The Project Gutenberg eBook of Idän ääreltä, by Lafcadio Hearn

Lafcadio Hearn. Kirj. Yrjö Hirn.
Vanhoillinen (A Conservative) Kokoelmasta »Kokoro». Hints and Echoes
of Japanese Inner Life. 1896.
Karman voimasta (By force of Karma.) »Kokoro»
Amidan temppelin nunna (The nun of the temple of Amida). »Kokoro»
Kimiko. »Kokoro»
Haru. »Kokoro»
Parfum de jeunesse. Kokoelmasta »Exotics and Retrospectives». 1898
Katkelma (A fragment). Kokoelmasta »In ghostly Japan». 1899
Yöulvoja koira (Ululation.) »In ghostly Japan»
Kusa-Hibari. Kokoelmasta »Kotto. Being Japanese Curios with
Sundry Cobwebs.» 1902
Yaidzussa (At Yaidzu) »In ghostly Japan.»
Sana- ja asiaselityksiä.
Viitteet.

LAFCADIO HEARN

Viisi vuotta sitten ilmestyi ruotsinkielinen käännösvalikoima Lafcadio Hearnin Japania koskevaa kirjallisuutta, jonka johdatukseksi allekirjottanut oli sepittänyt lyhytpiirteisen esityksen tekijästä.[1] Silloin ei kuitenkaan ollut mahdollista julaista seikkaperäisempiä tietoja tästä kirjailijahenkilöstä ja hänen elämästään. Hearn itse oli näet vastannut pyyntöön saada varustaa kirja hänen kuvallaan, »ettei hän katso olevan syytä tavalla tai toisella esittää tekijää vieraalle yleisölle». Vastauksesta kävi selvästi ilmi ettei hän mielellään nähnyt lukijan huomion kääntyvän teoksista tekijään. Se julkisuuden kaihtamisen taipumus, joka läpi elämän oli hänen olennolleen niin ominainen, piti hänessä vireellä pelkoa että mahdollisesti julaistaisi hänen yksityisiä olosuhteitaan liiaksi lähenteleviä tiedonantoja.

Hänen toivomustaan tietysti noudatettiin — semminkin kuin silloin tarjona olevat elämäkerralliset tiedot olivat sekä niukat että epävarmat. Ulkomaisessa lehdistössä oli kyllä näkynyt monta hyvinkin seikkaperäistä kertomusta Hearnin elämänvaiheista. Mutta nämä kertomukset perustuivat ilmeisesti vain kuulojuttuihin ja vilisivät seikkailupiirteitä, jotka olivat kotoisin sanomalehtimiesten rehevästä mielikuvituksesta.[2] Koska Hearn itse yksityisessä kirjeessä nimenomaan väitti tuulesta temmatuiksi muutamia niistä kirjotuksista joita hänestä oli julaistu, ei tietysti saattanut edes ottaa harkittavaksikaan moisien epävarmojen aineksien käyttökelpoisuutta.

Nyt kun Lafcadio Hearn ei enään kuulu elossa oleviin, ovat ne syyt poissa, joihin hienotunteisuus aikalaistansa kirjailijaa kohtaan velvottaa. Ja sillä yleisöllä, joka on oppinut ihailemaan hänen teoksiaan, saattaa olla oikeus pyytää osakseen joitakin tietoja myöskin kirjailijasta itsestään. Hänestä tiedetäänkin nyt enemmän kuin hänen elossa ollessaan. Täydellistä kuvausta hänen nuoruutensa väikkyvistä vaiheista ei tosin voida esittää, ennenkuin Hearnin amerikkalaisten ystävien toimesta paraikaa tekeillä oleva suuri elämäkerta on valmistunut. Mutta kaksi vuotta sitten Amerikan ja Englannin lehdistöissä julaistut kuolinmuistelot saattoivat joka tapauksessa monta hänen elämänsä piirrettä julkisuuteen. Ja tämän kirjottajalla on ollut onni saada Hearnilta useita kirjeitä, joissa hän avomielisesti esittää sekä seikkoja omasta elämästään että mielipiteitään kirjallisissa ja valtiollisissa kysymyksissä.

Lafcadio Hearn oli isän puolelta irlantilaista sukua. Hänelle oli siis perinnöllistä kelttiläisen rodun romanttinen luonne. Hän ei ollutkaan ensimäinen suvustaan, jossa ilmeni taiteellista lahjakkuutta. Eräs hänen setänsä, Richard Hearn oli näet Barbizon-ryhmän jäsen, tuon kuuluisan taidemaalaussuunnan, jolla on niin huomattavat ansiot uudenaikaisen maisemamaalauksen kehitykseen. Josko hänen isässään oli taiteellisia avuja, on toistaiseksi tuntematonta. Tästä tiedetään ainoastaan että hän ammatiltaan oli sotilaslääkäri Englannin armeijassa. Rykmenttinsä oleskeluaikana Joonian saaristossa, hän oli solminut liiton nuoren kreikattaren kanssa. Ja tarina kertoo että tytön veljet, saatuaan tiedon siskonsa salaisista yhtymyksistä, olivat hiipineet väijyksiin tappaakseen tuon muukalaisen upseerin. Tämä pelastui viime hetkessä senkautta, niin jatkaa tarina, että tuo nuori tyttö itse heittäytyi rakastajansa ja veljiensä väliin. Mutta hän oli jo saanut ankaran haavan eikä mahdollisesti olisikaan enään toipunut ilman sitä hellää hoitoa, jonka hän sai osakseen ystävättäreltään. He menivät naimisiin ja kesäkuun 27 p:nä 1850 heille syntyi poika, joka syntymäseutunsa Leucadian l. Lefcadian saaren mukaan sai nimekseen Lafcadio.

Kelttiläistä ja kreikkalaista verta kuohuttaen suonissaan, Pohjan ja Etelän luonteen ominaisuudet yhdyttäen olennossaan, Lafcadio Hearn ei voinut kutistua lahjoiltaan ahtaaksi tai yksipuoliseksi. Ja vieläkin suuremmassa määrässä kuin hänen syntyperänsä, oli hänen saamansa kasvatus omiaan kehittämään erilaisten kansanluonteiden arvonannon kykyä, ja myötätuntoa vierasten kansain sielunelämän ilmiöille. Nuoruutensa hän vietti Pohjolassa, Irlannissa ja Englannissa. Mutta lapsuuden ensi vuodet häneltä kuluivat Etelässä. Ja joskaan sen ajan vaikutelmat eivät täydelleen säilyneet hänen tietoisessa muistissaan, niin olivat ne kuitenkin varmasti jättäneet jälkiä hänen mieleensä. Hän ihaili muinaiskreikkalaisten runoilijain idyllejä; ja hän oli onnellinen luullessaan tavanneensa vanhoissa japanilaisissa tansseissa ja lauluissa osaksi samaa yksinkertaista ja naivia kauneutta, joka hänestä oli kreikkalaisenkin kansanrunouden ylimpänä viehätyksenä. Vähinpä kaihomielin, ja omien sanojensa mukaisesti »veljellisellä kateudella», hän paljasti tunteensa Italiaa kohtaan muutamissa kirjeissä, jotka me saimme häneltä matkustaessamme Etelässä. Niinpä hän kirjottaa ruotsintajattarelleen: »Tähän mennessä olette varmaan jo nähneet paljon Europan kauneimmasta maasta. — — Ehkäpä Italia on saava Teidät houkutelluksi enempäänkin kuin suomentamiseen; kenen sielu on saanut uida Italian kultaisissa autereissa, sen ennemmin tai myöhemmin vallannee luomishalu. Toivoisinpa että pääsisin Italiaan: lapsena puhuin ainoastaan italiaa ja uuskreikkaa. Kummankin näistä kielistä olen sittemmin unhottanut.»

Hearnin perheen oloaikaa Välimerenmaissa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Rykmentti komennettiin Länsi-indiaan, ja Lafcadio sai niin ollen jo nuorella iällä ensi pikaa tutustua siihen luontoon ja kansanelämään, josta hän myöhemmin oli löytävä niin monta ainesta kuvailtavakseen. Länsi-indiassa häneltä kuoli äiti, ja kohta perästä isäkin. Lafcadio lähetettiin silloin Irlantiin kasvatettavaksi erään isänsä tädin hoidossa. Hänet päätettiin kasvattaa katoolisen kirkon papiksi, ja niissä aikeissa hänet pantiin Durhamin seminaariin. Opetusmetoodit eivät enemmän kuin opintojen päämääräkään olleet sopusoinnussa Hearnin luonteen kanssa. Mutta joka tapauksessa hän saavutti klassillisen sivistyksen, josta hänellä tulevaisuudessa tuli olemaan etua toiminnassaan. Luultavaa on myöskin, kuten eräässä kuolinmuistelossakin väitetään, että puhtaasti teoloogiset opinnot vaikuttivat hänessä älyä harjottavasti sekä edistivät sitä mietiskelyn halua, joka ilmenee hänen filosoofisissa esseissään. Jo tällä nuorella iällä hän lienee saavuttanut tuon englantilaisissa oloissa tavattoman perinpohjaisen ranskan kielen ja kirjallisuuden tuntemuksensa, joka melkoisesti on vaikuttanut sekä hänen käsitykseensä taiteesta että hänen oman kirjailijatyylinsä kehitykseen.

Lafcadio Hearn ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt täyttää kaksikymmentä vuotta, kun hän jo päätti jättää hyvästit vanhalle mantereelle. Hän läksi ilman mitään pääomaa turvanaan Amerikkaan onneaan tavottelemaan. Siellä hän sai kokea käytännön koulua, joka tosin oli tuimempi, mutta vähintäin yhtä opettavainen kuin hänen osakseen Englannissa ja Ranskassa tullut. Hän yritteli monella alalla, sanotaan, onnistumatta saavuttaa turvattua asemaa. Tältäpä hänen elämänsä jaksolta ovatkin pääasiallisesti nuo monet seikkailurikkaat ja romanttiset tarinat, joita Hearnista kerrotaan. Ja ainakin on varmaa että hän on Amerikassa kokenut paljon kovaa, siihen hän näet itsekin viittaa eräässä kirjeessään meille, missä kertoo kokemuksistaan Yhdysvalloissa. »Suurin mahdollinen onnettomuus sivistyneen ihmisen elämässä lienee pakosta joutua älyperäisestä ympäristöstä uuteen ja sivistymättömään maahan, missä jokaisen korkeamman riennon ano vielä tuskin hämärtää käsityksissä. Onhan paljon, mikä osaksi palkitsee tämän puutteen, niinkuin suurempi vapaus ja riippumattomuus tarpeettomista muototavoista, mutta kaikki tuo ei voi täydelleen korvata amerikkalaisen ilmapiirin henkistä mahoutta, missä kaikki hienostuneen älylliset elämänilmiöt vain kituen tulevat toimeen.» Toisen kerran hän kirjottaa, tarkottaen erästä tutkimusta hänen elämästään ja teoksistaan, jonka Ch. de Varigny oli julaissut Rèvue des deux mondes'issa. — »Ainoa tosi koko jutussa on että minun kokemukseni elämästä ovat olleet sangen tuskalliset, ikään siitä syystä että olen ollut juuri niitä ominaisuuksia vailla, jotka on väitetty minulla olevan. Amerikassa täytyy joko pyörittää myllyä tai itse pyöriä kivien välissä — minun osani on ollut enimmät päiväni viettää pyörien myllynkivien välissä.»

Vaikka Hearnin elämä Amerikassa olikin kovaa, jäi hänelle kuitenkin aikaa päivätyön päätyttyä opintojen harjottamiseen ja kirjallisiin yrittelyihin. Saavutettuaan osakseen muutaman sanomalehdentoimittajan huomion, pääsi hän vakinaisesti sanomalehtimiesalalle. Hänen menestyksensä kirjailijana oli taattu kun The New Orleans Times Democrat hänet lähetti kirjeenvaihtajanaan Länsi-indian saaristoon. Siellä hän oleskeli kaksi vuotta. Ja hänen sieltä lehdelleen lähettämät kirjeet saavuttivat niin suurta menestystä, että tunnettu kustannusyhtiö »Harper Brothers» tilasi häneltä samansuuntaisia luonnoksia Japanista, jotka piti julaistaman aikakauskirjassa »Harpers Magazine.» Saatuaan Harper'ilta pienen matkarahan hän syksyllä 1890 läksi matkalle maahan, josta piti tulla hänelle toinen koti, tahi ehkä oikeammin sanoen hänen ensimäinen varsinainen isänmaansa.

Omituista todellakin, näyttää onneton sattuma ynnä Hearnin kustantajan rehellisyyden vajavaisuus lähinnä olleen syynä siihen että hän jäi Japaniin. Hän kirjottaa itse kirjeessä meille asiatoimistaan amerikkalaisten kustantajain kanssa. »Tämä toiminimi (Harper brothers) saattoi minut suullisen lupauksen nojalla lähtemään matkalle Japaniin omissa asioissaan, ilman mitään kirjotettua kontrahtia ja ainoastaan parin sadan dollarin käsirahalla. Ja kun he sitten oivalsivat että toinen toiminimi Scribner & C:o oli ennättänyt oikoa heistä edelle palkkaamalla Sir Edvin Arnoldin muutamia japanilaisia sanomalehtikirjeitä kirjottamaan, niin he kieltäytyivät kaikesta osallisuudesta matkani kustannuksiin. Minä päätin niin ollen työskennellä omin päini, ryhdyin opetusta antamaan pienessä maaseutukoulussa, ja ponnistelin vähitellen yliopistoon, missä minulla nyt kuusi vuotta (kirje on vuodelta 1902) on ollut englannin kirjallisuuden opettajan paikka, vihamiesteni juonittelujenkin uhalla.»

Vaikkakin Hearn tunsi suurta katkeruutta kustantajaansa kohtaan, oli tämä syömällä sanansa kuitenkin kaikitenkin avannut hänen elämälleen onnellisen uran. Japanissa Hearn saavutti vakinaisen ja turvatun aseman, jommoista hän turhaan oli Amerikassa tavotellut. Hän solmi suhteita maan asujamistoon, ja vähitellen hän kiintyi maahan yhä lujemmilla yhdyssiteillä. Hän nai japanittaren hyvästä perheestä — lääkärin tyttären — ja hänet otettiin maan tavan mukaan vaimonsa suvun jäseneksi. Hänelle syntyi neljä lasta ja siten hänen elämänsä juurtui Japanin valtion elämään. Itse hän omisti buddhan uskonnon — todellisesta mieltymyksestä sen oppeihin eikä mistään valtioviisaista sivusyistä. Hän otti itselleen japanilaisen nimen, Koizumi Yakumo, ja hänestä tuli harras ja isänmaallinen Mikadon valtakunnan kansalainen. Hän asettui lepoa nauttimaan pitkien harhailujensa päätökseksi, ja tuntuupa siltä kuin hän vihdoinkin olisi löytänyt sen maan, missä hän saattoi täydelleen kotiutua. Valitettavasti saatiin kuitenkin nähdä ettei edes Japanikaan voinut hänelle suoda pysyväistä tyyssijaa. Viimeinen häneltä saamamme kirje, joka on päivätty Tokiossa heinäkuun 7 p:nä 1903, loppuu näihin suruvoittoisiin mietelmiin:

»J.K. Erikoiset olosuhteet ovat saattaneet edellisten sivujen lähettämisen lykkäytymään — etupäässä tulevaisuuteni epävakaisuus.:,

»Jesuiitat ja muut uskonnolliset lahkokunnat ovat lopulta käyneet minulle liian sietämättömiksi (minuun koskee kovasti että prof. Chamberlain on yhtynyt niihin), ja minut on pakotettu luopumaan englannin kirjallisuuden opettajatoimestani. Tätä nykyä täällä on virinnyt hyvin hyökkääväisenluontoinen uskonnollinen liike, ja ero on annettu myöskin kaikille saksalaisille professoreille. Niinpä siis minun arvatenkin täytyy varustautua palaamaan Amerikkaan. Sieltäkäsin on minun oleva mahdollista usein kirjottaa Teille, jos saan tervennä pysyä.»

Mutta Lafcadio Hearnin ei tarvinnutkaan lähteä enään maailmaa kiertelemään. Hän oli tehnyt sopimuksen luennoiden pitämisestä kesällä 1905 Lontoon yliopistossa Japanin kultuurista. Vaan jo ennenkuin hän kerkesi ryhtyä europanmatkansa valmistuspuuhiin, hänet odottamatta kohtasi kuolema sydämenhalvauksen kautta syyskuun 26 p:nä 1904. Hän oli päivinä sitä ennen suorittanut luentonsa ja tehnyt työtä kuin ainakin tavallisesti. Mutta ehtoolla kun hän illalliselta noustuaan oli jaloitellut työhuoneensa edustalla, hän tunsi pahoinvointia ja paneutui levolle. Joku minuutti myöhemmin hän oli kuollut. Hänen vaimonsa haudatutti hänet buddhalaisten uskonnonmenojen mukaisesti eräälle hautausmaalle, joka oli ollut hänen kävelyretkiensä mielipaikka ja jonka hän juurtajaksain on kuvannut muuassa kauneimpia lukuja kirjassaan »Exotics and Retrospectives».

Siinä Lafcadio Hearnin elämän ulkopiirteet. Oikein ymmärtääksemme hänen teoksensa ei kuitenkaan ole kylliksi tuntea hänen elämänvaiheensa. Täytyy myös tietää jotain niistä vaikutuksista, jotka häntä muualta käsin ovat kohdanneet ja jotka ovat muovaelleet hänen katsomustaan ja esitystapaansa.

On jo mainittu että Hearn aina nuoruuden päivistä alkaen oli saanut huomattavaa vaikutusta ranskalaisesta kirjallisuudesta. Kuvaavaa onkin että hänen ensiksi julkaisemansa kirja oli käännös ranskankielestä: »Valituita Theophile Gautier’n novelleja». Hän oli ottanut kunnia-asiakseen sellaisen tyylin kehittämisen, jossa yhdistyisi latinalaisten kielien kirkkaus ja siro jalous siihen voimaan, mikä on ominainen pohjoismaisille kielille.[3] Tämän tarkotusperän saavuttaakseen hän tutki ja jäsenteli kirjailijoita sellaisia kuin Gautier ja Flaubert. Ja alati hän valikoi luettavansa silmämääränään antautua ainoastansa paraitten esikuvain vaikutuksen alaiseksi. Ne otteet ja otsikkolauseet, joilla hän kirjotuksensa varusti, todistaisivat, siinäkin tapauksessa ettei jo tyyli sitä osottaisi, hänen elämänsä läpeensä tutkiskelleen uudenaikaista ranskalaista kirjallisuutta.

Mutta kaikkea muuta kuvaavampaa on Hearnille kuitenkin hänen kansanrunoudesta saamansa vaikutus. Jo ennen kuin hän itse olikaan joutunut sivistymättömien kansojen yhteyteen oli hän innostunut barbaaristen ja villien heimojen elämän tutkimiseen. Niinpä hän v. 1884 julkaisi New Orleansissa kokoelman runollisia muovailuja »oudon kirjallisuuden» aiheista: »Stray Leaves from strange Literature» (Ruotsinnos, Karin Hirn’in toimittama, ilmestynyt otsakkeella »Natalika» v. 1905). Tähän pieneen sikermään hän on liittänyt näytteitä polynesialaisista sadustoista, sekä muinäisjuutalaisista, islamilaisista, persialaisista ja egyptiläisistä novelleista. Sen ohella hän on samaan kokoelmaan yhdistänyt kolme käännösnäytettä Kalevalasta.

Erikoisesti omiansa kimittämään meidän huomiotamme on että nämä valikkokatkelmat Kalevalasta eivät ole muovailuja niinkuin muut kirjan luvut. Hearn itse sanoo kirjansa alkulauseessa että Leouzon le Ducin ranskankielinen Kalevalan tulkinnos hänestä on näyttänyt mainioimmalta suorasanaiselta runouden malliesitykseltä mitä käännöskirjallisuudessa on ollut löydettävissä. »Olen valikoinut kolme episoodia», hän sanoo »ja kääntänyt ne melkein 'sanasta sanaan'.»[4]

Käännöksiinsä — jotka muutoin tyylin loistoon ja rytmiin nähden kohoovat korkealle yli Le Duc’in ranskankielisen tekstin — Hearn ei ole muuta lisännyt kuin muutamia lyhyitä selitteleviä johdatuksia valitsemiensa katkelmien valaistukseksi. Niinpä alkaa ensi luku, »Lumosanat» tällä pienellä esilauseella.

»Vanhalla suomenkielellä on ihmeellinen kirja, Kalevala nimeltään, sisältävä runoja, jotka kertoelevat maailman alusta, taivaanlaen takojista jumalsepistä sekä noidista ja tietäjistä Pohjan perillä. Noita-akoista Louhi oli mahtavimpia, ja hänen tytärkään kävi jumalat ja sankarit kosimassa — kävipä kosimassa itse Väinämöinen, tietäjä ijänikuinen. Niin sorja oli neitonen että hänen suloutensa loisti niinkuin kuu kumottaa; niin valkoiset hänen luunsa, että ne hohtivat kuultavan ruumiin sisältä, niin kirkas oli niiden maidonvalkeus, että ydin paistoi niistä läpi. Ja kertomus Väinämöisen veneen rakennannasta, kun hänen piti purjehtia neitoa kosimaan, esitetään seuraavasti Kalevalan runoissa».

Toinen Kalevala-aiheinen luku on sovitus niistä runoista jotka kertovat »Ensimäisestä sävelniekasta», s.o. kanteleen rakentamisesta ja Väinämöisen laulusta. Kolmas näyte taaskin käsittää Väinämöisen verenvuodon seisattamissanat ja raudan syntysanat.

Nuoruusajan mieltymys Kalevalaan säilyi Hearnissa hänen ikänsä loppuun saakka. Vuonna 1903 hän lähetti minulle Firenzessä oleskellessani tervehdyksen Comparettille. Samassa kirjeessä hän mainitsi vähää ennen pitäneensä esitelmän Tokiossa »On the poetical values of Kalevala» s.o. Kalevalan runollisista arvoista, ja tätä esitelmää laatiessaan suureksi hyödykseen käyttäneensä suomalaista kansalliseeposta käsittelevää Comparettin kirjaa. Kalevala-tutkimustensa kautta hän oli tullut kääntäneeksi huomionsa myöskin Suomen maahan ja sen kansaan. »Maatanne», niin hän kirjotti ensimäisessä kirjeessään minulle, »tunnen ainoastaan Leouzon le Ducin mainiosta Kalevalan suorasanaisesta käännöksestä. Kuvittelen sitä mielessäni maana, missä vallitsee koivumetsät ja lukemattomat järvet jotka leviävät toinen toisensa ääressä, ja joet jotka virtaavat saloisia seutuja, ja maksankarvainen maa. Näinköhän siellä maaperä todellakin on sen karvainen? — Rankkasateiden jälkeen on maa puutarhassani aivan 'maksankarvaista' uhkuvan punertavan ruskeaa». Saatuaan lahjaksi kuvateoksen 'Suomi kuvissa' hän kirjottaa: »Olen elänyt Suomessa! Omituista että toiset kuvista täydelleen vastaavat minun mielikuvitelmiani Kalevalan luettuani. Kirja todenteolla kukittaa minulle Kalevalan, niin että tuo haavemainen ilmekin kanteleensoittajan kasvoilla tuntuu minusta tutulta. — — Kaupunginkatujen ja loistorakennusten kuvat vaikuttivat tietysti täydellisenä yllätyksenä ja ilmestyksinä; mutta vaarat ja metsät ja järvet olivat unelmieni Suomea. Kaikista kuvista näytti minusta Imatran enin vastaavan runoissa kuvattua luontoa, siinä oli jotain hurjaa ja lumoavaa — jotakin déjà vu, salaperäisen tuttua, joka aivan erikoisesti minua liikutti».

1880-luvun alulla. Yhdysvaltojen eteläosissa oleskelunsa aikana, Hearn kuten yllä jo mainittiin, aherteli Kalevalan, Talmudin ja muiden kaukosyntyisten kirjallisten teosten kääntämistöissä. Asetuttuansa v. 1884 Länsi-indiaan, avautui hänelle tilaisuus kansanrunouden tutkimiseen läheltä käsin ja välittömästi. Niinpä hän julkaisikin sanastoteoksen kreolilaisia sananlaskuja, valikoimiansa kuudesta eri murteesta, käännettyinä ja selityksillä varustettuina.

Tämän puhtaasti tieteellisen kansanrunoustutkimuksen kokeen ohella hän käsitteli Länsi-indian neekerien taikauskoa ja muistoperintöjä kirjotuksissaan amerikkalaisiin lehtiin. Näissä sanomalehtikirjotuksissaan, jotka ovat kootut laajaksi nidokseksi otsakkeella »Two years in the French West-Indies» (Kaksi vuotta Ranskan Länsi-indiassa) hän kuvaa monipuolisesti ja viehättävästi sekä mustan että valkoisen väestön elämää. Vaikutelmat Länsi-indiasta innostivat hänet vielä kirjottamaan kaksi romaania, joista toinen, »Youma», käsittelee tapausta muuasta orjainkapinasta Martinique’ella ja toinen, »Chita», on laadittu kansanmuistoille erään tuollaisen Länsi-indialle omituisen, valtavan luonnonmullistuksen ajalta.

[Ss. 17—26 (seur. 5 tähteen asti) ovat suomennetut ruotsinkielisen Exotica-painoksen alkuluvun myöhemmästä muovailusta.]

Kaiken yllä luetellun työn ohella Hearn ei kuitenkaan ollut hyljännyt vanhoja harrastuksiaan. Hän syventyi yhä edelleen itämaisten kansojen muinaistaruihin ja muistoperintöihin. Ja samalla hän innolla antautui tutkimaan filosofiaa ja vertailevaa sielutiedettä. Kehitysopillinen katsantotapa, johon hän oli tutustunut Herbert Spencerin teoksista, loi uutta merkitystä hänen vierasrotuisen kirjallisuuden tutkimuksilleen. Taikauskoiset katsannot ja tavat, mitkä pintapuolisesta lukijasta tuntuvat vain eriskummallisilta harhoilta, vetivät puoleensa hänen mielenkiintoaan sielutieteellisinä ongelmina. Kaikki mikä oli outoa vieraitten rotujen uskonnollisissa ja siveellisissä katsannoissa, muuttui hänen silmissään joksikin jota hänen täytyi pyrkiä ymmärtämään ja selittämään. Ja se tutkimistapa, minkä avulla hänen tuli keksiä vastaukset näihin arvotuksiin, seurasi luonnollisena tuloksena hänen kehityksestään ja synnynnäisistä taipumuksistaan. Oli tarpeen, paitse tietoperäisesti perehtyä vieraan kansallisuuden katsantotapoihin, myöskin myötätunnolla ja elävästi omistaa koko sen aate- ja tunne-elämä.

Sellainen oli se ohjelma, jonka Hearn pyrki toteuttamaan oleskellessaan Japanissa, siinä maassa missä itämaalainen sivistys aina meidän päiviimme saakka on säilynyt mieltäkiinnittävissä ja elinvoipaisissa muodoissa. Hänen tehtävänsä oli, kuten näkyy, yhtä paljon taiteellista laatua kuin tieteellistäkin. Samaa notkean myötätunnon kykyä, mitä Hearn oli osottanut vierasten taruaiheiden muovailijana, oli hänen nyt käytettävä vieraan maailmankatsomuksen käsittämiseen ja tulkitsemiseen. Hän oli kirjallisilla tutkimuksillaan matkan päästä saavuttanut japanilaisten olojen — eritotenkin Japanissa vallitsevien uskontojen jommoisenkin tuntemuksen. Nyt hän tahtoi oppia ymmärtämään niitä itse antautumalla elämään japanilaista elämää, seurustelemalla sellaisten alkuasukkaitten kanssa, joissa japanilainen katsantokanta vielä oli virkeänä, sekä mikäli mahdollista, yhtymällä heidän tunteisiinsa ja omistamalla heidän mielipiteensä. Hän ei tahtonut sysätä maan omat asukkaat luotaan esiintymällä etevämmän sivistyksen edustajana, vaan hän halusi päinvastoin koko olennoltaan yhteytyä heihin. Mutta niitä piirejä hän tahtoi välttää, joissa jo oli omaksuttu länsimaisia tapoja ja katsantoja. Hänen tieteellinen niin hyvin kuin taiteellinenkin harrastuksensa veti häntä vanhan Japanin puoleen, vanhoillisten, pappien ja kansan vielä koskemattoman maan puoleen.

Jo ensi kertoja samoillessaan Yokohamassa Hearnin onnistui voittaa ystäväkseen mies, joka osasi ohjata hänet japanilaisen buddhalaisuuden salaisuuksien perille. Eräässä temppelissä hän oli osunut keskusteluun pappisoppilaan kanssa, jonka huomio oli kääntynyt siihen, että hän oli laskenut vähäisen uhrilahjan Buddhan kuvan eteen. Nuori uskonnonoppinut virkkoi tämän johdosta muukalaiselle:

»Kunnioitan hänen oppinsa kauneutta, ja ihailen hänen uskolaistensa uskon lujuutta.»

Tällä avomielisellä selityksellä, joka sattuvasti kuvasi Hearnin uskonnollisia mielipiteitä, hän varsinaisesti voitti nuoren japanilaisen luottamuksen. Akira — sen nimellinen oli hänen uusi ystävänsä — tulkitsi hänelle kaikki hämärät ja kiistanalaiset kohdat buddhalaisissa uskonmenoissa. Hän avasi Hearnille kotinsa ja tutustutti hänet siellä niihin kansallisiin uskonnollisiin menoihin, joita toimitetaan perhealttarien ja muistolaattojen ääressä. Vihdoin hän seurasi Hearnia oppaana tämän toiviomatkalla buddhalaisiin pyhiin paikkoihin. Kaikessa mikä koskee buddhalaisuutta, Hearn siis on voinut välittömästi vedota kotimaiseen asiantuntijaan.

Shinto-opista, Japanin valtiouskonnosta, Akira ei voinut antaa mitään tietoja. Mutta Hearnin onnistui voittaa uskollisia ystäviä tämänkin uskonnon tunnustajien joukossa. Näitten välityksellä hän pääsi lähestymään itse pyhää ihmisjumalaa, Guji’a Kitzukissa, joka polveutumisensa nojalla auringonjumalattaresta Amaterasu'sta, hallitsee Japanin uskonnollista elämää valtiudella, jonka yli ainoastaan Mikado on. Hän pääsi käymään temppeleihin, jotka sitä ennen eivät koskaan olleet yhdellekään europpalaiselle avautuneet, ja joihin ainoastaan harvoilla japanilaisistakaan on oikeus astua. Hän kävi kaikissa Izumon, jumalain maakunnan, pyhissä paikoissa, missä useat vanhoista shinto-tavoista vielä elivät alkuperäisissä muodoissaan. Majaillessaan näissä muistorikkaissa seuduissa hän oppi tuntemaan kaikki kansallisen uskonnon ulkonaiset muistomerkit. Mutta ei siinä kyllin. Hän sai myöskin tilaisuutta syventyä shintouskonnon oppeihin pohjemmalti kuin mitä temppelikoristusten ja kirkollisten karkeloitten hetkenkatsojalle on mahdollista. Hänet otettiin näet englanninkielen opettajaksi valtion alkeis- ja mallikouluihin. Ja ensimäiseksi toimipaikaksi hänelle määrättiin juuri Matsue, pyhän Izumo-maakunnan pääkaupunki.

Hearn oleskeli Matsuessa kaksi vuotta. Hän vuokrasi itselleen asunnon puoliautiossa samurai- kartanossa, joka oli aivan daimyon entisen palatsin ääressä. Vanhanaikainen rakennus linnoitusmaisine muureineen ja muinaistyylisine puutarhoineen oli täynnä muistoja Japanin läänitysajoilta. Ja ne vanhat ihmiset, jotka kartanossa vielä asuivat, taisivat kertoa monta perutarinaa, sekä historiallista että myytillistä laatua. Kunnon puutarhuri, joka innokkaasti harrasti uskonnonfilosoofisia väittelyjä, oli aina valmis kertomaan kaskuja hengistä ja haahmoista, demooneista, noitumisista ja kaksoisolemuksista. Keskusteluissaan tämän kanssa Hearn tähteellisesti perehtyi Japanin rahvaan kirjavaan uskontojärjestelmään, tuohon sekotukseen shintosta ja buddhalaisuudesta ynnä taikauskoisista katsomuksista, jotka luultavasti ovat vanhemmat kuin kumpikin virallisesti tunnustetuista uskonnoista.

Hearnin oppilaat Matsuen kouluissa olivat vieläkin suuremmaksi hyödyksi hänen tutkimuksilleen. Nuoret samurai-jälkeläiset älysivät ennen pitkää että heidän opettajansa oli Japanin vanhemman historian tuntija. He kävivät hänen luonaan näyttämässä milloin vanhaa kakemonoa (maalausta), milloin kallisarvoista perhekoristetta, joka oli omiaan herättämään muukalaisen mielenkiintoa. Ja milloin he eivät voineet tuoda aarteitaan muassaan, kutsuivat he taaskin Hearnin koteihinsa siellä niitä katselemaan. Heidän luottamuksensa häneen oli täydellinen, ja he saattoivat niin ollen turvallisin mielin päästää hänet kurkistamaan perhetraditsioonien kaikkein pyhimpään. Hän tuli osalliseksi heidän ylpeydestään ja heidän muistoistaan. Ja hän sai myöskin oppia tuntemaan heidän tulevaisuuden unelmiaan. Hänen oppilaansa olivat kaikki nuoria miehiä, jotka olivat sitoutuneet tutkinnot suoritettuaan palvelemaan valtiota yleisten koulujen opettajina. Ne olivat ne, joiden tulevaisuudessa tuli kasvattaa kansansa sen uusia tehtäviä varten. Heidänpä piirissä siis, enemmän kuin missään muissa, oli vireillä selvä tietoisuus niistä ihanteista, jotka uuden Japanin tuli toteuttaa. Ja näiden ihanteiden sisällys ei voinut jäädä tuntemattomaksi sille, joka opetustunneilla ohjasi heidän opintojaan ja tuntien lomissa seurusteli heidän kanssaan uskottuna ystävänä.

