The Project Gutenberg eBook of Gora II, by Rabindranath Tagore

Sutšarita lähti alakertaan, pysähtyi Haranin eteen ja kysyi: »Mitä teillä on minulle sanottavaa?»

»Minun antamani lupaus on yhä vielä —», Haran aikoi jatkaa, mutta
Sutšarita keskeytti.

»Tekevätkö ihmiset toisilleen vääryyttä ainoastaan sanoin? Voisitteko pakottaa minut toimimaan vastoin taipumustani pelkkien sanojen vuoksi? Eikö totuus ole suurempi kuin mikään väärien sanojen määrä? Tuleeko erehdyksen muodostua pysyväiseksi ainoastaan siitä syystä, että olen tehnyt itseni kerran toisensa jälkeen erehdykseen syypääksi? Nyt, kun olen käsittänyt, missä vika piilee, en voi pysyä entisessä suostumuksessani, — en voi tehdä sitä, mikä olisi todella väärää.»

Haran ei voinut käsittää, kuinka Sutšaritassa oli tapahtunut sellainen muutos. Hän ei ollut kyllin teräväjärkinen eikä vaatimaton arvatakseen, että hänen oma häikäilemättömyytensä oli pakottanut Sutšaritan luopumaan luontaisesta vaiteliaisuudestaan ja tyyneydestään. Haran siis syytti mielessään yksinomaan Sutšaritan uusia tuttavia ja kysyi: »Mikä onkaan se erehdys, jonka sanotte keksineenne?»

»Minkätähden sitä minulta kysytte?» virkkoi Sutšarita. »Eikö riitä, kun sanon teille, että olen luopunut lupauksestani?»

»Mutta Brahma Samadžissa meiltä varmaan vaaditaan jonkinlaista selitystä», jatkoi Haran itsepintaisesti. »Mitä sanotte te ja mitä sanon minä seuramme jäsenille?»

»Minä puolestani en sano mitään», virkkoi Sutšarita. »Jos teidän on välttämättä jotakin sanottava, niin huomauttakaa heille, että Sutšarita on liian nuori tai liian typerä tai liian huikentelevainen. Sanokaa mitä hyväksi näette. Mutta meidän kesken ei ole enää mitään sanottavaa.»

Samassa tuli huoneeseen itse Pareš Babu. »No niin, Panu Babu», kysyi hän, »aioitteko sanoa minulle jotakin?»

Sutšarita oli lähtemässä huoneesta, mutta Haran kutsui hänet takaisin ja sanoi: »Ei, Sutšarita, te ette saa lähteä. Keskustelkaamme asiasta Pareš Babun kanssa.»

Sutšarita kääntyi ja pysähtyi paikalleen, ja Haran sanoi: »Kuulkaahan,
Pareš Babu, Sutšarita sanoo vasta nyt, ettei suostukaan avioliittoon.
Mikä oikeus on hänellä pitää pilanansa niin tärkeää asiaa? Haluatteko
tekin ottaa vastataksenne tästä rumasta jutusta?»

Pareš Babu silitti Sutšaritan hiuksia ja virkkoi lempeästi: »Sinun ei tarvitse viipyä täällä, kultaseni, voit poistua.»

Kun Sutšarita kuuli nuo myötätuntoiset ja ymmärtävät sanat, hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet ja hän riensi pois huoneesta.

Pareš Babu jatkoi: »Minä epäröin suostua kihlausta koskevaan ehdotukseenne, koska pelkäsin Sutšaritan antaneen suostumuksensa täysin ymmärtämättä omaa mieltänsä.»

»Eikö johdu mieleenne se ajatus», kysyi Haran, »että hän suostuessaan ymmärsi oman mielensä varsin hyvin, mutta että hänen kieltäytymisensä johtuu oman mielen ymmärtämättömyydestä?»

»Molemmat otaksumat ovat mahdolliset», myönsi Pareš Babu. »Mutta sellaisten epäilysten vallitessa ei avioliittoa tietenkään käy ajatteleminen.»

»Teidän tulee tietää, etten voi antaa Sutšaritalle mitään muuta neuvoa kuin hänen etuihinsa soveltuvia.»

»Jos olisi tosiaankin ollut niin laita», puhkesi Haran puhumaan, »niin Sutšarita ei olisi milloinkaan johtunut näihin ajatuksiin. Minä sanon teille suoraan, että kaikki se, mitä perheenne keskuudessa nykyjään tapahtuu, johtuu yksinomaan teidän puuttuvasta arvostelukyvystänne.»

Pareš Babu naurahti vastatessaan: »Te olette aivan oikeassa, — ellen ota vastatakseni siitä, mitä perheessäni tapahtuu, niin kuka muu sen tekee?»

»Minä voin teille vakuuttaa, että asiaa vielä kadutte», päätti Haran puheensa.

»Katumus on armollisen Jumalan lahja. Minä pelkään tehdä väärin, mutta katumus ei minua ollenkaan peloita», vastasi Pareš Babu.

Samassa palasi Sutšarita, tarttui Pareš Babun käteen ja virkkoi: »Isä, on hartaushetkesi aika.» »Odotatteko vähän aikaa, Panu Babu?» kysyi Pareš Babu.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU.

Sutšarita oli peloissaan ajatellessaan sitä taistelua johon hän nyt näytti joutuneen, sekä omassa mielessään että ulkonaisessa katsannossa. Goraan kohdistuva tunne oli kaiken aikaa hänen tietämättään kasvanut, ja kun se Goran vangitsemisen jälkeen oli käynyt aivan selväksi — kerrassaan vastustamattomaksi — niin hän ei voinut käsittää, mihin asia lopulta johtaisi. Hän ei voinut uskoa asiaa kenellekään ja säikkyi itsekin sen ajattelemista.

Hän ei saanut tilaisuutta olla yksin, voidakseen sovitellen ratkaista ristiriitaa, sillä Haranin onnistui usuttaa kaikki Brahma Samadžin vihaiset jäsenet hänen vaiheillensa. Näkyipä sellaisiakin oireita, että hän aikoi soittaa hätäkelloa sanomalehdissä.

Tämän lisäksi ja tätä vielä tärkeämpikin oli Sutšaritan tädin aiheuttama pulma, joka oli kehittynyt siihen vaiheeseen, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen, ellei aivan pian keksitty ratkaisua. Sutšarita käsitti, että hänen elämänsä oli ehtinyt ratkaisevaan käänteeseen ja että olivat olleet ja menneet ne päivät, joina hän oli noudatellut totunnaista latuansa ja ajatellut vanhaan totuttuun tapaansa.

Hänen ainoana tukenansa näissä vaikeuksissa oli Pareš Babu. Hän ei tosin kysynyt neuvoa kasvatusisältään, sillä hänen ajatuksissaan oli paljon sellaista, mitä hän arasteli, vieläpä sellaistakin, mitä hän häpesi ilmaista. Mutta Pareš Babun elämä ja läheisyys tuntui hiljaa vetävän hänet isän kasvattavan huolenpidon ja äidin rakastavan antaumuksen kehään.

Näinä syksyn iltoina Pareš Babu ei lähtenyt hartaushetkinänsä puutarhaan, vaan istui rukoukseen vaipuneena eräässä pienessä huoneessa talon läntisessä osassa. Avoimesta ovesta lankesivat painuvan päivän säteet hänen valkoiseen partaansa ja tyyniin kasvoihinsa, ja sellaisina hetkinä Sutšarita astui hiljaa huoneeseen ja istuutui hänen viereensä. Hänestä tuntui kuin hänen oma rauhaton ja kärsivä sydämensä olisi löytänyt levon Pareš Babun hartaan mielen hiljaisissa syvyyksissä. Avatessaan silmänsä Pareš Babu tavallisesti havaitsi tämän tyttärensä istuvan vieressään — hiljaisena, vaiteliaana oppilaana — ja se sanomaton sulo, joka tuntui väikkyvän neidon vaiheilla, sai sanattoman siunauksen virtaamaan häntä kohti hartauteensa vaipuneen sydämen syvyyksistä.

Koska Pareš Babun elämä alinomaa etsi yhtymistä Korkeimpaan, hänen mielensä kääntyi alinomaa kohti sitä, mikä oli parasta ja oikeinta; maalliset näkökannat eivät olleet milloinkaan päässeet hänessä vallitseviksi. Se vapaus, jonka hän oli itselleen siten hankkinut, esti häntä ehdottomasti toisiin kohdistuvista pakotustoimenpiteistä uskoa tai käyttäytymistä koskevissa asioissa. Hän luotti luonnostaan hyvyyteen siinä määrin ja suhtautui niin kärsivällisesti maailman oloihin, että joutui usein lahkolaisintoilijoiden moitteiden esineeksi. Mutta vaikka sellainen moite saattoikin häntä haavoittaa, se ei milloinkaan häirinnyt hänen tyyneyttänsä. Hän toisteli usein mielessään tätä ajatusta: »Minä en ota mitään toisten käsistä, vaan tahdon ottaa kaikki Häneltä.»

Tuota Pareš Babun syvää rauhallisuutta kokeakseen Sutšarita nyt pysytteli hänen läheisyydessään erilaisten tekosyiden nojalla. Kun sydämessä ja ulkopuolella raivoavat ristiriidat pyrkivät äärimmilleen kiduttamaan tätä kokematonta tyttöä, hän tunsi sydämensä täyttyvän ilolla ainoastaan siinä tapauksessa, että sai hetkiseksi laskea päänsä isän jalkojen varaan.

Hän oli toivonut, että kunhan olisi lujuutta kärsivällisesti odottaa, niin vastustavat voimat ehtyisivät ja tunnustaisivat häviönsä. Mutta niin ei ollut sallittu käyvän, ja Sutšaritan oli ollut pakko uskaltautua vieraille urille.

Huomattuaan, ettei Sutšaritaa voinut saada nuhteiden avulla muuttamaan mieltänsä ja ettei ollut toivoakaan Pareš Babun avunannosta, Baroda-rouva suuntasi koko raivonsa kaksin verroin kiihkeämpänä Harimohiniin. Pelkkä ajatuskin, että tuo nainen oli hänen talossaan, sai Barodan ihan suunniltaan.

Sinä päivänä, jona Baroda vietti isänsä vuotuista muistojuhlaa, hän oli kutsunut Binoinkin olemaan läsnä. Perheenjäsenten ja ystävien oli määrä kokoontua jumalanpalvelukseen illalla, ja Baroda oli koristelemassa huonetta juhlamenoja varten Sutšaritan ja omien tyttäriensä avustamana.

Niissä puuhissa ollen Baroda sattumalta huomasi Binoin lähtevän yläkertaan Harimohinia tervehtimään. Mielen ärtyneenä ollessa tuntuu vähäpätöisinkin seikka erinomaisen tärkeältä, ja tuo huomio oli Barodalle siinä määrin sietämätön, ettei hän voinut jatkaa työtänsä, vaan lähti Binoin jäljessä Harimohinin huoneeseen. Binoi istui siellä jo matolla tutunomaisesti jutellen Harimohinin kanssa.

»Kuulkaahan», huudahti Baroda, »minun puolestani saatte viipyä tässä talossa kuinka kauan haluatte, ja me pidämme mielellämme teistä huolta, mutta sen sanon teille kerta kaikkiaan, ettemme voi sietää täällä teidän epäjumalaanne.»

Harimohini oli elänyt ikänsä kaiken maaseudulla, ja brahmot olivat hänen mielestään pelkkä kristitty lahkokunta. Ainoa heidän aiheuttamansa kysymys oli ollut se, missä määrin heidän kanssaan sopi seurustella. Vasta viime aikoina oli hänen ajatuksiinsa johtunut, että he puolestaan kenties eivät välittäneet hänen seurastansa, ja niin hänen oli täytynyt ajatella, mitä näissä oloissa oli tehtävä.

Baroda-rouvan selvä puhe osoitti, ettei sopinut enää kovin kauan ajatella, vaan että nopea ratkaisu oli käynyt välttämättömäksi. Aluksi Harimohini ajatteli siirtyä asumaan jonnekin muualle Kalkuttaan, jotta voisi toisinaan nähdä Sutšaritansa ja Satišinsa, mutta toisaalta hänen täytyi havaita, että niukat varat tuskin sallisivat hänen siten menetellä.

Sitten Harimohini keskeytti vaitiolon sanoen: »Minä aion lähteä pyhiinvaellusretkelle. Voiko joku teistä lähteä mukaani, poikaseni?»

»Minä lähtisin erittäin mielelläni kerallanne», vastasi Binoi. »Mutta kun joka tapauksessa kuluu muutamia päiviä, ennenkuin olemme valmiit lähtemään, ettekö tule siksi aikaa minun äitini luo?»

»Sinä, lapseni, et arvaa, millainen taakka minä olen», virkkoi Harimohini. »Jumala on laskenut hartioilleni niin raskaan kantamuksen, ettei kukaan voi minua sietää. Olisihan minun pitänyt ymmärtää nähdessäni, että läsnäoloni taakka kävi sietämättömäksi oman miehenikin talossa! Mutta sellainen ymmärtäminen tulee minulle ylen vaivalloisesti. Minä olen vaeltanut kaiken aikaa yrittäen täyttää sydämeni tyhjyyttä, ja missä lienenkin ollut, aina olen kuljettanut onnettomuuksiani kerallani. Emme huoli puhua siitä enempää, poikani, jätä minut oman onneni nojaan. Miksi tunkeutuisinkaan jonkun toisen ihmisen taloon? Minun on aika vihdoin etsiä suojaa Hänen jalkojen edestä, joka kantaa koko maailman taakkaa. Minä en voi enää taistella.» Niin puhuessaan Harimohini kuivasi kerran toisensa jälkeen silmiänsä.

»Ei, ei, täti», virkkoi Binoi, »en voi suostua siihen, mitä sanot. »Sinä et voi mitenkään verrata äitiäni kehenkään muuhun ihmiseen! Ihminen, joka on kyennyt jättämään kaikki elämän taakat Jumalan haltuun, ei milloinkaan pidä liian paljona, jos hänen on kannettava toisen ihmisen murhe. Sellainen ihminen on minun äitini, ja sellainen on Pareš Babu. Ei, en tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Lähde ensin minun kerallani pyhiinvaelluspaikkaani, niin minä seuraan sitten sinua.»

»Meidän saapumisemme riittää ilmoitukseksi», keskeytti Binoi, »se onkin kaikkein paras ilmoitus».

»Huomenna siis, aamulla —», aloitti Harimohini, mutta Binoi keskeytti jälleen: »Miksi huomenna — parempi on lähteä tänä iltana!»

Sitten saapui Sutšarita ilmoittamaan Binoille: »Äiti lähetti minut sanomaan, että jumalanpalvelus kohta alkaa.»

»Pelkään, etten voi ottaa siihen nyt osaa. Minulla on keskusteltavaa tädin kanssa», vastasi Binoi. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, Binoi ei enää halunnut ottaa vastaan Barodan kutsua. Kaikki näytti hänestä pelkältä pilanteolta.

Mutta Harimohini kävi levottomaksi ja vaati häntä lähtemään, sanoi: »Voit puhua kanssani myöhemmin. Kun muistojuhla on vietetty, voit tulla takaisin minun luokseni.»

Binoi käsitti, että ellei hän lähtisi muistojuhlaa viettämään, hän siten edistäisi talossa jo alkaneen kumouksen kehittymistä kiihkeimmilleen. Hän siis lähti alakertaan. Mutta hänen taipuvaisuutensa ei vastannut täysin tarkoitustaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen tarjottiin virvokkeita, mutta Binoi kieltäytyi sanoen: »Pelkäänpä, ettei ole ruokahalua.»

»Älkää huoliko ruokahaluanne syyttää, kun olette vastikään nauttinut yläkerrassa kaikenlaisia herkkuja», ivaili Baroda.

Binoi tunnusti nauraen syytöksen oikeaksi. »Se on ahnaiden ihmisten kohtalo!» sanoi hän. »He menettävät tulevaisuutensa suostumalla nykyisyyden houkutuksiin.»

Hän alkoi lähteä, kun Baroda samassa kysyi: »Varmaankin jälleen yläkertaan?»

Binoi myönsi lyhyesti ja lähti huoneesta kuiskaten ovella Sutšaritalle: »Didi, tulehan katsomaan tätiä. Hän tarvitsee sinua erikoisesti.»

Lolita oli tarjoilemassa vieraille, ja kun hän kulki Haranin ohi, niin viimeksimainittu huomautti ilman aikojaan: »Binoi Babu ei ole täällä, hän on lähtenyt yläkertaan.»

Lolita pysähtyi hänen eteensä, katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi purevasti: »Minä tiedän sen. Mutta hän ei poistu sanomatta minulle hyvästi. Minä muuten lähden minäkin yläkertaan, kunhan olen tehnyt täällä tehtäväni.»

Haran oli huomannut Binoin sanovan jotakin Sutšaritalle, joka oli aivan pian poistunut hänkin huoneesta. Haran oli useat kerrat turhaan yrittänyt vetää Sutšaritaa mukaan keskusteluun, ja Sutšarita oli hylännyt tarjoukset niin ilmeisesti kaikkien kokoontuneiden brahmojen nähden, että Haran tunsi itsensä kovin loukatuksi. Hänen torjutut tunteensa kävivät sitäkin katkerammiksi, kun hänen ei onnistunut herättää Lolitassa asianmukaista syyllisyydentuntoa.

Saapuessaan yläkertaan Sutšarita huomasi Harimohinin keränneen kaikki tavaransa, ikäänkuin olisi aikeissa heti lähteä, ja kysyi tädiltä, miten oli laita.

Harimohini ei kyennyt vastaamaan, vaan alkoi itkeä. »Missä on Satiš?» kysyi hän vihdoin. »Pyydä häntä tulemaan luokseni hetkiseksi, pyydäthän, maammoseni?»

Sutšarita silmäili hämmästyneenä Binoita, joka sanoi: »Jos täti jää tähän taloon, niin siitä on vain ikävyyttä kaikille, joten minä vien hänet äitini luo.»

»Ajattelen lähteä sieltä johonkin pyhiinvaelluspaikkaan», lisäsi Harimohini. »Ei ole oikein, että minunlaiseni ihmiset jäävät toisten luo. Miksi pitäisikään toisten aina nähdä vaivaa minusta?»

Sutšarita oli ajatellut samaa asiaa jo monet päivät ja oli hänkin johtunut siihen päätelmään, että taloon jääminen merkitsisi hänen tädilleen pelkkää solvausta. Hän ei niinmuodoin voinut sanoa mitään, menihän vain äänettömänä istumaan Harimohinin viereen. Oli jo pimeä, mutta lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Vain tähdet hohtelivat himmeinä hämyiseltä syksyn taivaalta, ja pimeässä oli mahdoton nähdä, kumpi heistä itki.

Äkkiä kuului portaista Satišin kimeä ääni: »Täti! Täti!», ja Harimohini nousi nopeasti.

»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi lähteä minnekään tänä iltana. Huomenna voimme katsoa, mitä on tehtävissä. Kuinka voisitkaan näin karata sanomatta kunnolla hyvästi isälle? Kuinka hän loukkaantuisikaan?»

Binoi, joka oli kiihtynyt Baroda-rouvan Harimohiniin kohdistamasta solvauksesta, ei ollut tullut tuota ajatelleeksikaan. Hän oli ajatellut, ettei käynyt päinsä jäädä yhdeksikään yöksi tämän talon suojiin, ja hän halusi osoittaa Barodalle, ettei Harimohinin tarvinnut sietää avutonna hänen solvauksiansa, koska hänellä ei ollut mitään muuta olosijaa maailmassa. Niinmuodoin Binoi oli vain miettinyt, kuinka saisi hänet pois talosta mahdollisimman pian.

Sutšaritan huomautuksen johdosta hän hämmästyksekseen oivalsi, ettei ainoa lukuunotettava seikka ollut Harimohinin suhde talon rouvaan — ettei sopinut panna enemmän painoa hänen taholta tulleeseen solvaukseen kuin talon isännän jalomielisesti ja hellästi osoittamaan vieraanvaraisuuteen. Binoi sanoi: »Se on aivan totta. Sinä et voi lähteä sanomatta hyvästi Pareš Babulle.»

Satiš tuli samassa huoneeseen huutaen: »Täti, tiedätkö, että venäläiset aikovat hyökätä Intiaan? Eikö se olisi hauskaa?»

Huomattuaan ratkaisevan hetken olleen ja menneen ja Binoin jälleen olevan oman itsensä Sutšarita jätti heidät lähtien jälleen alakertaan.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Pareš Babu istui yksin pienessä huoneessaan ja luki ennen makuulle menoa lampun valossa jotakin Emersonin teosta. Sutšaritan tullessa ja hiljaa siirtäessä tuolia hänen lähelleen hän laski kirjan kädestään ja katsoi häntä silmiin.

Sutšarita ei voinut mainita asiaa, jonka vuoksi oli tullut. Hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta ottaa puheeksi mitään maallista seikkaa. Hän sanoi vain: »Lue minulle jotakin, isä.»

Pareš Babu luki ja selitti hänelle aina kello kymmeneen saakka. Lukemisen päätyttyä Sutšaritan ei taaskaan tehnyt mieli kajota mihinkään ikävään asiaan, joten hän oli aikeissa vetäytyä omaan huoneeseensa, kun Pareš Babu kutsui hänet takaisin ja virkkoi: »Sinähän tulit juttelemaan tädistäsi, eikö totta?»

Sutšarita oli kovin ihmeissään huomatessaan hänen keksineen, mitä hänen mielessään liikkui, ja vastasi: »Niin tulin, isä, mutta älä huoli siitä tänä iltana. Voimmehan puhua asiasta huomenna.»

Mutta Pareš Babu kehoitti häntä istuutumaan ja sanoi: »Olen hyvin huomannut, että tätisi olo käy täällä hankalaksi. Minä en aikaisemmin tajunnut, kuinka ankarassa ristiriidassa välttämättä olivat hänen uskomuksensa ja tottumuksensa ja toisaalta äitisi tottumukset ja mielipiteet. Nyt, kun näen, kuinka asia surettaa äitiäsi, uskon varmaan, ettei tätisikään voi tuntea oloansa helpoksi.»

»Minä arvasin hänen tahtovan niin menetellä», sanoi Pareš Babu, »mutta toisaalta tiedän, ettet sinä hänen ainoana sukulaisenaan voi sallia hänen siten lähtevän kodittoman teille. Olen siis miettinyt asiaa jo joitakin aikoja.»

Sutšarita ei ollut arvannut Pareš Babun havainneen, millaiseen ikävään asemaan hänen tätinsä oli joutunut, ja ryhtyneen ajattelemaan, miten se oli autettavissa. Sutšarita oli ollut kaiken aikaa erittäin varovainen, koska oli pelännyt asian ilmitullessaan aiheuttavan Pareš Babulle tuskaa, ja kun hän nyt kuuli hänen puhuvan siten, hänen silmiinsä nousivat ilon ja kiitollisuuden kyynelet.

»Minä olen ajatellut, mistä hänelle löytyisi sopiva asunto», jatkoi
Pareš Babu.

»Tarkoitat, ettei hän kykene maksamaan vuokraa! Mutta miksi hän maksaisikaan? Ethän sinä häneltä vuokraa vaadi, ethän?»

Sutšarita silmäili häntä sanatonna ihmeissään, ja Pareš Babu selitti: »Etkö tiedä, että sinulla on Kalkuttassa kaksi taloa? Toinen kuuluu sinulle, toinen Satišille. Isäsi jätti kuollessaan rahoja haltuuni, ja kun ne olivat riittävästi kasvaneet, minä sijoitin ne ostamalla kaksi taloa. Olen saanut niistä kaikkina näinä vuosina vuokratuloja, jotka olen nekin säilyttänyt. Sinun talosi vuokraaja on muuttanut pois joitakin aikoja sitten, joten tätisi voi hyvinkin asettua vapaaksi jääneisiin huoneisiin.»

»Eihän hän ole yksinään niin kauan kuin sinä, hänen oma sukulaisensa, olet olemassa», virkkoi Pareš Babu.

»Juuri siitä aioin tulla tänä iltana kanssasi keskustelemaan!» huudahti Sutšarita. »Täti on jo päättänyt lähteä tästä talosta, ja minä ajattelin, että olisi kovin vaikea sallia hänen poistua yksin. Aioin kysyä neuvoa sinulta ja teen aivan niinkuin kehoitat.»

»Tiedäthän sen poikkikadun, joka kulkee talomme vieritse?» virkkoi Pareš Babu. »Sinun talosi on kolmas järjestyksessä. Voit sen nähdä kattotasanteeltamme. Jos asut siellä, et suinkaan tunne oloasi orvoksi, sillä voimme nähdä sinut yhtä usein kuin samassa talossa asuessasi.»

Sutšarita tunsi sanomattoman painon vierähtävän mielestään, sillä se ajatus, että oli lähdettävä pois Pareš Babun luota, oli hänestä sietämätön, vaikka oli alkanut selvästi tuntea, että velvollisuus pakottaisi hänet piankin niin tekemään.

Sydän niin tulvillaan, ettei ollut sijaa sanoille, Sutšarita istui Pareš Babun vieressä, joka hänkin oli vaipunut mietteisiinsä. Sutšarita oli hänen oppilaansa, hänen tyttärensä, hänen ystävänsä. Hän oli muuttunut Pareš Babun oman elämän osaksi. Ilman häntä tuntui Jumalan palveleminenkin puutteelliselta. Niinä päivinä, joina Sutšarita oli hartaushetkien aikana hänen seurassaan, hänestä tuntui, kuin koko hartaus olisi muuttunut hedelmällisemmäksi, ja kun hänen hellä kiintymyksensä pyrki kohottamaan tytön ajatuksia Jumalan puoleen, hänen oma elämänsäkin tuntui ylenevän.

Kukaan muu ei ollut milloinkaan tullut hänen luoksensa niin hartain ja vilpittömän nöyrin mielin kuin Sutšarita. Niinkuin kukka kääntyy kohti taivasta, niin Sutšaritan koko olemus kääntyi kohti häntä ja puhkesi kukkaan. Sellainen harras kiintymys herättää välttämättä vastaavaa tunnetta ja saa täyden sydämen karistelemaan lahjojansa niinkuin sadepilvi.

Mikäpä voikaan olla ihanampaa kuin voida siten joka päivä antaa parastansa ja tosintansa toiselle, jonka sielu oli avoin ottamaan vastaan? Sutšarita oli suonut sellaisen tilaisuuden Pareš Babulle, ja siitä syystä heidän suhteensa oli harvinaisen harras.

Nyt oli tullut heidän ulkonaisen eroamisensa aika. Puu-vanhus oli kypsyttänyt hedelmän omalla elämänmehullansa, ja nyt sen tuli sallia hedelmän vapaasti pudota. Pareš Babu tarjosi sydämensä salaisen tuskan uhriksi sydämessään asuvalle valtiaalle.

Joitakin aikoja sitten hän oli havainnut, että Sutšarita oli saanut kutsun alkaa elää omaa elämäänsä. Hän tiesi Sutšaritan hyvin varustautuneen vaellusmatkallensa, ja niine varusteineen tytön oli nyt lähdettävä kulkemaan elämän valtatietä voittaakseen itselleen uutta kokemusta sen iloista ja suruista, kestettävistä kärsimyksistä ja suoritettavista ponnistuksista.

Lähde, lapsukaiseni, sanoi hän sydämessään. Minun opastukseni tai valvova huolenpitonikaan ei voi jäädä alinomaiseksi sinun vaiheillesi. Jumala vapauttaa sinut minusta ja kuljettaa sinut kaikenlaisten kohtaloiden läpi päin lopullista tarkoitustasi, — löytäköön elämäsi täyttymyksensä Hänestä. Niin hän tarjosi Jumalalle kuin pyhänä uhrilahjana Sutšaritan, jota oli lapsuudesta saakka vaalinut runsaalla rakkaudellansa.

Pareš Babu ei ollut sallinut mielessään heräävän minkäänlaisia Baroda-rouvaan kohdistuvia harmistumisen tunteita eikä ollut mitenkään närkästyksissään perheensä piirissä sattuneiden ristiriitojen vuoksi. Hän tiesi varsin hyvin, että väkevien ourujen alkaessa äkkiä virrata vanhoihin kapeihin uomiin syntyy ankara tulva ja että ainoa keinoa on sallia veden vapaasti virrata yli aavojen vainioiden. Hän huomasi, kuinka hänen perheensä elämän perinnäiset ja totunnaiset raiteet olivat häiriytyneet Sutšaritan vaiheille kerääntyneiden odottamattomien tapausten vuoksi, ja hän tiesi, että rauha oli saavutettavissa ainoastaan vapauttamalla hänet kaikista esteistä ja sallimalla hänen löytää oma oikea suhteensa ulkoiseen maailmaan. Ja niin hän oli rauhallisesti valmistautunut antamaan hänelle sellaisen vapauden viettää omaa elämäänsä sopusoinnussa.

He istuivat molemmat äänettöminä, kunnes kello löi yksitoista. Silloin Pareš Babu nousi, tarttui Sutšaritan käteen ja vei hänet kerallaan parvekkeelle. Tähdet hohtelivat nyt pilvettömällä taivaalla, ja Pareš Babu rukoili, Sutšaritan seisoessa hänen vieressään: »Vapahda meidät kaikesta, mikä ei ole oikeata, ja anna totuuden puhtaan valon säteillä meidän elämäämme.»

VIIDESVIIDETTÄ LUKU.

Seuraavana aamuna, kun Harimohini jäähyväisiä sanoessaan kumarsi syvään Pareš Babulle, kuten vanhemmilleen ainakin, viimeksimainittu veti nopeasti jalkansa pois. »Älkää tehkö sitä minulle!» huudahti hän kovin hämillään.

Harimohini virkkoi kyynelsilmin: »Minä en suoriudu milloinkaan, en tässä enkä missään toisessa elämässä, velastani teille. Te olette tehnyt elämän mahdolliseksi minunlaisellenikin onnettomalle olennolle, — kukaan muu ei olisi kyennyt sitä tekemään, — ei siinäkään tapauksessa, että olisi tahtonut. Mutta Jumala on teille armollinen, ja siitä syystä te kykenette pelastamaan minutkin.»

Pareš Babu painui ihan alakuloiseksi. »Minä en ole tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa», mutisi hän. »Kaikki tämä on Sutšaritan —»

Mutta Harimohini ei sallinut hänen lopettaa lausumaansa. »Tiedän, tiedän», sanoi hän, »mutta Radharani itse on teidän, — mitä ikänä hän tekeekin, se on kaikki teidän tekoanne. Kun hänen äitinsä kuoli ja hän sitten menetti isänsäkin, niin luulin, että hän oli tuomittu onnettomaksi — kuinkapa olisinkaan voinut tietää, että Jumala tulisi siunaamaan häntä hänen onnettomuudessaan? Kun vihdoin kaikkien vaellusteni jälkeen saavuin tänne ja tulin tuntemaan teidät, niin ymmärsin, että Jumala saattoi armahtaa minuakin.»

»Alhaalla sinun äitisi luona», vastasi Binoi, ja Sutšarita riensi alakertaan.

Pareš Babu sanoi Harimohinille: »Sallikaa minun lähteä edellä järjestämään kotianne kuntoon.»

Hänen mentyänsä Binoi virkkoi ihmeissään: »Täti, minä en ole milloinkaan kuullut, että sinulla on talo!»

»En ole kuullut siitä minäkään, poikani», vastasi Harimohini. »Sen tiesi yksin Pareš Babu. Se näyttää kuuluvan Radharanille.»

Kuultuaan koko asian Binoi virkkoi: »Minä luulin Binoin vihdoinkin olevan hyödyksi jollekin, mutta huomaan, että se ilo on minulta riistetty. Tähän saakka en ole voinut tehdä mitään, en äidillekään, — hän sitävastoin tekee aina jotakin minun hyväkseni. Näyttää siis siltä, etten kykene tekemään mitään tädinkään hyväksi, vaan täytyy tyytyä hänen hyvyyteensä. Minä huomaan, että kohtalonani on vastaanottaminen eikä antaminen!»

Vähän ajan kuluttua saapui Anandamoji Lolitan ja Sutšaritan saattelemana. Harimohini astui häntä tervehtimään sanoen: »Kun Jumala osoittaa suosiotansa, hän ei kitsastele. Didi, tänään minä olen saanut sinutkin omakseni.» Hän tarttui Anandamojin käteen ja kehoitti häntä istuutumaan viereensä.

»Didi», jatkoi Harimohini, »Binoi ei osaa puhua mistään muusta kuin sinusta!»

»Se on ollut hänen tapansa lapsuudesta saakka», vastasi Anandamoji hymyillen. »Kun jokin asia herättää hänessä mielenkiintoa, hän ei voi siitä mitenkään luopua. Voitte uskoa, että pian tulee hänen tätinsä vuoro.»

»Epäilemättä!» huudahti Binoi. »Mutta onpa siis ennakolta varoitettu! Minä olen saanut tädin vasta myöhäisellä iällä, vieläpä itse hänet hankkien! Koska hän on petoksella minulta riistetty pitkät ajat, niin minun täytyy nyt saada vahinko korvatuksi!»

Anandamoji katsahti Lolitaan ja virkkoi merkitsevästi hymyillen: »Binoimme se osaa hankkia itselleen, mitä tarvitsee, ja pitää hyvää huolta hankkimastansa! Tiedänhän minä, millaisessa arvossa hän pitää teitä kaikkia, kuin hyvää onnea, josta ei ole voinut untakaan nähdä! En osaa sanoin kertoa, kuinka onnellinen olen siitä, että hän on tullut teidät tuntemaan — hänestä on tullut siten uusi mies, ja hän tietää sen!»

Lolita yritti siihen jotakin vastata, mutta sanat eivät totelleet, ja hän hämmentyi siinä määrin, että Sutšaritan täytyi tulla hänen avukseen huomauttaen: »Binoi keksii hyvää jokaisesta, ja niin hän ansaitsee itselleen oikeuden iloita ystäviensä parhaista ominaisuuksista; enimmälti se johtuu hänen omasta ansiostansa.»

»Äiti», virkkoi Binoi, »sinun Binoisi ei ole toisille ihmisille niin mielenkiintoinen, että sinun kannattaisi hänestä puhua kerran toisensa jälkeen! Olen usein mielinyt tehdä tämän asian sinulle selväksi, mutta itserakkauteni on ollut esteenä. Lopulta käy sittenkin niin, etten kykene enää pidättämään tätä tuhoisaa ilmiantoa. No niin, äiti, vaihdetaanpa puheenaihetta.»

Samassa tuli sisään Satiš, viimeinen hankintansa, koiranpentu, sylissä.
Nähdessään, mitä poika kanniskeli, Harimohini säikähti ja kehoitti:
»Kuulehan, Satiš, poikaseni, päästä koira menemään, ole hyvä. Tee se,
rakkaani.»

»Se ei tee sinulle mitään pahaa, täti», puolusteli Satiš. »Se ei mene huoneeseesikaan. Se on aivan hiljaa, kunhan sitä hieman hyväilet.»

Harimohini vetäytyi yhä kauemmaksi eläimestä, jota oli mahdoton koskettaa, ja pyysi yhä: »Ei, rakkaani, vie se pois, taivaan tähden!»

Anandamoji veti Satišin luokseen pentuineen päivineen ja kysyi:
»Tässäkö siis on Satiš, Binoin ystävä?»

Satiš ei pitänyt ollenkaan mahdottomana, että häntä nimitettiin Binoin ystäväksi, joten hän myönsi ollenkaan epäröimättä. Sitten hän seisoi katsoa tuijotellen Anandamojia, joka hänelle selitti olevansa Binoin äiti.

Sutšarita varoitti veljeänsä sanoen: »Kumarra äidille, sinä pakinoitsija.» Satiš yritti häpeissään tehdä niinkuin käskettiin.

Sitten ilmaantui näyttämölle Baroda-rouva, joka ei välittänyt vähääkään Harimohinista, vaan tiedusteli Anandamojilta, voiko tarjota jotakin virvoketta.

»Minä en arkaile ollenkaan, mitä nauttimaani ravintoon tulee», vastasi Anandamoji, »mutta en halua mitään nyt, kiitoksia. Kunhan Gora palaa, käytämme hyväksemme vieraanvaraisuuttanne, jos saamme niin tehdä.» Anandamoji ei halunnut missään tapauksessa menetellä Goran poissaollessa vastoin hänen toivomuksiansa.

Baroda suuntasi sitten katseensa Binoihin ja virkkoi: »Kas, Binoi Babu, oletteko tekin täällä, en ollenkaan huomannut tuloanne!»

»Minä aioin vasta sanoa teille, että olen täällä, olen aivan varmaan!» vastasi Binoi.

»Niin, te pujahditte eilen pakoon, vaikka olitte kutsuttuna vieraanamme! Mitä sanotte siitä, jos kehoitan tulemaan aamiaiselle käskemättä?»

»Se tekee asian sitäkin houkuttelevammaksi», vastasi Binoi. »Juomaraha on aina rattoisampi kuin vakinainen palkka.»

Harimohinia tämä keskustelu hämmästytti. Binoi ilmeisesti oli useastikin talossa aterialla, ja Anandamoji ei hänkään näyttänyt olevan huolissaan kastinsa vuoksi. Kaikki tämä ei suinkaan tuntunut Harimohinista mieluisalta.

Barodan lähdettyä huoneesta hän uskalsi epäröiden kysyä: »Didi, eikö miehesi —?»

Harimohini oli kerrassaan ymmällä ja ilmaisi mielentilansa niin selvästi, että Anandamojin täytyi selittää: »Sisareni, niin kauan kuin ihmisten yhteiskunta näytti minusta maailman tärkeimmältä asialta, minä kunnioitin sen sääntöjä, mutta kerran Jumala ilmoitti itsensä minulle sellaisella tavalla, ettei Hän salli minun enää ottavan huomioon yhteiskuntaa. Sen jälkeen kuin Hän itse otti pois kastini, olen lakannut pelkäämästä, mitä toiset voivat minusta ajatella.»

»Entä miehesi?» kysyi Harimohini, joka ei ollut selityksestä ollenkaan viisastunut.

»Heitäkään asia ei miellytä. Mutta onko elämäni annettu minulle vain siinä tarkoituksessa, että miellyttäisin miestäni ja lapsiani? Sisareni, tämä asia kuuluu niihin, joita ei käy toisille selittäminen. Sen ymmärtää vain Hän, joka tietää kaikki!» Anandamoji liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen.

Harimohini ajatteli, että joku kristitty rouva kenties oli viekoitellut häntä kristinuskoon taipuvaksi, ja tunsi sydämessään häntä kovin säikkyvänsä.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU.

Labonja, Lolita ja Lila eivät tahtoneet erota Sutšaritasta hetkeksikään. Ja vaikka he suurta innostusta ilmaisten auttoivatkin häntä uuden kodin järjestämisessä, heidän innostuksensa sittenkin vain verhosi heidän kyyneliänsä.

Kaikkina kuluneina vuosina oli Sutšarita erilaisten tekosyiden nojalla suorittanut jonkinlaista palvelusta Pareš Babulle, järjestänyt kukkia hänen huoneeseensa, asetellut paikoilleen hänen kirjojansa ja papereitansa, tuulettanut omin käsin hänen vaatteitansa ja käynyt hänelle ilmoittamassa kylvyn joutumisesta. Kumpikaan ei ollut koskaan pitänyt noita toimenpiteitä minään erikoisena asiana.

Mutta nyt, kun lähestyi se aika, jolloin niiden oli määrä loppua, noiden pienten asioiden, joita toiset voivat toimitella yhtä hyvin tai jotka voivat jäädä suorittamattakin, siten syntyvä muutos kalvoi kummankin sydäntä.

Kun Sutšarita nyt tuli Pareš Babun huoneeseen, niin jokainen hänen
suorittamansa pienikin työ näytti kummastakin kerrassaan valtavalta.
Jokin Pareš Babun sydäntä ahdistava asia sai hänet huokaamaan, jokin
Sutšaritan sydämen kipu sai hänen silmiinsä kihoamaan kyyneliä.

Sinä päivänä, jona Sutšaritan oli määrä päivällisaterian jälkeen muuttaa uuteen kotiinsa, Pareš Babu, lähtiessään huoneeseensa viettämään aamuhartautensa hetkeä, näki kukkia järjestetyn istumasijansa eteen ja huomasi Sutšaritan olevan siellä häntä odottamassa. Labonja ja Lila olivat ajatelleet, että heidän oli rukoiltava yhdessä sinä aamuna, mutta Lolita sai heidät luopumaan suunnitelmasta. Hän tiesi, mitä Sutšaritalle merkitsi se, että hän sai olla läsnä isän hartaushetken aikana, ja hän ymmärsi Sutšaritan kaipaavan isän siunausta erikoisesti juuri tänään. Lolita ei halunnut nähdä toisten läsnäolon häiritsevän heidän molempien yhteistä hartautta.

Kun rukousten päätyttyä Sutšaritan kyynelet hereästi virtasivat, sanoi Pareš Babu: »Älä katso taaksepäin, lapseni. Älä epäröi, vaan käy pelkäämättä päin sitä, mitä kohtalolla voi olla sinulle varattuna. Käy eteenpäin ilomielin, valmiina kaikin voimin valitsemaan itsellesi hyvän kaikesta siitä, mitä voi sattua eteesi. Antaudu täydellisesti Jumalalle, omaksu hänet ainoaksi avuksesi, ja niin voit noudattaa parasta polkua kaiken menetyksen ja kaiken erehdyksenkin keskeltä. Jos sitävastoin olemuksesi on jakautunut, jos uhraat osan itseäsi Jumalalle ja osan jollekin muulle, niin kaikki käy hankalaksi. Suojelkoon sinua Jumala niin, ettet enää tarvitse sitä vähäistä apua, jonka me kykenemme sinulle suomaan.»

Tullessaan rukoussuojasta he tapasivat Haranin, joka heitä odotteli, ja Sutšarita, joka ei halunnut tänään pitää mielessään minkäänlaista kaunaa, tervehti häntä ystävällisesti.

Haran suoristihe heti tuolissaan ja lausui juhlallisin äänin: »Sutšarita, tämä päivä, jona olette taantunut pois kauan tunnustamastanne totuudesta, on meille todellinen murheen päivä.»

Sutšarita ei vastannut mitään, mutta tuo epäsointu häiritsi sitä tyyntä rauhaa, joka oli täyttänyt hänen mielensä.

»Ainoastaan ihmisen omatunto voi sanoa, onko hän edistymässä vai taantumassa», huomautti Pareš Babu. »Usein näemme turhaa vaivaa arvostellessamme asioita ulkokohtaisesti.»

»Tarkoitatteko, ettette ollenkaan pelkää tulevaisuutta», kysyi Haran, »— ja ettei teillä ole mitään syytä katua menneisyyttä?»

»Kuulkaahan, Panu Babu», vastasi Pareš Babu, »minä en suo milloinkaan mielessäni sijaa kuvitellulle pelolle, ja jos on tapahtunut jotakin sellaista, mikä aiheuttaa katumusta, tulen sen tietämään, kun katumus tulee».

»Onko sekin vain kuvittelua, että tyttärenne Lolita matkusti laivalla
Binoi Babun seurassa?» jatkoi Haran.

Sutšarita punastui, ja Pareš Babu vastasi: »Te näytätte olevan jonkinlaisen kiihtymyksen vallassa, Panu Babu, ja minä en menettelisi oikein, jos kehoittaisin teitä keskustelemaan asioista sellaisessa mielentilassa.»

Haran pudisti päätänsä. »Minä en milloinkaan keskustele asioista kiihtyneesti. Minä tiedän aina vastata lausumistani, joten teidän ei tarvitse olla senvuoksi huolissanne. Sanani eivät olleet lausutut henkilökohtaisesti. Minä puhuin Brahma Samadžin nimessä, koska olisin menetellyt väärin vaietessani. Ellette olisi ollut sokea, olisi jo se ainoa tosiasia, että Lolita matkusti yksin Binoi Babun seurassa, teille osoittanut, kuinka perhekuntanne alkaa ajautua irralleen entisestä turvallisesta ankkuripaikastansa. Se ei ainoastaan tuota teille itsellenne katumuksen aihetta, vaan saa vielä koko Samadžin huonoon huutoon.»

»Jos haluatte moittia, niin tuollainen ulkokohtainen näkökanta on riittävä; mutta jos tahdotte arvostella, niin teidän on paremmin asiaan syvennyttävä. Jokin sattunut tapahtuma ei sinänsä todista henkilön syyllisyyttä.»

»Mutta eihän se, mitä tapahtuu, tapahdu itsestään», virkkoi Haran. »Jotakin on mennyt kieroon niissä henkilöissä, jotka voivat siten menetellä. Te olette tuoneet perheen piiriin sivullisia, jotka yrittävät sitä harhauttaa perinnäisiltä laduiltansa. Ettekö itse näe, kuinka kauas he jo ovat teidät harhaan johdattaneet?»

»Minä pelkään, Panu Babu, ettemme voi toisiamme ymmärtää näissä asioissa.» Pareš Babun äänessä oli harmistunut vivahdus.

»Te voitte kieltäytyä ymmärtämästä, mutta minä vaadin Sutšaritaa todistajaksi. Sanokoon hän, onko Lolitan ja Binoin suhde pelkkä ulkokohtainen asia. Eikö se ole tunkeutunut syvälle heidän elämäänsä? — Ei, Sutšarita, teidän ei pidä poistua; teidän tulee sitä ennen vastata minulle. Asia on vakava.»

»Olkoonpa kuinka vakava tahansa, se ei kuulu teille!» vastasi Sutšarita jäykästi.

»Jos olisi ollut niin laita», sanoi Haran, »niin minä en olisi huolinut asiaa ajatella, vielä vähemmän olisin välttämättä tahtonut siitä puhua. Te voitte olla Samadžista välittämättä, mutta niin kauan kuin olette jäseniä, Samadž välttämättä teitä arvostelee.»

Yht’äkkiä syöksyi jostakin esiin Lolita, kuin vihuri, ja sanoi: »Jos Brahma Samadž on asettanut teidät tuomariksi, on parasta, että eroamme siitä kaikki kerrassaan!»

»Minua ilahduttaa, että olette läsnä, Lolita», virkkoi Haran nousten seisomaan. »On oikeus ja kohtuus, että teihin kohdistuvaa syytöstä käsitellään teidän läsnäollessanne.»

Nyt Sutšarita tosiaankin suuttui. Hänen silmänsä iskivät tulta hänen huudahtaessaan: »Tuomitkaa omassa talossanne, jos niin haluatte, Haran Babu. Me emme myönnä teille sitä oikeutta, jonka julkeasti anastatte: solvata ihmisiä heidän omassa kodissaan. — Tule, Lolita. Lähdetään pois.»

Mutta Lolita ei hievahtanutkaan. »Ei sisko», sanoi hän. »Minä en huoli juosta pakoon. Olen valmis kuulemaan kaikki, mitä Panu Babulla on sanottavaa. No, hyvä herra, mitä aioittekaan sanoa?»

Haran ei tietänyt, miten puhetta jatkaa, mutta Pareš Babu ennätti sanomaan: »Lolita, rakkaani, Sutšarita lähtee tänään pois luotamme. Me emme saa riidellä tänä aamuna. — Panu Babu, olivatpa vikamme millaiset tahansa, tänä hetkenä teidän tulee suoda meille anteeksi.»

Haran painui juhlallisen äänettömäksi, mutta mitä selvemmin Sutšarita osoitti, ettei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sitä itsepintaisemmin pyrki Haran valtaamaan häntä omaksensa. Hän ei ollut vieläkään luopunut toiveistansa, ja senvuoksi sai Sutšarita ja hänen oikeaoppisen tätinsä suunniteltu lähtö hänet ihan epätoivoon, koska hän tiesi, ettei voinut enää käydä hänen luonansa.

Senvuoksi hän olikin tänään teroittanut kaikkein kuolettavimmat aseensa aikoen väkisinkin johtaa asian ratkaisuun juuri tänä aamuna. Hän oli uskonut nuoltensa hyvin osuvan, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi, että Sutšarita ja Lolita asettuivat vastarintaan vetäen viinestänsä esiin yhtä teräviä nuolia.

Mutta tämäkään todellisten tapahtumien aiheuttama pettymys ei ollut hänen mieltänsä masentanut. Totuuden — toisin sanoen Haranin — täytyi voittaa; sehän oli hänen vaalilauseensa! Hänen oli tietenkin taisteltava sen hyväksi, ja hän vyötti jälleen kupeensa uusien taistelujen varalle.

Sutšarita oli sillävälin lähtenyt tätinsä luo ja sanoi hänelle: »Sinun ei pidä pahastua, täti, vaikka aterioinkin tänään heidän kaikkien seurassa.»

Siihen Harimohini ei virkkanut mitään. Hän oli otaksunut Sutšaritan kääntyvän täydellisesti oikeaoppiseksi ja oli sitäpaitsi toivonut, että he vihdoinkin voisivat noudattaa omaa mieltänsä nyt, kun Sutšarita oli omaisuutensa nojalla riippumaton. Tämä Sutšaritan äkillinen peräytyminen ei ollut hänelle ollenkaan mieluinen, ja niin hän oli vaiti. Sutšarita arvasi, mitä hänen mielessään liikkui, ja sanoi: »Minä vakuutan sinulle, täti, että se on jumalasi mieleen. Hän, joka on minun sydämeni valtias, on kehoittanut minua aterioimaan tänään heidän kaikkien keralla. Ellen tottele hänen käskyänsä, hän vihastuu, ja minä pelkään hänen vihaansa enemmän kuin teidän vihaanne.»

Harimohini ei kyennyt tuota ollenkaan ymmärtämään. Niin kauan kuin oli täytynyt alistua Baroda-rouvan solvauksiin, Sutšarita oli yhtynyt Harimohinin oikeauskoisuuteen ja ottanut osansa häntä kohdanneista nöyryytyksistä. Mutta mistä johtuikaan, ettei Sutšarita riemusta hypähdellyt nyt, kun heidän vapautumisensa päivä oli koittanut?

Selvää oli, ettei Harimohini kyennyt mittaamaan sisarentyttärensä mielen syvyyksiä — ne olivat kenties kerrassaan hänen käsityspiirinsä ulkopuolella.

Vaikka hän ei Sutšaritaa suoraan kieltänyt, hän oli kuitenkin harmistunut. »Mistä onkaan tyttö saanut tuon loukkaavan taipumuksen epäpuhtaaseen ravintoon?» jupisi hän itsekseen. »Onhan hänkin syntynyt bramaanin talossa!»

Hetkisen vaiti oltuaan hän sitten lausui ääneen: »Kuulehan, mitä sanon, kultaseni. Aterioi heidän kanssaan jos haluat, mutta älä sentään juo sen vedenkantajan tuomaa vettä!»

»Miksi en joisi, täti!» huudahti Sutšarita. »Onhan hän sama Ramdin, joka lypsää lehmäänsä sinua varten ja tuo sinulle maitoa joka aamu?»

Harimohini levitti hämmästyneenä silmiänsä ja sanoi: »Sinä saat minut ihan ihmeisiini, rakkaani! Vertaat toisiinsa vettä ja maitoa, — ikäänkuin samat säännöt koskisivat kumpaakin!»

»Olkoon niin, täti», virkkoi Sutšarita nauraen. »Minä en nauti tänään Ramdinin tuomaa vettä. Mutta minä varoitan sinua: älä kiellä Satišia, ellet tahdo nähdä hänen tekevän ihan vastoin kieltoasi.»

»Satišin laita on ihan toisin», huomautti Harimohini. — Olihan väkevämmän sukupuolen etuoikeutena rikkoa kaikki säännöt ja väistää kaikkea oikeaoppisuudenkin harjoittamaa kurinpitoa.

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.

Oli kulunut suunnilleen kaksi viikkoa siitä, kun Lolita ja Binoi olivat matkustaneet höyrylaivalla Kalkuttaan. Muutamat henkilöt olivat asiasta kuulleet, ja useammat tulivat tietenkin ajan kuluessa tiedosta osallisiksi, mutta viimeksikuluneina parina päivänä uutinen oli levinnyt kuin kulovalkea.

Haran oli selittänyt monille, kuinka tärkeätä oli ehkäistä sellaiset yksityisissä ilmenevät kehnon käyttäytymisen oireet, koska ne uhkasivat brahmojen perhe-elämän ydintä. Se ei ollutkaan mikään vaikea tehtävä, sillä helppoa on auliisti totella totuuden ja velvollisuuden ääntä, kun se kehoittaa meitä tuomitsemaan ja rankaisemaan toisten rikkomuksia. Useimmat Samadžin jäsenet yhtyivät innoin suorittamaan tuota kiusallista velvollisuutta, minkään väärän vaatimattomuuden heitä siitä pidättämättä. Suostuivatpa nämä lahkokunnan pylväät vielä kulkemaan talosta taloon julistaen sitä vaaraa, johon Brahma Samadž joutuisi, jos sellaisia asioita suvaittaisiin.

Lisäksi alkoi vielä liikkua monin muodoin kehitelty ja kaunisteltu uutinen, jonka mukaan Sutšarita oli kääntynyt oikeauskoiseksi, vieläpä asettunut asumaan hindulaisen tätinsä taloon, missä vietti aikojansa palvoen jumalankuvia, suorittaen uhritoimituksia ja kaikenlaista taikauskoista itsensäkiduttamista.

Sutšaritan lähdettyä omaan kotiinsa Lolitan mielessä oli tapahtunut ankara taistelu. Joka ilta, makuulle mennessään, hän vannoi kieltäytyvänsä milloinkaan tunnustamasta tappiotansa, ja joka aamu, herätessään, hän toisteli päätöstään. Oli näet jo laita niin, että Binoihin kohdistuva ajatus oli kerrassaan vallannut hänen mielensä. Jos Binoin ääni kuului alakerrassa, niin Lolitan sydän alkoi tykyttää kiivaammin. Jos Binoi ei sattunut käymään talossa parin päivän aikana, niin Lolita kärsi loukatun ylpeyden tuskia. Silloin Lolita sai jonkin verukkeen nojalla Satišin lähtemään ystävänsä asumukseen, ja Satišin palattua hän yritti houkutella häntä ilmaisemaan Binoin jokaisen sanan ja teon.

Mitä hillittömämmäksi Lolitan tunne muuttui, sitä ankarammin hän alkoi pelätä uhkaavaa häviötä, jopa siinä määrin, että oli toisinaan suutuksissa isälleen, joka ei ollut lopettanut heidän tutunomaista seurusteluansa Binoin ja Goran kanssa.

Hän oli kuitenkin päättänyt järkähtämättä taistella loppuun asti, mieluummin kuollen kuin tunnustaen joutuneensa tappiolle. Hän alkoi keksiä mitä erilaisimpia keinoja saadakseen aikansa kulumaan. Ajattelipa hän kerrassaan kykenevänsä kilpailemaan jonkun kuuluisan eurooppalaisen naisen kanssa, josta oli lukenut, antautumalla toimimaan hyväntekeväisyyden palveluksessa.

Eräänä päivänä hän lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Isä, enkö voisi ottaa suorittaakseni opetustyötä jossakin tyttökoulussa?»

Pareš Babu katseli tyttärensä kasvoja ja näki, että hänen silmänsä rukoilivat pelastusta siitä hädästä, jota hänen sydämensä kärsi. Pareš Babu virkkoi tyynnytellen: »Miksipä et, kultaseni? Mutta tiedätkö jonkin sopivan tyttökoulun?»

Siihen aikaan ei ollut olemassa montakaan sellaista koulua, joka saattoi tulla kysymykseen, sillä jos olikin pari alkeisoppilaitosta tyttöjä varten, korkeampien säätyluokkien naiset eivät olleet antautuneet opetustyöhön.

»Pelkäänpä, että se vaatisi sangen paljon rahoja», vastasi Pareš Babu, »ja sitäpaitsi paljon apulaisia».

Lolita oli aina otaksunut, että vaikein asia oli hyvien töiden suorittamiseen kohdistuvan halun rohkaiseminen — hän ei ollut koskaan ennen tietänyt, millaisia vastuksia sellaisen halun täyttäminen saattoi kohdata. Oltuaan hetken ääneti Lolita nousi ja lähti huoneesta jättäen Pareš Babun miettimään, mikä saattoi olla hänen rakkaan tyttärensä sydämenkivun aiheena.

Yht'äkkiä Pareš Babun mieleen johtui Haranin taanoin esittämä Binoihin kohdistuva salavihjaus, ja hän kysyi itseltään huoaten:

»Olenko siis tosiaankin menetellyt harkitsemattomasti?» Jos olisivat olleet kysymyksessä toiset tytöt, ei asia olisi merkinnyt niin paljoa, mutta Lolitalle elämä oli erittäin tosi. Hän ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, ja hänen ilonsa ja murheensa eivät olleet koskaan puolittain todellisia, puolittain kuviteltuja.

Saman päivän iltapuolella Lolita lähti Sutšaritan luo. Uusi koti oli vain niukasti kalustettu. Suurimman huoneen lattiaa peitti kotitekoinen matto, jonka toiselle laidalle oli levitetty hänen ja toiselle laidalle Harimohinin makuusija. Kun näet täti ei käyttänyt vuodetta, niin Sutšarita noudatti hänen esimerkkiänsä ja levitti makuusijansa saman huoneen lattialle. Seinällä riippui Pareš Babun kuva, ja viereisessä pienessä huoneessa oli Satišin vuode. Kirjoja, vihkoja, mustepulloja ja kyniä oli kirjavana sekamelskana seinän vieressä seisovalla pöydällä. Satiš itse oli lähtenyt kouluun. Talossa vallitsi äänettömyys.

Harimohini valmistautui paneutumaan levolle aterian jälkeen, ja Sutšarita istui hajahiuksin makuusijallansa, sylissään pielus, jolla lepäävää kirjaa hän oli syventynyt innokkaasti lukemaan. Hänen edessään permannolla oli joukko muita kirjoja. Huomatessaan äkkiä Lolitan astuvan huoneeseen Sutšarita sulki kirjan joutuen hieman hämilleen, mutta samassa hän jo häpesi omaa häpeämistänsä ja avasi jälleen kirjan siitä kohdasta, jota oli lukenut. Nidokset olivat Goran teoksia.

Harimohini nousi istumaan ja huudahti: »Tulehan, tulehan, maammoseni! Tiedänhän minä, kuinka Sutšaritan sydäntä kirvelee ikävä, kun hän ei näe sinua. Ollessaan alakuloinen hän aina lukee noita kirjoja. Minä tässä maatessani vastikään ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku teistä pistäytyisi meitä katsomassa, ja siinäpä sinä jo oletkin! Sinä elät kauan, kultaseni!»

Lolita kävi siekailematta asiaan, joka oli ylinnä hänen mielessään. Hän sanoi istuutuessaan: »Kuulehan, Sutši-sisko, mitäpä olisi, jos perustaisimme koulun naapuristomme tyttöjä varten?»

»Kuinka voisimmekaan koulun perustaa, rakkaani?» kysyi Sutšarita. »Kuka meitä auttaa? Oletko puhunut siitä isälle?»

»Me molemmat osaamme varmasti opettaa», selitti Lolita, »ja Labonja kenties lyöttäytyy mukaan».

»Ei ole kysymyksessä ainoastaan opettaminen», huomautti Sutšarita. »Tarvitaan sääntöjä ja ohjeita koulun johtamiseksi, on hankittava sopiva rakennus, saatava oppilaita ja kerättävä varoja. Mitä voivatkaan meidänlaisemme tytöt tehdä sellaisissa asioissa?»

»Älä puhu niin, didi!» huudahti Lolita. »Tuleeko meidän näännyttää sydämemme kotimme neljän seinän sisäpuolella vain sen vuoksi, että olemme syntyneet tytöiksi? Emmekö voi milloinkaan olla hyödyksi tässä maailmassa?»

Noihin sanoihin sisältyvä tuska löysi vastakaikua Sutšaritan sydämestä.
Hän alkoi vakavasti asiaa harkita.

»Naapuristossamme on tyttöjä yllin kyllin», jatkoi Lolita. »Heidän vanhempansa olisivat hyvinkin iloiset, jos tarjoutuisimme vapaaehtoisesti heitä opettamaan. Mitä taas rakennukseen tulee, voimme varmaan löytää sijaa niille muutamille, jotka todennäköisesti aluksi ilmoittautuvat, tästä sinun talostasi. Rahakysymys ei niinmuodoin tuota mitään suuria vaikeuksia.»

Harimohini tuli kerrassaan levottomaksi ajatellessaan, että naapuriston vieraita tyttöjä tulisi taloon opetettaviksi. Hänen kaikki pyrkimyksensä keskittyivät siihen, että hän koki järjestää käyttäytymisensä ja suorittaa uskonnolliset toimituksensa pyhien kirjojen määräysten mukaisesti, huolellisesti välttäen kaikkea saastumisen mahdollisuutta. Nyt hänen mielensä kuohahti siinä määrin, että hän esitti eristetyn asemansa loukkaamisen johdosta nimenomaisen vastalauseen.

Sutšarita virkkoi: »Älä huoli olla peloissasi, täti. Jos ollenkaan saamme oppilaita, voimme varsin hyvin pitää koulua alakerrassa. Me emme salli heidän tulla sinua häiritsemään. Kunhan vain saamme oppilaita, Lolita, olen valmis käymään kerallasi asiaan.»

Harimohini yhä lempeästi napisi sanoen: »Minkätähden tahdotte aina menetellä kristittyjen tavalla, pienet maammoseni? Minä en ole milloinkaan kuullut jalosukuisen hindulaisnaisen haluavan opettaa koulussa — en milloinkaan eläessäni!»

Pareš Babun talon katolta oli pidetty yllä säännöllistä keskustelua naapuritalojen katoilla olevien tyttöjen kanssa. Tuttavallisuuden kehittymistä ehkäisi kuitenkin eräs seikka, nimittäin se, että toiset arkailematta ilmaisivat ihmetystänsä ja suoraan tiedustelivatkin, minkätähden Pareš Babun perhekuntaan kuuluvat tyttäret eivät olleet vielä naimisissa, vaikka olivat ehtineet kasvaa aivan suuriksi. Tuo seikka oli saanut Lolitan kerrassaan karttamaan näitä kattokeskusteluja.

Labonja puolestaan otti mitä innokkaimmin osaa sellaisiin kokouksiin, sillä naapuriperheiden historia herätti hänessä rajatonta uteliaisuutta. Kun hän iltapuolella suori hiuksiansa kattotasanteella, oli hänen kutsuissaan paljon vieraita, ja kaikenlaiset uutiset vaihtuivat naapurien kesken ilmojen tietä.

Lolita jätti niinmuodoin Labonjan asiaksi kerätä oppilaita suunniteltuun kouluun, ja kun asian esitys sitten tapahtui kattomaailmassa, ilmaisivat useat tytöt suurta innostusta. Sillävälin Lolita alkoi järjestää kuntoon Sutšaritan talon alakerrassa olevaa huonetta sitä lakaisten ja hangaten ja koristaen niin hartaasti kuin suinkin osasi.

Mutta kouluhuone jäi tyhjäksi. Naapuriperheiden haltijat olivat kovin kiukuissaan, koska otaksuivat heidän tyttäriään houkuteltavan brahmojen taloon sen verukkeen nojalla, että heille jotakin opetettiin. Pitivätpä he vielä velvollisuutenaan kieltää tyttäriään millään tavoin seurustelemasta Pareš Babun tyttöjen kanssa, joten heiltä riistettiin iltaiset huvihetket kattotasanteella ja sitäpaitsi kerrottiin heidän brahmoystävistään paljon sellaista, mitä ei sopinut nimittää kiittämiseksi. Kun siis Labonja rukka nyt kapusi illalla katolle, kampa kädessään, hän näki läheisillä katoilla iäkkäämpiä naapureita, mutta nuoremmista ei jälkeäkään, ja saamatta jäivät ne ystävälliset tervehdyksetkin, joihin hän oli jo tottunut.

Mutta Lolita ei siitä vääjännyt. »Onhan koko joukko brahmotyttöjä, jotka eivät voi käydä Bethunen koulua. Me teemme heille palveluksen, jos pidämme huolta heidän kouluttamisesta.» Niin hän alkoi etsiä sellaisia oppilaita, pyysipä vielä Sudhiria avukseen.

Pareš Babun tytärten kyvyistä kertova maine oli levinnyt laajalle, ja se, mitä kerrottiin, liioitteli melkoisesti todellisuutta. Monetkin vanhemmat olivat niinmuodoin kovin iloissaan, kun kuulivat tyttöjen suostuvan opettamaan vaatimatta mitään maksua.

Muutaman päivän kuluttua Lolitan koulu oli aloittanut toimintansa. Koulussa oli suunnilleen puoli tusinaa oppilaita, ja Lolita keskusteli Pareš Babun kanssa kaikista koulua koskevista säännöistä ja järjestelyistä niin uutterasti, ettei hänellä ollut hetkeäkään aikaa omille ajatuksilleen. Labonjan kanssa hän kiisteli kiivaasti siitä, millaisia palkintoja oli jaettava tutkinnossa lukuvuoden päättyessä ja kuka oli toimiva tutkijana.

Vaikka Labonjan ja Haranin kesken ei ollutkaan vallitsemassa mikään erikoisen lämmin suhde, Labonjaa kuitenkin lumosi Haranin suuren oppineisuuden maine, ja hän uskoi varmaan, että koulun kunnia melkoisesti lisääntyisi, jos Haran ottaisi osaa sen työhön. Mutta Lolita, ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän ei sietänyt ajatusta, että Haran olisi jotenkin mukana tässä heidän yrityksessään.

Ei kestänyt kumminkaan kauan, kun oppilaiden luku jo alkoi vähentyä, kunnes eräänä päivänä luokka oli aivan tyhjä.

Lolita istui hiljaisessa kouluhuoneessaan ja säpsähti kuullessaan askelia, koska toivoi sittenkin jonkun oppilaan ilmaantuvan. Mutta ketään ei tullut. Kun kello oli kaksi, hän oli varma siitä, että oli jotakin erikoista tapahtunut, ja lähti erään lähellä asuvan tytön luo. Hänen oppilaansa oli itkuun parahtamassa. »Äiti ei päästä minua kouluun», huudahti hän. »Siitä on talossa sellainen häiriö», selitti äiti itse lähemmin määrittelemättä, mikä häiriö oli kysymyksessä. Lolita oli herkkätunteinen tyttö, hän ei huolinut milloinkaan ahdistella henkilöä, jossa huomasi haluttomuutta, eikä edes kysellyt syytä. Niinpä hän nytkin virkkoi vain: »Ellei se sovi, niin miksi olisimme siitä huolissamme?»

Seuraavassa talossa hän sai kuulla toisen syyn. »Sutšarita on kääntynyt oikeauskoiseksi», sanottiin. »Hän noudattaa kastin sääntöjä ja palvoo talossa olevia jumalankuvia.»

»Jos se on vikana, niin voimme pitää koulua omassa talossamme», ehdotti
Lolita.

Mutta kun tuokaan ei tuntunut asiaa korjaavan, Lolita huomasi selvästi, että asian pohjalla piili jotakin muuta. Niinpä hän ei huolinutkaan jatkaa kiertoretkeänsä, vaan lähti kotiin, lähetti kutsumaan Sudhiria ja kysyi häneltä: »Kuulehan, Sudhir, mitä on oikeastaan tapahtunut?»

»Minkätähden?» kysyi Lolita. »Senkö vuoksi, että siskon talossa palvotaan jumalankuvia, vai mistä syystä?»

»Mikä muu siis voikaan olla syynä?» kysyi Lolita kärsimättömästi.
»Miksi et sitä sano?»

Kun Sudhir ei vastannut mitään, niin Lolita sävähti kiukusta punaiseksi ja huudahti: »Minä ymmärrän, se on rangaistus minun matkustuksestani! Samadžimme keskuudessa ei niinmuodoin ole minkäänlaista keinoa korjata ajattelemattomuuttansa — niinkö on laita? Enkö siis minä saa suorittaa minkäänlaista hyvää työtä omassa seurakunnassamme? Sellaistako menettelyä te noudatatte yrittäessänne moraalisesti kohottaa minua ja Samadžia.»

Sudhir koki lieventää syytöstä sanomalla: »Ei ole nimenomaan siitä kysymys. He pelkäävät vain, että Binoi Babu ja hänen ystävänsä voivat vähitellen päästä ottamaan osaa koulutyöhön.»

Tuo suututti Lolitaa sitäkin enemmän. »Pelkäävät!» huudahti hän. »Sehän olisi meille oiva onni! Luulevatko he voivansa toimittaa meille puolittainkaan yhtä päteviä apulaisia?»

»Totta kyllä», soperteli Sudhir, jota Lolitan suuttumus hämmensi.
»Mutta Binoi Babu ei ole —»

»Hän ei ole brahmo, minä tiedän sen», keskeytti Lolita. »Hän on siis tabu Brahma Samadžille! Enpä totisesti käsitä mitä ylpeiltävää on sellaisessa seurakunnassa!»

Sutšarita oli sillävälin äkkiä arvannut oppilaiden poisjäämisen todellisen syyn. Hän oli poistunut luokkahuoneesta sanaakaan virkkamatta ja oli lähtenyt yläkertaan valmistamaan Satišia tulossaolevaan tutkintoon.

Sieltä Lolita hänet löysi palatessaan Sudhirin luota. Lolita kysyi:
»Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?»

»En ole mitään kuullut, mutta olen kumminkin asian arvannut», vastasi
Sutšarita.

»Ja täytyykö meidän sietää kaikki tämä ihan rauhallisina?» kysyi Lolita.

Sutšarita tarttui Lolitan käteen ja virkkoi: »Kärsikäämme tyynesti mitä osaksemme tulee, sillä kärsimyksessä ei ole mitään häpeällistä. Etkö ole huomannut, kuinka tyynesti isä kärsii kaikki?»

»Mutta kuulehan, Sutši-sisko», virkkoi Lolita. »Minä olen usein ajatellut, että ihminen, joka suostuu kärsimään esittämättä minkäänlaista vastalausetta siten tunnustaa pahan paremmuuden. Pahaan suhtautuu oikealla tavalla se, joka taistelee sitä vastaan.»

»En ole vielä ajatellut sitä asiaa», vastasi Lolita. »En edes tiedä, mitä kykenen tekemään — mutta epäilemättä on jotakin tehtävä. Ne, jotka voivat kavalasti ahdistaa meitä, turvattomia tyttöjä, eivät ole pelkureita parempia, luulottelivatpa itseänsä kuinka melkoisiksi tahansa. Mutta minä vakuutan sinulle, etten aio joutua häviölle heitä vastaan taistellessani, — en milloinkaan! Minä en välitä mitään siitä, millaisiin vaikeuksiin siinä taistelussa voimme joutua!» Hän polki jalkaa puhuessaan.

Sutšarita ei vastannut mitään, silitti vain lempeästi Lolitan kättä ja virkkoi vaiti oltuaan: »Lolita, kultaseni, kuunnellaan ensin, mitä isä asiasta ajattelee.»

Lähestyessään kotinsa porttia Lolita huomasi Binoin tulevan talosta, silmät alasluotuina. Nähdessään Lolitan hän pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin olisi epäröinyt, puhuako hänelle vai ei; sitten hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, kumarsi kevyesti ja poistui katsettaan kohottamatta.

Lolitasta tuntui, kuin hänen sydäntänsä olisivat lävistelleet hehkuvat nuolet, hän meni nopeasti sisään ja suoraan äitinsä huoneeseen. Siellä istui Baroda-rouva pöydän ääressä ilmeisesti yrittäen kiinnittää huomiota edessään lepäävään tilikirjaan.

Baroda säpsähti katsahdettuaan Lolitan kasvoihin, ja hänen silmänsä suuntautuivat jälleen tileihin, joita hän tutki niin innokkaasti, että tuntui siltä, kuin perheen asema olisi riippunut yksinomaan niiden asianmukaisesta järjestyksestä.

Lolita siirsi tuolin pöydän luo ja istuutui, mutta hänen äitinsä ei vieläkään kohottanut katsettaan. Vihdoin Lolita virkkoi: »Äiti!»

»Odotahan hetkinen, lapseni», lausui Baroda valittavin äänin, »näethän, että minä —» Hän kumartui entistä syvempään sarakkeittansa yli.

»Minä en aio sinua kauan häiritä», sanoi Lolita. »Haluan vain tietää erään asian. Kävikö täällä Binoi Babu?»

»Minä tahdon vain tietää, puhuitteko te minusta vai ettekö», jatkoi
Lolita.

Baroda, joka ei nähnyt minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta, laski kynän kädestään ja virkkoi: »Puhuimme, lapseni, puhuimme! Olenhan huomannut asioiden kehittyvän liian pitkälle — niistä puhutaan Samadžin keskuudessa ihan yleisesti, joten minun täytyi häntä varoittaa.»

Lolita sävähti tulipunaiseksi, ja veri tuntui tulvahtavan hänen päähänsä. »Onko isä kieltänyt Binoi Babua enää talossa käymästä?» kysyi hän.

»Luulitko sinä hänen huolivan sellaisista asioista?» kysyi vuorostaan Baroda. »Jos hän olisi niin tehnyt, ei tällaista olisi milloinkaan tapahtunut.»

»Ja onko Panu Babulla kaikesta huolimatta lupa yhä täällä käydä?» jatkoi Lolita.

»Kuulehan tuota! Miksi ei Panu Babu voisi täällä käydä?» huudahti
Baroda.

Baroda-rouva veti jälleen tilikirjaansa lähemmäksi ja virkkoi: »Lolita, minä en voi kanssasi kiistellä! Älä huoli minua nyt häiritä, minulla on ylen paljon toimitettavaa.»

