The Project Gutenberg eBook of Ikuinen arvoitus, by Gustaf af Geijerstam

         Aber auch noch eure beste Liebe ist
      nur ein verziicktes Gleichnis und eine
      schmerzhafte Gluth. Eine Fackel ist sie,
      die euch zu höheren Wegen leuchten soll.
         Über euch hinaus sollt ihr einst lieben!

      (Mutta teidän parhainkin rakkautenne
      on vain vääristelty vertaus ja tuskallinen
      hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee
         valaista teitä korkeammille teille.
         Itseänne ylemmäksi tulee teidän kerran
      rakastaa!)

Minä olen miettinyt itseni väsyksiin, ymmärtääkseni sitä, jonka olen muutamien lyhyvien vuosien kuluessa elänyt. Pyysinhän vain niin vähän ja tahdoinhan antaa niin paljon… Oikeastaan pyysin vain saada antaa.

Väsyneenä minä käyskelen huoneessani edestakaisin, ja kun lampustani öljy on palanut loppuun, heittäydyn vuoteelleni ja vaivun horroksiin, mutta en uneen. Mennyt aika ei ole vielä voinut minua parantaa. Ja kuitenkin pitäisi vuosien jo aikoja sitten tehneen vaikutuksensa. Kukaan ei tiedä, että elän niin. Kukaan ei aavista, että silloin tällöin, kun sitä vähimmän uskon, purkautuu tuo vanha sielustani, ne vanhat haavat aukenevat, jotka eivät tahdo parantua. Junia tulee ja lähtee pieneltä rautatieasemalta. Talvi tulee aikaisin täällä pohjoisessa ja lunta on jo vahvasti kedoilla ja kankailla. Tunturit kohoavat ympärilläni synkkinä öistä tähtitaivasta kohti.

En ollut koskaan nähnyt tähtien niin kummasti kimmeltävän silloin kuin suurkaupunki piti minua vankinaan. Talviyö lähenee. Aurinko häviää pian ja kuluu kuukausia ennenkuin saan sen jälleen nähdä nousevan tunturien yli, jotka ympäröitsevät laaksoani. Täällä en tapaa monta ihmistä. Ja talvisin ei kulje junakaan niin usein.

Täällä selvenee kaikki minulle. Mutta sekin käy vitkalleen. Se käy kuin paraneminen pitkällisestä taudista, joka taistelee sitkeästi sielussani eikä tahdo irroittaa kynsiään siitä.

Eräänä päivänä matkustin kaupunkiin tapaamaan poikaani. Me sulkeuduimme hänen huoneeseensa ja istuimme siellä aina iltamyöhäseen. Sillä aikaa katsoi poikani minua ikäänkuin hän olisi tahtonut arvata ajatukseni ja sanoi:

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli hyväilemään partaani, ikäänkuin tyttö tai lapsi. Tai melkein kuin vanhempi ystävä, joka oli levoton nuoremman ystävänsä vuoksi.

Minä ymmärsin häntä oikein hyvin. Hän on peloissaan minun vuokseni, mihin minä turvaudun yksinäisyydessäni nyt, kun hän oli jättänyt minut yksin maalle ja matkustanut gymnasioon. Minä puolestani en voi unhoittaa pelkoani, että hän oli kärsinyt vahingon, saanut ikäänkuin henkisen vamman kaikesta siitä, mitä hän oli eläessään kokenut. Hän on hieman kalpeakin ja pieni, ikäänkuin olisi pysähtynyt kasvussaan.

Ajatukset heräsivät jälleen istuessani junassa, joka kiidätti minua metsien ja lumipeitteisten kenttien kautta takaisin kotiini.

Minä olen päättänyt parantua, ja tukeakseni itseäni olen sen kirjoittanut. Minä en ole mikään kirjailija. Sen huomaa siitä mitä kirjoitan. En ole muu kuin ihminen, joka on ollut vähällä turmella elämänsä.

En tahdo mielelläni kertoa mitään avioliittoni ensiajoista. Siihen aikaan tunsin sekoittamatonta onnea, s.t.s. olin niin onnellinen kuin minun kaltaiseni ihminen voi olla. Ja onnellisilla kuten tunnettua ei ole mitään historiaa. En tahdo myöskään kertoa kuinka Maud ja minä oikeastaan erosimme toisistamme. S.t.s. minä en tahdo kertoa siitä. Sillä juuri siihen kätkeytyy se arvoitus, joka on tehnyt minut sairaaksi. Maud on sanonut sen minulle ja minä hänelle. Hän on puhunut omalla tavallaan ja minä omallani. Mutta kaikessa siinä mitä silloin keskenämme puhuimme, ei ole mitään, johon voisin pysähtyä ja löytää sellaista selvitystä, joka toisi minulle rauhaa.

Kuulin kerran erään sadun. Täällä, jossa nyt asun, tulevat sadut luokseni. Rautatienasema on tunturin juurella, ja kuluu useita tunteja, jolloin ei saavu yhtään junaa. Hiljaisuudessa alkavat vanhat sadut puhumaan. Ja eräänä sellaisena iltana minä muistin niistä erikoisesti muutaman. Se oli satu metsänneitosesta. Hänestä on paljon satuja. Toisiinsa verraten ne ovat kovin erilaisia. Mutta eräässä kohden yhtyvät. Metsänneitonen tarjoaa miehelle suuremman onnen kuin tavalliset naiset voivat hänelle lahjoittaa. Mutta metsänneito kantaa ketunhäntää, tai hän on ontto kuin purtilo tai lahonnut kanto. Sen huomaa vasta, kun hän kääntää selkänsä. Satujen mukaan hän on julma, kylmä, paha ja kolkko. Kuten sanottu, sellaisia taruja on paljon sekä ritareista että kuninkaista.

Mutta minä en muista niistä yhtään. Se, jonka muistan, kertoo eräästä miehestä, joka eleli yksinään metsässä.

Hänen töllinsä oli matala, ja hän elätteli itseään metsästyksellä ja kalastuksella. Mutta päivät kävivät hänelle pitkiksi. Sillä hän oli kotiarakastava mies. Ja hän ikävöitsi naista.

Raskasmielisenä makasi hän eräänä aamuna ja näki auringon pilkistelevän muutamasta oksanreijästä vuoteensa yläpuolelta seinän läpi. Se oli aikaisin keväällä, ja sadevirrat kuohuivat metsissä niin valtavasti, että hän voi kuulla niitten kohinan. Siitä kasvoi vain hänen raskasmielisyytensä ja hän huokasi ikävöiden.

Silloin hän näki auringonsäteitten ikäänkuin tihenevän oksanreijässä, ja jotain valui seinän läpi hänen luokseen. Ensin hän vapisi pelosta. Sillä hän tunsi jokaisen metsäeläimen, ja hän tiesi, missä vaarat uhkasivat. Mutta kun hän katsahti ympärilleen, niin näki hän naisen seisovan lieden luona tulta virittämässä. Mitään sen kauniimpaa hän ei ollut koskaan nähnyt.

Silloin hän nousi vuoteeltaan ja sanomatta sanaakaan naiselle vuoli metsästysveitsellään tulpan, jonka hän kiersi oksanreikään.

Nainen jäi hänen luokseen ja lahjoitti hänelle rakkautensa. Hän laittoi hänen vuoteensa ja keitti hänen ruokansa. Hänestä tuli lempeä ja ahkera vaimo. Hän synnytti hänelle lapsenkin. Yöt ja päivät hän teki hänet onnelliseksi.

He elivät monta vuotta niin ja mies alkoi melkein unhoittaa kuinka hän oli vaimonsa löytänyt. Mutta eräänä yönä, kun hän lepäsi vaimonsa käsivarrella, kysyi hän mieheltä hyväilyjensä lomassa, kuinka tämä oli hänet löytänyt. Ja mies ymmärsi silloin, miksi vaimonsa oli viime viikkojen kuluessa ollut yhtä raskasmielinen kuin hän itsekin oli ollut silloin, kun hän eli yksin. Ensin hän ei vastannut, mutta metsänneidon suutelon hurmaamana hän ei voinut olla vastaamatta. Hän otti pois puunappulan, joka oli vielä oksanreijässä. Ja katsohan! Nyt leikki kuun kalpea valo vuoteella. Sillä metsässä oli yö.

Silloin hän näki kuinka vaimonsa muuttui ikäänkuin läpinäkyväksi hänen silmissään ja yhtyi kuun kelmeään valoon. Samaa tietä, mitä oli tullutkin, valui hän uloskin; ja seinän läpi kuuli mies valittavaa huutoa, ikäänkuin huuhkajainen olisi huutanut vuorella.

Hän meni sen vuoteen luo, jossa lapsi lepäsi. Se oli kuollut ja kylmä.
Silloin hän ymmärsi, miksi metsänneito oli kadotessaan valittanut.

Sillä hän huomasi nyt olleensa naimisissa metsänneidon kanssa. Ja hän ei myöskään koskaan muuttunut entiselleen. Hän odotti koko ikänsä häntä. Hän ei tavannut koskaan häntä metsässä.

II.

Niin odottamatta tuli myöskin Maud kerran minun tielleni. Tuskin kukaan tunsi itseään niin yksinäiseksi pääkaupungissa kuin minä. Minun veressäni paloi muisto metsässä vietetystä nuoruuden elämästäni. Isäni oli nimittäin jahtimestari. Hän oli pakoittanut minun ottamaan tutkinnon päästäkseni niin raskaasta elämästä kuin hän itse oli elänyt. Ylioppilaana ollessani hän jo kuoli. Ja minä en ole koskaan tuntenut häntä.

Sitten sain vaatimattoman viran rautatiehallituksessa. Mutta vieraana minä liikuin ympäristöni keskuudessa. Ihmiset olivat minulle niin vieraita, että tuskin uskalsin lähestyä heitä. Minussa oli ehkä jotain sairaloista. Maud on aina väittänyt niin. Ja hän oli kylläkin oikeassa. Mutta eikö voi tulla sairaloiseksi mieleltään joutumalla sellaiseen seurapiiriin, jossa ei voi kotiutua? Eikö sellaisia sairaita ole kylliksi?

Tiedän vain, että tuntiessani itseni vieraaksi ihmisten joukossa, rakensin oman mailmani, mailman, jonka kätkin sieluuni. Raskain mielin minä kuljin, sietämättömäksi minulle tuli istua yksin huoneessa, josta näköalana oli vain telefoonipylväitä ja kattoja. Silloin ilmestyi Maud tielleni, ja kuinka minä uskalsinkaan lähestyä häntä, se on minulle arvoitus. Mitä minulla oli tarjottavana hänelle? Mutta hän otti vastaan minut sellaisena kuin olin. Ja mitä kukaan ei voinut nähdä minussa, sen näki hän. Siitä päivästä hävisi raskasmielisyyteni. Ja minua onnellisempi ei ole kukaan mies ollut.

Raskasmielisyyteni ei kuitenkaan hävinnyt ainaisesti. Se palasi myöhemmin, sukeltautui esiin keskellä onneani ja säikähytti minut. Silloin minä etsin lohdutusta Maudilta, ja kun en löytänyt mitä etsein, alkoi kiusaajani jälleen saamaan valtaa sielussani.

Ylimalkaan on vaarallista omata porvarillinen asema, kun ei ensinkään ymmärrä elää porvarillisesti. Sellaisen muut huomaavat. Ja se vakavuus, jonka yhteiskunta vaatii sellaiselta kodilta, puuttuu. Se on aina vaarallista, ettei anna elämälleen sellaista leimaa, joka tekee sen toisten kaltaiseksi. Jos minä itse tunnustan sen, niin meidän kotimme ei koskaan tehnyt sellaista vaikutusta kuin muitten. Se antoi sellaisen vaikutuksen, että siellä asui muuan mies rakastettunsa kanssa, ja pojallakin, joka leikkien juoksenteli ympäri huoneita, oli koko olennossaan jotain vallattoman vapaata, ikäänkuin hän olisi ollut laittoman avioliiton hedelmä. Meidän kotimme ei ollut sellainen, kuin virkamiehen koti voisi ja pitäisi olla. Sieltä puuttui ehdottomasti sellaista vakavuutta, joka antaa luonteen kodille. Maud ja minä kuuluimme sitäpaitsi niihin, jotka mielellään näkevät vieraita luonaan, ja niin kauvan kuin kodissamme aina oli iloa, ei myöskään ystäviä puuttunut koskaan. Mutta kun he puhuivat meistä, pudistivat ystävät päätään ja sanoivat: "Se ei käy ajanpitkään. Maud-rouva on liian jäykkä, ja hän ehdottomasti liian rakastunut vaimoonsa." Me mahdoimme muodostaa omituisen yhdistelmän mailmassa perheen isänä ja äitinä. Mutta kuinka olikaan, elämä kului meiltä samoin kuin muiltakin. Taloudellisissa asioissakin tulimme hyvin toimeen, ja monien vaikeuksien perästä minä sain virkaylennyksen. Silloin ystävät sanoivat: "Saapa nähdä kuinka kauvan tuollainen edistyminen kestää."

Muuten Jumala tiennee, että elimme kylläkin porvarillisesti. Korkeammalle kuin mitä ihmiset voivat saavuttaa eivät toiveemmekaan tavotelleet. Ja kuitenkin ystävät olivat oikeassa. Ilomme ei kestänyt kauvan. Ei edes virkaylennyksenikään, jonka kautta asemamme muuttui hyväksi, voinut pelastaa meitä. Mutta virkaylennyksen minä sain. Oi sitä päivää, jolloin voin käyntikorttiini painattaa: Karsten Bloch, kontrollööri K:n rautatiehallituksessa. Sitä minä en koskaan unhota. Silloin luulin päässeeni pahimmasta pulasta. Ja kuitenkin juuri silloin tai hieman sen jälkeen alkoivat onnettomuudet.

Juuri kun luulin parhaimman osan elämästämme alkavan, niin silloin se oli jo kerrassaan ohi.

Siihen aikaan me muutimme asuntoa. Minä en sitä toivonut. Olin mieltynyt niihin kahteen pieneen huoneeseen kaukana Hallituskadun varrella, joissa ensin asuimme. Nähdessäni Maudin sullovan koriin tavaroitamme ja poimivan seiniltä pieniä koristeitamme, jotka olivat yksi toisensa jälkeen tulleet sinne, vihlasi sielussani niin kovin kipeästi. Tyhjinä ammottivat huoneet jättäessämme ne. Sieluani pakotti, ikäänkuin korvissani olisi soinut kamalan epämusikaalisia sointuja. Kyyneleet valahtivat silmiini. Ja mennessäni viime kerran portaita alas olin yksin. Niin onnellinen oli Maud saadessaan jättää ne huoneet, jotka olivat minulle olleet kaikki kaikessa, etten mitenkään voinut häiritä häntä. Ikäänkuin raskaan taakan olisi saanut heittää hartioiltaan, jätti hän nuo huoneet, jotka kerran olivat onnemme suojiinsa sulkeneet.

Ja kuitenkin olin iloinen, ettei Maudin tarvinnut orjan lailla ahertaa enää kuten ennen, kun meillä nyt oli varaa pitää palvelustyttöä. Kuningattarelta hän minusta näytti ja kuningattarenhan ei tarvitse rasittaa 'itseään elämän karkeissa töissä. Sitäpaitsi hän sanoi minulle, ettei hän koskaan ollut pitänyt siitä seudusta, jossa ensin olimme asuneet. Siihen aikaan oli Hallituskadun uloin osa ikävin kaupunginosa. Siellä asui köyhiä ja vaatimattomia ihmisiä. Maud tahtoi saada liikkua niitten ihmisten keskuudessa, jotka koko Tukholma tunsi. Hän tahtoi kulkea auringonpaisteessa. Hänen Tukholmansa ei ollut sama kuin minun. Mutta minä muutin siksi, että tiesin Maudin sitä toivovan. Sitäpaitsi minä itse olin aluksi puhunut muuttamisesta.

Niin oli pian uusi huoneustomme valmiina vastaanottamaan meidät. Se oli niin kaukana kuin päästä voi Kardellikadulla, tuossa pienessä kapeassa kujassa, joka haarautuu Sturekadusta. Se oli aivan lähellä sitä suurta valtasuonta, jolla Tukholman hienosto tapasi keikailla. Minä olin melkein tuskainen joka kerta, kun piti kotia mennä. Huoneustomme ei ollut suuri, mutta mukava. Minulle se oli liiankin suuri, niin suuri, että minusta tuntui kuin Maud olisi joutunut minusta niin sanomattoman kauvas. Maudilla oli huoneensa, Harryllä omansa ja minulla omani. Haaveilujenmaa oli poissa.

Se oli hävinnyt. Mutta minä en nähnyt enkä tahtonut nähdä sitä. Ja minä ja Maud elimme muuten samoin kuin ennenkin. Yhtä voimakkaina kuin ennenkin elivät turhat toiveet vielä sielussani. Ja vieri vuosia, joitten kuluessa uskottelin onnen muuttaneen mukanamme. Virasto-tovereitani minä en ollut koskaan kutsunut kotiani. He eivät olisi viihtyneet luonamme. Ei sävy eikä seura olisi sopinut heille. Kotini ja virastotyöni minä eroitin niin huolellisesti toisistaan kuin kaksi mailmaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ensi aikoina oli vaimoni hoitanut taloutta ilman avustajaa. Se olisi ollut huono suositus minulle virastossa, jos toverini olisivat saaneet nähdä huonon taloudellisen asemamme. Ja silloinkin, kun olisin voinut tehdä sen, jatkoin minä samaan tapaan. Minä tahdoin elää oman mailmani itselleni.

Näin aivan kylläkseni sellaisia ihmisiä, joita en ymmärtänyt. Kunnon miehiä, työkykyisiä, rehellisiä miehiä. Mutta niin kerrassaan erilaisia kuin minä, että minun täytyi hymyillä ajatellessani minkälaisia ilmeitä heidän kasvoihinsa olisi ilmestynytkään, jos olisin jonakin kauniina päivänä kertonut jollekin heistä, mistä minä pidin, mitä ajattelin ja mistä iloitsin. Kaikkea sellaista minä varoin huolellisesti. Sillä en ole koskaan ollut mikään häiriöiden mies, ja proselyttejä minä en voinut enkä tahtonutkaan tehdä. Olin vain yksinkertaisesti ihminen, joka koetin niin hyvin kuin voin pelastaa itseni. Sielultani vähäpätöinen ihminen, oikea poroporvari.

Virasto ja koti olivat minulle kaksi eri asiaa. Kahdessa kerrassaan toisistaan eroitetussa mailmassa minä elin, ja minun oli hyvä elää niin. Juuri silloin minä aloin haavemailmani. Minä rakensin kokonaisen haavemailman Maudille ja itselleni, ja huvittelin toisinaan virastossa istuessani sulkemalla silmäni ja nautin siitä ajatuksesta, että minullakin oli joku nurkka mailmassa, jota voin pitää omanani. Minä nauroin itsekseni. Minusta se oli niin hauskaa. Ajatellapas, minulla oli salainen onnensopukka, jota ei kukaan aavistanutkaan. Mitäpä se haittasi, jos päällikköni oli minulle ylpeä ja vahtimestari kohteli halveksivasti? Minä en ollut muitten lainen. Minä en sopinut heidän joukkoonsa. Mitähän tuosta sitten? Minulla oli haavemailmani ja sitä ei voinut kukaan minulta valloittaa. Siellä minua odotti nainen, jota rakastin. Minua huvitti se ajatus, ettei virastossa, jossa istuin, kukaan tuntenut rakastettuani. Ei kukaan tuntenut häntä eikä minua. Hän ja minä olimme ikäänkuin kaksi suurta lasta, jotka olivat ottaneet toisiaan kädestä, ettei tarvitsisi tuntea itseään yksinäiseksi suuressa, eksyttävässä mailmassa. Siksi muuttui kotini sellaiseksi ihmemaaksi, jollaisen runoilijat rakentavat paetakseen sinne mailman riehuvista pyörteistä. Ei kellään vieraalla ollut oikeutta astua sinne. Tahraton, häiritsemätön on heille ihmemaa, ja sellainen ihmemaa oli minulle kodissanikin. Tuo suuri mehiläispesä, johon olin saanut paikkani, oli sentraliaseman suuressa talossa, ja akkunastani minä näin vain likaisen lasikatoksen, jonka alla junat vierivät edestakaisin. Olinhan joutunut rautatienpalvelukseen, ja löydettyäni Maudin, minä en koskaan tullut ajatelleeksi antautua muulle alalle. Päiväkaudet minä kuulin junien viheltävän ja puhkuvan ja vaunujen kolisevan. Mikään ei minulle oikeastaan ollut vastenmielisempää, sillä minä inhoon melua. Suurkaupungin melu on minulle aina ollut kiusaavana tuskana. Ja istuutuessani paperikimpun ääreen, joka odotti minua joka aamu, toivoin usein, että olisin ollut kuuro päästäkseni kuulemasta sitä. Minä olen nimittäin syntynyt suuren metsän keskellä ja sinne olen aina ikävöinyt. Siksi minun täytyi näitten meluavien työhuoneitten keskellä muistaa, että minua odotti haavemailmani. Senvuoksi minä onnistuin usein unhottamaankin, että olin metsien sydämessä syntynyt mies, joka olin joutunut väärälle uralle, ja siksi ei kolina minua juuri häirinnytkään. Sielussani minulla oli sellainen kiinteä piste, josta Arkimedes puhui, ja joista mies voi kehittää pienen mailmansa.

Minulla ei ollut ainoastaan yksi haavemailma, vaan kaksi. Ja tuo toinen oli kaukana saaristossa. Se oli suoraan lahdelman toisella puolella, niin että sinne täytyi soutaa laivasillasta. Enkös minä ollut rikas? Virkavapauteni minä vietin siellä perheeni keralla, enkä silloin koskaan edes muistanutkaan, että minun täytyi palata jälleen kaupunkiin. Siellä ei kasvanut yhtään ainoata puuta, jonka muotoa en vieläkin muistaisi. Siellä ei ole yhtään lahdelmaa ja matalikkoa lahdelmassa, jota en tuntisi. Aikasin aamusilla minä istuuduin tuhdolle ja aloin soutamaan uistimen kieriessä veneen perässä ja hauen tavotellessa sen teräviä koukkuja. Myöhään iltasilla valoisien kesäpäivien härmärtyessä kävelimme minä ja Maud metsässä.

Mitäpä tästä puhuisin? Auringonlaskutkin siellä minä muistan. Veden, tuon kirkkaan veden, joka hyväili saartani. Minä muistan pähkinäpuut, tammet, jotka suurena ympyränä oksansa levittivät, jonka suojaan syksyin sieniä kohosi, laivalaiturin harmaine venevajoineen — kaikki minä muistan. Ja minä uskoin Maudin rakastavan kaikkea siellä yhtä paljon kuin minäkin rakastin. Yhteen aikaan hän varmasti tekikin niin. Kaikki mikä oli minun, oli hänestä hyvin arvotonta.

Hänen ympärilleen keskittyi kaikki, mitä minä sanoin omakseni. Ilman kiihoittavaa voimaa ei voi kukaan ihminen elää. Saarnatkoon vain kalpeat vakavuudenmiehet päinvastoin. Minä en usko sitä. Minun virkistäjäni ja liikkeellepaneva voimani, joka kiihoitti minua työtä tekemään, kieltäytymään ja iloitsemaan, oli Maud.

Silloin hän oli vielä kotelossaan oleva perhonen. Mutta minun silmissäni väikkyi hänen siipensä pelkässä auringonpaisteessa. Jonakin päivänä hän itse sanoisi itseään täysin kehittyneeksi, juuri sinä päivänä, jolloin hän ei enää ollut minun. Me elimme nautintorikasta elämää yhdessä. — Kaiken mitä runoilijat laulavat ja taide ylistää teoksissaan, elimme me yhdessä. Päivämme muuttuivat juhliksi, joka päivä me keksimme jonkun ilonaiheen, jota emme olleet edellisinä päivinä huomanneet. Synkkiäkin hetkiä me saimme elää. Niin, niin, jälestäpäin muistaa vain hyvän ja unhoittaa kaiken muun. Mutta hän sai synkkyyden häipymään ja hänen läheisyydessään leimusi ilma pelkkänä auringonpaisteena. Sellaisena minä muistan ensiaikojamme ja sellaisena minä tahdon aina sitä muistaa. Maud oli valkoverinen. Kultakehänä ympäröitsivät hiukset hänen kasvojaan omituisine silmineen ja punaisine huulineen, joilla alinomaan vieno hymy leikki. Hän rakasti kauniita vaatteita, viinistä ja kukista hän tahtoi nauttia ja nähdä niitä, hyvin avokaulustaisissa vaatteissa hän tahtoi kulkea siksi, että hänen povensa oli täyteläinen ja olkapäänsä valkeat ja pyöreät. Hän herätti kateutta naisissa ja iloa miehissä.

Olinhan minä itsekin elänyt niin täydellisesti hiljaisen onneni vallassa, enhän minäkään ollut aivan sokea. Silloin ehkä en vielä koskaan ollut menettänyt Maudia. Mutta mitäs vielä? Juuri sokeuteni lahjoitti minulle sen onnen, jota ei mikään muu mailmassa olisi voinut tehdä.

Muistettakoon, että avioliittoni historia alkaa 80-luvun alkupuoliskolla. Nykyaikaisen Ruotsin poika turhaan koettaa muodostaa käsitystään senaikaisesta ihmispolvesta, joka silloin kasvoi. Kaikkia niitä kauniita sanoja, jotka nyt koristavat kieltä, ei oltu silloin vielä keksitty. Aivan toiset käsitteet vallitsivat silloin mieliä. Mutta siinä erehtyy kovin, jos uskoo elämänhalun olleen heikomman siksi, että se itsetietoisena etsi vaatimattomampia ilmaisumuotoja. Elämänhalu oli niinkin voimakas, että se vaati ihmisiä uhrikseen. Upsalassa ollessani minä elin sen sukupolven keskuudessa, joka uneksi aikansa uudestasyntymisestä. Tuo kaikki oli vain elämänhalua. Minullakin oli aikoja, jolloin ajattelin tarttua herätystyöhön, uhrata voimani uuden ajan taisteluun, joka vieläkin jatkuu eikä koskaan lakkaakaan. Vielä silloinkin, kun jo olin vetänyt virkatakin selkääni, minä uinailin eläväni samojen ihanteitten palveluksessa, jotka olivat täyttäneet sieluni nuoruusvuosinani. Kaikki työ, niin minä vakuuttelin itselleni, on työtä ihmisyyden hyväksi. Kaikki voi asettaa niitten ihanteitten palvelukseen, jotka valaisevat mailmaa — muutamien yksinkertaisten elämänperiaatteitten valossa. Minä pidin monta vuotta tuota näköhäiriötä todellisuutena.

Itämaalaisen viisaan sanotaan vaativan tietäjiään pysymään naisista erillään. Siinä on ero tämän opin ja länsimaisen filosofian välillä.

Nainen ilmestyi tielleni, ja minä tein hänet vaimokseni, ettei mailma häiritsisi häntä ja minua onnessamme. Mutta nainen valloitti ajatukseni ja päämaalini, aikeeni ja filosofiani. Ja minä kiitän kuitenkin häntä. Enemmän kuin kukaan filosofi on haaveillutkaan hän antoi minulle. Ehkä hän olisi antanut vähemmän, jollei hänellä olisi ollut voimia pettää.

III.

Minun omat mietteenikö ehkä mursivat keskinäisen onnemme? Maudhan sanoi sen itse samana iltana, jolloin jätimme iäksi hyvästi toisillemme. Mitä annoin hänelle kannettavaksi, sanoi hän olevan liian raskaan. Ei kukaan voi kantaa toisen taakkoja.

Itse hän ikävöitsi saada elää silloin, kun hän löysi minut. Kun löysin hänet, ikävöitsin minä voida päästä raskaasta haave-elämästäni ja pyysin häneltä elämää. Minun sieluni muistutti kummitusten pesää, jossa oli väkenä kaikkia niitä, mitä sairaloinen miettiminen voi loihtia esiin ja pitää hengissä. Maud sanoikin minun raskasmielisyyteni aina ensi hetkestä saakka, jolloin hän näki minut, kiusanneen häntä. Hänellä ei siis olisi koskaan ollut hetkenkään onnea minun rinnallani. Voiko se olla totta?

