ELÄMÄNI TAIPALEELTA

Muistelmia

Kirj.

V. LOUNASMAA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.

SISÄLLYS:

     I. Lapsuuteni kodit.
    II. Koulussa.
   III. Pohjan perillä.
    IV. Joroisissa.
     V. Vääräkoskella.
    VI. Pari eläintarinaa.
   VII. Suomea oppimassa.
  VIII. Ensimäistä kertaa Ruotsissa.
    IX. Ylioppilaana.
     X. J.W. Snellmanin luona.
    XI. Alku.
   XII. Asevelvollisuuksia 1871.
  XIII. Liikkeen hoitajaksi vastoin tahtoani.
   XIV. Piirteitä koulutaistelusta.
    XV. Savonlinnan 400-vuotisjuhla ja "kansalliset kiitollisuudenvelat".
   XVI. Amore Proximi.
  XVII. Orijärven kaivoksessa.
 XVIII. Paino-olot 1870-luvulla.
   XIX. Sepät ja pajat.
    XX. Teatteri-muistoja.
   XXI. Kirkolliskokouksessa.

I.

LAPSUUTENI KODIT.

Lapsuuteni aikana oli minulla kaksi kotia: toinen Viipurin kaupungissa ja toinen maalla, kahdeksan virstan päässä kaupungista. Kesällä asuimme jälkimäisessä, muulloin edellisessä.

Viipurin varsinainen kaupunki oli silloin luja linnoitus, vahvojen vallien ympäröimä, joista nyt vain vähäinen osa meren puolella enää on seisomassa. Näillä valleilla on lapsuuteni muistojen maailmassa tärkeä sija, sillä kotitaloni oli jotenkin lähellä merenpuolista vallia, eikä myöskään kaukana siitä osasta varustuksia, joka halkaisi sen niemen, millä silloinen kaupunki sijaitsi. Kesällä ei ollut luvallista valleille nousta, ainakaan joka paikkaan; vahtisotamiehet ajoivat yrittäjät pois. Mutta enhän minä kesällä kaupungissa ollutkaan. Talvella ei valleja vartioitu yhtä tarkasti. Silloin olivat niiden rinteet lasten mieluisia mäenlaskupaikkoja, ja ahkerasti niitä sellaisina käytettiin. Syystalvella menivät vallikaivannot jäähän aikaisemmin kuin Salakkalahti ja tarjosivat siten aikaista tilaisuutta luistelemiseen. Keväällä puhkesivat kukat aikaisemmin kuin muualla vallien tuulelta suojelluilla ja päivänpuolisilla rinteillä, ja siellä oli lasten kukkatarha silloin.

Vastapäätä kotitaloani, kapean Keisarinkadun toisella puolella oli ja on vieläkin suomalaisen eli, kuten yleisesti sanotaan, "Suomen kirkon" kellokastari, joksi aikanaan on muodostettu yksi niistä torneista, mitkä kuuluivat kaupungin vanhimpaan linnoitukseen, joka ei ulottunut kauemmas kaakkoispuolella, ja joista torneista toinenkin vielä on seisomassa, "ympyriäinen torni" lähellä ruotsalais-saksalaista kirkkoa. Tuota kellokastaria minä suuresti kunnioitin, kun jo paitaressuna olin saanut tietää, kuinka vanha se oli. Se oli mielikuvitukseni keskipiste, satumaailmani kuningas. Ja kun kelloa siinä soitettiin, kuului sen jotenkin heikko ääni aavemaiselta, milloin se kirkollista virkaansa toimitti, ja pelottavan kaamealta, kun se ilmoitti tulipalon kaupungissa riehuvan. En muista tuossa tornissa lapsena käyneeni kuin yhden ainoan kerran ja silloinkin luvattomasti. Sen portaat olivat jyrkät ja ränstyneet, jonka tähden kiellettiin lapsia sinne menemästä.

Vähän matkan päässä kellokastarista on mainittu "Suomen kirkko", entinen mustamunkkien luostari, joka lapsuuteni aikana oli jokseenkin samassa kunnossa kuin nyt. Ympäristö vain on nyt siivompi. Silloin oli kirkon takana laaja alue mitä kurjimmassa tilassa. Se lienee ennen ollut ainakin osaksi luostarin puutarhana, ja joitain rakennuksiakin näkyy siellä olleen, koska siellä täällä oli perustuskivi-kasoja. Multa oli arvattavasti käytetty viereisen vallin vahvistamiseen, sillä paljaina törröttivät kiviroukkiot ja kallionkielet. Mutta siinä tilassa, missä tämä alue silloin oli, tarjosi se oivallista leikkipaikkaa varttuneemmille poikaviikareille, siellä kun oli hyvä tilaisuus käydä intiaani-sotaa, esiintyä rosvoina tai turkkilaisina. Kirkon lähintä taustaa, joka oli tasoitettu ja siivo, käytettiin kesäisin ja syksyisin koulupoikien pallonlyöntikentäksi.

Kotikartanomme oli aikaisimpina lapsuuteni vuosina alaltaan jotenkin pieni. Mutta sittemmin yhdistettiin siihen naapurilta ostettu puisto, jossa kasvoi suuri joukko hedelmäpuita ja -pensaita, enimmäkseen omenapuita monta eri lajia. Tämä puisto oli sitten minun ja toisen naapuritalon poikain mieluisin olinpaikka. Keväällä siellä puuhattiin puhdistus- ja multaustöissä, talvella sinne tehtiin lumi-ukkoja ja lumilinnoja, syksyllä hedelmiä poimittiin ja syötiin, puissa kavuttiin, lankunpäistä majoja rakennettiin.

Äitini oli hyvin heikko. Ei häntä tietääkseni vaivannut mikään erityinen tauti, yleinen heikkous vain. Harvoin kävi hän ulkona, vielä harvemmin vieraissa, ja aniharvoin oli meillä vieraita. Hän nukkui, mitään vaivoja kärsimättä, kuoleman uneen jouluaattona 1855 minun ollessani 12-vuotias. Hellä äiti hän oli ja rakkaana hän muistossani elää.

Isä oli lapsuuteni aikana terve ja reipas mies, mutta kaupungissa virkatoimissa ollessaan alituisessa työssä. Kun ei ollut hovioikeudessa, istui hän työpöytänsä ääressä, kirjoitellen tai asiakirjoja lukien, aamuvarhaasta iltamyöhään. Työhuoneen ovi oli aina suljettuna, ja kun se avattiin tuli vastaan sakea savupilvi, sillä ahkerasti isä piippua poltti.

Koko perhe oli harvoin koossa muulloin kuin atrioidessaan sekä sunnuntai- ja pyhäpäivinä isän saarnaa lukiessa.

Lapsia oli meitä neljä poikaa, joista kuitenkin nuorin, minua kolme vuotta nuorempi, kuoli jo viiden vuoden ikäisenä. Vanhin, Oskar, oli minua seitsemän vuotta vanhempi ja siis aika mies minun rinnallani, jotenka hän pysyi minulle jotenkin vieraana. Toisen veljeni Fredrikin ja minun välillä ei iän eroa ollut täyttä kahta vuotta. Mutta ei hänestäkään ollut minulle toveriksi, sillä hän oli aina hyvin hiljainen ja umpimielinen, ei leikkinyt koskaan, luki ahkerasti läksyjään ja satukirjoja sekä myöhemmin romaaneja. Minä olin vilkasluontoinen, pian läksyt suoritin ja ulos riensin kun vain pääsin.

Jokapäiväiset toverini olivat naapuritalon kaksi poikaa, Aksel ja Viktor Ahrenberg, vanhempi niistä sangen vallaton, mutta hyväsydäminen miehen-alku. Hän se kujeet keksi ja sai usein selkäänsä isältään. Hänellä oli taipumus teknillisiin töihin, ja kun siihen aikaan sähkölennätinlaitos oli uutta maassamme, niin oli sentapainen laitos myös hankittava meidän ja Ahrenbergin talon välille. Mutta hyvin yksinkertainen johto siitä tuli. Seililankaa myöten vedettiin toisella langalla paperilappu, johon sähkösanoma oli kirjoitettu, toisesta päästä toiseen. Mieluinen ajanvietto oli katoilla oleskeleminen, mistä maailmaa avarammalta nähtiin. Kumma kyllä ei kukaan meistä niskaansa taittanut.

Rapatila oli vanhempieni maatilan nimi. Mutta ennen, kuin rupean siitä ja olostani siellä kertomaan, tahdon mainita, kuinka tämä maatila, niinkuin kaupunkitalokin, meidän omaksi joutui.

Äitini isä, majuri G. Aminoff, oli hyvin omituinen mies, ylpeä, itsepäinen ja oikullinen. 1808-09 vuosien sodassa oli hän palvellut majoitusmestarina Savon prikaatissa, mutta sodan päätyttyä ruvennut maanviljelijäksi ja sahaliikkeen harjoittajaksi, ja hyvin rikkaana häntä pidettiin, rikkaimpana koko Savossa. Isäni oli sepänpoika Oulusta. Kun hän äitiini tutustui ja rakkaus heidän kesken syttyi, oli isäni v.t. tuomarina siinä tuomiokunnassa, mihin kuului myöskin Joroisten pitäjä, jossa majurin "hovi" sijaitsi. Majuri oli nuoreen tuomariin mieltynyt ja suostui hänet vävykseen ottamaan, mutta sillä jyrkällä ehdolla, että saisi hänet adopteerata ja siten aatelissäätyyn ylennetyksi. Isäni löi tuon ehdon leikiksi, sanoen myöntyvänsä, jos aatelisnimekseen saisi erään mainitsemansa hyvin ruman nimen - Mutta majuri raivostui ja ajoi pellolle mokoman aatelisarvoa halveksivan ja pilkkaavan miehen. Eikä mitenkään leppynyt; ei antanut suostumustaan tyttärensä naimiskauppaan. Ja siihen aikaan oli isän suostumus välttämätön, lain mukaan kun nainen ei saanut mennä naimisiin ilman isänsä tai muun naittajansa lupaa. Täysvaltaiseksi pääsi naimaton nainen silloin vain erityisen anomuksen ja hallitsijan armon kautta. Tähän keinoon turvautui äitini, pääsi täysvaltaiseksi ja meni naimisiin vastoin isänsä tahtoa. Missä vihkiminen tapahtui, sitä en muista kuulleeni.

Isäni haki ja sai kanslistinviran Viipurin äsken perustetussa hovioikeudessa. Nuori pariskunta asettui siis Viipuriin. Heidän siellä jonkun aikaa elettyään, toi sen talon pihalle, missä he vuokralla asuivat, majurin tallirenki kaksi kaunista hevosta, jotka majuri oli vävylleen ja tyttärelleen lähettänyt. Ukko oli katumapäälle joutunut ja ryhtyi tällä omituisella tavalla sovintoa hieromaan. Mutta miten elättäisi pienipalkkainen ja varaton virkamies kahta hevosta sekä suorittaisi muut niiden pitämisestä aiheutuvat kustannukset, ja mitä noilla hevosilla tehtäisiin? Tallirenki sai viedä ne takaisin sinne, mistä olivat tulleet. Vaan jonkun viikon kuluttua ilmautui samainen tallirenki hevosineen jälleen, ja tällä kertaa tuli vaunutkin sekä majurilta kirje, jossa ilmoitettiin, että majuri korvaa sen, mitä hevosten pitäminen maksaa. Isäni vastasi kirjeeseen, huomauttaen kuinka turhaa tuommoinen peli oli, kun hän ei hevosia tarvinnut, ei voinut niitä käyttää. Tuli toinen kirje; käskettiin ostaa talo kaupungissa ja kesäasunnoksi maatila lähellä kaupunkia. Tarpeelliset rahat saataisiin. Ei auttanut muu: talo ostettiin ja maatila myös, ja nyt olivat hevosetkin tarpeen. Sovinto oli rakennettu ja kehittyi helläksi väliksi.

Rapatila on paikalleen osattu nimi. Ei liene rapakiveä monen tilan alueella niin viljalta kuin siellä on. Lähellä kartanoa oleva jotenkin laaja ja korkea vuori on pelkkää rapakiveä, paikoittain niin murenevaa, että lapsikin voi sitä sormillaan louhia. Samaa lajia ovat useimmat kivet metsissä ja ahoilla. Porrasten laittaminen mainitun vuoren ja erään hyvin ison kiven kylkiin oli yksi mielitöitäni.

Peltoja oli Rapatilassa silloin jotenkin vähän. Paras tulolähde oli noin virstan pituinen ja yhtä leveä mustamulta-niitty, mikä ulottui läheltä kartanoa likelle Suomenvedenpohjan rantaa, mistä sen eroitti vain kapea laidunmaa. Tämä niitty kasvoi rehevää ja korkeata heinää, vaikka sitä ei vielä koskaan oltu viljelty ja vain osaksi oli ojitettu. Koko ala on varmaankin lahden vanhaa pohjaa, jotenka vesi muinoin on noussut sen paikan lähettyville, missä kartano seisoo peltojen ympäröimänä. Jälkeensä on Vellamo jättänyt suuren joukon tavattoman isoja ja kirkasvesisiä lähteitä. Ja näiden ympärillä, ojien varsilla ja muuallakin kasvoi runsaasti mesimansikoita, koreimpia ja makeimpia mitä olla voi.

Kartanon päärakennus seisoo kalliolla, jolta rappuset johtivat vanhojen, tuuheain puiden varjostamaan, marja- ja ruusupensaiden sekä muiden kukkakasvien kaunistamaan puutarhaan. Ja tämän tarhan takapäässä oli minulla erityinen ala, missä omin mielin sain raataa, käytäviä laittaa ja istutuksia hoitaa. Toinenkin samallainen alue oli minulla hevostallin takana. Olin lapsena niinkuin myöskin nuorukaisena ja miehuuteni aikana ahkera puutarha- tai oikeastaan puistotyön tekijä. [Kun v. 1890 kävin Rapatilassa näyttääkseni pojalleni lapsuuteni rakkaat leikkipaikat, oli puutarha kokonaan hävitetty ja vasikkaha'aksi jätetty. Minne minä olin tuon toisen erityispuutarhani raivannut, siellä seisoi nyt uusi navetta. Tämä hävitys teki minuun niin masentavan vaikutuksen, että kaikki muut paikat jäivät katselematta, muutaman minuutin kuluttua kun läksin paluumatkalle.]

Vaikka kartano on niin kaukana lahden rannasta, kuin mainitun niityn pituus osoittaa, oli päärakennuksen ikkunoista ja sen tilavalta verannalta kuitenkin hyvin kaunis näköala. Suomenvedenpohjan selkä näkyi leveänä hopeavyönä, jota myöten Saimaan kanavalle pyrkiviä ja sieltä tulevia aluksia taajaan liikkui. Peltoja ympäröi kolmelta puolelta tuuhea metsä, jonka keskeltä yllä mainittu korkea vuori kohosi, eikä näköalaa suinkaan rumentanut niityn vihanta meri.

Yhtä ahkera kuin isäni kaupungissa ollessamme oli virkatoimissaan, yhtä uuttera maamies oli hän maalle päästyään. Jo aamulla varhain lähti hän ulos, lapio olalla ja kirves kädessä. Milloin korjaili ojia, milloin raivasi pensaita tai liikoja puita pois niityltä, milloin mitäkin puuhaili. Kun hän kerran oli kyntämässä maantien varrella olevalla pellolla, kysyi häneltä eräs muualta tullut talonpoika, oliko "asessyöri" kotona. Isä vastasi: "tässä hän on". Mutta talonpoika, luullen kyntäjän pilaa laskevan, suuttui pahanpäiväisesti. Oli syntymäisillään tappelu, vaan onneksi todellisuus sitä ennen talonpojalle selvisi.

Pensaiden raivaamisessa minä ja Fredrik veljeni usein isää avustimme. Miehen kirvestä en jaksanut heiluttaa, mutta minulle oli teetetty pienempi kirves.

Ongella kävi isä joskus poikiensa kanssa. Lähdettiin anivarhain päivän noustessa, ja paras onkimapaikka oli kahden pienen saaren, Kakskiven ja Ykskiven ympäristö. Ennen kuin väljille vesille päästiin oli vene vaivalla soudettava tiheän kaislikon läpi, joka rannasta alkaen jotenkin pitkälle ulottui. Uimapaikaksi oli tämä liejuinen kotiranta hyvin sopimaton, jonka tähden useimmiten käytiin uimassa naapuritalon, Kaukolan, rannassa, minne matka ei ollut sanottavasti pitempi.

Viimeistä kesää Rapatilassa asuessamme olin kolmetoista-vuotias ja omasta mielestäni jo aika mies. Silloin oli meillä veljeksillä oma purjevene, jota ahkerasti Suomenvedenpohjalla viilettelimme, joskus kaupunkiin asti. Ja silloin oli minulla myöskin oman varteni mitan mukaan tehty viikate, jolla otin osaa heinäntekoon ja erityisesti niitin heinän eräältä aholta. Ahoheinien korjaamisessa oli Fredrik veljeni avullisena. Ne koottiin eri pielekseksi ja myytiin isälle käypähinnan mukaan.

Jo toista vuotta oli äiti haudassa maannut. Isä ei enää viihtynyt
Rapatilassa. Se myytiin keväällä 1858.

II.

KOULUSSA.

Milloinka alkoi kotikoulu, jossa äiti oli opettajana, sitä en osaa sanoa, enkä liioin mitä opetusjärjestelmää siinä noudatettiin. Sen vain muistan, että ruotsia lukea osasin ja vähän kirjoittaakin, kun 7-vuotiaana kouluun jouduin.

En ollut mitään koulua sitä ennen nähnyt, ja kammottava mielikuva minulla mokomasta laitoksesta oli. Kun huomenna oli ensimäinen kerta kouluun mentävä, näin yöllä unta, että minut vietiin isohkoon huoneeseen, jonka sisusta kauttaaltaan oli kiiltävällä staniooli-paperilla verhottu, seinät, katto, lattia ja kaikki huonekalut. Niin liukas oli lattia, että lankesin nenälleni.

Minut pantiin neiti S.E. Lindebergin pikkulasten kouluun. Se sijaitsi siinä pienessä kivirakennuksessa, mikä, vaikka se epäilemättä on Viipurin vanhimpia taloja, vielä seisoo paikallaan vastapäätä katolilaista kirkkoa sen kapean ja jyrkkämäkisen poikkikadun, Vesiporttikadun varrella, joka Kuningattaren- eli Katariinankadulta vie alas Karjakadulle. Rakennus on kahden kerroksen korkuinen, mutta asuinhuoneita on vain yläkerrassa: sali, jonka ikkunat ovat pihan puolella, salin takana kaksi huonetta, kummassakin ikkuna kadulle päin, puusta kyhätyn rappukäytävän vieressä puolipimeä keittiö ja saman käytävän toisella puolella — ainakin silloin — kauheasti haiseva hyyskä, joka tuoksuansa laajalle levitti. Salissa oli koulu, toisessa huoneessa asui neiti Lindeberg itse ja toinen oli vuokrattu kahdelle kimnasistille, jotka sinne ja sieltä kulkivat koulusalin kautta.

Opetusaineina olivat sisäluku, laskennon alkeet, kaunokirjoitus, pieni katkismus; muita en muista. Tarpeetonta on mainita, että opetus kävi ruotsiksi, arvattavasti sillä kuuluisan hyvällä kielellä, jota "Viipurin ruotsiksi" sanottiin. Mutta eräässä poikkeustapauksessa tuli oppilaiden puhua saksaa. Milloin tunnilla tahtoi päästä ulos, täytyi lausua: "Erlauben sie mir heraus?"

Neiti Lindeberg oli jotenkin pitkä ja hyvin laiha, silloin ehkä 35 vuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin painunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina oli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama käsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden niskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on mieleeni painunut. Muuten pidettiin neiti Lindebergiä taitavana lasten opettajana silloisen mallin mukaan. Ja että hän oli jalo nainen, sen osoitti hän esim. sillä, että, vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen erään turvattoman orpopojan. [Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta sittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa, testamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen Taideyhdistykselle.]

Tässä yhteiskoulussa olin kaksi vuotta. Merkillistä kyllä en silloisista koulutovereistani ainoatakaan muista näöltään enkä nimeltään. Utukuvana vain häämöittää eräs punatukkainen tyttö.

* * * * *

Siirryin sitten n.s. "Ståhlbergin kouluun", jonka oli perustanut Viipurin kimnaasin silloinen rehtori K.H. Ståhlberg, mutta jonka johtajana nyt oli pastori K.H.J. Ignatius, tunnettu toimittamistaan "Lukemisista Suomen kansalle". Tämä yksityinen koulu vastasi osaksi silloisia valtion alialkeiskouluja, mutta sen ohjelma oli kaiketi laajempi, koska oppilaat, suoritettuaan siinä kaksivuotisen kurssin, pääsivät suoraan kimnaasin toiselle luokalle. Kimnaasinko? kysynee lukija kummastellen. Niinpä niin. Viipurissa olivat siihen aikaan ylialkeiskoulun neljä luokkaa ja kimnaasin kolme luokkaa yhdistettyinä seitsenluokkaiseksi opistoksi, jolla oli kimnaasin nimi ja arvo. Toista samallaista opistoa ei maassamme ollut, sillä muualla olivat ylialkeiskoulut ja kimnaasit erillään.

Ståhlbergin koulu sijaitsi pastori Ignatiuksen tahi oikeastaan hänen poikansa omistamassa pienessä talossa Vahtitornikadun varrella, lähellä kaupungin vanhaa tuomiokirkkoa, joka silloin oli ja valitettavasti vielä nytkin on venäläisen sotaväen muonamakasiinina. Koulun hallussa oli yksi ainoa huone, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni, mutta nykyisen kouluhygienian sääntöjen mukaan oli aivan liian ahdas noin 30-lukuiselle oppilasjoukolle. Eteinen kyllä oli olemassa, mutta sitä ei käynyt lämmittäminen, jonka vuoksi oppilaiden päällysvaatteetkin saivat oleskella tuossa ahtaassa kouluhuoneessa. En muista että huoneen ikkunoita koskaan olisi välitunneilla avattu ilmanvaihtoa varten, eikä seinissä siihen maailman aikaan mitään ilmaläpiä ollut. Raitista ilmaa ei kouluhuoneeseen siis päässyt muulla tavoin kuin ulko-oven kautta, milloin se avattiin. Ja johtaja itse, jolla oli useimmat tunnit koulussa, oli — keuhkotautinen. Sellaiseen kouluun tuskin kukaan tätä nykyä lastansa panisi. Mutta Ståhlbergin koulussa istui silloin virkamiesten ja varakkaiden liikemiesten poikia, joita ei tahdottu panna alialkeiskouluun, missä he muka joutuisivat huonoon seuraan. Terveys-oppi ei vielä ollut jalansijaa saanut. Vaan terveinä Ståhlbergin koulun oppilaat pysyivät, eivätkä tietääkseni yhteenkään heistä keuhkotaudin-basillit pystyneet.

Opetusvälineitä ei koulussa muistaakseni ollut muita kuin solakka rottinki, jonka toinen pää oli kädensijaksi kierretty, ja joka tämän kädensijan nojassa riippui keskelle peräseinää lyödystä naulasta, ollen siten aina oppilaiden silmäin edessä rangaistuksen uhkana, ahkeruuteen ja tottelevaisuuteen kehoittajana. Usein ei sitä tarvinnut käyttää; sen pelkkä läsnäolo vaikutti tehokkaasti.

Opetus kävi sen ajan tavalliseen tapaan: läksyt luettiin ulkoa ja papatettiin opettajalle vuoron mukaan. Ei tullut kysymykseenkään, että opettaja läksyä valmistaisi tai luetun sisällystä selittäisi. Jotka eivät ymmärtäneet, mitä olivat lukeneet — ja niitä olivat useimmat —, he jäivät sitä käsittämättä. Kova pala oli varsinkin iso katkismus kysymyksineen ja vastauksineen. Moni sai saman läksyn moneen kertaan uudestaan, kunnes sanat oikeassa järjestyksessä suusta sujuivat, älykoppaan silti tunkeutumatta. Surkeata tosiaan on ajatella silloista kouluopetusta, kun lasten aivoja vaivattiin pelkällä ulkoluvulla eikä heidän käsityskykyänsä yritettykään kehittämään. Etenkin koulun alimmilla asteilla oli tuo opetustapa jotenkin hedelmätön.

Käydessäni Ståhlbergin koulua syttyi suuri itämainen sota. Viipurissa oli paljon venäläistä sotaväkeä, joka talossa joukko sotureita majoitettuna. Koulupojatkin joutuivat sotaiselle tuulelle, ruveten sotaleikkejä harjoittamaan. Ja meillä Ståhlbergiläisillä oli mainio harjoituskenttä: yllä mainitun entisen tuomiokirkon aukea ympäristö ja sen vieressä oleva kallionkieli, jonka yläpuolella kellotorni seisoo. Talvella rakennettiin tuolle kallionkielelle vahva lumilinna, jonka omistamisesta ahkerasti ja uljaasti taisteltiin, oppilaat kun jakautuivat kahteen ryhmään: venäläisiin ja vihollisiin. Minä olin venäläisjoukon päällikkö. Taisteluissa oli minulla sapeli vyöllä ja pukeutunut olin erään toverin "kaprokkiin", joka oli varustettu pystykauluksella ja siten upseerin pukua muistutti. Kuumia nuo taistelut usein olivat, jopa vertakin joskus vuosi.

Mainitsematta en voi olla, että minä toista vuotta puheena-olevassa koulussa ollessani toimitin kerran kuukaudessa ilmestyvää käsinkirjoitettua sanomalehteä, jota halukkaasti luettiin koulutoverieni piirin ulkopuolellakin, kunnes kukin numero oli käynyt niin repaleiseksi, ettei sitä enää lukea voitu. Tämä lehti sisälsi muun hyvän ohessa virallisia kertomuksia merkillisimmistä "taisteluista Kellotornivuorella" ja luettelot urhoollisimmille sotureille annetuista kunniamerkeistä.

* * * * *

Kimnaasiin tulin v. 1855, siis 11-vuotiaana, kuten yllä mainitsin, suoraan toiselle luokalle. Kimnasisteilla oli siihen aikaan univormu: tummansinisestä verasta tehty puku, nutussa mustasamettinen pystykaulus ja kaksi riviä lyyran kuvalla koristettuja kullattuja nappeja. Arvaa sen, miten kahden kyynärän pituisen poikanaskalin rinta paisui, kun hän sai noin komeaan asuun pukeutua ja kimnasistin arvonimeä kantaa, joka onni ei tullut muiden samanikäisten Suomen poikain osaksi, kuin niiden, jotka Viipurissa koulua kävivät, sillä muuallahan pääsi kimnasistiksi vasta ylialkeiskoulun suoritettuaan ja siis 15:nnen ikävuoden korvissa. Ei tuota pukua kuitenkaan arki-elämässä kulutettu; sitä käytettiin vain vieraissa käydessä, tutkinnoissa ja muissa juhlatilaisuuksissa.

Opetusohjelmakin Viipurin kimnaasin alaluokilla poikkesi siitä lukujärjestyksestä, jota ylialkeiskouluissa noudatettiin. Venäjän kielellä oli edellisillä paljoa suurempi sija. Toisella luokalla luettiin venäjäksi yleistä historiaa ja kolmannella maantietoa. Läksyksi annettiin kulloinkin kymmenkunta riviä, jotka tietysti ulkoa luettiin. Ei opettaja läksyä antaessaan eikä sitä kuulustellessaan selittänyt, mitä nuo rivit tiesivät, ja aniharva oppilas niistä omin voimin selvän sai. Mitä hyötyä tästä historian ja maantiedon opetuksesta siten oli, on helppo arvata, eikä oppikirjoista lukuvuoden kuluessa monta sivua ehditty suorittaa. Minä osaan vieläkin ulkoa lasketella muutamia lauseita venäjänkielisestä historian oppikirjasta, mutta niiden sisällys selvisi minulle vasta myöhemmällä iällä, ja kuitenkin oli minulla ollut venäläinen "niänjkä" eli lapsenhoitaja, [Lapsuuteni aikana oli Viipurissa tapana n.s. "paremmissa perheissä" pitää venäläisiä, enimmiten Muolan pitäjän Kyyrölän kylästä kotoisin olevia tyttöjä lapsenhoitajina, ei muka oikeastaan sen vuoksi, että lapset oppisivat puhumaan venättä, vaan sitä varten, että he, totuttuaan ääntämään tuota vaikeata kieltä, sitten helpommin oppisivat muita vieraita kieliä puhumaan.] jotenka venäjän puhekieli ei ollut minulle koulussa ollessani vieras.

Tärkeänä välikappaleena opetuksessa ja kurinpidossa tämän koulun alimmilla luokilla oli n.s. "klobba", tukeva koivunvirpi-putsukka, jommoinen aina oli luokkahuoneessa, tavallisesti opettajan pöydällä. Kämmenille sillä lyödä läimähytettiin. Ei sitä kaikki opettajat käyttäneet; mutta joukossa oli sen ahkeriakin käyttäjiä, ja moni laiska, kovapäinen tahi pahankurinen oppilas sai tuontuostakin kokea virpien notkeutta ja omien kämmeniensä ihon kestävyyttä. Ahkerin putsukan heiluttaja oli historian ja maantiedon opettaja. Kun hän oli pahalla tuulella, antoi hän oppilaalle, jonka oli seinäkartalla jotain paikkaa osoitettava, putsukan käteen kartan luo lähtiessä, ja jos tehtävä ei onnistunut, oli klobba ja kämmen kohta opettajalle ojennettava. Mutta klobbaa ei sentään pahasti pelätty. Kammottavampia olivat ne hurjat tukkapöllyt, joihin joku opettaja kiivastuessaan ryhtyi saaden kouraansa koko tukun onnettoman uhrinsa hiuksia. Ja vielä raa'empiakin rangaistukin käytettiin. Niinpä muuan opettaja kerran tarttui erään oppilaan housujen pulleimpaan kohtaan ja heitti hänet suin päin mustaa taulua vastaan. Ihme vain, ellei tuo poika-parka siitä mitään ruumiinvikaa saanut.

Oppilaiden suosikki oli latinan opettaja, tunnettu runoilija J.G. Leistenius. Hän oli leikkisä mies, kuten hänen runoelmansakin osoittavat, ja leikkisä oli hänen opetustapansakin, Klobbaa hän muistaakseni ei koskaan käyttänyt, vaan hänellä oli omat rangaistustemppunsa. Lievin rangaistus oli "stut på magen" (tolloa vatsalle). Se suoritettiin siten, että hän otti rangaistavan polvilleen, painoi hänen takaraivonsa toisen käsivartensa nojaan Ja köykäisellä kädellä taputteli vatsaa. Toinen rangaistusaste oli "suutarina olo" ja kolmas "räätälinä olo". Luokkahuoneessa olevassa kaapissa, jossa säilytettiin oppilaiden kirjoitus- y.m. tarpeet, oli kaksi osastoa päällekkäin. Suutariksi tuomittu pantiin alaosastoon ja räätäliksi tuomittu nostettiin yläosastoon, ja siellä he saivat asianmukaisessa asennossa istua tunnin loppuun asti. Näin rangaistut olivat häpeissään, sillä he joutuivat koko luokan naurun alaisiksi, ja varmaa on, että nämä rangaistukset vaikuttivat tehokkaammin kuin klobban iskut. Erityisissä tapauksissa käytti Leistenius toisia rangaistuskeinoja. Huomattuaan kerran, että eräs luokan viimeisellä penkillä istuva, pahasti änkyttävä oppilas "lunttasi" (salaa luki läksyä kirjasta), kysyi hän, mikä kirja oppilaalla siellä oli auki. Tämä vastasi: "De ä' min bib-bib-bib-liska" (se on Piplian historiani). "Tuo se tänne." Se tuotiin, mutta olikin Strelingin latinan kielioppi. Rangaistukseksi asetettiin syyllinen seisomaan mustan taulun eteen, kirja ylöspäin ojennetussa kädessä, ja milloin Leistenius merkin antoi, tuli pojan lausua: "De här ä' min bib-bib-bib-liska."

Uskonnon opettajana oli eräs korkeasti oppinut, mutta tavattoman hajamielinen ja hyvin likinäköinen filosofian tohtori. Kun hänen, voidakseen seurata oppilaan läksyn latelemista, täytyi pitää kirjaa aivan nenänsä alla, ei hän nähnyt, että oppilaskin luki läksyn suoraan kirjasta, ja se oli sääntönä. Kuria luokalla ei samainen tohtori ollenkaan osannut pitää. Oppilaat tekivät hänen tunneillaan juuri mitä tahtoivat. Oikein harmittaa muistellessa sitä hävytöntä peliä, mitä oppilaat pitivät tuon hyväntahtoisen, mutta opettajan toimeen kerrassaan kykenemättömän miehen kanssa.

Oppilaita oli suomen-, ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisistä kodeista. Kirjava joukko siis. Suomea kaikki osasivat, niinkuin lapset yleensä Viipurissa silloin ja nytkin. Mutta opetuskielenä oli vielä ruotsi kaikissa Suomen valtion kouluissa. Useat niistä oppilaista, joilla oli toinen kotikieli kuin ruotsi, erosivat jo aliluokilta, tuo vieras koulukieli kun tuotti heille niin suuria vastuksia ja ehkäisi heidän edistyksensä. Kun minä tulin toiselle luokalle, istui siellä viimeisenä luokalle jääneistä oppilaista noin 15-vuotias nuorukainen Ilvonen. Vaivoin oli hän, vaikka ei suinkaan ollut hengenlahjoiltaan heikoimpia, päässyt ensimäiseltä luokalta ja toiselle luokalle olisi hän jäänyt kolmanneksi vuodeksi, ellei keväällä olisi merelle mennyt. Suomenkielisistä kodeista lähteneistä luokkatovereistani yksi ainoa jaksoi ponnistaa yliopistoon asti, runoilija Aleks. Rahkonen.

Kimnaasi sijaitsi kaksinkertaisessa valtion omistamassa kivirakennuksessa Karja- ja Mustamunkkikatujen kulmassa, aivan likellä n.s. Ympyriäistä tornia, joka nyt seisoo erillään keskellä nykyistä kauppatoria, mutta silloin liittyi kaupunkia ympäröivään varustusvalliin. Luokkahuoneet olivat yläkerrassa ja tarpeeksi tilavat, vaikkapa eivät vastanneetkaan nykyajan vaatimuksia. Alakerrassa olivat kirjastohuone sekä rehtorin ja yhden opettajan asunnot.

Kauan en saanut tällä erää kimnasistina olla, kaksi vuotta vain. Tapahtui nimittäin v. 1857 se suuri mullistus, että Viipurin seitsenluokkainen kimnaasi lakkautettiin ja sen sijaan perustettiin tavallinen neliluokkainen ylialkeiskoulu ja kolmiluokkainen n.s. siviilikimnaasi paroni K. von Kothenin keksimän kaavan mukaan. Alenin siten kimnasistista pelkäksi koulupojaksi jälleen.

* * * * *

Kolmannen luokan kurssit lakkautetussa kimnaasissa ja uudessa ylialkeiskoulussa eivät täydelleen vastanneet toisiaan. Jälkimäisessä oli tällä luokalla luettava enemmän historiaa ja geometriaa kuin mitä edellisessä oli suoritettu, Näin ollen eivät samaisen kimnaasin kolmannen luokan oppilaat voineet suoraa päätä päästä ylialkeiskoulun neljännelle luokalle. Heidän oli kesällä luettava lisää noita aineita ja syksyllä suoritettava tutkinto niissä. Mutta tämä oikeus myönnettiin vain kahdelle oppilaalle, joista minä olin toinen. Sitä katsottiin puolueellisuudeksi, ja se pisti vihaksi. Miksi ei suotu samaa oikeutta kaikille niille oppilaille, jotka, jos koulu-olot olisivat pysyneet entisillään, olisi neljännelle luokalle ylennetty? Tämäkö seikka vai pelkkä laiskuusko sen vaikutti, että minä en viitsinyt noita kesäläksyjä kunnollisesti lukea, siihen kysymykseen en osaa vastata. Vaan seuraus oli, että tutkinnossa sain repposet ja siis jouduin entisten luokkatoverieni seuraan uuden koulun kolmannelle luokalle. Ainoastaan tuo toinen etuoikeutettu pääsi neljännelle.

Kun mainitsen, että uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi tuli lehtori K. V. Ahrenberg, niin se tietää, että tämän koulun johto joutui etevän ja tarmokkaan koulumiehen käsiin. Koulussa vallitsi erinomainen järjestys, vaikka "klobba" oli jäljettömiin hävinnyt. Rehtorin pelkkä esiintyminen hillitsi rajuimmatkin metelöitsijät ja hänen terävä katseensa sai laiskatkin ponnistamaan voimiaan. Hänen katseessaan oli ikäänkuin tenhovoima, peloittava ja käskevä. Opetustavassakin tapahtui huomattava muutos. Ahrenberg itse oli johonkin määrin uuden ajan pedagoogi. Hän sai oppilaansa harrastamaan opettamiaan aineita, ja hänen ponteva persoonallisuutensa ja esimerkkinsä vaikuttivat nähtävästi muihin opettajiin, joista useat olivat samat kuin vastaavilla luokilla entisessä kimnaasissa. Hedelmätön ja kuolettava ulkoluku supistui vähempään määrään. Opettajat eivät enää olleet pelkkiä läksyn kuulustelijoita, vaan ainakin koettivat tehdä opetusta elävämmäksi. Niinpä esim. tuo edellä mainittu hajamielinen tohtori, joka nyt opetti suomen kieltä, teki parastaan selittääkseen kolmannen luokan oppilaille vastaavat säännöt ja sananmuodot muissa suomensukuisissa kielissä, jopa turkinkin kielessä.

Koulu oli muistorikkaassa rakennuksessa, entisessä piispantalossa, joka sylenpaksuisine ulkoseinineen ja syvine ikkuna-komeroineen joka hetki muistutti, että oltiin historiallisella pohjalla. Ensimäisen luokan hallussa, se kun oli suurin, oli avara sali ja kolmannenkin luokan huone tarpeeksi tilava; mutta muut luokkahuoneet olivat jotenkin ahtaat. Mitään erityistä opettajain huonetta ei ollut, vaan oleskelivat he välitunnilla ensimäisen luokan salissa, pihanpuolisen ikkunan komerossa ja sen läheisyydessä. Eteistä ei myöskään ollut. Päällysvaatteet ripustettiin toisen ja neljännen luokan huoneisiin, joista toinen oli kouluhuoneiston toisessa ja toinen sen toisessa päässä, siis ahtaimpiin huoneisiin, joka epäkohta valitettavasti ei ollut vältettävissä.

Neljäs luokka oli oikeastaan kaksivuotinen, mutta saattoi sen läväistä yhdenkin vuoden työllä, ja se onnistui minulle, epäilemättä sen vuoksi, että kaksi vuotta kolmannella luokalla istuessani olin saanut tukevan perustuksen.

* * * * *

Tulin nyt uudestaan kimnasistiksi, ja tällä kertaa sellaiseksi, joka täydellä oikeudella voi tuota korkeata arvoa kantaa. Mutta omituista laatua oli tämä kimnaasi, jommoisia kenraali v. Kothen, ollessaan senaatin kirkollistoimituskunnan päällikkönä, oli saanut perustetuksi, kaksi, toisen Viipuriin ja toisen Hämeenlinnaan.

Näiden opistojen erityinen tarkoitus oli virkamiehen alkujen valmistaminen hallinnon toimiin. Vanhat klassilliset kielet, latina ja kreikka, oli ohjelmasta poistettu ja niiden sijaan määrätty suurempi tuntimäärä venäjän, ranskan ja saksan kielille sekä luonnontieteille ja matematiikalle. Luettiin, paitsi eläin- ja kasvitiedettä, myöskin kemiaa, geologiaa ja geognosiaa. Lainoppikin oli opetusalueena, oppikirjana J. Ph. Palménin "Juridisk handbok för medborgerlig bildning".

Uutuutena kieliopetuksessa oli, että ranskan kielen opetus tapahtui ranskaksi. Opettajaksi oli hankittu aitoranskalainen, ranskalaisesta Sveitsistä kotoisin oleva I.A. Perret, joka alussa ei osannut ruotsia juuri ollenkaan ja sittemminkin, kun jo kutakuinkin oli perehtynyt tähän kieleen, opetuksessa parhaasta päästä käytti omaa kieltään ja vähitellen totutti oppilaitakin sitä puhumaan. Lienee ollut tarkoitus, että samaa järkevää tapaa noudatettaisiin muidenkin kielten opetuksessa, mutta siitä ei tullut mitään.

Yleensä oli tässä opistossa hyvät opettajat. Etevimpinä mainittakoon tohtori J.K. Lampén, uskonnon, psykologian ja logiikan opettaja, ja maisteri J.H.Em. Nervander, joka opetti luonnontieteitä. He sekä mainittu ranskalainen edustivat uudenaikaista pedagogista suuntaa, joka vaatii oppilaiden käsityskyvyn kehittämistä eikä tyydy yksistään läksyjen luettamiseen. Lampénin persoonallinenkin vaikutus oppilaisiin oli tehokas, hän kun asettui heitä kohtaan toverilliselle kannalle ja neuvoillaan heitä opasti.

Jos missään, olisi opetuksen pitänyt tässä koulussa pystyä oppilaiden päähän, sillä niiden luku oli hyvin vähäinen. Kun minä sinne tulin, oli meitä ensimäisellä luokalla kolme, toisella neljä ja kolmannella kuusi, siis yhteensä kolmetoista oppilasta, eikä tämä luku seuraavinakaan vuosina kasvanut, jonka tähden koko laitos lakkautettiin jo v. 1862, jolloin minun luokkani, mikä silloinkin oli kolmimiehinen, pääsi yliopistoon. Syynä oppilaiden vähälukuisuuteen oli etupäässä vanhain kielten opetuksen puute, joka yliopistossa tuotti vastuksia niille, jotka siellä tahtoivat harjoittaa historiallis-kielitieteellisiä tahi jumaluusopillisia opintoja. Useista Viipurin koulupiirin kodeista lähetettiin sen tähden pojat johonkin klassilliseen kimnaasiin.

Hiljaista ja siivoa oli elämä Viipurin siviilikimnaasissa verraten siihen elämään, jota oppilaat maamme muissa kimnaaseissa vielä siihen aikaan viettivät, tehden opettajilleen kaikenmoisia kepposia ja esiintyen koulun ulkopuolella usein hyvinkin pahankurisesti. Kyllähän mekin joskus toimitimme salaisia juominkeja, vaan se tapahtui ani harvoin Ja jotenkin viattomassa muodossa. Mutta ehkäpä siivoutemme vain oli luettava vähälukuisuutemme ansioksi. Yksi ainoa oppilas minun aikanani joutui rangaistuksen alaiseksi, karsseriin.

Suuret toiveet näkyy parooni v. Kothenilla olleen hänen luomansa uuden koulumuodon menestymisestä. Viipurin siviilikimnaasille rakennettiin uusi, muhkea koulutalo, johon kuului kolme eri rakennusta. Päärakennuksessa oli tilavat luokka-, kirjasto- ja kokoelmahuoneet sekä rehtorin asunto, toisessa sivurakennuksessa hyvin avara voimistelusali ja toisessa kemiallinen laboratoori, karsseri ja vahtimestarin asunto. Tämän koulutalon peri sitten ruotsinkielinen lyseo, jonka seitsemän luokkaa mahtui rakennusryhmään, joka oli aiottu kolmelle luokalle.

III.

POHJAN PERILLÄ.

Olen jo maininnut, että isäni oli Oulusta kotoisin. Siellä ja muualla Perä-Pohjolassa oli hänellä suku suuri, laji laaja. Oulussa oli veli kauppiaana ja kunnallisneuvosmiehenä; siellä myös nuorin sisar, lapseton leski, sekä toisen sisaren neljä lasta, joiden molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Kemissä asui vanhin sisar, leski hänkin, vanhimman tyttärensä kanssa, Raahessa tämän tätini toinen tytär ja Tervolassa kolmas, molemmat naimisissa.

Äitini kuolemaa seuraavana kesänä ei isäni tahtonut Rapatilassa olla, vaan läksi poikineen noita sukulaisiaan tervehtimään. Matkustettiin kesäkuun alussa 1856 Kuopion kautta, joka matka kesti kuusi vuorokautta. Hyvin huonossa kunnossa olivat siihen aikaan useimmat majatalot tällä pitkällä välillä, varsinkin Savossa, mutta maantiet yleensä hyvät. Kun tullaan Oulun lääniin, muuttuu luonto hyvin yksitoikkoiseksi. Paljon soita ja rämeitä. Tie kulkee muutamissa kohdin monta kilometriä aivan suoraan kuin linjaalia myöten.

Oulun kaupunki oli mielestäni hauska ja kaunis kylä, ja herttaisesti meitä kaukaisia vieraita siellä kohdeltiin sekä ahkerasti kestittiin. Isällä oli siellä hyvin paljon nuoruuden ystäviä ja tuttavia, joiden luona käytiin ja kutsuvieraina oltiin. Merikoski kuohuineen, lohipatoineen, jommoisia en ennen ollut nähnyt ja koko tuo Oulujoen mahtava virta painoi lapsenmieleeni haihtumattomat kuvat; mutta erittäin ihailin n.s. Hupisaaria lukemattomine pikkukoskineen, jotka saaret silloin olivat alkuperäisessä luonnontilassaan, jota ihmiskäsi ei vielä ollut ehtinyt turmella.

Oulussa oltiin silloin vilkkaassa laivanrakennustyössä. Telakat oli taas saatu kuntoon englantilaisten poltettua ne itämaisen sodan aikana. Moni oululainen kauppahuone omisti siihen aikaan useita isoja laivoja, jotka kulkivat kaukaisia vesiä, ja laivat tuottivat tervakaupan ohessa niille suuret rikkaudet. Mahtavia olivat silloin Bergbomin, Franzénin, Granbergin, Snellmanin, Cannelinin y.m. kauppahuoneet. Siinä isossa huoneessa, mikä tätini talossa oli meidän veljesten hallussa, oli kymmenkunta laivankuvaa ja pari sirotekoista laivain pienoismallia, muistoksi niistä laivoista, jotka tädin miesvainaja oli omistanut.

Yksi nais-serkuistani oli kihloissa kapteeni Goluboffin kanssa, joka, ollen Ouluun majoitetun kasakkaväen päällikkönä, toista vuotta oli siellä asunut, oppinut ruotsia melkein virheettömästi puhumaan sekä sivistyneenä ja hyvin miellyttävänä miehenä saavuttanut kaupunkilaisten suosion. Hän ei kärsinyt, että häntä ja hänen miehiään venäläisiksi sanottiin. Donin kasakkaheimo piti silloin ja pitänee vieläkin itseään eri kansallisuutena. Sen ratsumiehet eivät olleet väen-oton kautta hankittuja sotureita, niinkuin muu Venäjän sotaväki siihen aikaan, vaan asevelvollisia erityisen paikallisen lain mukaan. Hevoset olivat miesten omia. Hauskaa oli kuulla Goluboffin kertomuksia oloista ja elämästä hänen kaukaisessa kotimaassaan, jotka hän etelämaisen vilkkaudella esitti. [Seuraavana syksynä vihittiin nuori pariskunta ensin Oulussa luterilaisen kirkon sääntöjen mukaan ja sittemmin Viipurin venäläisessä kirkossa, jolloin he olivat matkalla kapteenin kotimaahan. Sieltä he palasivat jo jonkun kuukauden kuluttua. Goluboff oli omasta pyynnöstään jälleen komennettu Suomeen, jossa hän sitten palveli noin kymmenen vuotta, ensin jälleen Oulussa ja myöhemmin Torniossa.]

Kamala kohtaus tapahtui serkkujeni perheessä pari päivää sen jälkeen, kun me olimme Ouluun saapuneet. Nuorin tytöistä, noin 18-vuotias, joutui äkkiarvaamatta mielenvikaiseksi. Eräänä aamuna meni hän, vuoteelta noustuaan, kenenkään huomaamatta paitasillaan ulos ja kapusi tikapuita myöten talon katolle, mistä häntä ei millään neuvoin tahdottu saada alas tulemaan. Vihdoin se kuitenkin onnistui. Raivoisa hän ei ollut. Ja kun isäni oli päättänyt juhannukseksi lähteä Kemissä asuvan sisarensa luo ja toivottiin, että kotioloista pois joutuminen parantaisi tuon tyttö-paran, niin otettiin hänet mukaan tälle matkalle, jolle minäkin pääsin. Matkalla ei ollut hänestä muuta vastusta kuin se, että hän, kun hevoset seisautettiin tiellä olevien porttien avaamista varten, tavallisesti astui alas vaunuista ja vastahakoisesti tuli takaisin.

Tuolla lyhyellä matkalla Oulusta Kemiin oli silloin kuusi lauttapaikkaa, pisin Oulujoen suun poikki. Ei ollut vielä siltoja kaupungista joen toiselle rannalle, vaan lautalla kierrettiin Linnasaaren alipuolitse. Yhdessä niistä muista vuolaista virroista, joiden yli lautalla mentiin, oli pilvisellä säällä vesi niin pikimustaa, että se mieleen johdatti Tuonelan joen.

Kun juhannusaattona saavuimme Kemijoen rannalle, oli ilma niin kolkko, että hampaat suussani kalisivat, vaikka talvitamineissa olin. Kävi vinha tuuli samaan suuntaan kuin joen vahva virta. Lauttamiehet eivät tahtoneet uskaltaa lähteä viemään meitä toiselle rannalle. Ei ollut enää kuin noin kahden virstan matka tätini asunnolle; mutta näyttipä siltä kuin emme sinne sinä iltana pääsisikään. Lopulta lauttamiehet kuitenkin taipuivat, kun isäni itse lupasi auttaa soutamisessa ja pari muuta soutajaa lisäksi hankittiin. Ja onnellisesti kulku kävi, vaikka eräällä hetkellä varsin arveluttavalta näytti. Perille määräaikana päästiin. Ilosta loistavat silmät meidät tervetulleiksi ilmoittivat; mutta juhannusaurinko ei suvainnut vilahdukseltakaan näyttäytyä.

Tätini asunto oli korkealla törmällä Kemijoen varrella. Suuremmoinen näköala. Joki on sillä kohdalla toista kilometriä leveä. Koskina se kuohuu useitten saarien lomitse, asettuen alempana vuolaaksi virraksi, tuonnempana taas kuohuja nostaakseen. Kirkkaalla ilmalla on tämä näköala kauniimpia meidän kauniissa maassamme.

Aseman ihanuus lienee osaltaan ollut syynä siihen, että tämä pieni talo, vaikka pappila oli läheisyydessä, valittiin keisari Aleksander I:sen levähdys- ja päivällispaikaksi hänen matkustaessaan Kemin pitäjän kautta v. 1819. Talo oli jo silloin nimismies Ståhlbergin omana ja emäntänä siinä tätini, joka nuorena kuuluu olleen sangen kaunis. Keisari oli erittäin mieltynyt tätini valmistamaan suomuurain-hilloon ja iloissaan kun sai tätä hilloa matkaeväiksikin. Vastalahjaksi antoi hän emännälle hyvin kallisarvoisen, monilukuisilla hohto- ja muilla jalokivillä koristetun kultaisen kantasormuksen, jonka omistamisesta tätini syystä ylpeili ja joka minulle moneen kertaan näytettiin.

Minun erityinen tehtäväni Kemissä viikon päivät ollessamme oli tuon onnettoman serkkuni vartioiminen, joka yleensä ei ollut vaikeata, koska hän minun seurassani hyvin viihtyi. Mutta eräänä päivänä, kun minä joen rannalta ongin, läksi hän huomaamattani omille teilleen ja oli pari tuntia kadoksissa, kunnes nähtiin hänen keskellä tuota leveää virtaa istuvan veneessä, jota souti vanhanpuolinen nainen. Tyttö oli eräästä torpasta saanut tuon naisen viemään hänet joen toiselle rannalle, minne hänellä muka oli asiaa. Kiireen kaupalla lähetettiin mies heitä takaa ajamaan, ja kiltisti karkuri palasi.

Isäni oli koulupoikana ja ylioppilaana ollessaan usein kesällä oleskellut sisarensa ja lankonsa luona Kemissä, ja niiltä ajoin oli hänellä tuttavia siellä. Yksi näitä oli Akolan talon isäntä, jonka luona käytiin. Minua, joka en ollut käynyt talonpoikain taloissa muualla kuin Viipurin tienoilla, missä ne siihen aikaan olivat hyvin vaatimattomasti rakennettuja ja sisustettuja, suuresti ihmetytti se komeus, joka Akolassa vallitsi. Talossa oli kaksi upeata asuinrakennusta, toinen omaa väkeä ja toinen vieraita varten. Sinne tullessamme kuului edellisestä pianon soittoa. Soittaja oli talon tytär, joka oli käynyt koulua Tukholmassa. Sanottiin olevan jotenkin tavallista, että Kemilaakson suomalaiset lohi-pohatat kouluttivat tyttärensä Tukholmassa, jossa he muka saivat paremman kasvatuksen kuin kotimaan tyttökouluissa, joita siihen aikaan ei monta ollutkaan ja jotka nekin tietysti kaikki olivat ruotsinkielisiä. Hienointa, ylimysperheissä tavallista laatua oli Akolassa päivällispöytäkalusto porsliineineen, hopeineen.

Samalla matkalla kävimme myös Torniossa, Haaparannassa ja Tervolassa. Ensinmainitusta kaupungista, missä en sittemmin ole käynyt, vaikka kolmilla valtiopäivillä olen sen edusmiehenä ollut, on minulla se muisto, että siellä oli mäellä seisova jotenkin iso kirkko ja sen matalan lahdelman rannalla, jota myöten Suomen ja Ruotsin välinen raja kulkee ja joka Haaparannasta Tornion eroittaa, pari riviä matalia, punaisiksi maalattuja ja osaksi hyvinkin ränstyneitä taloja. Kartoilla on Tornion kaupunki tavallisesti joen itäisellä rannalla ja Haaparanta läntisellä. Todellisuudessa ovat molemmat kaupungit joen nykyisen uoman länsipuolella. Rajaa käytäessä oli Tornion kaupunki saaressa, mutta joen toinen haara, joka tämän saaren Ruotsin mantereesta eroitti, oli minun siellä käydessäni jo maatunut niin, että siitä oli jälellä vain tuo mainittu lahdelma ja siihen laskeva leveänpuolinen puro, jonka yli vei rajapylväillä varustettu silta. Suoraa yhteyttä naapurikaupunkien kesken välitti "pukkien" nojaan tehty kapea sillantapainen jalkamiehiä varten.

Pistäydyimme Haaparantaankin, joka oli sievä kylä: uudet, hauskannäköiset talot tuuheain puistojen ympäröiminä. Tein sen havainnon, että Haaparannassa kuultiin puhuttavan suomea enemmän kuin Torniossa.

Tornion jokilaakso on jotenkin taajaan asuttua seutua, ja varakkailta talot siellä näyttivät, — lohien ansioksi luettava seikka.

Kun Tervolassa, jossa serkkuni mies oli erään sahan hoitajana, viivyimme vain kaksi päivää, ei minulla sieltä ole muuta muistoa, kuin että sahan luona ongin harreja ja olin katiskoita kokemassa hyvin tiheässä kaislikossa.

Ouluun palattuamme, jonne veljeni olivat jääneet, oleskelimme siellä elokuun alkupuoleen asti, jatkaen sitä vilkasta seurustelua sukulaisten ja isän vanhain tuttavien kanssa, joka ennen lähtöämme Kemiin oli alkanut. Kotimatkalla pysähdyimme pariksi viikoksi Joroisiin, äiti vainajani isän hoviin.

* * * * *

Kaksi kertaa olen sittemmin Oulussa käynyt.

Vanhin veljeni, joka silloin oli maisteri, oli keväällä 1859 kihlannut erään Oulun kaunottaren, ja kesän tultua läksimme kaikki kolme veljestä tuonne meille rakkaaksi käyneeseen Pohjolan kylään. Tutustuaksemme samalla muihin maamme osiin, teimme pitkän kiertoretken, matkustaen Lappeenrannan ja Hämeenlinnan kautta Tampereelle, sieltä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan halki Uuteen-Kaarlebyhyn sekä sitten pitkin rannikkoa Ouluun.

Asuimme tällä kertaa setämme luona, joka meidän käytettäväksi oli jättänyt hänen talossaan olevan pienemmän asuinrakennuksen. Setä, yleisesti kunnioitettu ja kaupungin kunnallisissa asioissa innokkaasti toimiva vanhus, oli naimisissa serkkunsa Sofia Wacklinin kanssa, mutta heidän avioliittonsa oli lapseton.

Oulu oli meissä veljeksissä saanut kolme kavaljeeria lisää. Ja taajaan oli siellä sinä kesänä tanssipitoja ja muita huveja, milloin kaupungissa, milloin Raatin saaressa tai kaupunkilaisten omistamille niittymaille rakennetuissa huviloissa.

Sedällänikin oli Kaukopellollaan huvila, mikä sisälsi äärettömän suuren salin, johon mahtui koko Oulun "sosieteetti" ja joka oli ikäänkuin rakennettu sedän nimipäivän, Laurin päivän viettoa varten, jolloin tuo "sosieteetti" sinne miehissä ja naisissa kokoontui. Kuinka huolellisesti kaikki oli näitä nimipäiviä varten varustettu, osoittaa muun ohessa se, että sedän talon ylisillä kolmessa isossa laatikossa säilytettiin monta kymmentä, ehkäpä satakunta merivahapiippua varsineen, jotka piiput Laurin päivänä Kaukopellolle vietiin miesvieraitten käytettäviksi, koska he siihen aikaan mieluimmin piippua polttivat.

Että syötäviä, varsinkin lohiruokia, ja juotavia näissä pidoissa runsaasti tarjottiin, siitä ei minun tarvinne mainita. Ilo oli ylimmillään. Vanhuksetkin ottivat osaa piirihyppyihin ulkosalla, ja usein leskisillä oltiin. Päivää jatkettiin Pohjolan valoisalla yöllä. Purjehdusretkiäkin joskus tehtiin.

Harrastaen siihen aikaan kasvitiedettä, keräilin ja tutkin ahkerasti kasveja, jotenka en aikaani sentään pelkkiin huvituksiin tuhlannut.

Kolmannen kerran kävin Oulussa kesällä 1877. Setäni oli äkkiä sairastunut ja kutsui sähkösanomalla minut luokseen. Läksin matkalle höyrylaivalla, sillä eihän rautatietä Ouluun silloin vielä ollut. Kun perille pääsin, oli setä onneksi jo jalkeilla ja tauti ohi.

Oltuani Oulussa muutamia päiviä, matkustin perheeni luo, jolle olin hankkinut kesäasunnon Keuruulla. Kulkiessani laivalla Oulusta Vaasaan, tutustuin taiteilija Severin Falkmaniin, joka, vaikka hänen oli aikomus kulkea laivalla Helsinkiin asti, nyt Vaasasta seurasi minua Keuruulle, mistä sitten yhdessä vesiä myöten matkustimme Hämeenlinnaan ja sieltä junalla Helsinkiin. Meidän kesken syntyi tällä matkalla ystävyys, joka lämpimänä pysyi Falkmanin kuolemaan asti.

IV

JOROISISSA.

En osaa sanoa minä vuonna ensimäistä kertaa Joroisissa kävin. Lienen silloin ollut 8-vuotias. Äidin ja veljieni kanssa sinne matkustimme kolmen hevosen vedettävissä katetuissa vaunuissa. Matkalla oli paljon vastuksia siitä, että kyytihevoset, jotka eivät olleet tottuneet kolmivaljakkona kulkemaan ja joille länget ja mäkivyöt olivat liian väljät, eivät vaunuja tasaisesti vetäneet. Tuon tuostakin ne seisattuivat, varsinkin ylämäessä, jolloin vaunut pyrkivät pyörimään taaksepäin, minkä estämiseksi vanhin veljeni aina riensi asettamaan kiviä takapyöräin alle.

Isoisän kartano, Braseborg, sijaitsi niemellä, jonka muodosti pitkä ja leveä Saimaan vesistöön kuuluvan Joroisselän lahti ja siihen laskeva joki, mikä kartanon kohdalla oli niin leveä, että se järveltä näytti. Lahden pohjukka on sittemmin pitkältä maatunut sen kautta, että parin kilometrin päässä siitä oleva isonpuolinen Valvatos-järvi v. 1861 Pappilanjärven kautta raivasi itselleen tien tähän lahteen ja sen pohjukan hyvin laajalta täytti kaivamansa uoman soralla. Kirkolta on Braseborgiin noin 2 kilometrin matka, ihan suoraa tietä, jonka kummallakin puolella oli parhaasta päästä peltoja ja niittyjä. Puita ei saanut koko niemellä kasvaa muualla kuin kartanon pienessä puutarhassa, sillä majuri Aminoff rakasti laajaa näköalaa.

Päärakennus oli keskeltä kaksikerroksinen, alakerta vaatimattomasti sisustettu talon omaa väkeä varten, yläkerta ylellisesti komea vieraitten varalle. Navettaan mahtui noin sata elukkaa ja talliin ainakin kolmekymmentä hevostapa niin suuri lieneekin hevosten luku ollut, sillä majuri oli innokas hevosmies.

Isoäitini, o.s. Ehrnrooth, oli kuollut äitini syntyessä, mutta lempeästi oli äitiäni ja hänen kaksi vuotta vanhempaa sisartaan hoitanut ja kasvattanut heidän emintimänsä o.s. von Born, jolla ei omia lapsia ollut ja jota nuo sisarukset aina rakkaana äitinään pitivät. Ja herttainen "mummi" oli hän tytärpuoltensa lapsille. Hän oli silloin vielä reipas rouva eli "armo", joksi palvelusväki häntä sanoi. Mutta talouden toimiin hän ei saanut koskea, niitä hoiti palkattu naishenkilö. Ja muutoinkin oli hän omassa kodissaan syrjäytetyssä ja surkuteltavassa asemassa. Vaikka elivät saman katon alla, olivat mies ja vaimo ikäänkuin erossa toisistaan. Äitini mieltä nämä olot pahasti painoivat ja häntä estivät useammin isänsä luona käymästä.

Hämäriä ovat yleensä muistoni tältä matkalta ja ensimäisestä olostani
Joroisissa. Ainoastaan pari seikkaa minä selvästi muistan.

Isoisän omassa hallussa oli kaksi huonetta suuren salin takana. Toisen huoneen seiniä koristivat Sandelsin, v. Döbelnin, Adlercreutzin y.m. 1808-09 vuosien sodan sankarien muotokuvat. Kun me lapset aamulla kävimme sanomassa isoisälle "hyvää huomenta" ja illalla "hyvää yötä" tuli meidän myös kumartaa noille kuville. Silloin kirkastuivat majurin tavallisesti synkät kasvot.

Kun mummin huoneissa kävin — hänellä ja hänen kälyllään, isoisän vanhalla naimattomalla, hyvin kuihtuneella sisarella oli niitä yhteisesti kaksi —, avasi mummi usein jonkun niistä isoista arkuista, jotka asetettuina lattialle seiniä vastaan muodostivat suurimman osan huoneitten kalustosta, ja otti siitä makeisia, mitkä olivat ties kuinka vanhoja muistoja häistä, ristijäisistä, hautajaisista tai muista juhlallisuuksista. Niiden alkuperä aina tarkoin selitettiin. Bornin suvun omituisuutena kuuluu olleen halu säästää kaikenmoista pikkutavaraa, ja se omituisuus oli mummillani hyvin kehittynyt. Nuo monet arkut varmaankin parhaasta päästä sisälsivät sellaista vanhaa tavaraa. En koskaan päässyt niihin kurkistamaan, vaikka mieli teki.

* * * * *

Kertoessani ensimäisestä käynnistäni Oulussa olen jo maininnut, että sieltä palatessamme joksikin aikaa pysähdyimme Joroisiin. Isoisän hovissa oli kaikki entisellään. Hän oli yhtä innokas hevosmies kuin ennenkin. Tallissa oli kymmenkunta mitä komeinta rotuhevosta, työhevosten suurta joukkoa lukuun ottamatta, se kun oli työssä tai laitumella. Joskus päästettiin tallihevoset kartanon avaralle pihamaalle vapaasti telmimään, ja hauskaa oli niiden temppuja katsella. Majuri istui tai seisoi kuistin portailla nelijalkaisille ystävilleen leipää syöttäen. Tallissa, joka oli valoisa ja puhdas kuin sali, oli hänellä mukava nojatuoli, missä hän yhtä päätä saattoi istua tuntikausia katselemassa kuinka hevosia su'ittiin, pestiin ja ruokittiin. Tallin päällikkönä oli eräs Örnberg niminen renki, johon majuri kaikissa asioissa rajattomasti luotti ja joka oli häntä palvellut nuoruudestaan asti. Tätä miestä nuo hevoset tottelivat kuin sirkus-hevoset opettajaansa. Kukaan muu ei voinut niitä hillitä eikä ajurina varmasti ohjata. Ajamassa niillä kävivätkin vain majuri itse ja Örnberg. Työhevosiaankaan ei majuri mielellään antanut meidän vieraitten käytettäväksi, milloin johonkin oli ajettava, vaan käski hankkimaan hevosia jostain torpasta, joita kartanoon kuului kolmekymmentäkaksi. Mutta näinä päivinä sattui hän olemaan niin hyvällä tuulella, että itse tarjosi meille kaksi kaunista oritta lähtiessämme käymään Järvikylän Grotenfeltien luona. Toinen valjastettiin kahden-istuttavain ja toinen yhden-istuttavain kiesien eteen. Kun matkalle lähdettiin, oli Örnberg kasvattejaan taltuttamassa sekä majuri itsekin saapuvilla, ja silloin kävi kaikki tietysti hyvin. Isä ajoi vanhemman veljeni kanssa leveissä kieseissä edellä ja Fredrik veljeni ajurina ja minä taka-istuimella toisissa jälessä. Iloisesti hirnuen, mutta konstailematta oriit juoksivat. Mutta kun tultiin sille suurelle portille lähellä kirkkoa, joka oli majurin valtakunnan rajan merkkinä, silloin alkoi peli. Minun porttia avatessani rupesivat oriit tanssimaan, hyppimään. Päästiin kuitenkin portin toiselle puolelle. Vaan siellä sattui, oriiden telmiessä, jälessä kulkevien kiesien toinen aisa koskemaan edellä kulkevain pyörään. Fredrik veljeni ajamat orit pillastui, kiesit keikahtivat kumoon, ajaja retkahti maahan ja orit karahti kiitämään eteenpäin omin valloin, saaden ajopelit oikeaan asentoon, mutta heittäen ne mennessään tuon tuostakin kujan aitoja vastaan. Lähdettiin karkuria takaa ajamaan, ja pian se löydettiin. Se oli pysähtynyt kirkon vieressä olevan pitäjäntuvan eteen ja seisoi siinä liikkumatta, mutta vavisten ja pärskyen. Kiesit olivat venytetyn hanurin näköiset, linjaalit kun olivat pahasti toisistaan eronneet; repaleina oli jalkapeite ja etusuojus. Mikä nyt neuvoksi? Jos palattaisiin ja majuri saisi tapahtumasta tiedon, niin suuttuisi hän silmittömästi. Lähellä oli nimismiehen asunto. Mentiin sinne, saatiin lainata toiset kiesit, ja ystävällisesti otti nimismies pitääkseen huolta särkyneiden ajopelien korjaamisesta. Ikäänkuin onnettomuudesta viisastuneina käyttäytyivät molemmat oriit nyt siivosti. Jatkettiin matkaa Järvikylään ja palattiin sieltä ilman mitään seikkailua. Vaikka jo oli keskiyö, seisoi majuri kuistin portailla kun me ajoimme kartanon takapihalle. Vaan hän ei huomannut mitään outoa. Örnbergille salaisuus uskottiin, ja hän otti asian onnelliseen loppuun ajaakseen, viedäkseen nimismiehen kiesit salaa takaisin ja samaten tuodakseen korjatut ajopelit kotiin. Majuri ei koskaan saanut mitään vihiä seikkailustamme ja oli arvattavasti ylpeä siitä, että niin hyvin olimme osanneet hänen oriitansa hallita.

Mummi ja Ulla täti jatkoivat yksitoikkoista elämäänsä, edellinen sukkia kutoen ja muita käsitöitä tehden, jälkimäinen kädet ristissä istuen ja tuon tuostakin virkistäen itseään nuuska-annoksella. Harvoin he ulkona kävivät, Ulla täti tuskin muulloin kuin kirkossa käydessään. Mummi oli puhelias, mutta täti istui aina ääneti, ellei häntä kiusattu, jota ilkeyttä me poika-viikarit joskus harjoitimme, pyytäen häneltä nuuskaa, kun hän hyvään aikaan ennen atriain alkamista omalta puoleltaan siirtyi saliin, aina samalle tuolille istumaan.

Päivänsäteenä oli talossa minua viisi vuotta nuorempi tyttö, äitini serkun tytär Josefiina Kumlin, isoisän lemmikki, jonka kautta sain isoisältä kultakellon vitjoineen. Kello on jo aikoja sitten laannut tehtäväänsä toimittamasta; mutta kultavitjat ovat vielä nytkin kaulassani, missä joka päivä ovat viisikymmentäkaksi vuotta olleet ja toivottavasti tulevat olemaan niin kauan kuin kellonvitjoja tarvitsen.

Jo tällä kertaa Braseborgissa ollessani solmittiin ystävyyden side minun ja kartanossa pysyväisenä ruotuvaivaisena olevan sokean Matin välillä. Hän lienee silloin ollut noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Ei hän koskaan ollut päivän valoa nähnyt, oli sokeana syntynyt. Mutta iloinen ja tyytyväinen hän aina oli. Varsinaisena toimena oli hänellä voin kirnuaminen, joka tapahtui veivaamalla ratasta, mikä pani kirnussa olevan monihaaraisen männän pyörimään. Tätä yksitoikkoista työtä tehdessään hän alati lauleskeli, milloin ei kukaan häntä puhutellut. Joutohetkinään hän lauluansa kanteleen sävelillä säesti, ja silloin loistivat hänen kasvonsa, vaikka silmät tylsinä olivatkin. Minä kerroin hänelle maailman kauneudesta, josta hänellä ei mitään käsitystä ollut. Kirkossa hän kävi joka pyhä, tavallisesti jalkaisin sauvansa opastamana. Uimassa oli hän usein veljieni ja minun kanssa, menemättä tietysti syvemmälle, kuin että jalat pohjaan ulottuivat.

* * * * *

Kun kolmannen kerran, keväällä 1858, Joroisiin tulin, jäädäkseni sinne isän ja veljieni kanssa koko kesäksi, ei isoisää enää ollut olemassa. Hän oli nukkunut kuoleman uneen maaliskuulla samana vuonna.

Kuten lapsuuteni kodeista kertoessani mainitsin, pidettiin majuri Aminoffia hyvin rikkaana. Kuollessaan omisti hän Joroisten pitäjässä yhdysviljelyksessä olevat Braseborgin ja Stendalin ratsutilat sekä Ylä- ja Ala-Immolan perintötilat ja erään niistä erillään, jossain Saimaan saaressa olevan tilan, joka oli lampuodin hallussa, ynnä Leppävirtain pitäjässä toisen puolen Oravikosken sahasta. Muutamia vuosia ennen oli hän myynyt Juhanalan kartanon sahoineen, jo aikaisemmin oli hän omistanut muitakin sahoja ja maatiloja. Arvopapereita tiettiin hänellä olevan melkoiset määrät, venäläisiä ja Saimaan kanavan obligatsioneja.

Kun majuri sairastui, käski hän suosikkinsa Örnbergin kiireimmän kautta yötä myöten ajamaan Viipuriin, tuodakseen isäni sieltä. Jonkun päivän kuluttua saapuikin isäni; mutta sillä välin oli potilas menettänyt puhetaitonsa ja käynyt niin heikoksi, ettei kyennyt kirjoittamaankaan. Tuskissaan vain kädellänsä viittaili erääseen suuntaan ja jo seuraavana yönä hän kuoli.

Isäni velvollisuus oli nyt ottaa vainajan omaisuus huostaansa. Rahoja oli talossa kaikkiaan noin sata ruplaa; niistä suurin osa eräässä salalaatikossa. Mutta arvopaperia ei löydetty ainoatakaan, vaikka kaikki paikat tarkoin tutkittiin vainajan huoneissa ja niiden ulkopuolellakin. Vainajan viittaamassa suunnassa oli pellolla vanha kellari, joka jo kauan oli ollut käyttämättä. Arveltiin että salainen aarreaitta ehkä oli tämän kellarin yhteydessä. Se hajoitettiin ja ympäristökin tutkittiin, mutta ei sieltäkään mitään löydetty. Ja vielä tänäkin päivänä on majuri Aminoffin arvopaperien säilytyspaikka tietämättömissä. Vaan ehkäpä se vielä joskus sattumalta löytyy.

Seuraavana vuonna kuoli mummi.

Majurin perillisiä oli kuusi: me kolme veljestä ja kolme serkkua. Toistaiseksi jäi meidän perintömme jakamatta isäni hoidon alaiseksi. Ainoastaan muille henkilöille testamentissa tehdyt säädökset suoritettiin. Omituisuutena mainittakoon, että testamentti määräsi mummin veljenpojalle, senaattori J.A. von Bornille muun ohessa kaksi talon vanhinta hevosta ja vanhimmat vaunut. Isäni, pesän selvittäjänä ehdotti, että ne korvattaisiin rahasummalla, mutta siihen ei senaattori suostunut, vaan vaati, että testamentin sanoja noudatettaisiin. Nuo hevoset ja vaunut näin minä sittemmin monta vuotta Helsingin kaduilla.

