The Project Gutenberg eBook of Sininen silmäpari, by Thomas Hardy

Elfride Swancourt oli tyttö, jonka tunnot liikkuivat hyvin lähellä pintaa. Niiden varsinaisen, hitaasti vierivien ajan hetkien muunteleman laadun tunsivat ainoastaan ne, jotka olivat näkemässä hänen elämänsä vaiheita.

Hän itse oli koottu erittäin mielenkiintoisista ainesosista, joiden erikoisuus kuitenkin piili pikemmin itse yhtymässä kuin yksityisissä osissa. On tosiasia, että hänen kanssaan keskustellessaan oli mahdoton saada selkoa hänen kasvojensa muodosta ja laadusta, ja tämä viehättävä kyky estää keskustelijaa nimenomaisesti piirteitä tutkimasta ei aiheutunut hiotun käytöstavan verhoavasta vaikutuksesta (hänen käytöstapansa näet oli lapsellinen ja tuskin ollenkaan hiottu), vaan itse lausumien tenhoisasta tuoreudesta. Hän oli elänyt ikänsä kaiken hiljaisuudessa — joutilaiden miesten mielenkiinto ei ollut häntä imarrellut, ja hänen sosiaalinen tajunsa ei ollut yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden iällä kehittyneempi kuin viisitoistavuotiaan kaupunkilaisneidon.

Erään seikan hänessä sentään havaitsi: hänen silmänsä. Niissä näkyi hänen olemuksensa ydin; ei tarvinnut katsella enempää, niissä hän eli.

Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus — siniset niinkuin se sini, jonka näemme väikkyvän etäisten kumpujen ja metsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niiden sini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katse tuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.

Hänen läsnäolonsa ei ollut vaikuttava, se oli voimaton. Muutamat naiset voivat saada vaikutuksensa tuntumaan kokonaisen juhlivan salin ilmakehässä; Elfride ei ollut siinä suhteessa kissanpoikasta tehoisampi.

Elfridelle oli ominainen se mietteliäisyys, jonka havaitsemme Madonna della Sedian kasvoissa, sen hurmiota vailla, se naiskasvojen lämpö ja elämä, joka on mitä yleisin Rubensin kaunottarissa — kuolevaisissa ja kuolemattomissa — heidän silmiinpistävää möyheyttänsä vailla. Correggion kuvaamien naiskasvojen luonteenomainen ilme, joka puhuu mieltäpolttavista mietteistä kyynelten saavuttamattomissa syvyyksissä, oli toisinaan hänen, mutta harvoin säännöllisissä oloissa.

Se Elfride Swancourtin elämän tuokio, josta voi sanoa syvempien tuntojen pysyväisen virran saaneen alkunsa, oli eräs talvinen ehtoopäivä, jolloin hän havaitsi seisovansa emännän virkaa toimittaen vastapäätä erästä miestä, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja silmäillen vierasta mirandamaisen uteliaana ja harrastuneena, toisin kuin ketään kuolevaista milloinkaan ennen.

Tuona päivänä hänen isänsä Ala-Wessexin merenhuuhtomilla äärillä sijaitsevan seurakunnan sielunpaimen, poti leinin puuskaa. Päätettyään talousaskareita koskevat tarkastelunsa Elfride kävi levottomaksi ja lähti huoneesta kerran toisensa jälkeen, nousi ylikertaan ja koputti isänsä huoneen ovelle.

»Isä», virkkoi Elfride eräällä kerralla hienolle, punaposkiselle, kauniille, neljänkymmenen ikäiselle miehelle, joka tulikuuman kattilan tavoin pihisten ja puhisten makasi vuoteessaan yönuttuun puettuna ja silloin tällöin johtui tahtomattansa lausumaan jonkin äänteen tai sanan tai muutamia sanoja, jotka kuulostivat melkein sadatuksilta, »isä, etkö tule alas tänä iltana?» Hän puhui kuuluvasti, sillä isä oli verrattain kuuro.

»Pelkäänpä, etten voi — p-puh! — pahoin pelkään, etten voi, Elfride. P-pih! Tuo varvas peijakas ei siedä nenäliinaakaan, vielä vähemmän sukkaa tai tohvelia — p-puh! Jo jälleen riipoo! Ei, minä en pääse tästä nousemaan ennenkuin huomenna.»

»Niinpä toivon, ettei tuo Lontoon mies tule; enhän tiedä, mitä tehdä, isä.»

»Tuulee! Mitä ajatteletkaan, Elfride! Onko koskaan kuultu tuulen estävän miestä toteuttamasta aikomustansa? Että tuo varvas riivattu alkoi niin äkkiä minua kiduttaa!… Jos hän tulee, niin eipä liene muuta neuvoa, kuin että lähetät hänet tänne luokseni, annat hänelle hieman ruokaa ja toimitat hänet levolle. Siunatkoon, millainen vaiva tämä on!»

»Siis tee-illallinen? Meillä on kylmää kananpaistia, piirasia ja muuta sellaista.»

»Mitä! Minun siis pitää istua koko aika vieraan seurassa, ikäänkuin hänet hyvinkin tuntisin! Eihän ole ketään, joka meidät toisillemme esittelisi.»

»Joutavia, lapseni, mitäpä tässä esittelyistä; tiedäthän asian muutenkin. Väsynyt ja nälkäinen käytännön mies, joka on ollut matkalla varhaisesta aamusta, ei mieline jaaritella ja ladella kohteliaisuuksia iltamyöhällä. Hän kaipaa ravintoa ja suojaa, ja sinun tulee pitää huolta siitä, että hän niitä saa, siitä yksinkertaisesta syystä, että minä olen äkkiä sairastunut enkä voi sitä tehdä. Eihän siinä toivoakseni ole mitään kauhistuttavaa? Sinä saat päähäsi kaikenlaista joutavaa alinomaa lukemistasi romaaneista.»

»Eipä suinkaan, asiassa ei tosiaankaan ole mitään pelottavaa, kun se näin muuttuu ilmeiseksi välttämättömyydeksi. Mutta sinä, näetkös, olet aina mukana, kun saapuu päivällisvieraita, tuttujakin, ja tämä on jokin vieras lontoolainen, joka kenties asiaa oudoksuu.»

»En tiedä. Ulkohuoneeni pöydältä löydät minun Mr. Hewbylle kirjoittamani kirjeen jäljennöksen ja hänen vastauksensa. Voit ne lukea, ja sen tehtyäsi tiedät vieraastamme saman verran kuin minä.»

»Mitä turhia sitten tutkailet? Ne sisältävät kaiken, mitä tiedän. Uh-h-h!… Mitä teetkään, sinä junkkari! Ota pois siitä kaikki! Minä en siedä kärpäsenkään painoa!»

»Suo anteeksi, isä. Minä unohdin, ajattelin, että sinua ehkä vilutti», virkkoi tyttö nopeasti nostaen pois peiton, jonka oli levittänyt potilaan jalkojen yli. Sitten hän odotti, kunnes näki harmin ilmeen haihtuvan isän kasvoista, lähti huoneesta ja palasi jälleen alakertaan.

Kun samana ehtoopäivänä vielä pari kolme tuntia oli painunut iltaan, olisi erään karun yksinäisen kukkulan laella voinut havaita joitakin liikkuvia hahmoja. Siinä oli kaksi miestä, jotka iltataivasta vasten näyttivät varjokuvilta, kevyissä metsästysrattaissa ja pyrkimässä eteenpäin vastatuuleen. Koko sillä autiolla nummella, jonka halki he olivat kulkemassa, oli näkynyt tuskin yhtäkään asumusta tai ihmistä, ja nyt, yön tullen, kirkasti heikkoa illan hämyä rauhallisena loistava Jupiter, joka hetkittäin hohteli kirkkaammin heidän edessänsä, ja samoin Sirius, joka kilpaillen valoi säteitänsä heidän selkänsä takaa. Ainoat maanpinnalla näkyvät valot olivat muutamat himmeänpunaiset kohdat, joita hehkui siellä täällä kaukaisten kukkuloiden laella. Ajomies huomautti kysymättä, että ne olivat kyteviä nuotioita, joissa poltettiin yhteisluhtain raiviolta koottua turvetta ja piikkiherneen juuria. Tuuli puhalsi melkein yhtä hillittömästi kuin päivällä, ja taivaalla näkyi muutamia pilven hattaroita, jotka ohuina ja kalpeina painuivat etelään kohti Kanaalia.

Kuljettuaan neljätoista niistä kuudestatoista peninkulmasta, jotka erottivat rautatieasemaa heidän matkansa päämäärästä, he alkoivat liikkua muutaman peninkulman laajan laakson reunaa, missä rehevämmän kasvullisuuden talviset luurangot ilmaisivat maaperän suurempaa mehevyyttä. Mikään niistä rinteistä, joiden ohi he olivat aikaisemmin kulkeneet, ei ollut niin huolellisesti hoidettu ja aidattu. Hieman kauempana sukelsi tässä hedelmällisessä laaksossa kasvavien jalavien välistä näkyviin herraskartano.

»Lordi Luxellianin kartano, Endelstow», kertasi toinen konemaisesta Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tutki melkein näkymättömissä olevaa taloa mielenkiinnoin, jota itse epäselvä kuva sinänsä ei suinkaan näyttänyt voivan oikeuttaa. »Niin, se on lordi Luxellianin», sanoi hän jälleen hetkisen kuluttua silmäillen yhä samaan suuntaan.

»Minä ajattelin, että olette ehkä muuttanut mieltä, kun suotta tuijotitte niin pitkään sille taholle.»

»Aidanpanijoita ja ojanluojia oikeastaan. Mutta kerran entisinä aikoina eräs heistä työssä ollessaan vaihtoi vaatteita kuningas Kaarle toisen kanssa pelastaen hänen henkensä. Kaarle kuningas tuli hänen luoksensa kuin tavallinen ihminen ainakin ja sanoi kohta: 'Kuulehan mies työmekkoinesi, minun nimeni on Kaarle toinen, voit sen uskoa. Lainaatko minulle vaatteesi?’ 'Mikäpä siitä estää', vastasi Luxellian, ja niin he vaihtoivat pukua paikalla. 'Kuulehan nyt’, virkkoi pois astellessaan kuningas Kaarle toinen kuin tavallinen ihminen ikään, 'jos minä joskus tulevaisuudessa saan kruunun, niin tule hoviin, koputa ovelle ja kysy arastelematta: Onko kuningas Kaarle toinen kotona? Sano nimesi, niin päästävät sinut sisään, ja sinusta tehdään lordi.’ Master Kaarlo menetteli varsin sievästi, eikö totta?»

»No niin, kerrotaan sitten, että kuningas pääsi valtaistuimelle ja että Luxellian muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan, koputti kuninkaan ovelle ja kysyi, oliko kuningas Kaarle toinen kotosalla. 'Ei ole’, vastattiin. 'Entä Kaarle kolmas?’ tiedusteli Luxellian. 'On kyllä’, virkkoi eräs veikko, joka seisoi siinä kuin tavallinen ihminen ikään, se vain erona, että hänellä oli kruunu päässä, 'minun nimeni on Kaarle kolmas.’ Sitten —»

»Luulenpa, että siinä täytyy piillä erehdyksen. En muista Englannin historian kertovan mitään Kaarle kolmannesta», virkkoi toinen leppoisasti nuhtelevaan sävyyn.

»Kyllä historia tosi on, vaikka sitä ei olekaan painettu; hän oli hieman eriskummallinen mies, kuten muistanette.»

»Sitten, miten olikaan, Luxellianista tehtiin lordi, ja kaikki kävi hyvin, kunnes hän joitakin aikoja myöhemmin joutui mitä kamalimpaan kahakkaan neljännen Kaarlen kanssa —»

»Ja Kaarlet ovat yhtä tavallisia kuin Yrjöt. Oli miten oli, minä en kerro enää sanaakaan… Enpä ole merkillisempää maailmaa nähnyt, en totisesti. Kuinka sellaista voikaan sattua!»

Heidän niin jutellessaan hämärä oli tihentynyt pimeäksi, ja kartanon ääriviivat ja pinnat häipyivät vähitellen näkymättömiin. Ikkunoihin, jotka olivat aikaisemmin esiintyneet tummina täplinä vaaleammassa seinäpinnassa, ilmestyi valo, joka muutti ne hohteleviksi neliöiksi mustassa öisessä maisemassa, jonka synkkään yksivärisyyteen rakennuksen ääriviivat häipyivät.

Vähään aikaan ei lausuttu sanaakaan, noustiin kukkulalle, sitten toiselle, edellisen laelle sijaitsevalle. Senjälkeen seurasi peninkulma ylänköä, mistä käsin saattoi erottaa läheisellä rannikolla kaksi majakkaa, jotka loivat taivaanrannalle tyyntä, lempeätä loistettansa. Saavuttiin toiseen kosteikkoon; heidän edessänsä ja allansa lepäsi pieni ahdas laakso, johon päin ajomies käänsi hevoset tien muodostaessa äkkinäisen polvekkeen. Sitten laskeuduttiin jyrkkää rinnettä, joka peittyi puiden alle kuin kaniininkolo. Ajoneuvot laskeutuivat laskeutumistaan.

»Endelstow’n pappila on tällä puolen», virkkoi ohjaksia hoitava mies. »Täällä on Länsi-Endelstow; lordi Luxellianille kuuluu Itä-Endelstow, missä kirkko on. Kirkkoherra Swancourt on molempien kirkkoherra ja kulkee kuin syöksin edestakaisin. Onpa, on ihmeellinen tämä maailma. Siinä, missä rakennus nyt sijaitsee, oli luullakseni aikoinaan kivilouhos. Rakentaja raapi kaiken mullan pappilan ympärille ja istutti siten keräämäänsä maaperään pienen paratiisin kukkasia ja puita. Mullattomat pellot eivät ole sen koommin mihinkään kelvanneet.»

»Vuoden verran tai puolitoista; kahta vuotta hän ei ole vielä ollut, koska eivät häntä vielä härnää. Tavallisesti näet seurakunta alkaa kiusata kirkkoherraa, joka on ehtinyt olla kaksi vuotta virassaan. Mutta näillä on ollut hyvä onni, kun ovat saaneet hänet. Kirkkoherra Swancourt tuntee minut varsin hyvin, olen näet usein ollut hänen ajomiehenänsä, ja minä tunnen kirkkoherran.»

He ajoivat esiin metsiköstä, tekivät kierroksen, ja pappilan uuninpiiput ja päädyt alkoivat häämöttää heidän nähtäviinsä. Missään ei ollut valoa tietä osoittamassa. He astuivat alas, mies asteli haparoiden portille ja soitti kelloa.

Kärsivällisesti odotettuaan kolme neljä minuuttia kuulematta hiiskahdustakaan vastaukseksi vieras astui portille ja soitti päättäväisemmin. Sitten hän oli kuulevinaan askeleita eteisestä ja jonkinlaista liikehtimistä ovelta, mutta ketään ei ilmaantunut näkyviin.

»Eivät taida ollakaan kotona», huokasi ajomies. »Ja minä jo ajattelin saavani vähän illallista kirkkoherran keittiöstä. Täällä saa mainiota vatsan ja sydämen vahvistusta!»

»Kaikki kunnossa, veikkoset! Oletteko rikkaita miehiä vai köyhiä, kun teidän täytyy välttämättä saapua maailman ääriin tähän yön aikaan?» kuului samassa ääni. Kääntyessään katsomaan he näkivät raihnaisen ukon kömpivän taka-ovesta, sarvilyhty kädessä kiikkumassa.

»Yön aikaan tosiaankin, vaikka kello on vasta yli seitsemän. Valaisehan ja päästä meidät sisään, William Worm.»

»Epäilemättä, sir. Olkaapa hyvä ja tulkaa täältä takateitse. Etuoven on kosteus paisuttanut kiinni, kuten toisinaan käy, ja sitä ei saa auki turkkilainenkaan. Minä olen vain tutiseva mies parka enkä pysty mihinkään, sir; mutta voinhan sentään opastaa teitä, sir.»

Uusi tulokas seurasi opastajaansa pienestä ovesta ja kulki sitten läpi keittiön ennakolta kiinteästi sulkien silmänsä, koska synnynnäinen urkkimisen kammoksuminen kielsi häntä katselemasta ympärillensä suojissa, jotka sijaitsivat taloudellisten näyttämölaitteiden takana. Halliin saavuttuaan hän oli parhaillaan joutumassa huoneeseensa opastetuksi, kun etuoven sisäportailta näkyi syöksähtävän esiin Elfride, joka oli mennyt sinne ottamaan selkoa viipymisen aiheesta. Se seikka, että hän säpsähti nähdessään vieraan tulevan sisään portaiston alitse, todisti, ettei hän ollut odottanut tätä yllättävää sivustahyökkäystä, jonka ainoana aiheuttajana oli William Wormin nerokkuus.

Elfride esiintyi mitä somimmassa asussa, runsaat kiharaiset hiukset valuivat valtoiminaan hänen hartioillensa. Hänen kasvoissaan näkyi levottomuuden ilme, ja yleensäkään hänessä ei näyttänyt oikein olevan naista vallitsemaan tilannetta. Vieras otti hatun päästänsä, ja ensimmäiset sanat lausuttiin. Elfride silmäili verrattain uteliaana ja hieman hämmästyneenäkin henkilöä, jolle hänen oli osoitettava vieraanvaraisuutta.

Hänen mieltänsä ei enää ahdistanut. Hänen edessänsä seisova todellisuus oli niin perin toisenlainen kuin se tumma, vaitelias, juro, vanhanpuoleinen liikemies, joka oli välkähdellyt hänen mielikuvituksessaan — mies, jonka vaatteet tuoksahtivat savuiselta suurelta kaupungilta, iho oli kelmeä, kuten auringottomien paikkojen asukkaan ainakin ja puhe pistävien huomautusten höystämää — että Elfride helpotuksen tunteesta hymyili, melkeinpä nauroikin tulijaa tervehtiessään.

Stephen Smith, jonka pimeys on meiltä tähän saakka salannut, oli silloin nuorukainen näöltänsä ja vuosiltansakaan tuskin vielä mies. Hänen ulkomuotoansa katsellessaan olisi kaikkein vähimmin voinut kuvitella Lontoon olevan hänen toimintansa näyttämönä: sellaiset kasvot eivät varmaankaan olleet voineet versoa savun ja loan ja sumun ja pölyn keskellä, sellainen avoin ilme ei varmaankaan ollut milloinkaan kokenut uuden Babylonin väsymystä, kuumetta ja harmia.

Hänen ihonsa oli yhtä hieno kuin Elfriden, hänen poskiensa puna yhtä herkkä. Hänen suunsa oli kaunismuotoinen kuin lemmen jumalan jousi ja samoin kirsikanpunainen kuin neidonkin. Hiukset vaaleat, kiharat, silmät sinisenharmaat, kirkkaan sädehtivät, käytös ujo kuin poikasen.

Poskipartaa ei ollut enempää kuin viiksiäkään, ellei viimeksimainittua nimeä ansainnut ylähuulen vaaleanharmaa kevyt haiven. Siinä se lontoolainen ammattimies, jonka saapumista odottaessaan Elfride oli tuntenut itsensä ylen levottomaksi.

Elfride kiiruhti ilmoittamaan, että mr Swancourt valitettavasti ei voinut ottaa vierasta vastaan samana iltana, ja selitti syyn. Mr Smith vastasi äänellä, joka oli luonnostaan poikamaisen nuorekas, mutta kajahti miehekkäältä, selittäen kovin pahoittelevansa kuulemaansa; mutta mikäli oli kysymyksessä hänen vastaanottonsa, se ei haitannut vähääkään.

Stephen opastettiin huoneeseensa. Hänen poistuttuaan Elfride pujahti salaa isänsä luo.

»Hänen kasvonsa ovat — miten sanoisin — sievät; ihan samanlaiset kuin minun.»

»Ei mitään; muuten en hänestä toistaiseksi tiedä. Sangen somaa, eikö totta?»

»Ehdimmepä tuon nähdä, kun häneen paremmin tutustumme. Lähdehän nyt alakertaan ja toimita poikaparalle jotakin syötävää ja juotavaa, Herran nimessä. Ja kun hän on ehtinyt aterioida, sano, että mielelläni vaihtaisin hänen kanssaan muutaman sanan, jos hän viitsii vaivautua tänne.»

Neito riensi jälleen alas, ja hänen odotellessaan nuoren Smithin ilmestymistä, lienee parasta tutustua hänen saapumistaan koskeviin kirjeisiin.

Hyvä herra, — me suunnittelemme seurakuntamme kirkon tornin ja sivulaivan korjaamista, ja lordi Luxellian, nykyinen isäntämme, on maininnut teidät luotettavana arkkitehtina, joka olisi yritettävä saada töitä valvomaan.

Minä en ollenkaan tiedä, mitkä valmistelevat toimenpiteet tässä ovat tarpeen. Ensimmäinen tehtävä lienee kuitenkin se, että te (jos te, kuten lordi Luxellian sanoo, olette halukas meitä auttamaan) tai joku henkilökunnastanne tulee rakennusta tarkastamaan ja esittää seurakunnan jäseniä ja muita tyydyttävän ehdotuksen.

Paikkakunta on kovin loitolla, rautatielle on kokonaista neljätoista peninkulmaa, ja lähin paikka, mistä voi löytää asuntoa on Castle Boterel — kaupungiksi nimitetty, mutta oikeastaan vain iso kylä — kaksi peninkulmaa kauempana, joten olisi teille mukavinta asua pappilassa, jonka mielelläni jätän käytettäväksenne, sen sijaan, että lähdette Castle Boterelin hotelliin ja palaatte aamulla takaisin.

Me olemme valmiit ottamaan teidät vastaan sinä ensi viikon päivänä, jonka suvaitsette tulopäiväksenne ilmoittaa. — Kunnioittaen

Kunnioitettu herra, — noudattaen t. k. 18:tena päivätyssä kirjeessänne lausuttua kehoitusta olen päättänyt ottaa kysymyksessä olevan työn valvoakseni ja toimittaa piirustetuksi seurakuntanne kirkon sivulaivan ja tornin ottaen huomioon rappeutuneet kohdat ja esittäen ehdotuksen kirkon korjaamiseksi.

Apulaiseni mr Stephan Smith lähtee siinä tarkoituksessa Lontoosta huomenna varhain aamulla. Monet kiitokset ehdotuksestanne, että hän saa asua luonanne. Hän käyttää tarjoustanne hyväkseen ja saapunee luoksenne iltasella. Te voitte ehdottomasti luottaa häneen ja hänen kirkkoarkkitehtuuria koskevaan oivallukseensa.

Rohkenen toivoa, että se korjaussuunnitelma, jonka valmistan hänen yksityiskohtaisen tutkimuksensa nojalla, tulee tyydyttämään Teitä ja lordi Luxelliania. — Kunnioittavimmin

III.

Ensimmäinen ateria Endelstow’n pappilassa oli nuorelle Stephen Smithille sangen miellyttävä. Pöytä oli katettu, kuten Elfride oli isällensä ehdottanut, teeillalliseen kuuluvilla erilaisilla aineksilla — tervetullut virkistystapa kaikille niille, jotka ovat kaukana ihmisistä ja kaupungeista, ja erikoisesti nuorten makua tyydyttävä. Pöydälle oli sievästi sijoitettu talvikukkia ja lehtiä, joitten seasta katsetta tervehtivät leikkeleet, kananpaisti, pasteijat ja kaksi isoa piirakaista, jotka ilahduttavan runsaina paisuivat alustansa laitoja avarammalle.

Pöydän päässä, tulisijan puolella, näkyivät teelaitteet, vanhamallista Worcesterin porsliinia, ja niiden takaa kohosi Elfriden koruton hahmo yrittäen luoda rouvamaista arvokkuutta teenkaatoliikkeeseensä ja painokkaan huolekkaasti pitää silmällä hyydelmän, hunajan ja happamen kerman tarjoilemista. Hän itse oli aterioinut jo ennen vieraan tuloa, joten hän nyt joutui kovin hämille havaitessaan, ettei tarjoilemisen väliaikoina ollut muuta tekemistä kuin jutella. Hän kysyi, salliko vieras hänen kirjoittaa viereisen pöydän ääressä valmiiksi kirjeen, jonka oli äsken aloittanut, ja istuttuaan sen ääreen hänessä oli kirpeä oman epäkohteliaisuuden tunto. Mutta kun hän sitten huomasi, ettei vieras katsonut hänen menetelleen mitenkään väärin ja että hänkin oli hämmingin vallassa, kun toinen tarkkaavaisena valvoi hänen kupposensa täyttämistä, niin Elfriden olo kävi helpommaksi. Kun nuori mies lisäksi sattui kolahduttamaan pöydänjalkaa ja oli kumota teekupposensa, ihan koulupoikien tavalla, niin Elfride tunsi vallitsevansa tilannetta ja osasi jutella erittäin hyvin. Avomielisyys ja samanikäisyys sai heidät muutamassa tuokiossa unohtamaan, että olivat vasta äsken toisiinsa tutustuneet. Stephen alkoi kaunopuheisesti kertoa ammatillisen toimintansa aiheuttamista ylen vaatimattomista kokemuksista, ja Elfride, joka ei voinut kokemuksiin varautua, kertoi varsin vilkkaasti isältä kuulemiansa juttuja, — isä olisi varmaan hämmästynyt, jos olisi kuullut, kuinka uskollisesti hänen eleensä ja äänensävynsäkin säilyivät. Sinä iltana oli nähtävänä erittäin mielenkiintoinen nuoruusiän idylli Swancourtin talossa.

Stephenin oli vihdoin lähteminen yläkertaan äänekkäästi juttelemaan kirkkoherralle joka puuhkutustensa väliajoilla kovin pyyteli anteeksi, että oli muitta mutkitta kutsunut hänet, vieraan, makuusuojaan. »Mutta», jatkoi mr Swancourt, »minun teki mieli sanoa teille jo tänä iltana muutama sana asiasta, jonka vuoksi olette tänne tullut. Kärsivällisyys kerrassaan loppuu, kun päällekarkaava vihollinen — minulle tosin uusi, en näet ole toistaiseksi tietänyt luuvalosta juuri mitään — äkkiä pakottaa jäämään päiväkaudeksi vuoteeseen. Se on kuitenkin siirtynyt toiseen varpaaseeni erittäin lievässä muodossa, joten toivon sen huomenna olevan ihan tiessään. Toivottavasti teistä on pidetty huolta alakerrassa?»

»Erinomaisesti. Ja vaikka asia onkin ikävä ja mieltäni pahoittaa nähdä teidät sairaana, pyydän olemaan toistaiseksi ollenkaan välittäjättä siitä, että minä olen talossa.»

»Enhän minä. Mutta huomenna minä jo kapuan alas. Tyttäreni on erinomainen tohtori. Pari annosta hänen leppoisia sekoituksiansa saa minut hyvään kuntoon nopeammin kuin kaikki maailman rohdot. Mutta puhutaanpa nyt kirkonkorjauksesta. Istukaa, olkaa hyvä. Meidän täällä, nähkääs, ei käy kursaileminen, ja syynä on se, että luoksemme saapuu harvoin sivistyneitä inhimillisiä olentoja: jos tuhlaamme aikaa lähenemiseen, niin hän ehtii poistua, ennenkuin olemme saaneet nauttia hänen varsinaisesta tuttavuudestansa. Kuten tulette näkemään, on kirkkomme torni kerrassaan mahdoton korjattavaksi, mutta itse kirkko vielä kelpaa. Näkisittepä muutamia muita tämän kreivikunnan kirkkoja: lattiat lahonneet, seinät muratin peitossa.»

»Se ei vielä mitään. Kun eräässä naapuriseurakunnassa sattuu myrskyinen ja sateinen sää jumalanpalveluksen ajaksi, niin sanankuulijat nostavat sateenvarjonsa suojaten niillä itseänsä, kunnes katosta ei enää vettä pisartele. Niin, jos viitsitte ojentaa minulle tuolla pöydällä olevat paperit ja kirjeet, niin näytän teille, kuinka pitkälle olemme ehtineet.»

Stephen asteli lattian poikki niitä hakemaan, ja kirkkoherra näytti erikoisesti havaitsevan vieraansa hoikan vartalon.

»Minä otaksun, että olette täysin pätevä?» virkkoi hän. »Olen kyllä», vastasi nuori mies lievästi punastuen.

»Te olette luullakseni hyvin nuori — te ette näytä minusta yhdeksäätoista vuotta vanhemmalta.»

»Muuten», virkkoi mr Swancourt vähän edelleen keskusteltua, »te sanoitte täydellisen nimenne olevan Stephen Fitzmaurice ja kerroitte isoisänne alkujaan tulleen Caxburystä. Tässä jutellessamme on johtunut mieleeni, että tiedän teistä jotakin. Te kuulutte tunnettuun vanhaan kreivikunnan sukuun — ette varmaankaan ole tavallisia Smithejä.»

»Mitä puhuttekaan, epäilemättä on. Ojentakaahan minulle »Aatelittomat
suvut». Katsotaanpa. Tuossa Stephen Fitzmaurice Smith — hän on haudattu
P. Maarian kirkkoon, eikö totta? No niin, siitä perheestä polveutuivat
Leaseworthyn Smithit, ja erääseen sivuhaaraan kuului kenraali Sir
Stephen Fitzmaurice Smith Caxburystä —»

»Niinpä kyllä; minä olen nähnyt siellä hänen muistomerkkinsä», huudahti Stephen. »Mutta hänen perheensä ja minun sukuni eivät ole missään yhteydessä keskenään, ne eivät voi olla.»

»Teidän tietääksenne luultavasti ei. Mutta silmätkää tänne, hyvä herra», virkkoi Swancourt kopahduttaen vakuudeksi nyrkillänsä vuoteenlaitaan. »Tässä näette: Stephen Fitzmaurice Smith, Lontoossa asuva, mutta kotoisin Caxburystä. Te ja sukulaisenne voitte nyt olla kaikin ammatinharjoittajia — minä en ole utelias; minä en sellaisia asioita kysele, se ei kuulu minun tapoihini — mutta päivänselvää on, että tässä on sukujuurenne! Ja minä onnittelen teitä, mr Smith, sukunne johdosta, sinistä verta, sir; se on totisesti haluttu väri tässä maailmassa.»

»Toivoisinpa, että voisitte onnitella minua jonkin ilmeisemmän hyvän ominaisuuden johdosta», virkkoi nuori mies yhtä alakuloisesti kuin vaatimattomastikin.

»Mitä joutavia! Siihen on aikaa tuonnempana. Te olette nuori; koko elämä on edessänne. Nähkääs nyt, kuinka kaukaa menneisyyden hämärästä minun oma sukuni juontaa juurensa. Tässä», jatkoi hän kääntäen lehteä, »on Geoffrey eräs esi-isäni, joka menetti parooninarvonsa, koska tahtoi laskea leikkiä. Sellaisia me olemme, Jumala paratkoon! Mutta juttu on liian pitkä tässä kerrottavaksi. Minä olen köyhä mies — köyhä gentleman tosiaankin: ne, joiden ystävä tahtoisin olla, eivät halua olla minun ystäviäni, ne, jotka mielivät ystäväkseni, eivät minua houkuttele. Toisinaan syön päivällistä muutaman virkaveljeni seurassa ja juttelen hieman heidän kanssaan, toisinaan vietän jonkin hetken tuttavani lordi Luxellianin seurassa, mutta muuten olen ihan yksinäni — kerrassaan.»

»Onpa, on kyllä, enkä minä köyhyyttäni valitakaan. No niin, mr Smith, älkäähän salliko minun pidättää teitä kauemmin sairaan huoneessa. Niin, tuostapa muistuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin nuoremmalla iälläni.» Kirkkoherra naurahteli itsekseen, ja Stephen silmäili häntä kysyvästi. »Ei, ei, se on liian paha juttu — liian paha kerrottavaksi!» jatkoi mr Swancourt äänin, jossa kuului tuiman hilpeyden pohjasävel. »Menkäähän nyt alakertaan; tyttäreni täytyy teitä huvittaa parhaansa mukaan tänä iltana. Kehoittakaa häntä laulamaan — hän soittaa ja laulaa sangen sievästi. Hyvää yötä; minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut teidät jo viisi kuusi vuotta. Minä soitan kelloa, jotta joku tulee opastamaan teidät alas.»

»Älkää huoliko», virkkoi Stephen, »minä kyllä osaan oikeaan». Hän laskeutui portaita alas ajatellen, kuinka ilahduttavan vapaata käytös oli kaukaisemmissa kreivikunnissa lontoolaisten pidättyväisyyteen verrattuna.

»Minä unohdin teille sanoa, että isäni kuulee verrattain huonosti», virkkoi Elfride säikähtyneenä, kun Stephen oli astunut pieneen seurusteluhuoneeseen.

»Älkää olko huolissanne, minä tiedän sen, ja me olemme hyvät ystävät», vastasi nuori liikemies innostuneesti. »Kuulkaahan, miss Swancourt, ettekö laula minulle?»

Miss Swancourtista tuo pyyntö tuntui siltä, mikä se todellisuudessa olikin, tavattoman suorasukaiselta, vaikka arvasi isänsä olleen sitä osaltansa aiheuttamassa; hän näet tiesi isän useinkin muitta mutkitta jättävän ikävät vieraat hänen huvitettaviksensa. Mutta kun mr Smith samalla käyttäytyi niin avomielisesti, ettei moite tuntunut olevan paikallansa, Elfride oli valmis suostumaan, joskaan ei erikoisen mielellään. Etsittyään nuottisäiliöstä eräitä vanhoja laulelmia, joita hänen äitinsä oli aikoinaan soittanut ja laulanut, Elfride istuutui pianon ääreen ja aloitti sievällä kontra-altollansa: 'Oli tumma talvi-ilta'.

»Miellyttääkö tuo vanha laulu teitä, mr Smith?» kysyi hän päästyään loppuun.

»Miellyttää, miellyttää kovinkin», vastasi Stephen — ja hän olisi vastannut samoin ja yhtä vilpittömästi, valitsipa Elfride esitettäväkseen mitä tahansa piirilaulusta sielumessuun asti.

»Nyt saatte kuulla De Leyren pienen sävellyksen, jonka minulle antoi eräs Endelstow’ssa asuva nuori ranskalainen neiti:

’Je l’ai planté, je i’ai vu naître,
Ce beau rosier où les oiseaux jne.,

ja sitten minä otan viimeiseksi oman mielilauluni, Shelleyn 'Kun särkynyt on lamppu’, jonka äiti parkani sävelsi. Minä laulan kovin mielelläni sellaiselle henkilölle, joka todellakin viitsii minua kuunnella.»

Jokainen nainen, joka vaikuttaa mieheen pysyväisesti, muistuu tavallisesti hänen mieleensä jossakin erityisessä tilanteessa, joka tuntuu olevan määrätty hänen erikoiseksi ilmenemismuodoksensa miehen muistojen kirjassa. Samoinkuin suojeluspyhimyksellä on oma asenteensa ja omat varusteensa keskiaikaisessa kuvitustaiteessa, samoin voidaan sanoa rakastetun esiintyvän uskollisensa mielikuvituksessa erikoisessa hahmossa, jota vailla se sinne harvoin ilmestyy muuten kuin pakottamalla. Ei auta, vaikka hän on aikaisemmin nähty monissa muissa tiloissa, joiden luulisi paljoa paremmin soveltuvan lemmen nuoreen unelmaan.

Elfriden kuva valitsi sen muodon, missä se nähtiin näinä muutamina tuokioina, hänen laulaessaan, siksi alinomaiseksi asenteeksi, jossa se myöhemmin ilmeni Stephenille hänen nukkuessaan ja valvoessaan. Siinä näkyy sivusta päin nuori nainen vaaleanharmaassa silkkipuvussa, jonka reunuste on joutsenenuntuvaa ja joka jättää näkyviin osan rintaa; tuo viileä väri muodostaa ihastuttavan vastakohdan hänen niskansa ja kasvojensa lämpöiselle raikkaudelle. Takimmainen pianon kynttilä on hänen päänsä tasalla ja muuttaa, itse puolittain näkymättömissä, tilapäisesti kähertyneet hiukset himmeäksi valousvaksi, joka sädekehänä ympäröi hänen päälakeansa. Hänen kätensä lepäävät koskettimilla, ja avoimilta huulilta helisee, diminuendo, alakuloinen säkeistö kysellen, miksi rakkaus, joka valittelee kaiken katoamista, valitsee kaikkein hauraimman kehdoksensa, kodoksensa ja ruumispaariksensa. Hänen päänsä taipuu hieman eteenpäin, ja katse on tarkasti suunnattu hänen edessään olevan nuottilehden ylälaitaan. Sitten katse siirtyy nopeasti Stephenin kasvoihin ja vielä nopeammin takaisin, kasvoista häipyy alakuloisuus ja sen sijaan tulee eräänlainen vallaton veitikkamaisuuden ilme, joka väikkyy niissä vähän aikaa kumminkaan kehittymättä selväksi hymyksi tai veikistelyksi.

Stephen siirtyi äkkiä hänen oikealta puoleltansa vasemmalle, missä oli riittävä sija pienelle sohvalle pianon ja huoneennurkan välillä. Hän sijoittui siihen kulmaukseen ja silmäili kaihoisasti Elfriden kasvoja. Hänen katseensa oli niin pitkä ja vakava, että neidon poskien puna yhä tummeni, mitä kauemmaksi hän laulussaan ehti. Lopetettuaan ja oltuaan viimeisen sanan jälkeen muutaman tuokion liikahtamatta hän uskalsi jälleen katsahtaa vieraaseen. Nuoren miehen kasvoissa oli sanomattoman surumielisyyden ilme.

»Te ette varmaankaan kuule usein laulettavan, mr Smith, kun huolitte välittää minun esittämistäni?»

»Minä kenties välitin laulun välineestä, tarkoitan: teistä itsestänne», vastasi toinen leppoisasti.

»Se on ihan totta, minä en kuule usein laulettavan. Luulenpa, että erehdytte, kun ajattelette, kuka olen. Minä saavun vieraana yksinäiseen olopiiriinne, ja te otaksutte minun tulevan hälisevästä elämästä ja tietävän nykyisten hetkien viimeiset uutiset. Niin ei kumminkaan ole laita. Minun elämäni on yhtä rauhallinen kuin teidän ja yksinäisempi, yksinäinen kuin kuolema.»

»Kuolema, joka johtuu elämän kukkuraisuudesta? Mutta vakavasti puhuen: minä näen varsin hyvin, että te olette ihan toisenlainen kuin miksi teidät olin ennakolta ajatellut. Te ette ole kriitillinen, ette kokenut ettekä — kovin pelottava. Siitä syystä minä lautankin teille lauluja, joita en kunnollisesti osaa.» Älytessään että tuo tunnustus oli hänen tarkoittamattansa omansa harmittamaan nuorta miestä, hän lisäsi herttaisesti: »Minä tarkoitan, että te olette sitä parempi, ette huonompi, kun olette nuori ja liikoja kokematon. Te varmaan ajattelette minun elämäni täällä olevan kovin kesyä ja tympeätä.»

»Enpä suinkaan», vastasi toinen kiihkeästi. »Sen täytyy olla ihastuttavan runollista ja säkenöivää ja raikasta ja —»

»Tepä sen sanotte, mr Smith! Kun minä saan toisenlaiset miehet tunnustamaan totuuden, niin käy ilmi, että he ajattelevat ihan päinvastoin: että minun elämäni yleensä täytyy olla kauhean ikävystyttävää, ja hupaista ainoastaan poikkeuksellisesti niinä harvoina päivinä, jotka he viettävät täällä.»

»Minä voisin elää täällä aina!» huudahti nuori mies, ja ääni ja kasvot ilmaisivat sellaista vilpittömyyttä, että Elfride säpsähti havaitessaan sointujensa sytyttäneen palamaan pienen Troian, Stephenin sydämen. Hän virkkoi vilkkaasti:

Elfriden tunteet syttyivät yhtä herkästi kuin hänen vieraanansa olevan nuorukaisen, mutta vähäisin naisten vähemmistä puutoksista — ihailun kaipuu — sai nuoren miehen syttyväisyyden näyttämään Elfriden mielestä kiitettävältä siveän vaatimattomuuden leimatessa hänen oman, ihan samanlaisen taipumuksensa luvattomaksi.

IV.

Seuraavana aamuna Stephen Smith nousi omia aikojansa kohta päivän valjettua. Hän näki ikkunastaan ensinnäkin kaksi jyrkkää rinnettä, jotka muodostivat ison V-kirjaimen. Alhaalla lepäsi meri harmaana ja pienenä kuin neste suppilossa. Eräällä toisella kukkulalla, joka oli naapuriansa hieman korkeampi, sijaitsi kirkko, jonka oli määrä olla hänen toimintansa näyttämönä. Yksinäinen rakennus oli tumma ja karu ja piirtyi taivasta vasten kukkulan korkeimmalta laelta. Siinä oli neliskulmainen rappeutunut torni, vailla harjaa ja huippua; se näytti yhdestä kivestä tehdyltä veistokselta, tuntui olevan kallioperustuksensa osa pikemmin kuin sen yläpuolelle kohotettu rakennelma. Kirkkoa kiersi matala kiviaita, jonka yli näkyi hautausmaa, ei mikään tavallinen hautausmaa, joka kuuluu maisemaan saaden osansa sen valosta ja varjosta, vaan pelkkä taivasta vasten piirtyvä pinta, jonka sakaraisen ääriviivan muodostivat hautakummut ja muutamat muistokivet. Siellä ylhäällä ei voinut kasvaa mikään puu, ainoastaan yksitoikkoinen harmaanviheriä ruoho.

Viisi minuuttia tämän tilapäisen tarkastelun jälkeen makuuhuoneessa ei enää ollut ketään; sen asukas oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt talosta.

Kahden tunnin kuluttua hän oli jälleen huoneessaan ja näytti lämmenneeltä ja hehkuvalta. Nyt hän suoritti pukeutumiseen kuuluvat taidokkaat yksityisseikat, jotka oli ensimmäisellä kerralla jättänyt sikseen. Kukoistava nuorukainen hän olikin tuon salaperäisen aamuisen retkensä jälkeen. Hänen suunsa oli aivan erikoinen lajiansa. Se oli William Pittin hienosti piirretty, hivelevästi suipistunut suu sellaisena kuin Nollekenin tekemä hyvin tai vähän tunnettu rintakuva sen esittää — suu, joka sinänsä merkitsee nuoren miehen onnea, jos se tulee oikein käytellyksi. Hänen pyöreä leukansa, jonka yläosa painui sisäänpäin, jatkoi sen täydellistä ja täyteläistä kaariviivaa, näyttäen yhtymäkohdassaan painavan alahuulen pohjan yhdeksi ainoaksi pisteeksi.

Kerran hän hiljaa mainitsi Elfriden nimen. Kas, tuollapa hän olikin! Nurmikolla täydessä puvussa, ilman päähinettä, nopeasti kuin poika ja samalla kevyesti kuin tyttö ajamassa juosten takaa kesyä kaniinia. Hänen strategisista syistä huhuilemansa hyväilysanat sointuivat niin huonosti kohta niiden jälkeen tapahtuviin epätoivoisiin rynnäkköihin, että sellaisten lausumien onttous oli liiankin ilmeinen hänen suosikillensa, joka syöksähteli ja väisteli, miten tilanne kulloinkin vaati.

Näköala oli ihan toisenlainen kuin kukkuloilta. Pensaiden ja puiden muodostama tiheikkö erotti suositun paikan ympäröivästä erämaasta; tähänkin vuoden aikaan ruoho siellä rehoitti. Tuuli ei milloinkaan tunkeutunut aina viheriöivän vyöhykkeen läpi, vaan tuhlasi voimansa lehdon ulkolaitana oleviin korkeampiin ja vankempiin puihin.

Sitten hän kuuli jykevän henkilön tohvelien hiihtelyn ja miehen äänen:
»Mr Smith!» Smith lähti lukuhuoneeseen ja löysi sieltä mr Swancourtin.
Nuori mies ilmaisi ilonsa siitä, että näki isäntänsä alakerrassa.

»Niin, tiesinhän minä pian jälleen kohentuvani. Leiniin minä tutustuin vasta kaksi vuotta sitten, ja puuska on tavallisesti ohi jo toisena yönä. Missä olittekaan tänä aamuna? Luulenpa, että näin teidän tulevan sisään ihan äsken!»

»Missä päin liikuitte? Meren rannalla luullakseni. Kaikki liikkuvat siellä päin.»

»Te eroatte lajistanne. Sellainen asumaton paikka on varmaan teille uutuus ja lienee senvuoksi houkutellut teidät pois vuoteestanne?»

»Aivan varmaan, aivan varmaan, kun lähdette kukkoa kuuntelemaan aamulla ani varhain, neljätoista tai kuusitoista tuntia kestäneen matkan jälkeen. Mutta eihän maku ole kiistan asia, ja minua ilahduttaa, kun näen, ettei teidän makunne suinkaan ole huono. Aamiaisen jälkeen, mutta ei ennen, minä olen valmis lähtemään kymmenpeninkulmaiselle kävelyretkelle, master Smith.»

Tuo väite ei tuntunut ollenkaan liioitellulta. Mr Swancourt osoittautui päivänvalossa mieheksi, joka tosiaankin voi vaatia itselleen kauniin nimeä samoinkuin kaksi muuta hänen kattonsa alla asuvaa henkilöä — kaunis siinä merkityksessä kuin kuu on kirkas: ne rotkot ja laaksot, jotka lähempi tarkastelu osoittaa sen pintaan piirtyvän, jäävät huomioonottamatta. Hänen kasvojensa väri ei missään tapauksessa tummentunut hänen poskissaan eikä vaalennut hänen otsassaan, vaan oli hyvin ruokitun ja vain kohtuullisesti päätänsä vaivaavan miehen tavanomainen lohenväri; jokainen huokonen oli ilmeisesti toiminnassa. Hänen koko olemuksensa muistutti melkoisesti hienostettua maamiestä, joka on saanut ylleen väärät vaatteet, tanakasti seisovaa pystyä miestä, joka olisi kaatunut taaksepäin, jos olisi sattunut tasapainonsa kadottamaan.

Kirkkoherran taustana oli nyt kirkkoherran oikea tausta, hänen työhuoneensa. Mutta siihen asiain sopusointuisuus jo loppuu. Uuninreunalla oli rivissä pulloja, jotka sisälsivät hevosten, sikojen ja lehmien lääkkeitä, ja seinällä oli korkea, vanhasta tammisesta veräjästä valmistettu pöytä. Siinä oli erilaisia täytettyjä huuhkaimia ja kalalokkeja sekä niiden yläpuolella vehnän ja ohran tähkiä, joihin oli kiinnitetty vuosilukuliput. Eräissä kaapeissa ja hyllyissä näkyi kirjoja, joista huomattavimmat — tri Brownin »Roomalaiskirjeiden selitykset», tri Smithin »Korinttilaiskirjeiden selitykset» ja tri Robinsonin »Galatalais-, Efesolais- ja Filippiläiskirjeiden selitykset» — sentään pelastivat huoneen luonteen huolimatta niiden yläpuolella sijaitsevasta tyttösen nukkekaapista, ikkunalla olevasta akvaariosta ja sen nurkasta riippuvasta Elfriden hatusta.

»Toimeen, toimeen!» virkkoi mr Swancourt aamiaisen jälkeen. Hän alkoi havaita tarpeelliseksi toimia vauhtipyöränä vieraan voimien osoittaessa jonkinlaista epäsäännöllisyyttä.

He varustautuivat lähtemään kirkkoon; mr Swancourt, mieltänsä muutettuaan, mustan tammansa selässä, jottei jalka liiaksi rasittuisi. Stephen sanoi, että hänen oli parasta ottaa joku avuksensa. »Worm!» huusi kirkkoherra.

Parin minuutin kuluttua kuului rakennuksen nurkan takaa mutinaa: »Ohhoh, olinhan minä ennen voimissani, mutta nyt on asia toisin! Ja yhtä riippumaton minä olen kuin monet muut, vaikka kirjoittavatkin nimensä jälkeen 'squire’.»

»Mikä on asiana?» kysyi kirkkoherra William Wormin ilmaantuessa näkyviin ja huomautusten tultua uudelleen esitetyiksi.

»Worm sanoo toisinaan tosia asioita», virkkoi mr Swancourt kääntyen Stephenin puoleen. »Niin, tuo sana 'esquire’, mr Smith, se on tosiaankin joutunut hunningolle — sitä käyttelevät kirjeissään kaikki nulikat, joilla on musta nuttu. Mitä muuta, Worm?»

»Niin on laita», virkkoi Worm Stephenille, »minulla on päässä sellainen pauhina, ettei tahdo tulla toimeen yöllä ei päivällä. Aivan kuin kaloja päässäni paistaisivat: kärisee, kärisee koko pitkän päivän minun onnettomassa päässäni, kunnes en tiedä, missä oikeastaan olen, siellä vai täällä. Jumala kaikkivaltias sen kerran keksinee, toivon ma, ja vapahtaa minut tästä vaivasta.»

»Minun kuurouteni», virkkoi mr Swancourt painokkaasti, »on kuollutta hiljaisuutta, mutta William Wormista tuntuu siltä, kuin kaloja hänen päässänsä käristettäisiin. Varsin merkillistä, eikö totta?»

»Minä kuulen paistinpannun kärisevän niinkuin ainakin», virkkoi Worm vahvistaen.

»Varsin ihmeellistä, varsin ihmeellistä», toisteli kirkkoherra. Sitten he lähtivät kaikki noudattelemaan kukkulalle kohoavaa polkua, jonka kummallakin puolella oli matalahko kiviaita. Siinä kiilteli kvartsin ja veripunaisen marmorin kappaleita, jotka ruskeassa maatumakehysteessään näyttivät hyvinkin arvokkailta. Stephen asteli miehekkään arvokkaasti hevosen kupeella, Worm kompuroi kivenheiton päässä jäljessä, ja Elfride ei ollut oikeastaan missään, mutta kaikkialla: toisinaan edellä, toisinaan jäljessä, toisinaan sivuilla, liehuen kulkueen vaiheilla kuin perhonen, ei oikeastaan mukana retkellä, mutta sittenkin silloin tällöin toisten seuraan liittyen.

Kirkkoherra selitti asiaa heidän edetessään: »Seikka on se, mr Smith, etten minä oikeastaan huolisi koko tästä kirkonkorjaushommasta, ellei olisi välttämätöntä tehdä jotakin itseänsä puolustaakseen, noiden kirottujen eriuskolaisten vuoksi — minä tietenkin käytän sanaa sen raamatullisessa merkityksessä, enkä voimasanana.»

»Sepä outoa!» virkkoi Stephen niin huomaavasti kuin vakava ystävällisyys vaatii.

»Outoa? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä Twinkleyn seurakunnassa tapahtuu. Siellä ovat molemmat kirkonisännät — enpä tahdo sanoa, mitä he ovat, ja esilukija ja suntio aivan samaa maata.»

»Kummallista? Hyvä herra, se ei ole mitään verrattuna siihen, kuinka on laita Sinnertonin seurakunnassa. Mutta mitä omaan seurakuntaani tulee, toivon pääsevämme pian hieman edistymään.»

»Ei ole olemassa mitään olosuhteita, joihin kävisi luottaminen. Voimme yhtä hyvin luottaa Kaitselmukseen, jos kerran johonkin luotamme. Mutta jopa olemmekin perillä. Autio paikka, eikö totta? Mutta tällaisina päivinä se minua miellyttää.»

Kirkkotarhaan noustiin tältä puolelta kiviportaita, joiden yli astuttua oli yhä vielä karulla kukkulalla, sillä sisäpuoli ei suinkaan ollut eroitettu ulkopuolesta niin tarkoin, että avoimen vapauden tuntu olisi siitä hävinnyt. Miellyttävä paikka ihmisen hautauspaikaksi, jos edellytämme, että mielihyvä yleensä voi seurata ihmistä hautaan. Tässä kirkkomaassa ei ollut mitään kauhistuttavaa: ei ahtaita, aidattuja kumpuja, jotka pikemmin kertovat vankeudesta kuin kuiskaavat levosta, ei hoidettuja puutarhakukkia, jotka vain tuovat mieleen uuteen mustaan harsokankaaseen ja valkoisiin liinoihin puettuja henkilöitä, niiden hoitajia, ei pyöränjälkiä, jotka muistuttavat ruumisvaunuista ja saattajien ajoneuvoista, ei kypressipensaita, jotka komeilevat surulla, ei puiden takana lepääviä kirstunlautoja ja luita, jotka osoittavat, että me olemme vain hautojemme vuokralaisia. Ei, ei mitään muuta kuin korkeata, hoitamatonta nurmea, joka eri tavoin kattoi eri hautakumpuja. Kummut olivat nekin epäsäännöllisiä, vailla kaikkea vaikutuksen tavoittelua; muuntava taide ei ollut missään kohden vaikuttanut siihen vanhaan vuoriperustaan, jolla tämä hautausmaakin sijaitsi. Ulkopuolella oli samanlaisia rinteitä ja samanlaista nurmea, ja puolen näköpiiriä täytti kirkas, tunteeton meri, joka näytti silmään suurelta koverolta, kuin sinisen astian sisäpuolelta. Etäällä näkyi yksinäisiä kalliokareja, joiden juurella kellui valkoinen vaahtoreunus, ja sama valkoisuus hohteli niiden lukemattomien lokkien siivistä, jotka rauhattomina leijailivat karien vaiheilla.

»Kuulehan, Worm!» virkkoi mr Swancourt terävästi, ja Worm paneutui kohta tarkkaavaiseen asentoon kuunnellakseen määräyksiä. Stephen ja hän jäivät sitten kahden kesken töitä toimittelemaan ja jatkoivat sitä varhaiseen iltapuoleen asti, jolloin pappilan keittäjätär Unity juoksi paljain päin kukkulalle ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.

Elfride ilmaantui kirkkoon vasta myöhään iltapäivällä ja saapui silloinkin Stephenin päivällisten aikana lausuman nimenomaisen toivomuksen johdosta. Vanhaan, hiljaiseen rakennukseen tullessaan hän näytti niin voimallisen eloisalta ja vilkkaalta, että nuoren Smithin maailmaan alkoi valautua nimenomainen »purppuravalo». Wormista vapauduttiin lähettämällä hänet mittaamaan tornin korkeutta.

Mitäpä Elfride voikaan muuta kuin tulla lähelle — niin lähelle, että hänen helmansa tuokion ajan hipoi nuorukaisen jalkaa — ja tiedustella, kuinka hän menetteli noita luonnoksia tehdessään, ja ryhtyä itse oppimaan säännöttömiin rakennuksiin sovellettavan käytännöllisen mittauksen periaatteita? Sitten hänen täytyi astua saarnastuoliin kuvitellakseen sadannen kerran, miltä tuntuisi olla saarnamiehenä.

»Kuulkaahan, mr Smith, ettehän kerro isälle, jos sanon teille jotakin?» kysyi hän haluten äkkiä saada tunnustaa jotakin.

»Niin, minä kirjoitan varsin usein isän saarnat, ja ne luonnistuvat hänelle paremmin kuin hänen omansa. Ja jälkeenpäin hän sitten kertoo muille ja minulle, mitä oli päivän saarnassa sanonut, ja unohtaa, että minä olin sen hänelle kirjoittanut. Eikö se ole hassua?»

»Kuinka taitava te olettekaan!» virkkoi Stephen. »Minä en osaisi kuolemakseni kirjoittaa saarnaa.»

»Oh, se ei ole ollenkaan vaikeata», vastasi Elfride tullen alas saarnatuolista ja selittäen likempänä seisten asiaa vieläkin vilkkaammin. »Menettelette vain tällä tavalla. Oletteko koskaan leikkinyt panttileikkiä 'Milloin se on? missä se on? mitä se on?’»

»Sepä vahinko, sillä saarnan kirjoittaminen käy jokseenkin samaan tapaan kuin tuon leikin leikkiminen. Otatte tekstin. Ajattelette, miksi se niin on, mitä se on, ja niin edespäin. Kirjoitatte siihen otsakkeeksi 'Yleensä'. Sitten ryhdytte jatkamaan: ensiksi, toiseksi ja kolmanneksi. Isä ei halua mitään neljänneksi, hän sanoo, että siihen tulee vain minun omia mielipiteitäni. Sitten sepitätte kappaleen 'Sanalla sanoen’ ja asetatte suuren osan siitä mustiin sulkuihin kirjoittaen viereen 'Jätä tämä lukematta, jos isäntiä alkaa nukuttaa’. Sitten seuraa 'Loppujen lopuksi’ ja 'Vielä muutama sana ja minä olen sanonut sanottavani’. No niin, lisäksi olette vielä kirjoittanut joka sivun takalaitaan 'Alenna ääntäsi’ — minä tarkoitan», lisäsi hän itseänsä korjaten, »että minä menettelen siten isän saarnoja kirjoittaessani, koska hän muuten käy yhä äänekkäämmäksi, kunnes vihdoin huutaa kuin olisi vainiolla komentamassa. Isä on kovin hassunkurinen eräissä asioissa!»

Tuon lapsellisen tunnustuksenpuuskan ohimentyä hän säikähti, ikäänkuin olisi hänen innostuksensa hetkiseksi syrjäyttämä naisellinen vaisto hänelle sanonut, että hän oli ollut liian avomielinen verrattain vieraan henkilön seurassa.

Sitten Elfride näki isänsä ja lähti ulos tuuleen liikkuen ketterästi ja sievästi rinnettä alas. Hän keskusteli tuokion ajan isänsä kanssa ja lähti kotiinpäin. Mr Swancourt tuli kirkkoon Stephenin luo. Tuuli oli raikastuttanut hänen lämpöisiä kasvojansa niinkuin se raikastuttaa palon hehkua. Hän oli hilpeällä mielellä ja silmäili hymyillen alaspäin karkelevaa Elfrideä.

»Sinä pieni tuulihattu, sinä näytät nyt kylläkin rajulta», virkkoi hän kääntyen Stephenin puoleen. »Mutta hän ei ole ollenkaan raju tyttö, mr Smith. Yhtä vakava kuin tekin; ja teidän vakavuutenne näkyy kyllä siinä, että täällä ylen ahkerasti uurastatte.»

»Epäilemättä, epäilemättä», virkkoi isäukko soinnuttaen ääntänsä mahdollisimman suuressa määrin puolueettoman arvostelun sävyyn. »Kuulkaahan, Smith, minä kerron teille jotakin; mutta hänelle ei siitä pidä kertoa — ei missään tapauksessa, sillä hän itse vaatii asiaa pidettäväksi syvänä salaisuutena. Niin, hän kirjoittaa varsin usein minun saarnani ja hyvää jälkeä hän tekeekin!»

»Hän pystyy siihen. Se pieni veitikka tuntee hyvin asian juonen. Mutta muistakaa, Smith, ei sanaakaan hänelle tästä asiasta, ei sanaakaan!»

»Katsokaahan», virkkoi mr Swancourt. »Mitä pidätte minun kattorakennuksestani?» Hän osoitti kävelykepillänsä kuorin kattoa.

»Olen. Minä tein työtä paitahihasillani kaiken aikaa. Minä kiskoin alas vanhat parrut, kiinnitin uudet, järjestin rimat, laskin liuskakaton, kaikki omin käsin, Wormin toimiessa apulaisenani. Me teimme työtä kuin orjat, eikö totta, Worm?»

»Kieltämättä, kiukkuisemmin kuin monet muut siellä ja täällä — hehheh!» virkkoi William Worm ilmestyen jostakin näkyviin. »Kun orjat, epäilemättä — hihii! Ja kuinka te kuohuittekaan, armollinen herra, kun naulat vääristyivät! Totisesti! Mutta eihän ole niin vaarallista, jos manailee mielessään, kunhan ei päästä sitä ilmi, eihän, armollinen herra?»

»Nähkääs, armollinen herra, kun te olitte katonpanossa, niin te manailitte ainoastaan mielessänne, mikä ei luullakseni ollenkaan haittaa.»

»Enkös tiedä, armollinen herra — hihii! Minä olen vain tällainen nurkkaan nakattava, armollinen herra, enkä osaa oikein lukea, mutta tavailla osaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa siellä ja täällä. Ettekös muista, armollinen herra, sitä myrskyistä yötä, jolloin käskitte minun pidellä kynttilää työpajassanne, kun teitte uutta nojatuolia kuoria varten?»

»Minä seisoin siinä pidellen kynttilää, ja te sanoitte pitävänne seurasta, vaikka ei olisi muuta kuin koira tai kissa — minua näet tarkoititte; ja tuolista ei tahtonut tulla mitään.»

»Ei, tuolista ei tahtonut syntyä kerrassa mitään. Se näytti kyllä aika sievältä, mutta hyvä Jumala —»

»Worm, kuinka monta kertaa olenkaan jo sinua muistuttanut sopimattomasta puhetavastasi?»

»— Se näytti kyllä varsin sievältä, mutta te ette voinut siinä istua, ei millään kurilla. Kaikki vääntyi ihan vinoon, kun siihen istuutui. 'Nouse, Worm’, sanoitte te, kun näitte tuolin vääntyvän kerrassaan vikuraksi minun allani. Sitten te tempasitte tuolin ja kuin tuli ja leimaus lennätitte sen työpajanne toiseen päähän. 'Piru tuolin periköön!’ sanoin minä. 'Samaa minä tässä ajattelin’, sanoitte te, armollinen herra. 'Minä näin sen teidän kasvoistanne, armollinen herra’, sanoin minä, 'ja toivon, että te, samoinkuin Jumalakin, annatte anteeksi, jos tulin sanoneeksi sen, mitä te kartoitte sanoa.» Te ette voinut olla kuolemaksenne nauramatta, armollinen herra, kun tällainen miespahainen niin selvästi luki teidän ajatuksianne. Onhan minussa älyä sama verta kuin kenessä muussa tahansa siellä ja täällä.»

»Minä ajattelin, että on parempi, jos saatte apulaiseksenne tottuneen miehen», sanoi mr Swancourt seuraavana aamuna Stephenille, »ja lordi Luxellian lupasi lähettää sellaisen teidän saavuttuanne. Minä kehoitin häntä saapumaan kymmenen aikaan. Hän on erittäin älykäs mies ja sanoo teille, mitä ikänä tahdotte tietää. Hänen nimensä on John Smith.»

Elfride ei halunnut näyttäytyä jälleen kirkossa Stephenin seurassa. »Minä odotan tässä, kunnes te ilmaannutte näkyviin tornin huippuun», virkkoi hän nauraen. »Minä näen teidät kuvastumassa taivasta vasten.»

»Ja minä, kun ehdin sinne, heilutan teille taskuliinaani, miss Swancourt», vastasi Stephen. »Kahdentoista minuutin kuluttua tästä hetkestä», lisäsi hän kelloansa silmäten, »minä olen tornin huipussa ja katselen, mistä keksin teidät.»

Elfride kiersi puutarhan puolelle, mistä voi nähdä, kuinka Stephen asteli rinnettä alaspäin sen kummun juurelle, missä kirkko seisoi. Siellä näkyi olevan häntä odottamassa jokin valkoinen läikkä — muurari työpuvussaan. Stephen kohtasi miehen ja seisahtui.

Elfride hämmästyi havaitessaan, etteivät he edenneetkään kirkkomaalle, vaan istuutuivat kaikessa rauhassa eräälle läheiselle kivelle jääden siihen nähtävästi tärkeihin keskusteluihin. Elfride katsoi kelloa; kahdestatoista minuutista oli yhdeksän kulunut, ja Stephen ei ilmaissut minkäänlaista liikkeellelähdön oiretta. Kului vieläkin minuutteja — odotus sai hänet kylmenemään ja värisemään. Vasta neljännestunnin kuluttua istujat alkoivat astella kukkulanrinnettä ylöspäin hitaasti kuin etanat.

»Epäkohteliasta ja epähienoa!» virkkoi hän itsekseen närkästyksen punatessa hänen poskiansa. »Voisipa luulla, että hän rakastaa tuota kauheata muuraria eikä —»

»Onko se mies, jonka olette tänne kutsunut, laiska istuskella, mihinkään kelpaamaton?» tiedusteli hän isältänsä.

»Eipä suinkaan», vastasi isä hämmästyneenä, »päinvastoin. Hän on lordi
Luxellianin mestari-muurari, John Smith.»

»Niinkö?» virkkoi Elfride välinpitämättömästi, palasi sitten autioon tähystyspaikkaansa ja odotteli ja värisi jälleen. Olihan se oikeastaan mitätön asia — lapsellinen juttu — silmäillä tornista alas ja heiluttaa taskuliinaansa. Mutta hänen uusi ystävänsä oli luvannut sen tehdä, ja miksi hän nyt noin kiusasi? Iskun teho riippuu sen esineenä olevan olion tiiviydestä samoinkuin itse iskun voimakkuudesta, ja Elfride oli siinä määrin haavoittumiselle arka, että pienetkin satutukset koskivat häneen kipeästi.

Vasta puolen tunnin kuluttua näkyi kaksi hahmoa vanhan tornin suojakaiteen vieressä, liikkumattomina kuin naakat raunioituneessa moskeijassa. Silloinkaan Stephen ei tehnyt, mitä kohteliaasti kyllä oli luvannut, vaan häipyi näkymättömiin antamatta minkäänlaista merkkiä.

Puolenpäivän aikaan hän palasi. Elfride näytti ärtyiseltä, kun ei tietänyt olevansa Stephenin katseen esineenä; kun sen tiesi, ankaralta. Hänen kylmäkiskoinen asenteensa oli paljoa pitkäaikaisempi kuin itse kylmäkiskoisuus; hän ei enää kyennyt lausuelemaan teeskennellyn välinpitämättömiä sanoja.

»Ei ollut ystävällistä, että annoitte minun odottaa kylmässä säässä ja rikoitte lupauksenne», virkkoi hän vihdoin moittien, niin hiljaisin äänin, ettei hänen isänsä voinut sitä kuulla.

»Anteeksi, anteeksi», virkkoi Stephen hämmästyneenä. »Minä unohdin, kerrassaan unohdin! Mikä lienee minua estänyt muistamasta.»

»Ei mitään», vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka tahtoo salata jotakin syntiä.

Pappilan ruokasalista, johon lieden tuli loi lämmintä hohdetta, ulkona vallitseva sää ja tarjoutuva näköala näyttivät jähmettyneen epämääräisiksi harmauden vivahduksiksi. Kataja-, seetri- ja mäntymetsiköt olivat mustanharmaat, lehtipuut ja nurmikko näyttivät viheriänharmailta, ikuiset kukkulat ja niiden takaa kohoava torni olivat ruskeanharmaat, ja kaiken yli kaartuvassa taivaanlaessa oli ilmeisimmän alakuloisuuden harmaus.

Tuosta ilottomasta taiteellisesta vaikutelmasta huolimatta aamu ei suinkaan ollut sellainen, että mieliala olisi siitä masentunut. Se oli kerrassaan ilahduttavaan. Ei näet satanut eikä ollut todennäköistä, että tulisi satamaan moneen päivään.

Elfride oli kääntynyt pöydästä lieteen päin ja kohotti varjostinta kasvojensa suojaksi, kun samassa kuuli portin salvan kalahtavan.

»Ahaa, postinkuljettaja!» virkahti hän, toimekkaan miehen tulla touhutessa pihan poikki. Elfride lähti, kohtasi hänet eteisessä ja palasi kohta, kädet selän takana.

»Montako niitä on? Kolme isälle, yksi mr Smithille, ei yhtään miss Swancourtille. Ja näetkös, isä, tässä on sinulle kirje — arvaatko, keneltä? — lordi Luxellianilta. Siinä on jokin kova esine — mikä lienee myhkyrä. Minä olen sitä tunnustellut kuoren läpi, mutta en saa siitä selkoa.»

»Mitä mahtaneekaan Luxellian kirjoittaa?» virkkoi samalla kertaa mr Swancourt. Hän ojensi Stephenille hänelle osoitetun kirjeen ja ryhtyi avaamaan omaa kirjettänsä, kasvonsa tavallista juhlallisempina, kuten sopiikin varattoman miehen, joka on lukemassa päärin lähettämää kirjettä.

»Kunnon Smith. — Ukko H, pauhaa ankarasti, kun viivyt niin kauan kirkkoa tarkastelemassa. Hän vannoo sinusta olevan enemmän vastusta kuin hyötyä. Käskee minua kirjoittamaan ja sanomaan, ettei sinun missään tapauksessa pidä jäädä kauemmaksi — että hän olisi helposti suoriutunut koko jutusta kolmessa tunnissa. Minä sanoin hänelle, ettet sinä ollut asiaan perehtynyt, kuten hän näytti erehtyneen luulemaan, mutta se ei asiaa paljoakaan korjannut. Meidän kesken sanoen olen kumminkin sitä mieltä, etten paljoakaan välittäisi päivästä tai parista, jos en mielisi vielä palata. Minä viipyisin täyden viikon ja oleilisin kyllikseni. Hän haukkuu yhtä vimmatusti, jos ilmestyt tänne perjantaina kuin jos olet poissa maanantaiaamuun asti. — Parhain terveisin

»Sepä ikävä juttu!» virkkoi Stephen, pikemmin itsekseen ja sellaisen hämmingin vallassa, jonka tuntee palvelevassa asemassa oleva henkilö sattumalta esimiehensä toimiin päästyänsä ja verrattain karusti kopsahdettuaan takaisin alkuperäisiin rajoihinsa.

Smith voitti sillävälin tasapainonsa takaisin ja sen keralla kokeneen arkkitehdin ammatillisen arvokkuuden.

»Valitettavasti vaativat tärkeät tehtävät minua heti lähtemään
Lontooseen», vastasi hän.

»Mitä? Täytyykö teidän lähteä heti?» kysyi mr Swancourt silmäten kirjeensä reunan yli. »Tärkeät tehtävät? Onko teidänlaisellanne nuorella miehellä niin tärkeitä tehtäviä?»

»Asian laita on todellisuudessa niin», virkkoi Stephen punastuen ja verrattain häpeissään senjohdosta, että oli vaikkapa ohimennenkin vedonnut seikkaan, joka ei hänelle kuulunut, — »että mr Hewby on käskenyt minua palaamaan ja minun täytyy totella häntä.»

»Minä ymmärrän; ymmärrän. Tarkoitatte, että on viisainta niin tehdä. Mutta minäpä voin havaita enemmän kuin luulettekaan. Teidän on määrä päästä hänen liikekumppaniksensa. Minä pidin asiaa selvänä jo luettuani hänen taannoin minulle kirjoittamansa kirjeen ja huomattuani, kuinkahan teistä puhui. Hän pitää teitä melkoisessa arvossa, mr Smith, muuten hän ei olisi niin huolissaan palaamisestanne.»

Tuollaiset huomautukset eivät suinkaan voineet kuulostaa epämieluisilta Stephenin korviin. Se ajatus, että pääsisi Lontoon suosituimpien arkkitehtien joukkoon kuuluvan henkilön liikekumppaniksi, oli varsin ilahduttava, miten kestämättömältä se hänestä toisaalta tuntuikin. Hän oivalsi, että mr Hewbyn ajatuksia lukuunottamatta mr Swancourt epäilemättä luotti häneen melkoisesti, kun muodosti itselleen tuollaisen käsityksen perusteiden nojalla, jotka oikeastaan eivät ollenkaan perusteiksi kelvanneet. Sitäpaitsi hänen kasvonsa hänen puhuessaan ilmaisivat sellaista alakuloisuutta, jotta mainitunlaisen onnellisen tapahtuman etäisyys olisi tuskin riittänyt aiheuttamaan.

»Eipä siitä nyt välitetä», virkkoi hän hilpeästi. »Teidän pitää tulla jälleen omasta aloitteestanne, ei virkatoimien vuoksi. Tulkaa vierailemaan luokseni, esimerkiksi loma-aikananne — onhan kaikilla kaupunkilaisilla loma-aikansa niinkuin koulupojilla. Milloin te saatte lomanne?»

»Hyvä; tulkaa elokuussa, silloin teidän ei ole tarvis rientää pois. Minä olen iloinen, kun saan soveliaan puhetoverin tänne syrjäiseen ultima Thuleen. Muuten, ohimennen sanoen, ettehän toki tänään lähde?»

»En; tänään minun ei tarvitse lähteä», vastasi Stephen epäröiden.
»Minun on oltava välttämättä perillä vasta maanantai-aamuna.»

»Hyvä, niinpä minun sopii esittää ehdotukseni. Tässä on lordi Luxellianin kirjoittama kirje. Luulenpa jo teille maininneeni, että hän on näiden alueiden omistaja?»

»Hän on nykyään Lontoossa. Näyttää siltä, että hän on lähtenyt sinne päiväksi tai pariksi asioita järjestelemään ja on ottanut lady Luxellianin mukaansa. Hän pyytää kirjeessään minua lähtemään kartanoon ja etsimään hänen yksityisten paperiensa joukosta erästä asiakirjaa, jonka hän on unohtanut ottaa mukaansa.»

»Sen pöydän avaimen, jossa paperit ovat. Hän ei mielellään usko sellaista tehtävää kenelle tahansa. Minä olen jo aikaisemmin sellaisia asioita hänelle toimitellut. Minä siis ehdotan, että lähdetään sinne iltapäivällä — kaikki kolme. Ajetaan Targan-lahden kautta ja tullaan takaisin Endelstowin kartanon tietä. Minun haeskellessani papereita te voitte kuljeskella talon suojissa mielin määrin. Minä käyn talossa varsin usein. Talo, joka ulkoapäin näyttää vain rykelmältä siipirakennuksia, sisältää komean hallin, porraskäytävän ja muotokuvakokoelman; onpa siellä eräitä oivallisia maalauksiakin.»

»Niin, mutta minä tässä viittailin sen sisäpuoleen. Ja kirkko siellä on melkoista vanhempi kuin meidän. Minä toimitan niissä jumalanpalvelusta vuorotellen, kuten jo lienen maininnut. Oikeastaan minä tarvitsisin apulaisen; ei ole mikään ilo ratsastaa pari peninkulmaa puiston halki jonakin märkänä aamuna. Ellei terveyteni olisi niin vankka kuin se Jumalan kiitos on — samalla mr Swancourt silmäili etumustansa, ikäänkuin hänen vankka terveytensä olisi ollut siinä nähtävissä — niin minä saisin yskiä ja köhiä koko pitkän vuoden. Ja kun perhe on matkoilla, minulla on siellä kuulijoina ainoastaan pari palvelijaa. Niinpä siis teemme. Haluatko lähteä mukaan, Elfride?»

Elfride suostui, ja pieni aamiaisseurue hajaantui. Stephen, nousi ja lähti suorittamaan vielä eräitä mittauksia kirkossa ja kirkkoherra seurasi häntä ovelle, kasvoissa salaperäisen tutkiva ilme.

»Ette kai pane pahaksenne, vaikka ei tänä aamuna pidetäkään yhteisiä rukouksia?» kuiskasi hän.

»Totta puhuakseni», jatkoi mr Swancourt yhä hiljaisin äänin, »me emme niitä säännöllisesti pidä, mutta kun luonamme on vieraita, minä pidän ehdottomasti asiaankuuluvana, että ne pidetään. Minä olen siinä asiassa erittäin tarkka. Mutta teidän kasvoissanne, mr Smith, on jotakin sellaista, mikä saa minut tuntemaan olevani ihan kuin kotioloissani; sanalla sanoen: teissä ei ole mitään nurinniskaista. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu, jonka usein kuulin nuorena poikaviikarina — olipa se juttu! Mutta,» — samassa kirkkoherra pudisti päätänsä ja nauroi tuimasti.

»Olipa kyllä, mutta se on liian villitty — aivan liian villitty! En voi sitä mitenkään teille kertoa!»

Stephen asteli nurmikon poikki kuullen kuinka kirkkoherra itsekseen nauraa hykersi muistumallensa.

Kolmen aikaan he lähtivät matkaan. Harmaa aamu oli muuttunut kirkkaaksi ehtoopäiväksi, joka oli täynnä auringonvaloa, auringon itsensä silti olematta näkyvissä. Vaunut liikkuivat kevyesti — pyörät pyörivät melkein äänettömästi, hevosen kaviot kapsahtelivat, melkeinpä helisivät korkealla valkoisella viertotiellä, joka suoraviivaisesti noudatteli harjannetta ja näytti vihdoin häipyvän taivaan vaaleaan hämyyn.

Targan-lahti, jolla oli se ansio, että se oli helposti saavutettavissa, sai asianmukaisen vierailun. Sitten he kiertelivät lukemattomia teitä, joissa ei ollut monenkaan sylen mittaa suoraa ja tasaista, ja saapuivat lordi Luxellianin tiluksille. Ulkoportin avasi kaksoisleukainen ja tanakkaniskainen nainen, joka ilmeisesti muistutti Dahlin maalaamaa kuningatar Annaa. Hänen takanansa seisoi pieni poika.

»Minä annan hänelle jotakin, tuolle poikarukalle», virkkoi Elfride vetäen esiin kukkaronsa ja avaten sen nopeasti. Kukkarosta tulvahti parvi paperilippuja, jotka valkoisten lintusten lailla leijailivat ilmassa ja ajautuivat kaikkiin ilmansuuntiin.

»Mitä hittoa tuo merkitsee?» kysyi mr Swancourt. »Eiväthän ne ole setelien kappaleita, Elfride?»

Elfride näytti harmistuneelta ja syylliseltä. »Ne ovat vain minun papereitani, isä», sopersi hän. Stephen hypähti sillävälin vaunuista, kierteli pyörien ja hevosenkavioiden ympärillä ja keräsi kaikki karkulaiset portinvartijan pienen pojan avustamana. Hän ojensi ne Elfridelle ja nousi takaisin vaunuihin.

»Te varmaankin ihmettelette, mitä leikkeleitä nuo ovat», sanoi hän vaunujen samassa kääntyessä sykomorikujalle. »On siis parasta, että sen teille sanon. Ne ovat muistiinpanoja erästä tekeillä olevaa romaania varten.»

»Kertomusta varten, tarkoitatte?» virkkoi Stephen. Mr Swancourt hieman kuunteli ja tavoitti sanan silloin tällöin.

»Niin; sen nimi on Kellyonin linnan hovi, romaani viidenneltätoista vuosisadalta. Sellainen kirjallisuus ei tosin enää ole muodissa, mutta minä pidän siitä.»

»Romaani kukkarossa! Jos maantierosvo teidät ryöstäisi, niin hän joutuisi siihen hänkin.»

»Niin, sillä tavalla minä käsikirjoitustani säilyttelen. Varsinaisena syynä on se, että minä enimmäkseen kirjoittelen sen katkelmia ratsastaessani ja mukavuuden vuoksi pistän ne kukkarooni.»

He saapuivat Endelstowin kartanon piiriin. Ajettuaan vanhan, tummanruskeasta kivestä rakennetun, korkeaharteisella Tudor-tyylisellä kaarella varustetun portin sisäpuolelle he havaitsivat olevansa avaralla pihamaalla, jota kolmelta puolelta ympäröivät rakennuksen julkisivut. Kartanon pääosat polveutuivat Henrik VIII:n ajoilta, mutta tällä kiehtovalla ja suojatulla paikalla oli sijainnut rakennus jo paljoa aikaisemmin. Edvard II oli antanut »jalosukuiselle Hugo Luxellenille» luvan varustaa mansum infra manerium suum, mutta vaikka vallituksen ja vallihaudan häipynyt ääriviiva olikin vielä paikoitellen näkyvissä ei alkuperäisestä rakennuksesta ollut jäljellä minkäänlaista merkkiä.

Ikkunat olivat kaikilla sivuilla leveät ja monijakoiset; räystäsviivaa mursivat samanmalliset kattoikkunat. Kattoikkunoiden yläpuolella ja samoin päädyissä oli omituisia, nousevaan, makaavaan tai astuvaan hahmoon muovattuja koristekuvioita. Korkeat savupiiput kohosivat ilmoille, mutta niitäkin ylemmäksi nousivat muutamat rakennuksen takana kasvavat poppelit ja sykomorit, joiden leppoisasti tuutivat latvat näkyivät katonharjan yli. Pihan nurkissa oli monikulmaiset ulokkeet, joiden pinnan täyttivät pilarit ja ikkunat, ja talon pääsisäänkäytävän yläpuolella näkyi kauas ulkoneva komero, jota kiersivät haaveelliset koruvyöhytten sarjat.

Mr Swancourt sai omistajan poissaollessa liikkua vapaasti talossa, kuten hän itse oli huomauttanut. Kun hän oli asiansa maininnut, heitä kaikkia kehoitettiin astumaan kirjastohuoneeseen, jonne heidät jätettiin omiin hoiviinsa. Mr Swancourt syventyi kohta tutkimaan papereita, jotka oli ottanut kirjoittajan mainitsemasta kirjoituspöydänlaatikosta. Stephenillä ja Elfridellä ei ollut muuta neuvoa kuin kuljeskella kunnes tehtävä oli suoritettu.

Elfride lähti taulukokoelmaa katselemaan, ja Stephen seurasi häntä ilmeisesti muissa mietteissä. Kokoelmasuoja oli vanha synkkä huone, jonka sisustus oli suunnilleen vuosisataa nuorempi kuin kartanon seinät. Renessanssipilarit kannattivat karniisia, josta lähti ulkonemaan aikakauden muodin mukaan kömpelösti koristeltu kattolaudoitus. Huoneen perällä olevien ikkunoiden yläosissa olivat säilyneet vanhat goottilaiset ruudut; muualla oli niiden sijaan tullut uudenaikaisempi lasi.

Stephen seisoi huoneen toisessa päässä silmäillen Elfrideä, joka seisoi huoneen keskivaiheilla ja alkoi tuntea mielensä hieman masentuvan niiden manallemenneiden Luxellianien seurassa, joiden kalmankarvaiset kasvojenpiirteet olivat kankaaseen kiinnittäneet Holbein, Kneller ja Lely ja jotka näyttivät katselevan häntä tutkivasti ja moittivastikin. Hiljaisuuden, joka heidät melkein lumosi, keskeytti äkkiä huoneen toisessa päässä avautuva ovi.

Sieltä syöksähti esiin kaksi pientä tyttöä kevyissä, mutta lämpimissä pukimissa. Heidän silmänsä säteilivät, hiukset huiskivat ja punaisilla huulilla väikehti häiriytymätön hilpeys.

»Ah, miss Swancourt, rakas Elfie, me kuulimme teidän tulleen. Jäättekö tänne? Tehän olette meidän pikku äiti, eikö totta — meidän iso äitimme on lähtenyt Lontooseen», sanoi toinen tulijoista.

»Saanko suudella?» tiedusteli toinen, näöltänsä suuressa määrin sisartansa muistuttava, mutta kooltansa pienempi.

Heidän punaiset poskensa ja keltaiset hiuksensa painuivat pian Elfriden hameen laskoksiin; hän kumartui ja syleili hellästi heitä molempia.

»Omituista», sanoi Elfride hymyillen ja Stephenin puoleen kääntyen. »He ovat saaneet päähänsä nimittää minua 'pikku äidiksensä’, koska heistä kovin pidän ja koska minulla hiljattain oli ylläni puku, joka hieman muistutti lady Luxellianin pukua.»

Nuo nuoret olennot olivat nimeltänsä Mary ja Kate, lordi ja lady Luxellianin ainoat lapset, jotka vanhempien tilapäisesti poissaollessa oli uskottu hoitajan ja kotiopettajan hoiviin. Lordi Luxellian oli sydämestään kiintynyt lapsiinsa, puolisoonsa sitävastoin vähemmän, koska viimeksimainittu oli alkanut osoittaa taipumusta välinpitämättömyyteen olemalla suomatta hänelle poikaa.

Kaikki lapset juoksivat vaistomaisesti Elfriden jäljessä, koska pitivät häntä pikemmin harvinaisen sievänä ja suurena oman heimonsa jäsenenä kuin täysikasvuisena henkilönä. Oli muuttunut vakaaksi säännöksi, että hän, milloin hän heitä kohtasikin — sisällä tai ulkona, arkisin tai sunnuntaisin — puristi heitä jokaista kasvojansa ja poveansa vasten neljännesminuutin ajan ja hyväili ja helli heitä siihen ylenpalttiseen tapaan, jota nuoret tytöt toisinaan noudattavat.

Pienokaisten pahaa-aavistava silmäys oveen, josta olivat tulleet, kohdisti huomion erääseen palvelijattareen, joka ilmaantui näkyviin samalta taholta ja lopetti jalosukuisten nuorten neitojen suloisen vapauden.

»Kunpa te asuisitte täällä, miss Swancourt», piiskutti toinen alakuloisen punatulkun tavoin.

»Niin, kunpa asuisitte täällä», piiskutti toinen melkein vieläkin alakuloisemman punatulkun tavoin. »Äiti ei osaa leikkiä kanssamme niin somasti kuin te. Hän ei varmaankaan ole pienenä ollenkaan leikkinyt. Milloin saamme tulla teitä katsomaan?»

»Ja nukkua luonanne koko yön? Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että tulen teitä katsomaan. Minä en pidä ihmisistä, joilla on päässä hatut ja myssyt ja jotka aina nousevat ja kävelevät.»

»Kunhan saamme luvan äidiltä, voitte tulla ja viipyä niin kauan kuin mielitte. Näkemiin!»

Vangit kuljetettiin pois. Elfride kohdisti huomionsa jälleen vieraaseensa, jonka oli jättänyt seisomaan huoneen toiseen päähän. Nyt hän oli hävinnyt jäljettömiin. Elfride lähti takaisin kirjastoon, koska arveli hänen palanneen sinne. Mutta mr Swancourt, jota nyt sievästi valaisi kynttiläpari, istui yhä yksinään availlen kirje- ja paperikimppuja ja sulkien niitä jälleen.

Koska Elfride ei ollut niin tuttavallisissa suhteissa mielenkiintonsa esineeseen, että olisi voinut moitteettomana nuorena naisena ryhtyä tehokkaasti häntä etsimään — kuten nuorekas virikkeellisyys kehoitti tekemään — ja koska hän toisaalta, nuorukaisen ihanasti piirretyn huuliviivan yhteydessä olevan parhaillaan viriävän syyn vuoksi, ei mielellään värjötellyt kaukana hänestä, niin ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä ilman päämäärää tammisille portaille katselemaan, eikö jostakin päin vilahtaisi näkyviin etsitty, nuori hahmo.

Vaikka huoneissa olikin vielä päivänvaloa, lepäsivät käytävät jo syvässä varjossa — kylminä, kolkkoina ja hiljaisina. Ainoastaan siinä tapauksessa, että taustana sattui olemaan valoisampi kohta, voi niissä jotakin tai jonkun erottaa. Erään sellaisen valoisamman kohdan muodosti sivuovi, jonka yläosa oli lasia. Elfride avasi sen ja astui siitä sisemmälle pihanurmikolle, jota erotti varsinaisesta pihamaasta pensaikko.

Samassa hänelle tarjoutui hämmästyttävä näky. Suorassa kulmassa siihen siipirakennukseen, josta hän oli astunut ulos, ja muutaman askelen päässä ovesta ulkoni toinen kartanon kylkirakennus, matalampi ja rakennusmuodoiltansa vähäpätöisempi. Kylkirakennuksen seinässä, suoraan hänen edessänsä, oli leveä ikkuna, jonka uudin oli laskettu alas ja johon lankesi valo sisäpuolelta.

Uutimessa näkyi erään henkilön varjo. Selvästi piirtyvästi sivukuvasta voi vaikeudetta tuntea Stephenin. Saattoi vielä erottaa, että hänen kätensä olivat kohotetut ja että hän piteli jotakin esinettä. Sitten ilmestyi toinen varjo — sekin sivusta nähtynä — ja tuli lähelle Stepheniä, jonka kohottama ja tarjoama esine nyt osoittautui hartiahuiviksi tai viitaksi. Hän puki sen huolellisesti — kovin huolellisesti — naishenkilön ylle, hävisi näkyvistä, ilmaantui jälleen hänen eteensä — viittaa kiinnittämään. Suuteliko hän? Varmaankaan ei. Mutta hänen liikkeeseensä olisi voinut sisältyä suutelo. Sitten molemmat varjot kasvoivat jättiläismäisiksi, kävivät muodottomiksi ja katosivat.

«Kas, miss Swancourt! Olen iloinen tavatessani teidät. Minä teitä haeskelin», kuului ääni hänen vierellänsä — Stephenin ääni. Elfride astui takaisin käytävään.

Stephenin lausuttua sanansa Elfride samassa kuuli ulko-oven sulkeutuvan jossakin aivan lähellä. Sitten hän näki hämärtyvässä valossa henkilön, jonka sukupuolta ei käynyt määritteleminen, astelevan hiekkapolkua joelle päin. Hahmo häipyi yhä epämääräisemmäksi ja hävisi puiden varjoon.

Mr Swancourt kuului kutsuvan käytävän perältä. He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleet, ja löysivät hänet lähtövalmiina odottelemassa, hyvillä mielin siitä, että oli onnistuneesti suorittanut tehtävänsä. Ajoneuvot saapuivat porrasten eteen, ja kolmihenkinen seurue lähti viipymättä pois kartanosta. He ajoivat kumisevan porttiholvin alitse ja lehdettömien sykomorien välitse tähtien alkaessa sytytellä värjyviä valojansa oksaverkon takana.

Nuorukainen ja neitonen eivät virkkaneet sanaakaan. Neidon kokematonta mieltä askarrutti lakkaamatta äskeinen tapahtuma. Nuori mies, joka oli herättänyt hänessä aivan uudenlaisen tunteen, mies, joka oli liikeasioissa saapunut hänen isänsä luo suoraan Lontoosta, oli sattumalta Endelstowin kartanoon jouduttuansa päässyt tutustumaan johonkin naishenkilöön ja osoittamaan hänelle nimenomaista huomaavaisuutta — ja kaikki tuo oli ehtinyt tapahtua puolen tunnin kuluessa.

Missä huoneessa he olivatkaan olleet? mietti Elfride. Mikäli hän voi arvata, se oli lordi Luxellianin toimistohuone. Keitä talossa olikaan? Ei ketään muita kuin kotiopettajatar ja palvelijoita, mikäli hän tiesi, ja heitä Stephen ei ollut näyttänyt ollenkaan tuntevan. Oliko sillä henkilöllä, jonka hän oli nähnyt talosta poistuvan, ollut jotakin osaa tapahtumassa? Asiaa oli mahdoton ratkaista vetoamatta syylliseen itseensä, ja sitä Elfride ei missään tapauksessa tahtonut tehdä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä varmemmalta hänestä tuntui, että kohtaus oli ollut satunnainen eikä sopimukseen perustuva. Käydessään vihdoin pohtimaan naishenkilöä itseänsä koskevaa pulmaa Elfride kohta otaksui, ettei kysymyksessä voinut olla palvelevan luokan jäsen. Stephen Smith ei varmaankaan välittänyt lemmenkohtauksista oman olopiiriinsä kuulumattomien naishenkilöiden keralla. Vaikka hän olikin hyvänluontoinen, näkyi hänen silmissään sentään kunnianhimon väike, hänellä oli ilmeisesti suuret toiveet, tosin epämääräiset, mutta kauaskantoiset. Elfride oli ymmällä, ja tytön tuntojen luonnollisesta järjestyksestä johtui, että hän samalla oli Stephenille suutuksissa. Ei tuntunut enää ilahduttavalta se tosiasia, että nuoreen poikamaiseen ja viattomalta näyttäneeseen mieheen kohdistuva kiintymys oli muuttumassa rakkaudeksi.

He saapuivat sillalle, joka muodosti seurakunnan itä- ja länsipuolen välisen yhdyssiteen. Sijaiten laaksossa, jota ulkoapäin rajoitti meri, se muodosti syvimmän kohdan, josta tie lähti jyrkästi nousemaan kohti Länsi-Endelstowia ja pappilaa. Heidän ei olisi kummankaan tarvinnut välttämättä nousta vaunusta, mutta kun kirkkoherran tapana oli armahtaa juhtaansa tässä kaarteisessa nousussa, niin Elfride jäljittelyvaiston yllyttämänä hyppäsi vaunuista Lauhkian parhaillaan paneutuessa siihen tasaiseen askeltahtiin, jota se tällä taipaleita aina käytteli.

Nuori mies näytti mielellään käyttävän ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta keskeyttääkseen vaitiolon. »Olettepa uskalias, miss Swancourt!» huudahti hän hypäten samassa hänkin vaunuista.

»Oh, en ollenkaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti, Endelstowin kartanossa nähdyn kohtauksen yhä vallitessa hänen mieltänsä.

Stephen asteli hänen vierellänsä pari kolme minuuttia, verhoutuen siihen jäykkään pidättyväisyyteen, jota Elfriden äänensävy edellytti. Mutta johduttuaan sitten ilmeisesti ajattelemaan, että jurottaminen oli yksinomaan tyttölasten asia, hän astui hilpeänä lähemmäksi ja Kastilian miehille ominaista kohteliaisuutta osoittaen tarjosi käsivartensa.

Siinä oli kiusaus, Elfrideä ei oltu milloinkaan ennen kohdeltu siten, ikäänkuin täysi-ikäistä, tarjoamalla käsivartta, jonka hän voi hylätä, jos hyväksi näki. Tätä ennen hänen osaksensa ei ollut tullut mieshenkilöiden puolelta muita huomaavaisuudenosoituksia kuin ne, joita oli sisältynyt hänen isänsä huomautuksiin: »Elfride, annahan kätesi», »Elfride, tartuhan käsipuoleeni», ja muihin samanlaisiin. Tämä tapahtuma oli käänteentekevä hänen nuoren sydämensä historiassa; hän tutkisteli tunnevoimiansa, puolelta ja toiselta. Kaikki ne yllyttivät tarttumaan tarjottuun käsivarteen; yksi ainoa kaunantunto sai hänet päättämään rangaista Stepheniä kieltäytymällä.

Se oli Elfriden ensimmäinen arka yritys säikähdyttää rakastajaa. Peläten teostansa johtuvaa tulosta enemmän kuin oikkujensa nuoressa miehessä herättämää vaikutelmaa hän kohta senjälkeen päätti suvaita muuttaa mieltänsä.

He astelivat hitaasti kohti kukkulan lakea, muutamia askeleita vaunujen jäljessä.

»Voipa olla, että tekin tunnutte minusta liian vaiteliaalta», vastasi
Elfride.

»Tuskinpa; surut ne saavat ihmisen vaiteliaaksi, ja eihän teillä suruja ole.»

»Te ette voi tietää; minulla on eräs huoli. Toiset tosin voivat pitää sitä pikemmin pulana kuin huolena.»

Stephen epäröi. »Voisinhan sen sanoakin», vastasi hän, »mutta toisaalta kenties sittenkin —»

Elfride heitti päättävästi hänen käsivartensa ja pudisti päätänsä. Hän oli oppinut, että suuri osa arvokkuutta on menetetty, jos esittää kysymyksen, johon kieltäydytään — vaikkapa kohteliaastikin — vastaamasta, sillä jos kohteliaisuus onkin hyväksi avuksi vaatimuksia esitettäessä ja sopimuksia tehtäessä, se ei kumminkaan paljoa auta, kun on kysymyksessä suoranainen kielto. »Minä en ollenkaan halua saada siitä tietoa, en ollenkaan», toisteli hän. »Vaunut odottavat meitä mäellä; meidän täytyy kiirehtiä». Samassa Elfride jo pyrähti juoksemaan. »Isä, tässä minä olen», hän huudahti vanhan herran hämyiselle hahmolle, hyppäsi vaunuihin ja istahti hänen viereensä välittämättä Stephenin tarjoamasta avusta.

»Tosiaankin!» huudahti kirkkoherra teennäisen virkeästi. Hän oli herännyt mitä sikeimmästä unesta ja alkoi nyt äkkiä kavuta vaunuista.

»Emme tietenkään, emmehän me vielä kotona ole», virkkoi mr Swancourt hyvin nopeasti yrittäen salaa painua entiseen asentoonsa ikäänkuin ei olisi liikahtanutkaan. »Minä tässä olin niin mietteissäni, etten tosiaankaan tietänyt, missä olemme.» Minuutin kuluttua kirkkoherra jälleen kuorsasi.

Tämä ilta, joka oli yhdessäolon viimeinen, näytti heittävän Stephen Smithin yli erinomaisen surumielisyyden varjon, ja kirkkoherran uudistetut kehoitukset tulla kesällä jälleen heitä tervehtimään, eivät ilmeisesti kyenneet kohottamaan hänen mielialaansa, vaan tuntuivat pikemmin herättävän hänessä jonkinlaista pahaa aavistusta.

Stephen lähti talosta aamun hämärissä, maan värien vielä ilmetessä himmeinä ja auringon piillessä idässä. Elfride oli valvonut koko yön vuoteessaan peläten, ettei kukaan heräisi kyllin aikaisin matkamiestä lähtöön saattamaan, ja samalla sitäkin peläten, ettei saisi enää nähdä niitä kirkkaita silmiä ja kiharaisia hiuksia, joihin niiden omistajan salaperäisyys loi sitäkin syvemmän romanttisen vivahduksen. Jossakin määrin — niin pian kääntyy naisellinen harrastus huolestuneisuudeksi — hän tunsi olevansa vastuussa nuoren miehen turvallisuudesta. He nauttivat aamiaisen ennen päivänkoittoa; mr Swancourt, jota vieraan vilpitön ulkomuoto yhä enemmän viehätti, oli näet päättänyt nousta varhain lausuakseen hänelle ystävälliset jäähyväiset. Kirkkoherra oli sentään hieman ihmeissään, kun näki Elfriden astuvan aamiaispöydän luo palava kynttilä kädessään.

William Wormin suoriutuessa matkatamineisiinsa (jonka toimituksen kestäessä pappilan asujaimet yleensäkin odottivat mallikelpoisen kärsivällisesti) Elfride päämäärää vailla vaelsi kesämajaan. Stephen lähti hänen jälkeensä. Sieltä näkyi tiheiden pensaiden peittämä laakso, jossa nyt pitkin sen pituutta lepäsi usvaverho peittäen virtaa, joka pilkahteli selkeässä ilmassa seisovien silmiin.

He seisoivat siinä vieretysten, nojaten siihen koruttomaan kaiteeseen, joka rajoitti lehtimajan ulkoreunaa muodostaen jyrkän rinteen harjan. Elfride ponnistautui osoittamaan muutamia vastakkaisella puolella kohoavien etäisten ylänköjen epäsäännöllisiä ääriviivoja. Mutta Stephenin taiteellinen silmä oli nyt joko luonnostaan tai olosuhteiden vuoksi kovin heikko, ja hän kuunteli esitystä vain puolella korvalla, ikäänkuin olisi säästellyt aikaansa jotakin muuta mielessä kytevää ajatusta varten.

»Niin, jääkää hyvästi», virkkoi hän sitten äkkiä, »luulenpa, etten saa nähdä teitä enää milloinkaan, miss Swancourt, vaikka minua onkin tänne ystävällisesti kutsuttu.»

Hänen aito alakuloisuutensa helähdytti neidon mielen herkimpiä kieliä. Tuntui hyvinkin mahdolliselta antaa nuorelle miehelle anteeksi jokin salaisuus tai parikin sellaista. Kun nuorukainen sitäpaitsi oli niin arka, ettei rohjennut katsoa puhuttelemaansa suoraan silmiin, niin neidon silmät ja kieli kävivät sitä uskaliaammiksi.

»Mielelläni tulisin, mutta on varmaan parempi, jos luovun siitä ajatuksesta.»

»Eräät minuun liittyvät seikat tekevät sen hankalaksi. Ei minun tähteni, vaan teidän tähtenne.»

»Siunatkoon! Kuinka voisikaan mikään teihin liittyvä seikka minua loukata?» virkkoi hän kirkkaan ylevästi. Mutta kun sitten huomasi sellaisen käsittelytavan asiaan soveltumattomaksi, hän alkoi puhua hillitymmin. »Niin, tiedänhän minä, miksi te ette tahdo tulla. Teitä ei haluta. Te tahdotte lähteä takaisin Lontooseen, kaikkien sikäläisten mielenkiintoisten henkilöiden luo, ettekä halua nähdä meitä enää milloinkaan!»

»Ja kirjoittaa kirjeitä sille ladylle, jonka kanssa olette kihloissa, aivan niinkuin ennenkin.»

»Mitä vielä! Hän on vanhahko naishenkilö, joka pitää paperikauppaa, ja minä kirjoitin hänelle kehoittaen häntä säilyttämään minun sanomalehteni.»

»Teidän ei olisi ollenkaan tarvinnut sitä selittää; se ei kuulu minulle vähääkään.» Mutta kaikesta huolimatta miss Elfride tunsi mielensä melkoisesti keventyvän, kun tuon kuuli. »Ettekö siis tule enää isääni tervehtimään?» tiukkasi hän.

»Ettekö ilmaise minulle tuota salaamaanne asiaa?» keskeytti Elfride kärsimättömänä hänen puheensa.

Elfride ei voinut olla jatkamatta, miten jumalattomalta sellainen menettely saattoikin näyttää.

»Sanokaa minulle», vaateli hän vavahtelevin huulin, »estääkö jokin Endelstowissa sattunut kohtaus teitä — tuntemasta mielenkiintoa minua kohtaan?»

Nuori mies hieman säpsähti. »Ei suinkaan», virkkoi hän sitten painokkaasti, samalla katsoen puhuttelijaansa suoraan silmiin niin vilpittömästi kuin ainoastaan rehellinen nuori mies voi katsoa.

Selitystä ei ollut tullut, mutta synkkä painostus oli väistynyt neidon mielestä. Hän ei voinut, olla tuota lausumaa uskomatta. Millainen arvoitus ikkunaverhon varjossa lieneekin piillyt, salaisen intohimon arvoitus se ei missään tapauksessa ollut.

Elfride kääntyi takaisin taloon kulkien kasvihuoneen läpi. Stephen kiersi ulko-ovelle. Mr Swancourt seisoi portailla aamukengissään. Worm parhaillaan kiinnitti jotakin valjaiden solkea ja mutisi jotakin pää-raukastansa, ja kaikki oli valmiina Stephenin lähtöä varten.

»Te sanoitte tulevanne jälleen elokuussa. Elokuussa teidän pitää tulla, jos välitätte tällaisen vanhan vanhoillisen seurasta», sanoi mr Swancourt.

»Te sanoitte tahtovanne tulla, ja teidän pitää tulla», vakuutteli
Elfride, joka oli tullut ovelle ja puhui isänsä kainalosta.

Mikä lieneekin ollut se syy, jonka vuoksi nuori mies epäröi saapua taloon vierailemaan, missään tapauksessa se ei enää ollut etualalla. Hän lupasi, sanoi jäähyväiset ja nousi rattaisiin, jotka lähtivät kiipeämään rinnettä ja kuljettivat hänet heidän näkyvistänsä.

»Minua ei ole eläessäni miellyttänyt kukaan siinä määrin kuin tuo poika — ei milloinkaan! Kuinka lieneekään niin laita — en minä sitä ymmärrä», virkkoi mr Swancourt painokkaasti itsekseen ja lähti sitten sisään.

VII

Stephen Smith saapui lupauksensa mukaan uudelleen vieraaksi Endelstowin pappilaan. Hänellä oli saapumiseensa todellinen taiteellinen aihe, vaikka mikään sellainen ei näyttänyt olevan tarpeen. Eräässä kirkon laivassa oli nopeasti rappeutumassa kolmekymmentäkuusi vanhaa rahinpäätä, viidennentoista vuosisadan erinomaista tekoa, ja niin ollen oli syytä piirustaen jäljentää niiden madonsyömät piirteet ennenkuin niinsanotun korjaustyön myrskyt ehtivät ruhjoa ne olemattomiin.

Hän saapui taloon auringon laskiessa, ja maailma oli jälleen miellyttävä kahdelle kaunotukalle. Elfride oli kumminkin tuntenut hetkellistä pettymystä saatuaan sattumalta tietää, ettei hän ollut saapunut aivan äsken kiireen kaupalla Lontoosta, vaan oli tullut lähiseudulle jo edellisenä iltana. Tuohon tuntoon olisi liittynyt nimenomainen hämmästys, ellei hän olisi muistanut, että tähän vuodenaikaan kävi rannikolla lukuisa määrä matkailijoita ja että Stephen oli mahdollisesti liittynyt heidän seuraansa.

Sinä iltana vain hieman juteltiin. Mr Swancourt kyseli vieraaltansa yhtä ja toista, tarkasti, mutta isällisesti, varsinkin hänen suunnitelmistansa ja toiveistansa siinä ammatissa, jonka oli itselleen valinnut. Stephen vastaili epämääräisesti. Seuraavana päivänä satoi. Illalla, neljänkolmatta tunnin ehdittyä täysin virittää Elfriden ihailijan tunteiden hehkun, he ryhtyivät pelaamaan sakkia.

Elfride havaitsi varsin pian, että hänen vastustajansa oli pelkkä aloittelija. Lisäksi hän huomasi, että hänellä oli varsin omituinen tapa käsitellä napeloita. Aikaisemmin hän oli otaksunut, että kaikki pelaajat välttämättä suorittavat samat otteet samalla tavalla, mutta Stephenin menettelystä hän havaitsi, että kaikki tavalliset pelaajat, jotka oppivat pelaajaan näkemältä, käsittelevät napeloita stereotyyppiseen tapaan. Stephenin käsittelytavan eriskummallisuus sai hänet lopulta lausumaan julki ihmettelynsä, kun hän näki hänen juoksuria ottaessaan työntävän sen syrjään sen sijaan, että olisi sen ennen siirtoa nostanut pois.

»Se on suotta; mitäpä tuosta pahoillaan. Kuka on teitä opettanut pelaamaan?»

»Ei kukaan, miss Swancourt», vastasi hän. »Minä olen oppinut eräästä kirjasta, jonka minulle lainasi mr Knight, maailman jaloin mies.»

»Minä en ole nähnyt ainoatakaan peliä. Tämä on ensimmäinen pelierä, jonka saan pelata todellisen vastustajan kanssa. Minä olen oppinut kirjoista monenlaisia pelilaatuja ja tutkinut eri siirtojen aiheet, mutta siinäpä onkin kaikki.»

Tuo selitti täysin hänen maneerimaisuutensa, mutta se tosiasia, että mies, joka halusi pelata shakkia, oli ehtinyt täysi-ikäiseksi pääsemättä peliä näkemään tai sitä suorittamaan, hämmästytti häntä kovin. Hän mietti seikkaa vähän aikaa tuijotellen tyhjyyteen ja ehkäisten pelin edistymistä.

Mr Swancourt istui pelilautaan tuijotellen, mutta ilmeisesti muita asioita ajatellen. Hän virkkoi puolittain itsekseen Elfriden parhaillaan siirtäessä:

»Oivallisesti — sukkelasti — ilahduttavasti!» virkkoi mr Swancourt tuntehikkaasti, laskien kämmenensä pöytään niin että kolme talonpoikaa ja hevonen siitä järkytyksestä tanssivat yli rajojensa. »Minä mietiskelin noita sanoja, jotka hyvin soveltuvat erääseen omituiseen suunnitelmaani — mutta riittäköön siitä asiasta. Minä iloitsen teistä, mr Smith, sillä harvoinpa tässä erämaassa kohtaa miestä, joka on kyllin gentleman ja oppinut voidakseen jatkaa lauselmaa, olipa se kuinka kulunnainen tahansa.»

»Tekö? Luulisinpä, että teillä on kaikkein vähimmin syytä niin menetellä.»

»Kuulkaahan», virkkoi Elfride nyreissään, »selittäkää asia minulle.
Kääntäkää, kääntäkää!»

Stephen katsoi häntä vakavasti silmiin ja virkkoi hitaasti, ääni tulvillaan etäisiä merkitysvivahteita, jotka tuntuivat niin nuoressa henkilössä kerrassaan varhaiskypsiltä:

»Quae finis Mikä on oleva päätöksenä, aut tahi, quod stipendium mikä sakko manet me odottaa minua? Effare, Puhu; luam minä olen maksava, cum fide vilpittömästi jussas poenas vaaditun rangaistuksen.»

Kirkkoherra, joka oli kuunnellut tuota koulupojanlatelua kriitillisin ilmein ja jolta heikkokuuloisuutensa vuoksi oli jäänyt havaitsematta Stephenin lausumien englanninkielisten sanojen nimenomaisesti realistinen sävy, virkkoi nyt epäröiden: »Ohimennen sanoen, mr Smith (minä tiedän, että te suotte anteeksi uteliaisuuteni), vaikka käännöksenne olikin harvinaisen tarkka ja täsmällinen, te äännätte latinaa minusta nähden mitä merkillisimmällä tavalla. Kuolleen kielen ääntäminen ei tietenkään suuria merkitse, mutta teidän korostuksenne ja laajuusmittanne kuuluvat varsin kummallisilta minun korviini. Niin, tahdon kysyä, onko klassillisten kielten opettajanne kenties ollut Oxfordin tai Cambridgen miehiä.»

»Merkillisin juttu, mitä olen milloinkaan kuullut!» virkkoi mr
Swancourt ihan ihmeissään. »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas —»

— »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas ääntää latinaa niinkuin te sitä äännätte! Enpä ole kummempaa kuullut! Kuinka kauan hän on teitä opettanut?»

»Asia ei ole niinkään merkillinen, kunhan sen selitän», kiiruhti Stephen sanomaan. »Se näet tapahtui — kirjeellisesti. Minä lähetin hänelle käännösharjoituksia kahdesti viikossa, ja hän puolestaan palautti niitä samoin kahdesti viikossa korjattuina ja selittävillä reunamuistutuksilla varustettuina. Sillä tavoin minä olen oppinut latinani ja kreikkani, mikäli niitä osaan. Hän ei ole vastuussa ääntämisestäni. Hän ei ole milloinkaan kuullut minun lausuvan säettäkään.»

»Uudenlainen tapaus ja merkillinen kärsivällisyyden osoitus!» huudahti kirkkoherra.

»Hänen puoleltaan, mutta ei minun. Henry Knightin laista ei tapaa yhtä tuhannen joukosta! Minä muistan hänen puhuneen minulle tästä samaisesta ääntämisseikasta. Hän sanoo ikäväkseen havaitsevansa sen ajan olevan tulossa, jolloin jokainen henkilö on lausuva omankin kielensä tavallisimmat sanat niinkuin ne hänen korviinsa soveliaimmilta sointuvat olematta silti sen huonompi; hän sanoo, että puhumisen aikakausi on loppumassa ja luovuttamassa sijaansa kirjoittavalle kaudelle.»

Elfride ja hänen isänsä olivat odottaneet tarkkaavaisina saadakseen kuulla tarinan mielenkiintoisimman osan, nimittäin selonteon siitä, mitkä seikat olivat tehneet niin harvinaisen opetusmenetelmän välttämättömäksi. Mutta mitään lähempää selitystä ei kuulunut, ja nuori mies keskitti jälleen tarkkaavaisuutensa shakkilautaan osoittaen haluavansa päästä asiasta.

Peli jatkui. Elfride pelasi tottuneesti, Stephen oppineesti. Elfridestä tuntui kovin säälimättömältä voittaa hänet niin monien ponnistusten jälkeen. Mihin viekkauteen viekoittelikaan hänet hänen myötätuntonsa? Sallimaan hänen päästä voitolle. Seurasi toinen peli, ja ollen tulokseen nähden kerrassaan välinpitämätön (hän pelasi paremmin kuin naiset yleensä ja tiesi sen) Elfride salli Stephenin päästä jälleen voitolle. Kolmannessa ja viimeisessä pelissä Elfride käytti Muzio-gamqiittia ja voitti kahdennellatoista siirrolla.

Stephen katsahti häneen epäluuloisesti. Hänen sydämensä tykytti kiivaammin kuin Elfriden, vaikka viimeksimainittukin oli hieman kiihtynyt aloittaessaan viimeisellä kerralla vakavan toiminnan. Mr Swancourt oli lähtenyt huoneesta.

»Te olette vain leikkineet kerallani tähän asti!» huudahti Stephen sävähtäen punaiseksi. »Te ette pelannut täydellä todella ensimmäisissä erissä?»

Elfriden syyllisyys kuvastui hänen kasvoissaan. Stephen muuttui ärtymyksen ja alakuloisuuden kuvaksi, joka tosin hetkellisesti näytti miellyttävältä, mutta jo seuraavana tuokiona sai Elfriden katumaan tekemäänsä erehdystä.

