The Project Gutenberg eBook of Nuoruuden rakkautta, by Frank Norris

Kamiinihyllyn yläpuolella olevan schwarzwaldilaiskellon käki oli lyönyt yhdeksän, kun Victorine tuli ruokasaliin tuoden tullessaan kahtia leikatun vesimeloonin, jonka hän pani herra Bessemerin lautasen viereen. Sitten meni hän ulos portille noutamaan kokoonkäärityn sunnuntai-aamun sanomalehden, jonka painomuste vielä oli kostea. Kun hän tuli takaisin sisälle, soitti hän toisen kerran aamiaiselle.

Perhe odotutti itseään. Hän meni silloin huoneen perälle ulkonema-ikkunan luo ja jäi sinne tuokioksi seisomaan. Näköala oli ihmeellinen, Bessemerit asuivat Washington-Street-ylänteellä, melkeinpä kukkulalla, suuren talon kolmannessa kerroksessa. Urakoitsija oli osoittanut hyvää aistia antaessaan keittiön ja ruokasalin vaihtaa paikkaa, niin että jälkimmäinen oli pihalle päin. Näistä ikkunoista näki suurena kaarena San Franciscon lahden ja rannikon Mount Diablosta yli Oaklandin, Berkeleyn, Sauccliton ja Mount Tamalpaisin aina Kultaiselle portille, linnoitukselle, merelle, niin, vieläpä — kirkkaalla säällä — hiekkasärkille saakka.

Victorine seisoi hetken ja katseli tätä veden ja maan valtavaa näköalaa; sitten kääntyi hän kärsimättömästi äännähtäen.

Sunnuntaisin ei talon tavallinen järjestys ollut voimassa, aamiainen oli juhla, jota saattoi viettää milloin tahansa seitsemän ja puoli kymmenen välillä. Victorinen paraillaan kaataessa jäävettä maljoihin, tuli herra Bessemer itse ja kävi heti ruokaan käsiksi ajattelematta vähääkään odottaa toisia.

Hän oli pieni, pyöreä mies. Hän käytti patalakkia kaljun päälakensa suojana, ja hänellä oli silmälasit sanomalehden lukemista varten. Hänen ryppyiset, parrakkaat kasvonsa tuuheine, harmaine kulmakarvoineen panivat hänet muistuttamaan vanhaa, kunnon gorillaa.

Bessemer oli niitä miehiä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä perheittensä kanssa. Ainoastaan juhlallisissa tilanteissa pääsivät hänen isälliset vaistonsa voimaan. Pöydässä ei hän paljoa puhunut. Vaikka hän sydämellisesti piti vanhemmasta tyttärestään, oli tämä hänelle kuitenkin arvoituksellinen ja vieras olento. Ei ollut mitään siltaa tyttären ja hänen harrastustensa välillä. Lapsia puhutteli hän harvoin, paitsi silloin, kun heidän piti saada nuhteita. Poikaansa Howardia, perheen tulevaa päämiestä, joka nyt oli kymmenvuotias ja »kauhea lapsi», ei hän koskaan sanonut muuksi kuin »pojaksi».

Hän oli hajamielinen, omiin ajatuksiinsa vaipunut vanha mies, ja hänellä oli vain kaksi heikkoutta — homeopatia ja kellosepäntyö. Hänellä oli kummallinen tapa puhua itsekseen ja ilmaista kaikki, mitä hän ajatteli tai mihin hän ryhtyi, kuiskaavin huomautuksin. Näin hän nyt siinä istuessaan kuiskaili: »Onko kello yhdeksän? Kello käy vähän liian nopeaan. Olen kai minä vetänyt taskukelloni? En, olen sen unhottanut! Hoo, vai on vesimeloonia aamusella? Missähän veitsi on? Minä haluaisin hieman suolaa. Victorine on unohtanut lusikat. Ei, tässähän lusikka onkin; veitsi vain puuttuu.»

Hän oli jo syönyt meloonin, ja Victorine tarjosi hänelle paraillaan kahvia, kun molemmat lapset tulivat sisään, töksähtivät paikoilleen ja alkoivat rummuttaa pöytää veitsien varsilla.

Perillinen, Howard, antautui niin kokonaan pallopeliinsä, että hänen oli ihan mahdotonta olla hituistakaan kohtelias. Pitääkseen kiinni persoonallisuudestaan asettui hän aina kapinoivalle kannalle vanhempaan sisareensa nähden, joka niin paljon kuin mahdollista koetti täyttää heidän kauan sitten kuolleen äitinsä paikkaa. Hänen valvontansa alaisena täytyi Howardin joka aamu itse harjata kenkänsä ja muuttaa paitaa kaksi kertaa viikossa. Hänpä myöskin oli kieltänyt poikaa sisällä leikkimästä hammaslääkärin pojan kanssa.

Hänen pieni sisarensa oli paljon mukautuvampi. Hän oli kasteessa saanut nimekseen Albera, mutta kotona käytettiin hänestä Kadetti- tai Detti-nimeä. Hänestä luontui varmaankin kaunis aika-ihmisenä. Nyt oli hän toivottomassa murros-ajassa, kahdentoista ja viidentoista välillä, pitkäsäärinen ja kömpelö kuin varsa. Hän kulki vielä matalakorkoisissa kengissä. Kun hän sai luvan pukeutua ensimmäiseen pieneen kureliiviinsä, asteli hän ylt’ympäri äänettömän ihastuneena. Pienen kureliivin ote hänen hennon vyötäyksensä ympärillä oli kuin ritarillisen rakastajan syleily ja täytti hänet unelmilla, jotka olivat yhtä epäkypsät ja epävarmat kuin hänen oma hoikka pieni vartalonsakin.

Kun Detti ja Howard olivat istuutuneet, oli vielä yksi tuoli vapaana — pöydän päässä vastapäätä herra Bessemeriä.

»Tuleeko teidän sisarenne — eikö neiti Travis tule jo syömään? Eikö hän ole vielä noussut ylös?» kysyi Victorine Howardilta ja Detiltä ja piti samalla huolta siitä, että hän sai kerma-astian siirretyksi niin kauaksi, ettei Howard voinut siihen ylettyä. Hänelle ei milloinkaan olisi voinut juolahtaa mieleen kysyä herra Bessemeriltä mitään, joka koski hänen perhettään.

»Kyllä, kyllä, nyt hän tulee heti», vastasivat molemmat lapset yhdestä suusta. »Tuolla hän on», lisäsi Howard.

Travis Bessemer tuli sisään. San Franciscossakin, jonka naiset kaikki ovat enemmän tai vähemmän kauniita, täytyi Travista pitää kaunottarena. Hän oli nuori, mutta miehen keskikokoa, melkein karkearakenteinen, leveäharteinen, korkearintainen, pyöreä ja lujakaulainen. Hän säteili terveyttä. Kun hän vain liikutti jalkaa, vaikutti se huiman elinvoimaiselta, ja hänessä oli jotakin niin puhdasta ja raikasta, että saattoi luulla hänen juuri tulleen aallokkoja sukeltamasta tai rantaäyräältä kävelemästä. Tunsi että hänessä oli ruumiillista ja henkistä voimaa. Hänellä oli täyteläiset käsivarret, leveät ranteet ja luja sormien ote. Tukka oli niin vaalean ruskeata, että se oli melkein keltainen. On ehkä parasta sanoa sitä keltaiseksi — ei kullanväriseksi eikä keltaisen punaiseksi, vaan aivan yksinkertaisesti rehellisen keltaiseksi. Hänen hipiänsä oli kirkkaan valkoinen; ainoastaan sileät, vilpoiset posket olivat hurmaavan punaiset. Leuka oli pyöreä ja hiukan etenevä. Merkillistä kyllä, oli hänellä jotenkin pienet silmät. Ne olivat pienet, mutta tumman, niin tumman ruskeat, ja sitten ne elivät ja säkenöivät aivan niinkuin olisi hän juuri nauramaisillaan tai jo nauranut — kumpaako, oli ihan mahdoton sanoa. Mutta iloisempaa näkyä ei voinut nähdä kuin nämä ruskeat, loistavat pienet silmät, joiden loistoa vielä kohotti valkea hipiä ja keltainen tukka.