Maatilojen hoitajaksi hankittiin Ruotsista eräs hyvillä todistuksilla varustettu herrasmies, joka kyllä osoittikin olevansa taitava maanviljelijä, mutta myös osasi panna rahoja runsaasti liikkeelle. 1860 vuoden sato oli huono ja seuraavan vuoden vielä huonompi. Tulot eivät kustannuksia korvanneet, ja tilat sen vuoksi myytiin polkuhintoihin.

Äskenmainittuina vuosina asuimme veljeni ja minä taas kesällä Joroisissa, ja hauska siellä oli olla. Tätä pitäjää sanottiin siihen aikaan "pikku Pariisiksi". Siellä oli useita herraskartanoita, joissa melkein kaikissa oli paljon nuorta väkeä, ja seurustelu oli hyvin vilkasta. Neljässä kartanossa, Järvikylässä, Paajalassa (Ornevik) Kotkassa ja Frugårdissa asui Grotenfeltejä, vanhoja ja nuoria, Pasalassa leskivapaaherratar Rehbinder poikineen ja tyttärineen, Puomilassa leskirouva Paldani, Koskenhovissa kruununvouti Sahlstein ja kirkonkylässä nimismies Backman, joilla kaikilla oli suuret perheet. Vierasvaraisessa isossa pappilassa oli niinikään nuorisoa. Kun koko "sosieteetti" oli koossa, oli se tosiaan suurilukuinen, ja kaunottariakin oli joukossa.

Fredrik veljeni ja minä olimme toisena kesänä Joroisiin lähtiessämme Viipurissa ostaneet ison upseerinteltan, joka pystytettiin Braseborgin pihalle ja jossa me ilman lämpimänä ollessa yöllä nukuimme. Rapatilassa asuessamme hankittu purjevene niinikään Joroisiin tuotiin, ja ahkerasti sitä siellä käytettiin, varsinkin Puomilassa, Joroisselän toisella puolella käydessä, jonne äskenmainitun veljeni usein teki mieli erään tummasilmäisen neidin tähden.

Kalastusretkiä joskus tehtiin, kerran suurella joukolla Leppävirtain puolelle asti, jolloin meitä Varkauden tehtaalla rosvoina pidettiin, eikä meille missään yösijaa annettu, jotta täytyi tyytyä ison sikoläätin ylisiin, missä sattui heiniä olemaan. Syksyllä jänisparkoja vainottiin, mutta useimmiten huonolla menestyksellä.

Vaan ei aikaa sentään pelkkiin huvituksiin käytetty. Rovastin poikapuoli Th. Järnefelt ja minä pidimme toisena kesänä pitäjäntuvalla koulua — en enää muista kuinka usein viikossa —, johon kokoontui lähiseudulta melkoinen joukko poikia lukemista, kirjoittamista ja laskentoa oppimaan. Ryhdyimme myöskin toimiin ensimäisen kansankirjaston hankkimiseksi pitäjään. Tarpeellisten varain hankkimiseksi toimitettiin rahankeräys ja muistaakseni iltamakin. Siten kootuilla varoilla ostin minä sitten Viipurissa ensimäiset kirjat ja perille lähetin.

Vielä on minun mainittava kuinka niiden komeain tallihevosten kävi, jotka meille perinnöksi jäivät. Huonosti niiden kävi. Ainoastaan kahdesta vaunuparista saatiin kunnolliset hinnat. Kaksi erinomaisen kaunista raudikkoa ja uljaan mustan oriin vei Örnberg Pietariin myytäväksi. Toisen raudikon jalka pahasti vioittui Pietarin kadulla ja muut oriit saivat "patin" kauan tallissa seisoessaan, jotenka kaikki menivät polkuhintoihin. Minun lemmikiltäni, liinaharja-oriilta taittui jalka, kun tuo ruotsalainen tilain hoitaja sillä ajoi heikolla jäällä, ja se oli tapettava. Toinen musta orit hirtettiin kengittäessä, sitä kun ei saatu pysymään paikallaan muulla tavoin kuin että pää suitsilla korkealle nostettiin ja nyt, Örnbergin sattumalta poissa ollessa, niin pahasti pingoitettiin, että hevonen kuolleena kaatui maahan.

V.

VÄÄRÄKOSKELLA.

Kesällä 1860 ei isäni ollut poikiensa kanssa Joroisissa. Hän oli edellisenä talvena mennyt uusiin naimisiin ja oleskeli nyt Vääräkosken tilalla, josta hänen vaimonsa oli toisen puolen perinyt eräältä enoltaan ja jonka toisen puolen isäni sittemmin lunasti.

Emintimäni, Sofie v. Wendland, oli isän puolelta tanskalaista tai holsteinilaista sukuperää, mutta Viipurissa syntynyt suomalaisesta äidistä. Miksi isä oli Tanskasta Suomeen muuttanut, se seikka on salaperäisyyden huntuun verhottuna; tyttärellä ei siitä varmaa tietoa ollut. Nuorena upseerina oli v. Wendland palvellut Tanskan sotaväessä Köpenhaminassa, josta hän sittemmin siirtyi venäläiseen sotaväkeen ja pääsi linnamajuriksi Viipuriin. Syynä tähän siirtoon lienee ollut joku rakkauden suhde hänen ja erään ruhtinaallisen naishenkilön välillä, jonka johdosta tuo nuori upseeri, joka kuuluu olleen erinomaisen komea mies, kotimaastaan karkoitettiin, kun hänelle ensin oli hankittu virka Venäjän sotaväessä. Emintimäni naimisiin mennessä ei hänen isänsä enää elänyt.

Meitä veljeksiä isämme naimisiin meneminen ei miellyttänyt. Ventovieras oli meille tuo 30-vuotias emintimä. Mutta ennen pitkää opimme hänessä tuntemaan hienosti sivistyneen, älykkään ja jalomielisen naisen, johon ystävyyden siteillä kiinnyimme. Molemmat veljeni olivat tavallaan jo lentäneet ulos kotipesästä, oleskellen lukukausina Helsingissä opintoja yliopistossa harjoittamassa; minä yksin olin vielä varsinaisesti kotiin kuuluva.

Vuonna 1862 vietin ensimäistä kesää Vääräkoskella. Sinne on 16| kilometrin matka Viipurista Pietariin päin. Kartano sijaitsee Perojoen rannalla, päärakennus puutarhan ympäröimänä erillään muista rakennuksista. Talon kohdalla on joki levinnyt lammen muotoiseksi, missä on kaksi saarta, isommassa mylly, jota käyttää noin kaksi metriä korkean kosken toinen haara. Toinen, puutarhan puolella oleva haara virtaa siihen rakennetun padon yli ja sitten kuohuen, kohisten kivikkopohjaa myöten jotenkin pitkän taipaleen. Lammentapaisen yläpuolella on pieni koski, ja tällaisia koski- ja virtapaikkoja on samassa joessa aina jonkun välimatkan päässä useita. Niistä enemmän tuonnempana.

Kun minä Vääräkoskelle tulin, oli toinen mainituista saarista, se joka on päärakennuksen ikkunain edessä, aivan alkuperäisessä luonnon tilassa, niin tiheän metsikön vallassa, ettei ihminen siellä liikkumaan päässyt, ja ranta osaksi liejuinen. Harvoin lienee ihmisjalka sinne eksynyt, sillä siltaa ei ollut. Ensimäiseksi työkseni otin tämän saaren siivoamisen, liikojen ja viallisten puiden ja pensaiden poistamisen, käytävän laittamisen, liejuisen niemekkeen täyttämisen ja suojakivillä varustamisen. Saatuani sen kuntoon, rakennutti isä saaresta sillat joen kummallekin rannalle, jotenka tuo sievä saari nyt tuli puutarhan yhteyteen ja joen toisella puolella, puutarhasta ennen erillään ollut ruokakasvitarha myöskin siihen liittyi. — Muuta en sinä kesänä saanut puutarhatyön alalla aikaan. Mutta kun minä, seuraavana kesänä oltuani Rautalammilla suomen kieltä paremmin oppimassa ja kesällä 1864 Lysekilin kylpylaitoksessa Ruotsissa terveyttäni parantamassa, sitten kolme kesää perätysten taas vietin Vääräkoskella, jatkoin innokkaasti samaista työtä. Niinpä kartanon puolelta myllysaarelle vievän sillan korvasta raivasin kävelytien pitkin kosken jyrkkää ja kivistä rantaa tämän saaren toisella rannalla olevalle uimahuoneelle, teetin sillan kosken toisen haaran poikki ja tein pulskan puiston käytävineen, turvepenkkeineen sen toisella puolella säilyneeseen metsikköön. Minun työni kautta laajeni Vääräkosken puisto entisestään melkein toista vertaa isommaksi.

Ja toisessakin työssä olin yhtä innokas: koskien perkaamisessa ja koskenlaskijan toimessa.

Kuten jo mainitsin, on Perojoki Vääräkosken alueella koskirikas. Myllykoskelta alaspäin lienee viime vuosisadalla ennen minua veneellä kulkenut tuskin kukaan muu, kuin ehkä sahapuiden uittajat joskus. Mutta minä hankin itselleni pienen, vaan tanakan veneen, jolla eräänä päivänä sauvomalla läksin koematkalle. Vaikeata kulku oli. Joka koskessa ja kovemmassa virrassa tarttui vene kivien väliin, mutta irti sentään aina pääsin tavalla tai toisella. Muutamissa paikoin oli puita kaatunut joen poikki, ja niiden alitse pujottautumisessa tai poikki hakkaamisessa oli kova työ. Pääsin eteenpäin pari kilometriä, Vääräkosken rajan ulkopuolelle, kunnes jouduin vihaselta näyttävälle koskelle, jonka valtaan en uskaltanut antautua. Ja uteliaisuuteni olikin jo tyydytetty. Käänsin veneeni kotia kohti, ja nyt pahimmat ponnistukset alkoivat, kun oli vastavirtaa sauvottava ja koskia noustava. Vaan kaikki ponnistukset runsaasti palkitsi matkan viehätys. Koko tuolla pitkällä matkalla ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin yksin jylhän luonnon keskellä, erämaan juhlallisessa hiljaisuudessa, jota vain lintujen iloinen laulu ja koskien kohina keskeytti. Aamiaisen jälkeen olin matkalle lähtenyt ja vasta illalla kotia ehdin märkänä, väsyneenä ja nälkäisenä, mutta hyvin tyytyväisenä hauskaan retkeeni. Ja eheänä oli mies sekä vene.

Päätin ruveta noita koskia ja virtapaikkoja perkaamaan, kunnollista veneväylää laittamaan, ja sitä työtä kesti kauvan, sillä ani harvoin sain Fredrik veljeni minua auttamaan ja työmiesten apua en tahtonut käyttää, kun työ ei silloin olisi ollut omaa tekoa. Kun väylä vihdoin oli valmis, luisti vene aika kyytiä myötävirtaa alaspäin ja vain suvantopaikoissa tarvitsi sauvomalla kulkea. Jotenkin nopeasti ja tasaisesti kävi paluumatkakin, sillä perkaustyössä olin sauvomiseen niin tottunut, että venettä täydellisesti hallitsin. Ensimäinen retkeni kesti ainakin kahdeksan tuntia; nyt suoritettiin meno- ja paluumatka parissa tunnissa. — Milloin vieraita Vääräkoskelle tuli, tarjouduin heitä yksitellen viemään koskenlasku-matkalle, ja ne, jotka uskalsivat tulla, olivat ihastuksissaan oudosta retkestään.

Niistä vieraista, jotka useimmin uskoivat henkensä minun ja veneeni valtaan, mainitsen erään naisen, joka muistossani kunnioitettuna ja rakkaana elää. Eräänä kesänä vieraili Vääräkoskella pari kuukautta överstinrouva E. von Wendland, emintimäni vanhemman veljen puoliso. Hän oli ylhäistä sukua, Sevastopolin puolustajan, insinöörikenraali Schilderin tytär, joka naimisiin mennessään oli keisari Aleksander II:sen hovissa palvelevana hovineitinä. Mutta sukuylpeyttä ei hänessä ollut vähimmässäkään määrässä. Vaatimaton, suora ja herttainen hän oli esiintymisessään, valistuneen ja hienotunteisen naisen perikuva. Kaunis hän ei ollut, mutta kasvot olivat miellyttävän ilmeikkäät ja vartalo komea. Meistä tuli hyvät ystävät. Illoin hän minua opetti pianon säestyksellä laulamaan. Hän soitti mainiosti, kuin taiteilija ainakin.

Isäni oli vuoteen 1867 asti hyvin terve ja voimakas. Vääräkoskella hän vietti samallaista maamiehen elämää kuin ennen Rapatilassa. Mutta keväällä mainittuna vuonna kohtasi häntä halvaus, joka, vaikka hän siitä toipui, kuitenkin oli hänen voimansa niin murtanut, että kirves, lapio, ojat ja niittyjen pensaat sittemmin saivat hänen puolestaan rauhassa olla. Ulkona hän kuitenkin vielä ahkerasti liikkui, varsinkin Vääräkosken komeassa metsässä, jota hän silmäteränään suojeli. Siitä ei saatu kaataa muita kuin viallisia tai kuivettuneita puita.

Emintimäni oli reipas emäntä, alituisessa puuhassa aamusta iltaan, milloin kasvitarhassa, milloin missäkin talouden toimessa, ja aina oli hän hyvällä tuulella ja teki parastaan muitakin hyvälle tuulelle saattaakseen.

Kun velipuoleni Kalle oli siksi varttunut, ettei hän enää erityistä hoitoa tarvinnut, oli hän aina minun kintereilläni. Vartioi tarkkaan, etten minä vain pääsisi ilman häntä ulos pujahtamaan. Ja hauska ja vilkas lapsi hän oli. Minua hän ehdottomasti totteli, vaikka muutoin kyllä vallaton oli. Kerran oli meidän molempien hullusti käydä. Eräänä syyspäivänä minulle ilmoitettiin, että pyyparvi oleskeli metsässä noin kolmen kilometrin päässä kartanosta. Olin silloin vielä pyssymies. Valjastutin hevosen kärryjen eteen, otin Kalle veljen, joka silloin oli 6-vuotias, mukaan ja ajoin huonoa metsätietä sinne, missä pyitä sanottiin olevan. Oma pyssyni oli edellisenä talvena varastettu huoneestani Vääräkoskella ja toista en vielä ollut tullut hankkineeksi, vaan olin nyt lainannut isäni kaksipiippuisen tuliluikun, jota ei oltu moneen vuoteen käytetty, mutta jota isä oli huolellisesti hoitanut, jotta luulin sen olevan hyvässä kunnossa. Kun lähestyimme määräpaikkaa, sidoin hevosen suitsien perillä puuhun kiinni, jätin pojan kärryihin, käskien hänen pysyä siinä, ja läksin sinne päin, mistä pyyn vihellys kuului. Vähän matkan päässä pyrähtikin pyy toisesta puusta toiseen. Tähtäsin, laukaisin. Aika pamahduksen kuultuani, makasin selälläni sammalikossa, pyssyn perät kädessäni. Piiput olivat räjähtäneet sirpaleiksi ja lukkokin oli poissa. Ihmeen kautta oli henkeni pelastunut. En saanut pienintäkään vammaa; kasvoissa ja käsissä oli vain muutamia ruudin jyviä. En mitenkään osaa tätä ihmettä selittää. Ehkä kaatuminen minut pelasti. Mutta olisihan kuitenkin sen käden, joka pyssyä kannatti, pitänyt ruhjoutua. Ja kuinka olisi tuon poika-paran käynyt, jos minä olisin sinne metsään kuollut. Eihän hän omin neuvoin olisi kotiin päässyt.

Luulisipa, että tämä tapaus olisi minun saanut pyssyä kammoamaan. Mitä vielä. Kerran myöhemminkin olin metsästämässä. Mutta se olikin vihoviimeinen kerta. Ajettiin naapuritalon isännän kanssa koirilla jäniksiä Vääräkosken metsässä. Seisoessani erään aukeaman vieressä, tuli hyvin iso, melkein tavallisen koiran kokoinen "venäläinen" jänis, jota koirat eivät silloin ajaneet, yht’äkkiä sakeasta metsästä ja istuutui keskelle tuota aukeamaa, minuun suurilla keltaisilla silmillään visusti tuijottaen. En hennonut sitä ampua. Katselimme siinä toisiamme kotvan aikaa. Minusta tuntui kuin olisi tuo jänis pitänyt minulle nuhde- ja varoituspuheen, sanoen: "miksi sinä, tunnoton ihminen, vainoot meitä viattomia ja turvattomia metsän-eläjiä?" Äännähdin, ja jänis läksi pois yhtä tyynesti kuin tullutkin oli. Sen tapauksen jälkeen en ole jänistä enkä muitakaan eläviä ampunut.

En minä Vääräkoskella oleskellessani opintojani aivan laiminlyönyt. Puutarha- ja perkaustöiden ja huvitusten lomassa luin historiaa, estetiikkaa y.m., harjoittelin suomenkielistä kirjoitusta, jopa kokeilin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamisessa, johon uhkarohkeaan yritykseen jo kimnasistina ollessani olin ryhtynyt, mutta tietysti huonolla menestyksellä.

Viimeistä kertaa olin Vääräkoskella muutamia viikkoja kesällä 1873 vaimoni kanssa. Olimme äskettäin kadottaneet esikkomme, jota haikeasti kaipasimme, emmekä siten olleet aivan alttiit kesän suloutta nauttimaan. Painostavasti myöskin vaikutti isäni surkea tila. Hän oli saanut toisen halvauksen, ei osannut enää ymmärrettävästi puhua eikä mihinkään toimeen kyennyt. Käveli vain vaivoin huoneissa sauvansa nojassa.

Kun isä seuraavana vuonna kuoli, joutui Vääräkoski emintimäni omaksi. Hallittuaan sitä pari vuotta, hän sen myi harmittavan halpaan hintaan. Kun kauppaa hierottiin, muistutin häntä tilan oivallisesta metsästä, jota isä-vainaja niin huolellisesti oli säästänyt, ja neuvoin asiantuntijalla luettamaan puut, jotta metsän arvo selville saataisiin. Mutta hän ei neuvoani noudattanut, vaan luotti voutinsa vakuutukseen, että 50 tuhatta markkaa oli runsas hinta niin hallan-arasta tilasta kuin Vääräkoski on. Ja se myytiin tähän hintaan. Ostajat saivat hinnan monin kerroin korvatuksi metsästä myymillään puilla. Nyt on tila valtion varoilla lunastettu ja palstatilallisille jaettu. En luule heidän siellä menestyvän haaskatun metsän ääressä.

VI.

PARI ELÄINTARINAA.

Olen näissä muistelmissani maininnut monta lapsuuden ja nuoruuden ystävää. Mutta uskollisimmista on kaksi jäänyt mainitsematta, Hektor ja Kastor. Ne eivät eläneet yht’aikaa. Toinen elosti 1850-luvun keskivaiheilla, toinen sen loppupuolella ja seuraavan kymmenluvun loppuun asti. Eri rotua ne myöskin olivat, erikarvaiset ja eriluontoiset.

Hektorin vanhemmista oli toinen nähtävästi ollut jäniskoiran rotua ja toinen jotain isompaa, rotevampaa lajia. Se oli ruskea- ja sileäkarvainen, pitkäkoipinen ja luppakorvainen, jommoisia jäniskoirat meillä tavallisesti ovat, mutta isompi ja rakenteeltaan vahvempi. Silmät suuret ja älykkäät, milloin haaveellisen sameat, milloin säteilevän kirkkaat.

Pikku penikkana Fredrik veljeni ja minä sen saimme, sitä vaalimme, kasvatimme ja rakastimme. Ja uskollinen ystävä siitä tuli. Molempiin meistä oli se yhtä kiintynyt. Mutta minun seurassani se paremmin viihtyi siitä syystä, että olin liikkuvaisempi kuin veljeni, enemmin oleskelin ulkona, juoksentelin, hommailin ja peuhasin. Monet konstit se oppi: istui, hyppäsi jotenkin korkealla pidetyn kepin yli, "apporttasi", oli koskematta sokeripalaan ennen kuin siihen luvan sai, piti samaista herkkua tyynesti turvallaan kunnes sai käskyn heittää sen ilmaan ja sitten kaapata suuhunsa, y.m. Juoksi mielellään hevosena, päitset päässä ja ohjaksia totellen, kun vain ei ollut mitään vedettävänä. Mutta vetojuhdaksi se vastahakoisesti taipui. Sille hankittiin täydelliset valjaat, länget, mäkivyöt, vemmel. Talvella se valjastettiin kelkan ja kesällä pienten nelipyöräisten kärryjen eteen, mitkä olivat siksi isot, että minä, joka silloin olin noin kymmenvuotias, mahduin niihin istumaan. Rapatilassa ollessamme vedätin joskus Hektorilla ja noilla kärryillä hiekkaa niiden pienten puutarhojen käytäville, joissa siellä puuhailin ja joista ennen olen kertonut. Juhtana ollessaan oli Hektor aina tyytymättömän näköinen. Jos olisi osannut puhua, olisi se varmaankin sanonut: "olkoon menneeksi, koska sinä, Viktor ystävä, niin tahdot; mutta eihän tämä tällainen toimi koiran virkaan kuulu". Kuinka voimakas se oli, osoittaa seuraava tapaus.

Oli kaunis kevätpäivä. Lumi ja jää oli kaupungin kaduilta jo suurimmaksi osaksi sulanut. Mutta pohjoispuolella olevien talojen katveessa oli vielä siksi paljon iljannetta, että reki siinä luisti. Olin Hektorin valjastanut kelkan eteen ja mentiin ajamaan tuota iljannetta myöten. Fredrik veli juoksi edellä, jotta hevoseni pysyisi oikealla tolalla. Mutta sinne ilmautui eräs iso vieras koira, joka Hektoria nuuski ja ärsytti. Tämä suuttui, vieras pelästyi ja lähti kiitämään käpälämäkeen. Hektor perässä, lennättäen kelkkaa ja minua huimaavaa vauhtia paljaita katukiviä myöten pitkän matkan päähän. Kelkan rauta-anturat tulta iskivät, vaan Hektor ei ollut millänsäkään. Kuorma ei sen intoa vähimmässäkään määrässä hillinnyt. Mutta vihollinen, jolla ei mitään kuormaa ollut, jäi tietysti saavuttamatta.

Hektor ei koskaan pyrkinyt tai jäänyt yöksi huoneisiin, vaan meni aina, kaupungissa sekä maalla nukkumaan hevostallin ylisille, missä se kaivautui heiniin. Rapatilassa tehtiin sille yömajaksi sievä ja mukava koppi ja koetettiin jos jollain tavoin totuttaa sitä siinä nukkumaan. Mutta turhaan. Jos se pantiin kahleisiin, jotta kopissa pysyisi, ulvoi se koko yön.

Surkean lopun sai Hektor parka. Se oli talvella polttopuita hakemaan lähteneen tallirengin kanssa mennyt Rapatilaan ja jäänyt sinne yöksi, jolloin susi sen tappoi ankaran ottelun jälkeen. Minun ja koko talon suru oli suuri.

Kastarin kanta-isä lienee ollut bernhardilaista rotua, mutta monta polvea oli varmaankin välillä ollut. Se oli kookas, pitkäkarvainen, musta muutoin, otsassa vain valkoinen viiva ja toinen koipi niinikään osaksi valkoinen. Silmät pienet, mutta terävät.

Senkin pentuna saimme, pienenä pallerona. Olin sen tullessa noin 14-vuotias ja koetin sitä opettaa tekemään samat konstit kuin Hektor aikanaan oli osannut. Vaan se oli turhaa työtä. Kastor katseli minua vain vakavasti silmiin ikään kuin olisi arvellut: älä hassuttele, veli kulta. Ei se älytön ollut, päinvastoin hyvinkin viisas; mutta joutavia temppuja se ylenkatsoi, pitäen virkanaan talon vartioimista sekä totista seurustelua talonväen kanssa.

Sillä oli hyvin säännölliset tavat. Tarkasti piti se silmällä milloin aamukahvi meille pojille vietiin ja seurasi silloin aina palvelijaa meidän huoneeseen. Sen piti saada kahvista osansa, ja se saikin viimeiset tipat kummastakin kupista, teevadille kaadettuina. Huoneissa se ei kauan viihtynyt. Sen mieluisin olinpaikka kaupungissa sekä maalla oli portin suu, missä se istui tai makasi. Jos vieras tuli, ei se haukkunut eikä murahtanut, seurasi häntä vain kintereillä siksi kun joku talon väestä vieraan kohtasi, ja vieraan lähtiessä se häntä portille saattoi. Määräaikoina saapui se keittiöön ruokaansa saamaan. Kun kaupungissa joku talon väestä läksi ulos kävellen tai ajaen, juoksi Kastor aina vartijana perässä. Se saattoi isännän hovioikeuteen, pojat kouluun, palvelijat asioille, tallirengin vedennoudantaan. Ei se ollut keneenkään meistä erityisesti kiintynyt, vaan kohteli meitä kaikkia puolueettomalla ystävyydellä. Maalla, s.o. Vääräkoskella, se ei katsonut yksityisten henkilöiden vartioimista yhtä tarpeelliseksi kuin kaupungissa, arvellen kaiketi, ettei heitä siellä rauhallisissa oloissa mikään vaara uhannut, ja seurasi sen tähden harvoin ketään ulkopuolelle talon piiriä. Mutta jos varustuksista arvasi, että oltiin menossa kaupunkiin, silloin se häntäänsä heiluttaen juoksi edeltäpäin jonkun matkaa kaupunkia kohti. Sillä laputtaminen kaupungin ja Vääräkosken välillä oli paras huvitus, jota se ei koskaan laiminlyönyt, milloin siihen vain tilaisuutta tarjoutui. Vielä silloinkin kun ikä painoi, jalat olivat kangistuneet ja Kastor parka ei enää jaksanut juosta tuota 16½ kilometrin matkaa, teki se usein rohkeat yritykset. Juoksi niin pitkälle kuin voimat sallivat, seisattui sitten surullisen näköisenä, poikkesi tien viereen ja odotti siellä siksi kun kaupungista palattiin, vaikkapa iltamyöhään asti. Kotiin tultuaan kovin uupuneena näytti se kuitenkin iloiselta ja ylpeältä ikäänkuin olisi itse luullut kaupungissa käyneensä tai ainakin tahtonut kotiväelle sitä uskotella.

Jo nuorena ollessaan oli Kastor saanut päähänsä omituisen vian. Toinen puoli päälakea kohosi ja laskeutui joka hetki säännöllisesti niinkuin sitä olisi liikuttanut voimakas valtasuoni. Omituisuutena oli sillä sekin, että se kyljellään maatessansa tuon tuostakin rajusti liikutti koipiaan, juosten unissaan.

Vanhuutensa viimeisinä vuosina vietti Kastor kesät talvet
Vääräkoskella, ja siellä se nukkui kuoleman uneen noin 14-vuotiaana.
Se haudattiin siihen puistoon, minkä minä olin raivannut kosken toisen
haaran takana olevaan metsikköön.

* * * * *

On olemassa paljon kertomuksia hevosten ihmeteltävästä muistista.
Niihin voin lisätä seuraavan.

Lapsuuteni kodeista kertoessani olen maininnut, että äitini isä Joroisista lähetti vanhemmilleni lahjaksi kaksi kaunista hevosta. Mainitsin myöskin, että ne ensi kerran Viipuriin tultuaan saivat marssia takaisin Joroisiin ja sitten jälleen kulkea tuon 20 peninkulman matkan, jonka jälkeen ne Viipuriin jäivät. Mutta koti-ikävä lienee niitä vaivannut, halu päästä takaisin syntymäseuduilleen.

Oltuaan monta vuotta Viipurissa — muistelen kuulleeni viisi vuotta —, pääsi toinen noista hevosista karkaamaan. Täyttä laukkaa juoksi se ulos kaupungista ja Pietarin "lopotin" (esikaupungin) kautta suorinta matkaa n.s. Karjalan maantielle, jota myöten Ruokolahden, Puumalan ja Juvan pitäjien halki kuletaan Joroisiin. Arvattiin, että se oli lähtenyt matkalle syntymäkotiinsa. Tallirenki lähti takaa ajamaan. Kuulustellessaan tien varrella asuvilta, sai hän monessa paikassa tietää, että musta hevonen oli ohitse juossut niin kovaa kyytiä, ettei kenenkään mieleen juolahtanut yrittää ottamaan sitä kiinni. Niin kesti takaa-ajoa Puumalan salmelle asti. Vuoksen poikki oli karkuri uinut, mutta Puumalassa nousi sille tie pystyyn. Oli nähty sen kulkevan rannalla, miettien uskaltaisiko lähteä uimaan tuon leveän salmen yli. Ja siellä oli eräs mies sen kiinni saanut. Siten joutui se takaa-ajajan käsiin.

Joka on kulkenut tuota tietä Viipurista Puumalan salmelle, hän tietää, että tällä matkalla on useita tienhaaroja eri suunnille. Mutta karkuri, joka moneen vuoteen ei ollut sitä tietä kulkenut ja silloinkin vain kerran pohjoiseen suuntaan, ei oikealta tieltä eksynyt. Hevosen muistia siinä tosiaan kysyttiin.

Omituinen eliö oli muutoinkin tuo samainen "Ukko", joksi sitä sanottiin. Se oli aina vihainen ja tyytymätön. Ei sitä mitkään hyväilyt tai herkut lepyttäneet; aina se pyrki puremaan sitä ihmistä, joka uskalsi sitä lähestyä. Tallirenki oli sen kanssa pahemmassa kuin pulassa. Mutta tavattoman väkevä hevonen se oli. Mainitsen erään esimerkin.

Kuormien kuletuksessa on Viipurissa keväisin pahana vastuksena se pitkä silta, "Turun silta", joka vanhasta kaupungista linnasaaren ohitse vie Tervaniemelle eli "Pyhän Annan" kaupungin-osaan. Se paljastuu lumesta ja iljanteesta paljoa aikaisemmin kuin kaupungin kadut ja ympäristön maantiet, ja silloin saa siellä nähdä sydäntä särkevää eläinten rääkkäystä, kun hevosia pakoitetaan vetämään raskaita rekikuormia tuota paljasta siltaa myöten.

Eräänä keväänä oli Rapatilasta reellä tultu joitakin tavaroita kaupungista noutamaan. Huonon kelin tähden oli reen eteen varmuuden vuoksi valjastettu kaksi hevosta, ja Rapatilan työhevoset eivät suinkaan olleet heikkoja. Mutta kun kuormalla sitten oli palattava tuota paljasta siltaa myöten, niin huomattiin että kuorma oli liian raskas kahdellekin hevoselle. Ajaja lähti hakemaan toista vaunuhevosistamme avuksi, ja Ukko vietiin. Vaan tallirenki ei pannutkaan sitä kolmanneksi, vakuuttaen että kyllä Ukko yksinkin mokoman kuorman sillan yli vie. Työhevoset riisuttiin pois reen edestä ja Ukko pantiin aisoihin. Se oli vihainen kuin ainakin, mutta näytti samalla hyvin ylpeältä, oivaltaen mistä oli kysymys. Ja hyvää vauhtia se lähti pitkin askelin harppaamaan niinkuin kuormana olisi ollut vain säkillinen heiniä, ylenkatseellisesti silmäillen niitä tovereitaan, joita nyt joutilaana sen rinnalla talutettiin. Eikä se kertaakaan sillalla seisattunut.

Hyvissä voimissa pysyi Ukko noin 30 vuoden ikään asti. Mutta viimeisenä elinvuotenaan pyrki se alamäessä, kun ohjakset kireillä pidettiin, heittäytymään maahan, jonka tähden sitä oli mahdoton enää ajohevosena käyttää. Se ammuttiin.

VII.

SUOMEA OPPIMASSA.

Suomi oli varmaankin ensimäinen kieli, jota lapsena sopertelin. Ensimäinen hoitajani, vanha Vappu, ei muuta kieltä osannut, ja molemmat vanhempani puhuivat hyvin suomea, toinen kun oli kotoisin Oulusta ja toinen Savosta. Mutta ruotsia isä ja äiti keskenään käyttivät, ja pian he lienevät ruvenneet sillä kielellä minuakin puhuttelemaan. Sain sittemmin venäläisen "niänjkan", joten opin venättäkin solkkaamaan. Puhuin siis lapsena yhtaikaa kolmea kieltä, mutta arvattavasti kaikkia yhtä puutteellisesti, ne kun lapsen aivoissa kaiketi sekaantuivat toisiinsa. — Kouluun tultuani pääsi ruotsi yhä enemmän voitolle, varsinkin kun suomi koulun alimmilla asteilla ei silloin ollut opetusaineenakaan. Vasta ylialkeiskoulun kolmannella luokalla ruvettiin suomen kielioppia ja erästä suomenkielistä kertomuskirjaa lukemaan. Vaan ei tästäkään opetuksesta suurta apua ollut, sillä opettajana oli tällä ja neljännelläkin luokalla, jolla Kalevalaakin luettiin, tuo ennen mainitsemani hajamielinen tohtori. Siviilikimnaasissa oli suomi opetusaineena muistaakseni vain ensimäisellä luokalla. Kenraali v. Kothen ja hänen oikkujansa noudattava silloinen senaatti eivät katsoneet suomenkielen taitoa vastaisille hallinnon virkamiehille yhtä tarpeelliseksi kuin venäjän, ranskan ja saksan kielten. Opettajana oli maisteri A.G. Corander, joka oppilaille saneli toimittamansa suomen lauseopin tärkeimmät säännöt, mikä ei vielä ollut painosta ilmestynyt. Suomen kielen kirjoittamista ei minun aikanani koulussa ollenkaan harjoitettu.

Mikä minut jo koulupoikana ollessani "fennomaaniksi" teki, sitä en osaa varmuudella sanoa. Ehkäpä sen alkuaan vaikutti se sääli, joka minussa syntyi nähdessäni kuinka vaikeata suomenkielisistä perheistä lähteneille tovereilleni oli ruotsinkielisten läksyjen oppiminen ja ymmärtäminen. Aloin aavistaa, että kieliolot maassamme eivät olleet oikealla kannalla.

Erityinen tapaus sai sitten minulle selvemmäksi suomalaisuuden aatteen. Käydessään keväällä 1858 kotimaassaan kuoli A.I. Arvidsson Viipurissa, ja minä muutamien koulutoverieni kanssa kannoin hänet hautaan. Luonnollistahan oli, että silloin kuulustelin, mikä mies Arvidsson oli. Sain kuulla hänen ikimuistettavat sanansa: "Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla; olkaamme siis suomalaisia." Ja ne sanat painuivat syvälle mieleeni.

Kimnasisti-aikanani ilmestyivät Julius Krohnin "Kuun tarinat". Tekijä oli minulle tuttu mies, hän kun oli ollut vanhimman veljeni koulutoveri ja kodissamme käynyt. Ylpeilin siitä, että tämän oivallisen kirjan oli tehnyt viipurilainen ja tuttavani. Ja minussa syntyi se ajatus, että minäkin tulevaisuudessa ehkä voisin suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi jotain aikaansaada, jos suomen kielen kunnollisesti oppisin. Ryhdyin joutoaikoina suomennostyötä tekemään, ja eräällä joululomalla, kun Julius Krohn oli vanhempiensa luona Viipurissa, vein erään suomennokseni hänen luettavakseen. Hän ystävällisesti sitä tarkasti ja minua kehoitti jatkamaan.

Toisen tunnustuksen suomen kielen oppimisen harrastuksesta sain kimnaasin kolmannelle luokalle päästessäni. Tohtori Wolmar Schildt (Kilpinen) oli suomentamaansa ja "venykkeillä" painattamaansa Runebergin "Nadeshdaa" maamme oppikouluille lähettänyt yhden kappaleen itsekullekin, annettavaksi sille koulun oppilaalle, joka innokkaimmin suomen kielen oppimista harrasti, ja Viipurin siviilikimnaasin osaksi tullut kappale lukukauden päättäjäisissä minulle annettiin.

Ylioppilaaksi tultuani päätin seuraavana kesänä asettua Rautalammille hyvää suomea kansan suusta oppiakseni. Paavo Korhosen ja Pentti Lyytisen runot olivat tälle pitäjälle tuottaneet sen maineen, että siellä puhdasta ja sointuvaa suomea puhuttiin. Ennen minua ja minun tovereitani oli siellä jo oleskellut useita ylioppilaita kansan kieleen perehtyäkseen, niiden joukossa myöskin Julius Krohn. Meitä lähti sinne nyt keväällä 1863 yksin matkoin kolme miestä, ylioppilaat Oskar Sallmén, Nikolai Selin ja minä, ja myöhemmin saapuivat vapaaherrat Otto af Schultén ja Reinhold Munck. Hinkkalan taloa Konneveden rannalla oli meille majataloksi suositeltu, siellä kun pari vuotta sitten oli asunut neljä viipurilaista ylioppilasta, jotka olivat olleet oloonsa hyvin tyytyväiset.

Tähän taloon ei silloin vielä ollut ajotietä. Maantielle oli neljä "suden virstaa" metsätaivalta, huono kivikko-polku vain. Jos tavaraa oli kuletettavana, niin ei sinne päässyt kesällä muulla neuvoin kuin veneellä, jolloin oli soudettava monen kilometrin matka. Kirkolle, jonne oli lähes kaksi peninkulmaa, pyhäpäivinä aina kulettiin pitkällä kirkkoveneellä, mihin mahtui ainakin kolmekymmentä henkeä. Konnekoski oli menomatkalla noustava hinaamalla ja palatessa laskettava, joka oli vaarallinen tehtävä. Niinpä oli eräänä kesänä muuan kirkkovene koskessa mennyt kumoon ja pari kymmentä henkeä yht’aikaa hukkunut.

Hinkkala oli ennen ollut herraskartanona, sen ollessa Forstén-suvun hallussa. Nyt sen omistivat talollinen Kaapro Kukkonen ja hänen veljenpoikansa Juho, edellinen arvokas, älykäs ja kirjallisuutta harrastava mies, silloin vain 56 vuoden vanha, mutta kivulloinen. Me ylioppilaat olimme pahemmassa kuin pulassa Kaapro Kukkosen kanssa keskustellessamme, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät ja kypsyneemmät mielipiteet kuin meillä. Ja hän lausui ajatuksensa selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä tähden.

Lukuisa oli talonväki. Kaapro-isännän ja hänen hyväntahtoisen emäntänsä monista lapsista oli kotona kaksi täysikäistä poikaa ja 18-vuotias tytär, ja Juho-isännällä oli muistaakseni viisihenkinen perhe.

Meidän ylioppilaiden hallussa oli sali ja kamari toisessa talon kahdesta asuinrakennuksesta. Salin toisella puolella oli vanhemman isännän tyttären Maria Loviisan huone, jossa ahkerasti kävimme, meidän kun oli hauska jutella tämän vakavan, avomielisen ja lahjakkaan tytön kanssa, jota me kaikki suurimmalla kunnioituksella kohtelimme.

Minun erityinen ystäväni oli vanhempi Kaapro-isännän kotona olevista pojista, Hinkkalan nykyinen isäntä, runoseppänä tunnettu Albert Kukkonen, joka on minua noin kuusi vuotta vanhempi. Hän jo silloinkin runoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja sanomalehtiä, johon hänellä oli hyvä tilaisuus, isällä kun oli jotenkin runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli "Suometar" sekä ainakin kolme muuta sanomalehteä. Minä häntä opetin murtolukuja laskemaan, ja yhdessä me haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta. Toinen, jonka kanssa usein seurustelin, oli torppari Kalle Gråsten. Hän osasi muistista sanella muutamia Kalevala-runojen katkelmia sekä paljon Lyytisen ja Ihalaisen runoja, ja puhuessaan käytti hän runsaasti sananlaskuja. Panin ne tarkkaan paperille, mutta valitettavasti se vihkonen, johon ne kirjoitin, katosi minulta sitten Helsingissä selittämättömällä tavalla.

Meidän ylioppilaiden kesken oli sellainen sopimus, että sen, joka Hinkkalassa otti ruotsia puhuakseen, piti maksaa sakkoa muistaakseni 25 penniä kerralta. Näitä sakko-rahoja karttui ensi aikoina jotenkin runsaasti, kun yksi meistä, vapaah. Schultén, tullessaan oli hyvin heikko suomalainen ja sen tähden usein itse eksyi ja muita eksytti ruotsia puhumaan. Mutta erinomaisen hyväpäinen kuin oli, oppi hän ennen pitkää suomeksi toimeen tulemaan, ja sakkorahojen lisääntyminen kävi silloin hitaammin. Schulténia sanottiin Hinkkalassa ja naapuritaloissa "kirjaherraksi" siitä syystä, että hän aina liikkui sanakirjat kainalossa ja niistä puhuessaan apua haki.

Hyvä meidän oli olla ja tyytyväisiä oltiin, vaikka ruokalista oli hyvin yksitoikkoinen. Huttu, tattariryynipuuro ja viili vaihtelivat. Kalaruoka oli herkkua, milloin Ahti suvaitsi alamaisiaan meille antaa. Perunat oli pakkanen talvella pilannut, ja leivässä, milloin sitä oli talon omista rukiista leivottu, oli kitkerä maku, kun halla edellisenä kesänä oli ruisvainioilla vieraillut. Meitä varten käytiin kuitenkin Kuopiosta parempia jauhoja ostamassa.

Elettiin kuin salolaiset ainakin. Järveen uimaan juostiin aamulla vuoteelta noustua paitasillaan, ja illoin saunasta Aatamin puvussa. Vanha emäntä meitä useimmiten sinutteli kuin omia poikiaan. Jos minä, joka aina olen ollut aamuntorkku, en ollut vuoteelta noussut, kun emäntä aamulla kahvia toi, niin veti hän peitteen pois päältäni ja, jos satuin vielä nukkumaan, kädellään lyödä räpsähytti minua pehmeimmälle paikalle.

Kolmissa häissä olivat "Hinkkalan maisterit" tervetulleina kutsuvieraina. Ensimäiset pidettiin eräässä Hinkkalan torpassa, toiset varakkaassa naapuritalossa ja kolmannet mahtavassa herraskartanossa lähellä kirkonkylää. Edellisissä noudatettiin vielä monia vanhan kansan häätapoja, joita en ennen ollut nähnyt ja jotka olivat hyvin hauskoja, ja kauhean usein syötiin, jotta oli ruokaan läkähtyä. Naapuritalon häissä tarjottiin parhaana virvokkeena punssin nimellä pikimustaa juomaa, joka valmistettiin siten, että pataan kaadettiin vettä, siirappia ja rommia, mikä sekoitus sitten tulella kiehutettiin. Minun oli mahdoton nauttia tätä juhlajuomaa; soveliaalla hetkellä kaasin kuppini sisällyksen ulos avonaisesta ikkunasta.

Kirkolla käydessämme meidät aina ystävällisesti kutsuttiin joko provasti Langin pappilaan taikka nimismies Östlingin taloon, joissa molemmissa oli nuorisoa, neitosia muistaakseni edellisessä viisi ja jälkimäisessä kaksi.

Tuon tuostakin olimme Hinkkalan vanhemmalle isännälle tarjonneet osan täyshoidosta suoritettavastamme maksusta. Mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä; lausui vain, että kylläpä siitä sovitaan, kun eron hetki on käsissä. Ja kun tämä hetki sitten puolenkolmatta kuukauden kuluttua tuli, sain minä toimekseni suorittaa velkamme. Isännällä oli kyyneleet silmissä. Ei hän tahtoisi meiltä mitään maksua ottaa, kun tiesi, että meidät oli sinne tuonut rakkaus suomalaiseen kansaan, jota valmistauduimme palvelemaan sen omalla kielellä. Pitäisihän suomalaisten talonpoikainkin puolestaan jotain uhrata suomalaisuuden edistämiseksi. Mutta viime vuoden huono sato oli saattanut hänen taloutensa siihen tilaan, että hän nyt oli pakoitettu jotain maksua ruoastamme ottamaan. En enää muista mitä hän hengeltä määräsi, vaan mitättömän pieni se summa oli, enkä mitenkään saanut häntä enempää ottamaan.

Juhlallinen oli eron hetki. Liikutettuna piti isäntä kauniin jäähyväispuheen, toivottaen meille onnea elämän taipaleella, menestystä työssämme isänmaan ja kansan hyväksi.

* * * * *

Kun olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran lähteä kesäksi johonkin paikkakuntaan, missä hyvää suomea puhuttiin, aikoen samalla matkalla myös tehdä muinaistieteellisiä tutkimuksia, joita siihen aikaan harrastin. Valitsin Keuruun pitäjän, tietäen että niillä seuduin kulkee raja länsi- ja itämurteiden välillä, jotka siellä ovat sekaantuneet toisiinsa, niinkuin kirjakielessäkin on tapahtunut.

Matkustin keväällä 1869 ensin Päijänteen Kärkisten salmelle, jonka läheisyydessä lehtori K.A. Gottlundin antaman tiedon mukaan sijaitsi ainoa Suomen sisämaassa löydetty "laivakumpu", laivan muotoon tehty muinaisaikainen hautakumpu. Etsin vuorta, sillä Gottlundin piirustuksen mukaan oli tuo kumpu vuoren kukkulalla. Vaan vuorta en likimailla missään nähnyt. Sattumalta hakemani paikan kuitenkin löysin. Tuo merkillinen muinaismuisto on matalalla törmällä jotenkin likellä salmen rantaa. Piirustin siitä kuvan, joka nyt on historiallisessa museossa. Jämsän ja Korpilahden metsissä ja saarissa sitten kävin katselemassa niitä "Hiiden kansan" rakentamia roukkioita, joita siellä paljon on olemassa, isoja ja pieniä, mutta joista pienimmät eivät lienekään tuon muinaiskansan hautakumpuja, vaan lappalaisten tai kalastusretkillä olleiden suomalaisten tulensijoja. Isoista kummuista oli usea osaksi hajoitettu, arvattavasti aarteen-etsijäin toimesta. Minä en näistä ainoatakaan avannut, kun en katsonut olevani täysin pätevä niitä tutkimaan. Merkitsin vain niiden olopaikat muistiinpano-kirjaani. Ainoastaan yhden pienen kummun eräässä Jämsän saaressa oppaani avulla hajoitin, löytämättä siitä muuta kuin tuhkaa ja hiilen muruja. Keuruullakin muinaisjäännösten etsimistä jatkoin. Niitä karttui siten luettelooni muistaakseni noin 70, minkä luettelon sitten Helsingissä annoin muinaismuistoyhdistyksen silloiselle sihteerille J.R. Aspelinille, joka sitä on käyttänyt teoksessaan "Suomen asukkaat pakanuuden aikana". Useita kiviaseitakin tällä matkalla sain.

Keuruulla asetuin asumaan Viikin taloon, Keuruunselän läntisellä rannalla, ja sinne toverikseni saapui Helsingistä ystäväni K. Fr. Eneberg, runoilija ja vertailevan kielitieteen tutkija, joka v. 1876, oltuaan ensin kuuluisan nuolenpääkirjoitusten selittäjän Oppert’in oppilaana Pariisissa, matkusti itämaille opettajansa työtä jatkamaan, mutta Palestiinaan ehdittyään siellä kuoli tai murhattiin. Viikissä emme kauan viihtyneet, vaan muutimme samalla Keuruunselän rannalla olevaan Uotilan taloon, jossa ennestään asuskeli ylioppilas J.H. Svan (Päivärinta) ja jossa oli hauskempi isäntäväki kuin Viikissä. Mutta sieltäkin oli meidän ennen pitkää muuttaminen, sillä Enebergin huono vatsa ei sietänyt Uotilan emännän laittamaa ruokaa. Siirryimme muutaman kilometrin päässä kirkolta olevaan lukkarinleski Andelinin asuntoon, jossa kielimestarinamme oli emännän vanhin poika, ylioppilas E. Andelin.

Kansan keskuuteen en Keuruulla joutunut niin usein kuin Rautalammilla ollessani. Seurustelin parhaasta, päästä majatalojemme väen kanssa. Valtiopäivämies J. Riihimäen luona kävimme kerran ja Jukolan talossa, jonne oli pitkä vesi- ja jalkamatka, niinikään kerran. Melkein joka sunnuntai olimme silloisen pitäjänapulaisen F. Bergrothin Lehtiniemellä, jonka hienosti sivistyneen perheen luo silloin tavallisesti kokoontui muitakin Keuruulla oleskelevia kesävieraita. Siellä myöskin tapasin tulevan vaimoni, joka, oltuaan useita vuosia eräässä asumakoulussa Ruotsissa, nyt oli tullut Keuruulle suomea oppimaan. Minä en häntä silloin "pikiintyneen" silmillä katsellut, mutta kyllä sen teki moni muu nuori mies, jonka johdosta minä, kun tuo neitonen ennen meitä oli matkustanut pois, tekaisin seuraavan "Kesän viimeisen ruusun" sävelillä laulettavan pilarunon:

    Nyt Keuruun kesäkukka
    Jo meiltä mennyt on,
    Ja moni poika-rukka
    On vallan onneton.

    Ja kyynelvirta entää
    Kuin koski silmistä,
    Ja ajatukset lentää
    Tuon ruusun jäljissä.

Kaunista, täyteläistä, mallikelpoista suomea kansa Keuruulla puhuu. Se ei ole yhtä sanarikasta kuin kieli Savossa ja Karjalassa, mutta säännöllisempää ja kirjakieltä lähempänä olevaa. Mainitsin jo, että raja itä- ja länsimurteiden välillä kulkee Keuruun seuduilla, ja se oli siihen aikaan vielä niin selvästi huomattavissa, että Keuruunselän länsipuolella toinen murre oli voitolla, itäpuolella toinen. Länsipuolella kuuli sellaisiakin länsimurteen omituisuuksia kuin "semmottoinen"; itäpuolella, esim. syrjäisessä Asunnon kylässä, lausuivat vanhat ihmiset "muaa", "tulukee" j.n.e., niinkuin savolaiset ainakin.

VIII.

ENSIMÄISTÄ KERTAA RUOTSISSA.

Toista vuotta ylioppilaana oltuani sain joululomalla eräältä Viipurin lääkäriltä sen kamalan tuomion, että minussa muka oli keuhkotaudin alku. Oikeanpuolista keuhkoa ahdisti hengittäessäni. Helsingissä sitten tutkitutin rintani professori J. Pippingsköldillä. Hänkin sanoi siinä jotain vikaa olevan, mutta tuberkuloosin oireina hän ei sitä pitänyt. Määräsi sairasvoimistelua ja lääkkeen sekä käski minun seuraavana kesänä mennä johonkin valtameren rannalla olevaan kylpylaitokseen.

Tätä käskyä noudattaen läksin kesällä 1864 Ruotsin länsirannikolle, Lysekilin kylpylaitokseen, missä isäni ja vanhin veljeni ennen olivat olleet. Matkatoveriksi sain ylioppilas Oskar af Heurlinin, ja matkalla yhtyivät seuraamme Leppävirtain kirkkoherra, provasti Valle sekä hänen poikansa, maisterit A. ja K. Valle.

Yhdessä Tukholman merkillisyyksiä, museoita y.m. kolme päivää katseltuamme, jatkoivat Vallet matkaansa, mutta Heurlin ja minä jäimme vielä Tukholmaan, kun minut oli kutsuttu päivälliselle hovioikeudenneuvos Monteliuksen perheeseen, jossa entisen opettajani, rehtori K. W. Ahrenbergin pyynnöstä olin käynyt viemässä häneltä terveisiä vanhalle ystävälleen.

Minua, joka olin tottunut näkemään sitä ylellisyyttä, millä meidän maassamme korkeampien virkamiesten asunnot useimmiten ovat sisustetut ja kalustetut, oudostutti tuon arvokkaan ruotsalaisen virkamiehen pieni ja vaatimaton, vaikka kodikas, sievä ja hyvää järjestystä osoittava asunto. Sain sittemmin tietää, että virkamiehillä Ruotsissa silloin yleensä oli niukemmat palkat kuin Suomessa ja että heidän ei ollut tapana elää yli varojensa, niinkuin meillä valitettavasti on ollut ja vieläkin usein on laita. Hyvin miellyttävä oli koko perhe. Sen vanhimmasta pojasta, joka silloin oli nuori ylioppilas, on tullut kuuluisa mies muinaistieteen alalla, Oskar Montelius on nyt valtioantikvaarina.

Tukholmasta Göteborgiin matkustimme Heurlin ja minä hitaasti kulkevalla, joka asemalle ja melkein joka pysäkille seisattuvalla sekajunalla, jotta meillä olisi parempi tilaisuus tutustua outoihin seutuihin. Pari seikkailua tapahtui tällä matkalla, joita en malta olla kertomatta.

Puhuimme keskenämme suomea. Eräällä asemalla astui vaunu-osastoomme, jossa ei muita matkustajia ollut, kaksi nuorta herras-neitosta. Kauvan kummastellen kuunneltuaan puhumaamme outoa kieltä, tulivat he siihen päätökseen, että me olimme italialaisia. Heurlin olikin etelämaalaisen näköinen, tummasilmäinen, mustatukkainen ja ruskea-ihoinen. Päästyään vakuutetuiksi siitä, että me emme suinkaan ruotsia ymmärtäneet, rupesivat nuo tyttö-parat matalalla äänellä puhumaan asioista, jommoisista tytöt vain keskenään juttelevat, eivätkä koskaan miesten kuullen. Mutta eräällä asemalla olin minä lähtenyt ulos vaunuista, Heurlinin jäädessä paikalleen, ja palatessa satuin astumaan toverini varpaille. Hän kiljahti ja alkoi minua torua — ruotsiksi. Tytöt kalpenivat, rupesivat itkemään, peittäen silmänsä, ja seuraavalla asemalla siirtyivät he toisiin vaunuihin.

Tultuamme Sköfden kaupungin asemalle, kysyin minä junailijalta, kuinka kauvan juna siellä seisoo. Ymmärsin hänen vastauksensa niin, että odotusaikaa oli kaksikymmentä minuuttia. Ja siihen luottaen läksimme kaupunkia katselemaan. Mutta kun palasimme asemalle, oli juna jo kymmenen minuuttia sitten jatkanut matkaansa. Junailija oli sanonut: "sju minuter" (7 minuuttia), ja minä kuulin hänen sanovan: "tjugu minuter". Niin pahasti oli ruotsalaisten laulavaan ääntämiseen tottumaton korvani pettynyt. Vaan ei "hätiä mitiä". Noin puolen tunnin kuluttua oli pikajuna saapuva, joka pian saavuttaisi meidän etana-junamme. Söimme aseman ravintolassa hyvän aterian, nousimme pikajunaan ja pääsimme ennen pitkää entisille sijoillemme, missä kapineemme olivat koskematta.

Göteborgiin myöhään illalla saavuttuamme, tuli meitä vastaan eräs vanhanpuolinen herrasmies, joka ystävällisesti tervehtien ilmoitti, että provasti Valle poikineen, jotka samana päivänä olivat laivalla lähteneet Lysekiliin, oltuaan yötä hänen asunnossaan, häntä olivat pyytäneet käymään asemalla meitä vastaanottamassa ja samaan majataloon viemään. Petosta aavistamatta seurasimme tuota herrasmiestä. Ajomatkasta ei tahtonut loppua tulla. Mutta viimeinkin pysähtyivät vaunut erään pienen kivirakennuksen eteen. Pimeitä rappusia myöten noustiin kolmanteen kerrokseen, jossa isäntä vei meidät pieneen, salintapaisen vieressä olevaan, hyvin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen. Siinä olivat muka Valletkin yötä olleet. Kovin arveluttavalta kaikki näytti, mutta isäntä vain vakuutti totta puhuvansa. Tuskin olimme saaneet matkakapineet tuohon huoneeseen kannetuiksi, kun jotenkin siivottomasti puettu emäntä sinne saapui, ilmoittaen että hän oli samaisen huoneen luvannut eräälle herralle, joka juuri oli tulossa. Toinen meistä saisi kuitenkin maata huoneen toisessa sängyssä, mutta toiselle tehtäisiin yösija salissa, missä myöskin isäntä ja emäntä tulisivat nukkumaan salin perällä olevassa leveässä sängyssä. Jo loppui malttimme, ja isäntä sai kuulla kunniansa. Tahdoimme lähteä pois johonkin hotelliin. Mutta isäntä selitti, että keskellä yötä oli mahdotonta saada ajuria täällä laitakaupungilla. Meidän täytyi siis alistua ja tyytyä kohtaloomme. Heurlin jäi tuon vieraan herran kanssa kamariin ja minun osakseni tuli salin sohva. Neljänneksi tuotiin saliin vaunuissaan makaava lapsi, joka olisi parkumisellaan untani häirinnyt, jos suuttumukselta olisin unta saanut.

Aamulla läksimme pois, maksettuamme ne pari kruunua, jotka yösijasta otettiin. Rosvoluolaan emme olleet joutuneet. Anteeksi nöyrästi pyysi isäntä, sanoen köyhyyden tähden täytyvänsä hankkia yövieraita.

Lysekilissä karkasimme Vallelaisten kimppuun, kysyen kuinka he olivat voineet meidät saattaa niin kurjaan kortteeriin. He ällistyivät. Olivat Göteborgissa majailleet eräässä hyvässä hotellissa, eivätkä tietäneet meidän "Bauernfängeristä" mitään. Ja selittämättömäksi arvoitukseksi jäi, mistä tuo petkuttaja oli saanut tietonsa provasti Vallesta sekä Heurlinin ja minun tulosta.

Lysekil oli silloin vielä vaatimaton kylpypaikka, mutta oli jo hyvän maineen saavuttanut taitavan ja miellyttävän ylilääkärinsä, professori Churmanin kautta. Pääosan kauppalasta muodosti n.s. "vanha kauppala", korkean vuoren suojaan syntynyt ryhmä merimiesten ja kalastajain asuntoja, pieniä, mutta yleensä siivoja rakennuksia, joiden välitse kiemurteli mutkikas ja hyvin kapea katu. Uudessa osassa oli niinikään vain yksi katu, sekin vielä jotenkin lyhyt ja taloja vain siellä täällä. Kylpylaitos oli samalla paikalla kuin nytkin, mutta erillään kauppalasta, ainoastaan muutamien asuinrakennusten ympäröimänä. Nykyistä yleistä puistoa ei ollut olemassa, ja puitten varjoa tarjosi kylpyvieraille vain eräs yksityisen henkilön omistama puisto.

Mutta hauskempi oli kylpyvieraiden elämä Lysekilissä silloin kuin nyt, jolloin kauppala on kasvanut kaupungiksi ja kylpylaitoksineen, seurahuoneineen, ravintoloineen kehittynyt Ruotsin ylimysten ja rahapomojen huvituspaikaksi. Silloin nousi kylpyvieraiden luku kesän kuluessa muutamiin satoihin, nyt se kohoaa tuhansiin. Silloin tutustuivat melkein kaikki kylpyvieraat keskenään, muodostaen ikäänkuin suuren perheen; nyt syntyy vain pieniä venekuntia ennestään tuttavien kesken tai olelee itsekukin muista erillään.

Me suomalaiset olimme kaikkien suosiossa. Suomalaisten "kurssi" oli siihen aikaan Ruotsissa yleensä paljoa korkeampi kuin tätä nykyä, ehkäpä etupäässä siitä syystä, että meikäläiset silloin olivat siellä harvinaisempia vieraita kuin viime aikoina. Ukko Valle oli puhelias ja rattoisa seurustelija, ylioppilas Heurlin nuorten tyttöjen hemmikki ja lemmikki, hän kun oli "intressantin" näköinen ja tyttöjen parissa hyvin viihtyi. Häneen rakastui eräs nuori ruotsalainen neitonen niin hurjasti, että hän, kun Heurlin ennen minua läksi kotimatkalle, minulle itkusilmin lausui, että hän nyt tahtoisi kuolla. Yhteisiä purjehdus- ja muita huviretkiä tehtiin taajaan. Kerran viikossa kokoontui nuoriso erääseen pieneen saliin tanssimaan ja kisailemaan. Muuten purjehtiminen rannikkolaisten hauskoilla ja tanakoilla pursilla oli jokapäiväistä ja parasta huvitusta.

Entäs minun rintatautini, kuinka sen kävi? Professori Churman ei hänkään saanut selville, mikä vika keuhkoissani oli. Määräsi kylpyjä ja sairasvoimistelua sekä käski juomaan punssia aamusta alkaen ja pitkin päivää niin paljon kuin päihtymättä juoda voin. Mutta minäpä en tyytynytkään professorin lausuntoon, vaan tutkitutin rintani alilääkärilläkin, nuorella lääketieteen kandidaatilla, joka jo silloin tuttavapiiriini kuului.

Ja tämä nuori mies löysi vian, jota moni vanha lääkäri ei ollut löytänyt. Hän selitti, että oikeanpuolisen keuhkon kärki oli kasvanut kiinni, josta ahdistus aiheutui. Sairasvoimistelija sai erityiset määräykset siitä, mitä liikkeitä hänen oli minulle annettava, jotta irtautuminen vähitellen tapahtuisi. Jo parin viikon kuluttua ahdistus huomattavasti helpotti, ja Lysekilistä lähtiessäni en sitä enää tuntenut. Ylilääkärin määräyksiä tietysti myöskin noudatin, kylpien ja punssia juoden, joka juoma kuitenkin ennen pitkää rupesi minua niin ilettämään, että pyysin ja sain luvan lopettaa sen nauttimisen. Siitä asti on punssin juominen, jopa näkeminenkin ollut minulle hyvin vastenmielistä.

Jo tällä enslmäisellä matkallani Ruotsissa tein sen havainnon, että suuri yleisö siellä on kummastuttavan välinpitämätön oman maansa sekä ulkomaiden valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ani harvoin niistä seuroissa keskusteltiin, ja oudoksuen katseltiin sitä, joka yritti niistä puhumaan. Häntä pidettiin ikäänkuin rauhan häiritsijänä. Uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta joskus keskustelua syntyi; mutta enimmiten kilpailtiin, varsinkin herrain seuroissa, joutavien juttujen kertomisessa ja sukkeluuksien laskettelemisessa. Vaikka siihen aikaan Ruotsin ja Norjan väli oli hyvin kireä maaherra-kysymyksen johdosta, ja sanomalehdissä siitä paljon kirjoitettiin, en saanut ketään ruotsalaista tuttavaani siitä lausumaan mielipidettään asiallisemmassa muodossa kuin siinä, että koko asia vain oli "vrövliä" norjalaisten puolelta.

Matkasuunnitelmaani kuului käynti Vermlannin suomalaisten luona. Mutta siitä valitettavasti ei tullut mitään, kun sairasvoimistelun tähden tulin viipymään Lysekilissä paljoa kauemmin kuin aikomus alkuaan oli. Syksy oli jo tullut ja ilma muuttunut sateiseksi, jotenka liikkuminen Vermlannin metsäseuduilla olisi käynyt liian vaivaloiseksi. Päätin siis suunnata matkani suoraan kotia kohti. Kuten mainitsin, oli Heurlin aikaisemmin matkustanut kotimaahan, ja Vallet olivat lähteneet jo ennen häntä. Yksin oli minun siis palaaminen.

Lähdin laivalla Göteborgiin ja sieltä kanavatietä Tukholmaan. Mutta matkalla tahdoin käydä laajasta ja kauniista näköalastaan kuuluisalla, Venern-järven rannalla olevalla Kinnekullen vuorella. Sen laivan, millä Göteborgista kuljin, oli matkallaan Carlstadiin määrä poiketa Lidköpingin kaupunkiin, josta sanotulle vuorelle on muutaman peninkulman maamatka, mikä minun olisi täytynyt kyydillä kulkea. Mutta kuultuaan aikeeni, tarjoutui kohtelias kapteeni viemään minut laivallaan vuoren läheisyydessä olevan kylän edustalle, vaikka hänen sitä varten oli tehtävä melkoinen mutka säännöllisestä reitistä. Kiitollisuudella tietysti siihen suostuin.

Kun kylää lähestyi höyrylaiva, joka siellä ei ennen ollut käynyt, riensi rannalle koko kylän väki, vanhat, nuoret ja lapset, ja laivan vihellettyä työnnettiin vene vesille tulevaa vierasta noutamaan. Rannalle päästyäni minua uteliaasti katseltiin kuin mitäkin ulkomaan eläintä, mutta suurta kunnioitusta osoittaen. Ilmoitin tahtovani päästä vuorella olevaan majataloon. Kilvan tartuttiin matkakapineisiini ja kannettiin ne jyrkkää polkua myöten. Kun puhuttelin miehiä, sieppasivat he kohta lakit päästään. Tämä kaikki minua ihmetytti, jopa harmittikin, kun en osannut arvata, mitä se tiesi ja tarkoitti.

Kun olin saapunut majataloon, joka oli hyvin yksinkertainen tavallisen talonpoikaisasunnon kaltainen, panin heti maata, edellisenä yönä kun olin nukkunut vain pari tuntia ja olin kovin väsynyt. Herättyäni jonkun tunnin kuluttua, näin että majatalon ympärille oli kokoontunut jotenkin paljon ihmisiä, joista jotkut tirkistelivät sisään ikkunoista. Soitin pöydällä olevaa kelloa, ja syvästi niiaten tuli majatalon emäntä. Kysyin mitä varten tuo ihmisjoukko oli kokoontunut ja mitä ikkunoista katseltiin. Yhä niiaten vastasi emäntä, että olivat tulleet katselemaan minua, ulkomaan prinssiä. Purskahdin makeaan nauruun ja ilmoitin olevani suomalainen ylioppilas, enkä mikään prinssi. Mutta sitä ei emäntä ottanut uskoakseen. Ylioppilaanko tähden tänne olisi poikennut höyrylaiva, joka muutoin pitkän matkan päässä ohitse kulkee? Ruotsinkin prinssit väliin liikkuvat muka ylioppilaina ja milloin milläkin valenimellä, ja osannevathan ulkomaiden prinssit samoin menetellä, saadakseen paremmin rauhassa olla. Jos olen suomalainen, niin olen kaiketi suomalainen prinssi. Ylioppilas en missään tapauksessa ole, sillä nehän kulkevat jalkaisin matkalaukku selässä. Eivät tepsineet mitkään vastaväitteeni. Prinssi minä vain olin.

Päivällisen syötyäni — emäntä tietysti tarjosi mitä parasta talossa oli —, sain oppaan, joka vei minut vuoren korkeimmalle kukkulalle ja niiden suurten aateliskartanoiden puistoihin, jotka vuoren rinteellä sijaitsevat. Suuremmoinen on näköala Kinnekullelta, mutta aivan erilainen kuin Suomen korkeilta vuorilta. Toisella puolella aava, mereltä näyttävä, melkein saareton Venern-järvi, toisella rajaton viljelty tasanko erivärisine ruutuineen, joita eri viljalajit muodostavat. Metsää tasangolla vain siellä täällä, ikäänkuin saarina tuossa viljaruutujen meressä. Yhdellä taholla metsäinen selänne kaukaisella taivaanrannalla.

Bonde-suvun kauniissa puistossa kävellessäni huomautti oppaani, että kreivi oli kotona ja että minun sentään pitäisi käydä häntä tervehtimässä. Tämän johdosta rupesi minua peloittamaan se ajatus, että tuo lapsellinen prinssi-juttu ehkä vielä pääsee noiden kartanon-herrainkin korviin ja minä saatan joutua ties mihinkä ikävään asemaan. En sen vuoksi jäänytkään yöksi Kinnekullelle, vaan hankin kyytimiehen, joka yötä myöten vei minut Törebodan asemalle, joka on Götan kanavan vieressä ja josta laivalla jatkoin matkaani Tukholmaan.

Saatuaan tietää, että minä olin suomalainen, kysyi Kinnekullelta saamani kyytimies, osaavatko kaikki suomalaiset loitsia. Sanoi kuulleensa että osaavat ja että se usko on yleinen Ruotsin rahvaassa. Selitin että loitsuja kyllä vielä luetaan ja noitiin luotetaan syrjäisissä Suomen seuduissa, mutta että leviävä valistus vanhan taika-uskon jätteet yhä enemmän hävittää. Vaan tämä selitys ei näyttänyt kyytimiestä rauhoittaneen. Hän minua pelkäsi, jota osoitti esim. se, että hän, joka ensin oli ajanut hyvin verkalleen, niinkuin Ruotsissa yleensä on tapana, kuultuaan että olin suomalainen alkoi ajaa niin hurjasti, että minun täytyi pyytää häntä säälimään hevostaan, matkaa kun muistaakseni oli neljä peninkulmaa. Mutta pyynnöstäni ei mitään apua ollut. Tuo nuorenpuolinen kyytimies vain arasti minuun katsahti yön pimeydessä. Vasta kun Törebodan kauppala lähestyi, näytti hän tyyntyvän ja pyysi minua lahjoittamaan hänelle jonkun oudolta näyttävän esineen, jonka voisi sanoa saaneensa suomalaiselta noidalta ja jolla saattaisi tuttaviaan ja varsinkin tyttöjä peloittaa. Ostin hänelle eräästä kaupasta ruman lapsenlelun, mikä lienee ollut savikukon virkaan aiottu.

Valistus ei siihen aikaan vielä ollut yhteiseen kansaan Ruotsissa syvälle tunkeutunut.

IX.

YLIOPPILAANA.

Ylioppilaaksi tulin, kuten A.E. Arppen antama ylioppilaskirjani todistaa, syyskuun 22 p. 1862. Silloin suoritettiin ylioppilastutkinnot säännöllisesti syksyllä, eikä niinkuin nyt keväällä. Nyt tulevat nuorukaiset oppia höyryävin päin suorastaan leivin-uunista yliopiston tutkijain eteen. Silloin oli melkoinen osa kootusta oppivarastosta kolmen kuukauden väliajalla jo ehtinyt haihtua, sillä harvapa lienee jaksanut tai viitsinyt suloisella kesälomalla uudelleen kursseja kerrata. Ei se ainakaan minun mieleeni juolahtanut.

Kultaseppä Mellinin myymälästä lyyrät ostettiin ja kadulle riennettiin niitä koko maailmalle näyttämään. Vaikkei vastaleivottuja ylioppilaita silloin vielä kukitettu eikä "maitolakkejakaan" käytetty, oli kuitenkin helppo uudet "cives" vanhoista eroittaa. Sen vaikutti edellisten silmäin säteilevä loiste ja pään omituinen asento, joka osoitti, että sen kannettavana oli jotain outoa.

Meitä tuli Viipurin siviili-kimnaasista tällä kertaa kahdeksan miestä, sillä kimnaasin lakkauttamisen johdosta olivat opettajat valmistaneet toisenkin luokan oppilaille tilaisuuden suorittaa päästötutkinnot, ja kaikki me samana päivänä lyyrät saimme. Illalla oli tavanmukaiset tulijaispidot eli -juomingit Kaivohuoneella. Tervehdyspuheen tulokkaille piti maisteri Wilh. Lavonius, ja iloinen oli mieliala. Laseja silloisen tavan mukaan ahkerasti kallisteltiin.

Lapsuudesta asti oli lääkärin ammatti minulle häämöittänyt tarkoitusperänä, johon oli pyrittävä. Kodissani oli Haartmanin "Husläkaren" (Kotilääkäri), jota jo pikkupoikana uteliaasti luin, milloin sen käsiini sain. Se tapahtui salaa, sillä arvasin että vanhempani eivät sallisi minun sitä lukea, siinä kun oli paljon sellaistakin, joka ei suinkaan lapsen luettavaksi soveltunut. Kimnasistina ollessani lähetti vanhin veljeni minulle Helsingistä useita lääkeopillisia väitöskirjoja, joita lueskelin, vaikka tuskin puoltakaan niiden sisällyksestä ymmärsin. Nyt yliopistoon tultuani seisoin tienhaarassa, jossa ratkaiseva päätös oli tehtävä. Isäni tahtoi että lukisin lakimieheksi, arvellen minulla olevan hyvät edellytykset menestymiseen sillä alalla. Kun hänellä oli joku vaikea asia hovioikeudessa käsiteltävänä, oli hän joskus huvikseen asian minulle esittänyt ja sitten kysynyt, mitenkä minä järkeni avulla sen ratkaisisin. Ja hänen mielestään olin useimmiten oikeaan osannut. Mutta lakimiehen ura ei minua houkutellut. Minussa keskenään taistelivat halu päästä lääkärinä sairaita ja kärsiviä auttamaan ja taipumus kirjailijan toimeen, jossa paraiten voisin suomalaisuuden asiaa palvella. Olin kahdella päällä, enkä kohta voinut lopullista päätöstä tehdä. Menin ensin fysillis-matemaattiseen tiedekuntaan, aikoen ruveta kemiallisia opintoja harjoittamaan, mutta päättäen samalla käydä Snellmanin luennoilla. Vaan jo muutaman viikon kuluttua jätin kemian sikseen ja aloin lukea latinaa pureskellen kovaa palaa. Latina ei ollut opetusaineena siviilikimnaasissa ja se, mitä koulussa ennen olin tätä vaikeata kieltä oppinut, oli jo ehtinyt melkoisessa määrässä unohtua. Oli melkein a:sta aloitettava, ja sitkeyttä siinä kysyttiin. Dosentti J.A. Söderholmin johdolla harjoittelin syyslukukaudella latinan kirjoittamista kääntämällä ja sitten professori Brunérin johdolla kevätlukukaudella, jonka alussa siirryin historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, aineita kirjoittamalla. Ja niin hyvin edistyin, että jo saman kevätlukukauden lopussa voin latinaksi suorittaa pro-exercitio-kirjoituksen, samaan aikaan kuin ne edellisenä syksynä ylioppilaiksi tulleet toverit, jotka olivat läpikäyneet klassillisen kimnaasin. Mutta kylläpä olinkin saanut voimiani ponnistaa.

Näin väljemmille vesille päästyäni kävin hauskempia aineita lukemaan, etupäässä historiaa, estetiikkaa ja mitä korkeimpaa arvolausetta varten suomen kielessä ja kirjallisuudessa kandidaatti-tutkinnossa vaadittiin.