»Suokaa minulle anteeksi, mr Smith!» virkkoi hän sievästi. »Vaikka en aluksi asiaa oivaltanut, huomaan nyt selvästi, että menettelyni voi tuntua teidän taitavuutenne halveksimiselta. Mutta minä en tosiaankaan niin tarkoittanut. Minä en omaltatunnoltani voinut pelata voitokkaasti ensimmäisissä erissä, teidän taistellessa niin epäsuotuisasti ja miehuullisesti.»

Stephen huokasi syvään ja lausui hiljakseen, katkerasti: »Te olette minua taitavampi. Te osaatte tehdä mitä tahansa — minä en osaa mitään tehdä! Miss Swancourt!» huudahti hän rajusti, sydämen kurkkua ahdistaessa, »minun täytyy teille sanoa, kuinka teitä rakastan! Poissaollessani olen kaiken aikaa teitä sydämessäni palvonut.»

Ripeänä nuorukaisena hän syöksyi Elfriden viereen, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ennenkuin toinen osasi arvatakaan, ja niin molempien kiharat sekaantuivat toisiinsa.

Ilmi puhkeava rakkaus oli Elfridelle siinä määrin uppouusi, että hän vapisi yhtä paljon tunteensa uutuutta kuin tunnetta itseänsä. Sitten hän äkkiä irroitti itsensä ja nousi seisomaan harmissaan siitä, että oli vastustelematta suostunut tähän hetkelliseenkään puristukseen. Hän päätti pitää tätä mielenosoitusta ennenaikaisena.

»Te ette saa ryhtyä sellaisiin», virkkoi hän keimailevan kopeasti, joskaan ei varsin vakuuttavasti. »Ja — ette saa tehdä niin toista kertaa — ja isä tulee tuossa paikassa.»

»Sallikaa minun suudella teitä — edes kerran», virkkoi Stephen hienotunteisesti kuten ainakin ja ollenkaan havaitsematta toisen käytöksen teennäisyyttä.

»Kuinka sen tietäisin?» virkkoi hän koruttomasti. Koruttomuus piili pikemmin hänen käytöksensä ja puheensa leveissä ääriviivoissa. Äänen vivahdukset ja katseiden puolittain salatut ilmeet olisivat tuntijalle osoittaneet, kuinka kovin heikkoa vastustuksen jää tässäkin tapauksessa oli.

Kuului askelia. Mr Swancourt astui huoneeseen, ja yksityiskeskustelu oli lopussa.

Tämän osittaisen julkitulon jälkeisenä päivänä mr Swancourt ehdotti, että lähdettäisiin ajelulle Targan Bayn takaisille rantakallioille, kolmen tai neljän peninkulman päähän.

Puoli tuntia ennen lähtöä kuului takapihalta rasahdus, ja kohta tuli näkyviin William Worm, joka lausui puolittain maailmalle ylipäänsä, puolittain itsekseen ja jossakin määrin kuulijoillensakin:

»Totisesti! Tuo kalanpaistaminen tekee lopun William Wormista. Ne ovat jälleen siinä puuhassa tänä aamuna — niinkuin aina ennenkin — kärisee, kärisee, kärisee!»

»Onko päänne jälleen huonossa kunnossa, Worm?» kysyi mr Swancourt.
»Mikä rasahdus se sieltä pihalta kuului?»

»Herra hyvä, minä olen heikko, horjuva mies, ja kalanpaistaminen on jatkunut pää-parassani pitkin yötä ja koko aamun niinkuin ainakin. Minä olin siitä niin pöpperössä, että putosi halko aisalle ja iski sen poikki.»

»Siunatkoon, vaunujen aisa poikki!» huudahti Elfride. Hän tunsi pettymystä; Stephen kaksi verroin. Kirkkoherra osoitti suurempaa kiivautta kuin tapaus näytti edellyttävän. Stepheniä se kiusasi ja hämmästytti. Hän ei ollut otaksunut, että mr Swancourtin suorasukaisuuteen ja hyvänluontoisuuteen saattoi liittyä niin paljon piilevää ankaruutta.

»Te ette saa olla millännekään», virkkoi vihdoin kirkkoherra. »Tie on hieman liian pitkä jalan kuljettavaksi. Elfride voi ratsastaa ponyllansa, ja te saatte minun vanhan ratsuni, Smith.»

Elfride huudahti riemastuneena: »Te ette ole milloinkaan nähnyt minua satulassa — teidän pitää se nähdä!» Hän loi katseensa Stepheniin ja luki heti hänen ajatuksensa. »Ah, te ette ratsasta, mr Smith?»

»Ajatella, ettei mies osaa ratsastaa!» huudahti hän verrattain nenäkkäästi.

Kirkkoherra tuli Stephenin avuksi. »Se on varsin tavallista; hänellä on ollut muuta opittavaa. Minä suosittelen seuraavaa suunnitelmaa: Elfride ratsastakoon, ja te, mr Smith, astelette hänen vierellänsä.»

Tämä ratkaisu herätti Stephenissä salaista iloa. Se lupasi kaikki pitkän retken nautinnot, ja jalkamatkan väsymyksen tuottama ikävystymisen vaara oli sekin vältetty. Ponihepo satuloitiin ja tuotiin portaiden eteen.

»Kuulkaahan, mr Smith», virkkoi Elfride käskevästi — hän astui alakertaan ratsastuspuvussaan ja ilmeni nyt, kuten ainakin puhua vaihdettuansa, miellyttävän teoksen uutena painoksena — »te saatte tänään tehtävän suoritettavaksenne. Nämä korvarenkaat ovat minulle erikoisen rakkaat; mutta valitettavasti niiden kiinnittimet ovat niin lyhyet, että ne pyrkivät putoamaan, kun liiaksi heilutan päätäni, ja ratsastaessani minä en voi niitä tarkata. Tekisitte minulle ritarin palveluksen, jos pitäisitte niitä silmällä ja tarkkaisitte niitä alinomaa koko päivän ja sanoisitte minulle, kun niistä jommankumman kadotan. Ne livahtavat niin helposti irti, eikö totta, Unity?» jatkoi hän kääntyen puhuttelemaan sisäkköä, joka seisoi ovella.

»Niin tekevät, neiti, niin tekevät!» virkkoi Unity pyörein silmin surkutellen.

»Kerran minä löysin toisen niistä pihanurmikolta», jatkoi Elfride mietteissään.

»Ja kerran se killui alushameenne koruompeluksessa, ja kerran se oli vierinyt pitkin selkäänne, neiti, eikö totta? Ja millaisessa hädässä te olittekaan, neiti, ennenkuin sen löysitte, eikö totta?»

Stephen otti Elfriden hentoisen jalan käteensä. »Yksi, kaksi, kolme, ja satulaan!» sanoi Elfride.

Valitettavasti ei käynyt niinkuin piti, Stephen horjahti nostaessaan, ja ratsu käännähti pois. Elfride kopsahti takaisin maahan hieman äkillisemmin kuin olisi ollut suotavaa ja miellyttävää. Smith näytti ihan masentuneelta.

»Mitäpä tuosta», virkkoi kirkkoherra rohkaisten, »yrittäkää uudestaan!
Tuo pieni temppu vaatii harjoitusta, vaikka näyttääkin kovin helpolta.
Seisokaa lähempänä hevosen päätä, mr Smith.»

»Minä en salli hänen yrittää toista kertaa», virkkoi Elfride hitusen harmistuneena. »Worm, tulkaahan tänne ja auttakaa minut satulaan.» Worm astui esiin, ja Elfride oli kohta satulassa.

Sitten lähdettiin matkaan, aluksi mitään virkkamatta. Laakson kuuman ilman pyyhkäisi toisinaan heidän kasvoiltansa viileä tuulenhenki, joka kierteli eteenpäin rantamaan notkoja pitkin.

»Luulenpa», virkkoi Stephen, »että mies, joka ei itse osaa istua satulassa eikä auttaa toista siihen nousemaan, tuntuu hyödyttömältä ja haitalliselta; mutta minä opettelen kaiken tuon teidän tähtenne, miss Swancourt, tosiaankin sen teen.»

»Teidän harvinaisia ominaisuuksianne», lausui Elfride opettavaan sävyyn, kuten sopiikin ratsastavan naishenkilön tietämättömälle jalankävijälle, »on se, että eräitä asioita koskeviin hyviin tietoihinne liittyy eräitä toisia koskeva täydellinen tietämättömyys.»

»Nähkääs», sanoi hän, »maailmassa on niin paljon muuta opittavaa, etten ole huolinut hankkia itselleni tuota taidon palasta. Minä ajattelin sen olevan itselleni hyödyttömän; mutta nyt en enää niin ajattele. Minä opettelen ratsastamaan ja mitä siihen kuuluu, koska niin ollen pidätte minusta enemmän. Pidättekö minusta nyt paljon vähemmän?»

Elfride silmäili häntä syrjäkatsein vaipuneena kriitillisiin mietteisiin, joihin vastasi toisen hellä silmäys.

»Olenko minä mielestänne La Belle Dame sans merci?» aloitti Elfride äkkiä vastaamatta hänen kysymykseensä. Ajatelkaahan, mr Smith, että lausuisitte:

»Ma nostin hänet satulaan ja muuta mitään nähnyt en; kun puoleeni hän kumartui tenhoisan laulun laulaen; hän löysi juuret makeat ja mannan villin hunajan,»

»Ei ollenkaan», puuttui Elfride nopeasti puheeseen. »Nähkääs, kuinka minä osaan ratsastaa täyttä laukkaa. No, Pansy, matkaan!» Elfride läksi, ja Stephen näki hänen heleän hahmonsa pienenevän linnun kokoiseksi hänen edetessään — ja hiuksien liehuessa.

Stephen asteli samaan suuntaan eikä voinut pitkään aikaan nähdä merkkiäkään hänen palaamisestansa. Tympeänä kuin kukka vailla aurinkoa hän istuutui kivelle tien viereen, ja neljännestuntiin ei kuulunut eikä näkynyt ratsua enempää kuin ratsastajaakaan. Sitten Elfride ja Pansy ilmaantuivat kukkulan laelle sievää vauhtia.

»Saimmepa oivan laukan!» virkkoi Elfride, kasvot punaisina ja silmät säteillen. Hän käänsi hevosen, Stephen nousi, ja matkaa jatkettiin.

»Muistatteko erään kysymyksen, johon ette voinut tarkoin vastata eilen illalla? Minä kysyin, merkitsinkö teille enemmän kuin kukaan muu», sanoi Stephen.

»Tietysti olette!» huudahti Stephen, äänessä mitä hartaimman arvossapidon ilme, ja kääntyi katsomaan häntä silmiin.

»Silmä silmää vasten», virkkoi hän leikkisästi; ja Elfride totteli punastuen: katsoi puolestaan häntä suoraan silmiin.

»Eipä suinkaan. Saattaisi joku nähdä, ja se olisi minun surmani. Voitte suudella kättäni, jos haluatte.»

Stephenin katse ilmaisi, ettei käsineen, vieläpä ratsastuskäsineen suuteleminen ollut niissä oloissa mikään suuri nautinto.

»Olkoonpa menneeksi; minä riisun käsineeni. Eikö käteni ole siro ja valkoinen? Ah, te ette halua sitä suudella ettekä saakaan nyt!»

»Ellen sitä tee, niin enpä tahdo suudella enää milloinkaan, te ankara Elfride! Te tiedätte, että minä pidän teitä suuremmassa arvossa kuin voin sanoin lausua — että olette minun kuningattareni. Minä voisin kuolla teidän tähtenne, Elfride!»

Nopea puna levisi jälleen Elfriden poskiin, ja hän silmäili Stepheniä mietteissään. Kuinka ylväs tuo tuokio olikaan Elfridelle! Ensi kerran eläessään hän vallitsi ehdottomasti erästä ihmissydäntä.

»Ei, minä en tahdo, en tahdo!» virkkoi Elfride jurosti. «Ja te ette saa minua yllättää.»

Seurasi hellityn käden ehdotonta omistusta koskeva lievä kiista, joka ilmaisi pikemmin pojan ja tytön rajuutta kuin miehen ja naisen arvokkuutta. Sitten Pansy kävi levottomaksi. Elfride paneutui omaan asenteeseen ja muisti, mitä hänelle kuului.

»Te saatte minut käyttäytymään ikävällä tavalla!» huudahti hän, äänen ilmaisematta nimenomaisesti iloa enempää kuin ärtymystäkään, mutta vähän kumpaakin. »Minun ei olisi pitänyt suostua sellaiseen mellakkaan! Me olemme liian iäkkäät sellaiseen leikkiin.»

»Toivottavasti ette pidä minua liian — liian kärkkyvänä miehenä», virkkoi hän katuvaisena, tietäen menettäneensä hieman arvokkuuttansa.

»Te olette liian tutunomainen, ja minä en voi sitä sietää, Kun ottaa huomioon, kuinka vähän aikaa olemme tunteneet toisemme, mr Smith, te uskallatte liikoja. Te ajattelette, että minä olen maalaistyttö, jota sopii kohdella, miten hyväksi näkee!»

»Minä vakuutan teille, miss Swancourt, ettei mielessäni ollut vilpin häivääkään. Minä tahdoin painaa sievän, vakavan suutelon käteenne; siinä kaikki.»

»Ei, tuo on jälleen liehakoimista! Ja te ette saa katsoa minua silmiin tuolla tavalla», virkkoi Elfride pudistaen päätänsä ja kiiruhtaen muutamia askelia edelle. Niin hän ohjasi kulkua halki vainioiden kohti rantakallioita. Vainioiden rajalla, lähellä meren rantaa hän sanoi haluavansa nousta satulasta. Hevonen kiinnitettiin, ja molemmat nuoret lähtivät kulkemaan epäsäännöllistä polkua, joka lopulta päättyi kalliotasanteeseen meren ja korkeimman huipun keskivaiheilla. Etäällä heidän aitansa ja edessänsä lepäsi valtameren ankara ulappa; yksinäisten karien vaiheilla leijailivat valkoiset, kirkuvat lokit alinomaa näyttäen aikovan laskeutua istumaan, mutta aina jatkaen lentoansa. Molemmin puolin kohosivat rantakallioiden karut ja myrskyn-murentelemat ääriviivat. Nuorukaisen ja neitosen takana oli houkutteleva, luonnon muodostama komero, johon sopi pari-kolme henkilöä. Elfride istuutui, ja Stephen istuutui hänen viereensä.

»Pelkäänpä, ettei ole oikein soveliasta tämäkään», virkkoi Elfride puolittain kysyvästi. »Emmehän ole vielä tunteneet toisiamme riittävän kauan näin menetelläksemme, emmehän!»

»Olemme kyllä», vastasi Stephen päättävästi, »aivan riittävän kauan.»

»Tuttavuutemme riittävyyden tai riittämättömyyden määrää tuokioittemme sykähtely eikä suinkaan ajan pituus.»

»Niin, niinpä kyllä. Mutta toivoisinpa isän aavistavan tai tietävän, kuinka vallan uudella tavalla menettelen. Hän ei ajattelekaan mitään sellaista.»

»Rakkahin Elfie, toivoisinpa, että olisimme naimisissa! Tiedän kyllä, että on väärin niin sanoa, ennenkuin minut paremmin tunnette, mutta sittenkin toivon, että olisi niin laita. Rakastatko minua syvästi, sydämestäsi?»

Tuon ilmeisen kiellon kuultuansa Stephen käänsi päättävästi kasvonsa toisaalle ja painui uhkaavan vaitiolon valtoihin. Ainoat hänen mielenkiintoansa herättävät oliot näyttivät olevan ne muutamat kymmenet merilinnut, jotka kaartelivat etäällä ilmassa.

»Minä en aikonut teitä kerrassaan torjua», sopersi Elfride hieman säikähtyneenä. Havaitessaan toisen yhä vaikenevan hän lisäsi pelokkaammin: »Jos sanotte sen vielä kerran, niin minä kenties en ole ihan — ihan niin itsepäinen — jos — jos ette halua minun olevan.»

Se oli Elfriden ensimmäinen suutelo. Hän oli kömpelö ja tottumaton, vastusteli — ei antautunut. Ei ollut kysymystäkään niistä näennäisistä yrityksistä vapautua pyydyksestä, jotka vain johtavat ahtaampaan sokkeloon, ei mitään lopullista vastaanottavaisuutta, ei olkapään painumista olkapäähän, käden käteen, kasvojen kasvoihin ja huulien asettumista oikeaan kohtaan ratkaisevana tuokiona kaikesta kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Puuttuipa vielä se siro, joskin näennäisesti satunnainen asentoon vaipuminen, jonka monet ovat havainneet ratkaisun enteenä ja lemmittyä vieläkin suloisemmaksi muovaavana seikkana. Miksi tuo kaikki puuttui? Siitä syystä, ettei ollut kokemusta. Naisen täytyy suudella monet kerrat ennenkuin hän suutelee hyvin.

Huulten harjoittaminen näitä lemmentervehdyksiä varten noudattaa todellisuudessa niitä periaatteita, joita silmänkääntäjät ovat kehitelleet »kortin ajamista» koskevissa esityksissään. Kortti on vaihdettava sievästi, huomaamatta, pistettävä alle ja tarjottava vasta sinä silmänräpäyksenä, jolloin mitään aavistamattoman henkilön käsi ehtii korttikasaa tavoittamaan. »Ajaminen» on toimitettava niin vaatimattomasti ja kuitenkin niin pakottavasta että pilan esineenä oleva henkilö tosiaankin luulee valitsevansa, vaikka hänelle työnnetään käteen.

Sellaisia helpotuksia ei nyt ollut olemassa, ja Stephen oli siitä tietoinen. Aluksi hän tuokion ajan pahoitteli sitä, että suutelon pilasi hänen vastustelunsa, mutta sitten hän ilokseen havaitsi, että hänen kömpelyytensä oli hänen sulonsa.

»Otaksuhan, että minuun liittyy jotakin, mikä tekee sinulle melkeinpä mahdottomaksi suostua tulemaan vaimokseni tai isällesi sopeutua sellaiseen ajatukseen.»

»Mikään ei voi saada minua luopumaan rakkaudestani; sinun luonteessasi ei voi olla minkäänlaista virhettä. Minä tiedän, että se on puhdas ja jalo, ja kuinka voisinkaan niinmuodoin olla sinulle kylmäkiskoinen?»

»Eikö siis mikään muu ole meihin vaikuttava — eikö mikään minusta itsestäni riippumaton seikka määrää minuun kohdistuvia tunteitasi, Elfie?»

»Ei mikään», virkkoi hän helpotuksesta huoahtaen. »Siinäkö kaikki?
Ulkonaiset seikat? Mitäpä minä niistä?»

»Sinä voit tuskin asiaa arvostella, rakkaani, ennenkuin kuulet, mistä on kysymys. Jätetään asia, kunnes palaamme kotiin. Minä luotan sinuun, mutta en voi olla hilpeä.»

»Rakkaus on uusi ja tuore meille kuin kasteinen nurmi, ja me olemme yhdessä. Rakastavaisten maailmassa se merkitsee paljon. Stephen, minä luulen arvaavani välisemme eron — kenties miesten ja naisten välisen eron yleensäkin. Minä olen tyytyväinen voidessani rakentaa onneani jollekin sattumalta tarjoutuvalle läheiselle perustalle; sinä tahdot muovata koko maailman onnesi mukaiseksi.»

»Elfride, sinä lausut toisinaan sellaista, mikä saa sinut viisi vuotta vanhemmaksi itseäsi tai minuakin. Tuo huomautuksesi kuuluu siihen lajiin. Minä en voisi ajatella niin vanhasti, yritinpä miten tahansa… Ja eikö kukaan rakastaja ole sinua ennen suudellut?»

»Minä tiesin sen; sinä olit niin tottumaton. Sinä ratsastat hyvin, mutta et osaa ollenkaan sievästi suudella, ja ystäväni Knight sanoi kerran, että se on naisessa erinomainen puutos.»

»Tulehan nyt; minun täytyy nousta jälleen satulaan, muuten emme ehdi kotiin päivällisajaksi.» He palasivat Pansyn luo. »Enpä usko painoani nuoren miehen epävakaisen kämmenen varaan», jatkoi hän hilpeästi, »vaan käytän mieluummin portinpieltä tukikohtana. Kas niin — nyt olen jälleen oma itseni.»

Elfriden hilpeys sai Stephenin luopumaan mietteliäisyydestänsä, ja molemmat unohtivat kaiken muun paitsi hetken tuntojansa.

»Minkätähden sinä aloit minua rakastaa?» kysyi Elfride kauan katseellansa seurailtuansa lentävää lintua.

»Mitäpä niistä? Älähän kiusaa minua huolettomalla vastauksella. Mitäpä silmistäni?»

»Oh, ei mitään mainitsemisen arvoista. Ne ovat vain hyvät, en osaa muuta sanoa.»

»Kuulehan, Stephen, minä en pidä sellaisesta. Minkätähden aloit minua rakastaa?»

»Siinä sievä jurotus ja suloiset huulet; mutta oikeastaan ei sen enempää kuin kenellä muulla tahansa.»

»Älähän huoli keksiä kaikenlaista joutavaa, rakas Stephen. Sano kerrankin: minkä-tähden-aloit-minua-rakastaa?»

»Kenties niskasi ja hiustesi vuoksi, mutta en ole kumminkaan varma siitä. Tai kenties joutilaan veresi vuoksi, joka vain vaelteli pois poskistasi ja jälleen takaisin; mutta enhän ole varma. Tai kättesi ja käsivarsiesi vuoksi, koska ne saattoivat varjoon kaikki muut kädet ja käsivarret, tai jalkojesi vuoksi, jotka karkeloivat hameesi helman alla kuin pienet hiiret; tai kielesi vuoksi, joka soi niin herkän heleästi. Mutta enhän ole ollenkaan varma.»

»Kaikki tuo on helposti sanottu; mutta enpä välitä rakkaudestasi, jos se vain tuolla tavoin minua latteasti kuvailee eikä ole ollenkaan varma ja järkeilee jaarittelee. Mutta mitä tunsitkaan, Stephen» (samalla Elfride salaa nauraen loi häneen hilpeän katseen), »kun sanoit itseksesi 'Minä varmaankin alan rakastaa tuota naista’?»

»Tai kun sanoit itseksesi: 'Minä en milloinkaan tule rakastamaan tuota naista’?»

»Se oli jotakin paljoa epämääräisempää — ei mitään niin nimenomaista.»

»Ah, tuota en ymmärrä. Sinusta ei saa selkoa. Ja minä en kysy sinulta enää milloinkaan — en milloinkaan — en kysy, minkätähden syvimmässä sydämessäsi aloit minua rakastaa.»

»Suloinen ahdistaja, mitäpä siitä hyötyä? Kaiken pohjalla on lopulta tämä yksinkertainen asia: että oli aika, jolloin minä en ollut sinua vielä nähnyt ja jolloin en sinua rakastanut; että sitten sinut näin ja aloin sinua rakastaa. Riittääkö se?»

»Riittää; minä koetan saada sen riittämään… Minä luulen tietäväni, minkätähden sinua rakastin. Sinä olet kaunis, tietysti; mutta minä en sitä ajatellut. Syynä oli se, että sinä olet niin oppivainen ja kiltti.»

»Eivätpä nuo oikeastaan ole ominaisuuksia, joiden vuoksi miestä sopii rakastaa», virkkoi Stephen, äänessä hieman tyytymätön itsekritiikin sävy. »Mutta olkoonpa menneeksi. Kun ehdimme kotiin, niin minun täytyy pyytää isääsi sallimaan meidän kohta kihlautua. Kihlausaika tulee olemaan pitkä.»

»Minun mielestäni olisi parempi… Stephen, älä huoli puhua siitä ennenkuin huomenna.»

»Näetkös, jos hän vastustaisi — minä en usko hänen sitä tekevän; mutta jos hän kumminkin vastustaisi — niin meillä on tietämättömyydessämme yksi onnen päivä enemmän… Mitä mietteitä nyt haudotkaan?»

»Minä ajattelin, kuinka hyvä ystäväni Knight iloitsisi tästä näkymöstä.
Kunpa hän voisi saapua tänne.»

»Hän näyttää kovin sinua askarruttavan», vastasi Elfride hieman mustasukkaisesti niskaansa nakaten. »Hänen täytyy olla erittäin mielenkiintoinen mies, koska hän siinä määrin ottaa tarkkaavaisuutesi valtoihinsa.»

»Mielenkiintoinen!» virkkoi Stephen, kasvot innostusta hehkuen, »sanoisit mieluummin jalo, ylevä.»

»Aivan niin, aivan niin; minä unohdin asian», virkkoi Elfride puolittain ivallisesti. »Englannin jaloin mies, kuten meille eilen sanoit.»

»Minä tiedän, että hän on sankarisi. Mutta mitä hän tekee? Eikö mitään?»

»Mitä hän kirjoittaa? En ole milloinkaan kuullut hänen nimeänsä mainittavan.»

»Koska hänen persoonallisuutensa, samoinkuin erinäisten toisten hänen kaltaistensa, sulattaa itseensä eräs suuri ME, nimittäin se käsinkoskematon olio, jonka nimenä on Nykyaika — yhteiskunnallinen ja kirjallinen aikakauslehti.»

»Ainoastaan, Elfie! Minä voin vakuuttaa sinulle, että on hieno asia kuulua Nykyajan toimituskuntaan. Hienompi kuin olla huomattava kaunokirjailija.»

»Ei, Elfride», kuiskasi hän, »sitä en tarkoittanut. Minä tarkoitan, että hän todellakin on melkoinen kirjallisuuden mies eikä aivan tavallinen toimittaja. Hän kirjoittaa arvokkaampia asioita, vaikka toisinaan arvostelee kirjojakin. Hänen tavalliset tuotteensa ovat yhteiskunnallisia ja eetillisiä kirjoitelmia — kaikki se, mitä Nykyaika kirjallisten katsaustensa ohella sisältää.»

»Minä myönnän, että hänen täytyy olla lahjakas, jos hän kirjoittaa Nykyaikaan. Lehti tulee meille silloin tällöin. Minä haluaisin isän sen tilaavan, mutta hän on kovin vanhoillinen. Mutta sitten eräs toinen tuota mr Knightiä koskeva seikka — minä arvelen, että hän on erittäin hyvä ihminen.»

»Erinomainen ihminen. Minä pyrin pääsemään hänen läheiseksi ystäväksensä ajan mittaan.»

»En, en siinä määrin», vastasi Stephen, ikäänkuin sellainen otaksuma olisi ollut liiallinen. »Näetkös, asia oli tällainen. Hän on kotoisin samoilta seuduilta kuin minäkin ja opetti minua; mutta minä en ole hänen läheinen tuttavansa. Olenpa iloinen, kun ehdin rikkaammaksi ja maineikkaammaksi ja hyväksi veikoksi hänen kanssaan.» Stephenin silmät säikkyivät.

Elfriden pehmeät huulet alkoivat nyrpistyä. »Sinä ajattelet alinomaa häntä ja pidät hänestä enemmän kuin minusta!»

»Enpä suinkaan, Elfride. Tunne on ihan toista maata. Mutta minä pidän hänestä, ja hän ansaitseekin enemmän kiintymystä kuin voin hänelle tarjota.»

»Sinä et ole nyt kiltti, vaan teet minut mahdollisimman mustasukkaiseksi!» huudahti Elfride itsepintaisesti. »Minä tiedän, ettet koskaan voi puhua jollekin kolmannelle henkilölle minusta niin lämpimästi kuin hänestä minulle.»

»Mutta ethän ymmärrä asiaa, Elfride», virkkoi Stephen kärsimättömin elein. »Kunhan häneen kerran tutustut. Hän on loistelias — ei, se ei ole oikea sana; hän on mietteliäs — mutta ei tuokaan hänen laatuansa ilmaise — hän on sellainen, että sinua varmaan viehättäisi keskustella hänen kanssaan. Hän on mitä haluttavin ystävä, ja siinä ei ole puoletkaan siitä, mitä voisin sanoa.»

»Minä en välitä siitä, kuinka hyvä hän on. Minä en halua oppia häntä tuntemaan, koska hän tulee meitä erottamaan. Sinä ajattelet häntä öin päivin, paljoa enemmän kuin ketään muuta; ja kun häntä ajattelet, niin minä olen suljettu pois mielestäsi.»

»Ja minä en voi sietää, että puhut minulle hänestä niin lämpimästi parhaillaan minua rakastaessasi. Stephen, otaksuhan, että me olisimme molemmat hukkumassa, tuo Knight ja minä, ja sinä voisit pelastaa ainoastaan toisen meistä —»

»En voi sanoa; en tiedä. On epämieluisa, kerrassaan kamala ajatus, että täytyy toimia.»

»Ahaa, minä tiedän. Sinä pelastaisit hänet ja antaisit minun hukkua, hukkua, hukkua; ja minä en välitä rakkaudestasi!»

Hän oli yrittänyt luoda sanoihinsa hilpeätä sävyä, mutta viimeisen lausuman iloisuus oli sangen teennäinen.

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen hän lähti kiertämään erästä tien käännettä, missä jalkapolku erosi tiestä yhtyäkseen siihen jälleen hieman etäämpänä. Jälleen näkyviin ilmestyttyänsä Elfride yhä suuntasi katseensa hänestä pois jättäen hänet epäsuosionsa kylmyyteen värjöttelemään. Tässä välinpitämättömyyden pelissä Stephen joutui piankin häviölle. Hän kiersi polkuansa ja ilmestyi pian Elfriden näköpiiriin.

»Niinpä pelasta minut ja anna tuon mr Taitoniekan hukkua. Minä vihaan häntä. Mitä siis tekisit?»

»Sinun ei tosiaankaan pitäisi asettaa niin ankaraa kysymystä, Elfie. Se on naurettavaa.»

»Niinpä en halua olla enää kanssasi kahdenkesken. Menettelet säälimättömästi minua niin loukatessasi!» Hän nauroi omalle mielettömyydellensä, mutta jatkoi yhä.

»Ja antaisit hänen hukkua. Myönnähän, muuten et minua rakasta!» jatkoi
Elfride kiusoitellen.

»Kas niin; nyt olen sinun!» virkkoi Elfride, ja naisellinen voitonriemu säteili hänen silmistänsä.

»Toinen korvarengas on poissa, neiti, niin totta kuin elän», virkkoi
Unity heidän eteiseen astuessaan.

Elfriden kasvoihin kohosi onnettoman aavistuksen ilme, ja hänen kätensä kimposi korvanlehteen kuin nuoli.

»Siinä sitä ollaan!» huudahti hän Stephenille silmäillen häntä moittivasti.

»Minä tosiaankin ihan unohdin. Kunpa olisin muistanut!» vastasi hän omantunnon pistoksia ilmaisevin kasvoin.

»Jos te olisitte pyytänyt minua pitämään silmällä jotakin, Stephen, niin minä olisin tehnyt sen mitä nuhteettomimmin», jatkoi Elfride oikkuansa noudatellen, kun kuuli hänen tulevan jäljessä.

»Te löydätte sen, jos haluatte minun teitä kunnioittavan ja isän antavan suostumuksensa kihlaukseemme.» Hän mietti hetkisen ja lisäsi sitten vakavammin: »Minä tiedän nyt, missä sen kadotin, Stephen. Se tapahtui kalliolla. Minä tunsin itsessäni jonkin hienon muutoksen, mutta ajatukseni olivat siinä määrin muualla, etten tullut sitä ajatelleeksi. Siellä se nyt on, ja teidän täytyy lähteä sitä hakemaan.»

Hän lähti astelemaan paahtavassa helteessä ja varhaisen ehtoopäivän kuolemankaltaisessa hiljaisuudessa. Hän nousi huimaavan nopeasti sille tuuliselle rantaäyräälle, missä he olivat istuneet, kopeloi ja kouri kiviä ja kiven rakoja, mutta Elfriden kadonnutta jalokiveä ei näkynyt missään. Sitten Stephen alkoi astella hitaasti takaisin, pysähtyi tienristeyksessä hetkiseksi miettimään, lähti ylätasangolta vainioiden halki Endelstowin kartanoon päin.

Hän kulki joen rantaa, jalkapolkua pitkin, ollenkaan suuntaa hapuilematta, ilmeisesti aivan hyvin tuntien jokaisen askelenalan. Varjojen alkaessa venyä pitkiksi ja auringonvalon käydessä leppoisammaksi hän kulki kahdesta veräjästä ja saapui Endelstowin puiston tienoille. Joki virtasi nyt puiston aidan vieritse sukeltaen hieman kauempana lehdon peittoon.

Siinä sijaitsi aidan ja joen välimaalla hieman korkeammalla kohdalla, jota joki kiersi, ihmisasumus. Tämän piilossa olevan rakennuksen luonteenomaisimpana osana oli päädystä kohoava savupiippu, jonka kulmikasta muotoa säläsi rehottava muurivihreä. Se oli versonut niin runsaana ja avartunut niin kauas juuristansa, että savupiippu sai melkein tornimaiset mittasuhteet. Vähässä matkassa rakennuksen takana kohosi puiston aita, ja sen yläpuolelle kohosivat sykomorien latvukset, joita leppoisa tuulenhenki hiljalleen häilytteli.

Stephen kulki etupuolella olevan pienen sillan yli, asteli rakennuksen ovelle ja avasi sen koputtamatta ja minkäänlaista muutakaan merkkiä antamatta.

Oven avautuessa kuului tervehdyksiä, sitten siirrettiin tuolia kivipermannolla, ikäänkuin joku olisi pöydästä noustessaan työntänyt sen loitommalle. Ovi sulkeutui jälleen, ja nyt ei kuulunut sisästä muuta kuin vilkasta juttelua ja lautasten helinää.

VIII

Usvat kiiriskelivät lammista ja rämeistä yöllisille retkillensä, kun Stephen saapui pappilan ulko-ovelle. Elfride seisoi portailla kellervän lännen-taivaan valaisemana.

»Ette suinkaan ole koko aikaa etsinyt minun korvarengastani?» kysyi hän huolestuneena.

»Se ei haittaa. Vaikka asia minua kylläkin kiusaa. Ne olivat sievimmät, mitä minulla on. Mutta mitä olettekaan tehnyt, Stephen — missä olette ollut? Minä olen ollut kovin levoton. Minä pelkäsin, miten teidän kävisi, kun ette tunne seutua tuumaakaan. Minä ajattelin, että olisitte voinut pudota kalliolta! Mutta nyt tekee mieleni torua teitä siitä, että minua niin pelotitte.»

»Minun täytyy nyt puhutella isäänne», virkkoi Stephen verraten äkkiarvaamatta. »Minulla on paljonkin sanomista hänelle — ja teille, Elfride.»

»Saattaako se, mitä teillä on sanottavana, vaaraan tämän kauniin hetken ja onko se sama salaperäinen seikka, johon niin usein viittailette, ja tekeekö se minut onnettomaksi?»

Elfride hengitteli raskaasti ja silmäili ympärillensä ikäänkuin kuiskaajaa etsien.

»Kasvitarhassa luullakseni», vastasi Elfride. »Siellä hän iltaisin mieluimmin oleskelee. Minä poistun nyt. Sanokaa kaikki, mitä on sanottavaa — tehkää kaikki, mitä on tehtävää. Ajatelkaa, että minä odottelen pelokkaana tulosta.» Elfride astui siitä takaisin huoneisiin.

Hän odotteli vierashuoneessa katsellen, kuinka valot himmenivät varjoiksi, varjot painuivat pimeään, kunnes ei enää voinut hillitä kärsimätöntä haluansa saada tietää, mitä puutarhassa oli tapahtunut. Hän kiersi pensaikon, avasi puutarhan veräjän ja tähyili joka puolelle hämyiseen tarhaan. Heitä ei ollut siellä. Hän nousi pienille tikapuille, joita oli käytetty hedelmiä korjattaessa, ja silmäili puutarhanmuurin yli vainiolle. Vainio ulottui aina pappilan tilustenrajoille, missä oli pensasaita. Aidan viertä käyskeli mr Swancourt edestakaisin ja jutellen ääneen — itsekseen, kuten aluksi näytti. Niin ei kumminkaan ollut laita; aidan toiselta puolelta kuului vastaavan ääni, joka tosin kaikui pehmeältä, mutta ei ollut Stephenin.

Toisen keskustelijan täytyi olla läheisen kartanon kauan hoitamatta olleessa puutarhassa, joka siihen kuuluvine pienine tiluksineen oli äskettäin siirtynyt erään Troyton-nimisen henkilön haltuun. Elfride ei ollut milloinkaan häntä nähnyt.

Ei siis ollut mitään aihetta häiritä isää. Näytti siltä, ettei Stephen sittenkään ollut ilmaissut asiaansa niinkuin oli halunnut ja aikonut. Elfride lähti jälleen sisään ihmetellen, minne Stephen oli voinut joutua. Keksimättä mitään parempaa tekemistä hän lähti yläkertaan omaan pieneen huoneeseensa. Siellä hän istuutui avoimen ikkunan ääreen, nojasi kyynäspäänsä pöytään ja posken käteensä ja vaipui mietteisiinsä.

Oli lämmin ja hiljainen elokuun ilta. Vähäisinkin melu kuului pitkien matkojen päähän. Siinä hän istui ajatellen Stepheniä ja pahoitellen sitä, että hän oli suotta lähtenyt hänen seurastansa. Elfride ajatteli, kuinka hienotunteinen ja herkkä hän oli, mutta siitä huolimatta riittävässä määrin mies omistaakseen oman salaisuutensa, joka melkoisesti kohotti hänen arvoansa Elfriden silmissä. Tarkastellen siinä asioita sisäisen näkemyksensä avulla hän ei enää tajunnut ajan hupenemista.

Omituiset sattumat, varsinkin ne, jotka ovat laadultansa ylen tavallisia ja jokapäiväisiä, ovat niin yleisiä, että me totumme niiden selittämättömyyteen ja unohdamme kysyä, eikö niitä vastaan puhuva erinomaisen suuri todennäköisyys melkein todista, etteivät ne olekaan pelkkää sattumaa. Elfridelle sattui sellaista tänä hetkenä. Hän oli kahdennen kymmenennen kerran eloisasti mieleensä kuvailemassa aamuista suuteloa ja asettelemassa huuliansa siihen asentoon, jota toinen samanlainen edellyttäisi, kun kuuli saman tempun suoritettavan pihalla, ihan ikkunansa alla.

Suutelo ei ollut hiljaista ja salaista lajia, vaan päättäväinen, äänekäs ja taitava.

Elfriden kasvot sävähtivät punaisiksi, hän katsahti ulos, mutta tuloksetta. Taivaan kalpeata kajastetta vasten piirtyi ylänkömaan tumma, alakuloinen viiva, jota katkaisi ainoastaan erään toisia korkeammaksi kasvaneen seetripuun terävä ääriviiva.

Mahdollista oli, että jos pihan nurmikolla olisi seisonut ihmisiä, Elfride olisi nähnyt heidän himmeät hahmonsa. Mutta pensasryhmät, jotka aikaisemmin olivat vain olleet läikkinä aukiolla, olivat nyttemmin kasvaneet tuuheiksi ja laajoiksi ja peittivät nyt ainakin puolet pihan piiriä. Suuteleva pari oli voinut piillä jonkin pensaan varjossa; missään tapauksessa ei ollut ketään näkyvissä.

Ellei Elfriden rakastajaan olisi milloinkaan liittynyt mitään arvoituksellista seikkaa, hän ei olisi missään tapauksessa sallinut mieleensä heräävän sitä epäilystä, että hänellä saattoi olla jotakin osaa äskeisessä tapahtumassa. Mutta ne sanomatta jätetyt asiat, jotka tosin lisäsivät sitä salaperäisyyttä, jonka puutteessa Elfride ei olisi milloinkaan toden teolla häneen rakastunut, toisaalta herättivät kaikenlaisia epäilyksiä, ja hienoista mustasukkaisuutta tuntien Elfride kysyi itseltänsä, eikö Stephen voinut olla syyllinen.

Elfride asteli varpaisillaan portaita alas juuri siihen kohtaan, missä oli Stephenistä eronnut hänen aikoessaan lähteä juttelemaan kahden kesken isän kanssa. Sitten hän asteli kaikkiin niihin piilopaikkoihin, joista suutelo oli voinut kuulua, mutta siellä ei ollut ketään. Sisään palattuansa hän huusi sisäkköä.

»Hän on mennyt tätilään iltaansa viettämään», sanoi mr Swancourt pistäen päänsä työhuoneensa ovesta ja antaen kynttiläinsä valon tulvia Elfriden kasvoihin, joissa paloi mielenhämmingin puna.

»Minä en tiennyt, että olette sisällä, isä», virkkoi hän hämmästyneenä. »Valoa ei varmaankaan näkynyt, kun olin pihamaalla?» Hän kääntyi katsomaan ja näki uutimien olevan vielä sulkematta.

»Olenhan minä sisällä», virkkoi mr Swancourt välinpitämättömästi. »Mitä Unityltä tahdot? Luulenpa, että hän järjesti illallisen ennen lähtöänsä.»

»Tosiaanko? — Minä en ole ollut katsomassa. — En minä häntä senvuoksi.»

Nyt, kun nimenomaista syytä kysyttiin, Elfride tuskin tiesi, mikä se oli. Hänen ajatuksensa siirtyivät erääseen toiseen, tosin mitättömältä näyttävään seikkaan. Liedellä lepäsi hehkuva tulitikku, joka osoitti, että huoneesta ei ollut näkynyt tulta, koska kynttilät vasta aivan äsken oli sytytetty.

»Minä saavuin vastikään», sanoi kirkkoherra. »Minä luulin, että olit jossakin ulkona mr Smithin seurassa.»

Kokemattoman Elfridenkin täytyi välttämättä ajatella, että hänen isänsä oli ihmeen sokea, ellei havainnut, millaisia seurauksia hänelle ja Stephenille koitui, kun heidät muitta mutkitta jätettiin toistensa seuraan, ihmeen huolimaton, jos hän tuon näki, mutta ei huolinut sitä ajatella, ihmeen hyvä, jos hän — kuten todennäköisintä — näki sen, ajatteli sitä ja hyväksyi sen. Nämä mietteet keskeytyivät samassa, kun portille ilmaantui Stephen, jonka päätä ja hartioita puiden takaa kohoava kuu hopeoi.

»Liittyvätkö vaikeutenne jollakin tavoin siihen suuteloon, joka äsken sattui pihamaalla?» kysyi Elfride äkkiä, melkein kiivaasti.

»Minä en käsittänyt tarkoitustanne enkä käsitä sitä oikein vielä nytkään. Minä en varmaankaan ole suudellut ketään pihamaalla, jos tosiaankin haluatte siitä tietoa, Elfride.»

»Älkää pakottako minua kertomaan; se ei ole ollenkaan tärkeätä. Entä oletteko puhunut isälle kihlauksestamme, Stephen?»

»En», virkkoi hän pahoitellen. »En löytänyt häntä heti, ja sitten aloin ajatella, mitä sanoitte vastustuksesta, kiellosta — mahdollisista katkerista sanoista ja onnemme raukeamisesta — ja päätin siirtää asian huomiseen. Niin voitamme yhden ilon päivän, värähtelevän ilon päivän.»

»Niin, mutta olisi sopimatonta kauemmin vaieta», virkkoi Elfride hellästi, siten ilmaisten, että hänen kasvonsa olivat lämmenneet. »Minä haluan hänen tietävän rakkaudestamme. Miksi oletkaan omaksunut viivyttelyä koskevan ajatukseni?»

»Minä selitän seikan. Mutta haluan ilmaista salaisuuteni ensin sinulle — tahdon sanoa sen nyt. On vielä pari-kolme tuntia makuullemenoaikaan. Lähdetään kukkulalle kirkon luo.»

Elfride myöntyi mitään lausumatta, he lähtivät pihamaalta eräästä sivuportista ja etenivät kuutamoiselle alueelle.

Kirkon ovi oli lukossa. He kääntyivät portille ja kävelivät käsi kädessä etsien kirkkomaalta istumasijaa. Stephen valitsi laakean hautakummun, joka näytti uudemmalta ja valkoisemmalta kuin sen ympärillä olevat, istuutui ja veti leppoisasti Elfriden kättä puoleensa.

»Ah, Stephen, miksi tuota toistelet alinomaa ja alakuloisesti? Tiedäthän, että rakastan.» Hän siirtyi lähemmäksi ja jatkoi: »Mitä sinusta sanottaneenkin — ja mitään pahaa ei voida sanoa — minä pysyn sittenkin sinulle uskollisena. Sinun tiesi ovat minun tieni aina elämäni loppuun saakka.»

»Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, keitä vanhempani ovat tai millaisessa seurapiirissä minä olen alkujaan liikkunut?»

»En, en erikoisesti. Olen havainnut käytöksessäsi muutamia seikkoja, jotka ovat hieman omituisia — en mitään enempää. Arvelen, että olet liikkunut niissä seurapiireissä, joissa ammattien harjoittajat yleensä liikkuvat.»

»Entä jos otaksumme, ettei suvussani ole ketään muuta oppinutta ammattimiestä kuin minä?»

»Eikö muuta! Mutta mitäpä siitä, minä rakastan sinua siitä huolimatta yhtä paljon, Stephen, rakas Stephenini», virkkoi hän hellästi. »Miksi kerrotkaan minulle näistä asioista niin tehostaen? Mitä ne minulle kuuluvat?»

»Minkä tuuletkaan isäni olevan — mitä luulet hänen tekevän, tarkoitan?»

»Tuo ajatus tuntuu minusta oudolta. Mutta mitäpä siitä; eihän se mitään haittaa?»

»On kyllä — maailman paras äiti. Hänen sukulaisensa ovat olleet vuosisatojen ajat hyvinvoipia vapaatilallisia, mutta hän oli vain maitotyttö.»

»Hän pysyi toimessaan pitkät ajat sen jälkeen, kun oli mennyt naimisiin isäni kanssa», jatkoi Stephen enempää arkailematta. »Minä muistan varsin hyvin, kuinka pienenä pahaisena olin hänen mukanansa, kun hän maitoa kuori ja kirnusi, ja olin muka olevinani joksikin hyödyksi. Se oli kylläkin onnellinen aika!»

»Minä en voi käsittää, kuinka saattaisi olla onnea siellä, missä on suoritettava rasittavaa ruumiillista työtä elääkseen - punaisin ja sierautunein käsin ja jaloissa puukengät… Stephen, minä myönnän, että tuntuu omituiselta ajatella, että olet nuoruudessasi ollut niin — niin hienostumaton ja suorittanut sellaisia palvelijain tehtäviä.» (Stephen vetäytyi tuuman tai pari loitommalle.) »Mutta minä rakastan sinua siitä huolimatta», jatkoi Elfride painautuen jälleen lähemmäksi hänen olkapäätänsä, »enkä välitä mitään menneisyydestä. Olethan sitäkin arvokkaampi, kun olet raivannut kaikesta huolimatta itsellesi tien maailmassa.»

»Niin, ja syystäkin. Nyt ymmärrät, Elfride, miksi olen nauttinut kirjeellistä opetusta. Minä tunsin hänet jo aikoja ennen kuin hän lähti Oxfordiin, mutta en ollut ehtinyt niin pitkälle, että hän olisi uskonut minun ehtineen riittävän pitkälle klassillisten kielten opinnoissa. Sitten minut lähetettiin pois kylästä, ja me kohtasimme toisemme harvoin; mutta hän piti säännöllisimmin yllä kirjeellistä opetusta. Minä kerron sinulle koko tarinan, mutta en nyt. Nyt ei ole muuta sanottavanani kuin mainita paikat, henkilöt ja aikamäärät.» Hänen äänensä aleni tässä kohden pelokkaasti.

»Ei; älä huoli sanoa enempää. Olet rakas kelpo poika, kun olet sanonut, mitä olet sanonut; eikä se niin kovin pelottavaa olekaan. Onhan muuttunut mitä tavallisimmaksi asiaksi, että miljoonainomistajat aloittelevat lähtemällä Lontooseen työkojeet repussaan ja puoli kruunua taskussaan. Sellainen alkuperä alkaa olla niin arvossapidetty», jatkoi hän hilpeästi, »että siihen liittyy jonkinlaista normandilaisen sukupuun tuoksua.»

»Kunhan olisin jo yrityksissäni onnistunut, en tuosta välittäisi. Mutta toistaiseksi kaikki on pelkkää mahdollisuutta.»

»Minä ajattelin tekeväni väärin, jos sallin sinun rakastaa itseäni kertomatta sinulle tarinaani; ja toisaalta pelkäsin sitä tehdä. Pelkäsin menettäväni sinut, ja olin siinä kohden pelkurimainen.»

»Kuinka kaikki sinua koskevat seikat selviävätkään tämän tiedon nojalla! On kohta ilmeistä, miksi pelaat niin omituisella tavalla shakkia, miksi äännät latinankieltä niinkuin äännät ja miksi kirjaviisauteesi liittyy tavallisimpia sosiaalisia seikkoja koskevaa tietämättömyyttä. Eikö tämä kaikki ole yhteydessä sen kanssa, mitä näin lordi Luxellianin luona?»

»Minä näin varjosi, näin kuinka puit viittaa naishenkilön ylle. Minä olin sivuovella; te molemmat olitte huoneessa, jonka ikkuna oli minua vastapäätä. Hetkisen kuluttua sinä tulit luokseni.»

»Äitisi siellä!» Elfride vetäytyi kauemmaksi silmäilläkseen häntä mielenkiinnoin.

»Elfride», virkkoi Stephen, »minä ajattelin kertoa sinulle lopun huomenna — olen jättänyt sen vielä sanomatta — mutta minun on se nyt sittenkin sanominen. Se koskee vanhempieni asuinpaikkaa. Missä luulet heidän elävän ja olevan? Sinä tunnet heidät — ainakin ulkonäöltä.»

»Niin, minun isäni on John Smith, lordi Luxellianin muurarimestari, joka asuu puiston muurin takana joen rannalla.»

»Hän rakensi — tai oli mukana rakentamassa sitä taloa, jossa te asutte, vuosia sitten. Hän pystytti lordi Luxellianin portin kivipylväät. Isoisäni istutti ne puut, jotka reunustavat pihamaatanne; isoäitini — joka työskenteli vainiolla hänen kerallansa — piti pystyssä jokaista puuta hänen luodessaan multaa juurille; he kertoivat tuon minulle, kun olin vielä lapsi. Hän toimi myöskin suntiona ja haudankaivajana, ja monet haudat tässä ympärillämme ovat hänen käsialaansa.»

»Kun arvaamattamme hävisit ensimmäisenä aamuna tulosi jälkeen, menitkö silloin tapaamaan isääsi ja äitiäsi?… Nyt ymmärrän; eipä ihmekään, että näytit tuntevan kylän tiet ja polut!»

»Eipä ihmekään. Mutta sinun tulee ottaa huomioon, etten ole täällä asunut yhdeksännen ikävuoteni jälkeen. Siihen ikään ehdittyäni minä muutin olemaan ja elämään setäni, seppämestarin luo Exonburyn lähistölle voidakseni käydä kansakoulua; siihen aikaan ei ollut yhtäkään koulua täällä kaukaisella rannikolla. Siellä minä tapasin ystäväni Knightin. Kun sitten olin täyttänyt viisitoista ja saanut hyvän koulutuksen koulumestarilta ja varsinkin Knightiltä, minä pääsin oppilaaksi erään arkkitehdin konttoriin siinä kaupungissa, koska käyttelin kynää taitavasti. Siellä minä olin vielä puoli vuotta sitten, jolloin sain harjoittelijan paikan eräässä Lontoon konttorissa. Siinä koko tarinani.»

»Omituista ajatella, että sinä, lontoolainen vieraamme, olet täällä syntynyt ja tuntenut tämän seudun jo monta vuotta aikaisemmin kuin minä. Kovin kummalliselta se minusta tuntuu!» virkkoi Elfride hiljaa.

»Äitini niiasi sinulle ja isällesi viime sunnuntaina», sanoi Stephen kiusallisin tunnoin ajatellen asiain ristiriitaisuutta. »Ja isäsi sanoi hänelle: 'Minua ilahduttaa nähdä sinut niin säännöllisesti kirkossa, Jane.’»

»Minä muistan sen, mutta en ole milloinkaan hänen kanssaan jutellut. Minä olen ollut täällä vasta puolitoista vuotta, ja seurakunta on kovin laaja.»

»Ajattele nyt toisaalta», virkkoi Stephen alakuloisesti hymyillen, »että isäsi uskoo suonissani virtaavan 'sinistä verta’. Sinä iltana, jolloin tänne saavuin, hän välttämättä tahtoi todistaa minun polveutuvan eräästä vanhimpien joukkoon kuuluvasta läntisten kreivikuntien suvusta perustaen otaksumansa toiseen ristimänimeeni, joka todellisuudessa on minulla vain senvuoksi, että isoisäni palveli kolmekymmentä vuotta Fitzmaurice-Smithin perheen puutarhurina. Nähdessäni sinun kasvosi, armaani, minulla ei ollut sydäntä väittää häntä vastaan ilmoittamalla hänelle sellaista, mikä olisi estänyt minua pääsemästä sinun ystävyyteesi.»

Elfride huokasi syvään. »Niin, nyt minä huomaan, kuinka tämä epätasaisuus voi koitua meille vastukseksi», virkkoi hän hiljaa ja jatkoi alakuloisesti kuiskaten: »Ei olisi minun puolestani haitannut, jos he olisivat asuneet jossakin etäällä. Isä olisi suostunut kihlaukseemme, jos sukulaisesi maalaiset olisivat eläneet jossakin satojen peninkulmien päässä; etäisyys näet lievittää sukujen ristiriitoja. Mutta hän ei varmaankaan pidä siitä. — Ah, Stephen, Stephen, mitä voinkaan tehdä?»

»Mitä tehdä?» virkkoi Stephen kiusaukseen johdatellen, mutta synkin mielin. »Hylkää minut; anna minun lähteä takaisin Lontooseen äläkä enää minua ajattele.»

»En, en; minä en voi sinusta luopua! Suunnitelmiemme toivottomuus saa minut pitämään sinusta sitäkin enemmän… Minä tajuan nyt, mitä en aluksi havainnut. Stephen, miksi olisimmekaan huolissamme? Miksi isä vastustelisikaan? Lontoolainen arkkitehti on lontoolainen arkkitehti. Kukapa siellä sellaisia kyselee? Ei kukaan. Mehän asumme siellä, eikö totta? Miksi olisimmekaan niin huolissamme?»

»Niin, Elfie», virkkoi Stephen, jonka toiveet syttyivät samalla kuin Elfriden, »Knight ei ollenkaan ajattele sitä, että olen maalaispoika. Hän sanoo, että ansaitsen hänen ystävyytensä yhtä hyvin kuin jos olisin lordin poika, ja jos kerran ansaitsen hänen ystävyytensä, niin kaiketi myöskin sinun, Elfride?»

»Minä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua», lausui Elfride vastauksen asemesta, »enpä edes solminut mitään kiinteätä ystävyysliittoa niinkuin sinä Knightin keralla. Toivoisin, ettet olisi sinäkään sitä tehnyt. Se vähentää minua.»

»Ei, Elfride, eipä suinkaan», virkkoi hän anellen. »Eikö sinulla tosiaankaan ole ollut ketään armasta?»

»Luullakseni tahtoi. Mutta minä en nähnyt hänessä mitään. Hän ei ollut kyllin hyvä, vaikka olisin häntä rakastanutkin.»

»Tilanomistaja ei ollut kyllin hyvä — kuinka paljon parempi kuin minun sukuni!» lausui Stephen itsekseen.

»Meidän allamme. Hän on tässä haudassa. Hän on kuollut, ja me istumme hänen haudallansa.»

»Elfie», sanoi nuori mies nousten ja silmäillen hautaa, »kuinka omituiselta ja surulliselta tuo kuulostaakaan! Se kerrassaan masentaa minua tänä hetkenä.»

»En milloinkaan katseella, sanalla taikka merkillä», lausui Elfride juhlallisesti. »Hän kuoli hivutustautiin ja haudattiin sinä päivänä, jolloin ensi kerran saavuit luoksemme.»

»Lähdetään pois. Minä en mielelläni ole hänen läheisyydessään, vaikka et olisikaan häntä milloinkaan rakastanut. Hän oli ennen minua.»

»Ikävyydet saavat sinut kohtuuttomaksi», virkkoi Elfride puolittain nyreissään seuraten Stepheniä muutaman askelen päässä. »Minun olisi kenties pitänyt se sanoa, ennenkuin istuuduimme. Niin, lähdetään.»

IX.

Uhkaavien vaikeuksien painostamina Elfride ja Stephen palasivat kukkulalta käsikädessä. Ovella he pysähtyivät mietteissään, niinkuin lapset, jotka saapuvat kouluun liian myöhään.

Naiset tyytyvät kohtaloonsa helpommin kuin miehet. Elfride oli nyt sopeutunut siihen yllättävään ajatukseen, että hänen rakastajansa alkuvaiheet olivat murheelliset; Stephen sitävastoin ei ollut unohtanut sitä vähäistä ikävyyttä, että joku muu oli ihaillut Elfrideä ennen häntä.

»Hän vihaa minua nyt. Hän sanoo, että minä olen surmannut hänen poikansa.»

Stephen puristin hänen kättänsä, ja vähäinen varjo väistyi pois päästäen jälleen vallitsemaan yhteisen ja ilmeisemmän huolen.

Kirkkoherran työhuone näytti olevan ainoa valaistu suoja. He astuivat sisään, kumpikin yrittäen käytöksellänsä salata sitä salaamatonta asiaa, että vastavuoroinen rakkaus oli heidän olemustensa vallitsevana sävelenä. Elfride havaitsi miehen, joka istui häneen selin keskustellen hänen isänsä kanssa. Hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta mr Swancourt oli huomannut hänet.

»Astu sisään», sanoi hän; »täällä on vain Martin Cannister, joka on tullut hakemaan jäljennöstä mrs Jethway rukalle.»

Martin Cannister, suntio, oli Elfriden suosiossa. Hän tapasi herättää neidon mielenkiintoa kertoelemalla merkillisistä kokemuksistansa: kuinka hän monien vuosien kuluttua, kaivaessaan esiin tuttujen henkilöiden ruumiita, tunsi heidät jostakin vähäisestä merkistä (vaikka ei ollutkaan todellisuudessa milloinkaan ketään tuntenut). Hänellä oli ovelat pienet silmät ja runsas kaksoisleuka, joka jossakin määrin korvasi nenän huomattavaa niukkuutta.

Cannisterin kädessä oleva paperiliuska ja pöydällä lepäävät rahakolikot osoittivat, että asia oli järjestyksessä, ja jatkuvan keskustelun sävystä saattoi päättää, että kuntalaisen ja kirkkoherran mieltä nyt kiinnittivät paikkakunnan uutiset.

Mr Cannister nousi ja kosketti sormellaan silmäkulmaansa, siten kunnioittavasti tervehtien Elfrideä, soi puolen tervehdystä Stephenille, (jota hän, enempää kuin kukaan muukaan kylänmies, ei ollut ollenkaan tuntenut), istuutui ja ryhtyi jälleen juttelemaan.

»Niin, paalustahan oli puhe. Kuten sanoin, Nat oli iskemässä paalua maahan tällä tavalla.» Mr Cannister piteli kävelykeppiänsä huolellisesti vaakasuorassa asennossa vasemmalla kädellänsä ja iski sen nuppiin varsin voimallisesti oikean käden nyrkillä. »John piteli paalua, tällä tavalla.» Samassa hän hieman heilahdutti keppiä ja katsahti tiukasti ympärillä olevien henkilöiden silmiin nähdäkseen, että he olivat hyvin tajunneet asian tähänastiset vaiheet, ennenkuin hän lähti etenemään. »No niin, kun Nat oli iskenyt paalua kuusiseitsemän kertaa, hän levähdytti käsivarttansa sekunnin tai parin ajan. John, joka luuli hänen lopettaneen, nosti kätensä paalun päähän koetellakseen, seisoiko se lujasti.» Mr Cannister levitti kämmenensä kepin nupin yli. No niin, Nat ei ollutkaan ajatellut lakata lyömästä, ja kun John oli nostanut kätensä paalun päähän, niin nuija —»

»Nähkääs, sir, nuija oli jo putoamassa. Nat havaitsi käden, mutta ei kyennyt enää iskua ajoissa pidättämään. Nuija putosi John Smith paran kädelle ja murskasi sen taikinaksi.»

»Siunatkoon! Siunatkoon! Mies raukka!» virkkoi kirkkoherra sillä äänellä, joka kaikuu haavoitettujen suista »Pragin taistelun» pianoesityksessä.

»Ei kukaan muukaan; ja hyväsydämisempää miestä ei Jumala kaikkivaltias ole milloinkaan luonut.»

»Minä olen kuullut», virkkoi mr Swancourt Stepheniä huomaamatta, »että hänellä on poika Lontoossa, erittäin lupaava nuori mies.»

»Paalunuija ei voi kovin lievästi loukata. No niin, hyvää yötä, ja hyvää yötä, sir, ja hyvää yötä, neiti.»

Mr Cannister oli kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt poistumaan, ja kun jäähyväislausumat kuuluivat hänen huuliltansa, hän oli jo oven ulkopuolella. Hän asteli järein askelin eteisen halki, kulutti enemmän kuin minuutin ajan yrittäessään sulkea ovea kunnollisesti ja hävisi sitten kuuluvista.

Mr Swancourtin niska kävi entistä punaisemmaksi, rusotus tulvi sieltä hänen kasvoihinsa, hänen piirteensä kävivät selvemmiksi, ja huulet näyttivät ohentuvan. Ilmeistä oli, että sarja pieniä seikkoja, jotka tähän asti olivat jääneet vaille erikoista huomiota, nyt kerääntyi yhteen muodostaen mr Swancourtin mieleen kirkkaan kuvan, joka teki kaikki muut Stephenin selitykset joutaviksi.

Noiden sanojen merkitys riippuu kokonaan niiden sävystä, joten mr Swancourtin lausuma merkitsi yhtä paljon tai yhtä vähän kuin lausumatta jättäminen.

»Minun täytyy nyt lähteä», sanoi Stephen rauhattomin ilmein ja ikäänkuin ei olisi oikein tietänyt, pitikö lähteä, vai jäädä. »Kun palaan, sir, suonette minun keskustella kanssanne muutamia minuutteja?»

»Epäilemättä. Vaikka oikeastaan ei tunnukaan todennäköiseltä, että meillä voisi olla mitään yksityisluontoista toisillemme sanottavaa.»

Mr Swancourt otti olkihattunsa, kulki läpi vierashuoneen, johon kuu valoi hohtoansa, ja astui lasiovesta kuistikolle. Oli helppo arvata, että mr Swancourtissa, jonka mielen luontainen syvä oli kutoutunut sukuhistoriallisten tutkimusten, hyvien päivällisten ja patriisi-muistelmien vaiheilla, ennakkoluulot olivat hänen aulismielisyyttänsä voimallisemmat ja että Stephenin hetket hänen ystävänänsä ja vertaisenansa olivat luetut.

Stephen liikahti eteenpäin, ikäänkuin olisi aikonut seurata kirkkoherraa, peräytyi, oli kerrassaan ymmällä, minne kääntyä, ja lähti alakuloisena ovelle. Elfride asteli verkalleen hänen jäljessään. Ennenkuin hän oli ehtinyt kahden askelen päähän portailta, Unity ja sisäkkö Anna palasivat kyläilyltänsä.

»Oletteko kuullut jotakin John Smithistä? Eihän vamma ole niin vaikea kuin kerrotaan?» kysyi Elfride aavistellen.

»Hän sanoo, että vaikka Nat luuleekin, että hänen oli mahdoton pidättää putoavaa nuijaa, hän kumminkin on niin tehnyt tietämättänsä — onpa sitä melkoisestikin pidättänyt. Täysi isku näet olisi murskannut käden kerrassaan, mutta todellisuudessa se on vain mustelmilla.»

»Riittää, Unity», lausui Elfride käskevästi; ja molemmat palvelijattaret lähtivät.

»Suotko minulle anteeksi, Elfride?» sanoi Stephen heikosti hymyillen. »Kukaan ei ole moitteeton rakastaessaan». Hän tarttui kevyesti Elfriden käteen.

Pää kallellaan kuin Greuzen maalaaman kuvan Elfride sanattomasti ja hellästi moitti hänen epäilystänsä ja puristi hänen kättänsä. Stephen vastasi puristukseen kolmin kerroin ja lähti sitten isänsä mökille Endelstowin puiston liepeille.

»Mitä sanotkaan tästä, Elfride?» kysyi hänen isänsä, joka tuli kohta
Stephenin lähdettyä.

Naisellisen sukkelasti Elfride tarttui jokaiseen korteen, jonka nojalla voi puhua Stephenin puolesta. »Hän on maininnut siitä minulle», sopersi hän, »joten se ei ole minulle mikään uusi keksintö. Hän oli parhaillaan aikeissa tulla ilmoittamaan siitä sinulle.»

»Tulla ilmoittamaan minulle! Minkätähden hän ei ole sitä jo aikoja sitten ilmoittanut? Minä moitin hänen salakähmäisyyttänsä yhtä paljon, ellen enemmänkin kuin asiaa itseänsä. Näyttääpä melkein siltä, kuin hän haluaisi pitää minua narrinansa — ja sinua samaten. Te olette seurustelleet ja vaihtaneet kirjeitä tavalla, jota minä en ollenkaan hyväksy — mitä sopimattomimmalla tavalla. Sinun olisi pitänyt tietää, kuinka mahdoton sellainen käytös on. Naisen tulee mitä huolellisimmin välttää seurustelua Ties-kenen kanssa.»

»Oma vikani, tietysti; oma vikani. Mitä lempoa lienenkään ajatellut? Hän, maalaispoika, ja me Swancourtit, Luxellianien sukulaiset. Me olemme kulkeneet kohti tyhjää jo vuosisatoja, ja nyt olemme luullakseni päässeet perille. Kenen minä tänne tämän jälkeen kutsunen!»

Havaitessaan asioiden ylen epäsuotuisan laadun Elfride alkoi itkeä. »Isä, isä kulta, suo anteeksi hänelle ja minulle! Me pidämme toisistamme, isä! Ja hän aikoi tulla sinulta kysymään, sallitko meidän mennä kihloihin, kunnes hän on gentleman samoinkuin sinäkin. Meillä ei ole kiirettä, isä kulta; me emme ollenkaan tahdo mennä naimisiin juuri nyt; vasta sitten, kun hän on rikkaampi. Mutta salli meidän mennä kihloihin, sillä minä rakastan häntä kovin, ja hän rakastaa minua.»

Tuo vetoaminen koski hieman mr Swancourtin tunteisiin, ja hän pahoitteli, että asiat olivat niinkuin olivat. »Enpä suinkaan!» vastasi hän lausuen kieltonsa vitkaan ja soinnukkaasti.

»Mitä vielä! Onpa se sievä juttu. Ei siinä kyllin, että minä olen joutunut häpeään pitämällä häntä täällä luonani — erään oman kylän maalaisen poikaa — vaan nyt minun on vielä otettava hänet vävykseni! Taivaan nimessä, Elfride, oletko mieletön?»

»Sinä olet nähnyt hänen kirjeittensä saapuvan minulle aina siitä saakka, kun hän ensi kerran kävi luonamme, ja sinä tiedät, että ne olivat eräänlaisia — lemmenkirjeitä; ja siitä asti, kun hän on täällä ollut, sinä olet sallinut hänen olla kanssani kahden kesken melkeinpä yhtenään. Ja sinä olet arvannut, sinun on täytynyt arvata, mitä me ajattelimme ja teimme, ja sinä et ole häntä estänyt. Lemmenleikkiä seuraa lemmenvoitto, ja sinä tiesit, että asiat kehittyisivät siihen määrään, isä.»

Kirkkoherra torjui tämän terveen järjen varassa suoritetun hyökkäyksen. »Koska minua ahdistelet, niin sanon sinulle, että tietysti arvasin jonkinlaista lapsellista kiintymystä voivan kehittyä välillenne, ja minä myönnän, etten huolinut sitä paljoakaan ehkäistä; mutta toisaalta minä en ole sitä erikoisesti suosinut, ja kuinka voisitkaan toivoa, että menettelen niin nyt? Se on mahdotonta; yksikään englantilainen isä ei kallistaisi korvaansa moisille ehdotelmille.»

»Mutta onhan hän sama mies, isä; sama joka suhteessa, ja kuinka hän voisikaan olla minulle vähemmän sovelias nyt kuin aikaisemmin?»

»Hän esiintyi nuorena miehenä, jolla on kelpo ystäviä ja joltinenkin omaisuus; mutta kun hänellä ei ole kumpaakaan, niin hän on toinen mies.»

»Minä nojauduin Hewbyn ilmoitukseen. Hänen olisi pitänyt asia minulle ilmoittaa. Samaten olisi nuoren miehen itsensä pitänyt se tehdä, luonnollisesti. Minä pidän mitä kunniattomimpana menettelynä saapua toisen taloon kavalana Ties-kenenä.»

»Hän pelkäsi asiaa sinulle ilmaista, ja samoin olisin minä pelännyt hänen sijassaan. Hän rakasti minua liian paljon uskaltaakseen käydä sellaiseen uhkayritykseen. Mitä taas siihen tulee, että hän ensimmäisen vierailunsa aikana puhui ystävistänsä, minä en käsitä, miksi hän ei olisi saanut niin tehdä. Hän saapui tänne liikeasioissa; meitä ei liikuttanut hänen vanhempiensa laatu. Sitäpaitsi hän tiesi, että jos olisi sinulle kertonut, niin sinä et olisi milloinkaan häntä tänne kutsunut, joten hän mahdollisesti ei olisi nähnyt minua enää milloinkaan. Ja hän halusi nähdä minut. Kukapa voi soimata häntä siitä, että hän pyrki, millä keinoin tahansa olemaan minun läheisyydessäni — tytön, jota hän rakastaa? Rakkaudessa on kaikki sallittua. Minä olen kuullut sinun itsesi niin sanovan, isä, ja sinä itse olisit menetellyt ihan samoin kuin hän — ja niin olisi menetellyt jokainen mies.»

»Ja keksittyään, mitä minä olen keksinyt, tekisi jokainen mies niinkuin minä ja välttäisi minun erehdystäni; toisin sanoen: vapautuisi hänestä kohta, kun vieraanvaraisuuden lait sen sallivat.» Mutta sitten mr Swancourt muisti olevansa kristitty. »Minä en tietenkään missään nimessä aio ajaa häntä ulos ovesta», lisäsi hän, »mutta arvelenpa, että hänellä on sen verran tahdikkuutta, ettei hän tämän jälkeen enää viivy kauan luonamme.»

»Epäilemättä, sillä hän on gentleman. Tiedäthän, kuinka miellyttävä hänen käytöstapansa on», jatkoi Elfride, vaikka Stephenin käytöstavan, samoinkuin Euryaloksen tekojen miellyttäväisyys hänen silmissään johtui pikemmin hänen oman persoonallisuutensa miellyttäväisyydestä kuin käytöstavan erinomaisuudesta.

»Mitä vielä; ken hyvänsä voi olla miellyttävä, kunhan elelee vähän aikaa kaupungissa ja pitää silmänsä auki. Hän on voinut poimia gentlemannimaisuutensa käymällä kokoelmissa ja teattereissa ja katselemalla, miten näyttelijät näyttämöllä seurustelevat. Hän johdattaa mieleeni erään pahimpia juttuja, mitä olen milloinkaan kuullut.»

»Kiitän kysymästä, mutta minä en missään tapauksessa kertoisi sinulle sellaista sopimatonta juttua!»

»Jos hänen isänsä ja äitinsä olisivat eläneet Englannin pohjois- tai itäosissa», jatkoi Elfride urhoollisesti, vaikka nyyhkytykset alkoivat keskeyttää hänen puhettansa, »missä tahansa muualla, mutta ei täällä — niin — sinä — olisit — vain katsonut häntä — etkä heitä! Hänen asemansa — olisi määrännyt — hänen ammattinsa — eikä hänen isänsä — vaatimaton asema — ja eihän hän enää — pitkiin aikoihin — asu heidän luonansa. Vaikka John Smith onkin kerännyt koko joukon rahoja ja kuuluu olevan paremmissa varoissa kuin me — eihän hän muuten olisi voinut antaa poikansa ryhtyä sellaiseen varoja kysyvään ammattiin. Ja Stephenille on vain kunniaksi, että hän on perheensä etevin.»

»Niin. 'Kun eläin on eläimistä parhain, niin hänen seimensä sijaitsee kuninkaan tallissa’.»

»Sinä loukkaat minua, isä!» huudahti Elfride. »Aivan varmaan loukkaat!
Hän on minun oma Stephenini!»

»Tuo voi olla totta, mutta voi se olla erehdyskin, Elfride», vastasi jälleen hänen isänsä epämieluisan liikutuksen valloissa vasten tahtoansa. »Sinä sekoitat toisiinsa tulevaiset mahdollisuudet ja nykyiset tosiasiat — sen, mitä nuori mies voi olla, ja mitä hän on. Meidän täytyy pitää silmällä, mikä hän on, eikä sitä, miksi epätodennäköinen onnenoikku voi hänet tehdä. Seikka on tämä: Erään seurakuntalaiseni työmiehen poika, miehen, joka kenties on minua varakkaampi, kenties ei — nuorukainen, joka ei ole vielä edistynyt maailmassa niin pitkälle, että hänellä olisi mainittavia omia tuloja ja joka senvuoksi on arvoasemaltansa isänsä tasossa — haluaa kihlata sinut morsiamekseen. Hänen sukulaisensa asuvat aivan samalla seudulla kuin sinäkin, joten sinut tässä kreivikunnassa — joka meille merkitsee maailmaa — aina tunnettaisiin muurari Jack Smithin pojan eikä suinkaan jonkin lontoolaisen ammattimiehen vaimona. Puheen esineenä on aina puutos eikä suinkaan sitä korvaava tosiasia. Riittää, älä huoli puhua enempää. Sinä voit väitellä koko yön ja todistaa mitä tahansa; minä pysyn sanoissani.»

Elfride silmäili vaieten ja toivottomana ikkunasta, silmät suurina ja itkettyneinä ja poskipäät kosteina.

»Minä sanon sitä suureksi ajattelemattomuudeksi — ja haluaisin nimittää sitä hävyttömyydeksi — Hewbyn taholta», alkoi jälleen hänen isänsä puhua. »Enpä ole moista kuullut — antaa sellaiselle kömpelölle maalaispojalle sellainen suositus minua varten! Sinä olet tietenkin joutunut petetyksi samoinkuin minä. Sikäli en sinua ollenkaan soimaa.» Hän lähti etsimään mr Hewbyn kirjettä. »Näin hän minulle kirjoitti: 'Kunnioitettu herra. — Noudattaen t. k. 18:ntena päivätyssä kirjeessänne lausuttua kehoitusta olen päättänyt ottaa kysymyksessä olevan työn valvoakseni ja toimittaa piirustukset’ j.n.e. 'Apulaiseni, mr Stephen Smith’ — hän nimitti häntä apulaisekseen, ja minä tietenkin käsitin hänen tarkoittavan jonkinlaista liikekumppania. Miksi hän ei sanonut 'sihteeri'?»

»Siinä ammatissa heitä ei milloinkaan nimitetä sihteereiksi, koska he eivät kirjoita. Stephen — mr Smith — sanoi minulle; Mr Hewby siis käytti yleisesti hyväksyttyä nimitystä.»

»Salli minun puhua, ole hyvä, Elfride!» 'Apulaisen! mr Stephen Smith lähtee Lontoosta huomenna varhain aamulla… Monet kiitokset ehdotuksestanne, että hän saa asua luonanne… Te voitte, ehdottomasti luottaa häneen ja hänen kirkkoarkkitehtuuria koskevaan oivallukseensa’. Niin, minä sanon vieläkin, että Hewby saisi hävetä, kun pitää sellaista melua mitättömästä nuoresta miehestä.»

»Lontoolaiset ammattimiehet», väitti Elfride vastaan, »eivät tiedä mitään apulaistensa isistä ja äideistä. Heillä on apulaisia, jotka toimivat vuosikausia heidän konttoreissaan ja liikkeissään heidän kunnolla tietämättä, missä he asuvat. Lontoolaiset välittävät ainoastaan siitä, mihin he kykenevät — mitä hyötyä voivat tuottaa liikkeelle. Ja siinä suhteessa häntä auttaa se, että hän on aina miellyttävä.»

»Alinomainen miellyttävyys on pikemmin puutos kuin hyve. Se osoittaa, ettei ihminen kunnolla tajua, ketä hänen tulee halveksia.»

»Se osoittaa, että hän toimii luottamukseen eikä pelkkään ulkonäköön nojautuen, niinkuin kuului niiden ohje, joiden jälkeläisenä haluat itseäsi pitää.»

»Hän on varmaan tuonkin sinulle uskotellut! Niin, minä taivuin häntä epäilemään, koska hän ei välittänyt minkäänlaisista kastikkeista. Minä olen aina epäillyt henkilön gentlemanniutta, ellei hänen kitalaessaan ole nimenomaisia makuja. Kehittelemätön kitalaki on nousukkaan auttamaton pukinsorkka. Kauhistun, kun ajattelen, että olisin noutanut pullon Martinezia vuodelta 1840 — minulla on niitä enää vain yksitoista jäljellä — ja tarjonnut siitä miehelle, joka ei olisi erottanut sitä kaikkein kehnoimmasta! Entä se latinankielinen säe, jonka hän lausumaani liitti! Se oli tosiaankin ylen kulunnainen; enhän minä, joka en ole viimeksikuluneiden kahdeksantoista vuoden aikana klassikkoja avannut, olisi voinut sitä muuten muistaa, No niin, Elfride, on parasta, että lähdet huoneeseesi; sinä kyllä vapaudut tästä hullutuksesta ajan mittaan.»

»En, en, en, isä», huokaili Elfride. Kaikista onnettomaan rakkauteen liittyvistä surkeuksista näet on surkein se ajatus, että se tunne, joka on kaikkien niiden pohjana, voi häipyä olemattomiin.

»Elfride», virkkoi hänen isänsä karun ystävällisesti, »minulla on eräs erinomainen suunnitelma, jota en voi nyt sinulle ilmaista. Suunnitelma, joka on siunaukseksi sekä sinulle että minulle. Se on tyrkytetty minulle joitakin aikoja sitten — niin, tyrkytetty — mutta minä tulin ajatelleeksi sen arvoa vasta tänä iltana, kun asiat kävivät ilmi. Olisi erinomaisen epäviisasta kieltäytyä sitä harkitsemasta.»

»Minä en pidä tuosta sanasta», vastasi Elfride väsyneesti. »Te olette jo menettänyt ylen paljon suunnitelmienne vuoksi. Onko jälleen kysymys noista onnettomista kaivoksista?»

»Ei niistäkään. Se muistuttaa niitä salaperäisiä ilmoituksia, joiden mukaan aivan typeräkin herrasmies voi ansaita sievän summan joka viikko, ilman vaaraa, vaivaa ja sormiansa likaamatta. Minä en kumminkaan aio sanoa mitään, ennenkuin asia on päätetty, vaikka virkankin tässä sen verran, että sinulla kenties piankin on muuta tekemistä kuin ajatella Stephen Smithiä. Minä toivon, että olet nuorelle miehelle ystävällinen etkä äkäinen; sinun tähtesi minä pidän häntä tavallaan ystävänä. Mutta riittäköön; muutaman päivän kuluttua sinä ajattelet aivan samoin kuin minä. Lähde nyt makuusuojaasi. Unity tuo sinulle hieman illallista. En halua sinun olevan täällä, kun hän tulee takaisin.»

Stephen lähti astelemaan takaisin mökille, jossa oli käynyt pari-kolme tuntia aikaisemmin. Hän saapui lähelle, ja Endelstowin puiston rajoilla kasvavien lehväisten puiden alla karkelivat kuutamon säteet hänen vaiheillansa. Kuljettuaan lankkusillan yli ja ehdittyään puutarhanportille hän näki vastakkaiselta puolelta erään henkilön saapuvan asumukselle. Se oli hänen isänsä, käsi siteessä. Hän oli kuutamon valossa vielä kerran tarkastellut puutarhaa ja varsinkin kaikkein nuorinta naurismaata, ennenkuin sulki mökkinsä yöksi.

Hän tervehti poikaansa pontevasti kuten ainakin. »Hei, Stephen! Kymmenen minuutin kuluttua olisimme jo olleet makuulla. Tulet kai katsomaan, kuinka on minun laitani, eikö niin, poikaseni?»

Tohtori oli tullut ja mennyt, ja käsi oli todettu ainoastaan lievästi loukkaantuneeksi, vaikka tapaus luultavasti olisikin ilmennyt paljoa vakavampana, jos mr Smith olisi ollut melkoisempi mies. Stephenin pelokkaasti asiaa tiedustellessa hänen isänsä ei ollenkaan valitellut kipuansa, vaan sitä ikävyyttä, ettei hänestä ollut hyötyä parina lähimpänä päivänä. He astuivat yhdessä sisään.

John Smith — iholtansa ruskea kuin syksy, vaatteitansa valkea kuin talvi — edusti tyydyttävällä tavalla maalaista kivenhakkaajamestaria. Samoinkuin useimmat muutkin maalaiset ammattilaiset oli hänkin liian yksilöllinen ollakseen tyypillinen »käsityöläinen» — sellaisia tyypillisiä ammattilaisia tapaa ainoastaan suurissa kaupungeissa, jotka hiovat ihmistä niinkuin vesi rannan kiveä muuttaen itsenäisen yksilön määrätyn luokan murto-osaksi.

Hänen työssään ei ollut sitä erikoistunutta sävyä joka on ominainen kaupunkien käsityöläisille. Vaikka hän oikeastaan olikin vain kivenhakkaaja, ei hän kumminkaan katsonut arvoonsa soveltumattomaksi käsitellä tiiliä, jos tiilet sattuivat olemaan päiväjärjestyksessä, tai liuska- ja kattotiililevyjä, jos oli korjattava katto ennen märkien säiden tuloa, ja eipä ollut lähiseuduilla toista, joka olisi pystynyt suorittamaan sellaiset työt paremmin. Olipa sattunut pari kertaa sydäntalven aikana, jolloin pakkanen itsepintaisesti ehkäisee muurilastan käyttelyn järkyttelemällä perustuksia, pakahduttelemalla kiviä ja haperoittamalla muurilaastin, että hän oli käynyt puita kaatamaan ja sahaamaan. Sitäpaitsi hän oli omalla konnullansa harjoittanut puutarhanviljelystä jo niin monta vuotta, että olisi vaadittaessa kyennyt ansaitsemaan elatuksensa siinäkin ammatissa.

Maalaisemme luultavasti ei ollut yhtä täydellinen taitoniekka erikoisalallansa kuin hänen kaupunkilaiset virkaveljensä. Hän oli itse asiassa sen kömpelön neulantekijän kaltainen, joka valmistaa yksin koko neulan ja jota Adam Smith halveksii, Macaulayn sitävastoin häntä kunnioittaessa — joka tapauksessa suuremmassa määrin taiteilija.

Kun hän nyt, huoneeseen ehdittyänsä, ilmeni kynttilän valaisemana, niin hänen luja terveytensä oli näkemisen arvoinen. Hänen partansa oli tuuhea ja takkuinen kuin taltan kuvaaman Herkuleen; paidanhihat olivat osittain käärityt, liivi napittamatta. Lumivalkea palttina ja ruskeat käsivarret muodostivat samanlaisen vastakohdan kuin munan valkuainen ja keltuainen. Kuullessaan heidän astuvan sisään mrs Smith tuli esiin ruokakomerosta.

Mrs Smith oli eukko, jonka ulkonäkö vetosi pikemmin mieleen kuin silmään, joskaan ei ehdottomasti. Hän oli yhä vielä, elämänsä proosallisena ehtooaikanakin, säilyttänyt persoonallisen raikkautensa; mutta ennen kaikkea hänen piirteensä ilmaisivat niiden takana piilevää tervettä järkeä.

Stephenin isä kertoi sitten tapahtuman yksityiskohdittain, siihen draamalliseen tapaan, joka oli ominainen myöskin Martin Cannisterille, toisille naapuriston yksilöille ja maalaismaailmalle yleensäkin. Mrs Smith ilmaisi näytösten väliajoilla tunteitansa, niinkuin tragedian koryfaios, tehdäkseen kuvauksen täydelliseksi. Tarina päättyi vihdoin, niinkuin pisinkin tarina välttämättä vihdoin päättyy, ja Stephen suuntasi keskustelun toisille urille.

»Minä soimaan itseäni — en voi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi — kun en ole ilmoittanut asiaa heille jo aikaisemmin», jatkoi nuori mies.

Mrs Smith irroitti nyt ajatuksensa edellisestä aiheesta. »Minä en käsitä, mitä sinulla on murehtimista, Stephen», sanoi hän. »Henkilöiden, jotka sattumalta joutuvat ystäviksi, ei pidä heti paikalla ryhtyä kertomaan sukunsa historiaa.»

»Enpä kylläkään; mutta minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin. Tähän vierailuuni sisältyy enemmän kuin arvaattekaan — hyvä joukko enemmän.»

»Ei enempää kuin minä arvaan», virkkoi mrs Smith katsellen häntä mietteissään. Stephen punastui, ja hänen isänsä silmäili vuoroin kumpaakin kykenemättä mitään käsittämään.

»Onhan tyttö varsin sievä», jatkoi mrs Smith, »ja erittäin hieno ja nokkelakin. Mutta vaikka hän muuten sinulle varsin hyvin soveltuukin, miksi ihmeessä katselet vielä ollenkaan naishenkilöitä?»

John venytti luonnostaan lyhyitä huuliansa, kurtisti otsaansa ja virkkoi: »Siitäkö kulmalta se tuuli puhaltaakin?»

»Äiti», huudahti Stephen, »kuinka mielettömästi haasteletkaan! Arvostelet, soveltuuko hän minulle, vai eikö, ikäänkuin asia vielä sietäisi jonkinlaista epäilystä! Hänen puolisokseni saaminen olisi elämäni suurin siunaus — sosiaalisessa samoinkuin käytännöllisessäkin suhteessa ja yleensäkin. Mutta pelkäänpä, ettei sellaista onnea ole minulle suotu; hän on liian korkealla minun yläpuolellani. Hänen sukunsa ei halua liittää itseensä minunlaisiani maalaispoikia.»

»Jos eivät sinua halua, niin minä sinun sijassasi heistä viisi välittäisin, menisin parempiin perheisiin, jotka sinusta huolivat.»

»Niin; mutta minä tunnen auttamatonta vastenmielisyyttä sitä ajatusta kohtaan, että minut ottaisivat mielihyvin vastaan sellaiset henkilöt, joita tarkoitatte, hänen sukulaistensa sitävastoin kohdellessa minua kylmäkiskoisesti.»

»Mitä hullutuksia päähäsi vielä pälkähtäneekään?» virkkoi hänen äitinsä. »Mitä siihen asiaan tulee, hän ei ole hauistakaan liian ylhäinen sinulle etkä sinä liian alhainen hänelle. Tiedäthän, kuinka huolellisesti minä pidän silmällä arvoani. Minä en milloinkaan pysähdy kauemmaksi kuin minuutin ajaksi juttelemaan päiväpalkkalaisten kanssa, en kutsu vieraikseni muita kuin omillaan eläviä ihmisiä ja puhuttelen monia kaikkein hienoimpia herramme vieraita nimittämättä heitä armollisiksi rouviksi ja armollisiksi herroiksi, ja he tyytyvät siihen nöyrinä kuin karitsat.»

»Te niiasitte kirkkoherralle, äiti; ja minun mielestäni olisi ollut parempi jättää se tekemättä.»

»Mutta se tapahtui ennenkuin hän oli nimittänyt minua ristimänimelläni; muussa tapauksessa hän olisi hyvinkin jäänyt kaikkea niiausta vaille!» sanoi mrs Smith kiukkua kipunoiden, »Sinä, Stephen, ahdistelet minua niinkuin pahinta vihamiestäsi! Mitäpä osasin muutakaan tehdä päästäkseni erilleni tuosta miehestä, joka kertoi omasta erinomaisuudestansa ja mitä oli tapahtunut hänen ollessaan vielä koulupoika — mitä kaikkea lieneekään kertonut; kieli se pyöri suussa niinkuin pesuriepu kirnussa. Eikö totta, John?»

»Jokaisen naisen», jatkoi mrs Smith, »joka nykyaikana aikoo naimisiin päästä, täytyy tyytyä appiukkoon, joka on arvoltansa alempi kuin hänen isänsä. Miehet ovat ylenneet, ja naiset ovat pysyneet kohdallansa. Jokainen mies, jonka kohtaat, on isäänsä melkoisempi; ja sinä olet ihan hänelle sopiva.»

»Se vain todistaa hänen hyvää ymmärrystänsä. Minä olen tiennyt, että hän sinua tavoittelee — olen sen tiennyt.»

»Ja sanonpa vieläkin kerran, ettei sinun tule pitää sellaista kiirettä, vaan odottaa muutamia vuosia. Silloin voit ehkä päästä korkeammalle kuin vararikkoutuneen papin tyttöön.»

»Asianlaita on se», virkkoi Stephen kärsimättömästi, »ettet tiedä siitä mitään. Minä en pyri korkeammalle, koska en halua pyrkiä enkä missään tapauksessa pyrkisi, vaikka satavuotiaaksi eläisin. En siedä, että sanot hänen minua tavoittelevan, sillä sellainen huomautus edellyttää juonittelevaa naista ja miestä, jonka vuoksi kannattaa juonitella, ja tässä tapauksessa on väärin, vieläpä naurettavaakin puhua mistään sellaisesta. Eikö totta, isä?»

»Pelkäänpä, etten ymmärrä asiaa riittävän hyvin voidakseni lausua mielipidettäni», virkkoi hänen isänsä sillä äänellä kuin foxterrieri, jolla on nuha ja joka ei kykene haistamaan.

»Ei hän missään tapauksessa ole kovin ankarasti vastaankaan hangoitellut, kun ottaa huomioon, kuinka lyhyen ajan hänet tunnet», sanoi hänen äitinsä. »Arvelen puolestani, että sinä viiden vuoden kuluttua olet kyllin nuori ajattelemaan sellaisia asioita. Ja hän voi tosiaankin varsin hyvin odottaa ja tekeekin sen, ole siitä varma. Hänellä, joka elää tällaisessa syrjäisessä paikassa, on varmaan syytä olla erittäin kiitollinen, että olet hänestä välittänyt. Hän olisi varsin todennäköisesti kuollut vanhanapiikana, ellet sinä olisi tänne ilmaantunut.»

»Hän on sievä tyttö», jatkoi mrs Smith nyt hieman leppoisammin, kun Stephen oli puheen voimalla kukistettu; »minä myönnän, ettei hänestä käy sanominen mitään moitittavaa. Minä näen hänen toisinaan niin koreana kuin markkinahevosen ja ihailen häntä senvuoksi. Täydellinen pieni lady. Mutta ajatuksillensa ei mitään mahda, ja jos hänelle olisi koulussa opetettu numeroiden eikä kirjainten käyttelyä, niin hänen taskunsa olisi siitä hyötynyt. Kuten jo sanoin, ei hänenlaisilleen ole milloinkaan ollut huonompia aikoja kuin nykyjään.»

»En ollenkaan!» vastasi hänen äitinsä tuimasti. »Minä en suotta lue sanomalehtiä; minä tiedän varsin hyvin, että kaikki miehet kohoavat askelmaa korkeammalle mennessään naimisiin. Hänen luokkaansa kuuluvat miehet, toisin sanoen papit, naivat tilanomistajien tyttäriä; tilanomistajat naivat lordien tyttäriä; lordit naivat herttuoiden tyttäriä, ja herttuat naivat kuningatarten tyttäriä. Aina askelmaa korkeammalle, ja alin luokka naisia jää yksinäisiksi tai nai oman luokkansa miehiä.»

»Mutta tehän sanoitte vastikään, äiti-kulta —» väitti Stephen vastaan voimatta vastustaa kiusausta saada osoittaa äidin puhuneen epäjohdonmukaisesti. Sitten hän vaikeni.

Stephenin, joka katui, että oli aloittanut, koska tuloksena saattoi olla tulivuoren purkautuminen, oli pakko jatkaa.

»Kas niin, kas niin! Tuo on sinun tapaistasi; niin menettelee minun oma lihani ja vereni. Vannonpa, että keksit vikapaikkoja kaikessa, mitä äitisi sanoo, Stephen. Siinä suhteessa sinä olet ihan isäsi kaltainen, Stephen: yhdyt kenen mielipiteeseen tahansa, mutta et minun. Minun jutellessani ja puhuessani ja yrittäessäni tehdä minkä voin teidän hyväksenne te vain vakoilette, kuinka minut sanoissa solmisitte. Sinä kuulut hänen luokkaansa, mutta hänen sukulaisensa sanoisivat hänen siirtyvän luokkansa alapuolelle. Älä huoli riidellä, Stephen!»

Stephen vaikeni varoen, ja samoin menetteli hänen isänsä. Muutamaan minuuttiin ei kuulunut mitään muuta kuin vihreätauluisen kaappikellon naksutus.

»Totisesti», virkkoi mrs Smith filosofisempaan tapaan ja lopullisesti, »jos minun nuoruuteni aikoina olisi ollut niin vaikea saada itselleen miestä kuin nykyjään, niin olisinpa mieluummin sotkenut savea tiilikiveä varten, ennenkuin olisin alentunut sellaisiin yrityksiin.»

Keskustelu päättyi siihen, ja kun oli jo myöhä, niin Stephen sanoi jäähyväiset vanhemmilleen, äidilleenkin yhtä lämpimästi, huolimatta sattuneesta kiistasta. Vaikka näet mrs Smith ja Stephen aina kiistelivätkin, he eivät kumminkaan koskaan olleet toisilleen vihoissaan.

»Voi sattua», sanoi Stephen, »että lähden täältä jo huomenna; en varmaan tiedä. Jos siis en käy enää katsomassa ennen Lontooseen lähtöäni, niin älkää siitä säikähtäkö.»

»Mutta etkö ole tullut kahdeksi viikoksi?» kysyi hänen äitinsä. »Ja eikö sinulla ole kaikkiaan kuukauden loma? Aikovatko ne siis sinut ajaa pois?»

»Eivät suinkaan. Minä voin jäädä kauemmaksi ja voin lähteä, miten mieleni tekee. Jos lähden, on parempi, ettette mainitse mitään minun täällä olostani, hänen tähtensä. Mihin aikaan ajomies on aamusella Endelstowin tiellä?»

Stephen lähti. Hän ajatteli, että jos kirkkoherra sallisi hänen menevän kihloihin tai antaisi edes toivoa kihlauksesta, niin hän voisi jäädä pitemmäksi ajaksi. Jos häntä kiellettäisiin sellaista ajattelemasta, hän oli päättänyt heti poistua. Ja jälkimmäinen vaihtoehto tuntui toiveikkaasta nuorukaisestakin todennäköisemmältä.

Stephen asteli jälleen takaisin pappilaan päin samaa tietä kuin oli tullutkin, halki niittyjen. Pienissä tokeissa solisi vesi pehmeän sointuisasti, kuu valoi leppoisaa loistettansa, ja niityiltä levisi tuore kasteinen tuoksu. Oli se vuorokauden aika, jolloin pelkkä näkeminen merkitsee mietiskelyä ja mietiskely merkitsee mielen lepoa. Stephenissä tuskin oli riittävästi filosofia käyttääkseen hyväkseen tätä luonnon suomaa mahdollisuutta. Hänen rakenteensa oli kokoonpantu sangen yksinkertaisista ainesosista; hän oli eräs niitä henkilöitä, joita ilmestyy yhä enemmän kansakunnan vanhetessa, yksilöllisyyden kalvetessa ja kasvatuksen käydessä yleisemmäksi; toisin sanoen: hänen aivojensa vastaanottavat kyvyt olivat erinomaiset, mutta niiden luova voima ei ollut melkoinen. Hän silmäili ympärilleen keräillen nopeasti kaikenlaista tietoa, hänellä oli herkkä sopeutumiskyky, joten hän kameleontin tavoin vaihtoi väriä siirtyessään olopiiristä toiseen. Hänellä ei ollut montakaan alkuperäistä ajatusta, mutta oli tuskin olemassa sellaista aatetta, jolle hän ei olisi kyennyt asianmukaisen koulutuksen saatuansa keksimään kelvollista rinnakkaismuotoa.

Tänä iltana hän ei havainnut mitään ulkopuolellansa, ja se mitä hän näki mielessään, oli hänelle rasitukseksi. Puolueettomalle tarkastelijalle hänen Elfrideä koskevat aivoituksensa, jotka tosin olivat hieman ennenaikaiset, eivät kumminkaan voineet ilmetä mahdottomina, ellei yksinkertaisten, mutta kunniallisten vanhempien läheisyyden sopinut katsoa niitä sellaisiksi tekevän.

Kello löi yksitoista hänen saapuessaan perille. Elfride oli odottanut melkein liikahtamatta siitä saakka, kun hän oli lähtenyt. Nyt Stephen näkyi astuvan hänen isänsä keralla kansliahuoneeseen. Elfride arvasi hänen jollakin tavoin onnistuneen saamaan tilaisuuden yksityiseen keskusteluun, jota oli halunnut.

Stephenin poissaollessa oli herkkätuntoista tyttöä alkanut kiusata päänsärky, ja nyt hän ei kyennyt tekemään muuta kuin astelemaan huoneessaan edestakaisin, kuten oli aikaisemminkin tehnyt. Hän ei mennyt makuulle, vaan istui ovea sulkematta pimeässä kuunnellen jokaista alakerrasta kuuluvaa ääntä tykyttävin sydämin. Palvelijat olivat menneet levolle. Vihdoin hän kuuli molempain miesten lähtevän ruokasaliin, missä illallinen oli odottanut jo enemmän kuin tunnin ajan. Ovi jäi auki, ja Elfride kuuli illallisen nauttimisen tapahtuvan enemmittä puheitta; vain joitakin tavallisia huomautuksia, kurkkujen ja meloonien viljelystä ja niiden terveellisyyttä koskevia, vaihdettiin jäykkään ja muodolliseen tapaan. Tuo tuntui ennustavan epäonnistumista.

Pian senjälkeen Stephen tuli yläkertaan makuuhuoneeseensa, ja melkein heti hänen jäljessään saapui kirkkoherra, joka hänkin vetäytyi yösijalleen. Elfride istui puolipukimissaan vuoteessaan, kiduttavien ajatusten vallassa, viettäen siten suunnilleen tunnin ajan. Kun hän sitten nousi sulkeakseen ovensa ennenkuin täydellisesti riisuutui, niin porrastasanteen toisella puolella näkyi valojuova. Hänen isänsä makuusuojan ovi oli suljettu, ja nukkuja kuului säännöllisesti kuorsaavan. Valo tuli Stephenin huoneesta, ja sieltä kuuluvat äänet ilmaisivat selvästi, mitä hän oli tekemässä. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa Elfride kuuli jotain kantta suljettavan ja lukon naksahtavan kiinni — Stephen sulki hattukoteloansa. Sitten kuului solkihihnoja kiinnitettävän ja naksahti jälleen lukko — Stephen suori kuntoon matkalaukkuansa. Yhä pahempaa aavistellen Elfride avasi hiljaa ovensa ja astui Stephenin huoneen ovelle. Hän oli yhden ainoan mieltä painostavan tunnon vallassa: Stephen, hänen kaunis nuori lemmittynsä oli lähtemässä pois, ja hän ei kenties saisi häntä enää nähdä muuten kuin salaa ja surussa — kentiespä ei enää milloinkaan Elfride ei missään tapauksessa voinut odottaa aamuun asti saadakseen tietää keskustelun tuloksen. Hän heitti harteillensa aamunuttunsa, koputti kevyesti hänen ovellensa ja kuiskasi: »Stephen!» Stephen tuli heti, avasi oven ja astui huoneesta.

»Minä en ajattelekaan sellaista mahdotonta asiaa — niin hän sanoi. Minä lähden aamulla. Minä olisin kutsunut sinut sanoakseni sinulle jäähyväiset.»

»Mutta eihän hän sanonut sinulle, että sinun on lähdettävä, Stephen, eihän?»

»Ethän toki lähde! Tulehan, niin juttelemme. Mennään alas saliin vähäksi aikaa; täällä hän kuulee puheemme.»

Elfride lähti edellä alakertaan, kädessä kynttilä ja näyttäen luonnottoman pitkältä ja hoikalta sinisenharmaassa aamupuvussaan. Hän ei joutanut ajattelemaan, oliko tämä keskiöinen keskustelu sellaisissa oloissa sovelias. Hän vain ajatteli, että hänen elämänsä murhenäytelmä oli alkamassa, ja tunsi, oikeastaan ensimmäisen kerran eläessään, että hänen elämällään saattoi olla synkkä puolensa, jonka varjo peitti näkymättömiin tapojen ja muodollisuuksien hienot vivahdukset. Elfride avasi hiljaa salin oven, ja he astuivat molemmin sisään. Elfriden asetettua kynttilän pöydälle Stephen sulki hänet syliinsä, kuivasi taskuliinallansa hänen kyynelensä ja suuteli hänen silmäluomiansa.

»Stephen, se on mennyttä — onnellisen rakkauden aika on ohi, ja nyt ei ole enää päivänpaistetta!»

»Minä luon itselleni tulevaisuuden ja tulen jälleen luoksesi ja saan sinut omakseni. Sen teen!»

»Isä ei siihen milloinkaan suostu — ei milloinkaan! Sinä et häntä tunne. Minä tunnen hänet. Hän on aina nimenomaisesti joko asiaa vastaan tai sen puolesta. Siinä eivät auta mitkään selittely-yritykset.»

»Minä puolestani en luule häntä sellaiseksi», sanoi Stephen. »Jos minä jonkin ajan kuluttua saavun hänen luoksensa miehenä, jolla on tunnettu nimi, niin hän hyväksyy minut — uskon varmaan, että hyväksyy. Hän ei ole mikään paha mies.»

»Ei, paha hän ei ole. Mutta sinä sanot 'jonkin ajan kuluttua’ ikäänkuin ei olisi mistään kysymys. Sinulle, joka elät kiihkeän toiminnan keskellä, se on verrattain lyhyt aika, mutta minulle se on kolme kertaa pitempi kuin todellisuudessa! Jokainen kesä on kokonainen vuosi — syksy on kokonainen vuosi — talvi on vuosi! Ja sinä, Stephen, sinä voit minut unohtaa!»

Unohtaminen: sehän se tekee odottamisen helläsydämisille naisille ylen tuskalliseksi. Tuo huomautus herätti Stephenissä samanlaisen pelon. »Sinut voidaan myös taivuttaa luopumaan minusta, kun aika on ehtinyt halventaa muistoani sinun mielessäsi. Sinun tulee muistaa, että rakkautesi tulee elää salassa; minä en voi olla usein enkä kauan luonasi sinua tukemassa. Olosuhteet tulevat aina parhaansa mukaan yrittämään häivyttää minua mielestäsi.»

»Stephen», virkkoi Elfride, omien pahojen aavistustensa vallassa ja Stephenin viimeisistä sanoista välittämättä, »siellä, missä sinä elät, on kauniita naisia — minä tiedän, että on — ja ne voivat riistää sinut minulta.» Kyynelet kihosivat silmiin hänen kuvaillessaan mieleensä rakastettunsa uskottomuutta. »Eikä se olisikaan sinun vikasi», jatkoi hän katsellen kynttilää murheellisin silmin. »Ei! Sinä ajattelet, etteivät sukulaiseni tahdo sinua perheeseemme, ja suljet minut mielestäsi heidän kerallansa. Silloin on sydämesi vapaa, ja joku muu pääsee sinne.»

»Aivan varmaan», vastasi hän. »Ja sinä silmäilet heitä, aluksi heistä välittämättä, mutta sitten he herättävät sinussa mielenkiintoa ja jonkin ajan kuluttua sinä ajattelet: ’He tuntevat kaupungin elämän, sen huvit ja seurat, ja Elfride rukka, jota minulta niin ankarasti varjellaan, hän ei tunne muuta kuin pienen kotinsa ja joitakin kallioita ja kappaleen meren ulappaa jossakin kaukana.’ Ja sitten sinä kiinnyt heihin sitäkin enemmän, ja he saavat sinut syrjäyttämään minut, sillä he ovat taitavia ja vihaavat minua. Ja minä vihaan puolestani heitä, tietysti vihaan!»

Hänen vilkkaina pulppuavat sanansa herättivät Stephenin mielessä ainakin tunnon siitä, että kaikki, mikä ei ole loppuun suoritettu, on pakostakin epävarmaa. Ja tuota yleistä tuntoa pahempi oli se alakuloisuus, jonka hänen oman asemansa erikoinen luonne aiheutti. Olipa toivottu päämäärä kuinka etäällä tahansa, se pelkkä tosiasia, että olemme sinne johtavalla polulla, herättää jonkinlaista iloista ja toivorikasta tunnetta. Jos mr Swancourt olisi suostunut vaikkapa kymmenen vuotta kestävään kihlaukseen, niin Stephen olisi verrattain iloisin mielin odottanut; he olisivat tunteneet olevansa matkalla Cupidon puutarhaan. Mutta nyt nyt ei ollut toivon hiventäkään. Mr Swancourtin olisi pitänyt peruuttaa pelottavat lausumansa, jotta liittoa olisi käynyt ajatteleminenkaan. Ja tuosta koitui epätoivo.

»Kunpa voisimme mennä naimisiin nyt», virkkoi Stephen, pitäen lausumaansa mahdottomana kuvitelmana.

»Niin, kunpa voisimme», virkkoi Elfridekin ikäänkuin turhaa unelmaa silmäillen. »Siinä on rakastavaisten ainoa onni!»

»Niin, salaa voisimme; ja salaa olisikin parasta», virkkoi hän ja jatkoi sitten mietteissään: »Emmehän tahdo muuta kuin tehdä kaikille tulevaisille olosuhteille mahdottomaksi estää tulevaista onneamme; nykyisestä onnestamme ei ole kysymys.»

»Aivan niin», hymisi Stephen. »Menisimme naimisiin salaa ja eläisimme sitten aivan samoin kuin nytkin; olisimmehan vain tehneet mahdottomaksi kenenkään saada sinua minusta erotetuksi.»

»Tai minua sinusta. On mahdollista ajatella sellainen olosuhteiden voima, joka on kyllin ankara saadakseen naisen menemään naimisiin vastoin tahtoansa; mutta mikään pakotus, kidutus tai puutekaan ei voi saada rakastajaansa vihittyä naista menemään kenellekään toiselle miehelle.»

Tähän saakka kumpikin oli pitänyt salaisen naimisiinmenon ajatusta pelkkänä kestämättömänä hypoteesina, jonka avulla hetken onnettomuutta peiteltiin. Mutta Stephenin viime huomautusta seuranneen vaitiolon jälkeen välkähti kummankin mieleen kiehtova huomio ja sitten houkutteleva vakaumus. Huomio oli se, että välitön naimisiinmeno oli toteutettavissa; vakaumus se, että sellainen teko, uskaliaisuudestansa, tulostensa arvaamattomuudesta, ja epävarmuudesta huolimatta oli parempi sitä elämää jota heidän kaikissa muissa olosuhteissa oli viettäminen.

Nuorukainen puhui ensin, ja hänen ääntänsä värisytti heränneen ajatuksen suurenmoisuus. »Kuinka voimakkaiksi tuntisimmekaan itsemme, Elfride, kulkiessamme kumpikin latuamme, kuten tähänkin asti, mutta pelkäämättä lopullista eroa! Ajattelehan, Elfride, ajattele!»

Varmaa on, että isän vastarinta lietsoi nuoren tytön rakkautta saaden sen leimuamaan verrattomasti voimakkaammin kuin jos se olisi jätetty omiin oloihinsa. Olosuhteet olivat mitä suotuisimmat tytön ensimmäiselle ohimenevälle kiintymykselle, jonka esineenä olivat sievät nuorukaisen-kasvot — kiintymykselle, joka perustui kokemattomuuteen ja jota tytön eristetty elämä suosi — niin suotuisat, että se helposti voi kehittyä rajuksi, mitään pelkäämättömäksi intohimoksi. Kaikki sellaisen kehityksen ainesosat olivat olemassa, ennen muita toivottomuus — aina välttämätön tekijä, kun toisiinsa liittyvien tunteiden on määrä synnyttää se, mitä sanotaan mielettömäksi rakkaudeksi.

»Ilmoitammehan asian sitten pian isälle, eikö totta?» kysyi Elfride arasti. »Kenenkään muun ei tarvitse siitä tietää. Silloin hän tulee vakuutetuksi siitä, ettei sydämillä saa leikitellä. Jos naimisiinmeno vastoin vanhempien tahtoa ollenkaan on puolustettavissa, niin eikö sinunkin mielestäsi ainakin silloin, kun nuoria ihmisiä on aluksi rohkaistu siihen määrään kuin meitä ja sitten äkkiä jätetty kaikkea suosiota vaille?»

»Niin on laita. Me emme ole suinkaan alusta pitäen toimineet vastoin isäsi toivomuksia. Ajattelehan vain, Elfie, kuinka ystävällinen hän oli minulle vielä kuusi tuntia sitten! Hän piti minusta, kiitti minua eikä milloinkaan estänyt sinua olemasta seurassani.»

»Uskon varmaan, että hän pitää sinusta nytkin», huudahti Elfride. »Ja kun hän havaitsee minun auttamattomasti olevan sinun omasi, niin hän suostuu asiaan ja auttaa sinua. Stephen, Stephen», huudahti hän jälleen muistaessaan rakastettunsa matkavalmistelut, »minä en kestä sitä, että lähdet näin pois! Se on liian kauheata. Kaikki toiveeni ovat surkealla tavalla surmatut!»

Stephen sävähti punaiseksi kiihkeän ajatuksen viritessä hänen mieleensä. »Minä en tahdo olla sinulle epäilyksenä — minä en tahdo olla onneton sinua ajatellessani!» sanoi hän. »Me tulemme mieheksi ja vaimoksi, ennenkuin pitkäksi ajaksi toisistamme eroamme!»

Elfride painoi päänsä hänen olkaansa. »Mitä hyvänsä, kunhan saamme varmuuden!» kuiskasi hän.

»Minä en tahtonut sitä heti ehdottaa», jatkoi Stephen. »Se tuntui minusta — ja tuntuu vielä nytkin — siltä, kuin yrittäisin väkisin saada sinut — tytön, joka on maailmassa paremmassa asemassa kuin minä.»

»Mitä vielä! Olenko minä missään paremmassa asemassa? Mitä hyötyä on olleista ja menneistä? Me olemme kenties joskus jotakin olleet; nyt emme ole mitään.»

Sitten he kauan ja vakavasti kuiskuttelivat. Stephen esitteli epäröiden suunnitelmia, joita Elfride muovaili, kiihkeästi hengitellen, poskipäät punaisina ja silmät luonnottoman kirkkaina. Vasta kello kahden tienoissa asia oli lopullisesti päätetty.

Elfride kehoitti sitten Stepheniä lähtemään ja antoi hänelle kynttilän, jotta hän osasi mennä omaan huoneeseensa. He erosivat toisistaan päättäen olla kohtaamatta toisiansa aamulla. Suljettuaan ovensa Stephen vähän ajan kuluttua kuuli Elfriden hiljaa pujahtavan omaan huoneeseensa.

Stephen makasi silmäillen Otavaa; Elfride katseli uutimen yksitoikkoisia kuvioita. Kumpikaan ei nukkunut sinä yönä.

