The Project Gutenberg eBook of Kaunis ystävä, by Guy de Maupassant

Saatuaan kassanhoitajattarelta takaisin viiden frangin rahastaan
Georges Duroy poistui ravintolasta.

Hän oli ryhdiltään komea jo luonnostaan, mutta myös siksi, että hän oli entinen aliupseeri. Hän ojentautui suoraksi, sipaisi viiksiään tottuneella sotilaallisella liikkeellä ja loi myöhästyneisiin päivällisvieraisiin pikaisen ja tutkivan katseen, oikean valloittajakatseen, joka haukan tavoin iski saaliiseensa.

Naiset olivat kääntyneet katsomaan hänen jälkeensä. Heitä oli kolme työläisnaista, eräs keski-ikäinen, huonosti kammattu musiikinopettajatar, päässään huolimattomasti asetettu, ainaisen tomun peittämä hattu ja yllään huonokuosinen leninki, sekä kaksi porvarisrouvaa miehineen. Kaikki he olivat tämän halpahintaisen ruokapaikan jokapäiväisiä vieraita.

Tultuaan katukäytävälle hän seisahtui hetkeksi miettimään, mihin nyt ryhtyisi. Oli kesäkuun 28. päivä, ja hänellä oli vain kolme frangia neljäkymmentä centimea taskussaan. Tällä summalla hänen oli määrä tulla toimeen kuukauden loppuun, ja tämä rahamäärä vastasi kahta päivällistä ilman aamiaista tai kahta aamiaista ilman päivällistä, kuinka vain halusi. Hän laski, että koska päivällinen maksoi kolmekymmentä souta, mutta aamiainen vain kaksikymmentäkaksi, niin hänelle jäisi, jos hän tyytyisi aamiaiseen, yksi frangi ja kaksikymmentä centimea, jotka merkitsivät yhtä kevyttä illallista — leipää ja makkaraa — sekä kaupanpäällisiksi kahta lasia olutta jossakin bulevardikahvilassa. Nämä kahvilakäynnit olivat hänen suurimpia tuhlausaiheitaan ja iltahuvejaan. Hän lähti kävelemään rue Notre-Dame-de-Lorettea alaspäin.

Hän kulki samoin kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä käytti husaarinpukua, rinta koholla ja sääret hiukan hajalla, ikäänkuin hän juuri olisi laskeutunut hevosen selästä. Hän tunkeutui häikäilemättä katukäytävän täyttävien ihmisten välitse tyrkkien heitä hartioillaan, sillä hän ei halunnut joutua pois suunnastaan. Hiukan kulunutta silinterihattuaan hän piti vähän toisella korvalla ja iski kantapäitään jäykästi katuun. Näytti siltä, kuin hän olisi alituisesti halveksinut jotakin, ohikulkijoita, taloja, koko kaupunkia, kuten ainakin reipas sotilas, joka on sattunut romahtamaan siviilisäätyyn.

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Oli niitä iltoja, jolloin ilma loppuu Pariisista. Suurkaupunki on kuuma kuin sauna ja näytti aivan hikoilevan tänä tukahduttavana iltana. Viemärikaivot huokuivat graniittikidoistaan myrkyllisiä henkäyksiä, ja kellarikerrosten matalista keittiönikkunoista työntyi kadulle pesuveden ja vanhojen kastikkeiden inhottava löyhkä.

Porttikäytävissä istuivat portinvartijat paitahihasillaan ja hajareisin olkituoleillaan ja polttivat piippua. Ihmiset kulkivat laahustavin askelin ja paljain päin, hattu kädessä.

Saavuttuaan bulevardille Georges Duroy pysähtyi vielä kerran, kahden vaiheilla siitä, mitä tekisi. Häntä halutti lähteä kävelemään pitkin Champs-Elysées’tä Boulognen puistoon päin saadakseen hengittää vähän raitista ilmaa puiden alla. Mutta hänellä oli myös toinen pyyde, halu joutua johonkin lemmenseikkailuun.

Kuinkahan se ilmautuisi? Sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli odottanut sitä jo kolme kuukautta, joka päivä ja joka ilta. Silloin tällöin hänen tosin oli onnistunut näpistää itselleen hiukan rakkautta sorean ulkomuotonsa avulla, mitä hän toivoi aina enemmän ja parempaa.

Hänen taskunsa olivat tyhjät, ja hänen suonensa sykkivät. Häntä kiihotti kosketus kadun ilotyttöihin, jotka kuiskailivat hänelle kadunkulmissa: "Lähtekää mukaan, kaunis poika!", mutta hän ei uskaltanut mennä, sillä hänellä ei ollut rahaa. Ja sitä paitsi hän odotti jotakin muuta, toisenlaisia, vähemmän karkeita suudelmia.

Kuitenkin hän rakasti paikkoja, joissa yleiset naiset täyttävät tanssihuoneistot, kahvilat ja kadut, hänestä oli hauskaa tungeskella heidän joukossaan, jutella heidän kanssaan, sinutella heitä, hengittää heidän väkeviä hajuvesiään, tuntea olevansa heitä lähellä. Olivathan he joka tapauksessa naisia, rakkautta tarjoavia naisia. Eikä hän suhtautunut heihin sitä synnynnäistä halveksuntaa tuntien, jolla hyvästä perheestä olevat miehet heitä katselevat.

Hän kääntyi Madeleinen kirkkoa kohti ja lähti kulkemaan ihmisvirran mukana, joka vetelänä laahusti eteenpäin kuumuudessa. Suurien kahviloiden edustalla katukäytävät olivat täynnä janoista väkeä, jota suurista ikkunoista tulviva räikeä, häikäisevä valo valaisi. Pienillä pyöreillä tai neliskulmaisilla pöydillä oli laseja, täynnä punaisia, keltaisia, vihreitä, ruskeita, kaikenvärisiä juomia ja vesikarahveissa välkkyivät suuret, läpinäkyvät jääputket, jotka jäähdyttivät karahvin kirkasta nestettä.

Polttava jano, oikea huvi-illan jano kiusasi häntä, ja hän ajatteli sitä suloista tunnetta, jonka juokseva, kylmä juoma aiheuttaisi mennessään kurkusta alas. Mutta jos hän joisi vain kaksikin lasia oluita tänä iltana, hän jäisi huomenna vaille laihaa illallistaan, ja hän tunsi liiankin hyvin loppukuun nälkäiset hetket.

Hän ajatteli: "Pitänee odottaa, kunnes kello on kymmenen, mutta silloin menen juomaan lasin olutta Café Américainiin. Jumaliste, kuinka janottaa!" Ja hän katseli kaikkia noita ihmisiä, jotka istuivat pöytiensä ääressä juomassa, kaikkia noita, jotka mielensä mukaan saattoivat sammuttaa janoaan. Pöyhkeän ja huolettoman näköisenä hän kulki kahviloiden ohitse, päätellen henkilöiden puvuista ja ilmeistä, paljonko rahaa kullakin oli taskussaan. Ja hänen mielensä tuli katkeraksi noita rauhallisina ja tyytyväisinä istuvia ihmisiä kohtaan. Saisipa vain tutkia heidän taskunsa, niin kyllä löytäisi sekä kultaa että kirkasta hopeaa ja kuparia! Vähintään luulisi jokaisella olevan mukanaan kaksi louisdoria, ja jokaisessa kahvilassa oli hyvinkin sata vierasta; yhteensä siis sata kertaa kaksi louisdoria eli neljätuhatta frangia! Hän murahti itsekseen.: "Senkin siat!" ja jatkoi joustavin askelin kulkuaan. Mutta jos hän olisi voinut asettaa jonkun heistä seinää vasten jossakin pimeässä kadunkulmassa, niin totisesti hän olisi vääntänyt mieheltä niskat nurin, kuten hänellä aikaisemmin, suurten manööverien aikana, oli ollut tapana tehdä maalaisten kanoille.

Ja hänen mieleensä muistuivat hänen Afrikassa viettämänsä kaksi vuotta ja kuinka hän siellä Etelän pienissä varuskuntapaikoissa oli verottanut arabialaisia. Julma ja iloinen hymy välkähti hänen huulillaan, kun hän muisti erään kujeen, joka oli maksanut kolmen alkuasukkaan hengen, mutta tuottanut hänelle ja hänen tovereilleen kaksikymmentä kanaa, kaksi lammasta ja muutamia kultarahoja sekä naurun aihetta kuudeksi kuukaudeksi.

Syyllisiä ei koskaan saatu kiinni, tuskinpa heitä sitä paitsi viitsittiin etsiäkään, sillä yleensä pidetään arabialaista Etelässä sotilaan luonnollisena saaliina.

Mutta Pariisissa oli toisin. Täällä ei voinut ryhtyä kunnolliseen rosvoretkeen, sapeli sivulla ja revolveri kädessä, kuten esteettömästi saattoi tapahtua kaukana siviilioikeuslaitoksista, Etelän vapaudessa. Sisimmässään hän tunsi kaikkien aliupseerivaistojensa värähtelevän. Kuinka hän kaipasikaan kahta erämaavuottaan! Mikä vahinko, ettei hän ollut jäänyt sinne! Mutta hän oli toivonut niin paljon tulostaan Pariisiin. Ja kuinka oli käynyt? Siitä ei todellakaan kannattanut puhua!

Hän pyöräytti kieltään ja läpäytti sitä kitalakea vasten, ikäänkuin todetakseen, kuinka kuiva hänen suunsa oli.

Ihmisjoukko liukui hänen ohitseen väsyneesti ja hitaasti, ja hän ajatteli yhä: "Senkin siat! Jokaisella noista pässinpäistä on rahaa liivintaskussaan!" Hän tyrkki ihmisiä olkapäillään vihellellen iloisia laulunpätkiä. Hänen kolhaisemansa herrat kääntyivät murahtaen katsomaan hänen jälkeensä, ja naiset huudahtivat hänelle ohi kulkiessaan: "Moukka!"

Hän kulki Vaudevillen ohitse ja pysähtyi Cafe Américainin edustalle miettien, menisikö sittenkin juomaan oluensa, sillä jano suorastaan kidutti häntä. Ennen kuin hän ratkaisi asian, hän katsahti bulevardin valaistuun kellotauluun. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Hän tunsi itsensä hyvin: niin pian kuin täysinäinen olutlasi olisi hänen edessään, hän joisi sisällyksen yhdellä siemauksella. Ja mitä hän sitten tekisi kello yhteentoista asti?

Hän meni kahvilan ohitse. "Kävelen takaisin Madeleinen luo", hän ajatteli, "ja palaan sitten hitaasti tänne."

Kun hän saapui place de l’Opéran kulmaan, hänen ohitseen meni pitkä nuori mies, jonka kasvot hän hämärästi muisti joskus nähneensä.

Hän lähti seuraamaan miestä pinnistäen muistiaan ja mumisten puoliääneen: "Missä hitossa olen nähnyt tuon ihmisen?"

Hän kaiveli turhaan muistinsa kätköjä. Sitten yht'äkkiä, ihmeellisen muisti-ilmiön kautta, ilmestyi hänen silmäinsä eteen kuva juuri tuosta samasta miehestä, mutta kuvassa mies oli sorjempi ja nuorempi sekä yllään husaarinpuku. Hän huudahti ääneen: "Hei Forestier!" ja kiiruhtaen askeltaan, kunnes saavutti kävelijän, löi tätä olalle. Toinen kääntyi, katsahti Duroy'hon ja sanoi: "Mitä haluatte, herra?"

Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Sinäkö, vanha ystävä! Mitä kuuluu?"

"No, eipä erikoista. Voitko kuvitella, että rintani nykyään on heikko kuin lumppupaperi! Minulla on alituiseen yskää katarrin jälkeen, jonka sain Bougivalissa samana vuonna, jolloin palasin Pariisiin. Siitä on nyt neljä vuotta."

Forestier pani kätensä vanhan toverinsa kainaloon, kertoi hänelle koko sairautensa, selosti hänelle käyntinsä lääkärien luona, heidän mielipiteensä ja neuvonsa ja ne vaikeudet, jotka hänen olosuhteissaan estivät häntä noudattamasta noita neuvoja. Häntä oli neuvottu viettämään talvensa Välimeren rannikolla. Mutta kuinka se kävisi laatuun? Hän oli sanomalehtimies, naimisissa ja hyvässä asemassa.

"Hoidan politiikkaa La Vie Françaisessa, kirjoitan senaattiselostuksia Le Salut-lehteen ja silloin tällöin kirjallisia katsauksia La Planeteen. Kuten näet, minua on onnestanut."

Duroy katseli häntä hämmästyneenä. Hän oli suuresti muuttunut, kypsynyt. Hänen käyntinsä, ryhtinsä ja pukunsa osoittivat itsetietoista miestä, ja hänen vatsansa näytti olevan tottunut hyviin päivällisiin. Ennen hän oli laiha, hintelä ja solakka, alituinen riitapukari ja tappelija, joka aina oli touhussa. Kolmessa vuodessa Pariisi oli muuttanut hänet aivan toisenlaiseksi, lihavahkoksi ja vakavaksi, sekä sirotellut muutamia harmaita hiuksia hänen ohimoilleen, vaikka hän iältään oli tuskin seitsemääkolmatta vanhempi.

"En minnekään", Duroy vastasi, "olen vain kävelemässä ennen kotiinmenoani!"

"Vai niin, lähde mukaan La Vie Françaisen toimitukseen. Minun on siellä luettava, muutamia korjausvedoksia. Sitten voimme yhdessä mennä juomaan lasin olutta."

Ja he lähtivät kävelemään nojaten toistensa käsivarteen ja osoittaen tosiaan kohtaan sitä vaivatonta tuttavallisuutta, joka vallitsee koulu- ja rykmenttitoverien välillä.

Duroy kohautti olkapäitään: "Näen yksinkertaisesti nälkää. Kun aikani päättyi sotaväessä, halusin lähteä tänne… ansaitsemaan rahaa tai pikemminkin saadakseni olla Pariisissa. Ja nyt olen kuusi kuukautta ollut virkamiehenä Pohjoisen rautatien konttorissa ja saanut tuhatviisisataa frangia vuodessa, siinä kaikki."

"Eipä tosiaankaan. Mutta mitä minun sitten olisi tehtävä? Olen yksinäni. En tunne ketään, eikä minulla ole mitään suosituksia. Hyvää tahtoa ei puutu, mutta keinot ovat vähissä."

Forestier tarkasteli ystäväänsä kiireestä kantapäähän kuin liikemies, joka arvostelee tavaraansa, ja selitti sitten varmasti: "Katsohan, poikaseni, täällä kaikki riippuu röyhkeydestä. Mielevä mies pääsee helpommin ministeriksi kuin toimitusjohtajaksi. On vain oltava tärkeä eikä vaiettava. Mutta, tuhat tulimmaista, mistä johtuu, ettet ole keksinyt itsellesi parempaa hommaa?"

Duroy selitti: "Etsin kaikkialta, mutta en keksinyt mitään. Mutta tällä hetkellä minulla kuitenkin on jotakin kiikarissa. Minulle on tarjottu ratsumestarin paikkaa Pellerinin maneesissa. Siellä saisin, meidän kesken sanoen, kolme tuhatta frangia."

Forestier pysähtyi äkkiä: "Älä millään ehdolla ota sitä paikkaa; sehän olisi tyhmää, kun kerran voit ansaita vaikka kymmenentuhatta frangia. Katkaiset tulevaisuutesi yhdellä iskulla. Konttorissasi olet ainakin piilossa, kukaan ei tunne sinua, ja sinä voit, jos sinulla on kylliksi voimia, lähteä matkoihisi ja päästä vihreälle oksalle jollakin toisella alalla. Mutta jos rupeat ratsumestariksi, on kaikki lopussa. Se olisi samaa kuin olla hovimestarina jossakin ravintolassa, jossa koko Pariisi käy syömässä päivällistä. Sen jälkeen kun olet antanut ratsastustunteja herrasmiehille ja heidän pojilleen, he eivät koskaan totu pitämään sinua vertaisenaan."

"Ei tee mitään. Olethan joka tapauksessa käynyt koulusi loppuun asti. Jos puhutaan Cicerosta tai Tiberiuksesta, niin kai suunnilleen tiedät, mistä on kysymys?"

"Hyvä. Kukaan ihminen ei ole sen paremmin asioista perillä, lukuunottamatta joitakuita hulluja, jotka eivät ole älynneet ajoissa lopettaa opiskeluaan. Ei ole lainkaan vaikeaa esiintyä kykynä. Kaikki riippuu vain siitä, ettei tuoreeltaan joudu kiinni tietämättömyydestä. On luovittava, luiskahdettava vaikeuksista, käännettävä esteet ylösalaisin ja hyökättävä toisten kimppuun tietosanakirjan avulla. Kaikki ihmiset ovat tyhmiä kuin pässit ja tietämättömiä kuin kanat."

Hän puhui rauhallisen toimenmiehen tavoin, joka tuntee maailman, ja katseli hymyillen kadun ihmisvilinää. Mutta äkkiä hän alkoi yskiä. Hän pysähtyi antaakseen yskänkohtauksen mennä ohitse ja jatkoi sitten alakuloisella äänellä: "Kirottua, ettei ihminen voi päästä tästä katarrista! Ja nyt on lisäksi vielä kesä! Totta tosiaankin, ensi talveksi matkustan Mentoniin hoitamaan itseäni. Maksoi mitä maksoi, terveys ennen kaikkea."

He olivat saapuneet boulevard Poissonnièrelle ja pysähtyivät erään ison lasioven eteen, jonka taakse oli liimattu levällään oleva kaksisivuinen sanomalehti. Kolme henkilöä seisoi sitä lukemassa.

Oven yläpuolella säteili, ikäänkuin ihmisiä luokseen kutsuen, kookkain kirjaimin kaasuliekkien muodostama nimi: La Vie Française. Ja ohikulkevat ihmiset, joita äkkiä valaisi näiden kolmen sanan loiste, näyttäytyivät muutaman sekunnin tässä kylmässä hohteessa, kirkkaasti ja selvästi kuin päivänvalossa, ja katosivat sitten jälleen pimeään.

Forestier työnsi oven auki ja kehotti Duroyta käymään sisään. Duroy astui edellä, nousi mukavia, hienoja portaita, jotka näkyivät koko kadulle, ja tuli erääseen halliin, jossa kaksi juoksupoikaa tervehti hänen toveriaan, sekä pysähtyi jonkinlaiseen odotushuoneeseen, joka oli tomuinen ja rähjäytynyt ja kalustettu väärennetyllä sametilla päällystetyin arvottomin huonekaluin. Niiden vihreä, haalistunut päällys, joka oli tuhruinen ja kulunut, vaikutti aivan rotansyömällä.

Harvinainen, kummallinen, sanoin kuvaamaton lemu, toimitushuoneiston lemu, täytti tämän huoneen. Duroy istui liikkumattomana, hieman hämillään ja ennen kaikkea hämmästyneenä. Silloin tällöin kiiruhti ihmisiä hänen ohitseen. He tulivat jostakin ovesta ja katosivat toisesta, ennen kuin hän ennätti heitä tarkastaa.

Milloin siitä kiiruhti nuoria, hyvin nuoria miehiä, jotka tärkeän näköisinä kantoivat kädessään rapisevia paperiliuskoja, milloin taas latojia, joiden painomusteen likaamien pellavapuseroiden alta saattoi nähdä moitteettoman valkoisen kauluksen ja hienosta kankaasta valmistetut herrasmieshousut. He kantoivat varovasti painettuja papereita, tuoreita ja vielä kosteita korjausvedoksia. Tulijoiden joukossa oli myös eräs pieni herra, joka oli silmiinpistävän hienosti pukeutunut liian ruumiinmukaiseen pitkääntakkiin, housuihin, jotka kiertyivät liian ahtaasti säärien ympärille ja kenkiin, jotka olivat liian teräväkärkiset. Hän oli arvattavasti joku hienostoreportteri, joka tuli tuomaan illan uutisia suuresta maailmasta.

Tuli toisenlaisiakin, vakavia ja tärkeän näköisiä miehiä, päässä korkeat, suorareunaiset hatut, joiden tarkoituksena kaiketi oli erottaa heidät muusta ihmiskunnasta.

Forestier ilmestyi jälleen, mukanaan kookas, laiha herrasmies. Tämä oli iältään kolmi- tai nelikymmenvuotias, hänen yllään oli hännystakki ja kaulassaan valkoinen liina. Hän oli tummaverinen, ja hänen viiksensä oli kierrelty teräviksi naskaleiksi. Muuten hänen ulkomuotonsa todisti ylimielisiä ja itsetyytyväistä olentoa.

Toinen puristi hänen kättään sanoen: "Näkemiin, ystäväni" ja lähti vihellellen ja keppi kainalossa portaita alas.

"Se oli Jacques Rival, kuuluisa pakinoitsija ja kaksintaistelija, tiedäthän. Hän kävi lukaisemassa käsikirjoituksensa vedoksen. Garin, Montel ja hän ovat Pariisin kolme parasta pakinoitsijaa, mitä tulee päivänkysymysten henkevään ja sukkelaan käsittelyyn. Hän ansaitsee täällä kolmekymmentätuhatta vuodessa kahdesta artikkelista viikossa."

Ulos mennessään he kohtasivat pienen, pitkätukkaisen, lihavan ja epäsiistin näköisen herran, joka huohottaen kiipesi ylös portaita.

Forestier tervehti häntä hyvin kunnioittavasti sekä selitti toverilleen: "Norbert de Varenne, runoilija, Kuolleiden aurinkojen tekijä, myös eräs niitä, joille maksetaan hyvin. Jokaisesta kertomuksesta, jonka hän antaa lehdelle, maksetaan kolmesataa frangia, ja pisimmässä on tuskin kahtasataa riviä. Mutta nyt Napolitainiin, minä olen tukehtua janoon."

Niin pian kuin he olivat istuutuneet kahvilan pöydän ääreen, Forestier tilasi kaksi olutlasia ja tyhjensi heti omansa yhdellä siemauksella, kun taas Duroy joi oluensa hitain nielaisuin, maistellen sitä mielihyvällä kuin jotakin harvinaisia ja kallisarvoista juomaa.

Hänen toverinsa oli vaiti. Hän näytti miettivän jotakin ja sanoi vihdoin: "Miksi et yritä sanomalehtialaa?"

Toinen katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: "Mutta… tuota noin… en ole koskaan kirjoittanut mitään."

"Äh! Voihan aina koettaa. Kerta ensimmäinen! Minä voisin käyttää sinua uutisten hankkimiseen, haastatteluihin ja vieraskäynteihin. Saisit aluksi kaksisataaviisikymmentä frangia ja vapaat kulkuneuvot. Haluatko, että puhun johtajan kanssa?"

"Hyvä. Tule huomenna kotiini päivälliselle. Sinne tulee vain viisi tai kuusi henkilöä, johtaja Walter ja hänen rouvansa, Jacques Rivel ja Norbert de Varenne, jotka juuri näit, sekä eräs rouvani ystävätär. Onko sovittu?"

Forestier ällistyi: "Eikö sinulla ole hännystakkia? Saakeli! Se on kuitenkin välttämätön vaatekappale. Pariisissa, näetkös, voi paremmin tulla toimeen ilman sänkyä kuin ilman frakkia."

Mutta äkkiä hän otti liivintaskustaan muutamia kultarahoja, valitsi niistä kaksi louisdoria ja ojensi ne vanhalle toverilleen sanoen sydämellisesti ja tuttavallisesti: "Maksa takaisin, milloin voit. Vuokraa kuukaudeksi tai osta vähittäismaksulla ne puvut, joita tarvitset. Järjestä asia mielesi mukaan, mutta tule huomenna meille päivälliselle puoli kahdeksalta, 17 rue Fontaine."

Hämmästyneenä Duroy työnsi rahat laskuunsa ja änkytti: "Olet todella ystävällinen. Olen sinulle hyvin kiitollinen, ja voit olla varma siitä, etten unohda tätä koskaan…"

Toinen keskeytti hänet: "Hyvä, hyvä. Otetaanpa vielä lasi." Ja hän lausui: "Vahtimestari, kaksi olutta!"

"Mitä nyt tekisimme?" Forestier kysyi. "Väitetään, että pariisilaisella kävelijällä aina on jotakin puuhaa. Mutta se ei ole totta. Jos omasta puolestani haluan kävellä jonakin iltana, en koskaan tiedä, minne menisin. Boulognen metsään ei viitsi mennä ilman naisseuraa, eikä naisiakaan ole aina saatavissa. Musiikkikahvilat voivat huvittaa ruokatavarakauppiastani ja hänen vaimoaan, mutta ei minua. Mitä siis olisi tehtävä? Ei mitään. Pitäisi olla jonkinlainen kesäpuutarha, esimerkiksi Parc Monceaun tapainen, joka olisi auki yöllä ja jossa saisi kuunnella hyvää musiikkia ja juoda kylmiä juomia puiden siimeksessä. Se ei saisi olla huvittelupuisto, vaan kävelypaikka, ja pääsymaksujen tulisi olla korkeat, jotta sinne saataisiin houkutelluksi kauniita naisia. Siellä voisi käyskennellä hyvin hiekoitetuilla käytävillä, joita sähkölamput valaisisivat, ja istuutua, milloin haluttaisi, kuuntelemaan musiikkia lähellä tai kaukaa. Ennen vanhaan Musard oli vähän sinne päin, mutta meno siellä vaikutti liiaksi moukkamaiselta, siellä soitettiin liian paljon tanssimusiikkia, se ei ollut tarpeeksi tilava eikä tarpeeksi hämärä eikä tarpeeksi varjoisa. Sellaisen paikan pitäisi olla hyvin iso, ja siellä pitäisi olla hyvin kaunis puutarha. Se olisi ihastuttavaa. Minne haluaisit mennä?"

Duroy ei pelkältä hämmästykseltään voinut sanoa mitään, mutta teki kuitenkin vihdoin päätöksensä: "En ole koskaan ollut Folies-Bergères’issâ. Olisi hauskaa pistäytyä sitä katsomassa."

Hänen toverinsa huudahti: "Folies-Bergères, hyi hemmetti! Siellä me paistumme kuin pannussa, mutta olkoon menneeksi, saattaa siellä olla hauskaakin."

Huvittelupaikan valaistu fasadi levitti kirkasta valoaan niille neljälle kadulle, jotka sen edustalla kohtaavat toisensa.

Kun he tulivat kontrollipöydän luo, kaikki kolme kontrollööriä kohottivat hattuansa sanomalehtimiehelle, joka kysyi:

Hän otti pääsyliput, jotka hänelle annettiin, työnsi auki paljoitetut, nahalla päällystetyt ovet, ja he olivat salissa.

Tupakansavu leijaili hienona usvana salin kaukaisemmissa osissa melkein peittäen näkyvistä näyttämön ja salongin toisen puolen. Ja sikareista ja savukkeista, joita kaikki nämä ihmiset polttivat, kohosi tuo kevyt usva pieninä, ohuina, harmaina renkaina, kohosi lakkaamatta ja kokoutui katon vaiheilla ison kupolin alle, missä se muodosti sakean pilven valokruunun ja ylimmän parven ympärille, joka oli täynnä katselijoita.

Leveä käytävä johti ympyrän muotoiseen kävelypaikkaan, jossa kokottien kirjava parvi sekautui herrojen tummiin ryhmiin. Tällä kertaa käytävällä seisoi joukko naisia odottamassa uusia tulijoita kolmen tarjoilupöydän luona, joiden takana, maalattuina ja kuihtuneina, prameili kolme alkoholin ja rakkauden kaupustelijatarta.

Isoista peileistä, jotka olivat heidän takanaan, kuvastuivat heidän selkänsä ja ohikulkijain kasvot.

Forestier lähestyi nopein askelin kuin mies, joka tietää vaatia itselleen kunnioitusta, ja ihmiset väistyivät hänen tieltään.

Ja heidät suljettiin pieneen avonaiseen, punaisella verhottuun laatikkoon, jossa oli neljä punaista tuolia niin lähekkäin, että oli vaikeaa pujottautua niiden välitse. Ystävykset istuutuivat. Oikealla ja vasemmalla näkyi pitkä linja, jonka molemmat päät päättyivät näyttämöön ja jonka muodosti rivi aivan samanlaisia laatikoita; ne olivat täynnä ihmisiä, jotka kaikki istuivat samalla tapaa ja joista näkyivät vain pää ja rinta.

Näyttämöllä oli kolme nuorta miestä: yksi iso, yksi keskikokoinen ja yksi pieni. Heillä oli yllään ruumiinmukaiset trikoot, ja he olivat trapetsivoimistelijoita.

Iso mies astui ensin esiin lyhyin, nopein askelin ja tervehti yleisöä kädenliikkeellä, aivan kuin hän olisi heittänyt lentosuukon.

Hänen trikoittensa alta piirtyivät käsivarsien ja jalkojen lihakset, ja hän kulki rinta pullollaan salatakseen liian ulkonevan vatsansa. Kasvoiltaan hän muistutti parturia, ja huolellisesti kammattu jakaus halkaisi hänen tukkansa kahteen samanlaiseen osaan. Sirosti hypähtäen hän tarttui trapetsiin ja alkoi käsivarsistaan riippuen pyöriä ympäri kuin hyrrä. Sen jälkeen hän pysähdytti pyörimisensä ja jäi seisomaan trapetsille pystysuorana ja liikkumattomana, pysyttäytyen tässä asennossa vain lanteittensa voiman avulla.

Sitten hän hyppäsi maahan, tervehti hymyillen ja kättentaputusten kaikuessa permannon yleisöä ja astui syrjään näytellen joka askeleella jalkansa lihaksia.

Toinen, tanakampi ja varreltaan lyhyempi, astui nyt vuorostaan esiin ja uudisti saman tempun. Sen suoritti vielä kolmaskin yleisön osoittaessa yhä äänekkäämmin suosiotaan.

Mutta Duroy ei välittänyt esityksistä. Lakkaamatta hän käänteli päätään tarkastellakseen avaraa kävelypaikkaa, joka oli täynnä herroja ja ilotyttöjä.

"Katsohan permantoa", Forestier sanoi hänelle. "Pelkkiä tyhmän näköisiä porvareita vaimoineen ja lapsineen, jotka ovat tulleet tänne töllistelemään! Aitioissa bulevardityyppejä, muutamia taiteilijoita, muutamia vähän parempia tyttöjä ja takanamme hullunkurisin sekamelska minkä Pariisissa saattaa nähdä. Silmäilehän vähän noita ihmisiä! Kuten näet, siinä ovat edustettuina kaikki ammatit ja kaikki yhteiskuntaluokat, mutta näkyvimpänä on roskaväki. Tuossa joukossa on virkamiehiä, pankkiherroja, liikeapulaisia, ministeriöiden virkailijoita, sanomalehtimiehiä, tyttökauppiaita, siviilipukuisia upseereita, frakkipukuisia huijareita, jotka ovat olleet syömässä päivällistä jossakin kabareessa ja jotka poikkeavat place de l’Opéralle, ennen kuin kääntyvät boulevard des Italiens’ille; ja lisäksi joukko epäilyttäviä olioita, joita ei tarkemmin voi määritellä. Mitä naisiin tulee, niin kaikki ne ovat samaa maata: nainen, joka illastaa Américainissa, kahdenkymmenen tai neljänkymmenen frangin tyttö, joka pyydystää vieraita ja ilmoittaa tuttavilleen, milloin hän on vapaa. Kuudessa vuodessa ne oppii tuntemaan kaikki tyynni. Heidät tapaa kautta vuoden joka ilta samoissa paikoissa, paitsi kun he hoitelevat terveyttään Saint-Lazaressa tai Lourcinessa."

Duroy ei enää kuunnellut. Eräs nainen katseli häntä nojaten kyynärpäillään heidän aitionsa reunakaidetta vasten. Se oli kookas, tummaverinen tyttö, jonka iho oli maalattu valkeaksi. Hänen kalpeiden, mustien silmiensä ympärystät oli värjätty tushilla, ja niitä kehysti pari suunnattomia, keinotekoisia kulmakarvoja. Hänen liian uhkean rintansa yli pingottui musta silkkileninki, ja maalatut huulet, punaiset kuin verinen haava, antoivat hänen ulkomuodolleen jonkinlaisen eläimellisyyden, ylenpalttisuuden ja turmion leiman, joka kuitenkin oli omansa herättämään halua.

Nainen kutsui luokseen erään ohikulkevan ystävättärensä, punatukkaisen vaaleaverikön, joka oli yhtä lihava kuin hän itsekin, ja sanoi hänelle äänellä, joka oli riittävän kova kuuluakseen: "Katsohan tuota sievää poikaa. Jos hän haluaa tarjota minusta kymmenen louisdoria, niin enpä tosiaankaan kieltäydy."

Forestier kääntyi ja taputti ystäväänsä polvelle: "Se oli tarkoitettu sinulle. Onnittelen, rakas ystävä. Sinulla on nähtävästi menestystä."

Entinen aliupseeri oli punastunut, ja hän hypisteli koneellisesti liivintaskussaan olevaa kahta kultarahaa.

He nousivat paikoiltaan, ja kävelevien virta vei heidät heti mukaansa. Toisten tyrkkiminä, lykkiminä ja tuuppimina he työntyivät eteenpäin tässä hattumeressä. Ja kokotit kuljeskelivat parittain herraryhmien keskellä, pujahtelivat liukkaasti ja kevyesti heidän välistään, liukuen kyynärpäiden, rintojen ja selkien ohitse, aivan kuin olisivat olleet kotonaan. He liikehtivät nokkelasti kuin kalat vedessä tässä koiraiden virrassa.

Duroy oli ihastunut ja antautui virran vietäväksi, hengittäen ahnaasti sisäänsä tupakansavua, kevytmielisten naisten hajuvesien ja ihmisten hien pilaamaa ilmaa.

He kääntyivät vasemmalle ja tulivat jonkinlaiseen talvipuutarhaan, jota vilvoitti kaksi isoa, rumaa suihkulähdettä. Puulaatikoissa kasvavien punakatajien ja tuijien väliin sijoitettujen sinkkipöytien ääressä istui miehiä ja naisia juomassa.

Silloin tällöin joku kokotti pysähtyi heidän pöytänsä ääreen ja kysyi kuluneesti hymyillen: "Tarjoatteko minulle jotakin, herra?" Ja kun Forestier vastasi: "Saatte lasin vettä suihkukaivosta", he poistuivat mutisten: "Hävetkää, hölmöt."

Mutta lihava tummaverikkö, joka äsken oli nojannut ystävysten aitiota vasten, ilmestyi jälleen. Hän tuli itsetietoisin askelin, mukanaan vaaleaverinen ystävättärensä. He olivat todella kaunis ja sopusuhtainen pari.

Huomatessaan Duroyn nainen hymyili, ikään kuin heidän silmänsä jo olisivat ripittäneet toisilleen likeisiä salaisuuksia. Hän otti tuolin, istuutui varsin rauhallisesti vastapäätä Duroyta, kehotti ystävätärtään istumaan ja tilasi kirkkaalla äänellä: "Vahtimestari, kaksi omenamehua!" Forestier huudahti hämmästyneenä: "Etpä sinä haikaile!" Nainen vastasi: "Ystäväsi on niin viekoitteleva. Hän on todella sievä nuorukainen. Luulenpa, että voisin tehdä hullutuksia hänen tähtensä!"

Duroy oli hämillään eikä keksinyt mitään sanottavaa. Hän kierteli käherrettyjä viiksiään hymyillen yksinkertaisen näköisenä. Tarjoilija toi mehut, ja molemmat naiset joivat ne yhdellä siemauksella. Sitten he nousivat, ja tumma sanoi Duroylle nyökäten hänelle ystävällisesti ja näpsäyttäen hänen olkapäätään viuhkallaan: "Kiitos, rakkaani. Kylläpä sinä olet harvapuheinen."

Forestier alkoi nauraa: "Kuulehan, vanha ystävä, ymmärrätkö lainkaan, että sinulla on menestystä naisten piirissä? Sitä sinun on käytettävä hyväksesi. Sen avulla voit päästä pitkälle." Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten aivan kuin itsekseen: "Heidän kauttaan joka tapauksessa pääsee päämääräänsä nopeimmin."

Ja kun Duroy yhä vain mitään puhumatta hymyili, hän kysyi: "Jäätkö vielä tänne? Minä puolestani olen saanut tarpeekseni ja lähden kotiin."

Forestier nousi: "No, hyvästi sitten! Älä unohda huomista. Puoli kahdeksan, 17 rue Fontaine."

Hänen mentyään Duroy tunsi olonsa vapaammaksi, ja mielissään hän taas hypisteli taskussaan olevia kultarahoja. Sitten hän nousi ja ryhtyi tutkivasti silmäilemään yleisöä.

Pian hän sai näkyviinsä molemmat naiset, sekä tumman että vaalean, jotka yhä kuljeskelivat ylpeillen kerjäläisten kaltaisina meluavan yleisön joukossa.

Duroy meni suoraan heitä kohden, mutta kun hän tuli lähelle, hänen rohkeutensa katosi.

He seisahtuivat kolmihenkiseksi ryhmäksi keskelle kävelypaikan ihmisvirtaa, joka muodosti pyörteen heidän ympärilleen.

Heidän lähtiessään ravintolasta Duroy ajatteli, että hän jäljelle jäävillä kahdellakymmenellä frangilla helposti voisi vuokrata hännystakin seuraavaksi päiväksi.

Portinvartija vastasi kohteliaalla äänellä, jossa oli havaittavissa kunnioitusta vuokralaista kohtaan. Ja Georges Duroy lähti astumaan portaita ylös.

Hän tunsi itsensä hieman pelokkaaksi, araksi, olonsa epämukavaksi. Hänellä oli ensimmäisen kerran elämässään yllään hännystakki, ja tämä puku teki hänet levottomaksi. Hän kärsi sen puutteista, kengistä, jotka, vaikka eivät olleetkaan kiiltonahkaiset, kuitenkin olivat sangen hienot, sillä hän oli turhamainen jalkineittensa suhteen, paidasta, jonka hän aamulla oli ostanut Louvresta neljällä frangilla viidelläkymmenellä centimella ja jonka liian ohuet laskokset jo alkoivat rypistyä. Hänen muut paitansa, arkipaidat, olivat kaikki enemmän tai vähemmän kuluneita, niin ettei hän voinut käyttää niistä edes vähimmän käytettyä.

Housut olivat vähän liian avarat. Ne sopivat huonosti ja kiertyivät pohkeiden ympärille ryppyisinä kuin ainakin juhlavaatteet, jotka aivan sattumalta joutuvat verhoamaan jonkun henkilön jäseniä. Vain itse takki sopi hyvin. Hänen oli onnistunut saada frakki, joka oli melkein kuin hänelle tehty.

Hän nousi portaita sydän pampattaen ja levottomana sekä ennen kaikkea peläten vaikuttavansa naurettavalta. Äkkiä hän huomasi erään iltapuvussa olevan herran, joka tuli häntä vastaan ja katseli häntä. He olivat niin lähellä toisiaan, että Duroy astui askelen taaksepäin ja pysähtyi sitten hämmästyneenä. Se oli hän itse, hänen oma kuvansa! Se näkyi korkeasta lattiakuvastimesta, joka muutti ensimmäisen kerroksen porraskäytävän isoksi peilisaliksi. Hän värähti ilosta, sillä hän huomasi olevansa paljon hienomman näköinen kuin oli luullutkaan.

Kotona hänellä oli ollut vain pieni parranajopeilinsä, josta hän ei ollut voinut nähdä koko vartaloaan, ja koska hän oli vain varsin huonosti voinut tarkastella siitä tilapäisen pukunsa eri osia, hän oli liioitellut puutteita ja pelännyt näyttävänsä hullunkuriselta.

Mutta kun hän nyt äkkiä sai nähdä kuvansa peilistä, hän ei ollut tuntea itseään. Hän oli luullut peilikuvaa toiseksi maailmanmieheksi, jonka hän ensi silmäyksellä oli arvostellut sekä hyvin pukeutuneeksi että hienoksi.

Ja kun hän nyt tarkoin katseli kuvaansa, hän tunnusti itselleen, että kokonaisvaikutus oli tyydyttävä.

Hän tarkasteli itseään kuin näyttelijä, joka harjoittelee osaansa. Hän hymyili, ojensi kättään, teki liikkeitä, ilmaisi yllätyksen, ilon ja hyväksymisen tunteita, tutki erilaisia hymyjä ja erilaisia silmien ilmeitä, joilla hän tahtoi osoittaa kohteliaisuutta naisia kohtaan saadakseen heidät ymmärtämään, että hän ihaili ja halusi heitä.

Ovi avautui porraskäytävässä. Hän pelästyi ja lähti nopeasti astumaan portaita ylös. Hän pelkäsi, että joku hänen ystävänsä vieraista oli nähnyt hänet vääntelemässä kasvojaan peilin edessä.

Toisessa kerroksessa hän huomasi peilin ja hiljensi käyntiään nähdäkseen itsensä kulkevan ohitse. Hänen ryhtinsä näytti todella hienolta. Hän käveli hyvin. Ja hänet täytti ääretön itseluottamus. Varmasti hänellä olisi menestystä; siitä olivat takeena hänen kasvonsa, hänen pyrkimyksensä päästä eteenpäin, päättäväisyys, jonka hän tiesi omistavansa. Häntä halutti juosta, syöstä ylös jäljellä olevat viimeiset portaat. Hän pysähtyi kolmannen peilin eteen, kiersi viiksiään tottuneella liikkeellä, otti hatun päästään järjestääkseen hiuksiaan ja mutisi puoliääneen, kuten hänellä usein oli tapana: "Tämäpä mainio keksintö!" Sitten hän tarttui ovikellon nauhaan ja soitti.

Ovi avautui melkein heti, ja hänen edessään seisoi mustapukuinen palvelija vakavana, sileäksi ajeltuna ja niin hienona, että Duroy jälleen hämmentyi voimatta käsittää, mistä tämä epämääräinen tunne tuli. Ehkä sen aiheutti väkisin mieleen pyrkivä halu vertailla heidän kummankin pukua. Kiiltonahkakenkäinen palvelija otti Duroyn päällystakin, jota tämä oli kantanut käsivarrellaan päästäkseen näyttämästä sen tahroja, ja kysyi:

Ja hän sinkosi hänen nimensä erääseen saliin, jonka ovea peitti puoleksi syrjään vedetty oviverho.

Mutta äkkiä Duroy menetti tasapainonsa, tunsi itsensä alakuloiseksi ja aivan pelokkaaksi. Olihan hän ottamaisillaan ensimmäisen askelen kauan kaipaamaansa ja unelmoimaansa maailmaan. Hän astui kuitenkin saliin. Siellä odotti nuori, vaaleaverinen nainen, aivan yksinään isossa, kirkkaasti valaistussa huoneessa, joka oli täynnä ruukkukasveja kuin kasvihuone.

Duroy jähmettyi paikoilleen täydellisesti hämmästyneenä. Kuka tämä hymyilevä nainen mahtoi olla? Sitten hän muisti, että Forestier oli naimisissa, ja ajatus, että tämä ihastuttava, hieno vaaleaverikkö ehkä oli hänen ystävänsä vaimo, lisäsi hänen säikähdystään.

Hän sopersi: "Hyvä rouva, olen…" Nainen ojensi hänelle kätensä: "Kyllä tiedän. Charles on kertonut eilisestä tapaamisesta. Olen iloinen, että hänen mieleensä juolahti ajatus kutsua teidät tänään luoksemme päivälliselle."

Duroy punastui korviaan myöten eikä kyennyt sanomaan mitään. Hän tunsi, että hänet tutkittiin, tarkastettiin kiireestä kantapäähän, punnittiin ja arvioitiin.

Hän tahtoi pyytää anteeksi, selittää jollakin tapaa pukunsa puutteellisuuksia. Mutta hän ei pystynyt keksimään mitään eikä niin ollen uskaltanut kajota tähän arkaluontoiseen asiaan.

Hän istuutui nojatuoliin, jonka rouva oli hänelle osoittanut, ja kun hän tunsi tuolin pehmeän, miellyttävän, kiiltävän sametin taipuvan allaan, kun hän tunsi vartalossaan tämän mukavan huonekalun syleilyn, huonekalun, jonka pehmeään selkämykseen ja käsivarsitukiin hän miellyttävästi nojasi, hän huomasi joutuneensa uuteen ja ihastuttavaan elämään, ikään kuin ottaneensa haltuunsa rakkaan esineen. Hänestä tuntui, kuin hänestä nyt olisi tullut jotakin. Hän tunsi pelastuneensa. Ja hän tuijotti rouva Forestier’ta, jonka silmät eivät olleet hetkeksikään lakanneet häntä tarkastamasta.

Rouvalla oli vaaleansininen kasimirleninki, joka mainiosti sopeutui hänen pehmeän vartalonsa ja uhkean rintansa ympärille.

Käsivarsien ja kaulan hipiä pilkisti näkyviin valkoisten pitsien alta, jotka reunustivat lyhyitä hihoja ja avokaulusta. Hiukset, jotka oli kammattu sykkyrälle keskelle päätä, olivat hieman kiharaiset luoden vaalean, untuvaisen varjon kaulalle.

Duroy alkoi rauhoittua rouvan häntä katsellessa. Tämä katse toi jostakin käsittämättömästä syystä hänen mieleensä tytön, jonka hän eilen illalla oli tavannut Folies-Bergères’issä. Nämä silmät olivat harmaat, teräksenharmaat, ilmeeltään vähän omituiset, huulet olivat kovat ja leuka hiukan lihava, kasvonpiirteet epäsäännölliset, mutta miellyttävät, täynnä suloutta ja veitikkamaisuutta. Näissä naiskasvoissa näytti jokaiseen piirteeseen kätkeytyvän erikoista viehätystä ja jokaisella olevan oma merkityksensä — ja jokainen liike tuntui joko puhuvan tai salaavan jotakin.

Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Forestier kysyi: "Oletteko ollut kauankin Pariisissa?"

Alkaen vähitellen päästä hermojensa herraksi Duroy vastasi: "Vain muutamia kuukausia. Minulla on toimi rautatiellä. Mutta Forestier on antanut minulle toiveita, että hänen avullaan ehkä voisin päästä sanomalehtialalle."

Rouvan hymy kävi yhä selvemmäksi ja hyväntahtoisemmaksi. Hän sanoi hiljaa: "Niin, tiedän sen."

Hän tuli sisään nopein askelin ja näytti olevan aivan kuin valettu mustaan, hyvin yksinkertaiseen pukuunsa.

Hiuksiinsa hän oli pistänyt punaisen ruusun, johon katse väkisinkin kiintyi. Sen tarkoituksena tuntui olevan hänen olemuksensa tehostaminen, hänen erikoisen luonteensa valaiseminen; se myös antoi hänelle jonkinlaisen äkillisen ja terävän vivahduksen.

Hänen mukanaan oli lyhythameinen tyttö. Rouva Forestier riensi häntä vastaan.

He suutelivat toisiaan. Sitten lapsi ojensi otsansa rouva Forestier'n suudeltavaksi ja sanoi varmasti kuin aikaihminen:

Hän lisäsi: "Täällä ei tarvita mitään muodollisuuksia; olkaa kuin kotonanne."

Mutta ovi avautui uudelleen, ja näkyviin tuli pieni, lihava, ja pyöreä herra, joka talutti käsipuolesta komeaa, kaunista naista. Nainen oli paljon pitempi miestä ja paljon häntä nuorempi, käytökseltään ylhäinen ja ryhdiltään vakava. Tulijat olivat herra Walter, edustajakamarin jäsen, pankkiiri, raha- ja liikemies, Etelän juutalainen ja La Vie Françaisen omistaja, sekä hänen vaimonsa, omaa sukua Basile-Ravalau, samannimisen pankkiirin tytär.

Sitten tulivat peräkkäin Jacques Rival erittäin hienona ja Norbert de Varenne, jonka hännystakin kauluksella kiilsi pitkästä tukasta valunutta hilsettä. Hänen tukkansa, joka riippui aina hartioille asti, oli sirotellut niillekin pieniä valkoisia hiutaleita. Huonosti solmittu solmuke näytti olleen käytännössä jo monesti.

Hän astui lattian poikki vanhan naissankarin varmoin askelin, tarttui rouva Forestier'n käteen ja suuteli häntä ranteelle. Hänen kumartuessaan hänen pitkä tukkansa valahti nuoren naisen paljaalle käsivarrelle.

Vihdoin saapui Forestier pyytäen anteeksi myöhäistä tuloaan. Mutta Morelin juttu oli pidättänyt häntä toimituksessa. Morel, radikaalinen edustajakamarin jäsen, oli tehnyt kyselyn siirtomaaministerille erään määrärahan myöntämisestä Algerian asuttamiseksi.

Duroy sijoitettiin rouva de Marellen ja hänen tyttärensä väliin. Häntä alkoi jälleen vaivata pelko, tällä kertaa siksi, ettei hän ollut varma siitä, osaisiko hän oikealla tavalla käyttää haarukkaa, lusikkaa ja laseja. Viimeksimainittuja oli neljää lajia, joista yksi vaaleansininen. Mitähän siitä oli juotava?

Liemiruokaa syötäessä ei puhuttu mitään, mutta sen jälkeen Norbert de Varenne kysyi: "Oletteko lukeneet Gauthier’n oikeudenkäynnistä? Merkillinen juttu!"

Ja nyt ruvettiin keskustelemaan tästä merkillisestä tapauksesta, johon liittyi avioliittorikoksia ja kiristyksiä. Siitä ei puhuttu niinkuin perhepiirissä on tapana puhua sanomalehtiuutisista, vaan kaikki puhuivat kuin lääkärit, jotka omassa piirissään keskustelevat jostakin sairaustapauksesta, tai kuin vihanneskauppiaat, jotka puhuvat vihanneksista. Kukaan ei osoittanut tapauksen johdosta suuttumusta tai edes hämmästystä, vaan jokainen koetti keksiä sen syvempiä salaisia vaikuttimia ammattimaisen uteliaana ja täydellisesti välinpitämättömänä itse rikoksen suhteen. Koetettiin selvästi valaista tekojen syitä, määritellä niitä psykologisia edellytyksiä, joista rikos oli versonut jonkin erikoisen sieluntilan tieteellisenä tuloksena. Naisetkin ottivat innokkaasti osaa tähän penkomistyöhön, tähän syiden arvailemiseen. Myös muita päiväntapahtumia pohdittiin, tarkasteltiin ja selviteltiin joka puolelta, punnittiin ja arvioitiin suhtautumalla asioihin sillä käytännöllisellä ja erikoisella tavalla, joka on ominainen uutisten kauppiaille, joiden ammattina on myyskennellä ihmiskunnan komediaa rivimaksua vastaan. Ja todella he muistuttivat kauppiaita, jotka punnitsevat ja tarkastavat myytäviksi tarkoitettuja esineitä.

Sen jälkeen tuli puheeksi eräs kaksintaistelu, ja nyt otti puheenvuoron Jacques Rival, sillä tämä oli hänen alaansa, eikä kukaan muu ymmärtänyt sitä niinkuin hän.

Duroy ei uskaltanut puuttua sanallakaan keskusteluun. Hän vilkuili toisinaan naapuriaan, jonka pyöreä kaula ärsytti ja viekoitteli häntä. Nuoren naisen korvasta riippui kultaketjussa timantti; se oli kuin vesipisara, joka oli valahtanut pehmeälle iholle. Silloin tällöin nainen teki jonkin huomautuksen, joka aina loihti hymyn hänen huulilleen. Hän oli leikillinen, rakastettava ja vilkas ja muistutti kokenutta tylönletukkaa, joka suhtautuu yliolkaisesti kaikkiin asioihin ja arvostelee niitä kevyesti ja hyväntahtoisesti epäillen.

Duroy koetti turhaan keksiä kohteliaisuutta naapurittarelleen, ja kun hän ei mitään keksinyt, hän kiinnitti huomionsa tämän tyttäreen, täytti hänen lasinsa, tarjosi hänelle ruokalajeja ja pani niitä hänen lautaselleen. Lapsi, joka oli jäykempi kuin äiti, kiitti vakavasti: "Teillä on minusta aivan liiaksi vaivaa", ja kuunteli aikuisten puheita miettiväisen näköisenä.

Päivällinen oli erittäin hyvä, ja kaikki olivat ihastuksissaan. Johtaja Walter söi kuin jättiläinen ja puhui vähän. Silmälasiensa takaa hän vilkuili salavihkaa jokaista ruokalajia, joka tuotiin pöytään. Norbert de Varenne oli syömisessä hänen veroisensa ja tiputteli silloin tällöin kastiketta paitansa rintamukselle.

Forestier valvoi kaikkea hymyilevänä ja vakavana ja vaihtoi toisinaan yhteisymmärryksestä kielivän katseen rouvansa kanssa. He olivat kuin kaksi salaliittolaista, jotka yhdessä suorittavat vaikeaa tehtävää, joka sujuu heidän toiveittensa mukaan.

Kasvot punertuivat, äänet kovenivat. Kerran toisensa jälkeen palvelija kuiskasi vieraiden korvaan: "Cortonia vai chateau-Larozea?"

Duroy oli havainnut cortonin makunsa mukaiseksi ja antoi palvelijan joka kerralla täyttää lasinsa. Miellyttävä ilon tunne täytti hänet; se nousi vatsasta päähän, virtasi läpi suonien ja tunkeutui koko hänen olemukseensa. Hän tunsi olonsa täysin hyväksi, ja tämä tunne valtasi hänen elämänsä ja ajatuksensa, hänen ruumiinsa ja sielunsa.

Hän olisi tahtonut puhua, tehdä itsensä huomatuksi ja arvossapidetyksi, tulla samanlaiseksi kuin nämä hänen ympärillään olevat ihmiset, joiden pienimmätkin huomautukset nieltiin herkkupaloina.

Puheensorina yltyi taukoamatta, eri ajatuskantoja risteili sinne tänne, vähäpätöisinkin sana aiheutti syrjähyppyjä kulloinkin puheena olevasta asiasta. Kun päivänkysymykset oli käsitelty loppuun ja sillä välin kosketeltu tuhansia muita aiheita, palattiin taas Morelin kyselyyn siirtomaiden asuttamisesta Algeriassa.

Johtaja Waller teki ruokalajien välissä joitakin leikillisiä huomautuksia, sillä hän oli suorasukainen ja epäileväinen luonne. Forestier selosti huomisen artikkelinsa sisällystä. Jacques Rival vaati sotilashallitusta ja ilmaista viljelysmaata kaikille upseereille, jotka olivat palvelleet kolmekymmentä vuotta siirtomaissa.

"Siten", hän sanoi, "luodaan vahva kansanluokka, joka pitkän ajan kuluessa on oppinut tuntemaan tämän maan ja joka sitä rakastaa ja osaa sen kieltä. He myös tuntevat tärkeät paikalliset asiat, jotka aina ovat hankalia kaikille tulokkaille."

"Niin… He tulevat osaamaan kaikkea muuta paitsi maanviljelystä. He tulevat puhumaan arabiaa ja jäämään tietämättömiksi siitä, miten istutetaan juurikkaita tai kylvetään viljaa. He tulevat olemaan hyvin kyvykkäitä miekkailussa, mutta heikkoja lannoittamisessa. Sen sijaan tämä uusi maa on avattava selkosen selälleen jokaiselle. Siellä tulevat menestymään älykkäät, muut saavat sortua. Se on elämän laki."

Seurasi kevyt hiljaisuus. Hymyiltiin. Georges Duroy avasi suunsa ja selitti, hämmästyen oman äänensä kaikua, aivan kuin hän ei koskaan olisi kuullut itsensä puhuvan: "Algeriassa on pahin puute hyvästä maasta. Todella kannattavat maatilat maksavat siellä yhtä paljon kuin Ranskassa, ja niitä ostavat rikkaat pariisilaiset, jotka haluavat sijoituspaikkaa rahoilleen. Todelliset asuttajat, varaton väestö, joka matkustaa sinne leivän puutteen takia, ajetaan erämaahan, missä ei kasva mitään, koska siellä ei ole vettä."

Duroy vastasi: "Kyllä, olen viettänyt siellä kaksikymmentäkahdeksan kuukautta ja oleskellut kolmessa maakunnassa."

Ja äkkiä unohtaen Morelin jutun Norbert de Varenne kysyi häneltä erästä pikkuseikkaa, josta hän oli kuullut joltakulta upseerilta. Hän halusi tietää mzab-heimon tavoista, tuosta kaukaisesta pienestä tasavallasta, joka oli syntynyt keskelle Saharaa, tämän auringon korventaman maan näivettyneimpään osaan.

Duroy oli kaksi kertaa käynyt Mzabissa, ja hän alkoi nyt kertoa tämän merkillisen seudun tavoista, seudun, jossa jokainen vesipisara oli kullan arvoinen, jossa jokainen asukas on velvollinen palvelemaan yhteiskuntaa ja jossa kaupallinen kunniantunto on paljon korkeammalle kehittynyt kuin sivistyneiden kansojen keskuudessa.

Hän puhui hieman liioitellun vuolaasti, viinin ja miellyttämishalun kiihottamana. Hän kertoi kaskuja rykmentistä, piirteitä arabialaisten elämästä, seikkailuja sotaretkiltä. Pystyipä hän keksimään muutamia värikkäitä sanojakin kuvatessaan keltaisia ja alastomia aavikoita, joita auringon kuluttavat säteet polttavat.

Kaikkien naisten katseet olivat kohdistuneet häneen. Rouva Walter lausui veltolla äänellään: "Te varmaankin osaisille kirjoittaa ihastuttavan artikkelisarjan muistoistanne."

Silloin Walter alkoi katsella nuorta miestä silmälasiensa ylitse, kuten hän aina teki halutessaan paremmin nähdä jonkun kasvot. Ruokalajeja hän tarkasti silmälasiensa alitse.

Forestier käytti tilaisuutta hyväkseen: "Rakas johtaja, olen juuri puhunut teidän kanssanne herra Duroysta, jonka haluaisin käytettäväkseni poliittisia uutisia varten. Marambot’n lähdettyä lehdestä minulla ei ole ketään, joka voisi hankkia tärkeitä salaisia tietoja, ja lehti alkaa siitä kärsiä."

Vanha Walter tuli vakavaksi ja otti silmälasit kokonaan pois nenältään voidakseen katsoa Duroyta suoraan kasvoihin. Sitten hän sanoi: "On ilmeistä, että herra Duroy kykenee omintakeisesti arvostelemaan asioita. Jos hän haluaa pistäytyä luonani huomenna kello kolmelta, niin järjestämme asian." — Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen herra Walter kääntyi kokonaan nuorta miestä kohden ja sanoi: "Mutta kirjoittakaa nyt heti pieni pakinasarja Algeriasta. Voitte siinä kertoa muistoistanne ja pujotella joukkoon mietteitä asutuskysymyksestä, niinkuin äskenkin teitte. Se on päivänpolttava kysymys tällä hetkellä, erittäin päivänpolttava, ja minä olen varma siitä, että se kiinnostaa lukijakuntaa. Mutta kiirehtikää! Minun on saatava ensimmäinen kirjoituksenne huomenna tai ylihuomenna, jotta se kiinnittäisi yleisön mieltä, sillä asia on nyt käsiteltävänä edustajakamarissa."

Ja rouva Walter lisäsi vakavan ystävällisesti, kuten hän aina puhui kaikesta, tavalla, joka antoi hänen sanoilleen suosionosoituksen vivahduksen: "Ja teillähän on niin mainio otsakekin: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia. Vai mitä, herra Norbert?"

Vanha runoilija oli saavuttanut maineensa myöhään. Hän inhosi ja pelkäsi nousukkaita, ja hän vastasi kuivasti:

"Kyllä, aivan erinomainen, edellyttäen, että jatko käy samaan tyyliin; sillä vaikeinta on saada esiin juuri oikea tunnelma, se, jota musiikissa voisimme nimittää sävellajiksi."

Rouva Forestier verhosi Duroyn suojelevalla ja hymyilevällä katseella, tuntijan katseella, joka näytti sanovan: "Sinä kyllä pääset eteenpäin." Rouva de Marelle oli useita kertoja kääntynyt katsomaan Duroyta, ja timantti hänen korvassaan värisi lakkaamatta aivan kuin hieno putoamaisillaan oleva vesipisara.

Mutta palvelija kierteli pöytää ja kaatoi johannisbergiä sinertäviin laseihin. Ja Forestier kohotti maljan kumartaen herra Walterille: "La Vie Françaisen onneksi ja menestykseksi!"

Kaikki kumarsivat johtajalle, joka hymyili, ja Duroy joi voittonsa huumaamana lasinsa pohjaan. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut tyhjentää kokonaisen tynnyrin, syödä kokonaisen härän, kuristaa leijonan. Hän tunsi yliluonnollisen voiman jäsenissään, voittamattoman tarmokkuuden ja loppumattoman toivon sielussaan. Nyt hän oli päässyt näiden ihmisten joukkoon, hankkinut itselleen aseman, vallannut oikean paikkansa. Hän silmäsi noita kasvoja uuden varmuuden täyttämänä, ja ensimmäisen kerran hän uskalsi puhutella naapuriansa:

Nainen kääntyi hymyillen häntä kohti: "Olen itse keksinyt tavan ripustaa timantit yksinomaan kultalankaan. Ne ovat kuin kastehelmiä, eikö teistäkin?"

Duroy sanoi hiljaa, oman rohkeutensa hämmentämänä ja peläten esiintyvänsä tyhmästi:

Nainen kiitti häntä katseella, naisen valoisalla katseella, joka voi tunkeutua sydämeen asti.

Ja kun Duroy kääntyi katsomaan toisaalle, hän kohtasi jälleen rouva Forestier’n silmät, jotka edelleenkin olivat yhtä ystävälliset. Mutta hän oli huomaavinaan niissä myös suurempaa iloisuutta, ilkamointia, rohkaisua.

Kaikki herrat puhuivat nyt yht'aikaa säestäen kovaäänistä jutteluaan vilkkailla liikkeillä. Keskustelun alaisena oli suuri suunnitelma: maanalaisen rautatieverkoston rakentaminen Pariisiin. Asia saatiin loppuun käsitellyksi vasta jälkiruokaa syötäessä. Jokaisella oli ollut paljon sanottavaa kaupungin kulkuneuvojen hitaudesta, raitiotievaunujen epämukavuudesta, omnibussien haitoista ja ajurien hävyttömyydestä.

Sitten noustiin pöydästä ja siirryttiin juomaan kahvia. Duroy tarjosi leikillisesti käsivartensa pikkutytölle, joka kiitti häntä vakavasti ja nousi varpailleen ulottuakseen naapurinsa käsikoukkuun.

Tullessaan saliin Duroysta tuntui jälleen siltä, kuin hän saapuisi kasvihuoneeseen. Isot palmut levittelivät hienoja lehtiään huoneen kaikissa neljässä nurkassa, kohottivat ne aina kattoon asti, missä ne avautuivat aivan kuin vesisateiksi.

Kaakeliuunin molemmin puolin levitteli kaksi kumipuuta, sileinä kuin pilarit, tummanvihreitä lehtiään toistensa ylitse, ja pianon päällä oli kaksi tuntematonta ruukkukasvia, jotka olivat täydessä kukassa ja vaikuttivat pyöreiltä; toinen kasvi oli aivan punainen, toinen valkoinen, ja molemmat näyttivät kovin epätodellisilta, sillä ollakseen oikeita ne olivat aivan liian kauniita.

Ilma oli viileä, ja huoneen täytti vieno, miellyttävä tuoksu, jota ei voi kuvailla tai nimetä.

Nuori mies, joka jo oli päässyt kokonaan hermojensa herraksi, tarkasteli huonetta huolellisesti. Se ei ollut iso, ja kasvit olivat ainoat, jotka vetosivat katseeseen; räikeät värit eivät missään häirinneet silmiä, ja siellä tunsi olonsa viihtyisäksi, levolliseksi ja rauhalliseksi. Huone kietoutui ihmisen ympärille hiljaa ja suloisesti. Se hiipi ruumiiseen hyväilyn tavoin.

Seiniä verhosivat vanhanaikaiset, kudotut, himmeän sinipunaiset tapetit, joihin oli siroteltu keltaisia silkkikukkia. Ne olivat kuin kultakärpäsiä.

Oviverhot olivat sinivihreää verkaa, ja niihin oli punaisella silkillä kirjailtu muutamia neilikoita; tuolit, joita oli siellä täällä vailla tiettyä järjestystä, olivat monenmuotoisia ja erikoisia, leposohvat, mahtavat nojatuolit ja pienoissohvat, pielukset ja jakkarat oli verhottu Ludvig XVI:n aikaa jäljittelevällä silkillä tai Utrechtin sametilla, jossa oli granaatinpunaisia kirjailuja kellertävällä pohjalla.

Rouva Forestier tarjosi hänelle täyttä kahvikuppia hymyillen ystävällistä hymyään, joka aina oli hänen huulillaan.

Hän otti vastaan kupin, ja kun hän varovasti kumartui ottamaan hopeapihdeillä sokeripalaa pienen tytön ojentamasta rasiasta, emäntä sanoi puoliääneen:

"Käyttäkää nyt tilaisuutta hyväksenne ja lausukaa rouva Walterille jokin kohteliaisuus!"

Duroy joi ensin kahvinsa peläten läikyttävänsä sitä matolle; keventynein mielin hän sitten mietti miten hän voisi lähestyä uuden isäntänsä rouvaa ja ryhtyä hänen kanssaan puheisiin.

Äkkiä hän huomasi tyhjän kahvikupin, jota rouva piti kädessään. Pöytä oli kaukana, eikä rouva tietänyt, mihin olisi kuppinsa laskenut. Duroy ryntäsi esiin.

Duroy vei kupin pois ja palasi takaisin: "Kunpa tietäisitte, miten hauskoja hetkiä La Vie Française on minulle valmistanut erämaa-aikoinani. Se on todella ainoa sanomalehti, jota voi lukea Ranskan ulkopuolella; se on paremmin toimitettu, hauskempi ja vilkkaampi kuin kaikki muut. Se sisältää kaiken."

"Niin, miehelläni on todella ollut paljon työtä, ennen kuin hänen onnistui luoda sanomalehti, joka täytti kaikki uudet vaatimukset."

Ja he alkoivat puhella. Duroylla oli liukas ja lipeä kieli, lämmin äänenväri, lumousvoimaa katseessaan ja vastustamattoman viekoittelevissa viiksissään. Ne varjostivat ylähuulta kauniina vaaleanruskeina kiharoina, joiden ylöspäin kierretyissä kärjissä oli vielä vaaleampi vivahdus.

He keskustelivat Pariisista, sen ympäristöstä, Seinen rannoista, kylpylaitoksista, kesäajan huvituksista, kaikista tuollaisista pikkuasioista, joista voi puhella loppumattomasti aivojen siitä väsymättä.

Sitten lähestyi herra Norbert de Varenne liköörilasi kädessä, ja silloin Duroy väistyi huomaamatta syrjään.

Rouva de Marelle, joka oli istunut juttelemassa rouva Forestier’n kanssa, huusi hänelle: "Aiotteko siis koettaa sanomalehtialaa?"

Duroy alkoi epämääräisin sanoin puhua suunnitelmistaan ja palasi sitten samoihin asioihin, joista hän äsken oli puhellut rouva Walterin kanssa. Mutta koska hän nyt hallitsi aiheensa paremmin, hän saattoi vaikuttaa ylimieliseltä ja toistella ominaan asioita, joita juuri oli saanut kuulla. Ja hän katseli lakkaamatta naapuriaan silmiin aivan kuin antaakseen sanoilleen jonkin syvemmän merkityksen.

Rouva de Marelle vuorostaan kertoi hänelle kaikenlaista vapaaseen ja vaivattomaan tapaan, kuten nainen, joka tietää olevansa henkevä ja joka aina tahtoo olla huvittava; hän tuli tuttavalliseksi, laski kätensä Duroyn käsivarrelle ja hiljensi ääntään sanoakseen vähäpätöisyyksiä siten, että ne kuulostivat salaisuuksilta. Duroy kuumeni sisäisesti toisen ulkonaisesta kosketuksesta. Hän olisi heti tahtonut omistaa elämänsä tuolle naiselle, puolustaa häntä, näyttää hänelle, mihin hän kykeni. Hänen hitaat vastauksensa osoittivat hänen ajatustensa olevan toiminnassa.

Mutta äkkiä rouva de Marelle huusi ilman erikoista syytä: "Laurine!" ja hänen pikku tyttärensä tuli esiin. "Istu tänne, lapseni, sinä vilustut siellä ikkunan luona."

Ja Duroyn valtasi mieletön halu suudella tyttöä, aivan kuin osa hänen suudelmastaan olisi voinut siirtyä äidille.

Hän kysyi kohteliaalla, mutta isällisellä äänellä: "Suvaitsetteko, pikku neiti, että suutelen teitä?"

"Vastaa nyt: Olkoon menneeksi tänään, mutta se ei saa muuttua tavaksi vastaisuudessa!"

Duroy, joka oli istuutunut, otti Laurinen polvilleen ja kosketti huulillaan tyttösen hienoja, aaltoilevia hiuksia.

Äiti hämmästyi: "Katsokaa, hän ei juoksekaan tiehensä. Muuten hän sallii vain tätien suudella itseään. Mutta te olette vastustamaton, herra Duroy."

Duroy punastui eikä vastannut mitään. Sitten hän alkoi hiljalleen keinuttaa tyttöä polvellaan.

Rouva Forestier lähestyi ja päästi pienen hämmästyneen huudahduksen:
"Mutta katsokaas, Laurine on kesytetty, mikä ihme!"

Jacques Rival tuli myöskin paikalle tupruttaen sikanaan, ja Duroy nousi lähteäkseen, jottei tulisi jollakin typerällä sanalla hävittäneeksi sitä, minkä hän juuri oli pannut alulle, nimittäin valloitustyötään.

Hän meni sanomaan hyvästi, puristi varovasti naisten pieniä kätösiä ja ravisti sen jälkeen lujasti herrojen käsiä. Hän huomasi, että Jacques Rivalin käsi oli kuiva ja lämmin ja että hän vastasi sydämellisesti kädenpuristukseen. Norbert de Varennen käsi oli kylmä ja kostea ja luisui poispäin sormien kohdalta, johtaja Walterin käsi oli kylmä ja veltto, vailla voimaa, vailla ilmettä, Forestier'n käsi taas lihava ja haalea. Ystävä sanoi puoliääneen:

Kun Duroy tuli porraskäytävään, valtasi hänet halu juosta, sillä hänen ilonsa oli ääretön. Hän syöksyi alas hypäten kaksi porrasta kerrallaan. Mutta äkkiä hän näki toisen kerroksen isosta peilistä juoksujalkaa rientävän herran ja hän pysähtyi häpeissään, aivan kuin hänet olisi tavattu pahanteosta.

Multa sitten hän tarkasteli huolellisesti omaa kuvaansa ja ihmetteli, että hän todella oli niin komea mies. Hän hymyili ystävällisesti ja sanoi hyvästi kuvalleen kumartaen sille kohteliaasti kuin arvohenkilölle ainakin.

Tultuaan kadulle hän alkoi miettiä, mihin hän nyt ryhtyisi. Hän olisi mielellään antautunut haaveittensa valtaan, käyskennellyt kaduilla unelmiinsa vaipuneena, hengittäen yön lempeää viileyttä. Mutta ajatus siitä kirjoitelmasarjasta, jonka johtaja Walter oli häneltä tilannut, ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän päätti heti lähteä kotiin ja ryhtyä työhön.

Hän kulki pitkin askelin, tuli ulkobulevardille, jota hän kulki rue Boursault’ille asti. Sen varrella oli hänen asuntonsa. Talossa, joka oli kuusikerroksinen, asui noin parikymmentä työläis- ja käsityöläisperhettä. Hän kiipesi portaat valaisten vahatulitikuilla likaisia askelmia, joilla oli paperinpalasia, savukkeenpätkiä ja kaikenlaisia ruoanjätteitä. Kuvottava inhon tunne valtasi hänet ja samalla halu heti muuttaa asumaan rikkaiden ihmisten joukkoon hienoihin matoilla varustettuihin taloihin. Raskas ilma, joka johtui ruoan, mukavuuslaitosten ja ihmisten hajusta, kaalin ja vanhojen sienien aiheuttama tunkkautunut ilma, jota mikään tuuletus ei koskaan voinut puhdistaa, täytti talon yltä päältä.

Nuoren miehen huone oli viidennessä kerroksessa, ja ikkunasta oli näköala syvään kuiluun. Sen pohjalla olivat läntisen rautatien lukemattomat kiskot, jotka tulivat esiin Batignollen tunnelista. Duroy avasi ikkunan ja kumartui ruostuneen rauta-aitauksen ylitse.

Hänen alapuolellaan loisti mustan reiän pohjalta isojen häränsilmien kaltaisina kolme punaista signaalilyhtyä, vähän kauempana näkyi niitä useampia ja vielä kauempana vielä useampia. Joka hetki kajahteli läpi yön lyhyitä ja pitkiä vihellyksiä, muutamia aivan läheltä, toisia niin kaukaa, että niitä tuskin kuuli. Niissä oli ihmisääntä muistuttavia vivahduksia. Yksi niistä lähestyi, lakkaamatta päästellen valittavia vinkaisuja, jotka kasvoivat sekunti sekunnilta, ja äkkiä tuli näkyviin voimakas keltainen valo, joka kiiti eteenpäin suunnattoman jyrinän saattamana; ja Duroy näki tunnelin nielaisevan vaunujen pitkän jonon.

Hän sanoi itsekseen: "Ryhdytään työhön!" Hän pani kynttilän pöydälle, mutta kun hänen piti aloittaa, hän huomasi, ettei hänellä ollut kotona muuta kuin kirjepaperia.

Välipä sillä, se kyllä kelpaa, jos avaa kirjearkin ja kirjoittaa vain toiselle puolelle. Hän kastoi kynän musteeseen ja kirjoitti arkin yläreunaan kauneimmalla käsialallaan:

Hän istui pää käden varassa ja silmät tuijottaen valkoista paperiarkkia, joka oli levällään hänen edessään.

Mitä hän kirjoittaisi? Nyt hän ei muistanut sanaakaan kaikesta siitä, mitä äsken oli kertonut, ei ainoaakaan kaskua, ei ainoaakaan tapahtumaa, ei yhtään mitään. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, että kirjoituksen voisi alottaa saapumisesta Afrikkaan. Ja hän kirjoitti:

"Oltiin suunnilleen toukokuun puolivälissä vuonna 1874, jolloin Ranska, väsyneenä kauhean vuoden hirveistä koettelemuksista, jälleen alkoi toipua…"

Ja hän pysähtyi epätietoisena siitä, kuinka hän nyt pääsisi seuraaviin asioihin, laivain lastaukseen, matkaan ja ensimmäisiin vaikutelmiin.

Kymmenen minuuttia mietittyään hän päätti lykätä johdannon seuraavaksi päiväksi ja ryhtyä heti kuvailemaan Alger’ta.

Ja hän piirsi paperille: "Alger on aivan valkoinen kaupunki…" Mutta enempää hänen ei onnistunut keksiä. Hän näki ajatuksissaan tuon kauniin, kimmeltävän kaupungin, joka laskeutui vuorensa huipulta alas mereen matalien valkoisten talojen muodostamana vaahtona, mutta hän ei voinut keksiä useampia sanoja kaiken sen ilmaisemiseksi, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut.

Ankaran aivojen ponnistuksen jälkeen hän lisäsi: "Osaksi siellä asuu arabialaisia." Sitten hän heitti kynän pöydälle ja nousi.

Kapean rautasängyn päällä, jossa hänen ruumiinsa paikkaa osoitti kuoppa, hän keksi arkipukunsa. Hän oli heittänyt sen siihen, ja siinä se nyt lojui tyhjänä, väsyneenä, velttona ja kurjana kuin paarihuoneen unohdettu käärinliina. Ja eräällä olkituolilla törrötti hänen silkkihattunsa, hänen ainoa hattunsa, ja ammotti kuin almua anoen.

Seinissä, joita peittivät sinikukkaiset, harmaat tapetit, oli yhtä paljon likatahroja kuin kukkia, vanhoja, epäiltävän näköisiä ja alkuperältään erilaisia tahroja, joiden syntyä ei enää voinut tietää, kuoliaaksi litistettyjä luteita ja öljyläiskiä, rasvaisia sormenjälkiä ja saippuanvaahtoa, jota oli sinkoillut ympäri pesuvadista aamupesujen aikana. Kaikki maistui häpeälliseltä kurjuudelta, pariisilaisten kalustettujen vuokrahuoneiden rappiolta. Ja hänet täytti katkeruus tätä hänen oman elämänsä kurjuutta kohtaan. Hän ajatteli, että hänen täytyi muuttaa täällä pois, heti paikalla. Jo huomenna täytyi tämän alennustilan loppua.

Äkkiä hänet jälleen valtasi palava työinto. Hän istuutui uudelleen pöydän ääreen ja alkoi miettiä sattuvia lauseparsia, jotka olisivat kelvanneet kuvailemaan Alger’ta tuota syvän ja salaperäisen Afrikan harvinaista ja hurmaavaa esikartanoa — ja tuota arabialaisten paimentolaisheimojen ja tuntemattomien neekerien Afrikkaa, jonka ihmeellisiä eläimiä eläintieteelliset puutarhat olivat täynnään. Hän etsi sanoja kuvaillakseen niitä jättiläisvuohia, joita sanotaan gaselleiksi, Afrikan merkillisiä, oudon näköisiä kirahveja, juhlallisia kameleja, kammottavia virtahevosta, rumia sarvikuonoja — ja gorilloja, noita ihmisen pelottavia serkkuja.

Hän tunsi heikosti, miten ajatukset alkoivat tulla, ja ehkä hän olisi osannut niitä lausuakin, mutta hänen oli mahdotonta muovailla niitä kirjoitetuiksi sanoiksi. Tämä kykenemättömyys kiihotti häntä, ja hän nousi uudelleen pöydän äärestä kädet hiestä märkinä ja veren jyskyttäessä ohimoissa.

Hänen katseensa osui sattumalta pesulaskuun, jonka portinvartija oli illalla tuonut hänen huoneeseensa. Hänet valtasi äkkiä ääretön epätoivo, koko hänen ilonsa katosi ja sen mukana koko hänen itseluottamuksensa, koko hänen tulevaisuudentoivonsa. Kaikki oli lopussa, auttamattomasti lopussa, hän ei osannut mitään, hänestä ei tulisi mitään, hän tunsi olevansa tyhjä, lahjaton, kelvoton, tuomittu.

Ja hän meni uudelleen ikkunan ääreen, ja samassa syöksyi tunnelista rajusti kolisten juna. Se kiiti eteenpäin merta kohden läpi metsien ja tasankojen. Ja Duroyn sydämessä heräsi muisto hänen vanhemmistaan.

Tuo juna sivuuttaisi hänen vanhempiensa talon muutamien kilometrien päässä siitä. Hän näki ajatuksissaan tuon pienen asumuksen. Se sijaitsi aivan Canteleun kylän laidassa, kukkulalla, jolla oli ihana näköala Roueniin ja mahtavaan Seinen laaksoon.

Vanhemmilla oli pieni majatalo, pieni maalaiskapakka, jonne vaatimattomilla kaupunkilaisilla oli tapana sunnuntaiaamuisin saapua syömään aamiaista. Sen nimi oli Kauniin Näköalan Majatalo. He olivat tahtoneet tehdä pojastaan herrasmiehen ja lähettäneet hänet kymnaasiin. Lopetettuaan koulunkäyntinsä ja saatuaan reput ylioppilastutkinnossa hän oli matkustanut suorittamaan asevelvollisuuttaan siinä vakaassa tarkoituksessa, että hänestä tulee upseeri, eversti, kenraali. Mutta koska hän kyllästyi sotilaselämään jo aikoja ennen viisivuotisen palvelusaikansa päättymistä, hänen päähänsä pälkähti ruveta etsimään onneaan Pariisista.

Hän saapui sinne asevelvollisuusaikansa päätyttyä ja huolimatta isänsä ja äitinsä rukouksista. Hänen vanhempansa, joiden unelmat olivat särkyneet, olisivat halunneet pitää hänet luonaan kotona. Mutta nyt hän uskoi tulevaisuuteen, aavisti saavansa voiton tapahtumain avulla, jotka hänen aivonsa vain sekavasti oivalsivat, mutta jotka varmasti osuisivat hänen tielleen ja joita hän varmasti ymmärtäisi käyttää hyväkseen.

Rykmentissä hänellä oli ollut sotilaallista menestystä, tavallista moukanonnea, mutta myös seikkailuja piireissä, jotka olivat häntä ylempänä. Hän oli vietellyt erään veronkantajan tyttären, joka tahtoi luopua kaikesta seuratakseen häntä, ja erään asianajajan vaimon, joka yritti hukuttautua, kun hän jätti hänet.

Hänen toverinsa sanoivat hänestä: "Hän on hurjimus, vekkuli, joka aina osaa selviytyä pulasta." Ja itse hän oli luvannut itselleen pysyä hurjimuksena ja vekkulina, joka taitavasti osaa päästä pälkähästä.

Hänen synnynnäinen normandialainen älykkyytensä oli hioutunut kasarmielämän jokapäiväisissä harjoituksissa. Sitä olivat kiihottaneet ryöstöretket Afrikassa, luvattomat varkaudet, epäilyttävät kepposet. Mutta sitä olivat myös terästäneet armeijassa vallitsevat erikoiset kunniakäsitteet, sotilaalliset urotyöt, isänmaalliset tunteet ja kerskuvat jutut, joita aliupseerit ammattiinsa kuuluvassa turhamaisuudessaan toisilleen kertoivat. Hänen älynsä oli muodostunut jonkinlaiseksi kolminkertaisilla pohjilla varustetuksi laatikoksi, jossa oli vähän yhtä ja toista.

Hän oli jälleen huomaamattaan vaipunut unelmiin, kuten hänen tapanaan oli joka ilta. Mielikuvituksessaan hän oli päähenkilönä suurenmoisessa rakkausseikkailussa, joka yhdellä iskulla johti hänet kaikkien toiveiden päämäärään. Hän nai jonkun pankkiirin tai ylhäisen miehen tyttären, jonka hän on tavannut kadulla ja valloittanut ensi silmäyksellä…

Hänet herätti näistä unelmista veturin sihisevä ääni. Aivan yksinäinen veturi syöksyi ulos tunnelista kuin iso jänis kolostaan ja kiiti täydellä höyryllä pitkin kiskoja veturitallia kohden levätäkseen siellä päivän vaivoista.

Sen innokkaan ja sekavan toivon rauhoittamana, joka aina täytti hänen mielensä, hän heitti umpimähkään lentosuukon yöhön, kuvittelemansa naisen kuvaa kohden, suukon, jonka aiheutti halu saavuttaa toivottu onni. Sitten hän sulki ikkunan ja alkoi riisuutua mumisten itseksensä:

"No, olen huomenna paremmassa vireessä. Ajatukseni eivät ole selvät tänä iltana, ja sitä paitsi olen juonutkin aika lailla. Sellaisissa olosuhteissa ei tehdä hyvää työtä."

Hän heräsi aikaisin, kuten ihminen niinä päivinä, jolloin hän innokkaasti toivoo jotakin tai levottomana huolehtii jostakin, ja meni heti avaamaan ikkunan saadakseen kupillisen tuoretta ilmaa, kuten hänen oli tapana sanoa.

Vastapäätä olevat talot rue de Romen varrella rautatien leveän vallihaudan toisella puolella loistivat nousevan auringon valossa ja näyttivät kuin hopealla silatuilta. Kaukana oikealla näkyivät Argentueil’n kukkulat, Sannois’n ylängöt ja Ogremont’in myllyt verhoutuneina sinertävään, kevyeen autereeseen, joka muistutti ohutta, häilyvää, läpinäkyvää harsoa, jonka joku oli heittänyt maiseman ylle.

Duroy seisoi hetken katsellen tätä laajaa näköalaa, sitten hän muisti: "Tuolla ulkona olisi hiton ihanaa tällaisena päivänä." Mutta samassa hän muisti, että hänen oli ruvettava työhön aivan heti, ja lähetti portinvartijan pojan kymmenen soun palkkiosta viemään sanaa konttoriin, että hän oli sairaana.

Hän istuutui pöydän ääreen, kastoi kynän mustetolppoon, painoi otsansa käden varaan ja alkoi etsiä aiheitaan. Mutta turhaan. Ei syntynyt mitään.

Hän ei kuitenkaan lannistunut. Hän ajatteli: "No, en ole vielä tottunut
tähän työhön. Se on ammatti, joka on opittava kuten kaikki muukin.
Jonkun täytyy neuvoa minua ensi kerroilla. Menen hakemaan käsiini
Forestier’n. Hän antaa kirjoitukselleni muodon kymmenessä minuutissa."

Kun hän oli tullut kadulle, hän huomasi, että oli vielä liian aikaista mennä ystävän luo, joka varmaankin nousi myöhään. Hän siis lähti rauhallisesti kävelemään ulkoboulevardin puiden alle.

Kello ei ollut vielä yhdeksää, kun hän tuli Parc Monceauhon, joka vielä oli viileä ja kostea aamukastelun jäljiltä.

Hän istuutui penkille ja alkoi haaveilla. Eräs nuori mies asteli edestakaisin hänen edessään; hänellä oli hieno puku, ja hän odotti varmaan jotakin naista.

Nainen tuli kiirehtien ja hunnutettuna ja tarttui miehen käsivarteen lyhyen kädenpuristuksen jälkeen; sitten he katosivat.

Ääretön halu saada osakseen rakkautta valtasi Duroyn — rakkautta, joka olisi hienoa, hyvältä tuoksuvaa, tunteellista. Hän nousi ja lähti kävelemään. Hänen ajatuksensa risteilivät Forestier’n ympärillä. Sillä miehellä oli ollut onnea.

Hän saapui Forestier’n portille juuri samalla hetkellä, jolloin tämä oli lähdössä ulos.

Duroy, joka oli hämmästynyt siitä, että tapasi hänet juuri hänen lähtiessään kotoa, änkytti:

"Asianlaita on niin… sillä tavalla, että minä en osaa kirjoittaa sitä artikkelia Algeriasta, sitä, tiedäthän, jota johtaja Walter pyysi minulla. Eihän se niin vaikeaa ole, mutta minähän en ole kirjoittanut mitään ennen. Siihenkin täytyy tottua niinkuin kaikkeen muuhunkin. Minulla on kyllä näkökohtia, minulla on kaikkea, mutta en keksi oikeita ilmaisuja."

Duroy jatkoi: "Niin, voihan tällaista tapahtua kenelle tahansa näin alkuaikoina. Kuitenkin, niin… tulin kuitenkin pyytämään sinulla hyviä ohjeita… Kymmenessä minuutissa järjestät kaikki ja annat jutulle asianmukaisen muodon. Minä tarvitsen hyödyllisen opetustunnin kielenkäytössä. Ilman sinua en saa tätä asiaa toimeksi."

Toinen hymyili iloisesti koko ajan. Hän taputti vanhaa ystäväänsä olalle ja sanoi:

"Mene puhumaan vaimoni kanssa, hän kyllä selvittää asiasi yhtä hyvin kuin minä. Olen opettanut hänelle sen taidon. Minulla ei nyt ole aikaa, muuten tekisin sen kyllä mielelläni itse."

"Voit kyllä. Hän on jo noussut. Hän istuu parhaillaan työhuoneessani järjestämässä muistiinpanojani."

Silloin Forestier tarttui häntä molempiin olkapäihin, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi hänet suopean väkivaltaisesti porttia kohti. "Ala painua vain, aasi, kun minä kerran pyydän. Ethän kai halua pakottaa minua kapuamaan kolmanteen kerrokseen vain siksi, että esittäisin sinut uudelleen ja selittäisin asiasi."

Silloin Duroy teki päätöksensä: "Kiitos, minä menen. Mutta aion sanoa, että sinä olet pakottanut minut, ehdottomasti pakottanut minut, tekemään tämän vierailun."

"Sano mitä haluat. Voit olla levollinen, ei hän sinua syö. Mutta älä unohda kello kolmea."

Ja Forestier meni matkoihinsa kiirehtivän näköisenä. Duroy sen sijaan alkoi hitaasti nousta portaita, askelman askelmalta, miettien mitä sanoisi ja levottomana siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.

Palvelija tuli avaamaan. Hänellä oli esiliina edessään ja lattiaharja kädessään.

Duroy oli itsepäinen: "Kysykää rouva Forestier’lta, voiko hän ottaa minut vastaan. Sanokaa hänelle, että tulen hänen miehensä luota, jonka tapasin kadulla."

Sitten hän odotti. Mies tuli takaisin, avasi oikealla olevan oven ja ilmoitti: "Rouva odottaa."

Rouva Forestier istui kirjoituspöydän ääressä pienessä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä mustille hyllyille järjestettyjä kirjoja. Niiden eriväriset selät, keltaiset, punaiset, vihreät, violetit ja siniset, antoivat väriä ja eloa kirjahyllyille.

Alituista hymyään hymyillen rouva kääntyi ja ojensi Duroylle kätensä, paljastaen valkoisen pitsiaamunutun väljän hihan alta valkoisen käsivartensa.

"Joko nyt?" hän sanoi ja jatkoi sitten: "Tämä ei ole mikään moite, vaan vain pieni vaatimaton kysymys."

Duroy alkoi änkyttää: "Oh, hyvä rouva, en olisi tahtonut tulla, mutta miehenne, jonka tapasin tuolla kadulla, pakotti minut. Olen niin hämilläni, etten edes uskalla sanoa, mikä asia minut on tänne tuonut."

Hän piti parin sormen välissä kynää, jolla hän näppärästi leikitteli. Hänen edessään pöydällä oli iso paperiarkki, jonka hän oli ennättänyt täyttää puoliväliin, ennen kuin nuoren miehen tulo keskeytti hänet.

Hän näytti olevan tottunut kirjoituspöydän ääressä istumiseen. Huomasi selvästi, että se kuului hänen jokapäiväisiin toimiinsa ja että hän puuhaili miehensä työhuoneessa yhtä vaivattomasti kuin omassa salongissaan. Hänen aamunutustaan tuntui kevyt hajuveden lemu, äsken suoritetun aamupesun tuoksu. Ja Duroy koetti aavistaa ja oli puvun alta näkevinään nuoren valkoisen ruumiin, joka oli lämpimänä ja hienona miellyttävästi kiedottu pehmeään kankaaseen.

Duroy sammalsi epäröiden: "Niin, tuota… en oikein uskalla… Asia on siten, että tein eilen työtä myöhäiseen iltaan ja aloitin taas tänä aamuna varhain… saadakseni valmiiksi sen Algeriaa koskevan artikkelin, jota herra Walter on minulta pyytänyt… Mutta minun on mahdotonta saada mitään kokoon… olen repinyt kaikki konseptini… En ole tottunut sellaiseen työhön… ja lähdin tänne pyytämään Forestier’ltä apua… vain tämän kerran…"

Rouva keskeytti hänet sydämellisesti nauraen, onnellisena, iloisena, mairiteltuna: "Ja hän pyysi teitä tulemaan minun luokseni. Siinä hän teki oikein kiltisti…"

"Aivan niin. Hän sanoi, että te osaatte selvittää tämän asian paremmin kuin hän… Mutta minä en oikein uskaltanut, en halunnut. Te ymmärrätte?"

Rouva nousi. "Tästä tulee ihastuttava yhteistyö. Olen kovin innostunut aatteeseenne. Kas niin, istukaa tähän minun paikalleni, sillä minun käsialani tunnetaan lehdessä. Ja sitten laadimme yhdessä kirjoituksen, kerrankin sellaisen, joka menee yleisöön."

Rouva Forestier seisoi hänen vieressään ja katseli hänen valmistuksiaan. Sitten hän ojensi kätensä, otti uuninreunalta savukkeen ja sytytti sen.

"En osaa työskennellä tupakoimatta", hän sanoi. "Siis, mistä aiotte kirjoittaa?"

Rouva vastasi: "Minä järjestän asian. Valmistan kyllä kastikkeen, mutta ensiksi minun on saatava paisti."

Duroy istui edelleenkin hämmentyneenä. Lopuksi hän seitti epäröiden:
"Haluaisin kertoa koko matkani aina Afrikkaan tulostani alkaen…"

Nyt rouva istuutui häntä vastapäätä ison pöydän toiselle puolelle ja katsoi häntä suoraan silmiin.

"No, kertokaa nyt asia ensin minulle, ymmärrättekö, järjestyksessä ja jättämättä mitään pois. Sitten poimin kertomuksestanne sen, mikä otetaan kirjoitukseen."

Mutta kun Duroy ei tietänyt, miten hän aloittaisi, rouva alkoi udella häneltä aivan kuin pappi rippituolissa, tehdä hänelle tarkkoja kysymyksiä, jotka palauttivat hänen mieleensä unohtuneita yksityiskohtia, henkilöitä, joita hän oli tavannut, kasvoja, joita hän oli nähnyt.

Pakotettuaan Duroyn puhumaan kokonaisen neljänneksen, rouva Forestier keskeytti: "Nyt aloitamme. Ensiksi kuvittelemme, että te kerrotte vaikutelmianne jollekulle hyvälle ystävälle. Siten menetellen voitte sanoa joitakin tuhmuuksia, tehdä huomautuksia kaikenlaisesta, olla luonnollinen ja hauska, jos siihen kykenette. Siis: 'Rakas Henry! Sinä haluat tietää, mikä Alger on, ja toiveesi on täyttyvä. Koska minulla ei tällä hetkellä ole mitään tekemistä tässä savimajassa, joka nyt on asuntonani, aion lähettää sinulle jonkinlaisen päiväkirjan elämästäni. Selostan siinä jokaista päivää, jokaista tuntia. Siitä tulee ehkä paikka paikoin jonkin verran eloisa, mutta eihän sinun pahimmassa tapauksessa ole pakko näyttää sitä naistuttavillesi…'"

Rouva keskeytti sytyttääkseen savukkeen, joka oli sammunut, ja heti lakkasi teräskynän rapiseva ääni.

"Jatkakaamme", aloitti rouva uudelleen. "Algeria on laaja ranskalainen alue sen ison tuntemattoman seudun reunalla, jota nimitetään erämaaksi, Saharaksi, Keski-Afrikaksi jne. Alger on se häikäisevän valkoinen, ihastuttava portti, joka johtaa tähän ihmeelliseen maanosaan.

"Mutta ensin sinne on päästävä, eikä se ole kaikille varsin helppoa. Niinkuin tiedät, minä olen mainio hevosmies, koska olen saanut hoitooni everstin hevoset, mutta voihan samalla olla hyvä ratsastaja ja huono merimies. Juuri niin on minun laitani.

"Muistatko majuri Simbretas’n, jota me nimitimme tohtori Ipêcaksi? Kun joku katsoi olevansa kypsä kahdenkymmenenneljän tunnin sairaslomaan laiskuuden siunatussa maassa, hän meni sairastarkastukseen. Majuri istui tuolillaan, punahousuiset jalat hajalla, kädet polvilla, kyynärpäät törröttäen kohti itää ja länttä ja isot silmät pyörien.

"Sinä muistat hänen määräyksensä: Sotilasta vaivaa vatsakipu. Antakaa hänelle oksennuspulveria, n:o 3, minun reseptini mukaan valmistettua, ja sen jälkeen kahdentoista tunnin lepo. Se kyllä parantaa hänet.

"Tämä oksennuspulveri oli suurenmoinen, suurenmoinen ja vastustamaton.
Se nieltiin, koska se oli välttämätöntä. Ja kun oli kestetty tohtori
Ipécan resepti n:o 3, päästiin nauttimaan kahdentoista tunnin
hyvinansaittua lepoa.

"Siis, rakas ystävä, päästäkseen Algeriaan on neljänkymmenen tunnin aikana myös alistuttava eräänlaiseen vatsakäsittelyyn, mutta tällä kertaa Transatlanttisen höyrylaivayhtiön reseptin mukaan."

Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. Sytyttäen savukkeen toisensa jälkeen hän jatkoi sanelemistaan savukiehkuroiden lomissa, jotka ensin työntyivät suoraan ulos hänen yhteen nipistyneiden huuliensa muodostamasta pienestä pyöreästä reiästä, sen jälkeen laajeten ja levittäytyen huoneeseen harmaina rihmoina, läpinäkyvänä usvana, hämähäkinverkkoa muistuttavana harsona. Väliin hän huitaisi tieltään kevyet, mutta yhä itsepäisemmät savurihmat tai katkaisi ne iskevällä peukalonliikkeellä ja katseli vakavin, tutkivin ilmein, kuinka molemmat savupätkät hitaasti katosivat.

Ja Duroy seurasi tarkkaavin silmin kaikkia hänen liikkeitään, kaikkia hänen vartalonsa ja päänsä käännähdyksiä hänen suorittaessaan tätä epämääräistä leikkiä, johon hänen ajatuksensa eivät ottaneet osaa.