Kaikesta tästä ja vielä paljosta muustakin Hearn kertoo suuressa teoksessaan »Glimpses of Unfamiliar Japan» (1894) (Vilahduksia tuntemattomasta Japanista). Kansanrunouden tutkijoille, ja kansatieteilijöille tämä matkamuistelmien ja kulttuuritutkimusten kokoelma on kuin kokonainen pieni arkisto täynnä tietoja ja esimerkkejä ilman vertaa. Niille lukijoille taaskin, jotka eivät harrasta Japanin olojen puhtaasti tieteellistä tutkimista, ovat kaikki nuo kirjotukset kohdastaan mieltäkiinnittäviä jo kirjalliselta kannalta. Olipa niin ollen vallan luonnollista että Hearn noilla 'Vilahduksillaan' saavutti suuren ja yleisen menestyksen, ja että hän innostui julkaisemaan vuosittain uusia Japanin tutkimuksienpa kokoelmia.

Suunnitelmaltaan nämä kokoelmat kaikki ovat toistensa kaltaisia. Jokaisessa niistä on kuten 'glimpses'eissä' muutamia kirjotelmia Japanin kirjallisuudesta, taiteesta tai filosofiasta, joitakin novelleja aiheenaan Japanin uudenaikaista elämää, eräitä matkamuistelmia tai päiväkirjanotteita, ja lopuksi — myöhemmissä kokoelmissa varsinkin — lyhykäisiä kooseriioja kauno- tai sielutieteellistä sisältöä, sommiteltuina sen Hearnille omituisen filosofian valaistuksessa, jossa buddhalaisuuden ja uudenaikaisen kehitysopin aatteet ovat sulautuneet yhtenäiseksi maailmankatsomukseksi. Tyyli taaskin on myöhemmissä kokoelmissa yhtä valitun taiteellinen kuin aikaisemmissakin. Mutta esitystapa on Hearnin Japanissa oleskelun kuluessa huomattavasti muuttunut. Noita havainnollisia maan ulkonäön kuvauksia — sen värien, äänien ja tuoksujen esityksiä — joista Hearnin aikaisimmat matkamuistelmat saivat niin heleän eloisuuden, tavataan enään ani harvoin myöhemmissä kirjotelmissa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei enään silmäilisi Japania muukalaisen hämmästyneellä ja jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Ilmiöitä hän ei enään käsittele kuvina jotka ovat herättäneet ulkopuolelta katsojan mielenkiintoa, vaan hän kuvailee ja selittelee niitä pikemmin niin sanoaksemme sisäiseltä näkökannalta. Itse lausuntatapa ilmaisee kuinka täydellisesti Hearnin oli onnistunut yhteytyä siihen ympäristöön, missä hän oli viettänyt niin melkoisen osan elämästään. Hän nähtävästi oli sekä käsityskannaltaan että ajatustapailuiltaan japanilaistumistaan japanilaistunut.

Hearnin saavuttama japanilaisen elämän syvällinen tuntemus on hankkinut hänen kirjotuksilleen tieteellisten piirien yleisen arvonannon. Hänen nimeensä viitataan tunnustuksella useimmissa uudenaikaisissa Japania käsittelevissä kirjailijoissa. Mutta vaikkakin alistutaan hänen auktoriteettiinsä kaikissa vanhoja kansantapoja ja kansantaikauskoa koskevissa kysymyksissä, on taholta ja toiseltakin asetuttu vastakannalle hänen, kuten sanotaan, liiallisen ylisteleviin Japanin uusien olojen kuvauksiin nähden. Myönnettävä onkin että Hearn ei koskaan rakennellut lausuntojaan puolueettoman historiankirjotuksen sääntöjen mukaan. Hän tunnusti suoraan että Japani oli hänelle ihannemaa. Sen luonnonihanuus voitti kaikki mitä hän matkoillaan vanhassa ja uudessa maailmassa oli maisemia nähnyt; sen taide lumosi hänet yhtä valtavasti kuin se on lumonnut niin monet muutkin länsimaalaiset; sen runous, joka muukalaiselle on niin paljoa vaikeammin käsitettävissä, oli hänestä välittömän ja yksinkertaisen kaunista. Japanilaiset elämäntavat miellyttivät häntä yksinkertaisuutensa puolesta, seurustelutapa siinä kohteliaisuudessa ja hienotunteisuudessa, joka esiintyy sivistymättömienkin käytöksessä. Japanin uskonnot herättivät hänessä myötätunnon sellaisen, jota hän, jyrkkänä agnostikkona ei ikinä olisi voinut osottaa oman kansansa uskonnolle. Buddhalaisuuden filosofia on läheisesti sukua sille katsannolle, jonka hän oli saavuttanut uudenaikaisia luonnontieteitä tutkimalla; sen siveysoppi taaskin ilmeisesti tapasi vastakaikua hänen luonteensa hellistä ja lempeistä piirteistä.

Vaikkakin luonnostaan erikoisesti mieltyneenä buddhalaisuuteen, on Hearn kuitenkin osottanut yhtä suurta arvonantoa Japanin vanhalle kotimaiselle uskonnolle. Shinto-opin yksinkertaisissa siveyssäännöissä hän luuli löytäneensä sen pohjan, josta ovat kasvaneet vanhat japanilaiset kansallisavut: velvollisuuden noudatus, esi-isien ja vanhempain kunnioitus, sekä tuo mutkaton ja itsensäunhottava lainkuuliaisuus, jonka nojalla japanilainen on valmis ilman epäröimistä ettemme sanoisi ilman uhrausta — antamaan henkensä Mikadon tai maan edestä. Hearn on omasta puolestaan täydelleen vakuutettu siitä että tämä vanha uskonto kaikissa oloissa soveltuu Japanin kansan uskonnollisia ja siveellisiä tarpeita tyydyttämään paremmin kuin mikään muu uskonto. Hän onkin lausunut jyrkkänä vakaumuksenaan että Japanilla ei siveellisesti eikä muissakaan suhteissa ole mitään voitettavissa, vaan paljon kadotettavissa, siitä että se kääntyisi kristinuskoon.

Hearnin kirjoissa on monta sentapaista väitettä, joissa hän on asettunut Japanin n.s. sivistämistyötä suoranaisesti vastustavalle kannalle. Hän on viskannut sotakintaan europpalaista puoluetta päin asemaa, ja tämä puolestaan ei ole jättänyt vastaamatta maanitteluun. On koeteltu heikentää hänen mielipiteittensä merkitystä esittämällä erikoisella painolla kaikki ne japanilaisen elämän varjopuolet, jotka Hearn kuvauksissaan on sivuuttanut. Ja on tahdottu väittää että hänen kuvaamalla Japanilla ei enään ole todellisuudessa vastinetta. Joskin läänitysajan japanilaiset todella olivat uljaan ja jalon elämänkatsomuksen kansa, niin, sanotaan, on kuitenkin tuo ritariaika päättynyt vuoteen 1868. Japanin yhteiskuntaolojen mullistus on tämän käsityskannan mukaan vienyt ne hyveet häviöön, jotka olivat läänitysolojen pohjalla kehittyneet.

Ken on ammentanut Japanin-tuntemuksensa yksistään kirjoista, sen on tietysti mahdotonta päättää missä määrin nämä vastaväitteet ovat oikeutettuja. Mutta joka tapauksessa voidaan Hearnin kuvausta jossain määrin tarkistaa vertaamalla sitä muihin esityksiin Japanista. Sellaista vertausta tehtäessä havaitaan monessa kohdin, että Hearnin käsitystä japanilaisesta kansanluonteesta puoltaa niiden kirjailijain mielipiteet, jotka kauvinnnin ovat oleskelleet Japanissa ja joilla on ollut tarjona suurimmat mahdollisuudet päästä kansan elämää oppimaan. Halventavat arvostelut ovat useimmiten tavattavissa niillä kirjailijoilla jotka — kuten Pierre Loti Madame Chrysanthème'ssa ja Japoneries d'automne'ssa — ovat luoneet arvostelunsa hätäisesti tutustumaltaan satamakaupunkien alempaan rahvaaseen sekä joistakin sisämaahan tehdyistä pikaturistiretkistä saavuttamilleen kokemuksille. Vaikkakin näiden matkailijain huomiot kaikki olisivat oikeat ja oikein tulkitut, niin ne kuitenkin vastaavat peräti toista alaa kuin se Japani, missä Hearn on elänyt ja toiminut.

On sittenkin myönnettävä, että Hearnin myöhemmissä kirjoissa, samoinkuin hänen viimeisessä kirjeessään, rivien peitossa saattoi erottaa jotakin pettymystä, jonka täyttä määrää hän ehkä ei hennonnut tunnustaa edes itselleenkään. Tosin hän puhuu vielä suuressa teoksessaan Japan, an attempt at interpretation (Japani, sen tulkitsemisen koe), joka ilmestyi muutama viikko hänen kuolemansa jälkeen, yhtä ihastuneesti kuin ennenkin vanhasta Japanista. Hän merkitsi ylpeydellä kuinka kansa vielä viime sodankin aikana kunnostihe vanhoilla kansallishyveillään: kuuliaisuudella, urhoollisuudella ja hilpeällä uhrauvaisuudella. Mutta tuntuu kuin hän samalla haavaa olisi tuskalla havainnut, että Japani ei enään ollut entisensä kaltainen, ja kuin hän olisi pelännyt, ettei sillä riittäisi lujuutta torjuakseen europpalaisen n.s. sivistyksen lakeuttavaa vaikutusta. Uusi Japani, niinpä hän kirjottaa muuassa kirjeessään, on tietysti arvostelun jaloissa, alttiina sille. Toisessa kirjeessään hän puhuu — Bellesort'in kirjan »La société japonaise» johdosta — siitä epämiellyttävästä kehityskaudesta, jota Japani paraikaa elää, ja kuinka saattaa havaita miten vanha yhteiskunta hajoaa joutuessaan kosketuksiin länsimaisten ihanteiden kanssa. Tämä kehitysaste on hänestä »putrefaction’ia», mädäntymistä, tahi niinkuin hän vielä räikeämmällä sanalla sanoo, »dégringolade'a», täydellistä luhistumista. Kuinka synkkänä hän tulevaisuuden näki, todistaa myöskin eräs kirje, jonka hän kirjotti minulle keväällä 1902.

»Sangen suurella mielenkiinnolla seuraten yhteiskunnallisia ja valtiollisia muutoksia Suomessa, tuntuen kuin jokaisen vakavasti ajattelevan täytyy tuntea, tosi surua siitä että kansallinen sivistys luultavasti tulee häviämään ja että älyn vapaus ehdottomasti hukkaantuu. Minä käsitän 'sulattamisen' suureksi valtiolliseksi rikokseksi. Kuitenkin kuuluivat valtiolliset rikokset nyttemmin päiväjärjestykseen — Eteläafrikan sota oli englantilainen esimerkki. Ja täällä Japanissa täytyy minun päivä päivältä nähdä kuinka ihmeellinen ja kaunis sivistys menee häviöön tunkeilevan suurteollisuuden tieltä. Minusta tuntuu kuin me lähenisimme aikaa, jossa älyperäinen vapaus melkein on oleva kadoksissa, samaten kuin kaikki muutkin vapauden muodot — — aikaa, jossa ei yksikään ihminen saa järjestää elämänsä tahtonsa mukaisesti, saati sitten kirjottaa mieltänsä myöten. Tulossa oleva suurteollinen kommunismi on sokealla ja tylyllä tavallaan oleva vieläkin suvaitsemattomampi kuin Venäjän virkavalta, ja verrattomasti julmempi. Siihen aikaan varmaan itse Venäjäkin on oleva vapaamielisempi, ja minä kuvittelen että tulevaisuuden englantilaiset ja amerikkalaiset mielellään pakenevat uudistettuun Venäjään siellä löytääkseen hengen vapautta.»

Hearn ei ollut länsimaisen sivistyksen ihailijoita. Ei hän myöskään ollut niitä, jotka aikamme yhteiskunnan uudistuksessa tai kehityksessä näkevät mahdollisuutta päästä todellisempaan vapauteen. Hän arvatenkin oli oppi-isänsä Herbert Spencerin epäileväisellä kannalla sosialistiseen liikkeeseen nähden. Kaikki mitä tulevaisuus tarjosi, hänestä näytti synkältä ja uhkaavalta. Vanhassa Japanissa yksin hän tapasi eikä enää sielläkään tosi totena, vaan hitaasti häipyvänä kangastuksena — sellaisia sosiaalisen elämän muotoja ja siveellisen pyrkimyksen ihanteita, jotka hänestä olivat täydelleen ihailtavia. Terävällä havaintokyvyllään, hienostuneella arvostelullaan ja täystaiteellisella esitystavallaan hän on paremmin kuin kukaan muu pystynyt ikiajoiksi pelastamaan muistot tuosta omituisesta kulttuurielämästä, jolle nyttemmin valmistetaan häviötä sivistysliikkeen ja suurteollisuuden nimessä.

VANHOILLINEN.

Hän oli syntynyt sisämaassa kolmensadantuhannen kokun[5] suuruista läänitysveroa nauttivan Daimyon[6] pääkaupungissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut yhtään muukalaista käynyt. Hänen isänsä oli korkean arvoluokan Samurai, jonka asunto oli lääninruhtinaan linnaa ympäröivien ulkomuurien sisäpuolella. Se oli avara Yashiki; yltympäri sen levisi laajat puistot, ja yhteen puistikkoon oli rakennettu pieni temppeli aseiden jumalalle. Neljäkymmentä vuotta sitten oli paljon sellaisia koteja. Ne harvat, jotka vielä ovat jälellä, ovat taideherkän silmän nähdä kuin haltijalinnoja, ja niiden puutarhat kuin unelma Buddhan paratiisista.

Mutta Samurain poikana syntynyt oli siihen aikaan ankaran kasvatuksen alainen, ja siltäkään aatelispojalta, josta tässä kerron, ei riittänyt monta hetkeä haaveiluihin. Lapsuuden hellittelyaika oli hänellä ylen lyhyt. Jopa ennen kuin hän sai pukea ylleen ensimäisen hakama'nsa — jota tilaisuutta silloin vielä vietettiin suurena juhlatapauksena — hän jo oli mitä täydellisimmin vierotettu kaikesta hemmottelusta, oli jo oppinut tukahuttamaan itsessään kaikki lapsellisen hellyyden luonnolliset ilmaukset. Pikku toverit olisivat hänelle ilkkuneet: »Kas! taidatpa vielä olla maidon tarpeessa!» jos hänet olisi nähty kävelyllä äitinsä seurassa. Kotona hänellä kuitenkin oli lupa osottaa rakkautta äitilleen mielin määrin, niinä hetkinä jotka he saivat olla kahden kesken. Mutta ne hetket olivat harvassa. Kaikki veltostuttavat huvit olivat häneltä ankarasti kielletyt, ja hänen pieniä nautinnontoivomuksiaan ei otettu kuuleviin korviin, paitse sairaustapauksissa. Miltei siitä hetkestä asti kuin hän oli oppinut puhumaan, terotettiin hänen mieleensä, että velvollisuus on elämän johtava aate, että itsensä hillitseminen on hyvän esiintymisen ensimäinen ja välttämätön ehto, ja että tuskan ja kuoleman pelolla ei saa olla sijaa miehen mielessä.

Oli julmempikin puolensa tässä ankarassa kasvatuksessa, jonka tarkotuksena oli kehittää luonne kylmän kalseaksi, niin että se ei heltyisi missään tilaisuudessa nuoruuden ijällä paitse kodin hempeässä suojassa. Poikien piti tottua näkemään verta. Heitä käytettiin katsomassa mestauksia, ja sellaisissa tilaisuuksissa heillä ei ollut lupa osottaa mielenliikutusta. Kotia palattuansa heidän täytyi ilman kauhun merkkiä syödä suuret määrät riisiä, joka oli veripunaiseksi värjätty suolatulla luumunmehulla. Vieläkin vaikeampaa vaadittiin pojilta jo aivan nuorina — heidän oli mentävä keskiyön aikana mestauspaikalle ja rohkeuden näytteeksi kannettava sieltä kotiin joku mestatun pää. Sillä kuolleitten pelkäämistä pidettiin samuraissa yhtä halveksittavana ominaisuutena kuin pelkuruutta elossa oleviakin kohtaan. Samurain lapsi ei saanut pelätä mitään. Kaikissa tuollaisissa koetteissa täytyi osottaa moitteetonta välinpitämättömyyttä; pieninkin rehenteleminen olisi saanut osakseen yhtä ankaran tuomion kuin pelkuruuden oireet.

Varttuessaan pojan tuli hakea huvinsa etupäässä niistä ruumiinharjotuksista, jotka kuuluivat samurain aikaisiin ja ainaisiin valmistuksiin sotilastointaan varten: hänen tuli harjotella jousella ampumista ja ratsastamista, painia ja miekkailua. Hänelle annettiin leikkitovereita, mutta niiksi valittiin häntä varttuneempia poikia isän käskynalaisten lapsista, silmällä pitäen niiden kelpoisuutta hänen harjaannuttamiseen sotaisissa urheiluissa. Näiden tehtävänä oli myöskin opettaa häntä uimaan ja käyttämään venettä sekä yleensä kehittämään nuoria lihaksiaan. Suurin osa päivästä kului osaksi näissä ruumiinharjotuksissa, osaksi kiinalaisten klassikkojen lukemisessa. Hänen ruokansa oli runsasta mutta ei koskaan herkkuisaa, ja hänen pukunsa oli ohut ja karkeaa kangasta, paitse suurien juhlien aikana; tulta hän ei saanut sytyttää pelkästään lämmitelläikseen. Jos talven aikana hänen istuessaan lukutöissä aamutuimaan, sormet kangistuivat kylmästä, niin ettei niissä pysynyt tushipensseli, jolla hän kirjotti, neuvottiin häntä pistämään kädet jäiseen veteen saattaakseen veren vilkkaampaan liikkeeseen, ja jos hänen jalkansa jäykistyivät pakkasesta, niin häntä käskettiin juoksentelemaan hangessa, kunnes ne lämpenisivät. Vieläkin ankarampaa laatua oli se harjottelu, minkä kautta hänet johdutettiin perehtymään sotilassäädyn erikoishenkeen ja tapoihin. Hän oppi jo aikaisin, että tuo pieni miekka hänen vyöllään ei ollut korukapine eikä leikkikalu. Hänelle neuvottiin kuinka hänen tulisi sitä käyttää, kuinka ottaa itsensä hengiltä silmänräpäyksessä ja ilman epäröimistä, milloin hänen säätyluokkansa kunniakäsitys niin vaati.

»Onko tämä varmasti isäsi pää?» kysyi kerran muuan lääniruhtinas samurain seitsenvuotiaalta pojalta. Lapsi tuossa tuokiossa käsitti millä kannalla asiat olivat. Äsken mestatun pää, joka hänelle näytettiin, ei ollut hänen isänsä pää. Lääniruhtinas oli saatettu harhaan, mutta nyt voi kaikki olla sen nojassa, että hänessä vahvistuisi tämä erehdys. Poika siis kumarsi kaikilla kunnioittavaisen surun ilmeillä tuota päätä, ja halkaisi äkkiä ruumiinsa säädetyllä tavalla. Kaikki epäilyksen varjokin lääniruhtinaassa katosi tämän lapsenkunnioituksen verisen todistuksen jälkeen, ja niinpä onnistui pojan henkipaton isän jatkaa pakoaan ja päästä turviin. Mutta japanilaisessa draamassa ja laulurunoudessa omistetaan yhä edelleen suurinta kunnioitusta tämän lapsen muistolle.

Uskonnollisessakin suhteessa oli nuoren samurain kasvatus omituista laatua. Häntä opetettiin kunnioittamaan vanhoja jumalia ja esi-isäin henkiä, hän sai tähteellisesti perehtyä kiinalaiseen siveysoppiin ja tutustua buddhalaiseen uskonnonfilosofiaan. Mutta tämän ohella hänelle opetettiin, että taivaan toivo ja helvetin pelko oli vain ymmärtämättömiä varten, jaloon ihmiseen ei saa vaikuttaa mitkään itsekkäät pyyteet, vaan hänen tulee noudattaa rakkautta oikeuteen, ainoastaan oikeuden itsensä tähden; sekä että velvollisuuden käsky on yleismaailmallinen laki.

Hänen näin varttuessaan pojasta nuorukaiseksi, höllitettiin vähitellen hänen toimiensa valvontaa, hänelle suotiin yhä enemmän vapautta toimia oman harkintansa mukaan, kuitenkin täysin tietoisena, että harhatekoa hänen puoleltaan ei unhotettaisi, että painavampaa rikkomusta ei koskaan täydelleen voitaisi antaa anteeksi, ja että ansaittuja nuhteita tuli pelätä kuolemaakin enemmän. Toiselta puolen ei ollut monta epäsiveellisyyden kiusausta, joilta häntä tarvitsi varjella. Ammattisiveettömyys oli siihen aikaan ankarasti kielletty useimmissa maakuntapääkaupungeissa, ja sekin vähä elämän epäsiveellistä puolta, minkä kansantajuiset romaanit ja näytelmät kenties heijastivat, oli nuorelle samuraille miltei tuntematonta. Häntä oli näet opetettu halveksimaan sitä köykäistä kirjallisuutta, joka vetoaa hellempiin tunteisiin tahi intohimoihin, ja yleisissä teattereissa käyminen oli kielletty hänen kansanluokaltansa. (Samurai-naiset saattoivat, ainakin toisissa maakunnissa, käydä yleisissä teattereissa. Miehet eivät voineet näyttäytyä teattereissa rikkomatta hyvää tapaa. Mutta samuraitten kodeissa tahi yashikin alueen sisällä esitettiin erikoisenlaatuisia yksityisnäytelmiä. Esittäjinä oli kierteleviä näyttelijöitä. Tunnen eräitä viehättäviä vanhoja shisoku'ja, jotka eivät elämässään ole käyneet yleisessä teatterissa, ja jotka ovat evänneet kaikki kutsut teatterinäytännöihin. He yhä edelleen noudattavat samuraikasvatuksensa sääntöjä.) Niin ollen saattoi nuori samurai vanhan Japanin viattomissa maaseutu-oloissa kasvaa karaistuna tavoiltaan ja puhtaana mieleltään.

Ja näinpä varttui sekin nuori samurai josta nyt olen kertova — varttui pelottomaksi, kohteliaaksi, itsensäkieltäväksi, huvituksia halveksivaksi, ja alttiiksi silmänräpäyksessä uhraamaan henkensä rakkauden, velvollisuuden tai kunnian edestä. Mutta vaikka jo sotilas ulkonäöltään ja mieleltään, oli hän ijältään vain poika, silloin kuin isänmaan ensi kerran yllätti »mustain laivain» tulo.

II.

Iyemitsu'n politiikka, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi jokaisen japanilaisen lähtemästä maasta, oli yli kahdensadan vuoden ajan sulkenut pois tämän kansakunnan kaikesta muun maailman tuntemisesta. Niistä mahdottomista voimista, mitkä kasvoivat valtamerten takana, ei tiedetty mitään. Nagasakiin jo monta aikaa sitten perustettu hollantilainen siirtokunta ei ollut avannut japanilaisten silmiä näkemään maan todellista asemaa: itämainen läänitysjärjestelmä 16:n vuosisadan kannalla Lännen kansojen uhkaamana, jotka kehityksessä olivat kolmea vuosisataa siitä edellä. Tuon oudon maailman ihmeellisten olojen kertominen olisi japanilaisten korvissa kuulostanut lasten ratoksi keksityiltä kaskuilta tahi arvioitu samaan tarustoon kuin vanhat sadut Horai'n ihmelinnoista. Amerikkalaisen laivaston saapuminen, »mustain laivain», kuten niitä silloin kutsuttiin, herätti hallituksessa ensimäisen aavistuksen sen omasta heikkoudesta ja kaukaisuudessa kasvavasta vaarasta.

Sen kansallisen kuohahduksen jälkeen, joka syntyi sanoman mustain laivain uudesta tulosta levittyä, yllätti täydellinen neuvottomuus, kun saatiin tietää että Shogunivalta oli selittänyt olevansa voimaton torjumaan tuota vierasta sotavaltaa. Tämä ei saattanut muuta merkitä, kuin että vaara oli vieläkin suurempi kuin tatarilaisten hyökätessä Japaniin Hojo Tokimunen hallitessa. Silloin kansa oli rukoillut jumalilta apua, ja keisari itse oli vaeltanut Ise‘hen auringonjumalan temppeliin esi-isiensä henkien puheille. Nämä rukoukset olivat jumalat kuulleet, ja vastaukseksi olivat lähettäneet äkkipimeyden, ukkosen ja tuon ankaran hirmumyrskyn, jota vieläkin kutsutaan Kamikagé s.o. »jumalain myrsky». Kublai Khaanin laivasto pirstui ja hukkui. — Miksi ei siis nytkin huudettaisi jumalilta apua? Niin tehtiinkin lukemattomissa kodeissa, tuhansien alttarien edessä. Mutta ylhäiset jumalat eivät antaneet mitään vastausta; Kamikaze jäi tulematta. Ja samurain poika, joka turhaan oli rukoillut Hachiman'ia, sodan jumalaa, tämän pienen alttarin ääressä isänsä puutarhassa, uteli ihmetyksellä, olivatko jumalat kadottaneet valtansa, vai oliko mustien laivojen kansa väkevämpien jumalien suojeluksessa.

III.

Ennen pitkää saatiin selvästi nähdä, että muukalaisia »barbaareja» ei voitaisikaan karkottaa. Satoja oli saapunut, idästä sekä lännestä, ja oli ryhdytty jos jonkinlaisiin toimenpiteisiin niiden suojelemiseksi. He olivat saaneet luvan rakentaa kummallisia kaupunkejansa Japanin maaperälle. Hallitus oli käskenyt, että Lännen tieteitä piti opetettaman kaikissa kouluissa, että englanninkielen lukemisen siitä lähtien piti olla tärkeänä yleisen opetuksen puolena, vieläpä että itse opetuskin piti uudistettaman Lännen mallin mukaan. Hallitus oli myös selittänyt, että oli maan tulevaisuudelle ratkaisevaa, missä määrin kyettäisi omistaa muukalaisten kieliä ja tieteitä. — Siihen mennessä — oppimisen ja onnellisesti saavutetun tuloksen väliajaksi, — Japani jäisi kuin jäisikin vieraan holhouksen alaiseksi. Tätä tosiseikkaa ei näin peittämättömin sanoin ilmotettu julkisuuteen, mutta hallituksen politiikan laatua ei kuitenkaan voitu peittää. Ensi rajun mieltenkuohahduksen jälkeen, jonka tieto asiain tilasta nostatti, kansan syvän epätoivon ja samurailuokan pidätetyn kiukun vähän asetuttua, heräsi kiihkeä uteliaisuus saada tietää, minkä näköisiä ja tapaisia olivat nuo röyhkeät muukalaiset, jotka tiesivät saavuttaa sen mitä tavottivat ainoastaan levittämällä näkyviin väkikeinonsa. Uteliaisuus saatiin jotenkuten tyydytetyksi niistä huokeista väripainoksista, joita summattomissa määrissä valmistettiin ja myytiin, ja jotka esittivät barbaarien tapoja ja toimia sekä niitä merkillisiä katuja, joita he olivat rakentaneet siirtoloihinsa. Meidän silmissämme olisivat nuo kirjavat puupiirrokset näyttäneet pilakuvilta. Niin ei kuitenkaan ollut taiteilijan tahallinen tarkotus. Hän halusi ainoastaan kuvata ne sellaisina, miltä ne hänestä näyttivät; ja hänen silmissänsä muukalaiset olivat vihreäsilmäisiä hirviöitä, hiukset punaiset kuin Shojolla[7] ja nenä pitkä kuin Tengulla,[8] puku naurettavaa kuosia ja väriä, ja asunnot kuin tavara-aittoja ja vankiloita. Näitä väripainoksia myytiin sadointuhansin kautta maan, ja omituisen käsityksen muukalaisista ne mahtoivat luoda. Ne olivat kuitenkin rehellisiä yrityksiä kuvata tuota outoa uutta. Noita maalauksia olisi meidän tutkiminen oppiaksemme käsittämään, kuinka kammottavan rumilta, muodottomilta ja naurettavilta me näytimme sen ajan japanilaisista.

Nuori Samurai sai ennen pitkää nähdä oikean muukalaisen. Se oli ruhtinaan palkkaama opettaja kansallisuudeltaan englantilainen. Hän saapui aseellisen saattueen suojaamana, ja käsky annettiin kohdella häntä ylimyshenkilönä. Tämä ei näyttänyt täysin niin rumalta kuin ne muukalaiset, jotka hän oli nähnyt japanilaisissa kuvissa. Tosin kyllä tämänkin tukka oli punainen ja silmien väri eriskummainen, mutta hänen kasvonsa eivät olleet vastenmieliset. Heti alusta aikain hän joutui uupumattoman huomion alaiseksi, jota huomiota edelleenkin jatkui. Kuinka tarkkaan jokaista hänen tekoaan pidettiin silmällä, sitä ei kukaan voi kuvailla, joka ei tunne millä kummallisilla ennakkoluuloilla europpalaisia silmäiltiin aikana ennen Meijitä (ennen v. 1868). Vaikka länsimaalaiset tunnustetuinkin älykkäiksi ja pelättäviksi olennoiksi, ei niitä kuitenkaan yleensä katsottu täys-ihmisiksi; arveltiin niiden olevan pikemmin eläinten sukua kuin ihmisen. Niiden ruumishan oli karvainen ja kumman muotoinen, hampaat eivät olleet oikein ihmisen hampaitten kaltaisia, niiden sisukset mahtoivat nekin olla kummallisia, ja niiden siveelliset käsitykset olivat melkein kuin peikkojen. Yhteisessä kansassa, joskaan ei samurai-luokassa, oli ulkomaalaisia kohtaan virinnyt pelko, joka ei aiheutunut niiden aineellisesta voimallisuudesta, vaan joka oli taikauskoista laatua. Japanin talonpoika kyllä ei koskaan ole ollut luonteeltaan pelkuri. Mutta ymmärtääkseen hänessä siihen aikaan muukalaisia kohtaan heränneitä tunteita, on tutustuttava muutamiin kohtiin sitä henkiuskoa mikä on yhteinen Japanille ja Kiinalle. Tämän uskon mukaan löytyy yliluonnollisilla voimilla varustettuja eläimiä jotka voivat ottaa ihmisen muodon, sekä rotuja, puoleksi inhimillisiä, puoleksi yli-inhimillisiä. Vanhojen kuvakirjojen myytillisistä kuvista, joissa pitkäkoipisia ja -partaisia peikkoja (ashinaga ja tenaga) esitettiin, milloin jonkun tosiuskoisen taiturin vakavalta kannalta käsiteltyjä, milloin Hokusain mestarillisia pilakuvia, kansanmies oli saanut elävän käsityksen näistä kummallisista olennoista. Muukalaiset tulokkaat hänestä nyt näyttivät vastaavan noita kiinalaisten historioitsijain tarumaisia kuvauksia. Olivathan nuo puvutkin aivankuin omiansa kätkemään sen mikä heissä oli ihmismuodosta poikkeavaa.

Uutta englantilaista opettajaa siis salaa silmäiltiin aivan kuin on tapana tarkata outoa eläintä. Itse hän ei ensinkään tiennyt huomionalaisuudestaan, ja hänen oppilaansa olivat aina hyvin kohtelijaita. He noudattivat kiinalaista siveyssääntöä: »älä astu edes opettajasi varjollekaan!» Näistä samurai-oppilaista ei ollutkaan pääasia, oliko heidän opettajansa täysi ihminen vai eikö, kunhan hän vain oli kykenevä opettaja. Olihan Yoshitsune sankaria miekkaa käyttämään opettanut eräs Tengu. Epäinhimilliset olennot olivat ennenkin osottaineet eteviksi tietäjiksi ja runoilijoiksi[9]

Mutta herkimmänkin hienotunteisuuden aina peittävän ulkonäön takaa muukalaisen tavat olivat mitä tarkimman huomion alaisina, ja se tuomio mikä niistä monipuolisen harkinnan nojalla langetettiin, ei juuri ollut hänelle edullinen. Opettaja ei ikinä olisi voinut aavistaa mitä muistutuksia hänen oppilaittensa kaksiteräinen äly hänestä teki, eikä olisi taitanut olla eduksi hänen mielenrauhalleen jos hän olisi ymmärtänyt, mitä luokalla puhuttiin hänen korjatessaan oppilaittensa kirjotuksia.

»Voithan nähdä hänen ihonväristä, että liha on velttoa. Ei olisi ensinkään vaikeaa lyödä poikki hänen päänsä yhdellä iskulla.»

He pyysivät häntä kerran koettamaan voimiaan heidän kanssaan painissa. Hän luuli sitä leikinteoksi. Mutta he tahtoivat varsin koettaa hänen ruumiinvoimiaan. Ja hänen arvonsa painijana ei tullut korkealle arvatuksi.

»Hänen käsivartensa ovat kylläkin väkevät,» virkkoi toinen. »Vaan hän ei osaa avittaa ruumiillaan ponnistellessaan käsivarsillaan, ja lanteet ovat hyvin heikot. Ei olisi vaikeaa katkaista häneltä selkä».

»Minä uskon ettei olisi mikään asia tapella muukalaisten kanssa!» puuttui siihen toinen.