Hänestä sai sen vaikutuksen, että hän oli täysin normaali nuori tyttö; hänessä ei ollut mitään sairaloista, ei jälkeäkään hermostuneisuudesta eikä rasittumisesta eikä minkäänlaista säröä. Oli mahdotonta uskoa, että hän voisi syventyä omaan olentoonsa. Oltiin pian selvillä siitä, ettei hänen henkinen elämänsä ollut miettimistä ja sisäistä tutkistelemusta. Traviksessa ei ollut mitään tolkutonta. Hänellä ei ollut päähänpistoja, hän ei ollut oikullinen — alakuloinen toisena päivänä, ilakoiva toisena. Hän ei ollut mitään muuta kuin kiltti ja suloinen ja luonnollinen tyttö, ruumiillisesti ja sielullisesti terve, kunnollinen, voimakas, täynnä itseluottamusta ja hyvänsuopuutta.

Vaikka hän ei vielä ollut pukeutunutkaan kirkkopukuunsa, oli hän aistikas aina tohveliensa kärkiin asti. Hänen paksu musta hameensa kahisi värillistä silkkikappaa vasten, ja valkoinen mustajuovainen puseroliivi oli natisevan jäykkä. Tiukasti ja korkealle kaulan ympäri kiedottuna oli hänellä leveä valkoinen silkkinauha, samalla kun hän vyönä — ja se oli hänen oma pieni nokkela keksintönsä, josta hän oli hyvin ylpeä — käytti jättiläismäistä koiran-kaulahihnaa, parahultaista Sankt-Bernhardilaiselle.

Hän oli yhtä sirosti rikattu kuin kilpapurjehtija. Ei puuttunut nuppineulaakaan; ei ollut ainoatakaan saumaa, joka ei laskeutunut täsmälleen juuri niin kuin sen piti; joka kerta kun hän liikahti, tunsi kuin aavistaen naisellista tuoksua, osaksi hajuveden, mutta osaksi ja enin hänen hiustensa, kaulansa, käsivarsiensa, koko hänen viehättävän olentonsa määräämätöntä, mutta sanomattoman lumoavaa tuoksua. Hän oli yhdeksäntoistavuotias.

Hän istuutui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla, vaikka hän jakoi huomiotaan Howardin — joka oli niin hirveän epäkohtelias kuin hän sunnuntai-aamuisin tapasi olla — ja isän lautasen välillä. Herra Bessemer saattoi varsin hyvin mennä pöydästä saamatta palastakaan, ellei hänen suuhunsa suorastaan pantu hedelmiä, kyljystä ja kahvia.

»Isä», sanoi hän niin selvällä painolla, kuin olisi hän puhunut kuurolle, »kahvi on kyynäspään vieressä, varo ettet kaada sitä kumoon. Victorine, siirrä isän kuppi vähän kauemmaksi laidalta. Onko se kyllin väkevää, isä?»

»Mitä? No, niin — kyllä, kyllä», mumisi vanhus ja katseli epävarmasti ympärilleen. »No, kahvi; kyllä, kiitos!» Ja hän tyhjensi kuppinsa yhdellä kertaa tietämättä oikeastaan oliko se kahvia vai teetä. »Luulenpa muuten, että haluan saada kakkua,» mumisi hän partaansa. »Missä ovat kakut? No, tuollahan ne ovat. Tuoreet kakut eivät sovellu vatsalleni. Minun pitäisi mieluummin syödä tavallista ranskanleipää. Luulen, että syön liian paljon. Missä nyt on minun palstani lehdessä? Minä en voi milloinkaan löytää palstaani. Hän kirjoittaa oivallisia johtavia, tuo herra Eastman, puolueettomia, vallan ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia.» Hän lopetti puheensa epäselvästi kuiskaten.

He jatkoivat aamiaistaan, jolloin Travis alati seurasi silmillään kaikkea mitä tapahtui, ja samalla antoi Victorinelle päivällistä koskevia määräyksiä. Hän teki sitä paraillaan, kun Detti alkoi huutaa: »Anna olla!»

»Ja sano sitten Maggielle», jatkoi Travis, »että hän pitää huolen siitä, että tuo kanaviilokki ei saa liian paljon —»

»Ja pane sydän erilleen isän varalle. Hän saattaa sen hyvinkin tarvita — — —»

»Puolueettomia ja ennakkoluulottomia», mumisi herra Bessemer, »voimakkaita ja valtaavia. Tahdon vielä kakun!»

»Howard ampuu minua meloonin siemenillä», ulisi Detti, »eikä isä sano, että hän ei saa.»

»Ei, sitä en varmastikaan tehnyt!» selitti Howard. »Minä puristin vain yhtä sormieni välissä tällä lailla, ja silloin se luiskahti itsestään tiehensä.»

»Viiden minuutin kuluttua menet minun kanssani ylös ja laitat itsesi kuntoon pyhäkoulua varten», ilmoitti Travis.

Howard tiesi, että sisaren päätös oli luja kuin persialainen laki, ja hän laittautui valmiiksi määräajan kuluessa, vaikkakaan ei ilman vastaväitteitä. Kohta nousi esirippu sunnuntai-aamun tavallista näytelmää varten: Howardin pukeutuminen sunnuntaikouluun menoa varten. Joka hetki kuultiin hänen kohottavan äänensä kimakkoihin valitushuutoihin ja selityksiin. Ei, hänen kätensä olivat kyllin puhtaat, eikä hän tiennyt minkätähden hänen piti käyttää tuollaista punaista kaulusliinaa, joka oli kuin vanha rätti, ja voi — voi! hänen uudet kenkänsä olivat aivan liian ahtaat, ja yhteen hänen varpaistaan teki niin kipeää, eikä hän tahtonut, ei, hän ei tahtonut muuttaa paitaa, ei, vaikka häneltä pää poikki pantaisiin. Mutta hänen ei onnistunut hetkeksikään suututtaa Travista. »Hyvä on», tyytyi Travis lopulta selittämään, »ensi kerran kun minä näen Minersin pikku tytön, kerron minä sinun sanoneen, että hän on sinun morsiamesi. Tahdotko nyt seistä hiljaa, kun minä harjaan hiuksesi?»

Pari minuuttia ennen yhtätoista menivät Travis ja hänen isänsä kirkkoon. He olivat episkopaleja ja olivat ikimuistoisista ajoista vuokranneet puoli penkkiä heidän seurakuntansa omistamasta kirkosta Kalifornia-streetin varrella, ei kaukana kiinalaisesta kaupungista. Sitten kokoontui perhe taas päivällispöytään, jolloin herra Bessemer söi kanansydämen — sittenkun Travis kolmasti oli häntä siitä muistuttanut — ja esitti saarnaa ja papin teologiaa koskevia huomautuksia puhuen milloin tyttärelleen, milloin itselleen.