Varhain seuraavana aamuna — toisin sanoen: neljä tuntia heidän salaisen keskustelunsa jälkeen ja varhaisimman palvelijan alkaessa liikkua — Stephen Smith laskeutui alakertaan, matkalaukku kädessään. Koko yön hän oli ajatellut vielä puhutella mr Swancourtia, mutta edellisen illan ankara torjunta teki sellaisen keskustelun erikoisen vastenmieliseksi. Olipa kenties eräs toinenkin, vähemmän vilpitön syy olemassa. Hän päätti luopua ajatuksestansa. Kuinka paljon moraalista pelokkuutta tai kieroutta tuossa päätöksessä lieneekin piillyt, missään tapauksessa hän ei ajatellutkaan olla sitä noudattamatta. Hän kirjoitti huoneessaan kirjelipun, johon lyhyesti merkitsi, ettei voinut mielellään jäädä taloon mr Swancourtin äkkiarvaamatta esitettyä kieltonsa asiassa, jota hän aikaisemmin oli suosinut, mutta että hän toivoi piankin tulevan sen ajan, jolloin hän voisi olla mr Swancourtin vieraana yhtä mieluisin tuntein kuin ennenkin.

Hän oli otaksunut alakerran huoneiden lepäävän harmaina ja ilottomina niinkuin yleensäkin kaikki, mitä varhaisen aamun aurinko ei valaise. Ruokasalissa hän havaitsi katetun aamiaispöydän, josta joku nähtävästi oli aivan äsken noussut.

Stephen antoi palvelijattarelle kirjelappunsa ja sai kuulla mr Swancourtin nousseen sinä aamuna varhain ja nauttineen varhain aamiaisensa. Mikäli palvelijatar tiesi, ei kirkkoherran aikomuksena ollut minnekään lähteä.

Stephen joi kupin kahvia, lähti rakastettunsa kodista ja kääntyi maantielle. Oli niin varhainen, että varjopaikoissa oli yhä yön tuoksu, ja aurinkoiset kohdat olivat tuskin aurinkoa tunteneet. Vaakasuorat säteet saivat jokaisen maassa olevan syvennyksen näyttämään aimo kuopalta. Tien raidekin loi varjoa, ja tiellä olevat, kivet heittivät länttä kohti suippenevia tummentoja.

Kivenheiton päässä pappilasta sinne johtava tie leikkasi valtamaantietä. Stephen saapui risteykseen, pysähtyi ja kuunteli. Ei kuulunut mitään muuta kuin meren verkkainen hyminä läheiseltä rannikolta. Stephen katsoi kelloansa ja nousi sitten veräjän selkäpuulle istumaan ja odottamaan ajomiehen tuloa. Siinä istuessaan hän kuuli pyörien kolinaa kahdeltakin suunnalta.

Oikealta puolelta saapuvat ajoneuvot hän piankin tunsi ajomiehen omiksi. Tyynessä aamuilmassa kuului selvästi, kuinka ajomies äännähteli ja viuhutti piiskaansa yllyttäen hevosiansa vastamäessä.

Toinen pyöräpari kuului tulevan tieltä, jota pitkin Stephen oli vastikään saapunut. Tarkemmin tähyttyänsä hän havaitsi niiden saapuvan pappilan naapurina olevan vanhan kartanon alueelta. Talon portista lähtivät vaunut, jotka pian kiersivät täydellisesti näkyviin. Ne olivat tavalliset matkarattaat vähine, ilmeisesti naishenkilölle kuuluvine matkatavaroineen. Ajoneuvot saapuivat neljäntienhaaraan puoli minuuttia aikaisemmin kuin ajomies siihen ennätti, ja kulkivat hänen ohitsensa jatkaen matkaansa suoraan eteenpäin.

Stephen ehti näkemään vaunuissa istumassa vanhahkon naishenkilön ja nuoremman naisen, joka näytti olevan edellisen palvelijatar. Tie, jota pitkin he ajoivat, johti Stratleighiin, pieneen, kuudentoista peninkulman päässä pohjoisessa sijaitsevaan kylpypaikkaan.

Stephen kuuli kartanon portin jälleen avautuvan ja näki sinne silmätessään talosta lähtevän erään henkilön, joka kulki kohti pappilaa. »Kunpa olisin minä tuolla astelemassa!» virkkoi hän itsekseen. Henkilö oli pitkä, ja muistutti hahmoltaan ja asultaan mr Swancourtia. Hän avasi pappilan veräjän ja astui sisään. Niinpä hän olikin varmaan mr Swancourt itse. Mr Swancourt ei ollut tänä aamuna jäänyt nauttimaan unta vuoteessaan, vaan oli ilmeisesti välttämättä tahtonut nähdä uuden naapurinsa matkaan lähtemässä. Hän oli varmaan tuntenut suurta mielenkiintoa tuota naapuria kohtaan menetelläkseen niin tavattomasti.

Ajomiehen rattaat olivat saapuneet luo, ja Stephen ojensi matkalaukkunsa ja astui vaunuihin. »Kuka on tuo rouvashenkilö tuolla vaunuissa?» kysyi hän välinpitämättömästi ajomieheltä.

»Se on mrs Troyton; hänelle kuuluu koko se osa Endelstowia, joka ei ole lordi Luxellianin omaisuutta. Hän on ollut täällä vasta vähän aikaa; hän sai sen lain voimalla. Aikaisempi omistaja oli kamalan salaperäinen — ei asunut täällä milloinkaan — ilmaantui tuskin näkyviinkään muulloin kuin syyskuussa.»

Hevoset lähtivät jälleen liikkeelle, ja melu teki keskustelun jatkamisen erittäin rasittavaksi. Stephen painautui vaunuihin ja vaipui pian haaveisiinsa.

Kolmen ja puolen tunnin matkan jälkeen mäkiä ylös ja alas he saapuivat St. Launce’iin, lähimmälle rautatieasemalle, josta Stephen oli matkustanut yli hiekkasärkkien hänelle itselleen muistettavana ehtoona saman vuoden alussa. Ajomies oli järjestänyt saapumisensa niin, että Stephen voi kohta nousta lähtevään junaan. Pari-kolme tuntia matkustettuaan halki lehväisten ja viheriöitsevien tammilehtojen, jotka ulottuivat mäkien rinteille ja viehättäviin laaksoihin, ohi notkelmien, joissa välkkyi vesiä kuin monihaaraisessa Ida-virrassa, hän sukelsi niiden sadanviidenkymmenentuhannen ihmisen joukkoon, jotka muodostavat Plymouthin kaupungin asujaimiston.

Kun hänellä oli hieman aikaa käytettävänänsä, hän jätti matkatavaransa asemalle ja lähti jalkaisin Bedfordin katua pitkin lähimpään kirkkoon. Siellä Stephen vaelteli monenlaisten hautakivien keskellä ja silmäili kuorin ikkunaa uneksien asiasta, joka nähtävästi tulisi siellä tapahtumaan seuraavan kuun aikana. Sitten hän kääntyi pois ja nousi rantakalliolle tähyillen sieltä meren mahtavaa ulappaa ja jämeitä niemekkeitä, mutta nimenomaisesti erottamatta yhtäkään vaihtelevan näköalan piirrettä. Hänen edessään oli yhä tuo sisäinen näköala — tapahtuma, jonka hän toivoi toteutuvan äskeisessä kirkossa. Laaja salmi, Eddystonen etäinen majakka, tummat höyrylaivat, prikit, parkit ja kuunarit, jotka osalta hiljalleen liukuivat, osalta keinuivat paikoillaan, olivat kuin unennäköä, ja unelma oli todellisuutta.

Stephen palasi pian korkealta tähystyspaikaltansa ja lähti takaisin asemalle. Hän osti matkalipun ja astui Lontoon-junaan.

Tuo päivä oli kovin rasittava Endelstowin pappilassa. Ei isä eikä tytärkään viitannut sanallakaan Stephenin lähtöön. Mr Swancourtin käytöksessä oli sitä tunnonvaivan leimaamaa ystävällisyyttä, joka johtuu jonkin tehdyn teon oikeudenmukaisuuteen kohdistuvista epäilyksistä.

Naiset, jotka joko ovat kykenemättömiä yhdellä silmäyksellä havaitsemaan tapahtumien koko laajuutta tai luonnostaan kykenevät paremmin osoittamaan eräänlaista stoalaista mieltä, käyttäytyvät suoranaista tekoa kysymättömissä kriitillisissä tilanteissa kylmäverisemmin kuin miehet. Mitä Elfrideen tulee, on luultavaa, että hänen sokeutensa siihen nähden, mitä hänen itsellensä valmistelema tulevaisuus kokonaisuudessaan sisälsi, teki hänelle mahdolliseksi kysyä isältään rauhallisin äänin, saisiko hän pian vapaan päivän ratsastaakseen St. Launce’iin ja käydäkseen Plymouthissa.

Hän oli ollut yhden ainoan kerran yksinään Plymouthissa, ja asia oli niinmuodoin välttämättä jossakin määrin pulmallinen. Maalaistyttönä ja hyvänä, tekeepä mieli sanoa, hurjana ratsastajattarena hän oli ypöyksinään mielihyvin matkannut ne neljätoista tai kuusitoista peninkulmaa, jotka erottivat hänen kotiansa St. Launce’in asemasta, oli jättänyt hevosensa sinne ja matkustanut eteenpäin junassa palaten samalla tavalla illan tullen. Vaikka tuo retki olikin onnellisesti suoritettu, oli kumminkin päätetty, ettei se saisi toistua ilman seuralaista.

Elfrideä ei sentään saa asettaa samaan tasoon tavallisten ratsastajattarien kanssa. Hänen yksinkertainen ja rajoitettu olopiirinsä teki välttämättömäksi, että hän ratsasti yksinään lähiseuduilla, jos mieli ollenkaan ratsastaa. Tottumus teki sen hänelle piankin aivan luonnolliseksi. Hänen isänsä, joka oli hankkinut itselleen toisenlaisia kokemuksia, ei ollenkaan pitänyt siitä, että eräs Swancourt, jonka sukupuu oli yhtä selvästi osoitettavissa kuin lanka silkin suortuvassa, ajeli kuin maalaistyttö maita mantereita. Mutta kun hän ei voinut tarjota tytölle alinomaista saattelijaa ja kun hän muutenkin oli tottunut sietämään kaikkea, kunhan oma rauha säilyi, niin asia muuttui tavanomaiseksi. Ja niin piintyi maalaisten mieliin se käsitys, että kaikki vallasnaiset ratsastivat miss Swancourtin tavoin ilman saattelijaa, lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka toisinaan vierailivat lordi Luxellianin luona.

»Minä en pidä siitä, että lähdet yksin Plymouthiin ja vielä vähemmän siitä, että ratsastat St. Launce’iin asti. Miksi et lähde vaunuissa ja ota miestä mukaasi?»

»Ei miellytä olla silmälläpidon alaisena.» Wormin seura ei olisi pahasti häirinnyt hänen suunnitelmiansa, mutta hän oli saanut päähänsä lähteä yksinään.

Jo muutaman päivän kuluttua hän pyysi uudelleen lupaa. Stephen oli hänelle kirjoittanut. Oli ollut sellainen sopimus, että kirje saapuisi juuri sinä päivänä. Siinä Stephen mainitsi varhaisimman päivän, jona he voisivat kohdata toisensa Plymouthissa. Elfriden isä oli käynyt Stratleighissä ja palannut harvinaisen terhakalla tuulella. Siinä tarjoutui hyvä tilaisuus, ja Stephenin lähdettyä isäukko oli yleensäkin taipunut tekemään pieniä myönnytyksiä voidakseen välttää kaikkia poisajettuun rakastajaan liittyviä suurempia.

»Viikko ensi torstaista minä lähden vastakkaiseen suuntaan», sanoi isä. »Minä lähden täältä edellisenä iltana. Sinä voisit valita saman päivän, koska haluavat täällä ottaa lattioista matot tai mitä sellaista suunnitellevatkaan. Kuten sanottu, ei ole minulle mieleen, että lähdet ratsain yksinäsi; mutta tee miten hyväksi näet.»

Viikko torstaista. Hänen isänsä oli maininnut saman päivän, jonka Stephenkin oli nimennyt varhaisimpana mahdollisena — viisitoista päivää siitä, jolloin hän oli Endelstowista lähtenyt. Viisitoista päivää — aikamäärä, joka on saanut mielenkiintoisen yksilöllisen sävyn Englannin avioliittolain yhteydessä.

Elfride silmäili tahtomattaan isäänsä niin omituisesti, että hämmentyneenä kalpeni tullessaan siitä itse tietoiseksi. Hänen isänsäkin näytti hämmentyneeltä. Mitä hän lieneekään ajatellut?

Ulkoiset olosuhteet näyttivät erikoisesti helpottavan Elfriden aikeitten toteutumista, koska mr Swancourt oli sanonut lähtevänsä kotoa kysymyksessäolevan päivän edellisenä iltana. Mr Swancourt suoritti harvoin pitkiä matkoja ja yöpyi harvoin poissa kotoa, paitsi silloin kun oli tarkastusmatkalla jossakin etäisessä seudussa. Elfride ei tahtonut ylen uteliaana tiedustella tämän suotuisan tilaisuuden aihetta, ja kirkkoherra ei ryhtynyt sitä omasta aloitteestansa selittämään, vaikka sellainen menettely olisi ollut luonnollinen. Isän ja tyttären kesken näet ei tosiaankaan ollut aikaisemmin ollut mitään salaisuuksia, vaikka he yleensä eivät olleetkaan tuttavalliset sanan varsinaisessa merkityksessä. Stepheniä koskevien tunteiden eroavaisuus oli kumminkin aiheuttanut vierautumista, joka näinä aikoina ulottui niinkin pitkälle, etteivät he keskustelleet kaikkein tavallisimmista talousasioistakaan yhtä avoimesti kuin ennen.

Elfride tunsi melkeinpä helpotusta vakuuttaessaan itselleen, että isän vaiteliaisuus oikeutti hänet salaamaan oman asiansa. Nuori omatunto on niin kärkäs keksimään lievityskeinoja, että myöhästynytkin aihe varsin hyvin kelpaa käytettäväksi.

Odotusajan Elfride vietti enimmäkseen käyskellen yksinään ulkosalla, toisinaan valoisien toiveitten vallassa, mutta paljoa useammin pahoja aavistellen. Kaikki hänen kukkasensa näyttivät värittömiltä, hänen suosikkinsa eläimet silmäilivät häntä mietteliäästi, ikäänkuin eivät enää olisi olleet yhtä ystävällisissä suhteissa häneen kuin ennen. Elfride kantoi alakuloisia koruja, katseli auringonlaskua ja puhutteli ukkoja ja eukkoja. Tapahtui ensi kerran, että hänellä oli sisäinen oma maailmansa, hänen ympärillänsä näkyvästä eroava. Hän toivoi isänsä osoittavan hänelle erikoista luottamusta eikä laiminlyövän häntä tavallista enemmän — sanovan vaikkapa yhden ainoan sanan; silloin hän kertoisi kaikki, senkin uhalla, että Stephen siitä pahastuisi. Niin johduttuaan jälleen nuorukaista ajattelemaan hän näki hänet mielessään: seisomassa lähellänsä, koskettamassa häntä, silmät täynnä murheellista kiintymystä, toivottomana luopumassa yrityksestänsä, koska hän oli luopunut omasta aikeestansa — ja tuon nähdessään Elfride ei voinut peräytyä.

Keskiviikkona hänen oli määrä saada toinen kirje. Hän oli päättänyt sallia isänsä nähdä tämän kirjeen saapumisen, seurasipa siitä mitä tahansa, mutta se pelko, että menettäisi tämän rehellisyyden teon nojalla rakastettunsa, sai hänet aikeestansa luopumaan. Viisi minuuttia ennen postinkuljettajan odotettua saapumista hän pujahti ulos tielle kohdatakseen hänet siellä. Hän tapasikin miehen kohta, kun oli kääntynyt tien mutkaan, joka säläsi hänet pappilan suunnalta tulevilta katseilta. Mies ojensi hänelle hymyillen kirjeen ja oli ojentamassa toisenkin, joltakin kauppiaalta saapuvan kiertokirjeen.

»Kas vaan, neiti, te teette samoin kuin isänne on tehnyt kahden viimeksikuluneen viikon aikana.»

»Niin, hän on tullut tähän kulmaukseen ja ottanut minulta joka aamu yhden kirjeen — kaikki samalla käsialalla kirjoitettuja — ja antanut kuljettaa kaikki muut sisään.» Samassa postinkuljettaja jo meni menojansa.

Hän oli tuskin ehtinyt tien käänteen peittoon, kun Elfride kuuli isänsä puhuttelevan miestä. Elfride oli pelastanut kirjeensä saapumalla kaksi minuuttia aikaisemmin. Isäukko kuului menettelevän aivan samoin kuin hän oli vastikään menetellyt.

Jos otaksumme virkeän, epäjohdonmukaisesti toimiskelevan tyttölapsen, jonka sisäisen elämän kehityksestä vanhemmat eivät ole pitäneet huolta ja jossa ovat vaikuttamassa alempana mainitut voimat, niin tulos on välttämättä seuraavanlainen:

Ensimmäinen rakkaus, johon vaikuttaa kuolettava rakkauden esineen menettämisen pelko; kokemattomuus, joka elättää kiihkeätä halua päästä väistämään mainittua vaaraa; menettelyn soveliaisuuden epäileminen, johon liittyy lopullisen pelastuksen toivo; närkästys, joka johtuu siitä, että isä aluksi rohkaisi, sitten kielsi; kiusallinen tottelemattomuuden tunto, jonka teki tyhjäksi omantunnon kieltäytyminen rikkomasta lupausta miehelle, joka oli alusta pitäen pysynyt kaikissa pääkohdissa muuttumattomana; siunattu toivo, että vastustus osoittautuisi vääräksi tuomioksi; kirkas usko, että asiat siitä paranisivat ja kaikki kääntyisi hyväksi.

Tulos olisi luultavasti sittenkin ollut olematon, ellei eräänä päivänä aamiaispöydässä olisi lausuttu seuraavia huomautuksia.

Hänen isänsä oli entisellä sydämellisellä tuulellansa. Hän hymyili itsekseen jutuille, jotka olivat liian villittyjä kerrottaviksi ja nimitti Elfrideä pieneksi pakanaksi, koska hän oli salaa pelastanut muutamia kissanpoikasia, jotka olisi pitänyt hukuttaa. Noiden lausumien jälkeen Elfride äkkiä virkkoi:

»Jos mr Smith olisi jo perheeseemme kuulunut, niin ethän olisi ollut onneton keksiessäsi, että hänellä oli köyhiä sukulaisia?»

»Tarkoitatko, että hän olisi naimisliiton nojalla tullut perheemme jäseneksi?» kysyi mr Swancourt hajamielisesti kuorien kananmunaa.

Kasvojen tummeneva puna ja myöntävä vastaus osoittivat, että se oli kysyjän ajatus.

»Sinä et siis olisi vaipunut toivottomaan alakuloisuuteen, vaan olisit tehnyt, mitä tehtävissä oli?»

Elfriden harhaileva mieli oli nuoruudesta saakka alinomaa ällistyttänyt isää asettamalla hypoteettisia kysymyksiä, jotka lepäsivät mahdottomien edellytysten pohjalla. Äskeinen tiedustelu tuntui olevan niin täydellisesti muovattu aikaisempien kaavaan, että mr Swancourt, lähempien yksityiskohtien puuttuessa, vastasi leppoisasti kuten ainakin.

»Jos hän olisi auttamattomasti meihin liitetty, niin minä, samoinkuin kuka järkevä mies tahansa, tyytyisin olosuhteisiin, joita ei käy muuttaminen, enkä varmaankaan vaipuisi auttamattomaan alakuloisuuteen. Uskonpa, ettei mikään maailmassa voisi saada minua auttamattomasti alakuloiseksi. Pidä sinä huolta siitä, että laitasi on samoin.»

»Pidän kyllä, isä!» huudahti Elfride ilmaisten kirkasta hilpeyttä, joka miellytti mr Swancourtia.

Mr Swancourtilla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että tuo hilpeys johtui iloisesta aikeesta olla enää väistämättä suunniteltua hurjaa suunnitelmaa.

Iltasella mr Swancourt lähti ajamaan Stratleighiin, ihan yksinään. Tuo oli hänelle tavatonta. Elfriden tunteet olivat hänen ovella seisoessaan olleet vähältä saada hänet sittenkin ilmaisemaan kaikki.

»Minkätähden lähdet Stratleighiin, isä?» kysyi hän silmäillen isäänsä anelevasti.

»Minä sanon sen sinulle huomenna, palattuani», virkkoi isä lempeästi, »en ennen, Elfride. Sinä et kerro, mitä et tiedä, ja sikäli minä sinuun luotan, sinä kiltti Elfride.»

»Niinpä minäkin kerron sinulle vasta palattuani, mitä asiaa minulla on
Plymouthiin», lausui hän tuskin kuuluvasti.

Isä lähti. Hänen leikkisyytensä sai Elfriden päätöksen tuntumaan keveämmältä, ja hänen välinpitämättömyytensä kehoitti häntä sitäkin enemmän toimimaan, miten hyväksi näki.

Oli tavallinen syyskuun ilta, tummansinisiä pilvenhattaroita heleänkeltaisella taivaalla. Tällainen auringonlasku tavallisesti houkutteli Elfrideä kulkemaan sitä kohti, niinkuin jokainen kaunis olio herättää halua sitä lähestyä. Hän kulki vainion halki aina pensasaidalle saakka, kiipesi sen keskelle ja nojasi tanakkoihin oksiin. Kauan aikaa silmäiltyään länteen päin hän soimasi itseänsä siitä, ettei katsellut itään, missä Stephen oli, ja kääntyi toisaalle. Vihdoin hänen katseensa sattui maankamaraan.

Hänen alapuolellaan oli havaittavissa omituinen seikka. Pensasaidan kummallakin puolella levisi viheriä vainio; toinen osa kuului pappilan tiluksiin, toinen taas läheisen kartanon alueeseen. Pappilan puolella Elfride keksi pienen polun, jonka erikoisena ja kerrassaan poikkeuksellisena tuntomerkkinä oli sen lyhyys: se oli ainoastaan suunnilleen kymmenen askelen pituinen ja päättyi aivan äkkiarvaamatta kummallakin taholla.

Sellaista polkua, joka äkkiä alkaa ja äkkiä loppuu, joka ei tule mistään eikä minnekään johda, Elfride ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Oli sittenkin nähnyt, kunhan tuli paremmin ajatelleeksi. Hän oli nähnyt vahtisotilaiden kojujensa edustalla polkevan ihan samanlaisia polkuja.

Tuo muistelo selitti, miten polku oli syntynyt. Hänen isänsä oli sen polkenut astelemalla edestakaisin, kuten hän kerran oli nähnyt hänen tekevän.

Siinä istuessaan Elfride näki aidan kummallekin puolelle. Muutamia minuutteja myöhemmin Elfride katsahti kartanon puoleiselle alueelle.

Siellä oli toinen vahtimiehen polku. Se oli ihan yhtä pitkä kuin ensinmainittu ja alkoi ja päättyi tarkoin vastaavissa kohdissa, mutta oli kapeampi ja epäselvempi.

Ero saattoi johtua kahdesta syystä. Tämän oli voinut polkea sama paino kuin edellisen, mutta käyttäen vähemmän aikaa, tai oli sitä astuttu ihan yhtä usein, mutta kevyemmin jaloin.

Jos etsivä poliisimies olisi sattunut olemaan paikalla, niin hän olisi luultavasti pitänyt jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Elfride ajatteli toisin, mikäli ollenkaan ajatteli. Hänen oma suuri Huomisensa oli nyt ovella; kaikki ne ajatukset, jotka syntyivät katseen sattumalta tavoittamista seikoista, liikuttivat ainoastaan aivojen kaukaisimpia kulmia hävitäkseen kohta kokonaan.

Elfriden oli vihdoin pakko käytännöllisesti harkita yritystänsä. Jos jätämme asiaan liittyvät tunneliikunnot huomioonottamatta, niin kaikki hänen selvät mietteensä sisältyivät seuraavaan:

Palvelijat eivät osoittaneet minkäänlaista hämmästystä hänen lähtiessään varhain ratsastamaan. Siinä yksitoikkoisessa elämässä, jota ihmiset viettävät syrjäisissä seuduissa, on eräs poikkeus, joka saattaa varjoon suurissa väestökeskuksissa asuvien kokemukset — nimittäin matkustaminen. Jokainen matkustus on siellä enemmän tai vähemmän seikkailun luontoinen; valitaan mitä merkillisimpiä lähtöhetkiä mitä tavallisimmille matkoille suoriuduttaessa. Miss Elfriden piti lähteä varhain — siinä kaikki.

Elfride toi ratsastusretkiltänsä aina kotiin jotakin — jotakin löytämäänsä tai jotakin ostamaansa. Kaupungissa tai kauppalassa käydessään hän sälytti mukaansa kirjoja. Kukkuloilta, metsistä ja merenrannikolta hän toi ihmeellisiä sammalia, merkillisiä oksia, taskuliinan täynnä märkiä näkinkenkiä tai meriruohoja.

Erään kerran, tokaisen sään vallitessa, kun Pansy kantoi häntä pitkin Castle Boterelin tietä, eräänä markkinapäivänä, hänellä oli paketti edessään ja paketti kainalossaan, ja sattui niin onnettomasti, että paketit luiskahtivat alas. Hänen toisella puolellansa suuteli mutaa kolme romaaninidosta, toisella puolella taas lukuisat värilliset lankavyyhdit imivät sitä itseensä. Epämiellyttävät eukot hymyilivät ikkunoissa onnettomuudelle, miehetkin pysähtyivät katselemaan, ja eräs poika, joka valvoi makeiskojua sen omistajan mentyä saamaan ryypyn janoonsa, nauroi ääneen. Siniset silmät tummenivat safiireiksi, ja posket sävähtivät kiukusta punaisiksi.

Tuon onnettomuuden jälkeen hän otti koko älynsä käytäntöön ja hänen onnistuikin keksiä sellainen vyö- ja solkijärjestelmä, jonka avulla voi kuljettaa suuren määrän tavaroita varmasti ja vähällä tilalla. Nyt hän otti mukaansa yksinkertaisen tumman kävelypuvun ja joitakin muita vaatetuskappaleita. Worm avasi hänelle portin, ja hän hävisi näkyvistä.

Eräs myöhäiskesän kirkkaimpia aamuja valoi hohdottansa hänen ympärillensä. Kanerva oli purppuraisimmillaan, väriherne heloitti keltaisimmillaan, heinäsirkat sirisivät äänekkäästi kuin linnut, käärmeet sihisivät kuin pienet koneet, ja Elfride tunsi aluksi mielensä hilpeäksi. Istuessaan siinä mukavasti Pansynsä selässä asianmukaisessa ratsastuspuvussa ja asiaankuulumattomassa hatussaan hän ilmaisi jo asullansakin mielensä keveyttä. Mutta niiden päivien elohopea oli viekas: laskeutui ihan äkkiarvaamatta. Aluksi hän tunsi ohimenevää painostusta. Sitten tuli eräs iso pilvi, joka oli riippunut pohjoisessa kuin musta vuota, ja sijoittui hänen ja auringon väliin. Se edisti sitä, mikä oli jo muutenkin auttamatonta: Elfride painui harmaan alakuloisuuden valtoihin.

Hän kääntyi satulassaan ja katsahti taaksensa. He olivat nyt avoimella ylänteellä, mistä yhä vielä voi nähdä meren Endelstowin luona. Elfride silmäili kaipauksen tuntein tuota paikkaa.

Tuon pienen käännöksen kestäessä Pansy oli astellut yhä eteenpäin, ja Elfride arveli, että olisi järjetöntä kääntää pienen ratsun päätä toiseen suuntaan. »Mutta», mietti hän, »jos minulla olisi äiti kotona, niin minä lähtisin takaisin!»

Sitten hän suoritti erään niitä salaisia liikkeitä, joiden nojalla naiset sallivat sydäntensä temppuilla aivojansa vastaan, käänsi ikäänkuin huomaamattansa hevosensa pään toisaanne ja antoi mennä hyvää laukkaa kotiinpäin ainakin peninkulman. Mutta samassapa jo taas muistui eloisana mieleen Stephen, hän käänsi jälleen ratsunsa ja ajoi taasen kohti St. Launce’ia.

Tuo surkea ajatusten taistelu alkoi nyt raivota aivan hurjana. Ylenmäärin kiihtyneenä ja vapisten hän laski ohjakset Pansyn kaulalle ja päätti mennä sinne, minne hevonen näki hyväksi hänet viedä.

Pansy hiljensi juoksuansa kävelyksi ja kulki kiihtyneine taakkoinensa siten muutaman minuutin ajan. Sitten he saapuivat erääseen tien kohtaan, mistä pieni polku johti vesilammikolle. Pansy pysähtyi, silmäili lammikkoa ja lähti juomaan.

Elfride katsoi kelloansa ja havaitsi, että jos hänen piti ehtiä St Launce’iin niin ajoissa, että kävi vielä vaihtaminen vaatteita »Kotkassa» ja että sai tilaisuutta päästä Plymouthiin jollakin varhaisella junalla — niitä oli ainoastaan kaksi mahdollista — niin oli välttämätöntä pitää kiirettä.

Hän oli kärsimätön. Pansy ei näyttänyt aikovan ollenkaan lakata juomasta, ja lammikon lepo, sen pinnalla liikkuvien hyönteisten ja kärpästen laiskat liikkeet, hiljalleen häilyilevät kurjenmiekat, lehtiruodit, jotka lepäsivät liikahtamatta pohjassa kuin genualaiset filigraanityöt, kaikki nuo rauhalliset näyt tekivät vastakohtaisuutensa vuoksi hänen kärsimättömyytensä sitäkin suuremmaksi.

Vihdoin Pansy kääntyi ja palasi jälleen valtatielle. Siihen ehdittyänsä pony seisoi kahdenvaiheella arvellen, minne kääntyä. Elfriden sydän tykytti kiivaasti, ja hän ajatteli: »Kun hevoset jätetään oman onnensa nojaan, niin ne lähtevät sinne, missä niitä parhaimmin ruokitaan. Pansy lähtee kotiin.»

Kesän aikana Pansyllä ei ollut kotona juuri mitään muuta ravintoa kuin ruohoa. St. Launce’iin laukattuansa se aina sai rouskutellakseen jyviä, jotta jaksoi hyvin juosta kotiin takaisin. Koska nyt oli enemmän kuin puoli matkaa kuljettu, niin se piti parempana lähteä St. Launce’iin.

Tuo ei kumminkaan nyt johtunut Elfriden mieleen. Hänen mielessään eli vain se hämyinen haave, että tämän päivän ratkaiseva päätös ei ollut hänen itsensä suorittama. Niin omituisesti kietoutuvat toisiinsa vaikuttimet, ettei häntä niinkään pakottanut eteenpäin hänen Stephenille antama lupauksensa, eipä edes hänen rakkautensakaan, kuin se tunto, että oli oltava uskollinen sille olemattomalle valalle, jonka hän oli vannonut kymmenen minuuttia sitten.

Hän ei enää epäröinyt. Kohta ilmaantuivat hänen näkyviinsä St. Launce’in vanhanaikaiset päädyt ja sekavat kattorykelmät, ja ajaen kukkulan rinnettä alas hän saapui »Haukan» pihamaalle. Mrs Buckle, emäntä, tuli ovelle ottamaan häntä vastaan.

Swancourtit olivat täällä hyviä tuttuja. Isä ja tytär olivat tässä majapaikassa useita kertoja muuttuneet ratsastajista tavallisiksi rautatiellä matkustajiksi.

Ei kestänyt neljännestuntiakaan, kun Elfride jo ilmaantui ovelle kävelypuvussaan ja lähti asemalle. Hän ei ollut maininnut mrs Bucklelle mitään aikeistansa, joten hänen otaksuttiin menevän ostoksille.

Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kuluttua hän oli Stephenin sylissä
Plymouthin asemalla. Ei asemasillalla, vaan aution odotussalin nurkassa.

»Me emme voi mennä naimisiin täällä tänään, Elfie! Minun olisi pitänyt se tietää ja jäädä tänne. Tietämättömyydessäni en sitä tehnyt. Minulla on lupa, mutta minä voin käyttää sitä ainoastaan omassa seurakunnassani Lontoossa. Minä saavuin tänne vasta eilen illalla.»

Kolmen minuutin kuluttua juna oli liikkeessä kuljettaen mukanansa
Stepheniä ja Elfrideä.

XII

Aamuiset pilvenhattarat laajenivat ja yhtyivät, aurinko painui niiden taakse eikä tullut enää sinä päivänä näkyviin, ja illan tullen alkoi rankasti sataa. Sadepisarat rapisivat hauleina rautatievaunun ikkunoihin.

Matka Plymouthista Paddingtoniin, suoritettiinpa se kuinka vinhasti kiitävässä pikajunassa tahansa, suo riittävästi jäähtymisaikaa millaiselle intohimolle tahansa. Elfriden kiihtymys oli lauennut, ja hän istui toisen puolen matkaa jonkinlaisen turtumuksen vallassa. Hänet herätti raideverkon räiske heidän saapuessaan asemalle.

»Olemme, rakkaani», virkkoi Stephen näennäisen tyynesti. Stephenille samoinkuin Elfridellekin todellisuus ilmeni melkoisesti toisenlaisena kuin sen ennakkokuvitelmat.

Elfride tirkisti ulos ikkunasta, mikäli sadepisarat sen sallivat, ja näki ainoastaan äsken sytytetyt lyhdyt ja lukemattomia rumia uuninpiippuja, joiden himmeät ääriviivat kuvastuivat sateista taivasta vasten. Elfriden mieltä ahdisti ajatus, jonka ilmi lausuminen pakostakin olisi tuottanut ankaraa tuskaa. Hän ei tietänyt pahojen kielten pistoista enempää kuin erakkosaaren lintu tiesi Crusoen ensimmäisen laukauksen vaikutuksesta. Nyt hän näki hieman kauemmaksi, ja vieläkin hieman kauemmaksi.

Juna pysähtyi. Stephen laski irti sen hentoisen käden, jota oli koko päivän pidellyt ja ryhtyi auttamaan alas häntä asemasillalle.

Tämä vieraalle maaperälle astuminen näytti riittävän kypsyttämään
Elfriden mielessä kytenyttä päätöstä.

»Stephen!» huudahti hän. »Minä olen kovin onneton! Minun täytyy päästä takaisin kotiin — minun täytyy — täytyy! Suo anteeksi surkea horjuvaisuuteni. Täällä minun ei ole ollenkaan hyvä ollakseni!»

»Sallithan minun lähteä kotiin?» rukoili Elfride. »Sinun ei tarvitse lähteä kanssani. Minä en tahdo sinua mitenkään rasittaa, kunhan vain sanot suostuvasi siihen, että palaan, kunhan vain et minua senvuoksi vihaa, Stephen! On parasta, että palaan heti paikalla, Stephen.»

»Jos sinun täytyy lähteä, ja jos pidät vääränä jäädä, rakkaani», virkkoi hän alakuloisesti, »niin sinun tulee lähteä. Sinun tulee tehdä, mitä ikänä parhaaksi näet, Elfride. Mutta onko tosiaankin parempi, että lähdet tänään, etkä viivy huomiseen, jolloin voisit lähteä minun vaimonani?»

»On — on kyllä — kunhan vain pääsen lähtemään. Minun täytyy, minun täytyy!» huusi hän.

»Meidän olisi pitänyt tehdä joko niin tai näin», vastasi Stephen synkästi. »Joko olla ollenkaan tänne tulematta, tai palata vasta sitten, kun olemme vihityt. Minä en sano sitä mielelläni, Elfride, en tosiaankaan, mutta sittenkin minun täytyy sinulle huomauttaa, että kun lähdemme näin takaisin, niin sinun hyvä nimesi voi joutua vaaraan, kun ihmiset asian kuulevat.»

»Kuukautta, mutta mitä se merkitsee? Mutta mitäpä tuosta nyt.» Hän silmäili ympärilleen. »Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi hän eräältä asemamieheltä. Mies asteli ohi mitään virkkamatta.

»Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi Elfride eräältä toiselta.

»Lähtee kyllä, neiti, kymmenen minuuttia jälkeen kahdeksan — se lähtee kymmenen minuutin kuluttua. Te olette tullut väärälle asemasillalle; se on tuolla toisella puolella. Bristolissa on muutettava yöjunaan. Noita rappuja alas ja radan alitse.»

He juoksivat portaita alas — Elfride edellä — lippuluukulle ja vaunuun, jonka ovella seisoi virkailija. »Matkalippunne, olkaa hyvät.» Vaunujen ovi suljetaan — asemasillalla häärivät miehet liikkuivat yhä nopeammin, kunnes suihkivat edestakaisin kuin sukkulat loimen lomassa — vihellys — lippu heilahtaa — huuto — höyryn pauhu — ja niin he lähtevät jälleen kohti Plymouthia.

»Minä en jätä sinua, ennenkuin näen sinut onnellisesti St. Launce’iin saapuneena. Älä pidä minua huonompana kuin olen, Elfride.»

Sitten he ajaa raksuttivat läpi yön samaa tietä kuin olivat tulleet. Sää kirkastui, ja tähdet alkoivat välkkyä heidän yläpuolellansa. Ne muutamat matkustajat, jotka olivat sijoittuneet samaan vaununosastoon kuin he, istuivat enimmän osan aikaa suljetuin silmin. Stephenkin toisinaan uinahti; Elfride yksin valvoi ja vapisi tunnin toisensa jälkeen.

Päivä alkoi koittaa ja osoitti heidän ehtineen meren rantamalle. Heidän yläpuolellansa riippui punaisia kallioita, jotka kauemmaksi väistyessään muuttuivat lyijynharmaiksi harmaansinisessä ilmassa. Aurinko nousi ja heitti teräviä säteitänsä heidän uupuneille kasvoilleen. Vielä tunti, ja maailma alkoi vilkastua. He odottivat vielä hetkisen, ja juna hiljensi vauhtiansa lähestyessään St. Launce’in asemaa.

»Minä en arvannut kaikkia seurauksia», virkkoi hän. »Asiat ovat näennäisesti minua vastaan. Jos joku minut keksii, niin uskonpa, että olen hukassa.»

»Näennäisyys on silloin valhetta; ja mitäpä voikaan merkitä, vaikka niin tekisivätkin? Minä olen oleva sinun miehesi ennemmin tai myöhemmin, aivan varmasti, ja niin minä takaan sinun moitteettomuutesi.»

»Kuulehan, Stephen, kun kerran olimme Lontoossa, niin meidän olisi pitänyt mennä naimisiin», virkkoi Elfride vakavasti. »Siinä olisi ollut ainoa varma pelastukseni. Minä käsitän nyt asiat paremmin kuin eilen. Ainoa mahdollisuus on nyt siinä, ettei kukaan meitä keksi, ja siinä suhteessa meidän tulee tehdä mitä suinkin voimme.»

Rahilla oven pielessä istui nainen, jonka silmänluomet olivat tulehtuneet ja silmät omituisen kiiltävät. Hän suuntasi Elfrideen katseen, jonka ilmehikäs voimakkuus oli eittämätön, mutta jonka tarkoitus ei ollut selvä. Sitten hän pujahti siihen vaunuun, jossa he olivat tulleet. Hän näytti lukevan näkemästänsä jonkin synkän tarinan.

»Mrs Jethway — leski ja sen nuoren miehen äiti, jonka haudalla me taannoin istuimme. Stephen, hän on minun viholliseni. Kunpa Jumala olisi ollut armollinen ja suojellut minut häneltä!»

»Älä huoli puhua niin toivottomasti», tyynnytteli Stephen. »En luule hänen meitä tunteneen.»

»Ei, ei!» aneli Elfride. »Minä en voi syödä. Minun täytyy päästä takaisin Endelstowiin.»

»Mutta ethän ole sitten eilisillan nauttinut mitään muuta kuin lasin teetä Bristolissa.»

»En. Minä tarvitsen jotakin sellaista, mikä tekee nykyhetkenä tarmokkaaksi, sellaista, mikä lainaa huomisen voiman tämän päivän käytettäväksi — huomisen päivän murheesta ollenkaan huolehtimatta; vaikkapa kävisi niinkin, ettei huomenna enää elämää olisikaan, kunhan vain pääsen tänään kotiin. Paloviinaa minä tarvitsen. Tuon naisen silmät ovat syöneet minun sydämeni!»

»En tiedä. En ole milloinkaan juonut enempää kuin teelusikallisen kerrallaan. Minä tiedän vain, että sitä tarvitsen. Älä hae sitä 'Haukasta’.»

Stephen jätti hänet vainiolle ja lähti lähimpään sillä suunnalla olevaan majataloon. Hän palasi pian tuoden pienen pullon, joka oli melkein täynnä, ja muutamia ylen ohuita voileipiä. Elfride otti pari kulausta.

»Se nousee minun silmiini», virkkoi hän väsyneesti. »Minä en voi nauttia enempää. Teen sen sittenkin; suljen silmäni. Ah, se menee silmiin sisäistä tietä. Minä en tahdo enää; heitä se pois.»

Hän voi kuitenkin syödä ja söi. Hänen tärkeimpänä huolenansa oli, kuinka saisi hevosensa »Haukan» tallista herättämättä huomiota. Stephen ei saanut lupaa seurata häntä kaupunkiin. Hän toimi nyt päätösten nojalla, joihin nuorella miehellä ei ollut minkäänlaista vaikutusta.

»On parempi, etteivät näe sinua minun seurassani, vaikka en olekaan täällä kovin tunnettu. Me olemme aloittaneet salaa kuin varkaat, ja meidän täytyy lopettaa salaa joka tapauksessa. Minun täytyy kertoa se isälle; on kauheata, jos hän saa sen muualta kuulla.»

Niin käyskellen ja synkästi keskustellen he odottivat lähes kello yhdeksään, jolloin Elfride arveli voivansa käydä »Haukassa» herättämättä suurta huomiota. Rautatieaseman takana oli virta, jonka yli johti vanha Tudorien aikainen silta, missä tie haarautui kahdelle taholle. Toinen haara erkani kaupungin ulkolaidoille kiertääkseen edelleen ja yhtyen Endelstowiin johtavaan valtatiehen. Stephen istui tuon tien vieressä odottaen Elfrideä »Haukasta» palaavaksi.

Hän istui siinä ikäänkuin valokuvattavana, liikahtamatta, tähyillen puunrunkojen valoja ja varjoja, lapsia, jotka leikkivät koulutalon edustalla, leikkuumiehiä etäisellä vainiolla. Omistamisen varmuutta ei ollut saavutettu, ja mikään seikka ei lievittänyt nuorukaisen mielen synkkyyttä, jota lähenevän eron ajatus vielä lisäsi.

Vihdoin Elfride saapui ratsastaen, näennäisesti suuressa määrin samanlaisena kuin tuona romanttisena aamuna, jona he olivat yhdessä käyneet rantakallioilla, mutta vailla sitä säteilyä, joka silloin oli väikkynyt hänen vaiheillansa. Hän oli kumminkin melkoisesti rauhoittunut, koska ei tarvinnut enää pelätä mitään vaaraa eikä häiriötä. Jos Elfride helposti haavoittui, niin vielä helpommin hänen haavansa paranivat — ominaisuus, jota toiset joko oikein tai väärin pitävät tunteiden yleisen vaihtuvaisuuden aiheuttamana.

»Ei mitään. Kukaan ei näyttänyt minusta välittävän. He tiesivät minun lähteneen Plymouthiin ja tiesivät, että olen aikaisemminkin viettänyt siellä yön miss Bicknellin luona. Olin ottanut tuon huomioon.»

Nyt kohosi ero kuoleman kaltaisena noiden lasten eteen, sillä Elfriden täytyi välttämättä lähteä heti. Stephen asteli hänen vierellänsä lähes peninkulman. Siinä kävellessään hän lausui alakuloisesti:

»Elfride, on kulunut kokonainen vuorokausi, ja asia on jäänyt suorittamatta.»

»Ah, Stephen, sinä kysyt, mitä? Luuletko, että voin naida jonkun muun miehen, kun olen mennyt niin pitkälle sinun kanssasi? Enkö ole aivan eittämättömästi osoittanut, etten voi kuulua kenellekään muulle? Enkö ole auttamattomasti sinulle antautunut? — ylpeydellä ei ole ollut mitään sijaa minun suuressa rakkaudessani. Sinä olet käsittänyt väärin minun palaamiseni, ja minä en voi sitä selittää. Oli väärin, että lähdin ollenkaan mukaasi, ja vaikka olisikin ollut vielä pahempi, jos menimme pitemmälle, niin se olisi sittenkin ollut parempaa politiikkaa, kenties. Ole varma siitä, että kohta, kun sinulla on koti minua varten — olipa se kuinka köyhä ja vaatimaton tahansa — ja sinä tulet minua vaatimaan, minä olen valmis.» Hän lisäsi katkerasti: »Kun isäni saa tietää tämän päivän tapahtumat, hän voi olla hyvinkin iloinen antaessaan minun lähteä.»

»Hän kenties vaatii meitä menemään heti naimisiin!» vastasi Stephen nähden toivon säteen leimahtavan keskeltä mustinta murhetta. »Minä toivon hänen niin tekevän, vaikka minun pitäisikin lähteä pois, kunnes olen sinulle kelvollinen, kuten mainitsit.»

»Enkä olekaan. Mutta jää hyvästi. Lähde nyt takaisin.» Hän hoputti hevostansa. »Ah, Stephen», huudahti hän, »minä tunnen itseni ylen heikoksi! En tiedä, kuinka voin hänet kohdata. Etkö sittenkin voi lähteä takaisin kanssani?»

»Ei; se ei ole hyväksi. Minä olen ylen hupsu, kun sellaista ehdottelen.
Mutta isä varmaan kutsuu sinut.»

»Sano hänelle», jatkoi Stephen, »että me teimme tämän äärimmäisen epätoivon vallassa. Sano hänelle, ettemme halua hänen osoittavan meille erikoista suopeutta — vaan kohtelemaan meitä oikeudenmukaisesti. Jos hän sanoo, että meidän on mentävä heti naimisiin, niin sitä parempi. Ellei, niin sano, että kaikki voi tulla oikealle tolalle, kunhan hän sallii minun saada sinut, kun olen kyllin hyvä sinua varten — ja sehän voi tapahtua piankin. Sano hänelle, ettei minulla ole hänelle mitään tarjottavaa tästä aarteesta, mutta että kunniallisen miehen koko rakkaus, koko elämä ja koko työ on kuuluva sinulle. Jätän oman harkintasi ratkaistavaksi, milloin tuo kaikki on sopivimmin hänelle sanottava.» Stephenin sanat saivat Elfriden niin hilpeäksi, että hän voi laskea leikkiä asemastansa.

»Ja jos pahoja puheita kuuluisi, Stephen», virkkoi hän hymyillen, »niin oranssipuun täytyy minut pelastaa, niinkuin se pyhän Yrjön ajalla pelasti neitseet lohikäärmeen myrkylliseltä henkäykseltä. Suo anteeksi kiireeni; minä lähden nyt.»

Sitten poika ja tyttö tyynnyttelivät itseänsä uskottelemalla, ettei ero ollut sen vaarallisempi.

Ratsu lähti, ja keskustelu katkesi. Stephen näki Elfriden hahmon pienenevän ja hänen sinisen harsonsa käyvän harmaaksi — se näytti hitaan kuoleman mieltäahdistavalta kuvalta.

Siten erottuansa miehestä, joka oli hänelle ollut enemmän kuin yksikään muu hänen tähän saakka tuntemistansa, Elfride ratsasti nopeasti eteenpäin, kyynelen silloin tällöin pirahtaessa hänen silmistänsä maantien hiekkaan. Se, mikä vielä eilen oli näyttänyt ylen haluttavalta, lupaavalta, jopa vähäpätöiseltäkin, oli nyt muuttunut murhenäytelmän luontoiseksi.

Hän näki kalliot ja merenulapan Endelstowin tienoilla ja huokasi helpotuksesta.

Ratsastaessaan pappilan takana olevan pellon ohi hän kuuli Unityn ja William Wormin äänet. He olivat ripustamassa mattoa nuoralle. Unity lausui jotakin, mikä päättyi sanoihin »kun miss Elfride tulee takaisin».

Elfride ajoi ovelle. Hän ei koputtanut eikä soittanut. Kun ei kukaan tullut hevosta ottamaan, Elfride talutti sen takapihalle, riisui satulan ja ohjakset ja ajoi sen aitaukseen. Sitten Elfride pujahti sisään ja tarkasti kaikki alakerran suojat. Hänen isäänsä ei siellä näkynyt.

Salin uuninreunalla oli hänelle osoitettu isän kirjoittama kirje. Hän otti sen ja luki astellessaan yläkertaan vaihtamaan pukua.

»Rakas Elfride, — Paremmin asiaa pohdittuani olen päättänyt olla tänään palaamatta; tulen vain Wadcombe’iin saakka. Minä saavun kotiin huomenna iltapäivällä ja tuon erään ystävän mukanani. — Kiireessä isäsi

C.S.»

Nopeasti pukeuduttuansa Elfride tunsi itsensä virkeämmäksi, vaikka päänkivistys yhä vaivasikin. Lähtiessään huoneestansa hän kohtasi Unityn portaitten yläpäässä.

»Miss Elfride! Me ajattelimme teidän aivan varmaan saapuvan eilen illalla. Te ette virkkanut mitään siitä, että jäisitte yöksi.»

»Minä aioin palata samana iltana, mutta muutin suunnitelmaani.
Jälkeenpäin sitä kaduin. Isä on varmaan vihainen.»

»Minä pelkään sitä hänelle sanoa», virkkoi Elfride hiljaa. »Kerrotko sen hänelle kohta, kun hän saapuu kotiin, Unity?»

»En missään tapauksessa», sanoi Unity. »Eihän asia ole mokomakaan, miss Elfride. Minä ajattelen näin: herra on ottanut itsellensä lomapäivän, ja koska hän ei ole ollut miss Elfridelle viime aikoina aivan ystävällinen, niin —»

»Elfride menettelee samoin kuin hän. No niin, tee miten mielit. Ja tuotko minulle nyt pienen välipalan?»

Tyydytettyään ruokahalunsa, jonka raikas meri-ilma oli aiheuttanut, samalla hänen mielensä levottomuuden hälventäen, Elfride otti hattunsa ja lähti puutarhaan ja kesätupaan. Hän istuutui sen nurkkaan, pää käteen nojaten. Siihen hän sitten nukahtikin.

Puolittain hereillään hän kiireesti katsoi kelloansa. Hän oli ollut siellä kolme tuntia. Samassa hän kuuli ulkoportin kimmahtavan kiinni ja pyörien vierivän oven eteen; jokin samasta lähteestä koitunut ääni lienee hänet herättänyt. Sitten hänen isänsä kuului huutavan Wormia.

Elfride lähti rakennusta kohti pensaikon suojaamana. Hän kuuli isänsä keskustelevan jonkun henkilön kanssa, joka ei ollut kumpikaan palvelijoista. Hänen isänsä ja vieras nauroivat yhdessä. Sitten kuului silkin kahinaa, ja mr Swancourt kumppaneineen varmaankin astui sisään, sillä mitään sen enempää ei enää kuulunut. Elfride oli palannut takaisin ihmetellen, keitä vieraat saattoivat olla, kun samassa kuului askelia ja hänen isänsä ääni:

»Tulehan kesämajaan hetkiseksi», jatkoi mr Swancourt; »minä kerron sinulle, mitä lupasin.»

»No», virkkoi hänen isänsä hilpeästi, »arvaappas mitä minulla on sanottavana.» Hän näytti vaipuneen siinä määrin omiin asioihinsa, ettei ollenkaan havainnut, millainen ilme Elfriden kasvoissa oli.

»Sinä olet väsynyt. Näytät uupuneelta. Ratsastus oli sinulle liikaa. No, kuulehan, minkätähden minä lähdin matkaan. Minä lähdin mennäkseni naimisiin!»

»Naimisiin!» sopersi Elfride tuskin voiden pidättää tahdotonta: »Samoin minä.» Hetkisen kuluttua hänen tunnustamispäätöksensä raukesi kuin kupla.

»Niin, ja kenen kanssa? Mrs Troytonin, joka omistaa vanhan kartanon pensasaidan toisella puolella. Asia päätettiin lopullisesti minun käydessäni Stratleighissä muutamia päiviä sitten.» Hän alensi ääntänsä ja puhui leikkisästi. »Mitä äitipuoleesi tulee, huomaat kohta, ettei hänessä ole paljoa näkemistä, joskin aika lailla kuulemista. Hän on sitäpaitsi kaksikymmentä vuotta minua vanhempi.»

»Te unohdatte, että minä tunnen hänet. Hän kävi kerran meillä sen jälkeen kuin me olimme olleet siellä, häntä kumminkaan tapaamatta.»

»Aivan oikein, aivan oikein. No niin, olipa hän minkä näköinen tahansa, joka tapauksessa hän on kaikkein oivallisimpia naisia. Hänelle on hiljattain jäänyt vapaasti käytettäväksi kolmetuhatta viisisataa vuosittain, sitäpaitsi tämä tila — ja lisäksi suuri testamenttilahjoitus.»

»Lisäksi suuri — joka tapauksessa varsin tilava — huvila kaupungissa ja sukupuu, tämän minun kävelykeppini pituinen; vaikka se näyttääkin sangen kokoonhaalitulta — se on laadittu vasta suvun rikastuttua.»

Mr Swancourt jatkoi rauhallisemmin ja vakuuttavammin. »Niin, Elfride, hän on meihin verrattuna varakas, vaikka hänellä ei olekaan paljon vaikutusvaltaisia suhteita. Joka tapauksessa hän opastaa sinua hieman seuraelämään. Me vaihdamme hänen Baker Streetin varrella olevan talonsa Kensingtonissa sijaitsevaan, sinun tähtesi. Hän sanoo, että nykyään kaikki muuttavat sinne. Pääsiäiseltä me siirrymme kaupunkiin aina kolmeksi kuukaudeksi — minä pidän tietenkin täällä sijaista sen ajan. Elfride, minun lemmenaikani on ohi, ja minä tunnustan suoraan naineeni hänet sinun tähtesi. Jumala yksin tietää, miksi hänenlaisensa nainen on minuun suostunut. Mutta luulenpa, että hänen ikänsä ja koruttomuutensa olivat liian nimenomaiset kaupunkilaisille. Jos nyt käyttelet hyvin korttejasi, voit hyvännäköisenä naida kenet tahansa. Hieman kekseliäisyyttä siihen tietenkin vaaditaan, mutta minun nähdäkseni ei mikään estä sinua saamasta aatelismiestä. Lady Luxellian oli vain tilanomistajan tytär. Nyt varmaan huomaat, kuinka hupsu sinun taannoinen päähänpistosi oli. Mutta tulehan, hän on sisällä sinua odottamassa. Onhan se tämäkin pelin arvoinen asia», jatkoi kirkkoherra astellessaan kohti rakennusta. »Minä kosiskelin häntä tuon pensasaidan ylitse; en yksinomaan, kuten hyvin ymmärrät, mutta meillä oli tapana kävellä siellä iltaisin — lopulta melkein joka ilta. Mutta minun ei tarvitse nyt kertoa sinulle yksityiskohtia; minä vakuutan sinulle, että kaikki kävi hyvin asiallisesti. Vihdoin, tavatessamme toisemme Stratleighissä, me päätimme tehdä siitä totta viipymättä.»

»Etkä virkkanut minulle sanaakaan», sanoi Elfride äänen enempää kuin ajatuksenkaan olematta vähääkään moittiva. Hänen tunteensa olivat aivan toista maata. Hän tunsi mielensä keventyneeksi jopa kiitolliseksikin. Kuinka hän olisikaan voinut edellyttää isän uskoneen hänelle asioitansa, kun hän itse oli salannut omat asiansa?

Hänen isänsä käsitti väärin hänen tyyneytensä luullen sen takana piilevän loukkautuneisuutta. »Minua ei käy kovin soimaaminen», sanoi hän. »Minulla oli pari-kolme syytä asian salaamiseen. Eräs niistä oli hänen sukulaisensa, testamenttaajan äskeinen kuolema, vaikka se ei koskekaan sinua. Mutta muista, Elfride», jatkoi hän jäykempään tapaan, »että olit joutunut tekemisiin noiden alhaissäätyisten ihmisten, Smithien, kanssa — vieläpä nimenomaan siihen aikaan, jolloin me, mrs Troyton ja minä, aloimme toisiamme ymmärtää — joten minä päätin olla mitään sinulle sanomatta. Mistäpä tiesin, kuinka pitkälle olit mennyt heidän ja heidän poikansa kanssa? Voihan olla niin laita, että sinä kävit joka päivä välttämättä juomassa teetä heidän luonansa.»

Elfride esti tunteitansa ilmenemästä niin hyvin kuin osasi ja kysyi väsyneesti, joskin samalla täsmällisesti:

»Suutelitko mrs Troytonia pihamaalla kolme viikkoa sitten? Minä tulin sinä iltana työhuoneeseesi ja havaitsin sinun vastikään sytyttäneen kynttilät.»

Mr Swancourt oli sangen punainen ja hämillään, niinkuin ainakin keski-ikäinen rakastaja, joka yllätetään nuorempien temppuja tekemässä.

»Kyllä, luulenpa niin tehneeni», sopersi kirkkoherra, »hänen mielikseen, näetkös.» Sitten hän malttoi jälleen mielensä ja nauroi sydämen pohjasta.

He astuivat kuistikolta saliin. Samassa tuli mrs Swancourt alakertaan ja astui samaan huoneeseen.

»Näetkös, Charlotte, tässä on pikku Elfrideni», sanoi mr Swancourt äänessä se lisätty hellyyden vivahdus, joka usein tulee äsken hankittujen sukulaisten osaksi.

Elfride rukka, joka ei tietänyt, mitä tehdä, ei tehnyt yhtään mitään; ottihan vain vastaan kaiken, mitä näkö, kuulo ja tunto hänen mieleensä toivat.

Mrs Swancourt liikkui lähemmäksi, tarttui tytärpuolensa käteen ja suuteli häntä sitten.

»Ah, kultaseni», virkahti hän hyväntuulisesti, »kun pari kuukautta sitten opastit omituista vanhaa naista läpi puutarhan ja ylen somasti selittelit hänelle kukkasia, et varmaankaan arvannut, että hän ilmestyisi näin pian tänne aivan uusissa merkeissä. Eikä arvannut hän itsekään.»

Mr Swancourt oli sangen todenmukaisesti kuvaillut uutta äitiä. Hän ei ollut ulkonäöltänsä viehättävä. Hänen ihonsa oli tumma — hyvin tumma — komeavartaloinen, tukka vielä melkoinen, siinä toinen puoli valkoisia, toinen mustia hiuksia, jälkimmäiset todellakin mustia. Pelkkien näiden huomioiden nojalla arvostellen häntä ei käynyt sanominen miellyttäväksi naiseksi. Mutta voi havaita enemmänkin. Pintapuolisimmallekin tarkastelijalle selvisi kohta, ettei hän ollenkaan yrittänyt salata ikäänsä. Hän näytti ensi silmäyksellä kuudenkymmenen ikäiseltä, ja lähempi tutustuminen ei missään tapauksessa osoittanut hänen olevan vanhemman.

Eräs toinen ja vieläkin miellyttävämpi piirre ilmeni hänen suupielissään. Hänen alkaessaan jotakin sanoa ne usein somasti värähtivät: ei edes ja taaksepäin, mikä on hermostuneisuuden merkki, ei myöskään alaspäin, leukaa kohti, mikä merkitsee päättäväisyyttä, vaan ilmeisesti ylöspäin, nimenomaisesti pitkin sitä viivaa, jonka nojalla koulupojat piirroksissaan ilmaisevat iloisuutta. Ainoastaan tämä hänen kasvojensa piirre viittasi johonkin erikoiseen sisäiseen ominaisuuteen, mutta oli samalla aivan eittämätön. Se osoitti huumoria, sekä subjektiivista että objektiivista — se osoitti, että hän voi tarkastella omia omituisuuksiansa yhtä leikillisessä valossa kuin toisten eriskummallisuuksia.

Tämä kuvaus ei ole tyhjentävä. Mrs Swancourt oli ojentanut Elfridelle kädet, joiden sormet olivat sananmukaisesti sormuksia täynnä, signis auroque rigentes, niinkuin Helenan hame. Tuota sormusten paljoutta ei nähtävästi kannettu pelkän turhamaisuuden vuoksi. Ne olivat enimmältä osalta vanhoja ja kuluneita, vain muutamat olivat uusia.

1. Koruttomasti kehystetty soikea onyx, joka kuvasi paholaisen päätä. 2. Viheriä jaspis-intaglio punaisine viiruineen. 3. Kultasormus, siinä kammottavan aarnin kuva. 4. Meriviheriä jättiläisjalokivi ja sen ympärillä pienempiä jalokiviä. 5. Antiikkinen karneoli-intaglio ja siinä karkeloivan satyyrin kuva. 6. Kulmikas rengas; siihen siselöityinä lohikäärmeenpäitä. 7. Särmätty karfunkkeli, johon liittyi kymmenen pientä smaragdia j.n.e., j.n.e.

1. Punaisenkeltainen konnankivi. 2. Paksu, värilliseksi emaljoitu sormus ja siinä hyasintti. 3. Ametystinkarvainen safiiri.- 4. Kiilloitettu rubiini, jalokivien ympäröimä. 5. Abbedissan kaiverrettu sormus. 6. Tumma intaglio j.n.e., j.n.e.

Tätä verrattain merkillistä jalokivi- ja metallimäärää lukuunottamatta mrs Swancourtilla ei ollut minkäänlaisia koruja.

Mrs Troyton oli heidän pari kuukautta aikaisemmin toisensa kohdatessaan tehnyt Elfrideen edullisen vaikutuksen. Mutta toinen asia on pitää miellyttävänä jotakin satunnaista tuttavaa, toinen mielistyä omaan äitipuoleensa. Elfriden tunteenomainen epäröinti kesti kuitenkin vain tuokion ajan. Hän päätti pitää hänestä yhä vieläkin.

Mrs Swancourt oli maailmannainen tiedoiltansa, toiminnaltansa taas sellaisen vastakohta, kuten hänen naimaliittonsakin osoitti. Elfride ja lady kietoutuivat kohta keskusteluun, ja mr Swancourt jätti heidät kahden kesken.

»Miten saattekaan aikanne täällä kulumaan?» kysyi mrs Swancourt, kun muutamia vihkimistä koskevia huomautuksia oli lausuttu. »Ratsastatte, luulen ma.»

»Niin. Mutta en kovin paljon, sillä isä ei mielellään salli minun liikkua yksinäni.»

»Teidän pitäisi kirjoittaa romaani. Ne henkilöt, jotka eivät liiku maailmassa niin paljon, että voisivat romaanin elää, auttavat itseänsä kirjoittamalla sen.»

»Minä olen niin menetellyt», virkkoi Elfride silmäillen arasti mrs Swancourtia, ikäänkuin olisi pelännyt, että asia sillä taholla joutuisi naurunalaiseksi.

»Kun ette tiedä mitään nykyisestä ajasta, jonka jokainen tuntee, te varmuuden vuoksi valitsette ajan, jota ette tunne te enempää kuin kukaan muukaan. Eikö niin? Ei, ei; en minä sitä tarkoita, kultaseni.»

»Minulla on ollut hieman tilaisuutta tutkia keskiaikaista taidetta ja keskiajan tapoja Endelstowin kirjastossa ja yksityismuseossa, joten ajattelin sepittää jotakin kaunokirjallista. Minä tiedän, että sellaisten romaanien aika on ohi, mutta asia huvitti minua kovin.»

»Mitä joutavia, tyttöseni. Julkaise se kaikin mokomin. Kaikki naishenkilöt ovat nykyjään sellaisissa puuhissa; ei tietenkään ansion vuoksi, vaan antaakseen tuleville miehilleen takeita kunnioitettavista henkisistä kyvyistänsä.»

»Minä puolestani kyllä pelkään, että se muistuttaa erästä alakuloista sotajuonta — heitetään linnanmuurien yli leipiä piirittäjien joukkoon ja ilmaistaan sittenkin pikemmin epätoivoista tilannetta kuin varojen runsautta.»

»Saadaanpa nähdä. Minä vakuutan sinulle, kultaseni, että kirjasi on painettu ensi vuonna näihin aikoihin.»

»Niinkö tosiaankin!» huudahti Elfride osittain mielihyvän kirkastamana, vaikka hänen mielensä syvyydet olivatkin varsin tummat. »Minä ajattelin, että aivot ovat välttämätön, joskin ainoa edellytys, jos haluaa päästä kirjallisuuden tasavallan jäseneksi. Minunlaiseni aivan tavallinen olento piankin ajetaan jälleen ulos.»

»Eipä suinkaan. Kunhan kerran sinne pääset, olet kuin vesipisara kristallimaljassa — ympäristösi juhlistaa sinun tavallisuutesi.»

»Se olisi erittäin mieluista», sopersi Elfride ajatellen Stepheniä ja toivoen voivansa ansaita itselleen suuren omaisuuden kirjoittamalla romaaneja, jotta voisi mennä hänen kanssaan naimisiin ja elää onnellisena.

»Sitten me lähdemme Lontooseen ja sieltä Parisiin», sanoi mrs Swancourt. »Minä olen puhunut siitä isällesi. Mutta meidän on sitä ennen muutettava kartanoon, ja me ajattelemme jäädä toistaiseksi Torquayhin. Emme huolineet lähteä kuherrusmatkalle kahden kesken, vaan tulimme kotiin sinua noutamaan ja lähdemme kaikin kylpypaikkaan pariksi-kolmeksi viikoksi.»

Elfride suostui mielellään, jopa iloisestikin; mutta hän oivalsi nyt selvästi, että hän ja hänen isänsä tämän naimaliiton vuoksi olivat lakanneet olemasta ne läheiset sukulaiset, joina olivat vielä muutama viikko sitten olleet. Nyt oli mahdotonta kertoa hänelle Stephen Smithin kanssa sattunutta hurjaa seikkailua.

Stephen asusti yhä vielä kaikessa rauhassa hänen sydämessään. Ero oli suonut hänelle suuressa määrin takaisin sen pyhyyden sädekehän, joka oli melkein täydellisesti himmennyt surullisen Lontoon-matkan aikana. Kiintymys useinkin jäähtyy tullessaan kosketukseen aiheensa kanssa, varsinkin jos se tapahtuu epäsuotuisissa olosuhteissa. Ja viimeinen kohtaus ei suinkaan ollut asettanut Stepheniä erikoiseen loistoon hänen silmissänsä. Hänen ystävällinen taipuvaisuutensakin lukeutui hänen vahingoksensa. Elfride, samoinkuin hänen sukupuolensa yleensäkin, piti nimenomaisen voimakkaista miehistä, olkoonpa että voiman käyttely ei aina tapahtunut oikeassa suunnassa, ja tuona kriitillisenä tuokiona Lontoon asemasillalla Stephen olisi voinut säilyttää sen etevämmyyden, jonka hänelle olivat suoneet hänen sievät kasvonsa eivätkä suinkaan hänen henkiset lahjansa, jos hän olisi tehnyt sen, mitä hän nuoruutensa vuoksi ei kyennyt tekemään: olisi tarttunut Elfriden ranteeseen ja kiskonut hänet jäljessään jonkin alttarin reunalle ja tehnyt hänet auttamattomasti vaimoksensa.

Eräät tuon tapahtuman epämieluisat seikat olivat kuitenkin jo unohtuneet, ja Stephen oli saanut takaisin useita mielikuvituksen hänelle suomista värivivahduksista.

XIII

Beden majatalo on merkillinen siinä suhteessa, että sen valtakadun puoleinen julkisivu ilmaisee erikoista varakkuutta ja arvokkuutta, takaovi sitävastoin johtaa sellaisiin katusokkeloihin, joita tapaa mistä muualta tahansa tästä suuresta kaupungista. Seurauksena on ensinnäkin, että majatalon huoneiden asukkaat voivat nähdä paidattomia olentojen tapoja ja huvituksia, kunhan kurkistavat ulos takaikkunasta; sitäpaitsi he voivat kuulla jonkin karun äänen lausuvan terveellisiä, joskin epämiellyttäviä sosiaalisia huomautuksia, heidän korviinsa voi kantautua horjahtelevien askelten, lyöntien tai kaatumisen kaiku, joiden aiheuttajana on jokin juoppo tai eukkonsakurittaja, joka astelee kadun poikki häiriten sen rauhaa. Sellaiset henkilöt usein kulkevat majatalon läpi käyttämällä hyväkseen sen takana olevalta kadulta johtavaa ketunkoloa, mutta he eivät milloinkaan jää oleilemaan majatalon piiriin.

On tuskin tarpeen huomauttaa, että kaikki ravintolalle ominaiset näköalat ja liikunnot ovat mitä säännöllisimmät. Sinä kauniina lokakuun iltana, jona seuraamme sinne astelevaa Stepheniä, leppoisa ovenvartija istuu tuolillansa sykomoripuun alla pieni keppi kädessään. Puun oksissa me havaitsemme paksun nokiverhon, joka riippuu oksista riekaleina, niinkuin savupiipussa. Oksien mustuus ei nyt puuta korjaa eikä kaunista — se on melkein lehdetön — mutta kevätaikana lehdistön raikas vihreys näyttää senvuoksi kaksinverroin kauniilta. Aitauksessa on kukkatarha ja siinä komeita georgiinejä ja krysanteemeja. Mies on poimimassa lehtiä nurmikolta.

Stephen etsii oikean oven ja nousee vanhoja, mutta leveitä portaita ja saapuu ensimmäiseen kerrokseen ovelle, jossa on mustin kirjaimin painettuna »Mr Henry Knight». Seinä on paksu; sen kummassakin pinnassa on ovi. Ulompi sattuu olemaan auki; Stephen astuu sisemmän luo ja koputtaa.

Siinä on aluksi pieni eteishuone, jota erottaa sisäsuojista parin-kolmen kyynärän levyinen laudoitettu kaarikäytävä. Sen edessä riippuu pari tummanviheriää verhoa, jotka peittävät kaikki mitä sisempänä on. Verhojen takaa kuuluu sulkakynän nopea, rapiseva juoksu. Eteishuoneessa on sekasortoinen joukko erilaisia esineitä — enimmäkseen vanhoja kehystettyjä painokuvia ja maalauksia — seinää vasten nojaamassa. Kaikki näkyvissä olevat kirjat olivat niin suuria, ettei niitä olisi varas voinut kuljettaa pois — toiset niistä lepäävät nurkassa isolla tammisella pöydällä, toiset lattialla kuvien seassa, ja niiden joukossa näkyy vielä vanhoja nuttuja, hattuja, sateenvarjoja ja kävelykeppejä.

Stephen työnsi verhon syrjään, ja hänen edessään istui mies, joka kirjoitti ikäänkuin olisi ollut henki kysymyksessä — kuten olikin.

Kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, tukka tummanruskea, parta kähärä, viikset kummassakin suupielessä partaan yhtyvät, joten suun todellinen ilme peittyi alinomaiseen näennäiseen jäykkyyteen.

»Tiesinhän minä, että sinä siellä olit, kunnon veikko», virkkoi Knight hymyillen ojentaen kättänsä.

Knightin suu ja silmät tulivat nyt näkyviin. Ne olivat hyvännäköiset ja näyttivät nuoremmilta ja raikkaammilta kuin kasvojen muut osat, joissa ilmeni selvästi mietinnän kalvas karva. Suu ei ollut vielä täysin menettänyt nuorekkaan kaarevia viivojansa, ja jos silmät olivatkin kaksitoista vuotta kestäneiden ankarain lukujen aikana kadottaneet poikaiän kirkkautta, niin niiden katseeseen oli sensijaan tullut levollisuus, joka siihen hyvin sopi.

Naishenkilö olisi sanonut, että huoneessa oli tupakantuoksua, mieshenkilö, ettei sitä ollut.

Knight ei noussut seisomaan. Hän katsahti uuninreunalla olevaan kelloon ja kääntyi sitten jälleen kirjoittamaan osoittaen sormellansa tuolia.

»Minua ilahduttaa, että olet tullut. Minä palasin kaupunkiin eilen. Nyt älä puhu, Stephen, kymmeneen minuuttiin; minulla on täsmälleen sen verran aikaa viimeisen postin lähtöön. Yhdennellätoista minuutilla minä olen teidän miehenne.»

Stephen, jolle tällainen vastaanotto ei suinkaan ollut outo, istuutui, ja Knightin kynä jatkoi kulkuansa heiluen kuin laiva myrskyssä.

Cicero nimitti kirjastoa talon sieluksi; täällä oli koko talo pelkkää sielua. Osa lattiaa ja puolet seinäpinnoista olivat tavallisten ja tavattomien kirjahyllyjen peittämät; muun alan valtasivat erilaiset taide-esineet, joita niiden omistaja oli keräillyt matkoillaan Ranskassa ja Italiassa.

Ainoastaan yksi ilta-auringon valojuova lankesi huoneeseen nurkassa olevasta pihanpuoleisesta ikkunasta. Ikkunalla oli akvaario. Päivän useimpina hetkinä se oli pelkkä tympeännäköinen parallellopipedi, mutta muutamina illan tuokioina, kuten nyt, harhaileva, lempeä säde valaisi ja lämmitti siinä piilevää maailmaa, ja silloin moniväriset zoofyytit avasivat ja ojentelivat ulottimiansa, vesiruohot kävivät heleän läpikuultoisiksi, simpukankuoret hohtelivat kullankeltaisina, koko tuo arka yhteiskunta ilmaisi iloa selvemmin kuin mitkään sanat.

Mainittujen kymmenen minuutin kuluttua Knight heitti kynän kädestänsä, soitti poikaa viemään kirjeet postiin, sulki oven ja huudahti: »Kas niin, Jumalan kiitos, kaikki on valmisna. No, Stephen, käännä tuolisi tännepäin ja kerro, mitä olet koko tämän ajan tehnyt. Oletko pitänyt vireillä kreikantaitoasi?»

»Minä olen sensijaan tehnyt yhtä ja toista. Ja olen tehnyt jotakin erinomaistakin.»

Knight kääntyi katsomaan Stepheniä suoraan silmiin. »A-haa! Sallihan minun katsoa sinua suoraan kasvoihin ja kysyä jotakin.»

»Kas vain, Smith», virkkoi Knight pideltyään tukevasti hänen olkapäitänsä ja terävästi tutkien hänen ilmeitänsä minuutin ajan, »sinä olet rakastunut.»

»Annahan kuulua.» Mutta kun Knight sitten havaitsi Stephenin näyttävän sangen alakuloiselta, hän muutti puheensävynsä ystävällisemmäksi. »Kuulehan, Smith, poikaseni, sinä tunnet minut riittävän hyvin tietääksesi, että jos haluat asian minulle seikkaperäisesti kertoa, niin minä kuuntelen; ellet sitä tee, ei mieleeni suinkaan juolahda vaatia sitä kuultavakseni.»

»Älä tuomitse minua, ennenkuin olet kuullut enemmän», huudahti Stephen huomatessaan ystävänsä kasvoissa tapahtuneen muutoksen.

»Älähän, tuo on kovin epäritarillista. Mutta minä kenties ymmärrän hieman mielentilasi, niin että jatkahan. Sinun rakastettusi —»

»Ja hänen isänsä ei halua kuulla asiasta puhuttavankaan asiain nykyisellä kannalla ollessa.»

»Ja nyt tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Hänen kotonansa on sattunut jotakin sellaista, mikä tekee mahdottomaksi uudelleen pyytää lupaa isältä. Niinpä olemmekin nyt vaiti. Tällävälin on eräs Intiassa toimiva arkkitehti kirjoittanut mr Hewbylle tiedustellen, voisiko hän löytää nuoren apulaisen, joka olisi halukas lähtemään Bombayhin. Palkaksi hän ehdottaa 350 rupiaa kuukaudessa eli suunnilleen 35 puntaa. Hewby on maininnut asiasta minulle, ja minä olen käynyt tri Wrayn luona, joka sanoo minun suuremmitta vaaroitta voivan tottua sikäläiseen ilmanalaan. Lähdenkö siis vai enkö?»

»Sinä tarkoitat: koska siinä tarjoutuisi mahdollinen keino nuoren ladyn saavuttamiseen.»

»Niin; minä ajattelin, että voisin lähteä sinne ja ansaita hieman rahaa ja sitten tulla takaisin ja pyytää häntä omakseni. Vuoden kuluttua minulla on vapaus harjoittaa ammattiani itsenäisesti.»

Knight paneutui mukavampaan asentoon ojatuolissaan. »Vaikka tunnenkin hänet täydellisesti sellaisena kuin hän elää sydämessäsi, en kumminkaan tunne häntä sellaisena kuin hän elää lihassa. Tahdon vain kysyä sinulta; perustuuko tuon Intiaan lähtemistä koskeva ajatuksesi yksinomaan siihen, että luotat hänen uskollisuuteensa?»

»Kuulehan, Stephen, sinä saat minut pahaan pulaan. Jos ilmaisen todelliset ajatukseni, niin loukkaan sinun tunteitasi; ellen sitä tee, niin loukkaan omaa arvostelukykyäni. Sitäpaitsi sinun tulee muistaa, etten minä tunne naisia erikoisen hyvin.»

»Sinulla on sentään ollut kiintymyksiä, vaikka et niistä minulle paljoa kerro.»

Tuo isku sai Stephenin säpsähtämään. »Minulla ei ole milloinkaan ollut syvää kiintymystä», jatkoi Knight. »Minä en ole milloinkaan löytänyt naista, joka olisi ollut sen arvoinen. En ole myöskään ollut milloinkaan kihloissa aikoen mennä naimisiin.»

»Sinä kirjoitat ikäänkuin olisit ollut sata kertaa kihloissa, jos niin on lupa sanoa», virkkoi Stephen, äänessä loukkaantunut sävy.

»Voipa niin olla. Mutta tiedätkö, Stephen, asioista kirjoittavat ainoastaan ne, jotka niitä vain puolittain tuntevat. Ne, jotka tuntevat ne perinpohjin, eivät huoli sellaiseen vaivaan antautua. Sen, mitä tiedän naisista ja samoin miehistäkin, muodostaa joukko ylimalkaisuuksia. Minä ahertelen ahertelemistani ja luon vain silloin tällöin pikaisen silmäyksen näköpiirissäni oleviin ihmisiin — niinkuin varis lentää vaapotellessaan, eikä mitään sen enempää.»

Knight vaikeni ikäänkuin olisi johtunut jotakin erikoista ajatuslatua noudattelemaan, ja Stephen silmäili hartaan kunnioittavasti opettajaa, jonka mielen uskoi yhdellä rupeamalla voivan ahmaista kaiken sen, mitä hänen omaan päähänsä sisältyi.

Knightin ja Stephen Smithin kesken vallitsi tunteenomainen kiintymys, mutta ei mitään suurta älyllistä toveruutta. Knight oli nähnyt nuoren ystävänsä hänen ollessa kirsikkaposkinen onnellinen poikanen, oli mieltynyt häneen, pitänyt häntä silmällä ja uhrautuvasti auttanut poikaa kirjojen pariin, kunnes pelkkä suosiminen muuttui tuttavuudeksi ja se vuorostaan kypsyi ystävyydeksi. Niinpä, vaikka Smith ei suinkaan ollut se mies, jonka Knight olisi vapaaehtoisesti valinnut ystäväksensä — eipä edes yhdeksi kymmenestä ystävästänsä — hän sittenkin oli tavallaan hänen ystävänsä. Olosuhteet, kuten tavallista, ratkaisivat asian. Kuinka moni meistä voikaan sanoa kaikkein lähimmästä alter egostansa — kaikkia etäisempiä ystäviä ollenkaan lukuunottamatta — että hän on juuri se ihminen, jonka olisimme valinneet, että häneen sisältyy kaikki ne inhimillisen luonnon piirteet, joita rakastamme, kaikki ne periaatteet, joita itse noudatamme, ja puuttuu kaikki se, mitä vihaamme? Me olemme vain oppineet tuntemaan henkilön olemalla pitkät ajat fyysillisesti hänen läheisyydessään, hän on voittanut luottamuksemme ja vihdoin kiintymyksemmekin toimien jonkinlaisena hätävarana.

»Mitä sinä hänestä ajattelet?» rohkeni Stephen hetkisen vaiettuaan tiedustella.

»Vaikka uskonkin hänen hyviin ominaisuuksiinsa sinun lausuntosi nojalla», vastasi Knight, »niinkuin uskomme niiden roomalaisten runoilijain etevyyteen, joista emme tiedä muuta kuin sen, että he ovat eläneet, minä sittenkin ajattelen, ettei hän pysy sinulle uskollisena, jos vietät Intiassa — sanokaamme kolme vuotta.»

»Hän pysyy sittenkin!» huudahti Stephen epätoivoisena. »Hän on pelkkää hienotunteisuutta ja kunniantuntoa. Ja yksikään sellainen nainen, joka on uskonut itsensä jollekin miehelle niinkuin hän minulle, ei voi mennä naimisiin toisen kanssa.»

Stephen ei vastannut. Knight suhtautui hänen rakkauteensa niin epäilevästi, ettei auttanut missään tapauksessa sanoa kaikkea, mitä oli aikonut.

»Hyvä, ole sanomatta», virkkoi Knight. »Mutta sinä edellytät varmaksi sellaista, mikä on kysymyksenalaista, kuten lemmenasioissa luullakseni välttämättä joutuu tekemään.»

»Minäpä sanon sinulle erään toisen asian», väitti Stephen vastaan. »Muistanet, mitä kerran sanoit minulle naisista, jotka suostuvat suuteloon. Muistathan? Että meidän ei suinkaan pidä ihastua ikihyviksi, jos he sellaisessa tilaisuudessa meitä viehättävät, vaan päinvastoin kohta epäillä heitä, jos heidän hämmingissään ilmenee vähänkin sitä, mitä mainitaan nimellä grace — että kömpelö taitamattomuus on sellaisen kohtauksen varsinainen sulo, koska se osoittaa, että me olemme ensimmäisinä sellaista osaa heidän kanssaan näyttelemässä.»

Sattui useasti, että oppilas siten muisti mestarin opetuksia viimeksimainitun ne jo ehdittyä unohtaa.

»Juuri niin oli hänen laitansa!» huudahti Stephen riemuissaan. »Hän oli niin hämillään, ettei tiennyt, mitä teki.»

»Mainiota, mainiota!» virkkoi Kngiht lepytellen. »Niinpä en tiedäkään sanoa muuta kuin että voit mielestäni lähteä Bombayhin huolimatta hiuksenhienosti selvitellä menettelysi syitä. Ei kukaan tiedä tarkoin, millaisiin periaatteisiin kulloinenkin toiminta nojautuu tai mitä se tarkoittaa.»

»Niin; minä lähden Bombayhin. Minä kirjoitan tässä pari riviä, jos sallit.»

»Nuku, ennenkuin asian päätät — se on paras menetelmä — ja kirjoita huomenna. Astu nyt tuonne ikkunaan, istu ja katsele näkymääni. Minä aion mennä ulos aterioimaan tänä iltana ja pukeudun tässä matkalaukustani käsin. Minä tuon, mitä tarvitsen mukanani tänne, jottei ole tarvis vaivautua takaisin asuntooni Richmondiin ja sieltä takaisin.»

Knight astui keskelle huonetta ja avasi matkalaukkunsa, Stephen lähti ikkunan luo. Auringon valojuova oli kiivennyt ylemmäksi, väistynyt ja hävinnyt; zoofyytit nukkuivat; huoneessa vallitsi hämäryys. Mutta sitten ikkuna jälleen välkähti valoisaksi.

»Kas niin!» virkahti Knight. »Missä on Englannissa muualla senvertaista nähtävänä? Minä istun siinä katsellen joka ilta ennenkuin lähden kotiin. Avaa hiljaa ikkuna.»

Ikkunasta avautui näköala pitkin vilkasliikkeistä pientä katua. Siinä hyöri edestakaisin väkeä parvittain — enimmäkseen naisia. Teurastajien myymäläin kaasulyhdyt valaisivat lihakappaleita värjäten ne oranssin ja sinooberin värisiksi Turnerin myöhempien maalausten rajuun sävyyn, ja lukemattomien äänten eriasteinen sorina kaikui tuossa ihmisryteikössä niinkuin puron solina luonnollisessa metsässä.

»Niin, nyt minä kutsun ajurin ja häviän katua pitkin Berkeley Square’lle päin», virkkoi hän napittaen liiviänsä ja heittäen aamupukunsa nurkkaan. Stephen nousi lähteäkseen.

»Millainen määrä kirjallisuutta!» huomautti nuori mies vielä kerran silmäten ympäri huonetta, ikäänkuin alinomainen siinä oleskeleminen olisi hänen elämänsä suurin nautinto, mutta samalla tuntien viipyneensä jo kauemmin kuin oikeastaan olisi ollut sallittua. Hänen katseensa pysähtyi erääseen nojatuoliin, joka oli täynnä sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja helakoita uusia nidoksia.

»Niin», virkkoi Knight hänkin niitä silmäten ja väsyneesti huoaten, »jotakin täytynee tehdä muutamille niistä. Kuulehan, Stephen, sinun ei tarvitse vielä muutamaan minuuttiin rientää pois, jos haluat jäädä; minä en ole vielä ihan valmis lähtemään. Luo silmäys noihin nidoksiin sill'aikaa kuin minä puen päällysnutun ylleni. Minä kävelen sitten kerallasi vähän matkaa.»

Stephen istuutui nojatuolin ääreen ja alkoi kaivella kirjarykelmää. Muiden muassa sattui hänen käteensä pieni nidos, jonka nimenä oli Kellyonin linna. Tekijän nimeksi oli merkitty Ernest Field.

»Aiotko tätä arvostella?» kysyi Stephen näennäisesti välinpitämättömänä kohottaen ilmoille Elfridin tuotetta.

»Mitä? Sitäkö! Mahdollista kyllä, vaikka en nykyjään kirjoitakaan paljon keveitä arvosteluja. Mutta se kuuluu kyllä niihin, joita pitäisi arvostella.»

Knight ei pitänyt siitä, että häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti. »Mitä tarkoitan! Minä tarkoitan, että suurin osa kirjoja on siltä väliltä, ei kyllin hyviä eikä kyllin huonoja houkutellakseen esiin kritiikkiä, mutta tuo kirja tekee sen.»

»Hyvyydellään vaiko huonoudellaan?» kysyi Stephen hieman peloissaan pikku Elfriden puolesta.

»Huonoudellaan. Sen näyttää kirjoittaneen joku toisella kymmenellä oleva tyttö.»

Stephen ei enää virkkanut sanaakaan. Hän ei huolinut puhua sen enempää Elfridestä. Knightin ankaran rehelliseen kritiikkiin eivät voineet millään tavoin vaikuttaa Stepheninlaisen nuoren ystävän nöyrät toivelmat.

Knight oli nyt valmis. Kaasu sammutettiin, ovi iskettiin kiinni, ja he lähtivät portaita alas kadulle.

XIV

Nyt on otettava huomioon, että lähes kolme neljännesvuotta on kulunut. Sen syksyisen näkymön sijassa, joka muodosti edellisten kohtausten taustan, on nyt nähtävissämme seuraavan vuoden kesä kukkeimmillansa.

Stephen on Intiassa, erään bombaylaisen arkkitehtitoimiston konttorissa uurastamassa; toisinaan hän liikkui toisilla paikkakunnilla liikeasioita järjestelemässä ja ihmetteli, miksi henkilöt, jotka olivat olleet maassa kauemmin kuin hän, niin kovin valittelivat ilmanalan vaikutusta. Milloinkaan ei nuori mies ollut aloittanut toimintaansa loistavammin kuin Stephen. Hän saapui Bombayhin juuri niihin aikoihin, jolloin liike-elämä siellä oli virkeimmillään. Rakennus- ja insinöörityöt olivat silloin mitä parhaassa vauhdissa. Keinottelu kukoisti päivä päivältä paremmin; ja ainoana siihen liittyvänä ikävyytenä oli romahduksen mahdollisuus.

Elfride ei ollut maininnut isälleen mitään neljäkolmatta tuntia kestäneestä karkuretkestänsä eikä se hänen tietääkseen ollut muitakaan teitä tullut hänen korviinsa. Joitakin aikoja tuo oli tytön salaisena huolena ja murheena, ja Stephenin lähtö muodosti uuden surunlisän. Mutta Elfridellä oli erikoisia kykyjä vapautua huolista soveliaan väliajan jälkeen. Hitaan luonnonlaadun imiessä onnettomuutta itseensä vähitellen hän oli nielaissut sen koko tuskan kerrallaan ja oli jälleen kirkastumassa. Hän kykeni heittämään pois alakuloisuutensa ja korvaamaan sen toivolla yhtä helposti kuin sisilisko uudistaa tärveltyneen jäsenensä.

Kaksi erikoista huvia oli tällävälin ilmaantunut. Ensinnäkin oli romaani ilmestynyt, ja nyt oli huvittavaa silmäillä lehdissä esiintyviä, tosin merkitsevän lyhyitä mainintoja. Sitten seurasi muutto pappilasta mrs Swancourtin väljempään kartanoon, josta avautui näköala samaan laaksoon. Mr Swancourtia ei aluksi oikein miellyttänyt se ajatus, että hän joutuisi muutettavaksi naiselliseen maaperään, mutta sellaiseen arvokkuuden uhraukseen liittyvät ilmeiset edut saivat hänet asiaan suostumaan.

Mrs Swancourt avarsi melkoisesti Elfriden näköaloja aristokraattiseen suuntaan, ja Elfride alkoi antaa isälleen anteeksi hänen poliittisen naimaliittonsa. Varmaa on, etteivät moitteettomat neljänkymmenenkolmen vuoden ikäiset kasvot olleet maallisessa katsannossa milloinkaan tehneet miehelle parempaa palvelusta.

Kensingtonissa sijaitseva uusi talo oli valmis, ja he olivat kaikin kaupungissa.

Hyde Parkin pensaat on jälleen sijoitettu asianomaisiin paikkoihinsa, penkit asetettu riviin, nurmikot niitetyt, ja tiet näyttävät olevan ankaraa ukonilmaa kärsimässä; mukavuutta rakastavat ajavat vaunuissa, reippaat ratsastavat, ja tunnin ajan vallitsee iloinen meno. Me silmäilemme näytelmää kello kuuden aikaan tänä kesäisenä ehtoopäivänä. Swancourtien ajopelit ovat mukana tuossa vierivässä virrassa.

Mrs Swancourt oli kiihkeä juttelija, mutta hänen matala soinnukas äänensä — ainoa kaunis kohta tuossa vanhassa naisessa — varjeli häntä vaikuttamasta väsyttävältä.

»Näetkös», sanoi hän Elfridelle, joka ihastuneena silmäili loistavaa näkymöä, niinkuin Aeneas Kartagossa, »sinä tulet huomaamaan, että meidän seurattomuutemme suo meille tilaisuutta tutkimaan täällä lähimmäistemme piirteitä. Tällaisissa paikoissa minä aina kuuntelen — en naapurieni kielen, vaan heidän kasvojensa kertomia — ja olen siinä edullisessa asemassa, että kuulen niiden puhuvan samaa kieltä, olinpa sitten täällä, Boulevardilla, Rialtossa tai Pradossa. Minä, yksinäinen ruma naisihminen, jolle kukaan ei ole tietoja tuonut, olen monien vuosien kuluessa hankkinut itselleni jonkinlaista taituruutta. Asia ei sinua niinkään kummastuta, kun muistat toisen siihen verrattavan seikan: kuinka täsmällisesti ne henkilöt, joilla ei ole kelloa, osaavat sanoa päivän hetken.»

»Epäilemättä osaavat», vahvisti mr Swancourt. »Minä olen tuntenut Endelstowissa työmiehiä, jotka olivat sommitelleet kokonaisia havaintojärjestelmiä siinä tarkoituksessa. Tarkkaamalla varjoja, tuulia, lammasten ja härkien liikkeitä, lintujen laulua, kukon kiekunaa ja satoja muita näkemiänsä ja kuulemiansa, joiden olemassaolosta ei kellojakantavilla ihmisillä ole aavistustakaan, he voivat milloin tahansa mainita ajan melkeinpä minuutilleen. Tuosta muistuu mieleeni eräs vanha juttu, jonka kumminkin pelkään olevan liian villityn — liian villityn kerrottavaksi.» Kirkkoherra puristi päätänsä ja nauraa muhoili itsekseen.

»Siinä oli vain puhe eräästä miehestä, joka samanlaisen huolellisen havaintojenteon nojalla osasi enemmän kuin kahden vuoden ajan uskotella toisille salaa pitävänsä silmällä ilmapuntaria, niin täsmällisesti hän osasi ennustaa kaikki ilmojen muutokset aasinsa huutojen ja eukkonsa mielialojen nojalla.»

»Aivan niin», virkkoi mrs Swancourt. »Ja aivan samalla tavalla kuin nuo ovat oppineet tulkitsemaan luonnon merkkejä, minä olen oppinut lukemaan sen sisarpuolen, teennäisyyden kieltä: valheellisesti välkkyvät silmät, kopeat nenännipukat, silkin kahiseva nauru, julkeat askeleet ja kaikki ne erilaiset tunneliikunnot, joita sisältyy kepin heiluttamiseen, hatun kohottamiseen, päivänvarjojen avaamiseen ja sateenvarjojen asentoon, ovat minulle selvät kuin aapinen.

Katsohan vain tuota tyttärensisarmaista mammaa tuolla vaunuissa», jatkoi hän Elfridelle viitaten vain silmäniskulla. »Hänen olemuksessaan ilmenevä, ylhäisen aseman aiheuttama itsetietoisuus on kovin nöyryyttävä tosiasia sille, joka maatansa rakastaa. Eikö ole melkein uskomatonta, että hienoston jäsenet, joiden ilmeisin nolla on alhaisten korkeinta astetta verrattomasti ylempänä, voi olla siinä määrin tietämätön pidättyväisyyden alkeellisimmista vaistoista?»

»Onhan heidän kasvoihinsa mitä ilmeisimmin kirjoitettu: 'Katsokaa vaakunaa minun vaunujeni kupeessa, olkaa hyvä.’»

»Tosiaankin, Charlotte», virkkoi kirkkoherra, »sinä luet yhtä paljon kasvoista kuin mr Puff lordi Burleighin nyökytyksestä.»

Elfride ei voinut muuta kuin ihmetellä kansansa naisten kauneutta, varsinkin kun hänen itsensä ja harvojen tuttaviensa kasvot olivat tähän vuoden aikaan aina olleet hienokseen auringon ruskettamat ja kädet karhunvaaraimen raapimat.

»Niin kyllä», vastasi mrs Swancourt. »Muutamat niistä ovat helakampiakin kuin mitkään luonnolliset kukat. Katsohan tuon ladyn hatussa olevaa ruusua. Soma viininlehti sijoitettuna siihen kaunisteeksi, ja kaikki kasvamassa luontevasti ihan hänen korvansa juuressa — minä sanon kasvamassa, sillä kukkalehtien puna samoinkuin sievien poskienkin puna ovat luonnon lahja satunnaisimmankin katselijan silmälle.»

»Olkoon menneeksi. Katsohan, kuinka —n herttuatar keinahtelee istuimellaan käytellen hyväkseen avovaunujensa heilahtelua katselemalla ympärilleen ainoastaan silloin, kun hänen päänsä huojahtaa eteenpäin, kasvoissa passiivinen ylpeys, joka ei olosuhteille mitään mahda. Katsohan tuon perhekunnan suupielissä ilmenevää sievää jurotusta, joka on niin hyvin tavoitettu, ettei näy jälkeäkään ennakolta tapahtuneesta asettelusta. Katso, kuinka kainosti pienet nyrkit pitelevät päivänvarjoja, pieni nokkela peukalo norsunluista vartta vasten ja päivänvarjon satiini aina sitä väriä, joka parhaiten soveltuu sen alla oleviin kasvoihin — näennäinen sattuma, joka juuri tekee asian viehättäväksi. Erikoisesti minä ihailen tuota toisella puolella istuvaa tyttärillä runsaasti varustettua naishenkilöä — tarkoitan hänen ulkomuotoansa, joka ei ollenkaan ilmaise tietoisuutta siitä, että jalankävijät silmäilevät hänen tyttäriänsä, — ja ennen kaikkea tyttäriä, joiden katseet uppoavat kauniiden miesten silmiin, ikäänkuin he eivät ollenkaan havaitsisi, ovatko heidän katseittensa esineet miespuolisten olentojen silmiä vaiko puiden lehtiä. Siinä on sinulle ylistystä. Mutta minähän tässä vain lasken leikkiä, lapsukaiseni — tiedäthän sen.»

»P-puh — onpa lämmin, totisesti!» virkkoi mr Swancourt, ikäänkuin hänen mielensä olisi ollut aivan etäällä kaikesta siitä, mitä hän näki. »Minun kelloni on tosiaankin niin kuuma, että tuskin voin sitä koskettaa, kun haluan saada ajasta tietoa, ja koko maailma tuoksahtaa hatun sisukselta.»

»Kuinka miehet sinua silmäilevätkään, Elfride», sanoi mrs Swancourt.
»Pelkäänpä, että sinä minut kerrassaan surmaat.»

»Minä olen huomannut eräiden gentlemannien minua silmäilevän», virkkoi
Elfride viattomasti, ilmaisten iloansa siitä, että hänet havaittiin.

»Nykyjään ei saa sanoa 'gentlemanni’, kultaseni», vastasi hänen äitipuolensa ovelan vakuuttavasti, mikä ilme erinomaisesti sopi hänen rumuuteensa. »Me olemme luovuttaneet 'gentlemannit’ alemmalle keskiluokalle, jonka keskuudessa sana luullakseni on vielä kuultavissa kauppasaksani tanssiaisissa ja maalaisissa teekutsuissa. Täällä se on ollut ja mennyt.»

Samassa ilmestyivät vastakkaiseen suuntaan vierivässä ajoneuvojen virrassa vaunut, joiden pinta oli ylipäänsä tummansininen kuin keskiyön taivas, pyörissä ja reunoissa hienot kaunosini-viivat; palvelijoiden liverit olivat nekin tummansiniset hopeisine punoskoristeineen, ja housut olivat intianpunaiset. Koko ryhmä muodosti elimellisen kokonaisuuden, ja sitä vetämässä oli kaksi ruskeata ruunaa, jotka ravailivat huolettoman virkusti eteenpäin silloin tällöin värähdytellen hoidettua pintaansa, ikäänkuin koko ajo ei olisi paljoakaan heitä liikuttanut.

Noissa vaunuissa istui herrasmies, jossa ei voinut havaita mitään muuta nimenomaisia luonnepiirteitä kuin sen, että hän jossakin määrin muistutti paremmanpuoleista hyvänluontoista kauppamatkustajaa. Hänen vieressään istui lady, jonka silmissä ja kasvoissa yleensäkin oli kuoritun maidon tuntu, lady, joka kuului »mielenkiintoisten», sairaalloisuuteen taipuvien naisten luokkaan ja jonka suurimpana ilona ilmeisesti oli olla mistään iloitsematta. Tätä pariskuntaa vastapäätä istui kaksi pientä tyttöä valkoisine hattuineen, joissa hohtelivat siniset sulat.

Lady huomasi Elfriden, hymyili ja kumarsi ja kosketti miehensä kyynäspäätä. Herrasmies kääntyi ja vastasi Elfriden tervehdykseen kohteliaasti hattuansa kohottamalla. Sitten molemmat tyttöset heiluttivat kättänsä ja nauroivat hilpeästi.

»Kuka? Lordi Luxellian, eikö totta?» vastasi mrs Swancourt, joka samoinkuin kirkkoherrakin oli istunut heihin selin.

»Niin», virkkoi Elfride. »Hän on ainoa mies kaikkien täällä näkemieni joukossa, jota minä pidän isää kauniimpana.»

»Niin; mutta isäsi on paljoa vanhempi. Kun lordi Luxellian ehtii hieman edemmäksi, niin hän ei ole läheskään niin kaunis kuin meidän miehemme.»

»Kas», huudahti Elfride yhä silmäillen vaunuihin, »kuinka nuo pienokaiset tahtovat tavata minua! Toinen heistä huutaa minua tulemaan.»

»Mehän puhuimme tässä rannerenkaista. Katsohan lady Luxellianin rannerengasta», sanoi mrs Swancourt paroonittaren kohottaessa käsivarttaan tukeakseen toista lapsistaan. »Se luiskahtaa pitkin hänen käsivarttansa — se on aivan liian väljä. Minusta on vihattavaa nähdä päivän paistavan rannerenkaan ja ranteen välitse; kummastelen kovin, ettei naisten maku ole parempi.»

»Ei asia siitä johdu», puolusteli Elfride. »Hänen käsivartensa se on ohentunut, raukan. Ette voi uskoa, kuinka kovin hän on viimeksi kuluneen vuoden aikana muuttunut.»

Ajoneuvot olivat nyt toisiansa lähempänä, ja molemmat perhekunnat vaihtoivat tuttavallisempia tervehdyksiä. Sitten Luxellianit kääntyivät ja ajoivat plataanien alle. Lordi Luxellian astui alas ja tuli luo sointuisasti nauraen.

Se oli hänen viehätyskeinonsa. Nuo äänet olivat hankkineet hänelle yleisen suosion; unohdettiin, ettei hänellä ollut minkäänlaisia kykyjä. Tuttavat muistivat mr Swancourtin hänen käytöstavastansa, he muistivat Stephen Smithin hänen kasvoistansa ja lordi Luxellianin hänen naurustansa.

Mr Swancourt lausui joitakin ystävällisiä huomautuksia — muun muassa hellettä koskevia.

»Niin», virkkoi lordi Luxellian, »me ajoimme tänään erään turkkurin ikkunan ohi, ja se näky täytti meidät sellaisella tukehtumisen tunnolla, että olimme iloiset päästessämme pakoon. Kah-hah!» Hän kääntyi Elfriden puoleen. »Miss Swancourt, minä olen tuskin teitä nähnyt tai kanssanne jutellut sen jälkeen kun kirjallinen saavutuksenne teki teidät kuuluisaksi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että sellaisissa aikeissa teitte muistiinpanoja rauhallisessa Endelstowissa; olisimmehan muuten, minä ja ystäväni, yrittäneet käyttäytyä niin mallikelpoisesti kuin suinkin!»

Elfride kävi hämilleen, punastui, nauroi, sanoi, ettei se ollut mainitsemisen arvoista j.n.e., j.n.e.

»Minun mielestäni Nykyaika käsitteli teostanne kohtuuttomasti. Onhan mieletöntä kirjoittaa painava kritiikki sellaisesta hienosta pienestä teoksesta kuin Kellyonin linna.»

»Mitä?» virkkoi Elfride silmät suurina. »Onko minua arvosteltu Nykyajassa?»

»Epäilemättä; ettekö ole sitä nähnyt? Se tapahtui jo neljä-viisi kuukautta sitten!»

»En, minä en ole sitä ollenkaan nähnyt. Sepä ikävää! Kunnottomat kustantajat! Ne lupasivat lähettää nähtäväkseni jokaisen ilmestyvän maininnan.»

»Niin ollen pelkään antaneeni teille epämieluisia tietoja, joita toiset ovat kohteliaisuudesta varoneet ilmaisemasta. He ovat varmaan ajatelleet, ettei niiden lähettämisestä olisi mitään hyvää, joten eivät tahtoneet teitä suotta kiusata.»

»Ei, ei; minä olen tosiaankin kiitollinen teille, lordi Luxellian, että sen minulle mainitsitte. Se on pelkkää väärinymmärrettyä ystävyyttä heidän puoleltansa. Onko aikakauskirja siinä määrin minua vastaan?» kysyi hän värähtävin äänin.

»Ei, ei; eipä juuri — vaikka olenkin melkein kokonaan unohtanut sen varsinaisen sisällön. Arvostelu oli vain — vain terävä, nähkääs — epäjalo, tekisi mieleni sanoa. Mutta muistini ei tosiaankaan salli minun puhua siitä nimenomaisemmin.»

»Jos välttämättä sen tahdot, niin teemme sen, tai lähetämme hakemaan.
Mutta ehdimmehän sentään huomennakin.»

»Tehkää minulle nyt pieni palvelus, Elfride», virkkoi lordi Luxellian lämpimästi ja ollen sennäköinen kuin olisi pahoitellut tuomiansa häiritseviä uutisia. »Minut oikeastaan lähettivät tänne sanantuojaksi tyttöseni Polly ja Katie, jotka tiedustelevat, ettekö tule heidän luoksensa vaunuihimme vähäksi aikaa. Minä tästä lähden käymään Piccadillyn varrella, ja vaimoni jää yksin heidän seuraansa. Pelkäänpä, että he ovat sangen hemmoteltuja lapsia; mutta minä lupasin heille, että tulette.»

Astuin laskettiin alas, ja Elfride siirtyi toisiin vaunuihin — pikku tyttöjen sanomattomaksi iloksi ja herättäen mielenkiintoa punanahkaisissa ja pitkäkaulaisissa tyhjäntoimittajissa, jotka silmäilivät tapahtumaa kävelykeppi huulillaan, toisinaan nauraen syvältä kurkkujensa pohjasta ja silmillänsä, suiden ollenkaan ottamatta osaa toimitukseen. Sitten lordi Luxellian käski ajomiehen lähteä ajamaan, nosti hattuansa, hymyili hymyn, joka ei sattunut maaliinsa, vaan erääseen ihan vieraaseen, joka hämmästyneenä kumarsi. Lordi Luxellian loi Elfrideen pitkän silmäyksen.

Katse oli miehekäs, avoin ja aito ihastelun katse; sellainen uhri, jonka jokainen englantilainen voi suoda kauneudelle tunnettansa ollenkaan häpeämättä tai sallimatta sen vähimmässäkään määrässä loukata hänen tunteenomaisia velvollisuuksiansa aviomiehenä ja perheenisänä. Sitten lordi Luxellian kääntyi pois ja asteli mietteissään kohti kävelypaikan yläosaa.

Mr Swancourt oli astunut vaunuista samalla kertaa kuin Elfride jutellakseen pari minuuttia tuntemiensa ystävien keralla, joten hänen puolisonsa oli jäänyt ainoaksi vaunuissaolijaksi.

Tämän pienen näytöksen tapahtuessa seisoi käyskelevien katselijoiden joukossa mies, joka olemukseltansa hieman erosi kaikista muista. Hän seisoi tungoksen takana puun runkoon nojaten ja silmäili Elfrideä tyynin ja kriitillisin mielenkiinnoin.

Kolme tuossa taka-alalla pysyttelevässä henkilössä ilmenevää seikkaa osoitti harjaantuneelle silmälle heti, ettei hän varsinaisesti kuulunut siihen yleisöön, jonka joukossa nyt sattui olemaan. Ensinnäkin näkyi hänen lievetakissaan pari ryppyä, jotka osoittivat, ettei hän ollut kironnut vaatehtijaansa riittävässä määrin pakottaakseen tuon ammattimiehen taitonsa huippusaavutuksiin. Toiseksi oli hänen sateenvarjonsa hieman hoidoton, mikä seikka johtui siitä, että sen omistajalla oli tapana voimakkaasti siihen nojautua ja käyttää sitä todellisena kävelykeppinä, kun taas aito huvikseenkäyskelijä sallii sen kärjen vain silloin tällöin mitä keimailevimmin suudella maankamaraa. Kolmantena ja varsinaisena syynä oli se, että yrittipä miten tahansa, hänen kasvojansa silmäillessään ei voinut olla otaksumatta, että katse oli lähellä hyvinmuotoutunutta ihmismieltä eikä sitä hyvinhoidettua ihoa et praeterea nihil, mikä on huvikävelijän nimenomaisena tunnusmerkkinä.

Ellei mrs Swancourt olisi jäänyt yksin vaunuihin, on mahdollista, ettei tuo mies olisi lähtenyt huomaamattomasta paikastansa. Mutta kun hän huomasi, miten asiat kehittyivät, niin hän kohta astui vaunujen luo.

Mrs Swancourt silmäili mietteissään häntä neljännesminuutin ajan ja ojensi sitten nauraen kätensä:

»Kasvain, Henry Knight — epäilemättä! Minun — toinen — kolmas — neljäs — serkkuni — mitä sanonkaan? Joka tapauksessa minun sukulaiseni.»

»Niin, eräs niistä jäljelläolevista siteistä, joita ei ole vielä katkaistu. Minäkään en ollut varma teistä tuolta etäämpää katsellessani.»

»Minä en ole sinua nähnyt sitten kun ensi kerran lähdit Oxfordiin; ajattelehan, kuinka monta vuotta siitä on kulunut! Sinä lienet kuullut minun avioliitostani?»

Siitä koitui perhekunnallisia seikkoja, syntymiä, kuolemantapauksia ja naimisiinmenoja koskeva keskustelu, jota ei ole tarvis yksityiskohdittain esittää. Sitten Knight kysyi:

»Entä kuka oli noissa toisissa vaunuissa istuva lady, näöltänsä niin epämääräinen ja vetinen kuin olisi ollut vain oman itsensä lätäkköön heijastuva kuvajainen?»

»Lady Luxellian; erittäin kivulloinen, sanoo Elfride. Mieheni on heille kaukaista sukua, mutta mitään erikoista tuttavallisuutta ei vallitse —. Miten hyvänsä, Henry, sinä käyt tietenkin meitä tapaamassa. Chevron Square 24. Tule tällä viikolla. Me viivymme kaupungissa vain viikon tai pari.»

»Saadaanhan nähdä. Minun pitää lähteä huomenna Oxfordiin, missä viivyn muutamia päiviä; niin ollen minulle ei tarjoutune iloa nähdä teidät Lontoossa tänä vuonna.»

»Jos tulisin ennen elokuuta, niin pelkään, että minun olisi palattava parin päivän kuluttua. Olisin iloinen, jos saisin olla luonanne elokuun alussa; silloin voisin viipyä sievän ajan. Minä olen ajatellut oleskella Lännen puolessa koko kesän.»

»Hyvä on. Mutta muista, että olemme asiasta sopineet. Etkö nyt odota, kunnes mr Swancourt tulee? Hän ei viivy kauemmin kuin kymmenen minuuttia.»

»En; pyydän anteeksi. Minun täytyy lähteä huoneisiini tänä iltana, ennenkuin menen kotiin — on kertynyt tehtäviä juuri nyt aimo määrä. Selitättehän asian hänelle. Näkemiin.»

Vaikka nimenomaiset ja selvästi tajutut murheet eivät lumoudukaan pois vain sen nojalla, että ne uskotaan pelkille tuttaville, sellainen menettely kumminkin lieventää eräitä pahantuulen laatuja. Sellaisiin kuuluu muiden muassa hämmästynyt harmistuminen — ikävyyden laji, joka virran tavoin käy sitä matalammaksi, mitä leveämmäksi sen uoma laajenee.

Puistossa sattuneen kohtauksen jälkeisenä iltana Elfride ja mrs Swancourt juttelivat viimeksimainitun huoneessa. Elfride oli vastikään saanut Stephen Smithiltä Bombaystä hellän kirjeen, joka oli lähetetty edelleen Endelstowista. Mutta koska tämä asia ei suinkaan nyt ollut keskustelun aiheena, ei ole tässä syytä lähemmin kurkistella kirjeeseen; riittää, kun mainitsemme, että Stephen, uskaliaasti mutta anteeksiannettavasti luottaen tuleviin aikoihin, puhutteli Elfrideä tulevana rakkaana vaimonansa.

Miehen luonnonlaadusta — sangviininen vaiko varovainen? — voitaneen tuskin saada helpommin selkoa kuin vastaamalla tähän kysymykseen: mainitseeko hän, rakastetun morsiamensa kanssa kirjevaihdossa ollessaan häntä ennen aikojansa vaimon nimellä?

Elfride oli ottanut epistolan omaan huoneeseensa, lukenut osan siitä ja säästänyt lopun huomiseksi, koska ei tahtonut tuhlaten nauttia iloa kerrallaan. Hän ei kumminkaan voinut vastustaa haluansa lukea vielä hieman, ja niin kirje otettiin jälleen käsille ja ahmaistiin kokonaisuudessaan kaikista epäilyksistä huolimatta. Vihdoin hän luki kirjeen vielä kerran ja pisti sen sitten taskuunsa.

Mikä tuo oli? Elfridelle itselleen osoitettu ristiside, joka oli jäänyt huomaamatta hänen kiireesti kirjettä avatessaan. Se oli vanha, tilauksen mukaisesti lähetetty Nykyajan numero, se, johon sisältyi hänen kirjaansa koskeva arvostelu.