»Miekkaa käyttäen me varmaankin voittaisimme» vastasi kolmas, »mutta ne ovat meitä taitavammat käyttämään kiväärejä ja kanuunoita.»

»Sen kaikki me voimme oppia,» sanoi ensimäinen »ja kun me olemme oppineet Lännen sodankäynnin ei meidän tarvitse pelätä Lännen sotilaita.»

»Muukalaiset eivät ole niin karaistuneita kuin me», väitti siihen toinen »ne väsähtyvät pian ja ne arastelevat kylmää. Katsokaapa vain opettajaamme, — hänellähän on iso valkea huoneessansa ympäri talven. Kun olen hetkenkään hänen huoneessaan saan päänsärkyä.»

Näin nuorukaiset puhuivat keskenänsä, mutta siitä huolimatta he olivat hyvin ystävällisiä opettajaansa kohtaan, ja hän taipui pian heistä pitämään.

IV.

Muutokset tulivat niinkuin suuret maanjäristykset ilman varottavia enteitä. Lääniruhtinaskunnat muuttuivat prefektuureiksi, sotilassäädyn oikeudet hävitettiin ja koko yhteiskuntajärjestys rakennettiin uudelle perustukselle. Nämä tapahtumat täyttivät nuoren samurain surulla, vaikkakaan hänestä ei ollut vaikeaa siirtää uskollisuutensa lääniruhtinaasta keisariin, ja vaikkakin hänen perheomaisuutensa säilyi mullistuksissa vaurioilta. Mutta kaikki tämä kumoaminen ja uudistaminen valaisi räikeästi kansallisen vaaran suuruutta ja ennusti varmaa perikatoa kaikille entisaikojen korkeille ihanteille, milteipä kaikelle, mitä hän oli ylinnä rakastanut. Tämän surun valtaan antautuminen, sen hän tiesi, olisi kuitenkin ollut turhaa. Ainoastaan itsenäisesti muuttautumalla kansakunta voi toivoa itsenäisyytensä pelastumista, ja isänmaanystävän vaativa velvollisuus oli tunnustaa tämä välttämättömäksi ja tunnollisesti valmistautua miehenarvoista osaa täyttämään tulevaisuuden näytelmässä.

Samuraikoulussa hän oli oppinut niin paljon englantia, että tiesi kykenevänsä keskustelemaan englantilaisten kanssa. Hän leikkuutti pitkät hiuksensa, luovutti miekat vyöltänsä ja siirtyi Yokohamaan jatkaakseen kieliopintojaan entistä otollisemmissa oloissa. Siinä kaupungissa kaikki hänestä alussa tuntui sekä vieraalta että vastenmieliseltä. Itse japanilaisetkin olivat satamakaupungissa kuin muuttuneita muukalaisten vaikutuksesta: he olivat raakoja ja törkeitä, he puhuivat ja käyttäytyivät tavalla millä ei kehnoinkaan hänen syntymäkaupunkinsa asukas olisi juljennut esiintyä. Muukalaiset itse olivat vieläkin inhottavampia. Niihin aikoihin siirtolaiset katsoivat voivansa käyttää maan asukkaita kohtaan sellaista tapaa joka hipaisi vallottajain suhdetta vallotettuihin, ja elämä »avatuissa satamapaikoissa» oli silloin raaempaa kuin nykyjään. Uudet tiilirakennukset ja muuriseinäiset talot johdattivat uudelleen hänen muistiinsa nuo epämiellyttävät, muukalaisten tapoja ja oloja esittävät japanilaiset väripainokset, ja hetkeksi nousi taas hänen tajuunsa nuo poikavuosien mielikuvitukset Lännen kansoista. Hänen älynsä, joka nyt nojautui runsaampaan tieto- ja kokemusmäärään, käsitti kyllä heidät täydelleen ihmisiksi, mutta tunne-elämään tämä tietoisuus ei näyttänyt pääsevän eläväksi kotiutumaan. Rotutunne on näet vanhempi kuin hengen älyllinen puoli, ja siitä taikauskosta, joka yhtyy rotutunteeseen, on vaikea vapautua. Myöskin kiivastui monasti hänen sotilasluonteensa siitä rumasta minkä hän näki, minkä kuuli, ja hänen esi-isiltä peritty kiihkeä halu kostaa roistontyö, väkivallalla torjua väärä teko, kiehahti hänessä usein. Hän kuitenkin oppi voittamaan nämä vastenmielisyyden tunteet, koska ne olisivat olleet esteenä tiedonetsinnälle; olihan isänmaanystävän velvollisuus kylmäverisesti tutkia maansa vihollisten luonnetta. Hän harjottelihe ilman ennakkoluuloja huomioimaan tuota ympärillänsä kuohuvaa, hänelle outoa elämää, älyämään sen sekä ansiot että viat, sen voiman niinhyvin kuin sen heikkoudenkin. Hän sai osakseen ystävällisyyttä, ja hän tapasi täälläkin innostusta ihanteisiin — ei hänen ihanteisiinsa, mutta kuitenkin sellaisiin, joille hän saattoi kumartaa, koska ne kuten hänen esi-isiensä uskontokin vaativat itsensä kieltämistä.

Tällä kehitysasteella ollen hän kiintyi muutamaan jo harmenevaan lähetyssaarnaajaan, joka kokonaan eli opettajatehtävässään ja kristinuskon levittämistyössään. Vanhus oli varsinkin innostunut käännyttämään tämän nuoren samurain, jossa hän älysi kykyjä, tavallisten yli paljonkin yleneviä; eikä hän arastellut mitään vaivoja voittaakseen nuorukaisen luottamuksen. Hän auttoi tätä monella muotoa, opetti hänelle jonkun verran ranskaa ja saksaa, hiukan kreikkaa ja latinaakin, ja hän tarjosi oppilaansa käytettäväksi koko runsaan kirjastonsa. Tilaisuus käyttää ulkomaista kirjakokoelmaa historiallisine, filosofisine, maantieteellisine ja kaunokirjallisille teoksineen, oli niihin aikoihin harvinainen etu japanilaiselle opiskelijalle. Ja tätä tilaisuutta käytettiin kiitollisuudella. Kirjaston omistajan ei ollut vaikea taivuttaa mielioppilastaan lukemaan Uutta Testamenttia. Nuorukainen ihmetteli löytäessään »Pahan lahkon» opinkappaleissa siveysmääräyksiä jotka muistuttivat Con-fu-tse'n oppeja. Hän virkkoi vanhalle lähetyssaarnaajalle: »Tämä oppi ei ole uusi meille, ja se on totisesti sangen hyvä. Minä tahdon lukea kirjan ja ajatella sen sisällystä».

Tämä tutkiminen ja ne mietteet jotka se synnytti, veivät nuoren miehen paljoa kauemmas kuin mitä hän itse oli pitänyt mahdollisena. Tunnustusta että kristinusko oli suuri uskonto, seurasi tunnustuksia muutakin laatua, ja uusia käsityksiä kristittyjen rotujen sivistyksestä. Siihen aikaan arveli moni ajattelevainen japanilainen, vieläpä moni niistä lahjakkaista miehistä, jotka johtivat kansallista politiikkaa, että Japanin oleminen itsenäisenä valtakuntana oli tuomittu häviöön. Tosin ei vielä kaikki toivo ollut menetetty, ja niin kauan kuin toivon pilkettäkään oli, oli jokainen selvillä velvollisuudestaan. Mutta se voima joka keisarikuntaa uhkasi, tuntui vastustamattomalta. Ja punnitessaan tuon voiman kauhistavaa valtavuutta, ei nuori itämaalainen saattanut olla itseltään kysymättä pelonsekaisella ihmettelyllä: mistä ja miten on tuo vieras sivistys saanut voimansa? Voiko se, kuten hänen vanha opettajansa vakuutti, olla jonkunlaisessa salaperäisessä suhteessa korkeampaan uskontoon? Vanha kiinalainen filosofia, joka selitti kansojen menestyksen johtuvan siitä miten he pyhittivät taivaalliset lait ja missä määrin he olivat kuuliaiset tietäjien opetuksille, näytti ainakin puolustavan tätä katsantotapaa. Ja jos Lännen sivistyksen etevämmyys mahtavuudessa todellakin merkitsi heidän siveysopin korkeampaa kantaa, eikö silloin ollut joka isänmaanystävän päivänselvä velvollisuus omistaa tuo korkeampi uskonto ja harrastaa koko kansakunnan käännyttämistä? Sen ajan japanilainen nuorukainen, kiinalaiseen siveysoppiin kasvatettuna ja luonnollisesti tiedotonna Lännen koko yhteiskunnallisen kehityksen kulusta, ei ikinä olisi saattanut aavistaa, että juuri aineellisen edistyksen korkeimmat muodot olivat pääasiassa syntyneet häikäilemättömän kilpailun kautta, joka ei ollut missään yhteydessä kristinuskon ihanteellisuuteen, eipä edes mahdollinen elämään yhdessä minkään korkeamman sveysjärjestelmän kanssa. Vielä tänäkin päivänä on Lännessä miljoonia lyhytjärkisiä ihmisiä, jotka uskovat jonkunlaista jumalallista yhteyttä olevan sotilasvallan ja kristinuskon välillä. Onpa kuultu saarnastuoleista julistettavan valtiollisia rosvoretkiä »jumalallisen vanhurskauden» ilmauksiksi, ja hirvittävien räjähdysaineitten keksimisiä »taivaan lähettämiksi mielijohteiksi». Sellaistakin taikauskoa tavataan vielä joukossamme, että kristinuskoa tunnustavaisien rotujen muka jumalan pyhittämä kutsumus on ryöstää ja hävittää sukupuuttoon toisuskoisia rotuja. Muutamat filosoofeistamme ovat kuitenkin lausuneet epäilevänsä että me yhä edelleenkin palvelemme Odinia ja Tooria, Väinämöistä ja Ilmarista, — ainoa tärkeämpi ero on siinä että Väinämöisenä nyttemmin on matemaattinen nero ja että Ilmarisen vasara käy höyryvoimalla. Mutta sellaiset filosoofit saavat lähetyssaarnaajilta kuulla olevansa ateisteja ja siveettömiä ihmisiä.

Vaan tämä sikseen — aika tuli, jolloin nuori Samurai päätti ottaa kasteen, huolimatta perheensä vastustuksesta. Se oli rohkea askel. Mutta koko hänen edellinen kehityksensä oli kasvattanut hänet lujaluonteiseksi, eikä vanhempain syvä surukaan saattanut häntä järkyttää päätöksestään. Luopuminen vanhasta uskosta merkitsi hänelle enempää kuin ohimeneviä vastuksia: hänet tehtiin perinnöttömäksi, hän sai osakseen entisten toveriensa ylenkatseen, hän kadotti arvoasteensa ja vajosi täydelliseen köyhyyteen. Mutta hänen samuraikasvatuksensa oli opettanut häntä halveksimaan »minuuden» tarpeita. Hän näki edessään sen minkä luuli velvollisuudekseen isänmaanystävänä ja totuuden hakijana, ja hän noudatti kutsumusta ilman pelkoa ja ilman katumusta.

VI.

Ne jotka toivovat voivansa istuttaa oman, länsimaisen uskonsa sen uskonnon sijalle, jonka he uudenaikaisen tieteen todistuskeinoilla ovat kumonneet, eivät tule ajatelleeksi, että niitä väitteitä, joita he ovat käyttäneet vanhaa uskoa vastaan, voidaan yhtä tehokkaasti kohdistaa uuttakin kohti. Ylimalkainen lähetyssaarnaaja, joka ei kykene käsittämään uudenaikaisen tieteellisen ajattelemisen varsinaista sisällystä, ei voi edeltäkäsin arvata, mikä on seurauksena hänen köykäisestä tieteellisestä opetuksestaan itämaalaisissa, jotka luonnostaan ovat häntä henkisesti etevämpiä. Siitä syystä hän hämmästyy ja apeutuu havaitessaan että kuta älyllisempi hänen oppilaansa on, sitä lyhemmäksi supistuu se aika, jona hän jää tunnustamaan kristinoppia. Ei ole vaikeata hävittää uskonnollinen katsomus lahjakkaasta päästä, joka alkujansa on tyytynyt buddhalaiseen maailmanluomisoppiin, syystä että hänen tieteellinen kantansa oli lapsen. Mutta tuon saman henkilön noudattaman kiinalaisen tai buddhalaisen siveysopin korvaaminen presbyteerisillä, luterilaisilla tahi baptistisilla dogmeilla, ei ole mahdollista. Siitä nousevia sielutieteellisiä vaikeuksia nykyaikaiset evankelistamme eivät koskaan ole käsittäneet eivätkä tunnustaneet. Jo entisinä aikoina kun jesuiittain ja munkkien usko oli yhtä taikamielinen kuin se uskonto jota he kokivat kumota, vallitsi samat syvälle yltävät esteet, ja vaikkakin espanjalainen pappi vuorenvankalla uskollaan ja palavalla innollaan saattoi tehdä ihmeitä, on hänen useasti täytynyt tuntea tarvitsevansa espanjalaisen sotajoukon apua voidakseen ajaa aikeensa täydellisesti perille. Meidän päivinämme ovat käännytystyön ehdot, minkä tahansa, paljon epäedullisemmat kuin kuudennellatoista vuosisadalla. Kasvatuslaitos on uudistettu luonnontieteen pohjalle, uskontojemme sijaan on astunut siveysoppi, joka pelkästään yhteiskunnallisista syistä tunnustaa siveellisten vaatimusten pätevyyden, papistomme toiminta on yhä enemmän muuttunut siveydenvalvojain tehtävän tapaiseksi, ja kirkontorniemme kasvava luku ei todista uskon kasvamista, vaan sovinnaisten tapojen paisuvaa valtaa. Ikinä eivät voi länsimaiset sovinnaisuudet päästä vallitseviksi Kaukaisessa Idässä, eikä ole Japani koskaan suvaitseva että muukalaiset lähetyssaarnaajat ottaisivat siveydenvalvonnan siellä urakalle. Jo alkavat vapaamielisimmät Lännen kirkoista, ne jotka ovat leveimmällä sivistyksen pohjalla, käsittää lähetystyön turhuuden. Mutta ei ole välttämätöntä kumota buddhanuskoisen kansan vanha uskonoppi, johdattaakseen sitä totuutta kohti, huolellinen kasvatus sinänsä on riittävän tehoisa. Tietoperäisesti valistunein kansa, saksalaiset, eivät lähetäkään enään lähetyssaarnaajia Japaniin. Ainoa tärkeä tulos lähetyssaarnaajien ponnistuksista, paljoa merkitseväisempi kuin nuo ainaiset vuosikertomukset voitetuista sieluista, on ollut kotimaisten uskontojen uudistamistyö sekä nykyisen hallituksen pyrkimykset kohottaa kotimaisen papiston sivistystä. Jo ennen hallituksen käskykirjeitä tässä asiassa, olivat varakkaammat lahkokunnat perustaneet buddhalaisia kouluja Lännen mallin mukaan, ja Shinshu-lahko saattaa jo ylpeillä etevistä oppilaista jotka ovat saaneet kasvatuksensa Pariisissa ja Qxfordissa, miehistä, joiden nimet tunnetaan Orientalistein piireissä yli koko maapallon. Totisesti, Japani saattaa olla keskiaikaismallista buddhalaisuutta korkeampien uskontomuotojen tarpeessa, mutta niitten tulee kehittyä vanhoista uskonnoista — sisältä on uudistus tuleva eikä ulkoa. Lännen luonnontieteen kirkastama buddhalaisuuden muoto on vastaava rodun tulevaisuuden tarvetta.

Nuori käännätti Jokohamassa tuli ennen pitkää tuottaneeksi kristityille lähetyssaarnaajille mitä nöyrryttävimmän tappion. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin hän oli uhrannut omaisuutensa voidakseen kääntyä kristinuskoon, luopui hän julkisesti siitä uskosta minkä omistaminen oli vaatinut häneltä sellaisen uhrauksen. Hän oli tutkinut ja käsittänyt ajan suuret henget täydellisemmin kuin hänen opettajansa, jotka eivät hänen kysymyksiinsä enää voineet vastata muuten kuin vakuuttamalla, että heidän itsensä osittain suosittamiin kirjoihin oli ylen vaarallista kokonaisinaan luottaa. Mutta kun he eivät voineet todistaa väitteitään näiden kirjojen eksyttävyydestä, ei heidän varotuksensa tointtaneet mihinkään. Hänet oli saatu kääntymään kristittyyn dogmiuskoon puutteellisen todistelun kautta; täydennetty ja syventynyt todistelu johti hänet ulos dogmatismista. Hän luopui kirkosta lausuttuansa suorassa perustelussa, että sen opit eivät nojautuneet tosi todistuksiin tai tosiseikkoihin, ja että hänen niin ollen täytyi hyväksyä niiden miesten mielipiteet, jotka hänen opettajansa leimasivat kristinopin vihollisiksi. Hänen luopumuksensa herätti todellisen skandaalin.

Varsinaisesta »luopumuksesta» hän kuitenkin oli kaukana. Päinvastoin kuin moni saman kokenut, tunsi hän että kristinuskon opinkappaleitten väistyessä, uskonnollinen kysymys oli ainoastaan siirtynyt tuonnemmaksi hänen tieltään. Hän ei ollut samalla kadottanut uskoaan uskontojen suhteelliseen arvoon — niiden arvoon säilyttävinä ja tasottavina voimina. Eräs hänen aikanaan kierosti käsittämänsä totuus — se totuus että on yhteyttä sivistyksien ja vastaavien uskontojen välillä — oli ensin houkutellut hänet sille tielle, joka sitten johti kääntymykseen. Kiinalainen filosofia oli opettanut hänelle sen minkä uudenaikainen yhteiskuntaoppikin tunnustaa: että nimittäin papistottomia yhteiskuntia ei toistaiseksi ole missään päässyt kehittymään. Buddhalaisuus oli hänelle opettanut että harhaluulotkin — legendat, loitsuluvut ja symboolit, esitettyinä vähempiälyisille tosiasioina — voivat olla arvokkaita ja oikeutettuja mikäli ne edistävät inhimillisten hyveiden kehittymistä. Tältä näkökannalta kristinusko ei ollut mitään kadottanut arvostaan hänen mielessään, ja vaikka hän epäili opettajansa kuvausta kristityn maailman korkeammasta siveellisyydestä, — avatuissa satamakaupungeissa hän näet ei huomannut mitään mikä olisi todistanut sen puolesta — halusi hän kuitenkin itse päästä näkemään uskonnon vaikutusta siveyteen kristityissä maissa, päästä käymään Europassa tutkimassa länsimaiden kehityksen syitä ja niiden valta-aseman perusteita.

Tätä matkaa tekemään hän joutui äkimmin kuin mitä hän oli odottanut. Se henkinen pyrkimishalu, mikä hänet oli kehittänyt epäilijäksi uskonnon asioissa, oli myöskin tehnyt hänestä vapaa-ajattelijan valtiollisessa suhteessa. Hän saattoi hallituksen vihan päällensä julkisesti esittämällä mielipiteitä, jotka eivät soveltuneet hetken politiikkaan: ja niinkuin muitten, jotka uusien aatteiden vaikutuksesta olivat olleet yhtä varomattomia, niin täytyi hänenkin lähteä maanpakoon. Näinpä hänelle siis alkoi matkustuksien sarja joka vei hänet ympäri maapallon. Korea oli ensin hänen pakopaikkanaan, sitten Kiina, missä hän eleli opettajana, ja lopuksi hän seisoi kuin seisoikin laivan kannella matkalla Marseilleen. Hänellä oli vain vähän rahaa, mutta hän oli huoletonna kohtaloistaan Europassa. Hän oli nuori, sitkeä, voimakas, säästäväinen sekä tottunut puutetta kestämään, ja niin ollen hän saattoi antautua täyden itseluottamuksen valtaan. Hänellä oli sitäpaitse suosituskirjeitä miehille, jotka kykenisivät tasottamaan hänen tiensä.

VII.

Niinä vuosina hän näki Lännen sivistyksen niinkuin vain harva japanilainen on saanut sen nähdä. Hän kulki Europan ja Amerikan ristiin rastiin, eleli monessa kaupungissa ja työskenteli monessa toimessa — joskus aivoillaan, useimmiten käsivarsillaan ja siten hän saattoi tutkia korkeudet ja syvyydet, paraimman ja kehnoimman häntä ympäröivästä elämästä. Mutta hän näki »Kaukaisen Idän» silmillä, ja hänen arvostelunsa ei kulkenut samoja teitä kuin meidän arvostelumme. Sillä niin vieraasti kuin Länsi katselee Kaukaista Itää, niin Itäkin Länttä; se, mitä kumpikin arvostelee itsessään paraimmaksi, on luultavasti vähimmin omiansa miellyttämään toista. Ja kumpainenkin on osaksi oikeassa, osaksi väärässä; ei koskaan ole vallinnut eikä tule vallitsemaan täydellistä molemminpuoleista ymmärtämystä.

Suuremmoisemmalta kuin mitä hän ikinä oli kuvitellut, tuntui hänestä Lännen maailma — maailmalta jättiläisiä varten. Tuo tila joka rohkeimmastakin Lännen asukkaasta tuntuu niin lannistavalta, nimittäin oleminen ilman rahaa ja ilman ystäviä ison kaupungin pyörteissä, mahtoi useasti painostaa tätä Idän pakolaista. Mahtavasti vaikutti häneen epämääräinen ahdistus, joka syntyy, kun havaitsee itsensä olevan ohi kiitävien miljoonien huomiolle olematon, kun kuulee tuon loppumattoman melun kaduilla, joka hukuttaa ihmisäänien kaiun, kun näkee kaikkialla noita sieluttomia rakennustaidon kummituksia, kun havaitsee tuon räikeän rikkauden rehentelemässä, — sittenkuin se on pakottanut aivoja ja käsiä rasittautumaan mahdollisuuden ääriin asti. Isot kaupungit tekivät häneen varmaankin saman vaikutuksen kuin Lontoo oli tehnyt Doré'hen: synkän suurenmoinen voitonhimon pyhättö, raskaita holveja, graniittikaaria toinen toisensa takana silminkantamattomiin, rakennuksien vuoria joiden juurella työ merenä kihisi ja kiehui, ja valtavia etäisyyksiä joiden piirissä järjestetty työvoima tuotti ilmi vuosisatojen ponnistuksien tulokset. Mitään kauneudenaistilleen huomattavaa hän ei nähnyt noissa keinotekoisissa tiiliriutoissa, jotka sulkivat pois päivännousun ja -laskun, taivaan ja tuulet. Kaikki mikä meitä viehättää isoissa kaupungeissa, häntä tympäsi ja masensi; itse häikäisevä Pariisikin ennen pitkää täytti hänet ikävällä. Pariisi oli ensimäinen länsimainen kaupunki missä hän eleli pitemmän aikaa. Ranskan taide Europan lahjakkaimman kansan kauneudenkäsitteiden ilmaisijana, häntä suuresti ihmetytti, mutta ei lainkaan ihastuttanut. Etenkin häntä hämmästytti sen tapa esittää alastomuutta; se näytti hänestä vain avoimesti tunnustavan sitä inhimillistä heikkoutta, jota hän lähinnä petollisuutta ja pelkuruutta oli oppinut stooisen kasvatuksensa kannalta enin halveksimaan. Uudenaikainen ranskalainen kirjallisuus tuotti hänelle uutta kummastelun aihetta. Kirjotustavan kauneuksia hän ei kyennyt arvostelemaan, mutta käsittämätön oli hänestä sellaisen tyylitaidon arvo jonka tarkotus oli vain omassa itsessään. Ja joskin hänet olisi saatu käsittämään kirjallisuutta samalla tavalla kuin europpalainen sen käsittää, olisi hän yhä pysynyt vakaumuksessaan, että moinen tapa käyttää taiteellista kykyä yksistään muotoa varten oli yhteiskunnallisen turmeluksen merkki. Vähitellen hän havaitsi tuon ylellisen pääkaupungin omassa elämässä todistuksia sen arvostelun pätevyydestä minkä taide ja kirjallisuus olivat hänessä kypsyttäneet. Hän kävi huvitilaisuuksissa, teattereissa ja oopperoissa, katseli kaikkea askeetin ja sotilaan silmällä, ja häntä ihmetytti kuinka länsimainen käsitys elämänarvoista niin vähän erosi siitä mitä Kaukaisessa Idässä katsotaan houkkamaisuudeksi ja velttoudeksi. Hän oli mukana hienoissa tanssiaisissa, missä naiset kehittivät tarkoin ja taidolla harkittua oman henkilönsä altistamista, herättääkseen sellaista vaikutusta, joka olisi saattanut japanittaren häpeästä vajoomaan maan alle; ja hän ihmetteli niitä muistutuksia, joita oli kuultu europpalaisten lausuneen Japanin maakansan luonnollista, suoraa ja terveellistä puoiialastomuutta vastaan, heidän ollessaan peltotyössä kesäpäivän paahtaessa. Hän näki kirkkoja ja katedraaleja suuret määrät, ja heti niiden ääressä paheen pesiä ja rikoksen linnoja. Hän kuunteli mainehikkaitten saarnaajain puheita ja hän kuuli papinparjaajien kaikkea uskoa ja rakkautta pilkkaavia esityksiä. Hän näki rikkaiden elämää ja köyhien ja kuilut kummankin alla. Mutta uskonnon »tasottavaa vaikutusta» ei hän missään nähnyt. Tällä maailmalla ei ollut mitään uskoa. Se oli maailma täynnä pilkkaa, teeskentelypeliä ja huvituskiimaista itsekkyyttä, jota ei ohjannut uskonto, vaan poliisivalta; maailma, johon syntyminen ei ollut onnellista.

Englanti, muita synkempänä, valtavampana, pelottavampana, sai hänet toisia arvotuksia pohtimaan. Hän tutki sen lakkaamatta kasvavaa rikkautta, ja sitä saastaisuuden painajaista joka alati lisääntyi sen suojassa. Hän näki ne valtavat satamat, joihin ahtautuu satojen maitten rikkaudet, enimmäkseen ryöstötavaraa; hän ymmärsi että englantilaiset yhä olivat esi-isäinsä kaltaista rosvorotua. Ja hän kuvaili mielessään mikä kohtalo noiden ihmismiljoonain osaksi tulisi, jos heidän täytyisi olla edes yhden ainoan kuukauden ilman keinoja millä pakottaa muita rotuja elättämään heitä. Hän näki sen irstauden ja juoppouden joka tekee yöt maailman isoimmassa kaupungissa niin kamaliksi, ja hän hämmästyi sitä sovinnaisuuden tekopyhyyttä, joka on olevinaan »mitään näkemättä», ja sitä uskontoa joka veisaa kiitosta olevista oloista, ja sitä tietämättömyyttä joka työntää lähetyssaarnaajiaan sinne missä niitä ei tarvita, ja sitä tyhmää hyväntekeväisyyttä joka edistää sairauden ja rikoksellisuuden sikeytymistä. Hän luki myöskin kuuluisan, maita ja mantereita matkailleen englantilaisen kirjotuksen, jossa todistetaan kymmenennen osan Englannin kansasta olevan ammattirikoksellisia tai vaivaishoitolaisia.[10] Ja niin ovat asiat huolimatta kirkkojen määrättömyydestä ja lakisäädösten loppumattomuudesta! Totisesti, Englannin sivistys ei ilmaissut senkään verran kuin nuo muut, sen uskonnon valtaa, josta tuo mahtava kehitys imi voimansa, mikäli hänelle oli vakuutettu. Englannin kadut kertoivat hänelle aivan toista; moista ei koskaan tarvinnut nähdä buddhalaisten kaupunkien kaduilla. Ei, tämä sivistys ei ollut muuta kuin lakkaamattoman, riettaan taistelun tulos yksinkertaisten ja ovelain, heikkojen ja väkeväin välillä; voima ja taitavuus olivat yhtyneet ahtaakseen sen mikä oli heikkoa ammottavaan, ilmeiseen helvettiin. Ei koskaan olisi Japanissa edes kuumehoureissa voitu kuvitella mielessään moisia olosuhteita. Kuitenkin kaikitenkin täytyi hänen myöntää että näiden olojen puhtaasti aineelliset ja älyperäiset tulokset olivat ihmeteltävät; ja vaikkakin hän näki pahuutta kaikkialla missä sitä ei olisi arvannut aavistaakaan, näki hän paljon hyvääkin, sekä köyhissä että rikkaissa. Noitten määrättömien ristiriitojen yli kaiken käypää arvotusta hänen järkensä ei lainkaan kyennyt selvittämään.

Englannin kansa häntä miellytti enemmän kuin mikään muu hänen käymissään maissa. Ja Englannin sivistyneiden käytöstavat muistuttivat hänestä monessa kohdin Japanin samurailuokan esiintymissääntöjä. Ulkonainen kylmäkiskoisuus heissä kätki suuria ystävyyden ja pysyväisen sydämellisyyden mahdollisuuksia. Sydämellisyyttä sai hän itse useastikin osakseen. Hän tuli aavistaneeksi sen harvoin ilmenevän mutta syvän tunnevoiman, mikä on ominainen englantilaisen luonteelle, sekä sen mielenlujuuden, joka oli saattanut puolet maailmaa Englannin vallan alle.

Mutta ennenkuin hän jätti Englannin lähteäkseen Amerikkaan tutkimaan siellä vieläkin laajempaa ihmisyrittelijäisyyden kilpakenttää, oli jo kansallisuuksien erilaisuus herennyt hänessä mielenkiintoa herättämästä. Ne sikäli häikenivät hänen huomioltaan mikäli hän oppi käsittämään länsimaisen sivistyksen joksikin pelättäväksi kokonaisuudeksi, joka kaikkialla, — olivatpa muodot sitte itsevaltiutta, vapaamonarkkisia tai jyrkästi kansanvaltaisia — kehitti samat armottoman välttämättömyyden olosuhteet samoine hämmästyttävine tuloksineen, ja joka kaikkialla perustui aatteisiin, aivan päinvastaisiin kuin kaukaisen Idän aatteet. Tuolle sivistykselle hän jäi kylmäksi ja tunteettomaksi — ei löytänyt hän siinä mitään johon olisi kiintynyt eläessään sen keskellä, jota olisi kaivannut jäähyvästin hetkenä. Hänen sielulleen tuo kaikki tuntui niin vieraalta kuin elämä toisella taivaankappaleella toisen auringon alla. Mutta hän arvasi tuon sivistyksen hinnan laskettuna ihmiskärsimyksissä, tunsi sen musertavan painon uhkan, ja aavisti sen älyllisestä etevyydestä johtuvan suunnattoman voiman. Ja hän vihasi sitä, vihasi sen kauhistavaa, perinpohjaisesti suunniteltua koneistoa, vihasi sen hyötykannan vankkuutta, vihasi sen sovinnaisuuksia, sen himokkuutta, sen sokeaa julmuutta, ahneutta, ääretöntä teeskentelyä, sen köyhyyden kurjuutta ja sen rikkauden riettautta. Siveellisesti se oli muodoton, sovinnaisuuksiensa puolesta röyhkeä. Se oli näyttänyt hänelle pohjattomia alennuksen kuiluja — mutta ei mitään ihanteita, joita olisi voinut asettaa hänen nuoruutensa ihanteiden rinnalle. Hän näki vain yhtä, petomaista raastamista; — ja kuinka se melkoinen määrä tosi hyvää, minkä hän oli tavannut, saattoi siinä elellä, näytti hänestä suorastaan ihmeelliseltä.

Lännen kukoistus oli vain järkiperäistä laatua, ja sen tietomaailma oli kuin kaukainen jyrkkä vuoriharjanne, jonka ikuisen lumen alla sydämen paraimpien tunteiden täytyy kuolla. Varmaankin oli vanha japanilainen sivistys verrattomasti parempana pidettävä, ihmisarvoisemman onnellisuuden käsityksensä, velvottavan siveellisyytensä, terveemmän uskonsa, hilpeämmän mielensä, yksinkertaisuutensa ja epäitsekkyytensä, kohtuutensa ja tyytyväisyytensä puolesta. Lännen etevämmyys ei ollut siveellistä laatua. Se johtui sanomattomien kärsimyksien kautta kehittyneestä järjen voimasta, jota käytettiin heikkojen sortamiseksi väkevien hyväksi.

Ja kuitenkin todisti Lännen tiede tavalla jonka epäämätön loogillisuus hänelle oli ilmiselvä, että tämä sivistys yhäti tulisi levittämään valtaansa, vastustamattomana, välttämätönnä, kaikki tavottavana tulvana täynnä maailmantuskaa. Japanin olisi pakko joko oppia käyttämään noita toimintakyvyn uusia muotoja, hallitsemaan noita uusia ajattelemisen tapoja, tahi kokonaan kukistua. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Ja lopulta kaikkien epäilyksien epäilys, se kysymys, johon kaikki viisaat ovat tuijottaneet: »Onko maailmankaikkisuus siveellinen?» Siihen kysymykseen oli buddhalaisuus antanut syvällisimmän vastauksen.