Mielikuvituksessaan rouva Forestier nyt kehitteli matkan seikkailuja, kertoi matkatovereista, joita hän omasta päästään keksi, ja kutoi joukkoon rakkausjutun eräästä naisesta, joka oli naimisissa jalkaväenkapteenin kanssa ja matkalla miehensä luokse.

Jälleen istuuduttuaan hän teki Duroylle kysymyksiä Algerian topografiasta, josta hän ei tietänyt mitään. Kymmenen minuutin kuluttua hän tiesi yhtä paljon kuin Duroykin ja laati pienen kappaleen valtio- ja siirtomaatiedettä perehdyttääkseen lukijan aineeseen ja saadakseen hänet paremmin ymmärtämään seuraavissa artikkeleissa käsiteltäviä tärkeitä kysymyksiä.

Sitten hän teki matkan Oraniin, mielikuvituksellisen huvimatkan, jossa pääasiallisesti käsiteltiin maurilaisia, juutalaisia ja espanjalaisia naisia.

Loppukuvaukseksi hän valitsi Saidan, joka sijaitsee korkeiden vuorten juurella, ja pienen jännittävän seikkailun, jonka henkilöinä olivat aliupseeri Georges Duroy ja eräs Ain-el-Hadjarista kotoisin oleva alfankutojatar. Hän kuvasi salaiset yölliset kohtaukset alastoman, karun vuoren juurella, jonka rotkoissa shakaalit, hyeenat ja koirat kiljuivat, haukkuivat ja ulvoivat.

Ja iloisesti hän julisti: "Jatkoa seuraavassa numerossa!" Sitten hän nousi sanoen: "Tällä tavalla, hyvä herra, kirjoitetaan artikkeleita. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne sen alle."

Rouva Forestier poltteli edelleen kävellen edestakaisin. Ja Duroy katseli häntä silmää räpäyttämättä, keksimättä mitään tapaa kiitoksensa esittämiseen, onnellisena hänen läheisyydestään, täynnä eroottista hyväntunnetta ja kiitollisena tämän luottamuksellisen suhteen alkamisesta. Hänen mielestään tämän naisen olemuksesta huokui kaikki, mikä häntä ympäröi, aina kirjojen verhoamia seiniä myöten. Kaikkeen, tuoleihin, muihin huonekaluihin, ilmaan, jossa tupakansavu leijaili, liittyi jotakin erikoista, jotakin hyvää, suloista, viehättävää, ja kaikki se oli lähtöisin rouva Forestier’stâ.

Häntä halutti lisätä: "Mutta ei niin sievä kuin te." Mutta hän ei uskaltanut.

Rouva Forestier jatkoi: "Ja jospa tietäisitte, kuinka hauska hän on, kuinka omalaatuinen ja älykäs. Hän on oikea taiteilijaluonne, todellinen boheemi. Siksi hänen miehensä ei juuri pidäkään hänestä. Hän näkee vain hänen vikansa eikä pidä arvossa hänen avujaan."

Duroy hämmästyi kuullessaan, että rouva de Marelle oli naimisissa.
Olihan se kuitenkin aivan luonnollista.

Rouva Forestier kohautti hitaasti olkapäitään ja nosti silmäkulmiaan, ja tähän yht’aikaiseen eleeseen näytti sisältyvän joukoittain epämääräisiä selityksiä.

"Oh — hän on liikennetarkastaja Pohjoisrautateillä. Hän on kuukauden aikana vain viikon Pariisissa. Hänen rouvansa nimittää sitä 'pakolliseksi palvelukseksi' tai 'viikkopäivätyöksi' tai myös 'hiljaiseksi viikoksi'. Kun olette tutustunut ystävättäreeni paremmin, huomaatte, miten hieno ja kiltti hän on. Menkää tervehtimään häntä jonakin päivänä."

Duroy ei ajatellutkaan poistumista. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt jäädä tänne ainiaaksi, kuin hän olisi ollut siellä kotonaan. Mutta ovi avautui hiljaa, ja eräs pitkä herrasmies astui ilmoittamatta sisään.

Hän pysähtyi huomatessaan, että huoneessa oli ennen häntä toinen vieras. Rouva Forestier näytti hetkeksi tulevan hämilleen, mutta sanoi sitten luonnollisella äänellään, kevyen punerruksen kuitenkin kohotessa kaulalta kasvoille:

"Käykää toki peremmälle, rakkaani. Saanko esitellä teille Charlesin hyvän ystävän, herra Georges Duroyn, tulevan sanomalehtimiehen."

Sitten, vaihtaen äänensävyä, hän ilmoitti: "Kreivi de Vaudrec, paras ja läheisin ystävämme."

Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Heti sen jälkeen Duroy rupesi tekemään lähtöä.

Häntä ei pyydetty jäämään. Hän sopersi joitakin kiitoksia, puristi nuoren naisen ojennettua kättä, kumarsi uudelleen vastatulleelle herrasmiehelle, joka koko ajan säilytti; kylmän, vakavan maailmanmiehenilmeensä, ja poistui huoneesta hyvin hämmentyneenä, aivan kuin hän olisi tehnyt jonkin suuren tyhmyyden.

Kadulla hän tunsi mielensä alakuloiseksi ja haluttomaksi, ja häntä, alkoi painaa salaisen levottomuuden raskas tunne. Hän kulki suoraan eteenpäin ihmetellen, mistä tämä äkillinen raskasmielisyys oli ilmestynyt. Hän ei kyennyt keksimään sen todellista syytä, mutta kreivi de Vaudrecin vakavat kasvot, jotka jo olivat vähän vanhentuneet ja harmaiden hiuksien ympäröimät, sekä hänen jäykkä, ylhäinen ilmeensä, joka osoitti hyvin rikasta ja itsetietoista miestä, palautuivat alituisesti hänen mieleensä.

Ja hän huomasi, että tämä vieras herrasmies, joka oli keskeyttänyt sen ihastuttavan kahdenkeskisen kohtauksen, johon hänen sydämensä jo oli ennättänyt mukautua, oli kietonut hänen ympärilleen jäätävän epätoivon tunteen, sellaisen, jonka jokin sattumalta kuultu sana, jokin onnettomuuden aavistus tai jotkut aivan pienet seikat joskus riittävät meissä herättämään.

Ja hänestä tuntui myös, että tämä herrasmies oli jostakin käsittämättömästä syystä ollut tyytyväinen tavatessaan hänet rouva Forestier’n luona.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä kello kolmeen mennessä, eikä kello ollut vielä kahtakaantoista. Hänellä oli vielä taskussaan kuusi frangia viisikymmentä centimea. Hän meni syömään aamiaista erääseen Duvalin ravintolaan, harhaili sen jälkeen bulevardilla, ja kun kello löi kolme, hän kapusi La Vie Françaisen toimitukseen.

Juoksupojat istuivat penkillä käsivarret ristissä ja odottivat, ja jonkinlaisen kateederin takana eräs vahtimestari järjesteli äsken saapunutta postia. "Näyttämöllepano" oli täydellinen ja omiaan tekemään vieraisiin suurenmoisen vaikutuksen. Kaikelle antoi leimansa ryhti, vakavaraisuus, arvokkuus ja tyylikkyys, kuten asiaan kuuluu suuren lehden hallissa.

Vahtimestari vastasi: "Herra johtaja on tällä hetkellä eräässä neuvottelussa. Olkaa hyvä ja istukaa hetkiseksi!" Ja hän osoitti odotushuonetta, joka jo oli täynnä väkeä.

Siellä oli vakavia, ritarimerkkinauhoin koristautuneita herroja, kasvoillaan juhlallinen ilme, ja raiteiltaan suistuneita miehiä, paidat näkymättömissä ja takit napitettuina aina kaulaan asti, lakit, joiden etupuolella oli isoja, likaisen näköisiä, maailmankartan meriä ja mantereita muistuttavia tahroja. Joukossa oli myös kolme naista. Yksi heistä oli nuori, hymyilevä ja jalokivin koristeltu; hän vaikutti kokotilta. Hänen vierustoverillaan oli traagillinen ilme, hän oli ryppyinen ja myös jalokiviä säihkyvä. Hän kantoi niitä kuitenkin vähän vakavampaan tapaan. Hänessä oli jotakin kulunutta, jotakin keinotekoista, jotakin sellaista, jota tapaa vanhoissa näyttelijättärissä, jonkinlaista väärää nuoruutta, laimistunutta kuin pilautunut lemmenhajuvesi.

Kolmas nainen oli surupukuinen. Hän oli piiloutunut huoneen nurkkaan, ja hänen kasvoillaan oli lohduttoman lesken ilme. Duroy arveli hänen tulleen pyytämään almua.

Kuitenkaan ei ketään päästetty sisään, ja yli kaksikymmentä minuuttia oli jo kulunut.

Vihdoin Duroy keksi keinon ja meni vahtimestarin luokse: "Herra Walter on pyytänyt minua tulemaan tänne kello kolmelta", hän sanoi. "Ja katsokaa joka tapauksessa, olkaa hyvä, onko ystäväni herra Forestier täällä!"

Silloin hänen annettiin mennä läpi pitkän käytävän, joka vei erääseen isoon saliin. Siellä istui neljä herraa kirjoittamassa ison, vihreän pöydän ympärillä.

Forestier seisoi uunin edessä ja poltti savuketta leikitellen samalla bilboquet’lla. Hän oli hyvin taitava tässä pelissä ja sai joka kerralla ison keltaisen puksipuupallon putoamaan lelun puuvarren kärkeen. Hän laski: "Kaksikymmentäkaksi — kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä — kaksikymmentäviisi."

"Kaksikymmentäkuusi", Duroy huudahti, ja hänen ystävänsä kohotti katsettaan pysähdyttämättä silti käsivartensa säännöllistä liikettä. "Sinäkö siinä", hän sanoi. "Eilen sain kaksikymmentäseitsemän osumaa yhteen menoon. Ainoastaan Saint-Potin on täällä minua taitavampi. Oletko tavannut johtajaa? Ei ole mitään hullunkurisempaa kuin nähdä sen vanhan Norbert-huuhkajan pelaavan bilboquet’ta. Hänen suunsa on ammollaan, aivan kuin hän tahtoisi nielaista koko pallon."

"Kuule Forestier, minä tiedän erään ainoalaatuisen bilboquet’n, joka on myytävänä; se on ilex-puuta. Kerrotaan, että Espanjan kuningatar on sen omistanut. Siitä pyydetään kuuttakymmentä frangia. Se ei ole paljon."

Forestier kysyi: "Missä se on?" Ja kun hänen kolmaskymmenesseitsemäs heittonsa oli epäonnistunut, hän avasi kaapin, jossa Duroy näki tusinan mainioita bilboquet’ita, jotka oli järjestetty ja numeroitu kuin museoesineet. Pantuaan lelunsa sen tavalliselle paikalle Forestier kysyi uudelleen: "Missä se on saatavissa?"

Sanomalehtimies vastasi: "Se on eräällä Vaudevillen lipunmyyjällä. Tuon sen tänne huomenna, jos tahdot."

"Olkoon menneeksi. Jos se todella on hyvä, niin otan sen. Sellaisia ei ole koskaan liiaksi."

Sitten hän kääntyi Duroyn puoleen: "Tule mukaan, niin vien sinut johtajan luo, niin että pääset lahoamasta täällä kello seitsemään illalla."

He menivät odotushuoneen läpi, jossa samat ihmiset istuivat samassa järjestyksessä. Niin pian kuin Forestier astui huoneeseen, sekä nuori nainen että vanha näyttelijätär nousivat nopeasti ja kiirehtivät hänen luokseen.

Hän johdatti heidät vuorotellen syrjäiseen ikkunakomeroon, ja vaikka he koettivat puhua hiljaa, Duroy kuuli, että hän sinutteli heitä molempia.

Työnnettyään paljoitetut ovet auki Forestier ja Duroy sitten astuivat johtajan huoneeseen.

Neuvottelun, jota oli kestänyt tunnin verran, muodosti écarté-peli. Johtaja Walterin peliseurana olivat eräät niiden leveälieristen hattujen omistajista, jotka Duroy oli nähnyt edellisenä iltana.

Herra Walter oli jakajana. Hän pelasi hyvin tarkkaavaisesti ja lystillisin elein. Hänen vastapelaajansa pani pöydälle ja otti taas käteensä kirjavia, kevyitä kortteja, joita hän käsitteli taitavasti, nopeasti ja hienosti kuin ainakin harjautunut pelaaja. Norbert de Varenne istui johtajan pöydän ääressä kirjoittamassa jotakin artikkelia, ja Jacques Rival makasi silmät ummessa sohvalla ja poltti sikaria.

Huoneessa oli tunkkautunut ilma, joka johtui nahkakaluston, vanhan tupakansavun ja kirjapainon kaikille sanomalehtimiehille tutusta hajusta.

Mustalla, kuparireunaisella kirjoituspöydällä oli suunnaton kasa papereita: kirjeitä, kortteja, sanomalehtiä, aikakauskirjoja, laskuja ja kaikenlaisia painotuotteita.

Forestier puristi pelaajien takana istuvien vedonlyöjien käsiä ja alkoi sanaakaan sanomatta katsella peliä. Mutta heti kun johtaja Walter oli saanut voiton, hän kiiruhti esittelemään:

"Onko teillä kirjoitus mukananne? Se sopisi mainiosti huomiseen lehteen
Morelia koskevan kamarikeskustelun yhteyteen."

Duroy otti esiin taskustaan paperiliuskat, jotka oli taitettu neljään osaan: "Olkaa hyvä, herra johtaja!"

Johtaja ihastui, ja hymy väikähti hänen kasvoilleen: "Hyvä, erittäin hyvä. Te pidätte sananne." Ja Forestier’n puoleen kääntyen hän jatkoi: "Onko minun luettava se lävitse?"

"Ei ole tarvis, herra Walter. Olen tehnyt artikkelin yhdessä hänen kanssaan perehdyttääkseni hänet ammattiin. Se on erittäin hyvä."

Ja johtaja, jolle nyt jakoi kortteja eräs pitkä, laiha herra, kansanedustaja ja keskustan vasemman siiven jäsen, lisäsi välinpitämättömästi: "Mainiota!" Forestier ei päästänyt häntä jatkamaan uutta pelierää, ennen kuin oli kuiskannut hänen korvaansa: "Muistattehan, että lupasitte ottaa Duroyn Marambol’n paikalle? Sallitteko, että otan hänet samoin ehdoin?"

Ja sanomalehtimies tarttui ystävänsä käsivarteen ja veti hänet mukanaan johtajan jatkaessa peliään.

Norbert de Varenne ei koko aikana ollut nostanut päätään; näytti sillä, kuin hän ei aikaisemmin olisi nähnyt Duroyta tai tuntenut häntä. Jacques Rival sen sijaan puristi hänen kättään huomattavan ja tarkoituksellisen lämpimästi, kuten hyvä ja varma toveri, johon voi luottaa kunnia-asioissa.

He menivät jälleen odotushuoneen lävitse, ja kun kaikki siellä olevat kohottivat päätään. Forestier sanoi nuorimmalle naisista niin äänekkäästi, että muutkin odottajat sen kuulivat: "Johtaja on kyllä kohta vapaa. Tällä hetkellä hän neuvottelee parin finanssivaliokunnan jäsenen kanssa."

Sitten hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja kasvoillaan kiirehtivä, tärkeä ilme, aivan kuin hänen juuri olisi mentävä laatimaan jotakin erittäin tärkeää sähkösanomaa.

Heti kun he olivat tulleet toimitussaliin, Forestier otti esille bilboquet’nsa ja alkoi pelata, selittäen Duroylle ja samalla laskien osumiaan: "Siis selvä. Sinä tulet tänne joka päivä kello kolme, jolloin minä annan sinulle tehtävät ja mainitsen ne käynnit, jotka sinun on suoritettava päivällä, illalla tai aamulla. — Yksi —, annan sinulle ensin suosituskirjeen poliisilaitoksen ensimmäiselle osastolle — kaksi —, jonka kautta pääset yhteyteen erään poliisivirkailijan kanssa. Hänen kanssaan sinun on sovittava kaikista tärkeistä poliisiuutisista — kolme —, virallisista uutisista ja tietysti myös epävirallisista. Yksityiskohdat selittää sinulle Saint-Potin, joka on perillä kaikista asioista — neljä —, ja jonka tapaat huomenna. Sinun on opittava taito saada ihmiset, joiden luokse sinut lähetän — viisi —, puhumaan ja taito kulkea suljettujen ovien lävitse — kuusi —. Kiinteää palkkaa saat kaksisataaviisikymmentä frangia ja lisäksi kymmenen centimea riviltä mielenkiintoisista omatekoisista jutuista — seitsemän —, edelleen kymmenen centimea riviltä kaikista artikkeleista, joita eri aloilta saat kirjoittaa — kahdeksan."

Sitten hän kohdisti huomionsa yksinomaan peliin ja jatkoi hitaasti laskemistaan: "Yhdeksän — kymmenen — yksitoista — kaksitoista — kolmetoista." Neljästoista heitto epäonnistui, ja Forestier kirosi: "Pahuksen kolmetoista! Se aiheuttaa aina vastoinkäymisiä. Jumaliste, varmasti vielä kuolenkin kolmantenatoista päivänä!"

Myös eräs toimittajista, joka oli lopettanut työnsä, otti nyt bilboquet’nsa esiin kaapista. Hän oli pienikasvuinen mies, aivan lapsen näköinen, vaikka jo oli kolmenkymmenenviiden. Ja joukko muita huoneeseen tulleita toimittajia kävi myös vuoronsa perään noutamassa kaapista lelunsa. Pian heitä oli kuusi. He seisoivat vieretysten seinänvierellä ja heittivät säännöllisin, samanlaisin liikkein palloja ilmaan, punaisia, keltaisia ja mustia palloja. Heidän keskensä syntyi kilpailu, jolloin nekin kaksi toimittajaa, jotka vielä istuivat työssä, nousivat arvostelemaan peliä.

Forestier voitti yksitoista pistettä, ja pioni, lapsellisen näköinen toimittaja, joka oli hävinnyt, soitti juoksupoikaa ja tilasi: "Yhdeksän olutta!" Ja virvokkeita odotellessaan he alkoivat uudelleen pelata.

Duroy joi lasin olutta uusien tovereittensa kanssa ja kysyi sitten ystävältään:

"Mitä minun on tehtävä?" Toinen vastasi: "Tänään minulla ei ole mitään sinua varten. Voit mennä, jos haluat."

"Kyllä, mutta älä ole huolissasi sen asian takia. Minä pidän huolta oikoluvusta. Kirjoita jatko huomiseksi ja tule tänne täsmälleen kello kolmelta niinkuin tänäänkin."

Ja Duroy puristi käsiä, tietämättä edes niiden omistajain nimiä, ja laskeutui kadulle pitkin komeita portaita, sydän riemuiten ja mieli keveänä.

Georges Duroy nukkui huonosti, sillä hänet teki levottomaksi halu saada nähdä kirjoituksensa painettuna. Heti päivän koittaessa hän oli jalkeilla ja harhaili kaduilla jo aikoja ennen kuin sanomalehdenmyyjät aloittivat juoksunsa kioskista kioskiin.

Hän meni Saint-Lazaren asemalle, koska hän tiesi, että La Vie
Française tulisi sinne aikaisemmin kuin hänen omaan kaupunginosaansa.
Oli vielä liian aikaista, ja hänen täytyi kävellä edestakaisin ja
odottaa.

Hän näki sanomalehdenmyyjättären tulevan ja avaavan lasikojunsa.
Sitten saapui eräs mies kantaen päänsä päällä suuria, kokoontaitettuja
papereita. Duroy hyökkäsi esiin. Siinä oli Le Figaro, Le Gil-Blas, Le
Gaulois, L’Evénement ja pari kolme muuta aamulehteä. Mutta La Vie
Française puuttui.

Hänet valtasi säikähdys. Ehkä Afrikkalaisen sotilaan muistelmia oli lykätty seuraavaksi päiväksi tai ehkei se viime hetkessä ollutkaan miellyttänyt johtaja Walteria!

Kun hän tuli takaisin kioskin luo, hän näki lehteään jo myytävän, vaikk’ei hän ollut huomannut, milloin se oli tullut. Hän kiiruhti paikalle, sieppasi lehden heitettyään myyjättärelle kolme souta ja silmäsi pikaisesti ensimmäisen sivun otsakkeet. — Ei mitään. — Hänen sydämensä alkoi lyödä. Hän avasi lehden, ja ankara liikutus valtasi hänet, kun hän erään palstan alapäästä sai lukea isoin kirjaimin painetut sanat: "Georges Duroy". Siinä se oli! Mikä onni!

Hän alkoi mitään ajattelematta kävellä sanomalehti kädessä ja hattu vinossa. Hänellä oli tavaton halu pysähdyttää ohikulkijat ja sanoa heille: "Ostakaa tämä — ostakaa tämä! Siinä on minun kirjoittamani artikkeli!" Hän olisi tahtonut huutaa keuhkojensa täydellä voimalla, kuten sanomalehdenmyyjät iltaisin bulevardilla. "Lukekaa La Vie Française, lukekaa Georges Duroyn kirjoitus: 'Afrikkalaisen sotilaan muistelmia'." Ja äkkiä hän sai halun itse lukea kirjoituksensa, lukea sen jossakin julkisessa paikassa, jossakin kahvilassa, kaikkien nähden. Hän koetti etsiä paikkaa, jossa jo olisi vieraita. Hänen oli käveltävä hitaasti, ja vihdoin hän poikkesi erääseen viinitupaan, jossa jo oli useita henkilöitä. Hän tilasi rommia aivan kuin siihen aikaan päivästä tavallisesti tilataan absinttia, lainkaan ajattelematta, että oli aamu. Sitten hän komensi: "Viinuri, tuokaa minulle La Vie Française!"

"Meillä ei ole sitä lehteä. Meille on tilattu vain Le Rappel, Le
Siècle, La Lanterne ja Le Petit Parisien."

Duroy puuskahti kiihkeällä ja suuttuneella äänellä: "Mokoma kapakka!
Menkää heti ostamaan minulle La Vie Française!"

Duroy alkoi lukea kirjoitustaan, mutisten itsekseen kerran toisensa jälkeen: "Mainiota, mainiota!" Siten hän koetti herättää ympärillään istuvien ihmisten huomiota ja synnyttää heissä halun saada tietää, mitä lehdessä oli. Lähtiessään hän jätti sanomalehden pöydälle. Viinituvan isäntä huomasi sen ja huusi hänelle:

Mutta Duroy vastasi: "Pitäkää se, olen sen jo lukenut. Siinä sattuukin tänään olemaan eräs hyvin mielenkiintoinen juttu."

Sitä juttua hän ei näyttänyt, mutta mennessään, hän näki erään vieraan ottavan La Vie Françaisen pöydällä, jolle hän oli sen jättänyt.

Hän alkoi miettiä, mitä hän nyt tekisi. Ja hän päätti mennä konttoriinsa irtisanoutumaan. Hän värisi jo etukäteen ilosta ajatellessaan, kuinka hänen päällikkönsä ja toverinsa tulisivat ällistymään. Varsinkin häntä ilahdutti aavistus päällikkönsä yllätyksestä.

Hän kulki hitaasti, jottei tulisi konttoriin ennen puolta kymmentä, koska kassa avattiin vasta kello kymmeneltä.

Se osasto, johon hän kuului, oli sijoitettu isoon ja synkkään huoneeseen, jossa kaasun täytyi talvisaikaan palaa melkein koko päivän. Sen ikkunat olivat ahtaalle pihalle päin, ja niistä näki toisiin konttoreihin. Huoneessa istuivat kaikki virkamiehet ja osastopäällikkö, joka viimeksi mainittu oli kätketty verhon taakse erääseen nurkkaan.

Duroy meni ensin nostamaan palkkansa, satakahdeksantoista frangia ja kaksikymmentäviisi centimea, jotka olivat keltaisessa kirjekuoressa kassanhoitajan laatikossa. Sitten hän astui ryhdikkäästi kuin voittaja siihen isoon työhuoneeseen, jossa hän jo oli viettänyt niin monta päivää.

"Tekö siinä, herra Duroy? Johtaja on jo useita kertoja kysynyt teitä. Tiedättehän, ettei saa olla sairaana kahta päivää peräkkäin ilman lääkärintodistusta."

Duroy, joka oli pysähtynyt keskelle huonetta valmistaakseen esiintymisensä tehoa, vastasi kovalla äänellä:

Virkamiesten keskuudesta kuului hämmästynyt kohahdus, ja herra Potelin pää ilmestyi äkkiä verhon reunan yläpuolelle.

Hänellä oli tapana istua verhon takana vedon pelosta, sillä häntä vaivasi luuvalo. Hän oli leikannut tähän verhoon kaksi reikää voidakseen niiden lävitse valvoa virkailijoitaan.

Kuultiin kärpästen surisevan. Vihdoin osastopäällikkö kysyi epäröiden:
"Mitä sanoitte?"

"Minä sanoin, että vähät minä siitä. Tulin tänne vain sanoakseni itseni irti. Olen ryhtynyt toimittajaksi La Vie Françaiseen, ja siellä saan palkkaa viisisataa kuussa sekä lisäksi rivimaksun. Olen jo aloittanut: lehdessä on tänään minun kirjoittamani artikkeli."

Hän tosin oli päättänyt koettaa pitkittää huviaan niin kauan kuin mahdollista, mutta kiusaus lingota esiin kaikki yhdellä kertaa oli ollut liian voimakas.

Sitten Duroy selitti: "Menen ilmoittamaan asian herra Perthuis’lle ja tulen sitten tänne sanomaan hyvästi." Ja hän lähti tapaamaan johtajaa, joka heti hänet nähtyään tiuskaisi:

Herra Perthuis, joka oli hyvin lihava ja lisäksi punainen kuin kukonheltta, muuttui aivan hengettömäksi hämmästyksestä.

Duroy jatkoi: "Olen saanut aivan tarpeekseni teidän roskaisesta virastostanne. Olen tästä aamusta alkaen sanomalehtimies, ja minulla on jo erittäin hyvä paikka. Pyydän sulkeutua suosioonne."

Hän meni puristamaan entisten tovereittensa käsiä. He tuskin uskalsivat puhutella häntä, jotteivät olisi paljastaneet itseään, sillä he olivat kuulleet hänen keskustelunsa johtajan kanssa, ja ovi oli vielä auki.

Vihdoin hän seisoi kadulla, palkka taskussaan. Hän söi vahvan aamiaisen eräässä hyvässä ravintolassa, jossa oli kohtuulliset hinnat ja jonka hän ennestään tunsi. Ravintolassa hän jälleen osti La Vie Françaisen ja jätti sen aamiaispöydälleen. Sitten hän kävi muutamissa puodeissa, joista hän osti erinäisiä vähäpätöisiä tavaroita vain saadakseen ne lähetetyiksi kotiinsa ja sanoakseen nimensä Georges Duroy, johon hän lisäsi: "La Vie Françaisen toimittaja".

Sitten hän mainitsi kadun ja numeron, mutta piti tärkeänä huomauttaa:
"Paketti on jätettävä portinvartijalle."

Kun hänellä vielä oli aikaa, hän etsi käsiinsä erään painajan, joka valmisti yhdessä minuutissa, katuyleisön nähden nimikortteja. Hän teetti heti sata korttia, joihin oli painettu hänen nimensä ja hänen uusi yhteiskunnallinen asemansa.

Forestier vastaanotti hänet kylmästi kuin ainakin käskynalaisen: "Jaha, sinäkö siinä. Hyvä, minulla on juuri erinäisiä juttuja sinua varten. Odota kymmenen minuuttia. Minä vain kirjoitan loppuun erään asian." Ja hän jatkoi aloittamaansa kirjettä.

Pöydän toisessa päässä istui pieni, hyvin kalpea ja pöhökasvoinen mies, lihava ja kaljupäinen, jonka päälaki oli aivan kiiltävä. Hän kirjoitti nenä melkein paperissa kiinni, sillä hän oli kovin likinäköinen.

Forestier kysyi häneltä: "Kuulehan, Saint-Potin, koska aiot lähteä haastatteluillesi?"

"Onko sinulla valmiina jatko Algerian juttuun? Tämänaamuinen alku on herättänyt suurta huomiota."

Duroy änkytti hämillään: "Ei… luulin ennättäväni kirjoittaa sen iltapäivällä… minulla on ollut joukko asioita toimitettavana… en ole voinut…"

Toinen kohautti tyytymättömänä olkapäitään: "Ellet ole täsmällisempi, niin pilaat tulevaisuutesi. Johtaja Walter on luottanut siihen, että hän saisi käsikirjoituksesi. Minun täytyy sanoa hänelle, että hän saa sen huomenna. Mutta jos luulet saavasi palkkaa tyhjäntoimittamisesta, niin petyt."

Forestier käännähti tuolillaan, otti melkein juhlallisen asennon ja ryhtyi antamaan ohjeitaan sanoen ensin Duroylle: "Siis. Pariisissa on oleskellut jo kaksi päivää kiinalainen kenraali Li-Theng-Fao, joka asuu Continentalissa, ja rajah Taposahib Ramaderao Pali, joka asuu Bristolissa. Teidän on mentävä heitä haastattelemaan."

Sitten hän kääntyi Saint-Potinin puoleen: "Älä unohda pääkohtia, jotka olen sinulle sanonut. Kenraalilta ja rajahilta on tiedusteltava heidän mielipidettään Englannin puuhista Kauko-Idässä, heidän ajatuksiaan siirtolaisuuskysymyksestä ja vieraasta yliherruudesta sekä heidän toiveitaan Euroopan ja erittäinkin Ranskan väliintulon suhteen."

Hän vaikeni ja lisäsi sitten teatterimaisella äänellä: "Lukijakunnalle ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin saada samalla kertaa tietää, mitä Kiinassa ja Intiassa ajatellaan näistä kysymyksistä, jotka tällä hetkellä niin suuresti huolestuttavat yleistä mielipidettä."

Duroylle hän huomautti: "Ota varteen, kuinka Saint-Potin työskentelee. Hän on mainio reportteri. Koeta oppia taito urkkia ihmisiltä tiedot viidessä minuutissa."

Sen jälkeen hän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, kasvoillaan vakavuus, josta huomasi selvän tarkoituksen pidentää välimatkaa ja pidättää vanha toveri uusine virkaveljineen oikealla paikallaan.

Heti kun he olivat tulleet kadulle, Saint-Potin alkoi nauraa ja sanoi Duroylle: "Kylläpä hän teeskentelee! Hän koettaa asettua yläpuolellemme. Voisi todellakin luulla, että hän pitää meitä suurena yleisönä."

He menivät erääseen kahvilaan ja tilasivat virvoitusjuomia. Ja Saint-Potin alkoi jutella. Hän juorusi lehdestään ja kaikista ihmisistä ladellen ällistyttävän runsaasti jos jonkinlaisia yksityiskohtia.

"Johtaja? Oikea juutalainen! Ja tiedättehän, ettei juutalaisia voi koskaan muuttaa. Kummallinen rotu!" — Ja hän kertoi ihmeellisiä piirteitä ahneudesta, Israelin lapsille ominaisesta ahneudesta, tavattomasta säästäväisyydestä, inhottavista tinkimisistä, rumista alennuksista, joita vaadittiin ja saatiin sekä kokonaisesta koronkiskomis- ja panttilainausjärjestelmästä.

"Ja kaikesta huolimatta hän on kunnon mies, joka ei usko mihinkään ja joka osaa pitää kaikki ihmiset puuhassa. Sanomalehtensä, joka on puoluelehti, katolilainen, vapaamielinen, tasavaltalainen ja legitimistinen, kerman ja rahan äänenkannattaja, hän on perustanut tukeakseen pörssikeinottelujaan ja kaikkia muita sekä mahdollisia että mahdottomia yrityksiään. Sellaisessa hän on erittäin taitava ja ansaitsee miljoonia yhtiöillä, joiden osakepääoma tuskin on neljää souta…"

"Se veitikka puhuu asioita, jotka olisivat Balzacin arvoisia! Ajatelkaahan, olin hiljattain hänen huoneessaan Norbert’in, tuon vanhan pöhkön, ja Don Quijote Rivalin kanssa, kun Montelin taloudenhoitaja, tuli huoneeseen kainalossaan nahkasalkku, jonka koko Pariisi tuntee. Walter nosti nenänsä ja kysyi: 'Mitä uutta kuuluu?'"

Montelin vastasi viattomasti: 'Olen maksanut ne kuusitoistatuhatta frangia, jotka olimme velkaa paperinvälittäjälle.'

Hän otti silmälasinsa nenältään ja pyyhki ne. Sitten hän hymyili sitä hullunkurista hymyään, joka kiertää hänen paksuja poskiaan joka kerta, kun hän aikoo sanoa jotakin pahaa tai mahtipontista, ja selitti äänellä, joka vaikutti sekä leikilliseltä että vakavalta:

'Miksi? Siksi, että olisimme voineet saada alennusta noin neljä- tai viisituhatta frangia.'

Montelin vastasi hämmästyneenä: 'Mutta, herra johtaja, laskuthan olivat järjestyksessä, minä olin ne varmentanut ja te olitte ne hyväksynyt.'

Silloin johtaja tuli vakavaksi ja selitti: "Ihminen ei saa olla niin tyhmä kuin te. Ettekö tiedä, herra Montelin, että täytyy aina kartuttaa velkojaan, jotta voisi tinkiä."

Ja pudistaen tietorikasta päätään Saint-Potin lisäsi: "No, eikö se ole
Balzacia, häh?"

Sitten reportteri puhui rouva Walterista, jota hän piti suurena hanhena, Norbert de Varennesta, joka oli vanha epäonnistunut huuhkaja, ja Rivalista, joka on itserakas narri. Sitten tuli Forestier’n vuoro: "Mitä häneen tulee, niin hänen on onnistunut päästä naimisiin todellisen naisen kanssa, siinä kaikki."

Saint-Potin hieroi käsiään: "Hän on sangen hieno pikkulintu ja kevytkenkäinen. Hänellä on rakastajana eräs vanha elostelija, jonka nimi on Vaudrec, kreivi de Vaudrec, joka naitti hänet ja antoi hänelle myötäjäiset…"

Duroy tunsi äkkiä koko ruumiinsa viilenevän, hermojensa vetäytyvän kokoon. Häntä halutti haukkua tuo juoruilija pataluhaksi tai antaa hänelle selkään. Multa hän keskeytti hänet rauhallisesti ja kysyi: "Onko nimenne Saint-Potin?" [Juorukello. — Suom.] Toinen vastasi vaatimattomasti:

Ja Duroy, joka maksoi laskun, jatkoi: "Eikö jo ala olla aika lähteä?
Meidänhän on mentävä tapaamaan kahta mahtavaa miestä."

Saint-Potin purskahti nauruun: "Olettepa te vielä viaton. Luuletteko todella, että minä aion kysyä siltä kiinalaiselta ja hindulta, mitä he ajattelevat Englannista? Ikään kuin minä en tietäisi paremmin kuin he, mitä heidän on ajateltava La Vie Françaisen lukijoille! Olen jo haastatellut viittäsataa kiinalaista, persialaista, hindua, chileläistä, japanilaista ja monta muuta. Nähdäkseni he vastaavat aina samalla tapaa. Minun tarvitsee vain etsiä viimeinen artikkelini ja kopioida se sanasta sanaan. Uutta ei tarvita muuta kuin heidän nimensä, arvonsa, ikänsä ja seurueensa. Oh, siitä seikasta ei voi erehtyä, sillä muuten minut kyllä olisi kiinnitetty Le Figarohon tai Le Gaulois’han. Mutta Hotel Bristolin ja Continentalin ovenvartijat kertovat minulle kyllä viidessä minuutissa, mitä minun tarvitsee tietää. Menemme sinne jalkaisin ja poltamme sikarin matkalla. Siten ansaitsemme viisi frangia, jotka otamme lehdeltä ajurimenoihin. Sillä tavoin, ystäväni, menetellään, jos tahtoo olla käytännöllinen."

Sanomalehtimies vastasi salaperäisesti: "Kyllä, mutta mikään ei kannata niin hyvin kuin pikku-uutiset, sellaiset näet, jotka ovat naamioituja mainoksia."

He olivat nousseet ja alkaneet astella pitkin bulevardia Madeleinen kirkkoa kohden. Äkkiä Saint-Potin sanoi toverilleen:

"Jos teillä on jotakin muuta tekemistä, niin — ymmärrättehän — minä en tarvitse teitä."

Ajatus, että hänen olisi illalla kirjoitettava artikkeli lehteen, kiusasi häntä, ja hän rupesi sitä suunnittelemaan. Hän kokoili mielessään aatteita, ajatuksia, näkökohtia, kertomuksia ja käveli sitä tehdessään avenue des Champs-Elysées’n päähän asti, jossa hän näki vain muutamia harvoja kävelijöitä, sillä kuumuus oli näinä lämpiminä päivinä ajanut ihmiset pois Pariisista.

Syötyään päivällistä eräässä Riemukaaren luona olevassa viinituvassa hän lähti hiljalleen kotiinsa ulkobulevardien kautta ja istuutui pöytänsä ääreen tekemään lyötä.

Mutta heti kun iso valkoinen paperiarkki oli hänen edessään, koko hänen päähänsä kaduilla keräytynyt aineisto lensi tiehensä, aivan kuin hänen aivonsa olisivat haihtuneet olemattomiin. Hän koetti koota muistojensa rippeitä ja pitää niistä kiinni, mutta heti palattuaan ne luiskahtivat taas pakoon, tai sitten ne rynnistivät esiin kaikki yht’aikaa, niin ettei hän todellakaan tietänyt, mistä päästä olisi aloittanut ja kuinka jatkanut.

Tunnin ponnistelujen jälkeen ja tuhrittuaan viisi arkkia täyteen jatkoa vailla olevia johdantoja hän sanoi itsekseen: "En ole vielä tarpeeksi tottunut tähän ammattiin. Minun täytyy saada uusi oppitunti." Ja heti hän alkoi ajatella uutta työhetkeä rouva Forestier’n kanssa, ja toive, että hän jälleen saisi viettää pitkän, sydämellisen, tuttavallisen ja suloisen kahdenkeskisen tunnin, pani hänet värisemään mielihyvästä. Hän meni kiireesti vuoteeseen, melkein peläten ryhtyä uudelleen työhön ja siinä äkkiä ehkä onnistuvansa.

Seuraavana päivänä hän nousi vähän myöhään siirtäen tahallaan tuonnemmaksi aikomansa vierailun iloja ja jo etukäteen niistä nauttien.

Duroy ei ollut ajatellut, että aviomies olisi kotona. Hän ei kuitenkaan peräytynyt: "Sanokaa hänelle, että täällä olen minä ja että on kysymyksessä tärkeä asia."

Viiden minuutin odotuksen jälkeen hänet päästettiin työhuoneeseen, jossa hän edellisenä päivänä oli viettänyt niin ihanan aamupäivän.

Sillä paikalla, jolla hän itse oli istunut, istui nyt kirjoittamassa Forestier yllään aamunuttu, jalassaan tohvelit ja päässään pieni englantilainen tupakkamyssy. Hänen vaimonsa, joka oli pukeutunut somaan valkoiseen aamupukuun, istui uuniin nojaten ja saneli, savuke suussa.

Hänen ystävänsä, joka käänsi häntä kohden kasvonsa, vihaisen näköiset kasvonsa, tiuskaisi: "Mitä sinä nyt taas tahdot? Sano nopeasti! Meillä on kiire!"

Mutta Forestier suuttui: "Tuhat tulimmaista, älä tuhlaa aikaa! Et suinkaan ole tunkeutunut tänne vain sanoaksesi meille hyvää huomenta."

Duroy hämmästyi yhä enemmän ja teki päätöksensä: "Niin… asia… asia on sillä tavalla… etten… etten minä kykene saamaan kokoon artikkeliani… ja koska sinä olit niin… koska te olitte niin… ystävällisiä viime kerralla, niin minä toivoin… että rohkenisin tulla…"

Forestier keskeytti hänet: "Oletpa sinä aika poika! Kuvitteletko ehkä, että minä tekisin sinun työsi ja sinun vain tarvitsisi käydä nostamassa palkkasi kuukauden lopussa? Oletpa sinä todella leikillinen!"

Nuori nainen vain poltti savukettaan mitään sanomatta, huulillaan alituinen epämääräinen hymynsä, joka nyt näytti ivallisten ajatusten peittämiseksi valitulta rakastettavalta naamiolla.

Duroy punastui ja änkytti: "Pyydän tuhannesti anteeksi… luulin… ajattelin…" Äkkiä hänen äänensä muuttui täysin hallituksi: "Pyydän anteeksi, rouva. Pyydän vielä kerran saada sydämellisesti kiittää teitä siitä erinomaisesta artikkelista, jonka teitte minulle eilen."

Sitten hän tervehti ja sanoi Charlesille: "Kello kolme olen toimituksessa." Ja hän poistui.

Hän juoksi takaisin asuntoonsa mutisten itsekseen: "Hyvä, minä teen sen itse, ja he saavat nähdä…"

Hän jatkoi rouva Forcstier’n aloittamaa seikkailua, liitti siihen yksityiskohtia jatkoromaaneista, ihmeellisiä tapahtumia ja mahtipontisia kuvauksia, käyttäen kömpelöä lyseolaistyyliä ja tavallisia aliupseerien ilmaisuja. Tunnin kuluessa hän oli saanut valmiiksi artikkelin, joka oli täynnä mitä suurimpia mielettömyyksiä, ja vei sen itsetietoisena La vie Françaisen toimitukseen.

Ensimmäiseksi hän tapasi Saint-Potinin, joka puristi hänen kättään rikostoverin tarmolla ja kysyi:

"Oletko lukenut kiinalaisen ja intialaisen haastattelut? Eivätkö ne ole mainiot? Koko Pariisilla on ollut hauskaa. Enkä minä ole nähnyt heidän nenänpäätäänkään!"

Duroy ei ollut niitä lukenut, mutta hän otti lehden, jossa hänen silmäänsä osui pitkä artikkeli: "Intia ja Kiina." Hän lukaisi sen läpi Saint-Potinin osoittaessa hänelle sormellaan mielenkiintoisimpia paikkoja.

Ja hän mainitsi joukon poliittisia uutisia, joista heidän oli otettava selko vielä samana iltana.

Saint-Potin otti uudelleen virkaveljensä mukaansa, ja kun he tulivat eteiseen, hän kysyi:

"Minkä tähden? Hakemassa palkkaanne! Nähkääs on aina parasta ottaa kuukausi etukäteen. Eihän voi tietää, mitä tapahtuu."

"Minä esittelen teidät kassanhoitajalle. Hän ei rettelöi. Hän on reilu mies."

Ja Duroy meni nostamaan palkkansa, kaksisataa frangia, sekä kaksikymmentäkahdeksan frangia edellisen päivän artikkelistaan. Nämä rahat sekä hänen rautatieltä saamansa kuukausipalkan jätteet tekivät yhteensä kolmesataa neljäkymmentä frangia.

Hän ei koskaan ollut omistanut niin suurta summaa ja luuli nyt olevansa rikas määräämättömäksi ajaksi.

Sitten Saint-Potin otti hänet mukaansa muutamiin kilpailijalehtiin. Niiden toimituksissa ensinmainittu lörpötteli siinä toivossa, että ne uutiset, joiden hankkimisen hän oli saanut tehtäväkseen, olisivat jo toisilla ja että hän voisi siepata ne keskustelutaitonsa älykkyyden ja hienouden avulla omalle lehdelleen.

Illalla Duroylla ei ollut mitään tekemistä, ja hän päätti vielä kerran mennä Folies-Bergéres’iin. Kooten kaiken rohkeutensa hän esittäytyi eräälle kontrollöörille:

"Nimeni on Georges Duroy, La Vie Françaisen toimittaja. Olin täällä äskettäin herra Forestier’n kanssa, joka lupasi pyytää minulle pääsylippua. En tiedä, onko hän muistanut sitä tehdä."

Asiaa katsottiin eräästä luettelosta. Hänen nimeään ei löytynyt siitä.
Kontrollööri, joka oli erittäin kohtelias mies, sanoi kuitenkin:

"Käykää vain sisään, hyvä herra, ja kääntykää johtajan puoleen. Hän kyllä järjestää asianne."

Hän meni saliin ja tapasi siellä melkein heti Rachelin, jonka hän edellisellä käynnillään oli ottanut mukaansa.

"Kohtalaisesti. Tiedätkö, että olen nähnyt sinusta kaksi kertaa unta, sen jälkeen kun viimeksi tapasimme."

"Se tietää, että minä pidän sinusta, poikaseni, ja että sinä tulet uudelleen luokseni, kun sinua huvittaa."

"Mutta, kuulehan…" Duroy epäröi hieman hämillään siitä, mitä hän aikoi sanoa. "Asia on niin, että minulla ei ole lainkaan rahaa. Olin juuri eräässä ravintolassa ja menetin siellä kaikki."

Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin vainuten valhetta, sillä hänellä oli ilotytön vaisto, ja hän oli tottunut ihmisten tinkimisiin ja temppuihin.

Duroy hymyili vaivautuneena: "Voitko tyytyä kymmeneen frangiin? Sen enempää minulla ei ole jäljellä."

Tyttö kuiskasi epäitsekkäänä kuin kurtisaani, joka tekee uhrauksen jonkin oikkunsa lakia:

Ja hän kohotti ihastuneet silmänsä nuoren miehen viiksiä kohti ja otti hänen käsivartensa, johon hän rakastuneesti nojautui: "Nyt menemme juomaan lasin mehua. Ja sitten lähdemme yhdessä vähän kävelemään. Tahtoisin mennä kanssasi bulevardille voidakseni oikein näytellä sinua. Mutta sitten menemme aikaisin kotiin, eikö niin?"

Duroy nukkui kauan tytön luona. Oli täysi päivä, kun hän tuli kadulle, ja hän kiiruhti heti ostamaan La Vie Françaisen. Vapisevin käsin hän avasi lehden. Siinä ei ollut hänen kirjoitustaan. Hän seisoi katukäytävällä ja tarkasteli huolestuneena noita painettuja palstoja, toivoen lopuksi löytävänsä sen, mitä etsi.

Jotakin raskasta laskeutui äkkiä hänen sydämelleen, sillä lemmenyön rasitusten jälkeen vastoinkäyminen kouraisi hänen velttouttaan todellisen onnettomuuden voimalla.

Muutamia tunteja myöhemmin hän tuli toimitukseen ja meni johtaja Walterin puheille: "Hämmästyin tänä aamuna suuresti, kun en löytänyt artikkeliani lehdestä."

Johtaja kohotti päätään ja vastasi kuivasti: "Olen antanut sen ystävällenne Forestier’lle tarkastettavaksi. Hän ei pitänyt sitä tyydyttävänä. Teidän täytyy kirjoittaa se uudelleen."

Duroy poistui huoneesta sanaakaan sanomatta ja syöksyi raivostuneena ystävänsä luokse: "Miksi et ole pannut kirjoitustani lehteen?"

Forestier istui savuke suussa syvällä nojatuolissaan ja jalat pöydällä, tuhrien koroillaan aloittamaansa kirjoitusta. Hän vastasi rauhallisesti, ikävystyneellä ja hajamielisellä äänellä: "Johtajan mielestä se oli huono, ja hän pyysi minua antamaan sen sinulle takaisin uudelleen kirjoitettavaksi. Tuossa se on." Ja hän osoitti sormellaan muutamia papereita, jotka lepäsivät kokoon taitettuina kirjeenpuristimen alla.

Duroy ällistyi eikä tietänyt, mitä sanoisi. Kun hän työnsi tekeleensä taskuunsa, Forestier jatkoi: "Tänään sinun on ensiksi mentävä poliisilaitokseen…"

Ja hän selosti erinäisiä tehtäviä ja mainitsi joukon hankittavia uutisia. Duroy poistui keksimättä sitä purevaa sanaa, jonka hän olisi tahtonut ystävälleen sanoa.

Seuraavana päivänä hän toi artikkelinsa taas toimitukseen. Se hylättiin jälleen. Hän kirjoitti sen kolmannen kerran uudelleen, ja kun se vielä kerran hylättiin, hän ymmärsi, että hän oli ollut käänteissään liian nopea ja että vain Forestier’n käsi saattoi häntä auttaa.

Hän ei siis enää puhunut Afrikkalaisen sotilaan muistelmista, vaan lupasi sen sijaan itselleen, että hän rupeaisi liukkaaksi ja viekkaaksi, koska se kerran oli välttämätöntä, ja että hän sillä välin ahkerasti suorittaisi tehtävänsä.

Hän oppi tuntemaan teatterin ja politiikan kulissit, valtiomiesten ja kansanedustajain eteiset ja odotushuoneet, yksityissihteerien tärkeät persoonat ja uneliaiden vahtimestarien vihaiset katseet.

Hän kohtasi alinomaa ministereitä, portinvartijoita, kenraaleja, etsiviä, ruhtinaita, ilotyttöjä, välittäjiä, kurtisaaneja, suurlähettiläitä, piispoja, parittajia, ulkomaalaisia, nousukkaita, maailmanmiehiä, pelihelvettien isäntiä, ajureita, tarjoilijoita ja monia muuta. Hän oli kaikkien näiden sekä kiinnostunut että välinpitämätön ystävä. Hän arvioi heitä kaikkia saman mittapuun mukaan, katseli heitä kaikkia samoin silmin, koska hänen täytyi tavata heitä joka päivä kaikkina aikoina ja aina puhua heidän kanssaan ammattinsa vaatimista asioista. Hän vertasi itseään mieheen, jonka on maisteltava kaikenlaisia viinejä ja joka sen vuoksi ei voi erottaa château-Margaux’ta argenteuil’stä.

Pian hän tuli mainioksi reportteriksi, joka varmasti vainuten löysi uutisensa. Hän oli taitava, nopea, kohtelias, arvokas voima lehdessä, kuten johtaja Walter, joka osasi arvioida sanomalehtimiehiä, monesti lausui.

Mutta koska hän sai vain kymmenen centimea riviltä ja kaksisataaviisikymmentä frangia vakinaista palkkaa ja koska bulevardielämä, kahvilaelämä ja ravintolaelämä on kallista, hän oli aina ilman rahaa ja valitteli alituiseen huonoja raha-asioitaan.

Jokin keino tässä on keksittävä, hän ajatteli nähdessään toverinsa kulkevan tyttöjen kanssa ja sirottelevan kultaa ympärilleen. Hän ei tuntenut niitä salaperäisiä keinoja, joita hänen virkaveljensä käyttivät näin vauraiksi päästäkseen. Ja hän epäili kateellisena, että he käyttivät joitakin outoja, epäilyttäviä menettelytapoja, että he ottivat maksun palveluksistaan, että kysymyksessä oli todellinen salakuljetusjärjestelmä, jolle ihmiset antoivat hyväksymisensä tai jota he katselivat sormiensa lävitse. Hänen täytyi päästä tämän salaisuuden perille, päästä jäseneksi tähän vaiteliaaseen reportteriyhtymään ja tunkeutua niiden toveriensa seuraan, jotka jakelivat rahoja keskenään hänen pääsemättä niistä osalliseksi.

Ja usein iltaisin, kun hän katseli junia ikkunastaan, hän uneksi niistä keinoista, joita hän tulisi käyttämään.

Kaksi kuukautta oli kulunut, ja syyskuu lähestyi. Se nopea onni, jota Duroy oli toivonut, näytti sangen hitaalta. Häntä huolestutti erittäinkin se keskinkertainen asema, jossa hän oli. Eikä hän keksinyt mitään keinoa, jonka avulla hän olisi voinut kavuta niille kukkuloille, missä ihminen saa arvonantoa ja rahaa. Hän tunsi olevansa suljettu yksinkertaisen reportterinammatin rajojen sisälle, olevansa umpeen muurattu tähän ammattiin, ilman ulospääsyn toivoa. Hänestä pidettiin, mutta häntä arvioitiin vain hänen toimensa mukaisesti. Forestier’kaan, jolle hän teki tuhansia palveluksia, ei enää kutsunut häntä päivällisille, vaan kohteli häntä aivan kuin alaistansa, vaikka sinuttelikin häntä kuten ystävää.

Silloin tällöin Duroy tosin otti tilaisuudesta vaarin, kirjoitti artikkelin ja sai sen julkaistuksi. Uutistensa avulla hän oli oppinut sujuvan tyylin ja sen tahdikkuuden, joka häneltä vielä puuttui hänen kirjoittaessaan toista Algerian-juttuansa, eikä nyt enää tarvinnut pelätä, että hänen artikkelejaan hylättäisiin. Mutta tästä oli vielä pitkä matka täysin omintakeisten artikkelien kirjoittamiseen tai oikeuteen saada arvostellen käsitellä poliittisia kysymyksiä, yhtä pitkä matka ja yhtä suuri askel kuin siitä, että saa ajella Bois de Boulognessa kuskina, siihen, että saa ajella siellä omana herranaan. Varsinkin häntä nöyryytti se, että hän huomasi olevansa seuraelämän ulkopuolella, ettei hänellä ollut tuttavuuksia, joita hän olisi voinut kohdella vertaisinaan, ettei hän voinut päästä naisten kammioihin, vaikka monet hänen tuntemansa näyttelijättäret olivat ottaneet hänet vastaan kiinnostuneen tuttavallisesti.

Kokemuksestaan hän sitä paitsi tiesi, että he kaikki, sekä maailmannaiset että näyttelijättäret, tunsivat häntä kohtaan merkillistä vetovoimaa, ensi hetkestä ilmi leimahtavaa ystävyyttä, ja hän oli kärsimätön kuin liekaan pantu hevonen siitä, ettei hän saanut tutustua sellaisiin naisiin, jotka olisivat voineet vaikuttaa hänen kohtaloonsa.

Hyvin usein häntä oli houkutellut halu käydä tervehtimässä rouva Forestier’tä, mutta ajatus heidän viimeisestä tapaamisestaan pidätti ja nöyryytti häntä, ja sitä paitsi hän odotti kutsua hänen mieheltään. Silloin hänen mieleensä muistui rouva de Marelle. Hän muisti, että tämä oli kehottanut häntä käymään luonaan. Hän meni sinne eräänä iltapäivänä, kun hänellä ei ollut muuta tekemistä.

Kellon kilahtaessa palvelijatar tuli avaamaan, kampaamaton pieni palvelustyttö, joka sitoi kiinni myssyään, vastatessaan: "Rouva on kyllä kotona, mutta en tiedä, onko hän jo noussut."

Duroy astui sisään. Huone oli pienenlainen, harvaan kalustettu ja vähän sekaisen näköinen. Vanhat ja kuluneet nojatuolit seisoivat pitkin seiniä siinä järjestyksessä kuin palvelija oli ne siihen asettanut, eikä missään huomannut jälkiä siitä hienosta huolenpidosta, jota naiset osoittavat, kun he rakastavat kotiaan. Neljä vaatimatonta taulua, jotka esittivät veneitä joella, laivaa merellä, myllyä tasangolla ja puunhakkaajaa metsässä, riippui vinossa seinillä. Saattoi arvata, että ne olivat jo kauan riippuneet siinä siten välinpitämättömien silmien katseltavina.

Duroy istuutui odottamaan. Hän sai odottaa kauan. Sitten ovi avautui, ja rouva de Marelle tuli juosten sisään, yllään japanilainen punasilkkinen aamupuku, johon oli kirjailtu kultaisia maisemia, sinisiä kukkia ja valkoisia lintuja. Hän huudahti:

"Voitteko ajatella, että minä vielä olin makuulla! Teittepä kiltisti tullessanne minua tervehtimään! Olin jo varma siitä, että olitte minut unohtanut."

Hän ojensi molemmat kätensä ihastuneella liikkeellä, ja Duroy, jolle huoneen huolimaton asu antoi rohkeutta käyttäytyä vapaasti, tarttui niihin ja suuteli niitä molempia, kuten hän oli nähnyt Norbert de Varennen tekevän.

Rouva de Marelle pyysi häntä istuutumaan ja tarkasti hänet sitten kiireestä kantapäähän, sanoen: "Olettepa te muuttunut! Näytätte terveeltä. Pariisi on tehnyt teille hyvää. No, kertokaahan nyt jotakin uutta!"

Ja he alkoivat heti molemmat pakista, aivan kuin olisivat olleet vanhoja tuttavia. Ensi hetkestä alkaen he tunsivat toisiaan kohtaan keskinäistä luottamusta, tunsivat välilleen syntyvän suoran, läheisen ja tuttavallisen suhteen, joka viidessä minuutissa teki kaksi samanluontoista ja -rotuista olentoa ystäviksi.

Äkkiä nuori nainen sanoi hämmästyneenä: "Kummallista, miten tuttavallisesti me juttelemme. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut teidät kymmenen vuotta. Meistä tulee varmasti hyvät toverit. Toivoisitteko sitä?"

"Se on harras toivomukseni", Duroy vastasi hymyillen hymyä, joka sanoi enemmänkin.

Duroyn mielestä rouva de Marelle oli kovin viekoitteleva istuessaan siinä kiiltävässä, pehmeässä aamupuvussaan. Hän ei ollut niin hieno kuin valkoiseen aamunuttuun verhoutunut rouva Forestier, hän oli vähemmän hauras, vähemmän herkullinen, mutta toisaalta kiihottavampi, maukkaampi.

Kun Duroy oli rouva Forestier’n läheisyydessä tämän hymyillessä liikkumatonta, siroa hymyään, joka yhtäaikaa sekä kutsui luokseen että työnsi pois aivan kuin sanoakseen: "Te miellytätte minua" tai: "Varokaa itseänne!" ja jonka todellisesta merkityksestä ei voinut koskaan päästä selville, hän tunsi aina halua syöksyä tuon nuoren naisen jalkoihin tai suudella hänen kaulaansa ympäröivää ohutta pitsiä ja hitaasti hengittää sisäänsä sitä lämmintä, tuoksuavaa ilmaa, joka virtasi hänen puvustaan ja verhosi hänen rintojaan. Rouva de Marellen luona hän tunsi väkivaltaisempaa ja kouraantuntuvampaa halua, joka pani hänen kämmenensä kihelmöimään, kun hän katseli kevyen silkkikankaan alta häämöttäviä nuoren naisruumiin ääriviivoja.

Rouva de Marelle puhui lakkaamatta, sirotellen lepertelyynsä alituisesti sitä kevyttä leikinlaskua, joka oli muodostunut hänelle tavaksi. Hän muistutti siinä suhteessa työmiestä, jolla oli tapana käyttää työssään vähitellen oppimiaan liikkeitä, joita toiset pitävät vaikeana ja ihmettelevät. Duroy kuunteli häntä ja ajatteli: "Saattaa olla hyvä painaa kaikki mieleensä. Antamalla hänen jutella voi saada aiheita Pariisin-kirjeisiin."

Mutta ovea, josta rouva oli tullut, koputettiin hiljaa, aivan hiljaa, ja hän huudahti: "Tule sisään vain, tyttöseni!" Hänen pieni tyttärensä tuli huoneeseen. Hän meni suoraan Duroyn luo ja ojensi hänelle kätensä.

Hämmästynyt äiti mutisi: "Mutta tämähän on suorastaan valloitus. Minä en enää tunne häntä." Nuori mies suuteli tyttöä, antoi hänen istuutua viereensä ja kyseli häneltä vakavan näköisenä, mitä hän oli tehnyt sen jälkeen, kun he viimeksi olivat tavanneet. Lapsi vastasi kysymykseen ohuella huiluäänellä ja kasvoillaan vakava, pikkuvanha ilme.

"Tulkaa tervehtimään minua usein", rouva de Marelle pyysi. "Saamme sitten jutella niinkuin tänäänkin. Teidän kanssanne minulla on aina hauskaa. Mutta miksi käytte niin harvoin herrasväki Forestier’n luona?"

"Siihen ei ole mitään erikoista syytä. Mutta minulla on ollut niin paljon työtä. Toivottavasti tapaamme heidän luonaan lähipäivinä."

Hän poistui, ja hänen sydämensä oli täynnä toivoa, vaikk’ei hän tietänyt, miksi.

Mutta seuraaviksi päiviksi hänelle jäi siitä muisto, enemmänkin kuin muisto: jonkinlainen tunne, että tuo nainen oli alituisesti jollakin epätodellisella tavalla hänen läheisyydessään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut tuosta naisesta jotakin mukaansa, kuin hänen vartalonsa kuva olisi tarttunut kiinni hänen silmäkalvoonsa, kuin hänen olemuksensa tuoksu olisi jäänyt hänen sydämeensä. Hänen kuvansa seurasi aina hänen mukanaan, kuten usein sattuu, kun olemme viettäneet ihania hetkiä yhdessä jonkun kanssa. Silloin tuntuu siltä, kuin olisimme jonkin kummallisen, läheisen, hämärän vaikutuksen alaisia, vaikutuksen, joka johtuu jonkun ihmisen omistamisesta ja joka on hämmennyttävä ja kiihottava, koska se on täynnä mystiikkaa.

Palvelustyttö johdatti hänet saliin, ja heti sinne ilmestyi pikku Laurine. Tyttö ei ojentanut vain kättään, vaan myös otsansa ja sanoi: "Äiti pyysi sanomaan, että olisitte hyvä ja odottaisitte. Hän tulee neljännestunnin kuluttua, sillä hän ei ole vielä pukeutunut. Minä pidän teille seuraa."

Duroyta huvitti tytön juhlallinen käytös, ja hän vastasi: "Todellako, hyvä neiti? Olen hyvin mielissäni saadessani viettää hetken seurassanne. Mutta sanon jo etukäteen, etten ole lainkaan vakava. Minä leikin päivät päästään. Leikitäänpä siis nyt kissaa ja hiiriä!"

Tyttö hämmästyi, mutta hymyili sitten kuin kypsä nainen, jolle tehdään odottamaton ja yllättävä tarjous. Hän sanoi:

Mutta Duroy ei välittänyt vastaväitteistä: "Se on samantekevää. Minä leikin joka paikassa. Siis, ottakaa nyt kiinni minut." Ja hän alkoi juosta pöydän ympäri ja sai tytön houkutelluksi ajamaan häntä takaa. Tyttö tuli hänen perässään, yhä vain hymyillen jonkinlaista kohteliaan anteeksiantavaa hymyä ja väliin ojentaen kättään koskettaakseen nuorta miestä. Mutta juoksuksi hän ei vahingossakaan pistänyt.

Duroy pysähtyi ja kumartui. Kun tyttö lähestyi pienin epäröivin askelin, hän hyppäsi ilmaan kuin vieteriukko ja juoksi sitten salin toiseen päähän. Tyttö piti leikkiä hauskana, purskahti nauruun, innostui ja alkoi jo juostakin Duroyn jäljessä, kirkaisten iloisesti ja pelokkaasti luullessaan saavansa hänet kiinni. Duroy siirteli tuoleja, kokosi esteitä, pakotti tytön pitkän aikaa pyörimään saman tuolin ympärillä ja hyppäsi sitten toisen tuolin taakse. Laurine juoksi nyt innostuneena ja antautui kokonaan uuden leikin iloille. Hänen kasvonsa punertuivat, ja hänet valtasi oikea lapsen riemu joka kerta, kun hänen leikkitoverinsa pakeni tai keksi uusia kujeita.

Äkkiä ja samassa hetkessä, kun tyttö luuli saaneensa Duroyn kiinni, tämä tarttui häntä käsivarsiin ja nosti hänet korkealle ilmaan huudahtaen: "Kissa on kiinni!"

Ihastunut tyttö sätkytteli jalkojaan ja kirkui riemastuneen sydämensä koko voimalla.

Rouva de Marelle tuli hämmästyneenä huoneeseen: "Mutta Laurine,
Laurine, sinähän leikit… Te olette oikea taikuri, herra Duroy."

Duroy laski tytön lattialle ja suuteli äitiä kädelle. Sitten he sijoittivat lapsen istumaan väliinsä. He tahtoivat jutella, mutta muuten niin hiljainen Laurine oli nyt innoissaan ja puhui koko ajan, niin että hänet täytyi lähettää pois.

Kun he olivat yksin, rouva de Marelle alensi ääntään: "Tiedättekö, minulla on eräs suuri suunnitelma, joka koskee teitäkin. Asia on tämä: Koska kerran viikossa käyn päivällisellä herrasväki Forestier’n luona, tarjoan silloin tällöin omasta puolestani päivällisen ravintolassa. En ota mielelläni vieraita vastaan kotonani, en ole sellaiseen varustautunut enkä muuten ymmärrä mitään talouspuuhista tai ruoanlaitosta, en yhtään mitään, en vähintäkään. Haluan elää vapaana. Minä siis järjestän silloin tällöin päivälliset johonkin ravintolaan, mutta ne eivät ole lainkaan hauskoja tilaisuuksia, kun meitä on vain kolme eivätkä omat tuttavani oikein mielellään seurustele heidän kanssaan. Tämän sanon selittääkseni teille aikomukseni teihin nähden. Ymmärrättehän? Tahtoisin siis teidät mukaan lauantaina kello puoli kahdeksalta Cafe Richeen. Tunnettehan sen paikan?"

Duroy suostui onnellisena. Rouva jatkoi: "Me olemme vain nelisin, oikea neliapila! Tuollaiset pienet juhlat ovat usein hyvin hauskoja meille naisille, jotka emme ole niihin niin tottuneita."

Hänellä oli yllään tummanruskea leninki, joka kohottavasti ja keimailevasti mukautui hänen vartalonsa, lanteillensa, kaulansa ja käsivarsiensa ympärille, ja Duroy tunsi hämärää hämmästystä, melkein painoa, jonka syytä hän ei oikein ymmärtänyt, mutta joka aiheutui naisen oman huolitellun hienouden ja hänen asuntonsa silmäänpistävän huolimattoman asun välisestä ristiriidasta.

Kaikki, mikä verhosi hänen vartaloaan, kaikki, mikä välittömästi ja läheisesti kosketti hänen ihoaan, oli herkullista ja hienoa, mutta kaikki, mikä häntä ympäröi, oli aivan merkityksetöntä.

Duroy lähti hänen luotaan vieden nytkin mukanaan jonkinlaisen eroottisen harha-aistimuksen hänen alituisesta läsnäolostaan. Ja reportteri odotti päivällisiltaa hyvin kärsimättömästi.

Vuokrattuaan toisen kerran hännystakin, koska hänen tulonsa eivät olleet sallineet hänen ostaa juhlapukua, hän saapui sovittuun ravintolaan ensimmäisenä, muutamia minuutteja ennen määräaikaa.

Hänet ohjattiin kolmanteen kerrokseen ja vietiin pieneen kabinettiin, jonka seinät oli verhottu punaisella ja jonka ainoasta ikkunasta oli näköala bulevardille.

Neliskulmainen pöytä, jonka valkoinen liina loisti kuin kiillotettuna, sekä lasit, hopeat ja lautastenlämmittäjät kimaltelivat houkuttelevan näköisinä kahden kynttilänjalan kannattaman kahdentoista kynttilän valossa.

Ikkunasta näki ison vaaleanvihreän läikän. Se oli erään bulevardilla kasvavan puun lehvistö, johon lankesi valo ravintolan yksityishuoneista.

Duroy istuutui matalalle leposohvalle, joka oli punainen kuten seinätkin ja jonka kuluneet vieterit taipuivat hänen allaan, niin että hänestä tuntui, kuin hän olisi vajonnut kuoppaan. Hän kuunteli sitä epäselvää surinaa, sitä sekavaa hälyä, joka suurissa ravintoloissa syntyy pöytäkaluston ja -hopean kilinästä, tarjoilijain nopeista askelista, joiden ääntä käytävien matot hiljentävät, ovien kolinasta, kun ne silmänräpäykseksi avataan, jolloin niiden kautta tulvahtaa ilmoille puheensorinaa niistä ahtaista suojista, joihin ihmiset sulkeutuvat aterioidakseen. Forestier tuli sisään ja tervehti Duroyta tuttavallisen toverilliseen tapaan, jota hän ei koskaan osoittanut La Vie Françaisen toimituksessa.

Sitten hän katsahti pöytään, käski sammuttamaan erään kaasuliekin, joka paloi kuin yölamppu, sulki ikkunan peläten vetoa ja valitsi itselleen hyvin suojatun paikan sekä selitti: "Minun täytyy olla hyvin varovainen. Terveyteni on ollut hyvä koko kuukauden, mutta pari päivää takaperin on se alkanut taas huonontua. Luulen, että vilustuin tiistaina tullessani teatterista."

Ovi avautui, ja molemmat nuoret naiset tulivat sisään hovimestarin seuraamina. Harsojensa ja viittojensa verhoamina he vaikuttivat hyvin salaperäisiltä. He huokuivat sitä ihastuttavaa mystiikkaa, joka kietoutuu naisten ympärille paikoissa, missä ympäristö on epäilyttävä.

Duroy tervehti rouva Forestier’tä, joka torui häntä siitä, ettei hän ollut käynyt heidän luonaan. Ystävättäreensä päin kääntyen hän sitten hymyillen lisäsi: "Mutta luonnollisesti te mieluummin käytte rouva de Marellen luona. Häntä varten teillä kyllä on aikaa."

Istuuduttiin pöytään. Kun hovimestari ojensi viinilistan Forestier’lle, rouva de Marelle huudahti: "Antakaa herroille, mitä he haluavat. Me naiset tahdomme kylmää samppanjaa, parasta mitä teillä on, makeaa esimerkiksi, eikä mitään muuta." Ja kun mies oli poistunut, hän selitti vallattomasti nauraen: "Tänä iltana tahdon päästä pieneen humalaan. Meidän täytyy saada juhla, oikea juhla."

Forestier, joka nähtävästi ei ollut kuullut mitään, kysyi: "Onko teillä mitään sitä vastaan, että suljen ikkunan? Minulla on ollut vähän vaivoja rinnassa viime päivinä."

Hän meni sulkemaan ikkunan, joka oli jäänyt vähän raolleen ja istuutui sitten paikalleen hiukan hyväntuulisemman ja rauhallisemman näköisenä.

Hänen vaimonsa ei sanonut mitään. Hän näytti hajamieliseltä ja hymyili pöytää tuijottaen kummallista hymyään, joka aina näytti lupaavan ja aina pettävän.

Pöytään tuotiin Ostenden ostereita, pieniä ja lihavia, pienten korvien näköisiä. Ne sulivat kielen ja kitalaen välissä kuin suolaiset karamellit.

Liemiruoan jälkeen tarjottiin lohta, joka oli haurasta kuin nuoren tytön liha, ja vieraat alkoivat jutella.

Ensin puhuttiin eräästä liikkeellä olevasta juorusta. Se koski erästä seurapiirien naista, jonka joku hänen miehensä ystävä oli yllättänyt ravintolan yksityishuoneessa hänen juuri illastaessaan erään ulkomaalaisen ruhtinaan kanssa.

Forestier nauroi jutulle makeasti, mutta molemmat naiset selittivät, että jutun lörpöttelevä levittäjä oli suuri lurjus. Duroy oli heidän kanssaan samaa mieltä ja julisti äänekkäästi, että sellaisissa tapauksissa miehen velvollisuus oli vaieta kuin hauta, välittämättä siitä, oliko hän jutussa itse päähenkilö tai vain joku uskottu tai todistaja. Hän lisäsi: "Miten täynnä elämä olisikaan ihanuutta, jos voisimme luottaa toistemme ehdottomaan vaiteliaisuuteen. Juuri pelko salaisuuden pahastumisesta pidättää meitä usein, hyvin usein, ja naisia melkein aina."

Sitten hän kysyi hymyillen: "Vai enkö ole oikeassa? Kuinka monet antautuisivatkaan äkilliselle halulle, hetken kiihkeälle ja väkivaltaiselle oikulle, rakkauden satuleikille, elleivät he pelkäisi, että saavat maksaa hauraan ja lyhyen onnensa auttamattomalla häväistysjutulla ja tuskallisilla kyynelillä!"

Hän puhui sytyttävän innostuneesti. Hän puhui kuin ainakin oman asiansa puolesta, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Minun seurassani teidän ei tarvitse pelätä sellaisia vaaroja. Koettakaa, niin saatte nähdä!"

Molemmat naiset katselivat häntä hyväksyvästi. Heidän mielestään hän puhui hyvin ja oikein, ja heidän ystävällinen vaitiolonsa ilmaisi, ettei heidän taipumaton pariisilainen moraalinsa voisi kauankaan vastustella, jos vain salaisuuden säilyminen taattaisiin.

Ja Forestier, joka puolittain makasi leposohvallaan, toinen jalka toisen päällä ja lautasliina kaulassaan puvun suojaamiseksi, selitti äkkiä vakaumuksellisen epäilijän ivalliseen tapaan: "Tuhat tulimmaista, kylläpä tulisi kalliiksi, jos salaisuudet säilytettäisiin. Aviomiesraukat!"

Keskustelu siirtyi rakkauteen. Korottamatta sitä ikuiseksi Duroy piti sitä jonkinlaisena pysyvänä käsitteenä, joka muodosti siteen, hellän ystävyyden, läheisen suhteen. Aistien yhtyminen oli vain sielujen yhtymisen sinetti. Mutta hän ilmaisi suuttumuksensa sitä repivää mustasukkaisuutta, niitä murhenäytelmiä ja kohtauksia, sitä kurjuutta kohtaan, joka melkein aina on seurauksena välien särkymisestä.

Hänen vaiettuaan rouva de Marelle huokaili: "Niin, rakkaus on parasta, mitä elämä tarjoaa, ja kuitenkin me usein turmelemme sen liiallisilla vaatimuksilla."

Rouva Forestier leikitteli veitsellä ja lisäsi: "Niin… niin… on ihanaa rakastaa…"

Ja hän näytti johtavan unelmansa kauemmaksikin, ajattelevan asioita, joita ei uskalleta sanoa.

Odotellessaan seuraavaa ruokalajia he silloin tällöin maistoivat samppanjaa, lohkaisivat palasia pienistä pyöreistä leivistä ja pureskelivat niitä. Ja rakkauden ajatus hiipi hitaasti ja vastustamattomasti heidän pariinsa ja humallutti vähitellen heidän sielunsa, sitä mukaa kuin vaalea viini, joka pisara pisaralta valui alas heidän kurkuistaan, kiihdytti heidän vertaan ja hämmensi heidän mieltään.

Sisään tuotiin vasikankyljyksiä, jotka lepäsivät mureina ja kevyinä pienillä tukevilla parsavuoteilla.

"Hitto, tuo näyttää herkulliselta", Forestier huudahti. Ja he söivät hitaasti, nauttien hienosta lihasta ja parsasta, joka oli paksua kuin kerma.

Duroy jatkoi: "Kun minä rakastan naista, koko se maailma häviää, joka häntä ympäröi."

Hän sanoi tämän täynnä vakaumusta, ja lemmennautintojen ajatteleminen kiihdytti häntä keskellä pöydän nautintoja, joiden kimpussa hän juuri oli.

Rouva Forestier lausahti tavalliseen välinpitämättömään tapaansa: "Ei mitään onnea voida verrata siihen, joka syntyy, kun kädet kohtaavat ja toinen kysyy: 'Rakastatteko minua?' ja kun toinen vastaa: 'Kyllä, minä rakastan sinua.'"

Rouva de Marelle, joka juuri oli yhdellä siemauksella tyhjentänyt samppanjalasinsa, laski sen kovakouraisesti pöydälle ja sanoi iloisesti: "Minä puolestani olen vähemmän platoninen."

Ja kaikki alkoivat silmät loistaen laskea leikkiä hyväksyen täysin hänen sanansa.

Forestier ojentautui pitkälleen leposohvalle, levitti käsivartensa, nojasi ne tyynyjä vasten ja sanoi vakavalla äänellä: "Tämä suoruus on teille kunniaksi ja osoittaa, että olette käytännöllinen nainen. Mutta saisimmeko tietää, mitä herra de Marelle arvelee asiasta?"

Rouva de Marelle kohautti hitaasti olkapäitään ja vastasi selvällä äänellä, joka ilmaisi loputonta, suunnatonta halveksuntaa: "Herra de Marellelta ei ole tiedusteltu hänen mielipidettään tästä asiasta. Hänen on vain… pidättäydyttävä."

Ja keskustelu laskeutui ylevien rakkausteoriojen tasolta alas hienojen säädyttömyyksien kukoistavaan yrttitarhaan.

Oli päästy kaksimielisiin sutkauksiin. Oli päästy niihin huntuihin, joita taitava sana voi kohotella samalla tapaa kuin taitava käsi kohottelee hameita. Oli päästy kielen kärkevyyksiin, rohkeihin, nokkelasti naamioituihin ajatuksiin, tekopyhiin, kauniin sananparren verhoamiin törkeyksiin, joiden hunnutetut ilmaisut paljastavat alastomia kuvia — kuvia sellaisia, jotka loihtivat silmien ja aistien eteen kaiken, mitä ei voida sanoin sanoa ja mikä sivistyneelle yläluokalle merkitsee jonkinlaista ylevää ja salaperäistä rakkautta, sitä epäpuhdasta ajatusten kosketusta, joka liittyy kaikkiin lemmensyleilyn aikana lumottuihin salaisiin ja häpeällisiin seikkoihin. Pöytään oli kannettu linnunpaisteja, peltopyitä, herneitä, hanhenmaksaa ja vihanneksia, jotka vihreän vaahdon tavoin täyttivät ison, pesuvadin muotoisen maljakon. He söivät kaiken tuntematta minkään ruokalajin makua ja niitä ajattelematta. Koko heidän huomionsa oli kohdistunut vain siihen, mitä he sanoivat. He olivat aivan hukkuneet rakkauden mereen.

Molemmat naiset alkoivat nyt tehdä hyökkäyksiä, rouva de Marelle luontevan rohkeasti, aivan kuin otteluun haastaen, rouva Forestier hurmaavan pidättyvästi, olemuksessaan, äänessään ja hymyssään häveliäisyyttä, joka vielä enemmän korosti hänen huuliltaan tulevia rohkeita lauseita, vaikka hänen suunsa näyttikin tahtovan niitä lieventää. Forestier, joka oli kokonaan heittäytynyt tyynyjen varaan, nauroi, joi ja söi lakkaamatta ja sinkosi silloin tällöin jonkin uskalletun sanan, joka välistä oli niin raaka, että naiset, sekä vähän pelästyneinä että myös hävyn vuoksi, valitsivat kasvoilleen hieman hämmästyneen ilmeen, joka viipyi parin kolmen sekunnin ajan. Päästettyään ilmoille jonkin törkeän säädyttömyyden hän lisäsi: "Jatkakaa vain, kyyhkyseni! Kun jatkatte tuolla tapaa, niin vielä joskus lopetatte tyhmyyksien tekemisen."

Jälkiruoka tuli ja sen jälkeen kahvi. Ja liköörit alkoivat valaa kiihottuneisiin mieliin raskaampaa ja kuumempaa kiihkoa.

Kuten hän päivällisten alussa oli ilmoittanut haluavansa, rouva de Marelle tuli humalaan ja tunnusti sen iloisesti ja leikittelevän suloisesti kuin ainakin nainen, joka vieraitaan huvittaakseen tietoisesti lisää entistä humalaansa.

Rouva Forestier oli nyt vaiti, arvattavasti varovaisuudesta. Ja Duroy, joka tunsi olevansa liian rakastunut voidakseen paljastaa itseään, noudatti viekasta hiljaisuutta. Sikarit sytytettiin, ja Forestier sai äkkiä yskänkohtauksen.

Se oli kauhea kohtaus, joka repi kurkkua ja jonka hän kasvot tulipunaisina ja otsa hikisenä koetti tukahduttaa lautasliinaansa. Kun yskä oli ohi, huusi hän raivostuneena: "Tällaisista tilaisuuksista ei ole mihinkään. Ne ovat typeriä." Koko hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Sen oli karkoittanut hänen pelkonsa sitä pahaa kohtaan, joka alati vainosi hänen ajatuksiaan.

Rouva de Marelle soitti tarjoilijaa ja pyysi laskun. Se tuotiin melkein heti. Hän koetti lukea sitä, mutta numerot tanssivat hänen silmissään, ja hän ojensi paperin Duroylle: "Maksakaa minun puolestani, minä en voi nähdä, olen aivan sekaisin."

Loppusumma oli satakolmekymmentä frangia. Duroy tarkisti laskun, antoi tarjoilijalle kaksi seteliä ja sai takaisin loput. Samalla hän puoliääneen kysyi: "Paljonko annan juomarahaa?"

Duroy pani lautaselle viisi frangia, antoi rahakukkaron takaisin nuorelle naiselle ja kysyi:

He puristivat herra ja rouva Forestier’n kättä, ja hetken kuluttua Duroy istui kahden rouva de Marellen kanssa eteenpäin kiitävissä ajopeleissä.

Duroy tunsi naisen aivan lähellään istuessaan hänen kanssaan tuohon mustaan laatikkoon suljettuna, jota silloin tällöin hetkeksi valaisivat katukäytävien kaasulyhdyt. Hän tunsi hihansa lävitse naisen lämpimän olkapään, mutta ei keksinyt mitään sanomista, ei ainoaakaan sanaa, sillä voittamaton halu kietoa käsivartensa naisen ympärille oli puuduttanut hänet.

"Jos uskaltaisin, niin mitähän hän tekisi?" hän ajatteli. Ja muisto kaikista päivällisten aikana lausutuista säädyttömyyksistä teki hänet rohkeaksi, mutta samalla häntä pidätti häväistysjutun pelko.

Nainenkaan ei sanonut mitään, vaan istua kyyhötti liikkumattomana nurkassaan. Duroy olisi voinut luulla hänen nukkuvan, ellei hän olisi nähnyt hänen silmiensä väikähtävän joka kerta, kun vaunuihin osui valonsäde kadulta.

Duroy mietti, mitä nainen mahtoi ajatella. Hän tunsi, ettei nyt sopinut puhua, sillä pieninkin sana olisi rikkonut hiljaisuuden ja hävittänyt hänen toiveensa. Mutta häneltä puuttui rohkeutta, rohkeutta toimia päättäväisesti ja häikäilemättä.

Äkkiä hän tunsi seuralaisensa jalan liikahtavan. Se oli äkillinen, hermostunut, kärsimätön nytkähdys, joka ehkä oli tarkoitettu kehotukseksi. Tämä melkein huomaamaton liikahdus aiheutti Duroyssa kylmän väristyksen päästä jalkoihin, ja hän kääntyi nopeasti, heittäytyi naisen kimppuun, etsi huulillaan hänen suutaan ja käsillään hänen paljasta ihoaan.

Rouva de Marelle päästi kirkaisun, kevyen kirkaisun ja yritti nousta, ponnistella vastaan ja vapautua. Mutta sitten hän lakkasi vastustelemasta, aivan kuin hänen voimansa olisivat loppuneet kesken.

Mutta vaunut pysähtyivät pian rouva de Marellen asunnon edustalle, eikä Duroylla, jonka tämä seikka yllätti, ollut aikaa lausua niitä intohimoisia sanoja, joilla hän olisi tahtonut kiittää häntä, siunata häntä ja ilmaista hänelle sanomattoman rakkautensa. Mutta nainen ei noussut, ei liikahtanutkaan, aivan kuin lamautuneena äskeisestä. Silloin Duroy alkoi pelätä, että ajuri huomaisi jotakin, ja hyppäsi ensimmäisenä vaunuista ojentaen sitten kätensä nuorelle naiselle.

Vihdoin rouva de Marelle laskeutui horjuen ja sanaakaan sanomatta vaunuista. Duroy soitti, ja kun portti avattiin, hän kysyi vapisten: "Koska saan nähdä teidät jälleen?"

Niin hiljaa, että sitä tuskin saattoi kuulla, nainen kuiskasi: "Tulkaa huomenna syömään aamiaista kanssani." Ja hän katosi porttikäytävään, minkä jälkeen portti sulkeutui, paukahtaen kuin tykki.

Duroy antoi ajurille viisi frangia ja lähti kulkemaan nopein, voitokkain askelin ja sydän täynnä onnea.

Vihdoinkin hän oli saanut valtaansa naimisissa olevan naisen! Hienon naisen, todella hienon naisen, Pariisittaren! Ja kaikki oli tapahtunut niin helposti ja odottamatta!

Tähän asti hän oli kuvitellut, että näitä niin suuresti haluttuja olentoja lähestyttäessä ja heitä valloitettaessa oli noudatettava ääretöntä huolellisuutta, tyydyttävä loputtomaan odottamiseen, harjoitettava taitavaa piirittämistä, johon kuuluvat tervehdyskäynnit, lempivät sanat, huokaukset ja lahjat. Ja nyt antautui heti ensi hyökkäyksestä ensimmäinen, jonka hän tapasi, vieläpä niin äkkiä, että hän oli asiasta aivan ymmällä.

"Hän oli humalassa", Duroy ajatteli. "Huomenna on toinen ääni kellossa. Silloin tulevat kyynelet." Tämä ajatus teki hänet levottomaksi, mutta hän rohkaisi itseään: "Vähätpä siitä, hitto soikoon! Kun nyt kerran olen hänet saanut, niin minun on vaan pidettävä hänet."

Ja siinä sekavassa kangastuksessa, jossa hänen toiveensa harhailivat, kaikki hänen menestyksen, suuruuden, maineen, rahan ja rakkauden toiveensa, hän näki äkkiä aivan kuin statistiryhmänä, jota käytetään elävöittämään näytelmäapoteoosien loppukuvaelman taivasta, johon hienoja, rikkaita, vaikutusvaltaisia naisia, jotka hymyillen astuivat esiin kadotukseen toinen toisensa jälkeen siihen kultaiseen pilveen, joka muodosti hänen tulevaisuudenunelmiensa taustan.

Hän oli vähän kiihdyksissään, kun hän seuraavana päivänä nousi rouva de Marellen portaita. Kuinka rouva de Marelle ottaisi hänet vastaan? Tai entäpä, ellei hän lainkaan ottaisi häntä vastaan? Ehkä hän olikin kieltänyt päästämästä häntä luokseen? Ehkä hän oli kertonut…? Mahdotonta, hän ei olisi voinut sanoa mitään paljastamatta koko totuutta. Duroy oli siis tilanteen herra.

Palvelijatar avasi oven. Hän oli entisensä näköinen. Duroy rauhoittui aivan kuin hän olisi odottanut saavansa nähdä kiihtymystä jo palvelijattarenkin kasvoissa.

Duroy meni suoraan uunin luokse katsoakseen peilistä, oliko hänen tukkansa kunnossa ja pukunsa järjestyksessä. Sormeillessaan juuri solmiotaan hän huomasi peilistä nuoren naisen, joka tarkasteli häntä huoneen kynnykseltä.

Nuori mies ei ollut häntä huomaavinaankaan. He katselivat toisiaan muutaman sekunnin peilistä, tarkastelivat ja vakoilivat toinen toistaan, ennen kuin seisoivat silmä silmää vasten.

Duroy kääntyi. Nainen ei ollut liikahtanut, vaan näytti odottavan. Duroy syöksyi hänen luokseen änkyttäen: "Minä rakastan teitä! Minä rakastan teitä!" Nainen levitti käsivartensa ja vaipui hänen rintaansa vasten. Sitten hän kohotti päätään ja he suutelivat kauan.

Duroy ajatteli: "Tämähän on helpompaa kuin luulinkaan. Kaikki käy mainiosti." Ja kun heidän huulensa erosivat, hän hymyili sanaakaan sanomatta, mutta koettaen sen sijaan ilmaista katseellaan rakkautensa ääretöntä syvyyttä.

Myös rouva de Marelle hymyili. Hän hymyili sitä hymyä, jolla naiset ilmaisevat kaipuutaan, suostumustaan, halua antautua. Hän sopersi: "Me olemme yksin. Olen lähettänyt Laurinen pois, aamiaiselle erään hänen toverinsa luokse."

Nainen otti hänen käsivartensa, aivan kuin Duroy olisi ollut hänen miehensä ja johdatti hänet leposohvan luokse, jolle he vieretysten istuutuivat.

Duroy halusi aloittaa keskustelun hienosti ja viettelevästi. Mutta kun hän ei keksinyt mitään sopivaa, hän änkytti:

He istuivat hiljaa tuijottaen toisiaan ja pitäen kiinni toistensa polttavista käsistä.

He istuivat toisiaan vastapäätä, katsellen toisiaan ja hymyillen toisilleen lakkaamatta, ajatellen vain itseään sen suloisen lumouksen vallassa, jonka tuottaa äsken puhjennut lempi. He eivät tietäneet, mitä he söivät. Duroy tunsi jalan, pienen jalan liikahtelevan etsivästi pöydän alla. Hän tavoitti sen omien jalkojensa väliin ja puristi sitä kaikin voimin.

Palvelijatar meni ja tuli, kantoi sisään ja ulos ruokalajeja, kasvoillaan välinpitämätön ilme ja aivan kuin mitään huomaamatta.

Lopetettuaan syömisen he palasivat saliin ja istuutuivat vieretysten leposohvalle.

Vähitellen Duroy alkoi siirtyä lähemmäksi nuorta naista ja koetti syleillä häntä, mutta hänen yrityksensä torjuttiin rauhallisesti: "Varokaa, joku voi tulla."

Duroy sammalsi: "Koska saan olla teidän kanssanne aivan yksin, niin että voin sanoa, kuinka paljon rakastan teitä?"

Nainen kumartui häntä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa: "Lupaan tulla luoksenne kotiinne lyhyeksi, aivan lyhyeksi hetkeksi jonakin päivänä."

Nuori mies tunsi punastuvansa: "Mutta… mutta minä… asun hyvin vaatimattomasti."

Nainen hymyili: "Se ei tee mitään. Tulen katsomaan teitä enkä teidän asuntoanne."

Silloin Duroy koetti kiristää häneltä tiedon päivästä, milloin hän tulisi. Nainen määräsi erään päivän seuraavan viikon lopulla, ja Duroy rukoili häntä siirtämään sen aikaisemmaksi, kieli sammaltaen ja silmät hehkuen. Samalla hän puristeli ja hieroi naisen käsiä omissaan, kasvot punaisina kuumeesta ja sielu palavana niistä haluista, jotka seuraavat kahden kesken nautittuja aterioita.

Naista huvitti nähdä hänen rukoilevan niin tulisesti, ja hän alkoi siirtää kohtausta aikaisemmaksi päivän kerrallaan. Mutta Duroy hoki: "Huomenna… sanokaa… huomenna."

Duroy huokasi pitkään ilosta. Ja he alkoivat jutella melkein rauhallisesti ja aivan tuttavallisesti, aivan kuin olisivat olleet tuttuja jo kaksikymmentä vuotta.

Äkkiä heitä hätkähdytti ovikellon soitto, ja he loittonivat toisistaan nopeasti.

Lapsi tuli sisään, pysähtyi ujona ja juoksi sitten Duroyn luo, jonka nähdessään hän ilosta suunniltaan taputti, käsiään ja huudahti: "Bel-Ami!" [Bel-Ami = kaunis ystävä. — Suom.]

Rouva de Marelle purskahti nauruun: "Mainiota! Bel-Ami! Laurine on antanut teille nimen. Se sopii mainiosti teidän hyväilynimeksenne. Minäkin rupean nimittämään teitä sillä nimellä!"

Duroy istutti tytön polvelleen ja alkoi leikkiä hänen kanssaan niitä pieniä leikkejä, joita hän oli tälle opettanut.

Kahtakymmentä vaille kolme hän nousi lähteäkseen toimitukseen.
Porraskäytävästä hän kuiskasi aivan hiljaa rouva de Marellelle:
"Huomenna kello viisi."

Lopetettuaan päivätyönsä toimituksessa Duroy alkoi ajatella, kuinka hän järjestäisi huoneensa ottaakseen vastaan rakastajattarensa ja kuinka hän parhaiten voisi peittää asuntonsa puutteellisuudet. Hän päätti ripustaa seinille japanilaisia koristuksia ja osti viidellä frangilla kokonaisen kokoelman silkkitilkkuja, viuhkoja ja pieniä verhoja, joilla hän peitti seinäpaperien pahimmat tahrat. Ikkunaruutuihin hän liimasi läpinäkyviä kuvia, jotka esittivät joella lipuvia veneitä, punaisten taivaiden muodostamaa taustaa vasten lenteleviä lintuja, parvekkeilla seisoskelevia kirjavapukuisia naisia ja lumisten tasankojen poikki tallustelevia pieniä mustia ukkoja.

Huone, johon juuri mahtui nukkumaan ja istumaan, muistutti pian värillisen lyhdyn sisustaa. Hän tarkasteli aikaansaamaansa tulosta tyytyväisenä ja vietti illan liimailemalla kattoon lintusilhuetteja, joita hän leikkasi väripaperinsa tähteistä.

Seuraavana päivänä hän tuli hyvissä ajoin kotiin mukanaan pussillinen makeisia ja madeirapullo, jonka hän oli ostanut eräästä sekatavarakaupasta. Hänen täytyi kuitenkin mennä uudelleen ulos ostamaan kaksi lautasta ja kaksi lasia. Koko tämän komeuden hän kattoi pesupöydän kannelle, jonka likaisen pinnan hän peitti pyyheliinalla; pesuvadin ja -kannun hän työnsi pöydän alle.

Rouva de Marelle saapui neljännestä yli viiden ja huudahti huoneen kirkuvien värien hämmentämättä: "Teillähän on oikein hauska asunto, vaikka portaissa olikin hirveän paljon väkeä."

Duroy sulki hänet syliinsä ja suuteli innokkaasti hänen hiuksiaan ja otsaansa harson ja hatun lävitse.

Puolitoista tuntia myöhemmin Duroy saattoi hänet rue de Romen ajuriasemalle. Kun nainen oli astunut vaunuihin, Duroy kuiskasi: "Tiistaina, samaan aikaan."

Nainen vastasi: "Samaan aikaan tiistaina." Ja koska jo oli tullut ilta, hän veti nuoren miehen pään vaunun ikkunasta luokseen ja suuteli häntä huulille. Mutta ajuri läimäytti piiskalla juhtaansa, ja rouva de Marelle huudahti: "Hyvästi, Bel-Ami!" ja vanhat ajurinvaunut lähtivät liikkeelle väsyneen, valkoisen hevosen vetäminä.

Kolmen viikon ajan Duroy otti näin rouva de Marellen; vastaan, joka toinen tai kolmas päivä milloin aamupäivällä, milloin illalla.

Kun hän eräänä iltapäivänä istui odottamassa rakastajatartaan, hän kuuli porraskäytävästä kovaa meteliä ja meni ovelle. Joku lapsi kirkui. Kiukkuinen miehenääni pauhasi: "Mitä tuo kirottu penikka taas ulvoo?" Mariseva, vihainen naisääni vastasi: "Yläkerrassa asuvan sanomalehtimiehen inhottava kokotti kaatoi Nicolasin portaissa. Ei pitäisi antaa tuollaisten marakattien kulkea vapaina, kun he eivät edes osaa varoa lapsia portaissa!"

Duroy vetäytyi pelästyneenä taaksepäin, sillä hän kuuli hameiden kiirehtivää kahinaa ja nopeita askelia, jotka olivat tulossa alempana olevasta kerroksesta.

Pian koputettiin ovea, jonka hän oli lukinnut. Hän avasi, ja rouva de
Marelle syöksyi huoneeseen hengästyneenä, säikähtyneenä ja änkyttäen:

Duroyn täytyi ottaa hattu hänen päästään, avata hänen kureliivinsä, panna hänen pitkälleen sänkyyn ja hautoa hänen ohimoitaan märällä pyyheliinalla. Nuori nainen oli vähällä tukehtua, mutta kun hänen kiihtyneet tunteensa olivat ennättäneet vähän asettua, koko hänen raivostunut vihansa purkautui ilmoille.

Hän tahtoi, että Duroy olisi heti mennyt alas kurittamaan noita häpäisijöitä, ottamaan heidät hengiltä.

Duroy toisti yhä uudelleen ja uudelleen: "Mutta nehän ovat työmiehiä. moukkia. Ajattele, että juttu voi joutua oikeuteen, ja silloin sinä olet paljastettu, sinut pidätetään, olet hukassa. Tuollaisen väen kanssa ei ryhdytä mihinkään tekemisiin!"

Kesken kaiken rouva de Marellea alkoi huolestuttaa eräs toinen asia:
"Mitä meidän nyt on tehtävä? Minun on mahdotonta enää tulla tänne."
Duroy vastasi: "Se on varsin yksinkertaista, minä muutan täältä."

Nainen kuiskasi: "Niin, mutta se kestää niin kauan." Sitten hän äkkiä keksi keinon ja sanoi, saaden nopeasti takaisin tasapainonsa:

"Kuule, kuule, minä tiedän! Anna minun järjestää tämä asia! Lähetän sinulle huomenna 'sinilinnun'."