Elfride luki sen hätäisesti, näytti lysähtävän pienemmäksi ja lähti sitten aikakauskirja kädessään äitipuolensa huoneeseen keventääkseen tai ainakin muovaillakseen harmiansa emintimän harkitsevan arvostelun nojalla.

»Älä tuota pane pahaksesi, lapsukaiseni», virkkoi mrs Swancourt huolellisesti perehdyttyään kysymyksessäolevaan artikkeliin. »Minun nähdäkseni arvostelu ei ole erinomaisen julma. Sitäpaitsi sen on jokainen jo ehtinyt unohtaa. Alku on epäilemättä riittävän hyvä, olipa kysymys mistä kirjasta tahansa. Kuulehan — se kuulostaa paremmalta ääneen luettuna kuin hiljaa luettuna: »Kellyonin linna. Romaani keskiajalta. Kirjoittanut Ernest Field. Siinä uskossa, että pääsisimme hetkiseksi pakenemaan nykyaikaisen sosiaalisen näkymön väsyttäviä yksityiskohtia, mielenkiinnottomien luonteiden erittelyjä tai luonnotonta jännittävän juonen kehittelyä, otimme tämän nidoksen mielihyvin käteemme. Olimme taipuvaiset pettelemään itseämme kuvittelemalla, että linnantornit, ritarivarusteet, arpiset posket, hentoiset, hovipojiksi puetut neidot, joista emme olleet pitkiin aikoihin kuulleet, voivat esiintyä uudessa valossa.’ Tuo on mielestäni erittäin hyvä alku, ja sopii olla ylpeä siitä, että sen on kirjoittanut mies, joka ei ole milloinkaan sinua nähnyt.»

»Niinpä kyllä», hymisi Elfride surunvoittoisesti. »Mutta luehan eteenpäin!»

»Seuraava kappale epäilemättä on sangen epäystävällinen, se minun on myönnettävä», virkkoi mrs Swancourt ja luki eteenpäin.

»’Sen sijaan havaitsemme joutuneemme jonkin nuoren naisen johdettavaksi, olennon, joka tuskin on ehtinyt älyn ja oivalluksen ikäkauteen päättäen siitä typerästä valhenimestä, jonka on katsonut tarpeelliseksi omaksua salatakseen sukupuoltansa.’»

»Minä en ole typerä!» virkkoi Elfride närkästyneenä. »Hän olisi voinut nimittää minua miksi hyvänsä, mutta ei typeräksi.»

»Etpä tietenkään. No niin: — 'Nuoren naisen johdettavaksi… joka täyttää teoksensa sivut mahdottomilla turnajaisilla, torneilla ja karkauksilla, jotka tuntuvat mr G.P.R. Jamesin kirjoittamien samantapaisten kohtausten ja Ivanhoen haaveellisimpien osien kalpeilta jäljennöksiltä. Näky on niin ilmeisen teennäinen, että herkkäuskoisinkin rantatörö kääntyy pois.’ Kuulehan, kultaseni, minä en huomaa tuossa paljoakaan valittamisen aihetta. Se todistaa sinun olleen niin taitavan, että hänen on ollut pakko ajatella Walter Scottia, mikä ei suinkaan vähää merkitse.»

»Niinpä niin; vaikka en kykenekään itse kirjoittamaan romaania, saan kuitenkin hänen mieleensä palaamaan ne, jotka siihen pystyvät!» Elfride aikoi singota nuo sanat purevan ivallisesti kohti näkymätöntä vihollistansa, mutta kun hänessä ei ollut ivan voimaa enempää kuin toukomettisessä, niin ne putoelivat vain hienona hyminänä hänen nyrpeiltä huuliltansa.

»Epäilemättä; ja se merkitsee jotakin. Sinun kirjasi on kyllin hyvä ollakseen huono tavallisessa kirjallisessa katsannossa; se ei jää alakuloisen yksinäiseen asenteeseen, joka on huonompi kuin hyökkäyksenalaisen. — 'Tuota historialliseen romaaniin kohdistuvaa harrastusta sopii nykyaikana nimenomaisesti kannattaa, on välttämätöntä, että lukija havaitsee olevansa jonkun jo melkein sukupuuttoon kuolleisiin legendarunoilijoihin kuuluvan kirjailijan opastettavana, joka luonnostansa taipuu muinaisolojen tutkimiseen ja uupumatta uskoo keskiajan erikoiseen sädekehään ja jonka keksintäkyvyssä tunteen herkkävaistoisuus joutuu verrattomasti varjoon sen kyvyn rinnalla, jonka tehtävänä on punoa mielenkiintoiseen kohtaukseen suuri määrä eloisia ja erilaisia, voimakkaita inhimillisiä alkutuntoja.’ Tuo pitkäpiimäinen vuodatus ei koske ollenkaan sinua, Elfride, se on siinä vain jonkinlaisena täytteenä. Annahan kun katson, missä hän jälkeen alkaa puhua sinusta… vasta ihan lopussa. Tässä hän sinulle antaa viimeisen sivelyn:

'Palaamme siihen pieneen teokseen, jota olemme käyttäneet tämän artikkelin aiheena. Me emme suinkaan tahdo halventaa kirjoittajan kykyjä. Hänen kirjassaan ilmenee eräänlainen sulavuus, jonka nojalla hän kykenee tehokkaasti käyttelemään ominaista kertomistyyliänsä, jota sopisi nimittää herkkien tunteenomaisten mitättömyyksien hyminäksi — erikoinen lahja, suotu niille, jotka nauttivat jokapäiväisenä leipänänsä rauhallisen ajan sosiaalisia sympatioja. Niinpä, kun kotoisen kokemuksen voittoja ja henkilöitä elävöittäviä piirteitä käy sovelluttaminen ilman ylen ankaroita anakronismeja, hän paikoitellen onnistuu hyvinkin, ja niin ollen tunnemme olevamme oikeutetut sanomaan, että kirjaa kannattaa silmäillä niiden kohtien vuoksi, jotka eivät ole missään tekemisissä itse tarinan kanssa.’

»Minä otaksun, että se on tarkoitettu ivaksi, mutta älähän tuota enempää ajattele, kultaseni. Kello on seitsemän.» Mrs Swancourt kutsui kamarineitinsä.

Hyökkäys on kutkuttavampi kuin sopusointu. Stephenin kirje oli pelkkää yhtä mieltä hänen kanssaan; arvostelu oli aivan toista. Ja vieras, jolla ei ole nimeä eikä hahmoa, ei ikää eikä ilmestymää, vaan joka esiintyy pelkkänä voimallisena äänenä, on tietenkin sangen mielenkiintoinen uutuus naishenkilölle, jonka puoleen hän suvaitsee kääntyä. Vaipuessaan uneen sinä iltana Elfride rakasti kirjeen kirjoittajaa, mutta ajatteli arvostelun sepittäjää.

XVI

Suunnilleen kolme viikkoa myöhemmin Swancourtit istuivat mrs Swancourtin kartanon salissa Endelstowissa jutellen ja rauhallisesti muistellen pari kuukautta kestänyttä oleskeluansa kaupungissa — väsyttävä asia sellaisillekin henkilöille, joiden sikäläiset tuttavat olivat sormin laskettavissa.

Yksi ainoa kokeneen äitipuolen keralla Lontoossa vietetty kausi oli kehitellyt Elfriden arvostelukykyä siinä määrin, että hänen ja Stephenin välinen kuhertelu esiintyi hänelle tunteenomaiselta kannalta mehuttomana ja oli väistynyt useiden vuosien taakse lapselliseen menneisyyteen. Tarkastellessamme mielemme kokemuksia sisäisenä näkökuvana meidän oma kehityksemme näyttää sen alinomaiselta kauemmaksi häipymiseltä, mikä on kulloisenakin lähtökohtanamme.

Elfride istui matalassa nojatuolissa ensi kerran silmäillen romaaniansa alakuloisen mielenkiintoisesti tutustuttuaan sitä koskeviin Nykyajan huomautuksiin.

»En häntä itseänsä, vaan hänen mielipidettänsä. Kun nyt, pitkän ajan kuluttua nidosta silmäilen, minusta tosiaankin tuntuu siltä, että hän on osittain arvostellut sitä varsin oikein.»

»Ei, ei; miksi rupeaisit nyt jänistämään! Olisipa se laitaa, jos tekijä itse, eikä kukaan muu, siirtyisi vihollisen puolelle. Kuinka voivat Monmouthin miehet taistella, jos Monmouth pakenee?»

»Minä en pakene. Mutta ajattelen, että hänen eräät väitteensä ovat oikeat, vaikka taas toiset ovatkin väärät. Ja vaikka hän voikin jossakin määrin vaatia minulta kunnioitusta, valitan kumminkin, että hän parissakin kohdassa ajattelee ihan väärin minun vaikuttimistani. On harmillisempaa joutua väärinkäsitetyksi kuin väärinesitetyksi, ja hän on käsittänyt minua väärin. Minä en voi elää rauhallisin mielin ajatellessani, että henkilö menee levolle iltana toisensa jälkeen omistaen minulle tarkoituksia, joita minulla ei ole milloinkaan ollut.»

»Hän ei tiedä nimeäsi eikä mitään muutakaan sinusta. Ja hän on varmaan jo unohtanut, että sellainen kirja on koskaan ilmestynytkään.»

»Minä puolestani olisin iloinen, jos joitakin hänen virheitänsä korjattaisiin», virkkoi kirkkoherra, joka oli tähän saakka vaiennut. »Arvostelijat ne kirjoittavat kirjoittamistaan, kukaan ei heidän erehdyksiänsä korjaa eikä kiistele heitä vastaan, joten he eivät milloinkaan paranna itseänsä.»

»Tee se! Ja sano hänelle, ettei se nuori henkilö, joka kirjan kirjoitti, käyttänyt miehennimeä turhamaisuudesta tai itserakkaudesta, vaan siitä syystä, että olisi pidetty julkeana, jos hän esiintyi omalla nimellänsä, ja ettei hän ollut tarkoittanut kertomustansa hänenlaisillensa henkilöille, vaan historian sulostuttajaksi nuorelle väelle, jossa sen nojalla voi herätä mielenkiintoa sitä kohtaan, mitä heidän omassa maassansa on tapahtunut satoja vuosia sitten, ja joka siitä syystä voi tuntea houkutusta kaivaa syvemmälle. Siinä olisi paljonkin selittämistä; kunpa voisin kirjoittaa itse!»

»Kuulehan, Elfie, minä sanon, mitä teemme», vastasi mr Swancourt, jonka mielessä poreili eräänlainen bukolinen huumori hänen ajatellessaan arvostelijan arvostelemista. »Sinä kirjoitat selvän esityksen siitä, missä suhteessa hän on erehtynyt, ja minä jäljennän sen ja lähetän perille omana kirjeenäni.»

»Tehdään se, nyt heti!» huudahti Elfride hypähtäen seisaalleen.
»Milloin sen lähetät, isä?»

»Päivän tai parin perästä, mikäli ymmärrän», vastasi hän. Sitten kirkkoherra vaikeni ja haukotteli vitkaan. Hänessä, kuten vanhanpuoleisissa henkilöissä yleensäkin, into alkoi jäähtyä asian kehityttyä ratkaisevaan asteeseen. »Oikeastaanhan sillä ei ole kovaa kiirettä», lisäsi hän.

»Isä kulta!» virkkoi Elfride kovin pettyneenä. »Sinä sanoit kirjoittavasi ja nyt et sitä teekään. Tuo ei ole kaunista!»

»Mutta kuinka voimme sen lähettää, kun emme tiedä, kuka on vastaanottaja?»

»Jos tosiaankin haluatte sellaisen kirjelmän lähettää, niin asia on helppo», sanoi mrs Swancourt tullen tytärpuolensa avuksi. »Kun kirjoitatte kuoreen 'Kellyonin linnan arvostelijalle Nykyajan julkaisijan välityksellä’, niin kirje kyllä tulee perille.»

»Voisinhan sen tehdä», vastasi Elfride epäröiden, »ja lähettää sen nimettömänä; niin menetellen kohtelisin häntä niinkuin hän on minua kohdellut.»

»Minä en halua hänen tietävän minun oikeata nimeäni. Mitäpä, jos kirjoittaisin vain nimeni alkukirjaimet? Mitä vähemmän ihmistä tunnetaan, sitä enemmän häntä ajatellaan.»

Elfride kävi kohta asiaan. Hänen kaksi viikkoa hautomansa toivo näytti olevan toteutumassa. Hänen oli käynyt niinkuin herkkätuntoisten ja sulkeutuneiden mielten yleensäkin; alinomainen asian miettiminen oli paisuttanut suunnattoman suureksi sen tilan, jonka hän luuli vallanneensa tuntemattoman arvostelijan mielessä. Hän oli päivin öin yrittänyt saada selkoa siitä, miten arvostelija suhtautui häneen tarkastellessaan häntä naisena eikä kirjailijana, halveksiko hän häntä tosiaankin, pitikö hän häntä parempana vaiko huonompana kuin niitä aivan tavallisia nuoria naisia, jotka eivät milloinkaan uskaltaudu kritiikin tuleen. Nyt hän saisi tyydytyksekseen ainakin ajatella, että arvostelija tuli tuntemaan hänen todelliset tarkoituksensa ja oppisi kenties olemaan hieman halveksimatta hänen tuotettansa.

Neljä päivää myöhemmin saapui miss Swancourtille kirje, jonka osoite oli vierasta käsialaa.

»Ah», virkkoi Elfride kovin säikähtäen. »Voiko se tulla tuolta mieheltä — läksytys julkeudesta? Ja mrs Swancourtille toinen, samaa käsialaa!» Hän pelkäsi avata kirjettänsä. »Mutta kuinka hän voisikaan tietää nimeni? Ei, se on joltakin toiselta.»

»Joutavia!» virkkoi hänen isänsä äreästi. »Sinä lähetit nimesi alkukirjaimet, ja osoitekirja oli käytettävissä. Vaikka hän ei varmaankaan olisi huolinut sitä silmätä, ellei olisi ollut varsin julma sinua kohtaan. Minä ajattelin sinun kirjoittaneen hieman tuimemmin kuin pelkkä kirjallinen keskustelu vaatii.» Kirkkoherra esitti tämän huomautuksen soveliaaseen aikaan ollakseen oikeassa, kävi miten kävi.

»Niin, tietysti», huudahti mrs Swancourt luoden katseensa ylös kirjeestänsä. »Kuulehan, Christopher, kun kerroin sinulle tavanneeni etäisen sukulaiseni, Harry Knightin, unohdin kerrassaan sanoa, että kutsuin hänet tänne niin pitkäksi ajaksi kuin hän voi sitä varten uhrata. Nyt hän kirjoittaa voivansa tulla minä päivänä tahansa elokuussa.»

»Kirjoita ja käske hänen tulla kuukauden ensimmäisenä päivänä», vastasi mitään aavistamaton kirkkoherra.

Mrs Swancourt luki eteenpäin. »Siunatkoon — siinä ei ollutkaan kaikki. Hän se onkin Elfriden kirjan arvostelija. Sepä hassunkurista, tosiaankin! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän arvostelee romaaneja tai on minkäänlaisissa tekemisissä Nykyajan kanssa. Hän on lakimies — ja minä luulin hänen kirjoittavan ainoastaan oman alansa aikakauskirjoihin. Oletpa sinä, Elfride, aiheuttanut suurenmoisen sekaannuksen! Mitä hän sinulle kirjoittaa?»

Elfride laski kirjeen kädestänsä, ja hänen kasvoihinsa levisi tyytymättömyyden puna. »En tiedä. Se seikka, että hän tuntee nimeni ja kaikki minua koskevat asiat…! Ei hän mitään erikoista kirjoita; tässä kaikki —

'Arvoisa Rouva, — vaikka pahoittelenkin, että huomautukseni ovat teistä tuntuneet karuilta, minua kumminkin ilahduttaa, että ne ovat voineet aiheuttaa niin nerokkaan vastaväitteen. Valitettavasti on kulunut niin pitkä aika siitä, kun arvosteluni kirjoitin, ettei muistini minua auta esittämään sanaakaan puolustuksekseni, edellyttäen, että jotakin vielä olisi sanottavissa, mikä on epäiltävää. Mrs Swancourtille kirjoittamastani kirjeestä te näette, ettemme ole toisillemme niin vieraat kuin olemme kuvitelleet. Minulle kenties tarjoutuu pian ilo saada nähdä teidät, ja silloin tulevat ne väitteet, joita ehkä suvaitsette esittää, saamaan puoleltani osakseen mitä parhainta tarkkaavaisuutta.’

»Sitäpaitsi: hänen huomautuksensa eivät tuntuneet karuilta — tarkoitan, etten ole niin väittänyt.»

»Hän ajattelee sinun olevan pelottavalla tuulella», sanoi mr Swancourt nauruansa pidättäen.

»Nyt hän tulee ja näkee minut ja havaitsee tekijättären yhtä halveksittavaksi keskustelussa kuin hän on ollut julkea käytöksessään. Toivoisinpa sydämestäni, etten olisi milloinkaan kirjoittanut hänelle sanaakaan!»

»Älä ole milläsikään», sanoi mrs Swancourt, hänkin salaa naurahdellen; »se tekee kohtauksen erittäin huvittavaksi. Onpa mainiota, että olemme koko ajan puskeneet päin Harry Knightiä! Eipä ole kuultu kummempaa!»

Kirkkoherra oli kohta muistanut, että tuo nimi oli Stephen Smithin opettajan ja ystävän, mutta koska asia ei enää hänen mieltänsä askarruttanut, hän ei virkkanut mitään — yleensäkin hän vältti viittaamasta mihinkään sellaiseen, mikä voi palauttaa muistiin (hänelle) epämieluisan, Stephen paran sukujuurta ja yhteiskunnallista asemaa koskevan erehdyksen. Elfride oli tietenkin havainnut saman seikan, joka lisäsi pulmallisten suhteiden verkkoon vielä erään hänen äitipuoleltansa salatun silmukan.

Tuo havainto tuskin lisäsi Knightin mielenkiintoisuutta, vaikka Elfride vuosi sitten olisikin halunnut häneen tutustua yksinomaan senvuoksi, että hän oli Stephenin ystävä. Knightille oli onneksi, että tuo tervetulleisuuden aihe oli alkanut tuntua Elfridestä olemattomalta vasta silloin, kun hänen itsensä herättämä mielenkiinto teki sen jo tarpeettomaksi.

Nuo seikat, samoinkuin kaikki muukin häneen liittyvä, pyrkivät pitämään Elfriden mieltä Knightiin nähden jännityksessä. Hän menetteli kuten ainakin pulmallisessa tilanteessa: käyskeli puistossa, seisahtui ja repi lehteä irroittamatta sitä ruodistansa, palautteli mieleensä Stephenin lukuisia ystävän ylistämiseksi lausumia sanoja ja pahoitteli, ettei ollut kuunnellut tarkkaavaisemmin. Yhä lehteä riipoen hän sitten punastui kuvitellessaan jotakin nöyryytystä, joka tulisi hänelle koitumaan Knightin sanoista heidän kohdatessaan — sen julkeuden vuoksi, ajatteli hän nyt, että oli hänelle kirjoittanut.

Sitten hänen ajatuksensa alkoivat pohtia miehen ulkomuotoa koskevaa kysymystä — oliko hän pitkä vai lyhyt, tumma vai vaalea, iloinen vai juro. Hän olisi mielellään kysynyt asiaa mrs Swancourtilta, mutta pelkäsi saavansa kiusoittelevan vastauksen. Lopulta Elfride virkahti:

»Millainen kiusa minulla onkaan tuosta arvostelijasta!» käänsi kasvonsa sille taholle, missä kuvitteli Intian sijaitsevan ja hymisi itsekseen: »Ah, sinä mies-kultani, mitä nyt tehnetkään? Missä lienetkään — etelässä, idässä vai muussako ilmansuunnassa? Tuon kukkulan takana, ylen kaukana!»

XVII

»Tuolla tulee Henry Knight, ihan varmasti!» huudahti mrs Swancourt eräänä päivänä.

He seisoivat lähellä kartanoa, eräällä korkealla ulkonemalla, josta käsin näkyi melkein kokonaisuudessaan meren rannalta ja Castle Boterelin pienestä satamapaikasta sisämaahan päin johtava laakso. Kallioulkonema muistutti ääriviivoiltansa miehen kasvoja, ja sitä peitti väriherne parran tavoin. Tasanteella seisovia varjeli alas vierimästä reunalla kasvava pensasaita, joka nyt suoritti ystävällistä palvelustaan Elfridelle ja hänen äidillensä.

Kurkottautuen kauemmaksi Elfride sai näkyviinsä mainitun henkilön. Tulija asteli verkalleen laakson pohjalla, virran vierellä kulkevaa viheriää polkua, kirjalaukku oikealla lanteella, tukeva kävelykeppi kädessään, ja valkaisemattomasta palttinasta valmistettu hellehattu päässään. Laukku oli vanha ja kulunut, nahan kiilloitettu ulkopinta oli murtunut ja murentunut.

Knight, joka oli saapunut kukkuloiden yli Castle Botereliin rähjäisen onnibusvaunun katolla, oli pitänyt parempana astella jalkaisin jäljelläolevat pari peninkulmaa ja jättää matkatavaransa kuljetettaviksi perille.

Hänen jäljessänsä käydä vaapperoi eräs poika, jolta Knight oli lyhyesti tiedustellut Endelstowiin johtavaa tietä. Sen luonnollisen fysikaalisen lain nojalla, jonka voimasta pienemmät kappaleet pyrkivät kohti suurempia, tuo poika oli pysytellyt lähellä Knightiä, juoksenteli kuin pieni koira hänen kintereillänsä, vihelteli ja silmäili kiinteästi Knightin kenkien säännöllistä liikettä.

Kun he olivat saapuneet vastapäätä sitä kohtaa, missä mrs ja miss
Swancourt olivat väijyksissä, Knight pysähtyi ja kääntyi.

»Tässä on sinulle puoli shillingiä, jonka saat sillä ehdolla, ettet tästä lähtien tule kymmentä syltä lähemmäksi minun kintereitäni.»

Poika, joka nähtävästi ei ollut ollenkaan huomannut katselleensa Knightin kantapäitä, otti kolikon konemaisesti, ja Knight asteli eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena.

»Nyt menemme sisään, ennenkuin hän ehtii perille», virkkoi mrs Swancourt leppoisasti. He lähtivät, astuivat aidan yli johtavia portaita, saapuivat pihamaalle ja sisään.

Mr Swancourt oli lähtenyt apulaispapin kanssa kylään, ja Elfride tunsi itsensä liian hermostuneeksi voidakseen odottaa vieraan saapumista salissa mrs Swancourtin seurassa. Kun siis vanhempi lady astui huoneeseen, Elfride oli havaitsevinaan uuden karmosiininpunaisen geraniumin lajin ja pujahti ulos kukkatarhaan.

Se ei kumminkaan paljoa hyödyttänyt, arveli hän itse, ja muutaman minuutin kuluttua hän jo astui urheasti sisään sivuseinän lasiovesta.

Huoneen kulmaikkuna oli rakennuksen nurkkaa kiertävän kahdeksankulmaisen kasvihuoneen puolella. Sieltä kuului keskustelevia ääniä — mrs Swancourtin ja vieraan.

Elfride oli otaksunut hänen puhuvan loisteliaasti. Hämmästyksekseen hän kuuli hänen kyselevän opiskelijan tavoin kukkia ja pensaita koskevia seikkoja, jotka Elfride oli tietänyt jo vuosikaudet. Kun vieras sitten puhui hieman kauemmin, Elfridestä tuntui kuin hänen lausumansa olisivat olleet jyrkän ehdottomia, ikäänkuin ne, — aivan toisin kuin hänen itsensä ja Stephenin muovaamat — eivät olisi sinä hetkenä rakennetut, vaan siepatut jostakin valmiista varastosta. Nyt he lähestyivät ikkunaa tullakseen jälleen sisään.

»Tuo on lohenvärinen muunnos», sanoi mrs Swancourt. »Mutta vaikka oleanderit ovatkin niin tanakoita pensaita, ne toisaalta ovat niin helposti haavoittuvia, ettei niitä käy oksastaminen — jättiläisiä, herkkätuntoisia kuin nuoret naiset. Kas, tuossahan on Elfride!»

Elfride näytti kovin syylliseltä ja aralta. Mrs Swancourt esitteli hänet puolittain leikillisesti, ja minuutin tai parin kuluttua Knight istuutui nuoren ladyn viereen.

Erinäiset vaistot estivät Elfrideä sovinnaisesti hymyilemästä ja osoittamasta vieraalle kuuluvaa ystävällisyyttä, ja hänen olonsa kävi sitäkin tukalammaksi, kun mrs Swancourt kohta senjälkeen jätti heidät kahdenkesken lähtiessään etsimään miestänsä. Mr Knight puolestaan ei näyttänyt olevan millänsäkään, virkkoihan vain kevyesti:

»Niin, miss Swancourt, olemmepa vihdoin kohdanneet toisemme. Jos olisin ehtinyt Lontooseen muutamia minuutteja aikaisemmin teitä tavoittamaan, olisimme tavanneet toisemme jo siellä.»

»Ja nyt arvostelija ja arvosteltu ovat vastapäätä toisiansa», lisäsi
Knight huolettomasti.

»Niin; vaikka se seikka, että olette mrs Swancourtin sukulainen, talttaakin asian kärjen. Olipa merkillistä, että te olitte hänen sukuansa.» Elfride alkoi nyt tointua ja silmäili Knightiä suoraan silmiin. »Minä vain halusin teille selittää, mitä todella tarkoitin kirjaa kirjoittaessani.»

»Minä voin varsin hyvin halunne ymmärtää, ja olin mielissäni, kun näin, että huomautukseni olivat saapuneet perille. Pelkäänpä, että vain harvoin niin käy.»

Elfride vetäytyi kuoreensa. Siinä tuo mies oli, pysyen mielipiteissään niin jäykästi kuin ei ystävyys ja kohteliaisuus olisi ollenkaan vaatinut niistä heti luopumaan.

»Te aiheutitte minulle aika lailla ikävyyttä siten kirjoittamalla!» lausui hän hiljaa, äkkiä päättäen asianmukaiseen ensi tutustumiseen kuuluvan jaarittelun ja puhuen siihen tapaan kuin vihakaunaa kantava oppilas ankaralle koulumestarille.

»Se on vain rehellisen arvostelijan velvollisuus sellaisessa tapauksessa. Ei aiheuttaa tarpeetonta mielipahaa, vaan 'saada teidät murehtimaan oikealla tavalla’. Aiotteko kirjoittaa toisen romaanin?»

»Kirjoittaa toisen?» virkkoi Elfride. »Jotta joku voi kirjoittaa tuomion ja viittailla siinä opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi erinäisiin raamatun kohtiin?»

»Te voitte onnistua paremmin seuraavalla kerralla», vastasi Knight leppoisasti, »aivan varmaan voitte. Mutta minä neuvoisin teitä rajoittumaan kotoisiin kohtauksiin.»

»Niin, voittepa olla oikeassa. Se seikka, että nuori nainen on ryhtynyt kirjailemaan, ei suinkaan ole parasta, mitä hänestä voi kuulla.»

»Olkoon menneeksi» — (Knight ilmeisesti muutti mielipidettänsä) — »luullakseni se, että kuulee hänen menneen naimisiin.»

Elfride epäröi. »Entä jos hän jo on naimisissa?» kysyi hän vihdoin, osittain päästäkseen itse olemasta pohdinnan alaisena.

»Olla enää mitään hänestä kuulematta. Kuinka sanoikaan Smeaton majakastansa: kun sen virkaansa vihkimistä koskeva uutinen on ehtinyt vanhentua, niin sen parhaana ylistyksenä on, ettei satu mitään sellaista, mikä pitäisi vireillä sitä koskevia juttuja.»

»Niin, sen ymmärrän», sanoi Elfride leppoisasti. »Mutta miesten laita on tietenkin ihan toisin. Minkätähden ette te kirjoita romaaneja, mr Knight?»

»Sentähden, etten osaisi kirjoittaa sellaista, joka herättäisi kenessäkään mielenkiintoa.»

»Monestakin syystä. Jotta romaani saavuttaisi suosiota, täytyy esimerkiksi osata taitavasti jättää pois kaikki omat ajatuksensa.»

»Onko se tosiaankin välttämätöntä? Minä kyllä uskon, että te sen käytännössä oppisitte», sanoi Elfride ex-cathedra-maiseen sävyyn, kuten sopikin henkilön, jolla oli taiteellista kokemusta. »Te tulisitte varmaan kuuluisaksi», jatkoi hän.

»Nykyjään tulevat niin monet kuuluisiksi, että on hienompaa jäädä varjoon.»

»Sanokaahan minulle vakavasti — jättäen aiheen huomioonottamatta — miksi ette kirjoita kokonaista teosta irrallisten kirjoitelmien asemesta», virkkoi Elfride kiinteästi.

»Koska teitä huvittaa kuulla minun puhuvan itsestäni, niin sanon sen ihan vakavasti», vastasi Knight, jota huvitti nuoren ystävän toimeenpanema kuulustelu ja miellytti hänen ulkomuotonsa.

»Kuten huomautin, minulla ei ole halua. Ja jos olisikin, en voisi nykyjään riittävässä määrin kehittyä. Meillä kaikilla on vain oma annoksemme tarmoa, jota meidän on käytettävä parhaamme mukaan. Ja kun tuo tarmomäärä on vuotanut pois viikko viikolta, neljännes neljännekseltä, niinkuin on ollut laita minun viimeksikuluneiden yhdeksän tai kymmenen vuoden aikana, niin myllyn takana ei ole riittävää patoutuneen voiman määrää, jotta sen varassa voisi milloin tahansa sepittää kokonaisen teoksen mistä aiheesta tahansa. Sitäpaitsi tulee kysymykseen itseluottamus ja odottamisen kyky. Missä pian saavutetut tulokset ovat käyneet tavanomaisiksi, ne eivät tue sellaista toivorikkautta.»

»En, minä en suorita mitään valintaa tarkoittamassanne mielessä: en valitse kaiken maailman ammattien joukosta, jotka kaikki ovat mahdollisia. Syynä oli pelkkä sattuman aiheuttama pakko. Ei niin, että minä sattumaa soimaan.»

»Miksi ette soimaa — minä tarkoitan: miksi suhtaudutte asioihin niin levollisesti?» Elfride hieman säikähti niin tutkistellessaan, mutta jatkoi sittenkin, koska oli ylen utelias näkemään, mitä kirjallisessa mr Knightissä piili.

Knight ei ollenkaan epäröinyt osoittaa hänelle avomielisyyttä. Jokainen meistä muistaa varmaan, kuinka henkilöt, joilta ei puutu tunnetta, mutta jotka ovat tottuneet pidättyväisyyteen, ovat siten menetelleet. Löytäessään kuuntelijoita, jotka eivät voi mitenkään käytellä hyväkseen kuulemiansa, kilpailla heidän kanssaan tai tuomita heitä, pidättyväiset, jopa epäluuloisetkin miehet muuttuvat avomielisiksi ja iloitsevat vilpittömästi avomielisyytensä sisäisestä puolesta.

»Se seikka, etten pane pahakseni satunnaista pakkoa», vastasi hän, »johtuu siitä, että aloitellessa on satunnainenkin suunnan rajoittaminen usein parempi kuin ehdoton vapaus.»

»Minä ymmärrän — tarkoitan, että ymmärtäisin, jos täysin käsittäisin, mitä kaikki nuo ylimalkaisuudet tarkoittavat.»

»Mitäpä muuta kuin sitä, että mielivaltaisestikin valittu työn perustus, jota mikään ajatuksen juoksu ei kykene muuttamaan, vapauttaa tarkkaavaisuuden, joka niin ollen voi kiintyä työhön itseensä ja suorittaa sen mahdollisimman hyvin.»

»Sivupaine lisäämässä korkeutta, kuten tuota kielipartta käytellen sopisi sanoa», virkkoi Elfride vallattomasti. »Ja minä otaksun, että sellaisissa tapauksissa, joissa ei mitään rajoja ole olemassa — esimerkiksi kun on kysymyksessä rikas ja moniharrastuksinen mies, joka haluaa jotakin tehdä — on parempi valita raja mielivaltaisesti kuin jäädä kerrassaan sitä vaille.»

»Niin», virkkoi Knight mietteissään. »Minä voin mennä niinkin pitkälle.»

»Minä puolestani», sanoi Elfride, »arvelen, että on ihmisen luonnolle parempi, jos hän ei tee mitään irrallista.»

»Niinpä kyllä, minä tarkoitin, kun ei velvoittajana ole mikään muu syy kuin toivoellun maineen aiheuttama ilo. Minä olen viime aikoina usein ajatellut, että ohut, avara onni, joka alkaa nyt ja liittyy kiinteästi elämämme hetkiin, on arvokkaampi kuin ennakoitu tulevaisuuden runsaus, josta nyt ei ole mitään iloa.»

»Minähän lausuin äsken aivan saman asian kaikkien minunlaisteni hetkellisten toimijoiden periaatteena.»

»Olen kovin pahoillani siitä, että teitä huonosti jäljentelen», sanoi Elfride hieman hämillään. »Niin, tietysti. Sitähän tarkoititte, kun sanoitte väistävänne kuuluisaksitulemista.» Sitten hän lisäsi, ominaisin, sukkelasti sukeutuvin vakaumuksin: »Suuruuden tavoittelemiseen sisältyy paljon pikkumaisuutta. Henkilöllä täytyy olla melkoisen hyvät käsitykset itsestänsä ja hänen täytyy olla riittävässä määrin turhamainen ollenkaan sitä yrittääkseen.»

»On kumminkin riittävän aikaista sanoa viaksi sitä, että henkilö pitää hyviä ajatuksia itsestänsä, kun käy ilmeiseksi, että hän on ajatellut väärin — onpa se toisinaan liiankin aikaista. Sitäpaitsi ei sovi päätellä, että henkilö, joka vakavasti tavoittelee menestystä, menettelee siten voimakkaasti tuntien oman arvonsa. Hän kenties havaitsee, kuinka vähän menestys on arvon kanssa tekemisissä, ja hänen vaikuttimenansa voi olla nimenomaan hänen nöyryytensä.»

Tuo käsittelytapa oli omansa Elfrideä ärsyttämään. Hän oli tuskin ehtinyt suostua Knightin mielipiteisiin, kun viimeksimainittu jo näytti sitä pahoittelevan ja kääntyi vastakkaiselle kannalle. »Ah», mietti hän itsekseen, »minulla ei tule olemaan mitään tekemistä tuon miehen kanssa, vaikka hän onkin vieraamme.»

»Luulenpa teidänkin havaitsevan», virkkoi Knight, jatkaen keskustelua pikemmin saadakseen päätökseen omat ajatuksensa kuin kiinnittääkseen Elfriden tarkkaavaisuutta, »että tuo pyrkimys etenemään on todellisessa elämässä, mikäli seikka koskee miehiä, pelkkä vaiston asia. He heräävät huomaavat, että ovat ilman ennakkomietteitä alkaneet yrittää jotakin, ja sanovat itsellensä: 'Koska olen yrittänyt näin paljon, yritän samalla vähän enemmänkin!’ He jatkavat, koska ovat alkaneet.»

Elfride puolestaan ei tuona hetkenä kuunnellut hänen sanojansa erikoisen tarkkaavaisesti. Hänellä oli tietämättänsä tapana siepata keskustelukumppaninsa huomautuksista jokin hänelle mielenkiintoinen kohta ja pysähtyä siihen, ajatellen sen johdosta omia ajatuksiansa, kerrassaan unohtaen, mitä puhuja oli voinut myöhemmin sanoa. Sellaisissa tapauksissa hän silmäili viattomasti puhuvaa henkilöä, ja sitten olisi ollut maalaajan aika ryhtyä työhönsä. Hänen katseensa näytti sattuvan teihin ja teidän ohitsenne tulevaisuuteenne, ja tulevaisuutenne ohi ikuisuuteenne — ei sitä lukien, vaan silmäillen sitä tottumattomaan, tajuttomaan tapaan — hänen mielensä yhä askarrellessa alkuperäisessä ajatuksessaan.

»Mikäli teitä ollenkaan ajattelin, minä ajattelin, kuinka älykäs te olette», vastasi Elfride yhtään epäröimättä, hämmästyttävän rehellisesti ja koruttomasti.

Niin harkitsematta haasteltuansa hän tunsi itsensä levottomaksi, nousi ja astui ikkunan luo, mistä kuuluvat äänet ilmaisivat mrs Swancourtin ja hänen isänsä astuvan pengermän viertä. »Täällä he ovat», sanoi hän lähtien ulos. Knight lähti pihamaalle hänen jäljessään. Elfride seisoi kivisen reunakaiteen kulmauksessa silmäillen kohti mailleen menevää aurinkoa.

Knight ei voinut olla häntä katselematta. Aurinko oli kymmenen asteen päässä taivaanrannasta, ja sen lämpöinen valo tulvi hänen kasvoihinsa tummentaen hänen poskiensa heleää ruusunpunaa; niiden luonnollinen punaväri näkyi vain siinä, missä poski pyöristyi varjoon. Hänen kiharainsa kärjet liehahtivat leppoisasti eteen- ja taaksepäin hiljaisen tuulenhengen niitä kosketellessa. Hänen pukunsa nauhat ja reunukset, joita sama tuulenhenki häilytteli, nuoleksivat kuin tulenliekit niiden ympärillä olevia tienoita, lehahtivat esiin varjoisista laskoksistansa ja saivat nekin osansa heleästä kellanpunaisesta hohteesta.

Mr Swancourt toivotti jo suunnilleen kolmenkymmenen askelen päästä Knightin tervetulleeksi ja lausuttuaan muutamia sanoja johdannoksi alkoi ankaran vakavasti käsitellä Knightin vanhaa, hienoa sukunimeä sekä siihen liittyviä sukuperää ja naimisliittoja koskevia teorioja. Knightin matkalaukun sillävälin saavuttua vetäydyttiin pian sisään varustautumaan päivällistä varten, joka oli siirretty kaksi tuntia myöhemmäksi tavanomaista aikaansa.

Vieraan saapuminen oli nyt, takaisin maalle muutettua, Elfridelle merkittävä tapahtuma, ja Knightin tulo tuntui erikoisen mielenkiintoiselta. Sinä iltana hän meni ensi kerran levolle ollenkaan Stepheniä muistelematta.

XVIII

Endelstowin kirkon vanha torni oli ehtinyt olemassaolonsa viimeisiin viikkoihin. Sen sijaan oli määrä rakentaa uusi arkkitehti Hewbyn, Stephenin lähettäjän, piirustusten mukaan. Kirkkomaalle oli tuotu lankkuja ja parruja, kellot oli otettu alas, yöpöllöt olivat hylänneet tuon esi-isiensä kodon, ja kuusi valkoiseen parkkumiin puettua ikonoklastia, joille luhistuva rakennus oli jonkinlainen Mumbo Jumbo, oli sijoittunut kylään kohta aloittaakseen kivien paikoiltaan siirtämisen.

Tämä oli Knightin saapumisen jälkeinen päivä. Nauttiakseen merelle päin avautuvasta näköalasta viimeisen kerran mrs Swancourt, Knight ja Elfride nousivat torniin. Mr Swancourt asteli edellä äänekkäästi puhkuen, ja hänen puolisonsa yritti tulla perässä äänettömänä, mutta yhtä ankaraa vaivaa nähden. He olivat tuskin ehtineet tornin huippuun, kun suuri, synkeä pilvenlonka, jossa ilmeisesti piili sadetta, ukkosta ja salamoita, näkyi lähestyvän pohjoisesta.

Varovaiset vanhemmat henkilöt ehdottivat välitöntä palaamista ja ryhtyivät omalta osaltansa sitä toteuttamaan.

»Hyvänen aika», huudahti mrs Swancourt, »kunpa emme olisi tänne nousseet!»

»Me astelemme alas hitaammin kuin te nuoret», sanoi kirkkoherra olkansa yli, »joten teillä ei ole syytä lähteä, ennenkuin me olemme lähellä maankamaraa; muuten törmäätte meihin ja taitatte niskanne tornin pimeydessä.»

Elfride ja Knight siis odottivat, kunnes tie olisi selvä. Knight ei ollut sinä aamuna puheliaalla tuulella. Elfride oli sangen juro hänen osoittamansa huomaavaisuuden puutteen vuoksi, jonka puolestaan arveli johtuvan siitä, ettei Knight katsonut hänen olevan sen arvoisen, että kannatti hänelle mitään sanoa. Knightin seisoessa katsellen pilven nousua hän lähti toiselle puolelle ja muisti erään huiman teon, jonka oli edellisenä vuonna suorittanut. Hän oli kävellyt tornin kaidetta, jossa ei ollut huippua eikä sakaraa ja joka suunnilleen kyynärän levyisenä muodosti tasaisen askelten alan kaikilla neljällä taholla. Vähääkään ajattelematta, mitä teki, hän astui kaiteelle kuten ennenkin ja alkoi kävellä sitä pitkin.

»Me olemme alhaalla, Henry serkku», huusi mrs Swancourt tornin juurelta. »Tulkaa jäljessämme, milloin haluatte.»

Knight kääntyi ja näki Elfriden aloittavan ylhäisen kulkunsa. Neidon ajattelemattomuus kohotti hänen kasvoihinsa levottomuuden ja harmin punan.

»Minuutin kuluessa. Ei tässä mitään vaaraa ole. En ole tässä ensimmäistä kertaa.»

Sanojen aiheuttaman vähäisen järkytyksen johdosta Elfriden jalka tarttui kivien raossa olevaan pieneen mättääseen, ja hän menetti tasapainonsa. Knight hypähti luo, kasvoissa kauhun ilme. Näytti huolehtivan Sallimuksen erikoiselta asiaanpuuttumiselta, että hän horjahti kaiteen sisäkulmaan, eikä sen ulkopuolelle pudoten lyijykatolle, pari-kolme jalkaa alaspäin.

Knight tempasi hänet kuin puristimeen ja sanoi läähättävin äänin: »En ole milloinkaan nähnyt naista, joka olisi ollut kyllin hurja ryhtyäkseen tuollaiseen tekoon! Hyvä Jumala, teidän pitäisi hävetä itseänne!»

Kuoleman varjon läheisyys oli saanut Elfriden sairaaksi ja kalpeaksi, ennenkuin Knight ennätti mitään sanoa. Knightin sanat vaikuttivat häneen siinä tilassa ylen voimakkaasti, ja hän pyörtyi pitelijänsä syliin.

Elfriden silmät eivät olleet suljettuina kuin neljäkymmentä sekuntia. Hän avasi ne ja muisti heti tilanteen. Knightin kasvot eivät enää ilmaisseet ankaraa harmia, vaan sääliä. Hänen tuimat lausumansa olivat aika tavalla häntä säikähdyttäneet, ja Elfride pyrki irtautumaan.

»Jos kykenette seisomaan, niin miksei», virkkoi Knight irroittaen käsivartensa. »Tuskin tiedän, mikä olisi oikeampaa: nauraako päähänpistollenne, vai nuhdella teitä sen mielettömyydestä.»

Elfride vaipui kohta lyijytasanteelle. Knight nosti hänet jälleen.
»Oletteko loukannut itsenne?» kysyi hän.

Elfride sopersi vastaukseksi jotakin sekavaa ja yritti hymyillä. Sitten hän äkkiä käänsi kasvonsa toisaanne ja sanoi: »Minä vain säikähdin. Päästäkää minut!»

»Te ette sitä tiedä; kuinka tietäisittekään? Minä vain säikähdin, kuten jo sanoin», vastasi hän ärtyneesti ja nosti kätensä otsallensa. Silloin Knight huomasi, että hänen ranteensa oli pahoin haavoittunut, luultavasti johonkin terävään reunaan sattuessaan. Elfridekin näytti sen huomaavan ja tuntevan vasta nyt, ja hän menetti jälleen tajunsa minuutin ajaksi. Knight sitoi nopeasti haavan taskuliinallansa. Kaiken muun lisäksi alkoi ukkospilvi sirotella suuria pisaroita. Knight katsahti loitommalle ja näki kirkkoherran pyrkivän kotia kohti ja mrs Swancourtin vaapottelevan hänen vierellänsä ahdistetun ankan tavoin.

»Kun olette niin heikko, on parasta, että sallitte minun kantaa teidät alas», sanoi Knight, »tai ainakin sisäpuolelle suojaan sateelta.» Mutta kun Elfride ei suostunut kannettavaksi, hänen oli mahdoton tukea häntä enempää kuin muutamien porrasaskelmien verran.

»Tämä on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä», huudahti Knight sallien hänen istuutua.

»Niinpä kyllä!» sopersi Elfride kyynelsilmin. »Minä sanon, etten tahdo minua kannettavan, ja te sanotte sen olevan mieletöntä!»

»Se on mieletöntä minun nähdäkseni. Joka tapauksessa sen kaiken aiheena on mielettömyys.»

»Minä olen toista mieltä. Ja teidän ei pidä olla minulle niin vihainen; minä en ole sen arvoinen.»

»Epäilemättä olette. Te olette ruhtinaiden vihan arvoinen, kuten eräästä toisesta samanlaisesta on sanottu. Kietokaa nyt käsivartenne kaulaani, jotta voin kantaa teidät alas teitä loukkaamatta.»

Knight otti hänet käsivarsillensa, astui torninportaisiin ja alkoi laskeutua hitain ja varovaisin askelin. Sitten hän tarkasti ranteessa olevaa haavaa lempeästi kuin lastansa hoitava äiti. Hänen siinä pyyhkiessään ja siteessään Elfriden kasvoista katosi kiusallisen välinpitämättömyyden ilme, ja sen sijaan tuli jonkinlainen häveliäs ihmetys, johon liittyi vähäisiä kivun värähtelyjä.

Kumpaankin kalpeaan poskipäähän ilmestyi pieni punainen täplä, joka laajeni laajenemistaan. Elfride odotti mielettömyyttänsä koskevan nuhtelun kohta toistuvan, mutta Knight sanoikin vain:

»Se hajoitetaan aivan pian, joten lupaan sen.» Muutaman minuutin kuluttua hän jatkoi hiljaisemmin ja vakavasti: »Te, kuten jokainen muukin, varmaan tunnette sen oudon tunnon, joka meissä toisinaan on siitä, että elämämme jonakin hetkenä esiintyy kahdesti elettynä.»

»Tai tulemme vasta elämään. Niin, minusta tuntui tuolla tornissa, että me tulemme vielä yhdessä kokemaan jotakin tuon tapahtuman kaltaista.»

»Jumala siitä varjelkoon!» sanoi Knight. »Luvatkaa minulle, ettette koskaan millään ehdolla kävele missään tuollaisessa paikassa.»

»Me tiedämme, ettei sellaista tapahtumaa ole sattunut milloinkaan ennen. Te vannotte, ettei se tule koskaan uudistumaan. Niin ollen en ajattele enempää moista mieletöntä haavetta.»

Oli satanut melkoisen rankasti, mutta salamaa ei ollut näkynyt.
Muutaman minuutin kuluttua rajuilma taukosi.

Tuo uusi jurouteen lankeeminen johtui siitä, että Knight oli jälleen liittänyt häneen mainesanan mieletön.

»Joutavia; sataa jälleen tuossa paikassa, ja teillä ei ole puoltakaan peittoa.» Knight tarttui muitta mutkitta hänen käteensä, veti sen kainaloonsa ja piteli sitä niin kiinteästi, ettei hän olisi kyennyt sitä vaivatta irroittamaan. Elfride tunsi olevansa ensi kerran kuin varsa liekaköydessä, mutta pelkäsi osoittaa kiukkuansa ja tunsi mielensä kovin keventyvän, kun näki kulman takaa vaunujen saapuvan häntä hakemaan.

Elfriden loukkaantuminen selitettiin, mikäli oli välttämätöntä, heidän ehtiessään sisään, mutta kumpikin varoi sanallakaan mainitsemasta, mikä oli ollut onnettomuuden aiheena. Iltapäivän kuluessa Elfrideä ei näkynyt, mutta päivälliselle hän ilmaantui niin hilpeänä kuin ainakin.

Seurusteltuaan sillävälin yksinomaan mrs Swancourtin ja kirkkoherran kanssa Knight havaitsi myöhemmin joutuneensa jälleen saliin Elfriden seuraan. Elfride oli silmäillyt eräässä kuvalehdessä esitettyä sakkiongelmaa.

»Pidän kyllä. Se on minun mieluisin älyllinen leikkini; tosiaankin kaikkia muita verrattomasti mieluisampi. Pelaatteko te?»

»Haasta hänet kilpasille, Elfride», sanoi kirkkoherra leppoisasti. »Hän pelaa erittäin hyvin ollakseen naishenkilö.»

Peli alkoi. Mr Swancourt oli unhottanut Stephen Smithin kanssa edellisenä vuonna sattuneen samanlaisen tapahtuman. Elfride ei ollut unohtanut; mutta hän oli alkanut pitää periaatteenansa sitä ehdotonta totuutta, että pakko olla edelleenkin uskollinen Stephenille epäilemättä yllytti horjuvaiseen käytökseen melkein yhtä ehdottomasti kuin horjuvaisuus itse — tosiasia, joka tulisi suomaan viimeksimainitulle ominaisuudelle hämmästyttävää etua, mikäli se tulisi ilmenemään.

Erään parhaimmillekin pelaajille toisinaan sattuvan erehdyksen vuoksi Knight sijoitti torninsa erään Elfriden sotamiehen syliin. Se oli Elfriden ensimmäinen etu. Hän näytti riemuitsevan — jopa armottomastikin.

»Pyhän Yrjön nimessä, mitä ajattelukaan!» virkkoi Knight rauhallisesti, mutta ei sitten välittänyt sen enempää koko onnettomuudesta.

»Me kai noudatamme klubisääntöjä, eikö totta, mr Knight?» sanoi Elfride suositellen.

»Epäilemättä», vastasi mr Knight, vaikka hänen mieleensä samassa johtuikin, että hän oli sallinut Elfriden pari-kolme kertaa siirtää takaisin hänen hartaasti vakuutettuaan, että sellainen siirto oli ilmeinen erehdys.

Elfride tarttui kohta onnettomaan torniin, ja peli jatkui hänen ollessaan pikemmin voiton puolella. Sitten Knight voitti korvauksen, pääsi entiseen asemaansa ja ahdisteli häntä ankarasti. Elfride hämmentyi ja sijoitti kuningattarensa Knightin jäljellejääneen tornin riviin.

»Kas — kuinka typerää! Minä vakuutan, etten nähnyt teidän tornianne. Täytyisihän olla ihan mieletön sijoittaakseen kuningattarensa siihen tieten tahtoen!»

Hän puhui hermostuneesti, puolittain odottaen, että hänen vastustajansa antaisi hänelle siirron takaisin.

»Epäilemättä», virkkoi Knight lempeästi ja ojensi kätensä kohti kuninkaallista uhriansa.

»Niin ollen ei ole kovin mieluisaa käyttää sitä hyväkseen», sanoi
Elfride hieman ärtyisästi.

»Ellen erehdy, sanoitte seurattavan klubisääntöjä?» vastasi Knight ystävällisesti ja otti armotta kuningattaren valtoihinsa.

Elfriden teki mieli alkaa jurotella, mutta hän häpesi sitä. Kyynelet olivat tulvahtaa hänen silmiinsä. Hän oli yrittänyt kovin, ajatellut ja yhä ajatellut, kunnes hänen aivonsa olivat yhtenä ainoana pyörteenä, ja hänestä tuntui armottomalta joutua sellaisen kohtelun alaiseksi.

— »epäystävällistä käyttää hyväkseen minun tekemääni ilmeistä erehdystä.»

»Minä menetin tornini samanlaisen pelkän erehdyksen nojalla», sanoi vihollinen leppymättömällä äänellä, katsettaan kohottamatta.

»Niin, mutta —» Mutta koska hänen logiikkansa oli ehdottomasti kestämätön, hän tyytyi pelkkään vastalauseeseen. »Minä en voi sietää sitä kylmäkiskoista tapaa, jota viljelevät klubit ja ammattipelaajat, esimerkiksi Staunton ja Morphy. Ikäänkuin se itse asiassa mitään merkitsisi, oletteko irroittanut sormenne siirrettävästänne vai ettekö!»

Knight hymyili yhtä armottomasti kuin ennenkin, ja he pelasivat vaieten edelleen.

»Uusi peli», virkkoi Elfride päättävästi ja näyttäen hyvin lämpimältä.

»Sakki», virkkoi hänen vastustajansa ilmaisematta vähintäkään mielenliikutusta.

Olipa Elfriden mieli nyt toisenlainen kuin silloin, kun hän teki tahallaan virheitä, jotta Stephen Smith voittaisi!

Oli makuullemenon aika. Elfride lähti huoneeseensa, mieli ylenmäärin hämmentyneenä, täynnä nöyryytystä senvuoksi, että oli joutunut häviölle kerran toisensa jälkeen, vaikka oli itse ollut hyökkääjänä. Nautittuaan pari-kolme vuotta isänsä mielessä — joka muodostikin melkein koko hänen maailmansa — erinomaisen pelaajan mainetta, hän tunsi häviönsä sitäkin sietämättömämmäksi.

Vuoteessa ei tullut uni hänen lohduttajakseen; tuo suloinen olento on siinä suhteessa ylen arka ystävä, pakenee pienintäkin häiritsevää pilveä. Maattuaan valveillaan kello kahteen saakka hän johtui kelvolliselta tuntuvaan ajatukseen. Hän nousi hiljaa, sytytti kynttilän ja nouti kirjastosta sakkipelin oppikirjan. Palattuaan huoneeseensa hän istui vuoteessaan ja tutki nidosta uutterasti aina kello viiteen asti, jolloin hänen silmäluomensa tuntuivat ylen raskailta. Sitten hän sammutti valon ja paneutui jälleen makuulle.

»Sinä näytät kalpealta, Elfride», sanoi mrs Swancourt seuraavana aamuna aamiaispöydässä. »Eikö totta, Harry serkku?»

Nuori tyttö, joka on tuskin ollenkaan kipeä, tulee melkein välttämättä kipeäksi, kun kaikki silmät jonkin huomautuksen nojalla alkavat häntä vartioida. Kaikki silmäilivät Elfrideä. Hän oli tosiaankin kalpea.

»Olenko kalpea?» kysyi hän heikosti hymyillen. »Minä en paljoa nukkunut. Minua ahdistelivat kokonaiset armeijat juoksijoita ja hevosia, teinpä mitä tahansa.»

»Sakki ei ole mikään otollinen asia juuri ennen makuullemenoa, varsinkaan ei sinunlaisillesi helposti kiihtyville henkilöille. Älä pelaa milloinkaan enää myöhään illalla.»

»Sensijaan minä pelaan varhain. Serkku Knight», sanoi hän mrs
Swancourtia jäljitellen, »tahdotteko tehdä minulle palveluksen?»

»Joutavia, Elfride», sanoi hänen isänsä. »Miksi teet itsesi tuolla tavoin pelin orjaksi?»

»Minä tahdon, isä. Totta puhuen minä olen hermostunut senvuoksi, että jouduin niin häpeällisesti häviölle. Ja mr Knight ei ole millänsäkään. Mitäpä vahinkoa siitä niinmuodoin voi olla?»

Aamiaisen jälkeen taistelijat vetäytyivät kirjaston rauhaan, ja ovi suljettiin. Elfride näytti kyllä arvaavan, että hänen käytöksensä oli säännötön ja hämmästyttävässä määrässä sovinnaisuuden pakosta vapaa. Pahinta oli se, että hän oli Knightin kasvoissa huomaavinaan hieman ilostelevan ilmeen.

»Luulenpa, että pidätte minua mielettömänä», sanoi hän uhkarohkeasti, »mutta minä aion nyt panna parastani ja nähdä, enkö teitä voita.»

»Niinpä kyllä; mikään ei ole luonnollisempaa. Vaikka pelkäänkin, etteivät maailmannaiset käytä sitä keinoa jouduttuaan häviölle.»

»Koska he tietävät, että voiton veroinen on taito hälventää pois muisto siitä, että heidät on voitettu, ja koska he suuntaavat siihen koko tarkkaavaisuutensa.»

»Teidän väärässä-olonne voi olla mieluisampi kuin heidän oikeassa-olonsa.»

»Minä en oikein tiedä, tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte, vai pidättekö minua vain pilananne», sanoi Elfride silmäillen häntä epäluuloisesti, vaikka taipuikin omaksumaan imartelevamman vaihtoehdon. »Olenpa melkein varma siitä, että te pidätte itsekylläisyytenä, kun uskallan ryhtyä teidän vastustajaksenne. Mutta jos niin ajattelettekin, niin minä olen sitä mieltä, ettei itsekylläisyys ole sellaisessa tapauksessa mikään rikos.»

»On kyllä, taistelussa! Nelsonin urhoollisuus perustui hänen itsekylläisyyteensä.»

»Ei, ei, ei! Sanoohan profeetta Shakespeare jossakin kirjassaan, ettei ole kehnompaa taistelijaa kuin se, joka pelkää ja häviää, taistellen kuoleva sitävastoin vie voiton kuolemastakin.»

He istuutuivat, ja ottelu alkoi, Elfriden siirtäessä ensiksi. Peli jatkui. Elfriden sydän tykytti niin kiivaasti, ettei hän voinut istua hiljaa. Hän pelkäsi Knightin sen kuulevan. Vihdoin hän sen havaitsikin — sydämen tykytys näet värähdytteli pöydällä olevia kukkasia.

»Luulenpa, että olisi parempi jättää jatko toistaiseksi», sanoi
Knight, luoden häneen hyväntahtoisen silmäyksen. »Se on teille liikaa.
Kirjoitamme aseman muistiin ja lopetamme erän toiste.»

»Ei, minä pyydän, jatketaan», aneli Elfride. »Minä en saisi rauhaa, ellen kohta tietäisi tulosta. Teidän siirtovuoronne.»

Äkkiä Elfride säpsähti. »Minä tiedän, mitä teette!» huudahti hän harmistuneena, kiivas puna poskipäissä ja silmät säihkyen. »Te aiotte sallia minun voittaa tehdäksenne minulle mieliksi!»

»Miksipä en tuota tunnustaisi», vastasi Knight huolettomasti ja näyttäen sitäkin levollisemmalta, kun toinen oli ylen hermostunut.

»Ei, se ei kelpaa; minä vaadin teitä lupaamaan, ettette menettele niin mielettömästi. Se loukkaa minua kovin!»

»Hyvä, arvoisa neiti. Minä en menettele niin mielettömästi. Te ette ole voittava.»

Nyt ei kuulunut muuta kuin vanhan kellon tikitys kirjakaapin päältä. Kuluu kymmenen minuuttia; Knight voittaa hevosen, Elfride samoin ja näyttää kokonaiselta Rhadamanthukselta.

Kuluu lisää minuutteja; Elfride ottaa talonpojan ja on voitolla, verrattain ilmeisesti osoittaen sen tietävänsä.

Vielä viisi minuuttia. Knight voittaa juoksijan; Elfride tasoittaa asian ottamalla häneltä hevosen.

Kolme minuuttia. Elfride näyttää terhakalta ja vie Knightiltä kuningattaren; Knight näyttää tyyneltä ja vie kuningattaren Elfrideltä.

Kuluu kahdeksan tai kymmenen minuuttia. Knight vie talonpojan; Elfride virkahtaa »puh!» mutta ei saa talonpojan varjoakaan korvaukseksi.

Kuluu kymmenen minuuttia. Knight vie taasen talonpojan ja sanoo:
»Sakki!» Elfride sävähtää punaiseksi, vapauttaa itsensä sieppaamalla
Knightiltä juoksijan ja riemuitsee tempauksestansa. Knight vie kohta
hänen juoksijansa; Elfride näyttää ällistyneeltä.

Vielä viisi minuuttia. Elfride suorittaa hyökkäyksen ja vie Knightin jäljelläolevan juoksijan; Knight vuorostaan vie hänen ainoan hevosensa.

Kaksi minuuttia. Knight sakkaa; Elfriden mieli on nyt kiusallisen jännityksen tilassa, ja hän varjostaa kasvojansa kädellään.

Vielä muutamia minuutteja. Knight vie häneltä tornin ja uhkaa jälleen sakkia. Elfride kerrassaan vapisee peläten suunnittelemansa ovelan yllätyksen tulevan estetyksi.

Elfride nousi ja kääntyi pois sallimatta hänen nähdä kasvojansa. Eteishalliin ehdittyänsä hän juoksi portaita ylös ja huoneeseensa ja heittäytyi vuoteeseen katkerasti itkien.

Knight odotti jännittyneenä vastausta. Hän oli toivonut näkevänsä
Elfriden jälleen jo tätä ennen.

Ovella seisoi Unity, jonka asema uudessa talossa oli kamarineidin ja sisäkön välimaalta.

Mrs Swancourt avasi oven. Elfride makasi vuoteessaan täysissä pukimissa, kasvot tulikuumina ja käsivarret ojennettuina. Hän kääntyi tavan takaa levottomasti kyljeltä toiselle ja sopersi sakkipelissä käytettyjä sanoja.

Mrs Swancourtissa oli hieman tohtorin vikaa, ja hän tunnusteli nukkujan valtimoa. Se surisi kuin harpunkieli, lähes sataviisikymmentä iskua minuutissa. Mrs Swancourt siirsi nukkuvan tytön hellästi mukavampaan asentoon ja lähti takaisin alakertaan.

»Hän nukkuu», ilmoitti mrs Swancourt. »Hän ei näytä voivan hyvin. Mitä ajattelitkaan, serkku Knight? Eiväthän hänen aivonsa kestä sellaista pieksemistä kuin sinun suuri pääsi. Sinun olisi pitänyt ehdottomasti kieltää häntä enää pelaamasta.»

Kirjailijan kokemukset, mitä nuorten naisten olemukseen tulee, olivat itse asiassa paljon suppeammat kuin hänen abstraktiset tietonsa hänelle itselleen ja muille uskottelivat.

»Olen tosiaankin pahoillani», sanoi Knight vilpittömästi asiaa valittaen. »Mutta nuori neiti varmaan tietää, mikä on hänelle parasta!»

»Siunatkoon, juuri sitä hän ei tiedä. Hän ei milloinkaan ajattele sellaisia asioita, eihän, Christopher.» Hänen isänsä ja minun täytyy jaella hänelle käskyjä ja pitää häntä aisoissa, aivan kuin pientä lasta. Hänen lausumansa kelpaisivat usein jonkin nerokkaan ranskalaisen sanoiksi, ja hän on vallaton kuin poikaviikari. Mutta ajattelenpa, että on syytä lähettää hakemaan tri Gransonia — eihän haittaa.»

Mies lähetettiin heti ratsain Castle Botereliin, ja tri Gransoniksi mainittu herrasmies saapui iltapäivällä. Hän sanoi Elfriden hermoston olevan ilmeisesti epäkunnossa, määräsi joitakin rauhoittavia rohtoja ja varoitti häntä missään tapauksessa enää pelaamasta sakkia.

Seuraavana aamuna Knight, kovin itseensä harmistuneena, odotti omituisen sekavin tuntein häntä saapuvaksi aamiaiselle. Naispalvelijat tulivat sisään toinen toisensa jälkeen, ja Knight ei voinut kuolemakseen olla kääntämättä päätänsä, koska toivoi näkevänsä Elfriden. Mr Swancourt aloitti aamurukouksen häntä odottamatta. Sitten pujahti joku huoneeseen aivan hiljaa; Knight loi leppoisan katseen tulijaan, joka oli vain keittäjätär. Knightistä tuntui rukoushetki rasittavalta.

Hän lähti yksin ulkosalle, ja sattuipa kaiketi ensikerran, ettei hänestä tuntunut todenperäiseltä se väite, jonka mukaan Luonnon kauneuksien kanssa seurusteleminen ei ole yksinäisyyttä. Lähestyessään jälleen taloa hän näki nuoren tuttavansa kulkevan polkua, joka vainion kulmassa yhtyi hänen kulkemaansa. He kohtasivat toisensa. Elfride oli riemuissaan ja hämillään; Knightin seuraan tuleminen vaikutti häneen kuin kirkkoon astuminen.

Knightillä oli kädessään muistiinpanokirja, johon hän parhaillaan kirjoitti heidän tullessaan toistensa näkyviin. Hän jätti lauseen kesken ja ryhtyi lämpimästi tiedustelemaan Elfriden terveydentilaa. Elfride sanoi voivansa aivan hyvin eikä tosiaankaan ollut milloinkaan näyttänyt terveemmältä. Hänen terveytensä oli yhtä epäjohdonmukainen kuin hänen toimintansa. Hänen huulensa olivat punaiset, mutta vailla kirsikan kiiltoa, ja niiden punaa ja valkoista ihoa erotti toisistansa selvä viiva, jossa ei ollut vähintäkään epämääräisyyden ilmettä.

»Muistiinpanojako?» kysyi hän, osoittaen vilkkautta, joka ei niinkään johtunut asian herättämästä mielenkiinnosta kuin siitä, että hän halusi saada suistetuksi puhekumppanin ajatukset pois itsestänsä.

»Niin, minä tässä aloittelin. Ja jos sallitte, suoritan sen loppuun.» Knight seisoi paikallaan ja kirjoitti. Elfride jäi hetkiseksi hänen viereensä ja asteli sitten eteenpäin.

»Tekisipä mieleni nähdä kaikki ne salaisuudet, joita teillä on tuossa kirjassa», virkkoi hän hilpeästi olkansa yli.

»Mutta tahtoisin ensin kysyä teiltä jotakin. Koskeeko kirjanne sisältö vain matkoja ja kulunkeja, vai onko se mietekirja?»

»Totta puhuakseni se ei ole kumpikaan. Siinä on enimmäkseen kirjoitelmien luonnoksia, hajanaisia ajatuksia, jotka eivät mitenkään voi herättää mielenkiintoa kenessäkään muussa kuin minussa itsessäni.»

»Jos ne ovat mielenkiintoisia kirjoitelmiksi avarrettuina, niin epäilemättä paljon mielenkiintoisempia keskitetyssä muodossaan. Puhdasta ydinmehua, ennenkuin se on muokattu ihmisten nautittavaksi: 'sanoja, jotka polttavat’».

»Pikemmin ilmapalloja, joita ei ole täytetty: hervottomia, muodottomia, kuolleita. Te tuskin voisitte niitä lukea.»

»Saanko koettaa?» kysyi Elfride yllytellen. »Minä kirjoitin romaanini siihen tapaan — tarkoitan: kappaleen kerrallansa, ulkosalla — ja minua huvittaisi nähdä, käyttekö te asiaan käsiksi samoinkuin minä.»

»Tosiaankin vaikea pyyntö. En voine kieltää, kun pyydätte noin suoraan, mutta —»

»Te pidätte pyyntöäni sopimattomana. Mutta eikö minua siihen oikeuta se — että kirjoitatte minun seurassani? Jos olisin sattumalta tavoittanut kirjanne, olisi asia toinen, mutta te seisotte edessäni ja sanotte 'Sallittehan', ollenkaan välittämättä siitä, sallinko vai enkö, ja kirjoitatte edelleen ja kerrotte sitten minulle, etteivät ne ole yksityisiä tosiasioita, vaan julkisia aatteita.»

»Olkoon menneeksi, miss Swancourt. Jos teidän tosiaankin täytyy ne nähdä, niin seuraukset lankeavat teidän itsenne kannettaviksi. Muistakaa, että minä neuvon teitä olemaan kirjaani perehtymättä.»

Elfride epäröi hetkisen, silmäili hänen kättänsä, joka piteli kirjaa, alkoi sitten nauraa, tarttui kirjaan ja sanoi: »Minun täytyy se nähdä.»

Knight asteli kartanoa kohti jättäen hänet polulle kirjaa selailemaan. Saavuttuaan veräjälle hän huomasi Elfriden lähteneen liikkeelle ja odotti häntä.

Elfride oli sulkenut muistiinpanokirjan ja kantoi sitä halveksien peukalon ja etusormen välissä; hänen kasvoissaan oli harmistunut ilme. Hän ojensi kirjan vaieten Knightille kohottamatta katsettansa kättänsä ylemmäksi.

»Niin, mutta minä en voinut aavistaakaan, että olette minusta siihen kirjoittanut.»

»Ei myöskään ulkomuotoanne eikä mitään sellaista, minkä nojalla kukaan voisi teidät tuntea.»

»Minua lukuunottamatta. Entä mitä merkitsee tämä?» huudahti hän siepaten Knightiltä kirjan ja avaten sen. 'Elokuun 7:nä'. Toisin sanoen: toissapäivänä. Mutta enpä välitä sitä lukea», sanoi Elfride sulkien kirjan jälleen, ylen kopeana näöltänsä. »Miksi lukisinkaan? Minulla ei ollut mitään syytä pyytää kirjaanne nähtäväkseni, ja niin ollen se oli minulle oikein.»

Knight tuskin enää muisti, mitä oli kirjoittanut, ja selaili nyt kirjaa nähdäkseen. Hän osui tähän kohtaan:

»Elokuun 7:nä. Tyttö ehtii tyttö-ikään, ja hänen tajuntansa herää. Elettyään jonkin aikaa lapsellisen avuttomuuden tilassa se alkaa toimia. Aluksi yksinkertaiseen, nuorekkaaseen, kokemattomaan tapaan. Tottuneet havaitsijat kykenevät sanomaan täsmälleen, kuinka vanha tajunta on, tarkkaamalla, kuinka hyvin se hallitsee taitoa, joka on sen menestymiselle välttämätön — itsensä salaamisen taitoa. Yleensä sen toiminta alkaa tavoilla, joita kansanomaisesti nimitetään koreilemiseksi. Käytetty menetelmä riippuu jokaisessa tapauksessa sitä yrittelevän nuoren naisen luonnonlaadusta, yhteiskunnallisesta asemasta ja olopaikasta. Kaupungissa kasvanut tyttö lausuu jonkin moraalisen paradoksin muhkeista miehistä tai rakkaudesta. Maalaismiss käyttelee käsinkoskettavia välineitä, viheltelee tai saa veresi jähmettymään uhkaamalla taittaa niskansa (Huom. Endelstowin tornissa).

Sellaisten näytösten aiheuttajana on tietenkin viaton turhamaisuus. 'Katsokaa minua’, sanovat nuo naisellisen taituruuden aloittelijat ollenkaan harkitsematta, onko heille eduksi näyttää itseänsä niin paljon. (Laajennettava ja korjattava 'Teeskentelemättömiä taiteita’ käsittelevään kirjoitelmaa varten.)»

»Niin, nyt muistan», sanoi Knight. »Merkintöihini antoi epäilemättä aiheen teidän temppunne kirkontornissa. Mutta teidän ei pidä antaa liian suurta merkitystä tuollaisille satunnaisille muistiinpanoille», jatkoi hän rohkaisevasti, huomattuaan Elfriden loukkaantuneen ilmeen. »Pelkkä mielijohteeni saa teidän silmissänne teennäisen merkittävyyden, koska se on tehty säilyväksi kirjoittamalla se paperiin. Kaikki ihmiset ajattelevat yhtä pahoja ajatuksia henkilöistä, jotka ovat heille rakkaimmat maan päällä, mutta kun sellaisia ajatuksia ei milloinkaan merkitä muistiin, niin lopulta otaksutaan, ettei niitä ole ollut milloinkaan olemassakaan. Rohkenenpa väittää, että tekin olette ajatellut minusta yhtä ja toista epämiellyttävää, mikä kirjoitettuna näyttäisi ihan yhtä pahalta kuin tuo. Minä haastan teidät nyt sen tunnustamaan.»

»Minä ajattelen, että teillä on sangen loivat olkapäät.» Knight näytti hieman punastuvan.

»Heh-heh! Kaksi auttamatonta puutosta», virkkoi Knight, jonka ääni kuulosti hieman kolealta. »Ne luullakseni ovat naishenkilön silmissä paljoa pahemmat kuin se, että henkilöä pidetään itsetietoisena.»

»Erittäin hienosti sanottu», vastasi Elfride, joka oli liian kokematon tajutakseen hänen tarkoitustansa ja niinmuodoin varsin valmis suomaan anteeksi sanojan sävyn. »Te viittasitte tuossa luonnoksessa minuun, ikäänkuin minäkin olisin sellainen lapsi. Kaikki tekevät niin. Minä en sitä ymmärrä. Tiedättehän, että olen täysi nainen. Kuinka vanhana minua pidätte?»

»Kuinka vanhana? Sanoisin seitsemäntoista. Kaikki tytöt ovat seitsemäntoista vuoden ikäisiä.»

»Olette väärässä. Minä olen pian yhdeksäntoista. Kummasta lajista pidätte enemmän: niistä naisista, jotka näyttävät nuoremmilta kuin ovat, vaiko niistä, jotka näyttävät vanhemmilta?»

»Oikopäätä arvostellen taipuisin sanomaan: niistä, jotka näyttävät vanhemmilta.»

»Mutta onhan yleisesti tunnettua», virkkoi Elfride vilkkaasti — ja hänen sanoissaan, jotka ilmaisivat teeskentelemätöntä halua esiintyä hyvien ajatusten arvoisena, oli jotakin liikuttavaa — »että mitä hitaampi luonto on kehittymään, sitä rikkaampi se on. Ne nuorukaiset ja neitoset, jotka ovat miehiä ja naisia, ennenkuin ehtivät vastaavaan ikään, ovat mitättömyyksiä, kun hitaammin kehittyvät ehtivät ilmaisemaan täyttä sisältöänsä.»

»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »tuohon huomautukseen sisältyy jotakin. Mutta vaikka joudunkin vaaraan teitä loukata, muistutan teille niinmuodoin pitävänne selvänä, että nainen, joka on määrättynä ikäkautena ajastaan jäljessä, ei ole saavuttanut saavutettavaansa. Hänen takapajullaolonsa ei tarvitse välttämättä johtua hänen hitaasta kehittymisestään, vaan siitä, että hän on liian pian tyhjentänyt kehittymiskykynsä.»

Elfride näytti pettyneeltä. He olivat ehtineet sisään. Mrs Swancourt, jolle naittamissuunnitelmat olivat jokapäiväinen leipä, suunnitteli nyt sellaista tämän parin varalle. Seurusteluhuone, jossa he toivoivat hänet tapaavansa, oli tyhjä; vanha rouva oli yllämainitusta syystä lähtenyt sieltä nähdessään heidän saapuvan.

Knight astui tulisijan luo ja tarkasteli huolettomasti paria sen reunalla olevaa norsunluumaalausta.

»Vaikka näiden punaposkisten naisten piirteet ovatkin kovin olemattomat, mikäli näistä kuvista voi päätellä,» huomautti hän, »heillä on kieltämättä kauniit hiukset.»

»Niin, ja se merkitseekin kaikkea», virkkoi Elfride, kenties tietoisena oman tukkansa koreudesta, kenties ei.

»Mistä väristä te eniten pidätte?» rohkeni Elfride kysyä. »Riippuu enemmän niiden runsaudesta kuin väristä.»

»Minä tarkoitan naisten hiuksia», sanoi Elfride silmäänsä rävähdyttämättä ja toivoen tulleensa väärinymmärretyksi.

Kukaan mies ei voinut olla huomaamatta Elfriden hiuksia. Jos on kysymys naisista, joiden hiukset ovat sileästi kammatut, niin niiden väri voi jäädä havaitsematta miehiltä, jotka eivät erikoisesti taivu silmillään huomioimaan. Elfriden hiukset sitävastoin olivat aina välttämättä nähtävissä, ja jokaisen silmiin pisti niiden ylen vaalea ruskeus. Hän tiesi heti, että Knight, joka oli täysin siitä tietoinen, arvosteli asiaa kerrassaan hänestä riippumatta.

Elfride oli kovin harmistunut. Häneen vaikutti voimakkaasti Knightin mielipiteiden rehellisyys, ja pahinta oli, että mitä enemmän ne suuntautuivat häntä vastaan, sitä enemmän hän niitä kunnioitti. Ja nyt Elfride, häikäilemättömän pelaajan tavien, uskalsi viimeisen ja kalleimman aarteensa: silmänsä. Hänellä oli enää vain ne.

»Minkä värisistä silmistä te pidätte eniten, mr Knight?» virkkoi hän vitkaan.

Sittenkin Elfride tiesi asian olevan toisin: että tuon miehen lausuma kohteliaisuus tai tunnustuksen sana olisi ollut hänelle kuin lähde janoiselle beduiinille.

Knightin puheessa ei ollut jälkeäkään siitä kevyestä tutunomaisuudesta, joka älykkäin imartelun kosketuksin saa naishenkilön unohtamaan puhujan abstraktiset mielipiteet. Niinpä ei kumpikaan heistä virkkanut enempää hiuksista, silmistä eikä kehityksestäkään. Elfriden mielen vallanneet oman vähäpätöisyyden tunnot olivat käyneet epämieluisan selviksi, ja hänen paha mielensä ilmeni hänen kasvoissaan. Keskustelu oli kaiken aikaa taipunut rauhallisesti mutta varmasti häntä halventamaan, joten hän mielellään otti Stephenin jälleen suosioonsa voidakseen itseänsä puolustella. Stephen, arveli hän, ei olisi ollut niin lemmetön, että olisi ihastellut toisenlaisia piirteitä ja ominaisuuksia kuin hänen. Totta kyllä, että Stephen oli selittänyt häntä rakastavansa; mr Knight ei ollut milloinkaan mitään sellaista sanonut. Tuo ei oikeastaan kumminkaan asiaa muuttanut, ja se tunto, että Knight piti häntä mitättömänä, jäi yhä jäljelle. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen — jos Stephen olisi rakastanut häntä huolimatta erilaisesta maustaan, ja jos Knight olisi ollut välinpitämätön huolimatta siitä, että Elfride oli lähellä hänen ihannettansa, niin hänen ajatuksensa olisivat voineet olla paljoa onnellisemmat. Asiain nykyisellä kannalla ollen Stephenin ihailu saattoi johtua intohimon aiheuttamasta sokeudesta. Voihan olla niin, että jokaisen älykkään miehen arvostelu koitui hänen tuomioksensa.

Lauantai-iltapäivänä he joutuivat vanhempien seuraan, joten ei syntynyt enää kahdenkeskistä keskustelua heidän välillensä. Kun Elfride oli sinä iltana mennyt makuulle, hänen ajatuksensa palasivat samaan asiaan. Toisena hetkenä hän väitti olevan ilkeämielistä puhua niin ratkaisevasti kuin Knight oli puhunut, toisena se taas ilmeni hänelle aito rehellisyytenä.

»Onnetonta, millainen mitätön minä olen!» virkkoi hän huoaten. »Hänenlaisensa henkilöt, jotka liikkuvat maailmassa, eivät välitä vähääkään minun ajatuksistani enempää kuin ulkomuodostanikaan.»

Henkilö, joka on tuolla tavoin vallannut kokonaan naisen mielen, on kenties puolimatkassa hänen sydämeensä; onhan noiden kahden aseman välimatka tunnetusti varsin lyhyt.

»Lähdettekö tosiaankin pois tällä viikolla?» kysyi mrs Swancourt
Knightiltä seuraavana iltana, sunnuntaina.

He astelivat kaikin hitaasti kukkulalle kohti kirkkoa, jossa nyt oli määrä pitää viimeinen jumalanpalvelus verrattain harvinaiseen aikaan — illalla eikä iltapäivällä — ennen rappeutuneiden osien lopullista hävittämistä.

»Minä aion lähteä Bristolista Corkiin», vastasi Knight, »ja sitten menen Dubliniin.»

»Palatkaa tätä tietä ja viipykää sitten hieman kauemmin», sanoi kirkkoherra. »Viikko ei ole mitään. Olemme tuskin ehtineet kunnolla havaita teidän täällä olevan. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu —»

Kirkkoherra vaikeni äkkiä. Hän oli unhottanut, että oli sunnuntai, ja olisi luultavasti noudatellut arki-ajatuksiansa, ellei tuuli olisi heilahduttanut hänen virkapukunsa helmaa hänen näkyviinsä siten hänelle asiasta muistuttaen. Hän ohjasi kertomuksensa kohta toiselle tolalle niin taitavasti kuin olosuhteet vaativat.

»Kertomus Juudan Betlehemiin matkustavasta leviitasta, jonka otin saarnani aiheeksi toissa sunnuntaina, sopii varsin hyvin tähän asiaan», lausui hän niinkuin ainakin mies, joka ei suinkaan ole vastikään aikonut kertoa arkista tarinaa, vaan on jo viikkomääriä ajatellut ainoastaan sunnuntaisia asioita. »Mitä hän oikeastaan levottomuudellansa voitti? Jos hän olisi jäänyt jebusiittien kaupunkiin eikä olisi siinä määrin Gibeasta välittänyt, niin hänelle ei olisi sattunut mitään vaikeuksia.»

»Mutta hän oli jo menettänyt viisi päivää», virkkoi Knight sulkien silmänsä kirkkoherran kiitettävältä suunnanmuutokselta. »Hänen vikansa oli siinä, että hän oli alunpitäen omaksunut viivyttelyjärjestelmän.»

»Sinä siis tulet joka tapauksessa», vaatieli mrs Swancourt, joka oli havainnut tytärpuolensa kasvoihin kohonneen tuskin huomattavan ikävyyden ilmeen Knightin ilmoittaessa aiheestansa.

Knight puolittain lupasi käydä talossa paluumatkallansa, mutta hänen lupauksensa epävarmuus riitti saamaan Elfriden alakuloisen mielenkiinnon kohdistumaan kaikkeen siihen, mitä hän jäljellä olevina hetkinä teki. Kun apulaispappi oli toimittanut sinä päivänä jo kaksi jumalanpalvelusta, niin mr Swancourt oli ottanut pitääkseen huolen koko iltahartaudesta, ja Knight luki hänelle tekstit raamatusta. Auringonvalo tulvi sisään rappeutuneesta lännenpuolisesta ikkunasta valaisten kaikkia hartaushetken osanottajia kultaisella hohteellaan. Lukevaa Knightiä valaisi sama pehmeä loiste. Urkujen ääressä istuva Elfride silmäili häntä sykähtelevin alakuloisin tunnoin, jota elätteli se vakaumus, että hänen elämänpiirinsä oli saavuttamattomissa. Knightin harkiten lukiessa määrättyä kohtaa — kappaletta Eliaan historiasta — hänen syvä äänensä kajahteli niin ilmeisesti Elfriden olemassaolosta vähääkään välittämättä, että hänen läsnäolonsa herätti Elfridessä sellaisen luoksepääsemättömyyden tunnon, jota hänen poissaolonsa tuskin olisi kyennyt aiheuttamaan.

Kun Elfride sitten kääntyi hetkiseksi katselemaan painuvan päivän loistoa, hänen katseensa sattui erääseen läntisellä parvekkeella istuvaan naishenkilöön. Hänen näkemänsä kalpeat kasvot olivat Jethwayn lesken, jota Elfride ei ollut monestikaan tavannut sen aamun jälkeen, jolloin oli palannut Stephen Smithin seurassa. Tuo aivan vähävarainen vaimo näytti viettävän aikansa matkustelemalla Endelstowin kirkkomaan ja sen Southamptonin ympäristössä sijaitsevan maakylän hautausmaan väliä, missä hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt tässä kirkossa, ja hänellä näytti olleen jokin erikoinen syy valitessaan istuinpaikkansa. Parvekkeen ikkunasta näkyi selvästi hänen poikansa hauta — se oli lähimpänä esineenä sillä näkymöllä, jonka ulkoreunaa kiersi muuttumaton merenulappa.

Kirkkoon tulvivat säteet valaisivat hänenkin kasvojansa. Ne kääntyivät nyt kohti Elfrideä jäykin ja katkerin ilmein, jonka paikan juhlallisuus koroitti sille oikeastaan kuulumattomaan traagilliseen arvokkuuteen. Tyttö paneutui jälleen alkuperäiseen asentoonsa entistä rauhattomampana.

Elfriden tunneliikuntojen luonteeseen kuului, että ne itsestään kävivät yhä voimakkaammiksi ja purkautuivat piankin ilmi. Tarvittiin vain vähäinen kosketus — jokin runo, auringonlasku, taitavasti helähdytetty soittimenkieli, epämääräinen kuvittelu olivat tavallisia laukaisijoita. Knightin kunnioituksen tavoittelu, joka oli johtamassa hänen rakkautensa kaipuuseen, teki nykyisen tilanteen riittäväksi. Polvistuessaan ennen kirkosta lähtöä, auringon säteiden kohottua kattoa hiveleviksi ja kirkon alempien osien jäätyä pehmeään varjoon, hän ei voinut olla ajattelematta Coleridgen synkkää runoelmaa »Kolme hautaa», ja kun hän ajatteli mrs Jethwayn häntä kiroavan, hän itki niin, että hänen sydämensä oli pakahtua.

Heidän lähtiessään kirkosta aurinko parhaillaan meni mailleen, ja maisema jäi ikäänkuin tasanteeksi, jolta kaunopuhuja on vastikään poistunut, joten kuulijoilla ei ole muuta neuvoa kuin nousta ja lähteä kotiin. Mr ja mrs Swancourt lähtivät vaunuissa, Knight ja Elfride pitivät parempana astella jalkaisin, kuten taitava vanha naittajakin oli toivonut. He lähtivät yhdessä alas kukkulalta.

»Teidän lukunne miellytti minua, mr Knight», havaitsi Elfride sanovansa. »Te luette paremmin kuin isä.»

»Minä kiitän jokaista, joka kiittää minua. Te soititte oivallisesti, miss Swancourt, ja sangen oikein.»

»Mielelläni minä soittaisin tuntehikkaammin. Mutta minulla ei ole hyvää nuottivarastoa, ei hengellisiä eikä maagisia sävellyksiä. Mielelläni omistaisin pienen sievän kokoelman — hyvin valitun, ja minulle lähetetyt uudet kappaleet saisivat olla yksinomaan todella arvokkaita.»

»Olen iloinen kuullessani toivelmanne. On merkillistä, kuinka harvat naiset rakastavat musiikkia todellisena tarkoitusperänä eikä vain välineenä — vaikka jätämme kerrassaan huomioonottamatta ne, joissa ei ole mitään sisältöä. Enimmäkseen he rakastavat sitä sivuseikkojen vuoksi. En ole milloinkaan tavannut naista, joka rakastaa musiikkia niinkuin tusinanverta tuntemiani miehiä.»

»Kuinka vedätte rajaviivan, joka erottaa toisistaan ne naiset, joissa on jotakin sisältöä, niistä, joissa ei mitään ole?»

»Niin», virkkoi Knight hetkisen mietittyään, »minä tarkoitan sisällöttömillä sellaisia, jotka eivät välitä mistään perusteellisesta. Tässä eräs esimerkki: Minä tunsin erään miehen, jolla oli nuori naisystävä. Hän oli neitoon kovin mieltynyt; olipa heidän määrä mennä naimisiinkin. Neito näytti harrastavan runoutta, ja mies tarjosi hänelle valittavaksi kahden englantilaisen runoilijan teokset, joita hän oli sanonut kovin mielivänsä. Mies kysyi: »Kumman niistä haluat minun mieluummin lähettävän?» Neito vastasi: »Sievä korvarengaspari, Bond Streetin varrelta ostettu, olisi niitä kumpaakin somempi.» Minun mielestäni tytössä ei ollut paljoa muuta kuin turhamaisuutta, ja te ajattelette varmaan samoin.»

Knight sattui silmäämään hänen kasvojansa, havaitsi ilmeen teennäisyyden ja näytti epäilevän.

»Te, miss Swancourt, ette olisi sellaisessa tapauksessa antanut etusijaa helyille?»

»Minä asetan teidät kokeen alaiseksi», sanoi vääjäämätön Knight. »Kumman haluatte näistä kahdesta jokseenkin samanarvoisesta esineestä: hyvin valitun kokoelman parasta musiikkia, josta vastikään puhuitte — safiaaniin sidottuna, pähkinäpuisessa kotelossa, lukkoineen ja avaimineen — tai parin korvarenkaita, sievimmät, mitä Bond Streetin ikkunoista löytyy?»

»Aivan varma», sanoi Elfride hiljaa, »jos voisin varmasti ostaa korvarenkaat jälkeenpäin.»

Knight, hieman moitittavasti, piti ilonansa kiistellä tuon tykyttelevän, vilkasliikkeisen olennon kanssa, jonka kiihtyvä luonnonlaatu teki sellaisen menettelyn eräänlaiseksi julmuudeksi.

»Suokaa anteeksi», sanoi Elfride hieman nauraen, hieman säikähtyneenä ja ankarasti punastuen.

»Ah, miss Elfie, miksi ette sanonut kohta niinkuin jokainen luja nainen olisi sanonut: 'Minä en ole häntä parempi, minä valitsen samoinkuin hän?’»

»Niin olenkin, luullakseni. Mutta tuo koe on ankara — kerrassaan kiusallinen.»

»Ei, ei, ei, ei!» huudahti Elfride harmistuneena. »Minä en tarkoittanut, mitä te ajattelette. Minä pidän kaikkein eniten musiikista, mutta minä pidän —»

»Vielä enemmän korvarenkaista — eikö totta!» sanoi Knight kiusoitellen. »Luulenpa, että minulla olisi ollut moraalista uskallusta tunnustaa se heti, pyrkimättä korkeuksiin, joita en kykene saavuttamaan.»

Elfriden laita oli samoinkuin ranskalaisen sotaväen: hän ei ollut urhoollinen puolustautuessaan. Niinpä hän vastasikin melkein kyynelsilmin ja epätoivoisena:

»Minä tarkoitan, että pidän korvarenkaista enemmän juuri nyt, koska viime vuonna kadotin toisen kaikkein kauneimmasta paristani, ja isä sanoi, ettei hän enää osta eikä salli minun ostavan, koska olin ollut huolimaton — se on tarkoitukseni, mr Knight.»

»Pelkäänpä olleeni kovin karu ja kömpelö», virkkoi Knight pahoitellen nähdessään, kuinka hämillään Elfride oli. »Mutta vakavasti sanoen: kunhan naiset tietäisivät, kuinka he sellaisilla laitteilla tärvelevät hyvän ulkonäkönsä, olen varma siitä, etteivät he milloinkaan niitä haluaisi.»

»Varmaankaan eivät, jos olivat sellaiset kamalat esineet, joilla naiset nykyjään korviansa varustavat — kuin höyrykoneen sääntelijä tai pari vaakakuppia, taiteilijan palettia, kellon heiluria ja Herra ties mitä.»

»Ei, ne eivät olleet ollenkaan sellaiset. Ne olivat erittäin sievät — tällaiset», sanoi Elfride kovin vilkastuen. Sitten hän piirsi päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan suurennetun, valitettuja lemmikkejä esittävän kuvan käyttäen mittakaavaa, joka olisi soveltunut puolen peninkulman pituiselle jättiläiselle.

»Epäilemättä, erittäin sievät — erittäin», virkkoi Knight kuivasti.
»Kuinka tulitte kadottaneeksi niin arvokkaan esineparin?»

»Minä kadotin ainoastaan toisen niistä — ei kukaan kadota molempia samalla kertaa.»

Hän esitti tuon huomautuksen hämmentyneenä ja hermostuneesti sormiansa liikuttaen. Kun otamme huomioon, että menetys oli tapahtunut Stephen Smithin yrittäessä ensi kertaa häntä suudella, hänen hämminkiänsä sopinee tuskin ihmetellä. Kysymys oli ollut taitamaton eikä saanut mitään suoraa vastausta.

»Niinpä kyllä — kukaan ei kadota molempia — minä ymmärrän. Ja kieltämättä se seikka, että kysymyksessä oli kadottaminen, vie valinnastanne kaiken turhamaisuuden tuoksun.»

»Kun en milloinkaan tiedä, oletteko tosissanne, en tiedä», virkkoi Elfride kysyvästi silmäillen oraakkelin kasvoja. Sitten hän tuli hienosti oman itsensä avuksi: »Jos minä tosiaankin näytän turhamaiselta, niin se johtuu siitä, että olen turhamainen vain käytöksessäni — en sydämessäni. Pahimpia naisia ovat ne, jotka ovat turhamaisia sydämessään, mutta eivät käytöksessään.»

»Sukkela erotus. Niin, ne ovat epäilemättä moitittavammat», vastasi
Knight.

»Onko turhamaisuus kuolemansynti, vai saako sen anteeksi? Tehän tiedätte, mitä elämä on; sanokaa minulle.»

»Minä en suinkaan tiedä, mitä elämä on. Oikea elämää koskeva käsitys on niin vaikea asia, ettei siitä suinkaan suoriudu sinä lyhyenä aikana, joka kuluu meidän kulkiessamme sen läpi.»

»Voiko se seikka, että nainen pitää koruista, tehdä hänen elämänsä, sen korkeammassa merkityksessä, pelkäksi harhaksi?»

»Te varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan, vaikka sanani ovatkin huonosti valitut ja kulunnaiset», virkkoi Elfride kärsimättömästi. »Teidän ei pidä ajatella, että minä ajattelen pelkkiä kulunnaisia ajatuksia, vaikka lausunkin kulunnaisia sanoja. Minun vähäinen sanavarastoni on kuin rajoitettu määrä karkeita valinkaavoja, joihin minun on heitettävä kaikki ainekseni, hyvät ja huonot: ja aineksen uutuuden tai hienouden hävittää usein kaavan karkeus.»

»Hyvä; minä uskon tuon nerokkaan esityksenne oikeaksi. Mitä tulee käsittelemäämme asiaan — elämään, joka on harhaa — teidän ei tarvitse olla huolissanne. Ihmisen elämä voi olla ihan yhtä romanttinen ja merkillinen ja mielenkiintoinen, jos hän epäonnistuu kuin jos hän onnistuu. Erona on vain se seikka, että tarinan viimeinen luku puuttuu. Jos kyvykäs mies yrittää suorittaa jotakin suurta tekoa, joka häneltä kumminkin jää suorittamatta jonkin hänestä itsestänsä riippumattoman seikan vuoksi, niin hänen siihenastinen historiansa sisältää aivan yhtä paljon kuin sellaisen miehen, joka on suuren tekonsa suorittanut. Ihmiset menettelevät perin omituisesti pitäessään jonkin poikasen koulunkäyntiä ja muita samanlaisia asioita joko mielenkiintoisena romaanina tai pelkkänä joutavana riippuen siitä, millainen on myöhemmin saavutettu maine.»

He astelivat auringonlaskun ja kuunnousun välimaalla. Auringon mennessä mailleen oli melkein täysi kuu alkanut kohota taivaalle. Heidän varjonsa, läntisen hohteen luomat, näyttivät vähitellen häipyvän olemattomiin kuutamon alkaessa kuvata vastakkaiselle puolelle toista yhä selvempää varjoparia.

»Minä pidän elämääni jossakin määrin epäonnistuneena», virkkoi Knight jälleen vähäisen vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä hän oli havainnut vastakkaiset varjot.

»En oikein tiedä, kuinka. Mutta jollakin tavalla minä olen ampunut harhaan.»

»Todellako? Se, että on niin tehnyt, ei paljoa merkinne, mutta se seikka, että tuon tuntee, on varmaan surun lähde. Olenko oikeassa?»

»Osaksi, joskaan ette täydellisesti. Se tunto, että on joutunut syvästi kokemaan, on jonkinlaisena lohdutuksena niille henkilöille, jotka ovat tietoiset siitä, että ovat erehtyneet väärille urille. Miten ristiriitaiselta asia näyttäneekin, ei kumminkaan ole pätevämpää totuutta kuin se, että henkilöt, jotka ovat aina osuneet oikeaan, eivät tunne oikeaanmenemisen todellista luonnetta läheskään yhtä hyvin kuin ne henkilöt, jotka ovat joutuneet harhaan. Mutta minulla ei ole missään tapauksessa syytä tuoda hallaa teidän suviaikaanne käsittelemällä enemmän tätä asiaa.»

»Jos myönnän, niin loukkaan teitä; jos kiellän, niin ajattelette, etten ole vilpitön», vastasi Knight silmäillen uteliaana hänen kasvojansa.

»Olkoon», virkkoi Elfride alakuloisesti huokaisten, »'sillä kuka taitaa käsittää sen, mikä on ylen syvä’. Luulenpa, että minun täytyy suhtautua teihin samoinkuin raamattuun — valita ja ymmärtää se, minkä voin, ja sen nojalla nietosta kaikki muu yhtenä ainoana myhkyränä, pelkän uskon nojalla. Ajatelkaa, että olen turhamainen, jos tahdotte. Maallinen suuruus vaatii niin paljon pienuutta voidakseen menestyä, ettei jokin lisäksi tuleva vajavaisuus ole suurikaan surun aihe.»

»En tiedä, kuinka on naisten laita», vastasi Knight huolettomasti, »mutta miehelle, jonka on ansaittava elatuksensa, on epäilemättä onnettomuudeksi, jos hän saa syntymästään jalon luonnonlaadun. Ylevä sielu vie miehensä köyhäintaloon; voitte niinmuodoin olla oikeassa pitäessänne turhamaisuuden puolta.»

»Ei, ei, sitä minä en tee», sanoi Elfride katuen. »Mr Knight, kun olette poissa, lähetättekö minulle jotakin, mitä olette kirjoittanut? Tekisi mieleni nähdä, kirjoitatteko niinkuin olette viimeksi puhunut, vaiko paremmalla tuulella ollen. Mikä on teidän oikea itseytenne — se kyynikko, joka olette ollut tänä iltana, vaiko se hieno filosofi, joka olette aikaisemmin ollut?»

Keskustelu viivytti heitä pihamaalla ja kuistikolla, kunnes tähdet alkoivat välkkyä. Elfride kohotti katseensa ja virkkoi jotain virkkaakseen —

»Se vartioi pohjoisnapaa koko päiväntasaaja näköpiirinänsä. Ja tuo joutilas tuolla alhaalla, jonka näkyvistä olemme kohta vierineet pois, on Intiassa — erään nuoren ystäväni pään päällä. Hän kenties katselee zenitissämme olevaa tähteä, joka siellä riippuu alhaalla näköpiirin rajalla, ja ajattelee sen merkitsevän paikkaa, missä hänen uskollinen lemmittynsä asustaa.»

Elfride katsahti Knightiin epäluuloisesti. Tarkoittiko hän häntä, Elfrideä? Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja, mutta hänen asenteensa tuntui osoittavan, ettei ollut niin laita.

»Minä luulen, että hänen vanhempansa ovat tämän kreivikunnan asujaimia. Minä en heitä tunne, vaikka olen ollut useita vuosia hänen kanssaan kirjevaihdossa. Onnekseen tai onnettomuudekseen hän rakastui ja lähti sitten Bombayhin. Sittemmin en ole hänestä paljoa kuullut.»

Knight ei jatkanut vapaaehtoista esitystänsä, ja vaikka Elfride tuokion ajan taipui käyttämään hyväkseen hänen vast’ikään antamaansa rehellisyyden läksytystä, hänen lihansa oli heikko, ja aie hajosi hiljaisuudeksi. Knightin sokeissa sanoissa tuntui piilevän moitetta, mutta Elfride ei kyennyt selvästi määrittelemään mitään vilpillisyyttä, johon hän olisi tehnyt itsensä vikapääksi.

Päivät liittyivät toisiinsa, ja jokainen niistä lisäsi hänen sydämellään lepäävää painoa. Hän eteni Killarneyn järville, harhaili seudun rehevissä metsissä, katseli saarten, kukkuloiden ja laaksojen runsautta ja kuunteli tuon romanttisen paikan ihmeellisiä kaikuja, mutta jäi sittenkin vaille sitä unelmain hohteina, joka aikaisemmin oli sellaisissa siunatuissa tienoissa lahjaksi koitunut.

Heidän seurustellessaan Elfriden tyttömäinen olemus ei ollut häneen syvästi vaikuttanut. Hän ei ollut tietoinen siitä, että Elfriden tulo hänen elämänkehäänsä oli tuonut siihen mitään lisää; mutta nyt, hänen ollessaan poissa, hän tunsi ilmeisesti, että häneltä oli paljon riistetty. Se, mikä varhemmin ilmeni ylimääräisenä, kävi nyt välttämättömäksi; Knight oli rakastunut.

Stephen rakastui Elfrideen katsellessaan häntä, Knight lakattuaan häntä katselemasta. Hän ei tietänyt, milloin tai miten tuo henki oli häneen tullut; hän oli joka tapauksessa varma siitä, ettei hän Endelstowista lähtiessään ollut tuntenut sellaiselle eroamiselle ominaista pistävän alakuloisuuden hienoa suloisuutta. Oliko hän alkanut neitoa rakastaa, kun katse kohtasi katseen tornissa sattuneen onnettomuuden jälkeen? Hän oli vain ajatellut neidon olevan heikon. Oliko hän rakastunut hänen seistessään pihamaalla ilta-auringon häntä kirkastaessa? Hän oli ajatellut, että neito oli hyvännäköinen; ei enempää. Oliko hänen keskustelunsa kylvänyt siemenen? Hän oli ajatellut, että neidon sanat olivat älykkäät ja nuoren naisen lausumiksi varsin kunnioitettavat, mutta eivät huomattavat. Oliko sakkipeli jotenkin asiaan vaikuttanut? Varmaankaan ei; hän oli pitänyt neitoa sangen itserakkaana lapsena.

Knightin kokemus kumosi täydellisesti sen väitteen, että rakkaus aina syntyy silmien katseista ja sormien myötätuntoisesta kosketuksesta, että se liekin tavoin ilmaisee itsensä syntymisensä hetkenä. Vasta sitten, kun he olivat eronneet ja muisti oli hänen kuvansa kirkastanut, voi sanoa Knightin edes tarkkaavasti häntä silmäilleen.

Kun Knight siten tahtomattansa oli keräillyt kuvia, joita hänen mielensä ei käsitellyt, ennenkuin niiden aiheuttaja oli poissa, hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi rakastunut neidon sieluun, joka oli tilapäisesti eronnut ruumiistansa seuratakseen lähtenyttä hänen retkellänsä.

Elfride alkoi nyt vallita häntä niin ehdottomasti, että hän, itsensä erittelemiseen tottuneena, melkein vapisi ajatellessaan niitä vaikutuksia, joita voi aiheuttaa tämä uusi voima hänen hyvin järjestellyssä elämässään. Hän kävi levottomaksi; sitten hän unohti kaikki sivuseikat mielihyvin ajatellessaan armastansa.

On kuitenkin sanottava, että Knight rakasti pikemmin filosofisesti kuin romanttisesti.

Hän muisteli, miten Elfride oli käyttäytynyt. Koruttomuus taipuu muuttumaan keimailuksi. Keimailiko Elfride? kysyi hän itseltänsä. Mikään teennäinen selittely ei kyennyt sellaista teoriaa tukemaan. Toiminta oli ollut niin moitteetonta, ettei se mitenkään voinut olla teeskentelyä. Siinä ilmenivät kaikki ne puutokset, jotka ilmaisevat tosi aitoutta. Taitavinkaan näyttelijätär ei olisi voinut näytellä avomielisen tytön osaa niin hyvin kuin Elfride sen eli. Hänessä ilmenivät ne pienet viekkaudet, jotka osaltansa muodostavat vilpittömyyttä.

On oppineita, jotka ovat oppineita luonnostansa, ja toisia, jotka ovat niitä olosuhteiden vuoksi. Knightia oli joka tapauksessa pidetty edelliseen ryhmään kuuluvana. Miksi hän nyt oli muuttumassa? Oli hänelle itselleen varsin omituista tarkastella omia rakkautta koskevia teoriojansa uuden kokemuksensa täydessä valossa ja havaita, kuinka hänen lausumansa todellisuudessa merkitsivät paljoa enemmän kuin hän oli arvannut niiden merkitsevän niitä kirjoittaessaan. Ihmiset keksivät usein jonkin kulunnaisen vanhan periaatteen koko voiman vasta silloin, kun jokin satunnainen seikka pakottaa heidät sen havaitsemaan; mutta Knight ei ollut milloinkaan ennen tuntenut tapausta, jossa mies olisi sillä tavoin oppinut tuntemaan omien epigrammiensa koko kantavuuden.

Eräs asiaan kuuluva seikka tuotti hänelle erinomaista tyydytystä. Häneen oli juurtunut lähtemättömäksi se vakaumus, että hänen täytyi välttämättä olla ensimmäinen naisensa sydämeen tulija. Hän oli keksinyt itsessään sen ehdon, että jos hän milloinkaan päättäisi mennä naimisiin, se toteutuisi ainoastaan siinä tapauksessa, ettei tarvitsisi pelätä mitään ilmitulevia vanhoja kirjeitä eikä jonkun sattumalta kohdatun salaperäisen vieraan aiheuttamaa kumarrusta ja punastumista. Knightin tunteet olivat hänen ikäisessään, vilpittömästi rakastavassa miehessä yleensä tavattavat, joskin kenties hieman tavallista voimakkaammat hänen harrastustensa vuoksi. Kun miehet rakastavat ensi kerran nuorukaisina, he rakastavat koko sydämellänsä, minkään muun tekijän asiaan vaikuttamatta. Vuosien lisääntyessä yhä useammat kyvyt pyrkivät osallisiksi valtatunteeseen, kunnes Knightin iällä äly mielellään pyrkii siinä tuntumaan. Se voidaan yhtä hyvin jättää pois laskusta. Mies, joka rakastuneena asettaa aivojensa tilanteen mittapuuksi, menettelee niinkuin se, joka yrittää määrätä aluksensa maantieteellistä pituutta mastonhuipussa olevan valon nojalla.

Knight päätteli Elfriden tottumattoman käytöksen nojalla, joka oli tosiasia, hänen rakkautensakin olevan tottumattoman, mikä oli pelkkää abstraktista johtelua. Incrédules les plus crédules, ne jotka eniten epäilevät, ne helpoimmin uskovat. »Elfride», mietti hän, »on tuskin miestä silmäillyt, ennenkuin näki minut.»

Knight ei ollut unohtanut, kuinka ankarasti hän oli kohdellut neitoa, joka piti korua parempana kuin mielenylennystä, ja oli sittemmin sadat kerrat antanut hänelle anteeksi ajatellen kuinka luonnollinen naishenkilölle oli koristautumishalu ja kuinka välttämätönkin oli vähäinen persoonallisen turhamaisuuden lisä naisen mielen herkän ja viehättävän värityksen täydentäjänä. Niinpä, kun oli ehtinyt kulua viikko, joka oli kuljettanut hänet Dubliniin, hän päätti lyhentää retkeänsä, palata Endelstowiin ja antautua muuttamalla todeksi tuon sunnuntai-iltaisen hypoteettisen tarjouksen.

Vaikka Knight oli keittänyt kokoon suuren joukon sosiaalisia miellyttävyyksiä ja nykyaikaisia käytöstapoja yleensäkin käsitteleviä kirjoitelmia, käytännön erikoinen viimeistely puuttui, ja nyt Knight ei kyennyt kuolemakseen muistamaan, pidettiinkö soveliaana lahjoittaa nuorelle ladylle persoonallisia koruja, ennenkuin säännönmukainen kihlautuminen oli tapahtunut. Mutta lähtönsä edellisenä päivänä hän Dublinissa silmäili huolestuneesti ympärillensä keksiäkseen hienon jalokiviliikkeen, josta voisi ostaa sellaista, minkä arveli Elfridelle parhaiten sopivan.

Astuttuaan jälleen huoneeseensa, suljettuaan ovensa ja istuuduttuaan, hän mitä kömpelöimmin ja tottumattomimmin tuntein avasi safiaanikotelon ja piteli kultasepän valmistamia helposti rikkoutuvia tuotteita nähtävissään. Yksinäiselle kirjallisuuden miehelle olivat monet asiat muuttuneet vanhoiksi, mutta nyt käsilläoleva oli uusi, ja hän käsitteli kuin lapsi erästä sivistyksen hedelmää, jota hänen sormensa eivät olleet milloinkaan ennen kosketelleet. Sitten hänen mieleensä yhtäkkiä johtui epäilys, että valittu malli kenties ei sittenkään Elfridelle soveltunut. Hän nousi hämmentyneenä ja riensi kadulle vaihtaakseen ne toisiin. Nähtyään melkoista vaivaa suorittaessaan uutta valintaa, jonka aikana hänen mielensä joutui siinä määrin ymmälle, että taide-esineiden arvosteleminen näytti olevan hänelle kerrassaan mahdotonta, Knight otti mukaansa toisen korvarengasparin. Ne pysyivät hänen hallussaan ehtoopuoleen saakka, jolloin hän, tarkasteltuaan niitä viisikymmentä kertaa yhä enemmän peläten, että jälkimmäinen valinta oli ensimmäistä huonompi, tiesi unen karttavan hänen pielustansa, ellei hän vaihtaisi saalistansa vieläkin parempaan. Kerrassaan itseensä harmistuneena hän lähti jälleen myymälän ovelle, mutta häpesi astua sisään ja aiheuttaa lisää vaivaa, meni erääseen toiseen liikkeeseen ja osti korvarengasparin, joka oli suunnattoman paljon kalliimpi, koska se näytti ihan oikealta, kysyi kultasepältä, tahtoiko hän ottaa vastaan toisen parin, sai kuulla, ettei voitu vaihtaa toisten valmistajien tuotteita, maksoi hinnan ja lähti, hallussaan kaksi paria korvarenkaita, ihmetellen kovin, mitä tekisi tuolla ylimääräisellä parilla. Hän melkein toivoi, että se katoaisi tai että joku sen häneltä varastaisi, ja samalla hänen mieltänsä rasitti se tunto, että hänen, kykenevänä ja taloudellista elämää oikein arvioivana miehenä, piti välttämättä se myydä. Vihdoin hän sen todellakin möi ihan polkuhinnasta. Siihen tunteeseen, että koko päivä oli huvennut hänen juostessaan kaupungilla tämän uuden ja tavattoman asian vuoksi taitamattomuudessaan menettäen erinäisiä puntia, liittyi vähäinen tyydytys, jonka aiheena oli se ajatus, että hän nyt oli kaikiksi ajoiksi vapauttanut itsensä naisten koruja koskevasta äärettömästä tietämättömyydestänsä sekä vihdoinkin hankkinut itselleen todella taiteellisen tuotteen. Lopun päivää hän tutki jokaisen kohtaamansa naishenkilön koruja arvioitsijan perin tottunein silmin.

Seuraavana aamuna Knight oli jälleen kulkemassa Pyhän Yrjön salmen poikki — ei palatakseen Lontooseen Holyheadintietä, kuten oli alkujaan suunnitellut, vaan kohti Bristolia — käyttäen hyväkseen mr ja mrs Swancourtin kehoitusta käydä heitä tervehtimässä paluumatkallansa.

Vaikka naisten vallitseva intohimo — saattaa viehätys- ja vaikutusvaltansa alaisiksi niitä, jotka ovat heitä voimallisempia — epäilemättä Elfridessä ilmeni, se kumminkin oli toiveeton. Aluksi hän oli toivoellut itselleen uuden tuttavansa Knightin hyviä käsityksiä, mutta nyt hän tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, kuinka paljon noita alkeellisia ystävyyden ainesosia korkeammalle hänen toivelmansa kohosivat. Hän oli koko ajan tuntenut, että hänen halunsa voida viehättää miesten parhaita ei suinkaan merkinnyt väärämielisyyttä Stephen Smithiä kohtaan. Hän ei voinut — eivätkä kovinkaan monet naiset yleensäkään voi — käsittää, mihin kaikkeen voi johtaa asia, jonka alku on vähäpätöinen. Stepheniltä saapuvat kirjeet olivat pakostakin harvalukuiset, ja Elfriden uskollisuudentunto kiintyi aina viimeksisaapuneeseen, niinkuin haaksirikkoutunut merimies kiintyy johonkin ajelehtivaan kappaleeseen. Nuori tyttö vakuutteli itselleen iloitsevansa siitä, että Stephenillä oli sellainen oikeus hänen käteensä (Elfriden mielestä karkauksen nojalla saavutettu). Hän petteli itseänsä sanomalla: »Ellen olisi sillä tavoin itseäni hänelle luovuttanut, niin kenties voisin rakastua mr Knightiin.»

