulluutta sen täydessä laajuudessa; mutta tänä hetkenä hänestä tuntui siltä, että hänen omat miehensä — ainakin tämä ainoa läsnä oleva niistä — jotka olivat olleet hänen ja hänen ystävänsä käskettävinä, olivat oikeutetut saamaan kuulla totuuden.

Mutta Adlerin ajatukset olivat tykkänään toisaalla, ja pian purkautuivatkin sanoiksi:

»Kuulkaapas, kapteeni, nythän ne rustaavat uutta retkikuntaa; olette kaiketi kuullutkin siitä — se on englantilainen. Sitä ne sanovat Duan-Parsonin retkikunnaksi. Ne yrittävät kulkea sitä vanhaa väylää Smithin-salmen kautta. Aikomus on talvehtia Tasiusakissa ja sitten koettaa kulkea salmen poikki, kohta kun jäät lähtevät keväällä. Mutta Duanen tuumat ovat ihan hulluja. Hän ei pääse pitkällekään pohjoiseen, ei ainakaan 75 leveysasteen yli, siitä panen veikkaa. Kun me nyt taas lähdemme tuonne pohjoiseen, niin otattehan minut toki mukaan. Olittehan minuun tyytyväinen viime matkalla —»

»Ettekö?» Adler näytti vähän tyhmistyneeltä. »Minä luulin — tuota, en luullut teidän — niin, mutta kukaan muu kuin te ei siihen pysty, kapteeni.»

»Oh, kyllä sellaisia on», sanoi Bennett välinpitämättömästi. »Duanekin sen tekee, jos hänellä on vain onnea matkassaan. Minä tunnen hänet hyvin. Hän on reipas veikko. Ei — minä olen siitä jo saanut tarpeekseni, Adler. Minun aikani on mennyt. Nyt on toisten vuoro. Tahdotko lähteä Duanen mukaan? Minä annan sinulle suosituskirjeen häntä varten. Olen varma, että hän mielellään ottaa sinut matkaansa.»

»Luuleeko kapteeni» — sanoi hän kiihtyneesti — »luuleeko kapteeni todellakin, että minä tahtoisin matkustaa muiden kuin teidän kanssa. Te kyllä lähdette vielä jonakin päivänä — siitä olen aivan varma. Me — me tahdomme vielä kerran yrittää onneamme, ennenkuin kuolemme. Ei meitä sentään ole vielä maahan nitistetty.»

»Kyllä, sitä me juuri olemmekin, Adler», vastasi Bennett ja hymyili rauhallisesti. »Nyt me pysymme kauniisti kotona ja kirjoitamme kirjan retkestämme. Ja annamme toisen miehen yrittää navalle. Se ei ole meitä varten — eikä tule koskaan olemaankaan, Adler.»

»Vieläköhän voin viipyä kauvempaa, jos aion päästä takaisin kaupunkiin viimeisellä junalla? Asemalla sanoivat sen lähtevän keskiyön aikaan.» Bennett huomasi hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin sydämellään, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi — hän seisoi ymmällään, muutteli jalkaa ja pyöritteli hattuaan. Vihdoin hän sanoi vähän epäröiden:

»Ei suinkaan kapteeni tarvitsisi apumiestä tänne?» Ja ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, jatkoi hän kiireisesti: »Minä olen aikoinani yritellyt vähin jotakin, osaan hoitaa puutarhaa, ymmärrän oikein hyvin taimien ja kukkien ja sen sellaisten hoitoa, ja voisin autella teitä missä askareissa hyvänsä.» Sitten hän sanoi hellyttävästi: »Antakaa minun jäädä tänne, kapteeni — siitä ei tule teille suuria kuluja — minä en tahdo kapteenilta penniäkään palkkaa. Antakaa minun olla käskyläisenänne jonkun aikaa. Te tulette kyllä olemaan tyytyväinen minuun. Saanko jäädä, kapteeni — saanko jäädä?»

»Lörpötystä, Adler», sanoi Bennett, »sinä voit jäädä tänne, jos sinua haluttaa. Keksimme sinulle kyllä jotain tointa täällä. Mutta luonnollisesti maksan siitä sinulle.»

Seuraavana päivänä. Adler nouti kaupungista arkkunsa ja muutti Bennettin luokse Medfordiin. Vaikka tri Pitts ei ollut kaukaan aikaan pitänyt hevosia, kuului taloon kuitenkin yhä edelleen tallirakennus, ja sen ylisille asettui Adler taloksi tallirengin entiseen huoneeseen. Bennett ei saanut häntä mitenkään asumaan päärakennuksessa. Adler ylpeili siitä, että tunsi hyvin oman asemansa. Ensi illasta lähtien hän ei koskaan puhutellut Bennettiä ensiksi, ennenkuin häneltä kysyttiin jotakin, ja koko hänen olemuksestaan voi huomata, kuinka iloinen hän oli saadessaan taasen olla kapteeninsa käskettävissä. Olipa oikein hauska nähdä Adlerin palvelevan »lasisaliin» katetussa ruokapöydässä, odotellen sininen villapusero yllään oven vieressä käskyjä ja iloiten pelkästään siitä, että näki Bennettin syövän. Aamuisin, kohta kun aamiainen oli kannettu pöytään, oli Adlerin etuoikeutena ilmoittaa siitä Bennettille, jonka hän enimmäkseen tapasi kirjoittelemassa huoneessaan. Sitten Adler palasi ruokasaliin ja odotteli, että hänen herransa näyttäytyisi. Kohta kun hän kuuli tämän askeleet käytävässä, värähteli hänen ruumiinsa ilosta. Hän ryntäsi Bennettin tuolin kimppuun ja veti sen ulos pöydästä tämän istua, hääri hänen ympärillään ja syötteli häntä kuin kanaemo polkastaan. Hän levitti suuliinan hänen rinnalleen, laski sanomalehdet hänen eteensä ja nykäsi kahvikupin puolen tuumaa lähemmäksi häntä. Koko aterian aikana hän ei irroittanut silmiään hänestä, vaan vahti hänen jokaista liikettään, punoittaen ylpeydestä ja hieroskellen käsiään tyytyväisyydestä ja hiljaisesta ihastuksesta.

Aika meni menoaan, kohta oli kaksi viikkoa kulunut siitä kuin Bennett muutti Pittsin taloon. Väsyneenä ja koneellisesti hän oli alkanut kirjoittaa kirjaansa, kertomusta retkikunnan matkasta. Työ oli vasten hänen mieltään. Hän oli jo kauan sitten kadottanut kaiken mielenkiintonsa napatutkimuksiin. Oli totta, mitä hän oli sanonut Adlerille — hän oli niistä jo saanut tarpeekseen, peruuttamattomasti. Ovi oli paukahtanut kiinni hänen jälkeensä; hänen osansa maailmassa oli näytelty loppuun. Nyt hän ainoastaan halusi tulla unhotetuksi niin pian kuin suinkin, saada elää hiljaa ja rauhallisesti yksikseen. Maineesta ja ylistyksestä hän ei enää välittänyt. Maailman tuonaan häneen kohdistama kohiseva suosio tuntui hänestä nyt vain tyhjältä ja joutavanpäiväiseltä touhinalta. Sitä hän ei enää tahtonut kuulla korvissaan. Hän tiesi, että kaiken maailman sivistyskansat odottivat jännityksellä hänen kirjansa ilmestymistä. Se painettaisiin sellaisillakin kielillä, joita hän ei itse ymmärtänyt — mutta kuinka turhaa ja tyhjänpäiväistä kaikki tuo hänestä olikaan!

Itse kirjoitustyökin oli hänelle sanomattoman kiusallista, mutta hän jännitti kaiken tarmonsa ja hartautensa, mitä hänelle oli vielä jäänyt jälelle, ja työskenteli kahdeksan, joskus neljäkintoista tuntia päivässä. Tavallaanhan tuli tuosta kirjasta synninsovitus. Ferriss oli sen sankarina. Melkein itsekään sitä ajattelematta pidätti Bennett itsensä ja omat ansionsa, suunnitelmansa ja aatteensa kertomuksen taustassa. Useammin kuin kerran hän antoi Ferrissille ansion urotöistä, jotka hän itse oli suorittanut. Ferriss se oli retken johtaja ja voittaja. Hänen osalleen tulivat kaikki laakeriseppeleet. Ferrissin esimerkki se oli innostanut miehiä tekemään parhaansa, silloin kuin heidän kohtalonsa näytti synkimmältä, Ferriss se oli todellisuudessa pelastanut heidät kaikki, silloin kuin laiva oli murskautunut jäitten keskeen, hänen tarmonsa, hänen lannistumaton rohkeutensa, kestävyytensä ja viisautensa johtanut joukon vihdoin jäämuurien yli Koljuhin-vuonoon.

»Vaikka minä olin nimellisesti johtaja», kirjoitti Bennett, »syrjäydyin aina hänen tieltään. Hänettä me olisimme epäilemättä kaikki menehtyneet, ennenkuin lopulta pääsimme maihin. Hänen luja tahtonsa voittaa, maksoi mitä maksoi, antoi meille jokaiselle siivet. Minne hän näytti tien, sinne me seurasimme häntä, hänen uljuutensa ei voinut koskaan masentua, hänen uskonsa lopulliseen voittoon ei voinut koskaan pettää; hänen älynsä, hänen terävänäköisyytensä oli vallan ihmeellinen. Hän oli syntynyt suureksi keksijäksi.»

Eräänä päivänä, kun Bennett tapansa mukaan meni päivällisen syötyään puutarhaan kävelemään ja polttamaan sikarin, ennenkuin jälleen istui työnsä ääreen, huomasi hän ihmeekseen, että hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Se oli vähäpätöinen seikka ja taukosi muutaman minuutin kuluttua, mutta se pani Bennettin kuitenkin ajattelemaan terveyttänsä; ja hänen mieleensä muistui, ettei hän parina viime päivänä ollut voinut oikein hyvin. Hänellä oli ollut kipuja selässään ja säärissään, toisinaan oli hänen päätänsäkin särkenyt ja viime aikana oli työ ruvennut maistamaan hänelle yhä enemmän puulta, |a pelkkä ponnistus kuljettaa kynää paperilla vaivasi häntä.

»Hm», arveli hän vähän myöhemmin päivällä, kun uusi verenvuotokohtaus tuli, »jokohan minun pitäisi ottaa vähän kiniiniä?»

Mutta seuraavana päivänä hän ei kyennyt syömään mitään, ja vaikka istuikin sitkeästi työnsä ääressä, kärsi hän herkeämätöntä kuumetusta. Muutenkin tunsi hän itsensä sangen heikoksi. Illalla hän kirjoitti kaupunkiin tri Pittsille ja pyysi tätä tulemaan Medfordiin seuraavana: päivänä.

IX.

Seuraavan maanantain aamupäivällä pari tuntia murkinan jälkeen tapasi Lloyd portailla neiti Douglasin, joka oli kävelypuvussa ja kantoi laukkua kädessään.

»Lähdettekö te ulos sairaan luo?» kysyi Lloyd vähän kummissaan. »Minne te menette?» Lloyd oli näet jälleen ilmoittautunut palvelusvuoroon, ja hänen nimensä oli ylinnä järjestyslistalla. »Minä luulin, että minun vuoroni oli lähteä», hän lisäsi.

Neiti Douglas tuli ilmeisesti hyvin hämilleen. Selvää oli, ettei hän ollut odottanut tapaavansa Lloydia. Hän pysähtyi hämmästyneenä ja sopersi: »E—ei—ei, kyllä minun nyt on lähdettävä. Minut — sain ylimääräisen kutsun — on joku, joka erityisesti tahtoo minua tulemaan — niin se kävi.»

»Vai niin se kävi?» sanoi Lloyd hiukan jyrkästi, sillä toverin hämilleenjoutuminen oli liiaksi silmiinpistävä.

»Niin — tarkoitan — ei, ei se oikeastaan niinkään ollut, mutta ylihoitajatar — neiti Bergyn — hän luuli — hän tahtoi — että te mieluummin menisitte hänen puheilleen.»

»Niin menenkin», virkkoi Lloyd, »mutta odottakaahan täällä, kunnes olen saanut tietää, miksi minut on syrjäytetty.»

Lloyd kiiruhti neiti Bergynin luo, hyvin loukkautuneena moisesta menettelystä. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, luuli hän ansainneensa enemmän myötätuntoisuutta. Hänethän olisi nyt pitänyt lähettää ensimmäisenä tuleen.

Kun Lloyd äkkiä syöksähti sisään, nousi neiti Bergyn pystyyn ja kiirehti selittämään:

»Minä tahdoin vain säästää teiltä nykyhetkenä vaivaa ja — ja uusia ikävyyksiä, Lloyd, senvuoksi annoin neiti Douglasin astua teidän tilallenne. Kutsu tuli Medfordista. Tri Pitts oli itse täällä aamulla, ja hän oli samaa mieltä kuin minä.»

»Minusta olisi», vastasi ylihoitajatar, »tämä potilas ollut erikoisen vastenmielinen ja tuskauttava teidän hoidettavaksenne. Hra Bennett on näet vuokrannut tri Pittsin talon ja asuu siellä tätänykyä. Silloin kun hra Ferriss alkoi kääntyä kipeäksi, oli hra Bennett paljon yksissä hänen kanssaan ja hoiti häntä, kunnes tri Pitts kävi väliin ja hankki sinne sairaanhoitajattaren. Sittemmin on tohtori myöskin saanut selville, että hra Bennett on ollut hyvin varomaton. Joka tapauksessa on hän tavalla tai toisella saanut tartunnan ja on nykyään hyvin sairaana. Tri Pitts haluaa sinne hoitajattaren heti kohta. Sattui olemaan teidän vuoronne, mutta minusta oli parempi hypätä teidän nimenne yli ja lähettää Louise Douglas teidän sijastanne.»

Lloyd vaipui istumaan tuolille, kädet hervottomasti sylissä. Hän näytti puolittain suuttuneelta, puolittain hämmentyneeltä. Mutta äkkiä hän huudahti kiivaasti:

»Niin, ymmärrän hyvin kaiken tuon, toisinhan ei voi ollakaan, mutta kaikkihan tietävät, että nyt on minun vuoroni, kaikki tietävät, kenen nyt pitäisi lähteä, kuinka sitten tulee käymäänkään — mitähän kaikki luulevatkaan, kuullessaan että minun täytyi jäädä kotiin — ja kohta kun — kohta sen jälkeen kuin — kaiken tämän jälkeen, mitä on tapahtunut. Ei, minun täytyy päästä lähtemään! Minun ennen kaikkia muita, ja juuri senvuoksi, että nytkin on lavantaudista kysymys niinkuin edelliselläkin kerralla.»

Ei, se oli totta, hänhän ei voinut. Potilashan oli juuri se mies, joka oli nöyryyttänyt häntä niin syvästi, joka oli käsittänyt hänet niin hirveästi väärin ja tehnyt hänelle vääryyttä — se mies, jota hän ei enää voinut rakastaa. Kuinka hän voisikaan enää tavata Bennettin? Mutta kuinka hänen tulisi menetellä, että voisi kieltäytyä tuosta hoitovuorosta? Kuinka hän selittäisi tovereille, minkä vuoksi hän toisen kerran löi laimin velvollisuutensa? Lloyd väänteli käsiään, tuntien itsensä väsyneeksi ja viheliäiseksi. Kuinka nuo vaikeudet ja ikävyydet kasautuivatkin niin peräkkäin hänen kannettavakseen! Tuskin hän oli yhdestä päässyt, kun jo kohtasi toisen. Bennett oli hänelle nyt aivan vieras, välinpitämätön henkilö, ja sittekin hän vaistomaisesti vältti tapaamasta häntä jälleen. Ja hänenhän ei vain pitäisi tavata häntä — jos lähtisi — vaan olla hänen luonaan päiväkaudet, tunti tunnilta, elää yhdessä hänen kanssaan sairassuojan lähentävässä ilmapiirissä. Mutta taas toiselta puolen — kuinka hän voisi kieltäytyäkään tästä hoitovuorosta? Muu henkilökunta antaisi ehkä yhden laiminlyönnin anteeksi; mutta uusiutunutta laiminlyöntiä ei varmastikaan hyväksyttäisi. Mutta eikö nyt tarjoutunut tilaisuus ollut kuin odottamaton sallimuksen suoma, jotta hän voisi jälleen kohottaa arvoaan toverien silmissä? Lloyd teki pikaisen päätöksen. Hän nousi pystyyn.

Hän oli itsekin sangen ällistynyt päätöksestään. Sitä hän ei ollut ennättänyt kauan miettiä. Kun hän oli ensi kerralla ajatellut tunnustaa lankeemuksensa tovereille, oli se tuntunut hänestä kovin vaikealta, milteipä mahdottomalta. Tänä hetkenä se ei juuri ollut sen helpompaa; mutta kun hän oli nyt saavuttanut uudelleen entisen henkisen voimansa, joka oli pelastanut edellisestä kiirastulesta, niin tuntui hänestä helpolta mukautua kaikkiin uusiin olosuhteisiin, kävivätpä ne sitten kuinka tukaliksi hyvänsä. Mikä oli kerran hänelle onnistunut, kävisi ehkä nytkin päinsä. Lloyd rupesi hämärästi ymmärtämään, että itsehillintä, luonnollisten vaistojen varma voittaminen, jotka olivat itsekkäitä siksi, että ne olivat niin luonnolliset, oli seikka, johon vähitellen voi perehtyä ja jonka asteettain voi oppia. Mikä hyvänsä voitto, jota ei voitettu ainoastaan hetken hyödyn takia, karaisi luonnetta ja terästi tahtoa seuraavaa taistelua varten. Hän oli luullut, että Bennett oli iäksi lannistanut hänen tahdonvoimansa. Mutta oliko se totta? Eikö tappio ollut vain väliaikainen, ohimenevä? Eikö hän vähitellen saavuttaisi entisen voimansa pitämällä lujasti kiinni siitä, mitä alkeelliset oikean velvollisuuden ja toden periaatteet määräsivät ihmisille? Eikö voitto omasta itsestään ollut kaikkein suurin voitto — suurempi, paljon suurempi voitto, kuin mitä voi odottaa kamppailusta hänen tahtonsa ja Bennettin tahdon välillä?

Ennenkuin tuntiakaan oli kulunut näistä mietteistä, oli hän jälleen matkalla Medfordiin. Kuinka paljon siellä oli tapahtunutkaan, kuinka suuresti olosuhteet muuttuneetkaan sitten hänen viime käyntinsä; ja kuinka suuresti olikaan Bennett muuttunut, niin että hänen täytyi vaihtaa koko käsitystään tuosta miehestä! Kerran oli ajatus Bennettin vaarallisesta tilasta aiheuttanut hänelle herkeämätöntä pelkoa, kiusannut häntä kaiket päivät ja pitänyt häntä valveilla monet yöt. Voiko olla mahdollista, että Bennettin elämä ja kuolema oli hänelle samanarvoinen asia — kuten minkä muun potilaan kohtalo hyvänsä? Lloyd ei voinut siihen vastata, hän ei tiennyt, mitä vastata. Varmaa ainakin oli, ettei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt sen kovempaa, vaikka hän tiesi Bennettin olevan vaarallisesti sairaan. Hän tiesi itsessään, että hänen Bennettinsä oli jo kuollut; että kun hän nyt palasi takaisin Medfordiin, ei se tapahtunut siksi, että Bennett tarvitsi apua ja hoitoa, vaan siksi, että joku oli siellä hyvin sairaana.