Päivällisen jälkeen olivat Howard ja Detti taas yhdessä lastenkamarissa tavaliisine leikkikaluineen. Travis meni huoneeseensa kirjoittamaan kirjeitä ja herra Bessemer istuutui ruokasalin ulkonema-ikkunan ääreen lukeakseen vielä kerran perusteellisesti sanomalehden.

Viiden ajoissa lähti Travis huoneestaan. Oli Victorinen vapaa-ilta. Travis kattoi pöydän valkoisin korko-ompeluksin somistetulla jaava-liinalla, jonka pohjalta mitä loistavimmin erottautui hopeainen kahvikalusto ja hienot hollantilaiset kupit, joista hän oli niin ylpeä. Sitten sitoi hän esiliinan vyötäröilleen ja meni keittiöön laittamaan mayonäsia perunasosetta varten, leikkaamaan liikkiöitä ja auttamaan illallisen valmistamisessa keittäjätärtä, hyvin taitamatonta irlantilaista tyttöä, joka oli pestattu vain kuukaudeksi, siksi aikaa kun koko perheen rakastama ja kunnioittama Sing Wo oli poissa.

Kello puoli kuusi joivat he teetä; ruokalista oli kerta kaikkiaan sama: kylmää liikkiötä, perunasosetta, sianlihaa papujen kera, sokeroituja hedelmiä ja sitten välttämätön jäävesi.

Victorinen poissa-ollessa palveli Maggie pöydässä ja tunsi olevansa hyvin tyytymätön sunnuntaihameessaan ja kovitetussa valkoisessa esiliinassaan. Hän oli niin tilanteen valtaama, että hänen luonnollinen kömpelyytensä tuli kerrassaan yliluonnolliseksi. Hän asetti lautaset väärältä puolen ja ojentautui änkyttämällä anteeksipyynnön sopimattomimmalla hetkellä. Hän pudotti lusikan. Hän läikytti lattialle jäävettä. Hän käsitteli lautasia ja kuppeja äärimmäisellä varovaisuudella juuri kuin ne olisivat olleet pommeja. Hän harjasi leivänmuruset herrasväkensä polville eikä muruslapioon, ja kun hänen vihdoin viimein oli onnistunut hermostuttaa tyyni Traviskin, katosi hän käskyä noudattaen keittiöön huokaisten sanomattomasta helpotuksesta.

Äkkiä rämähti sähkökellolaite, ja Howard virnisti Travikselle paljonpuhuvasti. Detti hyppäsi ylös, ja työnsi tuolinsa paikoilleen huudahtaen:

»Ei, miksikä niin?» sanoi Travis. »Ole sinä vain siinä, missä olet, isä. Sehän olisi aivan turhaa!»

»Hyvä on, Maggie», sanoi Travis, kun keittäjä riensi esiin. »Mutta
Detti meni jo avaamaan.»

»Painappas mieleesi, Howard», sanoi Travis kylmäverisesti, »että sinä et pyydä herra Riversiltä ainoatakaan äyriä säästölaatikkoosi!»

»Hän ei sitä enää tee», sanoi Travis tyynnyttäen. Isä katseli Howardia, joka vääntelehti tuolillaan.

Sillä välin oli Detti mennä kolistanut portille ja keskustelu katkesi mainitun nuoren Riversin tullessa sisälle.

II.

Jostakin syystä, joka ei milloinkaan ollut tullut täysin selitetyksi, olivat Condy Riversin vanhemmat jo kastemaljakon ääressä tasoittaneet mahdollisuuksia hänelle ristimänimellä Condé, jonka anglosaksilaiset kielet kuitenkin heti muunsivat Condyksi tai, lähimmän suvun ja ystävien keskuudessa, vieläpä Connyksi. Kun häneltä kysyttiin missä hän oli syntynyt — ei kukaan kalifornialainen edellytä, että hänen naapurinsa on syntynyt valtiossa — tapasi Condy vastata, että hän oli syntynyt Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet länteen vasta 80-luvulla, aivan parahiksi saadakseen isän haudatuksi vieraaseen maahan. Condy oli ainoa lapsi. Hän oli käynyt valtion yliopiston ja päättänyt opintonsa lueskelemalla vuoden Yalessa, ja oli sitten pari kuukautta kotiintulonsa jälkeen saanut paikan San Franciscossa Daily Times-lehden toimituksessa sunnuntailisälehden aputoimittajana. Condyllä oli varmasti halua ja taipumusta kirjallisiin töihin. Varsinkin piti hän »lyhyistä historioista» — hän oli alkanut istuttamalla Kipling-bakteerioita, ja hän oli läpikäynyt melkein hengenvaarallisen letkauksen Hardin Davis-kuumetta; niin, hänellä oli myöskin ollut Maupassant-kohtaus. Hän oli tarkka yksityiskohtien suhteen. Jos kirjoitti kertomuksen, jossa esiintyi palokuntalaisia, niin piti tuntea tai ainakin piti näyttää siltä kuin tuntisi koko palokunnan kuin viisi sormeaan, ja piti suorastaan »rakentaa kertomuksia kaikellaisin teknillisin ilmaisumuodoin ja kääntein».

Enimmäkseen oli hänen työnsä sunnuntain lisälehdessä päiväläistyötä — kirjoitelmia määrätystä aineesta, uutisia ja haastatteluja. Mutta noin kerran kuukaudessa kirjoitti hän lyhyen kertomuksen, ja viime aikoina, sen jälkeen kun hän oli alkanut toipua Maupassant-kohtauksesta ja olla taas hiukan oma itsensä, olivat nämä kertomukset käyneet paremmiksi, ja pari niistä oli painettu idänkin lehdissä. Hän ansaitsi 100 dollaria kuukaudessa.

Kun Detti avasi oven, harppasi Rivers kahdella askeleella portaita ylös, pani keppinsä eteisessä olevaan porsliiniseen sateenvarjosäiliöön, veti yhdellä otteella päällystakin yltään ja riensi puhkuen ruokasaliin riisuen samalla hansikkaat kädestään.

Hän oli 28-vuotias — lähes kymmenen vuotta Travista vanhempi — pitkä ja jotenkin laiha, sileäksi ajettu ja vaaleanpunainen kasvoiltaan, niinkuin hän juuri olisi perinpohjin hangannut, niitä kylpypyyhinliinalla. Päinvastoin kuin useimmat kynäniekat pukeutui hän niinkuin kuosi ja tapa vaati. Mutta Condy meni liiallisuuksiin. Hänen kaulaliinansa olivat liian loistavat, hänen värilliset paitansa liian suuriruutuiset, hänen liivinsä liioitteleva. Traviskin, joka nousi istualtaan hänen äkkiä tullessa sisään, ajatteli mielessään, että sunnuntaina muodosti vaaleanpunainen paita ja hehkuvan punainen kaulaliina melkein anteeksiantamattoman yhdistelmän.

Condy tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä ja syöksyi sitten herra
Bessemerin luo:

»Olkaa niin hyvä ja istukaa — kaikella muotoa!» Hän haukkasi ilmaa. »Minä tulen vallan liian myöhään. Te olette jo lopettaneet, niinkuin näen. Syy on kelloni — tämän tolkuttoman kelloni — en voi ymmärtää kuinka näin kävi. Olipa hyvä, että ette minua odottaneet.»

Kun sitten hänen sairaloisesti valpas huomionsa keksi hämmästyksen välähdyksen Traviksen katseessa ja hän samassa huomasi, ettei pöydässä ollut vapaata tuolia, pääsi häneltä pieni epätoivon huokaus.