Kaikki tuo teki Knightin lähdön jälkeisen viikon hänelle erittäin synkäksi ja ikäväksi. Hän mainitsi edelleenkin Stephenin rukouksissaan ja luki hänen vanhoja kirjeitänsä — todellisuudessa jonkinlaisena lääkkeenä, vaikka yrittikin itsellensä uskotella, että se oli todellinen nautinto.

Kirjeet olivat käyneet yhä toivorikkaammiksi. Stephen kertoi hänelle päättävänsä jokaisen päivän työn sen miellyttävän tietoisuuden vallassa, että taaskin oli siirretty pois yksi kivi heitä erottavasta muurista. Sitten hän piirteli kuvia siitä, kuinka muhkean parin he kerran muodostaisivat. Ihmiset kääntyisivät katsomaan ja sanoisivat: »Onpa tuolla nuorella miehellä ollut hyvä onni!» Stephen varoitti häntä sureksimasta heidän hurjaa karkausyritystänsä (Elfride näet oli useita kertoja sanonut sen itseänsä vaivaavan). Ajattelipa kuka muu hyvänsä, joka asiasta jotakin tiesi, mitä tahansa, Stephen tunsi varsin hyvin hänen siveän luonnonlaatunsa. Ainoana moitteena oli se, ettei Elfride ollut kirjoittanut aivan yhtä hellästi Lontoossa ollessaan. Hänen kirjeissään oli tuntunut ilmenevän hilpeyttä, joka ei ollut johtunut häneen, Stepheniin, kohdistuvista ajatuksista.

Knight ei ollut alkujaan vakavasti ajatellut palata Endelstowiin, ja hänen lupauksensa oli ollut vieläkin epämääräisempi. Hän ei yleensäkään luvannut enempää kuin voi täyttää. Kirkkoherra oli verrattain hämmästynyt nähdessään hänen niin pian palaavan, mrs Swancourt ei. Palattuansa Knight sai tietää, että sillävälin oli päätetty lähteä kuukauden lopulla St. Leonardiin muutamiksi päiviksi.

Tänä ensimmäisenä iltana Knight ei keksinyt sopivaa tilaisuutta tarjotakseen Elfridelle lahjaa, jonka hankkiminen oli tuottanut hänelle suurta hankaluutta. Kun seuraavana aamuna sattui olemaan kaunis ilma koko viikon kestäneiden pilvisäiden jälkeen, päätettiin kaikin lähteä Barwith Strandiin tarkastelemaan paikallista nähtävyyttä, joka oli vieras sekä mrs Swancourtille että Knightille. Knight vainusi romanttisen tilaisuuden mahdollisuutta ennen illan tuloa.

Tie kulki yli vihreiden kukkuloiden, joilla pensasaidat kiertelivät kuin köydet laiturilla. Vilahduksittain näkyi alempana sininen merenulappa ja siinä siellä täällä vaahtopää aalto ja jokin valkoinen purje. Sitten vaunut vierivät vuorensolaan. Kummallakin puolen kohosivat tummanruskeat seinämät, ja toisesta lankesi tielle tumma sakarainen varjo. Halkeamasta tuiskusi raikas vesisuihku, joka lirisi alas vihreille lehdille ja muodosti rotkon pohjalle pienen puron. Kummankin jyrkänteen otsalta riippuivat takkuiset kanervakiharat, ja niiden keskeltä ulottihe toisin paikoin kauas keskitielle karhunvaarain, joka linnunkynnen tavoin sieppoi heidän päähineitänsä.

He saapuivat viimeiselle huipulle ja sen lahdelman luo, joka oli heidän vaelluksensa päämääränä. Valtameren siniväri tummeni sen jatkuessa aina karien luo, missä sitä reunusti valkoinen vaahtojuova — kaukaa katseltuna äänetön, joskin nouseva ja laskeva kuin levottoman nukkujan peitto. Sinipunervien ja ruskeiden kallioiden varjoisia syvennyksiä olisi tehnyt mieli sanoa sinisiksi, ellei niiden vierellä hohteleva vesi olisi niin ehdottomasti vaatinut itselleen tuota vivahdusta.

Vaunut jätettiin pieneen taloon, ja tallirenki ja ajomies kantoivat eväskorin alas rannikolle.

Knight löysi sopivan tilaisuutensa. »Minä en ole unohtanut toivomustanne», aloitti hän, kun he olivat kahden kesken.

»Ja olen tuonut teille nämä», jatkoi Knight kömpelösti vetäen esiin kotelon ja avaten sen, samalla sitä hänelle ojentaen.

»Oh, mr Knight!» virkkoi Elfride hämmentyneenä ja ankarasti punastuen, »minä en tietänyt, että sanoissanne piili mitään tarkoitusta. Minä pidin sitä pelkkänä oletuksena. Minä en niitä tahdo.»

Hänen mieleensä juolahtanut ajatus loi vastaukseen suurempaa päättäväisyyttä kuin siihen muuten olisi tullut. Seuraavana päivänä oli Stephenin kirjeen määrä saapua.

»Ettekö niistä huoli?» kysyi Knight tuntien vallitsevansa häntä huonommin kuin tätä ennen.

»On parempi, etten ota niitä vastaan. Ne ovat kauniit — en ole milloinkaan nähnyt niin kauniita», vastasi Elfride vakavasti luoden puolittain halukkaita katseita houkutuksen välineeseen. Eeva lienee silmäillyt omenaa sillä tavalla. »Mutta minä en huoli niitä ottaa; suottehan anteeksi, mr Knight.»

»Ei mitään anteeksipyytämistä», vastasi mr Knight, jonka tämä odottamaton asioiden käänne sai kerrassaan ymmälle.

Seurasi vaitiolo. Knight piteli avointa koteloa katsellen verrattain surkeana niitä hohtelevia esineitä, joiden vuoksi oli suurta vaivaa nähnyt; sitten hän käänteli ja silmäili niitä vieläkin tarkemmin, ikäänkuin olisi yrittänyt itse erinomaisesti ihailla hyljeksittyjä korujansa.

»Sulkekaa kotelo, älkää niitä minulle enää näyttäkö!» virkkoi Elfride nauraen.

»Ei Elfie teille, mr Knight. Vain siitä syystä, että minä muuten niitä mielin. Kas niin, minä olen kyllin typerä sen sanoakseni! Mutta minulla on syy olla niitä ottamatta — nyt.» Hän viivytteli hetkisen viimeisen sanan lausumista, koska tahtoi ilmaista kieltonsa olevan ehdottoman, mutta sana pujahti sittenkin ilmi ja kumosi kaiken edellisen.

»Sanoissanne on masentavaa merkitystä», virkkoi Knight. »Koska kerran niistä pidätte, niin haluttomuutenne täytynee johtua minuun kohdistuvista tunteistanne?»

Elfriden posket tummentuivat, ja hän silmäili kaukaisuuteen, kasvoissa ilme, joka muodosti hänen vastaukseensa kohdistuvan hienon kritiikin.

»Te kohtelette minua niin tuimasti ja lausutte niin purevia asioita, että miten voisinkaan?» vastasi hän vältellen.

»Ei, sitä en tee — tarkoitan, että kylläkin — tarkoitan, etten ollenkaan tiedä, mitä teistä ajattelen. Lähdetään isän luo», vastasi Elfride.

»Niin, kerronpa teille, mitä lahjallani tarkoitin», virkkoi Knight haluten kartoittaa Elfriden mielestä kaikki sellaiset ajatukset, että hän, Knight, oli rakastunut. »Ymmärrättehän, että tavanomainen kohteliaisuus sitä vaati.»

Knight pisti kotelon taskuunsa ja jatkoi: »Minusta, samoin kuin kenestä hyvänsäkin, tuntui siltä, että taannoiset valintaa koskevat sanani olivat ilkeät ja epäoikeutetut, ja senvuoksi ajattelin, että anteeksipyynnön piti pukeutua teon muotoon.»

Elfride oli pahoillaan — hän ei tietänyt miksi — siitä, että Knight antoi niin pätevän selityksen. Hän tunsi itsensä pettyneeksi ajatellessaan hänen toimineen sellaisista kylmistä vaikuttimista käsin, jotka sopi ilmoittaa kenelle tahansa hymyilyä aiheuttamatta. Jos hän olisi tietänyt, että ne oli tarjottu siinä mielessä, hän olisi varmaan ottanut vastaan tuon houkuttelevan lahjan. Ja kaikkein kiusallisinta oli, että Knight kenties otaksui hänen luulleen, että ne oli tarjottu lemmenlahjana, mikä oli kylläkin masentavaa, ellei niin ollut laita.

Mrs Swancourt saapui nyt sinne, missä he istuivat, valitsemaan laakakiveä levittääkseen siihen pöytäliinansa, ja tuota asiaa koskeva keskustelu sysäsi hetkiseksi syrjään Knightin ja Elfriden välillä ratkaisemattomana vaappuvan kysymyksen. Knight selitti hänen kieltonsa varmasti johtuneen uuteen tilanteeseen joutuneen tytön häveliäisyydestä, joten hän suurin piirtein katsoen voi tyytyä sellaiseen alkuun. Jos Knight olisi tietänyt, että siinä uskollisuudentunto taisteli uutta rakkautta vastaan, silti tekemättä hänen lopullisen voiton toiveitansa vähemmän mahdollisiksi, niin hän kenties olisi kerrassaan luopunut sitä tavoittelemasta.

Jonkinlaista jäykkyyttä oli havaittavissa kummankin käytöksessä iltapäivän aikana. Vuoksi palasi, ja heidän oli pakko vetäytyä korkeammalle. Päivä liukui kohti loppuansa niin uneliaasti kuin ainakin sellaisissa tapauksissa — jolloin jokainen tehty teko ja jokainen ajateltu ajatus tarkoittaa kaiken tekemisen ja ajattelemisen karttamista. Joutilaina silmäillen alaspäin he näkivät pöytäkivensä vähitellen uppoavan ja nousevan meren huuhtovan pois aterian jäännöksiä. Kirkkoherra johteli tapahtumasta jonkin moraalisen opetuksen, ja Knight vastasi samaan tyytyväiseen sävyyn. Sitten aallot syöksyivät raivokkaasti ylemmäksi — viheriänsiniset vesikielekkeet nuoleksivat rinnettä pärskähtäen vihdoin valkoiseksi vaahdoksi.

Sitten seurasi ankara sadekuuro, joka ajoi heidät etsimään suojaa kallioluolasta, ja pian senjälkeen valjastettiin hevoset paluumatkaa varten. Heidän ehdittyään ylemmäksi taivas oli jälleen kirkastunut ja laskevan auringon säteet sattuivat heidän kulkemaansa tiehen. Vaunujen pyöräin tiehen muodostamat raiteet — pari pienoiskanavaa — hohtelivat sulana kultana häipyen etäällä olemattomiin. Sitten he kääntyivät pois, ja yö levisi meren selälle.

Ilta oli kolea ja vailla kuutamoa. Knight istui Elfriden vieressä, vieläpä erikoisen lähellä, kun illan pimeys oli ehtinyt tehdä henkilön asennon epämääräiseksi. Elfride väistyi kauemmaksi.

»Epäilemättä; vaatiihan sitä tavanomainen kohteliaisuus», vastasi Elfride korostaen sanoja niin, että Knight voi tuntea ne taannoin lausumikseen.

He tunsivat kumpainenkin hienosti häilyvänsä kahden mahdollisuuden välillä. Niin he saapuivat kotiin.

Knightille tämä leppoisa kokemus oli mieluinen. Se oli hänelle somaa, viatonta aikaa — aikaa, joka tosin ei välttämättä ole sisältörikasta, mutta joka harvoin toistuu miehen elämässä ja tulee erikoisen rakkaaksi jälkeenpäin muisteltuna. Hän ei ole painunut ylenmäärin syvälle rakkauteen, ja hänen hellänä tuntijanansa on se rauhallinen tunto, että hän kykenee lapsen lailla iloitsemaan kaikkein jokapäiväisimmästä asiasta. Aallon liikahdus, kiven väri, mikä tahansa riitti tuona päivänä vetämään puoleensa Knightin uneliasta ajatusta. Ne saarnailevat latteudetkin, joita kirkkoherra oli ladellut — etupäässä siitä syystä, että hän arveli virkansa niitä häneltä vaativan Knightinlaisen miehen läsnäollessa — tulivat sellaisinaan nielaistuiksi. Elfriden läsnäolo vaikutti, ettei hän vain sietänyt sellaista puhetta tavanomaisen kohteliaisuuden vaatimuksesta, vaan kuuntelikin sitä — omaksui ajatuksia mieluisasti itselleen uskotellen, että ne olivat oikeita ja tarpeellisia, ja paneutui siihen konservatiiviseen tuntoon että asiain ja olojen tila oli täysin hyvä.

Kun Elfride sinä iltana astui huoneeseensa, hän löysi pöydältä käärön. Hän ei voinut arvata, kuinka se oli sinne tullut. Hän avasi vapisten sitä peittävän paperin. Aivan oikein; siinä oli safiaanikotelo, johon sisältyivät hänen päivällä hylkäämänsä korut.

Elfride asetti ne korviinsa hetkiseksi, katseli itseään kuvastimessa, punastui ja irroitti ne jälleen. Hän uneksi niistä koko yön. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin soreata eikä hänelle ollut milloinkaan ollut niin selvää, että hänen tuli kunniallisena naisena kieltäytyä ottamasta niitä vastaan. Sanokoot ne, jotka haluavat hänen mieltänsä tuimemmin eritellä, miksi hänelle ei ollut yhtä selvää, että velvollisuus vaati voimallisempaa vastaavaa käytöstä.

Seuraava aamu silmäili häntä kuin kummitus. Se oli Stephenin kirjepäivä, ja hänen piti lähteä postinkuljettajaa vastaan — suorittamaan varkain tekoa, josta hän ei pitänyt, varmentamaan lopputulosta, jota hän oli lakannut toivomasta.

Toinen oli St. Launcen pankilta, jossa Elfridellä oli vähäinen talletus — se arvatenkin koski korkorahoja. Hän pisti sen toistaiseksi taskuunsa, lähti yläkertaan ollakseen turvassa asiaankuulumattomilta katseilta ja avasi vapisten Stephenin kirjeen.

Elfriden piti mennä St. Launcen pankkiin ja ottaa vastaan rahasumma, joka oli yksityiseltä taholta määrätty hänelle suoritettavaksi.

Ei ollut mitään sekkiä, määräystä eikä minkäänlaista todisteen tapaista. Tiedonanto sisälsi yksinkertaisesti vain tämän: rahat olivat nyt St. Launcen pankissa hänen nimellänsä.

Elfride avasi kohta toisen kirjeen. Siinä oli talletuskuitti kahdestasadasta punnasta, jotka oli sinä päivänä lisätty hänen tilillensä. Stephenin tiedonanto siis oli oikea, ja siirto oli suoritettu.

»Minä olen säästänyt tämän summan vuoden kuluessa», jatkui Stephenin kirje, »ja mikäpä olisi ollut minusta oikeampaa tai miellyttävämpää kuin lähettää ne sinulle käytettäväksesi? Minulle jää vielä aivan riittävästi itselleni. Ellet halua antaa rahojen maata joutilaina pankissa, pyydä isääsi sijoittamaan ne sinua varten hyviä takeita vastaan. Se on pieni lahja sinulle enemmän kuin kihlatultasi. Isäsi huomannee nyt, ettei kätesi tavoittelu ole vain typerän poikasen unelma, jota ei kannata ottaa huomioon.»

Mainitessaan isänsä naimisiinmenosta Elfride oli luontaisen hienotunteisuuden vuoksi ollut kerrassaan viittaamatta ladyn varallisuuteen.

Käsiteltyään loppuun tuon käytännöllisen asian Stephen jatkoi hieman poikamaiseen tapaansa:

»Muistatko, armaani, sen aamun, jolloin olin ensi kertaa luonanne ja isäsi hartaushetken aikana luki kertomuksen halvatun miehen ihmeellisestä parantumisesta — jossa hänen käsketään ottaa vuoteensa ja käydä? Minä voin nyt erinomaisen hyvin käsittää tuon kohdan. Aivan pieni matto on itämaalaisen vuoteena, ja minä näin eilen erään alkuasukkaan siten menettelevän saaden siten aihetta asiasta huomauttaa. Mutta sinähän olet lukenut enemmän kuin minä ja tiedät kaikki tämän jo aikoja sitten… Eräänä päivänä minä ostin pieniä alkuasukkaiden idoleja lähettääkseni ne nähtävyyksinä sinulle, mutta jälkeenpäin, kun havaitsin, että ne olikin valettu Englannissa, tehty vanhannäköisiksi ja kuljetettu tänne, minä heitin ne harmistuneena menemään.

Tuosta puhuessani muistuu mieleeni, että meidän on tuotettava kaikki rakennuksissa käytettävät rautaosat Englannista. Täällä täytyy toimia aivan tavattoman huolellisesti taloa rakennettaessa. Ennen töiden aloittamista meidän täytyy tilata jokainen pylväs, lukko, sarana ja ruuvi. Me emme voi lähteä lähimmän kadun varrelle saadaksemme ne valetuksi vähin huomautuksin. Mr L. sanoo, että jonkun meistä täytyy aivan pian lähteä Englantiin valvomaan suuren tilauksen valikoimista. Minä toivon olevani se mies, joka pääsee matkaan.»

Pöydällä Elfriden edessä lepäsi kahdensadan punnan talletuskuitti ja sen vieressä Knightin hieno lahja. Elfrideä puistatti vilu — sitten hän tunsi poskipäihinsä tulvahtavan kuuman verivirran. Jos hän olisi voinut paperin repimällä tuhota koko asian olemattomaksi, hän olisi mielellään uhrannut kysymyksessä olevan rahasumman. Hän ei tietänyt mitä tekisi kummassakaan tapauksessa. Hän melkein pelkäsi sallia noiden kahden esineen levätä siinä toisiansa vastapäätä — niiden edustamat tarkoitukset olivat siinä määrin vastakkaiset, että sopi melkein odottaa toisen niistä ihmeen nojalla tuhoutuvan.

Sinä päivänä Elfride ei ollut paljoakaan näkyvissä. Illan tullen hän oli päässyt päätökseen ja toimi sen mukaisesti. Käärö sinetöitiin — kaipauksen kyynelen vierähtäessä, kun somat korut sinne sulkeutuivat — varustettiin osoitteella ja toimitettiin Knightin huoneeseen kirjoituspöydälle. Sitäpaitsi Elfride kirjoitti Stephenille, että hän tuskin oikein tajusi, miten hänen oli meneteltävä lähetettyihin rahoihin nähden, mutta että hän edelleenkin oli valmis täyttämään antamansa lupauksen ja menemään hänen kanssaan naimisiin. Kirjeen kirjoitettuaan hän viivytteli sen lähettämistä, vaikka olikin yhä vielä sen voimallisen tunnon vallassa, että teko oli tehtävä.

Kului muutamia päiviä. Elfridelle saapui Intiasta toinen kirje. Se saapui odottamatta, ja Elfriden isä näki sen, mutta ei virkkanut mitään — Elfride ei tietänyt sanoa, miksi ei. Tällä kertaa uutiset olivat kerrassaan yllättävät. Stephen oli toivomuksensa mukaisesti saanut tehtävän suorittaakseen, koska häntä oli pidetty siihen sopivimpana. Velvollisuutensa täytettyään hänen piti saada kolmen kuukauden loma. Hän kirjoitti tulevansa kirjeensä jäljessä viikon kuluessa ja aikovansa käyttää tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen hänen isäänsä suostumaan heidän kihlaukseensa. Sitten seurasi sivu, jossa hän ilmaisi jälleennäkemisestä itselleen ja Elfridelle koituvaa iloa, ja lopuksi se tieto, että hän aikoi kirjoittaa laivanvarustajille pyytäen heitä sähköteitse Elfridelle ilmoittamaan, milloin häntä kotimaahan kuljettava laiva olisi näkyvissä — tietäen, kuinka tervetullut sellainen ilmoitus olisi.

Elfride eli ja liikkui kuin unessa. Knight oli aluksi melkein suuttunut hänen itsepintaisesti kieltäytyessään ottamasta lahjaa vastaan — ja kieltäytymistapa oli loukannut häntä aivan yhtä paljon kuin itse tosiasia. Mutta Knight huomasi, että Elfride alkoi näyttää kiusaantuneelta ja sairaalta — ja hänen harminsa lieveni pelkäksi neuvottomuudeksi.

Knight ei nyt enää pysytellyt talossa pitkiä tunteja, kuten aikaisemmin, vaan teki sen muinaistieteellisten ja geologisten retkeilyjensä keskukseksi. Hän olisi mielellään heittänyt korttinsa menemään ja lähtenyt pois, mutta ei voinut sitä tehdä. Niin hän käytteli hyväkseen sukulaiselle kuuluvia erioikeuksia ja kulki kartanossa sisään ja ulos mielin määrin — kuitenkin yhä jääden.

»Minä en halua jäädä tänne enää päiväksikään, jos läsnäoloni on epämiellyttävä», sanoi hän eräänä ehtoopäivänä. »Aluksi te valititte, että minä kohtelin teitä liian ankarasti, ja nyt, kun olen teille ystävällinen, te kohtelette minua ynseästi.»

Heidän omituinen alkututtavuutensa oli tehnyt heidän suhteensa tavallisuudesta poikkeavaksi. Siitä aiheutui, että he mielellään lausuivat julki kaikki erimielisyydet ja jättivät lausumatta kaikki miellyttävämmät seikat.

»Minun tekee mieleni lähteä pois ja olla milloinkaan enää teitä rasittamatta», jatkoi Knight.

Elfride ei virkkanut mitään, mutta hänen silmiensä ja kalpeiden kasvojensa kaunopuheinen ilme riitti hyvin moittimaan Knightia hänen karuudestansa.

»Haluan kyllä», kuului vastaus. Uskollisuus vanhaa ja rehellisyys uutta rakkautta kohtaan olivat siinä vastakkain, ja rehellisyys voitti tällä kertaa.

»Älkää olko harmissanne, vaikka minä pysyttelen melkoisen paljon omassa seurassani; voihan käydä niin, että tapahtuu jotakin ja minä kerron teille jotakin.»

»Pelkkää häveliäisyyttä», virkkoi Knight itsekseen ja läksi pois keveämmin sydämin. Taito keksiä ne arvoitukselliset voimat, jotka kulloinkin ovat naisissa vaikuttamassa, on eräissä miehissä erehtymätön vaisto, mutta Knightinlaisilta vilpittömiltä luonteilta se useimmiten puuttuu.

Seuraavana iltana, suunnilleen viiden tienoissa, ennenkuin Knight oli palannut merenrannalle tekemältään retkeltä, saapui kartanoon mies. Hän tuli viestintuojana Cameltonista, viiden peninkulman päässä olevasta kaupungista, johon saakka rautatie oli kesän aikana edistynyt.

»Sähkösanoma miss Swancourtille ja puolineljättä shillingiä erikoislähetille.»

Miss Swancourt lähetti rahat, merkitsi nimensä paperiin ja avasi kirjeen vapisevin käsin. Hän luki:

»Johnson, Liverpoolista, Miss Swancourtille, Endelstowiin, lähellä
Castle Botereliä.

»Amaryllis sähkötti Holyheadista kello neljä. Odotetaan saapuvaksi matkustajilleen Cannings Basiniin huomenna kello kymmenen aikaan aamulla.»

»Koska olen nainen enkä enää lapsi, saanen omistaa jonkin salaisuuden, luulen ma.»

»Ellet nyt minua pakota, annan sanani, että kerron sinulle jutun juonen ennen viikon loppua.»

»Hyvä. Mielessäni on eräs epäilys, ja minä olen oleva iloinen, kun havaitsen sen vääräksi. Minä en pidä sinun viimeaikaisesta käytöksestäsi.»

Elfride alkoi jälleen pitää silmällä postinkuljettajaa. Kolme päivää myöhemmin saapui kirje, jonka Stephen oli lähettänyt astuttuaan maihin. Siinä ei ollut paljoakaan sisältöä, sillä se oli kiireesti kyhätty, mutta sen tarkoitus oli kylläkin melkoinen. Stephen ilmoitti suorittavansa erään tehtävän Liverpoolissa ja saapuvansa isänsä kotiin East Endelstowiin jo samana iltana viiden tai kuuden aikaan, sanoi hämärän tultua astelevansa edelleen seuraavaan kylään kohdatakseen hänet, jos hän niin halusi, kirkon portilla, kuten entisinä aikoina. Hän teki tämän ehdotuksen, koska piti epäviisaana tulla vierailemaan taloon niin myöhään illalla, mutta ei voinut nukkua, ellei saanut sitä ennen nähdä häntä. Hän sanoi, että minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, kunnes hän saisi sulkea rakastettunsa syliinsä.

Elfride oli yhä vakaasti sitä mieltä, että hänen oli kunniansa nimessä välttämättä Stephen kohdattava. On luultavaa, että halu välttää häntä sai hänen vakaumuksensa sitäkin ehdottomammaksi. Elfride näet oli niitä, jotka huokailevat saavuttamattomia — joille toivo on kaikkein mieluisin, koska se ei merkitse omistusta. Ja hän tiesi tuon niin hyvin, että hänen älynsä taipui tuota puutosta hänessä ylenmäärin lisäämään.

Niinpä hän silmäili päivän kuluessa velvollisuuttansa kiinteästi kasvoihin, luki Wordsworthin tuolle jumaluudelle omistaman melkein masentavan oodin, antautui hänen johdettavakseen ja tunsi yhä satunnaisten toivelmien painoa.

Hän alkoi kumminkin tuntea alkuloista iloa ajatellessaan uhrautuvansa miehelle, jota neitseellinen soveliaisuuden tunto pakotti pitämään hänen mahdollisena puolisonaan. Hän tahtoi kohdata hänet ja tehdä kaikki voitavansa mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Tehdäkseen peräytymisen mahdottomaksi hän lähetti kirjelipun Stepheniä odottamaan hänen isänsä luo mainiten siinä kohtauksen ajan.

XXI

Stephen oli ilmoittanut tulevansa Bristolin tietä ja sieltä höyrylaivalla Castle Botereliin välttääkseen pitkää matkustusta St. Launcesta yli kukkuloiden. Hänellä ei ollut tietoa siitä, että rautatie oli jatkettu Cameltoniin asti ulottuvaksi.

Tämän iltapäivän kuluessa Elfride johtui ajattelemaan, että joltakin rantakalliolta voisi nähdä höyrylaivan muutamia tunteja ennen sen saapumista.

Hän oli kerännyt riittävästi uskonnollisia voimia voidakseen suorittaa sellaisen ylimääräisen teon. Teko oli tämä: lähteä johonkin kohtaan rannalle ja tähystellä laivaa, joka toi kotiin hänen tulevaa puolisoansa.

Oli pilvinen ehtoopäivä. Useasti ennen oli Elfriden päätöksen kumonnut harmaja taivas, ja vaikka hän tapasikin vakuutella itselleen, että pilvien toisella puolella sää oli niin kaunis kuin suinkin sopi toivoa, hän ei kumminkaan voinut johdella mitään käytännöllisiä tuloksia tuosta haavelmastaan. Nyt hänen mielialansa oli sellainen, että se hyvin sointui pilviseen taivaaseen.

Noustuaan kartanon takana olevalle kukkulalle ja asteltuaan sen yli Elfride tuli pienen joen partaalle. Hän käytti sitä oppaanaan rannikolle kulkiessaan. Se oli pienempi kuin heidän oman laaksonsa joki ja virtasi korkeammalla. Sen uoman rinteet olivat pensaiden peittämät, mutta alhaalla missä vesi virtasi, oli pehmeä, viheriä ruohomatto, neljän tai viiden jalan levyinen.

Talvella vesi virtasi yli ruohikon, kesällä, kuten nyt, se lirisi pitkin kapeata kanavaa.

Elfridestä tuntui kuin olisi joku häntä katsellut. Hän kääntyi ja näki mr Knightin. Hän oli tullut laaksoon kukkulan kupeelta. Elfride tunsi ilon väristystä ja salli kapinallisesti sen vallita.

»Minä menen rannikolle noudatellen jokea. Minä uskon sen tyhjentyvän verrattain lähellä hopeiseksi vesisuihkuksi korkeassa putouksessa.»

»Minä kannan sen matkanne määrään asti.» Hän otti kaukoputken Elfriden vastustelemattomista käsistä. »Se ei voi olla puolta peninkulmaa kauempana. Kas, tuolla on vesi.» Hän osoitti harmaata läikkää, joka tasaisena kuvastui taivasta vasten.

Elfride oli jo tähynnyt valtameren pinnalle, mikäli sitä oli näkyvissä, huomaamatta siellä mitään alusta.

He kulkivat toistensa seurassa, toisinaan joki välillänsä — se näet ei ollut hyvää miehen askelta leveämpi — toisinaan vierekkäin. Viheriä ruohomatto muuttui suoperäiseksi, ja he kiipesivät korkeammalle.

Toinen niistä harjanteista, joiden välissä he astelivat, kävi matalammaksi ja hävisi pian olemattomiin. Heidän oikealla puolellansa oleva sitävastoin kohosi yhä korkeammaksi heidän edetessään ja päättyi selvästi valoa vasten kuvastuvaan huippuun, ikäänkuin se olisi äkkiä sahattu poikki. Hieman kauempana puron uoma päättyi samalla tavalla.

He olivat saapuneet kohtaan, josta laaksoa ei enää näkynyt. Sen sijassa oli taivas ja loputon avaruus, ja suoraan heidän alapuolellansa — pienenä ja etäisenä — lepäsi valtameren rosoinen pinta.

Tässä saavutti pienen virran kuolema. Jyrkänteeltä alas syöksyttyään se hajaantui hyyhmäksi jo ennenkuin oli ehtinyt puolitiehen pudotessaan ja lankesi sateena ulkoneviin halkeamiin muodostaen niihin pieniä mätäspaikkoja. Pohjalle ehdittyään vesipisarat imeytyivät kallion murenemiin. Siinä oli joen loistoton loppu.

Elfride katseli jäykästi erästä tummaa esinettä — lähempänä rantaa kuin horisonttia — jonka huipusta tulviva savu levisi harsona yli merenpinnan.

»Se on Puffin, pieni kesähöyry, joka kulkee Bristolin ja Castle
Boterelin väliä», sanoi hän. »Minä uskon, että se on se. Katsokaahan!
Annatteko minulle kaukoputken?»

Knight veti auki vanhanaikaisen, mutta voimallisen teleskoopin ja antoi sen Elfridelle, joka oli katsellut raukein silmin.

Knight kohotti kaukoputken ja liikutti sitä, kunnes Puffin sattui näkökenttään.

»Niin, se on Puffin — pieni alus. Minä näen sen kokan selvästi — lintu, jonka nokka on yhtä suuri kuin pää.»

»Odottakaahan hetkinen. Näen, aivan selvästi. Näenpä matkustajiakin tummina hahmoina sen valkoista pintaa vasten. Eräs heistä ottaa toiselta jotakin — arvatenkin kaukoputken — aivan niin, ja suuntaa sen tännepäin. Me olemmekin varmaan sangen näkyviä tässä taivasta vasten seisoessamme. Nyt näyttää siellä satavan, he pukevat ylleen päällysnuttuja ja kohottavat sateenvarjoja. Nyt he katoavat kannen alle — jäljellä on ainoastaan se, joka lainasi kaukoputken. Hän on hoikka nuorukainen ja katselee yhä meitä.»

»Luulenpa, että on parasta lähteä takaisin», sanoi hän. »Tuo pilvi, joka valaa sadetta heidän niskaansa, saavuttaa pian meidätkin. Mutta tehän näytätte sairaalta. Mitä tämä merkitsee?»

»Nuo kauniit posket ovat kovin vaateliaat, pelkään mä», vastasi Knight hellästi. »Tämä ilma tekisi rusottaviksi nekin, jotka eivät ole milloinkaan ennen punaa tunteneet — kas vain millainen luonnon hemmoteltu lapsi!»

Elfride käänsi selkänsä alukselle ja Stephen Smithille ja näki, heitä ylemmäksi kohoavana, kukkulan oikeanpuolisen kohtisuoran etupinnan, joka ei ulottunut niin kauas merta kohti kuin laakson uoma, vaan oli näkyvissä koverana seinänä, joka taipui heistä käsin vasemmalle.

Valtavan kukkulan rakenne ilmeni luita ja ytimiä myöten tässä rappeutuvassa äärimmäisessä kohdassa. Sen muodostivat laajat tummanharmaan liuskakiven kerrostumat, johon ainoastaan varjo loi erilaisia vivahduksia.

Kallioiden ja vuorten laita on niinkuin henkilöiden: niissä on kaikissa yksilöllinen vaikutuksensa, joka ei riipu niiden todellisesta suuruudesta. Pienikin kallio voi vaikuttaa teihin voimallisesti, suuri ei ollenkaan. Se riippuu, kuten ihmisenkin ollessa kysymyksessä, kallion hahmosta.

»Minä en voi sietää tuon kallion muotoa», sanoi Elfride. »Se vaikuttaa kammottavalta ja saa minut värisemään. Lähdetään pois.»

»Osaatteko kiivetä?» kysyi Knight. »Jos osaatte, niin me nousemme polkua yli tuon kolkon vanhan veikon otsan.»

»Koetetaan», sanoi Elfride halveksivasti. »Olen minä jyrkempiäkin nousuja noussut.»

Siitä kohdasta, missä he olivat seisoneet, lähti ruohoinen polku kiertelemään jyrkänteen harjalle ja sieltä kukkulaa pitkin kohti sisämaata.

Kun he olivat ehtineet neljänneksen matkaa, Elfride pysähtyi hengähtämään. Knight ojensi kätensä.

Elfride tarttui siihen, ja he nousivat lopun matkaa yhdessä.
Saavuttuaan laelle he yhteisestä sopimuksesta istuutuivat levähtämään.

»Siunatkoon, kuinka korkealla!» huudahti Knight hengähdystensä välillä ja silmäili kauas merelle. Rinteen alla oleva putous näytti korkeudesta vain vaaksan kokoiselta.

Elfride katseli vasemmalle. Höyryalus oli jälleen täysin näkyvissä, ja kun ylhäältä näkyi merenpintaa paljoa avarammalti, niin se nyt tuntui olevan ihan lähellä rantaa.

»Tuon reunan tuolla puolen», sanoi Knight, »missä ei näytä olevan muuta kuin tyhjyyttä, on liikkuva jäykkä massa. Tuuli puskee kallion kylkeä vasten, syöksyy ylöspäin ja kohoaa suihkulähteen tavoin korkealle päittemme päälle, kierii kaarena ylitsemme ja hajautuu takanamme. Siinä on itse asiassa käännetty putous — yhtä täydellinen kuin Niagara, mutta nouseva eikä putoava ja ilmaa veden sijasta. Katsokaahan nyt.»

Knight heitti kiven kallionreunan yli. Kun se oli niin kauas ehtinyt, se kohosi ylös ilmoille niinkuin lintu, kääntyi takaisin ja putosi maahan heidän takanansa. He itse olivat täydessä tyvenessä.

»Venhe kulkee Niagaran poikki putouksen alla, missä vesi on ihan tyven pudonneitten määrien kuohuessa sen alapuolella. Me olemme aivan samassa asemassa ilmaputoukseemme nähden. Jos siirrytte viidenkymmenen askelen päähän, niin olette raikkaassa tuulessa. Mutta reunalla käy pieni vastavirta.»

Knight nousi ja kumartui reunan yli. Hänen päänsä oli tuskin ehtinyt reunalle, kun hänen hattunsa ikäänkuin imaistiin hänen päästänsä — se liukui hänen otsansa yli merelle päin.

»Siinä se vastavirta, josta puhuin», sanoi hän painuen pienen vallin taakse hattuansa hakemaan.

Elfride odotti minuutin; häntä ei kuulunut. Hän odotti toisen, mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään.

Elfride nousi ja silmäsi reunavallin yli. Toisella puolella oli parin kolmen askelen levyinen tasanne, sitten lyhyt jyrkkä rinteen alku ja vihdoin itse jyrkänne.

Knight oli rinteellä, hattu päässään. Hän oli nelin ryömin yrittämässä kiivetä takaisin tasanteelle. Sade oli liottanut rinteen niljakkaaksi. Kevyt maaperän kostuminen teki sen liukkaammaksi kuin jos se olisi läpeensä kastunut. Sisäosat olivat vielä kovat ja kävivät pinnan kostuessa livettäviksi.

Knight ponnisteli kaikin voimin pari-kolme minuuttia, kunnes hikipisarat alkoivat kihota hänen otsallensa.

Elfride poisti äkkinäisellä ajatuskäänteellä mielestään sen vaikutelman, että Knight oli hengenvaarassa. Mutta apuun hänen piti joka tapauksessa yrittää. Hän uskaltautui petolliselle rinteelle, nojautui suljettuun kaukoputkeen ja ojensi Knightille kätensä, ennenkuin viimeksimainittu havaitsi hänen liikkeitänsä.

»Elfride! Mitä teettekään?» huudahti hän. »Minä pelkään, että olette vain saattanut itsenne vaaranalaiseksi.»

Ikäänkuin hänen lausumansa todisteeksi he molemmat samassa luisuivat alemmaksi, ja sitten Knight jälleen pysähtyi. Hänen jalkansa puski äkkijyrkänteen reunalla olevaan ukonkiven möhkäleeseen. Siihen varautuen hän tuki Elfrideä, jonka pää oli jalan verran alempana rinteen reunaa. Elfride oli pudottanut kaukoputken; se vieri jyrkänteen reunalle ja hävisi alailmoihin.

Elfride kietoi käsivartensa hänen kaulaansa niin kiinteästi, että hänen oli mahdoton pudota, jos vain Knight seisoi paikallaan.

»Älkää hämmentykö», jatkoi Knight. »Niin kauan kuin varaudumme tuohon möhkäleeseen, olemme täydessä turvassa. Odottakaa hetkinen; minä ajattelen, mitä tässä on paras tehdä.»

Hän kääntyi katsomaan alapuolellansa oleviin pyörryttäviin syvyyksiin ja tarkasteli asiain tilaa.

Kaksi silmäystä riitti hänelle kaamean selvästi osoittamaan, kuinka oli laita. Elleivät he voineet täsmällisesti kuin koneet nousta rinnettä ylös, he joutuisivat piankin luisumaan yli jyrkänteen reunan syvyyteen.

Oli siis välttämätöntä, että hän sai hengähtää ja kerätä voimia, jotka hänen edelliset ponnistuksensa olivat häneltä vieneet. Hän odotti hiljaa, silmäillen vihollista kasvoihin.

Lähiseutujen asukkaat sanoivat tuon hirvittävän luonnollisen seinämän harjan kohoavan seitsemänsataa jalkaa merenpinnan yläpuolelle. Tarkat mittaukset olivat osoittaneet, ettei puuttunut jalkaakaan kuudestasadasta viidestäkymmenestä. Yksi ainoa länsirannikon kohta voittaa sen korkeudessa, mutta ainoastaan muutamalla jalalla — Great Orme’s Head Caernarvonshiressä.

Tämä huomattava rantakallio ei kumminkaan muodosta mitään ulkoreunaa — sen molemmilla puolilla sijaitsevat uloimmat niemekkeet ovat paljoa mahtavammat. Kallion horisontaalinen läpileikkaus ei siis suinkaan ole ulkoneva, vaan kovera. Meri, joka vyöryttelee aaltojansa suoraan Pohjois-Amerikan rannikolta, on tosiaankin uurtanut kallion keskiosaa, joten kalliojättiläinen seisoo kääpiömäisten tukijoittensa takana. Omituisena seikkana on vielä mainittava, ettei kukkulalla, onkalolla eikä jyrkänteellä ole minkäänlaista nimeä. Senvuoksi minä nimitän jyrkännettä Nimettömäksi kallioksi.

Sen korkeuden aiheuttamaa kaameutta lisäsi sen mustuus. Ja noihin tummiin kasvoihin olivat vielä tuhannet länsituulet luoneet jonkinlaista härmää, jota tuntui leijuvan ilmassakin herättäen kauhuntuntoa hengittäjässä.

»Tuo kvartsinkappale, joka jalkaani tukee, on ihan kallion reunalla», virkkoi Knight keskeyttäen vaitiolon jäykkäin stoalaisten mietteittensä jälkeen. »Nyt teidän tulee menetellä seuraavalla tavalla. Kiivetkää ruumiini varassa ylöspäin, kunnes jalkanne ovat olkapäilläni. Kun olette siihen asti ehtinyt, niin luullakseni voitte kavuta tasanteelle.»

»Minä olin liukumassa enkä luultavasti olisi ilman teidän painoanne saavuttanut mitään tukikohtaa. Mutta suotta tässä puhumme. Olkaa rohkea, Elfride, ja kiivetkää.»

Elfride valmistautui nousemaan sanoen: »Tätä silmänräpäystä minä aavistelin silloin tornissa ollessamme. Minä ajattelin, että se oli tuleva!»

»Tässä ei ole aikaa taikauskoon», sanoi Knight. »Jättäkää kaikki sellaiset ajatukset.»

»Astukaa nyt jalkanne minun käteeni; sitten toinen. Kas niin — hyvin tehty. Nojatkaa olkapäihini.»

Elfride sijoitti jalkansa hänen kätensä muodostamaan tukikohtaan ja oli kyllin korkealla päästäkseen näkemään kukkulan pinnan äyrään toisella puolen.

»Koettakaa nyt päästä ylemmäksi. Näettehän tuon mättään yläpuolellanne.
Tarttukaa siihen kiinteästi, mutta älkää siihen ehdottomasti varautuko.
Astukaa sitten olkapäilleni; minä uskon, että siten pääsette ylös.»

Elfride teki vapisevin jäsenin niinkuin käskettiin. Knightin käytöksen yliluonnollinen levollisuus ja juhlallisuus vaikuttivat häneen antaen hänelle rohkeutta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän ponnistautui hyppyyn Knightin hartioilta ja pääsi ylös.

Onnettomuudeksi oli hänen ponnistuksensa Knightin oman painon lisäksi tullen liikaa sille kvartsinkappaleelle, joka oli jalan tukena. Tuo kappale oli alkujaan vieraana lisänä tukeutunut suunnattomiin mustiin kerrostumiin, ja satojen vuosien sateet olivat vähitellen sitä kulutelleet ja irroitelleet, niin että se nyt oli jokseenkin löyhässä.

Se liikkui. Knight tarttui molemmin käsin hänen ulottuvillaan olevaan mättääseen.

Kvartsinkappale, joka oli hänet pelastanut, oli nyt ihan hyödytön. Se vierähti pois näkyvistä samoihin alailmoihin, jotka olivat nielleet kaukoputken.

Toinen niistä mättäistä, joihin hän nyt varautui, lähti irti juurinensa, ja Knight alkoi seurata kvartsimöhkälettä. Hetki oli kamala. Elfride päästi tuskan huudon, taivutti päätänsä ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Mättäiden peittämän rinteen ja jättiläismäisen äkkijyrkän kallion välimaalla oli sarja sakaraisia kallionkielekkeitä, jotka muodostivat edellistä rinnettä jyrkemmän vierun. Tuuma tuumalta hitaasti liukuessaan niitä kohti Knight vihdoin epätoivoissaan tarttui alimpaan kasvimättääseen. Se pysähdytti hänen liukumisensa. Knight riippui nyt sananmukaisesti käsivarsiensa varassa, mutta kun vieru oli sangen loiva, se riitti vapauttamaan hänen käsivartensa osasta hänen painoansa, mutta ei suinkaan tarjonnut sellaista tasapintaa, joka olisi voinut hänet kannattaa.

Tästä kamalasta ruumiin ja mielen jännityksestä huolimatta Knightillä oli hetkinen aikaa tuntea kiitollisuutta. Elfride oli pelastettu.

Elfride makasi kyljellään hänen yläpuolellansa — sormet ristissä.
Nähdessään Knightin jälleen pysähtyneen hän hypähti seisaalleen.

»Minä voin teidät pelastaa ainoastaan juoksemalla hakemaan apua!» huusi hän. »Kunpa olisin minä kuollut teidän sijastanne! Miksi yritittekään niin kovin minua pelastaa?» Hän käännähti pois lähteäkseen juosten etsimään apua.

»Elfride, kuinka pitkän ajan tarvitsette juostaksenne Endelstowiin ja takaisin?»

»Se ei käy päinsä; minun käteni eivät kestä kymmentä minuuttia. Eikö ole ketään lähempänä?»

»Sellaisella ei olisi mitään keinoa minun pelastamisekseni. Eikö siellä ylhäällä ole mitään seivästä tai keppiä?» Elfride silmäili ympärilleen. Ei näkynyt mitään muuta kuin kanervaa ja ruohoa.

Minuutti — kenties enemmänkin — kului kummankin vaietessa. Yht'äkkiä tuskan avuttomuus hävisi Elfriden kasvoista. Hän hävisi reunan yli pois Knightin näkyvistä.

XXII

Karut kalliot, kaiken korkuiset, ovat yhtä yleisiä kuin merilinnut Exmoorin ja Land’s Endin välisellä rannikolla; mutta tämä sivuilta saarrettu ja ympäröity yksilö oli niistä kaikkein rumin. Niiden huiput eivät ole turvallisia ilmavirtojen tutkimispaikkoja, kuten Knight kauhukseen oli havainnut.

Hän piteli yhä kiinni vierusta — ei hurjan epätoivoisena, vaan sitkeän päättävästi, tahtoen mitä parhaimmin käyttää kaiken kestävyytensä määrän ja tehdä siten Elfridelle mahdolliseksi toteuttaa aikeensa, mikä se lieneekään ollut.

Hän oli nyt maailman lapsuusajan välittömässä läheisyydessä. Yhtäkään nykyisyydestä muistuttavaa lehteä tai hyönteistä ei ollut hänen ja menneisyyden välillä. Näiden mustien jyrkänteiden ja kaikkien elämän taisteluun osaaottavien olentojen jyrkkää vastakohtaisuutta ei ilmaissut mikään paremmin kuin viimeisillä tasanteilla tavattavien ruohojen, jäkälien ja kanervien harvalukuisuus.

Knight mietti, miksi Elfride oli niin äkkiä hävinnyt näkyvistä, mutta ei voinut ehkäistä sitä vaistomaista päätelmää, että hänellä tuskin oli enää toivomisen syytä. Mikäli hän voi asiaa arvostella, oli ainoana pelastuksen mahdollisuutena köyden tai seipään löytyminen, ja se mahdollisuus oli tosiaankin vähäinen. Näiden korkeiden rantahietikkojen maaperä oli jätetty siinä määrin viljelemättömäksi, että ne olivat peninkulmamääriä aitaamattomat ja että niillä tuskin milloinkaan kukaan kävi muulloin kuin koottaessa ja laskettaessa karjalaumoja, jotka löysivät niistä niukan ravintonsa.

Aluksi, kun kuolema tuntui epätodennäköiseltä, koska se ei ollut milloinkaan ennen ollut hänen vieraanansa, Knight ei voinut ajatella tulevaisuutta eikä mitään menneisyyteen liittyviä asioita. Hän voi vain jäykästi katsella Luonnon petollista yritystä, jonka tarkoituksena oli hänen tuhoaminen, ja kokea sitä ehkäistä.

Sen seikan nojalla, että kallio muodosti sisäpinnan suuressa lieriössä, jonka kärki oli taivaalla ja pohja meressä, hän voi nähdä äkkijyrkän pinnan kaartumassa kummallakin puolellansa. Hän silmäili alaspäin ja käsitti entistä selvemmin, kuinka tämä julma kallio häntä uhkasi.

Eräs niistä tavallisista asioiden yhteenpunoutumisista, joiden nojalla eloton luonto houkuttelee ihmismieltä sen hetkiseksi pysähtyessä epäröimään, Knightin silmien edessä oli kivettymä, kallion pinnasta hieman ulkonemassa. Se oli silmillä varustettu olento. Silmät, kuolleet ja kivettyneet, olivat häneen suunnatut. Se oli eräs niistä varhaisten aikojen kuoriaisista, joita nimitetään trilobiiteiksi. Knight ja tuo alkeellinen olento, jonka elämä oli sykähdellyt miljoonia vuosia aikaisemmin, näyttivät nyt kohdanneen toisensa kuollessaan. Hänen näkökentässään ei ollut mitään muuta sellaista olentoa, joka olisi milloinkaan elänyt ja pyrkinyt pelastamaan ruumistansa niinkuin hän nyt.

Olento edusti alhaista eläinkunnan astetta, sillä noiden lukemattomien liuskakerrostumien osoittamat tasanteet eivät olleet milloinkaan kantaneet älyä, joka olisi sen nimen ansainnut. Zoofyytit, nilviäiset ja kuoriaiseläimet olivat noiden muinaisten aikojen korkeimmat kehitysmuodot. Ne suunnattoman pitkät aikajaksot, joita jokainen noista kerrostumista edusti, eivät olleet tietäneet mitään ihmisen ylevyydestä. Ne olivat suuria aikoja, mutta myöskin vähäpätöisiä, ja vähäpätöiset olivat niiden jäännökset. Knight oli joutunut kuolemaan vähäpätöisen ympäröimänä.

Knight oli geologi; ja niin voimakkaasti vallitsee tottumus satunnaisia tilaisuuksia ohjaillen ihmisten ajatuksia, että hänen ajatuksellansa oli aikaa tuossa kauhistuttavassa tilanteessa yhdellä silmäyksellä havaita ne erilaiset näkymöt, jotka sijaitsivat tuon olennon aikakauden ja nykyisen välillä.

Aika sulkeutui hänen edessään kuin viuhka. Hän näki itsensä vuosien toisessa päässä, näkemässä alkua ja kaikkia välilläolevia vuosisatoja samalla kertaa. Hurjat, eläintennahkoihin puetut miehet, jotka puolustusta ja hyökkäystä varten pitelivät valtavia nuijia ja kärjellisiä keihäitä, kohosivat kalliosta kuin haamut tuomitun Macbethin eteen. He elelivät kallioluolissa, metsissä ja maakuopissa — kenties läheisten kallioiden onkaloissa. Heidän takanansa oli varhaisempi joukko. Siellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä. Valtavia norsumaisia hahmoja — mastodontti, virtahepo, tapiiri, suunnattoman suuria antilooppeja, megatherium ja myledon — kaikki vieretysten. Vieläkin taampana oli lintuja valtavine nokkineen ja hevosenkokoisia sikaeläimiä. Vielä varjomaisemmat olivat synkät krokodiilimaiset ääriviivat — alligaattorit ja muut kömpelöt hahmot, joiden päätekohtana oli jättiläislisko, iguanodon. Niiden takana näkyi lohikäärmeiden hahmoja ja lentäviä matelijoita, joiden joukot pimittivät taivaan; vieläkin kauempana oli alemmalla kehitysasteella olevia kalaolentoja, ja niin edespäin, kunnes hänen edessään olevan kivettyneen elinkauden näyt olivat ilmeistä nykyisyyttä. Nuo kuvat kulkivat Knightin sisäisen katseen ohi kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa, ja hän tarkasteli jälleen todellista nykyisyyttä. Oliko hän kuoleva? Se ajatus, että Elfride jäisi maailmaan vaille hänen hellyyttänsä, sattui hänen sydämeensä kuin isku. Hän oli toivonut pelastuvansa, mutta mitä voikaan tyttö tehdä? Knight ei uskaltanut liikahtaa tuumaakaan. Ojensiko kuolema tosiaankin kättänsä? Aikaisempi tunto, jonka mukaan oli epätodennäköistä, että hän nyt kuolisi, oli käynyt heikommaksi.

Mietteliäille ja karaistuneille länsirannikon asukkaille, jotka viettävät suurimman osan päiviänsä ja öitänsä ulkosalla, Luonto ilmenee mielialoiltansa vaihtelevana aivan toisenlaisessa mielessä kuin runoniekoille: se näyttää suosivan eräitä tekoja eräinä määrättyinä aikoina, minkään lain voimatta tehdä niiden ilmenemistä tajuttavaksi. Sitä pidetään henkilönä, jonka mielenlaatu on eriskummallinen, olentona, joka ei sirottele ystävällisyyksiänsä ja julmuuksiansa vuorotellen, puolueettomasti ja järjestyksessä, vaan sydämetöntä ankaruutta ja valtavaa jalomielisyyttä epämääräisten oikkujensa mukaan. Ihminen on aina joko tuhlailijan suosikki tai saiturin elätti. Epäystävällisinä tuokioina Luonnon kepposissa ilmenee jonkinlaista kissamaista pilaa, jonka aiheuttaa uhrin nielaisemisen esimaku.

Sellainen ajattelutapa oli ollut Knightin mielestä järjetön, mutta nyt hän alkoi sitä omaksua. Aluksi hänet oli isketty kiinni kallioon. Nyt seurasi uusia kidutuksia. Sade yltyi ja ahdisti häntä tavattoman kiinteästi, ja Knight johtui otaksumaan syynä olevan sen seikan, että hän jo oli sellaisessa ylen kurjassa asemassa. Sateen näyttämölle ilmestyttyä voi asioiden järjestyksessä havaita täydellisen muutoksen. Sade ei pudonnut alaspäin, vaan nousi ylös. Voimakas nouseva ilmavirta ajoi sadepisarat mukanansa jyrkännettä ylös, ja niiden vauhti oli niin ankara, että ne pistivät hänen ihoonsa kuin kylmät neulat. Jokainen pisara vaikutti kuin nuoli; nuolet tuntuivat kohottavan häntä kärjissään. Putoava sade ei voinut milloinkaan vaikuttaa niin kiduttavasi! Lyhyessä ajassa hän oli läpimärkä, kahta kohtaa lukuunottamatta: olkapäitä ja hatunpohjaa.

Vaikka tuuli ei muuten ollutkaan voimakas, se puhalsi täällä vinhasti. Se tempoi hänen nuttuansa ja kohotti sen liepeitä. Me olemme enimmäkseen tottuneet pitämään kaikkea epäorgaanista vastustusta älyttömän, tutkimattoman sattuman työnä, joka uuvuttaa pikemmin kärsivällisyyttämme kuin voimaamme. Mutta ainakaan tällä kertaa vihamielisyys ei paneutunut tuohon hitaaseen ja inhottavaan muotoon. Se oli kosmillinen tekijä, toimelias, kurittava, voittoa himoitseva; määräperäinen eikä vain mieletön ihmisen tielle esteeksi asettuva.

Knight oli arvioinut käsivarttensa voiman todellista suuremmaksi. Se alkoi jo uupua. »Hän ei palaa milloinkaan, hän on ollut poissa jo kymmenen minuuttia», virkkoi Knight itsekseen.

Tuo erehdys johtui hänen kokemuksensa tavattomasta kiinteydestä; itse asiassa Elfride oli ollut poissa vain kolme minuuttia.

Sitten ilmeni eräs toinen seikka, joka sekin osoitti, kuinka mahdotonta on suorittaa vertailuja sellaisessa tilanteessa.

»Tämä on kesäilta», ajatteli hän, »ja minun eläessäni ei sade ole kesäisenä päivänä milloinkaan ollut niin rankka eikä niin kylmä.»

Hän erehtyi jälleen. Sateen määrä oli ihan tavallinen ilman lämpö samoin. Niiden voimaa lisäsi nyt, kuten ainakin, niiden uhkaava esiintyminen.

Hänen jälleen alaspäin silmäillessään tuuli ja vesipärskeet kohottivat hänen viiksiänsä, pyyhkivät pitkin poskia, silmäripsien alle ja silmiin. Hän näki allansa merenpinnan — se näkyi siinä aivan hänen jalkojensa alla, mutta todellisuudessa enemmän kuin neljäsataa jalkaa niiden alapuolella. Me väritämme näkemämme esineet omien mielialojemme mukaan. Jos katselija olisi ollut onnellisemmassa asemassa, niin meri olisi hohdellut hänen silmiinsä syvän sinisenä; nyt se näytti ihan mustalta. Kapean vaahtojuovan hän hyvin tunsi, mutta sen äänekäs liikunto oli niin etäinen, että se tuntui pelkältä keinunnalta ja sen loiske oli tuskin kuuluva. Valkoinen reunus mustassa meressä — hänen paariliinansa päärmeineen.

Maailma oli tavallaan ylösalaisin. Sade nousi alhaalta. Hänen jalkojensa alla oli ilmava avaruus ja tuntemattomuus; hänen yläpuolellansa oli tukeva, tuttu maankamara ja sen pinnalla hänen eniten rakastamansa.

Armoton luonto puhui kaksin äänin ja vain kaksin. Lähempänä kaikui hänen korviinsa tuulen vihellys, etäämpänä humisi mittaamaton valtameri, joka hieroi rauhatonta kylkeänsä Nimettömän kallion kupeeseen.

Knight piteli yhä kiinteästi kiinni. Uskoiko hän Elfriden tulevan avuksi? Kenties. Rakkaus on uskoa, ja usko, samoinkuin poimittu kukkanen, elää vielä juurettomanakin.

Ei olisi voinut odottaa auringon paistavan sellaisena iltana. Se ilmestyi kumminkin näkyviin, kaukana meren selällä. Ei tavanomaisine kultaisine päärmeineen, maiseman etäisimpiä ääriä hyväillen, ei omituisine valkoisine hohtoineen, jonka se toisinaan vaihteeksi omaksuu, vaan veripunaisena läikkänä lyijyntummalla pohjalla — punaisena naamana, jossa asui juopunut tuijotus.

Useimmat älykkäät henkilöt tietävät olevansa älykkäät, ja vain harvat ovat kyllin tuhmat salatakseen asian itseltään tai toisilta, vaikka kerskailevaa näyttelyä voidaankin nimittää itserakkaudeksi. Knight, joka ei paljoa näytellyt, tiesi älynsä olevan keskimittaa paremman. Ja hän ajatteli — hän ei voinut olla ajattelematta — että hänen kuolemansa merkitsisi nimenomaista hyvän aineksen hukkumista ja että sellaisen surmaamiskokeen esineeksi olisi voitu valita vähemmän kehittynyt elämä.

Katkeralla mielellä ollessaan muutamat ihmiset haaveksivat, että auttamattomat olosuhteet vain yrittävät ehkäistä älyn tavoitteluja. Jos luovut himoitsemasta kauan tavoittelemaasi asemaa ja siirryt toiselle uralle, niin palkinto on piankin kädessäsi — kuten näyttää, siitä syystä, että vastavoima pettyneenä havaitsee enemmän kidutuksen mahdottomaksi.

Knight luopui kerrassaan ajattelemasta elämää ja kääntyi katselemaan Tummaa Laaksoa ja tuonpuolista tuntematonta tulevaisuutta. Me emme seuraa häntä niiden mietteiden hämäriin syvyyksiin. Riittäköön, kun kerromme, mitä lopulta tapahtui.

Sinä hetkenä, jolloin Knight oli lakannut ajattelemasta elämäänsä, hänen yläpuolellansa olevan rinteen reunaviiva häiriytyi. Siihen ilmestyi tumma kohta. Se oli Elfriden pää.

Kun ystävä pitkistä ajoista ensi kerran silmäilee äärimmäiseen yksinäisyyteen tuomitun henkilön kasvoja, niin niiden ilme on ylen liikuttava. Kiitollisen kaunopuheinen on esimerkiksi yksitoikkoiseen yksinäisyyteen suljettujen majakanasujainten ilme, kun he tervehtivät heidän luoksensa saapunutta vierasta, kaunopuheinen ja kaikkein huolimattomimmankin havaitsijan tunteita liikuttava.

Sellainen, mutta vielä verrattomasti ilmehikkäämpi, oli Knightin Elfrideä kohti kohottama katse. Hänen kasvojensa piirteet olivat syventyneet uurteiksi, ja jokainen niistä näytti kiittävän tulijaa. Hänen huulensa lausuivat nimen »Elfride», vaikka tunneliikunto ei kehittynytkään ääneksi. Mahdotonta on kuvata hänen silmiensä ilmettä, jossa oli kaunopuheisuuden koko asteikko, rakastajan syvästä rakkaudesta aina siihen kiitollisuuteen saakka, jota tuntee lähimmäinen toisen häntä muistaessa.

Elfride oli palannut. Knight ei tietänyt, mitä hän oli tullut tekemään. Hän kenties tuli vain katselemaan hänen kuolemaansa. Mutta hän oli joka tapauksessa palannut eikä jättänyt häntä kerrassaan, ja se merkitsi paljoa.

Oli äärimmäisen merkillistä nähdä Henry Knight kiitollisena siitä, että sai katsella Elfrideä, jota hän vielä äskettäin oli pitänyt pelkkänä lapsena, joka oli häälytellyt häntä niinkuin puu häälyttelee linnunpesää — joka oli mestaroinut häntä ja saanut hänet mitä katkerimmin itkemään omaa mitättömyyttänsä. Elfride silmäili puolestaan häntä, kasvot sateen ja kyynelten kostuttamana. Knight hymyili heikosti.

»Kuinka tyyni hän onkaan!» ajatteli Elfride. »Kuinka suuri ja jalo hän onkaan voidessaan olla noin tyyni!» Elfride olisi silloin mielellään kuollut kymmenen kertaa hänen puolestansa.

Elfriden silmiin sattui höyryaluksen liukuva hahmo, mutta hän ei siitä enää välittänyt.

»Kuinka kauan voitte vielä odottaa?» Tuuli kantoi sanat alas hänen kalpeilta huuliltaan.

Knight huomasi nyt, että Elfridellä oli käsivarrellaan käärö valkoista palttinaa ja että hänen vartalonsa oli omituisesti ohentunut. Niin sanomattoman hoikka ja taipuisa oli Elfride sinä hetkenä, että sadenuolien kevyet iskut näyttivät häntä taivuttavan piestessään hänen kylkiänsä ja poveansa ja särkyessään pärskeeksi hänen kasvoissaan. Läpimäräksi kastuminen yleensäkin vähentää vaatteiden luomaa runsautta, mutta Elfriden vaatteet näyttivät imeytyvän hänen ruumiiseensa käsineen tavoin.

Varjelematta itseänsä sateen hyökkäykseltä muuten kuin kohottamalla kättänsä ja pyyhkäisemällä pois pärskeen, milloin se sattui suoraan hänen silmiinsä tuiskahtamaan, hän istuutui ja alkoi kiireesti repiä palttinaa kaistoiksi. Ne hän solmi päästä yhteen ja palmikoi kuin köyden. Lyhyessä ajassa hän oli siten punonut kahdentoista tai neljäntoista jalan pituisen nuoran.

»Voin, ellei se kestä kovin kauan. Toivo on luonut minuun ihmeellistä tarmoa.»

Elfride repi nyt jäljelläolevan aineksen aivan kapeiksi kaistoiksi, solmi nekin yhteen ja kiersi nuoran toisen ympärille, koska se muuten olisi taipunut liestymään.

Knight, joka tarkkaavasti silmäili tapahtumaa, oli nyt oivaltanut hänen tarkoituksensa, ja virkkoi: »Minä voin odottaa vielä kolme minuuttia. Käyttäkää te se aika koetellaksenne solmujen kestävyyttä, solmua toisensa jälkeen.»

Elfride kohta totteli, koetteli jokaista asettamalla jalkansa nuoralle ja kiskoen käsin. Yksi solmuista petti.

»Ajatelkaahan! Se olisi pettänyt, ellette olisi osannut varoa!» huudahti Elfride säikähtyneenä.

Hän solmi solmun uudelleen. Nuora oli nyt kokonaisuudessaan luja ja luotettava.

»Kun olette laskenut sen alas», sanoi Kinght, jo nyt paneutuen jälleen johtajaksi, »peräytykää reunamalta niin kauas kuin nuora sallii. Nojautukaa sitten alas ja pidelkää sitä molemmin käsin.»

Hän oli aluksi suunnitellut varmemman tavan pelastumisekseen, mutta siihen sisältyi sen haitta, että Elfriden henki saattoi joutua vaaraan.

»Minä olen sitonut sen vyötäisilleni», huudahti Elfride, »ja minä nojaan vieremän reunaan pidellen sitä käsin.»

Siinä oli se suunnitelma, jota Knight oli ajatellut, mutta ei tahtonut ehdottaa.

»Minä nykäisen sitä kolme kertaa, kun olen äyrään takana», jatkoi Elfride, »merkiksi siitä, että olen valmis. Olkaa varuillanne, olkaa mitä parhaimmin varuillanne, minä pyydän teitä!»

Hän pudotti nuoran alas nähdäkseen kuinka paljon sitä oli tarpeen äyrään sille puolen, kääntyi ja hävisi näkyvistä kuten aikaisemminkin.

Jyrkänteen yläosan kalteva pinta, joka oli tyhjäkätiselle kiipeäjälle hyödytön, oli nyt verrattoman arvokas. Ainoastaan puolet hänen painostansa riippui nyt suoranaisesti palttinanuorasta. Muutamien käsivarsi- ja jalkaliikkeiden avulla, nuoran tukemana, hän pääsi ylös tasanteelle.

Knight ojensi kangistuneita jalkojansa ikäänkuin unesta herännyt ja hyppäsi äyrään yli.

Hänet nähdessään Elfride hypähti jaloilleen melkein kiljahtaen ilosta. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja kertoivat puolen tuokion kestäessä ihmeellisen tarinan salatusta tunteesta. Voimatta vastustaa syttyvää virikettä he syöksyivät toistensa syliin.

Samana hetkenä Elfriden silmät tahtomattaan kääntyivät etsimään höyryalusta. Se oli kiihtänyt vauhtiansa ja ehtinyt jo pois näkyvistä.

Elfriden sielua värähdytti yllättävä ilon puuska hänen ajatellessaan, että oli pelastanut syvästi kunnioittamansa miehen mitä kamalimmasta kuolemasta. Tuo tunne muuttui Stepheniin kohdistuvan velvollisuuden uhmaamiseksi ja nimenomaiseksi vannotun uskollisuuden unohtamiseksi. Jokainen hänen tahtonsa hermo totteli nyt orjallisesti hänen tunnottansa — tahto johtavana voimana oli hänestä hävinnyt. Jäädä mistään välittämättä, niinkuin hän nyt jäi, hänen käsivarsiensa suojaan, oli riittävän täydellinen tulos — kaikkien hänen elämänsä vuosien loistava kruunu. Knight kenties oli vain kiitollinen eikä rakastanut häntä. Mitäpä siitä: oli äärettömästi suurempi asia olla suuremman orjana kuin pienemmän kuningattarena. Vaikka sellainen tunto ei koitunutkaan nimenomaiseksi ajatukseksi Elfriden herkässä mielessä, se kuitenkin siellä eli.

Kahden henkilön on mahdoton mennä lähemmäksi suuteloa kuin Knight ja Elfride noina vastustamattoman syleilyn tuokioina rankassa sateessa. He eivät kumminkaan suudelleet. Knightin ominainen luonnonlaatu ei sallinut hänen käyttää hyväkseen sitä tunnustusta, jonka Elfride oli vaieten lausunut.

Knight päästi hänet vastustellen ja silmäili häntä sitten kiireestä kantapäähän. Elfride näytti pieneltä kuin lapsi. Knight havaitsi, mistä hän oli nuoran saanut.

»Elfride, minun Elfrideni!» huudahti hän kiitollisen hämmästyksen vallassa.

»Minun täytyy nyt teidät jättää», sanoi Elfride, kasvojen sävähtäessä kaksin verroin punaisiksi ja ilmaistessa ilon ja häveliäisyyden sekaista tunnetta. »Seuratkaa te minua, mutta vähän matkan päässä.»

»Sade ja tuuli viiltelevät teitä; kylmyys teidät surmaa. Jumala teitä siunatkoon uhrautuvaisuudestanne! Ottakaa minun nuttuni ja pukekaa se yllenne.»

Elfrideä ei suojannut mikään muu kuin hänen hameensa. Naisen äly oli saanut vihjeen ja oli keksinyt keinon. Knightin maatessa pyörryttävällä jyrkänteellä kuolemaa odotellen hän oli riisunut kaikki vaatteensa ja pukenut jälleen yllensä ainoastaan liivinsä ja alushameensa. Kaikkien muiden vaatekappaleiden joka lanka makasi maassa villa- ja puuvillanuorana.

»Minä olen usein ennenkin kastunut läpimäräksi», lisäsi hän. »Pansyn selässä ratsastaessani minä olen joutunut kymmenet kerrat rankkasateeseen. Hyvästi, kunnes jälleen kohtaamme toisemme, pukimissa ja rauhoittuneina, kodin lieden ääressä!»

Sitten Elfride lähti juoksemaan hänen luotansa läpi rankkasateen kuin jänis, tai pikemmin niinkuin fasaani, joka juoksee pyrstö matalana ollen lentämisaikeissa, mutta ei kumminkaan lennä. Elfride oli pian poissa näkyvistä.

Knight tunsi itsensä epämieluisan märäksi ja vilustuneeksi, mutta siitä huolimatta hänen mielensä oli hehkua täynnä. Hän osasi antaa täyden arvon Elfriden hienotunteisuudelle, mutta tunsi puoli tuntia kestävän eron mitä ikävimmäksi häviöksi itselleen.

Hän poimi maasta solmitut ja liuskoiksi riistetyt palttinan, pitsin ja koruompelun kappaleet ja heitti ne käsivarrellensa. Maassa hän havaitsi kastuneen ja rypistyneen kirjekuoren. Yrittäessään levittää sitä alkuperäiseen muotoonsa hänen käteensä jäi sen sisältämä paperi, joka putosi ja joutui tuulen vietäväksi. Se liiti oikealle, liiti vasemmalle — lensi kallion jyrkänteelle ja meren yläpuolelle, missä kohosi korkealle ilmaan. Siellä se kiiriskeli, kunnes vihdoin lensi takaisin hänen päänsä yli.

Knight lähti paperia tavoittamaan ja saikin sen haltuunsa. Hän katsoi, oliko se ollut talteenottamisen arvoinen.

Se oli kahtasataa puntaa koskeva pankin talletuskuitti, miss Swancourtin nimelle kirjoitettu. Epäkäytännöllinen tyttö oli kerrassaan unohtanut ottaneensa sen mukaansa.

Knight taittoi sen huolellisesti kokoon, pisti taskuansa ja lähti
Elfriden jälkeen.

XXIII

Stephen Smith oli sillävälin astunut Castle Boterelin laiturille ja hengitti kotiseutunsa ilmaa.

Hänen ihonsa oli tummunut, viikset kasvaneet ja parta alkanut menestyä — siinä tärkeimmät hänen ulkomuodossaan tapahtuneet muutokset.

Huolimatta sateesta, joka oli hieman tauonnut, hän otti pienen matkalaukkunsa käteensä, jätti muut matkatavarat majataloon ja lähti astelemaan kukkulain yli kohti itäistä Endelstowia. Paikkakunta sijaitsi omassa laaksossaan, kauempana sisämaassa kuin läntinen kylä, ja vaikka olikin lähellä viimeksimainittua, se ei kumminkaan suuressa määrin sitä muistuttanut. Itäinen Endelstow oli metsäisempi ja hedelmällisempi; se saattoi kerskua lordi Luxellianin kartanosta ja puistosta, ja siellä ei ollut niitä autioita ylänköjä, jotka tekevät rannikon läheisyydessä sijaitsevat seudut kovin ilottomiksi. Poikkeuksena oli kumminkin se pieni laakso, jossa sijaitsi pappila ja mrs Swancourtin vanha kartano.

Stephen oli ehtinyt lähelle harjanteen huippua, kun alkoi sataa rankemmin. Haeskellessaan tilapäistä suojaa hän alkoi astua jyrkästi kohoavaa polkua, joka alaosassaan johti halki tiheiden pähkinäpuulehtojen. Ylempänä se vei tasanteelle valtamaantien välittömään läheisyyteen, missä ulkoneva ja pensaiden peittämä kallionkieleke tarjosi etsityn suojan. Stephen käytti sitä hyväkseen ja kääntyi vasemmalle katselemaan maisemaa, joka lepäsi hänen edessään kuin avattu kirja.

Tältä katselupaikalta näkymö esiintyi sikäli omituisena, ettei se ilmennyt selväpiirteisenä etualana enempää kuin hämyisenä taustanakaan, kun näet äkkijyrkkä rinne peitti näkyvistä koko keskiosan. Hänen lähimmässä läheisyydessään kasvaviin puihin ja pensaisiin liittyvänä näkyi etäinen seutu, jonka rajaviivan muodosti nimettömään — täältä käsin katsottuna pieneen ja mitättömään — jättiläiseen päättyvä kalliosarja. Stephenin olkapään vieressä olevan oksan lehti peitti näkymättömiin kokonaisen kukkulan hänen vastassaan olevasta etäisestä seudusta, viheriä pähkinäkimppu kokonaisen ylängön, ja itsensä suuren vuoren sai näkymättömäksi kääpiömäinen kallio hänen vieressään. Stephen oli katsellut kaikkea tuota jo sadat kerrat ennen, mutta ei ollut milloinkaan silmäillyt näkymöä niin hellin tuntein kuin nyt.

Asteltuaan samaan suuntaan hieman kauemmaksi, hän voi nähdä Länsi-Endelstowin kirkon tornin, jonka alla hänen oli määrä sinä iltana kohdata Elfride. Samalla hän havaitsi rantakallioilta päin liikkuvan valkoisen täplän. Aluksi se näytti matalalla lentävältä merilokilta, mutta vihdoin kävi ilmi, että se oli nopeasti juokseva ihminen. Hahmo kiiti eteenpäin huolimatta sateesta, joka oli saanut Stephenin pysähtymään, painui kanervaista rinnettä alas, ehti laaksoon ja oli poissa näkyvistä.

Miettiessään tuon ilmiön merkitystä hän hämmästyksekseen näki samasta lähtökohdasta sukeltavan näkyviin toisen liikkuvan täplän, mahdollisimman toisenlaisen kuin edellinen sikäli, että se oli ainoastaan mustuutensa nojalla havaittavissa. Se noudatti hitaasti ja säännöllisesti liikkuen samaa suuntaa, ja varsin varmasti voi päätellä, että tämä oli mieshenkilö. Hänkin laskeutui vähitellen alemmaksi ja hävisi laaksoon.

Sade oli jälleen laantunut, ja Stephen palasi tielle. Silmäillessään eteenpäin hän näki kaksi miestä ja ajoneuvot. Pian heidät jälleen pimitti korkea pensasaita. Ennenkuin he jälleen sukelsivat näkyviin, hän kuuli keskustelevia ääniä.

»Hänen täytyy pian olla lähiseuduilla, jos hän kerran tulee», kuului sanovan soinnukas ääni, josta Stephen heti tunsi Martin Cannisterin.

Stephen astui eteenpäin ja kohtasi keskustelijat. Hänen isänsä ja Martin kävelivät, lähinnä parhaisiin vaatteisiinsa puettuina, ja heidän vierellänsä asteli kimo kieseinensä.

»All right, mr Cannister, tässä on mies, jota kaipaatte!» huudahti nuori Smith käyttäen heti vanhaa tervehdystapaa. »Tässä minä olen, isä.»

»All right, poikani, ja ilahduttaapa se mieltäni!» vastasi John Smith ylen mielissään. »Kuinka voit? No, lähdehän tästä kotiin äläkä enää täällä sateessa viivy. Tällainen sää on varmaan kamala nuorelle miehelle, joka vasta palaa takaisin niin kuumasta maasta kuin Intiasta, vai mitä arvelet, kuoma Cannister?»

»Totta kyllä. Entä kuinka kaikki tavarat kotiin kuljetetaan? Siinä kaiketi on laatikkoa jos jonkinlaista, on huikeita kääröjä ja hienoja vieraan maan varuksia, luulen ma?»

»Me otimme rattaat mukaamme, koska ajattelimme lähteä suoraa päätä Castle Botereliin ollaksemme siellä ennen maihin tuloasi», sanoi hänen isänsä. »'Hevonen puihin’, sanoi Martin. Mikäpäs siinä, pistetään vain, sanoin minä ja tein sen siekailematta. Eiköpä nyt ole parempi, jos Martin lähtee rattailla hakemaan tavaroita ja me astelemme tästä kotiin?»

»Minä olen kotona melkein samassa ajassa kuin tekin. Peggy astelee vielä varsin hyvin, vaikka aika alkaa vaatia siltä veroansa niinkuin meiltä muiltakin jokaiselta.»

Stephen kertoi Martinille, mistä tavarat olivat löydettävissä, ja jatkoi sitten matkaansa kotiinpäin isänsä seurassa.

»Kun tulit päivää ennen kuin aluksi odotimme», sanoi John, »niin havaitset, että kaikki on ylösalaisin. Me tapoimme sian tänä aamuna, kun ajattelimme, että sinulle ruoka maittaa matkan jälkeen. Leikkaamme sen vasta illalla. Joka tapauksessa saamme siitä kelpo liemen tai paistin, joka menee mukiin sinapilla höystettynä ja hyvällä oluella alas valeltuna. Äitisi se on hangannut koko talon puhtaaksi sinun tuloksesi, pyyhkinyt pölyt ja ostanut uuden pesuvadin ja -kannun kuljeksivalta ruukkukauppiaalta, joka sattui tulemaan meidän ovellemme; kynttilänjalat on puhdistanut ja ikkunat kirkastanut! Ja ties mitä kaikkea on tehnytkään. Ei täällä ole koskaan ollut sellaista menoa, ei totisesti.»

Loppumatka kului tällaisissa jutuissa ja Stephenin tiedustellessa äitinsä vointia. Tultuaan lähelle jokea ja sen takana olevaa mökkiä he kuulivat muurarimestarin kellon lyövän päivän tunteja neljännesminuutin väliajoin, joiden kuluessa Stephen kuvaili elävästi mieleensä, kuinka hänen äitinsä etusormi vaelsi ympäri kellotaulua minuuttipuikon keralla.

»Kello pysähtyi tänä aamuna, ja äitisi tuntuu asettelevan sitä kohdallensa», virkkoi hänen isänsä selitellen.

Heidän astuttuaan sisään ja Stephenin kunnioittavasti ja lämpimästi tervehdittyä äitiänsä — eukolla oli yllään tummansininen puuvillahame, jonka pintaa peittivät lukemattomat uudet ja täydet kuut, tähdet ja planeetit, vieläpä siellä täällä vaihteen vuoksi jonkinlainen pyrstötähden tapainen — kuultiin ulkoa rattaiden kolinaa, ja Martin Cannister saapui nähtäviin — tai paremmin sanoen: saapui suuri laatikko ja sen alla liikkuva jalkapari, jonka yläruumista ei ollenkaan näkynyt. Kun kaikki tavarat oli purettu ja Stephen oli lähtenyt yläkertaan vaihtamaan vaatteita, mrs Smithin mieli tuntui löytävän kadonneen johtolankansa.

»Meidän kellomme ei tosiaankaan ole kymmenen pennin arvoinen», sanoi hän kellon puoleen kääntyen ja yrittäen saada heiluria liikkeelle.

»Tietysti», vastasi mrs Smith ja jatkoi samaan sävyyn, niinkuin ainakin eukot, joiden kieli mieluummin käsittelee sellaisia asioita, jotka soveltuvat kulloiseenkin mielialaan, kuin sellaisia, joiden sopii sanoa sointuvan hetken tilanteeseen. »John kuluttaisi monta puntaa vuodessa, jos kävisi päinsä, sen puhdistamiseen, vaikka sitä voi tohtoroida itse aivan yhtä hyvin. 'Kello on jälleen seisahtunut, John’, sanon minä hänelle. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, kuuluu hänen neuvonsa. Tekee viisi shillingiä. 'Kello jälleen korisee’, sanon minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, neuvoo hän jälleen. 'Kello lyö väärin, John’, sanon minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, sanoo hän yhä. Rattaat olisi varmaan jo hangattu poikki, jos minä olisin hänen neuvoansa kuullut, ja minä vakuutan teille, että olisimme voineet ostaa koreankin uuden kellon niillä rahoilla, jotka olemme viimeisten kymmenen vuoden aikana tuhlanneet tuohon viheriänaamaiseen viheliäiseen. Niin, Martin, te olette varmaan kastunut. Poikani on mennyt yläkertaan vaatteita vaihtamaan. John on kosteampi kuin minulle on mieleen, mutta hän sanoo, ettei vähän mitään haittaa. Muutamia mrs Swancourtin palvelijattaria on täällä käynyt — juoksivat sateen suojaan ollessaan kävelyllä — ja minä vakuutan teille, etteivät heidän päähineensä olleet parhaassa kunnossa.»

»Kuinkas täällä voidaan? Me olemme olleet Castle Boterelissä, ja tässä Jumalan ilmassa on pää parkani joutunut aivan hunningolle; pihisee, pihisee, pihisee; kalaa siinä paistetaan aamusta iltaan», kuului samassa rämeä ääni ovelta.

»Jumal’antakoon; kuka se siellä?» kysyi mrs Smith ja näki kääntyessään William Wormin, joka yritti saada itseään näyttämään kohteliaalta ja ystävälliseltä levittämällä kasvoihinsa hymyä, joka ei tuntunut olevan missään yhteydessä hänen mielialansa kanssa. Hänen takanansa seisoi nainen, joka oli suunnilleen kaksi kertaa häntä kookkaampi, iso sateenvarjo pään yli kohotettuna. Hän oli mrs Worm, Williamin vaimo.

»Käykää sisään, William», kehoitti John Smith. »Ei täällä joka päivä sikaa tapeta. Samoin te, mrs Worm. Tervetuloa. Kirkkoherran luota lähdettyänne te ette ole useinkaan näkyvissä.»

»Niin, totta puhuen en liiku paljon ulkosalla, kun kirkossakäyminen
ei ole enää velvollisuutena, niinkuin oli pappilassa palvellessani.
Mutta poikani kelpaa nyt puomia hoitelemaan, ja niin minä sanoin, että
'Barbara, käydäänpä katsomassa John Smithiä’.»

»Niin, saatte uskoa, että tuo kalan paistaminen jatkuu yöt päivät. Ja tiedättekö, toisinaan ei siellä olekaan pelkkiä kaloja, vaan silava ja sipuli siellä kärisee. Minä kuulen sen pihinän ja porinan niin selvästi kuin ikänä, eikö totta, Barbara?»

Mrs Worm, joka oli koko tuon ajan askarrellut sateenvarjon sulkemishommissa, vakuutti väitteen todeksi, ja osoittautui nyt, huoneeseen astuttuaan, avarakasvoiseksi, hyvännäköiseksi naiseksi, jonka poskessa olevasta syylästä törrötti esiin vähäinen karvatukko.

»Olettekos koettanut mitään keinoa metelinne parantamiseksi?» tiedusteli Martin Cannister.

»Olenhan tuota, johan sitä on koetettu jos jotakin. Sallimus se on armelias mies, ja minä olen toivonut, että olisi jo tuon huomannut, kun olen niin monta vuotta pappilassakin elänyt, mutta eipäs vain ole siitä vapahtanut. Ohhoh, minä olen raihnainen mies-rähjä, kyllä on elämässä elämistä!»

»Totta, liiankin totta, William Worm. Niin on laita. Silmänsä siinä saa pitää auki eläessään, muuten on kaikki piankin pitkin ja poikki.»

»Riisukaa toki päällysvaatteenne, mrs Worm», kehoitti mrs Smith. »Me olemme aika mylläkässä, totta puhuen, sillä poikani on piskahtanut kotiin Intiasta päivää aikaisemmin kuin odotimme, ja sianpistäjä tulee tuossa paikassa paloittelemaan.»

Mrs Barbara Worm, joka ei tahtonut halpamaisesti käytellä hyväksensä mylläkässä olevia ihmisiä heitä vartioitsemalla, riisui päähineensä ja viittansa kiinnittäen samalla katseensa oven ulkopuolella kasvaviin kukkasiin.

»Niin, ovathan ne, mutta niiden tähden on vastus lapsista, jotka pyrkivät kätten välitse niistä marjoja poimimaan.»

»Niin», vastasi mrs Smith syventyen opettavaisesti asiaan, »meneväthän ne mukiin toisten joukossa eivätkä kysy suurta vaivaa. Samaa sopii sanoa noista päivänkakkaroista. Niistä kukista minä pidän paljon, vaikka ovatkin yksinkertaisia. John sanoo, ettei hän välitä sellaisista kukista, mutta miehillä ei ole silmää millekään somalle. Hän sanoo pitävänsä eniten kukkakaalista. Ja minä vakuutan, että kevätaikana saan pelätä ja vapista, sillä se on selvää murhaa.»

»John kaivelee juuret ylt'ympäri, nähkääs. Ja niin se hänen lapionsa liikkuu, kuinka kulloinkin sattuu, puhki juurien, sipulien ja kaiken, mikä ei ole noussut pinnalle ihan näkyviin, ylösalaisin hän kääntää kaikki ja leikkaa viipaleiksi. Viimeksi kun menin tulpaanejani hoitelemaan, niin mitäs näinkään: kaikki sipulit nurinniskoin ja varret väärinä. Hän oli ne keväällä mullistanut, mutta nuo ovelat luomukset olivat pian havainneet, ettei taivas ollut siellä, missä se ennen oli ollut.»

»Nekö? Siunatkoon, ne ovat noita kauheita Jaakopin tikapuita! Niitä en voi kiittää; minua hartaasti harmittaa, että ne niin mielellään viihtyvät siinä, missä niitä ei kaivata. Ne saattavat olla hyviäkin tavallansa, mutta minä en huoli sellaisista, joita hoidonpuute ei tapa. Teinpä mitä tahansa, kaivoin, raavin, revin, aina niitä vain on liikaa. Minä katkon niiden juuret, mutta pinnalle ne vain työntyvät, kolmin kerroin voimallisempina. Jos heitän ne aidan taakse, niin siellä ne kasvavat ja tuijottelevat minua päin, niinkuin nälkäinen koira kartoitettuna, ja ryömivät takaisin viikon tai parin kuluessa. Niitä on siellä ja niitä on täällä, ja jos istutatte niitä paikkaan, missä mikään muu ei voi menestyä, niin saatte niitä yllin kyllin kuukauden tai kahden kuluessa. John rakensi uuden tunkion tässä viime kesänä ja sanoi: 'Kuulehan, Maria, jos sinulla on joitakin kukkia tai muuta sentapaista, niin istuta minun tunkioni ympärille, jotta se hieman peittyy näkyvistä, vaikka ei siinä suinkaan mikään erinomainen kasvi viihtyne.’ Mitäs muuta: minä ajattelin, että onpahan tuossa Jaakopin tikapuut; minä pistän sen sinne, eihän se sellaisessa paikassa voi mitään haittaa matkaan saattaa.’ Ja niin minä niitä sinne istutin. Ne kasvoivat kasvamistaan, tunkiossa ja tunkion vieressä, peittäen sen kohta kokonaan. Kun joku sitten mieli sitä käyttää kasvitarhassaan, niin mitäs hän sanoi: 'Peijakas sinun kukkasi periköön, Maria! Ovat syöneet kaiken hyvän minun tunkiostani, niin ettei se ole hiekkakasaa parempi!’ Niin olivat tehneet, ne ahnaat. Minä uskon, etteivät ne oikeastaan kukkia olekaan, vaan mitä lienevät rikkaruohoja, jos totuus tunnustetaan.»

Samassa saapui Robert Lickpan, sianpistäjä ja ajomies. Keittiössä riippuva syötetyn otuksen ruho halkaistiin selkärankaa pitkin. Mrs Smith keitteli sillävälin lientä.

Halkaisemisen ja paloittelun välillä pantiin olut kiertämään, ja Worm ja sianpistäjä kuuntelivat John Smithin kuvausta siitä, kuinka hän oli kohdannut Stephenin. He kuuntelivat, silmät tyhjinä tuijottaen pöytäliinaan, jottei mikään ulkomaailman asia häiritsisi heidän yrittäessään kohtausta tarkoin mieleensä kuvata.

Stephen tuli alakertaan kesken kertomusta, ja hänen saapumisensa sekä tervehdysten aiheuttaman pienen keskeytyksen jälkeen tarina jatkui, ikäänkuin ei hän olisi läsnä ollutkaan, ja se kerrottiin hänellekin, kuten henkilölle, joka ei asiasta mitään tiedä.

»’Hei’, sanoin minä, kun sain hänet näkyviini, 'tuolla se poika tulee, sillä minä tunnen hänet hänen isoisänsä käynnistä’; hän näet astelee ihan samoin kuin isä-vainajani. Oli siinä sentään jotakin 'irti maasta’, joka minua kummastutti. Hän tuli lähemmäs, ja minä sanoin: ’Se on poika; minä tunnen hänet mustasta laukustansa pitkän matkan tulijaksi.’ Mutta tie on auki koko maailmalle, ja saattaahan niitä matkamiehiä olla useampiakin. Mutta minä pidin silmäni kovana ja sanoin Martinille: ’Se on poika, sillä minä tunnen hänet tuosta kepin pyörittämisestä ja tutusta askelesta.’ Sitten hän tuli lähemmäksi ja sanoi: 'All right’. Sitten jo sopi vannoa, että se oli hän.»

»Posket ovat nyt vähän laihemmat kuin silloin, kun näin hänet pappilassa enkä ollenkaan miestä tuntenut, uskokaa pois,» sanoi Martin.

»Mitä ihmettä», virkkoi toinen kääntämättä katsettansa Stephenin kasvoista, »minä olisin tuntenut hänet missä tahansa. Isänsä nenä ihan pilkulleen.»

»Pitempi hän on aivan varmasti», sanoi Martin tarkastellen Stepheniä kiireestä kantapäähän.

»Siunatkoon, se johtuu siitä, että hän on samalla lihonut». Ja kaikkien silmät suuntautuivat tutkivaisina kohti Stephenin liivejä.

»Minä olen vain tällainen vaivainen ukko-rähjä, mutta voinpahan tehdä myönnytyksiä», sanoi William Worm. »Kuinka hän tulikaan vieraana ja muukalaisena Swancourtin pappilaan, ja yksikään sielu ei häntä tuntenut monien vuosien jälkeen! Elämä on kiperä ja kapera, Stephen — mutta luulenpa, että minun pitää sanoa teille 'sir'?»

»Ei ollenkaan, se ei ole nyt tarpeen», vastasi Stephen, vaikka tekikin mielessään päätöksen kartella tuon tutunomaisen veikon läheisyyttä niinpiankuin tulisi anelemaan itselleen Elfriden kättä.

»Vai niin», virkkoi Worm mietteissään, »joku muu ei olisi tyytynyt vähempään. Onpa ero miehillä.»

»Ja samoin sioilla», huomautti John Smith silmäillen oman sikansa halkaistua ruhoa.

Robert Lickpan, sianpistäjä, tunsi tässä kohden olevansa kutsuttu ottamaan osaa keskusteluun.

»Niin, onhan niillä oma luontonsa sioillakin», huomautti hän aluksi.
»Niitä on sattunut minun tielleni merkillisiäkin.»

»Sitä en epäile, mestari Lickpan», vastasi Martin, jonka äänensävy ilmaisi, että hänen vakaumuksensa samoinkuin hyvä käytöksensäkin vaati sellaista vastausta.

»Niin», jatkoi sianpistäjä, niinkuin ainakin henkilö, joka on tottunut siihen, että häntä kuunnellaan. »Eräskin oli kuuromykkä, ja me emme saaneet selville, mikä sikaa oikeastaan vaivasi. Se söi niinkuin ainakin, jos näki ruuhensa, mutta jos oli selkä ruuheen päin, niin sai kolistella sankoa vaikka koko päivän; sika-parka ei kuullut yhtään mitään. Mutta hyvin se lihoi, ja minä en ole ikänäni nähnyt sian paremmin aukeavan, kun se oli tapettu, ja mureata se oli syötävää, ei paremmasta apua; vaikka höyhenenruodin läpi olisi sen imenyt.»

»Toinen taas», kävi pistäjä jatkamaan, kun oli sitä ennen antanut kulauksen olutta lipua alas kurkusta aivan omia aikojansa ja oli asettanut haarikkansa ihan samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut — »toinen tuli sekopääksi.»

»Niin sen kävi, raukan! Niin sekopääksi kuin ikänä voi tulla kristitty ihminen. Aikaisemmin se oli ollut hyvin alakuloinen eikä sitä suinkaan koskaan pidetty minään toivorikkaana sikana. Se oli Andrew Stainerin sika — ei kenenkään muun kuin juuri hänen.»

»Ja sievä porsashan se olikin. Ja tunnettehan kaikin farmari Bucklen rodun? Jokaikinen niistä sairastaa reumatismia aina tähän päivään asti, kun ovat porsaina asuneet kosteassa lätissä.»

»Jos ei se olisi sellainen poika, niin punnitsisimme kokonaisena; mutta kun on, niin otetaan puolikas kerrallaan. Muistathan vanhan leikinlaskun, John?»

»Muistanhan sen, vaikka onkin jo monta vuotta siitä, kun sen ensi kerran kuulin.»

»Niin», sanoi Lickpan, »tuota vanhaa perhepilaa on viljelty suvussamme jo miespolvien aikoja, valehtelematta. Isäni käytteli sitä sikoja pistäessään enemmän kuin viisiviidettä vuotta — koko sen ajan, jona ammattiansa harjoitti. Ja hän kertoi kuulleensa sen poikana pahaisena isältänsä, joka käytti sitä ihan samoin, kun sattui siantappo, ja siantappo oli siantappoa siihen aikaan.»

»En minäkään», yhtyi häneen mrs Worm, joka ainoana vaimovieraana tunsi kohteliaisuuden vaativan olemaan kaikessa samaa mieltä kuin talon emäntä.

»Olettepa, ihan varmaan olette», sanoi pistäjä silmäillen epäluuloisesti tietämättömyyden pimeydessä vaeltavia naisia. »Eihän se suurikaan asia ole — sitä en suinkaan tahdo väittää. Se alkaa suunnilleen näin: 'Kölli kyllä sikanne painon sanoo’, sanon minä. Ystävät ja kylänmiehet silloin luulevat minun tarkoittavan poikakölliäni, vaikka minä tarkoitankin puntarinkölliä. Hah-hah-haa!»

»Heh-heh-hee!» nauroi Martin Cannister, joka oli kuullut tuon yllättävän jutun selityksen jo sata kertaa.

»Hih-hih-hii!» nauroi William Worm, joka ei ollut sitä milloinkaan kuullut, mutta pelkäsi asiaa ilmaista.

»Sinun isoisäsi ei ollut mikään tuhma poika, kun teki tuon jutun», virkkoi Martin Cannister siirtyen iloisen arvostelun ilmavampaan piiriin.

»Olihan hänellä pää kohdallansa. Ja nähkääs, kun Lickpaneille on aina siunautunut pojanköllejä, niin juttu on siirtynyt eteenpäin aina meidän päiviimme asti.»

»Jooseppi raukka, teidän toinen poikanne, ei valitettavasti saa milloinkaan tilaisuutta sitä seurassa esittää», virkkoi mrs Worm mietteissään.

»Eipä kylläkään. Niin, isoisä oli nokkela poika, kuten sanottu; mutta olen minä tuntenut vielä nokkelamman. Se oli Levi-setä. Levi-setä teki nuuskarasian, jonka avaamisen piti antaa päänvaivaa hänen ystävillensä. Hänellä oli tapana panna se kiertämään häissä, ristiäisissä ja muissa hupaisissa seuroissa, ja antaa miesten koetella kekseliäisyyttänsä. Siinä erinomaisessa nuuskarasiassa oli takana jousi, joka liikkui edestakaisin, sarana siinä kohdassa, missä kansi näytti olevan, toisessa päässä vetotappi, etupuolella ruuvi ja nuppeja ja pykäliä kaikkialla. Toinen koetteli jousta, toinen tappia, mutta miten lienevätkin yrittäneet, rasia ei auennut. Missä nyt luulette rasian salaisuuden piilleen?»

Kaikki ilmaisivat kasvojensa ilmeillä, että heidän yhdistetyt ajatuksensa eivät kyenneet pulmaa ratkaisemaan.

»Rasia ei auennut ollenkaan. Se ei ollut tehtykään aukeamaan, ja olisi voinut yrittää aina tuomiopäivään asti, sillä rasian kansi oli tiukasti kiinniliimattu.»

»Oli. Minä muistan miehen varsin hyvin. Pisin mies, mitä olen koskaan nähnyt.»

»Oli hänellä mittaa kotitarpeiksi. Poikaiän jälkeen hän ei milloinkaan nukkunut sängyssä — ei löytänyt mistään riittävän pitkää. Asuessaan tuossa pienessä mökissä lammen rannalla hän tapasi joka ilta jättää huoneensa oven auki, kun makuulle meni, ja oikaista jalkansa eteiseen.»

»Kuollut on hänkin jo ja kuopattu, ja samoin käy meidän kaikkien», huomautti Worm täyttääkseen vaitiolon, joka seurasi Robert Lickpanin esitystä.

Sian punnitseminen ja paloitteleminen tapahtui, ja samalla keskusteltiin vilkkaasti Stephenin matkoista. Sitten päivän teurastuksen ensimmäiset antimet, sipulin kerällä käristettyinä, siirtyivät paistinpannusta pöydälle — höyryäviä ja sihiseviä kappaleita, jotka vaivatta löysivät tiensä läsnäolijoiden suihin.

On myönnettävä, että talon herraspoika näytti sangen huonosti soveltuvan näiden toimitusten yhteyteen. Hänen mielensä sitäpaitsi ei ollut kyllin filosofinen tehdäkseen hänelle mahdolliseksi kaikessa rauhassa seurustella noiden henkilöiden, isänsä ystävien kanssa. Hän ei ollut milloinkaan elänyt pitkiä aikoja kotosalla — tuskin ollenkaan lapsuutensa jälkeen. William Wormin läsnäolo oli asian hankalin seikka, sillä vaikka Worm olikin lähtenyt pois mr Swancourtin luota, tutunomainen seurustelu entisen palkollisen kanssa muistutti Stepheniä liian voimallisesti siitä luokittelusta, jonka kirkkoherra aikoinaan oli hänen, Stephenin, kaatamista silmälläpitäen suorittanut. Mrs Smith oli tietoinen järjestelynsä puutteellisuudesta, joka oli asiaintilan aiheuttanut. Hän puhui siitä Stephenille kahden kesken.

»Minä en välittäisi sellaisista vieraista, Stephen, mutta mitäs tehdä? Ja isäsi on siinä määrin jalostumaton, että hän pitää niiden kanssa seuraa enemmän kuin tarpeellista olisi.»

»Älkää olko millännekään, äiti», sanoi Stephen, »minä tyydyn siihen nyt.»

»Kun eroamme lordin palveluksesta ja lähdemme sisämaahan — piankin, toivon ma, — niin asia muuttuu. Me tulemme uusien ihmisten joukkoon ja väljempään asumukseen ja pidämme itseämme vähän loitommalla.»

»Tuskin milloinkaan. Mr Glim, apulainen, käy toisinaan talossa, mutta Swancourtit eivät tule kylään enää kuin läpiajaessaan. He aterioivat lordin luona useammin kuin ennen. Niin, tässä on eräs paperilappu, jonka joku poika toi tänne aamulla sinua varten.»

Stephen tarttui kiihkeästi paperiin ja avasi sen, hänen äitinsä tarkastellessa häntä. Stephen luki, mitä Elfride oli kirjoittanut ja lähettänyt, ennenkuin lähti rantakalliolle sinä ehtoopäivänä:

»Minä en tiedä, Stephen», sanoi hänen äitinsä painokkaasti, »ajatteletko vielä miss Elfrideä, mutta jos minä olisin sijassasi, en hänestä välittäisi. Sanotaan, ettei mrs Swancourtin rahoista tule yhtään hänen tytärpuolensa osaksi.»

»Sää näkyy kääntyvän kauniiksi; minä lähden hieman katselemaan seutua», sanoi Stephen väistäen suoraa kysymystä. »Minun palatessani vieraat kenties ovat lähteneet, ja me voimme keskustella vapaammin.»

XXIV

Auringon laskettua sade oli tauonnut, mutta yö oli pilvinen, ja kuun valo, jota himmensi ja hajoitti sen usvakehä, valautui maille mantereille haaleanharmaana.

John Smithin mökin ovelta lähti tumma hahmo, joka kevyin askelin eteni nopeasti kohti Länsi-Endelstowia. Kohottuaan pian korkeammille maille hän kääntyi seuraamaan rattaidenraiteita ja näki päämääränänsä olevan kirkon selvästi piirtyvän taivasta vasten. Ei ollut kulunut puolta tuntiakaan hänen lähdöstänsä, kun hän jo astui kirkkomaan aidan yli johtavia portaita.

Säännötön aitaus oli yhä vielä vanhaan kallioon nimenomaisesti kuuluva osa. Ruoho oli edelleenkin pitkää, ja haudat olivat siinä asussa, johon kuluvat vuodet olivat suvainneet muuttaa Martin Cannisterin ja hänen edeltäjänsä, Stephenin oman isoisän muovaamat vakinaiset muodot.

Ilmassa helähti ääni, joka kuului tulevan siltä suunnalta, missä Castle Boterel sijaitsi. Siellä löi kirkon kello, ja sen ääni kaikui tyynessä ilmassa niin selvänä kuin se olisi tullut viereisestä tornista, joka yksinäiseen hiljaisuuteensa vaipuneena ei antanut mitään sellaisia elonmerkkejä.

»Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän.» Stephen laski huolellisesti lyönnit, vaikka hyvin tiesikin niiden luvun ennakolta. Kello oli yhdeksän. Oli se hetki, jonka Elfride itse oli maininnut sopivimpana kohtaamisen hetkenä.

Stephen seisoi kirkon ovella ja kuunteli. Hän olisi kuullut toisen henkilön hengityksen oven kaaren alla; siellä ei ollut ketään. Hän painui syvemmälle oviaukkoon, istui kivirahille ja odotti sykkivin sydämin.

Niistä huomattavin oli kaukaa rannikolta kuuluva meren nousu ja lasku. Heikompana kuului loitolta yökehrääjän ääni. Kaikkein heikoimpia vaikutelmia heikkojen joukossa aiheuttivat lentävät hämähäkinsiimat, lähellä kirkonovea vaivalloisesti ryömivä konna, mato, joka yritti kiskoa maahan lakastunutta lehteä ja tuulenhenki, joka saapui yhä lähemmäksi ja vaimeni olemattomiin hänen eteensä, siivekäs siemen taakkanansa.

Kaikkien noiden pehmeiden äänien joukossa ei ollut sitä ainoata pehmeätä ääntä, joka yksin oli hänen ikävöimisensä esineenä — Elfriden astunnan ääntä.

Stephen istui siten kokonaisen neljännestunnin kuulostaen, jäsentäkään tukahduttamatta. Sitten hän asteli kirkon länsipuolelle. Hänen ehdittyään tornin kulmaukseen häntä vastassa oli valkoinen hahmo. Hän vetäytyi säikähtyneenä takaisin, mutta malttoi kohta mielensä. Siinä oli nuoren Jethwayn hautapaasi, joka yhä näytti yhtä uudelta kuin sinä päivänä, jolloin se oli pystytetty. Se valkoinen kivi, josta se oli hakattu, vaikutti omituisen kaamealta paikkakunnan kivilouhoksista peräisin olevien tummien paasien keskellä.

Stephenin mieleen johtui se yö, jona hän oli Elfriden keralla siinä istunut, ja hän muisti varsin hyvin, kuinka oli silloin pahoitellut, että Elfride oli, jospa vasten tahtoansakin, ottanut vastaan lemmenpalvontaa jo ennen hänen tuloansa. Mutta nykyinen kouraantuntuva pelontunne sai tuon entisen tunnon näyttämään aivan joutavalta, ja niin hän asteli hautojen lomitse kirkkomaan rajalle, mistä päivän aikaan saattoi selvästi nähdä pappilan ja Swancourtien nykyisen asumuksen. Kukkulalle johtavalta polulta ei kuulunut askeltakaan, mutta viimeksimainitun talon ikkunasta loisti valo.

Stephen tiesi, ettei voinut olla kysymystä mistään erehdyksestä aikaan tai paikkaan nähden ja ettei lupauksen täyttämistä voinut estää mikään vaikeus. Hän odotti vieläkin siirtyen kärsimättömyydestä sellaiseen mielentilaan, jossa ajan kuluminen ei herättänyt mitään vaikutelmaa. Hänet herätti haavelmistaan Castle Boterelin kello.

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen.

Vasara iski vain kerran enemmän, mutta kuinka toisenlainen olikaan sen herättämä tunnelma!

Stephen lähti kirkkomaalta vastakkaisesta portista ja asteli kukkulanrinnettä alaspäin. Hän liikkui hitaasti kohti Elfriden kodin veräjää, avasi sen hiljaa ja käveli hiekoitettua käytävää pitkin ovelle. Siihen hän pysähtyi muutamaksi minuutiksi.

Sitten kuului hänen korvaansa miehen äänen hiljaa lausumia sanoja avoimesta ikkunasta nurkan takaa. Niihin vastasi heleä, pehmeä nauru. Elfride siellä nauroi.

Stephen tunsi tuskan sydäntänsä kalvavan. Hän palasi samaa tietä, jota oli tullut. On olemassa pettymyksiä, jotka meitä kiduttavat, ja on toisia, jotka iskevät meihin hautaan asti säilyvän haavan. Viimeksimainitut ovat niin tuimia, ettei mikään saman toiveen myöhempi tyydytys voi niitä täysin parantaa: ne merkitään onnen ikuiseksi häviöksi. Niin oli nyt Stephenin laita: unelmaa kruunaavana sädekehänä oli ollut heidän salainen kohtauksensa, ja vaikka Elfride olisikin tullut hänen luoksensa nyt, kymmenen minuutin kuluttua, pettymys olisi sittenkin yhä tuntunut.

Saavuttuaan kotiinsa nuori mies löysi sieltä kirjeen, joka oli saapunut hänen poissaollessaan. Luullen sen sisältävän jonkin syyn Elfriden poisjäämiseen, mutta voimatta kuvitella, kuinka se hänen tekonsa oikeuttaisi, Stephen avasi nopeasti kirjekuoren.

Kirjeessä ei ollut sanaakaan Elfrideltä. Se sisälsi vain hänen kahtasataa puntaansa koskevan talletustodistuksen. Toisella puolella oli sekinkaava, johon Elfride oli merkinnyt saman summan, sekin haltijalle maksettavaksi.

Stephen oli ymmällä. Hän yritti arvailla Elfriden vaikuttimia. Kun ottaa huomioon, kuinka vähän Stephen tunsi hänen aikaisempia tekojansa, on myönnettävä, että hän arvaili varsin älykkäästi: että aamuisen tiedonannon ja illan sanattoman kieltäytymisen välimaalla oli tapahtunut jotakin sellaista, mikä oli kerrassaan muuttanut Elfriden suhtautumisen häneen.

Stephen ei tietänyt, mitä tehdä. Nyt tuntui mielettömältä lähteä seuraavana aamuna Elfriden isän luo, kuten hän oli ajatellut, pyytämään häntä suostumaan heidän kihlaukseensa, koska oli otettava huomioon se mahdollisuus, ettei Elfride itse ollut enää hänen puolellansa. Viisaalta näytti yksi ainoa menettelytapa: odottaa ja nähdä, mitä päivät toisivat tullessaan, lähteä Birminghamiin suorittamaan hänelle uskottu liiketehtävä, palata, ottaa selkoa, oliko mitään tapahtunut, ja koettaa, mitä kohtaaminen voi vaikuttaa. Hänen peräytymisensä aiheuttama hämmästys voisi kenties saada Elfriden osoittamaan piilevää lämpöänsä yhtä nimenomaisesti kuin entisinä aikoina.

Tämä kärsivällisyyden näyte soveltui hyvin Stepheninlaisen miehen luonnonlaatuun. Yhdeksän miestä kymmenestä olisi kenties menetellyt ihan toisin: hyökännyt Elfriden läheisyyteen, hyviä tai huonoja keinoja käyttäen, ja saanut aikaan jonkinlaisen ratkaisun — edukseen tai vahingokseen.

Seuraavana aamuna hän lähti Birminghamiin. Vielä yksi kotipuolessa vietetty päivä ei olisi asiaa haitannut, mutta hän ei voinut levätä, ennenkuin oli aloittanut ja suorittanut loppuun sen ohjelman, jonka oli itselleen asettanut. Ruumiillinen toimeliaisuus karkoittaa usein pelontuskan yhtä täydellisesti kuin saavutettu varmuus.

XXV

Näinä poissaolon päivinä Stephen eli vaihtelevissa mielentiloissa. Milloin hänen tunneliikuntonsa olivat toimeliaat, hän oli tuskan vallassa. Milloin hän ei ollut tuskan vallassa, hänen toimitettavanansa oleva liikeasia ajoi nimenomaisin väkivalloin hänen mielestänsä kaikki Elfrideä ja rakkautta koskevat syvät mietteet.

Viikon lopulla lähtiessään paluumatkalle Stephen oli kypsytellyt jokseenkin varmaksi sen päätöksen, että lähtisi näkemään Elfrideä kasvoista kasvoihin. Hän käytti tälläkin kertaa mielireittiänsä — pienellä kesähöyryllä Bristolista Castle Botereliin — koska rautateitse kulkien nopeuden nojalla säästetty aika tuhlautui vaihdeasemilla odottaessa ja radan kaarrellessa.

Oli kirkas hiljainen ilta syyskuun alussa, kun Stephen jälleen astui maihin tuossa pienoisessa kaupungissa. Hän tunsi halua viipyä hetkisen laiturilla, ennenkuin lähtisi nousemaan kukkuloille, sillä hänen mielessään oli syntynyt romanttinen aie kulkea kotiin Elfriden asunnon tietä, ja hän halusi liikkua sen läheisyydessä vasta sitten, kun illan varjot suojasivat hänet riittävästi havaitsijoilta.

Niin odotellen yön tuloa hän silmäili rauhallista näkymöä, johon lännen kalpea kajaste loi alakuloisen yksivärisen, hitaasti hämärtyvän valaistuksen. Ilmaantui näkyviin tähti, sitten toinen ja kolmaskin. Ne välkkyivät kahden satamassa lepäävän hiiliprikin raakapuitten ja köysistön lomitse, ikäänkuin olisivat olleet niihin kiinnitettyjä pienoisia lamppuja. Vuoksivetten hiljainen nousu keinutti uneliaasti niiden mastoja pulpahdellen ja poristen joutilaan säännöllisesti laiturin kulmissa ja koloissa.

Iltahämärä oli nyt kyllin taaja hänen tarkoituksiinsa, ja kun hän, sangen alakuloisena, oli lähtemässä, liukui sataman keskiosaan pieni, kahta henkilöä kantava venhe, kevyenä kuin varjo. Venhe saapui hänen kohdallensa, lipui ohi ja laski maihin laiturin toisessa päässä, Stephen oli havainnut airojen sulavasta liikunnosta, että toinen venheessäolija oli mieshenkilö. Kun pari sitten nousi portaita tullen paremmin näkyviin, Stephen voi erottaa, että toinen henkilö oli nainen, ja että hänellä oli päähineessään jokin valkoinen koriste — nähtävästi sulka. Tuo valkoinen täplä oli ainoa näkyvä kohta hänen vaatetuksessaan.

Stephen jäi heidän jälkeensä, ja he lähtivät menemään menojansa. Stephen lähti hänkin astelemaan ja unohti pian koko seikan. Kuljettuaan sillan yli, jätettyään valtatien ja aljettuaan edetä läntisen Endelstowin laakson johtavaa polkua hän kuuli veräjän kilahtavan kiinni muutaman askelen päässä edellänsä. Saavuttuaan veräjälle hän kuuli ihan samanlaisen kilahduksen toiselta, kauempana sijaitsevalta veräjältä. Ilmeisesti joku henkilö tai joitakin henkilöitä oli kulkemassa polkua hänen edellänsä nurmipeitteen vaimentamin askelin. Stephen asteli nyt hieman nopeammin ja havaitsi kaksi hahmoa. Toisen hatussa hohteli se valkoinen sulka, jonka hän oli nähnyt naishenkilön hatussa laiturilla; siinä oli sama pari, joka oli soutaen saapunut. Stephen jäi hieman kauemmaksi jälkeen.