Kun hän soitti tohtori Pittsin ovikelloa, tuli jokin ihmeellinen, vieras mies avaamaan oven ja kysyi, oliko hän sinne tilattu sairaanhoitajatar.

»Hän on yläkerrassa, omassa huoneessaan», kuiskasi mies, ja lukitsi ulko-oven niin äänettömästi kuin taisi. — »Hän ei tahdo, että minä tulisin hänen luokseen — tarkoitan, ettei tohtori tulisi — en ole saanut nähdä häntä neljään päivään. Kysykääpäs tohtorilta, enkö saa kurkistaa sisään — nähdäkseni edes vilauksenkin hänestä. — Ajatelkaapas, neiti, että minä en ole saanut nähdä häntä neljään päivään! Ajatelkaapas vain sitä! Ja sitten minun täytyy kertoa teille, ettei hänen anneta edes syödä tarpeekseen — ei muuta kuin vähän maitoa ja kanakeittoa riisin kera. Ja hän kun ei ole koskaan sietänyt riisiä; kyllä tuo on liian vähän sairaalle miehelle. Minä valmistin hänelle eilen kunnollista lihamuhennosta, josta hän piti niin paljon naparetkellä ollessamme, mutta tohtori ei sallinut hänen edes maistaakaan sitä — irvisteli minulle vain vasten naamaa!»

Lloyd antoi taloudenhoitajattaren ilmoittaa tri Pittsille saapumisestaan, ja yläkertaan noustuaan hän tapasi lääkärin itsensä, joka odotteli häntä sairassuojan ulkopuolella — ei saman suojan, jossa Ferriss oli maannut, vaan erään toisen huoneen. Se oli paras huone koko tohtorin talossa ja sijaitsi sen perällä.

»Mutta mitä tämä merkitsee, minähän odotin neiti Douglasia tulevaksi», huudahti tohtori puoliääneen, keksittyään Lloydin. »Teitä minä kaikista vähimmän odotin täällä näkeväni.»

»Minun oli pakko tulla», vastasi Lloyd levollisesti, vaikka tunsikin kasvojensa punoittavan tulikuumina. »Minun vuoroni oli lähteä, enkä voinut sietää ajatella, että toiset tietäisivät minun jääneen kotia.»

Tohtori aprikoi hetkisen, mutta tahtomatta syventyä sen pitemmältä tuohon kiusalliseen asiaan pani hän päänsä kallelleen, aivan kuin siten huomauttaakseen, ettei se ollut hänen asiansa.

»Nii-in», sanoi hän sitten epäröiden, »kaikki on niin merkillistä kuin vain saattaa olla. Molemmat he olivat yhtä kurjassa tilassa, kun retkikunta oli joutunut perikadon partaalle ja pelastettiin valaanpyyntilaivaan — juomavesi kelvotonta, ruumiissa ei vähintäkään vastustusvoimaa, niin että basilleilla oli herran päivät kehittyä; ja mahdollista on, että molempien sairauteen oli sama syy, mutta nyt on hänen tilansa niin huono kuin olla saattaa.»

»Niin, mitäpä sanoisinkaan — hän ei tosin enää heilu elämän ja kuoleman välillä niinkuin hra Ferriss aikanaan. Kapteeni Ward Bennettin tilanne on minulle selvä kuin päivä; kun hän on sairas, niin on hän sitä täydellä todella; hänen ruumiinsa ryntää sairautta kohti hillittömästi kuin raivostunut härkä. Hän on nyt yhtä huono, kuin hra Ferriss oli sairautensa kolmantena viikkona.»

Lääkäri pudisti päätään. »Ei, hänhän enimmäkseen hourii — sehän kuuluu asiaan. Jollemme saa kuumetta laskemaan, kuolee hän käsiimme. Siinä on nykyhetken vaara. Nyt voitte itse nähdä hänet; tuossa hän makaa. Katsos kummaa! Nyt se veitikka on jälleen noussut pystyyn!»

Kun Lloyd astui sisälle huoneeseen, istui Bennett pystyssä vuoteessa ja tuijotti suoraan eteensä tyhjään ilmaan, pienet karsastelevat silmät selki selällään ja laihtuneet, kurtistuneet kädet levottomasti nyppien peitettä. Leualla kasvoi viikon vanha parransänki. Hän kuiski ja mutisi raivoisalla kiireellä käsittämättömiä sanoja. Hän oli käynyt vallan toisennäköiseksi siitä, kun Lloyd oli viimeksi hänet nähnyt. Tuo suuri ruumis oli luhistunut kokoon. Kasvoissa oli iho käynyt ryppyiseksi kuin vanha pergamentti, ja sen alta näki koko jykevän luuston paistavan esiin. Ensi silmäyksellä voi huomata, että tuo mies oli ollut hyvin lähellä kuolemata. Sillä aikaa kuin Lloyd irroitti hatun päästään ja rupesi varustautumaan hoitotoimiin, sai tohtori Bennettin pannuksi jälleen makaamaan ja täytti sitten otsalle pantavan jääpussin uudestaan.

»Lähes kahdeksan tuntia. Hän oli siunaaman aikaa tajuissaan eilen aamulla ja kysyi itse, oliko hänellä yhtään toivoa.»

Sitä ei juuri ollutkaan; hänen ennen niin mahtavat ruumiin- ja sielunvoimansa raukesivat hirvittävää vauhtia. Kuinka paljon tohtori yritti virkistää häntä voimakkailla lääkkeillä, kuinka itsepäisesti Lloyd kävikin kamppailemaan kuolemaa vastaan, niin ilmeistä oli, että Bennettin tila yhä huononi.

»Se tässä myöskin on niin vietävän pahaksi», sanoi tohtori, »ettei hän itse tunnu välittävän ollenkaan siitä, jääkö henkiin vai ei. Jos hän saisi tahtonsa perille, olisi hän kohtakin kuollut. Vaikeata on pelastaa potilaan henkeä, joka ei itse välitä vähääkään pelastumisestaan. Jos hän tahtoisi kamppailla henkensä edestä, niinkuin teki napamatkallaan, niin saisimme hänet hyvinkin vielä jaloilleen. Mutta kun asianlaita on tällainen —» hän kohautti masentuneena hartioitaan.

Seuraavana iltana kello 9 aikaan istui Lloyd valvomaan sairaan luona, ja tohtori tahtoi käydä riisuutumatta makuulle erääseen alakerran huoneeseen. Lloyd oli saanut määräyksen herättää hänet heti, jos sairaan tilassa tapahtuisi jonkinlaista muutosta.

Mutta kun tohtori hapuili pimeässä portaita alas, oli hän kompastua Adleriin ja Kamiskaan. Adler istui portailla koira vierellään, molemmat kyyryissään pimeässä, pitäen uskollisesti vahtia ja korvat herillään kuulustellen vähintäkin ääntä Bennettin huoneesta.

»Ei rahtuakaan muutosta», vastasi toinen tuimasti. »Hän voi voimistua kolmen viikon perästä, ja yhtä hyvin voi hän kuolla jo tänä päivänä — siinä minun tietoni. Nyt tiedätte aivan yhtä paljon kuin minäkin. Tuo pahuksen koira!»

Hän oli tullut tallanneeksi Kamiskaa, joka pidättyi sankarillisesti ulahtamasta, ja sitten hän jatkoi matkaansa.

Adler istahti jälleen hyvin varovaisesti, ettei porraslauta narahtaisi.
Hän otti Kamiskan pään käsiensä väliin ja keinutteli sitä edes takaisin.

»Mitä me teemmekään, pikku koiraseni?» kuiskutti hän valittavasti. »Mitä sitten teemmekään, jos kapteeni, jos kapteeni — jollei hän —» hän ei jaksanut sanoa lausettaan loppuun. Kamiska istahti jälleen hänen vierelleen, ja molemmat jatkoivat hiljaista yövartiotaan.

Ja vain parinkymmenen askeleen päässä heistä kuului loppumattomana kiihkeänä virtana sairaan suusta — hirvittävän yksitoikkoisella äänellä:

»Aivan niin, reki n:o 2 esiin. Nyt ovat kaikki miehet käyneet siihen käsiksi. Näin kyllä selviämme. Eteenpäin, eteenpäin, yhä vain eteenpäin; suoraan kohti etelää, yhä vain etelää kohti — etelää, etelää — etelää!… Kas niin, nyt olemme jälleen kiinteällä jäällä. Tuopa oli pahin jäämuuri, minkä vielä olemme tavanneet. Hei, kaikki miehet sen ylitse! Joko lävitse tai ylitse, muuten murskaan kallon jokaiselta! Kas vain, kävihän se päinsä! Tiesinhän kyllä, että pääsisimme tästäkin. Ja sitten seuraava reki. Hei, matkaan vain! Joka miehelle illaksi kaksinkertaiset annokset — ei, mitä minä puhunkaan — puolet annokset, neljännesannokset… ei, kuin kolme viidesosaa annosta koiranlihaa ja lusikallinen paloviinaa! — enempää ette saa, ette voi saada, miehet! Tuleepa yöksi oikein tiukka pakkanen — minus 38 astetta. Tänään emme edenneet puolta kilometriä enempää. Joka miehellä on jalat kipeinä ja he ovat niin uuvuksissa ja niin nälissään — ja heitä palelee.»

Äkkiä kohosi ääni valitushuudoksi: »Hyvä Jumala! emmekö koskaan joudu matkaan?… Hiljaa siellä, mitä minä kuulenkaan? Kuka se uikuttaa? Oliko se Ward Bennett? Kukaan ei saa uikuttaa, kävipä kuinka kävi. Olkaa toki miehiä. Me taistelemme, kunnes kaadumme, mutta emme valita emmekä uikuta. Oliko siellä joku, joka sanoi, että jäätikön toisella puolella oli valaanpyyntilaivoja? Se on valhetta. Eteenpäin, eteenpäin, yhä kohti etelää — ei, ei etelää kohti, vaan kohti pohjoista, kohti pohjoista- Me onnistumme, ja pian, miehet — — matkaan, matkaan vain! Minä vannon teille, että kohta olemme perillä, pieni ponnistus vain vielä, miehet! Kohta olemme perillä!» Äkkiä kohosi hän istualleen ja ulvahti: »Johan olemme navalla!»

Lloyd seisoi hänen vieressään ja pakotti hänet painumaan jälleen makuulleen. Mutta sitten värähti hän itse rajattomasta säälistä. Tuo miesparka oli niin surkean heikko. Hän, joka oli nainen, hän kykeni taivuttamaan hänet laskemalla vain kätensä hänen rinnalleen — tuon miehen, joka kerran oli ollut niin valtavan voimakas.

Äkkiä alkoi Bennett uudelleen hourailla. »Missä Ferriss on? Missä
Richard Ferriss on? Missä on 'Frejan' retkikunnan varajohtaja?»

Hän vaikeni jälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana, vain värähtelevät kädet nyppivät herkeämättä peitettä. Sitten hän huusi taas:

»Nyt huudan kaikkia nimeltä!» Nopeasti ja hiljaisella äänellä hän huusi laivan kaikkien upseerien ja miesten nimet ja vastasi itse kaikkien puolesta:

»Adler — täällä; Blair — täällä; Dahl — täällä; Fishbaugh — täällä; Hawes — täällä; Mc Pherson — täällä; Mukk Tu — täällä; Woodward — täällä; kapteeni Ward Bennett — täällä; tri Sheridan Dennison — täällä; varajohtaja Richard Ferriss —» Ei mitään vastausta. Bennett odotti hetkisen ja toisti sitten kysymyksensä: »Varajohtaja Richard Ferriss» — Hän vaikeni jälleen, mutta huudahti sitten hurjasta pelosta vapisevalla äänellä: »Varajohtaja Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan!»

»Adler — täällä; Blair — kuoli rasituksesta Point Kanessa; Dahl — täällä; Fishbaugh — kuoli nälkään Koljuhin-vuonolle mennessä; Hawes — kuoli kuumeeseen Cap Kamenniin luona; Mc Pherson — ei jaksanut seurata mukana, vaan sai jäädä jälkeen; Mukk Tu — täällä; Woodward — kuoli nälkään; tri Sheridan Dennison — paleltui kuoliaaksi Koljuhin-vuonolla; varajohtaja Richard Ferriss — sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward Bennettin toimesta!» Viime lauseen hän toisti moneen kertaan, ja huusi sitten kovaa: »Richard Ferriss, Richard Ferriss!» ja lisäsi jälleen: »Sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward Bennettin toimesta!» Välistä tuntui Ferrissin näkeminen vaivaavan häntä; hän huuteli edelleen kaikkia nimeltä ja vastasi itse »täällä» joka nimen jälkeen, kunnes tuli Ferrissin kohdalle; silloin hän ei vastannut mitään, mutta huusi sitten epätoivoisella äänellä: »Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan —» Äkkiä hän sitten parahti sydäntäsärkevän tuskallisesti: »Taivahan nimessä, Richard, vastaa, kun sinua huudetaan!»

Tunnit kuluivat. Kello löi 10, sitten se löi 11. Kello 12 mittasi Lloyd hänen ruumiinlämpönsä, joka oli hyvin korkea, ja nouti uutta jäätä jääpussiin. Bennett mutisi yhä hourailujaan, huuteli Ferrissiä, rukoili häntä vastaamaan sekä toisteli sitten: »Varajohtaja Richard Ferriss, saanut surmansa parhaan ystävänsä, Ward Bennettin toimesta!» Hänen tuskansa oli niin järkyttävä, että Lloydin silmiin useammin kuin kerran kihosivat viljavat vedet.

»Richard Ferriss, Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan; Dick, ukkoseni, miksi et vastaa, rakas ystävä, kun huudan sinua? Miksi et käy esiin ja vastaa: 'Kaikki hyvin'? Ferriss, Ferriss, vastaa toki, kun huudan sinua… Saanut surmansa parhaan ystävänsä toimesta… Koljuhin-vuonossa — kuollut, ja minä olen siihen syypää… Eteenpäin, miehet; teidän täytyy; tänään sataa lunta, ja jäät ovat rikki, niin pitkältä kuin silmä kantaa… Seuraava reki esiin. Edelleen n:o 4; kas tuolla on taas ahtojäitä; minä pieksän teidät eteenpäin, jollette muuten joudu! Esiin n:o 4… Lloyd Searight, mitä te täällä teette?» Yht'äkkiä oli tuo sekava mutina vaihtunut selväksi puheeksi. Muutos oli niin äkillinen, että Lloyd, joka oli selkä vuoteeseen päin kopeloinut laukkuaan, käännähti ympäri ja näki Bennettin istuvan pystyssä vuoteessa ja tuijottavan häneen silmät selällään, katseessa palaavan ymmärryksen ilme. Hetkisen taukosi Lloydin sydän säikähdyksestä sykkimästä. Tuo äkillinen muutos kuumehourailun pimeydestä selvän tietoisuuden valoon oli kuin kuolleista herääminen, aavemainen, kammottava. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan rupesi värisemään ja nojautui takanaan olevaan pöytään.

Mutta Bennettin kalmankalpeat, laihtuneet kasvot, joiden alaosa oli niin esiintyöntyvä, otsa kapea ja matala, ja leuassa monipäiväinen parransänki, sai pian kuolettavan kauhun ja peljästyksen ilmeen.

»Hiljaa», sanoi tyttö kiireisesti ja astui vuoteen luo, »ensiksikään te ette saa olla pystyssä, vaan on teidän käytävä heti makaamaan ja oltava hiljaa. Te olette hyvin sairas.»

»Sen kyllä tiedän hyvin itsekin», vastasi Bennett väsyneesti. »Sen tiedän itsekin vallan hyvin. Mutta te ette saa olla täällä. Joka silmänräpäys, minkä viivytte tässä huoneessa, on teille vaarallinen. Minä vaadin, että heti poistutte täältä. Ymmärrättekö — hetipaikalla! Kutsukaa tohtori tänne. Älkää tulko vuoteen luo», sanoi hän kiihtyneesti ja koetteli nousta istualleen. Hän veti syvään henkeään, ja hänen silmänsä loistivat. Kauhu ja mielenliikutus oli palauttanut hänelle selvän ymmärryksen takaisin.

»Te kuolette, jos jäätte tänne», sanoi hän miltei hengettömästi. »Ulos huoneesta», komensi hän. »Ulos koko talosta! Tämä on nyt minun taloni; minä täällä käsken — ymmärrättekö? Ei, ei!» huudahti hän, kun Lloyd laski kätensä hänen hartioilleen painaakseen hänet jälleen makaamaan.

Hän koetteli vetäytyä eroon tytöstä. Sitten teki hän mahtavan ponnistuksen, ja hänen onnistui nousta istualleen, huolimatta toisen pidättelyistä.

»Minä saan kyllä teidät lähtemään», hän intti; hän ponnisteli Lloydia vastaan ja tarttui tätä ranteisiin. Hänen kiihtymyksensä oli niin väkevä, että Lloyd oli menettää jälleen kaiken malttinsa.

»Kuuletteko, te ette saa olla täällä! Lähtekää paikalla ulos tästä huoneesta!»

»Ei», sanoi Lloyd levollisesti, »nyt on teidän jälleen käytävä makaamaan ja koeteltava nukkua. Tällä kertaa te ette saa minua lähtemään.»

Bennett tarttui häneen toisella kädellään, ponnisti toisella vuoteen päätä vastaan ja torjui häntä luotaan kaikesta voimastaan.

»Pysykää erossa minusta, sanon minä, pysykää erossa! Teidän täytyy tehdä, mitä minä sanon. Olen aina saanut tahtoni perille, ja saan tälläkin kertaa. Siitä voitte olla vallan varma. Te — te —» hän läähätti ponnistuksesta, häveten omaa heikkouttaan, häveten sanomattomasti, että tytön piti nähdä hänet tässä tilassa. »Minä — teidän täytyy — tahdotteko minun käyttämään väkivaltaa teitä vastaan»? Te ette saa päästää asiaa niin pitkälle.»

Lloyd tarttui levollisesti toisella kädellään hänen molempiin ranteisiinsa, ja tukien toisella kädellä häntä selästä painoi hänet jälleen patjalle kuin pienen lapsen.

»Minä olen — olen tällä hetkellä hiukan heikko», sanoi Bennett ähkien ponnistelunsa johdosta; »mutta kuulkaahan nyt toki, Lloyd, mitä sanon. Minähän tiedän, ettette enää voi sietää minua, mutta minä pyydän teitä lähtemään täältä — lähtemään hetipaikalla.»

Kuinka ihmeellisesti sallimus pyörittikään heidän osiansa! Niin lyhyessä ajassa oli heidän suhteensa tullut vallan vastakkaiseksi siitä, mikä se ennen oli ollut. Nyt oli tyttö väkevä ja mies heikko. Nyt pääsi tyttö voitolle, ja mies hävisi. Tyttö sai riemuita voitostaan ja mies nöyrtyä. Mies sai rukoilla ja tyttö kieltää. Tytön tahto selviytyi taistelusta voittoisana, eikä miehen.

Tappio ei olisi voinut sen suurempi ollakaan! Yksinpä sekin asia, jota mies oli yrittänyt niin epätoivoisesti välttää ja johon hän oli syössyt Ferrissin — senkin oli kohtalon salaperäinen pyörä kääntänyt jälleen esiin, eikä hänen vallassaan ollut tukahduttaa sitä.