Kyllä, kyllä. Se täytyy olla totta. Miettiminen on hirmuinen tauti. Se tunkee myrkylliset juurensa syvälle sielun multaan, se myrkyttää maaperän ympärillään. Kaikki muu, joka siinä kasvaa, lakastuu ja kuolee sellaisessa pilaantuneessa maassa. Siksi kuoli rakkauskin, jonka luulin pelastavan minut.

Sillä minä tiedän sen hyvin. Miettijä minä olen ollut. Siksi ei ole kukaan voinut lähestyä minua ilman, etten olisi tehnyt häneen kipeää. Mietiskely oli aina valmiina kätkössään sielussani ja kiusasi lakkaamatta. Nuoruudeniloni tuo mietiskely turmeli, ja kun rakkaus tuli, muuttui onni lyhyeksi. Mutta minä en jaksanut olla onnellinen. Minulla ei ollut voimia siihen. Keskellä onnemme päiviä minä aloin tutkia, kysyä ja epäillä. Minä vedin vaimoni sydämeni sairaloiseen ilmapiiriin, ja kun hän ei ymmärtänyt minua, ei voinut ymmärtää, niin syöksin hänen kimppuunsa ja viskasin ilkeän sanatulvan vasten kasvoja ja kärsin itse tuhat kertaa enemmän kuin hän omista sanoistani. Mutta samaan aikaan oli sanoja ja kehittyviä ajatuksia vielä sielussani, ajatuksia, jotka riistivät voimani ja tekivät minut entistä sairaammaksi.

Niin, niin. Niin sen täytyi kai olla. Minä olin miettijä ja kellään ei ollut voimia kestää minua.

Ja kuitenkin minusta näyttää, niinkuin täydellinen selitys ei voisi sisältyä näihin sanoihin, ja niinkuin tämä kaikki ei oikeastaan sanoisi minulle mitään.

Sillä kaikista kummallisinta oli, että kauvan onnettomuuksien alkamisen jälkeen minä luulottelin olevani onnellinen vaimoni kanssa ja hän minun kanssani, niin onnellinen kuin vain harvojen valittujen suodaan tulla.

Yhä uudestaan ja uudestaan minä palaan takaisin alkuun. Tuntuu ikäänkuin sieltä löytäisin selityksen. Ja ajatellessani Maudia muistan hänet helpommin, selvemmin ja paraiten sellaisena kuin hänet ensin näin.

Äärettömän pieni ja hento hän oli. Ja kysyttyäni häneltä, tahtoiko hän tulla vaimokseni, hän pelästyi. Ollessaan yksin kanssani hän tuskin uskalsi puhua. Mutta hänen kasvonsa hymyili, ja hänen käyntinsä oli ketterä ja joustava, ikäänkuin hän olisi alinomaa tanssinut jonkun sävelen mukaan, jota ei kukaan muu voinut kuulla kuin hän itse. "Minä en voi puhua niin paljon kuin sinä", sanoi hän. "Minä voin vain suudella sinua."

Sävyisä hän oli, sävyisä ja lempeä. Minulla ei ollut mitään toivetta, jota hän ei olisi arvannut. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Mutta ensivuosina minä elin ikäänkuin oman tahtoni ilmakehässä. Jaa, jaa, niin se oli. Minun tahtoni hallitsi häntä, minua, koko pientä mailmaamme. Eikö hän ole itse myöhemmin sanonut sitä minulle? Minä uskoin hänen olevan onnellinen kaikesta siitä. Sillä niinhän se on. Toista voi hallita kokonaan eikä näe mitään muuta kuin tuntee itse vain olevansa onnellinen. Sellaista voi jatkua vuosikausia eikä huomaa mitään. Sehän on kerran niin järjestetty. Itse ei edes aavistakaan, että voisi olla toisinkin. Silloin huomaa äkkiä onnen hävinneen. Huutaessaan häntä ja etsiessään häntä kaikkialta alkaa uskomaan, ettei häntä ole koskaan ollutkaan. Silloin on kuin lapset, jotka etsivät jotain piiloutunutta. Heidän ruumiinsa vapisee huolestuksesta. Mutta sisimmäisessään he tietävät kuitenkin tuon piilossaolijan olevan. Hänen täytyy olla. Mitäpä olisi koko leikki muuten?

Milloinka minä näinkään Maudin kasvojen ensi kerran jäykistyvän ja hänen silmiensä tuijottavan kylmästi minuun? Etsin ja etsin muistoistani. Hänet itsensä minä voin nähdä. Aihetta en voi muistaa.

Hän seisoi huoneessaan, käänsi kasvonsa minusta, siellä oli hämärä. Mutta minä tunsin, että sillä hetkellä olimme jollain selittämättömällä tavalla kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen. Se oli sietämätön tunnelma minulle, ja saadakseni apua lähestyin häntä kysyen:

Hän ei voinut vastata sanaakaan kysymykseeni. Hän tiesi yhtä vähän kuin minäkin. Yhtyneenä me seisoimme siellä tuntien kumpikin, että meissä oli joku purkautumaisillaan, joka murtaisi sen, mitä olimme kerran rakkaudessa rakentaneet. Minä uudistin kysymykseni, mutta kaikkeen mitä sanoin, vastasi hän vain: "Ei nyt. Ei nyt." — "Etkö voi puhua minulle?" — "En nyt", uudisti hän. Ja lopulta tuli, ikäänkuin hän ei olisi voinut hillitä sanojaan: "Minä en ole sellainen kuin sinä."

Miksi hän sanoi juuri nuo sanat? Hänenhän ei tarvinnut tehdä sitä. Minä menin hänen luotaan omaan huoneeseeni, siihen huoneeseen, jossa nukuin, työskentelin ja olin yksin. Ensi kerran minä tulin ajatelleeksi, että viime aikoina olin enemmän yksinäni kuin ennen. Kuinka kauan olimme sitte olleet naimisissa? Kymmenen vuotta, yksitoista, kaksitoista vuotta. En muista kauvemmaksi. Vuodet ovat pujahtaneet pois muististani. Sulaneet synkäksi yksitoikkoisuudeksi, josta muistan vain, kuinka me riitelimme keskenämme, jota emme olleet koskaan ennen tehneet.

Sillä rauha oli häiritty välillämme, ja me aloimme tekemään tiliä toisillemme, ajatella mennyttä aikaa, puhua siitä, mikä oli sinun ja minun. Kun mielenkatkeruus ensi kerran herää aviopuolisoitten välillä, niin silloin sen kätkee vielä. Sanattomana se liukuu ohi. Mutta muisto noista lyhyvistä silmänräpäyksistä ei kuole. Se on syvällä ja kasvaa siellä. Seuraavalla kerralla se ottaa vallan ja muodostuu katkeriksi sanoiksi. Sanat syöpyvät kiinni ja kehittävät uusia. Se on ehkä jotain sellaista, jota tiede kutsuu itsestäänsikiämiseksi. Ja vähitellen tapahtuu kaikista kummallisin: koko suhde kahden ihmisen välillä muuttuu kokonaan. Minä en ole enää minä ja hän ei ole enää hän. Me huomaamme sen molemmat. Ja koetamme tuskaisina salata sitä. Me olemme kaksinverroin huolellisempia ja valppaampia. Me olemme nyt nimittäin valppaita. Me olemme vahdissamme. Hyvin huolellisesti me varoimme niitä arkoja seikkoja, joita emme enää saa kosketella.

Nykyään on kylläkin paljon sellaisia seikkoja. Niitä kasvaa kuin sieniä kosteasta maasta. Eilen oli ruohikko puhtaana. Tänään se kimaltelee myrkyllisissä väreissä, täplä täplän vieressä. Ja se on kummallisinta: mitä varovaisempia me olemme, sitä helpommin tulee riitoja. O, noita hirmuisia riitoja! Niitä näytöksiä, kun toinen lyö sokeasti ja toinen joko pitää lyönnin hyvänään tai epätoivoisena lyö takaisin. Myrsky tulee. Mutta myrsky ei puhdista ilmaa. Ilma käy vain moninverroin tukehduttavammaksi. Ne ovat sellaisia purkauksia, joitten viisastelijat sanovat kuuluvan rakkauteen. Sillä, niin he sanovat, sovinto tulee jälestäpäin suuteloineen ja hyväilyineen. Se on eläimellinen oppi tuo. Sellaiset purkaukset tappavat rakkauden sielusta ja ajavat sen ruumiiseen. Rakkaus on voimakas. Se ottaa meidät valtoihinsa, osoittaa heikkoutemme ja oman kaikkivaltiutensa. Minä en voi ajatella tätä. Mikään ei voi jättää vastenmielisempää muistoa kuin rakkauden kuolema. Jos se ei saa hallita sieluamme, niin se iskee kyntensä lihaamme. Tuskaista on se taistelu, kun rakkaus etsii omaansa ja tahtoo ottaa väkisten sen, mitä se ei hyvällä saa.

Sen minä olen elämässäni kokenut. Se on vastaus arvoitukseen. Sitä minä hengitin ilmaan löydettyäni sanat. Miks'en ymmärtänyt sitä silloin, ymmärtänyt sitä ennenkuin se oli myöhäistä?

Rakkaus kuoli minun ja Maudin väliltä, ja sen mukana kuoli kaikki muu meissä, lakastui kuin ruoho lakastuu metsässä, jossa metsävalkea on riehunut. Me emme ymmärtäneet sitä, emme edes aavistaneetkaan. Nyt minä sanon liian paljon. Maud aavisti sen. Hänhän sanoi sen minulle. Minä ainoastaan olin sokea. En aavistanut mitään. Väkivalloin minä tahdoin kutsua sen jälleen eloon. Hullun lailla minä taistelin kohtaloamme vastaan. Ja kun kaikki murtui, tarvitsin minä vuosia huomatakseni mistä onnettomuus tuli.

Kuinka minä kuljin tähän aikaan kuin terävillä neulankärjillä! Ja kuinka minä kärsin! Se on hirmuista, että minä nyt sen ymmärrän. Tämän kaiken kestäessä minä en nähnyt koskaan Maudia, nähnyt häntä sellaisena ihmisenä kuin hän oli, vaan sellaisena ihmisenä, millaiseksi minä pakoitin omien haaveitteni hänet luomaan. Tämä on hirveän toivotonta. Ja kuitenkin minä ajattelin hänestä niin hirveän kolkosti.

O, kuinka kamaloita öitä minä muistan! Öitä, jotka jättivät minuun sellaisen kauhun, etten voi enkä tahdo ajatellakaan sitä. Sillä minä tahdon päästä selvyyteen, saada selville mistä hinnasta tahansa. Ja muisto on niin kamala, että se häiritsee minua. Mutta tämän ajatteleminen muuttui miettimiseksi ja miettiminen turmeli kaikki — viimeisetkin sovituksen mahdollisuudet, joita yhteen aikaan ehkä kuitenkin vielä oli olemassa. Minä lepäsin eräänä yönä hänen helmassaan ja otin vastaan hänen hyväilyjään. Sisäisesti minä olin kuollut, elottomia olivat tunteenikin. Hänen ruumiinsa liikkeet sammuttivat himoni. Mieleni täytti vastenmielisyys. Seuraavan yön minä makasin valveillani yksin huoneessani, ja minä tunsin silloin ensikerran voivani vihata naista.

Aamuin minä koetin vältellä vaimoani, ettei pelkkä hänen näkeminen olisi saanut minua sokeassa vihassani purkamaan ajatuksetonta sanatulvaa hänelle. Ja illoin minä kartoin häntä, ettei himoni syttyisi jälleen ja tekisi minua hulluksi valeellaan, että kaikki voisi muuttua entiselleen.

Sellaisen kuvailemiseen ei löydy sanojakaan. Sen voi tehdä vain hiljaisuus, hiljaisuus, jonka ainoastaan vuodet voivat rauhoittaa.

IV.

Tähän aikaan minä aloin viettämään iltani ulkona. Silloin oli asuntomme läheisyydessä pieni kahvila, jonne sellaisia vieraita tapasi kokoontua, jotka eivät viihtyneet uudessa Tukholmassa. Se oli vanhanaikainen kahvila, jossa oli aivan pieni ruokasali tarjoiluhuoneen takana. Haaksirikkoon joutuneitakin olennoita siellä näki, miehiä, jotka yhdestä tai toisesta syystä eivät mielellään näyttäyneet päiväsaikaan kaduilla. Naisia sinne ei koskaan tullut.

Siellä minä vietin usein iltani eräässä nurkassa lukien sanomalehti sanomalehdeltä. Toisinaan minä istuin siellä mykkänä katsellen sikaaristani kohoavia savukiehkuroita. Siellä jättivät, kummallista kyllä, ajatukset minut rauhaan, ja nähtyäni erään sellaisen illan jälkeen Maudin tuntui minusta, ikäänkuin olisin lähestynyt häntä.

Tähän aikaan en tehnyt tuttavuutta kenenkään kanssa. Kukaan ei käynyt luonani enkä minä kenenkään luona. Minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut uskoa sydämeni salaisuuksia.

Nyt minä muistan erään illan, joka oli ollut tavallista raskaampi. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Mutta sisäinen elämäni oli huonossa kunnossa. Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut jonkun ystävän tai edes ihmisen. Ja kuitenkin minä sanoin itselleni, että vaikka minulla olisikin ystävä, niin en voisi kuitenkaan hänelle mitään puhua. Ystävilleen ei sovi kertoa vaimostaan.

Silloin minä muistin jotain, joka aikasempina vuosinani tapasi kuulua parhaimpiin huvituksiini. Minä muistin kävelyni Tukholman läpi. Olin unhoittanut ne jo aikoja sitten.

Onnen päivinäni minä tapasin nimittäin vapaina hetkinäni kierrellä kadulta kadulle, ja minulle oli yhtä tuttua Etelä kuin Pohjoinenkin. Talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä, jokaisella vuodenajalla oli omat miellyttävät puolensa. Ja kaikki mitä näin, kertoi jonkun historian minulle. Kaikkialla missä vain kuljin, minä voin muistaa jonkun tapahtuman. Sanomatta sitä kertoivat ihmiset minulle elämänkohtalonsa. Siinä oli rakkautta ja vihaa, pahaa ja hyvää vuorotellen. Maud tapasi seurassani kulkiessaan aina sanoa: "Mitä sinä hymyilet?" — "Hiljaa", sanoin minä silloin, "minä näin juuri nyt muutaman historian." Ja vastatessani niin minä luulin aina Maudin ymmärtävän minua. Ihmisethän kertoivat sivukulkiessaan elämänkohtalonsa minulle. Siksi minä tahdoin aina kulkea verkalleen voidakseni kuulla niitä. Etelän kukkuloilla oli omat historiansa, Norrabrolla ja linnalla omansa. Tukholma on ihmeellinen kaupunki. Siellä kohtaa historiallisia muistoja jokapäiväisen elämän kohtaloissa, ja tullien ulkopuolella puhuu luonto. Tammet Djurgårdenissa ja hongat Hagaparkenissa, Saltsjösta tai Mälarista kirkkaana virtaava vesi — kaikki puhuvat, kaikilla on elämänsä. Ja entäs satamat sitten! Niissä liikkuvat ihmiset. Tulevat laivat ja veneet. Höyrylaivat ja pienet veneet kuluneine purjeineen, joita on korjailtu ja laitettu, että kelpaisivat yhden Tukholma-matkan. Se on vielä omituista Tukholmalle, että menipä minne tahansa, niin aina tapaa luontoa ympärillään. Tuskinpa löytyy yhtään katua, josta ei jostain kohti voisi nähdä maalle. Joko metsä leikkaa katua kaukana näkörajassa tai häämöittää sieltä mihin katu loppuu pari kolme puuta ja avara taivaanranta.

Minä muistin kaiken tuon niin elävästi, että nousin tuoliltani, maksoin ja menin. Kadulta kadulle minä kuljin. Minä näin Strömmenin loistavan tuhansien liekkien valossa ja höyrylaivojen liukuvan synkän mustalla vedenpinnalla. Etelän kukkuloiden kalliot minä näin kohoavan mustina ja sammuttavan katulyhtyjen ja akkunoiden valot. Pimeä synkistyi ympärilläni harhaillessani ilman päämäärää kaupungin ulkopuolella. Muuan prostituerattu nainen kulki ohitseni. Ja ikäänkuin terävä pistin teki hänen katseensa kipeää minuun. Tietämättäni miksi kohosi itku kurkkuuni. Sen ajan muistot, jolloin koti ei minua odottanut, mahtoi murtaa mieleni. Ja samassa minusta näytti, ikäänkuin se aika olisi ollut minun onnellisin aikani. Ja kuitenkin minä tiesin kuinka yksinäiseksi ja hyljätyksi silloin aina itseni tunsin.

Silloin en vielä tietänyt mitä onni oli. Kuinka vähäpätöistä minusta oli nyt kaikki mitä näin! Ja kuinka minä itse olin muuttunut. Ohitseni kulkevilla ihmisillä ei ollut minulle mitään kertomista eikä minulla heille. Nuorena ollessani voi sellainen silmäys, joka äsken sivumennen minuun heitettiin, viekotella minut pysähtymään. Totta totisesti minä en toivo sitä aikaa takaisin. Tympäsevää on ostettu rakkaus. Se raatelee ruumiin ja sielun pirstaleiksi. Häräystä seuraa inho. Mutta mitäpä oli tuo inho sen lohduttoman vastenmielisyyden suhteen, joka minua nyt seurasi?

Muistan aivan hyvin, että tällaiset ajatukset pitivät minua vallassaan koko sen yön. Väsyneinä haamuina ne liukuivat aivojeni läpi. Minä käännyin ja kävelin, kävelin ja käännyin, tulin jälleen portin sisäpuolelle ja Norrbron yli. Jakobin kirkontornissa kello löi yksi. Sade valui edelleenkin vuolaana raskaista pilvistä. Miksi menisin kotia? Mikä minua siellä odotti?

Kumarassa ja raskaasti minä kävelin. Jo pelkkä ajatuskin, että nousisin kolme rappua ylös huoneustooni ja kiertäisin avainta patenttilukossa kiusasi minua. Mutta kotia minä kuitenkin menin. Ja kun seisoin huoneessani ja sytytin lamppuni, niin hiki valui joka paikasta ruumiistani.

Otin tohvelit jalkaani ja istuuduin kirjoituspöytäni ääreen. Mutta minä en voinut istua rauhassa. Nousin tuolistani ja aloin hiljaa kävelemään edestakaisin. Huoneeni ei ollut sellaiseen sopiva. Niin pieni se oli. Jos ei siellä olisi ollut ovea, jonka voin sulkea, niin en olisi siinä huoneessa löytänyt mitään, joka olisi antanut minulle vähääkään viihtymyksen tunnetta. Vuode oli levitettynä ja kuntoonlaitettuna tavallista leveämpi. Akkunan ja uunin välillä minä voin hädintuskin kävellä viisi lyhyttä askelta. O, minä muistan sen vielä. Minä olen laskenut nuo askeleet useimmin kuin minulle oli terveellistä. Minä kävelin edestakaisin lattialla ja kun väsyin laskemiseen, niin aloin puhua puolittain ääneensä itsekseni.

— Enhän pyytänyt paljon, aloin. En koskaan ajatellutkaan, että voisin pyytää enemmän. Mutta en koskaan uskonut sen näin loppuvan. Hän nukkuu nykyään omassa huoneessaan ja minä omassani. Mikään ei yhdistä meitä. Kaikki vain eroittaa meitä toisistamme. Miksi hän tuli luokseni, kun ei tiennyt, josko hän tahtoo jäädä luokseni? Ja miksi hän on sanonut minulle, ettei hän tahdo? Hän on sitten ottanut takaisin, mitä on sanonut. Hän väittää kaiken olevan aivankuin ennenkin. Mutta se ei ole samoin kuin ennen. Miksen nyt enää tule iloiseksi hänen läheisyydessään niinkuin aina ennen? Miksi on hiljaisuus minun ja hänen välillään käynyt niin raskaaksi? Tuntuu ikäänkuin ilkeät sanat vihloisivat hiljaisuutta ja saavuttaisivat minut, kun hän istuu läheisyydessäni. Hän ei ole lausunut niitä, enkä myöskään minä. Kuka ne lausuu sitten? Tai mistä ne tulee? Ja mihin on uinailujeni maa hävinnyt?

Keskellä kaikkea tätä muistin äkkiä tuon naisen katseen, joka lyhdynvalossa oli kohdannut minua. Aivan selvään minä näin kaikkityyni, kuinka hän hymyili minkin läpi ja kuinka hänen plyminsä värisi takanani pimeässä.

Mikä muisto tuo oli, joka kohosi mieleeni? Se oli muisto, joka oli uinunut monta vuotta ja nyt palasi jokapäiväisen sattuman herättämänä. Se oli pieni punaposkinen tyttö, joka seisoi vieressäni ja itki siksi, että olin sanonut, ettei hän näkisi minua enää. Se oli aivan kohta kihlaukseni jälkeen. Minä en ollut hänelle muuta kuin satunnainen tuttava, joka joskus kävin hänen luonaan. Nyt hän itki siksi, ettei hän koskaan enää näkisi minua ja siksi, että hän tiesi miksei.

Hänet minä nyt muistin, ja kummallisinta oli, että minä ikävöitsin häntä. Vähäpätöinen, puutteellinen ja tyhmä hän oli. Mutta hän ei ollut koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää, ehkä puhtaasti tavallaan pitänyt minusta hieman. Missä hän nyt oli? Ihmismereen kadonneena, joka ehkä oli niellyt hänet vieläkin julmemmasti kuin minut.

Häntä minä ikävöitsin ei nähdäkseni häntä, vaan tuntien olevani tyytyväinen häneen… Silloin kuin jätin hänet oli hän minusta tyhjääkin arvottomampi.

— No jaa, jatkoin taas, palaten edellisiin ajatuksiini, niin se voi siis loppua. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää. Minä en ole koskaan kovaa kokenut. Minulla on aina vain ollut niukasti. Siellä missä nyt istun tulen myöskin istumaan kunnes vanhenen ja harmenen. Ja uinailujeni mailma on vaihtunut. Se ei ole enää koti. Haavemailmani on nyt virastoni. Siellä puhuvat lokomotivit, vaunut rämisevät, siellä särkevät kimeät vihellykset ilmaa, ja akkunani ulkopuolella pullahtelee kivihiilen musta savu. Sinne minä nykyään ikävöitsen. Ja siellä istuessani minä olen levollinen. Tunnit kuluvat toisensa perästä ja kun kellonlyönti lähestyy, jolloin virasto suljetaan, valtaa minutkin levottomuus. Minä tiedän, että minun täytyy mennä kotia. Ja mennessäni minä uskon siihen pettävään toiveeseen, että kärsimykseni ovat olleet vain luulottelua, ja että minä voisin itkeä ne unholaan ja tuntea sydämeni kevenevän.

Mutta sehän ei kevene koskaan, se on kauheaa. Minä kuljen kuin ikuisessa sumussa. Tuska kaivaa sieluani. Se ei jätä minulle rauhaa vähääkään. Se vainoaa minua yöllä ja päivällä. Ja parhaimpina hetkinä minut valtaa pelko, pelko, että tuska palaa jälleen. Se aika oli parhain, jolloin olin koditon, jolloin olin aina yksin.

— Milloin tämä alkoi? Se alkoi silloin, kun aloimme voida paremmin, kun ei meidän enää tarvinnut kärsiä leipähuolista. Oli ikäänkuin hätä tai sen pelko olisi pitänyt meitä lähellä toisiamme. Nyt me olimme eronneet kauvas, kauvas toisistamme. Maud on sanonut tahtovansa erota, ja minä en voi.

Sen siis täytyy kerrankin loppua, aivan auttamattomasti loppua. Hän ei siis elä minulle enkä minä hänelle. Oi, me ihmiset elämme kaikki riidassa toistemme kanssa, eikä kukaan tiedä toisensa onnettomuuksista. Mitä hän tahtoi minusta, tuo nainen, jonka kerran kohtasin? Miksi minä tulin tätä ajatelleeksi? Mahtaneeko minun täytyä vieriä sinne takaisin? Oli kerran koti — aivan samanlainen kuin sadussakin.

Minä vaikenin äkkiä kokonaan. Edessäni ovella seisoi Maud. Hän seisoi siinä yöpuvussaan ja räpytteli unisia silmiään lamppuvalossa.

Hän oli tullut huomaamattani ja ensimäinen ajatukseni oli: eikö hänkään voi nukkua?

En voinut vastata mitään hänelle. Mykkinä me seisoimme siinä vastakkain, kummallakaan ei ollut mitään sanomista. Minä en ehtinytkään selittää hänelle. Sillä hän kysyi äkkiä:

Ennenkuin kerkesin sanaakaan sanoa oli hän jo hävinnyt, ja samassa valtasi minut ajatus:

Miksi hän valvoo? Eikö hänkään voi nukkua? Mitä tämä on? Liikuskeleeko hän ehkä hiljaisuudessa valmistellen jättääkseen minut?

En koskaan ollut niin selvästi tehnyt tuota kysymystä itselleni. Kuinka se juuri silloin voi sielustani sukeltautua esiin, se on minullekin käsittämätöntä.

— Voisinpa vain kysyä häneltä — mutisin itsekseni. Voisinpa vain saada varmuuden!

Minä tiesin oikein hyvin, etten voinut kysyä enkä saisi varmuutta - ennenkuin varmuus tuli itsestään.

Riisuuduin käydäkseni vuoteelle ja huomasin käsieni vapisevan aivankuin olisin kantanut jotain liian raskasta.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui mielialani ja minä vastasin raivossa itselleni:

— Lorua, lorua! Mitä merkitsee sinun kohtalosi? Mitä hänen? Miksi tulevat elävät ihmiset, joita en ole koskaan tuntenut, hornanhenkinä häiritsemään minua? Minä elän, niinkuin minun täytyy elää. Minähän en tee mitään muuta kuin odotan vain. Minä en tee mitään. Kaikki aikeeni on vain tyhjyyttä ja odotusta. Niin turmeltunut minä olen, etten edes jaksa tuntea mitään todellisen elämän vaikutustakaan.

Niin sammuivat ajatukset uneen, ja minä nukuin odottaen varmuutta, joka vielä viipyi.

Mitä tämän yön näennäisesti vähäpätöiset tapaukset sisälsivät, sen minä saisin myöhemmin tietää. Kun ihminen elää jännityksessä, niin hänestä tuntuu silloin kaikki tapahtumat luonnollisilta. Ja se mikä muuten herättäisi hänessä kummastusta, luisuu silloin tavallista keveämmin ohi.

Nyt on kulunut pari päivää, joitten kuluessa en ole mitään kirjoittanut, vain kävellyt pienen rautatieaseman käytävällä ja nähnyt lumihiutaleitten hämärässä kimaltelevan. Aurinko on nyt poissa. Ja viipyy kauvan, ennenkuin sen jälleen näen.

Istun taas kirjoituspöytäni ääressä. Sielussani herää taas muisto Maudista sellaisena, kuin hänet ensin tapasin. Minä en voi estää sitä. Se tulee itsestään. Se sukeltautuu esiin todellisen Maudin kuvasta, hänen, jonka minä niin myöhään opin tuntemaan. Tai kumpi heistä oli todellinen? Minä en saa koskaan sitä tietää. Piste. Ensimäisen Maudin minä muistan. Hän ei tuntenut elämää. Minä muistan erään illan kahta päivää ennen häitämme. Hän oli hakenut minut viekotellakseen mukanaan ulos. Se oli aurinkoinen talvipäivä ja vastasatanut lumi peitti kattoja. Mutta kun hän tuli huoneeseeni, sain minä hänet jäämään luokseni.