»Sinä lempeä taivas! Eivätkö ne ollenkaan olekaan minua odottanee? oli hän valmis huudahtamaan. »Olin kuulevinani, te sanoitte — minä luulin — kuvittelin mielessäni — olen jollain tavalla käsittänyt väärin. Se oli hirveä erehdys, sellainen tyhmyys! Mikä hutilus minä olenkaan!»

Hän vaipui seinän vieressä olevalle tuolille ja pyyhki otsaansa siniraitaisella nenäliinalla.

»Ei se tee mitään, Condy», sanoi Travis levollisesti. »Minä panen uuden lautasen.»

»Ei, ei!» huudahti hän hypähtäen ylös. »Ei tule kysymykseenkään; sitä en voi sallia! Te voisitte luulla, että se oli harkittua minun puoleltani.»

Travis ei ollut milläänkään, teki hänelle tilaa vastapäätä lapsia ja antoi Maggien valmistaa enemmän suklaata.

»Aina sopimattomasti — aina vain tuotan vaivaa, minne tulen. Aina tulen liian myöhään.»

Hän nousi ja istahti uudestaan, pani sääret ristiin toistensa yli ja muutti taas heti asentoa, otti korukapineita kamiinihyllyltä ja katseli niitä, aavistamatta, mitä hän katseli ja lopetti rikkomalla lasin kellostaan asettaessaan sitä käkikellon mukaan.

»No, kas!» huudahti hän äkkiä. »Mistä te olette saaneet tuon kellon? Mistä ihmeestä te olette sen saaneet käsiinne? Sitä en ole koskaan ennen nähnyt. Mistä se on tullut?»

»Schwarzwaldilaiskelloko?» kysyi Travis ja tuijotti häneen. »Condy Rivers, te olette ollut tässä huoneessa viimeisen puolentoista vuoden kuluessa vähintäin kaksi kertaa viikossa, eikä muuta kelloa ole riippunut seinällä kuin tämä.»

»Eikö todellakaan? Eikö todellakaan?» mumisi hän hajamielisesti, istuessaan taas pöytään.

Herra Bessemer puhui itsekseen: »Se kello käy liian nopeasti. Minä en saa sitä noudattamaan aikaa. Victorine on hukannut avaimen. Minun täytyy vetää se ruuviavaimella. Luulen, että minun on otettava vähän enemmän papuja. Maggie on pannut liian paljon pippuria. Minun on hankittava uusi avain huomenna.»

»Vai niin! Todellakin!» vastasi Condy Rivers hämillään. Hän tahtoi mielellään olla kohtelias, mutta hänen oli mahdoton seurata herra Bessemerin ajatuksen juoksua.

»Ei hän teille puhu», huomautti Travis, alentamatta ääntään.
»Tiedättehän millainen isä on. Hän ei kuule sanaakaan mitä te sanotte.
Minä olen muuten lukenut teidän novellinen tänään Timesissä.»

Pari minuuttia myöhemmin, jolloin Travis ja Condy vielä puhuivat novellista, nousi herra Bessemer.

»Niin, herra Rivers», ilmoitti hän, »luulenpa että minä nyt haluan sanoa hyvää yötä. Tule, Detti.»

»Niin, ota hänet mukaasi, isä», sanoi Travis. »Muuten nukkuu hän tänne sohvalle. Howard, osaatko sinä huomiset läksysi?»

Niitä hän ei tietenkään osannut. Detti kerjäsi lupaa saada olla ylhäällä vähän kauemmin, mutta suostui lopulta seuraamaan isäänsä. He sanoivat kaikki kolme hyvää yötä Condylle ja vetäytyivät pois, Howard hiukan viivähtäen kynnyksellä toivoen lanttia, jota hän ei tahtonut pyytää.

»On varmaankin parasta, että siirrymme arkihuoneeseen», sanoi Travis nousten.

Arkihuone antoi pihalle ja rajoittui pitkään käytävään, joka kulki läpi koko huoneuston ja josta ovet johtivat kaikkiaan kahdeksaan huoneeseen.

Travis meni Condyn edellä ja sytytti sähkön messinkikruunussa, jonka lamput olivat kuin himmeänväriset päärynät.

Arkihuone ei ollut suuri, siinä asusti huonekaluperhe, jolla oli valkoiset villapäällykset, sekä sohvilla että tuoleilla. Seinät eivät olleet paperoidut, vaan maalatut. Yhdessä nurkassa oli käsinmaalatuista vaaleanpunaisista kukista tehtyjä sinilaitaisia vihkoja, ja huoneen toisessa sopessa oli hajasäärin seisovalla kullatulla jalustalla lyijykynäpiirros esittäen Travista yhdeksänvuotiaana; se oli »suurennettu valokuvasta». Puitteiden toisella kulmalla riippui keltainen poimunne ja kamiinihyllyjä koristi alasriippuva sininen nauha. Huoneen päävärinä oli valkoinen ja kulta.

Piano, jota ei kukaan soittanut, oli jalustaa vastapäätä olevassa nurkassa. Kamiinin yläpuolella riippui kullatuissa puitteissa teräspiirros Priscilla ja Johan AIdenista, ja hyllyllä oli kaksi terracotta-kuvapatsasta, jotka esittivät italialaista kalastajapoikaa ja -tyttöä, ja punaiselle plyyssitarjottimelle oli asetettu tavattoman suuri pöytäkello, joka ei koskaan käynyt. Kamiinin vasemmalla puolen oli vihko preeriaheinää, ja oikealla puolella oli siniseksi maalattu salaojitusputki, jossa oli tuhatkaunoköynnöksiä ja kimppu osmankäämiä; sitä ympäröi vaaleanpunainen nauha.

Travis vaipui valkoisella verhottuun sohvaan, ja Condy istahti varovaisesti ohut- ja vääräjalkaiselle hataralle tuolille ja sitten alkoivat he jutella.

Hän oli ollut Condyn kanssa teatterissa viime maanantaina, kuten aina maanantaisin sinä aikana, jolloin he oikein olivat seurustelleet toistensa kanssa, ja tämä aine ei ollut vielä vallan tyhjennetty. Mutta se ei riittänyt kymmentä minuuttia, ja sitten ei siitä enää ollut mitään sanottavaa. Eräs nuori tyttö, heidän yhteisiä tuttaviaan, oli nykyisin julkaissut kihlauksensa. Siihen aiheeseen tarttui Condy ja piti keskustelua vireillä vielä kaksikymmentä minuuttia. Sitten täytti hän uhkaavan -aukon kertomalla epähienosti seurapiirireporttereista, miten nämä sieppaavat uutisiaan istuessaan päivät pääksytystenkin kuuntelemassa puhelinkeskusteluja. Tällainen menettelytapa oli Traviksesta ehdottomasti tuomittava; siihen sujui taas kymmenen minuuttia. Näin saivat he kellon tulemaan yhdeksän. Sitten alkoi olo kieltämättä käydä pitkäpiimäiseksi. Oli liian varhaista lähteä. Condy ei voinut löytää sopivaa syytä, ja vaikka Travis oli kylläkin hyväntahtoinen auttamaan häntä puolitiehen, meni keskustelu lukkoon, ja ihan takalukkoon. Paussit kävivät yhä pitemmiksi. Condyssä heräsi kauhea aavistus, että hän ikävystytti Travista. Aavistus hyytyi silmänräpäyksessä varmuudeksi, ja silloin oli viimeinenkin jäännös hänen raikkaasta reippaudestaan mennyt. Ja tilanteen teki vieläkin pahemmaksi se, että hänelle juolahti mieleen, ettei hänelle viime aikoina ilta illan jälkeen ollut käynyt paremmin. Sillä aikaa kun tyttö taisteli pelastaakseen tilanteen, ajatteli Condy, olivatko he mahdollisesti jo sanoneet kaiken sanottavansa toisilleen, oliko molemmin puolinen vetovoima jo loppuun käytetty. Eikö hän nyt tuntenut Travista sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikö hän jo tarkalleen tiennyt kaikki mitä hän ajatteli, arveli ja uskoi? Eikö Travis jo häneen nähden ollut menettänyt raikkauttaan. Tämä puolentoista vuoden haihtuva mielistely oli ollut hurmaava — mutta oliko se nyt ohi? Oliko leikki loppu, olivatko he leikkineet itsensä tyhjiksi? Se oli mahdollisuus, jota hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta siinä hänen istuessaan ja katsellessaan Travista suoraan tämän pieniin mustanruskeisiin silmiin selvisi hänelle äkkiä, että Traviskin ajatteli samaa.