Mutta olipa nyt tässä kaikkisuudenkehityksessä siveellistä tarkotusta tahi ei — ihmisen tunteiden vähäpätöisellä mitalla mitattuna — yhtä vakaumusta ei kuitenkaan mikään todistelu voinut horjuttaa: varmuutta siitä että ihmisen kaikesta voimastaan tulee seurata korkeinta siveellistä ihannetta tuntematonta määrää kohti, vaikka sitte auringot radoiltansa kääntyisivät taisteluun häntä vastaan. Japanin täytyi pakostakin omistaa vieras tiede, täytyi omistaa paljon vihollistensa aineellisesta kulttuurista; mutta Japanille ei ollut välttämätöntä heittää luotansa oma käsityksensä oikeasta ja väärästä, velvollisuudesta ja kunniasta. Vähitellen kehittyi hänen sielussaan vakaumus, sellainen vakaumus joka ajan tullen oli kohottava hänet kansansa johtajaksi ja opettajaksi. Hän päätti taistella kaikesta voimastaan sen paraimman säilymiseksi mitä Japanin entisyydessä oli, ja pelottomasti nousta vastustamaan kaikkea vieraan lainailemista yli sen, mikä kansalliselle itsepuolustukselle olisi tuiki välttämätöntä, tahi mikä edistäisi kansan kehitystä itsenäiseksi. Hän saattoi erehtyä, mutta siinä ei ollut mitään häpeällistä. Ja ainoastaan tuota tietä voi olla toivoa saada edes jotakin kallisarvoista pelastetuksi yleisestä haaksirikosta. Lännen elämän tuhlaavaisuus oli häneen tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin sen huvituskiihko ja sen kärsimysten määrä; oman maansa köyhyydessä hän näki voimaa, sen epäitsekkäässä säästeliäisyydessä ainoan mahdollisen keinon kilpailla Lännen kanssa. Vieras sivistys oli opettanut hänet käsittämään tavalla jolla hän ei ikinä muutoin olisi käsittänyt, japanilaisen sivistyksen arvon ja kauneuden; ja hän ikävöi sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu palata syntymämaahansa.

VIII.

Pilvettömän huhtikuunaamun kuultavassa hämärässä, juuri päivännousun edellä, hän näki jälleen isäinmaansa vuoret — kaukaiset, sakarapiirteiset alppijonot, jotka himmeän-punasinertävinä nousivat taivaanrannassa mustetummasta merestä. Takana, mistä höyrylaiva tuli kantaen hänet kotia kohti maanpaosta, täyttyi taivaanpiiri hitaasti leimahtavalla ruskolla. Kannella oli jo joitakin muukalaisia, jotka olivat nousseet tavotellakseen Fudshin ensimäistä[11] lumoavaa näkyä Tyyneltä Valtamereltä käsin — sillä Fudshin ensi näky aamunkoitossa ei unhoitu tässä elämässä eikä seuraavassa. He tarkastelivat vuorien pitkää jonoa ja tähtäilivät katseensa niiden sakaraisten huippujen yli ylös syvään yöhön, missä vielä tähdet kalpeina tuikkivat, — mutta Fudshia he eivät nähneet. »Ah» vastasi nauraen merimies, jolta he utelivat, »te katsotte liian alas! korkeammalle — paljon korkeammalle!» He katsoivat silloin ylemmäksi, ylemmäksi, aina pilvien pihoille asti, ja näkivät mahtavan vuorenhuipun punottavana kuin aavemainen lootos-umppu tulevan päivän hehkussa; näky joka sai heidät äänettömiksi. Äkkiä sen ikuinen lumi valahti kullanhohtavaksi, sitten häikeni valkean hehkuvaksi, mikäli aurinko ulottui heittämään säteensä siihen yli maan kaarevuuden, yli alempien vielä pimeitten vuorijonojen, itse tähtien yläpuolelle, siltä näytti; sillä mahtava vuorenjuuri oli yhä näkymättömänä. Ja yö hälveni, heleässä, siintävässä päivänvalossa säteili korkea taivaankansi, ja värit heräsivät uinustaan. Tuijottaville katseille aukeni loistava Yokohaman poukama, pyhä vuorenhuippu häilyen yli näkymättömän pohjustansa kuin lumipeitteinen henkinäky säteilevällä taivaalla.

Yhä kaikui matkamiehen korsussa sanat; — »Ah! te katsotte liian alas! — korkeammalle — paljon korkeammalle!» — soinnahtaen ne yhtyivät valtavaan, vastustamattomaan tunteeseen, joka avarrutti sydäntä. Sitten sameni äkkiä kaikki: hän ei nähnyt ylhäistä Fudshia, eikä lähempiä kukkuloita alempana, joiden utuinen siinto oli lähetessä vaihtunut heleäksi vihannaksi, eikä laivojen vilinää lahdenpoukamassa, — eikä mitään uudesta Japanista — hän näki entisen. Maatuuli, kevättuoksuja täynnä, lehahti häntä kohti, hiveli hänen vertaan, ja pani kauan sulkeuneista muistonsokkeloista nousemaan haamuina kaikki minkä hän kerran oli jättänyt ja koettanut unhottaa. Hän näki jälleen vainajien rakkaat kasvot, hän erotti heidän äänensä monivuotisten hautojen takaa. Hän olikin taas tuo pieni poikanen isänsä yashikissa, kulki toisesta valoisesta huoneesta toiseen, leikki päivänpaisteisilla ruohikoilla, missä lehvien varjot väreilivät, tahi tuijotti puiston pehmoisenviherjään, uinuvaan rauhaan. Taaskin hän tunsi äitinsä käden kevyen kosketuksen, tämän johdattaessa poikansa askelia aamuhartauden paikkaa kohti, alttarille missä oli esi-isien muistotaulut; ja miehen huulet sopersivat jälleen, tuokion tuomalla uudella ymmärtämyksellä, lapsen yksinkertaisen rukouksen.

KARMAN VOIMASTA.

Uudenaikainen luonnontiede vakuuttaa että ensi lemmen juuret ovat kokonaan yksilön omien kokemuksien ulkopuolella ja niitä vanhemmat.[12] Toisin sanoen, se tunne mikä meistä näyttää olevan selvimmin yksilön omaa, ei ole lainkaan yksilöllistä laatua. Filosofia keksi jo kauan sitten saman totuuden, ja filosofia ei millään alalla ole ongelmoimisellaan onnistunut niin viehättää mieltä kuin koettaessaan selitellä rakkauden mysteeriota. Luonnontiede puolestaan on ankarasti rajoittunut muutamiin viittauksiin tässä aineessa. Mielestämme valitettava seikka! Sillä metafyysikot eivät koskaan ole kyenneet antamaan tarkempia selityksiä — opettivatpa he sitten että rakastetun ensi näkeminen rakastavan sydämmessä herättää siihen saakka uinuneen synnynnäisen muistoaavistuksen jumalallisesta ihanteesta, taikka että lemmen lumouksen luovat vielä syntymättömät henget pyrkiessään ruumiillistumaan. Mutta luonnontiede ja filosofia ovat yhtä mieltä siinä tärkeimmässä kohdassa, että rakastavaisilla itsellään ei ole mitään vaalivapautta, että he ovat vaikutuksen vallassa jossa ei kysytä heidän tahtoaan. Luonnontiede on sitäkin päättäväisempi tässä kohden: se osottaa suorastaan että tässä ovat vainajat eivätkä elossa olevat vastuunalaisia. Ensi lempi syntyy, niin luonnontiede väittää, jonkunlaisista kummittelevista perintömuistoista. Totta on että luonnontiede, toisin kuin buddhalaisuus, ei pidä mahdollisena että me erikoisen otollisissakaan oloissa saattaisimme muistaa ja tuntea tutuiksi kokemuksia edellisiltä olemuskausiltamme. Fysiologiaan perustuva sielutiede ei tunnusta mahdolliseksi että muisti saattaisi yksilöllisessä merkityksessä periytyä. Mutta se väittää että polvesta polveen periytyy jotain paljoa valtavampaa, vaikkakin enemmän epämääräistä, nimittäin lukemattomilta esivanhemmilta perittyjen muistojen summa — tuhannesti tuhansien esipolvien kokemusten kasautuma. Sitä tietä se selittää kaikista arvotuksellisimmatkin tunteemme — ristiriitaiset pyyteemme — omituisimmatkin mielenjohteemme, kaikki nuo näennäisesti järjenvastaisimmatkin mieltymyksemme ja vastenmielisyytemme — kaikki epämääräisimmätkin surumme tai ilomme, joita ei ikinä voitaisi selittää oman yksilön kokemusten pohjalla. Mutta luonnontiede ei ole toistaiseksi lähtenyt lähemmin tutkimaan ensi rakkauden arvoitusta huolimatta siitä että tämä tunne, ollen niin läheisessä yhteydessä salaperäisen maailman kanssa, on viehättävin ja mystillisin kaikista inhimillisistä tunteista.

Länsimaisissa kansoissa tämä arvoituksellinen ilmiö kehittyy seuraavasti. Jokaisen nuorukaisen elämässä, jonka olento on säännöllisluontoinen ja terve, sattuu eräs atavistinen ajanjakso, jolloin hän heikompaa sukupuolta kohtaan tuntee sellaista alkuperäistä halveksimista, minkä synnyttää pelkkä tietoisuus ruumiinvoimaisesta etevämmyydestä. Mutta tähän aikaan ikään, jolloin seurustelu nuorien tyttöjen kanssa kaikista vähimmin häntä huvittaa, hän äkkiä muuttuu terveestä sairaaksi. Hän tapaa elämänsä polulla tytön, jota hän ei koskaan ennen ole huomannut ja joka ei paljoakaan eroa muista tyttölapsista — eikä ole lainkaan ihmeellinen muitten silmissä. Siinä hetkessä syöksähtää veri yhtenä hyökynä hänen sydämeensä, ja kaikki hänen tunteensa ovat ratki muuttuneet. Sen jälkeen, ja niin kauan kuin hullaantumusta kestää, kuuluu hänen elämänsä kokonaan tälle vastakeksitylle olennolle, josta hän ei vielä mitään tiedä, paitse että päivän säteetkin, kosketellessaan tuota tyttöä, näyttävät hänestä kauniimmilta kuin muulloin. Siitä lumosta ei mikään mainen lääketaito voi häntä päästää. Mutta mistä tuli tuo taikavoima? Tuostako elävästä epäjumalasta? Ei, sielutiede opettaa että ilmiö on vainajain vaikutusta epäjumalanpalvelijan sielussa. Vainajat ovat hänet lumonneet. Niistä on sysäys rakastajan sydämessä alkuisin, niistä se sähköinen väristys, joka valautui kautta hänen suoniensa tytön käden ensi kosketuksesta.

Mutta miksi juuri tämä tyttö ennen kaikkia muita, siinä arvoituksen syvempi puoli. Se ratkaisu, jonka on laatinut tuo suuri saksalainen pessimisti, ei ole sopusoinnussa luonnontieteellisen sielutieteen kanssa. Pitäisihän vainajain valinnan kehitysopin kannalta katsoen perustua pikemmin muistoihin kuin kaukonäköisyyteen eteenpäin. Ja arvoituksen kohdistus ei ole iloinen.

Onhan senkinsuuntainen runollinen mahdollisuus että esivanhempi-vainajain vaali kohdistuu valittuun, koska juuri hänessä on yhtynyt, kuin n.s. kombinatsiooni-valokuvassa, kaikkien niiden naisten himmeä kaltaisuus, jotka ovat onnellistuttaneet esi-isiä heidän elämänsä aikana. Mutta yhtä mahdollista on, että he juuri tässä ovat löytäneet kaikkien niitten naisten viehätyksestä vilauksen, joita he aikanaan ovat rakastaneet turhaan.

Synkempi näistä selityksistä otaksuu että lemmenhehku, vaikka yhä ja yhä hautaan mennen, ei voi koskaan kuolla eikä levätä. Ne jotka ovat rakastaneet turhaan, ainoastaan näyttävät kuolevan, toden teolla ne elävät edelleen perillispolvien sydämissä, saadakseen kaipuunsa kerran täytetyksi. Ne vartovat, ehkäpä lukemattomia vuosisatoja, rakastettunsa uutta ruumiillistumista, — ijäti kutoen nuoruuden unelmiinsa utuiset muistokuvansa. Siitäpä saavuttamattomat ihanteet, siitä niitten sielujen ahdistava rauhattomuus, joita vainoaa unelmat löytymättömästä naisihanteesta.

Kaukaisessa Idässä ajatellaan toisella tavalla, ja mitä nyt kerron valaisee Buddhan tälle arvoitukselle antamaa selitystä.

II.

Eräs pappi kuoli äskettäin hyvin omituisissa olosuhteissa. Hän palveli muuassa vanhoillis-buddhalaisessa temppelissä Osakan läheisessä kylässä. (Temppelin voi nähdä Kwansetsu'n radalta, matkustettaessa Kyotoon.)

Hän oli nuori, vakava ja erinomaisen kaunis mies — aivan liian kaunis ollakseen pappina, sanoivat naiset. Hän oli näöltään kuin joku noita kauniita Amidan kuvia, joita muinaisuuden suuret buddhalaiskuvanveistäjät ovat luoneet.

Hänen seurakuntansa mieshenkilöt pitivät häntä puhdassydämisenä ja oppineena pappina; ja siinä he olivat oikeassa. Naiset eivät ajatelleet ainoastaan hänen hyveellisyyttään ja oppiaan; sillä hänen olennossaan oli onneton voima lumota heidät, voima jolle hän ei voinut mitään, voima hurmata pelkästään miehenä. Naiset, myöskin ulkoseurakuntien, jumaloivat häntä tavalla joka ei ollut pyhä; ja heidän ihailemisensa oli esteeksi hänen opinnoilleen ja häiritsi häntä kesken hurskaita tutkistelemuksia. He keksivät kaikenlaisia syitä käydä joka aika temppelissä nähdäkseen ja puhutellakseen häntä, esittivät hänelle kysymyksiä, joihin hänen velvollisuutensa oli vastata, tahi toivat lahjoja hänen kirkolleen, joita hän ei mielellään saattanut kieltäytyä vastaanottamasta. Muutamat saattoivat esittää hänelle sellaisiakin kysymyksiä, jotka olivat kaukana uskonnollisuudesta, ja jotka panivat hänet punastumaan. Hän oli luonnostaan liian lempeä torjuakseen luotaan ankaralla vastauksella niitäkään tungettelevia kaupunkilaistyttöjä jotka sanoivat hänelle sellaista, mitä maalaistyttö ei ikinä olisi saanut sanotuksi, sellaista mikä pakotti hänet käskemään sanojat poistumaan temppelistä. Mutta kuta enemmän hän väisti kainojen ihailua ja rohkeiden imartelua, sitä enemmän kasvoi tungettelu, kunnes siitä paisui hänen elämänsä suurin kidutus.

Vanhemmat olivat häneltä aikoja sitten kuolleet, häntä ei sitoneet mitkään maalliset siteet, hän rakasti ainoastaan tointaan ja siihen kuuluvia tutkimuksia; turhamaisiin ja kiellettyihin asioihin hän ei tahtonut kallistaa mieltään. Hänen erinomainen kauneutensa — tuo elävän epäjumalan kauneus — oli ainoa hänen onnettomuutensa. Rikkautta hänelle tarjottiin ehdoilla, joita hän ei voinut ottaa kuuleviin korviinsa. Tytöt heittäytyivät hänen jalkoihinsa turhaan rukoillen osakseen hänen rakkauttaan. Rakkaudenkirjeitä tuli hänelle alituiseen, kirjeitä jotka jäivät vastausta kaipaamaan. Toiset olivat sepitetyt tuohon vanhaan kuvarikkaaseen tyyliin, jossa puhutaan »lemmenkohtausten vuorenvankoista päänaluksista» tahi niistä »aalloista jotka lainehtivat kasvonpiirteiden varjostuksista» tahi niistä »virroista jotka lähtevät erilleen ainoastaan yhtyäkseen». Toiset olivat koruttomia ja täynnä avosydämistä tunteellisuutta, täynnä nuoren tytön ensi rakkaudentunnustuksen paatosta.

Sangen kauan nämä kirjeet näyttivät jättävän papin niin koskemattomaksi, kuin ikinä oli joku veistos, kuvaava sitä Buddhaa, jonka luonnokseksi hän näytti luodun. Mutta todellisuudessa hän ei ollut mikään Buddha, olipahan vain heikko mies, ja hänen asemansa oli hyvin arveluttava.

Eräänä iltana tuli temppeliin pieni poikanen, joka antoi papille kirjeen kuiskaten lähettäjän nimen, ja juoksi tiehensä kadoten pimeään. Kirkonpalvelijan sitten oikeudessa esittämän todistuksen mukaan, pappi luki kirjeen, pisti sen takaisin kuoreen ja asetti sen matolle polvipieluksensa viereen. Pitkän hetken jäätyään liikkumattomaksi, ikäänkuin syviin ajatuksiin vajonneena, haki hän esille kirjotusneuvonsa, kirjotti kirjeen, osotti sen lähimmälle hengelliselle esimiehelleen ja jätti sen kirjotus-alustalle. Sitte hän katsasti kelloaan ja rautatie-aikataulua. Oli aikainen aamupuolen hetki ja yö oli myrskyinen ja pimeä. Hän polvistui hetkeksi alttarin eteen rukoilemaan; sitten hän kiiruhti ulos yöhön ja ennätti rautatielle paraiksi ehtiäkseen heittäytyä kiskoille ohitse kiitävän Kobesta tulevan pikajunan eteen. Ja seuraavassa tuokiossa kaikki jotka olivat jumaloineet miehen tavatonta kauneutta, olisivat huudahtaneet kauhusta nähdessään lyhdyn valossa mitä oli jälellä hänen katoovaisesta ruumisraukastaan, kiskoihin takertuneena.

III.

Esimiehelle osotettu kirje tavattiin ensin. Siinä oli sensuuntainen lyhyt ilmotus, että hän, tuntien henkisten voimiensa uupuvan oli päättänyt kuolla välttääkseen lankeamista syntiin.

Toinen kirje löydettiin lattialta, samasta paikasta mihin hän oli sen jättänyt — se kirje oli kirjotettu naisellisella kielellä semmoisella missä joka tavu on nöyrä hyväily. Niinkuin kaikki kaltaisensa (niitä ei koskaan lähetetä postitse) tämäkin kirje oli ilman päivämäärää, ilman nimeä, ilman nimikirjaimia, ja ilman osotetta kuoressaan. Meidän verrattomasti kömpelömmällä kielellä esitettäköön se tässä, vaikkapa vaillinaisestikin vastaavana:

»Houkalta ja epähienotuntoiselta voinen näyttää salliessani sydämeni niin kärsimättömästi ajatella sitä joka on minua niin paljoa korkeammalla. Mutta ainoastaan syystä että tiedän minulle olevan mahdotonta pidättää sydäntäni, jonka syvyydestä nämä poloiset sanat pakosta nousevat, kirjotettaviksi taitamattomalla pensselilläni ja lähetettäviksi Teille, rukoilen Teitä että katsoisitte minun ansaitsevan sääliä, vannotan Teitä ett'ette lähettäisi minulle julmia sanoja vastaukseksi. Armahtakaa minua; käsittäkää että tämä on vain nöyrien tunteitteni tulvahdus; suvaitkaa aavistaa ja kohtuudella tuomita — vaikkapa viimeiseen asti ponnistamalla hyväntahtoisuuttanne — tämän sydämen tila, joka avutonna suuressa kurjuudessaan uskaltaa kääntyä Teidän puoleenne. Joka hetki olen toivova ja odottava jotain ilahuttavaa vastausta.

»Yrittämiseni näin omavaltaisesti lähestyä näyttäköön ehkä liian suuren pitkämielisyyden edellyttämiseltä; sittenkin, minä tunnen että täytyy saada pulmakseni Teille ja siksi lähettää tämä kirje. Mitä minun halpaan olentooni tulee, on minulla sanottava ainoastaan että kun ensi kerran Teidät näin Etäisemmän Rannikon Juhlan aikana, niin minun ajatukseni nousivat; ja että siitä asti on minun ollut mahdotonta hetkeksikään unhottaa. Päivä päivältä minä yhä enemmän vaivun alati kasvavan Teitä ajattelemisen valtaan; kun nukun, uneksin Teistä, ja kun herätessäni en näe Teitä, ja tajuan ettei ole ollutkaan totta öisissä unelmissani, niin en voi muuta kuin itkeä. Antakaa anteeksi minulle, joka tässä maailmassa olen syntynyt naiseksi, että tulen lausuneeksi julki halaukseni saada nauttia sitä erinomaista suosiota, etten tuntuisi aivan kelvottomalta Teidän, niin ylevän, mielestä.

»Tänä päivänä — eräältä halpuudessaan Ylevälle tunnetulta, Halatulle, rakastetulle, kunnioitettavalle ainoalle, kulkee tämä kirje.»

IV.

Yhdytin erään buddhalaisuuden oppineen japanilaisten ystävieni piiristä, saadakseni häneltä tietoja tapauksen uskonnollisista näkökohdista. Inhimillisen heikkouden tunnustuksenakin minusta näytti tämä itsemurha sankarilliselta.

Ystäväni oli toista mieltä. Hänen lausuntonsa oli ankarasti moittiva. Hän huomautti että Buddha oli selittänyt sen, joka itsemurhalla luuli voivansa välttää syntiä, henkisesti menehtyneeksi ja kelvottomaksi elämään pyhien miesten joukossa. Mitä pappivainajaan tuli, niin hän oli niitä joita Mestari oli sanonut houkiksi. Houkka yksin voi kuvitella hävittämällä oman ruumiinsa myöskin voivansa hävittää synnin lähteet sielustaan.

»Mutta», väitin vastaan, »tämä mies eli puhtaasti… Jospa hän hakikin kuolemaa välttääkseen vastoin tahtoansa joutumasta toisten syntiin syypääksi?»

»Oli kerran Japanissa ylhäinen ja hyvin kaunis nainen, joka halusi päästä nunnaksi. Hän meni erääseen temppeliin ja esitti toivomuksensa. Mutta ylimäinen pappi sanoi hänelle: 'Te olette vielä sangen nuori. Olette elänyt hoveissa. Maallisen miehen silmissä olette kaunis; ja teidän kauniit kasvonne tulevat alati kiusaten houkuttelemaan teitä takaisin maailman iloihin. Ehkäpä tämä toivomuksenne johtuukin jostain tilapäisestä surusta. Niin ollen en voi suostua pyyntöönne.» Mutta nainen pyysi edelleen niin hellittämättä että pappi katsoi parhaaksi jättää hänet äkkiä yksikseen. Siinä huoneessa johon hän jäi yksin, oli avara habichi — tuliastia, jossa on hehkuvia puuhiiliä. — Hän kuumensi rautapihdit hiilillä punahehkuviksi, repi ja poltti niillä kasvonsa runnellen kauneutensa iäksi. Pappi tuntiessaan palaneen hajun, kiiruhti takaisin huoneeseen ja kävi hyvin murheelliseksi näkemästään. Mutta nainen pyysi uudelleen ilman vavistusta äänessään: »Koska olin kaunis, kielsitte te minulta pääsyn. Tahdotteko ottaa minut nyt?' Hänet otettiin nunnakuntaan ja hänestä tuli pyhä nunna… Mitäs sanotte, kumpiko oli viisaampi, tämä nainenko vai tuoko pappi, jota te tahdoitte ylistää?»

»Ei suinkaan! Naisenkin teko olisi ollut sangen arvoton, jos hän olisi tehnyt sen ainoastaan turvautuakseen kiusausta vastaan. Kaikki itsensä runteleminen ja typistäminen on kielletty Buddhan laissa; ja tuo nainen rikkoi tämän lain. Vaan koska hän poltti kasvonsa ainoastaan saadakseen mahdollisuutta pyrkiä pyhälle tielle, eikä pelosta että hänen oma tahtonsa ei jaksaisi vastustaa syntiä, oli hänen virheensä vähempilaatuinen. Mutta pappi joka otti itsensä hengiltä, teki suuren rikoksen. Hänen olisi pitänyt yrittää käännättää ne jotka häntä kiusasivat. Siihen hän oli liian heikko. Jos hänestä taas tuntui mahdottomalta pappina säilyä synniltä, niin olisi ollut hänelle parempi palata maailmaan ja siellä pyrkiä noudattamaan niitten lakia, joita erikoislupaukset eivät sido.»

»Buddhalaisuuden mukaan hänen teollaan siis ei ollut mitään ansiota?» kysyin.

»On hyvin vähän luultavaa että olisi ollut. Ainoastaan lakia tuntemattomat voivat häntä ylistää.»

»Ja lain tuntijat, mitä he ajattelevat seurauksista, hänen tekonsa karmasta?»

Ystäväni vaipui ajatuksiinsa hetken ajaksi; sitten hän virkkoi miettiväisesti:

»Tämän itsemurhan koko totuutta me emme voi täydellisesti tietää.
Kenties se ei tapahtunutkaan ensi kertaa.»

»Niinkö tarkotatte että hän jossain edellisessä elämässä myöskin oli koettanut paeta syntiä tappamalla ruumiinsa?»

»Te unhotatte että meidän on mahdotonta tietää mitä tämän miehen sielussa liikkui.»

»Mutta siinä tapauksessa että hän tappoi itsensä ainoastaan paetakseen syntiä.»

»Silloin hän on kohtaava saman kiusauksen yhä ja yhä uudet kerrat, kaikkine suruineen ja tuskineen tuhat ja taas tuhat kertaa uudelleen, kunnekka hän on oppinut voittamaan itsensä. Kuoleman kautta ei pelastuta itsensävoittamisen välttämättömyydestä.»

Erottuani ystävästäni, kiusasivat minua yhä edelleen hänen sanansa. Ne valaisivat uudelta taholta niitä oppeja joihin viitataan tämän kirjotelman alussa. En ole vielä päässyt vakuutukseen siitä, että hänen, tieteelle outo selityksensä rakkauden mysteeriosta todella olisi niin paljoa mahdottomampi kuin meidän länsimaiset selityksemme. Olen itseltäni kysellyt eikö se rakkaus joka vie kuolemaan, ehkä merkinne paljon enemmän kuin haudattujen halujen uudistumista vainajien perintövaikutuksen johdosta. Eikö ole mahdollista että se on se rangaistus jota aikoja sitten unhoon vaipunut rikoskaan ei voi välttää?

AMIDAN TEMPPELIN NUNNA.

Kun O-Toyon mies — kaukainen sukulainen jonka O-Toyon perhe ystävällisyydellä oli ottanut jäsenekseen — sai lääninherraltaan käskyn muuttaa pääkaupunkiin, ei O-Toyo huolestunut tulevaisuudesta. Hän vain kävi alakuloiseksi. Ensi kerran naimisissa olonsa aikana he nyt erosivat toisistaan. Mutta olihan hänellä isänsä ja äitinsä joiden seurassa elellä, ja kalliimpi kumpaakin — vaikkei hän koskaan olisi sitä tunnustanut itselleenkään — oli hänelle pieni poikasensa. Sitäpaitse kaikki hänen aikansa kului askareissa. Paljo oli kodissa tehtäviä toimia, monet kankaat — sekä silkkiset että pumpuliset — olivat kudottavat.

Kerta päivässä, määrähetkellä, hän järjesti poissaolevan miehensä mielihuoneeseen pikku aterioita, aistikkaasti kattaen ne sieville lakkatarjottimille — samallaisia pienoisaterioita joita katetaan esi-isien hengille ja jumalille.[13] Nämä ateriat katettiin huoneen itäosaan ja miehen polvipielus asetettiin tarjotinten eteen. Huoneen itäosaan ateriat järjestettiin syystä että hänen matkansa suunta oli ollut itäänpäin. Ennenkuin ruuat korjattiin pois, kohotti O-Toyo pienen liemimaljan kantta katsoakseen oliko sen lakkeerattu alapinta hiestynyt. Sillä sanotaan että jos varjoaterian ruokaa peittävän kannen alapinnalla on höyrypisaroita, niin rakas poissaoleva on hyvässä voinnissa. Mutta jos kansi on kuiva, niin hän on kuollut, — sillä siitä näkee että sielu on palannut hakemaan ruokaa aterian höyrystä. O-Toyo tapasi joka päivä kannen alapinnan runsaasti höyryhelmien peittämänä.

Lapsi oli hänen ainaisena ilonaan. Se oli kolmen vuoden ikäinen ja ihastunut tekemään kysymyksiä, joihin ei kukaan paitse jumalia olisi voinut riittävää vastausta antaa. Kun lapsi tahtoi leikkiä, siirsi O-Toyo työnsä syrjään leikkiäkseen hänen kanssaan. Kun hän tahtoi levähtää, kertoi O-Toyo hänelle ihmeellisiä satuja tai vastasi kauniisti ja hurskaasti hänen kysymyksiinsä asioista joita ei kukaan ihminen koskaan tule käsittämään. Ehtoolla kun pienet lamput pyhien alttarien ja kuvien ääressä oli sytytetty, ohjasi hän lapsen huulet sovittelemaan sanoja rukouksiksi isän puolesta. Kun lapsi oli saatettu levolle istui hän töinensä vuoteen ääreen ja jäi katselemaan sen kasvojen rauhaista suloutta. Välistä se hymyili unissaan; siitä hän ymmärsi että jumalallinen Kwannon silloin leikki sen kanssa näkyleikkejään, ja hän kuiski buddhalaisen rukouksen sille Neitsyeelle »joka ikuisesti katsoo alaspäin, kumartuneena rukousten ääntä kohti.»

Kun joutui se vuodenaika jolloin sää on kirkas, niin hän nousi Dakeyaman vuoristoon kantaen pikku poikaansa selässään. Nämä retkeilyt tuottivat pojalle suurta iloa, eikä yksin siitä mitä hänen äitinsä opetti häntä näkemään, vaan siitäkin mitä hän opetti häntä kuulemaan. Tie nousi vähitellen ylöspäin metsien ja viidakoitten kautta, yli nurmikaltaiden ja jyrkkien kallioitten lomitse. Kukkia siellä oli joilla piili tarinoita kuvuissaan, ja puita joissa puun hengettäret asuivat. Metsäkyyhkyset kuhersivat korup-korup, ja kesyt kyyhkyset nyyhkivät owaoo, owaoo; ja sirkat sirisi ja lauleli ja soitteli.

Kaikki joilla on rakkaita poissaolevia ikävä, tekevät toivioretken sille vuorenhuipulle, jonka nimi on Dakeyama, jos heillä siihen on tilaisuutta. Se näkyy joka paikkaan kaupungissa, ja sen huipulta näkee kauas monen eri maakunnan alueelle. Korkeimmalle kukkulalle on pystytetty kivi, melkein ihmisen korkuinen ja muotoinen, ja pikkukiviä on kasattu sen ympärille ja yli. Ja sen lähellä on pieni shintopyhäkkö, joka on siihen rakennettu muutaman muinaisen prinsessan hengen tyyssijaksi. Sillä prinsessa oli surrut palaamatonta armastaan, ja tältä vuorelta hänen oli ollut tapana tähystellä toivottuansa näkyväksi, tulevaksi, kunnes hän lopulta riutui ja muuttui kivipatsaaksi. Hänelle muistoksi kansa pystytti pyhätön; ja ne jotka rakastavat poissaolevaa henkilöä, rukoilevat vielä tänäkin päivänä tässä paikassa rakkaittensa palajamista, ja kukin vie kotiinsa yhden tänne kasatuista pikkukivistä. Ja kun rakastettu on palannut, on kivi vietävä takaisin vuoren huipulle patsaan ääreen, ja lisäksi vielä toisia kiviä kiitos- ja muistolahjaksi.

Ennenkuin O-Toyo ja hänen pieni poikansa sellaisina päivinä kerkesivät kotiin, oli hämärä jo hiljalleen laskeutunut heidän matkalleen; sillä tie oli pitkä ja heidän oli veneellä sekä mentävä että tultava yli kaupungin ympärillä leviäväin autioiden riissivainioitten — ja sillä tavoin kulkien matka joutui hitaasti. Välistä valaisi heidän tietään tuikkivat tähdet, tahi tulikuoriaiset, väliin taas kuutamo — ja silloin O-Toyo hiljalleen hyräili pojallensa Izumo-lasten kuudanlaulun:

    Nono-San,
    Kuuhut, pikku muori,
    Ootko vanha vaiko nuori?
    »Oonhan päivää kolmetoista, —
    Yhdeksän ja kolmetoista.»
    Vasta niinkö nuori,
    Kai siksi sulla
    On vyötäröillä
    Tuo sorja punavyö
    Niin somasti solmussa.[14]
    Anna pois laukille?
    »Enpä anna, en!»
    Anna pois hieholle?
    »Enpä anna, en!»

Ja sinisessä yössä kohosi usein peninkulmain laajalti vetisiltä, suurin vaivoin muokatuilta vainioilta tuo avara, verhottu, pulppuava äänten kuoro, joka on kuin itse maaemon ääni — sammakoitten kurnutus. Ja O-Toyo selitti lapselle laulun äänet: Mé kayui! mé kayui! »Silmiä painostaa; unehen uuvun».

II.

Sittenpä tapahtui että kolmen päivän kuluessa kahdesti hänen sydämeensä iskivät ne elämän ja kuoleman valtiaat, joitten tiet ijäti pysyvät salassa. Ensin hän sai tiedon että hänen hyvä puolisonsa, jonka puolesta hän niin usein oli rukoillut, ei koskaan palaisi hänen luokseen — hän oli vaipunut siihen tomuun, mistä kaikki luotu on muovailtu. Ja kohta sen jälkeen hän ymmärsi poikansa nukkuneen niin syvään uneen ett'ei kiinalainen lääkärikään voisi häntä siitä herättää. Kaikki tämä ilmestyi hänelle ainoastaan lyhyinä välähdyksinä. Ennen ja jälkeen välähdysten vallitsi se täydellinen pimeys minkä jumalat ovat säälistä suoneet ihmisille.

Hän toipui; hänen täytyi jälleen nousta sitä vihollista vastustamaan jonka nimi on muisto. Muille hän saattoi tehdä kasvonsa yhtä tyyniksi ja hymyileviksi kuin ennenkin. Mutta kun hän oli kahden muistojensa kanssa, ei hän jaksanut olla niin luja. Hän järjesteli pieniä leluja ja levitteli pikku pukukappaleita lattialle, katseli niitä, puheli niille kuiskaten ja hymyili hiljaisesti. Vaan hymy kääntyi aina hurjaksi itkunparahdukseksi; ja hän löi päätänsä maahan rukoillen jumalilta vastausta mielettömiin kysymyksiin.