Sydämeni oli täysi. Sillä minä tiesin, että parin päivän perästä tämä huone, jossa olin elänyt yksinäni, ei olisi enää ainoastaan minulle. Levollisena ja kertomaton luottamuksen- ja ilonhymy huulillaan hän istui sohvassani. Emme puhuneet paljon. Mutta ne sanat, jotka vaihdettiin, koskettelivat häitämme. Molemmat meistä oli sen tunteen täyttämänä, että pian kuuluisimme toisillemme. Maudille se oli vain yksi sana. Kuinka kummallisesti minä sitä aavistin.

— Enhän minä mitään tiedä, Karsten, sanoi hän. En kerrassaan mitään.
Kukaan ei ole minulle mitään sanonut.

Näissä sanoissa oli jotain yksinäisyydentunnetta, ujoutta ja neitseellisyyttä. Vielä enemmän siinä äänessä, millä ne lausuttiin. Se liikutu minua rajattomasti. Sitä sekoittumatonta onnea ei voi sanoin kuvata, minkä nuo sanat minussa herättivät.

Niin oli silloin. Mutta muisto tästä heräsi minussa myöskin tuon harvinaisen yön jälkeisenä aamuna, josta äsken kerroin. Illan tultua minä istuin Maudin huoneessa pelaamassa pasianssia. Olin tarttunut tähän huvitukseen ikäänkuin salatakseni hiljaisuutta, joka muuten painosti meitä. Korttia muuttaessani minä katsoin salaa Maudia. Hän istui kumartuneena käsityönsä yli ja minusta hän näytti kiusaantuneelta, ikäänkuin jokin hänen sisimmäisessään olisi ollut epäkunnossa. Ahaa! ajattelin minä. Hän ei ole unhottanut sitä, mikä tapahtui viime yönä.

Itse minä en ollut ajatellut sitä koko edellisenä päivänä. Sellaisessa jännityksessä minä elin tähän aikaan, että kaikki tapahtumat näyttivät minusta vain luonnollisilta ja itsestään selviltä. Minun mailmani oli vaihtunut kuin varjot negatiivivalokuvassa. Se mikä siinä oli valkeaa merkitsi mustaa ja musta valkeaa.

Ahaa! ajattelin, siis hän ei ole unhoittanut yöllistä kohtaustamme. Ja minä kertasin erikoisella äänenpainolla hänen siinä tilaisuudessa lausumansa sanat samassa kuin kysyin:

Maud säpsähti ja hänen kasvojensa väri muuttui. Sivulta hän heitti minuun äkkinäisen ja mielestäni vihaisen silmäyksen. Levollisempana kuin odotinkaan hän kuitenkin vastasi:

— Ajattelen Harryä, vastasin. Hänen ei ole hyvä olla luonamme tähän aikaan.

Suhteemme oli nimittäin kehittynyt jo niin pitkälle, että tapasimme puhua onnettomuudestamme kuin tavallisesta asiasta, jota ei voinut salata ja jota ei siksi enää ansainnut kieltää.

— Oo, vastasi Maud välinpitämättömämmällå äänellä kuin olin toivonut, hänellä on koulunkäyntinsä ja läksynsä. Vapaina hetkinä hänellä on toverinsa seuranaan. En usko hänen huomanneen mitään muutosta.

Kuinka kertoikaan Maudin koko kasvojen ilme, ettei hän puhunut nyt minulle totta. Käännyin korteista ja katsoin häneen. Onnettomuudeksi oli se muisto onnenpäivistämme, jonka äsken kirjoitin, vain muutamia minuutteja ennen keskustelumme alkua jättänyt aivoni. Maudin tietämättä olin vertaillut häntä ja sitä naista, jota kerran olin rakastanut. Siksi en tällä hetkellä ensinkään ajatellut Harryä.

Ajatukseni pojasta olivat hävinneet mielestäni muistaessani kuinka Maud oli viime yönä minulta kysynyt hänestä. Mitä hän sillä kysymyksellään tarkoitti, oli minusta aivan samantekevää. Poika ja mitä hän suhteistamme voi kärsiä — oli minulle tällä hetkellä kerrassaan vähäpätöistä.

Oli vain muuan seikka, joka valtasi kaiken ajatuskykyni. Se oli se tunne, että jotain minun mailmassani oli aivan epäkunnossa. Niin pian kuin Maud vain tuli läheisyyteeni kasvoi tuo tunne niin tuskallisen painavaksi, etten voinut kestää sitä. Minä en voinut sietää sitä tietoa, että kaikki välillämme oli sellaista kuin se nyt todellisuudessa oli muuttunut. Siksi puhuin edelleenkin pojasta, puhuin kauvan ja varmassa yhteydessä. Minähän puhuin vain turruttaakseni omaa levottomuuttani, ja luulottelin alinomaan, että äkkiä — puhuimmepa mistä hyvänsä — löytyisi johtolanka, mahdollisuus saada valoa tuohon kamalaan painajaiseen, joka vaivasi minua.

Ikäänkuin hän olisi nähnyt jokaisen vastauksen menevän hukkaan istui Maud vieressäni. Kortit hämärtyivät silmissäni. Tehden virheen virheen perästä jatkoin vain korttien latelemista vaistomaisesti siinä järjestyksessä kuin ne tulivat.

Äkkiä juolahti jotain mieleeni. Minulla täytyi olla jonkinlainen aavistus, että sillä mitä viime yönä oli tapahtunut, niin vähäpätöistä kuin se itse asiassa olikin, kuitenkin täytyi olla jonkinlainen tarkoitus.

— Mitä sinä tarkoitit kysyessäsi viime yönä poikaa minulta? aloin minä.
Eikö muu enää riitä? Täytyykö hänenkin olla eroittamassa meitä?

— Jaa jaa, vastasi Maud kolkosti, kaikki eroittaa meitä nyt. Ei mikään yhdistä.

Samassa silmänräpäyksessä olin unhoittanut, mitä oikeastaan olin aikonut kysymyksilläni sanoa. Mieleenjuolahdukseni valloitti jälleen ajatukseni.

Aivankuin olisin ollut pahantekijän kuulustelija, joka tahtoi pakoittaa uhrinsa tunnustamaan, iskin katseeni hänen silmiinsä vastatessani:

— Uskoitko minun silloinkin tarkoittavan pahaa, kun puhuin lapsestamme?
Luuletko sinä aina minun tahtovan pahaa sinulle? Minä en käsitä sinua.

— Et, myönsi hän. En minäkään käsitä sinua. Sehän onkin juuri asia se.

Hänen äänensä tunkeutui sydänjuuriini saakka. Oi, miten epätoivoisella äänellä hän sen sanoi. Se sai minut katumaan jotain, jota luulin häntä vastaan rikkoneeni, ja hellytti sydämeni. Minä en voinut koskaan nähdä hänen epätoivoaan, ettei se olisi saanut sydäntäni heltymään. Nyt oli hänen katseensa terävä ja synkkä samalla kertaa. Minä ymmärsin aivan hyvin, että se, mitä hän ei ollut sanonut, oli pahempaa kuin se, mitä hän sanoi:

Minä ryntäsin jälleen ylös. Hänen luoksepääsemättömyytensä herätti vihani.

— Mitä sellaisen kysymyksen täytyy sisältää, joka voi erikoisesti vaivata sinua? vastasin. Meillä, kuninkaani, meillä on puhdas omatunto! Jaa, olethan nähnyt Hamletia?

Näissä sanoissa oli viittaus, jota en oikeastaan ollut tarkoittanut. Mutta tuskin nuo sanat olivat päässeet huuliltani, kun jo samassa tunsin niitten alkavan vaikuttamaan. Ne ikäänkuin varmensivat sitä epäilystä vaimoni koko olemukseen, joka jo kauvan oli itänyt sielussani. Kuka hän oli? Miksi hän oli etsinyt minua ja minä häntä? Sen, ettei hän minua nyt rakastanut, tunsin minä tietäväni yhtä selvästi, kuin jos hän itse olisi sen selvin sanoin sanonut. Mutta oliko hän sitä koskaan tehnyt? Ja pettikö hän todellakin minua? Se oli kysymys. Vieraana hän istui edessäni. Koskaan ei sieluni saavuttaisi hänen sieluaan. Mitä oli ollut minun ja hänen välillään oli ollut vain luulottelua. Syövän myrkkyhapon lailla syöpyivät ajatukset sieluuni. Ne muuttuivat myrkyksi. Minä tunsin sen hyvin. Ja minä värisin niitten selityksien vuoksi, jotka tahtoivat purkautua huuliltani. Mutta samalla minä tiesin, etteivät epäilykseni jäisi luokseni. Vaikkei kumpiakaan meistä sanonut sanaakaan, niin kuitenkin ne saavuttivat hänet, joka istui edessäni. Myrkky, joka söi sieluani, oli saavuttanut hänetkin. En koskaan muista eläneeni sellaista minuuttia, johon olisi mahtunut suurempaa kauhua.

Sillä minuuttia kauvemmin ei tuo sanaton taistelu kestänyt meidän välillämme, joita viidentoista vuoden avioliitto yhdisti. Kun seisoin siellä pöytään nojaten ja raivoten, että Maud vältteli katsettani ja näin hänen hillitsevän itseään, tunsin vain rajua halua saada mistä hinnasta tahansa loukata häntä, tehdä hänelle oikein kipeää. Mitä sain tietää tai en saanut tietää oli minulle nykyään saman tekevää. Minä kiljuin raivossani:

Minä kaduin samassa silmänräpäyksessä noita sanojani kun olin ne lausunut. Minä kaduin niitä huomatessani siten paljastaneeni ajatukseni ja mustasukkaisuuteni. Ja sielussani huusi ääni: "Älä mene kauvemmas! Älä kysy enempää! Voit saada tietää enemmän kuin tahdotkaan." Minusta tuntui ikäänkuin lausumalla nuo sanat olisin tullut suuremmaksi rikolliseksi kuin jos olisin työntänyt veitsen vaimoni sydämeen. Minä tahdoin huutaa sanani takaisin, heittäytyä polvilleni vaimoni eteen, rukoilla unhoittamaan ne, tehdä kaikki jälleen hyväksi.

Silloin tuli hänen vastauksensa kylmästi, tyynesti ja varmasti, kuten minusta tuntui.

— Olet oikeassa. Minä en ajatellut sinua tullessani. Minä ajattelin erästä toista.

— Kyllä varmasti, vastasi hän. Tarkoitan sitä. Enhän rakasta sinua enää. Minä en voi rakastaa. Sinä olet sanonut satoja kertoja sen minulle! Miksen rakastaisi toista?

En hetkeäkään voinut uskoa, että Maudin sanoissa olisi ollut edes totuuden varjoakaan. Uskoin varmasti, että hän oli päättänyt vain loukata minua oikein kuolettavasti, kuin mies. Minä olin sokea, rakkauteni oli sokea, ehkä myöskin luottamukseni Maudiin, joka vielä kaikesta huolimatta eli, vaikutti sen. Muutin puhuttelutapaani. Koetin kertoa hänelle mitä olin ajatellut, kuvailin hänelle koko pienen näyttämön, joka juuri oli täyttänyt ajatukseni, sanoin helliä sanoja mielettömien syytösten keralla. Silloin keskeytti minut siitä äkkiä Maudin nauru. Ei koskaan ole sellainen nauru korvissani soinut! Hän nauroi kylmästi ja kauan, ja kun hän sai ilmaa keuhkoihinsa, sanoi hän:

— Niin, sellaisena sinä kerran otit minut. Mutta jumal'auta minä en ole enää sellainen.

Niitä sanoja, joita me nyt vaihdettiin, minä en voi enää muistaa. Ne olivat ajatuksettomia sanoja, täynnä purevaa vihaa, sanoja, jotka ryöväytyivät meiltä kummaltakin kuin ulvonta ryöväytyy petoeläimiltä, kun ne kärsivät nälkää, tuntevat pakoittavaa rakkautta tai vihaa. En koskaan olisi uskonut minun ja hänen välillään singahtelevan sellaisia sanoja. En koskaan ennen tiennyt kuin nyt, kuinka kauas intohimot voivat viedä villieläimen — ihmisen. Emme puhuneet kovalla äänellä, vaan samalla äänellä kuin tavallisesti puhellaan. Mutta ne sanat, jotka vaihdettiin, olivat alastomia, mahdollisemman purevia, jollaisia epätoivo sivistyksestämme huolimatta pusertaa esiin..

Silloin kuulin äkkiä ääntä välillämme olevalta matolta ja kohotettuani katseeni näin Harryn seisovan siinä. Hänen kasvojensa ilme oli neljätoistavuotiaan kasvojenilmeeksi niin kamala ja liian aikaisin kehittynyt, että minä tyrmistyin hämmästyksestä. Samalla minä huomasin vaimonikin näkevän hänet samoinkuin minäkin, ja pöydän yli kohtasivat katseemme.

Ja minä näin kuinka poika vapisi äitinsä katseista. Se katse, jonka poika nyt kohdisti äitiinsä, ei ilmaissut vain silmänräpäyksen luonnollista tuskaa, vaan se näytti ikäänkuin hän olisi peljännyt äitiään jo kauan, ja ikäänkuin he kumpikin olisivat tienneet jotain, joka oli minulle salaisuus. Minä laskin rauhoittavasti käteni Harryn olkapäälle.

— Hän ei hiipinyt tänne, sanoin minä niin voimakkaalla äänellä kuin suinkin voin. Eikö totta, Harry? Sinähän tulit aivan tavallisesti siksi, että kello on jo yli kahdeksan, ja siksi, että olet lukenut jo läksysi. Me emme vain huomanneet sinua.

Poika nyökäytti päätään kiihkeästi yhtyen siihen ja koetti vastata. Mutt'ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan. Hän kiertäytyi vapaaksi kädestäni, ja pelostaan huolimatta, joka edelleenkin oli huomattavissa, lähestyi ihmeekseni äitiään. Minä sain sellaisen käsityksen, ettei hän uskaltanut edes osoittaakaan pitävänsä minusta enemmän kuin äidistään.

Maud nousi tuolista. Ja niin kiihtyneenä, jollaisena en ole koskaan hänen nähnyt olevan lastamme kohtaan, työnsi hän pojan luotaan.

— Mene isäsi luo, sanoi hän. Anna hänen lohduttaa itseäsi. Sano hänelle kaikkityyni, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauvemmin. Minun täytyy päästä kaikesta tästä.

Minä katsoin hämmästyneenä heitä kumpaakin. Maud horjui, ikäänkuin hän vain suurella vaivalla olisi voinut pysyä seisoallaan. Ja saatuani nähdä Harryn kasvot olin vähällä kiljaista kovasti.

— Mitä tämä on? kysyin minä. Mitä se on? Uskon tässä silmänräpäyksessä ymmärtäneeni kaikkityyni — kaiken sen, jonka saisin vasta jälestäpäin tietää. Olenpa aivan varma, että ymmärsin kaikki. Minä en voinut vain uskoa sitä totuutta, joka ikäänkuin vapisi minua ympäröivässä ilmassa. Minä näin kuinka vaimoni kasvojen ilmeet muuttuivat vähitellen, ja huomasin, että hän vain kaikki voimansa ponnistaen voi hillitä itsensä. Minä näin hänen vetävän Harryn luoksensa ja kuulin hänen sanovan:

— Ei se ollut mitään, Harry. Unhota se, mitä äsken sanoin. Minä olin vain liian kiihtynyt. En tarkoittanut sillä mitään.

Sen minä näin, ja minulle selveni nyt, että hän näin hautasi salaisuutensa aivan silmieni edessä. Minä annoin sen tapahtua ja olin tyytyväinen, että niin tapahtui. Sanomatta enää sanaakaan luhistuin tuoliini, ja edessäni muuttuivat he molemmat, minä näin sen, haamuiksi, ikäänkuin olisin nähnyt unta vain. Minä unhotin kaikkityyni, ja sellaisena heijastuksena kuin vain unikuvat olisivat ilveilleet suljetun silmäluomeni takana, näin Harryn pään pienine, kalpeine kasvoineen ja terävine piirteineen ja lapsellisine huulineen, jotka vapisivat niin kiivaasti ja tyyntyivät äidin hyväilyihin.

Kaikesta siitä, joka äsken sai minut niin kiihtymään, kuulin minä nyt läheisyydessäni heikon huokauksen, ikäänkuin myrsky olisi riehuten kulkenut pääni yli ja olisi nyt lakastumaisillaan.

Niin äärimmäisyyteen saakka minä olin kiihtynyt, etten koko näytöksen aikana tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että Harry oli juuri se, joka oli tulollaan tietämättään aikaansaanut tuon rajuilman. Minä tiesin vain, että tästä hetkestä alkaen oli kaikki murtunut.

VI.

Kuinka se oli mahdollista, että tuo näytös voi solua ohi aikaansaamatta sen pahempaa sekamelskaa? Kuinka ylipäätään voi olla mahdollista, että se mitä sanotaan tai tapahtuu miehen ja vaimon välillä voidaan unhoittaa ja jättää menneisyyteen, aivan kuin sanat olisi puhuttu unissa ja se todellisuus, jota ne kertoivat, olisi ollut vain suuna?

Ehkä siinä onkin selitys siihen, miksi mies ja nainen voivat sitoutua niin lujasti toisiinsa, ettei ulkopuolella oleva voi ymmärtää, mikä heitä pitää yhdessä. Kyllä. Kyllä. Enkö ole kyllin miettinyt sitä? Olihan nyt se Maud, jota kerran olin rakastanut, kuollut. Nyt näin vain hänet, joka liikkui huoneissani ja oli vieras. Nyt minä ajattelin vain niitä sanoja joilla hän oli peloittanut Harryn vaikenemaan: "Mene isäsi luo, oli hän sanonut, sano hänelle kaikki tyyni, kaikki mitä tiedät, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauemmin. Minun täytyy tehdä loppu tästä." Niillä sanoilla täytyi olla joku tarkoitus. Eihän sellaista voi unhoittaa. Muuten unhoitetaanhan hyvin paljon. Jokapäiväisyys häivyttää paljon, sehän on totta. Ja meiltä se häivytti, kuten näytti, kaiken sen mitä kiukkumme oli tuonut päivänvaloon. Minusta se näyttää nyt aivan kuin tulivuoren purkaukselta, siltä se nyt näyttää minun ja Maudin suhde, kun jälestäpäin sitä ajattelen. Laava peittää maan. Se on hehkuvaa. Alussa täytyy varoin kulkea sen päällä. Vähitellen laava jähmettyy, muuttuu kestäväksi ja kiinteäksi. Se kestää polkea aikalailla eikä enää poltakaan. Ei ole enää mitään syytä mennä syrjään väistääkseen sitä. Kovana ja kuivana se peittää maata, ja kun laava on hyvin jähmettynyt, ei kukaan ajattele enää sitä kasvillisuutta, minkä se on alleen haudannut.

Niin se oli ja sellaiseksi se jäi. Siksi minä ajattelin nykyään Maudia vähemmän kuin koskaan ennen. Sensijaan olin ruvennut ajattelemaan Harrya. Aivan sattumalta olin tullut keskustellessamme maininneeksi hänen nimensä. Se oli kerrassaan totta, kun sanoin Maudille, että minä tein sen vain siksi, että olisi jotain puhumista, ainoastaan siksi, että meidän keskuudessamme vallitseva hiljaisuus painosti minua. Ja tuo pieni tilaisuus sai minun ajattelemaan Harrya. Hänet minä olin ennen melkein unhoittanut. Mitähän se mahtoi ollakaan, jonka hän tiesi, ja jonka äiti oli vaatinut hänen ilmaisemaan? Ymmärsin aivan hyvin, että nuo rauhoittavat sanat, jotka hän myöhemmin pojalle sanoi, olivat vain tarkoitetut salaamaan minulta sen totuuden, joka hänen kiihkeässä mielenpurkauksessaan oli ensin ilmennyt. Monta päivää oli siitä jo kulunut ja me istuimme jälleen päivällisten jälkeen yhdessä. Harry meni ulos. Maud ja minä jäimme kahden. Nykyään emme vältelleet toisiamme. Olihan minun ja hänen välinsä jo selvitetty. Päivällisaikana oli sitäpaitsi pieni näytös esitetty, muuan noista vähäpätöisistä näytöksistä, joita esitetään vanhempien ja lapsen välillä, ja jossa vivahdukset ja ilmeet kertovat kaikki. Maud oli hieman komentanut poikaa. Äiti oli aivan oikeassa. Hän oli tehnyt jotain lapsellisia varomattomuuksia, ja sehän kuuluu kasvatukseen, että oikaista lasta pikkuasioissakin. Mutta se ääni, jolla hän oli puhutellut Harrya, oli kiusannut minua. Koko asia oli niin vähäpätöinen, etten enää voi muistaakaan mitä se koski. Mutta sen ilmeen, joka oli Harryn kasvoilla katsellessaan äitiään, voin vieläkin nähdä. Hänen katseensa oli surullinen ja kummasteleva, ja siinä oli vielä jotain, jota en voinut ymmärtää. Aivankuin hän olisi ajatellut: "Mitä minä olen hänelle tehnyt? Miksi hän puhuu minulle niin kovasti?" Muuten hän otti äitinsä oikaisun silmiään räpähyttämättä ja tarmokkaasti pidätellen itkuaan. Mutta pöydästä noustuamme hän kiiruhti huoneeseensa. Juuri tuo pieni tapaus sai Maudin ja minun jäämään kahden.

Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa Harryn poistuttua, minä huomasin Maudin välttelevän katsettani. Ja lopulta minä kysyin häneltä suoraan:

— Minä en tahdo riitaa rakentaa, vastasin. Mutta etkö näe itsekin, että sinä pelotat poikaa? Hänhän on kerrassaan muuttunut sinua, niin, meitä molempiakin kohtaan.

Maud nousi ja alkoi kävellä allapäin edestakaisin lattialla. Hänen kasvojaan minä en voinut nähdä.

— Sinä olet hirveän kummallinen, Karsten, sanoi hän lopulta. Kun näet pikkuseikan, niin olet heti valmis rakentamaan kokonaisen sieluopin tuosta turhanpäiväisestä asiasta. Sinä et näe mitä on olemassa, vaan sinä tahdot nähdä. Tiedätkös, minusta tuntuu toisinaan, että olen koko avioliitossa oloni ajan taistellut ei sinua, vaan harhaluulojasi vastaan. Istuin sanaakaan vastaamatta. Olihan tuossa hänen syytöksessään tottakin. Minä olen sellainen, millaiseksi hän minut silloin kuvasi. Minä tiedän kerrassaan hyvin, että siinä juuri on minun heikkouteni ja minä olen myöskin taistellut luulottelujani vastaan kauvemmin ja voimakkaammin kuin vaimoni koskaan. Sillä se taistelu on vaatinut koko elämäni. Minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta minä tunsin samalla kertaa, ettei tuo syytös sopinut tähän. Se hämmästytti minua vain silmänräpäykseksi, ikäänkuin pyyhkäisi kärjen kaikista todistuskeinoista, joita ehkä muuten olisin voinut käyttää. Mutta se ei saanut minua kuitenkaan unhoittamaan sitä, mitä olin nähnyt tai huomiooni ottanut.

— Eikö koko avioliittomme ole ollut taistelua? Minä korostin sanan "koko". Ja vaimoni ajatteli hetkisen ennenkuin vastasi:

— Eikö rakkaus ylimalkaan olekin taistelua? Mitä verisintä. Taistelua elämästä ja kuolemasta? Ja kun taistelu lakkaa, merkitsee se vain, että rakkaus on loppunut.

Taaskin minä vältin palata aineeseen. Sensijaan ajattelin vaimoani, ja kuinka erilainen muita naisia hän oli. Hän oli luonteeltaan kaikessa järki-ihminen ja hänessä ilmeni kaikki intelligentin piirteet. Hän osasi puhua kaikesta, ja hänellä oli jotakuinkin miehen sivistys. Samalla kertaa oli hänen olennossaan jotain tulen luonnonominaisuuksia. Hän voi leimahtaa palamaan, palaa ja sammua. Mutta lämmittää hän ei vain jaksanut kauvan. Mikä hänet oli muuttanut? Kuuluiko hän niihin kummallisiin luonteisiin, jotka vetävät miehiä luokseen ja työntävät heidät sitten pois? Ja oliko se ehkä luontaista hänelle, että häneltä puuttui äidillisyyttä?

Aivan kylmästi minä ajattelin kaikkea tätä, ja kun palvelustyttö lopulta keskeytti meidät kutsumalla minua telefooniin, niin ei keskusteluamme enää jatkettu.

Taistelu oli välillämme loppunut. Rakkaus oli kuollut. Ja tästä tuhkasta kohoaa minulle elämänviehätystä, josta minä nautin vain yksinäisyydessäni.

VII.

Harryhan on kertonut minulle myöhemmin kaikki tyyni. Hän on kertonut sen kummallisilla vertauksillaan ja ilmauksillaan, ja minä tiedän nyt oikein hyvin millainen hänen mielensä silloin oli.

"Vasta kun tiesin äidistä kaikki", sanoi hän, "aloin minä huomata, että sinäkin olit. Ennen en ollut huomannut sinua."

Aivan tyynesti hän sanoi sen minulle kerran. Se oli paljon myöhemmin.
Ja me olimme silloin olleet jo kauvan ystäviä.

"Sinähän istuit aina huoneessasi. Ja kun tahdoit puhua äidin kanssa, niin minun täytyi mennä ulos."

Harry ei ollut kovin onneton. Hän pelkäsi enemmän sitä, mitä tulisi tapahtumaan. Illoin hän makaili ajatellen enkö minä jonakin päivänä heräisi sokeudestani ja huomaisi jotain. Silloin hän ajatteli, että minä ottaisin aseen ja tekisin äidille jotain pahaa. Ja silloin olisi Harryn pakko auttaa äitiä. Sillä hän pelkäsi sitä kuinka minun silloin kävisi, jos minut otettaisiin kiinni ja tuomittaisiin. Ja hän ei voinut ymmärtää, etten minä nähnyt mitään. Niin pian kuin soitettiin ovikelloa, hän pelästyi. Hän pelkäsi, kun äiti viipyi kauvan poissa, hän pelkäsi, kun äiti oli kahdenkesken minun kanssani, hän pelkäsi nähdessään äitinsä itkevän.

Kaikkein enimmän pelotti poikaa se, kun hän huomasi minun alkavan askaroimaan kanssaan. Minä tein sen siksi tähän aikaan, että minun tuli sääli häntä ja siksi, että luulin voivani ilahuttaa häntä yksinäisyydessään. Harry luuli, että minä aavistin koko asian, ja että minä olin ystävällinen ainoastaan siksi, että tahdoin häneltä urkkia tietoja äidistä.

Kuinka paljon ihmeellisiä pikkutapahtumia minä nyt muistankaan! Sydän kutistuu rinnassani niitä ajatellessani.

Esim. eräänä iltana mentyäni odottamatta Harryn huoneeseen ja hän oli yksin siellä. Hän istui pimeässä ja minä luulin hänen katselevan akkunasta ulos. Heikkona varjona näkyi vain pojan pää akkunan heikkoa valoa vasten. En aavistanut vähääkään mitä hän siellä teki. Ja kuitenkin oli koko hänen pienessä olennossaan jotain, joka sai minut hämmästymään. Menin varoin lähelle häntä. Mutta juuri tuo varovaisuus pelästytti häntä yhä enemmän. Niin syvästi oli poika vaipunut ajatuksiinsa, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin laskin käteni hänen olkapäälleen.

— Miten pimeä täällä on, voin minä vain sanoa. Tämän jälkeen sytytin lampun ja valmistauduin istuutumaan vieressäni olevalle tuolille. Silloin huomasin jotain, joka sai minut hämmästymään. Kirjoituspöydällä olevan valokuvani oli hän asettanut eteensä. Äidin valokuvan hän taas oli kääntänyt akkunaa kohti niin, että takasivu oli huoneeseen päin.

Sanat tulivat huuliltani, ennenkuin ehdin pidättää niitä. Harry asetti konemaisesti valokuvan takaisin niinkuin se oli ollutkin, mutta hänen kasvonsa muuttuivat veripunaisiksi ja käsi vapisi. Hän ei nähtävästi uskaltanut kääntyä peläten kohtaavansa katseeni.