Condy Rivers oli tavannut Traviksen eräissä tanssiaisissa ja huomannut hänet tavattoman kauniiksi, niin teeskentelemättömäksi ja niin luonnollisen hyväksi, että hän oli sopinut tapaamisesta kolme neljä kertaa viikossa. He eivät olleet niinkään vähän yhdessä olleet San Franciscon seuraelämässä, ja heidät laskettiin »nuoriin» — vaikka Travis oikeastaan vielä oli liian nuori ollakseen mukana ja Rivers liian vanha voidakseen tuntea itseään kotiutuneeksi kahdeksantoistavuotiaiden tyttölasten ja kaksikymmenvuotiaiden poikien seurassa.

He olivat kohdanneet toisensa San Franciscossa käytännössä olevalla tavalla. Huvikauden aikana kutsui Rivers hänet joka maanantai-ilta teatteriin ja kävi säännöllisesti joka keskiviikko ja sunnuntai vieraskäynnillä. Sitten tapasivat he toisensa tanssiaisissa ja pitivät huolta siitä, että heitä yhdessä kutsuttiin teelle ja päivällisille. He olivat liehitelleet varsin hurjasti, olipa Condy toisinaan yhtä mieltä oman itsensä kanssa siitä, että hän rakasti tätä nuorta tyttöä, joka oli häntä niin paljon nuorempi — tätä hymysilmäistä tyttölasta, voimakkaine vartaloineen ja keltaisine hiuksineen, niin ujostelematon, suorasukainen ja niin kerrassaan kuulumattoman kaunis kuin hän oli.

Mutta nyt olivat he nähtävästi tulleet näytelmän viimeiseen näytökseen. Ja kun Condy siinä istui ja mietti, ettei hän oikeastaan milloinkaan ollut tuntenut oikeata Travista, että se tyttö, jonka hän niin täydellisesti luuli tuntevansa, vain oli päivälliskutsuissa ja teepöydän ääressä oleva Travis, yllätti hänet äkkiä levoton tunne, ei, syvä ja aito suru. Hän ei oikeastaan koskaan ollut tullut tyttöä lähelle. He olivat yhtä kaukana toisistaan kuin silloin kun he ensi kerran tapasivat toisensa. Ja kuitenkin tunsi hän tyttöä tarpeeksi tietääkseen, että se olisi maksanut vaivan. Hänellä oli ollut kylliksi kokemuksia — useampia kuin olisi toivonut — toisten seuraelämään kuuluvien naisten ja tyttöjen suhteen. Ne olivat rikkiviisaita, ne olivat läpikäyneet koko huviasteikon — ne olivat, sanalla sanoen, epäterveitä. Mutta Travis, tämä yhdeksäntoistavuotias tyttölapsi, joka ei edes vielä ollut ensikertalainenkaan, hän oli terve ja turmeltumaton, voimakas ja nuori.

»Te voitte luonnollisesti nimittää sitä miten haluatte, mutta hän oli kovin uupunut tai, puhuakseni suuni puhtaaksi, hän oli juovuksissa.»

»Mitä? Mitä sanotte? Kuka? Mistä te puhutte?» Condy veti syvästi henkeään ja istui äkkiä suorana kuin pilari.

»Jack Carter», vastasi Travis, »ooh», lisäsi hän pudistaen avuttomasti päätään, »hän ei ole kuullut sanaakaan. Minä puhuin Jack Carterista ja eilisestä ’Lauantai-illasta’.»

»Suokaa anteeksi, minä en todellakaan kuullut mitä te sanoitte. Elkää olko pahoillanne. Minä ajattelin — jotakin vallan toista. Kuka oli juovuksissa?»

Travis oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten kiinnitti hän niskakamman lujemmin. Ja sitten hän puhui.

»Niin, jos te tahdotte vaivautua kuuntelemaan, niin minä kertaan mitä sanoin; on nimittäin tosi kysymyksessä, ja minä aion asettua hyvin jyrkälle kannalle siinä asiassa. Tiedättehän», jatkoi hän, »mitä ’Lauantai-ilta’ on. Monet nuoret tytöt, jotka eivät vielä ole seuraelämässä, ovat jäseniä siinä ja sinne tulee myöskin joukko sellaisia, jotka alkoivat viime vuonna, ja muuten myöskin ne, joilla on kolme neljä huvikautta takanaan. No niin, siellä on tapana tarjota punssia; ja te olette itse nähnyt herroja, jotka ovat saaneet liiaksi.»

»Totta on», myönsi Condy. »Tiedän, että niin on aina Carterin laita ja molempain nuorten Catlinien.»

»Kieltämättä. Se on rumaa. Mutta useimmat naiset — useimmat, sanon minä — eivät näy sitä paheksuvan.»

»On sentään pari naista, jotka pitävät sitä loukkaavana», vastasi hän levollisesti. »Frank Catlin on siksi hyvin kasvatettu, että hän vetäytyi pois eilen illalla», jatkoi hän, »eikä hänen veljensä ollut tavallista pahempi, mutta Jack Carter oli varmasti juonut jo varemmin. Hän oli kovin uupunut — niin kovin», sanoi hän vihaisella äänenpainolla, »että hän hädin tuskin saattoi pysyä pystyssä. Olette oikeassa siinä, että useimmat naiset eivät sitä pidä minään. ’Sehän on vain Johnnie Carter’, sanovat he, ’mitäpä häneltä muuta voi odottaa?’ Mutta Laurie Flagg — tunnettehan hänet — keskeytti tanssin hänen kanssaan eilen illalla ja antoi hänen myöskin selvään tietää minkätähden hän sen teki. Carter luonnollisesti aivan raivostui. Hän oli kyllin selvä loukkaantuakseen. Ja mitä te luulette hänen sitten tehneen?»

»Hän kulki ympäri käytäviä ja pukuhuoneita ja levitteli hävyttömiä valheita Lauriesta. Hän koetti aivan yksinkertaisesti» — hän pysähtyi hiukan — »tehdä hänet mahdottomaksi.»