Snellman oli jo senaatissa eikä siis enää luennoinut. Ahkerimmin kävin Fr. Cygnaeuksen luennoilla, säännöllisesti ainakin kolme vuotta. Kaksi tuntia viikossa hänen oli selittäminen noita kivenkovia pykäliä F. Th. Vischerin laajassa teoksessa "Aesthetik oder Wissenschaft des Schönen", ja kaksi tuntia luki hän kirjallisuushistoriaa. Edellinen tehtävä ei ollut hänelle mieluista. Moneen kertaan hän ivallisesti puhui siitä dialektiikan pakkoröijystä, johon Vischer kauneuden muodot kuristaa. Varsinaiset selitykset tavallisesti supistuivatkin hyvin vähiin ja luento poikkesi asioihin, jotka olivat jotenkin höllässä yhteydessä selitettävien pykälien kanssa. Mutta juuri nuo poikkeamiset antoivat näille luennoille erityisen viehätyksen ja arvon, sillä niiden kautta kuulijat perehtyivät Cygnaeuksen omaan käsitykseen kauneuden luonteesta ja ilmauksista. Kirjallisuushistorialliset luennot olivat lennokkaat ja syväaatteiset. — Z. Topeliuksen luennoilla kävin eri erin. Ylimääräisenä professorina ollessaan luennoi hän Suomen pakanuuden ajan historiasta, ja jo silloin kuuluin minä hänen kuulijakuntaansa, joka siihen aikaan vielä oli hyvin harvalukuinen. Ahlqvistin luennoilla olin silloin kun hän suomen kielen rakennetta selitti. O. Toppeliuksen ja Th. Reinin luentoja myöskin jonkun aikaa kuuntelin.

Kevättalvella 1867 olin opinnoissani niin pitkälle päässyt, että aloitin tutkintojen suorittamisen. Mutta ne keskeytti isäni äkillinen sairastuminen, jonka johdosta matkustin Viipuriin. Kun minun sitten syksyllä olisi pitänyt uudestaan tutkinto-töihin ryhtyä, mutta jo olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, niin pälkähti päähäni se ajatus, että minulle kandidaattitutkinnon suorittamisesta ei ole mitään käytännöllistä hyötyä ja että paremmin aikaani käytän, jos ryhdyn harjoittamaan vapaita opintoja ja etupäässä sellaisia, jotka voivat olla suoranaiseksi hyödyksi ja avuksi vastaisessa työssäni sanomakirjallisuuden alalla. Tentit jäivätkin sillä kertaa sikseen. Lueskelin jos jotakin: valtio- ja yhteiskuntaoppia, taloustiedettä, jopa kuivaa kameraaliakin ja 1734 vuoden lakia. Ja tätä mieluista opiskelemista jatkui kaksi vuotta.

Lukuvuonna 1868-69 en asunutkaan Helsingin kaupungissa, vaan parin kilometrin päässä sieltä Hörnebergin huvilassa Sörnäisissä, joka alue ei silloin vielä kaupunkiin kuulunut. Olin tovereilleni ja tuttavilleni sanonut lähteväni Pariisiin. Olostani Hörnebergissä eivät tietäneet muut kuin isäni ja emintimäni, maisteri K. Fr. Eneberg, joka siellä kanssani asui, sekä hänen vanhempi veljensä, vastainen senaattori Wald. Eneberg ja viipurilainen ylioppilas G. Balthasar, jotka tuon tuostakin kävivät meitä erakkoja tervehtimässä ja joista jälkimäinen toimitti perille ne kirjeet, mitkä muka olin Pariisista kirjoittanut. Nuorempi Eneberg ei kuitenkaan ollut erakkona niin täydellisesti kuin minä, sillä hänellä oli opetustunteja eräässä koulussa, jonka tähden hänen täytyi kaupungissa käydä. Minä en koko lukuvuoden aikana ollut kaupungissa kuin yhden ainoan kerran, silloin kun rouva Hedvig Ch. Raa ensi kerran esiintyi Leana, johon juhlatilaisuuteen en malttanut olla menemättä — naamioituna. En tuota erakkoelämää koskaan ole katunut, sillä paljon tuli siellä tyyssijassa työtä tehdyksi. Siellä myös järjestin muistoonpanoni siitä Viipurin vanhan linnan tutkimuksesta, jonka olin edellisenä kesänä suorittanut, ja kirjoitin sen kertomuksen samasta linnasta, mikä kuvilla varustettuna on julaistu "Historiallisessa Arkistossa". — Hörnebergin huvilan silloin omisti kauppias Rob. Ahrenius, joka oli naimisissa tunnetun tanssin-opettajan Alina Frasan kanssa.

Oleskeltuani kesällä 1869 Keuruulla, asetuin seuraavana syksynä taas Helsinkiin. Olin ottanut suomentaakseni Eemil Nervanderin "Honkain tarinat" ja ryhdyin nyt tähän työhön. Sitä tehdessäni minut kutsuttiin eräänä iltana tulemaan Uuden Suomettaren toimistoon, joka oli silloisen toimittajan, maisteri A. Almbergin (Jalavan) ja kahden hänen toverinsa asunnossa Borgströmin talossa Maariankadun varrella, takapihan puolella. Ilmoitettiin että Almberg vuoden lopussa eroaa toimittajan virasta, ja tahdottiin neuvotella minun kanssani, suostuisinko minä siihen toimeen rupeamaan. Toimistoon tullessani olivat siellä koossa lehden etevimmät avustajat ja kannattajat Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman, F.W. Rothstén, Wald. Jahnsson, O. af Heurlin y.m., ja tietysti toimittaja itse. Yrjö Koskinen esitti asian. Vastasin että minua suuresti epäilytti suoraa päätä ruveta pääkaupungissa ilmestyvän ja suomalaisen puolueen johtavana äänenkannattajana esiintyvän lehden päätoimittajaksi, kun minulla oli niin vähän kokemusta tällä työalalla, mutta että, jos kokeneempaa ja taitavampaa toimittajaa ei ollut saatavissa, suostuin yrittämään sillä ehdolla, että saisin tehokasta avustusta niiltä, jotka nytkin lehteen kirjoittivat. Tämä avustus luvattiin, ja niin oli asia ratkaistu.

Mutta kokouksesta mennessämme lausuivat Yrjö Koskinen ja Jaakko Forsman minulle sen toivomuksen, että sentään suorittaisin kandidaattitutkinnon ennen kuin Uuden Suomettaren toimittajaksi rupean. Se olisi itselleni edullista ja lehden arvoon nähden suotava. Jälkimäinen huomautti, että arvonimi "entinen ylioppilas" kuului niin pahalta. Olinhan jo lukenut tuohon tutkintoon tarpeelliset kurssit, eikä niiden kertaaminen kovin pitkää aikaa vaatisi. Almberg ehkä suostuisi pysymään toimittajana siksi kun olisin tutkinnon suorittanut. Pyysin miettimisen aikaa, jonka kuluessa Jaakko ystäväni alituisesti minua ahdisti ja lopulta sai minun taipumaan. Almberg oli puolestaan suostunut toimitustyötä toistaiseksi jatkamaan.

Nyt alkoi ankara työ, kun en puoleen kolmatta vuoteen ollut tutkintoläksyjä lukenut. Ei riittänyt 8-tuntinen työpäivä; se venyi useimmiten 12-tuntiseksi, jopa väliin pitemmäksikin. Erityinen vaiva syntyi minulle siitä, että tutkinto-vaatimukset äskettäin olivat muuttuneet siten, että oman tiedekunnan-osaston viiden aineen lisäksi oli tullut kaksi toisen osaston ainetta. Onneksi olin kouluaikana ollut ahkera kasvien tutkija, jotenka arvolauseen hankkiminen kasvitieteessä ei ollut kovin vaikeata. Matematiikka, kemia, fysikka tai eläintiede olisivat, vaikka olinkin niitä koulussa lukenut, vaatineet liian pitkää aikaa. Valitsin hätätilassa aivan uuden aineen, tähtitieteen. Noin 700 sivun kurssin suoritin vajaan kahden viikon kuluessa, saaden ystävällistä opastusta tähtitieteellisessä observatoorissa amanuensina palvelevalta osakuntatoveriltani maisteri Wilh. Fabritiukselta. Tentin alkaessa piti professori Krueger puheen, sanoen havainneensa, että hänen ainettaan pidettiin hätävarana, ja ilmoittaen vaativansa että kurssi kunnollisesti osataan. Tutkittavana oli meitä yht’aikaa kuusi miestä. Viisi sai reput, mutta näiden joukossa en ollut minä.

No niin. Toukokuun viimeisenä päivänä 1870 oli minulla julkinen kandidaatti-tutkinto. Olin päässyt kuusi kuukautta kestäneestä kiirastulesta, ja seuraavana päivänä ryhdyin Uutta Suometarta toimittamaan.

* * * * *

Kun minä yliopistoon tulin, olivat osakunnat virallisina yhdistyksinä lakkautetut. Niiden tehtävät ja oikeudet oli siirretty ylioppilas-tiedekunnille, joihin itsekuhunkin kuuluivat kaikki samaan tiedekuntaan ilmoittautuneet ylioppilaat. Osakunta-laitos oli muka synnyttänyt puolueellisuutta ja leväperäisyyttä kurinpito-asioissa. Jopa lienee tätä laitosta siihen aikaan katsottu valtiollisestikin epäilyttäväksi. — Yliopiston nuorisoa ei tuo muutos miellyttänyt. Ylioppilas-tiedekuntain rinnalla pysyivät osakunnat toimessa yksityisinä ja vapaaehtoisina yhdistyksinä. Mutta aikaa myöten muutamat niistä hajosivat, ja näiden joukossa oli myöskin viipurilainen osakunta.

Kun tätä osakuntaa siis ei ollut olemassa, pyrin ja pääsin minä "isän oikeudella" pohjalaiseen osakuntaan. Siinä oli tähän aikaan suuri joukko lahjakkaita jäseniä, joiden toivottiin vahvistavan sitä mainetta, että pohjalainen osakunta on antanut ja antaa kansallemme paljon eteviä miehiä. Ja moni heistä onkin nämä toiveet toteuttanut. Mainittakoon niistä Otto Donner, Frith. Perander, Kaarlo Bergbom, Gustaf Johansson, veljekset Jaakko ja Ernesti Forsman, Wald. ja K. Fr. Eneberg sekä N.J. ja G.E. Fellman, J.R. Aspelin, Emil Nervander, Rob. Hermanson, J.W. Runeberg, J.W. Calamnius, E.A. Forssell, Aug. Hagman. Puheenjohtajana oli silloin maisteri Calamnius, hauska, innokas ja toimelias mies. Vaikka minä tässä osakunnassa sain monta hyvää ystävää, joihin elämäni taipaleella olen ollut läheisesti kiintynyt, en kuitenkaan siellä viihtynyt. Minua tympästytti se ylpeyden henki, mikä riivasi niitä osakuntalaisia, jotka eivät itse mitään olleet, vaan ylpeilivät osakuntansa vanhalla maineella ja muiden ansioilla. Tuon tuostakin sain minä näiltä samaisilta tovereilta kuulla pistosanoja siitä, etten ollutkaan oikea pohjalainen. Heitettiinpä minulle joskus venäläisiä sanoja, muistutukseksi siitä, että olin Venäjän puolelta kotoisin.

Oltuani vain toista vuotta pohjalaisena, ryhdyin muutamien viipurilaisten toverieni kanssa puuhaamaan viipurilaisen osakunnan perustamista. Vastuksena oli se, että viipurilaisia ylioppilaita siihen aikaan oli hyvin vähän, johon olivat syynä ne muutokset, joiden alaisina Viipurin koulut viime aikoina olivat olleet. Vv. 1858 ja 1859 ei tuosta vanhasta koulukaupungista tullut ainoatakaan ylioppilasta, ja niiden luku, jotka siviilikimnaasi seuraavina kolmena vuonna ylioppilaiksi leipoi, supistui kaikkiaan kahdeksaantoista. Uuteen osakuntaan saatiin näin ollen ainoastaan noin kolmekymmentä jäsentä, joista eivät edes kaikki olleet Viipurin läänistä kotoisin tai siellä koulua käyneitä. Vanhimmat niistä, jotka siihen liittyivät, olivat maisteri Wilh. Lavonius ja dosentti Th. Rein, jotka kuitenkin hyvin harvoin kokouksissa kävivät. Julius Krohn muistaakseni katsoi erityistä viipurilaista osakuntaa tarpeettomaksi ja meni vähän myöhemmin perustettuun savokarjalaiseen osakuntaan. Ensimäisenä puheenjohtajana oli ylioppilas Reinh. Hirn ja sittemmin monta vuotta maisteri vapaah. O. af Schultén, jonka aikana minä olin varapuheenjohtajana.

Jäsenten vähälukuisuudesta huolimatta oli osakunnan elämä ja toiminta varsin vilkasta. Melkein säännöllisesti ilmestyi kokouksissa luettava käsinkirjoitettu sanomalehti, jonka sisällys kuitenkin useimmiten oli heikkoarvoinen. Esitelmiä, joiden johdosta tavallisesti syntyi keskustelu, pidettiin usein. Viikkokokouksissa kävi kaikki vielä ruotsiksi, sillä useimmat osakuntalaiset eivät riittävästi suomea osanneet. Mutta vuosijuhlissa pidettiin suomenkielisiäkin puheita. Paitsi varsinaista vuosijuhlaa, joka oli maaliskuun 5 päivänä — sen merkkipäivän muistoksi, jona Viipurin läänin jälleen-yhdistämistä muuhun Suomeen valmistamaan asetettu komitea ensi kerran kokoontui v. 1812 — vietettiin entisen viipurilaisen osakunnan tavan mukaan juhlan tapaista myöskin marraskuun 30 päivänä "Viipurin pamauksen" muistoksi, parhaasta päästä leikillisellä ohjelmalla. Nälkäkeväänä 1868 ei vuosijuhlaa vietetty, vaan sen kustannuksia vastaava rahasumma koottiin nälkää kärsiville. — Viikkokokoukset pidettiin Ekbergin kahvilassa, jossa osakunnan käytettävänä tavallisesti oli vain yksi huone, joskus kaksi.

Ylioppilas-tiedekunnat viettivät kituvaa elämää, ainakin useimmat. Fr. Cygnaeus, joka oli historiallis-kieliopillisen tiedekunnan dekanus, sekä tämän tiedekunnan kuraattorit (ensin C. G. Estlander, sittemmin Th. Rein) tekivät kyllä parastaan herättääkseen siinä jonkinlaista vireyttä, mutta huonolla menestyksellä. Kokouksiin saapui tavallisesti vain toista kymmentä miestä, joista useimmat olivat toisilleen ventovieraita. Keskustelu-aineita esitettiin, mutta harvoin mitään keskustelua syntyi muiden kuin dekanuksen ja kuraattorin välillä. Huomiota nostivat vain ne useimmiten erinomaisen kauniit puheet, mitkä Cygnaeus piti niille, jotka tiedekunnan jäseniksi otettiin. Kaksi vuotta olin minä tämän ylioppilastiedekunnan pöytäkirjanpitäjänä, joka oli sangen helppo virka, kun pöytäkirja tavallisesti tuli hyvin lyhyeksi. Se suosio, mikä tässä toimessa ollessani Cygnaeuksen puolelta osakseni tuli, on hauskimpia muistoja yliopisto-ajaltani.

"Pariisista" ja Keuruulta palattuani syksyllä 1869 olivat ylioppilas-tiedekunnat lakkautetut, ja osakuntalaitos oli taas pystyyn päässyt entisine tehtävineen ja oikeuksineen. Viipurilaisen osakunnan inspehtoriksi määrättiin professori Wilh. Lagus ja kuraattoriksi vapaah. O. af Schultén. Kun silloin olin tutkintohommissa, ei minulla ollut aikaa käydä tämän virallisen osakunnan kokouksissa kuin pari kertaa. Ensimäistä kertaa siellä ollessani aloin keskustelussa puhua suomea, katsoen välttämättömäksi, että vihdoinkin tehtäisiin loppu ruotsinkielen yksinvallasta tässäkin osakunnassa. Mutta monta sanaa en ehtinyt saada sanotuksi ennen kuin pöytäkirjan pitäjä (nimi jääköön mainitsematta) heitti kynän kädestään ja ilmoitti, että hän, koska ruotsi oli osakunnan virallinen kieli, ei katsonut velvollisuudekseen pitää pöytäkirjaa suomea puhuttaessa. Ei häntä kuitenkaan kannattanut kukaan. Osakunta päätti, että suomi sen kokouksissa oli yhtä luvallinen kuin ruotsi, ja muistaakseni järjestettiin asia niin, että valittiin toinen mies suomenkielistä pöytäkirjaa pitämään. Minä sain siis jatkaa, ja siitä alkaen lienee viipurilaisessa osakunnassa aina puhuttu molempia kieliä.

Suomen kielen puhuminen oli 1860-luvulla ja varsinkin sen alkupuolella yliopisto-piireissä niinkuin muissakin keskuuksissa täällä pääkaupungissa vielä hyvin harvinaista. Hartaatkin suomalaisuuden ystävät puhuttelivat toisiaan ruotsiksi. Useimmat olivat ruotsinkielisistä kodeista lähteneet, kaikki ruotsalaista koulua käyneet, ja moni heistä oli vasta myöhemmällä iällä suomea oppinut, sitä kuitenkaan täydellisesti hallitsematta. Perhekielenä oli suomi silloin tuskin muissa "yläluokan" (käyttääkseni myöhemmin keksittyä sanaa) kodeissa kuin Yrjö Koskisen ja Julius Krohnin perheissä. "Vanhat rehelliset", Ahlqvist, Tikkanen ja Polén, puhuivat ainakin vaimojensa kanssa pelkkää ruotsia. Lönnrotin perheessä, joka kuitenkin jo oli muuttanut pois Helsingistä, oli niinikään ruotsi kotikielenä. Silloisia kielioloja kuvaavana mainittakoon, että "Suomettaren" toimistossa lehden toimittajat tavallisesti kuuluivat puhuvan ruotsia keskenään.

Kenenkä toimesta "Suomen kielen ystäväin" seura perustettiin, sitä en tiedä, sillä se oli jo olemassa kun minä ylioppilaaksi tulin. Julius Krohnin välityksellä pääsin minäkin siihen. Kokoukset pidettiin silloin Arkadia-teatterin lämpiössä epämääräisinä aikoina ja jotenkin harvoin. Naisia ei seuraan kuulunut, miehiä vain, joista useimmat olivat yliopiston opettajia tai oppilaita. Mitään ohjelmaa ei kokouksissa ollut. Tarkoituksena olikin vain suomen kielen puhuminen ja keskinäinen seurustelu, joka silloisen tavan mukaan tapahtui toti- ja punssi-lasien ääressä. Niistä vanhemman polven miehistä, jotka näissä kokouksissa muistan tavanneeni, mainittakoon, paitsi noita "vanhoja rehellisiä" ja Julius Krohnia, Yrjö Koskinen, P. Hannikainen, K. Slöör, C.G. Borg, Ferd. Ahlman, A. Törneroos (Tuokko), F.W. Rothstén, F. Pantsar ja B. F. Godenhjelm.

Tämä "Suomen kielen ystäväin" seura sulautui syystalvella 1864 perustettuun "Suomalaiseen seuraan", jolla oli laajempi ohjelma, vaikka senkin päätarkoituksena oli edistää suomenkielen käytäntöä sivistyneessä seurustelussa. Siihen kuului naisiakin ja se kokoontui kerran viikossa Kleinehn ravintolassa. Kaikissa iltamissa saatiin kuulla laulua ja soittoa ja nuoriso sai tanssia. Joskus pidettiin esitelmiäkin. Kevättalvella 1865 seura O.W. Gröneqvistin (Vilhon) alotteesta pani toimeen kaksi seuranäytelmää Kaivohuoneella, joissa esitettiin Th. Körnerin "Syyn sovitus" ja P. Hannikaisen "Silmänkääntäjä". Kuinka kauan tämä seura oli olemassa, sitä en muista, vaan pitkä-ikäinen se ei ollut. Nälkävuosien lamauttava vaikutus lienee siihen ollut syynä.

Samaan aikaan toimi toinenkin seura eli yhdistys, johon minä niinikään kuuluin. Sen oli ylioppilaiden keskuudessa perustanut Eemil Nervander ja sitä sanottiin "Arkadia-yhdistykseksi" sen johdosta, että kokoukset melkein aina pidettiin Arkadia-teatterin lämpiössä. Tarkoituksena oli kirjallis-taiteellinen toiminta. Kokouksissa lausuttiin tai luettiin julki runoelmia ja muuta kaunokirjallisuutta, soitettiin ja laulettiin uusia sävellyksiä, y.m. Runoilijoina esiintyivät etupäässä Nervander itse ja K. Fr. Eneberg, pianonsoittajina Kaarlo Bergbom, veljekset L. ja A. Homén sekä H. Lagermarck, viulunsoittajina veljekset V. ja J. Ekroos, laulajina L.A. Achté sekä veljekset K. ja M. Paldani. Suuria tuumia Nervander tässä piirissä suunnitteli kotimaisen kirjallisuuden ja taiteen edistämiseksi. Tämän yhdistyksen vaikutuksesta, mutta sen ulkopuolella olevien henkilöiden välityksellä saatiin aikaan, että ennen Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlaa ilmestyi v. 1864 ensimäinen tämän runokuninkaan draaman suomennos, Kaarlo Slöörin taidolla tekemä Macbetin käännös. Seuraavana syksynä perustettiin yhdistyksessä erityinen "suomalainen osasto", jonka puheenjohtajaksi tuli J.V. Calamnius ja jonka erityistarkoituksena oli suomenkielisen kaunokirjallisuuden viljeleminen ja suomalaisen kaunotieteellisen sanaston sepittäminen. Muistaakseni tämä osasto, jonka sihteerinä minä jonkun aikaa toimin, pysyi hengissä kauemmin kuin emä-yhdistys, joka minulle tuntemattomista syistä hajosi keväällä 1865. Harvalukuinen oli tämä osasto; Aspelin-Haapkylä Suomalaisen teatterin esihistoriassa luettelee vain seitsemän miestä, mutta kyllä meitä sentään useampia oli. Mainitsematta ovat häneltä jääneet ainakin Frith. Perander, Alb. Forssell ja K. Fr. Eneberg.

Kun katovuosien kamala sarja oli päättynyt, virkosivat uuteen voimaan ne harrastukset, jotka edellä mainitsemissani toimissa olivat ilmenneet. Lokakuun 15 päivänä 1869 perustettiin se suuri "Suomalainen seura", jonka vaikutus kansallisen hengen ja kotimaisen taiteen elpymiseen tuli olemaan niin tehokas. Sitä on tosin etupäässä pidettävä tuon ensimäisen samannimisen seuran jatkona, mutta uuden seuran monipuolisen ja laajasuuntaisen toiminnan kautta pääsivät jatkumaan myöskin ne kirjallis-taiteelliset pyrinnöt, jotka Arkadia-yhdistys oli yliopiston nuorison keskuudessa virittänyt.

Kolme vuotta kuuluin minä suomalaisen seuran johtokuntaan, ollen sen sihteerinä ja rahastonhoitajana sekä siten keskellä sitä hehkuvan innostuksen kannattamaa työtä, jota tämä seura kolmine osastoineen teki. Mieleni lämpiää sitä aikaa muistellessani. Mutta turha on minun ruveta seuran suurenmoisesta toiminnasta kertomaan. Sen tehtävän on Aspelin-Haapkylä mestarin tavalla ja seikkaperäisesti suorittanut. Ja tämän muistelma-luvun puitteisiin mahtuukin vain seuran ensimäinen toimintavuosi, minä kun jo v. 1870 yliopistosta erosin.

Seuraan pyrkivien oli ilmoittautuminen minulle, ja täydet markkinat oli määrätunteina huoneessani seuran perustamisen jälkeisinä viikkoina, jäsenluku kun kohta nousi noin 500:aan. Monesta pyrkijästä oli paljon vaivaa, heille kun täytyi selittää, mimmoinen ohjelma tulee olemaan, saadaanko kokouksissa tanssiakin, pääseekö jäseneksi kuka hyvänsä säätyyn katsomatta, y.m. Tuntemattomille en saanut pääsylippuja antaa ennen kuin olin johtokunnan mieltä kysynyt.

Johtokunnan kokoukset pidettiin vuorotellen Ahlqvistin, Krohnin, O. Blomstedtin ja Bergbom-sisarusten kodeissa. Kun virallinen puoli oli suoritettu, jatkettiin iltaa hauskalla seurustelulla, jota Bergbom neronsa leimauksilla elähytti. Esimerkiksi hänen satumaisesta muististaan kerron seuraavan kohtauksen. Kerran syntyi Ahlqvistin ja Bergbomin välillä kiista siitä, kuinka Shakespearen kuvaama kuningas Henrik III:n luonne oli käsitettävä. Oman käsityksensä tueksi Bergbom ulkoa lateli, mitä kuningas eri kohtauksissa lausuu. Ahlqvist, niinkuin me muutkin, ällistyneenä tuota esitystä kuunteli, ja kun se oli päättynyt lausui hän: "Olet oikeassa. Ei sinun kanssas kukaan tällaisissa asioissa jaksa väkikapulaa vetää."

Yliopisto-aikani muistelmiin kuuluvat myöskin ensimäiset askeleeni aikakautisen kirjallisuuden alalla.

Kevätlukukaudella 1866 avustin Julius Krohnia "Maiden ja merien takaa" nimisen kuvalehden toimittamisessa, kirjoittaen siihen m.m. suuritöisen kertomuksen "Viipurin joutumisesta venäläisten valtaan", joka parhaasta päästä perustuu Yrjö Koskisen edellisenä vuonna julkaisemiin "Lähteisiin Ison Vihan historiaan". Tämän kirjoituksen johdosta jouduin Yrjö Koskisen lähempään tuttavuuteen, ja se se oli, joka sai hänen ajattelemaan minua, kun kolme vuotta myöhemmin oli hankittava Uudelle Suomettarelle uusi toimittaja.

Kesällä 1868 toista kuukautta toimitin Viipurissa ilmestyvää "Viborgs Tidningiä". Ystäväni maisteri Reinh. Hirn oli ottanut tuota lehteä sanotun kesän aikana toimittaakseen, sen toimittajan, maisteri N.A. Zilliacuksen oleskellessa maalla. Mutta Hirn sai esteen ja rukoilemalla minua rukoili hänen sijaansa astumaan. Häntä auttaakseni suostuin. Yksin kaiken työn suoritin, oikoluvunkin. Palkkaa sain sata markkaa, jota suurena rahana pidin. En muista ilmestyikö lehti kaksi vaiko kolme kertaa viikossa. — Keuruulla oleskelussani lähetin Kirjalliseen Kuukauslehteen muutamia Schillerin runoelmain suomennoksia.

Epätäydelliseksi jäisi kuvaus yliopisto-ajastani, jos en mitään mainitsisi ylioppilaiden silloisista elämäntavoista. Yleistä tuomiota ei voi lausua niin monilukuisesta joukosta kuin ylioppilaskunta on. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan kirjava joukko, jossa on jos mitäkin aineksia. Niistä kertomuksista päättäen, joita sai kuulla entisten ylioppilaspolvien elämästä, olivat tavat minun aikanani kyllä jo muuttuneet koko lailla parempaan päin. Mutta kehumista ne eivät suinkaan sietäneet. Keskinäisessä seurustelussa oli väkijuomain nautinto jotenkin yleinen. Osakuntien vuosijuhlissa ja muissa juhlatilaisuuksissa tyhjennettiin toinen punssimalja toisen perästä, ja seuraukset olivat pian näkyvissä. Turmiollinen oli se monen ylioppilaan käyttämä tapa, että aamupuolella pistäydyttiin Kappeliin "mustaa hevosta" (portviinin nimellä käypää sekoitusta) juomaan tai Cataniin "stenborgareja" tahi "päivänsäteitä" ottamaan. Juoppoja, viinanhimon orjia ei minun tuttavapiirissäni kuitenkaan ollut kuin ani harva; juotiin vain sen tähden että se tapana oli.

Mitä erittäin viipurilaisiin tulee, ei heidän keskuudessaan enää "Seehundeja" ollut, eivätkä he yleensä olleet niitä, jotka pahimmin Bacchusta palvelivat. Mutta heissä oli päässyt leviämään toinen paha tapa: kortinlyönti, jota eräissä "puulaageissa" ahkerasti harjoitettiin. Viipurilaisten sanottiin esiintyvän teikkareina, "snobbeina". Niinpä sain minä kerran eräältä minulle tuntemattomalta länsisuomalaiselta ylioppilaalta pitkän kirjeen, jossa viipurilaisia kiukkuisesti soimattiin heidän teikkarimaisuudestaan ja minua erittäin siitä, että talvella esiinnyin turkissa, jossa oli majavannahka-kaulus.

X.

J.W. SNELLMANIN LUONA.

Juhana Wilhelm Snellmanin näin ensimäisen kerran kun, vastikään ylioppilaaksi tultuani, erään toverin kanssa syyskuulla 1862 kävin ilmoittautumassa hänen luennoilleen.

Mutta tuntematon hän ei minulle sitäkään ennen ollut. Isäni oli hänestä ja hänen toimistaan puhunut. He olivat olleet tovereita Oulun triviaalikoulussa ja sittemmin hyviä ystäviä ylioppilas-aikana. Mitä Snellmanin elämäkerrassa mainitaan hänen ja isäni olosta Paraisissa kesällä 1827, siitä oli isäni muun ohessa kertonut, muistellen kuinka hyvin hän suoriutui Snellmanin toimittamasta tutkinnosta, joka koski 1734 vuoden lain sisällystä, ja kuinka oli hukkumaisillaan kun uhkarohkeasti sukeltaen etsi Snellmanin mereen heittämää rahaa ja sen lopulta löysikin. Isäni puheista olin myös saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä mies Snellman nyt oli, ja selvemmäksi tämä käsitykseni kävi erään puheen kautta, jonka etevä opettajani, tohtori J.K. Lampén kerran aivan sattumalta kimnaasin luokalla piti Snellmanin aatteista ja toimista. Isälläni oli kyllä Snellmanin "Litteraturbladet"; mutta sitä ei koulupojan luettavaksi tarjottu.

Tiesin, että Snellman oli ankara mies, ja olin sen tähden hiukan peloissani kun toverini kanssa astuin hänen vastaanotto-huoneeseensa. Snellman seisoi keskellä lattiaa. Mitään karhuntaljaa ei silloin vielä ollut oven vieressä, niinkuin myöhempinä aikoina, eikä isännän siis vielä ollut syytä tulijoille huudahtaa: "Varokaa käpäliä!" Vaan me saimme häiritsemättä astua professorin eteen, ja ystävällisesti hän meitä kätteli. Kun olin nimeni ilmoittanut, kysyi professori, olinko Kalle Löfgrenin poika, ennenkuin olin ehtinyt sanoa terveiset isältäni, niinkuin aikomus ja käsky oli. Nyt sain ne lausua vasta tuohon kysymykseen vastattuani.

Istumaan ei meitä pyydetty. Ilmoitimme aikomuksemme käydä professorin luennoilla. Toverilleni, joka oli varttuneempi kuin minä ja professorin silmissä arvattavasti myöskin näytti henkisesti kehittyneemmältä, ei tuon ilmoituksen johdosta mitään sanottu. Mutta minun puoleeni kääntyi Snellman, lausuen:

"Turhaa on sinun tulla minun luennoilleni. Et niistä kuitenkaan vielä mitään ymmärtäisi. Lue ensin latinaa ja historiaa ja käy näiden aineitten luennoilla. Sittemmin voi sinulle vasta olla hyötyä filosofian lukemisesta."

Noloksi, kovin noloksi kävin poikaparka, joka luulin olevani kylläkin kypsynyt filosofian tajuamiseen. Mutta eihän tässä sopinut ruveta inttämään vastaan. Professori nyykähytti päätään hyvästiksi; me kumarsimme ja läksimme. Vaan jo lähtiessäni nousi minussa kapinan henki: päätin varoituksesta huolimatta kuitenkin käydä Snellmanin luennoilla. Ja niin teinkin syyslukukauden ensimäisestä luennosta alkaen.

Olin huomaavinani vienon hymyn suuren opettajan huulilla, kun hän minut kuulijainsa joukossa näki. Ja useita vuosia myöhemmin, kun muistutin Snellmania tuosta tottelemattomuudestani, nauroi hän makeasti ja lausui:

"Oikein teitte". [Snellman ei minua silloin enää sinutellut.] "Mitä sellaisista neuvoista. Itsehän jokainen paraiten tietää, mihin pystyy ja kykenee. Ei niistä ikinä mitään tule, jotka muiden neuvoihin turvautuvat ja niitä sokeasti noudattavat."

Ja onneksi minulle tottelemattomuuteni oli. Jos olisin neuvoa noudattanut, niin en koskaan olisi saanut Snellmanin suullista opetusta kuulla, hän kun jo seuraavana keväänä senaattoriksi nimitettiin ja siten jätti opettajatoimensa yliopistossa.

* * * * *

Erottuaan senaatista v. 1868 ei Snellman muutamiin vuosiin kirjoittanut mihinkään sanomalehteen. [Senaattorina ollessaan oli hän, milloin katsoi tarpeelliseksi kääntyä yleisön puoleen, julaissut kirjoituksensa ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä.] Mutta v. 1872 alkoi hänen tunnettu nimimerkkinsä esiintyä Morgonbladetissa, ja vuodesta 1876 alkaen oli hän kuolemaansa asti yksi tämän lehden ahkerimpia avustajia, kirjoittaen useimmiten ilman nimimerkkiä.

Kun Morgonbladetin silloinen päätoimittaja Aug. Hagman viimeksi mainitun vuoden lopussa, väsyneenä rasittavaan sanomalehtityohön, tahtoi erota lehden toimituksesta, syntyi Snellmanissa se tuuma, että Uusi Suometar ja Morgonbladet olisivat siten yhdistettävät, että niitä hoitaisi sama toimitus ja molempien sisällys olisi sama, toisessa suomen ja toisessa ruotsin kielen muodossa.

Eräänä päivänä kutsutti Snellman minut luokseen ja esitti tuon tuumansa. Hänellä oli valmis suunnitelma. Minusta piti tulla noiden molempien lehtien päätoimittaja. Avustajiksi saisin suuren joukon eteviä kirjailijoita, jotka nimiltään mainittiin. En niitä kaikkia enää muista; mutta joukossa olivat ainakin Yrjö Koskinen, A. F. Granfelt, Th. Rein, A. Meurman, Julius Krohn, K.F. Ignatius, O. Donner, Jaakko Forsman, J.J.F. Perander, Alb. Forssell, A. Almberg sekä veljekset J.R. ja E. Aspelin. Ellen väärin muista mainittiin myöskin Z. Topelius. Ne olisivat kaikki minun komennettavinani. Jokaisen piti kirjoittaa mistä ja milloin minä vain käskin. Mitä suomeksi kirjoitettiin, se oli alkuperäisenä pantava Uuteen Suomettareen ja ruotsinnoksena Morgonbladetiin, mitä ruotsiksi, se alkuperäisenä jälkimäiseen ja suomennoksena edelliseen. Kaikki toimisto-työ, ulkomaan osasto, uutiset y.m., oli tietysti suoritettava molemmin kielin.

Koetin osoittaa, kuinka hankala ja käytännössä mahdoton sellainen toimitus tulisi olemaan, kuinka monihenkistä toimituskuntaa se vaatisi; kuinka vaikeata olisi saada kunnollisia ja luotettavia kääntäjiä ja varsinkin sellaisia, jotka pystyisivät hyvin kääntämään suomesta ruotsiksi; kuinka epävarma ja epäsäännöllinen se apu oli, jota saatiin ulkopuolelta varsinaista toimituskuntaa; kuinka raskaaksi kahden erikielisen lehden toimituksen järjestäminen ja valvonta kävisi päätoimittajalle, ja kuinka minun heikot voimani eivät mitenkään kestäisi tässä toimessa, johon ei minulla kykyäkään ollut.

Snellman tuon tuostakin keskeytti puheeni. Äreällä äänellä hän väitti, että kaikki, mitä minä sanoin, oli pelkkiä verukkeita, laiskan miehen estelyjä. Nykyisen nuoren sukupolven miehet ovat saamattomia ja laiskoja melkein kaikki. Ei ole heissä innostusta eikä mielen lujuutta; eivät saa mitään aikaan. Eivät kelpaa sanomalehti-miehiksi mokomat. Toista maata oli esim. Lars Hierta Ruotsissa, Aftonbladetin perustaja ja monivuotinen toimittaja. Hän teki työtä kuin mies. Kun hän ei enää jaksanut kirjoittaa istualta, kirjoitti hän seisaalta ja kun ei enää jaksanut seista, laskeutui hän polvilleen ja kirjoitti siinä asennossa.

Sain miettimisen ja katumisen aikaa seuraavaksi päiväksi, jolloin minun oli tultava takaisin.

Poistuin ja palasin seuraavana päivänä.

Sama suunnitelma ja samat väitteet Snellmanin puolelta, sama äreä ääni ja sama katkera tyytymättömyys minuun ja koko silloiseen nuoreen sukupolveen. Minun puoleltani samat selitykset hänen tuumansa toteuttamisen mahdottomuudesta.

En muista, kuinka monta kertaa eri päivinä tuo väittely uusiintui, kunnes Snellman vihdoin luopui kaksoislehti-tuumastaan ja rupesi minulta kyselemään, kuka kelpaisi ja voitaisiin saada Morgonbladetin päätoimittajaksi Hagmanin jälkeen. Ehdotin muutamia henkilöitä. Mutta ei niistä kukaan Snellmanille kelvannut. Jokaisella oli joku heikko puoli ja puute. Joko ne olivat liian taitamattomia tai liian epäkäytännöllisiä taikka tarvittiin niitä muuhun työhön. Satuinpa muiden muassa ehdottamaan yhden Snellmanin omista pojista, joka joskus oli kirjoittanut Morgonbladetiin ja osoittanut taipumusta tällaiseen työhön.

Hänen nimensä mainittuani, rupesi Snellman kiivain askelin ja ääneti astumaan edestakaisin huoneensa toisesta päästä toiseen ohimennessään aina minuun tylysti katsahtaen. Sitä kesti kotvan aikaa. Sitten seisattui hän eteeni, lausuen:

"Oletteko hullu? Oletteko tosiaan hullu? Kelpaisiko sanomalehden päätoimittajaksi mies, joka käy yötakissa ja tohvelit jalassa? Oletteko hullu?"

Huomaten ällistyksenä lisäsi hän leppyneellä äänellä: "Te varmaankaan ette koskaan käytä yötakkia ettekä tohveleita."

Siihen päättyi neuvottelumme. Morgonbladetin päätoimittajaksi tuli maisteri K.V. Forsman (nykyinen kansakouluntarkastaja Kaskisten piirissä), joka siinä toimessa oli vain yhden vuoden, minkä kuluttua Aug. Hagman jälleen päätoimittajaksi rupesi.

* * * * *

Oli Wilhelmin päivä v. 1881, Snellmanin nimipäivä. Vanhan tavan mukaan kävi ylioppilaita aamulla laululla tervehtimässä kunnioittamaansa ja rakastamaansa suurmiestä, ja heitä seurasi, niinikään vanhan hyvän tavan mukaan, joukko Snellmanin entisiä oppilaita. Niinkuin samana päivänä aina ennenkin piti Snellman nuorisolle asuntonsa portailta ytimekkään ja innostuttavan puheen, ja viimeisen laulun vaiettua tapahtui mitä ei ennen ollut Wilhelmin päivänä tapahtunut, se nimittäin, että Snellman kutsui koko kokoontuneen nuorison ja sitä seuranneet entiset oppilaansa tulemaan hänen asuntoonsa. Sinne meni miehiä niin paljon kuin huoneisiin mahtui ja niiden joukossa minäkin.

Kun oli laulettu muutamia lauluja ja mietoa viinimaljaa maisteltu, poistuivat vieraat; mutta sitä ennen oli isäntä kutsunut kahdeksan noista entisistä oppilaistaan palaamaan päivälliselle. Nämä kahdeksan olivat professorit Th. Rein, O. Donner, Jaakko Forsman ja J.J. F. Perander, lehtori Julius Krohn, dosentti E. Böök ja maisteri Aug. Hagman sekä allekirjoittanut, joka edusti oppilaiden nuorinta ikäluokkaa.

Paitsi meitä oli päivällispöydässä vain isäntä itse, hänen lapsensa ja vanhimman poikansa morsian. Alussa vallitsi iloinen mieliala. Isäntä oli herttaisella tuulella, jota kuitenkin pyrki häiritsemään se seikka, että lihaliemi hänestä oli liian suolaista. Hän kertoi hauskoja juttuja, muun muassa seuraavan:

Senaattorina ollessaan oli hän eräältä saksalaiselta pomo-tuttavaltaan saanut kunnialahjaksi laatikollisen hyvin vanhaa ja kallisarvoista Rein-viiniä. Siitä oli juotu vain pari pullollista, kun ei sattunut talossa olemaan juhlatilaisuutta sellaista, jossa olisi niin kallista viiniä sopinut tarjota. Kellarissa makasi laatikko pulloineen koskematta monta vuotta. Tapahtui sitten erään naispalvelijan häät, jotka vietettiin isännän asunnossa. Hän oli estettynä itse saapuvilla olemasta, ja ulos mennessään oli hän sille senaatin vahtimestarille, joka sai toimekseen esiintyä isännän sijaisena, antanut luvan ottaa kellarista viiniä määrätystä paikasta ja tarjota sitä häävieraille. Jonkun ajan perästä ilmautui isännälle sopiva tilaisuus tuon kalliin viinin käyttämiseen. Itse hän meni kellariin sitä noutamaan. Mutta laatikko olikin tyhjä; kaikki pullot poissa. Selville saatiin, että mainittu vahtimestari erehdyksestä oli ottanut nuo kalliit pullot ja ne häävieraille tyhjentänyt. — Aika oli jo ehtinyt sulattaa harmin, jotta Snellman nyt saattoi nauraa vahingolleen.

Päivällisen loppupuolella tapahtui mielialan muutos. Isäntä kävi vakavan näköiseksi, ja piti sitten puheen, joka ei koskaan unohdu niiltä, jotka saapuvilla olivat. Hän loi lyhyen silmäyksen vaiherikkaaseen elämäänsä, kiitti entisiä oppilaitaan hänelle aina osoitetusta ystävyydestä ja pyysi heitä tekemään hänelle sen viimeisen palveluksen, että he hänen poikiensa kanssa kantavat hänet hautaan. Hän sanoi tuntevansa, että tämä oli hänen viimeinen nimipäivänsä.

Profeetallisella varmuudella nämä sanat lausuttiin, ja kosteiksi ne kaikkien silmät saivat. Hetki oli surullisen juhlallinen, eikä tämä tunnelma pian haihtunut. Se seurasi meitä lähtiessämme.

Ja ennustus toteutui. Vajaan kolmen kuukauden kuluttua, heinäkuun 4 päivänä, nukkui kansamme suuri opettaja kuoleman uneen kesä-asunnossaan Danskarbyn talossa Kirkkonummella, mistä yllämainitut hänen entiset oppilaansa — paitsi professori Donner ja dosentti Böök, jotka matkoilla ollen eivät voineet saapua hautajaisiin — saman kuun 7 päivänä kävivät noutamassa hänen ruumiinsa "Lotta Svärd" höyrylaivalla. He myös vainajan poikien kanssa arkun kantoivat ensin metsäpolkua myöten laivaan, kaupungin rannalla ruumisvaunuihin sekä sitten vaunuista kirkkoon ja hautausmaalle.

XI.

ALKU.

Kesäkuun 2 päivänä 1870 ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa, että sen toimituspaikka oli muutettu Fabianinkadun taloon n:o 27, ja seuraavassa numerossa oli näin kuuluva tiedonanto:

"Lehden lukijoille ilmoitetaan, että allekirjoittanut luopuu Uuden Suomettaren päätoimittajan virasta, jonka tästä päivästä alkaen vastaanottaa filosofiankandidati V. Löfgren; tullen minä kuitenkin vastedeskin aputoimittajana olemaan osallisena lehden toimituksessa. Helsinki, kesäkuun 4 p:nä 1870.

A. Almberg."

Tuo uusi "toimituspaikka" eli toimisto oli minun yksityinen asuntoni
Palmqvistin perillisten talon toisessa kerrassa, josta olin vuokrannut
kaksi huonetta. Erityisen toimistohuoneen vuokraamista eivät Uuden
Suomettaren varat silloin eivätkä moneen aikaan vast’edeskään sallineet.

Muutto oli helposti tehty, sillä muuta omaisuutta ei Uudella Suomettarella ollut kuin eräs sanomalehti-hyllyillä ja parilla laatikolla varustettu, pahasti huojuva pulpetti, joka sijoitettiin etuhuoneeni ikkunan eteen. Kirjastoa ei ollut nimeksikään, eipä edes Suomen valtiokalenteria. Toimitukselle tilatut sanomalehdet hyvin mahtuivat noille pulpetin hyllyille. Kotimaassa ei siihen aikaan kovin monta sanomalehteä ilmestynyt ja rajantakaisia oli tilattu ainoastaan "Pietarin Sanomat", "S:t Petersburger Zeitung" ja "Stockholms Dagblad". Helsingissä ilmestyivät paitsi paria aikakauskirjaa, Lähetyssanomia ja virallisia lehtiä, "Helsingfors Dagblad", "Hufvudstadsbladet" ja "Folkvännen", Turussa "Sanomia Turusta" ja "Åbo Underrättelser", Viipurissa "Ilmarinen" ja "Viborgs Tidning", Hämeenlinnassa "Hämäläinen", Tampereella "Tampereen Sanomat", Porissa "Satakunta" ja "Björneborgs Tidning", Oulussa "Oulun Viikkosanomat", Vaasassa "Vasabladet" ja "Österbotten", Kuopiossa "Tapio", Jyväskylässä "Keski-Suomi" ja "Kansanlehti" sekä Porvoossa "Borgåbladet". Muita en muista, ja tuskinpa lienee useampia ollutkaan.

Moni arvellee, että pienen sanomalehden toimittaminen on hyvinkin helppo työ. Eihän siihen paljoa mahdu; vähällä vaivalla kai sen vähän kokoon saa, mitä kahdentoista palstan täyttämiseen tarvitaan. Mutta pahasti erehtyy se, joka niin arvelee. Hän ei ota huomioon sitä vaikeata seulomis-työtä, jota sellaisen lehden toimittaminen vaatii, jos mieli saada sitä edes jossain määrin tarkoitustansa täyttäväksi. Asiain esittäminen supistuneessa ja kuitenkin selvässä muodossa on yleensä vaikeampaa kuin niiden laveampi esittely. Ison lehden toimittajan ei tarvitse joka hetki punnita mitä ottaa mitä jättää, sillä palstain täytteestä ei sanomalehdillä koskaan ole puutetta, ei suurilla eikä pienillä.

Tähän maailman aikaan niin pieni ja niin harvoin ilmestyvä sanomalehti, kuin U. Suometar v. 1870 oli, ei voisi yrittääkään esiintymään minkään puolueen pää-äänenkannattajana. Mutta silloin se oli mahdollista. Yleisön vaatimukset eivät olleet suuria ja valtiollinen sekä yhteiskunnallinen toiminta maassamme kulki vielä niin hitaasti ja liikkui siksi ahtaissa piireissä, että pienikin sanomalehti kutakuinkin kykeni asiain kulkua seuraamaan ja saamaan äänensä kuuluville päivän tärkeimmissä kysymyksissä. Pääkirjoitusten sepittämisessä on U. Suomettarella alusta alkaen ja koko elin-aikanaan ollut eteviä avustajia eri aloilla. Ahkerimmat niistä olivat minun ensivuotenani Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Th. Rein. Kiitollisuudella muistelen sitä tehokasta apua, jota Rein, kun lehden muut avustajat juuri toimittajaksi tultuani olivat lähteneet kesäksi maalle, antoi minulle neuvoilla ja työllä. Hän oli silloin jostakin syystä melkein koko kesän kaupungissa ja kävi usein toimistossa monasti toruen ja puhkuen, kun minä jossain asiassa olin tyhmästi menetellyt tai jotain laiminlyönyt.

Silloin ei vielä katsottu välttämättömäksi, että joka numerossa oli pääkirjoitus. Ja kerrassaan mahdotonta olikin aina saada sellaista tuohon pieneen lehteen mahtumaan. Kun esim. oli julaistava seikkaperäinen selostus jostakin yleisestä kokouksesta tai juhlatilaisuudesta, kirje ulkomaalta tai joku pitkähkö lähetetty kirjoitus, silloin ei mitenkään saanut pääkirjoitukselle sijaa. Ja kun heinäkuun keskipaikoilla syttyi ranskalaissaksalainen sota, jonka vaiheista yleisö tahtoi saada tuoreita ja tarkkoja tietoja, silloin kävi tilan ahtaus kerrassaan tuskastuttavaksi. Sotakertomukset usein anastivat toisen puolen koko lehdestä, jotta muut osastot täytyi supistaa mitä vähimpään määrään.

Harvoin olen eläessäni niin hikoillut kuin näitä sotakertomuksia kirjoittaessani, sillä suomalainen sotasanasto oli silloin vielä niin köyhä ja puutteellinen, että tuon tuostakin esiintyi sanoja, joille en suomalaista vastinetta keksinyt ja jotka sen tähden täytyi kiertämällä kaartamalla sivuuttaa. Omia sähkösanomia ei U. Suometar jaksanut kustantaa. Ne lainattiin aamu- ja virallisista lehdistä. Kesällä ei ollut minulla mitään apua noiden pitkien sotakertomusten kirjoittamisessa. Mutta syksystä alkaen sain avukseni siinä työssä joksikin aikaa maisteri Erkki Almbergin.

Uutis-osasto oli siihen aikaan kaikissa maamme sanomalehdissä jotenkin laiha. Virastomme olivat vielä virkavallan sulettuja pyhäkköjä. Hallituksen ja keskusvirastojen toimista harvoin saatiin muita tietoja kuin mitä virallisissa lehdissä suvaittiin ilmoittaa, ja ne tavallisesti supistuivat virkanimityksiin ja -eroihin, asetuksiin, julistuksiin, käskyihin ja kieltoihin. Jos olisi jonkun sanomalehtimiehen päähän pistänyt mennä senaatin toimituskuntain virkamiehiltä tiedustelemaan, mitä asioita senaatissa käsiteltiin tai mitä siellä jostakin asiasta oli päätetty, niin olisi toimituskunnan vahtimestari varmaankin saanut käskyn taluttaa ulos mokoman röyhkeän uskalikon. Ja niinpä olisi keskusvirastoissakin tapahtunut. Vaikka Hels. Dagblad oli silloisen senaatin epävirallinen äänenkannattaja, ja lehden päätoimittaja Lagerborg senaattorien hyvä ystävä, sai tämäkin lehti vain ani harvoin urkituksi erityisiä tietoja hallituksen toimenpiteistä. Ainoastaan yliopisto ja tuomiokapitulit sekä muutamat lääninhallitukset ja kaupunkien viranomaiset sanomalehdille tietoja toimistaan antoivat.

Kokousten selostukset, jotka nyt antavat sanomalehtien toimituksille niin paljon työtä ja vaativat niin paljon tilaa, eivät silloin vaivaksi käyneet, sillä seurojen ja yhdistysten luku oli vielä vähäinen. [Ei vielä osattu tehdä eroa yhdistysten ja yhtiöiden välillä. Edellisetkin "yhtiöiksi" sanottiin. Esim. muinaismuistoyhtiö ja kasvatusopillinen yhtiö.] Tarkat selostukset annettiin U. Suomettaressa vain Suomalaisen kirjallisuuden seuran, Kasvatusopillisen yhdistyksen, Suomalaisen seuran ja Muinaismuistoyhdistyksen kokouksista.

Vaikka U. Suomettarella ei vielä ollut mitään vakinaisia kirjeenvaihtajia tai asiamiehiä maaseuduilla, tuli toimitukselle runsaasti kirjeitä eri seuduilta. Kirjoittajista olivat useimmat pappeja tai kansakoulunopettajia, mutta moni koulunkäymätönkin kirjoitti, "koska ei kukaan kykenevämpi ole meidän kunnastamme tietoja antanut". Enimmät kirjeet olivat pitkiä ja jakaantuivat tavallisesti kolmeen osaan: johdantoon, asialliseen esitykseen ja loppulausuntoon. Jos ne olisi kaikki sellaisinaan julaistu, niin olisivat ne melkein koko lehden täyttäneet. Täytyi niitä sen tähden armottomasti seuloa ja karsia. Johdanto ja loppulausunto pyyhkäistiin kohta ja asiallinenkin esitys lyhennettiin. Se vaati aikaa ja työtä, mutta tärkeäksi katsottiin, että läheinen yhteys lehden ja lukijakunnan välillä pidettiin vireillä, ja sen tähden koetin, mikäli mahdollista, saada joka numeroon pari maaseutukirjettä.

Tuo kirjeitten seulonta, karsinta ja muokkailu ei tietysti kirjoittajia miellyttänyt. Moni suuttui pahanpäiväisesti ja ilmoitti toimitukselle tyytymättömyytensä kovin sanoin. Hauskana tyytymättömyyden purkauksena mainitsen, että kun Kilpinen (Wolmar Schildt) oli päättänyt lakkauttaa Jyväskylässä toimittamansa "Kansanlehden", johon lähetetyt kirjoitukset korjaamatta, karsimatta otettiin sellaisina kuin ne toimitukselle tulivat, eräs "Kansan mies" lehden viimeisessä numerossa haikeasti valitti, että, jos U. Suomettarelle kirjoituksen lähettää ja se sattuu lehteen pääsemään, lähettäjä "ei enää tunne sitä omakseen".

Matin "Kirjeet Helsingistä" eivät vielä olleet alkaneet, mutta tuon tuostakin oli lehdessä noin palstan pituinen, leikilliseen muotoon kyhätty katsaus viime päivien tapahtumiin. Näistä katsauksista sittemmin Matin kirjeet kehittyivät.

Jatkuvalle novellille koetettiin saada tilaa ainakin kerta viikossa. Minun toimittajaksi tullessani oli E.F. Jahnssonin kirjoittama novelli "Herra Niilo" loppumaisillaan. Heinäkuulla alkoi E. Nervanderin "Uotilan isäntä", jonka minä tekijän ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomensin. Aiheenkin tähän novelliin olin minä tekijälle antanut. Se perustuu tositapaukseen, jonka isäni oli minulle kertonut.

Ilmoitukset eivät suurta tilaa anastaneet. Niitä oli tavallisesti vain toista palstaa, joskus puoli. Ei ollut lehdellä omaa konttoriakaan. Tilaukset kaupungista ja ilmoitukset vastaanotettiin Hufvudstadsbladetin konttorissa, jonka lehden kirjapainossa U. Suometar silloin painettiin. Latojia oli ainoastaan kaksi, taituri oppilaineen, joille täytyi käsikirjoituksia säännöllisesti pitkin viikkoa syöttää.

U. Suomettaren pahin kilpailija oli Suomen Virallinen Lehti, se kun ilmestyi kolme kertaa viikossa ja maksoi koko vuodelta vain viisi markkaa postimaksuineen, mutta kaksipäiväinen Uusi Suometar Helsingissä kahdeksan markkaa ja maaseudulla kymmenen. Tuota kilpailijaa toimitti silloin jotenkin huolellisesti maisteri K. Slöör, ja tekstiä siihen mahtui enemmän kuin myöhempinä aikoina, jolloin ilmoitukset ovat anastaneet melkein koko tilan. Se saattoi siis uutislehtenäkin tyydyttää vaatimattomia lukijoita, ja tilaajia sillä olikin runsaasti. Muistaakseni oli virallisten lehtien tilaushinta äskettäin entisestään alennettu, jotta ne paremmin voisivat kilpailla yksityisten sanomalehtien kanssa. Että ne tuottivat valtiolle tappiota noin 75,000 markkaa vuosittain, se oli tietysti hallituksen mielestä vähäpätöinen asia.

Tuon kilpailun johdosta virallisen lehden kanssa täytyi U. Suomettaressa antaa tarkat ja täydelliset tiedot "laillisista ja virallisista ilmoituksista", luetella vuosihaastot, lainhuudatukset, ala-ikäisiksi julistetut, konkurssit, julistettavat tuomiot, kuoletukset, huutokaupat, haettavat virat, testamentti- ja perintöasiat, velkojain kokoukset, "peräänkuulutukset" y.m. Eikä virallisissa lehdissä silloin vielä merkitty monesko kerta mikin kuulutus niissä julaistiin, vaikka esim. vuosihaaston määräaika luetaan siitä päivästä, jona kuulutus on ollut kolmannen kerran julaistuna. Oli sen tähden pidettävä erityistä kirjaa noista kuulutuksista, jotta U. Suomettaressa osattaisiin sanoa mistä päivästä määräaika oli luettava. Sillä, joka nyt toimittaa puheena olevaa osastoa, ei ole mitään aavistusta siitä vaivasta ja ajanhukasta, jota samaisen osaston toimittaminen 1870-luvulla tuotti.

Painohallituksen kanssa jouduin ensi kerran tekemisiin elok. 18 p. Uutisessa vapaaehtoisen palokunnan vuosijuhlasta mainittiin, että viranomaiset olivat kieltäneet palokuntaa tässä juhlassa käyttämästä sitä kunnialippua, minkä pääkaupungin naiset olivat sille lahjoittaneet, ja lausuttiin kummastus siitä, että tangon päässä liehuvaa, palokunnan merkillä koristettua riepua pelättiin. Se oli nyt muka "sopimatonta moitetta". Painoasiamies pidätti lehden ja painohallitus määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Näin joutavista syistä sanomalehtiä siihen aikaan ahdistettiin. Ehkäpä saan vast’edes tilaisuuden kirjoittaa eri muistelman sensuuri-oloista 1870-luvulla.

Tilaajia oli U. Suomettarella ensimäisenä vuonna 1869 noin 900. Mutta minun toimittajaksi tullessani oli niiden luku alentunut noin 600:aan. Ilmoitukset tuskin tuottivat 2,000 markkaa. Lehden taloudellinen tila alkoi käydä arveluttavaksi, sillä tulot eivät kustannuksia korvanneet, vaikka nämä eivät suinkaan suuria olleet. Toimituksen määräraha oli kaikkiaan 2,000 markkaa; avustajat eivät saaneet kirjoituksistaan mitään palkkiota. Painokustannukset olivat suhteellisesti paljoa vähemmät kuin tätä nykyä, mutta paperi oli kalliimpaa, kun silloin ei vielä osattu puuvanukepaperia valmistaa.

Marraskuulla tehty arviolasku osotti, että kuluvan vuoden tappio nousisi ainakin pariin tuhanteen markkaan. Sen johdosta pidettiin tohtori O. Blomstedtin luona kokous, jossa otettiin vakavan harkinnan alaiseksi lehden lakkauttaminen. Alakuloinen oli kokouksen alussa mieliala. Mutta vähitellen rohkeus nousi, sitä kun voimakkain sanoin viritti etupäässä Blomstedt. Ja päätökseksi tuli, että lehteä ei lakkauteta, vaan päinvastoin laajennetaan kolme kertaa viikossa ilmestyväksi, jolloin toivottiin tilaajamäärän kasvavan ja ilmoituksia runsaammin saatavan. Taloudellisen tilan turvaamiseksi päätettiin perustaa kannatus-yhdistys, johon jäseniä koottaisiin maaseuduiltakin. Kannatus-osuus tulisi olemaan 25 markkaa, mutta sama henkilö saisi tietysti ottaa useampiakin osuuksia. Ilomielin erottiin.

Kansan "karttuisa käsi" ei siihen aikaan vielä ollut tottunut ojentumaan sanomalehtien kannattamiseksi, ja olihan yleinen varallisuuskin maassamme vielä hyvin heikko, varsinkin niiden keskuudessa, jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat. Suurilla ponnistuksilla saatiin kannatusvarat nousemaan noin 3,500 markkaan, joista suurin osa karttui Helsingistä. Ei ollut siis kovin vahva se tuki, jonka nojalla U. Suometar lähti tointansa jatkamaan.

XII:

ASEVELVOLLISUUSASIA 1871.

Se erinomainen kunto ja voima, jota yleiseen asevelvollisuuteen perustuva Saksan sotalaitos osoitti paraikaa riehuvassa ranskalais-saksalaisessa sodassa, sai muitakin Europan valtoja v. 1870 ryhtymään toimiin sotalaitoksensa järjestämiseksi samalle kannalle. Niinpä Venäjälläkin tehtiin ehdotus kaikkiin säätyluokkiin ulottuvan asevelvollisuuden säätämisestä. Ja arvattavahan oli, että Venäjän puolelta vaadittaisiin yhtäläisen asevelvollisuuden toimeenpanemista Suomessakin. Siten joutui tämä arka asia meilläkin harkinnan alaiseksi.

Suomessa ei silloin ollut muuta sotaväkeä kuin värvätty kaartinpataljoona ja niinikään värvätty merisotaväen kantajoukko, joiden molempain miesluku oli yhteensä noin 700. Ne ruotujako-pataljoonat, jotka asetettiin 1854 ja seuraavina vuosina, oli hajoitettu 1867.

Julkisesti otettiin asevelvollisuus-asia meillä ensi kerta puheiksi Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerrassa 1870, joulukuun numeron kuukauskirjeessä, joka esitystavasta päättäen on Yrjö Koskisen kirjoittama. Siinä sanotaan luonnolliseksi asiaksi, että Suomelta vaaditaan sama asevelvollisuus kuin keisarikunnassa säädetään, ja lausutaan se vakaumus, että kansamme, jos se tahtoo säilyttää itsenäisen asemansa mahtavan keisarikunnan rinnalla, on tietävä täyttää kunniansa ja velvollisuutensa vaatimukset. Yhtäläisyyteen Venäjän sotalaitoksen kanssa on meidän suostuminen kaikessa, joka ei sodi maamme ja kansamme omituista luonnetta vastaan. Se Venäjällä ehdotettu säädös, että arpa määrää keiden on astuminen vakinaiseen sotaväkeen, ei ole muuta kuin toinen muoto pakollista väen-ottoa, joka ei ensinkään sovellu meidän oloihin ja jota täällä veriverona kammottaisiin. Porvoon valtiopäivillä luvattiin, suostuttiin ja säädettiin, "ettei mikään pakollinen rekryytin-teko tai sotaväen otto Suomessa ikinä ole tapahtuva". Suomessa olisi asetettava pestattua sotaväkeä, jalka-, ratsu-, tykki- ja meriväkeä, niin paljon, että sitä riittäisi rauhan-aikaiseen linnue-palvelukseen ja yleisen nostoväen harjoittamiseen, johon väkeen asevelvolliset kuuluisivat. Viitataan myöskin Porvoon valtiopäiväin päätökseen, että, kun vast’edes sotaväkeä Suomessa asetetaan, "sekä miehistö että päällikkökunta on otettava Suomen omista kansalaisista ja että tätä kansallissotaväkeä ei ole mihinkään retkiin tahi sotatoimiin Suomenmaan ulkopuolella käytettävä". Mutta myönnetään kuitenkin, että yleinen sodanjohto joskus saattaa lähimpään sotatantereeseen nähden vaatia poikkeusta jälkimäisestä periaatteesta. Kun asevelvollisuus tulee yleiseksi, on Suomen sotaväkeä komennettava sen omalla kielellä.

Paljoa pikemmin kuin osattiin arvata joutui asevelvollisuus-asia meillä virallisestikin vireille. Jo tammikuun 18 päivänä 1871 julaistiin ruotsinkielisessä ja seuraavana päivänä suomenkielisessä virallisessa lehdessä saman kuun 12 päivänä kenraalikuvernöörille annettu arm. käskykirje, jossa sanotaan, että hallitsija oli "ottanut mietittäväksi kohtuuden", että yhtäläinen asevelvollisuus kuin Venäjällä pantaisiin toimeen Suomessakin silloisen ruotujakolaitoksen sijaan, "noudattamalla maassa voimassa olevia lakia ja asetuksia", ja kenraalikuvernööri saa käskyn "ajoissa ryhtyä tarpeellisiin toimiin tämän asian valmistelevaa tutkimusta varten kaikilta haaroilta siihen ehdotukseen katsoen että, maan väkiluvun ja varain suhteen, asetettaisiin tarkk’ampuja-pataljoonia".

Vaikka tämä käskykirje ei tullut aivan odottamatta, vaikutti se kuitenkin kuin salamanisku, synnyttäen levottomuutta kaikkialla maassamme, kun oli mahdoton arvata, mitenkä käskykirjeen tarkoittama, kaikkia kansalaisia niin läheisesti ja kipeästi koskeva asia lopulta päättyisi. Täällä pääkaupungissa ei moneen aikaan muusta puhuttu kaduilla, perheissä ja seuroissa.

Uuden Suomettaren "toimituskokouksia", joihin, lehden täkäläiset avustajat saapuivat, pidettiin siihen aikaan säännöllisesti joka lauvantai-ilta minun asunnossani. Käskykirje ilmestyi keskiviikkona. Kutsu toimitettiin ylimääräiseen kokoukseen saman päivän illaksi, ja miehissä kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, mille kannalle U. Suomettaren oli asettuminen käskykirjeen tarkoittamaan yleiseen asevelvollisuuteen nähden. Vakava oli mieliala. Tiedettiin että Hels. Dagbladin miehillä oli kokous samana iltana. Olipa joku saapuvilla olevista tavannut sanotun lehden päätoimittajan ja tiesi kertoa, että hän kyllä omasta puolestaan oli valmis yleistä asevelvollisuutta puoltamaan, mutta että suuri erimielisyys heikäläisten leirissä tulisi vallitsemaan.

Meidän kokouksessamme päästiin pian yksimielisyyteen siitä, että suomalaisen puolueen taholta ei olisi yleistä asevelvollisuutta vastustettava, edellyttäen että asia koko laajuudessaan tulisi valtiopäivien ratkaistavaksi. Mutta varmana pidettiin, että tämänkin puolueen keskuudessa tulisi olemaan paljon kiivaita vastustajia, ja kauan keskusteltiin siitä, mitenkä tämä vastustus saataisiin torjutuksi ja estetyksi. Sitä varten oli U. Suomettaren käytettävä kaikki vaikutusvoimansa. Joku lausui sen arvelun, että Agathon Meurman tulisi liittymään vastustajain joukkoon. Yrjö Koskisen pitäisi käydä Liuksialassa hänen mielipidettään tiedustelemassa. Millä kannalla "Kangasalan oraakkeli" lieneekään ensi hetkellä ollut, mutta innokas ja vaikuttava yleisen asevelvollisuuden puolustaja hänestä tuli, kuten muun ohessa osoittaa se kirjanen asevelvollisuudesta, jonka hän nimellä "Aseeton Maamies" julkaisi.

Kokouksessamme oltiin sitä mieltä, että yhdenmukaisuus on tarpeellinen Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Mutta koko joukko tärkeitä poikkeuksia venäläisestä ehdotuksesta katsottiin Suomessa välttämättömäksi. Tämän ehdotuksen mukaan alkaisi asevelvollisuus Venäjällä 21:nnestä ikävuodesta ja kestäisi viisitoista vuotta siten, että miehet ensin seitsemän vuotta kuuluisivat vakinaiseen sotaväkeen ja sitten kahdeksan vuotta varaväkeen. Mutta eivät läheskään kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset astuisi sotapalvelukseen, vaan ainoastaan se lukumäärä, millä armeija kunakin vuonna olisi täydennettävä ja joka arvalla otettaisiin. Muut kutsuttaisiin nostoväkeen vain sota-aikana. Tällaiseen järjestelmään ei voitaisi Suomessa suostua, se kun, kuten Kuukauslehti oli lausunut, on vain uusi muoto pakollista sotaväenottoa, josta Suomen kansa Porvoon valtiopäivillä juhlallisesti vapautettiin kaikiksi ajoiksi.

Yrjö Koskinen esitti pääpiirteisen suunnitelman Suomen sotaväen järjestämiseksi, joka suunnitelma pantiin keskustelun pohjaksi. Hän oli laskenut, että jos kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset kutsuttaisiin aseisiin ja pysyisivät palveluksessa kolme vuotta, Suomen sotavoima nousisi noin 48,000 mieheen, joista joka vuosi noin 16,000 joutuisi varaväkeen ja yhtä monta uutta miestä kutsuttaisiin riveihin. Näin suurta armeijaa ei kansamme jaksaisi voimassa pitää, ellei sitä järjestettäisi niin huokealle kannalle kuin mahdollista. Olisi sen tähden muodostettava rykmentit, pataljoonat ja komppaniat paikallisväeksi siten, että saman pitäjän miehiä ei jaettaisi komppanioille, vaan pidettäisiin koossa. Heidän pitäisi saada asua kodeissaan, harjoitella ampumista ja muita sotatemppuja kotiseuduillaan ja elättää itseään omalla työllään enin osa vuotta. Mutta heitä pitäisi kuitenkin voida käskeä harjoitusleireihin ja vartioimaan kaupunkeihin. Jos tämän kansallis-sotaväen lisäksi "seisova" eli vakinainen sotaväki katsottaisiin välttämättömän tarpeelliseksi, niin olisi se värväämällä ko'ottava.

Kun oli tämän suunnitelman eri kohdista keskusteltu, päätettiin että sen suuntainen kirjoitussarja U. Suomettaressa julaistaisiin, esittämättä sitä kuitenkaan minään ehdotuksena, vaan ainoastaan huomautuksena niistä pääkohdista, jotka saattavat tulla kysymykseen asevelvollisuusasiaa harkittaessa. Mutta ehdottomasti olisi lausuttava se vaatimus, että uusi sotalaitos meillä perustetaan tosikansalliselle kannalle, jotta kansallemme voi olla takeita siitä, että kun se ottaa tätä uutta kuormaa kantaakseen, Suomen sotalaitos tulee käytettäväksi oman maan eikä vierasten etujen hyväksi. Pääehtoina olisi pidettävä, että, niinkuin säädyt Porvoon valtiopäivillä päättivät, maamme sotaväkeä ei saa viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, ja että tämän sotaväen päällikkökuntana ja miehistönä tulee olemaan yksinomaisesti Suomen miehiä. Niinikään olisi vaadittava, että suomi määrätään Suomen sotaväen komentokieleksi.

Yrjö Koskinen otti kirjoittaakseen sarjan kirjoituksia tähän suuntaan, joista ensimäinen ilmestyi siinä numerossa, missä yllämainittu arm. käskykirje julaistiin, ja toinen pian sen jälkeen.

Samaan aikaan oli Hels. Dagbladissa asevelvollisuusasiasta kirjoituksia, jotka ylimalkain kävivät samaan suuntaan kuin U. Suomettaren artikkelit, mutta pysyivät yleisemmissä piirteissä. Huomautettiin, että perustuslailliselta kannalta katsoen ei voi olla mitään epäilystä siitä, että ainoastaan molempien perusvaltain myötävaikutuksella sotalaitos-asian laillinen ratkaisu muulle kuin ruotujakolaitoksen tai värväyksen pohjalle täällä voi tulla kysymykseen. "Emme voi torjua ajatusta yleisestä asevelvollisuudesta muodossa tai toisessa, vaikkapa ehkä silloin ajattelisimmekin jonkun pienemmän ruotujakoisen kantaväen säilyttämistä." Asevelvollisen sotaväen palvelus olisi järjestettävä niin, että asevelvollisia ei pakoiteta kasarmielämään, joka heidät eroittaa muusta kansasta. Ei missään tapauksessa saa tulla kysymykseen rekryytin-otto arvalla. Viitataan Porvoon valtiopäiväin päätöksiin, jotka koskevat vapautusta pakollisesta sotaväen-otosta, yksinomaan suomalaista päällikkökuntaa ja miehistöä sekä Suomen sotaväen käyttämistä vain omassa maassa.

Pari viikkoa mietittyään katsoivat virallisetkin lehdet asiakseen kosketella asevelvollisuusasiaa. Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä oli siitä kirjoitus helmikuun 6 päivänä ja suomalaisessa ilmautui sama kirjoitus seuraavana päivänä lyhennetyssä muodossa. Pidetään nuhdesaarna Hels. Dagbladille ja U. Suomettarelle, jotka muka olivat "erehdyttäneet yleisön käsitystä tästä Suomen kansalle niin tärkeästä kysymyksestä" ja esitetään sitten "asian oikeaksi valaistukseksi" mitä sotalaitosasiasta ajateltiin ja päätettiin Porvoon valtiopäivillä. Asia kerrotaan aivan samalla tavalla kuin U. Suometar oli sen kertonut, mutta väitetään, että se valtiopäiväin päätös, että Suomen sotaväen paällikkökuntaan ja miehistöön ei otettaisi muita kuin Suomen kansalaisia ja ettei tätä sotaväkeä saisi käyttää ulkopuolella Suomen rajoja, on tuiki mitätön. Ei kielletä, että säädyt Porvoon valtiopäivillä tekivät semmoisen päätöksen; mutta arvellaan, että se ei merkitse mitään, on kaikkea laillista voimaa vailla, koska hallitsija ei koskaan sitä vahvistanut eikä mitään "vakuutuksia" siihen suuntaan antanut, kuten väitetään Hels. Dagbladin ja U. Suomettaren sanoneen.

Näihin virallisten lehtien väitteisiin vastattiin U. Suomettaressa kirjoituksella, joka oli Jaakko Forsmanin kirjoittama. Mutta tämä vastaus ei päässyt julkisuuteen. Painoasiamies lehden pidätti ja painohallitus, johon vedottiin, määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Kun minun onnistui pelastaa yksi kappale tätä painosta ja se vielä on minulla tallella eikä mikään nyt enää estä sanotun kirjoituksen julkaisemista, otan sen tähän, jättäen pois vain ensimäisen kappaleen, jossa virallisten lehtien kirjoitusten sisällys kerrotaan.