Laakson pohjasta, jota polku oli tähän saakka noudatellut, solisevan puron vartta kulkien, lähti nyt toinen polku nousemaan vasemmalla kädellä olevan kukkulan rinnettä. Tämä polku johti ainoastaan mrs Swancourtin kartanoon ja pariin sen läheisyydessä sijaitsevaan asumukseen. Se oli pitkät matkat vailla ruohopeitettä, ja Stephen tiesi edellänsä kulkevan parin lähteneen tätä tietä, koska irralliset kivet toisinaan narskahtelivat heidän jalkojensa alla. Stephen kulki samaan suuntaan, mutta astui — itsekään tietämättä minkätähden — varovammin kuin edellä kulkevat. Hänen mielensä askarteli vaistomaisesti kysymyksessä, kuka tuo naishenkilö voi olla — joku kartanon vieras, palvelijatar vaiko Elfride? Hän tiedusteli itseltänsä tiukemmin: voiko tuo lady olla Elfride? Kiusallisen voimakkaana palasi mieleen Elfriden taannoisen selittämättömän poisjäämisen mahdollinen syy.

He astuivat kartanon alueelle sivuveräjästä, josta lähtien polku — nyt leveänä ja hyvin hoidettuna — johti haaveellisesti kierrellen kahdeksankulmaiseen puistomajaan, jota nimitettiin Belvedereksi, koska sen viheriäisiltä istuimilta avautui laaja näköala ympäristöön. Polku johti tuon korkean kohdan yli sekä kartanoon että toisella puolen sijaitsevaan puutarhurin asumukseen kääntyen sitten itäiseen Endelstowiin. Stephen ei niin ollen arkaillut astua pitkin käytävää, jota tuskin sopi sanoa yksityiseksi.

Hän oli kuulevinaan portin avautuvan ja sulkeutuvan takanansa, mutta ei nähnyt ketään, kun kääntyi katsomaan.

Stephen tunsi kohta tutun äänen, joka nyt soi rikkaampana ja täyteläisempänä kuin ennen. »Elfride!» kuiskasi hän itsekseen, nojaten nuoren puun runkoon. Hänen sydämensä oli tauota sykkimästä; hän karttoi etsimänsä selityksen löytämistä.

»Alkaa jälleen tuulla; saarni humisee!» virkkoi Elfride. »Kuuletteko sen? Lieneekö jo myöhäkin?»

»Minä otan tulta ja katson», kuului mies sanovan. »Mennään kesämajaan, siellä on ilma tyyni.»

Tuo ääni kaikui Stephenin korvissa niinkuin pohjolan lintujen laulu niiden palattua kotimaahansa, vanhana tuttuna, jota ei ollut havainnut niin tutuksi, ennenkuin sen uudestaan kuuli.

He astuivat Belvedereen. Sen alaosan muodosti tiheänlainen rimaristikko, ja ylempänä oli ikkunoiden asemesta aukkoja.

Kuului tulenraapaisu, ja rakennuksen sisäpuolelta säteili kirkas valo. Samassa näkyi karkelevia lehdenvarjoja, runkojenvarjoja, hohtoisia juovia, läikkiä ja kipunoita ja hopeisia lankoja. Se herätti hyttysiä, jotka lensivät valoa kohti, toi näkyviin kirkkaita hämähäkinsiimoja ja häiritsi kastematojen rauhaa. Stephen ei huolinut tarkata noita ilmiöitä, vielä vähemmän ajan kulumista. Hän näki kesämajassa voimakkaasti valaistun kuvan.

Ensinnäkin ystävänsä ja opettajansa Henry Knightin, josta hän oli viimeksikuluneina aikoina vieraantunut; ei mistään muusta nimenomaisesta syystä kuin poissaolon, lisääntyvän iän ja eroavien kiintymysten vuoksi.

Hänen vieressään seisoi Elfride. Elfriden kasvot olivat nyt naisellisemmat kuin silloin, kun Stephen oli häntä omaksensa nimittänyt, mutta yhtä kirkkaat ja terveet kuin ainakin. Hänen runsaat, kauniit hiussuortuvansa olivat nekin ennallaan; kampaustapa vain oli hieman muuttunut.

Heidän otsansa olivat lähellä toisiansa, ja molemmat silmäilivät alas. Elfride piteli kelloansa, Knight toisella kädellä tulta toisen kiertyessä Elfriden vyötäisille. Osan kohtausta Stephen näki vaakasuorain ristikkorimain lomitse, jotka luurangon kylkiluiden tavoin leikkasivat heidän hahmojansa.

»Puoli yhdeksän», sanoi Elfride hiljaisin äänin, jossa soi omituinen musiikki. Sen aiheuttajana oli nähtävästi iloinen tietoisuus siitä, että hän todellakin oli rakkauden esineenä.

Liekki pieneni ja sammui, ja kaikki peittyi pimeyteen, verrattomasti tiheämpään kuin ennen valon syttymistä. Stephen kääntyi pois, mieleltään masentuneena ja sairaana sydänjuuriaan saakka. Kääntyessään hän näki kesämajan takana toisella puolella epämääräisen hahmon. Hänen silmänsä tottuivat pimeään. Oliko tuo ihminen, vaiko taaja katajapensas?

Rakastavaiset nousivat, riensivät pois ja jatkoivat matkaansa kotiin päin. Epäselvä hahmo oli lähtenyt liikkeelle ja kulki nyt Smithin ohi. Henkilö oli niin tarkoin viittaan kääriytynyt, ettei hänestä erottanut mitään muuta kuin ääriviivat. Hahmo liukui ohi äänettömästi.

Stephen astui esiin, koska pelkäsi jonkin onnettomuuden uhkaavan toisia. »Kuka olette?» kysyi hän.

»Älä siitä huoli, kuka olen», kuului heikko kuiskaus viitan laskoksista. »Se, mikä minä olen, tulee hänenkin olla! Minä taisin tuntea liiankin hyvin — ah, kuinka hyvin! — nuorukaisen, jonka sijan te ryöstitte niinkuin tuo tuolla nyt ryöstää teidän sijanne. Tahdotteko sallia hänen murtaa sydämenne ja saattaa teidät ennenaikaiseen hautaan niinkuin sen, joka oli ennen teitä?»

»Te olette mrs Jethway, luulen ma. Mitä täällä teette? Ja miksi puhutte niin hurjasti?»

»Siksi, että sydämeni on lohduton, ja kukaan ei siitä välitä. Käyköön samoin hänen, joka on onnettomuuden minulle tuonut!»

»Vaietkaa!» huudahti Stephen pitäen kaikesta huolimatta Elfriden puolta. »Hän ei loukkaa ketään tahallansa, ei milloinkaan! Kuinka olette tänne tullut?»

»Minä näin heidän tulevan polkua ja halusin katsoa, eikö hän ollut toinen heistä. Voinko olla häntä vihaamatta, kun ajattelen menneitä? Voinko olla häntä vartioimatta, kun muistelen poikaani? Voinko olla toivottelematta pahaa hänelle, kun toivoin pojalleni hyvää?»

Kumarainen hahmo lähti eteenpäin, kulki veräjästä ja painui vainion varjoihin.

Stephen oli kuullut, että mrs Jethway oli poikansa kuoleman jälkeen tullut vähämieliseksi, avuttomaksi naiseksi. Säälien häntä ajatellessaan Stephen unohti hänen kärsimänsä kuvitellut vääryydet, mutta ei Elfriden uskottomuuteen kohdistuvaa tuomiota. Se liittyi niihin tuntoihin, joita hänen äskeinen kokemuksensa oli synnyttänyt. Se tarina, jonka hänen näkemänsä pieni kohtaus oli kertonut, tuki onnettoman naisen mielipidettä, joka tosin oli voinut olla aikaisemmin pätemätön, mutta oli muuttunut varsin todeksi häneen nähden.

Hänen ruumistansa ja sieluansa ahdisti hiipivä epätoivo, joka oli hillittömästä tuskanpuuskasta yhtä kaukana kuin nälkäännääntyminen kuolettavasta laukauksesta. Se, mitä hän oli nähnyt, ei ollut ihan odottamatonta, sillä hän oli viimeksikuluneiden ahdistuksen päivien aikana taipunut selittämään epävarmuuden itselleen epäedulliseksi. Toivo oli vain tilapäisesti keskeyttänyt hänen alinomaista pahaa pelkoansa.

Hänen onnettomuutensa omituisena lisäseikkana oli sen merkillinen muoto. Se tosiasia, että hänen kilpakosijanansa oli Knight, jota hän oli ennen ihaillut, niinkuin nykyisinä aikoina vain harvoin mies toista ihailee, lisäsi suruun syvää valittelua ja ivantuntua molempiin. Henry Knight, jonka ylistystä hän oli alinomaa kaiuttanut Elfriden korviin, mies, jota kohtaan Elfride itse oli tuntenut mustasukkaisuutta, koska oli pelännyt hänen tähtensä menettävänsä Stephenin rakkautta, oli luultavasti voittanut hänet sitäkin helpommin niiden ylistysten vuoksi, joita esittämästä Stephen oli lakannut vasta Elfriden sitä vaadittua. Elfride oli vallinnut häntä kuin kuningatar tässä asiassa samoinkuin kaikissa muissakin. Vaikka Stephen olikin vain vilahdukselta nähnyt hänen käytöstänsä ja kuullut ainoastaan muutaman hänen lausumansa sanan, hän oli kumminkin ehtinyt huomata, että Knight oli aivan toisessa asemassa kuin hän. Jos Elfride oli Stephenille hymyillyt korkeudestansa, niin hän nyt näytti kunnioittaen seisovan Knightin jalustan ääressä.

Elfriden mielenmuutoksen äkillisyys oli sekin uuden kidutuksen aiheuttaja. Puolueeton tarkastelija voi sen selittää ainakin kahdella eri tavalla. Se voi johtua joko siitä, että hän oli yrittänyt pysyä uskollisena ensimmäiselle valinnalleen, kunnes nähty rakastaja ehdottomasti sysäsi syrjään muistetun, tai siitä, ettei hän halunnut menettää Stephenin rakkautta ennenkuin oli varma toisesta. Toiseen vaihtoehtoon sisältyvä vaikutin teki sen kumminkin Stephen Smithin mielestä kestämättömäksi selitykseksi, kun oli kysymyksessä Elfride.

Hän muisteli Elfriden hänelle kirjoittamia kirjeitä, joissa ei ollut mainittu sanaakaan Knightistä. On kuitenkin huomattava, että hän olisi voinut sen tehdä ainoastaan kahdessa kirjeessä. Toinen oli kirjoitettu suunnilleen viikkoa ennen Knightin saapumista. Vaikka Elfride ei siinä maininnutkaan Knightin luvanneen saapua, hänellä tuskin oli nimenomaista syytä jättää se tekemättä. Seuraavassa kirjeessä hän oli ohimennen Knightiin viitannut. Mutta sen kirjeen perille saapuessa Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt Bombaystä.

Stephen silmäili taivasta vasten kuvastuvaa läheisen kartanon tummaa hahmoa ja tunsi vihaavansa tätä paikkaa. Hän ei tuntenut asiaan liittyviä seikkoja, mutta yhdisti vaistomaisesti toisiinsa Elfriden häilyväisyyden, hänen isänsä naimisiinmenon ja heidän oleskelunsa lontoolaisessa seurapiirissä. Hän avasi puutarhan rautaveräjän yhtä hiljaa kuin tullessaankin ja lähti vainiolle. Sieltä hän voi nähdä vanhan pappilan, rakennuksen, joka yksin liittyi hänen itävän rakkautensa mieluisiin muisteloihin. Kääntyen alakuloisena pois paikasta, joka ei enää ollut se tyyssija, johon hänen ajatuksensa voivat kaukaa liitää, hän kääntyi kohti itäkylää saapuakseen isänsä kotiin ennenkuin ehtivät siellä mennä levolle.

Suorin tie kulki puiston halki. Hän ei pitänyt kiirettä. Onni käskee useinkin kiirehtimään, mutta murhe kaipaa harvoin erinomaista ponnistusta. Toisinaan hän pysähtyi matalalla riippuvien puunoksien alle, maahan tuijotellen.

Stephen seisoi siinä hämmentynein ajatuksin ja tylsin katsein, kun ilmassa kaikui heleä ääni kiiriskellen kauas eteenpäin. Se oli kellonääni itäisen Endelstowin kirkosta, joka sijaitsi alanteessa, kivenheiton päässä lordi Luxellianin kartanosta, puiston muurin sisäpuolella. Sitten tervehti hänen korvaansa toinen helähdys, edelliseen liittyen, ja vihdoin niitä kaikui enemmän, hitaana sarjana.

Soitto kuulosti sikäli merkilliseltä, ettei sitä ollut aloitettu Endelstowin ja muiden naapuriseurakuntien yleistä tapaa noudattaen. Oli näet tavallista ilmaista kuolleen sukupuoli ja ikä erikoisen järjestelmän avulla. Kolmesti kolme lyöntiä merkitsi, että vainaja oli mies; kolmesti kaksi, että hän oli nainen; kahdesti kolme: poika; kahdesti kaksi: tyttö. Soiton säännöllisyys ilmaisi nyt, että kellot olivat jo soineet joitakin aikoja ja ettei Stephen ollut ollut kyllin lähellä kuullakseen soiton alkamista.

Vanhempiin kohdistuva hetkellinen pelko häipyi kohta. He olivat hänen lähtiessään olleet ihan terveet, ja jos jokin vakava sairaus olisi sattunut, niin tieto siitä olisi varmaan tätä ennen saavuttanut hänet. Mutta koska hänen tiensä johti kirkkomaan marjakuusien alitse, hän päätti ohimennen pistäytyä kellotapulissa puhutellakseen siellä olevaa Martin Cannisteria.

Stephen saapui kukkulan laelle ja oli taipuvainen luopumaan aikeestansa. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että keskustelu henkilön kanssa, jolle hän ei voinut ajatuksiansa ilmaista, pakostakin muodostui rasittavaksi. Mutta ennenkuin nuori mies ehti mitään päättää, hän näki puiden takaa hohtelevan kirkkaan valon, jonka säteet pujahtelivat kuin neulat marjakuusten tuuheiden oksien lomitse. Valo näytti tulevan kirkkomaan keskiosasta.

Stephen asteli konemaisesti eteenpäin. Kahden samaa tarkoitusta palvelevan paikan välillä ei voinut olla suurempaa eroa kuin tämän ja toisen kylän hautausmaan kesken. Täällä oli nurmikko hyvin hoidettu ja muodosti oikeastaan osan kartanon pihanurmea. Kukkia ja pensaita oli istutettu säännöttömästi kaikkialle, mutta ne harvat hautakummut, jotka olivat nähtävissä, olivat matemaattisen täsmälliset muodoltaan ja muistuttivat siloisuutensa vuoksi vasta-ajeltuja leukoja. Mitään muuria ei ollut; Jumalan pellon ja lordi Luxellianin vainion välille oli vain pystytetty säännöllisten välimatkojen päähän muutamia neliskulmaisia paasia. Niistä henkilöistä, jotka ajattelevat romanttisin tunnoin viimeistä olosijaansa, olisi luultavasti suurin osa valinnut tällaisen paikan mieluummin kuin minkään muun; vain harvat olisivat moittineet sen ylenmääräistä säännöllisyyttä ja olisivat asettaneet etusijalle naapuriseudun karun kukkulan, missä luonto esiintyi kaikessa alastomuudessaan.

Kirkkomaalta hohteleva valo näytti johtuvan jostakin kohdasta aivan läheltä maankamaraa, ja Stephen ajatteli sen voivan tulla kaivettavana olevassa haudassa riippuvasta lyhdystä. Lähemmäksi ehdittyhän hän kumminkin havaitsi valolähteen sijaitsevan kirkon seinämällä, oviaukon suulla. Hän kuuli ääniä, ja asian todellinen laita alkoi hänelle selvitä. Astuessaan luo Smith havaitsi vasemmalla puolellansa multakasan ja edessään porrasaskelmat, joilta multa oli poistettu ja jotka johtivat rakennuksen alle. Siinä oli kirkon pohjoislaivan alla sijaitsevaan avaraan hautaholviin johtava sisäänkäytävä.

Stephen ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä avoinna. Hän astui pari askelmaa alaspäin ja kumartui katsomaan holviin. Se näytti olevan täynnä ruumisarkkuja, lukuunottamatta avointa keskipalkkaa, joka oli pidettävä vapaana, jotta päästiin holvin seinämille, missä kirstut sijaitsivat kivialtaissaan tai komeroissaan.

Holvia valaisivat seiniin kiinnitettyihin pitimiin pistetyt kynttilät. Astuttuaan vielä alemmaksi Stephen tunsi holvissa olevat henkilöt. Siellä oli hänen isänsä, muurarimestari, eräs toinen muurari, Martin Cannister ja pari-kolme nuorta ja vanhaa työmiestä. Rautakankia ja moukareita näkyi siellä täällä. Koko seurue istui kirstujen kansilla — kirstut oli siirretty paikoiltansa, nähtävästi jonkin holvissa suoritettavan muutoksen tai laajennuksen vuoksi — syöden leipää ja juustoa ja juoden olutta haarikasta, joka kiersi mieheltä toiselle.

XXVI

Kaikkien katseet suuntautuivat tulijaan, ja vanhoja tapojansa noudatteleva seura silmäili Stepheniä tutkivasti.

»Kas, se on meidän Stephen!» virkkoi hänen isänsä seisaalleen nousten. Sitten hän ojensi oikean kätensä tervehdykseen, vasemmassa yhä pidellen vaahtoista haarikkaa. »Äitisi odottaa sinua — ajatteli sinun saapuvan ennen pimeän tuloa. Mutta jääthän tänne tuokioksi, niin menemme yhdessä? Minä olen tehnyt, mitä tänään oli tehtävä, ja ajattelin tästä kohta lähteä.»

»Tosiaankin, master Stephen. Hauskaa tavata jälleen näin pian, master Smith», virkkoi Martin Cannister hilliten sanoissaan ilmenevää iloisuutta kasvojensa ankaralla levollisuudella saadakseen tuntonsa mahdollisimman hyvin sointumaan hautaholvin juhlallisuuteen.

»Samaa sinulle, Martin, ja sinulle, William», vastasi Stephen nyökäten toisille, joiden oli pakko tyytyä vastaamaan tervehdykseen vain ystävällisesti rypistämällä silmäkulmiansa, koska näet heidän suunsa olivat täynnä leipää ja juustoa.

»Lady Luxellian raukka, niinkuin meidän kaikkien kerran kuolla pitää», vastasi muurari. »Niin, ja me tässä laajennamme holvia tehdäksemme tilaa hänelle.

»Tänään, varhain aamulla», vastasi hänen isänsä ikäänkuin jotakin vanhaa asiaa muistellen. »Niin, tänä aamuna. Martin on soittanut siitä lähtien melkein lakkaamatta. Sitä saattoikin odottaa. Hän oli hyvin heikko.»

»Niin, tänä aamuna se lähti, se sielu-parka», puuttui puheeseen muurari, ihmeen vanha mies, jonka nahka näytti siinä määrin liian väljältä hänen ruumiillensa, ettei tahtonut ollenkaan pysyä kohdallansa. »Hänen täytyy nyt tietää, onko hän menossa ylös- vai alaspäin.»

»Ei enempää kuin seitsemän- tai kahdeksankolmatta kynttilänvalossa.
Mutta päiväiseen aikaan hän varmaan oli ainakin neljänkymmenen.»

»Niin, yön tai päivän aika tekee kahdenkymmenen vuoden erotuksen, kun on puhe rikkaista vaimoihmisistä», huomautti Martin.

»Hän oli yhdenneljättä», sanoi John Smith. »Minä olen kuullut sen sellaisilta, jotka tietävät.»

»Hän oli kovin huononnäköinen nais-raukka. Sopiipa sanoa, että hän oli kuollut jo vuosia sitten.»

»Minä näin hänet», virkkoi eräs työmies joidenkin paikoiltaan siirrettyjen kirstujen takaa, »minä näin hänet viime Valentininpäivänä. Lordin kanssa käveli käsi kainalossa. Minä ajattelin: 'kirkkomaahanpa olet menossa, jalo lady, vaikka et itse sitä ollenkaan aavista.»

»Lordi arvatenkin kirjoittaa kaikille muille lordeille antaen heidän tietää, että hän, joka oli olemassa, ei ole enää.»

»Se on jo tehty. Minä näin kimpun kirjeitä lähtevän matkaan, kun oli kulunut tunti kuolemasta. Olipa niissä kirjeissä ihmeen leveät mustat reunat — ainakin puolen tuuman levyiset.»

»Se on liikaa», huomautti Martin. »Eihän kukaan ihminen voi niin armottomasti surra, että puolen tuuman leveydeltä mustaa. Minä olen varma siitä, että ihmisten mielissä on hyvin kapea musta reunus, jos on mitään.»

»Tapasivat tulla Swancourtin pappilaan leikkimään miss Elfriden kanssa, kun minä vielä siellä olin», kertoi William Worm. »Niin, niinpä tekivät!» Jälkimmäisen lauseen William liitti lausumaansa saadakseen siihen tarpeellista alakuloista sävyä, jota se sinänsä ei mitenkään voinut sisältää. »Niin», jatkoi Worm, »ylös he juoksentelivat ja alas; kaikkialla kirmailivat. Kovin ne pitivät Elfridestä. Niinpä niin!»

»Sanotaanpa, että pitivät hänestä enemmän kuin omasta äidistänsä», lisäsi eräs työmies.

»No, nähkääs, se on aivan luonnollista. Lady Luxellian oli heistä loitolla — oli sellainen unelias, etteivät lapset voineet hänestä pitää sillä iloisella tavalla, joka lapselle kuuluu. Vielä viime talvena minä näin miss Elfriden juttelevan ladyn ja lasten kanssa, ja miss Elfride pyyhki lasten nenät ylen huolellisesti — lady se ei ollenkaan havainnut sitä tarpeelliseksi, ja mikäs luonnollisempaa kuin että lapset kiintyvät ihmisiin, jotka ovat heidän parhaita ystäviänsä.»

»Olipa miten tahansa, se nainen on nyt ollut ja mennyt, ja meidän täytyy valmistaa hänelle sija», sanoi John. »No, pojat, juokaa oluenne, ja korjataan tämä nurkka, jotta pääsemme huomenna kohta päivän valjettua siirtämään seinää.»

»Tässä», vastasi hänen isänsä. »Me siirrämme tämän seinän tuonnemmaksi ja rakennamme komeron, ja onhan meillä siinä ihan riittävästi tekemistä ennen hautajaisia. Kun lordin äiti kuoli, niin hän sanoi: 'Kuulehan, John, täytyy ryhtyä laajennustöihin, ennenkuin ketään muuta voidaan tänne enää haudata’. Mutta eipä hän arvannut, että se kävisi niin pian välttämättömäksi. Taitaa olla parasta siirtää ensin lordi George, vai mitä arvelet, Simeon?»

Hän osoitti jalallaan raskasta kirstua, jonka samettipeite lienee ollut alkujaan punainen, mutta jonka väri nyt oli tuskin erotettavissa.

»Niinkuin hyväksi näette, mestari John», vastasi ryppyinen muurari. »Lordi George rukka!» jatkoi hän silmäillen mietteissään valtavaa kirstua, »me olimme aikoinamme niin katkerat vihamiehet kuin ikänä voivat olla lordi ja tavallinen kuolevainen. Mies-parka! Toisinaan hän taputti minun olkapäätäni ja retuutti minua niin tuttavallisesti ja naapurillisesti kuin olisi ollut aivan tavallinen veikko. Niin hän toisinaan taputteli; mutta sitten hän taas hurjistui ja hänen uusien hampaittensa kultaiset sinkilät kiiltelivät auringonpaisteessa kuin messinkihaahlat, ja minä, vähäinen mies ja köyhä, en halunnut virkkaa sanaakaan. Sellainen herra hän oli toisinaan! Mutta kun sattui, niin minä pidin hänestä hyvinkin. Silloin tällöin, kun tulin silmäilleeksi hänen huimaa pituuttansa, minä ajattelin omia ajatuksiani: 'Kyllä on sinussa, lordi kulta, taakkaa meidän käsivarsillemme, kun kerran sinut laskemme Endelstowin kirkon laivan alle!»

Ja siihen lisäksi lyijyt ja tammet ja kahvat ja muut» — vanha mies iski kädellään kirstun kantta, niin että luut sisällä kalahtivat — »olipa selkäni taittua, kun minä kannoin häntä jalkopuolesta tänne alas. 'Onnetonta’, sanoin minä silloin tälle Johnille — eikö totta, John? — 'että toisen miehen kunnia näin riivatusti rasittaa toista miestä!’ Mutta niinkuin sanoin, minä sittenkin pidin lordista toisinaan.»

»Merkillistä ajatella», sanoi toinen, »että tämä Luxellianien suku, joka on sievästi koottu tänne saman katon alle, todellisuudessa on hajallansa, peninkulmien päässä toisistaan, otollisten lampaiden ja syntisten vuohten hahmoissa, eikö totta?»

»Ja että mies, joka on lähtenyt ylöspäin, ei tiedä vaimostansa enempää kuin mies kuussa, jos näet vaimo on lähtenyt alaspäin. Ja että jokin onneton seilailee sieltä kuumasta paikasta päin ylhäällä pilvissä asustavaa onnellista eikä ollenkaan muista, että heidän ruumiinsa ovat koko ajan täällä ihan vieretysten.»

»Niin, ja onpa ajatus sekin, että minä voin tässä karskin lordi Georgen vierellä huutaa: 'Hei poikaseni!’ ja hän ei minua kuule.»

»Ja että minä tässä syön sipuliani ylen hienon lady Janen nokan edessä, ja hän ei haista mitään.»

»Miksikäs niiden kaikkien päät käännetään yhtäänne?» tiedusteli eräs nuori mies.

»Siitä syystä, että sellainen on hautausmaan laki, sinä yksinkertainen.
Elävien lakina on se, että ihmisen pitää kävellä pää pystyssä, ja
kuolleiden lakina on, että vainajien pitää maata idästä länteen.
Jokaisessa yhteiskunnassa on omat lakinsa.»

»Muutamiin sielu-parkoihimme nähden meidän kumminkin täytyy se laki rikkoa. Käykäähän käsiksi», sanoi muurarimestari.

Kirstujen ulkomuodosta saattoi aivan selvästi nähdä, missä järjestyksessä ne oli holviin tuotu. Niissä, jotka olivat siellä olleet ainoastaan yhden tai kahden sukupolven ajan, koristeet olivat vielä jäljellä. Aikaisemmissa näkyi paljas puu ja joitakin risaisia kangaskappaleita. Vielä vanhempien kirstujen puuosat lepäsivät hajallaan komeron lattialla, ja kirstuna oli pelkkä lyijylaatikko, ja kaikkein vanhimmissa oli lyijykin halkeillut kappaleiksi osoittaen uteliaalle silmälle arkussa piilevän kourallisen tomua. Useiden nimikilvet olivat kiinni ihan löyhästi, käsin irroitettavissa, ja niiden kiillottomista pinnoista voi yhä vielä lukea vainajan nimen ja arvon.

Pään päällä kaareutuivat holvit joka suuntiin madaltuen seinillä, missä holvi oli vain niin korkea, että mies sopi seisomaan.

Georgen, neljännentoista paroonin, ja parin kolmen muun ruumiit, jotka kaikki olivat äskeisemmät kuin kirstujen suuri enemmistö, oli tilanpuutteen vuoksi sijoitettu holvin perälle eikä komeroihin, kuten muut. Komerot täytyi hajoittaa, jotta voitiin niiden taakse rakentaa kammio, johon ne piti lopullisesti sijoittaa. Stephen, jonka synkkään mielialaan paikka ja tapahtumat tuntuivat hyvin sointuvan, jäi vielä odottamaan.

»Simeon, muistathan lady Elfride rukan ja kuinka hän karkasi näyttelijän kanssa?» kysyi John Smith hetkisen kuluttua. »Minä luulen sen sattuneen siihen aikaan, jolloin isäni oli täällä suntiona. Katsotaanpa — missä hän on.»

»Tässähän minä syleilen ladyä itseänsä.» Hän laski maahan kirstun kulman, jota oli nostanut, pyyhki kasvojansa, heitti kappaleen lahoa puuta toisen kirstun kannelle merkiksi ja jatkoi: »Tuossa on hänen miehensä. Siinä oli komea pari ja hyväsydäminen pari samalla kertaa. Minä muistan sen vielä aivan hyvin, vaikka olinkin silloin vain poikapahanen. Hän rakastui tähän nuoreen mieheen, ja heidät kuulutettiin jossakin Lontoon kirkossa. Hänen isänsä, vanha lordi, oli itse kuullut heitä kolme kertaa kuulutettavan, mutta ei havainnut hänen nimeänsä monien muiden joukossa. Mentyään naimisiin hän ilmoitti asian isällensä, joka kamalasti vihastui ja sanoi, ettei hän tulisi saamaan äyriäkään. Lady Elfride sanoi, ettei hän ajatellutkaan mitään saada; jos isä vain antaisi hänelle anteeksi, niin hän olisi tyytyväinen, ja mitä elatukseen tuli, hän sanoi mielellään näyttelevänsä miehensä kanssa. Siitä vanha lordi säikähti ja antoi heille talon, missä asua, ja ison puutarhan ja pellonkappaleen tai kaksikin ja vaunut ja hyvän joukon rahaakin. Niin, nais-rukka kuoli ensimmäiseen synnytykseen, ’ja hänen miehensä — joka oli ylen helläsydäminen ja olisi kuollut vaimonsa puolesta — meni päästään sekaisin ja mursi sydämensä (niin sanottiin). Joka tapauksessa heidät haudattiin samana päivänä — isä ja äiti — mutta pienokainen jäi elämään. Lordin perhe piti sittemmin miestä erittäin hyvänä ja hautasi hänet tänne vaimonsa kerällä, ja tuolla nurkassa hän nyt on. Seuraavana sunnuntaina oli hautajaissaarna, jonka kestäessä miehet moneen kertaan pyyhkäisivät silmiänsä ja kaikki naiset parkuivat ääneen.»

»Entä miten kävi lapsen?» kysyi Stephen, joka oli usein kuullut tarinan kappaleita.

»Hänet kasvatti hänen isoäitinsä, ja kaunis tyttö hän olikin. Ja hänen vuorostaan piti välttämättä karata hänenkin — apulaisen kanssa, joka nyt on kirkkoherra Swancourt. Sitten hänen isoäitinsä kuoli, ja arvonimi ja kaikki siirtyi kerrassaan toiselle sukuhaaralle. Kirkkoherra Swancourt tuhlasi koko joukon vaimonsa varoja, ja vaimo jätti hänelle miss Elfriden. Tuo karkaamisvillitys näyttää menevän perintönä suvuissa samoinkuin heikkomielisyys ja luuvalo. Ja noiden kahden naisen sanotaan olleen yhdennäköiset kuin kaksi hernettä.»

»Lady Elfriden ja nuoren neidin, joka nyt on elossa. Samat hiukset ja silmät; mutta miss Elfriden äiti oli koko joukon tummempi.»

»Elämä on merkillinen juttu», sanoi William Worm mietteissään. »Jos näet lordin arvo olisi siirtynyt naisille eikä miehille, niin miss Elfride olisi lordi Luxellian — lady, tarkoitan. Mutta toisinpa kävi; hän ei ole lain mukaan ollenkaan Luxellianin sukuun kuuluva, vaikka evankeliumin mukaan olisikin.»

»Nähdessäni, kuinka miss Elfride hyväili pikku ladykultia», virkkoi Simeon, »minä ajattelin, että yhtäläisyyttä oli olemassa; mutta se kai oli vain unennäköäni, sillä vuodet ovat varmaan muuttaneet suvun vanhaa muotoa.»

»Nyt me vielä siirrämme nämä kaksi ja sitten kotiin», pisti väliin John Smith, virkistäen, kuten mestarin sopikin, miesten työintoa, jonka jutteluhalu oli ollut vähällä kerrassaan masentaa. »Olutpullon, jota emme nyt tarvitse, jätämme tänne huomiseen; enpä luule kenenkään näistä edesmenneistä sielu-paroista siihen koskevan.»

Niin päättyi päivän työ, ja seurue vetäytyi pois rauhallisten vainajien tyyssijasta sulkien vanhan rautaoven ja lyöden lukon äänekkäästi valtavaan kuparisalpaan — siten suotta voimallisesti salvaten sisään olennot, jotka eivät pakenemista ajatelleetkaan.

XXVII

Rakkauden surmaa usein pelkkä aika — vielä useammin poissaolo. Viimeksimainittu seikka vaikutti Elfride Swancourtiin sitä voimallisemmin, kun uusi tulija oli edellistä melkoisempi mies. Hänen Knightiltä saamiensa opettavaisten ja hivelevien nuhteiden rinnalla tuntui Stephenin yleinen miellyttävyys laimealta; Knightin pidättyväisyyden rinnalla vaikutti Stephenin alinomainen purkautuvaisuus liikatunteelliselta. Elfride oli alkanut huokailla jotakin korkeampaa miessukupuolen ilmestymää. Stephen ei ollut riittävässä määrässä mies.

Elfriden luonnonlaadussa kenties piili taipumus epävakaisuuteen — mutta niiden silmissä, jotka tarkastelivat samaista luonnonlaatua pitämättä ollenkaan lukua tuosta epävakaisuudesta, se ilmeni taipuvaisuudessaan ja herkässä myötätuntoisuudessaan mitä erinomaisimpana. Se seikka, ettei Stephenin ollut onnistunut voittaa hänen sydäntänsä pysyväisesti johtui osalta siitäkin, että hän liian pelokkaasti moitti itseänsä — keino, joka tunneherkissä miehissä herättää nimenomaisempaa kiintymystä kuin itsensä ilmeinen tehostaminen, mutta auttamattomasti johtaa tuntehikkaimman naisen väheksymään sen käytttelijää. Mies lakkaa olemasta suoranaisesti vallitsevassa asemassa, nainen alkaa moitiskella; jokapäiväinen, mutta samalla varsin valitettava tosiasia näet on, että hentoisempi olento harvoin osaa antaa oikeata arvoa luonnollisen täydennyksensä puolelta saamalleen hyvälle kohtelulle. Stephenin vanhempien olon ja elämän alinomainen näkeminen vaikutti tietysti sekin hieman Elfriden menettelyyn. Sellaisille tytöille köyhyys kenties ei merkitse rikosta, kuten kaikille maailmallisemmille ihmiskunnan jäsenille, mutta se on sittenkin rikos sikäli, että sievät ja hienostuneet käytöstavat harvoin viihtyvät sellaisessa ilmakehässä. Harvoille vanhojen sukujen naisille voidaan saada selväksi, että hieno sielu voi piillä työmekon peitossa, ja mies, joka yleisesti tunnetaan aivan tavalliseksi ja on sellaiseen verhoon puettu, on heidän silmissään maan matonen. John Smithin karheat kädet ja vaatteet, hänen puolisonsa puheenparsi, heidän rajoitetut varansa olivat alinomaa Elfriden havaittavina ja vaikuttivat vieroittavasti.

Saavuttuaan kotiin tuon meren rannalla sattuneen vaarallisen seikkailun jälkeen Knight oli tuntenut itsensä pahoinvoivaksi ja oli melkein kohta vetäytynyt huoneeseensa. Nuori lady, joka oli kouraantuntuvalla tavalla häntä auttanut, teki samoin, mutta ilmaantui jälleen näkyviin, moitteettomasti puettuna, kello viiden tienoissa. Hän vaelteli rauhattomana talossa, mutta hänen levottomuuteensa ei ollut syynä kestetty mielen jännitys. Myrsky, joka oli temmannut puun juurinensa, oli vain taivuttanut kaislaa, ja kun Knight oli pelastunut, olivat kaikki tapahtumaa koskevat syvemmät ajatukset hänen mielestänsä haihtuneet. Se molemminpuolinen tunnustus, jota se oli jouduttanut, askarrutti paljoa kauemmin hänen ajatuksiansa.

Elfriden rauhattomuus johtui tuosta onnettomasta Stephenin kohtaamista koskevasta lupauksesta, joka palautui hänen eteensä alinomaa aaveen tavoin. Häneen vaikutti yhä painostavammin se havainto, että Stephen verrattuna Knightiin oli varsin vähäpätöinen. Hän ajatteli nyt, kuinka oikein hänen isänsä oli tehnyt neuvoessaan häntä Stephenistä luopumaan, ja hän pyrki nyt neuvoa noudattamaan yhtä intohimoisesti kuin oli aikaisemmin sitä karttanut. Nuoren mielen sävyä ei voine mikään muuttaa karummaksi siinä määrin kuin se huomio, että kyynillinen aika vähitellen saattaa kalleimmat ja voimallisimmatkin toiveet tyytymään joihinkin älynomaisiin laskelmiin, joita se on varhemmin halveksinut.

»Jumala minulle anteeksi antakoon — minä en voi kohdata Stepheniä!» huudahti hän itsekseen. »Minä en rakasta häntä vähemmän kuin ennen, mutta minä rakastan mr Knightiä enemmän!»

Niin: hän oli pelastava itsensä joutumasta miehelle, joka ei hänelle sopinut — vannotuista valoista huolimatta. Hän oli totteleva isäänsä ja luopuva Stephen Smithistä. Niin näytti hänen häilyväinen päätöksensä saavan hyveen luonnetta.

Seuraavinakaan päivinä ei Knightin huulilta kuulunut nimenomaista tunnustusta. Kävelyretkiä ja kohtauksia, sellaisia kuin Smithin kesämajassa näkemä, sattui tuhkatiheään, mutta Knight kosiskeli häntä niin hellävaroin, että ainoastaan sellainen herkkä havainto kuin Elfriden voi siinä havaita kosintaa. Hänen aikansa alkoi nyt tosiaankin tuntua suloiselta. Hänen aikaisemmista teoistansa hävisi synnin leima tuokiotilojen vaikuttaessa vastustamattoman hurmaavasti. Se tosiasia, ettei Knight nimenomaisesti tahtoansa ilmaissut, ei ollut mikään haitta. Elfride, joka hänen tunteittensa väkivaltaisen ilmenemisen jälkeen tiesi, että rakkautta todellakin oli olemassa, koki sitä toistaiseksi mieluummin olemisena ja vältti mielellään puhumisen karkeampaa välinettä. Koska heidän tunteensa olivat pakostakin purkautuneet hieman ennen aikojaan, niin he molemmat sietivät vastavaikutuksen.

Mutta Elfride oli tuskin ehtinyt vapautua uskottomuutta koskevista omantunnonvaivoista, kun hänen kestettäväkseen tuli uusi kiusa. Hän pelkäsi, että Knight sattumalta kohtaisi Stephenin ja että hän itse joutuisi puheenaiheeksi.

Oppiessaan Knightin paremmin tuntemaan Elfride havaitsi, ettei Knight tiennyt mitään siitä, että Stephen oli ollut hänen edeltäjänsä, eikä aavistanutkaan, että hän oli aikaisemmin toiselle lupautunut. Tavallisissa oloissa Elfriden kieli oli varsin sukkela ilmaisemaan hänen mielensä koko sisältöä ja mieli kyllin avoin osoittamaan, mitä sydämen syvimmässä lippaassa piili. Mutta nyt oli tullut muutoksen aika. Elfride ei milloinkaan viitannutkaan siihen, että tunsi Knightin ystävän. Kun naiset ovat salamyhkäisiä, niin he ovat todellakin salamyhkäisiä, ja useimmiten käy niin, että toisen rakastajan ilmaantuminen heissä tuon omituisuuden herättää.

Karkaaminen oli nyt entistä pahempi peikko ja kasvoi niinkuin tarinan henki yhä suuremmaksi, kun yritti sitä manata. Hänen luontainen rehellisyytensä yllytti häntä suhtautumaan Knightiin luottavaisesti ja uskomaan, että hän tulisi jalomielisesti suomaan anteeksi; sitäpaitsi hän tiesi, että olisi pelkän politiikankin kannalta parempi ilmoittaa asia hänelle pian, jos aikoi sitä ollenkaan ilmoittaa. Mitä kauemmin hän sitä salasi, sitä vaikeammaksi oli ilmaiseminen muodostuva. Mutta Elfride siirsi toistaiseksi. Se kiihkeä pelko, joka nuorissa naisissa säestelee kiihkeätä rakkautta, oli niin voimallinen, ettei suvainnut vastakkaisen moraalisen voiman vaikutusta.

Suunniteltua uutta liittoa sopi pitää hänen isänsä ja äitinsä aivoituksena. Kirkkoherra muisti Elfriden luvanneen ilmaista hänelle saamansa sähkösanoman tarkoituksen ja kysyi sitä häneltä nimenomaisesti kaksi päivää kesämajassa sattuneen kohtauksen jälkeen. Elfride vastasi nyt peittelemättä.

»Minä olen ollut kirjevaihdossa Stephen Smithin kanssa siitä saakka kun hän lähti Englannista ja aina näihin asti», sanoi hän tyynesti.

»Mitä!» huudahti kirkkoherra kauhistuneena. »Vielä mr Knightinkin nähden?»

»Siinä teit hyvin, aivan varmasti. Milloin olet alkanut pitää mr
Knightistä?»

»Tuota kysymystä minä en voi pitää sopivana, isä; sähkösanoman oli toimittanut laivatoimisto, ja sitä ei ollut lähetetty minun pyynnöstäni. Se ilmoitti sen aluksen tulon, jossa hän palasi kotiin.»

»Ainoastaan luvallisin keinoin. Mutta älä kysele minulta noin, isä! Se on kidutusta.»

»En ole. Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tällä hetkellä ole olemassa yhteisymmärrystä minun ja sen nuoren miehen välillä, josta et ollenkaan pidä, enempää kuin hänen ja sinun välillä. Sinä kehoitit minua unohtamaan hänet, ja minä olen hänet unohtanut.»

»Hyvä niin; vaikka et minua aluksi totellut, olet kuitenkin hyvä tyttö,
Elfride, kun tottelet minua lopulta.»

»Älä sano minua hyväksi, isä», virkkoi Elfride katkerasti, »sinä et tiedä — ja mitä vähemmän eräistä seikoista puhumme sitä parempi. Ota huomioon, ettei mr Knight tiedä mitään toisesta. Surkeata, kuinka väärää on kaikki! Minä en tiedä, mihin joudun!»

»Asiain nykyisellä kannallansa ollen minä taipuisin sen hänelle ilmoittamaan tai en ainakaan olisi kovin huolissani siitä, ettei hän sitä tiedä. Hän havaitsi tässä äskettäin, että nuoren Smithin isä asuu tässä seurakunnassa — minkätähden olet sellaisen hämmingin vallassa?»

»En tiedä; mutta lupaa — minä pyydän, ettet hänelle ilmoita! Se olisi minun tuhoni!»

»Joutavia, lapseni! Knight on kelpo poika ja älykäs mies; mutta siitä huolimatta on mielestäni selvää, ettei hän ole sinulle mikään iso saalis. Hänenlaisensa miehet eivät ole aviomiehinä ollenkaan erinomaisia. Jos olisit viitsinyt odottaa, niin olisit voinut saada paljoa äveriäämmän miehen. Mutta muista, etten minä sanallakaan vastustele, jos hänestä pidät. Charlotte on mielissään, kuten tiedät.»

»Olkoon menneeksi, isä», virkkoi Elfride toivorikkain hymyin säestäen huokaustansa, »on ilahduttavaa tietää, että suostuessani hänestä pitämään teen sukuni mieliksi. Mutta minä en ole hyvä, en ollenkaan, kaukana, kaukana siitä!»

»Kukaan meistä ei ole hyvä, valitettavasti», vastasi hänen isänsä sukoillen, »mutta tytöille on taattu oikeus muuttaa mieltänsä, tiedäthän sen. Sen ovat tunnustaneet runoilijat ikimuistoisista ajoista. Catullus sanoo: 'Mulier cupido quod dicit amanti, in vento' —» Onpa muistini hatara! Mutta olipa miten tahansa, siihen sisältyy ajatus, että naisen rakastajalleen sanomat sanat ovat luonnollisesti tuuleen ja veteen kirjoitetut. Älä ole tuosta huolissasi, Elfride.»

He olivat seisoneet pihamaalla, ja nyt näkyi Knight astelemassa pitkin mutkaista polkua. Elfride kohtasi hänet paljoa keveämmin mielin; asiat olivat nyt suoremmat. Hänen häilyväisyydestänsä johtuva vastuu tuntui osalta siirtyneen hänen isänsä kannettavaksi. Mutta olihan vielä vaikeuksiakin.

»Kunpa hän olisi tietänyt, kuinka pitkälle olen mennyt Stephenin kanssa, ja siitä huolimatta sanonut, mitä sanoi, niin olisin paljoa onnellisempi!» Tuo oli hänen vallitsevana ajatuksenansa.

Iltapäivällä rakastavaiset lähtivät yhdessä ratsastamaan tunniksi tai pariksi. Vaikka he eivät halunneetkaan joutua nähtäviin, he kuitenkin havaitsivat välttämättömäksi kulkea ohi Itä-Endelstowin kirkon, johon lady Luxellian oli edellisenä päivänä haudattu ilman suuria saattojoukkoja.

Holvin portaat, kuten sanottu, olivat rakennuksen ulkopuolella, kirkonseinämällä. Satulassa ollen Knight ja Elfride voivat nähdä kirkkomaata ympäröivien pensaiden yli.

»Onko se mahdollista? Tekisipä mieleni tiedustella, kuinka hänen poikansa, minun laiskan suojattini laita on. Sen nojalla, mitä isänne kertoi, täytyy holvin olla mielenkiintoinen. Mitäpä, jos käymme siellä?»

Elfride myöntyi, kun ei muutakaan voinut. Hänen sydämensä, jota aluksi oli kouristanut äkillinen pelko, rauhoittui, kun hän ajatteli John Smithin luonnonlaatua. Tuo rauhallinen, vaatimaton mies tulisi varmaan käyttäytymään aivan samoin kuin ennen hänen poikansa kanssa sattuneita lemmenseikkoja, jotka olisivat voineet luoda häneen hieman vaateliaampaa sävyä. Niinpä Elfride satulasta astuttuaan tarttui muitta mutkitta Knightin käsivarteen ja lähti hänen kerallansa hautojen yli ja välitse. Muurarimestari tunsi hänet ja nosti hattuansa kunnioittavasti kuten ainakin.

»Minä tiedän, että olette mr Smith, aikaisemman ystäväni Stephenin isä», sanoi Knight tarkasteltuaan Johnin ruskettuneita ja punakoita kasvoja.

»Kuinka poikanne nyt voi? Minä olen kuullut hänestä vain kerran hänen
Intiaan lähdettyään. Luulenpa hänen puhuneen minusta — minä olen mr
Knight; tutustuin häneen joitakin vuosia sitten Exonburyssä.»

»Epäilemättä. Kiitos kysymästä, Stephen voi varsin hyvin ja on Englannissa; hän on kotona. Sanalla sanoen, sir, hän on tuolla holvissa katselemassa kirstuja.»

Knight näytti ylen hämmästyneeltä. »Sepä merkillistä», virkkoi hän hiljaa. »Onko hän tietänyt minun olevan paikkakunnalla?»

»Sitä en tosiaankaan tiedä, sir», vastasi John, joka olisi mielellään päässyt eroon pikemmin aavistamastaan kuin täysin käsittämästään selkkauksesta.

»Ei ollenkaan, sir; siellä on jo käynyt paljon väkeä. Se on tahallaan jätetty auki.»

»Ei ollenkaan, armollinen neiti», sanoi John. »Me olemme valkaisseet holvit ja seinät sen avattuamme, kuten ainakin teemme, ja jälleen hautajaispäivän aamuna; se on raikas kuin aitta.»

»Mielelläni näkisin, että lähdette mukaani, Elfie; olettehan tekin alkujaan samaa sukua.»

»Minä en mielelläni käy paikoissa, joissa kuolema on niin painostavana läsnä. Minä seison hevosten luona sen ajan; ne voivat päästä irti.»

»Mitä joutavia! Enpä osannut aavistaakaan tunteittenne olevan niin haperoita, että jotkin vainajain maalliset jäännökset kykenevät niitä hämmentämään. Mutta jos tosiaankin olette niin arka, niin jääkää ulos kaikin mokomin.»

Elfride piteli onnettomana hänen käsivarttansa ajatellen, että kenties oli yhtä hyvä, jos asia tuli ilmi kymmenen minuuttia aikaisemmin, sillä Stephen tulisi varmaan saattelemaan ystäväänsä hevosen luo.

Holvi, jota valaisi ainoastaan pari kynttilää, oli aluksi niin pimeä, ettei voinut selvästi erottaa mitään. Kauemmaksi astuessaan Knight kumminkin havaitsi seinällä sijaitsevien tummien ryhmien edessä nuoren miehen, joka seisoi kirjoittamassa jotakin muistikirjaansa.

Stephen Smith, joka ei ollut yhtä tietämätön Knightin olosta ja elämästä kuin Knight oli ollut häneen nähden, tunsi heti ystävänsä ja arvasi vaikeudetta, kuka hänen takanansa seisova kaunis nainen oli.

»Miksi et ole kirjoittanut, poikani?» kysyi Knight, millään tavoin huomauttamatta Stephenille Elfriden läsnäolosta. Kirjailijalle Smith oli edelleenkin maalaispoika, jota hän oli suosinut ja opettanut, henkilö, jolle hän ei ajatellutkaan muodollisesti esitellä kihlattua morsiantansa.

»Niin tosiaan. Minkätähden en ole? Minkätähden emme ole? Siinä se kysymys, jota emme kykene milloinkaan tyydyttävästi ratkaisemaan ilman ikävänlaista puutteellisuutemme tuntoa. Minä en kumminkaan ole sinua unohtanut, Smith. Ja nyt, kun olemme kohdanneet toisemme, meidän on välttämättä kohdattava toisemme jälleen ja juteltava kauemmin kuin tässä voimme. Minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olet tehnyt. Minä tiedän, että olet menestynyt, ja sinun tulee minulle kertoa, miten.»

Elfride seisoi taka-alalla. Stephen oli kohta tajunnut tilanteen ja arvannut, ettei Elfride ollut kertaakaan maininnut hänen nimeänsä Knightille. Se tahdikkuus, jota Stephen yleensäkin osoitti väittäessään jyrkkiä tilanteita, oli hänen älyllisyytensä huomattavimpia piirteitä, ja siinä suhteessa hän oli verrattomasti etevämpi kuin Knight. Stephen siis päätti, jos mahdollista, saada kohtauksen päättymään rauhallisesti, Knightin enempää kuin Elfridenkään tunteita loukkaamatta. Hänen vanha Knightiin kohdistuva kiitollisuudentunteensa ei ollut kokonaan sammunut, ja Elfrideen kohdistuva rakkaus oli nyt luonteeltaan jalomielinen.

Mikäli hän uskalsi silmäillä Elfriden liikkeitä, hän havaitsi, että hänen oma käytöksensä tulisi määräämään Elfriden suhtautumisen: jos hän käyttäytyisi ikäänkuin vieras, niin Elfride tekisi samaten. Koska olosuhteet suosivat sellaista menettelyä, oli suotavaa olla varsin pidättyväinen myöskin Knightiin nähden, jotta kohtaus muodostuisi mahdollisimman lyhyeksi.

»Pelkäänpä, että minulla on liian vähän aikaa sellaiseenkaan huviin», sanoi hän. »Minä lähden täältä huomenna aamulla. Ja kun jo viikon tai parin kuluessa matkustan mannermaalle ja sitten Intiaan, niin minulta liikenee tuskin hetkeäkään.»

Tuon vastauksen aiheuttama pettymys ja tyytymättömät silmäykset koskivat Stepheniin yhtä kipeästi kuin Elfriden näkeminen. Ajan vähyyttä koskevat sanat olivat kirjaimellisesti todet, mutta niiden sävy oli kaukana siitä. Stephen olisi kovin mielellään jutellut Knightin kanssa niinkuin menneinä aikoina ja piti kuolettavana häviönä, että täytyi tahallaan sysätä luotaan ystävä naisen tähden, joka ei hänestä ollenkaan välittänyt.

»Sepä ikävää», virkkoi Knight toisin äänin. »Epäilemättä, jos sinulla on tärkeitä tehtäviä, niin niitä ei suinkaan sovi laiminlyödä. Ja jos tämä on meidän ensimmäinen ja viimeinen kohtauksemme, niin salli minun toivottaa sinulle menestystä kaikesta sydämestäni!» Knightin ääni kävi lausuman lopussa jälleen lämpöisemmäksi; ympärilläolevan näkymön juhlalliset vaikutelmat alkoivat häneen vaikuttaa poistaen hänen sydämestään sanojen aiheuttaman harmin, joka nyt tuntui lapselliselta. »Omituisessa paikassa me toisemme kohtaamme», sanoi hän silmäillen ympärilleen.

Stephen myönsi lyhyesti, ja syntyi vaitiolo. Mustat ruumiskirstut näkyivät selvemmin valkaistujen seinien ja holvipintojen taustalla. Tämä kohtaus jäi heidän kaikkien muistiin heidän tarinansa kumoutumattomana rajamerkkinä. Knight, mietteisiinsä vaipuneena, seisoi kumppaniensa keskellä, vaikka hieman heidän edessään, Elfride oikealla puolella ja Stephen Smith vasemmalla. Hänen oikealta puoleltaan virtasi sisään heikko valkea päivänvalo, ja seinällä olevien kynttilöiden kellervä hohde sai sen näyttämään sinervältä. Elfride, joka pelokkaana vetäytyi kohti sisäänkäytävää, sai osakseen eniten päivänvaloa, Stephen taas oli melkein kokonaan kynttilöiden valaisema, ja hänelle portaiden yläpuolelta näkyvä taivaankannen kappale oli pelkkä teräksensininen täplä eikä mitään muuta.

»Minä olen ollut täällä jo pari-kolme kertaa», sanoi Stephen, »Isäni näet on suorittanut täällä töitä.»

»Niinkö. Mitä sinä puuhailet?» kysyi Knight silmäillen Stephenin muistikirjaa ja kynää.

»Minä olen luonnostellut eräitä kohtia kirkossa ja sitten olen jäljentänyt joitakin kirstujen kansissa olevia nimiä. Vielä Englannissa asuessani minä olin useinkin sellaisissa askareissa.»

»Niin; epäilemättä. Ah, tuossa on lady Luxellian-parka, ellen erehdy.»
Knight osoitti kevyestä silkkipuusta tehtyä kirstua, joka lepäsi
uudessa komerossa kivialustalla. »Ja muut suvun jäsenet ovat tuolla.
Keitä ovat nuo kaksi, jotka lepäävät aivan lähekkäin?»

Stephenin ääni hieman värähteli hänen vastatessaan: »Siinä ovat lady
Elfride Kingsmore — syntyjään Luxellian — ja hänen puolisonsa Arthur.
Minä olen kuullut isäni kertovan, että he — hän — karkasi hänen
kanssaan ja että he menivät naimisiin vastoin vanhempien tahtoa.»

»Tässäpä lienee 'teidän ristimänimenne alkulähde, miss Swancourt?» sanoi Knight Elfriden puoleen kääntyen. »Ellen erehdy, kerroitte minulle sukunne haarautuvan kolme tai neljä sukupolvea sitten Luxellianeista?»

»Hän oli minun isoäitini», sanoi Elfride turhaan yrittäen kostuttaa kuivia huuliansa. Elfride muistutti siinä Guidon Magdalenaa hieman lapsellisempaan muotoon muovattuna. Hän käänsi kasvonsa syrjittäin Knightiin ja Stepheniin ja silmäili ulkoa näkyvää taivaanlakea, ikäänkuin hänen pelastuksensa olisi riippunut nopeasta sinne pääsemisestä. Hänen vasen kätensä lepäsi kevyesti Knightin käsivarrella, puolittain pois vedettynä, koska hän häpesi vaatia Knightiä itselleen vanhan rakastajansa nähden, mutta toisaalta ei halunnut hänestä luopuakaan — vain hänen käsineensä kosketti Knightin hihaa.

Keskustelussa ei tuntunut olevan elonvoimaa; se jatkui hajanaisten huomautusten muodossa. »Ajatus ajatuksen jälkeen johtuu mieleen tässä juhlallisesti seistessä», virkkoi Knight rauhallisesti. »Kuinka paljon onkaan kuolemasta sanottu aikojen kuluessa, ja kuinka paljon voimmekaan sitä itse ajatella! Voimmehan kuvitella jokaisen täällä lepäävän sanovan: 'Sinä nostit minut korkealle, jotta putoaisin sitä syvemmälle.’ Mitä seuraakaan sitten, Elfride? Minä muistelen tässä sadattatoista psalmia.»

»Niin, minä tiedän», sanoi Elfride ja jatkoi vieläkin hiljaisemmin äänin, ilmeisesti peläten, että jokin hänen tunteensa värittämä sana voisi kuulua Stephenin korvaan: 'Päiväni ovat kuin illan varjo, ja minä itse kuihdun pois kuin ruoho lakastuessaan’.»

»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »lähdetään heidän luotansa. Tällaiset tapaukset tuntuvat pakottavan meitä väikkymään itsemme ulkopuolella, kaukana siitä särkyväisestä majasta, jossa asustamme, ja avartamaan tuntoamme siinä määrin, ettei ruumiillinen todellisuutemme ole siihen minkäänlaisessa suhteessa. Me silmäilemme sitä heikkoa ja vähäistä vartta, josta tuo runsas kasvu riippuu, ja kysymme 'Onko mahdollista, että sellaisella kyvyllä on niin vähäpätöinen perustus? Täytyykö minun jälleen palata jokapäiväiseen vaellukseeni tuohon ahtaaseen vankikoppiin, ihmisruumiiseen, missä ajallisuuden mietteet voivat minua kiduttaa? Eikö totta?»

»Tuntuupa väärältäkin, että tajuisen olennon mahdollisuudet suljetaan ruumiiseen, tuohon hauraaseen lippaaseen. Mikä muu heikentääkään tulevaisuuteen kohdistuvia suunnitelmia niinkuin tuo ajatus?… Mutta olipa miten tahansa, käännytään hilpeämmälle mielelle, sillä meillä jokaisella on vielä paljon suoritettavaa.»

Knightin siten puhutellessa nuorempiansa, mitään tietämättä siitä petoksesta, jonka toisistaan erotetut sydämet hänen vieressään toteuttivat, ja niistä kohtauksista, jotka olivat aikaisemmin heitä toisiinsa liittäneet, kumpikin viimeksimainituista tunsi, ettei heidän ja mietteliään ystävän välinen vastakohtaisuus ollut heille itselleen eduksi. Vaikka Knightin kasvot sinänsä eivät olleetkaan niin sievät kuin nuoren arkkitehdin tai papin tyttären, hänen perusteellisuutensa ja eheytensä loi niihin sellaisen arvokkuuden hohteen, josta toisissa ei näkynyt merkkiäkään. On vaikeata laatia sääntöjä, jotka soveltuvat molempiin sukupuoliin, ja Elfrideä, kehittymätöntä tyttölasta, ei kenties sovi rasittaa moraalisilla velvoituksilla, jotka kuuluvat samassa asemassa olevalle miehelle. Johtuuhan naisten sulo sitäpaitsi osittain siitä nokkeluudesta, jota he lemmenseikoissa ilmaisevat. Mutta jos vilpittömyys on hyve sinänsä, niin Elfride, jossa ei sitä nyt ollut nimeksikään, näytti kaiken kaikkiaan tuskin olevan kyllin hyvä Knightille. Vaikka Stephen ei ollutkaan vilpillinen missään arvottomassa tarkoituksessa, hän oli sittenkin vilpillinen, ja millaiset hyvät tulokset lienevätkin sellaisen menettelyn palkkana sen onnistuessa, se harvoin aiheuttaa ihailua, kaikkein vähimmin, jos se epäonnistuu.

Tavallisissa oloissa Knight olisi tuskin viitannutkaan Elfrideen, vaikka olisi ollut kahden kesken Stephenin kanssa. Mutta vallitseva tilanne sai hänet tunnustustuulelle.

»Stephen», sanoi hän, »tämä lady on miss Swancourt. Minä oleskelen hänen isänsä talossa, kuten ehkä tiedät.» Sitten hän astui pari askelta lähemmäksi Stepheniä ja virkkoi hiljaisemmin äänin: »Voinhan yhtä hyvin sanoa sinulle, että olemme kihloissa ja aiomme mennä naimisiin.»

Vaikka sanat lausuttiin matalalla äänellä, Elfride kuuli ne ja odotti hiljaa Stephenin vastausta — jos hiljaisuudeksi sopii nimittää tilaa, missä Elfriden sydän tykytti niin voimakkaasti, että sen liike oli hänen poveansa verhoavassa vaatteessa havaittavissa. Hänen kasvoihinsa sattuva päivänsäde sai ne sinervänkalpeiksi toisten kasvojen rinnalla.

»Toivotan onnea», kuiskasi Stephen ja lausui sitten ääneen: »Minä tunnen miss Swancourtin — jossakin määrin. Sinun tulee muistaa, että isäni on mr Swancourtin seurakuntalaisia.»

»Syy on minun, epäilemättä. Jos olitte vieraita, niin minun kaiketi olisi pitänyt teidät esitellä; kun olitte tuttavia, niin minun ei olisi pitänyt niin itsepintaisesti seisoa välillänne. Mutta itse asiassa sinä, Smith, näytät minusta poikaselta, vielä nytkin.»

Stephen näytti ylen voimallisesti tajuavan kohtalonsa julmuuden tuona hetkenä. Hän ei voinut olla synkeän katkerasti lausumatta:

»Olisit sanonut, että minä näytän yhä vielä maalaisen käsityöläisen pojalta ja olen senvuoksi soveltumaton esiteltäväksi.»

»Ei, ei, ei! Sitä en suinkaan tarkoittanut.» Knight yritti saada vastauksensa soimaan leikilliseltä Elfriden ja vakavalta Stephenin korvissa, mutta epäonnistui kummassakin suhteessa saaden aikaan ainoastaan teennäistä puhetta, joka ei miellyttänyt kumpaakaan. »Niin, lähdetäänpä tästä ulkoilmaan; miss Swancourt, te olette erinomaisen vaitelias. Älkää panko pahaksenne. Minä olen tuntenut Smithin jo vuosikausia, kuten sanoin.»

»Omituista ajatella, ettei Elfride ole milloinkaan maininnut minua tuntevansa!» mietti Smith ja ajatteli jonkinlaista omantunnonvaivaa tuntien, kuinka suuressa määrin Elfriden käytös muistutti hänen omaa käyttäytymistään hänen ensi kerran vieraana pappilaan saapuessaan.

He nousivat päivänvaloon, ja Knight ei välittänyt sen enempää Elfriden käytöksestä, jonka arveli johtuvan nuoren naisen luonnollisesta arkuudesta esiintyä hänen seurassaan jokseenkin läpinäkyvissä suhteissa häneen. Elfride asteli hieman edellä halki hautausmaan.

»Sinä olet muuttunut melko tavalla, Smith», virkkoi Knight, »mutta uskon mielelläni, että se oli odotettavissa. Sinun ei kumminkaan pidä luulla, että tunnen vähemmän mielenkiintoa sinua ja sinun vaiheitasi kohtaan, jos ne joskus haluat minulle ilmaista. Minä en ole unohtanut sitä kiintymystä, jonka mainitsit Intiaan-lähtösi aiheena. Nuori lontoolainen neiti, eikö totta? Toivottavasti on kaikki parhaalla tolalla?»

Sellaisissa tilaisuuksissa on ainakin vaikea tietää, pitääkö ilmaista surua vaiko iloa — koska kaikki riippuu asian luonteesta — ja Knight turvautui niin ollen näihin sanoihin: »Minä uskon, että on paras niinkuin on käynyt.»

»Toivottavasti. Mutta minä pyydän sinua olemaan minulta enempää tutkailematta; ei — ethän ole sitä tehnyt — sitä en tarkoita — mutta ei tee mieleni siitä asiasta enempää jutella.»

Knight ei virkkanut enää mitään, ja he lähtivät seuraamaan Elfrideä, joka vieläkin asteli muutamia askelia heidän edellänsä eikä ollut kuullut Knightin häneen kohdistuvaa viittausta. Stephen sanoi Knightille hyvästi kirkkomaan veräjällä lähtemättä sen ulkopuolelle ja jäi odottamaan, kunnes hän ja hänen morsiamensa nousivat ratsuilleen.

»Siunatkoon, Elfride», huudahti Knight, »kuinka kalpea olettekaan! Minun ei varmaankaan olisi pitänyt viedä teitä hautaholviin. Mikä teitä vaivaa?»

»Ei mikään», vastasi Elfride heikoin äänin. »Minä toinnun tuossa paikassa. Kaikki oli niin outoa ja odottamatonta, että aloin kerrassaan voida pahoin.»

»Mitäpä siis muuta — heilahdus vain!» kuiskasi Knight nostaen hänet hellävaroen satulaan.

Hänen entinen rakastajansa katseli tapahtumaa muutaman sylen päästä, veräjään nojaten. Satulaan päästyään ja saatuaan ohjakset kunnolla käteensä Elfride käänsi päätään, ikäänkuin vastustamattoman lumouksen voimasta, ja katsoi nuorukaista, joka oli ollut hänen ensimmäisen rakkautensa esineenä, suoraan silmiin. Siinä oli nuori mies, joka oli monta kertaa nimittänyt häntä uskolliseksi pikku vaimoksensa ja jota hän itse oli sanonut mieheksensä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Elämän mittaamisessa olisi pikemmin otettava huomioon kokemuksen intensiivisyys kuin sen todellinen pituus. Tuo katse, joka ajallisesti oli vain häipyvä tuokio, merkitsi aikakautta heidän historiassaan. Stephenin katseen tuskallinen syytös iski Elfriden sydämeen sanomattoman kuolettavasti. Hän käänsi katseensa toisaalle äkillisin ponnistuksin, hoputti hevostansa ja unohti sekavien muistelmiensa sekasorrossa, että joku muu oli hänen seurassaan. Vilpin työ oli täydellinen.

Saavuttuaan kummulle, missä puisto muodostui lehdoksi, Knight ratsasti lähemmäksi Elfrideä ja virkkoi: »Voitteko nyt paremmin, rakkaani?»

»Voin.» Hän painoi kätensä silmilleen, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä olemattomiin Stephenin kuvan. Hänen kummassakin poskipäässään hohteli nyt luonnottoman heleä punainen läikkä kasvojen muuten säilyessä liljanvalkeina kuten ennenkin.

»Elfride», virkkoi Knight vanhaan opettavaan sävyyn, »te tiedätte, etten ajattelekaan teitä moittia, mutta eikö johdu suuressa määrin epänaisellisesta arkuudesta, että sallitte näyn, joka ei missään tapauksessa ole teille mikään uutuus, siinä määrin itsenne yllättää? Jokainen nainen, joka on nimensä arvoinen, kykenee luullakseni silmäilemään kuolemaa jossakin määrin tyynesti. Te epäilemättä olette samaa mieltä?»

Se seikka, ettei Knight kyennyt huomaamaan Elfriden pahoinvoinnin syytä, osoitti, ettei hän ollenkaan aavistanut asiassa piilevän jotakin salattua, ja samalla se, mistään oivalluksen tylsyydestä johtumatta, ilmaisi, kuinka kykenemätön Knight itse oli mihinkään vilppiin. Elfride, joka tuon selvästi tajusi, syytti itseänsä sitäkin tuimemmin ja jumaloi Knightiä sitä enemmän heidän luonnonlaatujensa eroavaisuuden vuoksi. Äskeinen Stephenin näkeminen ja hänen äänensä sointu, joka hetkisen oli helähdytellyt vanhan kiintymyksen kieliä, ei sekään kyennyt estämään ihailua nyt, kun hän oli jälleen poissa näkyvistä.

Elfride oli vastannut Knightin kysymykseen nopeasti ja kääntynyt sitten käsittelemään muita asioita. Kun he olivat ehtineet kotiin, Elfride pysytteli näkymättömissä aina päivällisaikaan asti. Päivällisen jälkeen he olivat seurusteluhuoneessa viettämässä hämärähetkeä. Knight lähti ulos kuistikolle. Elfride seurasi häntä varsin päättävästi, hyveikkään päätöksen yllyttämänä.

»Minun tekee mieleni sanoa teille jotakin, mr Knight», lausui hän tyynen päättävästi.

»Mistä on kysymys?» vastasi hänen rakastajansa hilpeästi. »Onnesta, toivon ma. Älkää salliko minkään asian saattaa itseänne niin alakuloiseksi kuin olette näyttänyt tänään olevan.»

»Minä en voi teille asiaa ilmaista, ellen kerro sitä kokonaisuudessaan», sanoi hän. »Ja sen teenkin huomenna. Sain tänään sitä koskevan muistutuksen. Se on jotakin, mitä olen tehnyt ja mitä minun luullakseni ei olisi pitänyt tehdä.»

Tunnustaa täytyy, että tuo oli sangen lievä tapa viitata kiihkeään intohimoon ja pakenemiseen, joka, olipa se sinänsä miten vähäpätöinen seikka tahansa, pelkän sattuman nojalta oli välttynyt muodostumasta häpeänhälinää aiheuttavaksi asiaksi.

Knight arveli kysymyksessä olevan jonkin mitättömyyden ja virkkoi leppoisasti:

»Ette, ette nyt. Minä en tarkoittanut tänä iltana», vastasi Elfride, ääni hieman epävarmempana. »Se ei ole niin helppo asia kuin te ajattelette — se tuottaa minulle melkoista huolta.» Peläten oman vakavuutensa vaikutusta hän lisäsi sitten väkinäisesti: »Vaikka te kukaties pidätte sitä sittenkin helppona.»

»Huomenna, aamulla. Mainitkaa jokin aika ja velvoittakaa minut. Tahdon teidän niin tekevän, sillä olen heikko ja voin muuten yrittää välttää sitä.» Hän lisäsi pienen teennäisen naurun, joka osoitti, kuinka pelokas hänen päätöksensä yhä oli.

»Niin, yhdentoista aikaan. Minä lupaan sen tehdä. Velvoittakaa minut ehdottomasti pitämään sanani.»

XXVIII

Elfride katseli huoneensa ikkunasta, ensimmäisestä kerroksesta, ja Knight silmäili häntä kuistikon kaidepuun vierestä, missä oli jonkin aikaa joutilaana istunut — katsellen milloin kädessään olevan kirjan sivuja, milloin heleitä kukkasia, milloin taas äskenmainittua avointa ikkunaa.

»Kuinka voitte tänään, Elfride? Te ette näytä kohentuneen yön pitkän levon avulla.»

Elfride ilmestyi pian ovelle, tarttui hänen tarjoamaansa käsivarteen, ja niin he lähtivät yhdessä hitaasti astelemaan virralle johtavaa hiekkapolkua.

Se päätös, jossa Elfride oli viimeksikuluneiden viidentoista tunnin aikana pysynyt tarkoitti koko totuuden ilmaisemista, ja nyt oli ratkaiseva hetki käsissä.

He etenivät askel askelelta, mutta Elfride ei virkkanut vielä mitään.
He olivat ehtineet melkein polun päähän, kun Knight keskeytti vaitiolon.

»Minä sanoin teille eräänä päivänä — tai pikemmin annoin teidän ymmärtää — sellaista, mikä ei ollut totta. Minä luulen teidän luulleen minun sanoneen, että olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen seuraavana syntymäpäivänäni, mutta todellisuudessa minä olin yhdeksäntoista jo viime syntymäpäivänä.»

Hetki oli ollut hänelle liian vaikea. Nyt, käännekohtaan tultuaan, Elfride oli jättänyt asian sittenkin ilmaisematta kaikista omantunnonsoimauksista, kaikesta vilpittömyydenrakkaudesta ja kaikesta siitä kaipauksesta huolimatta, jonka tarkoituksena oli lausua tunnustus ja saavuttaa anteeksianto suudelman muodossa. Hän pelkäsi, ettei Knight tulisi antamaan hänelle anteeksi, sitä enemmän, kun ajatteli eilispäiväistä teeskentelyä, joka saattoi liittää inhontunteita hänen pettymykseensä. Varmuus siitä, että saisi vielä yhden päivän ajan nauttia rakkauden onnea, sysäsi syrjään alinomaisen onnen toivon, johon liittyi kaiken menettämisen uhka.

Suunniteltua tunnustusta koskevien ajatusten aiheuttama mielenliikutus värähdytteli hänen sanojansa niin luontevasti, ettei Knight hetkeäkään epäillyt niiden todenperäisyyttä. Hän hymyili ja pudisti lämpimästi Elfriden kättä.

»Rakas Elfie — niin, se te nyt olette — älkää ollenkaan väittäkö vastaan — millainen hurmaava pikku nainen olettekaan — niin omantunnontarkka kaikkein mitättömimmissäkin seikoissa! Minä en tosiaankaan ole milloinkaan ajatellut, onko yhdeksännentoista vuotenne. pää jo saavutettu, vai eikö. Ja eihän minun — pyhän Yrjön nimessä — minun, kaksitoista vuotta vanhemman jurottelijan, sovi sellaisista joutavista välittää.»

»Älkää minua kiittäkö — älkää kiittäkö! Vaikka mielelläni kuulenkin sellaisia sanoja teidän huuliltanne, en kumminkaan niitä nyt ansaitse.»

Knight, joka oli harvinaisen hilpeällä tuulella, piti tuota alakuloista huudahdusta pelkkänä vaatimattomuuden ilmauksena. »Niin», lisäsi hän hetkisen kuluttua, »minä pidän teistä sitäkin enemmän tuon moraalisen täsmällisyyden vuoksi, vaikka sanoinkin sitä joutavaksi.» Hän jatkoi hellän vakavasti: »Eräästä seikasta minä näet naisessa pidän — sielusta, joka on vilpitön ja kirkas kuin taivaan valkeus. Minä voin sietää mitä tahansa, jos se minulla on, — minä en voi antaa mitään anteeksi, ellei sitä ole. Elfride, teillä on sellainen sielu, jos naisella konsanaan. Ja kun se kerran teillä on, niin säilyttäkää se, älkää milloinkaan kuunnelko päivän muotiteorioja, jotka suovat naiselle erioikeuden ja luontaisen oikeuden vilpin harjoittamiseen. Saatte olla siitä varma, rakas tyttöni, että jalon naisen tulee olla yhtä vilpitön kuin jalon miehen. Minä tarkoitan vilpittömyydellä erikoisesti moitteettomuutta sekä liikeasioissa että sosiaalisissa seikoissa, mutta myöskin kaikissa herkissä ja hienoissa lemmenvaiheissa, joita sukupuolellenne myönnetty erivapaus koskee.»

»Mielelläni lähtisin, jos minulla olisi hattu», vastasi Elfride ikäänkuin jotakin tuskaa salaten.

»Minä noudan sen teille», sanoi Knight varsin mielissään siitä, että sai hänet kumppanikseen niin huokeasta hinnasta. »Istukaa tuohon hetkiseksi.» Hän kääntyi ja asteli nopeasti takaisin kartanoon noutaakseen puuttuvan esineen.

Elfride istuutui rahille ja tuijotteli ruohikkoon, sitten hän kohotti katseensa kuullessaan kevyitä ja säännöttömiä askelia. Pitkin polkua, joka leikkasi Elfriden ja Knightin kulkemaa, kulki farmarin leski, mrs Jethway. Ennenkuin havaitsi Elfriden, hän pysähtyi katselemaan kartanoa, josta osa oli pensaiden lomitse näkyvissä. Elfride väistyi taaksepäin toivoen epämiellyttävän naisen kulkevan ohi häntä huomaamatta. Mutta mrs Jethway oli jo hänet huomannut ja astui kohta hänen eteensä.

»Ahaa, miss Swancourt! Minkätähden te minua häiritsitte? Eikö minun pidä tästä ylitsekäydä?»

»Te voitte kävellä täällä mielin määrin, Mrs Jethway, Minä en teitä häiritse.»

»Te häiritsette minun mieltäni, ja minun mieleni on minun koko elämäni; sillä poikani on vielä siellä, ja hän on lähtenyt pois minun ruumiistani.»

»Ei, ei, ei!» huudahti leski. »Se sana sopii moneen paikkaan. Hän kuoli siitä syystä, että te olitte hänen oma morsiamensa ja sitten osoittauduitte petolliseksi — ja se hänet surmasi. Niin, miss Swancourt», kuiskasi hän kiivaasti, »te surmasitte minun poikani!»

»Kuinka voitte olla niin väärä ja mieletön!» vastasi Elfride nousten loukkaantuneena. Mutta loukkaantuminen ei ollut hänelle luontaista, ja kun viimeaikaiset tapaukset olivat häntä kovin masentaneet, hän menetti kaikki ne puolustusvoimat, joita tuo mieliala olisi voinut hänelle suoda. »Minä en voinut mitään sille, että hän minua rakasti, mrs Jethway!»

»Sillepä juuri olisitte jotakin mahtanut, miss Elfride. Tiedättehän, kuinka asia sai alkunsa. Niin: te sanoitte pitävänne nimestä Felix enemmän kuin mistään muusta koko seurakunnassa esiintyvästä nimestä ja tiesitte sen olevan hänen nimensä ja tiesitte niiden, joille sen sanoitte, tuovan sen hänen tietoonsa.»

»Minä tiesin, että se oli hänen nimensä — tietysti tiesin; mutta varmaa on, mrs Jethway, etten ajatellut kenenkään sitä hänelle ilmoittavan.»

»Sitäpaitsi, myöhemmin, kun olitte ratsastamassa meidän asuntomme ohi, ja pojat olivat siinä koolla, ja te halusitte nousta satulasta, ja Jim Drake ja George Upway ja kolme tai neljä muuta juoksivat pitelemään teidän ponyanne, ja Felix seisoi ujona taka-alalla — miksi viittasitte hänelle ja sanoitte haluavanne hänet sitä pitelemään?»

»Mrs Jethway, te ajattelette aivan väärin! Minä pidin hänestä enemmän kuin muista — senvuoksi minä halusin saada hänet sen tekemään. Hän oli kohtelias ja sievä — minä pidin häntä aina sellaisena — ja hän miellytti minua.»

»Se on erehdys; ihan varmaan se on erehdys!» huudahti Elfride epätoivosta itkien. »Hän tuli taakseni ja yritti minua suudella, ja siitä syystä minä sanoin hänelle, ettei hän saanut enää milloinkaan tulla näkyviini.»

»Mutta te ette kertonut asiaa isällenne ettekä kenellekään, kuten olisitte varmaan tehnyt, jos piditte tekoa sellaisena loukkauksena, joksi sitä nyt kuvailette.»

»Hän pyysi minua olemaan sanomatta, ja minä typerästi kylläkin tottelin. Toivoisin nyt, etten olisi niin menetellyt. Enpä ole osannut odottaa, että minua rangaistaan hyvästätyöstäni. Lähtekää, olkaa hyvä, mrs Jethway.» Tyttö asetti nyt jyrkän vaatimuksen.

»Niin, te hylkäsitte hänet säälimättömästi, ja hän kuoli. Ja ennenkuin hänen ruumiinsa ehti kylmetä, te jo otitte toisen. Sitten te huolettomasti lähetitte hänet asioilleen ja otitte kolmannen. Ja ellette pidä tuota minään, miss Swancourt», jatkoi hän, lähemmäksi astuen, »niin muistakaa, että se johti asioihin, jotka olivat varsin vakavia. Oletteko jo unohtanut suunnittelemanne karkaus-avioliiton? Te matkustitte Lontooseen ja palasitte seuraavana päivänä olematta naimisissa, ja siinä on häpeätä kylliksi pilaamaan naisen hyvän nimen, vaikka se ei olisikaan läheskään niin kuuluva kuin teidän. Kenties olette sen unohtanut; minä en ole. Häilyväisyys rakastajaan nähden on paha asia, mutta häilyväisyys sen jälkeen, kun on näytellyt aviovaimon osaa, on rivoutta.»

»Tuo on väärämielinen, julma valhe! Älkää sanoko niin, älkää sanoko!»

»Tietääkö uusi miehenne tuon asian? Luulenpa, ettei tiedä, sillä muuten hän ei olisi teidän miehenne! Sen verran kuin tarinasta tiedettiin, sen verran siitä vieläkin kuiskaillaan lähiseuduilla; mutta minä tiedän enemmän kuin kukaan muu, ja mitä syytä minulla on armahtaa teidän rakkauttanne?»

»Minä uhmaan teitä!» huusi Elfride raivoissaan. »Sanokaa vain kaikki, mikä voi minua tuhota; pankaa kielenne käyntiin; minä kehoitan teitä! Minä uhmaan teitä, parjaavaa naista! Kas, tuollapa hän tuleekin.» Hänen äänensä vavahteli ankarasti, kun hän lehvien lomitse näki rakastamansa Knightin saapuvan, hattu kädessään. »Sanokaa se hänelle heti; minä sen kyllä kestän.»

Viimeiset kiihtyneet sanat olivat kohottaneet punan Elfriden poskiin. Nyt hän nopeasti pyyhki kyynelensä ja asteli kauemmaksi, joten Knightin hänet saavuttaessa mielenliikutuksen jäljet olivat melkein täydellisesti hävinneet hänen kasvoistansa. Knight laski hatun hänen päähänsä, tarttui hänen käteensä ja veti sen kainaloonsa.

Heidän oli määrä jo ylihuomisin lähteä St. Leonardiin, ja Knight näytti päättäneen olla tänä päivänä mahdollisimman paljon Elfriden seurassa. He kulkivat pitkin laaksoa. Oli se syksyn aika, jolloin aivan tavallisen istutuksen lehvistö hyvin kykenee kilpailemaan taiteilijan paletin väriloiston kanssa. Kaikkein hohtelevimpina esiintyvät pyökit, joiden värit vaihtelevat oksien kärjissä ilmenevästä ruosteenpunaisesta aina sisempänä loistavaan kirkkaaseen keltaiseen asti; nuoret tammet ovat yhä viheriät, skotlanninkuuset melkein siniset; toisten lajien täplät siellä täällä tuovat tauluun kastanjanruskeita ja purppuraisia läikkiä kaikin eri vivahduksin.

Joki virtasi siinä kohden yli laakakivien, jotka sellaisinaan olisivat kelvanneet katukäytävään, mutta joita erottivat erisuuruiset ja epäsäännölliset välipaikat. Kesän kuivuus oli kaventanut veden kristallinkirkkaaksi juovaksi, joka poimutteli talvisen virran kallioisessa uomassa. Knight tunkeutui pensaikon läpi, joka tässä kohden melkein peitti joen näkyvistä, ja juoksi kuivalle pohjalle.

»Elfride, enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista näkyä!» huudahti hän.
»Pähkinäpuut muodostavat virran yli kohoavan holvin, ja permanto
on mainiosti kivetty. Paikka muistuttaa luostarin holvikäytävää.
Sallikaahan auttaa teidät tänne.»

Hän auttoi Elfrideä pääsemään pensaikon halki alas kiville. Sitten he yhdessä kävelivät pienen, suunnilleen jalankorkuisen ja -levyisen putouksen luo ja istuivat sen ääreen laakakiville, jotka yhdeksän kuukauden aikana piilivät kihisevän kuohun alla. Heidän jalkojensa vieritse lirisi ohut vesijuova, joka yksin oli kertomassa tämän lehväkatteisen holvin tarkoitusta ja syytä, kulkien kaarrellen edelleen ja häipyen varjoon.

Katseltuaan kaikkea tuota Knight nojasi kyynäspäähänsä ja silmäili kriitillisin katsein Elfrideä.

»Eikö tuollainen upea hiusaarre hupene sekin ohueksi vuosien vieriessä kahdeksastatoista kahdeksaankolmatta?» kysyi hän vihdoin.

»Ei, ei!» virkkoi Elfride vikkelästi, ilmeisesti ollenkaan haluamatta ottaa omakseen ajatusta, jonka ankaraa vastenmielisyyttä miesten lienee vaikea käsittää. Sitten hän lisäsi, epämieluisan tunteen yhä ollessa mielessä kytemässä: »Luuletteko tosiaankin, että runsaat hiukset ohentuvat helpommin kuin keskinkertaiset?»

»Luulen, todellakin. Minä uskon — olenpa melkein varmakin siitä — että jos voitaisiin saada asiaa koskevia tilastollisia tietoja, niin havaittaisiin, että niillä henkilöillä, joiden hiukset ovat kehnot, on alkujaan ollut runsas tukka, ja että ne, joilla alunpitäen on vain kohtalainen määrä, säilyttävät sen suuremmitta vaurioitta.»

Elfriden huolet sijaitsivat hänen kasvoissaan samoinkuin hänen sydämessäänkin. Naishenkilölle on kenties yhtä kauheata ajatella kauneutensa katoamista kuin maineensa menettämistä. Joka tapauksessa hän näytti yhtä synkältä kuin konsanaan päivän kuluessa.

»Ei pidä olla niin huolissaan pelkän henkilökohtaisen kaunisteen vuoksi», sanoi Knight, äänessä hieman sitä ankaruutta, joka oli ollut alinomainen, ennenkuin Elfride vietteli hänet leppoisaksi.

»Minun mielestäni on naisen velvollisuus olla niin kaunis kuin voi. Jos olisin oppinut, mainitsisin tässä yhteydessä erään roomalaisen kirjailijanne lauselman. Minä tiedän, että sellainen kohta on olemassa, sillä isä on siihen viitannut.»

»'Munditiae, et ornatus et cultus’ jne — sitäkö tarkoitat? Se on eräs
Liviuksen kohta, joka ei millään muotoa asiaa puolusta.»

»Olkoon sitten; minulla näet ei ole halua alkaa jälleen kinastella,
Elfie. Voitteko arvata, mistä syystä?»

»En, mutta olen iloinen sen kuullessani», virkkoi Elfride mietteissään. »On kamalaa, kun puhutte sillä tavalla. Millaisen pahan nimen heikkouteni ansainneekin, minun täytyy joka tapauksessa vilpittömästi tunnustaa, että minua kauhistuttaa ajatella tukkani milloinkaan ohentuvan.»

»Tietysti; herkkätunteinen nainen menettää mieluummin järkensä kuin kauneutensa.»

»En välitä, vaikka ivailette ja minua säälimättömästi tuomitsette. Minä tiedän, että tukkani on kaunis; kaikki sanovat niin.»

»Kallein miss Swancourt», vastasi Knight hellästi, »minä en ole väittänyt vastaan. Mutta tiedättehän, mitä on sanottu kauniista näöstä ja kauniista teosta?»

»Neiti Kaunisteko-rukka esiintyy neiti Kaunisnäön rinnalla murheellisena hahmona kaikkien miesten silmissä, teidänkin, mr Knight, vaikka suvaitsette toista haastella», virkkoi Elfride kirpeästi. Sitten hän alensi ääntänsä: »Teidän ei olisi pitänyt vaivautua pelastamaan minua jyrkänteeltä, koska ette suinkaan pidä elämääni paljonkaan arvoisena.»

»Ajattelette kenties, että minun elämäni ei ollut teidän elämänne arvoinen.»

Hänen kätensä loiskutteli pienessä putouksessa, ja hänen silmänsä suuntautuivat samalle taholle.

»Te puhutte ankaruudestani teitä kohtaan, Elfride. Te olette minulle epäystävällinen, tiedättehän sen.»

»Millä tavoin?» kysyi Elfride keskeyttäen hetkiseksi joutilaan askarruksensa.

»Minä olin vaivautunut etsimään koruja, ja te kieltäydyitte ottamasta niitä vastaan.»

Knight veti taskustaan kotelon tarjoten sitä kolmannen kerran. Elfride otti sen ilomielin. Este oli murtunut, ja merkitsevä lahja oli hänen.

»Minä riisun pois nämä rumat», huudahti Elfride, »ja asetan niiden sijaan teidän antamanne — vai mitä ajattelette?»

Vaikka saattaakin tuntua epätodennäköiseltä, kun ottaa huomioon, kuinka pitkälle nämä kaksi olivat menneet keskusteluissaan, on sittenkin totta, ettei Knight ollut vielä kertaakaan rohjennut suudella Elfrideä. Hän oli paljoa hitaampi kuin Stephen Smith sellaisissa asioissa. Hän ei ollut siinä suhteessa mennyt pitemmälle kuin Stephenin näkemässä kesämajan kohtauksessa. Koska siis Elfriden poski oli hänelle yhä kielletty hedelmä, hän virkkoi vilkkaasti:

»Elfie, minun tekee mieleni koskettaa tuota viekoittelevaa korvaanne.
Siinä ovat lahjani; sallikaa minun ne kiinnittää.»

»Sallitteko minun asettaa edes toisen niistä paikoilleen?» Elfriden kasvot kävivät melkoista lämpöisemmiksi.

»Enpä luule, että se olisi tavanomainen ja oikea menettely», sanoi hän, äkkiä jälleen alkaen askarrella pienessä putouksessa.

Tilanteen tyyntä rauhaa häiritsi lintu, joka tuli juomaan purosta. Katseltuaan, kuinka se pisti nokkansa veteen, pärskytti vettä höyheniinsä ja lensi puuhun, Knight vastasi kohteliaan häikäilemättömästi — se tapa Elfrideä aina miellytti —

»Elfride, nyt voitte yhtä hyvin olla oikeamielinen. Te luullakseni sallisitte minun sitä hieman asetella; sallikaa siis minun se tehdä.»

»Hyvä, minä olen oikeamielinen», virkkoi Elfride luottavaisesti ja katsoi Knightiä suoraan silmiin. Hänelle oli erikoisen mieluista suorittaa pieni vilpittömyyden teko ilman pelkoa. »Minä en välitä, vaikka sen teettekin — minulle sellainen huomaavaisuus on mieluinen. Mutta minä ajattelin, onko oikein sallia teidän se tehdä.»

»Niinpä minä sen teen!» huudahti Knight osoittaen vähäisessä asiassa — joka naisten-miehen silmissä oli korkeintaan tilapäinen mielistelytemppu — sellaista vakavuutta, joka tavataan ainoastaan syvällisissä, naisten kanssa leikittelemään tottumattomissa miehissä ja joka harvinaisuutensa vuoksi on sinänsä arvokkain vero, mitä voidaan antaa, ja erinomaisin kunnianosoitus, mitä voidaan vastaanottaa.

»Olkoon menneeksi», kuiskasi Elfride vastustelematta ja sen enempää tapoja ja tottumuksia ajattelematta. Sitten hän taivutti itseänsä kohti Knightiä, työnsi hiuksensa syrjään ja kallisti päätänsä. Niin tehden hänen käsivartensa ja olkapäänsä pakostakin nojasivat Elfriden poveen.

Molempien tunto näytti tuon kosketuksen johdosta keskittyvän satutuskohtaan. Arkaa tehtäväänsä suorittaessaan Knight koko ajan vapisi kuin nuori lääkäri ensimmäistä leikkausta suoritettaessaan.

»Älä sano niin, Elfride. Mitä se oikeastaan merkitseekään? Pelkkä mitätön seikka. Käännyhän nyt, rakkaani!»

Elfridellä ei ollut voimia olla tottelematta; hän käänsi päätänsä. Sitten, kummankaan nimenomaisesti sitä aikomatta, heidän kasvonsa lähenivät toisiansa, ja Knight tuki hänen leukaansa ja suuteli häntä.

Knight oli samalla kertaa kaikkein tulisin ja kaikkein kylmäverisin mies. Kun hänen tunteensa uinuivat, hän näytti melkein hidas veriseltä; kun ne olivat hereillä, hän oli suorastaan kiihkeä. Vaikka hän ei ollutkaan aikaisemmin suunnitellut pikaista naimisiinmenoa, hän esitti nyt selvän kysymyksen. Se purkautui ilmi monien vuosien luonnollisen pidättymisen luomin patoutunein voimin.

Nuo sanat olivat Elfridelle suloiset; mutta niiden suloisuudessa oli katkera sivumaku. Knightin avomieliset teot, joiden huippukohtana oli tuo suora kysymys, esitetty samana päivänä kuin mrs Jethwayn mieltä korventavat moitteet, merkitsi Elfriden häilyväisyyden sietämättömäksi asiaksi. Salainen rakkaus ei ollut tuntunut sellaiselta ehdottomalta epävakaisuudelta kuin sama rakkaus uhkauksista huolimatta tunnustettuna ja toteutettuna. Knight selitti hänen hämmennyksensä tottumattomuuden ulkonaiseksi ilmaukseksi.

»Minä en vaadi sinulta ratkaisua nyt, kultaseni», sanoi hän, huomatessaan ettei Elfride nähtävästi tulisi antamaan selvää vastausta. »Ota itsellesi ajatusaikaa.»

Kunniallisempi mies kuin Knight ei varmaankaan ole koskaan kokenut naisen rakkautta ja petollisuutta. Voipa sanoa, että hänen sokeutensa sitä osaltaan todisti, sillä lemmenseikoissa ilmaistu oveluus osoittaa useimmiten yleistä halpamaisuutta. Suuren tunteen kerran otettua hänet valtoihinsa Knightin äly oli menettänyt kaiken vaikutusvoimansa. Knight oli rakastajana harvasyisempi ja mutkattomampi kuin hänen ystävänsä Stephen, joka muilta kyvyiltänsä oli häneen verrattuna pintapuolinen.

Virkkamatta enempää heidän avioliittoansa koskevasta asiasta, Knight piti Elfrideä hieman loitommalla ikäänkuin suurta kukkavihkoa ja silmäili häntä kriitillisin hellän kiintymyksen tuntein.

»Sopiiko kaunis lahjasi minulle?» kysyi Elfride, liikutuksen kyynelet silmäripsissä.

»Epäilemättä, erinomaisesti!» vastasi hänen rakastajansa kevyempään sävyyn saadakseen hänet rauhoittumaan. »Sinun pitäisi ne nähdä; sinä näytät heleämmältä kuin milloinkaan ennen. Ajattelehan, että minä olen voinut saada aikaan sellaisen hyvän muutoksen!»

»Olenko tosiaankin sievä? Olen iloinen sinun puolestasi. Tahtoisinpa nähdä itseni.»

»Minä en mitenkään jaksa odottaa niin kauan», virkkoi Elfride nauraen.
»Näetkös: tässä on keino!»

Putouksen alla puro levisi pieneksi tyyneksi suvannoksi. Knight tuki
Elfrideä, joka kumartui katselemaan kuvajaistansa.

»Minä näen itseni. Tosiaankin, yritinpä kuinka hartaasti tahansa, minä en voi olla ihailematta itseäni niiden kaunistamana.»

»Miksi et ihailisi. Mutta kuinka voitkaan olla niin mieltynyt koruihin? Luulenpa, että saat minutkin siihen vikaan. Minä vihasin kaikkea sellaista, ennenkuin opin sinut tuntemaan.»

»Minä pidän koruista, koska haluan ihmisten ihailevan, mitä omistat, ja kadehtivan sinua ja sanovan: 'Tahtoisinpa olla hänen sijassaan’.»

»Minä otaksun, ettei minulla ole enää syytä väittää vastaan. Ja kuinka kauan aiotkaan itseäsi siinä katsella?»

»Kunnes sinä väsyt minua pitelemään, eikö niin? Kuulehan, minun tekee mieleni kysyä sinulta jotakin.» Hän kääntyi. »Sanohan nyt totuuden nimessä: mikä hiusten väri on sinulle nyt mieluisin?»

»Sano: vaalea, sano!» kuiskasi Elfride pakottaen. »Älä sano tumma, niinkuin silloin.»

»Tosiaanko?» kysyi Elfride pitäen ilahduttavana totena sitä, minkä tiesi olevan mielistelyä.

»Olkoon menneeksi: siniset silmät.» Knight nauroi ja veti hänet luoksensa ja suuteli häntä jälleen suorittaen sen niin hellävaroen kuin hedelmäinkorjaaja, joka rypäieterttua koskettaessaan varoo tärvelemästä sen pinnan härmää.

Elfride vastusteli hänen yrittäessään uutta suuteloa, heitti päätänsä ja sai hatun ja hiukset hieman epäjärjestykseen. Tuskin tietäen, mitä hetken hämmingin vallassa lausui, hän huudahti, vieden äkkiä kätensä korvalleen:

»Ah, meidän pitää varoa! Minä kadotin toisen korvarenkaani tällaisessa tapauksessa.»

Hän oli tuskin ehtinyt käsittää omat merkitsevät sanansa, kun hänen kasvoihinsa levisi huolestunut ilme ja hän sulki huulensa, ikäänkuin olisi yrittänyt saada sanat takaisin.»

XXIX

On lokakuun alkupuolen ilta, ja mitä pehmein syksyinen auringonlasku levittää valoansa yli Lontoon, aina sen etäisimpiin itäisiin kolkkiin saakka. Silmän ja leimuavan lännen välimaalla kohoavat savupatsaat tyyneen ilmaan kuin korkeat puut. Kaikki varjokohdat näyttävät hämyisen sinisiltä.

Mr ja mrs Swancourt ja Elfride katselevat näitä hohtoisia ja synkkiä vastakohtia erään London Bridgen läheisyydessä sijaitsevan suuren hotellin ikkunasta. He ovat palanneet vierailulta St. Leonardsissa asuvien tuttaviensa luota ja viipyvät kotimatkallaan pari päivää pääkaupungissa.

Knight käytti saman ajan matkustamalla Jerseyn ja St. Malon kautta
Bretagneen. Sitten hän kulki halki Normandian ja palasi hänkin
Lontooseen saapuen sinne kaksi päivää myöhemmin kuin Elfride ja hänen
vanhempansa.

Tuo lokakuun ilta näki siis kaikki jälleen koolla mainitussa hotellissa, josta he olivat ennakolta tilanneet itselleen asunnon. Iltapäivän kuluessa Knight oli käynyt asunnossaan Richmondissa vaihtamassa matkalaukkujensa sisältöä, ja kun hän sieltä palasi, johdatti hotellin palvelija maailman onnellisimman miehen siihen huoneeseen, jossa Elfride ja hänen äitipuolensa istuivat päivän väsyttävien ostoretkien jälkeen.

Elfride oli matkasta huolimatta entisellään; Knight oli ruskea kuin pähkinä. He olivat kohta kahden kesken eräässä huoneen nurkassa. Nyt, kun kalliit lupauksen sanat oli lausuttu, nuori tyttö ei ajatellutkaan tehdä itseään arvokkaammaksi käyttelemällä sellaista varovaisuusjärjestelmää, jota kehittyneemmät neitoset viljelevät. Hänen rakastajansa oli jälleen hänen luonansa, ja se riitti: Elfride oli hänen koko sydämestään.

Päivällisestä suoriuduttiin aivan pian. Kun sitten oli aluksi juteltu viimeksikuluneen ajan tapahtumista, he ryhtyivät jälleen käsittelemään huomenna suoritettavaa kotimatkaa.

»Kuinka rasittava tuleekaan taas olemaan matka Etelä-Devonin helteisessä ilmassa — minä olen kovin peloissani huomispäivän vuoksi!» sanoi mrs Swancourt. »Toivoin jo sään viilentyvän.»

»Emme milloinkaan — tarkoitan: emme koskaan rautateiden rakentamisen jälkeen.»

»Jos voitte käyttää matkaan päivän lisää, niin ehdotan merimatkaa», sanoi Knight. »Kanaali on nyt tyyni kuin järvi. Me saavumme Plymouthiin luullakseni neljässäkymmenessä tunnissa, ja laivat lähtevät ihan tästä sillan alapuolelta» (hän viittasi olkansa taakse itäänpäin).

»Rannikkoalukset ovat tietenkin sangen vaatimattomat», sanoi Knight.
»Mutta ettehän sitä pane pahaksenne?»

»Salonki niissä on sellainen kuin yhdeksännen luokan maaseutukaupungin kalatori, mutta eihän sekään haittaa.»

»Mitäpä tuosta. Kun olisimme johtuneet aikaisemmin asiaa harkitsemaan, olisimme voineet käyttää lordi Luxellianin huvipurtta. Mutta eipä haittaa, lähdetään vain. Niinpä ei tarvitse huomenna retuuttaa junassa halki koko Lontoon; puhumattakaan siitä, että rautatiellä on vaarassa joutua ylimääräisten junien murskaamaksi — jos saa uskoa sanomalehtiä, ei vaara ole tähän vuodenaikaan kovinkaan vähäinen.»

Elfridekin piti ajatusta oivallisena. Seuraavana aamuna siis nähtiin kahdet ajurinrattaat pyrkimässä kohti virran rantaa.

Ensimmäisissä ajoneuvoissa olivat matkustajat itse, toinen kuljetti heidän matkatavaroitansa, joita valvomassa oli mrs Snewson, mrs Swancourtin — ja viimeksikuluneiden kahden viikon aikana myöskin Elfriden kamarineiti. Vaikka näet nuorempi lady ei ollut milloinkaan tottunut sellaiseen pukeutumista edistävään henkilöön, äitipuoli pakotti hänet sellaisen virkailijan näennäiseen käyttelyyn heidän ollessaan poissa kotoa.

Kuormarattaita, tavarakääröjä ja mitä erilaisimpia tuoksuja alkoi vähitellen olla niin runsaasti, että ajoneuvot pääsivät vain erinomaisen hitaasti etenemään. Toisinaan oli välttämätöntä kerrassaan pysähtyä odottamaan, kunnes raskaat kuormarattaat, joita parhaillaan purettiin, saatiin siirretyksi pois tieltä, mikä toimitus ei suinkaan tapahtunut ilman melkoista sadattelua ja meteliä. Kirkkoherra pisti päänsä vaunujen ikkunasta.

»Me olemme varmaan ajaneet väärään», sanoi hän kovin huolestuneena ja vetäen päänsä takaisin. »Ei näy yhtään muuta kunnollista ajoneuvoa. Minä olen kuullut, että tässä Lontoon osassa on kamalia luolia, joihin ihmisiä houkutellaan surmattaviksi — ei suinkaan ajomies liene sellaisessa juonessa?»

»Ei, ei. Kaikki on niinkuin olla pitääkin», virkkoi Knight, joka istui
Elfriden vieressä tyynenä kuin kasteinen ehtoo.

»Minä päättelen vain sen nojalla, mitä omin silmin näen», sanoi kirkkoherra vieläkin huolestuneempana. »Tämä ei voi olla Lontoosta Plymouthiin vesitse johtava valtatie, koska tämä tie ei johda kerrassaan mihinkään. Me jäämme laivastamme ja samoin junasta — sitä minä pelkään.»

Kohta vaunuista astuttuaan he havaitsivat ankaran kiistan olevan käynnissä ajomiehen ja kantajajoukon kesken, joka oli hänet piirittänyt yrittäen päästä käsiksi matkalaukkuihin. Mrs Snewsonin kädet näkyivät taivasta kohti kohotettuina sekamelskan keskeltä. Knight kävi urhoollisesti luo ja sai ankaran taistelun jälkeen joukon vähenemään kahdeksi kantajaksi, joiden hartioille ladottuina matkatavarat katosivat kohti laiturinreunaa hämmästyttävän nopeasti.

Sitten kuuluivat saman veljeskunnan toiset jäsenet huhuilevan venhemiehille, joita saapui laiturin kupeeseen kolme. Kun kaksi heistä oli kukistettu, vierivät matkatavarat jäljellejääneeseen.

»Enpä ole eläissäni nähnyt tuollaista kamalaa näkyä — en milloinkaan!» sanoi mrs Swancourt venheeseen kömpien. »Ei miekka ja nälänhätäkään voi olla hirmuisempi. Minä luulin tuollaisten tapojen vallitsevan ainoastaan mannermaan satamissa. Etkö ole ihmeissäsi, Elfride?»

»En erikoisesti», vastasi Elfride hohtaen siinä ympäristössä niinkuin sateenkaari sumuisella taivaalla. »Onhan se uutta ja sikäli huvittavaa.»

»Missä ihmeessä onkaan meidän höyrylaivamme?» tiedusteli kirkkoherra.
»Minä en totisesti näe mitään muuta kuin laivahylkyjä.»

Heidän etsintänsä esine tuli pian näkyviin — suuri, kömpelö ruho, joka ei näyttänyt viiteenkymmeneen vuoteen kokeneen värisiveltimen kosketusta. Se lepäsi siinä toisen ihan samanlaisen vieressä, ja kannelle johtavat portaat olivat niiden välisessä solassa, joka oli tuskin puolentoista kyynärän levyinen toisesta päästä ja vähitellen kapeni olemattomiin. Heidän saapuessaan tuohon ahtaaseen solaan eräs loistavasti maalattu kilpailija ui virtaa alas kuin korska ratsu aiheuttaen sellaisia aaltoja ja läiskeitä, että heidän hauras ruuhensa keikkui kuin kaarnankappale, kirkkoherra ja hänen puolisonsa heilahtelivat puolelle ja toiselle, ja laivain kupeista kimpoavat laineet loiskivat heidän syliinsä.

»Kauheata! Kauheata!» mutisi mr Swancourt itsekseen ja virkkoi sitten ääneen: »Minä luulin, että astumme alukseen laiturilta. Enpä tosiaankaan tiedä, olisinko tullut, jos osasin tämän vastuksen aavistaa.»

»Jos välttämättä pitää pärskyä, niin voisihan toki pärskyä puhdasta vettä», sanoi vanha rouva pyyhkien vaatteitansa taskuliinallaan.

»Urhoollisuus osoittaa vain havainnon tylsyyttä», vastasi mr Swancourt ankarasti.

Mrs Swancourt nauroi, ja Elfride nauroi, ja Knight nauroi, ja keskellä tuota iloa kuului mies huutavan heille heidän yläpuoleltansa; he havaitsivat olevansa Julian kupeessa ja nousivat vaivalloisesti sen kannelle.

Koska havaittiin, että luodevetten mataluus teki mahdottomaksi lähteä ennenkuin tunnin kuluttua, niin Swancourtit, joilla ei ollut muutakaan tekemistä, silmäilivät joutessaan sinipaitaisia miehiä, jotka pikilankaa käytellen suorittivat salaperäisiä korjaustöitä. Sitten he kääntyivät silmäilemään auringonlaskun aalloille luomia väriläikkiä, jotka kuparinhohtoisina siinä karkelivat häikäisten katselijan silmää. Sitten he kuuntelivat läheisen nostokurjen ratinaa tai ohikulkevien höyrylaivojen puhkumista, joka häipyi kuulumattomiin niiden kauemmaksi ehtiessä tai laivankansilta kuuluvia erilaisten ammattilaisten työhuutoja, jotka kaikki noudattivat samaa kaavaa: »O-hii-o-hei!»

Puoli yksitoista; ei ole vieläkään lähdetty. Mr Swancourt huokasi väsymyksen huokauksen ja alkoi tarkastella kanssamatkustajiansa. Heidän kasvoissaan ei tosiaankaan ollut mitään katselemista. Odottamisen ilme oli niissä niin ehdoton, ettei mitään muuta voinut erottaa. Elämä tuntui pysähtyneen, kunnes Kaitselmus näkisi hyväksi antaa veden nousta ja päästää heidät lähtemään.

»Olen tässä miettinyt», sanoi Knight, »että olemme joutuneet kuningaskunnan harvinaisimpien henkilöiden joukkoon. On yleensä perin vaikea löytää yksilöä, joka ei pidä omaa aikaansa kalliina. Täällä me näemme suuren määrän sellaisia kärsivällisiä ja onnellisia olentoja. Kulkijoita, jotka on tarkoin erotettava matkustajista.»

»Mutta ne ovat varmaan nautinnonetsijöitä, joille aika ei merkitse mitään.»

»Eipä suinkaan. Ne nautinnonetsijät, joita valtareiteillä tapaamme, pyrkivät syöksymään eteenpäin vieläkin nopeammin kuin kauppamatkustajat. Mutta nämä henkilöt eivät menetä ainoastaan aikaansa tätä tietä kulkiessaan, vaan hankkivat itselleen vielä tilaisuuden meritaudista nauttimiseen.»

»Voiko se olla mahdollista?» kysyi kirkkoherra pahaa peläten. »Varmaankaan ei, mr Knight, sillä olemmehan tässä Englannin kanaalissa — oman kynnyksen edessä, jos niin sopii sanoa.»

»Salmet ovat sangen vetoisia paikkoja, ja Kanaali on toisten kaltainen.
Se pilaa merimiesten mielenlaadun. Filosofit ovat laskeneet, että
Kanaalista kaikuu ilmoille enemmän sadatuksia kuin kaikilta viideltä
valtamereltä yhteensä.»

Nyt he tosiaankin lähtevät, ja kaikkien matkustajien elottomat katseet elpyvät kohta. Mies, joka on raivokkaasti vetänyt laivaan köyttä, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan, lopettaa työnsä, ja he liukuvat Thames-virran mutkaista uomaa alaspäin.

»Käyhän se nyt päinsä», virkkoi mrs Swancourt, kun he olivat ehtineet avoimelle merelle, »mutta enpä voi sanoa matkan minua tähän saakka erikoisesti miellyttäneen.» Nyt oli alkanut hieman tuulla, ja se virkisti häntä samoinkuin hänen nuorempia matkakumppaniansa. Kirkkoherraan se valitettavasti vaikutti aivan toisin: hänen värinsä muistutti aprikoosihyydelmää, missä siellä täällä näkyy vadelmaläikkiä, hän valitti voivansa pahoin ja hävisi näkyvistä.

Iltapäivä kului. Mrs Swancourt istui ystävällisesti erillään lukemassa, ja kihlattu pari sai olla kahden kesken. Elfride nojasi luottavasti Knightin käsivarteen ja oli ylpeä saadessaan hänen kanssaan käyskellä kannella edestakaisin tai mennä hänen kanssaan kokkaan ja nojata siellä kaidepuuhun laskevan auringon vähitellen vaipuessa sitä vastaan nousevaan valtavaan hallavaan pilveen, jonka päärme värjäytyi kullanhohtoiseksi.

Elfride oli lapsellisen vilkas ja iloinen, vaikka tunsikin melkoista hämminkiä siinä kulkiessaan Knightin kanssa toisten matkustajien nähden, koska tämä oli ensi kerta, jolloin hän näyttäytyi julkisesti sellaisen suojaajan seurassa. »Luulenpa, että he ovat kateellisia ja juttelevat meistä», kuiskasi hän Knightille, salaa hymyillen.

»Eipä suinkaan», vastasi Knight huolettomasti. »Miksi he meitä kadehtisivat ja mitäpä he voivat sanoa?»

»Ei mitään pahaa, tietenkään», sanoi Elfride, »korkeintaan jotakin tämäntapaista: 'Kuinka onnelliset ovatkaan nuo kaksi! Tuo naishenkilö on nyt varsin ylpeä.’ Pahinta on», jatkoi hän ylen tuttavallisesti, »että kuulin noiden kahden kriketinpelaajan sanovan: 'Hän on hienoin tyttö koko laivassa.’ Mutta ethän siitä nyt välitä, Harry?»

»Olisin tuskin luullut sinunkaan välittävän, vaikka et olisi sitä minulle kertonutkaan», vastasi Knight ylen leppoisasti.

Elfride ei väsynyt kyselemään sulhaseltaan ja ihailemaan hänen vastauksiansa, olivatpa ne hyviä, huonoja tai siltä väliltä. Ilta pimeni ja yö saapui, ja he näkivät valoja välkkyvän taivaalta ja taivaanrannalta.

»Katsohan nyt tuota edessämme näkyvää hopeista hohdetta. Odota hieman, niin saat nähdä, mistä se tulee.»

Elfride odotti muutamia minuutteja ja näki sitten kaksi valkoista valoa sukeltavan esiin kallion kupeelta.

Koko tämän ajan ja myöhemminkin valaisivat lauhkeat kalevantulet aluksen reittiä, heittäen hohteina heidän kasvoihinsa heidän siinä edestakaisin astellessaan, valaisten vedenpintaa ja osoittaen taivaanrannan terävänä viivana.

Elfride nukkui sikeästi sen yön. Hänen ensimmäisenä mieltähivelevänä ajatuksenaan oli aamulla se, että Knight oli aivan yhtä lähellä kuin kotona Endelstowissa, ja hänen ensimmäinen näkemänsä, kun hän hytin ikkunasta kurkisti, oli äkkijyrkkä Beachy Head, joka hohteli valkoisena heleän aamuauringon valossa. Kaunis päivänkoitto muutti kuitenkin pian näköänsä. Merelle laskeutui kylmä tuulenhenki ja haalea sumu, jotka uhkasivat päivän muodostuvan kolkoksi.