Harry on myöhemmin sanonut minulle olleensa silloin aivan varma siitä, että minä tiesin kaikki, mutta olin vaiti siitä, koska luulin hänen olevan vain lapsi, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta siitä.

Sehän oli juuri kamalinta, etten minä tiennyt enkä ymmärtänyt mitään. Ja joskin aavistin jotain, niin en tahtonut sitä tunnustaa edes itsellenikään.

Kuitenkin Maudilla oli jo toinen minun tilallani. Hänen nimeään ei lausuta koskaan enää minun kodissani. Veljenä minä häntä olen rakastanut. Hän oli luonani kuin kotonaan. Kun olin poissa, niin hän istui siellä kuin herra omassa talossaan. Jos olin kotona, niin toivotin hänet tervetulleeksi. Harry tiesi sen, palvelustyttö ymmärsi sen. Kaikki tiesivät, paitsi en minä. Siksi voi sellaistakin tapahtua, että Harry tuli eräänä päivänä juosten luokseni ja kysyi hätäisesti:

— Hän on ollut poissa koko päivän, pääsi hänen suustaan vihdoinkin.
Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut.

Nuot sanat sanottuaan purskahti poika itkuun, hiljaiseen, kamalaan itkuun, joka täristytti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka.

Minä en voinut käsittää tuota kertomatonta surua noin pienen asian vuoksi. Nyt sen ymmärrän. Hän tiesi, missä äiti oli tai hän ymmärsi sen. Hän oli istunut huoneessaan äitiä odottamassa. Minun luokseni hän ei uskaltanut tulla. Hän istui ja istui vaan levottomana odotellen ja lopulta hän syöksyi sisään kuin kuumehoureinen.

Kun vihdoinkin kello soi ja Maud tuli, silloin hän painautui minuun ja kerjäsi ja pyysi:

— Ethän puhu siitä äidille. Älä sano, että minä olin niin tyhmä ja pelkäsin.

Nyt minä tiedän sen oikein hyvin. Maud oli pelottanut häntä olemaan vaiti, pelottanut pojan rikostoverikseen. Maud kertoi sen minulle kerran myöhemmin — tavallaan.

Se oli vaarallinen aika. Niin, niin. Mutta luonto kehittää meitä ihmisiä monella tavalla. Tai ehkä Jumala puhuu meissä ja johtaa meitä oikeaan? Tämä aika teki Harrystä miehen. Lopulta hän lakkasi pelkäämästä. Minä voin ajatella, että hänen oli pakko jättää pelkonsa. Hänen täytyi revästä itsensä irti siitä, sillä muuten hän olisi sortunut. Vaisto johti häntä, niinkuin meitä kaikkiakin. Hän ajatteli ja ajatteli. Että etsiä joku uskottu, sitä hän halveksi. Juuri noita sanoja käytti hän itsekin sitä minulle kertoessaan. Yksin hän seisoi ja yksin hän taisteli. Lastenkamarin pieni sankari. Ja ehkä tämä ei ole ensinkään niin ihmeellistä. Moni lapsi on nähnyt samallaista. Ja kokemus ei ole aina niin vaikeasti saavutettavaa.

Siksi minä uskon, ja elämä on minulle opettanutkin, että lapsilla on oma seurustelutapansa meidän vanhempien kanssa. Me emme vain yksistään saa ratkaista, mikä kelpaa keskusteluaineeksi meidän ja heidän kesken, mitä heillä on oikeus tietää ja ei tietää. Me täyskasvuiset emme aina saa ratkaista kuinka kauvas luottamus saa ulottua vanhempien ja lasten välillä. Kun minä nykyään seurustelen lasten ja nuorison kanssa, niin en koskaan kysy itseltäni: kuinka paljon he tietävät? Vaan: kuinka kauvas sallii asianomainen minun katsoa nuoreen sieluelämäänsä? Otaksun lasten ajattelevan jokseenkin tähän tapaan: "Isot näkevät mailmansa omalla tavallaan ja meidät he tahtovat pitää sen ulkopuolella. Isot luulottelevat, etteivät he voi puhua meidän kanssamme mistä hyvänsä siitä syystä, ettemme muka jaksa seurata heidän kehittyneitä ajatuksiaan. Se on tyhmyyttä. Me voimme seurata isojen ihmisten ajatuksia niin hyvin, että me heti huomaamme, kun isot kaikessa salaperäisessä viisaudessaan sanovat jotain kiertelevin sanoin, ettemme me muka ymmärtäisi. Silloin isot aivan yksinkertaisesti valehtelevat tai myöskin sanovat puolittain totta. Mutta sellaisella kohtelemisella ei anna yksikään järkevä lapsi pettää itseään. Me taas, me ymmärrämme oikein hyvin, etteivät täyskasvuiset tahdo antaa muille osaa kokemuksistaan; se on jotain hyvin tärkeää, millä he tahtovat narrata meitä. Niin paljon me opimme jo aikasin. Ja me emme tahdo häiritä täyskasvuisia harhaluuloissaan, ettemme mitään ymmärrä. Sensijaan me hankimme omin neuvoin itsellemme kokemusta. Mitä teitä me siihen valitsemme, se on meidän salaisuutemme. Mutta siitä hetkestä saakka, kun huomaamme isojen tahtovan pitää meitä tietämättöminä, asetumme mekin sille kannalle. Isot eivät koskaan onnistu ohjaamaan meitä valon taakse, tahtoessaan salata meiltä jotain elämänsalaisuutta. Mutta meidän onnistuu aina uskotella isoille, ettemme mitään tiedä. Kuka meistä kahdesta on siis viisaampi? Sykkivin sydämin ja mieliharmilla me seuraamme heidän läpikuultavaa peliään, jota he pelaavat kanssamme niin pian, kuin jotain tapahtuu, tai sanotaan, jota me emme saisi ymmärtää. Mutta me emme ilmaise ajatuksiamme. Ja me teemme siksi niin, että isot joskus, kun sitä vähimmän ovat aavistaneetkaan, itse ovat työntäneet meidät luotaan ja opettaneet meidät liian aikaisin kehittämään halveksivaa vaiteliaisuutta. Siksi otamme sen osan, joka meille annetaan ja näyttelemme ylimielisesti mukana heidän julmassa leikissään. Mutta me emme tee sitä pakosta, vaan halveksien täyskasvuisia. Sillä me tunnemme itsemme ylpeiksi siitä, että meidänkin päivämme kerran koittaa. Kun vain jonkun kerran poikkeustapauksessa voimme tehdä sen, niin silloin me iloitsemme sydämestämme ja muutumme sellaisiksi kuin todellisuudessa olemme, myöskin täyskasvuisten suhteen. Se tapahtuu silloin kun tapaamme sellaisen, joka ei ole unhoittanut minkälainen hän itse oli lapsena tai nuorena. Ja siksi lapsellisimmatkin meistä ovat varovaisia silloinkin, kun aavistamme, ettei se ole tarpeellistakaan. Vanhojen epäilykset nuorisosta on tarttunut meihinkin."

Nuorisoa emme voi suojella elämältä. Olemme kyllin sitä koettaneet. Mutta se on yhtä kuin rakentaa pahvista suojelusmuureja hyökyaalloille. Laineet pyyhkäsevät pois kauniin varovaisuus-suojuksemme, ja meidän vikamme on, jos nuoret uupuvat hyökyaallon helmaan. Sillä kasvattajat kuten muutkin ihmiset ovat pelkureita ja pelkuruus on kuolemansynti. Nuoriso ei kiitä siitä meitä.

Enkö uskonut säästäväni Harrya saamasta edes aavistustakaan, että minun vaimoni välit olivat murtuneet? Ja mitä hän tiesikään? Minä häpeän ajatellessani sitä, mutta sokeuttani en häpeä. Sokeuteni oli tähän aikaan ainoa hyvä ominaisuus, jonka sain säilytetyksi. Mutta sen minä tiesin jo Harryn ymmärtävän, ettei kaikki ollut minun ja Maudin välillä niinkuin olisi pitänyt olla.

Siksi minä puhuin eräänä päivänä siitä vaimollenikin ja hän kuunteli minua. Mutta minä voin hyvin huomata, etteivät sanani tehneet häneen sitä vaikutusta, kuin olin niillä tarkoittanut. Minkälaista taistelua Maud silloin taisteli minun kanssani, sitä minä en myöskään tiedä.

— Mitä sinä tahtoisit minun tekevän saadakseni jotain muutosta tähän elämäämme? Voinko minä saada välimme entiselleen?

— Ei, ei, ei, keskeytti hän minut äkkiä. Minä elän vain kerran. Minulla on vain yksi oma elämä. Minä' en voi uhrata sitä harhaluuloihin.

-? Tiedänhän sen, keskeytti hän. Sinä kiertelet täällä epäillen, tutkien ja peljäten. Katso asiaa sellaisena kuin se on. Me elämme mitä tuhannet ihmiset ovat eläneet ennen meitä. Minä en voi sortua Harryn vuoksi. Ja hän ei varmaankaan sorru minun vuokseni.

Hän katsoi poispäin ja sulki silmänsä. Minä tiesin loukanneeni häntä.
Turruttaakseni omaa heikkouttani löin vielä kerran:

Silloin hän sanoi minulle niin pilkallisella äänellä, jollaista en ole koskaan häneltä kuullut:

— Sinä et tiedä mitä sanot. Jos ei häntä olisi, en varmastikaan istuisi nyt täällä.

Intohimoni katkeroitti minua samoin kuin vaimonikin ja hetkeäkään arvelematta vastasin:

Vaimoni kohotti kaksi vapisevaa nyrkkiään minua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut lyödä minua korvalle. Mutta seuraavalla minuutilla makasi hän kumartuneena pöydän yli ja itki niin rajusti, joten en koskaan ennen ole nähnyt hänen itkevän. Mutta itku tuli hillitysti ja hiljaa, aivankuin ihminen, joka ei ole tottunut antamaan tunteilleen valtaa, heittäytyy kerran tunteittensa purkaumisen varaan, jota hän häpeää yli-inhimillisten tuskiensa painon alla.

— Mene, mutisi hän, mene! Ei nyt enempää. Ilveily oli käynyt hänelle inhoittavaksi. Hän oli vähällä ilmaista salaisuutensa.

VIII.

Eräänä iltana istuin tavallista väsyneempänä entisessä kahvilassani, jota ajatuksissani tapasin kutsua kadehdittavaksi pakopaikaksi, jonka olin löytänyt ennen mainitsemastani ravintolasta. Istuin siellä tällä erää tavallista kauvemmin. Sillä miksikäpä menisin kotiakaan? Siellä istuessa tunsin mielenrauhaa. Ajatukset saivat levätä. Kotia mentyäni minun täytyi välttää tapaamasta Maudia, koska hän teki minut levottomaksi. Jo hänen läsnäolonsakin sai koko hermostoni epäkuntoon. En ajatellut sitä enään. Minä tiesin jo asian olevan niin. Ja minä elin aina sen mukaan.

Siksi istuin siellä lukien sanomalehti sanomalehdeltä ja annoin tuntien kulua. Kaasulamput sammutettiin ympärilläni. Istuin yksin viimeisen palavan kaasulampun ääressä silmäillen ajattelematta erään äärettömän suuren sanomalehden ilmoitussivuja. Kello läheni yhtä, kun vihdoinkin tulin kadulle.

Ja nyt minä jouduin seikkailuun, se oli ihmeellinen, kamala seikkailu, jossa sain silloin olla mukana. Muisto siitä voi vieläkin minulle kummitella pitkinä talviöinä pakkasen paukutellessa huoneeni nurkissa ja revontulien tuntureita valaistessa.

Menin suoraan kotia kohti ja kadut olivat kaikkialla tyhjinä. Se oli eräs noista Tukholman talviöistä, jolloin koko kaupunki voi näyttää niin tyhjältä, kuin kaikki asukkaat olisivat kuolleet. Minä kävelin ja kävelin, ja mitä lähemmäs kotiani tulin, sitä enemmän valtasi minut vastenmielisyys. Aivan ihmeellinen vastenmielisyydentunne, ikäänkuin en olisi yksin tai kuin odottaisi minua jokin ikävyys.

Kävellessäni edelleen huomasin jonkun ihmisolennon sukeltautuvan takanani pimeästä esiin ja seuraavan minua toisella puolen katua. Alussa en kiinnittänyt häneen sen enempi huomiotani. Mutta kävellessäni Kardellkadun yli tullakseni portilleni tuntui minusta, että joku seurasi minua aivan askel askeleelta. Vaikka pinnistin kuulohermojani en voinut kuitenkaan kuulla mitään. Nopeimmin askelin kuin oli tarpeellistakaan kiirehdin edelleen, kiersin lukon auki ja käännyin ympäri. Katu oli tyhjä ja mies näytti hävinneen. Menin levollisena eteiseen ja aioin sulkea oven — silloin kuulin äkkiä ratinaa kadulta ja kun vetäsin ovea, niin se ei tullutkaan kiinni. Tunsin heti, että joku oli pistänyt jalkansa oven väliin ja kun katsoin ulos, niin huomasin seisovani aivan vasten kasvoja saman miehen edessä, joka äsken oli minua seurannut.

Tunsin kylmän hien pusertuvan ruumiistani ja varmana siitä, että olin rikoksentekijän kanssa tekemisissä, sanoin lyhyesti:

Sillä hetkellä muistin Maudin kerran sanoneen: "Sinä joudut aina mitä uskomattomampiin seikkailuihin." Ja samassa silmänräpäyksessä kuulin miehen äänen sanovan:

Astuin katukäytävälle ja koetin äkkiä rahakukkaroani. Mutta mies teki vastustavan liikkeen.

— Minä en ole kerjäläinen. Ja enkä ole ryövärikään, lisäsi hän nauraen.

Se äänensävy, jolla mies lausui nuo sanat, teki minut uteliaaksi. Lähemmin katsottuani häntä huomasin hänen kasvonsa liikkuvan hermostuneesti ja koko hänen ruumiinsa tärisevän. Kaasulyhdyn himmeässä valossa tekivät hänen kalpeitten kasvojensa ilmeet mitä pöyristyttävimmän vaikutuksen, jollaista tuskin voi kuvitellakaan.

Olin väsynyt ja entinen hermostumiseni kiusasi minua, jonka vuoksi puhuin tavallista kovemmin.

— Ettekö tule tuoltapäin? Miehen kasvot ikäänkuin jäykistyivät kysyessäni.

— Vaimoani. Puhuja oli työmies ja viimeset sanat tulivat kuin huokauksena, joka pääsi omantunnon tuskan pusertamasta rinnasta. Pitkänä, laihana ja avuttomana hän seisoi edessäni, ja epämääräisessä lyhdyn valossa väikkyivät hänen kasvonsa minulle aivankuin valopilkkuna pimeässä. Hänen äänensä oli niin rukoileva ja samalla kertaa niin epätoivoinen, etten tullut häneltä edes kysyneeksikään sen enempää. Annoin eteisenoven painua kiinni. Samassa kun mies näki sen, ojensi hän itsensä, aivankuin lukon napsahdus olisi antanut hänelle joustavuutensa takaisin.

— Ei, kuiskasi hän, ei, ei lääkäriä. Se on jotain aivan toista, katsokaas. Sanoinko hänen kuolevan? Ei, hän ei kuole? Se on jotain aivan toista. Minä en voi olla yksin, sitähän se vain on.

Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vetäsi partaansa. Eleistä ja katseesta ilmeni lapsen avuttomuus.

— Niin kait se on, vastasi hän. Tuo ajatukseton vastauksensa puhui enemmän kuin kaikki hänen selityksensä. Vastaamatta nyökäytin hänelle päätäni ja jatkoimme matkaamme Humlegårdin poikki. Aivan kuin hypnotiseerattuna minä seurasin miestä. Tuo salaperäinen seikkailu ei herättänyt edes minkäänlaista pelontunnelmaakaan minussa. Niin luonnollisen tarpeelliselta se tuntui, aivan kuin kaikki olisi kuulunut asiaan.

Käännyimme erästä Tukholman kaupunginosaa kohden, jota sanotaan Siperiaksi. Kaupunginosa toisensa perästä hävisi taaksemme pimeyteen, kerta toisensa perästä käännyimme sivukaduille, ja seuratoverini puhui koko ajan. Hän oli hirveän kiihtynyt, joka omituisella tavalla teki minut levottomaksi. Hän käveli kovaa, vahva vaatetukseni vaivasi minua ja hiki valui jokapaikasta ruumiistani. Koko ajan soi miehen sanatulva korvissani. Hän kumartui, ikäänkuin hän olisi pelännyt puhuvansa liian kovaa.

— Työmiehen on vaikea suoriutua asioistaan, kun kuolema tempaa jonkun hänen omaisistaan. Te toiset ette voi sitä kuvitellakaan. On niin paljon puuhattava ja hankittava. Tarvitaan arkku, ruumisvaunut ja hautajaisvieraille jotain tarjottavaa. Tarvitsisi rahaa ja meillähän ei ole koskaan sitä. Parhaimpinakin aikoina on niin vaivaloista päästä viikosta toiseen. Mistäpä ottaisimme muualtakaan varoja? Sitten tulee vielä suruja, nähkääs herra. Ja mitä raskaimpien surujen painostamana täytyisi tehdä työtä, työtä, työtä. Ei mitenkään käy päinsä lakata työstä hetkeksi huoahtaakseen. Se ei käy. Silloin saa kuolla nälkään. Ja nekin, jotka elävät työmiehen päiväpalkasta, saavat kuolla nälkään. Muut ihmiset voivat olla vapaana, sulkeutua huoneeseensa suremaan, matkustaa ulkomaille huvittelemaan. Kun heille tulee suruja, niin heille on kaikki luvallista ja mahdollista.

— Ei, ei, myönsi hän. Ei hän kuolekaan. Mutta sitä tulee ajatelleeksi niin paljon.

Hän nauroi kauvan tukehtuneesti ja kammottavasti. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään takinkaulustaani ja hymyili väsyneesti ja kalpeasti.

— Tiedän kyllä, miten se on, jatkoi hän. Minä olen syntynyt maalla ja isäni oli herrastalon kuski. Muistan vielä, vaikka silloin olin lapsi, kun vapaaherratar kuoli, miten hänet haudattiin. Minä muistan kuinka ihmiset puhuivat paroonin surusta ja kuinka hän ei voinut olla kotona. Siksi hänkin matkusti pois ja viipyi koko vuoden matkallaan, ennenkuin tuli takaisin. Kaikki minä muistan, mutta kaikkein selvemmin minä muistan, kun näin hänen silloin matkalta palatessaan ensi kerran. Olin avannut veräjän isännälleni ja seisoin lakki kädessä odottaen, että hän heittäisi lantin minulle, jonka hän tekikin. Oi, oi, oi! Hän oli aivan entisen näköinen, Ja niin lapsi kuin olinkin, huomasin sen ja se tuntui minusta ihmeelliseltä.

Hän löysäsi kätensä takkini kaulustasta ja meni vitkalleen eteenpäin, aivankuin hän olisi kävellyt sitä hitaammin mitä lähemmäs me saavuimme hänen kotiaan tai köyhää nurkkaa, kuten hän sitä kutsui. Minä olin aivankuin sidottu tuohon kummalliseen mieheen. Niin syvä oli hänen surunsa ja niin liikuttavan avuttomalta hän tuntui minusta puhua rupatellessaan. Ikäänkuin en olisi voinut häiritä häntä, vaan antaa yöni kulua turhaan hänen seurassaan.

Nyt hän vaikeni hetkeksi, ja silloin tuntui aivankuin hän olisi itsekseen nauranut samaa matalaa, äänetöntä nauruaan, joka sointunsa puutteen vuoksi vaikutti monta kertaa kamalammin.

— Nyt juuri minä muistan sen näyn, alkoi hän jälleen. Te, joka olette vanhempi mies — sillä sitä te kuitenkin olette? — tiedätte, kuinka se käy päinsä, että sellainen voi aivankuin tapahtua uudelleen ja kummitella muistissa monen vuoden perästä? Se on omituista minussa. Minulla on niin paljon, joka palautuu muistiin. Minä olen ulkotyöläinen. Ja minä olen ajatellut toisinaan, että kaikki johtuu juuri siitä. Ulkotyöläisellä ei ole koskaan vakinaisia tuloja. Ajatelkaahan, ei koskaan. Jonkun ajan ansaitsee hieman ja silloin pitäisi kai säästää. Kuitenkin ajattelee niin, nähkääs. Mitäpä siitä. Ikäänkuin joku kuiskuttaisi korvaan: "Odota vaan! Odota vaan! Tänään sinulla on ravintoa. Huomenna sinulla ei ole mitään." Kuitenkaan ei tule koskaan säästämisestä mitään. Kaikki minkä mies ansaitsee kuluu myöskin. Vaimo, lapset ja koti kuluttaa sen. Täytyy ostaa vaatteita, huonekaluja ja muuta sellaista. Aina puuttuu jotain. Ja sitten täytyy lunastaa tavaroitaan pantista. Ja koko ajan huutaa korvaan: "Odota vaan! Jonakin kauniina päivänä se loppuu!"

Tähän seisahtui hän ja nojasi varovasti selällään erästä avonaista porttia vasten. Tulimme eräälle aivan nokipimeälle pihalle, johon ei mistään tuikahtanutkaan valoa. Ainoastaan korkealta toiselta puolen pihaa muutamasta kaivonkehystä muistuttavan sivurakennuksen akkunasta tuikutti seinäkulmaukseen heikko valo.

— Tuolla yläällä se on, kuiskasi hän. Mutta sinne ei ole meidän vielä menemistä.

— Mitä te sillä tarkoitatte? keskeytin minä hänet toisen kerran. Hänen käytöksensä, eleensä, ilmeensä ja ihmeellinen puheensa herätti minussa selittämätöntä kauhuntunnetta. Mennään niin pian kuin mahdollista. Ehkä vaimonne on vielä pelastettavissa, mutta jos viivymme, niin tulemme liian myöhään.

— Luuletteko niin? myönsi mies epäilevästi. En usko, että häntä voidaan pelastaa. Häntä yhtä vähän kuin minuakaan. Mutta täytyyhän koettaa tehdä kaikkensa rauhoittaakseen omaatuntoaan, kun kaikki kerran on ohi. Siksi minä tahdoinkin tuoda tohtorin. Minulla on rahaa. Kyllä minä tohtorin maksan.

Mies katsoi minua taas hyvin uteliaasti. Sitten näytti, aivankuin hän samassa silmänräpäyksessä olisi muistanut jotain erikoista. Hän kuiskasi salaperäisesti korvaani:

— Minä soitin erään tohtorin ovikelloa. Mutta en uskaltanut odottaa, kunnes joku olisi tullut avaamaan. Silloin minä juoksin piiloon, juoksin kadulta kadulle, kunnes tapasin herran.

Hän otti hatun päästään, ikäänkuin vilvoitellakseen, ja minä huomasin pimeänhämystä hänen olevan paljaspäisen.

— Kuulkaa, ystäväni, sanoin minä. Täällä ei ole lääkäriä. Ja rahasta ei tule puhettakaan, jos olette senvuoksi levoton. Sallikaa minun mennä nyt. Jos odotatte tunnin kotonanne, niin minä huolehdin siitä, että lääkäri tulee tänne.

— Ei ei, keskeytti hän joutuin. Sitä tarvitaan. Rahaa tarvitaan. Mutta teidän täytyy odottaa vähän. Minulla on niin paljon teille sanomista. Ja olenhan vain niin vähä ehtinyt vasta sanoa.

Vetäydyin äkkiä taapäin. Olin kohdannut sellaisen katseen, joka tuntui pistävän suoraan minua silmään. Samalla kertaa kummastelin tuota tieteellistä sanaa työmiehen suusta kuultuna.

— Minä ymmärrän, että te ette koskaan ole nähnyt sellaista, jatkoi hän. Neurasteninen työmies — se olen minä. Ei kukaan muu kuin minä. Moni muu kuin minä. Satoja työmiehiä. Tuhansia työmiehiä. Työmiehiä ja ei-työmiehiä. Ehkä kaikki ihmiset, kun oikeen ajatellaan. Te olette oppinut mies, jos ette olekaan tohtori. Kun olen jo sanonut niin paljon, niin minä tiedän teidän ymmärtävän minua.

Sitten hän meni verkalleen erästä kaitaa porraskäytävää ylös, joka johti nukkuvien asuntojen ohi taaimmaisiin huoneustoihin. Tarttuen lujasti kiinni käsivarrestani, estääkseen minua karkaamasta, veti hän minua jälessään eteenpäin pimeässä porraskäytävässä.

IX.

Seisoimme vierekkäin hyvin kapeassa huoneessa, jonka seinät olivat aivan alastomat. Voisipa sanoa, että se oli melkein tyhjä. Näytti kerrassaan siltä, ikäänkuin jokainen pieninkin esine, jonka voi irti saada, olisi kannettu pois tuosta alastomasta, likaisesta huoneesta. Akkunan lähellä olevassa vuoteessa makasi nainen hiukset hajallaan ja silmissä kuolleen murtunut ilme. Ei ollut aikaa edes sulkea hänen silmiään. Näin kohta ensi silmäyksellä, että hän oli kuollut.

Käännyin ympäri ja sanoin hänelle heti mitä ajattelin. Ihmeekseni en huomannut hänessä hämmästyksen tai surun ilmettäkään. Hänen katseensa kohtasi minun katseeni, ja siinä katseessa oli tutkivan terävä ilme, joka sai minut epäilemään jotain eriskummallista tapahtuneen.

— Se on vaarallista arvata sitä, vastasi mies. Sitten hän ojensi vartalonsa ja sanoi raa'alla konemaisella äänellä:

— Olen unohtanut esitellä itseäni. Minun nimeni on Johansson, Karl Axel
Johansson, ulkotyöläinen.

Nyökäytin päätäni vastaukseksi. Sanat kuuluivat niin repivän kammottavilta kuolleen läheisyydessä vallitsevassa hiljaisuudessa. En ymmärtänyt vähääkään miksi mies oli houkutellut minut mukaansa tai mitä hän minusta tahtoi. Sanaakaan sanomatta lähestyin vuodetta ja suljin kuolleen silmät. Kun ne menivät kiinni, kuulin takaani aivankuin hiljaista nyyhkytystä. Mutta kun katsoin miestä, kääntyi hän välinpitämättömästi minuun päin ja melkein tunteeton ilme kasvoillaan sanoi hän kerrassaan erilaisella pehmeällä äänellä:

— Meille molemmille, sanoi mies varmasti. Sitten hän meni vuoteen luo, ja samassa kun hän melkein väkivallalla työnsi minun pois sen luota otti hän tuolin. Ja ennenkuin ehdin ajatellakaan istuin samalla tuolilla ja edessäni seisoi tuo kummallinen mies itkien kuin lapsi. Minun oli aivan mahdoton ratkaista, josko hän tunsi itsensä onnettomaksi tai mielensä muuten oli murtunut.

Istuin ja ajattelin tätä kaupunkia, jossa olin asunut niin kauvan, ja jossa kadut ja iloinen ihmiselämä alinomaan olivat kuiskailleet korviini kummallisia kertomuksiaan. Ei yksikään niistä muistuttanut tätä. Onkohan siksi, että itse olet ollut liian onnellinen, joka on estänyt sinua näkemästä mitään tällaista tapahtumaa? kysyin itseltäni.

Pitkään aikaan en voinut sanoa mitään. Mutta kun vihdoinkin koetin lausua pari tavallista sisällyksetöntä sanaa, joilla me ihmiset koetamme pysytellä itse sekaantumasta toisen tuskaan, lakkasi mies itkemästä, ja hän alkoi levollisella ja selvällä äänellä, aivankuin ei olisi mitään tapahtunut, jälleen puhumaan:

— Minä valehtelin siellä herran portilla, kun sanoin vaimoni olevan kuolemaisillaan. Hän oli kuollut jo, kun täältä lähdin. Minä tiesin sen aivan hyvin. Lääkärin ei tarvinnut sanoa sitä minulle. Eikä kenenkään muunkaan. Se oli vain hulluutta, kun soitin sen tohtorin ovikelloa. Minä tiesin sen myöskin oikein hyvin. Siksi minä juoksinkin.