"Kieltämätön tosi on, ettei hallitsija ole juhlallisesti tai missään julkisessa asiakirjassa vahvistanut tätä säätyjen päätöstä Suomen sotaväen vapauttamisesta marssimasta ulkopuolelle isänmaan rajoja yhtä vähän kuin muitakaan siihen kuuluvia seikkoja. Mutta tämä asianhaara ei voi kuitenkaan riistää tältä päätökseltä laillista voimaa, sillä kun Keis. Majesteetti kerran itse teossa asetti sotalaitosasian säätyjen päätöksen mukaan, oli hän myöskin sillä aivan selvästi hyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa; ja kaikissa sen kohdissa. Niin paljon tietää lapsikin meidän perustuslaillisista oloista, että, kun säädyt Keis. Majesteetin esityksen johdosta tekevät jonkun päätöksen, niin hänen Majesteettinsa joko hylkää päätöksen ja silloin ei tule päätetystä asiasta mitään, tai myöskin hyväksyy sen — ja silloin pääsee tämä päätös kokonaisuudessaan lailliseen voimaan. Meidän perustuslakimme ei salli sitä, että hallitsija valikoitsemalla hyväksyisi muutamat kohdat eräästä päätöksestä ja hylkäisi muutamat ja rupeaisi sillä lajilla uusia lakia voimaan panemaan. Vaan hänen on ne kokonaisuudessaan joko hyväksyminen tai hylkääminen. Nyt on Keisari Aleksanteri I hyväksynyt Porvoon valtiopäiväin päätöksen sotalaitoksesta, koska hän juuri säätyjen päätöksen mukaan asetti maan sotalaitoksen vakanssiveroineen päivineen. Tästä seuraa aivan selvästi ja perustuslain mukaisesti, että mainittu hallitsija armollisesti on hyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa, siis kaikki ne kohdat ja ehdot, jotka säädyt olivat päätökseensä liittäneet, ja siis myöskin ne kohdat tässä päätöksessä, ettei Suomen sotaväkeä saada viedä Suomen rajain ulkopuolelle ja että tähän väkeen pitää kuuluman ainoastaan Suomen miehiä. Sillä jos silloinen korkea hallitsija ei olisi tahtonut hyväksyä esim. näitä viime-mainittuja, nyt puheen-alaisia kohtia, jotka eroittamattomasti liittyvät säätyjen lausuntoon sotalaitos-asiasta, niin olisi siitä ollut perustuslaillinen seuraus, että koko sotalaitos-asia olisi jäänyt entiselleen, eikä siis olisi voitu asettaa esim. vakanssiveroa sotaväen kustantamisen sijaan.

"V.L. koettavat nähtävästi antaa koko asialle sen muodon, ikäänkuin olisi hallitus voinut tässä sotalaitosasiassa omin mielin päättää ja että ainoastaan tahdottiin kuulustella säätyjen mielipiteitä, jotka eivät kuitenkaan millään tavalla voineet hallitsijaa sitoa. V.L. eivät ole lausuneet semmoista ajatusta suoraan, mutta se on seurauksena niiden muista väitteistä. Tämmöinen ajatus on kuitenkin kaikkea perustusta vailla, joka nähdään siitäkin, että sotalaitos-asia Porvoon valtiopäivillä sisälti myöskin veroitus-asian, nimittäin vakanssiveron asettamisen. Jospa vakanssivero ei ollutkaan mikään uusi verokuorma, koska se maksettiin hajoitetun sotaväen kustannusten sijaan, niin oli se kuitenkin veroitus-asia, josta 'Ruotsin kansalla on kieltämätöin oikeus Kuninkaan kanssa keskustella, sovitella, kieltää ja suostua', kuten sanat kuuluvat Yhdistys- ja Vakuutuskirjassa vuodelta 1789. Siis oli hallituksen välttämätön tarvis saada säätyjen myötävaikutusta ja suostumusta sotilasuran järjestämisessä ja oli toiselta puolen, kun se asian toimeen-panemiseen ryhtyi, perustuslaillisesti sidottu säätyjen asiasta tehdyn päätöksen kautta. Siinä ei ollut, kuten jo olemme koettaneet osoittaa, hallituksen muuta ehtoa, kuin hylätä tämä päätös tykkänään ja jättää asia entiselleen taikka hyväksyä päätös sen kokonaisuudessa. Tämä onkin teossa tapahtunut, kun kerran hallitus on pannut säätyjen päätöksen toimeen.

"Se kyllä on asian selvyydelle haitallinen seikka, ettei hallitus ole missään julkisesti vahvistanut Porvoon valtiopäiväin päätöstä nyt puheenalaisessa ja muissa siihen kuuluvissa kohdissa. Mutta tämä on kuitenkin jokseenkin luonnollinen asia, sillä sotaväen asettamisen asia pantiin lepäämään 50 vuodeksi ja sentähden ei ollut mikään käytännöllinen tarve antaa ulos jotakin asetusta, joka olisi sisältänyt tarkkoja määräyksiä kaukaisessa vastaisuudessa asetettavan sotaväen oikeuksista ja velvollisuuksista. Mutta tämä puute, joka ainakin on jonkunmoinen vaillinaisuus itse lainsäätämisen muodossa, ei voi kuitenkaan, kuten yllä-sanotusta näkyy, tehdä mitättömäksi ja turhaksi Porvoon valtiopäiväin päätöstä Suomen sotaväen järjestämisestä ja sen oikeudesta sotia ainoastaan omassa maassaan."

Ennenkuin painohallitus kokoontui tätä kirjoitusta tarkastamaan ja siitä tuomionsa antamaan, menin minä sanotun hallituksen silloisen puheenjohtajan, valtioneuvos Arppen puheille, selittääkseni hänelle, että viralliset lehdet olivat väärin esittäneet U. Suomettaren kirjoitusten sisällyksen ja että tämän lehden sen tähden pitäisi saada niille vastata.

Arppen asuntoon saavuttuani, tuli hän minua vastaan salin ovelle ja siirtyi sitten vähän tuonnemmaksi, jotta minä pääsin astumaan kynnyksen sisäpuolelle. Nimeäni ei minun tarvinnut mainita, kun tiesin hänen minut tuntevan. Enkä olisi ehtinytkään itseäni esitellä, sillä kohta kynnyksen yli päästyäni kysäsi tuo mahtava herra tylyllä äänellä: "Mitä asiaa?"

Ilmoitin asiani ja huomautin erittäin siitä, että viralliset lehdet väittävät U. Suomettaren sanoneen, että Porvoon valtiopäivillä annettiin säädyille "vakuutuksia" Suomen sotaväen kansallisesta kokoonpanosta ja sen tehtävästä palvella ainoastaan omassa maassa, vaikka U. Suometar vain on sanonut, että nämä ehdot sisältyvät säätyjen päätökseen Suomen sotalaitoksesta.

Herra valtioneuvos oli jo U. Suomettaren vastauksen lukenut. Sanoi sen olevan pelkkää arvotonta koukuttelua (advokatyr), jommoista painohallitus tällaisessa asiassa ei voi sallia. On tarpeetonta ja vahingollista, että sanomalehdet sekaantuvat asevelvollisuusasiaan. Se on estettävä. Sen saakoon U. Suometar kuitenkin nyt sanoa, että viralliset lehdet ovat erehtyneet väittäessään sen puhuneen Porvoon valtiopäivillä annetuista vakuutuksista mainitsemieni ehtojen täyttämisestä.

Pään nyykkäys ilmoitti, että minun oli poistuminen. Ja minä läksin puuhaamaan uutta painosta päivän lehdestä, koska painohallituksen tarkastettavaksi alistetun painoksen kohtalo oli selvillä. Ensimäisen sivun ladelmasta otettiin pois tuo otsakkeella "Tarpeellista selitystä" varustettu vastaus virallisille lehdille ja tyhjä sija täytettiin ilmoituksilla sekä puolen palstan pituisella, kirjoituksella, jossa lyhyesti mainittiin, mitä viralliset lehdet olivat väittäneet sekä lausuttiin, että U. Suometar ei ole puhunut annetuista vakuutuksista, vaan ainoastaan säätyjen tekemistä päätöksistä, ja ettei se nytkään ole voinut virallisten lehtien antamain selitysten johdosta päästä toiseen käsitykseen kuin sillä on ollut, koska ne tosiasiat, jotka viralliset lehdet mainitsevat, olivat U. Suomettarelle jo ennen tunnetut ja se juuri niihin oli lausuntonsa perustanut.

Painohallituksen päätös saatiin vasta myöhään illalla, ja se oli sellainen, ettei tuo valmiiksi laitettu toinenkaan painos kelvannut. Paitsi artikkelia oli sanottu hallitus myöskin pyyhkäissyt neljä riviä lehden kolmannelta sivulta, Jyväskylästä lähetetystä kirjeestä, jossa sanottiin, että sanoma arm. käskykirjeestä yleisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa "oli aivan odottamaton koko Suomen kansalle, ja se tuottaa mielikarvautta monelle niistä, joiden pitää jättää kotonsa, talonsa ja omaisuutensa ja mennä sotapalvelukseen". Kolmaskin sivu oli siis paikattava, ja U. Suometar ilmestyi vasta seuraavana aamuna.

Hels. Dagblad ei myöskään saanut asiallisesti vastata virallisille lehdille. Se painos, missä vastaus julaistiin, meni sensuurin kitaan, ja saman kohtalon alaiseksi joutui Folkvännenkin yrittäessään kirjoittaa asevelvollisuus-asiasta. Selvää oli, ettei Suomen sanomalehtien enää sallittu kirjoittaa mitään siitä tärkeästä asiasta, johon kaikkien kansalaisten huomio oli kiihkeästi kiintynyt, eivätkä ne sittemmin moneen vuoteen koko asiasta mitään omia ajatuksia lausuneetkaan. Selaillessani U. Suomettaren seuraavia vuosikertoja en ole niistä löytänyt ainoatakaan kirjoitusta asevelvollisuudesta ennen kuin lokakuulla 1876.

Mutta venäläiset lehdet kyllä väliin kajosivat meidänkin asevelvollisuus-asiaamme, vaatien melkein täydellistä yhtäläisyyttä Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Osoitukseksi siitä suunnasta, mihin näiden lehtien lausunnot kävivät, mainitsen tässä pääkohdat eräästä kirjoituksesta, jonka Pietarissa ilmestyvä ja silloin vaikutusvaltainen "Golos-lehti" julkaisi kohta sen jälkeen kun arm. käskykirje asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa oli annettu.

Koska Suomella on omat paikalliset lait ja laitokset sekä kansan tavat ja maan luonto siellä ovat erilaiset kuin Venäjällä, myöntää "Golos", että koko valtakuntaa varten määrättävistä asevelvollisuuden yleisistä periaatteista voidaan Suomessa sallia joitakuita poikkeuksia mitä tulee aikaan, jolloin palvelukseen on astuttava, kutsunnan järjestykseen ja siihen tapaan, jolla arvanotto on toimitettava. Mutta yleisistä pääsäännöistä ei saa sallia mitään poikkeuksia. Sama miesluku tuhannelta on palvelukseen otettava ja palvelusaika armeijassa sekä varaväessä säädettävä yhtä pitkäksi kuin Venäjällä. Suomen ja Venäjän sotaväellä pitää olla samanlainen järjestys, yhteinen sotalaki, samat kurinpitosäännöt ja yhteinen komento. Suomen miesten pitää mennä palvelukseen Venäjän sisämaihin ja Venäjän miesten Suomen pataljooniin. Tällainen sekoitus on välttämätön senkin vuoksi, että suomalaisten siten on helpompi oppia sotatemput, komentosanat ja sotalakia, jota ei missään tapauksessa saa olla olemassa muulla kuin venäjän kielellä.

Arm. käskykirjeen määräyksen mukaan asetettiin heti komitea eli komissioni "asian valmistelevaa tutkimista varten". Mutta kutka tähän komiteaan kuuluivat, sitä ei yleisö saanut tietää. Helmikuun 6 päivänä virallisissa lehdissä vain annettiin seuraava tieto: "H. ylh. ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt ynnä salaneuvos, vapaaherra Stjernvall-Walleen ja kenraaliluutnantti Indrenius palaavat näinä päivinä takaisin Pietariin, sittenkun ne valmistelevat keskustelut ovat päättyneet, joiden tarkoitus oli niiden ehkä löytyvien valtiovarain tutkiminen, joita esitetyn asevelvollisuusasian toimeenpanemista varten pitäisi ottaa huomioon, sekä niiden kustannusten arvaaminen, joita tarkk'ampuja-pataljonain asettaminen Suomessa myötänsä tuonee." Muita tietoja ei sittemminkään komitean toimista saatu kuin mitä huhuna sanomalehdissä toukokuun alussa kerrottiin, mainiten että komitea katsoi ruotujakolaitoksen hylättäväksi ja ehdotti, että asetettaisiin tarkk’ampuja-pataljoonia, joihin miehistö arvalla otettaisiin asevelvollisten joukosta. Samaan aikaan näkyy tuo ensimäinen komitea hajonneen ja sijaan astui seuraavan kesäkuun alussa toinen, jonka puheenjohtajaksi oli kutsuttu kenraaliluutnantti vapaah. B. Indrenius, sekä jäseniksi, senaattorit K. Furuhjelm, C.H. Molander, ja vapaah. J.A. von Born, kenraalimajuri G.R. Ehrnrooth, kreivi Aug. Armfelt, vapaaherra H.G. Boije, valtioneuvos vapaah. J.G. von Bonsdorff, kamarijunkkari J.R. von Taube, kollegiasessori W. Brummer, professori C.G. von Essen, kauppaneuvos Levon ja valtiopäivämies J.E. Keto.

Alkuaan lienee ollut aikomus esittää ehdotus asevelvollisuus-laiksi jo 1872 vuoden valtiopäiville. Mutta se kävi mahdottomaksi etupäässä siitä syystä, että Venäjän asevelvollisuus-laki, jonka valmistumista suomalaisen komitean oli odottaminen, valmistui ja julaistiin vasta tammikuulla 1874. Siten lykkäytyi arm. esitys 1877-78 vuosien valtiopäiville. Valtiosäätyjen ko'ossa ollessa sanomalehdetkin asevelvollisuus-asiaa ahkerasti pohtivat, sensuurin estämättä. Painohallituksen puheenjohtajana ei enää ollut valtioneuvos Arppe.

XIII.

LIIKKEEN HOITAJAKSI VASTOIN TAHTOANI.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran helmikuun kokouksessa 1846 ehdotti esimies, professori Gabriel Rein, että seuralle hankittaisiin kirjapaino-oikeudet. Kokemus oli osoittanut, että seuran töitä kaupungin kirjapainoissa muiden työt usein ylenmäärin viivyttivät, ja seura sen tähden, hyväksyen esimiehen ehdotuksen, päätti hallitukselta anoa sanotut oikeudet, jotka, jos ne saataisiin, määrätyillä ehdoilla vuokrattaisiin jollekin yksityiselle henkilölle. Anomukseen suostui senaatti maaliskuulla samana vuonna, muun muassa ehdoksi pannen, että kirjapainon tuli olla kahden vuoden kuluessa täysin valmis ja ettei kirjapaino-oikeuksia ilman lupaa saanut myydä eikä muulla tavalla pois antaa. Seuraavan kesäkuun kokouksessa seura päätti vuokrata nuo oikeutensa kymmeneksi vuodeksi silloiselle rahastonhoitajalleen, asessori F. Rabbelle. Mutta tämä ei perustanutkaan kirjapainoa määräajan kuluessa. Pyydettiin ja saatiin perustusaika pitennetyksi kahdella vuodella, ja helmikuun kokouksessa 1849 tehtiin sitten vuokrasopimus 20 vuodeksi maisteri Paavo Tikkasen kanssa. Hän käytti seuran kirjapaino-oikeuksia vuoteen 1856, jolloin myi kirjapainonsa yhtiölle, johon kuuluivat maisteri Rietrik Polén, apteekkari A. Collan ja faktori D.H. Levin, Näiden uusien omistajain kanssa tehdyn vuokrasopimuksen vahvisti seura maaliskuun 5 p. samana vuonna 13 vuodeksi. Apteekkari Collanin erottua yhtiöstä 1862, joutui se vararikkoon 1867. Syynä tähän onnettomuuteen ei ollut kirjapainon ja siihen yhdistetyn kivipainon kannattamattomuus, vaan vararikon aiheutti se, että yhtiön osakkaiden oli maksettava suuri takaus, mihin he olivat sitoutuneet erään maanviljelijän puolesta, jonka asiat katovuosina menivät nurin.

Kun konkurssi-hallinto oli pesää hoitanut kolmatta vuotta, ilmoitettiin molemmat painot sekä se talo, jossa ne sijaitsivat Kasarminkadun n:o 48, syksyllä 1870 pakkohuutokaupalla myytäviksi.

Kaikki muut kirjapainot täällä pääkaupungissa olivat silloin ruotsinmielisten hallussa, ja pelättävissä nyt oli, että myöskin tuo maamme suurin ja paraiten varustettu kirjapaja heidän käsiinsä joutuisi. Se oli kaikin mokomin estettävä. Mutta meikäläisten piireissä olivat rahavarat yleensä vähissä, eikä siihen aikaan meillä vielä oltu yleisemmin totuttu osakeyhtiöiden perustamiseen. Kaksi miestä, jotka olivat hyvissä varoissa, tohtori O. Blomstedt ja ylioppilas O. af Heurlin, innostui asiaan. Kummastako alote lähti, sitä en enää muista, mutta yhdessä he sitten ostohommaa ajoivat.

Eräänä päivänä he saapuivat minun luokseni, ilmoittaen päättäneensä ostaa tuon kirjapainon, jos minä kolmanneksi osakkaaksi rupean. He tiesivät minulla olevan Yhdyspankissa rahoja talletettuna, äitini ja äidin-isän perintöä, ja nehän minä puolestani voisin tähän yritykseen sijoittaa. Hämmästyin aika lailla, sillä en koskaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että minä rupeaisin osalliseksi johonkin liikkeeseen. Raha- ja liikeasioista tahdoin pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Ei ollut minulla vähintäkään halua niihin puuttua, enkä luullut itselläni olevan siihen kykyäkään. Panin jyrkästi kaikkea osallisuutta vastaan, mutta sanoin suostuvani lainaamaan rahani noille hyville ystävilleni, jos he niitä kauppaansa varten tarvitsivat. Ja siihen asia sillä kertaa päättyi. Mutta seuraavana päivänä tulivat samat miehet taas luokseni. Asiaa tarkemmin mietittyään olivat he tulleet siihen päätökseen, että hankkeen menestymiselle oli hyvinkin tärkeätä, että minä U. Suomettaren toimittajana kuuluisin kirjapainon omistajain joukkoon. Se oli — vakuuttivat he — puolueen johtomiesten yksimielinen ajatus. Asiat lupasivat he kahden hoitaa; minun ei ollenkaan tarvitsisi niistä huolehtia. Heurlin rupeisi kirjapainon isännöitsijäksi ja Blomstedt häntä tukisi neuvoilla ja avulla. Minun vaivakseni jäisi vain nostaa osuuteni liikkeen voitosta. Eivät auttaneet vastaväitteeni. Minun oli taipuminen.

Kolmessa miehessä sitten mentiin myytävää laitosta katselemaan ja arvostelemaan. Mutta jälkimäiseen tehtävään ei meistä kukaan sanottavasti pystynyt. Sen viisaan päätöksen kuitenkin osasimme tehdä, että ostetaan vain kirjapaino, jommoisen hoitoon on verrattain helppo perehtyä, ja jätetään ostamatta kivipaino, jonka hoito vaatii erityistä ammattimiehen taitoa. Kirjapainon kaluston arvo oli kirjain mukaan noin 200,000 markkaa. Mutta joku meistä heti hoksasi, että tämä summa ei likimainkaan voinut pitää paikkaansa, vaan ainoastaan osoitti mitä kalusto aikain kuluessa oli maksanut. Vuotuiset poistot kulutuksen tähden olivat jääneet tekemättä. Näin ollen päätettiin kirjapainosta tarjota korkeintaan 65,000 markkaa.

Mutta mihinkä kirjapaino sijoitettaisiin, jos se meidän omaksemme joutuisi? Eihän meillä mitään taloa ollut. Tiettiin että kunnallisneuvos Stråhle, jolla oli suuri saatava kiinnitettynä siihen taloon, missä molemmat painot nyt sijaitsivat, tämän saatavansa suojelemiseksi oli pakoitettu tarjoamaan talosta niin korkean hinnan, että hän varmaankin sen omakseen saisi, ja hänen kanssaan oli sen tähden sopimus tehtävä siitä, että kirjapaino ainakin toistaiseksi saisi kohtuullista vuokraa vastaan entiseen huoneustoonsa jäädä. Ja jonkinlainen suullinen sopimus siitä tehtiin.

Tuli sitten huutokauppapäivä. Jännitetyin mielin istuimme Blomstedt, Heurlin ja minä vieretysten huutokauppakamarissa, joka oli täynnä väkeä, uteliasta yleisöä. Kirjapaino ensiksi tarjottiin. Ensimäisen huudon, muistaakseni 20,000 markkaa, teki kirjakauppias G.W. Edlund. Heurlin nosti kolmeenkymmeneen tuhanteen. Edlund lisäsi tuhannen, Heurlin toisen. Muita huutoja ei kuulunut. Vuorotellen vain nuo kaksi kilpailijaa kumpikin erältään tuhannen lisäsivät. Edlund meni 55,000:een, Heurlin huusi 56,000, vasara paukahti ja kirjapaino oli meidän.

Merkkitapauksen johdosta suuri joukko meikäläisiä kokoontui illanviettoon Alppilassa. Agathon Meurman sattui olemaan kaupungissa. Hän oli välttämättömästi mukaan saatava, ja hän tulikin. Olin hänet kyllä joskus ennenkin nähnyt, mutta ensi kerran nyt hänen seuraansa jouduin. Ilo oli ylimmillään; suomalaisuuden asia oli suuren voiton saavuttanut. Innostuneita puheita pidettiin. Heurlin oli taitava pianonsoittaja ja laulajakin. Soitettiin, laulettiin, juotiin ja syötiin.

Talon osti, niinkuin oli arvattu, kunnallisneuvos Stråhle, ja kivipainonkin, jonka hän kuitenkin pian myi laitoksen työväen muodostamalle yhtiölle.

Kun sitten lopullinen sopimus kirjapainon huoneustosta oli tehtävä Stråhlen kanssa, ei sitä saatukaan vuokrata. Koko talo oli vuokrattu valtiolle normaalikoulua varten ja oli siihen tarkoitukseen sisustettava. Vain muutaman kuukauden saisi kirjapaino jäädä paikoilleen. Nyt oli hätä käsissä. Mistä sovelias huoneusto keskellä vuokrakautta saataisiin? Täytyi ruveta hommaamaan talon ostoa, ja kaupungin keskustasta se oli etsittävä. Onneksi meille olivat talot Helsingissä siihen aikaan monien katovuosien synnyttämän taloudellisen ahdingon johdosta halvassa hinnassa. Jonkun aikaa kestäneen etsinnän ja valinnan jälkeen ostimme tod. valtioneuvos C.W. Gyldéniltä talon n:o 4 Antinkadun varrella, jossa talossa oli kaksinkertainen, kuusitoista jotenkin pientä huonetta sisältävä kivirakennus. Mutta sellaisenaan tämä rakennus ei mitenkään soveltunut eikä riittänyt kirjapainolle. Sitä täytyi heti ruveta laajentamaan lisärakennuksella ja toiseen kuntoon sisustamaan, väliseiniä repimään ja permantoja vahvistamaan, joka työ tuli hyvin kalliiksi, se kun oli kiireen kaupalla suoritettava.

Kun uusi huoneusto oli kuntoon saatu, muutettiin kirjapaino kohta sinne, ja uuden vuoden alusta voi U. Suomettarenkin painattaminen siellä alkaa. Liikettä harjoitettiin toiminimellä "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, Oskar af Heurlin", sillä seuran kirjapaino-oikeudet oli nyt Heurlinille vuokrattu. Mitään kirjallista yhtiösopimusta hänen ja meidän kahden muun omistajan välillä ei ollut olemassa. Olimme vain saaneet Heurliniltä kuitit niistä rahasummista, jotka olimme yritykseen panneet. Yhtiöjärjestyksenä oli siis pelkkä keskinäinen luottamus, enkä minä puolestani vähimmässäkään määrässä liikkeen asioihin sekaantunut. Muut kaksi lupauksensa mukaan kaikki toimittivat.

Mutta, pari viikkoa lavantautia sairastettuaan, Blomstedt kuoli helmikuun 12 päivänä 1871, suureksi vahingoksi suomalais-ugrilaiselle kielitieteelle ja suomalaisuuden asialle. Poissa oli nyt Heurlinin innokas tuki kirjapainon hoidossa, ja hänen oma, ennenkin heikko terveytensä kävi yhä huonommaksi. Syksyllä 1872 lähti hän perheineen koko vuodeksi ulkomaille, jättäen kirjapainon hoidon ylioppilas Kaarlo Kaslinin käsiin. Mutta jo ennenkuin Heurlin oli ulkomaalta palannut sortui Kasliin, voimakas ja kyvykäs mies, kevättalvella 1873 kuolemaan ankaran keuhkotulehduksen uhrina. Hänen sijaansa rupesi kirjapainon hoitajaksi maisteri A. Almberg (Jalava). Heurlin kyllä tuli kotia syksyllä samana vuonna, vaan niin heikoissa voimissa, ettei hän jaksanut kirjapainoa jälleen huostaansa ottaa, jonka tähden Almberg sitä hoiti toukokuuhun asti 1874, jolloin hän opintoja varten matkusti ulkomaille, viipyäkseen siellä vuoden ajan.

Nyt oli minun pakko ryhtyä toimeen, jota niin kauan kuin mahdollista olin välttänyt. Heurlin sairautensa tähden jo ajatteli uutta matkaa ulkomaille, minne hän lähtikin seuraavana syksynä, joutuakseen sitten Roomassa kuoleman saaliiksi huhtikuun 12 p:nä 1875. Minun niskoilleni jäi siten sen liikkeen hoito, johon olin osalliseksi ruvennut sillä jyrkällä ehdolla, ettei minun koskaan tarvitsisi siitä huolehtia. Hoitajatoimeni oli kuitenkin tällä kertaa vain väliaikainen, sillä Almberg oli luvannut opintomatkaltaan palattuansa taas ottaa kirjapainon huostaansa. 1876 vuoden alussa hän sen tekikin ja pysyi hoitajana seuraavan vuoden loppuun asti. Mutta silloin minun taas täytyi sanomalehtityöni ohessa ottaa myöskin kirjapainoa ja taloa hoitaakseni. Ja siitä alkaen olen nyt 31 vuotta tätäkin virkaa pitänyt.

Kuten jo mainitsin ei meillä Blomstedtin ja Heurlinin eläessä ollut mitään yhtiösopimusta, vaan liike kävi Heurlinin nimessä. Mutta heidän kuoltuaan ei sellainen asiaintila enää voinut jatkua. Leskirouvien Jenny Blomstedtin ja Augusta af Heurlinin ja minun välillä, tehtiin, vihdoinkin joulukuun 9 päivänä 1876 kirjallinen yhtiösopimus, jossa muun ohessa määrättiin, että jos joku sopimuksen tekijöistä sen kestäessä kuolee tai jompikumpi leskirouvista menee uusiin naimisiin, muut osakkaat ovat oikeutetut lunastamaan kuolleen tai uusiin naimisiin menneen yhtiö-osuuden hinnasta, minkä sopimuksen säätämällä tavalla kokoonpantu kompromissi määrää. Tämä sopimus oli voimassa tammikuun 2 päivään asti 1896.

Kun leskirouva Blomstedt edellisenä syksynä oli kuollut, lunastimme leskirouva Heurlin ja minä vainajan yhtiö-osuuden kompromissin määräämästä hinnasta, jonka arvioimista varten tehtävän kalusto-luettelon laatiminen kesti kolmatta kuukautta. Kompromississa edustivat vainajan perillisiä tohtori August Ramsay ja Nya Pressenin kirjapainon faktori A. Finander sekä leskirouva Heurliniä ja minua lehtori A. Almberg ja kamreeri A. Lilius (Listo), ja puheenjohtajaksi nämä edustajat valitsivat tohtori A.A. Granfeitin. Samalla perustettiin se osakeyhtiö, jolle leskirouva Heurlin ja minä myimme kirjapainon taloineen ja jonka omana ne nytkin ovat. Liikkeen toiminimi, joka vuosina 1877-95 oli "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino", on sittemmin ollut "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon Osakeyhtiö".

Missä määrin tämä liike vuosien kuluessa on laajentunut, osoittaa paraiten se, että työväen palkat, jotka v. 1873 tekivät 32,645 mk, viime vuonna nousivat 173,528 markkaan, johon lisäykseen melkoisessa määrässä on vaikuttanut myöskin työpalkkain suuri korotus. 1870-luvun alkupuolella oli kirjapainon käytettävänä huoneusto, joka vastasi noin 18 tavallista asuinhuonetta. Nyt on sen hallussa kaksi kolminkertaista kivirakennusta, joihin mahtuisi ainakin 50 asuinhuonetta. Siihen taloon, joka v. 1870 ostettiin, on minun aikanani yhdistetty naapuritalo, Antinkatu n:o 6 ja Yrjön-katu n:o 13, ja sen alalle rakennettu neli- ja osaksi viisikertainen kivirakennus, jossa on 71 tulensijaa.

Kysyttänee, kuinka minulta sanomalehti-työn ohessa on riittänyt aikaa ja voimia niin suuren liikkeen hoitamiseen. Se on käynyt mahdolliseksi sen kautta, että minulla on ollut onni saada kirjapainon työnjohtajiksi miehiä, joiden taito, kunto ja luotettavaisuus ovat minulta raskaat huolet ja vaivat säästäneet, ja että henkilökunnassa on ollut pysyväinen kantajoukko. Mainitsen nykyisestä henkilökunnasta kunnioituksella ne, jotka kauimmin aikaa ovat tässä laitoksessa työskennelleet: taituri M. Lindfors 41 vuotta, faktori J. Railio 56, taituri H. Jymy 35, konttoristi K. Kekoni 32, taiturit M. Littonen 30, O. Schwartz ja N. Beurling kumpikin 28, ylifaktori R. Ahlstedt 26, taiturit R. Lindén 24, W. Abrahamsson 22 ja H. Lindström 18, kirjansitoja Hedvig Pohjavuori 17, taituri A. Vatanen ja alifaktori A. Pakkala kumpikin 17, taiturit E. Havukallio 14, Hj. Linden 13, K. Lumme 12, Maria Virtanen ja W. Maunola kumpikin 11 sekä K. E. Nyström 10 vuotta.

XIV.

PIIRTEITÄ KOULUTAISTELUSTA.

Sillä monivaiheisella ja katkeralla, mutta voittoisalla taistelulla, jota kansallismieliset tässä maassa monen vuosikymmenen kuluessa ovat käyneet suomalaisten koulujen puolesta, on niin valtaava sija minun muistojeni sarjassa, etten voi olla sitä näissä muistelmissani muutamilla piirteillä koskettelematta. Uuden Suomettaren toimittajana olen ollut keskellä tämän taistelun tuiminta pyörrettä. Tuskinpa on tässä lehdessä mistään asiasta niin paljon kirjoitettu, kuin juuri suomalaisista kouluista. Alituisesti on niiden tarpeellisuus ollut todistettava sekä vastustajain vehkeitä, verukkeita ja hyökkäyksiä torjuttava, mikäli paino-olot kulloinkin ovat sitä sallineet.

1860-luvun alkaessa ei koko Suomenmaassa vielä ollut ainoatakaan yliopistoon johtavaa suomenkielistä opistoa. Kimnaasit kaikki jatkoivat työtänsä ruotsinkielisen valtaluokan kasvattamiseksi tässä maassa.

Jyväskylän ylialkeiskoulu, joka perustettiin 1858 ja jota sanottiin ensimäiseksi suomenkieliseksi oppikouluksi, ei pitkiin aikoihin ollut todellisesti suomalainen. Sen perustamisessa määrättiin, että kahdella alimmalla luokalla oli opetettava oppilaiden äidinkielellä, suomeksi tai ruotsiksi, ja ylemmillä luokilla suomeksi ainoastaan yhdessä tai useammassa aineessa tarpeen mukaan. Ja tätä määräystä noudatettiin vielä senkin jälkeen, kun ylialkeiskoulu v. 1862 oli laajennettu täysiluokkaiseksi alkeisopistoksi, siinä määrässä, että ne oppilaat, jotka 1865 päästettiin yliopistoon, olivat kouluaikanaan lukeneet useimmat opetusaineet ruotsiksi, kahdella keskiluokalla kaikki. Moni opettaja ei ensi vuosina osannutkaan suomea, ja keskenään opettajat haastelivat opistossakin ruotsia. Ruotsinkielinen opetus kyllä supistui supistumistaan. Mutta vasta 1860-luvun loppupuolella Jyväskylän alkeisopisto muodostui kauttaaltaan suomenkieliseksi.

Kaksikielinen oli myöskin 1860 perustettu Tampereen ylialkeiskoulu, ja kun Oulun ylialkeiskoulu 1863 laajennettiin 7-luokkaiseksi alkeisopistoksi, määrättiin että opetuskielenä tuli olla toisissa aineissa ruotsi, toisissa suomi. V. 1865 perustetussa Joensuun ylialkeiskoulussa oli opetuskieleen nähden noudatettava samaa järjestystä kuin Jyväskylän alkeisopistossa, s.o. kaksikielisyyden ohjelmaa, vaikka säädyt valtiopäivillä 1863-64 olivat nimenomaan anoneet, että Joensuuhun suomenkielinen koulu perustettaisiin. Mutta suomalaiseksi tämä koulu kuitenkin ennen pitkää muodostui. Kuopionkin ylialkeiskoulussa alettiin 1860-luvun alkupuolella käyttää opetuksessa suomea ruotsin rinnalla, ja siitä päättäen, että ruotsalainen "osasto" 1871 määrättiin lakkautettavaksi, oli siellä sitä ennen muodostunut eri osastot suomen- ja ruotsinkielisiä oppilaita varten.

Paitsi suomenkielistä koulua Joensuuhun, ehdotettiin äskenmainituilla valtiopäivillä anottavaksi samankielisiä kouluja myöskin Sortavalaan ja Mikkeliin, mutta nämä ehdotukset eivät saavuttaneet kolmen säädyn kannatusta. Samasta syystä raukesivat niinikään pappis- ja talonpoikaissäädyissä tehdyt yhtäpitävät anomusehdotukset siitä, että suomalaisissa paikkakunnissa suomea käytettäisiin kaikkien oppilaitosten pääkielenä, että yliopistoon yleensä asetettaisiin sellaisia opettajia, jotka taitavat suomea, ja että tämän kielen taidon vaatimukset niiltä, jotka pyrkivät valtion ja kirkon virkoihin, melkoisesti korotettaisiin. Nämä anomusehdotukset olivat kuitenkin todistuksena siitä, kuinka yleisesti suomenkielisiä oppikouluja ja yleensä kieliolojen korjausta jo kaivattiin, sekä enteenä siitä kiivaasta taistelusta näistä oloista, joka vastaisilla valtiopäivillä tulisi tapahtumaan. Suomalainen kansa oli valveutunut vaatimaan mitä se olemuksensa ehdoksi käsitti.

Kun normaalikoulu määrättiin perustettavaksi Helsinkiin ja siinä ehdotuksessa johdesäännöksi tälle koululle, jonka hallituksen käskystä olivat tehneet professori Z.J. Cleve sekä yliopettajat J.E. Bergroth, H.L. Melander ja K. Lindeqvist, ehdotettiin että normaalikoulussa tulisi olemaan kaksi yhtäläisesti järjestettyä ja rinnakkain kulkevaa osastoa, toinen ruotsin- ja toinen suomenkielinen, syttyi kansallismielisissä se iloinen toivo, että pääkaupunkiin saataisiin suomalainen oppikoulu. Normaalikoulu avattiin syksyllä 1864, mutta suomalaisia oppilaita ei sinne otettukaan; se alkoi ruotsinkielisellä luokalla. Vasta 1867 perustettiin ensimäinen suomalainen luokka koulun inspehtorin, professori Cleven väsymättömien ponnistusten tuloksena. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti myöskin se alamainen anomus, jonka talonpoikaissääty saman vuoden valtiopäivillä edustajain K. Muttilaisen, K. Värrin ja P. Tiaisen ehdotuksesta teki siitä, että normaalikouluun asetettaisiin suomalainen rinnakkaisosasto ja suomi määrättäisiin opetuskieleksi useammissa maamme oppikouluissa. Tähän anomukseen oli talonpoikaissääty kehoittanut pappissäätyä yhtymään, mutta toinen valtiosääty asettui kaksikielisten koulujen kannalle ja teki eri anomuksen siitä, "että puhtaasti suomalaisissa osissa maata, niin pian kuin olot mahdollisesti sallivat, suomi kaikkialla tulisi opetuskieleksi kaikissa aineissa koulun alemmilla luokilla, sekä ruotsi asteittain otettaisiin opetuskieleksi muutamissa korkeampien luokkain oppiaineissa, ja että maan puhtaasti ruotsalaisissa seuduissa ruotsi säilytettäisiin kouluissa ensimäisenä opetuskielenä, mutta suomi vähitellen korkeammilla luokilla otettaisiin opetuskieleksi muutamissa aineissa."

Normaalikoulun suomalaisen osaston ensimäiseen luokkaan liittyi seuraavana vuonna toinen luokka. Vaan siihen tämän osaston kehitys sillä kertaa pysähtyikin. Senaatti ei suostunut kolmannen luokan avaamiseen. Se oli muka tarpeeton, ja aikomus oli tietysti lakkauttaa alkuluokatkin.

Kun turhaan oli koetettu saada muutosta senaatin päätökseen, anoivat professorit C.G. von Essen, O. Hjelt, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, tohtori P. Tikkanen ja lakit, kandidaatti W. Lavonius lupaa kolmannen luokan perustamiseen yksityisten varoilla, jotta koulunkäynti ei keskeytyisi niiltä oppilailta, jotka olivat toisen luokan suorittaneet. Lupa saatiin ja rahankeräys toimeenpantiin, joka lyhyen ajan kuluessa tuotti toista kymmentätuhatta markkaa, millä varoilla mainittua luokkaa kustannettiin syyslukukaudella 1869 ja alkupuolella kevätlukukautta 1870.

Kenraalikuvernöörinä oli silloin kreivi Adlerberg, joka ei vielä ollut ehtinyt niin kietoutua ruotsinmielisten verkkoon kuin myöhemmin. Hänkään ei senaatin toimenpidettä hyväksynyt, vaan alisti normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalon hallitsijan ratkaistavaksi, ja siten saatiin arm. määräys, että tuo kolmas luokka sekä seuraavan lukuvuoden alusta neljäskin luokka olivat valtion varoilla kustannettavat. Kun viidettä luokkaa tarvittaisiin, pitäisi asianomaisten siitä tehdä uusi esitys. Sen ohessa käski Keis. Majesteetti asettaa erityisen komitean, jonka jäseniksi kutsuttaisiin "kokeneita ja asiantuntevia miehiä" ja jonka tulisi "tutkia oliko suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle, että tieteellistä opetusta voitaisiin vastuksetta sillä kielellä antaa sekä missä määrässä ja missä oppilaitoksissa se saattaisi ilman haittaa tapahtua". Tämä komitea, johon kuuluivat professorit Aug. Ahlqvist, C.G. Estlander, O. Hjelt, Yrjö Koskinen, W. Lagus ja L. Lindelöf sekä dosentti J. Krohn, antoi lausuntonsa helmikuulla 1871.

Enemmistön mielestä oli suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle, että sitä ilman suurempia vaikeuksia voitiin käyttää opetuskielenä korkeammissa oppikouluissa, sillä tarpeellisia koulukirjoja oli jo melkein kaikissa opetusaineissa. Jyväskylän opistosta tulleet oppilaat olivat kylliksi osoittaneet, että suomenkielellä voitiin saada ne tiedot, jotka ylioppilastutkinnossa vaadittiin. Yhteinen kieli alemmalle ja ylemmälle opetukselle tulisi olemaan vahvana yhdyssiteenä yhteiskunnan eri luokkain välillä, jotka meidän maassamme nyt olivat vieraina toisilleen. Kansakouluissa olisi käytettävä paikkakunnan väestön kieltä ja porvarikoulut niin järjestettävät, että opetus niissä tapahtuisi sillä kielellä, jota kaupungin alemman porvariston enemmistö puhui, huomioon ottaen myöskin ympäristön kansan kielen. Mitä teollisuus- ja oppikouluihin tulee, katsoi komitea toistaiseksi olevan kylläksi, että suomenkielinen teollisuuskoulu perustettaisiin johonkin sopivaan paikkaan, että esim. Oulun, Kuopion ja Tampereen koulut muutettaisiin samallaisiksi alkeisopistoiksi, kuin Jyväskylän, ja että normaalikoulun suomalaiseen osastoon lisättäisiin kolme yläluokkaa. Tämän osaston voimassa pitäminen ja laajentaminen olisi hyvin tärkeä vastaisten opettajien käytännöllisiä harjoituksia varten sekä tarpeellinen pääkaupungin ja sen ympäristön asukkaille. Normaalikoulun pitäisi olla yliopisto-kaupungissa, koska kasvatusopin professorin oli johdettava opettajakokelaiden harjoituksia ja ainoastaan siellä oli mahdollista saada tarpeeksi monta taitavaa tuntiopettajaa. Naiskouluista lausui komitea, ettei vielä mikään opetuskielen muutos niistä liene tarpeellinen, mutta että, jos jossakin paikkakunnassa lausuttaisiin yleinen toivo saada suomi opetuskieleksi naiskoulussa, sellaiseen anomukseen olisi suostuttava. Ja kohtuullista olisi, että yksityiset suomalaisetkin naiskoulut saisivat valtioapua. Kaikissa kouluissa paitsi kansakouluissa, olisi toista kotimaista kieltä opetettava.

Tähän mietintöön oli kolme komitean jäsenistä, professorit Estlander, Lagus ja Lindelöf liittäneet vastalauseen. He myönsivät, että suomen kielellä jo oli olemassa melkoinen koulukirjallisuus, mutta väittivät, että tällä kielellä ei yleensä vielä ollut sitä vakavuutta ja tarkkuutta tieteellisissä nimityksissä ja lauseparsissa kuin muilla sivistyskielillä. Eivät kuitenkaan katsoneet tämän seikan panevan voittamattomia esteitä suomenkielen käyttämiselle oppikouluissa. Kansa- ja porvarikouluihin nähden olivat he samaa mieltä kuin komitean enemmistö. Mutta suomen kielen käyttäminen oppikouluissa oli muka pantava riippuvaksi siitä, missä määrin maan sivistyneet kansanluokat käyttivät tätä kieltä. Vähempi luku suomalaisia alkeisopistoja riittäisi niille sivistyneitten perheitten lapsille, joista jo voi sanoa, että suomi oli heidän äidinkielensä. Tämä koski myöskin naiskouluja. Korkeampaa koulu-opetusta siis vain "sivistyneitten" perheiden lapsille. Yhteisen kansan lapset tyytykööt kansakouluihin ja porvarien lapset porvarikouluihin. Korkeammalle älkööt pyrkikö. — Mitä normaalikoulun suomalaiseen osastoon tulee, myönsivät vastalauseen tekijät, että suomalainen oppikoulu pääkaupungissa oli tarpeellinen, mutta lausuivat epäilyksensä siitä, olisiko tarpeellista ja asialle hyödyksi, että tämä koulu tehtäisiin normaalikouluksi ja olisi yhdistettynä ruotsalaiseen normaalikouluun yhdeksi oppilaitokseksi.

Jo ennen kuin tämä komitea keväällä 1870 asetettiin, oli uusi kouluhallitus alkanut toimensa toisessa muodossa kuin toivottu oli, esimiehenä kenraali vapaah. K. von Kothen, se mies, jota yleisesti syytettiin 1850 vuoden asetuksen aikaansaamisesta, jossa asetuksessa kiellettiin suomen kieltä käyttämästä muissa kuin uskonnollisia ja taloudellisia aineita koskevissa julkaisuissa, ja sama mies, joka vv. 1853-56 senaattorina ja kirkollistoimituskunnan päällikkönä ollessaan oli osoittanut haluansa mullistaa koululaitoksemme entisaikain kastijärjestelmän mukaan sekä vihaansa suomen kieltä ja suomalaisuutta vastaan. Melkein kaikki tuon uuden hallituksen jäsenetkin olivat miehiä, joiden mielipiteet eivät ennustaneet hyvää suomalaisille kouluille. Ja jo pari kuukautta sen perästä kun komitean mietintö oli senaattiin jätetty, sai normaalikoulun rehtori kouluhallitukselta kirjelmän, jossa tiedoksi annettiin, että koulun neljä suomalaista luokkaa pidetään voimassa siten, että ne astuvat askeleen edemmäs, s.o. 4:s luokka siirtyy 5:nneksi, 3:s 4:nneksi j.n.e., mutta ensimäinen luokka lakkautetaan. Senaatti oli kouluhallituksen ehdotuksesta niin päättänyt, tekemättä asiasta esitystä hallitsijalle. Normaalikoulun suomalainen osasto oli siis määrätty luokka luokalta hävitettäväksi.

Tämä toimenpide vaikutti kuin sodan julistus maamme suomalaista väestöä vastaan. Se synnytti kaikkialla katkeraa mieltä, mutta samalla sen innostuksen voiman, joka tuhoa tarkoittavan iskun torjui ja sittemmin suomalaisuuden asialle aavistamattomat voitot tuotti.

Kohta kun tieto oli saatu kouluhallituksen päätöksestä kokoontuivat suomalaisen koulun ystävät Helsingissä toukokuun 5 p. neuvottelemaan niistä toimista, luihin sen johdosta oli ryhdyttävä. Suurin osa niistä rahavaroista, jotka v. 1869 kerättiin normaalikoulun suomalaisen osaston kolmannen luokan kannattamiseksi, oli vielä tallella, ja ne päätettiin nyt käyttää lakkautettavaksi tuomitun ensimäisen luokan kustantamiseen. Ei kenenkään päähän tässä kokouksessa juolahtanut, että sonaatti voisi olla myöntymättä nyt puheena olevan luokan asettamiseen normaalikoulun yhteyteen, koska kolmas yksityinen luokka oli saanut olla siihen yhdistettynä. Mutta niin tapahtui kuitenkin. Asia ratkaistiin kesäkuun 8 p. senaatissa siten, että anomus, jonka olivat tehneet professorit C.G. von Essen, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, översti A. Järnefelt ja tohtori K.F. Ignatius, kouluhallituksen ehdotuksen mukaan hylättiin, mutta hakijoille sentään myönnettiin lupa perustaa yksityinen, normaalikoulusta erillään toimiva, mutta sen opetussuunnitelmaa noudattava ensimäinen luokka.

Saman kuun 19 p. ilmoitettiin sanomalehdissä, että tulevan syyskuun 1 p. Helsingissä avataan normaalikoulun ensimäistä suomalaista luokkaa vastaava yksityinen koulu, jossa tulee olemaan sama opettaja kuin sanotulla luokalla viime lukuvuonna oli, maisteri K.V. Forsman, ja jonka tarkastajana on ottanut ollakseen kasvatusopin professori Z.J. Cleve, että tätä koulua aiotaan kannattaa ainakin niin monta vuotta, että ylialkeiskoulujen opinmäärä hyvästi voidaan suorittaa normaalikoulun opetustavan mukaan, ja että oppilaiden vuosimaksut tulevat olemaan samat kuin valtion kouluissa.

Antaessaan takeet siitä, että tämän yksityisen luokan oppilailta koulunkäynti ei ennen aikojaan keskeytyisi, nojautuivat koulun perustajat siihen varmaan vakaumukseen, että suomalaisen oppikoulun tarpeellisuus Suomen pääkaupungissa kaikkialla maassamme käsitettiin ja tunnustettiin, ja että se yleinen innostus, joka jo oli saanut kokoon melkoisen summan tämän koulun kannattamiseksi, vastakin tulisi sitä kannattamaan. Heitä elähytti myöskin se luja toivo, että kansan edusmiehet, joiden oli seuraavana vuonna valtiopäiville kokoontuminen, pitäisivät huolen siitä, ettei pääkaupunki jäisi suomalaista oppikoulua vaille.

Sillä aikaa hautoi v. Kothen suuria tuumiansa koululaitoksen mullistamiseksi ja suomalaisen kansallisuusliikkeen kukistamiseksi. Koululaitos oli niin järjestettävä, ettei suomalaisia oppikouluja enää pääsisi syntymään, ja ne, jotka olivat olemassa, olisi hän tahtonut kaikki hävittää. Siihen ehdotukseen uudeksi koulujärjestykseksi, jonka kouluhallitus maaliskuulla 1871 lähetti senaattiin, oli v. Kothen liittänyt vastalauseen, jossa hän muun ohessa ehdotti, että venäjän kieli ja toinen kotimainen kieli opetussuunnitelmassa asetettaisiin tasa-arvoisiksi ja valinta-oikeus niiden välillä myönnettäisiin, että suomalaisissa paikkakunnissa olevat korkeammat oppilaitokset ja nimenomaan Jyväskylän alkeisopisto lakkautettaisiin ja niiden sijaan perustettaisiin 2- ja 4-luokkaisia reaalikouluja. Ja senaatti yleensä kannatti v. Kothenin ehdotuksia.

Näitä hankkeita koetettiin pitää salassa; sanomalehdet eivät saaneet niistä hiiskua sanaakaan. Mutta ilmi ne kuitenkin pääsivät ja kuohuksiin joutuivat kansalaisten mielet. Jyväskylästä ja Joensuusta toimitettiin hallitusmiesten puheille lähetystöt, joista edellinen kävi Pietarissa asti. Ja kaikkea vaikutusta vaille ei jäänyt kansalaisten kiihtynyt mieliala. Numerossaan syyskuun 25 p:ltä 1871 aikoi U. Suometar lukijoilleen kertoa sen sanoman, että kouluasiassa joku käänne parempaan päin oli tapahtunut Pietarissa olevan suomalaisen komitean toimesta. Mutta sensuuri ei päästänyt tätäkään sanomaa julkisuuteen. Tosiasia lienee se, että sanotun komitean jäsenet kävivät Helsingissä senaatin kanssa neuvottelemassa kouluasiasta ja että siitä hallitsijalle tehtävästä esityksestä poistettiin v. Kothenin kaikkein katalimmat tuumat.

Marraskuun 30 p. ilmestyi sitten arm. julistukset opetuskielestä Suomenmaan oppi-, reaali- ja kansakouluissa sekä Suomenmaan alkeisoppilaitosten toisin järjestämisestä, joiden julistusten pääkohdat olivat seuraavat: Kussakin oppikoulussa oli käytettävä yksi ainoa opetuskieli, ruotsi tai suomi. Toista kotimaista kieltä saisi käyttää opetuskielenä ja puheharjoituksissa ainoastaan tätä kieltä korkeammilla luokilla opetettaessa. Senaatille annettiin valta, asianomaisten mieltä kuulusteltuansa, asianhaarain mukaan määrätä opetuskieli reaali- ja oppikouluissa, mutta kansakouluissa oli kieli määrättävä väestön kielen mukaan. Alkeisopistot muutettaisiin lyseoiksi, joidenka päätarkoitus oli tieteellisen sivistyksen perustaminen, ja reaalikouluiksi, jotka tarkoittivat kansakoulun lukumääräin jatkamista ja laventamista. Tämä muutos oli tapahtuva vähitellen ja sitä myöten kuin valtion varat myönsivät "sekä noudattamalla, mitä kokemus osoittaa". Mutta kohta oli asetettava 7-luokkainen ruotsinkielinen lyseo Mikkelin kaupunkiin ja toinen Helsinkiin, jonka jälkimäisen tarkoitus oli antaa tilaisuutta perinpohjaisen taidon saavuttamiseen venäjän kielessä ja muissa uusissa kielissä, ja joka tuli olemaan suorastaan kouluylihallituksen esimiehen tarkastuksen alaisena. Ruotsalainen osasto Kuopion ylialkeiskoulussa oli lakkautettava siten, että tulevan lukuvuoden alussa alin luokka ja sitten joka vuosi yksi luokka mainitusta osastosta hävitettäisiin. Uusissa opetuslaitoksissa piti venäjän kielen olla pakollisena aineena niin monella opetustunnilla, kuin sen perusteelliseen oppimiseen välttämättömästi tarvittiin. Molemmille kotimaan kielille oli annettava niin monta tuntia, kuin niiden "tieteelliseen" oppimiseen katsottiin tarvittavan. Erityisen komitean, jonka kenraalikuvernööri jo oli asettanut, tuli laatia ehdotus niiksi muutoksiksi, jotka normaalikoulun kahden osaston suhteen katsottiin tarpeellisiksi. Ja lopuksi määrättiin, että senaatin tuli tehdä ehdotus uudeksi koulujärjestykseksi noudattamalla nyt säädettyjä perusteita.

Mitä nämä "perusteet" tarkoittivat oli selvän selvää, ja niihinkin kohtiin nähden, jotka otollisilta näyttivät, oli varottava, että takana piili pahat aikeet. Kaksikielinen opetus määrättiin lakkautettavaksi oppikouluissa, mutta nähtävästi siinä mielessä, että suomalaisia oppikouluja tulisi olemaan hyvin harvassa. Normaalikoulun suomalaisen osaston asia pantiin vain näennäisesti uudelleen harkinnan alaiseksi. Yleinen oli koko maassa se mielten kuohu, jonka synnyttivät nuo "perusteet" ja niistä aiheutuvat mullistukset koulu-oloissamme. Mutta olihan v. Kothenin toimista pahempaakin ollut pelättävissä.

Normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta tekemään asetetussa komiteassa oli kenraalikuvernöörin kutsumuksesta puheenjohtajana senaattori V. Furuhjelm sekä jäseninä senaattorit vapaah. J.A. von Born ja J. Ph. Palmén, professorit Z.J. Cleve ja F. von Willebrand sekä ylitarkastaja J.E. Bergroth. Prof. v. Willebrandista, joka silloin oli lääkintöhallituksen v.t. päätirehtöörinä, lausui U. Suometar, että hänet luultavasti oli valittu sen vuoksi, että esivalta voisi saada tarkan ja tieteellisiin tutkimuksiin perustuvan selityksen suomen kielen vaikutuksesta lasten terveyteen, taikka ainakin siitä, eikö Hämeenlinnan ilmanala olisi terveellisempi normaalikoulun suomalaiselle osastolle kuin Helsingin.

Täydessä toimessa oli se yksityinen luokka, joka normaalikoulun suomalaisen osaston lakkautetun ensimäisen luokan sijaan perustettiin. Ne, jotka tämän osaston surmattavaksi tuomitsivat, olivat tietysti toivoneet, että tuo yksityinen luokka tulisi kuolemaan, ennen kuin olisi syntynytkään, oppilaiden puutteeseen. Mutta pahasti se toivo petti. Oppilaiksi pyrkijöistä hyväksyttiin 41, niin monta kuin sija salli; mutta normaalikoulun ruotsalaisen osaston ensimäiselle luokalle tuli vain 34 uutta oppilasta. Olisi pitänyt suomalaisen osaston paatuneimmillekin vastustajille selviämän, kuinka tarpeellinen suomalainen oppikoulu täällä pääkaupungissa oli.

* * * * *

Valtiosäädyt kokoontuivat helmikuun 1 p. 1872 valitsijainsa evästäminä vastustamaan mullistushankkeita opetuslaitoksen alalla ja pelastamaan normaalikoulun suomalaista osastoa. Kaikissa säädyissä tehtiin koululainsäädäntöä ja opetuslaitoksen järjestämistä koskevia anomusehdotuksia, jotka etupäässä tarkoittivat, että säätyjen sallittaisiin olla osallisina koululain säätämisessä ja että kouluylihallitus järjestettäisiin sen ehdotuksen mukaan, mikä valtiopäivillä 1867 säädyille esitettiin. Erityiset anomusehdotukset normaalikoulun suomalaisen osaston voimassa pitämisestä ja laajentamisesta tekivät aatelissäädyssä översti A. Järnefelt, pappissäädyssä professori Yrjö Koskinen, porvarissäädyssä kauppias Sopanen ja talonpoikaissäädyssä talolliset Idänpää-Heikkilä, Tolppo, Maunula ja Kiviranta. Edusmies Kumpulainen talonpoikaissäädyssä ehdotti anottavaksi, että opetuskieleksi maamme kouluissa säädettäisiin se kieli, jota enin osa kansaa koulun piirissä puhuu, kuitenkin sillä poikkeuksella, että pääkaupungissa ylläpidettäisiin ruotsin- sekä suomenkielisiä kouluja niin monta kuin tarve vaatii. Pappissäädyssä teki pastori Dahlberg anomusehdotuksen täydellisen suomenkielisen koulun perustamisesta Turkuun. Kauppias Neppenström porvarissäädyssä ja talollinen Puhakka talonpoikaissäädyssä ehdottivat anottavaksi, että Joensuun ylialkeiskoulu laajennettaisiin täydelliseksi alkeisopistoksi, sekä kauppias Sopanen porvarissäädyssä, että Savonlinnan ylialkeiskoulu muutettaisiin suomenkieliseksi.

Normaalikoulun suomalaista osastoa koskeva yleisen valitusvaliokunnan mietintö, jossa anottavaksi ehdotettiin, että täydellinen osasto, jossa suomi olisi opetuskielenä, Helsingin normaalikouluun asetettaisiin ja siellä voimassa pidettäisiin, oli kaikissa säädyissä käsiteltävänä toukokuun 2 p. Aatelissäädyssä se ilman keskustelua ja yksimielisesti hyväksyttiin. Pappissäädyssä esiintyi yksi vastustaja, provasti Sohlberg, ja porvarissäädyssä niinikään yksi, hra Höckert, joka arveli suomalaista osastoa tarpeettomaksi, koska hän silmäillessään tämän osaston silloisten oppilaiden nimiluetteloa oli löytänyt vain 15 suomalaista nimeä. Talonpoikaissäädyssä mietintö kenenkään vastustamatta hyväksyttiin.

Ilahuttava oli tämä valtiosäätyjen yksimielinen päätös, johon osaltaan varmaankin vaikutti se suuttumus ja levottomuus, minkä v. Kothenin hankkeet ruotsinmielistenkin piirissä olivat synnyttäneet. Mutta iloa häiritsi se seikka, että tuo komitea, jonka kenraalikuvernööri oli asettanut normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta antamaan, jo oli ehtinyt ehdottaa, että tämä osasto siirrettäisiin Hämeenlinnaan. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun säädyt päätöksensä tekivät, oli komitean ehdotus senaatissa käsiteltävänä. Enemmistö kannatti säätyjen anomusta, mutta korkeammassa paikassa pääsivät toiset voimat lopulliseen päätökseen vaikuttamaan.

Vapaah. v. Kothen ja hänen hengenheimolaisensa eivät siekailleet. Ilmeisesti juoksivat he kilpaa valtiosäätyjen kanssa. Ennen kuin yleinen valitusvaliokunta oli saanut valmiiksi mietintönsä niiden anomusehdotusten johdosta, jotka koululainsäädäntöä ja kouluhallitusta koskivat, oli kouluhallitus jo kyhäissyt kokoon ehdotuksensa yleiseksi koulujärjestykseksi, ja senaatti puolestaan ryhtyi heti tätä ehdotusta käsittelemään, ennen kuin säädyt olivat ehtineet valiokunnan mietintöä lopullisesti käsitellä, v. Kothen ja kouluhallitus saivat kaikissa säädyissä kuulla kunniansa. Niinpä lausui aatelissäädyssä J.W. Snellman, että "ne kouluhallituksen ehdotukset, jotka jo ovat hyväksytyt, ja vielä enemmän ne, joita odotetaan, ovat koko maassa synnyttäneet kauhistusta ja murhetta". "Suurta itseluottamusta, suurta luottamusta omaan viisauteensa, omaan tahtoonsa kysytään, kun yksi mies ottaa luodakseen uudestaan niin tärkeän laitoksen maassa, kuin koululaitos on, kenenkään neuvoista huolimatta, kenenkään neuvoja kuulematta, salaten vehkeensä, ettei kukaan voisi niitä vastustaa." Mutta tässä säädyssä oli kouluhallituksella puolustajiakin: saman hallituksen jäsen, senaattori S.H. Antell ja Mikkelin läänin kuvernööri C.M. v. Kraemer. Pappissäädyssä yritti valtioneuvos L. Lindelöf kouluhallitusta puolustamaan, mutta piispa F.L. Schaumanin ja yliopettaja Alfr. Kihlmanin pontevat puheet saivat säädyt ilman äänestystä hyväksymään valiokunnan mietinnön. Porvarissäädyssä ei puhunut kukaan kouluhallituksen puolustukseksi, eikä talonpoikaissäädyssäkään, jossa v. Kothen sai kuulla kovimmat sanat. Valiokunta oli ehdottanut anottavaksi: 1:ksi) että Keis. Majesteetti tahtoisi muuttaa kouluhallituksen ja asettaa sen jäsenet sen ehdotuksen mukaan, joka säädyille 1867 vuoden valtiopäivillä esitettiin; 2:ksi) että joko säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa yleisen koulu- ja opetuslain säätämiseen taikka säädyiltä vaadittaisiin alamaista lausuntoa uuden koululain perusteista, sekä 3:ksi) että ehdotettu opetuslaitoksen asettaminen uudelle kannalle jätettäisiin toistaiseksi toimeenpanematta, mikäli se tarkoitti tärkeämpiä muutoksia koulujen järjestyksessä, vaan ettei se kuitenkaan estäisi hallitusta väliaikaisesti ryhtymästä pienempiin muutoksiin koulujen toiminnassa, niin ettei ketään köyhyyden vuoksi suljettaisi yhteisistä oppilaitoksista, ja että opetuskieli määrättäisiin paikkakunnallisia tarpeita myöten ja kuntien lausuman tahdon mukaan, sekä että opettajien osittain niukat palkat vähän koroitettaisiin. Tämä ehdotus olisi tullut kaikkien säätyjen yhteiseksi päätökseksi, jos ei maamarsalkka vapaah. J.M. Nordenstam aatelissäädyssä olisi kieltäytynyt esittämästä äänestystä siitä ehdotuksen kohdasta, joka koski säätyjen osallisuutta koululain säätämiseen. Mutta muissa kohdin tämäkin sääty valiokunnan ehdotuksen hyväksyi.

Muista kouluja koskevista anomusehdotuksista ei säätypäätöstä syntynyt. Ja hyvin vähiin supistui tulos niistä anomuksista, jotka tehtiin. Jo elokuun 8 p:nä samana vuonna julaistiin kouluylihallituksen ehdotuksen pohjalle rakennettu uusi koulujärjestys ja seuraavan syyskuun 10 p:nä julistus normaalikoulun suomalaisen osaston siirtämisestä Hämeenlinnaan. Ainoastaan se kohta säätyjen anomuksissa, joka koski kouluhallitusta, jossain määrin huomioon otettiin. Elokuun 12 p:nä 1874 annettiin julistus muutoksista 1867 vuoden asetukseen kouluhallituksen asettamisesta y.m. Tärkein muutos oli se, että ylitarkastajain virat, jotka ennen eivät olleet haettavissa, vaan täytettiin kenraalikuvernöörin esityksestä, nyt määrättiin täytettäviksi siten, että senaatti hakijoista ehdotti soveliaimmat. Niiden kahden jäsenen sijaan, jotka ennen epämääräiseksi ajaksi valittiin korkeammista virkamiehistä, tuli nyt ylitirehtöörin-apulainen, jolla on "lakitieteellinen sivistys ja virkamiehen kokemus", sekä neuvotteleva jäsen, "taitava ja kokenut virkamies".

Mutta ennenkuin tämä julistus annettiin oli vapaah. v. Kothen poistunut toimestaan kouluhallituksen esimiehenä. Huhtikuulla oli hän saanut virkavapautta ja lähtenyt ulkomaille, eikä enää palannutkaan virkaansa toimittamaan, vaan erosi siitä vuoden lopussa. Niin kovanahkainen kuin hän olikin, näyttävät yleisen suuttumuksen ja ylenkatseen iskut sentään häneen hiukan koskeneen, ja asemansa alkoi ehkä tuntua tukalalta, kun eivät korkeimmat viranomaiset enää taipuneet hänen komentoansa kaikissa kohdin tottelemaan. Kansamme oli vapautunut pahasta painajaisesta. Mutta pitkiksi ajoiksi jäivät pysymään v. Kothenin häikäilemättömän mullistustyön tulokset sekä kouluhallituksessa vaikuttamaan se epäkansallinen ja virkavaltainen henki, jonka hän oli tähän virastoon istuttanut.

Suomalaisen koulun ystävät eivät ristissä käsin istuneet odottamassa normaalikoulun suomalaisen osaston lopullista kohtaloa. Huhtikuun 18 p:nä 1872, siis jo ennen kuin normaalikoulun asia oli valtiopäivillä valiokunnan mietinnön nojalla käsiteltävänä, kokoonnuttiin päättämään niistä toimista, joihin olisi ryhtyminen siltä varalta, että suomalaisen osaston toinen luokka ensi syksynä suljettaisiin. Tiedossa oli jo komitean ehdotus, että puheena oleva osasto siirrettäisiin Hämeenlinnaan, ja epätietoista oli, kuinka asian valtiopäivillä kävisi ja hyväksyttäisiinkö valtiosäätyjen anomus, jospa anottaisiinkin suomalaisen osaston säilyttämistä Helsingissä. Näin ollen oli nytkin turvautuminen siihen voimaan, joka tähän saakka oli suomalaista koulua pääkaupungissa suojellut ja kannattanut, yksityisten kansalaisten isänmaalliseen harrastukseen. Päätettiin ensi syksystä liittää toinen luokka siihen ensimäiseen luokkaan, joka edellisenä syksynä oli yksityisillä varoilla perustettu, sekä antaa ensimäisen luokan uusillekin oppilaille samat takeet jatkuvasta opetuksesta kuin sen nykyisille oppilaille oli annettu. Johtokunnan jäseniksi valittiin professorit Z.J. Cleve, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, tohtori K.F. Ignatius ja tehtailija Alander.

Ja kun normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalo sitten oli lopullisesti ratkaistu syyskuun 10 p:nä annetun julistuksen kautta, eikä enää ollut mitään toivoa siitä, että hallitus ottaisi valtiovaroilla kustantaakseen suomalaista oppikoulua Helsingissä, kutsuttiin ne kansalaiset, jotka harrastivat täysiluokkaisen suomalaisen alkeisopiston voimassa pitämistä täällä, kokoontumaan teatterikahvilan yläkertaan lokakuun 10 p:nä. Kokoontui satakunta kansalaista, miehiä ja naisia. Keskustelua johti professori Cleve. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että täydellinen suomalainen alkeisopisto oli välttämätön Helsingissä, ja sen kannattamista katsottiin kaikkien suomalaisten yhteiseksi asiaksi. Kansalliselle edistyksellemme oli kipeästi tärkeä asia, että suomalainen henki pysyi vireillä Suomen pääkaupungissa, että tämä henki vahvistuisi eikä joutuisi muukalaisuuden sorrettavaksi. Vaikka ne uhraukset, joita täydellisen opiston kustantaminen vaati, tulisivat olemaan hyvinkin suuret, toivottiin kuitenkin, että tarpeelliset varat saataisiin kokoon vapaaehtoisten lahjain kautta. Näitä rahalahjoja vastaanottamaan ja hoitamaan asetettiin väliaikainen johtokunta, jonka jäseniksi valittiin silloisten yksityisten luokkain johtokunnan yllämainitut jäsenet sekä lehtori C.G. Borg ja pankinjohtaja F.K. Nybom, joista viimeksi-mainittu otti ollakseen rahastonhoitajana.

Ellei suomalaista alkeisopistoa näin olisi Helsinkiin hankittu, olisi pääkaupunki ja koko Uudenmaan lääni ennen pitkää tullut puhdistetuksi kaikista muista suomenkielisistä opetuslaitoksista kuin kansakouluista. Helsingin alialkeiskoulukin, jossa oli annettu opetusta myös suomenkielellä, oli määrätty lakkautettavaksi, ja siinä porvarikoulussa, jonka oli astuminen sen sijaan, ei suomenkielinen opetus tulisi kysymykseenkään. Mutta ruotsalaista väestöä varten oli Helsingissä, paitsi muita opetuslaitoksia, kolme täydellistä oppikoulua, ja venäläisilläkin oli täällä jo täydellinen oppikoulunsa. Porvoossa oli täydellinen ruotsalainen alkeisopisto, Loviisassa ruotsalainen ylialkeiskoulu ja läänin kaikissa kaupungeissa ruotsalaiset ali-alkeiskoulut.

Jo ennen kuin äsken mainittu kokous pidettiin oli kunnallisneuvos A. Meurman Kangasaita lähettänyt 1.000 markkaa käytettäviksi Helsingin yksityisen suomalaisen opiston laajentamiseen ja voimassa pitämiseen, siten antaen muille kansalaisille hyvän esimerkin, jota ensimäisinä noudattivat maisteri Wald. Churberg, dosentti J. Krohn ja professori Z.J. Cleve, lahjoittaen kukin niinikään 1,000 mk, sekä eräs nimensä ilmoittamaton, joka sitoutui viiden vuoden kuluessa suorittamaan 3.000 mk. Näin alkoi rahankeräys ilman julkista kehoitusta ja listoja kiertämään panematta; U. Suomettaressa vain ilmoitettiin, keille antimet saatiin lähettää. Keväällä 1873 oli kerääntynyt rahaa ja sitoumuksia yhteensä 99,786 mk. Suurimman summan, 10,000 mk, oli lahjoittanut kauppaneuvos A. Ahlström, 4,000 mk eräs nimensä ilmoittamaton Viipurilainen sekä 1,000 tai 500 mkn summia useat. Mutta lahjaluetteloja silmäillessä kiintyy mieli etupäässä siihen suunnattoman suureen määrään pieniä lahjoituksia, jotka ne sisältävät, osoittaen kuinka syvälle vähävaraistenkin keskuuteen suomalaisen oppikoulun kannattamisen into oli tunkeutunut. Köyhät työläiset antoivat kuka 10 tai 20 penniä, kuka markan, naiset uhrasivat helynsä, sormuksia, korvarenkaita, rintaneuloja y.m. kulta- ja hopeakoristeita. Ja näitä uhri-antimia tuli kaukaisimmilta seuduilta.

Helmikuun 1 p:nä samana vuonna kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, tahdottiinko koulua pitää voimassa ainoastaan tuleviin valtiopäiviin asti, vai aiottiinko kansalaisten vapaaehtoisilla lahjoilla perustaa pysyväinen alkeisopisto pääkaupunkiin. Olihan mahdollista, että valtiosäätyjen toimet tämän koulun hyväksi tulevillakin valtiopäivillä tyhjiin raukeisivat, ja silloin olisi pääkaupungin suomalainen koulu yht’äkkiä häviön omana. Silloisten olojen vallitessa olisi myös suotava, että maassamme olisi ainakin yksi itsenäinen koululaitos, jonka opetustapaa ja suuntaa voitaisiin järjestää kansanmieliselle kannalle. Koulun kannattamiseen viiden vuoden aikana tarvitsisi koota ainoastaan 85,000 mk. Täydellisen oppikoulun kustantaminen vaatisi, oppilaiden lukukausimaksujen lisäksi vuosittain ainakin 35,000 ja siis pääomaa 700,000 mk. Ja niin suuri oli luottamus asian menestymiseen ja kansan uhraavaisuuteen, että kokous melkein yksimielisesti katsoi toivottavaksi, että vapaaehtoisilla lahjoilla kerättäisiin niin suuri pääoma, että sen koroilla voitaisiin kustantaa itsenäistä, täydellistä suomalaista alkeisopistoa pääkaupungissa, ja lausui samalla sen toivon, että Suomen kansalaiset, naiset sekä miehet, kukin puolestaan, tulisivat edistämään asian toteuttamista.

Samat henkilöt, jotka ennen olivat anoneet lupaa 1:sen ja 2:sen luokan perustamiseen, jättivät sitten hallitukselle anomuksen, jossa pyydettiin suostumusta alkeisopiston laajentamiseen tarpeen mukaan uusilla luokilla, kunnes siitä tulisi täydellinen opisto. Tähän anomukseen myöntyi senaatti kesäkuun 19 p:nä 1873.

Kun koulun kannattajat taas kokoontuivat seuraavan lokakuun 15 p:nä, ilmoitettiin että niiden noin 12,000 markan lahjavarojen lisäksi, jotka vv. 1869-72 koottiin ja joilla tähän asti oli kustannettu ne kolme luokkaa, mitkä nyt olivat olemassa, uuden keräyksen kautta oli karttunut 114,809 mk. Päätettiin pysyä siinä päätöksessä, joka keväällä tehtiin, että riittävä pääoma, jonka koroilla opistoa voitaisiin kustantaa, oli jos mahdollista ko'ottava. Keräyksen helpoittamiseksi oli listoja eri seuduille lähetettävä. Kun ei vielä ollut ko'ossa niin suurta summaa, että sen korot riittäisivät koulun kustannuksiin, oikeutettiin johtokunta pääomaakin tarpeen mukaan käyttämään, kuitenkin sillä rajoituksella, että 100,000 mk. varalta säilytettäisiin, kunnes niiden käyttämisestä erittäin päätettäisiin. Tällä päätöksellä tarkoitettiin opiston turvaamista äkkinäistä hajoamista vastaan ennen kuin kaikki siinä olevat oppilaat olisi voitu yliopistoon päästää. Vakinaiseen johtokuntaan valittiin neljäksi vuodeksi kaikki väliaikaisen johtokunnan jäsenet ja lakit, kandidaatti Jaakko Forsman sekä varajäseniksi professori C.G. von Essen ja rehtorit A. Kihlman ja A.W. Melart. Johtokunta sai muun ohessa toimekseen asianomaisilta kuulustella, voitaisiinko maksutta saada rakennusala koulutaloa varten, sekä laatia kustannusarvion.