Lolitan ollessa poissa kotoa Baroda oli käyttänyt tilaisuutta, oli kutsunut Binoin luoksensa ja ilmaissut hänelle hieman ajatuksiansa. Hän oli otaksunut, ettei Lolita saisi milloinkaan asiasta tietoa, ja nyt hän joutui kovin hämilleen havaitessaan sotajuonensa epäonnistuneen. Hän käsitti, ettei hänen suunnittelemansa rauhallinen ratkaisu ollut enää mahdollinen, — entistä ankarampi häiriö näytti uhkaavan. Mutta hänen koko kiukkunsa kohdistui nyt omaan mieheen, joka hänen mielestään menetteli kerrassaan anteeksiantamattomasti. Olipa nainen tosiaankin pahemmassa kuin pulassa, kun piti elää ja olla sellaisen tuhman turilaan seurassa!

Lolita poistui huoneesta, sydämessä raivoava myrsky. Alakertaan tultuaan hän tapasi Pareš Babun kirjoittamassa kirjeitä omassa huoneessaan. Lolita kysyi häneltä suoraa päätä: »Isä, eikö Binoi Babu ole kyllin arvokas seurustelemaan meidän kanssamme?»

Pareš Babu oivalsi heti tilanteen. Hän oli havainnut Samadžin keskuudessa syntyneen hänen perheeseensä kohdistuvan kuohunnan ja oli vakavasti asiaa miettinyt. Ellei olisi ajatellut Lolitan mahdollisia tunteita, hän ei olisi välittänyt vähääkään siitä, mitä sivulliset sanoivat. Mutta jos Lolitan sydämessä oli versonut Binoihin kohdistuva rakkaus, niin mikä olikaan silloin hänen velvollisuutensa heitä kohtaan? Tuota hän kyseli itseltään kerran toisensa jälkeen.

Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hänen perheensä keskuudessa oli sattunut vaikeuksia siitä saakka, kun hän oli avoimesti luopunut oikeauskoisuudesta liittyäkseen brahmalaisuuteen. Kun siis toisaalta kaikenlainen pelko ja epäilys pyrki häntä ahdistamaan, niin toisaalta hänen herkistynyt omatuntonsa varoitti häntä: samoinkuin hän alkuperäisestä uskonnostaan luopuessaan oli pitänyt silmällä yksin Jumalaa, samoin oli hänen tämänkin tukaluuden aikana kohotettava totuus kaikkia yhteiskunnallisia tai varovaisia harkintoja korkeammalle ja siten vaikeuksista suoriuduttava.

Pareš Babu siis vastasi Lolitan kysymykseen näin: »Minä pidän Binoita erittäin hyvänä miehenä. Hänen luonteensa on oivallinen, ja hän on yhtä sivistynyt kuin älykäskin.»

»Gour Babun äiti on käynyt kaksi kertaa meidän luonamme muutamien viimeksikuluneiden päivien aikana», virkkoi Lolita oltuaan hetkisen vaiti. »Minä ajattelin lähteä Sutši siskon kanssa vastavierailulle.»

Pareš Babu ei voinut vastata heti, sillä hän tiesi, että sellaisena aikana, kun heidän jokaista liikahdustansakin julkisesti arvosteltiin, vierailu vain lisäisi yleistä häpeänhälinää. Mutta koska hän ei voinut havaita asiassa mitään väärää, hän ei myöskään voinut sitä kieltää, vaan virkkoi: »Hyvä, menkää te molemmat. Minäkin olisin lähtenyt mukaan, ellei olisi ylen paljon tekemistä.»

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.

Binoi ei ollut voinut aavistaakaan, että hänen tuttavallinen ja ystävällinen seurustelunsa Pareš Babun luona aiheuttaisi heidän yhteiskuntapiirissään sellaisen purkautuman. Alkuaikoina hän oli tuntenut eräänlaista arkuutta, ja kun ei tietänyt, mihin rajoihin saakka hänellä oli oikeus mennä, hän oli menetellyt aina varovaisesti. Mutta myöhemmin, pelokkuuden häipyessä, hän ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että oli olemassa vähintäkään vaaraa, joten hän nyt kuultuaan käytöksensä herättäneen Lolitaa koskevaa häpeänhälinää Brahma Samadžin keskuudessa, oli kuin ukkoseniskemä. Hän oli huolissaan varsinkin sen vuoksi, että tiesi Lolitaan kohdistuvan tunteensa olevan paljoa enemmän kuin tavallista ystävyyttä, ja yhteiskunnan ollessa nykyisellä kannallaan hän piti rikoksena vaalia sellaisia tunteita niin suurten eroavaisuuksien vallitessa. Hän oli usein ajatellut, että hänen oli ylen vaikea määritellä asemaansa tuon perheen tuttavallisena vieraana. Eräässä suhteessa hän oli tuntenut olevansa petokseksi ja oli ajatellut, että jos hän ilmaisi todelliset tunteensa heille kaikille, niin asia olisi omansa saattamaan häpeään.

Tunteittensa ollessa tuossa tilassa hän oli eräänä päivänä saanut Bordašundarilta (Baroda-rouvalta) viestin, jossa kehoitettiin käymään puolenpäivän aikaan nimenomaisesti hänen luonansa. Hänen saapuessaan Bordašundari kysyi häneltä: »Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta.» Ja kun Binoi oli vastannut myöntävästi, hän oli kysynyt edelleen: »Te ette varmaankaan halua luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, ettehän?» Siihen hän oli vastannut kieltäen, ja Bordašundan oli sanonut: »Minkätähden siis —?» Tuohon keskeneräiseen kysymykseen Binoi ei kyennyt mitään vastaamaan, vaan istui siinä poiskäännetyin kasvoin, ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vihdoinkin tullut ilmi. Sellainen asia, jonka hän oli tahtonut salata auringolta ja kuulta ja tähdiltäkin, oli siis kaikkien tiedossa! Hän kykeni vain miettimään itsekseen: »Mitä ajattelee siitä Pareš Babu, mitä ajattelee siitä Lolita, ja mitä ajattelee minusta Sutšarita?» Jonkun enkelin erehdyksen vuoksi hän oli saanut sijan tässä taivaassa vähäksi ajaksi — ja nyt, aivan pian tulonsa jälkeen, hän oli joutuva karkoitetuksi ainiaaksi, ja häpeä oli painava hänen päätänsä.

Kun hän sitten Pareš Babun talosta lähtiessään oli nähnyt Lolitan, hän oli tuokion ajan ajatellut tuhota täydellisesti aikaisemman ystävyytensä jäljetkin tunnustamalla Lolitalle ankaran syyllisyytensä, mutta ei tietänyt, miten olisi menetellyt, ja kumarsi vain kevyesti ollenkaan katsomatta häneen päin.

Ei ollut pitkä aika siitä, kun Binoi oli ollut sivullinen Pareš Babun perheessä, ja nyt hän seisoi siinä jälleen — sivullisena ja vieraana. Mutta millainen olikaan ero? Minkätähden hän tunsikaan nyt sellaista tyhjyyttä? Aikaisemmin hänen elämästään ei ollut tuntunut puuttuvan mitään — hänellä oli ollut Gora ja Anandamoji. Mutta nyt hän oli kuin kala kuivalla maalla, ja kääntyipä minne tahansa, mistään ei löytynyt tukea eikä turvaa. Kuhisevan kaupungin valtakadun vilinässä hän näki joka puolella tuhon kalpean ja varjomaisen kuvan uhkaavan omaa elämäänsä. Hän oli itsekin ihmeissään havaitessaan tuon avaran ja hedelmättömän tyhjyyden ja kysyi sydämettömältä ja sanattomalta taivaalta kerran toisensa jälkeen, miksi tuo oli tapahtunut ja milloin ja kuinka se oli käynyt mahdolliseksi.

Yht'äkkiä hän kuuli jonkun huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Kääntyessään hän näki Satišin juoksevan jäljessään. Binoi sieppasi hänet syliinsä ja huudahti: »Mitä, veikkoseni! Mikä on kysymyksessä, ystäväni?» Mutta hänen äänessään oli kyynelten värähtelyä, sillä hän ei koskaan ennen tajunnut, kuinka hellät siteet liittivät häntä tähän Pareš Babun perhekuntaan kuuluvaan poikaan.

»Ettekö tule meille?» kysyi Satiš. »Huomenna tulevat päivälliselle
Labonja ja Lolita, ja täti lähetti minut kutsumaan teitäkin.»

Binoi ymmärsi tuosta, ettei täti ollut vielä kuullut uutista, ja sanoi: »Kuulehan, Satiš, kerro tädille kunnioittavat terveiseni, mutta sano, etten minä voi tulla.»

Satiš tarttui Binoin käteen ja pyysi hartaasti: »Minkätähden ette voi tulla? Teidän pitää tulla; me emme päästä teitä, ennenkuin lupaatte.»

Satišin pyyntö johtui erikoisista syistä. Hän oli koulussa saanut kirjoitettavakseen aineen »Ole hyvä eläimille!» ja oli saanut arvosanakseen »kahdeksan plus», joten tahtoi välttämättä näyttää sen Binoille. Hän tiesi ystävänsä erittäin viisaaksi ja oppineeksi henkilöksi ja oli mielessään päätellyt, että sellainen mies varmaan kykenisi antamaan oikean arvon hänen teokselleen. Ja kunhan saisi Binoin tunnustamaan kirjoitelman oivalliseksi, voisi olla kerrassaan välittämättä Lilasta, jos hän tapansa mukaan jättäisi suorittamatta nerokkuudelle kuuluvan veron. Satiš se olikin saanut tädin lähettämään kutsun, koska tahtoi sisarten olevan läsnä, kun Binoi tulisi lausumaan kirjoitelmaa koskevan mielipiteensä.

Kuullessaan, että Binoin oli aivan mahdoton saapua, Satiš kovin masentui. Binoi laski käsivartensa hänen kaulalleen ja sanoi: »Tulehan, Satiš, tule minun luokseni.»

Satiš, jolla oli teos taskussaan, ei voinut kieltäytyä. Kirjallista mainetta himoiten hän lähti Binoin luo, vaikka siten tuhlautui läheisten tutkintojen valmistukseen käytettävää kallista aikaa.

Binoin oli vaikea laskea poikaa lähtemään, hän kuunteli hänen esitystään, vieläpä kiittikin teosta sellaiseen ehdottomaan tapaan, joka tuskin vastasi kritiikille asetettavia terveitä vaatimuksia. Kaiken muun hyvän lisäksi hän lähetti hakemaan basaarista makeisia ja jakoi Satišille tuhlaten virvokkeita.

Sitten hän saatteli pojan lähelle Pareš Babun talon porttia ja virkkoi hänestä erotessaan hieman suotta hämmentyen: »Kas niin, Satiš, minun täytyy nyt lähteä.»

Mutta Satiš tarttui hänen käteensä ja yritti vetää häntä sisään sanoen:
»Ei, ei, teidän pitää tulla sisään.»

Binoi kulki kuin unissaan Anandamojin taloon, mutta kun Anandamojia ei näkynyt, hän meni kattotasanteella olevaan yksinäiseen huoneeseen, jossa Gora oli tavannut nukkua. Kuinka monet onnelliset päivät ja yöt he olivatkaan viettäneet toistensa keralla tuossa huoneessa poikaiän ystävyyden aikana! Kuinka hilpeästi siellä olikaan juteltu, millaisia päätöksiä olikaan tehty, kuinka vakavasti olikaan keskusteltu! Millaisia ystävien kiistoja siellä olikaan sattunut, kuinka suloiseen sovintoon kiistat olivatkaan päättyneet! Binoi tahtoi astua tuohon menneiden päiviensä tyyssijaan ja unohtaa nykyisyyden, mutta äsken solmitut tuttavuudet olivat esteinä tiellä — miten olikaan, ne eivät sallineet hänen astua sisään. Aikaisemmin Binoi ei ollut selvästi huomannut, milloin hänen elämänsä keskus oli siirtynyt paikaltaan ja milloin sen suunta oli muuttunut — ja nyt, kun hän selvästi ymmärsi kaikki, hän oli peloissaan.

Anandamoji oli levittänyt vaatteensa kuivamaan katolle ja tullessaan puolenpäivän aikaan niitä noutamaan hän hämmästyi nähdessään Binoin Goran huoneessa. Hän meni nopeasti Binoin luo, laski kätensä hänen olalleen ja kysyi: »Mikä onkaan asiana, Binoi? Mitä on tapahtunut, kun näytät noin kalpealta?»

Binoi nousi istumaan ja sanoi: »Äiti, kun aloin käydä Pareš Babun talossa, Gora oli minulle vihoissaan. Siihen aikaan minä ajattelin, että hän menetteli väärin — mutta eipä ollutkaan väärä hänen kiukkunsa, vaan oma typeryyteni.»

Anandamoji naurahti vastatessaan: »En tahdo väittää sinua erinomaisen viisaaksi pojaksi, mutta tekisipä mieleni tietää, mikä älyäsi haittasi tuossa tapauksessa!»

»Äiti», vastasi Binoi, »minä en ottanut milloinkaan huomioon yhteiskunnallisten olosuhteittemme täydellistä eroavaisuutta. Ajattelin vain, mitä huvia ja hyötyä minulle koituisi heidän seurastaan ja ystävyydestään, ja tunsin senvuoksi heihin kohdistuvaa kiintymystä. En tullut milloinkaan ajatelleeksi, että saattoi olla minkäänlaista muuta pelon syytä!»

»Kun muistelen, mitä olet itse kertonut», virkkoi Anandamoji, »tunnustan, etten olisi minäkään tullut mitään sellaista ajatelleeksi».

»Sinä et tiedä, äiti», virkkoi Binoi, »että minä olen aiheuttanut suoranaisen heihin kohdistuvan myrskyn heidän yhteiskunnallisessa piirissään — siitä on nostettu sellainen häpeänhälinä, etten voi enää milloinkaan mennä heidän —»

»Se, mitä Gora usein minulle sanoi», keskeytti Anandamoji, »tuntui minusta aina erittäin oikealta. Hän sanoi, että pahinta, mitä milloinkaan voi tapahtua, on ulkonaisen rauhan säilyminen siinä, missä vallitsee sisäinen riita. Jos heidän Samadžissaan riehuu myrsky, niin sitä ei kannata pahoitella. Saatpa nähdä, että se koituu hyväksi. Kaikki on niinkuin olla pitää, kunhan oma käytöksesi on vilpitöntä.»

Siinäpä juuri vaikeus piilikin. Binoi ei ollut lainkaan varma siitä, oliko hänen oma käytöksensä ollut täysin moitteeton. Havaitessaan Lolitan kuuluvan toiseen yhteiskuntaan ja avioliiton hänen kanssaan niinmuodoin olevan mahdottoman Binoista tuntui, kuin hänen rakkautensa olisi ollut salattu synti, ja häntä kidutti se ajatus, että nyt oli tullut auttamattomasti rangaistuksen aika.

»Äiti», huudahti Binoi äkillisen mielijohteen vallassa, »olisi ollut parempi, jos olisin nainut Sošimukhin, kuten suunniteltiin. Minut tulisi sitoa lujin sitein siihen paikkaan, johon todella kuulun — minut olisi sidottava niin, etten voisi milloinkaan riistäytyä irti.»

»Toisin sanoen», nauroi Anandamoji, »sinä et tahdo Sošimukhia morsiameksesi, vaan kahleeksesi! Millainen onkaan Sošin kohtalo.»

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että Pareš Babun tyttäret olivat saapuneet vieraiksi. Sen kuullessaan Binoi tunsi sydämensä tykyttävän rajusti, sillä hän piti varmana, että he olivat tulleet valittamaan Anandamojille ja pyytämään, että hän varoittaisi häntä, Binoita, olemaan varovaisempi. Hän nousi äkkiä ja virkkoi: »Niinpä minun täytyy lähteä, äiti.»

Mutta Anandamoji tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Älä sentään talosta lähde, Binoi. Odota hieman alakerrassa.»

Alakertaan mennessään Binoi ajatteli: »Se on aivan tarpeetonta heidän taholtansa. Sitä, mikä on tapahtunut, ei käy auttaminen, mutta minä mieluummin kuolisin kuin lähtisin jälleen heidän luoksensa. Kun synnin rangaistus on kerran alkanut tulena palaa, niin sitä ei ole sammutettava, vaikka se synnintekijän hiillyttäisi.»

Hänen ollessaan astumassa siihen alakerran huoneeseen, jossa Gora tavallisesti oleskeli, hän huomasi Mohimin tulevan kotiin toimistostaan, viitta napittamatta, jotta hänen pyöreä ruhonsa voi rehoittaa vapaammin. »Kas, kas, siinähän on Binoi!» huudahti Mohim tarttuen Binoin käteen. »Minä olenkin käennyt sinua nähdäkseni.» Hän vei Binoin huoneeseen ja tarjosi hänelle beteliä taskustaan.

»Tuokaa tupakkaa», huusi hän ja kävi sitten aikailematta siihen asiaan, joka hänellä oli mielessään. »Olihan asia valmiiksi päätetty, eikö totta?» kysyi hän. »Niin ollen —»

Hän oli heti huomannut, ettei Binoi ollut yhtä vastahakoinen kuin ennen. Hän ei tosin osoittanut mitään suurta innostusta, mutta ei näyttänyt myöskään tahtovan asiaa väistää. Kun Mohim halusi määrätä lopullisesti päivän ja hetken, virkkoi Binoi: »Kunhan Gora tulee kotiin, voimme päivän määrätä.»

»Se tapahtuu muutaman päivän kuluttua!» huudahti Mohim tyytyväisenä ja lisäsi sitten: »Mitäpä, jos nautitaan hieman virvokkeita, Binoi? Sinä näytät tänään ihan uupuneelta. Toivottavasti et ole sairaaksi kääntymässä?»

Kun Binoin oli onnistunut vapautua virvokkeiden vaarasta, Mohim lähti sisäsuojiin tyydyttämään omaa huikeata nälkäänsä, ja Binoi alkoi selailla ensimmäistä Goran pöydältä ottamaansa kirjaa. Sitten hän laski kirjan kädestään ja alkoi kävellä edestakaisin, kunnes ilmaantui palvelija, joka sanoi, että häntä kutsuttiin yläkertaan.

Binoi seurasi palvelijaa yläkertaan sellaisin ilmein kuin tutkittava astuu tutkintosaliin. Ovella hän hieman epäröi, mutta Sutšarita kutsui häntä ystävällisesti ja vilpittömästi kuten ainakin: »Astukaa sisään, Binoi Babu!» Kun Binoi kuuli Sutšaritan puhuvan siihen sävyyn, hänestä tuntui, kuin hänen osakseen olisi tullut odottamaton rikkaus.

Hänen huoneeseen astuessaan sekä Sutšarita että Lolita hämmästyivät, sillä hänessä näkyivät jo ankaran ja odottamattoman iskun jäljet: hänen tavallisesti hilpeissä ja onnellisissa kasvoissaan oli nyt autio ilme. Vaikka tuo näky Lolitaa liikuttikin ja tuotti hänelle tuskaa, hän ei kumminkaan voinut salata eräänlaista ilontunnetta.

Milloinkaan muulloin Lolitan ei olisi ollut helppo alkaa Binoille puhua — mutta tänään hän huudahti heti Binoin tultua: »Kuulkaahan, Binoi Babu, me tahdomme kysyä neuvoanne eräässä asiassa!»

Nuo sanat olivat Binoille kuin äkillinen riemun viesti, ja hänen kalpeat ja alakuloiset kasvonsa kirkastuivat heti.

»Niinkö!» huudahti Binoi innostuneesti. »Minun elämäni unelmana on ollut pitkät ajat tyttökoulun perustaminen!»

»Saattepa nähdä, etten laiminlyö mitään sellaista, mihin kykenen», virkkoi Binoi. »Mutta sanokaa, mitä minun tulee tehdä.»

»Hindulaiset holhoojat eivät luota meihin, koska olemme brahmoja», selitti Lolita. »Teidän siis tulee auttaa meitä tässä pulassa.»

»Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne siitä», huudahti Binoi vilkkaasti, »minä kyllä asian järjestän.»

»Minä tiedän, että hän kykenee sen tekemään», lisäsi Anandamoji. »Binoilla ei ole vertaistaan, kun on voitettava puolelleen ihmisiä houkuttelevin sanoin.»

Lolita jatkoi: »Me pyydämme teitä neuvomaan, millaiseen sanamuotoon koulujärjestys on sommiteltava, kuinka aika on jaettava, mitä aineita on opetettava, kuinka monta luokkaa tulee olla ja kaikkea muuta sellaista.»

Vaikka kaikki tuo olikin Binoille sangen tuttua, hän tunsi sittenkin jollakin tavoin hämmentyvänsä. Eikö Lolita tietänyt, että Bordašundari oli kieltänyt häntä, Binoita, enää heidän kanssaan seurustelemasta ja että heidän Samadžinsa keskuudessa oli käynnissä nimenomainen heitä vastaan suunnattu kiihoitustyö? Hänen mieltään hämmensi kysymys, menettelikö hän itse väärin ja aiheuttiko Lolitalle ikävyyksiä, jos suostui hänen ehdotukseensa, ja toisaalta: oliko hänellä kyllin mielenlujuutta kieltäytyäkseen auttamasta Lolitaa hänen armeliaassa työssään?

Sutšarita oli hänkin samoin ihmeissään. Hän ei ollut voinut aavistaakaan Lolitan yht'äkkiä esittävän sellaista Binoille. Hänen suhteensa Binoihin oli jo sinänsä varsin tukala, ja nyt tuli lisäksi tämä odottamaton asia. Se seikka, että Lolita, joka tiesi kaikki, vapaaehtoisesti ehdotti sellaista, säikähdytti Sutšaritaa. Hän käsitti, että Lolitan mieli oli kuohuksissa, mutta oliko hänellä oikeutta kietoa onnetonta Binoita vieläkin kiinteämmin yhteisiin asioihin? Niinpä Sutšarita virkkoikin hieman pelokkaasti: »Meidän täytyy keskustella asiasta ensin isän kanssa, joten te, Binoi Babu, ette saa liiaksi ylpeillä siitä, että pääsette tyttökoulun tarkastajaksi.»

Tuon huomautuksen nojalla Binoi huomasi Sutšaritan tahtovan tahdikkaasti estää päätöstä syntymästä ja alkoi aavistella sitäkin pahempaa. Hän huomasi selvästi, että Sutšarita tiesi kaikki perheen keskuudessa syntynyttä vaikeutta koskevat seikat, ja hänen oli mahdoton käsittää, ettei Lolita niitä tuntenut. Minkätähden siis Lolita —? Mutta kaikki oli pelkkää arvoitusta.

»Asiasta on tietenkin puhuttava isälle», myönsi Lolita. »Nyt, kun Binoi Babu on ilmaissut haluavansa tulla meitä auttamaan, voimme ottaa asian puheeksi. Minä olen varma siitä, ettei hän esitä minkäänlaisia vastaväitteitä. Me otamme hänetkin apulaiseksemme, ja teitä», sanoi Lolita katsahtaen Anandamojiin, »ei myöskään unohdeta».

»Minä kykenen epäilemättä lakaisemaan kouluhuoneenne», nauroi
Anandamoji. »En ymmärrä, mitä muuta voisin tehdä.»

»Se riittää aivan hyvin, äiti!» virkkoi Binoi. »Onhan koulumme silloin ainakin aivan siisti!»

Sutšaritan ja Lolitan poistuttua Binoi lähti kävelemään Eden-puistoon päin. Hänen mentyään Mohim tuli Anandamojin luo ja virkkoi: »Minä huomaan, että Binoi on käynyt paljoa taipuisammaksi, joten olisi hyvä saada asia pian päätökseen. Kukapa tietää, milloin hänen mielensä jälleen muuttuu!»

»Mitä sanotkaan», huudahti Anandamoji ihmeissään. »Milloin Binoi on kääntynyt jälleen taipuisaksi? Hän ei ole maininnut siitä minulle sanaakaan.»

»Hän keskusteli asiasta tänään kanssani», vastasi Mohim. »Hän sanoi, että voimme määrätä päivän, kunhan Gora palaa kotiin.»

Anandamoji pudisti päätään ja sanoi: »Ei, Mohim, olet käsittänyt hänet väärin, sen sinulle vakuutan.»

»Olipa älyni muuten kuinka tylsä tahansa», huomautti Mohim, »joka tapauksessa olen kyllin vanha ymmärtämään selvää puhetta. Sen tiedän.»

»Kuulehan, poikani», sanoi Anandamoji, »minä tiedän, että suutut minulle, mutta näen, että sinä aiheutat tässä pelkkää hämminkiä».

»Jos sinä tahdot välttämättä hämminkiä aiheuttaa, niin sitä tietenkin syntyy», virkkoi Mohim vakavin ilmein.

»Mohim, minä voin sietää, mitä minulle sanonetkin», virkkoi Anandamoji, »mutta en voi suostua sellaiseen, mistä voi syntyä vain ikävyyttä — minä sanon tämän teidän kaikkien hyväksi».

»Kunhan jättäisit meidän huoleksemme kysymyksen, mikä on meille hyväksi», vastasi Mohim verrattain äreästi, »kunhan sallisit meidän pitää itse huolen asioistamme, niin sinun ei tarvitsisi kuunnella valituksia, ja se olisi kenties ajan pitkään kaikillekin parasta. Mitäpä sanot, jos kehoitan sinua jättämään parastamme koskevan asian siksi, kunnes Sošimukhi on varmasti naimisissa?»

Siihen Anandamoji ei vastannut mitään; hän vain huokasi, ja Mohim lähti pois alinomaista beteliänsä pureskellen.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.

Lolita lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Hindulaistytöt eivät halua tulla meidän opetettaviksemme, koska olemme brahmoja, ja siitä syystä olen ajatellut, että voisi olla asialle eduksi, jos saisimme jonkin hindun apulaiseksemme. Mitä arvelet sinä, isä?»

Tullessaan isänsä luo Lolita oli lujasti päättänyt suorittaa vaikean tehtävän mainitsemalla Binoin nimen, mutta kun asia oli siinä vaiheessa, hän yht'äkkiä arasteli. Hän ponnistautui kumminkin sanomaan: »Minkätähden se olisikaan kovin vaikeata? Onhan sopivaa väkeä viljalti. On Binoi Babu — tai —»

Tuo huomautus loukkasi Lolitan ylpeyttä. Eikö Binoi Babu suostuisi? Eikö isä tietänyt, että Lolita joka tapauksessa voi saada hänet suostumaan? Hän virkkoi vain: »Ei ole olemassa mitään syytä, joka häntä siitä estäisi.»

Hetkisen vaiti oltuaan Pareš Babu virkkoi: »Tarkasteltuaan asiaa joka puolelta hän ei varmaankaan suostu.»

Lolita punastui ja alkoi kalistella sarin reunaan kiinnitettyä avainkimppua. Pareš Babun sydäntä kirveli, kun hän silmäili tyttärensä huolestuneita kasvoja, mutta hän ei keksinyt minkäänlaista lohdutuksen sanaa. Hetkisen kuluttua Lolita loi arasti katseensa ylös ja virkkoi: »On siis laita niin, isä, ettei koulustamme tulekaan totta?»

»Minä huomaan tällä hetkellä kaikenlaisia vaikeuksia», sanoi Pareš Babu. »Jos yritätte, aiheutatte vain kaikenlaisia epämieluisia arvosteluja.»

Mikään ei voinut olla Lolitalle kiusallisempaa kuin lopultakin vaieten tyytyä sietämään vääryyttä ja nähdä Haran Babun pääsevän voitolle, ja hän ei olisi hetkeksikään suostunut noudattamaan peräytymiskäskyä, jos sen olisi antanut joku toinen kuin hänen isänsä. Hän itse puolestaan ei pelännyt minkäänlaista ikävyyttä, mutta kuinka hän voikaan sietää vääryyttä? Hän nousi hiljaa ja lähti pois.

Tultuaan omaan huoneeseensa hän löysi sieltä kirjeen ja huomasi käsialasta, että sen oli kirjoittanut hänen entinen koulutoverinsa Šailabala, joka nyt oli naimisissa ja asui Bankipurissa.

Kirjeessä oli luettavana muun muassa: »Mieltäni ovat tehneet levottomaksi monet teitä kaikkia koskevat huhut, ja minä olen jo kauan ajatellut kirjoittaa sinulle saadakseni tietoa, mutta en ole saanut siihen aikaa. Mutta toissa päivänä sain eräältä henkilöltä (en tahdo mainita hänen nimeänsä) kirjeen, johon sisältyvät sinua koskevat uutiset minua sanomattomasti hämmästyttivät. Minun olisi melkein mahdoton sitä uskoa, ellei kirjeen lähettäjä olisi ehdottomasti luotettava henkilö. Onko mahdollista, että aiot mennä naimisiin jonkun nuoren hindulaisen kanssa? Jos se on totta, niin —» j.n.e., j.n.e.

Lolita närkästyi kovin ja istuutui hetkeäkään odottamatta kirjoittamaan vastausta, joka kuului näin:

»Minua hämmästyttää, että kirjeessäsi minulta kysyt, onko uutinen oikea vai ei. Onko uskosi niin heikko, että pidät välttämättömänä todentaa Brahma Samadžin jäsenen lähettämää tiedonantoa? Sitäpaitsi kerrot kovin hämmästyneesi, kun on kerrottu minun luultavasti menevän naimisiin nuoren hindulaisen kanssa! Mutta salli minun vakuuttaa, että Brahma Samadžiin kuuluu eräitä hyvin tunnettuja nuoria miehiä, joiden miehekseni valitsemista en voi ajatellakaan tuntematta pahaa pelkoa, ja että tunnen pari nuorta hindua, joiden morsiamena kuka hyvänsä brahmotyttö voisi ylpeillä. Minulla ei ole nyt mitään muuta erikoista sinulle kirjoitettavana.»

Pareš Babu lakkasi sinä päivänä enempää työskentelemästä ja istui pitkät ajat syvissä mietteissä. Vihdoin hän lähti tapaamaan Sutšaritaa, joka ihan säikähti nähdessään hänen kasvojensa hämmentyneen ilmeen. Hän tiesi, mikä oli Pareš Babun huolen aiheena, koska oli monet päivät miettinyt samaa ongelmaa.

Pareš Babu tuli huoneeseen, jossa Sutšarita oli yksinään, istuutui ja virkkoi: »Maammoseni, nyt on aika vakavasti ajatella Lolitaa.»

»Minä en ajatellut hälinää ympärillämme», sanoi Pareš Babu, »minä tarkoitin — niin, onko Lolita —»

Huomatessaan Pareš Babun epäröivän Sutšarita koki selvästi ilmaista, mitä hänen omassa mielessään liikkui, ja sanoi: »Lolita on aikaisemmin puhunut minulle ihan vapaasti ajatuksistaan, mutta viime aikoina olen huomannut, ettei hän ole enää yhtä avomielinen. Minä ymmärrän varsin hyvin, että —»

»Lolita on saanut mieltänsä rasittamaan sellaisen taakan», keskeytti Pareš Babu, »ettei hän tahdo tunnustaa sitä itsellensäkään. En ollenkaan ymmärrä, miten olisi paras menetellä — mitä ajattelet sinä: olenko häntä vahingoittanut sallimalla Binoin vapaasti käydä talossamme?»

»Isä, sinä tiedät, ettei Binoi Babu ole mitenkään syypää», sanoi Sutšarita. »Hänen luonteensa on moitteeton — en tosiaankaan ole nähnyt monta hänenlaistansa tuttavapiirissämme.»

»Sinä olet oikeassa, Radha, olet ihan oikeassa!» huudahti Pareš Babu kiihkeästi, ikäänkuin olisi keksinyt jonkin uuden totuuden. »Meidän tulee pitää silmällä hänen kelpo luonnettansa — sitä pitää silmällä Jumalakin. Binoi on kunnon mies, ja me saamme olla Jumalalle kiitolliset, ettemme ole erehtyneet siinä suhteessa.»

Pareš Babu hengitteli jälleen helpommin, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin paulasta. Hän ei ollut milloinkaan väärämielinen Jumalaansa kohtaan, ja tunnusti ne vaakakupit, joissa Jumala ihmisiä punnitsee, iäisen totuuden vaakakupeiksi, ja koska hän ei ollut käytellyt oman yhteisönsä valmistamia vääriä punnuksia, hän ei myöskään voinut soimata itseänsä. Hän vain hämmästyi itsekin, kun huomasi kovin kärsineensä ainoastaan siitä syystä, ettei ollut pitkiin aikoihin ymmärtänyt sellaista ilmeistä tosiasiaa. Hän laski kätensä Sutšaritan päälaelle ja sanoi: »Tänään olen oppinut jotakin sinulta, maammoseni!»

Sutšarita kosketti heti hänen jalkojansa ja huudahti: »Ei, ei! Mitä sanotkaan, isä?»

»Lahkolaisuus», sanoi Pareš Babu, »on asia, joka saa ihmiset kerrassaan unohtamaan sen yksinkertaisen ja ilmeisen tosiasian, että ihminen on ihminen; se muodostaa eräänlaisen pyörteen, jossa yhteisön asettama hindulaisen ja brahmolaisen välinen erotus esiintyy tärkeämpänä kuin iäinen totuus, — minä olen kaiken aikaa kiiriskellyt suotta tuossa valheen kurimuksessa.»

»Lolita tahtoo välttämättä toteuttaa päätöksensä ja perustaa tyttökoulun», jatkoi Pareš Babu hetken vaiti oltuaan. »Hän pyysi minua suostumaan siihen, että kehoittaa Binoita auttamaan yrityksen toteuttamista.»

Pareš Babun mieleen nousi kuva, jossa näkyi murheellinen Lolita sellaisena kuin hän oli ollut saatuaan masentavan vastauksen ehdotelmaansa, ja se kuva herätti Pareš Babussa tuimaa tuskaa. Hän tiesi hyvinkin, ettei hänen tulinen tyttärensä ollut pahoillaan niinkään siitä vääryydestä, jota heidän yhteisönsä hänelle teki, kuin siitä, ettei saanut julistaa sotaa tuolle vääryydelle, erittäinkin kun hänen oma isänsä oli häntä siitä estänyt. Senvuoksi hän halusi kovin muuttaa suhtautumistapaansa ja virkkoi: »Minkätähden odottaisimmekaan, Radha?»

Pareš Babu ymmärsi hänen olevan oikeassa, mutta ennenkuin ehti vastata, tuli Satiš kuiskaamaan jotakin Sutšaritalle, joka siihen vastasi: »Ei, herra Kieleväinen, ei nyt! Huomenna se käy päinsä!»

»Mutta minunhan täytyy huomenna mennä kouluun», virkkoi Satiš nyreästi ja allapäin.

»Mistä on kysymys, Satiš, mitä sinä haluat?» kysyi Pareš Babu leppoisasti hymyillen.

»Oh, se on eräs niitä Satišin —», aloitti Sutšarita, mutta Satiš vaiensi hänet äkkiä sulkien kädellään hänen suunsa ja kieltelemällä: »Ei, ei! Älä kerro sitä hänelle! Älä kerro sitä hänelle!»

»Jos se on salaisuus, niin miksi pelkäät Sutšaritan sen kertovan?» kysyi Pareš Babu.

»Ei, isä», virkkoi Sutšarita, »hän toivoo tosiaankin erittäin hartaasti, että sinä saat tietää tämän salaisuuden».

Seikka oli se, että Binoi oli ylistänyt Satišin kirjoitelmaa niin erinomaiseksi, että Satiš oli luvannut näyttää sen Sutšaritalle, ja turhaa lienee lisäksi mainita, että Sutšarita varsin hyvin ymmärsi, minkätähden Satiš oli häntä asiasta muistuttanut Pareš Babun läsnäollessa. Satiš rukka ei ollut aavistanut, että hänen salaisimmista ajatuksistaan voitiin saada selko niin helposti.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Neljä päivää myöhemmin Haran Babu tuli Bordašundarin luo, kirje kädessään. Hän oli jo luopunut kaikista toiveistaan päästä vaikuttamaan Pareš Babuun.

Ojentaessaan kirjettä Bordašundarille Haran Babu huomautti: »Minä olen kokenut alun pitäen kehoittaa teitä olemaan varovainen! Teitä ei miellyttänyt sellainen menettelyni. Nyt voitte tästä kirjeestä nähdä, kuinka pitkälle asiat ovat kehittyneet näkymön takana.» Hän ojensi sen kirjeen, jonka Lolita oli kirjoittanut vastaukseksi ystävättärelleen Šailabalalle.

Luettuaan kirjeen Bordašundari huudahti: »Sanokaahan, kuinka olisin voinut tämän aavistaa! En olisi voinut untakaan nähdä tällaisesta tapauksesta. Mutta minä vakuutan, ettei siitä sovi syyttää minua. Te olette olleet kaikki yhdessä juonessa ja olette saaneet Sutšaritan pään ihan pyörälle alinomaa kuorossa hänen hyvyyttänsä ylistäen — koko Brahma Samadžissa muka ei ollut häneen verrattavaa tyttöä — nyt on teidän asianne ehkäistä tuon ihannoimanne brahmotytön tekosia. Minun mieheni se toi Binoi ja Gour Babut taloomme, ja vaikka tein parastani johtaakseni Binoin meidän ajatuskannallemme, asiasta ei kuitenkaan syntynyt mitään, kun sattui taloomme tulemaan, ties mistä, tuo »täti», alettiin palvella jumalankuvia, ja Binoi joutui niin piloille, että hän nyt karkaa pois nähdessään minut. Sutšarita on kaikkien tapahtuvien ikävyyksien syynä. Minä tiesin aina, millainen tyttö Sutšarita oli — mutta en milloinkaan ilmaissut ajatuksiani; kasvatin hänet tosiaankin niin, ettei kukaan ihminen voinut pitää häntä muuna kuin omana lapsenani. Ja tässä on nyt koko palkkani! Suotta te minulle tämän kirjeen näytitte — teidän tulee nyt tehdä mitä parhaaksi näette!»

Haran Babu lausui julki jalomielisen valittelunsa ja tunnusti aivan vilpittömästi, että oli eräänä aikana ymmärtänyt Bordašundarin aivan väärin. Vihdoin kutsuttiin Pareš Babu.

»Katsohan tätä!» huudahti Bordašundari heittäen kirjeen pöydälle hänen eteensä.

Pareš Babu luki kirjeen tarkkaavasti kahteen kertaan, katsahti puolisoonsa ja virkkoi: »Niin, entä sitten?»

»Entä sitten! Tosiaankin!» toisti Bordašundari vihaisesti. »Mitä vielä tahdot? Mitä todistusta sinulta vielä puuttuu? Sinä olet sallinut epäjumalia palveltavan, kastisääntöjä noudatettavan, sanalla sanoen mitä tahansa. Yhtä vain puuttuu: että naitat erään tyttäresi hinduperheeseen! Senjälkeen sinä luultavasti alat katua ja liityt itsekin hindulaiseen yhteisöön — mutta minä sanon sinulle —»

»Sinun ei tarvitse sanoa minulle mitään», virkkoi Pareš Babu naurahtaen. »Minulle sanomisen aika ei ole vielä tullut. Kysymys on, minkätähden te kaikki olette päättäneet, että Lolita aikoo mennä hinduperheen jäseneksi. Tässä kirjeessä ei ole mitään sellaista, ei ainakaan mikäli minä voin nähdä.»

»Minä en ole toistaiseksi kyennyt mitenkään keksimään, mikä voi avata sinun silmäsi», huudahti Bordašundari kärsimättömästi. »Ellet olisi ollut ihan sokea alusta alkaen, ei kaikkea tätä olisi milloinkaan tapahtunut. Sanohan minulle, voiko kukaan kirjoittaa selvemmin kuin tämä kirje on kirjoitettu?»

»Olisi kenties syytä», huomautti Haran Babu, »kysyä Lolitalta itseltään, mitä hän on tällä kirjeellä tarkoittanut. Minä voin ottaa asian tiedustellakseni, jos saan luvan.»

Mutta ennenkuin mitään enempää ehdittiin sanoa, Lolita itse syöksyi huoneeseen kuin rajuilma sanoen: »Katsohan tätä, isä! Meidän Brahma Samadžimme jäsenet lähettelevät tällaisia nimettömiä kirjeitä!»

Pareš Babu luki Lolitan hänelle ojentaman kirjeen ja huomasi sen olevan täynnä erilaisia herjauksia ja neuvoja, joita kirjoittaja katsoi sopivaksi singota Lolitaa vastaan pitäen varmana, että Binoin ja Lolitan avioliitto oli salaa päätetty. Sitäpaitsi kirjoittaja vihjaili Binoin huonoihin vaikuttimiin ja sanoi hänen pian kyllästyvän brahmovaimoonsa, hylkäävän hänet ja valitsevan itselleen jälleen vaimon jostakin hinduperheestä.

Haran Babu otti kirjeen Pareš Babulta, luki sen ja kääntyi sanomaan Lolitalle: »Lolita, tämä kirje on teitä suututtanut, mutta eikö ole oma syynne, että sellaiset kirjeet ovat mahdolliset? Sanokaahan, kuinka itse voitte kirjoittaa tuollaisen kirjeen, joka on omaa käsialaanne!»

»Šaila siis on vaihtanut minua koskevia kirjeitä teidän kanssanne, eikö totta?» kysyi Lolita ohimenevän hämmästyksen jälkeen.

Haran Babu ei vastannut suoraan, vaan sanoi: »Hänen velvollisuutensa
Brahma Samadžia kohtaan velvoitti häntä lähettämään kirjeen minulle.»

»Sanokaa minulle kerta kaikkiaan, mitä Brahma Samadž tahtoo sanoa», virkkoi Lolita seisten jäykkänä hänen edessään.

»Tätä Brahma Samadžin keskuudessa kiertelevää huhua», selitti Haran Babu, »joka koskee teitä ja Binoi Babua, minä puolestani en usko, mutta tekisi mieleni kuulla kielto omasta suustanne».

Lolita vastasi hänelle säihkyvin silmin, vapisevat kädet tuolinselustalla. Hän sanoi: »Sanokaa minulle, minkätähden pidätte sitä mahdottomana uskoa?»

»Lolita», virkkoi Pareš Babu laskien kätensä hänen olkapäälleen, »sinä olet nyt liian kiihtynyt puhuaksesi asiasta; voit puhua siitä minulle myöhemmin. Jätetään asia nyt sikseen.»

»Älkää yrittäkö, Pareš Babu, asiaa vaientaa nyt, kun olemme alkaneet sitä käsitellä!» virkkoi Haran Babu.

Tuo huomautus suututti Lolitaa sitäkin enemmän, ja hän huudahti: »Tosiaankin, isä vaientamaan! Isä ei ole teidänlaisenne, hän ei pelkää totuutta — muistakaa minun sanoneen, että hän tietää totuuden olevan teidän Brahma Samadžiannekin korkeamman! Minä voin vakuuttaa teille, etten pidä ollenkaan vääränä enkä mahdottomana mennä naimisiin Binoin kanssa!»

»Mitään ei ole päätetty», virkkoi Lolita, »ja mitäpä syytä hänellä olisi kääntyä brahmoksi?»

Tähän asti Bordašundari oli ollut vaiti — hän oli toivonut Haran Babun pääsevän tänään voitolle ja Pareš Babun joutuvan tunnustamaan erehdyksensä ja osoittamaan katumusta. Mutta hän ei voinutkaan enää itseänsä hillitä, vaan puuttui puheeseen sanoen: »Oletko mieletön, Lolita? Mitä sanotkaan?»

»En, äiti», vastasi Lolita, »minä en ole mieletön — olen sanani hyvin harkinnut! Minä en suostu olemaan joka puolelta ahdistettuna — olen päättänyt vapautua Haran Babun seurakunnasta ja kaikista hänen kaltaisistaan!»

»Taidatte nimittää hillittömyyttä vapaudeksi!» virkkoi Haran Babu pilkallisesti.

»En», vastasi Lolita, »minä tarkoitan vapaudella sitä, etten ole vääryyden orjuuttamana enkä halpamaisuuden hyökkäysten esineenä. Miksi tuleekaan Brahma Samadž puuttumaan asiaan ja kohottamaan esteitä tielleni siinä, missä en huomaa mitään väärää enkä uskontoani vastustavaa?»

Haran Babu kääntyi julkean näköisenä Pareš Babun puoleen lausuen: »Siinä sen nyt näette, Pareš Babu! Minä olen kaiken aikaa tietänyt, että asia vihdoin johtaisi johonkin tällaiseen! Minä varoittelin teitä parhaani mukaan, mutta turhaan!»

»Kuulkaahan, Panu Babu», virkkoi Lolita. »Minä varoitan teitä: älkää luulotelko voivanne jakaa neuvojanne ihmisille, jotka ovat joka suhteessa verrattomasti teitä parempia.» Sen sanottuaan hän tuiskahti ulos huoneesta.

»Onpa tämä menoa!» huudahti Bordašundari. »Nyt on ajateltava, mitä tulee tehdä!»

»Meidän tulee tehdä velvollisuutemme», virkkoi Pareš Babu, »mutta me emme voi saada selkoa velvollisuudestamme tällaisessa rauhattomassa olossa. Suonette minulle anteeksi, mutta minä en voi nyt keskustella tästä asiasta, tahdon jäädä hetkiseksi yksin.»

YHDESKUUDETTA LUKU

Kuullessaan, mitä oli tapahtunut, Sutšarita alkoi ajatella, että Lolita oli kelpo tavalla asioita hämmentänyt. Oltuaan hetkisen vaiti hän kiersi käsivartensa sisarensa kaulaan ja sanoi: »Rakas sisko, asia peloittaa minua!»

»Koko Brahma Samadžin keskuudessa on pidetty sellaista melua», sanoi
Sutšarita, »mutta ajattelehan, jos Binoi Babu ei olekaan halukas!»

»Hän on halukas», virkkoi Lolita vakuuttavasti, vaikka hänen katseensa painui.

»Tiedätkö», jatkoi Sutšarita, »Panu Babu on rohkaissut äitiä toivomaan, ettei Binoi milloinkaan suostu tähän liittoon, jos se merkitsee omasta yhteisöstä luopumista. Miksi et tarkoin harkinnut kaikkia vaikeuksia, Lolita, ennenkuin puhuit asiasta Panu Babulle?»

»Sinun ei tarvitse ajatella, että kadun puheitani!» huudahti Lolita. »Jos Panu Babu ja hänen liittolaisensa luulevat saavansa minut vangituksi ahdistamalla minut valtameren partaalle kuin vainotun eläimen, niin he piankin havaitsevat erehtyneensä. Hän ei tiedä, ettei mereen syöksyminen minua peloita ja että minä teen mieluummin niin kuin antaudun hänen haukkuvien koiriensa revittäväksi.»

»Minä voin vakuuttaa sinulle», vastasi Lolita, »ettei isä milloinkaan yhdy metsästäjiin. Hän ei ole milloinkaan tahtonut meitä kahlehtia. Onko hän milloinkaan ollut meille vihainen, jos ajatuksemme ovat eronneet hänen mielipiteistään, tai onko hän milloinkaan yrittänyt rajoittaa vapauttamme vetoamalla Brahma Samadžiin? Äiti on ollut hänelle siitä usein suutuksissa, mutta isän ainoana pelkona on ollut, että me voisimme menettää itsenäisen ajattelukykymme. Luuletko sinä, että hän niin meidät kasvatettuaan lopulta jättää meidät Panu Babun laisen vankilaintarkastajan haltuun?»

»Olet varmaan oikeassa», myönsi Sutšarita, »Mutta jos otaksummekin, ettei isä esitä minkäänlaista vastaväitettä, niin mitä ajatteletkaan pitävän tehdä?»

»Ellei kukaan teistä tahdo mitään tehdä, niin minä itse —», aloitti Lolita, mutta Sutšarita keskeytti pelokkaasti: »Ei, ei, rakkaani, sinun ei pidä ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin! Minä olen keksinyt suunnitelman.»

Kun Sutšarita sinä iltana oli aikeissa lähteä tapaamaan Pareš Babua, viimeksimainittu saapuikin hänen luoksensa. Hänen tapanaan oli siihen aikaan käyskellä yksinään puutarhassa, pää mietteisiin painuneena — näytti siltä, kuin hän olisi antanut illan puhtaan tummuuden silittää mielestään pois kaikki päivän työn aiheuttamat rypyt ja varustautunut yön lepoon syvin vedoin keräämällä sydämeensä tahratonta rauhaa. Kun hän tänä iltana astui Sutšaritan huoneeseen huolestunein kasvoin, uhrattuaan yksinäisten iltamietteittensä rauhan, Sutšarita tunsi hellässä sydämessään sellaista tuskaa kuin äiti nähdessään lapsen, jonka tulisi hilpeänä leikkiä, makaavan hiljaa ja äänetönnä kivun kourissa.

»Olen, isä», vastasi Sutšarita, »minä olen kuullut. Mutta miksi olet niin huolestunut?»

»Mieltäni rasittaa vain eräs asia», vastasi Pareš Babu, »nimittäin se, kykeneekö Lolita kestämään sen myrskyn, jonka hän nyt on nostattanut. Kiihtymyksen vallitessa himmentää mieltämme sokea ylpeys, mutta kun tekomme alkavat kypsyttää hedelmän toisensa jälkeen, niin meissä ei olekaan voimaa kantaa tekojemme seurauksia. Onko Lolita hyvin tekojensa seurauksia harkittuaan ajatellut, miten hänen on paras menetellä?»

»Minä voin joka tapauksessa sinulle vakuuttaa», vastasi Sutšarita, »etteivät Lolitaa koskaan tavoita ne rangaistukset, joita yhteiskunta kenties katsoo soveliaaksi häneen kohdistaa».

»Minun tekisi vain mieleni varmasti tietää», selitti Pareš Babu, »ettei
Lolita osoita tuota kapinanhenkeä pelkän kiivastumisen tilassa».

»Ei, isä», vastasi Sutšarita, katse alas luotuna. »Jos olisi ollut niin laita, en olisi hetkeäkään häntä kuunnellut. Se, mitä hän on pitkät ajat aivan vakavasti ajatellut, tuli ilmi, kun häntä kohtasi äkillinen isku! Lolitan-laista tyttöä ei auta yrittää nyt enää pidättää. Sitäpaitsi on Binoi Babu erittäin hyvä mies.»

»Mutta onko Binoi valmis liittymään Brahma Samadžin jäseneksi?» kysyi
Pareš Babu.

»Sitä en voi varmaan sanoa», vastasi Sutšarita. »Mitä arvelet, emmekö lähde tapaamaan Gour Babun äitiä?»

»Minä olen ajatellut, että olisi hyvä, jos lähtisitte», myönsi Pareš
Babu.

KAHDESKUUDETTA LUKU.

Binoi kävi Anandamojin talossa asuessaan joka aamu omassa asunnossaan, ja eräänä päivänä siellä oli kirje häntä odottamassa. Kirjeessä, jonka lähettäjä ei ollut ilmaissut nimeänsä, osoitettiin monelta eri kannalta, kuinka epäsuotavaa oli, että Binoi menisi naimisiin Lolitan kanssa. Siinä vakuutettiin, että Binoi itse tulisi liitossa onnettomaksi ja että siitä koituisi tuho Lolitallekin. Jos Binoi näistä varoituksista huolimatta sittenkin suunnitteli avioliittoa, niin hänen oli pidettävä silmällä sitä tosiasiaa, että Lolitan rinta oli heikko ja että lääkärit pelkäsivät hänen potevan keuhkotautia.

Binoi oli kuin ukkoseniskemä saadessaan sellaisen kirjeen, sillä hän ei ollut voinut kuvitellakaan kenenkään voivan keksiä tuollaisia ilmeisiä valheita. Täytyihän olla jokaiselle selvää, että sosiaalisten olosuhteiden eroavaisuus teki hänen ja Lolitan välisen liiton mahdottomaksi! Siitä syystä hän itsekin oli jo kauan pitänyt Lolitaan kohdistuvaa rakkauttansa moitittavana. Mutta koska tuollainen kirje oli hänelle lähetetty, hänestä näytti siltä, että asiaa pidettiin varmana Brahma Samadžin piireissä, ja hänelle oli erinomaisen tuskallinen se ajatus, että Lolitan yhteisön jäsenet siitä syystä häntä kovin soimasivat. Hänestä ei tuntunut ainoastaan epäilyttävältä, vaan häpeälliseltäkin, että heidän nimensä oli niin julkisesti liitetty yhteen ja tehty yleisen pohdinnan esineiksi. Hän ei voinut ajatella muuta kuin että Lolita nyt soimasi itseään tutustumisestaan, kirosi sitä päivää, jona he olivat toisensa kohdanneet, eikä sietäisi enää milloinkaan häntä, Binoita, näkyvissään.

Voi ihmisen sydäntä! Tuohon ylenmääräiseen itsensäsoimaamiseen liittyi niin syvä ja väkevä riemu, että Binoin sydän tuntui sitä hehkuvan. Se kieltäytyi tunnustamasta solvausta enempää kuin häpeääkään, ja Binoi, joka ei tahtonut vaalia tuota tunnetta, alkoi astella nopeasti edestakaisin parvekkeella. Mutta aamun valkeuteen tuntui sekaantuvan jonkinlaista hulluutta, niin että katukaupustelijoiden huudotkin herättivät hänen sydämessään ankaraa levottomuutta. Eikö Lolitan yli tulvahtanut solvauksen virta ollut kuljettanut hänet varmaan turvapaikkaan Binoin sydämeen? Binoi ei voinut karkoittaa mielestään kuvaa, joka esitti Lolitaa tuon hyökyaallon kantamana kulkemassa omasta yhteisöstään kohti häntä, ja hänen sydämensä voi vain huutaa nämä sanat: »Lolita on minun! Yksin minun!» Hän ei ollut milloinkaan ennen uskaltanut lausua noita sanoja niin varmasti, mutta nyt, kuullessaan oman toivelmansa kaikuvan selvänä ulkopuoleltaan, hän ei voinut kauemmin pidättyä.

Astellessaan siinä kuistikolla kiihtyneessä mielentilassa hän äkkiä näki Haran Babun tulevan kohti taloa. Samassa hän jo käsitti, mitä tuon nimettömän kirjeen takana piili.

Tarjottuaan Haran Babulle tuolin Binoi jäi odottamaan osoittamatta tavanomaista itseluottamustaan. Haran Babu aloitti vihdoin:

»Teidän ei pidä närkästyä kysymyksestäni», kehoitti Haran Babu. »Me olemme usein sokeat, kun emme katsele asioita kaikilta eri näkökannoilta — kun menettelymme uhkaa aiheuttaa häiriötä jossakin yhteisössä; sellaisessa tapauksessa meidän tulisi tervehtiä ystävänämme henkilöä, joka kysyy meiltä, mihin menettelymme johtaa ja mihin rajoihin voimme turvallisesti edetä.»

»Tuollainen pitkä alkulause on ihan tarpeeton», virkkoi Binoi yrittäen nauraa. »Minä en hämmenny siitä, että minulle esitetään epämieluisia kysymyksiä, enkä tee väkivaltaa kenellekään kysyjälle! Te voitte kysyä minulta, mitä teillä on kysyttävänä, olipa se mitä tahansa, aivan turvallisesti.»

»Minä en tahdo syyttää teitä mistään tahallisesta rikkomuksesta», lausui Haran Babu suojelevaan sävyyn, »ja tarpeetonta on teille sanoa, että varomattomuuden hedelmä on useasti täynnä myrkkyä».

»Sen, mikä on tarpeetonta lausua», virkkoi Binoi tuskastuneeseen tapaan, »te voitte jättää sanomatta. Sanokaa minulle ainoastaan se, minkä todella haluatte sanoa».

»Onko oikein», kysyi Haran Babu, »että te, joka olette hindu ettekä voi luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, seurustelette Pareš Babun perheessä sillä tavalla, että aiheutuu hänen tyttäriään koskevia juoruja?»

»Kuulkaahan, Panu Babu», sanoi Binoi, »minä en voi ottaa yksin vastatakseni kaikesta siitä, mitä jonkin yhteisön jäsenet suvaitsevat jaaritella jossakin erikoisessa tapauksessa — se riippuu suuressa määrin itsensä ihmisten laadusta. Jos teidän Brahma Samadžinne jäsenten on mahdollista puhua Pareš Babun tyttäristä sillä tavalla, että syntyy häpeänhälinää, niin asia on häpeäksi Samadžillenne enemmän kuin heille.»

»Jos joku tyttö saa lähteä äitinsä suojista ja matkustaa yksin jonkun sivullisen keralla höyrylaivassa, eikö yhteisöllä ole oikeus pohtia asiaa? Vastatkaa tähän kysymykseen!»

»Jos asetatte jonkin puhtaasti ulkonaisen tapahtuman samaan tasoon kuin sisäisen elämän virheen, niin minkätähden luovuittekaan itse hindulaisesta yhteiskunnasta ja muutuitte brahmoksi?» kysyi Binoi. »Olkoonpa tapahtunut mitä tahansa, minun nähdäkseni ei ole syytä kiistellä näistä asioista. Minä voin aivan hyvin puolestani määritellä oman velvollisuuteni, ja te ette kykenisi siinä suhteessa minua ollenkaan auttamaan.»

»Minä en halua sanoa teille enää kovinkaan paljoa», vastasi Haran Babu. »Minulla on yksi ainoa sana vielä teille lausuttavana, nimittäin se, että ellette tästä lähtien pysyttele sieltä poissa, menettelette kovin väärin. Pareš Babun perheessä seurustelemalla olette aiheuttanut ainoastaan häiriötä, ja kukaan teistä ei tiedä, millaista vahinkoa olette siten tuottanut heille kaikille.»

Haran Babun lähdettyä Binoi tunsi mielensä epäilysten raatelemaksi. Jalo ja vilpitön Pareš Babu oli lausunut sekä hänet että Goran tervetulleeksi ilmeisen lämpimästi, Binoi oli kenties toisinaan liikkunut perheen keskuudessa vapaammin kuin hänellä oikeastaan olisi ollut lupa, mutta Pareš Babu oli aina suhtautunut häneen huomaavasti ja lämpimästi; tästä brahmokodista Binoi oli löytänyt paremman suojan kuin mistään muualta, ja se oli vastannut siinä määrin hänen omaa olemustaan, että hän oli heihin kaikkiin tutustuttuaan tuntenut elämänvoimiensa nimenomaisesti lisääntyvän. Ja niinkö oli käynyt, että perheessä, josta hän oli löytänyt turvapaikan ja jossa hänen osakseen oli tullut sanomattoman paljon lämpöä ja onnea, hänen muistonsa aiheutti pelkkää tuskaa? Oli siis hänen syynsä, että moitteen tahra oli osunut Pareš Babun tyttäriin! Ja hän siis oli aiheuttanut Lolitalle sellaista elinkautista nöyryytystä! Oliko sellainen rikos mitenkään korvattavissa? Voi kovaa onnea! Millaisia kamalia esteitä kohottaakaan totuuden tielle se, mitä yhteiskunnaksi nimitetään! Lolitan ja Binoin liittoa ei estänyt mikään todellinen syy. Jumala, heidän molempien sydämen sisäinen valtias, tiesi, kuinka aulis Binoi oli uhraamaan koko elämänsä Lolitan onnen ja menestyksen hyväksi — eikö Hän ollutkin alun pitäen vetänyt Binoita hänen luoksensa? — ja Hänen iäisiin säädöksiinsä ei sisältynyt minkäänlaista estettä. Oliko se Jumala, jota Brahma Samadžissa palvoivat Panu Babun laiset henkilöt, joku toisenlainen olento? Eikö Hän ollut ihmisten sydänten ohjaaja? Jokin kaamea kielto yrittää uhkaavana estää heidän liittoansa. Mutta jos Binoi kuuntelisi ainoastaan yhteiskunnan käskyjä eikä kaikkien ihmisten sydänten valtiaan määräyksiä, eikö sellainen kielto olisi synnillinen? Mutta kenties olikin sellainen kielto kaikkein painokkain, kun oli kysymyksessä Lolita! Ja sitäpaitsi Lolitan tunne saattoi olla — mutta ahdistavista epäilyksistä ei tullut loppuakaan.

KOLMASKUUDETTA LUKU.

Haran Babun vieraillessa Binoin luona Abinaš oli tuonut Anandamojille uutisen, että Binoi tulisi varmaan menemään naimisiin Lolitan kanssa.

»Se ei voi olla totta!» huudahti Anandamoji. »Minkätähden se ei olisi totta?» kysyi Abinaš. »Onko sellainen asia Binoille mahdoton?»

»Sitä en tiedä», vastasi Anandamoji, »mutta uskon varmaan, ettei hän olisi salannut minulta niin tärkeätä asiaa. Ei missään tapauksessa!»

Mutta Abinaš väitti yhä samaa, sanoi saaneensa tiedon luotettavasta lähteestä, Brahma Samadžin jäseniltä, joten sen täytyi olla totta. Sitäpaitsi hän sanoi jo aikoja sitten ennustaneensa Binoin lopulta käyvän näin surkeasti ja kiistelleensä siitä Gorankin kanssa. Julistettuaan uutisen Anandamojille hän lähti alakertaan ja esitti saman asian mielihyvin Mohimille.

Binoin sinä aamuna palatessa Anandamoji näki hänen ilmeestään, että hän oli kovin huolestunut. Aterian jälkeen Anandamoji kutsui hänet omaan huoneeseensa ja kysyi häneltä: »Mitä, Binoi, mitä onkaan tapahtunut?

Anandamojin lopetettua lukemisensa Binoi jatkoi: »Panu Babu kävi tänä aamuna luonani ja nuhteli minua kelpo tavalla.»

»Hän sanoi käyttäytymiseni herättäneen Brahma Samadžin keskuudessa
Pareš Babun tyttäriin kohdistuvaa häpeänhälinää», selitti Binoi.

»Kerrotaan päätetyn, että menet naimisiin Lolitan kanssa», sanoi
Anandamoji. »Minä en näe siinä minkäänlaista aihetta häpeänhälinään!»

»Jos naimisiinmeno olisi ollut mahdollinen, ei tosiaankaan olisi ollut mitään sellaista aihetta», vastasi Binoi, »mutta kuinka väärin onkaan levittää sellaista huhua, kun koko asia on mahdoton! On erikoisen raukkamaista tehdä niin, kun on kysymyksessä Lolita.»

»Jos sinussa on miehuutta», virkkoi Anandamoji, »voit helposti pelastaa hänet sellaisen juorun kynsistä.»

»Miten!» vastasi Anandamoji. »Tietenkin menemällä naimisiin hänen kanssaan!»

»Mitä sanotkaan, äiti?» kysyi hämmästynyt Binoi. »Minä en voi käsittää, mitä ajattelet Binoistasi! Luuletko, että Binoin tarvitsee vain sanoa: 'Minä tahdon mennä naimisiin’ ja ettei kenelläkään muulla silloin ole enää mitään sanomista — että kaikki vain odottavat viittaustani?»

»Minä en ymmärrä, minkätähden asiasta paljon keskusteltaisiin», virkkoi Anandamoji. »Asia on niinkuin olla pitää, kunhan teet kaikki, mitä voit tehdä. Olethan sinä epäilemättä valmis liittoon suostumaan.»

»Minkätähden nimität sitä järjettömäksi?» huudahti Anandamoji. »Koska kerran huhuillaan, että menet hänen kanssaan naimisiin, niin liittoa ei varmaankaan pidetä järjettömänä. Minä vakuutan sinulle, ettei sinun tarvitse hetkeäkään epäröidä.»

»Mutta täytyyhän meidän ajatella Goraa, äiti, eikö totta?» huomautti
Binoi.

»Ei, poikani», vastasi Anandamoji päättävästi, »tämä ei ole sellainen asia, jossa on kysyttävä Goran mieltä. Minä tiedän, että hän siitä suuttuu, ja enpä tahtoisi hänen suuttuvan. Mutta mitäpä tehdä? Jos vähänkin välität Lolitasta, et voi missään tapauksessa sallia hänen olevan häpeänhälinän esineenä Samadžinsa keskuudessa ikänsä kaiken.»

Mutta tuo oli helpommin sanottu kuin tehty! Siitä lähtien, kun Gora oli joutunut vankilaan, Binoi oli kiintynyt häneen entistä voimallisemmin, ja kuinka hän nyt voisikaan valmistaa hänelle sellaisen iskun? Ja ennen kaikkea oli esteenä yhteiskunnallinen tottumus. Yhteiskunnan sääntöjen rikkominen on varsin helppoa ajatuksissa — mutta kun sitten tulee aika toimia, niin kenkä tuntuu puristavan monesta kohden! Tuntemattoman pelko, haluttomuus käydä kohti sitä, mihin ei ole tottunut, saavat ihmisen silmäilemään aiheettomasti taaksepäin.

»Mitä paremmin opin sinut tuntemaan, äiti», huudahti Binoi, »sitä enemmän sinä minua hämmästytät! Kuinka voitkaan pitää mielesi niin kirkkaana? Minusta näyttää siltä, kuin sinun ei tarvitsisi kävellä. Onko Jumala suonut sinulle siivet? Mikään ei näytä olevan sinulle esteeksi!»

»Jumala ei ole asettanut mitään esteitä minun tielleni!» nauroi
Anandamoji. »Hän on tehnyt kaikki minulle selväksi!»

»Kuulehan, äiti», sanoi Binoi, »sanoivatpa huuleni mitä tahansa, minun mieleni ei kykene pysyttelemään sanojen rinnalla! Kaikesta kasvatuksestani ja älystäni ja väittelyistäni huolimatta minä huomaan yht’äkkiä olevani täydellinen houkkio!»

Samassa tuli huoneeseen Mohim, joka alkoi tiedustella Binoin suhdetta Lolitaan niin karkeasti, että sellainen nöyryytys tuntui Binoista melkein sietämättömältä. Hän hillitsi kuitenkin itseänsä parhaansa mukaan ja istui katse alas luotuna ja mitään vastaamatta, kunnes Mohim poistui huoneesta solvattuaan kaikkia asianosaisia mitä siivottomimmalla tavalla. Hän väitti, että Pareš Babun perheessä oli haudottu hävytön salajuoni Binoin turmioksi ja että Binoi oli ollut kyllin typerä mennäkseen satimeen. »Katsotaanpa, pettävätkö Gorankin samalla tavalla!» huudahti hän. »Luulenpa, että kohtaavat siinä pahemman purtavan!»

Huomatessaan saavansa joka taholta osakseen ainoastaan moitteita Binoi istui hiljaa ja alakuloisena, kunnes Anandamoji herätti hänet mietteistään sanomalla: »Tiedätkö, Binoi, mitä sinun pitäisi tehdä? Sinun pitäisi lähteä tapaamaan Pareš Babua. Hänen kanssaan keskustelussasi asiat varmaan selviävät.»

NELJÄSKUUDETTA LUKU.

Nähdessään yht’äkkiä Anandamojin Sutšarita huudahti hämmästyneenä:
»Minä olin juuri lähtemässä teidän luoksenne!»

»Minä en tiedä, että olit tulossa», nauroi Anandamoji, »mutta tiedän, mikä asia sinut olisi tuonut luokseni. Olen tullut saman asian vuoksi, koska kohta sen kuultuani tunsin välttämättömäksi nähdä sinut.»

Sutšaritaa ihmetytti, että uutinen oli saapunut Anandamojin korviin, ja hän kuunteli tarkkaavasti Anandamojia, joka sanoi: »Maammoseni, minä olen pitänyt Binoita aina kuin omana lapsenani. Saatuani kuulla, kuinka te kaikki olitte ottaneet hänet ystävällisesti seuraanne, siunasin teitä sydämessäni sanomattomasti! Kuinka siis olisinkaan voinut pysyä toimettomana, kun kuulin teidän joutuneen vaikeuksiin? En tiedä, voinko tehdä jotakin teidän hyväksenne — mutta joka tapauksessa mieleni oli niin kuohuksissa, että minun täytyi tulla tänne juoksujalkaa. Onko Binoi kaikkien näiden ikävyyksien aiheena, kultaseni?»

»Ei ollenkaan!» huudahti Sutšarita. »Lolita on vastuussa koko hälinästä. Binoi ei aavistanutkaan, että Lolita tulisi laivaan virkkamatta sanaakaan toisille, mutta asia kerrotaan ikäänkuin he olisivat salaa sopineet asiasta ennakolta. Ja Lolita on sellainen tyttö, ettei hän milloinkaan suostu väittämään huhua vastaan tai selittämään, mitä on todella tapahtunut.»

»Mutta jotakin on asiassa tehtävä!» virkkoi Anandamoji. »Binoilla ei ole ollut hetkenkään rauhaa siitä saakka, kun hän on kaikki tuon kuullut — hän ottaa koko asian omaksi syykseen.»

Sutšarita punastui hieman, loi katseensa alas ja kysyi: »Luuletteko siis, että Binoi Babu —»

»Kuulehan, lapseni», keskeytti Anandamoji havaitessaan Sutšaritan kiusallisen epäröinnin. »Minä voin vakuuttaa, että Binoi tekee Lolitan hyväksi, mitä hänen käsketään tehdä. Olen tuntenut hänet lapsuudesta saakka ja olen nähnyt, että jos hän kerran antautuu, hän ei voi asetella minkäänlaisia ehtoja. Siitä syystä olen usein ollut alinomaisen pelon vallassa, koska olen ajatellut hänen sydämensä voivan johtaa hänet sellaiseen paikkaan, josta hän ei enää ole pelastettavissa.»

»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä, ettei Lolita suostu», sanoi Sutšarita tuntien paaden painon vierähtäneen mielestään. »Minä tunnen hänen sydämensä varsin hyvin. Mutta suostuuko Binoi Babu luopumaan omasta yhteisöstään?»

»Jos se on välttämätöntä, hän epäilemättä tekee niin», vastasi Anandamoji. »Mutta minkätähden puhutte yhteisöstä luopumisesta asiain ollessa tässä vaiheessaan? Onko se ollenkaan tarpeen?»

»Mitä, mitä sanottekaan, äiti?» huudahti Sutšarita. »Tarkoitatteko, että Binoi Babu voi mennä naimisiin brahmotytön kanssa jääden itse hindulaiseksi?»

»Jos hän on halukas niin menettelemään», vastasi Anandamoji, »niin mitä teillä on siihen sanottavaa?»

»Minä puolestani en ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista?» virkkoi
Sutšarita hämmentyneenä.

»Se näyttää minusta helpoimmalta asialta maailmassa, maammoseni», selitti Anandamoji. »Näetkös, minä en voi omassa kodissani suorittaa niitä menoja, joita toiset perheeni jäsenet suorittavat — ja siitä syystä monet nimittävät minua kristityksi. Erikoisia palvontamenoja suoritettaessa minä pysyttelen tahallani loitolla. Sinä kenties hymyilet, rakkaani, kun kuulet, ettei Gorakaan nauti vettä minun huoneessani! Mutta minkätähden sanoisinkaan, ettei talo niinmuodoin ole minun kotini ja ettei hindulainen yhteiskunta ole minun yhteisöni? Minä puolestani en voi milloinkaan niin sanoa. Minä pysyn siinä yhteisössä ja siinä talossa sietäen kaikki osakseni tulevat loukkaukset — enkä tunne siitä suurtakaan haittaa. Jos esteet muuttuvat ylipääsemättömiksi, lähden kulkemaan Jumalan minulle osoittamaa tietä, mutta loppuun saakka minä sanon mitä tunnen, ja heidän asiansa on päättää, hyväksyvätkö minut vai eivätkö.»

»Mutta kuulkaahan», virkkoi Sutšarita hieman hämillään, »tunnettahan
Brahma Samadžin periaatteet, — jos otaksumme, että Binoi Babu —»

»Hänen mielipiteensä ovat samaa lajia», keskeytti Anandamoji. »Brahma Samadžin periaatteet eivät ole kaiken muun luomakunnan ulkopuolella. Hän on lukenut minulle varsin usein niitä kirjoitelmia, joita on julkaistu aikakauskirjoissanne — ja minä en voi keksiä teidän periaatteissanne mitään ihmeteltävää.»

Puheen keskeytti Lolita, joka tuli huoneeseen etsimään Sutšaritaa. Anandamojin nähdessään Lolita arasti punastui, koska huomasi Sutšaritan ilmeestä, että he olivat puhuneet hänestä. Lolitan olisi tehnyt mieli karata pois, mutta hän ei keksinyt heti soveliasta tekosyytä.

»Tulehan, Lolita, tule, pieni maammoseni!» huudahti Anandamoji tarttuen hänen käteensä ja saaden hänet istumaan viereensä, ikäänkuin Lolita olisi ollut hänen erikoista omaisuuttansa.

Anandamoji jatkoi puhettaan Sutšaritalle: »Näetkös, maammoseni, hyvän ja pahan toisiinsa soinnuttaminen on kaikkein vaikeimpia tehtäviä, ja kuitenkin ne tavataan tässä maailmassa toisiinsa liittyneinä; siitä liitosta sukeutuu murhetta ja onnea — aina ei nähdä vain pahaa, vaan myöskin hyvää. Ja jos kerran se on mahdollista, niin enpä ymmärrä, minkätähden olisi kahden henkilön, joiden mielipiteet eroavat toisistaan, mahdoton solmia onnellista liittoa. Onko kahden henkilön välinen todellinen liitto pelkkä mielipiteiden asia?»