— Ei mikään tohtori voi häntä enää pelastaa. Minä valehtelin, kun sanoin olleeni tohtoria hakemassa. En ollut ketään hakemassa. Menin ulos siksi, etten voinut olla yksin täällä. Kun tapasin herran, olin jo kävellyt kaksi tuntia ulkona sateessa. Minä en voinut tulla kotia. Sillä minä pelkäsin olla yksin. Minä pelkäsin, että poliisi ottaisi minut.

Katsoin äkkiä edessäni olevaan mieheen aivan toisilla silmillä kuin ennen. Mutta minä nousin tuolista, tuijotin yhä edelleen kääntymättä edessäni seisovaan mieheen.

— Poliisilla ei ole tässä kerrassaan mitään tekemistä, vastasi mies. Ei vähintäkään. Mutta poliisi sekaantuu niin helposti köyhän asioihin tavalla, jota ette tunne. Voisinpa kertoa siitä teille paljon, minä, jos vaan tahtoisin. Mutta se ei kuulu tähän. Minä tulin vain vahingossa sanoneeksi tuon sanan. Me puhumme niin paljon, neu-ras-te-ni-set.

Hän sanoi tuon sanan irvistäen, aivankuin olisi vapauttanut itsensä jostain äärettömän painavasta taakasta sylkemällä sen sanan ilmaan.

— Minä olen lukenut kerran sellaisista. Ja sitä en voi koskaan unhoittaa. Se sopi nimittäin juuri minuun. Jokainen lukemani sana sopi minuun itseeni.

— Kuulkaa nyt minua, aloin minä. Te olette liian kiihtyneessä mielentilassa. Te olette avun tarpeessa. Te ette voi jäädä yksin kuolleen kanssa. Te tarvitsette lepoa. Seuratkaa minua jälleen ulos. huolehdin kyllä siitä, että pääsette rauhalliseen paikkaan yöksi. Ja huomenna…

— Rauhallinen paikka. Köyhällä on vain yksi rauhallinen paikka. Ei. Se ei käy laatuun. Sitäpaitsi vaimoni sitä ei salli koskaan.

— Vaimoni, nähkääs, tuli vastaus. Tai hän, joka oli vaimoni. Kukapa muuten?

Sitten hän nojautui väsyneenä sammunutta liettä vasten ja pienen lampun valossa muodostui hänen kumaraisesta niskastaan ja seljastaan niin pitkä varjo, että se ulottui aina vuoteeseen saakka.

— Herra, älkää menkö vielä, sanoi hän. Älkää menkö. Olenhan minä kuitenkin ihminen, minä niinkuin tekin. Kukaan ei ole herraa ennen niin sydämellisesti pyytänyt jäämään kuin minä nyt.

Vaikenimme molemmat, ja pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä kuin tuon vieressäni seisovan murtuneen miehen raskas hengitys. Olin väsynyt, mutta en voinut riuhtaista itseäni erilleen hänestä. Tuon rikollis-raukan koko olento oli niin epätoivon vallassa, ettei minulla ollut sydäntä häiritä häntä. Sillä siitä, että hän oli tavalla tai toisella rikollinen, tulin yhä enemmän ja enemmän varmemmaksi. Kuitenkaan hänessä ei ilmennyt vähintäkään sellaista, joka olisi tehnyt minut levottomaksi oman turvallisuuteni suhteen. Ja uneni olin jo aikoja sitten menettänyt.

Puhuteltu nousi säikähtäen suoraksi kumara-asennostaan. Liedeltä hän oli luisunut vieressään olevalle tuolille ja kun hän katsoi minua silmiin, muistutti hänen katseensa sellaisen henkilön katsetta, joka on äkkiä herätetty raskaasta unestaan.

— Meidän päivinämme on niin paljon teorioja, alkoi hän, ja monta on johdettu harhaan. Siellä makaa nainen, joka on kuollut. Hän oli vaimoni eikä meidän välimme ole koskaan olleet huonot. Teidän täytyy se uskoa, vaikka koko mailma tulisi ja sanoisi teille toisin. Onhan ihmisiä, jotka aina ajattelevat pahaa eivätkä koskaan näe muuta kuin mikä on huonoa. Sellaiset ihmiset ovat voineetkin kertoa, että minä join ja löin vaimoani, että lapset täytyi viedä isoäidin luo, ettei heidän tarvitsisi nähdä kaikkea sitä pahaa elämää, jota täällä pidettiin. Sellaisilla ihmisillä on pahat silmät, ja pahat silmät ovat katsoneet meitäkin.

Hänen puhuessaan tuntui siltä, aivankuin toiset ajatukset, kuin mistä hän nyt puhui, olisivat liikkuneet hänen aivoissaan. Hän nousi äkkiä tuoliltaan ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut mennä vuoteen luo. Se mahdollisuus herätti minussa kauhua. Hänen eleistään sain varman käsityksen, että sinne kätkeytyi jotain, jota hän tahtoi näyttää minulle. Minä olin pelottavassa jännityksessä. Mutta oli mahdotonta ajatella jouduttaako miestä tai kerrassaan estää hänen aikeensa. Joka hermo jännitettynä minä seurasin jokaista hänen ilmettään, jokaista elettään ja jokaista sanaansa.

Sensijaan, että hän olisi mennyt vuoteen luo, käveli hän huoneen läpi ovelle ja nojautui sitä vasten. Sitten hän nyökäytti päätään aivankuin rauhoittuneena minulle ja alkoi uudestaan:

— Tämä on köyhä talo, saatte uskoa herra. Täällä asuu ihmisiä katosta lattiaan. Niitä voi olla satoja tai tuhansia. Minä en ole koskaan niitä laskenut. Olen kyllä koettanut laskea. Olen kirjoittanut muistiini ne, joitten olen nähnyt asuvan tässä talossa. Mutta siitä ei tule koskaan loppua. Ne ovat huonoja ihmisiä kaikkityyni. Joko heitä on rangaistu tai näyttävät he sellaisilta, jotka voivat tulla rangaistuksi milloin hyvänsä. Täällä on miehiä, naisia ja lapsia. Lapsista minä en tahdo puhua. Oi, millaisia paheita minä olen nähnyt, minkälaisia näytelmiä Ja millaista kurjuutta! Minä voin nähdä nyt teistä, että te luulette minun valehtelevan, ja että minun aivoni ovat häiriytyneet. Niin ne ovatkin. Ja tiedättekö miksi? Niin, siksi, että en ole koskaan nähnyt muuta kuin mitä tässä talossa saa nähdä, ja siksi, että te olette pyytäneet minun selittämään. Taivasten Jumala, mitä se tahtoo sanoa: selittää? Osaatteko te selittää miksi kävelette jaloillanne eikä käsillänne? Näettekös, te ette osaa! Ja kuitenkin tahdotte te minua selittämään, mitä tarkoitin sanoillani, kun sanoin olevani neurasteninen työmies. Kuulkaa minua, te, joka ette ole neurasteninen. Sillä te ette kai, kun kaikki selviää, ole samanlainen kuin minä? Tuhansia vuosia ovat ihmiset ponnistelleet selittääkseen mailmaa ja itseään. He ovat kirjoittaneet kirjoja ja pitäneet puheita. He ovat raadelleet toisiaan petojen lailla siksi, ettei toinen tahdo uskoa toisen selitystä. He ovat käyneet sotaa siitä, ettei kenenkään muitten selitys ole oikea kuin vain heidän. Mutta mitäs se on auttanut? Onko meidän aikanamme sellaista, joka on kaikkein arvossapidetyin, kuin koskaan on ollut olemassakaan, yksi ainoa ihminen, joka tietäisi niin paljon, josko Jumala todella on olemassa. Onko sellaista ihmistä? Vastatkaa, herra, vakavasti minulle, onko sellaista? Hänen luokseen minä tahtoisin mennä ja rukoilla häntä, ettei hän valehtelisi minulle niinkuin kaikki muut ovat tehneet. Minä en pyydä iankaikkista elämää. Minä en edes tahtoisikaan sellaista. Eikö tämä lyhyt elämä, minkä olen elänyt, ole ollut kyllin pitkä ja lahjoittanut minulle kyllin kurjuutta? Mutta Jumalan minä tahtoisin olevan. Sillä Jumala jakaisi oikeutta. Ja oikeutta minä tarvitsisin. Kaikki ihmiset tarvitsevat oikeutta. Mutta kukaan ei saa. Hän hengitti syvään ja kohotti kätensä kattoa päin, aivankuin olisi puhunut suurelle väkijoukolle. Hänen hoikassa olennossaan kapeine kasvoineen, joista pistihe imekkeisestä parrasta esiin suuri kyömynenä, oli jotain kamalan koomillista.

— Kuinka te sitten voitte pyytääkään, että minä voisin selittää teille omasta minuudestani? jatkoi hän levollisemmin. Onko minun helpompi selittää pientä arvoitustani kuin mailman suurta arvoitustaan? Huomaatteko kuinka ajattelemattomasta te kysytte ja miten tavattoman paljon te pyydätte sellaiselta köyhältä kuin minä olen?

Hän veti henkeä. Mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavalla sekunnilla hän kumartui päin ja kuiskasi:

— Minä en osaa selittää mitään, mutta voinhan kertoa. Olisinpa vain saanut oppia muutakin kuin ainoastaan kiviä hakkaamaan, niin minäkin osaisin kirjoittaa kirjoja. Kirjatkaan eivät selvitä mitään, mutta ne kertovat paljon. Aivan kuin minäkin. Tiedättekö minkälaista täällä on talvella? Pakkanen tulee ja kadut ovat pimeitä. Katulyhdyt valaisevat vain ihmishautoja täällä, jossa me toisiamme polkien etsimme leipää, ikäänkuin emme tietäisi, että elämme vain kuollaksemme. Sitten alkaa jää vaikuttamaan, pakkanen ja sade muodostavat jäätä. Ja silloin loppuu työ, nähkääs. Sen tietää ilman kertomattakin. Kun on ollut sellaisessa mukana muutamia vuosia, niin silloin tietää, että nyt tulee työttömät kuukaudet, ne kuukaudet, jolloin köyhän täytyy elää tyhjästä. Silloin mennään köyhien hyväntekijän luo, jolla on panttilainakonttoori. Hän ottaa vastaan kellon ja juhlavaatteet, posliiniastiat ja sänkyvaatteet. Se käy kun tanssi. Kaikki mitä talossa vain on otetaan vastaan talvisäiliöön.

Mutta koti tulee tyhjäksi. Päivä menee ja toinen tulee. Yhä vain odotetaan pitkien kuukausien loppuvan ja orjuuden alkavan uudestaan. Onhan sitä, saakeli vieköön, vapaa työmies. Vapaa siksi kunnes kutsumus kuuluu ja määrää lakon alkaneen. Silloin ollaan mukana, kuulkaahan herra. Ei siksi, että minä uskoisin siitä mitään voitettavan. Mutta mukana täytyy kuitenkin olla. Sillä se on kaikessa tapauksessa eräänlaista taistelua. Ja taisteluahan tarvitaan, ettei tappaisi itseään liikunnan ja raittiin ilman puutteessa. Mutta kevään tultua saa luvan alkaa uudestaan. Ja ne, jotka ovat jaksaneet päästä talven yli, menevät taas köyhäin hyväntekijän luo, joka on ottanut heidän omaisuutensa säilöönsä. Vähitellen poimii omansa takaisin, ja maksaessaan noita hyväntekijän pieniä sinisiä lappuja tehdään työtä ja nähdään nälkää, nähdään nälkää ja tehdään työtä. Ja sellaista täytyisi koettaa unhoittaa. Niin, niin. Unhoittaahan sen toisinaan. Se on arvoitus, kaikkia muita suurempi arvoitus.

Mies vaipui jälleen tuolille ja sanat tulvasivat hänen huuliltaan, aivankuin hän olisi unhoittanut, että hänellä oli kuulija.

Mutta kun on sietänyt sitä vuoden, kaksi, kolme vuotta, niin silloin sitä ei enää voi unhoittaa. Silloin tulee parhaimpaan aikaan nälän pelko. Nälän pelko, työttömyys ja itsemurha-ajatukset. Sillä mies tulee ajatelleeksi tappaa itsensä, kun ei ole työtä. Mitäpä muutakaan ajattelisi? Jumalaa ei vain kuulu. Lakkaamatta sairaana sielultaan päivä päivältä, yö yöltä. Nukkuakaan ei saata. Se käy niin kauniisti, että se, joka tekee työtä, tulee väsyneenä kotiinsa, syö kylläkseen niukkaa, mutta terveellistä ruokaa ja menee rauhassa nukkumaan kootakseen voimia huomisen päivän työhön. Minä olen maannut vuoteellani ja kuullut heidän hiljaa hiipivän ympärilläni, etteivät häiritsisi minua, kun luulivat minun nukkuvan. Minä en nukkunut. Ummistin vain silmäni päästäkseni näkemästä. Ei vaimoni eikä lapset voineet tietää, että minä makasin vain puserrellen nyrkkejäni ja taistellen itseni kanssa nälänhorroksissa, estääkseni itseäni syöksymästä ylös ja raivoissani lyömästä heitä murskaksi joka ainoaa. Minä olen vihannut heitä samoin kuin itseänikin. Ja se tahtoo sanoa paljon. Olispa vain ollut joku, jota olisin voinut lyödä, niin olisin sen tehnyt. Itkenyt itse katuen jälestäpäin? Minä kyllä uskon sen. Mutta lyönyt minä olisin.

Miehen puhuessa minä katselin ympäri huonetta. Minusta tuntui, aivan kuin nuo seinät rumine, halpoine seinäpapereineen olisivat sulkeneet minut suojiinsa jo monta viikkoa. Tietämättäni syöpyi jokainen yksityiskohtakin tuosta huoneesta muistooni. Vielä tänä päivänäkin voin nähdä silmissäni seinäpaperien kuvat vinoine neliöineen ja tummanvihreine kukkineen. Päätin olla häiritsemättä tuota miesraukkaa. Kun ihminen on niin kiihtyneessä mielentilassa, voi toinen hyödyttää häntä paraiten vain vaikenemisellaan. Minä tiesin sen. Mutta tuon vieraan kiihtynyt mielentila valtasi minutkin lopulta. Tahdoin päästä vapaaksi tuollaisista vaikutelmista ja mennä pois. Siksi keskeytin hänet äkkiä kysymällä: — Eikö teillä koskaan ole ollut tilaisuutta purkaa tunteitanne? Tai kuten te sanotte — lyödä? Te olette sitäpaitsi oikeassa siinä, että sellainen voi keventää.

Mies katsoi hämmästyneenä minua. Hänen kasvonsa muistuttivat taas uneksijan kasvoja. Sanaakaan vastaamatta hän meni vuoteen luo ja riuhtasi peitteen pois.

Sanomattomaksi kauhukseni huomasin lakanan olevan veressä, ja vaikka sisäinen aavistukseni oli koko ajan sanonut, ettei tuo tuolla makaava nainen ollut kuollut oikein luonnollisella kuolemalla, ja että mies todennäköisesti oli vaimonsa murhaaja, ja koko hänen kummallinen käytöksensä ei merkinnyt muuta kuin puolihullun ihmisen välittömästi rikosta seuraavaa epätoivoa, joka läheni mielenhäiriöä — vaikuttivat hänen sanansa kuitenkin ja se, mitä näin, minussa kamalan hämmästyttävästi. Samassa hyppäsin ylös tuoliltani, ja me molemmat elävät katsoimme toisiamme silmästä silmään, aivankuin olisimme odottaneet kumpi meistä ottaa ensi askeleen ja tarttuu toistaan kurkkuun.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hämmästykseni hävisi. Edessäni oleva kuva näytti minusta äkkiä luonnolliselta, yksinkertaiselta ja jokapäiväiseltä. Juuri senvuoksi se muuttui niin paljon kauhistuttavammaksi.

Odotin saada kuulla selityksen arvoitukseen, selityksen koko tuon miehen kohtaloon, selityksen hänen käsittämättömään puheeseensa, jolla hän oli yli tunnin täyttänyt korvani.

Näytti aivankuin hänelle juuri nyt olisi juolahtanut mieleen, että sellaistakin voi selittää. En ole koskaan nähnyt ihmiskasvoissa niin toivotonta kykenemättömyyden ilmettä kuin hänen kasvoissaan oli vastausta etsiessään. Aivankuin olisin seisonut katsellen kasvoista kasvoihin itse rikoksen arvoitusta ja tuntenut, että se on ratkaisematon arvoitus. Se ei ole kyllä, ettei mitään vastausta löydy kysymykseen: miksi, joka pääsee meidän kaikkien suusta, silloin kuin rikos on tapahtunut. Koko kysymystä ei ole ensinkään olemassakaan. Asiaan kuulumattomat, lähimmäiset ja kaikki muut voivat kysyä miksi. Hän, rikoksentekijä ei kysy itseltään miksi, eipä tiedä koko kysymystä olevan olemassakaan. Kaikki on hänelle vain välttämätöntä, ehkä syvin välttämättömyys, mitä on olemassa.

Ainoastaan sellaisia rumia rikoksia, jotka tehdään voiton tai koston himossa, sellaisia voidaan selittää. Ja kuitenkin…

Vaikka tiesin, että se oli hulluutta, uudistin kuitenkin kysymykseni. Ja niin tehtyäni minä näin selvästi kuinka hänen ajatuksensa työskenteli tuskaisesti etsiessään vastausta. Minusta tuntui, aivan kuin olisin kysymykselläni jollain tavalla tehnyt hänelle sanomattoman pahaa, herättänyt hänet ehkä tuosta uneksijan varmuudesta, jonka vallassa hän äsken oli ja joka oli salaisia teitä johtanut hänet jonkinlaiseen selvyyteen.

— Miksi olen sen tehnyt? Senhän minä olen jo aikoja sitten sanonut.
Enhän minä ole tuntikauteen muusta puhunutkaan.

Ennen hän oli ollut epätoivoinen ja levoton, ja kuitenkin koko hänen olentonsa oli jollain tavalla hillitty, joka olisi johtanut monen harhaan. Nyt hän oli aivan kiihdyksissä. Kasvot värähtelivät pelottavan vihaisesti ja ääni sortui.

— Kukaan ei ymmärrä minua, huusi hän. Kukaan ei ole koskaan minua ymmärtänyt. Mitäpä siitä on hyötyä kertoa itsestään muille? Jokainen ihminen on muurilla eroitettu toisistaan yhtä varmasti kuin he istuisivat kukin omassa vankikopissaan. Tässä minä olen ollut narrina ja selittänyt ja luullut teidän ymmärtävän minua. Luulin, että te edes tiedätte yhtä paljon kuin minä.

— Te tahdotte tietää totuuden, ulvoi hän. No niin. Te saatte tietää sen. Minulla ei ole mitään hävettävää. Se on vaimoni häpeä. Minä pistin häntä veitsellä sydämen alle. Minä tein sen hänen nukkuessaan. Ja eikä ääntäkään päässyt hänen suustaan. Niin hyvin minä sen tein.

— Hän petti minua, sanoi hän raskaasti. Kulki muitten kanssa. Siksi minä sen tein. Ymmärrättekö nyt?

Kertomattoman kummallinen ilme luonnottomasti kiihtyneillä kasvoillaan tuijotti tuo murhamies minua. Tuntui aivankuin jokainen sana, minkä hän sanoi, olisi tuottanut hänelle salaista nautintoa.

— Vaimonne ei ole koskaan teitä pettänyt. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin.

Mutta nyt loppuivat hänen voimansa. Hän vaipui läähättäen kuolleen vuoteen viereen. Ei sanaakaan tullut enää hänen huuliltaan. Luultavasti hän oli unhoittanut, ettei hän ollut yksin.

Minä menin joutuin ulos kavuten pimeitä käytäviä vapaaseen ilmaan. Pihalta näin tuon yksinäisen tulen eräässä huoneen akkunassa äkkiä sammuvan.

Ilta illalta minä vietin tämän päivän perästä samassa pienessä kahvilassa. Kotini ei kuulunut enää illoin minulle. Minä en tohtinut enää olla kahden Maudin kanssa. En tahtonut.

Ilta illalta minä luen sanomalehtiä, joissa on palstottain selostuksia tuosta harvinaisesta murhasta. Rikollinen ei ollut itse asiassa tuottanut tuomarille kuulusteltaessa mitään vaikeuksia. Vaan oli hän rehellisesti tunnustanut olevansa murhaaja. Ja hän oli uudistanut saman selityksen, jonka hän antoi minullekin, että hän oli tehnyt rikoksen senvuoksi, kun vaimonsa oli ollut hänelle uskoton. Sillävälin oli poliisi toimittanut tarkastuksen asunnossa ja sanomalehtimiehetkin olivat asiaan syventyneet. Heidän saamansa yhteisen käsityksen mukaan oli vaimo ollut helläluonteinen ja ahkera nainen, joka oli ahertanut hoitaen miestään ja lapsiaan. Miestä taas pidettiin itseensä sulkeutuneena ihmispelkurina, jota ei ollut lähelle meneminen, ja useat pudistivat päätään ja sanoivat, ettei häntä kukaan mielellään tahtonut pimeässä yksinään tavata. Se herätti epäilyksiä, että hänen kertomuksensa vaimonsa uskottomuudesta oli vain rikollisen keksimä harhaanviepä valhe, jonka hän oli keksinyt saadakseen lievennystä rangaistukseensa. Sanomalehdet kaunistelivat yksityiskohtia kaikenlaisilla arveluillaan. Ja arveltiinpa sellaisiakin mahdollisuuksia, että tuo työmies voi olla yhteiskunnan vaarallisimpia rikoksentekijöitä, jolla todenmukaisesti saattoi olla useita rikoksia omallatunnollaan. Minä myöskin seurasin mukana tuon miehen kohtalossa, joka niin omituisen odottamattomalla tavalla oli koskettanut minun kohtaloani. Illoin kotia mentyäni hiivein huoneesta huoneeseen kuunnellen ovissa aivankuin mielipuoli. Kun makasin vuoteessani, niin en tohtinut nukkua, ja kun lopulta silmät väsymyksestä painuivat kiinni, voin minä säikähtäen herätä unesta ja aivan valveillani tuijottaa pimeään, ikäänkuin olisin nähnyt keijukaisia. Työhuoneessa istuessani tai kadulla käydessäni minä puhuin ääneensä itsekseni.

Se ei ollut miehen kohtalo, joka minua piti kiihtyneenä. Eikä hänen rikoksensakaan. Se selitys, jonka hän antoi rikoksensa syistä, kuohutti mieltäni ja kiusasi minua. Aivan yksinkertaisesti se, ettei hän voinut selvittää asiaansa. Olisinko minä itse osannut selvittää itseäni? Tiesinkö minä paremmin kuin hänkään, mikä minua veti pimeään? Tuntui niinkuin hänen kohtalonsa olisi ollut minun kohtaloni todellinen kuva.

Niin kamala minun mielentilani oli, että ajatellessani työmiehen kuollutta vaimoa, minä näin Maudin edessäni, ja ajatellessani työmiestä näin itseni.

Mitä tuo tapahtuma ihmisiä liikuttaa? sanoin itselleni kerta toisensa perästä. Mitä sen syyt heille kuuluu? Mitä he sellaisesta tietävät? Onko se niin välttämätöntä, että siihen täytyy ehdottomasti olla joku syy? Mies on murhannut ja sitten ihmiset vaativat heti häntä selvästi ja asiallisesti selittämään miksi. Niinkun ei toisinaan päivittäin sattuisi meille mitä kamalampia tapahtumia, jotka eivät ensinkään herätä mitään huomiota. Siihen ei vaadita mitään selvitystä. Siinä saa murtua kaikki sirpaleiksi, ja kun vahinko on tapahtunut, kohauttavat ihmiset vain olkapäitään. Mutta tässä! Mutta tässä uskotaan varmasti olevan selitettäviä syitä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muut, ettei sitä voi selittää. Tiedänhän, että mies valehtelee murhanneensa vaimonsa siksi, että tämä oli hänelle uskoton. Eikö hän selittänyt aivan samoin minullekin? Hänhän tahtoi jo silloin selittää syynsä. Ymmärsinhän minä jo heti kaikesta siitä, mitä hän ennen oli sanonut, että hän valehteli. Sielunsa hämäryydestä hän koetti etsiä totuutta lähetäkseen ihmisiä. Hän tahtoi sanoa totuuden. Hän ei tahtonut valehdella. Hänen sielussaan paloi tunnustamisen kirvelevä tarve. Ooh, suuri, mahtava on tuo tarve. Nöyrin palvelijanne.

Ei mikään puhdista niinkuin tunnustus. Mutta kun hän koetti tunnustaa, niin tapahtui kaikista kauheinta: ihmiset eivät tahtoneet uskoa häntä. Juuri siksi, että hän puhuu totta, he eivät usko häntä. Hän huomaa sen. Ja äkkiä muuttuu hänen mielensä. Hän päättää valehdella. Tarttuu ensimäiseen yksinkertaisimpaan valeeseen, jonka hän voi löytää ja kertoo sen selvityksenä. Ja tuo kiihtynyt mies pääsee rauhaan. Hän säästyy nyt kyselyiltä. Mikään ei raatele enää hänen sieluaan. Välinpitämättömänä hän ottaa vastaan kuulustelut, syytökset ja tuomion. Hän on onnellisempi kuin minä. Sillä silloin hän on voittanut.

Niin minä puhuin yksinäisyydessäni ja sellaiset ajatukset tähän aikaan sielussani paloivat. Mutta ne eivät pysähtyneet tähän.

Kaikki, mitä nyt olet ajatellut, jatkoin minä puhellen itselleni, sinä tiedät. Kaiken tuon olet nähnyt silmilläsi ja kuullut korvillasi. Sinä yksin olet seisonut tuon miehen läheisyydessä hänen pahimpana elonsa hetkenä. Mene oikeuteen, ilmoittaudu todistajaksi ja puhu hänen asiansa. Pelastaa sinä et häntä voi. Inhimillistä lakia hän ei voi välttää. Mutta sinä voit hankkia hänelle sielunrauhan. Sinä voit antaa hänen tuntea, että muuan veli on nähnyt hänen kohtalonsa ja ymmärtänyt sen.

Luonnollisestikaan en mennyt oikeuteen ja luonnollisesti en puhunut miehen asiaa. Oman kohtaloni vankina minä unhoitin hänen kohtalonsa.

Mutta nähdessäni Maudin edessäni ajattelin työmiehen vaimoa. Kuvittelin, että he — työmies ja hänen vaimonsa — olivat rakastaneet toisiaan samoin kuin mekin, riidelleet kuin mekin ja vihanneet kuin mekin. Kuvitteluni sekoitti kohtalomme niin toisiinsa, että minä mielikuvituksissani olin tehnyt tuon rikoksen, jonka jälkinäytöksessä sain olla todistajana.

Silloin minä uneksin eräänä yönä kulkevani yksin pimeässä. Se oli olevinaan kellariholvi tai ränsistynyt talo, jossa kuljin. Molemmat noista vaikutelmista sekaantuivat unessa hyvin omituisesti, ja kaikkialla missä vain kuljin, vilkkui valopilkkuja, aivan kuin auringonsäteet olisivat tunkeutuneet lahonneitten hirsien raoista. Mutta tuo valo ei valaissut minua ympäröivää pimeää. Se vaikutti vain, että varjot kävivät paljon pimeimmiksi, ikäänkuin äkkinäisen valonvälähdyksen jälkeen teatterissa näyttää hämäräkin sysipimeältä.