»Ah, ei!» hän huudahti, »eikö minulla jo ole tarpeeksi omallatunnollani! Ferriss ja hänen kuolemansa! Tahdotteko te pakottaa minua saattamaan teidänkin henkenne vaaraan, kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt? Te ette saa viipyä täällä!»

»Minä käsken teitä lähtemään. Talo on minun. Lähettäkää tohtori puheilleni. Missä Adler on?» Ja sitten hän pyörtyi.

Pari tuntia myöhemmin, kun päivä alkoi valjeta, ja Bennett nukkui sikeästi saatuaan nukutuslääkettä, istui Lloyd pienen pöydän ääressä akkunan luona, käsi leualla, miettiväisenä ja hajamielisenä, tirkistellen näkemättömin silmin aamuruskon sarastusta omenapuiden yllä.

Akkuna oli sen verran raollaan, että huoneeseen voi tulla raitista ilmaa. Hän istui kauvan liikkumattomana, vain joskus pyyhkäisten raskasta, pronssinkarvaista tukkaansa pois otsaltaan ja ohimoiltaan. Kaikki ajatusvoima, kaikki aivojen pienet rattaat, jotka pyörivät toistensa lomissa, hiljenivät vähitellen kulussaan. Hän rupesi ajattelemisen sijasta tuntemaan, vaistomaan. Hänen ajatustensa vähitellen kadotessa eräänlaisen mieluisan tylsyyden tilaan tuntui pinnalle nousevan jonkinlaista heikkoa, epämääräistä, outoa liikettä. Aivot eivät enää toimineet. Mikä astui niiden tilalle? Sydänkö? Hän ei voinut selittää itselleen tuota uutta aistimusta, siksi hämärä ja sekava se vielä oli. Hän tunsi suloista liikutusta, mutta ei osannut sanoa, oliko hän rajattomasti iloissaan vaiko rajattomasti suruissaan; hän hymyili, ja kuitenkin kiilsivät kyyneleet hänen tummansinisissä silmissään.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän kestänyt kovan sisällisen kamppailun, tahi oikeammin kokonaisen jakson kamppailuja; kuten olisi hän hyvin kauan astellut hämärässä, maanalaisessa käytävässä, mutta nyt noussut jälleen tähtien valoon. Hän tunsi värisevää iloa, syvää hellyyttä kaikkea kohtaan, mikä vain oli oikein ja totta ja hyvää, iloa siitä, että elämä oli palannut jälleen takaisin. Päivä koitti säteilevänä koko maailman yli, yö oli ollut lempeä ja hiljainen, mutta nyt alkoi ensimmäinen, kevyt aamutuulonen liikutella puiden oksia, nurmea, kukkasia ja runsaskasteisia pensaita tien varrella, ja ilma oli täynnä maan ja metsän ja puutarhain tuoksua. Ilo elämästä ja ilo kaikesta, mikä on elämääkin arvokkaampi ja kestävämpi, joka ei horju eikä koskaan katoa, nousi hänessä äkkiä pinnalle kuten siunaus, aallonläikähdys, salaperäisenä ja ihmeellisenä. Se oli noita silmänräpäyksiä, jolloin voi toivoa kaikkea, uskoa kaikkea ja kestää kaiken.

Hän pidätti henkeään ja kuunteli — mitä kuunteli, sitä hän ei itsekään tiennyt. Nyt oli hänellä jälleen tuo ennenkin tunnettu aistimus, että jokin suuri onni lähestyi häntä, sama tunne, joka hänellä oli ollut eräänä toisena aamuna, auringon sarastaessa, eräässä toisessa huoneessa, jolloin hän oli myöskin taistellut vihollista vastaan. Mutta nyt oli hänen vastassaan paljon voimakkaampi vihollinen, aamu sarasti uuden, paljon tärkeämmän päivän edellä, ja suurin onni, mitä koko maailma voi tarjota, oli tulossa hänen osalleen. Kuinka kaikki tuo olikaan tapahtunut, sitä hän ei tiennyt. Eikä hetkeäkään ollut miettiä asiaa, punnita sitä. Hän oli kuulevinaan suurien siipien suhinaa ympäriltään, näkevinään loistavan valon puhkeavan esiin pilvien takaa, erottavinaan ihanata soitantoa ilmasta.

Mutta hän ei nähnyt mitään valoa, ei kuullut mitään soitantoa. Loiste ja säveleet tulivat hänestä itsestään, kumpusivat esiin hänen omasta sielustaan. Hänen ajatuksensa olivat aivan liikkumatta. Sydän vain eli tänä ihmeellisenä kesäaamuna, ja hänen sydämessään loisti valkeus, ja sieltä soitto kajahteli. Rakkaus, jonka hän oli luullut kuolleen iäksi, istui jälleen voittoisana ja autuaana valtaistuimellaan ja lauloi riemunsa kuuluviin sydämen soiton säestyksellä, loisti ja säteili aamuruskon kirkkaudella.

Kuolisiko Bennett? Tuo kysymys puhkesi äkkiä esiin hänen mielessään, uhkaavana, hirvittävänä, kuten kamala kummitus, jota hän väistyi väristen. Valo, tuo jumalallinen sädesoihtu, joka oli valautunut hänen ylitseen, loi nyt pelottavan varjon edelleen. Soiton sävelien mukana kuuli hän ukkosen jyrähtelyä. Tuo vanha vihollinen, josta hän jo oli luullut vapautuneensa, oli palannut odottamatta. Se kykki jälleen ja väijyi häntä joka loukosta. Se hiipi hänen taakseen, valmiina ryntäämään esiin, iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa, tappaakseen hänet, musertaakseen hänet murheen alle, jonka hän tiesi surmaavan hänet. Nyt hän rakasti Bennettiä kaikesta sydämestään ja kaikesta voimastaan; kuinka oli saattanutkaan toisin olla? Bennett kuului hänelle — ja hän? Hänhän eli vain hänen läheisyydessään, tunsi olevansa niin kiinnitetty häneen, kuin olisi ollut osa hänestä. Lloyd ei tiennyt, kuinka hän voisikaan elää, jos Bennett kuolisi. Hänestä tuntui, kuin tämän kuollessa irtautuisi hänestä itsestään jotakin, joka oli koko hänen olemuksensa perustana, irtautuisi ja riistäisi häneltä kaiken voiman jaksaa enää sen jälkeen itsekään elää. Mutta sehän oli vain helpotus hänelle. Ajatus eloon jäämisestä Bennettin kuoltua, elämän rajattomasta orpoudesta ja yksinäisyydestä, oli niin hirvittävä, ettei hän uskonut, että hänen järkensä jaksaisi kestää sitä.

Bennett oli herännyt ja katseli häneen kuumeisessa hädässä. »Lloyd», hän toisti, ja hänen ennen niin luja ja syvä äänensä värisi surkeasti. »Minä olin väärässä, ja minä pyydän teitä jäämään. Älkää menkö pois minun luotani.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä Lloyd oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Hän otti toisen noista suurista, laihtuneista, jäntereisistä ja kuumeisista käsistä omiensa väliin ja kuiskasi: »En koskaan, en koskaan, rakkahin ystäväni, en koskaan niin kauan kuin elän.»

Kun Adler kuuli Bennettin epävakaiset askeleet portaissa ja kuuli Lloydin sanovan hänelle, ettei mitään kiirettä ollut, ja että hänen piti ottaa vain yksi askel kerrallaan, käännähti hän nopeasti »lasisalin» akkunasta, josta oli katsellut hedelmäpuiston punaisia ja kellertäviä lehtiä, joita lokakuun tuuli pudisteli ilmaan, veti isäntänsä tuolin ulommaksi aamiaispöydästä ja jäi seisomaan sen taakse silmät jäykästi kiinnitettyinä oveen.

Lloyd avasi oven, ja Bennett astui sisään, nojaten Pittsiin. Silmänräpäyksessä seisoi Adler suorana kuin sotamies kuullessaan torventörähdyksen, ja kun Bennettin piti käydä istumaan, työnsi hän tuolin sopivan lähelle pöytää ja avasi hänen suuliinansa pamahduttaen, kuten olisi levittänyt lipun liehumaan tuulessa. Pitts lähti melkein samassa ulos huoneesta, mutta Lloyd jäi istumaan ja tarjoilemaan Bennettille tämän syödessä aamiaista, kaasi hänelle maitoa, levitti voita hänen leivälleen ja avasi hänelle keitetyt munat.

Bennett katseli nyrpeissään maitolasia, jonka Lloyd oli asettanut hänen eteensä.

»Tuommoista latkua», murahti hän. »Miksei yhtä hyvin vähän lämmintä sokerivettä eikä sitten mitään muuta. Lloyd, minä en voi sietää enää tuota juomaa. Ja annappa olla — sehän on lisäksi lämmintäkin», lisäsi hän ja työnsi kiihtyneesti lasin läheltään.

»Tietysti se on lämmintä», sanoi Lloyd. »Lehmähän hankittiin tänne nimenomaan sinun takiasi, ja Adler on juuri lypsänyt sen — eikä se ole mitään latkua.»

»Latkua, latkua se on», intti Bennett. Hän tarttui kuitenkin lasiin ja katsoi nuhtelevasti Lloydiin.

»Sinun takiasi juon tätä latkua nyt viimeistä kertaa. Mutta minä sanon sinulle, että tämä on todellakin viimeinen kerta. Nyt olen latkinut niin paljon maitoa näinä kolmena viime viikkona, että se olisi riittänyt lastenkodille kokonaisen vuoden tarpeeksi.»

Kohta kun Bennett oli alkanut toipua, piti hän saman saarnan maidon vuoksi joka kerta ruokapöydässä, ja joka kerran oli hänen ollut pakko nielaista se alas melkein yhtenä suullisena.

Adler toi aamupostin ja sanomalehdet. Lloydille oli kolme kirjettä, ja Bennettille pieni kirja »Viime aikojen pohjoisnapatutkimuksista», jonka hänen kustantajansa oli lähettänyt hänelle, samalla pyytäen häntä, pätevimpänä nykyajan asiantuntijana tällä alalla, antamaan siitä lausuntonsa. Kirjaan myöhemmin lisätyssä liitteessä oli lyhyt kuvaus »Frejan» matkasta ja hänen omasta suurtyöstään. Lloyd laski kirjeensä avaamatta vierelleen, levitti sanomalehden eteensä ja sanoi: »Nyt luen tätä, sillä aikaa kuin sinä syöt. Puuttuuko sinulta mitään? Joitko maidon — kaiken maidon?» Samassa tuokiossa hän huomasi Adlerin kuuristuneen kasvojaan suojaavan tarjottimen taa ja taistelevan väkevätä naurunhalua vastaan, ja epäluulonsa herättyä kumartui Lloyd etsimään maitolasia pöydältä. Bennett oli piilottanut sen leipäkorin taa.

»Ethän ole juonutkaan kuin kaksi kolmannesta siität, sanoi Lloyd tyytymättömänä. »Ward, kuinka sinä voit ollakaan noin lapsellinen!»

»No niin, niin», murahti Bennett ja tyhjensi maitolasin sen enempää vastustelematta.

»Nyt minä luen sinulle ääneen, jos et enää tarvitse mitään. Adler, me voimme hyvin avata yhden akkunoista, ulkona on niin lämmintä.»

Bennettin syödessä aamiaistaan, jona oli paahdettua leipää, maitoa ja kananmunia, silmäili Lloyd lehteä ja luki siitä hänelle, minkä luuli huvittavan häntä. Pian hän keksi kokonaisen palstan pituisen sähkösanoman.

»Kuulepas nyt vain!» hän huudahti ja alkoi lukea; »On tullut sähkösanoma, että pohjoisnaparetkikunnan höyrylaiva 'Curlen' on saapunut Tasiusakiin Grönlannin rannikolle, mukanaan kahdeksantoista Duane-Parsonin retkikunnan Jäsentä. Kapteeni ilmoittaa, että laivalla on kaikki hyvin, ja että matka on sujunut suotuisasti. Hän aikoo viettää talven Tasiusakissa hankkiakseen koiria ja grönlantilaisia rekiä, joiden hän uskoo kestävän paremmin ahtojäissä kuin Euroopassa valmistettujen, ja sitten jatkaa 'Curlenilla matkaa keväällä, kohta kun Smithin-salmi avautuu jäistä. Tämä käynee päinsä kuitenkin myöhemmin kuin kapteeni Duane luulee, koska siellä päin liikkuneet valaanpyytäjät kertovat erinomaisen aikaisesta talvesta ja suuresta jääpaljoudesta sekä itse salmessa että Kane-meressä. Tämä taas tietää jokseenkin myöhäistä kevään joutumista, joten 'Curlenin' lähtö Tasiusakista voi suurestikin viivästyä. Asiantuntijat Grönlannin-tutkimuksen alalla ovat valittaneet, että kapteeni Duane on valinnut talvehtiakseen Cap Sabinen eteläpuolella olevan kohdan, koska jääsuhteet Smithin-salmessa ovat aivan arvaamattomat. Jos jäät tulevat estämään pääsyn salmeen vielä niin myöhään kuin heinäkuussa, mikä ei tunnu lainkaan mahdottomalta, niin saanee kapteeni Duane viettää vielä yhden talven lisää Tasiusakissa tai Upernivikissa ja sen kautta kuluttaa pahoin sekä varojaan että miestensä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä.»

»Mutta mitä sinä sitten teet?» huudahti Lloyd ja katsoi tiukasti rakastettuunsa.

»Rakas ystäväni, minähän olen koettanut, eikä se minulta onnistunut. Nyt», lisäsi hän ja kohautti välinpitämättömästi hartioitaan, »en tuosta juuri enää välitä. Se ei huvita minua enää lainkaan.»

»Mutta sitähän et voi tarkoittaa», sanoi Lloyd päättävästi. Bennettin tuolin takaa hän keksi Adlerin katseen, joka oli työntänyt tarjottimen kainaloonsa ja nyt kehottavasti nyökkäili hänelle. Hän voi nähdä, kuinka Adlerin huulet äänettömästi kuiskivat: »Kas niin, tuolla tapaa hänelle pitää puhua. Jatkakaa vain samaa menoa.»

»Sitäpaitsi minullahan on kirjani valmistettavana, ja lisäksi olen sairas rahjus, joka istun ja juon pelkkää latkua.»

»Onko siis aikomuksesi heittää koko elämäntyösi sikseen? Koko tulevaisuutesi?»

»No niin, entäpä kun sellainen on aikomukseni? Mitä sitten?» Äkkiä käännähti hän Lloydia kohti. »Sinunhan juuri ei pitäisi pyytää minua lähtemään sinne uudestaan. Kuinka voit sellaista vaatiakaan?»

Lloyd värähti tahtomattaan, ja hän tarttui vaistomaisesti Bennettin käteen, joka lepäsi pöydällä.

»Ah, ei toki!» hän huudahti. »Ah, ei, ei, sitä en tahdo. Sinä olet oikeassa. Nyt ei sinusta ole enää sellaisille matkoille.»

»No, se oli hyvä», sanoi Bennett, kuten kysymys olisi sillä ikipäiviksi ratkaistu.

Lloyd tarttui kirjeisiinsä ja avasi naisten tapaan niiden kuoret tukkaneulallaan. Mutta hänen käydessä niitä lukemaan rupesi Bennett levottomasti liikehtimään tuolillaan. Hän katseli otsa rypyssä Lloydia, hänen valkeata pukuaan, esiliinaa, joka riippui hänen kaulastaan, pieniä kultanappeja hänen hihoissaan, hänen punoittavia poskiaan, tummansinisiä silmiään ja upeata, pronssinkarvaista tukkaansa, josta pieniä irtaimia kiharoita häilyi ohimoille ja niskassa. Sitten hän sanoi äkisti:

»Hm, vai niin — mitä niillä sitten on kirjoittamista? Tri Streetillä ja
Louise Douglasilla?»

»Tri Street pyytää, että ottaisin hoitaakseni erään hyvin tärkeän leikkaustapauksen, kohta kun pääsen irti täältä, 'erään kaikkein vaikeimpia ja mielenkiintoisimpia leikkauksia, mitä hän on koskaan suorittanut'. Niin hän kirjoittaa. Louiselta on kokonaista neljä sivua ja pelkkää lörpötystä.»

»Entä Campbell?» Bennett vilkaisi kolmanteen, jokseenkin paksuun kirjeeseen Lloydin edessä. »Hänhän näyttää kirjoittaneen enemmänkin kuin neljä sivua. Mitä hän sanoo? Onko sekin 'lörpötystä'?»

»Hm — ei. Hänellä on tosiaankin jotakin sanottavaa. Mutta siitä emme nyt välitä. Ward, minun on nyt palattava kaupunkiin. Ethän sinä enää tarvitse sairaanhoitajaa.»

»Mitä sinä puhutkaan?» Bennett rypisti jälleen otsaansa ja kääntyi hänelle ominaisella käännähdyksellä katsomaan Lloydiin, niin että näki tämän karsastelematta.

»Nythän sinä olet melkein aivan terve, eikä olisi vallan oikein — tahdikasta minulta viipyä täällä enää tuntiakaan kauempaa, kuin on välttämättömän tarpeellista. Minä palaan kaupunkiin huomenissa tai ylihuomenissa.»

»Mutta minä vakuutan sinulle, että olen todellakin vielä hyvin heikko.
Olen poloinen, kurja, karille ajanut hylky.»

»Tuosta kuulet sen itsekin, ja yöllä oli minulla kova kuume, ja aamulla oli minulla niin surkeita kipuja täällä» — hän viittasi hämillään rintakehäänsä. »Pelkäänpä, että käyn uudestaan sairaaksi.»

»Niinkö vain», vastasi Bennett, »sitten lähden minäkin — annan palttua kaikelle. Sinä et kai ole yhtään huolissasi, kun näet minun lähtevän ulos tähän raakaan, kylmään ilmaan — keuhkojeni ollessa niin kurjassa tilassa?»

»Niin, näetkös, minusta tuntuu jolloinkin, etteivät keuhkoni ole enää oikein kunnossa.»

»Eikö todellakaan, lapsi parka? Luulenpa todellakin, että ilmasto
Koljuhin-vuonossa oli liiaksi hermoja vahvistava —♦

»Lloyd Searight, minä kysyn sinulta, mitä hra Campbell kirjoitti sinulle —»

»Tahdotko ruveta hänen vaim — hänen vaimokseen! No, sepä juupeli ei ole arkalasta kotoisin.»

»Niin, tietystikin, minullehan se on samantekevää. Lähde sinä vain kaupunkiin ja rupea hra Campbellin vaimoksi. Tule onnelliseksi. Minä sen suon teille kaikesta sydämestäni. Lähde sinä vain ja jätä minut tänne kuolemaan yksinäni.»

»Niin lähdenkin, hra Bennett. Toivon vain, että te pian unhotatte tunteneenne kerran onnettoman naisen — tytön, jonka ainoa vika oli että hän rakasti teitä.»

»Matkusta sinä vain ja lähetä minulle joskus ajatus, kun keinun tuolla kaukana aalloilla, ja vuodata hiljainen kyynele — kuule, mitä sinä aiot vastata Campbellille?»