Sutšaritan pää oli yhä painuksissa, ja Anandamoji jatkoi: »Eikö teidän Brahma Samadžinne salli kahden henkilön liittyvän toisiinsa, jos he sitä tahtovat? Pitääkö teidän yhteisönne ulkokohtaisten määräystensä nojalla erillään kaksi olentoa, joiden sydämet Jumala on yhdistänyt? Maammoseni, eikö tässä maailmassa ole missään sellaista yhteisöä, joka jättää huomiotta vähäiset mielipiteiden eroavaisuudet ja sallii yhteenliittymisen sellaisissa asioissa, jotka todella jotakin merkitsevät? Onko inhimillisten olentojen ainoana tehtävänä siten riidellä Jumalansa kanssa? Yksinomaan sitäkö varten niinsanottu yhteiskunta on perustettu?»

Johtuiko Anandamojin keskustellessaan osoittama lämmin innostus vain siitä, että hän halusi karkoittaa Binoin ja Lolitan avioliittoon kohdistuvia vastaväitteitä? Eikö hän ajatellut hieman sitäkin, että voisi huomautustensa nojalla poistaa senkin vähäisen epäröinnin, joka Sutšaritan mielessä vielä vallitsi? Ei näet käynyt päinsä, että Sutšarita jäi sille kannalle. Jos Sutšarita johtui siihen lopulliseen päätelmään, ettei Binoi voinut mennä naimisiin Lolitan kanssa kääntymättä brahmoksi, niin se ainoa toivo, joka oli Anandamojia kannattanut viimeksikuluneina päivinä, joutuisi sekin häpeään! Samana päivänä oli Binoi häneltä kysynyt: »Äiti, tuleeko minun merkitä nimeni Brahma Samadžin jäsenluetteloon? Tuleeko minun suostua siihenkin?» Ja Anandamoji oli vastannut: »Ei, ei! Minä en pidä sitä ollenkaan välttämättömänä!»

»Ei», oli Anandamoji vastannut hetkisen vaiettuaan, »tässä asiassa ei voida käyttää pakotusta».

Mutta Sutšarita ei ollut myöntynyt siihen, mitä Anandamoji oli sanonut, ja kun hän ei mitään vastannut, Anandamoji käsitti, ettei Sutšaritan mieli ollut vielä asiaan taipunut.

Anandamoji mietti: »Minä kykenin murtamaan yhteisöni perintätavat ainoastaan Goraan kohdistuvan kiintymykseni nojalla. Mutta eikö Sutšaritan sydän ole kiintynyt Goraan? Jos olisi ollut niin laita, hän ei varmaankaan olisi pitänyt tuollaista joutavaa asiaa niin tärkeänä.»

Anandamoji tunsi mielensä hieman masentuneeksi. Goran vapaaksipääsemiseen oli ainoastaan pari kolme päivää, ja Anandamoji oli ajatellut, että häntä odotti olopiiri, josta hän voi löytää onnensa. Hän tunsi, että nyt oli aika saada Gora kiintymään, koska muuten ei käynyt arvaaminen, millaisiin vaikeuksiin hän saattoi joutua. Mutta Goran omakseen voittaminen ja omanansa säilyttäminen ei ollut tavallisen tytön asia. Toisaalta olisi ollut väärin antaa hänelle puolisoksi jonkin hinduperheen tytär — siitä syystä Anandamoji oli hylännyt useita naimaikäisten tyttärien vanhempien tekemiä tarjouksia. Goralla oli tapana sanoa, ettei hän mene milloinkaan naimisiin, ja ihmiset olivat ihmetelleet, ettei Anandamoji hänen äitinään ollut vastustanut sellaista päätöstä. Huomatessaan sitten taipumisen merkkejä Anandamoji oli ollut kovin iloissaan, ja Sutšaritan äänetön vastustus oli niinmuodoin hänelle ankara isku. Mutta Anandamoji ei niinkään helposti aiheestaan luopunut. Hän sanoi itsekseen: »Hyvä, odotetaan, niin saadaan nähdä.»

VIIDESKUUDETTA LUKU.

Pareš Babu sanoi: »Binoi, minä toivon, ettette tee mitään uhkarohkeata vain siitä syystä, että haluatte pelastaa Lolitan pulasta. Meidän yhteisössämme vallitseva kiihtymys ei suuria merkitse — se mikä nyt heidän mieliänsä kuohuttaa, unohtuu muutamassa päivässä.»

Binoista tuntui siltä, että Lolita oli terästänyt häntä tekemään velvollisuutensa. Hän tiesi, että sellainen liitto olisi yhteiskunnan kannalta hankala, ja sitäpaitsi, että oli otettava huomioon Goran suuttuminen — mutta velvollisuuden kutsuessa hän oli kokenut karkoittaa kaikki nuo epämieluisat ajatukset. Kun nyt Pareš Babu kehoitti kerrassaan jättämään velvollisuuteen vetoamisen huomiotta, tunsi Binoi itsensä sitäkin haluttomammaksi kääntymään takaisin. Hän virkkoi:

»Minä en kykene milloinkaan korvaamaan kaikkea sitä ystävyyttä, jota olette minulle osoittaneet, ja minusta tuntuu sietämättömältä ajatella, että olen aiheuttanut teidän perheessänne vähintäkään onnettomuutta yhden ainoankaan päivän aikana.»

»Binoi, te ette täysin noudata minun ajatustani», virkkoi Pareš Babu. »Minua ilahduttaa, että osoitatte meille sellaista huomaavaisuutta, mutta kun tarjoudutte naimaan tyttäreni siten osoittaaksenne kunnioitustanne, ette osoita suurtakaan huomaavaisuutta tyttäreni tunteille. Sen vuoksi minä teille huomautin, ettei tämä vaikeus suinkaan ole luonteeltaan niin vakava, että teidän tarvitsee tarjoutua pienimpäänkään uhrautumiseen.»

Nyt Binoi oli joka tapauksessa vapaa kaikesta vastuunalaisuudentunnosta, mutta hänen mielensä ei kiitänyt esteetöntä vapauden tietä aivan yhtä innokkaasti kuin kohoo ilmoille häkistään päästetty lintu. Nytkään hän ei näyttänyt tahtovan liikahtaa, vaikka se pidättyväisyyden pato, jota hän oli pitkät ajat rakentanut velvollisuudentunnon nojalla, oli havaittu tarpeettomaksi. Siinä, missä hän vielä äsken oli astunut jokaisen askelen peläten ja vapisten ja alinomaa peräytyen, hän nyt vallitsi koko aluetta ja havaitsi olevan vaikeata peräytyä. Siinä kohdassa, johon hänen velvollisuutensa oli hänet kädestä pitäen taluttanut nyt sanoen: »Nyt voit palata, veikkoseni, sinun ei tarvitse lähteä kauemmaksi», hänen sydämensä sanoi: »Sinä voit peräytyä, jos tahdot, mutta minä jään tänne.»

Nyt, kun Pareš Babu ei virkkanut asiasta enempää, Binoi sanoi: »Teidän ei pidä ajatella, että minä aioin tehdä jotakin vaikeata velvollisuuden vaatimuksesta. Jos vain suostutte, niin minulle ei tuota mikään suurempaa iloa kuin sellainen hyvä onni — minä vain pelkäsin, että —»

»Teillä ei ole minkäänlaista pelon syytä», keskeytti Pareš Babu hetkeäkään epäröimättä. Hänen totuudenrakkautensa sai hänet suoraan tunnustamaan: »Minä olen kuullut Sutšaritalta, ettei Lolita ole teille ynseä.»

Binoin sydämessä läikähti ilo, kun hän kuuli Sutšaritan saaneen tietoa Lolitan sielun syvimmästä salaisuudesta. Hän ihmetteli, milloin ja miten asiasta oli puhuttu. Väkevä ja salaperäinen riemu värähdytteli hänen mieltänsä, kun hän ajatteli olleensa noiden kahden ystävyksen keskustelun esineenä. Hän sanoi heti:

»Jos pidätte minua hänen arvoisenaan, niin minä puolestani en voi kuvitella itselleni mitään suurempaa onnea.»

»Odottakaahan hieman», sanoi Pareš Babu. »Minä menen yläkertaan puhuttelemaan vaimoani». Pareš Babun tiedustellessa Bordašundarin mielipidettä viimeksimainittu vaatieli: »Binoin tulee liittyä Brahma Samadžiin.»

»Meidän täytyy saada se asia ensin päätökseen» sanoi Bordasundan.
»Lähetä siis hakemaan Binoita.»

»Meidän on siis määrättävä päivä juhlallista seurakuntaan ottamista varten», virkkoi Bordašundari enemmittä esipuheitta, kun Binoi oli saapunut.

»Onko seurakuntaan ottaminen ihan välttämätöntä?» kysyi Binoi epäröiden.

»Ihan välttämätöntä, epäilemättä!» huudahti Bordašundari. »Mitä arvelettekaan? Kuinka voisitte muuten liittyä avioliiton nojalla brahmoperheeseen?»

Binoi seisoi allapäin mitään vastaamatta. Näytti siis siltä, että Pareš
Babu, kuullessaan hänen haluavan mennä naimisiin hänen tyttärensä
kanssa, oli pitänyt varmana, että hän tietenkin liittyy Brahma
Samadžiin.

»Minä kunnioitan erinomaisesti Brahma Samadžia», sopersi Binoi, »ja tähän saakka ei käytökseni ole millään tavalla ollut ristiriidassa sen opetusten, kanssa. Mutta onko ihan välttämätöntä että tulen jäseneksi?»

»Jos mielipiteenne kerran ovat sopusoinnussa meidän mielipiteittemme kanssa, niin mitä haittaa vaikka liityttekin jäseneksi?» kysyi Bordašundari.

»Minun on mahdoton sanoa, ettei hindulainen yhteiskunta merkitse minulle mitään», selitti Binoi.

»Siinä tapauksessa olette menetellyt väärin ollenkaan tätä kysymystä herättäessänne», valitti Bordašundari. »Oletteko ilmaissut halunne mennä naimisiin tyttäremme kanssa ainoastaan siitä syystä, että meitä säälitte tai tahdotte tehdä meille hyvää?»

Tuo oli Binoille kova isku, sillä hän huomasi, että hänen kosintansa tosiaankin näytti loukkaukselta.

Vuotta aikaisemmin oli annettu uusi siviiliavioliittoa koskeva laki, ja siihen aikaan Binoi ja Gora olivat kirjoittaneet erittäin voimallisesti sitä vastaan sanomalehdissä. Siitä syystä Binoin oli nyt vaikea selittää, ettei hän ollut hindu, ja mennä siviiliavioliittoon.

Hän huomasi nyt, ettei voinut toivoa Pareš Babun suostuvan suunniteltuun avioliittoon, jos hän, Binoi, pysyi hindulaisena. Niinpä hän nyt huokasi, nousi, kumarsi kummallekin ja virkkoi puolustellen: »Suvaitkaa antaa minulle anteeksi; en sano enää mitään, jottei syyllisyyteni vielä lisääntyisi.» Sitten hän poistui huoneesta. Mennessään alakertaan hän näki Lolitan istuvan yksin pienen pöydän ääressä kuistikon kulmauksessa kirjeitä kirjoittaen. Askelia kuullessaan Lolita loi katseensa ylös ja silmäili Binoita tuokion ajan levottomin ilmein. Lolita tunsi Binoin jo pitkät ajat — hän oli usein silmäillyt hänen kasvojansa, mutta nyt katse tuntui ilmaisevan jotakin syvää salaisuutta. Lolitan ajatusten salaisuuden, jonka vain Sutšarita tunsi, kertoivat nyt Binoille tummien ripsien varjot, ja hellä katse oli kuin pilvi, jossa piilee tulevan sateen viileys. Se katse, jonka Binoi vuorostaan ohimennen häneen loi, herätti hänen sydämessään äkillisen tuskaisen tunnon. Binoi ei virkkanut sanaakaan, kumarsi Lolitalle ja asteli portaita alas.

KUUDESKUUDETTA LUKU.

Tullessaan ulos vankilasta Gora tapasi Pareš Babun ja Binoin odottamassa portin edustalla.

Kuukausi ei suinkaan ole pitkä aika. Retkeillessään Gora oli ollut erossa ystävistään ja sukulaisistaan kauemminkin, mutta kun hän nyt, vietettyään kuukauden vankilassa, tuli ulos ja näki Binoin ja Pareš Babun, hänestä tuntui, kuin hän olisi syntynyt uudelleen tuttuun maailmaan vanhojen ystäviensä luo. Nähdessään varhaisen aamun valossa Pareš Babun tyynet ja ystävälliset kasvot hän kumartui kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa hartaammin tunnoin kuin milloinkaan ennen. Pareš Babu syleili molempia ystävyksiä, ja sitten Gora tarttui Binoin käteen ja huudahti nauraen: »Binoi, me olemme kouluajoiltamme asti saaneet kasvatuksemme yhdessä, mutta nyt minä olen päässyt edelle opiskelemalla tässä laitoksessa!»

Binoin ei tehnyt mieli yhtyä leikinlaskuun; hän oli vaiti. Hän ajatteli vain sitä, että hänen ystävänsä oli tullut ulos kestettyään vankilaelämän salaperäiset rasitukset, oli tullut parempana ystävänä kuin milloinkaan ennen! Hän vaikeni melkeinpä kunnioittavasti ja juhlallisesti, kun Gora kysyi: »Kuinka äiti voi?»

»Tulkaahan, ystäväni», kutsui Pareš Babu, »vaunut ovat teitä odottamassa».

Heidän ollessaan astumassa ajoneuvoihin saapui Abinaš juosten ja huohottaen, joukko opiskelijoita hänen jäljessään.

Hänet nähdessään Gora kiiruhti istuutumaan, mutta Abinaš ehti häntä estämään ja pyysi häntä seisomaan hetkisen alallaan.

/p
    »Yön tumma murhe on hälvennyt.
        Nyt päivä koittaa!
    Orjuuden kahle on katkennut.
        Nyt päivä koittaa!»
p/

»Vaiti!» huusi Gora sävähtäen tulipunaiseksi. Laulajat vaikenivat kohta ja silmäilivät häntä ihmeissään, kun hän jatkoi: »Mitä tämä meno merkitsee, Abinas?»

Abinaš ei vastannut mitään, vetihän vain poveltaan esiin jämeän seppeleen, joka oli huolellisesti kiedottu banaaninlehteen. Samassa alkoi eräs nuori poika lukea hänelle adressia kimein äänin ja nopeasti kuin vedetty soittorasia. Adressi oli painettu kultaisin kirjaimin, ja sen sisällys käsitteli Goran vapautumista.

Gora ei huolinut Abinašin tarjoamasta seppeleestä, vaan huudahti kiukkuisesti: »Mitä tämä komedia merkitsee? Oletteko valmistautuneet kuukauden pukeaksenne minut joukkonne jäseneksi tässä tien pientarella?»

Abinaš oli tosiaankin kauan asiaa suunnitellut. Hän oli ajatellut, että tilaisuus muodostuisi erittäin vaikuttavaksi, eikä ollut maininnut asiasta mitään Binoille, koska tahtoi saada yksin itselleen harvinaisen tilaisuuden tuottaman kunnian. Sinä aikana, josta nyt kerromme, sellainen hullutus näet ei ollut vielä muuttunut aivan yleiseksi. Abinaš oli kirjoittanut kohtausta koskevan kuvauksenkin jättäen vain pari yksityiskohtaa täydennettäväksi Kalkuttassa ennen sanomalehdille lähettämistä.

»Sinä teet väärin puhuessasi noin», huomautti Abinaš. »Me olemme tosiaankin jakaneet sinun kärsimyksesi sinun vankilassa ollessasi. Poveamme on polttanut alinomaisen sydämentuskan tuli koko viimeksikuluneen kuukauden aikana.»

»Sinä erehdyt, Abinaš», sanoi Gora. »Jos katsot tarkemmin, niin huomaat, ettei tuli ole edes syttynyt ja ettei poveanne ole kohdannut minkäänlainen vaurio.»

Mutta Abinaš ei ollut hillittävissä. Hän jatkoi: »Hallitus on yrittänyt saattaa sinua häpeään, mutta me, äidinmaamme Intian edustajat, laskemme tämän kunniaseppeleen —»

»Tämä menee jo yli leikin rajojen!» huudahti Gora, työnsi Abinašin ja hänen seuralaisensa syrjään, kääntyi Pareš Babun puoleen ja kehoitti häntä astumaan ajoneuvoihin.

Pareš Babu huokasi helpotuksesta istuutuessaan paikalleen, ja Gora ja
Binoi seurasivat häntä viipymättä.

Gora saapui kotiin seuraavana aamuna matkustettuaan Kalkuttaan höyrylaivalla ja tapasi kunnioitusta osoittavan joukon oven edustalla. Hän vapautui jollakin tavoin heidän kynsistään ja lähti sisään tapaamaan Anandamojia. Anandamoji oli kylpenyt varhain aamulla ja odotti tulijaa, ja kun Gora tuli ja kosketti hänen jalkojansa, hän ei voinut pidättää kyyneliänsä, jotka oli kuluneina päivinä onnistunut hillitsemään.

Krišnadajalin palattua Gangesin rannalta Gora lähti häntä tapaamaan, mutta suoritti kunnioittavan tervehdyksensä loitolla eikä koskettanut hänen jalkojansa. Krišnadajalin istuuduttua turvallisen matkan päähän Gora virkkoi: »Isä, minä aion ryhtyä suorittamaan katumusta.»

»Minulla ei ollut vankilassa mitään hätää», selitti Gora, »olihan vain mahdoton noudattaa puhtaussääntöjä. Siitä syystä minun täytyy nyt ryhtyä harjoittamaan katumusta.»

»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal harmistuneena. »Ei ole syytä siten liioitella. Minä en voi suostua sellaiseen menettelyyn.»

»Sinun ei tarvitse mitään kuulustella», huomautti Krišnadajal. »Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tässä tapauksessa ole mikään katumusharjoitus tarpeen.»

Gora ei ollut voinut milloinkaan käsittää, minkätähden Krišnadajal, joka itse erinomaisen tarkoin noudatti kaikkia puhtaussääntöjä, ei milloinkaan suvainnut mitään sellaista sääntöä Goraan sovellettavan — hän ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta suostumustaan, vaan kerrassaan vastustikin kaikkia Goran toimenpiteitä, jotka tähtäsivät oikeaoppisten menojen noudattamiseen.

Anandamoji oli ajatellut sijoittaa Binoin istumaan Goran viereen aterialla, mutta Gora kehoitti: »Äiti, sijoita Binoi hieman kauemmaksi!»

»Binoissa ei ole mitään vikaa», vastasi Gora, »vika on minussa. Minä olen joutunut epäpuhtaisiin kosketuksiin.»

»Se ei haittaa», vastasi Anandamoji, »Binoi ei sellaisista asioista välitä».

Lähdettyään aterian jälkeen ylimmän kerroksen huoneeseen molemmat ystävykset tuskin tiesivät mitä sanoa. Binoi ei käsittänyt, kuinka esittäisi Goralle asian, joka oli ollut ylinnä hänen mielessään kuluneen kuukauden aikana. Goran mielessä liikkui Pareš Babun perheeseen kohdistuvia kysymyksiä, mutta hän ei niitä ilmaissut, odottihan vain, että Binoi alkaisi asiasta puhua. Hän oli tosin kysynyt Pareš Babulta, kuinka hänen tyttärensä voivat, mutta se oli tapahtunut vain kohteliaisuuden vuoksi. Hänen teki kovin mieli kuulla muutakin kuin että he jakselivat hyvin.

Samassa tuli huoneeseen Mohim ankarasti huohottaen portaiden vaatiman ponnistuksen vuoksi. Voidessaan jälleen hengitellä hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, me olemme odotelleet Goraa koko tämän ajan. Nyt, kun hän on tullut, ei käy asiaa enää tuonnemmaksi siirtäminen. Määrätään päivä heti. Mitä arvelet sinä, Gora? Tiedäthän, mitä tarkoitan?»

Gora vastasi naurahtamalla, ja Mohim jatkoi: »Sinä naurat, niinkö? Sinä ajattelet, ettei dada ole vielä juttua unohtanut! Mutta salli minun sanoa, ettei tytär ole mikään unennäkö — minä alan havaita, että hän on erinomaisen todellinen olio, jota et niinkään hevin unohda! Älä naura, Gora, asia on nyt lopullisesti päätettävä.»

»Tässä on läsnä se mies, josta asian päättäminen joka suhteessa riippuu!» huudahti Gora.

»Mitä hittoa!» väitti vastaan Mohim. »Kuinka voitkaan otaksua, että mies, joka on täysin epäröivä, voisi asian ratkaista? Kun olet kerran saapunut, niin sinun tulee ottaa tehtävä suorittaaksesi.»

Binoi oli juhlallisesti vaiti yrittämättä sanoa mitään siinäkään tapauksessa, että laskettiin leikkiä hänen kustannuksellaan, ja Gora, joka arvasi, että jossakin piili vaikeus, virkkoi: »Minä voin ottaa huolekseni kutsukirjeiden lähettämisen, vieläpä leivosten ja makeisten tilaamisenkin, ja olen sitäpaitsi valmis palvelemaan vihkimisjuhlallisuuden kestäessä, mutta en voi ottaa vastatakseni siitä, että Binoi nai tyttäresi. Minä itse en ole läheisissä suhteissa siihen, joka on vastuussa kaikesta tästä lemmentouhusta — minä pysyttelen turvallisen välimatkan päässä ja tervehdin kunnioittavasti loitolta.»

»Älä vain luulekaan, että hän sinua säästää, vaikka pysytteletkin loitolla», virkkoi Mohim. »Kukaan ei tiedä, milloin hän yllättää sinut saapumalla vieraaksesi. Minä en tiedä, mitä hän sinun varallesi suunnittelee, mutta sen tiedän, että hän on saattamassa Binoita pahoihin selkkauksiin. Minä vakuutan sinulle, että joudut katumaan, ellet itse puutu toimien asiaan, vaan jätät kaikki lemmenjumalan huomaan.»

»Minä kadun mielelläni, etten ole ottanut kannettavakseni vastuuta, joka ei minulle kuulu», nauroi Gora, »koska joutuisin katumaan vieläkin katkerammin, jos sen asiakseni ottaisin. Tekee mieleni välttää sellaista kohtaloa.»

»Tahdotko siis seisoa ja mitään virkkamatta katsella, kuinka bramaanin poika tuhlaa kunniansa, kastinsa ja arvonsa?» kysyi Mohim. »Sinä luovut ravinnostasi ja unestasi saadaksesi toisia ihmisiä säilymään hyvinä hindulaisina, mutta nyt on paras ystäväsi hylkäämässä kastinsa ja yhtymässä naimaliiton nojalla brahmoperheeseen, joten sinä et voi enää näyttää kasvojasi julkisesti. Sinä olet kenties minulle vihainen, Binoi, mutta on olemassa yltäkyllin sellaisia henkilöitä, jotka ovat valmiit sanomaan kaiken tämän Goralle sinun selkäsi takana, onpa heitä niinkin paljon, että he innoissaan toisiinsa kompastelevat. Minä sanon sen sinun läsnäollessasi, ja se on hyväksi kaikille asianosaisille. Jos huhu on väärä, sano niin, ja asia päättyy siihen, mutta jos se on tosi, tee kerta kaikkiaan mitä tehtävä on.»

Mohimin poistuttua Binoi ei virkkanut mitään, mutta Gora kääntyi hänen puoleensa ja kysyi: »Mitä, Binoi, mitä tämä kaikki merkitsee?»

»On vaikeata selittää mitään kunnollisesti viittaamalla vain muutamiin huhun kertomiin», sanoi Binoi, »joten olin päättänyt kertoa koko asian vähin erin, mutta tässä maailmassa ei mikään käy niinkuin toivoo — tapahtumat näyttävät aluksi liikkuvan hiljaa, kuin saalistansa väijyskelevät tiikerit, ja sitten ne yht'äkkiä, aavistamatta, iskevät niskaamme. Huhut näyttävät nekin aluksi vain kyteilevän, mutta sitten ne äkkiä leimahtavat liekkiin, ja niitä on mahdoton enää sammuttaa. Siitä syystä minä toisinaan ajattelen, että ihmisen täytyy pysyä ihan liikkumatta, jos tahtoo olla vapaa.»

»Missä onkaan vapaus, jos sinä yksin pysyt liikkumatta?» kysyi Gora nauraen. »Jos muu maailma pitää soveliaana pysyä liikkeessä, niin kuinka se sallisikaan sinun olla alallasi? Todellisuudessa käy ihan toisin, sillä kun maailma on työssä ja sinä yksin pysyttelet joutilaana, niin havaitset vain tulevasi petetyksi. Senvuoksi sinun tulee olla varuillasi, jottei tarkkaavaisuutesi häiriydy ja jottet havaitse itseäsi epävalmiiksi kaiken muun liikkuessa.»

»Se on aivan totta», myönsi Binoi, »minä en ole milloinkaan valmis! Tälläkään kertaa en ollut varustaunut. Minä en koskaan käsitä, miltä taholta tapahtumat kulloinkin tulevat, mutta kun jotakin on ehtinyt tapahtua, täytyy epäilemättä ottaa kantaakseen vastuu. Olisi varmaan väärin kieltää epämieluisat tapahtumat, koska olisi parempi, ellei niitä olisi ollenkaan sattunut.»

»Minun on vaikea asiasta keskustella, kun en tiedä, mitä on tapahtunut», huomautti Gora.

Binoi terästi itseänsä tunnustukseen ja aloitti: »Auttamattomat olosuhteet ovat saattaneet minut Lolitaan nähden sellaiseen asemaan, että ellen mene hänen kanssaan naimisiin, hän joutuu kärsimään ikänsä kaiken aiheettomia soimauksia yhteisönsä taholta.»

»Se on pitkä juttu», vastasi Binoi. »Minä kerron sinulle kaikki vähin erin; toistaiseksi sinun tulee tyytyä siihen, mitä olen sinulle sanonut.»

»Hyvä niin», sanoi Gora, »minä olen tyytyväinen. Voin sanoa vain sen verran, että jos olosuhteet olivat auttamattomat, ei myöskään sovi valitella tulosta. Jos Lolitan tulee kärsiä soimauksia oman yhteisönsä taholta, niin asia ei ole autettavissa.»

»On hyvä, jos on niin laita», virkkoi Gora. »Mutta sinä et voi tehdä asiaa sellaiseksi vain sen nojalla, että äänekkäästi toteat tosiasian. Kun ihmiset ovat hädässä, he voivat varastaa ja surmata, mutta muuttaako tämä tosiasia sellaisen toiminnan moitteettomaksi? Sinä sanot tahtovasi suorittaa velvollisuutesi Lolitaa kohtaan menemällä hänen kanssaan naimisiin, mutta tiedätkö varmaan, että se on ylin velvollisuutesi? Eikö sinulla ole mitään velvollisuuksia yhteiskuntaasi kohtaan?»

Binoi ei vastannut päättäneensä olla menemättä naimisiin brahmoperheen jäsenen kanssa sen vuoksi, että oli muistanut velvollisuutensa yhteisöänsä kohtaan, vaan alkoi kiivaasti väitellä. »Tässä asiassa en usko pääsevämme yksimielisyyteen», sanoi hän. »Minä en puhu yhteiskuntaa vastaan siitä syystä, että olen kiintynyt johonkin yksilöön. Minä väitän, että on olemassa sekä yhteiskunnan että yksilön yläpuolella jotakin sellaista, jota on pidettävä silmällä, nimittäin uskonto. Jos ei ole ylin velvollisuuteni pelastaa yksilöä, ei ole myöskään ylin velvollisuuteni pelastaa yhteiskuntaa, koska korkein velvollisuuteni on varjella yhtä ja ainoata uskontoa.»

»Minä en voi kunnioittaa sellaista uskontoa, joka kieltää yksilön ja yhteisön oikeudet vaatien kaikki itselleen», virkkoi Gora.

»Mutta minä voin!» huudahti Binoi kiihtyneenä. »Uskonto ei ole rakennettu yhteisön ja yksilön varaan, vaan yhteisö ja yksilö ovat uskonnosta riippuvaiset. Jos aletaan nimittää uskonnoksi sitä, mitä yhteiskunta sattuu kaipaamaan, niin itse yhteiskunta rappeutuu, ja jos yhteiskunta asettaa esteitä todellisen uskonnollisen vapauden tielle, niin me täytämme velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan jaoittamalla maahan sellaiset järjettömät esteet. Ellei ole väärin, että menen naimisiin Lolitan kanssa, ja jos tosiaankin minun tulee niin tehdä, niin silloinhan olisi uskonnollisuuden loukkaamista, jos pidättyisin siitä vain sen vuoksi, ettei asia satu olemaan yhteiskunnalle mieluinen.»

»Oletko sinä ainoa oikean ja väärän tuomitsija?» kysyi Gora. »Etkö ollenkaan ajattele, millaiseen asemaan joutuvat lapsesi sellaisessa avioliitossa?»

»Jos kerran noudattelet sitä ajatussuuntaa», väitti Binoi, »niin silloin teet kaikki yhteiskunnalliset vääryydet alinomaisiksi. Minkätähden siis moitit kirjuriraukkaa, joka lakkaamatta tyytyy kärsimään eurooppalaisen päämiehensä solvauksia ja potkuja? Ajatteleehan hänkin lastensa asemaa, eikö totta?»

Binoi oli Goran kanssa väitellessään johtunut sellaiseen kohtaan, joka ei ollut milloinkaan ennen ollut esillä. Vain muutamia viikkoja aikaisemmin hänen koko olemuksensa olisi kauhistunut yhteiskunnasta irtautumista. Hän ei ollut uskaltanut pohtia kysymystä omassa mielessäänkään, ja ellei se olisi tullut puheeksi tällä tavoin Goran seurassa, niin asia olisi kehittynyt kerrassaan vastakkaiseen suuntaan, Binoin mielen vakaantuneiden tottumusten mukaisesti. Mutta väittelyn kestäessä hänen taipumuksensa, jota velvollisuudentunto tuki, muuttui yhä voimakkaammaksi.

Väittely oli tuiman tulinen. Tällaisissa kiistoissa Gora ei yleensä vedonnut järkeen, vaan esitti omat näkökantansa niin väkivaltaisen kiivaasti, että vain harvat kykenivät hänelle vertoja vetämään. Tänäänkin hän koki parhaansa mukaan hävittää olemattomiin kaikki Binoin esittämät väitteet, mutta tällä kertaa hän havaitsi tiellään esteitä. Niin kauan kuin olivat tulleet kysymykseen ainoastaan Goran ja Binoin toisiansa vastustavat mielipiteet, Gora oli päässyt säännöllisesti voitolle, mutta nyt oli siinä vastakkain kaksi todellista ihmistä; Gora ei enää kyennyt torjumaan sanaisia nuolia omin sana-asein, sillä jokainen häneen sattuva nuoli koski herkkään ja tuskaiseen ihmissydämeen.

Vihdoin Gora huudahti: »Minä en tahdo olla sanasotasilla kanssasi, sillä tässä asiassa ei ole paljoakaan kiistelemistä, se on pikemmin sydämellä tajuttava seikka. Mutta se, että tahdot erota oman maasi kansasta menemällä naimisiin brahmotytön kanssa, tuottaa minulle katkeraa tuskaa. Sinä voit siten menetellä, minä en milloinkaan — siinä me eroamme toisistamme, emme suinkaan viisauteen tai älyyn nähden. Sinun tunteesi suuntautuvat toiselle taholle kuin minun. Sinun ei voi suinkaan toivoa suhtautuvan lämpimästi yhteiskuntaan, kun tahdot antaa sille ankaran iskun juuri siinä kohdassa, jossa minä tunnen elämän sykkeen. Minulle on tärkeä Intia, miten monta virhettä siinä havainnetkin tai miten sitä soimannetkin. Minä en toivo mitään suuremmaksi, en itseäni enkä ketään toista! En tahdo tehdä vähäisintäkään tekoa, joka voisi hiuskarvankaan verran minua siitä erottaa!»

Ennenkuin Binoi ehti vastata, Gora jo huusi: »Ei, Binoi, on turhaa kiistellä kanssani tästä asiasta! Kun koko maailma on hylännyt Intian ja syytää solvauksia sitä vastaan, niin minä puolestani tahdon istua sen kanssa häväistyksen istuimella — tämän kastijakoisen, taikauskoisen, kuviakumartavan Intiani keralla! Jos tahdot erota Intiasta, niin sinun täytyy erota minustakin.»

Gora nousi, lähti parvekkeelle ja alkoi kävellä edestakaisin. Binoi jäi äänetönnä istumaan, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että ulkona oli joukko ihmisiä, jotka halusivat nähdä Goran, ja Gora, iloisena tarjoutuvasta tilaisuudesta, lähti alakertaan.

Ehdittyään ulos Gora näki kerääntyneessä väkijoukossa Abinašinkin. Gora oli otaksunut Abinašin suuttuneen, mutta hänessä ei näkynyt vihan häivettäkään. Hän alkoi puhua ylistellen pöyhkeäsanaisesti Goraa siitä, ettei hän ollut edellisenä päivänä suostunut ottamaan vastaan seppelettä. Hän julisti kaikkien kuullen: »Minä olen oppinut kunnioittamaan Gourmohan Babua entistä enemmän. Olen jo kauan tietänyt, ettei hän ole mikään tavallinen mies, mutta eilen huomasin, että hän on suuri henkilö. Me lähdimme eilen osoittamaan hänelle kunnioitusta, mutta hän torjui sen tavalla, johon vain harvat meidän aikoinamme kykenevät! Onko se pilkan arvoinen asia?»

Nuo sanat saivat Goran hämmentymään, ja Abinašiin kohdistuva närkästys hänet kerrassaan kuumensi. Hän huudahti kärsimättömästi: »Kuulehan, Abinaš, sinä solvaat ihmistä osoittamallasi kunnioituksella! Etkö voinut otaksua minua niin vaatimattomaksi, että kieltäytyisin liittymästä teidän kisaanne maantien vieressä? Aiotko ehkä perustaa kuljeksivan joukkokunnan, joka kiertelee almuja keräillen? Eikö kukaan ole valmis suorittamaan vähintäkään todellista työtä? Jos tahdotte työskennellä minun kerallani, niin hyvä on, ja jos haluatte taistella minua vastaan, niin hyvä niinkin, mutta minä pyydän teitä olemaan kulkematta maita mantereita huutaen ja hoilaten!»

Mutta tuo vain lisäsi Abinašin harrasta kunnioitusta. Hän käänsi hohtelevat kasvonsa läsnäolevien puoleen, ikäänkuin kiinnittääkseen heidän kaikkien huomion Goran sanojen ihmeelliseen henkeen! Hän huudahti: »Teidän siunatun tekonne nojalla olemme nähneet teissä sellaista epäitsekkyyttä, joka on oleva äidinmaamme ainaiseksi kunniaksi. Sellaisen henkilön puolesta me voimme uhrata elämämme!» Niin sanoen hän kumartui kohti Goran jalkoja, mutta Gora väistyi kärsimättömänä.

»Gourmohan Babu», virkkoi Abinaš, »te kieltäydytte ottamasta meiltä vastaan minkäänlaista kunnianosoitusta, mutta teidän ei käy kieltäytyminen sallimasta meidän mielihyväksemme nähdä teidät juhlassa, jonka aiomme järjestää näinä päivinä. Me olemme kaikin asiaa pohtineet, ja teidän täytyy suostua tulemaan.»

»Minä en voi aterioida kenenkään teidän kanssa»: vastasi Gora, »ennenkuin olen suorittanut katumusharjoitukseni».

Katumusharjoitus! Abinašin katse kirkastui, ja hän huudahti: »Sellainen ajatus ei olisi voinut johtua meidän kenenkään mieleen, mutta Gourmohan Babu ei milloinkaan laiminlyö mitään hindulaisen uskonnon sääntöä.»

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että olisi oivallista, jos kaikki kokoontuisivat juhlaan suoritettavien katumusmenojen johdosta. Oli kutsuttava muutamia maan suuria oppineita, jotka saisivat omin silmin nähdä, että hindulainen uskonto on yhä vielä elävä asia, koska Gourmohan Babu ei missään tapauksessa suostunut luopumaan katumuksen suorittamisesta.

Keskusteltiin siitäkin, missä katumusmenot oli suoritettava, ja kun Gora selitti, että olisi hankalaa niitä järjestää hänen kodissaan, niin eräs hänen hartaita seuraajiansa, jolla oli huvila Gangesin rannalla, ehdotti toimitusta järjestettäväksi sinne. Päätettiin vielä, että asiasta koituvat kulungit suorittaisi puolue kokonaisuudessaan.

Vähän ennen joukon poistumista Abinaš alkoi käsiään heilutellen pitää korkealentoista ja kiihkeätä puhetta lausuen muun muassa: »Gourmohan Babu kenties minuun suuttuu, mutta kun sydän on ylen täysi, on mahdoton estää tunteitansa ilmaantumasta. Vedain varjelemiseksi ovat jumalat tulleet lihaksi tässä pyhässä maassamme, ja niin on meille tänään ilmaantunut lihaksitulo, jonka tehtävänä on varjella hindulaista uskontoa. Meidän maamme on koko maailmassa ainoa, jossa on kuusi vuodenaikaa — ja tässä meidän maassamme jumalat ovat tulleet lihaksi kerran toisensa jälkeen ja tulevat vastakin niin syntymään. Me olemme tosiaankin onnelliset, kun saamme nähdä todistuksen siitä, että tuo on totta! Veljet, huutakaamme: 'Voitto Gourmohanille!’»

Abinašin kaunopuheisuuden kiihoittamana koko joukko alkoi ankarasti huutaa, mutta Gora pakeni kovin hämmentyneenä.

Tänä vankilasta pääsyn jälkeen ensimmäisenä vapaana päivänä hänet näytti vallanneen sanomaton uupumus. Vankilan yksinäisyydessä hän oli päiväkaudet uneksinut, kuinka tulisi työskentelemään maansa hyväksi uusin innoin, mutta nyt hän vain kyseli itseltään kyselemistään: »Ah, missä onkaan minun maani? Onko se todellinen ainoastaan minulle itselleni? Tuossa on varhaisin ystäväni, jonka kanssa olen pohtinut kaikkia elämäni suunnitelmia ja toiveita — valmiina ihan kylmäverisesti jättämään huomiotta menneisyytensä samoinkuin tulevaisuutensakin voidakseen mennä naimisiin jonkun tytön kanssa, johon on mielistynyt! Ja tuossa ovat nuo, jotka kaikkien mielestä kuuluvat niinsanottuun puolueeseeni ja jotka minun heille monet kerrat katsantokantojani esitettyäni päättelevät, että olen syntynyt maailmaan vain varjellukseni hindulaista uskontoa! Minä olen pelkkä pyhien kirjojen henkilöitymä! Entä eikö Intialle myönnetä mitään sijaa? Kuusi vuodenaikaa, tosiaankin. Jos noiden kuuden vuodenajan ainoana tuloksena on Abinašin-laisen hedelmän kypsyminen, niin mitäpä olisi haitannut, vaikka vuodenaikoja olisi ollut pari kolme vähemmän?»

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että hänen äitinsä oli häntä kutsunut. Sen kuullessaan Gora säpsähti ja toisteli itsekseen: »Äiti on minua kutsunut!» ja hänestä tuntui kuin olisi sanoilla ollut hänelle aivan uusi merkitys. Hän sanoi itsekseen: »Kävipä kuinka tahansa, minulla on äitini. Ja hän kutsuu minua. Hän on yhdistävä minut kaikkiin. Hän ei ole salliva minun jäävän loitolle kenestäkään. Minä olen näkevä, että ne, jotka ovat omani, istuvat hänen huoneessaan. Vankilassakin äiti kutsui minua, ja minä voin hänet nähdä, ja nyt, vankilasta vapauduttuani, hän kutsuu minua, ja minä lähden häntä näkemään.» Niin itsekseen haastellessaan hän silmäili talvisen keskipäivän koleata taivasta, ja ne eroavaisuudet, joita oli ilmaantunut Binoin ja Abinašin seurassa, näyttivät hänestä äkkiä muuttuvan mitättömiksi. Tässä keskipäivän paisteessa Intia näytti ojentavan käsiään häntä kohti, ja hän näki eteensä levinneinä kaikki sen virrat ja vuoret, kaupungit ja meret, ja äärettömyydestä virtaili kirkas ja tahraton valo, jossa koko Intia hohteli. Goran sydän oli niin täysi, että kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä ja kaikki masentuneisuus häipyi pois hänen mielestään. Hänen olemuksensa varustautui iloisena siihen Intian hyväksi suoritettavaan työhön, joka oli loputon ja jonka hedelmät näyttivät odottavan ylen etäällä. Vaikka hän ei kyennytkään silmin näkemään Intiaa niin suurena kuin mietteissään, hän ei kumminkaan tuntenut minkäänlaista alakuloisuuden häivää. Hän sanoi itselleen kerran toisensa jälkeen: »Äiti kutsuu minua! Minä lähden sinne, missä kaiken ylläpitäjä, Hän, joka kannattaa kaikkeutta, sijaitsee äärettömän kaukana ajassa ja kuitenkin läsnä joka hetki. Hän, joka luo tulevaisuuden loistoisaa valoa epätäydelliseen ja viheliäiseen nykyisyyteen — minä lähden sinne, äiti kutsuu minua siihen äärettömään kaukaisuuteen, joka kuitenkin on äärettömän lähellä.» Tämän ilon vallassa ollen Gora tunsi Binoin ja Abinašin läsnäolon — ikäänkuin he eivät olisi olleet hänestä erotetut, koska kaikki sen päivän mitättömät eripuraisuudet hukkuivat täydelliseen sopusointuun.

Kun Gora astui Anandamojin huoneeseen, hänen kasvonsa olivat tuon onnen säteilyn kirkastamat, ja hänestä tuntui kuin olisi kaiken hänen näkemänsä takana ollut läsnä jokin salainen ihme. Äkkiä sisään astuttuaan hän ei aluksi huomannut, kuka istui hänen äitinsä vieressä.

Sanoessaan »Tekö olette tullut!» hän ei puhunut mistään tavallisesta tapahtumasta, vaan jostakin erikoisesta saapumisesta.

Gora oli aikoinaan vältellyt Sutšaritaa, ja retkellä ollessaan, tehdessään työtä ja kokiessaan erilaisia vastuksia, hänen oli onnistunut jossakin määrin poistaa hänen kuvansa mielestään. Mutta hänen vankeudessa ollessaan Sutšaritan muisto oli alinomaa häntä ahdistellut. Oli ollut aika, jolloin Goran mieleen tuskin ollenkaan oli johtunut, että Intiassa oli naisia, mutta nyt hän oli Sutšaritan nojalla kokenut tuon totuuden, ja sellaisen suuren ja ikivanhan tosiasian ilmestyminen sai koko hänen voimakkaan olemuksensa värisemään kuin iskun vaikutuksesta. Kun ulkomaailman auringonvalo ja raikas ilma virtasi hänen vankikoppiinsa täyttäen hänen mielensä tuskalla, hän näki, ettei maailma ollutkaan hänen oman työkenttänsä tavoin vain miesten yhteiskunta, ja hänen mietteissään ilmaantuivat hänelle kahdet jumalaiset kasvot, joita auringon, kuun ja tähtien valo erikoisesti kirkasti ja joiden taustana oli viileä taivaan sini — toiset olivat lapsuudesta saakka tutut armaat äidin kasvot, toiset hänen uuden tuttavansa kauniit ja lempeät kasvot.

Ahtaassa ja ilottomassa vankilaelämässään Gora ei voinut vastustella, kun noiden kasvojen muisto kohosi hänen mieleensä. Näiden muistelojen suoma ainoa ilo loi hänen vankeuteensa syvän vapauden tuntoa, ja vankilan vaivat näyttivät hänestä jonkinlaiselta pettävältä ja epätodelliselta unennäöltä. Hänen sykkivän sydämensä aallot puhkaisivat vankikomeron seinät ja urkenivat taivaalle, ne leikkivät väräjöivissä lehvissä ja kukissa ja murtuivat arkisen maailman rantaan.

Gora oli ajatellut, ettei ollut mitään syytä pelätä kuvittelunsa luomuksia, ja niin hän oli kokonaisen kuukauden sallinut ajatustensa vapaasti virtailla siihen suuntaan, päätellen, että ihmisen tarvitsee pelätä ainoastaan todellisuuden olioita.

Vankilasta päästyään ja nähtyään Pareš Babun Gora oli tuntenut sydämensä tulvahtavan riemun. Tuo riemu ei suinkaan johtunut ainoastaan Pareš Babun näkemisestä, vaan siihen sekaantui hänen mielikuvitustaan monet pitkät päivät askarruttaneen kuvan tenho — vaikka Gora ei sitä aluksi tajunnut. Mutta aluksessa Kalkuttaan matkatessaan hän vähitellen alkoi käsittää, ettei Pareš Babu vaikuttanut häneen niin voimallisesti ainoastaan omien hyvien ominaisuuksiensa nojalla.

Nyt Gora karkaisi itseään kerran toisensa jälkeen ehkäistäkseen ristiriitaa syntymästä ja vakuuttaen itselleen, ettei tulisi joutumaan tappiolle. Laivassa ollessaan hän oli päättänyt vetäytyä jälleen loitolle ja varoa mieltänsä joutumasta kaikkein hienoimpiinkaan siteisiin.

Hänen ollessaan tässä mielentilassa oli tapahtunut väittely hänen ja Binoin kesken. Ystävysten kohdatessa toisensa ensi kerran eron jälkeen sellainen kiista ei olisi ollut mahdollinen, ellei Gora olisi kiistellyt itseänsäkin vastaan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että tuohon väittelyyn sisältyvät päätelmät koskivat hänen omaa kunniaansakin, ja siitä syystä hän puhui tuona päivänä ylen kiivaasti — hänen kiivautensa oli välttämätön hänelle itselleen. Kun hänen jyrkkyytensä herätti Binoissa vastaavaa jyrkkyyttä, kun Binoi ajatuksissaan repi hajalle kaikki Goran väitteet ja nimitti niitä typeräksi kiihkojumalisuudeksi, kun Binoin koko mieli kohosi kapinoimaan häntä vastaan, Binoi ei osannut aavistaakaan, ettei Gora suinkaan olisi jaellut hänelle niin ankaroita iskuja, elleivät samat iskut olisi kohdistuneet Goraan itseensäkin.

Binoin kanssa keskusteltuaan Gora päätteli, ettei käynyt taistelua keskeyttäminen. »Jos lasken Binoin menemään oman elämäni pelosta, niin Binoi ei ole pelastettavissa», ajatteli hän.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU.

Gora oli syvissä mietteissä — hän silmäili Sutšaritaa, mutta ei määrättynä yksilönä, vaan pikemmin aatekuvana. Hänelle ilmeni Sutšaritan hahmossa Intian naisellisuus, ja Sutšarita toi hänen nähtäviinsä kaiken sen, mikä oli kaunista ja puhdasta, rakastavaa ja jaloa hänen äidinmaansa kodeissa. Hänen sydämensä oli iloa tulvillaan, kun hän näki äitinsä vieressä istumassa sen armon ilmestymän, joka säteillänsä valaisee Intian lapsia, auttaa sairasta, lohduttaa murheellista ja pyhittää rakkaudella kaikkein vähäpätöisimmänkin. Gora näki hänet sen voiman ilmestymänä, joka ei milloinkaan hylkää viheliäisintäkään meistä suruissamme ja onnettomuuksissamme, ei milloinkaan meitä halveksi, vaan itse palvonnan arvoisena uhrautuu kaikkein arvottomimmankin hyväksi. Sutšarita näytti Goran mielestä olevan hän, jonka taitavat ja kauniit kädet painavat uhrauksen leiman kaikkiin töihimme, hän näytti Jumalan meille suomalta ikikärsivällisen ja kaikkivoivan rakkauden katoamattomalta lahjalta, ja Gora sanoi itsekseen: »Me olemme jättäneet tuon armollisen lahjan huomioonottamatta, olemme siirtäneet sen taka-alalle kaiken muun varjoon — mikä muu voisikaan ilmeisemmin osoittaa kurjuuttamme!» Hän ajatteli, että juuri naista oli nimitettävä äidinmaaksi — nainen on se, joka istuu satalehtisellä lootuksella, Intian sydämen syvimmässä sopukassa, ja me olemme hänen palvelijoitansa. Maan onnettomuudet ovat häneen kohdistuvaa solvausta, ja meillä on syytä hävetä miehuuttamme, koska suhtaudumme noihin solvauksiin välinpitämättömästi.

Goraa hämmästyttivät hänen omat ajatuksensa. Hän ei ollut koskaan ennen käsittänyt, kuinka puutteellinen Intian kuva oli ollut hänen mielessään, kun hän oli jättänyt Intian naiset huomiotta. Kuinka puutteellinen olikaan ollut Goran käsitys velvollisuuksista omaa maatansa kohtaan niin kauan kuin naiset olivat ilmenneet hänelle varjomaisina ja epätodellisina! Hänen käsityksessään oli ollut voimaa, mutta ei elämää, lihaksia, mutta ei hermoja. Gora tajusi silmänräpäyksessä, että mitä kauemmaksi karkoitamme naisen luotamme ja mitä vähemmän sijaa hänelle elämässämme myönnämme, sitä heikommaksi miehuutemme muuttuu.

Kun siis Gora sanoi Sutšaritalle »Tekö olette tullut!» niin sanoihin sisältyi enemmän kuin pelkkää sovinnaista kohteliaisuutta; hänen tervehdyksensä ilmaisi äsken syntynyttä iloa ja ihmetystä.

Vankilassaolo oli jättänyt Goraan hieman jälkeä. Hän ei näyttänyt yhtä terveeltä kuin ennen, sillä vankilaruoka oli ollut hänelle niin inhoittavaa, että hän oli melkein paastonnut koko kuukauden ajan. Hänen ihostaan oli kadonnut entinen raikkaus, ja hän näytti aivan kalpealta, ja kun hiukset oli leikattu lyhyiksi, niin hänen kasvonsa esiintyivät sitäkin laihempina.

Huomatessaan nuo muutokset Sutšarita tunsi mieleensä nousevan erikoisen hellyyden tunnon, johon kuitenkin sekaantui paljon surua. Hänen teki mieli kumartua kunnioittaen koskettamaan Goran jalkoja! Gora ilmeni hänelle puhtaana tulenliekkinä, joka paloi niin kirkkaasti, ettei näkynyt savua eikä karstaa, ja hellän osanoton sekainen harras kunnioitus värisi hänen povessaan niin, ettei hän kyennyt lausumaan sanaakaan.

Anandamoji puhui ensimmäisenä. Hän sanoi: »Nyt ymmärrän, kuinka onnellinen olisin ollut, jos olisin saanut tyttären. En osaa sanoin kuvailla, millainen lohdutus Sutšarita on ollut minulle sinun poissaollessasi! Ennenkuin tunsin hänet, en tietänyt, että murhe on meille ylen arvokas senkin vuoksi, että sen vallitessa tutustumme moniin suuriin ja hyviin asioihin. Me masennumme, koska emme aina tiedä, kuinka monin tavoin Jumala on suonut meille lohdutusta murheissamme. Sinä kenties ujostelet, äityeni, mutta minun täytyy kertoa sinun läsnäollessasi, millainen onni olet ollut minulle näinä haikeina päivinä!»

Gora silmäili Sutšaritan ujoja kasvoja juhlallisen kiitollisuuden ilmein ja kääntyi sitten sanomaan Anandamojille: »Äiti, hän tuli jakamaan murhettasi haikeutesi päivinä, ja nyt hän on tullut lisäämään iloasi tänä onnen päivänä — ne, joilla on lämmin sydän, ovat epäitsekkäitä ystäviä.»

»Didi», huudahti Binoi huomatessaan, kuinka arka Sutšarita oli, »kun varas saadaan kiinni, niin hän joutuu kaikin puolin rangaistuksi, ja niin joudut sinäkin nyt nauttimaan tekojesi hedelmiä, kun he ovat kerran saaneet sinut haltuunsa. Minne pakenisitkaan? Minä olen tuntenut sinut pitkät ajat, mutta en ole milloinkaan sinua ilmiantanut. Olen ollut vaiti, vaikka olenkin varsin hyvin tietänyt, ettei se ollut kauan salattavissa.»

»Sinä olet ollut vaiti, niinkö tosiaan?» nauroi Anandamoji. »Sinä olet luonnostasi vaitelias poika, eikö totta? Etkö olekin laulanut hänen ylistystänsä siitä päivästä saakka, jona häneen tutustuit, kenenkään voimatta sitä hillitä!»

»Kuulehan häntä, didi!» huudahti Binoi. »Tässä on todistus siitä, että osaan antaa arvoa todellisille ansioille, ja samoin siitä, etten ole kiittämätön!»

»Minulta itseltäni te ette milloinkaan saa tietää, mitkä hyveet minussa asustavat», sanoi Binoi. »Jos tahdotte saada niistä selkoa, niin teidän täytyy tulla äidin luo. Varmaan silloin hämmästytte — minäkin olen ihan ihmeissäni, kun häntä kuuntelen! Jos äiti suostuu kirjoittamaan minun elämäkertani, olen valmis kuolemaan nuorena!»

Lähtiessään Sutšarita sanoi Binoille: »Etkö tule jonakin päivänä meitä tervehtimään?»

Sutšarita kutsui Binoita, mutta ei voinut kehoittaa Goraa tulemaan. Gora, joka ei arvannut oikeata syytä, tunsi loukkaantuvansa. Gora ei ollut koskaan ennen valitellut sitä, että Binoin oli ylen helppo liittyä mihin seuraan tahansa ja vallata siinä itselleen sija, mutta nyt hän tunnusti itselleen, että tämä luonteenpuutos oli todellinen virhe.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU.

Binoi ymmärsi, että Sutšarita oli kutsunut hänet luokseen keskustelemaan suunnitellusta sisarensa avioliitosta. Näytti siis olevan laita niin, että vaikka Binoi oli asian lopullisesti ratkaissut, asia ei sittenkään ollut suinkaan valmis! Hän ei näyttänyt pääsevän, eläessään vapaaksi kummastakaan puolueesta.

Tähän saakka Binoita oli huolestuttanut eniten se, kuinka voisi ilmaista uutisen Goralle. Goran ollessa kysymyksessä hän ei ajatellut vain erästä yksilöä, sillä Gora edusti määrättyjä aatteita, määrättyä uskoa, ja oli ollut eräänlaisena tukena ja turvana elämässä. Binoin alinomainen seurustelu hänen kanssaan oli muuttunut sekä tavanomaiseksi että ilahduttavaksi asiaksi, ja jokainen kiista hänen kanssaan oli kuin itseänsä vastaan kiistelemistä.

Mutta nyt oli isku isketty, ja tehtävän alkuperäinen peloittavuus oli hälvennyt. Binoi oli saanut jonkinlaista rohkeutta kertoessaan Goralle suhteestaan Lolitaan. Ennen leikkausta potilas pelkää sanomattomasti, mutta kun veitsi sitten alkaa leikata, niin sairas huomaa, että tuskan ohella tulee lievennyskin ja ettei se, mikä mielikuvituksessa näyttää ylen vakavalta asialta, olekaan sellainen todellisuudessa.

Aikaisemmin Binoi ei ollut voinut väitellä itsensäkään kanssa, mutta nyt oli kiistan ovi avoinna, ja hän mietti alinomaa vastauksia Goran väitteisiin. Ja sellaisia vastahuomautuksia, joita Gora hänen nähdäkseen voi esittää, hän repi rikki eri näkökannoilta. Jos hän olisi saanut perinpohjin käsitellä koko asian Goran keralla, niin hän olisi, joskin kiihtyen, päässyt johonkin lopulliseen päätökseen, mutta Binoi huomasi, ettei Gora halunnut asiaa läpikotaisin pohtia. Tuo kiihdytti Binoita melkoisesti; hän ajatteli: »Gora ei tahdo ymmärtää eikä halua selittääkään, hän tahtoo vain käyttää väkivaltaa. Väkivaltaa! Kuinka voisinkaan taipua väkivaltaa tottelemaan. Tapahtuipa mitä hyvänsä, minä pysyn totuuden puolella!» Sana »totuus» tuntui hänen sitä lausuessaan käyvän kiinni hänen sydämeensä, ikäänkuin elävä olio. Voidakseen pitää puoliansa Goraa vastaan täytyi liittyä mahdollisimman voimakkaaseen puolueeseen, ja niin Binoi, ottaen totuuden parhaaksi tueksensa, toisteli sanaa itsekseen kerran toisensa jälkeen. Tuntiessaan siten paenneensa totuuden turviin hän alkoi melkoisesti kunnioittaa itseänsä, ja Sutšaritan luo mennessään hän käveli pää pystyssä. Binoi itse ei kyennyt käsittämään, johtuiko tämä turvallisuuden tunto siitä, että hän nyt taipui kohti totuutta, vaiko kenties jollekin toiselle taholle suuntautuvasta taipumuksesta.

Hänen saapuessaan perille Harimohini oli uutterissa keittopuuhissa. Binoi pysähtyi keittiön ovelle, lausui julki sen toivomuksen, että bramaanin pojalle valmistettaisiin asianmukainen ateria, ja lähti yläkertaan.

Sutšaritalla oli käsillä jokin ompelutyö. Hän ei kohottanut katsettaan työstänsä käydessään heti siihen asiaan, joka hänellä oli mielessä. Hän sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, tuleeko meidän välittää pelkistä ulkonaisista vastuksista, ellei mitään sisäistä estettä ole olemassa?»

Goran kanssa väitellessään Binoi oli noudattanut erästä näkökantaa ja nyt Sutšaritan kanssa keskustellessaan hän noudatti aivan vastakkaista. Kukaan ei olisi voinut aavistaakaan, että hän oli jossakin kohden toista mieltä kuin Gora!

»Mutta ettekö te pidä ulkonaisia esteitä liian vähäpätöisinä?» kysyi
Binoi.

»Siihen on syynsä, Binoi Babu!» selitti Sutšarita. »Meidän esteemme eivät ole nimenomaan ulkonaiset, sillä yhteisömme rakentuu uskonnollisille periaatteille, kun sitävastoin se yhteiskunta, johon te kuulutte, on sosiaalisten siteiden kietoma. Jos siis Lolita tahtoo luopua yhteisöstään, niin asia on hänelle vakava; te sitävastoin ette paljoakaan menetä jättäessänne oman yhteisönne.»

He alkoivat keskustella siitä, tuleeko ihmisen persoonallisen uskonnon sekoittua johonkin yhteisöön vai eikö.

Keskustelun ollessa käynnissä tuli huoneeseen Satiš, kädessään kirje ja sanomalehti. Binoin nähdessään hän kävi kovin levottomaksi ja toivoi jotenkin voivansa muuttaa perjantain sunnuntaiksi. Satiš ja hänen ystävänsä Binoi alkoivat kohta keskustella; Sutšarita ryhtyi lukemaan sanomalehteä ja kirjettä, jonka oli lähettänyt Lolita.

Sanomalehdessä oli uutinen, jossa kerrottiin erästä tunnettua brahmoperhettä uhanneen sen vaaran, että tytär olisi mennyt naimisiin hindulaisen kanssa, mutta vaaran tulleen vältetyksi nuoren miehen haluttomuuden nojalla. Tuota uutista aiheena käyttäen oli asiasta kehitelty kokonainen kirjoitelma, jossa vertailtiin toisiinsa brahmoperheen surkuteltavaa heikkoutta ja nuoren hindulaisen järkkymätöntä vakaumusta.

Sutšarita ajatteli, että sanottiinpa mitä tahansa, Lolitan ja Binoin avioliitto oli toteutettava. Mutta hän huomasi selvästi, ettei auttanut käydä kiistelemään tämän nuoren miehen kanssa, ja lähetti niinmuodoin Lolitalle kirjeen, jossa kehoitti häntä heti saapumaan, mainitsematta mitään Binoista.

Kun kalenteri ei missään tapauksessa suostunut muuttamaan perjantaita sunnuntaiksi, Satišin täytyi auttamattomasti lähteä kouluun. Sutšarita nousi mennäkseen peseytymään ja pyysi Binoita odottamaan vähän aikaa.

Väittelyn kiihkeyden viilennyttyä Binoin nuori miehekkyys heräsi omaksi itseksensä hänen istuessaan yksin huoneessa. Kello oli suunnilleen yhdeksän, ja kadulla näkyi vain vähän ohikulkijoita. Sutšaritan kirjoituspöydällä olevan pienen kellon tikitys oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni. Huoneen henki alkoi vaikuttaa Binoin mieleen, ja hänestä tuntui siltä, kuin huoneensisustus olisi yht’äkkiä käynyt hänelle tutuksi. Sutšaritan siisti pöytä, tuolien kirjaellut peitteet, pöydän alle levitetty talja, seinällä riippuvat kuvat ja pieneen hyllyyn järjestetyt punakantiset kirjat vaikuttivat tenhoisasti hänen mieleensä. Tässä huoneessa tuntui viihtyvän jokin kaunis salaisuus, ja niiden keskustelujen muisto, joita oli täällä kuunnellut hiljainen keskipäivä, tuntui piilevän huoneessa vielä nytkin arkana ja kauniina oliona. Binoi alkoi kuvitella, missä keskustelijat olivat istuneet, ja muovasi mieleensä lukuisia kuvia niistä tunnustuksista, joihin Pareš Babu oli viitannut sanoessaan: »Minä olen kuullut Sutšaritalta, ettei Lolita ole teille ynseä.» Binoin mielessä alkoi soida jokin sanoin kuvaamaton sävel, ikäänkuin jonkun vaeltavan lemmenlaulajan virittämä, ja hänen sydämensä salatuissa kammioissa heräsi sanaton ja sanomaton tunne, joka sai Binoin levottomaksi, koska hän ei ollut runoilija eikä taiteilija. Hänestä tuntui, että hän täyttäisi kaikki vaatimukset, kunhan voisi jotakin tehdä, mutta toiminta näytti hänestä mahdottomalta. Tuntui siltä, kuin olisi jokin harso erottanut häntä läheisistäkin olioista, niin että ne näyttivät olevan äärettömän kaukana, mutta sittenkään hänellä ei ollut voimaa repiä harsoa.

Harimohini tuli kysymään, eikö Binoi halunnut virvokkeita, ja kun Binoi vastasi kieltävästi, hän tuli huoneeseen istumaan.

Asuessaan Pareš Babun talossa Harimohini oli ollut nimenomaisesti Binoihin kiintynyt, mutta tultuaan Sutšaritan keralla taloon, jota voi nimittää omaksi kodikseen, hän oli alkanut kovin vieroksua talossakävijöitä. Hän oli johtunut päättelemään, että Sutšaritan viimeaikaiset erehdykset sosiaalisessa käyttäytymisessä olivat yksinomaan hänen tuttaviensa aiheuttamat. Vaikka hän tiesikin, ettei Binoi ollut brahmo, hän toisaalta havaitsi varsin selvästi, ettei Binoi noudattanut kovin täsmällisesti hindulaisia tapoja, joten hän nyttemmin ei ollut erittäin kärkäs kutsumaan tuota bramaaninpoikaa osalliseksi pyhään ateriaan, jonka uhrasi jumalillensa.

Nyt hän sanoi Binoille keskustelun aikana: »Kuulehan, lapseni, sinä olet bramaaninpoika; etkö suorita ehtoohartautta?»

»Täti», virkkoi Binoi puolustellen, »minä olen opetellut ulkoa niin paljon asioita öin päivin, että olen unohtanut kaikki oikeat ehtoohartauden tekstit!»

»Pareš Babu on hänkin oppinut aika paljon», vastasi Harimohini, »mutta hän suorittaa siitä huolimatta jonkinlaista hartautta sekä aamuin että illoin.»

»Se, mitä hän tekee, ei ole suoritettavissa vain oppimalla joitakin tekstejä», virkkoi Binoi. »Jos tulen joskus hänenlaiseksensa, menettelen samoin kuin hän.»

»Mutta minkätähden et voi noudattaa esivanhempiesi esimerkkiä niin kauan kuin et vielä ole hänen kaltaisensa?» kysyi Harimohini verrattain jyrkästi. »Onko hyvä olla sitä ja tätä eikä oikein kumpaakaan? Onhan ihminen lopultakin uskonnollinen olento. Mutta sinä et huoli Ramasta etkä Gangesista! Kuinka se on mahdollista?»

Hänen puheensa keskeytti Lolita, joka Binoin nähdessään kovin säpsähti ja kysyi Harimohinilta, missä Sutšarita oli.

»Radharani on lähtenyt peseytymään», sanoi Harimohini. Lolita näytti tahtovan selittää ilmaantumistansa ja virkkoi: »Minut kutsui tänne Sutšarita.»

»Hyvä, istu ja odota, kunnes hän tulee», sanoi Harimohini. »Hän palaa aivan kohta.»

Harimohini ei suhtautunut erikoisen suopeasti Lolitaankaan, koska tahtoi nyt irroittaa Sutšaritan vanhasta ympäristöstään ja pitää häntä oman valvontansa alaisena. Pareš Babun toiset tyttäret eivät olleet niin tutunomaisia, ja Harimohinia ei ollenkaan miellyttänyt, että Lolita tuli milloin tahansa pakisemaan Sutšaritan kanssa. Hän tapasi, jos mahdollista, keskeyttää heidän keskustelunsa kutsumalla Sutšaritan pois muka jotakin taloustointa suorittamaan, tai valitteli, etteivät Sutšaritan opinnot nykyjään edistyneet yhtä hyvin kuin ennen. Hän sanoi niin huolimatta siitä, ettei hän Sutšaritan opiskellessa milloinkaan unohtanut huomauttaa, etteivät opinnot olleet tytöille ainoastaan tarpeettomat, vaan suorastaan vahingollisetkin. Voimatta varjella Sutšaritaa sillä tavoin kuin olisi halunnut hän soimaili toisinaan Sutšaritan tuttavia, toisinaan taas hänen opintojansa.

Harimohini ei ollut ollenkaan mielissään joutuessaan Binoin ja Lolitan seuraan, mutta jäi kumminkin istumaan, koska oli heille vihoissaan. Hän aavisteli, että noiden kahden kesken oli vallitsemassa jokin salaperäinen suhde, ja sanoi itsekseen: »Olivatpa yhteiskuntanne säännöt millaiset tahansa, minä en missään tapauksessa suvaitse sellaista häpeällistä tutunomaisuutta, tuollaista kristillistä käytöstapaa omassa talossani.»

Lolitan mielessä oli samoin ikävä vastustuksen tunto. Edellisenä päivänä hän oli päättänyt lähteä Sutšaritan keralla Anandamojin luo, mutta kun oli lähdettävä, hän ei voinutkaan toteuttaa päätöstään. Hän kunnioitti Goraa erinomaisesti, mutta samalla hänen vihamieliset tunteensa olivat varsin voimakkaat, sillä hän ei voinut luopua siitä ajatuksesta, että Gora suhtautui häneen kaikin puolin epäsuopeasti. Nämä tunteet olivat siinä määrin vallitsevat, että Goran vankilasta päästyä hänen Binoihin kohdistuvat tunteensakin olivat muuttuneet. Aikaisemmin hän oli ylpeillyt vaikutusvallastaan Binoihin nähden, joten pelkkä ajatus, ettei Binoi kyennyt irtautumaan ystävänsä kynsistä, sai hänet moittimaan Binoin heikkoutta.

Binoi puolestaan kävi kovin levottomaksi nähdessään Lolitan astuvan huoneeseen. Hän ei kyennyt milloinkaan pitämään Lolitaa koskevia ajatuksiansa kirkkaina, sillä siitä lähtien, kun seurakunnan juorut olivat punoneet yhteen heidän nimensä, hänen mielensä kävi levottomaksi kuin magneettineula ukkossäällä joka kerta, kun hän näki Lolitan.

Lolita oli vihoissaan Sutšaritalle, kun näki Binoin istuvan huoneessa. Hän käsitti, että hänet oli kutsuttu selvittelemään sekaantunutta vyyhtiä ja saamaan halutonta Binoita jälleen myötämieliseksi. Niinpä hän kääntyi Harimohinin puoleen ja virkkoi: »Sanokaa siskolle, etten voi nyt viipyä, vaan tulen toisen kerran.» Sitten hän poistui nopeasti huoneesta Binoihin vilkaisemattakaan.

Harimohini, jonka läsnäolo ei enää ollut välttämätön, poistui hänkin suorittamaan jotakin talousaskarta.

Lolitan kasvojen ilme, joka muistutti tukahdutettua tulta, ei ollut Binoille outo, mutta hän ei ollut nähnyt sitä pitkiin aikoihin. Hän oli tuntenut vapautuneensa pelosta, kun näyttivät olleen ja menneen ne pahat päivät, joina Lolita oli kärkkäästi singonnut häntä kohti tulisia nuoliansa, mutta tänään hän näki Lolitan vetävän esille nuo vanhat aseensa ja huomasi, ettei niissä ollut ruosteen merkkiäkään. Vihan sietäminen on kylläkin vaikeata, mutta Binoin-laisen henkilön oli vieläkin vaikeampi sietää ylenkatsetta. Hän muisti, kuinka karsaasti Lolita oli häntä katsellut pitäessään häntä pelkkänä Goran saattolaisena, ja nyt hänen mieltänsä kuohutti se ajatus, että hänen epäröimisensä täytyi Lolitasta näyttää pelkuruudelta. Hänestä oli sietämätöntä, että Lolita piti arkuutena sitä, mikä todellisuudessa oli velvollisuudentunnon aiheuttamaa epäröintiä, eikä suonut hänelle vähintäkään tilaisuutta lausua edes muutamaa sanaa asiasta. Väittelytilaisuuden menettäminen oli Binoille kaikkein suurin rangaistus, sillä hän tiesi osaavansa väitellä ja sovittaa sanojansa taitavasti, ja tiesi kykenevänsä harvinaisen hyvin pitämään puoliaan kiistassa. Mutta kun Lolitan ja hänen kesken ilmaantui jotakin pohdittavaa, ei Lolita milloinkaan suonut tilaisuutta asian käsittelemiseen, ja tänäkin päivänä oli sellainen tilaisuus luiskahtanut käsistä.

Nähdessään pöydällä sanomalehden hän kärsimättömänä tarttui siihen ja huomasi samassa, että eräs kohta oli lyijykynällä merkitty. Hän luki kohdan ja havaitsi heti, että huomautuksen ja sitä seuraavien selitysten esineenä olivat Lolita ja hän. Siinä hänelle selvisi, että Lolita tulisi olemaan alinomaisten hänen yhteisönsä jäsenten sinkoamien solvausten esineenä. Niinmuodoin hänestä näytti varsin oikealta, että Lolitan-lainen vilkas tyttö piti halveksittavana, jos hän, Binoi, tuhlasi aikaansa väittelemällä hiuksenhienoista sosiaalisista kysymyksistä sen sijaan, että olisi yrittänyt pelastaa häntä sellaisesta nöyryytyksestä. Hän oli häpeissään verratessaan itseään tuohon ylpeään tyttöön ja ajatellessaan, kuinka urheasti ja välinpitämättömästi hän suhtautui yhteiskuntaan.

Kun Sutšarita palasi, ehdittyään pitää huolta Sutisin aamiaisesta ja lähettää hänet kouluun, Binoi istui niin jurona ja masentuneena, ettei Sutšarita virittänyt uudelleen äskeistä keskustelua.

Aterialle käytäessä Binoi jätti suorittamatta tavanomaiset puhdistautumismenot, ja Harimohini huomautti: »Kuulehan, Binoi, kun et kerran noudata mitään hindulaisia tapojamme, miksi et käänny brahmoksi?»

Binoi tunsi itsensä hieman loukkaantuneeksi ja vastasi: »Sinä päivänä, jona alan olla sitä mieltä, että hindulaisuuden muodostavat pelkät koskettamista ja ravintoa koskevat kiellot ja monet muut samanlaiset ajatuksettomat säännöt ja ohjeet, minä käännyn, ellen brahmoksi, niin kristityksi, muhamettilaiseksi tai muuksi sellaiseksi. Mutta toistaiseksi en suhtaudu hindulaisuuteen niin toivottomasti.»

Kun Binoi poistui Sutšaritan luota, hänen mielensä oli sangen hämmentynyt, sillä hänestä tuntui, kuin häntä olisi tyrkitty joka puolelta ja kuin hän olisi saapunut sellaiseen paikkaan, joka oli aivan autio ja vailla minkäänlaista suojaa!

Ihmetellen, minkätähden oli joutunut niin luonnottomaan tilaan, hän kulki hitaasti eteenpäin mietteissään ja pää painuksissa, kunnes saapui eräälle aukiolle, missä istuutui puun alle. Kun hänen elämässään oli aikaisemmin ilmennyt jokin vaikea pulma, suuri tai pieni, hän oli käynyt keskustelemaan siitä ystävänsä kanssa, ja joka kerta oli löytynyt ratkaisu; mutta nyt se tie oli tukossa ja hänen täytyi ratkaista asia yksin.

Auringon säteiden alkaessa tunkeutua varjoon, missä hän istui, hän nousi ja alkoi jatkaa matkaansa, mutta ei ehtinyt kovinkaan kauas, kun äkkiä kuuli Satišin huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hetkistä myöhemmin hänen pieni ystävänsä jo piteli häntä kädestä. Oli perjantai, ja Satiš oli palaamassa koulusta, jossa oli annettu lupa lopuksi viikkoa.

Satiš ei katsonut sellaisen väitteen ansaitsevan mitään huomiota ja sanoi vain: »Ei, tulkaahan!»