Nyt hän jo hymyili, ihastuneena keksinnöstään, jota hän ei tahtonut ilmaista, ja osoitti tuhansin tavoin rakkauttaan.

Hän oli kuitenkin vielä sangen kiihtynyt mennessään alas portaita, ja hänen täytyi koko painollaan nojautua rakastajansa käsivarteen, sillä hän tunsi jalkojensa pettävän.

Duroylla oli tapana maata myöhään, ja hän oli vielä vuoteessa, kun lennätinlähetti toi hänelle luvatun "sinilinnun".

"Tule kello viisi rue de Constantinople 127. Kysy huoneistoa, jonka rouva Duroy on vuokrannut. Tuhansia suudelmia omalta

Tasan kello viisi Duroy tiedusteli erään ison vuokrakasarmin portinvartijalta: "Täältäkö rouva Duroy on vuokrannut huoneiston?"

Mies, joka nähtävästi oli tottunut arkaluontoisiin tilanteisiin, joissa varovaisuus on tarpeen, katsahti häntä silmiin ja alkoi etsiä avainta isosta avainnipustaan samalla kysyen:

Ja portinvartija avasi oven pieneen, kahden huoneen huoneistoon, joka oli pohjakerroksessa vastapäätä hänen omaa komeroaan.

Sali, jonka kukalliset seinäpaperit vaikuttivat melkein uusilta, oli kalustettu mahonkisin huonekaluin, joiden päällys oli vihertävää, keltakuvioista kangasta. Lisäksi huoneessa oli surkean näköinen matto, joka oli niin ohut, että permantolaudat tuntuivat sen alta.

Sänkykamari oli niin pieni, että sänky täytti siitä kolme neljäsosaa. Sen hallussa oli huoneen koko toinen puoli seinästä toiseen. Se oli leveä hotellisänky, jota ympäröivät paksut siniset verhot ja jota painoi raskaana paksu, punainen, epäilyttävän tahrainen untuvapatja.

Duroy ajatteli levottomana ja tyytymättömänä: "Tämä juttu tulee maksamaan minulle paljon rahaa. Täytyy taas lainata. Tämä on aivan hullutusta hänen puoleltaan."

Ovi avautui, ja Clotilde syöksyi sisään kuin pyörretuuli, käsivarret levällään ja vaatteet kahisten. Hän oli tavattoman ihastunut: "Eikö tämä ole mukavaa, sano, eikö olekin? Ei mitään portaita, vaan suoraan sisään kadulta! Voi tulla ja mennä vaikka ikkunasta, ilman että portinvartija näkee. Kuinka me täällä rakastammekaan toisiamme!"

Duroy suuteli häntä kylmästi, uskaltamatta tehdä kysymystä, joka oli hänen huulillaan.

Rouva de Marelle oli laskenut ison paketin pienelle pyöreälle pöydälle, joka oli keskellä huonetta. Hän avasi sen ja otti esiin saippuan, pullon lubiniä, sienen, rasian hiusneuloja, korkkiruuvin ja pienen käherrysraudan ohimokiharoittensa järjestämistä varten, ne kun aina pyrkivät menemään sekaisin.

Kotiutuminen huoneistoon kävi kuin tanssi, ja jokaiselle esineelle keksittiin sen oikea paikka. Rouva de Marelle oli äärettömästi innoissaan.

Hän puhui koko ajan availlessaan laatikoita: "On kai parasta tuoda tänne myös vähän liinavaatteita, joita tarvittaessa voisi vaihtaa. Täällä tulee olemaan hyvin mukavaa. Jos minut yllättää sadekuuro, kun olen kaupungilla, voin tulla tänne kuivumaan. Meillä on kummallakin avaimemme, ja sitä paitsi portinvartijallakin on avain, jos me sattuisimme unohtamaan omamme. Olen vuokrannut tämän kolmeksi kuukaudeksi, sinun nimiisi tietysti, koska en voinut ilmoittaa omaa nimeäni."

"Et suinkaan, aarteeni, tämä ei kuulu sinuun lainkaan. Minähän tätä pientä ylellisyyttä halusin."

Nuori mies oli olevinaan vihainen: "Ei, saakeli sentään, sitä minä en salli."

Rouva de Marelle meni hänen luokseen ja laski rukoilevasti kätensä hänen olkapäilleen: "Oh, pyydän sinua, Georges, olisin niin onnellinen, jos saisin huolehtia pienestä pesästämme, aivan yksinäni! Ethän sinä suutu siitä? Vai mitä? Minähän teen sen meidän rakkautemme takia. Sano, että suostut, sano, pikku Geo, sano, että suostut!"

Duroy antoi hänen rukoilla, kieltäytyi suuttuneen näköisenä ja myöntyi lopulta, koska koko ajan oli toivonut asian juuri näin järjestyvänkin.

Ja kun Clotilde oli mennyt, hän hieroi käsiään ja mutisi, selvittämättä itselleen sen tarkemmin, mistä juuri tänään tämä mielijohde tuli: "Hän on sentään hyvin mukava."

"Mieheni tulee kotiin tänä iltana kuuden viikon tarkastusmatkalta.
Saamme siis olla viikon erillämme. Kurjaa elämää, rakkaani! Clo.""

Duroy hämmästyi. Hän oli aivan unohtanut, että Clothilde oli naimisissa. Siinäpä mies, jota hän olisi tahtonut silmäillä vähän tarkemmin, vaikkapa vain yhden ainoan kerran, oppiakseen hänet tuntemaan.

Hän odotti kuitenkin kärsivällisesti aviomiehen lähtöä. Hän vietti kaksi iltaa Folies-Bergères’issâ ja ne päättyivät Rachelin luona.

Sitten eräänä aamuna tuli uusi sähkösanoma, jossa oli neljä sanaa:
"Vihdoinkin, kello viisi. — Clo."

Molemmat tulivat jo ennen määräaikaa kohtaukseen. Clotilde heittäytyi rakastajansa syliin aivan huumautuneena ja suuteli hänen kasvojansa. Sitten hän sanoi: "Jos haluat niin voimme mennä ulos syömään päivällistä jonnekin, sitten kun olemme oikein kovasti rakastaneet. Olen järjestänyt iltani vapaaksi."

Oli juuri kuukauden alku, ja vaikka Duroy oli nostanut palkkansa etukäteen pitkäksi aikaa eteenpäin ja eli päivästä päivään kaikilta mahdollisilta tahoilta haalimillaan rahoilla, hän oli nyt sattumalta varoissaan. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että hän nyt saisi tilaisuuden uhrata jotakin Clotilden puolesta.

Kello seitsemältä he lähtivät ulos ja tulivat ulkobulevardille. Clotilde nojasi raskaasti rakastajansa käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Jospa tietäisit, kuinka onnellinen olen saadessani kulkea rinnallasi ja tuntea sinun olevan lähelläni!"

Clotilde vastasi: "Oh, en, se on aivan liian hieno. Tahtoisin jotakin hauskaa, johonkin vaatimattomaan paikkaan, jossa käy vain työmiehiä ja konttoristeja. Sellaiset laitakaupungin kapakat ovat ihastuttavia! Ah, jospa olisimme voineet mennä maalle!"

Koska Duroy ei tuntenut mitään sellaista paikkaa lähistöllä, he harhailivat pitkin bulevardia ja menivät lopulta erääseen viinikauppaan, jossa tarjoiltiin ruokaa sivuhuoneessa. Rouva de Marelle oli nähnyt ikkunasta kaksi tytönletukkaa, joilla oli hiukset palmikolla ja jotka istuivat viinituvassa kahden sotamiehen seurassa.

Kolme ajuria istui syömässä illallista pitkän, matalan salin perukassa, ja eräs olento, jota oli mahdotonta luokittaa mihinkään ammattiin kuuluvaksi, istui pöydän ääressä piippua poltellen, jalat suorina ja kädet työnnettyinä housunkaulukseen. Hän oli puolittain makaavassa asennossa, niin että hänen päänsä lepäsi tuolin selkänojaa vasten. Hänen takkinsa vaikutti oikealta tahramuseolta, ja hänen taskuistaan, jotka olivat pullollaan kuin pussit, pisti esiin pullonkaula, leivänkappale, sanomalehtipaperiin kääritty paketti ja nuoranpätkä, joka riippui permannolle. Hänellä oli paksu, kiharainen ja takkuinen tukka, joka oli liasta harmaa, ja hänen hattunsa oli lattialla tuolin alla.

Clotilden tulo herätti huomiota, jonka aiheutti hänen hieno pukunsa. Molemmat rakastuneet parit lakkasivat kuiskailemasta, ajurit keskeyttivät väittelynsä, ja olio, joka poltti, otti piipun suustaan ja sylkäisi suoraan eteensä, kääntäen hieman päätään.

Rouva de Marelle kuiskasi: "Täällähän on hauskan näköistä! Täällä meidän kelpaa istua. Joskus toiste pukeudun työläisnaiseksi." Ja hän istuutui kursailematta ja vähintäkään vastenmielisyyttä osoittamatta puisen pöydän ääreen, joka oli aivan kiiltävä rasvaisista ruoanjätteistä ja täynnä viiniläiskiä, joita tarjoilijan pyyheliinan läimäyksen ei ollut onnistunut kuivata. Duroy etsi vähän hämillään ja häpeissään vaatenaulakkoa, mutta kun hän ei sellaista keksinyt, hän pani silkkihattunsa eräälle tuolille.

He söivät lampaanmuhennosta sekä vähän paistia ja vihanneksia. Clotilde toisti: "Minusta tämä on ihastuttavaa. Minun makuni on vähän katupoikamainen. Minulla on täällä paljon hauskempaa kuin Café Anglais’ssa." Sitten hän lisäsi: "Jos tahdot olla minulle oikein kiltti, niin otat minut mukaasi joihinkin piikatanssiaisiin. Tässä aivan lähellä tiedän erään hyvin hauskan paikan, jonka nimi on La Reine Blanche."

Hän katseli rakastajatartaan ja huomasi hänen vähän hämillään punastuvan, aivan kuin tämä äkillinen kysymys olisi tuonut hänen mieleensä arkaluontoisen muiston. Oltuaan vaiti lyhyen hetken, naisten tavoin niin lyhyen, että sen huomasi vain arvaamalla, Clotilde vastasi: "Erään ystävän kanssa…" Uuden vaitiolon jälkeen hän sitten lisäsi: "…joka on kuollut." Ja hän loi silmänsä alas, kasvoillaan hyvin luonnollinen surun ilme.

Ja ensimmäisen kerran Duroy tuli ajatelleeksi kaikkea sitä, mikä hänelle tämän naisen menneisyydestä oli tuntematonta, ja hän tuli miettiväiseksi. Varmasti Clotildella oli ollut rakastajia ennenkin, mutta minkälaisia, mistä piireistä? Hänessä nousi rakastajatartaan kohtaan pieni mustasukkaisuus, jonkinlainen vastenmielisyys. Samalla hän tunsi vihamielisyyttä kaikkea sitä kohtaan, mitä hän ei tietänyt, kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen omaansa tämän naisen sydämessä ja ruumiissa. Hän katseli Clotildea, ja häntä kiusasi salaisuus, joka kätkeytyi tuohon kauniiseen, mykkään päähän, joka ehkä juuri tällä hetkellä kaivaten muisteli luota toista, noita toisia. Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut päästä selville tästä menneisyydestä, saada tietää kaikki, tuntea kaikki!…

Clotilde toisti: "Ota minut mukaasi La Reine Blancheen. Ilta olisi silloin täydellinen!"

Duroy ajatteli: "Äh, mitä minuun kuuluu hänen menneisyytensä! Olen hölmö, kun sellaista viitsin miettiä."

Kun he olivat tulleet kadulle, Clotilde sanoi matalalla, salaperäisellä äänellä, jollaisella on tapana paljastaa salaisuuksia. "En ole uskaltanut sitä sinulta pyytää, mutta et voi uskoa, kuinka minä pidän tällaisista retkistä näihin paikkoihin, joihin naiset tavallisesti eivät uskalla tulla. Karnevaalin aikana pukeudun kymnasistiksi. Koulupojan puvussa näytän hyvin hauskalta."

Kun he tulivat tanssisaliin, Clotilde painautui peloissaan ja mielissään Duroyta vasten ja katseli ihastunein silmin ilotyttöjä ja heidän rakastajiaan. Silloin tällöin, aivan kuin rauhoittaakseen mieltään mahdollisen vaaran varalta, hän kuiskasi nähdessään vakavan, liikkumattoman poliisikonstaapelin: "Tuo poliisi näyttää varmalta." Neljännestunnin kuluttua hän oli nähnyt kylliksi, ja Duroy vei hänet ajurilla hänen asuntoonsa.

Sen jälkeen alkoi kokonainen sarja käyntejä kaikenlaisissa huonomaineisissa paikoissa, joissa rahvas huvittelee, ja Duroy huomasi rakastajattarensa intohimoisesti rakastavan tällaista kuljeskelemista syrjäkaupungin pikkukapakoissa.

Rouva de Marelle tuli heidän tavallisiin kohtauksiinsa pukeutuneena pumpulileninkiin ja päässään teatterimainen palvelijattarenmyssy. Mutta huolimatta pukunsa hienosta, aistikkaasta yksinkertaisuudesta hän ei suostunut, vaikka Duroy sitä pyysi, luopumaan sormuksistaan, rannerenkaistaan ja jalokivillä koristetuista korvarenkaistaan, ilmoittaen syykseen: "Mitä turhia, ihmiset tietysti vain luulevat, että ne ovat väärennettyjä kiviä."

Hän luuli näin olevansa mainiosti naamioitu, ja vaikka hän ainoastaan oli suojassa samalla tapaa kuin päänsä pensaaseen pistänyt jänis, hän meni näin pukeutuneena mitä pahamaineisimpiin paikkoihin.

Hän oli tahtonut, että Duroy olisi pukeutunut työmieheksi, mutta tämä oli jyrkästi kieltäytynyt, pitäen edelleenkin kaikilla näillä retkillä mallikelpoista bulevardipukuaan ja vaihtamatta edes korkeata silkkihattuaan pehmeään huopahattuun.

Clotildea tämä itsepäisyys vähän harmitti, mutta sitten hän lohduttautui tuumimalla: "Ihmiset luulevat, että minä olen kamarineitsyt, jonka on onnistunut saada rakastajakseen hieno herra." Ja häntä huvitti tämä ilveily äärettömästi.

He kävivät siis rahvaankahviloissa ja istuskelivat savuttuneissa huonerähjissä vanhojen puupöytien ääressä ja ontuvilla tuoleilla. Kitkerä savupilvi, jossa vielä tuntui päivälliseksi paistetun kalan käry, täytti salin. Puseropukuiset miehet metelöivät ja joivat pienistä laseista, ja tarjoilija, joka ihmeissään tuijotti tätä omituista paria, toi kaksi lasillista kirsikkaviinaa heidän pöytäänsä.

Pelosta ja ihastuksesta väristen Clotilde alkoi juoda tuota punaista viinaa luoden levottomia ja ilakoivia katseita ympärilleen. Jokainen lasi, jonka hän joi, oli sopimaton teko, jokainen pisara, jonka hän tätä polttavaa, maustettua juomaa lähetti kurkustaan alas, antoi hänelle mieluisan nautinnon tunteen, rikollisen ja kielletyn riemun tunteen.

Sitten hän sanoi puoliääneen: "Nyt mennään." Ja he poistuivat. Clotilde kulki juopuneiden lomitse, jotka kyynärpäät pöydällä silmäilivät häntä vihaisin ja epäluuloisin katsein. Hän asteli pienin nopein askelin kuin näyttelijätär, joka poistuu näyttämöllä. Ja tultuaan kadulle hän huokasi syvään, aivan kuin hän juuri olisi pelastunut kauheasta vaarasta.

Väliin hän väristen kysyi Duroylta: "Jos minua jossakin noista paikoista loukattaisiin, niin mitä tekisit?"

Ja Clotilde painautui onnellisena hänen käsivarttaan vasten, ehkä hämärästi toivoen, että häntä loukattaisiin, että häntä tarvitsisi puolustaa, että hän saisi nähdä miesten, vieläpä tuollaisten miesten, tappelevan hänen rakastettunsa kanssa hänen takiaan.

Mutta nämä retket, jotka uudistuivat kaksi tai kolme kertaa viikossa, alkoivat väsyttää Duroyta, jonka sitä paitsi oli viime aikoina ollut hyvin vaikea hankkia edes niitä frangeja, jotka tarvittiin ajurin ja ruoan maksamiseen.

Nykyään hänen oli äärettömän vaikea tulla toimeen, paljon vaikeampi kuin siihen aikaan, jolloin hän oli Pohjoisrautatien palveluksessa, sillä hän oli ensimmäisinä sanomalehtimieskuukausinaan sirotellut rahaa ympärilleen sitä laskematta, aina toivoen seuraavana päivänä voivansa ansaita suuria summia. Tällä tavoin hän oli tyhjentänyt kaikki apulähteensä ja mahdollisuutensa saada rahaa.

Hyvin yksinkertainen keino lainata lehden kassasta oli pian käytetty loppuun, ja hän oli nyt velkaa lehdelle neljä kuukausipalkkaa sekä kuusisataa frangia, jotka hän oli saanut etukäteen rivimaksuista. Edelleen oli hän velkaa Forestier’lle sata frangia ja Jacques Rivalille, jolla oli antelias kukkaro, kolmesataa frangia. Lisäksi hänellä oli korviaan myöten kahdenkymmenen frangin ja sadan soun pikkuvelkoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään.

Saint-Potin, jolta hän oli tiedustellut keinoja, joiden avulla olisi vielä voinut hankkia sata frangia, ei ollut keksinyt mitään, vaikka hän olikin hyvin neuvokas mies. Ja Duroy tunsi katkeruutta tätä taloudellista kurjuutta kohtaan, joka oli entistä tuntuvampi nyt, kun hänellä oli suuremmat tarpeet. Hänessä kiehui koko maailmaa vastaan synkkä viha, yhä lisääntyvä ärtyisyys, joka purkautui ilmoille joka hetki pienimpienkin pikkuseikkojen takia.

Väliin hän laski, kuinka hän oli menetellyt saadessaan kulumaan keskimäärin tuhat frangia kuussa ilman mitään erikoista tuhlausta. Laskelman tuloksena oli, että jos hän söi kahdeksan frangin aamiaisen ja kahdentoista frangin päivällisen jossakin bulevardiravintolassa, se teki yhden louisdorin. Kun tähän lisäsi kymmenkunta frangia pientä rahaa, joka vieri kaikille suunnille, ties’ minne, niin päivän menoksi tuli kolmekymmentä frangia. Ja kolmekymmentä frangia päivässä on yhdeksänsataa frangia kuussa. Eikä laskelmassa ollut vielä silloin mukana vaatteisiin, kenkiin, liinavaatteisiin, pesuun ym. tarvittavia rahoja…

Joulukuun 14. päivänä hänellä siis ei ollut ainoaakaan souta taskussaan, ja rahantekomahdollisuudet olivat olemattomat.

Hän teki niinkuin hän oli tehnyt usein ennenkin: jätti aamiaisensa syömättä ja vietti iltapäivän toimituksessa raivokkaasti ja ahkerasti työskennellen.

Kello neljän aikaan hän sai rakastajattareltaan "sinilinnun", joka ilmoitti hänelle seuraavaa: "Haluatko syödä kanssani päivällisiä tänään? Teemme sitten jälkeenpäin pienen retken."

Duroy kirjoitti heti vastaukseksi: "Mahdotonta tulla päivälliselle." Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että olisi sangen tyhmää kieltäytyä niistä miellyttävistä hetkistä, joita rouva de Marelle saattoi hänelle valmistaa, ja lisäsi "Mutta odotan sinua kello yhdeksältä kohtauspaikassamme."

Ja sitten hän lähetti erään toimituksen juoksupojista viemään kirjelappua perille säästääkseen sähkekustannukset. Sen jälkeen hän syventyi miettimään, mistä saisi päivällisen.

Kello tuli seitsemän, eikä hän vieläkään ollut päässyt mihinkään tulokseen, ja pelottava nälkä kalvoi hänen sisuksiaan. Silloin hän tarttui epätoivoiseen keinoon. Hän odotti, kunnes kaikki hänen toverinsa olivat toinen toisensa jälkeen menneet, ja jäätyään yksin hän soitti kiivaasti. Johtajan vahtimestari, joka oli jäänyt vartioimaan toimitushuoneistoja, tuli sisään ja kumarsi.

Duroy, joka seisoi pöytänsä ääressä hermostuneesti sormeillen taskujensa pohjia, sanoi mahtavalla äänellä: "Foucart, olen unohtanut rahakukkaroni kotiin, ja minut on kutsuttu päivälliselle Luxembourg’in palatsiin. [Ranskan senaatin talo. — Suom.] Lainatkaa minulle viisikymmentä souta voidakseni maksaa ajurin."

Saatuaan nuo kolme valkeaa rahaa hän juoksi kiireesti alas portaita ja syöksyi erääseen pieneen kapakkaan, jossa hänellä oli ollut tapana käydä aikaisempinakin pahoina päivinään.

Kello yhdeksältä hän istui heidän pienessä salissaan odottamassa rakastajatartaan ja lämmitellen jalkojaan uunin edessä.

Clotilde tuli virkeänä ja iloisena, kylmän ulkoilman piristämänä: "Jos tahdot, niin menemme ensin vähän kävelemään ja tulemme sitten tänne takaisin yhdeltätoista. Nyt on ihana kävelyilma."

Clotilde jatkoi ottamatta hattua päästään: "Jospa tietäisit, kuinka kaunis kuutamo nyt on. Olisi todella nautinto mennä tänä iltana kävelemään."

Duroy oli sanonut tämän suuttuneella äänellä. Clotilde hämmästyi ja kysyi loukkaantuneena: "Mikä sinun on? Minkä tähden käyttäydyt tuolla tapaa? Minua haluttaa lähteä kävelylle, enkä voi käsittää, miksi se suututtaisi sinua."

Duroy hyppäsi pystyyn aivan vimmastuneena: "Se ei suututa minua lainkaan. Se ikävystyttää minua, jos haluat sen tietää."

Clotilde oli niitä ihmisiä, joita vastustus ärsyttää ja jotka töykeys saattaa raivoon.

"En ole tottunut siihen, että minua puhutellaan tuolla tapaa. Menen siis yksin. Hyvästi."

Duroy ymmärsi hänen olevan vakavissaan ja syöksyi kiivaasti hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja änkytti:

"Anna anteeksi rakkaani, anna anteeksi, olen tänään hyvin hermostunut ja ärtyinen. Minulla oli ollut vähän vastoinkäymisiä, vähän ikävyyksiä, ymmärräthän, toimituksessa."

"Kuule minua, rakas pikku ystäväni, en tahtonut loukata sinua. En ajatellut, mitä sanoin."

Hän oli pakottanut Clotilden istuutumaan ja polvistui nyt hänen eteensä: "Oletko antanut minulle anteeksi? Sano, että olet antanut anteeksi!"

Clotilde mutisi kylmästi: "Olkoon menneeksi, mutta älä tee sitä uudelleen." Ja noustuaan hän lisäsi:

Duroy oli vielä polvillaan syleillen molemmin käsivarsin hänen jalkojaan sekä sammaltaen: "Pyydän sinua, ollaan täällä. Rukoilen sinua. Tee se minun takiani. Tahtoisin tänä iltana niin mielelläni pitää sinut vain itseäni varten, tässä hiilloksen ääressä. Sano, että suostut!"

Clotilde vastasi kylmästi ja kovasti: "Ei. Tahdon mennä ulos. En halua myöntyä oikkuihisi."

Duroy oli itsepäinen: "Pyydän sinua! Minulla on eräs syy. Hyvin tärkeä syy…"

Clotilde sanoi uudelleen: "Ei. Ja koska et tahdo lähteä ulos kanssani, niin menen tieheni. Hyvästi."

Hän irrottautui äkkiä ja lähti ovea kohden. Duroy juoksi hänen jälkeensä ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen:

"Kuule, Clo, pikku Clo’ni, kuule, jää tänne minun takiani…" Clotilde pudisti mitään vastaamalta päätään, koetti välttää hänen suudelmiaan ja vapautua hänen syleilystään yrittäen yhä poistua.

Kun Duroy punastui eikä keksinyt vastausta, hän jatkoi suuttuneena: "Enkös sitä sanonut! Sinä valehtelet, hölmö!" Ja raivostunein elein ja kyynelet silmissä hän torjui Duroyn käsivarret.

Duroy tarttui häntä vielä kerran olkapäihin. Epätoivoisena ja valmiina tunnustamaan kaikki estääkseen välien särkymisen hän selitti murtuneella äänellä: "Seikka on se, ettei minulla ole ainoatakaan souta…"

Clotilde pysähtyi äkkiä ja katsoi häntä syvälle silmiin saadakseen selville totuuden: "Mitä sinä sanot?"

Duroy oli punastunut hiusmartoaan myöten: "Minä sanon, ettei minulla ole ainoatakaan souta. Ymmärrätkö? Ei kahtakymmentä souta eikä kymmentä, ei edes niin paljon, että voisin maksaa liköörin kahvilassa, jonne menemme. Sinä pakotat minut tunnustamaan asian, jota häpeän. Olisi ollut mahdotonta lähteä mukaasi ja sitten kahvilan pöydän ääressä aivan yksinkertaisesti ilmoittaa, etten voi maksaa tilaustamme…"

Sekunnissa Duroy oli kääntänyt nurin kaikki taskunsa, housuntaskunsa, liivintaskunsa ja takintaskunsa mutisten: "Oletko nyt tyytyväinen?"

Ja äkkiä Clotilde kiersi voimakkaan intohimon pakottamana käsivartensa hänen kaulaansa ja sopersi:

"Voi oma, oma rakkaani… oma rakkaani… jospa olisin tietänyt…!
Kuinka sinun näin on käynyt?"

Ja hän pakotti Duroyn istuutumaan, heittäytyi itse hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, suuteli häntä tuhat kertaa, suuteli häntä viiksille, suuteli häntä suulle ja silmille, pakottaen hänet kertomaan, kuinka hän oli joutunut tähän pulaan.

Duroy keksaisi liikuttavan kertomuksen. Hänen oli ollut pakko auttaa vanhaa isäänsä, joka oli joutunut ahdinkoon. Hän oli antanut hänelle kaikki säästönsä, ja lisäksi hänen oli ollut pakko tehdä velkaa.

Hän lisäsi: "Minun täytyy nyt kärsiä nälkää kuusi kuukautta, sillä kaikki apulähteeni ovat lopussa. Mutta mitäpä siitä, onhan elämässä vaikeuksia. Eivätkä rahat kaiken lopuksi ansaitse sitä huolta, jota niihin tuhlataan."

Duroy vastasi arvokkaasti: "Sinä olet kovin ystävällinen, lapseni, mutta pyydän sinua, älkäämme puhuko enää siitä asiasta. Se vain loukkaisi minua."

Clolilde vaikeni, mutta puristaen rakastettuaan syliinsä hän kuiskasi:
"Sinä et koskaan tajua, kuinka paljon minä sinua rakastan."

"Hm! Kun on sinun tilanteessasi, ei mikään ole hauskempaa kuin löytää rahaa taskustaan, esimerkiksi jonkin kolikon, joka on joutunut vuorin väliin."

Rouva de Marelle tahtoi mennä jalkaisin kotiin sanoen haluavansa ihailla kuutamoa, ja koko ajan hän katseli haltioituneena rakastettuaan.

Oli kylmä ja kirkas yö, joka ennusti talven tuloa. Hevoset ja jalankulkijat kiiruhtivat kulkuaan purevan pakkasen ajamina. Korot kajahtelivat katukäytävillä.

Duroy alkoi pitkin askelin harppoa kotiaan kohti. Hän mietti, miten hän huomenna selviytyisi pulastaan. Mutta avattuaan huoneensa oven ja kaivaessaan tulitikkuja liivintaskustaan hän pysähtyi hämmästyneenä. Hän oli tuntenut taskussaan rahan, joka pyöri hänen sormiensa välissä.

Sytytettyään valon hän poimi rahan esiin ja tarkasti sen. Se oli louisdori, kaksikymmentä frangia.

Hän käänsi ja väänsi rahaa ja koetti miettiä, millä salaperäisellä tavalla se oli hänelle joutunut. Ei kai se ainakaan taivaasta ollut voinut hänen taskuunsa tipahtaa!

Olihan hänen rakastajattarensa maininnut rahoista, jotka liukuvat vuorin väliin ja löytyvät rahapulan aikana. Clotilde siis oli antanut hänelle tämän almun. Mikä häpeä!

Hän vannoi: "Hyvä! Ylihuomenna puhun hänelle suuni puhtaaksi. Tuleepa siitä hänelle hauska hetki!"

Hän heräsi myöhään. Hänen oli nälkä. Hän koetti nukahtaa uudelleen, jottei hänen olisi tarvinnut nousta ennen kello kahta. Sitten hän ajatteli: "Tästä ei ole mitään hyötyä. Täytyyhän minun joka tapauksessa hankkia rahaa." Hän lähti ulos toivoen kadulla keksivänsä jonkin keinon.

Mutta hän ei keksinyt mitään, ja joka kerta kun hän meni jonkin ravintolan ohi, hänet valtasi kauhea halu saada syödä, ja vesi nousi hänen kielelleen. Kello tuli kaksitoista, ja kun hän vielä silloinkaan ei ollut keksinyt mitään, hän teki nopeasti päätöksensä: "No niin, syön aamiaista Clotilden rahoilla. Eihän se estä minua maksamasta niitä huomenna hänelle takaisin."

Hän siis söi eräässä oluttuvassa aamiaisen, joka maksoi kaksi ja puoli frangia. Kun hän tuli toimitukseen, hän antoi vahtimestarille takaisin tällä lainaamansa kolme frangia: "Kas tässä, Foucart, kiitos lainastanne, jonka eilen illalla sain ajuria varten."

Hän työskenteli kello seitsemään asti. Sitten hän meni syömään päivällistä ja otti taas kolme frangia samoista rahoista. Illan kaksi olutlasia nosti päivän menot yhdeksään frangiin ja kolmeenkymmeneen centimeen.

Mutta kun hän ei voinut saada uutta luottoa eikä kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa keksinyt muitakaan keinoja, hän lainasi seuraavana päivänä vielä kuusi frangia Clotilden rahoista, jotka hänen olisi pitänyt maksaa takaisin jo samana iltana. Näin ollen, kun hän tuli sovittuun kohtaukseen, hänellä oli taskussaan neljä frangia ja kaksikymmentä centimeä.

Hän oli huonolla tuulella, ja hän oli luvannut itselleen tekevänsä nopeasti lopun koko asiasta. Hän oli päättänyt sanoa rakastajattarelleen: "Sinä tiedät, että olen löytänyt ne kaksikymmentä frangia, jotka toissapäivänä panit taskuuni. En maksa niitä takaisin tänään, koska tilanne ei ole muuttunut ja koska minulla ei ole ollut aikaa ajatella raha-asioita. Mutta aion antaa ne sinulle takaisin, kun ensi kerran tapaamme."

Clotilde saapui innokkaana ja hellänä, täynnä pelkoa siitä, miten Duroy oltaisi hänet vastaan. Hän suuteli rakastajaansa lakkaamatta välttääkseen selityksiä ainakin ensi hetkinä.

Duroy puolestaan ajatteli: "Onhan aikaa puhua asiasta myöhemminkin.
Keksin varmasti jonkin syyn, jonka nojalla voin ottaa sen puheeksi."

Mutta hän ei keksinyt mitään syytä ja häntä aristutti käydä ensimmäisenä puhumaan tästä arkaluontoisesta asiasta.

Clotilde ei maininnut mitään kävelylle lähtiessään ja oli kaikin tavoin suloinen.

He erosivat puoliyön aikaan määrättyään seuraavan kohtauksen vasta tulevan viikon keskiviikoksi, sillä rouva de Marelle oli kutsuttu päivällisille useiksi illoiksi peräkkäin.

Maksaessaan seuraavana päivänä aamiaistaan ja kaivaessaan taskustaan niitä neljää hopearahaa, joiden siellä vielä piti olla, Duroy huomasi, että rahoja oli viisi ja niistä yksi kultaraha.

Ensin hän luuli saaneensa edellisenä iltana erehdyksessä takaisin kaksikymmentä frangia, mutta sitten hän ymmärsi, miten asia oli. Ja hän sai sydämentykytyksen näiden itsepäisten almujen nöyryytyksestä.

Minkä tähden hän ei ollut tullut sanoneeksi mitään! Jos hän olisi puhunut riittävän painokkaasti, niin tätä ei olisi tapahtunut.

Neljän päivän aikana hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja ja teki yhtä lukuisia kuin hyödyttömiäkin ponnistuksia saadakseen lainatuksi viisi louisdoria. Sillä välin hän kulutti loppuun Clotilden toisen kultarahan.

Kun he taas tapasivat, Duroy ilmoitti vihaisen näköisenä rakastajattarelleen: "Sanon sinulle vain, että älä yritä jatkaa viime iltojen leikkiäsi, sillä tämä rupeaa minua suututtamaan." Mutta Clotilden onnistui kuitenkin taas pistää kaksikymmentä frangia hänen housuntaskuunsa.

Löytäessään ne hän kirosi: "Piru vieköön!" Sitten hän siirsi ne liivintaskuunsa, jotteivät ne olisi pudonneet, sillä hän oli aivan pennitön.

Hän rauhoitti omaatuntoaan ajatellen: "Maksan kaikki takaisin samalla kertaa. Nämähän ovat oikeastaan vain lainoja."

Vihdoin lehden kassanhoitaja suostui hänen epätoivoisista pyynnöistään antamaan hänelle viisi frangia päivässä. Se riitti hädin tuskin ruokaan, mutta ei kuudenkymmenen frangin velan maksamiseen.

Ja kun Clotildeen jälleen tarttui hänen hullu halunsa tehdä yöllisiä retkiä Pariisin kaikenlaisiin epäilyttäviin paikkoihin, ei Duroy enää viitsinyt vihoitella siitä, että hän noiden matkojen jälkeen löysi kultarahan jostakin taskustaan, eräänä päivänä jopa kengästäänkin ja eräänä toisena päivänä kellonsa kansien välistä.

Koska kerran Clotilde halusi huveja, joiden kustannuksia hänen rakastajansa ei nyt voinut suorittaa, niin mikä olikaan sen luonnollisempaa kuin että hän maksoi ne itse?

Sitä paitsi Duroy pani tarkasti muistiin kaikki, minkä hän tällä tapaa sai, voidakseen jonakin päivänä maksaa takaisin.

Eräänä iltana Clotilde sanoi: "Ajattelehan, minä en ole vielä koskaan ollut Folies-Bergères’issä! Etkö veisi minua sinne?" Duroy epäröi, sillä hän pelkäsi, että he tapaisivat Rachelin. Mutta sitten hän ajatteli: "No, mitä siitä, enhän minä ole naimisissa. Jos tuo nainen näkee minut, niin hän ymmärtää tilanteen eikä puhuttele minua. Voimmehan sitä paitsi ottaa aition."

Hänen päätökseensä vaikutti myös eräs toinenkin seikka. Hän oli näet hyvin mielissään saadessaan täten tilaisuuden tarjota rouva de Marellelle teatteriaition tarvitsematta sitä maksaa. Se kävi jonkinlaisesta korvauksesta.

Mennessään noutamaan pilettejä hän jätti Clotilden vaunuihin, jottei tämä näkisi, että ne olivat vapaalippuja. Sitten hän kävi hänet noutamassa, ja he astuivat sisään kontrollöörin syvään kumartaessa.

Valtava ihmisjoukko tungeskeli käytävässä. He pääsivät vaivoin tyhjäntoimittaja- ja kokottilauman läpi aitioonsa, jonne heidät suljettiin liikkumattoman permannon ja vilkkaan gallerian väliin.

Mutta rouva de Marelle ei lainkaan katsellut näyttämölle, vaan tarkasteli yksinomaan ilotyttöjä, jotka parveilivat hänen selkänsä takana. Hän kääntyi lakkaamatta luomaan heihin silmäyksiä, haluten koskea heitä, sormeilla heidän pukujaan, heidän poskiaan, heidän hiuksiaan saadakseen tietää, minkälaisia nämä olennot oikein olivat.

Äkkiä hän sanoi: "Eräs iso, tumma tyttö katselee meitä koko ajan. Näyttää siltä, kuin hän tahtoisi puhutella meitä. Oletko huomannut hänet?"

Duroy vastasi: "En. Sinä kai erehdyt." Mutta hän oli huomannut jo kauan sitten. Se oli Rachel. Tyttö kierteli heidän ympärillään silmissään viha ja huulillaan kiivaat sanat!

Duroy oli hipaissut häneen heidän tunkeutuessaan ihmisjoukon lävitse, ja tyttö oli sanonut: "Päivää!" aivan hiljaa ja iskien silmää, mikä merkitsi: "Kyllä ymmärrän." Mutta Duroy ei ollut vastannut tähän kohteliaisuuteen peläten rakastajattarensa sen huomaavan, vaan mennyt ohitse aivan kylmästi, pää pystyssä ja halveksiva hymy huulillaan. Tyttö, jota jo itsetiedoton mustasukkaisuus kiusasi, kääntyi, kosketti Duroyn hihaa uudelleen ja sanoi kovemmalla äänellä: "Päivää, Georges."

Duroy ei vastannut nytkään. Silloin tyttö päätti, että hänet oli tunnettava ja häntä tervehdittävä, maksoi mitä maksoi, ja tuli alituiseen aition viereen odottamaan sopivaa tilaisuutta.

Huomattuaan, että rouva de Marelle katseli häntä, hän nykäisi Duroyta olkapäästä sanoen: "Päivää. Mitä kuuluu?"

Duroy ei vastannut, vaan heittäytyi halveksuvan näköiseksi, aivan kuin haluten olla puuttumatta moisen naisen asioihin.

"Millä oikeudella puhuttelette minua? Menkää matkoihinne, muuten haen poliisin."

Silloin Rachel parkaisi silmät säihkyen ja ääni kähisten: "Vai sillä tavalla! Mokomakin rähjä! Kun on maannut naisen kanssa, voi häntä ainakin tervehtiä. Vaikka oletkin täällä toisen kanssa, niin se ei ole mikään syy olla minua tuntematta. Jos olisit edes tehnyt minulle jonkin merkin, kun äsken kuljin ohitse, olisin antanut sinun olla rauhassa. Mutta sinä tahdoit näytellä ylpeää, keljuilija! Odota, kyllä saat tämän takaisin! Vai niin, sinä et edes tervehdi minua, kun kohtaan sinut…"

Hän olisi huutanut kauemminkin, mutta rouva de Marelle avasi aition oven ja lähti juoksemaan tungoksen lävitse etsien epätoivoissaan uloskäytävää.

Duroy syöksyi hänen jälkeensä ja koetti tavoittaa häntä. Kun Rachel näki heidän juoksevan, hän alkoi voitokkaasti kirkua: "Pysäyttäkää hänet! Pysäyttäkää! Hän on varastanut rakastajani!"

Ihmiset alkoivat nauraa. Kaksi iloista herraa tarttui pakenijan olkapäihin koettaen pysähdyttää hänet ja suudella häntä. Mutta Duroy oli ennättänyt paikalle. Hän vapautti Clotilden väkisin herrojen käsistä ja laahasi hänet kadulle.

Rouva de Marelle hyppäsi tyhjiin ajurinvaunuihin, jotka olivat pysähtyneet katuvierelle. Duroy syöksyi hänen perässään vaunuihin, ja kun ajuri kysyi: "Minne ajetaan, herra?" hän vastasi: "Minne tahansa."

Vaunut lähtivät hitaasti ja täristen liikkeelle. Clotilde, joka oli saanut hysteerisen kohtauksen, piti käsiä kasvoillaan ollen vähällä tukehtua nyyhkytyksiin. Duroy ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Vihdoin, kuullessaan Clotilden itkevän, hän änkytti: "Kuule, pikku Clo! Pikku Clo… anna minun selittää! Se ei ollut minun syyni… Tunsin tämän naisen aikoinani… ennen vanhaan…"

Clotilde paljasti äkkiä kasvonsa, rakastuneen naisen raivon, mielettömän raivon valtaamana, joka antoi hänelle puhekyvyn takaisin, ja läähätti sekavasti, lyhyin, katkonaisin lausein: "Oh… sinä lurjus… sinä konna… sinä kurja roisto!… Onko se mahdollista?… mikä häpeä?… Oh, Jumalani!… mikä häpeä!…"

Hän kiihtyi yhä enemmän, sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa selvenivät: "Minun rahoillaniko sinä olet hänelle maksanut, mitä? Ja minä kun olen antanut tuolle miehelle rahaa… tuota kokottia varten… Oh, senkin roisto!"

Hän näytti hetken ajan etsivän jotakin vielä voimakkaampaa sanaa, joka ei heti tullut hänen mieleensä. Sitten hän väänsi suutaan aivan kuin sylkeäkseen ja huusi: "Oh!… sika… sika… Sinä olet maksanut hänelle minun rahoillani… sika… sika!…"

Lopuksi hän kumartui ulos vaunuista, nykäisi kuskia hihasta, käski hänen pysähdyttää, avasi oven ja hyppäsi kadulle.

Duroy tahtoi seurata häntä, mutta nainen huusi: "Minä kiellän sinua tulemasta mukaani!" Hän huusi niin kovalla äänellä, että ohikulkijat pysähtyivät piiriin hänen ympärilleen, eikä Duroy uskaltanut liikahtaakaan skandaalin pelosta.

Rouva de Marelle otti esiin rahakukkaronsa ja alkoi vaunujen lyhdyn valossa poimia siitä rahoja. Hän otti kaksi frangia ja viisikymmentä centimea, jotka hän painoi ajurin käteen sanoen vapisevalla äänellä: "Olkaa hyvä… tässä ovat rahanne… Minä maksan… Viekää kotiinsa tuo rähjä… rue Boursault, Batignolles."

Ympärillä seisova ihmisjoukko riemuitsi. Eräs herrasmies sanoi: "Mainiota, tyttöseni!" Ja eräs vaunujen luona seisova sakilainen pisti päänsä sisään vaunujen ikkunasta ja huusi kimakalla äänellä: "Hyvästi, äijä!"

Hän pukeutui hitaasti ja istuutui sitten ikkunan ääreen miettimään. Koko hänen ruumistaan kivisti, aivan kuin hän olisi illalla saanut hyvän selkäsaunan.

Hänen ystävänsä otti hänet vastaan työhuoneessaan, lämmitellen jalkojaan pesän edessä.

Forestier purskahti nauruun: "Aamupäivänkadun varrella kello neljätoista, eikö niin? Kyllä minä tunnen sen herran, poikaseni. Mutta jos tyydyt kahteenkymmeneen frangiin, niin ne ovat heti käytettävissäsi. Mutta penniäkään enempää et saa."

Sitten hän kulki ovelta ovelle kaikkien tuttaviensa luona ja oli kello viiteen mennessä onnistunut saamaan kokoon kahdeksankymmentä frangia.

Mutta koska hänen olisi pitänyt saada vielä kaksisataa frangia, hän päätti pitää kokoamansa rahat itse, arvellen: "Enpä viitsi liiaksi vaivautua tuon porton takia. Maksan rahat kun jaksan."

Neljäntoista päivän ajan hän vietti säästäväistä, säännöllistä ja siveää elämää, mieli täynnä tarmokkaita päätöksiä. Mutta sitten hänet valtasi suuri rakkauden kaipuu. Hänestä tuntui, kuin olisi kulunut monta vuotta siitä, jolloin viimeksi oli syleillyt naista. Ja kuten merimiehen, jonka maan näkeminen saattaa hurmioon, saattoi hänetkin naisten hameiden kahina sellaiseen kiihkotilaan, että hän rupesi vapisemaan.

Silloin hän meni eräänä iltana Folies-Bergères’iin toivoen siellä tapaavansa Rachelin. Hän huomasikin tytön heti sisään astuessaan, sillä Rachel vietti nykyään kaiken aikansa tässä paikassa.

Duroy meni tyttöä vastaan hymyillen ja käsi ojennettuna. Mutta tämä katsoi häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: "Mitä haluatte?"

Rachel pyörähti ympäri kantapäillään: "En tahdo olla missään tekemisissä tuollaisen huorapukin kanssa."

Hän oli singonnut karkeimman loukkaussanansa. Duroy tunsi kasvojensa lehahtavan tulipunaisiksi ja meni yksinään kotiin.

Forestier, joka oli heikko ja sairas ja yski alituiseen, teki hänen elämänsä sanomalehdessä happamaksi ja näytti oikein keksimällä keksivän hänelle vaikeita ja ikäviä tehtäviä. Ja eräänä päivänä, ollessaan pitkän yskänkohtauksen jälkeen hyvin hermostunut ja kun Duroy ei ollut voinut hankkia pyydettyä uutista, Forestier tuli hävyttömäksi: "Sinä olet, piru vieköön, tyhmempi kuin luulinkaan."

Duroy oli vähällä antaa takaisin, mutta hillitsi itsensä ja meni tiehensä mumisten: "Sen vielä saat takaisin." Eräs ajatus juolahti hänen mieleensä, ja hän sanoi itsekseen: "Niin, niin, ukkoparka, teenpä sinusta aisankannattajan." Ja sitten hän meni tiehensä hieroen käsiään tyytyväisenä suunnitelmaansa.

Jo seuraavana päivänä hän päätti panna sen alulle ja lähti valmistavalle vierailulle rouva Forestier’n luokse.

Viitsimättä nousta hän ojensi Duroylle kätensä ja sanoi, vain hieman taivuttaen päätään: "Päivää, Bel-Ami." Duroy ällistyi: "Mistä sellainen nimi?"

Nainen vastasi hymyillen: "Tapasin viime viikolla rouva de Marellen ja kuulin häneltä, millä tavalla olette sen nimen saanut."

Duroy rauhoittui nähdessään rouva Forestier’n rakastettavan ilmeen.
Mitäpä hänen sitä paitsi olisi tarvinnut pelätä!

Rouva Forestier jatkoi: "Te hemmottelette hänet piloille. Minun luokseni te sitä vastoin tulette vain silloin, kun sattumalta tulette minua muistaneeksi, esimerkiksi kuukauden kuudentenaneljättä päivänä tai jonakin muuna samantapaisena ajankohtana."

Duroy oli istuutunut hänen viereensä ja tarkasteli häntä aivan uusin silmin, kuten asiaan perehtynyt kokoilija tarkastelee haluamaansa esinettä. Rouva Forestier oli ihastuttava. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen vaaleutensa oli kuin hyväilyjä varten luotu. Ja Duroy ajatteli: "Hän on ehdottomasti parempi kuin Clotilde." Nuori mies ei epäillyt menestystään. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi tarvinnut vain ojentaa kätensä ja ottaa tuo nainen niinkuin otetaan hedelmä puusta.

Päättäväisesti hän sanoi: "Minusta tuntuu varmimmalta olla teitä näkemättä."

Ymmärtämättä näitä sanoja rouva Forestier kysyi: "Mitä? Mitä tarkoitatte?"

"Koska olen teihin rakastunut… oh! vain vähän, aivan vähän… enkä ole tahtonut rakastua korviani myöten…"

Rouva ei näyttänyt hämmästyvän enempää kuin loukkaantuvankaan tai olevan mielissään. Hän hymyili tavallista epämääräistä hymyään ja vastasi rauhallisesti:

"Oh, olisitte siitä huolimatta voinut tulla. Minua ei kukaan ole kauan rakastanut."

Duroy hämmästyi enemmän hänen sävystään kuin hänen lausumistaan sanoista ja kysyi: "Kuinka niin?"

"Koska se on aivan turhaa ja koska minä heti sanon sen suoraan. Jos olisitte kertonut asianne aikaisemmin, olisin heti rauhoittanut teidät ja kehottanut teitä käymään täällä mahdollisimman usein."

Duroy huudahti juhlallisesti: "Luuletteko, että kukaan voi hallita tunteitaan?"

Nainen kääntyi hänen puoleensa: "Rakas ystävä, minusta rakastunut mies ei enää kuulu elollisten joukkoon. Hän käy typeräksi, eikä vain typeräksi, vaan vieläpä vaaralliseksikin. Ihmisiin, jotka rakastavat minua rakkaudesta tai väittävät rakastavansa, rikon kaikki läheiset suhteeni, koska he ensinnäkin ikävystyttävät minua ja koska heitä toiseksi täytyy epäillä kuin vesikauhuisia koiria, jotka äkkiä voivat saada taudinkohtauksen. Minä siis panen heidät moraaliseen karanteeniin, kunnes tauti on mennyt ohitse. Älkää unohtako sitä. Tiedän varsin hyvin, että teidän rakkautenne on vain jonkinlaista ruokahalua, kun se sitä vastoin minulle saattaa muodostua jonkinlaiseksi… jonkinlaiseksi sielun sakramentiksi, joka kokonaan puuttuu miesten uskonnosta. Te ymmärrätte kirjaimen, minä hengen. Mutta… katsokaa minua oikein silmiin…"

Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kylmät, ja korostaen joka sanaa hän jatkoi: "Minä en koskaan rupea teidän rakastajattareksenne, ymmärrättekö? On sen tähden aivan turhaa, vieläpä tyhmää, että pidätte kiinni toivomuksestanne… Ja nyt… kun leikkaus on tehty… haluatteko, että olemme ystäviä, hyviä ystäviä, mutta, kuten ainakin oikeat ystävät, täysin vilpittömään tapaan?"

Duroy ymmärsi, että tämän tuomion jälkeen kaikki vetoaminen tai valittaminen oli täysin turhaa. Hän teki heti päätöksensä ja ihastuksissaan tästä uudesta liittolaisestaan ojensi rouva Forestier’lle molemmat kätensä:

Rouva Forestier tunsi, että Duroyn ääni huokui rehellisyyttä. Niinpä hänkin ojensi molemmat kätensä.

Duroy suuteli niitä, toista toisensa jälkeen, ja sanoi koruttomasti kohottaessaan päätään: "Hitto, jos olisin kohdannut teidän kaltaisenne naisen, olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut mennä naimisiin hänen kanssaan."

Rouva Forestier heltyi hänen sanoistaan. Ne hyväilivät häntä niinkuin naista aina hyväilevät kohteliaisuudet, jotka löytävät tien hänen sydämeensä. Hän loi Duroyhon nopean kiitollisen katseen, sellaisen, joka on omansa tekemään miehestä naisen orjan.

Kun Duroy ei sen jälkeen keksinyt, kuinka hän olisi jälleen solminut keskustelun katkenneet langat, rouva Forestier sanoi pehmeästi, samalla kun hän kosketti hänen käsivarttaan:

"Tahdon heti käydä toimeen ystävänänne. Te olette hyvin saamaton, rakas ystävä…"

"Hyvä. Menkää siis tervehtimään rouva Walteria, joka pitää teitä suuressa arvossa, ja olkaa hänelle jollakin tavoin mieliksi. Voitte hyvin imarrella häntä, vaikka hän onkin kunniallinen, ymmärrättekö, ehdottomasti kunniallinen. Oh, sillä taholla teillä ei ole mitään… mitään valloituksen toiveita. Mutta voitte saavuttaa paljon, jos osaatte tehdä itsenne suosituksi. Minä tiedän, että teillä on varsin vähäpätöinen toimi sanomalehdessä. Mutta älkää pelätkö, he ottavat yhtä hyväntahtoisesti vastaan kaikki toimittajansa. Voitte hyvin mennä sinne, luottakaa minuun!"

Duroy vastasi hymyillen: "Kiitos, te olette enkeli… oikea suojelusenkeli." Sitten he puhuivat muista asioista.

Duroy viipyi kauan tahtoen osoittaa, miten hyvin hän viihtyi rouva Forestier’n seurassa. Ja hyvästellessään hän vielä kysyi: "Onko siis sovittu, että olemme ystäviä?"

Koska hän oli huomannut äskeisen kohteliaisuutensa tehon, hän lisäsi vielä:

"Ja jos joskus tulette leskeksi, niin pyydän, että pidätte minut muistissanne."

Hän poistui nopeasti, jottei rouva Forestier olisi ennättänyt osoittaa suuttumustaan.

Meno rouva Walterin luokse teki Duroyn vähän levottomaksi, sillä häntä ei ollut koskaan pyydetty käymään johtaja Walterin kotona, eikä hän tahtonut tehdä mitään tyhmyyttä. Johtaja osoitti häntä kohtaan hyväntahtoisuutta, piti arvossa hänen palveluksiaan ja lähetti hänet mielellään suorittamaan vaikeita tehtäviä. Mikä esti häntä käyttämästä hyväkseen johtajansa suopeutta ja yrittämästä päästä suhteisiin hänen perheensä kanssa.

Eräänä päivänä Duroy siis nousi varhain, meni halliin ja osti kymmenellä frangilla tusinan hyviä päärynöitä. Hän sulloi ne huolellisesti koriin, niin että ne näyttivät kaukaa maaseudulta tulleilta, ja vei ne johtajan portinvartijalle, jolle hän samalla jätti seuraavasti tekstatun nimikorttinsa:

GEORGES DUROY

pyytää kunnioittavimmin Rouva Walteria ottamaan vastaan nämä muutamat päärynät, jotka tänä aamuna ovat saapuneet Normandiasta.

Seuraavana päivänä hänen toimituksessa olevassa kirjelaatikossaan oli kirjekuori, jossa oli rouva Walterin lähettämä kortti: "Lähettäen kiitolliset terveiseni ilmoitan, että olen kotona joka lauantai."

Johtaja Walter asui boulevard Malesherbes’in varrella, omassa kaksiosaisessa talossaan, josta hän, säästäväisenä kuin ainakin käytännön mies, oli vuokrannut toisille puolet. Portinvartija, jonka asunto oli molempien porttien välissä, palveli sekä isäntää että vuokralaisia ja antoi molemmille sisäänkäytäville komean ja vakavaraisen leiman, sillä hänellä oli korea univormu, johon kuuluivat voimakkaita pohkeita peittävät valkoiset sukat sekä kultanappinen ja tulipunaisin taittein varustettu takki.

Salongit olivat ensimmäisessä kerroksessa erään etuhuoneen takana, jonka seiniä verhosivat gobeliinit ja jonka ovia peittivät raskaat verhot. Kaksi palvelijaa torkkui tuoleillaan. Toinen otti Duroyn päällystakin, toinen hänen keppinsä. Sen jälkeen toinen heistä avasi erään oven, astui muutaman askelen vieraan edellä, kääntyi sitten syrjään ja antoi vieraan mennä ohitseen, samalla kun hän huusi hänen nimensä tyhjään huoneistoon.

Nuori mies katseli hämillään ympärilleen, kunnes hän eräästä peilistä huomasi ihmisiä, jotka näyttivät istuvan hyvin kaukana. Hän erehtyi ensin suunnasta peilin harhauttamana ja marssi sitten kahden tyhjän salongin lävitse jonkinlaiseen pieneen, sinisin ja kultakoristeisin silkkitapetein somistettuun naistenhuoneeseen. Siellä istui puoliääneen jutellen neljä naista pyöreän pöydän ääressä, jolla oli teekuppeja.

Huolimatta siitä esiintymisvarmuudesta, jonka hän oli saavuttanut ottaessaan osaa Pariisin elämään ja jota varsinkin oli kehittänyt hänen reportteritoimensa, se kun alituiseen saattoi hänet kosketuksiin huomattavien henkilöiden kanssa, Duroy tunsi hiukan hämmennystä juhlallisen kävelynsä jälkeen läpi tyhjien salonkien.

Etsien silmillään emäntää hän änkytti: "Hyvä rouva, minulla on kunnia…"

Rouva Walter ojensi hänelle kätensä, johon hän tarttui kumartuen, ja sanoi pyytäessään vierastaan istumaan: "Olette hyvin rakastettava, herra, kun tulitte minua tervehtimään." Duroy istuutui tai oikeammin putosi istualleen, sillä hän oli luullut tuolia paljon korkeammaksi.

Kaikki vaikenivat. Eräs naisista alkoi puhua. Keskustelu kosketteli pakkasta, joka alkoi kiristyä, mutta joka kuitenkaan ei ollut kyllin kova hillitäkseen kaupungissa raivoavaa kuumetautia tai jäädyttämään järviä, niin että olisi voitu luistella. Ja jokainen lausui mielipiteensä talven tulosta Pariisiin. Sitten vaihdettiin mielipiteitä siitä, mikä vuodenaika on kaikkein parhain, ja keskustelun apuna käytettiin kaikkia niitä typeriä ajatuksia, jotka keräytyvät tuhrimaan aivokomeroita kuin tomu huonekaluja.

Avautuvan oven heikko narina sai Duroyn kääntämään päätään, ja hän näki kahden lasiruudun läpi lihavan naisen, joka oli tulossa huoneeseen. Hänen saavuttuaan eräs naisista nousi, hyvästeli ja poistui. Ja nuoren miehen katse seurasi hänen mustaa selkäänsä, jossa gagaattihelmet kiilsivät ja joka lopuksi katosi näkyvistä.

Kun henkilövaihdoksesta aiheutunut liikehtiminen oli asettunut,
keskustelu siirtyi koneellisesti ja ilman ylimenoa koskettelemaan
Marokon kysymystä ja sotaa idässä sekä englantilaisten vaikeuksia
Afrikassa.

Naiset keskustelivat näistä asioista ulkomuistista, aivan kuin he olisivat esittäneet vakavaa seuranäytelmää, jota he moneen kertaan olivat harjoitelleet.

Saapui jälleen uusi vieras, pieni vaaleakiharainen rouva, joka aiheutti uuden poistumisen. Tällä kertaa lähti eräs pitkä ja kuiva keski-ikäinen nainen.

Nyt puhuttiin herra Linet’in toiveista päästä Akatemian jäseneksi.
Vastatullut nainen oli varmasti vakuuttunut siitä, että herra
Linet’n löisi laudalta herra Gabanon-Lebas, Don Quijoten kauniin
runomittaisen näytelmämuodostelman tekijä.

"Todellako! Sinne täytyy ehdottomasti mennä katsomaan tätä erittäin mielenkiintoista kirjallista koetta."

Rouva Walter puhui rauhallisesti ja siron välinpitämättömästi, koskaan miettimättä, mitä hänen tulisi sanoa, sillä hänen mielipiteensä olivat aina etukäteen valmiit.

Mutta hän huomasi päivän alkavan hämärtyä ja soitti palvelijaa tuomaan lamppuja. Samalla hän kuunteli metsäpurona solisevaa keskustelua ja ajatteli, että hän oli unohtanut tilata kirjapainosta seuraavien päivällistensä kutsukortit.

Hän oli vähän liian lihava, mutta silti vielä kaunis, siinä vaarallisessa iässä, jolloin kuihtumista ei enää voi välttää. Hän oli säilynyt hyvin huolellisen hoidon, kohtuullisuuden ja ihovoiteen avulla. Hän näytti suhtautuvan ymmärtäväisesti kaikkeen, olevan maltillinen ja järkevä. Hän oli niitä naisia, joiden sielu muistuttaa ranskalaista puutarhaa. Siellä käyskennellessään ei kohtaa mitään yllätyksiä, mutta tuntee kuitenkin jonkinlaista viihtymystä. Hänessä oli sitä hienoa, hienotunteista ja varmaa viisautta, joka korvaa mielikuvituksen, herkkyyden ja intohimon, ja lisäksi rauhallista hyvänsuopaisuutta, joka kohdistui kaikkiin ja kaikkeen.

Hän huomasi, ettei Duroy ollut koko aikana sanonut mitään, ettei kukaan ollut häntä edes puhutellut ja että hän näytti vähän vaivautuneelta. Ja koska naiset eivät olleet päässeet eroon Akatemiasta, tuosta jo kauan vatkaamastaan mieliaiheestaan, rouva Walter kysyi: "Entä te, herra Duroy, jonka parhaiten pitäisi tuntea asia, kenelle te annatte etusijan?"

Duroy vastasi epäröimättä: "Tällaisesta asiasta puheen ollen, hyvä rouva, en välitä ehdokkaiden ansioista, jotka muuten aina voivat olla vähän epäilyttävät, vaan heidän iästään ja terveydestään. En kysy, mitä arvonimiä heillä on, vaan mitkä ovat heidän tautinsa. En ota selkoa siitä, ovatko he runomittaisesti kääntäneet Lope de Vegaa, mutta sen sijaan olen hyvin halukas hankkimaan tietoja heidän maksastaan, sydämestään, munuaisistaan ja selkäytimestään. Minun mielipiteeni on, että rasvoittunut sydän ja varsinkin epäsäännöllinen valtimo ovat sata kertaa arvokkaammat kuin neljäkymmentä nidosta väitöskirjoja jonkun berberirunoilijan isänmaallisista aatteista."

Rouva Walter kysyi hymyillen: "Mistä tällainen mielipide?" Duroy vastasi: "Koska en milloinkaan välitä muusta kuin siitä, mikä tuottaa naisille huvia. Ja totuus on, hyvä rouva, että Akatemia kiinnostaa teitä naisia vain silloin, kun joku sen jäsenistä kuolee. Ja mitä useampia kuolemantapauksia, sitä enemmän ilon aiheita teille. Mutta jotta he kuolisivat pian, Akatemiaan on valittava vanhuksia ja sairaita."

Kun naiset yhä näyttivät vähän hämmästyneiltä, hän lisäsi: "Olen muuten aivan samaa mieltä kuin tekin ja luen mielelläni Pariisin lehdistä Akatemiassa sattuneista kuolemantapauksista. Kysyn heti itseltäni: 'Kenestä tulee hänen seuraajansa?' Ja sitten laadin luetteloni. Se on hyvin hauska leikki, jota leikitään Pariisin kaikissa salongeissa jonkun kuolemattoman kuollessa, ja sille voisi antaa nimeksi. 'Kuolema ja neljäkymmentä ukkoa'."

Naiset, jotka vieläkään eivät olleet päässeet aivan omiin oloihinsa, alkoivat kuitenkin hymyillä, sillä hänen sanoissaan oli jonkinlaista perää.

Hän lopetti, samalla kun hän nousi: "Te, hyvät naiset valitsette heidät, ja te valitsette heidät ainoastaan nähdäksenne heidän kuolevan. Valitkaa siis vanhoja, oikein vanhoja, niin vanhoja kuin suinkin, älkääkä välittäkö muusta."

Hänen lähdettyään eräs naisista sanoi: "Sepä vasta hauska mies. Kuka hän oli?" Rouva Walter vastasi: "Eräs toimittajamme, jolla tosin vielä on sangen mitätön asema toimituksessamme, mutta joka epäilemättä pääsee vielä pitkälle."

Duroy kulki boulevard Malesherbes’iä pitkin tanssiaskelin. Hän oli loistavalla tuulella ja hyvin tyytyväinen äskeiseen vierailuunsa. Hän mutisi: "Olipa tämä onnistunut päivä!"

Seuraavalla viikolla hänelle sattui kaksi suurta tapahtumaa. Hänet nimitettiin lehden "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi ja kutsuttiin päivälliselle rouva Walterin luokse.

La Vie Française oli ennen kaikkea liikeyritys. Sen johtaja oli rahamies, jolle sanomalehti ja puoluepolitiikka olivat vain vipuja. Hän oli tehnyt hyväntahtoisuudestaan vaakunakilven ja kätkeytyi kelpo miehen naamion taakse, mutta käytti kaikkiin tehtäviinsä, olivatpa ne mitä lajia tahansa, ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka hän oli tarkoin tutkinut, koetellut ja punninnut ja joiden hän tiesi olevan liukkaita, hioutuneita ja rohkeita. Vastanimitettyä Duroyta hän piti suuressa arvossa.

"Nähtyä ja kuultua"-osaston päällikkönä oli tähän asti ollut toimitussihteeri herra Boisrenard, vanha tunnontarkka journalisti, joka oli säännöllinen ja täsmällinen kuin virkamies. Kolmentoista vuoden aikana oli hän ollut toimitussihteerinä yhdessätoista eri sanomalehdessä eikä ollut tänä aamuna missään suhteessa tinkinyt tavastaan katsella ja kuunnella asioita. Hän vaihtoi toimitushuoneistoja niinkuin vaihdetaan ravintoloita — tuskin huomaamatta, ettei ruoka maistukaan samanlaiselta joka paikassa. Poliittiset ja uskonnolliset mielipiteet olivat hänelle vieraat. Hän oli uskollinen lehdelleen, olipa lehti mikä tahansa. Häneltä kyseltiin työtä koskevia neuvoja, ja häntä pidettiin arvossa hänen kokemuksensa takia. Hän työskenteli kuin sokea, joka ei näe mitään, kuin kuuro, joka ei kuule mitään ja kuin mykkä, joka ei koskaan puhu sanaakaan. Hänessä oli kuitenkin hyvä annos ammattiylpeyttä, eikä hän milloinkaan alentunut mihinkään, mitä hän ei erikoiselta ammattinäkökannaltaan pitänyt kunniallisena, lojaalina ja suorana.

Johtaja Walter piti häntä kyllä arvossa, mutta oli usein toivonut saavansa uskoa jonkun toisen miehen huostaan lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli lehden selkäranka. Sen kautta lingotaan uutiset maailmalle, sen kautta levitetään huhuja, sen kautta harjoitetaan painostusta lukijakuntaan ja pörssinoteerauksiin. Tässä osastossa työnnetään kahden seuraelämäuutisen väliin aivan viattomasti jokin tärkeä seikka, joka pikemminkin voidaan vihjaista kuin sanoa. Kaksimielisin lausein tämä osasto tyrkyttää yleisölle kaiken haluamansa peruutellen huhuja siten, että ne vain lujittuvat, ja vakuutellen niitä tosiksi siten, ettei kukaan usko niistä sanaakaan. Tästä osastosta täytyy jokaisen joka päivä löytää jotakin, mikä häntä kiinnostaa, jotta vain kaikki sitä lukisivat. Sitä toimitettaessa täytyy ajatella kaikkia ja kaikkea, kaikkia piirejä, kaikkia ammatteja, Pariisia ja maaseutua, upseereja ja taiteilijoita, kirkkoa ja yliopistomaailmaa, virkamiehiä ja ilotyttöjä.

Miehen, joka sitä hoitaa ja jonka komennossa on sen reportterilauma, tulee aina olla varuillaan, aina valmiina taisteluun. Hänen tulee olla epäluuloinen, viekas nopea, joustava, kaikin keinoin aseistettu. Hänellä tulee olla pettämätön vainu, joka oitis opastaa hänet huomaamaan valheellisen uutisen, joka auttaa hänet oivaltamaan mitä sopii sanoa, mitä ei, joka opettaa hänet arvaamaan, mikä tekee vaikutuksen lukijakuntaan, ja jonka avulla hän kykenee esittämään asian niin, että tämä vaikutus kasvaa moninkertaiseksi.

Herra Boisrenard’illa tosin oli takanaan pitkä ammattikokemus, mutta hänestä ei ollut käskijäksi, ja varsinkin häneltä puuttui se synnynnäinen vaisto, jota joka päivä tarvittiin johtajan syvimpien ajatusten arvaamiseen.

Duroyn arveltiin pystyvän tähän toimeen ihanteellisesti ja hän täyttikin mainiosti paikkansa tässä lehdessä, joka "eli valtion salaisten ja lukijakunnan julkisten apurahojen turvin", kuten Norbert de Varenne sanoi.

La Vie Françaisen poliittisina johtajina ja todellisina julkaisijoina oli puolikymmentä edustajakamarin jäsentä, joilla oli etuja valvottavana kaikissa johtaja Walterin keinotteluyrityksissä. Heitä nimitettiin edustajakamarissa "Walterin koplaksi", ja heitä kadehdittiin, koska he arvatenkin ansaitsivat paljon rahaa yhdessä hänen kanssaan ja hänen kauttaan.

Forestier, lehden poliittinen toimittaja, oli vain näiden liikeherrojen puskuri, ja hän pani paperille ne ajatukset, joita he olivat keksineet. He antoivat aiheet hänen johtaviin kirjoituksiinsa, jotka hän aina kyhäsi kotona saadakseen olla rauhassa, kuten hän väitti.

Jotta lehti saisi kirjallisen ja pariisilaisen leiman, siihen oli kiinnitetty kaksi tunnettua, eri aloja edustavaa kirjailijaa, Jacques Rival, päiväntapahtumien seuloja, ja Norbert de Varenne, runoilija ja uuden koulun pakinoitsija.

Sitten oli hankittu halvalla teatteri-, taide- ja musiikkiarvostelijat, poliisiasiain toimittaja ja hevoskilpailujen toimittaja, jotka oli otettu pikkukynäilijäin laajasta palkkalaumasta. Kaksi hienoston naista, "Punainen domino" ja "Valkoinen käpälä", lähetti seurapiiriuutisia, käsitteli muoti-, pukeutumis-, etiketti- ja elämänohjekysymyksiä sekä julkaisi tyhmyyksiä tunnetuista naisista.

Ja La Vie Française eleli apurahoistaan kaikkien näiden eri käsien hoitaessa lankoja.

Juuri riemuillessaan nimityksestään "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi Duroy sai pienen painelun koriin, josta hän luki: "Herra ja rouva Walter pyytävät herra Georges Duroyta läsnäolollaan kunnioittamaan heidän päivällisiään torstaina tammikuun 20. päivänä."

Tämä uusi suosionosoitus, jonka hän sai osakseen heti ensimmäisen jälkeen, täytti hänet sellaisella ilolla, että hän suuteli kutsukorttia, aivan kuin se olisi ollut rakkauskirje. Sitten hän meni kassanhoitajan luo neuvottelemaan suuresta rahakysymyksestä.

Pariisilaisen lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston päälliköllä on tavallisesti oma tilinsä, jolla hän maksaa reportterinsa ja uutisensa sitä mukaa kuin he ovat hyviä tai huonoja. Toinen toisensa jälkeen reportterit tuovat hänelle uutisiaan, samalla tapaa kuin puutarhurit vievät tuotteitaan vihanneskauppiaalle.

Duroyn käytettäväksi osoitettiin aluksi tuhatkaksisataa frangia kuussa, ja hän päätti pidättää siitä itseään varten huomattavan osan.

Kassanhoitaja oli hänen innokkaista pyynnöistään lopuksi suostunut antamaan hänelle etukäteen neljäsataa frangia. Ensin hän oli aikonut hävyn vuoksi lähettää rouva de Marellelle takaisin häneltä lainaksi saamansa kaksisataakahdeksankymmentä frangia, mutta hän ajatteli melkein heti, että hänelle silloin jäisi vain satakaksikymmentä frangia, joka olisi ollut aivan liian pieni summa uuden viran asianmukaista hoitamista varten. Hän siis lykkäsi tämän takaisinmaksun kaukaisempiin aikoihin.

Kahden päivän ajan hän puuhaili uuden toimensa järjestelytöissä, sillä hän oli saanut haltuunsa erikoisen pöydän ja joukon hyllyjä koko toimituksen isossa yhteisessä salissa. Hän sai erään pöydän toisen puolen, ja toisella puolella istui Boisrenard, jonka musta norsunluutukka hänen iästään huolimatta aina riippui jonkin paperiarkin päällä.

Keskellä olevaa pitkää pöytää hallitsivat lentävät reportterit. Yleensä sitä käytettiin lepopenkkinä: joko istuttiin sen reunalla jalat riippuen tai turkkilaiseen tapaan sen päällä. Viisi tai kuusi miestä, jotka muistuttivat kiinalaisukkoja, istui aina tällä pöydällä pelaamassa bilboquet’ta lannistumattoman sitkeästi.

Myös Duroy oli vihdoin oppinut pitämään tästä pelistä, ja Saint-Potinin johdolla ja hänen neuvojensa avulla hän alkoi tulla sangen taitavaksi.

Forestier, joka oli käynyt entistä huonommaksi, oli luovuttanut hänelle Ilex-puisen bilboquet’nsa, jonka hän äskettäin oli ostanut ja jota hän piti liian raskaana. Duroy lennätteli voimakkaalla kädellä langassa riippuvaa isoa, mustaa kuulaa ja laski hiljaa itsekseen: "Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi."

Samana päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu päivällisille rouva Walterin luo, Duroyn onnistui ensi kerran tavoittaa kuula kaksikymmentä kertaa peräkkäin. "Onnellinen päivä", hän ajatteli. "Minulla on pelkkää menestystä." Sillä taitavalla bilboquet’n pelaajalla oli todella jonkinlaista arvoa La Vie Françaisen toimituksessa.

Hän lähti aikaisin toimituksesta ennättääkseen pukeutua. Tultuaan rue de Londres’ille hän huomasi solakan naisen, joka sipsutti hänen edellään. Naisella oli rouva de Marellen käynti ja ryhti. Duroy tunsi poskiensa kuumenevan, ja hänen sydämensä alkoi läpättää. Hän meni kadun toiselle puolelle voidakseen tarkastaa naista sivulta päin. Myös nainen pysähtyi mennäkseen kadun poikki. Duroy oli erehtynyt. Hän hengitti jälleen.

Hän oli usein miettinyt, mitä hänen olisi tehtävä, jos hän sattuisi tapaamaan rouva de Marellen. Olisiko tervehdittävä vai mentävä ohitse muina miehinä.

Oli kylmä, ja jäinen kuori peitti vesirännejä. Katukäytävät olivat kuivat ja harmaat lyhtyjen valossa.

Tultuaan kotiinsa nuori mies ajatteli: "Minun täytyy muuttaa asuntoa. Tämä ei enää sovi minulle." Hän tunsi olevansa iloinen ja kiihdyksissään. Hän oli valmis vaikka juoksemaan katoilla, ja kävellessään edestakaisin sängyn ja ikkunan väliä hän toisteli ääneen itsekseen: "Onni tulee! Onni tulee! Minun täytyy kirjoittaa isäukolle."

Silloin tällöin hän kirjoitti kotiin isälleen. Ja hänen kirjeensä tuottivat aina iloa tuossa pienessä normandialaisessa kapakassa, joka sijaitsi tien varrella korkealla kukkulalla, mistä voi nähdä koko Rouenin ja Seinen laajan laakson. Silloin tällöin hän puolestaan sai kotoaan sinisen ison kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu leveällä, vapisevalla käsialalla. Ja aina hän sai lukea tästä isän kirjeestä samanlaisen johdannon:

"Rakas poikani, minä kirjoitan sinulle kertoakseni, että me voimme hyvin, äiti ja minä. Eipä erikoisempaa uutta seudulta. Kuitenkin voin mainita…"

Syvimmässään Duroy yhä tunsi harrastusta kotikylänsä asioita, uutisia, naapureita ja saloa kohtaan.

Solmiossaan valkoista solmiotaan peilin edessä hän toisti: "Täytyy kirjoittaa ukolle jo huomenna. Näkisipä hän minut tänä iltana, niin kylläpä hän ällistyisi, ukkeli. Hitto vieköön, pian olen päivällisillä, jollaisia hän ei ole ikinä nähnyt!" Ja sielunsa silmien edessä hän jälleen äkkiä näki tyhjän krouvinsalin takana olevan likaisen keittiön, kasarit, joista lankesi seinille keltainen kajastus, kissan, joka kyyrötti hellalla kuono tulta kohden aivan kuin lukien siitä tulevia tapahtumia, puupöydän, jonka aika ja sille tipahtaneet juomat olivat kuluttaneet kiiltäväksi, liemimaljan, joka oli keskellä pöytää, ja talikynttilän, joka törrötti kahden lautasen välissä. Ja hän näki myös heidät, ukon ja eukon, isän ja äidin, nuo kaksi talonpoikaista ihmistä, jotka raskain liikkein lusikoivat suuhunsa lientä ja nielivät sitä pienin annoksin. Hän tunsi pienimmätkin rypyt heidän vanhoissa kasvoissaan, heidän käsiensä ja päänsä pienimmätkin eleet. Vieläpä hän tiesi, mitä he keskenään puhuivatkin siinä joka ilta istuessaan toisiaan vastapäätä lientään hörppien.

Hän ajatteli: "Minun kai täytyy joskus käydä heitä tervehtimässä." Mutta pukeuduttuaan valmiiksi hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti ulos.

Ulkobulevardilla häntä ahdistelivat katutytöt, mutta hän riuhtaisi käsivartensa vapaaksi ja käski heidän mennä hiiteen, singoten sanansa ankaran halveksivasti, aivan kuin he olisivat häntä loukanneet, erehtyneet henkilöstä… Keneksi he häntä luulivatkaan? Eivätkö nuo lutkat osanneet erottaa ihmistä ihmisestä? Iltapuku ja tietoisuus siitä, että hän oli menossa päivälliselle hyvin rikkaiden, hyvin tunnettujen ja hyvin tärkeiden ihmisten luo, saivat aikaan, että hän tunsi muuttuneensa aivan kuin toiseksi mieheksi, maailmanmieheksi, oikeaksi maailmanmieheksi.

Varmoin askelin hän astui eteishalliin, jota valaisi kaksi korkeaa pronssista kynttilänjalkaa, ja luovutti tottuneesti ja luontevasti keppinsä ja päällystakkinsa kahdelle hänen luokseen kiiruhtavalle palvelijalle.

Kaikki salongit olivat valaistut. Rouva Walter otti vastaan vieraat toisessa, isommassa salissa. Hän hymyili kohteliaasti Duroylle, joka tervehti kädestä pitäen kahta ennen häntä saapunutta herraa, herra Firminiä ja herra Laroche-Mathieutä. Nämä herrat olivat molemmat edustajakamarin jäseniä ja La Vie Françaisen salaisia toimittajia. Herra Laroche-Mathieullä oli lehdessä aivan erikoinen arvoasema, joka aiheutui hänen suuresta vaikutusvallastaan edustajakamarissa. Kukaan ei epäillyt hänen vielä joskus pääsevän ministeriksi.

Sitten saapuivat Forestier’t, rouva kukoistavana ja viehättävänä. Duroy hämmästyi huomatessaan hänen hyvin tuntevan molemmat kansanedustajat. Hän jutteli uuninnurkassa yli viiden minuutin ajan matalalla äänellä herra Laroche-Mathieun kanssa. Charles oli kärsivän näköinen. Hän oli kovin laihtunut kuukauden kuluessa, ja alituisesti yskien hän sanoi: "Minun täytyisi välttämättä matkustaa talveksi etelään."

Norbert de Varenne ja Jacques Rival saapuivat yhdessä. Sitten huoneen perällä avautui ovi ja sisään astui herra Walter taluttaen kahta täysikasvuista nuorta tytärtään, joista toinen oli kuusitoistavuotias ja kaunis ja toinen kahdeksantoistavuotias ja ruma.

Duroy kyllä tiesi, että johtaja oli perheenisä, mutta sittenkin hän hämmästyi. Hän oli aina ajatellut päällikkönsä tyttäriä suunnilleen samaan tapaan kuin ajatellaan kaukaisia maita, joita ei koskaan päästä näkemään. Hän oli kuvitellut heidät aivan pieniksi ja saikin nyt nähdä kaksi neitoa. Hänet valtasi pieni sisäinen hämminki kuin ainakin ihmisen, jonka täytyy luopua jostakin kuvitelmastaan.

Esiteltäessä he puristivat vuoronsa jälkeen hänen kättään. Sitten he istuutuivat pienen pöydän ääreen, joka varmaankin oli heille etukäteen osoitettu, ja alkoivat hypistellä pöydällä olevan korin silkkilankarullia.

Odotettiin vielä jotakuta vierasta, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, tuollainen kiusallinen hiljaisuus, joka on niin tavallinen päivällisten edellä ja ihmisten kesken, jotka päivän erilaisten puuhien jälkeen ovat joutuneet toiseen ilmapiiriin.

Duroy oli paremman puutteessa ruvennut katselemaan seiniä. Herra Walter huomasi sen ja kysyi häneltä kaukaa, ilmeisesti haluten ylvästellä vauraudellaan: "Katseletteko taulujani?" Viimeisellä sanalla oli erikoinen paino. "Minäpä näytän niitä teille." Ja hän otti lampun käteensä jotta yksityiskohtia voisi paremmin tarkastella.

Keskellä seinää oli eräs iso Guillaumet’n teos, normandialainen merenranta myrskyisen taivaan alla. Sen yläpuolella oli eräs Harpignies’n metsämaisema sekä eräs Guillaumet’n maalaama algerialainen tasanko. Tasangolla seisoi taivaanrantaa vasten kuvastuva kameli, iso korkeajalkainen kameli, joka muistutti kummallista muistopatsasta.

Johtaja Walter siirtyi seuraavan seinän ääreen ja ilmoitti juhlallisella äänellä kuin seremoniamestari: "Laatumaalauksia". Niitä oli neljä: Gervexin "Eräs sairaskäynti", Bastien-Lepagen "Elonleikkaajatar", Bouguereaun "Leskivaimo" ja Jean-Paul Laures’in "Teloitus". Viimeksimainittu teos esitti erästä vendéelaista pappia, jonka osasto Sinisiä [eräs Vendéessa toiminut tasavaltalainen ryhmä Ranskan suuren vallankumouksen aikana. — Suom.] ampui hänen oman kirkkonsa seinän vierellä.

Hymy väikähti johtajan vakavilla kasvoilla, kun hän osoitti seuraavaa seinää. Ensimmäisenä oli pieni taulu, jonka oli maalannut Jean Béraud ja jonka nimi oli: "Ylhäältä ja alhaalta". Kuva esitti pientä sievää pariisitarta, joka kiipesi kiertoportaita omnibussin katolle. Hänen päänsä oli vaunun katon tasalla, ja muutamat katolla istuvat herrat tarkastelivat ahneen tyytyväisinä noita lähestyviä nuoria kasvoja, kun taas alhaalla istuvat miehet katselivat nuoren naisen jalkoja toisten ilmeiden ilmaistessa halua, toisten harmia.

Herra Walter piti lamppua käsivarsi ojossa ja sanoi rivosti naurahtaen:
"Mitä arvelette? Eikö olekin lystikäs?"

Ruoka-astioista tyhjennetyllä pöydällä istui takalistollaan kissanpoika tarkastellen uteliaana ja hämmästyneenä kärpästä, joka oli tipahtanut vesilasiin. Kissan toinen käpälä oli pystyssä valmiina nopeasti iskemään kärpästä. Mutta se ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Se epäröi. Mitähän se päättäisi?

Sitten johtaja näytti erästä Detaille’ta. "Oppitunti" esitti sotilasta, joka opetti kasarmissa pientä villakoiraa lyömään rumpua. Johtaja Walter selitti: "Tuossa on paljon sukkeluutta."

Duroy naurahti hyväksyvästi ja heittäytyi innostuneeksi: "Kylläpä se on ihastuttava, todella ihastuttava, ihast…" Äkkiä hän keskeytti. Hän oli tuntenut rouva de Marellen äänen. Clotilde oli juuri saapunut.

Nyt hän näytti Maurice Leloirin akvarellia: "Este". Kuvassa näkyi kantotuoli, joka ei päässyt eteenpäin, koska kadun sulki kaksi miestä, kaksi lurjusta, jotka tappelivat kuin kaksi herkulesta. Ja kantotuolin ikkunasta pilkistivät ihastuttavat naiskasvot, jotka katselivat noiden kahden tappelupukarin kahakkaa, katselivat sitä kärsivällisinä, rohkeina, tavallaan ihaillen…

Johtaja Walter jatkoi yhä: "Minulla on näitä lisää seuraavissa huoneissa, mutta ne eivät ole niin tunnettujen taiteilijain maalaamia. Tämä on taidesalonki. Nykyisin osteskelen nuorten taiteilijain maalauksia, aivan nuorten, ja pidän ne varastossa sisähuoneissa odottamassa aikaa, jolloin heistä tulee kuuluisia nimiä." Sitten lisäsi hän hiljaa: "Sanon teille, että nyt on sopiva aika ostaa tauluja. Maalarit ovat nälkään kuolemaisillaan. Heillä ei ole ainoatakaan souta, ei niin ainoatakaan…"

Mutta Duroy ei nähnyt mitään, ja hän kuunteli tajuamatta mitään. Rouva de Marelle oli tulossa, seisoi hänen takanaan. Mitä hän tekisi? Jos Duroy tervehtisi, kääntäisikö hän selkänsä tai heittäisikö ehkä jonkin solvauksen vasten kasvoja? Jollei Duroy menisi hänen luokseen, mitä ihmiset siitä ajattelisivat?

Hän sanoi itsekseen: "Nyt on vain voitettava aikaa." Hän oli niin jännittynyt, että hän silmänräpäyksen ajan ajatteli vedota äkilliseen pahoinvointikohtaukseen saadakseen vain tekosyyn kadota.

Taulujen tarkastelu oli päättynyt. Johtaja Walter vei lampun paikoilleen ja meni tervehtimään uutta tulokasta. Duroy jatkoi sillä välin yksinään taulujen tarkastelua, aivan kuin hän ei olisi koskaan väsynyt niiden ihailemiseen.

Hänen päänsä oli aivan sekaisin. Mitä hänen piti tehdä. Hän kuuli keskustelun, erotti äänet. Rouva Forestier huusi hänelle. "Kuulkaa, herra Duroy." Hän riensi rouva Forestier’n luo. Tämä suositteli erästä ystävätärtään, jonka piti järjestää jokin tilaisuus ja joka mielellään tahtoi tulla mainituksi "Nähtyä ja kuultua"-osastossa.

Duroy änkytti: "Suurimmalla mielihyvällä, rouva, suurimmalla mielihyvällä…"

Rouva de Marelle seisoi nyt aivan hänen vieressään. Duroy ei uskaltanut kääntyä, jottei hänen olisi tarvinnut siirtyä muualle.

Äkkiä Duroy luuli menettävänsä järkensä. Rouva de Marelle sanoi äänekkäästi: "Hyvää päivää, Bel-Ami. Ettekö enää tunne minua?"

Duroy pyörähti äkkiä ympäri. Rouva de Marelle seisoi hänen edessään hymyillen ja silmät täynnä ystävällistä iloa. Ja hän ojensi Duroylle kätensä.

Duroy tarttui siihen. Hän vapisi, sillä hän pelkäsi petosta. Rouva de
Marelle lisäsi kirkkaalla äänellä:

Duroy änkytti onnistumatta pääsemään tasapainoon: "Minulla on ollut niin paljon työtä, rouva, niin paljon työtä. Johtaja Walter on uskonut hoidettavakseni uuden toimen, joka vie kaiken aikani."

Rouva de Marelle vastasi katsoen häntä suoraan kasvoihin, ja Duroy näki hänen katseessaan pelkkää hyväntahtoisuutta: "Tiedän sen. Mutta eihän sellaisen syyn takia saa unohtaa ystäviään."

Heidät erotti toisistaan eräs tanakka, isokokoinen, avokaulainen nainen, joka juuri tuli sisään. Hänellä oli punaiset käsivarret ja punaiset posket, hän oli pukeutunut ja kammattu silmiinpistävällä tavalla, ja hänen käyntinsä oli niin vaivalloinen, että jo hänet nähdessään tunsi hänen sääriensä painon ja tukevuuden.

Kun Duroy näki häntä kohdeltavan erikoisen kunnioittavasti, hän kysyi rouva Forestier’lta:

Duroy hämmästyi ja purskahti nauruun: "Valkoinen käpälä! Valkoinen käpälä! Hänkö! ja minä kun olin ajatuksissani kuvitellut hänet teidän kaltaiseksenne nuoreksi naiseksi. Vai niin, hän siis on Valkoinen käpälä! Eipä ole hullumpi!"

Päivälliset olivat tuollaiset jokapäiväiset ja iloiset syömingit, joiden aikana puhutaan kaikesta sanomatta kuitenkaan mitään. Duroy istui johtajan vanhemman tyttären, ruman neiti Rosen, ja rouva de Marellen välissä. Tämä viimeksimainittu naapuruus häiritsi hieman, vaikka rouva de Marelle hyvin näyttikin sopeutuvan tilanteeseen ja käytti tavallista kevyttä puhetapaansa. Duroy oli ensin hämmentynyt, epäröivä, epävarma, kuin soittaja, joka on unohtanut kappaleensa. Mutta vähitellen hän tuli varmemmaksi, ja heidän taukoamatta toisiaan tähyilevät silmänsä alkoivat vaihtaa tutkivia katseita tuttavallisesti, melkeinpä aistillisesti, aivan kuten ennenkin.

Äkkiä Duroy luuli tuntevansa, että jokin kosketti hänen sääriään pöydän alla. Hän työnsi hitaasti jalkansa eteenpäin ja kohtasi naapurittarensa jalan, joka ei väistänyt hänen kosketustaan. Sillä hetkellä ei puhuttu mitään, molemmat istuivat kääntyneinä toisiin naapureihinsa päin.

Duroy työnsi sykkivin sydämin eteenpäin vähän polveansakin. Heikko puristus oli vastauksena. Silloin hän ymmärsi, että heidän rakkautensa alkoi uudelleen.

Mitä sanottavaa heillä vielä oli toisilleen? Ei juuri mitään; mutta heidän huulensa vavahtivat joka kerta, kun he katsahtivat toisiinsa.

Nuori mies tahtoi kuitenkin olla kohtelias päällikkönsä tytärtä kohtaan ja lausui hänelle silloin tällöin jonkin kohteliaisuuden. Tämä vastasi hänelle samoin kuin äitinsäkin olisi vastannut, toisin sanoen suoraan ja epäröimättä.

Johtaja Walterin oikealla puolella istui varakreivitär de Percemur, joka elehti kuin prinsessa. Ja Duroy, joka tuskin saattoi pidättää nauruaan, kysyi rouva de Marellelta:

"Ei, mutta hän on yhtä naurettava. Hän on pitkä, kuiva olento, iältään noin kuusikymmenvuotias, hänellä on irtotukka, irtohampaat, hänen mielipiteensä ovat Restauraation aikakaudelta ja pukunsa samoilta ajoilta."

Johtajan, molempien edustajakamarin jäsenten sekä Norbert de Varennen ja Jacques Rivalin välillä sukeutui poliittinen mielipiteidenvaihto, jota riitti jälkiruokaan asti.

Kun oli jälleen palattu saliin, Duroy lähestyi taas rouva de Marellea ja katsoi häntä syvälle silmiin: "Sallitteko minun saattaa teidät kotiin tänä iltana?"

"Siksi, että herra Laroche-Mathieu, joka asuu aivan lähellä, aina saattaa minut kotiin silloin, kun olen täällä päivällisellä."

Duroyn mielestä ilta oli ikävä, eikä hän viipynyt kauan. Mennessään portaita alas hän tapasi Norbert de Varennen, joka myös oli juuri lähtenyt talosta. Vanha runoilija pisti kätensä Duroyn kainaloon. Kun hänen ei enää tarvinnut pelätä Duroyta kilpailijana, koska heillä oli lehdessä kummallakin oma alansa, hän osoitti nyt nuorta miestä kohtaan isällistä hyväntahtoisuutta.

Pariisi oli miltei autio tänä iltana. Oli kolea ilta, tuollainen ilta, jolloin äärettömyyden tuntu on tehoavampi kuin tavallisesti, jolloin tähdet tuikkivat korkeammalla kuin muulloin ja jolloin ilmassa värjyy se jäinen henkäys, joka tulee niin kaukaa, kauempaa kuin taivaan tähdet.

Molemmat miehet puhuivat aluksi sangen vähän. Sitten Duroy virkkoi jotakin sanoakseen:

Nuori mies hämmästyi ja epäröi: "Niinpä niin. Sitä paitsi häntä pidetään eräänä kamarin pystyvimmistä voimista."

"Mahdollista kyllä. Sokeiden valtakunnassa silmäpuolikin on kuningas. Kaikki nuo ihmiset ovat hyvin keskinkertaisia, sillä heidän ajatuskykynsä on sulloutunut kahden seinän, rahan ja politiikan, väliin. He ovat hölmöjä, ystäväni, joiden kanssa ei voi puhua mistään, ei mistään sellaisesta, josta me mielellämme puhumme. Heidän älynsä on laakea kuin malja, tai oikeammin kuin kaukalo, matala kuin Seine Asnières’in kohdalla.

"Ja kuinka vaikea onkaan löytää miestä, jolla on ajatusten avaruutta ja näköpiiriä, joka herättää meissä tunteen niistä meren raskaista tuulahduksista, joita saa hengittää rannikolla. Olen tuntenut muutamia sellaisia miehiä, mutta he ovat jo kuolleet."

Norbert de Varenne puhui kirkkaalla, mutta verhoutuneella äänellä, joka olisi komeasti kaikunut yön hiljaisuudessa, jos hän olisi päästänyt sen valloilleen. Hän tuntui olevan kiihtynyt ja masentunut. Sellainen alakuloisuus valtaa joskus sielun ja panee sen kopisemaan routaisen maan kaltaisena.

Hän jatkoi: "Mutta mitä merkitsee hiukkanen enemmän tai vähemmän neroutta, kun kaikki kuitenkin kerran päättyy?"

Ja hän vaikeni. Duroy, joka tänä iltana oli hyvällä päällä, sanoi hymyillen: "Te olette tänään huonolla tuulella, rakas mestari."

Runoilija vastasi: "Minä olen aina huonolla tuulella, ystäväni, ja muutaman vuoden kuluttua te olette samanlainen kuin minä. Elämä on kukkula. Niin kauan kun kuljemme ylöspäin, katselemme huippua ja tunnemme itsemme onnelliseksi. Mutta kun pääsemme huipulle, näemmekin äkkiä tien viettävän alaspäin, kohti loppua, joka on kuolema. Kulku ylöspäin käy hitaasti, mutta alaspäin nopeasti. Teidän iässänne olemme iloisia. Silloin toivomme niin paljon. Ne toiveet eivät koskaan toteudu. Minun iässäni ei odoteta enää mitään muuta kuin… kuolemaa."

Duroy naurahti: "Hitto, te panette kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni."

Norbert de Varenne jatkoi: "Ei, te ette vielä ymmärrä mitään, mutta koittaa päivä, jolloin muistatte, mitä nyt olen teille sanonut.

"Se päivä koittaa, ja se koittaa monille jo varhain. Silloin, sinä päivänä, nauru lakkaa, sillä kaikesta, mitä silloin näemme, meitä vastaan tirkistelee kuolema.

"Oh, ettehän te ymmärrä koko sitä sanaa! Kuolema! Teidän ikäisellenne se sana ei merkitse mitään. Minun ikäiselleni se on kauhistus.

"Niin, se selviää ihmiselle yhtäkkiä, ja silloin koko elämä muuttaa muotoaan, vaikka onkin vaikea tietää, kuinka ja miksi. Viidentoista vuoden ajan minusta on tuntunut siltä kuin sisässäni olisi musta nälkäinen peto. Olen vähän kerrassaan, kuukausi kuukaudelta, tunti tunnilta alkanut tuntea kuinka jokin kalvaa perustuksiani, jäytää kuin taloa, joka on luhistumaisillaan. Se on turmellut minut niin, etten tunne itseäni. Minusta ei ole enää mitään jäljellä. Siitä entisestä loistavasta, vahvasta, terveestä minästäni, siitä mikä olin kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ei ole enää mitään jäljellä. Olen nähnyt tuon jonkin muuttavan mustan tukkani valkeaksi. Ja kuinka vahingoniloisen hitaasti ja viisaasti suunnitellen se on sen tehnyt! Se on ottanut minulta pois kimmoisen ihoni, entisen ruumiini, jäseneni, hampaani ja jättänyt jäljelle vain toivottoman sielun, jonka senkin se minulta pian riistää.

"Niin, tuo kirottu eläin on nakertanut minut murskaksi, se on hiljaa ja kaameasti sekunti sekunnilta tehnyt tuhotyötään sisässäni. Ja nyt tunnen kuoleman kaikessa, mihin ryhdyn. Joka askeleella se lähestyy minua, joka liike, joka henkäys jouduttaa sen inhottavaa työtä. Hengittäminen, nukkuminen, juominen, syöminen, työnteko, uneksiminen, kaikki mitä teemme, on kuolemaa. Elämä on kuolemaa.

"Tekin vielä joskus sen ymmärrätte. Jos vain neljännestunninkaan ajan sitä ajattelette, niin sen ymmärrätte.

"Mitä te odotatte? Rakkauttako? Muutama suudelma vielä, ja sitten olette voimaton.

"Mitä vielä? Rahaako? Mihin tarkoitukseen? Naisiako varten? Onpa se onnea! Tai saadaksenne syödä paljon? Jotta tulisitte lihavaksi ja huutaisitte öisin luuvalon takia?

"Mitä vielä? Kunniaako? Mitä hyötyä on kunniasta, kun ei voi poimia sen hedelmiä rakkauden muodossa?

"Nykyään näen sen niin läheltä, että minua usein haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois. Se peittää maan ja täyttää avaruuden. Se tulee esiin kaikkialta. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutama valkoinen parranhaiven ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee.