»Minä en osannut odottaakaan», sanoi Travis, »että Carter uskaltaisi pyytää minua tanssiin —»

»Antakaa, kun kerron kaiken järjestyksessä», keskeytti Travis. »Se tapahtui kotiljongin aikana; minä en sentähden ollut ollenkaan siihen ennakolta valmistautunut. En aavistanut mitään, ennenkun hän seisoi edessäni ja pyysi minulta galoppaadivalssin. Minulla ei ollut aikaa ajatella. Tiesin vain että jos kieltäytyisin, saattaisi hän keksiä minustakin jonkun ilkeän valheen. Minä aivan hämmennyin — en ollut selvillä mitä tein. Minulla oli sellainen tunne, että edessäni oli käärme, minun piti varoa, etten sitä ärsyttäisi, jos hänestä mielin päästä eroon. Niin annoin hänelle valssin.»

»No, niin, katsotaanpas», alkoi hän äkkiä ja pui nyrkkiä, niin että nikamat natisivat. »Katsotaanpas. Jättäkää asia minun huostaani. Minä tunnen Carterin. Hän tulee päivällisille, joihin minäkin olen huomenna kutsuttu; silloin minä —»

»Ei, Condy», sanoi Travis lempeästi, »sitä teidän ei suinkaan pidä. Teidän ei pidä ryhtyä mihinkään, ja minäpä sanon minkätähden. Olettakaapa, että te nyt asettaisitte kohtauksen Carterin kanssa — en tiedä kuinka miehet sellaisessa tapauksessa käyttäytyvät. Niin, siiloin puhuttaisiin joka klubissa ja sanomalehtitoimistossa, että kaksi herrasmiestä oli joutunut riitaan erään nuoren naisen takia; ja minun nimeni vedettäisiin esiin, siitä väitettäisiin ja sitä heitettäisiin miesryhmästä toiseen, klubista toiseen, ja viimein se tulisi sanomalehtiin. Sillävälin olisi herra Carter saanut asian kerrotuksi omalla tavallaan ja lisäämällä siihen uuden pienen valheen, ja lopulta tulisi kaikki minun niskoilleni ja syykseni. Muistakaa Condy, että minulla ei ole äitiä, johon turvautuisin, eipä edes vanhempaa sisartakaan. Ei, meidän ei tule tehdä sille asialle mitään. Se on sitäpaitsi arvokkaintakin. Minä olen vain omaan itseeni nähden tehnyt päätöksen.»

»Minä en enää mene sinne. Jos sellaista on seura-elämässä, niin minä» — Travis veti sormenpäällään pienen viivan viereensä sohvaan — »olen sieltä kerrassaan poissa. En sitä varten» — neiti Bessemer oikaisi taas itsensä — »että minä pelkäisin Jack Carteria ja hänen matalamielistä jaaritteluaan, vaan minä en aivan yksinkertaisesti halua seurustella ihmisten kanssa, jotka suvaitsevat häntä seurassaan. Toiset nuoret tytöt eivät pidä asiaa niin paheksuttavana, eivätkä monet miehetkään, paitsi te, Condy. Minä en halua olla ihmisten kanssa, joista on huvittavaa, että mies esiintyy juovuksissa seurassa. Ja mitä huviin tulee, niin arvelen voivani keksiä muuta, josta minulla on huvia. Minäpä alan pyöräillä ja tehdä pitkiä kävelymatkoja ja lukea yhtä ja toista. Mutta elää seuraelämässä — ei! Vaikkapa se ei muodostuisikaan niin hauskaksi, niin säilytän ainakin omanarvontuntoni. Minä en missään tapauksessa halua enää tulla pakotetuksi tanssimaan juopuneen miehen kanssa. Sellaista nöyryytystä en kärsi enää toista kertaa.»

»Oletan sentään että on paikkoja, joihin te edelleenkin usein tulette», väitti Rivers.

»Olen punninnut kaikki ja olen myös puhunut asiasta isän kanssa. Ei ole mitään keskitietä. Joko — tai. Olen juuri tänään kieltäytynyt kolmesta kutsusta ensi viikolla ja aion pyytää eron ’Lauantai-illasta’. Eikä se vain ole se Jack Carterin juttu!» huudahti hän. »Minä olen väsynyt kaikkeen. Ymmärrättehän Condy», lopetti hän, »etten minä riko tätä sentähden, että olisin löytänyt tämän tai tuon eiämänpäämäärän tai muuta sentapaista. Minä aion kyllä huvitella, mutta minä teen sen omalla tavallani. Jos hyvä tapa vaatii seurustelemaan Jack Carterin kanssa, niin en minä välitä ’hyvästä tavasta’. Minä koetan tästä lähtien olla oma itseni, niin hyvin kuin voin. Minä tahdon olla täysin rehellinen enkä olla sietävinäni ihmisiä ja oloja, joita en voi sietää. Minä tahdon tehdä sitä mihin minulla on halua — niin kauan kun on jotakin, jota kunnollinen nuori tyttö voi tehdä. Ymmärrättekö, Condy?»

»Te olette kelpo tyttö», sanoi Condy hiljaa. »Te olette kuin puhtain kulta, Travis, ja minä — minä rakastan teitä vain sitä enemmän.»

»No», sanoi Travis tehden äkkinäisen liikkeen, »on vielä toinenkin asia, josta meidän on puhuttava. Me kaksi jätämme kaikki tyhmyydet sikseen. Meillähän on ollut pieni oivallinen liehittely, ja se oli kylläkin hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Minä tiedän, että te varsin hyvin voitte sietää minua, ja te tiedätte, että minä varsin hyvin siedän teitä, mutta tiedättehän te, että me emme rakasta toisiamme. Niin, sanottehan te, että te rakastatte minua ja että minä olen ainoa maailmassa. Sekin kuuluu enemmän leikkiin. Minä osaan leikkiä» — hänen pienet silmänsä alkoivat vilkkua — »yhtä hyvin kuin te. Mutta me olemme leikkineet jollakin, joka on liian vakavaa leikiteltäväksi — eikö teidänkin mielestänne ole niin? Se on epärehellistä, ja, niinkuin sanoin, tästä lähtien tahdon olla niin rehellinen ja tosi ja tunnollinen, kuin vain voin.»

»Mutta kuulettehan, että minä rakastan teitä todella», väitti Condy ja vaivautui sanomaan sen oikein vakuuttavasti.

Travis antoi katseensa solua ympäri huonetta, niinkuin etsisi hän neuvoa. Sitten hän huudahti: »Ah, mitä on minun tehtävä sellaiselle pojalle! Sillä tehän olette todellisuudessa poika, joka vain on tullut liian pitkäksi. Kuulkaa, Condy Rivers, katsokaa nyt minua suoraan silmiin! Uskallatteko väittää, että te todella minua rakastatte. Te tiedätte mitä minä tarkoitan, kun käytän sitä sanaa. Rakastatteko te minua?»

»En, sitä en tee!» huudahti hän, ihmeissään, kuin olisi hän tehnyt havainnon.

»Onneksi meidän ei sitten tarvitse ponnistella näyttääksemme rakastuneilta», lisäsi Travis. »Nyt ymmärrämme toisemme. Eikö totta?»

»Vastatkaa minulle suoraan», jatkoi Travis. »Nyt on teidän oltava rehellinen.»

»Niin, luulenpa, että on parempi näin. Kyllä — kyllä, helkkarissa!
Travis, luulenpa, että pidän teistä nyt enemmän kuin koskaan ennen.»

»Kyllä, varmasti. Kyllä, te olette oikeassa. Samalla hetkellä kun alan teitä rakastaa, tiedän nimittäin, etten minä voisi pitää teistä likimainkaan niin paljon.»

Condy tarttui hänen käteensä. »Niin, se se on.» Mutta kun hän, tapansa mukaan, aikoi suudella häntä kädelle, veti hän sen äkkiä pois.