Satiš ei osannut ollenkaan ajatella sitä suurta ikävyyttä, johon Binoi oli joutunut heidän perheessään seurustellessaan, ja Binoin sydäntä liikutti pojan puhdas kiintymys. Se taivaallinen ilon täydellisyys, jota hän oli tuntenut Pareš Babun kodissa, ilmeni koskemattomana ainoastaan tuossa perheen jäsenessä. Tänä onnettomien tapahtumien päivänä oli yksin Satišin mieli säilynyt seesteisenä, ja hänen kiintymyksensä siteitä ei ollut yrittänyt rikkoa mikään yhteiskunnan taholta tuleva isku. Binoi kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja virkkoi: »Tulehan, veikkonen, minä saattelen sinut talonne ovelle.» Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi poikaa koskettaessaan saanut kokea sitä hellyyttä, jolla Sutšaritan ja Lolitan kiintymys oli pojan lapsuudesta saakka ympäröinyt.

Satišin taukoamaton juttelu kaikui erittäin suloiselta Binoin korviin, ja tämä pojan sydämen vilpitön kosketus sai hänet hetkeksi unohtamaan oman elämänsä vaikean ongelman.

Sutšaritan luo mennessään heidän täytyi kulkea Pareš Babun talon ohi, ja ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva Pareš Babun huone näkyi kadulle. Sen ohi kulkiessaan Binoi ei voinut olla sinne katsahtamatta, ja hän näki Pareš Babun istuvan pöytänsä ääressä. Oli mahdoton nähdä, puhuiko hän vai ei, mutta Lolita istui lähellä Pareš Babua, selkä kadulle päin, kuuliaisen oppilaan asennossa.

Sutšaritan luona koettu mielenliikutus oli saanut Lolitan niin levottomaksi, ettei hän ollut voinut auttaa ahdistustansa muuten kuin lähtemällä tyynesti isänsä luo. Pareš Babussa päilyi niin syvä rauha, että kärsimätön Lolita meni usein äänetönnä istumaan hänen viereensä siten tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. Tänään Pareš Babu oli kysynyt: »Mitä nyt, Lolita?» Lolita oli vastannut: »Ei mitään, isä. Tämä sinun huoneesi on miellyttävä ja viileä.»

Pareš Babu arvasi hyvinkin, että Lolita oli tullut hänen luokseen haavoitetuin sydämin, sillä hänen omassa sydämessäänkin asui salainen tuska. Niin hän alkoi vähin erin esittää sellaisia asioita, jotka saattoivat keventää yksilöllisen elämän mitättömien ilojen ja surujen taakkaa.

Nähdessään isän ja tyttären siinä tutunomaisesti keskustelevan Binoi pysähtyi hetkiseksi eikä ollenkaan kuunnellut, mitä Satiš puhui. Satiš oli parhaillaan esittämässä erittäin mutkikasta sotilaallisen taktiikan kysymystä. Hän tutkisteli, eikö olisi mahdollista harjoittaa tiikerijoukkoa ja sijoittaa se taistelurintamaan, oman ja vihollisen sotajoukon välimaalle, jotta voitto olisi varmasti saavutettavissa. Tähän saakka oli kysymysten ja vastausten sarja kehittynyt katkeamattomana, ja kun se nyt yhtäkkiä katkesi, niin Satiš katsahti Binoihin keksiäkseen syyn. Binoin katseen suuntaa seuraten hän huomasi Lolitan ja huusi heti: »Lolita-didi, Lolita-didi, näetkö, minä olen tavoittanut Binoi Babun kotimatkalla ja olen tuonut hänet mukanani kotiin.»

Lolitan hypähtäessä tuoliltaan ja Pareš Babunkin kääntyessä katsomaan kadulle Binoi sävähti aivan kuumaksi, koska tunsi olevansa vastuussa koko jutusta. Hän sai kuitenkin sanoneeksi hyvästi Satišille ja lähti Pareš Babun luo.

Sisään ehdittyään hän näki, ettei Lolita enää ollut siellä, ja istuutui arasti ja epäröiden, koska otaksui ryövärin tavoin häirinneensä heidän rauhaansa.

Kun oli suoriuduttu tavanomaisista terveyttä y.m.s. seikkoja koskevista tiedusteluista, Binoi aloitti yht'äkkiä: »Koska en noudata kovinkaan hartaasti hindulaisen yhteisön tapoja ja sääntöjä, vaan rikonkin niitä miltei joka päivä, olen ajatellut olevan velvollisuuteni turvautua Brahma Samadžiin ja toivon, että toimitatte minut sen jäseneksi.»

Tuo halu ja päätös ei ollut muovautunut Binoin mielessä valmiiksi vielä neljännestuntia aikaisemmin ja Pareš Babu oli niin ihmeissään, että istui hetken äänettömänä. Sitten hän kysyi: »Mutta oletteko harkinnut kysymystä huolellisesti kaikilta en näkökannoilta?»

»Tässä asiassa ei ole paljoa harkitsemista», vastasi Binoi. »Siinä on nähdäkseni kysymyksessä vain oikea ja väärä. Se on kerrassaan mutkaton asia. Opittuani, mitä olen oppinut, en voi vilpittömästi omaksua uskonnokseni sellaista olotilaa, jossa on vain alinomaa varottava rikkomasta erinäisiä sääntöjä ja tottumuksia. Siitä syystä ilmenee joka askelella epäjohdonmukaisuutta, ja niin kauan kuin pysyn niiden yhteydessä, jotka suhtautuvat hindulaisuuteen täysin hartaasti, minä vain loukkaan heitä, ja niinmuodoin menettelen mielestäni ehdottomasti väärin. Minä en huoli nyt vaivata itseäni millään muilla ajatuksilla, vaan pyrin vapautumaan tuosta vääryydestä, koska en muuten voi säilyttää omaan itseeni kohdistuvaa kunnioitusta.»

Pareš Babu ei ollenkaan kaivannut tuollaista pitkää selitystä, mutta Binoi tarvitsi sitä päätöksensä tueksi. Hän tunsi poveansa paisuttavan ylpeyden ajatellessaan sitä oikean ja väärän välillä riehuvaa taistelua, jonka tuoksinassa hän parhaillaan oli ja jossa hän, oikean puolella ollen, oli saavuttava voiton. Hänen miehuutensa kunnia oli kysymyksessä.

»Sointuvatko teidän uskontoa ja uskoa koskevat periaatteenne Brahma
Samadžin edustamiin?» kysyi Pareš Babu.

»Totta puhuakseni», aloitti Binoi hetken vaiti oltuaan, »on ollut aika, jolloin otaksuin omistavani uskon ja usein kiistelinkin toisten kanssa siitä asiasta, mutta nyt huomaan olevani uskon asioissa ihan kehittymätön. Minä olen tullut sen ymmärtämään opittuani tuntemaan teidät. Uskonto ei ole käynyt todella välttämättömäksi minun elämässäni, ja koska minussa ei ole kehkeytynyt mitään siihen kohdistuvaa todellista uskoa, olen aina tähän asti noudatellut omassa yhteiskunnassani vallitsevaa uskontoa ja puoltanut sitä kaikenlaisin taidokkain ja hiustahalkovin väittein. Minun ei ole milloinkaan tehnyt mieli ajatella, mikä uskonto on todella oikea; olen vain yrittänyt todistaa oikeaksi sitä uskontoa, jonka piti tuottaa minulle voitto. Mitä vaikeammaksi todistaminen kävi, sitä enemmän ylpeilin todistuksestani. Minä en voi nytkään sanoa, tulenko milloinkaan omistamaan täysin oikeata ja luonnollista uskoa, mutta varmaa on, että jos pääsen suotuisaan ympäristöön ja saan seurakseni henkilöitä, jotka kelpaavat esimerkikseni, tulen edistymään siinä suunnassa. Joka tapauksessa vapaudun siten siitä nöyryytyksestä, että kuljen kantaen voiton lippuna sitä, mikä tuottaa sisäistä vauriota älylleni.»

Kun hän siten jatkoi asemansa pohtimista Pareš Babun keralla, niin hänen nykyiselle mielentilalleen suopeita väitteitä alkoi hahmoutua hänen ajatuksissaan ja hän alkoi puhua niin innostuneesti, että näytti siltä, kuin hän olisi johtunut tuohon varmaan päätökseen harkittuaan monet päivät asian eri puolia.

Pareš Babu kehoitti häntä kumminkin ottamaan hieman enemmän aikaa päätöksentekoa varten. Binoi johtui tuosta otaksumaan, että Pareš Babu epäili hänen tarkoituksensa vakavuutta, ja alkoi sitäkin itsepintaisemmin vakuuttaa olevansa varma itsestään ja siitä, ettei mikään voinut järkyttää hänen päätöstänsä. Kumpikaan ei maininnut sanaakaan suunnitellusta avioliitosta.

Asiain ollessa tässä vaiheessaan tuli huoneeseen Bordašundari, joka oli jotakin toimittelevinaan ja aikoi sitten poistua, ikäänkuin ei olisi ollenkaan Binoita huomannut. Binoi otaksui Pareš Babun varmaan kutsuvan Bordašundarin takaisin kuulemaan uusinta uutista, mutta Pareš Babu ei virkkanut sanaakaan, koska ei katsonut ajan tulleen asiasta puhua. Hän halusi pitää asian salaisuutena, mutta kun Bordašundari osoitti ylenkatsettaan ja närkästystään noin karulla tavalla, Binoi ei kyennytkään itseänsä hillitsemään. Hän lähti Bordašundarin jälkeen, kumartui koskettamaan hänen jalkojansa ja sanoi: »Minä olen tullut teille sanomaan, että tahdon liittyä Brahma Samadžiin. Tiedän kyllä, etten ole kelvollinen, mutta toivon teidän minut sellaiseksi tekevän.»

Bordašundari kuunteli häntä hämmästyneenä, kääntyi, palasi hitaasti huoneeseen ja loi kysyvän silmäyksen kohti Pareš Babua.

Tuon kuullessaan Bordašundari tunsi valloittajan iloa, mutta minkätähden hänen ilonsa ei ollut ehdoton? Hänen teki sanomattomasti mieli antaa Pareš Babulle kerrankin kelpo läksytys. Olihan hän vakuuttanut kerran toisensa jälkeen, profeetallisen varmasti, että hänen miehensä tulisi vielä katumaan menettelyänsä. Nähdessään, kuinka järkkymättömänä Pareš Babu kesti kaiken heidän ympärillään ilmenevän mieltenkuohun, Bordašundari oli tuntenut ankaraa kärsimättömyyttä, ja nyt, kun kaikki heidän vaikeutensa näyttivät sievästi selviävän, hän ei voinut tuntea puhdasta iloa. Hän lausui juhlallisin ilmein: »Jos tuo ehdotus olisi tehty muutamia päiviä aikaisemmin, meidän ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon surua ja nöyryytystä.»

»Nyt eivät ole kysymyksessä meidän huolemme ja nöyryytyksemme», huomautti Pareš Babu. »Binoi haluaa päästä valmistumaan seurakuntaamme pääsyä varten, siinä kaikki.»

»Jumala tietää, että olen syynä kaikkiin teidän suruihinne ja nöyryytyksiinne!» huudahti Binoi.

»Kuulkaahan, Binoi», virkkoi Pareš Babu, »älkää käykö tähän asiaan sitä täysin tajuamatta. Minä sanoin teille jo aikaisemmin, ettei teidän pidä ryhtyä mihinkään tekoon, josta voi koitua vakavia seurauksia, vain siitä syystä, että arvelette meidän olevan jonkinlaisessa sosiaalisessa pulassa.»

»Se on aivan totta», puuttui puheeseen Bordašundari, »mutta minä puolestani väitän, ettei hänellä ole oikeutta istua mitään tekemättä kiedottuaan meidät sellaisiin vaikeuksiin».

»Jos ette huoli istua hiljaa ja mitään tekemättä», virkkoi Pareš Babu, »vaan jännitätte itsenne kiihtymyksen tilaan, niin sekasorto käy sitäkin pahemmaksi. Ei auta sanoa, että on velvollisuus tehdä jotakin; varsin usein on tärkein velvollisuus olla mitään tekemättä.»

»Niin, tietysti», valitti Bordašundari. »Minä olen houkkio enkä ymmärrä mitään. Mutta minä haluan tietää, miten asia päätetään — minulla on aivan riittävästi töitä odottamassa.»

»Toivon saavani valmistautua seurakuntaan liittymään sunnuntaina, ylihuomenna», sanoi Binoi. »Jos siis Pareš Babu -—»

»Ei», keskeytti Pareš Babu, »minä en voi suostua olemaan välittäjänä asiassa, josta perheeni voi toivoa koituvan itselleen jonkinlaista hyötyä. Teidän tulee kääntyä suoraan Brahma Samadžin puoleen.»

Binoi tunsi yht'äkkiä rohkeutensa vaipuvan, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle, että olisi halunnut kaikkia muodollisuuksia noudattaen anoa seurakunnan jäseneksi pääsemistä Brahma Samadžin viranomaisilta — varsinkaan, kun tiesi juuri niiden henkilöiden liittäneen toisiinsa hänen ja Lolitan nimen. Kuinka hän voisikaan ajatella anomuskirjelmän sepittämistä, ja millä kielellä hän sen kirjoittaisi? Kuinka hän voisikaan julkisesti esiintyä kirjeen ilmestyttyä brahmolehdissä? Lukisihan kirjeen Gora, ja Anandamojikin sen lukisi! Sitäpaitsi se ei esiintyisi täydessä laajuudessaan, joten hindulaiset lukijat näkisivät vain Binoin hartaasti haluavan päästä Brahma Samadžin jäseneksi, mikä olisi vain puolittain tosi otaksuma. Ellei toisiakin tosiasioita ilmaistaisi, Binoi ei voisi salata häpeäänsä.

Huomatessaan Binoin olevan vaiti Bordašundari kävi levottomaksi ja virkkoi: »Ah, minä ihan unohdin. Binoi Babu ei tietenkään tunne ketään muita Brahma Samadžin jäseniä kuin meidät. Mutta mitäpä tuosta, voimmehan me asian järjestää. Minä lähetän heti Panu Babua noutamaan. Ei ole paljon aikaa hukattavana. Sunnuntai on aivan lähellä.»

Samassa kulki oven ohi Sudhir, joka oli menossa yläkertaan, ja Bordašundari huusi hänelle: »Kuulehan, Sudhir, Binoi liittyy sunnuntaina Brahma Samadžiin.»

Sudhir oli mielissään. Hän oli sydämessään aina erinomaisesti ihaillut Binoita, ja se ajatus, että Binoi liittyisi heidän Samadžiinsa, täytti hänen mielensä ilolla. Hän oli aina pitänyt ylen järjettömänä, että mies, joka osasi kirjoittaa englanninkieltä niin mainiosti kuin Binoi ja oli niin älykäs ja sivistynyt, ei kuulunut Brahma Samadžiin. Hänen sydäntään paisutti ylpeys, kun hän näki tämän uuden todistuksen, etteivät Binoin kaltaiset henkilöt voineet elää onnellisina hänen yhteisönsä ulkopuolella, ja hän virkkoi: »Mutta kuinka se voidaan järjestää sunnuntaiksi? Ettehän voi levittää tietoa kyllin laajalle?» Sudhir näet olisi mielellään nähnyt Binoin seurakuntaan-liittymisen muodostuvan tapahtumaksi, jota sopi osoittaa esimerkkinä kaikille.

»Ei, ei!» huudahti Bordašundari, »se voidaan varsin hyvin toimittaa sunnuntaina. Mene joutuin, Sudhir, kutsumaan Panu Babua.»

Se onneton olento, jonka riemastunut Sudhir näki tekevän kaikille ilmeiseksi Brahma Samadžin voittamatonta mahtia, tunsi itsensä kovin mitättömäksi. Samat seikat, jotka väittelyn ja järkeilyn kestäessä eivät näyttäneet kovinkaan merkittäviltä, saivat hänet tuntemaan olonsa sangen tukalaksi, kun niiden todellinen merkitys kävi ilmi.

Kun tuli puheeksi Panu Babun kutsuminen, Binoi alkoi tehdä lähtöä, mutta Bordašundari ei tahtonut päästää häntä menemään, vaan pakotti jäämään sanoen, että Panu Babu saapuisi tuossa paikassa, joten Binoin ei tarvinnut kauan odottaa.

Mutta Binoi virkkoi puolustellen: »Ei, suokaa anteeksi, minun täytyy nyt lähteä.»

Hänestä tuntui, että kunhan saisi vapaammin hengittää, pääsisi ahdistavasta ympäristöstään ja voisi ajatella selvemmin, kaikki olisi jälleen oikein ja hyvin.

Hänen noustessaan nousi Pareš Babukin, laski kätensä Binoin olalle ja sanoi: »Älkää hätäilkö, Binoi, ajatelkaa asiaa levossa ja rauhassa, ennenkuin teette päätöksenne. Älkää ratkaisko koko elämäänne vakavasti vaikuttavaa kysymystä, ellette täysin ymmärrä omaa mieltänne.»

Bordašundari kerrassaan katkeroitui miehensä käytöksen johdosta ja virkkoi: »Ne henkilöt, jotka ryhtyvät johonkin toimeen ennakolta asioita perinpohjin harkitsematta ja istuvat kaikessa rauhassa johdettuaan itsensä ja toiset pulaan, havaitsevat vihdoin, ettei ole mitään pelastumiskeinoa, ja sanovat vain: 'Istukaa ja ajatelkaa!' Sinä voit hyvinkin istuutua asiaa ajattelemaan, mutta meidän elämämme joutuu sillävälin vaaranalaiseksi.»

Binoin poistuessa Sudhir lähti häntä saattelemaan, sillä hänen mielensä oli niin rauhaton kuin henkilön, joka mielii maistella ennakolta hienon aterian herkkuja. Hän halusi kovin viedä Binoin heti brahmoystäviensä luo, ilmoittaa heille iloisen uutisen ja saada juhlatunnelman heti syntymään, mutta Sudhirin yhä riemastuessa Binoin mieli samassa suhteessa masentui. Sudhirin ehdottaessa, että he molemmat lähtisivät heti Panu Babun luo, Binoi ei kiinnittänyt ehdotukseen minkäänlaista huomiota, vaan sieppasi kätensä Sudhirin kädestä ja pakeni.

Vähän matkaa kuljettuaan Binoi näki Abinašin ja pari kolme hänen ryhmäänsä kuuluvaa henkilöä, jotka kaikki olivat rientämässä jonnekin ankaraa vauhtia. Nähdessään Binoin he pysähtyivät, ja Abinaš huudahti: »Kas, tuossa tulee Binoi Babu! Tulkaa, Binoi Babu, tulkaa mukaan!»

»Me menemme Kašipuran puutarhaan valmistelemaan Gourmohan Babun katumusmenoja.»

»Mitä ajattelettekaan?» huudahti Abinaš. »Ettekö käsitä, kuinka suuri tapahtuma tässä on kysymyksessä? Jos asia olisi vähäpätöinen, niin Gourmohan Babu ei olisi missään tapauksessa sitä ehdotellut. Hindujen tulee nykyjään julistaa omaa voimaansa, ja tämä Gourmohan Babun katumus tulee herättämään suurta huomiota kansamme keskuudessa! Me kutsumme kuuluisat oppineet kaikkialta, joten tapaus tulee vaikuttamaan koko hindulaiseen yhteiskuntaan. Ihmiset saavat nähdä, että me vielä elämme! He tulevat tietämään, ettei hindulaisuus ole vielä kuolemankielissä!»

Binoi pelasti itsensä Abinašin houkutuksista miten parhaiten osasi ja meni menojaan.

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU.

Saavuttuaan Bordašundarin kutsumana Haran Babu näytti hetkisen sangen vakavalta ja virkkoi sitten: »Meidän velvollisuutemme on kutsua Lolita ja keskustella tästä asiasta hänen kanssaan.»

Lolitan tultua Haran Babu virkkoi peloittavan juhlallisesti: »Kuulkaa, Lolita, nyt on tullut teidän elämässänne suuren vastuunalaisuuden hetki. Toisaalla on uskontonne, toisaalla kiintymyksenne, ja teidän tulee valita, kumpaa noudatatte!»

Tuon sanottuaan hän vaikeni nähdäkseen, kuinka puhe oli vaikuttanut Lolitaan, sillä hän oli sitä mieltä, että sellaisen oikeamielisyyden puuskan täytyi saada kaikkinainen pelkuruus vapisemaan ja polttaa kaikki vilpillisyys poroksi — tuo hehkuvan henkisen innostuksen näyte soveltui tosiaankin Brahma Samadžin edustajalle.

Mutta Lolita ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi, ja hänen pysyessään yhä äänetönnä Haran Babu jatkoi: »Olette epäilemättä kuullut, että Binoi Babu on ilmaissut haluavansa liittyä Brahma Samadžiin, joko sen aseman vuoksi, johon te olette joutunut, tai jostakin muusta syystä.»

Tuo oli Lolitalle uutinen, ja vaikka hän ei lausunutkaan sen johdosta minkäänlaista mielipidettä, hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hän istui paikallaan kuin kivinen kuva.

»Pareš Babu», jatkoi Haran, »on tietenkin mielissään Binoin ystävällisestä halukkuudesta, mutta teidän itsenne on päätettävä, onko tämä asia sellainen, että siitä kannattaa iloita, vai eikö. Sentähden kehoitan teitä nyt Brahma Samadžin nimessä syrjäyttämään kaiken epäterveen himonne, tutkistelemaan sydäntänne yksinomaan uskonnon kannalta ja kysymään itseltänne: Onko olemassa mitään todellista syytä, joka kehoittaisi asiasta iloitsemaan?»

Lolitan yhä vaietessa Haran Babu luuli saavansa aikaan melkoistakin vaikutusta ja jatkoi kaksin verroin innokkaammin: »Hän tahtoo liittyä seurakuntaan! Tarvitseeko minun sanoa, kuinka pyhän hetken ihmisen elämässä muodostavat nyt kysymyksessä olevat juhlalliset menot? Tahdotteko sallia sellaisten pyhien menojen joutuvan saastutetuiksi? Onnellisuutta, mukavuutta, persoonallista kiintymystä tavoitellen me olemme suuntaamassa Samadžimme valheen polulle ja lausumme vilpillisyyden tervetulleeksi, ikäänkuin sitä kunnioittaisimme? Sanokaa minulle, Lolita, sallitteko ikänne kaiken liittää nimenne tähän Brahma Samadžin historiassa ylen ikävään tapahtumaan?»

Tuohonkaan kysymykseen Lolita ei virkkanut mitään vastaukseksi, vaan istui yhä liikahtamatta; ainoana muutoksena oli, että hän entistä kiinteämmin piteli tuolinsa käsinojasta. Haran Babu siis jatkoi: »Minä olen useasti havainnut, kuinka vastustamattoman voimakkaasti henkilökohtainen himo heikontaa ihmisen luonnetta, ja tiedänpä myös, että on suhtauduttava suvaitsevasti ihmisten heikkouteen, mutta kun heikkous ei koske ainoastaan jonkun yksityisen ihmisen elämää, vaan samalla satojen toisien ja murskaa murusiksi heidän ainoan suojansa, niin voitteko hetkenkään aikaa pitää tuota anteeksiannettavana? Onko Jumala suonut meille oikeuden antaa anteeksi sellaisen heikkouden?»

»Ei, ei, Panu Babu!» huusi Lolita nousten tuolistaan ja seisoen hänen edessään, »teidän ei tarvitse antaa meille anteeksi! Me olemme tottuneet teidän hyökkäyksiinne, ja teidän mahdollisesti tarjoamanne anteeksianto voisi tuntua meistä jokaisesta kerrassaan sietämättömältä!» Samassa hän jo poistui huoneesta.

Se, mitä Haran Babu oli sanonut, teki Bordašundarin sangen levottomaksi, sillä hän ei tahtonut missään tapauksessa menettää Binoita, mutta Haran Babu ei ollenkaan välittänyt hänen kiihkeistä esityksistään, ja niin Bordašundari vihdoin erosi hänestä vihoissaan. Bordašundari oli pahassa pulassa, koska hänen ei ollut onnistunut saada puolelleen Pareš Babua enempää kuin Haran Babuakaan. Kukaan ei olisi voinut arvata hänen joutuvan sellaiseen käsittämättömään tilanteeseen, ja hänen Haran Babua koskeva mielipiteensä muuttui jälleen.

Niin kauan kuin Brahma Samadžiin liittyminen oli esiintynyt Binoin mielessä vain hämäränä kuvana, hän oli ilmaissut päätöksensä erittäin kiihkeästi, mutta kun hän nyt huomasi, että seurakuntaan liittymistä oli anottava kaikkia muodollisuuksia noudattaen ja että Haran Babulla oli asiassa ratkaiseva merkitys, sellainen julkisuus alkoi kerrassaan kauhistuttaa häntä. Hän ei voinut ajatellakaan, keneltä kysyisi neuvoa, sillä Anandamojinkin luo meneminen tuntui mahdottomalta. Hänen ei tehnyt mieli mennä kävelemäänkään, ja niin hän lähti omaan asuntoonsa, nousi yläkerrassa olevaan makuusuojaansa ja heittäytyi vuoteeseen.

Tuli ilta, ja palvelija saapui lamppuineen. Binoi oli aikeissa lähettää hänet pois, kun samassa kuuli Satišin huutavan alakerrasta: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Kuullessaan Satišin huutavan Binoi alkoi jälleen tuntea elävänsä, ikäänkuin olisi keskellä erämaata äkkiä saanut siemauksen raitista vettä. Tällä hetkellä oli Satiš ainoa ihminen, joka voi häntä lohduttaa, ja Binoin koko uupumus oli tiessään, kun hän kuuli tuon tutun äänen. Hän huudahti: »Mikä on kysymyksessä, veikkoseni?» hyppäsi vuoteeltaan ja kiiruhti alakertaan ehtimättä vetää kenkiä jalkoihinsa. Pienelle pihamaalle johtavien portaiden alapäässä seisoi Satiš, mutta hänen vieressään seisoi myöskin Bordašundari. Binoin täytyi niinmuodoin jälleen ryhtyä pulmaa ratkaisemaan ja käydä vielä kerran samaan taisteluun.

Kun oli päästy yläkertaan, Bordašundari käski Satišin mennä parvekkeelle istumaan, mutta Binoi, joka tahtoi lieventää sellaisen ilottoman pakolaisuuden surkeutta, antoi hänelle muutamia kuvakirjoja ja vei hänet viereiseen huoneeseen, missä paloi lamppu.

Bordašundari aloitti hyökkäyksen sanomalla: »Kuulkaahan, Binoi, kun ette tunne ketään Brahma Samadžin jäseniä, voitte kirjoittaa kirjeen, jonka minä otan viedäkseni kirkkokuntamme päämiehelle. Huomenna sitten lähden pitämään huolta kaikista niistä tehtävistä, jotka ovat välttämättömät teidän seurakuntaan liittyessänne. Teidän ei tarvitse enää olla lainkaan huolissanne.» Binoi hämmästyi siinä määrin, ettei kyennyt virkkamaan sanaakaan. Siitä huolimatta hän tottelevaisesti kirjoitti vaaditun kirjeen ja jätti sen Bordašundarille. Hänestä tuntui, että oli joka tapauksessa päästävä selviytymään siitä, mikä oli auttamatonta ja missä ei enää voinut tulla kysymykseenkään epäröinti.

Hänen poistuttuaan Binoi alkoi tuntea eräänlaista kyllästymistä, ja Lolitan muistokin särähti hänen mielessään. Hänestä tuntui, kuin Lolita olisi yllyttänyt Bordašundaria tuohon sopimattomaan kiirehtimiseen. Hänen omaan itseensä kohdistuvan kunnioituksen hälvetessä tuntui myöskin toisiin ihmisiin kohdistuva samanlainen tunne häviävän olemattomiin.

Bordašundari puolestaan ajatteli, että hänellä olisi kotiin palatessaan kerrottavana uutisia, jotka ilahduttaisivat Lolitaa, sillä hän oli varmasti havainnut tyttärensä rakastavan Binoita, ja siitähän olikin johtunut Samadžin keskuudessa vallinnut heidän avioliittoansa koskeva hälinä. Siitä hän syytti kaikkia muita, mutta ei itseänsä. Hän oli ollut useita päiviä Lolitalle mitään virkkamatta, mutta nyt, kun oli keksitty keino, suuressa määrin hänen omien ponnistustensa nojalla, hän halusi hyvinkin päästä sovintoon villityn tyttärensä kanssa kertomalla hänelle mainion uutisen. Lolitan isä oli tärvellyt kaikki, ja Lolita itsekään ei ollut kyennyt Binoita oikein ohjaamaan. Panu Babukaan ei ollut suonut minkäänlaista apua. Bordašundarin oli siis ollut pakko selvittää pulma omin neuvoin. Niin oli laita. Yksi ainoa nainen kykeni suorittamaan sen, mihin puoli tusinaa miehiä ei pystynyt!

Kotiin saavuttuaan Bordasundari sai kuulla, että Lolita oli lähtenyt varhain makuulle, koska oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Bordasundari hymyili hiljaa sanoessaan: »Minä parannan hänen vointinsa tuossa paikassa!» Hän otti lampun ja lähti makuuhuoneeseen. Lolita ei ollut vielä mennyt levolle, vaan oli pitkällään sohvassa ja luki jotakin. Hän nousi heti istumaan ja kysyi: »Missä olet ollut, äiti?»

Kysymys kaikui tuimalta, sillä Lolita oli kuullut äidin lähteneen
Satišin kerällä Binoin asuntoon.

»Minkätähden, tosiaankin», ajatteli Bordašundari hieman ärtyneesti.
»Lolita voi pitää minua ainoastaan vihollisenansa! Kiittämätön tyttö!»

»Tuosta näet, minkätähden!» huudahti Bordasundari ojentaen Binoin kirjeen Lolitan nähtäviin. Kirjettä lukiessaan Lolita punastui ankarasti, varsinkin kun Bordašundari menestystään kuvaillessaan liioitellen kertoi, ettei ollut saanut kirjettä Binoilta ilman melkoista pakotusta. Hän voi sanoa kopeilematta, ettei kukaan muu kuin juuri hän olisi kyennyt saattamaan asiaa onnelliseen päätökseen.

Lolita peitti kasvonsa käsiinsä ja heittäytyi sohvaan. Hänen äitinsä, joka otaksui hänen ujostelevan voimallisten tunteittensa ilmaisemista, poistui huoneesta.

Seuraavana aamuna, kun hän meni ottamaan kirjettä viedäkseen sen Brahma
Samadžiin, hän huomasi, että joku oli repinyt sen kappaleiksi.

KUUDESKYMMENES LUKU.

Seuraavana iltana, kun Sutšarita oli lähdössä tapaamaan Pareš Babua, palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs herrasmies halusi puhutella häntä. »Kuka herrasmies?» kysyi hän. »Binoi Babuko?» Palvelija vastasi, ettei vieras ollut Binoi Babu, vaan eräs erinomaisen kookas, vaaleaverinen herrasmies. Tuo tieto sai Sutšaritan säpsähtämään, ja hän käski palvelijan kehoittaa vierasta tulemaan yläkertaan.

Sutšarita ei ollut tänä päivänä ollenkaan ajatellut, mitä hänellä oli yllään ja miten hän pukuansa kantoi, ja kun hän vilkaisi kuvastimeen, ei ulkoasu häntä itseään ollenkaan tyydyttänyt. Mutta vaateparren vaihtamiseen ei ollut aikaa, ja niin hän sivaisi hieman hiuksiansa, järjesteli pukuansa ja lähti huoneeseen. Hän oli unohtanut, että pöydällä lepäsi Goran teoksia, ja nyt Gora istui ihan niiden luona! Kirjat lepäsivät julkeasti hänen nähtävissään, ja Sutšarita ei kyennyt niitä siirtämään pois enempää kuin peittämäänkään.

»Täti on jo kauan aikaa kovin halunnut saada teihin tutustua», virkkoi Sutšarita. »Minä menen sanomaan hänelle, että olette saapunut.» Niin hän poistui huoneesta, koska ei rohjennut jäädä Goran kanssa kahden kesken.

Harimohini oli joitakin aikoja sitten kuullut Binoilta Goran elämää, mielipiteitä ja harrasta uskonnollisuutta koskevista asioista ja oli toisinaan puolenpäivän aikaan kehoittanut Sutšaritaa lukemaan ääneen joitakin hänen teoksiansa. Harimohini ei tosin kyennyt selvästi käsittämään kaikkea, mutta hän ymmärsi ainakin sen, että Gora noudatti tarkoin pyhiä kirjoja ja että hänen teoksensa vastustivat uudenaikaisen yhteiskunnan hölliä periaatteita. Joka tapauksessa ne olivat hänelle suureksi hyödyksi edistämällä hänen päivällisuntansa. Hän ihaili Goraa siitä syystä, ettei hänen mielestään voinut olla olemassakaan mitään ihmeellisempää ja hyveellisempää kuin englantilaisen kasvatuksen saanut uudenaikainen nuori mies, joka voimallisesti puolusti oikeauskoisuutta. Kohdattuaan Binoin brahmoperheessä Harimohini oli aluksi häneen ihastunut, mutta sittemmin, opittuaan hänet paremmin tuntemaan ja varsinkin saatuaan oman kodin, hän oli alkanut pitää loukkaavina Binoin käytöksessä ilmeneviä puutoksia. Hän oli aluksi luottanut Binoihin liian paljon, ja siitä syystä hän nyt soimasi häntä asiattomasti ja odotti sitäkin kiihkeämmin Goraa.

Goran nähdessään Harimohini hämmästyi. Siinä oli hänen edessään todellinen bramaani! Olihan hän häikäisevä kuin uhritulen lieska! Hän muistutti Mahadevaa säteilevässä loistossaan! Harimohini tunsi niin syvää kunnioitusta, että kun Gora astui hänen luokseen kunnioittavasti kumartamaan ja koskettamaan hänen jalkojansa, hän väistyi säikähtyneenä.

»Minä olen kuullut paljon teistä kerrottavan!» huudahti Harimohini. »Mutta teidät nähdessäni ihmettelen, kuinka kukaan on uskaltanut teidät vangita.»

»Jos teidänlaisenne henkilöt toimisivat tuomareina», nauroi Gora, »niin vankilat olisivat vain yölepakkojen ja rottien tyyssijoja.»

»Ei, poikani», vastasi Harimohini, »tässä maailmassa on yllin kyllin varkaita ja pettureita. Mutta oliko tuomari upposokea? Eihän tarvitse kuin teidät nähdä havaitakseen, ettette ole mikään tavallinen ihminen, vaan että kuulutte Jumalan omaan kansaan. Onko ihmisiä tuomittava vankeuteen vain siitä syystä, että täytyy täyttää vankiloita? Hyväinen aika! Millaista oikeutta tämä onkaan?»

»Tuomarit», selitti Gora, »tekevät työtänsä silmäillen lakikirjojansa, jotteivät joutuisi näkemään Jumalan kunniaa katselemalla ihmisten kasvoja. Kuinkapa he muuten voisivatkaan nauttia ravintoa ja unta, vaikka tuomitsevat ihmisiä piiskattaviksi, vankeuteen, maasta karkotettaviksi, vieläpä hirtettäviksikin?»

»Kun minulla on aikaa», sanoi Harimohini, »minä tavallisesti pyydän Radharania lukemaan ääneen teoksianne ja olen jo kauan odottanut saadakseni kuulla sellaisia sanoja teidän omilta huuliltanne. Minä olen vain typerä nainen ja lisäksi onneton — en voi mitään ymmärtää enkä mitään harrastaa, mutta uskon varmaan, että voin saada teiltä jotakin viisautta.»

»Teidän pitää syödä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoi Harimohini. »En ole saanut pitkiin aikoihin kestitä teidänlaistanne bramaanin poikaa. Tänään teidän on tyydyttävä makeisiin, mutta toiste kutsun teidät oikealle aterialle.»

Sutšarita kävi ihan levottomaksi, kun Harimohini jätti heidät lähtien hakemaan virvokkeita.

»Minä en ole nähnyt häntä senjälkeen», sanoi Gora, »mutta tiedän, mikä hänellä oli asiana».

»Te yritätte», jatkoi Gora, »saada Binoin menemään naimisiin teidän brahmalaisten juhlamenojenne mukaisesti. Pidättekö sitä oikeana ja kohtuullisena?»

Tuo huomautus hieman loukkasi Sutšaritaa, josta nyt katosi kaikki arkuus ja epäröinti. Hän katsoi Goraa suoraan silmiin vastatessaan: »Odotatteko minun sanovan, ettei brahmalaisten juhlamenojen mukainen naimisiinmeno ole mielestäni oikeata eikä kohtuullista?»

»Voitte uskoa», vastasi Gora, »etten odota kuulevani teiltä mitään mitätöntä. Minä odotan teiltä paljon enemmän kuin keneltäkään tavalliselta lahkolaiselta. Voin mitä varmimmin väittää, ettette kuulu niihin henkilöihin, jotka orjien tavoin uurastavat lisätäkseen oman lahkokuntansa jäsenlukua. Minä toivon, että ymmärrätte itsenne omalla tavallanne ettekä toisten ihmisten mielipiteiden harhaanjohtamana tee itseänne vähäpätöisemmäksi kuin todella olette. Teidän itsenne tulee käsittää, ettette ole pelkkä määrätyn puolueen jäsen!»

Sutšarita keräsi koko mielenlujuutensa ja kysyi: »Ettekö siis te kuulu mihinkään määrättyyn puolueeseen»?

»En», vastasi Gora. »Minä olen hindu! Hindu ei kuulu mihinkään puolueeseen. Hindut muodostavat kansakunnan, vieläpä niin suuren, ettei heidän kansallisuuttaan voida millään yksityisellä määritelmällä rajoittaa. Valtameri ei ole sama kuin sen aallot, ja hindut eivät ole sama kuin eri lahkokunnat.»

»Jos teidän keskuudessanne ei ole mitään puoluetta», kysyi Sutšarita, »niin minkätähden on puoluehenki siinä määrin vallitsemassa hindujen keskuudessa?»

»Minkätähden puolustautuu mies, jota lyödään?» virkkoi Gora. »Siitä syystä, että hänessä on henki ja elämä. Kivi voi tyynesti sietää kaikki iskut.»

»Jos hindut pitävät uhkaavana vaarana sitä, mikä minun mielestäni on uskonnon ydin, niin mitä minun tuleekaan tehdä? Sanokaa!»

»Kuulkaahan», sanoi Gora, »kun se, mitä te pidätte velvollisuutenanne, koskettaa kipeästi sitä suurta oliota, joka tunnetaan Intian kansan nimellä, niin teidän on syytä harkita vakavasti, piileekö teissä itsessänne jonkinlaista erehdystä ja sokeutta ja oletteko tosiaankin tarkastellut asiaa joka puolelta. Ei ole oikein turvautua väkivaltaisuuteen pitämällä omien tottumustensa ja huolettomuutensa nojalla varmana, että oman yhteisönne mielipiteet ovat ainoat oikeat. Nakertaessaan reiän laivan runkoon rotta noudattaa ainoastaan omaa taipumustansa ja mukavuuttansa; se ei oivalla, että hyöty, jonka se itselleen saavuttaa puhkaistessaan sellaisen valtaisen suojan, on varsin mitätön verrattuna kaikille aiheutettuun suunnattomaan vahinkoon. Niinpä on teidänkin harkittava, toimitteko ainoastaan oman lahkokuntanne vai koko ihmiskunnan etuja silmälläpitäen. Käsitättekö, mitä koko ihmiskunta tarkoittaa? Kuinka lukemattomat ovat sen tarpeet, kuinka erilaiset siihen sisältyvät luonteet, kuinka lukemattomat taipumukset? Kaikki ihmiset eivät ole samassa tien kohdassa — toiset ovat vuoristojen edustalla, toiset merten rannoilla, toiset tasankojen rajoilla, ja kukaan heistä ei voi pysyä paikoillaan, kaikkien täytyy liikkua. Tahdotteko pakottaa kaikki oman lahkokuntanne arvovallan alaisiksi? Tahdotteko sulkea silmänne ja kuvitella kaikki ihmiset toistensa laisiksi, otaksua heidän syntyneen maailmaan tullakseen Brahma Samadžin nimellä tunnetun lahkon jäseniksi? Jos se on ajatuksenne, niin missä suhteessa eroattekaan niistä rosvokansoista, jotka fyysillisestä voimastaan ylpeillen kieltäytyvät tunnustamasta, että kansakuntien välillä vallitsevat eroavaisuudet ovat koko ihmiskunnalle sanomattoman arvokkaat, ja luulottelevat olevan ihmiskunnalle kaikkein suurimmaksi siunaukseksi, jos he valloittavat kaikki maailman maat saattaen ne ehdottoman valtansa alaisiksi, siten orjuuttaen koko maailmaa?»

Hetkiseksi Sutšarita unohti, että Gora väitteli; hänen sydäntään liikutti vain puhujan voimakkaan äänen ihmeen juhlallinen sointu. Sutšarita ei huomannut hänen väittelevän, mutta hänen esittämänsä totuudet herättivät hänen mielessään syvää vastakaikua.

»Teidän lahkokuntanne», jatkoi Gora, »ei ole luonut niitä miljoonia, jotka muodostavat Intian asujaimiston. Onko teidän asianne jyrkästi määrätä, mikä tie on paras noille miljoonille, mikä usko tyydyttää heidän nälkänsä ja millaisin teoin he voivat tulla voimakkaiksi? Kuinka voitte toivoa saattavanne samaan tasoon valtavan suuren Intian kaikki osat? Huomatessanne tuon mahdottoman yrityksen kohtaavan vastuksia te suututte maahan itseensä, ja mitä suuremmiksi käyvät vastukset, sitä ankarammin te alatte vihata ja ylenkatsoa niitä, joiden hyväksi tahdotte toimia! Ja kaikesta huolimatta te kuvittelette palvelevanne Jumalaa, joka on luonut ihmiset erilaisiksi ja haluaa heidät sellaisina säilyttää. Jos tosiaankin häntä kunnioitatte, miksi ette selvästi huomaa hänen määräyksiänsä ja miksi ette tunnusta hänen tarkoituksiaan, vaan ylpeilette omasta oivalluksestanne ja puolueestanne?»

Kun Gora huomasi Sutšaritan kuuntelevan yrittämättä mitään vastata, hänen mielensä täytti myötätunto, ja kun hän hetkisen kuluttua jatkoi, hänen puheensävynsä oli leppoisampi: »Sanani kenties tuntuvat teistä karuilta, mutta älkää vastustako minua vain sen vuoksi, että pidätte minua vastakkaiseen puolueeseen kuuluvana henkilönä. Jos olisin ajatellut teidän vain edustavan vastakkaista lahkokuntaa, en olisi lausunut ainoatakaan sanaa. Mutta minua surettaa, kun näen lahkokunnan ahtaiden rajojen supistavan luontaista vapaamielisyyttänne.»

»Ei, ei!» huudahti Sutšarita punastuen. »Teidän ei pidä huolehtia minusta. Jatkakaa puhettanne, minä yritän teitä ymmärtää.»

»Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa», virkkoi Gora. »Katselkaa Intiaa kirkkaan älykkäästi, rakastakaa sitä vilpittömästi ja sydämestänne. Jos tahdotte nähdä Intian asukkaissa ainoastaan ei-brahmoja, näette ainoastaan irvikuvan ja suhtaudutte heihin halveksivasti — te käsitätte heidät vain väärin ettekä näe heitä täydellisyydessään. Jumala on luonut ihmiset sellaisiksi, että he eroavat toisistaan ajatuksissaan ja teoissaan ja noudattavat mitä erilaisimpia uskomuksia ja tapoja, mutta heidän ihmisyytensä on pohjaltaan yksi. Heissä kaikissa on jotakin, mikä on minun, mikä kuuluu Intialle kokonaisuudessaan, jotakin sellaista, mikä totuudessaan nähtynä puhkoo kaiken mitättömyyden ja epätäydellisyyden ja ilmaisee suurta ja ihmeellistä oliota, jonka välityksellä vuosisatainen palvonta paljastaa merkityksensä. Me tulemme näkemään, että menneiden aikojen uhrien tuli vieläkin leimahtaa tuhkastaan, ja epäilemättä on tuleva sekin päivä, jolloin tuo tuli urkenee pois ajan ja paikan rajoista sytyttäen tuleen koko maailman. Sekin, joka luulottelee, että Intian muinaisaikaisen miehuuden suuret teot ja sanat ovat erehdystä, ilmaisee totuuteen kohdistuvaa ylenkatsetta, selvää ateismia!»

Sutšarita oli kuunnellut pää kumarassa, mutta nyt hän kohotti katseensa ja kysyi: »Mihin siis neuvotte minua ryhtymään?»

»Minulla ei ole enää mitään sanottavaa», vastasi Gora, »vain tämän tahdon vielä lisätä. Teidän tulee käsittää, että hindulainen uskonto kerää äidin tavoin helmaansa kansoja, jotka noudattavat erilaisia ajatustapoja ja periaatteita; toisin sanoen: hindulainen uskonto pitää ihmistä ainoastaan ihmisenä ottamatta lukuun sitä, että hän kuuluu johonkin puolueeseen. Se ei kunnioita ainoastaan viisasta, vaan kunnioittaa typerääkin, ja se ei anna arvoa yhdelle ainoalle viisauden lajille, vaan viisaudelle sen kaikissa eri muodoissa. Kristityt eivät halua tunnustaa monimuotoisuutta, he sanovat, että toisaalla on kristinusko, toisaalla iäinen kadotus, ja noiden kahden äärimmäisyyden välillä ei ole olemassa minkäänlaista keskitietä. Ja me, jotka olemme opiskelleet kristittyjen johdolla, olemme alkaneet hävetä hindulaisuudessa ilmenevää monimuotoisuutta. Meiltä jää havaitsematta, että hindulaisuus juuri tuon monimuotoisuuden nojalla tulee oleellistamaan kaikkien ykseyden. Ellemme voi vapautua kristillisten opetusten pyörteestä, emme milloinkaan tule kelvollisiksi omaksumaan oman hindulaisen uskontomme loistavia totuuksia!»

Sutšarita ei ainoastaan kuullut, mitä Gora sanoi, vaan ilmaistut ajatukset tuntuivat muuttuvan kerrassaan näkyviksi, ja se kaukainen tulevaisuus, jonka Goralle osoitti hänen sisäinen näkemyksensä, ilmeni Sutšaritalle hänen lausumiensa sanojen välityksellä. Sutšarita unohti arkuutensa, unohti itsensäkin ja katseli Goran kasvoja, joita hehkutti hänen innostuksensa tuli. Sutšarita näki noissa kasvoissa ilmenevän sen voiman, jonka nojalla maailmassa näyttää suoritetun kaikki se, mikä on todella suurta. Hän oli kuullut monien omaan piiriinsä lukeutuvien oppineiden ja älykkäiden miesten keskustelevan totuuden periaatteista, mutta Goran sanat eivät olleet pelkkää väitettä, ne olivat luovaa työtä. Ne olivat aisteille niin ilmeiset, että valtasivat samalla kertaa ruumiin ja sielun. Sutšarita näki nyt Indran ukonvaajoineen; kun syvin, voimakkain äänin lausutut sanat sattuivat hänen korviinsa, hänen sydämensä värähteli, ja salaman tuimat välkkeet tuntuivat alinomaa karkeloivan hänen suonissaan. Hän ei kyennyt ajattelemaan ja selvästi havaitsemaan, missä kohden hänen ajatuksensa erosivat Goran mielipiteistä, missä kohden taas niihin sointuivat.

Samassa tuli huoneeseen Satiš, joka aina suhtautui Goraan pelokkaan kunnioittavasti. Nytkin hän kiersi Goraa mahdollisimman etäältä, meni sisarensa luo ja virkkoi hänelle kuiskaten: »Panu Babu on tullut.» Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä hän oli sellaisessa mielentilassa, että olisi antanut mitä tahansa, kunhan olisi vapautunut tuosta ikävästä vieraasta. Hän otaksui, ettei Gora ollut kuullut Satišin kuiskaten lausumaa tiedonantoa, nousi ja poistui kiireesti huoneesta. Hän meni suoraan alakertaan ja lausui Haran Babulle: »Suokaa anteeksi, etten voi tänään kanssanne keskustella.»

»Jos tahdotte saapua isäni luo huomenna aamulla», sanoi Sutšarita hänen kysymykseensä vastaamatta, »niin näette minut siellä».

»Minulla ei tosiaankaan ole nyt aikaa», sanoi Sutšarita kysymystä jälleen väistäen. »Suokaa anteeksi.»

»Minä kuulin kadulle Gourmohan Babun äänen», tiukkasi Haran Babu. »Eikö hän ole täällä?»

»Sepä mainiota!» huudahti Haran Babu. »Minä haluan vaihtaa sanan hänenkin kanssaan. Jos teillä on jotakin erikoista toimitettavaa, voitte jättää minut hetkiseksi Gourmohan Babun seuraan.» Sutšaritan suostumusta odottamatta hän lähti yläkertaan. Sutšarita lähti hänen jäljessään ja sanoi huoneeseen tultuaan, Haran Babuun vilkaisemattakaan, Goralle: »Tätini on mennyt toimittamaan teille virvokkeita, ja minä lähden katsomaan, kuinka pitkälle hän on ehtinyt.» Sen sanottuaan hän riensi pois huoneesta, ja Haran Babu istuutui, kasvoissa ylevä ilme.

»Niin», myönsi Gora, »minä jouduin tässä taanoin sellaisen käsittelyn alaiseksi, joka ei lisännyt hyvinvointiani.»

»Niinpä kyllä», virkkoi Haran Babu ääntään pehmentäen. »Olette varmaan kovin kärsinyt.»

»Minä tahtoisin keskustella kanssanne eräästä Binoi Babua koskevasta asiasta», sanoi Haran Babu vaihtaen puheenaihetta. »Otaksun teidän tietävän, että hän valmistautuu liittymään Brahma Samadžiin sunnuntaina?»

»Luuletteko», jatkoi Haran Babu, »Binoi Babun uskon olevan niin lujan, että hän voi ajatella kohta liittyä seurakuntaamme?»

»Jos hän ilmaisee haluavansa siihen liittyä», vastasi Gora, »niin sellainen kysymys on ihan joutava».

»Taipuessamme voimakkaasti johonkin suuntaan», huomautti Haran Babu, »emme suo itsellemme riittävää aikaa ajatella, mitä uskomme, mitä emme. Tunnettehan ihmisluonnon.»

»Minä en huoli antautua joutaviin ihmisluontoa koskeviin juttuihin», kivahti Gora.

»Vaikka minun mielipiteeni ja yhteisöni ovatkin toisenlaiset kuin teidän», virkkoi Haran Babu, »minä sittenkin kunnioitan teitä erinomaisesti ja tiedän varsin hyvin, ettette minkään kiusauksen uhalla horju vakaumuksissanne, olivatpa ne oikeat vai väärät. Mutta —»

»Binoi kärsisi tietenkin kamalan häviön, jos menettäisi sen pienen kunnioituksen määrän, joka teidän on onnistunut säilyttää minua varten! Oikean ja väärän erottaminen on tässä maailmassa välttämätöntä, mutta jos tahdotte määritellä olioiden arvoa sen mukaan, kunnioitatteko niitä vai ette, niin voitte tietenkin niin tehdä, kunhan ette edellytä kaikkien toisten hyväksyvän tuomiotanne.»

»Olkoon menneeksi», virkkoi Haran Babu. »Vaikka tuo kysymys jää ratkaisematta, ei synny mitään suurta haittaa. Mutta tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin. Ettekö te aio mitenkään vastustaa Binoin suunnittelemaa liittymistä Pareš Babun perheeseen avioliiton nojalla?»

»Kuulkaa, Haran Babu!» huudahti Gora sävähtäen tulipunaiseksi. »Kuinka voisinkaan keskustella näistä Binoita koskevista seikoista teidän kanssanne? Teidän, joka aina puhutte ihmisluonnosta, pitäisi ainakin ymmärtää, että Binoi on minun ystäväni eikä teidän ystävänne.»

»Minä otin asian puheeksi, koska se koskee Brahma Samadžia», aloitti
Haran Babu, »muuten —»

»Mutta minä en ole mikään Brahma Samadžille», huudahti Gora kärsimättömästi. »Mitä siis voikaan minulle merkitä teidän pelkonne?»

Samassa astui huoneeseen Sutšarita. Haran Babu kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: »Sutšarita, minä haluan keskustella kanssanne eräästä tärkeästä asiasta.»

Tuo huomautus ei suinkaan ollut tarpeellinen, mutta Haran Babu puhui tahallaan siten osoittaakseen Goralle, kuinka tuttavallisissa suhteissa hän ja Sutšarita olivat. Sutšarita ei kumminkaan hänelle vastannut, ja Gora istui liikahtamatta paikallaan näyttämättä ollenkaan haluavan suoda Haran Babulle tilaisuutta keskeytymättömiin esityksiin.

»Sutšarita», virkkoi Haran Babu jälleen, »tulkaa toiseen huoneeseen, minulla on jotakin teille sanottavaa».

Sutšarita ei välittänyt mitään kehoituksesta, vaan katsahti Goraan ja kysyi: »Kuinka voi äitinne?»

»Niin», myönsi Sutšarita, »minäkin olen huomannut, kuinka helppoa hänen on voida hyvin».

Samassa muistui Goran mieleen, että Sutšarita oli käynyt tapaamassa hänen äitiänsä hänen vankilassa ollessaan.

Haran Babu oli ottanut pöydältä kirjan, katsonut nimilehdestä, kuka oli tekijä, ja tutki sitten muutamaa kohtaa.

Sutšarita hämmentyi ja punastui, ja Gora, joka tiesi, että Haranin käteen oli osunut eräs hänen teoksensa, nauroi hiljaa mielessään.

»Kuulkaahan, Gourmohan Babu», virkkoi Haran Babu, »tämä lienee teidän nuoruudenaikanne tuotteita?»

»Minä olen nuori vieläkin!» nauroi Gora. »Eräät eläinlajit vanhentuvat nopeasti, toisten nuoruus kestää kauan.»

Sutšarita nousi ja virkkoi: »Aterianne on varmaan jo valmis, Gourmohan
Babu! Ettekö tule toiseen huoneeseen? Täti ei halua tulla näkyviin
Haran Babun täällä ollessa, joten hän voinee teitä odottaa.»

Viimeisen huomautuksen Sutšarita tarkoitti erikoisesti Haran Babuun osuvaksi. Hän oli joutunut tänä päivänä sietämään niin paljon, ettei lopulta voinut olla iskemättä vastaan.

Gora nousi, ja kukistamaton Haran Babu huomautti: »Niinpä odotan teitä täällä.»

Mutta Haran Babu ei ottanut hievahtaakseen, ja Sutšarita ja Gora poistuivat huoneesta.

Nähdessään Goran tässä talossa ja huomatessaan, kuinka hän suhtautui Sutšaritaan, Haran Babu kääntyi sotaiseksi. Oliko mahdollista, että Sutšarita luiskahtaisi niin helposti Brahma Samadžin kynsistä? Eikö ollut ketään, joka voi hänet pelastaa? Jollakin tavalla täytyi asia olla autettavissa!

Haran otti liuskan paperia ja sepitti kirjeen Sutšaritalle. Hänen mieltänsä vallitsivat alinomaa päähänpiintymät, joiden joukkoon kuului sekin, että hän, totuuden nimessä jotakin toista henkilöä soimatessaan, aina uskoi tuimain sanojensa kantavan jotakin hedelmää. Hän ei voinut ajatella, etteivät sanat ole kaikki kaikessa, vaan että on olemassa totuus, joka tunnetaan ihmisen sydämen nimellä.

Kun Gora kauan aikaa Harimohinin kanssa juteltuaan lähti Sutšaritan huoneeseen hakemaan keppiänsä, oli jo ilta. Sutšaritan pöydällä paloi lamppu. Haran Babu oli lähtenyt, mutta pöydällä, jokaisen välttämättä havaittavissa, oli Sutšaritalle osoitettu kirje.

Goran sydäntä kouristi, kun hän huomasi tuon kirjeen, sillä hän tiesi varsin hyvin, kuka sen oli kirjoittanut. Hän tiesi, että Haran Babu erikoisesti vaatieli Sutšaritaa itsellensä, mutta ei ollut kuullut siitä, että nuo vaatielmat olivat kohdanneet vastustusta. Kun Satiš oli tullut ilmoittamaan Sutšaritalle Haran Babun saapumisesta ja Sutšarita oli hämmentyneen näköisenä rientänyt alakertaan pian senjälkeen palaten hänen kerällään, Gorasta oli tuntunut siltä, kuin olisi soinut jokin särähtävä sävel. Ja kun Sutšarita sitten oli vienyt hänet huoneesta virvokkeita nauttimaan jättäen Haran Babun yksin, Gora oli tuon tosin karulta näyttävän menettelyn havaitessaan päätellyt, että sellainen epäkohteliaisuuskin vain ilmaisi heidän molempien kesken vallitsevaa läheistä suhdetta. Nähdessään nyt pöydällä kirjeen Gora tunsi saavansa ankaran iskun. Kirje on omituisen salaperäinen esine; se voi erikoisesti kiduttaa ihmistä, koska ulkopinnalle on kirjoitettu pelkkä nimi ja kaikki tärkeät asiat piilevät sisäpuolella.

Ollessaan poistumassa Gora yht'äkkiä pysähtyi ja huudahti: »Teidän paikkanne on Intian aurinkokunnassa — te kuulutte minun omaan maahani — mahdotonta on, että teidät tempaa tyhjään autiuteen jonkin vaeltavan pyrstötähden kertoma tarina! Minä voin teidät jättää vasta sitten, kun olette varmasti kiintynyt oikeaan paikkaanne! Ihmiset ovat teille uskotelleet, että siinä kohdassa uskontonne teidät jättää, mutta minun täytyy sanoa teille aivan avoimesti, ettei teidän totuutenne ja uskontonne merkitse ainoastaan joidenkuiden henkilöiden mielipiteitä tai lausumia; se liittyy lukemattomin säikein kaikkiin ympärillänne oleviin, te ette voi mielivaltaisesti kaivaa sitä juuriltaan ja istuttaa ruukkuun, jos tahdotte säilyttää sen puhtaana ja elinvoimaisena; jos tahdotte tehdä sen mahdollisimman hyödylliseksi, niin teidän tulee asettua sille paikalle, jonka maanne kansa on teille määrännyt jo aikoja ennen syntymäänne. Teidän ei ole lupa milloinkaan sanoa: 'Minä en ole mikään heille, ja he eivät ole mitään minulle.' Jos niin sanotte, niin uskontonne totuus ja koko voimanne häipyy pois kuin varjo. Voin teille vakuuttaa, että jos mielipiteenne siirtävät teidät pois siitä paikasta, johon Jumala on teidät asettanut, olipa se mikä tahansa, niin mielipiteenne eivät ole milloinkaan voitokkaita. Minä tulen jälleen huomenna.»

Kun hän tuon sanottuaan oli poistunut huoneesta, tuntui ilmakin pitkät ajat väräjöivän, ja Sutšarita istui paikallaan liikahtamatta kuin kuvapatsas.

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

»Kuulehan, äiti», virkkoi Binoi Anandamojille, »totta puhuakseni tunnen jotenkin häpeeväni joka hetki, kun kumarran jumalankuvaa. Toistaiseksi minun on onnistunut salata tuo tunne, ja olenpa sepittänyt muutamia mainioita kirjoitelmiakin, joissa olen kuvainpalvomista puolustanut. Mutta minun täytyy kertoa sinulle totuus ja tunnustaa, että kun kuvaa kumarran, ei mieleni asiaan suostu.»

»Onpa mielesi yksinkertainen!» huudahti Anandamoji. »Sinä et voi milloinkaan katsella asiaa kokonaisuudessaan, vaan aina hienoja yksityiskohtia tarkaten. Siitä syystä olet niin nirso.»

»Totta kylläkin», tunnusti Binoi. »Minulla on niin terävä äly, että kykenen hiustahalkovan väittelyn nojalla todistamaan sellaistakin, mitä en itse usko. Kaikkia niitä uskonnollisia periaatteita, joita olen näinä aikoina ylen innokkaasti puolustanut, olen puolustanut puolueen, mutta en uskonnon kannalta.»

»Niin käy, kun ihmisessä ei ole todellista uskontoon kohdistuvaa kiintymystä», huomautti Anandamoji. »Uskonnosta näet tulee siinä tapauksessa vain asia, josta sopii ylpeillä samoinkuin rikkaudesta, kunniasta tai rodusta.»

»Niin on laita», myönsi Binoi. Me emme pidä sitä uskontona, vaan taistelemme sen puolesta, koska se on meidän uskontomme. Minä olen menetellyt siten kaiken aikaa, vaikka en olekaan kyennyt täysin itseäni pettämään. Teeskennellessäni uskoa siinäkin, missä vakaumus ei ole ollut minua kannattamassa, olen alinomaa hävennyt itseäni.»

»Luuletko, etten ole sitä ymmärtänyt?» huudahti Anandamoji. »Sinä olet aina liioitellut enemmän kuin ihmiset yleensä, ja siitä oli helppo havaita, että koska mielessäsi oli ontto kohta, sinun täytyi käyttää melkoiset määrät laastia sen täytteeksi. Se ei olisi ollut siinä määrin tarpeen, jos uskosi olisi ollut yksinkertainen.»

»Minä olen siis tullut sinulta kysymään, onko oikein, että väitän uskovani jotakin, mitä en kumminkaan usko.»

»Mitä sanotkaan, Binoi?» huudahti Anandamoji hämmästyneenä. »Se ei varmaankaan ole tarpeen!»

»Minä olen tässä vastikään selittänyt sinulle asian välttämättömyyttä, äiti!» virkkoi Binoi.

»Jos niin menettelisin», vastasi Binoi, »niin tekisin itseni vilpillisyyteen vikapääksi».

»Eikö sinulla ole uskallusta pysyä yhteisössämme olematta vilpillinen?» kysyi Anandamoji. »Yhteisömme jäsenet epäilemättä sinua vainoavat, mutta etkö voi vainoa kestää?»

»Äiti», aloitti Binoi, »minä en voi elää hindulaisyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti, joten —»

»Jos kolmesataa miljoonaa ihmistä voi elää hindulaisyhteiskunnassa, niin miksi et sinä voi?» keskeytti Anandamoji.

»Mutta jos hindulaisyhteiskunnan jäsenet sanovat, etten olen hindu», huomautti Binoi, »niin voinko muuttaa itseni hindulaiseksi väkivaltaisesti väittäen se olevani?»

»Minun olopiiriini kuuluvat ihmiset nimittävät minua kristityksi», sanoi Anandamoji. »Minä en milloinkaan istuudu aterioimaan heidän kanssaan heidän suorittaessaan sosiaalisia tehtäviä, mutta enpä käsitä, minkätähden minun tulisi hyväksyä heidän sommittelemansa itseäni koskeva määritelmä. Pidän vääränä yrittää paeta siitä asemasta, jonka katson ainoaksi oikeaksi.»

Binoi aikoi vastata, mutta Anandamoji esti hänet puhumasta itse jatkaen: »Kuulehan, Binoi, minä en salli sinun käydä tästä kiistelemään, se ei ole mikään kiistan asia! Luuletko voivasi salata minulta kaikki? Minä huomaan, että yrität pakostakin pettää itseäsi sen tekosyyn nojalla, että kiistelet kanssani. Mutta älä yritäkään pettää itseäsi niin vakavassa ja tärkeässä asiassa!»

»Äiti», virkkoi Binoi, katse toisaalle suunnattuna, »minä olen jo lähettänyt kirjeen ja varmasti luvannut liittyä Samađžiin sunnuntaina.»

»Siihen emme voi milloinkaan suostua», sanoi Anandamoji kulmiaan kurtistaen. »Jos selität tilanteen Pareš Babulle, niin hän ei missään tapauksessa sinua kohtuuttomasti pakota.»

»Pareš Babu ei ilmaissut mitään innostusta tämän asian johdosta», kertoi Binoi. »Hän ei ole mukana koko toimituksessa.»

»Niinpä sinun ei tarvitsekaan olla siitä huolissasi», huudahti
Anandamoji keventynein mielin.

»Ei, äiti», huusi Binoi, »ei voi olla puhettakaan peräytymisestä nyt, kun kerran olen antanut sanani. Ei missään tapauksessa.»

»Ei», vastasi Binoi. »Minulle sanottiin, että hän on lähtenyt
Sutšaritan luo.»

»Niinkö? Mutta kävihän hän siellä jo eilen!» huudahti Anandamoji ihmeissään.

Hänen puhuessaan kuuluivat pihamaalle saapuvan kantotuolit, ja Binoi, joka otaksui tulijan joksikin Anandamojin naissukulaiseksi, lähti huoneesta.

Mutta tulija olikin Lolita, joka nyt kunnioittavasti tervehti Anandamojia. Hänen saapumisensa oli ihan odottamaton, ja silmäillessään hämmästyneenä Lolitan kasvoja Anandamoji ymmärsi hänen tulleen niiden vaikeuksien vuoksi, joita johtui Binoin Samadžiin liittymisestä ja muista sen asian yhteydessä olevista seikoista.

Anandamoji tahtoi saada asian sopivasti alulle ja virkkoi: »Olen erittäin iloinen, kun tulet luokseni, maammoseni. Binoi oli täällä aivan äsken ja kertoi liittyvänsä huomenna seurakuntaanne.»

»Minkätähden hän siihen liittyy?» kysyi Lolita kärsimättömästi. »Onko se hänelle mitenkään erikoisen välttämätöntä?»

»Eikö siis ole mitään välttämättömyyttä olemassa?» kysyi Anandamoji hämmästyneenä.

Anandamoji, joka ei käsittänyt, mitä Lolita tarkoitti, ei virkkanut mitään, katsahtihan vain häneen kysyvästi.

»Sellainen äkillinen seurakuntaan liittyminen olisi hänelle nöyryyttävää», jatkoi Lolita, katse toisaalle luotuna. »Missä tarkoituksessa hän sellaiseen nöyryytykseen suostuu?»

»Missä tarkoituksessa? Eikö Lolita sitä tiedä? Eikö siihen ehdotukseen sisälly mitään sellaista, joka Lolitaa ilahduttaa?» mietti Anandamoji mielessään. Ääneen hän sanoi: »Tänään on päivä määrätty, ja Binoi sanoo, että hänen on mahdoton nyt peräytyä, kun lupaus on annettu.»

Lolita käänsi hohtelevat silmänsä Anandamojin puoleen ja virkkoi: »Sellaisissa asioissa ei kannata pitää lupaustansa — jos kerran on muutettava mieltä, niin täytyy se tehdä.»

»Kuulehan, rakkaani», virkkoi Anandamoji, »sinun ei tarvitse ollenkaan ujostella, ja minä puhun sinulle aivan avoimesti. Mikäli Binoita tunnen, voin puolestani sanoa, ettei hänen suinkaan tarvitse luopua omasta uskonnollisesta yhteisöstään, olivatpa hänen uskonnolliset vakaumuksensa mitkä tahansa, ja hänen ei pitäisikään niin menetellä. Sanokoon hän mitä tahansa, minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei hän tuota oivalla. Mutta sinä, rakkaani, varmaan tiedät, mitä hän ajattelee. Hänen käsityksensä on epäilemättä se, ettei hän voi liittyä sinuun luopumatta yhteisöstään. Älä arastele, maammoseni, vaan sano minulle suoraan, eikö olekin niin laita.»

»Äiti», vastasi Lolita katsoen Anandamojia silmiin, »teiltä en tahdo salata mitään. Minä vakuutan teille, etten itsekään hyväksy kaikkia noita aatteita. Olen kauan asiaa harkittuani johtunut siihen päätökseen, ettei ihmisen voi olla milloinkaan pakko luopua kaikesta yhteydestä uskontoonsa, vakaumuksensa tai yhteisöönsä, olivatpa ne millaiset tahansa, voidakseen liittyä toisiin ihmisiin. Jos niin olisi laita, ei voisi olla olemassa minkäänlaista ystävyyttä hindun ja kristityn kesken ja meidän täytyisi pystyttää korkeat aidat kaikkien lahkojen ympärille pitääksemme jokaisen omassa karsinassaan.»

»Ah», huudahti Anandamoji, jonka kasvoista hohteli ilo, »kuinka iloinen olenkaan kuullessani sinun puhuvan noin! Samaa sanon minäkin! Ihmiset, jotka eroavat toisistaan hyveisiinsä, luonnonlaatuunsa tai kauneuteensa nähden, voivat hyvinkin liittyä toisiinsa, ja miksi muodostaisivatkaan niin ollen mielipiteet ja usko voittamattomia esteitä? Maammoseni, sinä olet luonut minuun uutta elämää! Minä olin kovin peloissani Binoin vuoksi. Minä tiedän, että hän on antanut sinulle koko sydämensä, ja varmaa on, että jos jompikumpi teistä joutuisi kokemaan loukkausta, hän ei kykenisi sitä kestämään. Jumala tietää, kuinka minua on säälittänyt asettaa minkäänlaisia esteitä hänen tiellensä. Mutta onpa hän onnellinen! Eipä ole mikään pieni asia, jos pääsee sellaisesta pulmasta niin helposti selviytymään! Salli minun vielä kysyä jotakin. Onko asiasta keskusteltu Pareš Babun kanssa?»

»Ei, ei ole», vastasi Lolita arasti, »mutta olen varma siitä, että hän ymmärtää kaikki aivan oikein».

»Ellei hän sitä ymmärtäisi», virkkoi Anandamoji, »niin mistä olisikaan sinulle tullut sellainen mielenlujuus ja oivallus? Salli minun kutsua Binoi, sillä teidän tulee päästä yhdessä johonkin päätökseen. Ja salli minun nyt vielä sanoa jotakin. Minä olen tuntenut Binoin siitä saakka, kun hän oli lapsi, ja voin sanoa sinulle niin vakuuttavasti kuin suinkin voin, että hän on nuorukainen, jonka vuoksi sinun kannattaa kärsiä minkälaisia vastuksia tahansa. Olen usein ajatellut, että se, joka saa Binoin miehekseen, on varmaan onnellinen. Pari kolme naimatarjousta on esitetty, mutta ne eivät minua tyydyttäneet. Nyt näen, ettei hänenkään hyvä onnensa ole suinkaan vähäinen.» Sen sanottuaan Anandamoji suuteli Lolitan poskea ja lähti hakemaan Binoita. Sitten hän sievästi jätti palvelijattarensa huoneeseen molempien nuorten seuraan, sanoi lähtevänsä valmistamaan jotakin syötävää Lolitalle ja poistui.

Tänä päivänä ei Lolita enempää kuin Binoikaan enää kyennyt suotta ujostelemaan. Oli ilmaantunut tuo ankara ongelma, jonka ratkaiseminen oli yht’äkkiä jätetty heidän elämänsä asiaksi, ja niin he kykenivät näkemään suhteensa selvänä eikä suinkaan mitättömänä asiana. Minkäänlainen kiihkeiden tunteiden usva ei luonut monivivahteista varjostintaan heidän välilleen. Ääneti ja nöyrinä, asiaa pohtimatta ja ollenkaan epäröimättä, he tunnustivat sen juhlallisen tosiasian, että heidän sydämensä sointuivat toisiinsa ja että heidän elämänsä virrat lähenivät toisiaan niinkuin Ganges ja Džumna yhtyäkseen jossakin pyhässä paikassa. Heitä ei kutsunut yhteiskunta eikä liittänyt toisiinsa mikään erikoinen periaate, heitä yhdistävä side ei ollut keinotekoinen, ja kun he tuon muistivat, niin he samalla tunsivat, että heidän välillään vallitseva sopusointu pohjautui uskontoon, joka oli niin syvä ja vilpitön, ettei mikään mitätön asia voinut kiistellä sen vaatimuksia vastaan ja ettei kuuluisinkaan tietoviisas kyennyt sitä kumoamaan. Lolitan kasvot ja silmät hohtelivat, kun hän aloitti: »En voinut sietää sitä inhoittavaa tunnetta, että sinä suostuit minuun syöksymällä tekoon, joka alentaisi sinua omissa silmissäsi. Minä toivon, että sinä nyt pysyt järkähtämättä paikallasi.»

»Sinunkaan ei pidä liikahtaa siitä paikasta, missä nyt olet», virkkoi puolestaan Binoi. »Ellei rakkaus kykene tunnustamaan eroavaisuuksia, niin minkätähden onkaan eroavaisuuksia olemassa tässä maailmassa?»

He juttelivat lähes kaksikymmentä minuuttia, ja kaikkein tärkein seikka oli se, että he kerrassaan unohtivat olevansa hindu ja brahmo ja muistivat vain olevansa kaksi ihmissielua. Tämä ajatus paloi alinomaisena ja vakaana liekkinä heidän sydämissään.

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Pareš Babu istui iltahartautensa jälkeen parvekkeella huoneensa edustalla. Hän istui siinä ihan hiljaa auringon mennessä mailleen, kun Binoi saapui Lolitan keralla hänen luoksensa ja kumartui kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa.

Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki heidän siten tulevan yhdessä, ja kun ei läheisyydessä ollut istuimia, hän sanoi: »Tulkaa minun huoneeseeni.»

»Ei», virkkoi Binoi, »älkää nousko». Samassa hän istuutui permannolle, ja Lolita istuutui hänkin vähän matkan päähän, lähelle Pareš Babun jalkoja.

»Me tulemme pyytämään itsellemme teidän siunaustanne», selitti Binoi.
»Se on oleva meidän elämämme todellinen pyhitys.»

Pareš Babun silmäillessä häntä kysyvin ja hämmästynein ilmein Binoi jatkoi: »Minä en tahdo vannoa mitään valoja yhteisölle, joka sitoo minua sanan tai säännön nojalla. Teidän siunauksenne on ainoa vihkimys, joka voi liittää toisiinsa meidän elämämme todellisen nöyryyden sitein. Me laskemme sydämemme kunnioittaen teidän jalkojenne eteen, ja Jumala on lahjoittava meille sen, mikä on meille parasta, teidän kätenne välityksellä.»