Koko ajan vei tieni vain alaspäin ja minä siirsin jalkojani varovasti, etten töyttäisi itseäni rappukiviin. Huomasin, ettei siellä ollutkaan rappusia. Sensijaan olin nousevinani liukasta metsäpolkua ylöspäin, jossa sain olla hyvin varovainen, etten loukannut itseäni puunjuuriin ja kiviin, jotka estivät kulkuani. Tie vei vain lakkaamatta eteenpäin. Se oli aivankuin olisin ollut jossain äärettömässä kellarissa, linnan holvissa tai maanalaisessa käytävässä. Mutta ympäröivät seinät vaikuttivat minuun hyvin painostavasti, ja lakkaamatta seurasivat minua samat tuikkivat tulet, tehden pimeän vieläkin paksummaksi.

Olin puettu eriskummalliseen pukuun ja hartioillani liehui kaapu. Tuo puku kiusasi sanomattomasti minua, mutta en voinut koskaan saada tarkastaa itseäni. Sillä valo, joka vilkkui vastaani, ei valaissut koskaan minua niin kokonaan, että olisin ehtinyt täydellisesti nähdä pukuani. Enkä voinut seisahtaakaan. Minun täytyi mennä yhä kauvemmas ja kauvemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle alaspäin. Niin paljon minä voin nähdä, että tuo harmillinen pukuni oli aikaisempien vuosisatojen mallia, ja kävellessäni eteenpäin huomasin tien vievän yhä edelleen alaspäin kiertäen kuin kiertorappuset.

Menneisyyttä kohti! Vuosisatojen kautta takaisin menneisyyteen! Omituisella tavalla tartuin unissa tuohon ajatukseen. "Siis tie menneisyyteen vie yhä vain alaspäin", ajattelin. Ja kun muistin, kuten useinkin unissa tekee, että minun täytyy herätä, niin silloin huomasin olevani ihan naurettava olento. "Mitä narripeliä tämä on?" ajattelin. "Ja mihin kummalliseen narrinpukuun minut on puettu?" Se tuntui minusta muuten hyvin hauskalta, ettei kukaan edes nähnyt minua.

Silloin huomasin äkkiä, etten olekaan yksin. Aivan minua vastaan tulee muuan olento, hänkin samanlaisessa puvussa kuin minäkin ja liehuva kaapu hartioillaan, ja hänet nähdessäni aloin pelätä. Huomasin, että minun täytyy mennä hänen luokseen. Miksi, sekin oli minulle silloin selittämätöntä. Minä kumarran ja tahdon olla ystävällinen. Hänen pukunsa minä sain nähdä. Kuinka se voi olla mahdollista, sitä minä en käsittänyt. Mutta suureksi kauhukseni minä huomasin, että hänen kaapunsa oli mustaa verkaa ja tuon kaapun alta vilahteli mustat silkkisukat ja matalat ruseteilla koristetut kengät. Muun puvun peitti kaapu ja huppukaulustan alta näkyi kolmikulmainen hattu. Se voi olla Napoleonin hattu tai lakeijahattu. Mutta varmaa on, että kohtaamani mies on lakeija eikä Napoleon. Sitä enemmän minä häntä pelkäsin. Hän pitää kaapun alla olevassa kädessään veistä, ja minä tiedän oikein hyvin, että samassa silmänräpäyksessä, kun käännän hänelle selkäni, saan tuon veitsen hartioihini.

Siksi tahdon tehdä häneen suurenmoisen vaikutuksen ja jos mahdollista pelottaa hänet. Siinä tarkoituksessa sanon hänelle:

— Tiedättekö, kuka minä olen? En voi nähdä hänen kasvojaan. Mutta ymmärrän, että hän hymyilee, kuten voi ajatellakin unissa tapahtuvan.

Samassa kuulen nyt Harryn huutavan kaukaa. Käännyin raivoissani mieheen päin ja ulvon: S — Vastaa, mies. Tiedätkö, kenen näet edessäsi? Minä olen nyt nyt valepuvussa. Mutta puku ei tee miestä. Minä olen virkamies. En ensinkään korkea virkamies. Mutta jokatapauksessa korkeampi kuin sinä.

Hän ei vastaa, sulkee vain edelleenkin tieni. Samassa silmänräpäyksessä valahtaa katseeni omalle puvulleni. Huomaan sen kaikin puolin olevan ihan samanlaisen kuin edessäni seisovalla miehelläkin on. "Nöyrin palvelijanne", sanon minä ääneensä. "Nöyrin palvelijanne." Ja minun on aivan kerrassaan mahdotonta löytää muuta sanaa kuin tuo naurettava "nöyrin palvelijanne". Minä tunnen oman hattuni, jota en voi nähdä, olevan aivan samanlaisen lakeija-hatun sivulla olevine hassunkurisine rusetteineen. Unissani muistin samalla kertaa, kuinka hän joka näkee itsensä unissaan, tulee hulluksi tai kuolee.

Taistelin itseni herälleen. Se oli kamalaa taistelua, joka sai kylmän hien pusertumaan ruumiini jokaisesta hikireiästä.

"Harry", mutisin minä. "Harry." Jälestäpäin uskoin olleeni vain silmänräpäyksen hereilläni ja nukkuneeni niin välittömästi, että uneni juottui yhdeksi.

Kuulin aivan selvästi nuo sanat aivankuin joku olisi huutanut ne minulle ja samassa muuttui unikuvanikin.

Minä seison taas kadulla kotini edustalla ja näen edessäni katulyhtyjen himmeässä, väräjävässä valossa työmiehen, joka on valmiina, niin pian kun käännän selkäni, pistämään jalkansa oven väliin ja estämään minua oveani sulkemasta. "Kirottu lakeija", sanon minä hänelle, "mitä sinä minusta nyt tahdot?" Sataa kuin saavista kaataen ympärilläni ja minä kuulen hänen äänensä kuiskaavan:

— Minä en ole mikään lakeija, olen vain vapaa työmies. Mutta tule minun kanssani, niin saat nähdä jotain. Tule, niin saat nähdä neurastenisen työmiehen. Sehän on sinulle jotain.

Minä pidän häntä lujasti kiinni ja me häviämme molemmat pimeään, missä salamat leimahtelevat sinivalkoisina risteinä ympärilläni.

Samassa istun valveilla vuoteessani. Kuulen oman ääneni huutavan Jesus, ja sanon itselleni: Ethän sinä usko. Oletko järkesi menettänyt?

Silloin muistan kuinka minä lapsena voin kuulla toisinaan mitä kamalinta jyminää. Se oli aivankuin kosken kohinaa tai tuulen kolkkoa huokailua metsässä. Mutta se oli tuskallisempaa, voimakkaampaa, kuin koskaan olen kuullutkaan. Se ei tullut ulkoapäin. Se jyminä kuului aivoistani, ja kun se tuli, oli se niin voimakas, että luulin aivoni menevän murskaksi. Lapsena minä en pelännyt mitään niin paljon kuin tuota jyrinää. En ollut kuullut sitä nyt moneen vuoteen. Ja olinpa jo melkein unhoittanut, että sellaista olisi koskaan tapahtunutkaan.

Nyt minä kuulin sen. Se kuului aivankuin hulluus olisi koputtanut aivokoppaani ja tahtonut kohteliaasti pyytää sisäänpääsyä. Se tuntui minusta hirmuiselta voimainponnistukselta, kun vihdoinkin jaksoin kurottaa käteni, ottaa tulitikkuja ja sytyttää kynttilän.

Vapisten kiipesin vuoteestani ja hiivin Harryn huoneeseen. Olin aivan varma siitä, että uneni oli joku olento, ja että pojalle on täytynyt tapahtua jotain. Takaisin tullessani valtasi minut omituinen pyörryttämisen tunne. Akkuna veti minua puoleensa. Minusta tuntui, että niin pian kuin sammuttaisin kynttilän, valtaisi minut kuolemisvaisto, nousisin vuoteeltani ja heittäytyisin akkunasta ulos. Olin aivan varma siitä, että nousisin nukkuessani ja heittäytyisin akkunasta kadulle.

XI.

Kaikki sulautuu tämän päivän jälkeen läpikuultamattoman mustaksi virraksi, josta ei heijastu minkäänlaista kuvaa. Kaikki aina tähän päivään saakka, jolloin Harry seisoo edessäni pienessä huoneessani. Hän on taistelunsa taistellut yksin, ja hän on tullut nyt auttamaan minua.

Itse seison akkunan vieressä ja katselen ulos. Siellä ulkona ei ole mitään katsottavaa, jota en olisi jo satoja kertoja ennen nähnyt. Vaikka onkin kevät, niin tuntuu minusta kuitenkin kaikki kovin raskaalta. Luonnollisestikaan en tiedä miksi Harry on tullut. Hänen ilmeistään voin vain päättää, että hänellä on jotain äärettömän tärkeää sanottavaa minulle.

— Mitäs nyt? kysyin häneltä. Samassa juolahtaa mieleeni, ehkä hänellä on jotain tunnollaan, jonka hän tahtoo tunnustaa minulle.

— Oletko tehnyt jotain pahaa? Silloin kuulen Harryn nauravan. Hän nauroi ylpeää naurua.

— Minäkö, kysyi hän punastuen. Samassa silmänräpäyksessä ymmärsin nyt tulevan ratkaisun pitkien kuukausien arvoitukseen. Ja odotin kuin vanki odottaa vapautumistaan.

Istun pitäen kättäni hänen olkapäällään, ja minä saan odottaa kauvan.
Voin kuulla kuinka hänen rintansa sykähtelee. Vihdoinkin sanoo hän:

Sitten vaikenimme molemmat. Kummallakaan ei ollut enää mitään sanomista. Kumpikaan ei tahtonut katsoa toistaan silmiin. Jokin on murtunut minussa, mutta kuitenkaan en tunne mitään tuskaa. Muuan kysymys polttaa vain sieluani enkä uskalla tehdä sitä. Lopulta en voi sitä salata enää, vaan kysyn:

Salaman nopeudella valkeni nyt pitkien kuukausien pimeys. Harry on tiennyt sen, jota minä en ole tohtinut edes ajatellakaan. Tahtomattanikin minä mittailen hänen tuskaansa oman tuskani mukaan, ja minua kummastuttaa, kuinka hän on voinut sitä niin kauvan kestää.

Kuitenkaan en voi sanoa hänelle mitään, en kysyä enkä antaa neuvoja.
Tällä hetkellä hän on enemmän kuin vertaiseni.

— Sano minulle vain yksi asia vielä: Kuulinko oikein? Oletko sen tiennyt jo lähes vuoden?

— Miks'et puhunut? Luulitko äitisi tekevän sinulle jotain pahaa, jos olisit puhunut minulle mitä tiesit?

Mieleeni nousi jotain, joka pelotti minua. Muistin tuon työmies-raukan kohtalon, kohtalon, joka oli mieleni saanut niin voimakkaasti kuohumaan. Ja minä tunsin kuinka viatoin hänen historiansa oli minun historiaani verraten, kuinka kamalan viatoin.

Mutta niillä sanoilla en tarkoittanut mitään. Harry ymmärsi, että minun täytyi nyt olla yksin ja meni siksi.

Seisoin yhä vain akkunassa ihmetellen kuinka kummallista oikeastaan oli, etten vieläkään tuntenut mitään surua. Se tuntui minusta melkein kevennykseltä, vaikken vielä saanut selittää itselleni, mistä tuo kevennys johtui. Tuntui vain, aivankuin sisäinen mailmani olisi jollain tavalla kirkastunut minulle.

Kadut ulkona alkoivat hämärtyä. Raitiotievaunujen kelmeät tulet vilkkuivat päivänhämyssä, ja katsoessani niitä muistin uneni. Vaunujen kolina, niin, jopa hevosen kavioitten paukekin tunkeutui korviini sinne, missä seisoin. Lyhdyt yksi toisensa perästä alkoivat syttymään.

Tunsin kummallista seuran kaipuuta. Kaikkialla ympärilläni, porras ylös, kaksi porrasta, kolme tai neljä porrasta, alakerrassa tai ullakolla, oli vain hiljaisia naapureita. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä nyt oli minulle tapahtunut. Mutta pian he tietäisivät kaikki.

Vilunvärähdys pujahutti äkkiä voimakkaasti koko ruumistani. Minulla oli kylmä, ja se ei tullut siitä, että seisoin lähellä akkunaa. Nyt se alkaa, ajattelin minä. Mutta pääni oli edelleenkin selvä, ei mikään painostava tunne eikä tuska häirinnyt tuota ihmeellistä helpotuksentunnetta, joka minut oli vallannut.

Sydämessäni alkoi kuitenkin erästä kohtaa polttamaan. Ehkä ympärilläni asuvat ihmiset tiesivät enemmän kuin luulenkaan. Ehkä he olivat tienneet sen aina. Toiselta puolen katua akkunaverhojen takaa tirkisteli silmiä, jotka ehkä olivat nähneet enemmän kuin minä, ja suita, jotka olivat levittäneet tuota uutista, josta minä en tiennyt mitään. Eikö aina ole niin? Eikö sellaisissa suhteissa aina mies yksistään ole tietämätön siitä, mitä koko mailma tietää.

Muistui mieleeni, että olin lukenut huonoista romaaneista sellaisista tapauksista, ja hymyilin itselleni. Kuitenkaan en voinut olla ihmisiä ajattelematta. Kuulin heidän ääniään allani olevista asunnoistaan ja kävelyä juuri pääni päältä. Mielikuvitukseni alkoi asuttamaan ympärilläni olevia huoneustoja, niin jopa ympäröiviä talojakin. Ja kaikki äänet, joita kuuluu lakkaamatta kaupunkien vuokrakasarmeissa, alkoivat saamaan jonkinlaisen merkityksen. Hehän olivat vain ihmisiä, jotka asuivat ympärilläni, ihmisiä, jotka syntyivät, kasvoivat, menivät naimisiin ja erosivat, kuolivat tai saivat lapsia, kärseivät, kiduttivat toisiaan, rakastivat, vihasivat ja hyörivät toistensa ympärillä. En ollut missään yksin. Muinoin kutsuttiin noita ihmisiä naapureiksi. Sana on nykyään kielestä melkein hävinnyt. Sillä sitä vastaava sanahan on melkein lakannut olemasta. Jos naapurit ovat hyviä tai pahoja, se ei liikuta nykyajan ihmisiä. Pääasia on, etteivät he vain kolise ja pidä muuten pahaa elämää.

Minä en tiedä koskaan ennen ajatelleeni n.k. naapureita. Mutta tällä hetkellä tunsin selvästi ihmisten läheisyyden ja huomasin, etten voi heitä paeta. Tapaisin heitä käytävässä, näkisin heidän tulevan ja menevän portista, ja he vuorostaan pitäisivät minua silmällä. Kun menin kadun yli noustakseni raitiotievaunuun, näkisivät he selkäni ja huomaisivat, etten kävele enää niin suorana kuin ennen. Kotia tullessani tietäisin heidän silmiensä seuraavan minua tuolla lyhyellä matkalla, ennenkuin ehtisin käytävän ovelle, joka sulkeutui itsestään.

En ole koskaan tuntenut modernisen kaupungin kirousta kamalampana: siellä ei ihminen koskaan saa tuntea yksinäisyyttä. Tuntuu kuin kuulisin mielikuvituksissani metsän huminaa ja meren vihaista pauhinaa. En kuullut mitään muuta enkä tahtonut kuullakaan. Ikävöitsin ovea, joka sulkisi kaikki ulkopuolelleen, porrasta, jossa ei tarvitsisi kenenkään muitten kulkea kuin minun ja omaisteni, huonetta, jossa ei mikään vieras ääni häiritsisi lepoani.

Edessäni oleva katu oli pimeänä ja lyhtyjen tulet kirkastuivat sitä enemmän mitä syvemmäksi pimeä muuttui. Pääni päältä kuului jalanääntä, joka liikkui edestakaisin, ja kaukaa tunkeutui hillityitä säveliä korviini.

Silmänräpäyksessä hävisi kaikki, mikä häiritsi minua, kiusasi ja teki minut levottomaksi. Uusi tulevaisuus heijasti silmiini, ei valoisampi eikä houkuttelevampi tulevaisuus, mutta lämpimämpi ja lempeämpi, tulevaisuus, mikä oli aivan toisellainen sitä aikaa, joka oli kauvan uhannut minua pimeydellä ja sortumisella. Samassa tunsin nyt voittaneeni uskoni siihen, että sieluni voi vielä kasvaa uudestaan.

Juhlallinen ilontunne valtasi minut, tunne, jota tahdoin melkein hillitä, koska se näytti minusta julmalta. Mutta minä myöskin olin julma tällä hetkellä, sydämeni täytti tuo suuri, terveellinen itserakkaus, joka toisinaan voi murtautua esiin ja pelastaa ihmisen.

Sytytin lampun ja vedin verhot akkunoihin.. Aivankuin olisin sulkeutunut pois ulkoisesta mailmasta ja antautunut uudelle onnelleni. Kukaan ei olisi uskonut minua, jos olisin kertonut tästä autuaallisesta onnentunteestani. Ja kuitenkin se oli todellista. Varmuus on parempi kuin epäilevä ajatteleminen. Ja toimimisen välttämättömyydestä orasti toive. Päivä oli ohi, liian myöhään hämärtävä kevätpäivä, joka tekee iltapäivän niin liian pitkäksi ja niin liian valoisaksi.

— Mikä narri sen on keksinyt, että petetyn osa olisi naurettava? Ja onko mahdollista olla naurettava tuntematta sitä?

Silmäni sattuivat vaimoni valokuvaan, joka oli kirjoituspöydälläni. Mutta minä katsoin sitä levollisesti. Eikä edes johtunut mieleenikään siirtää sitä paikaltaan.

XII.

Oli hirmuista nähdä Maudia näinä päivinä. Kaikki mitä hän sanoi tai teki oli minulle aivan mahdotonta ymmärtää. Hänen tarmonsa tuntui minusta tyhjentyneen, ja olipa sellaisiakin hetkiä, joina tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Aivankuin hän olisi ruumiiltaankin pienentynyt. Niin avuttomalta hän toisinaan näytti, ja usein hän muistutti sitä Maudia, jota olin niin kauvan ikävöinyt.

Ja kuitenkin hän oli kylmäverisesti ja julmasti pettänyt minua. Minun ja Harryn elämän murtaen hän oli kulkenut eteenpäin kuin hävittävä tuli. Valheillaan hän oli lumonnut sekä minun että hänet, ja kuinka paljon tarmoaan hän oli valheisiinsa uhrannut, sen minä ymmärsin päivä päivältä yhä paremmin ja paremmin.

Levollisesti ja ilman solvaussanoja olimme minä ja Maud puhuneet, kuinka vastaisuutemme järjestettäisiin. Soveimme keskenämme kaikesta, mikä suinkin oli mahdollista. Ulkoisesti ei näyttänyt mitään muuta muutosta tapahtuneen, kuin ettemme enää vältelleet toisiamme. Harry liikkui keskuudessamme aivankuin ei olisi mitään tapahtunut. Ja hänestäkin voi huomata, että se mikä oli tapahtunut, oli hänellekin ollut kevennys. Harvapuheinen hän tosiaankin oli, mutta se oli hänelle luontaista. Mutta siitä levottomuudesta, joka ennen oli ilmennyt hänen jokaisessa liikkeessään, ei nyt enää näkynyt jälkeäkään.

Kaikista enimmän minua kummastutti tähän aikaan, että se vastenmielisyys, jota olin tuntenut vaimoani kohtaan, yhä enemmän ja enemmän antoi tilaa eräälle tunteelle, jota en voi mitenkään nimittää. Siinä oli mieltymystä ja hellyyttäkin. Tuohon tunteeseen kätkeytyi koko joukko katkeruuttakin. Mutta se katkeruus ei ollut sellaista, että se muuten olisi hävittänyt tai samentanut tunnemailmaani. Sillä oli oma luonteensa, joka välttämättömästi kuului sille, ja johon saisi kätkeytyä kaikki, mikä kerran muodostaisi kuvan nyt ohimenneestä avioliitostamme. Minä en tiennyt mitään Maudin suunnitelmista. En voinut kysyä häneltä eikä hän kertonut minulle mitään itsestään.

Minä tulin näkemään Maudin yhä enemmän ja enemmän, ei suhteessaan minuun ja kotiimme vaan sellaisena kuin hän itse oli. Hän muuttui tämän kautta minulle melkein uudeksi ihmiseksi, uudeksi naiseksi. Minä olin kerran tuntenut ja rakastanut tuota naista ja hän minua. Niin lujasti minä olin ollut sidottu häneen, etten koskaan ollut uneksinutkaan sen päivän voivan sarastaa, jolloin hän ja minä alkaisimme kulkea omia teitämme. Emmekö olleet vieläkin onnen päivinämme puhuneet sellaista? Luonnollisestikin. Luonnollisesti olimme puhuneet, että se päivä voisi valjeta, jolloin rakkaus on sammunut. Olimme puhuneet, ettei kumpikaan silloin olisi toisensa tiellä. Kukapa nykyajan mies ei olisi vaimonsa kanssa sellaisesta puhunut? Niin varma, niin epäilyksistä vapaa ei ole meidän päivinämme kukaan.

Sitäpaitsi en ollut koskaan uskonut eron tulevankaan. Siinä oli suuri ero minun ja hänen välillään. Hän oli elänyt ajatellen sitä mahdollisuutta, enkä minä koskaan. Siksi olinkin vihannut häntä silloin, kun kuljin sumussa enkä nähnyt mitään. Siksi olin ollut sokea enkä nähnyt mitään tai en tahtonut nähdä.

Ja kuitenkin olin ehkä nähnyt. Luonnollisestihan olin nähnyt. Tuskin on ketään, joka ei sellaisessa tilaisuudessa näkisi. Olinko edes kysynytkään Harryltä, silloin kuin totuus purkautui hänen huuliltaan? Eikö nimi heti johtunut mieleeni tarvitsematta kysyä sitä? Se ei ollut vain häpeäntunne lapseni vuoksi, joka silloin sitoi kieleni. Eikä yksistään häviämätön hienotunteisuuskaan, joka sittenkun kaikki on ohi, sitoo miehen kielen, ensimmäiseksi lastaan kohtaan. Nimi, henkilö olivat minulle aivan kerrassaan sivuasioita. Ei edes Maudin ja minun keskustellessa mainittu ensimäisinä päivinä hänen rakastajansa nimeä. Me vältimme molemmat sitä, koska tunsimme sen olevan tarpeetonta. Äärettömän vähäpätöiseltä minusta näytti kaikki mikä oli ollut välillämme, ja kuitenkaan en voinut uskoa muuta kuin, että minä ja Maud vielä kerran keskustelisimme toistemme kanssa. Minä en ikävöinyt sellaista keskustelua. Pikemmin pelkäsin sitä. Tunsin sen vain välttämättömyytenä, sellaisia me olimme.

Siksi se ei ollutkaan minulle mikään yllätys, kun Maud eräänä iltana kääntyy minuun päin ja sanoo:

— Sinä olet levollisempi, sanoo hän. Sinä olet sellainen, kuin minä tunsin sinut tuttavuutemme ensiaikoina.

Puna valahtaa hänen kasvoilleen, ja minä ymmärrän, että hän luulee minun voivan selittää sanansa, niinkuin hän tahtoisi voittaa minut takaisin.

— Sinä näytät tyytyväiseltä… ja toimintakykyiseltä. Niin onnettomaksi minä olen siis sinut tehnyt. Niin kokonaan minä olen ollut sinut turmelemaisillaan.

En voi vastata hänelle mitään. Tiedän liian hyvin hänen olevan oikeassa. Sielussani heräävässä uudessa elämässäni hänellä ei ole mitään osaa.

XIII.

Emme alkaneet keskusteluamme lähetäksemme toisiamme. Aivankuin välillämme raivonnut taistelu olisi tahtonut ottaa vain oikeutetun osansa viimeisistä jäännöksistä. Aivankuin olisimme tahtoneet selittää toisillemme tai itsellemme — sen, mitä lopullisesti ei kuitenkaan voida selittää. Tai ehkä se ei ollut mitään näistä. Ehkä meitä tietämättämme ajoi vain ihmisen loppumaton halu kiduttaa itseään ja toisiaan. Sitä en tiedä. Tiedän vain, että äkkiä — levollisesti ja selvästi puhellessamme — sukeltautuivat esiin soimaukset ja syytökset, jotka ensimäisinä päivinä olivat nukkuneet kuuron levollisina. Kaikki luonteittemme likaisuus, kaikki millä olin kiduttanut häntä ja hän minua, kaikki mädännäisyys, ja kaikki, mistä olimme puhuneet ennen — oi, vain liian usein — eli uudelleen ja pulppusi huuliltamme vapaaseen ilmaan.

Maud käveli edestakaisin huoneessaan, jossa en ollut käynyt sen päivän perästä, jolloin ilmitulo tapahtui. Itse istuin lampun alla olevassa nojatuolissa ja aloin tuntea uudestaan samaa pelottavaa jännitystä, joka oli täyttänyt minut viimeiset kaksi vuotta. Nousin säihkyen tuoliltani. Meidän välillähän on kaikki jo puhuttu. Mitä vielä voisi olla lisättävää? Silloin Maud hillitsi minua.

Konemaisesti jäin seisomaan ovenrakoon. En tahtonut kuulla mitään ja kuitenkaan en voinut mennä. Ärjäsin vihaisella äänellä:

Ja lyhyen väliajan perästä tuli lyhyesti, terävästi ja melkein sortuneella äänellä:

Se ääni, jolla hän lausui nuo sanat, sai minut säikähtämään. Siinä, mitä hän sanoi oli totta ja tämä totuus ehkä oli minulle arvokkaampi kuin nyt osasin arvatakaan. Maud ehkä on huomannut minkä vaikutuksen hän minuun on tehnyt. Sillä melkein kiivaalla äänellä hän jatkoi:

— Ethän sinä ole sanonut minulle mitään näinä päivinä, alkoi hän. Sinä olet vältellyt puhua itsestäsi. Sinä olet vältellyt puhua minusta. Sinä olet käyttäytynyt yleensä, aivankuin kaikki nyt jo olisi selvänä. Minä olen rikollinen nainen. Minä olen pettänyt sinua. Sinä odotat minun menevän, ja kun minä kerran olen poissa, ajattelet sinä alkaa uutta elämää.

— Säästää, sanoi hän. Säästää! Mitä meidän tarvitsee toisistamme säästää? Hän vei kätensä hiuksiinsa sellaisella eleellä, jonka muistan niin hyvin niistä tilaisuuksista, jolloin olen nähnyt hänen mielensä olevan kuohuksissa.

— Voit aivan hyvin uskoa minua, Karsten, jatkoi hän. Jos kukaan tahtoisi säästää sinua, niin se olen minä. Ja minä tiedän hyvin, että se mitä minulla nyt on sinulle sanottavaa, kiusaa sinua enemmän kuin mikään muu mailmassa.

Hän vaikeni samassa ja tuntui kuin hän olisi niellyt itkunsa. Kun hän jatkoi, ei ääni enää vapissut.

— Mutta tahdot kai kuitenkin tietää minusta jotain. Sinulla on pitkä elämä elettävänä, sinulla niinkuin minullakin.

— Sinä olet tuominnut minua koko ajan, Karsten. Ja sinä olet tuominnut minua hyvin ankarasti. Etkö vastusta minua nyt? Mitä siitä on hyötyä? Sinä tahdot nyt olla armelias, kun tiedät, ettei sinun kohta tarvitse kärsiä enää minua nähdessäsi. Mutta armeliaisuutesi ei auta sinua. Etkö luule minun kuitenkin tietävän — mitä tiedän? Luuletko minun voivan unhoittaa kaiken sen, mitä olet näinä pitkinä vuosina minulle sanonut? Kuinka usein olen nähnytkään sinun kulkevan miettien ja alakuloisena? Ja etkö luule minun tietävän, missä sinun ajatuksesi silloin liikkui? Minusta sinä ajattelit, Karsten, lakkaamatta ja aina minusta. Istuit vieressäni tai kävelit edestakaisin huoneessani. Lakkaamatta sinä ajattelit minusta ja minkälainen minä olin. Silloin sinä tuomitsit minua, Karsten. Sinä löit murskaksi sen kuvan, jonka kerran olit sydämeesi kätkenyt. Ja sinä teit sen niin perinpohjin, ettet voisi sitä koskaan saada jälleen ehjäksi. Et koskaan, vaikkei sitäkään mikä nyt on tapahtunut, olisi sattunut tulemaan.