»Leikkiä», vastasi tyttö ontolla äänellä. »Ei, se on tosiaankin surullista leikkiä. Ah, jospa vain olisin rakastanut häntä tyttären rakkaudella, niin olisi nyt helpompi ollakseni!»

»Ah, Ward, Ward», hän huokasi, nyt ovat kaikki onnettomuutemme ja surumme ja koettelemuksemme ohitse, ja nyt olemme lopultakin löytäneet toisemme ja rakastamme toisiamme, ja kaikki vastaiset vuodet tuovat meille vain yhä suurempaa onnea ja vievät meitä yhä lähemmäksi toisiamme.»

»Mutta on jotakin, josta meidän täytyy puhua, Lloyd», sanoi Bennett vähän ajan perästä, kun he kykenivät jälleen puhelemaan järkevästi keskenään, »mitä sinä ajattelet oman toimesi suhteen? Sinä puhut minun tulevaisuudestani, mutta mitä ajattelet omasta kohdastasi? Nythän me menemme naimisiin, mutta minähän tiedän, kuinka paljon sinä olet pitänyt työstäsi. Sinulle käynee hyvin vaikeaksi luopua siitä. Minusta ei tunnu olevan vallan oikein, että pyydän sitä sinulta. Nyt juuri sait kirjeen tri Streetiltä. Tiedän kyllä, kuinka haluat saada hoidettavaksesi sellaisen mielenkiintoisen tapauksen, josta hän puhuu. Minulta olisi hyvin itserakasta pyytää, että jättäisit sikseen toimialasi. Sehän on sinun elämäntyösi, sinun tulevaisuutesi, josta nyt on kysymys.»

Lloyd otti tri Streetin kirjeen, piti sitä kurotetussa kädessään, repi sen keskeltä kahtia ja pudotti palaset lattialle.

Kun hän sitten vetäytyi vähän erilleen Bennettistä, sanoi tämä hänelle totisesti:

Bennett tarttui siihen pikku vihkoon »pohjoisnapatutkimuksista», jonka oli aamulla saanut, ja nakkasi sen kauas lattialle. »Noin minä teen tulevaisuudelleni», sanoi hän.

Hetkisen he istuivat vaitonaisina ja katselivat toisiaan onnellisina silmiin. Sitten veti Bennett tytön rinnalleen, ja tämä kietoi jälleen kätensä hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen, huoahtaen hiljaa tyytyväisyydestä ja helpotuksesta ja ilosta, että tuo pitkä, kova koetuksen aika oli nyt ohitse, ettei häntä vastassa ollut enää yhtään kamppailuja, vaikeita tilanteita ja sietämättömiä velvollisuuksia. Nyt hän oli kärsinyt ja voittanut, nyt hän oli saanut palkintonsa, nyt seuraisivat pitkät, rauhalliset onnen vuodet.

Myöhemmin aamupäivällä kävi Bennett ottamaan jokapäiväistä päivällisuntansa; huolellisesti peitettynä hän makasi pienessä korituolissa »lasisalissa». Sillävälin oli Lloydilla kiirettä poimia puutarhasta kukkia mahtavaan posliinimaljakkoon, jonka aikoi viedä Bennettin huoneeseen. Silloin ilmestyi Adler äkkiä puutarhan käytävälle, Kamiska kintereillään. Adler otti kunnioittavasti hatun päästään.

»Pyydän neidin antamaan minulle anteeksi», hän sanoi ja pyöritteli hattua käsissään. »En tahtoisi olla tungetteleva, ja jos satun sellaiseksi tulemaan, niin pyydän neidin varoittamaan minua. Mutta mitä hän sanoikaan — vai sanoiko hän jotain — kapteeni nimittäin? Minä tarkoitan — aamullahan oli puhetta lähteä jälleen pohjoista kohti. Kuulin, että neiti puhui siitä aamiaispöydässä. Neiti puhui kerrassaan suurenmoisesti — niin hänelle pitääkin puhua. Minusta ei vain ole puhumaan, sillä minulla on niin hirvittävä kunnioitus häntä kohtaan. En olisi ikinä uskonut, että kapteeni sanoisi joutuneensa häviölle ja luopuvansa koko tuumasta. Mutta näettekös, neiti, minä luulen nyt, että kapteenin laita ei ole ollut ihan oikein tähän aikaan — kuumettakin lukuunottamatta. Hän on käynyt niin heikoksi — sitä hän juuri on. Olisipa neiti vain nähnyt, millainen mies hän oli - ennen — siellä ylhäällä jäätiköillä. Sehän se nyt kerta on hänen toimensa, jonka Herramme on hänelle antanut. Hän on ainoa mies, joka kykenee sen tekemään, ja kun pitää nähdä, että hän heittää nyt koko homman sellaisen kolmannen luokan merimiehen kuin Duanen toimeksi — tuollaisen professorin, joka on purjehtinut vain pelkkiä rannikkoja pitkin eikä ymmärrä jäistä sen enempää kuin — kuin neiti — niin tulen ihan kipeäksi, kun tuota pitää ajatellakseni. — Mitäpä kapteenista tuleekaan sitten, jos hän heittää kaiken sikseen? Hän joutuu istumaan ja torkkumaan vain kotona kuin toinen hyväkäs professori ja kirjoittelee sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin — ja ehkäpä käy niinkin hullusti, että hän oikein rupee lueskelemaan kirjoja. Ajatelkaa sitä, rakas neiti — kapteeni lueksimassa! Ja sillä aikaa kuin hän istuu kotona ja kirjoittelee ja — Herra meitä armahtakoon! — lueskelee, niin tekee toinen, joka ei ole viidettä osaakaan niin pystyvä mies kuin hän, hänen työnsä! Se ihan kerrassaan särkee minun sydämeni, sen se tekee», kivahti Adler epätoivoissaan, »jos kapteeni tekee minkä uhkasi. Ei se ole läheskään niin hullua, vaikka napa jäisi häneltä saavuttamattakin, kuin että hän tykkänään luopuisi yrittämästä sinne. Jos sellainen mies kuin kapteeni — tai sellainen mies, jona häntä olen pitänyt — jos hän nyt luopuisi koko hommasta, kun hän yhtä hyvin voi viedä sen perillekin.»

»Mutta kuulkaahan, Adler», väitti Lloyd, »minustahan oikeastaan tuntuu, että kapteeni — hra Bennett — on tehnyt kaiken, mitä hän on voinut. Ajatelkaapas, mitä kaikkea hän on saanut kestää. Ettehän tekään ole voinut unohtaa Koljuhin-vuonoa?»

Mutta Adler teki kärsimättömän eleen sillä kädellään, joka piteli hattua. »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään muulla asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Eikö neidillä todellakaan ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö voisi puhella hänelle vähän järkeä? Neiti ei saisi päästää häntä jättämään kesken. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori.»

Adlerin mentyä Lloyd istahti pikku penkille puistokäytävän varrella ja laski kukat putoamaan syliin⁵ Hän nojautui taapäin ja katseli suoraan eteensä, ajatellen mitä kaikkea oli parin viime kuukauden kuluessa tapahtunut. Kuinka kesä olikaan muuttanut heidän molempain koko elämän, kuinka perin toisenlaiseksi kaikki oli käynytkään.

Äkkiä ja aivan valmistautumatta olivat nämä kaksi voimakasta, varmaa ja korkealle tähtäävää ihmistä törmänneet yhteen, nainen miestä vastaan, ja nainen, luonnostaan heikompana, oli saanut nöyrtyä ja tuntea itsensä voitetuksi. Hetken oli hänestä tuntunut, kuin olisi hän tullut auttamattomasti muserretuksi, eikä kykenisi enää koskaan kohoamaan pystyyn; hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänen elämässään tapahtunut perinpohjainen mullistus, ja että koska hän kerran oli horjahtanut, hän horjahtaisi jatkuvastikin — yhä uudestaan ja uudestaan, niin että hänen koko myöhempi elämänsä tulisi olemaan pelkkää tappiota tappion päälle. Mutta vielä suurempi täristys oli seurannut tuota ensimmäistä — taistelu hänen omaa itseään vastaan, ankarin taistelu kaikista. Hän, joka oli hävinnyt kamppaillessaan miehen ylivoimaa vastaan, hän oli voittanut taistelussa pahaa vastaan, oli saanut voiton itsestään, hän oli ollut tosi, kun helpompi olisi ollut olla valheellinen, hän oli alistunut toveriensa tuomion alaiseksi, vain siksi ettei tahtonut valehdella.

Hänen lyhytaikainen, ehkäpä luuloteltu vihansa Bennettiä kohtaan, joka oli niin julmasti käsittänyt hänet väärin ja nöyryyttänyt häntä, se oli kadonnut aivan itsestään. Sitten oli tullut aika, jolloin oikullinen kohtalo oli muuttanut tilanteen vallan vastakkaiseksi, jolloin hän oli ollut väkevä ja mies heikko, jolloin tämän vuoro oli ollut joutua tappiolle ja hänen voittaa. Nyt ei hänen tarvinnut enää pitää Bennettiä herranaan. Ja sillä kertaa kun hän oli nähnyt tämän niin heikkona, niin surkean kykenemättömänä torjumaan hänen kätensä vähintä kosketustakin, kun hänen oli ollut pakko ei vain nähdä, vaan myöskin lievittää miehen suuria kärsimyksiä, silloin oli hänen vanha rakkautensa palannut, koska se ei voinut kuolla. Silloin oli hän oppinut voittamaan oman itsensä, hän oli myöskin oppinut unohtamaan oman itsensä; ja hänen toimensa, hänen elämäntyönsä, josta hän ennen oli ollut niin ylpeä, oli ruvennut näyttämään hänestä vähäarvoiselta asialta. Nyt hän kuului Bennettille, ja tämän elämä kuului hänelle. Hän olisi koko vastaisuudessa — sen hän tunsi — onnellinen saadessaan olla tämän vierellä, ja hänen ylpeytenänsä olisi ylpeys rakastetusta miehestä.

Mutta nyt oli se odottamaton asia tapahtunut, että Bennett oli luopunut koko tulevaisuudestaan. Hänen toipilaana ollessaan oli Lloyd usein puhellut pitkään ja vakavasti hänen kanssaan, ja osaksi Bennettin omista kertomuksista, osaksi omista johtopäätöksistään oli hän voinut mielessään seurata niitä sielullisia muutoksia, jotka Bennett oli elänyt. Tämäkin oli saanut kestää kokeen, kulkea kiirastulen halki.

Luonnostaan, kasvatuksensa ja elämänlaatunsa kautta oli Bennettistä tullut kova, hiukan raaka ja itserakas mies, joka ei missään tapauksessa suvainnut toisten puolelta vastarintaa. Hänellä ei ollut kärsivällisyyden lahjaa eikä sääliä yleistä inhimillistä heikkoutta kohtaan. Hänen sydämensä oli tunteeton, koko hänen luonteensa ja luonnonlaatunsa oli kovennut kaikista hänen toisille antamistaan iskuista, enemmän kuin itse kokemistaan.

Sitten oli onnettomuus tullut. Ferriss oli kuollut, ja Bennettin keksintö, että hän, joka ei omasta mielestään voinut milloinkaan erehtyä, nyt oli vihdoin erehtynyt törkeällä ja hirvittävällä tavalla — se keksintö oli tärisyttänyt hänen olemustaan sydänjuuriin saakka. Ja se oli vain alkua; kun hänen sielunsa usvaan ja hämärään oli vihdoin puhjennut reikä, oli siitä tunkeutunut sisälle inhimillinen vaisto, omantunnon tuskat musertivat hänen ylpeää itsetuntoaan, jalomielisyys ja sovinnollisuus astuivat itserakkauden tilalle, lempeys synnynnäisen raakuuden tilaile, leppeä suvaitsevaisuus hänen vanhan jäykkyytensä ja vallanhimonsa tilalle.

Tämän uuden elämänkatsomuksensa vaikutuksesta oli Bennett tehnyt Adlerille sen tunnustuksen, joka oli niin suuresti ällistyttänyt hänen entistä matruusiaan. Bennett oli samaten kuin Lloydkin koettanut selvittää itseään eroon väärästä tilanteesta osottautumalla oikeassa hahmossaan tovereilleen. Itse sitä tietämättään olivat he käyttäneet samoja keinoja vapauttaakseen sielunsa valheesta.

Siitä myöskin seurasi, että Bennett oli päättänyt antaa Ferrissille niin suuren ja vallitsevan aseman kirjassaan ja antaa hänelle kunnian koko retkestä. Mitä enemmän hän muisteli Ferrissin uljuutta, viisautta ja kuntoa, sitä enemmän tuli hänen teoksestaan rakkauden työ, syynsovitus, ja sitä enemmän hän itse omissa ajatuksissaankin siirtyi taustaan. Vihdoin — ja se ei kenties ollut kaikkein vähin tekijä Bennettin sielullisessa muutoksessa — hän oli käynyt sairaaksi, tuo voimakas ja itsevaltias mies oli tullut heikoksi kuin lapsi, jota voi yhdellä sormella johtaa. Hänen täytyi äkkiä vaihtaa paikkaa sen naisen kanssa, jonka hän oli luullut niin suurin uhrauksin iäksi kukistaneensa. Hänen ennen niin valtava ruumillinen voimakkuutensa oli nyt saanut taipua tuon naisen kädestä, hänen järkkymätön tahtonsa oli saanut väistyä naisen levollisen varmuuden edessä, joka astui häntä vastaan ja voitti hänet, kun hän luuli murtaneensa sen tyyten. Bennettkin oli astunut ulos tulikokeesta, puhdistuneena, lempeämpänä, nöyrtyneenä, maahan muserrettuna surusta ja hyödyttömästä tuskasta. Kaikki kunnianhimo oli kuollut hänestä. Hänen entinen uhkamielisyytensä ja häikäilemättömyytensä oli muuttunut päinvastaisiksi ominaisuuksiksi.

Siinä olikin suuri ero heidän molempien välillä. Lloyd oli luopunut elämäntyöstään itseuhrauksen kautta, Bennett oli luopunut tulevaisuudestaan lähinnä heikkoutensa takia. Mikä toiselle oli kieltäymystä, oli toiselle itsensä kieltämistä. Niin hän siis tässäkin suhteessa tuli lopulta esiytymään väkevämpänä.

Mutta oliko todellakin totta, että Lloyd oli vapautunut kaikesta pahasta ja ahdistavasta? Oliko viimeinen taistelu taisteltu loppuun? Eikö hänen pikemminkin pitänyt uskoa, että koko elämä oli yhtä ainoata lakkaamatonta taistelua? Eikö hänen asianaan ollut herättää jälleen Bennettin uinaileva kunnianhimo? Eikö hänen tulevaisuuden tehtävänään ollut terästää häntä, antaa hänelle uskallusta, yllyttää, kiihottaa häntä viemään suuri työnsä perille? Hänhän nyt oli väkevämpi heistä kahdesta. Mikä muuten olisikaan ollut hänen tehtävänsä näissä muuttuneissa olosuhteissa? Adlerin tökerösti lausumat sanat olivat hänen muistissaan. »Sehän on hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori!»

Oliko hänellä sitten niin paljon vaikutusvaltaa Bennettiin? Voiko hän herättää jälleen tämän rohkeuden ja tarmon? Ehkäpä — mutta mitäpä se silloin merkitsikään hänelle itselleen, jonka piti jäädä kotiin odottamaan, odottamaan, odottamaan — kolme vuotta, viisi vuotta, kymmenen vuotta — ehkäpä ikuisesti! Ja juuri tällä hetkellä, jolloin hän uskoi viimeinkin tulevansa onnelliseksi, kun hän oli tehnyt velvollisuutensa, kun suuret vaikeudet olivat voitetut, kun rakkaus oli palannut takaisin ja rauhalliset, häiriytymättömät päivät näyttivät koittavan hänelle — nytkö hänen piti ruveta ajattelemaan tuota hirvittävää väliaikaa uuden »Frejan» lähdön ja retkikunnan palauksen välillä, noita unettomia öitä, päivien kaameata tuskailua, alituista haparoimista toivon ja epätoivon välimailla, hiljaista, salattua kärsimystä, ikuista, piinaavaa huolta mahdollisesti odottavasta iskusta, jota ei uskaltaisi mainita edes itselleenkään! Pitikö surun ja tuskan tulla jälleen hänen osalleen, tuon vihollisen, joka oli hänen kintereillään joka päivän hetki, joka istui vieressä hänen työskennellessään, seurasi mukana, kun hän lähti ulos, tuli hänen luokseen unettomina öinä, hiipi hänen vuoteensa ääreen, kumartui hänen ylitseen pimeässä, ojenteli hyisiä kynsiään yhä lähemmäs ja lähemmäs, näytti hirvittävät kasvonsa yhä selvemmin, kunnes hän vihdoin mielettömässä tuskassa kyyristyi vastaanottamaan kohtaavaa iskua, kuristavia sormia — ja syöksähti ylös vuoteestaan kauhusta kiljaisten, värisevin käsin ja virtaavin kyynelin?

Lloyd nousi äkkiä pystyyn, kurotti käsivartensa jäykästi eteenpäin ja väänteli käsiään, niin että poimitut kukat putosivat maahan.

»Ei», hän kuiskasi itsekseen, »sitä en voi. Tällä kertaa se käy yli minun voimieni.»

Mutta uudestaan oli hän kuulevinaan Adlerin sanat: »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa.»

Koko maailma sanoisi samaa. Hän yksin kaikista niistä tuhansista, joiden silmät seuraisivat Bennettiä, ei kyennyt käsittämään noiden sanojen totuutta. Hän oli väärässä. Hän kuului Bennettille, mutta Bennett ei kuulunut hänelle. Maailma tahtoi saada hänet. Maailma kutsui hänet Lloydin luota hänen vaaralliseen toimeensa. Voiko Lloyd, vain siksi että hän rakasti Bennettiä, vain siksi että hän hätäili hänen hengestään, asettua hänen ja maailman hyväksymisen väliin, hänen ja hänen elämäntyönsä väliin, hänen ja hänen Jumalansa väliin?

Bennettiä odotti hänen työnsä. Hänen täytyi ryhtyä siihen jälleen kuin mies. Taistelu täytyi taistella. Tuo hirvittävä vihollinen siellä pohjan perillä, maan ylimmällä hartialla, tuo kaamea, jättimäinen, armoton vihollinen, joka oli säilyttänyt salaisuutensa vuosisatoina tuhansien pohjanleimujen takana, se vihollinen kävisi jälleen Bennettiä vastaan. Aarretta vartioivan hirviön kimppuun oli tämän jälleen rynnättävä.

Hänen oma osansa oli naisen osa. Hän oli jo alottanut, hän tunsi uskollisen epäitsekkyyden, uhrauksen, kärsivällisyyden, rohkeuden lajeista kaikkein suurimman, sen, joka istuu kädet ristissä, levollisena, horjumatta hirveän kamppailun kestäessä ja joka vain kärsii, kärsii, kärsii. Hänen velvollisuutensa, naisen osana maailmassa oli yllyttää rakastettua sankaria urotöihin, suureen toivoon ja lujaan tahtoon ja taistelun kestäessä itse istua hiljaa ja odottaa sen päätöstä.