»Te siis ette käänny brahmoksi, Binoi?» kysyi Pareš Babu oltuaan hetken vaiti.

Pareš Babu katsahti Lolitaan, joka arvasi, mitä hänen mielessään liikkui ja sanoi: »Isä, minun uskontoni on omani ja pysyy aina omanani. Se voi aiheuttaa minulle ikävyyttä, vieläpä johtaa minut vaikeuksiinkin, mutta minä en voi uskoa olevan uskontoni mukaista, että minun tulee olla erotettuna niistä, jotka kannattavat toisenlaisia uskomuksia, tapoja ja tottumuksia.»

Huomatessaan isänsä olevan vaiti hän jatkoi: »Minä ajattelin ennen, että Brahma Samadž oli ainoa asia koko maailmassa — että kaikki sen ulkopuolella oleva oli pelkkää varjoa ja että jokainen siitä luopuminen oli luopumista kaikesta, mikä on totta. Mutta nyt tuo käsitykseni on kerrassaan kumoutunut.»

Pareš Babu hymyili alakuloisesti, ja Lolita jatkoi: »Minä en kykene teille sanoin kuvailemaan, millainen valtava muutos minussa on tapahtunut. Olen kohdannut Brahma Samadžin keskuudessa paljon sellaisia henkilöitä, joihin minua ei ole liittänyt mikään yhteydentunne, vaikka uskonnolliset vakaumuksemme ovat olleet samat, ja niinmuodoin en voi käsittää, minkätähden kaikki ne, jotka ovat kerallani etsineet suojaa Brahman nimellä mainitusta yhteisöstä, olisivat erikoisesti minun heimolaisiani ja minkätähden minun olisi pidettävä kaikkia muita ihmisiä maailmassa loitolla itsestäni!»

Pareš Babu taputti kapinallista tytärtään leppoisasti olkapäähän ja virkkoi: »Onko mahdollista oikein arvostella mitään asiaa, kun jokin henkilökohtainen seikka kiihdyttää mieltä? Ihmiskunnassa vallitsee menneiden ja tulevien sukupolvien välinen tasainen jatkuvaisuus, jonka asianmukaista säilyttämistä varten yhteiskunta on tarpeellinen, ja tämä tarpeellisuus ei ole mikään keinotekoinen. Etkö ole ajatellut sitä, että yhteiskuntasi kannettavana on kaikkien tulevien sukupolviamme kaukaisen tulevaisuuden taakka?»

»Entäpä jos hindulainen yhteiskunta ei tahdokaan ottaa kannettavakseen teitä koskevaa vastuuta, entäpä jos se siitä kieltäytyy?»

»Meidän tulee ottaa tehtäväksemme saada se vastuun omaksumaan», vastasi Binoi muistaen Anandamojin sanat. »Hindulainen yhteiskunta on aina suonut suojaa uusille lahkokunnille; se voi olla kaikkien uskonnollisten yhteisöjen kokoojana.»

»Se, mikä sanallisessa esityksessä joltakin näyttää», huomautti Pareš Babu, »muuttuu aivan toiseksi, kun on kysymyksessä toiminta. Luopuisiko muuten kukaan koskaan vanhasta yhteisöstään? Jos kerran alatte kunnioittaa yhteisöä, joka tahtoo kiinnittää ihmisen uskonnolliset tunnot johonkin määrättyyn paikkaan ulkonaisen tottumuksen kahlein, niin suostutte ikänne kaiken esiintymään pelkkinä puunukkina.»

»Jos hindulainen yhteiskunta jää niin ahtaisiin oloihin», vastasi Binoi, »niin meidän tulee vastuullamme ryhtyä sitä pelastamaan siitä tilasta. Eihän johdu kenenkään mieleen hajoittaa raunioiksi kaunista rakennusta, jotta siihen saataisiin enemmän ilmaa ja valoa, kun ikkunoiden ja ovien avartaminen tuottaa toivotun tuloksen!»

»Isä», puuttui puheeseen Lolita, »minä en ollenkaan ymmärrä kaikkia noita väitteitä. Minä puolestani en ole milloinkaan päättänyt ottaa vastuulleni jonkin yhteisön kohottamista. Mutta minua on ahdistettu joka taholta niin väärämielisesti, että olen tuskin voinut hengittää, ja enpä käsitä, minkätähden minun tulisi siihen suostua ollenkaan vastustelematta. En selvään tajua, mitä minun tulee tehdä, mitä tekemättä jättää, mutta en tosiaankaan voi sitä sietää, isä.»

»Eikö olisi syytä vielä hieman odottaa?» kysyi Pareš Babu lempeästi.
»Mielesi on nyt kuohuksissa.»

»Minä en suinkaan vastusta odottamista», vastasi Lolita, »mutta sen tiedän varmaan, että valhe ja vääryys vain yhä lisääntyvät, ja senvuoksi pelkään kovin, että voin epätoivoissani äkkiä tehdä jotakin, mikä saattaisi sekin aiheuttaa sinulle tuskaa. Älä luule, isä, etten ole tätä asiaa ajatellut. Sitä paljon harkittuani olen hyvin huomannut, että saamani opetukset ja vaikutelmat voivat aiheuttaa minulle paljonkin kärsimystä ja häpeää Brahma Samadžin ulkopuolella, mutta sittenkään en yhtään epäröi, vaan tunnen pikemmin jonkinlaista rohkeutta ja riemua. Ainoa seikka, joka minua huolestuttaa, isä, on se, että jokin tekoni voi tuottaa sinulle kärsimystä.» Tuon sanottuaan Lolita laski hiljaa kätensä Pareš Babun jaloille.

»Kuulehan, maammoseni», virkkoi Pareš Babu naurahtaen, »jos luottaisin ainoastaan omaan älyyni, olisin masentunut aina, kun tapahtui jotakin vastoin toivelmiani tai mielipiteitäni. En voi sanoa, että se isku, joka on äkkiä sinua kohdannut, on sinulle vain pahaksi! Minäkin lähdin kerran kapinoiden kodistani, hetkeäkään ajattelematta, oliko se soveliasta vai eikö. Näiden alinomaisten yhteiskuntaa meidän päivinämme järkyttelevien iskujen ja vastaiskujen nojalla on helppo arvata, että Hänen voimallinen työnsä on tapahtumassa. Kuinkapa voisinkaan tietää, mitä Hän lopulta tarkoittaa kaikella tällä hajoittavalla ja puhdistavalla toiminnallaan? Mitä on hänelle Brahma Samadž ja mitä hindulainen yhteiskunta. Hän näkee ainoastaan ihmisen.» Pareš Papu vaikeni hetkiseksi vetäytyen oman sydämensä hiljaiseen yksinäisyyteen, sulki silmänsä ja painui mietteisiin.

»Kuulkaahan, Binoi», virkkoi Pareš Babu hetkisen kuluttua, »meidän maamme yhteiskunnallinen järjestelmä liittyy kiinteästi uskonnollisiin vakaumuksiin, ja siitä syystä vaikuttavat uskonnolliset tottumukset jollakin tavoin sosiaalisiin menettelyihin. Onhan selvää, ettette voi mitenkään ottaa yhteisönne piiriin niitä henkilöitä, jotka ovat uskonnollisten periaatteittenne kehän ulkopuolella.»

Lolita ei kyennyt kunnollisesti seuraamaan noita päätelmiä, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt oman yhteisönsä ja toisten sosiaalisten järjestelmien välillä vallitsevia eroavaisuuksia. Hän ajatteli, ettei suurin piirtein katsoen ollut paljoakaan eroa eroa eri yhteisöjen tapojen ja tottumusten välillä. Samoinkuin heidän ja Binoin välisen eron voi jättää huomiotta, samoin olivat Lolitan mielestä eri yhteisöjenkin välillä vallitsevat eroavaisuudet aivan mitättömät. Eipä hän tietänyt sitäkään, että mikään esti häntä menemästä naimisiin hindulaisia pyhiä menoja noudattaen.

»Tarkoitatteko sitä, että meidän juhlamenomme vaativat kumartamaan jumalankuvaa?» kysyi Binoi.

»Tarkoitan», vastasi Pareš Babu Lolitaan katsahtaen. »Voiko Lolita siihen suostua?»

Binoi katsahti hänkin Lolitaan ja huomasi hänen kammoavan sellaista ajatustakin.

Tunteet olivat kuljettaneet Lolitan sellaiseen kohtaan joka oli hänelle ihan outo ja täynnä ansoja. Tuon huomatessaan Binoi tunsi sydämessään suurta sääliä ja ajatteli, että hänen asiansa oli pelastaa hänet ottamalla kestääkseen kaikki iskut. Tuntui yhtä sietämättömältä nähdä sellaisen voittoa tavoittelevan voittamattoman innostuksen joutuvan kuoleman nuolten tavoitettaviin kuin nähdä sellaisen hienon hengen peräytyvän tappiolle joutuneena. Binoin asiana ei ollut ainoastaan hänen voittoon vieminen, vaan myöskin hänen pelastaminen.

Lolita istui hetkisen pää painuksissa, kohotti sitten lempeän katseensa Binoihin ja kysyi: »Uskotteko tosiaankin jumalankuviin kaikesta sydämestänne?»

»En, en usko!» vastasi Binoi hetkeäkään epäröimättä. »Jumalankuva ei ole minulle Jumala, vaan pelkkä sosiaalinen vertauskuva.»

»Tuleeko teidän ulkonaisesti tunnustaa jumalaksi sellaista, mitä sisäisesti pidätte pelkkänä vertauskuvana?» kysyi Lolita.

»Minä en salli jumalankuvaa tuotavan vihkimistilaisuuteen», virkkoi
Binoi katsahtaen Pareš Babuun päin.

»Binoi», huudahti Pareš Babu nousten seisomaan, »te ette ole harkinnut koko asiaa selvästi. Tässä ei ole kysymyksessä oma mielipiteenne enempää kuin kenenkään muunkaan. Avioliitto ei ole mikään henkilökohtainen asia, vaan yhteiskunnallinen. Minkätähden jätätte huomiotta sen seikan? Ajatelkaahan asiaa muutamia päiviä, älkää päättäkö sitä äkkipikaisesti.»

Tuon sanottuaan Pareš Babu lähti puutarhaan ja alkoi kävellä siellä edestakaisin.

Lolita oli hänkin lähtemässä huoneesta, mutta kääntyi ja virkkoi Binoille: »Jos kerran toivelmamme ei ole väärä, niin en käsitä, minkätähden meidän tulisi kääntyä häveten takaisin vain sen vuoksi, ettei asia täydellisesti soinnu jonkin yhteisön nimenomaisiin määräyksiin. Tarkoitatteko, että yhteiskunnan keskuudessa on sijaa ainoastaan väärälle menettelylle, mutta ei oikealle?»

Binoi astui hitaasti Lolitan luo ja sanoi: »Minä en pelkää mitään yhteiskuntaa, ja jos me molemmat yhdessä etsimme suojaa totuudesta, niin mistä löydämmekään suuremman yhteisön?»

Samassa syöksyi huoneeseen Bordašundari kuin rajuilma, pysähtyi nuorten eteen ja huusi: »Binoi, minä olen kuullut, ettette aio sittenkään liittyä Samadžiimme! Onko se totta?»

»Minä valitsen uskonnollista vihkimystäni suorittamaan jonkun soveliaan opettajan», vastasi Binoi, »mitään seurakuntaa en siinä tarvitse».

»Mitä siis onkaan tarkoittanut kaikki tämä petos ja vehkeily?» huusi
Bordašundari raivoissaan. »Sanokaa minulle, mitä tarkoittaa tämä meno,
miksi petätte minua ja koko Samadžiamme lupaamalla liittyä yhteyteemme?
Ettekö ole hetkeäkään ajatellut, millaista tuhoa se tuottaa Lolitalle?»

»Kaikki Samadžimme jäsenet eivät suinkaan suostu siihen, että Binoi Babu liittyy seurakuntaamme», keskeytti Lolita. »Ettekö ole lukenut sanomalehtiä? Mitä hyötyä olisikaan sellaisesta menettelystä?»

»Ellei hän liity Samadžiin, kuinka voisikaan avioliitosta tulla tosi?» kysyi Bordašundari.

»Aiotko mennä naimisiin hindulaista rituaalia noudattaen?» tiedusteli
Bordašundari.

»Se käy päinsä», vastasi Binoi. »Minä poistan kaikki esteet, jotka voivat tielle osua.»

Bordašundari seisoi hetkisen sanatonna ja virkkoi sitten: »Menkää,
Binoi! Poistukaa tästä talosta milloinkaan palaamatta!»

KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Sutšarita tiesi Goran varmaan tulevan ja oli varhaisesta aamusta alkaen tuntenut itsensä levottomaksi. Vierailun ennakolta herättämään iloon liittyi pelkoakin, sillä hänet sai rauhattomaksi jo lapsuudessa juurtuneiden tapojen ja tottumusten ja Goran hänelle suositteleman uuden elämän välinen alinomainen ristiriita.

Niinpä hän oli edellisenä päivänä, Goran kumartaessa tädin huoneessa olevaa jumalankuvaa, tuntenut saavansa kuin iskun. Hän ei kyennyt tyynnyttämään itseänsä sanomalla: »Mitäpä siitä, vaikka Gora palveleekin jumalankuvia? Mitäpä siitä, jos se on hänen uskonsa?»

Huomatessaan Goran käytöksessä jotakin sellaista, mikä oli ristiriidassa hänen omaan elämäänsä juurtuneen uskonnollisen vakaumuksen kanssa, Sutšarita vapisi pelosta. Eikö Jumala tosiaankaan aikonut suoda hänelle ollenkaan lepoa?

Tänään Harimohini vei jälleen Goran siihen huoneeseen, jossa jumalankuva oli, osoittaakseen hyvää esimerkkiä uudenaikaisista aatteistaan ylpeilevälle Sutšaritalle, ja Gora kumarsi kuvaa tänäänkin.

Vietyään Goran alakerrassa sijaitsevaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita kysyi häneltä: »Uskotteko tuohon jumalankuvaan?»

»Uskonpa tietenkin!» vastasi Gora hieman luonnottoman voimallisesti. Sutšarita ei virkkanut mitään kuullessaan tuon vastauksen, vaan istui paikallaan pää painuksissa.

Goraa säpsähdytti hänen nöyrä ja äänetön tuskansa, ja hän virkkoi kohta: »Kuulkaahan, minä kerron teille totuuden. En voi tarkoin sanoa, uskonko jumalankuviin vai en, mutta minä kunnioitan omassa maassani vallitsevaa uskoa. Se palvonta, jonka koko maa on kehitellyt vuosisatojen kuluessa, on nähdäkseni kunnioitusta ansaitseva asia. Minä en voi milloinkaan suhtautua siihen katkerasti, kuten kristityt lähetyssaarnaajat.»

Sutšarita silmäili mietteissään Goran kasvoja hänen jatkaessaan: »Minä tiedän, että teidän on varsin vaikea täydellisesti ymmärtää, mitä tarkoitan, sillä te olette menettänyt kyvyn nähdä kirkkaasti kaikkia näitä asioita, ollessanne pitkät ajat erään lahkokunnan jäsenenä. Nähdessänne jumalankuvan tätinne huoneessa te näette pelkkää kiveä, mutta minä näen tätinne hellän sydämen, joka on täynnä hartautta. Kun sen näen, niin kuinka voisinkaan vihastua tai tuntea ylenkatsetta? Luuletteko, että sydämen jumaluus on pelkkä paatinen jumaluus?»

»Riittääkö harras palvonta sinänsä?» kysyi Sutšarita. »Eikö tule ottaa huomioon myöskin palvonnan esine?»

»Toisin sanoen», huudahti Gora sangen kiihtyneenä, »te ajattelette, että on erehdys palvella rajoitettua oliota jumalana. Mutta ovatko rajat ehdottomasti määrättävissä ajan ja paikan näkökannalta? Kun te jotakin pyhien kirjojen kohtaa muistellessanne tunnette syvää hartautta, niin ette suinkaan ajattelekaan määritellä lausuman suuruutta mittaamalla sen sivun laajuutta, johon se on painettu ja laskemalla niiden kirjainten lukumäärää, joista teksti on kokoonpantu. Aatteen rajaton olemus on paljon suurempi asia kuin sen ulottuvaisuus avaruudessa! Tuo pieni jumalankuva on tädillenne paljon rajattomampi kuin ääretön taivas, jossa liikkuvat aurinko, kuu ja tähdet. Te nimitätte rajattomaksi sellaista, minkä ulottuvaisuudet ovat rajattomat, joten teidän täytyy sulkea silmänne sitä kuvitellessanne. En tiedä, onko teillä tästä hyötyä vai ei, mutta sydämen äärettömyys voidaan nähdä avoimin silmin niinkin pienessä esineessä kuin on jumalankuva. Ellei olisi niin laita, kuinka olisikaan tätinne turvautunut siihen niin kiinteästi, kun hänen koko elämänsä onni oli tuhoutunut? Olisiko hänen sydämensä autiutta kyennyt täyttämään pienoinen kivi, jos se olisi ollut pelkkä lelu? Ihmissydämen tyhjyyttä ei voi täyttää mikään muu kuin rajaton tunne.»

Sutšarita ei kyennyt vastaamaan noihin syvällisiin väitteisiin, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta tunnustaa ne oikeiksi. Hän vain kärsi vaieten keksimättä mitään keinoa asian auttamiseksi.

Väittelyn kestäessä Gora ei yleensä tuntenut vähintäkään vastustajaan kohdistuvaa sääliä, vaan pikemmin ilkeätä julmuutta kuten petoeläin. Mutta nyt, havaitessaan Sutšaritan, kuten näytti, sanaakaan virkkamatta tunnustavan häviönsä, Gora tunsi mielensä tummuvan ja jatkoi leppoisampaan sävyyn: »Minä en tahdo mitenkään moittia uskonnollisia vakaumuksianne. Haluan vain sanoa, että se, mitä te soimaten nimitätte epäjumalaksi, on olio, jota ette voi käsittää ainoastaan silmienne avulla. Ne, jotka katselevat sitä tyynin mielin, joiden sydän löytää siitä tyydytyksensä ja mieli leponsa, yksin tietävät, onko tämä kuva kuolevainen vai kuolematon, rajoitettu vai rajaton. Minä vakuutan teille, ettei yksikään kansamme jäsen palvoessaan tarjoa uhriansa millekään rajoitetulle — heidän palvontansa riemuna on, että he näkevät rajojen häipyvän olemattomiin rajallisessa.»

»Mitäpä huoliikaan hurskas siitä, mitä toiset palvovat?» huudahti Gora. »Mitä tekevätkään Brahma Samadžissa ne, jotka eivät ole aito palvojia? Heidän koko hurskautensa häipyy pohjattomaan tyhjyyteen. Ja vielä pahempaakin, vielä kauheampaakin kuin tyhjyys on se, että heidän jumalanansa on puoluehenki, pappinansa heidän ylpeytensä! Ettekö ole milloinkaan nähnyt tuota verenhimoista jumalaa palveltavan Samadžinne keskuudessa?»

»Sanotteko omasta kokemuksestanne, mitä uskonnosta sanotte?» tiedusteli
Sutšarita vastaamatta Goran kysymykseen.

»Toisin sanoen», nauroi Gora, »tahdotte tietää, olenko milloinkaan kaivannut Jumalaa vai enkö. En, pelkään tosiaankin, etteivät taipumukseni ole suuntautuneet sille taholle.»

Noiden sanojen tarkoituksena ei ollut Sutšaritan miellyttäminen, mutta Sutšarita ei kuitenkaan voinut olla helpotuksesta huokaamatta. Hänestä tuntui tavallaan lohduttavalta ajatella, ettei Goralla ollut oikeutta esiintyä arvovaltaisesti puhuessaan näistä asioista.

»Minä en voi väittää kykeneväni opettamaan mitään uskonnosta», jatkoi Gora, »mutta minusta on aina sietämätöntä, jos te nauratte niille muodoille, joissa kansani hartaus esiintyy. Te pidätte tämän maan asukkaita houkkioina ja kuvainkumartajina, mutta minun tekee mieleni sanoa heidän kaikkien kuullen: 'Ei, te ette ole houkkioita, te ette ole kuvainkumartajia, te olette viisaita, olette oikeita palvojia.' Osoittamalla kunnioitustani minä tahdon herättää maani sielun tajuamaan, että uskonnollisissa periaatteissamme on suuruutta ja palvontamenoissamme syvällisyyttä. Minä tahdon saada heidät ylpeilemään siitä, minkä he omistavat. En suvaitse heitä nöyryytettävän enkä salli heidän käydä sokeiksi heissä itsessään piilevälle totuudelle tai osoittaa itseensä kohdistuvaa ylenkatsetta. Sellainen on päätökseni. Ja senvuoksi olen tänään tullut luoksenne. Siitä saakka, kun ensimmäisen kerran teidät näin, on mielessäni kytenyt eräs uusi ajatus, jonka olin siihen asti unohtanut. Minä ajattelen yhä, ettei Intia kirkastu milloinkaan täydellisesti, jos pidämme silmällä ainoastaan sen miehiä. Sen ilmennys on oleva täydellinen vasta silloin, kun se on kirkastunut meidän naisillemme. Minä olen melkein polttavin kaipauksin halunnut saada nähdä maani sijoittumalla teidän viereenne ja katselemalla sitä teidän kanssanne. Minä voin miehenä vain tehdä työtä ja vaadittaessa kuolla Intian puolesta, mutta kuka muu kuin te voisikaan sytyttää Hänen tervetuliaistuohuksensa? Jos te jäätte syrjään, niin Intian palveleminen ei voi milloinkaan muodostua kauniiksi.»

Ah! Missä olikaan Intia? Missä etäisyyksissä olikaan Sutšarita? Mistä onkaan tullut tuo Intian harras palvelija, tuo itsensä unohtava askeetti? Minkätähden hän olikaan työntänyt syrjään kaikki asettuakseen hänen, Sutšaritan, viereen? Minkätähden hän oli jättänyt kaikki ja tullut kutsumaan hänet, Sutšaritan? Hän oli sanonut arvelematta ja mistään esteistä välittämättä: »Ilman teitä on kaikki oleva turhaa — minä olen tullut hakemaan teitä; jos te jäätte pois, niin uhri ei ole täydellinen!» Sutšaritan silmiin kihosivat selittämättömät kyynelet, ja hänen kasvonsa näyttivät Gorasta kukkaselta, jossa värähtelee kastekarpaloita.

Vaikka Sutšaritan silmät olivat kyynelissä, hän kuitenkin katsoi Goraa vakavasti ja täysin itsensä unohtaen, ja tämän pelottoman ja väistymättömän katseen edessä Goran koko olemus vavahteli niinkuin vavahtelee marmoripalatsi maanjäristyksen sattuessa. Gora hillitsi itsensä ankarin ponnistuksin ja katseli ulos ikkunasta. Oli jo ilta, ja lyhyen, valtakatuun päättyvän sivukadun yläpuolella välkkyivät tähdet selkeän taivaan kaistassa, joka kuumotti kuin tumman kiven pinta. Tuo taivaan kaista ja nuo muutamat tähdet siirsivät Goran sanomattoman kauas hänen jokapäiväisestä elämästään ja tutuista arkiaskarruksistaan. Ne olivat aikojen kuluessa nähneet lukemattomien valtojen nousun ja häviön, lukemattomien aikakausien rukoukset ja pyrkimykset, — mutta sittenkin tuntui siltä, kuin tuota taivasta ja noita tähtiä olisi värähdyttänyt jokin maailman ääriltä saapuva sanomaton kaipaus tänä hetkenä, kun ihmissydän huhuili toiselle elämän mittaamattomista syvyyksistä. Tänä hetkenä näytti ohikulkijoiden virta ja Kalkuttan katujen koko hälinä Goran silmiin pelkältä olemattomalta varjoleikiltä, kaupungin melu ei kantanut hänen korviinsa, sillä hän oli kuuntelemassa omaa sydäntänsä, joka sekin oli hiljainen ja tumma kuin taivas ja jossa näkyi loppumattoman tulevaisuuden iäisestä menneisyydestä välkähtävä silmäpari, kyynelinen, mutta järkähtämätön katse.

Äkkiä kuului Harimohini kutsuvan häntä virvokkeita nauttimaan. Gora kääntyi säpsähtäen.

»Ei, ei tänään», sanoi hän kiireesti. »Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy lähteä heti.» Enempää odottamatta Gora lähti ulos nopein askelin. Harimohini silmäili hämmästyneenä Sutšaritaa, mutta hänkin poistui kohta ja jätti Harimohinin pudistelemaan päätänsä ja kyselemään itseltänsä: »Mitä tämä merkitseekään?»

Pian senjälkeen saapui Pareš Babu. Kun ei tavannut Sutšaritaa hänen omasta huoneestaan, hän meni Harimohinin luo kysymään, missä hän oli.

»Mistäpä sen tietäisin?» virkkoi Harimohini ärtyneesti. »Hän jutteli kauan aikaa Gourmohan Babun kanssa salissa; nyt hän luullakseni kävelee kattotasanteella.»

»Kattotasanteella tällaisena kylmänä iltana!» huudahti Pareš Babu ihmeissään.

»Nauttikoon nyt hieman kylmästä!» sanoi Harimohini kärsimättömästi.
»Nykyaikaisille tytöille ei kylmä tee haittaa.»

Harimohini, joka oli tänään huonotuulinen, ei kutsunut Sutšaritaa aterialle, ja Sutšarita itsekään ei ollut tietoinen ajan kulumisesta.

Nähdessään Pareš Babun itsensä tulevan kattotasanteelle Sutšarita oli kovin pahoillaan ja huudahti: »Tule alakertaan, isä. Muuten vilustut.»

Sutšarita kerrassaan säikähti valaistussa huoneessa huomatessaan, kuinka rasittuneelta Pareš Babu näytti. Pareš Babu oli kaiken aikaa ollut orpolapsen isä ja kasvattaja, ja nyt Sutšarita oli temmattu pois hänen luotansa, kaikki lapsuudesta saakka tutut siteet oli katkaistu. Sutšaritasta tuntui siltä, kuin hänen olisi mahdoton antaa itselleen anteeksi. Pareš Babu istahti väsyneesti tuoliin, ja Sutšarita, joka tahtoi salata väkisin silmiin tulvahtavia kyyneliä, asettui hänen taakseen ja silitteli kevyesti hänen harmaita hiuksiansa.

»Binoi ei sittenkään suostu liittymään Samadžiin», virkkoi Pareš Babu, ja kun Sutšarita ei mitään vastannut, hän jatkoi: »Minua tuo koko ehdotus alun pitäen epäilytti, joten asiain uusi käänne ei minua kovin huolestuta — mutta Lolita ei näytä pitävän ollenkaan vaikeana mennä naimisiin Binoin kanssa, vaikka tämä ei Samadžiin liitykään.»

»Ei!» huudahti Sutšarita melkein rajusti. »Ei, isä, niin ei saa milloinkaan käydä! Ei missään tapauksessa, olipa miten oli!»

Sutšarita ei yleensä osoittanut puhuessaan sellaista turhaa kiihkeyttä, joten Pareš Babu hämmästyi hänen äänessään tuntuvaa äkillistä kärsimättömyyden puuskaa. »Miten ei saa käydä?» kysyi Pareš Babu.

»Ellei Binoi muutu brahmoksi, niin minkä rituaalin mukaan vihkiminen toimitetaan?» kysyi Sutšarita.

»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita kiivaasti päätänsä pudistaen. »Kuinka voit sellaista ehdotella! Sinun ei pidä sitä ajatellakaan. Miten voitaisiinkaan Lolitan vihkiäisissä kumartaa jumalankuvia! Minä en missään tapauksessa siihen suostu!»

Johtuiko Sutšaritan osoittama tavaton kärsimättömyys siitä, että Gora oli tänään vetänyt hänen mieltään puoleensa? Hänen kiihkeytensä todellinen sisäinen merkitys oli siinä, että hän tahtoi pitää lujasti kiinni Pareš Babusta ja sanoa hänelle: »Minä en luovu sinusta milloinkaan. Olen yhä vieläkin Samadžin jäsen ja kannatan sinun mielipiteitäsi; mikään ei voi saada minua luopumaan opetuksistasi.»

»Binoi on sanonut suostuvansa jättämään vihkiäisistä pois kuvankumartamisen», selitti Pareš Babu. Sutšaritan istuuduttua hänen eteensä hän jatkoi: »Mitä sinä siitä arvelet?»

»Silloin Lolitan on erottava meidän yhteisöstämme», virkkoi Sutšarita oltuaan hetkisen vaiti.

»Minun on täytynyt paljon ajatella tätä asiaa», sanoi Pareš Babu. »Kun yksilö ja yhteisö joutuvat ristiriitaan, on otettava huomioon kaksi seikkaa — ensinnäkin, kenen puolella on oikeus, ja toiseksi, kumpi on voimakkaampi. Varmaa on, että yhteisöä on pidettävä voimakkaampana, joten sitä vastaan kapinoiva yksilö välttämättä joutuu kärsimään. Lolita on sanonut minulle monet kerrat olevansa valmis käymään tuohon kärsimykseen, vieläpä pitävänsä sitä ilahduttavanakin asiana. Jos siis on niin laita, ellen huomaa hänen toiminnassaan mitään väärää, niin kuinka voinkaan asettaa esteitä hänen tiellensä?»

»Minä tiedän», vastasi Pareš Babu, »että meille kaikille koituu siitä suuria vaikeuksia, mutta koska liitossa ei ole mitään väärää siinä, että Lolita menee naimisiin Binoin kanssa, ja koska hänen tuleekin niin tehdä, niin enpä voi ajatella velvollisuuteni olevan välittää niistä esteistä, joita yhteiskunta asettaa. Ei voi olla missään tapauksessa oikein, että ihminen pysyy ahtaana ja rajoitettuna vain sen vuoksi, että arastelee yhteiskuntaa — pikemmin tulee yhteiskunnan muuttua vapaamielisemmäksi yksilön vuoksi. Senvuoksi minä en voi milloinkaan soimata niitä, jotka ovat valmiit kestämään teoistansa johtuvat kärsimykset.»

»Isä», huudahti Sutšarita, »sinä itse joudut varmaan kärsimään tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu».

»En», vastasi Pareš Babu, »en vielä. Mutta joudun sen antamaan. Kukapa muu voisi Lolitaa siunata sillä tiellä, jota hän kulkee, ja kukapa muu kuin Jumala voisi häntä auttaa.»

Pareš Babun lähdettyä Sutšarita istui liikahtamatta. Hän tiesi, kuinka syvästi Pareš Babu Lolitaa rakasti, ja hän kykeni helposti kuvittelemaan, millaisin pelontuntein hänen täytyi nähdä lemmikkityttärensä poistuvan totutulta tieltä ja suuntaavan kulkunsa kohti avaraa tuntematonta. Mutta kaikesta tuosta ja jo korkeasta iästänsä huolimatta Pareš Babu auttoi tuota kapinoimista eikä osoittanut suurtakaan levottomuutta! Hän ei milloinkaan käytellyt omaa voimaansa, mutta millainen voima lepäsikään, ilman mitään näkyvää ponnistusta, hänen sielunsa syvyyksissä!

Jollakin toisella kerralla tämä Pareš Babun luonnonlaadun oivaltaminen ei olisi Sutšaritaa ollenkaan ihmetyttänyt, sillä olihan hän tuntenut isän aina lapsuudestaan saakka. Mutta tänään jouduttuaan vastikään kokemaan sielussaan Goran herättämiä tuntoja, hän ei voinut olla havaitsematta noiden kahden ihmislaadun täydellistä erilaisuutta. Kuinka väkivaltaisesti kohtelikaan Goraa hänen oma tahtonsa! Ja kuinka armottomasti hän sysäsikään syrjään toiset ja kukisti heidät kerran käytellessään tuota omaa tahtoansa täysin voimin. Jos tahtoi päästä Goran kanssa yksimielisyyteen jostakin asiasta, täytyi ehdottomasti nöyrtyä noudattamaan hänen tahtoansa. Tänään Sutšarita oli nöyrtynyt, olipa iloinnutkin nöyryytyksestänsä, koska oli tuntenut uhrautuessaan melkoisesti voittavansa. Mutta nyt, kun isä lähti hänen valaistusta huoneestansa ulos pimeään pää painuneena mietteisiin, hän ei voinut olla vertaamatta häntä nuorekkaasta innostuksestaan ylpeilevään Goraan, ja Sutšaritan teki mieli kantaa sydämensä hänen jalkojensa eteen kuin kukkas-uhrin. Hän istui siinä kauan aikaa, kädet helmassaan, hiljaa ja liikahtamatta kuin kuva.

NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Goran huone oli varhaisesta aamusta alkaen kiihkeiden keskustelujen näyttämönä. Ensimmäisenä oli saapunut piippuansa tupruttava Mohim, joka oli kysynyt Goralta: »Onko siis Binoi vihdoinkin tempautunut irti kahleistaan, vai kuinka?»

Gora ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti, vaan silmäili Mohimia kysyvästi, kunnes hän selitti: »Mitä hyötyä on tämän petoksen jatkamisesta, sanohan? Ystäväsi asiat eivät ole enää mikään salaisuus — niitä julistetaan ihan julkisesti. Luehan tämä!» Mohim ojensi Goralle bengalilaisen sanomalehden.

Siihen sisältyi erittäin pureva kirjoitus jonka aiheena oli Binoin sinä päivänä tapahtuvaksi suunniteltua Brahma Samadžiin liittymistä koskeva uutinen. Kirjoittaja käsitteli sangen karusti eräitä tunnettuja Brahma Samadžin jäseniä, joiden kannettavana oli tyttäriä koskevia velvollisuuksia ja jotka Goran vankilassa ollessa olivat salaa houkutelleet heikkoluonteisen nuorukaisen luopumaan vanhasta hindulaisesta yhteiskunnastaan liittyäkseen brahmoperheeseen.

Goran huomauttaessa, ettei hän ollut tuota uutista kuullut. Mohim ei aluksi sitä uskonut, ja sitten hän alkoi ilmaista Binoin käytöksessä piilleen syvän petollisuuden herättämää ihmetystä. Hän huudahti: »Kun Binoi, varmasti luvattuaan naida Sošimukhin, alkoi epäröidä ja vikuroida, niin meidän olisi pitänyt oivaltaa, että siinä oli hänen oman tuhonsa alku.»

Sitten saapui Abinaš kiivaasti huohottaen ja huutaen: »Kuulkaa, Gourmohan Babu, mitä tämä merkitsee? Kuinka olisi voinut kuvitellakaan sellaista mahdolliseksi? Että Binoi Babu kaiken tämän jälkeen —»

Abinaš ei kyennyt päättämään lausettansa. Binoin herjaaminen tuotti hänelle niin syvää nautintoa, että hän voi teeskennellä Binoin kohtaloihin kohdistuvaa pelontunnettakin.

Lyhyen ajan kuluessa saapuivat kaikki Goran puolueen huomattavat jäsenet toinen toisensa jälkeen, ja kun he kaikki olivat koolla, virisi kohta Binoin menettelyä koskeva ankara kiista. Useimmat esittivät yhden ainoan huomautuksen, nimittäin sen, ettei tämä asiain tila ollut suinkaan yllättävä, koska jokainen oli tavan takaa huomannut heikkouden ja epäröimisen oireita Binoin luonteessa; selittivätpä he vielä nimenomaan, ettei Binoi ollut koskaan täydestä sydämestään liittynyt heidän puolueeseensa. Monet heistä sanoivat kaiken aikaa pitäneensä sietämättömänä, että hän oli alun alkaen yrittänyt tavalla tai toisella kohota Gourmohanin veroiseksi. Kaikkien toisten pysytellessä kunnioittavasti soveliaan matkan päässä Binoi oli tungetellut ja ollut muka niin läheisissä suhteissa, että näytti olevan loitolla kaikista muista ja tärkeydeltään Goraan itseensä verrattavissa. Kun Gora oli häneen kiintynyt, he olivat kaikin parhaansa mukaan yrittäneet sietää tuota tavatonta julkeutta, ja tässä nyt nähtiin sellaisen hillittömän turhamaisuuden valitettavat seuraukset!

He sanoivat: »Me emme kenties ole niin hyvin kasvatetut kuin Binoi Babu emmekä ole yhtä isoälyiset, mutta olemme sentään kaikin totelleet samaa periaatetta: emme ole puhuneet niin ja toimineet näin. Meidän on mahdoton noudattaa tänään erästä menettelytapaa ja huomenna ihan vastakkaista — sanoittepa sitä typeryydeksi, mielettömyydeksi tai miksi muuksi tahansa!»

Gora ei vastannut tuohon sanaakaan, vaan istui äänetönnä, ollenkaan keskusteluun kajoamatta.

Oli jo myöhä, ja kaikki vieraat olivat poistuneet, kun Gora näki Binoin menevän yläkertaan poikkeamatta hänen huoneeseensa. Hän huusi »Binoi!» ja kun Binoi kääntyi ja tuli huoneeseen, hän sanoi: »Kuulehan, Binoi, en tiedä olenko kenties tehnyt sinulle jotakin pahaa, mutta minusta tuntuu, että aiot minusta luopua.»

Binoi oli ennakolta päätellyt, että Goran kanssa syntyisi tänään välttämättä kiista, ja oli paaduttanut sydämensä, mutta nähdessään, kuinka synkkä hän oli ja kuullessaan hänen äänessään loukatun kiintymyksen soinnun, hänen vakaa päätöksensä sortui silmänräpäyksessä ja hän sanoi: »Veljeni Gora, älä ymmärrä minua väärin. Elämässämme tapahtuu monia muutoksia ja meidän on luovuttava monestakin asiasta, mutta eihän minun tarvitse senvuoksi luopua ystävyydestäni?»

»Oletko liittynyt Brahma Samadžin jäseneksi, Binoi?» kysyi Gora vähäisen vaitiolon jälkeen.

»En, Gora, en ole liittynyt enkä tule liittymään», vastasi Binoi.
»Mutta se seikka ei ole minulle kovinkaan tärkeä.»

»Se tarkoittaa», vastasi Binoi, »etten puolestani enää pidä Brahma Samadžiin liittymistä tai sellaisesta ajatuksesta luopumista ylen tärkeänä seikkana».

»Minun tekee mieli tietää», sanoi Gora, »mitä olet ajatellut aikaisemmin ja mitä ajattelet nyt».

Kuullessaan millainen sävy oli Goran äänessä Binoi varustautui jälleen taisteluun ja virkkoi:»Kun aikaisemmin kuulin jonkun kääntyvän brahmoksi, olin kovin vihoissani ja toivoin hartaasti, että jonkinlainen rangaistus kohtaisi sellaista henkilöä. Nyt en enää ajattele niin. Minun nähdäkseni voi mielipidettä vastaan asettaa toisen mielipiteen, väitettä vastaan toisen väitteen, mutta sellaisissa asioissa, jotka koskevat ymmärrystä, on barbaarista yrittää käytellä vihaa rankaisukeinona.»

»Kun siis nyt näet jonkun hindun muuttuvan brahmoksi, sinä et ole enää vihoissasi», huomautti Gora, »mutta jos näet jonkun brahmon tekevän katumusta ja parannusta tullakseen hindulaiseksi, niin koko olemuksesi olisi tulisen närkästyksen vallassa; siinä on nykyisen ja aikaisemman katsantokantasi koko ero».

»Minä sanon sinulle mitä parhaimmin sinua kunnioittaen», jatkoi Gora, »että sinun olisi pitänyt menetellä siten — minä olisin sinun sijassasi joka tapauksessa niin menetellyt. Jos kykenisimme vaihtamaan uskonnollisia katsomuksiamme niinkuin kameleontti vaihtaa väriä, niin asia olisi toinen — mutta minä en voi suhtautua kevytmielisesti seikkaan, joka koskee sydäntä. Ellei olisi olemassa minkäänlaista vastustusta ja ellei olisi maksettava veroa jonkinlaisen rangaistuksen muodossa, niin miksi ihminen käyttelisikään koko älyänsä omaksuessaan tai vaihtaessaan uskonnollisia vakaumuksia, jota tapahtumaa täytyy pitää ylen tärkeänä? Meidän tulee suorittaa koe, joka osoittaa, omaksummeko totuuden ehdottomasti vai emmekö. On otettava kantaakseen sen seuraamukset ja siitä koituvat rangaistukset. Tahtoessasi hankkia itsellesi totuuden et voi voittaa jalokiveä maksamatta sen hintaa.»

Väittely alkoi nyt sujua hyvää vauhtia, ja salamat sinkoilivat sanojen iskiessä toisiaan vastaan kiitävien nuolten tavoin.

Kun tätä sanasotaa oli kestänyt kauan aikaa, Binoi vihdoin nousi ja sanoi: »Kuulehan, Gora, sinun olemuksesi ja minun olemukseni välillä on olemassa perustava erotus. Tähän asti se on tukahdutettu — sen aikoessa kohottaa päätänsä minä sen aina kukistin, koska tiesin, että sinä jotakin eroavaisuutta havaitessasi et milloinkaan osannut tehdä sovintoa, vaan hyökkäsit sitä vastaan miekka kohotettuna. Ystävyyttämme säilyttääkseni olen kaiken aikaa tehnyt väkivaltaa omalle luonnolleni. Nyt olen vihdoin tullut käsittämään, ettei siitä ole koitunut mitään hyvää eikä voikaan mitään hyvää koitua.»

»Seisoa omilla jaloillani!» huudahti Binoi. »Minä en voi enää myöntää, että on oikeus tyynnyttää yhteiskuntaa ihmisuhreilla kuin mitäkin demonia. Ja olipa asiani elää tai kuolla, minä en tahdo vaeltaa maailmassa noiden määräysten silmukka kaulaani heitettynä.»

»Aiotko lyödä demonin oljenkorrella, niinkuin bramaanipoika Mahabharatassa?» ivaili Gora.

»En välitä tietäväni, onnistuuko minun lyödä se oljenkorrellani», vastasi Binoi, »mutta minä en missään tapauksessa tunnusta, että sillä on oikeus käydä minuun käsiksi ja repiä minut kappaleiksi, — en siinäkään tapauksessa, että se on jo saanut minut kynsiinsä».

»Alkaa käydä vaikeaksi seurata ajatustesi juoksua, kun olet alkanut puhua vertauksin!» huudahti Gora.

»Sinun ei ole ollenkaan vaikea minua ymmärtää», vastasi Binoi, »vaikka lieneekin vaikea hyväksyä mitä sanon. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, kuinka mielettömät ovat ne kahleet, joilla yhteiskuntamme yrittää sitoa meitä, mitä tulee ravinnon nauttimiseen, kosketuksiin ja istumiseen, joissa seikoissa ihmisellä on luonnollinen uskontoon perustuva vapaus. Mutta sinä tahdot myöntää sellaisen julkeuden oikeutetuksi, koska olet itsekin häikäilemätön. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten suostu tässä asiassa kenenkään hirmuvaltaan. Minä tunnustan yhteiskunnan minulle asettamat vaatimukset ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunta tunnustaa minun sille asettamat vaatimukset. Jos se kieltäytyy pitämästä minua ihmisenä ja tahtoo muovata minut konemaiseksi nukeksi, niin minäkään en suostu palvomaan sitä kukin ja sandelitahtain — minä pidän puolestani sitä rautaisena koneena!»

»Tässä on hänen kirjeensä», sanoi Binoi ojentaen Goralle kirjeen, jonka viimeksimainittu luki huolellisesti kahteen kertaan. Kirjeen loppuosa kuului näin:

»En aio käydä pohtimaan kysymystä, onko se minulle itselleni hyväksi vai pahaksi, enpä huoli kysyä, onko vai eikö ole luultavaa, että siitä koituu ikävyyttä teille kummallekin. Te molemmat tiedätte, mikä on minun uskoni, mitkä mielipiteeni ja mikä yhteisöni, tiedätte, myös, millaista opetusta Lolita on nauttinut lapsuudestaan saakka ja millaisissa sosiaalisissa olosuhteissa hän on kasvanut. Te olette valinneet tienne hyvin harkittuanne kaikkia näitä seikkoja, ja minulla ei ole mitään lisättävää. Mutta älkää luulko minun luovuttavan kädestäni tapahtumien peräsintä ajattelemattomasti tai siitä syystä, etten voi päästä mihinkään päätökseen. Olen harkinnut asiaa parhaan kykyni mukaan, ja koska kunnioitan teitä syvästi, olen tullut käsittämään ainakin sen, ettei uskonnon kannalta mikään estä teitä solmimasta liittoa. Niin ollen ette ole velvolliset ottamaan huomioon estettä, jonka kohottaa ainoastaan yhteiskunta. Tässä yhteydessä voin sanoa teille yhden ainoan asian: jos tahdotte vapautua yhteisöjenne rajoituksista, niin teidän tulee tehdä itsenne kaikkea yhteisöä suuremmaksi. Teidän rakkautenne ja teidän yhtynyt elämänne ei saa merkitä ainoastaan jonkin hajoittavan voiman ilmaantumista, vaan niiden tulee samalla osoittaa luovaa voimaa ja vakavuutta. Ei riitä, että ilmaisette äkillistä uhkarohkeutta; teidän tulee myöhemmin osoittaa jokapäiväistä sankaruutta suorittaessanne yhtyneen elämänne tehtäviä — koska muuten vain kehnonnutte. Yhteiskunta ei enää kohota teitä ulkokohtaisesti tavanomaisen elämän tasoon, ja ellette omin voimin tule tavallisia ihmisiä voimakkaammiksi, jäätte vain heistä jälkeen. Teidän tulevaiset kohtalonne herättävät minussa paljon pelkoa, mutta minulla ei ole oikeutta näiden pelontunteitteni vuoksi olla esteenänne, koska ne, joilla on uskallusta ratkaista omassa elämässään uusia elämän ongelmia, ovat juuri niitä, jotka kohottavat yhteiskunnan suuruuteen. Ne, jotka vain elävät säännönmukaisesti, eivät yhteiskuntaa edistä, vaan jatkavat sen olemassaoloa. Senvuoksi en tahdokaan sulkea teidän tietänne omalla pelollani ja arkuudellani. Noudattakaa sitä, minkä tunnette oikeaksi, tulipa eteenne millaisia esteitä tahansa, ja Jumala teitä auttakoon. Jumala ei missään tapauksessa kahlehdi omia luomuksiansa, vaan herättää heitä alinomaisen muuttumisen nojalla yhä uuteen elämään. Te olette lähteneet kulkemaan tuota vaikeata tietä, ikäänkuin tuon herättämisen sanansaattajina, sytyttäen elämänne kuin tuohukset. Hän, joka on maailman johtaja, on osoittava teille suunnan. En voi missään tapauksessa kehoittaa teitä aina noudattamaan sitä polkua, jonka olen itse valinnut. Kerran, teidän iällänne, minäkin irroitin venheeni rantalaiturista ja lähdin lipumaan kohti myrskyä tahtomatta kuunnella kenenkään varoituksia. En ole sitä milloinkaan katunut, ja jos minulla olisikin ollut syytä katua, niin entä sitten? Ihminen erehtyy, pettyy, kohtaa murheita, mutta ei voi milloinkaan jäädä paikoilleen; hän uhraa elämänsä sen puolesta, minkä uskoo velvollisuudekseen. Niin säilyvät yhteiskunnan pyhät vedet puhtaina, kun niitä kuljettaa alinomaa eteenpäin pysähtymätön vuo. Se merkitsee, että toisinaan virran rannat sortuvat ja joutuvat kärsimään tuhoa, mutta jos senvuoksi lakkaamatta yritettäisiin padota virtaa, niin seurauksena olisi vain tyrehtyminen ja kuolema. Tämän tiedän varmasti, ja senvuoksi voin uskoa teidät molemmat sen Voiman haltuun, joka vastustamattomasti vetää teitä yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle, pois levosta ja mukavuudesta, ja syvin hartaudentunnoin kumartaen rukoilla tuota voimaa korvaamaan teille elämässänne kaiken sen panettelun ja solvauksen, jota voitte joutua kärsimään, sekä sen, että joudutte erotetuiksi rakkaistanne. Hän itse on kutsunut teidät tälle vaikealle tielle, ja Hän on ohjaava teidät oikeaan.»

»Samoinkuin Pareš Babu on antanut suostumuksensa omalta kannaltansa», virkkoi Binoi. Goran luettua kirjeen ja vaieten asiaa harkittua, »samoin on sinunkin annettava suostumuksesi omalta kannaltasi».

»Pareš Babu voi siihen suostua», huomautti Gora, »koska hän itse on siinä virrassa, joka murtaa rantoja. Minä en voi suostua, koska sen virran, jossa me olemme, tulee suojella rantoja tuhoutumasta. Tällä meidän rannallamme on mahdoton sanoa, millaisia valtavia menneisyyden muistomerkkejä siinä on sijainnut, mutta me jatkamme työtä noudattaen luonnon lakeja. Te voitte solvata meitä tai tehdä meille mitä hyvänsä, koska me rakennamme rantamme kivestä, mutta tällä pyhällä rantamalla, johon vuosi toisensa jälkeen on kerännyt uutta liejua, me emme aio sallia viljelijäjoukon liikkuvan auroinensa. Jos se on meille vahingoksi, niin olkoon! Tämä paikka on meille asunto- eikä kyntömaa. Ja jos teidän viljelyskuntanne alkaa soimata meitä käyttämiemme kovien kivien vuoksi, niin me emme suinkaan tunne mitään syvää häpeätä!»

»Ja —», aloitti Binoi, mutta Gora keskeytti: »Ja minä en halua enää olla kanssasi missään tekemisissä.»

»Entäpä jos olisin ollut eräs sinun muhamettilaisia ystäviäsi?» kysyi
Binoi.

»Silloin olisi asia ollut toinen», sanoi Gora. »Kun puusta on murtunut oksa, ei puu voi enää milloinkaan omaksua sitä olemukseensa — mutta se voi suoda suojaa kiipijäkasville, joka liittyy siihen ulkokohtaisesti, ja vaikka myrsky tempaa kiipijän irti, se voidaan jälleen kerätä puun rungon ympärille. Kun sinä lähdet ajelehtimaan, ei meillä ole muuta neuvoa kuin erota sinusta ehdottomasti. Siitä syystä yhteiskunnassa vallitsevat ankarat säännöt ja kiellot.»

»Siitä syystä eivät eroamisen aiheet saisi olla niin yksinkertaiset eivätkä eroamista koskevat säännöt niin helpot», vastasi Binoi. »Käsivarren luut ovat lujat, koska ne murruttuaan vaativat pitkän ajan parantuakseen, ja niinpä käsivarren murtumat eivät olekaan yleisiä. Etkö huomaa, kuinka monet esteet ovat toiminnan ja vapaan liikkumisen tiellä yhteiskunnassa, jossa mitätön isku aiheuttaa parantumattoman murtuman?»

»Minun ei tarvitse olla siitä huolissani», vastasi Gora. »Yhteiskunta ottaa niin täydellisesti ajattelemisen huolekseen, etten edes havaitse sen ajattelevan. Toivonani on, ettei se ainoastaan ole harkinnut asiaa tuhansia vuosia, vaan säilyttelee sitä yhä vieläkin koskemattomana. Minä en ole milloinkaan ajatellut, liikkuuko maa auringon ympäri suorassa tai vinossa suunnassa, tekeekö se erehdyksiä vai ei, ja sikäli minun puutteellinen ajatteluni ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista hankaluutta, ja samanlainen on suhtautumiseni yhteiskuntaan.»

»Veli Gora», nauroi Binoi, »minä olen sanonut aivan samaa jo aikoja sitten — kukapa olisi voinut arvata, että minun oli tänään kuuleminen samat sanat sinun huuliltasi? Huomaan saavani rangaistuksen siitä, että olen sepitellyt sellaisia pitkiä puheita. Mutta kiistelystä ei voi koitua mitään hyötyä, sillä olen tänään nähnyt aivan likeltä sellaista, mitä en ole aikaisemmin kunnollisesti käsittänyt. Olen tänään tullut ymmärtämään, että ihmiselämä on kuin valtava kymi, joka oman vinhan vauhtinsa vuoksi luo uusia ja arvaamattomia kanavia siihenkin, missä ei aikaisemmin ole ollut minkäänlaista uomaa — sellaiset vaihtuvat uomat ja arvaamattomat muutokset kuuluvat Jumalan elämällemme asettamiin tarkoituksiin. Elämä ei ole mikään keinotekoinen kanava, joka voidaan pakottaa määrättyyn uomaan. Kunhan tuo on elämässämme hyvin oivallettu, niin pelkät teennäisyydet eivät enää kykene johtamaan meitä harhaan.»

»Ollessaan tuleen tupsahtamassa», huomautti Gora, »koiperhonen käyttelee aivan samanlaisia perusteluja kuin sinä nyt — mutta minä en tahdo tänään tuhlata aikaa saadakseni sinut ymmärtämään».

»Hyvä niin», huudahti Binoi nousten, »salli siis minun lähteä tapaamaan äitiä».

Binoin mentyä asteli huoneeseen hitaassa tahdissa Mohim, tapansa mukaan betelmälliänsä pureskellen, ja virkkoi: »Asiasta ei taida tulla mitään? Eikö käy päinsä? Olenhan jo kauan aikaa varoittanut sinua — on näkynyt pahoja enteitä — mutta sinä et ole halunnut minua kuunnella. Kunhan meillä olisi ollut silloin uskallusta pakottaa hänet naimaan Sošimukhin, niin emme olisi joutuneet näihin vastuksiin. Mutta kukapa mitään huolii? Kehen voinkaan luottaa? Sitä, mitä et itse näe, et kykene milloinkaan käsittämään, vaikka lävistäisin reiän kalloosi. Eikö ole hyvinkin valitettavaa, että Binoin-lainen poika eroaa siten puolueestasi?»

»Ei siis ole minkäänlaista toivoa saada Binoi takaisin!» jatkoi Mohim huomatessaan Goran olevan ääneti. »Olipa miten tahansa, meillä on ollut hänestä kyllin ikävyyttä Sošimukhin avioliittoa koskevan seikan vuoksi. Tämä asia ei siedä enää viivyttelyä — tiedäthän, millainen yhteiskuntamme on luonteeltaan: kun se kerran saa jonkun kynsiinsä, se ei tunne minkäänlaista sääliä. Sulhanen on siis — ei, älä huoli pelätä, en pyydä sinua rupeamaan naittajaksi. Olen järjestänyt asian omin neuvoin!»

»Abinaško ei suostuisi!» huudahti Mohim. »Hän ei ole sinun Binoisi kaltainen. Ei, sano mitä tahansa, mutta helppo on havaita, että Abinaš on sinun puoluelaistesi joukossa ainoa sinuun todella hartaasti kiintynyt. Kuullessaan ehdotettavan, että hän tulisi perheemme jäseneksi, hän ihan ilosta hypähteli. Hän sanoi: 'Millainen oiva onni, millainen kunnia minulle!' Kun aloin puhua hänelle myötäjäisten suuruudesta, hän tukki korvansa käsillään ja huudahti: 'Suokaa anteeksi, mutta minä pyydän teitä olemaan mitään virkkamatta koko asiasta!' Minä sanoin: 'Hyvä, minä keskustelen asiasta isänne kanssa.' Niin lähdin isää tapaamaan. Mutta pojan ja isän välillä näytti olevan melkoista eroa. Ensinmainittu ei yrittänyt ollenkaan tukkia korviansa, kun rahakysymys sukelsi esiin, vaan alkoi itse puhua niin voimallisesti, että olisin itse mielelläni varjellut kuuloelintäni käsilläni, elleivät ne olisi olleet kuin halvautuneet. Huomasin vielä, että poika osoitti kaikissa sellaisissa asioissa isälleen mitä suurinta kunnioitusta — ikäänkuin hänen isänsä olisi tärkein armon lähde — joten huomasin hyödyttömäksi yrittää käytellä häntä välittäjänä. Ellemme muuta rahaksi muutamia valtionarvopapereita, emme voi saattaa asiaa suotuisaan päätökseen. Mutta olipa miten tahansa, sinun täytyy hieman rohkaista Abinašia. Kunhan sanot pari sanaa —»

»Niin en saa myötäjäisten määrää hitustakaan pienemmäksi», keskeytti
Gora.

»Sen tiedän», myönsi Mohim. »Kun isään kohdistuva kunnioitus tuottaa hyötyäkin, sitä on vaikea hillitä!»

»Epäilemättä», virkkoi Mohim. »Täysikuun päivä magh-kuussa. Eikä siihen enää pitkä olekaan. Pojan isä sanoo, ettei kannata hankkia timantteja ja jalokiviä, mutta haluaa painavia jalometallikoruja. Niinpä minun täytyykin käydä kysymässä kultasepältä, kuinka voi sopivimmin lisätä kullan painoa lisäämättä sen hintaa.»

»Mutta mitä hyötyä on sellaisesta kiirehtimisestä?» kysyi Gora. »Eihän
Abinaš ole aikeissa kääntyä brahmoksi, sitä ei tarvitse pelätä.»

»Totta kyllä», vastasi Mohim, »mutta etkö ole huomannut, että isän terveys on viime aikoina kovin huonontunut. Mitä enemmän lääkärit väittävät vastaan, sitä ankarampia sääntöjä hän alkaa noudattaa. Nyttemmin se sannjasi, jonka hän on ottanut läheiseksi neuvojakseen, on saanut hänet kylpemään kolmesti päivässä ja on sitäpaitsi määrännyt hänelle henkisen keskityksen harjoituksia, jotka ovat kääntää hänet nurin. Olisi suuri onni, jos Sošin häät voitaisiin viettää isäukon vielä eläessä — minulla ei ole suurtakaan valittamisen syytä, jos voin suoriutua asiasta, ennenkuin kaikki isäni eläkkeen säästöt joutuvat Oškarananda Svamin kynsiin. Minä huomautin hänelle asiasta eilen, mutta huomaan hyvin, ettei se ole mikään helppo juttu. Luulen, että minun on ruokittava tuota kirottua sannjasia kunnollisesti muutamia päiviä ja käytettävä häntä hyväkseni. Voit varmasti uskoa, että ne meistä, jotka ovat perheellisiä miehiä ja kipeimmin kaipaavat rahoja, eivät milloinkaan tule isän säästöjä nauttimaan! Minun pulmanani on se, että toisen miehen isä vaatii minulta armottomasti käteistä ja että oma isäni turvautuu mietiskelyyn ja hengityksensä pidättämiseen heti, kun tulee puheeksi raha-asia. Onko minun hukuttauduttava ja sidottava yhdentoista vuoden ikäinen tyttäreni kaulaani?»

VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

»Mitä tarkoitat? Olenhan nauttinut illalliseni!» huudahti Sutšarita ihmeissään.

»Mitä lienet nauttinut! Tuossahan on koko ateria ihan koskemattomana!» virkkoi Harimohini osoittaen edellisen illan ruoka-astioita, joiden kansiakaan ei ollut liikahdutettu.

Silloin Sutšarita ymmärsi edellisenä iltana kerrassaan unohtaneensa aterioimisen.

»Tämä on paha juttu!» jatkoi Harimohini ärein äänin. »Mikäli Pareš Babua tunnen, olen varma siitä, ettei hän toivo sinun menevän sellaisiin äärimmäisyyksiin; hänen ulkoinen olemuksenakin rauhoittaa kaikkia. Mitä luulet hänen ajattelevan, jos hän täysin tuntee nykyiset taipumuksesi?»

Sutšarita ymmärsi helposti Harimohinin vihjauksen, ja ensi tuokioina hänen mielensä säikkyi. Hän ei ollut milloinkaan johtunut ajattelemaan, että häpeänhälinä voisi milloinkaan hipaistakaan hänen ja Goran välistä suhdetta, sillä hän uskoi varmaan, että se oli enemmän kuin kaikkein tavallisin eri sukupuolien välinen suhde. Mutta Harimohinin huomautus säikähdytti häntä. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin jo laski käsityönsä syrjään, istuutui ja katseli Harimohinia päättävin ilmein. Hän päätti siinä paikassa, ettei sallisi mielessään elää minkäänlaisen häpeäntunteen Goran vuoksi, joutuipa hän puhumaan asiasta kenen kanssa tahansa.

»Tiedäthän, täti, että Gourmohan Babu kävi täällä eilen illalla», aloitti hän. »Se asia, jota keskustelumme koski, valtasi mieleni siinä määrin, että kerrassaan unohdin ateriani. Jos olisit ollut läsnä eilen, olisit kuullut paljon mielenkiintoista.»

Mutta Harimohini ei halunnut nimenomaan kuunnella Goran keskusteluja. Hän halusi kuunnella hurskaita sanoja, mutta kun Gora keskusteli uskon asioista, hänen sanansa eivät kaikuneet niin vilpittömiltä, että olisivat Harimohinia miellyttäneet. Tuntui aina siltä, kuin Goran edessä olisi ollut joku vastustaja ja kuin hän olisi kiistellyt tuota väittelykumppaniansa vastaan. Hän tahtoi pakottaa kerrassaan vaikenemaan ne, jotka eivät hänen mielipiteisiinsä yhtyneet, mutta mitä hänellä olikaan sanottavana niille, jotka olivat samaa mieltä kuin hän? Se kiihtymys, jota Gora osoitti väitellessään, ei Harimohinia ollenkaan liikuttanut. Vaikka Brahma Samadžin jäsenet halusivatkin noudattaa omia mielipiteitänsä eivätkä yhtyneet hindulaiseen yhteisöön, Harimohini ei kumminkaan ollut huolissaan; hän oli täysin tyyni, kunhan ei tapahtunut mitään, mikä saattoi hänet erottaa rakkaistansa. Senvuoksi Goran kanssa keskusteleminen ei tuottanutkaan hänelle vähintäkään iloa, ja kun hän sitäpaitsi huomasi Goran alkavan Sutšaritan mieleen vaikuttaa, niin sellainen keskusteleminen muuttui hänelle kerrassaan vastenmieliseksi. Raha-asioissa Sutšarita oli täysin riippumaton ja mielipiteitä, uskoa ja käyttäytymistä koskevissa seikoissa ihan vapaa, joten Harimohini ei voinut miltään kannalta häntä mitenkään holhota. Mutta sittenkin Harimohini, jolla ei ollut mitään muuta turvaa vanhoilla päivillään, tunsi itsensä aina erittäin masentuneeksi, jos joku muu, Pareš Babua lukuunottamatta, pääsi jotenkin Sutšaritaan vaikuttamaan. Harimohinin Goraa koskeva mielipide oli se, että mies oli aivan vilpillinen ja että hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli houkutella Sutšarita puolelleen minkä verukkeen nojalla tahansa. Olipa Harimohinin mielessä sellaisiakin epäluuloja, että Goran lähimpänä pyrintönä oli päästä käsiksi siihen omaisuuteen, joka Sutšaritalla oli huostassaan. Koska hän niinmuodoin piti Goraa pahimpana vihollisenaan, hän varautui ehkäisemään miehen aikeita niin hyvin kuin suinkin osasi.

Ei ollut mainittu mitään siitä, että Gora tulisi tänään, eikä hänellä ollutkaan mitään erikoista syytä tulla, mutta hänen luonteeseensa ei kuulunut paljoakaan epäröintiä. Otettuaan kerran asiakseen suorittaa jotakin hän ei milloinkaan ajatellut vähääkään asian seuraamuksia, vaan syöksyi eteenpäin suoraa päätä kuin nuoli.

Goran saapuessa tänä aamuna Harimohini oli hartaudenharjoituksessa, ja kun Satiš saapui Sutšaritan luo, joka parhaillaan ahkerasti järjesteli kirjojaan ja papereitaan, kertomaan Goran tulosta, hän ei kovinkaan hämmästynyt. Hän oli varmasti tietänyt Goran jälleen tulevan.

»Miksi niin?» kysyi Sutšarita. »Minkätähden hän meidät hylkäisikään?
Hän ei ole liittynyt Brahma Samadžiin.»

»Jos hän olisi ruvennut Brahma Samadžin jäseneksi», virkkoi Gora, »niin hän olisi nyt paljoa lähempänä meitä kuin todellisuudessa on laita. Loukkaavinta on, että hän pysyttelee kiinteästi hindulaisessa yhteisössämme. Hän olisi tehnyt paljoa paremmin, jos olisi kerrassaan eronnut meidän yhteydestämme.»

»Minkätähden pidätte yhteiskuntaa niin erinomaisen tärkeänä?» kysyi Sutšarita tuskaisin tunnoin. »Onko tuo yhteisöön kohdistuva voimallinen uskonne luontainen? Vai pakotatteko itseänne niin uskomaan?»

»On ihan luonteenomaista minulle, että pakotan itseni niin menettelemään olevissa oloissa», vastasi Gora. »Kun maa alkaa liikkua jalkojen alla, täytyy joka askelella käytellä suurempaa voimaa. Nyt, kun vastustusta ilmenee joka puolella, me aivan luonnollisesti osoitamme joltistakin liioittelua puheessamme ja käytöksessämme. Siinä ei ole mitään luonnotonta.»

»Minkätähden otaksutte, että se vastustus, joka teitä kohtaa joka puolella, on väärää ja tarpeetonta alusta loppuun asti?» kysyi Sutšarita. »Jos yhteiskunta asettaa esteitä kehityksen tielle, niin sen asiana on sietää joitakin iskuja.»

»Edistys on kuin virran aaltoava pinta», huomautti Gora. »Aallot murtavat rantaa, mutta enpä usko, että rantojen tärkeimpänä tehtävänä on sellaisen murtamisen hyväksyminen. Älkää luulotelko minun milloinkaan pitävän silmällä sitä, mikä on yhteiskunnalle hyvää tai pahaa. Nykyisinä aikoina voi tuosta tehtävästä suoriutua kuudentoista vuoden ikäinen poikanen, niin helppo se on. Mutta vaikeata on nähdä asiat täydellisyydessään uskon kirkkaassa valaistuksessa.»

»Onko totuutta ainoastaan se, minkä saavutamme uskon avulla?» kysyi Sutšarita. »Uskon nojalla me toisinaan myöskin arvostelemme asioita väärin ja päädymme vääriin tuloksiin. Sallikaa minun kysyä yhtä ainoata asiaa: voimmeko uskoa kuvienkumartamiseen? Uskotteko te siihen pitäen sitä totuutena?»

»Minä yritän parhaani mukaan kuvailla teille omaa suhtautumistani siihen asiaan», vastasi Gora oltuaan hetkisen vaiti. »Aluksi pidin kaikkia siihen kuuluvia seikkoja tosina. Minä en käynyt hätäillen niitä vastustamaan, koska ne sattuivat olemaan ristiriidassa eurooppalaisten tapojen kanssa ja koska niitä vastaan sopi esittää muutamia erittäin helppoja väitteitä. Minä en ole uskonnollisella alalla oleellistanut mitään erikoista, mutta minun ei tee mieli sulkea silmiäni ja toistaa, ikäänkuin ulkoa opittua läksyä, että muotojen palvonta on samaa kuin kuvainkumartaminen tai että kuvainpalvonta on uskonnollisten hurskaiden menojen tärkein päämäärä. Mielikuvituksella on sijansa taiteessa, kirjallisuudessa, vieläpä tieteessä ja historiassakin, ja minä en suostu missään tapauksessa myöntämään, ettei sillä ole mitään tekemistä uskonnossa. Ihmisen kaikki kyvyt ilmenevät täydellisinä uskonnossa, ja tahdotteko väittää, ettei meidän maassamme suoritettu koe, jonka tarkoituksena on kuvainpalvonnan avulla soinnuttaa toisiinsa mielikuvitusta, viisautta ja hurskautta, ilmaise ihmiskunnalle suurempaa totuutta kuin minkään muun maan esittämä?»

»Niiden maiden pyhiin kuviin», vastasi Gora, »ei liittynyt niinkään uskonnollisuuden kuin kauneuden tuntoa; meidän maassamme sitävastoin mielikuvitus kutoutuu erittäin kiinteästi filosofiaamme ja uskoomme. Meidän Krišnamme ja Radhamme, meidän Šivamme ja Durgaumme eivät ole pelkkiä historiallisen palvonnan esineitä, vaan rotumme ikivanhan filosofian hahmoja.: Siitä syystä meidän Ramaprašadimme ja Tšaitanjadevamme palvonta ilmeni kaikkien noiden kuvien apua edellyttävänä. Ilmeneekö Kreikan tai Rooman historiassa missään kohden sellaista äärimmäistä uskonnollisen tunteen hartautta?»

»Ettekö tahdo myöntää, että aikojen vaihtuessa uskonto ja yhteiskuntakin muuttuvat?» kysyi Sutšarita.

»Miksi en tahtoisi?» huudahti Gora. »Mutta sellaiset muutokset eivät saa olla ylen mielettömiä — lapsi kasvaa vähitellen mieheksi, mutta mies ei muutu äkkiä kissaksi tai koiraksi. Minä tahdon Intiassa tapahtuvien muutosten olevan Intian kehityksen mukaisia, sillä jos alamme yht’äkkiä noudattaa Englannin historian latua, niin kaikki muodostuu epäonnistumaksi alusta loppuun saakka. Minä uhraan elämäni osoittaakseni teille kaikille, että maamme voima ja suuruus on säilynyt maassamme itsessään. Ettekö voi sitä ymmärtää?»

»Epäilemättä, ymmärrän kaikki varsin hyvin,» vastasi Sutšarita, »mutta kaikki nämä aatteet ovat minulle niin uusia, etten ole niitä koskaan ajatellut, ennenkuin ne teiltä kuulin. Minun laitani on aivan samoin kuin sen, joka tarvitsee aikaa sopeutuakseen uuteen ympäristöönsä. Minulta luultavasti puuttuu oleellistamiskykyä, koska olen nainen.»

»Eipä suinkaan!» huudahti Gora. »Minä tunnen useita miehiä, joiden kanssa olen varsin uutterasti näitä asioita pohtinut ja jotka otaksuvat täysin käsittäneensä nämä aatteet, mutta voin vakuuttaa teille, ettei yksikään heistä ole kyennyt näkemään, mitä te olette nähnyt. Jo ensimmäisen kerran teidät kohdatessani huomasin, että teissä on harvinaisen terävä oivallus, ja siitä syystä olen käynyt usein luonanne, ja keskustellut kanssanne arkailematta. En ole ollenkaan epäröinyt ilmaistessani teille kaikkia elämäni toiveita.»

»Joudun ihan hämilleni, kun noin puhutte», virkkoi Sutšarita, »koska en voi käsittää, mitä minusta toivotte, mitä voin antaa, mikä työ tulee olemaan toimitettavanani ja kuinka kykenen ilmaisemaan niitä tuntoja, jotka ylen nopeasti keräytyvät mieleeni. Pelkään vain, että vielä havaitsette erehtyneenne siinä määrin minuun luottaessanne.»

»Erehtymisestä ei voi olla puhettakaan», jyrisi Goran ukkosääni. »Minä osoitan teille, kuinka suunnaton voima teissä piilee. Teidän ei tarvitse olla peloissanne, teidän arvollisuutenne todistamisen taakka on siirtynyt minun kannettavakseni — teidän asiananne on vain luottaa minuun!»

Sutšarita ei vastannut tuohon mitään, mutta hänen vaikenemisestaankin kävi ilmi, että hän oli valmis täydellisesti Goraan luottamaan. Gorakin oli vaiti, ja huoneessa vallitsi pitkän ajan täysi hiljaisuus. Ulkoa kadulta kuului kulkukauppiaan huuto, ja hänen kaupaksi tarjoamiensa metalliastioiden helinä häipyi vähitellen kuulumattomiin hänen kulkiessaan talon ohitse.

Päätettyään aamuhartautensa Harimohini oli menossa keittiöön ollenkaan arvaamatta ketään olevan Sutšaritan huoneessa, josta ei mitään ääntä kuulunut. Mutta kun hän sitten ohikulkiessaan katsahti sisään ja näki Sutšaritan ja Goran siellä istuvan, kuten näytti, sanaakaan vaihtamatta, hän tunsi itsensä äkkiä kuin salaman iskemäksi, niin ankara oli hänen suuttumuksensa. Hän hillitsi sentään itsensä niin hyvin kuin voi, pysähtyi ovelle ja huusi: »Radharani!»!

Sutšaritan noustua ja tultua hänen luoksensa hän sanoi lempeästi: »Tänään on minun kuukausipaastoni päivä, ja minä en tunne voivani hyvin. Menehän keittiöön sytyttämään tulta, minä istun sillä aikaa hieman Gourmohan Babun seurassa.»

Havaitessaan, mitä tädillä oli mielessä, Sutšarita lähti keittiöön verrattain ikävin tunnoin. Gora sillävälin kumarsi Harimohinille, joka istuutui sanaakaan lausumatta. Istuttuaan hetken aikaa huulet suipussa hän lopetti äänettömyyden kysyen: »Ettehän te ole brahmo?»

Gora, joka ei voinut käsittää, mikä oli valituksen aiheena, jäi vaiti ja silmäili häntä kysyvästi.

»Radharani on täysikasvuinen», jatkoi Harimohini, »ja te ette ole hänen sukulaisensa, joten kummastelen, että juttelette hänen kanssaan niin paljon. Hän on nainen, hänellä on talousaskareita suoritettavanaan, ja minkätähden hän tuhlaisikaan paljon aikaa joutavaan jaaritukseen? Se vain häiritsee hänen mieltänsä. Te olette älykäs henkilö — kaikki teitä ylistävät — mutta milloin onkaan maassamme ollut tällainen asia sallittu, ja mistä pyhistä kirjoista löydättekään tukea tällaiselle menettelylle?»