Hyvin rohkealta näytti tämä oman koulutalon hanke, mutta sekin toteutui. Kiitettävällä auliudella Helsingin kaupunginvaltuusmiehet ilmaiseksi luovuttivat Ratakadun varrella olevan alan. Vaan rakennuksen kustannusarvio nousi 220,000 markkaan ja rahankeräyksen tulokset olivat alkaneet supistua. Syksyyn asti 1876 oli karttunut noin 200,000 markkaa, joista oli käyttämättä 175,000. Niin luja oli kuitenkin luottamus koulun tulevaisuuteen, että arkailematta päätettiin lahjavaroista rakennushankkeeseen käyttää 120,000 markkaan asti, jos valtiolta saataisiin 100,000 markan kuoletuslaina. Rakennustoimikunta asetettiin, pyydetty valtiolaina saatiin, arkkitehti F.S. Sjöström teki piirustukset ja rakennustyöhön ryhdyttiin sanottuna syksynä. Kuin oman kodin rakentamista valvoi työtä väsymättömästi rehtori A. W. Melart. Syyslukukauden alussa 1878 seisoi valmiina "Suomen kansan huone", ja Aleksanderin päivänä se vihittiin jaloon tarkoitukseensa juhlalla, jonka ylevä muisto ei koskaan haihdu niiden mielestä, jotka siellä olivat. Perustuen Raamatun lauseeseen: "Ellei Herra huonetta rakenna, tekevät ne turhaan työtä, jotka sitä rakentavat", rukoili piispa Hornborg rauhaa ja siunausta opistolle ja sen kodille, jonka Suomen kansan rakkaus oli rakentanut. Opiston kaitsija, professori Cleve, pontevassa juhlapuheessa muun ohessa lausui, että Suomen kansa oli todistanut "pyrkivänsä kohoamaan", ja että ainoa järjellinen tehtävä siinä kohdin oli tämän pyrinnön edistäminen. Juhlakantaatin kaiuttua lausui maisteri A.V. Streng sointuvalla äänellä maisteri Paavo Cajanderin ihanan ja mahtavan juhlarunon, joka sanoihin puki kaikkien sydämissä asuvat tunteet. Juhlamenojen jälkeen oli päivälliset Kaivohuoneella, joissa vallitsi ilo ja juhlallinen mieli.

1877-78 vuosien valtiopäiväin toimista suomalaisten koulujen hyväksi kerron tuonnempana. Tässä mainittakoon vain, että valtiosäädyt muun ohessa anoivat, että Helsingin suomalainen alkeisopisto joko saisi valtiovaroista riittävän apurahan, taikka otettaisiin valtion haltuun. Ja kesällä 1879 suotiin tälle opistolle 40,000 mk. vuotuista apurahaa kolmeksi vuodeksi 1878 vuoden alusta lukien. Sitä ennen olivatkin opiston omat tulolähteet jo kuiville vuotaneet, jotta syksyllä viimeksi mainittuna vuonna täytyi ottaa 40,000 markan laina. Sittemmin valtioapu aina määräajan kuluttua uudestaan myönnettiin, jotenka opiston ei enää tarvinnut varain puutetta tuntea.

Kun 1882 vuoden valtiopäivillä tehtiin anomusehdotukset suomalaisen normaalilyseon siirtämisestä Helsinkiin, saavuttivat ne vain kahden säädyn kannatuksen, ja hallituskin osoitti silloin selvästi tahtovansa pidättää sitä Hämeenlinnassa. Sen sijaan aiottiin Helsingin suomalainen alkeisopisto muuttaa tavalliseksi valtionlyseoksi, ja se asetus, joka 1883 annettiin vv. 1879-80 ko'ossa olleen komitean toimien johdosta, sisälsi muun ohessa sen määräyksen, että Helsingissä klassillinen valtionlyseo, suomi opetuskielenä, toimeen pantaisiin "niin pian kuin valtio ottaa haltuunsa tätä nykyä valtioapua nauttivan yksityisen suomalaisen lyseon tahi valtioapu siltä lakkaa". Senaatin käskystä kysyttiin alkeisopiston johtokunnalta, luovutettaisiinko opisto valtiolle taloineen, irtaimistoineen y.m., ja millä ehdoilla. Opiston perustajat suostuivat luovutukseen ja antoivat johtokunnalle vallan sopia hallituksen kanssa luovutuksen ehdoista. Aikaa kului toista vuotta. Vasta maaliskuulla 1885 tuli senaatilta johtokunnalle kirje, jossa ilmoitettiin, että hallitus oli taipuvainen, kun opisto joutuisi valtion huostaan, lunastamaan kaiken sen kiinteän ja irtaimen omaisuuden 240,000 markan hinnasta, sekä kysyttiin, mihin tarkoitukseen siten syntyvä pääoma aiottiin vastaisuudessa käyttää. Voidakseen vastata tähän jotenkin omituiseen kysymykseen, kutsui johtokunta opiston perustajat kokoukseen, jossa päätettiin, että korot jälelle jäävästä pääomasta käytettäisiin opiston hyväksi siinä oleville ja siitä päästetyille oppilaille, kunnes ehkä yleisesti tunnustettu tarve taaskin vaatii niiden käyttämistä korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen kannattamiseksi Helsingissä.

Mutta muutoksen toimeenpano lykkäytyi. 1885 vuoden valtiopäivillä oli taas tehty anomusehdotukset Hämeenlinnan normaalilyseon siirtämisestä pääkaupunkiin, ja ne saavuttivat tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. Samana vuonna tuli Yrjö Koskinen senaatin kirkollistoimituskunnan päälliköksi, ja sehän tiesi käänteen hallituksen koulupolitiikassa. Keväällä 1886 senaatti hallitsijalle esitti, että Helsingin suomalainen alkeisopisto syksystä 1887 otettaisiin valtion huostaan ja samalla muutettaisiin normaalilyseoksi siten, että yliopettajat Hämeenlinnan normaalilyseosta siirtyisivät tänne ja jälkimäinen opisto jatkaisi tointansa tavallisena lyseona. Tämän esityksen vahvisti Keis. Majesteetti, ja lokakuun 15 p. samana vuonna ilmoitettiin Helsingin alkeisopiston johtokunnalle hallituksen päätös.

Se kansan rakkauden ja sivistyshalun luoma opisto, jota niin suurilla uhrauksilla kuusitoista vuotta oli voimassa pidetty, oli nyt lakkaava, tehtävänsä täytettyään. "Sen oli" — sanoo tohtori A.V. Streng alkeisopiston viimeisen lukuvuoden päättäjäisiä varten kirjoittamassaan jälkikatsahduksessa — "Suomen kansa perustanut 'koti-liedeksi' korkeammalle suomenkieliselle sivistykselle Suomen pääkaupungissa, kun hallitus sammutti tältä liedeltä tulen; se oli aikansa pitänyt tulen liedellä vireillä, oli osaltansa auttanut suomalaista sivistystä pääkaupungissa katkeamatta varttumaan, ja nyt, kun hallitus suostui tulosta samalla liedellä hoitamaan, jousi se pois".

* * * * *

Ennen kuin vapaah. von Kothen kouluhallituksesta poistui sai hän kätyreineen vielä iloita uuden, suomalaisuutta vastaan tähdätyn voima-iskun onnistumisesta, arvaamatta, että tämäkin isku kääntyisi suomalaisuuden voitoksi, antaen sille uutta virikettä ja uutta voimaa pohjan perillä.

Oulun alkeisopistossa oli opetus aikaa myöten muuttunut pääasiallisesti suomenkieliseksi. Kun ylitarkastaja K. Synnerberg kevätlukukaudella 1871 kävi tätä opistoa tarkastamassa, huomasi hän, että oppilaiden ruotsinkielen taito ei muka ollut tyydyttävä, ja ehdotti sen johdosta kouluhallitukselle, että neljänneltä luokalta alkaen ruotsi yleisesti määrättäisiin sanotun koulun opetuskieleksi. Se oli tietysti kouluhallitukselle mieluinen ehdotus. Opettajakunnan valtava enemmistö oli sitä mieltä, että oppilaiden äidinkielenä ehdottomasti oli pidettävä suomi, ja että sitä siis olisi opetuskielenä käytettävä. Mutta maaliskuulla 1873 alisti kouluhallitus senaatin ratkaistavaksi, kumpaako kieltä olisi Oulun lyseossa käytettävä opetuskielenä, ehdottaen puolestaan ruotsia ja väittäen muun muassa, että kouluneuvoston enemmistö keväällä 1871 pidetyssä tarkastuksessa oli puoltanut ruotsia opetuskieleksi. Tässä väitteessä oli vain sen verran perää, että hra Synnerberg yksityisesti oli kysellyt kouluneuvoston jäsenten mielipidettä ja kolmelta saanut vastauksen, joka muka "oikeutti häntä otaksumaan", että he kannattivat ruotsia, jota vastaan kaksi ehdottomasti vaati suomea. Mutta antaakseen tukea kouluhallituksen ehdotukselle, kääntyi 48 Oulun kunnan jäsentä senaatin puoleen anomuksella, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon vastaiseksi opetuskieleksi. Senaatti katsoi tarpeelliseksi vaatia kouluneuvoston, Oulun kunnan ja läänin kuvernöörin lausuntoja asiasta. Kouluneuvoston enemmistö lausui, "että oppilaiden etuun nähden oli parasta, että suomi niin pian kuin mahdollista saatettaisiin opetuskieleksi, koska suurin osa kaupungin asukkaista ja koko ympäristöllä oleva maaseutu oli suomalainen ja lapset siis jo pienestä pitäen kodeissaan olivat suomenkieleen perehtyneitä." Lähettäessään senaattiin tämän lausunnon sekä muut asiakirjat, uudisti kouluhallitus ehdotuksensa, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon opetuskieleksi. Kun Oulun raastuvankokouksessa asia käsiteltiin, ilmoittivat muutamat kuntalaiset, että he olivat olleet noiden 48:n joukossa, jotka anoivat ruotsia opetuskieleksi, mutta että he olivat sen tehneet siitä syystä, että asia oli heille väärin esitetty. Heidän tarkoituksensa ei suinkaan ollut se, että suomi opetuskielenä poistettaisiin, vaan että ruotsi, kuten tähänkin asti, saisi osittain olla sekin opetuskielenä. Kokouksessa tapahtuneen äänestyksen tulos oli, että 67 kuntalaista puolsi suomea ja 42 ruotsia lyseon opetuskieleksi. Kuvernööri lausunnossaan kannatti ruotsia.

Asia ratkaistiin senaatissa marraskuulla 1873 kouluhallituksen ehdotuksen mukaan. Oulun kaupungin ja läänin suomalaista väestöä senaatti päätöksessään lohdutti sillä, että kouluhallituksen ehdotuksen mukaan Ouluun perustettaisiin neliluokkainen suomenkielinen reaalikoulu, joka paremmin vastaisi sanotun väestön sivistysvaatimuksia! Olihan v. Kothenin suunnittelema kastilaitos voimaan saatava. Mutta siihen eivät pohjan perän suomalaiset ottaneet tyytyäkseen, taipuakseen.

Liikuttava ja samalla mieltä ylentävä on se kertomus Oulun suomalaisen yksityislyseon synnystä ja ensimäisistä vaiheista, jonka provasti Vilh. Lindstedt (Loimaranta) on kirjasena julaissut, sama mies, jonka alotteesta tämä yksityislyseo perustettiin.

Syksystä 1874 oli opetuskielen muutos Oulun lyseossa toimeen pantava, ja siksi oli suomalaisille lapsille toinen opin-ahjo hankittava. Toukokuulla alkoi silloinen pastori Lindstedt lyseon opettajain kanssa neuvotella mitenkä yksityiskoulu aikaansaataisiin. Pidettiin sitten kokous, jossa melkein kaikki lyseon opettajat tarjoutuivat perustettavassa yksityiskoulussa ilmaiseksi antamaan opetustunteja eri aineissa, toiset 6, toiset 4, toiset 2 tuntia, mikäli kultakin aikaa riitti. Tarjottu tuntimäärä oli niin suuri, että voitiin heti saada perustetuksi kaksi luokkaa. Kun jalomieliset opettajat näin olivat pohjakiven uudelle opin-ahjolle laskeneet, kutsuttiin asiaa harrastavia kansalaisia kokoukseen, jossa yleisölle esitettiin opettajain tarjooma uhraus ja tiedusteltiin, missä määrin yleisö puolestaan oli altis koulua kannattamaan. Lyseon juhlasali oli täynnä kansaa kaupungista sekä maalta; Kajaanista ja Kemistä asti oli sitä saapunut. Yhteen ääneen vaadittiin täysluokkaisen suomalaisen yksityislyseon perustamista, ja tarpeellisia varoja vakuutti kokous kyllä saatavan. Valittiin johtokunta, johon tulivat lehtori K. Erwast, valuri Helander, pastori V. Lindstedt, kunnankirjuri Luoma, tohtori Olsoni ja kollega Schüter; puheenjohtajaksi tuli pastori Lindstedt, jolle sittemmin myöskin uskottiin koulun johtajan toimi.

Suuria vastuksia oli alkuhommissa, huoneuston hankkimisessa ja kalustamisessa, opetusvälineitten toimittamisessa y.m., sillä tarpeellisia varoja ei aluksi ollut riittämään asti. Mutta kaikki vastukset voitettiin ja syyskuun 1 p:nä alkoi koulu toimensa 39 oppilaalla. Valtioapua sille myönnettiin v. 1878 ja valtion huostaan se joutui 1882.

Jo v. 1873 alkoi Kothenin hankkiman uuden koulujärjestyksen säätämien reaalikoulujen perustaminen, joiden tarkoituksena oli "osittain jatkaa ja laajentaa kansakoulun kursseja, osittain edeltä valmistaa varsinaisiin keinokouluihin" ja olivat aiotut erittäin "porvarein" lapsille, sillä näitä varten lyseot eivät olleet olemassa. Tampereelta hävitettiin kaksikielinen ylialkeiskoulu ja siellä oleva alialkeiskoulu muodostettiin neliluokkaiseksi suomenkieliseksi reaalikouluksi. Turkuun perustettiin kaksi neliluokkaista reaalikoulua, toinen suomen- ja toinen ruotsinkielinen, sekä Tammisaaren alialkeiskoulun sijaan neliluokkainen ruotsalainen reaalikoulu. Seuraavana vuonna lakkautettiin ali- ja ylialkeiskoulut Heinolassa, Savonlinnassa, Kokkolassa, Loviisassa ja Porissa sekä alialkeiskoulut Kuopiossa, Viipurissa, Oulussa, Uudessakaupungissa, Vaasassa, Kristiinankaupungissa, Raahessa, Raumalla ja Kajaanissa. Sijaan asetettiin suomenkieliset neliluokkaiset reaalikoulut Heinolaan, Savonlinnaan, Kuopioon, Ouluun ja Viipuriin sekä kaksiluokkaiset Poriin, Uuteenkaupunkiin, Raaheen ja Kajaaniin, ruotsinkielinen neliluokkainen reaalikoulu Vaasaan sekä ruotsinkieliset kaksiluokkaiset reaalikoulut Kristiinankaupunkiin ja Raumalle. Porin ja Kokkolan ylialkeiskoulut muodostettiin neliluokkaisiksi ruotsinkielisiksi lyseoiksi. Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan suomalaiselle väestölle ei siis valtio suonut muita oppikouluja kuin yhden kaksiluokkaisen reaalikoulun kummallekin maakunnalle. Suomalainen Rauma sai ruotsalaisen reaalikoulun.

Valtiopäiviin perustivat suomalaiset taas toiveensa. Säädyt kokoontuivat jälleen 1877. Mutta puolue-olot olivat kärjistyneet. Suomalainen puolue oli vahvistunut, saanut päämääränsä entistään selvemmäksi ja vallitsi nyt pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Vaan "liberaalit", jotka, yleensä harrastaen vapaamielisiä uudistuksia, eivät ennen kansallisuus-asiassakaan olleet esiintyneet jyrkkinä vastustajina, olivat nyt siirtyneet hyvän matkan oikealle, lähemmäksi hallituksen kantaa, ja melkoinen osa heistä oli liittynyt v. 1871 syntyneeseen n.s. "viikinki"-ryhmään, joka siten oli kasvamistaan kasvanut ja jo saanut tuntuvan jalansijan aatelis- ja porvarissäädyissä. Ja pääpykälänä tämän ryhmän ohjelmassa oli se, että "fennomaaneja" älköön päästettäkö mihinkään vaikutusvoimaiseen asemaan tässä maassa, älköönkä suomalaisuudelle hyvällä luovutettako tuumaakaan alaa ruotsalaisen sivistyksen perintömaasta.

Suomalaisista kouluista tehtiin kolmattakymmentä anomusehdotusta. Niitä pyydettiin valtion varoilla kannatettaviksi Helsinkiin, Joensuuhun, Kemiin, Mikkeliin, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun sekä Viipuriin, ja koulun-opettajain edusmiehet pappissäädyssä sekä useat talonpoikaissäädyn jäsenet anoivat yleensä suomalaisten koulujen perustamista.

Yleinen valitusvaliokunta, jonka harkittavaksi nuo anomusehdotukset joutuivat, huomautti mietinnössään, että niiden merkitystä lisäsi samoilla valtiopäivillä valmistettavana oleva ehdotus asevelvollisuuslaiksi, joka myönsi suuria etuja niille nuorukaisille, jotka olivat koulu-opetusta saaneet. Suomalaisten koulutarve siis tunnustettiin oikeutetuksi ja ehdotettiin anottavaksi suomenkielisten alkeisoppilaitosten perustamista Helsinkiin, Ouluun, Turkuun, Poriin ja Lappeenrantaan sekä Tampereelle, jos Hämeenlinnan lyseo kävisi riittämättömäksi. Mutta jotta "Suomen kansan kehkiäminen tapahtuisi tyvenesti ja häiritsevittä mulkkauksitta" (!), ehdotti valiokunta, että "täydellisten lyseoiden korkeimmilla luokilla, alkaen viidennestä, yhdessä tahi useammassa siihen tarkoitukseen sopivaksi katsotussa aineessa pakollisesti annettaisiin opetusta toisella kotimaisella kielellä, jonka vuoksi myös alemmilla luokilla enennetty tuntimäärä olisi sille kielelle annettava". 1871 vuoden määräys, että kouluissa olisi käytettävä vain yhtä opetuskieltä, ehdotettiin siis kumottavaksi.

Tämä mietintö oli syntynyt sovittelujen kautta, eikä sellaisenaan tyydyttänyt ketään. Vastalauseita tekikin valiokunnan 16 jäsenestä 14, mikä mitäkin kohtaa vastaan. Yliopettaja Kihlman vastusti kasvatusopilliselta kannalta kaksikielistä opetusta, ja hänen vastalauseeseensa yhtyivät A. Meurman sekä kaikki muut valiokunnan suomenkieliset jäsenet.

Kiivaita olivat keskustelut säädyissä ja toisistaan eriäviä päätöksiä tehtiin. Mutta yhteensovituksen kautta saatiin kuitenkin säätyanomus aikaan. Syynä ruotsinmielisten säätyjen myöntämiseen oli epäilemättä se, että ne luottivat kotimaiseen hallitukseen, joka kyllä pitäisi huolen siitä, ettei suomalaisuus liikoja voittoja saavuttaisi. Säätyjen anomuksen ponnet kuuluivat:

* * * * *

1) että, jotta oppilaat maan lyseoissa saavuttaisivat yhä täydellisempää taitoa puheessa ja kirjallisesti käyttää Suomen toista kotimaista kieltä, Teidän Keisarillinen Majesteettinne armossa tahtoisi huomioonsa ottaa sekä asian ymmärtäviä henkilöitä kuultuansa likemmin määrätä ne muutokset alkeisopistojen lukujärjestyksessä, jotka mainitun tarkoituksen saavuttamiseksi lienevät tarpeelliset; 2) että alkeisopistojen opetuskieli koulutointa vastedes järjestettäessä, määrättäisiin sekä ilmaantuvan sivistystarpeen että sen kielen mukaan, jota puhuu ympäristön väestö, mutta että suuremmissa kaupungeissa ja muutoin siellä, missä molempia kieliä puhutaan ja missä kaksi opetuslaitosta huomataan tarpeelliseksi, kummankinlaisia kouluja ylläpidettäisiin; 3) että vastedes annettaisiin valtioapua yksityisille lyseoille, jotka nähtävästi täyttävät todellista tarvetta; 4) ettei ketään köyhyyden tähden suljettaisi pois julkisista oppilaitoksista, ja ettei siis niitäkään tarkkaa vapaapaikkojen rajoitusta määrättäisi; 5) että Helsingissä oleva yksityislyseo joko saisi valtiovaroista riittävän apurahan tahi otettaisiin tykkänään valtion haltuun, sen mukaan kuin soveltunee koulun perustajillekin; 6) että Oulun kaupungissa ylläpidettäisiin valtion kustantama täydellinen alkeisopisto, suomi opetuskielenä; 7) että täydellinen alkeisopisto, suomi opetuskielenä, asetettaisiin Turkuunkin, ja neliluokkainen suomalainen lyseo Poriin; 8) että, jos tulisi tarpeelliseksi laajentaa Hämeenlinnan lyseo rinnakkais-osastolla, niin sitä ei laitettaisi, vaan sijoitettaisiin suomalainen lyseo Tampereelle, ja 9) että suomenkielinen lyseo itä-Suomea varten perustettaisiin Mikkelin tahi Viipurin läänissä, paikkaan, jonka Hallitus huomaa siinä katsannossa sopivaksi.

* * * * *

Ruotsinmieliset säädyt eivät turhaan luottaneet kotimaiseen hallitukseen. Säätyjen anomus sai ensinnäkin rauhassa maata toista vuotta ennen kuin senaatti siihen käsiksi kävi, ja silloin turvauduttiin hyväksi tunnettuun viivytyskeinoon: asetettiin suuri komitea tutkimaan kouluasiaa koko sen laajuudessa. Suomalaisia kouluja ei sopinut perustaa ennenkuin se vyyhti oli selvitetty. Komitea, jossa tietysti oli taattu ruotsinmielinen enemmistö, sai mietintönsä valmiiksi maaliskuulla 1880 ja ehdotti siinä jos jotakin, jonka selostaminen on tarpeeton, koska koko hommasta ei mitään lastuja lähtenyt. Senaatti teki kyllä seuraavana vuonna komitean mietinnön nojalla hallitsijalle esityksen muutoksista alkeisopistojen järjestykseen ja sijoittamiseen, mutta esitys hylättiin ja senaatti sai käskyn uudestaan tutkia asiaa sekä tehdä ehdotuksen ainoastaan niistä osittaisista muutoksista koululaitoksessa, joita asianhaarat lähinnä vaativat.

Mutta suomalaisen väestön kärsivällisyys niissä paikkakunnissa, jotka omankielisiä oppikouluja kipeimmin kaipasivat, oli jo tyystin loppunut. Helsingin alkeisopiston ja Oulun yksityislyseon perustaminen oli osoittanut mitä yhteisvoimin aikaansaadaan, kun tarmolla toimeen ryhdytään ja kansallinen innostus sitä kannattaa. Syyskuun 1 p. 1879 avattiin suomalaiset yksityislyseot Viipurissa, Turussa ja Porissa sekä samaan aikaan seuraavana vuonna Vaasassa ja Lappeenrannassa ja 1881 Tampereella.

Kun itse olin siinä kokouksessa, joka syntymäkaupungissani Viipurissa tammikuun 15 p:nä 1879 pidettiin suomalaisen oppikoulun perustamista varten tähän Karjalan pääkaupunkiin, kerron siitä erityisesti.

Kehoituksen saapumaan tähän kokoukseen olivat julaisseet lehtori A. Bergroth, kauppias R. Lydecken ja hovioikeuden-notaari D.W. Åkerman. Eikä heidän kehoituksensa kaikunut kuuroille korville. Se oli sanoiksi puhjennut ajatus, joka tuhansien mielessä jo kauan oli asunut. Toimiin ryhdyttiin eri kunnissa. Useissa neuvoteltiin asiasta kuntakokouksissa ja valittiin edusmiehiä tuohon yleiseen kokoukseen. Eikä innostus rajoittunut Viipurin lääniin; se levisi myöskin Pietarin ja Inkerin suomalaisiin.

Viipurin raastuvan isoon saliin kokoontui noin 200 henkeä, joista ainakin toinen puoli oli edusmiehiä läänin eri kunnista. Pietarista oli saapunut kolme edusmiestä ja Inkeristä kaksi.

Keskustelun aloitti lehtori Bergroth puheella, mainiten mitkä syyt olivat pakoittaneet suomalaisuuden ystäviä muualla maassamme suomalaisia yksityiskouluja perustamaan. Kokemus oli osoittanut, ettei valtiosäätyjen, kuntien eikä yksityisten henkilöiden anomuksilla mitään aikaansaatu. Mutta suomalaisen oppikoulun perustaminen Viipuriin oli polttava tarve, joka ei enää viivytystä sallinut. Voi kyllä olla niinkin, että kansallisen sivistyksen siemenen oli vaikeampi päästä oraalle tässä paikkakunnassa kuin moniaalla muualla maassamme, mutta sen tuli vain kehoittaa tämän sivistyksen ystäviä sitä suurempaan intoon ja rohkeuteen.

Puheenjohtajalle, joksi valittiin lehtori Bergroth, annettiin sitten niiden kuntakokousten pöytäkirjat, missä asiaa oli edeltäpäin käsitelty, ja ne luettiin julki. Pyhäjärven, Virolahden, Räisälän, Uudenkirkon, Kirvun, Johanneksen ja Valkealan kunnat lausuivat sen yksimielisen ajatuksen, että suomalaisen oppikoulun perustaminen Viipuriin oli läänin kansallisen elämän ja varttumisen välttämätön ehto, ja lupasivat olla avullisina yksityisten lahjain kokoamisessa koulun kannattamista varten.

Keskustelussa kaikki puhujat innokkain sanoin samaa ajatusta kannattivat, ja yksimielisesti päätettiin, että heti oli ryhdyttävä rahankeräykseen, jotta suomalainen oppikoulu jo ensi syksynä toimeen saataisiin. Sitä kannatettaisiin sitten yksityisillä varoilla siksi kun hallitus, havaittuaan että Viipurin läänin suomalaisessa kansassa ilmautui "todellinen sivistystarve", ottaa tämän koulun valtion haltuun. Milloin sitä sopisi anoa, jätettiin vast’edes päätettäväksi.

Johtokunnan jäseniksi valittiin kuvernööri K. Oker-Blom, asessori P.
J. Ekbom, lehtori A. Bergroth, hovioikeuden-notarit D.W. Åkerman ja E.
Berneri (Saloheimo), kauppiaat Rob. Lydecken ja Helander, konttoristit
E. Wolff ja R. Mallenius sekä maanviljelijä T. Jaatinen.

Kun keskustelu oli päättynyt luki opettaja J.E. Erkko tätä tilaisuutta varten sepittämänsä kauniin runon, jonka loppupuoli kuului näin:

    "Nouse kansa, valvo vanha suku,
    Itä-Suomi, Karjalainen kanta!
    Lahjat sull' on muita muhkeammat,
    Henki herkempi ja herttaisempi,
    Muistot mainioimmat maailmassa,
    Kalevalan kaukahiset muistot.
    Kunpa nouset, nouse notkeasti
    Oman toivehesi täyttäjäksi:
    Laittaos pääkaupunkisi kuulu
    Kansallisen koulun kaupungiksi.
    Oppitarhaks' omakieliseksi,
    Josta opin korkeamman tähkät —
    Niinkuin muinen valkeuden oppi
    Karjalan pääkaupungista kulki,
    Valtavasti laajeni ja voitti —
    Puhkeaa ja singahtaapi kauas
    Suuren Suomen, kaunon Karjalamme
    Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi;
    Jossa lapset täältä sekä tuolta,
    Itä-Suomen suuren ilman alta
    Versostuvat maansa mainioiksi,
    Haltijoiksi Kalevalan hengen,
    Laulajoiksi sekä loitsijoiksi,
    Loitsijoiksi uuden aikakauden,
    Sankar'-aian kunniasta kuulun.
    Itä-Suomi, Karjalainen kanta,
    Laittaos pääkaupunkisi kuulu
    Kansallisen koulun kaupungiksi!
    Näenhän jo isät Itä-Suomen,
    Kasvattajat kansallisen toivon,
    Näen silmät toivon säihkehessä;
    Rinnass' innon kansallisen hehku
    Kertyvät he avuks' asiansa. —
    Pyhittää jo kansallinen aate,
    Rakkauden aate, Suomen kansan."

Nyt kaikui kaikkien huulilta: Eläköön Suomi!

Lopuksi käytiin kannatusapujen merkitsemiseen, ja muutaman hetken kuluttua oli 8,000 markkaa koossa. Johtokunta oli lähettävä keräyslistoja kiertämään, eikä kukaan epäillyt tämän kansallisen hankkeen menestystä. Ja hyvin se menestyikin.

Seuraavan helmikuun 17 p. pidettiin Porissa samallainen kansalaiskokous, johon oli saapunut kansalaisia useammista Satakunnan seurakunnista, noin 200 henkeä. Valittuna kokouksen puheenjohtajaksi piti lääninprovasti K. E. Stenbäck innokkaan puheen, jossa hän osoitti, miten tärkeätä koko Satakunnalle oli suomenkielisen oppikoulun saaminen Poriin niin pian kuin mahdollista, ja vilkkaan keskustelun jälkeen se yksimielisesti päätettiin perustaa. Jo samana iltana merkittiin koulun kannattamiseksi yhdeksättätuhatta markkaa.

Turkuun perustettavasta suomalaisesta yksityislyseosta tehtiin päätös maaliskuun 19 p:nä yleisessä kokouksessa, johon olivat kansalaisia kutsuneet tuomioprovasti T.T. Renvall, hovioikeudenneuvos G. Gummerus, vapaaherra S.W. von Troil, rehtori E.F.F. Reuter, lääninsihteeri H.R. Schuter, tohtori A.W. Jahnsson, kapteeni K. Olsoni, lääninkirjanpitäjä F. Westerling, pastori G.F. Stenström, kansakouluntarkastaja A. Berner ja kultaseppä V. Pettersson. Yleisöä oli lukuisasti saapunut, kolmatta sataa henkeä. Useimmat läänin maalaiskunnat olivat edusmiehiä lähettäneet. Puhetta johti tuomioprovasti Renvall. Luettiin julki pöytäkirjan-otteet, mitkä olivat tulleet 31 kunnasta, jotka kaikki mitä hartaimmin pyysivät suomalaisen lyseon perustamista jo ensi syksyksi. Ja yksimielisesti se päätettiin perustaa yksityisillä varoilla, joiden kertymistä ei epäilty. Kohta merkittiinkin yhtä suuri summa kuin Viipurin ja Porin kokouksissa. Johtokuntaan valittiin tuomioprovasti Renvall, hovioikeudenneuvos Gummerus, tohtori Jahnsson, lääninkirjanpitäjä Westerling, tarkastaja Berner, varatuomari Ernesti Forsman ja neuvosmies J.G.W. Wikeström.

Niissäkin kansalaiskokouksissa, joissa sittemmin päätettiin perustaa suomalaiset yksityiskoulut Vaasaan, Lappeenrantaan ja Tampereelle, oli väkeä paljon ja innostus yleinen ja vallitsi rahallisiin uhrauksiin altis mieli.

Sen anomuksen johdosta, joka valtiopäivillä 1877-78 suomalaisten oppikoulujen perustamisesta tehtiin, ei hallitus ollut mihinkään tositoimiin ryhtynyt, kun säädyt jälleen kokoontuivat helmikuulla 1882. Mutta valtaistuinpuheessa valtiopäiväin avajaisissa ilmoitettiin, että Hänen Majesteettinsa oli antanut senaatille käskyn kouluasiassa noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä tekemää anomusta. Tämän ilmoituksen tarkoitus oli ehkä torjua uusien anomusehdotusten esittämistä. Mutta sitä vaikutusta sillä ei ollut eikä voinut olla. Siksi kiihtynyt oli kansalaisten mieli senaatin vitkastelun ja verukkeiden johdosta. Kaikissa aatelittomissa säädyissä tehtiin anomusehdotuksia (yhteensä 38), jotka koskivat suomalaisia kouluja, uusien perustamista tai laajentamista, reaalikoulujen muuttamista lyseoiksi, yksityisillä varoilla perustettujen ja kannatettujen opistojen ottamista valtion huostaan, Mikkelin lyseon muuttamista suomenkieliseksi sekä suomalaisen normaalilyseon siirtämistä Helsinkiin. Muitakin koululaitosta koskevia anomusehdotuksia tehtiin. Maisteri And. Chydenius porvarissäädyssä ehdotti anottavaksi koko koululaitoksen uudistamista, ja tässä säädyssä sekä pappis- ja talonpoikaissäädyssä tehtiin myös muutamia anomusehdotuksia, jotka koskivat ruotsalaisia kouluja. Niinpä ensinmainitussa säädyssä neljä ruotsikkoa anottavaksi ehdotti, että Mikkelin lyseo pysytettäisiin ruotsinkielisenä ja täydellinen valtion kustantama oppilaitos perustettaisiin Kuopioon.

Sen harkittaviksi lykättyjen anomusehdotuksien johdosta antoi yleinen valitusvaliokunta neljä eri mietintöä, joista ensimäinen koski opetuskieltä useissa lyseoissa ja uusien alkeisopistojen perustamista, toinen suomenkielisten tyttökoulujen perustamista, kolmas koululaitoksen uudistamista ja neljäs suomalaisen normaalikoulun siirtämistä Helsinkiin. Mutta turhaa vaivaa olisi näiden mietintöjen tarkempi selostaminen, niistä kun ei yhdestäkään säätyanomusta sukeutunut. Mainitsen vain ponsien ytimen. Valiokunnan enemmistö kyllä asettui myöntyväiselle kannalle suomalaisiin kouluihin nähden, anottavaksi ehdottaen, että valtio perustaisi täydelliset suomenkieliset alkeisopistot Turkuun, Poriin, Tampereelle ja Viipuriin, neliluokkaisen alkeisopiston Tornioon, seitsenluokkaiset tyttökoulut Jyväskylään ja Kuopioon sekä neliluokkaisen tyttökoulun Ouluun; että Joensuun neliluokkainen lyseo laajennettaisiin täydelliseksi alkeisopistoksi ja Mikkelin lyseo muutettaisiin ruotsinkieliseksi; että Vaasan yksityiselle suomalaiselle lyseolle myönnettäisiin riittävä valtioapu, ja että niinikään vuotuisella apurahalla kannatettaisiin yksityisiä suomalaisia tyttökouluja Mikkelissä, Hämeenlinnassa, Viipurissa ja Porissa. Mutta vastalauseita panivat kaikki aatelissäädyn ja useimmat porvarissäädyn edustajat valiokunnassa, jotenka näiden anomusten raukeaminen jo edeltäpäin oli varma. Hra Chydeniuksen anomuksen johdosta annetun mietinnön hylkäsivät pappis- ja talonpoikaissäädyt, siinä kun, syrjälle pannun lipun avulla, anomuksen tekijän hataria tuumia hyväksyen ehdotettiin aivan uuden-uutukaista koulujärjestelmää, jota ei missään ole koeteltu, mutta jota ruotsinmieliset kannattivat, saadakseen suomalaisten koulujen perustamisen sillä keinoin ehkäistyksi. Eihän uusia kouluja sopisi perustaa ennen kuin tuo suuri uudistus olisi toimeenpantu. Vaikka valiokunta puolusti suomalaisen normaalilyseon siirtämistä Helsinkiin ja vain kolme sen jäsenistä pani vastalauseen, ei siitäkään säätyanomusta aikaansaatu. Oli jo jouduttu siihen, että kansallisia pyrintöjä koskevissa asioissa kaksi säätyä asettui kahta vastaan, mikä seuraavilla säätyvaltiopäivillä tuli yhä tavallisemmaksi. Ruotsinkiihkoisuus oli yltynyt aatelis- ja porvarissäädyissä ja suomalaiset säädyt eivät enää taipuneet tinkimään.

Kun näiden puolueolojen tähden oli arvattavissa, että suomalaisten koulujen asia joutuisi karille, jos se jätettäisiin säätyjen yhteistoiminnan varaan, ryhtyivät pappis- ja talonpoikaissäädyt jo valtiopäiväin alussa siihen varokeinoon, että kumpikin sääty lykkäsi yhden sanottua asiaa koskevan anomusehdotuksen yksityiseen valiokuntaansa. Näissä anomusehdotuksissa, joista toisen oli tehnyt Yrjö Koskinen ja toisen A. Meurman, ehdotettiin anottavaksi, että Keis. Majesteetti, joka valtaistuinpuheessaan oli ilmoittanut käskeneensä senaatin noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä lausumia toivomuksia kouluasiassa, suvaitsisi käskeä ryhtymään sellaisiin toimiin, että suomenkielisiä kouluja koskevat toivomukset jo ensi syyslukukauden alussa toteutuisivat. Siten syntyneet mietinnöt, joissa kannatettiin yksityisillä varoilla perustettujen suomalaisten koulujen ottamista valtion huostaan, hyväksyi kumpikin sääty ja jätettiin lähetystön kautta kenraalikuvernöörille näiden säätyjen yksityisinä anomuksina. Mainitun korkean käskyn pakotuksesta senaatti näitä anomuksia kannatti. Ja elokuun 22 p:nä samana vuonna ilmestyi arm. julistus, joka määräsi otettavaksi valtion haltuun Turun, Oulun ja Porin suomenkieliset yksityislyseot, sekä elokuun 23 p:nä seuraavana vuonna asetus, joka sääsi valtion varoilla suomenkielisinä ylläpidettäviksi täydelliset klassilliset lyseot Turussa, Hämeenlinnassa (normaalilyseo), Viipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Oulussa ja Helsingissä, reaalilyseot Tampereella ja Savonlinnassa sekä neliluokkaiset alkeiskoulut Porissa, Viipurissa, Heinolassa, Joensuussa ja Vaasassa, sekä määräsi Mikkelin ruotsinkielisen lyseon muutettavaksi kaksikieliseksi.

Mainitsin että valtiopäivillä 1882 tehtiin anomusehdotuksia valtion varoilla kustannettavien suomenkielisten tyttökoulujenkin perustamisesta, jommoisia ei vielä ollut olemassa ainoatakaan. Samaa tarkoittavia anomusehdotuksia tehtiin myöskin valtiopäivillä 1877-78, ja säädyt silloin yhtyivät anomaan, että "hallitus pitäisi tarkkaa huolta naissivistyksestä ja sitä edistäisi, ei ainoastaan ruotsinkielisillä kouluilla, missä sellaisia tarvitaan, vaan myöskin sekä perustamalla että rahamääräyksillä kannattamalla suomenkielisiä naiskouluja, missä vaan sellaisia on tarpeellisiksi huomattu, jott'eivät suomalaisen väestön oikeudelliset ja kohtuulliset vaatimukset ruotsinkieliseen väestöön verrattuna, jäisi huomioon ottamatta". Ensi tilassa oli perustettava suomenkieliset täydelliset tyttökoulut Kuopioon ja Jyväskylään. Mutta näidenkin koulujen perustamisen kytki senaatti hommaamaansa koululaitoksen uudistukseen, eikä mihinkään toimiin ryhtynyt suomalaisen naissivistyksen edistämiseksi.

Ruotsinkielisiä valtion tyttökouluja oli jo olemassa toista kymmentä, joista vanhimmat olivat v. 1844 perustetut koulut Helsingissä ja Turussa sekä v. 1856 alkaneet koulut Viipurissa, Kuopiossa ja Haminassa. Suomalaiset tyttökoulut olivat kaikki yksityisten kansalaisten perustamia ja kustantamia. Ensimäinen perustettiin Jyväskylään 1864 ja toinen Helsinkiin 1869, ja 1870-luvulla syntyi useita. Vasta v. 1885 annettiin se asetus muutoksista naissivistystä varten olevien oppilaitosten järjestyksessä ja uusien semmoisten oppilaitosten perustamisesta, jossa Suomen valtio tunnusti velvollisuudekseen pitää huolta korkeampien tyttökoulujen hankkimisesta suomalaisenkin väestön tyttäriä varten. Siinä määrätään valtion varoilla ylläpidettäväksi suomenkieliset tyttökoulut Helsingissä, Viipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Oulussa. Turun yksityinen tyttökoulu joutui valtion huostaan vasta 1892, Joensuun koulu 1899 ja Sortavalan koulu 1903.

* * * * *

Pitkiksi ovat venyneet nämä piirteeni koulutaistelusta. Mutta tämä taistelu onkin merkillisimpiä tapahtumia Suomen kansan historiassa, taistelu, jonka seikkaperäinen esittäminen täyttäisi monta sataa kirjan sivua. Täydellinen esitys siitä olisi, jos mikään, omiansa lujittamaan kansamme luottamusta omaan voimaansa, kansallistuntoa vahvistamaan sekä meitä kiihoittamaan uusiin taisteluihin ja voittoihin henkisen edistyksen uralla. Eikä koulutaistelu vielä ole päättynyt. Kouluolomme eivät vieläkään ole sillä kannalla kuin omaperäinen kansallinen kehitys vaatii. Niinpä korkein koulumme, yliopisto, vielä on suomalaisen kansallisuusaatteen palvelukseen valloittamatta. Taistelua on jatkettava, kunnes tämäkin päämäärä on saavutettu.

XV.

SAVONLINNAN 400-VUOTISJUHLA JA "KANSALLISET KIITOLLISUUDEN VELAT".

Heinäkuun 29 p:nä 1875 vietettiin Savonlinnassa muistojuhla sen johdosta, että neljä vuosisataa oli umpeen kulunut siitä kun Eerik Akselinpoika Tott rakennutti Olavinlinnan "Jumalalle kunniaksi, pyhälle kristinuskolle vahvistukseksi".

Uuden Suomettaren "lähettämänä kirjeenvaihtajana" matkustin minä sinne Kaarlo Bergbomin kanssa, ja seuraamme liittyi muitakin helsinkiläisiä, niiden joukossa professori Aug. Ahlqvist, jonka oli määrä juhlassa pitää varsinainen juhlapuhe. Lappeenrantaan saapui niin paljon Savonlinnaan pyrkijöitä, että kaikki sinne menevät höyrylaivat joutuivat kukkuroilleen väkeä. Tavallisia yösijoja eivät saaneet puoletkaan. Lastiruumiin laitettiin tilapäiset makuusijat, ja sellaisen onnistuin minäkin saamaan. Mutta ei niitäkään riittänyt kaikille; useat saivat viettää yönsä laivain kansilla. Vaan ei heilläkään hätää ollut, sillä oli herttaisen kaunis kesä-yö.

Tuskinpa on Savonlinnassa koskaan muulloin kuin muinaisina sota-aikoina ollut koossa niin paljon väkeä kuin siellä nyt oli, kansalaisia kaikilta maamme ääriltä.

Aamulla k:lo 6 kuului eräästä linnan tornista tykinlaukauksia, jotka vanhan tavan mukaan ilmoittivat, että ympäristön kansan oli kokoontuminen linnan muurien suojaan. Vilkas liike alkoi kaupungin kaduilla. Ennen kuin linnaan lähdettiin kokoontui kansa kaupungin torille yhteistä rukousta pitämään. Ei tarvinnut nyt rukoilla apua ryntäävää vihollista vastaan. Kaikkivaltiasta oli kiittäminen siitä, että Hän niin armollisesti oli ohjannut Suomen kansan kohtalot, että muistojen rauhallista juhlaa saatiin viettää siinä samassa linnassa, joka muinoin oli ollut alituisten taistelujen keskustana. Rukouksen toimitti suomeksi Säämingin kirkkoherra, provasti Gummerus, samalla muutamin sanoin selittäen juhlan merkityksen. Torvisoittokunta soitti virren säveleet, ja mieltä ylentävä oli juhlan alku.

Sitten suuntautui ihmistulva rantaa ja linnaa kohti. Ihana oli ilma, juhlapuvuissa ihmiset, satamassa laivat ja laiturit lipuilla, viireillä ja lehtipuilla koristetut. Haapa- ja Pihlajaveden saaret ja niemekkeet, salmet ja lahdelmat ihastuttivat katselijaa. Mutta näköalan paras koristus oli tuo komea linna-vanhus Kyrönsaaren kalliolla. Tornien ampumarei'istä ja ikkunoista liehui lukemattomia viirejä, ja linnan katolta kohosi suuri valkea lippu, Suomen vaakuna keskellä.

Sen virtaisen salmen yli, joka on Kyrönsaaren ja kaupungin välillä, vietiin juhlavieraat isoilla veneillä. Jokaisen veneen saapuessa linnan ulkoportilla olevalle laiturille paukahti tykinlaukaus. Tämän portin otsikkoon oli kirjoitettu sanat: "Bonus et faustus sit hic dies: meminerint minores" (Tämä olkoon suotuisa juhlapäivä: muistakoot vastaiset sukupolvet). Sisäporteilla oli kilvet ja niissä niinikään latinankieliset lauselmat, joista harva juhlavieras tolkun sai. Suomeksi ne olisivat kuuluneet: "Jumala onnellisia aikakausia menneisiin liittäköön", "Onnellisia, ylen onnellisia ne, joiden suotiin esi-isien nähden kuolla", "Neljä vuosisataa katsoo meihin".

Linnan vanhan osan avara piha oli komeasti koristettu. Seinien vieressä ylt'ympäri kukkais-riukuja, jotka kannattivat linnan urhojen nimillä varustettuja kilvenmuotoisia tauluja. Nimiä viidettä kymmentä: Ferlat, Juustenit, Vildemanit, Sten Sture, Juhana II, Boijet, Flemingit, Hornit, Tottit, Illet, Ståhlarmit, Björnramit, Ulfsparret, Bjelket y.m. Pihan peräseinällä iso suuriruhtinaallinen kruunu, siitä maahan ulottuva punasamettinen, kärpännahan näköisillä reunuksilla varustettu verho, joka reunusti isoa, taiteilija E. Löfgrenin maalaamaa kuultokuvaa: naiseksi kuvattu, miekkaansa nojautuva Suomi, vieressä mahtava leijona. Kuvan edessä alttarin muotoinen lava, Runebergin, Döbelnin ja Sandelsin muotokuvat, kaksi täydelliseen rauta-asuun puetun soturin haahmua ja sota-aseita.

Kun torvisoittokunta oli soittanut suomalaisen ratsuväen marssin, piti prof. Ahlqvist juhlapuheen, tietysti suomeksi. Luotuansa silmäyksen Olavin linnan syntyyn ja vaiheisiin, siirtyi hän puhumaan Ruotsin tehtävästä Suomen kansan kohtaloissa. Joku on sanonut, että tämä tehtävä oli vain Suomen eri heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi. Vaan paljastaan tätä ei historian hengetär kuitenkaan liene tarkoittanut sillä, että salli ruotsalaisten panna Suomen valtaansa. Korkeimman sallimus Ruotsin vallalla Suomessa tarkoitti muuta. Se tarkoitti enimmästi sitä, että Suomen kansa jo aikaiseen tulisi eurooppalaisen sivistyksen piiriin. Meidän tulee hartaasti kiittää Jumalaa siitä, että hän salli meidän joutua senkaltaisen kansan yhteyteen, jolta me voimme saada alun ja perustuksen niihin etuihin, jotka maallisesta hyvästä ovat parhaat, mitä ihminen, mitä kansa voi toivoa itselleen. Ja sen jälkeen tulee meidän näistä eduista olla kiitolliset tälle samaiselle kansalle, jonka lait, laitokset ja hallitsijat tekivät meidän esi-isämme osallisiksi samoista oikeuksista, joita se itse nautti. Onko suomalainen kuitannut velkansa Ruotsille? Olemme tosiaankin kuulleet hoettavan: Suomen velka Ruotsille on käteisesti ja paraiten maksettu sillä verellä, jota Suomen kansa on niin runsaasti vuodattanut Ruotsin sodissa. Suuri erehdys! Ei tämä veri vuotanut ainoastaan Ruotsin edestä, vaan Suomen itsensä ja ihmiskunnan edestä. Me olemme verellämme ostaneet pääsön "kansojen lukuun", se on lannoittanut maan sen kukkasen kasvaa, jonka nimi on: Suomen kansallinen olo. Muistelkaamme siis muinaisia aikoja ilman katkeruutta ja pitäkäämme nykyisyyttä kunniassa. Nykyiset olot todistavat, että ne lait ja laitokset, joita ruotsalaiset tänne toivat, olivat hyvät ja kansamme luonteen mukaiset. Me emme siis voi koskaan, emme koskaan unhottaa tämän järjestyksen ja näiden lakien alkua ja perustusta. — Nykyisiä olojamme entisiin verraten voimme toivoen lausua, että tulevaisuus ei näytä pimeältä. Se on arvattavasti Luojan kädessä. Vaan isoksi osaksi riippuu se meistä itsestämme. Pahin haittansa ja vihollisensa on ihmisellä omassa povessaan: yksityisellä itsekkäisyyden kaikkea jaloa jäytävä koi, kansoilla eripuraisuuden monipäinen kyykäärme. Tappakaamme tämä kyykäärme kansamme povesta, ja tukehduttakaamme sen sikiöt! Sitten voimme me varmasti toivoa, että kun vuosisatanen taas vierähtää ajan äärettömyyteen ja meidän lastemme lapset tässä taas viettävät Olavinlinnan juhlaa, niin ovat he silloin paljoa onnellisemmat ja väkevämmät ja iloisemmat kuin me nyt.

Olen tämän puheen loppupuolen laajemmin kertonut, mainiten ne lauseet, jotka monessa kuulijassa pahaa mieltä synnyttivät ja sittemmin aiheuttivat kiivaan kiistan Uudessa Suomettaressa Yrjö Koskisen ja Ahlqvistin välillä. Siitä tuonnempana. Nyt jatkan kertomusta juhlasta.

Kun Ahlqvistin puheen jälkeen oli laulettu "Maamme", puhui Mikkelin läänin kuvernööri, Översti v. Ammondt H.M. Keisarin-Suuriruhtinaan kunniaksi, ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. Rehtori Roschier esitti eläköön-huudon kenraalikuvernöörille ja kauppias Sopanen senaatille. Kun sitten oli luettu Muinaismuistoyhdistyksen tervehdys-kirjelmä, yleisölle painettuina jaettu Julius Krohnin sepittämä suomenkielinen runoelma sekä Fr. Cygnaeuksen ja Z. Topeliuksen ruotsinkieliset runoelmat ja laulettu "Savolaisten laulu", oli aamupuolen juhlallisuus päättynyt ja yleisö palasi kaupunkiin.

Mitään varsinaisia juhlapäivällisiä ei ollut, vaan juhlavieraat aterioivat kolmessa eri paikassa. Useimmat lienevät kuitenkin olleet niissä päivällisissä, jotka kaupungin rouvasväki oli järjestänyt rannalla olevaan puistoon.

Kun päivä jo oli maille mennyt, alkoivat juhlavieraat taas linnaan kokoontua. Juhla oli tanssi jäisillä lopetettava, nuorison iloitseminen kunniavanhuksen hovissa.

Tenhoisa oli Olavinlinna kesä-yön hämärässä. Luuli olevansa unelmien tai satujen maailmassa. Kirjavat lyhdyt himmeästi valaisivat noita harmaita muureja, ikkunoista loisti kynttiläin valo. Kaukaa kuului soiton säveleitä. Varjojen välissä hiipi juhlavaatteisiin puettuja neitosia. Mustina nousivat linnan tornit, kolkosti ammottivat holvien suut, vaan suojamuurien rei'istä tirkisteli kesä-yön taivas. Sadunomaista vaikutusta lisäsi tuo ennen mainitsemani, nyt takaa valaistu iso kuultokuva suuren linnapihan peräseinällä.

Tanssisaliksi oli laitettu "paksun tornin" toinen kerros. Seinät harmaita, karkeita kivimuureja. Keskellä hyvin paksu neliskulmainen pylväs, joka salin melkein jakoi kahteen osaan. Ampumareikien syvät komerot muodostivat vähäisiä sivuhuoneita, missä niiden oli hyvä oleskella, jotka eivät tanssiin osaa ottaneet. Katosta riippui kukkasilla koristettuja kynttiläkruunuja, ja muutoinkin oli sali hyvästi valaistu ja kaunistettu. Hilpeästi siinä kisailtiin, ilo vallitsi.

Saman tornin alakerrassa oli ravintola. Se oli kirjavilla lyhdyillä valaistu ja ylt’ympäri lehtiköynnöksillä koristettu. Moisessa ravintolassa ei tupakan savu silmiä vaivannut; tuntumattomiin se häipyi suunnattoman korkeihin holveihin.

Mutta ei näissä kemuissa ainoastaan kisailtu tai ravintolassa istuttu. Tuon tuostakin ilmoitti torventoitotus, että puhe oli pidettävä. Ensimäisen piti ruotsiksi vararehtori Nylenius, kertoen lyhyesti Olavinlinnan vaiheista ja kehoittaen yleisöä osoittamaan kunnioitustaan linnavanhukselle ja sen perustajalle. Ja toisenkin puheen piti sama mies, niinikään ruotsiksi, tällä kertaa Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Suomalaista yleisöä suututti nuo monet ruotsinkieliset puheet Savon kansan juhlassa; mutta elettiinhän vielä ruotsinkielen herruuden aikoja. Seuraava puhe oli kuitenkin suomenkielinen ja paras kaikista. Aamu jo koitti ja sen rusottava hohde näkyi tornin ampumarei'istä, kun Julius Krohn sointuvalla äänellään piti mahtavan, innostuttavan puheen isänmaalle. Hänen viimeiset sanansa kuuluivat:

"Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika hälvetä kaikkien unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia hyvänsä. Nyt on päivä, ja päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä. Työhön siis, työhön ahkeraan, rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen mies, jokainen Suomen nainen, niin on, kun taas uusi vuosisata on vierryt näiden harmaitten muurien yli, oleva mahtavampana, ihanampana, tämä Suomenmaa, tämä isänmaa, joka meille kaikesta maan päällä on armahin ja kallihin. Eläköön Suomi, eläköön isänmaa."

Senaattori John Snellman kiitti Savonlinnan kaupungin asukkaita heidän vieraanvaraisuudestaan, ja kauppias Sopanen puhui Ahlqvistin ja Krohnin kunniaksi sekä kolleega Poppius Suomen naisten ylistykseksi.

Päivän valjetessa harveni juhlajoukko harvenemistaan; mutta kirkkaasti paistoi päivä kun viimeiset vieraat linnasta lähtivät. Vaan tuo ihmeellinen kesä-yö ei koskaan haihdu juhlavieraitten mielestä.

Varsinainen juhla oli nyt päättynyt. Mutta seuraavana päivänä oli tehtävä yhteinen huviretki Punkaharjulle, Savon toista ihmettä katselemaan. Neljä höyrylaivaa oli täpösen täynnä väkeä. Hauskin oli niiden matka, jotka herrat Rundgren ja Stadius suosiollisesti olivat kutsuneet kulkemaan isossa, kannella varustetussa lotjassa, jota höyrylaiva kuletti. Soittokunta seurasi, kannella laulettiin, tanssittiin, ja kannen alla oli suuri mukava ruokasali sekä leposijoja väsyneille.

Kun laivat saapuivat Punkaharjulle, soitettiin ja laulettiin "Maamme". Ilma oli kaunis, Puruvesi rasvatyyni. Tuskin lienee Punkaharju koskaan ennen nähnyt niin paljon vieraita yht’aikaa. Ympäristön kansaa oli myös jotenkin paljon kokoontunut. Useimmat jalkasin, muutamat ajaen läksivät nyt samoamaan tuota siltaa myöten, joka

    "— — — on silloin tehty,
    Kun on kuu kokohon pantu,
    Kun on aurinko alettu,
    Laskettuna maan perustus".

Olen usein käynyt Punkaharjulla, jopa kaksi erää oleskellut siellä viikkokausia; mutta harvoin on tämä luonnon pyhäkkö yht’aikaa näyttänyt kaikki parhaat puolensa niinkuin tällä kertaa. Auringon laskiessa ilmautui se ihmeellinen valaistus, jota siellä kirkkaana ja tyynenä kesä-iltana joskus nähdään. Iltarusko valaa punahohteensa puitten tyviin. Näyttää kuin harjun komea metsä palaisi tai uhripitoja siellä vietettäisiin.

Hämärtäessä kokoontuivat vieraat ravintolan edustalle, missä nuoriso sileällä tantereella kisaili. Rinteille ryhmittyi pienempiä seuroja. Lauluja viritettiin, puheita pidettiin. Maisteri R. Hertzberg lausui sepittämänsä ruotsinkielisen runoelman. Tuskastuttavan vaikutuksen teki erään ruotsinmaalaisen ylioppilaan älytön käytös, hän kun tässä tilaisuudessa otti lausuakseen Runebergin "Viaporin". Suomalainen ylioppilas Nohrström, joka oli ollut äskeisessä Upsalan ylioppilaskokouksessa, piti suomalaisen puheen, lausuen ruotsalaisten tervehdyksen Suomen kansalle. Muita puheita en mennyt kuulemaan.

Noin 10 tienoissa läksi ensimäinen höyrylaiva paluumatkalle; muut vasta myöhemmin. Mutta vieraita jäi useita yöksikin Punkaharjulle.

Vielä seuraavanakin päivänä kesti juhlan jälkiviettoa. Aamupuolella oli soittajaiset vanhassa linnassa ja samaan aikaan kaupungin ravintolassa juhlatoimikunnan hankkimat aamiaispidot kunniavieraille, professori Ahlqvistille ja dosentti Krohnille, joihin pitoihin sanomalehtien edustajatkin olivat kutsutut.

* * * * *

Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaisi Yrjö Koskinen tammikuulla 1876 kirjoituksen "Kansallisista kiitollisuuden veloista", joka lyhennettynä otettiin Uuteen Suomettareen. Tämän kirjoituksen pääasiallinen sisällys oli seuraava:

Kaikki maailman kansat ovat kiitollisuuden velkoihin vajonneina, koska kaikki ovat toisiltaan paljon lainanneet. Mutta velkojana ei ole tuo taikka tämä toinen kansa, vaan ihmiskunta. Suomen kansaan nähden on kuitenkin tavaksi tullut antaa sille kiitollisuudelle, jota me menneen historiamme johdosta tunnemme erittäin Ruotsia kohtaan, aivan omituinen merkitys. Puolueellisessa tarkoituksessa on koetettu uskotella, että Suomen kansa aina on ollut, yhä vielä on ja ijankaikkisesti on oleva itsestään kykenemätön kaikkeen hyvään, ja että kaikki hyvä ja täydellinen lahja tulee sille Ruotsista ja ruotsalaisilta. "Itse edistymisen kykykin" on muka ainoastaan Ruotsista meille tullut. Ja tästä syystä muka olemme ikuisessa kiitollisuuden velassa Ruotsille, velassa semmoisessa, joka meitä velvoittaa kaikenlaisiin asioihin omissa kotioloissamme. Niinpä tälle velkomiselle perustetaan ruotsin kielen oikeus jatkettuun ylivaltaan virka- ja sivistyskielenä Suomessa. Väitetään, että "fennomanit" vihaavat Ruotsin kansaa ja ruotsin kieltä. He kyllä tunnustavat Ruotsin vallan hyödyllistä vaikutusta Suomen kansaan; mutta he eivät muka tunnusta sitä tarpeeksi asti. Ja totta on, että he arvostelemalla tarkastavat tuota vaikutusta ja sen vuoksi näkevät sen varjopuoletkin, katsellessaan sitä Suomen kansan omalta kannalta, eikä Ruotsin kansan. — Vakuutetaan, että on yritetty suomalaisissa virittämään vihaa Ruotsin kansaa vastaan, ja vieraaksi mieheksi on saatu mies, jonka asemansa puolesta on katsottu olevan erittäin todistusvoipa, professori A. Ahlqvist. Koska hän oli tunnettu kiivaana "fennomanina" siihen aikaan, jolloin suomi-kiihko ei juuri leppeimmässä muodossaan liikkunut, se tietysti nosti huomiota kun hän, nyt kymmenen vuotta takaperin, äkkiarvaamatta julkaisi erään runomittaan puetun lausunnon, jolle hän itse antoi valtiollisen merkityksen ja otsakkeen "Valtiollista". Tämä runoelma ei enentänyt Oksasen runoilijamainetta, mutta nosti sitä suuremmassa määrässä professori Ahlqvistin arvon niiden silmissä, jotka mielellään näkivät, että "fennomanit" muka kuritusta saivat. Heti pidettiin huoli siitä, että sievä ruotsinnos tuli Hels. Dagbladin yleisön nautittavaksi, ja Ruotsinkin lehdet, jotka tietysti ihastuivat tämmöiseen "valtiolliseen" synnintunnustukseen "fennomanian" puolelta, levittivät tiedon siitä avarampiin piireihin. Runoelman tarkoitus on maailmalle huomauttaa, että on joukko Suomen kansan viettelijöitä, jotka kuiskaavat sen korviin vihaa Ruotsia vastaan, syyttäen muka Ruotsia siitä, jos suomenkieli sortuisi ja Suomen kansa hukkuisi. Keitä nämä ovat, ei mainita, vaan pidetään tunnettuna. Sellaiset soimasanat, kuin "kyykäärmeet" ja "viettelijät", olkoot runouden kannalta mitä ovat; mutta yhteiskunnalliselta kannalta ne ovat herjausta, ellei syytöstä toteen näytetä. Ja sitä hra Ahlqvist ei ole yrittänytkään, tyytyväisenä siihen suitsutukseen, jota "fennomanian" vastustajat hänelle ovat sytyttäneet. — Kymmenen vuoden kuluttua ei olisi maksanut vaivaa puhua hra Ahlqvistin valtiollis-runollisesta kannasta, ellei hän myöhemmin ja nyt äskettäin olisi uudestaan tuonut sitä yleisön eteen. Kutsuttuna juhlapuhujaksi Savonlinnan 400-vuotisjuhlaan viime kesänä, hän ei malttanut olla tätäkään tilaisuutta käyttämättä samaan tarkoitukseen. Puheen yleisenä tekstinä oli kiitollisuuden velka Ruotsille, ja puhuja ajoi asiatansa siihen yksipuoliseen suuntaan, jonka kiitollisuuden saarna tässä maassa on saanut. Eikä hän rajoittunut omia kiitollisuuden tunteitaan esittämään. Hänen oli tarve juhlan kaunistukseksi myöskin rangaista muita heidän muka vahingollisista, mutta olemattomista mielipiteistään. "Kyykäärmeet" jälleen ilmautuivat puhujan mielikuvitukseen. — Täällä ehtimiseen matkitut saarnat kiitollisuuden velasta ovat vähitellen vaikuttaneet yleiseen mielipiteeseen Ruotsissa ja muissa Skandinavian maissa. Luonnollista onkin, että varsinkin ruotsalaiset rakkaudellaan riippuvat kiinni siitä ajatuksesta, että Ruotsin valta edes kielen muodossa ei olisi kokonaan menetetty tällä puolen merta. Eräässä ruotsalaisessa aikakauskirjassa on äskettäin ollut kirjoitus "Suomenmaan historiallisesta asemasta", arvostelu Yrjö Koskisen "Oppikirjasta Suomen kansan historiassa", jonka kirjoituksen on tehnyt eräs nuori maisteri R. Tengberg. Suuri osa hra Ahlqvistin puheesta Savonlinnan juhlassa on tähän kirjoitukseen otettu todistukseksi siitä, kuinka Suomen historiaa oikealta ja rehelliseltä suomalaiselta kannalta on katsominen. "Fennomanit" ovat ruvenneet hurjiksi, ja pahimpien joukossa on oppikirjan tekijä. Puhuessaan nykyisestä asemasta väittää hra Tengberg, että se riippuu ainoastaan keisarien persoonallisuudesta. Mutta ei mikään kansa maailmassa ole asemaansa saanut sulaksi lahjaksi, ja vaikka se voi kiitollisuudella tunnustaa niiden ansioita, jotka siihen ovat vaikuttaneet, se aina voi samalla osoittaa omaakin uskollista työtänsä. Kiitollisuuden velastamme Venäjälle on ollut aivan vähän puhetta siitä selvästä syystä, että sitä kaikeksi onneksi ei ole sopinut tähän saakka käyttää miksikään puoluevälikappaleeksi yhteiskunnallisissa kiistoissamme. Ja koska meillä yhden velkajutun kanssa on kylliksi tekemistä, on todellakin parasta, ettei toista oteta lisäksi.

Siinä pääpiirteet Yrjö Koskisen kirjoituksesta, joka lyhennettynäkin täyttää yhdeksän palstaa Uudessa Suomettaressa.

Oli arvattava, että Ahlqvist vastaisi, ja viikon kuluttua tulikin häneltä pitkä vastaus, joka myös sisälsi "Valtiollista" nimisen runoelman sekä riidan-alaisen juhlapuheen kokonaisuudessaan.

Runoelmasta Ahlqvist sanoo, että hän sen kirjoitti keväällä 1865 ja että se lausuu tunteita, jotka hänessä heräsivät luettuaan niitä katkeroita lausumia, joita vähää ennen oli ollut muutamissa maamme sanomalehdissä sen johdosta, kun silloin ruvettiin puuhaamaan Suomenkin osanottoa siihen skandinaavilaiseen teollisuus- ja taidenäyttelyyn, joka sitten seuraavana vuonna olikin. Runoelma julaistiin Suomettaressa ja sitä seurasi viivan-alainen muistutus, joka ilmoitti tämän sen synnyn. "Säkenien" molemmissa painoksissa on se varustettu vuosiluvulla 1865, joka osoittaa — "sille, joka sen tahtoo ymmärtää" — että tämän runoelman sisällys ja tarkoitus ovat satunnaista laatua. Sanat "kyykäärmehet" ja "viettelijät" ovat liiennystä, joka ylipään runoudessa ei ole tavatonta, eivätkä sisällä "parjausta", kun ketään ei ole nimitetty. Miksi ei kukaan ennen ole ottanut tekijää tästä runoelmasta nuhdellakseen, eipä Kirjallinen Kuukauslehtikään?

Mitä juhlapuheeseen tulee, Ahlqvist aluksi lausuu, että jos hra Y. K. olisi tarkemmin tuntenut hänen puheensa ja tahtonut oikeutta tehdä, niin olisi hän huomannut, että puhe oli miltei vain toisin ja useammin sanoin tehty lausuma erästä paikkaa Y. K:n omassa oppikirjassa, jossa paikassa, minkä A. sanoo "vasta näinä päivinä" tulleensa tuntemaan, puhutaan niistä eduista, jotka Suomen kansa saavutti sen kautta, että se joutui Ruotsin vallan alaiseksi. "Yksipuolista suuntaa" hän ei voinut puheessaan välttää, kun ei tiennyt eikä tiedä vielä nytkään, mitä tämä yksipuolisuus oikeastaan on. Y. K. ei tuo esiin minkäänlaista todistusta, eikä tästä puheesta kukaan voi vääntämälläkään saada todistusta sille, mitä hän päättää sen "suunnasta". "Jokainen järjellinen Ihminen, joka on kuullut tai lukenut minun puheeni, on huomannut, ettei siinä itse asiassa ole tehty mitään murhayritystä enemmän kansan itsetuntoa kuin kansallishenkeäkään vastaan. Minä lausuin siinä vain ne tunteet ja mielipiteet, jotka minulla ovat kauan olleet ja ovat vieläkin siitä, mitä Ruotsi sen niin monivuotisen yhdistyksen aikana on vaikuttanut meidän kansaamme. Minä olen enemmän kuin yksikään nyt elävistä ihmisistä ollut tilaisuudessa tulla tuntemaan, kuinka ja mitä vierasperäiset uskonnot ja valtiolaitokset ovat vaikuttaneet uraali-altailaisen rodun sivistyksettömiin kansoihin. Ja joka kerran kuin minulla johtuu mieleen ne surkeat kansanjäännökset suomalaista sukua, joita kulkiessani olen tavannut (ja joiden kieltä enimmissä kohdin ei kukaan vielä ole ahdistanut), niin mun sydämeni kiittää Jumalaa siitä, että hän salli tämän meidän suomalaisen kansan joutua yhteyteen senkaltaisten sivistäjäin kanssa kuin ruotsalaisten, joidenka luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi syövyttänyt valloitetun ja heikomman kansan olemuksen rääpäleiksi, niinkuin näiden muiden suomisukuisten kansojen melkein kaikkialla on käynyt." Tämä oli "yleinen teksti" hänen puheessaan, ja hän sanoo saaneensa mitä selvimpiä vakuutuksia siitä, että tämä "suunta" on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa, s.o. niissä, jotka jotakin ymmärtävät tämmöisistä asioista. Kiitollisuuden velka yksityisten kesken eriää muusta tavallisesta velasta siinä, että sitä ei makseta eikä kuitata, ja samanlainen on kiitollisuuden velkain laita kahden kansankin kesken. Ei niitä makseta millään eikä myöskään kuitata, vaan ne synnyttävät ystävyyden tunteita kummassakin, jotka eivät alenna eikä "masenna" kumpaakaan, mutta päin vastoin ylentävät ja enentävät heidän oikeata kristillis-inhimillistä "itsetuntoansa". Näin on meidänkin ja ruotsalaisten välillä. Y. K:n lausuman johdosta, että puheessa myöskin oli "perättömiä syytöksiä" ja "vääristyksiä", esim. se väite, ja "joku on sanonut" Ruotsin tehtävän Suomen kansan kohtaloissa olleen vaan Suomen eri heimojen yhdistämisen yhdeksi kansaksi, selittää Ahlqvist, että tuo "joku" ei tarkoittanut Yrjö Koskista eikä Krohnia, joiden herrojen teoksia hän ei koskaan ole lukenut läpi. Samallainen ajatus kuin tuo lausuma: "joku on sanonut" j.n.e. on esim. Aspelinin kirjassa "Savonlinna 1475-1875". — Entäs "eripuraisuuden monipäinen kyykäärme", eikö se ole syytös? Se on syytös sille, joka on eripurainen, ei muille. Hra Y. K. tuntee minkälainen eripuraisuus on aika-ajottain raivonnut esim. yliopiston nuorisossa. Tämä riitaisuus ei ole leikin asia; oikean isänmaan-ystävän mielessä ei voi se herättää muuta kuin huolta ja surua. Varoitus näille härskäjille ja muille heidän laisillensa oli siis aivan luonnollinen, kun oli maan onnesta ja kohtaloista puhuttava. — Koska Y. K. oli kirjoitukseensa ottanut erään lausunnon M. Castrénin matkakertomuksista, jossa puhutaan ruotsalaisten vaikutuksesta Suomen kansaan, sanoo Ahlqvist kirjoituksensa lopussa, että "meidän kiihkoilijamme" ovat ruvenneet väärinkäyttämään Castrénin nimeä, luulettaen että hän suomalaisessa kielikysymyksessä oli yhtä levoton kuin he ja ruotsalaisten suhteen samaa mielipidettä kuin he. Ei kuitenkaan antaudu tarkastelemaan tuota lausuntoa; sanoo vain, että Castrén siihen aikaan oli aivan nuori ja "lienee nuorena huimeksinut, ainakin hengellisesti, niinkuin muutkin". Myöhemmin oli Castrénissa muutos tapahtunut; jopa oli hän tullut epätoivoon itsenäisen suomalaisen kirjallisuuden mahdollisuudesta. Todistukseksi viitataan erääseen Castrénin lesken kirjeeseen, jossa hän lausuu, että hänen miesvainajansa ei toiminut "siinä tarkoituksessa ja siihen suuntaan kuin nykyinen suomikiihkoisuus".