Juolahtipa kerran hänen mieleensä hakea yliluonnollista lohdutusta — turvautua siihen uskonnolliseen toimitukseen jota kansa kutsuu Toritsubanashi — kuolleiden manaamiseen haudastaan. Miksi hän ei voisi palauttaa poikansa edes lyhyeksi hetkeksi? Vaivautuisihan tuo pikku olento; mutta mielellään kai se hänen hyväkseen kestäisi hetken tuskan? Aivan varmaan se mielellään sen tekisi!

Voidakseen palauttaa kuollut täytyy kääntyä papin puoleen — buddhalaisen tai shintolaisen papin — joka tuntee manausluvut. Ja vainajan muistotaulu, Hioi on vietävä myötä papin luo. Ensin toimitetaan puhdistusmenot; kynttilät sytytetään ja suitsutusta poltetaan kuolintaulun ääressä, rukouksia tai kappaleita sutroista luetaan ääneen ja kukkas- ja riissiuhreja toimitetaan. Mutta tässä tapauksessa riissi ei saa olla keitettyä.

Ja kun kaikki tämä on tehty, tempaa pappi vasemmalla kädellään aseen joka on muodoltaan kuin jousi, ja nopeasti sivellen sitä oikealla kädellään hän lausuu ääneen vainajan nimen huutaen: Kitazo yo! kitazo yo! kitazo yo! joka merkitsee »Olen tullut!»[15] Ja hänen sitä huutaessa muuttuu vähitellen hänen äänensä kunnes se vaihtuu vainajan ääneksi, — silloin näet tämän henki on asettunut pappiin.

Senjälkeen vainaja vastaa nopeasti tehtyihin kysymyksiin, mutta huutaa vähä väliä »Joutuun, joutuun! sillä palautumiseni on tuskallista ja lyhyen hetken vain saan viivähtää täällä!» Vastaukset lausuttuaan henki katoaa, ja pappi kaatuu pyörtyneenä kasvoilleen.

Mutta vainajien palauttaminen ei ole oikein tehty. Sillä sen kautta saatetaan heidän tilansa huonommaksi. Päästyään takaisin tuonelaan täytyy heidän tyytyä alhaisempaan asemaan kuin äsken jättämänsä oli.

Nykyjään ei laki enään salli tätä tapaa. Ennen vanhaan siitä oli lohdutusta; mutta laki on hyvä ja vanhurskas — sillä niitä on jotka ovat valmiit kevytmielisesti väärinkäyttämään sitä jumalallista mikä ihmisen sydämessä on.

Eipä aikaakaan niin O-Toyo eräänä yönä oli ehättänyt yksinäiseen pikku temppeliin kaupungin laidassa, — siellä hän oli polvillaan poikansa muistotaulun edessä kuunnellen manauslukuja. Ja ennen pitkää kaikui papin huulilta ääni jonka hän luuli tuntevansa — se ääni jota hän rakasti yli kaikkien muitten — mutta heikkona ja ohuena kuin tuulen huokaus.

»Oi äiti, älä sure noin! Minä kuolin siksi ettei sinun olisi tarvinnut kuolla. Sillä silloin oli surujen ja tautien vuosi, — ja minä olin saanut tietää että sinun piti kuolla, ja rukouksilla saavutin että minut otettiin sinun asemesta.[16]

»Oi äiti, älä itke enää minun tähteni! Ei ole hyvä surra vainajia. Kyynelten virran poikki kulkee heidän äänetön tiensä, ja kun äidit itkevät, paisuu virta, niin että sielut eivät pääse toiselle puolelle, vaan jäävät pakosta harhailemaan odotuksissaan.»

»Siksi rukoilen sinua, älä sure äitini! Ainoastaan anna minulle vähäsen vettä silloin tällöin.»

III.

Siitä hetkestä lähtien ei häntä enää nähty itkevän. Kevyesti ja äänettömästi hän suoritti kuin ennenkin tyttären hurskaat velvollisuudenaskareet.

Vuodenajat vaihtuivat ja hänen isänsä alkoi miettiä uuden puolison hakemista hänelle. Isä sanoi äidille:

»Jos tyttäresi taas saisi pojan, olisi siitä suurta iloa sekä hänelle että meille kaikille.»

»Onneton hän ei ole. Eikä hän mitenkään saata mennä uusiin naimisiin, sillä hän on kuin muuttunut pikku lapseksi, joka ei enään surusta eikä synnistä mitään tiedä.»

Totta oli että hän oli lakannut tuntemasta varsinaista tuskaa. Hänessä oli alkanut ilmetä omituista mieltymystä pieniin esineisiin. Ensin hän havaitsi vuoteensa liian suureksi — kentiespä sen tyhjyyden tunteen johdosta, joka jäi kun lapsi oli poissa; sitten alkoi päivä päivältä yhä uudet esineet hänestä näyttää paisuneen liian suuriksi — itse talo, kodikkaat huoneet, alkoovi kukkaismaljoineen — vieläpä keittiön astiatkin. Hän tahtoi syödä riissinsä pienoispuikoilla ja maljasta joka oli lapsen maljan kokoinen.

Kaikessa tässä tehtiin rakkaudella hänelle mieliksi, ja muita oikkuja hänellä ei ollut. Molemmat vanhukset neuvottelivat alituiseen hänen asioistaan. Viimein isä sanoi:

»Vierasten parissa eleleminen olisi tyttärellemme tuskallista. Mutta olemmehan me vanhat ja niin ollen täytyy meidän varmaankin jo kohta erota hänestä. Ehkä olisi hänelle hyvä että tekisimme hänet nunnaksi. Voisimmehan rakentaa pienen temppelin hänelle.»

»Etkö mielelläsi rupeaisi pyhäksi nunnaksi, ja asuisi pienen pienessä temppelissä, jossa olisi pienen pieni alttari ja pieniä buddhankuvia? Me alati asuisimme lähelläsi. Jos siihen suostut, puhuttelemme pappia joka voisi opettaa sinulle sutrat.»

O-Toyo suostui tähän ja pyysi että hänelle hankittaisi hyvin pieni nunnanpuku. Mutta äiti sanoi:

»Hyvällä nunnalla voi kaikki olla hyvin pientä, paitse puku. Hänen pukunsa täytyy olla iso ja avara — niin säätää Buddhan laki.»

Siten hänet saatiin pukeutumaan, samallaiseen pukuun kuin muittenkin nunnien ovat.

IV.

Aukealle tanterelle, missä ennen oli ollut isonlainen temppeli, Amida-ji nimeltään, rakensivat he hänelle vähäisen An-deran eli nunnatemppelin. Tätä An-deraa kutsuttiin myöskin Amida-ji'ksi ja se pyhitettiin Amida-Nyoraille ja muille Buddhoille. Siihen pystytettiin pienoinen alttari, jolle varustettiin pienoiskokoisia alttarikaluja. Siellä oli pieni sutrain jäljennös pienellä kuorotuolilla, ja pienet verhoseinät ja kellot ja kakemonot. O-Toyo asui siinä vielä kauan sen jälkeenkin kuin hänen vanhempansa olivat jättäneet tämän maailman. Kansa kutsui häntä Amida-ji no Bikuniksi — mikä merkitsee Amidan temppelin nunna.

Heti temppelin oven edustalla oli Jizo-patsas. Mutta tällä Jizolla oli aivan erikoinen tarkotus — tämä oli sairasten lapsien ystävä. Melkein aina oli pieniä lahjoja, riissikakkuja, asetettu sen jalkojen juureen. Nämä ilmaisivat että jonkun sairaan lapsen edestä silloin rukoiltiin, ja kakkujen lukumäärä vastasi sairaan lapsen ikävuosia. Tavallisesti kakkuja oli kaksi, kolme, harvoin seitsemän tai kymmenenkin. Amida-ji no Bikuni piti huolta patsaasta, sytytti suitsutukset sen eteen ja koristi sen puutarhasta poimituilla kukkasilla; sillä An-deran takana oli pieni puutarha.

Kuljettuansa aamuisen kävelykierroksensa almumalja kädessään, hän tavallisesti istuutui pieniin kangaspuihin kutomaan kangasta, joka oli aivan liian kapeata käytettäväksi. Mutta hänen kutomansa menivät kaupaksi niille kauppiaille jotka tunsivat hänen tarinansa: ja he antoivat hänelle vastamaksuksi hyvin pieniä kuppeja, pikkuisia kukkasmaljoja ja hassunnäköisiä vaivaispuita hänen puutarhaansa.

Hänen ylimpänä ilonaan oli lasten kanssa seurusteleminen; ja sitä iloa vailla hänen ei koskaan tarvinnut olla. Japanilaiset lapset viettävät enimmän aikansa temppelipihoissa; ja moni iloinen lapsenaika elettiin Amida-jin pihamaassa. Kaikki lähikadun taloissa asuvat äidit mielellään sallivat pienokaisensa leikkiä siellä, mutta varottivat heitä nauramasta Bikuni-Sanille. »Välistä hän kyllä on kummallinen», niin heidän tapanaan oli sanoa, »mutta se on siitä että hänellä kerran oli pikku poika, joka kuoli, ja sitä surua ei äidinsydän jaksanut kantaa. Niin että sinun täytyy olla hyvin kiltti ja kunnioittavainen häntä kohtaan.»

Kilttiä he olivatkin, mutta ei juuri kunnioittavaisia mikäli tätä sanaa tavallisesti käsitetään. Paremmin he tiesivät asemansa. He kutsuivat häntä Bikuni-San'iksi ja tervehtivät häntä kohteliaasti; mutta muutoin he kohtelivat häntä kuin vertaistaan. He leikkivät hänen kanssaan, ja hän tarjoili heille teetä pikku kupposista ja leipoi heille riissikakkuja suuret määrät, tuskin papua isompia, ja kutoi kankaita pumpulista ja silkistä heidän nukeilleen. Ja hän tuli kuin heidän siskokseen.

He leikkivät joka päivä hänen kanssaan, kunnes kasvoivat siihen ikään jolloin leikki loppuu, ja he jättivät Amidan temppelipihan alkaakseen elämän tylyä aherrusta ja tullakseen isiksi ja äideiksi, jotka vuorostaan lähettivät lapsensa leikkimään. Nämä lapset oppivat pitämään Bikuni-San'ista kuten heidän vanhempansa aikanaan olivat pitäneet hänestä. Ja Bikuni-San eli leikkiäkseen niitten lastenlasten lasten kanssa, jotka olivat muistaneet milloin temppeli oli rakennettu.

Kansa piti huolta siitä ettei häneltä mitään puuttunut. Hänelle annettiin aina enemmän kuin mitä hän voi käyttää. Sitenpä hän saattoi olla mieltänsä myöten antelias lapsille, sekä vielä hyvästi syöttää muutamia pieniä eläimiä. Lintuja pesi hänen temppelissään ja söi hänen kädestään ruokaa ja oppi istuutuessaan karttamaan buddhankuvien päitä.

Muutamia päiviä hänen hautajaistensa jälkeen tuli parvi lapsia luokseni. Pieni yhdeksänvuotias tyttö puhui kaikkien puolesta:

»Herra, me tulemme kysymään teiltä asiassa joka koskee Bikuni-Sania, joka on kuollut. Hyvän iso haka on hänelle pystytetty. Ja se on kaunis haka. Mutta me tahtoisimme puolestamme antaa hänelle aivan pienen pienen hakan, sillä ollessaan meidän joukossamme sanoi hän usein että hän tahtoisi saada oikein pienen hakan. Ja kivenhakkaaja on luvannut veistää meille sellaisen, ja tehdä sen oikein kauniiksi, jos me vain voimme maksaa hänelle. Ettekö Tekin suvaitsisi hyväntahtoisesti antaa siihen avustusta?»

»Kyllä kernaasti», vastasin minä. — »Mutta nyt kai teillä ei enään ole mitään leikkipaikkaa?»

»Me tulemme edelleenkin leikkimään Amidan temppelipihassa. Hän on haudattu sinne. Hän on kuuleva leikkimme ja iloitseva niistä.»

KIMIKO.

       Wasuraruru
    Mi naran to omoo
       Kokoro koso
    Wasuré nu yori mo
    Omoi nari-keré

    (Rakastettunsa unhotuksen
    Toivominen itselleen
    On paljoa vaikeampi sielun tulikoe,
    Kuin mitä on pyrkimys
    Pysyä unhottamatta. Kimiko'n runo.)

Nimi loistaa erään talon oven yli riippuvasta paperilyhdystä geishojen kadulla.

Yön aikana tämä katu on ihmeellisimpiä maailmassa. Se on ahdas kuin hyttikuja höyrylaivassa, ja tummana kuultava laudotus umpisulkuisissa taloissa, joissa kussakin on pienoinen kisko-ovensa, minkä paperiruudut näyttävät jäätyneiltä lasi-ikkunoilta, panee ajattelemaan ensiluokan kojuriviä laivassa. Oikeastaan talot ovat useampikerroksisia, mutta sitä ei huomaa heti, varsinkaan jos kuu ei paista, sillä ainoastaan alikerrat ovat valaistut heti ikkunain yläpuolella oleviin varjostimiin saakka, joista ylöspäin pimeys vallitsee. Valaistus leviää kaitaisten, paperiruutuisten ovien takana palavista lampuista sekä ulkopuolella riippuvista paperilyhdyistä, joita on yksi joka oven kohdalla. Katua pitkin katsellessa näkee kaksi lyhtyriviä sitä reunustamassa kunne ne äärimpänä sulautuvat yhdeksi liikkumattomaksi keltaisen valon kaukaisuudeksi. Muutamat lyhdyistä ovat puikeloita, toiset lieriönmuotoisia, toiset taas neli- tai kuusisärmäisiä; ja somatekoisia japanilaisia kirjainmerkkejä on niitä koristamassa. Katu on vallan hiljainen, — vaiti kuin ison näyttelyn huonekalu-osasto sulkemishetken perästä. Asukkaat ovat näet melkein järjestään poissa, yksityisissä tai julkisissa juhlissa avustamassa. Heidän elämänsä on yön elämää.

Kirjotus ensimäisessä lyhdyssä vasemmalle, eteläpuolelta tullessa on: »Kinoya: uchi O-Kata», joka merkitsee: Kultatalo missä O-Kata asustaa. Oikealla kädellä riippuva lyhty ilmottaa siinä olevan Nishimuran talon, missä Miyotsuru neitonen asuu, jonka nimi merkitsee: Loistossa elelevä Kurki. Lähinnä vasemmalla on Kajitan talo, missä Kohana, Kukannuppu asuu, ynnä Hinako, hän jonka kasvot ovat somat kuin nuken. Vastapäätä on Nagayen talo, missä asuvat Kimika ja Kimiko … Ja tämä säteilevä nimien kaksoisrivi on yli kilometrin pituinen.

Viimeiseksi mainitsemamme talon lyhdyssä oleva kirjotus osottaa, että on yhteyttä molempien nimien Kimikan ja Kimikon välillä — ja enemmänkin; Kimiko nimeen on liitetty Ni-dai-me, kunnianimi jota ei voi muille kielille kääntää, ja joka ilmaisee että tämä Kimiko on järjestyksessä toinen Kimiko. Kimika on opettajatar ja emäntä. Hän on kasvattanut kaksi geishaa ja antanut kummallekin nimeksi Kimiko, tai paremmin: toiselle uudistanut ensimäiselle antamansa nimen Kimiko. Tämä saman nimen toistamiseen antaminen osottaa selvästi että ensimäinen Kimiko — Ichi-dai-me — on mahtanut olla hyvin mainio. Vähemmän onnistuneen, suosiota puuttuvan geishan julkista nimeä ei koskaan siirretä hänen seuraajalleen.

Jos sattuu pätevää ja riittävää aihetta pistäytyä taloon sisälle — sisälle päästään sysäämällä sivulle tuo valaistu kisko-ovi, jolloin gon-gon-kello rupeaa soimaan ilmottaen vieraan, — niin saa tavata Kimikan, ellei hän pienen seurueensa kanssa ole siksi illaksi tilattu. Silloin tulee havainneeksi että hän on sangen älykäs henkilö, jonka kanssa kannattaa keskustella. Hän voi kertoa, jos sille päälle tulee, sangen mieltäkiinnittäviä tarinoita, ilmieläviä tarinoita lihaa ja verta, tosi tarinoita ihmisluonnosta. Sillä Geishojen katu on täynnä elämäntarinoita — surullisia, lystikkäitä, jännittäviä. Joka talolla on tarinansa, ja Kimika tuntee ne kaikki. Toiset niistä ovat sangen pöyristyttäviä, ja toiset voisivat saattaa kuulijan nauramaan, ja toiset vaipumaan mietteisiinsä. Ensimäisen Kimikon tarina kuuluu viimeksimainittuihin.

Ei se ole eriskummallisimpia; mutta se on niitä joita länsimaalainen ehkä paraiten saattaa ymmärtää.

II.

Ichi-dai-me Kimikoa ei ole enään. Hän häämöttää nyt vain muistona.
Kimika oli sangen nuori kutsuessaan tätä Kimikoa ammattisiskokseen.

»Kerrassaan ihmeteltävä tyttö», niin vakuuttaa Kimika Kimikosta. — Tullakseen huomatuksi täytyy geishan olla joko hyvin kaunis tai erikoisen lahjakas, ja kuuluisat heistä ovat tavallisesti kumpaakin. Kasvattajat valikoivat heidät jo hyvin nuorella ijällä pitäen silmällä kuinka lupaavia he mainituissa suhteissa ovat. Mitättömimmilläkin laulajattarilla on oleva jotakin suloa paraimmillaan ollessaan — vaikkapa väinkin tuota beauté du diable'ea, josta japanilaiset ovat saaneet puheenparren: itse pirukin on sorja kahdeksantoista vanhana. Mutta Kimikon olento oli paljoa yli sievän ja sorjan; hän vastasi japanilaista kauneuden ihannetta, ja siihen ei kohoo yksi nainen sadastatuhannesta. Hän oli myöskin enemmän kuin lahjakas: hänen sielunkykynsä olivat kehitetyt täydellisyyteen asti. Hän sepitti tosi somia runoja, osasi järjestää kukkaset verrattoman taiteikkaasti, suoritti teentarjoilun ilman virheen varjoa, kirjaili silkille kukkasia ja mosaikkia, lyhyesti, hän oli kehitykseltään mallikelpoinen. Ja hänen ensi julkinen esiintymisensä herätti heti levottomuutta Kioton hienossa maailmassa. Oli ilmiselvää että hän saattaisi tehdä mitä valloituksia vain haluaisi ja että onni oli hänen kuuliainen orjansa.

Pian selveni myöskin että hän oli mitä täydellisimmin harjotettu ammattiansa varten. Hän tiesi kuinka käyttäytyä kaikissa mahdollisissa eri tiloissa; ja mitä hän itse ehkä ei saattanut tietää, niitä Kimika taisi neuvoa: kauneuden vallan, ja intohimon heikkouden, taidon kiehtoa lupauksilla, ja välinpitämättömyyden suuren anon; ja kaiken houkkamaisuuden ja turhuuden miesten sydämissä. Sitenpä Kimiko harvoin erehtyi ja pääsi vähillä kyyneleillä. Eikä aikaakaan niin saatiinkin nähdä — aivan Kimikan toivoman mukaisesti — että hän tietämättään, tahtomattaan oli vaarallinen. Vaarallinen kuin palava soihtu yöperhosille; muutoinhan joku niistä saattaisi sammuttaa sen. Soihdun tehtävä on valaista kauniit esineet nähtäville, siinä ei ole mitään pahaa. Ei Kimikokaan ollut paha, ei ollut syytä erikoisesti pelätä hänen viehätysvaltaansa. Arkamielisetkin vanhemmat huomasivat ettei hän pyrkinyt tunkeutumaan kunniallisiin perheisiin eikä myöskään antautumaan vakaviin lemmenseikkailuihin. Tosin hän ei ollut erikoisen sääliväinen sitä lajia nuorukaisia kohtaan, jotka varustelevat verellään allekirjotettuja valakirjoja, ja rukoilevat tanssijatarta iskemään vasemman käden pikkusormen loppunivelen poikki pantiksi ikuisesta rakkaudestaan. Hän oli ynseä heitä kohtaan sen verran että sai moiset mielettömät tunteet haalenemaan. Niitä rikkaita, jotka tarjosivat hänelle maat ja mannut saadakseen omistaa hänet ruumiineen sieluineen, hän kohteli vähimmin säälivästi. Yksi heistä oli kuitenkin siksi jalomielinen että osti hänet vapaaksi ilman ehtoja sekä hinnasta joka Kimikasta teki rikkaan naisen. Ja Kimiko oli kiitollinen, mutta jäi elämään geishana. Torjumisissaan hän toimi niin hienotunteisesti että ei nostattanut vihaa, ja useimmissa tilaisuuksissa hän ymmärsi parantaa epätoivoon joutuneet. Poikkeustapauksia tietysti oli. Muuan vanha mies joka ei pitänyt elämää elämisen arvoisena kun ei saattanut omistaa Kimikoa kokonaan itseänsä varten, kutsui hänet iltakesteihin ja pyysi häntä juomaan viiniä kanssaan. Mutta Kimika joka oli tottunut lukemaan ihmiskasvoista, vaihtoi sukkelasti Kimikon viinin sijaan teetä, väriltään samannäköistä, ja pelasti siten vaistomaisesti nuoren tytön kallisarvoisen hengen — sillä vain kymmenkunta minuuttia myöhemmin oli jo tuon houkkamaisen kesti-isännän sielu matkalla Meidoon yksinänsä ja varmaankin sangen pettyneenä. — Sen yön jälkeen Kimika valvoi Kimikon turvallisuutta kuin metsäkissa vartioi pentuaan.

Tästä kissanpenikasta tuli vimman, hulluttelun, deliriumin suosittu esine — yksi päivän merkillisyyksiä ja ensiarvoinen puhelunaihe. Muuan vieras ruhtinas kiinnitti huomionsa hänen nimeensä ja lähetti hänelle timanttikoristeen, jota hän ei koskaan kantanut. Muitakin lahjoja hän sai tulvimalla kaikilta joitten kannatti ylellisyydellä mielistellä häntä, ja hänen suosioonsa pyrkiminen, vaikkapa vain päiväksikin, oli Kioton »kultaisen nuorison» unelmain ylimpänä kangastuksena. Mutta hän vain ei suonut tilaisuutta kellekään kuvitella olevansa hänen erikoinen suosikkinsa, ja epäsi kaikki pysyväistä suhdetta tarkottavat sopimusehdotukset. Kaikkiin vastaväitteisiin hän huomautti tietävänsä paikkansa. Ylimpienkin piirien naiset puhuivat hänestä ilman epäsuosiota, koskapa hänen nimensä ei koskaan esiintynyt sekaantuneena mihinkään perhemainetta pilaavaan seikkailuun. Hän tosiaankin arvasi oman asemansa. Aika näytti vain lisäävän hänen suloaan. Toisia geishoja saattoi kohota maineeseen, mutta ei yksikään kohonnut hänen rinnalleen. Muuan tehdas hankki itselleen yksinoikeuden käyttää hänen valokuvaansa tehtaanmerkkinä, ja tämä tehtaanmerkki loi yhtiölle omaisuuden.

Mutta kuinka onkaan niin levisi muuanna päivänä se hämmästyttävä uutinen että Kimiko vihdoin viimeinkin oli avannut tunteille sydämensä. Hän oli todenteolla eronnut Kimikasta suostuakseen menemään muutamalle, jonka vallassa oli antaa hänelle kaikki kauniit vaatteet mitä hän ikinä saattoi toivoa, joka myöskin paloi halusta tarjota hänelle yhteiskunnallisen aseman sekä saattaa juorut hänen entisyydestään vaikenemaan — muutamalle joka oli valmis kuolemaan kymmenen kertaa hänen edestään ja joka jo oli puolikuolleena rakkaudesta häneen. Kimika kertoi että tuo houkkio oli yrittänyt ottaa itsensä hengiltä Kimikon tähden, ja että Kimiko sääliväisesti oli häntä vaalinut ja siten palauttanut hänet elämälle ja sen turhuudelle. Taiko Hideyoshi sankari oli kerran sanonut pelkäävänsä ainoastaan kahta koko maailmassa: hullua miestä ja pimeää yötä. Kimika oli aina pelännyt hulluja; ja hullu oli nyt vienyt häneltä Kimikon. Ja hän jatkoi, silmissä kyynelet, jotka eivät olleet epäitsekkyyden, että Kimiko ei koskaan palajaisi, sillä tässä ‘oli molemminpuolisen rakkauden tapaus, jota jatkuisi läpi tämän elämän ja vielä läpi monen seuraavankin.

Kimika oli kuitenkin ainoastaan puolittain oikeassa. Tosin hän oli sangen ovela, mutta Kimikon sielussa oli kuitenkin salaisia sokkeloita joitten perille hän ei koskaan ollut kyennyt pääsemään. Jos hän olisi voinut nähdä niihin, olisi hän huudahtanut hämmästyksestä.

III.

Kimikon ja toisten geishojen välillä oli jalon veren erotus. Ennenkuin hän otti ammattinimensä oli hänen nimenään Ai, joka oikealla merkillänsä kirjotettuna merkitsee rakkautta. Toisella merkillä kirjotettu samanäänteinen sana merkitsee surua. Ai'n tarina oli sekä rakkauden että surun tarina.

Hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Lapsena hänet oli lähetetty yksityiskouluun, jonka oli perustanut muuan vanha samurai. Siellä pikkutytöt pieniltä pieluksiltaan kumartuivat yli pienien kakstoistatuumaa korkeitten kirjotuspöytien, ja opettajat opettivat ilman palkkaa. Nykyjään kun opettajat saavat korkeammat palkat kuin virkamiehet siviilivirastoissa, ei opetus enää ole niin hauskaa kuin mitä se ennen tavallisesti oli. Palvelustyttö saattoi aina lasta kouluun ja sieltä takaisin kotiin kantaen tämän kirjat, kirjotuskojeet, polvipieluksen ja pikku kirjotuspöydän.

Myöhemmin Ai tuli yleiseen alkeiskouluun. Ensimäiset uudenaikaiset lukukirjat olivat ikään ilmestyneet. Niissä oli japaninkielisinä käännöksinä englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia kertomuksia kunniasta, velvollisuudesta ja urotöistä. Valikoima oli erinomainen ja kuvat olivat pieniä viattomia esityksiä Lännen väestä puvuissa, joita ei missään maailmassa koskaan oltu käytetty. Nuo viehättävät pikku lukukirjat ovat nyt jo suuresti harvinaisia; niiden on aikoja sitten täytynyt väistyä joidenkin arvokkaiden antologiain tieltä, jotka eivät ole likimaillekaan niin miellyttäviä eivätkä niin järkevästi järjestettyjä. — Ai oli oppivainen. Kerta vuodessa, suuriin tutkintoihin kävi korkea virkamies koulua tarkastamassa, puheli lapsille niinkuin ne olisivat kaikki olleet hänen lapsiaan, ja silitti heidän silkkimäistä tukkaansa jaellessaan palkinnot. Hän on nyt virastaan eronnut ja epäilemättä hän on unhottanut Ain — ja nykyajan kouluissa ei kukaan armastele pikkutyttöjä eikä jakele heille palkintoja.

Silloin tulivat nuo järkyttävät uudistukset, jotka saattoivat ylhäisiä perheitä perikadon ja kurjuuden partaalle. Ain täytyi erota koulusta. Monta suurta surua seurasi, ja lopulta hänellä ei ollut muuta kuin äitinsä ja pikkusiskonsa jälellä. Äiti ja Ai eivät paljoa muuta voineet tehdä kuin kutoa, mutta yksistään työllään he eivät jaksaneet ansaita riittävästi elääkseen. Ensin meni talo ja maatila, ja sitte toinen toisensa perästä ne tavarat jotka eivät olleet tuiki välttämättömiä elannolle. Mitä vain oli liikkuvaa kalustoa, koristeita, loistopukuja, perheen vaakunalla varustettuja lakkaesineitä, — kaikki myytiin polkuhinnasta niille, jotka rikastuvat toisten onnettomuudesta, ja joiden varoja kansa kutsuu nimellä Namida no kane, — »kyynelrahat». Elossa olevilta ei ollut apua paljonkaan odotettavissa, sillä enimmät sukulaiset samuraiperheet olivat samassa pulassa.

Mutta kun ei enään ollut mitään mitä myydä — ei edes Ain pienet koulukirjat niin haettiin apua kuolleilta.

Muistettiin näet että Ain isoisä oli haudattu kupeellaan miekka joka oli erään daimion lahja, ja että miekan kahva ja huotra oli kullalla silattu. Hauta siis kaivettiin auki, ja taidokkaasti taottu miekankahva vaihdettiin yksinkertaiseen, ja kultakoristeet huotrasta otettiin pois. Mutta hyvä miekanterä jätettiin paikoilleen, sillä saattoihan sattua että sotilaalle tulisi sitä tarvis. Ai näki hänen kasvonsa hänen siinä istuessaan pää pystyssä, isossa punasavesta tehdyssä arkussa, jollaista vanhan tavan mukaan oli käytetty ruumisarkkuna tuota ylhäistä samuraita haudattaessa. Hänen kasvojensa muodot olivat vielä selvästi tunnettavissa, vaikka hän jo niin monta vuotta oli maannut haudassaan; ja hän näytti jurosti nyökäyttävän myöntymyksensä tälle teolle, sittenkuin hänen miekkansa oli asetettu takaisin paikoilleen.

Vihdoin Ain äiti meni niin huonoksi ja sairaaksi ettei hän enään jaksanut askaroida kangaspuissa, ja vainajan kulta oli loppuunkäytetty. Silloin Ai sanoi: »Äiti, minä käsitän, että nyt ei ole muuta kuin yksi teko mahdollinen. Myy minut tanssijattarille». Äiti itki eikä vastannut. Ai ei itkenyt mutta meni ulos yksin.

Hän muisteli että ennen vanhaan kun hänen isänsä talossa oli vietetty juhlia, niin tanssijatarten kaataessa viiniä vieraille, eräs vapaa geisha, Kimika nimeltään, oli ollut hänelle erikoisen ystävällinen. Hän meni nyt Kimikan kotiin. »Minä haluan että sinä ostat minut», sanoi Ai, »mutta minun täytyy saada paljon rahaa». Kimika hymähti taputtaen häntä olalle, ja antoi hänelle ruokaa ja kuunteli hänen tarinaansa, jonka Ai kertoi ilman yhtäkään kyyneltä. »Lapseni», virkkoi Kimika, »minä en voi antaa sinulle paljon rahaa, sillä minulla on vain niukalti. Mutta jotakin voin sinulle tehdä, voin luvata pitää huolta äidistäsi. Se on paljoa parempi kuin antaa hänelle paljon rahaa sinusta, — sillä äitisi, lapseni, on ollut ylhäinen rouva, ja niin ollen hän ei tiedä kuinka rahoja on järkevästi pideltävä. Kysy nyt kunnioitettavalta äidiltäsi suostuuko hän allekirjottamaan sopimuksen, joka sitoo sinut minun omakseni kunnes täytät 24 vuotta, tahi kunnes voit minulle maksaa saamanne takaisin. Ne rahat mitkä tällä hetkellä voin antaa, ota ne myötäsi ja anna ne äidillesi lahjana minulta».

Ja niin tuli Ai'sta geisha. Kimika antoi hänelle nimeksi Kimiko ja pysyi lupauksessaan pitäen huolta äidin ja pikkusiskon elannosta. Äiti kuoli ennenkuin Kimiko oli tullut kuuluisaksi, ja pikkusisko pantiin kouluun. Sitten seurasivat ne tapahtumat mistä jo alussa kerroimme.

Se nuorukainen, joka oli aikonut kuolla rakkaudesta tanssijattareen, oli paremman kohtalon arvoinen. Hän oli ainoa poika, ja hänen rikkaat ja ylhäiset vanhempansa olivat valmiit alistumaan mihin tahansa hänen tähtensä, myöskin suostumaan tanssijattareen miniäksensä. Sitäpaitse he eivät olleet aivan nuijat Kimikolle, olihan hän osottanut paljon hyväntahtoisuutta heidän pojalleen.

Ennenkuin Kimiko läksi, oli hän pikkusiskonsa Ume'n häissä, joka ikään oli valmistunut koulusta. Hän oli hyvä ja sievä. Kimiko oli liiton rakentanut ja oli sitä rakentaessaan käyttänyt hyväkseen tarkkaa miesten tuntemustaan. Hän oli valinnut sukkelan ja kunniallisen kauppiaan joka oli vanhan suunnan miehiä, miehen joka ei voinut vihastua, vaikka olisi koettanutkin. Ume ei vähääkään epäillyt siskonsa vaalin pätevyyttä, joka aikojen kuluessa näyttäytyikin onnelliseksi.

IV.

Neljännen kuun tultua vietiin Kimiko hänelle järjestettyyn kotiin — jota järjestettäessä oli silmällä pidetty' että kaikki elämän epäpuolet unhottuisivat — kotiin joka oli kuin keijujen linna loihdittu muurilla ympäröityjen avarain, varjoisten tarhojen rauhaan. Siellä hän mahtoi tuntea itsensä kuin hyvien töittensä ansiosta uudestaan syntynyt Horain asunnoilla. Mutta kevät kului ja kesä joutui — ja Kimiko jäi vain olemaan Kimikona. Kolme kertaa oli hänen onnistunut, syitä esittämättä, saada hääpäivä lykätyksi tuonnemmaksi.