Lloydilla oli hämärä tunne, että hänen rakkaudessaan Bennettiin oli jotakin hellää ja leppoista, minkä hän vasta viime aikana oli itsekin tajunnut, jotakin suojelevaa, melkein äidillistä. Se ehkä johtui siitä, että Bennett oli nykyään niin heikko sekä ruumiillisesti että henkisesti, tai ehkä se oli jotakin, jota aina löytyi jokaisessa hyvässä naisessa, joka rakasti syvästi ja vakavasti. Hänestä tuntui, että hän naisena ei vain ollut Bennettiä väkevämpi, vaan myöskin vanhempi, kypsyneempi. Hän tiesi, että hänen oma luonteensa oli syvällisempi kuin tämän, ja hän tiesi, että hän kykeni sankarillisuudessa ja uhrautuvaisuudessa kohoamaan niin korkealle, ettei Bennett kaikella miehen voimallaan jaksanut sinne seurata, ja jonka laatuista tämä ei edes osannut kuvitellakaan mielessään. Lloydin tietoisuus siitä, että hänen luonteensa oli suurempi ja parempi kuin Bennettin, sai aikaan sen, että hänen tunteessaan tätä kohtaan oli samalla äidin tunnetta poikaansa kohtaan, sisaren tunnetta nuorempaa veljeään kohtaan. Hänen rakkaudessaan piili suuri hellyys ja ylevyys, syvä, naisellinen sietämys hänen puutteitaan ja vikojaankin kohtaan. Hänen asiansa siis oli rohkaista Bennettiä. Hänen oli herätettävä jälleen eloon tämän vanha, sammunut tarmokkaisuus, joka ei ainoastaan saattaisi hänet uudestaan väkeväksi, vaan johtaisi hänen voimansa ja tahtonsa niille urille, jotka hänelle olivat määrätyt.

Lloyd palasi lasikuistille ja tapasi Bennettin juuri heränneenä päivällislevostaan. Hän kääri peitteet paremmin hänen ympärilleen ja järjesti uudelleen pielukset hänen päänsä alla, ja sitten hän istahti ulkoportaille.

»Kerro minulle vähän tuosta kapteeni Duanesta», alotti hän. »Missähän asti hän nykyään on?»

»Mitä kello on? Lienen nukkunut jo kokonaisen tunnin. Duaneko? Niin — luithan itse, mitä lehdissä oli. Minä luulen hänen olevan Tasiusakissa.»

»Luuletko hänen onnistuvan? Luuletko hänen pääsevän navalle? Adler ei sitä usko.»

»No — jos hän on siksi onnellinen, että löytää avointa vettä, niin ehkäpä se käy häneltä.»

»Niin, mutta sanohan, minkävuoksi hänellä on niin paljon väkeä mukanaan? Eihän se ole tapana. Ymmärränhän minäkin jonkun verran pohjoisnaparetkistä. Luin kaikki mitä sain käsiini sinun poissa ollessasi. Pienet retkikunnathan ovat aina saaneet enimmän aikaan. Jos nyt lähdet jälleen — kun nyt lähdet jälleen — niin otatko sinäkin niin paljon miehiä mukaasi? Minä muistelen sinun kirjoittaneen jossakin kohtaa, että kuusi tai kahdeksan miestä oli paras määrä.»

»Kymmenen saisi olla korkein määrä — mutta nythän onkin toinen yrittämässä. Minä olen saanut tarpeekseni. Yritin, enkä päässyt.»

»Mikä olisi syynä, ettet pääsisi? Sinulla on sellainen merkillinen puhetapa — aina vain puhelet tappiosta ja peräytymisestä ja kesken heittämisestä. Voihan olla hyvä, että aamulla puhuimme leikillä, että luopuisit tulevaisuudestasi; mutta tiedänhän aivan hyvin, että sinä lähdet liiankin pian uudelleen. Minä koettelen totutella itseäni siihen ajatukseen.»

»Lloyd, olenhan sanonut sinulle, että olen saanut siitä tarpeekseni. En usko, että navalle lainkaan pääsee, enkä välitä niin hituistakaan siitä, pääseekö sinne vai ei.»

Lloyd kääntyi äkkiä katselemaan häneen säkenöivin silmin. »Niin, mutta minä välitän!» huudahti hän kiivaasti. »Sen voi tehdä, ja me, amerikalaiset, sen teemme.» Bennett tuijotti häneen, aivan säikähtyneenä hänen kiivaudestaan.

»Tuo englantilainen retkikunta», jatkoi Lloyd posket hehkuvina, »tuo Duane-Parsonin retkikunta ehkä pääsee askeleen pitemmälle kuin edeltäjänsä. Melkein jokainen uusi yritys nostaa aina ennätystä. Kansakunta toisensa perästä pääsee joka kerta aina lähemmäksi napaa, sillä jokainen uusi retkikunta käyttää hyväkseen edellisten tekemiä kokemuksia ja huomioita. En usko, että se päivä enää on kaukana, jolloin jokin kansa istuttaa lippunsa navalle. Miksi emme me siihen kunniaan yrittäisi? Miksi ei meidän lippumme saisi olla ensimmäisenä pohjoisnavalla? Me, joilla on ollut niin monta sankaria, niin monta merisankaria, niin monta loistavaa johtajaa, niin monta tutkimusretkeilijää — Stanley, Farragut, Decatur, De Long, Lockwood — meidänhän pitäisi hävetä maailman silmissä, jos jokin toinen kansakunta ennättäisi meidän edellemme — Norja tai Ranska tai Venäjä tai Englanti — käyttäisi hyväkseen meidän kokemuksiamme, kulkisi meidän osottamaamme tietä.»

»Niin, tottahan tuo on», myönsi Bennett. »Se olisi meille suuri kunnia, suurin ehkä kaikista, ja kerran — minä — no niin, onhan minullakin ollut kunnianhimoni. Mutta nyt on kaikki toisin, Minussa särkyi silloin jotakin, meni rikki, ajautui karille, kun — Dick Ferriss — no niin —- kun minä — ei, anna sinä Duanen vain yrittää parastaan. Hän tekee kyllä kaiken, minkä voi. Minä tiedän, että se on mahdotonta; mutta jos se sitten onnistuisi häneltä, niin olisin ensimmäinen lähettämään hänelle onnittelusähkösanoman. Lloyd, usko minua kun vakuutan, etten enää välitä tuosta. Olen kadottanut kaiken mielenkiintoni siihen. Minä luulen, että se on minun rangaistukseni. Minä olen poissa pelistä, istun tyhjin kourin. Minusta ei enää siihen ole.»

»Tahtoisitko sinä sitten niin mielelläsi, että lähtisin kaiken sen perästä, mitä nyt on tapahtunut?» kysyi Bennett. »Tahdotko tosiaankin yllyttää minua matkaan?»

Lloyd kääntyi poispäin ja nojasi päänsä kuistinpylvästä vastaan. Hänen silmänsä hämärtyivät, ja itku nousi hänen kurkkuunsa. Ah, elämä ei ollut hänelle helppoa. Oma luonteenlujuutensa erotti hänet siitä onnesta, jonka kaikki pienet tusinaihmiset voivat joka hetki saavuttaa. Milloin se loppuikaan, tuo alituinen kamppailu halun ja velvollisuuden välillä, tuo iäinen kieltäytyminen, tuo oman itsensä ja rakkaimpansa toiveiden uhraaminen maailman ja velvollisuuden hyväksi?

»En tiedä itsekään, mitä oikein tahdon», sanoi hän väsyneesti. »Tuntuu vain siltä, ettei koskaan saisi tulla onnelliseksi — ei ainakaan pitkäksi aikaa.»

Äkkiä hän siirtyi aivan Bennettin viereen, laski päänsä tuolin käsinojalle, tarttui molemmin käsin Bennettin käteen ja kuiskasi: »Mutta olethan sinä nyt minulla — tulkoon sitten mitä tulkoon.»

Hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Mitä iloa olikaan hänellä siitä, että Bennett teki velvollisuutensa, kävi jälleen kulkemaan suurta uraansa, tuli kuuluisaksi mieheksi? Häntä itseäänhän, Bennettiähän hän rakasti — ei hänen mainettaan eikä suuruuttaan. Mitä hänelle tekikään, jos Bennettin kunnianhimo oli kuollut, että toiset vähäpätöisemmät saavuttaisivat hänen päämaalinsa? Mitä merkitsi kunnia ja kuulu nimi ja maine ja velvollisuus sen onnen rinnalla, että hän sai pitää hänen kättään kädessään ja kuulla hänen äänensä?

XI.

Saman vuoden marraskuussa Lloyd ja Bennett vihittiin. Häissä oli vain kaksi vierasta saapuvilla — Campbell ja hänen pieni tyttärensä Hattie.

Kului muutamia kuukausia, joulukin meni ohi. Siihen asti oli talvi ollut tavattoman lievä, mutta tammikuussa tuli koillisesta kovia pakkasia ja lumimyrskyjä. Lloyd ja Bennett olivat päättäneet jäädä asumaan Medfordiin. He eivät välittäneet lähteä häämatkallekaan, ja sitäpaitsi oli Bennettin pakko pysyä kotona uuden kirjansa vuoksi. Adlerin he edelleen pitivät luonaan. Hän ja Kamiska olivat eroamattomat toverit. Pitkin väliajoin he saivat joitakin vieraita — trit Streetin ja Pittsin tai joitakin Bennettin vanhoja ystäviä. Mutta edellisen kevään ja alkukesän taukoamaton virta sanomalehtien haastattelijoita, kustantajia ja loistavien ehdotusten tekijöitä oli kutistunut melkoisesti kokoon. Sanomalehdissä ei hänestä enää puhuttu, eikä hän enää saanut kirjeitäkään. Kun lehdissä nyt kerrottiin pohjoisnaparetkeilijöistä, oli aina puhe englantilaisesta retkikunnasta, joka talvehti Grönlannin rannikolla. Koko maailma, joka oli tervehtinyt riemuiten Bennettiä hänen palatessaan, ja joka ehkä ei vieläkään ollut unohtanut häntä, ei enää puhunut hänestä, sillä oli muuta ajateltavaa. Toinen mies oli tunkeutunut sen tietoisuuteen.

Mutta nuo molemmat — Lloyd ja Bennett — olivat itsekin irtautuneet maailmasta. He olivat luopuneet kaikesta kosketuksesta sen kanssa. He seisoivat syrjässä ja näkivät maineen virran vyöryvän ohitseen, ja toinen heistä ainakin oli aivan välinpitämätön sen kulusta ja suunnasta.

Jonkun aikaa oli Lloyd täydellisesti onnellinen. Heidän elämänsä kului yksitoikkoisesti, ilman mitään kuohuttavia tapauksia. Nyt oli hän viimeinkin löytänyt tasaisesti vierivien päivien häiritsemättömän onnen, jota hän oli niin ikävöinyt. Niin tulisi aina olemaankin. Yksinäisenä ja poissa ihmisvilinästä hän voi ummistaa korvansa suuren maailman melulle ja kohulle, joka pauhasi jossain kaukana, vuorten takana. Kului tuskin hetkeäkään päivässä, jolloin hän ja Bennett eivät olisi olleet yksissä. Lloyd oli tuonut hevosensa uuteen kotiinsa, Lewisistä oli tullut heidän ajurinsa, ja ensi aikoina, ennenkuin Bennettin voimat olivat vielä täysin palanneet, he melkein joka päivä tekivät pitkiä ajelumatkoja maalle.

Hyvän osan päivästä he viettivät Bennettin työhuoneessa. Se oli iso, niukasti kalustettu huone aivan talon takaosassa. Lattia lainehti papereita; kokonaisia pinoja käsikirjoitusta, karttaluonnoksia, kuluneita ja kuhmuraisia peltilaatikkoja, joissa oli muistiinpanoja ja merkintöjä matkalta, päiväkirjoja ja logaritmitauluja oli kasattu kirjoituspöydälle. Muuan kirjahylly oli ladottu täyteen käsikirjoja, tilastollisia teoksia ja lentokirjasia, toinen samanlainen seisoi akkunain välissä, ja peräseinän täytti melkein kokonaan mahtava pohjoisen napapiirin kartta, jolle oli huolellisesti piirretty »Frejan» ja sen miesten kulkema reitti.

Huoneessa ei ollut mitään koristuksia; kirjoituspöytä ja pari tuolia oli sen ainoana kalustuksena. Tauluja ei seinillä ollut minkäänlaisia; niiden sijasta valokuvia ja iso piirustus, johon »Frejan» rakentaja oli laatinut aluksen pitkittäis- ja poikittaisleikkauksia.

Valokuvat oli Dennison ottanut matkan varrella — niissä näkyi »Freja» jäihin juuttuneena, upseereita ja miehistöä etukannella, Wrangelin-saaren rannikkoa, Cap Kamennii, merkillisiä jäämuodostuksia, kuvia jäistä eri olosuhteissa ja lämpöasteissa, ahtojäästä ja retkikunnan jokapäiväisestä elämästä, jääkarhunpyynnistä, rekien rakentamisesta, koirista, Bennettistä havaintojaan tekemässä ja vihdoin viimeinen kuva »Frejasta» juuri sinä hetkenä, jolloin alus katosi heidän näkyvistään, jäätynyt perä korkealla ilmassa ja lippu liehuvana perätangossa.

Mutta laivapiirustusten yläpuolella riippui seinällä muuan toinen laivan lipuista, jota retkikunta oli käyttänyt koko matkan ajan — vaalistunut, repaleinen rääsy tähtineen ja poikkijuovineen.

Sittekun heidän elämänsä asettui arkimuotoihin, saivat he myöskin määrätyt arkitapansa ja -askareensa. Niinpä he joka päivä aamiaisen jälkeen sulkeutuivat Bennettin »työhuoneeseen», joksi hän sitä sanoi, ja Lloyd istui kirjoituspöydän ääreen. Hän oli nimittänyt itsensä miehensä sihteeriksi ja vaati saada kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan.

»Katsohan nyt tuotakin käsikirjoitusta», sanoi hän eräänä päivänä ja näytti Bennettin täyttämiä liuskoja. »Se on sananmukaisellisesti kehnoin käsikirjoitus, minkä koskaan olen nähnyt. Luuletko sinä latojien saavan selvää moisista harakanvarpaista? Nehän ovat todellista hieroglyfikirjoitusta, sanon minä», ja hän nyökkäsi vakavasti miehelleen.

Totta se olikin. Bennett kirjoitti hirvittävän nopeasti ja kuljetti kynää raivoisata vauhtia, niin että terä usein lävisti paperin. Hänen käsialansa oli todellakin »harakanvarpaita», rivit epätasaiset, väliin kulkien ylös väliin alas, kirjaimet melkein käsittämättömiä. Lloyd oli viimein työntänyt hänet pois pöydän äärestä ja käynyt itse kynän varteen, komentaen: »Nousehan ylös. Anna minun jatkaa työtäsi. Tuollainen käsikirjoitushan on sietämätöntä.»

Bennett alistui hirmuvaltiaansa tahtoon ja vastusti vain saadakseen huvikseen riidellä hänen kanssaan.

»Tuollaista puhetta kelpaa kuulla! Annahan tulla vain lisää! Mitä sinulla on oikeastaan tekemistä minun työhuoneessani, rouva Bennett? Menisitkin mieluimmin ulos koko talosta.»

»Olehan nyt siivolla», vastasi hänen vaimonsa. »Tuossa ovat muistiinpanosi ja päiväkirjasi. Sanopas minulle, mistä lähden nyt kirjoittamaan.»

Vihdoin tuo muuttui heille tavaksi. Joka päivä istui Lloyd kirjoituspöydän ääreen kynä kädessä ja oikea hiha käärittynä kyynärpään yli, niinkuin hänellä kirjoittaessaan oli tapana (ja Bennettin mielestä oli sitä verrattoman ihanata katsella), ja pani kynän luistamaan paperin yli. Bennett käveli edestakaisin lattialla sikari suussa ja muistikirja kädessä ja saneli noiden tahrautuneiden ja repeytyneiden lehtisten avulla, joita oli tuherrettu täyteen aamunsarastuksen tai keskiyönauringon valossa, lepattavan kynttilän tai tuikuttavan valaanrasvalampun ääressä.

Sillä tapaa he viettivät pitkiä, rattoisia hetkiä, huvilan täydellisessä rauhassa, kun ulkona talvi teki tuloaan paljaille, ruskettuneille maille ja lehdettömiin puihin. Kukaan ei heitä häirinnyt. Keitään vieraita ei heillä käynyt. He eivät mitään sen parempaa tahtoneetkaan, kuin, että tohuisa maailma, johon he kerran olivat kuuluneet, jonka jäytävän levottomuuden he niin hyvin tunsivat, jättäisi heidät tyyten rauhaan.

Yksi ainoa särähtävä ääni kuului häiritsevästi Lloydin hiljaisessa onnessa. Bennett ei sitä kuullut, mutta Lloydin korviin se kajahteli lakkaamatta, yhä voimakkaampana ja pahemmin särähtävänä, mikäli aikaa kului. Lloyd olisi ollut ehdottoman onnellinen, jos ei yhtä ihmistä olisi ollut talossa.

Se oli Adler. Että hän aina oleili talossa, sitä ei Bennettin vaimon käynyt moittiminen, sillä Adler piti mitä tarkinta huolta, ettei hänen läsnäolonsa käynyt tunkeilevaksi. Hänellä oli synnynnäistä tahdikkuutta, kuten toisinaan on yksinkertaisilla, kehittymättömillä ihmisillä — merimiehillä varsinkin — ja vaikka hän ei voinut ajatellakaan luopua vanhasta kapteenistaan, pysytteli hän syrjässä tämän mentyä naimisiin. Pöydässäkin hän enää vain aniharvoin tarjoili, sillä Bennett ja Lloyd söivät mieluimmin kahdenkesken.

Mutta sittekin tapasi Lloyd hänet usein, Kamiska aina kintereillään. Hän yllätti hänet milloin kiillottamassa ovien messinkikahvoja, milloin pukemassa ruusupensaita talveksi palttinasäkkeihin, tahi kun hän palasi postikonttorista päivän postin kera — aina puettuna samaan villalakkiin, vanhoihin nahkahousuihinsa ja siniseen villapuseroonsa, jonka rinnassa prameili kudottu »Frejan» nimi. Adler puhutteli häntä harvoin omasta ehdostaan ja jos Lloyd puhui hänelle, löi hän kohta kantapäänsä yhteen ja seisoi suorana kuin sotamies, kädet jäykästi housunpalteilla.