Yrjö Koskisen vastaus tuli kohta. Hra Ahlqvistin selitykseen saattaisi jokainen ensi silmäyksellä olla jotenkin tyytyväinen. Sillä jos hänen kiivaat lauselmansa runoissaan ja muut sivu-iskut "fennomaneja" vastaan eivät ole mitään muuta kuin runollista "liiennystä" — esim. "kyykäärmeet" — ja jos ylipäänsä hra A. ei tarkoita ketään eikä mitään, niin sopisi hänelle, hänen muiden ansioittensa tähden, jättää tämä pieni vallattomuuden privilegiumi. Niin kokonaan viaton hän kuitenkin tuskin lienee, ettei itse tietäisi ensinkään mitä puhuu ja tekee. — Viimeistä edellinen värsy runoelmassa "Valtiollista" ilmoittaa tarpeeksi, että nuo "kyykäärmeet" ja "viettelijät" ovat ne, jotka pelkäävät "suomenkielen sortuvan ja kansan hukkuvan pois". Hra A., joka kehuen ilmoittaa, että hän ei lue sitä vähäistä suomenkielistä kirjallisuutta, mikä on olemassa, ei myöskään tienne mitään Kuukauslehdestä, koska hän kysyy, miksi tässä lehdessä ei ennen ole hänen runoelmaansa moitittu. Se tapahtui v. 1869, kun "Säkenien" toista parvea arvosteltiin. — "Joku on sanonut, että Ruotsin toimitettava Suomen kansan kohtaloissa oli vaan Suomen eri heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi" — ei muka muuta tarkoittanut kuin hra Aspelinin julkaisemaa juhlateosta, jossa lausutaan: "on syystä sanottu, että Ruotsin tehtävä Suomen historiassa oli Suomen heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi", — siis melkein samat sanat sillä pienellä erotuksella, että hra Ahlqvist pistää väliin tuon pienen sanan "vaan", joka antaa hänelle aihetta osoittaa korkeampaa käsityskantaansa. "Eripuraisuuden kyykäärmeellä" ilmoittaa hra A. tarkoittaneensa sitä eripuraisuutta, joka muka ylioppilaskunnassa raivoo. Mutta tuskinpa lienee kukaan voinut käsittää, että hän Olavinlinnan juhlassa nimenomaan tarkoitti savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kasvatusta. — Hra A. kertoo, että hänen puheensa herätti juhlatilassa yleistä suosiota ja että sen suunta on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa. Jos hän sivistyneiden piiriin lukee ainoastaan ne, jotka nimenomaan kerskaavat siitä, etteivät ole lukeneet Yrjö Koskisen oppikirjaa ja Krohnin kertomuksia, niin hän kenties on laillansa oikeassa. Mutta muutoin on kuulunut, että puheen vaikutus oli varsin sekanainen, ja useiden sanomalehtien kertomukset sen todistavat, — Vaan otaksukaamme, että hra A. runoilijana ja juhlapuhujana ei ole tarkoittanut ketään eikä mitään, niin lienee kumminkin lupa kysyä, mitä muutamat hänen lauselmansa viime kirjoituksensa lopussa tarkoittavat. Hän puhuu "meidän kiihkoilijoistamme" ja tekee tarkan erotuksen itsensä ja "nykyisten suomikiihkoisten" välillä. Jos näissä sanoissa ja nimityksissä on jotakin ajatusta, niin sopii kysyä: mitkä ne "nykyisten suomikiihkoisten" mielipiteet ovat, joita hra A. ei voi hyväksyä, ja mitkä hänen omat mielipiteensä ovat? "Nykyisten suomikiihkoisten" kanta ja mielipiteet tavataan kylläksi julkaistuina, mutta hra A. ei ole kantaansa ilmoittanut muulla kuin umpimielisillä vihanpuuskilla "jungfennomaaneja" vastaan. — Mitään väittelyä rouva Castrénin kanssa ei Y. K. katsonut sopivaksi eikä tarpeelliseksi. Tarpeetonta myöskin lienee, sanoi hän, muistuttaa mitä jokainen muutoinkin hyvin tietää, — että kansallinen nimi ei mene perinnöksi aivan samalla tavalla kuin yksityis-tavara, jonka vuoksi sitä ei myöskään voi leski ja lapsi mielensä mukaan tuhlata.

Nyt vaati Ahlqvist sijaa noin seitsemän palstan pituiselle "toiselle vastaukselle". Runoelmaansa "Valtiollista" ei hän pidä enemmän kuin muitakaan runoelmiaan ylen suuressa arvossa; mutta ainakin ajankuvauksena menee se mukiin, ja "lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa". — Siinä pitkässä sarjakkeessa, jonka alkaa lausuma "joku on sanonut", oli tarkoituksena osoittaa, että Ruotsin vallan tehtävä Suomessa oli pääasiallisesti Suomen kansan yhdistäminen länsi-eurooppalaiseen sivistysryhmään, vaan että tämän vallan maahan astumisesta syrjäetuna seurasi sekin, että tähän asti ilman yhteyttä eläneet hämäläiset ja karjalaiset siten yhdistettiin yhdeksi kansaksi, vaikka mainitun vallan kautta tätä tarkoitusta ei täysin saavutettu. Olisi yhtä hyvästi sopinut sanoa: "joku voisi sanoa". — Varsin ikävä ja epäluontoinen on tämän maan nuorisossa vallitseva eripuraisuus jo nyt. Mutta tulevassa ajassa vasta voivat lasten hampaat heltyä niistä happamista marjoista, joita heidän isänsä täällä ovat syöneet; "Vaan ei minun varoitukseni juhlapuheessani, sen sanoin jo ensimäisessä vastauksessani, koskenut ainoastaan näitä riitelijöitä, mutta kaikkia heidän 'laisiansa', joiden joukossa en toivo Y. K:ta tavattavan." — Kyllä juhlapuheen paheksuminen näyttää olleen jokseenkin harvassa, ja se on ihan tuulesta temmattua, kun Y. K. sanoo "useiden sanomalehtien" kertomusten todistavan vaikutuksen "sekanaisuutta". Ei edes Uuden Suomettaren kertomuksessa, jonka lehden päätoimittaja oli itse läsnä juhlassa, puheen vaikutuksen sekanaisuudesta ole vähintäkään viittausta. Morgonbladetin kertoja sanoo, että puhe otettiin vastaan vilkkailla hurraa- ja hyväksymys-huudoilla; ei muuta. Ilmarinen sanoo puhetta "oivalliseksi", Hufvudstadsbladet "miehuulliseksi ja sulokaikuiseksi" ja Dagblad "miellyttäväksi". Ainoastaan pikku Karjalattaren kertoja mainitsee, että pari kohtaa juhlapuheessa "ei meitä tyydyttänyt". — Hra A. sanoo unohtaneensa niin hyvin kiittelyn kuin moitteet, joita hra Y. K. vakuuttaa kuukauslehdessä hänen heimolaistensa puolelta annetun A:n runoelmista, mutta arvelee, että se ei liene suuri vika ja osoittaa, että hän ei ole pitänyt suurta lukua enemmän kiitoksesta kuin moitteestakaan. Y. K:n Oppikirjaa sanoo hän useampiakin kertoja yrittäneensä lukemaan; "vaan ne monet uskalletut ja todistamattomat väitteet, jotka sen kansatieteisessä ja muinaishistoriallisessa johdatuksessa tavataan, ovat aina antaneet minulle kylläni tästä lukemisesta, ja juuri kielimiehenä en minä ole kauan jaksanut nieleksiä sitä kielellistä hutiloimista ja niitä monia kielivirheitä, joita tavataan kaikissa Y. K:n teoksissa". — Palaten sitten taas M.A. Castrénin mielipiteisiin suomalaisesta kielikysymyksestä, lausuu A. nyt: että semmoista suomikiihkoa, kuin se, joka nyt on olemassa, ei ollut Castrénin viimeisinä elinvuosina, jolloin vaatimukset ja toiveet suomen kielen suhteen olivat mitä alhaisimmillaan; että rakkaus Kalevalaan hyvin voi palaa hänessä ja voipi palaa kessä tahansa meidänkin aikana ilman sitä kiihkoa ja hangoittelemista, jotka ovat omituisia nykyisille fennomaneille, ja että Castrén jo sen aikuisissa vähän-vaativaisissa suomihartaissa pelkäsi kiihkoa ja liikaa rohkeutta. Castrén oli kielikysymyksessä hyvin varovainen, ja jos olisi elänyt meidän aikoihin asti, niin hän ei olisi voinut ruveta säveltämään yhtä nuottia jungfennomanien kanssa eikä puolustamaan kaikkia niitä vaatimuksia, joita heillä on. Ja näin jatkaa hra A.:

"Hämäläisessä ollut nerokas kuvaus jungfennomaneista, heidän mielipiteestänsä ja luonteestansa vapauttaa minut sanomasta, mitä tämä nuotti ja nämät vaatimukset ovat. Tämä säälimätön kuvaus on sitä merkillisempi, kuin se tulee mieheltä, [Hämeenlinnassa ilmestyvää 'Hämäläinen' nimistä sanomalehteä toimitti silloin maisteri V. Lindgren.] jonka suomirakkautta ei vielä ole keretty tehdä epäluulon alaiseksi, ja osoittaa että hänkin jo on saanut kyliänsä tämän lahkon 'röyhkeydestä', 'toraisuudesta', 'uhkauksista', 'pannoista' j.n.e. Hänen kuvauksensa on tosin vähän liioiteltu, vaan näyttää pääasiallisesti olevan oikea."

[Tähän kohtaan Uuden Suomettaren toimitus liitti seuraavan viivanalaisen muistutuksen:

"Prof. Ahlqvist hyväksynee myöskin mitä 'Hämäläinen' samassa kirjoituksessa lausuu hänestä itsestään. Se osa kuuluu näin:

"Molemmat, sekä herra Y. K. että herra A., ovat puoluemiehiä, sillä eroituksella kuitenkin, että edellinen on kyennyt nostamaan lippunsa alle mahtavan joukon samanmielisiä, jota vastaan jälkimäinen ei ole saanut kokoon yhtään seuraa, vaan on itse heittäytynyt erään toisen puolueen helmoihin, jota erinomattain maamme suuri byrokratia kannattaa. Se on se sama byrokratia, jolle, kaikki harrastukset suomalaisuuden eduksi ovat ikäviä ja jolle luultavasti on mieleen tuo kielto Y. K:n historialle käytettää oppikirjana kouluissamme. Se sama virkavalta nosti myös petitionit ruotsinkielisten koulujen asettamiseksi suomalaisiin kaupunkeihin, joka mielestämme todistaa, että kiitollisuuden velkaa oli muullakin maksettava kuin paljailla tunteilla. Tosin oli siihen koulujen asiaan vastapuoleenkin vaikutukset viimeisten valtiopäiväin aikana syynä, niinkuin myös sen maltittomuus välin muulloinkin on ollut sen omille pyrinnöille vahingollinen. Mutta yleensä sopii sanoa, että virkavalta aina tulee katsomaan karsaalla silmällä sitä puoluetta, jonka luonteessa on niin paljon demokratista ainetta, kuin fennomaneilla tosiaankin on. Herra A:lla ei näy olevan suurta toivoa Suomen kansallisuuden tulevaisuudesta. Hän epäilee suuresti, onko sillä kykyä nostaa itseänsä omille jaloille. Aivan niin ajattelee byrokratiakin, ja sitä se toivoo ja tahtoo. Siis ei ole sen mielestä ainoastaan tuo vanha kiitollisuuden velka maksettava, vaan uutta velkaa tehtävä, niin ettei siitä ikinä päästä selville. Emme luulisi herra A:n niin taipuvaiseksi byrokratian mielipiteisiin elikkä niin poikenneeksi entisyydestään, jos hän saisi kokoon jotakin lahkoa, mikä häntä muulla tavalla kannattaisi; vaan se maistuu hyvältä olla edes jonkun helmalapsena, olkoon se sitten vaikka byrokratian. Hän ei kuitenkaan ole Suomen leijonan kaltainen, joka joskus kuvataan kahdella tahi halkaistulla hännällä, jotta se saa hieputtaa toisella itään ja toisella länteen, niinkuin byrokratiakin tekee."]

"Kun Häm. esim. sanoo tästä lahkosta: 'he tahtovat yhdellä iskulla katkaista muinaisuuden tulevaisuudesta, huomaamatta, että se kansallisuuden loimi, johon he kutovat, nain tavoin pian katkeaisi niin, ettei sen päitä kukaan parantaisi', niin tarkoittaa hän sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman auttamista, vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin. Ja kun Häm. edelleen sanoo, että 'sen puolueen kammo kaikkea ruotsalaisuutta vastaan on niin suuri, ettei sen arimmat jäsenet uskalla aivastaakkaan ruotsalaisella tavalla, ja he pelkäävät tahraavansa puhtaan karvansa kaikesta, mikä ruotsalaisuuteen vähänkin vivahtaa', niin on kuvaus tosin vähän naurattava ja liian paksulta väritetty, vaan sisältää kumminkin totuutta. Nytpä on enemmistö maan sivistyneimpiä asianhaarain pakosta vielä semmoisia, jotka sekä 'aivastavat ruotsalaisella tavalla' että myöskin puhuvat ja kirjoittavat ruotsia, ja joku osa maan talonpoikaissäätyäkin on ruotsalaista. Kevyt on arvata, mikä sopu ja rakkaus kansalaisten välillä on syntyvä, kuinhan tuo 'kammo' ja siitä seuraava nurjamielisyys pääsevät oikein voimaan. — Tämmöisiä 'mielipiteitä', kuin nyt mainitut, en minä voi 'hyväksyä', Aina vuosista 1848 ja 1849 alkaen olemme monessa maassa nähneet tapahtuvan tapauksia, jotka kansallinen 'kammo' s.o. viha valtionjäsenten välillä on matkaansaattanut. Minä olen käynyt muutamissa näistä maista ja niiden asujanten sekä henkinen että taloudellinen tila, sen verran, kuin minä näitä olen nähnyt, ovat antaneet minulle syytä kiittää oman maani onnea, jossa sen kaltaiset torat ja taistelut eivät ole raivonneet kuin noissa maissa. Minä pelkään näitä toria ja olen tullut varovaiseksi." — — — "Jungfennomanien mielipiteet 'valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä' muuten eivät koske minua. Omista mielipiteistäni tämmöisissä kysymyksissä en kuitenkaan aio hra Y. K:n eteen panna mitään programmia."

Koska Ahlqvist oli ottanut minunkin kertomukseni Savonlinnan juhlasta todistukseksi siitä, että hänen juhlapuheensa oli herättänyt yleisen mieltymyksen, täytyi minun samassa U. S:n n:ossa, missä alkupuoli hänen "toisesta vastauksestaan" julaistiin, todistaa, että Y. K. oli oikeassa väitteessään, että "puheen vaikutus kuulijoihin oli varsin sekanainen". Kun juhlapuhe oli päättynyt, "kuului" tosin hurraa-huutoja, mutta ne eivät suinkaan olleet yksimielisiä. Useita oli kiitollisuuden tulva ja varsinkin "eripuraisuuden kyykäärme" loukannut ja useilta kuulin sekä kohta että jälestäpäin ankaraa moitetta. Toiselta puolen puhetta kiitettiin siitä syystä, että se oli nuhdesaarna "fennomaneille", joka osoitti, että kiittäjät olivat puheen tarkoituksesta saaneet aivan saman käsityksen kuin moittijatkin. Siinä kertomuksessa, jonka minä lehteäni varten juhlamenoista kyhäsin, en katsonut soveliaaksi ruveta arvostelemaan juhlapuhetta tai kertomaan, minkä vaikutuksen se kuulijoihin teki. Mielestäni oli tuo puhe jo kylläksi häirinnyt juhlan iloa niissä, jotka olivat toivoneet, ettei tässä kansallisjuhlassa mitään puolueriidoista kuuluisi, enkä minä tahtonut, että tämän juhlan johdosta kohta syttyisi uudet kiistat. Tästä syystä en kertomuksessani maininnut mitään juhlapuheen vaikutuksesta.

Y. K:n "loppusanat hra provessori A. Ahlqvistille" lopettivat kiistan. Ydin hra A:n nykyisessä kannassa on varovaisuus ja vanhoillisuus. Sekin mitä hän Castrénista väittää, on ainoastaan kajastusta hänen omasta itsestään, eikä vaikuta Castrénin suhteen mitään. Mutta epäselväksi sittenkin jää mitä "fennomanien" mielipiteitä hra A. ei voi hyväksyä. Tosin tämä "toinen vastaus" sisältää koko joukon vanhoja ja uusia rynnäköitä ja syytös-viittauksia; mutta ne ovat kaikki sitä laatua, jota sanotaan tuulen-pieksemiseksi. Ei ilmoiteta missä "nykyinen fennomanien kiihko ja hangoitteleminen" on ilmestynyt. Asian valaisemiseen eivät "Hämäläisenkään" neronponnistukset vaikuta mitään, sillä nekin ovat pelkkää tuulen-pieksemistä. Hra A. olisi yhtä hyvin voinut lainata jonkun niistä herjauksista "fennomaneja" vastaan, joita Dagbladin taholta on sepitetty tukuttain. Kun hän moittii "sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman auttamista, sen vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin" — niin tämä tosin on valaisevaa hra A:n oman nykyisen kannan suhteen, mutta ei osoita mitään "fennomanein" kantaa. — Jos nyt lasketaan yhteen mitä hra A. lausuu itsestään ja "jungfennomaneista", niin saadaan todellakin hänen omasta kannastaan kaikki kaivattu selvitys. Me nyt tiedämme, missä hän on tavattavana — nimittäin keskellä ruotsikiihkoisten leiriä, missä sekä Hufvudstadsbladetin että Dagbladin kaikki pienet ja suuret häntä tervehtivät kaikuvilla hurraa-huudoilla. Hän oli jo näiden uusien ystäväinsä kaltainen joka liikkeessä, joka lauseessa. Samankaltainen vanhoillisuus varovaisuuden nimellä; sama kauhu liika-isänmaallisuudesta, sama "vähitellen"-saarna perustettuna ruotsinkielen nykyiseen vallitsevaan asemaan, jonka lisäkannattimeksi kelpaa "joku osa" ruotsalaista rahvasta, sama katkera viha "fennomaneja" ja "jungfennomaneja" vastaan, vihdoinkin ihan sama hurskasteleva suosion-lausumus "rehellistä ja ahkeraa työtä" kohtaan suomenkielisen kirjallisuuden alalla, ja siinä ohessa ihan sama ylhäinen ylenkatse kaikkea vastaan, jota siinä kirjallisuudessa toimitetaan (tietysti hra A:n omat teokset eroitettuina). Onko tämä pelkkää persoonallista vihoittelemista vaiko periaatteellista kantaa, sen kysymyksen jättää Y. K. mielellään sikseen, eikä huoli edes käyttää "Hämäläisen" neronleimauksia asian valaisemiseksi. Pääasia on selvä: hra A. on aikoinaan ollut ankarimpia väkirynnäkön harjoittajia, ja hän on nyt aikalailla parantunut siitä taudista ja tullut suomalaisen kansallisuuden puolesta oikein "vähän-vaativaiseksi". — Ainoat maat, missä hra A. on käynyt ja saattanut kansallisuuden kiistoja nähdä, ovat Böömi ja Unkari. Mutta palattuaan näistä maista, hän "Mehiläisessä" 1862 julkaisi kirjoituksen, jossa hän lämpimästi puolusti böömiläisten kansallisuuden harrastuksia. Koko kirjoituksessa, josta Y.K. julkaisee otteita, ei ole merkkiä hra A:n nykyisestä vanhoillisuuden, varovaisuuden ja kiitollisuuden kannasta. Käynti Unkarissa tuotti kirjoituksen "Unkarin kielen sukulaisuudesta suomen kanssa", jota sopisi sen puolesta pitää muuttuneiden mielipiteiden osoitteena, että se julaistiin ruotsiksi (Suomi 1863). Mutta itsekin hän silloin pelästyi "aivastaneensa ruotsalaisella tavalla" ja liitti kirjoitukseensa suomenkielisen anteeksi-pyynnön. Niinmuodoin ei vielä v. 1863 mitään vaikutusta noista ulkomaisista kokemuksista. Vasta v. 1865 runoelma "Valtiollista" ilmaisee muutoksen hänen mielipiteissään, ja syy on silminnähtävästi toista alkuperää kuin Unkarista ja Böömistä. — "Eripuraisuuden kyykäärmeestä" on vihdoinkin saatu oikein selvä tieto. Hra A. ei sillä ainoastaan tarkoittanut noita riitelijöitä ylioppilaskunnassa, vaan "kaikkia heidän laisiansakin", ja tahtoi siis juhlan kaunistukseksi viskata herja-sanan "fennomanien" silmiin, aivan niinkuin Y. K. arvasi kirjoituksessaan Kuukauslehdessä.

Julaistuaan Ahlqvistin "toisen vastauksen", mainitsi Uuden Suomettaren toimitus, että, koska prof. Ahlqvist nyt oli herjauksillansa suoraan kääntynyt suomalaista puoluetta vastaan, täytyi toimituksenkin lausua asiasta muutama sana, ehkä tulevassa numerossa. Mutta kun tähän numeroon jo tuli Yrjö Koskisen "loppusanat", ei toimitus enää katsonut tarpeelliseksi osoittaa kuinka heikolla perustuksella Ahlqvist liikkui. Huomautettiin vain, että hra A. yhtyy niihin parjauksiin ja syytöksiin, joita ruotsikiihkoisten leiristä niin runsain määrin viskataan fennomaneja vastaan. Hän moittii fennomanein menettelytapaa, mutta ei huomaa mitään moitittavaa siinä puolueessa, joka vastustaa suomalaisten kohtuullisimpiakin vaatimuksia. Jos fennomanien menettely hänen mielestään on huono, niin olisi sopinut odottaa, että hän olisi jollakin toisella, paremmalla tavalla koettanut suomalaisuuden harrastuksia edistää. Mutta hra A:n puolelta ei ole viime vuosina kuulunut ainoatakaan sanaa siihen suuntaan. Ja hän on vastaanottanut sitä suitsutusta, jonka suomalaisuuden vastustajat ovat hänelle sytyttäneet siitä, että hän tuon tuostakin on antanut kolahduksia fennomaneille ja muutoin suomalaisuuden asiassa ollut ääneti ja mitään vaatimatta. Näin ollen pitäisi hra A: n ymmärtää, että hänen moitesaarnansa fennomaneja vastaan eivät maksa eivätkä paina suomalaisuuden asiassa suuresti enempää kuin Dagbladin jokapäiväiset parjaukset, joiden paino ei ole suuri.

Tämän kiistan jälkeen kävi Ahlqvistin ja "jungfennomanien" väli tietysti entistään kireämmäksi. Erittäin näkyy Ahlqvistia suututtaneen Uuden Suomettaren ja minun sekaantuminen tuohon kiistaan. Jo nuorena ylioppilaana ollessani olimme tutustuneet siinä "Suomen kielen ystäväin" seurassa, josta eräässä muistelmassani olen kertonut, ja siitä asti oli hän minua hyvin suosiollisesti kohdellut. Mutta nyt tapahtui jyrkkä muutos: minä jouduin hänen vihansa erityiseksi uhriksi. Hän ei ollut minua tuntevinaan, ei koskaan tervehtinyt eikä puhutellut, menipä niinkin pitkälle ylenkatseensa osoittamisessa, että hän kerran, kun kadulla sattui tulemaan minua ja vaimoani vastaan, aivan meidän edessämme kääntyi selin meihin.

Jo vuonna 1874, jolloin Yrjö Koskinen valittiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran esimieheksi, oli Ahlqvist la'annut käymästä tämän seuran kokouksissa, ja nyt hän niin visusti kuin mahdollista vältti kaikkia tilaisuuksia, missä olisi joutunut meikäläisten seuraan. Vasta 1880-luvun alussa alkoi leppymisen oireita Ahlqvistin puolelta näkyä. Niinpä hän muistaakseni oli saapuvilla mainitun seuran 50-vuotis-juhlassa v. 1881 ja otti osaa juhlapäivällisiinkin. Mutta selvempi muutos hänen käytöksessään "jungfennomaneja" kohtaan tapahtui vasta v. 1884, kun hän oli tullut valituksi yliopiston rehtoriksi ja konsistorin fennomanitkin olivat häntä äänestäneet. Minuakin hän taas kadulla pään nyykkäyksellä tervehti, ja Uudelle Suomettarelle hän joskus itse toi yliopiston uutisia. Täydellinen sovinto meidän kesken rakentui sitten siinä juhlassa, jonka ylioppilaskunta vietti Ahlqvistin kunniaksi, kun hän v. 1886 täytti 60 vuotta, ja johon entisetkin ylioppilaat saivat ottaa osaa. Kun minä, työstä jotenkin myöhään päästyäni, tähän juhlaan saavuin ja Ahlqvist minut huomasi, tuli hän hyvin ystävällisesti minua kättelemään ja puhuttelemaan. Mutta Savonlinnan juhlan muistoihin emme silloin emmekä vastedeskään kajonneet.

Ahlqvistin ollessa yliopiston rehtorina kerrottiin tositapahtumana seuraava juttu. Yliopiston kansliassa olivat jotkut ruvenneet keskustelemaan kansallisista kiitollisuuden veloista. Tätä keskustelua jonkun aikaa syrjästä kuunneltuaan, oli Ahlqvist tokaissut: "Ei mikään kansa mokomia velkoja tunnusta." Ja kun näiden velkain puolustaja huomautti, että Ahlqvist ennen oli ollut toista mieltä, oli hän sanonut: "Olen kyllä ollut, mutta selkääni sain ja sitä ansaitsin."

XVI.

AMORE PROXIMI.

Ollessani Helsingin Suomalaisen seuran sihteerinä pidin tämän seuran kokouksessa joulukuun 2 p:nä 1871 esitelmän "Amore Proximi" (Rakkaudesta lähimäiseen) nimisestä salaveljeskunnasta, joka täällä Suomessa oli olemassa 1700-luvun loppupuolella ja viime vuosisadan alussa. Tämän veljeskunnan asiakirjat oli äskettäin Loviisan kaupungista, jonka kirkkoon veljeskunta hajotessaan oli pannut talteen omaisuutensa, lähetetty Helsinkiin tutkittavaksi. Mitenkä nämä asiakirjat joutuivat maisteri Kaarlo Alfred Castrénin käytettäviksi, sitä en enää muista. Luultavasti oli ne lähetetty valtioarkistoon, mistä Castrén, joka silloin oli Uuden Suomettaren aputoimittajana, mutta samalla teki arkisto-tutkimuksia, oli osan niistä tuonut yhteiseen asuntoomme, tutkiakseen niitä. Kun hän muiden töiden tähden ei kohta voinut käydä noihin asiakirjoihin käsiksi, otin minä niitä silmäilläkseni, toivoen niistä saavani aiheen ja aineita mainitussa seurassa pidettävään esitelmään. Eikä tämä toivo pettänyt. Asiakirjain tarkkaan tutkimiseen ei minulla kuitenkaan ollut aikaa, ja Castréniltakin jäi niiden tutkiminen sikseen, hänen rintatautinsa kun kiihtyi kiihtymistään, heikontaen hänen voimiaan ja pakoittaen hänet ennen pitkää lähtemään keuhkotautisten parantolaan Saksaan. Ennen lähtöään toimitti hän asiakirjat pois kotoansa, arvattavasti valtioarkistoon, missä ne nytkin lienevät.

Kun minun tietääkseni ei kukaan sittemminkään ole puheena olevia asiakirjoja tutkinut eikä ainakaan mitään selontekoa niistä julaissut, lienee minun esitelmäni, joka julaistiin Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerrassa 1872, tähän saakka ainoa selostus niiden sisällyksestä sekä tuon salaveljeskunnan synnystä, tarkoituksista ja toimista. Ja näin ollen olen katsonut soveliaaksi nyt jälleen, 37 vuoden kuluttua, muistuttaa tästä merkillisestä veljeskunnasta, toivoen että joku nykyisistä kotimaan historian tutkijoista ottaa hankkiakseen ja julaistakseen tarkemmat tiedot siitä.

Syyskuun 20 p:nä 1786 kokoontui joukko Loviisan kaupungin asukkaita ja päätti perustaa veljeskunnan nimellä "Amore Proximi". Luultavasti oli alote lähtenyt Svartholman linnaväestä, sillä useimmat perustajat olivat sotilaita. Muistakin säätyluokista otettiin jäseniä veljeskuntaan, ja olipa se avoinna ventovieraille muukalaisillekin, vaikka näiltä arvattavasti salattiin syvimmät salaisuudet. Veljeskunnassa oli nimittäin eri luokkia, ainakin neljä, ja korkeampiin luokkiin pääsevien lukumäärä oli tarkasti rajoitettu. Julkinen tarkoitus ja toimi oli tietysti hyvin viaton. Se oli kahtalainen. Ensiksikin tarkoitti veljeskunta turvattomien lasten hoitoa ja kouluttamista. Se oli koonnut rahaston, jonka varoilla erältänsä kasvatettiin 16 poika- ja tyttölasta, toinen puoli kaupungin ja toinen Svartholman linnan seurakunnasta. Lapsia opetettiin kirjoittamaan sekä harjottamaan käsitöitä, poikia miehen ja tyttöjä naisen askareita, sillä aikomus oli tehdä heistä kelvollisia palvelijoita. Ne otettiin kouluun 6- tai 8-vuotisina ja päästettiin sieltä 15 vuoden ikäisinä. Veljeskunnan toinen tarkoitus oli jäsenissään herättää ja vireillä pitää rakkautta hyviin avuihin ja todelliseen kunniaan sekä kammoa kaikkea pahuutta vastaan. Tahdottiin yhteisvoimin urkkia viisautta totuuden soihdun valossa. Veljeskunta oli perustettu n.s. "seitsemän päähyveen" pohjalle. Näin sanoo asessori Fabian Kling, joka v. 1803 näkyy olleen veljeskunnan esimiehenä. Kunink. Majesteetti oli siihen aikaan luonut huomionsa tähän ja muihinkin Ruotsin valtakunnassa oleviin salaliittoihin, peläten että niissä harjoitettiin tointa sellaista, joka loukkasi siveyttä ja oli valtion järjestykselle vaarallista. Tästä syystä oli kuningas maaliskuulla sanottuna vuonna antanut kaikkien salaveljeskuntain puheenjohtajille tai esimiehille käskyn lähettää maaherroille jäljennökset niistä valansanoista ja lupauskaavoista, joita niissä käytettiin, sekä kertomukset veljeskuntien tarkoituksista ja toimista. Tämä käsky ei kuitenkaan koskenut vapaamuurarein veljeskuntaa, joka oli Kunink. Majesteetin suosion turvissa. Mutta kun ei Loviisan veljeskunta suorastaan tunnustanut kuuluvansa vapaamuurarein liittoon, oli maaherra Lodella täysi syy ilmoittaa käsky tämänkin veljeskunnan esimiehelle. Se kertomus, jonka asessori Kling sen johdosta antoi veljeskuntansa tarkoituksista ja toimista, on säilynyt, ja siitä sain mainitsemani tiedot tämän veljeskunnan julkisista tehtävistä. Asiakirjain joukosta en löytänyt maaherran enkä kuninkaan päätöstä, eikä niissä muutoinkaan ollut mitään mainittuna tuon tiedustelun seurauksista. Varmaa kuitenkin on, että Loviisan veljeskunta jäi henkiin ja hajosi vasta vuonna 1812, kun Suomi jo aikoja oli ollut Venäjän valtakuntaan yhdistettynä. Tätä seikkaa ei voi selittää muulla tavoin, kuin että kuningas Kustaa IV Adolfilla oli sama ajatus kuin minullakin, että nimittäin "Amore Proximi" oli luettava vapaamuurarein liittoon kuuluvaksi, ja että hän sen tähden otti senkin korkean suosionsa turviin.

Asessori Klingin kertomuksesta, joka ylipäänsä oli hyvin varovasti laadittu ja, sivumennen sanoen, sisältää ilmeisesti perättömiäkin seikkoja, saadaan myös se tieto veljeskunnan koulusta, että tämä oli ollut toimessa veljeskunnan perustamisesta asti ja että siitä jo v. 1803 oli päästetty noin 100 oppilasta. Viime vuosina vallinnut kallis aika oli kuitenkin vaikuttanut sen, että kouluun ei enää voitu ottaa niin monta lasta kuin alussa määrätty oli.

Ruotsissa syntyi loppupuolella vapaus-aikaa useita pieniä vapaamuurarein luoseja, joista yksi oli nimeltään "la Constance". Tämä asetti Suomeen alaluosin, joka pysyi voimassa emäluosin hajottuakin. Se kävi täällä "Walhalla-veljeskunnan" nimellä, ja sen asema oli Viaporissa. Alkuperäiseksi tarkoitukseksi sanottiin "isänmaan historian viettäminen". Väliin lienee siinä ollut satakunta jäsentä, mutta ylimalkaan tiedetään siitä hyvin vähän. Vaan ilmi on saatu eräs nimiluettelo, jossa nähtävästi jonkun salaliiton jäseniä luetellaan. Liiton nimi on ilmoitettu vain kirjaimilla S:t C.F.T.H., joiden merkitystä ei ole voitu selittää tarkemmin kuin että ensimäiset kirjaimet merkinnevät "Sankt" (pyhä) ja viimeinen kirjain "Hydda" (maja). Luettelo sisältää 313 nimeä, näiden joukossa melkein kaikkien Anjalan herrain nimet. Siitä myöskin nähdään, että samallainen veljeskunta, nimeltä "Pyhän Akselin Maja", oli Suomen silloisessa pääkaupungissa Turussa, ja että Suomessa oli viideskin salainen veljeskunta, nimeltä "Pyhän Yrjön Maja", jonka asemapaikkaa ei mainita. Olivatko nämä kolme veljeskuntaa Walhallan haaraosastoja vaiko itsenäisiä veljeskuntia, sitä ei tiedetä. Viaporissa oleva luosi näkyy olleen olemassa vuodesta 1763 asti, mutta hajonneen v. 1786. Hyvin merkillistä on, että "Amore Proximi" Loviisassa perustettiin juuri samana vuonna kuin Walhalla hajosi. Mutta ennen kuin rupeemme valtiollisiin arveluihin, täytyy meidän lähemmin tutustua Loviisan veljeskuntaan.

Olen jo pari kertaa sanonut, että tämän veljeskunnan jäsenet eivät näy tahtoneen tunnustaa vapaamuurarein nimeä. Eräässä puheessa, jonka neljännen luokan esimiehen oli pidettävä niille uusille jäsenille, jotka tähän luokkaan otettiin, sanotaan muun ohessa: "Me emme ole niitä, jotka nuuskivat Jerusalemin temppelin raunioilla", ja "me ylenkatsomme kaikki, mikä on naurettavaa". Edellinen lause selvästi tarkoittaa vapaamuurareita, ja jälkimäisestä sopisi päättää, että Loviisan veljeskunnassa ei harjoitettu mitään turhamaisia menoja ja temppuja. Mutta näin ei ollut laita. Päinvastoin tapaamme siinä kaikki ne juhlalliset menot ja nykyajan mielestä joutavat temput, jotka ovat tavalliset vapaamuurarienkin seuroissa. Menkäämme esim. toisen luokan kokoukseen. Se alkaa näin:

Puheenjohtaja, joka seisoo alttarin edessä, lyö kerran vasaralla, ja jäsenet panevat hatut päähänsä.

Pythagoras, veljeskunnan viisas opettaja, lyö sauvallansa lattiaan.

Puheenjohtaja lausuu: "Ensimäinen kokouksemme on alkava."

Kaikki jäsenet nousevat ja seuraavat puheenjohtajaa. He ottavat hatut päästään ja painavat ne sydämelleen. Sen tehtyään panevat he taas hatut päähänsä, lyövät miekkaansa oikealla kädellä ja jäävät seisomaan tähän asentoon.

Puheenjohtaja ja kaikki Valkean Nauhan Komentajat paljastavat miekkansa. Komentajat pitävät miekkansa kädessä, mutta puheenjohtaja panee omansa alttarille, sanoen: "Väkivalta, vääryys ja hirmuvalta poistukoot sydämestämme ja näistä majoista." Hän lyö kerran vasaralla. Jos nyt uusia jäseniä on luokkaan otettava, niin tapahtuu se seuraavalla tavalla. Penkit kannetaan pois, ja tulokkaat kokoontuvat alikerrassa, josta kukin erältään viedään etuhuoneeseen. Siellä he kolmen jäsenen läsnäollessa kirjoittavat nimensä valansanain alle, jotka kuuluvat näin: "Maailman suuren, kaikkiviisaan ja kaikkinäkevän hallitsijan edessä lupaan minä uskollisuuden ja kunnian nimessä, ijankaikkisen ja ajallisen onneni uhalla, etten kellekään tämän luokan ulkopuolella ilmaise mitään siitä, mikä luokkaa koskee tai siinä tapahtuu, ja lupaan hartaimmalla innolla edistää veljeskunnan tarkoitusta, sen onnea ja menestystä, niin totta kuin ansaittu koston rangaistus armollisesti minusta kääntyköön, mutta jota rangaistusta toivon itselleni, jos petoksen tai pattovalan kautta teen rikoksen, joka on kauhistuttava ja kammottava kaikkia rehellisiä ihmisiä."

Kun nimet on kirjoitettu valansanain alle, jäävät tulokkaat odottamaan etuhuoneeseen noiden kolmen vanhan jäsenen mennessä siihen huoneeseen, missä Eneas seisoo. Siellä on neljä pöytää ja kullakin tuutti täynnä hienonnettua hartsia. Jäsenet asettuvat näiden pöytien ääreen, ja Eneas seisoo alttarin vieressä, jolla on verellä täytetty lautanen ja siinä väkipuukko. Hänen päänsä kohdalla riippuu laesta kruununtapainen, kuusikulmainen laitos, joka on valaistu 12 lampulla. Kun jäsenet ovat paikoilleen asettuneet, menee vahtimestari toista tietä tulokkaiden luo ja saattaa ne yksitellen huoneeseen. Kun tulokas astuu sisään, syöksyy häntä vastaan leimuava tuli. Tuuteista puhalletaan tuota hienonnettua hartsia kynttiläin valkeaan, josta tietysti syntyy aika tuli. "Lattialla oleva multaläjä kohoaa ja liikkuu, läheisestä huoneesta kuuluu kahleitten ja miekkain kalske ja kivien kolina, ilma kohisee ja vesi kiehuu."

Kysyttyään ovatko tulokkaat tehneet valansa, lausuu Eneas: "Teille muistutetaan, että viholliset kavalain, velttojen, arkamielisten ja unteliaiden kansalaisten petoksen kautta ovat valloittaneet osan Trojan etuvarustuksista. Suostutteko yhdessä meidän kanssa vaeltamaan hyvien avujen tietä, kestämään uhkaavat vaarat ja jos tarvitaan, vuodattamaan vertanne yhdessä hurskaiden kansalaisten kanssa, se on: panemaan kaikki alttiiksi meidän, teidän itsenne ja puhtaan tarkoituksen hyväksi? Tahdotteko vast’edeskin vaeltaa oikean järjen, se on viisauden tietä? Teidän silmänne ovat nähneet tulen, maan olette nähneet liikkuvan, veden kohinan olette kuulleet ja myrskyn sohinan; huoneet hajoavat ja kahleet kalisevat kansalaistemme jalkain ympärillä, ja miekka nostetaan onnettomien päiden yli. Tulta, jonka näitte, pitäkää sitä pelastuksemme ennustuksena ja kuvana."

Sitten kääntyy Eneas niiden puoleen, jotka tulta puhalsivat ja jotka, kun hän alkaa puhua, kaikki paljastavat miekkansa. Hän sanoo: "Viekää tämä Trojan uusi toivo viisaan Pythagoraan luo, jotta hän sitä kasvattaisi järjen valoon." Panee käden rinnalleen lausuen: "Sinun tiesi on oikea niin kauan kuin kaikkinäkevän Herran käsky sinua ohjaa ja sinä, hurskautta harjoitellen, taistelet himojasi ja sitä pahuutta vastaan, joka Aatamin lapsia painaa."

Nyt saattaa joku ritari kunkin tulokkaan hyvin vitkaan pimeän huoneen kautta siihen saliin, missä Pythagoras odottaa. Tämä sali on seuraavalla tavalla järjestetty. Perällä on alttari, jolla lampun takana on ruumiinkallo. Alttarin edessä keskellä lattiaa ruumisalttarilla seisova ja kuninkaallisella kruunulla varustettu arkku, joka on peitetty paarivaatteella. Näkyvissä on kaksi valaistua pallokarttaa. Mustiin vaatteisiin puetut veljeskunnan jäsenet istuvat penkeillä. Seppele kädessä menee Pythagoras tulokasta vastaan, sanoen: "Se tie, jota nyt alat astua, on totuuden tie, se on vaivaloinen, mutta tyydyttävä; ota tämä seppele, menettele niin, että sitä ansaitset ja seuraa minua." Kun on kääntynyt alttariin päin, lausuu hän: "Trojan kuningas Priamus murhattiin, kun hänen pahuuteen vajonneet alamaisensa olivat hänet pettäneet ja jättäneet, ja minun luonani on tämä tapaus, kuten näet, poikani, säilytetty. Olkoon sinun järkesi kykenevä käsittämään, sillä minä olen etsinyt, minä olen löytänyt." Sen sanottuaan selittää Pythagoras pitkälle paperilevylle kirjoitetut oppinsa ja neuvonsa, jotka pääasiallisesti koskevat maailman yhteyttä ja pahuuden voitettavaa valtaa. Sitten vie hän tulokkaan pimeään kamariin, jota sanottiin "etehiseksi" (förhuset), ja käskee hänen mietiskellä siellä, kunnes joku ritari tulee häntä noutamaan. Kun kaikki tulokkaat ovat saapuneet ja etehiseen joutuneet, järjestetään sali toiseen tapaan. Alttari jää välilaipion sisäpuolelle ja sen etupäähän asetetaan kuninkaallinen kruunu, jonka yli ripustetaan viisikulmainen kuultokuva, ihmisen viisi aistia. Nuo valaistut pallokartat jäävät niinikään välilaipion sisäpuolelle, ja laipiolle asetetaan kynttilöitä, suitsutusastia ja vesimalja. Salin perällä on kuusikulmainen laitos ja kummallakin puolella alttaria kaksi suurta kynttilää. Sisäpuolella laipiota on myöskin tuolit Valkean Nauhan Komentajia varten. Eneas seisoo puheenjohtajan vieressä, ja laipion ulkopuolella on suitsutusastian vieressä tuoli Pythagorasta varten. Sivuilla istuvat ritarit arvon ja ijän mukaan. Kaikilla niillä, jotka ovat laipion sisäpuolella, on paljastetut miekat.

Tulokkaat tuodaan saliin kaikki yht’aikaa. Itsekutakin seuraa hänen ritarinsa, ja he asetetaan seisomaan yhteen riviin keskelle salia. Heidän tulee pitää oikea käsi sydämellä. Sitten lukee Eneas, seisoen paljastettu miekka kädessä, sen valan, jonka tulokkaat ovat tehneet, ja sanoo: "Vahvistakaa valanne näillä sanoilla: niin totta kuin Jumala minua auttakoon." Näitä sanoja ei kuitenkaan pappien tarvinnut lausua. Puheenjohtaja nostaa miekkansa ja kysyy ritareilta, tahtovatko he tunnustaa veljikseen nämä uudet jäsenet, johon ritarit vastaavat, tehden samat temput hatuillaan ja käsillään kuin kokouksen alkaessa. Viisas Pythagoras lausuu: "Priamuksen kuolema, pahuuden poistaminen ja työn täydentäminen ovat ne myöntävät vastaukset, jotka ritarit antavat." Kaikki käyvät istumaan. Puheenjohtaja ja Eneas menevät ulos laipion ovesta. Edellinen kantaa seppelettä, jälkimäinen muut koristeet tyynyllä, jonka hän sitten antaa jonkun ritarin pidettäväksi. Puheenjohtaja laskee seppeleen itsekunkin uuden jäsenen päähän.

Tämmöisistä näytelmistä ei pääse selville veljeskunnan oikeista tarkoituksista. Niihin hyvin soveltuu Talleyrandin mainio lause, että sanat on luotu ajatusten salaamiseksi.

Mainitsin, että Walhallan veljeskunta lakkautettiin juuri samana vuonna kuin Amore Proximi perustettiin. Molemmilla oli ainakin osaksi sama julkinen tarkoitus, nimittäin turvattomien lasten kasvatus, ja omituista on, että ne lapset, jotka otettiin Loviisan veljeskunnan perustamaan kouluun, melkein kaikki olivat sotilaiden tai sellaisten lapsia, jotka jollakin lailla sotaväkeen kuuluivat. Veljeskunta sekä koulu perustettiin v. 1786. Pysähtykäämme muistelemaan tämän vuoden tapahtumia Ruotsin ja Suomen historiassa. Sinä vuonna kokoontuneet valtiopäivät osoittivat, että kuningas Kustaa III, joka ennen oli ollut kansansa lemmitty, nyt oli joutunut sen vihoihin. Kaikki säädyt vastustivat häntä. Se henki oli syntynyt, jonka lapsi Anckarström oli. Suomen historiassa tämä vuosi on merkillinen sen tähden, että Yrjö Maunu Sprengtporten silloin Haagissa teki Venäjän ministerille ehdotuksen Suomen itsenäisyydestä ja sitten, vaikuttaakseen tämän itsenäisyyden saavuttamiseksi, pakeni Venäjälle, jossa Katarina II:sen hovi kohteli häntä erinomaisella kunnioituksella. Pako tapahtui kesällä, ja syyskuun 20 päivänä syntyi jo salaveljeskunta Amore Proximi aivan Venäjän rajalla, samalla kuin toinen veljeskunta kauempana rajalta, Viaporissa, hajosi. Voiko se olla pelkkä sattuma? Tuskin. Sprengtporten ei ollut jäsenenä Viaporinkaan veljeskunnassa. Hän tahtoi vaikuttaa, mutta olla näkymättömissä. Maanpakolaisena ei hänen olisi sopinutkaan kuulua Loviisan veljeskuntaan näkyvänä jäsenenä. Mutta hänen tiedetään ulkopuolelta vaikuttaneen Viaporin veljeskunnan henkeen, ja syytä on arvata hänen vaikuttaneen Loviisankin veljeskuntaan. Tämän jäseninä olivatkin esim. Pehr af Enehjelm, vapaaherra Berndt Stackelberg ja — majuri Klick.

Loviisan veljeskunnan luettelosta on vielä erittäin mainittava eräs nimi: Sprengtportenin pojan kasvattajan Henrik Gabriel Porthanin nimi, omakätisesti kirjoitettuna. Sprengtportenin historioitsija, Yrjö Koskinen, arastellen mainitsee rauhallisen Porthanin nimen rauhattoman Sprengtportenin nimen rinnalla, ja lausuu ikäänkuin puolustaakseen tätä rohkeutta: "Mutta minua on viehättänyt tuo outo näky: Porthan ja Sprengtporten rinnatusten."

Liian rohkeata olisi siitä tosiasiasta, että Porthanin nimi tavataan Loviisan veljeskunnan jäsenluettelossa, päättää, mitä Suomen historian isä ajatteli Suomen vastaisesta historiasta, ja vielä rohkeampaa olisi ruveta sen nojalle rakentamaan arveluita Porthanin osasta Sprengtportenin tekemässä jaksossa Suomen kansan historiaa. Se olisi sitä sopimattomampi, kun meille Loviisan salaveljeskunnasta, mikäli nyt tiedetään, ei ole säilynyt muuta kuin varsin viattomia asiakirjoja. Vaaralliset paperit, jos niitä, niinkuin luultava on, oli olemassa, hävitettiin tietysti heti Anjalan liiton surkean lopun perästä, jolloin Amore Proximi kenties taas muuttui pelkäksi ihmisrakkauden toimia harjoittavaksi vapaamuurarein veljeskunnaksi, jonka jäseneksi jo v. 1790 tuli semmoinen mies kuin Mauri Klingspor.

En luule erehtyväni kun todistukseksi siitä, että Loviisan veljeskunnalla oli valtiollinenkin tarkoitus, viittaan niihin sanoihin, joilla Eneas veljeskuntaan otettaville uusille jäsenille muistuttaa Trojan valloitetuista etuvarustuksista.

XVII.

ORIJÄRVEN KAIVOKSESSA.

Kesällä 1879 oleskelin muutamia viikkoja Kärkelän sulatolla Karjalohjalla, insinööri G. Bergrothin luona, joka silloin hoiti tätä sulattoa ja siihen kuuluvaa maatilaa. Kärkelässä sulatettiin Orijärven kaivoksen vaskimalmia, ja kun sieltä oli vain puolen peninkulman matka tuonne maamme merkillisimmälle kaivokselle, en voinut olla käymättä sitäkin katsomassa.

Kaivos on Orijärven perintö-ratsutilan maalla Kiskon pitäjässä. Vuoren ulkomuoto ei vedä huomiota puoleensa. Sitä tuskin sopii vuoreksi sanoakaan tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Se on jotenkin matala ja lakea kalliotöyräs eli mäki, jota kapea, vesiperäinen laakso eroittaa muista samassa ryhmässä olevista mä'istä. Rakennuksia ei siellä ollut muita kuin muutamia punasiksi maalattuja aitan tapaisia katoksia kaivoksen aukkojen päällä, jotka katokset estivät sadevettä kaivokseen pääsemästä, sekä pieni tiilistä tehty rakennus höyrykonetta varten. Hoitajan ja työväen asunnot olivat hajallaan vähän matkan päässä kaivoskalliosta.

Haudan hiljaisuus silloin kaivoksessa vallitsi. Työn keskeytyminen kesäksi lienee ollut tavallista ennenkin, sillä kaivoksen miehiä käytettiin silloin maanviljelystöihin. Mutta tavallista pitempää unta olivat Orijärven vuorenhaltijat viime aikoina saaneet rauhassa vetää.

Insinööri Bergroth, hänen veljensä Adiel ja minä astuimme alas kaivokseen. Valitsimme sen aukon, jonka tikapuut vahvimmilta näyttivät. Mutta kamalalta tuo kapuaminen minusta tuntui. Pimeä, synkkä syvyys ammotti allamme. Oli kuin hornan suuhun mentäisiin; mutta tottunut oppaamme vakuutti, ettei vaaraa ollut, ja astui edellämme, päretukku kädessä. Tikapuut olivat hyvin kapeat ja kapulat niissä tavallista tiheämmässä. Yhdet tikapuut eivät tietysti riittäneet, vaikka ne kyllä pitkiä olivat. Ne nojautuivat vuoren seinään jätettyihin kieliin eli n.s. "palleihin", joilla oudon manalaan menijän sopi levähtää ja pamppailevaa sydäntään viihdyttää, ennen kuin jatkoi kulkuansa seuraavia tikapuita myöten. Mitä syvemmälle joudutaan, sitä tyynemmäksi käy mieli. Silmä tottuu pimeyteen ja huomaa, ettei täällä niin pimeätä olekaan kuin ylhäältä katsoen näyttää. Uskaltaa jo katsella ympärilleen, ja komea näky avautuu. Mutta oppaamme astuu yhä alemmas ja pysähtyy vasta kun viidennet tikapuut ovat lopussa. Olimme nyt noin 150 jalan syvyydessä, ja syvemmälle ei silloin enää päästy, sillä kaivos, jonka syvin paikka on 305 jalkaa maanpinnasta, oli nyt puolillaan vettä ja jäätä.

Alkuaan on ollut kaksitoista eri kaivosta (Vanha, Uusi, Lindsayn, Hovioikeuden, Keskikujan, Oikokujan, Ludvikin, Läntinen, Piispan, Pohjoinen, Lustigkullan ja Eemilin), mitkä sittemmin on toisiinsa yhdistetty n.s. "kujilla", joista useat ovat niin leveät ja korkeat, että kaivokset yhdessä muodostavat avaran, kirkontapaisen holviryhmän, minkä eri osat toisistaan eroittaa vain jykevät pilarit. Tässä mahtavassa maan-alaisessa temppelissä on siten useita kupooleja, muutamien päässä aukko, mistä päivän valo himmeästi valaisee noita mustia holvia ja pilareita. Se on näky, joka ei koskaan mielestä haihdu. — Moni kuja on kapea ja matala ja niin pimeä, ettei siinä voi kulkea ilman pärevalkeata tai lamppua. Vaan se, joka kaivokseen on laskeutunut, älköön olko käymättä esim. siinä pilkkosen pimeässä sivuholvissa, jota erään siellä kauan työskennelleen miehen kunniaksi sanotaan "Holmin kujaksi" ja joka on kaikista pisin ja merkillisin. Astukoon vain hyvin varovasti ja pysyköön likellä tulisoihdun kantajaa, sillä pohja on epätasaista ja saippuan tapaisen talkkikiven kautta niin liukasta, että kulkija pian nenälleen luiskahtaa. Jos pystyssä pysyt, niin saat tuon tuostakin nähdä komeita, kimelteleviä jääpylväitä, jotka erimuotoisina holvin seinillä seisovat tai laesta pohjaan ulottuvat. Hyvin kosteata oli ilma näissä sivuholveissa; vesipisaroita ehtimiseen seinistä tippui.

Maan pinnalla oli muutamia miehiä poraustyössä, ja meidän kaivoksessa ollessamme ampuivat he porauslaukauksen. Kuului kuin kaukainen ukkosen jyrinä. Kun pieni kivi maan pinnalla olevasta aukosta heitettiin jäälle kaivoksen pohjaan pamahti se melkein kuin pyssynlaukaus ja nostatti humisevan kaiun. Omituiselta kuului myös laulu kaivoksessa. Vaikka seisoi laulajan vieressä, kuuluivat säveleet tulevan kaukaa ja eri tahoilta.

Ylöspäin nouseminen noita kapeita tikapuita myöten tuntui minusta pahemmalta kuin kulku alaspäin. Päätä pyrki huimaamaan katsellessani sitä korkeutta, mihin oli noustava. Paras oli olla katsomatta ylös- tai alaspäin, vaan tuijottaa vakavasti eteensä mustaan vuoriseinään.

Orijärven kaivos on mineraalirikkain paikka, mitä Suomessa tähän saakka tunnetaan. Paitsi vaskimalmia saadaan siitä jotenkin runsaasti sinkkikiillettä, jonka sulattamista varten 1870-luvun keskipalkoilla rakennettiin sinkkitehdas Pohjan pitäjään. Tuota sinkkikiillettä on muiden hylkykivien kanssa heitetty niihin "köiniöihin" eli läjiin, mitkä peittävät avarat alat kaivoksen ympäristössä. Monta muutakin kivilajia on tästä kaivoksesta löydetty: tinaoksiidia, rikkikiisua, lyijykiillettä, vuorikristalleja, ametistia, flusspaattia, maneittikiisua, rautaoksiidihydraattia, rautaspaattia, kalkkispaattia, mustaa rautamalmia, kondrodiittia, grammatiittia, andalusiittia, malakoliittia, steinheiliittiä, skolioliittia, lepotiittia, serpentiiniä, talkkia, katinkultaa, kloriittia, asbestia, lindsayiittia (jota ei sanota löytyneen mistään muualta koko maailmassa) y.m. Lyijykiille sisältää hopeaakin, jota koetteeksi kerran on sulatettu Kärkelän tehtaalla sitä varten rakennetussa pienessä uunissa. Mutta hopeaa saatiin niin vähän, ettei se kehoittanut sulatuksen jatkamiseen.

Malmiala on 630 jalkaa pitkä ja 140 jalkaa leveä ja käsittää siis 88,200 neliöjalkaa. Malmisuonen pääsuunta käy luoteesta kaakkoon, ja koska kolmen kilometrin päässä pääkaivoksesta samassa suunnassa olevista Iilijärven ja Paavoholman koetuskaivoksista on löydetty aivan samallaista malmia, lienee syytä otaksua, että vaskimalmin suoni on ainakin kolmen kilometrin pituinen.

Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1879, n:oissa 92 ja 93, olen julaissut seikkaperäisen esityksen Orijärven kaivoksen historiasta ja silloisesta tilasta, joka esitys perustuu niihin vuorihallituksen kertomuksiin sekä muihin asiakirjoihin ja muistoonpanoihin, jotka Fiskarin tehtaalla olevassa arkistossa säilytetään. Tässä mainitsen vain pääkohdat siitä.

Orijärven malmisuonen löysi v. 1757 talollinen Juha Iisakinpoika [eräässä kertomuksessa sanotaan häntä Jaakonpojaksi, mutta kaikissa muissa Iisakinpojaksi], Orijärven perintöratsutilan silloinen isäntä. Koetustyöt alkoivat seuraavana keväänä, ja kaivoksen käyttämistä varten perustettiin yhtiö. Aluksi kävi poraustyö hyvin verkalleen ja vähillä voimilla. Vasta v. 1764 ruvettiin rakentamaan sulattoa Kärkelän koskelle, missä seuraavana vuonna sulatettiin raakavaskea neljättätoista kippuntaa. Samana vuonna joutui kaivos ja sulatto uusien omistajien haltuun, jotka olivat kauppaneuvokset R. Finlay ja J. Forsell sekä vuorineuvos J.J. Kijk. Kaivostyö alkoi nyt käydä entistä suuremmalla voimalla, ja vielä parempaan vauhtiin se pääsi, kun v. 1778 uusi yhtiö nuo laitokset oli ostanut. Tämä yhtiö ei niitä kuitenkaan kauan omistanut; muutaman vuoden kuluttua joutuivat ne tukkukauppias B.M. Björkmanin omiksi. V. 1780 louhittiin 2,715 kippuntaa malmia ja sulatettiin 65 kippuntaa raakavaskea, eikä enää tyydytty raakavasken valmistamiseen, joka siihen asti oli viety Tukholmaan, vaan rakennettiin puhdistus-ahjo Antskogiin Pohjan pitäjässä, mistä siellä ennen ollut rautatehdas muutettiin Fiskarille. Pari vuotta myöhemmin rakennettiin Antskogiin myös survimo ja huuhtomo, köyhemmän vaskimalmin huuhtomista varten, ja toinen puhdistus-ahjo Kärkelään. V. 1795 oli Orijärvellä kaivostyössä 64 miestä ja malmia saatiin tähän aikaan runsaasti sekä jotenkin rikasta. Kärkelän sulatto ei enää jaksanut tuota suurta malmimäärää sulattaa. Kosken tehtaalle ja Fiskarille rakennettiin uudet sulatot sekä Fiskarille puhdistusahjo ja Koskelle huuhtomo. Oli siten 4 sulu- ja 3 raakavaskiuunia sekä 3 puhdistus-ahjoa. V. 1802 oli kaivoksessa työssä 108 miestä ja työtä tehtiin päivät yöt. V. 1804 saatiin puhdasta vaskea 791 kippuntaa. Suurin oli valmistusmäärä vv. 1799-1810. Vaan sitten alkoi vaskimalmin saanti vähetä.

Kun Orijärven kaivos siihen kuuluvine laitoksineen v. 1822 joutui kolleegi-asessori, sittemmin vuorineuvos J. von Julinin omaksi, oli valmistusmäärä alennut noin 200 kippuntaan raakavaskea. Mutta tämän toimeliaan ja nerokkaan miehen käsissä kääntyivät asiat taas paremmalle tolalle. Vuoteen 1843 asti nousi valmistusmäärä useimpina vuosina 300 ja 400 kippunnan vaiheille, mutta siitä alkaen aleni se taas alenemistaan. J. von Julinin kuoltua v. 1853, hallittiin omaisuutta perillisten puolesta yhteisesti vuoteen 1866 asti, jolloin vainajan vanhin poika, E.L. von Julin, sai osakseen Orijärven kaivoksen sekä Fiskarin, Kärkelän ja Antskogin tehtaat. V. 1858 supistui malmin saanti 2,000 kippuntaan, kaivokseen tulvanneen veden tähden. Kun v. 1865 oli rakennettu uusi pumppulaitos, saatiin taas 11,000 kippuntaa. Mutta tämä malmi oli enimmiten huononpuolista ja ulkomailla, varsinkin Venäjällä, löydetyt rikkaat vaskimalmit alensivat vasken hinnan maailman markkinoilla niin, ettei kaivostyö Orijärvellä enää suuremmassa määrässä kannattanut. V. 1870 lakkautettiin työt toistaiseksi tykkönään, mutta alkoivat jälleen 1872, vaikka vähillä voimilla, ja tätä hiljaista elämää siellä sitten kesti 1880-luvun alkuun asti, jolloin kaivoksen sekä kaikki muut Fiskarin tehtaan yhteydessä olevat laitokset ja laajat maa-alueet otti haltuunsa eräs yhtiö, jonka aikana Orijärven vaskimalmeihin ei liene koskettukaan.

Nyt on uusi aika Orijärven kaivokselle koittanut. Viime vuonna osti "Suomalais-amerikkalainen kaivantoyhtiö" kaikki Fiskarin alueella olevat malmisuonet, paitsi ehkä löytyvät rautamalmisuonet, jotka Fiskarin osakeyhtiö itselleen pidätti. Suuremmoisiin toimiin on ryhdytty kaivoksen käyttämistä varten uusimmilla apuneuvoilla. Alaa onkin vielä runsaasti tutkimatta, louhimatta ja luultavaa on, että uusia läpiä ja kujia puhkaisemalla taas päästään rikkaamman vaskisuonen jäljille. Rahoja vain runsaasti tarvitaan, mutta niitä ei tuolta uudelta yhtiöltä puuttune. Kallisarvoinen omaisuus on Orijärven kaivos kaikessa tapauksessa niiden sinkkimalmien kautta, joita, kuten jo mainitsin, suunnaton joukko on valmiiksi louhittuna vanhoissa köyniöissä ja joiden arvo on laskettu 2 miljoonaksi markaksi. Ja lisää tätä malmia kaivoksesta vielä viljalti saadaan.

XVIII.

PAINO-OLOT 1870-LUVULLA.

Kun Suomi Ruotsista eroitettiin, oli Ruotsin valtakunnassa hallitsijalla yksinään oikeus järjestää painoasiat, ja voimassa oli jotenkin ankara sensuuri-asetus. Suomessa annettiin sittemmin v. 1829 erityinen, tietysti vieläkin ankarampi sensuuriasetus, joka pysyi voimassa neljättäkymmentä vuotta, tuon tuostakin paikattuna, lisäyksillä ja muutoksilla varustettuna. Mimmoisia paino-olot meillä viime vuosisadan alkupuolella ja keskivaiheilla olivat, siitä antaa J.W. Snellmanin elämäkerta selvän kuvauksen. Sanomalehdet ja aikakauskirjat olivat tykkänään sensorein mielivallan käsissä, ja kirjateoksiin katsoen käytettiin niin täydellistä ennakko-sensuuria, että käsikirjoitukset olivat annettavat "sensuuri-komitean" tarkastettaviksi, joka niitä mielin määrin karsi ja muutti. Muistutettakoon myöskin 1850 vuoden kiellosta, jonka tarkoituksena oli alkavan suomenkielisen kirjallisuuden tukehduttaminen, sekä siitä merkillisestä seikasta, että suomenkielisten painotuotteiden julkaiseminen vasta v. 1860 nimenomaan asetettiin "niiden yleisten asetusten alaiseksi, jotka Suomessa ovat sensuurin suhteen seurattavina".

Nämä olot, jotka ehkäisivät kirjallisen toiminnan ja varsinkin aikakautisen kirjallisuuden edistystä, sekä synnyttivät arveluttavaa epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan, joiden toimia ei saatu julkisesti tarkastaa, kävivät sitä raskaammiksi mitä enemmän kansamme heräsi yleisiä asioita harrastamaan, yhteiskunnallisia epäkohtia tuntemaan ja näiden poistamista vaatimaan. Kansamme henkiset voimat pyrkivät vapaampaan toimintaan; edistyksen into oli syttynyt ja pyrki vaikuttamaan. Mitä enemmän yhteiskunta sivistyy ja mitä korkeammalle kannalle se kohoo, sitä tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi käy julkinen ajatusten vaihto ja sitä laajemmaksi se ala, millä tämä keskustelu liikkuu.

Vuonna 1862 jätti suuri joukko kansalaisia hallitsijalle anomuksen lainalaisen painovapauden säätämisestä, ja kun Suomen valtiosäädyt seuraavana vuonna pääsivät kokoontumaan, annettiinkin valtiopäiville arm. esitys asetukseksi painovapaudesta ja sen käyttämisen ehdoista. Tämä toimenpide oli saman suunnan ja hengen ilmauksia, joka perustuslaillisen hallitusmuotommekin oli jälleen henkiin herättänyt. Huomioon ottaen eräät valtiosäätyjen ehdottamat muutokset, vahvisti hallitsija sen asetuksen, joka annettiin heinäkuun 18 p. 1865 ja jonka oli pysyminen voimassa tulevien valtiopäivien loppuun asti, pidättäen itselleen vallan, jos asianhaarat sitä vaativat, sanotun ajan kuluttua jälleen käyttää oikeuttansa yksinään päättää painoasiain järjestämisestä. Tämä Suomen ensimäinen painovapaus-asetus, joka oli voimassa vain puolitoista vuotta eli toukokuun 31 päivään asti 1867, oli sen painoasiain järjestelmän mukainen, jota silloin noudatettiin Ruotsissa sekä useissa muissa Europan valtioissa ja joka oli luonnollinen aste ennakkosensuurin ja täydellisen painovapauden välillä, mikä sittemmin on päässyt voimaan useimpien maitten lainsäädännössä.

Kun säädyt 1867 vuoden valtiopäivillä eivät hyväksyneet silloin esitettyä uutta ehdotusta asetukseksi painovapaudesta, annettiin toukokuun 31 p. samana vuonna taas hallinnollinen asetus painoasioista, joka teki painotuotteiden ulosantamisen riippuvaksi painoylihallituksen ja sen asiamiesten hyväksymisestä. Painotuote ei saanut ilmestyä ennen kuin asiamies tai painoylihallitus oli siihen luvan antanut. Jos aikakautisen painotuotteen ulosantaja tuon hallituksen mielestä väärinkäytti oikeuttansa, oli sillä valta antaa hänelle varoitus ja, jos hän toistetusta varoituksesta ei ottanut "ojentuakseen", ilman laillista tuomiota julistaa ulosanto-oikeus menetetyksi.

Sensuuri-järjestelmä, sisältäköön siihen perustuva asetus mitä säädöksiä hyvänsä, ei estä mielivallan käyttämistä niiden viranomaisten puolelta, joille julkisen sanan valvonta on uskottu tai jotka saattavat tämän valvonnan laatuun vaikuttaa. Asetuksen epämääräisiä säädöksiä tulkitaan ja noudatetaan sen mielipiteiden suunnan mukaan, mikä kulloinkin ylä-ilmoissa vallitsee, ja käytetään etupäässä virkavallan suojelemiseksi sille vastenmielisiä virtauksia ja pyrintöjä vastaan. Sensuurin ohjaamat paino-olot vaihtelevat kuin säät luonnossa. Väliin ovat ne helpompia; mutta yht’äkkiä tapahtuu muutos, odottamatta ja aavistamatta, ja mielivallan paino käy taas sietämättömäksi, tukehduttavaksi. Jos viranomaiset katsovat jonkun asian sellaiseksi, että sen julkinen käsitteleminen saattaa häiritä kansan levollista unta, silloin kielletään sanomalehtiä siitä kirjoittamasta. Viralliset lehdet selittävät, miten asia on käsitettävä, ja siihen saa yleisö tyytyä.

Sellainen kova aika oli Suomen sanomalehdillä myöskin 1870-luvun alkupuolella, valtioneuvos A.E. Arppen ollessa painohallituksen puheenjohtajana. Toimittajain tila oli hyvin tukala. Heidän täytyi tarkoin punnita jok'ainoata sanaa, ennenkuin uskalsivat sen lehtiinsä painattaa. Yksi ainoa "sopimaton" sana tai lause sai aikaan sen, että lehti pidätettiin ja painohallituksen määräyksestä otettiin takavarikkoon, jolloin tilaajat saivat lehtensä ehkä vasta seuraavana päivänä. Ja silloin elettiin kuitenkin kansaamme kohtaan suosiollisen Aleksanteri II:sen valtikan suojassa, jolloin eivät mitkään vieraat voimat päässeet Suomen asioihin sekaantumaan. Julkisen sanan kiristäminen oli silloin yksinomaisesti kotimaisten vallanpitäjien tointa, jotka eivät sallineet, että heidän toimintaansa julkisesti arvosteltiin. Erittäin oli Uusi Suometar kovassa kurissa pidettävä, se kun muka niin turmiollisella tavalla pyrki ajamaan suomalaisuuden asiaa ja oli "rumatapainen veitikka" (en veitikka med fula seder), kuten ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä kerran sanottiin kirjoituksessa, jonka alla muistaakseni oli valtioneuvos Arppen nimi.

Kuinka erinomaista virkaintoa painohallitus asiamiehineen osoitti 1870-luvun lähestyessä ja alkaessa, todistaa se, että kahden viikon kuluessa, joulukuun 27 päivästä 1869 lukien, yksistään Helsingissä ilmestyvistä lehdistä seitsemän otettiin takavarikkoon, Kirjallinen Kuukauslehti kaksi kertaa, Hels. Dagblad niinikään kaksi kertaa, Hufvudstadsbladet kerran ja Uusi Suometar 2 kertaa.

Seuraavan helmikuun 19 p:nä julkaisi "Åbo Underrättelser" Turun raastuvan-oikeuden luvalla alkupuolen tämän oikeuden pöytäkirjoista painojutussa, jonka kaupunginviskaali Achrén viran puolesta oli nostanut sanotun lehden toimittajaa K.E. Edelsköldiä vastaan muutamien siinä olleiden painoasiamiehen virkaa halventavina pidettyjen lauseiden johdosta. Painoasiamiehen hyväksymänä oli lehti tilaajille jaettu; mutta kolmen päivän kuluttua otettiin painohallituksen sähkösanomalla antamasta käskystä takavarikkoon ne kappaleet tuota numeroa, jotka kirjapainosta ja postikonttorista vielä löydettiin. Ja seuraavan numeron, joka sisälsi jatkoa näihin pöytäkirjoihin, esti painoasiamies ilmestymästä, ennen kuin tämä jatko oli siitä poistettu.

Sillä välin oli se Å. U:n numero, jossa oli alkupuoli pöytäkirjoista, saapunut Helsinkiin. Hels. Dagblad otti sen tietysti palstoihinsa, mutta otettiin takavarikkoon. U. Suomettarella oli parempi onni. Siihen suomennettiin kaksi otetta noista pöytäkirjoista, ja asiamies, maisteri C.R. Lindeqvist, päästi numeron eheänä ilmestymään, koska painoasetuksen 12 §:n 8 kohdan mukaan oli lupa jäljentää muissa lehdissä olleita kirjoituksia. Vaan toista mieltä oli painohallitus. Se määräsi samaisen numeron takavarikkoon otettavaksi ja revitti postihallituksen sanomalehtitoimistossa auki e kääreet, joihin lehti oli pantu maaseuduille lähetettäväksi. [Siihen aikaan tapahtui Helsingin sanomalehtien lähetyn maaseuduille mainitun toimiston kautta.] Mutta tilaajat Helsingissä olivat jo ehtineet saada lehtensä, ja kirjapainosta sai kaupunginpalvelija vain noin 20 kappaletta. Maisteri Lindeqvist eroitettiin painoasiamiehen toimesta.

Siitä toimenpiteestä, johon U. Suometar ryhtyi painohallituksen laittoman menettelyn johdosta, ja sen seurauksista kerron tuonnempana.

Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä koetti valtioneuvos Arppe puolustaa painohallituksen menettelyä, vaatien painohallitukselle ja sen asiamiehille oikeutta tutkia oikeuston päätöstä, joka koskee pöytäkirjani julkaisemista. Hufvudstadsbladetin vastaus hänen kirjoitukseensa otettiin takavarikkoon. Maaseutukaupungeistakin kuului haikeita valituksia painoasiamiesten yltyvästä mielivallasta. Niinpä oli asiamies "Borgå-Bladetista" pyyhkäissyt erään otteen "Sanningsvittnet" nimisestä hengellisestä lehdestä. Jyväskylässä ilmestyvässä "Kansan Lehdessä" maaliskuun 5 p:ltä kirjoitettiin: "Painoasiain virkamiehistö on näinä aikoina ollut ja on hätäisessä pyyhkimisen touhussa. Näyttää kuin olisi se heillä joku tarttuvainen tauti. Nyt se tauti jo on levinnyt tännekin K. Lehden punnitsijaan. Mitäs kun hänkin — muuten kunnon mies — pyyhkäsi tänään hyvin viattoman kirjelmän lehdestämme."

Tämä kiristävä mielivalta alkoi jo yleisöäkin tuskastuttaa. Maaliskuun 12 p:nä kokoontui Helsingin seurahuoneen isoon saliin noin 300 henkeä neuvottelemaan siitä, mihinkä toimiin voitaisiin käydä helpotuksen aikaansaamiseksi tukalissa paino-oloissa. Yksimielisesti päätettiin senaatin kautta lähettää hallitsijalle alamainen anomus, pyytäen "että Hänen Majesteettinsa armossa ryhtyisi semmoisiin toimiin, jotka Hänen Majesteettinsa armollisimmasti katsoo lähinnä sopiviksi aikaansaattamaan paino-olojen muutosta maassamme", joka anomus sitten 589 kansalaisen allekirjoittamana jätettiin senaattiin saman kuun 31 päivänä.

Mitään vastausta en muista tähän anomukseen koskaan tulleen. Mutta kaikkea vaikutusta vaille se ei kuitenkaan jäänyt. Huomattavassa määrässä se taltutti paino-viranomaisten kuristus-intoa joksikin aikaa. Painoesteitten luku väheni seuraavina kuukausina melkoisesti, kunnes se taas vuoden loppupuolella alkoi kasvaa ja paino-olot 1871 vuoden alussa jälleen kävivät hyvin tukaliksi. Tähän muutokseen pahempaan päin vaikutti ehkä osaltaan se ärsyttävä seikka, että painohallitus joutui kanteen-alaiseksi laittomasta menettelystään yllämainittujen Turun raastuvanoikeuden pöytä-kirjain julkaisemisen estämisessä ja sen jäsenet syyllisiksi tuomittiin.

Uuden Suomettaren silloinen toimittaja, maisteri A. Almberg, jätti nimittäin maaliskuun 26 p:nä 1870 prokuraattorille valituskirjan tuon menettelyn johdosta, pyytäen prokuraattoria nostattamaan kanteen painoylihallitusta vastaan. Hylättyään ensin valituksen siitä syystä, että se oli suomeksi kirjoitettu, määräsi prokuraattori, kun valituskirja ruotsinkielisellä käännöksellä varustettuna oli uudestaan hänelle jätetty, Turun hovioikeuden kanneviskaalin nostamaan pyydetyn kanteen.

[Tämä prokuraattorin päätös on niin merkillinen ja silloisia oloja niin kuvaava, että minun täytyy ottaa se tähän kokonaisuudessaan suomennettuna:

"Päätös:

Koska ruotsin kieli vielä on maan virallinen kieli ja suomen kieli sen kanssa yhtä oikeutettu ainoastaan kaikessa semmoisessa, joka suorastaan koskee varsinaista suomalaista väestöä maassa, niin ja kun hakija, joka Prokuraattorinvirastolle on jättänyt tähän liitetyn suomen kielellä tehdyn kirjoituksen ynnä siihen kuuluvan liitteen, ei kuulu mainittuun väestöön eikä myöskään saada olettaa häneltä puuttuvan kykyä kirjallisesti, virallisella kielellä esittää, mitä hän Prokuraattorinvirastolle tahtoo ilmoittaa, ei Prokuraattorinvirasto ota asiaa käsitelläkseen sen nykyisessä muodossa. Helsingissä, Prokuraattorintoimituskunnalta Keisarillisessa Suomen Senaatissa, Maaliskuun 28 päivänä 1870.