"Se turmelee kaiken, mihin ryhdyn, kaiken, mitä näen, mitä syön ja juon, kaiken, mitä rakastan, kuutamon, auringonnousun, aavan meren, kauniit joenrannat ja kesäiltojen lauhkean ilman, joka on niin suloista hengittää."

Hän kulki hiljalleen eteenpäin, vähän hengästyneenä, uneksien ääneen, itseksensä ja melkein unohtaen, että joku häntä kuunteli.

Hän jatkoi: "Eikä mikään olento palaa enää milloinkaan, ei milloinkaan… Kuvapatsaiden muotteja säilytetään, jotta voitaisiin uudelleen valaa samanlaisia esineitä, mutta minun ruumiini, minun kasvoni, minun ajatukseni ja toiveeni eivät milloinkaan palaa takaisin. Ja kuitenkin on syntyvä miljoonia, miljardeja olentoja, jotka kaikki poikkeavat minusta vain muutaman neliösentin verran. Heillä on kuten minullakin nenä, silmät, otsa, posket, suu, ja heillä on myös sielu niinkuin minullakin on sielu. Mutta sittenkään minä en enää milloinkaan palaa takaisin. Minusta ei mikään osa, jonka voisi tuntea, esiinny näissä lukemattomissa olennoissa, jotka ovat keskenään niin äärettömän erilaiset ja joista jokainen sittenkin niin läheisesti muistuttaa minua.

"Mihin on ihmisen turvauduttava? Kenen puoleen suunnattava avunhuutonsa? Mihin uskottava?

"Kaikki uskonnot ovat tylsiä lapsellisine moraaleineen ja itsekkäine lupauksineen, kaikki yhtä mielettömän tyhmiä. Ainoastaan kuolema on varma."

"Ajatelkaa tätä kaikkea, nuori mies, ajatelkaa sitä monta päivää, monta kuukautta ja vuotta, ja te olette näkevä, että elämämme muuttuu aivan toisenlaiseksi. Koettakaa vapautua kaikesta, mikä teitä sitoo. Tehkää yli-inhimillinen ponnistus ja tunkeutukaa elävänä ulos omasta ruumiistanne, omista harrastuksistanne, omista ajatuksistanne, koko ihmiskunnasta. Silloin olette vapaa katselemaan ympärillenne, ja silloin ymmärrätte, kuinka vähäpätöinen on jokin romantikkojen ja naturalistien välinen riita ja kuinka mitätön jokin talousarviokäsittely."

"Mutta te joudutte kokemaan myös epätoivoon langenneen pelottavan hädän. Te saatte taistella hylättynä ja vajota pettymysten suohon. Te huudatte 'auttakaa' joka taholle, mutta kukaan ei tule teitä auttamaan. Te ojennatte käsivartenne, anotte tukea, rakkautta, lohtua, pelastusta.

"Miksi meidän on kärsittävä näin kauheasti? Olemme kai syntyneet elääksemme enemmän aineessa kuin hengessä. Mutta ajatuskykymme on saanut aikaan, että enentyneen ymmärryksemme ja elämän muuttumattomien lakien välille on syntynyt puutteellinen tasapaino.

"Katselkaa keskitason ihmisiä: elleivät suuret onnettomuudet heitä kohtaa, he tuntevat itsensä onnellisiksi, eivätkä kärsi yhteisestä kurjuudesta. Eivätkä siitä kärsi eläimetkään."

Hän pysähtyi uudelleen, ajatteli muutaman sekunnin ja sanoi väsyneellä ja alistuneella äänellä:

"Minä puolestani olen mennyttä miestä. Minulla ei ole isää eikä äitiä, ei veljiä, siskoa, vaimoa, lapsia eikä Jumalaa."

He tulivat place de la Concordelle, jonka poikki he kulkivat ääneti. Sitten he sivuuttivat Palais-Bourbonin. Norbert de Varenne alkoi jälleen puhua: "Menkää naimisiin, ystäväni. Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun tässä minun iässäni täytyy elää yksinään. Tämä yksinäisyys täyttää minut kauhealla tuskalla. Väliin minusta tuntuu, kuin olisin koko maailmassa aivan ypö yksin ja salaperäisten vaarojen, kamalien väijytysten ympäröimä. Seinä, joka erottaa minut tuntemattomasta naapuristani, loitontaa minut hänestä ikkunastani näkemieni tähtien etäisyyteen. Ja seinien hiljaisuuden värisyttäessä minua minut valtaa kumma kuume, tuskan ja pelon kuume. Huoneessa, jossa täytyy asua yksin, hiljaisuus on syvä ja kolkko. Eikä tämä hiljaisuus vallitse ainoastaan ruumiini ympärillä, vaan myös sieluni ympärillä on hiljaista, ja jonkin huonekalun narahtaessa hätkähdän rajusti, sillä synkässä asunnossani en osaa odottaa mitään ääniä."

Hän vaikeni vielä kerran. Sitten hän lisäsi: "Kun tulee vanhaksi, lapset olisivat joka tapauksessa hyvät olemassa."

He olivat tulleet rue de Bourgognen puoliväliin. Runoilija pysähtyi korkean talon edustalle, soitti, puristi Duroyn kättä ja sanoi: "Unohtakaa kaikki tämä ukkorähjän lörpöttely, nuori mies, ja eläkää ikänne mukaisesti: hyvää yötä!"

Duroy jatkoi alakuloisin sydämin yksin matkaansa. Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi näytetty kuoppaa, joka oli täynnä lahoavia ihmisjätteitä, väistämätöntä kuoppaa, johon hänenkin jonakin päivänä täytyi pudota. Hän mutisi: "Perhana, eipä hänellä taida olla hauskaa kotonaan. Enpä haluaisi istua aitiossa katselemassa hänen ajatustensa revyytä!"

Hän pysähtyi päästääkseen erään hajuvesiltä tuoksuvan naisen ohitseen. Nainen oli tulossa kotiinsa ja laskeutui juuri vaunuistaan. Duroy hengitti pitkään ja ahnaasti ilmassa leijuvaa rautayrtin ja iiriksen tuoksua. Hänen keuhkonsa ja sydämensä alkoivat äkkiä paisua toivosta ja ilosta, ja ajatus, että hän seuraavana päivänä jälleen tapaisi rouva de Marellen, täytti hänet päästä jalkoihin.

Kaikki hymyili hänelle, elämä kohteli häntä ystävällisesti. Oli suloisia saada toiveensa täyttymään!

Hän nukahti huumaansa ja nousi aamulla jo varhain tehdäkseen kävelymatkan avenue du Bois-de-Boulognelle ennen lemmenkohtaukseensa menoa.

Tuuli oli kääntynyt, sää oli yön kuluessa tullut lauhemmaksi, huhtikuun aurinko paistoi, ja ilma oli ihana. Kaikki Boulognen metsän vakinaiset vieraat olivat tänä aamuna noudattaneet lempeän, kirkkaan taivaan kehotusta ja lähteneet kävelylle.

Duroy asteli hitaasti hengittäen raikasta ilmaa, joka oli keväisen suloinen. Hän kulki Riemukaaren ohitse ja saapui tuolle lavealle valtakadulle, joka oli täynnä ratsastajia. Hän katseli noita tämän maailman rikkaita, herroja ja naisia, jotka ratsastivat neliä tai ravia, ja tuskinpa hän nyt enää heitä kadehti. Hän tunsi heidät nimeltä melkein kaikki, tiesi heidän omaisuutensa suuruuden ja heidän elämänsä salaiset tarinat, sillä hänen toimensa oli tehnyt hänestä Pariisin kuuluisuuksien ja häväistysjuttujen tietosanakirjan.

Naisratsastajia kiiti ohitse. He olivat kireävyötäröisiä, aivan kuin tummiin verkapukuihinsa valettuja ja vaikuttivat, kuten yleensä satulassa istuvat naiset, ylpeiltä ja saavuttamattomilta. Ja kuin kirkossaan messua lukeva pappi Duroy höpisi huvikseen puoliääneen noiden naisten kuviteltujen ja todellisten rakastajien nimiä, arvonimiä ja toimia.

Tämä leikki huvitti häntä suuresti. Juhlavan kuoren alta hän aivan kuin kiskoi päivänvaloon ihmisten ikuisen ja uskomattoman kauhean kierouden, joka näytti häntä ilahduttavan, riemastuttavan ja lohduttavan.

Sen jälkeen hän huudahti ääneen: "Kurjat teeskentelijät!" ja hänen katseensa etsi niitä ratsastajia, joista olivat kulussa karkeimmat juorut.

Hän näki heidän joukossaan useita, joita epäiltiin pelipetturuudesta tai joille pelipöydät joka tapauksessa olivat suurena tulolähteenä.

Toiset suuret kuuluisuudet elivät, kuten kaikki tiesivät, yksinomaan vaimojensa tuloilla, toiset taas, kuten väitettiin, rakastajattariensa tuloilla. Monet olivat maksaneet velkansa — mikä oli rehellinen teko — kenenkään olematta selvillä siitä, mistä he olivat saaneet rahat — mikä taas oli löyhkäävä salaisuus. Hän näki rahamiehiä, joiden omaisuuden alkuna oli ollut varkaus ja jotka otettiin vastaan kaikkialla, hienoimmissakin taloissa, edelleen miehinä, jotka olivat niin kunnioitettuja, että pikkuporvarit kumarsivat heidän mennessään ohitse, mutta joiden röyhkeät keinottelut suurissa valtionyrityksissä eivät olleet tuntemattomia niille, jotka olivat saaneet silmätä heidän kulissiensa taakse.

Kaikilla oli ylhäinen ilme, ylpeä suu, häikäilemätön katse, olipa heillä sitten viikset tai poskiparta.

Mutta ohi ajoivat avovaunut, pienet ihastuttavat vaunut, joita veti nelistäen kaksi pientä valkoista hevosta. Hevosilla oli liehuva harja ja häntä, ja niiden ohjia piteli pieni, nuori vaaleaverinen nainen, tunnettu hienostokokotti. Takana istui kaksi palvelijaa. Duroy pysähtyi tuntien halua tervehtiä tuota rakkauden nousukasta ja taputtaa hänelle käsiään. Rohkenihan tuo nainen tänä kauniina aamuhetkenä ja keskellä tätä teeskentelevän hienoston valtaväylää häikäilemättä pöyhkeillä sillä karkealla loistolla, jonka hän oli ansainnut lakanoittensa välissä. Duroy ehkä hämärästi tunsi, että heidän välillään oli jotakin yhteistä, jokin luonnollinen side, että he molemmat olivat lajiltaan ja luonteeltaan samanlaisia ja että hänen oma menestyksensä käytti hyväkseen yhtä karkeita keinoja.

Hän kääntyi takaisin päin hitaasti, sydän kuumana mielihyvästä, ja saapui vähän liian aikaisin entisen rakastajattarensa ovelle.

Rouva de Marelle otti hänet vastaan ojennetuin huulin, aivan kuin ei mitään väliensärkymistä olisi koskaan tapahtunut, ja unohti hetkeksi sen viisaan varovaisuudenkin, jolla hän kotonaan tavallisesti koetti hillitä rakastajansa hyväilyjä. Sitten hän sanoi suudellessaan Duroyn viiksien käherrettyjä kärkiä: "Et tiedä mitä ikävää on tapahtunut. Olin toivonut ihanaa kuherruskuukautta, ja nyt saankin mieheni niskoilleni kuudeksi pitkäksi viikoksi. Hän on ottanut eron. Mutta minä en voi kestää kuutta viikkoa näkemättä sinua, varsinkaan pienen kiistamme jälkeen, ja nyt saat kuulla, kuinka olen ajatellut järjestää asian. Sinä tulet tänne päivälliselle maanantaina. Olen jo puhunut sinusta ja esittelen sinut."

Duroy epäröi hieman hämmentyneenä, sillä hän ei ollut vielä koskaan silmästä silmään tavannut aviomiestä, jonka vaimo oli hänen rakastajattarensa. Hän pelkäsi, että hän saattaisi jollakin tapaa paljastaa itsensä syyllistymällä jäykkään käytökseen, varomattomaan katseeseen tai johonkin muuhun sellaiseen. Hän änkytti: "Ei, en halua tulla miehesi tuttavaksi!" Clotilde pysyi pyynnössään ja kohotti hyvin hämmästyneenä viattomat silmänsä häntä kohden: "Mutta miksi? Oletpa sinä naurettava. Tällaistahan sattuu joka päivä. En todellakaan olisi luullut sinua noin lapselliseksi."

Rouva de Marelle lisäsi: "Jotta näyttäisi luonnolliselta, niin kutsun myös Forestier’t. Vaikk’ei minua huvitakaan ottaa kotonani vieraita vastaan."

Maanantaihin mennessä Duroy ei juuri ajatellut tulevaa kohtausta. Mutta kun hän nousi rouva de Marellen portaita, hän tunsi omituista hämmennystä. Se ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut vastenmielistä tarttua tämän aviomiehen käteen, juoda hänen viiniään ja syödä hänen leipäänsä, vaan siitä, että hän pelkäsi jotakin, tietämättä tarkemmin mitä.

Häntä pyydettiin astumaan saliin, ja hän sai odottaa kuten tavallisesti. Sitten ovi avautui, ja hän näki kookkaan harmaatukkaisen herran, vakavan maailmanmiehen, jolla oli ritarimerkkinauha napinreiässä ja joka hyvin kohteliaana tuli häntä kohden: "Vaimoni on puhunut teistä paljon, hyvä herra, ja minua ilahduttaa saada tehdä tuttavuuttanne."

Duroy nousi, koettaen saada kasvoilleen lämpimän sydämellisyyden ilmeen ja puristi liioitellun voimakkaasti isäntänsä ojennettua kättä. Kun he istuutuivat, hän ei keksinyt mitään sanomista.

Herra de Marelle heitti halon uuniin ja kysyi: "Oletteko kauankin ollut sanomalehtialalla?"

"Kutakuinkin." Ja Duroy alkoi puhua umpimähkään, paljonkaan ajattelematta, mitä sanoi, ja purki ilmoille kaikki ne jokapäiväisyydet, joita tuntemattomien henkilöiden on tapana lausua toisilleen. Pian hän rauhoittui ja alkoi pitää tilannetta sangen huvittavana. Hän katseli herra de Marellen vakavia ja arvokkaita piirteitä, tuntien halua nauraa ääneen, ja ajatteli: "Olenpa tehnyt sinut aisankannattajaksi, ystäväiseni." Ja hänet täytti alhainen sisäinen tyydytys, ilo, jota tuntee onnistuneen varkauden tehnyt varas, jota kukaan ei epäile. Hänet valtasi makea, siivoton nautinnon tunne. Äkkiä hän sai halun tulla tämän miehen ystäväksi, saavuttaa hänen luottamuksensa ja saada hänet paljastamaan elämänsä salaisimmat seikat.

Rouva de Marelle ilmestyi nopeasti huoneeseen ja, verhottuaan heidät tutkimattomaan hymyynsä, tuli tervehtimään Duroyta, joka aviomiehen läsnäollessa ei uskaltanut suudella hänen kättään, kuten hänellä muuten aina oli tapana tehdä.

Rouva de Marelle oli rauhallinen ja iloinen kuin ainakin ihminen, joka on tottunut kaikkeen ja joka, ollen synnynnäinen ja teeskentelemätön juoniniekka, pitää tällaisia kohtauksia täysin luonnollisina. Myös Laurine tuli sisään ja ojensi otsansa Georgesin suudeltavaksi, mutta hän oli tavallista hiljaisempi, sillä isän läsnäolo ujostutti häntä. Hänen äitinsä sanoi: "No, tänään et sanokaan häntä Bel-Amiksi." Ja lapsi punastui, aivan kuin olisi osoitettu suurta tahdittomuutta ilmaisemalla asia, jota ei olisi saanut sanoa ja joka paljasti hänen sydämensä syvän ja hieman rikollisen salaisuuden.

Herrasväki Forestier’in saapuessa kaikki pelästyivät Charlesin huonoa tilaa. Yhden ainoan viikon kuluessa hän oli laihtunut ja tullut kauhean kalpeaksi, ja hän yski lakkaamatta. Hän kertoi, että he lääkärin nimenomaisesta määräyksestä matkustaisivat seuraavana torstaina Cannes’iin.

"Eipä hänellä luulisi olevan hauskaa. Hän ei arvattavasti tule kovin vanhaksi." Rouva de Marelle vakuutti juhlallisesti: "Oh, hän on mennyttä miestä. Mutta hänen on onnistunut saada kyvykäs vaimo."

"Hän toisin sanoen tekee kaiken. Hän on perillä kaikesta ja tuntee kaikki ihmiset, vaikka näyttää siltä, kuin hän ei koskaan tapaisi ketään. Hän saavuttaa kaiken, mihin hän pyrkii, ja hän saavuttaa sen sillä tavalla ja sillä hetkellä, jonka hän suvaitsee määrätä. Oh, tuo olento on viekkaampi, taitavampi ja juonittelevampi kuin useimmat muut. Hän on oikea aarre miehelle, joka tahtoo päästä eteenpäin."

Rouva de Marelle vastasi: "Niin. Minä en hämmästyisi, vaikka hänellä jo nyt olisi joku kiikarissa… joku edustajakamarin jäsen… sillä mikäli… hän, se joku… tahtoo… niin… pitäisi olla suuria esteitä… moraalisia… No niin. Omasta puolestani en tiedä mitään."

Herra de Marelle torui häntä hiljaisen kärsimättömästi: "Sinä olet aina epäluuloinen tavalla, josta minä en pidä. Älkäämme puuttuko toisten ihmisten asioihin. Meillä on yllin kyllin tekemistä huolehtiessamme omasta tunnonrauhastamme. Sen pitäisi olla kaikkien sääntönä."

Duroy meni kotiinsa sydän hämmentyneenä ja pää täynnä hämäriä ajatuksia.

Seuraavana päivänä hän meni vierailulle herrasväki Forestier’lle ja tapasi heidät järjestelemässä matkavarustuksiaan. Charles makasi leposohvalla, liioitteli hengittämisvaikeuksiaan ja puheli: "Minun olisi pitänyt matkustaa jo kuukausi sitten." Sitten hän antoi Duroylle muutamia sanomalehtiä koskevia ohjeita, vaikka kaikki oli jo järjestetty ja sovittu johtaja Walterin kanssa.

Poistuessaan Georges puristi vahvasti toverinsa kättä: "Näkemiin, vanha ystävä!" Mutta kun rouva Forestier saattoi häntä ovelle, hän sanoi vilkkaasti: "Ettehän ole unohtanut sopimustamme? Olemmehan me ystäviä ja liittolaisia? Siis, jos tarvitsette minua, olipa asia mikä hyvänsä, niin älkää epäröikö. Lähettäkää vain sähke tai kirje, ja minä tottelen."

Rouva Forestier mumisi: "Kiitos. En unohda." Ja myös hänen silmänsä sanoivat: "Kiitos", mutta paljon syvemmällä ja suloisemmalla tavalla.

Portaissa Duroy tapasi herra de Vaudrecin, joka tuli hitain askelin häntä vastaan. Hänet Duroy oli jo kerran ennenkin tavannut rouva Forestier’n luona. Kreivi näytti alakuloiselta — arvatenkin matkan takia?

Charlesin poissaolo lujitti Duroyn asemaa La Vie Françaisen toimituksessa. Hän kirjoitti muutamia pääkirjoituksia ja varusti nimimerkein "Nähtyä ja kuultua"-uutiset, sillä johtaja tahtoi, että kukin vastasi omista kirjoituksistaan. Hän aiheutti joitakin polemiikkejä, joihin hän vastasi nokkelaan tapaansa, ja hänen alituinen seurustelunsa poliitikkojen kanssa muodostui hänelle vähitellen kouluksi, joka saattoi auttaa hänet itsensä taitavaksi ja terävänäköiseksi poliitikoksi.

Hän ei nähnyt taivaallaan muuta kuin yhden ainoan pilven. Se oli eräs pieni vastustuslehti, joka alituisesti hyökkäili hänen kimppuunsa tai oikeammin haukuskeli hänen persoonassaan La Vie Françaisen "Nähtyä ja kuultua"-osaston johtajaa, herra Walterin ripeiden juoru-uutisten päällikkönä, kuten mainitun lehden, La Plumen, nimetön toimittaja lausui. Joka päivä tässä lehdessä oli kaikenlaisia salaviittauksia, purevia pistosanoja ja ilkeyksiä.

Eräänä päivänä Jacques Rival sanoi Duroylle: "Olettepa te kärsivällinen."

Toinen änkytti: "Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Eiväthän ne ole suoranaisia henkilökohtaisia hyökkäyksiä."

Mutta eräänä iltapäivänä, kun hän tuli toimitukseen, Boisrenard ojensi hänelle La Plumen numeron:

"Eipä juuri mikään, ainoastaan eräs rouva Aubert, jonka siveyspoliisi on pidättänyt."

DUROY PILAILEE.

La Vie Françaisen kuuluisa reportteri ilmoittaa tänään, että rouva Aubert, jonka pidättämisestä eilen kerroimme, on olemassa vain meidän mielikuvituksessamme. Mainittu henkilö asuu kuitenkin Montmartrella rue de l’Ecureuil’n numerossa 18. Käsitämme muuten varsin hyvin, että Walterin koplan kätyrien kyllä kannattaa tukea poliisipäällikköä, joka suvaitsee heidän puuhiaan. Mitä erikoisesti sanottuun raporttiin tulee, hän tekisi viisaimmin tarjoamalla meille jonkin niistä hälyuutisista, joiden alalla hän on sellainen taituri: jonkin kuolemantapauksen, joka peruutetaan seuraavana päivänä, jonkin tiedon taistelusta, jota ei ole ollut, jonkun hallitsijan tärkeän lausunnon, jota ei ole koskaan annettu. Tällaisten herra Walterin harrastuspiiriin kuuluvien juttujen ohessa hänen sopisi julkaista naisesta, jolla on ollut menestystä, tai uutisiaan erinäisten tuotteiden erinomaisuudesta — tuotteiden, jotka ovat niin suurena tulolähteenä muutamille virkaveljillemme.

Nuori mies joutui pikemmin hämilleen kuin suuttui. Hän ymmärsi vain, että asia oli hänelle jollakin tapaa hyvin kiusallinen.

"Oh! Aivan niin. Se oli Saint-Potin." Sitten hän luki uudelleen La Plumen sepustuksen ja punastui ankarasti, kun hän pääsi lahjomissyytökseen.

Boisrenard keskeytti hänet: "Niinpä niin. Se on teille hyvin ikävä juttu. Sillä johtaja on kovin tarkka näissä asioissa. Tällaistahan voisi sattua usein…"

"Olen. Tulen juuri Aubert’in muijan luota. Hän on todella olemassa, mutta siveyspoliisi ei ole häntä pidättänyt. Huhussa ei ole perää."

Duroy syöksyi johtajan luo, joka oli hiukan kylmä ja katseli häntä epäilevin silmin. Kuultuaan asian herra Walter selitti: "Menkää ottamaan selko tuosta naisesta ja peruuttakaa juttu, niin ettei teistä enää kirjoiteta siten. Sanon teille, mikä voi olla seurauksena. Se on hyvin ikävää sanomalehtimiehelle, minulle ja teille. Sanomalehtimies saa yhtä vähän olla epäilyksenalainen kuin Caesarin puoliso."

Duroy otti ajurin ja oppaakseen Saint-Potinin ja huusi kuskille: 18, rue de l’Ecureuil, Montmartre.

Se oli iso talo, jossa täytyi kiivetä kuudenteen kerrokseen. Villahameinen vanha eukko tuli avaamaan: "Mitä te nyt taas tahdotte?" hän kysyi nähdessään Saint-Potinin.

Tämä vastasi: "Mukanani on eräs herra, joka on poliisitarkastaja ja joka tahtoo saada tarkempia tietoja asiastanne."

Eukko päästi heidät sisään ja kertoi: "Täällä kävi aikaisemmin kaksi herraa eräästä toisesta lehdestä, en tiedä mistä." Sitten kääntyi hän Duroyn puoleen: "Herra siis haluaa saada tietää kuinka tämän asian laita on?"

Eukko kohotti käsivartensa: "Ei, herra, ei! Näin se oli. Minulla on lihakauppias, joka kyllä on hyvä, mutta hän punnitsee niin kurjasti. Olen nähnyt sen useita kertoja sanomatta sanaakaan, mutta kun pyysin saada kilon kyljystä, sillä olin kutsunut tyttäreni ja vävyni päivälliselle, niin näin, että hän punnitsi kelvottomia luita, kyljysluita tietysti, mutta ei sellaisia kuin olisin halunnut. Olisinhan tosin voinut tehdä siitä kalopsia, mutta kun haluaa saada kyljyksiä, niin ei tietenkään tahtoisi ottaa toisten jätteitä. Minä siis kieltäydyin niitä ottamasta, ja silloin hän sanoo minua vanhaksi marakatiksi, ja minä vastaan sanomalla häntä lurjukseksi. Lyhyesti sanoen me hyökkäsimme toistemme kimppuun, ja puodin ulkopuolelle kokoutui sata ihmistä nauramaan ja irvistelemään. Sitten lopuksi tuli poliisi ja sanoi, että meidän täytyi esittää asia komissaarille. Me menimme sinne, ja hän lähetti meidät heti matkoihimme. Minä käyn nyt muualta ostamassa enkä edes kulje hänen puotinsa sivuitse, sillä en halua rettelöidä."

"Siinä koko totuus, rakas herra." Eukko tahtoi tyrkyttää Duroylle lasin likööriä, mutta Duroy kieltäytyi, minkä jälkeen eukko välttämättä tahtoi, että sanomalehtiin kirjoitettaisiin jotakin lihakauppiaiden vääristä painoista.

Eräs nimetön kirjoittaja La Plumessa hakee kanssani riitaa erään vanhan naisen takia, jonka hän väittää joutuneen siveyspoliisin pidättämäksi, minkä seikan minä puolestani olen kieltänyt. Olen itse tavannut rouva Aubert’in, joka on ainakin kuusikymmentä vuotta vanha, ja hän on yksityiskohtaisesti kertonut minulle riitansa lihakauppiaan kanssa, joka riita aiheutui viimeksimainitun tavasta punnita muutamia kyljyksiä. Riita vaati sitten selvittelyn piirin poliisikomissaarin kansliassa.

Mitä tulee La Plumen toimittajan muihin ilkeämielisyyksiin, niin torjun ne halveksuen. Nimettömästi julkaistuihin salaviittauksiin ei sitä paitsi kannata vastata.

Johtaja Walter ja Jacques Rival, joka juuri oli saapunut, pitivät vastausta tyydyttävänä, ja niin päätettiin että se seuraavana päivänä julkaistaisiin "Nähtyä ja kuultua" -osastossa.

Duroy meni aikaisin kotiin. Hän oli vähän kiihtynyt ja levoton. Mitä mahtaisi toinen vastata? Kuka hän oli? Miksi tällaiset häikäilemättömät hyökkäykset? Sanomalehtimiesmaailmassa vallitsevat kiihkeät tavat saattoivat johtaa asian pitkälle, hyvin pitkälle. Hän nukkui huonosti.

Kun hän seuraavana päivänä luki uutisensa lehdestä, se tuntui hänestä jyrkemmältä painettuna kuin käsikirjoituksena. Hän olisi mielestään voinut lieventää sen muutamia kohtia.

Koko päivän hän kulki kuin kuumeessa ja nukkui huonosti myös seuraavan yön. Jo aamunkoitteessa hän lähti liikkeelle hankkiakseen La Plumen numeron, jossa vastauksen piti olla.

Ilma oli käynyt kylmäksi, ja maassa oli paksulti huurretta. Katuojat, jotka olivat jäätyneet laineille, reunustivat jalkakäytäviä pitkine jäänauhoineen.

Sanomalehdet eivät vielä olleet tulleet kioskeihin, ja Duroy muisti sen päivän, jolloin hänen ensimmäinen kirjoituksensa, Afrikkalaisen sotilaan muistelmia, oli julkaistu. Hänen kätensä ja jalkansa olivat puuduksissa, ja varsinkin sormenpäitä pisteli. Ja hän alkoi juosta lasikioskin ympärillä, jonka ikkunasta saattoi nähdä sanomalehtieukon kyyryllään kamiinansa ääressä, vain nenä ja punaiset posket näkyvissä paksun villahuivin takaa.

Vihdoin lehtienjakaja tuli ja työnsi odotetun pinkan sisään kioskin neliskulmaisesta luukusta, minkä jälkeen kunnon eukko ojensi Duroylle La Plumen avaten sen samalla taitoksistaan.

Duroy etsi silmä tarkkana nimeään, mutta ei aluksi keksinyt mitään. Hän jo hengähti, mutta sai sitten nähdä etsimänsä palasen, joka oli työnnetty kahden tähden väliin.

La Vie Françaisessa herra Duroy kunnioittaa meitä peruutuksella, mutta peruuttaessaan hän valehtelee. Hän ilmoittaa, että rouva Aubert on olemassa ja että eräs konstaapeli on vienyt hänet poliisiasemalle. Tarvitsee siis vain panna eräs pieni sana 'konstaapelin' eteen, nimittäin sana 'siveys', ja koko asia on sanottu.

Mutta muutamien sanomalehtimiesten omatunto on täysin samalla tasolla kuin heidän kynänsäkin.

Georges Duroy sai ankaran sydämentykytyksen ja meni kotiin muuttamaan pukua oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Häntä siis oli häväisty, vieläpä tavalla, josta ei voinut olla epäilystäkään. Minkä tähden? Ei minkään. Vanhan ämmän takia, joka oli riidellyt lihakauppiaansa kanssa.

Hän pukeutui kiireesti ja lähti tapaamaan johtaja Walteria hänen kotiinsa, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla.

Johtaja Walter oli juuri noussut ja istui lukemassa La Plumea. "No", hän sanoi vakavan näköisenä, kun Duroy saapui, "nyt ette enää voi peräytyä."

Nuori mies ei vastannut mitään. Johtaja jatkoi: "Etsikää heti käsiinne
Rival. Hän hoitaa asian."

Duroy sammalsi jonkin epäselvän sanan ja meni tapaamaan pakinoitsijaa, joka vielä oli makuulla. Hän hyppäsi sängystä kellon soidessa ja huudahti luettuaan hyökkäyksen: "Piru vieköön, meidän täytyy iskeä. Kuka teillä on toisena todistajana?"

"Hyvä. Voitte sitten mennä harjoittelemaan, sillä välin kun minä huolehdin muusta. Odottakaa nyt hetkinen!"

Hän pujahti pukuhuoneeseensa ja ilmestyi sieltä pian takaisin pestynä, ajeltuna ja hienona.

Hän asui erään pienen vuokrahotellin pohjakerroksessa. Hän vei Duroyn kellariin, suunnattomaan kellariin, joka oli järjestetty sekä miekkailusaliksi että ampumaradaksi ja jonka kaikki kadulle päin olevat luukut oli huolellisesti tukittu.

Sytytettyään rivin kaasuliekkejä, jotka ulottuivat aina viereisen kellarin päähän asti, jonne oli asetettu punaiseksi ja siniseksi maalattu rautainen miehenkuva, hän pani pöydälle pari uudenaikaista, takaa ladattavaa revolveria ja alkoi komentaa ankaralla äänellä, aivan kuin hän olisi ollut harjoituskentältä:

Duroy totteli tahdottomana, kohotti käsivartensa, tähtäsi, ampui, ja kun hän usein osasi rautakuvaa vatsaan, sillä hän oli pikkupoikana ampunut monta lintua isänsä vanhalla ratsupistoolilla, Jacques Rival selitti tyytyväisenä: "Hyvä — oikein hyvä — oikein hyvä — te edistytte — te edistytte."

Sitten hän jätti Duroyn yksin: "Ampukaa tällä tavoin päivälliseen asti. Tuossa on luoteja, älkää pelätkö niiden kuluttamista. Minä tulen noutamaan teidät päivälliselle ja kerron sitten kuulumiset." Ja niin hän lähti.

Jäätyään yksin Duroy ampui vielä muutamia laukauksia. Sitten hän istahti miettimään.

Kuinka typerää tämä kaikki oli! Ja mitä tämä kaikki hyödytti? Jos joku oli konna, niin oliko hän sen pienempi konna oltuaan kaksintaistelussa? Ja mitä taas kunniallinen mies, jota oli loukattu, hyötyisi siitä, että pani henkensä alttiiksi jonkun elukan takia? Duroyn ajatukset harhailivat pimeässä, ja hänen mieleensä muistuivat Norbert de Varennen sanat ihmisten henkisestä vajaamittaisuudesta, heidän latteista ajatuksistaan ja puuhistaan ja heidän typerästä moraalistaan.

Ja hän virkkoi ääneen, niin yksin kuin olikin: "Se mies on piru vieköön oikeassa."

Häntä janotti. Hän oli huomannut, että hänen takaansa kuului pisaroimista. Siellä oli vesiallas, ja hän meni juomaan sen suppilosta. Sitten hän taas syventyi mietteisiinsä. Tämä kellari oli synkkä, synkkä kuin hauta. Kaukainen, kumiseva häly, joka johtui ohikiitävistä ajoneuvoista, muistutti etäisen myrskyn ääntä. Mikähän aika päivästä nyt oli? Tunnit kuluivat täällä alhaalla samaan tapaan kuin ne arvattavasti kuluvat vankiloissa, joissa niistä ilmoittavat vain vanginvartijan askelet hänen tuodessaan ruokaa. Duroy odotti kauan, kauan.

Äkkiä hän kuuli askelia ja ääniä, ja Jacques Rival tuli sisään Boisrenard’in seuraamana. Hän huusi heti Duroyn huomattuaan: "Kaikki on järjestyksessä!"

Toinen luuli, että asia oli järjestetty anteeksipyyntökirjeellä. Hänen sydämensä sykähti ja hän änkytti: "Oi… kiitos." Pakinoitsija jatkoi: "Tuo Langremont oli hyvin ystävällinen ja suostui kaikkiin ehtoihimme. Kaksikymmentäviisi askelta, laukaus komennuksesta, kättä kohottaen. Käsivarsi on siten varmempi kuin ylhäältä alas laskettaessa. Katsos näin, Boisrenard!"

Ja hän otti aseen ja laukaisi osoittaakseen, kuinka paljon helpompi oli pysyä ampumalinjassa käsivartta kohotettaessa.

Ja he lähtivät erääseen lähellä olevaan ravintolaan. Duroy oli harvasanainen. Hän söi, jottei olisi paljastanut pelkoaan, ja seurasi sitten Boisrenard’ia sanomalehden toimitukseen, jossa hän teki työnsä hajamielisesti ja koneellisesti. Toisten mielestä hän oli kylmäverinen.

Jacques Rival tuli puristamaan hänen kättään iltapäivällä. Ja sitten sovittiin, että hänen todistajansa tulisivat noutamaan hänet vaunuilla kello seitsemältä seuraavana aamuna Vésinet’n metsään, jossa kaksintaistelun piti tapahtua.

Kaikki tämä oli yllättänyt hänet perin odottamatta. Hän ei ollut ottanut mihinkään osaa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan. Hän ei ollut ilmaissut omaa mielipidettään. Hän ei ollut hyväksynyt eikä kieltänyt mitään. Ja kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hän tuskin tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän oli vain ylimalkaan hämmentynyt ja kauhuissaan.

Yhdeksän aikaan hän huomasi olevansa kotonaan syötyään päivällistä Boisrenardin kanssa. Tämä ei ollut pelkästä ystävyydestä jättänyt häntä koko päivänä. Jäätyään yksin Duroy asteli hetken edestakaisin huoneensa lattialla. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen ajatella mitään. Yksi ainoa ajatus täytti hänen aivonsa: Huomenna on kaksintaistelu! Tämä ajatus ei herättänyt hänessä muuta kuin voimakasta ja sekavaa mielenkuohua. Hän oli ollut sotilas, hän oli ampunut afrikkalaisia, tosin olematta itse vaarassa, ampunut heitä kuin metsästäjä metsäkarjuja.

Tänään hän oli tehnyt kaikki, mitä häneltä oli vaadittu. Hän oli ollut sellainen kuin hänen tulikin olla. Nyt hänestä puhuttaisiin, hänen tekoaan ylistettäisiin, häntä onniteltaisiin. Mutta äkkiä hän sanoi ääneen kuin houruinhoitolainen: "Se perhanan elukka!"

Hän istuutui ja rupesi miettimään. Hän oli paiskannut kortin, jonka Jacques Rival oli hänelle antanut, pienelle pöydälle muistaakseen vastustajansa osoitteen. Hän luki sen uudelleen, niinkuin hän oli tehnyt jo kaksikymmentä kertaa päivän kuluessa: Louis Langremont, 176, rue Montmartre. Ei mitään muuta.

Hän tutki tarkoin näitä yhteenkuuluvia kirjaimia. Ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä ja levottomuutta herättäviltä. "Louis Langremont", mikä mies hän oikein oli? Kuinka vanha hän oli? Kuinka pitkä? Millaiset kasvot? Onpa tosiaan paksua, että tuollainen tuntematon, vieras mies näin häiritsevällä tavalla sekaantuu toisen ihmisen elämään ilman mitään syytä, pelkästä oikusta, vanhan eukon takia, joka on joutunut riitaan lihakauppiaansa kanssa!

Ja hän istui tuota käyntikorttia tuijottaen liikkumattomana ja mietteissään. Hänessä syttyi viha tuota paperipalaa kohtaan, kiivas viha, johon sisältyi omituinen epämiellyttävä tunne. Koko juttuhan oli sulaa hulluutta! Hän otti käteensä kynsisakset, jotka olivat sattumalta esillä, ja pisti niillä kortin puhki nimen kohdalla, aivan kuin hän olisi tikarinpistolla lävistänyt jonkun.

Hänen siis piti tapella, tapella pistooli kädessä! Miksi hän ei ollut valinnut miekkaa? Siitä taistelusta hän olisi selviytynyt naarmu käsivarressa tai kädessä. Mutta pistoolin seurauksista ei koskaan voinut mennä takuuseen.

Hänen oman äänensä kaiku pelästytti häntä, ja hän alkoi vilkuilla ympärilleen. Hänestä alkoi tuntua äärimmäisen hermostuttavalta. Hän joi lasin vettä ja meni makuulle.

Heittäydyttyään sänkyyn hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki silmänsä.

Vuode oli hyvin lämmin, vaikka huoneessa oli kylmä, mutta hänen ei onnistunut saada unta. Hän kääntelehti vuoteessaan, makasi viisi minuuttia selällään, kääntyi sitten vasemmalle kyljelleen ja siitä taas oikealle.

Häntä vaivasi alituinen jano. Hän nousi juomaan, mutta uusi levottomuus valtasi hänet: "Pelkäänkö minä?"

Miksi hänen sydämensä alkoi niin mielettömästi tykyttää pienimmästäkin huoneessa kuuluvasta risahduksesta? Kun hänen seinäkellonsa hankkiutui lyömään, sai vieterin heikko surina hänet hypähtämään pystyyn, ja hänen täytyi pitää suutaan auki muutama sekunti voidakseen hengittää; siinä määrin hän oli hermostunut.

Hän koetti tarkastella filosofin kannalta tätä mahdollisuutta:
"Pelkäänkö minä?"

Ei, hän ei todellakaan pelännyt, koska hän tahtoi ajaa asian loppuun asti ja koska hän oli vakavasti päättänyt tapella eikä vapista. Mutta hän tunsi olevansa niin järkyttynyt, että hän kysyi itseltään: "Voiko ihminen pelätä vastoin tahtoaan?" Ja epäilys, levottomuus ja kauhu valtasi hänet. Jos voima, joka oli hänen tahtoaan väkevämpi, käskevämpi ja vastustamattomana lannistaisi hänet, mitä tapahtuisi silloin? Niin, mitä tapahtuisi silloin?

Luonnollisesti hän menisi kohtauspaikalle, koska hän tahtoi sinne mennä. Mutta jos häntä vapisuttaisi? Tai jos häntä alkaisi huimata? Ja hän ajatteli tointaan, mainettaan, tulevaisuuttaan.

Ja hänet valtasi omituinen tarve nousta vuoteesta ja mennä katsomaan kuvaansa peilistä. Hän sytytti kynttilän. Nähdessään kuvansa peilin kirkkaasta pinnasta hän tuskin tunsi itseään, aivan kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt omaa kuvaansa. Hänen silmänsä näyttivät suunnattoman suurilta, ja hän oli kalpea, hän oli todella kalpea, tavattoman kalpea.

Äkkiä hänen aivoissaan käväisi ajatus: "Huomenna tähän samaan aikaan ehkä olen kuollut." Ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää hurjasti.

Hän kääntyi vuoteeseensa päin ja näki itsensä aivan selvästi makaamassa selällään, verhonaan sama lakana, jonka alta hän äsken oli noussut. Hänen kasvonsa olivat kuopalla kuin ainakin ruumiin kasvot, ja hänen kätensä olivat valkeat kuin ainakin sellaiset kädet, jotka eivät enää voi liikkua.

Silloin hänet valtasi kauhu sänkyä kohtaan, ja päästäkseen sitä katselemasta hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos.

Jäätävä kylmyys pani ihon kirvelemään päästä jalkoihin asti, ja hän väistyi hytisten sivuun.

Hänen päähänsä pälkähti ajatus sytyttää tuli uuniin. Hän kohenteli sitä hitaasti, kääntymättä katsomaan taakseen. Hänen kätensä värähtivät heikosti sattuessaan johonkin esineeseen. Hänen päätään pyörrytti, hänen harhailevien, raadeltujen ajatustensa pako tuotti tuskaa. Hänet valtasi huumaus, kuin hän olisi ollut humalassa.

Ja lakkaamatta hän kyseli itseltään: "Mitä minun tulee tehdä? Kuinka minun käy?"

Hän alkoi taas kulkea lattialla edestakaisin, toistellen koneellisesti, keskeytymättä: "Minun täytyy olla luja, hyvin luja."

Sitten hän ajatteli: "Minun täytyy kirjoittaa vanhemmilleni tapaturman varalta."

Hän istuutui uudelleen, otti paperiarkin ja kirjoitti: "Isä kulta, armas äiti…"

Mutta sitten tällaiset sananparret tuntuivat hänestä liian mitättömiltä näin traagillisissa oloissa. Hän repi rikki paperin ja aloitti uudelleen: "Rakas isä, rakas äiti. Minä ryhdyn huomenna kaksintaisteluun, ja siltä varalta, että…"

Ajatus tuntui nyt aivan musertavalta. Hänen täytyi kaksintaistella. Sitä oli mahdotonta välttää. Kuinka hänen kävisi? Hänhän tahtoi taistella, hänhän oli sen vakaasti päättänyt, ja tämä päätös oli luja.

Silloin tällöin hänen hampaansa kalahtivat hiljaa ja kuivasti. Hän kysyi itseltään:

"Onko vastustajani taistellut aikaisemmin? Onko hän harjoitellut ampumista? Onko hän tunnettu? Onko hän taitava?" Duroy ei ollut koskaan kuullut mainittavan hänen nimeään. Mutta joka tapauksessa, ellei mies olisi ollut erikoisen taitava juuri revolverinkäyttäjänä, hän ei olisi ilman muuta valinnut tätä vaarallista asetta, vieläpä niin helposti, yhtään epäröimättä ja hangoittelematta vastaan.

Sitten Duroy kuvitteli mielessään heidän kohtauksensa, sen osan, jota hän itse tulisi näyttelemään, sekä vastustajansa osan. Hän pinnisti ajatuksiaan käymällä pienimpienkin yksityiskohtien lävitse, ja äkkiä hän näki edessään sen pienen, syvän, mustan reiän, josta kuula lentäisi ulos.

Ja samassa hänet valtasi kauhu ja epätoivo. Koko hänen ruumiinsa vapisi voimakkain nytkähdyksin. Hän puristi hampaansa yhteen ollakseen huutamatta. Hän olisi kuin mielenvikainen tahtonut kieritellä ympäri lattiaa ja repiä ja raapia jotakin. Mutta hän huomasi juomalasin uunin reunalla ja muisti samassa, että hänen kaapissaan oli miltei kokonainen litra viinaa. Hän oli säilyttänyt sotilaallisen tapansa "tappaa matoja" joka aamu.

Hän tarttui pulloon ja joi siitä pitkin, ahnain siemauksin. Hän keskeytti vain hengittääkseen välillä. Pullosta tyhjentyi kolmannes.

Alkoholi poltti pian hänen sisuksiaan kuin liekki. Se tunkeutui jäseniin ja vahvisti hänen sieluaan, huumasi sen voimallaan.

Hän sanoi itsekseen: "Nyt keksin keinon." Ja koska koko hänen ruumistaan poltti, hän avasi ikkunan.

Päivä valkeni kalpeana ja huurteisena. Kaukana vaalenevalla taivaanrannalla tähdet näyttivät sammuvan ja syvällä kuilussa kalpenivat rautatien vihreät, punaiset ja valkeat merkkilyhdyt.

Ensimmäiset veturit lähtivät tallista ja vierivät sieltä viheltäen lähimmille raiteille. Toiset, kauempana olevat, viheltelivät terävästi ja kertailivat aamuhuutojaan kuin kukot maaseudulla.

Duroy ajatteli: "Ehkä en saa nähdä tätä koskaan enää." Mutta kun hän tunsi taas alkavansa herpautua hän asettui ankaraan vastarintaan. "Ei, ei saa ajatella mitään siihen asti, kunnes taistelu on ohitse. Se on ainoa keino pysyä rohkeana."

Ja hän alkoi pukeutua. Ajaessaan partaansa hän tunsi taaskin itsensä heikoksi ajatellessaan, että hän nyt ehkä viimeisen kerran katseli kasvojaan.

Seuraavaa tuntia oli vaikea saada kulumaan. Hän kulki edestakaisin huoneessaan koettaen turruttaa sieluaan liikkumattomaksi. Kun ovelle koputettiin, hänen täytyi hetkiseksi heittäytyä selälleen vuoteelleen, niin kovan liikutuksen valtaan hän joutui.

Boisrenard’illa oli tapahtuman kunniaksi ulkomainen ritarimerkki, vihreä ja keltainen, jota Duroy ei ollut ennen nähnyt hänen rintapielessään.

He menivät kadulle. Eräs herra istui odottamassa vaunuissa. Rival esitti: "Tohtori Le Brument." Duroy puristi hänen kättään änkyttäen: "Kiitän teitä", ja tahtoi sitten istuutua etupenkille, mutta istuutuikin jonkin kovan esineen päälle. Hän hypähti pystyyn kuin vieteri. Siinä oli revolverilaatikko.

Rival toisti: "Ei sinne! Menkää takaistuimelle! Kaksintaistelija ja lääkäri takaistuimelle." Vihdoinkin Duroy käsitti ja putosi istumaan tohtorin viereen.

Molemmat todistajat nousivat sen jälkeen ajopeleihin, ja kuski antoi vaunujen lähteä liikkeelle. Hän tiesi, minne hänen oli ajettava.

Mutta revolverilaatikko häiritsi kaikkia, erittäinkin Duroyta, joka mieluummin olisi ollut sitä katselematta. Se koetettiin kätkeä selän taakse, mutta siinä se teki istumisen hankalaksi. Se aseteltiin syrjälleen Rivalin ja Boisrenard’in väliin, mutta se putosi yhtenään alas. Vihdoin se lykättiin jalkojen väliin.

Keskustelu sujui laimeasti, vaikka tohtori kertoili kaskuja. Rival yksin vastaili. Duroy olisi mielellään tahtonut antaa todistuksia mielentyyneydestään, mutta hän pelkäsi kadottavansa ajatustensa langan ja paljastavansa kapinoivan sielunsa. Häntä vaivasi koko ajan kiduttava pelko, että hän rupeaisi tärisemään.

Vaunut olivat pian tavallisella maaseudulla. Kello oli noin yhdeksän. Oli kylmä talviaamu: koko luonto oli kimmeltävä, hauras ja kova kuin kristalli. Huurteiset puut näyttivät jäähän upotetuilta, maa kajahti jalkojen alla, kuiva ilma kuljetti mukanaan pienimmänkin äänen, sininen taivas kiilsi kuin kuvastin, ja itse aurinko, loistavana ja kylmänä, nousi esiin taivaanrannalta valaen luonnon ylle pakkassäteitään, jotka eivät lämmittäneet.

Rival sanoi Duroylle: "Tilasin revolverit Castine-Renetteltä. Hän on itse ladannut ne ja sinetöinyt laatikon. Muuten heitämme arpaa meidän ja vastustajaimme revolvereista."

Sitten Rival alkoi ladella hänelle tarkkoja määräyksiä, sillä hän piti kovin tärkeänä, ettei hänen hoidokkinsa vain missään suhteessa erehtyisi. Hän korosti joka seikkaa monta kertaa: "Kun kysytään: 'Ovatko herrat valmiit?' te vastaatte selvällä äänellä: 'Kyllä'.

"Kun komennetaan: 'Tulta!' te kohotatte käsivartenne ja ammutte, ennen kuin on laskettu kolmeen."

Ja Duroy kertasi itsekseen: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan, tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Hän harjoitteli tätä kuten lapset lukevat läksyjään, kertasi sitä itsekseen kuiskaavalla äänellä oikein takoakseen sen päähänsä. — "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Vaunut ajoivat metsään, kääntyivät oikealle lehtokujaa pitkin ja sitten taas oikealle. Rival avasi äkkiä oven ja huusi kuskille: "Tuonne päin! Seuratkaa tuota pientä polkua!" Vaunut kääntyivät nyt raivaamattomalle tielle ja seurasivat muutamia pyörienjälkiä pensaiden lomitse, jossa värisi kuihtuneita, reunoiltaan jäätyneitä lehtiä.

Duroy jupisi yhtä: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni." Ja hän tuli ajatelleeksi, että vaunujen kaatuminen voisi järjestää koko asian. Voi, jos hän voisi kaataa vaunut! Olisipa suuri onni, jos hän voisi katkaista jalkansa!…

Mutta metsäaukean toisessa päässä hän huomasi toiset vaunut, jotka olivat pysähtyneet sinne, ja neljä herraa, jotka tömisyttivät jalkojaan pitääkseen ne lämpiminä. Ja Duroyn täytyi pitää suutaan auki, sillä hänen oli hyvin vaikea hengittää.

Todistajat poistuivat vaunuista edellä; sitten poistui lääkäri ja viimeisenä kaksintaistelija. Rival oli ottanut revolverilaatikon ja meni Boisrenard’in kanssa vieraiden luo, jotka tulivat heitä vastaan. Duroy näki heidän tervehtivän toisiaan juhlallisesti ja sitten menevän yhdessä metsäaukeamaa kohden milloin tuijottaen maahan, milloin puihin, aivan kuin olisivat hakeneet jotakin, mikä ehkä oli pudonnut maahan tai lentänyt tiehensä. Sitten he laskivat askelet ja pistivät hyvin vaivalloisesti kaksi keppiä pystyyn jäätyneeseen maahan. Vihdoin he kokoutuivat uudelleen yhteen ja tekivät toisilleen käsittämättömiä liikkeitä.

Duroy luuli tulevansa hulluksi tai nukkuvansa ja näkevänsä unta, että jokin yliluonnollinen oli kietonut hänet pauloihinsa.

Pelkäsikö hän? Ehkä. Mutta hän ei tietänyt sitä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään.

Jacques Rival tuli takaisin ja kertoi hyvin hiljaa ja tyytyväisen näköisenä: "Kaikki on selvää. Meillä on ollut onni pistoolien arvonnassa."

Häneltä riisuttiin päällystakki. Hän salli sen tapahtua. Hänen takintaskujaan tunnusteltiin, jotta oltaisiin varma siitä, ettei niissä ollut mitään papereita tai suojelevaa lompakkoa.

Hän toisteli itsekseen kuin rukousta: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Sen jälkeen hänet vietiin toisen maahan pystytetyn kepin kohdalle ja hänelle annettiin revolveri käteen. Silloin hän huomasi erään miehen, joka seisoi aivan lähellä häneen päin kääntyneenä. Mies oli pieni, paksu, kaljupäinen herra, silmälasit nenällä. Se oli hänen vastustajansa.

Duroy näki hänet aivan hyvin, mutta ajatteli vain: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni ja ammun." Silloin kajahti luonnon suuressa hiljaisuudessa ääni, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Ääni kysyi: "Ovatko herrat valmiit?" Georges huusi: "Kyllä."

Duroy ei kuullut enää mitään, ei nähnyt enää mitään, ei välittänyt enää mistään, hän tunsi vain kohottavansa kätensä ja painavansa liipasinta kaikin voimin.

Mutta hän näki heti pienen savupilven tuprahtavan revolverin suusta. Häntä vastapäätä oleva mies seisoi yhä samassa asennossa kuin hän itsekin, ja Duroy näki hänenkin päänsä yläpuolella leijailevan pienen valkean savupilven.

Lääkäri ja todistajat tunnustelivat ja pusertelivat häntä, availivat hänen vaatteitaan ja kyselivät huolestuneina: "Oletteko haavoittunut?" Hän vastasi umpimähkään: "En. En luule."

Langremont oli muuten pelastanut nahkansa yhtä hyvin kuin hänkin, ja Jacques Rival mutisi tyytymättömänä: "Noita kirottuja pistooleja käytettäessä käy aina näin. Joko niillä ammutaan ohitse tai tapetaan. Kirotut vehkeet!" Duroy ei liikahtanut paikaltaan. Hän oli kuin halvautunut pelkästä hämmästyksestä ja ilosta. Kaksintaistelu oli ohitse! Häneltä otettiin ase, jota hän vieläkin pusersi kädessään. Hänestä tuntui nyt, kuin hän olisi taistellut koko maailmaa vastaan. Nyt se oli ohitse! Mikä onni!

Todistajat puhelivat keskenään muutaman minuutin ja päättivät pöytäkirjan laatimista varten tavata seuraavana päivänä. Sitten palattiin vaunuihin ja kuski, joka istui nauraen pukillaan, sivalsi hevosia piiskallaan, ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Kaikki neljä söivät yhdessä aamiaista bulevardilla ja juttelivat äskeisestä tapahtumasta. Duroy kertoi vaikutelmiaan: "Koko juttu ei liikuttanut minua vähääkään, ei rahtuakaan. Tottapa sen huomasitte?"

Kun pöytäkirja oli kirjoitettu, se annettiin Duroylle, jonka piti julkaista se omassa osastossaan. Hän hämmästyi lukiessaan siitä, että hän oli vaihtanut kaksi laukausta herra Louis Langremont’in kanssa ja kysyi hieman huolestuneena Rivalilta: "Mutta mehän ammuimme vain yhden laukauksen?"

Duroy tyytyi selitykseen eikä ollut itsepäinen. Johtaja Walter syleili häntä:

"Mainiota, mainiota! Te olette puolustanut La Vie Françaisen värejä!
Mainiota!"

Illalla Georges näyttäytyi suurten sanomalehtien toimituksissa ja bulevardien isoissa kahviloissa. Hän tapasi kaksi kertaa vastustajansa, joka myös oli näyttelemässä itseään yleisölle.

He eivät tervehtineet toisiaan. Jos jompikumpi olisi haavoittunut, he olisivat kätelleet toisiaan. Molemmat muuten vannoivat kuulleensa vastustajan kuulan viheltävän.

Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan Duroy sai pienen sinisen sähkeen: "Jumalani, miten olen pelännyt. Tule heti rue de Constantinoplelle, niin että saan syleillä sinua, rakkaani. Kuinka rohkea sinä olet — minä ihailen sinua. — Clo."

Duroy meni kohtauspaikalle, ja Clotilde heittäytyi hänen syliinsä peittäen hänet suudelmillaan.

"Oi, rakkaani, jospa tietäisit, kuinka liikuttuneeksi tulin aamulla lukiessani sanomalehteä. Oi, kerro minulle! Kerro kaikki! Minä tahdon tietää kaikki."

Duroyn täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat, vähäpätöisetkin. Clotilde kysyi:

"Minä en olisi voinut nukkua lainkaan. No, kuinka metsässä kävi, kerro siitä!"

Duroy kuvasi tapahtuman draamallisesti: "Kun seisoimme toisiamme vastapäätä, välissämme vain kaksikymmentä askelta, toisin sanoen neljä kertaa tämän huoneen pituus, Jacques kysyi, olemmeko valmiit, ja komensi: 'Tulta!' Minä nostin heti käsivarteni suoraan ampumalinjalle, mutta olin kyllin tyhmä tähdätäkseni päähän. Minun revolveriani oli hyvin vaikea saada laukeamaan, ja minä olen tottunut keveisiin aseisiin, niin että liipasimen vastustus sai aikaan sen, että kuula lensi liian korkealle. Mutta kuitenkaan se ei lentänyt ohi kaukaa. Vastustajani, se veijari, ampui myös hyvin. Hänen kuulansa hipaisi ohimoani, ja minä tunsin ilmanpaineen."

Clotilde istui hänen polvellaan ja piti käsivarsiaan hänen kaulallaan, aivan kuin ottaen osaa hänen vaaraansa. Hän änkytti:

Kun Duroy oli lopettanut kertomuksensa, rouva de Marelle sanoi: "Tiedätkö, minä en voi elää ilman sinua. Minun täytyy saada tavata sinua, mutta nyt, kun mieheni on Pariisissa, se ei ole helppoa. Joskus ehkä voisin vapautua tunniksi aamuisin, ennen kuin olet noussut vuoteestasi, ja silloin voisin tulla syleilemään sinua, mutta en voi tulla siihen kauheaan taloon, jossa asut. Mitä meidän olisi tehtävä?"

"Hyvä, minä otan nämä huoneet itselleni ja muutan tänne heti. Se huone, jossa nyt asun, ei sovi enää nykyiselle arvolleni."

"Se ei ole mikään syy. Tämä asunto sopii minulle hyvin. Minä olen täällä ja pysyn täällä." Ja Duroy purskahti nauruun:

Silloin rouva de Marelle kuiskasi hiljaa hänen korvaansa: "Siksi, että sinä voit tuoda tänne toisia naisia, ja sitä minä en tahdo."

Rouva de Marelle syleili häntä rakkauden hellyttämänä: "Siinä tapauksessa suostun mielelläni, rakkaani. Mutta sinä tiedät, että jos petät minut kerran vielä, vain yhden ainoan kerran vielä, niin kaikki on lopussa väliltämme, lopussa, ainaiseksi lopussa!"

Duroy vannoi ja vakuutti vielä kerran, ja he sopivat, että Duroy muuttaisi sinne jo samana päivänä, jotta Clotilde voisi tavata hänet mennessään talon ohitse.

"Joka tapauksessa tule luokseni päivällisille sunnuntaina. Mieheni mielistyi sinuun suuresti."

"Niin, sinä valtasit hänet heti. Ja vielä eräs asia. Sanoithan kerran, että sinut on kasvatettu maalla, jossakin herraskartanossa, vai kuinka?"

"No, puhu vähän puutarhanhoidosta ja vuodentuloista, mieheni pitää sellaisesta."

Ja rouva de Marelle jätti Duroyn suudeltuaan häntä lukemattomia kertoja, sillä kaksintaistelu oli kiihottanut hänet äärimmilleen.

Ja Duroy ajatteli mennessään toimitukseen: "Kylläpä hän on hullunkurinen! Oikea kananpää! Tietääkö hän, mitä hän tahtoo ja mitä hän rakastaa? Ja onpa sekin avioliitto! Mikähän sattuma on vienyt yhteen tuon vanhan ukon ja tuollaisen hupakon? Mistähän syystä tuo rautatientarkastaja on nainut tuollaisen letukan? Salaperäistä! Kukapa tietää? Ehkä se on ollut rakkautta?"

Ja lopuksi hän ajatteli: "Olkoon kuinka tahansa, Clotilde on mainio rakastajatar. Olisinpa todella tavattoman tyhmä jos luopuisin hänestä."

Kaksintaistelu kohotti Duroyn La Vie Françaisen johtavien pakinoitsijoiden riviin. Mutta kun aiheiden keksiminen oli hänelle suunnattoman vaikeaa, hän valitsi erikoisalakseen tapojen turmeltumisen, luonteiden löyhtymisen, isänmaallisten tunteiden höltymisen ja Ranskan kunnian verenvähyyden sättimisen. (Hän oli keksinyt sanan "verenvähyys", josta hän oli ylpeä).

Ja kun rouva de Marelle pistelevään, epäilevään ja vallattomaan tapaansa, mikä on pariisilaisnaisille ominainen, laski leikkiä hänen kirjallisista tuotteistaan, Duroy vastasi hymyillen: "Pyh! Ne tuottavat minulle vastaisuudessa mainetta."

Duroy asui nyt rue de Constantinoplen talossa, jonne hän oli kantanut matkalaukkunsa, partaveitsensä ja saippuansa. Siinä kaikki hänen muuttotavaransa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa nuori nainen tuli hänen luokseen, ennen kuin hän oli ennättänyt nousta vuoteesta, riisuutui minuutissa ja pujahti sänkyyn vielä väristen kylmästä.

Duroy vuorostaan söi joka torstai Clotilden luona päivällistä ja koetti olla mieliksi rakastajattarensa miehelle, jonka kanssa hän keskusteli maanviljelyksestä. Ja kun hän itsekin oli innostunut tämäntapaisiin kysymyksiin, he toisinaan syventyivät siinä määrin keskusteluunsa, että kokonaan unohtivat naisensa, joka torkkui leposohvalla.

Ja sanomalehtimiehen mentyä herra de Marelle ei milloinkaan unohtanut sanoa: "Hän on todella hyvin hauska mies ja niin sivistynyt." Ja näissä sanoissa oli sama opettava sävy, jolla hänen oli tapanaan lausua julki vähäpätöisimmätkin seikat.

Oli helmikuun loppupuoli. Kaduilla alkoi tuntua orvokintuoksua, joka aamuisin levisi kukkakauppiaiden kärryistä.

Eräänä iltana tullessaan kotiin hän löysi kirjeen, joka oli pantu ovenrakoon. Hän katsahti postileimaa: Cannes. Hän repäisi kuoren auki ja luki:

Rakas ystävä, te sanoitte, että saan luottaa teihin kaikessa. Nyt minun täytyy pyytää teiltä hyvin vaikeaa palvelusta. Tulkaa auttamaan minua, älkää jättäkö minua yksin Charles’in viimeisinä hetkinä. Hän on kuolemaisillaan. Hän ei luultavasti elä tätä viikkoa loppuun. Hän on kyllä vielä jalkeilla, mutta lääkäri on antanut minulle selvän vihjauksen.

Minulla ei enää ole rohkeutta eikä voimia katsella tätä kuolinkamppailua, jota kestää yöt ja päivät. Ja minä kauhistun ajatellessani niitä viimeisiä tunteja, jotka ovat tulossa. Tällaisen pyynnön voin tehdä vain teille, sillä miehelläni ei ole enää sukulaisia. Te olette ollut hänen toverinsa, hän on hankkinut teille paikan toimituksessa. Tulkaa, pyydän teitä! Minulla ei ole muita, joiden puoleen voisin kääntyä.

Ihmeellinen tunne valtasi Georgesin sydämen. Se tuli kuin tuulenpuuska, vapauttavana ja näköaloja avartavana, ja hän mumisi: "Tietysti matkustan, Charles parka! Mitä me ihmiset oikeastaan olemme?"

Johtaja, jolle hän kertoi nuoren naisen kirjeestä, antoi muristen hänelle luvan matkustaa, mutta toisti moneen kertaan:

Seuraavana päivänä kello seitsemältä Georges Duroy matkusti Cannes’iin pikajunassa ilmoitettuaan ensin sähkeellä lähdöstään herrasväki de Marellelle.

Kantaja saattoi hänet Villa Joliehin. Se sijaitsi Cannes'in ja Juanin lahden välisellä kuusimetsän rinteellä, joka oli täynnä valkoisia taloja.

Villa Jolie oli aivan tien vieressä. Se oli matala ja italialaiseen tyyliin rakennettu. Tie poimutteli puiden välissä, ja joka mutkassa avautui ihana näköala.

Huoneessa, johon nuori mies tuli, lattiaa peitti vaalea, sinikuvioinen persialaismatto. Korkeasta ja leveästä ikkunasta oli laaja näköala kaupunkiin ja merelle.

Duroy mumisi: "Jumaliste, tämähän on hieno ollakseen maalaishuvila!
Mistä hitosta he saavat rahaa?"

Rouva Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Olitte hyvin ystävällinen, kun tulitte!" Ja äkkiä hän sulki Duroyn syliinsä. Sitten he katselivat toisiaan.

Rouva Forestier oli hieman kalpea ja laihtunut, mutta kuitenkin terveen näköinen. Hän näytti ehkä vieläkin kauniimmalta ja hienommalta kuin ennen. Hän kuiskasi:

"Mieheni on hirmuinen, tiedättekö. Hän tietää päiviensä olevan lopussa ja kohtelee minua kuin tyranni. Olen kertonut hänelle, että te olette saapunut. Mutta missä matkalaukkunne on?"

Duroy vastasi: "Jätin sen asemalle. En tietänyt, mihin hotelliin te kehottaisitte minua asettumaan, jotta olisin lähellänne."

Rouva Forestier epäröi, mutta sanoi sitten: "Te jäätte asumaan tänne meille. Huoneenne on jo kunnossa. Mieheni voi kuolla millä hetkellä tahansa, ja jos se tapahtuisi yöllä, olisin aivan yksin. Lähetän noutamaan matkalaukkunne."

Duroy seurasi häntä. Rouva avasi erään oven alakerrassa; ikkunan luona, nojatuolissa, huopapeittoon käärittynä, istui kuolleen näköinen mies, jonka kasvot hohtivat sinisenkalpeina laskevan auringon punertavassa valossa. Hän tuijotti Duroyta. Tämä tuskin tunsi häntä. Hän oikeastaan vain arvasi, että hänen edessään oleva mies oli hänen ystävänsä Forestier.

Huoneessa tuntui kuumeen, lääkkeiden ja karbolin hajua. Ilma oli ällöttävä ja painostava kuten aina rintatautisten ympärillä.

Forestier kohotti kättään hitaasti ja vaivalloisesti: "Vai niin, sinä olet täällä", hän sanoi. "Tulet katsomaan minun kuolemaani. Kiitos siitä."

Duroy koetti nauraa: "Katsomaan sinun kuolemaasi! Sepä ei taitaisi olla mikään hauska näky. Enkä muutenkaan valitsisi juuri sellaista syytä Cannes’iin tuloani varten. Tulen tervehtimään sinua ja saadakseni vähän itsekin levätä."

Toinen mutisi: "Istuhan nyt", ja painoi sitten päänsä aivan kuin vajoten epätoivoisiin mietiskelyihin.

Forestier hengitti nopeaan ja läähättäen sekä päästeli silloin tällöin valittavia äännähdyksiä, aivan kuin tahtoen muistuttaa muille, miten sairas hän oli.

Kun rouva Forestier huomasi, että hänen miehensä oli lakannut puhumasta, hän meni ikkunan luo ja sanoi viitaten päällään taivaanrantaa kohden:

He näkivät huviloita täynnä olevan rinteen, joka vietti kohti kaupunkia. Puoliympyrään rakennettu kaupunki oli rannalla, sen toinen pää ulottui aallonmurtajaan asti. Sen takana kohosi vanha kaupunki vanhanaikaisine kellotapuleineen. Sen talot ulottuivat Croisetten niemen kärkeen täyttäen vastapäätä Lérinin saaria olevan rinteen. Nämä saaret erottuivat kahtena vihreänä läiskänä tummansinisestä merestä. Huvilasta katsoen ne näyttivät niin litteiltä, että niitä olisi helposti voinut luulla kahdeksi veden pinnalla kelluvaksi suunnattoman suureksi lehdeksi.

Ja kaukana etäisyydessä, lahden toisella puolen, aallonmurtajan ja kellotapulin takana, näkyi kirkasta taivasta vasten pitkä jono sinertäviä vuoria. Niiden ääriviivat olivat vuoroin pyöreitä, vuoroin vinoja ja teräviä ja koko vuorijono päättyi suureen kalliopyramiidiin, jonka juuret kylpivät meressä.

Tummien vuorenhuippujen takana avaruus oli punainen, veripunainen, niin kirkkaanpunainen, että sen katseleminen teki pahaa silmille.

Tämän sammuvan päivän majesteettisuus teki vaikutuksensa Duroyhan vastoin hänen lähtöäänkin, ja hän tunsi pientä alakuloisuutta.

Mutta kun hän ei keksinyt sopivaa tapaa tunteittensa ilmaisemiseksi, hän vain mumisi: "Voi sentään, miten kaunista."

Forestier käänsi päätään vaimoaan kohden ja sanoi: "Anna minulle vähän raitista ilmaa."

Madeleine vastasi: "Se ei ole viisasta. On myöhä, ja aurinko laskee. Voit vilustua, ja tiedäthän hyvin, ettei se ole sinulle terveellistä nykyisessä tilassasi."

Forestier teki oikealla kädellään heikon, kuumeisen liikkeen, joka ehkä oli tarkoitettu nyrkiniskuksi, ja sai vihaisen virnistyksen, oikean kuolemanvirnistyksen avulla puserretuksi esiin murinan: "Etkö kuule, minä tukehdun. Mitä sillä on väliä, kuolenko päivää aikaisemmin vai päivää myöhemmin, koska minun joka tapauksessa on kuoltava…" Ja hänen laihat poskensa ja ulkonevat poskipäänsä kävivät entistä kelmeämmiksi.

Sisään tulvahtava tuuli yllätti heidät kaikki kuin suloinen hyväily. Se oli lempeä, hiljainen kevättuulahdus, täynnä puiden ja pensaiden huumaavaa tuoksua, josta saattoi erottaa pihkan ja eukalyptuspuun vahvan hajun.

Forestier hengitti sitä lyhyin ja katkonaisin hengähdyksin. Hän puristi kyntensä tuolin käsinojiin ja sanoi matalalla kähisevällä äänellä: "Sulje ikkuna. Tuuli ei ole minulle hyväksi. On parempi tukehtua tähän kellariin."

Ja hänen vaimonsa sulki hitaasti ikkunan ja jäi sitten, otsa ruutua vasten painuneena, tuijottamaan kauas illan hiljaisuuteen.

Duroy, jonka olo tuntui tukalalta, olisi tahtonut jutella sairaan kanssa, lohduttaa häntä.

Hän yritti änkyttää: "Eikö vointisi ole lainkaan parantunut tultuasi tänne?"

Toinen kohautti kärsimättömänä olkapäitään: "Näethän itse." Ja hän antoi päänsä jälleen vaipua rinnalleen.

Duroy jatkoi: "Hitto vieköön, täällähän on turkasen ihanaa Pariisiin verrattuna. Siellä on vielä täysi talvi. Siellä sataa lunta ja rakeita ja vettä ja siellä on niin pimeää, että lamput täytyy sytyttää jo kello kolmelta."

"Ei mitään. Sinun sijaiseksesi on otettu Voltairen pikku Lacrin, mutta hän on jotenkin mahdoton. On jo aika, että tulet takaisin."

Sairas änkytti: "Minäkö? Minä saan kirjoittaa seuraavan kirjoitukseni kuusi kyynärää maan alla."

Tämä päähänpisto tuli säännöllisesti esiin joka asian yhteydessä ja takertui joka ajatukseen, joka lauseeseen.

Syvä hiljaisuus seurasi, syvä, kiusallinen hiljaisuus. Laskevan auringon hehku vaaleni vähitellen, ja vuoret alkoivat tummua punaista, hämärtyvää taivasta vasten. Vaihtelevat varjot, nuo yön ennustajat, joita taivaan sammuvan lieden liekit vielä loihtivat esiin, hiipivät huoneeseen ja näyttivät verhoavan huonekalut, seinät, tapetit ja nurkat mustin ja purppuraisin harsoin. Uunipeili, johon taivaanranta kuvastui, muistutti veristä läkkipeltiä.

Rouva Forestier seisoi liikkumattomana, selin huoneeseen, ja katseli ulos ikkunasta.

Ja Forestier rupesi puhumaan kähisevällä, sortuneella äänellä, jota oli tuskallista kuunnella: "Montako auringonlaskua minulla vielä on jäljellä?… Kahdeksan… kymmenen… viisitoista tai kaksikymmentä… ehkä kolmekymmentä… mutta ei enempää… Teillä on aikaa, teillä… minun jälkeeni kaikki sujuu niinkuin ennenkin… niinkuin minä edelleenkin olisin mukana…"

Hän oli muutaman minuutin vaiti, mutta jatkoi sitten: "Kaikki mitä näen muistuttaa minulle, että muutaman päivän perästä en sitä enää näe… Se on kamalaa… Sitten en enää näe mitään… en mitään kaikesta siitä, mikä on ympärilläni… en pienimpiäkään esineitä… laseja… lautasia… sänkyjä, joissa on ollut niin hyvä levätä… vaunuja… Iltaisin on ihanaa ajella vaunuilla… Kuinka olenkaan rakastanut tätä kaikkea!"

Hänen molempien käsiensä sormet liikkuivat hermostuneesti, aivan kuin hän olisi soittanut pianoa tuolin käsinojilla. Ja hänen vaitiolonsa muodostuivat kiusallisemmiksi kuin hänen sanansa, sillä niiden aikana saattoi aavistaa hänen ajattelevan kauheita asioita.

Ja Duroy muisti äkkiä, mitä Norbert de Varenne oli muutamia viikkoja aikaisemmin sanonut: "Nykyään näen kuoleman niin läheltä, että minua haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois… Minä näen sen kaikkialla. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutamat valkoiset parranhaivenet ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee."

Hän ei ollut silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt katsellessaan Forestier’ta hän ymmärsi. Ja hänet valtasi salaperäinen, kauhea levottomuus, aivan kuin hän olisi tuntenut kammottavan kuoleman aivan lähellään, tuolilla, jossa tuo huohottava mies istui niin lähellä, että hän melkein saattoi tarttua siihen kädellään. Hän tahtoi nousta, mennä tiehensä, paeta, matkustaa heti Pariisiin takaisin. Oh, jos hän olisi tietänyt tämän, hän ei koskaan olisi tullut tänne.

Yö laskeutui huoneeseen kuin ennenaikainen suru, joka verhoaa kuolevan huntuunsa. Vain ikkunan saattoi enää erottaa. Sen edessä näkyivät nuoren naisen liikkumattomat ääriviivat.

Ja Forestier kysyi ärtyneenä: "Eikö lamppua tuodakaan tänään? Voiko tällaista sanoa sairaanhoidoksi?"

Ikkunan luona seisonut varjo katosi, ja pian kajahti kautta koko talon sähkökellon kirkas ääni.

Palvelijatar tuli huoneeseen ja laski lampun uunin reunustalle. Rouva Forestier kysyi mieheltään: "Tahdotko mennä levolle vai tuletko päivälliselle kanssamme?"

Ja ateriaa odoteltaessa kaikki kolme istuivat melkein tunnin ajan aivan liikkumattomina. Silloin tällöin vain sanottiin jokin sana, jokin mitätön, umpimähkäinen, turhanpäiväinen lause, aivan kuin liian pitkässä hiljaisuudessa olisi väijynyt vaara, salaperäinen vaara, aivan kuin olisi ollut vaarallista antaa vaikenevan ilman jähmettyä tähän huoneeseen, jossa kuolema oleili.

Vihdoin ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. Duroyn mielestä se tuntui pitkältä, loppumattomalta. He eivät puhuneet mitään, vaan söivät ääneti, murennellen sormenpäillään leivänviipaleita. Ja palvelijatar tarjoili ruokia tullen ja mennen kuulumattomin askelin, sillä hänen oli täytynyt panna jalkaansa tohvelit, koska kenkäin kopina oli hermostuttanut Charles’ia. Hiljaisuutta häiritsi vain kaappikellon koneellinen, säännöllinen tikutus.

Kun ateria oli ohi, Duroy syytti väsymystä ja meni huoneeseensa. Ikkunaan nojaten hän sitten katseli täysikuuta, joka loisti suunnattomana lampunkupuna keskellä taivasta valaisten viileällä, himmeällä valollaan huviloiden valkoisia muureja ja luoden lainehtivalle merelle liikkuvia, kalpeita suomujaan. Ja nuori mies mietti keinoa, jonka turvin hän olisi päässyt lähtemään. Hän koetti keksiä tekosyitä suunnitellen mielessään sähkösanomia tai herra Walterilta äkkiä tulevia määräyksiä, jotka olisivat voineet pakottaa hänet palaamaan Pariisiin.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heräsi, tuntui karkaamisaikeiden toteuttaminen perin hankalalta. Mikään veruke ei olisi voinut pettää rouva Forestier’ta, ja pelkuruuden osoittaminen olisi voinut saada aikaan, että nuori mies olisi menettänyt kaikki uhrausten avulla saavuttamansa edut. Hän ajatteli: "Hitto, onpa tämä kiusallista. Mutta täytyyhän elämässä olla epämiellyttäviäkin hetkiä. Eikä tämä missään tapauksessa voi kestää kauan."

Ilma oli täynnä sineä, oikeaa Etelän sineä, joka valaa riemua sydämeen. Duroy lähti kävelylle ulottaen sen aina rantaan asti, sillä hän arveli olevan liian aikaista mennä tervehtimään Forestier’ta.

Kun hän tuli aamiaiselle, palvelijatar sanoi: "Herra Forestier on pari kertaa kysynyt herraa. Ehkä herra haluaa mennä häntä tapaamaan?"

Duroy meni sairaan huoneeseen. Forestier näytti nukkuvan nojatuolissaan. Hänen vaimonsa oli pitkällään leposohvalla ja luki jotakin kirjaa.

Sairas kohotti päätään. Duroy kysyi: "No, mitä kuuluu? Sinähän näytät oikein reippaalta tänä aamuna."

Toinen mutisi: "Niin, voin tänään vähän paremmin. Tunnen olevani voimakkaampi. Joudu nyt aamiaiselle Madeleinen kanssa, niin menemme sitten ajelemaan."

Jäätyään kahden Duroyn kanssa nuori nainen sanoi: "Huomasitko? Tänään hän luulee olevansa pelastunut. Aamusta alkaen hän on tehnyt tulevaisuudensuunnitelmia. Meidän on nyt heti lähdettävä Juanin lahdelle ostamaan fajanssitavaroita asuntoomme Pariisiin. Hän tahtoo itsepintaisesti päästä ulos, mutta minä pelkään kauheasti, että jotakin voi tapahtua. Hän ei varmasti voi sietää vaunujen tärinää."

Kun vaunut ajoivat esiin, Forestier tuli pihaan. Hänen palvelijansa tuki häntä askel askelelta. Mutta nähtyään vaunut hän tahtoi, että kuomu laskettaisiin alas.

Forestier oli itsepäinen: "Ei, voin nyt paljon paremmin. Itsehän sen tunnen parhaiten."

Ensin ajeltiin varjoisia teitä, jotka täällä kaikkialla pujottelevat puutarhojen välissä ja antavat Cannes’ille englantilaisen puiston leiman. Sitten poikettiin Antibes’iin johtavalle rantatielle.

Forestier selitteli seutua. Hän näytti Pariisin kreivin huvilaa ja mainitsi muidenkin huviloiden nimiä. Hän oli iloinen. Se oli kuolemaantuomitun tahallista, teeskenneltyä, haurasta iloa. Hän nosteli sormeaan, sillä hänellä ei ollut kylliksi voimaa kohottaakseen kättään.

"Katsokaa tuonne! Tuolla on Sainte-Margueriten linna, josta Bazaine karkasi. Se juttu opettaa meitä ajattelemaan yhtä ja toista."

Sitten tulvahtivat rykmentinaikaiset muistot hänen mieleensä. Hän mainitsi nimeltä upseereja, jotka vuorostaan johdattivat hänen ajatuksensa muihin asioihin. Mutta äkkiä tie kääntyi, ja heidän eteensä levisi Juanin lahti, jonka takaa näkyi valkoinen kylä ja jonka toisella puolella oli Antibes’in niemi.

Ja Forestier, jonka oli vallannut lapsellinen ilo, änkytti: "Oi, katsokaa eskaaderia! Ettekö näe eskaaderia?"

Keskellä avaraa lahtea näkyi todella puoli tusinaa isoja laivoja, jotka muistuttivat rosoisia kallioita. Ne olivat tavattoman isoja, muodottomia, eriskummallisia lisäkkeineen, torneineen, etuvarustuksineen, jotka työntyivät veden alle aivan kuin muodostaen sinne juuria.

Oli vaikea käsittää, että ne kaikki saattoivat liikkua, muuttaa paikkaa, siksi raskailta ja pohjaan kiinni juuttuneilta ne näyttivät. Ne muistuttivat korkeita, uivia pattereita. Ja samalla ne muistuttivat tähtitorneja tai majakoita, joita näkee kallioilla.

Forestier pinnisti muistiaan tunteakseen niitä. Hän mainitsi niiden
nimiä: Colbert, Suffren, L’Amiral-Duperre, Le Redoutable, Le
Dévastation ja jatkoi sitten: "Ei, minä erehdyin, tuo tuossa on La
Dévastation."

He tulivat eräänlaisen ison huvimajan luo, jonka seinässä oli kilpi: "Taiteellista Juanin lahden fajanssia." Vaunut kiersivät ruohokentän ja pysähtyivät ovelle.

Forestier tahtoi ostaa kirjastoonsa kaksi maljakkoa. Kun hän ei voinut nousta vaunuista, tuotiin maljakot hänen nähtäväkseen, toinen toisensa jälkeen. Hän valikoi kauan ja kyseli neuvoja vaimoltaan ja Duroylta: "Tiedäthän, että tarvitsen näitä työhuoneessani. Kirjoitustuoliltani voin ne alituisesti nähdä. Tahdon mieluimmin antiikkisen, kreikkalaistyylisen." Hän tarkasteli malleja, antoi tuoda niitä ulos yhä useampia ja pyysi taas katseltavakseen ensimmäisiä. Vihdoin hän teki päätöksensä, ja suoritettuaan maksun hän vaati, että ne heti lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Olen muutaman päivän kuluttua jälleen Pariisissa", hän sanoi.

He olivat paluumatkalla. Mutta lahdelta päin tuli äkkiä kylmä ilmavirta, joka oli noussut laaksosta, ja sairas rupesi yskimään.

Ensin tämä kohtaus oli aivan vähäpätöinen. Mutta sitten se muuttui vaikeammaksi, hänen täytyi yskiä keskeytymättä, ja lopuksi kuului vain röhinää, korinaa.

Forestier oli tukehtumaisillaan, ja joka kerta, kun hän yritti hengittää, yskä nousi rinnasta ja repi kurkkutorvea. Mikään ei voinut sitä lopettaa. Hänet täytyi kantaa vaunuista taloon, ja Duroy, joka kantoi häntä jaloista, tunsi niiden nytkähtelevän joka kerralla, kun keuhkoista lähti puistatus.

Vuoteen lämpö ei saanut yskänkohtausta taukoamaan. Sitä kesti aamuyöhön asti, ja vasta silloin unilääkkeet turruttivat tämän kauhean kohtauksen kuolinpuistatukset. Ja silmät avoinna, puolittain makuuasennossa, sairas istui koko yön aamunkoitteeseen asti.

Ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, koskivat parturia, sillä hän tahtoi, että hänen partansa ajettiin joka aamu. Hän kohottautui vuoteeltaan tätä toimitusta varten, mutta hänet täytyi heti painaa takaisin pielusten väliin. Silloin hän rupesi hengittämään niin kovasti, niin lyhyeen, niin vaivalloisesti, että rouva Forestier käski herättämään Duroyn. Tämä oli juuri mennyt levolle, ja rouva pyysi häntä nyt toimittamaan lääkärin paikalle.

Duroy palasi pian mukanaan tohtori Gavant, joka määräsi lääkkeitä ja antoi muutamia neuvoja. Mutta kun Duroy seurasi häntä ulos saadakseen kuulla hänen mielipiteensä, hän sanoi: "Kuolinkamppailu on alkanut. Hän kuolee ennen huomisaamua. Valmistakaa hänen nuorta vaimoraukkaansa ja hankkikaa tänne pappi. Omasta puolestani en voi enää tehdä mitään. Mutta luonnollisesti olen kokonaan käytettävissänne."

Duroy kutsui luokseen rouva Forestier’n: "Hän kuolee pian. Tohtori kehottaa meitä hankkimaan tänne papin. Mitä arvelette?"

Rouva Forestier mietti kauan, ja punnittuaan asiaa tarkoin hän sanoi hiljaa: "Niin, se on parasta… monessakin suhteessa… Minä valmistan häntä… sanon, että kirkkoherra haluaa käydä tervehtimässä… niin, no niin… sanon mitä tahansa… Olisitte hyvin ystävällinen, jos noutaisitte papin, mutta valitkaa tarkoin. Ottakaa sellainen, joka ei temppuile liikaa. Pyytäkää häntä tyytymään synnintunnustukseen ja säästämään meidän kaikesta muusta."

Nuori mies tuli takaisin vanhan papin seurassa, joka ymmärsi mukautua tilanteeseen. Papin mentyä kuolevan huoneeseen rouva Forestier palasi Duroyn luokse viereiseen saliin.

"Hän säikähti kauheasti", hän sanoi. "Kun puhuin papista, hänen kasvoilleen tuli kauhistunut ilme, aivan kuin… aivan kuin hän olisi tuntenut… tuntenut… tuulahduksen… te ymmärrätte… Hän tietää, että loppu lähestyy… että hän jo voi laskea tunnit…"

Rouva Forestier oli hyvin kalpea. Hän jatkoi: "En voi koskaan unohtaa hänen kasvojensa ilmettä. Varmasti hän näki sillä hetkellä kuoleman. Hän näki sen…"

Pappi oli hiukan huonokuuloinen, ja he kuulivat hänen vähän kovaäänisen puheensa. Hän sanoi:

"Ei, ei suinkaan. Ei teidän laitanne niin huonosti ole. Te olette sairas, mutta mitään vaaraa ei ole. Siitä on todistuksena, että tulen tervehtimään teitä ystävänänne, naapurinanne."

He eivät erottaneet Forestier’in vastausta. Vanha pappi jatkoi: "Ei, en minä anna teille Herran ehtoollista. Siitä voimme puhua sitten, kun olette parantunut. Mutta jos tahdotte ottaa tilaisuudesta vaarin ja tunnustaa syntinne, nyt kun olen täällä, niin en pyydä muuta. Olen paimen, ja minun on käytettävä jokaista tilaisuutta lampailleni kokoamiseen."

Seurasi pitkä hiljaisuus. Forestier arvatenkin vastasi jotakin läähättävällä, käheällä äänellään.

Äkkiä taas kuului papin ääni, mutta nyt sävyllään toisenlaisena. Nyt hän puhui kuin jumalanpalveluksen toimittaja alttarilla:

"Jumalan armo on loppumaton. Poikani, lukekaa Confiteor… Ehkä olette sen unohtanut, minä autan teitä. Toistakaa minun perässäni: 'Confiteor… Deo omnipotenti… Beatae Mariae semper virgini'…"

Hän pysähtyi silloin tällöin antaakseen kuolevalle aikaa hengittää.
Sitten hän sanoi:

Nuori nainen ja Duroy istuivat liikkumattomina, oudon levottomuuden vallassa, täynnä tuskallista odotusta.

Nuori nainen nousi ja sanoi mutkattomasti: "Menkäämme hetkeksi puutarhaan. Me emme saa kuunnella hänen salaisuuksiaan."

Ja he menivät puutarhaan ja istuutuivat portin luona olevalle penkille, kukkivan ruusupuun alle. Heidän takanaan levitti neilikkapenkki kuumaa, suloista tuoksuaan.

"Ei ketään, ainoastaan joitakuita kaukaisia serkkuja… Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat hänen ollessaan aivan nuori."

Heidän katseensa seurasivat perhosta, joka etsi ravintoaan neilikoista liidellen niiden keskellä nopeasti lepattavin siivin. He istuivat kauan hiljaa.

Palvelija tuli ilmoittamaan: "Herra kirkkoherra on lopettanut." Ja he palasivat yhdessä taloon.

Pappi piti hänen kättään: "Näkemiin, poikani, tulen uudelleen huomenaamulla."

Hänen mentyään kuoleva koetti läähättäen ojentaa käsivarsiaan kohti vaimoaan ja sopersi: "Pelasta minut… pelasta minut… rakkaani… en tahdo kuolla… en tahdo kuolla… Voi, pelasta minut… sano, mitä minun pitäisi tehdä… mene hakemaan tohtoria… teen kaiken, mitä hän tahtoo… En tahdo… en tahdo…"

Hän itki. Isot kyynelet vuolivat pitkin hänen kuihtuneita poskiaan, ja hänen laihtuneet suupielensä menivät ryppyyn kuin pienten lasten, jotka huutavat.

Hänen kätensä hervahtivat takaisin vuoteelle ja alkoivat liikkua lakkaamalla, säännöllisesti, hitaasti, aivan kuin koettaen poimia jotakin peitteen päältä.

Hänen vaimonsa, joka myös oli alkanut nyyhkyttää, änkytti: "Ei, ei, ei se ole mitään vaarallista. Se on vain kohtaus. Sinä väsyit eilen ajelullamme."

Forestier’n hengitys muuttui lyhyemmäksi kuin hengästyneen koiran ja niin vaivalloiseksi ja heikoksi, että sitä tuskin saattoi kuulla.

Hän toisteli lakkaamalta: "Minä en tahdo kuolla!… Oi, Jumalani… Jumalani… Jumalani… mitä minulle tapahtuu? En enää koskaan saa nähdä mitään… en mitään… Oi, Jumalani!"

Hän tuijotti johonkin, jota muut eivät voineet nähdä, johonkin kamalaan, ja hänen silmistään kuvastui kauhu. Ja hänen molemmat kätensä jatkoivat tuskallisia, väsyneitä liikkeitään.

Äkkiä hän alkoi täristä, ja puistatukset kulkivat pitkin hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, kun hän kuiskasi: "Hautausmaa… minä… Jumalani…"

Aika kului. Läheisen luostarin kello kutsui päivälliselle. Duroy lähti huoneesta saadakseen jotakin syömistä. Hän palasi tunnin kuluttua. Rouva Forestier kieltäytyi syömästä. Sairas ei ollut liikahtanutkaan. Hän siveli alinomaa lakanaa laihoilla sormillaan, aivan kuin vetääkseen sen kasvoilleen.

Nuori nainen istui tuolilla sairaan jalkopäässä. Duroy nosti toisen tuolin hänen viereensä, ja he odottivat ääneti.

Sairaanhoitajatar, jonka lääkäri oli lähettänyt, oli saapunut. Hän torkkui ikkunan luona.

Duroy oli juuri nukahtamaisillaan, kun hänestä äkkiä tuntui, että jotakin tapahtui. Hän avasi silmänsä ja ennätti juuri nähdä Forestier’n sulkevan omansa; ne muistuttivat kynttilöitä, jotka sammuvat. Kuolevan kurkusta kuului pieni korahdus, ja suupielissä näkyi kaksi kapeaa verijuovaa. Veri virtasi alas paidalle. Hänen kätensä lakkasivat liikkumasta. Hän ei enää hengittänyt.

Hänen vaimonsa ymmärsi. Hän huudahti heikosti ja lankesi polvilleen kätkien nyyhkytyksensä peitteen poimuihin. Georges teki hämillään ja kauhistuneena koneellisen ristinmerkin. Sairaanhoitajatar, joka oli herännyt, lähestyi vuodetta. "Loppu", hän sanoi. Ja Duroy, joka oli saanut kylmäverisyytensä takaisin, mumisi helpotuksesta huokaisten: "Se kävi nopeammin kuin luulinkaan."

Kun ensimmäinen järkytys oli kestetty ja ensimmäiset kyynelet vuodatettu, ryhdyttiin kaikkiin niihin puuhiin, jotka aina seuraavat kuolemantapausta. Duroy oli liikkeellä iltaan asti.

Tultuaan kotiin hän oli hyvin nälissään. Rouva Forestier söi hiukkasen.
Sitten he menivät kuolleen huoneeseen valvomaan hänen vuoteensa ääreen.

Kaksi vahakynttilää paloi yöpöydällä, ja niiden vieressä oli malja, jossa oli vähän vettä. Siihen oli pistetty mimoosanoksa, sillä tavanmukaista puksipuunoksaa ei ollut löydetty.

Nuori mies ja nuori nainen olivat yksinään sen luona, jota ei enää ollut. He istuivat ajatuksissaan, puhumatta mitään, ja katselivat vainajaa.

Georges tuijotti itsepintaisesti ruumista. Häntä kiusasi tämä pimeässä istuminen. Nuo kuihtuneet kasvot lumosivat vastustamattomasti hänen silmänsä ja ajatuksensa, ja hän tuijotti herkeämättä vainajaa, jonka piirteet lepattavan kynttilänliekin valossa vaikuttivat entistä kaameammilta. Siinä makasi Charles Forestier, joka vielä eilen oli puhunut hänen kanssaan. Kuinka kummallinen ja kauhea olikaan ihmisen täydellinen tuhoutuminen! Oh, nyt hän muisti Norbert de Varennen sanat kuoleman kauhusta: "Ihminen ei koskaan tule takaisin." Olisi syntyvä miljoonia ja miljardeja ihmisiä, joilla kaikilla olisi melkein samanlaiset silmät, nenä, suu, pää ja ajatukset, mutta tuo ihminen, joka makasi tuossa sängyssä, hän ei palaisi koskaan.

Muutamia vuosia hän oli elänyt, syönyt, nauranut, rakastanut, toivonut, kuten kaikki muutkin. Ja nyt hänen elämänsä oli loppunut, loppunut ainiaaksi. Elämä. Muutamia päiviä, ja sitten ei enää mitään! Ihminen syntyy, kasvaa, on onnellinen, odottaa ja… kuolee… Hyvästi! Mies tai nainen, sinä et koskaan palaa maan päälle takaisin! Ja kuitenkin on jokaisen ihmisen sielussa polttava, vastustamaton iäisyydenkaipuu, jokainen ihminen on kuin maailma maailmassa, ja jokainen ihminen muuttuu pian täysin olemattomaksi, lannaksi, josta nousee uusia taimia. Planeetat, eläimet, ihmiset, tähdet, maailmat, kaikki saavat elämän ja sitten kuolevat muuttuakseen! Eikä kukaan eikä mikään tule enää koskaan takaisin!

Sekava, ääretön, musertava kauhu hiipi Duroyn sieluun, kauhu tätä väistämätöntä, tätä rajatonta tyhjäksi tulemista kohtaan, joka erotuksetta nielee kaikki olennot ja heidän lyhyen, kurjan elämänsä. Hänen päänsä jo painui sen uhkauksen alla. Hän ajatteli kärpäsiä, jotka elivät muutamia tunteja, eläimiä, jotka elävät muutamia päiviä, ihmisiä, jotka elävät muutamia vuosia, maailmoita, jotka elävät muutamia vuosituhansia. Mikä arvo niiden välillä oli? Muutama aamunkoitto enemmän, siinä kaikki.

Rouva Forestier istui pää painuneena ja hänkin näytti ajattelevan surullisia asioita. Hänen vaalea tukkansa ympäröi niin kauniina hänen suloisia, surullisia kasvojaan, että nuoren miehen sydämen hetkeksi valtasi hellä tunteen ailahdus, joka oli lempeä kuin hauras toive. Miksi joutua epätoivoon, kun on vielä monta vuotta elettävänä?

Ja Duroy alkoi katsella rouva Forestier’ta. Tämä ei huomannut häntä, sillä hän oli syventynyt omiin ajatuksiinsa. Duroy ajatteli: "Ainoa hyvä maailmassa on rakkaus! Korkein ihmisonni on syleillä rakastettua naista."

Onnellinen tämä vainaja, jolla oli ollut näin hieno ja suloinen puoliso! Kuinka he olivat tulleet tuntemaan toisensa? Kuinka tuo nainen oli voinut suostua tämän keskinkertaisen ja köyhän miehen vaimoksi? Kuinka tuon naisen lopuksi oli onnistunut kohottaa miehensä?

Ja Duroy ajatteli kaikkia niitä salaisuuksia, joita aina kätkeytyy jokaiseen ihmiseen. Hänen mieleensä muistui, mitä kuiskailtiin kreivi de Vaudrec’sta, joka oli naittanut Madeleinen ja lahjoittanut hänelle myötäjäiset, kuten kerrottiin.

Mitä rouva Forestier nyt tekisi? Kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin? Ottaisiko hän miehekseen jonkun edustajakamarin jäsenen, kuten rouva de Marelle luuli, vai valitsisiko hän jonkun nuoren älyniekan, joka olisi Forestier’ta paljon etevämpi? Oliko hänellä suunnitelmia, toiveita? Kuinka mielellään nuori mies olisikaan tahtonut ne tietää! Mutta miksi huolehtia siitä, mihin tämä nainen ryhtyisi! Duroy huomasi, että hänen levottomuutensa aiheutui niistä salaisista piilotajunnan ajatuksista, joista ihminen tuskin itsekään tietää mitään ja jotka hän keksii vasta sitten, kun hän tunkeutuu sielunsa syvimpiin kammioihin.