Mutta itsekään sitä aavistamatta vaikutti hän Lloydiin tavallaan kuin kammottava aave. Tämä näki selvästi hänen kasvoillaan ja koko olennossaan pettyneiden toiveiden katkeraa kajastusta. Ja hän tiesi hyvin syynkin siihen. Lloyd oli liiaksi ylevämielinen tunteakseen sen johdosta vihaa Adleria kohtaan. Mutta välinpitämättömänäkään hän ei voinut pysyä tämän suhteen. Adler oli hänelle kuin ruumiillistuma kaikesta siitä, minkä Bennett oli hyljännyt — keskitiehen jääneen maineen tien, puolivalmiin työn, vain puoliksi saavutetun päämaalin. Eikö Adler ollut tavallansa Bennettiä väkevämpi? Hänellähän oli vain yksi ainut ajatus, yksi toivo, yksi päämäärä: »saada yrittää uudestaan». Hänen kunnianhimonsa oli valveilla, kiihkeästi palavana; sotamies seisoi pää pystyssä, kun hänen kapteeninsa oli kadottanut rohkeutensa. Adler ei sitten ensi kerran jälkeen ollut maininnut Lloydille sanaakaan siitä, että Bennettin pitäisi ryhtyä taas toimeen. Hän tuntui käsittävän, että kun Bennett kerran oli mennyt naimisiin — ja varsinkin Lloydin kanssa — ei hän enää voinut toivoa tästä käskijää itselleen uudelle retkelle. Lloyd voi huomata sen koko hänen olemuksestaan, ja yhä uudelleen sanoi hän itselleen, että hän voi lukea Adleria niinkuin avointa kirjaa. Hän luuli myöskin näkevänsä äänettömän rukouksen hänen silmissään, kun he joskus harvoin kohtasivat toisensa; Adler tuntui nyt pitävän häntä ainoana toivonaan, ainoana, keinonaan herättää Bennett tämän ankeudesta. Lloydista tuntui, kuin olisi hän kuullut hänen sanovan:

»Eikö rouvalla ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö rouva voisi puhella hänen kanssaan? Älkää päästäkö häntä rapistumaan. Hänenhän pitää olla mies, eikä mikään professori. Se on ainoa asia, joka jotain merkitsee. Sehän on hänen toimensa. Kaikkivaltias Jumala on itse pannut hänet siihen, ja hänen täytyy tehdä se.»

Niin, Jumala oli pannut hänet siihen toimeen, luonut hänet mieheksi ja antanut hänelle miehen työn, ja hän oli käynyt väliin. Jumala, ihminen, työ — siinä ne kolme asiaa, joille maailma perustui. Se ajatus palasi Lloydille alituiseen. Hänessä havahtui jälleen velvollisuutensa tajunta. Hänestä tuntui, kuin olisi väkevä junaveturi, jolle Jumala itse oli osottanut kulkusuunnan, jostakin syystä äkkiä seisahtunut kulussaan ja jäänyt toimettomana ruostumaan ja rapistumaan; ja että hän oli ainoa ihminen koko maailmassa, jolla oli valta ja kyky panna kone jälleen käyntiin ja juna kulkemaan — minnekä, sitä hän ei tiennyt, eikä myöskään minkävuoksi. Hän tiesi vain, että niin hänen pitäisi tehdä. Hänessä virisi ja vahveni päätös, se sai yhä kiinteämpää muotoa. Bennettin täytyi yrittää uudelleen. Mutta hänestä tuntui, kuin tulisi hänen sydämensä silloin särkymään, ja moneen kertaan horjui jälleen hänen päätöksensä.

Bennett jatkoi saneluaan retkikunnan matkasta ja joutui kertomaan kulusta ahtojäiden yli Koljuhin-vuonoon ja vihdoin viimeisen matkaviikon kaikista kauhuista ja kärsimyksistä, nälästä ja nääntymyksestä, kun miehiä kuoli toinen toisensa perään makuusäkkeihin ja heidät haudattiin jäälohkareiden alle. Tähän kohtaan tultuaan Bennett ei lisäillyt eikä pyöristellyt mitään; Lloydin kirjoittaessa luki hän vain päiväkirjansa lyhyitä muistiinpanoja, joista nuo kaikki kauhut kävivät hirvittävän selvästi ja havainnollisesti ilmi.

Lloyd oli kyllä arvellut retkikunnan kärsimyksiä kaameiksi, mutta Bennett ei ollut koskaan taipunut niistä laveammalti kertomaan. »Se oli kurja viikko», sanoi hän ainoastaan, »ja me saimme tuntea sen nahassamme.»

Nyt saisi Lloyd vihdoin kuulla, mitä oli tapahtunut ja mitä kärsimyksiä ollut.

Bennett asteli tapansa mukaan lattialla sikari suussa ja tahrautunut, repaleinen päiväkirja kädessään. Lloydin paljas, pyöreä käsivarsi liikkui ahkeraan paperiliuskoilla. Aina kun sanelu pysähtyi, kuului kynän rapina paperilla. Uunissa rätisi tuli. Aamuauringon säteet virtasivat sisään akkunoista.

»… Ankara koillismyrsky», toisti Lloyd ja katsahti ylös paperista.
Bennett jatkoi:

»Keitimme tänään lientä viimeisestä koiranlihapalasestamme… Sitten ei jäänyt mitään syötävää.»

»Keskiviikkona, joulukuun 1 p:nä. — Kaikki miehet menehtyvät yhä pahemmin… Mertz tekee loppuaan… Lähetin Adlerin rantaan etsimään leväkirppuja… Saimme niitä suullisen miestä kohti… Illalliseksi lusikallinen glyseriniä ja lämmintä vettä mieheen…»

Lloyd laski käden otsalleen ja pyyhkäsi tukkaansa ylös. Hän ei katsonut Bennettiin. Kuten kerran ennen puistossa istuessaan oli hän näkevinään aution jääkentän edessään. Hän näki Koljuhin-vuonon rannat — alkuajan autiuden, lentelevän, pölisevän hienon lumen, kuuli tuulen, joka jyrisi kuin hornan hääsoitto ja viskautui kuin villitty kalliolta kalliolle, riihottomassa, mielettömässä kuolintanssissa. Bennett alensi äänensä ja kävi vakavaksi. Toisinaan hän tuijotti hajamielisesti ja mitään näkemättä kirjaansa. Hänkin näki varmaan kaiken elävästi edessään.

»Torstaina, joulukuun 2 p:nä. — Mertz kuoli yöllä … Hansen kuolemaisillaan. Yhä koillismyrsky… Kova yö.»

Lloyd kirjoitti yhä hitaammin ja hitaammin. Rivit rupesivat tanssimaan hänen silmissään.

Tuonne hänen siis piti lähettää Bennett. Tuonne kaameaan paikkaan; tuohon taukoamattomaan kärsimykseen, jossa miehet kuolivat vitkalleen monipäiväiseen nälkään, rasituksiin, kuolemantuskiin. Kaikki tuo täytyisi Bennettin jälleen kohdata. Hänen vaimonsa pakottaisi hänet lähtemään. Lloydin päätös oli tehty, hän näki selvästi, mitä hänen velvollisuutensa häneltä vaati. Sitä ei käynyt enää muuttaminen.

»Sunnuntaina, joulukuun 5 p:nä — … tapasin aamulla Dennisonin kuolleena Adlerin ja itseni välistä…»

Näky selveni Lloydille selvenemistään. Hän näki edessään teltan sisustan ja harvat vielä elossa olevat »Frejan» miehet, jotka ryömivät lattialla ympärinsä ja pusertuivat elävät ja kuolevat toisiinsa surullisessa hämärässä. Heidän tukkansa ja partansa olivat kasvaneet pitkiksi, heidän kasvonsa olivat liasta mustat, ja nälkä oli verisen ivallisesti pöhöttänyt heidän ruumiinsa luonnottoman turpeiksi. He eivät enää olleet edes ihmisiä. Vain eläimellisyyden oli kurjuus jättänyt jälelle.

»… liian heikkoja hautaamaan hänet tai edes laahaamaan hänet ulos teltasta. Meidän täytyi jättää ruumis keskellemme… Nautimme viimeisen lusikallisen glyseriiniä ja lämmintä vettä. Jumalanpalvelus kello puoli 8 i.p….»

Lloydilta kävi kirjoitus yhä kehnommin. Itku tunki valloilleen, vaikka hän kuinka puri hampaita yhteen, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä, mutta hän koetti pakottaa niitä takaisin, ettei Bennett näkisi hänen itkevän.

Kynä luisui hänen kädestään, ja hän lankesi kasvoilleen pöydälle paljaan käsivartensa yli, ja ankarin suru, mitä hän koskaan oli tuntenut, puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka. Bennett viskasi päiväkirjan kädestään, juoksi pöydän luo ja nosti Lloydin syliinsä, laskien hänen päänsä olalleen.

»Mutta Lloyd, kuule, mitä tuo on — pikku ystäväni! Minäkin olen mokoma raakimus, kun luen sinulle tuollaista. Ei se todellisuudessa ollut sentään niin kovaa, kuin sanoin — ja katsohan vain minua. Siitähän on jo kolme vuotta aikaa. Kaikki on kestetty ja voitettu jo kauvan sitten.»

Lloyd ei nostanut päätään, vaan likistyi vielä lähemmäksi häntä ja sanoi murtuneella äänellä:

»Hiljaa, älä lörpöttele joutavia», Bennett puhui hyvin äänekkäästi. »Sinä et saa tuosta niin kovin murehtia. Nyt me unohdamme koko häläkän — nyt me annamme palttua koko kirjalle. Täksi päiväksi saa jo riittää. Käy nyt ottamaan hattusi. Annamme valjastaa hevoset ja lähdemme ajelemaan. Ja illalla lähdemme kaupunkiin ja menemme teatteriin.»

»Ei», sanoi Lloyd ja vetäytyi irti miehestään kuivatakseen kyyneleitään, »niin heikoksi et saa luulla minua. Me jatkamme työtämme — sinun työtäsi. Nyt jaksan kyllä hallita itseni.»

Bennett talutti hänet sen pitemmittä puheitta ulos huoneesta, poistui itsekin ja lukitsi oven perästään. »Tänään emme kirjoita enää sanaakaan. Nyt lähden sanomaan Lewisilie, että hän valjastaa.»

Mutta sinä päivänä tapahtui käänne. Lloyd kykeni todella hallitsemaan itsensä, ja vaikka hän välistä kärsi ankarammin kuin koskaan ennen, ei Bennett saanut sitä koskaan tietää. Vähitellen hänelle selvisi, kuinka hänen tuli käyttäytyä. Mahdotonta oli mennä Bennettin puheille ja pyytää häntä lähtemään jälleen retkelle — se ei ainoastaan olisi hyödytöntä, vaan nousisi yli hänen voimainsakin. Hän tahtoi taivutella häntä välillisesti. Bennett saisi uskoa, että ajatus oli virinnyt hänellä itsellään. Piti näyttää siltä, kuin olisi hänen uinuva tarmonsa herännyt itsestäänsä.

Onnistuminen vaati Lloydilta kaiken hänen naisellisen älykkäisyytensä ja luontaisen tahdikkaisuutensa.

He alottivat jälleen tavallisen arkielämänsä, mutta siinäkin oli tapahtunut muutos. Oli kuin kodin ilmassa olisi ollut jonkinlaista heikkoa, salaperäistä, selittämätöntä levottomuutta. Lloyd oli ottanut suorittaakseen vaikean ja hänelle itselleen tuskallisen tehtävän, ja päivä päivältä, tunti tunnilta hän puuhasi sen hyväksi, mutta aivan salaa. Milloin hän käytti taitavasti hyväkseen jotakin satunnaista huomautusta keskustelun kuluessa, milloin sanomalehdestä tai tieteellisestä aikakauskirjasta löytämäänsä lausuntoa, jonka hän asetti esille niin, että Bennett voi lähemmä käydessään kohta keksiä sen; hänen silmissään voi olla merkitsevä ilme, kun hän silloin katsoi mieheensä, tai voi hän huudahtaa innostuneesti heidän lukiessaan jostakin uudesta löydöstä. Varovaisesti ja huomaamatta hän johdatti Bennettin huomion takaisin siihen maailmaan, jolle tämä luuli iäksi kääntäneensä selkänsä; hän herätti hänen mielenkiintoansa kaikkeen sellaiseen, mikä ennen oli häntä huvittanut, luki hänelle ääneen, mitä toiset yrittäjät olivat kirjoittaneet, tai esitti innokkaasti mielipiteitä ja otaksumia, jotka itse kyllä tiesi perättömiksi ja naurettaviksi, vain saadakseen siten miehensä jälleen vastustamaan häntä ja rupeamaan täydellä todella jälleen pohtimaan noita asioita.

Eräänä aamuna Lloyd oli suunnattomasti hämmästyvinään, kun hän heidän teetä juodessaan avasi sanomalehden ja luki siitä otsakkeita, jollaisia ei lehdessä lainkaan ollut.

»Ward, kuulepas tätä! Navalle vihdoinkin päästy. Norjalainen retkikunta ratkaisee pohjoisnavan arvoituksen. Päämaali saavutettu..»

»— vuosisatojen turhien ponnistelujen jälkeen.» Lloyd laski lehden pöydälle ja yritti hymyillä.

»Sinä ihan säikähdytit minua. Minä luulin — luulin, että todellakin —»

»Säikähdytinkö sinut? Mistä sinä oikein säikähdit? Mitä sinä luulit?»
Hän kumartui innokkaasti miestään kohti.

»Luulin näet — minä — luulin, että Duane tai jokin muu veitikka oli todella —»

»Duane on edelleenkin Tasiusakissa. Mutta olen varma siitä, että hän tulee onnistumaan. Olen lukenut hänestä hyvin paljon. Hän on tarmokas ja viisas. Jos se vain jollekin onnistuu, niin varmasti Duanelle.»

»Sanoithan itse kerran, että jollei se sinun miehellesi onnistuisi, niin ei sitten kellekään.»

»Niin kyllä, muistan sen hyvin», vastasi Lloyd hilpeästi, »mutta sinähän — sinähän olet saanut jo aivan tarpeeksesi sellaisista asioista.»

»Hm!» murahti Bennett. »Enpä luule, että minäkään kykenisin, vaikka olisi haluakin.»

»Sanoinko niin? Ah, ajattelepas vain, jos sinä todella lähtisit taas kerran yrittämään!»

»Älä puhu joutavia. Sinä luonnollisesti palaisit. Kaikkihan nykyään palaavat.»

Ja epäilys ja epätoivo sydämessään näki Lloyd miehensä olevan lopun päivää tavattoman hajamielinen ja ajatuksissaan. Lloyd ei sanonut mitään ja varoi häiritsemästä häntä. Hän antoi hänen olla yksikseen niin paljon kuin mahdollista, mutta Bennettin työpöydällä oli ikäänkuin sattumalta avattuna jonkin maantieteellisen seuran julkaisema lausunto vastaisten napatutkimusten mahdollisuuksista. Illallispöydässä Bennett vihdoin katkaisi pitkän äänettömyyden virkkamalla äkkiä — ikään kuin jonkin olemattoman keskustelun jatkoksi, mutta todellisuudessa jatkaen ääneen yhä omia syvällisiä ajatuksiaan:

»Kaikki riippuu tykkänään laivasta. Jos rakennat laivan, joka on kyllin vahva kestämään jään puserrusta, niin käy kaikki muu helposti.»

»Mutta eihän kaikki sentään riipu vain laivasta. Tarvitsee olla hyvä johtajakin. Kenen sinä tahtoisit panna johtamaan retkeä?»

»Sinä? Mutta sinähän olet jo tehnyt minkä olet voinut. Sinä olet yrittänyt. Nythän jo tiedetään sinun pysyvän kotona ja kirjoittavan kirjaasi — ja — ehkä pitävän esitelmiä.»

»Ei, mutta kuulepas, Lloyd, voitko sinä ajatella minua puhujalavan mieheksi?»

»Siksi sinut kernaamminkin soisin, kuin että yrittäisit lyödä Duanen laudalta ja lähtisit taas taistelemaan jäiden kanssa. Paljon mieluummin tahdon pitää sinut kotona, kuin tietää sinun olevan kaukana pohjolassa, ahtojäissä, kamppailemassa napaa kohti, vievän miehiäsi eteenpäin ja voittamassa kaikki esteet, koskaan myöten antamatta, koskaan rohkeutta kadottamatta — yrittämässä kaikkea tuota suurta ja mahdotonta ja panemassa henkesi alttiiksi pelkästään sen kunnian vuoksi, että saat maapallon kartalle merkitä pisteen. Niin, ennemmin näkisin sinut puhujalavalla kuin pohjoisnapalaivan kannella. Senhän hyvin tiedät, Ward.»

»Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla lorullasi oikeastaan tarkoitat», hän mutisi puoliääneen.

Talvi meni, meni kevät, ja kesäkuussa läikehti sädehtivä kesä. Toukokuun viimeisinä päivinä Bennett oli saanut kirjansa valmiiksi ja valmisti siihen nyt liitettä. Heidän jokapäiväinen elämänsä kului entiseen tapaan. Adler oli yhtä vankasti taloon kuuluva esine kuin keittiön liesi. Kesäkuun alussa saivat Bennett ja Lloyd vieraan, se oli Hattie Campbell. Hra Campbell oli matkoilla liikeasioissaan, ja Lloyd oli kutsunut tuon pikku tytön pariksi viikoksi luokseen Medfordiin.

Kesä oli todellakin ihana. Ilma oli alati tyyni ja lämmin. Hedelmäpuut ja ruusupensaat, kaikki puiston upi uhkeat istutukset seisoivat värähtämättöminä tuulettomassa ilmassa. Kaikki etäiset hälyt, kukkojen kiekuna, lintujen laulu, rattaiden rätinä maantiellä ja aseman ohi kiitävien junien jyrinä kuului tänne hiljaa ja hillitysti. Aamusta iltaan kuului kesän lukemattomia vienoja ääniä, mehiläisten kumeaa surinaa ruusujen ja syreenien kukkatertuissa, kärpästen hyrinää, heinäsirkkojen kuivaa sirinää ja joskus hämärän tullen karitsaisen inisemistä. Ja koko yön kurnuttivat sammakot ojissa, ja itäisiltä kukkuloilta kuului taukoamatta haarapääskysten kiirehtiviä kutsuääniä. Päivisin kävi lämmin ilma raskaaksi monenlaisista lemuista — omenain imelästä ja kasvien ja mullan pirteän raittiista tuoksusta ja tallin takaisista ammoniakkihöyryistä, ja talon eteläisellä sivulla poltti päivä niin seinämaalausta, että se kihosi rakoille ja tärpätti rupesi kiehumaan.

Heinäkuu oli vielä lämpimämpi. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ilma ihan väreili silmissä auringon kohtisuorien säteiden hellittäessä. Kaikki elollinen elämä ulkona oli kuin kokonaan kuollutta; sisällä huoneissa pysyttelivät ihmiset varjon puolella, akkunaverhot alaslaskettuina, viileät palttinamatot lattioilla, ja kaikki akkunat ja ovet selkoselällään, jotta edes raitistavaa vetoa syntyisi. Adler torkkui palavissaan riippumatossa, jonka oli virittänyt tallin varjoon seinäpylvään ja omenapuun väliin. Kamiska läähätti kuin henkihieverissä vesirattaiden alla, kieli pitkällään suusta. Ilmassa oli sunnuntaihiljaisuus — raskas ja painostava, kuin riippuisi kannattimissa taivaankannesta. Kukaan ei välittänyt, mikä päivän hetki oli menossa. Kukaan ei tiennyt edes viikonpäivääkään. Tuntui siltä, kuin tuo helle ja taukoamaton hiljaisuus kestäisi koko ihmiselämän.

Mutta yht'äkkiä hiljaisuus keskeytyi. Eräänä aamuna, päivä jälkeen Hattien poislähdön, kun Lloyd ja Bennett istuivat teetä juomassa lasikuistilla, jonka kaikki ulkoverhot riippuivat alhaalla, näkivät he ällistyksekseen Adlerin tulevan juoksujalkaa taloa kohti, edellään Kamiska, joka haukkui vimmatusti. Adler oli lähtenyt kaupunkiin noutamaan aamulehtiä ja kirjeitä. Hänellä oli sanomalehti avattuna kädessään, ja kohta kun hän huomasi isäntäväkensä, heilutti hän sitä ilmassa ja huusi jotain.