Kun joutui kahdeksas kuu, lakkasi Kimiko leikkiä laskemasta ja ilmotti syynsä hyvin hienotunteisesti mutta hyvin päättävästi. »On aika sanoa sinulle se sanottava, minkä jo niin kauan olen lykännyt tuonnemmaksi. Äitini tähden, joka minulle elämän antoi, ja pikku siskoni tähden, olen elänyt kuin helvetissä. Kaikki tuo on nyt mennyttä; mutta tuli on polttanut sieluani eikä mikään voima voi poistaa sen jälkiä. Ei minun kaltaiseni naisen tule astua arvossa pidetyn perheen jäseneksi, eikä synnyttää sinulle poikaa, eikä luoda sinulle kotia. — Salli minun puhua loppuun asti; sillä pahuuden tuntemiseen nähden olen paljon, paljon viisaampi kuin sinä. En ikinä ole tuleva vaimoksesi ollakseni sinulle häpeäksi. Olen toverisi, leikkikumppanisi, lyhytaikainen vieraasi — enkä minkään edun vuoksi. Kun en enään ole luonasi — ja varmaan se päivä on tuleva! — olet käsittävä tämän selvemmin. Aina olet minua rakastava, vaan et samalla tavalla kuin nyt — sillä se on turhuutta. Sinä olet muistava nämä sydämeni palavimmat sanat. Joku uskollinen, suloinen nuori nainen on oleva valittu vaimosi, hän on tuleva lastesi äidiksi. Minä olen näkevä ne, mutta vaimoksesi en koskaan ole tuleva, ja äidin iloa en koskaan ole tunteva. Minähän olen vain ajanrattosi, armaani — kuvitelma, unelma, varjo, joka vilahtaa polkusi poikki. Jotakin enemmän voin ehkä sittemmin sinulle olla, mutta vaimosi? en ikinä! En tässä enkä seuraavassa elämässä. Jos pyydät minulta sitä uudelleen — niin lähden».

Kun kymmenes kuu oli joutunut, katosi Kimiko ilman nähtävää syytä. Hän katosi, hävisi, lakkasi kerrassaan olemasta.

Ei kukaan tietänyt koska tai miten tai minne hän oli poistunut. Ei edes sen kodin naapuruudessa, missä hän oli elänyt, kukaan ollut nähnyt häntä kulkevan ohi. Alussa näytti siltä että hän pian aikoisi palata. Kaikki hänen kauniit ja kallisarvoiset tavaransa — hänen pukunsa, hänen jalokivensä, hänen saamansa monet lahjat — ja ne jo yksin olivat suuren omaisuuden arvoiset, — kaikki hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta viikkoja kului ilman elon merkkiäkään hänestä, ja nousi pelko että joku kauhea onnettomuus olisi häntä kohdannut. Vesistöissä harattiin ja kaivot tarkastettiin. Kyselyjä tehtiin sähköteitse ja postitse. Luotettavia palvelijoita lähetettiin häntä etsimään, palkinnoita julistettiin pienimmästäkin häntä koskevasta tiedonannosta. Erittäinkin luvattiin Kimikalle palkinto, joka tyttöön oli niin kiintynyt että hän olisi tuntenut itsensä ylen onnelliseksi, jos palkintoa saamattaankin olisi löytänyt hänet. Mutta salaisuus jäi selviämättä. Viranomaisten puoleen kääntyminen olisi ollut turhaa: eihän pakolainen ollut tehnyt mitään lainrikkomusta, ja keisarillista poliisilaitosta ei saattanut nostaa sotajalalle nuoren miehen intohimoisten oikkuilemisten vuoksi. Kuukausista kasvoi vuosia, mutta ei Kimika eikä pikku sisko Kiotossa eikä yksikään niistä tuhansista, jotka olivat tunteneet ja ihailleet kaunista tanssijatarta, koskaan tavanneet Kimikoa sen koommin.

Mutta niin kävi kuin hän oli ennustanut — sillä aikaa myöten kuivuvat kaikki kyyneleet ja haipuvat kaikki surut, eikä edes Japanissakaan kukaan koeta kahdesti lopettaa henkensä samasta epätoivon syystä. Kimikon rakastaja viisastui, ja hänelle löytyi ylen suloinen neitonen, josta tuli hänen vaimonsa ja joka lahjotti hänelle pojan. Ja vuosia kului taaskin ja onnea oli siinä keijulinnassa, missä Kimiko kerran oli asunut.

Tähän kotiin tuli muuanna aamuna vaeltava nunna ja anoi almua; ja kun lapsi kuuli hänen huutonsa buddhalaiseen tapaan »Ha-i! Ha-i!» juoksi hän ulos ovelle. Viedessään hänelle tavanmukaista lahjaa, riissiannosta, palvelija ihmetteli nähdessään nunnan hyväilevän lasta ja kuiskaavan sille jotakin. Pienokainen huusi palvelijalle: »anna minun antaa hänelle!» — ja nunna virkkoi avaran lierihattunsa piilottavasta varjosta: »Arvon herra, sallikaa lapsen antaa minulle!» Ja niin poikanen kaasi riissin kerjäläisnunnan maljaan. Hän kiitti lasta ja sanoi: »Toistappa nyt minulle ne sanat, jotka sinun tuli sanoa kunnioitetulle isällesi!» Ja lapsi kuiskasi: »Isä, eräs jota et koskaan ole näkevä jälleen tässä maailmassa, sanoo että hänen sydämensä on iloinen, sillä hän on saanut nähdä poikasi».

Nunna hymyili lempeästi, hyväili häntä uudelleen ja kiiruhti matkaansa, mutta palvelija ihmetteli entistä enemmän, ja poikanen juoksi kertomaan isälleen mitä kerjäläisnunna oli sanonut.

Vaan isän silmät vetistyivät, hänen kuullessaan nuo sanat, ja hän kumartui poikansa yli ja itki. Sillä hän, ja yksin hän ymmärsi kuka ovella oli ollut — sekä tuon uhrauksen tarkotuksen joka tähän saakka oli ollut salassa.

Nyt hän usein istuu mietteissään, mutta ajatuksiaan hän ei ilmaise kenellekään.

Hän tietää että auringosta aurinkoon on etäisyys vähäisempi kuin hänen ja sen naisen välillä, joka häntä rakasti.

Hän tietää, että on turhaa koettaa saada selville missä kaukaisessa kaupungissa, missä oudossa nimettömien katujen sokkelikossa, missä tuntemattomassa pikku temppelissä, jossa vain köyhimmistä köyhin ehkä käy, tuo nainen odottaa sitä pimeyttä, joka käy ennen äärettömän kirkkauden aamunkoittoa — jossa suuren opettajan kasvot ovat loistavat häntä vastaan, jossa opettajan ääni on sanova hänelle väreellä, minkä lempeys on syvempi kuin koskaan mikään kuiske kuolevaisen rakastajan huulilta: »Oi tyttäreni lain edessä, sinä olet vaeltanut täydellisyyden tietä; sinä olet uskonut ja ymmärtänyt korkeimman totuuden, — sentähden minä nyt tulen sinua vastaanottamaan ja sanomaan sinut tervetulleeksi!»

HARU

Haru oli saanut kasvatuksensa kodissa tuon vanhan kasvatustavan mukaisesti, joka on luonut suloisimman naistyypin mitä maailma ikinä on nähnyt. Tämä kotikasvatus viljeli erittäinkin sydämen suoruutta, luonnollisen sulavaa käytöstapaa, kuuliaisuutta ja rakkautta hyveeseen, ja näitä sellaiseen täydellisyyden määrään että moista ei koskaan ole tunnettu muualla kuin Japanissa. Tämän kasvatuksen siveellinen tulos oli jotain aivan liian hienoa ja kaunista kaikille muille oloille kuin Japanin vanhan yhteiskunnan; mutta se ei ole järkevin valmistus nykyajan paljoa karkeampaa elämää varten, — jonka hyörinässä se kuitenkin vielä elää yhä edelleen. Hienon perheen tytärtä kasvatettaessa edellytettiin että hän tulisi täydelleen riippuvaiseksi miehensä mielivallasta. Hän ei koskaan saanut ilmaista mustasukkaisuutta, eikä surua, eikä suuttumusta — ei edes silloinkaan kun olisi ollut syytä näihin kaikkiin; häneltä vaadittiin että hän pelkästään ystävällisyydellään ja sulollaan voittaisi miehensä virheet. Sanalla sanoen, hänen piti olla miltei yli-inhimillinen, piti, ainakin ulkonaisessa suhteessa, vastata epäitsekkyyden ihannetta. Se olikin hänelle mahdollista, jos hänen miehensä oli hänen vertaisensa, hienotunteinen sielunsa sopukkoihin asti, herkkä arvaamaan hänen tunteensa, aina varoen ettei niitä loukkaisi. Haru oli paljoa sivistyneemmästä perheestä kuin hänen miehensä; ja hän oli melkein liian hyvä vaimoksi tälle, joka ei häntä täysin ymmärtänyt. Hyvin nuorina he olivat solmineet liittonsa, olivat eläneet ensi aluksi köyhinä ja sitte vähitellen vaurastuneet, sillä Harun mies oli taitava toimessaan. Välistä Harun mieleen juolahti että mies oli rakastanut häntä enimmän heidän vähävaraisuutensa aikana, ja naiset harvoin erehtyvät sellaisissa asioissa.

Hän ompeli aina miehensä kaikki vaatteet, ja tämä kiitti hänen ompelutyötään. Hän arvasi etukäteen kaikki miehensä toivomukset; autteli häntä hänen pukeutuessaan ja riisuutuessaan, sovitti kaikki heidän sievässä kodissaan niin että se häntä miellyttäisi, sanoi hänelle viehättävän hyvästin kun hän aamulla läksi työhönsä, ja hänen palautuessaan otti hänet tervetulleena vastaan; hän oli miehensä ystäville mallikelpoinen emäntä, hoiti talouden ihmeteltävän taitavasti, ja ani harvoin hän pyysi mitään, joka maksoi rahaa, ja harvoin hänen olisi tarvinnutkaan pyytää sentapaista, sillä mies ei lainkaan ollut kitsas, ja halusi aina nähdä hänet somasti puettuna, — hänen piti olla kuin kaunis hopeaperhonen verhottuna omien siipiensä laskoksiin — ja mies otti hänet mielellään mukaansa teattereihin ja muihin huveihin. Hän seurasi miestään retkeilypaikoille, kuuluille kukkivista kevätkirsikoistaan tai kesäöisin välähtelevistä tulikuoriaisistaan, tai syksyn punalehtisistä vaahteroista. Ja välistä he viettivät yhdessä päivän Maikossa, meren äärellä, missä pinjat huojuvat tuulessa muistuttaen tanssivia tyttöjä; tahi he viipyivät iltapäivän Kiyomizu'ssa, ikivanhassa kesälinnassa missä kaikki on kuin viidensadan vuoden takaista unta. Siellä oli ikimetsien syvää varjoa, ja kohisevia lähteitä, jotka kylminä ja kirkkaina kuohuivat luolista, ja siellä soi näkymättömien huilujen alati valitteleva soitto, soitto jolla oli tuo suloinen, vanhanaikuinen sävy — rauhan ja surun yhtynyt hyväilevä sävy, sellainen jonka herättää kultaisen päivän sammuminen siintäväksi yöksi auringon mentyä mailleen.

Paitse tuollaisten pienten huvien ja retkien sattuessa, liikkui Haru harvoin ulkona. Sekä hänen elossa olevat sukulaisensa että myöskin hänen miehensä heimolaiset elivät kaukana muissa maakunnissa, ja harvoin hänen siis tarvitsi käydä kylässä. Hän mielellään oleili kotona, järjesteli kukkia alkooveihin tai jumalien eteen, koristeli huoneita, syötteli tarhalampareen kesyjä kultakaloja, jotka kohottivat turpansa vedenpintaan hänen lähestyessään.

Yhtään lasta ei vielä ollut hänelle syntynyt tuottamaan uutta iloa tai surua hänen elämäänsä. Vaikka hänen tukkansa oli järjestetty kuin naidun naisen, oli hän aivan nuoren tytön näköinen. Ja hän oli edelleen lapsellinen kuin nuori tyttö, huolimatta siitä kotiaskareiden suuresta taidostaan, jota hänen miehensä niin ihaili, että usein alentui kysymään hänen neuvoaan tärkeissäkin asioissa. Josko sitte sydän arvosteli taitavammin kuin tuo kaunis pää, oli miten oli, mutta hänen neuvonsa näyttäytyivät aina oikein osatuiksi. Hän eli miehensä kanssa viisi vuotta onnellisena. Sillä ajalla tämä oli niin hienotunteinen kuin nuori japanilainen kauppias ikinä saattoi olla vaimoansa kohtaan joka oli sielultaan häntä jalompi.

Sitten hänen miehensä käytös äkkiä kylmeni —niin äkkiä että Haru ei voinut epäillä sitä syytä, mitä lapsettomalla vaimolla aina voi olla aihetta pelätä. Kun hänen oli mahdotonta keksiä todellista syytä, niin hän koetti uskotella itseään laiminlyöneensä velvollisuuksiaan. Ilman tulosta hän tutkiskeli viatonta omaatuntoaan, ja koetti oikein, oikein sydämestään olla miehelleen mieliksi. Mutta tämä pysyi kylmänä. Hän ei sanonut yhtä tylyä sanaa — mutta kuitenkin Haru tunsi hänen vaiteliaisuutensa takana piilevän pidätetyn halun sanoa. Ylempien kansanluokkien mies Japanissa ei mielellään käytä tylyjä sanoja vaimolleen. Sitä pidetään sekä alhaismielisenä että raakana. Hyvin kasvatettu säännöllisessä mielentilassa oleva mies vastaa vaimonsa nuhteluihinkin ystävällisin lauseparsin. Yleinen tapasääntö Japanissa vaatii sellaista käytöstä jokaiselta miehekkäältä mieheltä. Sitäpaitse se on ainoa varma keino. Hieno ja tunteellinen nainen ei ajan pitkään kärsi moukkamaista kohtelua; vilkasluonteinen voi ottaa itsensä hengiltä pelkästään jostakin kiivastuneen hetken sanasta, ja sellainen itsemurha saattaa miehen onnettomaksi koko loppuijäkseen. Mutta on sanatonta sydämettömyyttä, joka on julmempi kuin sanat, ja joka — laiminlyömisen tai väliäpitämättömyyden muodossa — ehdottomammin kuin muu mikään herättää mustasukkaisuuden. Japanilainen vaimo on totisesti kasvatettu olemaan ikinä näyttämättä mustasukkaisuutta; mutta tunteet ovat vanhempia kuin kaikki kasvatus, mustasukkaisuus on ikivanha kuin rakkaus ja luultavasti yhtä pitkäikäinen. Tyveneen ulkomuotonsa ohella japanilaisen vaimon tunteet ovat samat kuin hänen länsimaisen siskonsa, kun hän ihastuttaessaan illalla seurapiiriään sielussaan huoaten halajaa sitä vapahduksen hetkeä, joka jättää hänet yksin, surunsa valtaan.

Harulla oli syytä olla mustasukkainen, mutta hän oli liian kokematon heti arvaamaan oikean syyn, ja hänen palvelijansa pitivät hänestä niin paljon, etteivät raskineet häntä neuvoa. Hänen miehensä oli tottunut viettämään iltansa hänen seurassaan, joko kotona tai ulkona. Mutta nyt hän ilta toisensa perästä meni ulos yksin. Aluksi hän otti liikeasiat tekosyyksi, mutta myöhemmin hän ei sanonut mitään syytä, ei edes virkkanut koska hän aikoi palata. Sitäpaitsi hän myöskin oli alkanut kohdella Harua äänettömän tylysti. Hän oli muuttunut — »aivan kuin noiduttu» — sanoivat palvelijat. Mutta todellisuudessa hän oli joutunut ovelasti viritettyyn ansaan. Erään geishan kuiskailut olivat hurmanneet hänen tahdonvoimansa, hymyilyt soaisseet hänen silmänsä. Se ei ollut läheskään niin kaunis kuin hänen vaimonsa, mutta hyvin taitava se oli virittämään kiehtovat paulansa' — aistillisuuden pettävät paulat, jotka vangitsevat heikot miehet kiertäen ne pohjukkoihinsa yhä kireämmälle kunnes lopulta kaikki hajoaa harhaksi ja häviöksi. Haru ei tietänyt mitään tästä. Hän ei epäillyt mitään pahaa ennenkuin hänen miehensä kummallinen käytös oli muuttunut tottumukseksi — ja silloinkin vasta huomattuaan että hänen miehensä rahat katosivat tietymättömiin. Tämä ei koskaan ollut kertonut hänelle missä vietti iltansa. Ja hän ei uskaltanut kysyä pelosta että mies johtuisi epäilemään häntä mustasukkaiseksi. Sen sijaan että olisi sanoin ilmaissut tunteensa, hän kohteli miestään sellaisella ystävällisyydellä, että älykkäämpi mies kuin tämä olisi ymmärtänyt koko asian. Mutta toimialansa ulkopuolella tämä ei älynnyt mitään. Hän vietti edelleen iltansa ulkona, ja mikäli hänen omatuntonsa tylstyi, sikäli myöhemmäksi siirtyi hänen kotiintulonsa. Haru oli oppinut että hyvän vaimon aina tulee valveilla istuen odottaa miehensä kotiintuloa yöllä; ja siinä valvoessaan hän lopulta alkoi tulla hermoheikoksi, rasittuen siitä kuumeentapaisesta tilasta, mikä on seuraus unettomuudesta ja pitkistä odotushetkistä, joina hän, ystävällisesti käskettyään palvelijat totuttuun aikaan levolle, jäi yksin synkkien mielenjohteittensa kanssa. Yhden ainoan kerran sanoi hänelle hänen miehensä, tultuaan hyvin myöhään kotiin: »Olen pahoillani että niin myöhään olet valvonut minun tähteni, elä valvo ja odota minua toiste». Pelosta että mies todellakin olisi pahoillaan hänen tähtensä, • hän hymyili ystävällisesti sanoen: »En ole väsynyt enkä uninen, kunnioitettuni, minä pyydän, elä ajattele minua». Ja niin hän herkesi ajattelemasta vaimoaan, tyytyväisenä siitä että saattoi vedota vaimonsa sanoihin. Ja pian sen jälkeen hän ei tullut koko yöhön kotiin. Seuraavan yön hän myöskin oli poissa, ja samoin kolmannenkin. Oltuaan poissa koko kolmannen yön ei hän palannut edes aamiaiselle. Ja Haru ymmärsi että nyt se hetki oli käsissä, jolloin hänen velvollisuutensa vaimona pakotti hänet puhumaan.

Hän odotti turhaan koko aamun, peläten miehensä tähden, peläten myöskin itseänsä, vihdoinkin tietoisena siitä vääryydestä joka syvemmin kuin mikään muu loukkaa vaimon sydäntä. Hänen uskolliset palvelijansa olivat kertoneet hänelle osan asiasta; lopun hän saattoi arvata. Hän oli sangen sairas, mutta ei sitä huomannut. Hän tiesi ainoastaan olevansa vihastunut — koko olennoltaan vihastunut sen tuskan tähden minkä mies oli tuottanut hänelle — julman, kalvavan ja ahdistavan tuskan tähden. Päivällisen aika joutui hänen yhä istuessaan vaipuneena mietteisiin siitä kuinka hän vähimmin itsekkäällä tavalla saisi sanotuksi sen minkä hänen nyt täytyi sanoa — ensimäiset moitesanat hänen huuliltaan koko elämässään. Silloin säpsähti hänen sydämensä niin rajusti että kaikki musteni hänen silmissään sillä hän kuuli kuruman pyörien jyrinän ja palvelijan äänen, joka huusi: »Hänen kunnioitettavuutensa on tullut kotiin!»

Hän pakottihe astumaan ovelle tulijaa vastaan, ja koko hänen hento ruumiinsa värisi kuumeesta ja tuskasta — ja pelosta että tämä tulisi ilmi. Mies kauhistui, sillä tavanmukaisen tervehdyshymyn asemesta hän tarttui vapisevalla pikku kädellään miehensä silkkiviittaan — ja katsoi hänen kasvoihinsa kuin jos silmät olisivat hakemalla hakeneet jotain railoa hänen sielussaan — ja yritti puhua, mutta ei saanut huuliltaan muuta kuin ainoan sanan: »Anata?» (Sinä?). Melkein tuossa tuokiossa pääsi hänen kätensä kevyt puristus, omituinen hymy huulillaan hän ummisti silmänsä, ja ennenkuin mies ennätti ojentaa kätensä häntä tukeakseen, hän kaatui. Mies yritti nostaa hänet pystyyn. Mutta jokin hänen hennon henkensä vire oli katkennut. Hän oli kuollut.

Siitä nousi tietysti yleinen hämmästys, ja kyyneleitä, ja hänen nimensä turhia huudahduksia, ja juoksut lääkäriä hakemaan. Mutta Haru lepäsi valkeana ja liikkumattomana ja viehättävänä, kaikki tuska ja vihastus oli hävinnyt hänen kasvoiltaan, ja niitä kaunisti hymy kuin kerran hääpäivänä.

Kaksi lääkäriä saapui yleiseltä sairashuoneelta — japanilaisia sotilaslääkäreitä. Heiltä miehen täytyi kuulla ankaria ja kovia kysymyksiä — sellaisia jotka viilsivät syvälle sydämeen asti. Sitte he sanoivat hänelle totuuden, kylmän ja purevan kuin hiottu teräs — ja jättivät hänet kuolleensa ääreen.

Ihmiset kummeksivat ettei hän ruvennut papiksi, todistaakseen julki maailmalle että hänen omatuntonsa oli herännyt. Päivisin hän istuu keskellä pinkkapinojaan Kyoton silkkiä ja Osakan korukankaita, hiljaisen vakavana. Kauppa-apulaiset pitävät häntä hyvänä isäntänä; hän ei koskaan puhuttele heitä tylysti. Usein hän tekee työtä myöhään yöhön. Ja hän on muuttanut asuntoa. Vieraita ihmisiä asuu nyt siinä somassa talossa missä Haru kerran asui, eikä sen omistaja käy siinä koskaan. Ehkäpä pelosta että hän siellä saattaisi kuvailla näkevänsä hoikan varjon järjestämässä kukkia kuin ennenkin, tai kumartuneena sirona kuin iiriskukka lammikon kultakalojen yli. Mutta missä ikinä hän levolle laskeuneekin, on hän monasti hiljaisten hetkien varrella näkevinään pieluksensa ääressä tuon saman äänettömän olennon — ommellen, sovitellen, koristellen niitä kauniita pukuja joita hän kerran puki päälleen ainoastaan pettääkseen vaimoaan. Ja toisin ajoin, — hänen työteliään elämänsä toimekkaimpina hetkinä — kuolee suuren kauppapuodin elämä häneltä kuulumattomiin, koristekoukerot hänen seinillään himmenevät ja häipyvät pois, ja vaikeroiva hento ääni, jota jumalat kieltäytyvät sammuttamasta, huudahtaa hänen autiossa sydämessään tuon ainoan, kysyvän sanan — »Anata?»

PARFUM DE JEUNESSE

»Muistanpa» — virkkoi vanha ystäväni kertoillessaan nuoruutensa lemmenseikkailuista — »että aina osasin ilman valaistusta löytää hänen päällysvaatteensa pukuhuoneesta, kun oli aika saattaa hänet kotiin. Minä tunsin ne pimeässä siitä että niillä oli tuoksu kuin vastalypsetyn maidon…»

Tästä juolahti mieleeni aamunsarastuksia Englannissa, kun heinäniityt tuoksahtelee ja kukkivat orapihlajat hajahtaa; — muistojen parvi toisensa jälkeen välähti kätköstään kirkkaasti loistamaan läpi puolen ihmis-ikäkauden autereiden jo ennen kuin ystäväni viimeinen sana oli ennättänyt soinnahtaa korvissani. Ja niin valautuivat muistot unelmiksi, unelmiksi nuoruuden tuoksun ongelmasta.

Se laji parfum de jeunesseä, minkä ystäväni kuvaili, ei ole harvinainen, — arvelen kumminkin sitä yleisemmin tavattavan pohjoisissa kuin eteläisissä roduissa. Se on täyden terveyden ja uhkuvan voiman tunnus. Mutta on toisiakin tuon vetovoiman muunnoksia, ja herkullisempia. Milloin ne muistuttavat mieleen kallisarvoisia mehuja ja maustimia äärimmistä tropiikeista, milloin niillä on hieno, ilmava medentuoksahdus, myskille vivahtava. Ne eivät ole henkilönomaisia (vaikka kyllä ruumiillinen henkilöllisyyskin on omatuoksuinen), ne tuoksut ovat erään vuodenajan, — elämän keväimen. Mutta niinkuin luonnon kevään tuoksu, tuo kaikkialla niin lyhyeen haihtuva nautinto, vaihtelee maita ja ilmastoja myöten, niin vaihtelee nuoruudenkin tuoksu.

Missä määrin tämä tuoksu kuuluu enemmän toiselle kuin toiselle sukupuolelle, on vaikea päättää. Useimmiten sen havaitsee tytöillä ja pitkätukkaisilla lapsilla, arvattavasti koska sillä on taipumus kokoontua erittäinkin hiuksiin. Mutta aina se on yhtä riippumaton kaikista keinotteluista kuin metsän tuoksuorvokin suloinen haju. Se on ominainen niin luonnonkansani lapsille kuin sivistyneellekin nuorisolle — niin talonpojan nuorelle iälle kuin kuninkaanpojankin. Sitä ei ole kivulloisilla eikä heikoilla, se viihtyy ainoastaan hilpeän ja täyden terveyden seuralaisena. Kenties se, niinkuin kauneuskin, on jossakin yhdyssuhteissa meille tuntemattomiin siveellisiin edellytyksiin.

Muutamat kehitysopilliset filosoofit ovat esittäneet arveluopin — hypoteesin — sellaisen että kukan tuoksun meissä herättämä mieltymys ehkä johtuisi jostain tunnemuistosta äärettömän kaukaisilta ajoilta, jolloin tuollaiset tuoksut esi-inhimillisille kanta-isillemme ilmaisivat hyvänhajuisen ravinnon läheisyyttä. Mistähän elimellisistä johtoyhtymistä olisi tuon arveluopin mukaan haettava sen nautinnon juuri, jonka meissä herättää nuoruuden tuoksu?

Ehkä on ollut aikoja, jolloin tuo tuoksu oli meille ratkaisevampimerkityksinen kuin mitä se nyt näyttää olevan. Ehkä on se nautinto jonka nuoren ruumiin raikas tuoksu herättää, ainakin osittain jäännös ajoilta jolloin hajuaistimuksilla oli välitön vaikutus yksinkertaisimpiin elämänvietteihimme. Sitten kuin nämä alkuperäiset yhteyssuhteet jo aikoja ovat kadonneet, vaikuttaa nuoruuden niinkuin kukkienkin tuoksu nyttemmin enää vain korkeamman sielunelämän kiihottimena, epämääräisenä, mutta kuitenkin äärettömän vivahdusrikkaana ja syvästi esteettisenä tunteena.

Niinkuin se mieltymys, minkä kauneus nostattaa, niin on tuoksujenkin nautinto muistollista laatua, — aavemaista, hämärien perintömuistojen kajastusta lukemattomien edellisten elämäkausien ajoilta. Ja niinkuin kukkien tuoksu meissä herättää niiden tunteiden muistot kummittelemaan, joita tuhansissa ikimenneissä keväimissä on eletty, — niin nuoruuden tuoksu manaa ilmi niiden tunteiden aavehahmot, jotka ovat kuuluneet kuolleiden ihmisten kevät-ikään.

Ja tämä nuoruuden ja terveyden tuoksu vetoo sekin ihanteellisiin tunteisiimme, — niinhyvin vanhempirakkauteen kuin nuorikkojen väliseen lempeenkin, — syystä että se mittaamattomien aikojen takaa on ollut lapsuuden suloon ja kauneuteen yhtyneenä. Sen tenhovoima herättää henkiin, yön ja kuoleman mailta, enemmän kuin vain hämärät väreet aikoja sammuneen intohimon hurmaa, — enemmän kuin kummittelevan kajastuksen lukemattomien häävuoteitten riemusta, — se kangastaa myöskin jotain siitä häiriötilasta, missä huulet hyväillen painoivat suukon esikoisen silkinhaivenisille ohimoille, — heikon heijastuksen myriadi-miljoonien ammoin maaksi muuttuneiden äitien häipyneistä iloista katkelma.

KATKELMIA

Ja päivä oli laskemaisillansa kun he ennättivät vuoren juurelle. Ei näkynyt, ei kuulunut mitään elämän merkkiä — ei veden vilausta, ei kasvin kortta, ei lentävän linnun varjoa — muuta ei ollut kuin jylhyyttä ja häviön valtaa. Ja edessä kohosi vuori häipyen pilviin.

Silloin Bodhisattva virkkoi nuorelle seuralaiselleen: — »Sen mitä pyysit nähdäksesi, olet nyt näkevä. Mutta ilmestyksen paikkaan on matka vielä pitkä ja tie vaikea. Voit kuitenkin pelotta seurata minua; väkevyyttä on annettava sinulle.»

Hämärä laskeutui yltympärille heidän yhä noustessa. Ei ollut käytyä polkua, ei merkkiä ihmisen olosta siellä sitä ennen; ja heidän kulkunsa vei yli loppumattoman siruraunion, joka vieri ja luisui askelten alla. Välistä irtautui lohkare ja syöksyi kolisten kumealla, ontolla äänellä — välistä murtui heidän jalkojensa astuttava kuin tyhjä simpukankuori… Tähtiä tuli tuikkien näkyviin — pimeys syveni.

»Älä pelkää, poikani!» virkkoi Bodhisattva kulkiessaan etumiehenä, »vaaraa ei ole, vaikka tie onkin pelottava.»

Tähtien tuikkeessa he nousivat jyrkännettä ylöspäin — yhä ja yhä nopeammin — ihmisvoimaa väkevämpi valta heitä veti. He kohosivat yläällä häilyvien usvakerrosten läpi; ja mikäli he ylenivät, sikäli laajemmalti he näkivät allansa leviävän äärettömän sumupiirin, joka oli nousussa kuin maidonvalkea meri vuoksen aikana.

Tunti tunnilta he nousivat ja pimeässä näkymättömät esineet luisuivat hiljaa natisten heidän astumaltansa — ja heikkoja, kylmiä säkeniä tuikahti ja sammui taas, joka kerta kuin jotain musertui heidän jalkojensa alla.

Kerran osui nuori toivioretkeläinen koskettamaan kädellään jotain sileää joka ei ollut kivi; hän nosti sen — ja näki hämärässä irvistävän, onton pääkallon.

»Älä vitkastele poikani!» nuhteli opettajan ääni. — »Se huippu jolle meidän on noustava, on vielä sangen kaukana!»

Eteenpäin kautta pimeyden he kiipesivät — ja kuulivat yhä allansa tuon hiljaisen, omituisen natinan — ja näkivät jääkylmiä kipenöitä tuikahtavan ja sammuvan, — kunnes yön ranta harmeni, tähdet alkoivat kadota ja itäinen rusottaa.

Mutta yhä edelleen he nousivat, — yhä ja yhä nopeammin, ihmisvoimaa väkevämpi valta heitä veti. Heidän ympärillään vallitsi kuoleman viluisuus ja kauhistava äänettömyys… Kultainen leimu syttyi idässä.

Silloin vasta toivioretkeläisen silmä älysi kuilujen alastomuuden — ja vavistus valtasi hänet ja puistattava pelästys. Sillä hänen allaan ei ollut mitään maaperää, ei takana eikä kohdalla eikä edessä, oli ainoastaan ääretön, aavemainen kasaus pääkalloja, kallonsiruja ja luumuruja — sekä hajallaan yli luukasauksen pohjan välkkyviä hampaita, jotka loistivat kuin simpukankuoret rantahiekassa luoteen aikana.

»Älä pelkää, poikani!» kuului Bodhisattvan ääni; »ainoastaan se joka on sydämeltään väkevä voi saavuttaa korkeuden mistä näky on ilmestyvä!»

Heidän takanaan oli maailma kadonnut. Ei ollut mitään joka siitä muistutti, paitse alaiset pilvet, ja taivas ylhäällä, ja keskivälillä pääkallojen kasaus joka jyrkkänä kohosi ylös silmänkantamattomiin.

Silloin alkoi aurinko nousta, ja se yleni nousijain kanssa kilpaa; mutta sen valo oli ilman lämpöä, kylmä ja viiltävä kuin miekanterä. Ja suunnattomien korkeuksien ange ja pyörryttävien kuilujen puistatus ja äänettömyyden kauhu kasvoi hetki hetkeltä ahdistaen toivioretkeläistä ja lamauttaen hänen askeleensa — kunnes äkkiä kaikki voima hänestä luopui ja hän jäi vaikeroimaan kuin nukkuva pahan unennäön vaivassa.

»Joudu, joudu poikani!» huusi Bodhisattva, »lyhyt on päivä ja vuoren laelle on vielä ylen pitkä matka.»

»Minua pelottaa! pelottaa sanomattomasti! — ja kaikki voima on luopunut minusta!»

»Voima on palautuva, poikani», vastasi Bodhisattva… »katso nyt ympärillesi, ja allesi ja ylöspäin, ja sano minulle mitä näet.»

»En voi», huusi toivioretkeläinen, väristen ja kouraten itsensä kiini; — »en uskalla katsoa ympärilleni. Edessäni, joka taholla on ainoastaan ihmisen pääkalloja.»

»Ja sittenkään, poikani», virkkoi Bodhisattva tuskin näkyvästi hymyten, — »sittenkään et tiedä mistä tämä vuori on rakentunut.»

»Minua pelottaa — pelottaa sanomattomasti!… täällä ei ole muuta kuin ihmisen pääkalloja!»

»Pääkalloja on kyllä tämä vuori», virkkoi Bodhisattva. »Mutta tiedä, ystäväni, että ne kaikki ovat sinun omiasi! Jokainen niistä on kerran ollut sinun unelmiesi, ja toiveittesi, ja harhojesi asuntona. Ei yksikään niistä ole toisen olennon. Kaikki — kaikki ilman poikkeuksetta — ovat olleet sinun, edellisten olemuskausiesi biljoonien aikana.»