Heidän lähestyessään Southamptonia mrs Swancourt tuli ilmoittamaan miehensä olevan niin sairaan, että halusi päästä maihin ja suorittaa lopun matkaa rautateitse. »Hän paranee ihan kerrassaan, kunhan pääsee jälleen maankamaralle. Mitä teemme — lähdemmekö hänen mukaansa, vai jatkammeko matkaamme niinkuin olimme ajatelleet?»

Elfride oli miellyttävässä paikassa sateenvarjon alla, jota Knight piteli suojatakseen häntä tuulelta. »Emmehän lähde maihin!» sanoi hän pelästyneenä. »Sehän olisi vahinko!»

»Varsin hyvin sanottu», virkkoi mrs Swancourt viekkaasti, kuin lapselle. »Kas vain, tuuli on luonut hänen poskipäihinsä väriä, meri on lisännyt hänen ruokahaluansa ja iloisuuttansa ja joku, kuka lieneekään, hänen onneansa. Niin kyllä, olisi varmaan vahinko.»

»Minun onnettomuuteni on, että minulle aina puhutaan ikäänkuin jalustalta», huokasi Elfride.

»Niin, me teemme niinkuin tahdotte, mrs Swancourt», sanoi Knight, »mutta —»

»Minä itse jäisin mieluimmin laivaan», keskeytti vanha rouva. »Ja mr
Swancourt haluaa nimenomaan matkustaa yksin. Asia on niinmuodoin selvä.»

Kirkkoherra, jonka väri nyt oli kellervänharmaa, laskettiin maihin ja parani ihan entiselleen.

Istuessaan yksin eräässä laivan kulmassa Elfride näki viimeisten laivalle tulijoiden joukossa saapuvan erään hunnutetun naisen. Hänellä oli yllään musta silkkipuku ja tumma hartiahuivi käsivarrellaan. Nainen ei kääntynyt ollenkaan häneen päin, vaan suuntasi kulkunsa siihen osastoon, jossa toisen luokan hytit sijaitsivat. Koko se verevyys, jonka mrs Swancourt oli kiittäen maininnut, katosi Elfriden poskista, ja hän vapisi.

»Lähdetään sittenkin rautateitse isän keralla», pyysi hän vakavasti.
»Minä lähtisin mieluummin hänen kanssaan — emmekö lähde?»

Mrs Swancourt silmäili hetkisen ympärilleen, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. »Liian myöhäistä!» huudahti hän sitten. »Miksi et sanonut sitä aikaisemmin, kun meillä vielä oli aikaa yllin kyllin?»

Julia oli parhaillaan lähtemässä, koneet olivat käynnissä, ja he liukuivat hitaasti pois satamasta. Ei auttanut muuta kuin jäädä, ellei tahtonut pysähdyttää Juliaa, ja se olisi ollut suuri häiriö. Elfride luopui aikeestaan ja alistui tyynesti kohtaloonsa. Hänen onnensa oli nyt pahasti häiriytynyt.

Se nainen, jonka saapuminen oli siinä määrin hänen mieltänsä hämmentänyt, muistutti nimenomaisesti mrs Jethwaytä. Hän tuntui ahdistelevan Elfrideä kuin varjo. Yritettyään vähän aikaa turhaan selvittää itselleen, miksi mrs Jethway piti häntä silmällä, Elfride päätti ajatella, että jos tulija tosiaankin oli leski, kohtaus oli satunnainen. Hän muisti tuon rauhattoman lesken usein käyvän Southamptonin lähellä sijaitsevassa kylässä, joka oli hänen alkuperäinen kotipaikkansa, ja mahdollista oli, että hän oli valinnut merimatkan säästääkseen kulunkeja.

»Sitä en ihmettele; satama oli tosiaankin masentava. Tuntui siltä kuin olisimme olleet kaikkea ympärilläolevaa alempana ja huonompia. Mutta pian me jälleen pääsemme merituuleen, ja se virkistää sinua, rakkaani.»

Ilta tuli, ja pimeä taajeni heidän kulkiessaan pois Southamptonin lahdesta ja läpi Solentin salmen. Elfriden mieli oli siinä määrin hämmentynyt, ettei hänessä ollut jälkeäkään edellisen päivän hyvätuulisuudesta. Sääkin oli käynyt synkemmäksi, sillä vaikka aamuiset sadekuurot olivat tauonneet, taivasta peittivät yhä tiheät lyijynharmaat pilvet. Kuinka kaunis olikaan ollut auringonlasku, kun he edellisenä iltana kiersivät North Forelandin! Nyt oli mahdotonta sanoa, milloin aurinko oikeastaan meni mailleen. Knight käyskeli hänen kerallaan ja ollen jo tottunut hänen äkkinäisiin mielialanvaihdoksiinsa jätti tutkimatta asian varsinaisen syyn.

Elfride silmäili salaa aluksen toiseen päähän. Mrs Jethway tai hänen kummittelijansa istui perässä — katse kiinteästi Elfrideen suunnattuna.

»Lähdetään kokkaan», sanoi Elfride nopeasti Knightille. »Katsohan, tuo mies sijoittaa lyhtyjä yöksi.»

Knight suostui. He katselivat, kuinka punaiset ja viheriät lyhdyt kiinnitettiin laivan sivuille ja valkoinen valo kohotettiin mastonhuippuun. Sitten he käyskelivät edestakaisin, kunnes kiihtyvä tuuli teki sen huvin hankalaksi. Elfride katsahti toisinaan salaa perän puoleen nähdäkseen oliko hänen vihollisensa tosiaankin siellä. Nyt ei ollut ketään näkyvissä.

»Emme huoli lähteä», vastasi Elfride. »Jos viitsit noutaa minulle peitteen mrs Swancourtilta, niin jäämme tänne, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.» Hänen mieleensä oli äsken johtunut se pelko, että mrs Jethwayksi otaksuttu henkilö voi olla ensimmäisen luokan matkustaja, ja hän pelkäsi sattumalla kohtaavansa hänet.

Knight toi peitteen, ja he istuutuivat tuulenpuolelle suojaverhon taakse Wight-saaren majakan kahden silmän parhaillaan vilkahtaessa näkyviin pimeästä ja sen suippojen huippujen kohotessa haamujen tavoin vasten taivasta. Oli lähdettävä alas aterioimaan, ja Elfride tunsi erinomaista helpotusta havaitessaan, ettei mrs Jethwaystä näkynyt siellä jälkeäkään. Sitten he jälleen nousivat kannelle, kunnes mrs Snewson kömpi sinne tuoden mrs Swancourtilta sen viestin, että hänen mielestään oli aika Elfriden lähteä makuulle. Knight saatteli hänet alas ja palasi viettääkseen vielä vähän aikaa kannella.

Elfride riisui osan vaatteitansa, paneutui makuulle ja vaipui pian tajuttomaksi, vaikka hänen unensa olikin kevyt. Hän ei tietänyt, kuinka kauan oli nukkunut, kun hänestä vähitellen alkoi tuntua siltä kuin olisi joku kuiskaillut hänen korvaansa.

»Te olette, hyvissä suhteissa häneen, minä näen sen. Hyvä, ärsyttäkää minua nyt, mutta minun päiväni on tuleva, sen saatte nähdä.» Tuo näytti olevan lausuman sisältönä, tai muut sentapaiset, mutta samaamerkitsevät sanat.

Elfride kavahti valveille ja oli kauhuissaan. Hän tiesi, että nuo sanat, jos ne todellakin oli lausuttu, voivat olla ainoastaan mrs Jethwayn lausumat.

Lamppu oli sammunut; oli ihan pimeä. Viereisellä makuusijalla kuului hänen äitipuolensa raskaasti hengittävän, kauempana mrs Snewson vieläkin raskaammin. Siinä olivat hytin ainoat varsinaiset asukkaat, joten mrs Jethwayn oli täytynyt tulla salaa sisään ja peräytyä jälleen pois, ellei hän mahdollisesti ollut sijoittunut Snewsonin vieressä olevalle tyhjälle sijalle. Peläten, että niin oli laita, Elfride joutui sitäkin suuremman levottomuuden valtaan, sillä kuinka olisikaan laivan toisessa päässä oleva vieras voinut hyttiin tunkeutua? Voiko se kenties olla pelkkää unta?

Elfride kohottautui vuoteessaan ja katsoi ulos ikkunasta. Meri pauhasi vasten laivan kylkeä hänen pääpuolessaan ulottuen siitä sumuisena ja huokailevana epämääräiseen etäisyyteen saakka, ja kaukana kaiken tuon yläpuolella paistoi kaksi valoa vilkkumattomien tähtien tavoin. Melkein peläten kääntää kasvojansa, koska mrs Jethway saattoi ilmaantua hänen viereensä, Elfride mietti, herättäisikö Snewsonin seurakseen. Laivakello soi, ja hän kuuli ääniä saaden siitä hieman rohkeutta. Ei ollut toistaiseksi syytä herättää Snewsonia.

Elfride ei missään tapauksessa voinut enää jäädä hyttiin ollen aina vaarassa joutua tuon kamalan kuiskeen häiritsemäksi. Hän pukeutui kiireesti, lähti käytävään, näki salongin ovella palavan heikon valon, löysi sen avulla portaat ja nousi kannelle. Paikka oli kolkko, ihan toisenlainen kuin päivän aikaan. Hän näki kompassihytistä kiiltelevän valon ja ruorissa olevan miehen epämääräiset ääriviivat sekä erään olennon laivan laidalla. Ketään muuta ei ollut koko kannella näkyvissä.

Olipa sentään — kaksi miestä kannenkatoksen luona. Toinen heistä osoittautui Harryksi, toinen laivamieheksi. Elfride oli varsin iloinen ja havaitsi lähemmäksi tultuaan, että he siinä hiljalleen haastelivat meriasioista. Elfride tuli luo ja pisti kätensä Knightin kainaloon, osittain hellyyden vuoksi, osittain tukea saadakseen.

»Elfie! Etkö olekaan nukkumassa?» kysyi Knight väistyttyään pari askelta syrjemmälle hänen kanssaan.

»En; minä en voi nukkua. Saanko jäädä tänne? Alhaalla on niin synkkää ja — ja minä pelkäsin. Missä nyt olemme?»

»Ihan Portlandin kärjen kohdalla. Tuolla välkkyvät valot meitä varten. Tämä on kamala kohta myrskyisenä yönä. Ja näetkö oikealla puolella tuon pienen valkoisen valon, joka nousee ja laskee? Se on loistolaiva, joka sijaitsee vaarallisen särkän luona, missä moni hyvä alus on pirstoutunut. Sen ja meidän välissä on alue, jossa vastakkaiset merivirrat kohtaavat toisensa muodostaen pyörteitä — alue, joka on kauneimmankin sään aikana hankala, mutta tuulella hirmuinen. Tuo tumma, synkkä raja, jonka erotamme vasemmalla, on West Bay; rannempana on sen jatkona Chesil Beach.»

Elfride ajatteli, ettei Knight kenties ollut mielissään siitä, että hän saapui niin ajattomalla ajalla. »Minäkin jäisin mielelläni tänne, jos sallit», sanoi hän pelokkaasti. »Minun tekee mieleni kysyä sinulta jotakin.»

»Jos sallin, Elfie!» virkkoi Knight kiertäen käsivartensa hänen ympärilleen ja vetäen hänet lähemmäksi. »Minä olen kaksin verroin onnellinen, kun sinä olet vieressäni. Niin, me jäämme tänne näkemään päivänkoittoa.»

He lähtivät jälleen suojaiseen paikkaansa, istuutuivat ja kietoutuivat peitteeseen kuten aikaisemminkin.

»Mitä ajattelit minulta kysyä?» tiedusteli Knight heidän siinä keinuessaan.

»Oh, en mitään erinomaista — kenties sellaista, mitä minun ei pitäisi kysyä», virkkoi Elfride epäröiden. Hänen äkillisenä halunaan oli ollut saada tietää, oliko Knight milloinkaan ennen ollut aikeissa mennä naimisiin. Jos oli ollut niin laita, niin Elfride aikoi sen nojalla kertoa hänelle hieman Stephenistä ja itsestään. Mrs Jethwayn merkitsevät sanat olivat vaikuttaneet tyttöön siinä määrin masentavasti, että hän itsekin nyt kuvaili mieleensä pakoansa mitä synkimmin värein ja halusi keventää tuntonsa taakkaa heti tapahtuvan tunnustuksen avulla. Jos Knight itse oli joskus ollut varomaton, niin Elfride toivoi hänen suovan hänelle kaikki anteeksi.

»Minä tahdoin kysyä sinulta», jatkoi Elfride, »oletko — oletko milloinkaan ennen ollut kihloissa.» Sitten hän lisäsi värähtävin äänin: »Minä toivon, että olet ollut — minä tarkoitan, etten ollenkaan välitä, vaikka oletkin ollut.»

»En, minä en ole milloinkaan ollut kihloissa», vastasi Knight viipymättä, sydämellisesti. »Elfride», — hänen sanoissaan oli eräänlainen onnellisen ylpeyden sävy — »minä olen kaksitoista vuotta sinua vanhempi, olen nähnyt paljon maailmaa ja tavallani myöskin seuraelämää, aivan toisin kuin sinä. Mutta sittenkään minä en ole sinulle niin soveltumaton kuin voivat kuvitella ankaramieliset henkilöt, jotka otaksuvat ikäeron varmasti merkitsevän samanlaista eroa lemmenkokemusten lukumäärään nähden.»

»Ei», vastasi Elfride synkästi. Se luulo, joka oli ollut hänen toivonsa ankkurina, oli osoittautunut vääräksi. Tuo poikkeuksellisen luonteen kokemuksia koskeva tiedonanto, joka olisi kaksi vuotta sitten saanut hänet riemuitsemaan, koski häneen nyt kuin halla.

»Etkö siis ole suudellut useita naisia?» kuiskasi Elfride toivoen hänen tunnustavan suudelleensa ainakin sataa.

Hetki, olosuhteet ja näkymö olivat sellaiset, että ne saivat pidättyvimmänkin tekemään tunnustuksia. »Elfride» kuiskasi Knight vastaukseksi, »on omituista, että tuota kysyt. Mutta minä vastaan sinulle, vaikka en ole milloinkaan ennen sellaisista asioista puhunut. Minä olen ollut sangen omituinen vältellessäni naisia. En ole milloinkaan suudellut ketään muuta naista kuin sinua ja äitiäni.» Kahdenneljättä vuoden ikäinen mieleltään kokenut mies häpesi kuin poikanen tuota tunnustaessaan.

»Niin; vastakkainen kokemus lienee tavallisempi. Mutta niille, jotka ovat huomioineet omaa sukupuoltansa niinkuin minä, tällainen tapaus ei ole erinomainen. Kaupunkien miehet ovat naisten suosikkeja — se on edellytys — ja pintapuoliset henkilöt eivät ajattele riittävän kauas havaitakseen, että voi olla olemassa yksinäisiä poikkeustapauksia.»

»Enpä suinkaan. Joitakin vuosia olen toivoellut, että olisin kulkenut teitäni ja saanut oman osani niinkuin kevytmielisemmät miehet. Olen ajatellut, kuinka monta onnellista kokemusta olen menettänyt, kun en ole milloinkaan kosinut.»

»Sitä en osaa sanoa. En luule, että se on johtunut luonnonlaadustani; olosuhteet kenties ovat minua estäneet. Olen pahoitellut sitä eräästä toisestakin syystä. Tuo suuri huolimattomuuteni on tehnyt minuun vaikutuksensa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selvemmin olen huomannut sen ehdottomasti estävän minua pitämästä kenestäkään naisesta, joka ei ollut yhtä kokematon kuin minä, ja minä luovuin siitä toivosta, että voisin yhdeksännentoista vuosisadan naisten joukosta löytää sellaisen, joka olisi säilynyt samassa alkeellisessa tilassa kuin minä. Sitten minä löysin sinut, Elfride, ja tunsin ensi kerran, että vaateliaisuuteni oli ollut siunaukseksi. Ja se auttoi minua tekemään itseni kyllin arvokkaaksi sinulle. Minä tunsin heti, että olimmepa kuinka erilaisia tahansa muissa suhteissa, tässä kohden olimme toistemme kaltaiset. Etkö ole iloinen sen kuullessasi, Elfride?»

»Olen kyllä», vastasi Elfride väkinäisesti. »Mutta minä olin aina ajatellut, että miehet ovat useitakin kertoja kihloissa, ennenkuin menevät naimisiin — varsinkin, jos he eivät mene varsin nuorina naimisiin.»

»Niin ajattelevat luullakseni kaikki naiset — ja useimmissa tapauksissa aivan oikein, kuten jo aikaisemmin sanoin. Mutta huomattava, hidasliikkeisempi vähemmistö ei sitä tee — ja senvuoksi he ovat sangen kömpelöitä, kun asiasta tulee tosi. Tässä tapauksessa se kumminkaan ei haitannut.»

»Siksi, että sinä tiedät kosiskelusta ja avioliiton edellä tapahtuvista seikoista vielä vähemmän kuin minä etkä niinmuodoin voi toimeenpanna ikäviä vertailuja, jos minä suoritan kosintani puutteellisesti.»

»Kiitos, kultaseni. Mutta», jatkoi Knight nauraen, »sinun mielipiteesi ei ole asiantuntijan, joka tässä on yksin arvokas.»

Jos hän olisi vastannut »Onpa kylläkin» edes puolittain yhtä voimakkaasti kuin hän sen tunsi, niin Knight olisi melko tavalla hämmästynyt.

»Jos sinä olisit ollut aikaisemmin kihloissa tai naimisissa,» jatkoi Knight, »niin mielipiteesi olisi luultavasti toisenlainen. Mutta siinä tapauksessa minä en —»

»Minä vain aioin sanoa, etten olisi siinä tapauksessa milloinkaan suonut itselleni sitä mielihyvää, että olisin sinua kosinut, koska juuri sellaisen kokeneisuuden puute oli viehätyksenäsi, rakkaani.»

»Luullakseni en. Minulla oli oikeus noudattaa makuani, ja se kysyi kokemattomia huulia. Miehet, jotka eivät kuulu minun lajiini — havaitsevat sen makusuunnan hyväksi vasta vanhemmittain — mutta eivät enää löydä Elfrideänsä —»

»Potkuri — eivät löydä Elfrideänsä niinkuin minä hänet löysin. Merkillistä ajatella, että minä tuolla Lännessä keksin sellaisen piilevän kukkasen, jolle yksi ainoa mies merkitsee samaa kuin suuri joukko eräille toisille naisille ja jolle pieni matka pitkin Englannin kanaalia on kuin matkustus maapallon ympäri!»

»Entä olisitko», virkkoi Elfride värähtävin äänin, »olisitko hylännyt naisen — jos olisit hänen kanssaan kihlautunut — ja olisit sitten saanut tietää, että hän on suudellut kerran ennen — ja olisitko — mennyt pois — ja jättänyt hänet?»

»Asiaa tuskin voi ratkaista siten — pelkän lukumäärän nojalla. Liian monet sellaiset seikat epäilemättä kumminkin saisivat minut naista karttelemaan. Mutta eikö ole parempi rajoittaa huomio itseemme ja jättää ajattelematta, mitä olisi voinut olla?»

Niin Elfride oli sallinut ajatustensa »leikitellä väärillä otaksumilla», ja jokainen Knightin sana putosi hänen mieleensä paadenpainavana. Sitten he olivat vaiti pitkän aikaa, silmäilivät mustalle, salaperäiselle merelle ja kuuntelivat rauhattoman tuulen omituisia ääniä. Kun tuuli ei ole liian kiivas eikä kylmä, niin aaltojen nousu ja lasku vaikuttaa tyynnyttävästi kiihtyneimpäänkin mieleen. Elfride painui hitaasti vasten Knightin rintaa, ja kun viimeksimainittu sitten loi katseensa alas, hän huomasi hänen nukkuvan ja rauhallisesti hengittelevän. Knight ei halunnut häntä häiritä ja tunsi suurta nautintoa saadessaan siten tukea nuorta, lämmintä ruumista, jonka poven hengitys sai nousemaan ja laskemaan.

Knight vaipui hänkin unelmiin, vaikka olikin ihan valveilla. Oli mieluisaa huomata, kuinka neito olennaisesti häneen luotti, ja ajatella, kuinka viehättävä oli sen viattomuus, joka voi vaipua uneen niin yksinkertaiseen ja koreilemattomaan tapaan. Ennen kaikkea tuo mietteisiinsä vaipunut kokematon oppinut tunsi, millaisen suunnattoman vastuun otti kantaakseen antautumalla sellaisen luottavaisen olennon suojaajaksi ja oppaaksi. Elfriden sielun rauhallinen uni loi lepoa hänenkin mieleensä. Sitten neito huokasi ja käännähteli rauhattomasta Kohta hänen soperruksensa kävi kuuluvaksi:

»Älkää kertoko sitä hänelle — hän lakkaa minua rakastamasta… Minä en tarkoittanut mitään häväistystä — en missään tapauksessa; älkää siis kertoko Harrylle. Me olimme aikeissa mennä naimisiin — sentähden minä karkasin… Ja hän sanoo, ettei huoli suudellusta naisesta… Ja jos sanotte sen hänelle, niin hän lähtee pois, ja minä joudun kuolemaan. Olkaa armollinen, minä pyydän — oi!»

Hänen oikealta puoleltansa olivat helähtäneet laivakellon lyönnit, jotka herättivät hänet.

»Kello vain soi», vastasi Knight rauhoittaen. »Älä ole peloissasi, pikku lintu, sinä olet hyvässä turvassa. Mitä olet uneksinut?»

»Sitä en voi sanoa, en voi sanoa!» virkkoi hän väristen. »Ah, minä en tiedä, mitä tehdä!»

»Pysy rauhassa minun luonani. Kohta näemme päivän koittavan. Katsohan, kointähti hohtelee tuolla. Sinun nukkuessasi ovat pilvet kerrassaan hälvenneet. Mitä oletkaan uneksinut?»

Knight ei virkkanut sen enempää hänen unessa lausumistaan sanoista. He katselivat taivasta, kunnes Elfride rauhoittui ja päivä koitti. Aluksi näkyi vain valon kajastetta. Sitten tuuli muuttui, vaimeni leppoisaksi läntiseksi. Tähti häipyi päivän valkeuteen.

»Tuolla tavalla minä tahtoisin kuolla», sanoi Elfride nousten istuimeltaan ja nojautuen laivanreunan yli katselemaan tähden viimeistä kimmellystä.

»'Kointähden lailla sammua kun saisin: ei vaivu tummentuvan lännen varjoon, ei piile alle tuiman myrskypilven, vaan taivaan valkeuteen hiljaa häipyy.'»

»Toiset siis ovat jo ajatelleet saman asian, niinkö? Niin on aina laita minun keksintöjeni — ne eivät ole uusia kenellekään muulle kuin minulle.»

»Niin ei ole yksin sinun laita. Aloitellessani arvostelijana minä havaitsin saman seikan kamalaksi vaaraksi — johduin näet helposti käsittelemään yksityiskohtaisen laajasti sellaisia asioita, jotka olivat minulle itselleni uutuuksia, mutta joiden myöhemmin havaitsin tulleen tyhjentävästi käsitellyiksi jo silloin, kun minä vielä käytin leukalappua.»

»Sepä ilahduttavaa. Joka kerta, kun saan tietää sinun tehneen jotakin mieletöntä, olen iloinen, koska sinä siten näytät tulevan hieman lähemmäksi minua, joka olen tehnyt paljon sellaista.» Elfride ajatteli jälleen vihollistansa, joka nukkui laivankannen alla.

Pitkin rannikkoa sukelsivat vuoriulkonemat näkyviin. Sitten kohosi rusotus itäiselle taivaalle heittäen kajasteensa heleinä läikkinä matalalla näkyvän rannikkoviivan seuduilla väikkyvien utuisten pilvien kaunisteeksi. Jokainen ulkonema tuntui nyt sormen tavoin yrittävän siepata itselleen hieman tuota taivaalle runsaasti valautuvaa loistetta, ja kun sitten idän taivas oli ehtinyt hohdella haaveellisen kellervänä, saivat rannan korkeammat kohdat osansa samoista värisoinnuista. Start Pointin jyrkkä ja karu hahmo sai osakseen kirkkaimman, varhaisimman hehkun, samoin valkoinen loistotorni, joka sijaitsi tasanteella vuoren äkkijyrkässä kupeessa niinkuin keskiaikainen pyhimys komerossaan. Niiden vasemmalla puolella oleva ylhäinen naapuri, Bolt Head, pysyi vielä kultaamattomana harmaudessaan.

Sitten aurinko nousi, ikäänkuin tempauksittain, rannikon itäisimmän kohdan vierestä, heittäen valosäihkeen Elfrideen ja Knightiin asti ja kietoen heidät muutamassa hetkessä säteittensä kirkkaaseen vaippaan. Rannikon vähäisemmät korkeudet — Froward Point, Berry Head ja Prowle. — olivat kaikki saaneet jo sitä ennen osansa juhlavalaistuksesta, ja vihdoin kävi samoin jokaisen pienimmänkin laineen, kallion ja poukaman aina Dartin kauniin laakson sisimpiin sopukkoihin saakka; ja päivänpaiste, joka nyt oli kaikkien yhteistä omaisuutta, lakkasi olemasta se ihmeellinen ja kaipaeltu asia, jona se oli vielä puolisen tuntia aikaisemmin ilmennyt.

Aamiaisen jälkeen nousi näkyviin Plymouth käyden heidän lähestyessään yhä yksityiskohtaisemmin havaittavaksi Breakwaterin näkyessä fosforihohtoisena valojuovana meren pinnalla. Elfride silmäili salavihkaa ympärilleen nähdäkseen, oliko mrs Jethway läheisyydessä, mutta ei keksinyt ketään hänen näköistänsä. Myöhemmin, maihinnousun hälinässä, hän jälleen katseli, mutta samoin tuloksin. Nainen oli nähtävästi ehtinyt pujahtaa laiturille hänen huomaamattansa. Elfride huokaisi helpotuksesta odotellessaan siinä Knightiä, joka piti huolta matkatavaroista, ja sitten hän näki isänsä lähestyvän väkijoukon halki heiluttaen kävelykeppiänsä, jotta tulijat hänet huomaisivat. Raivattuaan itselleen tien hänen luoksensa he kaikki lähtivät kaupunkiin, joka hymyili Elfridelle yhtä aurinkoisena kuin toista vuotta aikaisemmin, jolloin hän oli sinne saapunut täsmälleen samaan aikaan Stephen Smithin valittuna morsiamena.

XXX

Elfride kiintyi Knightiin päivä päivältä yhä kiinteämmin. Miten lieneekään muuten ollut laita, varmaa on, että tuo hänen kiintymyksensä johtui koko hänen sielustansa ja olemuksestansa. Oli tullut toinen, joka oli Stepheniä suurempi, ja hän oli jättänyt kaikkensa seuratakseen häntä.

Avomielinen tyttö ei milloinkaan varonut ilmaisemasta, kuinka kovin hän rakastettuansa ihaili. Hän ei milloinkaan puolustanut mielipidettä, jota Knight vastusti, eikä osoittautunut milloinkaan itsepäiseksi. Hän hyväksyi Knightin pienimmänkin päähänpiston kunnioittaen ja totellen sitä lakina, ja jos hänen jotakin mielipidettä esittäessään Knight alkoi puolustaa vastakkaista, hän kohta luopui omasta ajatuksestaan pitäen sitä vääränä ja kestämättömänä. Elfriden kaksimieliset ja kujeellisetkin lausumat olivat samanlaisia ilmaisukeinoja, näyteltyjä arvoituksia, joiden sisällyksenä olivat hänen esikuvansa, Naomin hellän ja herkän miniän sanat: »Salli minun löytää armo sinun edessäsi, minun herrani; sillä sinä olet lohduttanut minua ja olet puhunut ystävällisesti palvelijattarellesi.»

Eräänä sateisena päivänä Elfride oli kastelemassa kukkia kasvihuoneessa. Knight istui hänen läheisyydessään toimitusta silmäillen. Toisinaan hän katseli ulkona valuvaa sadetta ja sitten jälleen Elfriden aikaansaamaa, joka suurina pisaroina putosi lehdille ja niistä alas, riiputtuaan sitä ennen niiden reunoissa pieninä hopeisina helminä.

»Minun täytyy antaa sinulle jotakin, jotta muistat minut tänä syksynä omissa huoneissasi», sanoi Elfride. »Mitäpä sinulle antaisin? Muotokuvat ovat pikemmin haitaksi kuin hyödyksi, koska valitsevat kasvojen kaikkein huonoimman ilmeen. Hiukset tuottavat onnettomuutta. Ja koruista sinä et pidä.»

»Jotakin sellaista, mikä tuo mieleeni ne monet kohtaukset, joita tässä kasvihuoneessa on sattunut. Minä näen jo, mitä mielelläni ottaisin. Tuon ruukussa kasvavan kääpiömyrtin, jota olet ylen huolellisesti hoitanut.»

»Minä voin varsin mukavasti kuljettaa sen hattukotelossani», sanoi Knight. »Minä asetan sen ikkunaani, ja kun se on siinä alinomaa nähtävissäni, ajattelen aina sinua.»

Sattui niin, että Knightin valitsemalla myrtillä oli erikoinen historiansa. Se oli alkujaan ollut Stephen Smithin napinlävessään kantama oksa, ja Elfride oli sen ottanut, istuttanut ruukkuun ja sanonut, että jos se kasvaisi, hän pitäisi siitä huolta ja säilyttäisi sen muistona, kun hän olisi kaukana poissa.

Elfride silmäili kasvia mietteissään, ja se tunto, että oli kunnioitettava Smithin muistoa, sai hänet valittamaan Knightin valintaa. Tuntui olevan enemmän kuin sydämetöntä antaa kukka pois.

»Eikö mikään muu miellytä sinua enemmän?» kysyi hän alakuloisesti. »Tuo on vain tavallinen myrtti.»

»Ei; minä pidän myrtistä.» Huomatessaan, ettei ehdotus miellyttänyt
Elfrideä, hän jatkoi: »Minkätähden et tahdo sitä minulle antaa?»

»Tahdonhan kyllä — minä en ole suorastaan sitä vastaan — se oli pelkkä tunne. Kas tässä on toinen nuori pistokas — parempaa lajia ja lehdiltään kauniimpi — myrtus microphylla.»

»Se on erittäin soma. Käske tuoda se minun huoneeseeni, jotten sitä unohda. Millainen romaani liittyykään tuohon toiseen?»

Asiasta ei puhuttu sen enempää. Knight ei sitä ajatellut, ennenkuin illalla, makuuhuoneeseensa astuessaan löysi toisen myrtin pöydältänsä. Hän seisoi hetkisen ihastellen kynttilänvalossa lehtien tuoreutta ja muisteli sitten päivän tapahtumia.

Miehet samoinkuin naisetkin voivat rakastajoina tulla pilalle hemmotelluiksi. Elfriden alinomainen alistuvaisuus oli saanut Knightin käyttäytymään verrattain vaateliaasta »Minkätähden hän kieltäytyikään antamasta sitä, jonka ensin valitsin?» kysyi hän nyt itseltänsä. Elfriden osoittama heikkokin vastustus oli niin poikkeuksellinen, että se herätti huomiota. Knight ei ollut suinkaan harmistunut; vain se seikka, että Elfride oli tänään käyttäytynyt toisin kuin tavallisesti, sai hänet asiaa miettimään, koska se häntä kummastutti.

»Hän on saanut sen lahjaksi» — niinhän hän oli sanonut. Jos niinkin otaksuttiin, oli Knightin mielestä mahdotonta, että Elfride voi pitää pelkkää ystävää suuremmassa arvossa kuin häntä, rakastajaansa, ja kasvin uskominen hänen huostaansa ei olisi asiaa pilannut. »Korkeintaan siinä tapauksessa, että sen lahjoittaja on ollut rakastaja», mietti hän.

»Lieneekö Elfridellä ollut rakastajaa milloinkaan ennen?» virkkoi hän ääneen, ikäänkuin ihan uutta ajatusta tulkiten. Tuo ja muut siihen liittyvät mietteet riittivät askarruttamaan häntä, kunnes hän vaipui uneen — tavallista myöhemmin tänä iltana.

Seuraavana päivänä, kun he olivat jälleen kahden kesken, hän sanoi
Elfridelle verrattain valmistelematta:

»Pidätkö minusta enemmän tai vähemmän sen vuoksi, mitä sinulle kerroin höyrylaivan kannella, Elfie?»

»Sinä kerroit minulle paljonkin asioita», vastasi Elfride kohottaen katseensa häneen ja hymyillen.

»Tarkoitan sitä tunnustusta, jonka pakotit minun tekemään — etten ole milloinkaan ennen ollut rakastajan asemassa.»

»Minä voin epäilemättä tuntea tyydytystä ajatellessani, että olen sydämessäsi ensimmäinen», vastasi Elfride yrittäen edelleenkin hymyillä.

»Minä kysyn nyt sinulta jotakin», sanoi Knight, verrattain kömpelösti.
»Kysymykseni on pelkkä päähänpisto, eikä mikään vakava asia, Elfride.
Sinä kenties pidät sitä omituisena.»

Elfride yritti epätoivoisesti säilyttää väriä kasvoissaan. Hänen yrityksensä ei onnistunut, vaikka hän huolestuneena ajattelijan, että kalpeneminen ilmaisi syvemmän syyllisyyden tuntoa kuin pelkkä punastuminen.

»En — en suinkaan», vastasi hän, koska täytyi jotakin sanoa täyttääkseen kysyjän huomautuksen jälkeen syntyneen vaitiolon.

»Kysymys on tämä: onko sinulla ollut milloinkaan rakastajaa? Olen melkein varma siitä, ettei ole ollut; mutta sanohan itse.»

»Ei oikeastaan rakastajaa; minä tarkoitan: ei ketään sellaista, jota kannattaisi mainita, Harry», sopersi Elfride.

»Niin; rakastaja — epäilemättä hän se oli. Niin, häntä olisi sopinut sanoa minun rakastajakseni.»

Knight oli vaiti pari minuuttia ja koputti sormellaan vanhan seinäkellon tahtiin kirjastossa, missä tämä keskustelu tapahtui.

»Ethän pane sitä pahaksesi, Harry?» kysyi Elfride pelokkaasti siirtyen aivan lähelle ja tarkastellen hänen kasvojansa.

»Enpä tietenkään erikoisemmin siitä välitä. Eihän oikeastaan käy sanominen mitään sellaisesta mitättömyydestä. Minä vain olin ajatellut toisin — siinä koko juttu.»

Elfriden pään yläpuolella hohtelevasta sädekehästä oli joka tapauksessa yksi säde kadonnut. Mutta jälkeenpäin, kun Knight vaelteli yksinään karuilla ja tuulisilla kallioilla, tuo säde yhtäkkiä jälleen löytyi. Olihan näet Elfridellä voinut olla rakastaja, josta hän itse ei ollut vähääkään välittänyt. Hän oli voinut käytellä sanaa soveltumattomassa merkityksessä. Oli voinut tarkoittaa koko ajan »ihailijaa». Ihailijoita hänellä luonnollisesti oli ollut, ja joku niistä oli kenties osoittanut ihailuansa huomattavammin kuin muut — varsin luonnollinen seikka.

He istuivat puutarhan penkillä, kun Knight sai tilaisuuden asiaa lähemmin tutkia. »Rakastitko sinä tuota rakastajaasi tai ihailijaasi, Elfie, vaikkapa vain hiemankin?

»En tarkoin tiedä, kuinka syvää rakkautta sinä syvällä rakkaudella tarkoitat.»

»Sinä käsität minut väärin; ja nyt heität minun käteni!» huudahti Elfride kyynelsilmin. »Älä ole ankara minua kohtaan, Harry, äläkä kysele minulta. Minä en rakastanut häntä niinkuin rakastan sinua. Ja voiko se olla mitään syvää rakkautta, kun en pitänyt häntä itseäni älykkäämpänä? Sitä näet en tehnyt. Sinä tuotat minulle surua, et arvaakaan, kuinka paljon.»

»Etkä ajattelekaan sitä enää, ethän? Minä tiedän, että ajattelet minun puutoksiani, kun en ole näkyvissäsi; ja kun en tiedä, mitä ajattelet, en voi pitää puoltani. Melkein toivoisin luonnonlaatusi karkeammaksi, Harry; tosiaankin! Tai paremmin sanoen: haluaisin, että minulla olisi ne edut, joita sellainen luonnonlaatusi minulle tarjoaisi, ja että sinä kumminkin olisit sellainen kuin olet.»

»Vähemmän arkuutta ja enemmän varmuutta. Tavalliset miehet eivät ole niin herkkätuntoisia kuin sinä, ja milloin rakastaja tai aviomies ei ole vaatelias, hienostunut ja syvä luonne, asiat näyttävät luonnistuvan paremmin — mikäli olen voinut havaita.»

»Niin, minä uskon, että olet oikeassa. Mataluudesta on se etu, ettei siihen voi hukkua.»

»Mutta minä pidänkin sinusta sellaisena kuin olet; aivan varmaan pidän!» lausui Elfride viehättävästi. »Käytännölliset aviomiehet ja aviovaimot, jotka suhtautuvat asioihin filosofisesti, ovat ikävystyttäviä, eikö totta? Niin, se minut kerrassaan surmaisi. Minä pidän sinusta eniten sellaisena kuin olet.»

»Siinäkin tapauksessa, vaikka minä toivoisin, ettet olisi pitänyt kenestäkään muusta ennen minua?»

Elfride saattoi siis ajatella, ettei asia ollut hukassa, mutta hänen sydämensä oli levoton. Jos Henry piti tuota seikkaa kovin tärkeänä, niin mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi kaikki ja suhtautuisi siihen niinkuin mrs Jethway? Hän ei varmaankaan tekisi häntä, Elfrideä, maailman onnellisimmaksi naiseksi ottamalla hänet omaksi vaimokseen ikiajoiksi. Tuo ajatus sulkeutui häneltä kuin hauta joka kerta, kun hän sitä hämmentyneessä mielessään käsitteli. Hän yritti uskoa, ettei mrs Jethway milloinkaan tekisi sellaista julmaa vääryyttä, että lisäisi hänen ajattelemattoman tekonsa huonoa vaikutelmaa vihjailuillaan, ja päätti mahdollisuuden mukaan jatkaa salaamista, koska oli kerran aloittanut. Pahana seikkana hän näet voi pitää vain sitä, että oli aikaisemmin asiaa tahallisesti salannut.

Toisaalta Elfride tiesi, että mrs Jethway oli hänen vihollisensa. Oli mahdollista, että hän tulisi menettelemään niin pahoin kuin suinkin voi. Ja jos niin kävisi, niin kaikki olisi varmaan mennyttä.

Kuuntelisikohan tuo nainen järjen ääntä ja jättäisi tuhoamatta henkilön, joka ei ollut milloinkaan tahallansa häntä loukannut?

Endelstowin ja rannikon välisessä laaksossa vallitsi yö. Puro, joka lirisi siinä suunnassa kohti merta, solisi nyt kuuluvasti, ja sen uoman yläpuolella alkoi leijua valkoinen usvanauha. Laakson vasemmalla laidalla kuvastui kirkon tumma hahmo taivasta vasten. Toisella puolen kohosi pähkinäpensaita, muutamia puita, ja missä niitä ei ollut, väriherneviuhkoja, miehenkorkuisia ja rungoltaan melkein puiden veroisia. Toisinaan kuului kirkaisevan jokin lintu, joka säikähtyneenä lähti oksaltaan etsiäkseen itselleen uutta yöpuuta, missä voisi nukkua häiritsemättä.

Laakson alaosassa, vaivaisten tammien alla, voi illan hämärässä erottaa asumuksen. Se sijaitsi ihan yksinään. Rakennus oli verrattain iso, ja muutamien huoneiden ikkunoihin oli ulkopuolelle naulattu lautoja, jotka loivat koko asumukseen erikoisen autiuden leiman. Ulko-ovelta johtivat karkeat ja epäsäännölliset, kallioon hakatut portaat puron rannalle, joka oli siinä kohden koverrettu altaaksi, jonka läpi vesi lirisi. Talon asujaimet ilmeisesti hakivat siitä tarvitsemansa veden.

Rinteeltä kuului lähestyviä kevyitä askelia. Polulle ilmaantui epäselvä naishahmo, joka astui talon ovelle ja koputti. Kun ei kuulunut vastausta, hän koputti vielä kerran, samoin tuloksetta, ja vielä kerran kolmannenkin. Yhä ilman tulosta.

Toisesta laudoittamattomasta alakerran ikkunasta, jossa ei ollut luukkuja eikä uutimia, näkyi valoa ulkona seisovan silmään. Sen häilyvät läikät osoittivat sen johtuvan lieden tulesta. Koputettuaan kolmannen kerran vierailija astui hieman vasemmalle päästäkseen näkemään huoneeseen ja työnsi päähineen kasvoiltansa. Värjyvä kellervä hohde valaisi Elfriden kauniita ja pelokkaita kasvoja.

Lieden tuli riitti valaisemaan huoneen ja osoittamaan, että asumuksen sisustus oli parempi kuin sen vaatimattoman ulkoasun nojalla olisi voinut arvata. Samalla kävi ilmi, että huone oli tyhjä. Paitsi tulen väikettä ja liekkien heikkoa rätinää ei huoneessa näkynyt eikä kuulunut mitään.

Elfride avasi oven ja astui sisään, riisui viittansa, eteni sitten yläkertaan johtavien portaiden luo ja lausui selvästi, mutta hieman pelokkaasti: »Mrs Jethway!»

Elfriden katse ilmaisi samalla kertaa helpotusta ja pettymystä: edellinen tunne tuli hänen sydämensä, jälkimmäinen hänen aivojensa osaksi. Sitten Elfride oli muutamia minuutteja aivan hiljaa, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Päätettyään odottaa hän istuutui. Minuutit kuluivat, ja kun hän oli kärsimättömänä viettänyt puoli tuntia, hän veti taskustaan kirjeen, josta repäisi tyhjän lehden. Siihen hän kirjoitti lyijykynällä:

»Parahin mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa. Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Minä pyydän pyytämällä, mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa! Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille, mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua häpeään. — Teidän

Hän taittoi paperiliuskan kulmittain, kirjoitti osoitteen ja jätti sen pöydälle. Sitten hän jälleen veti päähineen kiharoilleen ja poistui yhtä hiljaa kuin oli saapunut.

Sill'aikaa kuin tuo tapahtui mrs Jethwayn asumuksessa, Knight oli lähtenyt ruokasalista seurusteluhuoneeseen, missä istui mrs Swancourt yksinään.

»Elfride on hävinnyt yläkertaan tai minne lienee lähtenyt», sanoi mrs Swancourt. »Minä olen tässä lukenut kirjoitusta eräästä vanhasta Nykyajan numerosta, joka sattumalta joutui käsiini. Se on kirjoitus, jonka kerran mainitsit omanasi. Kuulehan, Harry, vaikka muuten kunnioitankin kirjallisia kykyjäsi, salli minun sanoa, että tämä vuodatus on minun mielestäni ihan tolkuton.»

»Kas tuossa; älähän punastu, kun siihen tutustut. Myönnä, että kokemus on opettanut sinua olemaan lempeämpi. Minä en ole eläessäni lukenut niin epäritarillisesti ilmaistuja tunteita — miehen kirjoittamia, tarkoitan. Mutta minä annan sinulle anteeksi; se tapahtui ennenkuin olit Elfrideen tutustunut.»

»Aivan niin», vastasi Knight, »nyt muistan. Tuon saarnan teksti ei ollut laisinkaan minun omani, sen neuvoi minulle eräs Smith-niminen nuori mies — sama henkilö, jonka mainitsin olevan kotoisin tästä seurakunnasta. Minä pidin ajatusta silloin varsin nerokkaana ja laajensin sen muutaman guinean laajuiseksi, kun ei sattunut olemaan mitään muutakaan pääkopassani.»

»Mitä aatetta sinä siinä tekstiksi nimität? Tekisipä mieleni se tietää.»

»Sitä», vastasi Knight hieman haluttomasti, »että kokemus opettaa morsiamenne, yhtä hyvin kuin räätälinnekin, suorittavan tehtävänsä pakostakin ylen puutteellisesti, jos te olette hänen ensimmäinen haltijansa; ja päinvastoin: sen sydänkäpysen, joka toimii sulavasti ensimmäisen suudelman aikana, täytyy otaksua jossakin määrin tehtävään harjaantuneen.»

»Tarkoitatko siis, että kirjoitit tuon asian toisen miehen huomautuksen nojalla sitä itse käytännössä kokematta?»

»Siinä tapauksessa pidän sitä tarpeettomana ja epäoikeutettuna. Kuinka voit tietää, onko se totta? Toivottavasti sitä nyt kadut.»

»Koska pakotat minut keskustelemaan vakavasti, niin tahdon puhua suoraan. Minä uskon, että tuo huomio on ihan oikea, ja kun kerran olen sen kirjoittanut, puolustan sitä missä tahansa. Mutta useasti kadun, että olen ollenkaan sitä kirjoittanut enempää kuin useita muitakaan samanlaisia asioita. Olen senjälkeen saanut lisää ikää ja olen nyt sitä mieltä, että sellainen kirjoitustapa on omansa tekemään vahinkoa. Jokainen kirjallinen Kukatahansa tulee gentlemanin maineeseen, jos kykenee piirtämään muutamia naissukupuolta koskevia olemattomia satiireja, joten minä oikeastaan alan aika tavalla hävetä kumppanejani.»

»Kuulehan, Henry, sinä olet sittemmin rakastunut, ja se tekee eron asiaan», sanoi mrs Swancourt hieman ivallisesti.

»Koska olet huomannut, että sinun kokemassasi tapauksessa niinsanottu hanhi olikin joutsen, sinusta tuntuu mielettömältä väittää, etteivät toiset miehet voi joutua samaa kokemaan.»

»Sinä kykenet satuttamaan niin että tuntuu, serkku Charlotte», sanoi Knight. »Sinä olet kuin poika, joka pistää kiven lumipalloonsa, ja minä en leiki enää kanssasi. Suo anteeksi — minä lähden tästä iltakävelylleni.»

Vaikka Knight oli puhunut leikkisästi, tämä tapaus ja keskustelu sai hänet sittenkin äkkiä masentumaan. Kun se oli tapahtunut kohta hänen saatuaan selville, että Elfride oli jo aikaisemmin tietänyt, mitä lämmin rakkaus merkitsee, niin hänen mielensä askarteli asiassa, ja tuttu piippu, jota hän puiston käytävää astellessaan poltti, ei kyennyt häntä lohduttamaan. Hän ajatteli jälleen noita — tällävälin kerrassaan unohtuneita — tytön ensimmäistä suudelmaa koskevia sanoja, ja teoria tuntui erittäin todennäköiseltä. Sanojen pistävyys johtui tällä kertaa tietenkin siitä, että ne olivat Elfrideen sovellettavissa.

Knightin suudellessa Elfride epäilemättä oli ollut ihan toinen nainen kuin Stephenin kerällä. Olipa se hyväksi tai pahaksi, joka tapauksessa hän oli mainiosti oppinut näyttelemään kihlatun ladyn osaa, ja hänen käyttäytymisensä viehättävä valmius tällä toisella kerralla johtui varmaan siitä ehdottomasta rohkaisusta, jonka hän oli sallinut tulla Stephenin osaksi. Mustasukkaisen herkkätuntoisuuden nopeita mieleen johdatuksia noudatellen Knight osui ajattelemaan eräitä varomattomia, korvarenkaan kadottamista koskevia sanoja, jotka Elfride oli tullut ajattelemattansa lausuneeksi ja jotka hän silloin oli vain osittain ymmärtänyt. Se oli tapahtunut ensimmäisen suudelman aikana pienen vesiputouksen partaalla:

Puna, joka ilmaisi yhtä paljon loukkaantunutta ylpeyttä kuin surua, kohosi Knightin poskiin, kun hän ajatteli, mitä oli monesti yksinkertaisuudessaan Elfridelle sanonut. »Minä olen aina tahtonut olla ensimmäinen tulija naisen sydämeen; joko tuoreet huulet tai ei mitään! Kuinka lapsellisen sokeana olikaan tuon tyttösen täytynyt häntä pitää! Kuinka hän olikaan mielessään hänelle nauranut! Ilkeä tunne kerrassaan kouristi häntä hänen ajatellessaan sitä tunnustusta, jonka Elfride oli hänestä puristanut ilmi yön pimeydessä laivan kannella.

Se ainoa otaksuma, joka oli tukenut hänen arvokkuuttansa, kun hän siten oli joutunut kuorestaan ulos kiskaistuksi — se luulo, että Elfride oli viehättävän kokematon niissä asioissa — kuinka mieletön se olikaan!

Tämä mies, jonka mielikuvituksen olivat kehitelleet tavallista avarammaksi yksinäiset opinnot ja hiljaiset kaltaisiansa koskevat huomiot — jonka tunneliikunnot olivat hänen eristetyssä elämässään kehittyneet laajoiksi ja herkiksi kuin kasvit kellarissa — oli nyt ehdottoman tuskan vallassa. Sitäpaitsi olivat useita vuosia kestäneet runolliset opinnot ja, jos totuus on tunnustettava, runolliset yritykset pyrkineet yhä enemmän kehittelemään hänen olemuksensa tunteenomaista puolta yhtä rintaa hänen toiminnallisten kykyjensä keralla. Elfriden alkuperäisenä viehätyksenä oli ollut se usko, ettei hän ollut milloinkaan ennen ollut mairittelun esineenä. Nyt Knight alkoi ajatella, että on yhtä vaikea päästä ensimmäisenä naisen sydämeen kuin Bethesdan lammikkoon.

Sen sijaan, että Elfriden toinen rakastaja olisi ollut ihmiskunnan toimeliaaseen suureen enemmistöön kuuluva henkilö, joka ei olisi paljoa välittänyt itsensähuomioimisesta ja jonka hyvänluontoisuus olisi korvannut kaiken herkkävaistoisuuden puutteen, hän sattuikin olemaan sellainen kuin oli Knight. Elfriden onnettomuutena oli, että hänen sykähtelevä, hämmentyvä, varomaton sydämensä sai tehtäväkseen avuttomana puolustautua sitä terävää tarkastelua ja loogillista voimaa vastaan, jonka Knight nyt, hänen epäluulonsa kerran herättyä, oli suuntaava häneen. Surkea ristiriitaisuus ilmeni siinä seikassa, että voimakas mieli suuntasi erehtymättömän hyökkäyksensä kohti sydäntä, jota tuon mielen omistaja rakasti enemmän kuin omaa sydäntänsä.

Elfriden nöyrä kunnioitus oli nyt oma vihollisensa. Ollen Knightiin ehdottomasti kiintynyt Elfride opetti hänet piankin vaatimaan tuota kiintymystä — ja miehet oppivat sellaisen läksyn varsin helposti. Pieni satunnainen kapinallisuus ei olisi tehnyt toiselle haittaa, ja Elfridelle itselleen siitä olisi ollut sanomatonta hyötyä. Elfride jumaloi häntä ja oli ylpeä orjamaisuudestaan.

XXXI

Eräänä päivänä Knight ehdotti: »Lähdetään taas kerran rantakallioille.»
Huolimatta odottaa vastausta hän ryhtyi heti lähtemään.

»Sinnekö, missä koimme kamalan seikkailumme?» kysyi Elfride väristen.
»Se kallio tuijottelee minua kasvoihin kuin kuolema itse.»

Hän oli kumminkin siinä määrin luopunut itsenäisyydestänsä, ettei lausunut tuota huomautusta minään vaatimuksena, vaan ryhtyi hänkin kohta valmistautumaan matkaan.

»Ei, ei sinne», vastasi Knight. »Paikka on minullekin ylen kolkko. Minä tarkoitin toista, mikä sen nimi olikaan — Windy Beak.»

Windy Beak oli korkeudeltaan toinen järjestyksessä rannikon kallioiden joukossa ja — kuten usein on laita maapallon luonnonmuodostumien ja samoin ihmisten älyllisten ominaisuuksien — oli ensimmäisen maineessa. Sitäpaitsi se oli juuri se kallio, jolle Elfride oli ratsastanut Stephen Smithin saattelemana hyvin muistettuna aamuhetkenä kesäisen vierailunsa aikana.

Vaikka siis edellinen kallio olikin saanut hänet värisemään sen vaaran vuoksi, johon hänen rakastettunsa ja hän itse oli siellä joutunut, se sittenkään ei ollut niin vastenmielinen kuin Windy Beak, koska muistutti ainoastaan Knightistä. Toinen paikka oli pelottavaa pahempi, se oli Elfridelle alinomainen moite.

Haluamatta kumminkaan kieltäytyä hän sanoi: »Se on kauempana kuin toinen kallio.»

Ihan samanlainen järjestys kuin Stephenin kanssa matkattaessa. Elfride tunsi jonkinlaisen kohtalokkuuden väikkyvän yläpuolellansa. Mutta hän lakkasi väittämästä vastaan.

Neljännestunnin kuluttua hän oli satulassa. Mutta kuinka toisenlainen hänen mielensä olikaan nyt kuin edellisellä kerralla! Hän oli tosiaankin luopunut olemasta vähäisemmän kuningatar ollakseen suuremman palvelija. Tällä kerralla ei tullut kysymykseenkään mikään näytteille-asettaminen, ei mikään näkyvistä pois kiitäminen kumppanin hämmästyttämiseksi ja ikävystyttämiseksi, eivät mitkään nenäkkäät huomautukset, joiden esineenä oli La Belle Dame sans Merci. Elfriden riittävänä taakkana oli hänen kiihkeä rakkautensa.

Knight puhui matkan kestäessä suurimman osan siitä, mikä puhuttiin. Elfride kuunteli vaieten ja antautui tasaisesti astelevan ratsun liikkeiden keinutukseen: nousi ja laski säännöllisesti kuin lintu meren aalloilla.

Kun oli ehditty siihen kohtaan, missä nelijalkaisen kuljettava tie päättyi, Knight nosti Elfriden hellästi satulasta, sitoi hevosen ja lähti kumppanin seurassa kalliolla olevalle istuinpaikalle. Knight istuutui, veti Elfriden sievästi viereensä ja loi katseensa merelle.

Pari-kolme astetta ylempänä alakuloista ja alinomaista tasaista viivaa, meren horisonttia, riippui kuparinen aurinko näkymättömine säteineen tuhkankarvaisella taivaalla. Sellaista taivasta aurinko ei kyennyt kirkastamaan eikä värittämään, kuten muuten laskiessaan. Taivaaseen näytti sulautuvan harmaiden suolaisten vetten paljous, jossa siellä täällä näkyi valkoista. Toisinaan heidän kasvoihinsa nousi kostea henkäys, arvatenkin kallion juurelle murtuvien aaltojen pärskeen aiheuttama.

Elfride toivoeli, että olisi jo ehtinyt kulua pitempi aika siitä, jolloin hän oli istunut samassa paikassa, Stephen armaanansa, ja oli lupautunut hänen vaimoksensa. Tuon hetken läheisyys lisäsi osaltaan niitä alinomaisia pelkoja, jotka häntä nyt ahdistivat.

Knight oli tänä iltana erittäin hellä ja piteli häntä lähellänsä heidän siinä istuessaan.

Ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin he olivat istuutuneet, kun
Knight virkkoi mietteissään, yhä etäälle silmäillen:

»Lieneekö menneinäkin vuosina istunut tässä joitakin rakastavaisia, niinkuin me nyt istumme? Luultavasti, sillä paikka on kuin istuimeksi muovattu.»

Elfride muisti varsin hyvin erään parin, joka oli siinä istunut, muisti kadottamansa korun ja kuinka nuori mies oli lähetetty sitä etsimään. Elfride tuli senvuoksi silmänneeksi sivulleen ja taakseen. Useat henkilöt tulevat jonkin korun kadotettuaan tahtomattansa sitä silmillään etsineeksi siitä paikasta, mihin luulevat sen hukanneensa, vielä kauan jälkeenkinpäin. Kääntäessään päätänsä Elfride näki jotakin himmeätä kiiltoa kallion halkeamassa. Auringonvalo sattui ainoastaan muutamina päivän hetkinä rantakallion sisimpiin rakoihin ja halkeamiin, mutta nyt oli niiden hetkien aika, ja vaakasuorat säteet tekivät Elfridelle hyvän tai huonon palveluksen osoittamalla, missä hänen kadonnut korunsa piili.

Elfriden ajatukset palasivat silmänräpäyksessä niihin tarkoituksetta lausuttuihin sanoihin, jotka olivat koskeneet korvarenkaan kadottamishetkeä. Ja samassa hän alkoi pelätä, että Knight esineen nähdessään muistaisi hänen sanansa. Senvuoksi hän vaistomaisesti yritti salaa pelastaa kadottamaansa.

Koru oli joutunut niin syvälle halkeamaan, ettei Elfride saanut sitä sieltä käsin, vaikka yrittikin useita kertoja.

»Mitä teetkään, Elfride?» kysyi Knight huomaten hänen yrityksensä ja katsahtaen hänkin taaksensa.

Knight tirkisti rakoon, josta Elfride oli vetänyt kätensä, ja näki, mitä hän oli nähnyt. Sitten hän heti otti taskustaan kynäveitsen ja raapi sen avulla korvarenkaan esiin.

»Sepä ylen merkillistä, että sen tällä tavalla löydämme!» Sitten Knight muisti enemmän asiaankuuluvia seikkoja: »Mitä, onko se se, josta olet minulle maininnut?»

Elfriden onneton, suudelmien aikana lausuttu huomautus johtui hänen mieleensä. Hän yritti olla mitään sanomatta, mutta puhui kumminkin edelleen asiasta, pikemmin saadakseen vakuuden siitä, että lausuman näennäinen sisältö ei pitänyt paikkaansa, kuin päästäkseen saamaan selkoa menneistä asioista.

»Olitko tosiaankin jo kihloissa sen rakastajan kanssa?» kysyi häh silmäillen jälleen suoraan merelle.

»Elfride — sinä olit kihloissa aikoen mennä naimisiin!» lausui hän hiljaa.

»Sitä olisi luullakseni pitänyt nimittää salaiseksi kihlaukseksi. Mutta miksi näytät niin pettyneeltä; ethän ole minulle vihainen?»

»Minkätähden sanot ’En, en’ tuolla tavalla? Ystävällisesti kyllä, mutta niin kylmästi?»

Knight ei tuohon suoraan vastannut. »Kuulehan, Elfride», sanoi hän, omia ajatuksiansa seuraillen, »minä sanoin sinulle kerran, etten ole milloinkaan suudellut naista armaanani, ennenkuin sinua suutelin. Suudelma ei suuria merkinne, ja vain harvojen nuorten ihmisten onnistuu välttää kaikkia mairitteluja ja huomaavaisuuksia, kunnes löytävät sen henkilön, jonka kanssa menevät naimisiin. Mutta minulla on omat erikoiset heikkouteni, Elfride, ja koska olen elänyt erikoista elämää, minun luullakseni täytyy siitä kärsiä. Minä toivoin — niin, minä toivoin sellaista, mitä en saanut toivoa, kun olit sinä kysymyksessä. Sinä olet tietenkin suonut aikaisemmalle rakastajallesi samat oikeudet kuin minulle.»

Elfriden huulilta kuuluva myöntö oli kuin tuulahduksen viimeinen, alakuloinen kuiskaus.

»Ja sinä kenties sallit hänen käyttäytyä vapaamminkin kuin minä olen käyttäytynyt.»

»Kuinka olenkaan pitänyt sinua arvossa, Elfride, ja kuinka olenkaan pysytellyt loitolla!» virkkoi Knight syvin ja värähtävin äänin. »Kuinka monta päivää ja hetkeä olenkaan rakentanut toivoani sinuun — olen pelännyt sinua suudella enempää kuin nuo kaksi kertaa. Ja hän ei ollenkaan arkaillut…»

Elfride painautui lähemmäksi ja värisi ikäänkuin vilusta. Pelätessään, että koko juttu satunnaisine lisineen tulisi Knightin tietoon, hän kävi niin levottomaksi, että Knight säikähtyneenä vaikeni. Elfriden aito viattomuus, joka sai hänet ajattelemaan kauheaksi seikaksi sitä, mikä todellisuudessa ei paljoakaan merkinnyt, lisäsi hänen näennäistä syyllisyyttänsä. Knight lienee siitä päätellyt, että naisella, joka oli niin hämillään, kun oli kysymyksessä jutun alku, täytyi olla kaamea tarina kerrottavana.

»Minä tiedän», jatkoi Knight, omituisen hitaasti, »minä tiedän olevani turhantarkka, kun on kysymys sinusta — tiedän tahtovani sinut liian yksinomaisesti omakseni. Minä tahdoin ajatella, että olit jo ennenkuin minua tunsitkaan — jo kätkyessäsi — minun. Tahdoin tehdä sinut pakostakin omakseni, Elfride», jatkoi hän kiivaasti, »en voi mitään tälle mustasukkaisuudelleni! Se kuuluu luontooni, niin täytyy olla, ja minä vihaan sitä tosiasiaa, että sinua on ennen hyväilty; niin, minä vihaan sitä!»

Elfride hengähti syvään, melkein huoaten. Knightin kasvot olivat jäykät, ja hän ei luonut katsettansa ollenkaan Elfrideen, vaan tuijotteli yhä merelle, jonka aurinko nyt oli heittänyt varjojen valtaan. Korkeilla paikoilla ei ole pitkä matka päivänlaskusta yöhön, koska hämärää tuskin on ollenkaan. Siinä, missä he istuivat, oli vasta ehtoo, laaksoihin sitävastoin oli levinnyt iltahämärä jo puoli tuntia sitten.

Meren himmeällä pinnalla kehittyi vähitellen ilmi etäisen loistolaivan väike.

»Kun tuo rakastajasi ensimmäisen kerran sinua suuteli, tapahtuiko se tällaisessa paikassa, Elfride?»

»Sinä et kerro minulle mitään, ellen sitä väkivalloin sinusta riistä. Minkätähden menettelet siten? Miksi et ole asiasta mitään maininnut, vaikka minun satunnaiset tunnustukseni olisivat edellyttäneet luottamusta sinun taholtasi? Miksi olit niin salaperäinen Julian kannella? Tuntuupa melkein siltä kuin olisit pitänyt minua pilkkanasi, kun ajattelen, että minun sinulle selittäessäni, kuinka toivottavaa on, ettemme salaa toisiltamme mitään, sinä nimellisesti siihen suostuit, mutta todellisuudessa toimit päinvastoin. Keskinäinen luottamus olisi ollut paljon parempi onnemme takeeksi. Jos olisit minuun luottanut ja vapaaehtoisesti asian ilmaissut, niin minä — olisin toisenlainen. Mutta sinä salaat kaikki, ja minun on pakko sinulta kysellä. Asuitko siihen aikaan Endelstowissa?»

»Sitä minäkin!» huudahti Knight nousten ja silmäillen Elfrideä. »Sepä selittääkin kaikki — huudahduksen, jonka silloin selitit petollisesti, ja kaikki! Suo minulle anteeksi karkea sanani, Elfride — suo se anteeksi.» Hän hymyili pintahymyä jatkaessaan: »Millainen kehno kuolevainen olenkaan, kun soitan aina toista viulua ja sallin pienten valheiden petellä itseäni!»

»Hautausmaalla — istuimme siellä — eräällä haudalla — ja muuallakin», vastasi Elfride hitaasti ja häikäilemättä.

»Älä pane pahaksesi», huudahti Knight nähdessään hänen kyynelensä ja hämminkinsä. »Minä en halua pahoittaa mieltäsi. En siitä välitä.»

»Lähdetään; on liian myöhäinen vuodenaika istua kauan ulkosalla; meidän pitää yrittää ehtiä täältä pois, ennenkuin tulee niin pimeä, ettemme näe, mihin astumme. Hevonen on varmaan kärsimätön.»

Knight puhui nyt pelkkää joutavaa. Hän oli viimeiseen saakka toivonut Elfriden esittävän vapaaehtoisesti ensimmäisen kiintymyksensä tarinan. Hänestä alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä, että Elfridellä oli sellainen salaisuus. Hän oli kuvitellut mitä täydellisimmän luottamuksen vallitsevan itsensä ja sen viattoman nuoren naisen välillä, joka oli kuunnellut ainoastaan hänen huuliltansa tulevia lemmen ääniä — ja tämäkö nyt oli alku? Hän nosti Elfriden satulaan, ja he kulkivat jäykkinä eteenpäin. Epäluulon myrkky teki hyvin tehtävänsä.

Tämän kotiinpaluun aikana sattui eräs seikka, jonka molemmat kauan muistivat, koska se loi mustuutta jo ennestään tummaan mielialaan. Knight ei voinut irroittaa ajatustaan siitä syytöksestä, jonka Aatami lausuu Eevalle Kadotetussa paratiisissa, ja vihdoin hän kuiski itsekseen: »'Olette pettäneet; hän sinut, sinä minut’.»

He olivat nyt ehtineet alanteeseen, ja kirkontorni kuvastui kalpeata taivasta vasten sen alempien osien jäädessä piiloon muutamien välillä olevien puiden taakse. Elfride, joka ei ollut saanut vastausta, silmäili tornia ja yritti keksiä jotakin vastakkaista lausumaa, jota voisi käyttää saadakseen hänet leppymään. Vähän aikaa mietittyään hän sanoi viehättävään tapaan:

»'Sinä olet ollut minun toivoni ja vahva torni minun vihamiehiäni vastaan’.»

He etenivät. Muutamia minuutteja myöhemmin näkyi tornista lentävän kolme-neljä lintua.

Tornin eräs kulma horjahti eteenpäin, kaatui ja hävisi näkyvistä.
Seurasi äänekäs ryske, ja kirkkaaseen ilmaan kohosi pölypilvi.

Samassa näkyi mr Swancourt lähestyvän heitä. Hän saapui touhukkaana, nähtävästi kovin innostuneena johonkin käsilläolevaan asiaan.

»Me olemme kaataneet tornin!» huudahti hän. »Se kävi sukkelammin kuin olimme ajatelleetkaan. Aluksi, nähkääs, ajattelimme purkaa sen kivi kiveltä. Sitä tehtäessä halkeama melkoisesti laajeni, joten ei enää katsottu vaarattomaksi, että miehet seisoivat muureilla. Sitten me päätimme sen miinoittaa, ja kolme miestä kävi työhön heikoimmalla kulmalla tänään ehtoopuolella. He olivat lopettaneet työnsä tältä päivältä, aikoivat suorittaa huomenna aamusella ratkaisevan iskun ja olivat olleet kotona suunnilleen puoli tuntia, kun se jo romahti. Onnistunut temppu — tosiaankin erittäin onnistunut temppu.. Mutta se oli sitkeä, vanha veikko, halkeamastaan huolimatta.» Mr Swancourt pyyhki nyt kasvoiltansa kiihtymyksen aiheuttamat hikikarpalot.

»Niin, minä valitan sitä», sanoi Knight. »Se oli mielenkiintoinen kappale menneisyyttä — paikallisen rakennustaiteen paikallinen muistomerkki.»

»Mutta, hyvä herra, mehän saamme sijaan uuden», huomautti mr Swancourt tiukasti. »Komea torni — sen on piirustanut eräs Lontoon parhaita ammattimiehiä kaikkein uusimpaan goottilaiseen tyyliin ja täysin kristillistä tunnetta tyydyttäväksi.»

»Epäilemättä. Ei tämän seudun barbaarisen kömpelön rakennustavan mukaan — mitään niin karkeata ja pakanallista ette näe missään muualla koko Englannissa. Kehoitan teitä työmiesten poistuttua käymään kirkossa, ennenkuin siellä on mitään muuta tehty. Te voitte nyt istua kuorissa ja silmäillä pitkin laivaa läntisen holvin alitse aina kauas merelle asti. Jos niin sattuisi», lisäsi mr Swancourt merkitsevästi, »että alttarilla suoritettaisiin huomisaamuna vihkimistoimitus, niin sitä voisi katsella eteläisille merille purjehtivan laivan kannelta, jos olisi hyvä kaukoputki käytettävänä. Menkää sinne joka tapauksessa itse näkemään aterian jälkeen, kun kuu on ehtinyt nousta.»

Knight suostui kuumeisen auliisti. Hänelle oli viimeisten tuokioiden aikana selvinnyt, ettei hän voinut enää jäädä yöksi keskustelematta Elfriden kanssa seikasta, joka nyt erotti heitä toisistaan. Hän oli päättänyt saada selville kaikki ja tyynnyttää levottomuutensa jollakin tavalla. Elfride olisi mielellään välttänyt enempää seurustelua sinä iltana, mutta asia ei näyttänyt olevan autettavissa.

He lähtivät kohta kuun noustua. Elfride tiesi yhtä hyvin kuin Knight, ettei viimeksimainittu ollut suinkaan kehoittanut häntä matkaan kuutamonäköalan vuoksi, joka oli heidän vaelluksensa nimellisenä aiheena.

XXXII

Oli lokakuu, ja yöilma oli kolea. Pidettyään huolta siitä, ettei Elfride lähtenyt matkaan liian ohuissa pukimissa, Knight asteli hänen kerallaan rinteen polkua, jota he olivat kulkeneet monesti toistensa seurassa, kun epäily oli heille vielä tuntematon asia. Saavuttuaan kirkon luo he havaitsivat, että toinen puoli tornia oli tosiaankin kerrassaan luhistunut ja makasi sorakasana heidän edessään. Tornin itäinen puoli oli vielä luja ja olisi kestänyt sellaisenaan myrskyn ravistelua ja vuosien hiljaista piiritystä monen sukupolven ajan. He astuivat sisään sivuovesta ja istuutuivat alttarin porrasaskelmille.

Se jykevä kaari, joka liitti toisiinsa tornia ja kirkon laivaa, esiintyi nyt tummana kehyksenä, johon sisältyi kauas länteen ulottuva hämärä etäinen näköala. Kohta holvikaaren ulkopuolella oli mainittu sorakasa, sitten näkyi kappale kuutamon valaisemaa kirkkomaata ja vihdoin meren aava ja kupera pinta. Tämä näköala oli ollut peitossa aina siitä saakka, kun keskiaikaiset muuraajat liittivät vanhan tornin kirkkoon, jolle se antoi arvokasta leimaa. Senvuoksi sopii otaksua tuon näkymön herättäneen mielenkiintoa muutenkin kuin pelkkänä kuutamoisena maisemana — jollaisen mainitseminen lienee nykyjään muuttunut sellaiseksi käenkukunnaksi, joka kuullaan, mutta josta ei välitetä. Punaisia, sinisiä ja purppuraisia säteitä tulvi heidän takanansa olevasta itäisestä ikkunasta, missä pyhimykset ja enkelit kilpailivat keskenään alkeellisesti kuvattujen maisemien ja taivaan piirissä, ja loi permantoon, istujien jalkojen eteen, samojen läpikuultoisten värien pehmoisemman kuvan, johon Knightin ja Elfriden pään varjot liittyivät tummempina täplinä. Sitten kuu peittyi pilveen, ja värihohtelu häipyi olemattomiin.

»Kas niin, se on mennyttä!» virkkoi Knight. »Minä olen ajatellut, Elfride, että tässä on paikka, johon me toivomme pian yhdessä polvistuvamme. Mutta minä olen levoton ja huolestunut, ja sinä tiedät minkätähden.»

Ennenkuin Elfride vastasi, kuutamo jälleen valaisi heidän näkyvissään olevaa kirkkomaan osaa. Se kirkasti aluksi lähinnä olevan kaistan ja taka-alalla, mistä pilvenvarjot eivät olleet vielä väistyneet, oli kaikkea muuta kirkkaampana eräs valkoinen hautakivi — nuoren Jethwayn haudalla.

Knight, jota yhä askarrutti Elfriden salaisuus, ajatteli hänen suudelmaa koskevia sanojansa — että se oli kerran tapahtunut hautakivellä kirkkomaalla.

»Elfride», sanoi hän teeskennellyn kevyesti ja leikkisästi voimatta kumminkaan läheskään salata moitteen pohjavirtaa, »tiedätkö, minun mielestäni olisit voinut vapaaehtoisesti kertoa menneisyydestä — suudelmista ja kihlauksesta — aiheuttamatta minulle sellaista ikävyyttä. Onko se hauta, johon viittasit?»

Knight hämmästyi satunnaisen laukauksensa oivallista osumaa, vaikka se itse asiassa ei ollutkaan kovin merkillinen, kun ottaa huomioon, että melkein kaikki muut hautausmaan muistomerkit olivat pystyssä seisovia kiviä, joilla istuminen ei olisi kenellekään luonnistunut.

Elfride ei ryhtynyt nytkään niihin lähempiin selityksiin, joita hänen vaatelias rakastajansa halusi, ja hänen pidättyväisyytensä alkoi kiusata Knightiä kuten ennenkin. Hänen teki mieli sanoa Elfridelle, mitä ajatteli.

»Mitä, etkö kerro asiaa minulle ollenkaan?» sanoi hän hieman harmistuneena. »Kuulehan, Elfride, ei ole mitään muuta seikkaa, jota pidän tärkeämpänä kuin sitä, että kaikki on selvää kahden henkilön välillä, jotka aikovat mieheksi ja vaimoksi. Sellainen menettely on erinomaisen suotava ja viisas, koska sen nojalla vältetään myöhempien ilmitulojen aiheuttamat ikävyydet. Näetkös, Elfride, mitätönkin salaisuus voi muodostua jonkin kohtalokkaan väärinymmärryksen pohjaksi vain sen nojalla, että se tulee tunnustamattomana ilmi. Sanotaan, ettei ole ainoatakaan pariskuntaa, jonka toisella jäsenellä ei olisi jotakin toiselta kätkettyä salaisuutta. Olipa tuo totta tai ei, joka tapauksessa on varmaa, että jos se on totta, niin useat ovat onnelliset pikemmin siitä huolimatta kuin sen vuoksi. Jos mies huomaa jonkun toisen miehen silmäilevän merkitsevästi hänen vaimoansa, ja jos vaimo sävähtää tulipunaiseksi ja näyttää hämmästyneeltä, luuletko, että mies olisi hyvinkin tyytyväinen, jos vaimo totuudenmukaisesti selittäisi kerran, valitettavasti, pyörtyneensä tuon miehen syliin, sen sijaan, että olisi jo aikoja sitten vapaaehtoisesti asian kertonut, ennenkuin sattui tapaus, joka pakotti hänet sen tekemään? Otaksukaamme, että se ihailija, josta puhuit tuon haudan yhteydessä, sattuisi ilmaantumaan minun kiusakseni. Se katkeroittaisi minun elämäni, jos olisin silloin puoliksikaan niin pimeässä kuin nyt!»

Elfride oli pahoillaan havaitessaan hänen olevan niin synkän mielialan vallassa, ja hän värisi. Sekoittaen ajatuksia, todennäköisesti mitään tahallista veruketta tarkoittamatta, hän vastasi äkkiä:

»Onko hän kuollut? Silloinhan asia on aivan toinen!» virkkoi Knight sanomattomasti huojentunein tunnoin. »Mutta maltahan — mitä sanoitkaan tuosta haudasta ja hänestä?»

»Mitä! Oliko hän, joka lepää siihen haudattuna, sinun rakastajasi?» kysyi Knight kuuluvin äänin.

»Kuinka olikaan» sanoi Knight, vähitellen palauttaen mieleensä asian yksityiskohtia, »sinähän sanoit olleesi jossakin määrin hänen kanssaan kihloissa — ja niin täytyi tietenkin olla laita, koska hän kerran sinua suuteli. Ja nyt sinä sanot, ettet ole milloinkaan häntä rohkaissut. Sitäpaitsi minä luulin sinun sanoneen — olenpa melkein varmakin, — että istuit tuolla hautakivellä hänen kanssaan. Hyvä Jumala», huudahti hän äkkiä vihastuen, »kerrotko minulle sellaista, mikä ei ole totta? Minkätähden leikittelet kanssani tuolla tavalla Elfride, me emme tule milloinkaan onnellisiksi! Meitä vainoo jokin noituus, joko minua tai sinua, ja se on saatava pois tieltä, ennenkuin menemme naimisiin.» Knight lähti kiivaasti liikkumaan, ikäänkuin olisi aikonut jättää Elfriden.

»Niinpä kerro se minulle», virkkoi Knight ankarasti. »Eikä enää mitään pikku valheita, muista se, tai muuten vannon sinua vihaavani. Taivasten tekijä! Että minun piti joutua tähän, valhettelevan tytön pilkkana pidettäväksi —»

»Älä kohtele minua niin säälimättömästi! Armahda minua, Harry, ja peruuta nuo kamalat sanasi! Minä olen luonnostani rehellinen enkä ymmärrä, kuinka sain sinut ymmärtämään itseäni väärin! Mutta minä pelkäsin!» Mielenliikutus vapisutti häntä niin, että hän tutjutti Knightiakin kerallansa.

»Älä ole typerä nainen luuloinesi — minä vihaan kaikkea sellaista», virkkoi Knight melkein halveksivasti. »Niin, tässä saa kuulla merkillisiä asioita. En tiedä, mitä olisin itse tehnyt — kukaan ei voi sanoa, mihin hahmoon olosuhteet saattavat hänet muovata — mutta tuskin luulen, että minulla olisi ollut omaatuntoa nauttia uuden rakastajan hyväilyistä istuessani vanhan rakastajan maallisten jäännösten päällä, totisesti en sitä usko.» Knight silmäili yhä mietteissään hautaa, jonka paasi tuijotteli heihin kuin kostava haamu.

»Sinä teet minulle vääryyttä — katkeraa vääryyttä!» huudahti Elfride. »Minä en mitään sellaista ajatellut; usko minua, Harry, minä en sitä tehnyt. Sattui vain niin — ihan itsestään.»

»Niinhän otaksun minäkin, ettet sellaista tarkoittanut», jatkoi Knight. »Kukaan ei milloinkaan sellaista tahallaan tee», jatkoi hän alakuloisesti.

»Luulenpa, että te, toinen rakastajasi ja sinä, siinä istuessanne, vannoitte toisillenne ikuista uskollisuutta?»

Elfride vastasi ainoastaan kiihkein henkäyksin, jotka osoittivat hänen olevan nyyhkytyksiin puhkeamassa.

»Sinä siis aiot edelleenkin olla mitään kertomatta?» virkkoi Knight käskevästi.

»Kuulehan, Elfride, se on sellainen mitättömyys, joka tosin voi saada huolettoman miehen nauramaan, mutta joka vakavassa mielessä herättää vain surua. Se saa aikaan kalvavaa tuskaa. Kerro minulle avoimesti kaikki.»

»En milloinkaan. Harry, kuinka voitkaan odottaa, että kertoisin, kun se pieni osa, jonka tiedät, jo saa sinut kohtelemaan minua ylen karusti?»

»Elfride, kuulehan, mitä sanon. Sinä tiedät, että se, mitä olet kertonut, on vain omansa herättämään kaikenlaisia kuvitteluja. Sitä koskeva tuntoni ansainnee pelkän herkkätunteisuuden nimen, ja minä en suinkaan tahdo herättää sinussa sitä luuloa, että tavallinen aikaisempi kihlaus voisi mitenkään vaikuttaa minun rakkauteeni tai avioliittoa koskeviin suunnitelmiini. Mutta sinulla tuntuu olevan enemmän kerrottavaa, ja siinä juuri piileekin vääryys. Onko sinulla vielä sanottavaa?»

Knight oli hetkisen vaiti kuin hauta. »'Ei paljoa’», virkkoi hän vihdoin. »Eipä suinkaan!» Hänen äänensä kääntyi matalaksi ja jäyhäksi. »Elfride, sinä et saa panna pahaksesi, jos sanon sinulle jotakin sellaista, mikä kenties kuulostaa kummalliselta, sillä minun täytyy se sanoa. Tarkoitan tätä: että jos olisi vielä paljon lisättävää kertomukseen, joka sinänsä sisältää kaikki purkautuvaan kihlaukseen kuuluvat seikat, niin tuon lisän täytyisi olla jotakin erikoista, mikä voisi tehdä minulle ja kenelle muulle tahansa mahdottomaksi rakastaa sinua ja mennä kanssasi naimisiin.»

Knightin hämmentynyt mieliala vei hänet kauemmaksi kuin hän rauhallisempana hetkenä olisi mennyt. Ja jos näinkin ollen Elfride olisi esiintynyt edes jossakin määrin myönteisemmin, niin Knight ei olisi ollut niin vääjäämätön; jos taas Elfride olisi ollut voimakkaampi luonne — käytännöllisempi ja vähemmän kuvitteellinen — niin hän olisi paremmin käytellyt hyväkseen Knightin sydämessä omistamaansa sijaa häneen vaikuttaakseen. Mutta siihen luottavaiseen hellyyteen, joka oli Knightin voittanut, liittyy aina jonkinlainen taipumus antautua tapahtumien virran vietäväksi, joten sellainen naishenkilö aina luottaa enemmän armeliaaseen kaitselmukseen kuin omien väitteittensä tehoisuuteen.

»Olkoonpa menneeksi», virkkoi Knight hiljaa ja ivallisesti. »Minä en tahdo väittää, että se on sinun syysi, koska se luultavasti on minun huono onneni. Minulla ei ollut mitään todellista oikeutta sinulta asiaa tiedustella — kaikki olisivat nimittäneet sellaista menettelyä liian vaateliaaksi. Mutta kun kerran olemme jotakin väärin käsittäneet, niin väärinkäsityksemme esine tuntuu meistä loukkaavalta. Sinä et milloinkaan sanonut, että sinulla oli aikaisemmin ollut täällä kosija, joten minulla ei ollut mitään syytä sinua moittia. Elfride, minä pyydän sinulta anteeksi.»

»Ei, ei! Mieluummin saat olla minulle vihainen, kunhan et ole kylmän kohtelias ja loukkaantunut. Miksi kohteletkaan minua noin? Se saattaa minut takaisin pelkän tuttavuuden asteelle.»

»Sinä itse olet siihen syypää. Miksi et tarjoa luottamusta luottamuksesta?»

»Niin; mutta minä en ole kysynyt sinulta mitään menneisyydestäsi. Minä en halunnut siitä mitään tietää. Olitpa tullut mistä tahansa, olitpa tehnyt mitä tahansa, rakastanut ketä hyvänsä, minulle oli tärkeätä vain se, että olit vihdoin minun. Jos olisit alussa tietänyt minun jo ennen rakastaneen, etkö olisi minusta mitään välittänyt, Harry?»

»Sitä en tahdo nimenomaan sanoa, vaikka myönnänkin, että kokemattomuuttasi koskeva ajatus minua kovin viehätti. Mutta minä ajattelen näin: jos olisin tietänyt, että entisessä rakkaudessasi on ollut jokin vaihe, jota kieltäydyt minulle kertomasta, vaikka sitä sinulta kysyn, en olisi milloinkaan sinua rakastanut.»

Elfride nyyhkytti katkerasti. »Olenko minä — sellainen — pelkkä luonteeton lelu — ettei minussa ole — tuoreutta lukuunottamatta — minkäänlaista viehätysvoimaa? Eikö minussa ole älyä? Sanoithan sinä — että minun ajatukseni ovat notkeat ja nerokkaat, ja — eikö se mitään merkitse? Enkö ole ollenkaan kaunis? Luulen olevani ainakin jossakin määrin — niin minä tiedänkin, että olen! Sinä olet ylistänyt minun ääntäni ja käytöstäni ja kykyjäni. Mutta kaikki tuo on nyt pelkkää rihkamaa, koska — minä olen sattunut näkemään aikaisemmin jonkun miehen!»

»Mitä sanotkaan, Elfride! 'Sattunut näkemään miehen’ — tuo on verrattain kalseasti sanottu. Muista, että olet häntä rakastanut.»

»Ja kieltäydyt nyt vastaamasta selvään kysymykseeni, kuinka se päättyi.
Kieltäydytkö yhä vieläkin, Elfride?»

»Sinulla ei ole oikeutta minulta kysellä — sanoithan sen itse. Se ei ole oikein. Luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.»

»Minä en rakasta sinua, jos olet niin julma. On julmaa kiistellä tuolla tavalla.»

»Voipa olla. Niin, se on totta. Minut tempasi mukaansa sinuun kohdistuva tunteeni. Taivas tietää, ettei se ollut tarkoitukseni; mutta minä olen rakastanut sinua niin, että olen kohdellut sinua pahoin.»

»Minä en siitä välitä, Harry», vastasi Elfride kohta painautuen jälleen lähemmäksi häntä. »Ja minä en ajattele ollenkaan, että olet minua pahoin kohdellut, jos annat minulle anteeksi etkä ole enää minulle vihoissasi. Mielelläni olisin ollut ihan sellainen kuin sinä luulit minun olevan, mutta enhän sille mitään voinut. Kunhan olisin vain tietänyt sinun kerran tulevan, olisin elänyt kuin luostarissa kelvatakseni sinulle!»

»Eipä tuosta huolita», virkkoi Knight ja kääntyi menemään. Sitten hän yritti puhua leikkisästi: »Diogenes Laertius kertoo filosofien tapana olleen sokaista itsensä, jotta voivat häiriytymättä vaipua mietiskelyihinsä. Miesten, jotka ryhtyvät rakastajoiksi, pitäisi menetellä samoin.»

»Miksi niin? — Mutta olkoon menneeksi, — minä en tahdo sitä tietää. Älä puhu minulle niin kylmästi», sanoi Elfride pyytäen.

»Miksi? Siitä syystä, ettei heitä myöhemmin milloinkaan häiritsisi se ajatus, että heidän epäjumalansa on jo ollut toisissa käsissä.»

Elfride loi katseensa maahan ja huokasi. Sitten he lähtivät murenevasta, vanhasta rakennuksesta ja astelivat hitaasti kirkkomaan portille. Knight ei ollut oma itsensä eikä voinut väittää se olevansa. Elfride ei ollut kertonut kaikkea.

Knight auttoi häntä kevyesti portaista ja oli niin huomaavainen kuin sulhanen ainakin. Mutta eräs sädekehä oli himmentynyt, ja unelma ei ollut sellainen kuin se oli aikaisemmin ollut. Luonto kenties ei ollutkaan luonut Knightiä menemään naimisiin. Se elinkautinen pidättyväisyys naisiin nähden, jota hän itse oli pitänyt satunnaisena, ei kenties ollutkaan mikään sattuma, vaan luonnollinen tulos vaistomaisista toiminnoista, jotka olivat niin hienot, ettei hän itsekään ollut kyennyt niitä havaitsemaan. Mahdotonta on sanoa, vähentääkö jonkin kirkkaan, vaikkapa vain kuvitellunkin haaveen räikeä hälveneminen sitä todellista ja liioittelematonta kirkkautta, joka kuuluu sen perustukseen. Mutta varmaa on, että Knightin pettymys, kun hän Elfriden satunnaisen, epäselvän lausuman ja hänen vaiteliaan vilpillisyytensä nojalla havaitsi olevansa toinen tai kolmas järjestyksessä, johti hänet kyynillisyyden rajoille.

XXXIII

Kun Knightiä ei suoranaisesti askarruttanut Elfriden seura, hänellä oli tapana kävellä suunnilleen puoli tuntia aterian ja makuullemenon välillä, ja tuo tottumus oli kaikkien hänen endelstowilaisten tuttaviensa, muiden muassa Elfriden, tiedossa. Kun Knight oli auttanut hänet hautausmaan aidan yli, Elfride sanoi ystävällisesti: »Minä voin juosta yksin kotiin, jos tahdot lähteä kävelemään, kuten ainakin, Harry.»

Elfriden hahmo häipyi tummaksi täpläksi kuutamossa, ja Knight, joka oli jäänyt muutamaksi minuutiksi kirkkomaan aidalle, kääntyi jälleen kohti kirkkoa. Tavallisesti hän näissä oloissa sytytti sikarin tai piipun ja vaipui rauhallisiin mietteisiin. Mutta tänä iltana hänen mielensä oli siinä määrin jännittynyt, ettei sellainen lohdutus käynyt päinsä. Hän asteli takaisin kaatuneen tornin sijalle ja istuutui eräälle niistä suurista paasista, jotka olivat sen muodostaneet aina tähän päivään saakka, jolloin mr Hewbyn palveluksessa olevan Stephen Smithin toimenpiteet olivat panneet alulle sen kukistumisen.

Knight mietiskeli Elfriden menneisyyden mahdollisia tapahtumia ja omia virheellisiä otaksumiansa ja silmäili samalla siinä istuessaan nuoren Jethwayn valkoista hautakiveä, joka nyt oli aivan hänen edessään. Vaikka meri olikin verrattain tyyni, voi kumminkin kuulla, kuinka se hyrskyi ja pauhasi rannikolla olevissa kallioriutoissa vanhojen kallioiden vaivaisissa jäännöksissä, jotka eivät vieläkään ottaneet hävitäkseen olemattomiin luode- ja vuoksivesien niitä hivuttaessa.

Päästäkseen ajatuksista, jotka eivät olleet laadultaan ilahduttavia, Knight päätti ryhtyä ruumiilliseen ponnistukseen. Hän nousi ja aikoi kiivetä rauniokasan huipulle, mistä näki kauemmaksi kuin maasta. Hän ojensi kätensä tarttuakseen tavallista suuremman esiinpistävän paaden kulmaan, kun hänen kätensä samassa sattui esineeseen, joka mitä suurimmassa määrässä erosi siitä, mihin hän oli otaksunut tarttuvansa. Se oli kuituinen ja sekava ja virui paaden pinnalla. Kirkon seinän luoma syvä varjo esti häntä näkemästä mitään selvästi, joten hänen oli pakko alkaa arvailla. »Se on jokin hiusmainen sammal tai jäkälä», mietti hän.

Hän muisti, että sellaiset siveltimet olivat karheammat, ja jos niitä käytettiinkin viljalti rakennuksia korjattaessa, niin rakennuksen hajoittamistyössä niillä tuskin oli mitään virkaa.

Hän koetteli sitä jälleen. Se oli hieman lämmin. Knightin verta heti hieman hyyti.

On kylläkin hämmästyttävää, kun edellytetyn lämmön sijassa tapaa elottoman aineen kylmyyden; mutta koska tavalliset aineet yleensä ovat ihmisruumista kylmemmät, se ei sittenkään vaikuta niin järkyttävästi kuin lämmön löytäminen siitä, missä edellytetään olevan nimenomaista kylmyyttä.

Hän tunnusteli sitä vieläkin, ja hänen kätensä tapasi hetkisen kuluttua ihmisen kasvot. Ne olivat lämpimät, mutta liikkumattomat. Kuituinen massa oli hänen tukkansa — pitkä ja suortuvainen, mistä päättäen pää oli naisen.

Knight seisoi hetkisen ymmällä ja keräili ajatuksiansa. Kirkkoherra oli kertonut työmiesten kaivanneen kaiken päivää tornin perustuksia ja jättäneen sen iltasella aikoen suorittaa loppurynnistyksen seuraavana aamuna. Puoli tuntia myöhemmin oli osa tornia luhistunut. Naisen, joka oli puolittain hautautunut, oli täytynyt olla tornin vieressä sen sortuessa.

Knight ryhtyi poistamaan soraa käsin. Ruumista peittävä kasa oli hienoa ja toimimaista, mutta sitä oli tavattomat määrät. Säästyisi varmaan aikaa, jos juoksisi hakemaan apua. Knight lähti kirkkomaalta ja kiiruhti kukkulanrinnettä alas.

Hieman alempana kulki toinen tie yli pienen harjanteen, joka nyt kuvastui tummana kuutamon taustalle, ja tämä tie muodosti eräänlaisen loven taivaanrantaan. Saavuttuaan teitten risteykseen Knight näki tien korkeimmassa kohdassa miehen, joka asteli häntä kohti. Knight kääntyi tulijaan päin.

»Kirkon luona on tapahtunut onnettomuus», sanoi Knight ilman esipuheita. »Torni on kaatunut jonkun henkilön päälle, joka on maannut raunioissa siitä lähtien. Tuletteko auttamaan?»

»Se on eräs nainen», sanoi Knight, kun he kiiruhtivat kirkon luo, »ja minä luulen, että me kaksi voimme kaivaa hänet esiin. Tiedättekö jossakin lapion?»

»Haudankaivajan lapiot ovat siellä jossakin. Niitä säilytettiin aikaisemmin tornissa.»

»Ja täytyyhän siellä olla työmiehillekin kuuluvia aseita.» He etsivät ja löysivät eräästä portin kulmauksesta kolme sinne huolellisesti talletettua lapiota. Sitten he kiersivät länsipuolelle, ja Knight osoitti onnettomuuspaikan.

»Meidän olisi pitänyt tuoda lyhty», huudahti hän. »Mutta ehkäpä suoriudumme tästä ilmankin.» Hän ryhtyi poistamaan sorakerrostumaa.

Toinen mies, joka aluksi näytti hieman avuttomalta, noudatti nyt Knightin esimerkkiä ja poisti soran seassa olevat isommat kivet. Vaikka he ponnistelivat parhaansa mukaan, kesti kumminkin kymmenen minuuttia, ennenkuin onnettoman olennon ruumis oli saatu ilmoille. He nostivat sen niin huolellisesti kuin osasivat ja kantoivat hengästyneinä Felix Jethwayn hautapaadelle, joka oli vain muutaman askelen päässä.

»Näyttää olevan», vastasi Knight. »Mikä on lähin ihmisasumus?
Luullakseni pappila.»

»Niin; mutta kun meidän joka tapauksessa täytyy kutsua lääkäri Castle Boterelista, pitäisin parempana kuljettaa hänet siihen suuntaan eikä kaupungista poispäin.»

»Eikö lähin asumus sillä suunnalla ole paljoa kauempana kuin pappila tai Swancourtin kartano?»

»Jospa siis kuljetamme hänet sinne. Minä luulen, että parhain tapa on tämä, jos viitsitte liittää kätenne minun käsiini.»

He laskivat kätensä ristiin muodostaen siten eräänlaisen kätkyen ja kantoivat sitten elotonta ruumista kulkien vieretysten polkua, jonka osoitti vieras, ilmeisesti hyvin tuntien nämä seudut.

»Minä olin istunut kirkossa suunnilleen tunnin ajan», virkkoi Knight, kun he olivat ehtineet pois kirkkomaalta.

»Sitten lähdin kaatuneen tornin sijalle ja löysin hänet. On kiusallista ajatella, että hukkasin tietämättäni niin paljon aikaa tuhoutuvan olennon läheisyydessä.»

»Torni kaatui hämärissä, eikö totta? Tasan kaksi tuntia sitten, luullakseni?»

»Niin. Hän on varmaankin ollut siellä yksinään. Missä tarkoituksessa hän lieneekään kirkkomaalle lähtenyt?»

»Sitä on vaikea tietää.» Vieras silmäili tutkivasti heidän kannettavanansa olevan liikkumattoman hahmon kasvoja. »Tahdotteko kääntää hänen päätänsä, niin että valo lankee hänen kasvoihinsa?»

He käänsivät kasvot kuutamoon, ja vieras silmäili lähempää vainajan kasvojenpiirteitä. »Minä tunnen hänet!» huudahti hän.

»Mrs Jethway. Asumus, johon hänet viemme, on hänen omansa. Hän on leski; minä puhuttelin häntä vielä tänään iltapäivällä. Olin Castle Boterelin postitoimistossa; ja hän tuli sinne tuomaan kirjettä. Sielu parka! Pidetäänpä kiirettä.»

»Pidelkää ranteestani hieman kiinteämmin. Eikö se hauta, jonka kivelle hänet laskimme, ole hänen ainoan poikansa hauta?»

»On. Niin, nyt ymmärrän. Hän oli siellä haudalla käymässä. Poikansa kuoleman jälkeen hän on ollut yksinäinen, arka nainen — on alinomaa surrut poikaansa. Hän oli farmarin leski, varsin sivistynyt — luullakseni alkujaan kotiopettajatar.»

Knightin sydäntä liikutti myötätunto. Elfriden vaikutus häneen ja lesken onnettomaan poikaan tuntui jollakin omituisella tavalla punovan yhteen hänen ja tuon perheen kohtalot. Hän ei vastannut mitään, ja he riensivät eteenpäin.

»Alkaa tuntua käsivarsissa», virkkoi vieras keskeyttäen hiljaisuuden.
»Luulen kohdanneeni teidät ennen, vaikka en nyt muista missä.
Sallitteko kysyä, kuka olette?»

»Samoin minä teistä, lordi Luxellian. Olen iloinen, kun saan tavata teidät.»

Ovi oli lukossa. Knight mietti hetkisen, kaiveli sitten kuolleen naisen taskua ja löysi sieltä avaimen, joka vaivatta avasi oven. Tuli oli liedestä sammunut, mutta ikkunasta huoneeseen lankeava kuutamo kuvioi permantoa. Kuun valossa voi nähdä, että huone oli varsin sievästi sisustettu — se oli sama huone, jossa Elfride oli käynyt pari kolme iltaa aikaisemmin. He laskivat hiljaisen taakkansa vanhanaikaiseen, seinällä sijaitsevaan vuoteeseen, ja Knight alkoi etsiä lamppua tai kynttilää. Hän löysikin hyllystä kynttilän, sytytti sen ja asetti pöydälle.

Knight ja lordi Luxellian silmäilivät tutkivasti kalpeita kasvoja, ja molemmat olivat jokseenkin vakuutetut siitä, ettei mitään toivoa ollut olemassa. Heidän toimittamansa tilapäinen tarkastus ei osoittanut minkäänlaisia väkivallan merkkejä.

»Kun tiedän, missä tohtori Granson asuu», sanoi lordi Luxellian, »lienee parasta, että juoksen hänen luoksensa, ja te jäätte siksi aikaa tänne.»

Knight suostui. Lordi Luxellian lähti, ja hänen kiireisten askeltensa ääni häipyi pois. Knight tarkasteli yhä ruumista ja oli muutaman minuutin kuluttua aivan varma siitä, että nainen oli leikkausveitsen ja rohtojen saavuttamattomissa. Hänen raajansa alkoivat jo jäykistyä ja kylmetä. Knight peitti kasvonsa ja istuutui.

Minuutit kuluivat. Knight mietiskeli edelleen yön tapahtumia. Hänen katseensa suuntautui pöydälle, missä hän oli havainnut kirjoitusneuvoja hajallaan. Nyt hän näki ne selvemmin; siinä oli mustepullo, kynä, imupaperia ja kirjepaperia. Toisista erilleen oli työnnetty eräitä kirjepaperiarkkeja, joihin oli aloiteltu kirjeitä ne kumminkin keskeyttäen, ikäänkuin niiden muoto ei olisi kirjoittajaa tyydyttänyt. Musta lakkatanko ja sinetti näkyivät siinä myös olevan, ikäänkuin ei tavallista sulkemista olisi katsottu riittävän varmaksi. Kun nuo hylätyt arkit lepäsivät avoinna pöydällä, niin Knight voi paikaltansa lukea niihin kirjoitetut muutamat sanat. Eräs kirjeenalku kuului näin:

»Arvoisa herra. — Naisena, jolla oli kerran onnenansa rakas oma poika, minä pyytämällä pyydän teitä kuulemaan varoitustani —»

»Arvoisa herra. — Jos suvaitsette saada varoittavan sanan vieraalta, ennenkuin teidän käy mahdottomaksi peräytyä, niin kuulkaa —»

»Kunnioitettu herra. — Minä liitän tähän kirjeeseeni toisen, joka selityksiäni kaipaamatta kertoo teille hämmästyttävän tarinan. Tahdon kumminkin lisätä puolestani muutaman sanan, jotta teille käy selvemmäksi, kuinka teitä on petetty —»

Oli selvää, että näiden hylättyjen aloittelujen jälkeen oli kirjoitettu ja lähetetty neljäs kirje, jota oli pidetty kelvollisena. Pöydällä oli kaksi lakan pisaraa, ja lakkatanko oli asetettu pöydän reunalle; sen pää oli venynyt pitkäksi, mistä näkyi, että se oli sijoitettu siihen lämpimänä. Pöydän ääressä oli tuoli, jossa kirjoittaja oli istunut, imupaperissa näkyi kirjeen osoitteen jälki, ja leski rukka, joka oli noiden seikkojen aiheuttaja, lepäsi kuolleena siinä lähellä. Knight oli nähnyt riittävästi päätelläkseen, että mrs Jethway, jolla oli ollut tärkeä asia ilmoitettavana jollekin tuttavalle tai sukulaiselle, oli kirjoittanut erittäin huolellisen kirjeen ja lähtenyt itse viemään sitä postiin ja ettei hän senjälkeen ollut palannut kotiin, ennenkuin lordi Luxellian ja hän itse olivat tuoneet hänet sinne vainajana.

Koko näkymön sanomaton alakuloisuus, hänen siinä odotellessaan, vaieten ja yksinään, ei ollut nimenomaisessa ristiriidassa Knightin mielialan kanssa, vaikka hän olikin kauniin ja viehättävän neidon sulhanen ja oli vastikään ollut hänen seurassaan. Hävitetyn tornin raunioilla istuessaan hän oli tullut ajatelleeksi, että se pitkä toimettomuuden aika, johon hän oli Elfriden vuoksi joutunut, ei luultavasti ollut hyväksi hänelle, miehelle, jolla oli työ suoritettavanaan. Se voitiin nopeasti lopettaa, jos hän joudutti naimisiinmenoa.

Knigth oli omasta mielestään henkilö, joka ei ollut saavuttanut tarkoituksiaan, koska oli tavoitellut liian paljoa. Koska hän nyttemmin oli suurelta osalta luopunut aatteellisista tavoitteluistansa, hän halusi vakavasti suunnata voimansa käytännöllisempiin uomiin siten korjatakseen niitä itsehuomioivia taipumuksia, jotka eivät olleet milloinkaan tuottaneet hänelle itselleen paljoa onnea eivätkä tehneet hänen lähimmäisilleen mitään erinomaista hyvää. Se, ajatus, että hän aloittaisi uuden suuntautumisen menemällä EIfriden kanssa naimisiin, oli aikaisemmin tuntunut hänestä ylen viehättävältä, mutta tänä iltana siinä ei enää ollut entistä tenhoa. On sangen luultavaa, että Elfrideä koskevien haavelmien luhistuminen oli jossakin yhteydessä tämän vastavaikutuksen ja ajantuhlaamista koskevien vanhojen tuntojen palaamisen kanssa. Vaikka sydän olikin suuressa määrin Knightiä vallinnut, ei sen valta kumminkaan ollut niin täydellinen, että se olisi voinut helposti säilyä keskinkertaisen älyllisen virkoamisen tapahduttua.

Hänen haaveensa keskeytyivät, kun ulkoa kuului pyörien ja hevosten kavioiden ääni. Ovi aukeni, ja sisään astuivat lääkäri, lordi Luxellian ja mr Coole, ruumiintarkastaja (joka oli samana päivänä ollut Castle Boterelissa ja oli parhaillaan pakinoinut lääkärin kanssa, kun lordi Luxellian oli saapunut); heidän jäljessään tuli vielä pari hoitajatarta ja muutamia joutilaita.

Nopeasti ruumista tarkastettuaan mr Gianson selitti naisen kuolleen tukehtumiseen, jonka oli aiheuttanut hengityselimiin kohdistuva ankara puristus. Asiat järjestettiin siten, että tutkimus tulisi tapahtumaan seuraavana aamuna, ennenkuin mr Coole palaisi St. Launceen.

Pian senjälkeen kaikki elossa olevat poistuivat lesken asumuksesta, ja hän jäi kuoltuaan ihan yksin, niinkuin oli ollut yksin eläessään kaksi viimeksikulunutta vuotta.

XXXIV

Kuusitoista tuntia oli kulunut. Knight astui naisten huoneeseen palattuaan mrs Jethwayn kuolemaa koskevasta tutkimustilaisuudesta. Elfride ei ollut huoneistossa.

Mrs Swancourt tiedusteli yhtä ja toista lauluntoa ja sivuseikkoja koskevaa. Sitten hän sanoi:

»Postinkuljettaja tuli tänä aamuna kohta lähdettyäsi. Hänellä oli vain yksi kirje sinua varten. Kas tässä.»

Mrs Swancourt ojensi kirjeen hänelle. Knight otti sen vastaan hajamielisenä, mutta hämmästyi siihen katsahdettuaan, sopersi joitakin sanoja ja poistui huoneesta.

Kirje oli suljettu mustalla lakalla, ja osoitteenkirjoittajan käsiala oli ollut hänen nähtävänänsä riittävän pitkän ajan edellisenä iltana.

Knight oli kovin kiihtynyt ja haeskeli paikkaa, missä ei tarvitsisi pelätä häiritsijöitä. Oli se vuodenaika, jolloin runsas kaste säilyi varjoisten paikkojen ruohossa koko päivän. Siitä huolimatta hän lähti pienelle, pensaikon piirittämälle nurmikolle ja luki siellä kirjeen, jonka oli jo sinne astellessaan avannut.

Käsiala, sinetti, paperi, alkusanat ja kaikki muut seikat olivat hänelle heti ilmaisseet, että kirjeen oli hänelle lähettänyt Jethwayn leski, joka nyt lepäsi kylmänä ja kuolleena. Knight oli heti oivaltanut, että ne päättämättömät kirjeenluonnokset, jotka hän oli edellisenä iltana nähnyt, oli tarkoitettu juuri hänelle itsellensä. Hänen mieleensä olivat johtuneet ne muutamat sanat, jotka Elfride oli lausunut nukkuessaan höyrylaivalla — että jonkun henkilön ei pitänyt kertoa hänelle jotakin, koska siitä koituisi hänen tuhonsa — seikka, joka oli hänestä tähän saakka tuntunut niin mitättömältä, että hän oli sen melkein unohtanut. Kaikki nuo asiat herättivät häneen voimakkaan ja erittäin tuskallisen tunneliikunnon. Hänen kädessään oleva paperi värisi hänen lukiessaan:

»Kunnioitettu herra. — Nainen, joka ei voi maailmassa paljoa menettää, vaikka häntä kuinka moitittaisiin tästä teosta, haluaa antaa teille eräitä vihjauksia, jotka koskevat rakastamaanne naishenkilöä. Jos suvaitsette ottaa vastaan varoituksen, ennenkuin on liian myöhäistä, niin otatte huomioon, mitä tämän kirjoittajalla on sanottavaa.

Nainen, joka rohkaisi kunniallisen nuorukaisen rakkautta, mutta sitten
ylenkatsoi häntä niin että hän kuoli.

Nainen, joka sitten otti rakastajakseen aivan alhaissukuisen miehen,
jota naisen oma isä kielsi käymästä talossa.

Nainen, joka lähti salaa kotoansa mennäkseen naimisiin tuon miehen
kanssa, ja matkusti hänen seurassaan Lontooseen.

Nainen, joka myöhemmin samalle miehelle kirjoittaessaan meni niin pitkälle, että nimitti häntä puolisoksensa.

Nainen, joka kirjoitti tähän liittämäni kirjeen minulle, joka paremmin kuin kukaan muu tunsin jutun, ja pyysi minua pitämään häpeällisen asian salaisuutenani.

Minä toivon pian olevani kiitoksen ja moitteen tuolla puolen. Mutta
Jumala on antanut minulle voiman kostaa poikani kuoleman, ennenkuin
ottaa minut täältä pois.

Myötäseuraava kirje oli se, jonka Elfride oli kirjoittanut lyijykynällä mrs Jethwayn asunnossa:

»Parahin Mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa. Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Pyydän pyytämällä, mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa! Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille, mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua häpeään. — Teidän

Knight käänsi päänsä väsyneesti kohti kartanoa. Maaperä kohosi nopeasti sitä pensaikkoa kohti, missä hän seisoi, joten se oli melkein kartanon ensimmäisen kerroksen tasossa. Elfriden huone sijaitsi sille puolelle ulkonevassa kulmassa, ja sitä valaisi kaksi ikkunaa, jotka olivat sellaisessa asennossa, että Knight voi paikaltansa nähdä huoneeseen. Elfride oli siellä; hän oli pysähtynyt ikkunoiden keskivälille ja katseli itseänsä kuvastimessa. Hän katseli itseään kauan ja tarkkaavasti, kääntyi, heitti päänsä taaksepäin ja silmäili kuvajaistansa olkapäänsä yli.

Kukaan ei voi sanoa, mitä hän siinä lienee tarkoittanut tai haaveillut; hän teki sen kenties syvän alakuloisuuden aiheuttaman hajamielisyyden tilassa. Hän kenties huokasi sydämensä pohjasta: »Kuinka onneton olenkaan!» Mutta Knightin saama vaikutelma ei ollut edullinen. Hän siirsi katseensa harmistuneena toisaalle. Kuolleen naisen kirje vaikutti hetken sattuman nojalla paljoa voimallisemmin kuin se sinänsä olisi vaikuttanut. Olosuhteet loivat pahoihin sanoihin armottoman oikeuden kaikua, joka kuului hänen korviinsa haudan syvyydestä. Knight ei voinut pitää niitä hallussaan. Hän repi kirjeen kappaleiksi.

Hänen takanansa olevista pensaista kuului kahinaa, ja kääntyessään katsomaan Knight näki Elfriden tulevan hänen jäljessään. Kauniin tytön kasvoissa oli kaihoisa toivon hymy liian teennäisen toivorikas voidakseen syrjäyttää sen pohjalla olevaa lujasti perusteltua pelkoa. Knightin edellisenä iltana lausumat ankarat sanat painoivat vielä raskaasti hänen mieltänsä.

»Kaste saa jalkasi märiksi», huomautti Knight ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.

»Eipä mikään. Onko minun ryhdyttävä jatkamaan eilistä vakavaa keskustelua? Tuskinpa; lienee parempi olla se tekemättä.»

»En tiedä! Kuinka onnetonta kaikki onkaan! Kunpa olisit oma itsesi jälleen ja olisit suudellut minua tullessani! Minkätähden et kysy sitä minulta nyt?»

»Koko lailla liian vapaa käytös», kuuli Knight äänen mielessään hymähtävän.

»Syynä on tuo ilkeä eilinen keskustelu», jatkoi Elfride. »Voi niitä sanoja! Viime yö oli minulle musta yö.»

»Suudella! — Minä vihaan tuota sanaa! Älä puhu suutelemisesta, Jumalan nimessä! Arvelenpa, että sinulle olisi ollut edullisempaa olla puhumatta suuteloista, kun ajattelet entisiä.»

Elfride kalpeni, ja hänen kasvoihinsa tuli jäykkä ja eloton ilme. Nuo kasvot olivat nyt niin herkät, että voi hyvin ajatella sormen kosketuksen jättävän niihin valkean täplän.

Knight asteli eteenpäin ja Elfride hänen kerallaan, vaieten ja vastustelematta. Knight avasi veräjän, ja he lähtivät kulkemaan sänkipellon poikki johtavaa polkua.

»Häiritsenkö ehkä sinua?» kysyi Elfride hänen sulkiessaan veräjää.
»Pitääkö minun lähteä pois?»

»Ei. Kuulehan, mitä sanon, Elfride.» Knightin ääni kaikui matalana ja värähdellen. »Minä olen käyttäytynyt rehellisesti sinua kohtaan; tahdotko sinä menetellä samoin? Jos jokin — omituinen — suhde on vallinnut sinun ja jonkun edeltäjäni kesken, sano se nyt. On parempi, että minä sen nyt tiedän, vaikka se meidät erottaisikin, kuin jos minä saisin sen tietää vasta tuonnempana. Minussa on herännyt epäluulo. En mielelläni sano, millä tavoin, koska halveksin sellaista keinoa. Jonkin vanhan salaisuuden ilmitulo katkeroittaisi meidän elämämme.»

Knight odotti tyynen näköisenä. Hänen silmänsä olivat surulliset ja käskevät. He astelivat eteenpäin pitkin polkua.

»Annatko minulle anteeksi, jos kerron sinulle kaikki?» huudahti Elfride anelevasti.

»En voi luvata; se riippuu suuressa määrin siitä, mitä sinulla on sanottavana.»

»Etkö rakasta minua?» puhkesi hän puhumaan. »Harry, Harry, rakasta minua ja puhu minulle niinkuin ennenkin! Tee se; minä rukoilen sinua, Harry!»

»Aiotko kohdella minua rehellisesti», kysyi Knight yhä harmistuneempana, »vai etkö? Mitä olenkaan tehnyt, jotta kohtelet minua näin? Minä olen kuin lintu paulassa; kaikki tahdotaan minulta salata! Miksi niin, Elfride? Sitä minä sinulta kysyn.»