Lloydin sydän löi kovasti. Vain yksi asia koko maailmassa voi saada
Adlerin noin kuohuksiin — se oli tuo englantilainen naparetkikunta;
Adler toi tietoja siitä, lehdessä oli jotain siitä. Duane oli saapunut
navalle, oli itsepäisesti ponnistellut sinne, sillä aikaa kuin Bennett —

»Hän on juuttunut jäihin! Hän istuu kiinni jäissä!» karjui Adler ja tempasi puistonveräjän auki ja oikasi suoraan nurmikentän poikki taloa kohti. »Mitä minä sanoinkaan! Eläköön! Hän istuu kiinni! Senhän tiesin kyllä! Sen olisi joka laivapoika osannut edeltäkäsin sanoa! Duane istuu kiinni jäissä kuin ruuvinaula laudassa Kane-meren toisella puolella. Tässä se on kaikki painettuna, kapteeni voi itse lukea.»

Bennett otti lehden ja luki ääneen, että Duanen »Sadekuovi» oli, seurassaan hiililaiva, jonka piti tulla mukaan Kane-meren etelärajalle, saapunut Smithin-salmeen viimeistään kesäkuussa. Mutta, kuten oli peljättykin, oli kevät sinä vuonna perin myöhäinen noilla pohjan perillä. Suunnattomat jääjoukot, joista valaanpyyntilaivat jo olivat tietäneet kertoa, makasivat vielä liikkumattomina ja sulkivat kapean väylän, niin että kesäkuun viimeisenä päivänä oli »Sadekuovilta» matka päättynyt. Miehistö oli yrittänyt raivata sille tietä särkemällä jäätä edestä satunnaisia avantopaikkoja seuraten, mutta ainoana tuloksena oli ollut, että jäät sulkivat laivan takaakin päin, niin että se juuttui tykkänään kiinni. Ei siis ollut toiveita, että se voisi päästä irralleen ennenkuin vasta seuraavana kesänä. Hiililaiva, joka oli välttynyt jäiltä, oli palannut Tasiusakiin tuoden tiedon onnettomuudesta.

»Sellainen alotteleva laivapoika! Mokomakin professori!» huusi Adler sanomattoman ylenkatseellisesti. »Siellä hän nyt makailee Smithin-salmessa ja odottelee avointa vettä, kun 'Freja' aikoinaan pääsi talvehtimaan 82 asteella asti. No, me olemme hänestä rauhassa ensi vuoteen saakka, se ainakin on hyvä!»

Murkinoituaan Bennett ja Lloyd sulkeutuivat Bennettin työhuoneeseen ja työskentelivät liki kolme tuntia edellisenä päivänä alottamansa työn kimpussa, jona oli taulukko jäämeren lämpömääristä eri syvissä luotauskohdissa. Kynän rapina vuorotteli Bennettin sanelun kanssa:

»Elokuun 15 p:nä — 2,000 metrin eli 1,093 sylen syvyydellä — minus 66°
Cels. eli 30,81 Fahr.»

»Kahdeksansadan neljänkahdeksatta sylen», toisti Lloyd, kun Bennett taukosi sanelemasta.

»Taikka — tiedätkös mitä, hän on aivan väärällä suunnalla, sanon minä.»

»Aivan hullua oli yrittääkään siltä suunnalta. 'Proteus' aikoinaan juuttui siellä kiinni ja murskautui melkein hetipaikalla. Hm…» Bennett pureskeli viiksiään. Sitten hän äkkiä havahtui ja sanoi: »Jaha — lämpömäärästähän sitä oli puhetta. Pitkällekö jouduimmekaan? 874 syvyydellä — 46° Cels.»

Huomenissa iltapäivällä, juuri kun he olivat saamaisillaan taulukon valmiiksi, kuului ovelta koputus. Se oli Adler, ja kun Bennett meni avaamaan oven, teki hän kunniaa ja ojensi esiin kolme nimikorttia. Lloyd käännähti ympäri kirjoitustuolillaan kynä ylhäällä ilmassa, kuullessaan Bennettin huudahtavan hämmästyksestä.

»Olisivathan ne juuttaat voineet ilmoittaa ennakolta tulostaan», kuuli hän Bennettin murahtelevan. »Mitä niillä nyt onkaan minulle asiata?»

Ensiksikin Tremligde 'Timesistä'; hän on sen julkaisija — sitten Hamilton Garlock — hänellä on jotain tekemistä tuossa maantieteellisessä seurassa — presidentti, arvaan mä — ja tämä sitten» — hän ojensi kolmannen kortin Lloydille — »on sinun ystäviäsi, Craig V. Campbell 'Herkules Teräsyhtiöstä'.»

Lloyd katsahti häneen kummissaan. »Mitähän ne sinusta tahtovat?» sanoi hän hiljaa.

»Olisiko meidän sitte pitänyt ottaa ne vastaan tuolla alhaalla?» kysyi hän ja rypisti otsaansa. »Hm, ehkäpä olisi pitänyt, en tullut tuota ajatelleeksi. — Ei, pysy vain täällä», sanoi hän ja veti Lloydin takaisin, kun tämä aikoi lähteä ulos ovesta. »Parempi, että sinäkin kuulet, mitä niillä on sanomista.»

Adler avasi oven, ja kolme herraa astui sisään — Campbell, sirona, sileäkasvoisena ja hansikkaat kädessä helteestä huolimatta; Tremligde, kaupungin suurimman sanomalehden (ja siksi myös koko maan suurimman) julkaisija — hänellä oli monokkeli silmässään ja olkihattu kainalossa; ja Garlock, erään kansainvälisen maantieteellisen seuran varapresidentti, jo vanha mies, jolla oli kaunis valkoinen kiharatukka ynnä iso musta silkkihuivi vanhanaikaisen kauluksen ympärillä. Itsekään sitä tällä hetkellä ajattelematta nämä kolme miestä edustivat 19-vuosisadan sivistyksen kolmea suurta edistystekijää — tiedettä, teollisuutta ja sanomalehdistöä — ja kukin heistä oli omalla alallaan hyvin etevä.

Vieraiden esiteltyä itsensä emännälle asettui Bennett jälleen seisomaan uunin eteen ja nojautui sitä vastaan kädet taskuissa. Lloyd samoin istahti entiseen paikkaansa ja nojasi kyynärpäänsä kirjoituspöytään. Seinällä hänen takanaan oli tuo suuri napaseutujen kartta. Tremligde istui bambusohvalla huoneen perällä, kädet polvilla ja koputellen hiljaa keppinsä kärjellä permantoon, Garlock oli vaipunut isoon nojatuoliin ja nojautui mukavasti taapäin, jalka toisen polvella ja ilmassa heiluen, Campbell seisoi hänen takanaan, rummutellen sormillaan tavantakaa nojatuolin selkälautaan puhuessaan Bennettille Garlockin hartiain yli, ja silloin tällöin käännähti hän Tremligdeen päin saadakseen tältä vahvistusta sanoilleen.

»En», sanoi hän hiukan kummissaan, »en ole saanut minkäänlaista sähkösanomaa.»

»Sehän oli ihmettä», sanoi Tremligde. »Minä sähkötin teille kolme päivää takaperin ja tiedustin, voitteko ottaa meidät puheillenne. Eikä osotteessakaan pitänyt olla mitään erhetystä. Sähkötin: Osote Tri Pitts, eikö se ole oikein?»

»Tämä se kai sitten vei sähkösanomanne hulluun paikkaan», vastasi Bennett. »Tämä on kyllä tri Pittsin talo, mutta hän ei asu täällä tätänykyä. Sähkösanoma on arvatenkin mennyt hänen kaupunkikonttoriinsa ja sieltä lähetetty hänen peräänsä. Hän näet ei tällä haavaa ole kotona, vaan jossain matkoilla. Mutta — nythän olette tulleet. Ja sehän on pääasia.»

»Niin», virkkoi Garlock ja katsahti Campbelliin. »Me olemme nyt tulleet ja tahtoisimme kernaasti vähän puhella teidän kanssanne.»

»Niin, nähkääs, hra Bennett — en oikein tiedä, kuinka alottaisin, niin että pitänee alkaakseni oikein juurtajaksaen alusta. Tremligde ja minä olemme saman klubin jäseniä kaupungissa, ja meillä on ollut jokseenkin paljon tekemistä toistemme kanssa viimeisinä kymmenenä vuotena. Me ajattelemme hyvää toisistamme. Minä en usko, että hänen johtavat artikkelinsa ovat kaupan, ja hän ei usko, että minun teräksessäni on ilmakuplia. Me olemme monessa asiassa samaa mieltä. Tremligde arvelee, että sanomalehtimies voi olla yritteliäs ja samalla kuitenkin rehellinen, ja hän koettaa toimiakin sen mukaisesti; ja minä en luule, että tekisin tarjousta siltapalkkien valmistamisesta, joiden laatu olisi hintaa huonompi. Tremligde ja minä olemme eri mieltä valtiollisissa kysymyksissä, monesti myöskin kunnallisissa asioissa, me kuulumme eri kirkkokuntiin, emme pääse yksimielisyyteen kouluolojen järjestämisestä, tulliasteiden alentamisesta, siirtolaislaista, ja Jumala paratkoon, emme varsinkaan pääoman ja työvoiman keskinäisestä suhteesta; mutta luulenpa voivani sanoa, että meillä on monia yhteisiä yhteiskunnallisia harrastuksia, ylpeilemme siitä, että Herramme on antanut meidän syntyä täällä Yhdysvalloissa; samoin on meillä kummallakin myöskin enemmän varoja, kuin mitä ehkä Henry George ja muut sosialistit pitävät tarpeellisena. Mitä nyt tahdoinkaan sanoa», jatkoi Campbell ja suoristi itsensä, kuin olisi hän nyt joutunut puheensa pääosaan, »oli se, että silloin kun te, hra Bennett, palasitte matkaltanne, olitte te — niinkuin hyvin voinette arvatakin — ainoana puheenaiheena kaduilla, klubeissa, sanomalehtitoimistoissa, sanalla sanoen kaikkialla ja joka paikassa. Tremligde ja minä tapasimme toisemme klubissa viikon päivät sen jälkeen, ja muistan hyvin, että silloin puhelimme kauan ja hyvin vakavasti teidän työstänne ja pohjoisnaparetkistä ylipäänsä.

»Me keksimme kohta, että tällöin oli vihdoinkin saavutettu jotakin, joka kiinnitti erinomaisessa määrässä meidän molempain harrastusta ja mielenkiintoa. Tulimme selville, että kumpikin olimme lukeneet melkein kaiken, mitä noista asioista oli kirjoitettu sitten Franklinin päivien. Me tunsimme kaikki monenlaiset mielipiteet ja suunnitelmat navan valloittamiseksi. Me tiesimme, miksi tämä ei tähän asti ollut onnistunut ja kuinka kaikki hukkayritykset kulloinkin olivat rauenneet kesken; mutta kuitenkin olimme molemmat samaa mieltä siitä (Campbell kumartui hiukan etunojaan ja puhui hyvin innostuneesti), että työn voi tehdä, ja että Amerika sen mieluimmiten tehköön. Se merkitsisi meille enemmän kuin jotkut maailmanmarkkinat.

»Me annamme koko paljon rahoja joka vuosi, Tremligde ja minä, yleisiin tarkoituksiin ja sen sellaisiin. Me ostamme tauluja amerikalaisilta taiteilijoilta — tauluja, joita emme tarvitse; rakennamme joskus koululaivan nuorisoamme varten, annamme apua kuvapatsaiden pystyttämiseksi yleisiin puistoihin, kirjastoille ja museoille ja niin poispäin; mutta meidän on mahdoton tuntea vähintäkään mielenkiintoa tauluihin ja kuvapatsaihin ja museoihin ja sivistyslaitoksiin, vaikka ostammekin niistä yhtä ja rakennamme toista lajia, sillä luulemme tekevämme sillä kuitenkin jotakin hyvää. Pelkään, että olemme enemmän toiminnan miehiä kuin taiteen, kirjallisuuden ja sen sellaisen. Tiedän ainakin Tremligden olevan. Hän tahtoi saada aikaan joitakin näkyviä tuloksia. Kun hän antaa rahojaan, niin tahtoo hän nähdä, mitä hyvää siitä syntyy — enkä voi kieltää, että siinä asiassa olen samaa mieltä hänen kanssaan.

»No niin, kiertämättä ja kaartamatta — kun olimme puhelleet tuosta asiasta pitkin ja poikin kymmeneen kertaan, tai ehkä kahteenkinkymmeneen, niin tuli ilmi, että asia, jota me molemmat kaikkein mieluisimmin tahtoisimme avustaa rahoillamme, olisi yritys päästä pohjoisnavalle laivalla, joka olisi rakennettu Amerikassa ja jonka sekä miehistö että johtaja olisivat Amerikan miehiä. Olemme molemmat hyvin innostuneet itse aatteeseen, mutta sen tulee silloin olla aito amerikalainen yritys alusta loppuun. Me julkaisemme yleisen varainkeräyskehotuksen ja asetumme itse etunenään pyöreällä summalla, mutta jokainen niittinaula siinä laivassa pitää olla valettu metallista, joka on kasvanut esiin Amerikan maaperästä. Jokaisen lankun sen rungossa pitää olla sahattu Amerikan metsistä, jokaisen purjetilkun kudottu Amerikan tehtaissa, jokaisen miehen olla syntynyt amerikalaisista vanhemmista. Sitä me haluamme, koska luotamme Amerikan laivanrakennustaitoon, Amerikan purjeteollisuuteen ja Amerikan merimiesten älyyn ja yritteliäisyyteen ja rohkeuteen.

»No niin», jatkoi Campbell vähän kevyempään sävyyn ja vaihtaen asentoa, »sitten emme ole puhelleet asiasta sen enempää, emmekä ole oikeastaan todellisuudessa suunnitelleet minkäänlaista retkikuntaa. Olemme vain pakinoineet, kuinka sellainen olisi järjestettävä, ja että sen vihdoinkin pitäisi lähteä Amerikasta. Tämä tapahtui viime kesänä. Mitä me oikeastaan tarkoitimme, oli saada koko yritys niin yleiseksi kuin suinkin. Ei tosin olisi vaikea saada satasentuhatta dollaria kokoon eräiltä tutuiltamme, ja sitten saimme kuulla, että hra Garlockin seuran apuun voisimme luottaa. Tuo on kaikki hyvä, mutta me halusimme, että koko kansakunta kannattaisi yritystä. Tahdoimme, että retken johtaja tietäisi, kun veisi laivansa ulos Amerikan satamasta, ettei pari miljoonanomistajaa ollut maksanut laivaa ja sen varustuksia, vaan että hänen takanaan seisoi viisikahdeksatta miljoonaa ihmistä, koko kansakunta.

»Sitten kävi Tremligde käsiksi asiaan ja sähkötti kirjeenvaihtajilleen Washingtoniin, että nämä tunnustelisivat niin monen kongressinjäsenen mielialaa kuin suinkin, jotta nähtäisiin, kuinka suurta kannatusta siltä haaralta voitiin toivoa sellaiselle retkelle. Emme niinkään paljon välittäneet rahoista kuin siitä, että koko kansa kongressinsa kautta kävisi kannattamaan yritystä. Kaikki, millä on yhteyttä merenkulun kanssa, on nykyhetkellä hyvin suosiossa. Olimme saaneet erään kongressimiehen asettumaan avustuskeräyksen etunenään, ja tiesimme, että voi luottaa niin moneen jäseneen, että nipinnapin saisimme ehdotuksen kansallisavustuksista läpiajetuksi kongressissa. Tahdoimme mielellämme, että kongressi myöntäisi 20,000 dollaria. Varainkeräyksellä toivoimme saavamme kokoon 10,000. Hra Garlock voi taata meille 2,000, Tremligde tahtoi antaa 20,000 'Timesin' puolesta, ja minä kirjoitin keräyslistaan 10,000 ja lupasin antaa laivaan koneet ja kojeet Emme hiiskuneet asiasta, mutta Washingtoniin sähkötimme alituisesti. Kaikki sujui hyvin, olimme varmat että onnistuisimme, ja seuraavalla viikolla piti yleisen varainkeräyksen alkaa — silloinkos sitten tuli tieto, että englantilainen retkikunta oli käynyt karille — tuo Duane-Parsonin juttu.

»Ei olisi voinut uskoa, että tuo tieto olisi voinut kumota toiveemme kongressin kannatuksesta maan tasalle. Meitä avustava kongressin jäsen sähkötti meille, että valiokunta hetipaikalla antaisi ehdotuksen raueta, jos se tulisi esille juuri nyt. Läksin senvuoksi oitis Washingtoniin; tämän asian takia olin matkoilla enkä yksityisten liikeasiaini, kuten te luulitte. Kävin sekä kongressimiehen että Tremligden pääkirjeenvaihtajan puheilla. Siitä ei ollut mitään hyötyä. Kumpikin, jotka tuntevat kongressin mielialan yhtä tarkoin kuin oman valtimonsa sykinnän, olivat samaa mieltä. Kongressiasiamies sanoi: 'Teidän täytyy odottaa.' Tremligden mies sanoi: 'Odottakaahan vähän — malttakaa vähän myöhemmäksi, kunnes tuo englantilainen retkikunta ja sen kovaonni on ennättänyt unohtua mielistä. Ja yrittäkää sitten uudelleen'. Mutta me emme aio ollenkaan odottaa! Sanokaammepa, että Duane tällä retkellä istuu kiikissä. Alku ei ollut hyvä. Hän kävi karille. Mutta voi ajatella, että kesän kuluessa jäät antavat sen verran perään, että hän voi lähteä matkaan; ja sillä aikaa kuin me sitten hankimme kokoon varat ja rakennamme laivan ja lähetämme sen matkaan, voi hän jo olla — Herra ties missä asti — ehkäpä jo aivan navalla. Meillä ei todellakaan ole varaa antaa Englannille sellaista ennakkoetua. Me aiomme laskea laivamme emäpuun niin pian kuin suinkin — ehkä jo ensi viikolla; meillä on kesä ja koko talvi aikaa varustella retkeämme, ja vuoden kuluttua tästä hetkestä me tahdomme tietää, että amerikalainen retkikunta on yhtä pitkällä napapiirin yläpuolella kuin Duane nykyhetkellä on, ja että sen on kuljettava englantilaisen edelle. Jos sen saamme aikaan, emme hätäile tuloksesta, edellyttäen» — Campbell kääntyi suoraan päin talonisäntää — »että te, kapteeni Bennett, rupeatte retken johtajaksi. Jos te suostutte asiaan, on vain yksi asia jälellä, josta meidän on sovittava. Kongressi petti meidät. Siihen ei meidän kannata enää luottaa. Mutta sen johdosta, ja erittäinkin sen johdosta, me tahtoisimme kysyä teiltä neuvoa, mistä saamme nuo kaksikymmentä tuhatta dollaria.»