Mikä esti häntä itseään, Duroyta, yrittämästä tätä valloitusta? Kuinka vahva hän olisikaan tämän naisen rinnalla, ja kuinka pelottava! Kuinka nopeasti hän menisikään eteenpäin, nopeasti, pitkälle ja varmasti!

Ja miksi hän ei onnistuisi? Hän vaistosi, että hän miellytti rouva Forestier’ta, että tämä tunsi häntä kohtaan enemmänkin kuin mieltymystä, jotakin sentapaista, mikä vetää toisiinsa kahta samanlaista luonnetta ja mikä johtuu yhtä paljon molemminpuolisesta viehtymyksestä kuin jonkinlaisesta mykästä toveruudesta. Rouva Forestier tiesi, että Duroy oli älykäs, päättäväinen, kestävä, lyhyesti sanoen mies, johon voisi luottaa.

Olihan rouva Forestier antanut hänen, Duroyn, olla läsnä tämän tärkeän tapahtuman aikana. Miksi nuori nainen oli kutsunut hänet? Eikö tästä kutsusta saattanut aavistaa jonkinlaista valintaa, jonkinlaista tunnustusta, jonkinlaista suopeudenosoitusta? Rouva Forestier oli ajatellut häntä juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli tulemaisillaan leskeksi. Oliko hän silloin tahtonut ajatella sitä, joka nyt tulisi hänen puolisokseen, hänen liittolaisekseen?

Ja Duroyn valtasi kärsimätön halu päästä selville nuoren naisen aikeista, tunnustella maaperää. Duroyn oli määrä matkustaa ylihuomenna, eikä hän siis saisi jäädä tähän taloon Madeleinen kanssa kahden. Oli siis kiirehdittävä, oli ennen Pariisin matkaa vallattava tämä nainen taitavasti ja hienosti, jottei hän saisi tilaisuutta myöntyä jonkun toisen pyyntöihin, ehkä sitoa itseään lopullisesti.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä häiritsi vain uuninreunustalla tikuttavan kellon säännöllinen, metallinkirkas ääni.

Heidän ääntensä kaiku hämmästytti heitä: se tuntui niin vieraalta tässä synkässä huoneessa. Ja he katsahtivat äkkiä vainajaan, aivan kuin odottaen hänen alkavan liikkua ja puhella, kuten hän oli tehnyt vielä muutamia tunteja sitten.

"Ah, tämä on teille suuri isku. Nyt kaikki muuttuu, kaikki tunteenne, koko elämänne."

Hän vaikeni. Nuori nainenkaan ei sanonut mitään. Sitten Duroy änkytti: "Muistakaa joka tapauksessa sopimuksemme. Te saatte käyttää minua mielenne mukaan hyväksenne. Olen kokonaan teidän."

Madeleine ojensi hänelle kätensä ja loi häneen surumielisen, suloisen katseen:

"Te olette kovin hyvä. Jos uskaltaisin ja voisin tehdä jotakin hyväksenne, niin minäkin sanoisin: Luottakaa minuun."

Duroy tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, palavasti haluten painaa sen huulilleen. Vihdoin hän uskalsi sen tehdä ja painoi pitkän suudelman tuolle kalpealle, vähän kuumalle, kuumeiselle ja hajuvesiltä tuoksuvalle kädelle.

Mutta huomattuaan, että tämä hellyydenosoitus oli vähällä kestää liian kauan, hän päästi hetken kuluttua käden irti. Se putosi hervottomana nuoren naisen syliin, ja Madeleine sanoi juhlallisesti:

Duroy mietti, kuinka hän saisi Madeleinen ymmärtämään, että hän olisi onnellinen, hyvin onnellinen, jos hän saisi nuoren naisen vaimokseen. Tietysti sitä ei saattanut sanoa nyt, tässä huoneessa, tämän ruumiin vieressä. Mutta hän koetti keksiä jotakin kaksimielistä, monella tapaa tulkittavaa sananpartta, jollaisilla seuraelämässä niin yleisesti ilmaistaan kaikki, mitä halutaan.

Mutta häntä vaivasi tämän kangistuneen ruumiin läsnäolo, tämän ruumiin, joka makasi tuossa heidän edessään ja jonka hän tunsi olevan hänen ja Madeleinen välissä. Hän oli sitä paitsi alkanut tuntea huoneen ummehtuneessa ilmassa epäilyttävää hajua, aivan kuin mädäntyneiden, loppuun kuluneiden keuhkojen lemua. Hän tunsi ruumiinhajun ensi oireet, tämän hajun, jota vuoteessaan makaavat vainaja raukat levittävät ympärilleen heidän sukulaistensa valvoessa heidän vierellään. Hän tunsi kalmanhajun, jonka ruumisarkun kupera kansi pian sulkisi sisäänsä.

Duroy meni ikkunan luo ja avasi sen. Yön tuoksuva, raitis henki tulvahti sisään, ja ruumiin pääpuolessa olevien vahakynttilöiden liekit alkoivat lepattaa. Kuu loi nytkin, kuten myös pari päivää sitten, tuhlailevaa valoaan huviloiden valkeille muureille ja meren kimmeltävälle pinnalle. Duroy hengitti ahnaasti yön tuoksua. Hänen rintansa täytti toivo, aivan kuin häntä olisi koskettanut onnen värisevä aavistus.

Silloin nuori mies kuiskasi hiljaa: "Kuunnelkaa ja ymmärtäkää oikein, mitä nyt sanon. Älkää pahastuko, älkää suuttuko siitä, että puhun tästä tällaisella hetkellä. Mutta ylihuomenna minun on erottava teistä, ja tultuanne Pariisiin saattaa jo olla myöhäistä puhua. Siis… Minähän olen vain tällainen mitätön mies, jolla ei ole omaisuutta ja jonka täytyy itse luoda tulevaisuutensa. Mutta minussa on tahdonvoimaa ja luullakseni vähän älykkyyttäkin, ja minä olen jo päässyt sangen pitkälle. Miehestä, joka jo on päässyt eteenpäin, voi sanoa, minkälainen hän on, kun taas miehestä, joka vasta on alulla, ei koskaan voi tietää, mitä hänestä tulee. Sanoin teille kerran käydessäni luonanne, että rakkain unelmani olisi saada teidän kaltaisenne nainen vaimokseni. Toistan tänään nämä sanat. Älkää vastatko minulle. Antakaa minun jatkaa. En pyydä teiltä mitään. Paikka ja aika ovat siihen tarkoitukseen sopimattomat. Voin vain sanoa teille, että yhdellä ainoalla sanalla voitte tehdä minut onnelliseksi, voitte tehdä minusta veljen, ystävän, vieläpä puolisonkin, aivan mielenne mukaan. Sydämeni ja ruumiini ovat teidän. En tahdo, että vastaatte minulle nyt, enkä myöskään tahdo, että me tällä paikalla puhuisimme tästä asiasta enemmän. Kun tapaamme toisemme Pariisissa, niin voitte ilmoittaa minulle päätöksenne. Ja siihen asti olemme vaiti, eikö niin?"

Duroy oli puhunut katsomatta Madeleineen, aivan kuin sirotellen sanansa yöhön, joka levittäytyi heidän edessään. Nainen ei näyttänyt niitä kuulleen, vaan tuijotti liikkumattomana, epämääräisin katsein laajaa, kalpeaa maisemaa, jota kuu valaisi.

He seisoivat kauan vierekkäin, käsivarsi käsivartta vasten, hiljaisina ja miettiväisinä.

Sitten Madeleine kuiskasi: "Alkaa tulla vähän kylmä." Ja hän kääntyi ja meni takaisin vuoteen viereen. Duroy seurasi häntä.

Tullessaan vuoteen lähelle hän tunsi, että Forestier’sta todella lähti ruumiinhajua. Ja hän siirsi tuolinsa kauemmaksi, sillä hänen oli mahdotonta enää sietää tuota kalmantuoksua. Hän sanoi: "Hänet täytyy välttämättä panna kirstuun huomenna."

Duroy kuiskasi: "Poika parka." Ja Madeleine huokaisi pitkään ja lohduttoman alistuvasti.

Nyt he katsahtivat vainajaan vain silloin tällöin, sillä he olivat jo tottuneet kuoleman ajatukseen. Ja heidän sydämensä alkoivat mukautua tähän katoamiseen, joka vielä äsken oli heitä kiihdyttänyt ja loukannut, heitä, jotka itsekin olivat kuolevaisia.

He eivät puhuneet enää mitään, mutta järjestivät valvontansa niin mukavaksi kuin mahdollista. Keskiyön aikaan Duroy kuitenkin nukahti. Kun hän hetkeksi heräsi, hän näki myös rouva Forestier’n nukkuvan, ja ojentauduttuaan mukavampaan asentoon hän sulki uudelleen silmänsä mumisten: "Hitto vieköön, kyllä lakanoiden välissä olisi sentään paljon parempi nukkua."

Hän heräsi äkilliseen kolinaan. Sairaanhoitajatar tuli huoneeseen. Oli kirkas päivä. Rouva Forestier oli yhtä hämmästynyt kuin Duroy. Nuori nainen oli hieman kalpea, mutta silti yhtä kaunis, terve ja suloinen, huolimatta tuolilla vietetystä yöstä.

Duroy, joka oli katsahtanut ruumista, säpsähti ja huudahti: "Oh, katsokaa partaa!" Se oli kasvanut, se oli muutaman tunnin kuluessa kasvanut, kasvanut tuossa parhaillaan mätänevässä tomumajassa, kasvanut aivan kuin elävän ihmisen kasvoissa. Ja he tuijottivat vainajaa typertyneinä, kauhistuen sitä elämää, joka yhä iti tässä kuolleessa ruumiissa. He kauhistuivat sitä kuin hirveää ihmettä, kuin yliluonnollista ylösnousemuksen uhkaa, kuin luonnotonta, julmaa tapahtumaa, joka voi hämmentää ja sekoittaa järjen.

Sitten he molemmat menivät vuoteeseen levätäkseen kello yhteentoista asti. Kun he jälleen nousivat, Charles oli jo pantu kirstuun, ja he tunsivat olonsa heti kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi. He istuutuivat aamiaispöytään toisiaan vastapäätä, ja heissä heräsi halu jutella hauskoista ja iloisista asioista, halu palata takaisin elämään, koska kuolema nyt oli loppunut.

Avoimesta ikkunasta tulvi sisään kevään lämpöä ja sen mukana neilikkain tuoksua.

Rouva Forestier ehdotti, että he menisivät puutarhaan, ja he alkoivat hiljalleen kävellä pienen ruohokentän ympärillä. Ja he virkistyivät hengittäessään leppoisaa ilmaa, jossa tuntui vahva pihkan ja eukalyptuksen tuoksu.

Ja ilman mitään esipuheita ja katsoen suoraan eteensä Madeleine alkoi puhua Duroylle. Hän puhui samaan tapaan kuin nuori mies oli puhunut yöllä, hitaasti, hiljaa ja vakavasti:

"Kuulkaa, ystäväni, olen jo ajatellut… jo nyt… kaikkea sitä, mistä puhuitte minulle yöllä, enkä anna teidän matkustaa sanomatta teille jotakin. En aio antaa kieltävää enkä myöntävää vastausta. Meidän täytyy odottaa, oppia tuntemaan toisemme paremmin. Ajatelkaa asiaa omalta osaltanne hyvin tarkoin. Älkää tehkö päätöstänne liian kevyen tunnelman vallassa. Charles raukkaa ei vielä ole haudattu, mutta kuitenkin puhun teille tästä jo nyt. Puhun siksi, että teidän täytyy välttämättä saada tietää, kuka minä olen. Puhun siksi, että voisitte luopua niistä ajatuksista, joista eilen puhuitte, jollette ole… jollette ole… sellainen, että voisitte ymmärtää minua ja mukautua minuun.

"Ymmärtäkää minut oikein. Avioliitto ei ole minulle side, vaan liitto. Tahdon olla vapaa, täysin vapaa, tahdon toimia, käyttäytyä, tulla ja mennä aivan mieleni mukaan. En voi kärsiä silmälläpitoa, mustasukkaisuutta tai puuhiini kohdistuvaa arvostelua. Mieleeni ei luonnollisesti juolahtaisi häväistä sen miehen nimeä, jonka kanssa olen mennyt naimisiin. En myöskään tahdo saattaa häntä naurunalaiseksi tai inhottavaksi. Mutta toisaalta vaadin, että tämä mies sitoutuu pitämään minua vertaisenaan, liittolaisenaan, eikä alempana olentona tai tottelevaisena ja palvelevana vaimona. Tätä pyrkimystä kaikki eivät hyväksy, tiedän sen, mutta missään tapauksessa en aio sitä muuttaa. Se siitä.

"Lisään vielä: älkää vastatko minulle, se olisi turhaa ja nyt vähemmän sopivaa. Me tapaamme pian ja ehkä sitten puhumme tarkemmin. Menkää nyt vähän kävelemään. Minä palaan hänen luokseen. Illalla tavataan."

Illalla he tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Sitten he menivät huoneisiinsa, sillä he olivat hyvin uuvuksissa.

Seuraavana päivänä Charles Forestier haudattiin Cannes’in kirkkomaalle ilman mitään juhlallisuuksia. Ja Georges Duroy päätti palata Pariisiin pikajunassa, jonka lähtöaikaan oli puolitoista tuntia.

Madeleine saattoi hänet asemalle. He käyskentelivät levollisesti asemalaiturilla puhellen jokapäiväisistä asioista.

Sanomalehtimies haki itselleen paikan ja palasi sitten asemasillalle puhuakseen vielä hetken nuoren naisen kanssa. Hänet oli äkkiä vallannut masennus, murhe, katkera kaipaus, sillä hänestä tuntui, kuin hänen olisi jätettävä nuori nainen ainiaaksi.

Asemapäällikkö huusi: "Marseille—Lyon—Pariisi. Matkustajat paikoilleen!" Duroy nousi vaunuun ja kumartui ulos sen ikkunasta sanoakseen rouva Forestier’lle vielä muutamia sanoja. Veturi vihelsi, ja juna lähti hiljalleen liikkeelle.

Nuori mies, joka yhä seisoi kumartuneena ulos vaunun ikkunasta, katseli nuorta naista, jonka katseet seurasivat häntä asemalaiturilta. Äkkiä, aivan viime hetkessä, Duroy lähetti hänelle molemmin käsin lentosuudelman.

Madeleine lähetti sen hänelle takaisin. Mutta nuoren naisen lentosuukko oli epäröivämpi, varovaisempi, vain hahmoteltu.

TOINEN OSA

Hän asui nyt rue de Constantinoplen pienessä alakertahuoneistossa elellen ymmärtäväisesti kuin mies, joka valmistautuu uuteen elämään. Hänen suhteensa rouva de Marelleen oli luonteeltaan muuttunut aivan avioliittomaiseksi; oli kuin Duroy olisi etukäteen harjoittautunut tulevaa muutosta varten. Ja hänen rakastajattarensa hämmästeli usein sitä levollista järjestystä, joka oli ominainen heidän suhteelleen, ja väliin hänen täytyi nauraen huudahtaa: "Sinähän olet vielä suurempi kotikissa kuin mieheni. Eipä juuri kannattanut vaihtaa."

Rouva Forestier ei vielä ollut palannut. Hän viipyi Cannes’issa. Duroy sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti palaavansa vasta huhtikuun puolivälissä. Kirjeessä ei sanallakaan viitattu heidän jäähyväisiinsä. Nuori mies oli nyt lujasti päättänyt käyttää kaikkia keinoja saadakseen hänet vaimokseen, jos hän näyttäisi epäröivän. Mutta Duroy luotti onneensa, hän luotti siihen viehätysvoimaan, jonka hän tiesi omistavansa, siihen epämääräiseen, mutta vastustamattomaan voimaansa, joka kukisti kaikki naiset.

Siinä kaikki. Hän sai kirjeen aamupostissa kello yhdeksältä ja meni rouva Forestier’n luo kello kolmelta samana päivänä. Tämä ojensi hänelle molemmat kätensä hymyillen kaunista, rakastettavaa hymyään. Ja he katsoivat toisiaan silmiin muutaman sekunnin ajan.

Sitten rouva Forestier kuiskasi: "Teitte kiltisti tullessanne luokseni noiksi kauheiksi päiviksi."

Ja he istuutuivat. Rouva Forestier halusi kuulla uutisia, hän tiedusteli johtaja Walterin perheestä, sanomalehtimiehistä, lehdestä. Hän oli usein ajatellut lehteä.

"Kaipaan sitä paljon", hän sanoi, "hyvin paljon. Olen tullut koko sielultani sanomalehtimieheksi. Se on ammatti, josta pidän."

Sitten hän vaikeni. Duroy luuli ymmärtävänsä, luuli näkevänsä hänen hymystään, hänen äänensä väristä, vainuavansa hänen sanoistaan jonkinlaisen kehotuksen, ja vaikka hän oli päättänyt pysyä maltillisena, hän sopersi:

"No!… miksi… miksi… ette voisi ryhtyä… siihen ammattiin uudelleen… Duroyn nimisenä?"

Rouva Forestier muuttui äkkiä vakavaksi, laski kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: "Älkäämme puhuko siitä asiasta vielä."

Mutta Duroy arvasi, että hän suostui. Hän lankesi polvilleen ja suuteli intohimoisesti hänen käsiään soperrellen: "Kiitos, kiitos! Kuinka rakastankaan teitä!"

Rouva Forestier nousi. Duroy teki samoin ja huomasi, että nainen oli hyvin kalpea. Silloin hän ymmärsi, että hän ehkä jo kauan oli miellyttänyt rouva Forestier’ta, ja kun he seisoivat vastatusten, hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle pitkään, hellästi, vakavasti.

Irtauduttuaan Duroysta liukumalla hänen rintaansa vasten rouva
Forestier jatkoi vakavalla äänellä:

"Kuulkaa, rakas ystävä! En ole vielä tehnyt päätöstäni. Kuitenkin saattaa olla mahdollista, että vastaukseni on myöntävä. Mutta teidän täytyy luvata minulle ehdotonta vaiteliaisuutta, kunnes vapautan teidät lupauksestanne."

Hän noudatti mitä suurinta hienotunteisuutta seuraavilla vierailuillaan rouva Forestier’n luona eikä vaatinut selvempää suostumusta, sillä rouva Forestier sanoi aina: "Tuonnempana", samalla kun hän hahmotteli heidän tulevaisuuttaan tavalla, joka oli vastauksena täydellisempi, parempi ja hienompi kuin muodollinen "kyllä" sana.

Duroy teki ankarasti työtä. Hän eli säästäväisesti ja koetti koota vähän rahoja, jottei olisi aivan tyhjä, kun häät oli pidettävä. Hän muuttui nyt yhtä saidaksi kuin hän ennen oli ollut tuhlaavainen.

Kesä meni ja samoin syksy, ilman että kukaan epäili mitään, sillä he tapasivat toisiaan harvoin ja silloinkin mitä luontevimpaan tapaan.

Eräänä iltapäivänä Madeleine katsoi Duroyta silmiin sanoen: "Ette kai ole vielä kertonut suunnitelmistanne mitään rouva de Marellelle?"

"En, rakas ystävä. Olen luvannut olla vaiti enkä ole sanonut sanaakaan kenellekään."

"Hyvä. Ehkä nyt olisi aika ilmoittaa hänelle. Minä puolestani otan huolehtiakseni Waltereista. Teettehän sen jo tällä viikolla?"

Rouva Forestier katsahti ääneti syrjään aivan kuin ollakseen huomaamatta Duroyn hämmennystä. Sitten hän jatkoi: "Jos haluatte, niin voimme viettää häät toukokuun alussa. Se sopisi erittäin hyvin."

"Toukokuun kymmenes on lauantai, ja se sopisi minulle mainiosti, koska se on syntymäpäiväni."

"Teidän vanhempanne asuvat Rouenin läheisyydessä, eikö niin? Niin olette ainakin minulle kertonut."

Duroy epäröi. Hän oli hyvin hämillään. "Mutta… mutta asia on niin… että he ovat…"

Sitten hän rohkaisi mielensä kuin ainakin voimastaan tietoinen mies: "Rakas ystävä, he ovat talonpoikaisväkeä. Heillä on pieni majatalo, ja he ovat raataneet kätensä verille valmistaakseen minulle tilaisuuden opiskella. En häpeä heitä, mutta he… he ovat yksinkertaisia, sivistymättömiä ihmisiä, jotka ehkä voisivat vaikuttaa teihin vastenmielisesti."

Rouva Forestier hymyili ihastuttavasti, ja hänen kasvojaan kirkasti lempeä hyvyys. Hän sanoi: "Pitäisin heistä päinvastoin paljon. Puhumme siitä sitten myöhemmin. Minäkin olen pieneläjäin lapsi… mutta minulla ei enää ole vanhempia. Minulla ei ole ketään koko maailmassa… paitsi te." Ja hän ojensi kätensä Duroylle.

Ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut. Koskaan ei kukaan nainen ollut häntä niin hurmannut.

"Olen ajatellut erästä asiaa", rouva Forestier sanoi, "mutta sitä on hyvin vaikea selittää."

"No, kuulkaa, rakkaani! Minä olen muiden naisten kaltainen, minulla on… heikkouteni, ja minä pidän siitä, mikä loistaa, siitä, mikä kuulostaa komealta. Mielestäni olisi ihastuttavaa, jos minulla olisi aatelinen nimi. Etteköhän voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?"

Nyt rouva Forestier vuorostaan oli punastunut, aivan kuin hän olisi tehnyt Duroylle jonkin epähienon ehdotuksen.

Duroy vastasi avoimesti: "Olen itse usein ajatellut samaa asiaa, mutta sen toteuttaminen näyttää sangen mutkallisella."

Rouva Forestier kohautti olkapäitään: "Siitä ei pelkoa. Sellaista tekevät kaikki ihmiset, eikä kukaan sille naura. Jakakaa nimenne kahteen osaan 'Du Roy'. Se kuulostaa oikein hyvältä."

Nuori mies vastasi heti kuin henkilö, joka on perillä tämäntapaisista asioista:

"Ei, se ei käy laatuun. Sellainen menettely on liian mutkaton, liian tavallinen, liian paljon käytetty. Olin ajatellut ottaa nimen kotiseutuni mukaan. Ensin ottaisin sen kirjalliseksi salanimekseni ja liittäisin sen sitten vähitellen omaan nimeeni, jonka jälkeen halkaisisin kahtia, aivan kuten te ehdotitte."

Mutta Madeleine epäröi: "Ei, en pidä tuon sanan lopusta. Mutta odottakaahan, emmekö voisi sitä vähän muuttaa… Canteleu?"

Hän oli ottanut pöydällä kynän ja töhersi nyt paperille nimiä, joita hän arvostelevasti katseli. Äkkiä hän huudahti: "Jopa keksin, jopa keksin! Katsokaa!"

Ja hän ojensi Duroylle paperin, jolle oli kirjoitettu: "Rouva Du Roy de
Cantel."

Madeleine oli ihastunut ja toisteli moneen kertaan: "Du Roy de Cantel,
Du Roy de Cantel, rouva Du Roy de Cantel! Mainiota, mainiota!"

Vakuuttuneen näköisenä hän lisäsi: "Saattepa nähdä, kuinka helppoa on saada koko maailma antamaan hyväksymisensä tälle nimelle. On vain otettava varteen oikea hetki. Muuten voi olla liian myöhäistä. Jo huomenna panette kronikoillenne alle merkin 'D. de Cantel' ja pakinanne varustatte yksinkertaisesti merkillä 'Duroy'. Niin tapahtuu joka päivä sanomalehdissä, eikä kukaan ihmettele, vaikka näkee teidän ottavan uuden nimimerkin. Häitämme viettäessämme voimme ottaa vielä yhden askelen ja sanoa tuttavillemme, että olitte luopunut 'de' tunnuksestanne vaatimattoman asemanne tähden. Tai ehkä on parempi olla sanomatta mitään. Mikä on isänne etunimi?"

Rouva Forestier lausui pariin, kolmeen kertaan: "Alexandre, Alexandre", kuunteli tavujen sointia ja kirjoitti sitten aivan valkealle paperille:

"Herra ja rouva Alexandre Du Roy de Cantelilla on kunnia ilmoittaa
Teille poikamme herra Georges Du Roy de Cantelin ja rouva Madeleine
Forestier’n vihkimisestä."

Hän katseli kirjoitustaan vähän etäämpää ja selitti sen tehosta ihastuneena: "Käyttämällä vähän taitavuutta onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy."

Kun Georges oli tullut kadulle lujana päätöksessään, että hän tästälähtien käyttäisi nimeä Du Roy, vieläpä Du Roy de Cantel, hän oli mielestään noussut entistä suurempaan arvoon ja kunniaan. Hän kulki pitkin katua entistä mahtavampana, pää entistä enemmän pystyssä, viikset entistä komeampina; hän oli kuin ainakin aatelismies. Hän tunsi jonkinlaista iloista intoa sanoa kaikille ohikulkijoille:

Mutta heti kun hän oli tullut kotiin, rouva de Marelle alkoi kiusata hänen ajatuksiaan ja hän kirjoitti tälle heti pyytäen tapaamista seuraavaksi päiväksi.

Mutta sitten hän teki päätöksensä turvautuen siihen luonnolliseen huolettomuuteen, joka auttoi häntä vähät välittämään elämän ikävistä puolista, ja istuutui kirjoittamaan pakinaa niistä uusista veroista, joiden avulla hallitus aikoi saattaa talousarvion tasapainoon.

Hän ehdotti uutta veroa: aateliskilvestä sata frangia vuodessa sekä paronin, ruhtinaan ym. arvonimistä viidestäsadasta tuhanteen frangiin.

Seuraavana päivänä hän sai pienen sähkösanoman rakastajattareltaan, joka ilmoitti, että hän tulisi kello yhdeltä.

Georges odotti häntä hieman kuumeisena. Mutta hän oli lujasti päättänyt käydä asiaan kovin kourin, sanoa kaikki heti alusta pitäen ja sitten, ensimmäisen liikutuksen mentyä ohi, puhua rakastajattarelleen järkeä ja todistaa hänelle, ettei hän, Georges, tietenkään voinut jäädä vanhaksipojaksi koko iäkseen, ja koska herra de Marelle ei näyttänyt haluavan kuolla, hänen oli täytynyt valita toinen nainen kuin Clotilde lailliseksi elämänkumppanikseen.

Duroy tunsi kuitenkin olevansa vähän liikuttunut. Kun hän kuuli ovikellon soivan, hänen sydämensä alkoi ankarasti läpättää.

Clotilde heittäytyi hänen syliinsä: "Päivää, Bel-Ami!" Ja huomatessaan toisen viileän syleilyn hän kysyi katsoen Duroyn silmiin:

Rouva de Marelle istuutui ottamatta hattua päästään.. Hän kohotti vain harson otsalleen ja odotti.

"Pikku ystäväni, näethän, kuinka hämilläni olen. Olen hyvin pahoillani ja hyvin ikävissäni, mutta minun on kuitenkin puhuttava tästä sinulle. Pidän sinusta paljon, pidän sinusta todella sieluni syvintä myöten, ja juuri sen tähden olenkin pahoillani ja pelkään tekeväni sinulle pahaa. Se surettaa minua enemmän kuin itse asia, josta minun on sinulle puhuttava."

Rouva de Marelle kalpeni, hän tunsi vapisevansa ja alkoi änkyttää:
"Mistä on kysymys? Sano pian!"

Duroy sanoi surullisella, mutta päättäväisellä äänellä, teeskennellen masennusta, jolla sopii ilmaista suotuisia onnettomuuksia: "Asia on niin, että minä aion mennä naimisiin."

Rouva de Marelle huokaisi. Hänen huokauksensa oli naisen, joka on pyörtymäisillään, ja se tuli rinnan syvimmistä kätköistä. Hän alkoi huohottaa ja haukkoa ilmaa, niin ettei hän saanut sanotuksi mitään.

Kun Duroy näki, ettei rouva de Marelle sanonut mitään, hän jatkoi: "Et voi kuvitella, kuinka paljon olen kärsinyt, ennen kuin tein päätökseni. Mutta eihän minulla ole asemaa eikä rahaa. Olen yksin, olen hukassa täällä Pariisissa. Tarvitsen jonkun rinnalleni, jonkun, joka voisi olla minulle neuvonantajana, lohdutuksena ja tukena. Olen etsinyt toveria, liittolaista, ja nyt olen hänet löytänyt!"

Hän vaikeni toivoen rakastajattarensa vastaavan jotakin ja valmistautui riehuvaan vihaan, väkivaltaisuuksiin, häväistyksiin.

Rouva de Marelle painoi käden sydämelleen aivan kuin hillitäkseen sitä ja hengitti edelleenkin vaivalloisen nytkähtelevästi, niin että hänen rintansa tärisi ja päänsä nyökytti ylös alas.

Duroy tarttui hänen toiseen käteensä, joka lepäsi tuolin käsinojalla, mutta Clotilde veti sen kiivaasti takaisin. Sitten hän sopersi kuin tylsyyteen vajonneena: "Oh!… Jumalani…!"

Duroy lankesi polvilleen hänen eteensä uskaltamatta kuitenkaan häneen koskea ja änkytti, enemmän järkkyneenä hänen äänettömyydestään kuin hän olisi ollut vihanpurkauksen johdosta: "Clo, pikku Clo, sinun täytyy ymmärtää, kuinka laitani on, ymmärtää, kuka minä olen. Oh, jospa olisin voinut mennä naimisiin sinun kanssasi, niin kuinka onnellinen olisin ollut! Mutta sinä olet naimisissa! Mitä minun pitäisi tehdä? Ajattele itse, ajattele itse! Täytyyhän minun saada asema yhteiskunnassa, enkä minä voi tehdä mitään niin kauan kun minulla ei ole kotia. Jospa vain tietäisit!… On ollut päiviä, jolloin olisin tahtonut kuristaa miehesi…"

Hän puhui vienolla, sulavalla äänellä, äänellä, joka musiikin tavoin hiveli korvaa.

Hän näki, kuinka kaksi isoa kyyneltä hitaasti puhkesi hänen rakastajattarensa silmiin ja sitten vieri alas pitkin poskia, kahden uuden kyynelen jo tunkeutuessa silmäripsien väliin.

Hän kuiskasi: "Oh, älä itke, Clo, älä itke, minä pyydän! Sinä särjet sydämeni."

Silloin Clotilde teki ponnistuksen, suuren ponnistuksen ollakseen arvokas ja ylpeä ja kysyi häilyvällä äänellä, niiden naisten äänellä, jotka hankkiutuvat puhkeamaan nyyhkytyksiin:

Duroy epäröi hetken, mutta ymmärsi sitten, ettei pakoon pääseminen ollut mahdollista: "Madeleine Forestier."

Rouva de Marellen koko ruumis värähti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän näytti ajattelevan niin väkevästi, ettei hän huomannut jalkainsa juuressa olevaa miestä.

Ja kyynelpari toisensa jälkeen tunkeutui hänen silmistään, valahti poskille ja puhkesi uudelleen.

Hän nousi. Duroy arvasi, että hän aikoi poistua soimaamatta ja anteeksi antamatta. Hän tahtoi pidättää häntä ja tarttui ojennetuin käsivarsin hänen hameeseensa, kietoi käsivartensa kankaan läpi hänen jalkainsa ympärille ja tunsi niiden jäykistyvän vastarintaan.

Hän rukoili: "Pyydän sinua, älä mene luotani tuolla tapaa." Silloin nainen katsoi häneen, loi häneen silmäyksen kiireestä kantapäähän, katsoi häneen sillä kostealla ja epätoivoisella katseella, joka on niin surullinen ja viehättävä ja joka paljastaa naissydämen koko tuskan, sekä sopersi: "Minulla… minulla ei ole… mitään… sinulle sanottavaa… minulla ei enää… ole täällä mitään tekemistä… Olet oikeassa… sinä… sinä… olet valinnut… sen, jonka tarvitsit…"

Ja hän riuhtaisi itsensä irti astumalla askelen taaksepäin ja riensi pois. Eikä toinen koettanut häntä enää pidättää.

Jäätyään yksin Duroy nousi. Hän oli hämmentynyt ja huumaantunut, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Sitten hän tointui ja sanoi itsekseen: "Tuhat tulimmaista, olipa nyt asia niin tai näin! Kaikki on kunnossa… ilman mitään riitaa. Sen parempi!" Ja hän tunsi äkkiä vapautuneensa raskaasta taakasta, hän tunsi olevansa vapaa ja kevyt ja valmis uutta elämää varten. Ja hän alkoi voimansa ja menestyksensä huumauksessa takoa seinää kovin nyrkiniskuin aivan kuin hän olisi taistellut itse kohtaloa vastaan.

Kun rouva Forestier kysyi hänellä: "Oletteko ilmoittanut rouva de
Marellelle", hän vastasi rauhallisesti: "Luonnollisesti…"

Uutinen tuli pian tunnetuksi. Muutamat hämmästyivät, toiset väittivät arvanneensa näin käyvän, toiset taas hymyilivät ja vihjaisivat, etteivät he olleet lainkaan yllättyneitä.

Nuori mies, joka nyt allekirjoitti pakinansa nimellä D. de Cantel, "Nähtyä ja kuultua"-uutisensa nimellä Duroy ja poliittiset artikkelinsa, joita hän aika ajoin laati, nimellä Du Roy, vietti aina puolen päivää morsiamensa luona. Tämä osoitti häntä kohtaan toverillista hiottavaisuutta, johon kuitenkin sekautui aitoa, vaikkakin salattua hellyyttä, jonkinlaista kaipausta, joka täytyi kätkeä kuin heikkous. Rouva Forestier oli päättänyt, että vihkiminen toimitettaisiin suurimmassa salaisuudessa vain todistajain läsnäollessa ja että he jo samana iltana matkustaisivat Roueniin. Seuraavana päivänä käytäisiin tervehtimässä sanomalehtimiehen iäkkäitä vanhempia ja viivyttäisiin muutama päivä heidän luonaan.

Duroy oli koettanut saada hänet luopumaan tästä suunnitelmasta, mutta onnistumatta, ja niin hänen oli lopulta täytynyt taipua.

Toukokuun kymmenes tuli, ja vastanaineet, jotka olivat pitäneet kirkollista vihkimistä tarpeettomana, koska he eivät olleet kutsuneet ketään, ajoivat pikaisesti pormestarin luona käytyään kotiin, panemaan kokoon matkatavaroitaan ja astuivat kello kuusi illalla Saint-Lazare’in asemalla junaan, joka oli vievä heidät Normandiaan.

He olivat tuskin ennättäneet vaihtaa kahtakymmentä sanaa, kun he jo olivat yksinään vaununosastossaan. Niin pian kuin he tunsivat junan olevan kulussa, he katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun salatakseen eräänlaisen hämilläolon, josta he eivät tahtoneet olla tietävinään.

Juna liukui hitaasti Batignolles’in aseman ohitse ja kapusi sitten sille vuoriselle tasangolle, joka johtaa Seinen linnoituksille.

Duroy ja hänen vaimonsa lausuivat silloin tällöin jonkin merkityksettömän sanan ja kääntyivät sitten jälleen ikkunaan päin.

Asnières’in sillalla heidät valtasi ilo, kun he näkivät virran, jonka pinnalla vilisi purjeita, kalastajalaivoja ja soutuveneitä. Kirkas toukokuun aurinko sirotteli vinoja säteitään laitureille ja rauhalliselle virralle, joka näytti liikkumattomalta, levätessään siinä koskettomana ja pyörteettömänä, aivan kuin mailleen menevän päivän lämpöön ja valoon jähmettyneenä. Eräs purjevene, joka hiljalleen liikkui eteenpäin virrassa ja joka oli levittänyt kaksi isoa valkoista palttinakolmiota vangitakseen iltatuulen pienimmätkin henkäykset, näytti suunnattomalta linnulta, joka oli valmis nousemaan lentoon.

Duroy kuiskasi: "Minä rakastan Pariisin ympäristöjä. Minulla on sieltä kauniita muistoja, jotka ovat elämäni parhaimpia."

Hänen vaimonsa vastasi: "Entä soutuveneet! On ihanaa liukua yli veden auringon laskiessa."

Sitten he vaikenivat, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet jatkaa muisteloita entisestä elämästään, ja istuivat sitten hiljaa, ehkä jo nauttien kaipauksen runoudesta.

Duroy istui vaimoaan vastapäätä ja tarttui hänen käteensä suudellen sitä hitaasti.

"Kun palaamme kotiin, menemme joskus syömään päivällistä Chatouhun", hän sanoi.

Hänen vaimonsa vastasi: "Meillä tulee olemaan niin paljon tekemistä."
Hänen äänensävynsä tuntui sanovan: "Huvit on uhrattava hyödyn takia."

Duroy piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja ajatteli levottomana, minkä tekosyyn turvin pääsisi aloittamaan hyväilyt. Häntä ei olisi lainkaan huolestuttanut nuoren tytön tietämättömyys, mutta häntä vaivasi se valveutunut ja hioutunut äly, jonka hän tiesi asuvan Madeleinen aivoissa. Hän pelkäsi näyttävänsä liian typerältä, liian häveliäältä tai liian väkivaltaiselta, liian hitaalta tai liian hätiköivältä.

Hän kohdisti tuohon pikku käteen pieniä puristuksia, mutta ei saanut vastausta kehotuksiinsa. Hän sanoi:

"En tiedä. Tuntuu vain niin hullunkuriselta. Haluaisin syleillä teitä, ja minua ihmetyttää, että minulla todella on siihen oikeus."

Hänen vaimonsa ojensi hänelle rauhallisesti poskensa, jota hän suuteli kuin toinen olisi ollut hänen sisarensa.

Duroy jatkoi: "Nähdessäni teidät ensimmäisen kerran noilla päivällisillä, muistattehan, joille Forestier oli minut kutsunut, ajattelin: 'Tuhat tulimmaista, jospa löytäisin hänen kaltaisensa naisen.' No, nyt olen löytänyt. Olen saanut hänet."

Madeleine kuiskasi: "Se oli kaunis ajatus." Ja hän loi mieheensä suoran ja viisaan katseen alituisesti hymyilevistä silmistään.

Duroy ajatteli: "Olen siis liian kylmä. Olen typerä. Täytyypä jouduttaa tahtia." Ja hän kysyi: "Kuinka oikeastaan jouduitte Forestier’n tuttavuuteen?"

Duroy oli muuttanut hänen sohvalleen ja istui nyt aivan hänen vieressään. Madeleine huudahti: "Katsokaa! Hirvi!"

Juna kulki Saint-Germainin metsässä, ja hän oli nähnyt pelästyneen kauriin hyppäävän tien poikki.

Duroy oli kumartunut eteenpäin Madeleinen katsoessa ulos avoimesta ikkunasta ja painoi nyt pitkän rakastuneen suudelman hänen niskaansa.

Madeleine oli hiljaa muutaman sekunnin. Sitten hän kohotti päätään: "Te kutitatte minua. Lopettakaa!"

Mutta Duroy ei lopettanut, vaan antoi viiksiensä pitkänä, kiihottavana suudelmana liukua hänen valkealla ihollaan.

Duroy oli tarttunut hänen päähänsä oikealla kädellään, jonka hän oli työntänyt hänen taakseen, ja väänsi vaimonsa kasvoja puoleensa. Sitten hän iskeytyi hänen huuliinsa kuin haukka saaliiseensa.

Madeleine vääntelehti, työnsi häntä pois, koetti irrottautua. Vihdoin hän pääsi vapaaksi ja toisti:

Duroy ei enää kuullut mitään, vaan puristeli häntä, suuteli häntä himokkain, vapisevin huulin ja koetti kaataa hänet pitkälleen sohvan tyynyille.

"Ei, ei Georges, älkää viitsikö! Emmehän me enää ole mitään lapsia.
Voimme kai odottaa Roueniin asti!"

Duroy jäi istumaan kasvoiltaan hyvin punaisena ja tämän järkevän puheen viilentämänä. Päästyään jälleen jonkin verran tasapainoon hän sanoi iloisesti: "Hyvä, minä odotan. Mutta en sano enää kahtakaankymmentä sanaa koko matkalla. Ja ajatelkaa, että me vasta olemme Poissyssa."

Hän alkoi täsmällisesti puhua kaikesta, mitä heidän olisi tehtävä palattuaan Pariisiin. He pitäisivät edelleenkin sen asunnon, joka hänellä ja hänen ensimmäisellä miehellään oli ollut, ja Duroy saisi myös periä Forestier’n palkan ja toimen La Vie Françaisessa.

Madeleine oli muuten hyvissä ajoin ennen vihkimistä järjestänyt kaikki rahakysymykset tottuneesti ja varmasti kuin liikemies.

He olivat tehneet pesäeron, ja kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon: kuolema, avioero, yhden tai useamman lapsen syntyminen. Nuori mies toi kotiin neljätuhatta frangia, kuten hän väitti, mutta tästä summasta hän oli lainannut tuhatviisisataa. Loput olivat säästöjä, jotka hän, tätä tapahtumaa ajatellen, oli vuoden kuluessa koonnut. Nuori nainen taas toi mukanaan neljäkymmentätuhatta frangia, jotka, kuten hän puolestaan väitti, Forestier oli jättänyt hänelle perinnöksi.

Keskustelun kuluessa Madeleine otti tavan takaa puheeksi vainajan vedoten hänen esimerkkiinsä: "Hän oli hyvin säästäväinen mies, hyvin vakava ja ahkera. Hän olisi lyhyessä ajassa voinut luoda itselleen omaisuuden."

Madeleine keskeytti väliin seuratakseen sisäistä ajatuksenkulkuaan ja jatkoi sitten:

"Kolmen tai neljän vuoden kuluttua tästä lähtien voitte varsin hyvin ansaita kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia vuodessa. Sellaiset tulot Charlesillakin olisi ollut, jos hän olisi saanut elää."

Madeleine läimäytti häntä naurahtaen poskelle: "Tepä sen sanoitte! Minä olen väärässä."

Duroy oli olevinaan pieni kiltti koulupoika ja piti itsepintaisesti käsiään polvillaan.

Duroy vastasi: "Mutta näinhän minun on istuttavakin — muistutittehan minua siitä juuri äsken. Ja näin aion istua loppuun asti."

"Koska te hoidatte perheen ohjaksia, vieläpä hallitsette minun persoonaanikin. Se muuten onkin tehtävänne, koska olette leski."

"Että teillä on kokemusta, jonka tulee hälventää minun tietämättömyyteni, ja että teillä on aviollista harjautuneisuutta, jonka täytyy karkottaa minun nuorenmiehenviattomuuteni. Juuri sitä tarkoitan."

"Niin se vain on! Minä en tunne naisia, minä… mutta te tunnette miehet, te, koska olette leski… ja siis teidän on opetettava minua… tänä iltana… voitte vaikka aloittaa nyt heti, jos haluatte…"

Läksyjään latelevan koulupojan äänellä Duroy selitti: "Kyllä, tarvitsenpa niinkin. Vieläpä tarvitsen hyvin perusteellisen opetuksen… kaksikymmentä oppituntia… kymmenen alkeisaineissa… lukemisessa ja oikeinkirjoituksessa… kymmenen aritmetiikassa ja korkeammassa matematiikassa… Minä en osaa mitään, en yhtään mitään."

"Koska alat sinutella minua, niin seuraan heti esimerkkiäsi, ja minun täytyy sanoa sinulle, rakkaani, että rakastun sinuun yhä enemmän joka sekunti, ja Rouen on mielestäni aivan liian kaukana."

Hän puhui nyt kuin näyttelijä väännellen hauskasti kasvojaan, mikä huvitti nuorta naista, joka oli tottunut kirjallisten piirien boheemitapoihin ja kujeisiin.

Madeleine katseli miestään sivulta, huomasi hänet todella miellyttäväksi ja tunsi halua ihanan hedelmän nauttimiseen, mutta epäröi samalla kuin ainakin järkevä ihminen, joka odottaa päivällisaikaa syödäkseen oikealla hetkellä.

"Rakas oppilaani, luottakaa minun kokemukseeni, minun suureen kokemukseeni. Suudelmat rautatievaunussa eivät ole suuren arvoiset. Ne turmelevat ruokahalun."

Sitten hän punastui vielä enemmän ja kuiskasi: "Ei koskaan saa korjata satoa, ennen kuin se on kypsä."

Duroy oli tukehtua nauruun. Häntä kiihottivat nuo kaksimieliset viittaukset, joita tuosta kauniista suusta virtasi. Hän teki ristinmerkin, liikutti huuliaan kuin olisi rukoillut ja selitti sitten: "Otan suojelijakseni pyhän Antoniuksen, joka varjelee kiusauksilta. Nyt olen terästä."

Yö tuli hiljaa ja verhosi läpikuultavaan tummuuteensa, aivan kuin kevyeen harsoon, oikealla levittäytyvän laajan tasangon. Juna kulki pitkin Seinen rantaa, ja molemmat nuoret alkoivat tuijottaa virtaa, joka leveän, loistavan teräsnauhan kaltaisena kehitti viivaansa rautatien vierellä muodostaen pinnalleen siellä täällä läikkiä, jotka olivat kuin taivaasta pudonneita ja jotka aurinko mailleen mennessään oli silannut purppuralla ja kullalla. Vedessä väikkyvät tulenliekit häipyivät vähitellen, tummuivat ja sammuivat surullisesti ja hiljaa. Ja tasanko peittyi pimeään ja siihen synkkään suhinaan, siihen kuolonkuiskeeseen, jonka pimeys aina tuo mukanaan maailmaan.

Illan kaihomieli, joka tunkeutui sisään avoimesta ikkunasta, tarttui myös molempiin nuoriin puolisoihin, jotka äsken olivat olleet niin iloisia, mutta jotka nyt olivat vaiti.

He olivat siirtyneet lähemmäksi toisiaan katsellakseen yhdessä kuolevan päivän, kauniin, valoisan toukokuun päivän viimeisiä jäähyväisiä.

Mantes’issa sytytettiin vaunuosaston pieni öljylamppu, joka levitti keltaista, lepattavaa valoaan istuimien harmaille päällyksille.

Duroy kiersi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympärille ja painoi hänet lähemmäksi itseään. Hänen äskeinen kuuma kaipuunsa oli nyt muuttunut hellyydeksi, ikävöiväksi hellyydeksi, veltoksi haluksi saada pieniä lohduttavia hyväilyjä, samanlaisia, joilla lapsi tuuditetaan uneen.

Äänen hellyys liikutti nuorta naista ja pani nopean värähdyksen kulkemaan läpi hänen ihonsa. Hän kumartui miehensä ylitse, sillä Georges oli painanut poskensa vaimonsa poven lämmintä tukea vasten, ja ojensi hänelle huulensa.

Siitä tuli pitkä, mykkä, syvä suudelma, joka äkkiä vaihtui kiihkeään, mielettömään puristukseen, lyhyeen, hengästyttävään taisteluun ja sitten syleilyyn, joka oli väkivaltainen ja hankala. Sen jälkeen he lepäsivät toistensa sylissä, hieman pettyneinä molemmat, puutuneina, mutta vielä täynnä hellyyttä, kunnes junan vihellys ilmoitti, että lähestyttiin jotakin asemaa.

Koettaessaan sormenpäillään järjestää ohimoilta pörröytyneitä hiuksiaan
Madeleine sanoi: "Se oli hyvin tyhmää. Mehän käyttäydyimme kuin lapset."

Mutta Georges suuteli kuumeisen hätäisesti hänen käsiään, vuoroin toista, vuoroin taas toista, ja vastasi: "Minä rakastan sinua, pikku Made."

Roueniin asti he istuivat melkein liikkumattomina poski poskea vasten ja silmät tuijottaen vaunun ikkunaan, yöhön, jossa he silloin tällöin näkivät valojen kiitävän ohitse. Ja he olivat haaveellisia ja onnellisia ollessaan siinä niin lähellä toisiaan, ja hetki hetkellä he yhä enemmän kaipasivat vapaampaa ja läheisempää syleilyä.

He asettuivat erääseen rannalla olevaan hotelliin, ja nautittuaan kevyen, hyvin kevyen illallisen he menivät levolle. Seuraavana aamuna, kellon juuri lyötyä kahdeksan, siivoojatar herätti heidät.

Kun he olivat juoneet teensä, joka oli katettu yöpöydälle, Duroy katseli vaimoaan ja äkkiä, aarteenomistajan onnellisessa riemuhuumassa, otti hänet syliinsä ja sopersi: "Pikku Made, tunnen rakastavani sinua äärettömän paljon… paljon… paljon…"

Madeleine hymyili luottavaista, tyytyväistä hymyään, ja hänkin kuiskasi: "Minä myös… ehkä."

Mutta Duroyta huolestutti edelleenkin hänen vanhempiensa luo tehtävä vierailu. Hän oli jo useita kertoja koettanut selittää vaimolleen heidän olojaan, valmistanut häntä, torunut häntä. Hän arveli, että hänen täytyi ryhtyä asiaan vielä kerran:

"Ymmärräthän, he ovat talonpoikaisväkeä, oikeita maalaistalonpoikia eivätkä mitään teatteritalonpoikia."

Madeleine nauroi: "Tiedän, tiedän. Olethan sanonut sen jo monta kertaa.
No, nousehan nyt ja anna minunkin nousta."

Duroy hyppäsi sängystä, veti sukat jalkaansa ja selitti: "Meillä tulee olemaan hyvin epämukavaa vanhusteni luona, hyvin epämukavaa. Minun huoneessani on vain yksi sänky, jossa on olkipatja. Vieteripatjoja ei Canteleussä tunneta."

Madeleine näytti olevan hyvin ihastunut: "Sehän on mainiota! On hauskaa nukkua huonosti… sinun… sinun kanssasi… ja herätä kukonlauluun."

Hän oli pukeutunut kampausnuttuunsa, väljään valkoiseen pitsinuttuun, jonka Duroy heti tunsi. Näky ei häntä miellyttänyt. Miksi? Hänen vaimollaan, sen hän tiesi sangen hyvin, oli tusinoittain tällaisia aamupukuja. Tosinhan Madeleine ei ollut voinut hävittää koko entistä pukuvarastoaan ostaakseen uutta. Mutta joka tapauksessa Duroy olisi toivonut, että hänen vaimonsa liinavaatteet, hänen yöpukunsa, hänen lemmenpukunsa eivät olisi olleet samat kuin tuon toisen aikana. Hänen mielestään oli aamupuvun pehmeään, lämpimään kankaaseen jäänyt jokin jälki kosketuksesta Forestier’hen.

Hänen edessään levittäytyi satama ja leveä virta, täynnä ohutmastoisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja, joiden lasteja pyörivät nostokurjet suurta pauhua pitäen tyhjensivät laitureille. Vaikka hän tunsi kaiken tämän ennestään, hän kuitenkin ihastui. Ja hän huudahti:

Madeleine juoksi myös ikkunan luo. Hän laski molemmat kätensä miehensä toiselle olkapäälle, jota vasten hän antautuvaisena nojautui. Liikuttuneena ja ihastuneena hän huudahti: "Oh, miten kaunista! Oh, miten kaunista! En koskaan olisi uskonut, että on olemassa noin paljon laivoja!"

Tuntia myöhemmin he lähtivät matkaan, sillä heidän piti syödä aamiaista vanhuksien luona, joille oli ilmoitettu heidän tulostaan muutamia päiviä aikaisemmin. He ajoivat kuluneissa ja tärisevissä avovaunuissa, jotka rämisivät kuin ravistunut sepänpaja. Ensin ajettiin läpi pitkän ja sangen ruman bulevardin, sitten yli erään tasangon, jonka keskellä virtasi joki, ja sitten alettiin nousta ylös rinnettä.

Madeleine, joka oli väsynyt, oli nukahtanut auringon läpitunkeviin hyväilyihin, jotka miellyttävästi lämmittivät häntä vaunuissa, aivan kuin hän olisi levännyt suloisessa valo- ja ilmakylvyssä.

He olivat nousseet noin kaksi kolmannesta rinteestä ja olivat nyt paikalla, joka oli kuuluisa näköalastaan ja jonne kaikki matkailijat aina tuotiin.

Tältä paikalta saattoi nähdä koko valtavan laakson pitkänä ja leveänä. Sen halkaisi isoine mutkineen kirkas virta päästä päähän. Joen saattoi nähdä tulevan kaukaa täynnä lukuisia saaria ja tekevän ison kaarroksen, ennen kuin se virtasi läpi Rouenin. Sen jälkeen näkyi kaupunki oikealla rannalla ohuen aamu-usvan verhoamana, auringon kimallusta katoillaan. Ja sitten kaupungin tuhannet kapeat huiput, terävinä tai tylppinä, hauraina tai reiällisinä ja jättiläiskoruja muistuttavina, sitten kaupungin neliskulmaiset tai pyöreät, heraldisin kruunuin koristelut tornit, koko tuo kirkontornien goottilainen sotajoukko. Ja kaiken yläpuolella komeili tuomiokirkon terävä torninhuippu, mielikuvituksellinen pronssineula, ruma, kummallinen, epäsuhtainen — maailman korkein kirkontorni.

Mutta vastapäätä, virran toisella puolella, kohosivat kohti taivasta pyöreinä ja tasaisina aina huippujaan myöten Saint-Severin esikaupungin tehtaanpiiput.

Vielä lukuisampina kuin veljensä kirkontornit ne kohottivat kaukana maaseudullakin ilmaan pitkiä tiilisiä pilareitaan ja lähettivät kohti sinistä taivasta pikimustia henkäyksiään.

Alhaalla työläisten kaupunginosan takana levittäytyi kuusimetsä, ja Seine, joka virtasi molempien kaupunginosien lävitse, jatkoi matkaansa eteenpäin. Se lipui pitkien, mutkaisten lehtipuiden peittämien rantojen välissä, jotka siellä täällä paljastivat valkoisen kiviluurankonsa, ja katosi vihdoin näköpiirin taakse tehtyään uuden pitkän ja pyöreän kaaren. Virtaa ylös ja alas kulki aluksia, joita pienet, kärpästen kokoiset höyrylaivat hinasivat työntäen lakkaamatta sisuksistaan ilmoille paksuja savupilviä. Saaret, jotka erottuivat virran pinnasta, olivat vieri vieressä, ja joskus niitä erotti vähän pidempi väli. Ne muistuttivat vihreäkimmelteisen rukousnauhan epätasaisia helmiä.

Ajuri odotti, kunnes vieraat olivat tarpeekseen ihastelleet. Kokemuksesta hän tiesi, että maisema aiheutti turisteissa pitkäaikaista ihastusta.

Mutta kun ajoneuvot jälleen lähtivät liikkeelle, Duroy huomasi äkkiä muutaman sadan metrin päässä kaksi vanhaa ihmistä, jotka astelivat pitkin tietä, ja hän hyppäsi heti vaunuista huutaen: "Tuolla he ovat! Minä tunnen heidät!"

Vastaantulijat olivat kaksi maalaisia, mies ja nainen, jotka kulkivat epätasaisin askelin, silloin tällöin tukien toisiaan ja nojaten toistensa olkapäihin. Mies oli pieni, tanakka, punakka kasvoiltaan ja hieman lihavahko, mutta voimakas ikäisekseen, vaimo taas pitkä, kuiva, kumarainen vakava nainen, joka oli kasvanut maaseudun totisissa vaivoissa, joka oli saanut tehdä työtä lapsuudestaan saakka ja joka koskaan ei ollut nauranut miehen juodessa ja laskiessa leikkiä kapakkavieraiden kanssa.

Madeleine oli myös laskeutunut vaunuista, ja kun hän näki noiden molempien ihmisraukkojen tulevan, hänet valtasi masennus ja ikävä, jollaista hän ei koskaan ollut voinut kuvitella. He eivät lainkaan tunteneet poikaansa, tuota hienoa herraa, eivätkä he koskaan olisi voineet kuvitella, että tuo vaaleapukuinen kaunis nainen olisi heidän poikansa vaimo.

He astelivat nopeasti ja ääneti odotettua poikaansa vastaan eivätkä edes katsoneet näihin kävelivät vaunujen perässä.

Molemmat pysähtyivät heti aivan mykkinä hämmästyksestä. Eukko tointui ensin ja änkytti paikallaan seisten: "Sinäkö se olet, poika?"

Nuori mies vastasi: "Minähän se olen, äiti kulta." Ja hän meni muorin luo ja painoi hänen molemmille poskilleen voimakkaan, pojallisen suudelman. Sitten hän hieroi ohimoitaan isän ohimoita vasten. Ukko oli ottanut hatun päästään, mustasilkkisen rouenilaishatun, joka oli hyvin korkea ja muistutti karjakauppiaiden päähinettä.

Sitten Georges esitteli: "Vaimoni." Ja molemmat maalaiset tuijottivat Madeleinea. He tuijottivat häntä kuin ihmettä jonkinlaisen levottoman säikähdyksen vallassa, johon isässä liittyi eräänlaista tyytyväistä hyväksymisiä, äidissä taas mustasukkaista vihamielisyyttä.

Mies, joka oli vilkas, makean omenaviinin ja alkoholin läpiliottama luonne, rohkaisi vihdoin mielensä ja kysyi silmiään veitikkamaisesti räpyttäen: "Saa kai sinulle sentään antaa pusun?"

Poika vastasi: "Tottakai, hitto vieköön." Ja Madeleine ojensi epämääräisiä vastenmielisyyttä tuntien molemmat poskensa vastaanottamaan talonpoikaisukolta kaksi kajahtavaa suudelmaa, joiden jälkeen ukko pyyhki suunsa kämmenensä selkäpuolella.

Kun tuli eukon vuoro, hän suuteli poikansa vaimoa epäluuloisen karsaasti. Ei, tämä ei ollut se miniä, josta hän oli uneksinut, tämä ei vähääkään muistuttanut lihavaa, tervettä talonpoikaisnaista, joka on punainen kuin omena ja pyöreä kuin siitostamma. Hän oli lutkan näköinen, tuo nainen hetaleineen ja myskinhajuineen. Sillä kaikki, mikä kävi hajuvesistä, oli eukolle samaa kuin myski.

Ja jälleen lähdettiin kulkemaan ajopelien jäljessä, kuljettivat vastanaineiden matkatavaroita.

Ukko tarttui poikansa käsivarteen pidätti hänet toisten jälkeen ja kysyi jännittyneenä:

Isä päästi pienen ihailevan vihellyksen ja saattoi vain mutista itsekseen: "Piru vieköön!" Sillä summa teki vaikutuksensa. Sitten hän lisäsi vilpittömästi vakuuttuneena: "On se tosiaankin hieno nainen." Madeleine oli näet hänen makunsa mukainen, ja häntä oli pidetty suurena tuntijana, juuri häntä, ennen vanhaan.

Madeleine ja äiti astelivat rinnakkain puhumatta sanaakaan toisilleen.
Molemmat miehet tavoittivat heidät.

Tultiin kylään, pieneen tien reunalla olevaan kylään, johon kuului kymmenkunta taloa tien molemmilla puolilla, hienoja tiilitaloja ja kalkkisohjosta rakennettuja hökkeleitä, joista edellisissä oli liuskakivi-, jälkimmäisissä olkikatot. Ukko Duroyn majatalo, mökki, johon kuului pohjakerros, ja ullakko, oli aivan kylän alkupäässä vasemmalla. Kuusenoksa, joka oli kiinnitetty oven yläpuolelle, ilmoitti vanhan tavan mukaan, että janoisilla ihmisillä oli oikeus astua sisään.

Kapakkasaliin ruoka oli katettu kahdelle toistensa jatkoksi siirretylle pöydälle, joita peitti kaksi pöytäliinaa. Eräs naapurieukko, joka oli pyydetty avuksi, tervehti syvään niiaten nähdessään niin kauniin, hienon naisen, mutta sitten hän äkkiä tunsi Georgesin ja parkaisi: "Herra Jeesus, oletko se sinä, poika!"

Ja hän syleili eukkoa niinkuin hän äsken oli syleillyt isäänsä ja äitiään.

Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "Tule huoneeseemme, niin saat riisua hattusi."

Hän avasi oikealla olevan oven. Se johti pieneen kylmään, tiilipermantoiseen huoneeseen, joka oli aivan valkoinen laastittuine seinineen ja pumpuliverhoisine sänkyineen. Vihkivesimaljan yläpuolella riippui krusifiksi. Kaksi taulua, jotka esittivät Paulia ja Virginiaa sinisen palmun alla ja Napoleon ensimmäistä keltaisen hevosen selässä, oli tämän siistin, lohduttoman huoneen ainoina koristuksina.

Niin pian kuin he olivat yksin, Georges suuteli Madeleinea: "Miten voit, Made? Olen iloinen nähdessäni jälleen vanhukset. Pariisissa heitä tuskin tulee ajatelleeksikaan, mutta heidän tapaamisensa on joka tapauksessa hauskaa."

Mutta isäukko koputti rystysillään seinää ja huusi: "Tulkaa, tulkaa ruoka on valmiina."

Siitä muodostui pitkä, maalainen aamiainen, johon kuului huonosti sommiteltu sarja ruokia: lihamakkaraa lampaanpaistin jälkeen ja munakas lihamakkaran jälkeen. Isä Duroy, jonka muutamat viinilasit saattoivat oikeaan tunnelmaan, löysensi parhaiden kokkapuheittensa hanaa, jotka puheet muuten säästettiin vain suuria juhlatilaisuuksia varten. Ne olivat kömpelöitä ja karkeita juttuja kommelluksista, joita oli sattunut hänen ystävilleen, kuten hän väitti. Georges, vaikka hän tunsi ne kaikki, nauroi kuitenkin kotiseutunsa ilman huumaamana. Hänessä asui synnynnäinen rakkaus tähän seutuun, paikkoihin, jotka hän tunsi lapsuudestaan saakka, kaikkiin jälleen heränneisiin muistoihin, kaikkiin ennestään tuttuihin asioihin, jotka hän nyt taas näki, vähäpätöisyyksiin sellaisiin kuin eräässä ovessa olevaan veitsenjälkeen, tuoliin, joka ontui ja joka toi hänen mieleensä jonkin pienen tapahtuman, tuoksuun, joka uhosi maasta, pihkan ja puiden hajuun, joka tuli läheisestä metsästä. Ja myös huoneiden, ojien ja lantatunkioiden hajua hän rakasti.

Äiti Duroy ei puhunut sanaakaan, ja raskasmielisen ja tiukan näköisenä hän tarkasteli koko ajan poikansa vaimoa, sydämessään juuri herännyt viha, vanhan työläisen viha, talonpoikaisnaisen, jolla on kuluneet sormet ja karkeiden töiden rumentamat jäsenet, viha kaupunkilaista kohtaan, joka herätti hänessä vastenmielisyyttä ja joka tuntui tuomittavalta, likaiselta, vain laiskuutta ja syntiä varten luodulta esineeltä. Hän nousi alituisesti pöydästä asettaakseen esille ruokia ja kaataakseen laseihin hapanta, keltaista viiniä karahvista tai vaahtoavaa, ruskeaa, makeaa omenaviiniä pulloista, joiden korkit paukahtelivat kuin kivennäisvesipullojen tulpat.

Madeleine söi vähän, puhui vähän ja istui pöydässä alakuloisena. Hänen tavallinen hymynsä oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja hänen kasvoillaan oli surullinen ja alistuva ilme. Hän oli pettynyt, murheellinen. Miksi? Hänhän oli itse tahtonut tulla. Hänhän oli varsin hyvin tietänyt tulevansa maalaisten, pikkutalonpoikien luo. Minkälaisiksi hän oli heitä uneksinut, hän, joka ei koskaan muuten uneksinut?

Mahtoiko hän sitä tietää? Eikö olekin niin, että naiset aina toivovat sitä, mitä ei ole? Oliko hän, heitä matkan päästä ajatellessaan, kuvitellut heidät runollisemmiksi? Ei, mutta ehkä enemmän kirjoissa kuvattujen talonpoikien kaltaisiksi, jalommiksi, sydämellisemmiksi, koristeellisemmiksi. Silti hän ei ollut toivonut heitä läheskään niin erinomaisiksi kuin maalaiset olivat romaaneissa. Mistä sitten johtui, että he herättivät hänessä vastenmielisyyttä? Hänen tympeään tunteeseensa vaikuttivat tuhannet huomaamattomat pikkuseikat, tuhannet epämääräiset karkeudet, vieläpä noiden ihmisten aito talonpoikaisluonnekin, heidän liikkeensä ja ilonpurkauksensa, kaikki mitä he sanoivat.

Hän muisti oman äitinsä, josta hän ei koskaan puhunut kenellekään, vietellyn opettajattaren, joka oli kasvatettu Saint-Denis’ssä ja joka oli kuollut suruun ja köyhyyteen Madeleinen ollessa kahdentoista vuoden vanha. Joku tuntematon oli ottanut pienen tytön hoiviinsa. Ehkä hänen isänsä? Kuka hän oli? Sitä Madeleine ei varmaan tietänyt, vaikka hänellä olikin asiasta omat epäilyksensä.

Aamiainen ei ottanut koskaan päättyäkseen. Nyt alkoi tulla sisään kapakkavieraita. He puristivat isä Duroyn kättä, huusivat äänekkäästi nähdessään pojan ja vilkuilivat nuoreen naiseen iskien leikillisesti silmää aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Hitto vieköön! Eipä näytä Georges Duroyn vaimo madonsyömältä!"

Saapui toisiakin, vähemmän tuttavallisia. He istuutuivat puupöytien ääreen: "Litra! — Kolpakko! — Kaksi konjakkia! — Viiniä!" Ja he alkoivat pelata dominoa paukuttaen alituisesti pieniä mustia ja valkoisia luulevyjä.

Äiti Duroy kulki lakkaamatta edestakaisin, tarjoili vieraille alakuloisen näköisenä, otti vastaan rahoja ja kuivasi pöytiä sinisellä esiliinallaan.

Liitupiippujen ja halpojen sikarien savu täytti ilman. Madeleine alkoi yskiä ja kysyi: "Emmekö mene ulos? Minä en enää kestä."

Ateria ei ollut vielä päättynyt. Isä Duroy tuli pahalle tuulelle. Silloin Madeleine nousi ja meni istumaan oven ulkopuolella olevalle penkille. Siinä hän odotti, että hänen appiukkonsa ja miehensä lopettaisivat kahvinsa ja siihen kuuluvat lisäkkeet.

Georges tuli pian ulos hänen luokseen: "Haluatko, että lähdemme kävelylle Seinen rantaan?" hän kysyi.

He menivät virran rantaan, vuokrasivat veneen Croisset’n luona ja viettivät lopun päivästä erään saaren luona puiden alla, molemmat kevään suloisen lämmön herpaisemina ja virran pienten aaltojen tuudittamina.

Illallinen, joka nautittiin talilampun valossa, oli Madeleinelle vielä kiusallisempi kuin aamiainen. Isä Duroy, joka oli puolijuovuksissa, ei enää puhunut. Äidin kasvoilla oli edelleenkin raskas ilme.

Niukka valo loi harmaisiin seinäpintoihin varjokuviaan, liikkuvia päitä, suunnattomia neniä ja muodottomia liikkeitä. Kun joku käänsi profiilinsa keltaiseen, lepattavaan liekkiin päin, saattoi nähdä jättiläiskäden vievän talikon kokoisen haarukan suuhun, joka avautui kuin villipedon kita.

Heti kun illallinen oli päättynyt, Madeleine vei miehensä mukanaan ulos, jottei hänen olisi tarvinnut istua pimeässä salissa, jossa koko ajan leijaili vanhojen piippujen ja pöydille kaadettujen juomatavaroiden ilkeä haju.

Madeleine alkoi vastustella, mutta Georges keskeytti hänet: "Ei. Olen sen jo huomannut. Jos haluat, niin voimme palata kotiin jo huomenna."

He astelivat suoraan eteenpäin hitain askelin. Oli lauha ilta, jonka syvä, hyväilevä pimeys tuntui olevan täynnä kevyitä ääniä, kahinaa ja huokauksia. He poikkesivat kapealle polulle ja kulkivat korkeiden puiden alla, joiden rivit ylenivät kahtena synkkänä, mustana aitana heidän molemmilla puolillaan.

Polku tuntui huokuvan maan, puiden ja sammalen hajua, varjoisan metsän raikasta, vanhaa tuoksua, joka muodostuu nuppujen mehusta ja tiheiden pensaikkojen alla mätänevästä ruohosta. Nostaessaan päätään Madeleine näki tähdet puiden latvojen välisiä, ja vaikk’ei pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut oksia, hän tunsi ympärillään tämän lehtivaltameren epämääräisen imuvoiman.

Kummallinen värähdys kulki hänen lävitsensä, kiiti hänen ihonsa yli. Epämääräinen tuska alkoi painaa häntä. Miksi? Hän ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän tunsi olevansa hukassa, eksyksissä, vaarojen ympäröimänä, kaikkien hylkäämä, yksinään, yksinään maailmassa, tämän elävän holvin alla, joka värähteli tuolla ylhäällä.

He tulivat kotiin. Vanhukset olivat jo menneet levolle. Madeleine nukkui huonosti, hän heräsi alituiseen maaseudun hänelle outoihin ääniin, huuhkajan huhuiluun, lättiinsä suljettujen porsaiden röhkinään ja kukon kiekumiseen, joka alkoi jo keskiyöllä.

Kun Georges ilmoitti vanhemmilleen, että heidän täytyi matkustaa kotiin, molemmat pelästyivät, mutta pian he ymmärsivät, mistä päätös oli lähtöisin.

Nuoret antoivat vanhuksille kaksisataa frangia karkottaakseen heidän tyytymättömyytensä, ja kun ajoneuvot, joita he olivat lähettäneet erään pojan hakemaan, kello kymmenen aikaan tulivat, vastanaineet suutelivat vanhuksia ja lähtivät.

"Eikö käynytkin niinkuin olin sanonut? Sinua ei olisi pitänyt päästää herra ja rouva Du Roy de Cantelin tuttavuuteen."

Madeleinekin alkoi nauraa ja vastasi: "Nyt olen ihastunut. He ovat kunnon ihmisiä, joista jo alan pitää. Lähetänpä heille sokerileivoksia Pariisista."

Sitten hän kuiskasi: "Du Roy de Cantel… Saatpa nähdä, ettei kukaan ihmettele hääkorttejamme. Kerromme, että olemme viettäneet kahdeksan päivää vanhempiesi maatilalla."

Ja hän painautui miehensä viereen antaen suudelman hipaista hänen viiksiään: "Mitä kuuluu, Geo?"

Duroy vastasi: "Mitä kuuluu, Made?" ja kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen.

Kaukana laakson pohjalla näkyivät ison virran hopeasuomut aamuauringon valossa, tehtaanpiiput, jotka työnsivät kivihiilipilviään taivaalle, ja terävät torninhuiput, jotka kohosivat yli vanhan kaupungin.

Herrasväki Du Roy oli ollut kaksi päivää jälleen Pariisissa, ja sanomalehtimies oli ryhtynyt vanhaan toimeensa. Hän vain odotti saavansa luopua "Nähtyä ja kuultua" osaston päällikkyydestä ottaakseen lopullisesti haltuunsa, Forestier’n työn ja antautuakseen yksinomaan politiikkaan.

Tänä iltana hän oli matkalla kotiin päivälliselle, kotiin, edeltäjänsä huoneistoon. Hänen sydämensä oli iloinen, ja hänessä kyti aina uudistuva halu saada pian hyväillä vaimoaan, joka hallitsi häntä ulkonaisella viehätysvoimallaan ja huomaamattomalla vaikutusvallallaan. Kun hän rue Notre-Dame-de-Lorettella meni erään kukkakaupan ohitse, hänen päähänsä pälkähti ostaa kukkavihko Madeleinelle, ja hän valitsi kokonaisen kimpun puoliavoimia ruusuja, kokonaisen sylillisen tuoksuvia nuppuja.

Uudessa porraskäytävässään hän joka kerroksessa katseli mielihyvin kuvaansa peilistä, joka aina palautti hänen mieleensä hänen ensimmäisen tulonsa tähän taloon.

Hän oli unohtanut avaimensa ja soitti, ja sama palvelija, jonka hän oli vaimonsa neuvosta pitänyt, tuli avaamaan.

Mutta mennessään ruokasalin lävitse hän hämmästyi suuresti nähdessään, että pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ja salongin ovella olevan kohotetun verhon sivuitse hän näki Madeleinen, joka järjesti uuninkulmalla olevaan maljakkoon aivan samanlaisia ruusuja kuin hän itse oli ostanut. Hän loukkaantui ja tuli pahalle tuulelle, aivan kuin joku olisi varastanut hänen aatteensa, hänen kohteliaisuudenosoituksensa ja sen ilon, jota hän siitä oli odottanut.

Madeleine vastasi kääntymättä miehensä puoleen kukkasista, joita hän yhä järjesteli: "Olen ja en ole. Tänne tulee vanha ystäväni, kreivi de Vaudrec, jolla on tapana syödä täällä päivällistä joka maanantai ja joka käy täällä nyt niinkuin ennenkin."

Hän oli pysähtynyt vaimonsa taakse kukkavihko kädessään. Hän olisi tahtonut piilottaa sen, heittää sen menemään. Mutta hän sanoi: "Katsohan, minulla on mukanani muutamia ruusuja!"

Ja hän ojensi miestään kohti käsivartensa ja huulensa osoittaen niin vilpitöntä iloa, että Georges tunsi itsensä lohdutetuksi.

Madeleine otti kukat, hengitti niiden tuoksua ja pani ne sitten, riemuiten kuin pieni lapsi, tyhjään maljakkoon vastapäätä toista ruusumaljakkoa. Sen jälkeen hän sanoi tarkastellen kukkiensa vaikutusta:

"Tiedätkö, Vaudrec on aivan ihastuttava. Sinä varmasti ystävystyt hänen kanssaan."

Ovikellon kilahdus ilmoitti kreivin saapumisen. Hän tuli rauhallisena ja huolettomana, aivan kuin olisi saapunut kotiinsa. Suudeltuaan kohteliaasti nuoren naisen sormenpään hän kääntyi hänen miehensä puoleen ja ojensi tälle sydämellisesti kätensä kysyen: "Mitä kuuluu, rakas Du Roy?"

Hänen ilmeensä ei enää ollut jäykkä ja karu niinkuin aikaisemmin, vaan hän oli hyvin rakastettava ja osoitti monin tavoin, ettei tilanne enää ollut sama kuin ennen. Sanomalehtimies oli hämmästynyt ja koetti olla mahdollisimman kohtelias vastatakseen toisen rakastettavuuteen. Viiden minuutin kuluttua olisi voinut luulla, että he olivat tunteneet toisensa ja kunnioittaneet toisiaan jo kymmenen vuotta.

Madeleine, jonka kasvot loistivat, sanoi: "Saatte nyt jäädä kahden. Minun täytyy mennä katsomaan keittiöön." Ja hän katosi molempien miesten katseiden seuraamana.

Hänen palatessaan herrat keskustelivat teatterista. He puhuivat eräästä uudesta kappaleesta ja olivat niin täydellisesti samaa mieltä, että jonkinlainen pikainen ystävyys heräsi heidän silmissään heidän keksiessään käsityskantojensa ehdottoman yhtäläisyyden.

Päivällinen oli viehättävä, hyvin tuttavallinen ja sydämellinen ja kreivi viipyi myöhäiseen iltaan näyttäen viihtyvän mainiosti tässä talossa ja tämän hauskan vastanaineen parin luona.

"Eikö hän olekin suurenmoinen? Hänestä täytyy pitää, kun oppii hänet tarkemmin tuntemaan. Ja hän on luotettava, uskollinen, vakaa ystävä. Oh, ilman häntä…"

"Minunkin mielestäni hän on hyvin miellyttävä. Meistä tulee varmasti hyvät ystävät."

Mutta Madeleine jatkoi heti: "Etpä tiedäkään, kuinka paljon meillä on tekemistä tänä iltana, ennen kuin menemme levolle. Minulla ei ollut aikaa puhua sinulle asiasta ennen päivällistä, kun Vaudrec tuli niin pian. Olen juuri äsken saanut tärkeitä tietoja Marokosta. Ne on antanut minulle Laroche-Mathieu, edustajakamarin jäsen ja tuleva ministeri. Meidän on tehtävä suuri artikkeli, huomiotaherättävä artikkeli. Minulla on asiat ja numerot. Ryhdymme työhön heti. Ole hyvä ja ota lamppu."

Samat kirjat olivat rivissä hyllyllä, joiden päällä nyt upeilivat ne kaksi Juanin lahden maljakkoa, jotka Forestier oli ostanut päivää ennen kuolemaansa. Pöydän alla oli vainajan jalkamatto valmiina lämmittämään Du Royn jalkoja. Heti pöydän ääreen istuuduttuaan Du Roy tarttui samaan norsunluiseen kynänvarteen, jonka päätä toisen hampaat olivat pureskelleet.

Madeleine nojasi uuniin, sytytti savukkeen ja kertoi uutisensa, minkä jälkeen hän esitti omat näkökantansa ja ajattelemansa artikkelin suunnitelman.

Du Roy kuunteli tarkkaan töhertäen silloin tällöin paperille pieniä muistiinpanoja, ja kun Madeleine oli lopettanut, hän otti uudelleen kysymyksen tarkasteltavaksi, vuorostaan laajensi sitä ja kehitti sitä, joten siitä ei muodostunutkaan yksinomaan artikkelisuunnitelma, vaan kokonainen sotasuunnitelma vallassa olevaa ministeriötä vastaan. Hänen vaimonsa ei enää polttanut, niin jännittynyt hän oli asiasta ja niin tarmokkaasti hänen ajatuksensa toimivat, kun hän edelleen kehitteli Georgesin näkökohtia.

Yhtenään hän mutisi: "Niin… niin… mainiota… erinomaista… hyvin osuvaa…"

Mutta Du Royn oli aina vaikea päästä alkuun, ja tuskastuneena hän etsi sanoja. Silloin Madeleine tuli hiljaa hänen luokseen, kumartui hänen olkapäänsä yli ja alkoi aivan hiljaa kuiskailla lauseita hänen korvaansa.

Madeleinella oli kyky antaa purevia iskuja, iskuja, jotka olivat täynnä pääministerin haavoittamiseksi tarkoitettua naisellisia myrkkyä. Hän osasi taitavasti sekoittaa kirjoitukseen ilkeyksiä hallituksen päämiehen ulkomuodosta ja politiikasta ja teki sen niin huvittavalla tavalla, että lukijan oli pakko nauraa, ja samalla tunnustaa havainnot oikeiksi.

Välistä Du Roy lisäsi joukkoon muutamia rivejä, jotka antoivat hyökkäykselle syvemmän ja voimakkaamman sisällyksen. Hän osasi sitä paitsi taidon tehdä kaksimielisiä salaviittauksia. Sen hän oli oppinut terästäessään "Nähtyä ja kuultua"-osastonsa uutisia, ja kun jokin seikka, jonka Madeleine ilmoitti varmaksi, tuntui hänestä epäilyttävältä tai liian häpäisevältä, hän osasi vihjaista siihen tavalla, joka vaikutti lukijaan tehokkaammin kuin jos se olisi sanottu suorin sanoin.

Kun heidän artikkelinsa oli valmis, luki Georges sen lävitse, kovaäänisesti pauhaten. Molemmat pitivät sitä aivan ihailtavana ja hymyilivät toisilleen ihastuneina ja yllättyneinä, aivan kuin he vasta nyt olisivat alkaneet päästä perille toistensa lahjoista. He katsoivat toisiaan silmiin ihailun ja hellyyden liikuttamina ja suutelivat toisiaan kiihkeästi tuntien polttavaa rakkaudenkaipuuta, joka heidän ajatuksistaan siirtyi heidän ruumiiseensa.

"Menkää edellä, herra, koska kerran kannatte lamppua." Du Roy meni hänen ohitseen, ja Madeleine seurasi häntä heidän huoneeseensa kutittaen häntä sormellaan niskaan kauluksen ja tukan väliin saadakseen hänet kulkemaan joutuisammin, sillä tätä hyväilyä Georges pelkäsi.

Artikkeli julkaistiin varustettuna allekirjoituksella Georges Du Roy de Cantel, ja se herätti suurta huomiota. Edustajakamarissa se aiheutti kovan metelin. Johtaja Walter onnitteli kirjoittajaa ja luovutti hänen hoitoonsa La Vie Françaisen poliittisen osaston. "Nähtyä ja kuultua"-osasto joutui takaisin Boisrenard’ille.

Tämän jälkeen lehti ryhtyi viekkaaseen ja häikäilemättömään taisteluun vallassa olevaa ministeristöä vastaan. Hyökkäykset, jotka aina tehtiin taitavasti ja aina perustuivat tosiasioihin, olivat milloin ivallisia, milloin vakavia, milloin leikillisiä, milloin myrkyllisiä ja osuivat maaliinsa niin hellittämättömän varmasti, että kaikki ihmettelivät.

Toiset lehdet lainasivat otteita La Vie Françaisen artikkeleista, leikkasivat kokonaisia kirjoituksia, ja poliitikot kysyivät toisiltaan, eikö prefektuurin toimesta voitaisi tukkia tuon tuntemattoman ja katkeran vihollisen suuta.

Du Roy tuli tunnetuksi poliittisissa piireissä. Kädenpuristuksista ja hatunnostamisista hän ymmärsi, miten hänen vaikutusvaltansa kasvoi. Sitä paitsi hänen vaimonsa oli hänelle alati yllättyneen ihastelun aiheena. Hän ihmetteli ja ihaili hänen keksimiskykyään, hänen taitoaan hankkia itselleen tietoja ja hänen suurta tuttavapiiriään.

Tullessaan kotiin Du Roy tapasi salongissaan milloin jonkun senaattorin, milloin jonkun edustajakamarin jäsenen, milloin jonkun korkean virkamiehen tai kenraalin, jotka kaikki kohtelivat Madeleinea vakavan luottavaisesti kuten vanhaa, hyvää ystävää. Missä hän oli oppinut tuntemaan kaikki nämä ihmiset? Seuraelämässä, sanoi Madeleine. Mutta miten hänen oli onnistunut saavuttaa heidän luottamuksensa ja heidän ystävyytensä? Sitä Du Roy ei ymmärtänyt.

Väliin Madeleine tuli liian myöhään aterioille, hengästyneenä, punaisena, värisevänä ja sanoi, ennen kuin oli ennättänyt riisua edes harsoaan:

"Tiedätkö, tänään minulla on ollut hauska päivä. Ajattelehan, että oikeusministeri on nimittänyt kaksi sekakomitean jäsentä. Siitä hän ansaitsee löylytyksen, jonka hän kerrankin muistaa."

Ja ministeri sai löylytyksensä ja seuraavana päivänä uuden löylytyksen ja kolmantena päivänä vielä uuden. Edustaja Laroche-Mathieu, joka joka tiistai söi päivällistä rue Fontainella kreivi de Vaudrecin jälkeen, joka aloitti viikon, puristi voimakkaasti molempien aviokumppanien käsiä ilmaisten selvästi tyytyväisyytensä, jota hän ei pystynyt salaamaan. Hän sanoi lakkaamatta:

"Tuhat tulimmaista, minkälainen taistelu! Tämän jälkeen meidän on pakko onnistua."

Hän toivoi voivansa vallata ulkoministerin salkun, jota hän jo kauan oli tavoitellut.

Hän kuului niiden monikasvoisten poliitikkojen joukkoon, joilla ei ole vakaumusta, ei suurta älyä, ei rohkeutta eikä todellisia tietoja. Hän oli pieni asianajaja, jota oli onnistanut maaseutukaupungissa. Hän piti itsensä viekkaassa tasapainoasennossa äärimmäisyyspuolueiden välillä, ollen jonkinlainen tasavaltalainen jesuiitta ja vapaamielinen taistelupukari.

Hänen kylämachiavellismistaan johtui, että hänen toverinsa pitivät häntä älykkäänä, samoin kaikki ne nousukkaat, joista tehdään valtiopäivämiehiä. Häntä onnisti, koska hän oli tarpeeksi hienoasuinen, tarpeeksi kohtelias, tarpeeksi ystävällinen, tarpeeksi rakastettava. Hänellä oli menestystä seuraelämässä, siinä sekalaisessa, levottomassa ja varsin vähän hienostuneessa seuraelämässä, jonka muodostavat nykyhetken vallassaolijat.

Kaikkialla sanottiin: "Larochesta tulee ministeri." Ja itse hän oli vielä vakuuttuneempi kuin muut siitä, että Larochesta tulee ministeri.

Hän oli pääosakkaita johtaja Walterin lehdessä, jotapaitsi hän oli
Walterin kumppani monissa liikeyrityksissä.

Du Roy avusti häntä luottavaisesti toivoen hämärästi jotakin tulevaisuudelta. Muuten hän vain jatkoi sitä työtä, jonka Forestier oli aloittanut. Laroche-Mathieu oli luvannut Forestier’lle Kunnialegioonan komentajanauhan, kunhan voiton päivä koittaisi. Ritarimerkin saisi nyt Madeleinen uusi mies, siinä koko ero. Kaiken lopuksi mikään ei ollut muuttunut.

Niin hyvin oltiin selvillä siitä, ettei mitään ollut muuttunut, että Du Royn virkaveljet keksivät vakituisen leikkipuheen, joka pian alkoi häntä suututtaa.

Hän ei ollut kuulevinaan, vaan etsi vain kirjeitä hyllyltään. Mutta ääni jatkoi entistä ponnekkaammin: "Hei, Forestier!" Kuului tuhahdettua naurua.

Kun Du Roy aikoi lähteä johtajan huoneeseen, jonne hänet oli kutsuttu, hänet pysähdytti toimitustoveri, joka oli hänelle huudellut: "Oh, suo anteeksi, sinullehan minulla oli asiaa. Niin hullulta kuin se kuuluukin, minä erehdyn aina nimittämään sinua Charles raukan nimellä. Se johtuu kai siitä, että artikkelisi niin hiivatisti muistuttavat hänen kirjoituksiaan. Niiden suhteen erehtyy jokainen."

Du Roy ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän raivosi. Hänessä alkoi kiehua synkkä viha vainajaa kohtaan.

Johtaja Walter itse oli sanonut, kun joku ihmetteli uuden poliittisen toimittajan ja toimen entisen johtajan kirjoitusten käänteiden ja tyylin hämmästyttävää yhtäläisyyttä: "Niin, hän muistuttaa jollakin tapaa Forestier’ta, mutta hän on sukkelasanaisempi, ärsyttävämpi, voimakkaampi kuin Forestier."

Kerran taas, kun Du Roy sattumalta tuli avanneeksi bilboquet-kaapin, hän huomasi, että hänen edeltäjänsä bilboquet’n varren ympärille oli kiedottu suruharso, kun taas se bilboquet, jota hän itse tavallisesti oli käyttänyt harjoitellessaan peliä Saint-Potinin johdolla, oli koristettu sievällä silkkinauhalla. Kaikki kepit olivat kokonsa mukaan järjestyksessä samalla hyllyllä, ja erääseen kilpeen, jollaisia näkee museoissa, oli kirjoitettu: "Vanha kokoelma, omist. toiminimi Forestier & Co, Forestier—Du Royn jälk. Kulumattomia artikkeleita, jotka sopivat käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, myös matkoilla."

Hän sulki rauhallisesti kaapin ja lausui niin kovasti, että kaikki sen kuulivat:

Mutta hänen turhamaisuutensa oli saanut iskun, hänen ylpeyttään oli loukattu, samoin hänen arkaa kynämiehenmainettaan, sitä hermostunutta epäluuloisuutta, joka aina on varuillaan ja joka on luonteenomainen yhtä hyvin reportterille kuin runoilijoillekin.

Sana Forestier kiusasi hänen korvaansa. Hän pelkäsi sitä kuulla, ja hän tunsi punastuvansa, kun hän sen kuuli.

Hänelle tämä nimi merkitsi kirvelevää pilantekoa, vieläpä enemmänkin
kuin pilantekoa, se merkitsi melkein häväistystä. Se huusi hänelle:
"Vaimosi se tekee työsi, niinkuin hän ennen teki tuon toisen työn.
Ilman häntä et olisi mitään!"

Hän tosin myönsi, ettei Forestier olisi ollut mitään ilman Madeleinea.
Mutta mitä häneen itseensä tuli, niin saatiinpa nähdä!

Mutta kun hän tuli kotiin, niin kiusa jatkui. Nyt häntä muistutti vainajasta koko talo, koko huonekalusto, jokainen koristusesine, kaikki, mihin hän kosketti. Ensi aikoina hän oli sitä tuskin huomannut, mutta toverien pilanteko oli haavoittanut hänen sieluaan, johon sen jälkeen alkoivat valaa myrkkyään monet tähän asti huomiotta jääneet pikkuseikat.

Hän ei enää voinut tarttua mihinkään esineeseen, ilman että hänestä tuntui, kuin Charles’in käsi olisi levännyt sen yllä. Hän näki ympärillään ja käsitteli vain sellaisia esineitä, jotka ennen olivat palvelleet Forestier’ta, esineitä, joita tämä oli ostanut, rakastanut ja omistanut.

Väliin hän ihmetteli tätä sielunsa kapinaa ja kysyi usein itseltään: "Mistä pirusta tämä johtuu? Enhän ole vähintäkään mustasukkainen Madeleinen ystäville. Enhän koskaan välitä siitä, mitä hän tekee. Hän tulee ja menee mielensä mukaan, mutta tuo pässinpää Charles saattaa minut raivoon."

Itsekseen hän lisäsi: "Oikeastaan hän todella olikin pässinpää. Se kai minua nyt lonkkaa. Minua harmittaa, että Madeleine saattoi mennä naimisiin sellaisen hölmön kanssa."

Ja lakkaamatta hän toisteli: "Mistä johtuu, että hänen kaltaisensa nainen hetkeäkään saattoi sulattaa sellaista elukkaa?"

Ja hänen kiukkuaan lisäsivät päivä päivällä tuhannet vähäpätöiset seikat, jotka pistivät häntä kuin okaat tuomalla alituisesti hänen mieleensä vainajan. Ja niitä saattoi aiheuttaa milloin Madeleinen, milloin palvelijan, milloin kamarineitsyen jokin sana.

"Miksi meillä ei koskaan ole jälkiruokaa? Sinä et milloinkaan käske valmistamaan sellaista."

Nuori nainen vastasi huolettomasti: "Olet oikeassa. En ole tullut sitä ajatelleeksi. Se johtuu siitä, että Charles aivan inhosi…"

Du Roy keskeytti hänet kärsimättömällä huitaisulla, jota hän ei kyennyt hillitsemään:

"Oh, Charles kiusaa minut kohta kuoliaaksi. Charles siellä ja Charles täällä, Charles joka paikassa, Charles piti siitä ja Charles piti tästä. Koska hän on kuollut, voisi hänet mielestäni jo jättää rauhaan."

Madeleine katseli miestään hämmästyneenä. Hän ei ymmärtänyt tätä äkillistä vihanpuuskaa. Mutta koska hän oli älykäs nainen, hän aavisti hiukkasen siitä, mitä hänen miehensä sielussa tapahtui, aavisti sen hitaan työn, jota vainajaan kohdistunut mustasukkaisuus joka sekunti suoritti kaiken sen avulla, mikä muistutti tuosta toisesta.

Hän ehkä piti sitä lapsellisena, mutta oli kuitenkin hyvillään eikä vastannut mitään.

Du Roy puolestaan suuttui omasta kiukustaan, jota hän ei ollut voinut hillitä. Kun hänen illalla päivällisen jälkeen oli kirjoitettava artikkeli seuraavaksi päiväksi, hän yritti työntää jalkansa kirjoituspöydän alla olevaan jalanlämmittäjään. Kun hän ei siinä oikein onnistunut, hän potkaisi sen kauas huoneeseen ja kysyi nauraen:

Madeleine vastasi, hänkin nauraen: "Oh, hän pelkäsi aina vilustumista.
Hänen rintansa ei ollut vahvimpia."

Du Roy jatkoi karkeasti: "Niin, sen hän osoittikin erittäin hyvin." Sievistellen hän lisäsi: "Minun onnekseni." Ja hän suuteli vaimonsa kättä.

Levolle mennessään hän vielä kysyi ollen yhä saman ajatuksen pauloissa:
"Pitikö Charles yömyssyä, jottei korviin olisi vetänyt?"

Madeleine yhtyi pilantekoon ja vastasi: "Ei, vaan silkkinenäliinaa, jonka hän solmi otsalleen."

Siitä lähtien Charles oli hänelle ehtymättömänä puheenaiheena. Hän puhui hänestä joka tilaisuudessa ja nimitti häntä vain "Charles raukaksi", kasvoillaan äärettömän säälin ilme.

Ja kun hän tuli kotiin toimituksesta, jossa hän pari kolme kertaa oli saanut kuulla nimitettävän itseään Forestier’ksi, hän kosti siten, että hän lakkaamalta vainosi vainajaa mitä katalimmin. Hän puhui hänen vioistaan, hänen naurettavista puolistaan, hänen heikkouksistaan, luetteli niitä mielihyvin, kehitteli ja suurenteli niitä, aivan kuin hän olisi tahtonut nyhtää vaimonsa sydämestä pelätyn kilpailijan viho viimeisetkin vaikutusvallan rippeet.

Hän toisteli: "Sanohan, Made, muistatko sitä päivää, jolloin tuo Forestier raukka koetti todistaa meille, että lihavat miehet ovat voimakkaampia kuin laihat?"

Sitten hän halusi kuulla vainajasta erinäisiä arkaluontoisia ja salaisia asioita, joita tympääntynyt nuori nainen kuitenkin kieltäytyi kertomasta. Mutta Du Roy oli itsepäinen ja intti:

Du Roy jatkoi: "Ei, sano nyt vain! Kyllä se aasi varmaankin käyttäytyi hyvin tökerösti sängyssä?"

Eräänä kesäkuun iltana, kun hän poltteli savuketta ikkunansa ääressä, saattoi vielä illalla vallitseva ankara kuumuus hänet haluamaan pientä retkeilyä.

He ottivat avovaunut ja tulivat Champs-Elysées’lle, ja sitten avenue du Bois-de-Boulognelle. Oli tyyni ilta, oikea pariisilainen saunailta, jolloin kuumuutta hehkuva ilma tunkeutuu keuhkoihin kuin leivinuunin höyry. Kokonainen ajopeliarmeija kuljetti puiden alla Pariisin rakastelevaa väestöä. Ne ajoivat lakkaamatta edestakaisin kaupungin ja puiston väliä.

Georges’ia ja Madeleinea huvitti katsella kaikkia noita vaunuissa ajelevia yhteen kietoutuneita pareja, joista aina nainen oli vaaleapukuinen ja mies tummapukuinen. Siinä vyöryi loppumaton rakastavien virta kohti Boulognen puistoa tähdikkään, polttavan taivaan alla. Pyörät kumisivat ontosti katua vasten, muuta ääntä ei kuulunut. Vaunuja, yhä uusia vaunuja lakkaamatta, kaksi olentoa kussakin vaunussa. He lojuivat istuimilla mykkinä, toisiaan vasten puristuneina, viettiharhoihinsa menehtyneinä ja väristen odottaen tulevaa syleilyä. Polttava pimeys tuntui olevan ääriään myöten täynnä suudelmia. Ilmassa leijailevan kevytmielisyyden ja kaikkialla läsnäolevan eläimellisen rakkauden tuntu teki ilman paksuksi ja vielä tukahduttavammaksi. Kaikki nämä parittumista odottavat ihmiset, joita huumasi sama ajatus, sama kaipuu, tartuttivat kuumetta ympärilleen. Kaikki nämä rakkautta täynnä olevat ajoneuvot, joissa hyväilyt keinuivat, sirottelivat tielleen jonkinlaisia hienoja, huomaavia aistillisuuden tuulahduksia.

Georges ja Madeleine tunsivat lemmentartunnan siirtyvän heihinkin. He tarttuivat hiljaa, sanaakaan sanomatta toistensa käsiin, vähän masentuneina ilman raskaudesta ja siitä liikutuksesta, joka heidät valtasi.

Kun he saapuivat kaarrokseen, joka kiertää linnoituksia, he suutelivat toisiaan, ja Madeleine kuiskasi hiukan hämmentyneenä: "Me olemme yhtä lapsellisia kuin matkustaessamme Roueniin."

Suuri vaunuvirta oli jakautunut. Järvien reunaa noudattavalla tiellä, josta nuoriso piti, ajoneuvot vähän hajautuivat, mutta puiston tiheä pimeys, ilma, jota viilensivät lehtevät puut ja puiden välissä solisevat purot, jonkinlainen vilpas tuulahdus avaralta, tähtien täyttämältä taivaalta, kaikki se antoi ajelevien parien suudelmille vielä läpitunkevamman viehätyksen, vielä salaperäisemmän houkutuksen.