                                                   Pehr Peterson.
                                                  August Nybergh."]

Sitä tehdessään vaati silloinen kanneviskaali Björkman samalla raastuvan-oikeudelle rangaistusta siitä, että se oli antanut luvan noiden pöytäkirjain julkaisemiseen karsimattomina, vaikka niiden sisällys osaksi muka oli "yleistä pahennusta" synnyttävää laatua. Hovioikeus, jonka päätös annettiin joulukuulla 1870, tuomitsi oikeuspormestarin vetämään sakkoa 20 taalaria (38 mk. 40 p:iä) ja oikeuden muut jäsenet kunkin 10 taalaria sekä painoylihallituksen puheenjohtajan, tod. valtioneuvos Arppen 20 taalaria ja ylihallituksen jäsenet kummankin 10 taalaria, katsoen kuitenkin, että ylihallituksen menettely "näyttää syntyneen enemmän väärästä käsityksestä vallastaan puheena olevassa tapauksessa kuin tahallisesta mielivallasta".

Tämä tuomio varmaankin suututti painohallituksen herroja ja sai heidät hankkimaan ne muutokset ja lisäykset voimassa olevaan painoasetukseen, jotka toukokuun 1 p:nä 1871 annettu asetus sisältää. 1867 vuoden asetuksessa säädettiin, "että jos joku tahtoo semmoisia lainkäyntikirjoja painaa, jotka koskevat loukkauksia uskontoa, hallitsijaa, yhteiskuntaa, siveyttä, virastoja tahi virkamiehiä vastaan, ilmoittakoon tämän aikomuksensa sille tuomarille, joka asiassa viimeksi on tuominnut, ja tämän tutkintavallassa olkoon painosta pois sulkea semmoisia paikkoja, joiden julkaiseminen tulisi kainoutta loukkaamaan tahi aikaan saattamaan yleistä pahennusta". Tämä kohta on uudessa asetuksessa muutettu siten, että semmoista lainkäyntikirjain painattamisen lupaa "älköön asianomaiset tuomio-istuimet täst’edes antako ennen kuin lopullinen päätös on asiassa julistettu ja se on saanut laillisen voiman; ja olkoon tuomari, joka antaa lainkäyntikirjain painamisen luvan, välttämättömästi velvollinen sitä ennen asiakirjoista ulossulkemaan kaikki semmoiset paikat, jotka painoasetuksen ja tässä alempana olevan 8 kohdan mukaan ovat loukkaavina tahi solvaavina pidettävät".

Ja tätä tilaisuutta käytettiin muidenkin painoasetuksen kohtain karaisemiseen. Ministerivaltiosihteeri lisättiin niiden henkilöiden ja virastojen joukkoon, joista painotuote ei saanut sisältää "parjaavia tahi halventavia lauseita". Emäasetuksen säädökseen, että älköön sallittako solvaavia tahi loukkaavia lauseita ja ilmoituksia julkisista oloista keisarikunnassa, lisättiin sanat: "jotka sopivat niitä halventamaan taikka herättämään vihaa ja eripuraisuutta Hänen Majesteettinsa valtikan alle yhdistettyjen maiden asukasten välillä". Ilmestymästä kiellettyä sanomalehden numeroa ei saanut ulosantaa muutetussa painoksessa, jos ei loukkaavan kirjoituksen tahi lauseen poistamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä täytetty "tavallisella lailla muulla präntillä". Painoasetuksessa määrättyjen varoitusten antaminen siirrettiin painohallitukselta senaatin siviilitoimituskunnan päällikölle, jonka tuli ne antaa joko painohallituksen tekemän esityksen johdosta taikka muutoinkin, kun hän katsoi syytä siihen olevan.

Marraskuun 27 p:nä samana vuonna annettiin taas asetus, joka kuristi paino-olot entistäänkin ahtaammiksi. Siinä säädetään, että Suomen virkakuntain ja virastojen alamaisia esityksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat hallitsijan omassa korkeassa päätösvallassa, ja asiakirjoja, joilla on näiden esitysten kanssa yhteyttä, älköön yksityinen henkilö painoon toimittako ennen kuin armollinen lupa siihen on kussakin eri tapauksessa ja hallitsijan oman korkean päätöksen johdosta annettu.

Valtiopäivillä 1872 anoivat säädyt, että hänen Majesteettinsa silloin koossa olevalle säätykokoukselle esityttäisi ehdotuksen painovapauslaiksi, joka ehdotus voisi olla pääasiallisesti yhtäpitävä v. 1865 annetun, painovapautta ja sen käyttämisen ehtoja koskevan asetuksen kanssa. Jo valtiopäivien kestäessä tuli vastaus tähän anomukseen maaliskuun 27 p:nä annetun arm. käskykirjeen kautta, joka oli kerrassaan masentava. Siinä sanotaan, että, koska painotoimen järjestäminen Suomessa, perussäännön mukaan, on yksinomaan hallitsijan vallassa ja Hänen Majesteettinsa ei aio luopua mistään niistä oikeuksista, jotka perussääntö hänelle antaa, eikä näe syytä olevan Suomessa nyt voimassa olevan painoasetuksen muuttamiseen, Hänen Majesteettinsa ei ole tahtonut valtiosäätyjen anomukseen antaa armollista suostumustaan. Samalla muistutetaan, että, vaikka Keis. Majesteetti on katsonut saattavansa vakaannuttaa säätyjen valtiollisen toiminnan suostumalla aikakausittain palautuviin kokouksiin ja myöntämällä heille anomus-oikeuden, tämä uusi todistus hänen armollisesta luottamuksestaan ei mitenkään muuta hänellä yksinään olevaa oikeutta tehdä alkuesityksiä perustuslakia koskevissa asioissa, niinkuin valtiopäiväjärjestyskin säätää, jonka tähden sellaisen kysymyksen nostamisen aika ja tapa ovat yksinomaisesti hänen armollisesta päätöksestään riippuvia.

Siten oli toivo lainalaisen sananvapauden tai ainakin helpompien paino-olojen aikaansaamisesta pitkäksi aikaa rauennut. Uusi anomus arm. esityksestä painovapauslaista tehtiin vasta 1882 vuoden valtiopäivillä.

Käyn nyt useammilla U. Suomettaren vuosikerroista otetuilla esimerkeillä osoittamaan, mitenkä sensuuria 1870-luvulla käytettiin. Valitettavasti ovat useimmat sensuuri-kappaleet hukkaan joutuneet, jotenka useimmiten en voi esiintuoda niitä kirjoituksia, erityisiä lauseita tai sanoja, mitkä painoviranomaiset kulloinkin "sopimattomiksi" katsoivat. Mutta noita kappaleita on kuitenkin siksi paljon säilynyt, että ne riittävät todistamaan, kuinka useimmiten vähäpätöisistä ja mielivaltaisista syistä julkista sanaa ahdistettiin, sanomalehtien toimittajia alituisessa kiirastulessa pidettiin sekä niiden kannattajille turhia kustannuksia ja vahinkoa tuotettiin.

* * * * *

Kun minä kesäkuun alussa 1870 Uuden Suomettaren toimittajaksi tulin, kesti maamme paino-oloissa vielä sitä lyhyttä helpotuksen aikaa, josta viime kirjoituksessani mainitsin. Niinpä jouduin ensi kerran tekemisiin painoylihallituksen kanssa vasta elokuun 18 p, kun asiamies pidätti lehden ja ylihallitus määräsi sen takavarikkoon otettavaksi siitä joutavasta syystä, että sanottiin viranomaisten pelkäävän tangon päässä liehuvaa riepua, koska olivat kieltäneet Helsingin vapaaehtoista palokuntaa vuosijuhlassa käyttämästä äsken lahjaksi saatua lippua.

Vaikk'ei se koskenut U. Suometarta, mainittakoon huvittavana painoesteen syynä se, että Hufvudstadsbladetin numero marraskuun 1 p:ltä otettiin takavarikkoon sen tähden, että siinä laskettiin "sopimatonta" pilaa eräästä Hels. Dagbladin kronikoitsijan "Nissen" kirjoituksesta.

Uuden Suomettaren numero marraskuun 28 p:ltä ilmestyi vasta seuraavana päivänä, ja siinä ilmoittaa toimitus:

"Painoylihallitus on ottanut takavarikkoon ensimäisen painoksen eilistä numeroa syistä, joita emme saa mainita. — Ylihallitus kokoontui vasta illalla, jonka tähden emme voineet toista painosta painattaa ennen kuin tänä aamuna. Mutta ei painoasiamies hyväksynyt sitä eikä kolmattakaan painosta. Tämä on siis neljäs painos."

Sensuuri-kappaleet ovat kadonneet, jotenka en osaa sanoa, mitkä nuo salaperäiset syyt olivat. Pääkirjoituksena on kertomus ylioppilastalon vihkijäisistä, joka kertomus tuskin saattoi sisältää mitään vaarallista. Kun ei sallittu missään muodossa ilmoittaa, mitä poistettavaksi määrätty kirjoitus tai uutinen koski, on hyvin luultava, että se oli vieläkin viattomampaa laatua, kuin tuo uutinen vapaaehtoisen palokunnan lipusta.

Alkoi sitten ankara sensuuri-vuosi 1871.

Kirjoituksessani "Asevelvollisuusasiasta v. 1871" olen kertonut kuinka painoviranomaiset ehkäisivät julkisen keskustelun sen arm. käskykirjeen johdosta, joka koski valmistelevia toimia yleisen asevelvollisuuden säätämiseksi Suomessa. Viralliset lehdet väärin esittivät mitä U. Suometar ja Hels. Dagblad ensin olivat saaneet tuosta tärkeästä asiasta kirjoittaa, mutta näiden lehtien ei sallittu virallisten lehtien väitteisiin vastata. Se Jaakko Forsmanin asiallinen vastaus, jonka melkein kokonaisuudessaan olen tuohon kirjoitukseeni ottanut, oli takavarikkoon joutuneessa ensimäisessä painoksessa U. Suomettaren n:oa 17, helmikuun 8 p:ltä. Parin päivän kuluttua oli ruotsalaisessa virallisessa lehdessä suomennettuna näin kuuluva "selitys".

"Painotointen ylihallitus on pidättänyt n:o 17 'Uutta Suometarta', n:o 6 'Folkvänneniä' ja n:o 39 'Helsingfors Dagbladia' siitä syystä, että mainitut numerot, yleisen asevelvollisuuden asiassa, sisältivät kirjoituksia, joita ylihallitus on pitänyt sellaisina, että ne yleisössä herättäisivät epäluuloa sitä vakuutusta kohtaan, jonka Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on lausunut Suomen kenraalikuvernöörille joulukuun 31 p:nä 1870 (tammikuun 12 p:nä 1871) antamassansa käskykirjeessä, että sanottua asevelvollisuutta toimeenpantaessa maassa voimassa olevat lait ja asetukset tulevat oikein noudatettaviksi."

Otettuaan tämän "selityksen" seuraavaan numeroonsa, liitti U. Suometar siihen nämä lauseet:

"Kosk'emme siinä kirjoituksessa, jonka tähden painoylihallitus otti takavarikkoon puheen-alaisen numeron Uutta Suometarta, sanallakaan ole H. M. Keisarin käskykirjettä maininneet, emmekä muutoinkaan ole mitään epäluulon herättämistä tarkoittaneet, pyydämme Finlands Allmänna Tidningar'ia peräyttämään valeellisen syytöksensä. Ell'ei tämä tapahdu, täytynee meidän asiassa turvata asianomaiseen oikeuteen, koskemme muulla lailla saa itseämme puolustaa."

Mutta nämä lauseet eivät päässeet julkisuuteen. Painohallitus otti lehden niiden tähden takavarikkoon, määräten samasta lehdestä poistettaviksi myöskin seuraavat kaksi kappaletta:

"Sensuurin toimi. Asevelvollisuusasiasta ei saa enään mitään mietteitä lausua, se on päivän selvän asia. Viime keskiviikkona joutui Suometar tämän asian tähden takavarikkoon. Sama onnettomuus kohtasi Folkvänneniä samana päivänä ja Helsingfors Dagbladia viime perjantaina, myös saman asian tähden. Täytyy tosiaan ihmetellä ja surkutella sitä puuttuvaa valtiomiesaistia, joka tässäkin ilmaantuu. Juuri nyt olisi tarpeen, että sanomalehdet, jotka melkein kaikki pääasiassa ovat olleet asevelvollisuuden toimeen panemisen puolella, saisivat asiaa valaista ja kaikin puolin yleisölle selvittää. Joka vähänkin asioita ja oloja maassamme tuntee, tietää kuinka paljon vääriä luuloja ja kuinka paljon vastenmielisyyttä itse sotalaitos-asiaa vastaan löytyy kansassa. Useat meille tulleet kirjeet maaseuduilta osoittavat tämän aivan yleisessä määrässä. Nyt koettavat sanomalehdet parhaan voimansa mukaan hajoittaa näitä vääriä luuloja ja puhua asian puolesta. Mutta silloin tulee käsky: suu kiinni! — Jos ei se olisi enemmän surkeata, niin sopisi tosiaan nauraa tälle valtiomies-viisaudelle. Meillä on kyllä sekä todellisia että epätodellisia valtioneuvoksia, mutta niiden joukossa on tuskin huomattavaa ainoatakaan todellista valtiomiestä."

"Helsingfors Dagblad on perjantai-numeronsa toisessa painoksessa lausunut närkästyksensä siitä, että olimme vähän pilan-puolisesti puhuneet sen vastauksesta virallisille lehdille kysymyksessä Porvoon valtiopäiväin päätöksestä Suomen sotaväenoikeudesta sotia ainoastaan omassa maassa j.n.e. Totta puhuen oli meidän mielestämme Dagbladin vastaus liian höllä siinä kohden, että yleisö tästä vastauksesta arvaten ei voinut päättää muuta kuin että Porvoon valtiopäiväin puheenalainen päätös oli laillisuuden puolesta tuiki mitätön, kuten juuri viralliset lehdet olivat väittäneet. Se oli juuri tämä mielipide, jonka vääryyttä me tahdoimme osoittaa, mutta jota emme saaneet. Kun ei siis saanut polemiseerata eli käydä kynäsotaa virallisia lehtiä vastaan, niin täytyi tehdä se Dagbladia vastaan, siten saadaksemme, jospa välillisestikin, kuuluville ajatustamme niin paljon kuin meidän yhteinen painajainen, sensuuri, sen salli. Dagbladin toimitus on sittemmin pyynnöstämme hyväntahtoisesti antanut meidän nähtäväksi käsikirjoituksen siihen pääkirjoitukseen asevelvollisuudesta, jonka sensuuri viime perjantaina nieli kitaansa. Tässä kirjoituksessa on Dagblad taas mielestämme puheen-alaisen kysymyksen suhteen pääasiallisesti asettunut oikealle kannalle."

N:osta 23 pyyhkäistiin koko pääkirjoitus, joka koski silloisia paino-oloja. Kysyttiin mikä siihen oli syynä, että Suomen sanomalehtiä niin ankarasti vainottiin. Olivatko ne milloinkaan yrittäneet vaarallisten harhaoppien levittämistä kansaan? Oliko maassamme koskaan syntynyt mitään epäjärjestystä sanomalehtien kirjoitusten johdosta? Näihin kysymyksiin täytyi jokaisen antaa kieltävä vastaus ja samalla todistaa, että Suomen sanomakirjallisuus kaikkina aikoina oli tarkoittanut ainoastaan maamme ja kansamme todellista hyötyä ja parasta. Luulisipa siis, että voimassa oleva painoasetus jo oli liiaksikin ankara. Mutta toista mieltä kuuluivat viranomaiset olevan. Kerrottiin näet, että uusia, vieläkin kovempia määräyksiä oli tulossa. — Nuo muutokset ja lisäykset painoasetukseen annettiinkin sitten seuraavan toukokuun 1 p:nä.

N:osta 38 oli poistettava osa pääkirjoituksesta, joka koski muistopatsaan pystyttämistä 1806-09 vuosien sodan sankarin K.W. Malmin haudalle. Viranomaiset olivat kieltäneet rahankeräyksen tätä hautapatsasta varten ja sen pystyttämisen. Ja tätä kieltoa ei saatu paheksua. Sallittiin vain lausua, että Venäjän kansa ei voinut loukkaantua siitä, että suomalaiset kunnioittivat historiallisia muistojaan, vaikkapa nämä muistot olisivatkin syntyneet sodassa Venäjää vastaan.

N:on 42 pidätti asiamies pääkirjoituksen tähden, jonka otsakkeena oli "Silmät auki, Savon miehet", ja joka koski koulu-oloja Kuopiossa. Kun tiedettiin painohallituksen kokoontuvan vasta illalla, toimitettiin uusi painos, josta tuo pääkirjoitus oli jätetty pois, jotta tilaajat saisivat lehtensä vielä samana päivänä. Mutta tällä kertaa oli painohallitus leppeällä tuulella ja hyväksyi asiamiehen hylkäämän kirjoituksen, joka nyt pantiin seuraavaan numeroon. Vaan tämäkään ei päässyt eheänä ilmestymään. Siinä oli toinen kompastuskivi. Ruotsalainen virallinen lehti, jonka toimittajana silloin oli venäjän kielen professori Nordqvist, oli nuhdellut niitä sanomalehtiä, jotka "tyytymättömyydellä ja ihmetellen ovat maininneet julkisen rahankeräyksen lakkauttamisen muistopatsasta varten K.W. Malmin haudalle", sekä tästä rahankeräyksestä ja sen tarkoituksesta muun muassa sanonut, että "siinä niinkuin muissakin samankaltaisissa ilmiöissä, joissa nuoruuden into ja mielen kiihoitus vaikuttavat yhdessä kansallistunnon kanssa, melkoinen määrä itsepetosta aina on muassa", ja että se on Venäjän kansaa loukkaava mielenosoitus, Tästä tuon virallisen lehden nuhteesta mainitessaan, liitti U. Suometar siihen seuraavat sanat:

"Koska lehtemme jo kaksi kertaa tänä vuonna (n:ot 17 ja 19) on otettu takavarikkoon sen tähden, että olemme puolustaneet itseämme virallisten lehtien syytöksiä vastaan, ja sama kohtalo epäilemättä nytkin tulisi meille osaksi, jos ryhtyisimme tähän asiaan, ei meidän auta muuta kuin jättää se siksensä. Jätämme sen tähden mainitsematta F.A. T:n ja sen toimittajan menetystapaa puheenalaisessa asiassa sillä nimellä, jota se ansaitsisi."

Viimeisen lauseen pyyhkäisi painoasiamies, ja uusi painos oli siis toimitettava.

N:osta 48 karsittiin pois kolme riviä uutisesta, jossa mainittiin, että Hels. Dagbladin edellisen päivän numero ei päässyt ilmestymään siitä syystä, että lehti oli koettanut vastata ruotsalaisen virallisen lehden merkillisiin kirjoituksiin Malmin hautakiven asiasta, joissa kirjoituksissa muun ohessa väitettiin, että muut sanomalehdet eivät kyenneet vastustamaan virallisen lehden mielipiteitä, vaan syyttivät sensuuria siitä, että niiden puolustukset eivät onnistuneet.

N:on 51 otatti painohallitus takavarikkoon A. M:n kirjoituksen tähden, jolta sitä ennen oli kielletty sijaa ruotsalaisessa virallisessa lehdessä ja joka sekin koski Malmin hautapatsasta. Valitettavasti on tämänkin numeron sensuuri-kappale joutunut hukkaan.

Seuraavaa numeroa kohtasi taas paino-este. Täytyi poistaa eräs kappale kirjeestä Berlinistä.

Silloisia paino-oloja räikeästi kuvaavana seikkana mainitsen sivumennen, että Hels. Dagbladin numero toukokuun 6 p:ltä otettiin takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli eräs ote Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslaeista.

U. Suomettaren numero 65 otettiin takavarikkoon sen johdosta, että lehti, mainittuaan, että oli vahvistettu ne yliopisto-tutkintoja koskevat ehdotukset, jotka eräs vapaahra K. v. Kothenin johdolla toiminut komitea oli tehnyt ja yliopiston konsistori heikolla enemmistöllä hyväksynyt, siitä lausui:

"Me olemme jo ennen (katso n:o 20) lausuneet ajatuksemme tästä asiasta sekä yleensä semmoisista muutoksista, jotk'eivät ole saaneet alkuansa mistään todellisesta ja yleisesti tunnetusta tarpeesta, vaan jonkun yksityisen levottomasta muuttamisen halusta. Ilmoitimme mielipahamme erittäin siitä, että ehdoituksen mukaan suomen kieli suljettaisiin pois niitten viiden aineen joukosta, joissa filosofian kandidatitutkinnossa tulee osoittaa taitoansa, — sentähden että juuri tällä suomen ja sen heimokielten tutkimisen alalla suomalaiset voivat itsenäisesti ja helpommin kuin muut Europan kielentutkijat kartuttaa ja rikastuttaa tiedettä. Mutta Suomen yliopisto pitää itse huolta siitä, ettei sen helmassa tieteet ja niiden viljeleminen pääsisi liiaksi kasvamaan. Että se tällä tavoin pian voipi joutua ulkomaan yliopistojen ja oppineiden ylenkatseen alaiseksi, ei näytä sitä huolestuttavan."

Nyt oli kesä saapunut, ja painoviranomaiset lienevät tahtoneet itselleen sekä sanomalehdillekin kesärauhaa suoda. Niinpä sai U. Suometar entistä hiukan vapaammin puhua esim. suomalaisen normaalikoulun asiasta, Malmin hautapatsaasta, v. Kothenin toimista yliopiston sijais-kanslerina, kouluhallituksen koulumuutos-hankkeista y.m. aroista asioista. Mutta kesän loppuessa päättyi tuo välirauhakin.

Jo syyskuun kolmannen numeron ensimäinen painos joutui hukkaan. Täytyi karsia pois kappale pääkirjoituksesta, joka koski normaalikoulun suomalaisen osaston vaiheita.

N:osta 139 poistettiin kertomuksesta toisesta muinaistieteellisestä kokouksesta Pietarissa seuraavat lauseet:

"Suomen kansa on läntisintä haaraa heimokunnassamme ja on vuosisatojen kuluessa perehtynyt Länsi-Europan sivistystyöhön. Me tunnemme mikä kohtalo idässä on saavuttanut meidän heimolaisiamme ja että sama kohtalo uhkaa meitäkin. Jos tahdomme elää, niin meidän on miehuullisesti painaminen hengellinen voimamme tuota uhkaavaa itää vastaan, sillä se on kansalle heikoksi turvaksi, jos se jäniksenä kätkee päänsä lähimmäisen, Europan sivistyksen kasvattaman, pensaan alle. Jos runko kuihtuu ja kuolee, niin kyllä pääkin vaalenee, vaikka olisi kuinka kaukana Lännessä. Jo vastarinnan tekeminen itsenäisyytemme säilyttämiseksi vaatii meitä uhkaavan idän oppimiseen."

N:ossa 141 oli kirjoitus "Suomalaisen kielikysymyksen nykyisestä kannasta", jossa muun ohessa huomautettiin, että kieliasetuksien perusaatteena on se, että suomenkielisillä kansalaisilla on kielensä puolesta samat oikeudet kuin ruotsinkielisilläkin, ja että tähän tasa-arvoisuuteen epäilemättä kuuluu, että suomalaisten pitää saada yhtä pian kuin ruotsalaistenkin tietoa niistä esivallan julkaisuista, jotka koskevat kaikkia kansalaisia. Mainittiin esimerkkinä eräs taloudellisia etuja koskeva asetus, joka oli ilmestynyt paljoa myöhemmin suomeksi kuin ruotsiksi. Saatiin sanoa, että tämmöistä menettelyä oli mahdoton käsittää muuksi kuin ilmeiseksi vääryydeksi, mutta ei sallittu lausua sitä arvelua, että "se on virallista ajattelemattomuutta, joka ei ole ottanut ojentuakseen edes siitä kohtuuden periaatteesta, joka jo kieliasetuksessa on saanut laillisen kannatuksen". Ne sanat, jotka tässä ovat lainausmerkkien välissä, oli poistettavat ja uusi painos siis toimitettava.

N:ossa 146 ollut Helsingin kirjeen tapainen pahasti karsittiin. Siinä arvosteltiin sen komitean jäsenten soveliaisuutta tehtäväänsä, joka oli asetettu ehdottamaan, miten n.s. "Kothenin lyseo" olisi järjestettävä. Ei sallittu sanoa, että vapaahra v. Kothen istuu komiteassa "luonnollisena" puheenjohtajana. Sana "luonnollinen" pyyhittiin pois. Ei myöskään saatu sanoa, että samainen vapaaherra "nykyään on maamme etevin koulumies". Kenraali Mickwitzistä ei sopinut lausua, että "yksi kenraali on tietysti aivan paikallaan jäsenenä, kun venäjän kielen taito valitettavasti on niin huono maassamme, että sitä harvat muut osaavat kuin sotaherrat", ja kun "kenraali Mickwitz insinöörinä ymmärtää uusia väyliä avata". Professori G. Frosteruksesta ei suvaittu sanoa että hänkin oli "luonnollinen jäsen komiteassa, kun hän on omistanut vaikutuksensa kouluylihallituksen palvelukselle", j.n.e.

Ankara sensuuri oli nyt saanut maamme sanomalehdet niin kukistetuiksi ja varovaisiksi, että painoesteitä v. 1872 jotenkin harvoin tapahtui. Oli turhaa vaivaa yrittääkään viranomaisten toimenpiteitä arvostelemaan. Ensimäinen painoeste sinä vuonna kohtasi U. Suomettaren n:oa 29. Painoasiamies sen pidätti, vaatien parin rivin poistamista eräästä uutisesta. Kun ei ollut mitään toivoa siitä, että painohallitus nuo rivit armahtaisi, poistettiin ne sanottuun hallitukseen vetoamatta. Parin päivän kuluttua ilmautui ruotsalaisessa virallisessa lehdessä kirjoitus, jossa väitettiin, että painoasiamies ei ollut pidättänyt mitään painosta U. Suometarta. Tämän lehden toimittaja oli muka itse "omin ehdoin, painoasiamiehen esityksestä, sulkenut pois kaksi riviä". Samassa kirjoituksessa laskettiin pilaa niistä anomusehdotuksista lainalaisen painovapauden säätämisestä, jotka äskettäin oli valtiopäivillä tehty, ja lausuttiin, että sanomalehdet, mainitessaan U. Suomettaren pidätyksestä, olivat tahtoneet antaa tukea noille anomusehdotuksille. Kenenkä kädestä tämä kirjoitus oli lähtenyt, oli helppo arvata.

N:osta 39 pyyhittiin Helsingin kirjeestä pois eräs kohta, joka koski valtiopäivien toisen jakson alkamista.

Huhtikuun 17 p. sai U. Suomettaren toimitus ja epäilemättä muidenkin sanomalehtien toimitukset painohallituksen yliasiamieheltä Heimbürgeriltä pienen paperilapun, jota seurasi jäljennös senaatin siviilitoimituskunnan kirjelmästä, jossa painohallitusta käskettiin kieltämään sanomalehtien toimituksia ottamasta lehtiinsä tietoja niistä siirtolaisista, jotka Suomesta lähtivät Amerikkaan, ja valvomaan, että tätä kieltoa noudatettiin. Senaatti siis siihen aikaan suoranaisesti sekaantui sensuuri-toimiin, antaen mielivaltaisia lisäyksiä painoasetukseen, samalla tapaa kuin kenraalikuvernööri Bobrikoff kirovuosina. — Morgonbladetin otti painohallitus samana päivänä takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli mainittu pari sanaa siirtolaisista. Tähän aikaan on mahdoton käsittää, miltä kannalta katsoen armollinen hallitus voi pitää tietoja siirtolaisista yhteiskunnan rauhalle vaarallisina.

U. Suomettaren n:o 90 myöhästyi, kun siitä oli karsittava kouluasiaa koskeva kirjoitus, ja samaan aikaan Morgonbladetin ei sallittu julaista ainoatakaan sanaa siitä kirjoituksesta, joka seurasi Agathon Meurmanin lähettämää 1,000 markan lahjaa avuksi yksityisen suomalaisen normaalikoulun laajentamiseen ja voimassa pitämiseen, eikä myöskään sitä kirjettä, johon talollinen Simo Joutsiniemi oli liittänyt lahjansa samaa tarkoitusta varten.

Vuonna 1873 oli U. Suomettarella vain kolme painoestettä, jotka kuitenkin riittävästi kuvaavat silloisia paino-oloja.

Turun ja Porin läänin kuvernööri oli kieltänyt arpajaisten pitämisen hänen läänissään Helsingin suomalaisen koulun hyväksi. Kirjeessä Maskusta kerrottiin millainen siellä pidettäviksi aiottujen arpajaisten ohjelma oli ollut. Tämä kertomus, joka ei sisältänyt muuta kuin kuivat ohjelma-kohdat, oli lehdestä poistettava.

Muutamat ruotsikko-herrat olivat hallitukselta anoneet ruotsalaisten rinnakkaisluokkain perustamista Kuopion ja Hämeenlinnan suomalaisiin alkeisopistoihin. Tätä hanketta arvosteltiin ja vastustettiin eräässä U. Suomettaren kirjoituksessa, mutta tämä kirjoitus ei päässyt ilmestymään, ja saman kohtalon alaiseksi joutui myöhemmin kirjoitus otsakkeella "Tampereen yli-alkeiskoulun hävittäminen".

N:osta 19 helmikuun 13 piitä 1874 nieli sensuuri kitaansa lähes kolmen palstan pituisen pääkirjoituksen, jonka oli kirjoittanut tohtori K. F. Ignatius. Sen johdosta, että ruotsi äskettäin oli määrätty Oulun alkeisopiston opetuskieleksi, huomautettiin tässä kirjoituksessa, että Oulun läänin väestöstä, jonka luku valtiokalenterin mukaan 1871 vuoden lopulla oli 182,647, ainoastaan ehkä 2,000 hengellä ruotsi oli äidinkielenä. Ainoa koulu tässä läänissä, joka tarkoitti tieteellistä sivistystä, oli Oulun 7-luokkainen alkeisopisto. Opetuskielenä oli siinä suurimmaksi osaksi ollut suomi. Mutta kun kahden opetuskielen tuottamat haitat astuivat näkyviin, esitti opettajakunta kouluhallitukselle, että opetuksessa saataisiin käyttää yksinomaisesti suomea. Hels. Dagbladin oikeudentuntoon se kipeästi koski. Mutta pianpa sen oli ilo ilmoittaa lukijoilleen, että kouluhallitus muka Oulun opettajakunnan esityksen nojalla oli senaatille ehdottanut ruotsin kieltä puheena olevan koulun yksinomaiseksi opetuskieleksi. Ja ylimmilleen nousi sillä taholla ilo, kun ennen pitkää 48 miestä, jotka kuuluivat Oulun kaupungin "suurimmassa arvossa pidettyihin" säätyluokkiin, jätti hallitukselle anomuksen, että Oulun alkeiskoulu muutettaisiin ruotsinkieliseksi. Senaatti vaati kouluneuvoston lausuntoa; mutta valitettavasti ei kouluneuvosto ollut yhtä valistunut eikä yhtä oikein-ajatteleva kuin anojat ja kouluhallitus. Se ehdotti nimittäin, samoin kuin opettajakunta, suomalaista koulua. Oulun kunta, jolta niinikään lausuntoa vaadittiin, oli samaa mieltä. Hels. Dagblad vaipui mustiin murheisiin, mutta lohdutti lukijoitansa sillä vakuutuksella, että suomenkielistä koulua puoltava raastuvankokouksen enemmistö muka oli saatu aikaan salavehkeiden kautta. Ja nyt olivatkin Hels. Dagblad ja sen hengenheimolaiset voiton saavuttaneet. Kun herrasmieliset tahtoivat kasvattaa lapsiansa ruotsin kielellä, niin valtio hankki heille tilaisuutta siihen suomalaisen väestön kustannuksella. — Tällainen oli tämän "sopimattoman" kirjoituksen sisällys pääkohdiltaan.

Samaan aikaan oli Suomen Virall. Lehdessä "lähetetty" kirjoitus "Sananen suomenkielisistä oppilaitoksista meidän maassa", jossa koetettiin puolustaa hallituksen kantaa ja menettelyä kouluasioissa. Siinä sanottiin, että hallituksella ei ollut varoja asettaa oppikouluja joka paikkaan, minne vain voi kokoontua joku kymmenkunta suomalaista oppilasta. U. Suometarta syytettiin siitä, että se muka ei ollut maininnut, että Hämeenlinnaan perustettiin uusi normaalikoulu sen sijaan, joka Helsingistä vähitellen hävisi. Suomalainen normaalikoulu Hämeenlinnassa todisti, ettei hallitus millään nurjuudella kohdellut "suloista suomalaisuuttamme"; hallituksen oli vain täytynyt sovitella eri puolueiden välillä. "Suomenkielisten oppikoulujen perustaminen alkoi vasta muutamia vuosia takaperin, nimittäin silloin kun talonpoikaisessa kansassamme havahti suurempi halu, kuin ennen, tieteellistä oppia etsimään". "Suomen kielen oikeuksia ei kukaan tule kiistämään ja sortamaan, vaan niitä hankkeita ja muutoksia koulu-opetuskielen suhteen, joiden kautta eli avulla suomenkieli on vihdoin pääsevä oikeuksiensa täydelliseen ja luonnolliseen nautintoon, pitää valmistaa varovasti ja ilman kovin suurta kiirettä matkaan saattaa." Hallitus paraikaa keittää "putron" valmiiksi suomalaisuudelle; vaan sitä täytyy keittää hyvin kypsäksi, ennen kuin annetaan syötäväksi; sitten täytyy sitä vielä aika lailla jäähdyttää, etteivät suomalaiset polttaisi huuliaan. "Antakaamme asian edistyä tahalleen, niin hyvä tulee."

Tähän kirjoitukseen, joka tiedettiin kirkollistoimituskunnan silloisen päällikön, senaattori A.H. Mechelinin kyhäämäksi, sai U. Suometar vastata, mutta vasta sitten kun painohallitus oli ottanut takavarikkoon lehden ensimäisen painoksen ja vastauskirjoituksesta poistettu seuraavat kaksi lausetta:

"Kuitenkin, jospa vain havaittaisiin hallituksessa olevan edes vakaata, vilpitöntä tahtoa ja tarkoitusta asiassa, tosin suomalaisuus voisi mieltänsä malttaa. Mutta niin kauvan kuin hallitus laskee toimensa ihan päinvastaiseen suuntaan ja päälliseksi katsoo suomenkieltä ainoastaan talonpoikaiseksi asiaksi eikä kansalliseksi, on turhaa kehoittaa luottamukseen."

Erään "Oulun Viikko-Sanomain" numeron ilmestymisen esti painoasiamies siitä syystä, että kirjeessä Helsingistä kehoitetaan Oulun läänin asukkaita omilla varoillaan perustamaan suomenkielisen lyseon Ouluun.

Raha-asioitakin koskeviin kirjoituksiin ulottui sensuurin tarkastava silmä ja kuristava koura. Niinpä otettiin U. Suomettaren n:o 60 nyt puheena olevana vuonna 1874 takavarikkoon erään kirjoituksen johdosta, joka koski uutta rautatielainaa, ja josta muuan kappale oli poistettava.

Mitä se lähetetty "Nöyrä kysymys" tarkoitti, jonka tähden U. Suomettaren n:o 17 vuonna 1875 joutui takavarikkoon, sitä en osaa sanoa. Vasta toisena päivänä pääsi lehti ilmestymään ilman tuota "nöyrää kysymystä".

Kun Hämeenlinnan kaupungin valtuusmiehet olivat suomen ottaneet viralliseksi kielekseen, vaati läänin kuvernööri, että kaikki valtuuston lähettämät kirjelmät ja asiakirjat olivat maistraatin toimesta ruotsinnettavat; muuten ei hän muka ottaisi niitä vastaan. Tämän johdosta osoitettiin U. Suomettaressa, että tuo kuvernöörin vaatimus ilmeisesti soti kaupunkien kunnallisasetusta vastaan. Maistraatti ei ollut velvollinen eikä oikeutettukaan rupeamaan kuvernöörin vaatimaan käännöstyöhön. Kaupunginvaltuusto ei ollut mikään virasto, vaan kaupungin eduskunta, eikä siis velvollinen missään toimessaan käyttämään ruotsin kieltä. Huomautettiin, että kuvernööri ei ainoastaan ollut velvollinen vastaanottamaan Hämeenlinnan kunnalta suomenkielisiä kirjoituksia, vaan oli arm. julistuksen mukaan jouluk. 7 p:ltä 1868 myöskin itse velkapää toimittamaan kaikki samalle kunnalle menevät asiakirjat suomeksi. — Tämä kirjoitus ei päässyt eheänä julkisuuteen, vaan painohallitus karsi siitä pois kokonaisen palstan.

N:osta 110 pyyhkäistiin Tampereen koulu-oloja koskeva pääkirjoitus sekä
Oulun koulu-oloja kuvaava kirje.

V. 1876 olivat kouluhallitus ja yleensä koulu-asiat edelleen sensuurin hellimmän suojeluksen alaisina, mikäli niitä U. Suometar yritti käsittelemään. Kun Yrjö Koskisen "Suomen historiaa kansakouluja varten" oli kielletty opetuksessa käyttämästä, joutui U. Suometar kaksi kertaa takavarikkoon tätä kieltoa koskevien kirjoitusten tähden. Ei saatu kirjoittaa hallituksen kannasta suomalaisiin sivistyslaitoksiin nähden, kun se ei vieläkään ollut ryhtynyt mihinkään toimiin 1872 vuoden valtiopäiväin anomusten johdosta, jotka suomalaisia kouluja koskivat, eikä siitäkään, että kouluhallituksen kertomuksessa Suomen alkeisopistojen tilasta 1870-1875 oli lausuttu, että useampien suomalaisten oppikoulujen perustaminen, kuin mitä jo oli olemassa, "ei soveltune sivistyksen todellisiin etuihin".

V. 1877 erosi tod. valtioneuvos Arppe painohallituksen puheenjohtajan virasta, ja hänen sijaansa tuli valtioneuvos Heimbürger, sävyisä mies, joka huomattavassa määrässä höllitti sensuurin ohjakset. Vapaammin kuin ennen saivat sanomalehdet hänen aikanaan käsitellä yleisiä asioita. Niinpä silloin polttavaksi käynyt asevelvollisuus-asia jälleen pääsi julkisen keskustelun alaiseksi, oltuaan vuodesta 1871 kiellettynä aineena. Varsinkin oli Hels. Dagbladilla nyt hyvät päivät, se kun, yhä enemmän lähestyttyään hallituksen kantaa, ani harvoin enää joutui tekemisiin painoviranomaisten kanssa.

Muutamia U. Suomettaren painoesteitä mainittakoon vielä näiltä 1870-luvun loppuvuosilta. Alkupuolella vuotta 1877, jolloin Arppe vielä oli ohjaksissa, joutui lehti takavarikkoon viisi kertaa. Syitä ensimäisellä ja toisella kertaa ei saatu mainita, eivätkä sensuurikappaleet ole tallella. Kolmannen esteen aiheutti eräs lause kirjeessä, jonka tehtaantyömies T. Kärkönen Tampereelta oli toimitukselle lähettänyt, liittäen siihen 20 markkaa Helsingin suomalaisen alkeisopiston hyväksi. Tästä kirjeestä, joka alkoi sanoilla: "Kuuden alaikäisen lapsen isänä ei varani ulotu suuriin uhrauksiin", pyyhkäistiin seuraava lause: "Mutta koska hallituksen suosio kansaa ja kansan kieltä kohtaan puuttuu, vaikka kansa on hallituksen elatus-isä ja ruotsinkielisiä kouluja ruokkiva äiti, on vähistäkin varoista Suomen kansalaisen kalliimpia velvollisuuksia auttaa."

Lähetetystä kirjoituksesta, joka koski kreikanuskoon kääntyneitä lutherilaisia, karsittiin pois lause, joka seurasi sanoja: "Ne eivät ole menettäneet ainoastaan omaa vapauttansa, vaan lastensa, jälkeentulevaistensakin, siis koko sukupolven vapauden".

Eräästä numerosta poistettiin osa kirjeestä Inkerinmaalta.

V. 1878 aiheutti takavarikkoon-oton kirjoitus, joka koski valtionrautateiden hallintoa ja kokonaan oli poistettava. Samalla karsittiin samasta numerosta pari riviä Tampereelta lähetetystä kirjeestä, joka koski kieliasiaa.

V. 1879 antoi kaksi Helsingin kirjettä aihetta takavarikkoon-ottoon. Toisesta, jonka oli kirjoittanut Yrjö Koskinen, oli poistettava pari riviä, jotka seurasivat lausetta: "Muistaakseni esim. tuo yksityisten perustama suomenkielinen kansakoulu Kristiinankaupungissa ei voinut saada mitään apua suostuntavaroista", ja toisesta kirjeestä, joka kosketteli koulukomitean mullistusehdotuksia, niinikään muutamia riviä.

Ei totta tosiaan ollut suomalaisen sanomalehtimiehen helppo 1870-luvulla ja varsinkaan sen alkupuolella välttää niitä lukemattomia salakaria, jotka hänen soudettavaltaan veneeltä joka puolelta tien sulkivat ja sen särkeä uhkasivat. Vaikeata oli noudattaa sitä neuvoa, jonka eräs työmies minulle omistamassaan runoelmassa antoi, lausuen:

    "Souda suoraa Suomen asiata
    Ohi nienten, halki karien;
    Niinkuin tyyness' soudat lahdelmata,
    Souda myrskyssäkin samaten."

Mutta vaikeudet intoa lisäsivät.

XIX.

SEPÄT JA PAJAT.

"Alusta" kertoessani mainitsin, että siinä kokouksessa, joka marraskuulla 1870 pidettiin tohtori O. Blomstedtin luona, päätettiin seuraavan vuoden alusta laajentaa U. Suometar kolme kertaa viikossa ilmestyväksi, jotta se paremmin kuin kaksipäiväisenä voisi tarkoitustaan täyttää ja ehkä saada enemmän tilaajia, kuin mitä sillä silloin oli. Tilaajain lisääntymisen toivoa tuki myös se ilahuttava seikka, että kansamme taas pitkästä aikaa oli saanut runsaan viljasadon, joka loi umpeen katovuosien lyömät haavat ja taloudellisen tilan jälleen kuntoon nosti.

Ei tuo toivo kuitenkaan toteutunut, kuten nähdään Seuraavista sanoista eräässä kirjoituksessa 1871 vuoden lopussa: "Tilaajain määrä ei suinkaan enää kehoittaisi lehteä jatkamaan, koska se tänäkin vuonna on ollut niin vähäinen, että kustantajille taas tulee melkoinen tappio."

Vaikka lehti nyt ilmestyi useammin kuin ennen, ei vakinaisia toimitusvoimia vielä vuoden alusta lisätty. Mutta satunnaista apua olin oikeutettu hankkimaan, ja sitä tarjoutui antamaan maisteri C.G. Svan. Säännöllisiä toimituskokouksia pidettiin vuoden alkupuolella niinkuin ennenkin "toimituspaikassa", s.o. minun asunnossani. Ahkerimmin näissä kokouksissa kävivät Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman, Th. Rein, K.F. Ignatius, F.V. Rothstén, A. Boehm, A.V. Jahnsson ja A. Almberg. Keskusteltiin päivän kysymyksistä, neuvoteltiin lehteen pantavista kirjoituksista ja määrättiin, kenenkä oli mistäkin asiasta kirjoitettava. Yksimielisiä oltiin ja yhteistyöhön innostuneita. Jokainen oli altis suorittamaan sen työn, mikä hänelle annettiin, vaikka itsekullakin kyllä muutoinkin työtä tarpeeksi oli. Ahkera kirjoitusten lähettäjä oli tänä, niinkuin useina seuraavinakin vuosina, laamanni Ferd. Forsström, se innokas suomalaisuuden harrastaja ja kansan oikeuksien puolustaja, joka ensimäisenä alkoi laatia kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja suomeksi.

Hauskimpia kirjoituksia, mitä U. Suomettaressa oli v. 1871, olivat ne lennokkaat kirjeet, jotka Kaarlo Bergbom, ulkomailla oleskellessaan, lähetti Berliinistä, Leipzigistä ja Venetsiasta salanimellä "Leimu". Novelliosastossa oli sinä vuonna kaksi alkuperäistä kertomusta, K. J. Gummeruksen tekemät "Revontulet" ja "Sodan leukaluut, kohtaus Ison vihan ajoilta", sekä Julius Krohnin suomentama Walter Scottin "Lammermoorin morsian".

Kun minä, mentyäni naimisiin, kesäksi ulkomaille läksin, otti Almberg hoitaakseen lehden toimitusta kolmen kuukauden aikana, ja Rein rupesi toimittamaan ulkomaan osastoa, harjaantuakseen suomen kielen kirjoittamiseen.

Ennen lähtöäni oli jo sovittu siitä, että vakituinen toimitustyö yhdelle miehelle kävi liian raskaaksi, ja sen vuoksi päätetty syksystä alkaen palkata lehdelle toinen varsinainen toimittaja. Saatavissa tähän toimeen sattui olemaan hyvin sovelias mies, äskettäin filos, kandidaattitutkinnon suorittanut, mutta jo lahjakkaana kirjailijana kotimaisen historian alalla tunnettu Kaarlo Alfred Castrén. Vanhoja tuttuja kun olimme ja minun vuokraamassani uudessa asunnossa oli yksi liikanainen huone, tuli Castrén samalla minun vuokralaisekseni ja hänkin siten asumaan U. Suomettaren toimistossa. Tämä pysyi nimittäin edelleen yksityisessä asunnossani, siirtyen minun kanssani kesäkuun 1 p. Antinkadun taloon n:o 6 eli juuri samaan maakamaran kohtaan, missä se nytkin sijaitsee, mutta siinä silloin olleeseen puurakennukseen, jonka sijalla nyt on monikertainen kivirakennus.

Syyskuun alusta 1871 oli U. Suomettarella siis kaksi vakinaista toimittajaa. Minä pidin huolta pääkirjoituksista, niitä hankkien, kirjoittaen tai suomentaen (Rein ja Ignatius kirjoittivat ruotsiksi), toimitin uutisosastoa, parsin ja painokuntoon laitoin maaseutukirjeet ja lähetetyt kirjoitukset. Castrénin tehtävänä oli ulkomaan osaston ja "kaikenlaisten" toimittaminen, joka jälkimäinen osasto silloin sisälsi myös "tietoja eri aloilta", eikä ainoastaan mitä nyt "kaikenlaiseksi" leimataan, sekä "laillisten ja virallisten ilmoitusten" kokoileminen, joka työ, kuten ennen olen selittänyt, silloin oli sangen vaivaloinen. Sen ohessa kirjoitti hän silloin tällöin Helsingin kirjeen tapaisia, lyhyitä katsauksia päivän tapahtumiin ja joskus jonkun pääkirjoituksenkin. Oikoluvun suoritimme vuorotellen, kuitenkin niin, että minä aina toimitin toisen lukemisen tuossa k:lo 10 ja 12 välillä aamupuolella, kun palstat jo oli sivuiksi sovitettu. Lehden oli määrä ilmestyä k:lo 1.

Hauska, erinomaisen rattoisa työtoveri Castrén oli. Aina hyvällä tuulella, vaikka terveys oli heikko; mielessä aina uusia tuumia, jotka hän innolla ja vilkkaasti esitti. Tarkka suomalaisen kansan luonteen ja tapojen tuntija, hän kun oli syntynyt ja kasvanut Sotkamossa sekä nuorukaisena historiallisia taruja kerätessään paljon liikkunut kansan keskuudessa Pohjanmaalla, Satakunnassa, Pohjois-Hämeessä, Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi, jossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa paraiten hyödyttää. Ja jos kellään oli hänellä kaikki edellytykset menestymiseen kansan nuorison opettajana.

Castrénin "Muistelmat vuosien 1808-09 sodasta" ilmestyivät painosta 1865, hänen ylioppilaaksi juuri tultuaan. V. 1867 julkaisi hän "Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750 välillä" ja 1870 "Tietoja Oulun läänin sota-asioista Gustav III:nnen sodan aikana". Kesällä 1871 kävi hän yliopiston myöntämällä apurahalla tekemässä tutkimuksia Tukholman valtioarkistossa, ja heti kypsyi uusi hedelmä: "Suomalaisuus 1736 vuoden valtiopäivillä", joka kirjoitus julaistiin Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Pienempiä historiallisia kirjoituksia oli hän julaissut "Joukahaisessa", Oulun Viikko-Sanomissa, kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa" y.m. Ylioppilaiden toimittama "Kansakirjasto"-sarja oli hänen alotteestaan syntynyt. U. Suomettaren toimittajana ollessaan oli hän samalla v.t. amanuenssina valtioarkistossa ja sihteerinä äsken perustetussa Muinaismuistoyhdistyksessä.

1872 ilmestyi U. Suometar samalla tapaa kuin edellisenä vuonna. Mutta kolmipäiväisen painoksen ohessa toimitettiin niitä paikkakuntia varten, mihin posti meni vain kerran viikossa, n.s. viikkopainos siten, että kolme numeroa nidottiin yhteen ja jaettiin maanantaisin. Tämän painoksen tilaushinta oli markkaa halvempi kuin kolmipäiväisen. Valtiopäiväin aikana ja varsinkin niiden loppupuolella oli pakko tuon tuostakin antaa lisälehtiä, toisinaan päälehden kanssa, toisinaan eri päivinä.

Pyytäen niin tarkkaan kuin mahdollista seurata valtiopäiväin toimintaa, oli U. Suometar alkupuolella nyt puheena olevaa vuotta siinä määrässä säätykokouksen selostusten vallassa, että muita pitempiä kirjoituksia vain harvoin lehteen mahtui, uutisosasto supistui mitä vähimpään alaan ja ulkomaan osasto niinikään. Eikä toimitusvoimat juuri muuhun riittäneetkään, kun lisävoimia ei kannattanut palkata. Muistaakseni Castrén toimi selostajana pappissäädyssä ja minä talonpoikaissäädyssä; muiden säätyjen keskusteluista kerrottiin aamulehtien mukaan, ellei näissä säädyissä ollut esillä jotain erittäin tärkeätä asiaa, jolloin satunnaiset avustajat täytyi hankkia. Paljon työtä ja vaivaa antoi myöskin arm. esitysten, anomus-ehdotusten ja valiokuntain mietintöjen sisällyksen selostaminen, se kun oli suoritettava niin lyhyesti kuin suinkin. Ja valtiopäivät kestivät viidettä kuukautta, alkaen helmikuun 6:na ja päättyen kesäkuun 15 p:nä.

Tässä vuosikerrassa on eräs Elias Lönnrotin lähettämä kirjoitus, joka mainittakoon sen tähden, että se on ainoa, minkä hän on U. Suomettaressa julaissut, ja samalla lienee hänen viimeinen sanomalehtikirjoituksensa. Hän siinä puolustaa Uuno Cygnaeusta sen moitteen johdosta, jonka alaiseksi Cygnaeus oli joutunut eräiden lauseitten tähden, jotka hänen avauspuheensa kesäkuun 14 p:nä Jyväskylän kansakoulukokouksessa sisälsi ja jotka koskivat valtiosäätyjen toimia kansakouluasioissa. Lönnrot ei tahdo kieltää, että moitteeseen "on jotain syytäkin, ja että hra yli-inspehtori semmoisella hyvin tavallisella varovaisuudella, joka ei koskaan oikein ilmoita mieltänsä, helposti olisi voinut kaiken jälkipuheen välttää." Mutta muistaessaan "kuinka paljon meidän tulee kiittää hra yli-inspehtori Cygnaeusta siitä, että kansakouluasiat maassamme ovat silläkään kannalla, kuin ne nykyään ovat, ei Lönnrot mielellään tahtoisi siihen moitintoon yhdistyä". "Luultavasti puuttui hra C:ltä silloin tarkempia tietoja valtiopäiväin keskusteluista kansakoulun suhteen, jonka tähden hän lienee tullut niistä lausumaan mitä oli muilta kuullut". "Minun korvissani kuuluu liian kovalta syyttää häntä ehdollisesta totuuden vääristelemisestä taikka tahallansa korttien sekoittamisesta, uskotellaksensa yleisöä, että säädyt olisivat kieltäneet kuntia rakentamasta ja itse kustantamasta kouluja vaikka kuinka tiheään. Sitä hänen mielessänsä olleen, en voi millään muotoa uskoa."

Kireistä paino-oloista huolimatta kirjoitettiin ahkerasti kieli- ja kouluasioista, mutta se oli tehtävä mitä varovaisimmassa muodossa, ettei sensuurin kova koura pääsisi näihin kirjoituksiin iskemään. Tapahtuihan juuri tänä vuonna Helsingin normaalikoulun suomalaisen osaston lopullinen lakkautus ja yksityisen alkeisopiston perustaminen sen sijaan. Kieliasian käsitteleminen lain ja oikeuden kannalta oli etupäässä Jaakko Forsmanin toimena, ja kouluasioista kirjoitti useimmiten Yrjö Koskinen. Muistakin kansanvalistustoimista kirjoitettiin, kansallisen kirjallisuuden kannattamisesta, kirjakaupan kehittämisestä y.m. Eikä taloudellistakaan alaa unohdettu. Maanviljelyksen ja kotiteollisuuden edistämistä ja avustamista harrastettiin, rautatie- ja kanava-suunnitelmia esitettiin, vakuutusasioita pohdittiin.

Novelli-osastossa oli tänä vuonna kolme alkuperäistä kertomusta: K.J.
Gummeruksen "uutelot", "Kaksi jouluaattoa" ja "Takaus" sekä Theodolinda
Hahnssonin "Kuuselan kukka".

Ilmoitukset eivät nytkään suurta tilaa anastaneet, sillä niitä oli tavallisesti vain noin puolitoista palstaa.

Kauan ei saanut U. Suometar Castrénin kykyä, tarmoa ja taitoa hyväkseen käyttää. Jo keväällä 1872 oli hänen rintatautinsa niin kiihtynyt, että hänen täytyi lääkärin neuvoa noudattaen, lähteä Görbersdorfin keuhkotautisten parantolaan Saksaan. Siellä ollessaan kirjoitti hän U. Suomettareen neljä arvokasta kirjoitussarjaa "Kirkollinen asema Saksanmaalla", "Jesuitta-kysymys Saksassa", "Protestanttisesta kirkosta Saksassa" ja "Koulun eroittaminen kirkosta". Mutta Görbersdorfissa ei parantunut Castrénin terveys. Syksyllä sieltä palattuaan oli hän heikompi kuin sinne lähtiessään. Keuhkotauti oli jo pitkälle kehittynyt, voimat murtuneet. Vuoden loppuun asti hän kuitenkin vielä otti osaa toimitustyöhön toimittaen ulkomaan osastoa. Sairaalaan sitten jouduttuaan, alkoi hän siellä kirjoittaa kansantajuista, kertoelman tapaista historiaa 1808-09 vuosien sodasta. Vielä niin heikkona ollessaan, että töin tuskin jaksoi kynää liikuttaa, jatkoi hän työtänsä. Huhtikuun 22 p. 1873 kuolema sen katkaisi, lopettaen 27-vuotiaan toivehikkaan elämän.

Kun Castrén keväällä 1872 oli lähtenyt Saksaan, muutin minä kesäkuun 1 p. Antinkadun taloon n:o 20, missä sitten perheineni ja U. Suomettaren toimiston kanssa asuin kolme vuotta. Tähän muuttoon oli syynä entisen asunnon vuokran kalleus, eikä suinkaan se "atentaatti", joka minua siellä oli kohdannut pari kuukautta ennen muuttoa. Eräänä pimeänä iltana tuli nyrkinkokoinen kivi lentäen ikkunalasien läpi toimisto- eli työhuoneeseeni ja osui asettumaan aivan keskelle kirjoituspöytääni. Onneksi en sattunut silloin olemaan työssä pöydän ääressä, vaan olin pari minuuttia ennen mennyt vaimoni huoneeseen. Mutta lamppu paloi pöydällä, joka ei seisonut ikkunan edessä, vaan keskellä lattiaa. Oikeaan paikkaan oli ilkiö siis tähdännyt ja osunut. Yllyttikö häntä tähän toimeen viha "fennomaneja" vastaan vaiko pelkkä pahanteon halu, se jäi arvaamatta, kun ilkiötä ei ilmi saatu.

Uusi asuntoni sijaitsi syrjässä, joka seikka vaikutti, että U. Suomettaren avustajat ja ystävät nyt harvemmin kuin ennen kävivät toimistossa. Ja jo naimisiin mentyäni oli se muutos tapahtunut, että toimituskokouksia ei enää aina pidetty minun asunnossani, vaan usein myöskin Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin luona. Eikä niitä enää pidetty niin säännöllisesti kuin edellisinä vuosina, johon osaksi oli syynä Morgonbladetin syntyminen 1872 vuoden alussa, mikä lehti sekin vaati Helsingin suomenmielisten tukea ja apua. Niinpä Rein tykkänään siirtyi Mbl:in avustajain piiriin, ja heidän neuvotteluihinsa kutsuttiin usein niitäkin, jotka U. Suomettaren avustajina pysyivät.

V. 1873 ei tapahtunut mitään muutosta U. Suomettaren ko'ossa, eikä ilmestymistavassa, mutta kyllä toimituksessa. Castrénin poistuttua ei toista vakinaista toimittajaa hänen sijaansa kohta hankittu. Tilausilmoituksen alla oli tosin minun nimeni rinnalla nimi Jaakko Forsman, ja hän kyllä nyt, niinkuin ennenkin ja elämänsä loppuun asti, oli lehden varmin tuki ja turva antamillaan kirjoituksilla ja neuvoilla, mutta säännölliseen, jokapäiväiseen toimitustyöhön ei hän koskaan ottanut osaa. Siihen ei hänellä ollut aikaa eikä halua. Väliaikaisena apulaisenani oli muistaakseni ainakin jonkun aikaa nuori ylioppilas Tyko Hagman. Toimitusvoimain heikontumisesta kärsi etupäässä ulkomaan osasto. Mutta pääkirjoituksissa ei mitään väsähtymistä ollut huomattavissa, sillä niissä antoivat alttiisti apuansa lehden palkattomat avustajat. Maaseutukirjeitten tulva oli vielä suurempi kuin ennen, osoittaen että lehdellä oli eri paikkakunnissa paljon hyviä ystäviä, jotka tahtoivat sen menestystä edistää.

Maaliskuun 2 p:nä oli edellisenä vuonna perustetun suomalaisen teatterin ensimäinen näytäntö Helsingissä, ja näytäntöjä annettiin täällä sitten kaksi kertaa viikossa maalis- ja huhtikuun kuluessa sekä syyskuun alusta lokakuun keskivaiheille asti. Mainitsen sen tässä sen tähden, että nämä näytännöt antoivat minulle lisätyötä, minun kun myöskin täytyi olla teatteri-arvostelijana, johon toimeen tietysti olin aivan tottumaton. Muutoin suomalainen teatteri silloin ja vast'edeskin muodostui tämän kaupungin suomalaisen yleisön valiojoukon säännölliseksi yhtymäpaikaksi. Siellä tapasin tavallisesti useimmat U. Suomettaren avustajat, jotenka näytäntöjen väliaikoina voitiin neuvotella lehtemmekin asioista.

Helsingin kirjeitten luvun vähennystä osaksi korvasivat ne "Puustakatsojan" kirjeet, jotka kirjallistakin toimintaa harjoittava poliisikomisarius D. Airaksinen sujuvalla kynällä joskus piirsi "neiti Suomettarelle", käsitellen päivän tapahtumia. Novelli-osastossa oli tänäkin vuonna alkuperäinen tuote, Theodolinda Hahnssonin "Vanhan tädin kertomus". Mutta suurimman osan tätä osastoa täyttivät N. Hauvosen suomentamat, Z. Topeliuksen "Välskärin juttuihin" kuuluvat kertomukset "Siniset", "Pakolainen" ja "Erään nimen varjo".

Vasta syyskuun alussa sain taas vakinaisen apulaisen. Yrjö Koskisen ehdotuksesta otettiin siihen toimeen maisteri Konrad Fredrik Stenbäck (Kivekäs), joka sittemmin ollessaan 28 vuotta "Kaiun" toimittajana, niin pontevasti ajoi suomalaisuuden asiaa pohjan perillä.

Tämä sama Stenbäck oli oman kertomansa mukaan vielä muutamia kuukausia ennen kuin hän U. Suomettaren toimittajaksi rupesi ollut "suomikiihkoisuuden uskoon heräämätön pakana" ja kuulunut pohjalaisen osakunnan ruotsinmieliseen vähemmistöön, vaikka osakunnan inspehtorina oli Yrjö Koskinen ja kuraattorina Viktor Calamnius. Mutta edellinen näistä sai hänet lopulta kuitenkin kääntymään oikealle tielle, ei persoonallisen vaikutuksen kautta, vaan äsken ilmestyneen Suomen historian oppikirjansa voimalla, joka nuoreen Stenbäckiin, niinkuin moneen muuhunkin nuorukaiseen, istutti lujan luottamuksen kansamme tulevaisuuteen ja sen kykyyn luoda itselleen omaperäinen kulttuuri. Ja siitä hetkestä asti hänessä paloi tuo "luopioissa" tavallinen into saada töin ja toimin osoittaa entinen kantansa vääräksi.

Työnjako tuli nyt olemaan sama kuin Castrénin aikana. Stenbäckin osaksi joutui ulkomaan osasto, "kaikenlaiset" tuossa laajemmassa merkityksessä sekä nuo kiusalliset "lailliset ja viralliset ilmoitukset". Väliin pääsivät hänen tekemänsä laajemmat selostukset tärkeimmistä valtiollisista tapahtumista pääkirjoituksen kunniasijalle, taitavasti kirjoitettuja kun olivat. Oikoluku oli meillä yhteisenä huolena.

Nyt äskettäin pyydettyäni Kivekästä virkistämään minun muistoani panemalla paperille mitä hän muistaa yhteistyöstämme, on hän ystävällisessä vastauskirjeessään myös kertonut muutamia yksityistapauksia. Olin kehoittanut häntä joskus kirjoittamaan kotimaisiakin asioita koskevia pääkirjoituksia ja kerran aineeksi ehdottanut epäkohdat kyytilaitoksessamme, kun arvelin hänen, maalaisoloihin perehtyneenä miehenä, niistä jotain tietävän. Pahasti oli hän hämmästynyt. Mitäpä hän, Kantin filosofiaa ja Vischerin estetiikkaa lukenut, parnasson kukkuloilla vaeltanut maisterismies mitään tietäisi alhaisessa jokapäiväisyyden laaksossa sijaitsevista kestikievareista kyytihevosineen, vaikka olikin niitä hyväkseen käyttänyt matkoillaan kotinsa ja koulukaupungin välillä. "Veikkonen, en osaa niistä kirjoittaa sanaakaan." Ja muutamaan muuhun samanlaiseen ehdotukseen oli hänen täytynyt antaa sama kalpea vastaus. — Hänen tehtyään erään erehdyksen ja koetettuaan puolustautua tietämättömyydellään, olin hänelle lausunut: "Veikkonen, kaikkea ei voi tietää, mutta aina tulee tietää, ettei tiedä ja mistä milloinkin oikeat tiedot ovat saatavissa." Ja se oli, sanotaan kirjeessä, "kultainen sana, jyvä, joka jäi itämään".

Kun ei varsinaista toimistoa ollut, vaan kumpikin toimittaja suoritti työnsä omassa asunnossaan, emme joka päivä tavanneetkaan toisiamme. Mutta hyvin sentään sujui yhteistyö ja keskenämme vallitsi hyvä sopu. Nimellinen toimisto siirtyi kesäkuun 1 p:nä 1875 Annankadun taloon n:o 12, missä työhuoneeni oli siksi iso, että se voitiin verholaipiolla jakaa kahteen osaan, joista ulkopuolinen teki toimiston virkaa.

Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin rinnalla oli tähän aikaan, ja siksi kun hän senaattoriksi tuli, ahkerana avustajana pääkirjoitusten osastossa tohtori Ignatius, joka mieluimmin liikkui tilaston alalla, mutta usein myöskin avusti Hels. Dagbladin ja muiden ruotsinmielisten lehtien lakkaamattomain hyökkäysten vastustamisessa. Yrjö Koskisen kirjoitukset vv. 1874-75 koskivat useimmiten raha-asioita, viinaveroa, lahjoitusmaalainaa, uutta rautatielainaa, Suomen pankkia ja rahalaitosta y.m. Jaakko Forsmanin huomattavimmista kirjoituksista näinä aikoina mainittakoon hänen seikkaperäinen ehdotuksensa kihlakunnan-oikeuksien uudestajärjestämiseksi ja perusteellinen arvostelunsa hallituksen asettaman komitean samaa uudistusta tarkoittavasta ehdotuksesta, sekä kirjoitussarjat kihlakunnanoikeuksien suomalaisista pöytäkirjoista ja kyytivelvollisuudesta.

Edellisessä äsken mainituista vuosikerroista on Agathon Meurmanin ensimäinen U. Suometarta varten tehty kirjoitus. Sen otsakkeena on "Erään ikävän tapauksen johdosta", ja sen on aiheuttanut Oulun alkeisopiston muuttaminen ruotsinkieliseksi, ja ne kurjat keinot, joilla tämä muutos aikaan saatiin. Kirjoitus on pitkä, kolmen numeron läpi kulkeva. Siinä luodaan ensinnä yleinen katsaus siihen, miten muissa maissa aineellisia, valtiollisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia ajetaan. Siirtyen sitten oman maamme oloihin, huomauttaa tekijä, että yhteiskunnallinen uudistustyö meillä uhkaa tuottaa arvaamattomia vaaroja. Se saattaa intohimot kiihtymään siihen määrään, että oikeutta ja kohtuutta loukataan sekä isänmaan yhteistäkin etua ollaan unohtamaisillaan. Mitä ikinä suomalaisuus lieneekin saanut aikaan, ei se vielä ole yleisessä mielipiteessä saavuttanut tarpeellista sijaa. Kun kerran yleinen mielipide on tarpeeksi varttunut, haihtuvat vastukset kuin sumut ilmassa. Vähemmistö ei voi koskaan pitkiä aikoja hallita enemmistöä, jollei tämä enemmistö ole kelvoton ja kykenemätön. Vaaditaan suomalaisuuden ystäviltä hartaampaa työtä, suurempaa uhrautumista, palavampaa isänmaan-rakkautta, ja silloin ei ole epäilemistä, että tulevaisuus ja voitto ovat heidän, sitä pikemmin mitä hurjempiin keinoihin heidän vastustajansa ryhtyvät.

Muista samassa vuosikerrassa olevista kirjoituksista mainittakoon maisteri Jaakko Svanin (Päivärinta) tekemä sarja kirjoituksia "Kuvaamataiteista Suomessa", pastori Wilh. Lindstedtin (Loimaranta) "Historiallinen silmäys Ilmajoen maamiesseuran 70-vuotiseen vaikutukseen" sekä ne erinomaisen hauskat, vilkkaasti ja taitavasti sommitellut kirjeet, jotka A. Almberg, kesällä ulkomaille matkustettuaan, lähetti Tukholmasta, Köpenhaminasta, Hampurista, Berlinistä, Dresdenistä ja Pragista. Seuraavana vuonna tuli näitä kirjeitä lisää Pragista, Wienistä, Venetsiasta sekä Budapestistä, Debreczinistä ja muualta Unkarista, jotta niiden luku yhteensä nousi 41:een. Ja niihin liittyi sitten pitkä sarja "Matkamuistelmia Unkarista", jotka jatkuivat vielä vuosikerrassa 1876. Kirjeet ja matkamuistelmat Unkarista sitten täydennettyinä muodostivat sen arvokkaan teoksen, jonka Almberg julkaisi nimellä "Unkarin maa ja kansa" ja joka saattoi tämän heimokansan olot ja luonteen tutuiksi meille suomalaisille. U. Suomettarelta ei noiden lukuisain kirjeiden ja matkamuistelmain tekijä pyytänyt eikä saanut mitään palkkiota, ja niiden julkaiseminen tässä lehdessä oli siten ehkä parin tuhannen markan lahja yhteisen asian hyväksi. Eivät fennomanit siihen aikaan olleet tottuneet kirjallisesta työstään palkkaa saamaan.

Helsingin kirjeitä ei U. Suomettaressa vv. 1874 ja 1875 ollut ainoatakaan. En muista mistä syystä. Novelli-osastoa hoiti näinä vuosina parhaasta päästä minun vaimoni, siihen lyhentämällä suomentaen kuuluisan sissipäällikön Stefan Löfvingin päiväkirjan, joka ruotsiksi oli julaistu "Lähteissä Ison-vihan historiaan", sekä englannin kielestä suomentaen kertomukset "Radanvaihtaja", "Lehti Myrskyssä" ja "Jäätyneellä syvyydellä". K.J. Gummerukselta oli kaksi lyhyttä kuvaelmaa, "Pikku Laurin salaisuus" ja "Peritäänkö vihakin".

Tilaajain ja ilmoitusten määrä oli vähitellen noussut niin, että uskallettiin ajatella lehden laajentamista, varsinkin kun sanomalehtien ennen kohtuuttomat postimaksut nyt oli alennettu. Nelipalstaisena ilmestyi U. Suometar ensi kerran joulukuun 16 p:nä 1874, jolloin seuraavan vuosikerran tilausilmoitus julaistiin. Laajennuksesta mainittaessa lausutaan se vakaumus, että lukijakunta sen johdosta melkoisesti lisääntyy. "Se aika, jolloin jokapäiväinen lehti Suomen pääkaupungissa voipi suomenkin kielellä tulla mahdolliseksi, on ainoastaan tällä tavalla vähitellen lähestyvä."

U. Suomettaren tilaus- ja ilmoituskonttori, joka vuodesta 1871 oli ollut Vaseniuksen kirjakaupassa, muutettiin vuoden 1875 alussa kauppias Grashoffin myymälään, Pohjois-Esplanaadikatu 39, jossa myytiin Singerin neulomakoneita. Vanhassa paikassa lehden asioita hoiti kirjakaupan henkilökunta, mutta nyt oli niitä varten palkattava eri konttoristi, jonka käytettävänä oli U. Suomettaren omistama pöytä ja sanomalehtihylly. Konttoristiksi tuli neiti Augusta Hellsberg (laamanninrouva Tranberg).

Edistysaskeleena on mainittava sekin, että, kun minä samana vuonna muutin Annankadun taloon n:o 12, siihen työhuoneeni puoliskoon, joka teki toimiston virkaa, U. Suomettaren kustannuksella hankittiin tukeva ja kunnollinen pulpetti, joka ei kuitenkaan uusi ollut. Sen huojuvan romun, joka oli lehden ainoa omaisuus silloin kun minä toimittajaksi tulin, korjasi omakseen jo v. 1871 sen teettäjä, U. Suomettaren ensimäinen toimittaja Almberg, koska minä naimisiin mentyäni en kehdannut sitä viedä uuteen asuntooni. Hänen huvilassaan se vieläkin on nähtävissä.

* * * * *

Vuoden 1876 alusta U. Suometar laajennettiin siten, että lisälehtiä annettiin joka lauantai, jotenka lehti nyt säännöllisesti ilmestyi neljä kertaa viikossa.

Toimituksessa tapahtui taas muutos. Stenbäck erosi kesäkuun alussa, lähteäkseen ulkomaille ja ruvetakseen, sieltä palattuaan, Oulun Viikko-Sanomain toimittajaksi. Hänen sijaansa tuli väliaikaiseksi apulaisekseni taas Tyko Hagman, joka nyt oli perehtynyt sanomalehti-työhön ollessaan Ilmarisen ja Pietarin Sanomain aputoimittajana sekä Morgonbladetin referenttinä.

Niistä tämän vuosikerran pääkirjoituksista, jotka eivät koskeneet kansallisuus-, kieli- ja kouluasioita, mainitsen Yrjö Koskisen kirjoitukset markan nostamisesta silloisesta alennustilastaan, Jaakko Forsmanin kirjoitussarjan kuolemanrangaistuksesta, laamanni Forsströmin arvostelun uuden rikoslain ehdotuksesta, Ignatiuksen muistelmat tilastollisesta kokouksesta Budapestissä ja Almbergin kuvaukset kansallisista oloista Unkarissa.

Uutuus oli, että Jaakko Forsman otti vaivakseen säännöllisesti vastata niihin monituisiin, etupäässä lainopillisia seikkoja koskeviin kysymyksiin, joita lukijakunnan puolelta ehtimiseen toimitukselle lähetettiin. Mutta kauan ei hän jaksanut tätä tointa jatkaa, sillä noita kysymyksiä alkoi tulvata niin tuhkatiheään, että niihin vastaaminen olisi vaatinut liian paljon aikaa ja työtä. Kysyminen on helppo asia, mutta oikean vastauksen antaminen usein hyvinkin vaikeata.

Kesäkuulla oli ensimäinen kirkolliskokous Turussa. Sen keskusteluista tahtoi yleisö saada tarkat selostukset, jotka paljon tilaa U. Suomettaren ahtaista palstoista veivät. Selostajana oli muistaakseni tohtori A.V. Jahnsson. Ja kirkolliskokouksen juuri päätyttyä alkoi Helsingissä ensimäinen ja tähän saakka ainoa Suomen yleinen teollisuusnäyttely, jonka monien osastojen kuvaileminen ja arvosteleminen kysyi paljon työtä. Siinä antoi taitavaa apuansa insinööri W.V. Forsman, Helsingin teollisuuskoulun nykyinen johtaja.