»Ei, jättäkää se tekemättä!» sanoi hän vakavasti, voimatta kuitenkaan olla hymyilemättä. »Ei mitään tyhmyyksiä enää.»

»Ooh, miksikä ei», valitti Condy. »Pitääkö teidän olla noin jyrkkä? Ette suinkaan te tahdo lakkauttaa näin ikivanhoja ja kunnianarvoisia tapoja. Tämähän on suoranainen kapina!»

»Ei, teidän majesteettinne», siteerasi Travis ja koetti hymyillä, »tämä on vallankumous.»

III.

Vaikka maanantai oikeastaan oli The Times’in sunnuntai-lisälehden toimituksen vapaa päivä, aikoi Condy Rivers kuitenkin saapua toimistoon hyvissä ajoin seuraavana aamuna. Erityisistä syistä oli siellä kirjoitettava artikkeli, jossa oli kuvattava suuri hyljelaiva, joka oli satamassa ja lastasi viljaa vietäväksi Indian nälänhädän lievittämiseksi, ja Rivers halusi olla iltapäivän vapaana voidakseen mennä teekutsuille Laurie Flaggin luo.

Mutta kun hän tuli toimistohuoneeseen, joka hänellä oli yhteisenä pörssi- ja urheiluosastosta huolehtivan aputoimittajan kanssa, ja istahti pöytänsä ääreen, juolahti hänen mieleensä äkkiä, ettei hän nykyoloissa voinut odottaa tapaavansa Travista Flaggin luona.

»No, niin, niin», mumisi hän, »saattaapa olla samantekevä. Hän on helkkarin ihastuttava tyttö, mutta — voinpa sen yhtä hyvin tunnustaa — leikki on lopussa. Luonnollisesti en rakasta häntä hituistakaan enemmän kuin hän minua. Olen tapaava hänet yhä harvemmin ja harvemmin. Toisin ei voi olla, ja kun joku aika on kulunut, tunnemme tuskin toisiamme. Tavallaan on se kyllä synti, mutta täytyyhän olla järjen mukana tällaisissa asioissa… No niin, tuosta hylkeestähän minun piti kirjoittaa!» Hän soitti kauppakamariin ja sai tietää, että City of Ewerett, se oli laivan nimi, oli Missions-Steet’illâ. Tämä teki hänelle mahdolliseksi kirjoittaa kuvauksensa kahdella tavalla. Hän saattoi joko muodostaa otteen niistä asiaa koskevista painotuotteista, joita pörssiosastosta huolehtiva toimittaja oli pannut esille hänen varalleen, tai saattoi hän myöskin itse mennä paikalle, haastatella kapteenia ja tutkia laivan omasta puolestaan. Ensimmäinen menettelytapa oli helppo ja vaati vähän aikaa. Toinen oli vaivaloisempi, vaan päättyisi paljon mieltäkiinnittävämpään kuvaukseen.

Condy punnitsi asiaa pari minuuttia ja päätti sitten mennä laivalle. Satama ei koskaan ollut ikävystyttävä, ja hän saattoi ehkä saada kuvan hylkeenpyytäjästä. Äkkiä sukeltautui kirjoituksen aate ilmi hänelle, tuo lisäksi ajateltava, joka oli antava muistiinpanoille ja kuvaukselle merkitystä ja viehätystä. Hän oli heti tulessa ja liekissä.

Hän pani hatun päähänsä niin että ruusuke joutui väärälle puolelle, pisti muistiinpanokirjan taskuunsa ja oli siinä tuokiossa jo uudestaan kadulla. Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli unohtanut pistäytyä klubiin noutamaan aamupostiansa, niinkuin hänellä oli tapana tehdä. Hän katsoi kelloaan. Vielä oli viljalti aikaa, ja klubin huoneusto oli vain kahden katukulmauksen takana. Hän päätti ensin noutaa kirjeensä ja sitten lukea ne satamaan mennessään.

Condy oli liittynyt San Franciscon taiteilijain, sanomalehtimiesten, soittajain ja oppineen väen klubiin, joka oli kaupungin vakinaisia laitoksia ja todellakin kuulu kaikkialla unionissa. Hän oli sen nuorimpia jäseniä, mutta kaikki tunsivat hänet ja pitivät hänestä, ja hän oli useamman kerran tuntuvasti lisännyt klubin juhlallisuuksien hauskuutta.

Hän löysi omassa lokerossaan kirjeen, joka oli heti luettava. Kotelo oli leimattu erään suuren new-yorkilaisen kustannusliikkeen nimellä, jolle Condy kuukausi sitten oli lähettänyt novellikokoelman. Hän meni klubin kadulle päin antavan pyöröikkunan luo ja repi ankaran jännityksen vallassa kirjeen auki. Se että liike oli kirjoittanut lähettämättä käsikirjoitusta takaisin, oli hyvä enne. Hän luki seuraavat rivit:

Palautamme kunnioittaen tässä postissa käsikirjoituksenne novelleihinne, joita emme tällä hetkellä katso voivamme julkaista. Mutta meidän on kuitenkin lisättävä, että olemme useissa niissä huomanneet hyvin harvinaista lahjakkaisuutta. Mutta nykyään menee parhaiten kaupaksi noin 30,000 sanaa sisältävä lyhyt romaani, jossa on jännittävä toiminta. Esillä olevasta kokoelmasta päättäen oletamme, että Teidän taipumuksenne johtaa siihen suuntaan, ja ehdotamme kohteliaimmin Teille, että kirjoittaisitte sellaisen romaanin ja lähettäisitte sen meille.

»Mitä se hyödyttää? Turhaa vaivaa!» mumisi hän ja tuijotti apeana kadulle. »Minä sovellun erinomaisesti rivityöhön paikalliseen sunnuntailehteen, mutta houkkiomaista on minun ajatellakaan muuhun ryhtymistä.»

Hänen innostuksensa City of Ewerettiin oli kuin poispuhallettu. Se oli aivan yksinkertaisesti ihan mahdoton aihe. Hänen äsken vielä loistava »aatteensa» paljastui naurettavaksi, vanhaksi lauseeksi. Ei, hän menisi virastoon ja kirjoittaa raapustaisi kokoon aiheen niistä leikkeleistä, joita siellä oli.

Mutta sitten huomasi hän äkkiä tutun olennon, joka hienosti mustiinpuettuna seisoi vastapäätä olevassa kulmassa odottaen raitiotievaunua. Se oli Travis Bessemer. Kukaan ei voinut niinkuin hän pukeutua aistikkaasti ja samalla kuitenkin noudattaa ankarinta yksinkertaisuutta: musta hame, musta venäläinen pusero, mustahuntuinen musta englantilainen olkihattu ja valkoiset hansikkaat ja musta napitus. Itse yksinkertaisuus. »Mutta niin tyylikäs», sanoi Condy Rivers itselleen, »että siitä suorastaan häikäistyy.» Ja saattoiko ajatellakaan mitään täydellisempää kuin tämä vartalo? Ja kuinka kauniisti kuulsikaan hänen keltainen tukkansa harson läpi! Siinä oli mitä lumoovin sopusointu. Ja komea ryhti ja pään heitto, ja — ei siinä nyt mikään auttanut: Condyn täytyi mennä sinne juttelemaan hänen kanssaan.

»Mitä, mitä?» sanoi Travis, kun näytti siltä niinkuin Condy olisi juossut suoraan häntä vastaan käytävällä. »Teidän tulee mieluummin laittaa niin, että toimitatte jotakin! Kuljeksia kadulla kello 10 aamupäivällä, mitä se merkitsee?»