Madeleine sanoi hänelle: "Muistatko kotiseutusi metsän, kuinka synkkä se oli? Minusta tuntui kuin se olisi ollut täynnä kauheita eläimiä, kuin sillä ei olisi ollut mitään loppua. Mutta täällä, täällä metsä on lumoava. Täällä tuntee hyväilyjä tuulenhenkäyksissä, ja minähän tiedän, että Sevres on puiston toisella puolella."

Du Roy vastasi: "Oh, meidän puolen metsissä ei ole muuta kuin hirviä, kettuja, metsäkauriita ja villisikoja, ja siellä täällä ehkä jokin metsänvartijanmaja." [Metsänvartijanmaja on ranskaksi; une maison de forestier — Suom.]

Tämä sana, kuolleen nimi, joka kirposi hänen omilta huuliltaan, hämmästytti häntä, aivan kuin joku olisi huutanut sen pensaikosta, ja hän vaikeni äkkiä. Hänet oli vallannut kummallinen, itsepintainen vastenmielisyyden tunne, se mustasukkaisesti kalvava, hellittämätön ärtyisyys, joka jo jonkin aikaa oli häirinnyt hänen elämäänsä.

Hetken kuluttua hän kysyi: "Olitko joskus Charles’in kanssa samalla tapaa ajelemassa kuin tänä iltana?"

Du Royn valtasi äkkiä halu ajaa takaisin kotiin, hermostunut into, joka puristi kokoon hänen sydämensä. Hänen sieluunsa oli tunkeutunut Forestier’n kuva, joka kiusasi häntä, ahdisti häntä. Hän ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin häntä, puhumaan muusta kuin hänestä.

"Kas niin, pikku Made, ole nyt oikein suora! Myönnä, että teit hänet aisankannattajaksi. Myönnä! Sinä olet tehnyt hänet aisankannattajaksi, varmasti! Myönnätkö, että olet tehnyt hänet aisankannattajaksi?"

Madeleine oli vaiti. Tämä sana kiusasi häntä, niinkuin se aina kiusaa kaikkia naisia.

Georges jatkoi itsepäisesti: "Perhana, jos joku ansaitsi sellaisen häpeän, niin varmasti ainakin hän. Kyllä, kyllä! Minua huvittaisi todellakin tietää, olitko uskoton Forestier’lle. Hän ei kai mitään huomannut?"

Hän tunsi, että Madeleine hymyili, arvatenkin jollekin muistolle, ja intti edelleen: "No niin, sano pois! Eihän se mitään tee! Luulisihan olevan hauskaa saada tunnustaa minulle, että petit häntä, oikein hauskaa."

Häntä todella vapisutti toivo siitä, että Charles, vihattu Charles, tuo inhottu, kirottu vainaja oli saanut kantaa tätä naurettavaa häpeää. Ja kuitenkin… kuitenkin hänen haluaan päästä varmuuteen yllytti oikeastaan eräs toinen, vielä sekavampi tunne.

Hän toisti: "Made, pikku Made, kun nyt pyydän sinua! Olisihan ollut aivan väärin olla tekemättä häntä aisankannattajaksi. Kas niin, Made, tunnusta nyt!"

Madeleinesta oli hänen itsepäisyytensä epäilemättä huvittava, sillä hän alkoi nauraa pienin, katkonaisin purskahduksin.

Du Roy oli kumartunut aivan vaimonsa korvaan: "Kas niin… kas niin… tunnusta!"

Madeleine siirtyi hänestä kiivaasti kauemmaksi ja sanoi lyhyesti: "Sinä olet tyhmä. Luuletko, että sellaisiin kysymyksiin vastataan?"

Hän oli sanonut sen niin kummallisella äänellä, että kylmä värähdys kulki läpi miehen suonien, ja hän joutui hämilleen, pelästyi, hieman hengästyi, aivan kuin hän olisi saanut sisäisen tärähdyksen.

Nyt vaunut ajoivat jälleen pitkin järvenrantaa. Taivas näytti sirotelleen tähtiään veteen, jossa kaksi joutsenta, pimeässä tuskin näkyvinä, hitaasti uiskenteli.

Georges huusi ajurille: "Kääntykää takaisin!" ja vaunut kääntyivät ja ajoivat toisten vaunujen ohitse, joiden hevoset kulkivat käyden ja joiden isot lyhdyt kimaltelivat kuin silmät Boulognen metsän yössä.

Miten omituisesti hän oli sen sanonut! Du Roy mietti: "Olikohan se tunnustus?" Ja tämä puolittainen varmuus siitä, että Madeleine oli pettänyt ensimmäistä miestään, saattoi Du Royn nyt suunniltaan vihasta. Häntä halutti lyödä vaimoaan, kuristaa hänet, repiä hiukset hänen päästään!

Oh, jospa Madeleine vain olisi vastannut: "Mutta, rakkaani, jos olisin pettänyt häntä, niin olisin tehnyt sen sinun kanssasi." Silloin olisi Georges häntä suudellut, puristanut hänet syliinsä, rakastanut!

Georges istui liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmät taivasta kohden. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen vielä mitään ajatella. Hän tunsi vain, kuinka suuttumus kiehui hänen sisässään, kuinka se kasvoi, tuo viha, joka valtaa kaikki miehet heidän joutuessaan kosketuksiin naisten viettielämän oikkujen kanssa. Ensimmäisen kerran hän tunsi epäilevän puolison epämääräistä tuskaa! Hän siis oli mustasukkainen, mustasukkainen vainajalle, mustasukkainen Forestier’lle. Mustasukkainen kummallisella, masentavalla tavalla, ja tähän tunteeseen sekautui äkkiä viha Madeleinea kohtaan. Koska Madeleine oli pettänyt tuota toista, kuinka siis Georges puolestaan voisi luottaa häneen?

Vähitellen Du Royn valtasi jonkinlainen viileys, ja terästäytyessään kärsimystään vastaan hän alkoi ajatella: "Kaikki naiset ovat lutkia. Heitä on vain käytettävä, mutta oltava antamatta mitään itse."

Hänen sydämensä katkeruus nousi hänen huulilleen inhon ja halveksunnan sanoina. Mutta hän ei kuitenkaan päästänyt niitä julki. Hän toisteli itsekseen: "Maailma kuuluu väkeville. Täytyy olla väkevä. Täytyy asettautua kaiken yläpuolelle."

Vaunut ajoivat nopeammin. Ne sivuuttivat linnoitukset. Du Roy näki edessään taivaalla punertavan valon, joka muistutti suunnattoman uunin liekkiä, hän kuuli sekavan, huumaavan, korvia särkevän kohinan, jossa yhtyivät lukemattomat erilaiset äänet, kumean melun, joka nousi ja laski kuin epävarmasti sykkivä jättiläisvaltimo, hän kuuli Pariisin hengityksen, suurkaupungin, joka tänä kesäyönä huohotti kuin väsymyksen murtama jättiläinen.

Georges ajatteli: "Olisin hyvin tyhmä, jos turmelisin maksani hänen takiaan. Jokaisen on huolehdittava itsestään. Onni on rohkean puolella. Kaikki on vain itsekkyyttä. Itsekkyys, joka kohdistuu rahaan ja menestykseen, on suurempi kuin itsekkyys, joka kohdistuu vain naisiin ja rakkauteen."

Kaupungin rajalla törrötti Riemukaari kahden ruman jalkansa varassa. Se muistutti muodotonta jättiläistä, joka aivan kuin hankkiutui lähtemään kävelylle edessään aukeavalle leveälle valtakadulle.

Georges ja Madeleine olivat jälleen siinä pitkässä vaunujonossa, joka nyt vei ikuisia lemmenpareja, mykkiä ja toisiinsa kietoutuneita, takaisin kotiin ja ikävöityyn sänkyyn. Georgesista tuntui, kuin koko ihmiskunta olisi lipunut heidän ohitseen huvien, riemun ja onnen humalluttamana.

Nuori nainen, joka varsin hyvin arvasi, mitä hänen miehensä ajatteli, kysyi lempeällä äänellä:

Georges vastasi vähän nolostuneena naurahtaen: "Ajattelen kaikkia noita suutelevia hölmöjä ja sanon itselleni, että maailmassa on todella muutakin tekemistä."

Georgesin ajatukset kiersivät koko ajan jonkinlaista kiukkuisen raivon kehää, joka riisti elämältä kaiken runollisuuden: "Olisinpa hyvin tyhmä, jos luopuisin mistään, jos tekisin itseni levottomaksi, kiusaisin itseäni, repisin rikki itseni, kuten nyt olen jonkin aikaa tehnyt." Forestier’n kuva kulki hänen sielunsa lävitse herättämättä mitään kaunaa. Hänestä tuntui, kuin Forestier ja hän olisivat jälleen tehneet sovinnon ja tulleet ystäviksi. Häntä halutti huutaa Charlesille: "Terve, vanha veli!"

Madeleine, jota hänen vaitiolonsa vaivasi, kysyi: "Emmeköhän poikkeaisi ennen kotiinmenoa Tortonille syömään vähän jäätelöä?"

Du Roy vilkaisi häneen. Hänen hieno sivukuvansa piirtyi erään musiikkikahvilan edustalla loistavan kaasukilven terävää valoa vasten.

Du Roy ajatteli, "Hän on kaunis! No, sen parempi. Oletpa sievä hiiri, kaunis kissa, pikku ystäväni. Mutta jos minua syytetään siitä, että kiusaisin itseäni sinun tähtesi, niin saapa silloin pohjoisnapa muuttua kuumaksi." Sitten hän vastasi: "Poiketaan vain, rakkaani." Ja jottei hänen vaimonsa mitään aavistaisi, hän suuteli häntä.

Nuoresta naisesta tuntui, kuin hänen miehensä huulet olisivat olleet jäätä.

Du Roy hymyili kuitenkin tavallista hymyään, kun hän ojensi vaimolleen kätensä auttaakseen hänet vaunuista, jotka olivat pysähtyneet kahvilan sisäänkäytävän eteen.

Kun Du Roy seuraavana päivänä tuli toimitukseen, hän etsi käsiinsä
Boisrenard’in.

"Kuulehan nyt, hyvä ystävä", hän sanoi, "minun täytyy pyytää sinulta erästä palvelusta. Jo jonkin aikaa täällä on huviteltu nimittämällä minua Forestier’ksi. Minusta se alkaa tuntua typerältä. Tahtoisitko nyt olla niin hyvä ja hiljaa ja varovasti valmistaa tovereita siihen, että minä isken korvalle ensimmäistä, joka vielä päästää tämän sanan suustaan. Heidän on tehtävä itselleen selväksi, pitävätkö he tätä pilaa miekanmittelyn arvoisena. Käännyn sinun puoleesi, koska sinä olet maltillinen mies ja voit ehkäistä ikävät äärimmäisyydet, ja myös siksi, että olit todistajana kaksintaistelussani."

Du Roy meni ulos toimittaakseen muutamia asioita ja palasi tunnin kuluttua. Kukaan ei nimittänyt häntä Forestier’ksi. Kun hän tuli kotiin, hän kuuli salongista naisten ääniä. Hän kysyi: "Kuka siellä on?"

Hänen sydämessään tuntui pieni sävähdys, mutta hän sanoi vain: "Vai niin", ja avasi oven.

Clotilde istui uuninnurkassa ikkunasta tulevan valojuovan valaisemana. Georgesista tuntui, kuin rouva de Marelle olisi hieman kalvennut hänet nähdessään. Tervehdittyään ensiksi rouva Walteria ja hänen molempia tyttäriään, jotka kahden vartijan kaltaisina istuivat äitinsä molemmilla puolilla, Georges kääntyi entiseen rakastajattareensa päin. Clotilde ojensi hänelle kätensä. Hän tarttui siihen ja puristi sitä tarkoituksellisen kovasti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Rakastan teitä edelleenkin." Clotilde vastasi puristukseen.

Georges kysyi: "No, hyvinkö olette voinut sen vuosisadan aikana, joka on kulunut viime tapaamisestamme?"

Rouva Walter puhui eräästä juhlasta, jonka Jacques Rival aikoi järjestää nuorenmiehenasunnossaan, suuresta asenäytöksestä, jossa tulisivat olemaan läsnä hienoston naiset. Hän sanoi: "Siitä tulee varmasti hyvin mielenkiintoinen. Mutta minä olen aivan epätoivoinen. Meillä ei ole ketään, joka seuraisi meitä sinne, sillä mieheni on poissa siihen aikaan."

Du Roy tarjoutui heti. Rouva Walter otti tarjouksen vastaan: "Olemme hyvin kiitollisia, sekä tyttäreni että minä."

Du Roy katseli nuorempaa neiti Walteria ja ajatteli: "Pikku Suzanne ei ole lainkaan hullumpi, ei lainkaan." Suzanne oli kuin hauras, vaalea nukke, aivan liian pieni, mutta hieno ja siro. Hänen vyötärönsä oli kapea, lanteet, rinta ja kasvot kuin pienoistaideteoksia, silmät harmaansinistä, hienolla siveltimellä siveltyä emaljia, turhantarkan, mutta mielikuvitusrikkaan maalarin kätten työtä, iho hieman liian vaalea, vähän liian kiiltävä ja tasainen, vailla epätasaisuuksia, vailla väriä. Ja kevyt kiharainen tukka, joka ympäröi hänen päätään ihastuttavana pilvenä, muistutti tarkalleen pikkutyttöjen loistonukkeja, jotka ovat paljon isompia kuin pienet omistajansa.

Vanhempi sisar Rose oli ruma, lattea ja vähäpätöinen, niitä tyttöjä, joita ei nähdä, joiden kanssa ei keskustella ja joista ei puhuta.

Äiti nousi ja kääntyi Georgesin puoleen: "Odotan siis teitä ensi torstaina kello kahdelta."

Nyt Clotilde vuorostaan puristi Georges’in kättä hyvin lujasti ja hyvin kauan, ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut tästä mykästä tunnustuksesta. Hänet valtasi äkkiä lämmin tunne tuota pientä porvariboheemia kohtaan, tuota hyvää lasta kohtaan, joka ehkä rakasti häntä vilpittömästi.

Kun aviopuolisot olivat jääneet kahden, Madeleine purskahti nauruun, vastustamattomaan, iloiseen nauruun ja katsoi miestään silmiin: "Tiedätkö, että olet herättänyt oikean intohimon rouva Walterissa?"

"Oikein totta, vakuutan sinulle. Hän on puhunut sinusta aivan naurettavan innostuneesti. Sangen omituista, kun hänestä on kysymys! Hän tahtoi saada tyttäriään varten kaksi sinun kaltaisiasi miestä!… Mitä häneen itseensä tulee, niin asialla ei onneksi ole mitään merkitystä."

Georges ei käsittänyt, mihin Madeleine pyrki: "Mitä? Ei mitään merkitystä?"

Vakuuttuneena kuin ainakin nainen, joka on varma asiastaan, Madeleine vastasi: "Oh, rouva Walter on niitä, joista kenelläkään ei koskaan ole ollut mitään kuiskailtavaa, ymmärrätkö, ei koskaan! Häneen ei missään suhteessa voi päästä käsiksi. Sinä tunnet hänen miehensä yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta häntä et. Hän on kärsinyt aivan tarpeeksi jouduttuaan naimisiin juutalaisen kanssa, mutta hän on ollut hänelle uskollinen. Hän on kunniallinen nainen."

"Hänkö! Ei ollenkaan. Hän on kaikkien hyväntekeväisyysyritysten suojelijatar seurakunnassaan. Vieläpä hän on kirkollisesti vihittykin. En sitten tiedä, oliko mies olevinaan kastettu vai ummistiko kirkko silmänsä."

"Niin, niin, siitä voit olla varma, vieläpä täydellisesti. Ellet jo olisi kiinni toisaalla, neuvoisin sinua pyytämään… Suzannen kättä… mieluummin hänen kuin hänen sisarensa, eikö niin?"

Georges vastasi viiksiään kierrellen: "Hm. Eipä ole äitikään vielä madonsyömä."

"Rakas ystävä, eukon suon sinulle kyllä kernaasti. Mutta minulla ei ole syytä pelkoon. Ensimmäistä harha-askelta ei oteta hänen iällään. Sellaiseen on totuttauduttava vähän aikaisemmin."

Georges ajatteli: "Olisikohan totta, että olisin voinut mennä naimisiin
Suzannen kanssa…?"

Sitten hän kohautti olkapäitään: "Äh!… Hullutuksia… Isä ei koskaan olisi minua hyväksynyt."

Hän päätti kuitenkin tästä lähtien huolellisemmin tarkata rouva Walterin käyttäytymistä häntä kohtaan, kuitenkaan ajattelematta, että hänellä voisi olla siitä jotakin hyötyä.

Koko illan hän oli Clotildeen liittyvien muistojen pauloissa. Ne olivat suloisia ja samalla aistillisia muistoja. Hän muisteli hänen kujeitaan, hänen hellittelyjään, heidän yhteisiä retkeilyjään. Hän toisteli itsekseen: "Hän on kerrassaan viehättävä. Täytyy todella mennä katsomaan häntä huomenna."

Ja aivan oikein, kun hän seuraavana päivänä oli syönyt aamiaisensa, hän lähti rue de Verneuil’lle. Sama palvelijatar kuin ennenkin avasi oven ja kysyi porvariskotien sisäkköjen tuttavalliseen tapaan: "Mitä herralle kuuluu?"

Ja hän tuli salonkiin, jossa kömpelöt kädet harjoittelivat juoksutuksia pianolla. Se oli Laurine. Du Roy odotti, että tyttö hyökkäisi pystyyn ja lentäisi hänen kaulaansa. Mutta Laurine nousi vakavasti, tervehti juhlallisesti kuin vanha ihminen ja poistui arvokkaasti huoneesta.

Hän vaikutti siinä määrin loukkaantuneelta naiselta, että Du Roy ällistyi. Äiti tuli sisään. Du Roy tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä.

He istuutuivat. He hymyilivät katsellen toisiaan silmiin ja tuntien halua saada suudella.

"Tavallaan olen, tavallaan en… Olin ensin vihoissani, mutta sitten ymmärsin syysi ja sanoin itselleni: 'Mitäs turhista! Hän tulee kyllä takaisin jonakin päivänä'!"

"En uskaltanut tulla takaisin. Minua pelotti ajatus, kuinka minut otettaisiin vastaan. En uskaltanut, mutta minulla oli kova halu. Muuten, sanohan, mikä Laurinea vaivaa? Hän tuskin tervehti minua ja katosi vihaisen näköisenä."

"Kyllä, rakkaani. Hän ei sano sinua enää Bel-Amiksi. Nyt hän nimittää sinua herra Forestier’ksi."

Ylpeys ja ilo paisuttivat Du Royn rintaa. Clotilde siis rakasti häntä, rakasti häntä vilpittömästi, uskollisella, syvällä rakkaudella.

"Kiitos, oikein hyvin. Hän on juuri ollut kuukauden täällä. Hän matkusti toissapäivänä."

Clotilde vastasi viattomasti: "Todella mainiosti. Mutta eihän hän muutenkaan paljon häiritse ollessaan täällä. Vai mitä?"

"Tahtoisin ottaa, ymmärrätkö, yksinäni haltuuni rue de Constantinoplen huoneiston. Tahdon ehdottomasti. Puuttuisipa vielä, että sinä edelleenkin maksaisit sen vuokran."

Nyt oli Clotilden vuoro ihaillen suudella rakastettunsa käsiä: "Saat tehdä kuten haluat. Minulle riittää, että olen pitänyt huoneet meitä varten voidaksemme siellä jälleen tavata."

Kun hän meni erään valokuvausliikkeen näytekaapin ohitse, niin erään
komean, suurisilmäisen naisen kuva johdatti hänen ajatuksensa rouva
Walteriin: "Miksipä ei" hän ajatteli, "hän voi vielä olla sangen hyvä.
Kuinka on selitettävissä, etten koskaan aikaisemmin ole sitä huomannut?
Onpa hauska nähdä, kuinka hän suhtautuu minuun torstaina."

Kävellessään hän alituisesti hieroi käsiään. Sen aiheutti sisäinen riemu, kaikkinaisen menestyksen aiheuttama riemu, onnen suosiman taitavan miehen itsekäs riemu, se suunnaton riemu, jossa yhtyvät mairiteltu turhamaisuus ja naisten suosion kautta saatu aistillinen tyydytys.

Kun torstai tuli, hän sanoi Madeleinelle: "Etkö lähde mukaan Rivalin miekkailunäytökseen?"

Ja Du Roy lähti noutamaan rouva Walteria avovaunuissa, sillä oli suurenmoinen ilma.

Hän hämmästyi nähdessään päällikkönsä rouvan, joka vaikutti perin nuorelta ja kauniilta. Hän oli pukeutunut vaaleaan pukuun, joka oli sen verran avoin, että valkoisten pitsien alta saattoi aavistaa rintojen täyteläiset kummut. Hän ei koskaan ollut näyttänyt Du Roysta niin tuoreelta, ja nuori mies alkoi pitää häntä mitä suurimmassa määrin tavoittelemisen arvoisena. Hänellä oli rauhallinen, sovinnainen ilmeensä, ja hänen ryhtinsä oli levollinen äidin ryhti, niin että hän saattoi huomaamatta sivuuttaa naisia katselevien miesten silmät. Sitä paitsi hän puhui vain silloin, kun olivat kysymyksessä aivan tunnetut, tavalliset ja intohimottomat asiat, sillä hänen mielipiteensä olivat viisaat, metodiset ja järkevät ja kaihtoivat kaikkea liioittelua.

Hänen tyttärensä Suzanne, jota päästä jalkoihin verhosi vaalea silkki, muistutti juuri vernissattua Watteauta.

Ja hänen vanhempi sisarensa näytti opettajattarelta, jonka tehtäväksi oli annettu pitää seuraa kauniille tyttölelulle.

Rivalin portin edustalla seisoi jono vaunuja. Du Roy tarjosi rouva
Walterille käsivartensa ja he menivät sisään.

Miekkailunäytäntö annettiin kuudennen piirikunnan orpolasten hyväksi, ja sen suojelijoina olivat kaikkien La Vie Françaisea lähellä olevien senaattorien ja valtiopäivämiesten rouvat.

Rouva Walter oli luvannut tulla tyttärineen, mutta hän oli kieltäytynyt ryhtymästä juhlan suojelijattareksi, koska hän avusti vain papiston alkuunpanemia yrityksiä, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut tekopyhä, vaan koska hän arveli juutalaisen kanssa solmimansa avioliiton pakottavan hänet noudattamaan jonkinlaista varovaisuutta uskonnollisissa asioissa. Ja tällä sanomalehtimiehen järjestämällä juhlalla oli eräänlainen tasavaltalainen vivahdus, joka saattoi vaikuttaa antiklerikaaliselta.

Kaikkiin puolueisiin kuuluvissa lehdissä oli viimeisten kolmen viikon aikana ollut luettavana:

"Tunnettu virkaveljemme Jacques Rival on keksinyt yhtä onnellisen kuin avokätisenkin tuuman: hän aikoo järjestää miekkailunäytännön kauniissa miekkailusalissaan, joka kuuluu hänen nuorenmiehenasuntoonsa. Kutsukorteissa ovat allekirjoittajina rouvat Laloine, Remontel ja Rissolin, joiden miehet ovat senaattoreita, sekä rouvat Laroche-Mathieu, Percerol ja Firmin, joiden puolisot ovat tunnettuja edustajakamarin jäseniä. Väliajalla järjestetään rahankeräys, ja summa luovutetaan heti kuudennen piirikunnan määrille tai hänen edustajalleen."

Jacques Rival otti vieraansa vastaan huoneistonsa hallissa, jonne oli katettu tarjoilupöytä, jonka antimien kulungit oli määrä vähentää tuloista.

Sitten hän osoitti rakastettavin elein pieniä portaita, joita pitkin pääsi kellariin, jossa hänen miekkailu- ja ampumasalinsa sijaitsi. Ja hän sanoi: "Alaspäin, hyvät naiset, alaspäin. Miekkailu suoritetaan kellarikerroksessa."

Hän kiiruhti päällikkönsä rouvaa vastaan ja puristi sitten Du Royn kättä: "Päivää, Bel-Ami."

Rival keskeytti hänet: "Rouva Walter tässä, jonka mielestä se on hyvin sievä hyväilynimi."

Rouva Walter punastui: "Niin, tunnustan kyllä, että jos olisimme paremmin tultuja, niin tekisin kuten pikku Laurine ja nimittäisin minäkin teitä Bel-Amiksi. Se sopii teille oikein hyvin."

Du Roy kuiskasi: "Annatteko minun toivoa, että joskus tulemme paremmiksi tuttaviksi?"

Du Roy väistyi sivuun kapean portaikon kohdalla. Äkillinen siirtyminen päivänvalosta kellarin kellertävään valoon vaikutti vähän aavemaiselta. Vieraita vastaan kohosi kiertoportaissa kellarinhaju, kostean kalkin, äskettäin kuivuneiden homehtuneiden seinien haju. Siihen sekautui pyhistä toimituksista muistuttavaa bensoen hajua sekä naisista uhoavia lubinin, rautayrtin, iiriksen ja orvokin tuoksuja.

Porrasaukosta kantautui ylöspäin kova ääntensorina, vilkkaan väkijoukon kohina.

Koko kellari oli valaistu kaasuliekein ja venetsialaisin lyhdyin. Ne oli sijoitettu vihreiden puunoksien väliin, joiden taakse hiekkakiviseinät oli piilotettu. Vain koristukset olivat näkyvissä. Katto oli peitetty kanervilla, ja permannolle oli siroteltu lehtiä ja kukkia.

Vieraiden mielestä kaikki oli ihastuttavaa ja osoitti suurenmoista keksintäkykyä. Sisimpään pieneen kellariin oli rakennettu lava miekkailijoita varten, ja sen molemmille puolille oli asetettu palkintotuomarien tuolit.

Kellarin kaikille penkeille, jotka oli järjestetty kahteen riviin, kymmenen lavan oikealle ja kymmenen sen vasemmalle puolelle, mahtui istumaan kaksisataa henkilöä. Kutsuttuja oli neljäsataa.

Lavan edessä seisoi jo vieraiden katseltavina nuoria miekkailupukuisia miehiä, joilla oli laihat, pitkät jäsenet, notkeat selät ja ylöspäin kierretyt viikset. Heidän nimiään mainittiin, osoiteltiin mestareita ja amatöörejä, jotka kaikki olivat miekkailutaiteen kuuluisuuksia. Heidän ympärillään seisoi juttelemassa mustiin lievetakkeihin pukeutuneita herroja, nuoria ja vanhoja, jotka näyttivät hyvin tuntevan miekkailupukuiset ottelijat. He koettivat myös herättää huomiota, tulla nähdyiksi, tunnetuiksi ja osoitelluiksi, sillä hekin olivat miekan ritareita ja miekaniskujen asiantuntijoita, vaikk’ei heillä ollutkaan miekkailupukuja.

Melkein kaikki penkit olivat täynnä naisia, joiden joukosta kuului kahisevien hameiden ja puhelevien äänien kohinaa. He leyhyttelivät viuhkojaan kuin teatterissa, sillä tässä lehtisalissa vallitsi jo hiottava kuumuus. Joku leikillinen herra huusi vähän väliä: "Vettä! Mehua! Olutta!"

Rouva Walter ja hänen tyttärensä menivät varatuille paikoilleen, jotka olivat ensimmäisellä penkkirivillä. Kun Du Roy oli saattanut heidät sinne, hän sanoi hiljaa:

"Minun täytyy jättää teidät. Herrat eivät saa ottaa haltuunsa istuinpaikkoja."

"Mutta minä haluaisin pidättää teidät täällä joka tapauksessa. Te osaatte sanoa meille miekkailijain nimet. Jos seisotte tuossa penkin päässä, niin ette häiritse ketään."

Rouva katseli häneen suurine lempeine silmineen ja pysyi vaatimuksessaan. "Jääkää nyt meidän luoksemme… herra… herra Bel-Ami. Me tarvitsemme teitä täällä."

Joka taholta kuului huudahduksia: "Onpa tämä lystikäs paikka, tämä kellari, ja niin viihtyisä!"

Georges tunsi hyvin tämän holvikattoisen salin. Hän muisti sen aamupäivän, jonka hän oli siellä viettänyt aivan yksinään pienen valkoisen kortin seurassa, joka tuijotti häneen toisesta kellarista suunnattoman, pelottavan silmän kaltaisena.

Ja kuusi herraa, joilla oli hyvin ruumiinmukaiset puvut, jotta vartalon piirteet paremmin näkyisivät, astui lavalle ja istuutui arvostelulautakunnalle varatuille tuoleille.

Vieraat selittivät toisilleen heidän nimiään: kenraali de Raynaldi,
puheenjohtaja, pieni, tuuheaviiksinen mies, taidemaalari Joséphin
Roudet, pitkä, kaljupäinen ja isopartainen herra, Matthéo de Ujar,
Simon Ramoncel, Pierre de Garvin, kolme nuorta, hienoa herrasmiestä, ja
Gaspard Merleron, eräs miekkailunopettaja.

Kaksi ilmoitustaulua ripustettiin kellarin molemmille puolille. Oikeanpuoleiseen oli kirjoitettu: herra Crévecourer, ja vasemmanpuoleiseen: herra Plumeau.

He olivat kaksi mestaria, kaksi hyvää toisen luokan mestaria. Molemmat olivat laihoja, ryhdiltään sotilaallisia ja liikkeiltään hiukan jäykkiä. Tervehdittyään toisiaan koneellisin liikkein he alkoivat taistella muistuttaen valkoisissa liina- ja nahkapuvuissaan kahta ilveilijäsotilasta, jotka ottelevat houkutellakseen ihmiset nauramaan.

Silloin tällöin kuului huuto: "Touché!" Ja kuusi juryn herraa nyökkäsi asiantuntevan näköisinä. Yleisö näki vain kaksi elävää marionettia, jotka heiluttelivat käsivarsiaan. Se ei ymmärtänyt asiasta mitään, mutta oli tyytyväinen. Molempia taistelupukareita se ei kuitenkaan pitänyt erikoisen siroina, vaan pikemminkin vähän naurettavina. Mieleen johtuivat sätkyttäjät, joita uudenvuodenpäivinä myydään bulevardeilla.

Kahden ensimmäisen miekkailijan jälkeen seurasivat herra Planton ja Carapin, siviilimestari ja sotilasmestari. Herra Planton oli hyvin pieni ja herra Carapin hyvin lihava. Olisi luullut, että ensimmäinen floretinpisto repäisisi tämän ilmapallon halki kuin kumielefantin. Kuului naurua. Herra Planton hyppi kuin apina. Herra Carapin liikutti vain toista kättään, hänen muita ruumiinosiaan piti kahleissaan lihavuus. Joka viides minuutti hän syöksyi hyökkäysasentoon, ponnistellen niin raskaasti, että näytti siltä, kuin hän olisi tehnyt elämänsä tarmokkaimman päätöksen.

Tuntijat selittivät, että hän miekkaili hyvin kiinteästi ja hyvin suljetusti. Ja yleisö taputti luottavaisesti käsiään.

Sitten tulivat herrat Porion ja Lapalme, mestari ja amatööri, jotka toimeenpanivat jonkinlaisen päättömän voimisteluesityksen, syöksyivät raivokkaasti toistensa kimppuun, pakottivat tuomarit pakenemaan syrjään tuoleineen, juoksivat lavan toisesta päästä toiseen tehden kiihkeitä, naurettavia hyppyjä. He astelivat pienin lystikkäin askelin taaksepäin saattaen naiset nauramaan ja tekivät hurjia hyppyjä eteenpäin, saavuttaen niillä kaikesta huolimatta jonkinlaista ihailua. Tämän hyppykaksintaistelun aikana eräs tuntematon olento huusi yleisön joukosta: "Älkää vain katkaisko niskojanne!" Yleisö, jota suututti tällainen maun puute, hyssytti. Juryn arvostelu kiersi suusta suuhun. Miekkailijat olivat osoittaneet suurta voimakkuutta, mutta olivat väliin laiminlyöneet mahdollisuutensa.

Ohjelman ensimmäisen osaston lopetti Jacques Rivalin ja kuuluisan belgialaisen ammattimiekkailijan Lobéguen hyvin kaunis ottelu. Naiset ihailivat Rivalia suuresti.

Hän oli todella komea nuori mies, kaunisvartaloinen, voimakas, notkea ja hänen liikkeensä olivat paljon sirommat kuin kenenkään aikaisemman miekkailijan. Asettuessaan asentoon tai tehdessään hyökkäyksen hän liikkui jonkinlaiseen hienoon maailmanmiehen tapaan, joka herätti suosiota ja suuresti poikkesi hänen vastustajansa tarmokkaasta, mutta epäkauniista liikehtimisestä. "Kyllä heti huomaa sivistyneen miehen", sanottiin.

Mutta muutamien minuuttien aikana oli yläkerrasta kuuluva merkillinen meteli alkanut herättää katsojissa levottomuutta. Kuului kovaa jalkaintöminää, jota säesti kova naurunremakka. Ne kaksisataa vierasta, jotka eivät olleet mahtuneet kellariin, nähtävästi huvittelivat omalla tavallaan. Pienillä kiertoportailla seisoi ankarassa ahdingossa viitisenkymmentä herraa. Kuumuus kellarissa oli tukahduttava. Huudeltiin: "Ilmaa! Juotavaa!" Sama leikinlaskija kirkui kimakalla äänellä, joka tunkeutui matalaäänisen puheensorinan lävitse: "Vettä! Mehua! Olutta!" Rival ilmestyi lavalle kasvot punaisina ja edelleenkin miekkailupuvussa sekä huusi: "Minä järjestän tänne virvokkeita!" Ja hän syöksyi portaita kohden. Mutta kaikki yhteys yläkertaan oli katkaistu. Yhtä helposti olisi voinut tehdä reiän kattoon kuin tunkeutua sen ihmismuurin lävitse, joka oli puristautunut portaisiin.

Viisikymmentä ääntä toisti: "Virvoitusjuomia!" Vihdoin ilmestyi näkyviin tarjotin. Mutta sillä oli vain tyhjiä laseja, sillä juomat olivat matkalla menneet parempiin suihin.

Joku ääni hoilasi: "Me tukehdumme täällä alhaalla! Lakatkaa tungeskelemasta siellä ja menkää tiehenne!"

Toinen ääni huusi: "Rahankeräys!" Ja koko yleisö toisti läähättäen, mutta silti iloisena: "Rahankeräys… rahankeräys… rahankeräys…"

Kuusi naista lähti kulkemaan pitkin penkkirivejä, ja rahat alkoivat kilahdella laatikkoihin.

Du Roy mainitsi rouva Walterille tunnettujen henkilöiden nimiä: maailmanmiesten, journalistien, suurten, vanhojen sanomalehtien toimittajain, jotka kokemukseensa nojautuen suhtautuivat vähän epäillen ja halveksuvasti La Vie Françaiseen. He olivat jo nähneet monien näistä poliittis-taloudellisista sekayrityksistä, näistä kevyiden suhteiden hedelmistä, kuolevan tai murskautuvan ministeristöjen vaihtuessa. Joukossa oli myös maalareita ja kuvanveistäjiä, jotka yleensä ovat urheilun harrastajia, eräs runoilija, joka kuului Akatemiaan, kaksi musiikkimiestä ja useita aatelisia ulkomaalaisia, joiden nimien jälkeen Du Roy lisäsi tavun Rast (Rastaquoère) [epäilyttävä ulkomaalainen nousukas. — Suom.], jota, kuten hän sanoi, voitaisiin heidän nimikorteissaan käyttää korvaamaan englantilaisten lyhennystä Esq.

Joku huusi hänelle: "Päivää, rakas ystävä!" Se oli kreivi de Vaudrec.
Pyytäen naisilta anteeksi Du Roy meni puristamaan kreivin kättä.

Tullessaan takaisin hän selitti: "Tuo Vaudrec on ihastuttava ihminen.
Hänessä huomaa heti rodun."

Rouva Walter ei vastannut. Hän oli vähän väsynyt, ja Du Roy huomasi, että hänen rintansa nousi ja laski vaivalloisesti hänen hengittäessään. Silloin tällöin nuori mies kohtasi "rouva johtajan" katseen, hämmentyneen, epäröivän katseen, joka suuntautui häneen ja sitten pakeni. Ja Du Roy ajatteli: "Kas vain… kas vain! — Olenko nyt saanut hänetkin pauloihini?"

Rahankerääjättäret kulkivat ohitse. Heidän laatikkonsa olivat täynnä kultaa ja hopeaa. Ja lavalle ripusteltiin uusi ilmoitustaulu, jossa oli tiedonanto: "Ylimääräinen numero!" Arvostelulautakunnan jäsenet asettuivat paikoilleen. Odotettiin.

Kaksi naista astui esiin floretti kädessä. He olivat pukeutuneet miekkailupukuihin, tummiin trikoihin ja lyhyihin hameisiin, jotka ulottuivat tuskin polviin asti, sekä rintasuojuksiin, jotka olivat niin korkeat, että heidän täytyi pitää päätään takakenossa. He olivat nuoria ja kauniita, ja he hymyilivät tervehtiessään yleisöä. Heille taputettiin käsiä kauan.

He asettuivat asentoon yleisön kohteliaasti mumistessa ja laskiessa heistä matalaäänistä leikkiä.

Rakastettava hymy oli levinnyt tuomarien huulille, jotka sinkosivat pienen hyvähuudon joka kerta, kun jokin pisto osui.

Yleisö oli hyvin ihastunut tästä ohjelmanumerosta eikä salannut sitä noilta kahdelta amatsonilta, jotka sytyttivät miesten halun ja herättivät naisissa eloon pariisilaisen yleisön rakkauden köykäisiin säädyttömyyksiin, hienoihin markkinakujeisiin, pintapuoliseen kauneuteen ja sirouteen, kahvilalaulajattariin ja operettikupletteihin.

Joka kerta, kun toinen miekkailijattarista hyökkäsi, yleisön läpi kulki tyydytyksen värähdys. Kun toinen taistelijattarista käänsi yleisölle selkänsä, täyteläisen selkänsä, kaikkien suut aukenivat ja kaikkien silmät avartuivat. Eikä eniten suinkaan ihailtu ranteiden taitavuutta!

Sitten oli ohjelmassa sapelimiekkailua, mutta siitä ei kukaan enää välittänyt, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut siihen, mitä yläkerrassa tapahtui. Muutamien minuuttien ajan oli kuulunut kovaa kolinaa, aivan kuin olisi siirrelty huonekaluja paikasta toiseen, aivan kuin huoneistoa olisi tyhjennetty. Sitten katon lävitse äkkiä kuului pianonsoittoa, ja saattoi selvästi erottaa tanssin tahdissa liikkuvien jalkojen töminää. Yläkerrassa oleva yleisö oli järjestänyt tanssiaiset korvatakseen sen, ettei sillä ollut tilaisuutta katsella miekkailua.

Miekkailusalin yleisö puhkesi ensin nauruun, mutta sitten naisissa heräsi halu päästä myös tanssimaan, ja he lakkasivat katselemasta lavalle ja alkoivat äänekkäästi puhua.

Myöhemmin tulleiden tanssiaiskeksintöä pidettiin hyvin hauskana. Yläkertalaisilla ei varmastikaan ollut ikävä. Olisi ollut hauskaa olla mukana.

Mutta kaksi uutta miekkailijaa oli tervehtinyt toisiaan, ja he aloittivat taistelun niin taidokkaasti, että kaikki seurasivat heidän liikkeitään.

He tekivät hyökkäyksiä ja asettuivat asentoon niin joustavan sulavasti, osoittaen niin hallittua voimaa, niin suurta varmuutta, niin hienoa puhtautta liikkeissään, niin mainiota täsmällisyyttä ryhdissään, niin kauniin hillittyä taistelutapaa, että tietämätön yleisö hämmästyi ja joutui haltioihinsa.

Heidän levollinen nopeutensa, heidän viisas joustavuutensa, heidän äkilliset liikkeensä, jotka olivat niin hyvin punnitut, että ne vaikuttivat hitailta, vetosivat mielenkiintoon ja vangitsivat katsojain silmät pelkästään täydellisyytensä voimalla. Yleisö aavisti, että se nyt katseli jotakin kaunista ja harvinaista, että kaksi suurta alansa taiteilijaa tässä näytti parasta, mitä tällä alalla voitiin saada aikaan, ja kaikkea, mihin kaksi mestaria suinkin kykeni taitavuuden, kekseliäisyyden, tieteellisten laskelmien ja ruumiillisen voiman puitteissa.

Kukaan ei enää puhunut, siinä määrin huomio oli keskittynyt esitykseen. Ja kun taistelijat viimeisen piston jälkeen olivat puristaneet toistensa kättä, yleisö puhkesi hurraahuutoihin. Tömistettiin permantoa, hurrattiin. Kaikki tunsivat heidän nimensä: he olivat Sergent ja Ravignac.

Innostuneet mielet kiihtyivät. Herrat katselivat naapureitaan kuin riitaa haastaen. Näytti siltä kuin pelkkä hymyilykin olisi voinut johtaa kaksintaisteluun. Henkilöt, jotka eivät koskaan olleet pitäneet florettia kädessään, tekivät hyökkäyksiä ja väistöjä kepeillään.

Mutta vähitellen yleisö alkoi siirtyä kiertoportaille. Vihdoinkin saataisiin jotakin juotavaa. Syntyi suuri suuttumus kun huomattiin, että tanssivieraat olivat ryöstäneet tarjoilupöydän ja sitten poistuneet selittäen, että oli hävytöntä houkutella kaksisataa henkilöä juhlaan, jossa ei saanut mitään nähdä.

Ei ollut jäljellä ainoaakaan leivosta, ei pisaraakaan samppanjaa, mehua tai oluita, ei ainoaakaan makeista, ei pienintäkään hedelmää, ei mitään, ei mitään, ei mitään. He olivat hävittäneet, ahmineet, puhdistaneet kaiken.

Palvelijat, jotka koettivat olla surullisen näköisiä salatakseen naurunhalunsa, kertoivat yksityiskohtia. "Naiset", he vakuuttivat, "olivat vielä enemmän raivoissaan kuin miehet. He söivät ja joivat itsensä sairaiksi." Olisi voinut luulla kuulevansa eloon jääneiden kertomuksia vihollisen ryöstämästä ja hävittämästä kaupungista.

Täytyi siis lähteä tiehensä. Herrat katuivat rahankerääjättärille antamiaan kahtakymmentä frangia ja olivat vihoissaan siitä, että yläkerran vieraat olivat saaneet herkutella ilmaiseksi.

Juhlan suojelijattaret olivat koonneet yli kolmetuhatta frangia. Kaikkien poistojen jälkeen jäi kuudennen piirikunnan orpojen hyväksi kaksisataakaksikymmentä frangia.

Du Roy, jonka tuli saattaa rouva Walter tyttärineen kotiin, odotti vaunujaan. Ajaessaan rouvan seurassa tämän istuessa vaunuissa häntä vastapäätä, hän kohtasi vielä kerran hänen hyväilevän, pakenevan katseensa, johon kätkeytyi jotakin hämmentynyttä. Hän ajatteli: "Hitto vieköön, luulenpa, että hän on jo kypsä." Ja hän hymyili tunnustaessaan itselleen, että hänellä todella oli menestystä naisten keskuudessa, sillä myös rouva de Marelle tuntui, sen jälkeen kun he jälleen olivat solmineet hellän suhteensa, rakastavan häntä aivan rajattomasti.

"Minulla on uutisia", hän sanoi. "Marokon juttu mutkistuu. Saattaa hyvinkin tapahtua, että Ranska muutaman kuukauden kuluttua lähettää sinne sotilasretkikunnan. Joka tapauksessa juttu kelpaa aseeksi ministeriön kukistamiseen, ja Laroche tulee käyttämään tilaisuutta hyväkseen siepatakseen itselleen ulkoministerin salkun."

Kiusoittaakseen vaimoaan Du Roy ei ollut uskovinaan hänen uutisiaan. Eihän nyt muka oltu niin typeriä, että ryhdyttäisiin uudelleen Tunisin tuhmuuksiin.

Mutta Madeleine kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kuulethan, mitä sanon! Kuulethan, mitä sanon! Etkö ymmärrä, että tämä juttu merkitsee heille suurta rahasummaa. Nykyään, ystäväni, politiikassa ei enää kysytä: 'Missä on nainen?', vaan kysytään: 'Paljonko rahaa?'"

Du Roy murahti jotakin halveksuvan näköisenä kiihdyttääkseen vaimoaan vielä enemmän.

Madeleine suuttui: "Sinä olet yhtä tyhmä kuin Forestier." Hän tahtoi loukata miestään ja odotti vihanpurkausta. Mutta Du Roy vastasi hymyillen: "Kuin tuo aisankannattaja raukka."

Madeleine tuli hämilleen ja mutisi: "Mutta Georges!" Hävyttömän ja ivallisen näköisenä Du Roy jatkoi: "Vai niin, eikö? Etkö juuri eräänä iltana tunnustanut, että Forestier oli aisankannattaja?"

Madeleine käänsi hänelle selkänsä eikä viitsinyt vastata. Mutta hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Me saamme vieraita tiistaina. Rouva Laroche-Mathieu ja varakreivitär de Percemur tulevat meille päivälliselle. Tahtoisitko sinä puolestasi kutsua Rivalin ja Norbert de Varennen? Minä menen huomenna kutsumaan rouva Walterin ja rouva de Marellen. Ehkä voisimme ottaa mukaan myös rouva Rissolinin."

Hän oli jo jonkin aikaa solminut erilaisia suhteita ja koettanut käyttäen hyväkseen miehensä poliittista vaikutusvaltaa, sekä hyvällä että pahalla vetää luokseen La Vie Françaisen tukea tarvitsevien senaattorien ja valtiopäivämiesten rouvia.

Du Roy vastasi: "Hyvä. Otan kyllä huolehtiakseni Rivalista ja
Norbert’ista."

Hän oli mielissään ja hieroi käsiään, sillä hän oli keksinyt mainion keinon vaimonsa suututtamiseksi ja sen sekavan vihan, sen synkän, viiltävän mustasukkaisuuden taltuttamiseksi, joka hänessä oli herännyt Boulognen metsään tehdyllä ajelulla. Nyt hän ei enää koskaan puhunut Forestier’sta nimittämättä häntä aisankannattajaksi. Hän tiesi hyvin, että se lopuksi saattaisi Madeleinen raivoon. Samana iltana hän keksi kymmenen tilaisuutta mainitakseen hyväntahtoisen ivallisesti "aisankannattaja Forestier’n" nimen.

Hänen vaimonsa ei ollut kuulevinaankaan, vaan istui häntä vastapäätä hymyillen ja välinpitämättömänä.

Seuraavana päivänä Madeleinen piti viedä kutsunsa rouva Walterille. Mutta Du Roy tahtoi ennättää ennen vaimoaan tavatakseen rouva Walterin yksinään ja todella nähdäkseen, välittikö tämä hänestä. Asia huvitti ja mairitteli häntä. Ja sitten… miksipä ei… jos se vain oli mahdollista…

Hän saapui boulevard Malesherbes’ille jo kello kahdeksalta. Hänet ohjattiin salonkiin. Hän odotti.

"Ei mikään tuuli, vaan ainoastaan halu saada nähdä teidät. Minut on tuonut tänne sisäinen voima, en tiedä miksi, eikä minulla ole teille mitään sanottavaa. Olen tullut, olen täällä ja pyydän teitä suomaan anteeksi varhaisen käyntini ja vilpittömän tunnustukseni."

Hän sanoi tämän kohteliaaseen ja leikilliseen sävyyn, hymy huulillaan ja vakava vivahdus äänessään.

Rouva Walter oli ihmeissään. Hän punehtui hiukan ja sanoi:
"Todellako… en ymmärrä… te hämmästytätte minut…"

Du Roy selitti: "Se on tunnustus, jossa on iloinen sävel, jotta ette pelästyisi."

He istuutuivat vierekkäin. Rouva Walter pyrki katselemaan asiaa sen leikilliseltä puolelta.

"Tietysti! Tunnustus, jonka jo kauan sitten olisin tahtonut teille tehdä. Mutta en ole uskaltanut. Tehän kuulutte olevan niin vakava, niin ankara…"

"En tiedä." Du Roy alensi ääntään: "Tai oikeammin… siksi, että eilisestä alkaen ajattelen vain teitä."

Rouva Walter kalpeni äkkiä ja änkytti: "Lopettakaahan! Ei mitään lapsellisuuksia! Puhukaamme jostakin muusta."

Mutta Du Roy oli heittäytynyt polvilleen niin kiihkeästi, että rouva pelästyi. Hän tahtoi nostaa nuoren miehen pystyyn, mutta tämä pysyi asennossaan, kiersi käsivartensa naisen vyötäisille ja sopersi intohimoisella äänellä:

"Niin, on totta, että olen kuin hullu rakastanut teitä jo kauan. Älkää vastatko minulle. Olen aivan hullu! Rakastan teitä… Oh, jospa tietäisitte, kuinka teitä rakastan!"

Rouva Walter huohotti, hengitti vaivalloisesti ja koetti puhua, mutta ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän työnsi Gcorges’ia luotaan molemmin käsin, tarttui häntä tukkaan välttääkseen hänen suunsa, jonka hän tunsi tulevan lähemmäksi. Ja hän väänteli päätään oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle salamannopein liikkein, sulkien samalla silmänsä ollakseen näkemättä nuorta miestä.

Du Roy puristeli ja hyväili hänen ruumistaan leningin lävitse ja nainen lamautui hänen karkeiden ja voimakkaiden hyväilyjensä huumaamana. Äkkiä Du Roy nousi ja tahtoi syleillä häntä, mutta päästyään näin sekunniksi irti rouva Walter pääsi taaksepäin heittäytymällä hänen käsistään ja pakeni nojatuolien taakse.

Du Royn mielestä takaa-ajo olisi ollut naurettavaa, ja siksi hän vaipui eräälle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja oli saavinaan itkukouristuksen.

Sitten hän nousi ja huusi: "Hyvästi, hyvästi!" Minkä jälkeen hän juoksi tiehensä.

Eteisessä hän otti rauhallisesti keppinsä ja ajatteli kadulle tullessaan: "Perhana, luulenpa, että asia on selvä!"

Ja hän meni lennätinkonttoriin lähettääkseen pienen sinisen sähkeen
Clotildelle ja pyytääkseen häneltä kohtausta seuraavaksi päiväksi.

Hän tuli kotiin tavalliseen aikaan ja kysyi vaimoltaan: "No, oletko saanut toimitetuksi sanan kaikille vieraillesi?" Madeleine vastasi: "Vain rouva Walter ei oikein tiedä, pääseekö hän tulemaan. Hän epäröi ja puhui kaikenlaista, jota en oikein käsittänyt, velvollisuuksistaan, omastatunnosta ja muusta sellaisesta. Lyhyesti sanoen hän vaikutti kovin kummalliselta. Toivon hänen kuitenkin tulevan."

Mutta hän ei ollut siitä itsekään varma, ja hän oli levoton aina seuraavan päivän päivälliseen asti.

Aamulla Madeleine sai rouva Walterilta pienen kirjelipun: "Olen vaivoin päässyt vapautumaan ja tulen päivällisellenne. Mutta mieheni valitettavasti ei voi tulla mukaan."

Du Roy ajatteli: "Teinpä hiton viisaasti, kun en mennyt uudelleen hänen luokseen. Nyt hän on rauhallinen. Olkaamme varuillamme."

Kuitenkin hän odotti rouva Walterin tuloa vähän levottomana. Rouva tuli. Hän oli hyvin rauhallinen ja hieman kylmä ja ylpeä. Du Roy tekeytyi hyvin nöyräksi, hyvin huomaavaiseksi ja palvelevaiseksi.

Rouvat Laroche-Mathieu ja Rissolin saapuivat miestensä seuraamina. Varakreivitär de Percemur puheli ylhäisimmän hienoston elämästä. Rouva de Marelle oli pukeutunut ihastuttavaan ja hauskaan mustankeltaiseen leninkiin, espanjalaiseen pukuun, joka hyvin sopeutui hänen kauniin vartalonsa, rintansa ja pyöreiden käsivarsiensa ympärille ja antoi hänen pienelle linnunpäälleen tarmokkaan ilmeen.

Du Roy oli asettunut rouva Walterin oikealle puolelle ja keskusteli päivällisten aikana vain vakavista asioista, äänessään liioitellun kunnioituksen sävy. Silloin tällöin hän silmäsi Clotildea. "Hän on todella sekä kauniimpi että tuoreempi", hän ajatteli. Sitten hänen katseensa siirtyi hänen vaimoonsa, jota hän ei myöskään pitänyt hullumman näköisenä, vaikka hän edelleenkin tunsi häntä kohtaan pidätettyä, itsepäistä, ilkeää vihaa.

Mutta rouva Walter kiihotti häntä valloitukseensa liittyvillä vaikeuksilla ja sillä uutuudenviehätyksellä, jota miehet aina etsivät.

Rouva Walter tahtoi lähteä kotiin aikaisin. "Minä saatan teitä", Du Roy sanoi.

Rouva kielsi. Du Roy oli itsepäinen: "Miksi ette tahdo? Te loukkaatte minua todella julmasti. Annatte minun olla siinä uskossa, ettette ole antanut minulle anteeksi. Näettehän, kuinka rauhallinen olen."

Du Roy hymyili: "Joutavia! Olen täällä jälleen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Kukaan ei edes huomaa poissaoloani. Jos kieltäydytte, niin loukkaatte minua sydänjuuria myöten."

Mutta istuuduttuaan vaunuihin Du Roy otti hänen kätensä ja suuteli sitä intohimoisesti: "Rakastan teitä, rakastan teitä. Saanhan luvan sanoa sen? En koske teihin. Tahdon vain sanoa, tahdon vain sanoa, että rakastan teitä."

Rouva Walter änkytti: "Oh!… Tehän lupasitte… Teette hyvin väärin… hyvin väärin…"

Du Roy oli hillitsevinään itseään ja jatkoi sitten hiljaisemmin: "Katsokaa nyt! Minähän hillitsen itseni. Mutta kuitenkin… Antakaa minun edes sanoa teille… Minä rakastan teitä… ja sanoa se monta kertaa… niin, antakaa minun tulla luoksenne ja polvistua viisi minuuttia jalkainne juuressa saadakseni sanoa nämä kolme sanaa ja katsella ihania kasvojanne."

Rouva Walter oli antanut kätensä hänen hallittavakseen ja huohotti: "Ei, en voi, en tahdo. Ajatelkaa, mitä ihmiset sanoisivat, palvelijat, tyttäreni. Ei, ei, se ei ole mahdollista…"

Du Roy jatkoi: "En voi elää näkemättä teitä. Kotona teidän luonanne tai muualla, mutta minun täytyy saada nähdä teidät, vaikkapa vain aivan pienen tuokion verran joka päivä. Minun täytyy saada koskettaa kättänne, hengittää sitä ilmaa, jota teidän pukunne on koskettanut, katsella teidän vartalonne ääriviivoja ja teidän suuria ihania silmiänne, jotka tekevät minut hulluksi."

Rouva Walter kuunteli tätä arkipäiväistä rakkausmusiikkia ja sai sanotuksi: "Ei… ei… se on mahdotonta. Olkaa vaiti, minä pyydän!"

Du Roy puhui hyvin hiljaa. Hän oli kumartunut aivan rouva Walterin korvan juureen, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi voittaa tämä yksinkertainen nainen askel askelelta, että hänen täytyi pakottaa hänet myöntämään hänelle kohtaus jossakin. Tämän kohtauspaikan saisi nainen määrätä ensin; sitten olisi hänen, Du Royn vuoro.

"Kuulkaa… minun täytyy… minun täytyy… saada nähdä teidät… asetun portillenne… kuin kerjäläinen. Ellette tule kadulle, niin tulen luoksenne… mutta minun täytyy saada nähdä teidät… minun täytyy saada nähdä teidät… jo huomenna."

Rouva Walter toisti: "Ei, ei, älkää tulko. En ota teitä vastaan.
Ajatelkaa tyttäriäni."

"Sanokaa sitten, missä voin teidät tavata… kadulla… missä tahansa… milloin vain haluatte… kunhan vain saan nähdä teidät… En sano muuta kuin hyvän päivän… ja sen jälkeen sanon: 'Minä rakastan teitä.' Sitten menen matkoihini."

Rouva Walter oli murtunut ja epäröi. Ja kun vaunut ajoivat hänen portilleen, hän sopersi kiireesti: "Tulen Kolminaisuudenkirkkoon huomenna puoli neljältä."

Sitten hän hyppäsi vaunuista ja huusi kuskille: "Viekää herra Du Roy takaisin kotiinsa."

Du Roy vastasi matalalla äänellä: "Kävin lennätinkonttorissa lähettämässä erään tärkeän sähkösanoman."

Rouva de Marelle lähestyi: "Te saatatte minut kotiin, Bel-Ami!
Tiedättehän, etten lähde päivällisille näin kauas muulla ehdolla."

Vieraat lähtivät. Rouva Laroche-Mathieu muistutti pientä maalaispalvelijatarta. Hän oli ollut erään kaupunginnotaarin tytär mennessään naimisiin Larochen kanssa, joka silloin oli vain keskinkertainen asianajaja. Rouva Rissolin, vanha ja teennäinen nainen, vaikutti iäkkäältä kätilöltä, joka on saanut sivistyksensä lainakirjastosta. Varakreivitär de Percemur halveksi heitä. Hänen "valkoinen käpälänsä" kosketti vastenmielisesti noita arkipäiväisiä käsiä.

Kun Clotilde pitseihinsä verhoutuneena seisoi eteisessä jalka kynnyksellä, hän sanoi Madeleinelle: "Sinun päivällisesi olivat mainiot. Pian sinulla on Pariisin huomattavin poliittinen salonki."

Jäätyään yksin Georgesin kanssa hän puristi hänet rintaansa vasten:
"Oh! Rakas Bel-Ami! Päivä päivältä rakastan sinua yhä enemmän!"

Place de la Trinité oli melkein autio tuona häikäisevänä heinäkuun päivänä. Tukahduttava lämpö puristi Pariisia aivan kuin ilma olisi raskaana ja polttavana, paksuna ja kiehuvana, rintaa ahdistavana laskeutunut kaupungin ylle.

Kirkon edustalla oleva suihkukaivo loiski veltosti. Vesisäteetkään eivät näyttäneet jaksavan juosta; nekin olivat väsyneet ja veltot, ja altaan vesi, jossa uiskenteli lehtiä ja paperinjätteitä, oli vihertävää, paksua ja öljymäistä.

Altaan kivireunustalta hyppäsi koira uimaan tähän epäilyttävään nesteeseen. Muutamat ihmiset, jotka istuivat kirkon edustalla olevan puistikon penkeillä, katselivat eläintä kadehtien.

Du Roy katseli kelloaan. Se oli vasta kolme. Hän oli tullut puolta tuntia liian aikaisin.

Ajatellessaan kohtaustaan hän nauroi: "Kirkot sopivat hänelle kaikkiin tarkoituksiin", hän sanoi itsekseen. "Ne lohduttavat häntä siitä, että hän on mennyt naimisiin juutalaisen kanssa, antavat hänen toimilleen vastustuksen vivahduksen poliittisessa elämässä, aseman seuraelämässä ja suojan hänen lemmenkohtauksilleen. Hänellä on kyky käyttää hyväkseen uskontoa niinkuin käytetään kaikkeen sopivaa keppiä. Jos on kaunis ilma, se on keppi, jos aurinko paistaa, se on päivävarjo, jos sataa, se on sateenvarjo, ja ellei mennä ulos, se pannaan eteisen nurkkaan. On satoja samanlaisia kuin hän, ihmisiä, jotka vähän välittävät hyvästä Jumalasta, mutta eivät siedä, että hänestä puhutaan pahaa ja käyttävät häntä tilaisuuden tullen parittajana. Jos heitä pyytää tulemaan johonkin hotelliin, he pitävät sitä syntinä, mutta heidän mielestään ei ole asia eikä mitään harjoittaa lemmenkuhertelua alttarin edessä."

Hän kulki hitaasti altaan ympäri. Sitten hän katsoi kirkon kelloa, joka oli kaksi minuuttia hänen kellostaan edellä. Kirkon kello oli viisi minuuttia yli kolmen.

Hän arveli olevan mukavampaa odottaa sisällä kirkossa ja astui sisään sen ovesta.

Häntä vastaan lehahti kellarimainen viileys. Hän hengitti nauttien ja alkoi kävellä pitkin keskikäytävää perehtyäkseen paikkaan vähän tarkemmin.

Hänen askeliinsa, jotka kajahtelivat korkean holvin alla, vastasivat valtavan rakennuksen hämäristä toiset säännölliset askelet, jotka väliin keskeytyivät, mutta sitten jälleen alkoivat kuulua. Hän tuli uteliaaksi ja halusi nähdä tuon toisen kirkonkävijän. Se oli paksu, kaljupäinen herra, joka kulki nenä pystyssä ja hattu selän takana.

Siellä täällä oli joku vanha nainen polvillaan rukoilemassa, kasvot käsiin kätkettyinä.

Yksinäisyyden, autiuden, levon tunne valtasi Du Royn. Valo, joka heijastui ikkunaruutujen lävitse, teki hyvää silmille.

Hän tuli jälleen ovelle ja katsoi kelloa. Vain neljännestä yli kolmen. Hän istuutui pääoven luo ja harmitteli, ettei voinut sytyttää savuketta. Koko ajan hän kuuli temppelin toisesta päästä, kuorin läheltä, tuon lihavan herran kävelyn.

Joku tuli sisään, ja Du Roy kääntyi nopeasti katsomaan. Se oli villahameinen kansannainen, joku vaimoraukka, joka heti heittäytyi polvilleen ensimmäiselle rukousjakkaralle. Siinä hän sitten virui liikkumattomana, kädet ristissä ja katse korkeuteen tähyten. Hän rukoili.

Du Roy katseli häntä kiinnostuneena ja aprikoi, mikä suru, mikä tuska, mikä onnettomuus tuota vähäpätöistä sydäntä mahtoi painaa. Nainen oli suuressa hädässä, se oli ilmeistä. Hänen miehensä ehkä kiusasi häntä, tai ehkä hänellä oli kuolemansairas lapsi.

Du Roy mutisi: "Ihmisraukat. Näyttää olevan sellaisiakin, jotka kärsivät." Ja hänet valtasi viha kylmää luontoa kohtaan. Sitten hän ajatteli, että nämä kurjat pyytäjät ainakin uskoivat, että joku tuolla ylhäällä huolehti heistä ja että heidän maallinen vaelluksensa oli viety taivaan kirjoihin velka- ja ansiopuolineen. — Tuolla ylhäällä. Mutta missä?

Ja Du Roy, jonka ajatukset temppelin hiljaisuus johdatti ikuisuuskysymyksiin, kokosi arvostelunsa luomakunnasta yhteen ainoaan lauseeseen ja ilmaisi sen itsekseen seuraavasti: "Kaikki tyynni on pelkkää typeryyttä."

Du Roy nousi ja meni joutuin häntä vastaan. Nainen ei ojentanut hänelle kättään, vaan mutisi hiljaa: "Minulla on hyvin vähän aikaa. Menkäämme sisään. Polvistukaa sitten viereeni, niin ettei meitä huomata."

Ja hän lähti kulkemaan pitkin keskilaivaa etsien sopivaa ja varmaa kätköä kuin henkilö, joka hyvin tuntee paikan. Hänen kasvojaan peitti tiheä harso, ja hän kulki niin hiljaisin askelin, että niitä tuskin kuuli.

Tultuaan kuorin lähelle hän kääntyi ja mutisi juhlallisella äänellä, sellaisella, jota käytetään kirkoissa:

Hän tervehti pääalttarin krusifiksia syvään kumartaen ja tehden pienen niiauksen. Sitten hän kääntyi oikealle, kulki vähän matkaa pääovea kohden ja päätti vihdoin valita erään rukousjakkaran, jolle hän lankesi polvilleen.

Georges valtasi toisen rukousjakkaran, ja niin pian kuin he olivat vaipuneet liikkumattomaan, rukoilevaan asentoon, hän sanoi: "Kiitos, kiitos! Minä rakastan teitä. Tahtoisin toistaa sitä lakkaamatta, sanoa teille, kuinka teitä rakastan, kuinka aloin teitä rakastaa, kuinka hurmauduin heti ensi kerralla, kun teidät näin… Antakaa minun joskus tyhjentää teille sydämeni ja selittää kaikki!"

Rouva Walter kuunteli häntä, kasvoillaan syvän mietinnän ilme, aivan kuin hän ei olisi kuullut mitään. Hän vastasi sormiensa lomitse: "Olen mieletön, kun annan teidän puhua tuolla tapaa, mieletön, kun tulin, mieletön, kun teen tällaista, mieletön, kun annan teidän uskoa, että tämä… tämä… seikkailu saa jatkua. Unohtakaa se! Teidän täytyy! Älkääkä koskaan kertoko siitä kenellekään."

Hän odotti. Du Roy mietti vastausta, ratkaisevaa, intohimoista sanaa, mutta kun hän ei voinut tukea sanojaan vakuuttavin elein, tunsi hän olevansa voimaton. Hän jatkoi kuitenkin:

"En odota mitään… en toivo mitään. Rakastan teitä. Teittepä mitä tahansa, niin toistan sen niin usein ja niin voimakkaasti ja tulisesti, että teidän lopuksi on se ymmärrettävä. Tahdon valaa teihin hellyyteni, valaa teihin sieluni sana sanalta, tunti tunnilta, päivä päivältä, niin että se vihdoin kauttaaltaan täyttää teidät kuin neste, joka pisara pisaralta putoaa sisimpäänne ja joka pehmittää teidät, hellyttää teidät ja antaa teille lopuksi voimia vastataksenne: 'Minäkin rakastan teitä.'"

Hän tunsi rouva Walterin hartiain värisevän olkapäätään vasten ja hänen kurkkunsa ponnistelevan auetakseen. Ja hyvin nopeasti nainen sopersi: "Minäkin rakastan teitä."

Du Roy hypähti aivan kuin joku olisi iskenyt häntä päätän ja huokaisi:
"Oh, suuri Jumala…!"

Rouva Walter jatkoi läähättäen: "Ehk’ei minun olisi pitänyt sitä sanoa? Tunnen olevani rikollinen ja halveksittava… minä… jolla on kaksi tytärtä… mutta minä en voi… minä en voi… En olisi koskaan luullut… en olisi koskaan uskonut… se tunne on liian väkevä… se on väkevämpi minua… Kuulkaa… kuulkaa… en ole koskaan rakastanut ketään toista… kuin teitä… vannon sen. Ja minä olen jo kokonaisen vuoden rakastanut teitä salaa, sydämeni syvimmässä sopukassa. Oh, kuinka olen kärsinyt, kuuletteko, ja taistellut, en kestä enää, rakastan teitä…"

Hän itki käsiinsä, jotka hän oli painanut kasvoilleen, ja koko hänen ruumistaan vapisutti voimakas liikutus.

Georges kuiskasi: "Antakaa minulle kätenne, niin että saan sitä koskettaa, puristaa…"

Rouva Walter otti toisen kätensä kasvoiltaan. Georges huomasi, että naisen poski oli aivan märkä ja että silmäripsistä oli putoamaisillaan kyynel. Hän tarttui tuohon käteen ja puristi sitä: "Oh, kuinka mielelläni joisin kyyneleenne."

Rouva Walter sanoi matalalla, murtuneella äänellä, joka muistutti valitusta: "Älkää vietelkö minua… minä olen hukassa!"

Georges’ia hymyilytti. Kuinka olisi ollut mahdollista vietellä häntä tällaisessa paikassa? Hän pani naisen käden sydämelleen ja kysyi: "Tunnetko, kuinka se lyö?" Sillä hän oli tyhjentänyt kaikki intohimoiset sanansa.

Mutta etäällä kulkevan lihavan kirkonkävijän säännölliset askeleet olivat muutamien minuuttien aikana lähestyneet. Hän oli käynyt kuorin luona ja marssi nyt ainakin toistamiseen pitkin oikeaa sivulaivaa. Kun rouva Walter huomasi miehen olevan aivan hänet peittävän pilarin luona, riuhtaisi hän kätensä Georges’in puristuksesta ja peitti uudelleen kasvonsa.

Ja he viruivat molemmat liikkumattomina polvillaan, aivan kuin he yhdessä olisivat lähettäneet palavia rukouksia taivaaseen. Lihava herra meni aivan heidän ohitseen, silmäsi heihin välinpitämättömästi ja eteni ovea kohden yhä pitäen hattua selkänsä takana.

Mutta Du Roy, joka halusi saada kohtauksen muuallakin kuin
Kolminaisuudenkirkossa, mutisi: "Koska saan tavata teidät, huomenna?"

Rouva Walter ei vastannut. Hän näytti aivan ehdottomalta, rukousta esittäväksi patsaaksi kivettyneeltä.

Rouva Walter käänsi häneen kasvonsa, jotka hän jälleen oli paljastanut, nuo lyijynharmaat kasvot, jotka hirveä tuska oli raadellut, ja sanoi katkonaisesti: "Lähtekää… jättäkää minut nyt… menkää pois… menkää pois… vain viideksi minuutiksi… kärsin liian paljon teidän läheisyydessänne… tahdon rukoilla… en voi… menkää… antakaa minun rukoilla… yksinäni… viisi minuuttia… en voi… antakaa minun rukoilla Jumalaa, että hän antaisi minulle anteeksi… että hän pelastaisi minut… jättäkää minut… viideksi minuutiksi…"

Hänen kasvonsa olivat niin surkeat, hänen ilmeensä niin tuskallinen, että Georges nousi sanaakaan sanomatta ja uskalsi vasta hetken epäröityään kysyä: "Tulenko pian takaisin?"

Rouva Walter nyökkäsi aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Tulkaa." Ja
Georges lähti kulkemaan keskikäytävää kohden.

Rouva Walter yritti rukoilla. Hän teki yliluonnollisia ponnistuksia rukoillakseen Jumalaa, ja ruumis vapisten ja sielu menehtyneenä hän huusi kohti taivasta: "Armoa!"

Hän sulki epätoivon puuskassa silmänsä päästäkseen näkemästä sitä, joka äsken poistui. Hän karkotti hänet ajatuksistaan, puolustautui häntä vastaan, mutta sen taivaallisen ilmestyksen asemesta, jota hän sielunsa hädän avuksi odotti, hän näki alituisesti edessään nuoren miehen soreat viikset.

Jo vuoden hän oli tällä tapaa taistellut joka päivä, joka ilta, sitä kasvavaa kiusausta, sitä kuvaa vastaan, joka häntä vainosi hänen unissaan, joka houkutteli hänen lihaansa ja kiusasi hänen öitään. Hän tunsi olevansa kiedottu verkkoon kuin eläin. Hänet oli köytetty ja heitetty tuon koiran syliin, joka oli hänet voittanut ja valloittanut vain huulikarvojensa ja silmiensä värin avulla.

Ja nyt kirkossa, Jumalan läheisyydessä, hän tunsi olevansa vielä heikompi, vielä hylätympi, vielä lähempänä kadotusta kuin kotonaan. Hän ei voinut rukoilla, hän saattoi vain ajatella Georgesia. Hän kärsi jo siitä, että nuori mies oli poistunut. Hän taisteli kuitenkin epätoivon vimmalla, hän puolustautui, huusi apua koko sielunsa voimalla Hän olisi mieluummin tahtonut kuolla kuin langeta, hän, joka ei koskaan ollut langennut. Hän kuiskaili mielettömiä rukouksia, mutta kuuli vain Georgesin askelet, joiden kaiku kävi yhä heikommaksi pilarien välissä.

Hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, että taistelu oli turha. Mutta hän ei tahtonut sortua. Ja hänet valtasi hermokohtaus, joka paiskaa naiset maahan vapisevina, kirkuvina, vääntelehtivinä. Hänen kaikki jäsenensä tärisivät, ja hän tunsi, että hän kaatuisi, että hän vierisi tuolien väliin ja että hän huutaisi ääneen.

Joku lähestyi nopein askelin. Hän käänsi päätään. Se oli pappi. Silloin hän nousi, juoksi papin luokse kädet ristissä ja sopertaen: "Oh, pelastakaa minut! Pelastakaa minut!"

"Tahdon, että pelastatte minut. Armahtakaa minua. Ellette auta minua, olen hukassa."

Pappi tuijotti häneen miettien, oliko nainen ehkä hullu. Hän kysyi uudelleen: "Mitä voin tehdä puolestanne?"

Hän oli kookas ja lihavahko nuori mies. Hänen täyteläiset, riippuvat poskensa olivat mustansiniset, vaikka hän oli ne huolellisesti ajellut. Hän oli sievä kaupunkilaispappi, hyvinvoivan kaupunginosan ja rikkaiden rippilasten pappi.

"Antakaa minun ripittäytyä", rouva Walter sanoi, "ja neuvokaa minua, tukekaa minua, sanokaa, mitä minun on tehtävä!"

Rouva Walter tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä toistaen: "Ei! Ei! Ei! Heti! Heti! Minun täytyy! Hän on täällä! Täällä kirkossa! Hän odottaa minua!"

"Eräs mies… joka tahtoo syöstä minut kadotukseen… joka tahtoo turmella minut, ellette pelasta minua… En voi paeta häntä… Olen liian heikko… liian heikko… niin heikko… niin heikko!…"

Hän lankesi polvilleen ja nyyhkytti: "Oh, armahtakaa minua, isä!
Pelastakaa minut, Jumalan nimessä pelastakaa minut!"

Hän piti kiinni papin mustasta hameesta estääkseen häntä poistumasta. Ja pappi katsoi levottomasti joka taholle, jottei kukaan ilkeämielinen ihminen tai uskovainen näkisi naista, joka virui hänen jaloissaan.

Kun hän lopuksi käsitti, ettei hän pääsisi naisesta eroon, hän sanoi: "Nouskaa, minulla on sattumalta rippituolin avain mukanani." Ja hän kaivoi taskustaan avainnipun, josta hän valitsi avaimen, ja lähti nopein askelin astelemaan niitä pieniä puukojuja, niitä sielujen rikkalaatikkoja kohden, joihin uskovaiset tyhjentävät syntinsä.

Hän astui rippituoliin keskiovesta sulkien sen jälkeensä, ja rouva Walter, joka oli heittäytynyt ahtaaseen sivulokeroon, sopersi intohimoisesti toivoen:

Du Roy, joka oli kiertänyt pääalttarin, kääntyi vasempaan sivulaivaan. Hetken kuljettuaan hän jälleen kohtasi tuon lihavan, kaljupäisen herran, joka rauhallisin askelin käveli pitkin kirkkoa. Du Roy ihmetteli itsekseen. "Mitähän tuo olento täältä etsii?"

Vieras oli myös hiljentänyt askeliaan ja katsoi Georgesia ilmeisesti haluten häntä puhutella. Tullessaan aivan Georgesin kohdalle hän tervehti hyvin kohteliaasti. "Pyydän anteeksi, herra, että vaivaan, mutta voisitteko sanoa, milloin tämä kirkko on rakennettu?"

"En tosiaankaan tiedä, mutta arvelen, että siitä on kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta. Olen muuten täällä ensimmäisen kerran."

"Näyttää siltä kuin katselisitte kirkkoa hyvin tarkoin. Tutkitte sitä ehkä yksityiskohtaisesti?"

Toinen vastasi alakuloisesti: "En tutki sitä, vaan odotan vaimoani, joka valitsi tämän kohtaamispaikaksemme. Mutta hän on myöhästynyt."

Sitten hän vaikeni ja sanoi muutaman sekunnin kuluttua: "On hiton kuuma tuolla ulkona."

Du Roy katsoi häneen, ja mies näytti hänen mielestään miellyttävältä.
Ja äkkiä hänestä tuntui, kuin vieras olisi muistuttanut Forestier’ta.

"Olen Rennes’istä. Entä te, herra, oletteko te tullut tänne uteliaisuudesta?"

"En, odotan myös erästä naista." Ja sanomalehtimies tervehti ja poistui hymyillen.

Hän lähestyi isoa pääovea ja näki jälleen vanhan köyhän eukon, joka edelleenkin oli polvillaan ja rukoili. Hän ajatteli: "Hitto, onpa hän sitkeä!" Hän ei enää ollut liikuttunut eikä enää säälinyt tuota naisia.

Hän meni ohitse ja kulki sitten hitain askelin pitkin oikeaa laivaa löytääkseen rouva Walterin.

Hän näki kaukaa paikan, jonne hän oli rouvan jättänyt, ja hämmästyi, kun ei nähnyt häntä. Hän luuli erehtyneensä pilarista, kulki niiden kaikkien ohitse ja kääntyi vihdoin takaisin. Rouva Walter oli siis mennyt! Du Roy oli yllättynyt ja harmissaan. Sitten hän arveli kuitenkin löytävänsä hänet ja kiersi koko kirkon uudelleen. Kun hän ei sittenkään löytänyt etsimäänsä, hän palasi takaisin ja istuutui samalle tuolille, jolta rouva Walter juuri oli lähtenyt. Hän toivoi rouvan etsivän hänet käsiinsä. Ja niin hän alkoi odottaa.

Pian hänen huomionsa kohdistui heikkoon muminaan. Hän ei ollut nähnyt ketään kirkon tässä osassa. Mistä nuo kuiskaukset tulivat? Hän nousi ottaakseen asiasta selon ja huomasi, että kappelista, rippituolien ovien luota, valui kivipermannolle hameenlieve. Hän meni lähemmäksi katsoakseen, kuka tuo nainen oli. Hän tunsi hänet. Rouva Walter oli ripittäytymässä!…

Du Roy tunsi kovaa halua tarttua hänen hartioihinsa ja temmata hänet ulos kojusta. Mutta sitten hän ajatteli: "No, tänään on papin vuoro, huomenna minun." Ja hän istuutui vastapäätä rippituolia ja odotti rauhallisesti, hymyillen leveästi koko seikkailulle.

Hän sai odottaa kauan. Vihdoin rouva Walter nousi, kääntyi, näki hänet ja tuli hänen luokseen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ankarat.

"Hyvä herra", hän sanoi, "pyydän teitä, älkää enää seuratko minua älkääkä tulko yksin luokseni. En ota teitä vastaan. Hyvästi!"

Du Roy antoi hänen mennä, sillä hänen sääntönään oli, ettei saanut väkisin vaikuttaa tapahtumain kulkuun. Mutta kun pappi hieman hämillään astui ulos varustuksestaan, meni hän suoraan hänen luokseen, katsoi häntä silmiin ja murahti päin hänen kasvojaan:

"Ellei teillä olisi hametta, niin antaisin pari hyvää läimäystä vasten sievää suutanne."

Portailla seisoi äskeinen lihava herra hattu päässä ja kädet selän takana. Hän katseli odottamiseen väsyneenä edessään olevaa toria ja siltä lähteviä katuja.

Sanomalehtimies tunsi olonsa vapautuneeksi ja meni La Vie Françaiseen. Jo ovella hän huomasi juoksupoikien tärkeistä ilmeistä, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja meni suoraan johtajan huoneeseen.

Johtaja Walter kulki hermostuneena edestakaisin ja saneli katkonaisin lausein artikkelia jakaen samalla tehtäviä ympärillään touhuaville reporttereille, antaen ohjeita Boisrenard’ille ja availlen kirjeitä.

Sitten hän äkkiä pysähtyi ja pyysi hieman hämillään anteeksi: "Suokaa anteeksi, että nimitän teitä siten, mutta tämä tilanne tekee minut hyvin hermostuneeksi. Olen kuullut rouvani ja tyttäreni aamusta iltaan sanovan teitä Bel-Amiksi, kunnes se on tullut minullekin tavaksi. Ettehän ole vihainen?"

Georges nauroi: "En suinkaan. Se liikanimi ei ole minulle lainkaan vastenmielinen."

Johtaja Walter jatkoi: "Mainiota, sitten ristin minäkin teidät Bel-Amiksi, kuten kaikki muutkin. No niin, täällä on suuria uutisia. Hallitus on kukistunut äänestykseen, jossa annettiin kolmesataakolmekymmentä ääntä kahtasataa vastaan. Parlamentin loma on jälleen lykätty, lykätty epämääräiseksi ajaksi, ja nyt on jo heinäkuun kahdeksaskolmatta päivä. Espanja on suuttunut meille Marokon takia, ja se seikka on kukistanut Durand de l’Ainen ja hänen joukkionsa. Nyt olemme liemessä kaulojamme myöten. Marrot on saanut tehtäväkseen uuden hallituksen muodostamisen. Hän ottaa kenraali Boutin d’Acren sotaministeriksi ja ystävämme Laroche-Mathieun ulkoministeriksi. Itse hän pitää sisäministerin salkun ja kabinetin johdon. Meistä tulee hallituksen äänenkannattaja. Teen itse johtavan artikkelin, mutkattoman suunnanselityksen, jossa hahmottelen ministerien ohjelman."

Ukko hymyili ja jatkoi: "Toisin sanoen sen ohjelman, jonka mukaan he aikovat toimia, luonnollisesti. Mutta minun täytyy saada jotakin mielenkiintoista Marokonkysymyksestä, jotakin oikein huomiotaherättävää. En vain tiedä mitä. Voitteko te hankkia minulle jotakin?"

Du Roy ajatteli sekunnin ja vastasi sitten: "Järjestän kyllä asian. Teen tutkielman poliittisesta asemasta kaikissa afrikkalaisissa siirtomaissamme, Tunisiassa, Algeriassa ja Marokossa. Kirjoitan tällä laajalla alueella asuvien heimojen historian ja laadin matkaselostuksen retkestä Marokon rajalta Figuigin erämaahan, jonne kukaan eurooppalainen ei vielä ole jalallaan astunut ja joka on syynä koko selkkaukseen. Sopiiko se?"

Ja Du Roy meni kaivamaan La Vie Françaisen kätköjä löytääkseen ensimmäisen artikkelinsa: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia, joka uudelleen ristittynä ja joka kohdaltaan vähän kohenneltuna ja muunneltuna erinomaisesti kelpasi tarkoitukseen, koska kerran oli kysymys siirtomaapolitiikasta, Algerian väestöstä ja Oranin departementtiin lähetettävästä sotilasretkikunnasta.

Kolmessa neljännestunnissa koko kirjoitus oli muovailtu uudelleen ja siroteltu täyteen nykyhetken kastiketta ja uuden hallituksen ylistystä.

Johtaja luki kirjoituksen ja julisti: "Se on mainio… mainio… mainio… Te olette korvaamaton apulainen. Onnittelen teitä."

Ja Du Roy meni kotiin päivälliselle tyytyväisenä päiväänsä huolimatta Kolminaisuudenkirkossa kärsimästään tappiosta, sillä hän piti varmana, että peli oli voitettu.

Hänen vaimonsa odotti häntä kuumeisena. Nähdessään miehensä hän huusi:
"Tiedätkö, että Laroche on ulkoministeri?"

"Oh, tunnet sen kyllä, ensimmäisen, jonka kirjoitimme yhdessä: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia. Luin sen lävitse ja muovailin uuteen tilanteeseen sopivaksi."

Ja hetken mietittyään hän lisäsi: "Kun tarkemmin ajattelen, niin muistan erään jatkon, joka sinun silloin piti kirjoittaa ja jonka… jätit sikseen. Voimme ryhtyä siihen nyt. Saisimme siitä hauskan sarjan, joka sopii tilanteeseen."

Du Roy vastasi istuutuen liemilautasensa ääreen: "Erinomaista. Nythän ei enää ole mitään esteitä, kun aisankannattaja Forestier on kuollut."

"Sinun leikinlaskusi on enemmän kuin sopimatonta, ja minä pyydän sinua lopettamaan sen. Olet jatkanut sitä jo aivan liian kauan."

Du Roy aikoi antaa ivallisen vastauksen, mutta samassa hänelle tuotiin
sähke, jossa olivat vain seuraavat allekirjoitusta puuttuvat sanat:
"Olin suunniltani. Antakaa anteeksi ja tulkaa huomenna kello neljä Parc
Monceauhon."

Du Roy ymmärsi, ja mieli äkkiä iloisena hän sanoi vaimolleen pannen paperin taskuunsa:

Syödessään hän koko ajan muisteli sähkeen sanoja: "Olin suunniltani.
Antakaa anteeksi ja tulkaa huomenna kello neljä Parc Monceauhon." Rouva
Walter siis taipui. Sähke merkitsi: "Minä antaudun, olen teidän, missä
ja milloin vain haluatte."

"Ei mikään erikoinen. Ajattelen vain erästä pappia, jonka äskettäin tapasin ja joka nyt lienee sangen ällistyneen näköinen."

Du Roy saapui täsmällisesti kohtauspaikalle. Puiston kaikilla penkeillä istui lämmön rasittamia porvareita ja huolettoman näköisiä lapsentyttöjä, jotka näyttivät uneksivan, sillä välin kun lapset peuhasivat käytävien hiekassa.

Hän löysi rouva Walterin pienten antiikkisten raunioiden luota, joiden lähellä poreilee lähde. Nainen kiersi solakoiden pylväiden muodostamaa ympyrää, kasvoillaan levoton ja onneton ilme.

Du Roy käytti tilaisuutta hyväkseen: "Se on totta. Haluatteko, että menemme jonnekin muualle."

"Minne tahansa. Ottakaamme vaikka ajuri. Jos laskette ikkunaverhon alas, niin olette täydessä turvassa."

"No, siinä tapauksessa löydätte minut viiden minuutin kuluttua ulkobulevardille johtavan puistonportin luota. Haen sinne ajurin."

Hän oli antanut osoitteeksi rue de Constantinoplella olevan huoneistonsa numeron.

Rouva Walter jatkoi: "Ette voi kuvitella, kuinka olen kärsinyt takianne, kuinka kidutettu ja kiusaantunut olen. Eilen olin kirkossa ilkeä, mutta tahdoin paeta teitä mihin hintaan tahansa. Pelkään niin kovin ollessani yksin teidän kanssanne. Oletteko antanut minulle anteeksi?"

Du Roy puristi hänen käsiään: "Olen, olen. Mitäpä minä en antaisi teille anteeksi, minä, joka rakastan teitä?"

Rouva Walter katsoi häneen rukoilevasti: "Kuulkaa, teidän täytyy luvata, että kunnioitatte minua… että ette… että ette… muuten en enää koskaan voi tavata teitä."

Du Roy ei ensin vastannut mitään. Hänen viiksiensä alla käväisi se hieno hymy, joka hämmensi naiset. Vihdoin hän mumisi:

Silloin rouva Walter alkoi kertoa, kuinka hän oli huomannut rakastavansa Georges’ia silloin, kun tämä hankkiutui menemään naimisiin Madeleine Forestier’n kanssa. Hän kertoi kaikenlaisia yksityiskohtia, pieniä läheisiä yksityiskohtia päivämäärineen ja muineen.

Du Roy vastasi: "Astukaa ulos ja tulkaa kanssani tähän taloon. Voimme olla siellä paremmassa rauhassa."

"Kotona minun luonani. Se on nuorenmiehenasuntoni, jonka olen jälleen vuokrannut… muutamiksi päiviksi… saadaksemme pienen kolkan, jossa voimme tavata."

Rouva Walter oli tarttunut kiinni pehmustettuun vaununistuimeen kauhistuen tällaisen kahdenolon ajatusta ja sopersi:

Du Roy sanoi jyrkällä äänellä: "Vannon pitäväni teitä kunniassa. Tulkaa mukaan vain. Ettekö näe, että meitä katsellaan, että ihmisiä alkaa keräytyä. Kiiruhtakaa… kiiruhtakaa… tulkaa pois vaunuista."

Eräs viinikauppias, jonka puoti oli portin vieressä, tuijotti heitä uteliain katsein. Rouva Walterin valtasi kauhu, ja hän kiiruhti taloon.

Hän meni portaita kohden, mutta Du Roy pysähdytti hänet tarttumalla hänen käsivarteensa: "Tänne, huoneisto on pohjakerroksessa."

Heti suljettuaan oven hän syöksyi naiseen käsiksi kuin peto saaliinsa kimppuun. Rouva Walter puolustautui, taisteli, sopersi: "… Oh, Jumalani!… Oh, Jumalani…"

Du Roy suuteli hänen kaulaansa, silmiänsä, huuliansa niin tulisesti, ettei rouva Walter voinut välttää hänen väkivaltaisia hellyydenosoituksiaan. Ja koettaessaan rimpuilla vastaan ja välttää nuoren miehen suuta hän tuli vastoin tahtoaankin vastanneeksi hänen suudelmiinsa.

Äkkiä hän lakkasi taistelemasta Du Royn hyväilyjä vastaan, ja voitettuna ja nöyränä hän antoi riisua itsensä. Georges kuori hänen yltään kaikki vaatteet nopeasti ja varmoin sormin, jotka olivat liukkaat kuin minkäkin kamarineidon.

Rouva Walter oli temmannut käteensä kureliivin peittääkseen sillä kasvonsa ja seisoi suorana ja valkoisena keskellä kaikkia vaatekappaleitaan, jotka olivat pudonneet hänen jalkainsa ympärille.

Du Roy antoi hänen pitää kengät jalassaan, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyyn. Silloin nainen kuiskasi murtuneella äänellä hänen korvaansa: "Vannon teille… vannon teille… ettei minulla koskaan ole ollut rakastajaa." Hän sanoi sen aivan kuin nuori tyttö olisi sanonut: "Vannon teille, että olen neitsyt."

Syksy oli tullut. Herrasväki Du Roy oli viettänyt koko kesän
Pariisissa, käyden edustajakamarin lyhyen loman ajan La Vie
Françaisessa voimakasta taistelua uuden hallituksen puolesta.

Vaikka marraskuu oli vasta aivan alullaan, kamarit aloittivat kuitenkin istuntonsa, sillä Marokon kysymys alkoi käydä polttavaksi.

Todellisuudessa kukaan ei uskonut Tanger’hen lähetettävään retkikuntaan, vaikka samana päivänä, jona parlamentti hajautui, eräs kamarin oikeiston jäsen, kreivi de Lambert-Sarrazin, oli pitämässään sukkelassa puheessa, jolle keskustapuolueetkin taputtivat käsiään, tarjoutunut lyömään vetoa ja erään kuuluisan Intian varakuninkaan tavoin panemaan panokseksi viiksensä pääministerin poskipartaa vastaan sen seikan puolesta, ettei uusi kabinetti malttaisi olla olla matkimatta vanhaa ja lähettämättä armeijaa Tanger’hen Tunisin retkikunnan vastapainoksi jo pelkästään rakkaudesta symmetriaan, samasta syystä kuin uuninreunustalle asetetaan kaksi maljakkoa. Hän oli lisännyt: "Afrikan maa on todella, hyvät herrat, Ranskalle kuin uuni, uuni, joka polttaa parhaat puumme, uuni, jossa on voimakas veto ja joka sytytetään pankkiseteleillä. Teillä on ollut kylliksi taiteellista mielikuvitusta somistaaksenne sen vasemman kulman tunisialaisella korulla, joka jo käy teille kalliiksi, ja saattepa nähdä, että herra Marrot tulee seuraamaan edeltäjänsä esimerkkiä ja koristamaan oikean kulman marokkolaisella nukella."

Puhe, joka tuli kuuluisaksi, oli antanut Du Roylle aiheen kymmeneen Algerian siirtomaata koskevaan artikkeliin, koko hänen kirjoitussarjaansa, joka oli keskeytynyt hänen ensiesiintymisensä jälkeen sanomalehdessä. Hän tuki tarmokkaasti sotilasretkikunnan lähettämistä, vaikka olikin vakuuttunut siitä, ettei asiasta tulisi mitään. Hän oli saanut isänmaalliset kielet väräjämään ja pommittanut Espanjaa koko sillä alentavien syytösten ampumavarastolla, jota käytetään kansoja kohtaan, joiden kanssa edut ovat ristiriidassa.

La Vie Française oli saavuttanut suuren arvonannon tunnettujen suhteittensa kautta Valtaan. Se sai ennen pätevämpiä lehtiä poliittiset uutisensa ja selosti pienimpiäkin yksityiskohtia myöten ystäviensä ministerien suunnitelmat. Kaikki Pariisin ja maaseudun lehdet lainasivat tietonsa La Vie Françaisesta. Lehden mielipiteeseen vedottiin, sitä pelättiin, sitä alettiin pitää arvossa. Se ei enää ollut jonkin poliittisen keinottelijaryhmän hämäräperäinen äänenkannattaja, vaan hallituksen tunnusteltu puhetorvi. Laroche-Mathieu oli lehden sielu ja Du Roy hänen välikappaleensa. Johtaja Walter, joka edustajakamarin jäsenenä oli vaitelias ja sanomalehden päällikkönä viekas, ymmärsi pysytellä varjossa ja harjoitti, kuten kerrottiin, kalastusta sameassa vedessä suurilla marokkolaisilla kuparikaivososakkeilla.

Madeleinen salongista oli muodostunut vaikutusvaltainen keskus, jonne useat hallituksen jäsenet joka viikko kokoutuivat. Pääministeri itse oli kaksi kertaa syönyt päivällistä hänen luonaan, valtiomiesten rouvat, jotka ennen olivat epäröiden avanneet hänen ovensa, kerskuivat nyt olevansa hänen ystävättäriään ja kävivät hänen luonaan useammin kuin hän heidän luonaan.

Ulkoministeri vallitsi melkein kuin isänsä talossa. Hän tuli sinne melkein milloin tahansa tuoden sähkösanomia, tietoja, ohjeita, joita hän saneli joko Du Roylle tai hänen vaimolleen, aivan kuin he olisivat olleet hänen sihteereitään.

Kun Du Roy ministerin lähdettyä jäi kahden kesken vaimonsa kanssa, hän yltyi uhkaavalla äänellä tekemään karkeita salaviittauksia tuon keskinkertaisen nousukkaan puuhia vastaan.

Mutta Madeleine kohautti joka kerta halveksuvasti olkapäitään ja sanoi: "Tee sinäkin niinkuin hän. Tule ministeriksi. Silloin voit sinäkin tehdä, mitä haluat. Siihen asti ole vaiti!"

Du Roy kiersi viiksiään katsahtaen syrjäsilmällä vaimoonsa. "Eipä vielä tiedä", hänellä oli tapana sanoa, "mihin minä kelpaan. Mutta kai se saadaan vielä jonakin päivänä tietää."

Kamarien kokoutumispäivänä nuori nainen, vaikka lojui vielä vuoteessa, antoi miehelleen tuhansia ohjeita. Georges oli parhaillaan pukeutumassa mennäkseen aamiaiselle Laroche-Mathieun luokse, jolta hänen oli määrä ennen istuntoa saada neuvoja La Vie Françaisen seuraavan päivän poliittista artikkelia varten, tämän artikkelin kun tuli olla jonkinlainen virallinen tiedonanto hallituksen tärkeimmistä suunnitelmista.

Madeleine sanoi: "Mutta älä missään tapauksessa unohda kysyä häneltä, aiotaanko kenraali Belloncle lähettää Oraniin, kuten on ollut puhetta. Se on mitä tärkein asia."

Georges vastasi hermostuneesti: "Minä tiedän yhtä hyvin kuin sinä, mitä minun on tehtävä. Anna minun olla rauhassa lörpötyksiltäsi."

Madeleine jatkoi tyynesti: "Sinä et muista, rakas ystävä, että aina unohdat puolet niistä tehtävistä, jotka annan sinulle ministerin luo mennessäsi."

Georges murisi: "Sinun ministerisi hermostuttaa minut vihdoin kuoliaaksi. Hän on aasi."

Madeleine vastasi levollisella äänellä: "Hän ei ole enempää minun ministerini kuin sinunkaan. Mutta sinulla on hänestä enemmän hyötyä kuin minulla."

Georges vaikeni ja sanoi hetken kuluttua: "Jos saisin valita sinun ihailijoittesi välillä, niin luulenpa, että valitsisin sen vanhan pässinpään de Vaudrecin. Missä hän muuten oleilee? En ole nähnyt häntä kahdeksaan päivään."

Tunteitaan näyttämättä Madeleine vastasi: "Hän on sairaana. Hän on kirjoittanut minulle, että hänen on täytynyt paneutua vuoteeseen reumatisminsa takia. Sinun pitäisi mennä katsomaan kuinka hän voi. Se ilahduttaisi häntä. Tiedäthän, että hän kovasti pitää sinusta!"

Hän oli lopettanut pukeutumisensa. Hattu päässä hän silmäisi ympärilleen, oliko mitään unohtunut. Huomatessaan kaiken olevan kunnossa hän meni sängyn luo ja suuteli vaimoaan otsalle: "Näkemiin, rakkaani. En tule kotiin, ennen kuin aikaisintaan seitsemältä."