— Ja sinä uskallat soimata sillä minua, keskeytin minä hänet. Sinä, joka…

— Minä, joka rakastan toista miestä, jatkoi hän. Minä en soimaakaan
Sinua. Mutta minä olen kuitenkin rakastanut sinua, Karsten.

Alhainen epäilys heräsi minussa. "Hän tahtoisi pitää sinutkin", ajattelin. "Kaikki tuo on vain naisellista. Hän tahtoo voittaa sinut takaisin. Mutta se ei onnistu hänelle." Huomasin paaduttavani sydäntäni ja minä olin iloinen, että voin sen tehdä. Maud jatkoi matalammalla äänellä.

— Se on totta, mitä nyt sanon. Minä olen pettänyt sinua vähemmän kuin luuletkaan. Niin niin, minä olen pettänyt sinua kuitenkin kylliksi. Mutta se sinun täytyy kuitenkin tietää. Kukaan ei ole ottanut minua sinulta, Karsten. Rakkauteni sinuun oli kuollut, kun tapasin — hänet.

— Miksi nyt valehtelisin? Enkö ole valehdellut kyllin paljon? Sinulle, Harrylle, kaikille. Se oli minun suurin virheeni, etten sanonut sitä sinulle silloin, kun totuus selveni minulle. Minä vaikenin silloin. Ja luulottelin tehneeni sen hienotuntoisuudesta sinua kohtaan siksi, että tiesin rakkautesi elävän. Mutta se ei ollut niin, Karsten. Pelkuruudesta minä vaikenin. Vaikenin siksi, etten tiennyt mitä minusta tulisi, jos jättäisin sinut. Enhän osaa mitään. Mitä olisi mahtanut tullakaan? Siksi minä vaikenin. Ja minä sanoin itselleni: "Sinä et enää kohtaa rakkautta. Siihen sinä olet liian vanha." Mutta rakkaus kohtasi minut. Ja enkä ollutkaan liian vanha. Se oli rangaistukseni. — Kiusaanko sinua nyt liian paljon?

— Sen ymmärrän, jatkoi hän. Oi, te miehet! Te sanotte rakastavanne meitä ja vaaditte, että meidän pitäisi ymmärtää teitä. Mutta kun löydätte naisessa jotain, joka on teille vierasta, kuinka te silloin teette? Te ette aivan yksinkertaisesti tahdo uskoa sitä.

Hän katsoi poispäin tätä puhuessaan ja jotain pahempaa ja ankarampaa kuin häpeänilme oli koko hänen olennossaan, kun hän jatkoi:

— Sinä et tiedä, mitä se minulle maksaa lahjoittaa sinulle rakkauteni, eli sen mitä sinä kutsut siksi. Sinäkin olet kiusannut minua.

Hengähdin syvään, ja siinä mitä hän sanoi ei ollut sanaakaan, jota en uskonut. Sanoin kuitenkin:

— Siis en ollut mieletön enkä erehtynyt aavistuksessani, kun ajallaan tunsin onnettomuuden tulevan.

— Et, vastasi hän. Se oli minullekin pahin. Hän kohotti katseensa ja hänen huulillaan oli niin outo hymy, etten voinut sitä ymmärtää.

— Luuletko, sanoi hän, minun puhuvan näin siksi, että tahtoisin kerjätä saada jäädä luoksesi.

— Ehkä tahdotkin, kun kaikki selvenee, jäädä Harryn vuoksikin? sanoin minä.

Lopulta Maud purskahti itkuun, ja kumartuen pöydän yli kätki hän kasvot käsiinsä.

Istuin vielä kauvan paikallani enkä kuullut muuta ääntä kuin Maudin pöytäkellon yksitoikkoisen nakutuksen. Muistan, että istuin siellä ja laskin ajatuksissani kellon napauksia, sekaannuin, unhotin numeron, mihin olin ehtinyt, ja aloin taas uudestaan. Maudin itku oli liiankin vilpitöntä. En voinut epäillä kauvemmin. Kaikki, mitä hän oli rikkonut minua ja itseään vastaan, itki hän nyt silmieni edessä loppuun.

— Unhota, Maud, mitä olen sanonut, sanoin minä lempeästi, unhota kaikki, jos voit. Koetan uskoa sinua.

XIV.

Maud itki yhä edelleenkin. Hiljaista, raatelevaa itkua. Tuntui, aivankuin hän olisi itkenyt meidän molempien puolesta. Istuin mykkänä toivoen, että olisin voinut itkeä samoin, kuin hän. Sanoin sen hänelle, ja hän kohotti katseensa minuun. Ensi kerran pitkästä aikaa hänen katseessaan oli kiitollisuudenilme.

— Sitä on vielä enemmän, Karsten, sanoi hän. Paljon enemmän. Eikä kaikki ole niin… luonnollista, ja… niin yksinkertaista kuin tämä. Se johtuu siitä, että olin elämästä niin riippumaton, kun sinä löysit minut. Muistatko, miten se minua pelotti? Ymmärrän sen nyt niin hyvin. Kaikki on selvennyt minulle niin tuskastuttavan selväksi. Sinä, minä, kaikkityyni. Näyttää, ikäänkuin elämä olisi lahjoittanut minulle kyvyn nähdä tavallista kauvemmas. Ja se kyky ei ole aina hyvä.

— Oo, Karsten! Minähän liikuin kuin unissani, kun sinä minut tapasit. Minä kuljin monta vuotta kuin unissani. Loppumaton tietämättömyyteni sen sai aikaan. Minä en voi koskaan selittää sitä sinulle. Mutta niin se oli. Vitkalleen minä heräsin unestani. Rakkauteni herätti minut. Ja niin olin vihdoinkin valveillani.

— Kun pääsit selvyyteen itsestäsi — tai hereillesi, kuten sinä sanot — silloin huomasit, ettet enää rakastanut minua.

— Sinun ei pitäisi pelätä loukkaavasi minua enää, jatkoin minä. Sinun pitäisi huomata, että juuri se, ettet enää rakasta minua, täytyy minusta nyt tuntua kevennykseltä.

— Minun ei ole vaikea kertoa. Sinun on vaikeampi kuulla. Vaikka sanoisit päinvastoinkin, niin minä en unhoita sitä. Sinun pitäisi muistaa eräs seikka, kun ajattelet minua, Karsten. Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä. Voitko kuvitella sellaista? Olenhan sen sinulle monta kertaa sanonut. Mutta olen aina huomannut sanoneeni jotain, jota sinä kuuntelit, mutta joka sinulle oli vain sanoja. Yksin minä olin sisarteni keskuudessa, yksin kotoa lähdettyäni. Tiedän, ettei ihmisillä ollut koskaan mitään muistuttamista minun suhteeni. Mutta siihen se jäi. Minulla ei ollut kykyä lähestyä toisia.

Ja kuitenkin olen aina sydämestäni ikävöinyt, että löytyisi jokin, joka tahtoisi kuulla minuakin. Olihan minullakin jotain sydämelläni ja voinhan minäkin ikävöidä, että jokin olisi kuunnellut minua. Muistatko, kuinka usein sinä olet soimannut minua, etten puhu itsestäni? Sehän oli minulle mahdotonta, Karsten, mahdottomampaa kuin sanoilla voin lausua. Kaikkein mahdottominta minun oli puhua sinulle. Ehkä siksi, että onneni sinun kanssasi jäi aina puolinaiseksi. Ehkä tässä oli siemen siihen, että meidän kerran täytyy jättää toisemme. Minä uskon kuitenkin niin. Ja minä tiedän, että ehkä alkusyy oli minussa. Meidän välillämme ei tapahtunut koskaan mitään murrosta, Karsten. Se näyttää siltä. Vitkalleen me luisuimme erilleen toisistamme. Kaikki, mitä olemme kärsineet, kaikki, millä olemme sitten toisiamme kiusanneet, oli vain siksi, että taistelimme emmekä tahtoneet uskoa sitä.

Muistatko, kun minä tulin eräänä päivänä — siitä on nyt jo yli kaksi vuotta — ja pyysin sinua, että vuokraisimme toisen huoneuston siksi, ettemme tarvitsisi enää makuukamaria, vaan jokaisella voisi olla oma huoneensa? Minä näin sinun siitä kärsivän. Ja ymmärrän nyt, että jälestäpäin sinun on täytynyt asettaa tämä asia yhteyteen sen kanssa mitä nyt tiedät. Tiedäthän nyt, Karsten, että niin olikin. Silloin en edes uneksinutkaan, että se mies, joka oli yhtähyvin sinun ystäväsi kuin minunkin, voisi minulle olla mitään muuta kuin mitä hän silloin oli. Mutta minä pyysin sitä sinulta siksi, kun tunsin tunteeni sinuun muuttuneen. En kuulunut sinulle enää niin kokonaan, kuin kerran olin toivonut ja uskonut. Ja ehkä siinä oli vielä enemmänkin. Silloin minä taistelin vielä. Silloin voin vielä toivoa onnemme palaavan. Etsin jotain uutta, uutta, joka lahjoittaisi minulle vanhan takaisin. Niin se oli, Karsten. Ja minä tiedän, että sinun täytyy tässäkin uskoa minua. Miksi kieltäisin mitään nyt, kun tiedät kaikki?

Mutta että nyt voin puhua näin, se johtuu siitä, että olen kaikki, mitä nyt sanon, sanasta sanaan kertonut itsekseni, tai toisilla sanoilla, sitä en enää tiedä, mutta minä olen kertonut sen monta kertaa. Kun emme enää nähneet toisiamme niin usein kuin ennen, silloin minä jäin yksinäni niinkuin sinäkin. Mutta kun istuin yksin kotona, Karsten, silloin minä ajattelin vähemmän häntä kuin sinua. Monta kertaa aloin kirjoittamaan sitä, mitä nyt sinulle kerron. Sitten olisin tahtonut antaa sen sinulle, ja sinä olisit sen kerran niin kauvan sen jälkeen lukenut, että olisit voinut minua taas suuttumatta ajatella.

Mutta tiedäthän, etten osaa kirjoittaa. Mitä kirjoitan paperille, se ei ole koskaan sitä mitä olen sisimmäisessäni tuntenut. Kaikki muuttuu minulle ikäänkuin vieläkin mahdottomammaksi kirjoittaa kuin puhua. Siksi lopetinkin. Sensijaan kävelin edestakaisin täällä, missä nyt istumme, kävelin tuntikausia, tai istuin tällä sohvalla, kuten nytkin. Selvästi, aivankuin olisin puhunut ääneensä, ajattelin itsekseni sanat, mitkä olisin tahtonut sinulle sanoa. Minusta tuntui, että puhuin sinun kanssasi. Ja silloin sinulla oli aikaa ymmärtää minua. Siksi minä osaan nyt puhua, ja siksi minä sanon kaikki niin kuin yksinollessanikin luulotellessani sinun voivan kuulla minua. Hän vaikeni hetkeksi ja minä kysyin häneltä:

— Sano, Maud, jos… en olisi… koskaan… saanut tietää sitä, mitä nyt kerroit, kuinka olisit silloin tehnyt.

Maud katsahti minuun aivankuin joku säälimätön olisi herättänyt hänet unestaan. Ja hänen katseessaan oli sellainen ilme, joka muistutti unissakulkijan katsetta.

— En tiedä, vastasi hän verkalleen. Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.

— Luulen, etten olisi silloin koskaan puhunut mitään. Mitä tänä vuonna olin elämästä kokenut, sen minä pidin persoonallisena omaisuutenani. Ei! Minä en olisi sanonut mitään. En ennenkuin sinä ja minä olisimme olleet hyvin vanhoja. Ja ehkä silloinkin olisin ollut vaiti.

— Se on helposti ratkaistu, sanoi hän. Saan elää yksinäisenä naisena nyt niinkuin ennen sinun tapaamistasikin. Älä kysy minulta enempää. Sinä et voi kuitenkaan ymmärtää minua. Älä sääli minua. Älä käytä niitä sanoja, joita muuten tavallisesti käytetään. Ne eivät sovi tähän. Minä olen elänyt sen, jolla ei ole mitään nimeä, sen, josta vääristellyin sanoin kirjoissa kerrotaan. Rolfia sinä et tunne. Sinä uskot minun lähtevän luotasi ja menevän hänen luokseen. Nyt hän menee naimisiin minun kanssani. Ja kaikki tulee niinkuin sen ollakin pitää. Se ei käy niin. Rolf ei mene koskaan kanssani naimisiin. Minä en tahdo. Kuinka minun käy jonakin kauniina päivänä? Sitä en tiedä. Mutta tulkoon mitä tulkoon, en pelkää. Tiedän vain, etten tahdo elää sitä päivää, jolloin hän halveksisi minua. Ja hän tekisi sen jonakin päivänä, jos minusta tulisi hänen vaimonsa. Sellainen hän on ja sellainen olen minä. Niin selvänäköiseksi on elämä minut opettanut.

XV.

— Nyt tiedät, miten minun käy. Nyt tiedät, etten minä kuitenkaan jätä sinua jakaakseni hänen menestystään. Usko minua, Karsten, sellaisten naisten kuin minä olen, ei pitäisi koskaan mennä naimisiin. He levittävät onnettomuutta kotiin. Muistatko kun kerran tuittupäissäsi sanoit minua metsänhaltiattareksi. Niissä sanoissasi oli enemmän totta kuin aavistitkaan.

Nyt unhotetaan se. Tuo kaikkihan on niin vähäpätöistä. Kaikki muu, kuin mitä nyt olen sinulle sanonut, on kerrassaan arvotonta. Se, mitä on ollut ja on, ei voi mitenkään hävitä.

Minä tahdon vieläkin kertoa sinulle erään seikan nuoruudestani. Se voi näyttää arvottomalta. Mutta se merkitsee minulle paljon. Ja se on kyllin auttanut minua vierautumaan sinusta. Sillä sinä tiedät, Karsten, ettet sinä aina ole ollut minulle niin vieras. Sitähän et ole voinut unhottaa. Se, mitä tällä tarkoitan, on, että kasvaessani kerroin niin vähän itsestäni. Minusta tuntui, että niin piti ollakin. En ajatellut ensinkään, että kaikkien ihmisten pitäisi olla sellaisia. Mutta ajattelin, että minun pitäisi olla niin. Jopa nimitinkin sitä ajatuksissani tuolla suurella sanalla: kohtaloni. Mitä haaveilin ja mitä ikävöitsin, sanalla sanoen kaiken sisäisen minuuteni minä tahdoin kätkeä. Enkä koskaan ilmaista kellekään. Oli ikäänkuin olisin uskonut, että se mitä annoin pois tekisi minut vähäpätöisemmäksi ja huonommaksi.

Älä luule, Karsten, että sillä mitä nyt sanon, tahtoisin tehdä itseni paremmaksi kuin olen. Tai että tahtoisin jotain salata. Odota, odota! Voi tapahtua, että saat kuulla sellaisia asioita, jotka saavat sinun unohtamaan sen, mitä minä nyt sanon, ja uskot näkeväsi vain pahaa unta. Muistatko, Karsten, mitä Harry kerran pienenä ollessaan sanoi aivan odottamatta. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli sen saanut. Olimme molemmat yhtä ihmeissämme. "Harrystä tuntuu", sanoi hän, että "koko tämä mailma on vain unta." Olimme saaristossa, ja Harry oli silloin vähän yli neljän vuoden. Mistä lapset sellaista saavat? Kukaan sitä ei osaa selittää. Kukaan ei tiedä sitä. Harvoin osaamme itsekään selittää selvemmin elämästä puhuessamme.

Maud asettui rynkämöisilleen pöytää vasten ja laski päänsä miettien käsien varaan. Ihmeellinen hymy tuli hänen huulilleen.

— Uskon aivan alusta saakka pelänneeni miehen ja naisen yhteiselämää ja kaikkia mitä siihen sisältyy, sanoi hän äkkiä. Kauvan ennenkuin tiesinkään mitä sellaiseen elämään oikeastaan kuuluikaan. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä. Sinä et voi aavistaakaan, mitä se tahtoo sanoa, ettei koskaan ole uskonut itseään kenellekään. Sinullahan on ollut siinä suhteessa niin kovin helppoa. Sinä elit tosin tavallasi yksin. Mutta sinä tapasit kuitenkin silloin tällöin jonkun ihmisen, jolle voit uskoa sisimmät salaisuutesi. Ja kun niin sattui, niin sinä teit sen rajattomasti. Enemmän kuin luuletkaan sinä olet nauttinut kaikesta siitä, mitä minulta on aina puuttunut. Kun tulin luoksesi, niin silloin olin valmiina saada vain lahjoittaa sinulle kaikki, mitä olin säästänyt. Sillä minä tunsin niin, Karsten. Odotin ja odotin saada antaa kaikki sinulle. Mutta minä en saanut tehdä sitä.

— Tiedän oikein hyvin, että se tuntuu sinusta siltä, myönsi hän. Minä pyydän vain sinua kuuntelemaan sanojani ja muistamaan ne niin hyvin kuin voit. Muistatko ensi aikojamme? Muistatko kuinka usein sinulta on päässyt huuliltasi, että ikävöitsit sitä aikaa takaisin? Minä en ole koskaan ikävöinyt.

Vastenmielisyyteni, joka tämän keskustelun aikana oli ollut kokonaan unohtumaisillaan, tuli taas näitten sanojen mukana mieleeni. Voimakkaammin kuin tahdoinkaan sanoin minä:

— Älä puhu siitä ajasta pahaa. Se oli parhain ja ainoa onnemme aika. Siihen sisältyy kaikki, mikä meillä on muistamisen arvoista, kun kerran…

Keskeytin lauseeni. Sillä en tahtonut suoda Maudille sitä riemua, jonka olin nyt valmistaa hänelle hänen vuokseen.

— En usko sanaakaan puheestasi, sanoin sensijaan. Kaikki valheesi ja lorusi paljastavat vain liian hyvin mitä nyt on tapahtunut, mutta menneisyyttä ei.

Maudin ilmeistä ei huomannut vähääkään miten sanani loukkasivat häntä.
Samalla kylmällä äänellä millä olin alkanutkin jatkoin:

— Enkö antanut sinulle kaikkeni? Toivoinko muuta kuin saada vain antaa? Enkö uskonut sinulle kaikki, mistä en ollut kellekään ennen puhunut? Sinä puhut ystävistä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut ystäviä. Mutta tiedän myöskin, että sisimmästä minuudestani olin ystävilleni vaiti samoinkuin sinäkin, niin hiljaa, kuin minulla ei olisi ystäviä ollutkaan.

Maudin silmät hämärtyivät, aivankuin hän olisi katsonut omaan sieluunsa, kun hän vastasi:

— Sinä et ole voinut unhoittaa sitä. Sinä et ole voinut unhoittaa kuinka sinä autoit minua, ja kuinka kiitollinen minä olin? Sano jumalan tähden edes, ettet ole sitä unhoittanut. Raskasmielisyyteni, joka painoi nuoruuttani, uhkaa nyt palata takaisin! Kuinka jaoin kaikki kanssasi! Ja kuinka sinä autoit minua! Oliko sekin unta?

— Emmekö sopineet siitä silloin? Kyllä niinkin. Mutta minä en voinut koskaan puhua siitä — ennenkuin tapasin sinut. Odottaa joka päivä, että se siemen, joka kätkeytyi minuun, kasvaisi puuksi, joka ruhjoisi minut, heittäisi minut kaikenmailman mitättömien olentojen joukkoon. Uskoin hulluuden vaanivan minua. Kaikki minä olen sinulle kertonut.

— Karsten, sanoi hän levollisesti. Sehän on jo ohi. Se oli jo ohi, kun minut tapasit.

— Minä kadun sitä päivää, jolloin sen sinulle uskoin. Minä kadun sitä päivää, jona tarjosin sinulle rakkauteni. Minä kadun kaikkia, mikä on ollut minun ja sinun välillä.

— Enkö ottanut vastaan kaikkia sitä? sanoi hän. Enkö auttanut sinua sitä kantaessasi?

— Minä luulin kuitenkin niin, oli vastaukseni. Siksi minä tunsinkin itseni aivankuin pahasta pelastetuksi siihen aikaan, jota sinä nyt katselet niin kylmästi. Minä palasin elämään takaisin. Tiedätkö, mitä se merkitsee: palata takaisin elämään? En ollut koskaan tuntenut siellä viihtyväni. Aina minä olen kulkenut erakkona elämässä, joka muille tarjoaa loppumatonta onnea. Muistan vielä ensimäiset iltamme. Minulla on ollut hyvää aikaa elää muistoissani.

Kylmä pujahutti ruumistani, nousin paikaltani ja menin pimeään saliin.
Kävelin siellä edestakaisin. Kuulin pian kellon lyövän kaksi.

— Kaikkein tärkein, minkä mieluimmin olisin tahtonut sanoa, on vielä sanomatta, vastasi Maud.

XVI.

Joka sana, minkä hän nyt lausui, toi minulle tuskaa. En koskaan unhoita hänen sanojaan ja kummallista hyvästijättöämme.

— Niinä iltoina, jotka auttoivat sinua, minä muutuin henkisesti. Muistan miten sanat tulvana virtailivat ylitseni. Ihmiset, tapahtumat, elämänkohtalot — kaikki koskena kuohuivat ympärilläni. Minä tunsin vain ääretöntä väsymystä. Ja kuitenkin minä tunsin myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Kuitenkin minä rakastin sinua. Mutta sinun puhuessasi minä ikävöitsin ulos elämään. Sen sinä unohdit, Karsten. Sinä et vienyt minua koskaan sinne. Minä otin kaikki mitä sinä annoit, mutta en jaksanut kantaa sitä. Ja mitä minä olin sinulle antanut, sille sinulla ei ollut tilaa.

Etkö ymmärrä minua vieläkään? Tai alatko edes ymmärtää? Minä rakastin sinua, ja minä tiesin, että minun täytyy koettaa kantaa. Ilta illalta sinä tulit, eikä päivääkään kulunut, ettet olisi kertonut minulle jotain uutta. Muistatko kihlauksemme? Sinä tulit luokseni pieneen huoneeseeni tai sinä noudit minua ja me menimme ulos. Sinä aloit jo silloin. Ja minun tunteeni sinuun olivat niin voimakkaat, että laskin kuinka monen päivän perästä häämme vietetään, voidakseni järjestää niin, etten jättäisi sinua koskaan yksin. Sinun ei tarvinnut selittää ajatuksiasi, Karsten. Minä ymmärsin jo silloin, kun kerroit minulle sellaista, että se oli minulle vain hieno varoitus. Sinä varoitit minua selvin ja suorin sanoinkin. Sanoit selvästi, että sinun luonasi minä en koskaan löytäisi onnea, ja sinä olit epätoivoinen minun vuokseni, että olit koskaan minua tavannutkaan. Mutta kaikki sellainen sitoi minua vain voimakkaammin kohtaloosi. Ja samalla kertaa se väsytti minua. Minä väsyin elämään. Olin lapsellinen uskoessani, että minulla olisi voimaa saada sinut muuttumaan. Hän tarvitsee onnea, ajattelin minä. Jaa, minä olin niin lapsellinen tai niin tyhmä tai niin lohduttamishaluni vallassa — mitä vain tahdot — että ajattelin: Kukaan muu ei voi sinulle lahjoittaa onnea kuin minä. Se oli haaveilua. Opin liian hyvin, että se oli vain uinailua. Mutta herätäkseni siitä uinailustani minä tarvitsin aikaa. Lopulta kuitenkin näin, etten voinutkaan antaa sinulle sitä onnea, mitä sinä vaadit. Herättyäni minä huomasin eläväni entisessä yksinäisyydessäni. Se, minkä kantamisessa olen sinua koettanut auttaa, Karsten, olikin uuvuttanut voimani. Se oli uudestaan muuttanut koko sisäisen elämäni. Ja kun katselin avoimin silmin ympärilleni, niin silloin huomasin eläväni vanhassa yksinäisyydessäni, köyhempänä ja kurjempana kuin ennen kuin sinut tapasin.

Senjälkeen minä aloin luisua pois sinulta ja jätin taisteluni. Usko minua, siihen viipyi kauvan ennenkuin niin tein.

Hieman toista vuotta tämän jälkeen minä tapasin Rolfin. Ei, istu vain, Karsten. Kuuntele minua nyt niinkuin minä olen vuosi vuodelta kuunnellut sinua. Siitä on jo kauvan, mutta kerran se kuitenkin on tapahtunut. Ja voithan sinäkin kerran olla kuulijana. Sinä olet minulle sen melkein velkaa.

Rolf ei antanut minulle niin paljon. Mutta kuitenkin siihen sisältyi kaikki. Hän ymmärsi minua kokonaan, Karsten, minun tarvitsematta sanoa mitään hänelle. Hän tunsi sinuakin paremmin kuin uskotkaan, ja hän pitää sinusta, vaikket nyt voi sitä koskaan uskoa. Suhteemme alkoi siten, että hän puhui sinusta kahdenkesken ollessamme. Älä luule, että minä olisin hänelle kertonut mitään siitä, mitä olit minulle uskonut. Hän tiesi sen kuitenkin, Karsten. Kaikki sinussa yhdistyneet huomattavat vastakohdat, tulisuutesi, lempeytesi, luonteesi valo- ja varjopuolet, surusi ja ilosi hän ymmärsi. Ja hän aavisti enemmän niitten syitä kuin voit uskoakaan. Kun sinulla oli pahat päiväsi, niin minä pakenin hänen luokseen. Hänhän kävi usein luonamme ja sinä jätit myöskin usein meidät kahden kesken.

Mutta sinä johdit meidät yhteyteen. Ja sitäpaitsi minä olin väsynyt. Sinä olit minut väsyttänyt, Karsten. Sinä pyysit niin äärettömän paljon enemmän kuin itsekään tiesit.

Ja sinä epäilit minua aina. Sinä kiusasit häntä myöskin. Sinun ystävyytesi samoinkuin rakkautesikin on julmaa. Sinä kidutat toisia sillä, ja sinä loukkaudut niin helposti, että sillä hetkellä, jolloin vähimmän voi aavistaakaan, sinua on loukattu. Silloin sinä vaikenet. Ja silloin voi tuntea itsensä rikolliseksi. Tai sinä puhut. Ja jokaisesta sanastasi heijastuu sairaloinen epäilyksesi minua kohtaan, häntä kohtaan, kaikkia kohtaan.

Hänellä oli kykyä ottaa minut vastaan sellaisena kuin silloin olin, eikä hän kysellyt minulta koskaan.

Maud vaikeni äkkiä. Ymmärsin, että hän tahtoi sanoa jotain, joka häntä erikoisesti vaivasi. Siksi rohkaisin häntä siihen. Silloin hän sanoi:

— Hän ei vaatinut koskaan, että minun olisi täytynyt olla niin kokonaan hänen, kuin sinä olet vaatinut. Minä en voi sitä, Karsten. Sillä minussa on ehkä jotain jäykistynyttä, tai ehkä se on aina ollut niin — kuinka sanoisin — luoksepääsemätöntä. Minullakin on vaatimuksia, joita ei ole aina tyydytetty. Minäkin olen ihminen, Karsten.

Nainen, joka olisi ollut sinun vaimosi, eikä mitään muuta kuin vaimosi, nainen, joka olisi sulkeutunut kanssasi huoneisiisi, hoitanut sinua, elänyt kanssasi eikä ajatellut mitään muuta kuin sinua ja mikä on sinun — sellainen nainen olisi tehnyt sinut onnelliseksi, Karsten, jota minä en ole koskaan voinut.

XVII.

— Voitko nyt ymmärtää, kun sanon, että se oli minulle hirveä pettymys, kun huomasin, etten voikaan olla sellainen, kuin sinä toivoit? Kuinka en olisi sitä tiennyt! Kuinka minä koetin!