Garlock suoristihe joutuun nojatuolissaan ja työnsi molemmat jalkansa lujasti lattiaan. Tremligde nipisti monokkelin tiukasti silmäkulmaansa ja tuijotti häneen, ja Campbell pyörähti nopeasti ympäri hämmästyneen näköisenä, kun kuuli Lloydin äänen. Bennett yksistään ei liikahtanut. Hän seisoi edelleenkin hiukan etukumarassa uuninrintaan nojaten ja kädet taskuissa. Ainoastaan paksujen, yhteen rypistettyjen kulmakarvain alta iski nopea väläys hänen vaimoonsa. Lloyd ei katsonut vieraisiin. Seisomaan noustuaan hän seisoi hiljaa ja hievahtamatta, kädet alas riippuen ja punoittavin poskin. Hän kohtasi Bennettin katseen ja kohtasi sen lujasti, katsoi häntä rauhallisesti silmiin. Hän ei sanonut mitään, mutta koko hänen rakkautensa Bennettiin, koko hänen uskonsa tähän, koko hänen väkevä tahtonsa, että — tapahtuipa mitä tapahtui — hänen tulevaisuutensa ei saanut katketa, hänen kunnianhimonsa ei saanut raueta hänen voimansa heikkouden takia; koko hänen osanottonsa hänen suureen työhönsä, hänen naisellinen tahtonsa rohkaista, kehottaa ja auttaa miestään — kaikki tuo leimusi ja säkenöi noiden tummansinisten silmäin vakavassa katseessa. Nyt hän ei enää ollut heikko, nyt hän voi levollisesti vastaanottaa kaikki seuraukset siitä, että Bennettin nukkuva tarmo viimeinkin heräsi — nyt hän ei enää huolinut vaikuttaa häneen epäsuorasti, nyt oli ratkaiseva sana sanottu. Hänen tyyni, luja katseensa oli kaunopuheisempi kuin kaikki sanat.

Huoneessa oli kauvan aivan hiljaista, kun nuo kaksi seisoaltaan katselivat toisiaan syvälle silmiin. Ja Lloyd näki, että Bennettin silmiin vähitellen syttyi liekki, ja hän tiesi, että nyt Bennett viimeinkin ymmärsi.

Toiset jouduttautuivat kiireesti lähtemään. Campbell oli vaarinottanut tuon Bennettin ja Lloydin välillä vaihdetun pitkän, merkitsevän katseen, ja ehkäpä hän aavisti koskettaneensa johonkin arkaan ja vaikeaan kohtaan. Ilmassa oli jotakin erikoista tuntua, vaimon ja mielien välillä tapahtui jotakin erikoista, jota muun maailman ei ollut tarpeellista tietää. Hän lopetti vierailun niin pian kuin suinkin. Hän pyysi Bennettin käsittämään hänen sanansa vain alustukseksi, jota hänellä oli aikaa tarkemmin miettiä. Hän tiesi puhuvansa toistenkin nimessä sanoessaan, että rouva Bennettin jalomielinen tarjous oli liikuttanut heitä syvästi, mutta että tarjous oli tehty hetken mielijohteesta. Hra Bennett ja hänen rouvansa halusivat epäilemättä kahdenkesken puhella siitä ja neuvotella koko asiasta ylipäätään. Toimikunta piti edelleen istuntojaan hänen (Campbellin) konttorissa, jonka osotteen hän ilmoitti. Sinne hän myöskin odotti hra Bennettin vastausta.

Bennett seurasi vieraita portaita alas ulko-ovelle saakka. He kieltäytyivät kiitellen ja anteeksipyydellen kutsusta jäädä päivälliselle Bennettin luo. Heidän piti joutua ensi junalla kaupunkiin. Campbellilla ja Tremligdella oli kiirettä kotona.

Puistoveräjä helähti kiinni. Bennett oli yksin. Hän lukitsi ulko-oven ja jäi hetkiseksi nojaamaan sitä vastaan, hänen pienet silmänsä välähtelivät yhteen rypistyneiden kulmakarvain alla ja kiertelivät levottomasti eteisen ja viereisten huoneiden tuttujen esineiden väliä. Hän oli ajatuksissaan ja levoton, hän seisoi ja pureskeli hermostuneesti viiksiensä päitä. Hän nousi verkalleen portaita ylös toiseen kerrokseen ja suoraan »työhuoneensa» puoliavointa ovea kohti, josta äsken oli lähtenyt. Hän ajatteli Lloydia. Hän ikävöi vaimonsa luo. Hän tunsi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, että viime vuoden rauhallinen, rajattoman onnellinen kotielämä oli nyt auttamattomasti lopussa; mutta enimmän hän tällä hetkellä ajatteli vaimoaan, tämän neuvoa hän kipeimmin kalpasi.

Hän kävi sisään »työhuoneeseensa» ja potkasi oven perästään kiinni, kädet yhä taskuihin haudattuina. Lloyd oli vielä sisällä, hän seisoi suoraan häntä päin, kun hän saapui ovesta sisään. Näytti, kuin ei hän olisi hievahtanutkaan paikaltaan, siitä lähtien kuin Bennett oli seurannut vieraitaan ulos. Ensi hetkessä kumpikaan ei puhunut mitään. He vain katsoivat toisiinsa.

Bennett tahtoi lisätä jotakin — hän ei tiennyt itsekään oikein, mitä hän tahtoi sanoa; mutta sitten tuli keskeytys.

Vanha laivanlippu — tuo vaalistunut ja repaleinen pieni kangaspalanen tähtineen ja poikkiviiruineen, joka oli kulkenut etunenässä niin monilla vaikeilla matkoilla ja sitten alati riippunut peräseinällä napakartan yläpuolella, johon »Frejan» reitti oli piirretty — se ei ollut koskaan ollut oikein vakavasti kiinnitetty seinään; ja kun nyt ovi oli kovasti tärähtänyt kiinni, oli se irtautunut nauloista ja putosi kolahtaen lattialle Bennettin jalkoihin.

Hän kumartui ja otti lipun maasta ja kääntyi katsomaan sen entistä paikkaa. Hän katseli kartan yläpuolelle asettaakseen lipun jälleen seinälle; hänelle ei ollut lainkaan vastenmielistä viivyttää ratkaisevaa keskustelua, jonka hän tiesi varmasti tulevan ja jonka hänen itsensä piti alottaa.

»Enpä tiedä», sanoi hän ja katseli vuoroon lippuun, vuoroon sen entiseen tyhjään paikkaan, »en oikein tiedä, minne sen asettaisin. Voitko sinä —»

»Etkö tiedä», sanoi Lloyd, ja hänen siniset silmänsä yht'äkkiä kiilsivät.

Lloyd otti lipun hänen kädestään, levähytti sen auki ja laski varrenpään keskelle suurta napaseutukarttaa, aivan siihen pisteeseen, missä maapallon pituusviivat ylhäällä yhtyvät.

XII.

Huhtikuun viimeinen päivä oli pimeä ja kylmä, mutta ilma oli tyven. Vesi satamassa oli siloinen ja kiiltävä kuin harmaa silkkipeite. Mereltä ajautui usvaa hitaasti maalle päin, hälvensi kaupungin ulkopiirteet ja keräytyi tiheäksi, läpinäkemättömäksi pilveksi, josta ainoastaan jokunen torni ja kirkonhuippu yleni ilmaan, näyttäen ihmeellisen epätodelliselta ilmassa heiluessaan. Etualalta, pitkin satamapaalutusten ja makasiinirivien rintamaa, urkeni kokonainen metsä mastoja ja raakapuita hienoina varjokuvaisina usvan harmajaa taustaa vastaan. Mutta taivaan ja veden ja sumun harmauden välillä näkyi mustia, liikkuvia varjoja. Ne seisoivat pitkin laitureja, silloilla ja rantakäytävillä. Yksinpä sataman viereisiä kattojakin reunusti samallainen musta varjoviiva.

Ne olivat ihmisiä, jotka seisoivat vieri-vieressä, tiheästi yhteenpakattuina tänne kaupungin äärimmälle ulkolaidalle; ja tungos yhä kasvoi minuuttien vieriessä, se lainehti suunnattomana, liikkuvana kaaoksena, ja siitä nousi yksitoikkoinen, katkeava mutina ilman harmajan hiljaisuuteen.

Vesi oli täpösen täynnä kaikenlaisia aluksia, ja ne vuorostaan mustina ihmisistä. Kaikkialla pujotteli täpötäysiä soutuveneitä. Höyrylautat ja huvimatkalaivat kallistuivat melkein kaatuakseen ihmisten levottomasti tungeksiessa toiselle laidalle. Pieniä, vilkkaita hinaajahöyryjä liikuskeli niiden lomitse, nekin täpötäynnä ja mastoissaan eri sanomalehtien tai yhdistysten lippuja. Yksityisiä huvijahteja, hienosti maalattuina ja kiiltäen messinkiheloistaan, liukui niin verkalleen esiin, että vesi tuskin karehti niiden vanassa, ja keskellä niitä kaikkia makasi ankkurissa valtava, valkeaksi maalattu panssarilaiva, näyttäen mykkien tykkiensä hirvittäviä kitoja.

Kului tuntikausi. Pitkin väliajoin pani vieno tuuli sumua liikehtimään, jolloin hienoa, läpitunkevaa tihkusadetta putosi. Laiturien musta, tiheä varjorivi kävi vielä tiheämmäksi ja mustemmaksi. Yhä uusia huvijahteja, veneitä ja höyrylaivoja ilmestyi sataman selälle; yksinpä alusten mastoissa ja raakapuissa istuskeli katsojia.

Vihdoin helähti jostakin hyvin kaukaa heikkoa, tuskin kuuluvaa jyrinää, jossa erotti vienoja tykinlaukauksia laukauksen perästä. Hetipaikalla kohosi valtavien ihmisjoukkojen hillitty mutina korkeaksi, teräväksi hälyksi. Satamassa olevat alukset liukuivat sinne-tänne kuin parvi kalastavia lokkeja, jokin myöhästynyt höyrylaiva puski esiin, niin että vaahto kuohusi korkealle keulan tiessä. Sotalaivalta kuului rummunpärinää. Huvijahdit ja höyrylautat tungeksivat valtaamaan paraat paikat ja jäivät niihin makaamaan aivan hiljaa, niin että vesi vain aika-ajoin väreili niiden perässä ja siipirattaiden sivuilla.

Tuo kaukainen jyrähtely läheni ja kasvoi voimassa, ja vähitellen erotti korva monenlaiset eri äänet sen kuorosta — tiheän, nopeasti jyrähtävän laukaussarjan, nousevan ja laskevan aallokon hurraa-huutoja tai höyrypillien ja sumusireenien käheän kiljunnan. Monin paikoin kaupungilla rupesivat kirkonkellot soimaan.

Ja äkkiä iski jyrinän aalto satamaan kuin rankka rajuilma. Mylvivä myrsky kohosi ilmoille tiheään pakkautuneesta ihmismerestä, mahtavana, innostuneena kuin manalainen tervehdys matalalle, harmajalla taivaalle. Laivoista puski kuumia, valkoisia höyrypilviä ilmaan, mutta niiden pillien ääni hukkui mahtavaan meluun. Mutta yht'äkkiä voitti senkin ilmoja tärähdyttelevä syvä ja terävä pamahdussarja. Sotalaivan kupeilta pölähti esiin mustia savupatsaita ja tulenliekkejä. Tykit antoivat jylinänsä kuulua. Seuraavassa silmänräpäyksessä uusi jylinä, uudet mustat savupatsaat ja keltaiset tulenliekit toiselta laidalta. Kaikki lähiseudun akkunaruudut helähtelivät.

Alukset, jotka koko aamun olivat tungeksineet lahden sisimmässä pohjukassa, palasivat nyt takaisin. Ne liukuivat hitaasti esiin, kokonaisena laivastona sataman suulle päin, täpösen täynnä katselijoita kansillaan, mastoissaan ja raakapuissaan, niin että kallistelivat pahasti — nekin vinkuen ja mylvien höyrypilleillään minkä ennättivät.

Ja keskellä niitä kaikkia, keskuspisteenä, johon koko suosion mahtava myrsky kohdistui, johon satojentuhansien silmät ja kokonaisen kansakunnan toiveet olivat kiinnittyneet — oli laiva, yksi ainoa.

Ja se laiva oli pieni eikä näköjään suinkaan luotu suuria yrityksiä varten, kaikki sen piirteet olivat rumat, kömpelöt ja lyhyen-jykevät. Pyöreävatsaisesta, vankasti raudoitetusta rungosta korkeaan, pyöreään peräpeiliin saakka, sivukaarista lyhyen ja paksun maston huippuun asti ei siinä ollut juuri yhtään kaunista nähtävänä. Se oli leveä ja juureva kuin gorilla, ja saattoi varmasti päätellä, että se oli hidas liikkumaan eikä luotu kaupan ja sivistyksen valtateitä kyntämään. Mutta se teki erittäin tukevan ja levollisen vaikutuksen, sekä veden päällä kelluviin että ilmaan nouseviin osiinsa nähden; voi hyvin arvata, että jättiläisvoimia vaadittiin murskaamaan sen kuperia kylkiä, jotka lisäksi olivat niin älykkäästi rakennetut, että puserrus laitaa vasten pani laivan liukumaan syrjään ja hypähtämään liukkaasti kuin ankerias hätyyttäjäänsä pakoon. Savupiippu kohosi korkealle skanssirakennuksen yli; suurmaston huipussa killui tähystyskori, »variksen pesä»; valaanpyyntiveneitä ja kummallisen näköisiä, kepeitä rekiä riippui laidoilla, ja kannet olivat ladotut täyteen tynnörejä, koreja ja tavarapaaluja.

Verkalleen se läheni, ja sitä vastaan jylisi ihmissuosion ukkonen, jollaista tuskin kukaan kuningas on saanut osakseen. Suuri valkea sotalaiva tervehti lipullaan. Silloin tuli heti kiirettä tuolla pikku laivalla, jonka oli määrä lähteä pitkälle matkalle; muuan miehistä juoksi perään ja veti lippunuorasta, ja mastoon ilmestyi — ei sama loistava, kolmivärinen lippu kuin millä sitä juuri tervehdittiin, vaan pieni palanen vaalistuneen-kirjavaa ja repaleista vaatetta, joka risaisine reunoineen ja tuskin näkyvine tähtineen ja värijuovineen kuitenkin oli todellinen taistelulippu, kertoen väsymättömistä kamppailuista ja loppumattomista ponnistuksista ja vaikertamattomasta hädästä ja puutteesta.

Laiva liukui eteenpäin saattolaisineen. Se kulki kaupungin ohi, meluavat ihmisjoukot ja tykkien jyrinä satamassa jäi vähitellen takapuolelle. Saattolaislaivat pysähtyivät toinen toisensa perään, kääntyivät ympäri ja palasivat takaisin. Ainoastaan suurimmat höyrylaivat ynnä hinaaja-alukset seurasivat vielä sen kintereillä. Taloryhmät kummallakin rannikolla harvenivat harvenemistaan ja niiden sijasta näkyi avoimia paikkoja, jotka kohoavan usvan alta paistoivat paljaina ja ruskeina; idästä rupesi puhaltamaan raitis tuuli, joka pani selän keveästi aaltoilemaan.

Puolisen mailia kuljettiin vielä mereltä saapuvien raskaiden, mahtavien maininkien keskellä, majakkatorni sivuutettiin, ja sitten avautui eteen valtava, rannaton ulappa. Jälelläkin olevat saattajalaivat luopuivat yksi toisensa jälkeen seuraamasta, viimeisinä sanomalehtien käytettävinä olevat hinaajat. Jälelle jäi vain puolisen tusinaa alusta, jotka keinuttivat tuon oudon pikku laivan vanavedessä, joka virkeästi puski eteenpäin, pieni virttynyt lippupahanen hulmuten mereltä puhaltavassa navakassa tuulessa. Lahden suulla, missä rannat kummallakin puolella lähenivät toisiaan ja kapenivat pieniksi, aaltojen huuhtelemiksi niemenkärjiksi, pysähtyi laivoista vielä kolme, uskaltamatta enää harmaana ja kylmänä möyryävälle ulapalle. Ja aivan suun edustalla seurasi kolme muuta esimerkkiä, niin että lähtijälaivalle jäi enää vain yksi ainoa seuralainen.

Mutta tämä ainut laiva, pieni urhea hinaajahöyry, pysytteli niin tiukasti sen sivulla kuin uskalsi, sillä sumu oli merellä ruvennut jälleen tihenemään, ja matalalla ajelehtivat pilviröykkiöt kaihtivat joka silmänräpäys näköalan.

Hinaajalaivassa oli yksi ainoa matkustaja — nainen. Hän seisoi suorana etukannella, pidellen kiinni kaiteesta väkevällä valkoisella kädellään; pronssinkarvaisen tukan irtaimet kiharat pieksivät hänen kasvojaan, jotka suolainen vesi oli kastellut läpimäriksi. Hänellä oli yllään pitkä ruskea päällystakki, ja tuuli pieksi sen avointa rinnastaa, niin että sen kaulus lennähti hartian yli. Hinaaja oli vielä pienempi kuin etummainen alus, ja sen ainoan matkustajan piti katsella ylöspäin nähdäkseen sen komentosillalla olevan miehen — pitkän, jykeväkasvoisen jättiläisen, joka pitkä, tiukasti napitettu sadetakki yllään piteli hänkin kiinni kaiteesta ja antoi silloin-tällöin käskyjä kompassin edessä olevalle peränpitäjälle. Komentosillalla seisova mies ja hinaajan kannella seisova nainen vaihtoivat tuontuostakin joitakin sanoja keskenään. Heidän piti huutaa toisilleen, sillä koneitten jyskytys ja laineitten pieksentä laivankupeita vastaan uhkasi niellä kaikki muut äänet; ja heidän äänistään soinnahti pakotettua hilpeyttä. Itse asiassa he olivat aivan kahdenkesken, vain peränpitäjä ruotelirattaansa ääressä voi kuulla heidän puhelunsa. Laivain muuta miehistöä ei ollut näkyvissä. Ympärillä oli avoin, sumuinen ulappa.

Komentosana kuului. Hinaajan konesähkötin helähti, ja sen kone pysähtyi verkalleen. Vielä siunaaman aikaa kulki hinaaja lähtijälaivan kupeella. Sitten se rupesi jätättämään, ensin hitaasti, sitten yhä kasvavalla vauhdilla. Naparetkilaiva purjehti edelleen, alottaakseen pitkän, pitkän matkansa, ja molempien välimatka piteni pitenemistään. Sumu oli niin tiheä, että kohta ne kadottaisivat toisensa näkyvistään. Jäähyväishetki oli käsissä.

Lloyd, joka yksinään seisoi keinuvalla kannella, oikaisihe suoraksi ja kallisti päänsä hiukan taapäin; hän hymyili, ja hänen siniset silmänsä loistivat. Hän seisoi hievahtamatta yhä hymyillen, suorana ja ääntä päästämättä katsellen ylpeästi ja lujasti Bennettiä silmiin. Yht'äkkiä sulkeutui sumu tiiviiksi seinäksi molempien laivojen väliin, niin ettei toisesta enää voinut nähdä toiseen.

Bennettin nojautuessa siltakaiteeseen kädet takataskuissa ja silmät kiinnitettyinä harmaaseen usvaseinään tuli perämies Adler näkyviin ja tervehti jäykästi sotilaan tapaan.

»Anteeksi, kapteeni», hän sanoi, »nyt olemme selvinneet viimeisestä merimerkistä — mitä suuntaa nyt alamme kulkea?»

Bennett katsahti merikarttaan, jota Adler piteli hänen edessään, ja katsahti myös kompassiin, joka oli lujasti kiinnitetty komentosillan kaiteeseen. Hän vastasi levollisesti:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISEN MAHTI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.