Ja niin hän lähti. Herra Laroche-Mathieu odotti häntä, sillä hän söi aamiaista tänään kello kymmeneltä, koska ministerineuvoston oli määrä kokoutua kello kahdeltatoista, ennen parlamentin avajaisistuntoa.

Istuuduttuaan pöytään ministerin ja hänen yksityissihteerinsä seuraan, sillä rouva Laroche-Mathieu ei ollut halunnut muuttaa aamiaisaikaansa, Du Roy alkoi heti puhua kirjoituksestaan ja selosti sen suurin piirtein, vilkaisten silloin tällöin muistiinpanoihinsa, joita hän oli töhertänyt nimikortilleen. Lopetettuaan selostuksensa hän kysyi: "Haluatteko, rakas ministeri, jotakin muutettavaksi?"

"Hyvin vähän, hyvä ystävä. Olette ehkä vähän liian hyökkäävä Marokon kysymyksessä. Puhukaa retkikunnasta aivan kuin se lähetettäisiin, mutta tehkää samalla ymmärrettäväksi, ettei sitä lähetetäkään ja ettette itse lainkaan usko koko asiaan. Antakaa yleisön lukea rivien välistä, ettemme suinkaan aio pistää nenäämme tuohon ampiaispesään."

"Hyvä. Ymmärrän täydellisesti ja saatan asian myös yleisön tietoon tässä muodossa. Vaimoni pyysi minua kysymään teiltä, lähetetäänkö kenraali Belloncle Oraniin. Sen jälkeen, mitä äsken sanoitte, otaksun, ettei häntä lähetetä."

Sitten he puhelivat alkavasta parlamenttikaudesta. Laroche-Mathieu alkoi pitää puhetta valmistaen niitä lauseparsia, joita hän muutamia tunteja myöhemmin aikoi ladella virkaveljilleen. Hän huitoi oikealla kädellään, nosti milloin haarukkaa, milloin veistä, milloin leivänviipaletta. Katsomatta kehenkään hän osoitti sanansa näkymättömälle kuulijakunnalle pursuttaen suustaan imelänmakeaa kaunopuheisuutta kuin sievästi käherretty poikanulikka. Kaksi pientä ylöspäin kiverrettyä viiksenkärkeä pisti esiin hänen ylähuulestaan kahtena käyränä piikkinä, jotka muistuttivat skorpionin häntiä, ja puuteroidut, keskeltä jakaukselle suitut hiukset kiertyivät tämän pikkukaupunginhurmaajan ohimoille kahdeksi pyöryläksi. Vaikka hän oli nuori, hän oli lihavanläntä ja hieman paisuneen näköinen, ja liivit pingottivat hänen vatsansa kohdalta. Yksityissihteeri söi ja joi levollisena. Hän oli epäilemättä tottunut ministerin puhetulvan puuskiin, mutta Du Roy, jonka sydäntä kirvelsi toisen menestyksen aiheuttama kateus, ajatteli itsekseen:

"Pärise sinä vain, aasi! Kylläpä näyttävät olevan lampaanpäitä nämä poliitikot."

Ja vertaillessaan toisiinsa omaa arvoaan ja lavertelevan ministerin ilmettä hän ajatteli: "Saakeli, olisipa minulla vain satatuhatta taskussani, niin asettuisin heti ehdokkaaksi Rouenin ihanilta seuduilta ja voitelisin hitaiden ja viekkaiden normandialaisteni kurkut. Yhtä hyvä valtiomies minusta tulisi kuin noista lyhytnäköisistä hölmöistä."

Herra Laroche-Mathieu puhui aina kahviin asti, mutta kun hän huomasi, että kello jo oli paljon, hän soitti ja tilasi vaununsa ojentaen samalla kätensä sanomalehtimiehelle: "Oletteko nyt aivan selvillä kaikesta, rakas toimittaja?"

Ja Du Roy lähti hitaasti toimitukseen aloittamaan artikkeliaan, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä ennen kello neljää. Silloin hänen oli määrä tavata rouva de Marelle, jonka hän säännöllisesti kohtasi kaksi kertaa viikossa, maanantaina ja perjantaina, rue de Constantinoplella.

Mutta kun hän tuli toimitukseen, ojennettiin hänelle sinetöity kirje.
Se oli rouva Walterilta ja kuului seuraavasti:

"Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule kello 2 rue de Gonstantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen.

Du Roy kirosi: "Jumaliste! Se iiliäinen!" Hän tuli huonolle tuulelle ja meni heti ulos jälleen ollen liian kiukuissaan voidakseen työskennellä.

Kuuden viikon ajan hän oli koettanut päästä eroon rouva Walterista onnistumatta laimentamaan hänen tunkeilevaa uskollisuuttaan.

Rouva Walter oli lankeemuksensa jälkeen saanut uuden pelottavan katumuspuuskan ja kolmessa lemmenkohtauksessa peräkkäin syytänyt rakastajansa silmille moitteita ja kirouksia. Väsyneenä kiistoihin ja kyllästyneenä tähän kypsään ja liikatunteelliseen naiseen Du Roy oli aivan yksinkertaisesti pysytellyt näkymättömänä toivoen, että koko suhde siten loppuisi. Mutta silloin rouva Walter oli epätoivoisena tarrautunut häneen kiinni heittäytyen rakkautensa valtoihin kuten heittäydytään veteen, kivi kaulassa. Du Roy oli jälleen antautunut hänen valtaansa heikkoudesta ja arkuudesta, ja silloin rouva Walter oli kahlehtinut hänet väsyttävällä, hurjalla intohimollaan ja täydellisesti tehnyt hänestä lopun hellyydellään.

Virginie Walter tahtoi tavata hänet joka päivä ja kutsui häntä alituisin sähkein kohtauksiin milloin mihinkin myymälään tai puistoon. Näissä kohtauksissa hän muutamin lausein, jotka aina olivat samat, vakuutti rakastavansa ja jumaloivansa Georges’ia. Ja hyvästellessään hän vannoi, että "hän oli niin onnellinen saatuaan nähdä rakastettunsa."

Hän osoittautui aivan toisenlaiseksi kuin Georges oli hänet kuvitellut. Hän koetti kiihdyttää nuorta miestä rakkauteen teeskennellen lapsekkuutta ja soperrellen lapsellisia lemmensanoja, jotka hänen ikäisensä naisen suusta kuultuina vaikuttivat naurettavilta. Koska hän tähän asti oli ollut moitteettoman kunniallinen, sydämeltään neitsyt, sulkeutunut kaikilta tunteilta ja tietämätön aistillisuudesta, tämä suhde oli iskenyt kuin sytyttävä salama tähän tasaiseen naiseen, jonka säyseä nelikymmenluku oli muistuttanut viileää kesää seurannutta kalpeaa syksyä. Hänen kohdaltaan tämä suhde oli kuin jonkinlainen kuihtunut kevät. Se oli täynnään huonosti puhjenneita kukkia ja mehuttomia nuppuja, täynnään kummallisesti pulppuilevaa, myöhästynyttä, palavaa ja narrimaista tytönlempeä, jonka aineksina olivat odottamattomat oikut, pienet tyttömäiset kirkaisut, kömpelöt hellyydenosoitukset ja vanhentuneet sulot, joista nuoruus oli puuttunut aina. Hän kyhäsi kymmenen kirjettä päivässä. Ne olivat mielettömiä, typeriä kirjeitä, joiden asu oli runollinen, sekava ja hullunkurinen ja jotka olivat täynnä intialaista kukkaskieltä eläinten ja linnunnimineen.

Ollessaan kahden Georges’in kanssa hän heti syleili tätä lihavan tytöntyllerön kömpelöin käsivarsin ja kasvoillaan happamanmakea ilme, joka oli tarkoitettu leikkisäksi, mutta joka vaikutti tympäisevällä. Ja hän hypähteli niin että hänen rintansa töyssyivät, nuo rinnat, jotka riippuivat aivan liian kookkaina kureliivin kankaan alla. Varsinkin Georges’ia ällötti kuulla hänen sanovan "hiireni", "hauvani", "kissaseni", "sydänkäpyseni", "possuni" ja nähdä hänen tarjoavan itseään lapsellisen häveliäästi pienin pelokkain elein, joiden hän arveli olevan hyvin paikallaan, ja kaikenlaisin pikku keksinnöin, jotka muistuttivat turmeltuneen koulutytön tapoja.

Hänen oli tapana kysyä: "Kenen tämä suu on?" Ja ellei Georges heti vastannut: "Se on minun!", hän jauhoi tätä kysymystä aina siihen asti, kunnes nuori mies kalpeni kärsimättömyydestä.

Hänen olisi pitänyt ymmärtää, Georges ajatteli, että rakkaudessa kysytään mitä suurinta tahdikkuutta ja taitoa, mitä suurinta viisautta ja älykkyyttä, ja että hänen, kypsyneen naisen, kahden ison tyttären äidin, maailmannaisen, olisi rakastajalleen antauduttuaan pitänyt lahjoittaa itsensä vakavasti, jonkinlaisessa juhlallisessa, pidättäytyvässä lemmenhurmassa, kylläkin itkien, mutta itkien Didon eikä Julian kyyneliä.

Rouva Walter toisteli lakkaamatta: "Minä rakastan sinua, possuni!
Rakastatko sinä yhtä paljon minua, pojuseni?"

Georges ei enää sietänyt kuulla noita "pienokais"- ja "poju"-nimityksiä, joihin häntä halutti vastata sanomalla häntä "ämmäkseen".

Rouva Walter sanoi hänelle: "Olin hullu, kun antauduin sinulle. Mutta en kadu sitä. On niin ihanaa rakastaa!"

Ja sitten hän kiusasi Georges’ia kömpelöillä hyväilyillään. Tultuaan aivan äkkiä aistilliseksi sorjan miehen suudelmista, jotka olivat sytyttäneet hänen verensä, hän sulloi syleilyihinsä niin haparoivaa intohimoa, niin ponnisteltua vakavuutta, että Du Royn täytyi nauraa ja ajatella eukkoja, jotka opettelevat lukemaan.

Ja kun hänen olisi pitänyt puristaa Georges syliinsä, kun hänen olisi pitänyt tuijottaa häneen palavin, syvin, hirvittävin silmin, kuten jotkut vanhentuneet, mutta vielä viimeisessäkin lemmessään uhkeat naiset, kun hänen olisi pitänyt purra häntä mykällä vapisevalla suullaan, tukahduttaa hänet pehmeään, lämpimään ihoonsa, silloin hän sen sijaan puristeli häntä kuin tytönletukka ja vaikuttaakseen suloiselta soperteli: "Rakattan tinua niin, pikkuiteni! Rakattan tinua niin! Ole oikein kiltti pikku yttävääti kohtaan!"

Silloin Du Royn valtasi hurja halu ruveta kiroilemaan ja noitumaan, siepata hattunsa, juosta tiehensä ja kolahduttaa ovi kiinni perässään.

Ensi aikoina he olivat usein tavanneet toisensa rue de
Constantinoplella, mutta Du Roy, joka pelkäsi yhteentörmäystä rouva de
Marellen kanssa, koetti nyt keksiä tuhansia tekosyitä näitä kohtauksia
vastaan.

Mutta silloin hänen oli melkein joka päivä ollut pakko mennä hänen kotiinsa milloin aamiaiselle, milloin päivälliselle. Rouva Walter puserteli hänen kättään pöydän alitse, suikkasi hänelle suuta ovien takana. Mutta Du Roy puolestaan mieluummin pilaili Suzannen kanssa, joka huvitti häntä pienillä kepposillaan. Suzannen pienelle nukenruumiille antoi eloa veitikkamainen ja liikkuva henki, vilkas ja pilaileva äly, joka aina oli valmis esiintymään markkinailveilijänä. Hän laski kaikesta ja kaikista leikkiä purevasti ja kekseliäästi. Georges rohkaisi hänen tulista vilkkauttaan kiihottaen häntä kujeesta toiseen ja he ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Georges jätti heti äidin kiiruhtaakseen tyttären luo, joka kuiskasi jonkin pahanilkisyyden hänen korvaansa, minkä jälkeen molemmat nauroivat täyttä kurkkua.

Mutta Du Roy oli kyllästynyt äidin rakkauteen, jota kohtaan hän pian alkoi tuntea voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut nähdä eikä kuulla rouva Walteria joutumatta aivan raivoon. Hän lakkasi käymästä hänen luonaan, vastaamasta hänen kirjeisiinsä, saapumasta hänen kutsuihinsa.

Vihdoin rouva Walterille selvisi, ettei Georges enää rakastanut häntä, ja hän alkoi kärsiä kauheita tuskia. Mutta väsymättä hän edelleenkin vainosi rakastajaansa, vakoili häntä, odotti häntä umpivaunuissa, joiden ikkunaverhot oli laskettu alas, sanomalehden portilla, hänen kotinsa edustalla, kadulla tai yleensä kaikkialla, missä hän toivoi Du Royn menevän ohitse.

Du Royta halutti pahoinpidellä häntä, haukkua hänet pataluhaksi, lyödä häntä, sanoa hänelle päin silmiä: "Tukkikaa suunne, olen saanut tarpeekseni, te ikävystytätte minua." Mutta häntä pidätti aina jonkinlainen hänen toimipaikkansa aiheuttama arkuus, ja hän koetti hienoihin viittauksiin kätketyn kylmyyden ja tylyyden, mutta joskus myös kovien sanojen avulla saada toisen ymmärtämään, että tämä tekisi viisaasti lopettaessaan suhteen.

Varsinkin rouva Walter koetti houkutella häntä rue de Constantinoplelle, ja Du Roy eli alituisen pelon vallassa ajatellessaan, että molemmat naiset jonakin päivänä kohtaisivat toisensa hänen ovellaan.

Sitä vastoin olivat hänen tunteensa rouva de Marellea kohtaan kesän aikana lämpenemistään lämmenneet. Hän sanoi rouva de Marellea "pojakseen" ja piti hänestä tavattomasti. Molempien luonteissa oli samanlaisia piirteitä, molemmat he kuuluivat elämän yläluokkaseikkailijain levottomaan sukukuntaan, joka aavistamattaan suuresti muistuttaa valtamaanteiden boheemiväkeä.

Heillä oli ollut viehättävä lemmenkesä, kesä sellainen, joka muistutti kahden ylioppilaan lomanviettoa. He olivat retkeilleet kauas maaseudulle syödäkseen aamiaista tai päivällistä Argenteuil’ssa, Bougivalissa, Maisons’issa, Poissyssa, he olivat viettäneet tuntikausia veneessä poimien kukkia rannoilta. Clotilde oli rajattomasti ihastunut Seinestä ongittuihin kaloihin, kaniininpaistiin ja merimiespihviin, kahviloiden lehtimajoihin ja lotjamiesten huutoihin. Du Royn mielestä oli hauskaa matkustaa hänen kanssaan kauniina päivänä kaupungin ulkopuolelle jonkin esikaupunkijunan katolla ja iloisesti jutellen ja pilaillen kiitää läpi Pariisin rumien ympäristöjen, joissa porvarien epäkauniit huvilat rehottivat.

Ja kun hänen sitten täytyi palata kaupunkiin syödäkseen päivällistä rouva Walterin luona, hän tunsi vihaavansa tuota vanhaa, itsepäistä rakastajatartaan eikä voinut olla ajatuksissaan vertailematta häntä siihen nuoreen naiseen, joka hänen äsken oli täytynyt jättää ja joka oli tyydyttänyt hänen intohimonsa, sammuttanut hänen palonsa ruohikossa virran reunalla.

Lopulta hän oli luullut päässeensä miltei eroon rouva Walterista ilmaistuaan tälle selvästi ja melkein raa’asti halunsa heidän suhteensa lopettamisesta. Ja nyt hän kuitenkin sai toimitukseen hänen kirjeensä, joka kutsui hänet rue de Constantinoplelle kello kahdeksi.

Kadulla hän luki lapun uudelleen: "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule klo 2 rue de Constantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen. Sinun hamaan kuolemaan. Virginie."

Hän ajatteli: "Mitähän se vanha hömppä nyt taas tahtoo? Voisipa lyödä vetoa siitä, ettei hänellä ole mitään asiaa. Hän tahtoo vain sanoa, että hän rakastaa minua. Täytynee sinne joka tapauksessa mennä. Hän puhuu hyvin tärkeästä asiasta, suuresta palveluksesta. Ehkä siihen kätkeytyy jotakin. Mutta Clotilde, joka tulee kello neljä! Minun täytyy selviytyä ensimmäisestä jo kolmeen mennessä. Hitto! Jos he tapaisivat toisensa! Kyllä naiset ovat hulluja."

Ja hän tuli ajatelleeksi, että hänen vaimonsa oli ainoa, joka ei kiusannut häntä. Madeleine eli omalla tahollaan ja näytti rakastavan miestään paljon niinä hetkinä, jotka oli määrätty rakkautta varten, sillä hän ei pitänyt siitä, että elämän jokapäiväisten puuhien järkkymätöntä järjestystä häirittiin.

Du Roy kulki hitain askelin kohtauspaikkaa kohti kiihottaen itseään ajatuksissaan rouva Walteria vastaan:

"Kyllä annan hänelle lämpimän löylyn, ellei hänellä ole mitään oikeaa asiaa. Cambronnen ranska [ranskalainen kenraali Pierre Cambronne (1770—1842) oli niin tunnettu karkeasta kielenkäytöstään, että erinäisiä karkeuksia vieläkin nimitetään 'Cambronnen sanoiksi'. — Suom.] jää vanhanaikaiseksi minun kielenkäyttöni rinnalla. Aloitan sanomalla hänelle, etten tästä lähtien ikinä tule hänen kotiinsa."

"Tietysti. Sain sen toimituksessa, juuri kun olin lähdössä edustajakamariin. Mitä sinä nyt taas tahdot?"

Rouva Walter oli nostanut harsonsa suudellakseen häntä ja lähestyi nyt aran ja nöyrän näköisenä kuin koira, joka on saanut ankarasti selkäänsä.

"Oh, kuinka paha sinä olet minulle… kuinka tylysti sinä puhut minulle… Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Et voi kuvitella, kuinka olen kärsinyt takiasi!"

Rouva Walter seisoi aivan hänen vieressään odottaen vain pientä hymyä tai elettä heittäytyäkseen hänen syliinsä.

Hän kuiskasi: "Tälläkö tapaa kohdellaksesi sinä minut otit. Sinun olisi pitänyt antaa minun jäädä järkeväksi ja onnelliseksi, kuten olin ennen. Muistatko, mitä sanoit minulle kirkossa ja kuinka suorastaan väkisin toit minut tähän huoneeseen? Ja kuinka puhuttelet minua nyt, kuinka otat minut vastaan? Jumalani! Jumalani! Kuinka paha sinä olet minulle!"

"Vaikene jo! Olen saanut tarpeekseni. Enhän enää voi tavata sinua hetkeäkään, ennen kuin jo aloitat tuon valitusvirtesi. Voisi todella luulla, että ottaessani sinut olit vain kahdeksantoista vanha ja kokematon kuin enkeli. Ei, rakkaani, katsellaanpa vain asiaa sen oikeassa valossa. Tässä ei ole kysymyksessä mikään alaikäisen harha-askel. Sinä antauduit minulle täysin tietoisena teostasi. Olen sinulle suuresti kiitollinen, mutta enhän voi roikkua hameissasi kuolemaani saakka. Sinulla on mies ja minulla vaimo. Emme ole kumpikaan vapaita. Olemme kevytmielisesti antaneet oikun viekoitella itsemme. Nyt olkoon kaikki lopussa!"

Rouva Walter sanoi: "Oh, sinä olet epähieno! Sinä olet raaka! Sinä olet alhainen! Ei! Minä en ollut nuori tyttö, mutta minä en koskaan ollut rakastanut, en koskaan langennut…"

Du Roy keskeytti: "Tuon olet sanonut minulle jo sata kertaa. Tiedän tuon kaiken. Mutta sinulla on kaksi lasta… minä en poiminut ensimmäistä kukkaa…"

Hän painoi molemmat kätensä rintaansa vasten ja alkoi hengittää katkonaisesti, nyyhkytysten tunkeutuessa hänen kurkkuunsa.

Kun Du Roy näki kyyneleet, hän otti hattunsa uuninkulmalta: "Vai niin, sinä rupeat itkemään. Hyvää yötä sitten! Tällaistako kohtausta varten sinä pyysit minua tulemaan?"

Rouva Walter liikahti asettuakseen hänen tielleen, otti nopeasti taskustaan nenäliinan ja kuivasi silmänsä hätäisellä liikkeellä. Hän pakotti äänensä varmemmaksi ja sanoi tärisyttävän tuskan silloin tällöin katkaistessa hänen puheensa:

"Ei… tulin… tulin antamaan sinulle erään uutisen… poliittisen uutisen… auttaakseni sinua ansaitsemaan viisikymmentätuhatta frangia… tai enemmänkin… jos vain haluat."

"Satuin eilen illalla kuulemaan muutaman sanan mieheni ja Larochen keskustelusta. Sitä paitsi he eivät minulta muutenkaan salaa juuri mitään. Mutta Walter pyysi, ettei ministeri kertoisi asiaa sinulle, jottet paljastaisi salaisuutta."

"Vielä mitä! Olen juuri ollut aamiaisella Larochen luona, joka melkein saneli minulle kaikki hallituksen suunnitelmat."

"Ei, ystäväni, he ovat vetäneet sinua nenästä, koska he pelkäävät suunnitelmiensa ilmitulemisla."

Ja hän istuutui itse nojatuoliin. Silloin rouva Walter veti esiin pienen jakkaran, istahti sille ja asettui nuoren miehen polvien väliin. Ja hän jatkoi hellivällä äänellä: "Ajattelen aina vain sinua ja koetan tarkoin kuunnella kaikkea, mitä ympärilläni kuiskaillaan."

Ja hän alkoi hiljaa selittää Du Roylle jo jonkin aikaa aavistaneensa, että oli tekeillä jotakin Du Royn selän takana ja että nuorta miestä käytettiin välikappaleena, samalla kun pelättiin hänen apuaan.

Ja edellisenä iltana hän oli vihdoinkin ymmärtänyt. Kysymyksessä oli hyvin tuottava juttu, hyvin lihava liikeasia, jota oli valmisteltu kaikessa hiljaisuudessa. Nyt hän hymyili onnellisena viekkaudestaan, hän innostui, puhui kuin finanssinainen, joka on tottunut katselemaan pörssikoneiston työskentelyä, näkemään arvojen muuttuvan, nousujen ja laskujen vaihtelevan ja parin tunnin keinottelujen syöksevän perikatoon tuhansia pieneläjiä näiden sijoitettua säästönsä arvossapidettyjen ja kunnioitettujen miesten, valtiomiesten tai pankkimiesten, takaamiin arvopapereihin.

Hän toisteli: "Oh, se, mitä he nyt puuhaavat, on liian paksua. Liian paksua. Koko yritystä muuten on johtanut Walter, ja hän kyllä osaa asiansa. Hän on todella suurenmoinen."

"Niin, kuule nyt. Tangerin retkikunnasta he tekivät sopimuksen jo samana päivänä, jolloin Laroche sai haltuunsa ulkoministerin salkun, ja vähitellen he ovat ostaneet kaikki Marokon valtionobligatiot, jotka olivat laskeneet kuuteenkymmeneen neljään tai kuuteenkymmeneen viiteen frangiin. He ovat suorittaneet ostonsa hyvin taitavasti hämäräperäisten asiamiesten välityksellä, hulttioiden, joihin ei kukaan voi luottaa. He ovat pettäneet Rothschilditkin, jotka ihmettelivät Marokon paperien alituista kysyntää. Heille vastattiin nimeämällä välikädet, jotka kaikki olivat tunnettuja rappiolle joutuneita henkilöitä. Tämä rauhoitti suurta pankkia. Ja nyt aiotaan lähettää retkikunta, ja niin pian kuin joukkomme ovat perillä, takaa Ranskan valtio lainan. Ystävämme tulevat ansaitsemaan viisikymmentä tai kuusikymmentä miljoonaa. Ymmärräthän juonen? Ja ymmärräthän myös, että pelätään jokaista ihmistä, jokaista varomatonta sanaa."

Hän oli painanut päänsä nuoren miehen liiviä vasten ja kietonut käsivartensa hänen jalkainsa ympärille puristaen ja hangaten itseään häntä vasten ja hyvin tuntien, että hän tällä hetkellä herätti rakastajassaan mielenkiintoa, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa, ryhtymään mihin hyvänsä pienimmästäkin hyväilystä, pienimmästäkin hymyilystä.

Du Roy selitti: "Se on todella liian paksua. Mutta mitä tuohon
Laroche-hölmöön tulee, niin kyllä minä hänet nitistän. Mokoma huijari!
Varokoon itseään… varokoon itseään tarkoin… Tuo ministeripöhkö
minulla jo on haarukkani kärjessä!"

Sitten hän kävi miettiväiseksi ja mutisi: "Mutta olisihan tuota juttua sentään käytettävä hyväkseen."

"Sinä voit kyllä vielä ostaa Marokon papereita", rouva Walter sanoi.
"Niiden kurssi on vielä toistaiseksi vain seitsemänkymmentäkaksi."

Du Roy jatkoi: "Niinpä kyllä, mutta minulla ei ole rahoja käytettävissäni."

Rouva Walter kohotti häneen silmänsä, jotka olivat täynnä rukousta: "Olen ajatellut sitäkin seikkaa, aarteeni, ja jos olisit oikein, oikein kiltti ja vähän rakastaisit minua niin voisin lainata sinulle."

Du Roy vastasi nopeasti, melkein tylysti: "Mitä siihen tulee, niin kieltäydyn paikalla."

Rouva Walter kuiskasi hellyttävällä äänellä: "Kuule, voit tehdä sen tarvitsematta lainata minulta. Tahtoisin itseäni varten ostaa kymmenellätuhannella frangilla Marokon papereita hankkiakseni itselleni pienen käsikassan. Tai olkoon menneeksi, otan kahdellakymmenellätuhannella. Sinä annat puolet. Tietysti ymmärrät, etten minä tästä tee tiliä Walterille. Ne eivät siis ole rahoja, jotka olisi maksettava juuri nyt. Jos onnistumme, niin voitat seitsemänkymmentä tuhatta frangia. Ellemme onnistu, niin olet velkaa minulle kymmenen tuhatta, jotka maksat takaisin, milloin haluat."

Silloin rouva Walter alkoi esittää perustelujaan saadakseen nuoren miehen tekemään päätöksensä, todisti hänelle, että hän todellisuudessa sijoitti yritykseen kymmenentuhatta frangia kunniasanaansa vastaan, — että hän siis oli vaaralle alttiina ja ettei hän, rouva Walter, antanut hänelle etukäteen mitään, koska maksut suoritti Walterin pankkiiriliike.

Hän todisti Du Roylle edelleen, että juuri tämä oli La Vie Françaisessa johtanut koko sitä poliittisia taistelua, joka oli tehnyt yrityksen mahdolliseksi ja että hän olisi hyvin tyhmä, ellei hän käyttäisi sitä hyväkseen.

Du Roy epäröi yhä. Rouva Walter lisäsi: "Mutta ajattele nyt, että sinulle antaa etukäteen nämä kymmenentuhatta frangia Walter ja että sinä olet tehnyt hänelle palveluksia, jotka ovat paljon arvokkaampia kuin tämä rahasumma."

"Hm, se on totta", sanoi Du Roy. "Panen puoliksi sinun kanssasi. Jos häviämme, niin maksan sinulle kymmenentuhatta frangia."

Rouva Walter tuli niin hyvilleen, että hän nousi, tarttui molemmin käsin Du Royn päähän ja alkoi halukkaasti suudella nuorta miestä.

Ensiksi Du Roy ei lainkaan vastustellut, mutta kun rouva Walter tuli yhä rohkeammaksi, puristellen ja ahnehtien häntä hyväilyillään, hän tuli ajatelleeksi, että rouva de Marelle saattoi tulla milloin tahansa ja että hän Georges, jos hän antaisi myöten, menettäisi aikaa ja hukkaisi vanhan naisen syliin tulen, joka paremmin kannatti säästää nuorelle.

Siispä Georges työnsi rouva Walterin lempeästi luotaan: "No, no, ollaan nyt järkeviä", sanoi hän.

Nainen tuijotti häneen epätoivoisin silmin: "Oh, Georges! Enkö edes saa suudella sinua?"

Du Roy vastasi: "Et tänään. Minulla on vähän päänsärkyä. En voi oikein hyvin."

Silloin rouva Walter istuutui tottelevaisesti hänen polviensa väliin ja kysyi:

Nainen hieroi hiljaa poskeaan nuoren miehen rintaa vasten hyväilevin, säännöllisin liikkein. Yksi hänen pitkistä hiussuortuvistaan tarttui liiviin. Hän huomasi sen, ja hänet valtasi äkkiä mieletön, taikauskoinen ajatus, jollaiset usein riittävät naiselle ainoaksi syyksi. Hän alkoi hyvin varovasti kiertää hiussuortuvaa napin ympärille. Sitten hän kiersi toisen hiuksen seuraavan napin ympärille ja vielä yhden hiuksen alapuolella olevan napin ympärille. Niin hän ympäröi jokaisen napin hiuksillaan.

Pian Du Roy noustessaan repäisisi ne poikki. Se aiheuttaisi hänelle kipua, mikä onni! Mutta Du Roy veisi hänestä tietämättään mukanaan jotakin, kantaisi puvussaan pientä suortuvaa hänen hiuksistaan, vaikk’ei hän koskaan ollut sitä pyytänyt. Sillä siteellä Virginie kytki hänet itseensä. Se oli salainen ja näkymätön side, naisen mieheen kiinnittämä talismani. Tahtomattaankin Georges ajattelisi häntä ja uneksisi hänestä ja ehkä rakastaisikin häntä enemmän seuraavalla kerralla.

Äkkiä Georges sanoi: "Minun täytyy jättää sinut nyt, sillä minua odotetaan kamarissa istunnon lopussa. En voi olla poissa sieltä tänään."

Rouva Walter huokasi: "Oh, joko nyt." Ja nöyrästi hän lisäsi: "Mene vain, rakkaani, mutta tule huomenna päivälliselle."

Ja hän nousi nopeasti. Päässään hän tunsi lyhyen, pistävän tuskan, aivan kuin hänen ihoaan olisi pistetty neuloilla. Hänen sydämensä löi. Mutta hän oli tyytyväinen saadessaan vähän kärsiä rakastettunsa takia.

Du Roy sulki hänet syliinsä sääliväisesti hymyillen ja suuteli kylmästi hänen silmiään.

Mutta tämän kosketuksen huumaamana rouva Walter kuiskasi vielä kerran: "Joko nyt!" Ja hänen rukoileva katseensa suuntautui makuuhuoneeseen, jonka ovi oli auki.

Du Roy työnsi hänet luotaan ja sanoi kiirehtien: "Minun täytyy rientää, muuten myöhästyn."

Silloin rouva Walter ojensi hänelle huulensa, joita nuori mies tuskin hipaisikaan. Ja ojentaessaan rouva Walterille tämän unohtaman päivänvarjon Georges lisäsi: "On kiire, on kiire. Meidän täytyy joutua, kello on yli kolmen."

Rouva Walter meni ulos edellä. Du Roy perässä. Rouva muistutti:
"Huomenna kello seitsemän."

Du Roy meni aina ulkobulevardille asti. Siellä hän kääntyi ja poikkesi boulevard Malesherbes’ille. Verkalleen sitä pitkin astellessaan hän huomasi erään konditorion ikkunassa lasimaljakon, jossa oli sokeroituja kastanjia. Hän ajatteli: "Ostanpa puoli kiloa Clotildelle!" Ja hän osti niitä kokonaisen pussillisen, sillä Clotilde piti kovin näistä makeista hedelmistä. Kello neljältä hän oli jälleen rue de Constantinoplella odottamassa nuorta rakastajatartaan.

Tämä tuli hieman myöhästyneenä, sillä hänen miehensä oli tullut kotiin neljäksitoista päiväksi. Hän kysyi: "Voitko tulla luokseni päivälliselle huomenna? Mieheni olisi mielissään, jos saisi tavata sinua."

"En, olen kutsuttu johtajan luokse. Meidän on keskusteltava erinäisistä poliittisista ja taloudellisista asioista."

Clotilde oli riisunut hattunsa, ja nyt hän riisui myös kureliivinsä, joka ahdisti häntä liiaksi.

Du Roy osoitti makeispussia, joka oli uunin kulmalla. "Olen ostanut sinulle vähän sokeroituja kastanjia."

Hän otti pussin, maistoi yhtä ja selitti: "Ne ovat mainioita. Arvaan, etten jätä jäljelle ainoatakaan."

Sitten hän katsoi Georges’iin silmät täynnä aistillista iloa: "Sinä viljelet minun kaikkia paheitani!"

Hän alkoi hitaasti syödä kastanjia ja silmäsi alituisesti pussiin nähdäkseen, montako vielä oli jäljellä.

Hän sanoi: "No, istuudu nyt tähän nojatuoliin, niin että saan ryömiä jalkojesi väliin syömään makeisiani. Siellä minun on hyvä olla."

Du Roy hymyili, istuutui ja otti hänet polviensa väliin kuten äsken rouva Walterin.

Clotilde kohotti päätään häntä kohden puhuakseen hänelle ja sanoi, suu täynnä makeisia:

"Etpä tiedä, rakkaani, kuinka paljon olen sinusta uneksinut. Näin unta, että teimme pitkän matkan, sinä ja minä, kamelilla. Sillä oli kaksi kyttyrää, ja me istuimme hajareisin kumpikin kyttyrällämme ja matkasimme läpi erämaan. Meillä oli voileipiä pussissa ja viiniä pullossa ja me söimme eväämme siinä missä istuimme, kyttyröittemme päällä. Mutta minusta oli ikävää, ettemme voineet tehdä mitään muuta. Olimme aivan liian kaukana toisistamme, ja minä tahdoin hypätä alas."

Nuori mies nauroi. Kertomus huvitti häntä. Hän houkutteli Clotilden puhumaan hullutuksia, lörpöttelemään, kertomaan kaikki lapsellisuutensa, kaikki suloiset tuhmuutensa, joilla rakastavaiset ilahduttavat toisiaan. Nämä hellittelyt, joita hän rouva de Marellen lausumina piti ihastuttavina, olisivat kiihottaneet hänet raivoon, jos ne olisi sanonut rouva Walter.

Myös Clotilde nimitti häntä "rakkaakseen, pojukseen, aarteekseen". Nämä sanat tuntuivat Du Roysta suloisilta ja hyväileviltä. Tuon toisen naisen sanomina ne ärsyttivät ja ällöttivät häntä. Sillä rakkauden sanat, jotka aina ovat samat, saavat makunsa niistä huulista, jotka niitä lausuvat.

Nauttiessaan Clotilden lapsellisuuksista hän koko ajan ajatteli niitä kymmeniätuhansia frangeja, jotka hän pian ansaitsisi, ja äkkiä hän keskeytti rakastajattarensa puhetulvan ravistamalla kahdesti etusormeaan: "Kuulehan, pienokaiseni, annan suoritettavaksesi erään tehtävän. Vie miehellesi minulta sellaiset terveiset, että hänen on huomenna ostettava kymmenellätuhannella frangilla Marokon valtionobligaatioita, joiden kurssi nyt on seitsemänkymmentäkaksi. Lupaan hänelle, että hän ansaitsee kuusi- tai kahdeksankymmentätuhatta frangia kolmen kuukauden kuluessa. Mutta sano hänelle, että hänen on oltava asiasta ehdottomasti vaiti. Sano hänelle minun sanoneen, että Tanger’n retkikunta on päätetty asia ja että Ranskan valtio takaa Marokon valtiovelan. Mutta älä kerro tästä toisille. Uskon sinulle valtiosalaisuuden."

Clotilde kuunteli häntä vakavana ja sanoi sitten: "Kiitos. Ilmoitan miehelleni jo tänä iltana. Voit luottaa häneen, hän ei tuiskahda sanaakaan. Hän on hyvin luotettava. Ei ole mitään vaaraa."

Hän oli syönyt loppuun kaikki kastanjat. Hän rutisti pussin palloksi käsissään ja heitti sen uuniin. Sitten hän sanoi: "Nyt menemme levolle." Ja istualtaan hän alkoi avata Georgesin liivejä.

Äkkiä hän keskeytti, veti napinreiästä esiin pitkän hiuksen ja purskahti nauruun: "Katsohan! Olet saanut liiveihisi Madeleinen hiuksen. Oletpa sinä uskollinen aviopuoliso!"

Mutta sitten hän jälleen tuli vakavaksi ja silmäili tarkasti kättään vasten löytämäänsä melkein huomaamatonta suortuvaa. Hän mutisi: "Se ei ole Madeleinen, se on tumma."

Mutta Clotilde tutki liivejä kuin paraskin salapoliisi ja löysi toisen hiussuortuvan, joka oli takertunut nappiin. Sitten hän huomasi kolmannenkin ja huudahti kalpeana ja vähän vavisten: "Oh, sinulla on ollut nainen, joka on kietonut hiuksensa kaikkiin nappeihisi."

Mutta sitten hän äkkiä muisti ja ymmärsi. Hän tuli ensin hämilleen, mutta purskahti sitten kovaan nauruun, sillä oikeastaan hän ei ollut lainkaan pahoillaan siitä, että Clotilde epäili häntä hänen naisonnensa takia.

Clotilde etsi etsimistään ja löysi koko ajan hiuksia, jotka hän veti esiin ja heitti nopealla liikkeellä matolle.

Hän oli hienolla naisenvaistollaan arvannut asian ja änkytti katkeroituneena, raivoissaan, itku kurkussa: "Hän rakastaa sinua, tuo toinen… ja hän on tahtonut, että kantaisit mukanasi jotakin hänestä… oh, sinä uskoton…"

Mutta sitten hän päästi kirkaisun, hysteerisen ilon repivän kirkaisun: "Oh!… Oh!… hän on vanha nainen!… valkoinen hius… Oh! sinä otat nyt vastaan vanhoja naisia… Saatko heiltä maksun… sano… saatko heiltä maksun? Ah! Sinä käytät vanhoja naisia… Silloin et tarvitsekaan minua enää… pidä se toinen…"

Hän nousi, juoksi hakemaan leninkiään, jonka hän oli heittänyt eräälle tuolille, ja pukeutui nopeasti.

Du Roy tahtoi pidättää häntä änkyttäen häpeissään: "Mutta Cloë… sinä olet tuhma… en tiedä, mistä nuo hiukset ovat… kuule… älä mene… jää tänne…"

"Pidä sinä vanha naisesi… pidä hänet… tee sormus hänen hiuksistaan… hänen valkoisista hiussuortuvistaan… Se sopii sinulle…"

Kiihkein nopein liikkein hän oli pukeutunut, järjestänyt hiuksensa, kiinnittänyt harsonsa, ja kun Du Roy koetti tarttua häneen, Clotilde iski häntä kaikin voimin päin kasvoja. Du Royn seistessä iskun huumaamana rouva de Marelle oli avannut oven ja kadonnut.

Kun Du Roy oli jäänyt yksin, hänet valtasi raivokas viha tuota vanhaa tammaa, tuota Walterin eukkoa kohtaan. Oh, kyllä se nainen tulisi saamaan tämän takaisin, vieläpä korkojen keralla!

Hän hautoi punaista poskeaan vedellä. Sitten hänkin meni ulos miettien kostoaan. Tällä kertaa hän ei antaisi anteeksi. Ei todellakaan!

Hän kulki aina bulevardille asti ja pysähtyi erään kellosepänliikkeen ikkunan taakse katselemaan erästä kronometriä, jota hän kauan oli mielitellyt ja joka maksoi tuhatkahdeksansataa frangia.

Äkkiä hänen sydämensä hypähti ilosta, ja hän ajatteli: "Jos ansaitsen seitsemänkymmentätuhatta, niin voin sen ostaa." Ja hän alkoi uneksia kaikesta, mitä hän tuolla suurella rahasummalla saisi aikaan.

Ensin hän tekisi itsensä edustajakamarin jäseneksi. Ja sitten hän ostaisi kronometrinsä, keinottelisi pörssissä… ja sitten… ja sitten…

Hän ei tahtonut mennä toimitukseen, sillä hän halusi puhua Madeleinen kanssa, ennen kuin tapaisi herra Walterin ja kirjoittaisi artikkelinsa. Ja hän lähti kulkemaan kotiaan kohden.

Tullessaan rue Drouot’lle hän äkkiä pysähtyi. Hän oli unohtanut käydä katsomassa kreivi de Vaudrecia, joka asui chaussée-d’Antinin varrella. Hän palasi takaisin kävellen yhtä hitaasti ja ajatellen tuhansia asioita onnellisen hajamielisenä, miellyttäviä asioita, hauskoja asioita, odotettavissa olevaa omaisuutta, mutta myös tuota Laroche hölmöä ja tuota vanhaa harakkaa, rouva Walteria. Clotilden viha ei häntä suurestikaan huolestuttanut, sillä hän tiesi pian saavansa anteeksi.

Hän kysyi kreivi de Vaudrecin talon portinvartijalta: "Kuinka kreivi de Vaudrecin laita on? Olen kuullut, että hän on sairastellut viime aikoina."

Mies vastasi: "Kreivi on hyvin huonona, herra. Luullaan, ettei hän elä yli yön. Reumatismi on siirtynyt sydämeen."

Du Roy pelästyi niin pahasti, että hän aivan sekautui. Vaudrec kuolemaisillaan! Hämäriä ajatuksia risteili hänen aivoissaan, kirjavia, sekavia ajatuksia, joita hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen.

Hän änkytti: "Kiitos… tulen takaisin…" Mutta hän ei ymmärtänyt omia sanojaan.

Hänen vaimonsa oli jo kotona. Du Roy tuli hengästyneenä hänen huoneeseensa ja ilmoitti heti:

Madeleine istui lukemassa jotakin kirjettä. Hän kohotti katseensa ja sanoi kolme kertaa peräkkäin: "Mitä sinä sanot… mitä sinä sanot… mitä sinä sanot?"

"Sanon, että Vaudrec on kuolemaisillaan reumatismiinsa, joka on siirtynyt sydämeen." Sitten hän kysyi: "Mitä aiot tehdä?"

Madeleine oli noussut tuhkanharmaana kasvoiltaan, posket hermostuneesti nykien, ja puhkesi kauheaan itkuun kätkien kasvot käsiinsä. Hän seisoi siinä nyyhkytysten vapisuttamana, tuskan repimänä.

Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja kuivasi kyyneleensä: "Menen… menen sinne… älä välitä minusta… en tiedä, milloin tulen takaisin… älä odota minua…"

He puristivat toistensa kättä, ja Madeleine kiiruhti ulos niin joutuin, että unohti hansikkaansa.

Georges, joka sai syödä päivällisen yksinään, alkoi kirjoittaa artikkeliaan. Hän laati sen aivan ministerin ohjeiden mukaan antaen lukijain ymmärtää, ettei Marokon retkikunnasta tule mitään.

Sitten hän vei sen toimitukseen, jutteli hetken johtajan kanssa ja ajoi kotiin poltellen savuketta ja sydän keveänä — miksi, sitä hän ei tietänyt.

Hänen vaimonsa ei ollut vielä tullut kotiin. Du Roy meni vuoteeseen ja nukahti.

Madeleine palasi puolenyön tienoissa. Georges heräsi ja kohottautui istualleen sängyssä.

Hän ei ollut koskaan nähnyt vaimoaan niin kalpeana ja liikutettuna.
Madeleine kuiskasi:

Georges mietti. Hänen huulilleen nousi kysymyksiä, joita hän ei uskaltanut lausua.

Du Roy ei enää sanonut mitään. Madeleine sammutti kynttilän. Ja he lepäsivät vieretysten pimeässä, vaiti, valvoen ja miettien.

Georges’ia ei enää nukuttanut. Nyt rouva Walterin hänelle lupaamat seitsemänkymmentätuhatta frangia näyttivät hänestä aivan mitättömiltä. Äkkiä hänestä tuntui, kuin Madeleine olisi itkenyt. Hän kysyi päästäkseen varmuuteen:

Ja Du Roy kertoi hänelle yksityiskohtaisesti Larochen ja Walterin suunnitteleman yrityksen.

"Salli minun olla sanomatta sitä. Sinulla on tietolähteesi, joita minä en urki. Minulla on omani, jotka haluan pitää ominani. Mutta minä vastaan joka tapauksessa tietojen todenperäisyydestä."

"Niin, onhan se mahdollista… Minä aavistinkin, että he puuhaavat jotakin meidän selkämme takana."

Mutta Georges, joka ei saanut unen päästä kiinni, oli lähestynyt vaimoaan ja suuteli häntä hellästi korvaan. Madeleine työnsi hänet kiivaasti luotaan: "Pyydän, anna minun olla rauhassa, ole hyvä! Minua eivät tänä iltana hyväilyt huvita."

Kirkko oli verhottu mustiin, ja pääoven yläpuolelle oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna, joka osoitti, että viimeiseen lepoon oli vihitty aatelismies.

Juhlallisuuden päätyttyä vieraat hajautuivat hitaasti, kulkivat arkun ohitse ja vastaanottivat kädenpuristuksen kreivi de Vaudrecin veljenpojalta, joka oikealle ja vasemmalle vastaili tervehdyksiin.

Tultuaan kadulle Georges Du Roy ja hänen vaimonsa lähtivät astelemaan kotia kohden. He olivat vaipuneet äänettömiin ajatuksiin.

Madeleine punastui. Näytti siltä, kuin punainen harso olisi äkkiä vedetty yli hänen valkean ihonsa kaulasta kasvoihin. Hän sanoi: "Miksi hän meille olisi testamentannut? Eihän siihen ollut mitään syytä."

Sitten hän hetkisen vaiettuaan jatkoi: "Hänen asianajajallaan ehkä on testamentti. Me emme vielä voi tietää mitään siitä asiasta."

"Niin, onhan se hyvin mahdollista. Mehän olimme joka tapauksessa hänen parhaita ystäviään, me molemmat. Hän söi kahdesti viikossa meillä, tuli meille milloin halusi. Hän oli meillä niin kuin kotonaan, täydellisesti kuin kotonaan. Hän piti sinusta kuin isä, hänellä ei ollut perhettä, ei lapsia, ei sisaruksia, vain eräs veljenpoika, kaukainen sukulainen. Niin, hänellä täytyy olla testamentti. Eipä silti, että minä siitä suuriakaan välittäisin, mutta niin hän ainakin osoittaisi, että hän oli ajatellut meitä, että hän oli kiintynyt meihin, että hän oli kiitollinen meidän puoleltamme osakseen tulleesta ystävällisyydestä. Hän oli ehdottomasti velvollinen antamaan meille osoituksen ystävällisyydestään."

Heidän tultuaan kotiin, palvelija antoi Madeleinelle kirjeen. Hän avasi sen ja ojensi sen sitten miehelleen.

M. LAMANEUR.

Minulla on kunnia pyytää Teitä saapumaan toimistooni kello kahden ja neljän välillä iltapäivällä tiistaina, keskiviikkona tai torstaina, erään asian takia, joka koskee Teitä.

Pyytäen Teitä vastaanottamaan erinomaisen kunnioitukseni vakuutuksen jään odottamaan arvoisaa käyntiänne.

Nyt oli Georges’in vuoro punastua: "Tämän täytyy koskea testamenttia. Mutta onpa hullunkurista, että hän kutsuu sinut eikä minua, joka lain mukaan olen perheen päämies."

Madeleine ei ensin vastannut mitään, mutta sanoi sitten hetken mietittyään: "Haluatko, että menemme sinne heti?"

Heidän saavuttuaan herra Lamaneurin toimistoon ensimmäinen kirjanpitäjä nousi huomattavan innokkaana paikaltaan ja johdatti heidät isäntänsä huoneeseen.

Hänen päänsä oli kuin pallo, joka oli naulattu kiinni toiseen palloon. Siitä taas erkanivat hänen jalkansa, jotka olivat niin lyhyet ja pienet, että nekin muistuttivat kahta palloa.

Hän tervehti, osoitti kahta tuolia ja sanoi kääntyen Madeleinen puoleen: "Hyvä rouva, olen pyytänyt teitä tulemaan tänne ilmoittaakseni teille kreivi de Vaudrecin viimeisen tahdon, joka koskee teitä."

Asianajaja lisäsi: "Luen teille heti tämän asiakirjan, joka muuten on hyvin lyhyt."

"Allekirjoittanut Paul-Emile-Cyprien-Gontran, Vaudrecin kreivi, ilmoittaa sielultaan ja ruumiiltaan terveenä täten viimeisen tahtonsa.

Kun kuolema milloin tahansa voi meidät kohdata, tahdon, tietäen sen tulon, ajoissa kirjoittaa testamenttini, joka on säilytettävä herra Lamaneurin hallussa.

Kun minulla ei ole rintaperillistä, säädän koko omaisuuteni, jonka muodostavat kuudensadantuhannen frangin arvoiset arvopaperit ja viidensadantuhannen frangin arvoiset kiinteistöt, rouva Claire-Madeleine Du Roylle ilman mitään ehtoja tai vaatimuksia. Pyydän häntä vastaanottamaan tämän lahjan kuolleelta ystävältään, joka siten on tahtonut osoittaa lämmintä, syvää ja kunnioittavaa ystävyyttä."

Asianajaja lisäsi: "Siinä kaikki. Tämä asiapaperi on päivätty viime elokuussa, ja sillä korvattiin toinen samanlainen paperi, joka oli laadittu kaksi vuotta sitten rouva Claire-Madeleine Forestier’n nimelle. Minulla on tallella tämä ensimmäinenkin asiakirja, joka, jos suvun taholta tehdään testamenttia vastaan moite, voi todistaa, ettei kreivi de Vaudrec ollut muuttanut tahtoaan."

Madeleine, joka oli hyvin kalpea, tuijotti kengänkärkiinsä. Georges nyki hermostunein sormin viiksenpäitään. Oltuaan hetken vaiti asianajaja jatkoi: "On luonnollista, herra, ettei rouvanne voi ottaa vastaan perintöä ilman teidän suostumustanne."

Asianajaja kumarsi hymyillen ja vastasi rakastettavalla äänellä: "Ymmärrän ne syyt, jotka saattavat teidät epäröimään, hyvä herra. Minun on lisättävä, että kreivi de Vaudrecin veljenpoika, joka jo tänä aamuna sai tiedon setänsä testamentista, on selittänyt hyväksyvänsä sen, jos hänelle luovutetaan sadantuhannen frangin suuruinen summa. Minun nähdäkseni on testamentti täysin lainvoimainen, mutta oikeudenkäynti herättäisi huomiota, jota te ehkä haluaisitte välttää. Ihmiset tahtovat mielellään suhtautua asioihin pahansuovasti. Ehkä joka tapauksessa voitte ilmoittaa minulle vastauksenne kaikkiin kohtiin ennen lauantaita?"

Georges kumarsi: "Varmasti, herra." Sitten hän tervehti juhlallisesti, antoi rouvansa, joka ei ollut sanonut mitään, mennä edellään ja poistui niin jäykän näköisenä, ettei asianajaja enää hymyillyt.

Kun he olivat tulleet kotiin, Du Roy sulki nopeasti oven ja heitti hattunsa sängylle:

Madeleine oli alkanut vavista eikä kyennyt irrottamaan neuloja, joilla hänen läpinäkyvä harsonsa oli kiinnitetty.

"Kas niin… kas niin… sinä olet hullu… sinä olet… sinä olet… sinä olet… Etkö juuri itse… aivan äsken… etkö juuri toivonut… että hän olisi testamentannut jotakin?"

Georges seisoi aivan hänen vieressään seuraten hänen kaikkia liikkeitään kuin tuomari, joka koettaa iskeä kiinni syytetyn pienimpiinkin varomattomuuksiin. Hän sanoi joka sanaa korostaen:

"Niin… hän olisi voinut antaa jotakin minulle… minulle, sinun miehellesi… minulle, ystävälleen… ymmärrätkö… mutta ei sinulle… sinulle, ystävättärelleen sinulle, minun vaimolleni. Ero on suuri, ratkaiseva, sopivaisuuskannalta ja… myös siltä kannalta, mitä ihmiset sanovat."

Nyt oli Madeleinen vuoro katsoa toista vakavasti silmiin. Hän katsoi Georges’ia kummallisesti, syvästi, aivan kuin tahtoen päästä selville kaikesta mieheensä kätkeytyvästä tutkimattomasta, kaikesta siitä, mitä ihmisessä ei milloinkaan saada nähdä ja mitä tuskin aavistetaankaan niiden nopeiden sekuntien aikana, jolloin se on velttouden tai huomaamattomuuden takia vartioimatta ja jolloin mysteerien ovi on raollaan. Ja hän virkkoi hitaasti:

"Minusta näyttää kuitenkin siltä… kuin olisi voitu pitää yhtä kummallisena niin suurta testamenttia… sinut hyväksesi."

Madeleine sanoi: "Koska…" Hän epäröi ja jatkoi sitten: "Koska sinä olet mieheni, tunsit hänet niin lyhyen ajan… koska minä olin hänen ystävänsä ja aikoja ennen… koska hänen ensimmäinen testamenttinsa, joka oli laadittu Forcstier’n eläessä, jo oli minun hyväkseni."

"No, siinä tapauksessa ei kannata odottaa lauantaihin. Voimmehan ilmoittaa sen herra Lamaneurille vaikka nyt heti."

Ja taas he seisoivat silmä silmää vasten koettaen tunkeutua toistensa sisimmän tuntemattomiin kätköihin, päästä selville toistensa salaisimmista ajatuksista. He koettivat nähdä toinen toisensa omantunnon yhden ainoan mykän kysymyksen valossa. Heidän välillään oli kaksinkamppailu, kahden olennon ottelu, jotka olivat eläneet toistensa rinnalla kuitenkaan koskaan oppimatta tuntemaan toinen toistaan ja jotka epäilivät toisiaan, vakoilivat ja vainosivat toisiaan, mutta eivät koskaan päässeet tunkeutumaan toistensa sielun hämäriin syvyyksiin.

Ja äkkiä Georges murahti matalalla äänellä ja katsoen vaimoaan suoraan kasvoihin:

Madeleine kohautti olkapäitään: "Sinä olet typerä… Vaudrec oli hyvin kiintynyt minuun, hyvin kiintynyt… siinä kaikki."

Du Roy alkoi jälleen kulkea edestakaisin, mutta pysähtyi uudelleen:
"Voitko sitten selittää, miksi hän määräsi koko omaisuutensa sinulle?"

Madeleine alkoi selittää huolettomalla, välinpitämättömällä äänellä: "Se on hyvin yksinkertaista. Kuten äsken sanoit, hänellä ei ollut muita ystäviä kuin me, tai oikeammin muita kuin minä, sillä hän tunsi minut jo lapsuudestani saakka. Äitini oli seuranaisena hänen vanhempiensa luona. Hän kävi usein meillä, ja koska hänellä ei ollut rintaperillistä, hän ajatteli minua. Mahdollista on, että hän myös vähän rakasti minua. Mutta ketäpä naista ei olisi tällä tapaa rakastettu? Onhan hyvin mahdollista, että tämä salainen tunne johdatti minun nimeni hänen kynänsä kärkeen, kun hän kirjoitti viimeistä tahtoaan. Hän antoi minulle kukkia joka maanantai. Sitä et koskaan ihmetellyt, eikä hän koskaan tuonut kukkia sinulle, vai mitä? Nyt hän antaa minulle omaisuutensa samasta syystä ja koska hänellä ei ole ketään toista, jolle hän sitä tarjoisi. Olisi päinvastoin ollut hyvin kummallisia, jos hän olisi määrännyt sen sinulle. Miksi hän niin olisi tehnyt? Mikä sinä olit hänelle?"

Hän puhui niin luonnollisesti ja niin rauhallisesti, että Georges alkoi epäröidä.

Nuori mies sanoi: "Oli miten tahansa, me emme kuitenkaan voi ottaa vastaan perintöä näissä olosuhteissa. Se tekisi sangen ikävän vaikutuksen. Koko maailma uskoisi sitä, mitä äsken sanoin, koko maailma nauraa hihittäisi minulle selkäni takana. Virkaveljeni ovat jo liiankin taipuvaisia kadehtimaan ja mustaamaan minua. Minun täytyy huolehtia kunniastani ja arvokkuudestani. Minun on mahdotonta hyväksyä ja sallia, että vaimoni ottaa vastaan sellaisen perinnön mieheltä, jonka jo julkisesti on huhuiltu olevan hänen rakastajansa. Forestier olisi ehkä sellaiseen suostunut, minä en."

Madeleine sanoi lempeästi: "No niin, ystäväni, me emme siis ota sitä vastaan. Miljoona vähemmän taskussamme, siinä kaikki."

Du Roy vaelsi yhä edestakaisin. Hän alkoi ajatella ääneen, puhuen vaimolleen, mutta kuitenkaan katsomatta häneen.

"Niinpä kyllä! Hm… miljoona… ikävä juttu… Hän ei käsittänyt, kun laati testamenttinsa, minkä tahdittomuuden hän teki, minkä loukkauksen sopivaisuutta vastaan. Hän ei käsittänyt, kuinka omituiseen ja naurettavaan asemaan hän saattaisi minut… Kaikki tässä elämässä riippuu pikkuseikoista… Hänen olisi pitänyt antaa minulle puolet, ja kaikki olisi ollut kunnossa."

Hän istuutui, pani jalkansa ristiin ja alkoi kierrellä viiksenpäitään kuten hän aina teki pulan, levottomuuden ja ankaran aivotoiminnan hetkinä.

Madeleine otti käsityön, jota hän silloin tällöin ompeli ja sanoi valitessaan lankoja:

"Ihmiset eivät koskaan tulisi ymmärtämään sitä, että Vaudrec on tehnyt sinut pääperillisekseen, enempää kuin sitäkään, että minä olen sen hyväksynyt. Jos näin ottaisit vastaan tämän omaisuuden, se merkitsisi sinun puoleltasi… rikollisen suhteen tunnustamista ja minun puoleltani häpeällistä välinpitämättömyyttä… Etkö ymmärrä että menettelymme voitaisiin näin tulkita? Meidän on keksittävä keskitie, hieno tapa asian naamioimiseksi. Voisit esimerkiksi uskotella, että hän on jakanut omaisuutensa meille molemmille ja antanut puolet miehelle ja puolet vaimolle."

Madeleine vastasi: "En ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun, kun kerran testamentin sanamuoto on selvä."

Du Roy todisteli: "Oh, se on hyvin yksinkertaista. Sinä annat minulle puolet perinnöstä vapaaehtoisena lahjana. Koska meillä ei ole lapsia, niin se käy päinsä. Ja siten tukittaisiin kateellisten ihmisten suut."

Madeleine sanoi hieman kärsimättömänä: "En käsitä kuinka kateellisten ihmisten suut voitaisiin tukkia, koska on olemassa Vaudrecin allekirjoittama paperi."

Du Roy jatkoi suuttuneena: "Onko meidän pakko sitä näyttää tai naulata sitä seinään? Sinä olet typerä. Me sanomme, että kreivi de Vaudrec on määrännyt meille puolet kummallekin omaisuudestaan… Siinä kaikki… Ethän voi ottaa vastaan perintöä ilman minun suostumustani. Saat suostumukseni sillä ehdolla, että jaamme omaisuuden, mikä on ainoa tapa pelastaa minut joutumasta ihmisten naurettavaksi."

Silloin Du Roy alkoi jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän näytti taas epäröivän ja vältti nyt vaimonsa tutkivia katseita. Hän sanoi: "Ei… ehdottomasti ei… ehkä on parempi luopua kaikesta… se on arvokkaampaa… soveliaampaa… kunniallisempaa… Kuitenkaan ei tällä tapaa kukaan voisi epäillä mitään, ei kukaan. Epäilevimpienkin olisi taivuttava."

Hän pysähtyi Madeleinen eteen: "No niin, rakkaani, jos haluat, niin menen yksinäni asianajajan luokse kysyäkseni häneltä neuvoa ja selittääkseni asian hänelle. Kerron omantunnonepäilyni ja sanon hänelle, että olemme päättäneet soveliaisuussyistä jakaa omaisuuden, jotteivät ihmiset pääsisi mitään puhumaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin minä olen suostunut ottamaan vastaan puolet tästä perinnöstä on aivan selvää, ettei kenelläkään ole oikeutta hymyillä. Silloin aivan kuin sanoisin ääneen: 'Vaimoni ottaa vastaan, koska minäkin otan vastaan, minä, hänen miehensä, joka osaan arvostella, mitä hän voi tehdä saattamatta itseään huonoon huutoon.' Muulla tapaa järjestettynä asia aiheuttaisi häväistysjutun."

"Niin, asia on päivänselvä, jos perintö jaetaan kahtia. Me saamme perinnön eräältä ystävältä, joka ei ole tahtonut tehdä mitään eroa välillämme, joka ei ole tahtonut suosia toista toisen kustannuksella, joka on tahtonut menetellä aivan kuin hän olisi sanonut: 'En suosi toista enemmän kuin toistakaan kuolemani jälkeen, kuten en tehnyt eläessänikään.' Hän tietysti piti enemmän vaimosta, luonnollisesti, mutta antamalla omaisuutensa molemmille hän tahtoi selvästi ilmaista, että hänen tunteensa oli puhtaasti platoninen. Ja voit olla varma siitä, että jos hän olisi tullut asiaa ajatelleeksi, hän olisi niin tehnytkin. Mutta hän ei ajatellut sitä, ei ymmärtänyt seurauksia. Kuten äsken sanoit, hän toi sinulle kukkia joka viikko, ja sinulle hän tahtoi antaa viimeisen muiston, lainkaan ajattelematta…"

Madeleine keskeytti hänet vähän kärsimättömänä: "Hyvä, hyvä. Kyllä ymmärrän. Sinun ei tarvitse niin paljon selitellä. Mene nyt vain heti asianajajan luokse."

"Koetan järjestää asian veljenpojan kanssa viidelläkymmenellä tuhannella frangilla, eikö niin?"

Madeleine vastasi ylpeästi: "Ei. Anna hänelle hänen pyytämänsä satatuhatta. Ja ota ne vaikka minun osastani, jos haluat."

Du Roy mutisi, äkkiä häpeissään: "Oh, en suinkaan, jaamme tasan. Jos annamme viisikymmentätuhatta kumpikin, niin jäähän kuitenkin miljoona puhdasta."

Ja hän meni asianajajan luokse selittäen hänelle suunnitelmansa, jonka hän väitti vaimonsa keksimäksi.

Seuraavana päivänä molemmat allekirjoittivat viidensadantuhannen frangin vapaaehtoisen lahjan, jonka Madeleine Du Roy antoi miehelleen.

He lähtivät asianajotoimistosta, ja koska oli kaunis ilma, Georges ehdotti, että he menisivät kävelylle bulevardeille. Hän osoitti vaimoaan kohtaan hyvyyttä, kohteliaisuutta, hienotunteisuutta, hellyyttä. Hän nauroi ja oli onnellinen, kun sen sijaan Madeleine oli miettiväisen ja hieman kärtyisen näköinen.

Oli sangen viileä syyspäivä. Ihmiset kulkivat nopein askelin. Heillä näytti olevan kiire. Du Roy vei vaimonsa myymälän luokse, jonka ikkunan takana hän usein oli katsellut haluamaansa kronometriä.

Kullan ja jalokivien kimallus karkotti heti Madeleinen tahallisen kylmyyden, ja hän alkoi loistavin, uteliain katsein tutkia koristuksia täynnä olevia lasilaatikoita.

Ja äkkiä häntä alkoi miellyttää eräs esine: "Katsohan, miten komea rannerengas!"

Se oli omituisen muotoinen ketju, jonka jokaisessa renkaassa oli erilainen kivi.

Du Roy jatkoi: "No, voitte panna lisäksi tämän kronometrin tuhannestaviidestäsadasta frangista. Se on yhteensä neljätuhatta, jotka maksan käteisellä. Sovittu. Ellette suostu, niin menen muualle."

Ja ilmoitettuaan osoitteensa sanomalehtimies lisäsi: "Antakaa kaivertaa kronometriin nimikirjaimeni G.R.C. yhdeksi monogrammiksi ja niiden yläpuolelle vapaaherrallinen kruunu."

Hämmästynyt Madeleine alkoi hymyillä. Ja kun he lähtivät puodista, hän tarttui miehensä käsivarteen jonkinlaisen hellyyden valtaamana. Hänen mielestään Georges oli todella hyvin pystyvä. Olihan selvää, että nyt kun miehellä oli rahaa, hänellä täytyi olla arvonimikin.

Kauppias kumarsi: "Voitte luottaa minuun, herra paroni. Se on valmis torstaiksi."

"Jos haluat", Georges sanoi, "niin menemme teatteriin illalla.
Koetetaan saada aitio."

He saivat aition. Georges lisäsi: "Mitähän jos söisimme päivällistä ulkona?"

"Jos menisimme noutamaan rouva de Marellea ja pyytäisimme häntä viettämään illan kanssamme? Hänen miehensä on kotona, kerrotaan. Olisi hauskaa puristaa hänenkin kättään."

He menivät herrasväki de Marellen luokse. Georges, joka äskeisen kiistan takia vähän pelkäsi tätä ensimmäistä tapaamistaan rakastajattarensa kanssa, oli mielissään siitä, että hänen vaimonsa oli mukana ja että kaikki selitykset siten välttyisivät.

Mutta Clotilde ei näyttänyt muistavan mitään, vaan pakottipa vielä miehensäkin ottamaan vastaan kutsun.

Georges ja Madeleine tulivat myöhään kotiin. Kaasu oli sammutettu. Valaistakseen portaita sanomalehtimies silloin tällöin sytytti vahatikun.

He tulivat ensimmäiseen kerrokseen, ja tulitikun äkillinen liekki valaisi peilistä kahta olentoa, joiden taustana oli portaiden pimeys.

Du Roy kohotti kättään valaistakseen heidän peilikuviaan ja sanoi voitokkaasti nauraen:

Jo kaksi kuukautta Marokon valloitus oli ollut tapahtunut tosiasia.
Ranska, joka oli valtiaana Tanger’ssa, omisti koko Afrikan
Välimeren-rannikon aina Tripoliin asti, ja tasavalta oli taannut
vallatun maan velat.

Väitettiin, että kaksi ministeriä oli ansainnut parikymmentä miljoonaa tällä toimenpiteellä, ja melkein julkisesti mainittiin Laroche-Mathieun nimeä.

Mitä Walteriin tuli, Pariisissa tuskin kukaan oli tietämätön siitä, että hän oli voittanut vielä enemmän, ja saanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä miljoonaa lainasta ja kahdeksan tai kymmenen miljoonaa kupari- ja rautakaivoksista sekä suurista maa-alueista, jotka hän mitättömästä summasta oli ostanut ennen valloitusta ja ranskalaisen miehityksen jälkeen myynyt asutusyhtiöille.

Hänestä oli muutamassa päivässä tullut yksi maailman mahtavia, yksi niitä kaikkivaltiaita raharuhtinaita, jotka ovat mahtavampia kuin kuninkaat ja joiden edessä päät taipuvat, kielet sopertavat ja suut työntävät sisästään kaikkea, mikä ihmissielun pohjalla on mataluutta, raukkamaisuulta ja pelkuruutta.

Hän ei enää ollut juutalainen Walter, epäilyttävä pankinjohtaja, hämäräperäinen sanomalehden omistaja, kansanedustaja, jota syytettiin likaisista keinotteluista. Hän oli Herra Walter, rikas israelilainen.

Hän tiesi, että Karlsburgin ruhtinas, joka omisti erään rue du Faubourg-Saint-Honorén kauneimpia taloja Champs-Elysées’tä reunustavine puistoineen, oli pulassa, ja ehdotti hänelle, että hän vuorokauden kuluessa myisi kiinteistönsä huonekaluineen päivineen muuttamatta ainoaakaan nojatuolia paikoiltaan. Hän tarjosi kolme miljoonaa. Ruhtinas, jota suuri summa houkutteli, hyväksyi tarjouksen.

Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen ajatus, ajatus, joka täysin sopi
Pariisin valloittajalle, ajatus, joka oli Napoleonin arvoinen.

Koko kaupunki kävi katsomassa unkarilaisen taiteilijan Karl
Marcowitchin suurta taulua, joka oli näytteillä taidekauppias Jacques
Lenoblen salongissa ja joka esitti veden päällä astelevaa Kristusta.

Innostuneet taidearvostelijat selittivät, että tämä taulu oli vuosisadan suurenmoisin mestariteos.

Walter osti sen puolesta miljoonasta frangista ja antoi sitten uutta yllykettä jo ennestäänkin kiihtyneelle yleiselle mielipiteelle. Hän pakotti Pariisin taas kertaalleen puhumaan hänestä, kadehtimaan häntä, moittimaan häntä tai antamaan hänelle hyväksymisensä.

Sen jälkeen hän julisti sanomalehdissä kutsuvansa jonakin iltana Pariisin hienoston kaikki tunnetut henkilöt kotiinsa katsomaan muukalaisen taiteilijan suurta taideteosta, niin ettei kukaan pääsisi sanomaan, että hän vain omaksi ilokseen oli hankkinut taulun itselleen.

Hänen kotinsa oli avoinna. Kuka tahansa oli sinne tervetullut. Ei tarvinnut muuta kuin näyttää kutsukortti ovella.

Se oli laadittu seuraavaan muotoon: "Herra ja rouva Walterilla on kunnia kutsua Teidät illalla joulukuun 30. päivänä kello 9:n ja 12:n välillä kotiinsa katsomaan Karl Marcowitchin taulua 'Jeesus käy veden päällä'. Taulu valaistaan sähkövalolla."

Sitten oli hyvin pienin kirjaimin painettu jälkikirjoitus: "Keskiyön jälkeen tanssia."

Halukkaat saattoivat siis jäädä, ja heidän joukostaan Walter toivoi voivansa hankkia vastaiset uudet tuttavansa.

Toiset voisivat katsella taulua, taloa ja sen omistajaa, tarkastella näitä nähtävyyksiä uteliaasti, häikäilemättömästi ja välinpitämättömästi ja sitten poistua kuten olivat tulleetkin. Ja johtaja Walter tiesi kyllä, että he tulisivat takaisin, kuten he olivat tulleet hänen juutalaisten veljiensäkin luo, jotka olivat rikastuneet kuten hänkin.

Mutta ensin heidän täytyi tulla hänen taloonsa, kaikkien noiden ylhäisten vaakunaherrojen, joiden nimiä sanomalehdet mainitsevat, heidän täytyi tulla hänen luokseen näkemään sellaisen miehen kasvot, joka oli ansainnut viisikymmentä miljoonaa kuudessa viikossa. Heidän täytyi tulla hänen luokseen myös nähdäkseen ja laskeakseen toiset sinne tulleet, ja edelleen heidän täytyi tulla hänen luokseen siksi, että hänellä oli ollut kyllin paljon hyvää makua ja ymmärrystä kutsuakseen heidät ihailemaan kristillistä taulua Israelin pojan kotiin.

Hän näytti sanovan heille: "Katsokaa, minä olen maksanut puoli miljoonaa frangia Karl Marcowitchin uskonnollisesta mestariteoksesta 'Jeesus käy veden päällä'. Ja tämä mestariteos jäisi minun luokseni, se olisi aina minun katseltavanani juutalaisen Walterin talossa."

Hienoston keskuudessa, herttuattarien piireissä ja Jockey-klubissa oli paljon väitelty tästä kutsusta, joka todellisuudessa ei velvoittanut mihinkään. Sinne saattoi mennä kuten mennään katsomaan vesivärimaalauksia herra Petit’n salonkiin. Herrasväki Walter, joka omisti mestariteoksen, avasi vain eräänä iltana ovensa, jotta kaikki saisivat tilaisuuden sitä ihailla. Siinä kaikki.

La Vie Françaisessa oli neljäntoista päivän aikana joka aamu uutinen joulukuun 30. päivän illanvietosta, ja lehti koetti parhaansa mukaan kiihottaa yleisön uteliaisuutta.

Hän oli pitänyt itseään rikkaana puoline miljoonineen, jonka summan hän oli kiristänyt vaimoltaan, ja nyt hän huomasikin olevansa köyhä, kovin köyhä, kun hän vertasi kurjaa omaisuuttaan siihen miljoonasateeseen, joka oli langennut hänen ympärilleen, ilman että hänen osalleen oli tullut mitään.

Hänen kateutensa ja katkeruutensa yltyi päivä päivältä. Hän oli vihoissaan koko maailmalle, Walterille, joka ei enää ollut käynyt hänen kotonaan, vaimolleen, joka Larochen pettämänä oli neuvonut häntä olemaan ostamatta Marokon valtionpapereita, mutta varsinkin hänen suuttumuksensa kohdistui ministeriin, joka oli vetänyt häntä nenästä, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen ja joka aterioi hänen pöydässään kahdesti kuussa. Georges oli hänen sihteerinsä, hänen asiamiehensä, hänen kynänsä, ja kirjoittaessaan ministerin sanelun mukaan hän tunsi mieletöntä halua tämän kauniskiharaisen maaseutuhurmaajan kukistamiseen. Larochen ansiot ministerinä olivat varsin keskinkertaiset, ja säilyttääkseen salkkunsa hän oli tarkoin varonut ilmaisemasta, että se oli täynnä kultaa. Mutta Du Roy aavisti kullan siitä entistä huomattavasti ylhäisemmästä käyttäytymistavasta, jota nousukasasianajaja nyt noudatti, hänen eleistään, jotka olivat entistä vaativammat, hänen rohkeista väitteistään, hänen ehdottomasta itseluottamuksestaan.

Laroche vallitsi nyt herrasväki Du Royn kodissa, jossa hän oli vallannut kreivi de Vaudrecin paikan, päivät päästään puhutellen palvelijoita kuin jonkinlainen toinen isäntä.

Georges sieti häntä, mutta vaahtosi kuin koira, joka mielellään purisi, kun vain uskaltaisi. Sen sijaan hän oli usein tyly ja raaka Madeleinea kohtaan, joka vain kohautteli olkapäitään ja kohteli häntä kuin kiukuttelevaa lasta. Madeleine muuten ihmetteli hänen alituista pahantuulisuuttaan ja sanoi usein: "En ymmärrä sinua. Aina sinä vain valittelet. Onhan sinun asemasi loistava."

Hän oli ensin ilmoittanut, ettei hän lähde johtajan juhlaan ja ettei hän aikonut jalallaan astua tuon likaisen juutalaisen kotiin.

Kahden kuukauden ajan rouva Walter oli joka päivä kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan luokseen tai myöntämään hänelle kohtauksen missä tahansa, jotta hän rouva Walter olisi voinut antaa Du Roylle ne seitsemänkymmentätuhatta frangia, jotka hän oli nuorelle miehelle voittanut.

Du Roy ei edes vastannut, vaan heitti nämä epätoivoiset kirjeet tuleen. Eipä silti, että hän olisi luopunut osuudestaan voittoon, mutta hän tahtoi saattaa rouva Walterin raivoihinsa, kohdella häntä halveksuen, polkea hänet jalkoihinsa. Rouva oli liian rikas! Du Roy tahtoi näyttää olevansa ylpeä.

Samana päivänä, jona taulua oli määrä juhlia, Georges vastasi Madeleinelle, jonka mielestä hän teki hyvin väärin, ellei mennyt juhlaan:

Du Roy vaihtoi pukua yhä jatkaen torailemistaan, ja vielä vaunuissakin hän purki sappeaan.

Karlsburgin ruhtinaallisen hotellin suurta pihaa valaisi neljä hehkulamppua, jotka muistuttivat neljää sinertävää kuuta pihan neljässä nurkassa. Mahtava matto valui alas korkeilta portailta, ja jokaisella askelmalla seisoi liveripukuinen mies liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Du Roy murahti: "Mikä kerskuri!" Ja hän kohautti olkapäitään sydän täynnä kateutta.

Hänen vaimonsa sanoi: "Ole vaiti ja tee niinkuin hän!" He menivät sisään ja luovuttivat raskaat päällysvaatteensa lakeijoille, jotka kiiruhtivat esiin.

Eteisessä oli useita naisia miehineen myös riisumassa päällysvaatteitaan. Kuului kuiskauksia: "Tämä on suurenmoista! Suurenmoista!"

Suunnaton eteishalli oli verhottu seinävaattein, jotka esittivät Marsin ja Venuksen tarinaa. Oikealla ja vasemmalla kohosivat kaksiosaiset portaat, jotka yhtyivät toisessa kerroksessa. Portaiden takorautaiset kaiteet olivat ihmeen kauniit. Niiden iäkäs, himmeä kultaus juoksi hienon valojuovan kaltaisena pitkin punaisten marmoriaskelmien reunaa.

Vieraiden astuessa salonkeihin heitä vastassa oli kaksi tyttöä, toinen valko-, toinen sinipukuinen, jotka ojensivat kukkavihon naisille. Vieraat olivat ihastuksissaan.

Useimmat naiset olivat aamupäiväpuvussa tahtoen siten osoittaa, että he olivat tulleet tänne kuin tavalliseen yksityiseen näyttelyyn. Niillä, jotka aikoivat jäädä tanssiaisiin, olivat kaula ja käsivarret paljaina.

Rouva Walter, jota hänen ystävättärensä ympäröivät, seisoi toisessa salongissa ja otti vastaan vieraiden tervehdyksiä. Monet eivät tunteneet häntä, vaan kuljeskelivat kuin ainakin museossa, lainkaan välittämättä isäntäväestä.

Nähdessään Du Royn rouva Walter kalpeni ja liikehti, aivan kuin hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen. Mutta kuitenkin hän jäi paikoilleen ja odotti. Georges tervehti häntä juhlallisesti, ja Madeleine lateli hänelle onnitteluja ja kohteliaisuuksia. Georges jätti vaimonsa emännän luokse ja lähti harhailemaan yleisön joukkoon kuunnellakseen kaikkia niitä ilkeyksiä, joita varmasti sanottaisiin.

Talossa oli viisi salonkia peräkkäin. Ne olivat kaikki verhotut kallisarvoisin seinävaattein, italialaisin korutapetein tai erityylisin ja -värisin itämaisin matoin. Seiniä peittivät vanhojen mestarien laulut. Varsinkin pysähdyttiin ihailemaan erästä Ludvig XVI:n tyylistä huonetta, jonkinlaista naisten kammiota, jonka seinät oli verhottu silkillä vaaleansinistä taustaa vasten sommiteltuine ruusunnuppuineen. Matalat, kullatut huonekalut, jotka oli verhottu samalla kankaalla kuin seinätkin, olivat ihailtavan hienoa tekoa.

Georges tunsi kaikki kuuluisuudet, herttuatar de Terracinen ja kreivitär de Ravanelin, kenraali, ruhtinas d’Andremont’in, kauniin markiisitar des Dunes’in sekä monet muut naiset ja herrat, joita saa nähdä teatterien ensi-illoissa.

Joku kosketti häntä käsivarteen, ja nuori, onnellinen ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Oh, siinähän te vihdoinkin olette, paha Bel-Ami! Miksi teitä ei enää koskaan saa nähdä?"

Se oli Suzanne Walter, jonka hienot, vaaleakutrisen hiuspilven ympäröimät emalisilmät tähysivät Georges’ia.

Georges ihastui nähdessään tytön ja puristi lämpimästi hänen kättään. Sitten hän pyysi anteeksi: "En ole päässyt minnekään. Minulla on ollut niin paljon puuhaa näinä parina viime kuukautena, etten ollenkaan ole ollut ulkona."

Suzanne jatkoi vakavan näköisenä: "Se on paha, hyvin paha, hyvin paha juttu. Olette kovin häijy meitä kohtaan, sillä me pidämme teistä, sekä äiti että minä. Mitä minuun tulee, en kykene mihinkään ilman teitä. Ellette ole täällä, niin menehdyn ikävään. Kuulette, että olen aivan vilpitön. Ei teillä ole oikeutta kadota sillä tapaa. Antakaa minulle käsivartenne, niin vien teidät katsomaan tauluamme 'Jeesus käy veden päällä'. Se on tuolla kaukana kasvihuoneen takana. Isä on asettanut sen sinne, jotta ihmisten olisi pakko kulkea kaikkien huoneiden läpi. Merkillistä, kuinka kauheasti isä tahtoo komeilla tällä hotellilla."

He menivät hitaasti ihmisjoukon lävitse. Vieraat kääntyivät katsomaan tuota komeaa miestä ja tuota viehättävää nukkea.

Eräs tunnettu maalari sanoi: "Katsokaa! Siinäpä kaunis pari. Todella ilo nähdä tuollaista!"

Georges ajatteli: "Jos olisin ollut oikein nerokas, niin olisin mennyt naimisiin tämän tytön kanssa. Olisihan se voinut hyvin käydä päinsä! Miksi en tullut sitä ajatelleeksi? Kuinka saatoin viehättyä tuohon toiseen? Olin aasi! Ihminen toimii aina liiaksi hätiköiden eikä ajattele mitään."

Ja kateus, katkera kateus hiipi hänen sieluunsa pisara pisaralta kuin sappi, joka turmeli hänen kaiken ilonsa ja teki hänen elämänsä sietämättömäksi.

Suzanne sanoi: "Käykää meillä usein, Bel-Ami! Voimme hullutella yhdessä, nyt kun isä on niin rikas. Huvittelemme oikein mielettömästi!"

Yhä hautoen ajatuksiaan Du Roy vastasi: "Oh, te menette nyt pian naimisiin! Menette naimisiin jonkun kauniin, köyhänlaisen prinssin kanssa, ja sitten emme koskaan enää tapaa toisiamme, me kaksi."

Suzanne huudahti vilpittömällä äänellä: "Oh, ei, ei, vielä! Tahdon saada jonkun, josta pidän, jonkun, josta pidän paljon, josta pidän ihan täydellisesti. Minä olen kylliksi rikas kahta varten."

Du Roy hymyili ivallista ja ylpeää hymyä ja alkoi luetella ohi kulkevien ihmisten nimiä, ylhäisaatelisten, jotka olivat myyneet ruosteiset arvonimensä Suzannen kaltaisille rikkaiden rahamiesten tyttärille ja jotka nyt elivät vaimoineen tai ilman heitä, mutta vapaina, hävyntuntoa vailla, tunnettuina ja arvossapidettyinä.

Hän lopetti: "Ei kulu kuuttakaan kuukautta, ennen kuin olette takertunut johonkin noista makupaloista. Teistä tulee rouva markiisitar, rouva herttuatar tai rouva ruhtinatar, ja silloin katsotte minuun vain olkanne ylitse, arvoisa pikku neiti."

Suzanne läimäytti häntä harmissaan käsivarteen viuhkallaan ja vannoi, että hän menisi naimisiin vain sydämensä äänen kutsusta.

Du Roy huokaisi säälivästi: "Siitä ei kannata puhua. Tuskin kahtakymmentätuhatta korkoja. Se ei ole paljon näinä aikoina."

"Niin. Yhteensä miljoona. Neljäkymmentätuhatta korkoja. Mutta sillä summalla emme ole voineet hankkia edes omia vaunuja."

He tulivat viimeiseen salonkiin, ja heidän edessään avautui iso talvipuutarha. Se oli täynnä korkeita troopillisia puita, joiden juurella kasvoi harvinaisia kukkia. Kun astui tämän tumman vihreyden alle, jonne valo virtasi kuin hopeisen veden lävitse, tunsi vastaansa lehahtavan kostean mullan viileyden ja hajuvesien raskaan tuoksun. Puutarha aiheutti suloisen ja harvinaisen tunteen, epäterveen ja viehättävän, keinotekoisen, kiihdyttävän ja veltostavan. Käytävien matot, vihreät kuin sammal, kulkivat kahden tiheän pensasaidan välissä. Äkkiä Du Roy huomasi vasemmalla, laajan palmukatoksen alla, ison valkoisen marmorialtaan, jossa olisi voinut vaikka uida ja jonka rannoilla neljä kookasta, hollantilaisesta posliinista tehtyä joutsenta ruiskutti vettä puoliavoimesta nokastaan.

Altaan pohjalle oli siroteltu kultahiekkaa, ja vedessä ui isoja punaisia kaloja, kummallisia, rumia kiinalaisia kaloja, joilla oli ulkonevat silmät ja sinireunaiset evät. Ne olivat jonkinlaisia meren mandariineja, jotka uiskennellessaan tai levätessään kultaista taustaansa vasten, muistuttivat kaukaisen kotiseutunsa omituisia korukirjailuja.

Sanomalehtimies pysähtyi sydän jyskyttäen. Hän sanoi itsekseen: "Tämä on loistoa! Tällaisessa talossa ihmisen on asuttava. Tänne on tullut muita. Minkä tähden minäkin en voisi tulla?" Hän ajatteli mahdollisia keinojaan, mutta kun hän huomasi, ettei mikään niistä kelvannut, hän suuttui voimattomuudestaan.

Hänen seuralaisensa ei enää puhunut, vaan näytti miettiväiseltä. Du Roy katseli häntä sivulta ja ajatteli: "Ei tarvitsisi muuta kuin mennä naimisiin tuon pienen elävän marionetin kanssa."

Mutta äkkiä Suzanne näytti jälleen havahtuvan: "Pitäkää varanne!" hän sanoi ja vei Georgesin heidän tiellään olevan joukon lävitse ja käännytti hänet äkkiä oikealle.

Keskellä kummallisia kasveja, jotka kohottivat kohti korkeutta väriseviä, hajasormisia kämmeniä muistuttavia lehtiään, näkyi veden päällä liikkumaton mies.

Vaikutus oli yllättävä. Taulu, jonka sivuja peitti elävä vihreys, näytti mustalta aukolta, josta avautui satumainen, äärettömän kaunis perspektiivi.

Täytyi katsoa tarkkaan ymmärtääkseen. Kehys leikkasi poikki veneen, jossa apostolit istuivat lyhdyn vinojen säteiden valaisemina. Lyhtyä piteli veneen laidalla istuva apostoli, ja se valaisi lähestyvää Jeesusta.

Vapahtaja käveli aallon harjalla, joka näytti nöyrästi hyväilevän jumalallista jalkaa ja hiljaa taipuvan sen alla. Kaikki oli pimeää Jumal’ihmisen ympärillä. Vain tähdet paloivat taivaalla.

Apostolien hämmästyksen vääristämät kasvot häämöttivät lyhdyn heikossa valonkajeessa yhden opetuslapsista näyttäessä tuolla lyhdyllä Herraa tovereilleen.

Se oli todella mahtava, harvinainen, suuren mestarin taideluoma. Se oli niitä teoksia, jotka tärisyttävät ajatuksiamme ja lahjoittavat meille unelmia vuosikausiksi.

Ihmiset, jotka sitä katselivat, seisoivat ensin hiljaa ja poistuivat sitten ajattelevaisina puhuen vain tästä maalauksesta.

Du Roy katseli sitä hetken ja huomautti: "On kyllä hauskaa, kun on varaa ostaa tuollaisia koristuksia."

Mutta kun ihmiset tunkeilivat ja tyrkkivät saadakseen nähdä, hän alkoi pyrkiä pois, pitäen koko ajan kainalossaan Suzannen pientä kättä, jota hän silloin tällöin vähän puristi.

Suzanne kysyi: "Ettekö haluaisi vähän samppanjaa. Mennäänpä tarjoiluhuoneeseen. Sieltä löydämme isän."

Ja he menivät hitaasti läpi kaikkien salonkien, joissa ihmisjoukot, julkisten juhlallisuuksien hieno yleisö, kohisivat myrskyisen meren tavoin.

"Tuossa ovat Laroche ja Rouva Du Roy." Sanat hipaisivat hänen korvaansa kuin tuulen tuomat kaukaiset äänet. Mistä ne tulivat?

Hän katsoi joka taholle ja huomasikin vaimonsa, joka kulki ohitse ministerin käsikoukussa. He puhuivat hyvin hiljaa ja katselivat toisiaan silmiin tuttavallisesti hymyillen.

Georges oli huomaavinaan, että heitä vilkuiltiin naureskellen, ja hänet valtasi karkea mieletön halu heittäytyä heidän kimppuunsa ja iskeä heitä nyrkeillään.

Madeleine teki hänet naurettavaksi. Hän tuli ajatelleeksi Forestier’ta. Ihmiset ehkä sanoivat: "Aisankannattaja Du Roy." Mikä Madeleine oikeastaan oli? Vain pieni, sangen viekas nousukas, jolla ei ollut mitään erikoisia lahjakkuutta. Du Royn luokse tultiin, koska häntä pelättiin, koska aavistettiin hänen voimansa, mutta siitä huolimatta rohjettiin vapaasti juoruta pienestä sanomalehtimiesperheestä. Hän ei koskaan pääsisi pitkälle tämän naisen rinnalla, joka aina teki hänen kotinsa epäilyttäväksi, joka aina saattoi itsensä huonoon huutoon, jonka koko olemus osoitti, että hän oli juonittelija. Madeleinesta saattoi helposti tulla pahka hänen jalkaansa. Ah! Jospa hän vain olisi uskaltanut, jospa hän vain olisi tietänyt! Kuinka kokonaan toisenlaista peliä hän olisi pelannut ja kuinka paljon ankarampaa! Kuinka kauniin liiton hän olisikaan voinut solmia pikku Suzannen kanssa! Kuinka hän oli saattanutkin olla niin sokea, ettei hän ollut sitä käsittänyt?

He tulivat ruokasaliin, suunnattoman isoon huoneeseen, joka oli koristeltu marmoripilarein ja jonka seiniä verhosivat gobelinit.

Walter huomasi kronikoitsijansa ja hyökkäsi puristamaan hänen käsiään. Hän oli aivan juopunut ilosta: "Oletteko nähnyt? Sano, Suzanne, oletko näyttänyt hänelle kaiken? Eikö olekin paljon väkeä, vai mitä, Bel-Ami? Oletteko huomannut ruhtinas de Guerchea? Hän kävi täällä juuri äsken juomassa lasin viiniä."

Sitten hän syöksyi senaattori Rissolinin luo. Tämä laahasi velttoa rouvaansa, joka oli pyntätty kuin markkinakoju.

Eräs herra tervehti Suzannea, pitkä laiha herra, jolla oli vaalea poskiparta. Hän oli vähän kaljupäinen ja muuten niiden maailmanmiesten kaltainen, joita näkee kaikkialla. Georges kuuli tytön nimittävän herrasmiestä markiisi de Cazolles’iksi ja tuli äkkiä mustasukkaiseksi. Kauanko Suzanne oli tuon miehen tuntenut? Varmasti siitä asti, jolloin suuri omaisuus oli tullut taloon. Georges vainusi miehessä kosijaa.

Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Norbert de Varenne. Vanha runoilija kierteli vieraiden joukossa kuluneessa puvussaan ja hiukset rasvaisina. Hän oli väsyneen ja välinpitämättömän näköinen.

"Tätä he sanovat ilonpidoksi", hän sanoi. "Pian alkaa tanssi, sitten mennään levolle, ja pikkutytöt ovat tyytyväisiä. Ottakaa vähän samppanjaa, se on mainion hyvää."

Hän antoi tarjoilijan täyttää lasinsa ja kilisti Du Royn kanssa, joka oli ottanut toisen lasin: "Juon hengen maljan, hengen, jonka rinnalla miljoonat ovat mitättömiä."

Sitten hän lisäsi lempeällä äänellä: "Eipä silti, että miljoonat minua häiritsisivät ollessaan toisten hallussa tai etten soisi niitä ihmisille. Panen vain periaatteesta vastalauseeni."

Georges ei kuunnellut häntä. Hän katseli, minne Suzanne oli joutunut. Tyttö oli juuri kadonnut markiisi de Cazolles’in seurassa. Hän jätti äkkiä Norbert de Varennen ja alkoi hakea nuorta tyttöä.

Tiheä ihmisjoukko, joka tungeskeli tarjoilupöydän ympärillä, oli hänen tiellään. Päästyään vihdoinkin sen lävitse hän huomasi edessään herrasväki de Marellen.

Hän tapaili säännöllisesti rouvaa, mutta herra de Marellea hän ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin, ja tämä tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä sanoen: "En voi tehdä kylliksi kiittää siitä hyvästä neuvosta, jonka annoitte minulle Clotilden kautta. Ansaitsin lähes satatuhatta frangia Marokon papereilla. Siitä minun on kiitettävä teitä. Voi todella sanoa, että te olette korvaamaton ystävä."

Herrat kääntyivät katsomaan hienopukuista, ruskeatukkaista Clotildea. Du Roy vastasi: "Vastalahjaksi tästä palveluksesta, rakas ystävä, otan vaimonne, toisin sanoen tarjoan hänelle käsivarteni. Aviopuolisot on aina pysytettävä erillään."

Herra de Marelle kumarsi: "Olette oikeassa. Jos kadotan teidät näkyvistäni, niin löydämme toisemme täällä tunnin kuluttua."

Ja molemmat nuoret sukeltautuivat ihmisjoukkoon. Aviomies seurasi heitä etäältä. Clotilde toisteli: "Onnenpoikia, nämä Walterit! Merkitsee sentään jotakin, kun on liikeälyä."

Georges vastasi: "Mitä vielä! Tarmokkaat miehet menestyvät aina tavalla tai toisella."

Clotilde jatkoi: "Ja kaksi tytärtä, kummallakin kaksi- tai kolmekymmentä miljoonaa! Lukuun ottamatta sitä, että Suzanne on kaunis."

Du Roy ei vastannut. Häntä kiusasi saada kuulla omia ajatuksiaan toisen suusta.

Clotilde ei vielä ollut nähnyt taulua. Du Roy ehdotti, että he menisivät sitä katsomaan. He huvittelivat panettelemalla ihmisiä, laskemalla leikkiä tuntemattomista kasvoista. Saint-Potin kulki aivan heidän ohitseen. Hänellä oli suuri joukko kunniamerkkejä frakkinsa rintapielessä. Se huvitti heitä suuresti. Eräällä vanhalla suurlähettiläällä, joka kulki Saint-Potinin perässä, oli kunniamerkkejä paljon vähemmän.

Boisrenard, joka puristi hänen kättään, oli myös koristanut napinreikänsä sillä vihreänkeltaisella nauhalla, joka oli ollut hänen rintapielessään Du Royn kaksintaistelussa.

Varakreivitär de Percemur, valtavana ja täynnä koristuksia, istui puhelemassa erään herttuan kanssa pienessä Ludvig XVI:n tyylisessä kammiossa.

Georges mutisi: "Rakkauskohtaus!" Mutta talvipuutarhan toisessa päässä hän huomasi jälleen vaimonsa, joka istui Laroche-Mathieun vieressä. Molemmat peitti melkein kokonaan ryhmä kasveja. He näyttivät sanovan: "Olemme asettuneet tänne kaikkien näkyviin. Sillä me välitämme vähät siitä, mitä ihmiset sanovat."

Rouva de Marelle tunnusti, että Karl Marcowitchin Jeesus oli hyvin mielenkiintoinen. He palasivat takaisin. Aviomies oli kadonnut tungoksessa.

"Hän on aivan samanlainen. Hän ei tahdo nähdä sinua, ja jos sinusta puhutaan, hän menee tiehensä."

Du Roy ei vastannut mitään. Pikkutytön äkillinen vihamielisyys teki hänet alakuloiseksi ja surulliseksi.

"Ah! Siinähän te olette! Kuulkaa, Bel-Ami, teidän on nyt jäätävä yksiksenne. Aion ryöstää teiltä kauniin Clotilden näyttääkseni hänelle huoneeni."

Ja molemmat naiset menivät omille teilleen nopein askelin ja kiemurtelevin liikkein, joita naiset osaavat käyttää tungoksessa.

Melkein heti kuiskasi eräs ääni: "Georges!" Se oli rouva Walter. Hän jatkoi hyvin hiljaa: "Oh, kuinka voitte olla niin kauhean julma minua kohtaan! Annatte minun kärsiä aivan tarpeettomasti. Pyysin Suzannen ottamaan haltuunsa seuralaisenne voidakseni sanoa teille jonkin sanan. Kuulkaa, on välttämätöntä… aivan välttämätöntä, että saan puhua kanssanne tänä iltana… tai muuten… tai muuten… ette tiedä, mitä voin tehdä. Menkää talvipuutarhaan. Vasemmalla näette oven, ja siitä menette ulos puistoon. Seuratkaa käytävää, joka kulkee suoraan eteenpäin. Sen päässä on lehtimaja. Odottakaa minua siellä kymmenen minuutin kuluttua. Ellette tee sitä, niin vannon, että toimeenpanen julkisen häväistyksen, täällä, nyt heti!"