Voitko ajatella, Karsten, että onnemme parhaillaan kukoistaessaan emme lakanneet, minä ja Rolf, sinusta keskustelemasta. Älä mene vieläkään, Karsten. Sinun täytyy kuunnella minua loppuun saakka. Ehkä kummastelet kuinka minä silloin voin rakastaa häntä, antautua hänelle, nauttia siitä onnesta, jonka meidän suhteemme kaikesta huolimatta minulle lahjoitti? Tietäisinkö sitä itsekään? Onko minun mahdollista voida nähdä sieluni sisimpään ja perata pois kaikki se, mikä sielussani yhdistää ja erottaa? Mutta kuinka aloin Rolfia rakastamaan, sitä en tiedä. Senhän olen jo sinulle sanonut. Hänen läheisyydessään sain olla sellaisena kuin olen. Hänen luonaan olen vapaa. Jos olin iloinen tai surullinen, hilpeä tai alakuloinen, hän ei koskaan sitä kummastellut. Ylipäätään hän ei koskaan miettinyt minua ja tunteitani. Hän oli minuun tyytyväinen sellaisena kuin olin.

Jospa voisit aavistaa, Karsten, minkälaista iloa elämä voi tarjota, kun saa tuntea turvallisesti voivansa olla ihmisen läheisyydessä sellainen kuin todellisuudessa on. Sinä olit niin usein tyytymätön minuun. Aivankuin olisit pettänyt itseäsi minun vuokseni ja odottanut, että minä jonakin päivänä muuttuisin toisellaiseksi. Tai sinä olit alakuloinen. Ja silloin sinun tarvitsi vain nähdä minun olevan iloinen tullaksesi tyytymättömäksi. Sinä riistit minun vapauteni, Karsten. Ja rakkaus ei elä ilman vapautta.

— Kaikki on nyt ohi ja unhotettu, myönsin minä. Mutta et ole sanallakaan maininnut Harrystä. Oletko unhoittanut hänet?

— En, sanoi hän. Häntä en unhoita. Mutta en voi rakastaa häntä, niinkuin äiti rakastaa lastaan. Minä en ole koskaan tuntenut tuota puhdasta animalista riemua, jota äidit tuntevat laskiessaan lapsensa rinnoilleen. Tuntuu niin kovin epätoivoiselta ajatella sitä. En ole koskaan voinut hoitaa häntä niinkuin muut äidit voivat. Kun hän makasi polvillani, niin minä pelkäsin, että tekisin hänelle jotain pahaa, enkä voinut käsittää, että tuosta pienestä käärystä tulisi ihminen, ja että se oli minun lapseni.

Mutta mitä vanhemmaksi hän on tullut sitä enemmän iloa hän on minulle lahjoittanut, kuitenkin tähän päivään saakka…

— Niin, jatkoi hän hetken perästä. Nyt tulee kaikista pahin. Nyt alkaa rikokseni. Sillä se se oli. Ei enempi eikä vähempi. Minä en valitse sanoja. Minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja voisinpa vain tehdä sen jälleen hyväksi… Rikos alkoi, kun hän huomasi meidät, yllätti minut, kuten sinä kerran sanoit.

Se alkoi sinä päivänä, jolloin Harry näki minun ja Rolfin. Istuimme Djurgårdenissa eräällä penkillä. Se oli aikaisin keväällä, niin aikaisin, että ihmiset hyvin harvoin vielä kävivät siellä. Me istuimme kaukana eräällä niemellä. Takanamme kulki maantie. Silloin säpsähdimme kuullessamme äkkiä ratinaa. Käännyimme yhtaikaa ympäri ja katsoimme sanaakaan sanomatta toisiamme silmiin. Se oli Harry, joka ajoi polkupyörällä ohitsemme. Hän oli jo kaukana.

Kotia tultuani menin heti pojan luo. Ja niin pian kuin näin hänen kasvonsa, tiesin myöskin, että hän oli nähnyt meidät.

Miten lapset ovatkaan huomaavaisia, Karsten! Sinä olet sanonut sen usein minulle ja siinä olet ollut oikeassa. Miten he ymmärtävätkään tuhat kertaa paremmin meitä, kuin me heitä! Se on kamalaa tietää. Minulle, jolla ei ole äidin huomaavaisuutta, se oli keksintö. Niin pian kuin pojan näin, minä ymmärsin, että kaikki kokeet johtaa häntä harhaan olisivat olleet turhia. Silloin minä muutuin julmaksi, Karsten, julmaksi siksi, etten tahtonut sallia häiritä salaista onneani. Minä käytin hyväkseni sitä, että olin hänen äitinsä ja että minulla oli äidin valta. Menin suoraan pojan luo, otin molemmin käsin häntä vyötäisistä, ja hän nyyhkytti rinnoillani, että hänellä oli sellainen äiti, sellainen kuin minä.

Minä ymmärsin kaikkityyni. Mutta en tahtonut, että petokseni silloin tulisi ilmi. Tahdoin jatkaa elämääni sellaisena, millaiseksi sen itse muodostin. Minä en tahtonut nähdä mitään pilvenhattaroita taivaallani. Ja minulla oli voimaa määrätä siitä.

Siis poika oli tuominnut minut. Hän tiesi, että minun pitäisi lähteä. Hänen ilmeistään ei kuvastunut vähääkään, että hän olisi tahtonut estää minua. Silloin työnsin hänet luotani, ja minusta tuntui, että minä taistelin hänen kanssaan elämästä. Minä tiesin, että sanoillani myrkytin hänen sielunsa. Mutta en epäillyt.

— Ei tule tapahtumaan mitään muutosta, Harry, sanon minä. Sinä et sitä ymmärrä. Sinä olet vielä liian lapsi. Ei kerrassaan mitään tule tapahtumaan. Kaikki jää entiselleen.

— Jos puhut siitä, tai jos isä jollain muulla tavalla saa sen tietää, niin minä en elä enää päivääkään. Ymmärrätkö minua?

Hän pudisti päätään ja minä näin, että poika oli kerrassaan pois suunniltaan.

— Etkö ymmärrä? Silloin minä murhaan itseni. Kaksi kertaa minä uudistin ne sanat hänelle. Ja kun illalla menin hänen vuoteelleen sanomaan hyvää yötä, niin uudistin ne vielä kerran.

Niin julma minä olin, Karsten. Minä tiesin valavani hänen suoniinsa myrkkyä, joka murhaisi ainaiseksi ilon hänen elämästään. Minä tiesin sen sisimmäisessä sielussani. Mutta minä tiesin myöskin hänen olevan sellaisen, ettei hän olisi koskaan voinut kestää sitä, että hän oli pakoittanut minut kuolemaan. Hän inhoisi minua, halveksisi minua, ja isoksi tultuaan hän unhottaisi minut, kuten paha uni unhoittuu. Mutta vaiti hänen täytyisi olla, vaieta kauvan, tapahtukoon mitä tahansa.

Ja sen minä tarvitsin voidakseni elää niinkuin itse tahdoin. Siksi kaikki epäilykset hävisivät. En ruvennut hieromaan sovintoa niitten kanssa. Unhoitin, että niitä oli ollut olemassakaan. Ja mitään muuta muutosta ei elämässäni tapahtunut, kuin että tunsin ikäänkuin koko olentoni kasvavan. Tuntui aivankuin voimani olisi moninverroin vahvistuneet, ja ikäänkuin sieluni olisi saanut siivet. Korkealla, kaiken likaisen ja alhaisen yläpuolella minä tahdoin tuntea väikkyväni. Yhdentekevää, vaikka se olikin vain harhaluuloa. Minä tulin rohkeammaksi tästä lähtien. Useammin kuin ennen tuli niitä päiviä, joina unhoitin, että olin erään perheen äiti.

Mutta en vain tohtinut koskaan puhua Rolfille totta. Sanoin hänelle aivan varmasti tietäväni, ettei Harry ollut nähnyt meitä.

Maudin kasvojen värit muuttuivat näitä sanoja lausuessaan. Varmaa oli, että hän vielä muistoissaan nautti silloisesta voitonriemustaan, jolloin hän oli kahden miehen kohtalo käsissään kulkenut vaarallisen tiensä harhaan astumatta.

— Silloin minä uhrasin Harryn iäksi. Tiesin sen oikein hyvin. Osani hänessä minä hävitin. Minusta tuntui, niinkuin lapsi olisi palanut minussa leimuavissa maanalaisissa liekeissä, joita sinä et tunne. Harry on siitä illasta saakka ollut kokonaan sinun.

Kiintyneenä siihen, mikä minulle oli uutta katsoin Maudia sellaisella tunteella, niinkuin olisin vasta oppinut tuntemaan tuon naisen, joka oli ollut viisitoista vuotta vaimonani. Minä muistan, että silloin ensi kerran muistui mieleeni satu metsänneidosta. Olin kuullut lapsen valittavan huudon, kun peikko jätti hänet.

— Nyt minä pyydän sinua jatkamaan, sanoin hetken kuluttua. Yö ei ole vielä kulunut.

XVIII.

Maud ajatteli hetkisen. Sitten hän palasi taas kertomuksen juoneen, ja hänen huulillaan väikkyi kummallinen hymy.

— Muistatko, kysyi hän, sitä yötä, kun istuit valveilla huoneessasi kummastellen kuinka olin voinut kuunnella sinua ja kuinka olin päässyt siitä?

— Minä en ollut niin voimakas kuin olisin tahtonut olla. Minä elin haaveistani ja nukkuessani näin usein unia. Usein heräsin säikähtäen unestani ja kummastelin, miten minusta tuntui aivankuin jokin onnettomuus odottaisi minua. Silloin aina johtui ajatukseni Harryyn. Minä näin hänen kärsivän, ja minä olin aina inhonnut julmuutta lapsia kohtaan. Sinä yönä olivat pahat unet kiusanne» minua tavallista enemmän. Säikähdin unissani ja heräsin. Salin kello löi viisi. Ympärilläni oli aivan pimeä. Silloin olin kuulevinani ääntä sinun huoneestasi. Kuuntelin ja kuulin selvästi ameriikkalaisen keinutuolisi vieterien narisevan.

Tiedätkö mitä minä silloin luulin ja miksi tulin luoksesi? Minusta tuntui niin varmalta, että nyt on tapahtunut jotain. Harry on sairaana, Karsten ei ole vain tahtonut herättää minua. Jos poika on sairaana, niin hän ei voi hillitä itseään. Tarvitaan vain, että Harry sairaana tai kuumehoureessaan huudahtaa, ettei hän tahdo nähdä minua. Silloin Karsten utelee häneltä syytä, ajattelin. Ja kaikki toiveeni ovat menneet hukkaan.

Siksi minä mainitsin heti Harryn nimen, ja kun näin ilmeistäsi, että kaikki mitä olin luullut, oli vain turhaa pelkoa, palasin huoneeseeni ja uskottelin sinulle, että olin väsynyt. Mutta minä en ollut väsynyt. Makasin siellä aivan valveillani. Ja ruumistani kirveli kuin olisi tuhansilla neuloilla pistelty. Koskaan en ole ollut niin vähällä ilmaista salaisuuttani.

Muistatko seuraavaa päivää? Ja keskusteluamme saman päivän illalla? Se oli ihmeellinen keskustelu! Silloinkin olin vähällä ilmaista. Se, mitä ajattelin sinä yönä, vainosi minua. Minusta tuntui kuin sinun olisi täytynyt tietää kaikki, — ja kuitenkin oli se kerrassaan mahdotonta. "Hän kuvittelee mielessään", ajattelin. "Hän tietää kaikkityyni." Kaikessa, mitä sanoit tai teit, minä huomasin kaksinkertaisen tarkoituksen. Pelkoni muuttui mielikuvaksi ja vaikka sanoin itselleni, että kaikki oli vain luulottelua ja heikkoutta, vainosi kuitenkin ajatus: »Karsten tietää kaikkityyni — jokaisessa hänen sanassaan piilee kaksinkertainen tarkoitus. Minä näin sinun suuttuvan ja kuulin äänesi vihasta vapisevan. Oo, sinullahan oli syytäkin — muuten sitä tietämättäkään. Mutta minä en voinut nähdä käytöstäsi muuten kuin sen yhteydessä, mikä yöt ja päivät täytti minut. Yövalvonta ja kuumehoureeni olivat turmelleet minut. Koko elämänihän oli vain houretta. Hän puhuu arvoituksilla, ajattelin minä. Hän lähestyy ainetta kiertoteitse.

Kun kysyit minulta: "Ketä sinä hait viime yönä?" silloin et tiennyt vielä, että sinulla oli syytä kysyä niin. Sanat pääsivät vain muuten suustasi. Se oli tarkoitukseton mielenpurkaus. Mutta minä en voinut ymmärtää sitä niin.

Tiedätkö, Karsten, mitä minä ajattelin? Nyt hän murhaa minun. Kaikki mitä hän nyt sanoo, sanoo hän vain kiduttaakseen minua. Niin rajaton on hänen vihansa, ettei hän tyydy ainoastaan murhaamiseen. Mutta minä en tuntenut vähääkään tuskaa enkä pelkoa. Kun elää sellaisessa jännityksessä, kun minä olen viime vuosina elänyt, niin silloin unhoittaa kuolemanpelonkin. Ja sillälailla minä odotin — en voi sanoa pelänneeni, sillä en tuntenut mitään pelkoa — kuolemaa sinun kädestäsi ja silloin minä olisin sen ottanut ajattelemattakaan vastustaa. Se olisi ollut minulle vain sanomaton nautinto, jollaista en ole koskaan tuntenut.

Mutta kun minä niin — sanojasi muunnellen, joilla minusta ei ollut enää mitään merkitystä — vitkalleen heräsin ja ymmärsin, että kaikki mitä minulle sanoit ja minä vastasin, kaikki mitä silloin välillämme tapahtui, ei ollut muuta kuin sanoja, sanoja, vain sanoja, niin silloin tapahtui jotain muuta. Silloin heräsi minussa puhtaasti aistillinen vastenmielisyys kaikkea sitä kohtaan, mitä me sanomme rakkaudeksi. Silloin minä inhosin itseäni ja koko elämääni, ensisijassa aistielämääni. Aivankuin likaisen veden päällä lepäävästä usvasta minä kuulin sanojasi, ja samassa silmänräpäyksessä olin näkevinäni ihmiselämän aistienraivon, joka alkaa verestä ja loppuu vereen. Tiesinhän, että se oli vain silmänräpäyksessä ohimenevä harhanäky. Tiesinhän mitä olin lukenut ja kokenut. Minä tiesin, että tämän silmänräpäyksen kuluttua normaali-ihmiseni ikäänkuin ottaisi jälleen normaalipalkkansa minussa. Ja kaikkea sitä, mitä nyt kummituksena näin, voisin taas katsoa levollisesti ja sanoa sitä luonnolliseksi.

Se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen. Se ei vaikuta minuun sen enempää. Minä tiedän sen. Mutta silloin minä näin itseni sellaisena kuin olin. Minä kuulun niihin naisiin, joitten on hyvä olla niin kauvan kuin nukkuvat. Kenenkään miehen ei olisi pitänyt herättää minua. Ei sinun eikä kenenkään muunkaan. Nähdä se ja kuitenkin voida elää, sitä sinä et tiedä… Kukaan ei tiedä sitä.

Maud vaikeni ja hengitti aivankuin olisi tahtonut pudistaa ajatukset itsestään. Sitten hän jatkoi uudestaan. Mutta hänen äänensä oli väsynyt ja välinpitämätön, jyrkkä vastakohta niille sanoille, mitä hän lausui:

— Olen toisinaan uskonut olevani lähempänä sitä suurta ihmissyvyyttä, josta me kaikki polveudumme, ja johon meitä houkutellaan katsomaan — kauhistuaksemme alkuperäämme.

Sinä nukuit muuten hyvin raskaasti sinä yönä, Karsten. Uni olikin sinulle hyvään tarpeeseen. Minä yksin olin valveillani enkä voinut saada lepoa. Ensi kerran koko tällä ajalla minä ajattelin sitä mahdollisuutta, että voisin kaikki tehdä jälleen hyväksi. Oli aivankuin olisin elänyt siinä harhaluulossa, että voin muuttaa luonteeni tai tehdä kaikki tekemättömäksi. Hiivein hiljaa ympäri huoneustoa, menin huoneesta huoneeseen, katselin kaikkia, mitkä olivat vuosien kuluessa vitkalleen tulleet ja jääneet luoksemme.

Tiesin, että kaikki ajatukseni ja toiveeni olivat turhia. Ja kuitenkin hiivein luoksesi. En tahtonut mitään muuta kuin vain kerran lähestyä sinua tietämättäsi. Salin ovi oli auki ja siellä paloi tuli. Viipyi hetkinen ennenkuin käänsin katseeni. Pelkäsin sinun heräävän. Viimeinkin voin nähdä jokaisen pienimmänkin piirteesi. Seisoin siellä liljaa ja näin kasvojesi ryppyjen unessa silenneen. Sinä olit kaltaisesi, jollaisena minä muistan sinut silloin, kun ensi kerran näin sinun nukkuvan.

— Seisoin kauvan siinä, jatkoi hän, ja tunsin mieleni heltyvän. Minä tahdoin tehdä sinulle hyvää. Mitä tahdoin tehdä? Tahdoin herättää sinut, Karsten, ja kertoa sinulle kaikkityyni. Olin vähällä sen tehdä. Niin hirveän jännittyneeksi oli tilanne minut tehnyt. Minähän olin ruhjonut kaikki mitä olin voittanut, Karsten. Kaikki minkä luulin voittaneeni.

Olin hetkisen sellainen, jollaisen sinä luulit minun olevan, silloin kuin menimme naimisiin. Olin vanhan ajan nainen, hän, joka taipui hieman liian paljon, mutta ei koskaan pettänyt, ja joka voitti itsensä olemalla nöyrä.

— Mitä sinä nyt puhut? keskeytin hänet. Ihmiset ovat aikojen alusta pettäneet ihmisiä. Miehet naisia ja naiset miehiä. Mitä sinä puhut vanhan ajan naisesta? Sehän on vain sanoja. Puuttuu vain, että sanot itseäsi moderniseksi ja alat keskustelemaan.

Olin rajattomasti hermostunut. Kuulemani kiihoitti katkeruuttani äärettömästi.

— Minä en herättänyt sinua, jatkoi hän levollisesti. Mutta varmasti tahdoin herättää. Tahdon sen tunnustaa sinulle. Tiedätkö, mitä tahtoo sanoa, tuntea polttavaa tunnustamishalua? En tahdo mitään voittaa. Minä tahdon vain saada tunnustaa ja sitten jättää kotini. Huomen aamun koittaessa minä tahdon olla poissa. Ja sinä saat olla vapaa minusta. Sillä siinä on sinun onnesi.

Minua esti vain pieni, mitätön asia. Sinä käännyit unissasi ja sitä säpsähtäessäni töyttäsin kynttiläjalan mansettia niin, että se kilahti. Kummitusten pelko tai mikä lie vallannut minut? Pelästyin niin, että syöksyin ulos ja vain väkisten voin seisahtaa ovella katsoakseni, jos sinä heräsit. Mutta sinä et liikahtanutkaan. Sinä nukuit raskaasti.

Silloin menin huoneeseeni, Karsten, lukitsin oveni ja menin vuoteeseeni. Makasin pimeässä vilusta väristen kuin eksynyt lapsi. Mitä ajattelin tai mitä tunsin, sen koetan sinulle kertoa. Älä kuitenkaan usko minua.

Mutta sen päivän perästä on elämäni kulunut aivankuin minua olisi paholaiset ajaneet. En ole koskaan tuntenut rauhaa enkä tiennyt mitä lepo tahtoo sanoa.

— Me olimme tarttuneet toisiimme, Karsten, jatkoi Maud. Olimme tulleet siihen, ettemme enää tienneet erottaa mikä oli sinun mikä minun. Silloin meidät riuhtaistiin rikki, tai me luisuimme pois toisiltamme, kuten äsken sanoin. Mutta niin kauvan kuin kuljimme toistemme läheisyydessä, mielimme toisiamme. Päästyäsi minusta sinä paranet.

Kovasti ja terävästi tulivat viimeiset sanat. Se ei loukannut minua kuitenkaan. Oliko Maudin puhunut totta tai valetta, sitä minä en jaksanut ymmärtää. Meidän välillämme oli ikuinen arvoitus, miehen ja naisen arvoitus. Se on hullu, joka koettaa ratkaista sitä arvoitusta omaksi edukseen.

Olimme puhuneet kaikki toistemme kanssa. Mutta emme olleet kohdanneet. Tahtomattani muistui mieleeni niitten paralleliviivojen määritys, jotka eivät voi kohdata.

— Tarkoitan: niin selvänäköiseksi minun suhteeni, itsesi suhteen, kaikkien suhteen, kuin nyt olet.

— Sinun täytyy, sanoin minä hiljaa ja käskevästi. Jotain sinä olet minulle kuitenkin velkaa.

Maud ei kohottanut katsettaan minuun. Mutta minä voin nähdä punan valahtavan hänen poskilleen ja kaulaansa kun hän vastasi:

— Nainen tulee näkeväksi, kun hän rakastaa kahta miestä. Hän tulee näkeväksi siksi, että hän on syönyt tiedonpuun hedelmiä. Silloin hän tietää hyvän ja pahan — ja enemmänkin. Mies taas… Hän keskeytti. Ja minä ymmärsin, ettei hän enää sanoisi mitään.

— Mies, jatkoin minä sensijaan, voi syödä kuinka paljon tahtoo ja mitä hän tahtoo. Side ei kuitenkaan putoa hänen silmiltään. Aijoitko sanoa niin?

Maud katsoi minuun ja hänen kasvojensa ilmeet olivat muuttuneet. Hänen katseessaan oli vihan ilme.

— Tämä on pahinta, mitä meidän välillämme on koskaan tapahtunut, purskahti hänen suustaan.

— Miksi mies pitää sidettä? sanoin minä. Onko se siksi, että hänen luonteensa jää kuitenkin viattomammaksi kuin sinun, vaikka hän kuinkakin rikkoisi? Minä en ole koskaan ennen sitä uskonut, mutta totta tosiaankin sinä olet tällä hetkellä opettanut sen minulle.

Tuijotimme toisiimme saamatta sanaakaan suustamme. Huomaamatta olivat yön tunnit meiltä kuluneet. Oli jo aamu. Uusi päivä oli tullut. Mutta meidän ajatuksissamme liikkui enemmän kuin se. Me muistelimme molemmat erästä toista yötä, jolloin myöskin tapasimme samassa huoneessa, sitä yötä, josta juuri puhuimme. Silloinkin meidät tarkoitettiin kohtaamaan, eikä kummankaan meistä tarvinnut muistuttaa toiselleen siitä. Samassa silmänräpäyksessä kulki kuin kummitus välillämme, kummitus pelästytti meidät molemmat.

En voinut vastata hänelle. Kummallinen ajatus, vielä kummallisemman tunteen synnyttämä, liikkui aivoissani:

Sinulle puhuu nyt uusi nainen. Nainen, jota et ole koskaan ennen tavannut kuin nyt.

Se oli kamalan kuohuttava ajatus. Se leikkasi haavan, polttavan haavan, joka kirveli syvälti. Siinä oli samalla kertaa tuskaa ja raivoa.

Minä käsitin vitkalleen, mikä Maudin nyt oli muuttanut, ja miksi kaikki se, mikä hänessä oli naista, nyt oli minulle niin vierasta. Minä ymmärsin, että Maud nyt oli sellainen, millaiseksi toisen miehen rakkaus hänet oli tehnyt, sen miehen, jota hän rakasti enemmän kuin minua.

Uusi nainen. Toinen nainen kuin hän, jonka olin kerran syliini sulkenut. Nöyryyttävä ja samalla kertaa kamala totuus vihloi sieluani. Tuon tunteen pusertamana lähdin horjuen hyvästi sanomatta hänen huoneestaan ja menin omaani.

Mennessäni näin Maudin ymmärtäneen mitä olin tuntenut, ja hänen kasvojensa ilmeistä luin jotain, joka muistutti kostoa.

Makasin valveilla huoneessani ja katselin miten aamuaurinko värjäili punaisia uutimia. Ne hehkuivat punaisina kuin veri. Ja minusta tuntui kuin olisin tahtomattani saanut katsahtaa sen verhon taa, joka peittää Kaikkeudenäidin, Isisjumalattaren kasvot.

XIX.

Kun seuraavana päivänä tulin huoneestani, niin Maud oli poissa.
Metsänimpi oli vapautunut, ja koti, jonka hän oli jättänyt, oli tyhjä.

Menin virastooni ja tulin takaisin, söin päivällisen Harryn kanssa ja olin taas yksin. Poika ei pyytänyt mitään selitystä. Minulla itselläni ei ollut mitään hänelle antaa.

Kuljin huoneesta huoneeseen. Kuljin siksi kunnes väsymys pakotti ruumistani, ja aivojani poltti kuin kuumeessa.

Tunsin itseni aivankuin väkivallalla entisyydestäni erilleen leikatuksi. Tulevaisuus oli edessäni kylmänä ja selvänä.

XX.

Yli taivaan väräjävät yössä revontulien liekit. Syvänä pimeytenä peittää tunturin varjo laakson. Tuon varjon yläpuolelta häämöittää tunturin huippu.

Pienen rautatieaseman edustalla levenee asemasilta puhtaana ja lumettomana. Siellä minä kävelen verkalleen edestakaisin. Pakkasessa jäätyneet lankut narisevat jalkojeni alla.

Siitä ei ole vielä kauvan kulunut, kun tuo kaikki tapahtui, josta olen pimeinä talvikuukausina koettanut kirjoittaa itseni vapaaksi. Tuskin vuottakaan on siitä päivästä, jolloin jäin yksin lapseni kanssa. Ja kuitenkin minusta tuntuu se aika pitemmältä kuin muuten kymmenen vuotta. Ei yhtään päivää ole kulunut, etten olisi saanut kokea jotain uutta.

Kun hain tätä vaatimatonta virkaa ja sain sen, niin ihmiset kohauttivat olkapäitään sellaiselle virkamiehelle, joka turmeli menestyksensä. Siunattu olkoot ne äänet, jotka ajoivat minut pois. Siunattu se hetki, jona tottelin niitä.

Erämaita täällä juna kiitää. Niin hiljaista täällä on, että sen jyminä kuuluu laajalta. Kuusikosta, joka varjostaa laaksoa, se syöksyy esiin, ja kun se on mennyt ohi, lepää savu raskaana pilvenä tunturin kupeella. Juna tulee kaksi kertaa vuorokaudessa. Nyt on yö ja minä odotan sitä sytytetyin lyhdyin. Huomenna päivänvalossa minä tervehdin sitä punaisella lipullani. Siitä mailmasta, jonka jätin, minulla on vain menevät ja tulevat junat jälellä. Enempää en tarvitsekaan.

Pitkiä ovat ne kuukaudet olleet, joina en ole aurinkoa nähnyt. Sehän häviää täällä pohjosessa toisinaan, ja sille hyvästisanoessaan ei voi aavistaakaan kuinka pitkäksi se aika tulee, jolloin ikävällä odottaa jälleennäkemistä.

Mutta huomenna se taas tulee takaisin. Kellonmäärä on kalenterissa ja minä puolestani aion olla varuillani katsomassa sitä. Silloin se nousee kapeana, punakeltaisena raitana tunturin kupeen yli, ja alas laaksoon valuu ensi kerran oikein kimputtain valoa. Silloin minä toivotan sen tervetulleeksi, ja tätä ajatellessani minä värisen ilosta.

Mutta sen tultuakin, kun päivät pitenevät ja aurinko sulattaa maan, silloinkin minä tulen selvin mielin jälleen ajattelemaan talviyön pitkää hämärää.

Sen antoi minulle autio tunturi ja syvän laakson varjo, metsän musta rinne valkeaa lunta vaste, ja sen yli kaartuva ääretön tähtitaivas. Aurinko ennätti saada minua unhoittamaan mitä etsein ja löytää yksinäisyydessäni.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN ARVOITUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.