Tuo oli Goralle kova isku, sillä hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että miltään taholta voitaisiin tällä tavoin tulkita hänen ja Sutšaritan välistä suhdetta. Hän oli hetkisen vaiti ja selitti sitten: »Hän on Brahma Samadžin jäsen, ja kun olen nähnyt hänen seurustelevan vapaasti kaikkien kanssa, en ole tullut sen enempää ajatelleeksi.»

»Vaikka hän onkin Brahma Samadžin jäsen, ette voi missään tapauksessa sanoa, että tällainen menettely on oikeata», virkkoi Harimohini. »Teidän sananne ovat herättäneet tietoisuuteen varsin lukuisia henkilöitä, mutta kuinka he voisivatkaan teitä kunnioittaa, jos näkevät teidän näin käyttäytyvän? Eilen illalla te keskustelitte hänen kanssaan aina myöhäiseen hetkeen saakka, mutta keskustelu ei ole tullut vieläkään päätökseen; teidän täytyy välttämättä saapua jälleen tänä aamuna! Varhaisesta aamusta alkaen hän ei ole liikkunut varastokomeron eikä keittiön läheisyydessä — onpa vielä unohtanut sen pienen avun, jonka tavallisesti suo minulle kuukauden yhdentenätoista päivänä. Mitä opetusta tämä oikeastaan on? Onhan tyttöjä omassakin talossanne — keskeytättekö heidänkin talousaskarensa tarjotaksenne heille tällaista valistusta? Ette tietenkään, ja pitäisittekö hyvänä asiana, jos joku toinen niin menettelisi?»

Gora ei tietänyt sanoa mitään puolustuksekseen, virkkoihan vain: »Ottaen huomioon ne opetukset, joiden alaisena hän on kasvanut, en ole tullut milloinkaan tarkastelleeksi asiaa tuolta kannalta.»

»Kaikki opetukset sikseen», huudahti Harimohini, »mutta niin kauan kuin hän elää minun luonani ja niin kauan kuin olen elossa, tällaista menettelyä ei suvaita. Minun on onnistunut saada hänet osan matkaa peräytymään. Hänen ollessaan Pareš Babun luona huhuiltiin niinkin, että hän oli muuttunut hinduksi minun kanssani seurustellessaan. Kun sitten olimme muuttaneet tähän taloon, oli pitkiä keskusteluja teidän Binoinne kanssa, joka sai jälleen kaikki sekasortoiseksi. Hän nähtävästi aikoo liittyä brahmoperheeseen! Käyköön niin! Minun on onnistunut vapautua Binoista melkoista vaivaa nähtyäni. Sitten on vielä olemassa eräs henkilö, nimeltä Haran Babu; hänen saapuessaan minä tavallisesti vein Hadharanin kerallani yläkertaan, joten hän ei saanut tilaisuutta tyttöön vaikuttaa. Sillä tavoin, lukemattomien vaivojen jälkeen, minä nähdäkseni olen saanut hänet jälleen omaksumaan järkeviä mielipiteitä. Tähän taloon muutettuaan hän tosiaankin nautti ateriansa koko muun perheen keralla, mutta nyt huomaan hänen luopuneen siitä mielettömyydestä, sillä hän haki eilen itse riisinsä keittiöstä ja kielsi palvelijatarta tuomasta vettä. Nyt pyydän ja rukoilen teitä: älkää häntä jälleen tärvelkö! Kaikki omaiseni ovat kuolleet, minulle ei ole jäänyt ketään muuta kuin hän — ei ole olemassa ketään muuta, jota voisin nimittää todella omakseni. Jättäkää hänet yksin! Heidän talossaan on riittävä määrä täysikasvaneita tyttäriä — siellä on Labonja ja Lilla, molemmat älykkäitä ja hyvin kasvatettuja. Jos teillä on jotakin sanottavaa, menkää se heille sanomaan: kukaan ei teitä estä.»

Gora istui ihan kuin ukkosen iskemänä, ja Harimohini jatkoi vielä: »Nähkääs, Sutšaritan tulee mennä naimisiin, sillä hän on jo hyvinkin siinä iässä. Luuletteko, että hän pysyy koko ikänsä naimattomana, niinkuin nyt? Kotoinen askarrus on naiselle välttämätöntä.»

Gora oli ylimalkaan hyvinkin selvillä tuosta asiasta — hänen mielipiteensä oli ihan sama, mutta hän ei ollut milloinkaan soveltanut sitä Sutšaritaan. Hänen mielikuvituksensa ei ollut milloinkaan esittänyt Sutšaritaa vaimona, suorittamassa talousaskareita jonkun perheenisän kodissa. Hän oli kuvitellut Sutšaritan aina sellaiseksi kuin hän todellisuudessa oli.

»Täytyyhän sitä tietenkin ajatella», vastasi Harimohini; »ellen minä ajattelisi, niin kuka sitten?»

»Voiko hän naimisiin mennessään liittyä hindulaiseen yhteiskuntaan?» kysyi Gora.

»Sitä on yritettävä», virkkoi Harimohini. »Kunhan ei satu enempää häiriötä ja kunhan kaikki käy hyvin, niin varmaan asian järjestän. Olenpa jo tehnyt päätöksenikin, mutta hänen ollessaan tässä mielentilassa en ole uskaltanut ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin. Nyt, kun olen viimeisten parin päivän kuluessa huomannut hänen mielensä jäykkyyden vähentyneen, toivon jälleen parasta.»

Gora tunsi, ettei pitänyt enempää kysellä, mutta ei kyennyt pidättäytymään: »Onko teillä jo sulhanen tiedossa?»

»On», vastasi Harimohini. »Hän on erinomainen mies, Kailaš, nuorin lankomieheni. Hänen vaimonsa kuoli muutamia aikoja sitten, ja hän on odotellut kaiken aikaa sopivaa täysi-ikäistä tyttöä; luuletteko muuten, että sellainen poika olisi jäänyt naimattomaksi? Hän sopisi erinomaisesti Radharanille.»

Kävi ilmi, että Kailaš oli langoksista kaikkein sivistynein. Vaikuttavana tekijänä olivat olleet hänen omat ponnistuksensa, mutta Harimohini ei tietänyt sanoa, kuinka pitkälle hän oli edistynyt. Joka tapauksessa hän oli perheensä keskuudessa kuuluisa oppineisuudestaan. Kun oli lähetetty Postihallitukselle erään kyläkunnan postinhoitajaa koskeva valitus, oli Kailaš sen kirjoittanut siinä määrin virallisella englanninkielellä, että eräs kaikkein korkeimmista virkamiehistä oli lähtenyt itse ottamaan asiasta selkoa. Kailašin taitavuus oli hämmästyttänyt kaikkia kylän asukkaita. Mutta vaikka hän olikin ylen oppinut, hänen harras kiintymyksensä uskonnollisiin asioihin ja yhteisönsä tapoihin ja tottumuksiin ei ollut siitä ollenkaan laimentunut.

Kuultuaan Kailašin tarinan kokonaisuudessaan Gora nousi, kumarsi Harimohinille ja lähti huoneesta sanaakaan virkkamatta. Alakertaan tultuaan hän näki Sutšaritan olevan keittiöpuuhissa pihan toisella puolella. Kuullessaan Goran askelet Sutšarita tuli ovelle, mutta kun Gora sitten astui ulos katsahtamatta oikeaan enempää kuin vasempaankaan, niin Sutšarita huokasi syvään ja palasi työhönsä keittiöön.

Ehdittyään syrjäkadun kulmaukseen Gora kohtasi Haran Babun, joka naurahti ja virkkoi: »Näin varhain!»

Gora ei vastannut tuohon huomautukseen, mutta Haran Babu virkkoi jälleen: »Olette varmaan ollut vieraissa, eikö totta? Onko Sutšarita kotona?»

Astuessaan sisään Haran Babu näki Sutšaritan keittiön ovella. Sutšarita ei päässyt mitenkään pakenemaan, ja tätiä ei näkynyt missään läheisyydessä.

»Tapasin tullessani Gourmohan Babun», sanoi Haran Babu. »Hän on varmaan ollut täällä vast'ikään?»

Sutšarita ei vastannut mitään tuohon huomautukseen, vaan alkoi uutterasti askarrella keittopuuhissaan — hän uurasti tosiaankin niin, että hänellä tuskin oli aikaa hengittää. Mutta Haran Babu ei ollut irti karistettavissa. Hän seisoi pihamaalla, keittiönoven ulkopuolella, ja aloitti keskustelun huolimatta siitä, että Harimohini pari kertaa varoittavasti yskähti portaista. Harimohini olisi hyvinkin voinut tulla Haran Babun näkyviin, mutta tiesi varmaan, että jos kerrankin niin tekisi, niin tuo vääjäämättömän intomielinen nuori mies ei antaisi hetkenkään rauhaa hänelle enempää kuin Sutšaritallekaan. Havaitessaan Haran Babun varjonkin hän senvuoksi aina veti kasvoilleen harson ollen varovaisempi kuin vastavihitty nuori nainen.

»Sutšarita», virkkoi Haran Babu, »käsitättekö, mitä teette? Mihin oikeastaan lopulta joudutte? Olette luultavasti kuullut, että Lolita menee naimisiin Binoin kanssa hindulaisia vihkimismenoja noudattaen. Tiedättehän, kuka on siitä vastuussa?»

Kun ei mitään vastausta kuulunut, Haran Babu alensi ääntänsä ja lausui juhlallisesti: »Te olette siitä vastuussa!»

Haran Babu oli ajatellut, ettei Sutšarita kykenisi kestämään sellaisen kamalan syytöksen aiheuttamaa iskua, mutta huomatessaan hänen jatkavan työtänsä edes katsettaan kohottamatta Haran Babu teki äänensä entistäkin juhlallisemmaksi, heristi sormeansa ja lausui: »Sutšarita, minä sanon vieläkin, että te olette vastuussa! Voitteko laskea oikean kätenne sydämellenne ja sanoa, ettette ole senvuoksi moitteenalainen koko Brahma Samadžin edessä?»

Vastauksen asemesta Sutšarita siirsi tulelle paistinpannun joka alkoi äänekkäästi porista.

Haran Babu jatkoi: »Te toitte Binoi Babun ja Gourmohan Babun kotiinne ja rohkaisitte heitä siinä määrin, että he nyt ovat mielestänne tärkeämmät kuin kaikkein kunnianarvoisimmat Brahmo Samadžiin kuuluvat ystävänne. Huomaatteko, mikä on ollut seurauksena? Ja enkö minä varoittanut teitä alun alkaen? Miten onkaan nyt käynyt? Kuka voikaan nyt hillitä Lolitaa? Te kai luulette, että vaara rajoittuu yksin häneen! Mutta niin ei suinkaan ole laita! Minä olen tullut tänään varoittamaan teitä! Nyt te epäilemättä valitatte sitä onnettomuutta, jonka uhriksi on joutunut Lolita, mutta eipä ole kaukana se päivä, jona teillä ei ole edes tilaisuutta katua omaa lankeemustanne! Kuulkaa, Sutšarita, vielä on mahdollisuus kääntyä takaisin! Ajatelkaa hetkinen, millaiset suuret toiveet aikoinaan meitä yhdistivät, kuinka kirkkaana paistoi velvollisuus meidän edessämme ja kuinka laajana levisi näkyviimme Brahma Samadžin koko tulevaisuus — millaisia päätöksiä me teimme yhdessä ja kuinka huolellisesti säästelimme, joka päivä, elämän matkaa varten! Luuletteko, että kaikki tuo on tuhoutunut? Eipä suinkaan! Tuo toivojemme vainio on yhä vieläkin meitä odottamassa. Kääntykää vain vielä kerran katsomaan taaksenne. Tulkaa takaisin!»

Samassa alkoivat kiehuvassa öljyssä uiskentelevat erilaiset vihannekset valtavasti ritistä, ja Sutšarita käänteli niitä totuttuun tapaan. Haran Babun ääneti odotellessa, millaiseen tulokseen hänen katumuskehoituksensa johtaisivat, Sutšarita siirsi paistinpannun tulelta, kääntyi Haran Babun puoleen ja virkkoi vakavasti: »Minä olen hindu!»

»Olen; minä olen hindu!» toisti Sutšarita, siirsi paistinpannun takaisin tulelle ja alkoi voimallisesti käännellä vihanneksia.

»Gourmohan on varmaankin ollut opastajananne aamuin illoin?» huudahti
Haran Babu karusti, toivuttuaan iskun ensimmäisestä huumauksesta.

»Niin», vastasi Sutšarita kääntymättä päin, »hän on ollut opastajanani; hän on minun guruni!»

Haran Babu oli näihin asti pitänyt itseään Sutšaritan henkisenä opettajana, ja jos hän olisi nyt kuullut Sutšaritan rakastavan Goraa, ei uutinen olisi ollut hänelle niin katkera — mutta se tieto, että Gora oli siepannut häneltä gurun oikeudet, koski häneen kuin piiskan sivallus.

»Olipa opettajanne kuinka iso mies tahansa, hindulainen yhteiskunta ei kumminkaan teistä huoli!» ivaili Haran Babu.

»Sitä en tiedä», vastasi Sutšarita. »Minä en ymmärrä teidän 'yhteiskuntaanne’, mutta tiedän olevani hindu!»

»Ettekö käsitä jo sen seikan, että olette jäänyt niin kauaksi aikaa naimattomaksi, riittävän sulkemaan teidät pois hindulaisesta yhteiskunnasta?» kysyi Haran Babu.

»Älkää suotta vaivatko itseänne sillä kysymyksellä», vastasi Sutšarita.
»Minä voin sanoa teille yhden ainoan asian: olen hindu!»

»Te olette hylännyt kaikki Pareš Babulta saamanne uskonnolliset opetukset tuon uuden gurunne jalkojen edessä, vai kuinka?» huudahti Haran Babu.

»Sydämeni valtias tietää, millainen on uskontoni, ja minä en halua kiistellä siitä kenenkään kanssa», vastasi Sutšarita. »Mutta erään asian voitte varmasti uskoa, nimittäin sen, että olen hindu!»

»Sallikaa minun sanoa», huudahti Haran Babu kärsimättömästi, »että luulottelittepa olevanne kuinka suuri hindu tahansa, teille ei kumminkaan koidu siitä mitään hyötyä. Gourmohan Babunne ei ole samaa maata kuin Binoi, joten ette voi toivoa häntä saavanne, vaikka huutaisitte itsenne käheäksi vakuuttaessanne olevanne hindu. Hänen on helppo paneutua guruksi ja pitää teitä oppilaanansa, mutta älkää unissannekaan ajatelko, että hän vie teidät kotiinsa ja perustaa talouden teidän kanssanne!»

Sutšarita unohti hetkiseksi kaiken keittämisen, kääntyi päin kuin tulenleimaus ja huudahti: »Mitä merkitsee koko teidän puheenne?»

»Se tarkoittaa sitä», vastasi Haran Babu, »ettei Gourmohan Babu mene milloinkaan kanssanne naimisiin!»

»Kanssani naimisiin!» huudahti Sutšarita, jonka silmissä oli uhkaava kirkkaus. »Enkö sanonut teille, että hän on minun guruni?»

»Epäilemättä sanoitte», vastasi Haran Babu, »mutta helppo on ymmärtää sekin, mikä jäi sanomatta!»

»Poistukaa tästä talosta!» huusi Sutšarita. »Te ette saa minua solvata. Minä sanon teille nyt kerta kaikkiaan, etten milloinkaan enää tule teidän näkyviinne.»

»Ette tule näkyviini!» ivaili Haran Babu. »Tehän olettekin nyt zenana-nainen! Oikea hindulainen aviovaimo! 'Auringoltakin salattu!’ Nyt saa Pareš Babu nauttia syntinsä täyden hedelmän! Nauttikoon vanhoilla päivillään töittensä hedelmiä; minä sanon hyvästi teille kaikille!»

Sutšarita paukahdutti keittiön oven kiinni ja heittäytyi permantoon yrittäen tukahduttaa nyyhkytyksiään Haran Babun poistuessa talosta kasvot vihan synkentäminä.

Harimohini oli kuullut jokaisen sanan heidän keskustellessaan, ja se, mitä hän oli siten saanut tietää Sutšaritalta itseltään, voitti hänen hurjimmatkin toiveensa. Hänen sydäntään paisutti riemu, ja hän huudahti: »Minkätähden se ei olisi mahdollista? Olisivatko olleet aivan suotta kaikki jumalalleni lausumani hartaat rukoukset?» Hän lähti heti rukouskammioonsa, heittäytyi pitkin pituuttaan jumalankuvansa eteen ja lupasi tästä päivästä lähtien lisätä uhrejansa. Hänen palvontansa, joka oli surun vuoksi tapahtunut useina päivinä erittäin rauhallisesti, oli tänään, itsekkään toivelman näyttäessä toteutuvan, kuuma ja kiihkeän harras.

KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Gora ei ollut koskaan puhunut kenellekään niinkuin hän nyt puhui Sutšaritalle. Tähän saakka hän oli esittänyt kuulijoilleen pelkkiä mielipiteitä, neuvoja ja puheita, mutta tänään, Sutšaritan edessä, hän ilmaisi koko olemustansa. Tähän itsensäilmaisemisen iloon ei sisältynyt ainoastaan voimantuntoa, vaan kaikki hänen mielipiteensä ja päätöksensä olivat hereätä tunnetta tulvillaan. Hänen elämänsä oli kauneuden verhoama, ja näytti siltä kuin jumalat olisivat yht'äkkiä vuodattaneet nektariansa hänen hartaudenharjoituksiinsa.

Tuon ilontunnon yllyttämänä Gora oli käynyt monena päivänä perätysten tervehtimässä Sutšaritaa, ollenkaan ajattelematta asian seurauksia. Mutta tänään, kuullessaan Harimohinin sanat, hän muisti kerran armottomasti nauraneensa Binoille ja soimanneensa häntä samanlaisesta viehtymyksestä. Gora oli kovin hämmästynyt huomatessaan joutuneensa samaan asemaan, oman tietämättömyyytensä vuoksi. Gora keräsi kaiken terveen vaistonsa, niinkuin nukkuja, joka saa oudossa paikassa tyrkkäyksen, säpsähtäen kavahtaa hereille. Gora oli kerran toisensa jälkeen saarnannut, että maailmassa on ollut monia voimallisia kansakuntia, jotka ovat täydellisesti tuhoutuneet, ja että yksin Intia on kyennyt elämään vastusvoimien uhallakin halki vuosisatojen, koska se on pidättyen ja järkähtämättä noudattanut vanhoja lakejansa. Niinpä Gora ei sallinutkaan lakeja vähimmässäkään määrässä loukattavan, ja hän sanoi että vaikka Intialta oli riistetty kaikki muu, sen sielu piili kuitenkin yhä vielä noissa järkkymättömissä säännöissä, ja mikään sortovalta ei kyennyt sen olemusta koskettamaan. Niin kauan kuin olemme vieraan kansakunnan alamaisia, meidän täytyy tarkoin noudattaa omia lakejamme ja jättää niiden hyvyyttä tai huonoutta koskeva kysymys myöhempiin aikoihin. Hukkuva ihminen, joka turvautuu oljenkorteen tai mihin muuhun esineeseen tahansa pelastaakseen henkensä, ei ollenkaan harkitse, onko esine ruma vai kaunis. Gora oli kerran toisensa jälkeen lausunut tuon mielipiteenänsä. Tänäänkin se oli hänen vakaumuksenaan, ja kun Harimohini soimasi häntä käytöksestä, hän oli kuin jalo norsu, jota tutkain ärsyttää.

Kotiin saapuessaan Gora tapasi Mohimin istumassa rahilla oven edessä paitahihasillaan ja piippua poltellen; oli näet virallinen lomapäivä. Hän kutsui Goran sisään ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minä haluan haastella kanssasi.»

»Älä suutu, veikkoseni», jatkoi hän, kun molemmat istuivat Goran huoneessa, »vaan salli minun ensinnäkin kysyä, oletko sairastunut samaan tautiin kuin Binoi? Sinä näytät liikkuvan varsin usein niillä kulmilla ja muuttuvan siellä hyväksi ystäväksi!»

»Eipä voi mennä takaamaan, kun näkee, mitä tapahtuu», huomautti Mohim. »Sinä näytät arvelevan, että kysymyksessä on jokin syötävä, minkä voi vaikeudetta nielaista, ja että sitten voi palata kotiin muina miehinä! Mutta ystäväsi kohtalo osoittaa kyllin selvästi, että syötissä piilee koukku! Älä huoli karkuun juosta! En ole vielä ehtinyt asiaankaan. Olen kuullut olevan aivan varmaa, että Binoi menee naimisiin brahmotytön kanssa, ja tahdon sanoa sinulle ennakolta, ettemme tästä puoleen halua olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan!»

»Mutta jos äiti alkaa hangotella vastaan, niin se on ikävä juttu», jatkoi Mohim. »Meidän perheellisten miesten täytyy yrittää ihan uupumukseen asti naittaessamme tyttäriämme ja poikiamme. Jos kaiken muun hyvän lisäksi vielä perustetaan Brahma Samadžin haaraosasto taloomme, niin minun täytyy muuttaa jonnekin muualle asumaan.»

»Sošin avioliittoa koskeva asia on nyt jokseenkin päätetty», virkkoi Mohim. »Mutta tuleva appiukko ei tyydy, ennenkuin saa haltuunsa sekä tytön että nimenomaan myöskin enemmän kuin hänen painonsa kultaa — hän näet tietää varsin hyvin, että inhimillinen olento kuuluu 'katoavaisten tavarain' luokkaan ja että kulta on paljoa kestävämpää. Hänen silmänsä keksivät paljoa kerkeämmin sokerin kuin lääkemarjan! On synti nimittää häntä apeksi, niin hävytön hän on vaatimuksissaan! Asia tulee minulle maksamaan sievän summan, mutta olenpa siitä jotakin oppinut ja tulen käyttämään oppimaani hyödykseni, kun naitan omaa poikaani. Toivoisin vain voivani syntyä jälleen ja saada isäni välittäjänä toimiessa järjestää oman avioliittoni — saatpa varmaan uskoa ottavani täyden hyödyn siitä, että olen syntynyt mieheksi. Tämä on sitä niinsanottua miehekkyyttä! Saattaa tytön isä kerrassaan tuhon omaksi! Onko se mikään pieni juttu? Sanoitpa mitä tahansa, veikkoseni, minä en voi kerallasi laulaa hindulaisen yhteiskunnan ylistystä päivin ja öin; jokin mielijohde saa aivan äkkiä ääneni sortumaan. Poikani on vasta neljäntoista kuukauden ikäinen — vaimoni tarvitsi sangen pitkän ajan korjatakseen sen erehdyksen, että synnytti ensin tytön — mutta olipa kuinka tahansa, Gora, sinun tulee ystäviesi keralla tehdä mitä suinkin voit, jotta hinduyhteiskunta pysyy kukoistavana, kunnes poikani on kyllin vanha naitettavaksi. Senjälkeen maamme voi minun puolestani muuttua muhamettilaiseksi, kristityksi tai miksi muuksi tahansa!»

»Niinpä sanonkin», jatkoi Mohim havaitessaan Goran nousevan ja aikovan poistua, »ettei käy kutsuminen Binoitasi Sošin vihkiäisiin, sillä olisihan liian typerää siten tehdä mahdollisiksi uusia ikävyyksiä. Sinun siis tulee jo nyt alkaa kehoittaa äitiä olemaan varovainen.»

Huoneeseen astuessaan Gora havaitsi Anandamojin istuvan pöydän ääressä, lasit nenällä, kirjoittamassa tilikirjaan jotakin luetteloa. Goran nähdessään hän sulki kirjan, otti lasit nenältä ja virkkoi: »Käy istumaan.»

»Haluan kuulla neuvoasi eräässä asiassa», sanoi Anandamoji hänen istuuduttuaan. »Olet tietenkin kuullut Binoin suunnitellusta naimisiinmenosta.»

»Hänen setänsä on siitä suuttunut», jatkoi Anandamoji huomatessaan Goran olevan ääneti, »ja kukaan hänen sukulaisistaan ei halua tulla vihkiäisiin. Ja kun on epävarmaa, voiko se tapahtua Pareš Babun luona, Binoin täytyy kaikin puolin järjestää asia omin neuvoin. Niinpä ajattelin, että olisi mukavinta, jos voisimme käyttää talomme pohjoispuolista toista kerrosta; alakerta on vuokrattu, mutta yläkerta on nyt vailla asujaimia.»

»Kukapa pitää huolta juhlan valmisteluista, ellen minä sitä tee?» selitti Anandamoji. »Binoi joutuu pahaan pulaan. Mutta jos häät vietetään noissa suojissa, voin järjestää kaikki täältä käsin ilman vähintäkään vaikeutta.»

»Minkätähden se olisi mahdotonta?» kysyi Anandamoji. »Talonomistaja on antanut minulle luvan.»

»Ei, äiti, häitä ei käy viettäminen täällä», sanoi Gora painokkaasti, »minä vakuutan sinulle, että se on mahdotonta. Kuuntele minua!»

»Miksi ei?» kysyi Anandamoji. »Vihkiminen tapahtuu heidän juhlamenojensa mukaisesti.»

»Sellaiset puolustelut ovat hyödyttömiä», sanoi Gora. »Yhteiskunta ei sellaiseen tyydy. Tehköön Binoi mitä hyväksi näkee, mutta me emme voi suostua tähän liittoon. Eihän Kalkuttassa ole taloista puutetta. Binoilla on oma asuntonsa.»

Anandamoji tiesi varsin hyvin, että taloja oli yltäkyllin, mutta hänestä oli sietämätöntä ajatella, että kaikkien ystävien ja sukulaisten hylkäämän Binoin oli vietettävä häitään onnettoman ja ystävättömän henkilön tavoin jossakin vuokratussa talossa. Siitä syystä hän oli päättänyt tarjota käytettäväksi vapaana olevan osan heidän taloansa. Hän olisi ollut aivan tyytyväinen, kunhan olisi saanut häät vietetyiksi omassa talossaan aiheuttamatta mitään yhteiskunnan taholta tulevaa vastustusta.

»Jos ajatus on sinulle aivan vastenmielinen», huokasi Anandamoji, »niin meidän täytynee vuokrata talo toisaalta. Mutta siitä koituu minulle suurta vaivaa. Olipa miten tahansa; jos ajatukseni on mahdoton toteuttaa, niin miksi huolisimmekaan sitä enempää pohtia?»

»Ei ole hyvä, jos otat osaa vihkiäisjuhlallisuuksiin, äiti», huomautti
Gora.

»Mitä sanotkaan, Gora?» huudahti Anandamoji. »Ellen minä ole mukana
Binoin häissä, niin kuka sitten, tekisipä mieleni tietää!»

»Kuulehan, Gora», sanoi Anandamoji, »sinä voit olla toista mieltä kuin
Binoi, mutta onko se mikään syy muuttua hänen vihamiehekseen?»

»Äiti», huudahti Gora hieman kiihtyneesti, »teet väärin, kun niin sanot. Ei ole minulle mikään onnellinen asia, kun tunnen olevan mahdotonta iloita Binoin naimisiinmenosta. Sinä, jos kukaan, tiedät, kuinka olen häneen kiintynyt, mutta nyt ei ole kysymyksessä kiintymys — ystävyys tai vihamielisyys ei vähimmässäkään määrässä asiaan vaikuta. Binoi tekee sen avoimin silmin, hyvin havaiten kaikki tekonsa seuraukset. Ei ole puhettakaan siitä, että me hylkäämme hänet, vaan hän hylkää meidät, joten hänen saamansa isku ei ole suurempi kuin hän on voinut edellyttää.»

»Gora», virkkoi Anandamoji, »Binoi tietää varsin hyvin, ettet tahdo kuulla puhuttavankaan tästä hänen avioliitostaan, se on totta. Mutta hän tietää myös, etten minä voi milloinkaan jättää häntä tällaisena elämän onnenenteisenä hetkenä. Minä voin vakuuttaa sinulle, että jos Binoi tietäisi minun kieltäytyvän antamasta siunaustani hänen morsiamelleen, niin mikään mahti ei saisi häntä menemään naimisiin. Luuletko, etten tunne Binoin mieltä?» Niin puhuessaan Anandamoji pyyhki pois kyynelen.

Se tuska, jota Gora mielessään tunsi Binoin vuoksi, vaivasi häntä kovin, mutta hän virkkoi siitä huolimatta: »Äiti, sinun tulee muistaa, että olet yhteiskunnan jäsen ja että olet velassa yhteiskunnallesi.»

»Gora», huudahti Anandamoji, »enkö ole kertonut sinulle jo monestikin, että olen katkaissut suhteeni yhteiskuntaani aikoja sitten? Siitä syystä yhteiskunta suhtautuu minuun karsaasti ja minä pysyttelen siitä loitolla.»

»Äiti», virkkoi Gora, »tuo huomautuksesi surettaa minua enemmän kuin mikään muu».

»Lapseni», sanoi Anandamoji kyyneleisin, lempein katsein, »Jumala tietää, ettei ole minun vallassani pelastaa sinua siitä tuskasta!»

»Minä sanon, mitä minun on tekeminen», lausui Gora nousten. »Minä lähden Binoin luo ja sanon hänelle, että hänen tulee järjestää naimisiinmenonsa siten, ettet sinä sen vuoksi joudu entistä enemmän yhteiskunnastasi erotetuksi, sillä toisin menetellen hän käyttäytyy erittäin itsekkäästi ja väärin.»

»Olkoon menneeksi», nauroi Anandamoji, »tee sinä mitä voit. Mene vain keskustelemaan hänen kanssaan, saammehan sitten nähdä, miten käy.»

Goran mentyä Anandamoji istui pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena, nousi sitten ja lähti miehensä luo.

Päivä oli kuukauden yhdestoista, ja Krišnadajal ei niinmuodoin ollut ryhtynyt mitenkään valmistamaan ateriaansa. Hän oli saanut käsiinsä erään uskonnollisen teoksen bengalilaisena käännöksenä ja oli nyt sitä lukemassa, peurantaljalla istuen. Anandamojin nähdessään hän kovin hämmentyi, mutta Anandamoji pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä, istuutui ovelle ja sanoi: »Kuulehan, me menettelemme kovin väärin.»

Krišnadajal katsoi olevansa maailmallisten oikeiden ja väärien asioiden ulkopuolella ja kysyi siis välinpitämättömän näköisenä: »Mikä on väärin?»

»Meidän ei pitäisi enää pettää Goraa», selitti Anandamoji. »Tilanne muuttuu yhä vaikeammaksi.»

Goran puhuessa katumusharjoituksestaan tuo kysymys oli johtunut Krišnadajalin mieleen, mutta myöhemmin hän oli itse syventynyt erilaisiin askeettisiin harjoituksiin siinä määrin, ettei ollut joutanut sitä enempää ajattelemaan.

»Sošimukhin naimisiinmenosta puhutaan, ja se tapahtunee phalgun-kuussa», jatkoi Anandamoji. »Kun talossamme on ollut suoritettava juhlamenoja, olen näihin aikoihin asti vienyt Goran kerallani toista tai toista tekosyytä käyttäen, mutta eipä ole ollutkaan mitään erinomaisempia pyhiä toimituksia. Mitä teen nyt, kun vietetään Sošin vihkiäisiä? Sanohan. Asia pahenee päivä päivältä. Minä anon Jumalalta anteeksi kaksi kertaa päivässä ja pyydän Häntä määräämään itselleni rangaistuksen, joka voi olla tarpeen. Mutta minua peloittaa kaiken aikaa, etten voi sitä enää salata, ja se merkitsee Goran onnettomuutta. Nyt pyydän sinulta lupaa saada puhua hänelle peittelemättä, ja sallittakoon minun kantaa se, mitä kohtalolla on minulle varattuna.»

Mitä merkitsikään, että Indran Krišnadajalille määräämien kidutusharjoitusten piti nyt äkkiä häiriytyä? Hän oli vielä äsken noudattanut erinomaisen tarkoin askeettisia sääntöjänsä, oli suorittanut melkein mahdottomia hengitystemppuja ja oli vähentänyt ruoka-annoksiaan siinä määrin, että vatsanahka epäilemättä pian koskettaisi selkärankaa. Ja sellaisena aikana piti tämän onnettoman asian tulla hänen vaivoikseen!

»Oletko mieltä vailla!» huudahti Krišnadajal. »Jos asian ilmaiset, niin minun on esitettävä erittäin vaikeita selityksiä, eläkkeeni lakkautetaan jokseenkin varmasti, ja voimmepa joutua poliisinkin kanssa tekemisiin. Mikä on tehty, se on tehty. Tee mitä suinkin voit asian estämiseksi — ja jos epäonnistut, niin eihän se ole mikään hirmuinen rikos.»

Krišnadajal oli päättänyt, että hänen kuoltuaan voitaisiin menetellä, miten hyväksi nähtiin, mutta sitä ennen hän tahtoi vain olla rauhassa. Kun hän sitäpaitsi ei ollenkaan välittänyt siitä, mitä toisille tapahtui hänen tietämättään, hän voi toivoa jotenkin asioista suoriutuvansa.

Anandamoji, joka ei voinut päättää, miten oli meneteltävä, näytti erittäin synkältä, kohottautui hieman ja virkkoi: »Etkö huomaa, kuinka raihnaiselta näytät? Ruumiisi —»

»Ruumis!» keskeytti Krišnadajal naurahtaen. Hänen ääneensä tuli kärsimätön sävy, kun hän kuuli vaimonsa ilmaisevan sellaista typeryyttä. Kun ei asiassa päästy mihinkään tyydyttävään päätökseen, Krišnadajal istuutui jälleen peurantaljalleen ja vaipui tutkimuksiinsa.

Sillävälin istui Mohim eräässä viereisessä huoneessa sannjasin seurassa, vakavasti keskustellen hänen kanssaan ihmisen korkeimmasta tarkoituksesta ja muista uskonnollisen elämän syvistä periaatteista. Mohim esitti kysymystä, oliko pelastus mahdollinen perheenisälle, ja teki sen niin nöyrästi ja pelokkaan hartaasti kuin olisi vastauksesta riippunut hänen koko elämänsä. sannjasi koki lohduttaa Mohimia parhaansa mukaan huomauttamalla, että ellei perheellinen mies voinutkaan saavuttaa täyttä pelastusta, hän kumminkin saattoi päästä taivaaseen; mutta sellainen vakuutus ei Mohimia lohduttanut. Hän ikävöi nimenomaan pelastusta. Pelkkä taivas ei ollut hänelle minkään arvoinen. Kunhan hän saisi tyttärensä tyydyttävällä tavalla naitetuksi, hän antautuisi palvelemaan sannjasia ja pyrkimään pelastukseen. Kukaan ei voisi harhauttaa häntä siltä uralta! Mutta tyttären naittaminen ei ollut mikään helppo tehtävä. Kunpa hänen gurunsa häntä armahtaisi!

SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Gora oivalsi, että hänen suhteessaan Sutšaritaan oli ollut jokin määrä itsepetosta, ja päätti olla varovaisempi. Hänestä tuntui, että totunnaisen tien noudattamisessa sattunut laiminlyönti oli johtunut siitä voimakkaasta lumoutumisesta, joka oli saanut hänet unohtamaan velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan.

Aamuhartautensa päätettyään Gora lähti huoneeseensa ja tapasi siellä odottamassa Pareš Babun. Hänet nähdessään Goraa yht'äkkiä värähdytti, sillä hän tunsi pakostakin, että hänen suhteensa Pareš Babuun oli erittäin läheinen.

Goran tervehdittyä Pareš Babu virkkoi: »Te olette varmaan kuullut
Binoin suunnitellusta avioliitosta.»

»Hän ei ole valmis menemään naimisiin brahmorituaalia noudattaen», lisäsi Pareš Babu.

»Meidän ei tarvitse kiistellä siitä seikasta», nauroi Pareš Babu. »Kukaan seurakuntamme jäsen ei tule olemaan vihkimistilaisuudessa läsnä, ja minä olen kuullut, ettei Binoin sukulaisistakaan kukaan saavu. Tyttäreni taholta tulen ainoastaan minä, ja Binoin puolelta otaksun tulevan vain teidän, ja niinpä olenkin tullut kanssanne neuvottelemaan.»

»Minun kanssani ei auta siitä neuvotella!» huudahti Gora päätään pudistaen. »Minä en halua olla sen asian kanssa minkäänlaisissa tekemisissä.»

Pareš Babun hämmästyksen havaitessaan Gora oli hetkisen häpeissään, mutta juuri siitä syystä, että oli häpeissään, hän huudahti sitäkin pontevammin: »Kuinka voisinkaan olla sen asian kanssa minkäänlaisissa tekemisissä?»

»Minä tiedän, että olette hänen ystävänsä», huomautti Pareš Babu, »ja sellaisina aikoina tarvitaan ystävää kipeimmin, eikö totta?»

»Totta kyllä, että olen hänen ystävänsä», vastasi Gora, »mutta se ei suinkaan ole ainoa siteeni maailmassa eikä tärkeinkään!»

»Kuulkaahan, Gora», kysyi Pareš Babu, »onko teidän mielestänne Binoin menettelyssä ilmennyt jotakin väärää tai uskonnonvastaista?»

»Uskonnolla on siinä suhteessa kaksi eri puolta», vastasi Gora. »Toinen on iäinen, toinen maailmallinen. Kun uskonto ilmenee yhteiskunnan lakeina, niin sitä ei voi laiminlyödä tuottamatta tuhoa yhteiskunnalle.»

»On olemassa lukemattomia lakeja», virkkoi Pareš Babu, »mutta onko varmasti otaksuttava, että jokainen niistä on uskonnon ilmauksena?»

Pareš Babu kosketti sanoillaan sellaista kohtaa, että Goran mieli siitä joutui kuohuntatilaan, ja sen tilan nojalla hän pääsi määrättyyn ratkaisuun. Hän ei enää ollenkaan epäröinyt puhua aivan avoimesti siitä, mitä hänellä oli sydämellään. Hänen puheensa pääasiallisena sisältönä oli, että ellemme täydellisesti alistu tottelemaan yhteiskuntaa noudattamalla sellaisia pidättäviä lakeja, niin asetamme esteitä sen syvimmän tarkoituksen tielle, jota varten yhteiskunta on olemassa; se tarkoitus näet on salattu, ja kuka hyvänsä ei kykene sitä selvästi näkemään. Niinmuodoin täytyy olla meidän omasta harkinnastamme riippumaton voima, jonka nojalla voimme ilmaista yhteiskuntaan kohdistuvaa kunnioitustamme.

Pareš Babu kuunteli tarkkaavasti Goran esitystä loppuun asti, ja kun Gora sitten vaikeni, hieman omaa uskaliaisuuttaan häveten, Pareš Babu virkkoi: »Minä yhdyn pääasiallisesti teidän mielipiteisiinne. On kyllä totta, että Jumalalla on jokaisessa eri yhteiskunnassa erikoinen tehtävä suoritettavana ja ettei tuo tehtävä ole kaikille ilmiselvä. Mutta ihmisen tehtävänä on pyrkiä sitä selvästi käsittämään eikä suinkaan pitää elämänsä tärkeimpänä tarkoituksena totella sääntöjä, ikäänkuin hän olisi yhtä tajuton kuin puun oksa.»

»Minun käsitykseni on se», selitti Gora, »että jos aluksi tottelemme yhteiskuntaa joka suhteessa, niin sen todellista tarkoitusta koskeva tietoisuutemme meille selviää! Jos taas vain kiistelemme siitä, niin emme ainoastaan ole sille esteeksi, vaan käsitämme sen sitäpaitsi väärin.»

»Totuus on todennettavissa ainoastaan vastustuksen ja esteiden nojalla», huomautti Pareš Babu, »totuuden todentamista ei suinkaan ole suorittanut kerta kaikkiaan jokin oppineiden henkilöiden ryhmä jonakin menneenä aikana; totuus on löydettävä yhä uudelleen niiden iskujen ja sen vastustuksen nojalla, jota se kohtaa kunkin ajan kansojen taholta. Mutta olipa miten tahansa, minä en tahdo ryhtyä kiistelemään näistä asioista. Minä kunnioitan yksilön vapautta, sillä yksilön vapauden antamien iskujen nojalla me voimme saada varmasti selville, mikä on ikuista totuutta, mikä ohimenevää luulottelua. Yhteiskunnan menestys riippuu siitä, että tuon tiedämme tai ainakin pyrimme sen tietämään.»

Pareš Babun päätettyä lausumansa he molemmat nousivat, ja Pareš Babu jatkoi: »Olin ajatellut, että minun pitäisi pysytellä hieman loitolla vihkimistilaisuudesta Brahma Samadžin vuoksi ja että te Binoin ystävänä saattaisitte asian tyydyttävään päätökseen. Sellaisissa tapauksissa ystävä on edullisemmassa asemassa kuin sukulainen, koska häneen ei kohdistu yhteisön taholta tuleva vastustus, mutta koska tekin pidätte velvollisuutenanne jättää Binoin oman onnensa nojaan, niin minun täytyy ottaa kantaakseni koko vastuu. Minun on järjestettävä koko asia yksin.»

Kuullessaan sanan »yksin» Gora ei tietänyt, kuinka yksin Pareš Babu todellisuudessa oli. Bordašundari oli vastustavalla kannalla, hänen omat tyttärensä eivät olleet tyytyväiset, ja Harimohinin moitetta peläten hän ei ollut käynyt edes Sutšaritan luona neuvottelemassa asiasta. Kaikki Brahma Samadžin jäsenet olivat hänelle vihoissaan, ja Binoin setä oli hänelle kirjoittanut kaksi kirjettä syyttäen häntä mitä karkeimmin sanoin nuoren pojan varkaaksi ja vilpilliseksi ja kehnoksi neuvonantajaksi.

Poistuessaan Pareš Babu kohtasi ovella Abinašin ja pari kolme muuta Goran puolueen jäsentä. Nähdessään Pareš Babun nuoret miehet alkoivat laskea leikkiä ja nauraa hänelle, mutta Gora kääntyi närkästyneenä heidän puoleensa ja huudahti: »Ellette kykene kunnioittamaan henkilöä, joka kunnioitusta ansaitsee, voisitte ainakin pidättyä halpamaisesti häntä ivailemasta.»

Gora huomasi kohta joutuneensa puolueasioittensa tavanomaisiin kanaviin. Mutta kuinka inhoittavilta ne nyt hänestä tuntuivatkaan! Kaikki näytti ylen mehuttomalta, merkityksettömältä. Mahdotonta oli nimittää »työksi» niin elotonta asiaa. Pelkkä sellainen luennoiminen ja kirjoitteleminen ja puolueen muodostaminen ei ollut todellista työtä, vaan tuntui pikemmin tekevän työskentelemisen mahdottomuuden sitäkin ilmeisemmäksi. Gora ei ollut tätä oivaltanut milloinkaan ennen niin selvästi kuin nyt. Kaikki tuo ei enää vetänyt häntä ollenkaan puoleensa, hän tarvitsi ehdottoman totuuden uomaa, jossa hänen elämänsä, vasta hankittua voimaansa värähdellen, voisi esteettömästi virrata.

Sillävälin jatkuivat Goran katumusmenojen järjestämistä koskevat valmistelut, ja ne herättivät Gorassa jonkin verran innostusta. Tämän seremonian tarkoituksena oli puhdistaa hänet vankilaelämän saastutuksesta ja tehdä hänet muutenkin jälleen joka suhteessa puhtaaksi, jotta hän voisi käytellä ikäänkuin uutta ruumista siinä työssä, johon tahtoi käydä käsiksi tämän toisen syntymänsä jälkeen. Asianomainen lupa oli hankittu ja päivä oli määrätty — oli varauduttu kutsumaan erinäisiä tunnettuja idän ja lännen oppineita, Goran puolueeseen kuuluvat varakkaammat jäsenet olivat keränneet rahoja kulunkeja varten, ja kaikki olivat sitä mieltä, että vihdoinkin oli tapahtuva suuri työ heidän maassaan. Abinaš neuvotteli salaa oman piirinsä jäsenten kanssa siitä, oliko mahdollista saada oppineet myöntämään Goralle nimi »Hindulaisen uskonnon valo», jos uhrattiin heille kaikki tavanomaiset kukkaset, sandelitahtaat, riisijyvät ja pyhät yrtit. Sanskritlauselmia piti painottaman kultakirjaimin pergamenttiin, johon kaikkien bramaanioppineiden oli määrä kirjoittaa nimensä ja joka oli ojennettava Goralle sandelipuiseen lippaaseen suljettuna. Senjälkeen oli vanhin ja kunnianarvoisin ja oppinein henkilö antava hänelle hienon painoksen Max Müllerin Rig-Veda-julkaisua, mitä upeimpiin nahkakansiin sidottuna, itsensä Intian siunausten merkiksi. Siten tulisi kauniilla tavalla ilmaistuksi kunnioitus Goralle, joka oli hindulaisuuden nykyisenä rappeutumiskautena tehnyt erittäin paljon veda-uskonnon ikivanhojen muotojen säilyttämiseksi.

Siten keskusteltiin joka päivä Goran puolueen jäsenten keskuudessa siitä, miten suunniteltu seremonia voitaisiin muodostaa mahdollisimman tuottoisaksi ja mieluisaksi kaikille asianosaisille.

KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Harimohini oli saanut kirjeen lankomieheltänsä Kailašilta. Kirjeessä luettiin ensinnäkin: »Teidän armollisten jalkojenne siunauksen tähden voivat kaikki täällä hyvin, ja minä toivon teidän hälventävän kaikki teitä koskevat pelkomme lähettämällä meille hyviä tietoja itsestänne.» Kailaš kirjoitti niin, vaikka Harimohimin heidän talostaan lähdettyä ei ollut tehty pienintäkään yritystä Harimohimin vointia koskevien tietojen hankkimiseksi. Kerrottuaan Khudista, Potolista, Bhodžoharista y.m. Kailaš kirjoitti lopuksi: »Olisin iloinen, jos antaisitte minulle lisää yksityiskohtaisia tietoja siitä morsiamesta, jota minulle viime kirjeessänne ehdottelitte. Te sanoitte, että hän on suunnilleen kahden- tai kolmentoista vuoden ikäinen, mutta harvinaisen kehittynyt ikäisekseen, ja näyttää ihan täysikasvuiselta. Siinä ei ole mitään valittamista, mutta minä pyydän teitä huolellisesti ottamaan selkoa mainitsemastanne omaisuudesta, onko hänellä siitä ainoastaan elinkorko vai kuuluuko se hänelle ilman minkäänlaisia rajoituksia. Sitten minä voin neuvotella vanhempien veljieni kanssa, ja uskonpa, etteivät he esitä mitään vastaväitettä. Minua ilahduttaa, kun kuulen hänen hartaasti noudattavan hindu-uskonnon sääntöjä, mutta meidän täytyy parhaamme mukaan yrittää estää tulemasta yleisesti tunnetuksi, että hän on elänyt kauan brahmoperheessä. Älkää siis mainitko siitä kenellekään muulle. Seuraavan kuunpimennyksen aikana on kylpyjuhla Gangesilla, ja jos suinkin käy päinsä, tulen silloin Kalkuttaan saadakseni nähdä tytön.»

Harimohini oli toistaiseksi jotenkin elellyt Kalkuttassa, mutta kohta kun hänen mielessään alkoi hahmoutua appelaan palaamisen mahdollisuutta koskeva heikko toivo, hänen kävi vaikeaksi pysyä rauhallisena paikoillaan. Maanpakolaisuus alkoi hänestä tuntua yhä sietämättömämmältä, ja jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa, hän olisi heti puhunut Sutšaritalle ja yrittänyt määrätä lähtöpäivän. Mutta hän ei rohjennut liiaksi kiirehtiä, sillä mitä lähempään kosketukseen hän joutui Sutšaritan kanssa, sitä selvemmin hän tajusi olevansa kykenemätön häntä ymmärtämään.

Harimohini alkoi kuitenkin odotella sopivaa tilaisuutta ja alkoi pitää Sutšaritaa silmällä paljon kiinteämmin kuin ennen. Alkoipa hän lyhentää hartaushetkiänsäkin, koska ei tahtonut päästää asuinkumppaniansa näkyvistään.

Sutšarita puolestaan huomasi, että Gora oli yhtäkkiä lakannut talossa käymästä, ja vaikka hän varmaan aavistikin Harimohinin hänelle jotakin sanoneen, hän lohdutti itseään ajatellen: »Vaikka hän ei tulekaan, hän on sittenkin yhä minun opettajani, minun guruni.»

Poissaolevan gurun vaikutus on usein voimakkaampi kuin sen, joka on aina läsnä, sillä mieli täyttyy itsestään, sisästäpäin, tuntiessaan gurun läsnäolon puuttuvan. Jos Gora olisi todella ollut hänen luonansa, hän olisi käynyt kiistelemään, mutta nyt hän luki Goran kirjoitelmia ja hyväksyi ne ollenkaan vastaanväittelemättä. Jos oli jotakin sellaista, jota hän ei kyennyt ymmärtämään, hän uskoi varmaan, että olisi sen ymmärtänyt, jos Gora olisi ollut asiaa selittämässä.

Mutta Sutšarita kaipasi hänen heleiden kasvojensa näkemistä ja hänen jyrisevän äänensä kuulemista niin alinomaisesti, että tuo kaipaus näytti riuduttavan hänen ruumistansakin. Tavan takaa hän ajatteli, ankaraa tuskaa tuntien, kuinka paljon oli ihmisiä, jotka voivat nähdä Goran mihin päivän tai yön aikaan tahansa, mutta eivät ollenkaan tajunneet etuoikeutensa arvoa.

Eräänä ehtoopuolena tuli Lolita, kiersi käsivartensa Sutšaritan kaulaan ja sanoi: »Kas niin, Sutši-sisko!»

»Minä en tiedä siitä yhtään mitään, isä sen tietää», vastasi Lolita päätänsä pudistaen.

»Oletko onnellinen, sisko?» kysyi Sutšarita kietoen käsivartensa
Lolitan vyötäisille.

»Nyt, kun olet saanut kaikki, mitä olet tahtonut», vastasi Sutšarita, »ja kun sinulla ei enää ole ketään muuta, kenen kanssa kiistelisit, minä pelkäsin sinun kiivautesi laimenevan!»

»Minkätähden tulisikaan puute riitakumppaneista?» nauroi Lolita. »Nyt ei ole tarvis etsiä niitä oman kotini seinien ulkopuolelta!»

»Vai niin, vai niin!» huudahti Sutšarita leikkisästi taputtaen Lolitan poskea, »sellaisiako sinä jo suunnittelet? Minäpä kerron Binoille, ei ole vielä myöhäistä! Poika rukkaa täytyy varoittaa!»

»Nyt on liian myöhäistä varoittaa poika rukkaa!» huudahti Lolita. »Hän ei pääse mitenkään pakenemaan! Se käännekohta, jonka hänen horoskooppinsa osoittaa, on nyt tullut — nyt hänen asianaan on itkeä ja takoa otsaansa.»

»Mutta toden totta, Lolita, minä en osaa sinulle sanoa, kuinka siitä iloitsen», virkkoi Sutšarita kääntyen äkkiä vakavaksi. »Minä vain rukoilen, että voisit olla Binoin-laisen miehen arvoinen.»

»Uh! Tosiaankin! Mutta eikö kenenkään asia ole olla minunlaiseni vaimon arvoinen?» huudahti Lolita. »Keskustelehan kerran hänen kanssaan siitä asiasta, jotta kuulet, mitä hänellä on sanottavana? Kuuntele hänen mielipiteitään, niin joudut piankin katumaan, että olet ylen kauan väärin arvioinut sellaisen erinomaisen ja ihailtavan henkilön kiintymystä — että olet ollut sokea!»

»Onpa siis vihdoinkin ilmaantunut näyttämölle eräs asiantuntija», virkkoi Sutšarita, »eikä ole enää mitään sureskelun syytä, koska hän on saanut, mitä on tahtonut, siihen hintaan, jonka tahtoi siitä maksaa. Sinun ei niinmuodoin tarvitse missään tapauksessa koetella minunlaisteni kokemattomien henkilöiden kiintymyksen kelpoisuutta!»

»Ei tarvitse, ei tosiaankaan!» huudahti Lolita. »Tarvitseepa varmaan hyvinkin!» Hän nipisti Sutšaritaa poskesta veikeästi sanoen: »Minä tarvitsen aina sinun kiintymystäsi. Ei käy missään tapauksessa päinsä, että epäät sen minulta ja kohdistat sen johonkuhun toiseen!»

»Minä en kohdista sitä kehenkään toiseen!» virkkoi Sutšarita vakuuttavasti, painaen poskensa Lolitan poskeen.

»Etkö kehenkään toiseen?» kysyi Lolita. »Oletko aivan varma — et kehenkään toiseen?»

Sutšarita vain pudisti päätänsä, ja Lolita istuutui vähän matkan päähän sanoen: »Kuulehan, Sutši-didi, sinä tiedät varsin hyvin, kultaseni, etten olisi milloinkaan voinut kestää sitä, että sinä lahjoitat kiintymyksesi jollekulle toiselle. Minä olen ollut vaiti kaiken aikaa, mutta nyt sanon kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Kun Gourmohan Babu tapasi käydä luonamme — Ei, didi, sinun ei pidä ujostella; minä tahdon tänään sanoa sinulle kaikki, sillä vaikka en olekaan milloinkaan mitään sinulta salannut, en kumminkaan ole toistaiseksi kyennyt puhumaan aivan avoimesti tästä ainoasta asiasta, ja siitä syystä olen useasti ollut pahoillani. Mutta nyt, kun olen sinusta eroamassa, en voi kauemmin pitää asiaa vain omana tietonani. Kun Gourmohan Babu alkoi käydä luonamme, olin tavallisesti kovin vihoissani. Minkätähden? Sinä varmaankin ajattelit, etten ymmärtänyt mitään, eikö totta? Minä huomasin, ettet milloinkaan maininnut hänen nimeänsä minulle, ja se sai minut vieläkin vihaisemmaksi? Minusta tuntui sietämättömältä ajatella, että tulisi sekin päivä, jolloin sinä rakastaisit häntä enemmän kuin minua — ei, didi, salli minun sanoa sanottavani loppuun asti — ja enpä osaa kertoa, millaista tuskaa tunsin sen asian vuoksi. Sinä et tahdo nytkään puhua minulle hänestä, minä tiedän sen, mutta se ei minua enää suututa. Usko minua, rakkaani, olisin sanomattoman onnellinen, jos sinä ja —» Mutta samassa Sutšarita sulki kädellään hänen suunsa ja virkkoi:

»Lolita, minä pyydän sinua, älä puhu noin! Kun kuulen sinun niin puhuvan, tekee mieleni vaipua maan alle!»

»Minkätähden sisko, eikö hän —», aloitti Lolita, mutta Sutšarita keskeytti hänet jälleen. »Ei, ei, ei! Sinä puhut ikäänkuin olisit mieletön! Sinun ei pitäisi puhua sellaisesta, mitä et voi ajatellakaan!»

»Mutta sisko, tämähän on sinun taholtasi ilmeistä teeskentelyä», valitti Lolita, jota Sutšaritan epäröinti harmitti. »Minä olen pitänyt asioita tarkoin silmällä ja voin vakuuttaa sinulle —»

Mutta Sutšarita ei sallinut hänen päättää lausettaan. Hän sieppasi kätensä irti Lolitan käsistä ja lähti huoneesta. Lolita riensi hänen jälkeensä ja lupaili: »Minä en virka siitä enää sanaakaan, kuuletko?»

»Niin vakavaa lupausta en voi antaa», vastasi Lolita. »Jos päiväni ja hetkeni tulee, niin puhun, muussa tapauksessa en. Sen verran voin luvata.»

Muutamina viimeksikuluneina päivinä Harimohini oli lakkaamatta pitänyt silmällä Sutšaritaa seuraillen häntä niin ilmeisesti, ettei voinut olla sitä huomaamatta, ja sellainen epäluulo ja valvonnanalaisuus kävi Sutšaritalle kerrassaan rasittavaksi. Se sai hänet kerrassaan kärsimättömäksi, mutta sittenkään hän ei voinut siitä mitään virkkaa. Tänään, Lolitan mentyä, Sutšarita istahti väsyneesti pöydän luo, nojasi päänsä käsiinsä, alkoi itkeä ja lähetti lamppua tuovan palvelijan takaisin. Harimohini oli parhaillaan iltahartauttaan harjoittamassa ja nähdessään Lolitan lähtevän talosta hän tuli odottamatta alakertaan, astui huoneeseen ja huusi: »Radharani!»

Sutšarita pyyhki nopeasti pois kyynelensä ja nousi seisomaan.
Harimohini kävi heti häntä ahdistamaan kysyen: »Mitä nyt?»

»En voi ymmärtää, mitä kaikki tuo hupsuus oikeastaan tarkoittaa!» huudahti Harimohini karuin äänin, kun kysymykseen ei kuulunut mitään vastausta.

»Etkö ymmärrä, minkätähden niin menettelen?» kysyi Harimohini. »Mitä osoittaakaan kaikki tämä ruoan hylkiminen ja itkeskely? Enhän ole lapsi, luuletko, etten sen vertaa ymmärrä?»

»Täti», virkkoi Sutšarita, »minä vakuutan sinulle, ettet ymmärrä sitä ollenkaan. Sinun erehdyksesi on niin hirmuinen, että se minusta tuntuu käyvän joka hetki sietämättömämmäksi.»

»Olkoon menneeksi», vastasi Harimohini, »jos erehdyn, niin suvaitse selittää minulle jotakuin kunnollisesti».

»Hyvä, minä selitän», virkkoi Sutšarita, ankarin ponnistuksin arkuuttaan hilliten. »Minä olen oppinut gurultani jotakin sellaista, mikä on minulle ihan uutta, ja sen kunnollinen käsittäminen vaatii suurta mielenlujuutta — tunnen sitä itseltäni puuttuvan — minun on vaikea alinomaa kiistellä itseni kanssa. Mutta sinä, täti, olet käsittänyt suhteemme aivan väärin ja olet ajanut hänet pois häntä solvattuasi. Se, mitä hänelle sanoit, on pelkkää erehdystä, ja minua koskevat ajatuksesi ovat kerrassaan väärät. Niin menetellen sinä teet väärin. Sinä et kykene halventamaan hänenlaistansa miestä, mutta mitä olenkaan tehnyt minä, että tällä tavoin minua tyrannisoit?» Nyyhkytykset keskeyttivät Sutšaritan puhetta, ja hänen täytyi poistua huoneesta.

Harimohini hämmästyi ja sanoi itsekseen: »Hyväinen aika, onko moista puhetta milloinkaan kuultu?» Hän antoi kumminkin Sutšaritalle hieman toipumisaikaa, ennenkuin kutsui hänet illalliselle.

»Kuulehan, Radharani, minä en ole mikään lapsi», aloitti Harimohini Sutšaritan istuuduttua. »Minut on kasvatettu lapsuudestani saakka siinä, mitä te nimitätte hindu-uskonnoksi, ja minä olen kuullut hyvän joukon sitä koskevia mielipiteitä. Sinä et tiedä mitään kaikesta siitä, ja niinmuodoin Gourmohan vain pettää sinua nimittäessään itseään guruksesi. Minä olen toisinaan kuunnellut hänen puheitaan, ja hänen lausumansa eivät vähimmässäkään määrässä soinnu perinnäisiin katsantokantoihin — hän keksii jonkinlaiset omat pyhät kirjat. Huomaan sen varsin helposti, sillä onhan minulla oma guruni. Minä neuvon sinua, Radharani, pysyttelemään loitolla kaikista sellaisista asioista. Kun tulee aika, niin minun guruni ottaa sinut opastaakseen ja opettaa sinulle oikeat pyhät lauseet; hänessä ei ole minkäänlaista vilppiä. Sinun ei tarvitse pelätä, minä toimitan sinut varmasti hindulaiseen yhteiskuntaan, olitpa elänyt brahmoperheessä tai et! Kukapa saisikaan siitä milloinkaan kuulla? Sinä tosin olet ehtinyt melkoiseen ikään — mutta onhan paljonkin tyttöjä, jotka ovat ikäänsä kehittyneemmät, ja kukapa pyrkiikään virallisia papereitasi tutkimaan? Kunhan sinulla on rahoja, niin kaikki on järjestettävissä! Minkäänlaista estettä ei ole olemassa! Olenhan nähnyt omin silmin, kuinka eräs alhaiseen kastiin kuuluva poika on päässyt korkean kastin jäseneksi käyttelemällä apunaan hieman rahaa. Minä liitän sinut niin hyvään bramaaniperheeseen, ettei kukaan uskalla virkkaa sanaakaan. Ovathan he hindulaisen yhteisön johtajia. Sinun ei siis kannata tuhlata paljon kyyneliä ja aneluita tuohon guru-pahaseesi.»

Harimohinin aloitellessa laajaa esitystänsä Sutšarita kadotti kaiken ruokahalunsa, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi saanut palastakaan niellyksi. Ankarin ponnistuksin hänen kuitenkin onnistui jotakin syödä, koska hyvin tiesi toisin menetellessään saavansa sellaisen läksytyksen, että mieli olisi käynyt sitäkin apeammaksi.

Huomatessaan, ettei saanut mitään varsinaista vastausta, Harimohini ajatteli: »En voi ymmärtää tuollaisia ihmisiä! Toisaalta hän huutaa itsensä käheäksi sanoen tahtovansa päästä hinduksi, mutta kun sitten ilmaantuu tällainen tilaisuus, niin ei tahdo kuulla puhuttavankaan. Ei ole tarpeen tarjota minkäänlaista katumusta, ja mitään selityksiä ei vaadita, on vain kerättävä muutamia rupioita, ja yhteiskunta suostuu helposti asiaan, mutta jos hän jo nyt osoittaa haluttomuutta, niin kuinka hän voisikaan väittää olevansa hindu?» Harimohini oli aivan kerkeästi päätellyt, että Gora oli petturi, ja arvaillessaan sellaisen suunnattoman petoksen syitä hän oli johtunut päättelemään, että asian ytimenä oli Sutšaritan kauneus ja hänen varakkuutensa. Mitä pikemmin hän voisi pelastaa tytön kaikkine arvopapereineen ja siirtää hänet turvalliseen appelaan, sitä parempi kaikille asianosaisille. Mutta asia ei ollut toteutettavissa, ellei tytön mieltä saatu hieman taipuisammaksi, ja siinä tarkoituksessa hän alkoi puhua hänelle alinomaa appelasta. Hän kertoi kaikenlaisia esimerkkejä, jotka osoittivat perhekunnan tavatonta vaikutusvaltaa, ja kertoi, millaisia melkein uskomattomia asioita he olivat kyenneet yhteisönsä keskuudessa suorittamaan. Hän kertoi, kuinka he olivat vainonneet useita aivan viattomia henkilöitä, jotka olivat uskaltaneet heitä vastustaa, ja kuinka moni sellainen, joka oli syönyt muhamettilaisten keittämiä lintuja, oli voinut hymyilevin kasvoin kulkea hinduyhteiskunnan tietä. Tehdäkseen asian sitäkin uskottavammaksi hän kertoi kaikki juurta jaksain mainiten nimet ja paikat.

Bordašundari ei ollut milloinkaan salannut Sutšaritalta toivomustaan, ettei viimeksimainittu kävisi usein heidän luonansa, sillä hän tavallaan aina ylpeili siitä, mitä nimitti vilpittömyydekseen. Joka kerta, kun hänellä oli tilaisuus vuolain sanoin soimata jotakuta henkilöä, hän muisti vedota tuohon hyveeseensä. Senvuoksi hän selitti varsin helppotajuisesti, ettei Sutšaritan tarvinnut odottaa mitään erikoisen säädyllistä kohtelua hänen luonansa, ja Sutšarita käsitti varsin hyvin, että jos kävisi talossa liian usein, niin Pareš Babun rauhallinen olo melkoisesti häiriytyisi. Niinpä Sutšarita ei sinne lähtenytkään, ellei ollut jotakin erikoista asiaa, ja Pareš Babu tapasi käydä joka päivä pari kolme kertaa hänen luonansa.

Ahdistavien töiden ja erinäisten muiden seikkojen vuoksi Pareš Babu ei ollut voinut käydä talossa niinkuin tavallisesti, ja Sutšarita oli eräänlaisesta levottomuudesta ja epäröinnistä huolimatta odottanut häntä tulevaksi joka päivä. Hän tiesi varmasti, ettei heidän välillään vallitseva harras suhde, josta kummankin hyvinvointi riippui, voinut milloinkaan murtua, mutta sittenkin oli olemassa pari sellaista sidettä, jotka vetivät häntä ulospäin, aiheuttivat hänelle melkoista tuskaa eivätkä päästäneet häntä rauhaan. Toisaalta oli täällä Harimohini, joka teki hänen elämänsä päivä päivältä sietämättömämmäksi. Niinpä Sutšarita päättikin tänään uhmata Bordašundarin närkästystä ja lähteä Pareš Babun luo. Kolmikerroksinen korkea rakennus loi auringon laskiessa pitkän varjon ja siinä varjossa käyskeli Pareš Babu yksin edestakaisin, pää mietteisiin painuneena.

Pareš Babu säpsähti siten arvaamatta häiriytyessään mietteissään, pysähtyi hetkiseksi, silmäili Sutšaritaa ja sanoi: »Kiitos, minä voin hyvin, Radha!»

He alkoivat kävellä rinnan, ja Pareš Babu virkkoi: »Lolita menee miehelään maanantaina.»

Sutšarita oli aikonut kysyä, minkätähden Pareš Babu ei ollut neuvotellut hänen kanssaan tai pyytänyt häneltä apua tätä vihkimistä koskevissa asioissa, mutta nyt hän yhtäkkiä säikkyi tuntien, että hänessä itsessään oli jonkinlainen este. Milloin muulloin tahansa hän ei olisi odottanut kutsua.

Pareš Babu otti omasta aloitteestaan puheeksi sen asian, jota Sutšarita oli ajatellut, sanoen: »Minä en voinut kysyä sinun neuvoasi tällä kertaa, Rahda!»

Pareš Babu ei vastannut mitään tuohon kysymykseen, silmäili vain kysyvästi Sutšaritaa, kunnes viimeksimainittu ei enää kyennyt pidättäytymään, vaan virkkoi, kasvot hieman poispäin käännettyinä: »Sinä olet ajatellut, että mielessäni on tapahtunut muutos.»

»Niin», myönsi Pareš Babu. »Ajattelin siis, ettei ollut syytä saattaa sinua ikävään asemaan sinulta jotakin pyytämällä.»

»Isä», aloitti Sutšarita, »olen aikonut kertoa sinulle kaikki, mutta en ole viime aikoma sinua tavannut. Senvuoksi olen tänään tullut tänne. En kykene selittämään sinulle mitään ihan selvästi, ja siitä syystä minua melkein peloittaa, ettet minua ymmärrä.

»Minä tiedän, ettei ole helppo puhua sellaisista asioista yksinkertaisesti», myönsi Pareš Babu. »Sinulla on mielessäsi jotakin sellaista, mikä koskee ainoastaan tunteita, ja vaikka sen tunnet, se ei kuitenkaan sinulle selvästi hahmoudu.»

»Niin, aivan niin!» huudahti Sutšarita tuntien mielensä melkoisesti keventyvän. »Mutta miten voisinkaan sinulle selittää, kuinka voimakas tuo tunne on? Minusta tuntuu kerrassaan, kuin olisin syntynyt uudelleen ja saanut jonkinlaisen uuden tietoisuuden. En ole milloinkaan ennen nähnyt itseäni siinä valossa kuin nyt. Tähän saakka en ole milloinkaan ollut missään suhteessa oman maani menneisyyteen enempää kuin nykyisyyteenkään, mutta nyt tuo suhde on oleellistunut sydämessäni niin ihmeellisen suurena ja totena, etten voi sitä unohtaa. Näetkö, isä, minä tunnustan sinulle totuuden sanoessani olevani todellinen hindu, vaikka tätä ennen en ole voinut milloinkaan sitä tunnustaa. Nyt sanon ollenkaan epäröimättä, vieläpä korostaenkin, että olen hindu. Ja tunnen suurta iloa tuon tunnustaessani.»

»Oletko tarkastellut tätä kysymystä joka puolelta ja kaikkine seuraamuksinensa?» kysyi Pareš Babu.

»Kuinka voisinkaan nähdä sen täydellisesti kaikilta eri puolilta?» virkkoi Sutšarita, »Voin vain sanoa lukeneeni paljon asiaa koskevia teoksia ja keskustelleeni siitä uutterasti. Kun en ollut vielä oppinut katselemaan olioita oikeissa mittasuhteissaan ja kun liioittelin kaikkia hindulaisuuden pieniä yksityisseikkoja, tunsin eräänlaista vihaa hindulaisuutta vastaan kokonaisuudessaan.»

Kuullessaan Sutšaritan puhuvan noin Pareš Babu oli hieman ihmeissään. Hän ymmärsi varsin selvästi, että Sutšaritan mielessä oli tapahtumassa ajatusten siirtyminen ja että hän tunsi itsensä vapaaksi kaikesta epäilyksestä, koska oli saavuttanut jotakin totta. Sutšaritaa ei suinkaan kuljettanut mukanansa jokin epämääräinen tunne, jota hän ei lumoutuneena kyennyt ymmärtämään.

»Isä», jatkoi Sutšarita, »kuinka voisinkaan sanoa olevani omasta kastistani ja maastani erotettu mitätön olento? Minkätähden en saa sanoa: 'Minä olen hindu'?»

»Toisin sanoen», selitteli Pareš Babu, »sinä tahdot kysyä minulta, minkätähden en nimitä itseäni hinduksi? Jos sitä ajattelet, ei tosiaankaan ole mitään vakavaa syytä siitä estämässä, lukuunottamatta sitä, että hindulais-yhteiskunta itse kieltäytyy minua sellaiseksi tunnustamasta. Toinen syy on siinä, että ne, joiden uskonnolliset käsitykset sointuvat minun käsityksiini, eivät nimitä itseänsä hindulaisiksi.»

»Minä olen sinulle selittänyt», jatkoi Pareš Babu, huomatessaan, ettei Sutšarita aikonut vastata, »ettei kumpikaan noista syistä ole kovin tärkeä; ne ovat vain ulkonaisia, ja ihminen voi tulla toimeen varsin hyvin, vaikka ei tunnustakaan näitä esteitä. Mutta on olemassa vielä eräs erittäin syvä sisäinen syy, nimittäin se, ettei ole olemassa mitään pääsyä hinduyhteiskuntaan. Missään tapauksessa ei ole mitään valtatietä, vaikka saattaakin olla olemassa monia takaportteja. Se yhteiskunta ei ole yhteinen kaikille ihmisille — se on olemassa ainoastaan niitä varten, joiden kohtalona on syntyä hinduksi.»

»Ei, mikään huomattava yhteiskunta ei ole sellainen», vastasi Pareš Babu. »Muhamettilaisen yhteiskunnan portti on avoinna kaikille, ja kristikunta lausuu sekin kaikki tervetulleiksi. Pitääpä sama sääntö paikkansa kristikunnan eri haarautumissakin. Jos haluan tulla englantilaiseksi, niin se ei ole minulle ihan mahdotonta, kunhan asun Englannissa riittävän kauan ja noudatan sen maan tapoja — vieläpä niinkin, ettei minun välttämättä tarvitse kääntyä kristityksi. Labyrinttiin on helppo päästä, mutta ei ole yhtä helppo löytää tietä, joka johtaa sieltä pois. Hindun laita on ihan päinvastoin. Heidän yhteiskuntaansa johtava tie on ehdottomasti suljettu, mutta on olemassa tuhansia teitä, jotka vievät siitä pois.»

»Mutta siitä huolimatta hindulaiset eivät ole vuosisatojen vieriessä kärsineet minkäänlaista vahinkoa», väitti Sutšarita. »Hindu-yhteiskunta on yhä vieläkin olemassa.»

»Vaaditaan aikaa, jos tahtoo oivaltaa, milloin yhteiskunta kärsii vahinkoa», vastasi Pareš Babu. »Entisinä aikoina hindu-yhteiskunnan takaportit olivat avoinna, ja pidettiinpä silloin eräänä tälle maalle kunniaa tuottavana seikkana, että arjalaisiin kuulumaton henkilö voi tulla hindulaiseksi. Muhamettilaistenkin valtakautena hindulaisten hallitsijoiden ja maanomistajien vaikutus tuntui kaikkialla, ja siitä syystä estettiin loppumattomin vaikeuksin ja rangaistuksin niitä, joiden teki mieli erota hindu-yhteiskunnasta. Nyt, kun englantilaiset suojelevat laeillansa kaikkia, ei ole yhtä helppo väkivalloin ja keinotekoisesti estää ihmisiä eroamasta yhteiskunnasta, ja siitä syystä ovatkin hindut Intiassa olleet joitakin aikoja vähenemässä, muhamettilaiset sensijaan lisääntymässä. Jos asiat kehittyvät edelleen samaan suuntaan, niin muhamettilaiset pääsevät pian voitolle ja se, joka yhä nimittää maata Hindustaniksi, tekee virheen.»

»Mutta kuulehan, isä», huudahti Sutšarita pahoillaan, »eikö ole meidän kaikkien velvollisuus estää niin käymästä. Hinduista luopumalla mekin aiheutamme lisääntyvää vahinkoa. Juuri nyt on aika, jolloin meidän tulee kaikin käytettävissämme olevin voimin kannattaa hindulaisuutta.»