He erosivat. Mutta Du Roy oli vähällä joutua Jacques Rivalin pauloihin, joka tarttui häntä käsivarteen ja kertoi hänelle joukon juttuja iloisen näköisenä. Hän nähtävästi tuli tarjoiluhuoneesta. Vihdoin Du Royn onnistui jättää hänet herra de Marellen haltuun, jonka hän löysi kahden oven välistä, ja sitten hän pakeni. Hänen täytyi kuitenkin vielä kerran olla varuillaan, jotteivät hänen vaimonsa ja Laroche näkisi häntä. Hän onnistui, sillä molemmat näyttivät olevan hyvin kiintyneet keskusteluunsa, ja pian hän oli puistossa.

Kylmä ilma otti hänet vastaan kuin jäinen suihku. Hän ajatteli: "Hitto, täällähän vilustuu", ja hän sitoi nenäliinan suojaksi kauluksensa ympärille. Sitten hän alkoi hitaasti kulkea pitkin käytävää, nähden vain vaivoin eteensä, koska hän juuri oli tullut salonkien häikäisevästä valosta.

Hän erotti oikealla ja vasemmalla lehdettömiä puita, joiden ohuet oksat natisivat. Oksien välistä pilkisti harmaana hotellin ikkunoiden valo. Edessään keskellä tietä hän huomasi jotakin valkoista, ja rouva Walter, käsivarret ja olkapäät paljaina, sopersi värisevin äänin:

Rouva Walter oli heittäytynyt hänen kaulaansa ja sanoi huulet nuoren miehen suuta hipoen:

"Mutta mitä olen sinulle tehnyt? Sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin olisin rikollinen. Sano, mitä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä solmit hiuksiasi minun nappeihini viime kerralla tavatessamme, ja se oli vähällä aiheuttaa välien särkymisen vaimoni ja minun välillä."

Rouva Walter hämmästyi, mutta ravisti sitten päätään: "Oh, sinun rouvasi ei sellaisesta välittäisi! Joku rakastajattaristasi kai pani toimeen jonkin kohtauksen."

"Ole vaiti! Mutta miksi et enää koskaan tule minua tapaamaan? Miksi et enää koskaan tule päivälliselle luokseni, vaikkapa vain kerran viikossa? Oh, miten kauheasti kärsin! Rakastan sinua niin, etten voi ajatella mitään muuta kuin sinua, niin, etten voi nähdä mitään näkemättä edessäni sinua, niin etten uskalla lausua sanaakaan pelosta, että lausuisin sinun nimesi! Sinä et ymmärrä sitä, sinä! Minusta tuntuu, kuin olisin kytketty joihinkin kynsiin, suljettu johonkin säkkiin! Sinun muistosi ei päästä minua vapaaksi koskaan, se kuristaa minua, repii rikki jotakin täällä rintani alla, murskaa jalkani, niin ettei minulla enää ole voimia kulkea. Ja koko päivän minä makaan kuin eläin sohvalla ja ajattelen vain sinua."

Du Roy katseli häntä hämmästyneenä. Hänen edessään ei enää ollut se kömpelö, tyttömäinen homsottaja, jonka hän oli tuntenut, vaan rakastunut ja epätoivoinen nainen, joka saattoi tehdä mitä tahansa.

"Rakkaani, rakkaus ei ole ikuinen. Me otamme toisemme ja jätämme toisemme. Mutta kun sitä kestää niin kauan kuin meidän välillämme, se muuttuu hirveän latteaksi. Minä en enää tahdo. Siinä kuulet totuuden. Mutta jos lupaat tulla järkeväksi, ottaa minut vastaan kuin ystävän ja kohdella minua kuin ystävää, niin tulen takaisin kuin ennenkin."

Rouva Walter laski molemmat kätensä Georges’in mustan hännystakin rintamuksille ja kuiskasi:

"Siis sovittu." Sitten hän ojensi huulensa Georges’ia kohden: "Vielä yksi suudelma… viimeinen."

Rouva Walter kääntyi ja pyyhki pois pari kyyneltä. Sitten hän veti povestaan esiin paperikäärön, joka oli sidottu punaisella silkkinauhalla ja jonka hän ojensi Du Roylle:

"Ota tämä. Siinä on sinun osuutesi Marokon jutun voitosta. Olin niin iloinen saadessani ansaita sen sinulle. Ota se toki…"

Rouva Walter kiihtyi: "Oh, et tahdo tehdä minulle enää edes sitä palvelusta! Nehän ovat sinun, vain sinun! Ellet ota niitä, niin heitän ne katuojaan. Ethän sentään sitä tahdo, Georges?"

"Meidän täytyy mennä sisään", hän sanoi. "Sinä voit saada keuhkotulehduksen."

Rouva Walter mutisi: "Olisikin parempi, jos saisin kuolla." Hän tarttui Du Royn käteen, suuteli sitä intohimoisesti, hurjistuneen epätoivoisesti ja lähti sitten juoksemaan taloa kohden.

Du Roy palasi hitaasti ja miettiväisenä takaisin. Hän tuli talvipuutarhaan pää pystyssä ja hymy huulilla.

Hänen vaimonsa ja Laroche eivät enää olleet siellä. Vierasjoukot alkoivat huveta. Nähtävästi ei aiottu jäädä tanssiin. Hän huomasi Suzannen, joka kulki käsityksin sisarensa kanssa. He tulivat molemmat hänen luokseen pyytääkseen häntä tanssimaan ensimmäisen katrillin kreivi de Latour-Yvelinin kanssa.

"Sinä olet paha, Suzanne. Ei hän ole enemmän minun kuin sinunkaan ystäväsi."

Du Roy tarttui tuttavallisesti toisen tytön käsivarteen ja sanoi hyväilevällä äänellään: "Kuulkaahan, pikkuiseni, pidättekö minua ystävänänne?"

"Naimisiinmenostanne, tai oikeammin siitä miehestä, joka menee naimisiin kanssanne."

"Että kysytte joka kerran minulta neuvoa, kun joku pyytää kättänne, ja ettette hyväksy ketään, ennen kuin olette kuullut minun mielipiteeni."

"Tämä on meidän kahden salaisuus. Ei sanaakaan tästä isällenne tai äidillenne!"

Rival saapui huolestuneen näköisenä: "Neiti, isänne on kysellyt teitä tanssiin."

Mutta Du Roy kieltäytyi, sillä hän oli päättänyt heti lähteä kotiin saadakseen olla yksinään ja ajatella. Hän oli saanut kokea liian paljon uutta, ja hän ryhtyi etsimään vaimoaan. Hetken kuluttua hän näki hänet tarjoiluhuoneessa juomassa suklaata kahden tuntemattoman herrasmiehen seurassa. Madeleine esitti miehensä mainitsematta herrojen nimiä.

Madeleine otti hänen käsivartensa, ja he kulkivat salonkien lävitse, joissa ihmisjoukot alkoivat harventua.

"Se on tarpeetonta. Hän vain koettaisi saada meidät jäämään tanssiaisiin, ja minä puolestani olen saanut tarpeekseni."

He olivat vaiti koko matkan. Mutta heti tultuaan huoneeseensa Madeleine sanoi hymyillen, riisumatta edes harsoaan:

"Tässä on sinun lahjasi. Laroche antoi sen sinulle äsken." Hän antoi Du
Roylle pienen mustan laatikon, joka muistutti jalokivirasiaa.

Hän kalpeni hiukan, mutta hymyili sitten ja sanoi: "Olisin mieluummin ottanut kymmenen miljoonaa. Tämä ei maksa hänelle paljoakaan."

Du Roy vastasi levollisesti: "Mies lyhentää vain velkaansa. Hän on velkaa minulle paljon enemmän."

Madeleine ihmetteli hänen äänensävyään ja jatkoi: "Se on kuitenkin sievä saavutus sinun iälläsi."

Du Roy selitti: "Kaikki on suhteellista. Olisin tänään voinut saavuttaa enemmänkin."

Hän otti rasian ja pani sen avoimena uuninkulmalle sekä katseli hetken siinä olevaa kimaltelevaa tähteä. Sitten hän jälleen sulki sen kannen ja istuutui olkapäitään kohauttaen sängylle.

Tammikuun ensimmäisen päivän L’Officiel-lehti julkaisi todella tiedonannon, että herra Prosper-Georges Du Roy, sanomalehdentoimittaja, oli erinomaisista ansioista nimitetty Kunnialegioonan ritariksi. Hänen nimensä oli painettu kahdeksi sanaksi, mikä miellytti Georges’ia enemmän kuin itse ritarimerkki.

Tuntia myöhemmin kuin hän oli lukenut tämän virallisen tiedonannon, hän sai kirjeen rouva Walterilta, joka pyysi häntä ja hänen vaimoaan saapumaan tapahtuman juhlimiseksi päivälliselle samana iltana. Hän epäröi muutaman minuutin, heitti sitten tuleen tuon kirjeen, joka oli laadittu monella tapaa ymmärrettäväksi, ja sanoi Madeleinelle:

Madeleine hämmästyi: "Niinkö! Ja minä kun luulin, ettet sinä enää koskaan menisi heidän luokseen."

Heidän tullessaan rouva Walter istui yksinään pienessä Ludvig XVI:n tyylisessä huoneessa, jonka hän oli valinnut yksityiseksi vastaanottohuoneekseen. Hän oli pukeutunut mustiin, ja hänen hiuksensa oli puuteroitu, mikä teki hänet ihastuttavan näköiseksi. Kaukaa hän vaikutti vanhalta, läheltä nuorelta, ja kun katseli häntä tarkoin, hän oli miellyttävä ansa silmille.

Hän vastasi surullisesti: "Tavallaan. En ole kadottanut ketään omaistani. Mutta olen tullut siihen ikään, jolloin ihminen suree omaa elämäänsä. Olen tänään mustissa vihkiäkseni tämän suruni. Mutta sitten kannan sen vain sydämessäni."

Päivällinen muodostui vähän jäykäksi. Vain Suzanne lörpötteli lakkaamatta. Rose näytti olevan huolissaan. Sanomalehtimies sai osakseen paljon onnitteluja.

Illan kuluessa käyskenneltiin ja juteltiin salongeissa ja talvipuutarhassa. Du Royn kulkiessa viimeisenä rouva Walterin kanssa tämä nykäisi häntä käsivarresta.

"Kuulkaa", hän sanoi hiljaa. "En koskaan enää puhu teille siitä asiasta. Mutta käykää luonani, Georges. Kuulettehan, etten enää sinuttele teitä. Minun on mahdotonta elää ilman teitä, mahdotonta. Tunnen teidän läsnäolonne, te jäätte silmiini, sydämeeni, ruumiiseeni koko päiväksi ja koko yöksi. On kuin olisitte antanut minulle juoman, joka kuluttaa minut sisäisesti repaleiksi. En kestä enää. Ei. En kestä. Olen tehnyt tukkani valkoiseksi osoittaakseni sen teille, mutta tulkaa luokseni, tulkaa joskus, tulkaa ystävänä."

Hän oli tarttunut Du Royn käteen, puristi sitä, lävisti kynsillään hänen ihonsa.

Du Roy vastasi levollisesti: "Onhan se sovittu. Siitä asiasta ei enää kannata puhua. Näettehän, että tulin heti tänään saatuani kutsunne."

Walter, joka oli kulkenut edellä molempien tyttäriensä ja Madeleinen kanssa, odotti Du Royta Jeesuksen kuvan luona. "Kuvitelkaahan", hän sanoi nauraen, "että eilen löysin vaimoni täällä polvillaan. Hän oli kuin kirkossa. Hän suoritti katumusharjoituksiaan. Sainpa hyvän naurun!"

Rouva Walter vastasi lujalla äänellä, jossa väreili pidätelty liikutus: "Hän on se Vapahtaja, joka pelastaa sieluni. Hän antaa minulle rohkeutta ja voimaa joka kerralla, kun katson häneen."

Ja hän pysähtyi vetten päällä kävelevän Kristuksen eteen ja kuiskasi: "Kuinka kaunis hän on! Kuinka he ovatkaan peloissaan ja kuinka he rakastavatkaan häntä, nuo miehet! Katsokaa hänen päätään, hänen silmiään, katsokaa, kuinka vaatimaton hän on ja samalla kuinka yliluonnollinen!"

Suzanne huudahti: "Mutta hän on teidän näköisenne, Bel-Ami! Hän on aivan varmasti teidän näköisenne. Jos teillä olisi parta tai jos hänen leukansa olisi ajeltu, niin olisitte molemmat aivan yhdennäköiset. Tosiaankin, yhdennäköisyys on ihan ilmeinen!"

Ja hän tahtoi, että Du Roy asettuisi aivan taulun viereen, ja kaikkien täytyi todella tunnustaa, että molemmat kasvot muistuttivat toisiaan.

Kaikki hämmästyivät. Walter piti asiaa hyvin kummallisena. Madeleine selitti hymyillen, että Jeesus oli sentään paljon miehekkäämmän näköinen.

Rouva Walter seisoi liikkumattomana ja tuijotti silmiään räpäyttämättä Kristuksen kuvan vieressä olevia rakastajansa kasvoja. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet yhtä valkeiksi kuin hänen hiuksensa.

Pitkin kevättalvea Madeleine ja Georges Du Roy kävivät usein herrasväki
Walterin luona. Georges söi siellä päivällistä monesti yksinäänkin, kun
Madeleine valitti väsymystä ja jäi kotiin.

Du Roy oli valinnut perjantain vakinaiseksi päiväkseen, eikä rouva Walter koskaan kutsunut muita vieraita sinä iltana. Se kuului Bel-Amille, vain hänelle. Päivällisen jälkeen pelattiin korttia tai ruokittiin kiinalaisia kaloja ja elettiin ja huviteltiin kuten perheissä on tapana. Monesti rouva Walter oli jonkin oven takana tai jossakin pimeässä nurkassa, puunrungon suojassa talvipuutarhassa, kiihkeästi syleillyt nuorta miestä, puristanut häntä kaikin voimin rintaansa vasten ja kuiskannut hänen korvaansa: "Rakastan sinua!… Rakastan sinua!… Rakastan sinua kuolemaani asti!" Mutta Du Roy oli aina kylmästi työntänyt hänet luotaan ja vastannut kuivasti: "Jos nyt jälleen aloitatte, niin en tule tänne enää koskaan."

Maaliskuun lopussa alettiin äkkiä puhua molempien tyttärien naimisiinmenosta. Rose, sanottiin, menisi naimisiin kreivi de Latour-Yvelinin kanssa ja Suzanne markiisi de Cazolles’in kanssa. Molemmat herrat olivat tulleet talon uskotuiksi ystäviksi, joille myönnettiin erikoisia etuja ja erikoisia oikeuksia.

Georges ja Suzanne olivat solmineet jonkinlaisen toverillisen ja vapaan ystävyyssuhteen. He juttelivat tuntikausia, pilailivat keskenään kaikista ihmisistä ja näyttivät miellyttävän toisiaan suuresti.

He eivät olleet koskaan puhuneet nuoren neidon mahdollisesta avioliitosta tai kosijoista, joita ilmautui.

Kun johtaja eräänä aamupäivänä oli vienyt Du Royn kotiinsa aamiaiselle, rouva Walter kutsuttiin aterian jälkeen erään muotikauppiaan luokse. Silloin Georges sanoi Suzannelle: "Tulkaapa ruokkimaan punakaloja."

He ottivat kumpikin pöydältä mukaansa ison leivänkimpaleen ja menivät talvipuutarhaan.

Pitkin marmorialtaan reunaa oli permannolle pantu tyynyjä, joille saattoi asettua polvilleen ja päästä siten lähemmäksi kaloja. Molemmat nuoret valitsivat itselleen tyynyn ja alkoivat heittää kaloille leipäpalloja, joita he pyörittivät sormiensa välissä. Heti heidät huomattuaan kalat tulivat lähemmäksi heilauttaen pyrstöjään, liikutellen edestakaisin eviään, mulautellen isoja ulkonevia silmiään, pyörähdellen ympäri, sukellellen pohjaan tavoittaakseen pyöreän, vajoavan saaliinsa ja ilmestyen jälleen lähelle pintaa odottamaan uutta makupalaa.

Nuo pienet pedot tekivät naurettavia liikkeitä suullaan sekä kiivaita, nopeita hyppyjä ja omituisia kuperkeikkoja. Ne piirtyivät pohjan kultahiekkaa vasten punaisina viiruina, jotka kiitivät kuin tulenliekit pitkin läpikuultavaa vettä, ja pysähtyessään ne paljastivat eviänsä reunustavan sinisen verkon.

Äkkiä Georges sanoi matalalla äänellä: "Ei ole kaunista; Suzanne, salailla minulta asioita."

"Muistatteko, mitä lupasitte minulle tässä samassa paikassa tuon juhlan aikana?"

"Mahdollisesti ei, mutta tyhmä hän on. Pelin ja yöelämän turmelema mies. Todella hieno aviomies teille, joka olette niin kaunis, niin raikas, niin älykäs."

Suzanne kääntyi hieman ja lakkasi katselemasta veteen: "Sanokaahan, mikä teitä oikein vaivaa?"

Aivan kuin olisi riistänyt suuren salaisuuden irti sydämestään Du Roy vastasi:

Du Roy jatkoi: "Tiedän kyllä, että olen hullu. Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, minun, joka olen naimisissa oleva mies, eikä varsinkaan teille, nuorelle tytölle. Olen enemmän kuin hullu, olen rikollinen, melkein roisto. Minulla ei ole minkäänlaista toivoa, ja sitä ajatellessani menetän järkeni. Mutta kun kuulen puhuttavan, että te menette naimisiin, saan oikein raivonpuuskan. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, Suzanne."

Hän vaikeni. Kaikki kalat, joille ei enää heitetty ruokaa, olivat muuttuneet aivan liikkumattomiksi ja olivat nyt rivissä kuin tinasotamiehet tuijottaen noiden kahden ihmisen eteenpäin kurkottaviin kasvoihin, noiden kahden, jotka eivät enää välittäneet niistä.

Nuori tyttö kuiskasi puoliksi suruissaan, puoliksi iloissaan: "On vahinko, että olette naimisissa. Mutta sillehän ei voi mitään. Ei yhtään mitään."

"Kyllä, Bel-Ami, menisin kyllä naimisiin kanssanne, sillä pidän teistä paljon enemmän kuin kenestäkään toisesta."

Du Roy nousi änkyttäen: "Kiitos… kiitos… pyydän teitä, älkää antako myöntävää vastausta kenellekään! Odottakaa vielä vähän! Pyydän sitä teiltä. Lupaatteko?"

Hieman hämillään ja ymmärtämättä, mitä Georges tarkoitti, Suzanne kuiskasi: "Lupaan sen teille."

Du Roy heitti veteen ison leivänkimpaleen, joka vielä oli hänen kädessään, ja livisti tiehensä kuin päätön, hyvästi sanomatta.

Kaikki kalat kiiruhtivat nälkäisinä leivän kimppuun, joka oli jäänyt pinnalle, kun eivät mitkään sormet olleet sitä muokanneet, ja alkoivat nykiä sitä ahnain suin. Ne laahasivat sen altaan toiseen päähän uiskennellen sen alla ja muodostaen liikkuvan rykelmän, jonkinlaisen levottoman, pyörivän kasvin, ison elävän kukan, joka oli heitetty veteen, terälehdet alaspäin.

Suzanne nousi ihmeissään ja levottomana ja meni hitaasti sisään.
Sanomalehtimies oli poistunut.

Du Roy tuli kotiin hyvin levollisena. Madeleine kirjoitti kirjettä, ja Georges kysyi: "Tuletteko Waltereille päivälliselle perjantaina? Minä aion mennä."

Du Roy vastasi: "Kuten haluat. Ei kukaan pakota sinua." Sitten hän otti hattunsa ja meni jälleen ulos.

Jo pitkän aikaa hän oli vakoillut Madeleinea, vartioinut häntä, hiiviskellyt hänen jäljissään ja oli perillä hänen kaikista puuhistaan. Hetki, jota hän oli odottanut, oli vihdoinkin tullut. Hän ei ollut erehtynyt sävystä, jolla Madeleine oli vastannut: "Jään mieluummin kotiin."

Georges oli hyvin rakastettava vaimolleen seuraavien päivien aikana. Hän vaikutti melkein iloiselta, ja viime aikoina hän oli hyvin harvoin ollut iloinen. Madeleine sanoi hänelle: "Sinähän alat jälleen tulla kiltiksi."

Perjantaina Georges vaihtoi aikaisin pukua mennäkseen, kuten hän sanoi, toimittamaan muutamia asioita ennen päivällistä.

Kello kuuden ajoissa hän suuteli vaimoaan ja nouti ajurin place
Notre-Dame-de-Lorettelta.

Hän sanoi: "Pysähtykää kadun toiselle puolelle vastapäätä rue Fontaine’n 17:ää ja seisokaa siinä, kunnes annan merkin. Sitten viette minut ravintola Coq-Faisaniin rue Lafayettelle."

Vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, ja Du Roy laski alas ikkunaverhot.
Saavuttuaan oman ovensa edustalle hän piti porttia tarkasti silmällä.
Kymmenen minuuttia odoteltuna hän näki Madeleinen tulevan ulos ja
lähtevän kulkemaan ulkobulevardeja kohden.

Hänen vaimonsa ennätettyä jonkin matkan päähän, Georges pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta ja huusi kuskille: "Ajakaa!"

Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle ja veivät hänet Coq-Faisanin, erään tämän kaupunginosan suosiman keskisäädynravintolan edustalle. Georges meni ravintolaan ja söi hitaasti katsahtaen silloin tällöin kelloaan. Hän joi kahvinsa, otti kaksi lasia konjakkia ja sytytti levollisesti hyvän sikarin. Kun kello tuli puoli kahdeksan, hän meni ulos, otti toisen ajurin ja ajoi sillä erään rue La Rochefoucauld’illa olevan talon eteen.

Kysymättä portinvartijaa hän kapusi talon kolmanteen kerrokseen ja tiedusteli ovea avaavalta palvelustytöltä: "Onko Guilbert de Lorme kotona?"

Tyttö ohjasi hänet salonkiin, jossa hän sai odottaa hetken. Sitten huoneeseen astui pitkä, kunniamerkkinauhan koristama sotilaallisen näköinen herrasmies, jonka tukka oli harmaa, vaikka hän vielä oli nuori.

Du Roy tervehti ja sanoi sitten: "Kuten arvasittekin, herra komissaari, vaimoni syö parhaillaan päivällisiä rakastajansa kanssa eräässä kalustetussa huoneistossa, jonka he ovat vuokranneet rue des Martyrs’n varrelta."

Georges jatkoi: "Aikaahan on kello yhdeksään asti, vai kuinka? Teillähän ei ole sen kellonlyönnin jälkeen oikeutta tunkeutua yksityiseen huoneistoon toteamaan aviorikosta?"

"Aivan niin, kello seitsemään talvella ja kello yhdeksään maaliskuun viimeisestä päivästä. Tänään on huhtikuun viides, ja meillä on siis aikaa kello yhdeksään asti."

"No, herra komissaari, minulla on tuolla alhaalla vaunut. Voimme ottaa mukaamme ne konstaapelit, jotka seuraavat teitä, ja sitten odotamme hetken oven ulkopuolella. Mitä myöhemmin tulemme, sitä suurempi mahdollisuus meillä on yllättää heidät verekseltään."

Komissaari poistui huoneesta ja tuli takaisin yllään päällystakki, joka kätki hänen kolmivärisen virkanauhansa. Hän väistyi sivulle antaakseen sanomalehtimiehen mennä edellään. Mutta sanomalehtimies, jonka ajatukset pyörivät jossakin muussa, kieltäytyi menemästä edellä ja hoki hajamielisenä: "Teidän jälkeenne… teidän jälkeenne."

He ajoivat ensin poliisiasemalle noutaakseen kolme siviilipukuista konstaapelia, jotka odottivat heitä, sillä Georges oli päivällä etukäteen ilmoittanut illalla tapahtuvasta yllätyksestä. Yksi miehistä kapusi kuskin viereen, ja muut kaksi asettuivat vaunuihin, jotka nyt lähtivät ajamaan kohti rue des Martyrs’iä.

Du Roy sanoi: "Minulla on pohjapiirros. Huoneisto on kolmannessa kerroksessa. Ensin tullaan pieneen eteiseen, ja sisin huone on sänkykamari. Huoneistoon kuuluvat kolme huonetta ovat peräkkäin, eikä ole olemassa mitään käytävää, josta voisi päästä pakoon. Aivan lähellä asuu seppä, ja hän on valmiina tulemaan apuun teidän määräyksestänne."

Heidän tullessaan talon edustalle kello oli vain neljänneksen yli kahdeksan. He odottivat hiljaa parikymmentä minuuttia. Mutta kuullessaan kellon lyövän kolme neljännestä Georges sanoi: "Menkäämme sisään." Ja he menivät porraskäytävään välittämättä ovenvartijasta, joka muuten ei heitä huomannutkaan. Yksi konstaapeleista jäi kadulle vartioimaan uloskäytävää.

Toiset neljä herrasmiestä pysähtyivät kolmannessa kerroksessa, ja Du
Roy pani korvansa ovea vasten ja katsoi sitten sisään avaimenreiästä.
Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän soitti.

Ja he odottivat. Parin kolmen minuutin kuluttua Georges veti uudelleen kellonnauhasta useita kertoja peräkkäin. He kuulivat jonkin äänen sisältä ja sitten kuului kevyitä askelia. Joku tuli kuuntelemaan. Silloin sanomalehtimies koputti etusormensa rystysellä kovasti ovilasiin.

Ääni, naisen ääni, joka koetti pysyä tuntemattomana, kysyi: "Kuka siellä?"

Du Roy vastasi: "Minä täällä! Ei kannata temppuilla!" Kevyet askelet, paljaiden jalkojen askelet, poistuivat ja tulivat takaisin muutaman sekunnin kuluttua.

Georges sanoi: "Ellette avaa, niin iskemme oven säpäleiksi." Hän tarttui messinkiseen ovenkahvaan ja painoi hitaasti olkapäällään. Kun kukaan ei vastannut, hän töytäisi ovea niin voimakkaasti, että vanha lukkorähjä särkyi, irrottuneet ruuvit lensivät irti puusta, ja nuori mies oli vähällä kaatua Madeleinen päälle. Tämä seisoi eteisessä yllään vain paita ja hame, tukka epäjärjestyksessä, jalat paljaina ja kynttilä kädessä.

Du Roy huusi: "Se on hän! Nyt hän on klikissä!" Ja hän syöksyi huoneistoon. Komissaari, joka oli ottanut hatun päästään seurasi jäljessä. Ja kauhistunut nuori nainen tuli heidän perässään valaisten tietä kynttilällä.

He menivät läpi ruokasalin, jonka pöydällä vielä oli aterian jätteitä: tyhjiä samppanjapulloja, avonainen hanhenmaksatölkki, kaluttuja kanankoipia ja puoliksi syötyjä leivänviipaleita. Astiakaapin päällä oli kaksi lautasta tyhjine osterinkuorineen.

Makuuhuone muistutti taistelukenttää. Naisen leninki oli heitetty tuolinselkämykselle ja miehen housupari riippui hajareisin erään nojatuolin käsinojalla sängyn jalkopään alla.

Makuuhuone, jokapäiväisin huonekaluin kalustettu vuokratalon huone, oli täynnä sitä vastenmielistä, tympäisevää hotellinhajua, jota erittävät ikkunaverhot, sängynpatjat, seinät, tuolit. Se oli kaikkien niiden henkilöiden lemua, jotka olivat nukkuneet tässä julkisessa asunnossa, eläneet siellä päivän tai kuusi kuukautta ja jättäneet jälkeensä jotakin omasta hajustaan, ihmishajusta, joka yhdistyneenä edellisten asukkaiden hajuun muodostaa heikon löyhkän, makean ja sietämättömän, tuon tutun löyhkän, joka on samanlainen kaikissa tällaisissa paikoissa.

Uuninkulmalla vetelehti hedelmälautanen, pullo chartreuseä ja kaksi pientä lasia, jotka vielä olivat puolillaan likööriä. Pronssisen pöytäkellon taulun peitti korkea hattu.

"Te siis olette rouva Claire-Madeleine Du Roy, sanomalehdentoimittajan ja täällä läsnäolevan herra Prosper-Georges Du Royn laillisesti vihitty vaimo?"

Virkamies jatkoi: "Mitä te teette täällä? Löydän teidät paikasta, joka ei ole kotinne, kalustetusta huoneesta, ja te olette melkein alasti. Minkä tähden olette tullut tänne?" Hän odotti hetken. Kun Madeleine yhä oli vaiti, virkamies jatkoi: "Ellette halua tunnustaa, rouva, niin minun on pakko itse ottaa selko asiasta."

Sängyssä oleva mies ei liikahtanut. Hän näytti makaavan selkä huoneeseen päin ja pää kätkettynä tyynyn alle.

Poliisiupseeri kosketti jotakin, joka näytti olevan olkapää, ja toisti:
"Älkää pakottako minua, pyydän, käyttämään väkivaltaa."

Du Roy, joka oli kiivaasti astunut sängyn luo, tempaisi peitteen pois, heitti tyynyn menemään ja paljasti herra Laroche-Malhieun lyijynharmaat kasvot. Hän kumartui ministerin ylitse ja, vavisten halusta tarttua hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet, sähisi hampaittensa välitse: "Rohjetkaa nyt edes vastata inhottavasta menettelystänne!"

Virkamies kysyi jälleen: "Kuka olette?" Kun pelästynyt rakastaja ei vastannut, hän jatkoi: "Olen poliisikomissaari ja velvoitan teidät sanomaan nimenne."

Georges, jota eläimellinen viha tärisytti, huusi: "Vastatkaa pelkuri, roisto, tai minä ilmoitan nimenne!"

Silloin sängyssä oleva mies sopersi: "Herra komissaari, teidän ei tule antaa tuon miehen loukata minua. Hänen kanssaan vaiko teidän minun on selvitettävä tämä asia? Teillekö vai hänelle minun on vastattava?"

Poliisiupseeri vastasi: "Teidän on vastattava minulle, vain minulle.
Kysyn teiltä, kuka te olette?"

Toinen vaikeni. Hän piti lakanaa kaulaansa vasten ja pyöritti pelästyneitä silmiään. Hänen ylöspäin kierretyt viiksensä vaikuttivat aivan mustilta hänen kalmankalpeita kasvojaan vasten.

Komissaari jatkoi: "Ette halua vastata? Silloin minun on pakko pidättää teidät. Olkaa joka tapauksessa hyvä ja nouskaa vuoteesta. Kuulustelen teitä, kun olette pukeissanne."

Ruumis liikahti sängyssä, ja pääpuolesta kuului kuiskaus: "Mahdotonta, en voi teidän läsnäollessanne."

Du Roy purskahti pilkalliseen nauruun ja otti lattialle pudonneen paidan, jonka hän heitti sänkyyn huutaen: "Tuossa on… nouskaa… Koska olette voinut riisuutua vaimoni läsnäollessa, niin kaiketi voitte pukeutua minun läsnäollessani."

Madeleine oli saanut takaisin kylmäverisyytensä, ja kun hän näki kaiken olevan hukassa, hän oli valmis mihin tahansa. Hänen silmänsä kiiluivat ivallista uhmaa. Hän kiersi kokoon kappaleen paperia ja sytytti kuin suurta juhlaa varten kymmenen vahakynttilää, jotka seisoivat kurjien jalkojensa kannattamina uuninkulmalla. Sitten hän nojautui uunia vasten ja ojensi hiillosta kohden toisen paljaista jaloistaan, niin että löysänä vyötäröltä roikkuva hame nousi ylös takaa. Sitten hän otti savukkeen paperisesta rasiasta, sytytti sen ja alkoi polttaa.

Komissaari oli tullut takaisin hänen luokseen odottaessaan hänen rikostoverinsa pukeutumista.

Madeleine hymyili vasten hänen silmiään: "Siinä tapauksessa onnittelen teitä, sillä virkanne ei ole siisti."

Mutta sängyssä oleva herra pukeutui. Hän oli vetänyt housut jalkaansa, solminut kengännauhansa ja lähestyi nyt liivejään napittaen.

Silloin herrasmies huudahti kiivaasti: "Älkää koskeko minuun. Olen loukkaamaton!"

Du Roy hyökkäsi nyt esiin aivan kuin iskeäkseen hänet maahan ja sähähti päin hänen kasvojaan: "Te olette joutunut kiinni itse teosta… itse teosta. Voin antaa vangita teidät, jos haluan… niin, vangita!"

Ja sitten hän lisäsi vapisevin äänin: "Mies on Laroche-Mathieu, ulkoministeri."

Poliisikomissaari horjahti pelästyneenä ja änkytti: "Todellako, todellako? Ettekö, hyvä herra, sentään itse sanoisi, kuka te olette?"

Herrasmies epäröi hetken ja sanoi sitten lujasti: "Tällä kertaa tuo roisto ei ole valehdellut. Olen todella Laroche-Mathieu, ministeri."

Sitten hän näytti sormellaan Georgesin rintaa, jossa pienen punaisen liekin kaltaisena kiilsi kapea nauha, ja lisäsi: "Ja tuo konna on saanut minulta tuon ritarimerkin, jota hän kantaa rinnassaan."

Du Roy oli tullut tuhkanharmaaksi. Kiihkeällä liikkeellä hän repäisi tuon nauhanpätkän napinreiästään ja heitti sen uuniin: "Tuon arvoisena pidän koristusta, jonka on antanut teidän kaltaisenne sika."

He seisoivat vastatusten silmä silmää vasten, vihasta kiehuen ja kädet nyrkissä. Toinen oli laiha, ja hänen viiksensä uhosivat ylöspäin, toinen taas oli lihava, ja hänen viiksensä törröttivät sekaisina ja sikin sokin.

Komissaari kiiruhti heidän väliinsä ja erotti heidät: "Hyvät herrat, te häpäisette itsenne, unohdatte arvokkuutenne!"

Molemmat herrat vaikenivat ja kääntyivät erilleen toisistaan. Madeleine seisoi koko ajan liikkumattomana ja poltteli hymyillen savukettaan.

Poliisiupseeri jatkoi: "Herra ministeri, olen yllättänyt teidät ollessanne täällä kahden kesken rouva Du Royn kanssa; hän oli melkein alasti ja te vuoteessa. Vaatteenne olivat hajallaan epäjärjestyksessä pitkin huonetta. Siinä on riittävästi todistuksia siitä, että on tapahtunut aviorikos. Ette voi kieltää. Mitä voitte vastata?"

Laroche-Mathieu murahti: "Minulla ei ole mitään sanottavaa, tehkää velvollisuutenne."

Komissaari kääntyi nyt Madeleinen puoleen: "Tunnustatteko, rouva, että tämä herra on rakastajanne?"

Virkamies teki joitakin muistiinpanoja huoneen kunnosta ja kalustuksesta. Ministeri, joka oli pukeutunut valmiiksi ja odotti nyt päällystakki käsivarrella, kysyi komissaarin lopetettua kirjoittamisensa.

"Tarvitsetteko minua vielä, herra komissaari. Mitä minun on tehtävä?
Voinko poistua?"

Du Roy katsahti häneen ja nauroi hävyttömästi: "Miksi poistuisitte? Me olemme lopettaneet. Voitte mennä sänkyyn takaisin, me jätämme teidät rauhaan."

"Nyt lähdemme herra komissaari, meillä ei ole täällä enää mitään tekemisiä."

Hieman hämmästyneenä poliisiupseeri seurasi häntä, mutta makuuhuoneen ovella Georges pysähtyi antaakseen hänen mennä edellä. Toinen kieltäytyi kohteliaasti.

Du Roy oli itsepintainen: "Teidän jälkeenne, pyydän." Komissaari sanoi: "Teidän jälkeenne." Silloin sanomalehtimies kumarsi ja sanoi ivallisen kohteliaasti: "Nyt on teidän vuoronne, herra komissaari, minähän olen täällä melkein kuin kotonani."

Johtaja Walter oli jo siellä, sillä hän johti ja valvoi edelleenkin huolellisesti lehteään, joka nyt oli päässyt suunnattomaan vauhtiin ja suuresti edisti hänen pankkinsa yhä kasvavia rahakeinotteluja.

Johtaja kohotti päätään ja kysyi: "Kas, te olette täällä? Minkä tähden olette niin kummallisen näköinen? Miksi ette tullut meille päivälliselle? Missä olette ollut?"

Nuori mies, joka oli varma sanojensa vaikutuksesta, selitti, korostaen jokaista sanaa:

Ukko luuli, että hänen kronikoitsijansa oli humalassa. Hän mutisi: "No, no, lörpöttelette turhia."

"En lainkaan. Yllätin juuri herra Laroche-Mathieun itse teosta vaimoni kanssa. Poliisikomissaari on todennut rikoksen. Ministeri on kukistunut."

Walter työnsi ällistyneenä silmälasinsa otsalleen ja kysyi: "Ettehän vain tee minusta pilaa?"

"Tahdon kukistaa huijarin, roiston, yhteiskunnan pahantekijän!" George laski hattunsa tuolille ja lisäsi: "Varotkoot itseään ne, jotka asettuvat tielleni. Minä en koskaan anna anteeksi."

"Avioerohakemukseni laaditaan jo huomenna. Luovutan hänet takaisin
Forestier-vainajalle."

"Tietysti, hitto vieköön. Olin naurunalaisessa asemassa. Minun täytyi teeskennellä olevani nauta, jotta voisin yllättää hänet. Asia on nyt selvä. Olen tilanteen herra."

Johtaja Walter ei kyennyt pääsemään tolalleen. Hän tuijotti kauhistunein silmin Du Royta ja ajatteli: "Tuhat tulimmaista, siinäpä velikulta, joka saattaa olla hyvä olemassa."

Georges jatkoi: "Nyt olen vapaa… Minulla on vähän omaisuutta. Aion lokakuun uusintavaaleissa asettua ehdokkaaksi kotiseudullani, jossa olen hyvin tunnettu. Ollessani naimisissa naisen kanssa, jota kaikki pitivät epäilyttävänä olentona, en voinut asettua ehdokkaaksi enkä saavuttaa arvonantoa. Hän piti minua tyhmyrinä, kiemurteli suosiooni ja pyydysti minut. Mutta minä pääsin selville hänen pelistään ja aloin vartioida tuota vehkeilijätärtä."

Hän purskahti nauruun ja lisäsi: "Forestier raukka oli aisankannattaja… hän oli aisankannattaja tietämättään, levollisena ja luottavaisena. Mutta minäpä vapautin itseni siitä kuonasta, jonka hän jätti minulle perinnöksi. Tämän jälkeen pääsen pitkälle."

Hän oli istuutunut hajareisin eräälle tuolille. Ja aivan kuin ääneen ajatellen hän toisti: "Pääsen pitkälle."

Ja ukko Walter tuijotti häntä koko ajan silmät pyöreinä ja silmälasit otsalla sekä ajatteli: "Tosiaankin, hän pääsee pitkälle, tuo huijari."

Georges nousi. "Menen kirjoittamaan artikkeliani. Se on laadittava hienotunteisesti. Mutta olkaa varma siitä, että siitä tulee kauhea isku ministerille. Hän on pudonnut yli laidan. Häntä ei voida pelastaa. La Vie Françaisella ei enää ole mitään halua tai harrastusta säästää häntä."

Herra Walter epäröi hetken, mutta teki sitten päätöksensä: "Tehkää niin", sanoi hän, "sitä pahempi niille, jotka ovat joutuneet kiikkiin".

Kolme kuukautta oli kulunut. Herrasväki Du Royn avioero oli julistettu. Rouva oli ottanut jälleen nimen Forestier. Koska herrasväki Walterin oli määrä heinäkuun 15. päivänä matkustaa Trouvilleen, pääteltiin tehdä huviretki jonakin päivänä ennen eroa.

Valittiin torstai, ja liikkeelle lähdettiin jo kello yhdeksältä aamulla isoissa kuuden henkilön matkavaunuissa, joita veti nelivaljakko.

Aamiaista oli määrä syödä Saint-Germainissa Henrik IV:n paviljongissa. Bel-Ami oli pyytänyt saada olla ainoana miesvieraana, sillä hän ei voinut sietää markiisi de Cazolles’in kasvoja ja läsnäoloa. Mutta viime hetkessä päätettiin, että kreivi de Latour-Yvelin otettaisiin mukaan ja noudettaisiin suoraan vuoteesta. Hänelle ilmoitettiin asiasta edellisenä iltana.

Oli häikäisevän kaunis kesäinen päivä, eikä kuumuuskaan haitannut. Pääskyset lentelivät pitkissä kaarissa, jotka kuvastuivat taivaan sineä vasten mustina viiruina ja jotka jättivät kuvan silmään vielä senkin jälkeen, kun jo olivat lentäneet ohitse.

Kaikki kolme naista istuivat takaistuimella, ja herrat ajoivat selkä edellä, molempien vieraiden istuessa herra Walterin kummallakin puolella.

Ajettiin yli Seinen, kierrettiin Mont-Valérien reunaa, saavuttiin
Bougivaliin ja seurattiin vihdoin virran reunaa Pecqiin.

Kreivi de Latour-Yvelin katseli Rosea hellästi. Hän oli kypsyneenpuoleinen mies, jonka pitkän, kevyen poskiparran kärjet liehuivat pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä, niin että Du Roylla oli tapana sanoa, että kreivillä oli "kauniita tuulentupia parrassaan". Kreivi ja Rose olivat olleet kihloissa kuukauden ajan.

Georges joka oli hyvin kalpea, katsoi usein Suzanneen, joka oli yhtä kalpea. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, näyttivät sulautuvan yhteen, ymmärtävän toisiaan, salaa vaihtavan jonkin ajatuksen sitten taas paetakseen toinen toistaan. Rouva Walter oli rauhallinen ja onnellinen.

Aamiainen kesti kauan. Ennen paluumatkaa Georges ehdotti, että lähdettäisiin kävelemään terassille.

Pysähdyttiin ihailemaan näköalaa. Kaikki asettuivat riviin muurin reunustalle ja puhkesivat äänekkääseen ihastukseen nähdessään edessään avautuvan laajan maiseman. Pitkin kukkulan juurta, Maisons-Laffittea kohden, kiemurteli Seine ruohikossa piilottelevan jättiläiskäärmeen kaltaisena. Oikealla, kukkulan laella, piirtyi Marlyn linnakkeen hämähäkkisilhuetti taivasta vasten, ja alhaalla kätkeytyi itse Marly rehevän lehtimetsän peittoon.

Kautta koko alhaalla leviävän suunnattoman tasangon näkyi siellä täällä kylä. Vésinet’n pienet järvet muodostivat vaaleita pilkkuja pienen metsän lauhaan vihreyteen. Kaukana vasemmalla häämötti Sartrouvillen terävä kirkontorni.

Walter selitti: "Missään muualla maailmassa ei ole tällaista näköalaa.
Sveitsinkään maisemat eivät vedä tälle vertoja."

Georges ja Suzanne jättäytyivät muiden jälkeen. Heti heidän jäätyään muutaman askelen päähän toisista Georges sanoi matalalla, hillityllä äänellä: "Suzanne, minä rakastan teitä. Rakastan teitä aivan mielettömästi."

Georges jatkoi: "Ellen saa teitä vaimokseni, lähden ainaiseksi
Pariisista ja koko maasta."

Georges teki kärsimättömän eleen: "Ei, sanon teille kymmenennen kerran, ettei se kannata. Hän sulkee minulta ovensa, hän ajaa minut lehdestä, emmekä me saa enää edes nähdä toisiamme. Se olisi minun kosintani viehättävä tulos. Teidät on luvattu markiisi de Cazolles’ille. Toivotaan vain, että vihdoin vastaatte: 'Kyllä'. Ja odotetaan."

Georges epäröi katsellen tyttöä sivulta: "Rakastatteko minua niin paljon, että voisitte tehdä jonkin mielettömyyden?"

"Hyvä. On yksi keino, yksi ainoa! Asian täytyy saada alkunsa teistä eikä minusta. Te olette hemmoteltu lapsi, teillä on lupa sanoa mitä tahansa, eikä kukaan ihmettele rohkeutta, jos te sitä osoitatte. Kuulkaa siis. Kun tulette tänä iltana kotiin, niin menkää ensin äitinne luo, kun hän on aivan yksinään. Ja hänelle te tunnustatte, että haluatte mennä kanssani naimisiin. Hän tietysti kiihtyy suunnattomasti, suuttuu kovasti…"

Georges jatkoi kiivaasti: "Ei. Ette tunne häntä. Hän suuttuu ja raivostuu vielä enemmän kuin isänne. Saattepa nähdä, että hän kieltää. Mutta pitäkää puolenne älkääkä taipuko. Sanokaa yhä uudelleen ja uudelleen, että tahdotte mennä naimisiin vain minun kanssani, ei kenenkään muun kuin minun kanssani. Teettekö sen?"

"Ja kun olette ollut äitinne luona, niin menette isänne luokse ja ilmoitatte hyvin vakavana ja hyvin päättäväisen näköisenä saman asian."

"Ja sitten alkaa asian vakava puoli. Jos olette oikein päättänyt, oikein, oikein, oikein päättänyt tulla vaimokseni, niin… rakas, rakas pikku Suzanne… niin minä tulen… ryöstämään teidät!"

Suzanne aivan horjahti riemusta ja oli vähällä taputtaa käsiään: "Oh, mainiota! Te ryöstätte minut! Koska te ryöstätte minut?"

Yöllisten naisenryöstöjen koko vanha romantiikka, postivaunut, majatalot, kaikki kirjojen kertomat viehättävät seikkailut vilahtivat salamannopeasti tytön sielun silmien ohitse hurmaavana unena, joka nyt oli vähällä toteutua. Hän toisti: "Koska te ryöstätte minut?"

Georges vastasi hyvin hiljaa: "Tänä iltana… ensi yönä." Suzanne kysyi vavisten: "Minne me menemme?"

"Se on minun salaisuuteni. Mutta ajatelkaa, mitä teette. Ajatelkaa, että sellaisen paon jälkeen voitte vain tulla vaimokseni! Se on ainoa keino, mutta se on… se on hyvin vaarallinen… teille."

"No, kun portinvartija on mennyt levolle keskiyön jälkeen, te lähdette ulos ja tapaatte minut place de la Concordella. Löydätte minut vaunuista, jotka seisovat vastapäätä meriministeriölä."

Georges tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Oh, kuinka minä rakastan teitä! Kuinka hyvä ja urhea te olette! Ette siis tahdo mennä naimisiin herra de Cazolles’in kanssa?"

Suzanne tuijotti laajaa näköpiiriä, pää täynnä ryöstön ajatusta. Hän matkustaisi kauemmas kuin tuonne… Georges’n kanssa!… Hänet ryöstettäisiin!… Hän oli siitä ylpeä! Hän ei lainkaan ajatellut mainettaan eikä sitä, että hänelle voisi tapahtua jotakin häpeällistä. Tiesikö hän sellaisesta mitään? Osasiko hän edes epäillä?

Rouva Walter kääntyi ja huusi: "Tule nyt, lapsi! Mitä sinä ja Bel-Ami siellä puuhailette?"

He kiiruhtivat toisten joukkoon. Juteltiin merikylpylästä, jossa pian oltaisiin.

Georges ei enää puhunut mitään. Hän ajatteli: "Jos nyt tytöllä todella olisi vähän rohkeutta, niin kaikki kävisi hyvin." Vihdoinkin! Kolmen kuukauden kuluessa hän oli kietonut Suzannen vastustamattomaan lemmenverkkoonsa. Hän oli houkutellut tyttöä, vanginnut, valloittanut hänet. Hän oli pakottanut tytön rakastamaan häntä tavalla, jolla vain häntä, Du Royta, voitiin rakastaa. Hän oli kuin leikitellen poiminut hänen kevyen nukensielunsa.

Ensin hän oli saavuttanut sen, että tyttö oli karkottanut herra de Cazolles’in. Nyt hän oli saanut aikaan sen, että tyttö pakenisi hänen kanssaan. Sillä muuta keinoa ei ollut.

Rouva Walter, sen hän varsin hyvin ymmärsi, ei koskaan suostuisi antamaan hänelle tytärtään. Rouva rakasti häntä yhä ja rakastaisi häntä aina parantumattoman kiihkeästi. Du Roy piti häntä aisoissa harkitulla kylmyydellään, mutta hän aavisti, että rouva Walterissa paloi voittamaton, nälkäinen intohimo. Häntä Georges ei koskaan saisi taipumaan. Hän ei koskaan sallisi Georgesin ottaa Suzannea.

Mutta kun hän vain kerran saisi tytön käsiinsä, niin kyllä hän osasi panna kovan kovaa vastaan.

Hän ajatteli kaikkea tätä ja vastaili vain katkonaisesti hänelle osoitettuihin sanoihin, joita hän tuskin kuuli.

Myös Suzanne ajatteli, ja neljän hevosen kulkusten kilistessä hänen ajatuksensa kiitivät loppumattomille, leveille maanteille, ikuisiin kuutamoiltoihin, synkkiin metsiin, tienreunoilla oleviin kievareihin ja kiirehtiviin miehiin, jotka vaihtoivat hevosia, sillä kaikkienhan täytyi käsittää, että he olivat vainottuja.

Vaunujen pysähdyttyä Walterin hotellin edustalle pyydettiin Georgesia jäämään päivälliselle. Hän kieltäytyi ja meni kotiinsa.

Syötyään vähän hän ryhtyi järjestämään papereitaan aivan kuin lähteäkseen pitkälle matkalle. Hän poltti vaarallisia kirjeitä, kätki toisia ja kirjoitti muutamille ystävilleen.

Silloin tällöin hän katsahti kelloa ajatellen: "Kylläpä taitaa kuumottaa Waltereilla!" Ja levottomuus kalvoi hänen sydäntään. Entä jos hän epäonnistuisi? Mutta mitä hänellä oli pelättävänä? Hän kyllä selviytyisi! Siitä huolimatta tämän illan peli oli uhkapeliä!

Kello yhdeltätoista hän meni jälleen ulos, harhaili jonkin aikaa kadulla, otti ajurin ja pysähdytti sen place de la Concordella meriministeriön pilaririvien eteen.

Jossakin kaukana löi tornikello kaksitoista lyöntiä, sitten jokin toinen kello vähän lähempänä, sen jälkeen kaksi kelloa yhtäaikaa ja viimeiseksi jokin hyvin kaukainen kello. Sen viimeisen lyönnin kajahdettua Du Roy ajatteli: "Kaikki on lopussa. Koko suunnitelma särkyy. Hän ei tule."

Hän oli kuitenkin päättänyt odottaa aamuun asti. Tällaisissa tapauksissa täytyi olla kärsivällisyyttä.

Hän kuuli vielä kellojen lyövän neljänneksen, sitten puolen ja vihdoin kolme neljännestä. Ja kaikki kellot toistivat lyönnit samalla tapaa kuin kello kahdeltatoista. Hän ei enää odottanut, hän vain mietti, mitä mahdollisesti oli tapahtunut. Äkkiä vaunujen ikkunan taakse ilmaantui naisen pää ja kuului kysymys: "Oletteko siellä, Bel-Ami?"

Du Roy ei saanut ovenripaa tarpeeksi nopeasti väännetyksi ja hoki lakkaamalta: "Ah,… tekö se olette… tekö se olette… tulkaa sisään."

Suzanne nousi vaunuihin ja vaipui Du Royn viereen, joka huusi ajurille:
"Ajakaa!" Ja vaunut lähtivät liikkeelle.

"Oh! Se oli kauheaa! Menin hänen luokseen ja selitin hänelle asiani, jonka olin hyvin valmistanut. Silloin hän kalpeni ja huusi: 'Ei koskaan! Ei koskaan!' Ja minä rupesin itkemään, suutuin ja vannoin, etten menisi naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Luulin, että hän löisi minua. Hän näytti joutuvan aivan järjiltään. Hän selitti, että minut jo huomenna lähetettäisiin luostariin. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena, en koskaan! Silloin tuli isä, joka oli kuullut kaikki äidin tuhmuudet. Hän ei suuttunut niin kovin kuin äiti, mutta sanoi, ettette te ole tarpeeksi sopiva aviomies. Mutta kun he olivat suututtaneet minutkin, huusin pahemmin kuin he. Ja isä käski minun poistua huoneesta ja käytti jyrkkää ääntä, joka ei sovi hänelle lainkaan. Se varmisti päätökseni, että pakenen teidän kanssanne. Tässä nyt olen. Minne menemme?"

Du Roy oli varovasti kietonut käsivartensa tytön vyötäisille ja kuunteli kertomusta jännittyneenä ja jyskyttävin sydämin, ja hänessä heräsi kiivas katkeruus noita ihmisiä kohtaan. Mutta hänelläpä oli heidän tyttärensä vallassaan. Kyllä he pian saisivat nähdä!

Hän vastasi: "On liian myöhäistä matkustaa junassa. Tämä ajuri saa
viedä meidät Sévres’iin, jossa vietämme yön. Ja huomenna matkustamme
La Roche-Guyoniin. Se on kaunis kylä Seinen rannalla Mantes’in ja
Bonnières’in välillä."

Suzanne kuiskasi: "Mutta minulla ei ole mitään vaatteita. Ei minkäänlaisia!"

Du Roy hymyili huolettomasti: "Mitäs turhista! Se seikka järjestyy kyllä perillä."

Vaunut vierivät pitkin katuja. Georges tarttui nuoren tytön käteen ja alkoi suudella sitä hitaasti ja kunnioittavasti. Hän ei tietänyt, mistä puhuisi, sillä hän oli hyvin vähän tottunut platonisiin lemmensanoihin. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että tyttö itki.

Aivan itkettynein äänin Suzanne vastasi: "Ajatelkaa äiti raukkaa, joka ei voi nukkua nyt, jos hän on huomannut, että minä olen paennut."

Walter huusi raivoissaan: "Se merkitsee, että tuo kirottu vehkeilijä on kiemurrellut tytön suosioon. Hän se sai Suzannen karkottamaan Cazolles’in. Hän on huomannut myötäjäiset maukkaiksi. Piru vieköön!"

Hän alkoi raivoissaan kulkea edestakaisin ja jatkoi: "Sinä houkuttelit häntä tänne lakkaamatta, sinä imartelit häntä, sinä hellittelit häntä, sinä et koskaan väsynyt jaarittelemasta hänen kanssaan. Täällä puhuttiin vain Bel-Amista, aina vain Bel-Amista, aamusta iltaan. Niin, tässä on nyt palkkiosi!"

Rouva Walter sopersi tuhkanharmaana: "Minä?… Minäkö olisin häntä houkutellut?"

Walter karjui päin hänen silmiään: "Niin, juuri sinä! Tehän olette kaikki aivan hullaantuneet häneen, rouva de Marelle, Suzanne ja kaikki muut! Luuletko, etten huomannut, ettet sinä osannut elää kahta päivää pyytämättä häntä tulemaan tänne?"

Rouva Walter nousi arvokkaana: "En salli teidän puhutella minua tuohon sävyyn. Unohdatte, etten minä, kuten te, ole saanut sivistystäni kauppapuodissa."

Walter hämmästyi ensin aivan liikkumattomaksi, sinkosi sitten suustaan kirouksen ja meni tiehensä paiskaten oven kiinni perässään.

Jäätyään yksin rouva Walter meni vaistomaisesti peilin luo katsoakseen, oliko hän jollakin tapaa muuttunut, sillä niin mahdottomalta, niin hirveällä hänestä tuntui tämän illan tapahtuma. Suzanne rakastunut Bel-Amihin! Bel-Ami tahtoi mennä naimisiin Suzannen kanssa! Ei, hän oli erehtynyt, se ei voinut olla totta. Tyttö oli, mikä olikin sangen luonnollista, tietysti ihastunut komeaan mieheen ja toivonut saavansa hänet miehekseen. Suzanne oli itse keksinyt pienen pelinsä! Mutta Bel-Ami! Hän ei voinut olla sekautunut tähän juttuun! Rouva Walter mietti aivot sekaisina kuin suuren onnettomuuden edellä. Ei, Bel-Ami ei voinut tietää mitään tästä Suzannen vallattomuudesta.

Ja hän ajatteli kauan Du Royn mahdollista petollisuutta tai viattomuutta. Mikä roisto, jos asia oli lähtöisin hänestä! Ja mitä tapahtuisi nyt? Mitä vaaroja, mitä tuskia rouva aavistikaan!

Ellei Du Roy tietänyt mitään, niin kaikki saattoi vielä tulla tolalleen. Perhe lähtisi Suzannen kanssa puoleksi vuodeksi matkoille, ja kaikki loppuisi siihen. Mutta kuinka hän itse voisi sen jälkeen nähdä Georgesia? Sillä hän rakasti häntä yhä. Tämä intohimo oli tunkeutunut hänen sydämeensä nuolenkärjen kaltaisena, jota ei voinut kiskaista pois.

Hänen ajatuksensa sotkeutuivat pelkoon ja epävarmuuteen. Hänen päässään alkoi viiltää tuska. Hänen ajatuksensa tulivat raskaiksi, sekaviksi, tekivät hänelle kipeää. Hän kiihtyi epävarmuudestaan, suuttui tietämättömyydestään.

Hän katsoi kelloa: se oli yli yhden. Hän sanoi itsekseen: "En voi jäädä tänne, tulen hulluksi. Minun täytyy saada varmuus. Menen herättämään Suzannen ja kysyn häneltä."

Ja hän meni sukkasillaan, jottei kolistelisi, ja kynttilä kädessä tyttärensä huoneeseen. Hän avasi oven hyvin hiljaa, astui sisään ja katsoi sänkyyn. Se oli koskematon. Ensin hän ei ymmärtänyt ja arveli tytön vielä väittelevän isän kanssa. Mutta pian alkoi kauhea epäluulo hiipiä hänen sieluunsa, ja hän juoksi miehensä luokse. Hän kiiti sinne kuin tuulenpyörre, kalmankalpeana ja huohottaen. Walter luki vielä vuoteessa.

Herra Walter hyppäsi nopeasti sängystään, veti tohvelit jalkaansa ja syöksyi ilman housuja ja paita liehuen tytön huoneeseen.

Herra Walter ei enää kyennyt vastaamaan, hänellä ei enää ollut voimia vihaan, hän vaikeroi:

"Ei kannata ulvoa. Hän on ryöstänyt tytön, häpäissyt hänet. Nyt on parasta antaa tyttö hänelle. Jos olemme varovaisia, niin kenenkään ei tarvitse saada tietää asiasta mitään."

"Mutta hän on jo saanut tytön. On liian myöhäistä. Ja hän pitää hänet ja kätkee hänet, kunnes taivumme. Siis, häväistysjutun välttämiseksi meidän on taivuttava heti."

Walter jatkoi kärsimättömänä: "Ei kannata enää keskustella koko asiasta. Se on välttämätöntä. Oh, minkälainen petkuttaja? Kuinka hän on meitä puijannut… Mutta hän on joka tapauksessa pystyvä mies. Olisimme voineet saada paljon paremman vävyn mitä tulee yhteiskunnalliseen asemaan, mutta emme älykkäämpää tulevaisuudenmiestä. Hän on todella tulevaisuudenmies. Hänestä tulee sekä edustajakamarin jäsen että ministeri."

"En koskaan suostu siihen, että hän menee naimisiin Suzannen kanssa…
Ymmärrätkö… en koskaan!"

"Vaikene nyt jo… Sanonhan, että se on välttämätöntä… ehdottomasti välttämätöntä. Ja kuka tietää? Ehkä meidän ei tarvitse sitä katua. Kun on kysymys hänen kaltaisistaan miehistä, ei koskaan voi tietää, kuinka käy. Muistathan, miten hän kolmella artikkelillaan kukisti tuon pässinpään Laroche-Mathieun ja miten arvokkaasti hän sen teki, mikä oli hyvin vaikeaa hänen asemassaan, hän kun oli aviomies. Niin, saadaanpa nähdä. Nyt me olemme joka tapauksessa kiikissä. Emme voi enää pelastua."

Rouva Walter tahtoi huutaa, heittäytyä maahan, repiä tukkaansa.
Epätoivoisella äänellä hän lakkaamatta hoki:

"No, no, sinä olet tyhmä niinkuin kaikki naiset. Te ajattelette vain tunteillanne. Te ette ymmärrä mukautua olosuhteisiin… te olette tyhmiä! Olenhan sanonut sinulle, että hän nai Suzannen… Se on välttämätöntä."

Ja hän poistui huoneesta laahaten tohveleitaan. Hullunkurisen, yöpaitaan verhoutuneen aaveen kaltaisena hän vaelsi ison nukkuvan talonsa leveiden käytävien lävitse ja puikahti äänettömästi huoneeseensa.

Rouva Walter seisoi yksinään huoneessa sietämättömän tuskan raatelemana. Hän ei vieläkään tajunnut mitään. Hän vain kärsi. Sitten hän huomasi, ettei hän voinut seisoa siinä aamuun asti. Hän tunsi rajua halua juosta, juosta suoraan eteenpäin, mennä matkoihinsa, huutaa apua, saada apua.

Hän mietti, kenet hän kutsuisi. Minkä ihmisen? Hän ei voinut keksiä. Papin? Niin, papin! Hän heittäytyisi hänen jalkoihinsa, tunnustaisi kaikki, ripittäisi syntinsä ja epätoivonsa. Pappi kyllä ymmärtäisi, ettei tuo roisto voinut naida Suzannea, ja ehkäisisi sen.

Hänen täytyi heti saada pappi! Mutta mistä? Minne hän menisi? Eihän hän tännekään voinut jäädä.

Silloin häivähti hänen silmiensä ohi kuin näkynä veden päällä käyvän Jeesuksen mahtava kuva. Hän näki Vapahtajan niinkuin hän oli nähnyt hänet taulussa. Kristus siis kutsui häntä. Jeesus sanoi hänelle: "Tule luokseni. Tule ja polvistu jalkaini juureen. Minä lohdutan sinua ja sanon sinulle, mitä sinun on tehtävä."

Hän otti kynttilänsä ja meni alakertaan, josta pääsi talvipuutarhaan. Jeesuksen kuva oli sen päässä, pienessä salongissa, jonka lasiovi pidettiin suljettuna, jottei maan kosteus turmelisi taulua.

Kun rouva Walter tuli talvipuutarhaan, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt muuten kuin valaistuna, hän pelästyi sen synkkää pimeyttä. Troopillisten maiden raskaat kasvit tekivät painostavalla hengityksellään ilman paksuksi. Ja kun ovet eivät enää olleet avoinna, tämän ihmeellisen, lasikuvun alle suljetun metsän ilma tunkeutui vaivalloisesti rintaan, huumasi, juovutti, tuntui suloiselta ja teki pahaa ja painoi ihoon hämärän tunnun kiihkeästä hekumasta ja kuolemasta.

Naisraukka hiipi hiljaa eteenpäin, peläten pimeää, jossa omituiset puut näyttivät kynttilän lepattavassa valossa eläimiltä, kummallisilta, muodottomilta pedoilta.

Aivan äkkiä hän näki Kristuksen. Hän avasi oven, joka erotti Vapahtajan hänestä, ja lankesi polvilleen.

Ensin hän soperteli epätoivoisia, katkonaisia lemmensanoja, intohimoisia, murtuneita rukouksia. Ja kun hänen kiihkonsa vähitellen heikkeni, hän nosti silmänsä Vapahtajaa kohden, mutta silloin tuska naulitsi hänet liikkumattomaksi. Jeesus muistutti niin suuresti Bel-Amia kynttilän epätasaisessa valossa, joka heikosti valaisi kuvaa alhaalta päin. Hän muistutti Georges’ia niin suuresti, ettei naista enää katsellut Jumala, vaan hänen rakastajansa. Kuvalla oli Georges’in silmät, hänen otsansa, hänen piirteensä, hänen kylmä, ylpeä ilmeensä.

Rouva Walter sopersi: "Jeesus… Jeesus… Jeesus!" Ja myös Georges’in nimi karkasi hänen huulillaan. Äkkiä hänet valtasi ajatus, että ehkä juuri tällä hetkellä Georges otti omakseen hänen tyttärensä. Nuori mies oli tytön kanssa yksinään jossakin huoneessa. Hän! Hän! Suzannen kanssa!

Rouva Walter hoki: "Jeesus… Jeesus!" Mutta hän ajatteli heitä… tytärtään ja rakastajaansa. He olivat kahden jossakin huoneessa… oli yö. Hän näki heidät. Hän näki heidät niin selvästi, että he olivat hänen edessään taulun paikalla. He suutelivat toisiaan. Huone oli pimeä, sänky puoliksi avoinna. Hän nousi mennäkseen heidän luokseen, tarttuakseen tytärtään tukkaan ja temmatakseen hänet pois tästä syleilystä. Hän tahtoi iskeä hänen kurkkuunsa, kuristaa hänet, oman tyttärensä, joka antautui tälle miehelle. Hän tarttui häneen, ja hänen kätensä koskettivat taulua. Hän oli hipaissut Kristuksen jalkoja.

Hän kirkaisi kovasti ja kaatui selälleen maahan. Kynttilä meni nurin ja sammui.

Mitä sitten tapahtui? Hän näki kauan kummallisia, hirvittäviä unia. Hän näki yhä edessään Georges’in ja Suzannen, ja he olivat kietoutuneet yhteen Jeesuksen Kristuksen kanssa, joka siunasi heidän kauheaa rakkauttaan.

Hänellä oli heikko tunto siitä, ettei hän ollut huoneessaan. Hän tahtoi nousta ja paeta, mutta ei kyennyt. Hänet oli vallannut puutumus, joka kahlehti hänen jäsenensä ja piti hereillä vain hänen ajatuksensa, jotka kuitenkin olivat sekaisia ja kauheiden, epätodellisten, kummitusmaisten kuvien pimittämiä. Hän oli vaipunut sairaalloiseen uneen, siihen kummalliseen ja väliin hengenvaaralliseen uneen, joka tunkeutuu ihmisten aivoihin omituisen muotoisista, raskastuoksuisista ja uuvuttavista trooppisista kasveista.

Aamunkoitteessa rouva Walter kannettiin huoneeseensa. Hän oli tajuttomana ja melkein myrkyttyneenä maannut Jeesuksen kuvan edessä. Hän oli niin sairas, että pelättiin hänen henkeään. Täyteen tajuntaansa hän ei tullut ennen kuin seuraavana päivänä. Silloin hän purskahti itkuun.

Suzannen katoaminen selitettiin palvelusväelle siten, että hänet oli äkkiä lähetetty luostariin. Ja johtaja Walter lähetti erääseen Du Roylta tulleeseen pitkään kirjeeseen vastauksen, jossa hän antoi tyttärensä käden nuorelle miehelle.

Bel-Ami oli lähettänyt kirjeensä kirjelaatikkoon samalla hetkellä, jolloin hän lähti Pariisista, sillä hän oli kirjoittanut sen valmiiksi matkansa edellisenä iltana. Kirjeessä hän kunnioittavin sanoin ilmoitti, että hän jo kauan oli rakastanut nuorta tyttöä ja ettei heidän välillään ollut koskaan ollut minkäänlaista sopimusta, mutta että hän, koska hänen mielestään tytöllä oli oikeus tulla hänen luokseen sanomaan: "Tahdon tulla vaimoksenne", katsoi olevansa oikeutettu pitämään hänet, vieläpä kätkemäänkin hänet, kunnes hän oli saanut vastauksen vanhemmilta, joiden laillinen tahto hänelle kuitenkin merkitsi vähemmän kuin hänen morsiamensa tahto.

Hän pyysi johtaja Walteria vastaamaan poste restante-osoitteella. Eräs hänen ystävänsä toisi kirjeen perille.

Saatuaan tahtonsa täytetyksi hän vei Suzannen takaisin Pariisiin ja lähetti hänet hänen vanhempiensa luokse. Itse hän pysytteli jonkin aikaa näkymättömissä.

Nuorella tytöllä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa. Hän oli saanut viettää täydellistä paimenelämää. Georges oli antanut hänen olla sisarenaan, niin että he saattoivat seurustella vapaasti ja siveän tuttavallisesti viettää jonkinlaista rakastunutta toverielämää. Du Roy arveli olevan viisasta antaa tytön olla koskemattomana. Jo heidän tulonsa jälkeisenä päivänä Du Roy oli ostanut hänelle liinavaatteita ja talonpoikaispukuja, ja Suzanne alkoi harrastaa onkimista päässään suunnaton olkihattu, joka oli koristettu niittykukilla. Hänen mielestään maaseudulla oli suloista olla. Siellä oli muun muassa vanha torni ja vanha linna, jossa hänelle näytettiin ihastuttavia kutomatöitä.

Georges jolla oli yllään maalaiskaupasta valmiina ostettu iso pusero, vaelteli Suzannen kanssa jalkaisin pitkin rantoja tai kävi hänen kanssaan soutelemassa. He suutelivat toisiaan alituisesti, ja silloin he vapisivat molemmat, tyttö viattomana ja Georges vähällä langeta kiusaukseen. Mutta nuori mies ymmärsi pysyä lujana, ja kun hän sanoi tytölle: "Huomenna matkustamme takaisin Pariisiin, isänne on antanut minulle kätenne", niin Suzanne kuiskasi lapsellisesti: "Joko nyt? Oli niin hauska olla vaimonne!"

Rue de Constantinoplen pienissä huoneissa oli pimeää, sillä Georges Du Roy ja Clotilde de Marelle, jotka olivat kohdanneet toisensa portilla, olivat menneet nopeasti sisään, ja ennen kuin Georges oli ennättänyt vetää ikkunaverhoja syrjään, rouva de Marelle oli sanonut:

Georges myönsi lempeästi asian niin olevan ja lisäsi: "Etkö tietänyt sitä?"

Rouva de Marelle seisoi aivan Georges’in edessä ja jatkoi suuttuneena ja katkeroituneena: "Sinä menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa! Se on liian paksua! Se on liian paksua! Nyt olet pakoillut minua kolme kuukautta salataksesi sitä. Kaikki tietävät sen, paitsi minä. Mieheni kertoi sen minulle tänä aamuna."

Du Roy purskahti äänekkääseen nauruun, vaikka olikin vähän hämillään.
Hän laski hattunsa uuninkulmalle ja istuutui nojatuoliin.

Rouva de Marelle katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi hiljaa, mutta kiihtyneenä:

"Aina siitä asti kun jätit vaimosi olet valmistanut tätä temppua ja rauhallisesti pitänyt minua rakastajattarenasi, väliaikaisena vaimonasi. Sinä olet petkuttaja!"

"Kuinka niin? Minulla oli vaimo, joka petti minua. Yllätin hänet, sain avioeron ja menen nyt naimisiin toisen kanssa. Mitä merkillistä siinä on?"

"Hitto vieköön! Petetyiksi joutuvat vain aasit ja hullut!" Mutta
Clotilde piti kiinni omasta ajatuksestaan:

"Olisinpa vain aavistanut sen heti alusta alkaen! Mutta enhän voinut uskoa, että sinä olet niin turmeltunut."

Hänen suuttumuksensa kiihdytti Clotildea: "Mitä! Sinä tahdot, että tästä lähtien puhuttelisin sinua hansikkaat käsissä! Sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin roisto, nyt kun tunnen sinut, ja sinä luulet, etten sanoisi sitä sinulle päin silmiä? Sinä petät koko maailmaa, käytät hyväksesi kaikkia ihmisiä, etsit huvituksia ja rahaa kaikkialta ja vielä haluat, että minä suhtautuisin sinuun kuin kunnialliseen mieheen!"

"Ajat minut ulos… minut. Voisitko sinä ajaa minut ulos täältä… sinä… sinä?"

Hänen äänensä tukahtui, hän oli vähällä kuristua harmista, ja äkkiä, aivan kuin hänen suuttumuksensa portit olisivat räjähtäneet säpäleiksi, tuli niin että paukkui:

"Ajat minut ulos täältä? Oletko unohtanut, että minä heti ensimmäisestä päivästä alkaen maksoin tämän huoneiston? Niin, niin sinä kyllä otit sen silloin itseäsi varten, mutta kuka sen vuokrasi? Se olin minä… Kuka sen edelleenkin piti?… Se olin minä… Ja sinä tahdot ajaa minut täältä ulos! Suusi kiinni, lurjus! Luuletko, etten tiedä, että varastit Madeleinelta puolet de Vaudrecin perinnöstä? Luuletko, etten tiedä, että olet maannut Suzannen kanssa pakottaaksesi hänet kanssasi naimisiin…"

Du Roy olisi sulattanut kaiken muun, multa tämä valhe katkeroitti hänet. Totuudet, jotka Clotilde oli heittänyt vasten hänen kasvojaan, nostattivat kiukun aaltoja hänen sydämessään, mutta valhe hänen vaimokseen tulevasta pienestä tytöstä pani hänen kämmenensä raivoisasti kihelmöimään lyömisen halusta.

"Vaikene… varo itseäsi… vaikene…" Ja hän ravisti Clotildea kuin ravistetaan oksaa, jotta saataisiin hedelmä putoamaan.

Georges päästi hänet irti ja antoi hänelle kädellään niin voimakkaan iskun vasten kasvoja, että hän kaatui lattialle seinän viereen. Mutta hän kääntyi Georges’iin päin ja huusi ranteisiinsa nojautuneena vielä kerran:

Silloin Georges syöksyi hänen kimppuunsa, tarttui häneen kiinni toisella kädellään ja alkoi lyödä häntä toisella kuin hän olisi lyönyt miestä.

Clotilde vaikeni äkkiä ja alkoi vaikeroida iskujen alla. Hän ei liikahtanutkaan. Hän oli piilottanut päänsä uuninnurkkaan ja päästeli valittavia kirkaisuja.

Du Roy lakkasi lyömästä ja nousi seisaalleen. Sitten hän astui muutaman askelen saavuttaakseen jälleen kylmäverisyytensä. Hän meni makuuhuoneeseen, kaatoi pesuvadin täyteen kylmää vettä ja upotti siihen kasvonsa. Sen jälkeen hän pesi kätensä ja meni sormiaan pyyhkien katsomaan, mitä Clotilde teki.

Rouva de Marelle ei ollut liikahtanutkaan. Hän makasi pitkällään permannolla ja itki hiljaa.

Clotilde ei vastannut. Georges seisoi keskellä huonetta ollen hieman hämillään, hieman häpeissään tuon lattialla viruvan ruumiin edessä.

Sitten hän äkkiä teki päätöksensä ja otti hattunsa uuninkulmalta: "Hyvästi. Voit antaa avaimen portinvartialle, kun olet tullut valmiiksi. En aio odottaa sinun armonosoituksiasi."

"Rouva on vielä sisällä. Mutta hän lähtee pian. Sanokaa isännälle, että sanon irti huoneiston lokakuun alusta. Nyt on elokuun kuudestoista, niin että minulla on täysi irtisanomisoikeus."

Hän poistui nopein askelin, sillä hänen oli vielä kiireellisesti toimitettava joitakin viimeisiä morsiuslahjaostoksia.

Häät oli määrä viettää lokakuun 20. päivänä kamarien palattua aloittamaan syysistuntokauttaan. Vihkiminen toimitettaisiin Madeleinen kirkossa. Asiasta oli juoruttu paljon kenenkään kuitenkaan olematta oikein selvillä totuudesta. Useita juttuja kerrottiin. Kuiskailtiin, että oli tapahtunut naisenryöstö, mutta kukaan ei ollut varma mistään.

Palvelijain kertomuksen mukaan rouva Walter oli lakannut puhuttelemasta tulevaa vävyään ja ottanut vihoissaan myrkkyä samana iltana, jolloin avioliitto oli päätetty, vietyään sitä ennen keskiyön jälkeen tyttärensä luostariin.

Hänet oli kannettu huoneeseen melkein kuolleena. Arvatenkaan hän ei enää koskaan paranisi. Hän oli nyt kuin vanha nainen, hänen hiuksensa olivat aivan harmaat, ja hän oli täydellisesti heittäytynyt uskonnon suojaan käyden pyhällä ehtoollisella joka sunnuntai.

Syyskuun alkupäivinä La Vie Française ilmoitti, että paroni Du Roy de Cantel oli tullut sen päätoimittajaksi johtaja Walterin edelleenkin pysyessä toimeenpanevana johtajana.

Lehteen kiinnitettiin nyt suuri joukko tunnettuja artikkelinkirjoittajia, pakinoitsijoita, poliittisia toimittajia, taide- ja teatteriarvostelijoita, jotka rahan voimalla houkuteltiin suurista lehdistä, vanhoista arvokkaista sanomalehdistä.

Vanhat sanomalehtimiehet, vakavat arvokkaat toimittajat, eivät enää La Vie Françaisesta puhuessaan kohautelleet olkapäitään. Lehden nopea ja täydellinen menestys oli kokonaan hävittänyt sen halveksunnan, jolla sanomalehtimiehet ensi aikoina olivat lehteen suhtautuneet.

La Vie Françaisen päätoimittajan häistä tuli oikea pariisilainen jymytapahtuma, sillä koko kaupungin uteliaisuus oli viime aikoina ollut keskittyneenä Georges Du Royhin ja herrasväki Walteriin. Tilaisuuteen päättivät lähteä kaikki ne, joiden nimiä mainitaan sanomalehtien pikku-uutisosastoissa.

Jo kello kahdeksalta aamulla alkoi Madeleinen kirkon henkilökunta levittää rue Royalea hallitseville korkeille portaille isoa punaista mattoa, joka pysähdytti ohikulkijat ja ilmoitti Pariisin väestölle, että suuri juhlatilaisuus oli tulossa.

Virkamiehet jotka olivat matkalla toimipaikkoihinsa, pienet työläisnaiset ja juoksupojat pysähtyivät tuijottamaan ja ajattelivat hämärästi rikkaita ihmisiä, jotka tuhlaavat niin paljon rahoja naimajuhliinsa.

Kello kymmenen ajoissa alkoi uteliaita kokoutua paikalle. He pysähtyivät muutamiksi minuuteiksi toivoen, että juhlallisuudet ehkä alkaisivat heti, ja menivät sitten matkoihinsa.

Kello yhdeltätoista lähtivät poliisikomennuskunnat liikkeelle, saapuivat paikalle ja alkoivat heti hajoittaa väkijoukkoja, joita nyt keräytyi joka hetki.

Pian saapuivat ensimmäiset vieraat, ne, jotka halusivat päästä hyville paikoille voidakseen nähdä kaiken. He istuutuivat ison keskikäytävän äärimmäisille tuoleille.

Sitten, vähitellen, alkoi tulla toisia, naisia kahisevissa kankaissa, sihisevissä silkeissä, herroja, jotka melkein kaikki olivat kaljupäisiä ja jotka astelivat tottuneina ja jäykkinä kuin maailmanmiehet ainakin, mutta tavallista vakavampina tässä juhlallisessa paikassa.

Kirkko täyttyi hitaasti. Kirkas päivänvalo tulvi sisään mahtavasta avoimesta ovesta valaisten häävieraiden ensimmäistä riviä. Kuorista, joka vaikutti pimeältä, levitti vahakynttilöiden peittämä pääalttari keltaista valoa, joka oli kalpeaa ja nöyrää pääoven valovirran rinnalla.

Ihmiset tervehtivät toisiaan, nyökkäilivät, kokoutuivat ryhmiin. Kynän ritarit, jotka olivat vähemmän juhlallisia kuin hienoston herrat, juttelivat puoliääneen. Katseltiin naisia.

Norbert de Varenne, joka etsi seurakseen jotakuta tuttavaa, sai eräältä tuoliriviltä näkyviinsä Jacques Rivalin ja meni hänen luokseen.

"No", hän sanoi, "tulevaisuus kuuluu lurjuksille!" Toinen, joka ei ollut kateellinen, vastasi: "Hauskaa hänelle. Hänen uransa on selvä." Ja he alkoivat luetella läsnäolevien nimiä.

Runoilija hymyili: "Hm. Minulle on kerrottu hänen elelevän kaikesta syrjässä jossakin Montmartren puolessa. Mutta… on olemassa eräs mutta… jo jonkin aikaa olen nähnyt La Plumessa poliittisia artikkeleita, jotka epäilyttävästi muistuttavat Forestier’n ja Du Royn kyhäyksiä. Ne on kirjoittanut eräs Jean Le Dol, joka on nuori, kaunis ja älykäs mies ja aivan ystävämme Georges’in hengenheimolainen. Hän on tutustunut Georges’in entiseen rouvaan. Mistä seikasta päätän, että rouva Forestier rakastaa aloittelijoita ja on heitä ikuisesti rakastava. Sitä paitsi rouva on rikas. Vaudrec ja Laroche-Mathieu eivät ole turhaan olleet talon ahkeria vieraita."

Rival selitti: "Pikku Madeleine ei ole hullumpi. Hyvin viekas ja hyvin kokenut! Hän lienee ihastuttava riisuutuneena. Mutta sanokaahan, kuinka Du Roy on voinut saada kirkollisen vihkimisen julkisen avioeron jälkeen?"

Norbert de Varenne vastasi: "Hän saa vihityttää itsensä kirkossa, koska kirkko on sitä mieltä, ettei hän ensimmäisellä kerralla ollut lainkaan naimisissa."

"Ystävämme Bel-Ami arveli, joko välinpitämättömyydestä tai säästäväisyyssyistä, että pormestari riitti vihkimään hänet ja Madeleine Forestier’n. Hän siis ei välittänyt kirkollisesta siunauksesta, mikä seikka Pyhän Äitimme Kirkon silmissä leimaa koko hänen ensimmäisen avioliittonsa yksinkertaisesti huoruudeksi. Niinpä kirkko pitää Georges’ia nyt poikamiehenä ja levittää hänen kunniakseen nyt kaiken komeutensa, joka maksaa ukko Walterille komeat rahat."

Yhä kasvavan häävierasjoukon puheensorina täytti kirkon holvit. Kuului ääniä, jotka puhuivat aivan kovasti. Osoiteltiin kuuluisia henkilöitä, jotka pöyhistelivät rintaansa mielissään siitä, että heidät huomattiin, ja jotka huolellisesti noudattivat ihmisjoukkojen nähtäväksi tarkoitettua ryhtiään, tottuneina esiintymään kaikissa juhlissa, joiden välttämättöminä kaunistuksina, jonkinlaisina koristusesineinä, he pitivät itseään.

"Sanokaahan, rakas ystävä, te, joka niin usein käytte johtajan perheessä, onko totta, että rouva Walter ja Du Roy eivät koskaan puhu toisilleen?"

"Eivät koskaan. Rouva Walter ei tahtonut antaa Du Roylle tytärtään. Mutta Georges piti isää pauloissaan joidenkin maasta kaivettujen ruumiinjätteiden avulla, kerrotaan, ruumiinjätteiden, jotka oli haudattu Marokossa. Hän siis uhkasi ukkoa kauheilla paljastuksilla. Walter muisti Laroche-Mathieun esimerkin ja taipui heti. Mutta äiti, itsepäisenä kuin kaikki naiset, vannoi, ettei hän koskaan sanoisi sanaakaan vävylleen. He ovat armottoman hullunkurisia toistensa läsnäollessa, Rouva on kuin kuvapatsas, kostonjumalattaren kuvapatsas, ja Du Roy on hyvin vaivautunut, vaikk’ei hän sitä näytäkään, sillä hän jos kukaan osaa hillitä itsensä!"

Tuli virkaveljiä, jotka puristivat toistensa kättä. Kuului katkelmia poliittisista keskusteluista. Sekavana kuin kaukaisen meren kohina tunkeutui kirkon edustalle ahtautuneiden ihmisjoukkojen puheensorina päivänvalon kera sisään ovesta, nousi holvien alle ja leijaili siellä kirkkoon kokoutuneen valioyleisön hillitymmän sorinan yläpuolella.

Äkkiä kirkonvartija iski kolme kertaa sauvallaan puupermantoon. Koko seurakunta kääntyi katsomaan hameiden kahistessa ja tuolien kolistessa. Ja isänsä taluttamana ilmestyi nuori tyttö oviaukon kirkkaaseen valoon.

Hän pysähtyi muutamiksi sekunneiksi kynnykselle, ja kun hän sitten astui ensimmäisen askelensa kirkon käytävälle, virittivät urut mahtavan huudon ilmoittaakseen kaikuvalla metalliäänellään morsiamen tulon.

Hän tuli sisään pää painuksissa, mutta ei lainkaan hämillään, hieman punehtuneena, suloisena, ihastuttavana, oikeana pienoismorsiamena. Naiset hymyilivät ja kuiskailivat hänen kulkiessaan ohitse. Herrat kuiskasivat: "Hän on hurmaava, jumalallinen!" Herra Walter asteli liioitellun arvokkaana, vähän kalpeana ja silmälasit vaakasuorina nenällä.

Heidän perässään tuli neljä morsiusneitoa. He olivat kaikki valkoisissa silkkipuvuissa ja kaikki kauniita, ja he muodostivat hovin tämän leikkikuningattaren ympärille. Sulhaspojat, jotka olivat valikoidun näköisiä ja kaikki saman kokoisia, kulkivat askelin, jotka näyttivät tanssimestarilta opituilta.

Sitten seurasi rouva Walter, jota talutti hänen toisen vävynsä seitsemänkymmenenkahden vuoden ikäinen isä, markiisi de Latour-Yvelin. Rouva Walter ei kävellyt, hän laahautui eteenpäin ollen vähällä kaatua maahan joka askelella. Näytti siltä, kuin hänen jalkansa olisivat liimautuneet kiinni permantoon, kuin ne olisivat kieltäytyneet häntä kannattamasta, kuin hänen sydämensä olisi jyskyttänyt hänen rinnassaan kuin eläin, joka hyppii päästäkseen vapaaksi.

Hän oli tullut laihaksi. Hänen valkoiset hiuksensa näyttivät vielä kalpeammilta ja vielä latteammilta kuin hänen kasvonsa.

Hän tuijotti eteensä päästäkseen näkemästä ketään ja ehkä vain ajatellakseen sitä, mikä häntä kiusasi.

Sitten tuli Georges Du Roy erään vanhan naisen rinnalla, jota kukaan ei tuntenut.

Hänen päänsä oli pystyssä, eikä hän kääntänyt sivuilleen kiinteää, kovaa katsettaan, joka tuijotti suoraan eteenpäin hieman rypistyneiden kulmakarvojen alta. Hänen viiksensä näyttivät kutittavan ylähuulta. Kaikkien mielestä hän oli todella komea nuori mies. Hänen käyntinsä oli ylväs, vartalonsa kaunis, jalkansa suorat. Hännystakki sopi hänelle hyvin, ja sen toisessa rintapielessä hehkui veripisaran kaltaisena Kunnialegioonan kalpea, punainen nauha.

Sitten tulivat sukulaiset, Rose senaattori Rissolinin rinnalla. Hän oli ollut naimisissa kuusi kuukautta. Kreivi de Latour-Yvelin talutti varakreivitär de Percemuriä.

Vihdoin tuli kirjava kulkue Du Royn ystäviä ja tuttavia, jotka hän oli esitellyt uudelle perheelleen. Pariisin väliluokan tunnettuja ihmisiä, jotka pian tulevat läheisiksi tuttaviksi, ja joitakuita näiden rikkaiden nousukkaiden kaukaisia serkkuja, kaikki uraltaan suistuneita aatelismiehiä, vararikkoisia, turmeltuneita ja, mikä pahinta, muutamat naimisissa olevia. Heidän joukossaan nähtiin herra de Belvigne, markiisi de Banjolin, kreivi ja kreivitär de Ravenel, herttua Ramorano, ruhtinas de Kravalow, chevalier Vairéali, edelleen Walterin vieraat, ruhtinas de Guerche, herttua ja herttuatar de Ferracine, kaunis markiisitar des Dunes. Muutamilla rouva Walterin sukulaisilla oli juhlakulkueessa maaseutuetikettinsä juhlallinen ilme.

Ja urut pauhasivat koko ajan työntäen valtavaan rakennukseen korisevia, rytmillisiä säveliään kiiltävistä kurkuistaan, jotka huutavat taivaaseen ihmisten iloja ja suruja. Isot ovenpuoliskot suljettiin, ja äkkiä tuli pimeää, aivan kuin joku olisi heittänyt ulos auringon.

Georges oli nyt polvillaan morsiamensa vieressä kuorissa, vastapäätä sytytettyä alttaria. Tanger’n uusi piispa astui piispansauva kädessään ja hiippa päässään sakastista vihkiäkseen heidät Kaikkivaltiaan nimessä.

Hän teki tavalliset kysymykset, vaihtoi sormukset, lausui sanat, jotka sitovat kuin kahleet, ja piti vihityille kristillisen puheen. Hän puhui kauan ja ylevin sanoin uskollisuudesta. Hän oli iso, lihava herra, niitä uljaita prelaatteja, joiden majesteetti on vatsa.

Kuului nyyhkytyksiä, ja muutamat päät kääntyivät katsomaan. Rouva
Walter itki kasvot käsiin kätkettyinä.

Hänen oli täytynyt taipua. Mitä hän muutakaan olisi voinut tehdä? Mutta siitä päivästä lähtien, jolloin hän oli ajanut kotiin palanneen tyttärensä huoneestaan ja kieltäytynyt häntä syleilemästä, siitä päivästä lähtien, jolloin hän hyvin hiljaa oli sanonut Du Roylle, joka jälleen oli ilmestynyt hänen näkyviinsä juhlallisesti tervehtien: "Te olette kurjin olento minkä tunnen; älkää koskaan puhutelko minua, sillä minä en koskaan vastaa teille", siitä päivästä lähtien hän oli kärsinyt kauheita, sammumattomia tuskia. Hän vihasi Suzannea hurjalla vihalla, joka oli täynnä katkeroitunutta intohimoa ja kuluttavaa mustasukkaisuutta, kummallista äidin ja rakastajattaren mustasukkaisuutta, jota ei voinut vastustaa ja joka oli kirvelevä ja polttava kuin avoin haava.

Ja tuossa nyt piispa vihki yhteen hänen tyttärensä ja hänen rakastajansa tuhannen henkilön läsnäollessa ja aivan hänen edessään! Eikä hän voinut sanoa mitään! Hän ei voinut sitä ehkäistä! Hän ei voinut huutaa: "Hän on minun, tuo mies, hän on rakastajani. Tämä liitto, jonka te siunaatte, on häpeällinen!"

Monet naiset kuiskasivat liikuttuneina: "Äiti raukka! Miten liikutettu hän on!"

Piispa piti puhettaan: "Te kuulutte maailman onnellisten joukkoon, sen rikkaimpiin ja kunnioitetuimpiin. Teillä, herra, jonka kykynne kohottaa toisten yläpuolelle, teillä, joka kirjoitatte, joka opetatte, neuvotte, johdatte kansaa, teillä on suuri tehtävä täytettävänänne, teillä on kaunis esimerkki annettavananne…"

Du Roy kuunteli turhamaisuudesta juopuneena. Tällä tapaa puhui hänelle Rooman Kirkon Prelaatti! Ja hän tunsi selkänsä takana suunnattoman ihmisjoukon läsnäolon, kuuntelevan ihmisjoukon, joka oli tullut tänne hänen takiaan. Hänestä tuntui, kuin jokin voima olisi työntänyt häntä eteenpäin, nostanut häntä. Hänestä tulisi yksi tämän maailman valtiaita, hänestä, hänestä, köyhän normandialaisen talonpojan pojasta.

Ja hän näki äkkiä vanhempansa heidän vaatimattomassa ravintolassaan, mäellä Rouenin leveän laakson yläpuolella, isän ja äidin, jotka tarjoilivat viiniä seudun talonpojille. Hän oli lähettänyt heille viisituhatta frangia saatuaan kreivi de Vaudrecin perinnön. Nyt hän lähettäisi heille viisikymmentätuhatta, ja he saisivat ostaa itselleen pienen maatilan ja elää onnellisina ja tyytyväisinä.

Piispa oli lopettanut puheensa. Kultaiseen messukasukkaan pukeutunut pappi nousi alttarille. Ja urut alkoivat uudelleen julistaa vastavihittyjen kunniaa.

Väliin ne sinkosivat sisästään pitkiä, suunnattomia valitushuutoja, jotka paisuivat kuin meren aallot ja kajahtivat niin mahtavasti, että niiden olisi voinut luulla nostavan paikoiltaan ja särkevän katon päästäkseen lentämään kohti sinistä taivasta. Niiden värisevät sävelet täyttivät koko kirkon ja panivat ruumiit ja sielut vapisemaan. Sitten ne äkkiä hiljenivät, ja vienoja iloisia säveleitä tanssi ilmoille, hipaisi korvaa kevyinä henkäyksinä, kuului pieniä sieviä säveljaksoja, ohuita ja leijailevia, jotka liitelivät kuin linnut. Mutta sitten tämä siro musiikki taas laajeni tullen voimassaan ja suuruudessaan hirvittäväksi, aivan kuin hiekkajyvä olisi varttunut kokonaiseksi maailmaksi.

Sitten kohosi ilmoille ihmisääniä, jotka leijailivat taipuneiden päiden yläpuolelle. Suuren Oopperan taiteilijat Vauri ja Landeck lauloivat. Suitsutus levitti hienoa bensoen tuoksua, ja alttarilla täyttyi jumalallinen sakramentti. Jumalan oma poika astui pappinsa kehotuksesta alas maan päälle pyhittääkseen paroni Georges Du Royn riemullisen voiton.

Bel-Ami, joka oli polvillaan Suzannen vieressä, oli painanut päänsä. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa melkein uskovainen, melkein jumalinen, täynnä kiitollisuutta sallimusta kohtaan, joka oli ollut hänelle niin suopea ja joka ilahdutti häntä kaikilla näillä kunnianosoituksilla. Ja oikein tietämättä, kenen puoleen hänen olisi ollut käännyttävä, hän kiitti menestyksestään.

Toimituksen päätyttyä hän nousi, tarjosi vaimolleen käsivartensa ja marssi sakastiin. Siellä alkoi häävieraiden loppumaton ohikulku. Georges, ilon huumaamana, kuvitteli olevansa kuningas, jolle kansa osoitti kunnioitustaan. Hän puristeli käsiä, soperteli merkityksettömiä sanoja, tervehti oikealle ja vasemmalle, vastaili onnentoivotuksiin: "Olette hyvin rakastettava."

Äkkiä hän huomasi rouva de Marellen. Ja muistellessaan kaikkia niitä suudelmia, jotka hän oli rakastajattarelleen antanut ja joihin tämä oli vastannut, muistellessaan heidän kaikkia hyväilyjään, heidän hellittelyjään, Clotilden äänen kaikua, hänen huuliensa makua, hän tunsi suonissaan kiihkeän himon saada uudelleen omistaa rakastajattarensa. Clotilde oli kaunis ja hieno poikamaisine ilmeineen ja virkeine silmineen. Georges ajatteli: "Hän on joka tapauksessa ihana rakastajatar."

Rouva de Marelle lähestyi hieman häveliäänä ja arkana ja ojensi Georges’ille kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan. Silloin hän tunsi naisen sormista hienon kutsun, tunsi sen suloisen painahduksen, joka antaa anteeksi ja peruuttaa kiistat. Ja itse hän puristi tuota pientä kättä aivan kuin sanoakseen: "Rakastan sinua yhä, olen sinun!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa hymyilevinä, loistavina, täynnä rakkautta. Clotilde kuiskasi miellyttävällä äänellä: "Pikaisiin näkemiin, herra."

Toisia henkilöitä tunki esille. Ihmisjoukko kuohui Du Royn ympärillä kuin koski. Vihdoin se harveni. Viimeiset vieraat menivät. Georges tarttui jälleen Suzannen käsivarteen marssiakseen takaisin kirkon lävitse.

Se oli täynnä väkeä, sillä jokainen oli palannut paikalleen nähdäkseen heidän yhdessä poistuvan. Du Roy kulki hitaasti, levollisin askelin, pää pystyssä ja katse suunnattuna ovesta tulevaan valovirtaan. Hän tunsi pitkien värähdysten kiitävän pitkin ihonsa pintaa, kylmien värähdysten, jotka syntyvät rajattoman onnen tunteista. Hän ei nähnyt ketään. Hän ajatteli vain itseään.

Tullessaan kynnykselle hän näki suunnattoman ihmisjoukon, mustan, kohisevan massan, joka oli tullut sinne hänen takiansa, hänen, Georges Du Royn takia. Pariisin väestö katseli ja kadehti häntä.

Sitten hän kohotti katseensa ja näki suoraan edessään place de la
Concorden toisella puolella Edustajakamarin. Ja häntä halutti hypätä
Madeleinen portailta suoraan Palais-Bourbonin ovelle.

Hän astui hitaasti alas korkeiden portaiden askelmia, molemmilla puolilla katsojain rivistöt. Mutta hän ei nähnyt heitä. Hänen ajatuksensa liikkuivat nyt menneissä asioissa ja hän näki auringon valon häikäisemien silmiensä edessä rouva de Marellen, joka järjesteli peilin luona pieniä ohimokutrejaan. Ne olivat aina sekaisin hänen noustessaan vuoteesta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNIS YSTÄVÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.