He olivat kiihdyksissään poikenneet polulta ja kulkivat nyt märässä ja hankalassa sängessä sitä huomaamatta ja siitä välittämättä.

»Mitä? Kuinka voit niin kysyä, kun varsin hyvin sen tiedät? Sinä tiedät, että minulta on tahallisesti salattu eräitä seikkoja, jotka olisivat saaneet minut käyttäytymään toisin, jos olisin ne tietänyt. Ja sinä kysyt, mitä?»

»Minä en suinkaan usko pahansuopia kirjeitten kirjoittajia ja kuiskailijoita. Minä tiedän, että sydämessäni oli rakentumassa horjumaton luottamus sinuun. Minä katsoin silmiisi ja olin niissä näkevinäni totuutta ja puhtautta niin täydellistä kuin Luoja on konsanaan naiselle suonut. Täydellistä totuutta ei sovi odottaa, mutta tavallisen totuudellisuuden minä vaadin, tai sitten ei mitään. Sano siis: onko se asia, jota salaat, mitä tärkein, vai eikö?»

»En ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos olen sinulta jotakin salannut, olen tehnyt sen siitä syystä, että sinua sydämestäni rakastan ja pelkäsin — pelkäsin — sinut menettäväni.»

»Koska et osoita minulle luottamusta, haluan esittää sinulle muutamia selviä kysymyksiä. Sallitko?»

»Tee se», virkkoi Elfride, ja hänen kasvoihinsa tuli väsyneen alistumisen ilme. »Sano karuimmat sanasi; minä kestän ne!»

»Ilmassa on sinua koskevaa häpeänhälinää, Elfride, ja minä en voi sitä edes vastustaa, kun en nimenomaisesti tiedä, mitä se on. Se ei kenties koske sinua yksin tai ei ollenkaan.» Knight laski leikkiä tunteensa katkeruudesta huolimatta. »Ranskan vallankumouksen aikana mestattiin erehdyksestä balettimestari Pariseau kuninkaan kaartin kapteenin Parisotin asemesta. Minä toivoisin, että lähistöllä olisi toinenkin ’E. Swancourt’. Katsohan tätä.»

Knight ojensi hänelle hänen mrs Jethwayn pöydälle jättämänsä kirjeen.
Elfride silmäili sitä tyhjin katsein.

»Se ei merkitse niin paljoa kuin voisi luulla!» selitti Elfride. »Se näyttää nyt kovin petolliselta, mutta sen alkuaihe oli luonnollisempi kuin osaat ajatella. Minun ainoana ajatuksenani oli varjella rakkauttamme. Kuule, Harry, se oli ainoana ajatuksenani. Eihän siinä ollut mitään erikoisempaa pahaa.»

»Niin, mutta tuon onnettoman olennon huomautuksia lukuunottamattakin siihen näyttää sisältyvän jotakin — väärää.»

»Niitä, jotka hän esitti minulle kirjoittamassaan kirjeessä — minä revin sen äsken kappaleiksi. Elfride, oletko karannut kotoasi rakastettusi kanssa? Onko tuo syytös todenperäinen, Elfride?»

Knightin kasvot synkkenivät. »Mennäksesi naimisiin hänen kanssansa?» kuului käheästi hänen huuliltansa.

»Niin. Suo se minulle anteeksi, minä pyydän. Minä en ollut vielä nähnyt sinua, Harry.»

»Vastaa minun kysymyksiini; älä sano mitään muuta, Elfride. Aioitko asiaa harkiten mennä hänen kanssaan salaa naimisiin?»

»Ja myöhemmin sinä kirjoitit hänelle nimittäen häntä mieheksesi, ja hän nimitti sinua vaimoksensa?»

»Niin, me menettelimme siten.» Hänen huulensa värähtelivät; mutta sitten hän jatkoi hieman arvokkaammin: »Olisin sen mielelläni sinulle kertonut, sillä tiesin ja tiedän, että olin menetellyt väärin. Mutta minä en uskaltanut; rakastin sinua liian paljon. Sinä olet ollut minun kaikkeni — ja olet vieläkin. Etkö anna minulle anteeksi?»

On surullista ajatella, että miehet, jotka eivät aluksi salli lausumaansa sydänkäpyjensä täydellisyyttä koskevaan arvosteluun vaikuttavan isän Jumalankaan vastakkaisen todistuksen, myöhemmin, aljettuaan heidän moitteettomuuttansa epäillä, moraalisesti heidät hirttävät sellaisen todistuksen nojalla, jota häpeisivät hyväksyä, kun on kysymyksessä koiran tuomitseminen.

Elfriden vaikeneminen, joka johtui siitä, että hän lapsellisessa yksinkertaisuudessaan otaksui olevansa paljoa syyllisempi kuin todellisuudessa olikaan, oli tehnyt kohtalokasta työtä Knightin mielessä. Nyt, kun ensimmäinen mahdottomia tavoitteleva haave oli särkynyt, tuo aaterikas mies häilähti liian kauas vastakkaiseen suuntaan. Jokainen Elfriden ilme ja ele — jokainen säikähdys — jokainen hämmennyksen sana — merkitsi Knightille hänen arvottomuutensa todistusta.

»Kuulehan, Elfride, meidän täytyy jättää kaikki kohteliaisuudet», sanoi Knight. »Katso minua silmiin, ja niin totta kuin uskot taivaan Jumalaan, sano minulle vielä yksi asia. Olitko karatessasi yksin hänen kanssaan?»

Sana iski kuin ukonnuoli, ja maa ja taivaskin tuntui kärsivän. Knight käänsi kasvonsa pois. Elfriden ilme osoitti äärimmäistä epätoivoa, jonka aiheena oli se, ettei hän kyennyt esittämään asioita todellisessa hahmossaan — epätoivoa, joka ei ainoastaan luovu tavoittelemasta suoranaista selitystä, vaan väsyneenä jättää vielä mainitsematta kaikki mahdolliset lieventävät seikat.

Tämä näky oli monet vuodet Knightin silmien verkkokalvoon piirtyneenä: Kuollut, ruskea sänkipelto, siinä rikkaruohoja, ja etäällä rivi pyökkejä, jotka peittivät kartanon näkyvistä ja joiden lehdet nyt olivat punaiset ja kuolemansairaat.

»Sinun täytyy unohtaa minut», sanoi Knight. »Me emme mene naimisiin,
Elfride.»

Elfriden äärimmäisen kidutettu ilme osoitti, millaista pelontuskaa nuo sanat hänen sielussaan aiheuttivat.

Hän loi epäillen katseensa Knightiin ja yritti nauraa, ikäänkuin noiden lausuttujen sanojen epätodellisuuden olisi täytynyt olla ihan varma.

»Sinä et puhu vakavissasi, minä tiedän sen — toivon sitä. Minä kuulun varmasti sinulle, ja pidäthän sinä minut omanasi?»

»Elfride, minä olen puhunut sinulle liian karusti; olen sanonut, mitä minun olisi pitänyt vain ajatella. Minä pidän sinusta; salli minun antaa hyvä neuvo. Mene naimisiin miehesi kanssa niin pian kuin suinkin. Kuinka lienettekin toisiinne kyllästyneet, te kuulutte toisillenne, ja minä en aio astua teidän väliinne. Luuletko, että voisin sen tehdä — että voisin sitä ajatellakaan? Jos et voi nyt mennä hänen kanssaan naimisiin ja jos joku toinen ottaa sinut vaimoksensa, älä ilmaise hänelle salaisuuttasi naimisiin mentyäsi, ellet ole sitä ilmaissut aikaisemmin. Rehellisyys muodostuisi silloin kiroukseksi ja tuomioksi.»

Hänen lausumansa sai Elfriden yhä suuremman hämmingin valtaan. Elfride huudahti:

»Ei, ei; minä en tahdo olla kenenkään vaimo, ellen ole sinun vaimosi; ja minun täytyy kuulua sinulle!»

»Mutta ethän voi tarkoittaa — että — että — lähdet pois ja jätät minut etkä ole minulle enää mikään — ethän, ethän!»

Hänen sanansa hukkuivat suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin. Hän vaikeni ja silmäili yhä edelleen Knightin kasvoja etsien niistä sitä toivon sädettä, jota niistä oli mahdoton löytää.

»Minä lähden sisään», sanoi Knight. »Älä sinä lähde kanssani, Elfride; minä en sitä halua.»

Hän lausui jäähyväisensä ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä yksi ainoa päivä — kevyesti, kuten hän oli monesti ennen lausunut sellaisia tilapäisiä jäähyväisiä — ja Elfride näytti ne sellaisiksi käsittävän. Knightilla ei ollut voimaa sanoa hänelle avoimesti lähtevänsä iäksi; hän tuskin tiesi itsekään varmasti, että oli niin laita, ei tietänyt, tulisiko hän kenties syöksymään takaisin, vastustamattoman tunnevirran viemänä, vai kykenisikö riittävässä määrin voittamaan itsensä — ja Elfriden sellaisena kuin hän eli hänen sielussaan — voidakseen tehdä tuosta erosta lopullisen ja esiintyä maailmalle jälleen kehenkään naiseen sitomattomana.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän lähti kartanosta jättäen jälkeensä määräyksen, että ellei hän palaisi illalla, hänen matkatavaransa tulisi lähettää hänen huoneistoonsa Lontoossa, mistä hän aikoi kirjoittaa mr Swancourtille selittääkseen äkillisen lähtönsä syyn. Hän laskeutui laaksoon eikä voinut olla kääntämättä päätänsä. Hän näki sänkipellon ja sen keskellä hoikan tytön — taivasta vasten kuvastumassa. Elfride, totellen kuten ainakin, oli liikahtanut tuskin askeltakaan, koska Hän oli käskenyt jäämään. Knight katsahti ja näki hänet jälleen — näki hänet viikkoja ja kuukausia varten. Sitten hän käänsi katseensa toisaalle, pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkäistä pois tuon näyn, huokasi tuskaisesti ja kulki eteenpäin.

XXXV

Endelstowista lähdettyään Knight oli seuraavan päivän iltana huoneessaan Lontoossa. Vihmasade peitti kaupungin kosteaan vaippaansa muodostaen alakuloisen hohtelun jokaisen hyvinvalaistun kadun yläpuolelle. Sade ei ollut vielä kestänyt riittävän kauan saadakseen nopeasti liikkuvat ajoneuvot raikkaasti kolisemaan puhtaaksi pestyllä katukivityksellä, vaan teki käytävät ja ajotiet liukkaiksi ja jalkoihin ja pyöriin tarttuviksi.

Knight seisoi tulisijan luona silmäillen sen sammuvaan hiillokseen, ennenkuin lähti suorittamaan ikävää matkaa kotiinsa Richmondiin. Hänellä oli hattu päässään, ja kaasuvalo oli sammutettu. Kadunpuolisen ikkunan uudin ei ollut vedetty alas, ja valon mukana, joka lankesi huoneen kattoon, tuli tavanomaisen jaarittelun asemesta vain nopeasti lausuttuja sanoja, jotka olivat pikemmin välttämättömyyden kuin valinnan aiheuttamia.

Hänen seisoessaan siinä odottamassa niiden muutamien minuuttien kulumista, jotka hänellä vielä oli junanlähtöön, hänen korvaansa kuuluviin ääniin sekaantui ovelta kuuluva kevyt koputus. Se oli aluksi niin heikko, että kadun hälinä sen melkein hukutti. Kun se uudistui, niin Knight lähti läpi eteishuoneen, joka oli täynnä kirjoja ja rihkamaa, ja avasi oven.

Porrastasanteella, kaasulampun alla seisoi hento naishenkilö. Hän syöksähti eteenpäin, kiersi käsivartensa Knightin kaulaan ja huudahti pidätetyin, valittavin äänin:

»Harry, sinä surmaat minut! Minä en voinut olla tulematta. Älä aja minua pois, ethän! Suo anteeksi, että Elfridesi on tullut — minä rakastan sinua!»

»Älä loukkaa minua äläkä minua rankaise — ethän sitä tee! Minä en voinut olla tulematta; tuska oli minut tappaa. Eilen illalla, kun sinä et palannut, minä en voinut sitä kestää — en voinut! Salli minun vain olla luonasi ja nähdä kasvosi, Harry, minä en pyydä mitään muuta.»

Hänen silmäluomensa olivat kuumat ja tulehtuneet ylenmääräisestä itkemisestä, ja hänen poskiensa herkän ruusunpunan oli tärvellyt alinomainen taskuliinan hankaus hänen pyyhkiessään runsaita kyyneliänsä.

»Olen. Kun sinä et tullut illalla, minä istuin ja odotin sinua tulevaksi — ja yö oli minulle pelkkää tuskaa — ja minä odotin odottamistani, ja sinä et tullut! Kun sitten oli aamu, ja kirjeesi sanoi, että olit mennyt, niin minä en voinut sitä kestää; minä karkasin St. Launceen ja tulin tänne junalla. Olen matkustanut koko päivän, ja ethän sinä lähetä minua takaisin, ethän, Harry, sillä minä rakastan sinua aina kuolemaani asti?»

»On sittenkin väärin, jos jäät. Mitä oletkaan tehnyt, Elfride? Sinä tärvelet hyvän maineesi, kun karkaat tuolla tavoin luokseni! Eikö ensimmäinen kokemuksesi riittänyt pidättämään sinua?»

»Maineeni! Harry, minä kuolen pian, ja mitä hyötyä minulla sitten on maineestani? Kunpa vain minä olisin mies ja sinä olisit nainen, niin minä en hylkäisi sinua sellaisen pienen virheen vuoksi! Et saa ajatella, että karkaamiseni silloin oli mikään erinomaisen paha asia. Ah, kuinka toivonkaan, että sinä olisit karannut kahdenkymmenen naisen keralla ennenkuin tunsit minut, jotta voisin sinulle osoittaa, etten pidä sitä minään vikana, vaan olisin iloinen siitä, että olen sinut vihdoin saanut omakseni! Kunhan vain tuntisit minut oikein, Harry, kun tietäisit, kuinka vilpitön minä olen. Enkö voi olla sinun omasi? Sano, että rakastat minua kaikesta huolimatta äläkä erota minua enää itsestäsi, ethän. Minä en voi sitä kestää — pitkät tunnit ja päivät ja yöt kuluvat, ja sinä et ole luonani, vaan poissa, koska vihaat minua!»

»Minä en sinua vihaa, Elfride», virkkoi Knight leppoisasti, tukien häntä käsivarrellaan. »Mutta sinä et voi nyt jäädä tänne — minä tarkoitan: juuri nyt.»

»Voipa niin olla — mutta toivoisin voivani jäädä. Minä pelkään, että jos — sinä et enää minua näe — tapahtuu jotakin synkkää, ja me emme enää kohtaa toisiamme. Jos en ole kyllin hyvä sinun vaimoksesi, Harry, niin tahtoisin olla palvelijanasi ja elää luonasi, jotten joudu kauas pois, missä en saa sinua milloinkaan nähdä. Kunhan vain saan olla luonasi, en muusta välitä!»

»Ei, minä en voi lähettää sinua pois; en voi. Jumala tietää, millainen synkkä tulevaisuus voi koitua tämän illan työstä, mutta minä en voi lähettää sinua pois! Sinun pitää istua, ja minä koen koota ajatuksiani nähdäkseni, mitä on paras tehdä.»

Samassa kuulivat molemmat ulko-ovelta voimakasta koputusta ja kellonsoittoa, joka kaikui talon perustuksista aina ullakolle asti. Ovi kuului kohta aukenevan, eteisessä lausuttiin joitakin kiireisiä sanoja, ja sitten nousi joku raskain askelin portaita ylös.

Porrastasanteelle ilmaantuivat mr Swancourtin punastuneet, harmistuneet ja ankarat kasvot. Hän nousi ylemmäksi ja tuli heidän molempien luo. Närkästyneenä silmäten Knightin yli ja ohitse hän kääntyi vapisevan tytön puoleen.

»Elfride! Löydänkö sinut vihdoinkin? Sellaisiako temppuja teetkin, neitiseni? Milloin tuleekaan loppu typeryykseesi ja milloin alat käyttäytyä niinkuin kunniallisen naisen tulee? Pitääkö minun nimeni ja sukuni joutua häpeään tekojen vuoksi, jotka olisivat mahdottomat pesijättären tyttärellekin? Tulehan, neitiseni, tule!»

»Hän on kovin väsynyt!» virkkoi Knight, äänessä äärimmäinen tuska. »Älkää kohdelko häntä ankarasti, mr Swancourt — sallikaa minun pyytää teitä olemaan hänelle hyvä ja rakastamaan häntä!»

»Teille, herraseni», sanoi mr Swancourt kääntyen hänen puoleensa ikäänkuin nimenomaisesta olosuhteiden pakosta, »minulla on varsin vähän sanottavaa. Voin vain huomauttaa, että mitä pikemmin pääsen poistumaan läheisyydestänne, sitä iloisempi olen. En ymmärrä, miksi ette voineet kohdella tytärtäni kunniallisen miehen tavoin. Minkätähden hän — typerä, kokematon tyttö — on tähän mielettömyyteen houkuteltu, on minulle käsittämätöntä. Jos hän ei olisikaan osannut paremmin menetellä kuin karata kotoansa, niin teidän olisi pitänyt osata se estää.»

»Syy ei ole hänen; hän ei ole minua houkutellut, isä! Minä olen tullut hänen tietämättään.»

»Jos halusitte kihlauksen purettavaksi, miksi ette sanonut sitä suoraan? Ellette ensinkään ajatellut mennä naimisiin, miksi ette jättänyt häntä rauhaan? Totisesti kirvelee sydäntäni, kun on pakko ajatella niin huonoa miehestä, jota on luullut ystäväkseen!»

Knight, jonka mieli oli kuoleman-väsynyt, ei ponnistautunut tuohon vastaamaan. Kuinkapa hän olisikaan voinut itseänsä puolustaa, kun hänen puolustautumisensa olisi ollut Elfriden syyttämistä? Niin ollen hän tunsi murheellista tyydytystä salliessaan Elfriden isän ajatella ja puhua väärin. Heikko ilonsäde tuikahti hänen synkkään mieleensä, kun hän ajatteli, että kirkkoherra tulisi aina luulemaan hänen vietelleen Elfriden karkaamaan.

»No, tuletko?» sanoi mr Swancourt jälleen. Hän tarttui Elfriden vastustelemattomaan käteen, pisti sen kainaloonsa ja talutti hänet portaita alas. Knightin katse seurasi Elfrideä, viime hetkenä synnyttäen hänessä kiihkeän toivon, että Elfride kääntyisi katsomaan taaksensa. Mutta Elfride meni menojansa kertaakaan taaksensa katsahtamatta.

Knight kuuli oven avautuvan — ja jälleen sulkeutuvan. Kääntyvien ajoneuvojen pyörät raapaisivat väistökiveä, sitten kuului mainittavan matkan päämäärä. Ovi iskettiin kiinni, pyörät lähtivät vierimään, ja he olivat poissa.

Elfriden käynnin jälkeen Knightin mielessä raivosivat kamalan ristiriitaiset tunnot. Hänen vaistonsa, tunteensa — tai miten sitä nimitettäneenkään — yllytti häntä ottamaan Elfriden omaksensa ja olemaan hänen hellänä suojelijanansa halki elämän. Sitten hänen mieleensä johtui se hävittävä ajatus, että Elfriden lapsellinen, harkitsematon ja varomaton hänen luoksensa pakeneminen vain osoitti, kuinka se, mikä on soveliasta, ilmeni hänelle pelkkänä kuolleena kirjaimena, että hänen piittaamattomuutensa merkitsi ainoastaan sopivaisuuden laiminlyömistä ja että oli varsin luonnollista, jos sellainen nainen oli joutunut aikaisemmin petetyksi. Hän sanoi itsekseen, katkeran kyynillisesti: »Epäluuloinen, varovainen nainen, joka kuvittelee lähimmäistensä taipuvan tekemään pimeitä ja pahoja tekoja, on aivan liian ovela joutuakseen miehen pettämäksi; Elfridenlaiset luottavaiset olennot ne lankeavat.»

Tunnit ja päivät kuluivat, ja Knight pysyi yhä toimettomana. Ajan kuluminen, joka heikensi hänen läsnäolonsa sydäntä-avaavaa vaikutusta, lisäsi ymmärryksen hajottavaa kykyä. Elfride rakasti häntä, hän tiesi sen, ja hän puolestaan ei voinut lakata häntä rakastamasta, mutta naimisiin hän ei ajatellut hänen kanssaan mennä. Kunpa hän olisikin voinut jälleen olla hänen oma Elfridensä — se nainen, joka hän oli näyttänyt olevan — mutta se nainen oli kuollut ja kuopattu, ja hän ei tuntenut häntä enää! Ja kuinkapa hän voisikaan naida tämän Elfriden, joka ei olisi ollut hänelle muuta kuin pelkkä mielenkiintoinen, surkuteltava tuttavuus, jos hän olisi nähnyt hänet alunpitäen sellaisena kuin hän oli.

Knightin mieltä kalvoi ajatus, että hänellä oli nyt mitä vereksimpänä omana kokemuksena asiaintila, jonka veroista hän ei ollut milloinkaan kuvitellut mieluisassa yhteiskuntafilosofiassaan enempää kuin satiirisissa kirjoitelmissaankaan.

Tämän miehen elämän moraalinen moitteettomuus ansaitsi kaikkea kiitosta, mutta älyllisestä terävyydestään huolimatta Knightissä oli joltinenkin annos sitä vääräpäisyyttä, joka on ylen vilpittömissä henkilöissä enimmälti havaittavissa. Hänen mielestään totuus oli liian kirkas ja puhdas asia joutuakseen sekoitetuksi erehdyksiin niin toivottomalla tavalla kuin käytännöllisten henkilöiden tapana on. Huomattuaan nyt erehtyneensä otaksuessaan Elfriden moitteettomaksi, mikään maailmassa ei voinut saada häntä uskomaan, ettei neito sittenkään ollut niin kehno.

Knight viipyi kaupungissa pari viikkoa tuskin mitään muuta tehden kuin häilyen tunteittensa ja mielipiteittensä välimaalla. Yksi ainoa ajatus pysyi järkkymättömänä: että oli parempi Elfridelle ja samoin hänelle itselleen, etteivät he enää toisiansa kohdanneet.

Kun hän silmäili kirjahyllyissään olevia nidoksia (joista vain harvoja oli avattu senjälkeenkuin Elfride oli ottanut hänen sydämensä valtoihinsa), niin niiden koskematon ja moitteeton järjestys soimasi häntä nuoruutensa ja varhaisen miehuusikänsä uskon luopioksi. Ne tuntuivat hänelle sanovan, että hän oli hylännyt pettämättömät ystävänsä häilyvään naiseen kohdistuvan epävakaisen ilon vuoksi, joka nyt oli kääntynyt katkeruudeksi. Se askeettisuuteen taipuva itsekieltäytymyksen henki, joka oli elähdyttänyt Knightia entisinä aikoina, oli luopunut hänestä lemmen syttyessä, ja sen mukana oli hävinnyt se itsensäkunnioituskin, joka oli korvannut omiin saavutuksiin kohdistuvan tyydytyksen tuntoa. Pikku Elfride rukka, jolla aikaisemmin oli ollut sija hänen uskonnossaan, alkoi nyt saada kiusauksen sävyä. Oli kenties inhimillistä ja täysin luonnollista, ettei Knight milloinkaan tullut ajatelleeksi, eikö hänellä kenties olisi ollut syytä pieneen uhrautumiseen sen pelkäämättömän antaumuksen vuoksi, jota Elfride oli osoittanut pelastaessaan hänen henkensä.

Tuntien Antoniuksen tavoin suutelemalla menettäneensä kuningaskuntia ja provinsseja Knight ryhtyi aprikoimaan, kuinka oli tullut ilmaisseeksi Elfridelle syvempiä salaisuuksiansa ja tarkoituksiansa. Kenellekään miehelle hän ei olisi milloinkaan sellaisia tunnustuksia esittänyt. Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän ollut kyennyt pidättymään kertomasta hänelle suunnitelmista, jotka oli kätkenyt mielensä salaisimpiin komeroihin?

Knightilla oli vankka äly, joka voi kohota sydämen ilmakehän yläpuolelle ja havaita, että hänen samoinkuin toistenkin ihmisten rakkautta kykenivät muuntamaan paikka ja olosuhteet. Samalla tuo havainto oli surun lisänä:

Mutta koska hän oli vakuutettu siitä, että tämän kaipauksen kuolema oli parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua, hän ei säikkynyt sen edistämistä. Hän sulki huoneensa, katkaisi toistaiseksi suhteensa kustantajiin ja jätti Lontoon lähteäkseen mannermaalle. Me jätämme hänet vaeltelemaan — vailla tarkoitusta, ellemme ota huomioon nimellistä seikkaa: Elfriden unohtumisen jouduttamista.

XXXVI

»En ollenkaan ymmärrä, mikä näitä St. Launcen asukkaita on alkanut vaivata.»

»Juuri niitä, 'hyviä päiviä’ ja kädenpudisteluja, vieraaksi kutsumisia ja sinun vointiasi koskevia helliä tiedusteluja, John.»

Nuo sanat muodostivat osan John Smithin ja hänen vaimonsa välisestä keskustelusta eräänä lauantai-iltana Knightin Englannista-lähdön jälkeisenä keväänä. Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt takaisin Intiaan, ja tämä uuttera pariskunta oli muuttanut lordi Luxellianin puistosta Endelsstowista mukavaan tien vieressä sijaitsevaan asumukseen lähelle St. Launcea, missä John oli omissa nimissään avannut pienen kiviveistämön.

»Kun tulimme tänne kuusi kuukautta sitten», jatkoi mrs Smith, »niin kauppiaat puhuttelivat minua ainoastaan myymäläpöytänsä yli, vaikka olinkin jo monena vuotena maksanut heille kauniit rahat ostoksistani. Jos satuin tapaamaan heidät kadulla puolisen tuntia jälkeenpäin, niin he tuijottelivat kasvoihini ikäänkuin olisin ollut heille ihan outo.»

»Niin tekivät, hävyttömät. Kylmäkiskoiset silmäilivät päälakeni yli, sivuitseni, olkapäitseni, mutta ei erehdyksestäkään silmiini. Hyvänluontoisemmat käänsivät kasvonsa etelään, jos minä tulin idästä, pujahtivat poikkikadulle, jos minä uhkasin jakaa heidän kanssaan katukivityksen. Korea nuori kirjakauppias teki samoja temppuja, teurastajan tyttäret ja verhoilijan nuoret miehet niinikään. Ylen ystävällisiä, kun ollaan kaupoissa kenenkään näkemättä, mutta viisi välittäen vanhasta akasta, kun ovat ylhäisiä olevinaan».

»Mutta nytpä on kaikki toiseksi käännähtänyt. Tuskin olin ehtinyt torille, kun mrs Joakes kaiken kaupungin nähden syöksyi luokseni ja sanoi: 'Mrs Smith kulta, te olette varmaan matkasta väsynyt! Tulkaa sisään hieman haukkaamaan! Teidän pitää tulla, välttämättä, vanhan tuttavan! Muistattehan, kuinka kävimme etsimässä pöllön höyheniä Linnan raunioista?’ Kun ei voi koskaan tietää, mitä joutuu tarvitsemaan, niin vastasin kohteliaasti. Olin tuskin ehtinyt kadunkulmaan, kun lupaava nuori asianajaja, Sweet, joka on täysi teikari, hengästyneenä juoksi jälkeeni. ’Mrs Smith’, sanoo hän, 'suokaa anteeksi häikäilemättömyyteni, mutta hameenne helmassa on takkiainen, jonka olette tuonut maalta mukananne; sallikaa minun ottaa se pois.’ Usko jos tahdot, se tapahtui ihan kaupungintalon edustalla. Mitä tämä äkillinen ystävällisyys oikeastaan tarkoittaa?»

»Katumusta! Onko muuta sinunlaistasi hölmöä, John? Oletko kuullut katuvan sellaisen miehen, jolla on rahaa taskussa ja viisikymmentä vuotta elettävänä?»

»Niin tuota, olen sitä minäkin ajatellut», virkkoi John, syrjäyttäen kysymyksen tuskin asiaankuuluvana, »että minun osakseni on tänään tullut enemmän sydämellisyyttä kuin koko sinä aikana, jonka olemme täällä asuneet. Vanha raatimies Tope astui keskelle katua pudistamaan kättäni — totisesti. Minä kun oli työasussani, niin pidin tuota merkillisenä. Niin, ja sitten tuli nuori Werrington.»

»Sieltä Hill Streetin varrelta; soittaa ja myy huiluja, torvia ja viuluja. Hän jutteli Egliskerryn, sen erittäin pienen vanhanpojan kanssa, jolla on rahoja osakkeissa. Minä olin kulkemassa ohi mitään ajattelematta ja odottamatta päännyökkäystäkään sellaisilta pomoilta, työasussani kun olin —»

»Aina sinä menetkin kaupunkiin työvaatteissasi. Pyysipä sinua vaihtamaan kuinka koreasti tahansa, siitä ei ole mitään apua.»

»No niin, minä olin joka tapauksessa työasussani. Werrington näki minut. 'Kas, mr Smith! Kaunis aamu, erinomainen työilma’, sanoo hän niin äänekkäästi ja ystävällisesti kuin olisin hänet kohdannut jossakin syvässä onkalossa, missä hänellä ei olisi ollut ketään muuta puhekumppania. Se oli merkillistä, sillä Werrington on pomomiesten ensimmäisiä.»

»Suotte varmaan anteeksi, mrs Smith, mutta tämä kaunis kevätsää houkutteli meitä liiaksi. Niin, me emme pysyneet alallamme; minä tartuin mrs Trewenin käsipuoleen kohta, kun olimme juoneet kupin teetä, ja niin me lähdimme. Kun sitten näimme teidän krookuslavanne kauniissa kukassa, niin uskalsimme käydä sisään. Me katselemme puutarhaa, ellette pane pahaksenne.»

»Emme ollenkaan», sanoi mrs Smith; ja niin he katselivat puutarhaa. Kohta heidän toisaalle käännyttyänsä mrs Smith kohotti hämmästyneenä kätensä. »Siunatkoon!» sanoi hän.

Ällistynyt John Smith lähti ulos ja nojasi puutarhan aitaan, ajatuksiansa keräillen. Hän ei ehtinyt siinä olla kahta minuuttia, kun kuului pyörien kolinaa, ja pian tulivat näkyviin vaunut. Niissä istui hienonnäköinen lady, asennollansa kreivittären kaltainen. Ehdittyään Smithin veräjälle hän käski ajomiestä pysähdyttämään.

»Ah, mr Smith, olenpa iloinen nähdessäni teidät niin terveenä. En voinut olla hetkiseksi pysähtymättä onnitellakseni teitä ja mrs Smithiä siitä onnesta, joka on tullut osaksenne. Voit ajaa eteenpäin, Jooseppi.»

Mrs Smith syöksyi esiin laakeripensaan takaa, missä oli seisonut mietteissään.

»Olinpa vähältä nostaa hattuani», virkkoi John, »ihan samoin kuin olisin tehnyt lady Luxellianin kohdatessani vuosia sitten.»

»Majatalon emäntä — mikäs hänen nimensä olikaan? Mrs — mrs — 'Haukan’ emäntä!

»Majatalon emäntä! Sitä Smithin suvun kömpelyyttä! Olisihan sopinut sanoa Haukan hotellin rouva, koska kerran kohteliaisuutta harrastamme. Ihmiset ovat kyllä naurettavia, mutta anna heille, mitä heille kuuluu.»

On mahdollista, että mrs Smith oli tahtomattansakin leppymässä noiden St. Launcen väestön keskuudessa ilmenneiden ylen ystävällisten seikkojen vuoksi. Ja niiden kannalta katsoen oli varsin toivottavaakin, että niin kävi. Se harrastus, jota tuon kaupungin tottumattomat asukkaat osoittivat ylen omituisella tavallansa, oli aito mielenkiintoa ja sinänsä yhtä arvokas kuin laajempien yhteisöjen hiotummat hymyilyt.

»Minä kysyn heiltä, paukautan», kuiskasi John eukollensa. »Minä sanon:
’Me vaellamme pimeydessä — sallinette minun kysyä jotakin, mr ja mrs
Trewen. Mistä johtuukaan, että olette kaikki tänään niin ystävällisiä?’
Mitä arvelet? Tuo kuulostaisi oikealta ja oivallettavalta, eikö totta?»

»Ei sanaakaan! Hyvä isä, oppiiko tuo mies milloinkaan oikein käyttäytymään!»

»Täytyy varmaan olla ylpeä hetki teille, mr ja mrs Smith, kun poikanne on tullut niin kuuluisaksi», virkkoi pankinjohtaja lähestyessään.

»Ahaa, Stephenistä on kysymys — sen arvasin!» sanoi mrs Smith riemuiten itsekseen.

»Siitähän puhuu koko kaupunki. Arvoisa pormestarimme viittasi siihen puheessaan eilen illalla klubissa.»

»Mitä? Teidän poikaanne ovat juhlineet varakuvernöörit ja parsilaisprinssit ja ties kutka kaikki Intiassa. Hän on hyvä tuttava nabobien kanssa, ja hänen tehtäväksensä on annettu piirustaa iso palatsi, tuomiokirkko, sairaaloita, kouluja ja kaupungintaloja ja linnoituksia hallitsevien valtojen, kristittyjen samoinkuin pakanoidenkin, yhteisestä suostumuksesta.»

»Se oli luettavana eilisissä St. Launcen Uutisissa, ja meidän hyvinarvoisa pormestarimme liitti asian puheeseensa eilen illalla kerrassaan mestarillisesti.»

»Siinä hyvinarvoisa pormestarimme teki varsin kauniisti, epäilemättä», sanoi Stephenin äiti. »Minä toivon, että pojalla on älyä pitää, mitä hänellä on; mutta miehet ne ovat niissä asioissa yksinkertaisia. Joku nainen hänet varmaan onkii omaksensa.»

»Niin, mr ja mrs Smith, jopa joutuu ilta, ja meidän täytyy tästä lähteä. Mutta muistakaa, että joka lauantai, kun tulette torille, olette meillä aivan kuin kotonanne. Siellä on aina kupponen teitä varten, niinkuin on ollut jo monta kuukautta, vaikka olette ehkä sen unohtaneet. Minä olen suorapuheinen nainen ja sanon mitä ajattelen.»

Kun vieraat olivat lähteneet, aurinko oli laskenut ja kuu alkoi valaista asumuksen seiniä, istuutuivat John Smith ja hänen vaimonsa tutkimaan sanomalehteä, jonka olivat kiireesti hankkineet itselleen kaupungista. Ja kun lukeminen oli päättynyt, he harkitsivat, kuinka parhaalla tavalla sopeutuisivat heille asetettaviin uusiin sosiaalisiin vaatimuksiin, ja mrs Smith arveli sen voivan tapahtua ainoastaan uusia huonekaluja hankkimalla ja asumusta avartamalla.

»Ja sitten, John, paina mieleesi eräs asia», lausui hän lopuksi. »Kun Stephenille kirjoitat, älä missään tapauksessa milloinkaan mainitse Elfride Swancourtin nimeä. Me olemme siirtyneet pois paikkakunnalta emmekä tiedä hänestä mitään, paitsi jos satumme jotakin kuulemaan. Poika näyttää alkavan hänestä irtautua, ja minä olen siitä iloinen. Pimeä oli se hetki, jona hän ensi kerran iski silmänsä tyttöön. Se perhekunta ei ole kohdellut häntä ollenkaan hyvin, niin että pitäkööt verensä, jos haluavat. Minä tiedän, että poika häntä vielä ajattelee, mutta ei niin lohduttomasti. Älä siis yritä saada hänestä mitään tietää; me emme osaa vastata pojan kysymyksiin. Sillä tavalla hän vihdoin mielestä hälvenee.»

XXXVII

Knight lähti harhailemaan etelään muka tutkiaksensa mannermaan muinaismuistoja.

Hän asteli Amiensin tuomiokirkon korkeiden holvikaarien alla, oleskeli Ardennien apottiluostarin vaiheilla, kiipesi Laonin merkillisiin torneihin, tutki Noyonia ja Rheimsiä. Sitten hän lähti Chartresiin ja tarkasteli sen suomuisia huippuja ja omituisia veistokoruja ja oleskeli Coutancen seutuvilla. Hän souteli Mont St. Michelin juurella saaden näkyviinsä sen pintaa koristavien rappeutuvien rakennusten vaihtelevat ääriviivat. St. Ouensissa ja Rouenissä hän viipyi useita päiviä, samoin Vezelayssä, Sensissa ja monen muun pyhitetyn muistomerkin luona. Sitten hän luopui varhaisranskalaisen taiteen tutkimisesta yhtä tarkoituksettoman äkillisesti kuin oli sen aloittanut ja lähti kauemmaksi, Ferraraan, Paduaan ja Pisaan. Keskiaikaisten asiain kyllästämänä hän koki Rooman Forumin vaikutusta. Sitten hän katseli kuun ja tähtien valon väikkeitä Napolin lahdella. Hän kääntyi Itävaltaan, hermostui ja masentui Unkarin ja Böömin tasangoilla ja virkistyi Karpaattien rinteiden raikkaissa tuulissa.

Sitten hän löysi itsensä Kreikasta. Hän kävi Maratonin kentällä ja yritti kuvailla mieleensä persialaisten häviötä, nousi Mars-kukkulalle kuvitellakseen Paavalin puhumassa muinaisille ateenalaisille, lähti Thermopylain solaan ja Salamis-salmeen kerratakseen persialaisten toisen hyökkäyksen tapahtumia — hänen tarkoitustensa ollessa sangen sekasortoisia. Knight kyllästyi näihin seutuihin niinkuin kaikkiin muihinkin. Sitten hän koki maanjäristyksen Joonian saaristossa ja lähti Veneziaan. Siellä hän puikkelehti gondolassa pitkin Canale Grandea ja oleili kaduilla ja toreilla yön aikaan, jolloin laguunit lepäsivät rasvatyyninä eikä kuulunut muuta ääntä kuin keskiöiset kellonlyönnit. Sitten hän vietti viikkoja Wienin, Berliinin ja Pariisin museoissa, taidekokoelmissa ja kirjastoissa ja palasi vihdoin kotiin.

Niin me vierimme ajan keralla helmikuiseen ehtoopäivään, jota erottaa viisitoista kuukautta siitä hetkestä, jolloin Elfride ja hänen rakastajansa erosivat toisistaan ruskealla sänkipellolla lähellä meren rannikkoa.

Kaksi miestä, jotka ilmeisesti eivät olleet lontoolaisia ja joiden ulkonäössä oli jonkinlaista muukalaisuuden leimaa, kohtasivat toisensa sattumalta käyskellessään erästä Hyde Parkin läpi johtavaa hiekkapolkua. Nuorempi, joka silmäili ympärilleen enemmän kuin vastaantulija, näki hänet hieman aikaisemmin kuin toinen kohotti katseensa maasta, johon se näytti yleensä kiintyvän miehen ollessa vaipuneena omiin mietteisiinsä.

Kummankin mielessä tapahtui nyt liikuntoja, joiden samanaikaisena tuloksena oli, että heidän kasvojensa avoin ja ystävällinen ilme näytti jähmettyvän. Seuraavat heidän lausumansa sanat ilmeisesti peittivät molemminpuolista väkinäisyyden tuntoa.

»Viime vuonna pitivät teistä melua St. Launcessa. Taisi olla lehdessä jotakin sentapaista.»

»Minä kiitän, mutta ne eivät ole mitään kovin erinomaista. Luonnollinen asiainkulku ammattiuralla, kun ei satu mitään esteitä tielle.»

Sanat tuntuivat alkavan loppua, kuten ainakin, kun keskustelijoina ovat nimelliset ystävät, jotka havaitsevat lakanneensa olemasta todellisia, mutta eivät ole vielä vaipuneet pelkän tuttavuuden tasoon. Kummankin katse harhaili pitkin puistoa. Knightin mielessä lienee kuluneena aikana ollut Stephenin käytös heidän viimeksi kohdatessaan, ja hän lienee yrittänyt tukahduttaa aikaisempaa Stephenin menestykseen kohdistuvaa mielenkiintoansa, koska piti sitä asiaankuulumattomana. Stepheniä taas varmaan vallitsivat tunteet, joiden aiheena oli se usko, että Knight oli riistänyt häneltä rakastetun naisen.

Sitten Stephen Smith esitti kysymyksen, käytöksessä ja äänensävyssä eräänlainen häikäilemättömyys, jonka piti salata sitä tosiasiaa, että seikka oli hänelle paljoa merkityksellisempi kuin hänen ystävänsä oli voinut milloinkaan kuvitella.

»En», virkkoi Stephen, alakuloisesti ja tyynesti, niinkuin sairaalassa makaava henkilö. Ollenkaan tietämättä, tunsiko Knight hänen aikaisempia Elfrideen kohdistuvia vaatimuksiansa, hän kuitenkin päätti uskaltaa lausua vielä joitakin sanoja asiasta, joka häntä kiusasi ja viehätti samalla kertaa.

»Kihlauksenne on siis purkautunut», sanoi hän. »Muistattehan, että kohtasin teidät kerran miss Swancourtin seurassa?»

Stephenin ääni hieman petti, vaikka hän tarmokkaasti yrittikin sitä estää. Toiminta Intiassa ei ollut vaimentanut hänen tunteitansa siinä määrin, että hän olisi kyennyt niitä täysin vallitsemaan.

»Se on purkautunut», vastasi Knight nopeasti. »Useinhan kihlausten käy niin, — onneksi tai onnettomuudeksi.»

»Sitä osaan tuskin sanoa. Pääasiallisesti olen liikkunut Euroopassa, ja teitä kenties huvittaa se tieto, että olen yrittänyt vakavasti tutkia mannermaan keskiaikaista taidetta. Jokaista tutkimaani muistomerkkiä koskevat muistiinpanoni ovat käytettävänänne. Minulla ei niistä ole mitään hyötyä.»

»Olen kovin iloinen, kun saan ne nähdä… Siis matkustelemassa lähellä ja kaukana!»

»Ei kaukana», virkkoi Knight harmistuneen huolettomasti. »Tiedättehän luullakseni, että lampaat toisinaan joutuvat päästään pyörälle — vesirakkulat syövät aivoja, ja eläin, omituista kyllä, pyörii pyörimistään kehässä. Minä olen matkustellut samalla tavalla — pyörinyt pyörimistäni niinkuin sairas pässi.»

Se häikäilemätön, katkera ja epävakainen tapa, jota Knight jutellessaan käytteli — ikäänkuin olisi halunnut pikemmin vain ilmaista mielikuviansa kuin esittää Stephenille ajatuksiansa — vaikutti nuoreen mieheen kiusallisesti. Hänen aikaisemman ystävänsä päivät olivat joutuneet jollakin tavoin piloille; Knight oli muuttunut mies. Hän itse oli hänkin muuttunut, mutta ei siinä määrin kuin Knight.

»Minä tulin eilen kotiin», jatkoi Knight, »ja päässäni ei ole puolta tusinaa uutta ajatusta, joita kannattaisi säilyttää.»

»Te voitatte hamletmaisessa synkkämielisyydessänne itsensä Hamletin», virkkoi Stephen alakuloisen avomielisesti.

»Ajatelkaahan» jatkoi Stephen, »minä olisin näkemäni nojalla ollut melkein valmis vannomaan, että olette jo naimisissa.»

»Kuulkaa, Smith, minä en vastaa teille enää», virkkoi Knight päättävästi. »Älkää milloinkaan minulta kyselkö tuota asiaa. Minulla on syytä teiltä sitä pyytää. Ja jos sittenkin kysytte, niin minä en vastaa.»

»Minä en suinkaan halua kysyä sellaista, mikä on teille epämieluista — en suinkaan. Mutta minussa oli hetkellinen tunto, että mielelläni selittäisin jotakin omasta puolestani ja kuulisin teiltä samanlaisen selityksen. Mutta olkoon selittämättä.»

»Minä menetin sen naisen, jonka kanssa aioin mennä naimisiin; tekään ette ole mennyt naimisiin niinkuin aioitte. Olisimme voineet vertailla laskujamme.»

»Totta puhuen, Stephen, minä olen jäykästi päättänyt olla milloinkaan asiaan viittaamatta — ja minulla on siihen erittäin pätevä syy.»

»Sen uskon. Yhtä hyvä syy kuin siihen, ettette mennyt naimisiin hänen kanssaan.»

»Eikö hän rakastanut teitä riittävästi?» Hän pidätti henkeänsä ja odotti vastausta pelon- ja toivonsekaisin tuntein.

»Stephen, te tosiaankin jännitätte ankarasti tavanomaista kohteliaisuutta, kun vaaditte minua vastaamaan tuollaisiin kysymyksiin senjälkeenkuin olen sanonut, mitä olen sanonut. Minun täytyy nyt lähteä.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Stephen kiihkeästi. »Te puhutte ikäänkuin ette olisi milloinkaan häntä riistänyt toiselta, joka voi vaatia hänet omakseen paljoa paremmin kuin te!»

»Mitä tuolla tarkoitatte?» kysyi Knight hämmästyneen näköisenä. »Mitä olette kuullut.»

»Jos tahdotte lähteä», virkkoi Knight, nyt vastahakoisena, »niin mikäpä siinä auttaa. En tosiaankaan voi käsittää, miksi käyttäydytte tuolla tavalla.»

»Minä ymmärrän yhtä huonosti teidän käytöksenne. Olen aina ollut teille kiitollinen, ja mikäli asia minusta riippuu meidän ei olisi tarvinnut milloinkaan vieraantua toisistamme siinä määrin kuin olemme vieraantuneet.»

»Enkö sitten ole aina ollut teille suopea, Stephen? Tiedät varmaan, että on ollut niin laita. Kylmäkiskoisuus alkoi sinusta; sinä tiedät sen.»

»Ei, ei! Te ymmärrätte kerrassaan väärin suhteemme. Te olitte alunpitäen pidättyväinen, vaikka minä käyttäydyin luottavaisesti. Se luullakseni oli luonnollinen tulos erilaisesta asemastamme elämässä. Ja kun sitten minä, oppilas, kävin yhtä umpimieliseksi kuin te, opettaja, niin se ei teitä miellyttänyt. Joka tapauksessa ajattelin pyytää teitä käymään luonani.»

»Sehän on mukavaa, tekeepä mieli sanoa merkillistä. Niin, minun täytyy jäädä Lontooseen päiväksi tai pariksi; sitten lähden tapaamaan isääni ja äitiäni, jotka nyt asuvat St. Launcessa. Käyttekö luonani tänä iltana?»

»Mahdollisesti, mutta en tahdo lupautua. Minä ajattelin olla yksin pari tuntia, mutta tiedänhän joka tapauksessa, mistä teidät löydän. Näkemiin.»

XXXVIII

Stephenin mieltä askarrutti melkoisesti vanha ystävä ja rakastettu esikuva. Hän oli pahoillaan, sillä viimeksikuluneiden vuosien kirjavissa vaiheissa oli hänessä edelleenkin soinut hiljainen uskollisuuden ääni Knightia kohtaan. Se kenties johtui siitä, että Knight oli aina kohdellut häntä pelkkänä oppilaana, jopa toisinaan häntä nuhdellutkin — ja oli vihdoin, joskin tietämättään, rangaissut häntä mitä ankarimmin riistämällä hänen mielitiettynsä. Stephenin olemuksen tunteenomainen puoli oli rakenteeltaan pikemmin naisellinen kuin miehekäs, ja tuo Knightin käden iskemä haava oli kenties omansa pitämään yllä lämpöä, jonka osaaottava huolenpito olisi tyystin hävittänyt.

Knight puolestaan oli harmissaan siitä, ettei ollut kohdellut Stepheniä hieman vanhaan tapaan. Ne jonkun henkilön aikaisempia vaatimuksia koskevat sanat, jotka Stephen oli tullut lausuneeksi, olisivat yllyttäneet jonkun nuoremman miehen sanomaan: 'Annahan kuulua, mitä asiasta tiedät, veikkoseni’, ja Stephen olisi muitta mutkitta kertonut kaikki, mitä tiesi.

Stephen, vilpitön nuorukainen, jonka tosin nyt ulkonaisesti himmensi Stephen valmiina miehenä, palasi tuona iltapäivänä selvin piirtein Knightin mieleen. Knight oleskeli nyt vain tilapäisesti Lontoossa, ja kun hän oli toimittanut ne pari asiaa, jotka hänellä oli päivän ohjelmassa, hän asteli hajamielisenä British Museumin synkissä käytävissä puoli tuntia ennen niiden sulkemista. Smithin kohtaaminen oli liittänyt toisiinsa nykyisyyden ja menneisyyden sulkien hänen poissaolonsa aiheuttaman juovan ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan, kunnes alkoi tuntua siltä kuin hänen aikaisempi oleskelunsa Lontoossa olisi ollut eilispäivän asia. Elfride Swancourtia koskeva ristiriita heräsi niinmuodoin jälleen eloon, unensa virkistämänä. Vaikka hän tuona monta kuukautta kestäneenä poissaoloaikanansa olikin tukahduttanut aikomuksensa ottaa hänet vaimokseen, hän ei kumminkaan ollut voinut unohtaa, että Elfride oli juuri sellainen nainen, joka oli hänelle soveltuva. Niinpä hän ei ollutkaan pyrkinyt häivyttämään pois kaikkia häneen kohdistuvia ajatuksia, vaan oli alkanut pitää niitä heikkoutena, joka täytyi sietää.

Knight palasi hotelliin paljoa aikaisemmin kuin tavallisissa oloissa. Hän ei huolinut ajatella, johtuiko tuo ystävällisestä halusta silloittaa se juopa, joka oli vähitellen auennut hänen ja hänen varhaisimman tuttavansa välille, vai oliko ehkä syynä kiehtova toive saada kuulla, mitä tarkoittivat ne hämärät sanat, jotka Stephen oli nopeasti lausunut ja jotka osoittivat hänen tietävän Elfridestä enemmän kuin Knight oli otaksunut.

Hän aterioi viivyttelemättä, tiedusteli Smithiä ja tuli opastetuksi nuoren miehen luo, jonka tapasi istumassa miellyttävän liesitulen luona pöydän ääressä, jolle oli levitetty muutamia tieteellisiä aikakauskirjoja ja taiteellisia julkaisuja.

»Minä tulin kumminkin», sanoi Knight. »Minä käyttäydyin tänä aamuna omituisesti, joten oli syytäkin tulla; mutta tiedän, että sinulla on kyllin hyvä vaisto tuon tajutaksesi, Stephen. Voithan ajatella, että syynä ovat vaellukseni Ranskassa ja Italiassa.»

»Ei sanaakaan siitä; istu, ole hyvä. Olen kovin iloinen saadessani jälleen sinut nähdä.»

Stephen olisi tuskin mielellään kertonut Knightille, että oli vastikään lukenut muutamia Elfriden vanhoja kirjeitä. Niitä ei ollut paljon, ja ne olivat aina tähän iltaan saakka olleet sinetöityinä hänen nahkaisen matkalaukkunsa pohjalla eräiden toisten muistojen keralla, jotka olivat häntä seuranneet hänen retkillänsä. Lontoon tutut näyt ja äänet ja ystävän kohtaaminen olivat herättäneet hänessä eloon sen säilyvän jatkuvaisuuden tunnon Elfrideen ja rakkauteen nähden, jonka hänen oleskelunsa maapallon toisella puolella oli jossakin määrin heikontanut, mutta ei suinkaan täysin hävittänyt. Aluksi hän aikoi vain silmäillä kirjeiden ulkopuolta; sitten hän luki erään niistä, sitten toisen, kunnes ne kaikki olivat tulleet käytetyiksi alakuloisten muistelojen virikkeinä. Hän taittoi ne jälleen kokoon, pisti ne taskuunsa, unohti ryhtyä tarkastelemaan taiteellisen maailman nykyistä tilaa ja jäi miettimään sitä merkillistä seikkaa, ettei Knight hänen palatessaan ollutkaan Elfriden aviomies.

Jonkin tyydytyksen mahdollisuus saa sen tuntumaan vähitellen yhä välttämättömämmältä. Stephen antoi kuvittelullensa täyden vallan ja tunsi voimallisemmin kuin oli tuntenut moneen kuukauteen, ettei hänen elämänsä ilman Elfrideä voisi milloinkaan muodostua suureksi iloksi hänelle itselleen eikä kunniaksi hänen Luojallensa.

He istuivat lieden ääressä jutellen ulkokohtaisista ja satunnaisista seikoista. Kumpikaan ei huolinut ensimmäisenä kosketella asiaa, josta molemmat kovin mielellään halusivat keskustella. Pöydällä, aikakauskirjojen vieressä, oli pari muistiinpanokirjaa, joista toinen oli avoin. Knight, joka huomasi niiden sisältönä olevan pelkkiä luonnoksia, alkoi huolettomasti käännellä lehtiä. Kun Stephen myöhemmin oli poissa huoneesta, Knight ryhtyi silmäilemään luonnoksia tarkemmin.

Erinäisille sivuille oli karkein piirtein kuvattu kaikenlaisten rakennusten perusviivoja. Muistiinpanoja oli jäljennetty: intialaisten pylväiden ja jättiläiskuvapatsaiden osia, Elephantan ja Kennerin temppelien omituisia ornamentteja ahdistelivat samoille lehdille kuvatut uudenaikaiset ovet, ikkunat, katot, keittoliedet ja talouskalustot, sanalla sanoen kaikenlaiset esineet, joita joutuu näkemään avoimin silmin liikkuva käytännöllinen arkkitehti. Niiden ohella näkyi siellä täällä karkein ääriviivoin kuvattuja keskiaikaisen puunleikkaus- tai kuvakoristetaiteen tuotteita — pyhien neitsyiden, pyhimysten ja profeettojen päitä.

Stephen ei ollut mikään nimenomainen vapaallakädelläpiirtäjä, mutta hän osasi piirtää ihmishahmon moitteettomasti ja taidokkaasti. Lehtien reunoissa ja sivuilla esiintyvissä henkilökuvissa Knight piankin havaitsi erään omituisuuden. Kaikki naispuoliset pyhät henkilöt muistuttivat toisiansa. Heidän kumartuneiden päittensä yläpuolella oli suurempia ja pienempiä sädekehiä, mutta kasvot olivat aina samat. Kuinka hyvin Knight tunsikaan tuon profiilin!

Jos tuo tuttu sivukuva olisi esiintynyt yhden ainoan kerran, niin hän olisi voinut jättää sen satunnaisena huomiotta; mutta sen alinomainen toistuminen merkitsi jotakin enempää. Knight ajatteli jälleen Smithin edellisenä päivänä lausumia kiireisiä sanoja ja silmäili luonnoksia yhä uudelleen.

Stephen katsahti vihkoihin ylen huolettomasti: »Pyhimyksiä ja enkeleitä; olen niitä joutohetkinäni piirrellyt. Ne olivat tarkoitetut erään englantilaisen kirkon lasimaalausten malliksi.»

»Mutta ketä ihannoi tuo naistyyppi, jota olet aina käyttänyt Neitsyttä kuvatessasi?»

Stephen oli kuvannut Elfriden kasvojenpiirteitä siinä määrin itsetiedottomasti, ettei hän aluksi ollenkaan käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti. Kynä samoinkuin kielikin oppii varsin helposti toistelemaan ulkomuistista, kutsumatta ensinkään ajatusta avuksensa, ja niin oli ollut tässä laita. Nuoret miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa säkeitä Rakkaimmastansa, tavallisesti ryhtyvät häntä kuvaamaan, ja Smith oli kiintymyksensä alkuaikoina väsymättä jäljentänyt Elfriden piirteitä. Stephenin luonnosten jäsennukke teki nyt mahdolliseksi asettaa paljonkin asioita paikoillensa. Knight oli hänet tuntenut. Tilaisuus muistiinpanojen vertailemiseen oli tullut etsimättä.

»Elfride Swancourtia, jonka kanssa minä olin kihloissa», virkkoi hän rauhallisesti.

»Niin; ja sinä ajattelet, miksi minä salasin sinulta tuon asian silloin
Endelstowissa, eikö totta?»

»Minä tein sen kaikkein parhaassa tarkoituksessa; moiti minua, miten hyväksi näet. Sanohan nyt itse, kuinka olisin voinut suhtautua sinuun jälkeenpäin niinkuin olin suhtautunut aikaisemmin?»

»Minä ajattelin tänään iltapäivällä, että voi piillä jotakin tarkoitusta siinä, kun sanoit minun hänet riistävän. Mutta minä en siitä välittänyt. Kuinka sinä tulit hänet tuntemaan?» kysyi hän samassa, melkein jyrkästi.

»Hewbyn luona ollessasi, niin, tietysti. Nyt sen ymmärrän.» Hän alkoi puhua kuuluvammin. »Enpä tiedä, mitä sanoa siitä, että olet pitänyt sidettä silmilläni näin pitkän ajan!»

Knight nousi ja alkoi käyskellä huoneessa edestakaisin. Hänen kasvonsa olivat sangen kalpeat ja ääni hämmentynyt, kun hän lausui:

»Sinä et menetellyt niinkuin minä olisin menetellyt, jos olit sinä kysymyksessä sellaisessa tapauksessa. Minä tunnen sen syvästi ja sanon sinulle suoraan, etten voi sitä milloinkaan unohtaa!»

»Käyttäytymistäsi kohdatessamme toisemme hautaholvissa, kun ilmoitin sinulle, että aioimme mennä naimisiin. Petosta ja epärehellisyyttä kaikkialla; koko maailma on samaa lajia!»

Stepheniä ei miellyttänyt tämä hänen vaikuttimiensa väärä tulkitseminen, vaikka se olikin vain kiihkeän tunneliikunnon hämmentämän ystävän hätäinen päätelmä.

»Minä en voinut menetellä toisin kuin menettelin, kun pidin silmällä häntä», virkkoi hän jyrkästi.

»Niin tosiaankin!» sanoi Knight, äänessä mitä katkerimman moitteen sävy. »Häntä silmällä pitäen sinä nähtävästi et myöskään voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! Minä olen toivonut — hartaasti toivonut — että hän, joka nyttemmin on osoittautunut sinuksi, olisi sen vihdoinkin tehnyt.»

»Minä kiitän sinua parhaimmin tuosta toivosta. Mutta sinä puhut kovin salaperäisesti. Luulenpa, että minulla oli kaikkein parhain syy maailmassa olla se tekemättä.»

»Sinun olisi pitänyt ottaa tilaisuudesta vaarin; sinun pitäisi tehdä se nyt, yksin siitä syystä, että siten menettelet oikeamielisesti häntä kohtaan, Stephen!» huudahti Knight voimatta itseänsä enää hillitä. »Sinä tiedät sen varsin hyvin, ja minua loukkaa ja haavoittaa enemmän kuin voit aavistaakaan, ettet nähtävästi ole milloinkaan yrittänytkään hyvittää sellaista naista — niin luottavaista, niin taipuisaa tottelemaan omia tunteitansa — pientä houkkiota; sitä pahempi hänelle!»

»Sinähän puhut kuin mieletön! Sinähän riistit hänet minulta, eikö totta?»

»Sen poimaisemista, minkä toinen on viskannut pois, voidaan tuskin nimittää 'riistämiseksi’. Mutta koska nähtävästi emme voi päästä yksimielisyyteen tässä asiassa, lienee parasta, kun eroamme.»

»Mutta minä olen aivan varma siitä, että sinä käsität jotakin mitä surkeimmalla tavalla väärin», sanoi Stephen, sydänjuuria myöten järkytettynä. »Mitä olen tehnyt; sano se minulle! Olen menettänyt Elfriden, mutta onko se suurikaan synti?»

Stephen oli tähän saakka ehdottomasti uskonut, että Elfride oli kyllästynyt häneen ja suostunut Knightiin; mutta nyt hän ei halunnut tuota vakaumustansa ilmaista, eipä edes niin ajatellakaan. Toisenlaiset mietteet soveltuivat paremmin siihen toivelmaan, jonka Knightin vierautuminen oli Stephenissä synnyttänyt: ettei hänen ystäväänsä kohdistuva rakkaus ollut vanhan rakkauden taukoamisen suoranainen syy, vaan pikemmin sen seuraus.

»Sellaiset seikat eivät saa aiheuttaa epäsopua meidän välillemme», vastasi Knight painuen jälleen asenteeseen, joka kerrassaan säläsi hänen todelliset tunteensa, ikäänkuin luottamus ei olisi voinut nyt tulla kysymykseenkään. »Minä huomaan nyt, että hautaholvissa minua kohtaan osoittamasi vaiteliaisuus saattoi johtua järkevistä harkinnoista.» Hän päätti lausumansa teennäisesti: »Olihan se kerrassaan merkillinen juttu; mutta näin pitkän ajan kuluttua se luullakseni ei paljoa merkitse, ja eihän se minua nyt koskekaan, vaikka kyllä mielelläni kuuntelen tarinaasi.»

Knight lausui nuo sanat nimenomaisin alistumisen- ja välinpitämättömyyden ilmein ja yllytti siten Smithiä jatkamaan — kenties hieman tyytyväisenä — kertomusta vanhasta salaisesta kihlauksestansa. Hän kertoi sen alkuvaiheet ja ne jyrkät sanat ja teot, joiden avulla Elfriden isä oli yrittänyt sammuttaa heidän rakkauttansa.

Knight säilytti asiaankuulumattoman katselijan sävyn ja käytöksen. Oli käynyt entistä välttämättömämmäksi salata tunteensa Stepheniltä, koska nuori mies muussa tapauksessa olisi vähemmän vilpitön ja heidän kohtauksensa muodostuisi jälleen katkeraksi. Mitäpä auttoikaan esiintyä kömpelön vilpittömänä?

Stephen oli nyt ehtinyt avomielisessä kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa hän lähti pappilasta Elfriden isän käyttäytymisen vuoksi. Knightin mielenkiinto lisääntyi. Heidän rakkautensa näytti siihen saakka aivan viattomalta ja lapselliselta.

»Onpa tosiaankin vaikea mennä lopullisesti ratkaisemaan, teitkö väärin vai et, kun et kertonut Swancourtille, että sukulaisesi olivat hänen seurakuntalaisiansa. Inhimillistä epäilemättä oli, ettet niissä oloissa mitään virkkanut. Kuinka kävikään sitten, kun hän oli lähettänyt sinut pois?»

»Me päätimme olla salaisuudessa toisillemme uskolliset. Ja asian varmentamiseksi päätimme mennä naimisiin.»

Knightin jännitys ja levottomuus lisääntyi Stephenin alkaessa kertoa tästä asian vaiheesta.

»Onko sinun vaikea jatkaa kertomustasi?»» kysyi hän yrittäen puhua värähtämättömin äänin.

Sitten Stephen kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli kohdannut Elfriden rautatieasemalla ja kuinka heidän täytyi lähteä Lontooseen, elleivät mielineet toimituksen siirtyvän tuonnemmaksi. Koko iltapuolen kestävä pitkä matka, Elfriden arkuus ja hänen mielialansa vaihtuminen, tilanteen kärjistyminen Lontooseen saavuttua, juoksu toisella puolella olevalle asemasillalle ja välitön takaisinlähtö Elfriden nimenomaisen toivomuksen mukaan, koko yön kestävä matkustus, heidän pelokas päivännousun odottelunsa, saapumisensa St. Launceen — kaikki tuo esitettiin seikkaperäisesti. Stephen kertoi vielä, kuinka eräs Jethway-niminen maalaisnainen oli ainoa henkilö, joka oli heidät tuntenut, ja kuinka tuo kamalasti pelotti Elfrideä. Hän kertoi, kuinka oli odottanut vainiolla soimailevan sydänkäpysen lähtiessä hakemaan ratsuansa ja kuinka hän suuteli häntä kaikkein viimeisimmän kerran peninkulman päässä kaupungista, Endelstowiin johtavalla tiellä.

Nuo seikat Stephen kertoi tahallisesti. Hän uskoi niin menetellen sana sanalta todistavansa, kuinka järjellinen oli hänen Elfrideen kohdistuva vaatimuksensa.

»Kirottu olkoon hän! Kirottu se nainen! Tuo onneton kirje meidät erotti! Hyvä Jumala!»

Knight oli jälleen alkanut astella huoneessa edestakaisin ja lausui nuo sanat huoneen toisessa päässä.

»Sanoin? Sanoinko mitään? Minä tässä vain, ajattelin kertomustasi ja sitä eriskummallista seikkaa, että minä mielistyin jälkeenpäin samaan naiseen. Ja että minä nyt — olen hänet melkein unohtanut ja ettei kumpikaan meistä nyt hänestä välitä, ajattelemmehan häntä vain ystävänä, eikö totta?»

»Epäilemättä», virkkoi Stephen salaa riemuiten, sillä Knightin käytös oli tosiaankin hänet pettänyt.

Pettävänä tekijänä ei kumminkaan ollut niinkään Knightin teeskentelyn totuudenmukaisuus kuin se vakuuttava voima, joka sisältyi siihen tosiasiaan, ettei Knight ollut häntä koskaan ennen millään tavalla pettänyt. Se otaksuma, että hänen kumppaninsa oli lakannut Elfrideä rakastamasta, kevensi niinmuodoin sanomattomasti sitä painoa, joka oli kallistanut vaakakupin hänen vahingoksensa.

»Jos otaksumme, että Elfride olisi voinut rakastaa myöhemmin jotakin toista henkilöä», virkkoi Knight yhä edelleen verhoten sanansa huolettoman kritiikin vaippaan, »niin kertomasi kokemukset eivät suinkaan olleet häntä huonontaneet.»

»Oletko milloinkaan pitänyt hänen menettelyänsä hurjana ja ajattelemattomana tekona?»

»En milloinkaan», vastasi Stephen. »Minähän hänet siihen suostuttelin. Hän ei huomannut siinä mitään arveluttavaa, ennenkuin päätti kääntyä takaisin, yhtä vähän kuin minäkään. Eikä siinä mitään arveluttavaa ollutkaan; korkeintaan sopii puhua varomattomuudesta.»

»Niinpiankuin hän ajatteli sen olevan väärin, hän ei halunnut lähteä kauemmaksi?»

»Pahantahtoiset henkilöt olisivat voineet tulkita väärin sellaista lapsellista karkaamista, eikö totta?»

»Olisivatpa kylläkin, mutta minä en ole milloinkaan sellaista kuullut. Kaikkien asiaan liittyvien seikkojen tuntija olisi välttämättä vain hymyillyt. Vaikka koko maailma olisi sen tietänyt, Elfride olisi sittenkin ollut ainoa henkilö, joka piti menettelyänsä syntinä. Hän, lapsi rukka, tahtoi välttämättä niin ajatella ja oli ylenmäärin peloissaan.»

»Minä pidän hänestä, epäilemättä, ja tulen aina pitämään», vastasi Stephen vältellen ja käyttäen rakkauden sanelemaa oveluutta. »Mutta on kulunut niin pitkä aika siitä, kun hänet näin, että voi tuskin edellyttää minun häntä rakastavan. Rakastatko sinä häntä yhä vielä?»

»Kuinka vastaisin tuntematta häpeää? Millaisia häilyväisiä olentoja olemmekaan me miehet, Stephen! Miehet kenties rakastavat kiihkeämmin vähän aikaa, mutta naiset rakastavat kauemmin. Minä olen rakastanut häntä — tavallani, tiedäthän sen.»

»Niin, minä ymmärrän. Minä olen rakastanut häntä minäkin omalla tavallani. Minä rakastin häntä tosiaankin eräänä aikana; mutta matkustaminen taipuu hälventämään varhaisempia kiintymyksiä.»

Tämän keskustelun merkillisimpänä ominaisuutena oli se seikka, että vaikka kumpikin keskustelija aluksi erinäisten pienten merkkien nojalla epäili kytevän valtatunteen heränneen eloon toisessa, kumpikaan ei tahtonut ottaa oivaltaakseen, että ystävä saattoi nyt puhua yhtä petollisesti kuin hän itse.

»Stephen», virkkoi Knight, »kun asiat nyt ovat välillämme selvät, luulen olevan parasta, että lähden. Ethän pane pahaksesi, vaikka riennän tästä omiin suojiini?»

»Varhaiselle aamiaiselle, joka ei muita suunnitelmiasi mitenkään häiritse?»

»Minä tulen», sanoi Knight, niin alttiisti kuin suinkin oli mahdollista, kun ei ollenkaan tehnyt mieli. »Niin, minä tulen varhain, vaikkapa jo kahdeksan aikaan; se käynee päinsä, kun olemme saman katon alla.»

Knight lähti. Naamioituminen, tunteittensa salaaminen, kuten viimeisen surkean keskustelun aikana, oli sellainen piina, ettei hän voinut sitä enää sietää. Ensi kerran elämässään Knight oli niin yksinomaisesti esittänyt vierasta osaa. Ja hänen siten pettämänsä mies oli Stephen, joka oli nuoruudestaan saakka kunnioittaen pitänyt häntä ehdottomimman vilpittömyyden esikuvana.

Knight meni makuulle ja salli kiihtymyksensä kuumeen raivota rajattomasti. Stephen — vain hän oli hänen kilpakosijansa — vain Stephen! Siinä oli mielettömyyden huippu, jonka Knight onnettomana ja omantunnontuskia potevana välttämättä havaitsi. Stephen oli häneen verrattuna pelkkä poikanen. Syvän murheen aiheuttajana oli se seikka, että nimenomaan Elfriden viattomuus — hänen pitäessään pientä virhettänsä ylen ankarana — oli johtanut hänet, Knightin, kohtalokkaasti harhaan. Jos Elfride olisi vähänkin tyynemmin vakuuttanut, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, niin mrs Jethwayn myrkylliset vihjailut olisivat olleet tehottomat. Minkätähden hän ei ollut yllyttänyt pientä tottelevaista tyttöänsä kertomaan enemmän? Jos hän olisi siinä asiassa menetellyt yhtä käskevästi kuin kaikissa muissa, niin kaikki olisi voinut selvitä. Hänen sydämeensä koski kipeästi, kun hän muisti, kuinka sävyisästi Elfride oli sietänyt hänen vitsovat puheensa lausumatta hänelle vastaukseksi yhtäkään moitteen sanaa ja vain vakuuttaen hänelle rajatonta rakkauttansa.

Knight siunasi Elfriden sävyisyyttä ja unohti hänen vikansa. Hän kuvaili eloisasti mieleensä kauniit kesäiset kohtaukset. Hän näki hänet jälleen sellaisena kuin ensi kerran kohdattaessa: arastelevana, mutta vasten tahtoansakin ajatuksiansa ilmaisevana, koska tahtoi innokkaasti asioita selittää. Kuinka hän olikaan ulkosalla odottanut toista tulevaksi osoittamatta naisen tavanomaista teeskentelyä tai välinpitämättömyyttä! Kuinka ylpeä hän olikaan ollut, kun heidät oli nähty yhdessä kävelemässä, ja kuinka ilmeisenä olikaan hänen silmissänsä ollut luettavana se ajatus, että hän, Knight, oli maailman suurin nero!

Hän teki päätöksensä, ja senjälkeen ei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Hän nousi ja pukeutui ja istuutui odottelemaan päivänkoittoa.

Stephenkin oli sinä yönä levoton. Ei senvuoksi, että hänen oli jälleen sopeuduttava englantilaiseen ympäristöönsä, ei myöskään siitä syystä, että hän tulisi pian kohtaamaan vanhempansa ja asettumaan vähäksi aikaa maaseudun elämään. Hän eli haaveissa, joiden rinnalla Bombayn tavaratalot ja Punahin tasangot ja linnoitukset olivat pelkkää varjon varjoa. Hänen haavelmansa perustui tähän ainoaan tosiasiahituseen: Elfride ja Knight olivat eronneet, ja heidän kihlauksensa oli rauennut olemattomiin. Rikkoutumisen oli täytynyt tapahtua pian senjälkeen, kun Stephen oli havainnut heidän liittonsa, ja Stephen ajatteli, että syynä voi hyvinkin olla Elfriden harhailevan kiintymyksen kohdistuminen jälleen häneen.

Stephenin ajatukset olivat tässä kohden rakastajan eivätkä tyynesti arvioivan, puolueettoman tarkastelijan. Hänen luontainen herkkämielisyytensä rakensi toivon toisensa varaan, kunnes hän oli melkein varma siitä, että Knight oli jotenkin huomannut Elfriden mielessä hänelle, Stephenille, kytevän hellyyden ja että tuo seikka oli aiheuttanut välienrikkoutumisen.

Vastustamattomat virikkeet yllyttivät lähtemään Elfriden luo. Joka tapauksessa hän päätti kiiruhtaa St. Launcesta Castle Botereliin ja haamun lailla liikkua heidän entisissä olopaikoissansa salaa hänestä tiedustellen. Siten hän ajatteli voivansa viehättävällä tavalla viettää ne muutamat tunnit, jotka hänellä olisi käytettävinään ylihuomenna, kotiin saavuttuansa.

Hän oli nyt rikkaampi mies kuin ennen ja riippumaton, ja hänen saavuttamansa määrätty asema teki tyhjiksi vanhat paikalliset luokittelut. Hänestä oli tullut kuuluisa, jopa sanguine clarus, mikäli sai luottaa St. Launceen hyvinarvoisan pormestarin käyttelemiin lauseparsiin.

XXXIX

Ystävät-kilpakosijat olivat yhdessä aamiaisella seuraavana päivänä. Siitä asiasta, jota edellisenä iltana oli ylen liukkaasti ja vilpillisesti käsitelty, ei kumpikaan virkkanut nyt sanaakaan. Stephenia askarrutti suurimman osan aikaa se toivomus, ettei hänen tarvitsisi jäädä kaupunkiin kokonaiseksi päiväksi.

»Minä aion lähteä St. Launceen vasta huomenna, kuten tiedät», sanoi hän
Knightille aterian päätyttyä. »Mitä sinä aiot tänään toimittaa?»

»Minulla on sopimus eräästä kohtaamisesta vähän ennen kymmentä», virkkoi Knight harkiten, »ja sitten minun täytyy käydä tapaamassa muutamia henkilöitä.»

»Tee se. Voithan tulla päivällisellekin kanssani, kunhan tapaamme toisemme. Voi sattua, etten jää yöksi Lontooseen; minä en tosiaankaan tiedä, mihin tästä liikun. Joka tapauksessa on ensimmäisenä tehtävänäni siirtää matkatavarani täältä Bede’s Inniin. Näkemiin asti! Minä kirjoitan, ellemme voi toisiamme tavata.»

Kello oli nyt neljännestä vailla yhdeksän. Knightin mentyä Stepheniä alkoi sitäkin enemmän ahdistaa se seikka, että kuluisi vielä hidas, pitkä päivä, ennenkuin hän pääsisi lähtemään niille tienoille, missä kenties vielä eli hellä ajatus hänen varallensa. Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui, ettei paljoakaan haitannut, vaikka hän siirsi tuonnemmaksi sen sopimuksenteon, jonka vuoksi hän kaupungissa oleskeli.

Tuo ajatus oli tuskin ehtinyt syntyä, kun hän jo ryhtyi sitä toteuttamaan. Katsoessaan kelloansa hän havaitsi, että oli neljäkymmentä minuuttia kysymyksessäolevan junan lähtöön, joten hänelle jäi neljännestunti asemallelähdön valmisteluja varten.

Hän kirjoitti nopeasti pari kirjelippua — toinen niistä siirsi tuonnemmaksi liikeasian, toinen pyysi Knightiltä anteeksi, ettei Stephen voinut tulla illalla häntä tapaamaan — maksoi laskunsa, jätti suuremmat matkalaukkunsa tavarajunalla myöhemmin kuljetettaviksi, hyppäsi pika-ajurin rattaille ja ajoi asemalle.

Junailija viivytti hieman vihellystänsä päästääkseen viereiseen osastoon miehen, jonka Smith oli nähnyt vilahdukselta hänen viime hetkessä juostessaan poikki asemasillan.

Smith painui paikalleen ankaran hämmästyksen valtaamana. Mies muistutti Knightiä — oli merkillisesti hänen näköisensä. Oliko se mahdollista? Tänne ehtiäkseen hänen oli täytynyt tuulen nopeudella kiitää huoneistoonsa ja tuskin vaunuista astuttuaan jälleen ajaa pois. Mutta eihän se ollut mahdollista; se ei ollut hänen tapaistansa.

Alkumatkan aikana Smith mietti erinäisiä asioita, kunnes hänen päätänsä alkoi pakottaa. Eräs seikka koski hänen lähimpiä toimiansa. Hän saapui päivää aikaisemmin kuin oli vanhemmilleen lähettämässään kirjeessä ilmoittanut, ja hän oli aikaisemmin järjestänyt asian siten, että he kohtaisivat hänet Plymouthissa. Tämä suunnitelma olikin arvoisalle pariskunnalle erinomaisen mieluinen. Kerran aikaisemmin oli ollut samanlainen sopimus, jonka hän sitten oli tehnyt mitättömäksi, kun oli saapunut jo aikaisemmin. Tällä kertaa hän päätti lähteä Castle Botereliin, kuljeskella tutussa seudussa illalla ja aamulla, asioita tiedustellen, ja palata sitten Plymouthiin kohdatakseen siellä vanhempansa sopimuksen mukaisesti. Sellainen järjestys ei tulisi rikkomaan heidän hellimäänsä suunnitelmaa, mutta auttaisi toisaalta häntä itseänsä kärsimättömyydestä vapautumaan.

Stephen katsahti ulos. Samassa pisti viereisestä ikkunasta esiin erään toisen miehen pää. He katsahtivat toisiinsa.

Tuo hetki ilmaisi erittäin selvästi rakkauden itsekkyyttä ja mustasukkaisuuden säälimättömyyttä. Kumpikin mies katseli ystäväänsä niinkuin ei ollut milloinkaan ennen häntä katsellut. Kumpaakin häiritsi ja kiusasi toisen läsnäolo.

»Niin sanoinkin. Mutta jälkeenpäin päätin lähteä jo tänään. Oliko tämä matka se sopimus, josta puhuit?»

»Ei. Minäkin päätin jälkeenpäin toisin. Minä kirjoitin sinulle selittäen, etten voinutkaan tavata sinua tänä iltana, kuten olimme sopineet.»

»Minunkin päätäni on kivistänyt. Meidän pitänee odottaa tässä muutamia minuutteja.»

He astelivat edestakaisin asemasillalla, kumpikin tuntien toisen läsnäolon yhä rasittavammaksi. He saapuivat sillan päähän ja pysähtyivät, tietämättä mitä sanoa Stephenin tyhjä katse kiintyi eräiden asemamiesten puuhiin.

He olivat irroittamassa junan loppupäästä erästä mustaa ja omituisennäköistä vaunua siirtääkseen sen edessä olevan vaunun sivuraiteelle. Kun tuo oli tehty, palasivat kumppanit oman vaununsa viereen.

»Minulla on peite ja matkalaukku ja sateenvarjo mukanani; on hieman hankalaa ryhtyä nyt muuttamaan», virkkoi Stephen vastahakoisesti. »Etkö sinä voi tulla tänne?»

»Minulla on myöskin kimpsuni. Ei maksane vaivaa ruveta niitä siirtämään. Näemmehän toisemme kumminkin, eikö totta?»

Kumpikin lähti omaan osastoonsa. Lähtöhetkenä eräs virkailija asemasillalla kohotti kätensä ja pysähdytti junan.

Eräs virkailijoista huusi toiselle: »Tuo vaunu on liitettävä jälleen junaan. Ettekö näe, että se kuuluu päälinjalle? Pitäkää kiirettä! Millaisia mielettömiä maailmassa onkaan!»

»Kirottu kiusa näistä pysähdyksistä!» huudahti Knight kärsimättömästi, osastonsa ikkunasta kurkistaen. »Mitä ne nyt siellä?»

»Näyttävät epähuomiossa irroittaneen junasta sen omituisen vaunun, jonka näimme», vastasi Stephen.

Hän katseli nyt, kuinka vaunu jälleen liitettiin junaan. Vaunu, jonka hän nyt muisti nähneensä jo Paddingtonissa ennen lähtöä, oli pikemmin juhlallinen kuin synkeä. Se näytti olevan ihan uusi ja nykyaikainen, ja sen vaikuttava ulkomuoto herätti muidenkin henkilöiden huomiota. Hän näki, kuinka kaksi miestä työnsi sitä hitaasti eteenpäin; se näytti lähenevän hitaasti ja murheellisesti; sitten tuntui pieni sysäys, vaunu kiinnitettiin, ja niin lähdettiin eteenpäin.

Stephen istui koko iltapäivän miettien Knightin odottamattoman lähdön syitä. Oliko hän ehkä matkalla Castle Botereliin. Jos niin oli laita, niin hänellä voi olla yksi ainoa tarkoitus: käydä Elfrideä tapaamassa. Ja millainen ajatus se olikaan!

Plymouthissa Smith nautti jotakin virkistyksekseen ja siirtyi sitten sille taholle, mistä junat lähtivät Cameltoniin, Castle Boterelin ja Endelstowin läheisyydessä sijaitsevalle uudelle asemalle.

Stephen pysähtyi hänen viereensä sanaakaan virkkamatta. Samassa sukelsi kaksi miestä esiin odottavan junan pyörien välistä.

»Eihän tuo vaunu paljoa paina», virkkoi toinen ilkeään sävyyn. »Se on kevyt kuin turhuus; tyhjyyttä täynnä.»

»Jos ei siinä olekaan paljon painoa, niin on sentään koko joukko merkitystä», vastasi toinen mies, puheeltaan ja käytökseltään kirkkaampi.

Smith havaitsi, että heidän junaansa oli liitetty se tumma ja juhlallinen vaunu, joka oli heitä seurannut koko matkan Lontoosta lähtien.

»Sinä kaiketi matkustat eteenpäin?» virkkoi Knight kääntyen Stephenin puoleen välinpitämättömästi silmäiltyään samaa esinettä.

Ilta läheni nopeasti. Sattui olemaan Valentinin päivän aatto — nuorille rakastajille merkillinen — ja aurinko paistoi tumman pilvenlongan alitse valaen maiseman korkeampiin kohtiin kullankeltaista hohdetta. Junan eräässä käänteessä vaihtaessa suuntaa samat säteet tulvahtivat sisään ikkunasta pakottaen Knightin avaamaan puolittain umpeutuneet silmänsä.

»Entä sinä — lähdetkö sinä Endelstowiin?» kysyi nuorempi mies terävästi.

»Koska sitä kysyt, niin minä voin vastata ainoastaan myöntävästi,
Stephen», jatkoi Knight hitaasti ja päättävämmin kuin koko päivänä.
»Minä menen Endelstowiin näkemään, onko Elfride Swancourt vielä vapaa;
ja jos on niin laita, niin pyydän häntä vaimokseni.»

»On luonnollista, että niin luulet.» Stephenin äänessä oli ankarampi katkeruuden sävy. »Olisit voinut sanoa paremmin sitä toivovasi», lisäsi hän.

»Sitä en olisi voinut tehdä. Lausuin vain mielipiteeni. Elfride Swancourt on kenties sinua kerran rakastanut, epäilemättä, mutta se tapahtui hänen ollessaan niin nuori, että hän tuskin tunsi omaa mieltänsä.»

»Kiitos vain», virkkoi Stephen lyhyesti. »Hän tunsi mielensä yhtä hyvin kuin minä. Me olemme yhdenikäiset. Ellet sinä olisi tullut meitä erottamaan —»

»Älä sano niin, Stephen — älä sano niin! Kuinka voitkaan väittää, että minä olen teidät erottanut? Ole oikeamielinen!»

»Hän oli minun ennenkuin sinun, sinä tiedät sen!» virkkoi hänen ystävänsä. »Ja katkeralta tuntui havaita, että hän oli sinun ja että kaikki olisi voinut kääntyä hyväksi, ellei sinua olisi ollut.» Stephen puhui pakahtuvin sydämin ja katseli ulos ikkunasta salatakseen mielenliikutusta, joka ilmeni hänen kasvoissaan.

»On mieletöntä», sanoi Knight, »että katselet asiaa tuossa valossa. Mitä sanon, sanon sinun hyvääsi silmällä pitäen. Sinä et tietenkään mielelläsi suostu asiaan sellaisena kuin se todellisuudessa on: että hänen kiintymyksensä sinuun oli vain tytön ensimmäinen mieltymys, jolla ei ole juuria eikä elinvoimaa.»

»Se ei ole totta!» virkkoi Stephen kiihkeästi. »Sinä minut syrjäytit. Ja nyt sinä jälleen aiot työntyä meitä erottamaan ja koetat riistää minulta mahdollisuuden! Minun oikeuteni! Menettelet kovin epäjalosti yrittäessäsi jälleen hänet minulta viedä! Kun olit hänet voittanut, niin minä en asiaan kajonnut. Nyt voisitte te, mr Knight, menetellä samoin!»

»Hänen ensimmäinen rakkautensa kuului minulle. Ja minun tähteni hän sinusta erosi. Sen arvaan liiankin hyvin.»

»Niin teki. Ja jos minä ottaisin selittääkseni, millä tavalla se vaikutti meidän eroamiseemme, tulisit varmasti vakuutetuksi siitä, että teet aivan väärin käyttäytyessäsi nyt tungettelevasti — että vaivaudut suotta, kuten jo sanoin. Minä en huoli asiaa selittää, koska yksityiskohdat ovat kiusallisia. Mutta ellet tahdo minua kuulla, niin tee tahtosi. Minua se ei liikuta, poikaseni.»

»Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta näytellä herran osaa. Vain siitä syystä, että minä poikasena pidin sinua mestarinani ja sinä minua hieman autoit — josta hyvästä minä olin sinulle kiitollinen ja pidin sinusta — sinä nyt esiinnyt liian vaateliaasti ja astut minun edelleni. On julmaa — on väärin — että minua niin loukkaat!»

Tuo näytti kovin koskevan Knightiin. »Kuulehan, Stephen, nuo sanat ovat liian väärät ja arvottomat kenenkään lausuttaviksi, ja ne ovat arvottomat sinun sanoiksesi. Sinä tiedät minua loukkaavasi. Jos olet joskus hieman hyötynyt minun opetuksestani, niin olen vain iloinen sen kuullessani. Sinä tiedät, että olen sitä antanut mielihyvin, ja tiedät, etten ole milloinkaan ajatellut senvuoksi pitää sinua velallisenani.»

Tuo vetosi Stephenin luontaiseen hyväsävyisyyteen, ja hän virkkoi hämmentynein äänin: »Niin, niinpä kyllä. Minä menettelin siinä kohden väärin — myönnän sen.»

Knightin palatessa varsinaiseen asiaan Stephen jälleen tointui. »En, minähän jo sanoin sinulle lähteväni Endelstowiin», vastasi hän päättävästi.

Knightin piirteet näyttivät turtuneilta, ja hän ei virkkanut enää mitään. Juna vieri eteenpäin, ja Stephen painui nurkkaansa sulkien silmänsä. Illan keltavärit olivat muuttuneet ruskeiksi, hämärän varjot tihentyivät, ja toisinaan syöksyi ikkunasta sisään pölypilvi — koillisesta puhaltavan kylmän viiman kiidättämänä. Aikaisemmin kultautuneet, mutta nyt himmeät kukkulat alkoivat menettää päiväisen pyöreytensä ja piirtyä sakaraisina taivasta vasten.

Pitkän vaitiolon jälkeen Stephen säpsähti hereille, ja kesti vähän aikaa, ennenkuin hän kunnolla tointui.

»Aivan kuin todellisuudessa!» huudahti hän pyyhkäisten kädellään silmiänsä.

»Unesta. Vaivuin uneen muutamaksi minuutiksi, ja näin unen — eloisemman kuin milloinkaan ennen.»

Hän silmäili väsyneesti pimenevää maisemaa. He olivat nyt Cameltoniin saapumassa. Illan varjon takana näkyivät syttyvän lyhdyt — ne välkähtivät esiin toinen toisensa jälkeen ja häilähtelivät puuskapäisessä tuulessa.

»Enpä mitään kertomisen arvoista. Se oli jonkinlainen painajainen. Unet eivät milloinkaan mitään merkitse.»

»Tietenkään ei. Mutta jos haluat kuulla, niin kerron sinulle, mitä unessani ylen selvästi näin. Oli kirkkaista kirkkain aamuhetki itäisen Endelstowin kirkossa, ja me, sinä ja minä, seisoimme kastemaljan luona. Kaukana kuorissa seisoi lordi Luxellian yksinään, kylmäkiskoisena ja aivan toisenlaisena kuin tavallisesti; mutta minä tiesin, että henkilö oli juuri hän. Alttarinkaiteen luona seisoi omituinen pappismies, kädessään avattu kirja. Hän loi katseensa ylös ja kysyi lordi Luxellianilta: 'Missä on morsian?’ Lordi Luxellian sanoi: ’Ei ole morsianta.’ Samassa astui joku sisään ovesta, ja minä tiesin hänen olevan lady Luxellian-vainajan. Lordi kääntyi ja sanoi hänelle: 'Minä luulin sinun olevan alhaalla hautaholvissa, mutta olenhan voinut vain uneksiakin. Tulehan.’ Lady astui likemmäksi. Ja kun hän kulki valitsemme, hänestä uhosi minuun sellainen kylmyys, että huudahdin: 'Minusta on henki lähtenyt!’ Samassa minä heräsin. Mutta nythän olemme Cameltonissa.»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Knight. »Aiotko tosiaankin käydä Swancourtien luona?»

»En suinkaan. Minä tiedustelen asioita aluksi. Sinä luullakseni lähdet suoraa päätä Endelstowiin?»

»Tuskin voin sitä tehdä tähän aikaan päivästä. Et nähtävästi ota huomioon, että perhe — joka tapauksessa hänen isänsä — kantaa kaunaa minulle samoinkuin sinullekin.»

»Ja etten minä voi syöksyä taloon vanhana tuttavana paremmin kuin sinäkään. Etäisen sukulaisen erioikeudet minulla luonnollisesti on, olivatpa ne millaiset tahansa.»

Knight laski ikkunan alas ja katsoi eteenpäin. »Asemalla näkyy olevan paljon väkeä», sanoi hän. »Näyttävät kaikki odottavan meitä.»

Junan pysähtyessä voivat puolittain vieraantuneet ystävykset lyhtyjen valossa erottaa joutilaan joukon, jonka keskellä oli ryhmä mustapukuisia miehiä. Asemasillan vierellä oli sivuportti auki, ja sen ulkopuolella seisoivat tummat ajoneuvot, joiden laatua he eivät aluksi saaneet selville. Sitten Knight näki sen yläosan kuvastavan taivasta vasten seetrimäisiä sakaroita ja tunsi vaunut kohta ruumisvaunuiksi. Vaunujen ovilla ei ollut montakaan henkeä ottamassa vastaan matkustajia — useimmat olivat kerääntyneet junan toiseen päähän. Knight ja Stephen astuivat alas ja kääntyivät hekin aluksi samaan suuntaan.

Kävi ilmi, että se synkkä vaunu, joka oli seurannut heitä koko päivän Lontoosta lähtien, oli kulkenut kohti samaa päämäärää kuin he. Se oli siirretty avoimen portin kohdalle. Katselijat peräytyivät muodostaen selvän kujanteen veräjältä vaunun luo, johon mustapukuiset miehet astuivat.

»Ne ovat luullakseni työmiehiä», sanoi Stephen. »Kummallista; mutta minä tunnen kolme niistä Endelstowin miehiksi. Sangen merkillistä.»

Sitten miehet alkoivat tulla ulos, kaksi vierekkäin, ja lyhdyn valossa voi nähdä heidän kantavan välissään vaaleata, kirkkaaksi kiilloitettua ruumiskirstua, jossa ei näkynyt yhtäkään naulaa. Kahdeksan miestä kohotti taakan hartioillensa, ja niin he hitaasti kantoivat sen veräjälle.

Knight ja Stephen lähtivät ulkopuolelle ja tulivat lähelle saattoa sen alkaessa liikkua. Eräät saattoon kuuluvat vaunut kääntyivät lyhdyn alla. Valo sattui Endelstowin kirkkoherran mr Swancourtin kasvoihin. Hän näytti monia vuosia vanhemmalta kuin heidän viimeksi kohdatessaan toisensa. Knight ja Stephen vetäytyivät vaistomaisesti takaisin.

Knight puhutteli erästä lähelläseisovaa henkilöä. »Mitä on mr
Swancourtilla näiden hautajaisten kanssa tekemistä?»

»Minkä ladyn isä?» kysyi Knight niin kumein äänin, että mies ihmeissään katsahti häneen.

»Kirstussa lepäävän ladyn isä. Lady, nähkääs, on kuollut Lontoossa, ja hänet on tuotu tänne tällä junalla. Hänet viedään kotiin tänä iltana ja haudataan huomenna.»

Knight tuijotteli tyhjin katsein siihen kohtaan, missä ruumisvaunut olivat olleet, ikäänkuin olisi nähnyt ne tai jonkun henkilön siinä. Sitten hän kääntyi ja näki Stephenin kumaraisena kuin vanhan miehen. Hän tarttui nuoren ystävänsä käsivarteen ja kuljetti hänet pois lyhdyn valokehästä.

Puoli tuntia on kulunut. Kaksi onnetonta miestä on kulkemassa pimeätä tietä Cameltonista Endelstowiin.

»Onko hän surrut niin, että hänen sydämensä on särkynyt?» virkkoi Henry Knight. »Onko mahdollista, että minä olen hänet surmannut? Minä kohtelin häntä säälimättömästi, Stephen, ja hän on kuollut! Eikö Jumala voi minua ollenkaan armahtaa!»

»Minä lähdin hänen luotansa — melkein karkasin — enkä sanonut hänelle, etten tule enää takaisin; ja tuon viimeisen kohtaamisemme aikana minä en edes suudellut häntä, vaan jätin hänet armottomasti. Minä olen ollut mieletön — mieletön! Kunpa voisi kaikkein nöyryyttävin tunnustus, lähimmäisteni kuullen esitetty, edes jossakin määrin korvata armaalleni sitä kauheata julmuutta, jota minä olen hänelle osoittanut!»

»Armaallesi!» huudahti Stephen, äänessä jonkinlainen naurun vivahdus. »Ken hyvänsä voi niin sanoa, ken hyvänsä. Minä tiedän, että hän oli minun armaani ennenkuin sinun ja että hän oli minun jälleen jälkeenpäin. Minulla, jos kenelläkään, on oikeus nimittää häntä omakseni.»

»Sinä puhut niinkuin se, joka vaeltaa pimeydessä, kuten itse asiassa vaellatkin. Tekikö hän milloinkaan mitään sinun tähtesi? Uskalsiko hän esimerkiksi maineensa vaaralle alttiiksi sinun tähtesi?»

»Ei ehdottomasti. Elikö hän milloinkaan sinua varten — osoittiko hän, ettei voinut elää ilman sinua — nauroiko ja itkikö hän sinua varten?»

»Ei milloinkaan! Uskalsiko hän milloinkaan henkeänsä sinun tähtesi — ei! Minun armaani teki sen minun tähteni.»

»Se oli silloin pelkkää hyväntahtoisuutta. Milloin hän uskalsi henkensä sinun tähtesi?»

»Pelastaessaan minut tuolta rantakalliolta. Lapsi rukka oli minun kanssani katselemassa höyryalus Puffinin tuloa, ja minä luiskahdin alas. Hädin tuskin siitä pelastuimme. Kunpa olisimme silloin kuolleet!»

»Maltahan», virkkoi Stephen kostein silmin. »Hän lähti rantakalliolle nähdäkseen minun saapuvan kotiin; hän oli sen luvannut. Jo kuukausia aikaisemmin hän oli sen minulle luvannut. Olisiko hän sinne lähtenyt, ellei hän olisi minusta ollenkaan välittänyt?»

»Sinä kaiketi ajattelet, että Elfride on kuollut sinun tähtesi», sanoi
Knight synkän purevasti, mutta samalla hervottomasti.

»Olipa miten tahansa. Jos tulemme huomaamaan — että hän on kuollut sinun tähtesi, niin minä en virka enää mitään.»

»Ja jos käy ilmi, että hän on kuollut sinun tähtesi, niin minä en virka mitään.»

Ne synkät pilvet, joihin aurinko oli uponnut, olivat alkaneet valaa yhä enemmän sadetta.

»Kuten haluat. Mutta ei maksane vaivaa. Me otamme selkoa asian yksityiskohdista ja palaamme takaisin. Älä salli kenenkään tietää, keitä olemme. Minä en nyt paljoa merkitse.»

He olivat saapuneet tienhaaraan — toinen haara johti läntiseen kylään, toinen itäiseen. Ehdittyään vähän matkaa kauemmaksi he huomasivat, etteivät ruumisvaunut olleet kovinkaan paljoa heitä edempänä.

Knight ja Stephen saapuivat kylään. Tiellä lepäsi poikittain kirkas valojuova, joka tulvi siihen pajan puoliavoimesta ovesta. Pajasta kuului palkeiden puhallus ja vasaran kalke. Sade oli kiihtynyt, joten he konemaisesti kääntyivät hakemaan suojaa tuosta lämpimästä ja mieluisasta paikasta.

Aivan heidän kintereillään saapui eräs mies ilman päällysnuttua ja sateenvarjoa. Hänellä oli käärö kainalossaan.

»Tulipa sateinen ilta», sanoi hän kulkiessaan ohi. Knight ja Stephen seisoivat kauempana, mutta mies meni ahjon luo.

Mies nosti litteän käärönsä tulta vasten nähdäkseen oliko se sateessa kastunut. Sitten hän asetti sen kulman ahjon reunalle, piteli sitä toisella kädellä ja pyyhki toisessa kädessä pitelemällänsä taskuliinalla kasvojansa.

»En, en tiedä», vastasi seppä lakaten jälleen palkeiden tankoa liikuttamasta.

Hän laski ohuen, leveän käärönsä tasaisesti alasimelle, ja seppä lietsoi tulta, jotta olisi helpompi nähdä. Mies irroitti ensin ruskean paperin, jonka levitti tasaiseksi. Sitten seurasi kappale pörhökangasta, joka vuorostaan levitettiin paperin päälle. Kolmantena peitteenä oli silkkipaperi, joka sekin silitettiin. Käärön sisältö oli nyt paljaana, ja mies piteli sitä sepän nähtävänä.

»Ahaa — vai niin!» virkkoi seppä suurempaa mielenkiintoa osoittaen ja astui lähemmäksi. »Nuori lady rukka — kamalan murheellinen asia — ja vielä niin pian!»

»Se on vaakuna — erinomaista työtä, eikö totta? Se on varmaan maksanut sievän summan!»

»Se on peräisin samasta liikkeestä kuin kirstu, mutta ei ollut kyllin aikaisin valmis, jotta se olisi voitu jo Lontoossa kiinnittää paikoilleen. Minä olen saanut tehtäväkseni kiinnittää sen vielä tänä iltana.»

Knight ja Stephen astuivat lähemmäksi. Mies, joka näki heidän yrittävän lukea, mitä levyyn oli piirretty, käänsi sen kohteliaasti heihin päin, ja he lukivat molemmat, melkein yht'aikaa, hehkuvien sysien punertavassa valossa:

              Elfride
       Spencer Hugo Luxellianin
  viidennentoista paroni Luxellianin
             puoliso
    kuollut helmikuun 10:nä 18——

He lukivat, lukivat jälleen ja lukivat yhä uudelleen — Stephen ja Knight — ikäänkuin yhden ainoan sielun elähdyttäminä, ja vetäytyivät pois keltaisesta hohteesta, yhä kauemmaksi, kunnes kylmä pimeys sulki heidät kehäänsä ja tyyni taivas levisi heidän yläpuolellansa harmaana ja yksitoikkoisena.

Seurasi pitkä vaitiolo… »Elfride naimisissa!» kuiskasi sitten Stephen aivan hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt lausua tuota julki.

»Ja kuollut. Kieltänyt meidät kummankin. Minä vihaan sanaa 'uskoton’ — minä vihaan sitä!»

He eivät nyt kuulleet mitään muuta kuin valtimoittensa aikaa mittaavat iskut, sadepisaroiden pehmeän kosketuksen vaatteissaan ja sepän palkeitten hiljaisen puhkamisen.

»Emme; me jätämme hänet yksin. Hän on rakkautemme saavuttamattomissa, olkoon hän myös tuolla puolen meidän moitteemme. Kun emme tunne puoliakaan niistä vaikuttimista, jotka ovat saaneet hänet menettelemään niinkuin menetteli, niin kuinka voimme nytkään väittää, ettei hänen sydämensä ollut puhdas ja vilpitön.» Knightin ääni oli muuttunut leppoisaksi kuin lapsen. Hän jatkoi: »Voimmeko nimittää häntä kunnianhimoiseksi? Emme. Olosuhteet ovat, kuten yleensäkin, kumonneet tuon hennon ja herkän olennon aikomukset, jotka hetkellisen sattuman karkea kosketus voi tehdä tyhjiksi. Minä tiedän, että on niin käynyt — mitä sinä arvelet?»

He alkoivat suunnata askeliansa Castle Botereliin päin, jonne olivat lähettäneet matkatavaransa Cameltonista. He astelivat vaieten useita minuutteja. Sitten Stephen pysähtyi ja laski kätensä kevyesti Knightin käsivarrelle.

»Kuinka hän lienee joutunut kuolemaan», kuiskasi hän värähtävin äänin.
»Emmekö palaa ja koeta saada parempaa selkoa?»

He kääntyivät takaisin, saapuivat jälleen Endelstowiin ja eräälle avoimelle ovelle. Siinä oli vanha tuttu majatalo, ja talo näkyi äskettäin korjatun ja uudistetun. Nimi ei sekään ollut vanhan omistajan, vaan Martin Cannisterin.

Knight ja Stephen astuivat sisään. Majatalo oli aivan äänetön, ja he kulkivat käytävää, kunnes tulivat keittiöön, missä paloi valtava takkavalkea luoden lattiaan, kattoon ja äskenvalkaistuihin seiniin niin kirkasta hohdetta, että kynttilänvalo näytti ihan joutavalta. Mustaan pukuun ja valkoiseen esiliinaan puettu naishenkilö seisoi siellä yksin puhtaan ruokapöydän takana. Ensin Stephen ja sitten myöskin Knight tunsi hänet Unityksi, joka oli ollut sisäkkönä pappilassa ja myöhemmin kamarineitinä Swancourtien kartanossa.

Unity silmäili häntä hetkisen tutkivasti, ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

»Kas, mr Smith!» virkkoi hän. »Ja siinä on mr Knight. Istukaa, olkaa hyvät. Tiedätte ehkä, että viime näkemänne jälkeen olen mennyt naimisiin Martin Cannisterin kanssa.»

»Pian viisi kuukautta. Me menimme naimisiin samana päivänä, jona rakkaasta miss Elfridestä tuli lady Luxellian.» Unityn silmiin kihosivat runsaat kyynelet, jotka hänen ponnistuksistansa huolimatta putosivat hänen poskillensa.

Molempain päättävästi tunteitansa hillitsevien miesten oli vaikea vallita itseänsä, kun näkivät edessään tuskan lieventämisen esimerkin. He kääntyivät kumpikin ja astuivat muutamia askelia loitommaksi.

»Jäädään tänne hänen luoksensa», kuiskasi Knight ja sanoi käännyttyään: »Ei, me tahdomme jäädä tänne. Haluaisimme levätä ja kuivata vaatteitamme, jos sallitte.»

Surevat ystävykset istuivat sen illan valtaisan takkavalkean ääressä emäntänsä seurassa, Knight uuninkamanan muodostamassa syvennyksessä, missä hän peittyi varjoon. Osoittamalla hieman luottamusta he voittivat Unityn luottamuksen, ja hän kertoi heille, mitä he olivat jääneet kuulemaan — onnettoman Elfriden myöhemmän tarinan.

»Eräänä päivänä — senjälkeen kuin te, mr Knight, olitte lähtenyt meiltä viimeisen kerran — hän oli poistunut kartanosta, ja hänen isänsä lähti hänen jälkeensä ja toi hänet kotiin sairaana. En tiedä, minne hän oli lähtenyt, — mutta hän oli sairaana viikkokausia. Ja hän sanoi minulle, ettei välittänyt, kuinka hänen tulisi käymään, ja sanoi toivovansa kuolemaa. Kun hän oli hieman toipunut, sanoin hänelle, että hänen piti elää ja mennä vielä naimisiinkin, ja hän sanoi siihen: 'Niin; minä teen mitä suinkin voin sukulaisteni hyväksi, jotta hyödyttömällä elämälläni olisi jotakin käytännöllistä merkitystä.’ Niin, ja kuinka olikaan, sitten alkoi lordi Luxellian häntä kosia. Ensimmäinen lady Luxellian oli kuollut, ja lordi oli kovin huolissaan, kun pienet tytöt olivat jääneet äidittömiksi. Vähän ajan kuluttua he alkoivat käydä miss Elfrideä tervehtimässä, sillä he pitivät hänestä yhtä paljon tai enemmänkin kuin omasta äidistänsä. Heillä oli tapana nimittää häntä 'pikku äidiksensä’. Lapset tekivät hänen elämänsä hieman hupaisemmaksi, mutta hän ei ollut sama tyttö kuin ennen — minä sen kyllä näin — ja laihtui melkoisesti. Niin, lordi tuli yhä useammin kutsumaan Swancourteja päivällisille — ei ketään muita tuttavistansa — ja vihdoin kirkkoherran perhe oli siellä alinomaa, kaikkina päivän aikoina. Sanotaan pikkutyttöjen pyytäneen isäänsä ottamaan miss Elfriden heidän luoksensa asumaan, ja hänen kerrotaan luvanneen, jos he olivat kilttejä lapsia. Aika meni menojansa, ja eräänä päivänä minä sanoin: 'Miss Elfride, te ette näytä niin terveeltä kuin tavallisesti, ja vaikka kukaan muu ei näytä sitä huomaavan, niin minä sen huomaan.’ Hän naurahti ja sanoi: 'Minä ehdin vielä naimisiinkin, niinkuin sanoit.’»

'Oh!' huudahti hän ja kalpeni äkkiä, ja ennenkuin ehdin hänen luoksensa hän vaipui permantoon kuin vaate ja siihen taintui. Vähän ajan kuluttua hän tuli jälleen tajuihinsa ja sanoi: 'Unity, nyt voimme jatkaa keskustelua.’

'Jatketaan vain’, virkkoi hän. 'Kenen kanssa luulet minun menevän naimisiin?’

'Ah, sinä et tiedä’, sanoi hän ja kertoi sen tapahtuvan lokakuussa. Sitten hän hieman kohentui — en tiedä, johtuiko se siitä, että hän ajatteli pääsevänsä pois kotoa, vai mistä lienee johtunut. Saanen puhua peittelemättä ja sanoa teille, ettei koti ollut hänelle enää koti. Hänen isänsä oli katkera ja tyly, ja vaikka mrs Swancourt olikin tavallansa hyvä, se oli kumminkin eräänlaista kylmää kohteliaisuutta, joka ei ole juuri minkään arvoista, ja tyttö raukka siinä kiusasi ja kidutti itseänsä. Kuukauden päivät ennen häitä Elfride ja lordi ja molemmat tyttöset olivat usein ratsastamassa, ja soma heitä olikin katsella. Ja uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta minä en nähnyt lordia milloinkaan hänen seurassaan, elleivät lapsetkin olleet mukana — ja se sai koko kosinta-ajan näyttämään omituiselta. Lordi, kuten tiedätte, on kaunis, ja lopulta miss Elfride luullakseni hänestä pitikin; minä näin hänen hieman hymyilevän ja punastuvankin lordin hänelle puhuessa. Lordi tarvitsi häntä sitä enemmän, kun hän oli lapsille tarpeellinen, sillä jokainen voi havaita, että hänestä tulisi kaikkein hellin äiti ja ystävä ja leikkikumppanikin. Ja lordi ei ole ainoastaan kaunis, vaan anteliaskin kosiskelija ja tietää hyvin kaikki keinot. Hän toi miss Elfridelle mitä hienoimpia lahjoja; erään niistä muistan erikoisesti — se oli soma rannerengas, timanteilla ja smaragdeilla kaunistettu. Kuinka hänen kasvonsa punastuivatkaan, kun hän sen näki! Entiset ruusut silloin palasivat hänen poskipäihinsä parin minuutin ajaksi. Minä autoin häntä pukeutumaan sinä päivänä, jolloin meidät molemmat vihittiin — se oli viimeinen palvelus, jonka suoritin hänelle, lapsirukalle! Kun hän oli valmis, juoksin yläkertaan ja sukaisin ylleni oman vihkimispukuni, ja niin he lähtivät, ja niin lähdimme mekin, Martin ja minä. Ja tuskin olivat lordi ja miss Elfride vihityt, kun meidätkin jo vihittiin. Se tapahtui kaikessa hiljaisuudessa — tuskin kukaan siitä tiesi. Niin, toivo se tahtoo pitää puolensa nuoressa sydämessä, jos suinkin voi, ja ladymme virkistyi hieman, sillä lordi oli kovin sievä ja hyvä.»

»Kuinka hän joutui kuolemaan — ja poissa kotoa?» kysyi Knight hiljaisin äänin.

»Nähkääs, sir, he eivät olleet kauankaan naimisissa, kun hän jo taas alkoi riutua, ja lordi vei hänet vaihteen vuoksi matkoille. He olivat palaamassa kotiin ja olivat ehtineet Lontooseen, kun hän sairastui niin vaikeasti, ettei käynyt muualle siirtäminen, ja sinne hän kuoli.»

»Aivan rajattomasti. Ei heti aluksi, vaan vähitellen. Ladymme oli sitä lajia, että ihmiset kiintyivät häneen sitä enemmän, mitä paremmin oppivat hänet tuntemaan. Lordi olisi mennyt kuolemaan hänen edestänsä, sen uskon. Lordi raukka, nyt hänen sydämensä on murtunut!»

»Ovat. Mieheni on nyt muurarien kanssa hautaholvissa he avaavat portaat ja valkaisevat seinät.»

Seuraavana päivänä kaksi miestä asteli pitkin tuttua laaksoa Castle Boterelista itäisen Endelstowin kirkolle päin. Kun hautajaiset olivat päättyneet ja kaikki olivat poistuneet nurmikkomaiselta hautausmaalta, he astelivat hiljaa Luxellianien hautakammioon, niiden matalain holvikaarten alle, jotka he olivat nähneet jo kerran ennen, valaistuina samoinkuin nyt. Hautakammion uudessa komerossa lepäsi verrattain uusi kirstu, joka oli ehtinyt hieman menettää loistoansa, ja sitäkin uudempi arkku, jonka pinnan kirkkautta ei häirinnyt vähäisinkään himmentymisen häivä.

Viimeksimainitun vieressä näkyi tummana hahmona mies, joka oli polvillaan kostealla permannolla, kirstun yli heittäytyneenä, kädet ristissä ja koko olemus ilmeisesti äärimmäisen murheen valtaamana. Hän oli vielä nuori — kenties nuorempi kuin Knight — ja hänen ruumiinsa esiintyi siinäkin asennossa soreana ja sopusuhtaisena. Hän hymisi puoliääneen rukousta ollenkaan havaitsematta, että molemmat tulijat seisoivat vain muutaman askelen päässä.

Knight ja Stephen olivat edenneet siihen kohtaan, missä he olivat toisensa kohdanneet seisten Elfriden vieressä, ennenkuin hän oli lähtenyt esivanhempiensa hiljaiseen lepoon iäksi sulkien kirkkaat siniset silmänsä. Vasta siinä he näkivät polvistuvan hahmon kynttilöiden himmeässä valossa. Knight tunsi hänet heti lordi Luxellianiksi, Elfriden surevaksi puolisoksi.

He tunsivat olevansa tungettelijoita. Knight veti Stephenin takaisin, ja he poistuivat yhtä äänettömästi kuin olivat tulleet.

»Lähdetään», virkkoi hän murtunein äänin. »Meillä ei ole mitään oikeutta viipyä täällä. Eräs toinen on ennen meitä — lähempänä kuin me!»

Niin he kääntyivät yhdessä takaisin Castle Boterelin hiljaiseen hämyiseen laaksoon.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SININEN SILMÄPARI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.