»Voinemmeko pitää ketään hengissä pelkän toivelmamme nojalla?» kysyi Pareš Babu lempeästi taputtaen Sutšaritan olkapäätä. »On olemassa luonnollinen suojeluksen laki, ja sen, joka hylkää luonnon lain, hylkäävät luonnollisesti kaikki. Hindulaisyhteiskunta solvaa ja hylkää ihmisiä, ja siitä syystä käy meidän aikoinamme yhä vaikeammaksi säilyttää omaan itseemme kohdistuvaa kunnioitusta. Nykyjään ei enää käy päinsä etsiä suojaa varjostimen takaa — maailman tiet ovat avoimet joka suuntaan, ja kaikilta tahoilta tulvii väkeä meidän yhteiskuntaamme — ei käy enää päinsä eristää itseänsä kaikesta kosketuksesta toisiin kohottamalla erottavia muureja ja luomalla tokeita lakiteosten ja pyhien kirjojen avulla. Ellei hindu-yhteiskunta heti käyttele koottuja voimiansa ja salli tuon hävittävän taudin vapaasti raivota, niin tämä esteetön yhteys ulkomaailman kanssa antaa sille kuolettavan iskun.»

»Minä en ymmärrä tuota ollenkaan», virkkoi Sutšarita kärsivin äänin. »Jos on totta, että nykyjään kaikki sen hylkäävät, en ainakaan minä tahdo sitä hylätä sellaisena aikana. Koska olemme tämän onnettoman ajan lapsia, meidän täytyy sitäkin enemmän olla yhteiskuntamme tukena sen vaikeuksissa.»

»Maammoseni», virkkoi Pareš Babu, »minä en tahdo väitellä niitä ajatuksia vastaan, jotka ovat mielessäsi heränneet. Tyynnytä itseäsi palvonnan avulla ja koeta arvostella kaikkea soinnuttamalla sitä omassa itsessäsi olevaan totuuteen ja tuntemaasi hyvään aatteeseen — niin kaikki sinulle vähitellen selvenee. Älä alenna Häntä, joka on kaikkea suurempi, maasi edessä enempää kuin kenenkään muunkaan edessä, sillä siitä ei koidu hyvää itsellesi eikä maallesi. Tämä ajatus mielessäni tahdon omistaa koko sieluni jakamattomin sydämin Hänelle, — ja niin kykenen helposti noudattamaan totuutta suhteessani maahani ja kehen hyvänsä.»

Tässä kohden hänen puheensa keskeytti palvelija, joka ojensi hänelle kirjeen.

»Minulla ei ole tässä silmälaseja», sanoi Pareš Babu, »ja ilta jo hämärtyy, joten pyydän sinua lukemaan sen minulle».

Sutšarita otti kirjeen ja luki sen hänelle. Kirjeen oli lähettänyt Brahma Samadžin neuvosto, ja sen alle olivat useat huomattavat jäsenet merkinneet nimensä. Sisältönä oli, että Pareš Babua, joka oli suostunut vihityttämään tyttärensä ei-brahmolaisten juhlamenojen mukaisesti ja varustautui itse olemaan läsnä vihkiäisissä, ei voitu enää katsoa Brahma Samadžin hallitsevaan neuvostoon kuuluvaksi. Jos hänellä oli jotakin sanottavaa itsensä puolustamiseksi, hänen piti kirjoittaa selittävä kirje, jonka tuli saapua neuvostolle ennen seuraavaa sunnuntaita, jolloin lopullinen päätös tulisi tehtäväksi äänestyksen nojalla.

Pareš Babu pisti kirjeen taskuunsa, ja Sutšarita tarttui hiljaa hänen käteensä alkaen jälleen käyskellä hänen kanssaan edestakaisin. Illan tummuus yhä tiheni, ja viereisellä kadulla sytytettiin lyhty.

»Isä», virkkoi Sutšarita lempeästi, »on hartaushetkesi aika. Minä tahdon tänään olla sinun luonasi.» Tuon sanottuaan Sutšarita vei hänet yksinäiseen rukouskammioon, jonne oli jo levitetty tavanmukainen matto ja sytytetty kynttilä. Tänä iltana Pareš Babun hartaushetki oli tavallista pitempi; sen jälkeen hän lausui lyhyen rukouksen ja nousi lähteäkseen. Huoneesta poistuessaan hän näki Lolitan ja Binoin istuvan ääneti oven ulkopuolella. Hänet nähtyään he kohta kumartuivat syvästi kunnioittaen koskettamaan hänen jalkojansa, ja hän laski siunaten kätensä heidän päälaelleen sanoen samassa Sutšaritalle: »Maammoseni, huomenna tulen luoksesi. Salli minun tänään päättää työni!» Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.

Sutšarita itkeskeli hiljaa ja seisoi hetken aikaa pimeällä kuistikolla liikkumattomana kuin kuvapatsas. Lolita ja Binoi olivat hekin hiljaa pitkän ajan.

Sutšaritan lähtiessä Binoi astui hänen eteensä ja virkkoi lempein äänin: »Didi, etkö sinäkin anna meille siunaustasi?» Sen sanottuaan hän kumartui Sutšaritan eteen.

Sutšarita lausui sanansa niin tukahtuvin äänin, että ainoastaan hänen
Jumalansa voi ne kuulla.

Pareš Babu oli sillävälin lähtenyt huoneeseensa kirjoittamaan vastaustansa Brahma Samadžin neuvostolle. Hän kirjoitti: »Minä järjestän Lolitan vihkiäiset, ja jos te sen vuoksi hylkäätte minut, en katso sitä vääryydeksi. Tässä asiassa minä rukoilen Jumalalta yhtä ainoata: että Hän, kun minut on karkoitettu kaikista yhteisöistä, suo minulle sijan omien jalkojensa edessä.»

YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Sutšaritan teki kovin mieli kertoa Goralle kaikki, mitä oli Pareš Babulta kuullut. Eikö Gora huomannut, että sitä Intiaa, jota kohti hän oli suunnannut Sutšaritan katseen ja hänen sydämensä hellimmän rakkauden, uhkasi jo häviö ja tuho? Toistaiseksi Intia oli elellyt joidenkin sisäisten sääntöjen varassa, joten intialaisten ei ollut tarvinnut tuosta asiasta kovinkaan huolehtia. Mutta eikö ollut tullut se aika, jolloin täytyi olla varuillaan? Kävikö päinsä istua joutilaana kotona ja turvautua pelkkiin vanhoihin sääntöihin, kuten oli aikaisemmin tehty?

Sutšarita mietti itsekseen: »Tässä asiassa on minullakin tehtäväni suoritettavana. Mikä on se tehtävä?» Hänestä tuntui, että Goran täytyi sellaisena hetkenä tulla hänen luokseen ja sanoa, mitä hänen oli tekeminen, osoittaa hänelle tie. Hän ajatteli, että kunhan Gora pelastaisi hänet kaikista vastuksista ja ylenkatseesta ja asettaisi hänet oikeaan paikkaansa, niin hänen työnsä todellinen arvo pimentäisi kaiken mitättömän häpeänhälinän ja julkisen mielipiteen soimaukset. Hänen mielensä täytti ylpeys, ja hän kysyi itseltään, minkätähden Gora ei ollut asettanut häntä kokeelle ja vaatinut häntä suorittamaan jotakin melkein mahdotonta tehtävää — oliko Goran koko puolueessa yhtäkään henkilöä, joka voisi uhrata mitä tahansa niin helposti kuin hän? Eikö Gora huomannut, kuinka Sutšarita ikävöi sellaista itsensäuhraamisen intoa ja voimaa? Eikö maa kärsinyt minkäänlaista vahinkoa taikka hänet jätettiin toimettomaksi, julkisen mielipiteen ympäröimäksi ja estämäksi? Sutšarita torjui tuon häneen kohdistuvan kunnioituksen puutetta tarkoittavan ajatuksen ja sanoi itsekseen: »Hän ei voi milloinkaan aikoa hylätä minua tällä tavoin. Hän tulee varmaan takaisin luokseni, tulee minua etsimään, hän karistaa pois viimeisenkin epäröinnin ja arkuuden. Olipa hän kuinka suuri ja voimakas mies tahansa, hän tarvitsee sittenkin minua. Sanoihan hän sen kerran itsekin ja kuinka hän voisikaan asian unohtaa pelkän joutavan juorun vuoksi?»

Satiš tuli nyt juosten huoneeseen, pysähtyi Sutšaritan viereen ja sanoi: »Didi!»

»Mitä nyt, pieni juttuniekka?» huudahti Sutšarita kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.

»Lolita-didi menee maanantaina naimisiin», vastasi Satiš, ja minun pitää mennä lähipäiviksi Pareš Babun luo. Hän on minut kutsunut.»

»Olen, minä olen puhunut siitä tädille», vastasi Satiš, »ja hän oli vihainen, sanoi ettei tiennyt mitään koko asiasta, ja käski minua kysymään sinulta, kuinka olisi paras menetellä! Älä kiellä minua menemästä, didi! Opintoni eivät joudu ollenkaan kärsimään. Minä luen joka päivä ja Binoi Babu auttaa minua.»

»Mutta sinä häiritset heitä kaikkia talossa, jossa ovat käynnissä sellaiset valmistelut», huomautti Sutšarita.

»En, en, didi», huudahti Satiš, »minä lupaan, etten häiritse heitä vähääkään.»

»Aion», vastasi Satiš, »minun täytyy se ottaa, sillä Binoi Babu pyysi erikoisesti sen tuomaan. Sille on lähetetty erikoinen, punaiselle paperille painettu kutsukirje, ja siinä sanotaan että sen tulee tuoda koko perheensä vihkiaterialle.»

»Binoi Babu sanoo tietenkin minun olevan», virkkoi Satiš kärsimättömästi. »Sitäpaitsi, didi, hän kehoitti minua tuomaan myöskin nuo kotiurut. Anna ne siis minulle — minä lupaan olla niitä rikkomatta.»

»Kunhan ne rikkoisit, kiittäisin kohtaloani!» huudahti Sutšarita. »Nyt vihdoinkin huomaan, minkätähden hän on kaiken aikaa nimittänyt sinua ystäväkseen! Hän on niin menetellyt saadakseen käsiinsä nuo urkusi, jottei tarvitse tilata häihin soittokuntaa! Sellainen on ollut hänen juonensa, eikö totta?»

»Ei, ei ollenkaan, huudahti Satiš kiihtyneenä. »Binoi Babu sanoo ottavansa minut sulhaspojakseen. Mitä tehtävää on sulhaspojalla, didi?»

Mutta Satiš ei ottanut tuota ollenkaan uskoakseen. Sitten Sutšarita veti hänet lähelle ja kysyi. »Kuulehan, juttuniekka, mitä teet sinä, kun ehdit suureksi?»

Satišilla oli vastaus valmiina. Hän oli havainnut kuinka tavattoman oppinut ja suurivaltainen henkilö hänen opettajansa oli, ja siitä syystä hänessä oli kypsynyt se päätös että hänkin rupeaisi koulumestariksi, kunhan ehtisi varttua suuremmaksi.

»Työtä sinulla tulee olemaan paljon», virkkoi Sutšarita kuultuaan nuo kunnianhimoiset suunnitelmat »Mitä arvelet: emmekö liity suorittamaan työtä yhteisvoimin? Meidän tulee tehdä työtä minkä voimme, saadaksemme maamme suureksi. Mutta tarvitseeko meidän tehdä sitä suureksi? Mikä muu maa onkaan niin suuri kuin meidän? Oma elämämme meidän tulee tehdä suureksi! Tiedätkö sen? Ymmärrätkö?»

Satiš ei ollut niitä miehiä, jotka tunnustavat olevansa kykenemättömiä jotakin ymmärtämään, ja hän virkkoi painokkaasti: »Ymmärrän!»

»Tiedätkö, kuinka suuri on maamme ja kuinka suuri heimomme?» jatkoi hänen sisarensa. »Kuinka voisinkaan asian sinulle selittää? Tämä on ihmeellinen maa! Kuinka monia tuhansia vuosia onkaan Jumalan tarkoitus ollut työssä kohottaakseen sen kaikkia maailman maita korkeammalle. Kuinka paljon toisten maiden ihmisiä onkaan saapunut tänne tuota tarkoitusta täydentämään. Kuinka paljon suuria miehiä onkaan maassamme syntynyt. Kuinka monien sotien näyttämönä onkaan maamme ollut. Kuinka suuria totuuksia onkaan täällä lausuttu julki. Kuinka ankaroita harjoituksia onkaan suoritettu! Kuinka monilta eri näkökannoilta onkaan uskontoa tutkittu, ja kuinka monin eri tavoin onkaan elämän mysteeriä selitetty meidän maassamme! Tämä on meidän Intiamme! Sinun tulee muistaa Intian suuruus ja välttää aina sen ylenkatsomista! Sen, mitä sinulle nyt sanon, tulet kerran ymmärtämään — luulenpa, että ymmärrät jotakin jo nyt. Sinun tulee pitää mielessäsi eräs asia: että olet syntynyt suuressa maassa ja että sinun tulee koko sielustasi tehdä työtä sen hyväksi.»

»Minä otan myöskin osaa siihen työhön», vastasi Sutšarita. »Tahdotko minua auttaa?»

Talossa ei ollut ketään, jolle Sutšarita olisi voinut ilmaista sydämeensä patoutuneita tunteita, joten niiden koko hyöky syöksyi kohti hänen pikku veljeänsä. Hänen puhetapansa ei varmaankaan soveltunut Satišin ikäiselle pojalle — mutta se ei Sutšaritaa arveluttanut. Saavutettu uusi tieto innostutti häntä siinä määrin, että hän ajatteli: kunhan selitän täydellisesti, mitä olen käsittänyt, niin nuoret samoinkuin vanhatkin sen ymmärtävät, kukin kykyjensä mukaan — jos salaisin jotakin ajatellen tehdä sen toisille paremmin tajuttavaksi, niin vääristelisin totuutta.

Satišin mielikuvitus joutui liikkeeseen, ja hän virkkoi: »Kunhan ehdin suureksi ja saan paljon rahaa —»

»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita. »Älä puhu rahasta! Me molemmat emme tarvitse rahaa. Se työ, joka meidän tulee suorittaa, vaatii meidän antaumuksemme, meidän elämämme.»

Samassa astui huoneeseen Anandamoji, ja kun Sutšarita näki hänet, alkoi veri soutaa kiivaasti hänen suonissaan. Hän tervehti kunnioittavasti tulijaa, ja Satiš yritti noudattaa esimerkkiä, mutta suoritti kumarruksensa kömpelönlaisesti, sillä sellainen toimi ei sujunut häneltä luontevasti.

Anandamoji veti Satišin luoksensa, suuteli hänen päätänsä, kääntyi Sutšaritan puoleen ja sanoi: »Olen tullut kysymään sinulta neuvoa eräässä asiassa, maammoseni, sillä en tiedä ketään muutakaan, jonka luo menisin. Binoi sanoi, että vihkimisen täytyy tapahtua minun talossani, mutta minä väitin vastaan kysyen, oliko hänestä tullut sellainen nabob, että hän oli tyytyväinen ainoastaan viettäessään häitään omassa talossaan. Se ei voinut mitenkään käydä päinsä, ja niin olen valinnut läheisyydestä erään toisen talon. Tulen vastikään sieltä. Nyt olisi puhuttava Pareš Babun kanssa ja saatava hänet suostumaan.»

»Sinun täytyy tulla sinne myös, maammoseni», jatkoi Anandamoji. »Häät vietetään maanantaina, ja meidän täytyy saada kaikki kuntoon näinä muutamina päivinä. Ei ole paljoa aikaa! Minä voisin toimittaa kaikki, mutta tiedän, että Binoi kovin loukkaantuisi, ellet suostu auttamaan. Hän ei voinut suoraan pyytää sinua — eipä hän ole milloinkaan maininnut nimeäsikään minulle — ja siitä arvaan, että tämä seikka häntä hieman surettaa. Ei käy mitenkään päinsä, että pysyttelet loitolla — sehän loukkaisi Lolitaakin.»

»Äiti, voitko ottaa osaa niihin vihkiäisiin?» huudahti Sutšarita ihmeissään.

»Mitä tarkoitatkaan?» kysyi Anandamoji. »Minkätähden puhut 'osanottamisesta’? Olenko minä mikään pelkkä sivullinen? Ovathan kysymyksessä Binoin häät! Minun tulee sellaisessa tapauksessa tehdä hänen hyväkseen kaikki! Mutta olen sanonut hänelle, etten esiinny näissä vihkiäisissä hänen sukulaisenansa, vaan kuulun morsiamen puolikuntaan — hän saa Lolitan vaimokseen minun talossani!»

Anandamoji tunsi sydämessään voimakasta Lolitaan kohdistuvaa sääliä, sillä vaikka tytöllä olikin oma äiti, hän oli joutunut hylätyksi tänä elämänsä toivehikkaimpana hetkenä. Siitä syystä hän koki parhaansa mukaan pitää huolta siitä, ettei tässä tilaisuudessa ilmennyt minkäänlaista huomaavaisuuden ja kiintymyksen puutetta. Äidin sijaan asettuen hän tahtoi pukea Lolitan omin käsin, järjestää sulhasen vastaanoton ja pitää huolta siitä, että ne pari kolme vierasta, jotka oli kutsuttu, tulisivat sydämellisesti vastaanotetuiksi. Ja hän oli päättänyt toimittaa talon niin moitteettomaan kuntoon, että Lolita tuntisi heti olevansa siellä kuin kotonaan.

»Jos niin menettelette, ettekö joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin?» kysyi
Sutšarita.

»Mahdollista kyllä, mutta mitäpä siitä?» huudahti Anandamoji muistaessaan, millaista melua Mohim oli asian johdosta pitänyt. »Siinäkin tapauksessa, että jotakin hälinää syntyy, täytyy olla vähän aikaa aivan hiljaa, ja kaikki kohta unohtuu.»

Sutšarita tiesi, ettei Gora tulisi vihkiäisiin, ja hänen teki mieli tietää, oliko hän yrittänyt estää Anandamojiakin ottamasta siihen osaa. Mutta hän ei voinut itse ottaa asiaa puheeksi, ja Anandamoji ei edes maininnut Goran nimeä.

Harimohini oli kuullut Anandamojin saapuvan, mutta puuhaili kauan töissään, ennenkuin tuli häntä tervehtimään.

»Kuinka voit, sisko?» kysyi hän. »En ole pitkiin aikoihin sinua nähnyt enkä ole kuullut sinusta mitään!»

»Olen tullut noutamaan sisarentytärtäsi», sanoi Anandamoji, valituksesta mitään huolimatta, ja selitti, mikä heidän tarkoituksensa oli.

Istuttuaan hetkisen äänettömänä, kasvoissa nyrpeä ilme, Harimohini vihdoin virkkoi: »Minä en voi mitenkään puuttua siihen asiaan.»

»Ei, sisko, minä en pyydä sinua tulemaan», sanoi Anandamoji. »Sinun ei tarvitse olla levoton Sutšaritan vuoksi, sillä olen kaiken aikaa hänen seurassaan.»

»Sallihan minun lausua sinulle avoimesti mitä ajattelen», virkkoi Harimohini. »Radharani sanoo aina olevansa hindu, ja hän taipuukin nykyjään siihen suuntaan. Mutta jos hän tahtoo päästä hinduyhteiskunnan jäseneksi, niin hänen täytyy liikkua hieman varoen. Ilmankin hänestä tullaan puhumaan aivan riittävästi, vaikka voinkin asian jotenkin järjestää — mutta tästä lähtien hänen tulee olla toistaiseksi erikoisen varovainen. Ensimmäinen asia, jota ihmiset tulevat tiedustelemaan, on, minkätähden hän on iällänsä vielä naimaton — siihen kysymykseen voimme jotenkin olla suoraan vastaamatta — seikka ei ole se, ettemme voi hänelle löytää hyvää puolisoa, jos yritämme, mutta jos hän kerran alkaa jälleen kulkea entistä uraa, niin mihin hänet pysähdytämme, sanohan? Sinä kuulut hinduperheeseen ja voit niinmuodoin varsin hyvin asian ymmärtää, joten minua ihmetyttää, että viitsit noin puhua. Jos sinulla itselläsi olisi tytär, lähettäisitkö hänet ottamaan osaa näihin häihin? Eikö sinun pitäisi ajatella hänenkin naittamista?»

Anandamoji oli niin ihmeissään, että voi vain hämmästyneenä silmäillä
Sutšaritaa, joka puolestaan punastui ankarasti.

»En tahdo häntä pakottaa tulemaan mukaan», huomautti Anandamoji. »Jos hän ei tahdo, niin minä —»

»Niin minä en ollenkaan käsitä, mitä oikeastaan ajattelet!» huudahti
Harimohini. »Sinun oma poikasi on ahtanut hänen päähänsä hindulaisia
käsityksiä, ja nyt tulet sinä esittämään tuollaisia mielipiteitä!
Oletko yht'äkkiä pilvistä pudonnut?»

Missä olikaan nyt se Harimohini, joka oli Pareš Babun talossa aina ollut arka kuin rikoksentekijä ja joka vähintäkin kannatusta havaitessaan heti turvautui ihmiseen kaikin voimin? Nyt hän puolusti oikeuksiansa kuin naarastiikeri. Hän oli alinomaa jännityksessä, epäili kaikenlaisten vastustavien voimien toimivan hänen ympärillään ja yrittävän temmata häneltä Sutšaritan. Hän ei voinut käsittää, kuka oli hänen puolellaan, kuka häntä vastaan, ja siitä syystä hänen mielensä oli tänään kovin levoton. Hänen sydämensä ei löytänyt enää lepoa siitä jumalasta, johon hän oli turvautunut havaitessaan koko maailman autioksi. Hän oli aikoinaan ollut erinomaisen maailmallinen, mutta kun auttamattoman kovanonnen iskut olivat hänet maailmasta irroittaneet, hän ei ollut ajatuksissaankaan pitänyt mahdollisena, että pieninkään rahaan, asumuksiin tai sukulaisiin kohdistuva kiintymys voisi saada sijaa hänen sydämessään. Mutta nyt, kun hänen haavansa oli alkanut arpeutua, maailma jälleen viekoitteli häntä voimallisesti, ja monien kuluneiden päivien puute herätti jälleen hänen mielessään eloon kaikki entiset toivot ja kaipaukset. Paluu siihen, mistä hän oli luopunut, tapahtui niin nopeasti, että hän muuttui vieläkin levottomammaksi kuin oli aikaisemmin ollut! Nähdessään tuon muutamien päivien aikana tapahtuneen muutoksen merkkejä Harimohinin kasvoissa ja silmissä, kaikissa hänen eleissään ja liikkeissään, Anandamoji hämmästyi sanomattomasti, ja hänen hellän sydämensä täytti tuskallinen Sutšaritaan kohdistuva myötätunto. Jos hän olisi vähänkään aavistellut tuon piilevän vaaran olemassaoloa, hän ei olisi missään tapauksessa tullut kutsumaan Sutšaritaa häihin, ja nyt hänen pulmanaan oli, kuinka voisi suojella häntä iskulta.

Harimohinin esittäessä Goraan kohdistuvan salahyökkäyksen Sutšarita nousi sanaakaan virkkamatta ja lähti huoneesta pää kumarassa.

»Sinun ei tarvitse pelätä, sisko», virkkoi Anandamoji. »En tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi, mutta nyt en häntä enää pakota. Älä sinäkään sano hänelle mitään. Hän on kasvatettu määrätyllä tavalla, ja jos sinä tahdot yht'äkkiä häntä liiaksi estää, niin hän ei kykene sitä kestämään.»

»Luuletko, etten minä iälläni kykene tuota tajuamaan?» virkkoi Harimohini. »Kysy häneltä itseltään, olenko milloinkaan aiheuttanut hänelle minkäänlaista ikävyyttä! Hän on tehnyt mitä on tahtonut, ja minä en ole milloinkaan virkkanut sanaakaan. Minä sanon aina, että kunhan Jumala suo hänen elää, niin siinä on minulle kyllin. Voi onnettomuuttani! Voin tuskin nukkua, kun ajattelen, mitä minulle vielä tapahtuu.»

Anandamojin lähtiessä Sutšarita tuli huoneestaan ja tervehti häntä kunnioittavasti. Anandamoji laski kätensä hellästi hänen päälaelleen ja sanoi: »Minä tulen ja kerron sinulle kaikki uutiset, rakkaani, joten sinun ei tarvitse olla masentunut. Jumalan armollisella avulla asia tulee hyvään päätökseen.»

Seuraavana aamuna, anivarhain, Anandamoji vei palvelijattarensa Latšmijan puhdistamaan taloa pitkänä aikana kerääntyneestä pölystä, ja hän oli vast'ikään alkanut pestä permantoa, kun Sutšarita ilmaantui näkymölle. Hänet nähdessään Anandamoji laski kädestään luutansa, painoi tulijan poveansa vasten ja alkoi sitten uutterasti hangata, puhdistaa ja pestä joka kohtaa talossa.

Pareš Babu oli antanut Sutšaritalle riittävästi rahoja kaikkien tarpeellisten järjestelyjen suorittamiseksi. Tuon summan he ottivat laskujensa pohjaksi alkaessaan merkitä luetteloon kaikkia menoeriä.

Vähän ajan kuluttua saapui Pareš Babu itse Lolitan keralla, jolle koti oli käynyt sietämättömäksi, koska kukaan ei uskaltanut lausua hänelle sanaakaan ja heidän äänettömyytensä tuntui hänestä kuin yhä uudistuvalta iskulta. Kun kaiken muun hyvän lisäksi vielä Bordašundarin ystävät alkoivat käydä hänen luonansa ilmaisemassa myötätuntoansa, Pareš Babu katsoi parhaaksi kerrassaan siirtää Lolitan pois luotansa. Lähtiessään Lolita meni kunnioittavasti kumartamaan äidilleen, ja Lolitan huoneesta poistuessa Bordašundari jäi istumaan kasvot toisaalle käännettyinä ja kyynelsilmin. Labonja ja Lila olivat syvimmässä mielessään kerrassaan kiihdyksissä Lolitan naimisiinmenon vuoksi, ja jos olisivat keksineet jonkinlaisen tekosyyn, olisivat he juoksujalkaa rientäneet häihin. Mutta kun Lolita sanoi heille hyvästi, he muistivat Brahma Samadžin ankaran velvoituksen ja näyttivät sangen juhlallisilta. Ovella hän näki vilahdukselta Sudhirin, mutta hänen takanaan oli joukko vanhempaa väkeä, joten Lolita ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Vaunuihin noustuaan hän huomasi jotakin paperiin käärittyä eräässä istuimen kulmassa. Sen avatessaan hän löysi saksalaisen hopeamaljan, johon oli kirjoitettu »Jumala siunatkoon onnellista pariskuntaa». Siihen kiinnitettyyn korttiin oli merkitty Sudhirin nimen alkukirjain. Lolita oli lujasti päättänyt olla tänään itkemättä, mutta saadessaan tuon ainoan kiintymyksen merkin lapsuusaikansa ystävältä jättäessään isänsä kodin hän ei voinut hillitä kyyneliään, jotka alkoivat virrata vuolaina. Pareš Babukin pyyhki silmiään istuen rauhallisena vaunujen kulmassa.

»Tulehan, rakkaani, tule!» huusi Anandamoji tarttuen Lolitan käteen ja vieden hänet huoneeseen, ikäänkuin olisi häntä odotellut.

»Lolita on nyt lopullisesti poistunut talostamme», selitti Pareš Babu Sutšaritalle, jota oli lähettänyt hakemaan, ja hänen äänensä värähteli hänen puhuessaan.

»Häneltä ei tule täällä puuttumaan rakkautta ja kiintymystä, isä», virkkoi Sutšarita tarttuen hänen käteensä.

Kun Pareš Babu oli jälleen poistumassa, Anandamoji veti sarinsa päänsä yli, tuli hänen luokseen ja kumarsi hänelle. Pareš Babu vastasi kumarrukseen ikäänkuin hieman hämmentyneenä.

»Älkää olko lainkaan huolissanne Lolitan vuoksi», virkkoi Anandamoji vakuuttavasti. »Hän ei tule milloinkaan kärsimään sen henkilön luona, jonka haltuun aiotte hänet uskoa. Jumala on vihdoin minulle suonut mitä olen kovin kaivannut. Minulla ei ole ollut tytärtä, mutta nyt olen tyttären saanut. Olen kauan toivonut, että Binoin morsian korvaa minulle puuttuvan tyttären — ja nyt Jumala on vihdoin täyttänyt toiveeni niin ihmeellisesti lähettäen minulle sellaisen tyttären, etten olisi milloinkaan voinut uneksiakaan niin hyvästä onnesta.»

Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Pareš Babu sai lohdutusta tai tukea siitä saakka, kun Lolitan naimisiinmenoa koskevat levottomuudet olivat alkaneet. Oli löytynyt maailmassa eräs paikka, jossa hänen sydämensä löysi lepoa.

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.

Goran vapautumisen jälkeen oli talossa käynyt joka päivä niin paljon vieraita, että heidän juttunsa ja imartelunsa kerrassaan ahdisti henkeä. Hänen oli niinmuodoin mahdoton jäädä kotiin, ja hän alkoi entiseen tapaansa vaeltaa maaseudulla.

Hän lähti tavallisesti varhain aamulla nautittuaan kevyen aterian ja palasi vasta myöhään illalla. Lähdettyään Kalkuttasta junalla hän tavallisesti astui alas jollakin verrattain läheisellä asemalla ja kuljeskeli sitten kyläkunnissa. Siellä hän oli ruukuntekijöiden, öljynmyyjien ja muiden alhaiseen kastiin kuuluvien henkilöiden vieraana. Nämä ihmiset eivät voineet käsittää, minkätähden tuo valtavan kookas, vaaleaverinen bramaaninuorukainen tuli heidän luokseen ja tiedusteli heidän ilojansa ja surujansa. Useasti he epäilivätkin hänen tarkoituksiansa. Mutta Gora torjui kaikki heidän epäilyksensä ja epäröintinsä, liikkui heidän joukossaan, miten tahtoi, eikä sallinut toisinaan kuulemiensa epämieluisten huomautustenkaan itseänsä pelottaa.

Mitä enemmän hän heidän elämäänsä perehtyi, sitä alinomaisemmin tuli hänen mieleensä eräs ajatus. Hän huomasi, että noiden maalla-eläjien keskuudessa sosiaalinen orjuutus oli paljoa kiinteämpi kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Yötä päivää oli jokaisessa kodissa tapahtuva syöminen ja juominen samoinkuin kaikki sosiaaliset menotkin yhteisön alinomaisen valppaan valvonnan alaisena. Jokainen uskoi ehdottomasti ja yksinkertaisesti sosiaalisiin tottumuksiin, ja kenenkään mieleen ei johtunut asettaa sellaisia asioita kysymyksenalaisiksi. Mutta tämä perintätapoihin kohdistuva itsestäänselvä usko ja tuo yhteisön aiheuttama orjuutus eivät vähimmässäkään määrässä auttaneet heitä suorittamaan jokapäiväisen elämänsä tehtäviä. Voipa kerrassaan epäillä, oliko koko maailmasta löydettävissä olentoa, joka oli siinä määrin kykenemätön harkitsemaan, mikä oli sille itselleen hyväksi, niin avutonta, niin pelkurimaista olentoa. Perinnäisiä tapoja ja niiden noudattamista lukuunottamatta he eivät vähimmässäkään määrässä ajatelleet oman menestyksensä ehtoja eivätkä niitä ymmärtänet, vaikka ne heille selitettiin. He pitivät rangaistuksen uhalla ja lahkolaishengessä lausuttuja kieltoja suurempana asiana kuin mitään muuta maailmassa — näytti siltä, kuin heidän koko olemuksensa olisi kiireestä kantapäähän asti kietoutunut kaikenlaisten kieltävien säädösten verkkoon, mutta tämän verkon oli kutonut velka, ja orjuutus aiheutui luotonantajista ja rahanlainaajista eikä ollut kuninkaan alamaisuutta. Siinä ei ollut mitään sellaista ykseyttä, joka olisi saanut heidät seisomaan vakaina vieretysten onnettomuuden tai menestyksen aikoina. Goran täytyi huomata, että tuon tavanomaisuuden ja tottumuksen muodostaman aseen avulla imettiin ihmisten verta ja saatettiin heidät armottomasti köyhyyteen. Varsin usein hän tuli huomaamaan, kuinka jonkin sosiaalisen toiminnan aikana kukaan ei vähimmässäkään määrässä toista säälinyt. Erään köyhän miehen isä oli pitkät ajat potenut jotakin sairautta, ja melkein kaikki miehen varat olivat kuluneet lääkkeisiin, erikoishoitoon ja ruokajärjestykseen, mutta minkäänlaista apua ei ollut kuulunut — kylän asujaimet vain vielä vakuuttivat, että hänen isänsä sairauden täytyi olla jonkin hänen tekemänsä synnin rangaistus ja että hänen niinmuodoin täytyi uhrata enemmän rahoja katumusmenoihin. Onnettoman miehen köyhyyden ja avuttomuuden tunsivat kaikki, mutta kukaan ei häntä säälinyt. Samoin kävi kaikissa muissakin sosiaalisissa seikoissa. Samoinkuin poliisin toimittama tutkimus on kyläkunnalle suurempi vahinko kuin tutkimuksen aiheena oleva rikkomus, samoin ovat sukulaisen kuoltua suoritettavat hautajaismenot suurempi onnettomuus kuin itse kuolemantapaus. Kukaan ei tahdo hyväksyä puolusteeksi köyhyyttä eikä mitään muutakaan kykenemättömyyden lajia — yhteiskunnan säälimätön vaatimus on tyydytettävä ehdottomasti, tapahtuipa se miten tahansa. Avioliittoa suunniteltaessa sulhasen omaiset käyttelevät kaikkia mahdollisia juonia tehdäkseen tytön isän taakan mahdollisimman sietämättömäksi eivätkä osoita vähintäkään onnettomaan mieheen kohdistuvaa sääliä. Gora huomasi, ettei yhteiskunta tarjoa ihmiselle minkäänlaista apua hädän hetkenä, ei mitenkään rohkaise häntä hänen onnettomuudessaan, vaan masentaa häntä rankaisutoimenpitein ja nöyryyttää hänet maan tomuun.

Siinä sivistyneessä yhteiskunnassa, jonka keskuudessa oli tottunut liikkumaan, Gora oli unohtanut tuon seikan, koska siinä yhteiskunnassa yhteinen rintama edisti yhteistä menestystä. Siinä yhteiskunnassa voitiin havaita monia ykseyteen tähtääviä pyrkimyksiä, ja ainoana pelättävänä asiana oli, että toisten jäljitteleminen voi tehdä kaikki ykseyteen tähtäävät ponnistukset hedelmättömiksi.

Mutta Gora näki maansa heikkouden kuvan, alastomana ja kaunistelemattomana, keskellä uneliasta maaelämää, missä ulkoapäin tulevat iskut eivät voineet niin helposti vaikuttaa. Hän ei voinut nähdä missään jälkeäkään siitä uskonnosta, joka palvelevaisuuden, rakkauden, myötätunnon, itsekunnioituksen ja ihmiskuntaan kokonaisuudessaan kohdistuvan arvonannon nojalla suo voimaa ja elämää ja onnea kaikille. Totunnaisuus, joka vain jakoi ihmiset luokkiin ja erotti ryhmän toisesta loitontaen itsensä rakkaudenkin, ei pyrkinyt mitenkään toteuttamaan ihmisen älykkään ajattelun tuloksia, vaan tahtoi joka askelella estää ihmisen vapaata liikkumista. Kyläkunnissa Gora huomasi tuon julman ja pahan orjuutuksen vaikutukset niin selvästi ja monin tavoin (hän näki, kuinka se eri puolilta ahdisteli ihmisten työtä, viisautta, terveyttä ja uskonnollisia periaatteita), etteivät hänen oman mielensä kutomat harhaverkot enää voineet häntä pettää.

Ensinnäkin Gora huomasi, että kyläkunnan alempien kastien keskuudessa oli naisten vähälukuisuuden vuoksi tai jostakin muusta syystä mahdoton löytää tyttöä aviokseen, ellei tarjonnut hyviä lunnaita. Useat miehet jäivätkin niinmuodoin naimattomiksi koko iäkseen, toiset taas menivät naimisiin vasta vanhemmalla puolella ikää. Sitäpaitsi kiellettiin leskiä ankarasti menemästä uusiin naimisiin. Siitä johtui, että useissa kodeissa terveys oli tärveltynyt, ja asiasta koituvat haitat koskivat kaikkia. Jokaisen oli pakko sietää tuon onnettomuuden taakkaa, mutta kukaan ei keksinyt minkäänlaista keinoa sen poistamiseksi. Sama Gora, joka sivistyneessä yhteiskunnassa oli vaatinut kaikkia totunnaisia tapoja mitä tarkimmin noudatettaviksi, kävi täällä maaseudulla nimenomaisesti ahdistamaan totunnaisuutta. Hänen onnistui voittaa papit puolelleen, mutta kansaa itseään hän ei saanut omiin näkökantoihinsa suostumaan. Ihmiset vain suuttuivat häneen ja huudahtivat: »Tuo kaikki on varsin hyvin, mutta teidän bramaanien tulisi ensinnä toteuttaa leskien jälleennaittaminen; me seuraamme sitten esimerkkiä.»

Heidän kiukkunsa varsinaisena syynä oli se, että he luulottelivat Goran heitä halveksivan alhaisen kastin vuoksi ja tulleen heille saarnaamaan, että sellaisten henkilöiden oli parasta noudattaa alhaista käytöstapaakin.

Maaseudulla kulkiessaan Gora oli havainnut erään seikan, nimittäin sen, että muhamettilaisten keskuudessa oli jotakin, mikä teki heille keskinäisen yhteyden mahdolliseksi. Hän oli havainnut, että jos kyläkunnassa sattui jokin onnettomuus, muhamettilaiset tukivat toisiansa aivan toisin kuin hindut, ja hän ihmetteli, mistä johtui niin melkoinen ero läheisinä naapureina elävien yhteisöjen välille. Mieleensä nousevaa vastausta hän ei tahtonut tunnustaa oikeaksi, sillä hänestä oli ylen kiusallista ajatella, että muhamettilaisia liitti toisiinsa heidän uskontonsa eikä ainoastaan tapa ja tottumus. Jos tottumuksen orjuutus ei tehnyt kaikkia heidän toimiansa hyödyllisiksi, niin toisaalta uskonnon side liitti heidät erittäin kiinteästi toisiinsa. Toisiinsa liittyessään he olivat tavoittaneet jotakin, mikä ei ollut ainoastaan kielteistä, vaan myönteistä, sellaista, minkä nojalla he eivät esiintyneet pelkkinä velallisina, vaan varallisuuden omistajina — jotakin sellaista, minkä kutsuessa ihminen voi jonakin hetkenä helposti uhrata elämänsäkin, kumppaniensa vierellä seisten.

Sivistyneen yhteiskunnan keskuudessa kirjoittaessaan, väitellessään ja luennoidessaan Gora oli tahtonut vaikuttaa toisiin, ja niin hän luonnollisesti loi mielikuvituksensa avulla rusohohtelua niihin sanoihin, joiden tarkoituksena oli saada toisia siirtymään hänen kulkemalleen tielle. Hän oli kietonut yksinkertaiset asiat syvämietteisten selitysten peittoon ja oli omien tunneliikuntojensa kuutamossa luonut lumoavan kuvan siitä mikä todellisuudessa oli pelkkä hyödytön raunio. Koska eräs osa kansakuntaa suhtautui nurjamielisesti hänen maahansa ja piti kaikkea siinä ilmenevää pahana, Gora yritti kiihkeän kotimaanrakkautensa kannustamana alinomaa kätkeä kaikkea omien loistavien tuntojensa taakse pelastaakseen omaa maatansa sellaiselta ja solvaavalla katseelta. Gora oli oppinut läksynsä ulkoa. Hän tosin ei tahtonut asianajajan tavoin todistaa, että kaikki oli hyvää ja että se, mitä eräältä näkökannalta sopi pitää virheenä, voi toiselta taholta katsoen olla hyve — hän uskoi ehdottomasti oikeaksi kaiken, mitä sanoi. Kaikkein mahdottomimmissakin paikoissa hän seisoi pää pystyssä ja tuosta uskostaan ylpeillen, piteli sitä lujasti kädessään kuin voitonlippua, vastapuoluetta uhmaten. Hänen eräänä tunnuslauseenaan oli, että aluksi oli oman maan kansa saatava hartaasti palvomaan äidinmaata, ja vasta sitten oli käytävä käsiksi toisiin tehtäviin.

Mutta tullessaan maaseudun asukkaiden luo, missä hänellä ei ollut mitään todistettavaa ja missä hänellä ei ollut minkäänlaista aihetta nostattaa vastustusvoimaa kukistamaan kaikkia niitä, jotka osoittivat kunnioituksen puutetta tai ylenkatsetta, hänen oli mahdotonta enää katsella totuutta minkään verhon läpi. Omaan maahan kohdistuva rakkaus teroitti hänen katseensa sitäkin paremmin havaitsemaan totuutta.

YHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Liina kiedottuna vyötäisille, yllään Tussoren silkistä valmistettu puku ja kädessä kangaslaukku, Kailaš ilmaantui Harimohinin luo ja kumarsi hänelle kunnioittavasti. Hän oli suunnilleen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hänen vartensa oli lyhyt, kasvot lihavat ja ihonpinta kimmoisa. Hänen leukaansa ei ollut ajeltu päivään, ja se oli sänkipeltoa muistuttava.

Harimohini oli ylen iloinen pitkistä ajoista nähdessään appensa perheen jäsenen ja huudahti mielissään: »Kas, kas, Siinäpä on minun Thakurponi! Istuhan, istuhan!» Hän levitti tulijalle heti maton kysyen tahtoiko hän hieman vettä.

»En, kiitoksia», vastasi Kailaš, ja lisäsi: »Te näytte olevan varsin hyvissä voimissa.»

»Hyvissä voimissa!» huudahti Harimohini pahoillaan — hänen mielestään oli loukkaavaa, jos sanottiin hänen voivan hyvin. »Kuinka voitkaan niin sanoa?» jatkoi hän, luetteli sitten erilaiset raihnautensa ja lisäsi: »Kunhan saisin kuolla, niin pääsisin tästä kehnosta ruumiistani!»

Kailaš esitti tuohon elämänhalveksimiseen kohdistuvan vastaväitteen ja huomautti, että vaikka hänen veljeänsä ei ollut enää olemassa, he kaikki kuitenkin sydämestään toivoivat Harimohinin elävän kauan. Hän sanoi: »Teidän ei pidä puhua niin. Ellette olisi elossa, en minä olisi nyt Kalkuttassa. Olenhan ainakin saanut jonkinlaisen suojan pääni päälle täällä teidän kodissanne.»

Kerrottuaan juurta jaksain kaikki sukulaisia ja kylänmiehiä koskevat uutiset Kailaš yht'äkkiä katsahti ympärilleen ja virkkoi: »Tämä on luullakseni se talo?»

»Epäilemättä, joka kohdastaan!» huudahti Harimohini kokien yllyttää
Kailašia sitäkin suurempaan innostukseen.

Kailaš otti tarkoin huomioon, että vuoliaiset olivat tukevat ja ettei oviin ja ikkunoihin ollut käytetty pelkkää mangopuuta. Häneltä ei myöskään jäänyt tarkastamatta, olivatko seinät kahden vaiko vain puolentoista tiilen paksuiset. Sitäpaitsi hän tiedusteli, kuinka monta huonetta oli yläkerrassa ja kuinka monta alhaalla, ja oli yleensä varsin tyytyväinen huomioihinsa. Hänen oli vaikea arvioida, mitä sellainen rakennus saattoi tulla maksamaan, koska ei ollut mikään asiantuntija tiilikiveä, muurisavea ja niiden hintaa koskevissa seikoissa, mutta siitä huolimatta hän siinä varpaitaan vaaputellessaan laskeskeli, että talon oli täytynyt tulla maksamaan suunnilleen viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta rupiaa. Hän ei kumminkaan lausunut arveluaan julki, vaan huomautti: »Mitä arvelette, kälyseni, talo on varmaan tullut maksamaan seitsemän tai kahdeksan tuhatta, vai mitä arvelette?»

»Mitä sanotkaan?» huudahti Harimohini Kailašin maalaistietämättömyyttä ihmetellen. »Seitsemän tai kahdeksan tuhatta tosiaankin! Se ei ole voinut maksaa vähempää kuin kaksikymmentä tuhatta!»

Kailaš alkoi tarkastella kaikkea nähtävissään olevaa mitä tarkkaavaisimmin. Hän tunsi erinomaista tyydytystä ajatellessaan, että hän voi tulla tämän hyvin rakennetun talon, sen jykevien vuoliaisten ja teak-puisten ovien ja ikkunoiden ainoaksi valtiaaksi, kunhan suostui päätänsä nyökäyttämään. Hän virkkoi: »Kaikki hyvin, mutta kuinka on tytön laita?»

»Hänet on äkkiä kutsuttu tätinsä luo, ja hän on mennyt sinne kolmeksi neljäksi päiväksi», vastasi Harimohini nopeasti.

»Kuinka siis voinkaan hänet nähdä?» valitteli Kailaš. »Minulla on riitajuttu, joka tulee esille parin päivän kuluessa, ja minun täytyy niinmuodoin lähteä jo huomenna.»

»Jätä sinä juttusi toisiin aikoihin», virkkoi Harimohini. »Ethän voi täältä lähteä, ennenkuin asia on järjestyksessä.»

Kailaš mietti hetkisen ja ajatteli itsekseen: »Jos jätän asian tällä kertaa, niin voivat korkeintaan määrätä minut pidättämisen uhalla saapumaan. Ja mitäpä siitä? Kunpahan katselen täällä hieman ympärilleni ja näen, millaista korvausta täällä tarjotaan.» Samassa hänen katseensa osui Harimohinin huoneeseen, jonka eräässä kulmauksessa näkyi hieman vettä. Huoneessa ei ollut laskukourua, ja siitä huolimatta Harimohini pesi joka päivä vedellä, joten kosteutta aina kokoontui hieman huoneen nurkkaan. Kailaš kävi tuosta ihan levottomaksi ja huudahti: »Se ei ole oikein, käly-kulta!»

»Tuosta kosteudesta tietenkin! Ei käy päinsä sallia sen tuolla tavoin kertyä», selitti Kailaš.

»Ei, ei, se ei käy päinsä!» väitti Kailaš. »Lattia alkaa siitä lahota! Ei, sisar, sallikaa minun sanoa, ettei tuon huoneen lattiaa käy peseminen.»

Harimohini oli ääneti, kunnes Kailaš alkoi häneltä tiedustella, millainen Sutšarita oli ulkomuodoltaan.

»Sen tulet tietämään aivan pian, kun hänet näet», virkkoi Harimohini. »Sen verran voin sinulle sanoa, ettei teidän perheessänne ole toistaiseksi ollut yhtäkään sellaista morsianta.»

»Joutavia!» keskeytti Harimohini. »Hän ei ole millään tavoin Sutšaritaan verrattavissa. Sanoitpa mitä tahansa, nuoremman veljesi vaimo on paljoa muhkeampi kuin toisen veljesi vaimo.»

Selitykseksi mainittakoon, ettei toisen veljen vaimo suinkaan ollut
Harimohinin erikoisessa suosiossa.

Kailaš ei suhtautunut kovinkaan intomielisesti noihin toisen ja nuoremman veljensä kauneutta koskeviin vertailuihin, vaan painui katselemaan oman mielikuvituksensa luomusta, jolla oli mantelinsoikulaiset silmät, suora nenä, kaarevat kulmakarvat ja hiukset, jotka ulottuivat vyötäisiin.

Harimohini huomasi, että asiat näyttivät toivehikkailta. Jopa siinä määrin, ettei niitä sosiaalisia puutoksia, joita tytön taholla oli olemassa, voinut pitää ollenkaan vakavina.

KAHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Binoi tiesi Goran nykyisin lähtevän ulos erittäin varhain aamusella, joten hän meni maanantaina, jo ennen päivänkoittoa suoraan hänen makuusuojansa ylimpään kerrokseen. Kun Goraa ei sieltä löytynyt, Binoi kysyi palvelijalta, joka sanoi hänen olevan rukoussuojassa hartaudenharjoituksessa. Binoita tuo hieman ihmetytti. Rukouskammion ovelle ehdittyään hän näki Goran silkkiin verhoutuneena, kumminkin niin, että hänen valtava vaalea ruumiinsa oli suurelta osalta näkyvissä. Binoi oli sitäkin enemmän ihmeissään nähdessään Goran tosiaankin suorittavan uskonnollisia puhdistusmenojansa.

Askelia kuullessaan Gora katsahti taakseen, näki Binoin ja huudahti harmistuneena: »Älä tule tähän huoneeseen!»

»Älä huoli olla peloissasi», lohdutti Binoi. »En tule sisään. Olen vain tullut sinua tapaamaan.»

Gora tuli huoneesta, vaihtoi vaatteita ja vei Binoin yläkertaan. Siellä he istuutuivat, ja Binoi kysyi: »Tiedätkö, että tänään on maanantai, Gora-veikko?»

»Epäilemättä on maanantai», nauroi Gora. »Kalenteri ei erehtyne, ja sinä puolestasi tuskin voit erehtyä luulemaan tätä päivää miksikään muuksi kuin maanantaiksi. Missään tapauksessa tämä päivä ei ole tiistai.»

»Minä tiedän, ettet luultavasti tule», sopersi Binoi, »mutta en voinut asiaa toteuttaa saamatta ainakin kerran keskustella kanssasi tänään».

Gora istui äänetönnä, mitään vastaamatta, ja Binoi jatkoi: »Onko siis päätetty asia, ettet voi tulla vihkiäisiini?»

Binoi vaikeni, ja Gora, joka salasi sydäntä ahdistavan tuskaisen tunnon, virkkoi nauraen: »Ja mitäpä tuosta, vaikka en tulekaan? Sinä olet voitollinen, koska olet saanut äidin sinne houkutelluksi. Minä yritin parhaani mukaan estää häntä, mutta turhaan. Niinpä minun täytyy vihdoin tunnustaa hävinneeni äidinkin ollessa kysymyksessä. Kaikki kartan osoittamat maat ovat pian maalatut vihamiehen värein. Minun kartallani ei piankaan ole jäljellä ketään muuta kuin minä itse!»

»Ei, veljeni, älä soimaa minua!» pyysi Binoi. »Minä sanoin hänelle kerran toisensa jälkeen, ettei hänen tarvitse tulla vihkiäisiini, mutta hän sanoi: 'Kuulehan, Binoi, ne, jotka eivät tahdo tulla vihkiäisiisi, eivät tule, vaikka heidät kutsuttaisiin, ne taas, jotka tahtovat tulla, tulevat siinäkin tapauksessa, että kiellät heitä tulemasta, joten sinun on paras olla aivan vaiti.' Kuulehan, Gora, sinä sanot, että sinun täytyy tunnustaa joutuneesi häviölle. Mutta sinä joudut häviölle taistellessasi äitiäsi vastaan, etkä ainoastaan kerran, vaan tuhat kertaa! Mistäpä löytäisitkään hänen vertaisensa äidin?»

Yritettyään parhaansa mukaan saada Anandamojia jäämään pois Binoin vihkiäisistä Gora ei kumminkaan ollut syvimmässä mielessään kovinkaan pahoillaan, kun Anandamoji hänen suuttumuksestaan ja alakuloisuudestaan huolimatta kieltäytyi häntä kuuntelemasta; tunsipa Gora sen johdosta iloakin. Varmasti tietäessään, ettei Binoi voinut milloinkaan menettää sitä äidin mittaamattoman rakkauden osaa, joka oli taivaan kasteena langennut hänen ylitseen, Gora oli tyytyväinen ja rauhallinen huolimatta siitä juovasta, joka oli auennut hänen itsensä ja Binoin välille. Kaikissa muissa suhteissa he voivat joutua eroamaan toisistaan kuinka kauas tahansa, mutta äidin sammumaton rakkaus oli yhdistävä ystävykset kaikkein kiinteimmin ja hellimmin sitein koko elämän ajaksi.

»Niinpä lähden tästä, veikko», virkkoi Binoi. »Jos sinun on kerrassaan mahdoton tulla, en sinua odota, mutta älä haudo sydämessäsi minkäänlaista minuun kohdistuvaa kaunaa. Kunhan käsittäisit, millainen suuri tarkoitus on elämässäni täyttynyt tämän liiton nojalla, et missään tapauksessa sallisi tämän avioliiton aiheuttavan ystävyytemme katkeamista. Sen voin sinulle vakuuttaa.» Niin sanoen hän nousi lähteäkseen.

»Istuhan, Binoi, istu!» kehoitti Gora. »Hyvän onnen tuokiohan tulee vasta illalla — mitäpä syytä sinulla on nyt niin kiirehtiä?»

Binoi istuutui heti uudestaan; tuo odottamaton ja lämmin kehoitus sai hänen sydämensä sulamaan.

Ystävykset alkoivat nyt pitkistä ajoista keskustella kuten aina ennenkin. Gora kosketti samaa herkkää kieltä, joka tänään soi Binoin sydämessä, ja Binoi alkoi puhua taukoamatta. Binoi kertoi monia varsin vähäpätöisiä seikkoja, jotka olisivat näyttäneet mitättömiltä ja naurettaviltakin, jos hän olisi kirjoittanut paperiin, mutta joissa siten kerrottuina oli sävelletyn kertovan runoelman sulo! Binoi kuvaili sydämessään näyteltyä ihmeellistä näytelmää niin taitavasti, että se ilmeni syvästi liikuttavana ja täynnä verratonta kauneutta. Mikä olikaan tuo hänen elämänsä verraton kokemus? Saivatko kaikki kokea sen sanomattoman tunnon, joka täytti hänen sydämensä? Oliko jokaisella kyky se käsittää? Binoi vakuutti itselleen, ettei miehen ja naisen välisessä tavallisessa suhteessa mitenkään voinut soida sellainen ylevän juhlallinen sävel, ja hän pyysi kerran toisensa jälkeen Goraa olemaan vertaamatta sitä toisten suhteisiin. Tuntui epäiltävältä, oliko milloinkaan tapahtunut kenellekään toiselle ihmiselle samaa kuin Binoille! Jos sellaiset kokemukset olisivat yltäyleisiä, niin koko inhimillistä yhteiskuntaa kuohuttaisi joka puolella uuden elämän hyöky, niinkuin kevään henkäillessä kaikki metsät riemuitsevat raikkaine lehtineen ja kukkineen. Siinä tapauksessa ihmiset eivät viettäisi tylsää elämää nukkuen ja syöden, vaan heissä piilevä kauneuden voima kehkeytyisi luonnostaan mitä erilaisimmin muodoin ja värein. Siinä oli se taikasauva, jonka kosketus ei voinut jättää ketään välinpitämättömäksi tai tunteettomaksi. Sen vaikutuksesta muuttuivat kaikkein tavallisimmatkin ihmiset poikkeuksellisiksi, ja jos ihminen kerran joutui kokemaan tämän harvinaisen elämyksen voimaa, hän oppi tuntemaan elämän totuuden.

»Gora», virkkoi Binoi innoissaan, »minä vakuutan sinulle, että ainoa keino, jonka nojalla ihmisen koko olemus voidaan hetkessä valveuttaa, on tämä rakkaus — olipa syy mikä tahansa, joka tapauksessa on varmaa, että tämä rakkaus ilmenee keskuudessamme heikkona, ja senvuoksi emme kykene itseämme täydellisesti oleellistamaan — emme tiedä, mitä meissä piilee, emme kykene sitä ilmaisemaan, ja meidän on mahdoton lahjoittaa sitä, mikä on sydämeemme kertynyt — siitä syystä vallitsee joka taholla sellainen ilottomuus, sellainen hilpeyden ja ystävällisyyden puute! Siitä syystä on laita niin, että paria sinunlaistasi henkilöä lukuunottamatta kukaan ei tajua, että meissä kaikissa asuu suuri sielu — tavanomainen tajunta ei sokeudessaan kykene tuota tosiasiaa havaitsemaan.»

Binoin intomielisen esityksen katkaisi tähän kohtaan Mohim, joka äänekkäästi haukotellen nousi vuoteestaan ja lähti pesemään kasvojaan ja käsiään. Binoi nousi ja sanoi hyvästi Goralle.

Gora huokasi syvään seisoessaan siinä kattotasanteella katsellen kohti lähenevää päivänkoittoa. Hän käyskeli katolla pitkän aikaa. Tänään hän ei lähtenyt tavanomaisille vieraskäynneilleen maaseudulle.

Gora tunsi tänä aamuna omassa sydämessään kaipausta ja tyhjyyttä, jota ei voinut auttaa minkäänlaisella työllä. Ei ainoastaan hän itse, vaan koko hänen elämänsä työ tuntui ojentavan käsiänsä kohti korkeutta ja sanovan: Minä kaipaan valoa, kirkasta ja kaunista valoa. Tuntui siltä, kuin kaikki ainekset olisivat olleet saatavissa, kuin timantit ja jalokivet eivät olisi olleet kallishintaiset, kuin rautaa ja terästä ei olisi ollut vaikea saada — mutta missä olikaan aamunkoiton herkkä ja kaunis valo, toivon ja lohdutuksen kirkastama? Sen lisäämiseksi, mikä jo on hallussamme, emme tunne tarvitsevamme mitään ponnistusta, mutta me odotamme sitä, mikä tekee sen säteilevämmäksi ja suloisemmaksi.

Kun Binoi oli sanonut, että eräinä hyväonnisina hetkinä, löytäessämme tyyssijan miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, eräs harvinainen kokemus kirkastaa elämäämme, ei Gora voinut suoriutua asiasta nauraen, kuten ennen. Hän tunnusti itselleen, ettei tuo ollut mikään tavallinen sielujen liitto, vaan ihmisen elämän täydellistymistä, heimolaisuutta, jonka nojalla kaikki saavutti suuremman arvon, joka loi hahmoa ihmisen kuvitteluun ja täytti hänen ruumiinsa uudella elämällä. Se ei ainoastaan lisännyt ruumiin ja sielun voimia kaksinkertaisiksi, vaan loi vielä elämään uutta mehua.

Tänä päivänä, jona Binoi itse erotti itsensä yhteiskunnasta, hänen sydämensä oli herättänyt Goran sydämessä moitteettoman sopusoinnun sävelet. Binoi oli poistunut hänen luotansa, mutta nuo sävelet jäivät koko päiväksi soimaan hänen mieleensä. Samoinkuin kaksi kohti valtamerta rientävää virtaa yhtyy toisiinsa, samoin Binoin rakkaus Goran omaan rakkauteen yhtyen liitti aallon toiseen aaltoon. Se, mitä Gora oli yrittänyt kaikin mahdollisin tavoin itseltänsä salata sitä heikentäen, estäen ja peitellen näkyvistä, oli nyt rikkonut rantansa ja ilmennyt selvänä ja ehdottomana. Gora ei enää kyennyt soimaamaan sitä sopimattomaksi eikä tuomitsemaan sitä ylenkatsottavaksi.

Koko päivä kului sellaisissa ajatuksissa, ja kun illan valo vihdoin alkoi himmetä hämäryydeksi, Gora heitti liinan hartioilleen ja lähti kadulle sanoen itsekseen: »Minä vaadin omakseni sen, mikä minulle kuuluu. Muuten elämäni kuluu hyödyttömästi tässä maailmassa.»

Gora uskoi aivan varmaan, että Sutšarita odotti tässä maailmassa hänen kutsuansa, ja hän päätti tehdä kutsunsa tänä iltana lopulliseksi ja täydelliseksi.

Kun Gora kulki Kalkuttan vilkasliikkeisiä katuja, hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut kaiken ja kaikkien koskettamattomissa. Hänen mielensä keskittyi kiinteästi yhteen ainoaan esineeseen siten jättäen ruumiin rajat ja liikkuen jossakin etäällä.

Saavuttuaan Sutšaritan talon eteen Gora yhtäkkiä havahtui. Hän ei ollut milloinkaan ennen tavannut talon porttia suljettuna, mutta nyt hän sitä työntäessään huomasi sen olevan lukossakin. Sitten hän seisoi hetkisen epäröiden, koputti pari kolme kertaa äänekkäästi, kunnes palvelija tuli ulos, näki Goran illan himmeässä valossa ja sanoi kysymättä: »Neiti ei ole kotona.»

Hän sai tietää, että Sutšarita oli pari kolme päivää sitten lähtenyt jonnekin auttamaan Lolitan häävalmisteluissa.

Hetkisen Gora ajatteli lähteä vihkiäistilaisuuteen, ja hänen siinä epäröidessään tuli talosta tuntematon babu, joka kysyi häneltä: »Mistä on kysymys, sir? Mitä haluatte?»

»En mitään, kiitos kysymästä», vastasi Gora silmäiltyään kysyjää kiireestä kantapäähän.

»Tulkaa sisään, olkaa hyvä, istukaa hetkinen ja tupakoikaa», kehoitti
Kailaš.

Kailaš tunsi seuran puuttuessa olonsa sangen ikäväksi ja olisi ollut sangen iloinen, jos olisi saanut jonkun kerallaan juttelemaan. Päivän aikaan hänen onnistui saada aika jotenkin kulumaan; hän lähti piippu kädessä poikkikadun päähän ja katseli valtakadulla liikkujoita, mutta kun sitten tuli ilta ja hänen oli vetäydyttävä sisään, hän melkein nääntyi ikävään. Kaikki ne asiat, joista hän voi Harimohinin kanssa keskustella, olivat loppuun pohditut, sillä Harimohinin keskusteluaiheet olivat sangen rajoitetut. Niinpä Kailaš sijoittikin makuusijan ulko-oven edessä olevaan pieneen suojaan ja istui toisinaan siinä keskustellen ajankuluksi palvelijan kanssa.

»Ei, kiitos, en voi nyt viipyä», vastasi Gora, ja ennenkuin Kailaš oli ehtinyt enempää kysyä, hän oli jo toisella puolella katua.

Gora uskoi varmaan, etteivät useimmat hänen elämänsä tapahtumat olleet satunnaiset ja etteivät ne johtuneet vain hänen yksilöllisistä toiveistaan. Hän uskoi syntyneensä täyttämään maansa kohtalon korkean ohjaajan hänelle asettamaa erikoista tehtävää.

Siitä syystä olivat hänen elämänsä vähäpätöisimmätkin tapahtumat hänestä erikoisen merkittävät, ja kun hän nyt, hartaasti haluten Sutšaritaa tavata, oli löytänyt talon portin suljettuna ja kuuli, ettei Sutšarita ollut kotona, hän uskoi varmaan, että tähän hänen toiveittensa estymiseen sisältyi syvää tarkoitusta. Se korkea voima, joka Goran askelia johti, oli siten ilmaissut vastustavansa sellaista suuntautumista. Oli selvää, että tässä elämässä portti oli suljettu ja ettei Sutšarita ollut tarkoitettu hänelle. Goran-lainen mies ei saanut sallia omien toivelmiensa pettävän itseänsä — ilon samoinkuin surunkin tuli jättää hänet välinpitämättömäksi. Hän oli Intian bramaani, hänen asiansa oli palvoa jumalallista olentoa Intian puolesta, ja hänen työnänsä olivat uskonnolliset harjoitukset. Kaipaus ja kiintymys eivät olleet häntä varten, ja hän sanoi itsekseen: »Jumala on ilmaissut minulle riittävän selvästi kiintymyksen luonteen. Hän on osoittanut minulle, ettei se ole puhdasta ja ettei siihen sisälly mitään lepoa. Se on punaista ja kiihdyttävää kuin viini — se ei salli mielen pysyvän tyynenä, se saa toisen asian ilmenemään toisena — minä olen sannjasi, minun oleellistamisessani ja palvonnassani ei sillä ole mitään sijaa.»

KOLMASKAHDEKSATTA LUKU.

Sutšarita, joka oli kauan sietänyt Harimohinin tyranniutta, tunsi näinä muutamina Anandamojin seurassa viettäminään päivinä suurempaa mielenkevennystä kuin milloinkaan ennen. Anandamoji veti häntä puoleensa niin luontevasti, että Sutšaritan oli vaikea uskoa hänen olleen milloinkaan tuntemattoman tai etäisen henkilön. Anandamoji tuntui jollakin tavoin ymmärtävän kaikki, mitä hänen mielessään liikkui ja osasi mitään lausumattakin saada hänet aivan levolliseksi. Sutšarita ei ollut milloinkaan ennen lausunut sanaa »äiti» niin sydämestään, ja hän käytti jokaista mahdollista tilaisuutta nimittääkseen Anandamojia »äidiksi» silloinkin, kun se ei ollut ollenkaan tarpeen. Kun Lolitan vihkiäisvalmistelut oli suoritettu ja Sutšarita lepäsi uupuneena vuoteessaan, hän kykeni ajattelemaan yhtä ainoata asiaa, nimittäin sitä, kuinka voisi lähteä pois Anandamojin luota, ja alkoi toistaa itsekseen: »Äiti! Äiti! Äiti!» Hänen niin lausuillessaan hänen sydämensä tuli niin tulvilleen, että kyynelet alkoivat virrata, ja seuraavana hetkenä hän huomasi Anandamojin itsensä seisovan vuoteen vieressä.

Sutšarita käsitti lausuneensa ääneen »Äiti, äiti» eikä kyennyt vastaamaan esitettyyn kysymykseen. Hän peitti kasvonsa Anandamojin helmaan ja alkoi nyyhkyttää: Anandamoji koki mitään virkkamatta häntä lohduttaa. Sinä yönä Anandamoji nukkui hänen kanssaan.

Anandamoji ei tahtonut lähteä heti Binoin häiden jälkeen, vaan sanoi: »He ovat molemmat alokkaita — kuinka voisinkaan poistua heidän luotansa, ennenkuin heidän kotoiset asiansa alkavat sujua säännöllisesti?»

»Niinpä jään luoksesi näiksi muutamiksi päiviksi, äiti», virkkoi
Sutšarita.

»Niin, äiti, salli Sutši-didin jäädä luoksemme muutamaksi päiväksi», pyysi Lolitakin hartaasti.

Satiš, joka oli kuullut ehdotuksen, saapui sisään ilosta hyppien, kiersi käsivartensa Sutšaritan kaulaan ja huudahti: »Niin, didi, minäkin jään.»

»Mutta sinullahan on läksysi opittavina, sinä juttuniekka», huomautti
Sutšarita.

»Tietysti voin!» huusi Binoi viereisestä huoneesta. »Kuinka voisinkaan yhtenä ainoana päivänä unohtaa kaikki, mitä olen oppinut istuessani yön toisensa jälkeen kirjojeni ääressä?»

Anandamoji käsitti, että jos Sutšarita itse ilmaisisi halunsa jäädä
pitemmäksi ajaksi, niin Harimohini voisi loukkaantua, mutta jos hän,
Anandamoji, kirjoittaisi, niin koko kiukku suuntautuisi häneen eikä
Sutšaritaan.

Anandamoji ilmoitti kirjeessään, että hänen täytyi jäädä taloon vielä muutamiksi päiviksi saadakseen talouden kuntoon ja että olisi hänelle suureksi avuksi, jos Sutšarita voisi hänkin jäädä.

Kun Harimohini sai tuon kirjeen, niin hänen mieleensä nousi sekä kiukku että epäluulokin. Hän ajatteli, että nyt, kun hän oli estänyt Goran käymästä talossa, Goran äiti punoi taitavaa verkkoa Sutšaritan varalle, ja hänestä oli aivan selvää, että kysymyksessä oli pojan ja hänen äitinsä välinen salaliitto. Nyt Harimohini muisti Anandamojin olleen alun alkaen epämiellyttävän, koska hänen pyrkimyksensä olivat olleet aivan ilmeiset.

Harimohini uskoi varmaan vapautuvansa suuresta rasituksesta, kunhan saisi Sutšaritan naitetuksi kuuluisaan Roin perheeseen. Mutta kuinka kauan voikaan antaa Kailašin kaltaisen miehen tai kenen muun tahansa näin odotella? Miesparka tummensi talon seiniä tupakoimalla lakkaamatta yöt päivät.

Saatuaan kirjeen Harimohini otti kantotuolin ja lähti Binoin taloon. Sinne saavuttuaan hän tapasi Sutšaritan, Lolitan ja Anandamojin pohjakerroksen huoneessa keittopuuhissa. Yläkerrassa kuului Satiš lausuelevan englanninkielen sanoja, niiden kirjoitusmuotoja ja bengalilaisia vastineita koko naapuristoa säpsähdyttävin kimein äänin. Hänen kotona ollessaan ääni ei kaikunut niin läpitunkevana, mutta täällä hän piti erikoista huolta äänen tarpeettomasta kaikuvaisuudesta siten osoittaakseen, ettei opintoja suinkaan laiminlyöty.

Anandamoji lausui Harimohinin tervetulleeksi erittäin lämpimästi, mutta Harimohini ei sellaisesta kohteliaisuudesta ollenkaan välittänyt, vaan aloitti enemmittä esipuheitta: »Minä olen tullut noutamaan Radharania.»

»En, kiitos», vastasi Harimohini, »minun hartaudenharjoitukseni ovat aivan keskeneräiset, en ole ehtinyt päättää aamurukouksianikaan — minun täytyy palata heti kotiin.»

Sutšarita oli parhaillaan leikkelemässä kurpitsaa eikä virkkanut sanaakaan, kunnes Harimohmi kääntyi suoraan hänen puoleensa sanoen: »Etkö kuule, mitä sanon? On jo kohta myöhä.»

Lolita ja Anandamoji olivat vaiti, Sutšarita jätti työnsä, nousi ja sanoi: »Tule täti!» Sitten hän veti tädin mukanaan erääseen toiseen huoneeseen ja sanoi päättävästi: »Koska olet tullut minua hakemaan, en tahdo käännyttää sinua takaisin kaikkien nähden — lähden kotiin kerallasi, mutta palaan tänne iltapäivällä.»

»Kuulehan tuota!» huudahti Harimohini närkästyneenä. »Minkätähden et sano, että tahdot jäädä tänne olemaan?»

»En voi jäädä tänne olemaan!» vastasi Sutšarita. »Siitä syystä en tahdokaan täältä lähteä niin kauan kuin minulla on tilaisuutta olla hänen seurassaan.»

Tuo huomautus sai Harimohinin raivostumaan, mutta kun hetki ei tuntunut hänestä otolliselta, hän ei virkkanut mitään vastaukseksi.

»Kas niin, äiti, minä lähden kotiin pariksi tunniksi. Tulen takaisin aivan pian», virkkoi Sutšarita hymyillen Anandamojille.

»Ei, jääköön Satiš tänne», virkkoi Harimohini ajatellen, että Satiš vain häiritsisi kotona ja oli mieluummin pidettävä loitolla

Kun he molemmat olivat ehtineet kantotuoliin, Harimohini yritti aloittaa keskustelua. Hän virkkoi: »Nyt siis Lolita on naimisissa! Se on hyvä juttu. Pareš Babun ei enää tarvitse olla huolissaan yhdestä tyttärestään.» Tuon johdannon jälkeen hän alkoi laajasti esittää sitä suunnatonta rasitusta, joka naimattomasta tyttärestä on kodissa, ja osoitti, millaisen sietämättömän pelon vallassa hänen vartijoittensa täytyi alinomaa olla.

»Mitäpä sinulle sanonkaan? Minunkaan huoleni ei johdu mistään muusta. Silloinkin, kun toistelen Jumalan nimeä, tuo ajatus palaa lakkaamatta mieleeni. Tunnustan sinulle peittelemättä, etten enää voi kiinnittää mieltäni jumalan palvelemiseen niinkuin ennen. Minä sanon: Ah, Jumalani, sinä olet minulta ottanut kaiken muun, minkätähden nyt punot tätä uutta paulaa minun varalleni?»

Niinmuodoin kävi ilmi, ettei asia aiheuttanut Harimohinille ainoastaan maallista huolta, vaan oli vielä esteenä hänen pelastuksensa tiellä. Ja sittenkin Sutšarita oli vaiti, vaikka kuuli puhuttavan sellaisesta vaikeudesta! Harimohini ei kyennyt oikein ymmärtämään, mitä Sutšarita mahtoi ajatella, mutta noudattaen sitä periaatetta, että vaikeneva suostuu, hän tulkitsi hänen asenteensa omalle näkökannalleen suopeaksi ja otaksui uhrinsa hieman taipuisammaksi.

Sitten Harimohini vihjaili siihen, kuinka helposti hän oli suorittanut vaikean tehtävän: avannut hinduyhteiskunnan ovet Sutšaritan laiselle tytölle, vieläpä niin taitavasti, että Sutšarita voi kaikkein ylhäisimpienkin bramaanien luona istua rinnan toisten vieraiden kanssa kenenkään uskaltamatta kuiskatakaan minkäänlaista vastalausetta.

Keskustelun ehdittyä niin pitkälle kantotuoli oli saapunut perille. Noustessaan toiseen kerrokseen Sutšarita huomasi ulko-ovea vastassa olevassa pienessä huoneessa palvelijan hierovan öljyä jonkun kylpyynsä valmistautuvan tuntemattoman miehen jäseniin. Vieras ei ilmaissut vähintäkään ujoutta Sutšaritan nähdessään, katselihan vain häntä kiihkeän uteliaasti.