YÖULVOJA KOIRA.

Se on laiha kuin susi ja hyvin vanha — se valkoinen narttu joka vartioi porttiani öisin. Se oli ollut useimpien lähiseudun nuorten miesten ja naisten leikkitoverina siihen aikaan kun nämä olivat läsnä. Minä tapasin sen vahtimassa nykyistä asuntoani jo muuttoni päivänä. Se oli taloa vahtinut, niin minulle kerrottiin, jo sangen monen edellisen asujamen aikana — nähtävästi vain sen perustuksella että oli syntynyt halkovajassa talon takapihassa. Olipa kohtelu ollut hyvä tai huono, yhtäkaikki se oli palvellut kaikkia talon asukkaita virheettömänä vartijana. Ravinnonhankkimisen huoli ei koskaan ollut sitä varsinaisesti rasittanut, sillä kaikki lähistön perheet avustivat osaltaan sen jokapäiväiseen ylläpitoon.

Se on sävyisä ja hiljainen hiljainen ainakin päiväsaikaan; ja huolimatta sen laihtuneen rumasta muodosta, suippukorvista ja melkein epämiellyttävistä silmistä, ovat kaikki siihen mielistyneet. Lapset ratsastavat sen selässä ja härnäävät sitä minkä haluavat; mutta vaikka on tunnettua että se voi saattaa vieraan ihmisen tuntemaan kylmiä väristyksiä, ei se koskaan ole ärissyt lapselle. Koko yhteiskunnan ystävyys on sille palkkana sen pitkämielisestä kärsivällisyydestä. Kun koirantappajat ovat liikkeellä aina puolivuosin uudistuvilla kiertomatkoillaan, niin naapurit valvovat sen etua. Kerran se jo oli hengiltä tuomittu, mutta sepän vaimo meni sille avuksi ryhtyen maanittelemaan sitä poliisia jonka valvonnan alaisina verilöylyt olivat — »Pankaa koira jonkun nimelle» neuvoi tämä, »niin se on turvassa. Kenen se on?» Siihen oli vaikea vastata. Koira oli kaikkien eikä kenenkään — tervetullut kaikkialla, mutta ei missään kotosalla. »No missä se sitten asuu?» kysyi poliisi hölmistyneenä. »Se asuu ulkomaalaisen talossa» vakuutti sepän vaimo. »Pankaa siihen sitte ulkomaalaisen nimi» ehdotti poliisi.

Niinpä minun nimeni siis maalattiin sen selkään suurilla japanilaisilla kirjotusmerkeillä. Mutta naapurien mielestä se ei ollut kylläksi suojattu vain yhdellä nimellä. Kobuderan pappi maalasi temppelin nimen sen vasempaan kylkeen kauniilla kiinalaisilla merkeillä, ja seppä pani kauppapuotinsa nimen sen oikeaan kylkeen. Vihanneskauppias maalasi sen rintaan »kahdeksansadan» merkin, joka on tavanmukainen yaoyan lyhennys — koska kunkin yayoyan otaksutaan myyvän vähintäin kahdeksaasataa eri tavaralajia. Koira on siis tätä nykyä hyvin merkillisen näköinen; mutta kaiken tämän kaunokirjotuksen alla se on hyvässä suojassa.

En ole sillä huomannut kuin yhden vian: se ulvoo öisin. Ulvominen on sen elämän ylen harvoja intohimoja. Alussa koetin pelottelemalla saada sitä luopumaan tuosta pahasta tavasta, mutta huomattuani ettei se suvainnut katsoa vaatimustani vakavasti tarkotetuksi, päätin antaa sen ulvoa. Olisi ollut luonnotonta mennä antamaan sille selkään.

Ja kuitenkin inhoan sen ulvontaa. Se aina saattaa minut tuntemaan epämääräistä levottomuutta, vähä sen tapaista kuin ennen painajaisen kauhua. Se pelottaa minua selittämättömällä, melkein salaperäisellä tavalla. Pidätte kenties minua taikauskoisena, mutta ette sanoisi niin, jos kerran olisitte kuulleet sen ulvovan. Se ei ulvo kuin tavallinen katukoira. Se on jotakin villiä, pohjoista rotua, paljon enemmän susimaista kuin yleensä kotikoiramme. Ja sen ulvontakin on niin kummallista. Se on tavattomasti kammottavampaa kuin minkään europpalaisen koiran, ja kuvittelenpa että se on tavattoman paljon vanhempaakin. Se kajastaa kenties suvun alkuperäistä huutoa — johon vuosisatojen kotieläimenä eläminen vielä ei ensinkään ole vaikuttanut.

Tämä ulvonta alkaa ahdistetulla voihkinalla, melkein kuin vaikeroiminen pahassa unessa, — paisuu sitte pitkän pitkäksi valitukseksi, kuin tuulen ulvonta — painuu korisevasti vavahdellen, — nousee taas valitukseksi, paljon äänekkäämmäksi ja hurjemmaksi kuin ensi kerralla, — katkiaa äkkiä eräänlaiseksi kamalaksi nauruksi — ja nyyhkyy viimein loppuvaikerrukseksi, joka muistuttaa pienen lapsen lohdutonta itkua. Kammottava vaikutus syntyy etupäässä — vaikkei yksinomaan — siitä että nauravien äänien aavemainen ilkunta ja valittavien surullinen tuska ja pelko on keskenään niin räikeässä ristiriidassa, ristiriidassa joka panee ajattelemaan mielipuolisuutta. Ja minä kuvittelen että tätä ulvontaa puolestaan vastaa yhtenäisyyden puute tuon eläinsielun valtatunteissa. Minä tiedän että se rakastaa minua että se koska tahansa uhraisi henki pahaisensa minun edestäni. Varmasti uskon että se tuntisi surua jos minä kuolisin. Mutta tapaus ei vaikuttaisi siihen samalla tavalla kuin muihin koiriin — esim. luppakorvaisiin. Siihen nähden tämä on liian alkuvillillä luonnon kannalla. Yksikseen kuolleen ruumiini ääressä autiolla paikalla ollen se ensin surisi armottomasti ystävänsä kuolemaa, mutta suoritettuaan sen velvollisuuden, se kokisi viihdyttää suruansa sangen yksinkertaisella keinolla syömällä kuolleen ruumiin, musertamalla sen luut pitkien sudenhampaittensa välissä. Ja sitten se hyvällä omallatunnolla asettuisi päin kuuta ulajamaan esivanhempainsa hautausulvontaa.

Sen ulvonta herättää minussa samalla kertaa omituista uteliaisuutta ja kummallista kammoa. Tämä vaikutus johtuu varmaankin eräistä ääntiöistä, jotka aina toistuvat samassa järjestyksessä, ja jotka epäilemättä merkitsevät määrättyjä käsitteitä tuossa eläinkielessä. Siinä on koko laulu — mutta laulu tunteista ja ajatuksista, jotka eivät kuulu ihmiselle, ja siksi ovat mahdottomat meidän ymmärtää. Mutta muut koirat tietävät tuon laulun merkityksen ja vastaavat siihen peninkulmien loitolta yössä — välistä niin kaukaa että ainoastaan äärimmäisyyteen jännittämällä kuuloani saatan erottaa heikon vastauksen. Sanat (jos sallittanee kutsua niitä sanoiksi) — ovat vähissä; kuitenkin ne mahtavat sisältää paljon, päättäen niiden ilmeistä. Kenties ne kertovat asioista, jotka ovat myriaadeja vuosia vanhat, — asioista, jotka ovat ihmisen tylsille aistimille käsittämättömien vainujen, vaikutusten ja virtausten kanssa yhteydessä, ehkäpä myöskin johteista, nimettömistä vaikutteista, joita ovat herättäneet koira-aaveet täysikuun paisteessa.

Jos tietäisimme jotain koiran tunteista ja kuvitelmista, voisimme ehkä keksiä missä yhteydessä koiran mietteet ja se omituinen epätunne on, minkä koirien ulvonta herättää. Mutta koska koiran havaintoelämä on niin tuiki toisellainen kuin ihmisen, emme koskaan voi oppia sitä tuntemaan. Saatamme ainoastaan aavistaa, aivan epämääräisesti, mitä ulvonnan kamalan vaikutuksen takana on. Muutamat tuon pitkän ulvonnan äänet — ja ikään sen hurjimmat — muistuttavat omituisen suuressa määrässä niitä ihmisen ääniä jotka ilmaisevat hätää ja kauhistusta. Sitäpaitse on syytä otaksua että ammoisina aikoina ulvonnan ääni sinänsä nostatti ihmisen mielikuvituksessa erikoisia kauhun tunteita. Kummallinen tosiasiahan on että melkein kaikissa maissa (niinpä Japanissakin) on käsitetty koiran ulvonnan merkitsevän että se näkee ihmiselle näkymättömiä ja kauhistavia olentoja etupäässä jumalia ja henkiä. Ja tämä taikauskojen yhtäpitäväisyys osottaa että yhtenä aineksena tuon ulvonnan nostamassa pöyristystunteessa on yliluonnollisen pelko. Nyttemmin, opittuamme että itsekin olemme »yliluonnollisia», tultuamme tietämään että ruumiillinen ihminenkin kaikkine aistineloineen on salaperäisempi kuin yksikään kansanmielikuvituksen haamuista, olemme lakanneet pelkäämästä näkymätöntä. Mutta alkuperäisen kauhun hämärä peru vielä piilee meissä, ja heräjää kenties kuin kajahdus, milloin kuuluu tuo ulvonta yössä.

Olivatpa mitä olivat, nuo ihmissilmälle näkymättömät asiat, joita koira välistä aistelee, mitenkään ne eivät saata vastata meidän kuvitelmiamme hengistä. Luultavasti koiran pelästyminen ja ulvonta ei ensinkään johdu mistään näköilmiöstä. Ei ole mitään anatoomista eikä kokeellista perustetta arveluun että koiran näkö olisi erinomainen. Mutta koiran haisti on tavattomasti herkempi kuin ihmisen. Tuo yli maailman levinnyt ikiaikainen usko koiran yli-inhimillisestä aistimuskyvystä oli useiden havaintojen vahvistama usko; aistimukset vain eivät ole näköaistimuksia. Jos todellakin koiran ulvonta ilmaisee sen aavepelkoa, — kuten yllä olemme otaksuneet — niin tämän pelon laadun ehkä paraiten tulkitsisi ajatus: »tunnen niiden hajun!» eikä »näen ne!» Ei mitään ole todistamassa sen arvelun puolesta, että koira saattaisi nähdä mitään ihmiselle näkymättömiä asioita.

Mutta tuon vaalakan nartun yöllinen ulvonta pakottaa minut otaksumaan että juuri sen hajuaistimukset kykenevät herättämään siinä jonkunlaisen kauhean sielunkuvan — kuvan jostakin jolta me turhaan yritämme sulkea siveellisen tuntomme, nimittäin taju elämän demoonisesta laista. Niin, minusta tuntuu välistä että sen ulvonta ei olekaan vain koiran ulvontaa, vaan juuri tuon verenimijä elämän oma ääni, — tämän luonnon sisimmän olemuksen ilmaisu, jota luontoa runoilijat niin ymmärtämättömästi ovat sanoneet rakkaudelliseksi, armahtavaiseksi ja jumalalliseksi! Jumalallinen se kenties on äärimmäisiin, meille tuntemattomiin tarkotuksiinsa nähden, — mutta armelias ei suinkaan eikä missään tapauksessa rakkaudellinen. Voivathan olennot elää ainoastaan syömällä toisia! Maailmamme voi näyttää kauniilta runoilijan mielikuvissa, missä lempi ja toivo, muistot ja kaihot kimmeltävät; mutta mitään kaunista ei ole siinä tosiasiassa että elämä pysyy voimassa vain alituisen murhaamisen kautta — että hellin uskollisuus, jaloin innostus, puhtain ihanteellisuus voidaan pysyttää hengissä ainoastaan hotaisemalla lihaa ja juomalla verta. Elämän, säilyäkseen, täytyy niellä muita elämiä. Olkaa mielestänne niin jumalallinen kuin ikinä tahdotte — mutta sitä lakia ette voi olla tottelematta. Ruvetkaa kasvinsyöjäksi, jos haluatte; yhtäkaikki teidän täytyy syödä olentoja joilla on elämä, tunteita ja pyrintöjä. Sterilisoikaa ruokanne, niin ruuansulatus lakkaa toiminnasta. Ette saata edes juoda nielemättä elollisia. Vaikka kuinkakin kammoksuisitte tuota nimitystä, niin kannibaaleja kuitenkin olette. — Kaikki olennot ovat pohjaltaan yhtä; olipa suupalanamme kasvin tai kalan, matelijan tai linnun, imettäväisen tai ihmisen ruumis, pääasia pysyy samana. Ja kaikkia elollisia kohtaa sama loppu: jokainen olento, haudattu tai poltettu, joutuu syötäväksi — eikä vain yhden tai pari kertaa, vaan satoja, tuhansia, määrättömiä kertoja! Ajattele maaperää millä seisomme, tomua josta olemme tulleet, — ajattele niitä maatuneita biljooneja olentoja, jotka ovat siitä nousseet ja jälleen palanneet sen poveen ravitsemaan kaikkea sitä mikä sittemmin on ravinnut meidät! Ikuisesti syömme oman sukumme ruumiinaineita — entisten olemuksiemme ainetta.

Mutta myöskin n.s. elottomat aineet ovat itseään nieleviä. Aine kasvaa aineen kustannuksella. Niinkuin pienen pienessä vesipisarassa toinen atoomi nielee toisen, niin auringotkin syövät toisensa äärettömässä maailmanavaruudessa. Tähdet luovat maailmoita ja nielevät ne taas; kiertolaiset yhteentyvät omien kuittensa kanssa. Kaikki on ikuinen raastamus, joka ei lopu, paitse alkaakseen uudelleen. Ja kuka vain pohjaan asti mietiskelee näitä asioita, se on päättävä että kertomus jumalallisesta kaikkisuudesta jonka on luonut ja jota ohjaa isällinen rakkaus, tuntuu vähemmän uskottavalta kuin polyneesialainen tarina että vainajain sielut joutuvat jumalain nieltäviksi.

Muodottomalta tuntuu meistä tämä luonnonlaki, koska olemme kehittäneet omiksemme kuvitelmia ja tunteita, jotka ovat demoonisen luonnon vastaisia. Mutta nuo tunteet ja kuvitelmat ainoastaan lisäävät asemamme hirmuisuutta, vähääkään selventämättä tuota hämärää pulmaa kaiken lopusta.

Kuitenkin kaikitenkin ratkaisee Kaukaisen Idän usko tämän pulman paremmin kuin Lännen usko. Buddhalaisen kannalta katsoen maailmankaikkisuus ei suinkaan ole jumalallinen — päinvastoin. Se on Karma; — se on ikilähteestä eksyneiden aatosten ja töitten luomaa maailmaa; — sitä ei ohjaa mikään kaitselmus — se on aavekuvitelma, painajainen. Se on sitäpaitse harhaa. Se näyttää todelta ainoastaan samalla tavalla kuin ahdistus pahassa unessa tuntuu unennäkijästä todelliselta. Elämämme maan päällä on unentila. Emme kuitenkaan nuku täydellisesti. On välähdyksiä yössämme; rakkauden ja säälin, myötätunnon ja ylevän mielen heikkoja sarastuksia. Nämä tunteet ovat epäitsekkäitä ja tosia, ijäisiä ja jumalallisia; ne ne ovat ne neljä rajatonta tunnetta, joiden hehkuun kaikki muodot ja harhat kerran häipyvät ja häviävät kuin usvat auringon nousussa. Mutta niitä hetkiä paitse, jolloin heräämme näiden tunteiden tietoisuuteen, olemme totisesti unennäkijöitä, avuttomia, pimeässä vaikertelevia, synkkien kauhujen ahdistamia. Kaikki olemme uneen vaipuneita, ei yksikään meistä ole täysvalveilla; ja moni maailman viisaimpana pidetty ei tiedä totuudesta senkään verran kuin tuo koirani joka ulvoo yössä.

Jos koirallani olisi puheenlahja, niin arvelen että se voisi kysellä sellaisia, joihin ei yksikään filosoofi osaisi vastata. Sillä minä todellakin uskon että sitä ahdistaa olevaisuuden tuska. En tietysti tarkota että olevaisuuden arvotus esiintyisi sille samallaisena kuin meille — enkä että se olisi saavuttanut aatetuloksia meidän sieluntoimintojemme kaltaisilla keinoilla. Ulkoinen maailma esiintyy sen tajunnalle »hajujen ilmiösarjana». Se havainnoi, vertailee, muistaa ja päättelee hajuilmiöiden avulla. Hajujen avulla se arvostelee luonteita; kaikki sen ajatukset perustuvat hajuihin. Saattaessaan erottaa tuhanten eri esineiden hajut, jotka meille ovat tuiki tuntemattomat, täytyy sen tajuamus asioista olla meille aivan käsittämätöntä laatua. Olkoonpa sen tiedot mitä ovatkin, siitä voimme olla jokseenkin varmat, että se on saavuttanut tietonsa meille käsittämättömien sieluntoimintojen kautta. Sen verran vain on selvää, että sen ajatukset enimmistä asioista perustuvat sen syödessä saavuttamiin hajukokemuksiin tahi sen vaistomaiseen pelkoon itse joutua syödyksi. Varmaankin se tietää koko lailla enemmän siitä maakamarasta, jolla astumme, kuin mitä meille olisi terveellistä tietää, ja luultavasti se, jos sillä puhekyky olisi, voisi kertoa meille monta outoa asiaa ilmasta ja vedestä. Tuollaisten pelottavan herkkien tunnevaikutuksien alaisena ollen, mahtanee sen käsitys todellisuudesta olla kauhistuttavampi kuin meidän hurjimmatkaan hautuumaahoureet. Ihmekö siis että se ulvoo kuulle, joka luo valoaan yli sellaisen maailman!

Ja niinpä se siis on valistuneempi, buddhalaisuuden kannalta katsoen, kuin monet meistä. Se omistaa hengellään joukon siveydenkäskyjä, jotka terottavat uskollisuutta, kuuliaisuutta, ystävällisyyttä, kiitollisuutta ja äidinrakkautta — paitse erikoisia toisarvoisia ohjesääntöjä — ja näitä sääntöjä ja käskyjä se on aina uskollisesti noudattanut. Papit arvelevat että sen sielu elää pimeydessä, koska se ei voi oppia kaikkea ihmisten tietoviisautta, mutta lahjoihinsa nähden se kyllä on ansiokas saamaan arvokkaamman ruumiillisen muodon lähinnä seuraavassa uudestisyntymisessä. Niin ajattelevat ne, jotka sen tuntevat. Kun se kuolee toimittavat nämä sille yksinkertaiset hautajaiset ja luettavat sutran sen sielulle. Pappi on salliva että sille kaivetaan hauta johonkin temppelipihan pohjukkaan, ja pystyttävä haudalle pienen sotoban johon on kirjotettu: »Senkaltaisillekin kuin tämä luontokappale, tulee kerran Korkein Viisaus selviämään».

KUSA-HIBARI.

Hänen häkkinsä on täsmälleen kahden Japanin tuuman korkuinen ja puolentoista levyinen. Häkin pikkuinen puuovi, joka kääntyy kärjistään kimitetyn kierrinpuikon ympäri, sulkee pikkusormeni pään laajuisen aukon. Mutta sittenkin on hänellä avaralti tilaa tässä häkissä, — tilaa liikkua, hyppiä ja lennellä riittämään asti; sillä hän on niin pieni, että ainoastaan kurkistelemalla taholta ja toiselta ruskeitten harsoseinämien läpi, on mahdollista nähdä häntä edes vilahdukselta. Minun täytyy aina useamman kerran käännellä häkkiä valoa vastaan, ennenkuin keksinkään hänet; ja sitten tavallisesti havaitsen hänet lepuuttelemassa jossakin yläsopessa — riippumassa harsokatosta pää alaspäin.

Kuvitelkaapa sirkka-eläintä joka ei ole tavallista hyttystä isompi — ja jonka tuntosarvet ovat sen ruumista paljoa pitemmät ja niin hienon hienot että niitä ei erota muuta kuin hyvässä valaistuksessa. Kusa-Hibari on tämän eläimen japaninkielinen nimi; ja kauppahinta on tasan kaksitoista senttiä, mikä totta tosiaan on paljoa enemmän kuin vastaava painollinen kultaa. Kaksitoista senttiä moisesta sääskenkokoisesta hyppyhyönteisestä.

Päivin hän nukkuu tahi hautoo mietteissään, milloin ei nakertele sitä tuoretta munaruohonlehvää tai kurkunpalasta, mikä joka aamu täytyy pistää hänelle häkkiin… Hänen pitämisensä siistinä ja hyvässä ruuassa on vähän vaivalloista; jos voisitte nähdä hänet, niin hullun hommana pitäisitte vaivannäköä niin naurettavan pienen elukan takia.

Mutta aina kun aurinko laskee, herää hänen sanomattoman pienoinen sielunsa: siitä hetkestä alkaen täyttää huoneen heleä ja yliluonnollinen liverrys, minkä suloutta on mahdotonta kuvailla — ohkasenhieno, hopealta helkkävä liritys, joka väreilee kuin pienien sähkökellojen soitto. Illan pimetessä heltyy laulu vain syvällisemmäksi — muutamin hetkin se paisuu kunnes koko huone tuntuu väräjävän lumottuna kaikupohjana, — toisin hetkin se hälvenee säikeenhienoksi säveleeksi. Milloin raikuvana, milloin heikkona, aina vaikuttaa se vastustamattomalla tenholla… Yöt läpeensä laulelee tuo pikku hiukkanen; taukoo vasta temppelikellon julistaessa päivännousun hetkeä.

Tämä vieno laulunpurkaus on lemmen laulua — epämääräisen lemmen, joka pyytää jotain vielä näkemätöntä ja tuntematonta. On kerrassaan mahdotonta että eläin nykyisen elämänsä aikana koskaan olisi nähnyt tai tuntenut tunteittensa esinettä. Eivät edes hänen esivanhempansakaan useampia sukupolvia taappäin, ole itse mitään kokeneet öisestä elämästä vainioilla, eivätkä laulun lemmenvoimasta. Ne ovat näet syntyneet saviastiassa hyönteiskauppiaan puodissa kuoriutuneista munista; ja sen jälkeen ne ovat lakkaamatta eläneet häkeissä. Mutta hän laulelee sukunsa laulua, laulelee sitä samaan tapaan kuin sitä on laulettu myriadeja vuosia sitten, ja yhtä virheettömästi kuin jos hän täydelleen ymmärtäisi sen merkityksen sen jokaista eri säveltä myöten. Tietysti ei kukaan ole hänelle opettanut tuota laulua. Se on perintö-muistin laulua, — syvällistä, himmeää muistoperintöä edellisiltä kvintiljoonilta elämänjuoksuja, joiden aikana hänen sielunsa öisin huuteli kasteisten mäkien helmeilevästä heinikosta. Silloin hän tällä laulullaan voitti rakkautta — ja kuoleman. Hän on unhottanut kaiken mikä kuolemaan kuuluu; mutta rakkauden hän muistaa. Ja siksi hän nyt laulaa — sille morsiamelle jota ei koskaan tule.

Hänen kaihonsa on siis tiedoton muistonpalautus: hän huutaa kohti menneisyyden tomua — hän manaa hiljaisuutta ja jumalia pyörryttämään takaisin entisyyden… Rakastavaiset ihmisetkin menettelevät tietämättään samalla tavoin… Sanovat kuvitelmaansa ihanteeksi; ja heidän ihanteensa on, kun syvimmät synnyt tutkitaan, oikeastaan suvun kokemustulos, perintömuiston haavekuva. Elävän nykyhetken teho on tässä sangen vähäinen… Kenties on tälläkin hyönteishiukkasella ihanteensa, tahi ainakin joku ihanteen itu; oli miten oli, tuo hento olento on tuomittu turhaan purkamaan kaihontunteitaan.

Syy ei ole kokonaan minun. Minua varotettiin: jos eläin löytäisi puolison, niin se lakkaisi laulamasta ja ennen pitkää kuolisi. Mutta tuo valittava, suloinen, vastausta saamaton liritys liikutti minua yö toisensa perästä kuin soimaus — ja kasvoi viimein ahdistukseksi, tuskaksi, tunnonvaivaksi; minä ryhdyin hankkimaan hänelle puolisoa. Vuodenaika oli jo myöhäinen; ei enään ollut kaupan mitään Kusa-Hibareita — ei naaraksia eikä koiraksia. Hyönteiskauppias vastasi nauraen: »Sen olisi pitänyt kuolla noin ensimäisenä kolmatta päivänä yhdeksättä kuuta.» (Nyt oli jo toinen päivä kymmenettä kuuta). Mutta hyönteiskauppias ei tiennyt että minulla työhuoneessani oli hyvä kamiini, ja että minä pysytän huoneenlämmön + 75°:ssä Fahr. Siksi laulaa sirkkani vielä nytkin yhdennentoista kuukauden lopussa, ja toivonpa että voin pysytellä sen hengissä aina Isoimman Kylmän aikaan saakka. Joka tapauksessa ovat kaikki muut hänen sukupolveksensa kuolleet; ei raha eikä rakkaus voi hankkia hänelle puolisoa. Ja jos hänet laskisin vapauteen, niin että itse saisi hakea, niin hän kenties ei eläisi yli seuraavan yön, joskin onnistuisi päiväsaikaan välttämään lukemattomia luonnollisia vihollisiaan, — muurahaisia, tuhatjalkaisia, ja noita inhoja maalukkeja.

Eilen illalla — yhdeksäntenäkolmatta päivänä yhdettätoista kuuta — minut äkkiä löi omituinen tunne istuessani kirjotuspöytäni ääressä: tunne että huone oli tyhjä. Sitten havaitsin että sirkkani oli vaiti, aivan vastoin tapaansa. Riensin hiljaisen häkin luo, ja havaitsin hänet kuolleena retkottavan kivenkovan, kuivuneen munaruohokappaleen vieressä. Hän ei nähtävästi ollut saanut mitään syötävää kolmeen, neljään vuorokauteen; mutta vielä kuolemansa edellisenä yönä hän lauloi ihmeteltävän ihanasti, — niin että ajattelemattomasti kyllä arvelin hänen olevan tavallista tyytyväisempänä. Oppilaani Aki, joka rakastaa hyönteisiä, ruokki häntä tavallisesti. Mutta Aki oli matkustanut maalle viikoksi, ja sirkan hoitaminen oli siirtynyt palvelustyttöni Hanan huoleksi.

Neitsy Hana ei ole huvitettu eläimistä. Hän sanoo ettei hän ollut unhottanut pikku elukkaa, mutta että munaruohoja ei enään ollut. Ja hänelle ei ollut juolahtanut mieleen antaa sirkalle munaruohon puutteessa sipulisiekale tai kurkunpalanen!… Minä puhuttelin sangen nuhtelevasti Hanaa, ja hän myönsi kaiken tunnollisuuden vaatimusten mukaisesti olevansa aivan masentunut. Mutta ihmeellinen soitto on vaiennut, ja hiljaisuus soimaa äänettömyydellään; ja huone on kylmä huolimatta kamiinistani.

Kuinka nurinkurista!… oivallisen tytön olen pahoittanut hyönteisen takia, joka ei ole puolta ohranjyvää isompi! Tuon hitu-elämän sammuminen on enemmän mielessäni pyörinyt kuin mitä olisin pitänyt mahdollisena… Saattaahan tavaksi tullut huolehtiminen elukan tarpeista — vaikkapa vain sirkankin — vähitellen kasvattaa innon ja kiintymyksen, jotka vasta eron jälkeen esiintyvät täydessä voimassaan. Sitäpaitse on minua usein yön hiljaisuudessa niin syvästi liikuttanut tuon hennon äänen sulo, joka pani minut kuvittelemaan mitättömän pientä olentoa, kokonaan riippuvaista minun tahdostani ja itsekkäästä suopeudestani kuin minkäkin jumalan armosta — ja joka myöskin johti mieleeni käsityksen tuon häkissä olevan pienen sielunhiukkasen ja oman sieluni atoomin ikiyhteydestä äärettömän olevaisuuden syvyyksissä … Ja ajatella sitten tuota pientä olentoa nälkää ja janoa kärsivänä, päivästä päivään, yö toisensa jälkeen, sillävälin kuin sen holhojumala antaa ajatuksensa liidellä unelmien utupihoilla!… Kuinka uljaasti hän kuitenkin kaikitenkin lauloi loppuun asti — kamalaan loppuun, — hän oli nälissään syönyt omat jalkansa!… Jumalat antakoot anteeksi meille kaikille — ja erittäinkin Hana raiskalle!

Mutta omien jalkojensa syöminen nälissään ei sittenkään ole pahin kohtalon isku olennolle, jolle kova onni on jakanut laulun lahjan. On sirkkoja ihmisten joukossa, joiden on täytynyt raadella oma sydämensä voidakseen laulaa.

YAIDZU'SSA

Kirkkaalla päivänpaisteella Yaidzun vanha kalastuspaikka näyttää väreissään sulautuvan omituisen viehättävästi ympäristöön. Kuin kameleontti se ottaa karun, harmajan rannikon harmaat värit, siinä levätessään kiemurassa pienen lahdenpohjukan rintamilla. Meren hyökyaalloilta sitä suojaa erikoinen vierinkivinen rantatörmä. Tämä kiviharjanne nousee merestä penger pengermältä moniaskeleisena porrasrinteenä; kunkin pengermän reunassa ovat pyöreät kivet risuryteikön varassa, minkä maahan pistävät haarukat ja oksat ovat siksi syvällä ja lujassa, että ne jaksavat vastustaa kivipenkereen vierimistä. Ylimmältä äyräältä näkee maalle päin katsellessa koko kaupungin — laajan alueen täynnä harmaatiilisiä kattoja ja sään harmentamia hirsiseiniä, siellä täällä pieni kuusikko tai petäjikkö osottamassa temppelipihan paikkaa. Merelle päin leviää peninkulmien aavalti suurenmoinen näky — vuorien siintävät sakarat taivaanrannassa toinen toisensa rinnalla tai takana kuin valtavia ametisteja, ja vasemmalla, muita kauempana, tuo mainio Fudshi jättiläinen, mahtavana yli kaiken kohoten. Rannikkotörmästä mereen päin ei ole hiekkaa, vaan ainoastaan pyöreäkivinen jyrkänne; näitä kiviä tyrskyt pyörittelevät niin että kovalla tuulella on vaikeaa ja vaarallista lähetä rantaa yli karekkeitten. Jos olette kerrankaan saaneet kokea miltä tuntuu laskea veneellä läpi kivikarekkeiden, ette unohda sitä seikkailua.

Määräaikoina on tuolla kivikkorannassa pitkät rivit omituisen näköisiä aluksia — kalastusveneitä paikkakunnan kummallista muotoa. Ne ovat sangen tilavia, neljän ja viidenkin kymmenen miehen kantavia; niiden kummalliset, korkeat kokkapuut ovat tavallisesti täynnä buddhalaisia ja shintolaisia loitsulukuja. Sangen yleisesti tavataan eräs shintolainen loitsuluvun muoto (shugo), mikä vartavasten on laadittu Fudshin jumalattaren temppelissä; siinä on seuraavat sanat: Fudshi-san shojo Sengen-gu dai-gyo manzoku — jotka tarkottavat että veneen omistaja lupautuu hyvästä kalaonnesta tekemään suuria uhreja sen jumaluuden kunniaksi, jonka temppeli on Fudshin huipulla.

Japanin eri rantamaakunnilla — vieläpä saman maakunnan eri kalastuspaikoillakin — on omituiset venemuotonsa ja kalapyydyksensä. Sattuupa välistä että kalastuspaikat joiden väliä ei ole montakaan peninkulmaa, poikkeavat toisistaan veneissään ja pyydyksissään enemmän kuin satoja peninkulmia toisistaan asustavat eri rodut. Tällainen hämmästyttävä erimuotoisuus voi ehkä jossain määrin johtua paikallistraditsioonien kunniassa pitämisestä — tuosta vanhoillisuuden hartaudesta, joka säilyttää isiltä perityt opetukset ja tavat muuttumattomina läpi vuosisatojen. Mutta sitä paitse eri paikkakunnat harjottavat eri kalastuksen laatuja; verkkojen ja veneitten muoto kussakin seudussa on ikäänkuin näyte erikoiskokeilun tuottamista keksinnöistä. Isot yaidzulaiset veneet esimerkiksi todistavat tätä. Ne ovat ilmeisesti keksityt Yaidzun kalastuselinkeinon erikoistarvetta täyttämään, kalastuksen joka riittää hankkimaan kuivaa katsuota ympäri koko valtakunnan. Siihen tarvittavain veneiden tulee kestää hyvin kova-aaltoista merta. Sellaisen työntäminen vesille ja vetäminen maihin on raskas työ; mutta koko kyläkunta on silloin auttamassa. Jonkunlainen telatie saadaan silmänräpäyksessä kuntoon telapuista jotka asetetaan peräkkäin poikki törmänteen; näitä teloja ylös ja alas vedetään nuo laakeapohjaiset veneet pitkillä hinatouveilla. Nähdään satakunta henkeä ja enemmänkin tällä tavoin kiskomassa liikkeelle yhtä venettä — miehiä, vaimoja ja lapsia on yhdessä vetämässä surunvoittoisen laulun kaikuessa. Hirmumyrskyn tullessa veneet vedetään kauas ylös rantaäärestä aina kaduille asti. Tämä tapahtuu pilapuheita lasketeltaessa ja leikkiä lyöden; ja jos olette muukalainen, niin kalastajaväestö ehkä on korvaava matkavaivanne näyttämällä teille merensä ihmeitä: kummallisen pitkäraajaisia krapuja, pullokaloja jotka puhaltautuvat mitä pinnistyneimpään muotoon asti, ja vielä muita niin omituisen näköisiä eläimiä, että tuskin otatte uskoaksenne niitä luonnollisiksi ennenkuin koskette niihin.