Se ruotsalainen leima, minkä toimikunta oli tälle näyttelylle antanut, synnytti suomalaisessa yleisössä oikeutettua mielipahaa ja suuttumusta. Avajaisissa ei sanaakaan suomea lausuttu. Suurin osa esineistä oli varustettu yksistään ruotsinkielisillä osotteilla. Alussa ei ollut suomenkielisiä luettelojakaan saatavissa. Kaikkialla näyttelyn alueella vallitsi ruotsi. 132 kansalaista julkaisi U. Suomettaressa jyrkän vastalauseen sen johdosta, että suomenkieli siten syrjäytettiin ja sen halveksimista julkisesti osotettiin.

Se ilo, jonka kansassamme herätti keisarin, keisarinnan ja perintöruhtinaan käynti näyttelyssä ja heidän olonsa Helsingissä, ilmeni tietysti U. Suomettaressakin, joka niin tarkkaan kuin mahdollista kertoi kaikista niistä juhlallisuuksista, jotka täällä keisarillisten kunniaksi toimeenpantiin.

Teollisuusnäyttelyn yhteydessä oli teollisuuden harjoittajain kokous elokuun loppupuolella, ja sitten syyskuun alussa yleinen maanviljelyskokous, niinikään Helsingissä. Ei siis sinä kesänä pääkaupungin sanomalehdiltä puuttunut kirjoitusten aineita eikä niiden toimittajille kesärauhaa suotu.

Katsaukset päivän tapahtumiin ilmestyivät nyt "Helsingin kirjeitten" yhteisnimellä, järjestysnumerolla varustettuina ja jotenkin säännöllisesti kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa. Mutta "Matti" ei vielä esiintynyt; kronikoitsija oli nimetön. Maaseutukirjeitä oli viljalta; joskus seitsemänkin samassa numerossa. Koko vuosikerran novelli-osaston täytti Julius Krohnin suomentama Walter Scottin romaani "Quentin Durvard".

Alkoi vuosi 1877. Tulossa oli se tärkeän tärkeä säätykokous, jossa asevelvollisuusasia oli ratkaistava, ja syttymäisillään Venäjän ja Turkin välinen sota.

Valtiopäivien tähden, jotka alkoivat tammikuun 22 p:nä ja joiden luultiin saavan työnsä suoritetuksi kesään mennessä, ilmestyi U. Suometar vuoden alusta toukokuun loppuun asti joka arkipäivä siten, että annettiin kolme päälehteä ja yhtä monta lisälehteä viikossa. Suomalaisella yleisöllä oli nyt tämän "valtiopäiväpainoksen" tilaamisella tilaisuus osottaa, missä määrin se jokapäiväistä lehteä kaipasi ja kannatti. Mutta nekin, jotka tilasivat kolmipäiväisen painoksen, saivat kaikki lisälehdet, vaikka edellisen päivän lisälehti tuli heille vasta seuraavan päivän päälehden kanssa. Viikkopainos lakkautettiin.

Toiseksi toimittajaksi oli tohtori Frith. Perander suositellut maisteri Wilho Soinia, joka vuoden alusta ryhtyikin toimeen, missä hän sitten uskollisesti pysyi 27 vuotta, taidollaan, sujuvalla ja terävällä kynällään sekä uupumattomalla työkyvyllään tehokkaasti vaikuttaen U. Suomettaren edistykseen. Ollen tullessaan vielä hyvin nuori, vasta 21-vuotias, ja sanomalehtityöhön aivan tottumaton, tarvitsi hän kyllä ensi aikoina opastusta; mutta pian hän tehtäviinsä perehtyi. Yhteistyötämme suuresti helpotti se seikka, että hän joutui asumaan samassa talossa, mihin minä kesäkuun 1 p:nä samana vuonna muutin, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa, Antinkatu 4, ja jossa lehteämme nyt sekä toimitettiin että painettiin. Ja siellä hän asui syksyyn asti 1881.

Vaikka U. Suometar alkupuolella vuotta ilmestyikin 6-päiväisenä, anasti valtiopäiväin toiminnan selostaminen silloin melkoisen osan sen palstoista. Arm. esitysten sisällyksestä teki Jaakko Forsman taitavasti selkoa jatkuvissa "katsahduksissa" niihin sekä kirjoitti niinikään sarjan "silmäyksiä" valtiopäiväin toimintaan. Talonpoikaissäädyn keskustelut selosti laajalti Almberg, joka silloin ensi kertaa oli tämän säädyn tulkkina. Oma selostaja oli U. Suomettarella myöskin pappissäädyssä, ylioppilas J.G. Sonck. Mutta aatelis- ja porvarissäätyjen keskusteluista kerrottiin, paitsi poikkeustapauksissa, niinkuin ennenkin aamulehtien mukaan. — Valtiopäivät keskeytettiin toukokuun 31 p:nä ja jatkettiin sitten lokakuun 1 pistä seuraavan vuoden tammikuun 23 päivään asti.

Asevelvollisuus-asiaa valaistiin useissa pääkirjoituksissa esittämällä, mitenkä sotalaitos muissa maissa on järjestettynä, mitä sotalaitokset tavallisesti maksavat ja kuinka asevelvollisuus meillä olisi järjestettävä, ettei se kansaamme liiaksi rasittaisi. Pitkä asevelvollisuus-valiokunnan mietintö tietenkin kokonaisuudessaan julaistiin.

Sota Venäjän ja Turkin välillä julistettiin huhtikuun 24 p:nä, ja siitä asti oli U. Suomettaressa säännöllisesti joka numerossa eri osasto "Sotatantereelta", joka väliin paisui hyvinkin pitkäksi ja jota Soini taitavasti ja huolellisesti toimitti. Kun Suomen kaartikin oli sotaan lähtenyt, kävivät sotasanomat kansallemme erityisesti mieltä kiinnittäviksi.

Kesäkuun 20 pistä alkaen ilmestyi lehtemme vaihdellen 5- ja 4-palstaisena, syksystä lähtien säännöllisesti 5-palstaisena. Valtiopäivät ja sota tähän laajennukseen yhteisvoimin pakottivat, ja tilaajain sekä ilmoitusten arvaamattomasti kasvanut määrä myöskin siihen velvoitti. Tilaajamäärä, joka edellisenä vuonna oli 3,500, oli nyt yht’äkkiä noussut 6,500:een, s.o. lisääntynyt melkein kahdenkertaisesti.

Uutena avustajana tänä vuonna on mainittava insinööri Ossian Bergbom (senaattori Wuorenheimo), joka julistavaksi antoi sarjan kirjoituksia "toisarvoisista rautateistä".

Samana vuonna esiintyi "Matti" Helsingin kirjeen alle tammikuun 26 p:nä. Tämä kirje on Agathon Meurmanin kirjoittama. Hän siis keksi sen nimen, jota kaikki Helsingin kirjeiden sepittäjät sittemmin ovat omanaan käyttäneet.

Novelli-osastossa oli tänä vuonna Julius Krohnin suomentama Mauri
Jókain "Pakolaisen päiväkirja", vaimoni suomentamat Wilhelmina v.
Hillernin "Kotka-Vappu" ja H. Drachmannin "Kaksi laukausta", sekä
Dickens'in "Sokea sisareni", jonka suomentajan nimeä en muista.

1878 vuoden tilausilmoituksessa sanotaan: "Se suuri tilaajamäärä, jonka Uusi Suometar viime vuonna sai, antaa syytä siihen toivoon, ettei jokapäiväiseltä suomenkieliseltä lehdeltä enää tulisi puuttumaan tarpeellista kannatusta, jos vaan taloudelliset olot olisivat paremmat kuin nykyään. Uuden Suomettaren toimitus oli jo aikonut muuttaa tätä lehteä tämän vuoden alusta jokapäiväiseksi, mutta huono vuodentulo tämän aikomuksen kumosi. Olisi nimittäin mahdotonta antaa jokapäiväistä lehteä nykyiseen helppoon hintaan, ja nyt, kun kaikkialla Suomessa rahanpuutetta valitetaan, hinnankorotus varmaankin pakottaisi useita luopumaan kalliintuneen lehden tilaamisesta. Toimitus on sen tähden katsonut parhaaksi vielä tällä kertaa jättää tilaushinnan entiselleen, mutta, siinä toivossa että tilaajamäärä pysyy yhtä suurena kuin viime vuonna, päättänyt antaa viisi lehteä viikossa siten, että niiden kolmen numeron rinnalla, jotka niinkuin ennenkin viikon kuluessa ilmautuvat, joka viikko annetaan kaksi lisälehteä." — Ero hinnassa ja jakojärjestyksessä viisi- ja kolmipäiväisen painoksen välillä tuli olemaan sama kuin edellisen vuoden "valtiopäiväpainoksen" ja kolmipäiväisen painoksen välillä.

Valtiopäivät vielä jatkuivat ja sota jatkui, edelliset kuitenkin enää vain kolme viikkoa.

Ei ollut uuden vuoden alkaessa vielä selvillä, saataisiinko säädyissä aikaan yksimielinen päätös asevelvollisuus-asiassa, sillä vastustajia oli kaikissa säädyissä ja varsinkin ritaristossa ja aatelissa, jotka vastustajat tahtoivat sotalaitoksemme pohjana säilyttää vanhaa ruotujakolaitosta. Valiokunnan ehdotus säätyjen eriävien päätösten yhteensovittamiseksi jaettiin tammikuun 8 p:nä ja keskustelut siitä kestivät saman kuun 16 päivään asti. Se oli mieltä jännittävä viikko.

Polttavaksi kysymykseksi kävi myöskin sodan uhka Englannin puolelta. Jos tämä mahtava merivalta, niinkuin uhkasi, Turkin liittolaisena olisi sekaantunut kiivaimmillaan riehuvaan sotaan, niin olisi varmaan Suomikin joutunut sodan pyörteeseen ja saman kovan kohtalon alaiseksi kuin itämaisen sodan aikana 1850-luvulla. Tämä arveluttava valtiollinen asema ja sen mahdolliset vaikutukset maamme taloudelliseen tilaan, joka muutoinkin oli kireä, antoivat aihetta useihin kirjoituksiin U. Suomettaressa, ja niinikään ne lapsellisen löyhät tuumat risteilijälaivain hankkimisesta y.m., joita "liberalit" esittivät maamme suojelemiseksi uhkaavalta vaaralta.

Jaakko Forsman oleskeli suurimman osan tätä vuotta ulkomailla opintoja varten. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti Yrjö Koskinen, käsitellen parhaasta päästä valtiollisia ja taloudellisia asioita. Mainitsen hänen kirjoituksensa silloisista rahaseikoista, uuden kultarahan merkityksestä ja Suomen pankin kuukaustauluista. A. Meurman oli nyt niinikään innokkaana avustajana, antaen kirjoitussarjat "meidän liberaleista", siviiliavioliitosta, yliopistollisista oloista, katoolisuudesta Ruotsissa, siveellisestä rappeutumisesta, kristinuskosta ja työväestä, y.m. Avustajain joukkoon liittyi kansakouluntarkastaja O. Hynén (kanslianeuvos Hynninen), joka joskus ennenkin oli U. Suomettareen kirjoittanut. Professori A.F. Granfelt julkaisi kirjoitussarjan "Asevelvollisuus ja kristityn omatunto". Kansanopistoista ja niiden perustamisesta Suomeen kirjoitti kansakoulunopettaja K. Verkko. Oppikoulu-asia antoi edelleen kylläksi puheen ainetta, nyt erittäin kouluolot Mikkelissä ja Viipurissa.

Ulkomaan osasto vaati jatkuvan sodan tähden paljon tilaa, niinkuin edellisenäkin vuonna. Pääkirjoituksissakin väliin luotiin katsauksia sodan vaiheisiin. Kirjeitä ulkomailta oli runsaasti. Niinpä kirjoitti tohtori E. Aspelin (valtioneuvos Aspelin-Haapkylä) pitkän sarjan kirjeitä Pariisista ja oli luultavasti myöskin se U. Suomettaren "lähettämä kirjeenvaihtaja", joka ilman nimimerkkiä toimitti hauskat kertomukset samaan aikaan Pariisissa olevasta maailman-näyttelystä. Dresdenistä ja muualta Saksasta lähetti kaksitoista kirjettä K.G.B.; en muista kuka tämän nimimerkin käyttäjä oli.

"Helsingin kirjeet" sepitti tänä vuonna, niinkuin sitten viisitoista vuotta eteenpäin, parhaasta päästä Almberg. Mutta niin ahkera, kuin seuraavina vuosina, ei "Matti" vielä ollut; sai vuoden kuluessa vain 24 kirjettä kynästään. Novelli-osaston täytti Julius Krohnin suomentama Walter Scottin "Perthin kaunotar".

Lehden konttori muutettiin nyt puheena olevana vuonna kaksi kertaa: ensinnä vuoden alussa Grashoffin myymälästä L. Thuringin konttoriin, Unioninkatu 26, ja sitten toukokuun 30 p:nä omaan huoneistoon ja samaan taloon, missä se vieläkin on, vaikka nyt väljemmässä huoneistossa. Siis oma konttori, niinkuin muillakin pääkaupungin lehdillä! Eteenpäin mentiin. Mutta toimisto-huonetta ei vieläkään ollut toista kuin minun yksityinen työhuoneeni.

Tilaajamäärä pysyi 1878 melkein yhtä korkeana kuin 1877; vaan seuraa vana vuonna tapahtui surkea taka-askel, jonka epäilemättä vaikutti etupäässä yleinen rahanpuute maassamme, mutta osaltaan myöskin se, ettei enää ollut olemassa tiedonhalua niin kiihoittavia seikkoja, kuin olivat olleet asevelvollisuus-asian odotettava ratkaisu sekä Venäjän ja Turkin välinen sota. Tilaajain luku laskeutui 3,800:aan.

Järkevästi siis meneteltiin, kun U. Suometarta ei nytkään vielä muutettu jokapäiväiseksi eikä aamulehdeksi. Annettiin vain, niinkuin edellisenäkin vuonna, kolme päälehteä ja kaksi lisälehteä viikossa. Mutta eri päivinä ilmestyviä lisälehtiä ei nyt enää voitu antaa kolmipäiväisen painoksen tilaajille, sillä postilaitos oli keksinyt sen tempun, että lisälehdistä vaati eri maksua silloinkin, kun niitä ei erikseen lähetetty, vaan edellisen päivän lisälehti liitettiin seuraavan päivän päälehteen. Jos lisälehdet nyt olisi annettu kolmipäiväisenkin painoksen tilaajille, tilaushintaa korottamatta, niin olisi sen hinnasta melkein toinen puoli mennyt postimaksuihin. Tästä ikävästä pulmasta selvittiin siten, että lisälehdet sisällyksensä puolesta pidettiin ihan erillään päälehdistä ja seuraavassa päälehdessä aina lyhyesti mainittiin edellisen päivän lisälehdessä olleet tärkeimmät uutiset, jommoinen järjestys tuotti suurta hankaluutta toimitustyössä. Yksinkertaisin keino olisi tietysti ollut se, että kolmipäiväinen painos olisi lakkautettu ja lisälehdet muutettu eri numeroiksi. Mutta ei tahdottu siten vieroittaa niitä lukijakunnasta, joiden varat eivät sallineet viisipäiväisen lehden tilaamista.

Useat kirjoitukset tässä vuosikerrassa koskivat asevelvollisuuden toimeenpanoa. Huomautettiin eri kirjoituksissa, kuinka tärkeätä on, että sotalaitoksen järjestämisessä tarkasti valvotaan, ettei se joudu pilalle huonon ja epäkansallisen hallinnon kautta, että siveellinen henki tulee siinä ensi hetkestä asti vallitsemaan, että kartetaan tarpeetonta kovuutta ja tylyyttä, että kaikki yli- ja alipäälliköt sekä siviilivirkamiehet osaavat miehistön kieltä. Oli säädettävä se oppimäärä, joka kansakoulua käyneet oikeuttaisi asevelvollisuuslain myöntämään helpotukseen palvelusajassa, ja tätä seikkaa pohdittiin U. Suomettaressakin. Kasarmipaikkain valinta antoi myös aihetta mielipiteiden vaihtoon sanomalehdissä.

Venäläisten lehtien rynnäköt Suomen asemaa ja oikeuksia vastaan kävivät tähän aikaan niin kiivaiksi, että meidän maamme sanomalehtien täytyi useammin kuin ennen ottaa ne huomioon ja niitä torjua mikäli sensuuri sitä salli, eikä U. Suometarkaan tätä tehtävää laiminlyönyt. "Peterburgskia Vedomosti", mikä silloin useimmin hyökkäsi Suomea vastaan, piti "uudenaikaisia fennomaneja" venäläisten pahimpina vihollisina täällä.

Ulkomaalta keväällä palattuaan, antoi Jaakko Forsman taas entiseen tapaansa tehokasta apua toimitukselle, kirjoittaen m.m. asianajajista rikosasioissa ja Saksassa tekemiensä tutkimusten nojalla pitkän kirjoitussarjan sosialismista.

A. Meurmanilta on tässä vuosikerrassa suuri joukko kirjoituksia, joista mainitsen seuraavat: Asevelvollisuudesta, Tulevaisuuden puolueet Suomessa, Keskipuolue Suomessa, Mietteitä nykyisen taloudellisen aseman johdosta, Papit ja kansakoulunopettajat.

Yrjö Koskinen arvosteli uuden koulukomitean ehdotuksia ja kirjoitti maanpalstoittamisesta, uudesta veronpanosta Karjalassa, kruununrästeistä ja niiden kannosta y.m. Olipa hän myöskin U. Suomettaren kertojana Pielisten kanavan avajaisissa ja kirjoitti niistä pitkän ja hyvin hauskan kertomuksen.

Ignatius antoi niinikään monta arvokasta kirjoitusta: Kuinka Suomen kansa asuu, Lasten kuolevaisuus Suomessa, Maanviljelystiedustelusta Uudellamaalla, Pääoman vaikutuksesta työn tuotantoon (pitkä sarja), muita mainitsematta.

Suomalaisista oppikouluista oli nytkin useita kirjoituksia, joista osan laati Hynén. Professori J.R. Aspelin kirjoitti "Suomalaisista koristekaavoista" ja kertomuksen Moskovan antropologisesta näyttelystä, Almberg, paitsi Helsingin kirjeitä, myös "Tietoja Unkarista" ja lehtori K. Suomalainen huvittavan sarjan "Suomalaisia keskusteluja", joissa hän m.m. huomautti suomen kieleen ruotsista tunkeutuneista, usein hullunkurisista lausetavoista ja niiden poistamisesta.

Tässä vuosikerrassa oli ensimäinen seikkaperäinen ja laaja arvostelu taideyhdistyksen näyttelystä, jonka arvostelun minä kirjoitin ystäväni taiteilija Severin Falkmanin taitavalla avulla, niinkuin sitten useina seuraavinakin vuosina tapahtui. Samalla sopii mainita, että U. Suomettaressa nyt ruvettiin useammin kuin ennen arvostelemaan uutta kotimaista kirjallisuutta. Joulukuulla oli näitä arvosteluja useita melkein joka numerossa.

Helsingin kirjeitten luku nousi tänä vuonna 40:een. Novelliosastossa oli niin monta kertomusta, etten huoli niitä kaikkia luetella. Mainitsen vain Almbergin suomentaman Jókain "Rakkaita sukulaisia" sekä vaimoni suomentamat norjalaiset Krist. Jansonin "Marit Skjölte", "Liv" ja "Lumottu". Kun päälehdet ja lisälehdet täytyi pitää toisistansa aivan erillään, oli niihin hankittava eri novellitkin.

Se toimikunta, joka U. Suomettaren kannattajain yleisessä kokouksessa v. 1875 asetettiin lehden taloudellisia asioita hoitamaan ja johon kuuluivat kenraalimajuri J. Järnefelt, professorit Yrjö Koskinen ja Jaakko Forsman, tohtori K.F. Ignatius, maisteri A. Boehm ja minä, kutsui mainitut kannattajat eli ne kansalaiset, jotka vv. 1870-1873 olivat lehden kannattamiseksi raha-apua antaneet, kokoontumaan suomalaiseen klubiin maalisk. 15 p. 1880. Lehden taloudellinen tila oli silloin sillä kannalla, että toimikunta ei voinut omin voimin yritystä jatkaa, vaan katsoi tarpeelliseksi asiasta neuvotella kannattajain kanssa. Vuosi vuodelta lisääntyvä tilaajamäärä oli kehoittanut lehden laajentamiseen, jotta se paremmin vastaisi suuren lukijakuntansa ja edistyneitten olojen vaatimuksia. Tilaushintaa ei kumminkaan rohjettu laajennuksia myöten korottaa, mutta toimikunta toivoi, että se epäkohta, joka siten syntyi, vähitellen poistuisi yhä karttuvan tilaajamäärän kautta. Ja tämä toivo olikin toteutumaisillaan kun tilaajamäärä vv. 1877 ja 1878 korkealle nousi. Mutta v. 1879 suuresti alennuttuaan ei se nytkään ollut jälleen ylennyt. Näin ollen olivat lehden taloudelliset asiat, joiden hoitoa suuressa määrässä vaikeutti se seikka, ettei lehdellä ollut tarkasti rajoitettua, laillista omistajakuntaa, käyneet niin hankaliksi, että yrityksen jatkaminen silloisella tavalla oli mahdoton.

Kokoukseen saapui 17 kansalaista, jotka edustivat 506 maksu-osuutta, jommoisia neljän vuoden kuluessa oli suoritettu kaikkiaan 731 à 25 mk. eli yhteensä 18,675 mk.

Taloudenhoitajan, maisteri A. Boehmin esitettyä kuluvan vuoden tulo- ja meno-arvion sekä katsauksen lehden taloudelliseen asemaan, jotka osoittivat, että velkaa vuoden lopussa tulisi olemaan ainakin noin 6,000 mk, ja asiasta sitten keskusteltua, tehtiin yksimielisesti seuraava päätös: "Uuden Suomettaren kannattajakunta jättää kaikki oikeutensa muutamille mielipiteittensä puolesta taatuille miehille, mutta tahtoo sitä vastoin itse olla vapaana kaikista lehden veloista ja sitoumuksista ja tahtoo sen ohessa lausutuksi vakaan toivomuksensa, että uusi perustettava yhtiö, joka tulee hallitsemaan lehteä täydellä omistusoikeudella, valvoo sitä, että lehti aina vast’edeskin on kannattava ja edistävä suomalaisuuden asiaa, samaan suuntaan kuin tähänkin saakka."

Tämän päätöksen nojalla luovutti kannattajakunta puheenaolevat oikeutensa professori Yrjö Koskiselle, maistereille A. Almbergille, A. Boehmille ja Wald. Churbergille sekä minulle, jotka vastaan-otimme lehden omistusoikeuden velkoineen ja sitoumuksineen, luvaten sen vastaista kannattamista varten koettaa aikaansaada varsinaisen yhtiön.

Mainitut viisi miestä kokoontuivat sitten parin päivän perästä Yrjö Koskisen luo ja päättivät perustaa 11-osakkeisen yhtiön, johon heidän lisäksi otettaisiin osakkaiksi tohtorit K.F. Ignatius, professori Jaakko Forsman, kunnallisneuvos A. Meurman, maisteri F.W. Rothstén ja apukamreri J. Enlund. Osakkeen hinnaksi määrättiin 2,500 mk. Minä saisin kaksi osaketta, muut itsekukin yhden. Kun yhtiö sittemmin oli hyväksynyt sääntönsä, ei maisteri Boehm ruvennutkaan osakkaaksi, koska hän katsoi osakepääoman, 27,500 mk, liian pieneksi. Hänen sijaansa tuli professori J.R. Aspelin.

Uudelle Suomettarelle alkoi uusi ajanjakso, ja minun sopii toistaiseksi tähän keskeyttää juttuni sen sepistä ja pajoista.

XX.

TEATTERI-MUISTOJA.

Teatteriin tutustuin jo 8-vuotiaana. Viipurissa näytteli silloin Edv. Stjernströmin ruotsalainen teatteriseura, jota pidettiin hyvin etevänä. Vanhempani olivat koko näytäntökaudeksi, mikä lienee kestänyt pari kuukautta, tilanneet yhden sivuasioista eli "häränsilmistä" (oxöga), ja minäkin usein sinne pääsin. Joko olivat tämän aition kaiteet tavallista korkeammat taikka olin minä ikääni nähden tavallista matalampi, sillä minua varten hankittiin aitioon palli, jotta sillä seisoen paremmin näkisin mitä näyttämöllä tapahtui. Esitetyistä näytelmistä muistan vain kaksi: "Kuolema kummina" (Döden fadder) ja "Kyyryselkäinen" (Den puckelryggige). Edellinen painui lapsenmieleeni kammoksuttavien kohtaustensa kautta, jälkimäinen arvattavasti siitä syystä, että se minua järkevämpien katselijain mielestä oli niin ala-arvoinen, että he vihellyksillä keskeyttivät sen esittämisen.

11-vuotiaana itse esiinnyin näyttelijänä, en kuitenkaan julkisesti teatterissa, vaan koulutoverini Benjamin Alfthanin kodissa. Esitettiin August Blanchen "Löytölapsi" (Hittebarnet) niminen näytelmä, joka kyllä on huvittava, mutta lasten esitettäväksi hyvinkin sopimaton tekele. Olin naisena, vanhan pojan emännöitsijänä, ja tehtäväni suoritin kaiketi yhtä hyvin kuin muutkin saman-ikäiset näyttelijät. Yleisönä oli Alfthanin lukuisa perhekunta ja jotkut kutsuvieraat, joka yleisö tietysti makeasti nauroi kömpelöille yrittelijöille ja vilkkailla kätten taputuksilla meitä vaivannäöstämme palkitsi.

Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähän myöhemmin uskottiin minulle tärkeä tehtävä eräässä aika-ihmisten seuranäytännössä lehtori K.G. Ahrenbergin luona. Sain nimittäin toimekseni esiripun nostamisen ja laskemisen erään toverin avulla.

Keväällä 1859 näytteli Viipurissa jonkun aikaa O. Anderssonin ruotsalainen teatteriseura, minkä paras vetovoima naispuolella oli neiti Hedvig Forssman, hän, joka sittemmin rouva Raana ja rouva Winterhjelminä saavutti niin kunniakkaan sijan suomalaisen teatterin historiassa. Hän oli silloin vielä hyvin nuori, vasta 20-vuotias, mutta taiteessaan jo pitkälle kehittynyt. Ja viehättävä hän oli: ilmehikkäät, älykkäät kasvot, sointuva ääni, solakka, notkea vartalo, sulavat liikkeet. Kummako siis, että hän Wiipurin yleisöä hurmasi ja koulupoikia erittäin. Innokkaimpien ihailijain joukkoon kuuluin minä. Hän asui samassa täyshoitolassa kuin muuan koulutoverini, jotenka joskus sain hänet vilahdukselta nähdä teatterin ulkopuolellakin. Eräänä päivänä kysyi minulta tuo toverini, lainaisinko pukuni neiti Forssmanille, jonka oli esiintyminen poikana "Pariisin veitikassa". Ilosta paisui sydämeni: saisin nähdä neiti Forssmanin omissa vaatteissani! Pian oli puku näyttelijättären hallussa, ja parin päivän kuluttua sanottu näytelmä esitettiin. Mutta — oi kova kohtalo! — sitä ennen olin minä ehtinyt hankkia itselleni pahan yskän, joka minut pakoitti viikon päivät pysymään kamariherrana, eikä "Pariisin veitikkaa" sittemmin enää esitettykään. Vaan kalliina muistona säilytin tuota pukua vielä senkin jälkeen, kun se ei enää käytettäväksi kelvannut.

1860-luvun alussa — muistaakseni keväällä 1861 — annettiin Wiipurin teatterissa muutamia seuranäytäntöjä, joissa esitettiin Ahlqvistin mukailema "Riita-asia" ja laulunäytelmä "En söndag på Amager". Päähenkilönä molemmissa näytteli maisteri (sittemmin senaattori) S. W. Hougberg, joka myös oli koko homman alkuunpanija ja johtaja ja jolla oli harvinaiset näyttelijälahjat, mitkä hän paraiten osotti esiintyessään seuraavana vuonna Helsingin teatterissa Shylockina Shakespearen "Venetsian kauppiaassa". Ensinmainitun näytelmän esittämisessä olin minäkin osallisena, mutta näkymättömänä, — kuiskaajana nimittäin, joka sekin on hyvin tarpeellinen ja tärkeä virka teatterissa. Harjoituksissa minua pahanpäiväisesti sätittiin ja morkattiin, kun en osannut auttaa näyttelijöitä juuri silloin kun muisti alkoi pettää. Mutta näytännöissä suoritin sitten tehtäväni moitteettomasti.

Ylioppilaana ollessani kävin jotenkin ahkerasti ruotsalaisessa teatterissa, jonka etevin naisnäyttelijä vuodesta 1864 alkaen oli koulupoikana ihailemani Hedvig Forssman-Raa, joka nyt oli täysarvoiseksi taiteilijaksi kehittynyt.

Teatteri-muistojeni sarjaan kuuluu tavallaan myöskin n.s. "uuden teatteritalon" palo yöllä toukokuun 8 päivää vastaan 1863. Asuin silloin Korkeavuorenkadun varrella aivan vastapäätä palotornia, enkä vielä ollut pannut maata kun palomerkit annettiin. Riensin ulos ja olin ensimäisiä, jotka teatterin edustalle saapuivat. Ihmetellä täytyi, ettei tulen valloillaan olemista oltu aikaisemmin huomattu. Nyt oli teatterin sisusta jo yhtenä tulimerenä, jonka sammuttamista ei ollut ajatteleminenkaan. Vain ravintolan puolelle ei tuli vielä ollut ehtinyt tunkeutua, ja erottajan puolella olevista varastohuoneista saatiin myös osa kalustoa pelastetuksi. Palokunnan oli rajoittaminen työnsä läheisten talojen suojelemiseen. Jotenkin huonossa kunnossa olikin vielä siihen aikaan pääkaupunkimme palosammutuslaitos.

Suomalaisen seuran sihteerinä ja taloudenhoitajana ollessani oli tämän seuran draamallisen osaston toiminta kokonaan minun toimialani ulkopuolella. Sitä hoiti erityinen toimikunta, jonka kaksoissieluna olivat Kaarlo ja Emelie Bergbom. Minä vain nautin niitä hedelmiä, jotka tuo osasto innokkaalla työllään kypsytti, ollen saapuvilla jok'ainoassa näytännössä, ellei voittamattomia esteitä esiintynyt.

Suomalaisen seuran draamallisesta osastosta syntyi suomalainen teatteri, ja sen perustajain joukossa olin tietysti minäkin. Rohkeita oltiin. Selväähän oli, ettei tuo yritys ainakaan ensi aikoina tulisi kannattamaan, omin voimin pystyssä pysymään, vaan vaatisi runsaita apuvaroja verrattain harvalukuisten kansalaisten kukkaroista. Ja samaan aikaan kysyivät samoista kukkaroista kannatusta yksityiset suomalaiset oppikoulut ja suomalaisuuden asiaa ajavat sanomalehdet. Mutta mitä julkeammin vallanpitäjät pyrkivät suomalaisilta sulkemaan sivistyksen tiet, sitä paremmin meidän puolellamme opittiin luottamaan omaan voimaan, sitä enemmän kasvoi se innostus, joka uhrauksia pelkäämättä vastukset voittaa.

Toukokuun 22 p:nä 1872 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa suomalaista teatteria tukeva kannatusyhdistys, ja parin viikon kuluessa liittyi tähän yhdistykseen niin paljon jäseniä, että yrityksen taloudellinen puoli voitiin pitää taattuna. Johtokunta valittiin seuraavan kesäkuun 10 p:nä. Teatteriseuran loi tyhjästä Kaarlo Bergbom. Esiinnyttyään ensin muutamissa maaseutukaupungeissa, tuli tuo nuori seura Helsinkiin vasta maaliskuulla seuraa vana vuonna, näytelläkseen Arkadia-teatterissa, missä sille tyyssijan soi sen venäläisen teatteriseuran johtokunta, joka tämän teatteritalon oli viideksi vuodeksi vuokrannut.

Oli ensi aikoina tietysti kova puute suomenkielisistä näytelmistä varsinkin alkuperäisistä, ja kuinka niitä olisikaan voinut runsaammin syntyä ennen kuin suomalainen teatteri oli olemassa. Äsken mainitun kannatusyhdistyksen oli sen vuoksi sääntöjensä mukaan myöskin edistettävä suomalaisen teatterikirjallisuuden syntymistä, ja jo tammikuun 1 p:nä 1873 ilmoitettiin kaksi kilpapalkintoa haettavaksi alkuperäisistä näytelmistä, jotka ennen vuoden loppua tarjottaisiin teatterin esitettäviksi. Palkintolautakuntaan kuuluivat Aug. Ahlqvist, Kaarlo Bergbom, K. Slöör, K.S. Suomalainen ja minä. Se oli ensimäinen toimeni suomalaisen teatterin palveluksessa. Tarkastettavana oli jommoinenkin joukko näytelmiä, joista pisin, mutta kelvottomin oli nimimerkki Sammon kyhäämä. Kun lautakunta kokoontui päätöstä tekemään, ilmoitti Ahlqvist, ettei hän ollut katsonut tarpeelliseksi lukea Sammon käsikirjoitusta, koska hän sen pahasta hajusta arvasi, kuka sen oli tehnyt ja minkä arvoinen se oli. Ja että hän oli oikein arvannut, sen todistivat ne, jotka olivat tuon tekeleen lukeneet. Lautakunnan yksimielinen ajatus oli, ettei yksikään kilpailuun lähetetyistä näytelmistä ansainnut palkintoa, mutta se ehdotti, että P. Hannikaiselle ja E.F. Jahnssonille kummallekin kehoitukseksi annettaisiin 200 markkaa niistä heidän teoksistaan, jotka teatterissa oli esitetty.

Seuraavinakin vuosina näytteli suomalainen teatteria seura, johon jo syksyllä 1873 oli liitetty erityinen lauluosasto, Arkadia-teatterissa entisillä ehdoilla. Mutta keväällä 1875 meni umpeen se viisivuotiskausi, joksi venäläiset olivat tämän teatteritalon vuokranneet. Oliko se vieläkin jäävä venäläisten haltuun ja suomalainen teatteri heidän armostaan riippuvaksi? Kovin hankalaksi oli käynyt vuokralaisen vuokralaisena oleminen, ja vuokralaisen asema on aina epävarma. Suomalaiselle teatterille oli välttämättömästi hankittava oma koti. Saatiin tietää, että se osakeyhtiö, joka omisti Arkadia-teatterin, oli halukas sen myymään. Mutta mistä rahat sen ostamiseen? Aprikoitiin, neuvoteltiin ja päätettiin suomalaisen teatterin ystäväin keskuudessa perustaa osakeyhtiö, joka tuon teatteritalon ostaisi ja parempaan kuntoon saattaisi. Saataisiinko tarpeellinen määrä osakkeita merkityksi, sitä moni epäili ja parhaassakin tapauksessa kysyisi osakeyhtiön muodostaminen aikaa kuukausmääriä. Vaan kiire oli käsissä, kauppa pian tehtävä, jotta ei toinen väliin pääsisi. Oli turvauduttava miehiin, jotka, luottaen osakeyhtiön syntymiseen, uskaltaisivat omiin nimiinsä teatteritalon ostaa. Ja mokomia uskalikolta oli olemassa. Ostajiksi tarjoutuivat Kaarlo Bergbom, senaatinkanslisti Edvard Boehm, kamreeri A.W. Helander ja minä. Kauppa tehtiin Arkadia-teatterin lämpiössä huhtikuun 23 p:nä. Se oli juhlallinen tilaisuus. Lämpiön saliin oli keskelle lattiaa riviin asetettu neljä tuolia, joille ostajat istuutuivat. Vastapäätä, pöydän takana istuivat myyjät, Arkadia-teatterin silloisen osakeyhtiön johtokunta, kenraali Lindfors etupäässä. Pian ehdoista sovittiin; hinta määrättiin 90,000 markaksi. Kuinka suuri osa tästä summasta oli heti suoritettava ja miten se kokoon saatiin, sitä en enää muista. Mutta maksetuksi se tuli, ja toukokuun 1 p:nä joutui teatteritalo meidän neljän miehen omaksi. Kesäkuun 1 p:nä vahvistettiin "Suomalaisen teatterihuoneen Osakeyhtiön" säännöt, ja osakkeilla oli niin hyvä menekki, että perustava yhtiökokous voitiin pitää jo seuraavan heinäkuun 31 p:nä, jolloin teatteritalon silloiset omistajat sen myös luovuttivat tälle uudelle yhtiölle. Vain kolme kuukautta omistin siis neljännen osan Arkadiasta.

N.s. "fusioni"-tuumaa en voi kokonaan sivuuttaa, koska minäkin olin siinä osallisena. Kilpaillakseen suomalaisen teatterin kanssa, oli ruotsalainenkin teatteri ruvennut oopperanäytäntöjä antamaan. Mutta selväähän oli, ettei siksi pieni kaupunki kuin Helsinki jaksaisi kannattaa kahta oopperaa. Syntyi sen tähden keväällä 1877 se tuuma, että yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista ooppera-osastoa varten, jotka molemmat näyttelisivät "uudessa teatterissa", perustettaisiin "kokoomus-aatteelle" rakennettu kannatusyhdistys. Suomalainen puheosasto pysyisi erillään Arkadia-teatterissa. Tämä ajatus oli kotoisin kansallismielisten keskuudesta, mutta sai kannatusta maltillisten ruotsinmielistenkin piireissä. Ja niin pitkälle päästiin, että väliaikainen toimikunta valittiin, joka vankkaa takausta esittäen tarjoutui vuokraamaan "uuden teatterin" heinäkuun 1 p:stä 1878. Mutta teatteritalon johtokunta tämän tarjouksen hylkäsi, huolimatta siitä, että vuokratarjous oli noin 10,000 markkaa suurempi kuin ruotsalaisen teatterin johtokunnan tekemä. Siihen koko tuuma raukesi, ja hyvä oli että niin kävi. Vaikkapa seurauksena olikin, että molemmat oopperaosastot ennen pitkää täytyi lakkauttaa, ei tämä vahinko kansallisen taiteen kannalta ollut niin suuri kuin se vahinko olisi tullut olemaan, minkä suomalainen puheosasto olisi kärsinyt fusionihankkeen toteutumisen kautta. Eivät ole nerojenkaan työvoimat rajattomia. Suomalaisesta puheosastosta aivan erillään oleva ooppera olisi epäilemättä siinä määrin anastanut Kaarlo Bergbomin voimia, että niitä ei olisi tarpeeksi riittänyt puheosaston johtoon ja kehittämiseen. En tullut tästä seikasta myöhemmin koskaan puhuneeksi Bergbomin kanssa, mutta luulenpa voivani sanoa, että hän, vaikka surikin suomalaisen oopperan kuolemaa, ei suinkaan valittanut fusioni-hankkeen raukeamista.

Surkealla kannalla oli tähän aikaan suomalaisen teatterin taloudellinen tila. Näytäntökauden 1876-77 lopussa oli velkoja toistasataatuhatta markkaa, vaikka edellisenä vuonna oli ooppera-osastoa varten kolmeksi vuodeksi toimitettu erityinen kannatuskirjoitus, joka tuotti vuosittain lähes 15,000 markkaa. Hyvin hämärältä näytti nyt puheosastonkin tulevaisuus, puhumattakaan oopperaosastosta, kun fusioni-tuumakin oli myttyyn mennyt. Pulasta sentään selvittiin, mutta tavalla, jota muistellessani vielä nytkin häpeästä punastun. Entisen kannatusyhdistyksen sijaan perustettiin toukokuulla 1877 "Suomalaisen teatterin osakeyhtiö", vaan edellisen velat jätettiin Bergbom sisarusten niskoille, he kun ihmeteltävällä alttiudella tarjoutuivat niistä vastaamaan. Ja suoritetuiksi ne aikojen kuluessa tulivat viimeiseen penniin asti. Moni velkoja tosin luopui saatavistaan ja melkoisen summan kuuluu lahjoittaneen sisarusten täti, leskitohtorinna Sofie Sanmark; mutta paljon jäi kuitenkin heidän omista varoistaan suoritettavaksi. Niinpä käytti neiti Emelie Bergbom parin kymmenen vuoden kuluessa noiden velkojen maksamiseen sen palkan, minkä hän raskaasta työstään suomalaiselta teatterilta sai.

No niin. Pulasta oli sillä hetkellä päästy. Mutta vaikka uutta osakeyhtiötä eivät rasittaneet edellisten vuosien asiat, oli sille jo ensimäisen tilivuoden lopussa karttunut noin 40,000 markan velka. Saman tilivuoden aikana tulin minä osakeyhtiön johtokunnan jäseneksi, jossa toimessa sitten pysyin neljätoista vuotta.

Kertoessaan suomalaisen teatterin historiassa tämän laitoksen ensimäisistä vuosista sanoo Aspelin-Haapkylä, että sitä hoidettiin "patriarkallisella tavalla". "Kaarlo ja Emelie Bergbom pitivät yhdessä kaikki johtonuorat käsissään ja johtokunta kutsuttiin kokoon ainoastaan silloin kun ilmautui joku erityinen asia, joka oli niin tärkeä taikka muutoin sitä laatua, että sisarukset eivät tahtoneet yksin olla vastuussa sen ratkaisemisesta, teatterin taloudellisesta toimeentulosta ja suhteesta viranomaisiin, kurinpidosta, milloin pahempi loukkaus järjestystä vastaan oli tapahtunut, j.n.e." Tämä kuvaus johtokunnan asemasta ja tehtävistä soveltuu säntilleen myöskin siihen aikakauteen, jolloin minä johtokuntaan kuuluin. Joskus tehtiin kyllä yrityksiä juoksevain asiain tehokkaampaan valvontaan johtokunnan puolelta, mutta pianpa nuo yritykset mahdottomuuteensa raukesivat. Vaadittiin päivä-, puvusto- ja kalusto-kustannusten supistamista; vaan saatiin aina se selitys, että niitä ei käynyt vähentäminen, jos mieli yleisön kohtuullisia vaatimuksia tyydyttää. Puheosaston jäsenten palkat olivat osaksi nälkäpalkkoja; mutta sitä ei suinkaan sopinut sanoa oopperalaisten palkoista, jotka kasvoivat kasvamistaan. Johtokunnan tukalin tehtävä,-niin kauan kuin ooppera-osasto oli olemassa, oli rahain hankinta palkkauspäiviksi, sillä kassassa harvoin oli mitä tarvittiin. Vekseleillä oli puuttuva määrä hankittava, eikä näissä vekseleissä missään kohdin kelvannut osakeyhtiön nimi, vaan omia nimiään oli johtokunnan jäsenten likoon pantava taikka, jos ne jo olivat liiaksi käytetyt, käännyttävä johtokunnan ulkopuolella olevien henkilöiden puoleen, päteviä nimiä saadakseen.

Alkoi vihdoinkin selvitä, että ooppera-osaston jatkuva kannattaminen oli mahdoton. Se oli lakkautettava, koska muutoin koko suomalainen teatterilaitos ennen pitkää olisi saattanut haaksirikkoon joutua. Viimeinen oopperanäytäntö oli tammikuun 11 p. 1879. Haikein mielin yleisö sinä iltana teatterista lähti. Suuria, liiankin suuria uhrauksia oli oopperan hyväksi tehty. Mutta merkitystä vailla ei tuo rohkea yritys ollut. Se osotti, kuinka eteviä kykyjä meillä jo silloinkin oli laulutaiteen alalla, antoi näille kyvyille tilaisuutta edistykseen ja tutustutti suomalaista yleisöä maailman mainioimpain säveltäjäin teoksiin. Moni suomalaisen oopperan yleisöstä minun kanssani tunnustanee, että se korkeamman musiikin tajunta, mikä meillä on, se on tämän oopperan synnyttämä ja kasvattama. Esitetyistä oopperoista minua enimmin ihastutti Beethovenin "Fidelio". Iloiseksi käy mieleni, milloin joskus jälleen saan kuulla noita yleviä säveleitä, ja ajatus silloin kiitollisena lentää suomalaisen oopperan aikoihin.

Oopperan lakkauttaminen vyörytti raskaan taakan teatterin johtokunnan hartioilta, mutta vain vähitellen, sillä kauan vielä painoivat oopperan viimeisinä vuosina syntyneet velat, joiden suorittamiseen saatiin varoja parhaasta päästä niiden arpajaisten ja iltamien kautta, mitkä sitä varten toimitettiin Helsingissä sekä maaseuduilla.

Vaikka puheosasto oopperan aikana joutui ikäänkuin lapsipuolen asemaan ja kaupungista toiseen siirtyen sai kokea monia vastuksia, ei sen kehitys kuitenkaan keskeytynyt. Sitä johti näillä kiertomatkoilla Bergbomin ohjeiden mukaan mies, jolla Bergbomin sisarusten rinnalla on suurin ansio suomalaisen teatterin syntymisestä ja joka itse oli etevä näyttelijä, miehuutensa parhaassa iässä manalaan mennyt Wilho (Oskar Wilhelm Gröneqvist). Mutta kun Kaarlo Bergbom vuodesta 1879 lähtien taas voi kohdistaa kaiken taitonsa, intonsa ja voimansa puhenäyttämön johtoon, silloin alkoi suomalaisen teatterin kukoistusaika. Ennen pitkää kohosi tämä teatteri täyskuntoisen taidelaitoksen arvoon, kyeten kunnialla suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät. Sen ohjelmistoon liittyi toinen klassillinen näytelmä toisen jälkeen, ja kotimainen teatterikirjallisuus kasvoi kasvamistaan, sekin Bergbomin ohjaamana.

Ainoa mainittava palvelus, minkä minä suomalaisen teatterin johtokuntaan kuuluessani tälle taidelaitokselle tein, oli se, että minä niin sanoakseni löysin Gustav von Numers'in ja hänet ohjasin Bergbomin kouluun, siten ikäänkuin solmien sen kirjailijaliiton, joka suomalaiselle teatterille tuotti näytelmät "Erik Puke", "Elinan surma", "Tuukkalan tappelu" ja "Kuopion takana".

Vuonna 1884 oleskelin kesälomalla Haralan talossa Kangasalla, lähellä Suinulan asemaa. Tämän aseman päällikkönä oli silloin v. Numers. Tutustuimme, ja kun hän eräänä iltana oli Haralassa ja kahden istuimme juttelemassa, tuli muun ohessa teatteri puheiksi. Hän mainitsi pari vuotta sitten yrittäneensä kirjoittamaan teatteria varten, mutta huonolla menestyksellä. Oli ruotsiksi kyhännyt "Erik Puke" nimisen näytelmän ja sen lähettänyt maisteri Raf. Hertzbergille Helsinkiin, pyytäen häntä sitä arvostelemaan ja lausumaan, kelpaisiko se ruotsalaisessa teatterissa esitettäväksi. Pitkään aikaan ei mitään vastausta tullut. Vasta monien muistutusten jälkeen sai v. Numers käsikirjoituksensa takaisin ja Hertzbergiltä kirjeen, jossa sanottiin että tekele oli niin ala-arvoinen, ettei siitä korjaamallakaan kalua saisi. Tämän arvostelun saatuaan ei v. Numers enää ollut yrittänytkään kirjoittamaan mitään näytelmää. Minä pyysin saada lukea käsikirjoituksen. Siihen v. Numers ei mitenkään tahtonut suostua, mutta taipui kuitenkin lopulta. Sain käsikirjoituksen ja lu'in sen. Sommittelu oli hyvin hajanainen, mutta vilkasta ja raitista mielikuvitusta osottava. Epävarmuutta henkilöiden luonteiden kuvauksessa, mutta siellä täällä piirteitä, jotka todistivat, että tekijältä ei suinkaan puuttunut taipumusta luonteenkuvaukseen. Puhelu sujuvaa ja usein sattuvaa, mutta paikoittain sangen lapsellista. Ellen väärin muista, esiintyi näytelmässä myös kaksi karhua, jotka nekin osasivat puhua. Tekeleen monista puutteista huolimatta, tulin vakuutetuksi siitä, että tekijässä piili draamallinen kyky, joka vain ohjausta ja kehitystä kaipasi. Ja tunsinhan minä miehen, joka pystyisi tarpeellista ohjausta antamaan ja kehityksen suuntaa osoittamaan. Pyysin saada viedä käsikirjoituksen Kaarlo Bergbomille, johon pyyntööni v. Numers, jonkun aikaa vastaan kinasteltuaan, viimein myöntyi.

Seuraavana vuonna esitettiin "Erik Puke" suomalaisessa teatterissa. Jännitetyin mielin riensin ensi-iltana sitä katsomaan. Lukemastani näytelmästä oli vain osa runkoa jälellä; suurin osa oli minulle aivan uutta. Näin eheän draaman. Oliko uusi sommittelu kokonaan Bergbomin tekemä vai oliko v. Numers sen itse tehnyt Bergbomin viittausten mukaan, sitä en osaa sanoa. Mutta varma vakaumukseni on, että Bergbomin osallisuus tämän näytelmän lopullisessa muodostamisessa on ainakin yhtä suuri kuin v. Numers'in. Ja niinkuin "Erik Puke" on yhteistyön tuote, niin ovat nuo muutkin v. Numers'in näytelmät syntyneet saman yhteistyön kautta. Sitä ei suomalaisen kirjallisuuden historia voi olla todentamatta, sillä se on todistettavissa, kuten Kaarlo Bergbomin osallisuus monen muunkin kirjailijan näytelmäin luomisessa.

XXI.

KIRKOLLISKOKOUKSESSA.

Suuresti minua kummastutti se sanoma, että minut oli valittu Kurkijoen provastikunnan edustajaksi 1886 vuoden kirkolliskokoukseen. Ensimäisessä kirkolliskokouksessa oli tätä provastikuntaa edustanut professori Yrjö Koskinen, joka nyt oli senaattorina. Muita tuttavia ei minulla tietääkseni ollut valitsijamiesten joukossa kuin kauppias J. Häkli; hän arvattavasti oli minut ehdottanut.

Tämän kirkolliskokouksen harkittavana tai ratkaistavana tuli olemaan monta hyvin tärkeätä asiaa, muun ohessa hallituksen esitys eriuskolaislaista sekä monien komiteain valmistamat ehdotukset uusiksi virsikirjoiksi, uudeksi kirkkokäsikirjaksi ja uudeksi katkismukseksi. Eriuskolaislain asiaan olin kutakuinkin perehtynyt, se kun oli jo kauan ollut julkisen keskustelun alaisena ja edeltäkäsin tiettiin mitä hallituksen esitys tulisi sisältämään. Valituksi tultuani hankin sitten itselleni nuo komiteain ehdotukset ja käytin kesälomaani niiden tutkimiseen mikäli maallikkona siihen pystyin, tarkkaan lukien varsinkin ehdotusta uudeksi suomalaiseksi virsikirjaksi ja verraten sitä vanhaan.

Majailin sinä kesänä perheineni Haralan talossa Kangasalla, ja eräänä päivänä tulin talon emännälle maininneeksi, että pian lähden kirkolliskokoukseen, jossa tehdään uusi suomalainen virsikirja. Emäntä, toimelias ja järkevä nainen, säikähtyen lausui: "Älkää, Herran nimessä, ottako meiltä vanhaa rakasta virsikirjaamme." Koetin lohduttaa häntä sanomalla, ettei ketään kielletä vanhaa virsikirjaa lukemasta, vaikkapa uusi määrättäisiinkin kirkoissa ja kouluissa käytettäväksi. Mutta ei tämä lohdutus häntä tyydyttänyt. Lupasin hänelle lukea virsikirjaehdotuksesta muutamia virsiä, jotta hän saisi ne verrata vastaaviin, hänelle tuttuihin virsiin vanhassa virsikirjassa ja itse päättää mitkä parempia olivat. Sen tein seuraavana päivänä, ja hartaasti, kädet ristissä, emäntä lukemistani kuunteli. Kun olin lopettanut ja kysyin mitä emäntä näistä uusista virsistä arveli, vastasi hän innostuneen näköisenä: "Kauniita, hyvin kauniita, selväsanaisia ne ovat, mieltä ylentäviä. Mutta eiväthän ne ole Jumalan sanaa."

Sain uuden todistuksen ennenkin tekemääni havaintoon, että suomenkielisten hengellisten kirjain silloin vielä yleensä kovin virheellinen ja sotkuinen kieliasu oli kansamme keskuuteen istuttanut sen käsityksen, että Jumalan sanan oli esiintyminen vaikeatajuisessa, oudossa muodossa.

Kirkolliskokouksen oli alkaminen syyskuun l:nä, ja edellisenä päivänä matkustin minä Agathon Meurmanin kanssa Turkuun, missä meillä tuli olemaan yhteinen asunto erään leskirouvan luona. Ensimäinen toimeni Turussa oli käydä katsomassa yliopiston entistä juhlasalia, jossa kokous oli pidettävä. Se teki kyllä tavallaan juhlallisen, mutta samalla hyvin synkän vaikutuksen, ollen päivälläkin sangen hämärä, kun nuo katon rajassa olevat matalat ikkunat eivät voi niin isoa salia tarpeeksi valaista.

Vaikka avajais-jumalanpalveluksessa istuin keskellä tuomiokirkkoa, lähellä saarnastuolia, en siitä, mitä papit alttarilla lausuivat, kuullut muuta kuin kaukaista huminaa, josta en saanut selville oliko se suomea vai ruotsia. Ehkäpä ne, jotka ovat tottuneet tämän kirkon hyvin huonoon akustiikkaan, paremmin kuulevat.

Tulin valituksi vakinaiseksi jäseneksi talousvaliokuntaan ja varajäseneksi suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokuntaan. Edellisellä valiokunnalla ei juuri muuta työtä ollut kuin kokouksen jäsenten palkka- ja matkalaskujen tarkastaminen ja hyväksyminen, jotenka minulla oli runsaasti aikaa ottaa osaa tuon toisenkin valiokunnan töihin. Minulle annettiin toimeksi tarkastaa niitä lausuntoja, jotka seurakunnat olivat virsikirjaehdotuksesta antaneet, ja valiokunnalle ilmoittaa mitä näissä lausunnoissa oli huomioon otettavaa. Sain siten käsitelläkseni aimo pinkan lausuntoja, joiden lukeminen kysyi paljon aikaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ja saalis oli jotenkin niukka, sillä useimmat lausunnot sisälsivät vain yleisiä mietteitä, kiittäviä tai moittivia, ja milloin erityisiin kohtiin kajottiin, olivat muistutukset enimmiten sangen mitättömiä tai väärinkäsityksestä johtuneita. Mutta oli joukossa sentään arvokkaitakin lausuntoja, joiden muistutukset ja muutosehdotukset huomiota ansaitsivat ja huomioon otettiinkin. Näistä lausunnoista mainitsen erittäin sen, jonka Hämeenlinnan seurakunnan puolesta olivat antaneet tohtorit A. Genetz ja K. Forsman (Koskimies). Mitä laatua useat muut lausunnot olivat, osoittavat seuraavat otteet:

Raision seurakuntalaiset lausuivat, että "vanha, heidän tähän asti käyttämänsä virsikirja oli heidän mielestään verrattomasti parempi ja sekä yleiseen että erityiseen hartauteen soveliaampi. Heidän mielestään oli vanhalla virsikirjalla sekin etu, ettei siinä ole lahkolaisuuden aihettakaan, ja se tietysti on selvä luterilainen."

Pyhämaalaiset pyysivät saada yhä vieläkin pitää vanhan rakkaan virsikirjansa. Eivät sanoneet voivansa antaa lausuntoa uuden virsikirjan kielestä ja runollisuudesta; mutta sen sisältö ei ollut heille "antanut samaa nautintoa, henkeä ja elämänvoimaa", kuin vanha, esi-isien heille jättämä virsikirja.

Hinnerjoen seurakunnan lausunnossa mainittiin, että seurakuntalaisten kesken, jotka olivat miehissä saapuneet, nousi tuima melske. Muutama pelkäsi suuria kustannuksia; toiset arvelivat, että seurakunnassa ei ole miehiä, jotka olisivat kykeneviä löytämään uusissa kirjoissa ehkä salattua villioppia; toiset väittivät vanhojen kirjojen olevan niin täydellisiä, etteivät suvaitse parantamista.

Laitilan kirkonkokouksessa olivat muutamat seurakunnan jäsenet, "asian tärkeydestä innostuneina", astuneet esiin, ilmoittaen, etteivät tahdo ottaa näitä uusia ehdotuksia tutkiakseen, ollen varmat siitä, että niissä on Ilmestysraamatussa ennustettu antikristuksen henki, koska "eivät tiedä niissä vanhoissa, rakkaissa, Jumalan hengen puhtaudelta täytetyissä kirjoissa löytyvän mitään parattavaa, vaan on vaarassa, että parannukset vähittäin vievät pois siitä ainoasta oikeasta, autuaaksitekevästä opista, jonka he Jumalan avulla tahtovat säilyttää itsellensä ja lapsillensa puhtaana".

Vehmaalaiset sanoivat vanhoista virsikirjoista paljon enemmän pitävänsä sen tähden, "ettei uusissa virsikirjoissa löytynyt se Hengen valaistus eikä se Jumalan sanan päälle perustettu voima kuin vanhoissa virsikirjoissa".

Lappilaiset myönsivät, että ehdotus "nähtävästi on kielen ja runouden suhteen parattu", mutta väittivät siinä olevan "lauseita, jotka paremmin soveltuisivat joissakin kansanlauluissa, kuin kirkkovirsissä, lauseita, jotka eivät sovi Raamatun ja uskontunnustuskirjain sisällön kanssa yhteen ja ovat niinmuodoin jotakin vierasta eli villioppia. Eivätkä he suurimmallakaan tarkkuudella ole löytäneet ehdotuksesta sitä elävää ja virvoittavaa henkeä, joka on vanhassa virsikirjassa ja sitä viljeltäessä voimallisesti vaikuttaa ihmisten sieluissa, sydämissä ja omissatunnoissa".

Rauman seurakunta ei ollut yhtä tyytyväinen vanhaan suomalaiseen virsikirjaan kuin edellä mainitut seurakunnat. Sen lausunnossa huomautetaan useista tässä virsikirjassa olevista sopimattomista paikoista. Esimerkkiä: "Vanhassa virressä n:o 224 kuuluvat 2 v:n alkusanat: 'Perkel oli minun saanut sahraans.' Epäilemättä on kylvämisen koneen nimi, sahra, sangen sopimaton sana puhuessa orjuudestamme saatanan vallan alle turmellun luontomme, pahuuden ja synteimme tähden". "Vanhan virren 116 kolmannen värsyn sanat 'Hamasta äidin kohdusta Maria neitsy ja äiti miehettä pojan ilmaan veti' saattavat pian jälkimäisessä osassaan lauseen suoralla raakuudella loukata aran kainouden tuntoa". "Yhtä peittämätön raakuus, kuin minkä äsken mainittu virsi tuo esiin, loukkaa siivon mielen virressä 129: 2, jossa sanat kuuluvat: 'Josef jo tott tunsi Marian poves potkivaks'."

Tyrvääläiset hylkäsivät virsikirja-ehdotuksen monista eri syistä. Eräs sanoi, että "ehdotus ei häntä miellyttänyt, koska se on pidettävä arkkiveisujen tapaisena". Toiset olivat tavanneet väärää oppia, esim.: "ei lihan', maailma viettele" ("Miksi liha maailmaa viettelee?"); "katkaise synnin sitehet ja perkeleenkin kahlehet, Vie kanssas elämähän" ("En ole kuullut, että perkeleen kahleet elämään vievät"); "he muistavat sun tuskias, Sun katkerata kuoloas, Ja kiittäkööt sua aina" ("Koska on Jumala kolmiyhteinen kärsinyt tuskaa ja kuollut! Tässä on sitä Waldenströmiläisyyttä, jota nyt kaikkialla tyrkytetään".)

Kun kappalainen F.J.A. Ahonius kysyi Eräjärven seurakunnalta syytä hylkäävään lausuntoon, vastattiin: "Kun kaikki uudistustyöt, joita nykyaikana niin pannaan toimeen kirkollisella alalla, eivät näytä tarkoittavan muuta kuin Jumalan sanan ja opin väärentelemistä ja järkeilemistä, niin on paras pysyä vanhoillaan."

Janakkalan seurakunnan lausunnossa, joka sisältää seikkaperäisiä ja sattuviakin muistutuksia, mainitaan eräitten arvelleen, "että samalla, kuin sana 'piru' on ehdotuksesta jätetty pois, olisi myöskin sanain 'perkele', 'saatana' ja 'helvetti' sijalla voitu käyttää jotain vastaavaa sanaa ja sikäli kirkon kautta vähitellen luovuttaa kiroussanat kansan jokapäiväisestä puheesta".

Petäjäveteläiset väittivät, että monessa ehdotuksen virressä on "täydellisiä uskon-opillisia erehdyksiä", ja esimerkkinä mainitaan v. 84: 2, jossa sanotaan: "Mun jalkani ei horju, kun ain' on valpas hän". "Useista virsistä on henki, vieläpä useammista henkeä haihtunut."

Sumiaisten seurakunnan hylkäävään lausuntoon oli kappalainen J.H. Lagus liittänyt erityisen lausunnon, joka päättyi seuraaviin sanoihin: "Ehdotus ei ole muuhun sovelias kuin karjapaimenen hyräiltäväksi, kun karjalaitumella päivä pitkäksi tuntuu, että sillä riettaimpia lauluja karttaa."

Eräässä lausunnossa, jonka muuan seurakuntalainen oli laatinut ja seurakunta — en muista enää mikä — hyväksynyt, tehtiin se yleinen muistutus, että vanhassa virsikirjassa käytetty lausetapa "uskoa Jumalan päälle" uudessa virsikirjassa oli muutettu lausetavaksi: "uskoa Jumalaan". Tämä muutos oli lausunnon kirjoittajan mielestä kerrassaan sopimaton ja väärä, koska Kristus itse Raamatun mukaan sanoi: "uskoa Jumalan päälle". Vapahtaja puhui siis suomea!

Lausuntoja oli tullut kaikkiaan 294 seurakunnalta, joista 93 hyväksyi ehdotuksen ilman ehtoja ja 53 muutoksilla, 28 jätti asian kirkolliskokouksen päätettäväksi, 21 hyväksyi ehdotuksen tahi tunnusti sen vanhaa virsikirjaa paremmaksi, mutta tahtoi kuitenkin pitää vanhan, ja 99 hylkäsi ehdotuksen ilman ehtoja.

Hiippakuntakokoukset olivat ehdotuksen kaikki hylänneet. Turun hiippakuntakokous oli katsonut tarpeelliseksi, että muutoksia ja korjauksia tehtäisiin, ja lausunut sen toivomuksen, että, jos kirkolliskokous asettaisi uuden komitean virsikirjaehdotuksen korjaamista varten, tämä komitea velvoitettaisiin ottamaan vaaria myös Lönnrotin "Väliaikaisen virsikirjan" uusimmassa painoksessa tavattavista monista hyvistä virsistä. Vielä jyrkemmät olivat Porvoon ja Kuopion hiippakuntakokousten lausunnot, joissa ehdotettiin uuden komitean asettamista, joka ehdotuksensa pohjaksi panisi Lönnrotin uusimman virsikirjapainoksen.

Provastikunnista oli 16 hylännyt ehdotuksen ilman ehtoja, ja vain 9 sen hyväksynyt ilman ehtoja, 14 hyväksynyt muutoksilla, 10 puolustanut Lönnrotin virsikirjaa ja 3 jättänyt asian kirkolliskokouksen päätettäväksi.

Lausuntoihin oli myös luettava kaksi painosta ilmestynyttä teosta, piispa G. Johanssonin "Muistutuksia Suomalaisen Virsikirjakomitean ehdotukseen" ja professori Aug. Ahlqvistin "Uusin Suomalaisen Virsikirjan ehdotus kielelliseltä ja runolliselta kannalta tarkastettuna", jotka molemmat teokset sisälsivät paljon ja osaksi tärkeitäkin muistutuksia.

Ei joutunut siis suomalainen virsikirjaehdotus hyvillä enteillä kirkolliskokouksen käsiteltäväksi, ja lähetekeskustelusta ei voinut muuta arvata kuin että ehdotus jo ennakolta oli tuomittu kuolemaan, auttamattomasti tulisi hyljätyksi.

Keskustelun aloitti Agathon Meurman, joka oli ollut viimeisen virsikirjakomitean jäsenenä. "Ensimäinen kysymys", lausui hän, "ei varsinaisesti ole se: kummoinen uusi virsikirja on, vaan: kummoinen virsikirja evankelislutherilaisella seurakunnalla tätä nykyä on." Hän väitti, että tässä virsikirjassa ei ole edes 20 virttä, jotka täyttäisivät kainoimmatkaan vaatimukset kielen ja runouden, tuskinpa hengenkään puolesta. Ja osoittaakseen mihin määrin parhaatkin virret loukkaavat kaikkia siivouden vaatimuksia, luki hän kohtia parista sellaisesta virrestä. Virsikirjan parantamisessa oli nyt työskennelty 70 vuotta, mutta työn tulokset eivät vieläkään näyttäneet kelpaavan. Lausui sen toivomuksen, että valiokunta, ottaen huomioon tehdyt muistutukset, muodostaisi ehdotuksen sellaiseksi, että kirkolliskokous voisi sen hyväksyä.

Provasti B.K. Sarlin luki pitkän lausunnon, jossa nähtävästi ilmeni papiston enemmistön mielipide ja joka päättyi siihen ehdotukseen, että kirkolliskokous virsikirja-ehdotuksen korjausta varten asettaisi "viimeisen valmistuskomitean", minkä olisi kokoutuminen kohta tämän kirkolliskokouksen loputtua ja jonka tekemän ehdotuksen viimeistään viiden vuoden päästä kokoutuva uusi kirkolliskokous sitten voisi lopullisesti hyväksyä. Tätä ehdotusta kannattivat kansakoulun-opettajat A. Ruoranen ja E. Häggman. Muut maallikkopuhujat, ratsutilallinen K. Wärri, kansakoulunopettaja K.J. Rahikainen, tohtori A.W. Jahnsson y.m., yhtyivät Meurmanin lausuntoon. Papeista esiintyivät, paitsi provasti Sarlinia, vain provasti E.M. Rosengren, N. Järvinen ja G.G. Forsman sekä piispa G. Johansson. Kaksi ensinmainittua vastusti niitä kovia lauseita, jotka vanhasta virsikirjasta oli lausuttu, mutta katsoivat, niinkuin provasti Forsmankin, suotavaksi että valiokunta saisi virsikirja-ehdotuksen korjatuksi hyväksyttävään kuntoon. Piispa Johansson vastusti niitä evästyslausuntoja, joissa valiokuntaa tahdottiin pelättää sanomalla: jollei virsikirjaa nyt hyväksytä, niin tapahtuu se ja se. "Valiokunta tehköön omantuntonsa mukaan, minkä voi." Kuulijat saivat tästä puheesta sen käsityksen, että puhuja epäili valiokunnan työn menestymistä.

Alakuloisella mielellä ryhtyi valiokunta työhönsä ja sai sen kestäessä tuon tuostakin kuulla, että turhaan se työskenteli. Mutta ahkerasti ja tunnollisesti se toimi, tarkastaen jok'ainoata värsyä, ottaen huomioon kaikki huomiota ansaitsevat muistutukset ja tehden niiden johdosta korjauksia sisällykseen tai muotoon. Etenkin piispa Johanssonin ja professori Ahlqvistin muistutukset varteen otettiin. Ja mikäli työ edistyi, sikäli korjaus-ehdotukset arkittain painettuina jaettiin kirkolliskokouksen jäsenille, jotta he ehtisivät niitä tarkastaa. Lopullinen mietintö joutui kokouksen käsiteltäväksi vasta syyskuun 27 päivänä eli neljä päivää ennen kirkolliskokouksen päättymistä.

Olen pitkän elämäni aikana ollut lukemattomissa julkisissa ja yksityisissä kokouksissa, mutta tuskinpa missään niistä mielet ovat olleet niin jännitettyinä kuin tässä istunnossa, jossa suomalaisen virsikirjan kohtalo oli ratkaistava. Kaikki edustajat olivat saapuvilla.

Ensiksi esiintyi virsikirjavaliokunnan arvoisa puheenjohtaja, lääninprovasti V.L. Helander. Tehtyään selkoa valiokunnan työtavasta, puhui hän omasta kannastaan esillä olevassa asiassa. Ennen kuin hänen täytyi ruveta pitelemään ehdotuksia uusiksi seurakuntakirjoiksi oli hän ollut niitä, jotka kammoksuvat kaikkia muutoksia näihin kirjoihin. Lukiessaan virsikirjaehdotusta oli hän löytänyt siinä pelkkiä mahdottomuuksia, vain puutteita, vieläpä opinvirheitä. Mutta hänen täytyi ruveta sitä tarkastamaan ja vanhaan virsikirjaan vertaamaan. Ja silloin tuntui kuin olisi liha hänen ruumiistaan pois revitty, tai kappale siitä, kun täytyi luopua ennakkoluuloistaan. Yhä selvemmin hän tuli huomaamaan, kuinka suuria ansioita ja etuja ehdotuksella oli vanhaan virsikirjaan verraten. Ja nyt oli hänen mielipiteensä muuttunut niin, että hän oli ehdottomasti asettunut valiokunnan kannalle ja tahtoi ehdotuksen hyväksyä valiokunnan tekemillä muutoksilla. "Hetki on hyvin kallis ja asia hyvin tärkeä. Minä en voi nyt mitään muuta kuin toivoa, että Jumala niin taivuttaisi kirkolliskokouksen jäsenten mielet, että he tässä Suomen kansalle niin tärkeässä asiassa voisivat tehdä kaikin puolin oikean päätöksen. Minä luulen, että se kukaties olisi suuri erehdys, jos tämä ehdotus nyt hyljättäisiin."

Tämä pontevasti lausuttu, lujan vakaumuksen kannattama puhe teki mahtavan vaikutuksen.

Odotettiin piispa Johanssonin lausuntoa, arvaten että se tulisi asian ratkaisemaan. Ja kun lääninprovasti A.G. Westerlund ja kirkkoherra K. Öller olivat valiokunnan ehdotusta kannattaneet ja valiokunnalle lausuneet kiitokset hyvästä työstä, esiintyi piispa Johansson neljäntenä puhujana. Hänen puheensa oli lyhyt. Hän valitti, että Suomen kansa, jonka runolahja on niin suuri, kirkollisrunouden alalla on ollut viimeisten joukossa. Viimeisten komitea-teosten kautta on Suomen kansa kumminkin osaksi siirtynyt vähän korkeammalle kannalle. Virsikirja-kysymyksessä on ennen kaikkea kolme kohtaa tarkastettavana: opillinen, hengellinen ja kielellinen. Opillisessa suhteessa ovat virheet korjatut, valiokunta on poistanut epäkohdat. Mitä hengelliseen kohtaan tulee, on ehdotus vielä heikko; mutta heikko on kyllä vanha virsikirjakin. Kielellisessä suhteessa on ehdotus epäilemättä puhtaampi vanhaa virsikirjaa. "Oli minulla toivo saada Suomen kansalle parempi virsikirja. Mutta kun ne esteet nyt ovat poistetut, jotka olisivat pakoittaneet minua omantunnon kannalta vastustamaan uutta, kun poikkeukset raamatusta ovat korjatut, niin minä tahdon puolestani hyväksyä valiokunnan ehdotuksen."

Piispa Johansson oli siis vastustajasta kääntynyt puolustajaksi.
Helpotuksen huokaus pääsi uuden virsikirjan kannattajain rinnoista.
Mutta ei vastustus kuitenkaan ollut kokonaan murtunut.

Provasti Sarlin tunnusti, että valiokunta oli tehnyt enemmän kuin mitä toivoa voitiin, vaan hän ei vieläkään ollut tyytyväinen. Uudisti ehdotuksensa, että asetettaisiin uusi komitea, johon valittaisiin miehiä eri opinsuunnista. Tätä ehdotusta kannatti vaskiseppä Sjöström, luetellen suuren joukon "puutteellisuuksia", ja uutta komiteaa tahtoi myöskin lukkari Tuomikoski, yhtymättä kuitenkaan provasti Sarlinin perusteluun. Provasti Rosengren ilmoitti, että hän ei aio äänestää virsikirjaehdotusta vastaan, mutta lausui suotavaksi, että muutamia kohtia siinä vielä korjattaisiin, ja samaa mieltä oli lukkari Roos. Ratsutilalleen Wärri ehdotti vain yhden korjauksen. Kaikki muut puhujat innokkain sanoin ehdotuksen hyväksyivät sellaisena kuin se valiokunnan käsistä oli lähtenyt, ja useimmat lausuivat valiokunnalle hartaat kiitokset sen suorittamasta jättiläistyöstä. Kaikkiaan käytettiin 45 puheenvuoroa, ja keskustelu kesti noin 5 tuntia. Äänestyksessä hyväksyttiin virsikirjaehdotus 71 äänellä 9 vastaan.

Kuka suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokunnan puheenjohtaja oli, sen olen jo maininnut. Jäseninä olivat provastit G. Dahlberg, E. V. Petterson ja A. O. Törnudd, lehtori K. G. S. Suomalainen, kansakoulunopettaja O. Berg ja kanttori P. Päivärinta. Taitavina runoseppinä olivat Suomalainen ja Berg (Olli Wuorinen) erinomaisena apuna korjausten sovittamisessa runomuotoon.

Muihin tämän kirkolliskokouksen käsittelemiin asioihin en kajoa. Tarkoitukseni on vain ollut kertoa, miten uusi suomalainen virsikirja lopultakin syntyi.