Harimohini selitti, että hänen lankomiehensä oli tullut vierailemaan, ja edellisten puheiden nojalla Sutšarita hyvin ymmärsi, mistä nuorasta tässä nykäistiin. Harimohini yritti selittää, että vieraan talossa ollessa olisi ylen epäkohteliasta poistua jälleen iltapuolella, mutta Sutšarita pudisti kiivaasti päätänsä ja sanoi: »Ei, täti, minun täytyy lähteä.»

»Hyvä», virkkoi Harimohini, »jää tänne täksi päiväksi ja lähde huomenna».

»Kylvettyäni menen isän kanssa aterioimaan ja sitten Lolitan luo», sanoi Sutšarita vääjäämättä.

»Mitä hyötyä hänellä on minun näkemisestä?» kysyi Sutšarita punastuen.

»Kuulehan tuota!» huudahti Harimohini. »Eihän meidän päivinämme käy sellaista asiaa järjestäminen toisiansa näkemättä! Minun nuoruuteni aikana oli toisin laita. Enosi ei nähnyt minua ennenkuin vihillä oltaessa.» Asiaan siten ylimalkaisesti viitattuaan Harimohini alkoi seikkaperäisesti kertoa oman avioliittonsa valmisteluista. Hän kertoi, kuinka asian alulleen tultua saapui kaksi Roi-perheen vanhaa ja uskottua palvelijaa sekä pari heidän apulaistansa, suuret turbaanit päässä ja sauvat käsissä, hänen isänsä taloon morsianta näkemään. Hän kuvaili, kuinka kiihtyneessä mielentilassa silloin olivat hänen omat vaalijansa ja millaisiin valmistuksiin ryhdyttiin Roi-suvun edustajien asianmukaiseksi vastaanottamiseksi ja kestitsemiseksi. Harimohini lopetti esityksensä syvään huoaten ja sanoen: »Nykyaikana on kaikki toisin.»

»Sinulla ei ole siitä suurta vaivaa», vakuutti Harimohini, »kunhan olet hänen seurassaan viisi minuuttia, siinä kaikki.»

Harimohinia tuon kiellon painokkuus ja päättäväisyys melkoisesti hämmästytti. Hän sanoi: »Hyvä; käy päinsä, vaikka et näyttäydykään. Teidän ei tarvitse välttämättä nähdä toisianne — mutta Kailaš on nykyaikainen nuori mies, hyvin kasvatettu, hän ei kunnioita mitään enempää kuin sinäkään, ja sanoo haluavansa nähdä morsiamensa omin silmin. Kun sinä muutenkin esiinnyt julkisuudessa, minä sanoin, ettei voinut olla mitään estettä, ja lupasin järjestää kohtauksen jonakin päivänä. Mutta jos ujostelet, niin eihän haittaa, vaikka hän ei sinua näekään.»

Sitten Harimohini alkoi ylistää Kailašin ihmeellistä oppineisuutta, kuinka hän oli yhdellä ainoalla kynänvedolla saattanut kyläkunnan postimestarin ahtaalle ja kuinka kaikki naapurikylienkin asukkaat oikeusjuttuja aloitellessaan tai anomuksia sommitellessaan aina kysyivät aluksi neuvoa Kailašilta. Hänen luonteestaan ja luonnonlaadustaan oli kerrassaan turha puhua. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua hän ei ollut tahtonut mennä uusiin naimisiin, vaan oli noudattanut hengellisten opettajiensa neuvoa ystäviensä ja sukulaistensa uudistuvista kehoituksista huolimatta. Harimohini oli sanomattomasti vaivautunut kokiessaan saada hänet suostumaan tässä tapauksessa. Luuliko Sutšarita hänen halunneen kuulla asiasta puhuttavankaan? Olihan hän suuri suvultansa! Ja yhteiskunta piti häntä suuressa kunniassa!»

Sutšarita ei kumminkaan tahtonut aiheuttaa tuon kunnioituksen vähenemistä; hän ei pitänyt itsekkäästi silmällä omaa kunnianhohdettansa. Hän selitti avoimesti, että ellei hinduyhteiskunnasta löytyisi hänen sijaansa, tuo ei ollenkaan hänen mieltänsä kuohuttaisi. Tämä typerä tyttö ei ottanut ollenkaan ymmärtääkseen, että sellaisin ponnistuksin saavutettu Kailašin suostumus ei ollut hänelle vähäinen kunnia — päinvastoin: hän näytti pitävän sitä solvauksena. Harimohinia sellainen nykyajan vastahakoisuus kerrassaan suututti.

Kiukuissaan hän alkoi esittää kaikenlaisia Goraan kohdistuvia syytöksiä. Hän kysyi, millainen yhteiskunnallinen asema oli miehellä, joka kehuskeli olevansa mitä parhain hindu. Harimohinin teki mieli tietää, kuka häntä mitenkään kunnioitti. Ja kuka oli kyllin vaikutusvaltainen suojellakseen häntä niistä vaikeuksista, jotka tulisivat hänen osakseen yhteiskunnan taholta, jos hän naisi Brahma Samadziin kuuluvan rahakkaan tytön? Siinä tapauksessa kuluisivat kaikki rahat ystävien lahjomiseen, jotteivät he mitään virkkaisi! Ja niin edespäin.

»Minkätähden puhut noin, täti?» kysyi Sutšarita. »Tiedäthän varsin hyvin, että tuo kaikki on ihan aiheetonta!»

»Kun ihminen on ehtinyt minun iälleni», ivaili Harimohini, »ei kukaan kykene johtamaan häntä harhaan. Minä pidän silmäni ja korvani avoinna. Minä näen, kuulen ja ymmärrän kaikki ja olen vaiti ainoastaan hämmästyksen vuoksi.»

Sitten Harimohini sanoi varmaan uskovansa, että Gora oli salaliitossa äitinsä kanssa saadakseen Sutšaritan vaimokseen ja ettei suunnitellun liiton varsinainen tarkoitus suinkaan ollut jalo. Hän lisäsi, että ellei hänen itsensä onnistuisi pelastaa Sutšaritaa Roi-suvun taholta tulleen tarjouksen nojalla, niin Goran salajuoni osoittautuisi ajan pitkään menestykselliseksi.

Tuo oli liikaa kärsivälliselle Sutšaritallekin, joka huudahti: »Ne, joista te puhutte, ovat kunnioittamiani henkilöitä, ja koska teidän on mahdoton vähimmässäkään määrin käsittää suhtautumistani heihin, niin minulla on yksi ainoa mahdollisuus — minun täytyy lähteä täältä pois — kun olette jälleen järkevä ja minä voin elää ja olla seurassanne, tulen takaisin.»

»Ellet ollenkaan taivu Gourmohaniin», tiukkasi Harimohini, »ja ellet aio mennä hänen kanssaan naimisiin, niin minkätähden moitit tätä sulhasta? Vai aiotko jäädä naimattomaksi?»

»Miksipä en!» huudahti Sutšarita. »Minä en tosiaankaan mene milloinkaan naimisiin.»

Harimohinin silmät suurenivat hämmästyksestä, ja hän huudahti: »Aiotko siis jäädä aina vanhoille päivillesi —?»

NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Se seikka, ettei Sutšarita ollut kotona Goran hartaasti halutessa tavata hänet, sai aikaan muutoksen viimeksimainitun mielessä. Hänestä tuntui, että Sutšarita oli päässyt vaikuttamaan häneen erittäin voimakkaasti, koska hän, Gora, oli seurustellut heidän kaikkien kanssa liian tutunomaisesti ja oli huomaamattansa joutunut pauloihin. Hän oli ylpeydessään astunut määrättyjen rajojen yli ja oli loukannut maansa perinnäisiä tapoja jättämällä huomioonottamatta nimenomaiset kiellot. Elleivät ihmiset pysyneet kukin määrätyissä rajoissaan, he eivät ainoastaan vahingoittaneet itseänsä, tietäen tai tietämättään, vaan menettivät sitäpaitsi ehdottoman kykynsä tehdä hyvää toisille. Ihmisten kanssa seurusteltaessa ja heihin liityttäessä monet tunnot käyvät niin voimakkaiksi, että pimittävät uskomme ja viisautemme voiman.

Gora ei ollut keksinyt tuota totuutta ainoastaan brahmotyttöihin tutustumalla, sillä hän oli alkanut tavallistenkin ihmisten seurassa tuntea joutuneensa jonkinlaisen pyörteen valtoihin. Joka askelella näet oli herännyt hänen mielessään sääli, joka oli saanut hänet alinomaa ajattelemaan, että se ja se asia oli paha, se ja se oli vääryyttä ja poistettavaa. Mutta eikö tuo myötätunto ollut pikemmin vain heikontanut hänen kykyänsä arvostella, mikä on hyvää, mikä pahaa? Mitä enemmän taivumme suhtautumaan olioihin säälien, sitä täydellisemmin menetämme kykymme nähdä totuutta kokonaisena ja muuttumattomana — meidän myötätuntomme himmentää sen, minkä tulisi kirkastua, niinkuin savu himmentää tulen.

»Senvuoksi», sanoi Gora itsekseen, »on meidän maassamme aina ollut sääntönä, että niiden, jotka kantavat kaikkien toisten menestyksen taakkaa, tulee pysytellä loitolla. Se ajatus, että kuningas voi suojella alamaisiaan läheisesti seurustelemalla heidän kanssaan, on kaikkea pohjaa vailla. Sellainen viisaus, jota radža tarvitsee suhteessaan alamaisiinsa, tulee sokaistuksi, jos hän liittyy heihin läheisesti. Siitä syystä alamaiset vapaaehtoisesti luovat hallitsijansa ympärille koskemattomuuden ja kaukaisuuden valohohteen, koska ymmärtävät, että jos kuningas muuttuu heidän kumppanikseen, hänen olemassaolonsa oikeutus häviää.»

Bramaaninkin tulisi pysytellä samoin loitolla, erinneenä. Sellaista bramaania, joka antautuu tekemisiin kenen hyvänsä kanssa ja ryömii kaupanteon loassa, bramaania, joka rahaa ahnehtien kiertää kaulaansa sudran silmukan ja kuolee hirsipuussa, Gora halveksi siinä määrin, että tuskin katsoi hänen omistavan elämää — hän piti sellaista henkilöä sudra-kastiin kuuluvia halvempana, sillä viimeksimainitut olivat ainakin uskolliset omalle kastilleen, kun sitävastoin sellainen henkilö on unohtanut oman bramaaniutensa ja on senvuoksi epäpuhdas. Sellaisten bramaanien vuoksi Intia Goran mielestä nyt koki rappeutumisensa kautta.

Gora oli nyt valmis antautumaan bramaanien elämääluovien pyhien käskyjen oleellistamiseen. Hän sanoi itselleen, että hänen täytyi pysytellä ehdottomasti saastumattomana. »Minä en ole samassa tasossa kuin toiset», ajatteli hän. »Minulle ei ystävyys ole tarpeellinen, minä en kuulu niihin tavallisiin ihmisiin, jotka kaipaavat nautinnokseen naisen kumppanuutta, ja minun tulee välttää liian läheistä kosketusta ihmisten suuren joukkion kanssa. Niinkuin maa silmäilee kohti taivasta odottaen sadetta, niin silmäilevät he kohti bramaania — jos tulen liian lähelle heitä, niin kuka silloin kykenee luomaan heihin elämää?»

Aikaisemmin Gora ei ollut paljoakaan huolinut jumalien palvomisesta, mutta nyt, ollessaan kovin masentunut, hän ei kyennyt itseänsä hillitsemään; hänen työnsä näytti turhalta ja hänen elämänsä puolittain kyyneliin hukkuneelta, ja niin hän alkoi koetella, mitä palvonta saattoi vaikuttaa. Hän istui liikahtamatta jumalankuvan edessä ja koki keskittää mieltänsä kokonaan siihen, mutta ei voinut saada itsessään heräämään vähintäkään todellisen hartauden merkkiä. Hän voi selittää jumalansa järjen avulla, mutta ei kyennyt käsittämään aatekuvaa, ellei saanut käyttää jotakin vertauksenomaista kuvalausetta. Mutta kuvalauseet eivät täytä ihmisen sydäntä hartaudella, ja palvontaa on mahdoton suorittaa metafyysillisten esitysten varassa. Gora tosiaankin tiesi, että hänen mielensä oli täynnä iloa ja hartauden liikutusta pikemmin silloin, kun hän oli kiistelemässä jonkun toisen kanssa, eikä silloin, kun hän koki harjoittaa hartautta temppelissä. Gora ei kumminkaan luopunut yrityksestään, vaan suoritti joka päivä määrätyt hartausharjoitukset ja pyhien kirjojen mukaiset rituaaliset menot. Hän selitti itselleen, että jos ihminen ei kyennyt yhtymään kaikkeuteen tuntonsa nojalla, hän ainakin voi liittyä siihen tottumusten ja sääntöjen varassa. Saapuessaan johonkin kylään hän meni kylän temppeliin, istui siellä syventyneenä hartaisiin mietiskelyihin ja sanoi itselleen olevansa oikeassa paikassaan — toisella puolella oli jumala, toisella puolella palvoja, ja heidän välillään eräänlaisena siltana bramaani, joka liitti heidät toisiinsa. Vähitellen Goralle alkoi selvitä, ettei hartaudentunne ollut bramaanille välttämätön. Hartaus oli tavallisten ihmisten ominaisuus, ja se silta, joka yhdisti palvojaa ja hänen uskonsa esinettä, oli tiedon silta, joka molempia toisiinsa liittäessään samalla veti rajan heidän välilleen. Ellei palvojan ja hänen jumaluutensa välillä ollut ehdottoman viisauden juopaa, joutui kaikki hämmennyksiin. Niinmuodoin ei ollutkaan bramaanien asia nauttia hartauden aiheuttamaa hämmennystä — heidän asianaan oli istua erillään viisauden huipuilla ja ankarin harjoituksin säilyttää uskon mysteeri puhtaana ja vioittumatonna suurten joukkojen nautittavaksi. Samoinkuin bramaanilla ei voi olla maailmassa mitään rauhaa, samoin ei heillä myöskään voi olla jumalien palvonnassa minkäänlaista hartauden nauttimisen mahdollisuutta. Siinä on bramaanin kunnia. Maailmassa oli bramaanien asiana pidättyminen ja sääntöjen noudattaminen ja uskonnollisessa toiminnassa tieto. Koska sydän oli saanut voiton, Gora oli määrännyt kapinoivan sydämensä karkoitettavaksi. Mutta kuka olikaan toteuttava tuon tuomion? Mistä löytyi sotilas tuota velvollisuutta suorittamaan?

VIIDESKAHDEKSATTA LUKU.

Goran katumusmenojen valmistelut olivat täydessä käynnissä eräässä puutarhassa Gangesin rannalla. Abinaš pahoitteli, että valittu paikka oli kaukana Kalkuttan keskuksesta, joten asia ei tulisi herättämään suurta huomiota. Hän tiesi, ettei Gora itse todella kaivannut katumusta — sitä kaipasi hänen maansa, jonka kansan tuli siitä saada moraalista vaikutusta. Senvuoksi olisi Abinašin mielestä pitänyt järjestää tämä toimitus keskelle ihmisvilinää.

Mutta Gora ei siihen suostunut, koska Kalkuttan-lainen suuri kaupunki oli sopimaton suuren uhritulen sytyttämiseen ja pyhien kirjojen lukemiseen, niinkuin Gora oli asian suunnitellut. Metsän erakkomaja oli siihen sopivampi, Gangesin yksinäisellä rannalla, veda-laulujen säestämänä ja uhritulen valaisemana, Gora tahtoi rukoillen huutaa puoleensa muinaista Intiaa, koko maailman opettajaa, ja tahtoi kylpien ja itseänsä puhdistaen sen opastamana astua uuteen elämään. Gora ei kaivannut minkäänlaista »moraalista vaikutusta».

Abinaš, joka ei voinut millään muulla tavalla tyydyttää julkisuushaluansa, turvautui sanomalehtiin ja lähetti suunniteltua tilaisuutta koskevan uutisen kaikille lehdille, mainitsematta mitään Goralle. Eikä siinä kyllin — hän sepitti erinäisiä pitkiä kirjoitelmia tehden niissä tiettäväksi, ettei Goran-lainen henkevä ja puhdas bramaani voinut joutua minkään synnin koskemaksi, mutta että hän oli ottanut kantaakseen nykyisen langenneen Intian kaikki virheet ja aikoi suorittaa katumusta koko maan puolesta. Hän kirjoitti: »Meidän maamme kärsii vieraan rodun kahleita omien vikojensa vuoksi, ja samoin on Gourmohan Babukin kokenut omassa elämässään vankilan kahleiden tuottamaa murhetta. Kun siis hän kantoi itsessään maansa murhetta ja oli valmis harjoittamaan katumusta kansansa huonon käytöksen vuoksi, niin teidän, bengalilaisten veljien, Intian miljoonien onnettomien lapsien, tulisi teidänkin j.n.e., j.n.e.»

Noita vuodatuksia lukiessaan Gora kovin suuttui, mutta Abinaš oli auttamaton. Goran nuhteet eivät häntä liikuttaneet — pikemmin ilahduttivat. Hänen mielestään hänen gurunsa liiteli korkeammissa ilmapiireissä kuin toiset eikä ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän maailman asioita. Taivaallinen Narod lumosi Višnun vina-soittimensa sävelillä ja sai hänet luomaan pyhän Gangesvirran, mutta virran johdattaminen kuolevaisten maille oli maisen kuninkaan Bhagirathan asia — ei niiden, jotka taivaissa asustavat. Nuo kaksi tehtävää olivat ihan eri asioita; kun siis Gora raivostui Abinašin väkivaltaisuuksista, niin Abinaš vain hymyili itsekseen ja Goraan kohdistuva kunnioitus kävi hänen tahollaan entistä valtavammaksi. Hän sanoi itsekseen: »Meidän gurumme kasvot ovat kuin Šivan, ja ajatuksissaan hän on kuin Bholanath. Hän ei ymmärrä mitään, hänellä ei ole ollenkaan tervettä järkeä, hän suuttuu vähimmästäkin, mutta tyyntyy jälleen tuokiossa.»

Abinašin ponnistusten johdosta Goran katumusmenot alkoivat herättää suurta huomiota joka taholla, ja valtavan suuri määrä ihmisiä kävi Goran luona häntä näkemässä tai häneen tutustumassa. Hänelle saapui joka päivä niin paljon kirjeitä, että hän lopulta lakkasi niitä lukemasta. Goran mielestä kaikki nämä hänen katumusharjoitustaan koskevat julkiset keskustelut hävittivät tapauksen juhlallisuuden tehden siitä pelkän sosiaalisen toimituksen. Se oli niiden aikojen yleinen virhe.

Krišnadajal ei ottanut nyttemmin sanomalehtiä käteensäkään, mutta kaikkien näiden tapahtumien aiheuttama hälinä tunkeutui hänenkin olosijoilleen, ja hänen palvelevat seuralaisensa tunsivat suurta ylpeyttä saadessaan toivoa, että heidän kunnioitetun ystävänsä arvokas poika tulisi kerran saavuttamaan samanlaisen aseman kuin hänen pyhä isänsä. Hän noudatti jo isän askelia, ja ystävät kertoilivat mielihyvin Krišnadajalille lähestyvästä pyhästä toimituksesta, jonka sanottiin tulevan suoritettavaksi erinomaisen loisteliaasti.

On vaikea sanoa, kuinka pitkä aika oli kulunut siitä, kun Krišnadajal oli viimeksi käynyt Goran huoneessa. Mutta nyt hän riisui silkkivaatteensa, pukeutui tavallisiin vaatteisiin ja astui tosiaankin hänen luoksensa. Gora ei ollut siellä, ja palvelija kertoi hänen lähteneen kotitemppeliin.

Kun Krišnadajalille kerrottiin, että Gora oli siellä hartausharjoituksissa, hän säikähti sitäkin enemmän ja lähti suoraa päätä temppelin ovelle. Siinä hän tosiaankin näki Goran suorittamassa palvontamenojansa ja huusi hänelle sisään astumatta: »Gora!»

Krišnadajal oli järjestänyt omaan osaansa taloa erikoisen suojelija-jumalansa palvontapaikan. Perhekunta kuului vaišnava-uskoon, mutta Krišnadajal ei ollut pitkiin aikoihin ottanut osaa perhehartauteen. Nyt hän huusi Goralle: »Tule, Gora, tule sieltä ulos!»

»Mitä tämä kaikki merkitsee?» huudahti Krišnadajal Goran tultua ulos.
»Mitä asiaa sinulla on täällä?»

»Bramaanit kyllä pitävät huolen palvontamenojen suorittamisesta», valitti Krišnadajal, kun Gora ei mitään vastannut. »He toimittavat kaikki tarpeelliset menot joka päivä — suorittavat palvonnan koko perhekunnan puolesta, joten sinulla ei ole siinä asiassa mitään tekemistä!»

»Väärää tosiaan!» huudahti Krišnadajal. »Mitä tarkoitatkaan? Se on väärää kaikkinensa! Minkätähden sekaantuvatkaan näihin asioihin sellaiset, joilla ei ole niissä mitään tekemistä? Se on selvä rikos, usko minua! Se on rikos, josta et joudu kärsimään yksin sinä, vaan koko perhekunta!»

»Jos suhtaudutte asiaan sisäisen hartauden kannalta, niin on olemassa peräti vähän ihmisiä, joilla on siihen oikeus», vastasi Gora, »mutta tarkoitatteko, ettei minulla ole oikeutta tehdä sitä, minkä tekee pappimme Ramhari?»

Krišnadajal huomasi yht'äkkiä olevan vaikeata vastata ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi: »Katsohan, hartausmenojen toimittaminen kuuluu Ramharin kastille. Jumala ei pidä sitä syntinä, sillä jos kerran alamme moittia jotakin sillä alalla, niin heidän koko toimintansa on mennyttä ja yhteiskunta ei voi jatkaa työtänsä. Mutta sinä et voi mitenkään puolustautua. Mitä tarvetta oli sinulla astua tähän huoneeseen?»

Ei tuntunut ylen mahdottomalta kuulla Krišnadajalin laisen miehen sanovan, että tarkoin velvollisuuksiaan noudattava bramaanikin teki virheen astuessaan palvontasuojaan, joten Gora tyytyi vastaansanomatta tuohon huomautukseen. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Olenpa kuullut vielä erään asian, Gora. Onko totta, että olet kutsunut kaikki kuuluisat oppineet katumusharjoitukseesi?»

»Minä en salli eläissäni niin tapahtuvan!» huudahti Krišnadajal kiihtyneenä.

»Minkätähden!» huudahti Krišnadajal. »Enkö sanonut sinulle jo taanoin, ettet sinä voi järjestää mitään katumusmenoja?»

»Sanoitte kyllä», myönsi Gora, »mutta ette maininnut minkäänlaista syytä».

»En ymmärrä, minkätähden minun olisi syitä mainittava», vastasi Krišnadajal. »Me olemme sinun vanhempasi ja opettajasi, joita sinun tulee kunnioittaa, ja laki säätää, ettet voi ottaa osaa mihinkään uskonnollisiin menoihin saamatta meiltä siihen lupaa. Tiedäthän, kuinka on laita niiden uskonnollisten menojen, joita on järjestettävä esivanhempien muistoksi?»

»Se on ihan mahdotonta!» huudahti Krišnadajal vihaisesti. »Minä en voi sallia sinun suorittavan niitä menoja.»

»Kuulkaahan», virkkoi Gora tuntien itsensä kovin loukkaantuneeksi, »tämä on oma asiani. Minä ryhdyn katumusharjoitukseen oman itseni puhdistamiseksi, joten on aivan suotta väitellä sitä vastaan ja olla siitä huolissaan.»

»Kuulehan, Gora», sanoi Krišnadajal, »älä huoli muuttaa kaikkea väittelyn esineeksi. Tästä asiasta ei käy väitteleminen. On olemassa paljonkin asioita, joita et vielä kykene käsittämään. Minä sanon sinulle vielä kerran, että erehdyt kovin otaksuessasi päässeesi hindu-uskonnon piiriin. Se ei ole sinun vallassasi, sillä jokainen veripisara suonissasi, koko ruumiisi kiireestä kantapäähän saakka, on sitä vastaan. Sinä et voi yht'äkkiä muuttua hinduksi; halusitpa sitä miten tahansa, se ei kumminkaan ole vallassasi. Hyvän työn tulee alkaa jokaisesta syntymästä.»

»Minä en tiedä mitään jokaisesta syntymästä», virkkoi Gora punastuen, »mutta enkö voi vaatia oikeutenani sitä, mihin veriheimolaisuuteni minut oikeuttaa?»

»Jälleen kiistelyä!» huudahti Krišnađajal. »Etkö häpee vastustaa minua arvelematta? Sinä nimität itseäsi hinduksi, mutta milloin pääsetkään vapautumaan tuosta vieraasta luonnonlaadustasi? Sinun pitää kuunnella mitä sanon ja pidättyä kaikesta tuollaisesta.»

»Ellen suorita katumusta», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, pää kumarassa, »en voi istua Sošimukhin vihkiäisissä toisten vieraiden seurassa».

»Sehän on niinkuin olla pitääkin!» huudahti Krišnadajal kiihkeästi.
»Mitä se haittaa? Voimmehan järjestää sinulle erikoisen istumapaikan.»

»Hyvä niin», vastasi Krišnadajal. Huomatessaan Goran joutuvan kovin ihmeisiinsä hän lisäsi: »Kuulehan, minä en nauti aterioitani milloinkaan kenenkään seurassa, en siinäkään tapauksessa, että minut kutsutaan. Missä yhteydessä olenkaan yhteisöni kanssa? Jos tahdot viettää elämäsi mahdollisimman saastumattomana, sinun on paras noudattaa samaa polkua. Mikäli ymmärrän, se olisi hyväksesi.»

Päivällisen aikaan Krišnadajal lähetti hakemaan Abinašia ja sanoi hänelle: »Minkätähden olette kaikki salaliitossa ja tanssitatte Goraa sillä tavalla?»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Abinaš. »Gora johtaa pikemmin meitä! Hän on kaikkein vähimmin tanssitettavissa!»

»Mutta minä sanon teille, ettei tuo katumushälinä sovi mihinkään», sanoi Krišnadajal. »Minä en voi missään tapauksessa sitä suvaita. Teidän tulee se heti lopettaa.»

Abinaš ajatteli: »Onpa ukko itsepintainen!» Hän tunsi historiasta useita esimerkkejä, joissa suurten miesten isät eivät olleet vähimmässäkään määrässä ymmärtäneet poikiansa, ja otaksui Krišnadajalin kuuluvan tuohon luokkaan. Kunhan Krišnadajal olisi ollut viettämättä öitään ja päiviään kaikenlaisten joutavien sannjasien joukossa ja olisi ottanut oppia pojastansa, niin hänen hyötynsä olisi ollut paljoa suurempi!

Mutta Abinaš oli hienotunteinen henkilö, ja kun huomasi, ettei väittelystä ollut mitään apua ja ettei »moraalista vaikutusta» todennäköisesti ilmaantuisi, hän ei huolinut tuhlata aikaansa turhiin kiistoihin. Niinpä hän myönsi: »Hyvä, ellette asiaan myönny, se jää toteuttamatta. Kaikki on järjestetty, kutsutkin on lähetetty, joten sitä ei käy peruuttaminen — mutta jääköön Gora pois, me voimme suorittaa katumusharjoituksen, sillä eihän maassamme ole puutetta synnistä.» Niin hän rauhoitti Krišnadajalin.

Gora ei ollut milloinkaan erikoisesti kunnioittanut Krišnadajalin sanoja, ja tänäänkään hänen mielensä ei taipunut tottelemaan. Siinä elämän piirissä, joka oli yhteisöelämää valtavampi, hän ei katsonut velvollisuudekseen totella isän ja äidin kieltoja. Mutta asiassa piili kuitenkin tänään jotakin sellaista, mikä teki hänet levottomaksi. Hänen mieleensä kangasteli epämääräinen ajatus, että Krišnadajalin lausumien takana oli jokin salattu totuus. Se oli kuin jokin hahmoton painajainen, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Tuntui siltä, kuin jokin olisi yrittänyt torjua häntä samalla kertaa joka suunnalta. Hänen oma yksinäisyytensä kävi tänään ilmeiseksi ja kehittyi valtaviin mittasuhteisiin. Hänen edessään oli suunnaton työkenttä, ja itse työkin oli rajattoman suuri, mutta hänellä ei ollut ketään vierellänsä.

KUUDESKAHDEKSATTA LUKU.

Oli päätetty, että katumusmenot oli suoritettava seuraavana päivänä, joten Goran piti lähteä puutarhaan tänä iltana. Mutta juuri hänen ollessaan lähtemässä, saapui arvaamatta Harimohini. Hänet nähdessään Gora ei ollut ensinkään mielissään. »Ah, tekö», sanoi hän, »minun täytyy lähteä aivan kohta. Äitikään ei ole nykyjään kotosalla — jos tahdotte hänet tavata, niin —»

»En, kiitos», vastasi Harimohini. »Olen tullut teitä tapaamaan.
Istuutukaa pieneksi hetkeksi, en pidätä teitä kauan.»

Gora istuutui, ja Harimohini alkoi heti puhua Sutšaritasta. Hän selitti Sutšaritan saaneen suurta hyötyä Goran erinomaisista opetuksista, jopa siinä määrin, ettei hän nyt ottanut vastaan kenen hyvänsä tarjoamaa vettä ja että hänen mielenlaatunsa oli muutenkin muuttunut edukseen. »Hyväinen aika», huudahti Harimohini, »ettepä tiedä, millainen murhe minulla on hänestä ollut. Jos voitte johtaa hänet oikealle tielle, olen teille kiitollinen ikäni kaiken. Tehköön Jumala teistä kuningaskunnan hallitsijan. Minä toivon, että saatte hyvästä perheestä jalon sukunne arvoisen tyttären, että kotinne menestyy, että saatte varallisuutta, onnea ja perillisiä!»

Sitten hän jatkoi selittäen Sutšaritan nyt ehtineen täysi-ikäiseksi, joten hänet oli toimitettava viipymättä miehelään. Jos hän olisi ollut hinduperheen jäsen, niin hän olisi jo ollut puoliso ja monen lapsen äiti. Harimohini uskoi varmaan Goran olevan samaa mieltä siitä, ettei avioliittoa mitenkään käynyt siirtäminen tuonnemmaksi. Harimohini, joka oli pitkät ajat kokenut pelon vallassa ratkaista tätä ongelmaa, oli vihdoin, suurten ponnistusten ja nöyrien pyyntöjen jälkeen, saanut lankomiehensä Kailašin saapumaan Kalkuttaan. Jumalan avulla olivat siten poistuneet kaikki ne esteet, jotka olivat aiheuttaneet hänelle suurta pelkoa ja tuskaa. Kaikki oli järjestyksessä. Morsiamelta ei vaadittu mitään myötäjäisiä, ja hänen aikaisemman historiansa vuoksi ei esitetty minkäänlaisia vastaväitteitä — Harimohini oli taitavasti kaikki järjestänyt — ja nyt, asiain kehityttyä tähän otolliseen vaiheeseen, Sutšarita oli kääntynyt ihan itsepintaisen vastustelevaksi, Harimohinin oli mahdoton käsittää, mitä tyttö oikeastaan ajatteli — Jumala yksin tiesi, oliko hän jonkun henkilön vaikutuksen alaisena, vai vetikö häntä puoleensa jokin toinen.

»Mutta minä sanon teille suoraan», jatkoi Harimohini, »ettei tyttö ole teidän arvoisenne! Jos hän naimisiin mentyään asettuu asumaan maalle, ei kukaan saa hänestä kuulla, ja niin asiat menevät tasaista menoansa. Mutta te asutte kaupungissa, ja jos te hänet naitte, ette voi milloinkaan enää näyttäytyä julkisuudessa!»

»Mitä oikeastaan puhutte?» huudahti Gora ärtyisesti. »Kuka on sanonut, että minun tekee mieli hänet naida?»

»Mitäpä minä tiedän?» puolustelitte Harimohini. »Kun kuulin, että asia oli mainittu sanomalehdissä, olin häpeään menehtyä!»

Gora arvasi Haran Babun tai jonkun hänen puolueensa jäsenen kirjoittaneen asiasta sanomalehtiin, puristi kätensä nyrkkiin ja huusi: »Se on valhe!»

»Sen uskon!» huudahti Harimohini, Goran jyrisevän äänen säikähdyttämänä. »Nyt esitän teille pyynnön, johon teidän tulee suostua. Teidän pitää tulla käymään Radharanin luona.»

Goran mieli sylkähti, kun hän kuuli tuon ehdotuksen. Hänen sydämensä sanoi: »Mene tapaamaan häntä tänään viimeinen kerta! Huomenna on katumusmenojesi päivä — senjälkeen olet askeetti. Tänään on ainoastaan tämä lyhyt iltahetki jäljellä — voit nähdä hänet ainoastaan tuokion ajan! Siinä ei varmaankaan ole mitään pahaa, ja jos onkin, niin se hupenee huomenna tuhkaksi.»

»Sanokaa minulle, mitä minun tulee hänelle selittää», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti.

»Ei mitään muuta kuin tämä», vastasi Harimohini. »Hindulaisten periaatteiden mukaan on täysikasvuinen tyttö viipymättä naitettava, ja hinduyhteiskuntaan pääsemistä varten on Kailašin-lainen sulhanen hänen asemassaan olevalle tytölle arvaamaton hyvä onni.»

Goran sydäntä lävistelivät tuimat nuolet, ja kun hän muisti miehen, jonka oli kohdannut Sutšaritan talon portilla, hänestä tuntui, kuin olisivat skorpionit häntä purreet. Hänestä tuntui sietämättömältä ajatella hetkeäkään, että sellainen mies saisi Sutšaritan vaimokseen. Hänen mielensä oli kuohuksissa, ja hän huudahti itsekseen: »Ei, se ei voi koskaan tapahtua!»

Sutšaritan oli mahdotonta liittyä siten kehenkään toiseen. Hänen syvä, tyyni sydämensä, jonka täyttivät hänen runsaat ajatuksensa ja tunteensa, ei voinut milloinkaan ilmaista itseään yhtä täydellisesti jollekulle toiselle miehelle eikä tulisi ilmaisemaan itseään enää milloinkaan. Kuinka ihmeellistä se olikaan ollut! Millainen sanoin kuvaamaton läsnäolo olikaan tuntunut salaperäisyyden suojan sisimmässä kammiossa! Kuinka usein voi sellainen kokemus tulla ihmisen osaksi, ja kuinka monet olivat nähneet sellaisia ihmeitä? Se mies, jonka kohtalo oli sallinut siinä määrin syvästi ja oikein oivaltaa Sutšaritan olemusta kokonaisuudessaan, oli saanut omakseen Sutšaritan itsensä! Kuinka siis voikaan kukaan muu voittaa hänet haltuunsa?

»Tuleeko Radharanin jäädä yksin koko iäksensä? Onko sellainen kohtalo mahdollinen?» huudahti Harimohini.

Se oli totta! Huomenna Goran piti suorittaa katumusmenonsa! Sen jälkeen hän oli oleva ehdottoman puhdas bramaani! Jäisikö siis Sutšarita yksinäiseksi koko iäkseen? Ja oliko kenelläkään oikeutta pakottaa häntä elämänsä ajaksi omaksumaan sellaisen aseman? Voiko nainen kantaa niin raskasta taakkaa?

Harimohini jatkoi juttuansa, mutta Gora ei häntä kuunnellut. Hän mietti itsekseen: »Isäni on kerran toisensa jälkeen kieltänyt minua ryhtymästä katumusmenoihin — eikö hänen kieltonsa merkitse mitään? Se, mitä olen kuvitellut elämäni tarkoitukseksi, voi olla pelkkää kuvittelua, joka ei ollenkaan soinnu olemukseeni. Minä tulen rammaksi koko iäkseni, jos yritän kantaa keinotekoisesti omaksumaani taakkaa, jonka alinomaa painaessa en kykene suorittamaan mitään elämäni tehtävää. Minä alan huomata, että sydäntäni kietoo kaipaus! Kuinka voinkaan vierittää hartioiltani tämän paatisen painon? Isäni on jollakin tavoin havainnut, etten ole syvimmässä sydämessäni mikään bramaani, en mikään askeetti, ja siitä syystä hän on minua ehdottomasti kieltänyt.»

Gora päätti mennä jo samana iltana Krišnadajalin luo lopullisesti häneltä kysyäkseen, mikä hänessä havaittu seikka sai hänet sanomaan, että katumuksen tie oli Goralta suljettu. Kunhan saisi Krišnadajalin selittämään, niin hän varmaan keksisi jonkin pelastuskeinon. Pelastuskeinon!

»Odottakaahan hetkinen, tulen aivan heti», sanoi Gora Harimohinille ja riensi isänsä luo. Hänestä tuntui, että Krišnadajal tiesi jotakin, minkä nojalla hän voi heti vapautua.

Mutta hänen isänsä huoneen ovi oli suljettu ja pysyi suljettuna, vaikka Gora koputti pari kolme kertaa. Sieltä uhosi suitsukkeiden ja sandelipuun tuoksu, sillä Krišnadajal oli tänään syventynyt jonkun sannjasinsa keralla erikoisen voimallisiin joga-harjoituksiin, ja sellaisissa tapauksissa hän aina sulki ovensa häiritsijöiden varalta. Koko iltana ei kukaan voinut päästä huoneeseen, olipa asiana mikä tahansa.

SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU.

»Ei!» huudahti Gora itsekseen, »minun katumusmenoni eivät tapahdu huomenna! Ne ovat alkaneet tänään. Tänään palaa suurempi tuli kuin se, joka huomenna sytytetään. Uuden elämäni kynnyksellä minun tulee antaa suuri uhri, ja siitä syystä Jumala on herättänyt sydämessäni valtavan kaipauksen. Kuinkapa olisikaan muuten käynyt niin merkillisesti? Ei ollut olemassa minkäänlaista inhimillistä todennäköisyyttä, että heihin tutustuisin, ja siinä määrin vastakkaisten luonnonlaatujen yhdyntää ei tapahdu tässä maailmassa asiain kulkiessa luonnollista latuansa. Sitäpaitsi ei kukaan olisi voinut uneksiakaan sellaisen valtavan kaipauksen heräävän minunlaiseni välinpitämättömän henkilön sydämessä, Tähän saakka olen uhrannut maalleni helposti kaiken sen, mitä olen uhrannut, ja minulta ei ole milloinkaan vaadittu mitään sellaista, mikä olisi merkinnyt minulle todellista uhrausta! Minä en ole voinut milloinkaan käsittää, minkätähden ihmiset ollenkaan kitsastelevat uhrautuessaan synnyinmaansa hyväksi. Mutta tällaisessa suuressa luopumisessa ei tavallinen lahja kelpaa. Uhri edellyttää surua, ja minun uusi syntymäni voi tapahtua ainoastaan sillä ehdolla, että koko sydämeni tulee tuskan lävistämäksi! Huomenna toimitetaan julkinen katumukseni yhteisöni jäsenten läsnäollessa. Ja nyt, edellisenä iltana, on elämäni herra tullut koputtamaan sydämeni oveen. Ellei sydämeni syvyyksissä tapahdu kaikkein täydellisintä katumusta, kuinka voinkaan huomenna ottaa vastaan puhdistuksen? Kunhan tarjoan sen lahjan, joka on uhreista vaikein, tarjoan sen täydellisesti, niin muutun todella köyhäksi ja pyhitetyksi — muutun bramaaniksi.»

Goran palattua Harimohini sanoi hänelle: »Lähtekää kerallani heti, olkaa hyvä! Kunhan tulette ja sanotte hänelle sanan, niin kaikki käy hyvin.»

»Minkätähden lähtisinkään?» kysyi Gora. »Missä suhteessa olenkaan häneen? En missään, en missään!»

»Hän palvoo teitä kuin jumalaansa ja kunnioittaa teitä kuin guruansa», vastasi Harimohini.

Nuo sanat värähdyttivät Goran sydäntä, mutta hän väitti jälleen vastaan:

»En käsitä, minkätähden lähtisin. Luultavaa on, etten tule enää milloinkaan häntä näkemään.»

»Totta kyllä», virkkoi Harimohini mielissään hymyillen. »Ei ole oikein käydä liian usein täysi-ikäisen tytön luona. Mutta en voi lähteä luotanne, ennenkuin tehtäväni on jotenkin suoritettu. Jos tulen vielä toiste teitä pyytämään, voitte heti kieltäytyä.»

Mutta Gora pudisteli yhä päätänsä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan enää! Kaikki oli nyt ollutta ja mennyttä. Uhri oli tarjottu Jumalalle, ja tämä viimeinen seikka ei saanut sen puhtautta vahingoittaa. Gora ei tahtonut lähteä Sutšaritan luo.

Havaitessaan, että oli mahdoton saada Goraa suostumaan, Harimohini pyysi häntä: »Jos teidän tosiaankin on kerrassaan mahdoton lähteä, täyttäkää ainakin tämä pyyntöni, kirjoittakaa hänelle kirje!»

Gora pudisti päätänsä. Se oli mahdotonta. Hän ei voinut lähettää kirjettä.

»Kirjoittakaa sentään pari riviä!» kehoitti Harimohini. »Minä olen tullut saamaan teiltä opastusta, koska tunnette hyvin pyhät kirjamme.»

»Eikö soveliaaseen ikään ehtineen hindutytön asiana ole mennä naimisiin ja alkaa suorittaa kotoisia askareita?» selitti Harimohini.

»Kuulkaahan», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, »älkää sekoittako minua tähän juttuun. En ole mikään kuuluisa kirjanoppinut enkä niinmuodoin kykene teitä opastamaan.»

»Minkätähden ette sano minulle suoraan, mikä on syvimmän mielenne toivomus?» huudahti Harimohini tuimasti. »Aluksi te itse sommittelitte silmukkaa, ja nyt, kun on aika se irroittaa, sanotte: 'Älkää huoliko minua siihen kietoa!' Mitä tämä oikeastaan merkitsee? Varsinainen totuus on se, ettette tahdo antaa hänelle selvyyttä.»

Milloin hyvänsä muulloin Gora olisi kiivastunut tuollaisesta huomautuksesta eikä olisi voinut missään tapauksessa sietää sellaista syytöstä, vaikka se olisi ollut todenperäinenkin. Mutta tänään oli alkanut hänen katumuksensa, ja hän ei voinut olla vihoissaan. Sitäpaitsi hän käsitti mielensä syvimmässä, että Harimohini oli lausunut julki totuuden. Gora oli kyllin säälimätön katkaistakseen ne voimakkaat siteet, jotka liittivät hänet Sutšaritaan, mutta tahtoi jonkin tekosyyn nojalla säilyttää hienon liittävän langan, joka oli näkymättömissä. Hän siis ei ollut kumminkaan valmis irtautumaan Sutšaritasta täydellisesti ja lopullisesti.

Mutta kaikki itaruuden jäljetkin oli hävitettävä, sillä hänen ei käynyt tarjoaminen jotakin toisella kädellä toisen vaatiessa antia takaisin.

»Naisille on elämän varsinaisen oleellistamisen tienä kaikkien menestys. Olipa maailma täynnä iloa tai surua — hyveellinen ja siveä nainen hyväksyy sen ja valitsee tärkeimmäksi uskonnolliseksi velvollisuudekseen muovata uskontonsa näkyvään muotoon omassa kodissaan.»

»Olisi hyvä, jos lisäisitte pari sanaa Kailašin suositukseksi», ehdotteli Harimohini sen luettuaan.

»Ei, minä en häntä tunne», virkkoi Gora. »En voi kirjoittaa hänestä mitään.»

Harimohini taittoi kirjeen kokoon erinomaisen huolellisesti, solmi saaliinsa sarin kulmaan ja lähti kotiin. Sutšarita oli yhä vielä Anandamojin ja Lolitan luona, ja Harimohini ajatteli, ettei olisi soveliasta keskustella asiasta siellä, koska Sutšarita voisi kuulla Lolitan ja Anandamojin vastustavan ehdotusta ja alkaisi epäröidä. Tuota peläten hän lähetti Sutšaritalle kirjelapun kehoittaen häntä käymään kotona seuraavana päivänä päivällisen aikaan, koska hänellä oli tärkeä asia hänen kanssaan pohdittavana. Hän lupasi päästää Sutšaritan takaisin Lolitan luo jo saman päivän iltapuolella.

Seuraavana päivänä Sutšarita saapui, mielessään varma päätös tehdä lujaa vastarintaa, koska tiesi tädin alkavan jälleen käsitellä naimisiinmenoa koskevaa kysymystä. Hän oli päättänyt lopettaa koko jutun antamalla erittäin varman ja lopullisen vastauksen.

Aterian jälkeen Harimohini aloitti: »Minä kävin eilen illalla tapaamassa guruasi.»

Sutšaritaa alkoi peloittaa. Oliko täti lähettänyt häntä hakemaan vain saadakseen jälleen solvata Goraa?

»Älä pelkää», virkkoi Harimohini tyynnytellen. »En mennyt sinne hänen kanssaan riitelemään. Olin täällä ihan yksin ja ajattelin, että voisin hyvinkin lähteä kuuntelemaan hänen erinomaisia mielipiteitänsä. Keskustelun kuluessa tuli mainituksi sinun nimesi, ja minä huomasin heti hänen olevan samaa mieltä kuin minä. Hän ei pidä hyvänä, että tytöt pysyvät liian kauan naimattomina. Sanoopa hän niinkin, että pyhät kirjat tuomitsevat sellaisen menettelyn vääräksi. Se voi käydä päinsä eurooppalaisissa perheissä, mutta hindujen keskuudessa se on mahdotonta. Minä puhuin aivan avoimesti Kailašista, ja hän suhtautui nähdäkseni asiaan erittäin järkevästi.»

Sutšarita oli menehtyä häpeään, kun Harimohini jatkoi: »Sinä kunnioitat häntä gurunasi, ja niin ollen sinun tulee noudattaa hänen kehoitustansa!»

Sutšarita ei virkkanut mitään. Harimohini jatkoi: »Minä sanoin hänelle: 'Suvaitkaa itse tulla hänelle puhumaan, sillä hän ei ollenkaan kuuntele minun puhettani.' Hän vastasi: 'Ei, minä en käy enää hänen luonansa — sen kieltää hindulainen yhteiskuntamme.' Minä kysyin: 'Mitä meidän siis on tekeminen?' Vihdoin hän kirjoitti jotakin omin käsin sinulle tuotavaksi. Kas tässä!» Harimohini irroitti hitaasti Sarinsa kulmasta paperilapun, avasi sen ja levitti Sutšaritan luettavaksi.

Lukiessaan Sutšarita tunsi tukehtuvansa ja käyvänsä jäykäksi ja liikkumattomaksi kuin puunukke.

Kirjoitettuun lauseeseen ei sisältynyt mitään uutta eikä mahdotonta. Sutšaritan oma mielipide ei eronnut siinä ilmaistusta ajatuksesta. Mutta se seikka, että se oli lähetetty nimenomaan hänelle Harimohinin välityksellä, näytti ilmaisevan tarkoitusta, joka tuotti Sutšaritalle tuskaa monin tavoin. Minkätähden saapui tämä Goran käsky nimenomaan tänään? Sutšaritallekin oli varmaan saapuva se päivä, jona hänen oli mentävä naimisiin — mutta minkätähden piti Gora sellaista kiirettä hänen tähtensä? Oliko Goran työ, mikäli se koski häntä, tullut ehdottomaan päätökseen?

Oliko hän Goralle loukkaukseksi hänen velvollisuuksiensa suorituksessa, vai oliko hän esteenä hänen elämäntyönsä tiellä? Eikö Goralla ollut enää mitään hänelle antamista ja eikö hänellä ollut mitään toivottavaa häneltä, Sutšaritalta? Sutšarita ei missään tapauksessa voinut niin ajatella — hän tahtoi joka tapauksessa yhä katsella eteenpäin. Hän koki parhaansa mukaan taistella sydämessään tuntemaansa sietämätöntä tuskaa vastaan, mutta ei voinut saada minkäänlaista lohdutusta.

Harimohini antoi Sutšaritalle runsaasti ajatteluaikaa. Hän lähti viettämään tavanmukaista iltapuolilepoansa ja herättyään ja palattuaan hän tapasi Sutšaritan istumassa hiljaa samassa paikassa, mihin hän oli jäänyt.

»Radhu», virkkoi Harimohini, »minkätähden olet niin mietteliäs, rakkaani? Minkätähden tämä asia niin kovin sinua ajatteluttaa? Onko Gourmohan Babu kirjoittanut väärin?»

»Ei», vastasi Sutšarita leppoisasti, »se, mitä hän kirjoittaa, on aivan totta».

»Mitä siis hyödyttääkään asian tuonnemmaksi siirtäminen, lapseni?» kysyi Harimohini melkoista rohkeampana.

»En tahdokaan asioita tuonnemmaksi siirtää», vastasi Sutšarita. »Lähden tapaamaan isää.»

»Kuulehan, Radhu», huomautti Harimohini, »isäsi ei missään tapauksessa toivo sinun menevän naimisiin hinduperheen jäsenen kanssa — mutta gurusi sitävastoin — hän — —»

»Täti», huudahti Sutšarita kärsimättömästi, »minkätähden puhutkaan yhä uudelleen tuolla tavalla? Minä en aio ollenkaan puhua isän kanssa avioliitosta. Haluan tavata hänet, siinä kaikki!»

Perille saavuttuaan Sutšarita näki Pareš Babun olevan säälimässä vaatteita matkalaukkuun.

»Minä lähden vaihteen vuoksi Simlaan», virkkoi Pareš Babu nauraen.
»Huomenna aamujunassa.»

Pareš Babun lyhyessä naurahduksessa piili valtavan mieltenkuohun historia, joka ei jäänyt huomaamatta. Omassa kodissa ahdisteli Pareš Babua hänen vaimonsa, kodin ulkopuolella olivat samassa toimessa hänen tuttavansa. He eivät suoneet hänelle hetkenkään rauhaa, ja hän olisi joutunut olemaan alinomaisen rajuilman keskellä, ellei voinut joksikin aikaa päästä muualle. Sutšaritan mieltä kosketti kovin, kun hän näki Pareš Babun itse kokoilevan matkatavaroita seuraavana päivänä aloitettavaa matkaa varten. Hänestä tuntui surulliselta ajatella, ettei kukaan perheen jäsenistä auttanut häntä siinä työssä. Niinpä hän kehoittikin Pareš Babua keskeyttämään askarruksensa, tyhjensi matkalaukun, kääri kaikki vaatekappaleet kokoon mitä huolellisimmin ja latoi ne sitten jälleen laukkuun. Pareš Babun mielikirjat hän sijoitti niin, etteivät ne vahingoittuisi heilahduksissa ja siinä puuhassa ollessaan hän kysyi leppoisasti: »Lähdetkö yksin isä?»

»Se ei ole minulle ollenkaan vaikeata, Radha!» vakuutti Pareš Babu havaiten sen kipeän tunnon, joka piili kysymyksen pohjalla.

Pareš Babu katsahti Sutšaritan silmiin, ja viimeksimainittu lisäsi:
»Isä, minä lupaan olla sinua häiritsemättä.»

»Minkätähden sanot niin?» kysyi Pareš Babu. »Ethän ole minua milloinkaan häirinnyt, maammoseni.»

»Minä en voi tulla ollenkaan toimeen, ellen saa olla läheisyydessäsi, isä», sanoi Sutšarita. »On paljon asioita, joita en vielä ymmärrä ja ellet sinä niitä minulle selitä, en pääse milloinkaan niiden perille. Sinä kehoitat minua luottamaan omaan älyyni, isä, mutta minulla ei ole sellaista älyä, minulla ei ole mielessäni minkäänlaista lujuutta. Ota minut mukaasi, isä, otathan.»

Tuon sanottuaan hän kääntyi ja kumartui matkalaukun yli kyynelten alkaessa pirahdella hänen silmistään.

KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU.

Jätettyään kirjoittamansa paperin Harimohinin haltuun Gora ajatteli katkaisseensa suhteensa Sutšaritaan. Mutta asia tai asiakirja ei ole lopullisesti valmis, kun se on kirjoitettu. Goran sydän ei tahtonut missään tapauksessa siihen suostua, ja vaikka hän olikin merkinnyt siihen nimensä oman tahdonvoimansa varassa, hänen sydämensä kieltäytyi antamasta merkintöänsä — se oli yhä tottelematon. Niin tottelematon, että Gora päätti lähteä Sutšaritan luo vielä samana iltana. Mutta ollessaan parhaillaan aikeissa lähteä hän kuuli läheisen kirkon kellon lyövän kymmenen ja havaitsi samassa, että oli liian myöhä lähteä vieraisiin. Sitten hän makasi valvoen ja kuuli kellon lyövän yksitoista. Puutarhaan hän ei sittenkään ollut lähtenyt tänä iltana, vaan oli lähettänyt sanan tulevansa aamulla.

Seuraavana aamuna hän meni virran rannalla sijaitsevaan puutarhaan, mutta missä olikaan se mielen voimakkuus ja puhtaus, jota hän oli päättänyt osoittaa käydessään katumusharjoitukseensa?

Useita kuuluisia oppineita oli jo saapunut, ja toisia odotettiin. Gora tervehti heitä kaikkia lämpimästi, ja he puolestaan viittailivat alinomaa, kaikkein korkeimpia kiitoslauseita käyttäen, Goran iäiselle uskonnolle osoittamaan lujaan ja hurskaaseen kiintymykseen.

Vähitellen puutarha täyttyi väenvilinällä, ja Gora kierteli tarkastelemassa kaikkea, mutta tässä kiireessä ja sekasorrossa palasi hänen mieleensä alinomaa yksi ainoa ajatus, sydämen syvyyksistä nousten. Tuntui siltä, kuin joku olisi hänelle sanonut: »Sinä olet tehnyt väärin, olet tehnyt väärin!» Hänellä ei ollut aikaa ajatella selvästi keksiäkseen missä vääryys piili — mutta hän ei kyennyt mitenkään tukahduttamaan tuota sydämessä liikkuvaa syvää tuntoa. Kaikkien näiden valtavien valmistelujen keskellä tuntui joku hänen oman sydämensä rajoissa asuva vihollinen todistavan häntä vastaan ja sanovan: »Vääryys jää yhä olemaan.» Tuo vääryys ei ollut sääntöjen eikä lakien rikkomista, se ei ollut pyhien säädösten loukkaamista eikä millään tavoin sotinut uskonnollisia menoja vastaan — se oli vääryyttä, joka oli tapahtunut hänen omassa olemuksessaan. Senvuoksi Goran koko sielu kapinoi näitä katumusmenojen valmisteluja vastaan.

Alkamishetki lähestyi. Pyhän toimituksen paikalle oli kohotettu katos, ja ympärillä oli bambuaidake. Mutta Goran parhaillaan alkaessa vaihtaa vaatteita, Gangesissa kylvettyään, havaittiin läsnäolijoiden joukossa liikettä. Eräänlainen levottomuus tuntui leviävän joka taholle. Vihdoin tuli Goran luo Abinaš hämmästyksen ilme kasvoissaan. Hän sanoi: »Kotoasi on vastikään lähetetty tieto, että Krišnadajal Babu on ankarasti sairastunut. Hän on lähettänyt ajoneuvot hakemaan sinua heti kotiin.»

Gora lähti kohta, ja kun Abinaš tahtoi lähteä hänen kerallaan, hän sanoi: »Ei, sinun täytyy jäädä pitämään huolta vieraista, ei käy päinsä, että sinäkin poistut.»

Krišnadajalin huoneeseen astuessaan Gora näki hänen makaavan vuoteessaan ja Anandamojin hieroskelevan hänen jalkojansa. Gora silmäili pelokkaasti heitä molempia, kunnes Krišnadajal viittasi häntä istumaan tuoliin, joka oli asetettu valmiiksi häntä varten.

»Hän voi hieman paremmin», vastasi Anandamoji. »On lähetetty hakemaan eurooppalaista lääkäriä.»

Sošimukhi ja palvelijatar olivat hekin huoneessa. Krišnadajal viittasi heitä poistumaan. Huomattuaan, ettei ketään muita ollut huoneessa Krišnadajal katsahti ääneti Anandamojin silmiin, kääntyi sitten Goran puoleen ja virkkoi heikoin äänin: »Minun aikani on tullut, ja minun on nyt ennen kuolemaani kerrottava sinulle, mitä olen kauan pitänyt salaisuutenani. Muuten en voi tuntea itseäni vapaaksi.»

Gora kalpeni ja istui hiljaa ja vaiti. Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Gora, minä en siihen aikaan ollenkaan kunnioittanut yhteiskuntaamme — ja siitä johtui, että tein sellaisen suuren virheen. Ja kun se kerran oli tehty, ei ollut enää minkäänlaista takaisinkääntymisen mahdollisuutta.» Hän vaikeni jälleen. Gora oli hänkin yhä vaiti, mitään kysymättä.

»Minä otaksuin, ettei olisi välttämätöntä sitä milloinkaan ilmaista, ja että asiat voisivat jatkua entiseen tapaan. Mutta nyt huomaan sen olevan mahdotonta, sillä kuinka voisitkaan minun kuoltuani ottaa osaa kuolinmenoihini?»

Tuon seikan ajatteleminen se ilmeisesti sai Krišnadajalin tuskasta värähtämään.

Goran teki kovin mieli kuulla, miten asian laita todellisuudessa oli. Hän kääntyi Anandamojin puoleen ja kysyi: »Sanohan, äiti, mitä tämä merkitsee! Eikö minulla ole oikeutta ottaa osaa kuolinmenoihin?»

Anandamoji oli tähän saakka istunut jäykkänä, pää painuksissa, mutta Goran kysymyksen kuullessaan hän kohotti päänsä, katsoi vakavasti Goran silmiin ja sanoi: »Ei, lapseni, sinulla ei ole sellaista oikeutta.»

Valtavalla voimalla purkautui Gorasta seuraava kysymys: »Äiti, etkö sinä ole minun oikea äitini?»

Anandamojin sydän oli pakahtua, kun hän vastasi kalsein kyynelettömin äänin: »Gora, lapseni, sinä olet minun ainoa poikani. Minä olen lapseton nainen, mutta sinä olet minun poikani todellisemmin kuin omasta ruumiistani syntynyt lapsi olisi voinut milloinkaan olla.»

»Se tapahtui kapinan aikana», aloitti Krišnadajal, »Etavassa ollessamme. Äitisi, joka pelkäsi kapinallisia sotilaita, pakeni meidän taloomme. Isäsi oli kuollut edellisenä päivänä taistelussa. Hänen nimensä oli — — —»

»Minun ei tarvitse kuulla hänen nimeänsä», jyrisi Gora. »Minä en halua nimeä kuulla.»

Krišnadajal vaikeni ihmetellen Goran kiihtymystä. Hän lisäsi vain: »Hän oli irlantilainen. Äitisi kuoli samana yönä synnytettyään sinut. Siitä päivästä lähtien sinua on kasvatettu meidän talossamme.»

Tuokion ajan Gorasta tuntui siltä, kuin hänen elämänsä olisi ollut jonkinlaista eriskummallista unennäköä. Ne perustukset, joille elämä oli lapsuudesta saakka rakentunut, olivat silmänräpäyksessä murenneet ja murskaantuneet, ja hän ei kyennyt ymmärtämään, kuka oli ja missä. Se, mitä hän oli nimittänyt menneisyydeksi, näytti nyt ihan olemattomalta, ja se loistava tulevaisuus, jota hän oli intomielin toivoellut, oli sekin hävinnyt olemattomiin. Hän tunsi itsensä lootuksenlehdellä väriseväksi kastepisaraksi, jonka olemassaolo kestää vain tuokion. Hänellä ei ollut äitiä, ei isää, ei isänmaata, ei kansallisuutta, ei sukujuurta, ei Jumalaakaan. Hänelle oli jäänyt yksi ainoa asia, ja se oli valtava kielto. Mihin hän voikaan turvautua? Mihin työhön ryhtyä? Mistä kohdasta hän voi aloittaa elämänsä uudelleen? Minne suunnata katseensa? Ja mistä hän voikaan kerätä vähitellen, päivä päivältä, aineksia uuteen tehtäväänsä? Gora oli sanatonna tämän omituisen tyhjyyden keskellä, missä hänestä oli hävinnyt kaikki suuntavaisto, ja hänen kasvojaan silmäillessään ei kumpikaan läsnäolijoista voinut virkkaa enää sanaakaan.

Samassa saapui englantilainen tohtori bengalilaisen lääkärin seurassa. Tohtori katseli yhtä suurin mielenkiinnoin Goraa kuin potilastansa ja ihmetteli itsekseen, kuka tuo nuori mies saattoi olla. Goralla oli yhä vielä otsallaan Gangesin pyhästä mudasta muovattu merkki ja yllään se silkkipuku, johon hän oli virrasta noustuaan verhoutunut. Hänellä ei ollut paitaa, ja hänen valtava ruumiinsa hohteli olkapäille heitetyn ohuen verhon läpi.

Milloin tahansa ennen Gora olisi tuntenut vaistomaista vastenmielisyyttä nähdessään englantilaisen, mutta nyt hän katseli erikoisin mielenkiinnoin tohtoria, joka oli kumartunut sairasta tutkimaan. Hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen: »Onko siis tuo mies tässä minun lähin heimolaiseni?»

Tutkittuaan sairaan ja häneltä kyseltyään tohtori sanoi: »Minä en huomaa mitään erikoisen vaarallisia oireita. Valtimo ei anna aihetta huolestumiseen, ja minkäänlaista orgaanista vikaa ei ole. Varovaisuutta noudattaen oireet voivat hyvinkin jäädä toistumatta.»

Tohtorin poistuttua Gora nousi sanaakaan sanomatta ja aikoi lähteä, mutta Anandamoji tuli juoksujalkaa toisesta huoneesta, minne oli mennyt tohtorin lähdettyä, tarttui Goran käteen ja huudahti: »Gora rakas, et saa olla vihainen, sillä se murtaisi sydämeni.»

»Minkätähden olet niin kauan salannut asian minulta?» kysyi Gora. »Ei olisi haitannut, vaikka olisit sen minulle ilmaissut.»

»Lapseni», aloitti Anandamoji ottaen kaiken syyn kannettavakseen, »minä tein tuon synnin, koska pelkäsin menettäväni sinut. Jos sittenkin niin käy, jos lähdet tänään luotani, niin syytän ainoastaan itseäni, mutta se olisi minulle kuolemaksi, rakkaani!»

»Äiti!» oli Goran ainoana vastauksena. Kun Anandamoji kuuli tuon sanan, hänen pidätetyt kyynelensä alkoivat vuolaina virrata.

»Hyvä, rakkaani, mene!» virkkoi Anandamoji tuntien ankaran painon vierähtävän sydämeltään.

Krišnadajal oli sillävälin käynyt kovin levottomaksi siitä, että oli kertonut Goralle salaisuuden, vaikka kuolemaa ei tarvinnut pelätä aivan ensi tilassa. Ennenkuin Gora ehti huoneesta poistua, hän virkkoi: »Kuulehan, Gora, minun mielestäni ei ole välttämätöntä kertoa asiaa kenellekään. Käyttäydy hieman varovaisesti ja menettele muuten suunnilleen samoin kuin tähän asti, niin kukaan ei ole entistä viisaampi.»

Gora poistui vastaamatta mitään tuohon ehdotukseen. Muistaessaan, ettei minkäänlainen todellinen heimolaisuus liittänyt häntä Krišnadajaliin, hän tunsi mielensä erinomaisesti keventyvän.

Mohim ei ollut voinut jäädä pois toimistostaan mainitsematta nimenomaista syytä. Järjestettyään kaikki lääkärien tuloa ja isänsä hoitoa varten hän niinmuodoin oli lähtenyt toimistoon ja saanut luvan poistua. Hän oli matkalla kotiin, kun Gora ulos tullessaan kohtasi hänet.

»Uutiset ovat hyvät», vastasi Gora. »Tohtori on käynyt ja sanoo, ettei ole mitään vaaraa.»

»Sepä oiva onni!» huudahti Mohim keventynein mielin. »Ylihuomenna menee Sošimukhi miehelään. Sinun pitää käydä hieman asioihin, Gora! Ja kuulehan, varoita Binoita, jottei hän satu tänne poukahtamaan juuri sinä päivänä. Abinaš on erittäin tarkka hindu — hän mainitsi nimenomaan, ettei sellaista väkeä saa kutsua vihkiäisiin. Ja vielä eräs asia, veljeni. Toimistoni pää_sahib_ on kutsuttu, joten sinun ei pidä ajaa häntä menemään! Ei sinulta siinä paljoa vaadita — kunhan nyökkäät ja sanot: 'Hyvää iltaa, sir.' Sellaista asiaa vastaan ei ole mitään pyhissä kirjoissamme. Jos tahdot, voit saada erikoisen vakuutuksen kirjanoppineilta, jotta olet asiasta aivan varma. Sinun tulee muistaa, poikani, että he muodostavat hallitsevan luokan; ei haittaa ollenkaan, jos hieman hillitset ylpeyttäsi heidän edessään!»

YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Sutšaritan yrittäessä matkalaukun yli kumartuneena salata kyyneliänsä palvelija samassa toi tiedon Gourmohan Babun saapumisesta. Sutšarita kuivasi nopeasti silmänsä ja jätti askarruksensa Goran astuessa huoneeseen.

Hänen otsassaan oli yhä Gangesin merkki ja yllään silkkipuku. Hän ei ollut ajatellut ulkoasuansa ja oli saapunut taloon vaatteissa, jollaisia vieraissakävijät eivät yleensä käyttäneet. Sutšarita muisti sen puvun, joka hänellä oli ollut ensi kertaa heidän luonaan käydessään. Hän tiesi, että Gora oli silloin saapunut täysissä sota-varuksissa, ja ihmetteli, oliko tämäkin sotainen asu.

Huoneeseen tultuaan Gora polvistui Pareš Babun eteen, kosketti otsallaan permantoa ja käsillään Pareš Babun jalkoja. Pareš Babu siirrähti syrjään, nosti hänet ja huudahti: »Tulehan, poikani, tule istumaan!»

»En, minä en ole hindu», jatkoi Gora. »Tänään minulle ilmoitettiin, että olen löytölapsi kapinan ajoilta — isäni oli irlantilainen! Intian ääreltä toiselle ovat nyt kaikkien temppelien ovet minulta suljetut — tänä päivänä ei minulla ole enää sijaa missään hindujuhlassa!»

Pareš Babu ja Sutšarita olivat siinä määrin ymmällä, etteivät osanneet virkkaa mitään.

»Nyt olen vapaa, Pareš Babu!» huudahti Gora »Minun ei tarvitse enää pelätä saastuvani tai joutuvani hylkiöksi — minun ei tarvitse tarkata jokaista askeltani varjellakseni puhtauttani.»

Sutšarita katsahti Goran hehkuviin kasvoihin hänen jatkaessaan: »Pareš Babu, niin kauan kuin kuin olen yrittänyt oleellistaa Intiaa koko elämälläni olen kohdannut esteitä joka käänteessä ja olen yrittänyt päivin öin tehdä noita esteitä palvontani esineiksi. Ja kun olen siten kokenut lujittaa tuon palvonnan perusteita, en ole kyennyt tekemään mitään muuta — siinä oli ainoa tehtäväni. Siitä syystä kävikin niin, että joka kerta, kun näin kasvoista kasvoihin todellisen Intian, käännyin peloissani takaisin. Minä olen muovannut Intian kuvan jäykän ja epäkriitillisen ajatukseni nojalla ja olen koko ajan taistellut kaikkea ympärilläni olevaa vastaan yrittäen säilyttää uskoni kokonaisena ja koskemattomana tuossa valloittamattomassa linnoituksessa! Tänä päivänä on tuo itse sommittelemani linnoitus häipynyt olemattomiin kuin unennäkö, minä olen tullut täysin vapaaksi ja huomaan yht'äkkiä seisovani valtavan totuuden kehässä! Kaikki se, mitä Intiassa on hyvää tai pahaa, kaikki sen ilot ja surut, kaikki sen viisaus ja typeryys, on täydellisyydessään tullut lähelle sydäntäni. Nyt minulla on todellinen oikeus sitä palvella, koska todellinen toiminnan kenttä leviää eteeni — ei enää pelkkänä kuvitelmanani, vaan sinä kenttänä, jolla taistellaan Intian kolmensadan miljoonan lapsen menestyksen puolesta!»

Tuo Goran saavuttama uusi kokemus sai hänet puhumaan sellaisin innoin, ettei Pareš Babu voinut liikutukselta jäädä istumaan. Hän nousi ja jäi seisomaan Goran jatkaessa:

»Voitteko seurata minua, kun yritän kertoa itsestäni? Minä olen vihdoin tänään se, miksi olen öin päivin tahtonut tulla, kumminkaan onnistumatta. Nyt olen todellinen intialainen! Nyt minussa ei ole enää minkäänlaista hindun, muhamettilaisen ja kristityn välistä ristiriitaa. Nyt on jokainen Intian kasti minun kastini, kaikkien ravinto on minun ravintoani! Minä olen vaeltanut useissa Bengalin tienoissa ja olen nauttinut vieraanvaraisuutta kaikkein matalimmissakin maalaiskodeissa — älkää luulko, että olen luennoinut vain kaupunkilaisille kuulijoille — mutta milloinkaan en ole kyennyt istumaan kaikkien viereen tasavertaisesti — kaiken aikaa on ollut olemassa näkymätön eron juopa, jonka yli en ole onnistunut milloinkaan pääsemään. Siitä syystä oli mielessäni eräänlainen tyhjyys, jota yritin eri tavoin saada unohtumaan. Minä yritin saada tuon tyhjyyden näyttämään kauniimmalta koristelemalla sitä kaikenlaisin taiteellisin töin. Koska rakastin Intiaa enemmän kuin itse elämää, en sietänyt minkäänlaista kritiikkiä, joka kohdistui tuntemaani Intian osaan. Nyt, kun minun ei tarvitse enää turhaan yrittää keksiä sellaisia tarpeettomia koristuksia, tunnen jälleen eläväni!»

»Kun saavutamme sen, mikä on totta», huomautti Pareš Babu, »niin sielumme löytää tyydytyksensä epätäydellisyydessäänkin — meidän ei tee mieli pukea sitä valemuotoihin».

»Eilen illalla», sanoi Gora, »rukoilin Jumalaa toivoen saavani tänä aamuna astua uuteen elämään! Minä rukoilin, että kaikki se, mikä oli ollut väärää tai epäpuhdasta ja kietonut elämääni lapsuudesta saakka, täydellisesti häviäisi ja minä syntyisin uudestaan! Jumala ei kuunnellut minun rukoustani ihan siinä mielessä kuin olin tarkoittanut — Hän säpsähdytti minua laskemalla yhtäkkiä käsiini oman totuutensa! En olisi voinut aavistaakaan, että hän pyyhkisi pois kaiken epäpuhtauteni niin perinpohjin. Tänään olen tullut niin puhtaaksi, etten voi pelätä saastuvani kaikkein alhaisimmankaan kastin asumuksissa! Tänä aamuna olen heittäytynyt täysin vilpittömin sydämin Intiani helmaan — vihdoinkin täysin käsittäen, mitä merkitsee äidin syli!»

»Gora», virkkoi Pareš Babu, »kutsu meitäkin, jotta mekin saamme syntymäoikeutemme nojalla levätä äitimme sylissä!»

»Tiedättekö», sanoi Gora, »kun saavutin tänään vapauteni, lähdin ensi työkseni teidän luoksenne. Ja minkätähden?»

»Teidän hallussanne on tämän vapauden pyhä lause», selitti Gora, »ja siitä syystä ei teillä nyt ole sijaa minkään yhteisön keskuudessa. Ottakaa minut oppilaaksenne! Antakaa minulle tänään sen jumaluuden siunaus, joka kuuluu kaikille, hinduille, muhamettilaisille, kristityille ja brahmoille, jonka temppelin ovet eivät milloinkaan ole suljetut mihinkään kastiin kuuluvilta henkilöiltä, Hänen, joka ei ole ainoastaan hindujen, vaan itse Intian Jumala!»

Syvän ja lempeän hartauden ilme valaisi Pareš Babun kasvoja, hän loi katseensa alas ja seisoi hetken äänetönnä.

»Sutšarita», virkkoi Gora hymyillen, »minä en ole enää sinun gurusi. Tunnustan sinulle rukoukseni: tartu käteeni ja taluta minut tämän gurusi luo?» Hän ojensi kätensä Sutšaritaa kohti. Sutšarita nousi ja laski kätensä hänen käteensä, Gora kääntyi Pareš Babun puoleen, ja molemmat kumarsivat kunnioittavasti.

JÄLKILAUSE.

Palatessaan sinä iltana kotiinsa Gora tapasi Anandamojin istumassa parvekkeella huoneensa edustalla.

Gora astui hänen luokseen, istuutui hänen eteensä ja kumarsi päänsä hänen jalkoihinsa. Anandamoji kohotti hänen päänsä ja suuteli häntä.

»Äiti, sinä olet minun äitini!» huudahti Gora. »Se äiti, jota olen vaeltaen etsinyt, istui kaiken aikaa kotonani minun huoneessani. Sinä et kuulu mihinkään kastiin, et tee mitään erotuksia etkä tunne mitään vihankaunaa — olet vain meidän menestyksemme ilmeinen kuva! Sinä olet Intia!»

»Äiti», jatkoi Gora hetkisen vaiti oltuaan, »tahdotko kutsua Latšmijan tuomaan minulle lasin vettä?»

Lempein äänin, jossa tuntui kyynelten värähdys, Anandamoji kuiskasi
Goralle: »Gora, sallithan lähettää hakemaan Binoin!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GORA II ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.