Nuo isot venheet pyhine kokkapuu-kirjotuksineen eivät ole omituisimmat nähtävät rannikolla. Vieläkin merkillisempiä ovat täkykorit bamkusälöistä. Ne ovat kuusi jalkaa korkeat ja kahdeksantoista jalkaa ympärimitaten, ahdas aukko kartiomaisessa latvassa.

Kun niitä on kuivamassa pitkin merenrantaa, voi matkan päästä luulla näkevänsä telttoja tai kotia. Sitten on isoja auranterän muotoisia puuankkureja, metallilla päällystettyjä, ja nelihaaraisia rauta-ankkureita, eriskummallisia puunuijia joilla paaluja lyödään maahan, ja monta muuta vieläkin oudomman näköistä työkalua, joitten tarkotusta on mahdoton aavistaa. Se selittämätön, kummallinen muinaisleima mikä kaikessa on, herättää sellaisen lumotun kaukaisuuden mielialan — sekä ajan että paikan kaukaisuuden — että alkaa epäillä näkevänsä todellisuutta. Ja elämä Yaidzussa onkin kuin elämää monta sataa vuotta sitten. Kansa siellä on Vanhan Japanin kansaa: suoraa ja hellämielistä kuin lapset — hyvät lapset — rehellistä äärimmäisyyteen asti, maailman rantoja kokematonta, kuuliaista vanhoille perintötavoille ja vanhoille jumalille.

II.

Onnellinen sattuma saattoi minut Yaidzuun kolmipäiväisen Bon-juhlan, vainajain juhlan ajaksi; toivoin pääseväni näkemään kolmannen, viimeisen päivän kauniit jäähyväisjuhlallisuudet. Useahtaalla Japanissa varustetaan hengille matkaneuvoiksi pienoislaivat — vähäiset dsjonkien tai kalavenheiden malliset leikkilaivat joissa kussakin on uhriruokaa, vettä ja palamaan sytytettyä suitsutusta; vieläpä pienoinen lyhty tai lamppu sen varalta että henkilaivan matkalle lähtö tapahtuisi yöllä. Mutta Yaidzussa asetetaan ainoastaan lyhtyjä aalloille. Minulle ilmotettiin että ne laskettaisiin vesille yön tullessa. Koskapa keskiyö oli tavanmukainen jäähyvästin hetki muualla, otaksuin sen niin olevan Yaidzussakin. Illallisen jälkeen nukahdin hetkeksi aikeessa herätä ennen juhlamenon alkua. Mutta kun kello kymmenen seuduissa ennätin rannikolle, oli kaikki lopussa ja juhlayleisö oli mennyt kotia joka kynsi. Vesillä havaitsin ikäänkuin pitkän parven pakenevia tulikärpäsiä — se oli lyhtyjen jono ajautumassa meren aavalle; mutta ne olivat jo liian etäällä että niitä olisi voinut erottaa muuten kuin kirjavina valopilkkuina. Olin pahasti pettynyt; tunsin että olin myöhästymällä hukannut tilaisuuden, jonkakaltaista toiste en enää saisi. Nuo vanhat Bon-menot ovat näet nopeasti häviämässä. Mutta äkkiä juolahti mieleeni että voisinkin vallan hyvin lähteä uimaan ulos valoille asti. Ne liikkuivat hitaasti. Riisuin rivakasti vaatteeni rannalle ja heittäydyin uimaan. Meri oli tyyni ja kauniissa fosforisäihkyssä. Joka uinninveto ikäänkuin kuohahti kellervää tulta. Uin tiukkaan, ja saavutin perimmäisen lyhdyn jonossa paljon välemmin kuin ensin olin otaksunut. Käsitin että olisi ollut sopimatonta uida pienen laivaston keskelle tai muutoin häiritä lyhtyjen hiljaista kulkua. Tyydyin sentähden pysytteleimään hetkisen aivan lähellä yhtä niistä tutkiakseni sitä tarkemmin.

Se oli yksinkertaista rakennetta. Pohja tehty paksusta laudasta ja tarkalleen neliön muotoinen, kymmenen tuumaa joka sivulta. Sen kussakin kulmassa on pystyssä, noin kuudentoista tuuman mittainen hoikka puikko; neljän pystypuikon varaan, jotka yläpäistään toisiinsa yhdistää poikkipuikot, on pingotettu paperiset lyhdyn laidat. Pohjan keskestä ylös pistävän naulan kärjessä on palava kynttilä. Yläpäästään lyhty on avonainen. Seinämässä on viittä eri väriä — sinistä, keltaista, punaista, valkoista ja mustaa; nämä viisi väriä esittävät eetteriä, ilmaa, tulta, vettä ja maata, viittä buddhalaista alkuainetta, joita käytetään metafyysillisesti kuvaamaan viittä Buddha-olemusta. Yksi paperiseinämistä oli punainen, toinen sininen, kolmas keltainen, ja neljännen seinämän oikea puolisivu oli musta, vasen väritön, merkiten valkoista. Ei mitään Kaimyon kuvaa ollut millään noista kuultavista lyhdynseinämistä. Sisässä oli ainoastaan liekkuva kynttilä.

Seurasin katseellani noita turvattomia hehkusydämisiä kulkijoita kun ne ajautuivat aavalle yön selkään; liekkuen ne kelluivat tuulen ja aaltojen vientinä yhä ja yhä etäämmälle ulapalle. Kukin niistä tuntui siinä värivalona vilkkuessaan ikäänkuin pelokkaalta elämältä, joka väristen kulki sokean virran mukana ulos tyhjään pimeyteen… Emmekö itsekin ole kuin nuo lyhdyt, lähdössä merelle, mutta syvemmälle ja tummemmalle, yhä enemmän hajaantuen toinen toisestaan, mikäli lähestymme välttämätöntä häviötä? Jo palaa aatteen valo sammuksiin toisessa toisensa jälkeen; sitten meidän poloisten olentojen kaikkineen mitä kerta oli meissä kirkasväristä, täytyy ainiaaksi huveta tyhjyyteen missä ei ole värejä…

Tällä mietelmieni asteella nousi mieleeni epäilys olinko todellakin siinä yksin, kysymys omalle itselleni, eikö mahtanut olla jotain enempää kuin liekkuvat valot vain niissä esineissä jotka kelluivat vierelläni: jokin olento joka ajoi edessään kuolon kanssa kamppailevia valoja ja piti silmällä silmälläpitäjääkin. Heikko, kylmä puistatus vavahdutti minua — ehkäpä viileä viimahdus syvyyksistä, tai kenties vain hiipivä aavekuvitelma. Ikivanhoja rannikkoseudun taikauskoja nousi mieleeni — muinaisia hämäriä onnettomuuden ennetunteita jotka tulevat vainajain hetkellä. Ajatteles jos ehkä olikin joku paha valta houkutellut minut ulos yöhön — piiloutuen vainajain valojen peittoon — jos olinkin joutunut meren lumoon ja häviäisin, jättäen aihetta vain johonkin tulevaisuuden lumotarinaan… Sopertelin buddhalaisen jäähyvästi-luvun valoille — ja käännyin päättävästi rantaa kohti.

Kun taas tunsin rantakivet jalkaini alla, säpsähdin kahta valkeaa haamua edessäni; mutta ystävällinen ääni joka kyseli oliko vesi kylmää, rauhotti minut. Se oli ijäkäs isäntäni Otokichi, kalakauppias, joka oli tullut minua hakemaan, sekä hänen vaimonsa.

»Eipä enemmän kuin miellyttävän viileää» vastasin pukeutuessani tehdäkseni heille seuraa matkalla kotiin päin.

»En aikonutkaan mennä loitolle» vastasin — »tahdoin ainoastaan katsella lyhtyjä».

»Kappakin voi joskus hukkua» väitti Otokichi. »Olipa kerran mies tästä kylästä, joka ui kotiinsa seitsemän rin matkan pahalla säällä, sittenkuin tyrskyt olivat lyöneet pirstaksi hänen veneensä. Mutta hän hukkui jälestäpäin.»

Seitsemän ri'ta on suunnilleen lähes kahdeksantoista englannin penikulmaa. Kysyin jaksaisiko kenkään nykyajan nuorista kyläläisistä uida sellaista matkaa.

»Kyllä kai jotkut jaksaisivat» vastasi vanhus. Niissä on monta hyvää uijaa. Kaikki täällä uivat, lapsipahasista alkaen. Mutta tuolla tavalla ei kalastajakansa ui muuta kuin henkensä edestä».

»Muuan kalastajatyttö» vastasi Otokichi. »Sillä oli rakastaja Ajirossa, useamman ri'n matkan päässä; ja sillä oli tapana uimalla tulla tämän luo öisin ja palata aamun sarastaessa. Rakastajalla oli aina tuli viritetty neitoa ohjaamaan. Mutta muuanna pimeänä yönä tuli oli jäänyt sytyttämättä — tai puhaltanut sammuksiin; ja tyttö eksyi väylältä ja hukkui… Se tarina on kuuluisa Idzussa».

— »Niinpä niin» ajattelin itsekseni, »Kaukaisessa Idässä siis Hero parka oli se joka sai uida. Ja mikä- hän niissä oloissa olisi ollut Lännen tuomio Leanderista?»

III.

Tavallisesti on Bon-juhlan aikana meri hyvin myrskyinen; ei ihmettä siis että seuraavana aamuna tyrskyt hyökyivät korkeina. Pitkin päivää ne kasvoivat. Ikäpuoleen aallot olivat kohonneet tavattoman korkeiksi; ja minä viivyskelin rantatörmällä katsellen aaltoja auringonlaskuun asti.

Ne kulkivat loppumatonta, raskasta hyökyään — siinä oli pelottavaa voimaa. Aika ajoin, juuri ennen tyrskyn taittoa, soinnahti vuorenkorkuinen hyöky pitkin vihreänkuultavaa pituuttaan helisten kuin äärettömät määrät väräjävää lasia, sitten sortui ja hajautui se pauhinalla joka pani rantatörmän allani tärisemään… Ajattelin kuuluisaa venäläistä kenraali vainajaa, joka johti rynnäkköön armeijansa kuin merenulapan — aallon aaltoa seuraamaan — mutta teräsaaltoja — jyrinän toisensa jälkeen… Tuulta ei enään ollut melkein ensinkään, mutta jossain kauempana täytyi myrskyn raivota rajusti — tyrskyt vain kasvamistaan kasvoivat. Niiden hurja syöksy oli lumoavaa. Kuinka selittämättömän monimutkainen olikaan niiden liike — ja kuinka iäti uusi! Kuka voi täydelleen kuvata sitä edes viiden minuutin ajan? Ei kukaan kuolevainen ole koskaan nähnyt edes kahta aaltoa hyrskyvän täydelleen samallaisesti.

Ja varmaankaan ei yksikään kuolevainen koskaan ole katsellut valtameren hyökyä tai kuunnellut sen pauhua ilman vakavuuden tunnetta. Olen havainnut että eläimetkin — hevoset, lehmät käyvät totisiksi meren vaikutuksesta: seisovat liikkumattomina, tuijottavat ja kuuntelevat niinkuin tuon äärettömän näkö ja pauhina saattaisi niiltä unhottumaan kaiken muun maailmassa.

Rannikon kansalla on puheenpartena: — »Meren sielu on herkkäkuuloinen». Tässä luulossa he eivät koskaan hiisku vaarasta sanaakaan, kun ovat merellä pelon vallassa; jos lausuisivat pelkonsa ilmi, niin aallot muka heti kohoisivat korkeammiksi. Tämä mielikuva tuntuu minusta vallan luonnolliselta. Minun täytyy tunnustaa että milloin olen joko merellä tai sen ääressä, en saata täydelleen vapautua kuvittelusta että se on elollinen olento — tietoinen ja vihamielinen voima. Järkeileminen ei niinä hetkinä mitään auta tuota kuvittelua vastaan. Voidakseni ajatella merta pelkkänä veden ainejoukkona, täytyy minun katsella sitä joltakin korkeudelta, mistä käsin sen isoimmatkin aallot näyttävät vain hitaasti valuvilta pikkuväreilyiltä.

Tuo luonnonomainen kuvitelma valtaa vieläkin voimakkaammin pimeässä kuin päivänvalossa. Kuinka ihka elävältä tuntuu vuoksi veden väike ja säkenöiminen merenloiston öinä! Kuinka matelijoita muistuttavalta tuo hieno värien vivahteleminen sen kylmässä säihkyssä! Ihmeelliseltä tuntuu sukeltaa vedessä tuollaisena merenloiston yönä. Kun avaat silmäsi mustansinisiä syvyyksiä kohti ja katselet aavemaista valovirtaa, minkä jokainen liikkeesi nostattaa, niin joka valopiste veden kautta katseltuna on kuin silmä joka avautuu ja painuu umpeen. Sellaisena hetkenä tunnet ikään kuin vaipuneesi jonkin suunnattoman aistelevan olennon sisään, kuin kehuvasi keskellä jotain elävää ainesta, joka tuntee ja näkee ja tahtoo yhtäläisesti joka osassaan — jotain rajatonta, pehmyttä, viileää aaveolentoa.

IV.

Kauan viruin valveillani sinä yönä kuunnellen mahtavan nousumeren hyökyä ja karekkeita. Syvemmälti kuin nuo erikoiset hyökylaineiden jyräykset, kuin kaikki läheisten aaltojen pauhina, kuului kaukaisen mainingin kohina — taukoomaton jylinä kuin syvyyksistä joka pani rakennuksen tärisemään — ääni joka oli kuin loppumattoman ratsuväenpaljouden kohinaa, lukemattoman tykkiväestön kulun ääntä, koko maapallon avaralti hyökkäävän armeijan pauhinaa.

Sitten juolahti mieleeni kuinka olin lapsena tuntenut epämääräistä pelkoa kuunnellessani meren ääntä — ja muistelinpa että jälkivuosina eri rannikoilla kaikilla maailman äärillä mainingin pauhu oli uudelleen herättänyt lapsuuteni tunteet vireille. Varmaankin tämä tunne oli vanhempi kuin minä, tuhannen tuhannet vuosisadat vanhempi — lukemattomien esivanhempipolvien pelon perintösumma. Mutta samalla varmeni minussa että pelkkä meren pelko sinänsä ei saattanut olla muuta kuin osa niistä monista aavetunteista, mitkä sen ääni herätti. Sillä kuunnellessani hurjaa meren pauhinaa Suruga rannikolla, saatoin erottaa melkein jokikisen vaaran äänet, jonka ihminen tuntee: paitse hirvittävien taistelujen tuoksinaa, loppumatonta laukausten rätinää, suunnatonta ratsuväen hyökkäystä, myöskin petojen ärjyn tää, tulen ritinää ja sähinää, maanjäristyksen jylinää, syöksyvien muurien pauhua, ja yli kaiken tämän, loppumatonta kirkunaa kuin hätähuudoista ja tukehtuvista parahduksista — nuo äänet jotka kajastavat hukkuvien ääniltä. Aavemainen pauhinan pyörre johon yhtyy kaikki mahdolliset raivon, perikadon ja epätoivon äänet.

Sanoin kuin sanoinkin itselleni: — onko ihmeellistä että meren ääni voi tehdä meidät vakaviksi? Yhtymällä meren moniääniseen huutoon täytyy kaikkien niiden muistumattomienkin vaarojen hyökylaineitten vastata, joita vielä aavempi sielunkokemuksen meri myrskyää. Syvyys huutaa syvyyttä. Näkyväinen kuilu huutaa sitä näkymätöntä pohjattomuutta joka on olemiseltaan vanhempi ja jonka virranpyörteet loivat meidän henkemme.

Ja siksipä on kuin onkin enemmän kuin toinen puoli totuutta siinä vanhassa uskossa että vainajien ääni on meren pauhinaa. Totisesti puhuu vainajain pelko ja tuska siitä hämärästä aavesyvyydestä, minkä meren pauhina nostattaa.

Mutta on ääniä jotka liikuttavat mieltä vielä paljoa syvemmälti kuin mitä meren pauhina ikinä voi, ja vielä kummallisemmin — ääniä jotka nekin saavat meidät vakaviksi, hyvinkin vakaviksi — sävelten äänet.

Suuri musiikki on sielun myrskyä, joka mylleröi kuvaamattoman syvältä menneisyyden arvotusmerta sielussamme. Tahi sanokaamme, se on ihmeellinen loitsulaulu — joka eri soittokone ja ääni osaltaan vetoaa eri biljooniin syntymäntakaisia muistoja. On säveleitä jotka loitsivat esille kaikki nuoruuden, ilon ja tunteiden kevään hengettäret — toisia on jotka manaavat ilmi kaikki häviöön suistuneen intohimon tuskaiset aaveet — vielä toiset säveleet nostattavat eloon kaikki vallan, kunnian ja maineen menneet tunteet, — kaikki sammuneen riemun — kaikki unhoon uupuneen jalomielisyyden tunteet. Totisesti täytyy säveltaiteen vaikutuksen tuntua selittämättömältä siitä, joka velttona yhä kuvittelee että hänen elämänsä alkoi vasta vaille sata vuota takaperin! Mutta arvotus selviää jokaiselle joka oppii käsittämään että oman itsensä olemus on vanhempi kuin aurinko. Hän käsittää että säveltaide on henkien manaamista — hän tuntee että säveljuoksun joka soinnahduksessa, soinnun joka aallossa, vastaa hänen sisässään, kuoleman ja syntymän mereltä joku muinaisen riemun tai tuskan ääretön värähdys.

Riemu ja tuska: ne ne kiehtoutuvat toisiinsa kaikkialla suuressa säveltaiteessa. Ja siitäpä syystä musiikki voikin liikuttaa meidät syvemmälti kuin valtameren pauhu tai kuin mikään muu ääni. Mutta musiikin kaunokielessä suru ikään on pohjasäveleenä — emämaininkina sielun merellä… Outoa on ajatella kuinka suunnattomat ilon ja tuskan määrät on ollut tarpeen kokea, ennenkuin musiikin taju on noussut ihmisen aivoissa!

Jossakin on väitetty että ihmiselämä on jumalain soittotaidetta — että sen itkut ja hymyt, sen laulut, huudot ja rukoukset, sen riemun ja epätoivon huudahdukset, noustessaan kuolemattomien kuuluville, aina soivat täydellisinä sointuina… Miksikä jumalat eivät tahdo saattaa tuskan äänet vaikenemaan? Siitä menisi koko soitto pilalle! Sävelten sopu ilman tuskan ääniä olisi sietämätöntä epäsointua jumalallisille korville.

Ja yhteen nähden me itsekin olemme kuin jumalat — mikäli näet menneiden lukemattomien elämäin tuskien ja riemujen summa perintömuiston kautta yksin meissä synnyttää soittotaiteen haltiotilan. Kaikki vainaja-sukupolvien ilot ja surut palajavat ahdistamaan meitä lukemattomissa sointujen ja säveljuoksujen muodoissa. Niinpä myös — vielä vuosimiljoonan kuluttua siitä kuin me olemme lakanneet auringon alla nauttimasta — tulee meidänkin elämäimme ilot ja surut heräämään eloon yhä rikkaamman musiikin asussa uusissa sydämissä, nostamaan niissä jonakin salatenhon hetkenä syvällisen ja sorjan soinnahduksen hekumallista tuskaa.

SANA- JA ASIASELITYKSIÄ

Amida — Buddhalainen jumalolento, äärettömän valon edustaja.
An-dera — Buddhalainen nunnatemppeli.
Atavistinen — kaukaisilta esivanhemmilta peritty, välipolvissa
piilossa pysynyt, myöhemmissä esiintyvä ominaisuus.

Bikuni, Bhikkhunî — Kerjäläisnunna.
Bodhisattva — Pyhimys, Opettaja, Esi-Buddha.

Buddha — Alkumerkitys on »herännyt»: totuuden perille päässyt, kaiken synnin voittanut, ja siten täydellisesti vapautunut olevaisuuden siteistä — jollaisiksi kaikkien on pyrkiminen. — Erittäin: Siddhârtha, Sakya'in aatelissukuun kuuluva buddhalaisuuden perustaja, tavallisesti tunnettu Gautama Buddhan nimellä; eli 7:llä vuosisadalla e. Kr.

Buddhalaisuus, buddhismi — Siddhârthan perustama uskonto. Sen pääperustus: 1. kaikki elämä on kärsimystä. 2. Kärsimys (ja siis elämä) syntyy nautinnon janosta. 3. Kärsimys loppuu kun nautinnonjano loppuu. 4. Kahdeksankeinoinen tie vie perille, nimittäin: oikean uskon, päätöksen, sanan, työn, elämän, pyrkimyksen, ajatuksen ja syventymyksen tie.

Se joka ihmiselämänsä on läpi elänyt, joutuu tästä »syiden maailmasta» Devachan'iin, seurauksien maailmaan, missä kukin saa osakseen sen mihin elämässä on halunsa suunnannut, siis tavallaan toiveittensa täyttymyksen. Devachan'issa aikansa henkenä elettyään, täytyy ihmisen syntyä uudelleen ruumiillisesti, ja vaikka unhotuksen verho peittää häneltä hänen entisyytensä, suuntaa entisyyden tuomio, Karma (jap. Ingwa) hänen uuden syntymänsä ja elämänsä kohtaloita. Äkkiä kuolleet, elämänsä kesken päättäneet, joutuvat Devachania alempaan tilaan »Halujen henkimaailmaan» Kama loca'an, missä heillä on rauhaton harhailu ja pyrkimys, ja mistä voivat ilmestyä näkyväiseen maailmaan.

Jos ihminen oikein käyttää lukuisat elämänsä, edistyy hän niiden kuluessa oikealla, täydentymyksen tiellä, niinkuin kasvit edistyvät eläimiksi, eläimet ihmisiksi. Tämä tie vie lopulta Nirvaanaan (Sammumukseen), johon pääseminen on korkein pyrintö. Nirvaana on kärsimisen loppu, vapautus uudestaan syntymisestä — epäselvää on, onko Buddha tarkottanut että N. on täydellinen häviämys, vai ainoastaan täydellinen lepo.

Viisi käskyä: 1. Älä tapa! (eläimienkin tappaminen on siihen määrin vältettävä että vesi on siivilöitävä pikkueläimistä vapaaksi ennenkuin sitä juodaan.) 2. Älä varasta! 3. Älä tee aviorikosta! 4. Älä valhettele! 5. Älä nauti juovuttavia juomia!

On tyyneydellä kärsittävä kaikkea, mutta myöskin varottava sydäntä mihinkään kiintymästä, koska tunteet, rakkauskin, ovat haluja ja siis harhavirvoja, jotka rikkovat rauhan.

Buddhalaisuus levisi nopeaan ja ilman sotakeinoja; on nykyisin maailman kenties levinnein uskonto.

Fudshi — Valtavasta luonnonihanuudestaan kuuluisa lumipeitteinen
tulivuori Tokyon läheisyydessä.

Geisha — Japanilainen tanssijatar, joita tilataan sekä yleisissä
että kotojuhlissa esiintymään.

Hachiman — Sodanjumala; alkujaan prinssi, Jingo keisarinnan (Japanin
sankariajalta, noin Kristuksen aikoihin) urhokas poika.
Haka — Hautakivi.
Hakama — Laskoksiset silkkihousut.
Hideyoshi — Japanin hallitsija 1536-1598, »Japanin Napoleon».
Hojo Takimune — Japanin hallitsija Hojo-sukua, 13 vuosisadan lopulla.
Hokusai — Japanin kuuluisimpia maalareita; eli noin vuosisata sitten.
Horai — Elyysium, autuaitten asunnot.

Ihai — Vainajan muistolaatta.
Ingwa — Karma käsitettä vastaava japaninkielinen sana.
Izumo — Japanin pyhä maakunta, auringonjumalattarelle Amaterasulle
pyhitetty.
Jimmu Tenno — Kiushiun ruhtinas, Japanin yhdistäjä ja ensimäinen

Mikado; Japanin historiassa ja kansantraditsioonissa vanhin muistohenkilö, noin v. 660 e.Kr. Hänen muistoinaan säilytetään vieläkin peili ja miekka Yamadassa.

Kagé-zen — Varjokestit (poissaolevan henkilön hengelle katettu
    pienoisateria).
Kakemono — »Riippuesine», japanilainen seinälle ripustettava silkki-
    tai paperikaistaleelle maalattu vesimaalaus.
Kappa — Vesihaltija; etenkin rannikoilla liikuskeleva.
Karma — Laajamerkityksinen käsite buddhalaisuudessa ja bramaismissa.
    Tässä (ss. 63-76): Henkilön siveellisten (hyväin ja pahain) töitten
    summa määräävänä hänen sielunvaelluksensa seuraavat vaiheet.
Kimono — Pitkä viitta, joka kuuluu kummankin sukupuolen pukuun.
Koku — Vanha japanilainen tilavuusmitta; käytetään enää vain
    merkitsemään senkokoista maa-alaa, mistä ennen koku'llinen viljaa
    maksettiin veroa.
Kuruma — Käsikärrit, joissa matkustavainen tavallisimmin liikkuu
    miehen tai parin vetämänä.
Kurumaya — Kuruman vetäjä.
Kwannon — Buddhalainen jumalolento, armeliaisuuden jumaluus, jota
    tavallisesti kuvataan hyvin monikätisenä naisena.

Meido — Tuonela.
Meiji — Japanin uusi ajanlasku alkaen vuodesta 1867.
Mikado — Japanin hallitsija, keisari.

Saikyo — »Läntinen pääkaupunki», Kyoton entinen nimi.
Sake — Riissiviina, riissiolut.
Samisen — Kolmikielinen kitara.
Samurai — Sotilaskastin jäsen.
Sen — Japanilainen raha, viiden pennin arvoinen.

Shinto — Japanin vanhin uskonto, esikansan omistama jo maahan tullessaan. Sh. on vainajain, etupäässä sankarien, ruhtinaiden, oppineitten, henkien palvelusta, johon on yhtynyt vieläkin vanhempi Luonnonpalvelus, esineinään Taivas, Aurinko, Kuu, Tuli. Alkujaan Sh. ei ole omistanut mitään siveysoppia eikä määrättyä uskoa. Siveysoppi on myöhemmin (3:lla vuosis. j.Kr.) lainattu Kiinasta Kon-Fu-Tsen opista. Pienissä yksinkertaisissa shintotemppeleissä »Miyua», on vain muutamia symbooleja, kuten pyöreä peili auringon, ja jalokivi vainajain puhtauden ja voiman esikuvina. V. 1900 oli Japanissa noin 196,000 shintotemppeliä ja 89,500 pappia.

Shoguni — Alkujaan ylisotapäällikkö, jonka valta vähitellen kasvoi kunnes Shoguni Yoritomo v.1191 kohosi Japanin todelliseksi valtiaaksi. Hänen ja hänen jälkeläistensä aikana oli Mikado (varsinainen hallitsija), vain Shogunin johdettava heikko varjo valtias, jonka Shoguni aina visusti saattoi hallituksesta luopumaan jo nuorena ennenkuin hän oli ennättänyt miestyä Shogunivallalle vaaralliseksi. Mutta Shogunin täytyi kuitenkin muodollisesti saada virkansa ja valtansa Mikadolta, ollakseen kansan käsityksessä oikeutettu. Tätä omituista kaksinaisen hallitsijan tilaa kesti vuoteen 1867, jolloin shogunivalta länsimaisten suurvaltojen aikaansaamissa selkkauksissa lakkautettiin, ja mikado Mutsuhito, uuden Japanin perustaja ja nykyinen hallitsija, sai takaisin täyden hallitsijavallan sen nimelliselle kantajalle. Mainitun vuoden mullistuksista ja uudistuksista luetaan alkavaksi Japanin uusi aika »Meiji».

Shojo — Saduissa esiintyvä punakarvainen apinamainen olento.
Sotoba — hautapatsas.
Sûtra — Buddhan saarnat ja sananlaskut, sekä kertomukset B:n
aikaisemmista olemuksista.

Tabi — Japanilaiset puolisukat.
Taiko Hideyoshi — Katso: Hideyoshi.
Tengu — Pitkänenäinen vuorenpeikko.
Tennin — Buddhalainen enkeli.
Toritsu-Banashi — Vainajan Tuonelasta manaaminen kyseltäväksi.

Yaoya — Vihanneskauppias.
Yashiki — Daimyon asuinpaikka.
Yemitsu, Iyemitsu — Tokugawa hallitsijasuvun kolmas shoguni 1604-1651,
    japanilaisen valtakunnansulkujärjestelmän toimeenpanija.
Yen — Japanilainen raha, viiden markan arvoinen.
Yhteiskuntaluokat — Japanissa on vieläkin eri y., vaikka rajat ovat
    paljoa vapaammat kuin entisten säätyluokkain, joihin ne suhtautuvat
    seuraavasti: 1. Shinno — keisarin perhe ja suku. 2. Kuvazoku (=
    Perheitten kukka) — vastaa entistä hoviaatelia, sekä lääninherroja,
    Daimyo. 3. Shizoku (= kunnioitettavat perheet) — vastaa ent. sotilas
    säätyä, samurailuokkaa. 4. Heimin (yhteinen kansa) — talonpojat,
    käsityöläiset, kauppiaat.
Yoritomo — Shogunivallan perustaja, Minamoto-sukua.
Yoshitsune — Kuuluisa Japanilainen soturi, synt. v. 1159, Yoritomon
    velipuoli. Japanin kansan mielisankari.

[1] Exotica. Noveller och Studier från Japan (kirj. Lafcadio Hearn. Tekijän luvalla kääntänyt Karin Hirn. Muutamia tekijää koskevia tietoja esittänyt Yrjö Hirn. Tukholma 1901). Uusi kokoelma samalla otsakkeella ilmestyi 1903. V. 1904 painosta julaistua kirjaa »Spöken och drömmar från Japan» voidaan pitää kolmantena »Exotica» kokoelmana.

[2] Eräitä hauskoja näytteitä amerikkalaisissa sanomalehtimiespiireissä kiertäneistä Hearn-kaskuista on Konni Zilliacus esittänyt kirjotuksessaan »Ur en författares lif» Nya Pressenissä helmik. 2:lta p:ltä 1899.

[3] Vertaa niihin kirjeotteisiin, mitkä on julaistu Hearnin jälkijättöisen kirjan »The Romance of the Milky Way» London 1905 alkusanassa.

[4] Näin ollen nuo kolme lukua, pelkästään käännöksenä Kalevalankäännöksestä, on jätetty ottamatta Stray Leaves’in ruotsinkieliseen painokseen.

[8] Muinaistaruston olentoja, joitten arveltiin elävän vuorenhalkeamissa. Toiset niistä kuvattiin muodottoman pitkänokkaisiksi.

[9] Eräässä muinaistarinassa kerrotaan, että kun Toryoko, suuri runoilija, joka kasvatti Sugiwara-no-Michizané'ta (jolle nyttemmin Tennininä omistetaan jumalallista kunnioitusta), kerran keisarin linnasta Kyotossa lähtiessään kulki Ra-joo-mon nimisestä portista, ja ääneensä saneli seuraavan ikään sepittämänsä säkeen: »Kaunis ja kuulas on sää; — ja tuuli se nuoria pajunpäitä tuutii», tuossa tuokiossa syvä, ilkkuva ääni porttikäytävästä jatkoi runoa tälleen: »Sulanut tyhjään on jää; taas aallot ne rannan iki sammalia sukii.» Toryoko kääntyi katsomaan mutta ei ketään näkynyt. Ennätettyään kotiin hän kertoi oppilaalleen tapauksen ja toisti molemmat säkeet. Sugiwara-no-Michizané ylisti jälkimäistä säettä sanoen:

»Totta tosiaan: ensimäisen säkeen sanat ovat runoilijan sanoja, mutta jälkimäisen sanat ovat jumalallisen olennon!»

[10] »Vaikkakin olemme edistyneet korkealle luonnon auhtoasteen yli älyperäisessä työssä, emme ole päässeet yhtä korkealle siveydessä… Ei ole liikaa väitteessä että kansamme suuret joukot eivät ole kohonneet villikansojen siveysastetta korkeammalle, vaan päinvastoin monessa kohdassa vajonneet sitä alemmaksi. Siveellisyyden puute on nykyisen sivistyksen suuri häpeätahra… Koko yhteiskunnallinen ja siveellinen sivistyksemme on jäänyt barbaariselle asteelle… Olemme maailman rikkain kansa, ja kuitenkin on lähes kahdeskymmenesosa väestöstämme vaivaishoitolaisia ja kolmaskymmenesosa julkisia rikoksentekijöitä. Jos lisätään näihin ne rikoksentekijät jotka eivät joudu kiini, ja ne köyhät jotka elävät kokonaan tai osittain yksityisten armeliaisuudesta (johon tri Hawkesley'n mukaan yksin Lontoossa kulutetaan vuosittain seitsemän miljoonaa puntaa), niin voitte olla varmat siitä että enemmän kuin kymmenesosa väestöstämme on kuin onkin vaivaishoitolaisia tai rikoksentekijöitä». — (Alfred Russel Wallace.)

[12] Esim. Herbert Spencer: Principles of Psychology: »The Feelings» (= Tunteet).

[13] Tuollaista poissaolevan rakkaan henkilön hengelle katettua ateriaa kutsutaan Kagé-zen, suomennettuna »varjotarjotin». Zen sanaa käytetään myöskin merkitsemään lakkatarjottimelle katettua ateriaa, jolloin tarjotin on jalallinen, pienoispöydän kaltainen. »Varjoateria», olisi siis asiallisempi suomennos sanasta »Kagé-zen».

[15] Tästä johtuu puheenparsi henkilöstä joka kovin monta kertaa ilmottaa tulostaan: »Puhutpa kuin henkienmanaaja!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IDÄN ÄÄRELTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.