»Ei kai se liene — ei, mahdotonta — ja kuitenkin - se on hän», lausuili Condy. »Niin monen vuoden viertyä.» Ja sitten rupesi hän puhumaan luonnollisella tavallaan:

»Kotiin. Minä olen vain ollut kaupungilla pikimältään saadakseni banjoni korjatuksi.»

»Jos saan luvan viedä teidät raitiovaunuun, odotatte kai, että minä maksan konduktöörille?»

»Herra Condy Rivers, olen aikoja sitten luopunut ollenkaan enää toivomasta, että teillä milloinkaan olisi pikkurahoja.»

»Ah, niin, ne menevät kaikki teatteripiletteihin ja kukkiin ja konvehteihin eräälle tuttaviini kuuluvalle nuorelle naiselle. Mutta» — hän heitti häneen tarkoittavan silmäyksen — »ei enempiä tyhmyyksiä nyt!»

»Mutta minkä ihmeen tähden te ette sitten mene alas satamaan katsomaan laivaa, kun se on ehto kunnollisen kirjoituksen saantiin?»

»Joutavia, mitä hyötyä siitä on? Riemukustannusosakeyhtiö on hyljännyt minun novellini.»

»Ei, teidän täytyy todellakin mennä alas satamaan! Kuuletteko Condy?
Ja, tiedättekö mitä — ottakaa minut mukaan!»

Se ajatus innostutti Condya: »Suurenmoista! Suurenmoista todellakin! Mikä siinä olisi esteenä?» Ja tuskin puolituntia sen jälkeen kävelivät he laiturien ja telakoiden välillä alhaalla satamassa.

Siellä oli lukemattomia laivoja telakoiden loppumattomissa riveissä, masto kohosi maston yli ja kokkapuu pisti esiin kokkapuun takaa, niin että katse eksyi aivankuin lehdettömän metsän oksien paljouteen. Kauempana sulautui tämä massa taklausten kanssa harmaaksi usvaksi sinistä taivasta vasten. Valtavat laivarungot, vihreät, mustat ja liuskakiven harmaat, laskeutuivat pitkin rantalaitureita ja ojensivat hitaasti mahdottomia touvejaan. Niiden sivut aukenivat ja lasti vieri, aivan niinkuin se olisi ollut sisuksia, ulos rantalaitureille laatikkojen, vasujen ja paalujen hurjassa epäjärjestyksessä. Niiden välillä kuhisivat kuin mitkäkin madot merimiehet, makasiiniväki ja satamatyömiehet. Kokonaisia jonoja kuormavaunuja vieri esiin, raskas kavioiden kapse rummutti lankkuja vasten. Rautakettingit kalisivat, eräällä kajuuttaportaalla haukkui muuan laivakoira lakkaamatta, touvit naksahtelivat, hihnat juoksivat ja väkipyörät kalisivat, rantapalkit vonkuivat, ähkivät ja taipuivat kaareviksi. Kaikkialla oli touvien, honkapuiden, maalivärin, maustimien ja kypsien hedelmien, puhtaiden, raikkaiden rakennushirsien, kahvin, tervan ja pohjaveden hajua, samalla kun kaikki oli hienon, raittiin merituulen kantamaa ja läpitunkemaa.

Travis oli hurmaantunut. Hän katseli ympärilleen säteilevin silmin ja hehkuvin poskin. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta.

Ajatelkaahan», hän melkein huusi, »kaikkia niitä paikkoja, joista nämä laivat ovat tulleet! Ja katsokaa minkä nimisiä ne ovat. Eivätkö ne ole kauniita? Kaikkia mitä nämä nimet kertovat: Mary Bake Mullista, Annandale Liverpoolista, Kaksi sisarta Calcuttasta, ja sitten tämä, jota ne parhaillaan juuri tilkitsevät, Montevide Calloosta; ja tuo tuolla, se on juuri se, jota me olemme etsimässä, City of Ewerett, San Francisco.»

Se oli jättiläismäinen teräslevysilinteri, joka loikoi ja ahmi sisäänsä San Joaguin-laakson vehnää, — toisen tuhannen tynnyrinalan sadon toisensa jälkeen — kaikki aiottu ruuaksi ihmisille, jotka Himalayan juurella kuljeskelivat kuin luurangot kummallisissa pukineissaan. Travis ja Condy pujottautuivat veneiden ja vehnäsäkkien, höyryävien vaunujen ja pyörivien rattaiden lomitse, ja pääsivät vihdoinkin peräsillalle, jossa muuan merimies pysähdytti heidät. Condy näytti sanomalehtikorttinsa.

»Minä edustan The Times-lehteä», sanoi hän juhlallisella äänellä, »ja haluaisin puhutella vartiossa olevaa upseeria.»

Täällä tuli toinen merimies, joka vei heidät merkintäluukulla seisovan perämiehen luo, joka, hullunkurista kyllä, paraillaan puhdisti kitukasvuisen geraniumin lehtiä.

Condy selitti asiansa huomauttaen samalla mairittelevasti laivan uudenaikaisesta rakenteesta. Perämies — vanhanpuoleinen patriarkkapartainen mies — sulatti sen silmänräpäyksessä ja kutsui heidät sisälle omaan laivan peräpuolella olevaan kajuuttaansa, niin, ottipa hän vielä esille telttatuolinkin Travikselle ja harjasi sen puhtaaksi hihallaan, ennenkun hän työnsi sen esiin.

Sillä välin kun Condy teki hänelle kysymyksiä, katseli Travis lapsen uteliaisuudella kaikkea mitä kajuutassa oli. Lavitsaa, joka oli kuin kidutuspenkki, pesupöytää, joka oli kekseliäästi laitettu niin, että sen saattoi työntää seinän sisään, kun ei sitä tarvittu ja monia valokuvia, jotka olivat soreasti pistetyt peiliin lasin ja puitteiden väliin. Siellä oli varsinkin yksi, joka kiinnitti hänen huomiotaan, vanha daguerreotyyppikuva, joka esitti hyvin kaunista nuorta tyttöä korkkioran muotoisine kiharoineen ja niskajakauksineen, puolivuosisataa sitten vallinneen muodin mukaan. Vanha perämies näki, kuinka tarkasti hän sitä katseli, ja niin pian kun hän oli antanut Condylle tämän pyytämät tiedot, kääntyi hän Travikseen ja kysyi päätään nyökäyttäen:

Sitten sanoi perämies syvästi huokaisten ja katsellen miettiväisesti eteensä:

»Ja hän oli juuri teidän ikäisenne, neiti, kun minä näin hänet, ja te muistutatte häntä.»

Condy ja Travis pidättivät henkeään odotuksesta. Täällä tässä naurettavan epämääräisessä kajuutassa oli äkkiä heidän edessään romanttinen kertomus — joka oli sekä alkanut että loppunut ennen heidän syntymistään.

»Kyllä, neiti, hän oli kuollut ennenkun minä näin hänet. Toisin sanoen: voipi olla että hän oli kuollut. Mutta sittenkin kuvittelin minä —, niin, totta puhuen, niin uskon minä todellakin, että hän vielä elää ja odottaa minua.» Hän vaikeni hämillään. »Muuten», jatkoi hän ja siveli partaansa, »muuten en minä tapaa vieraille puhua tästä asiasta, mutta te olette niin suuresti hänen näköisensä, että minä luulen, että teidän täytyy saada kuulla tämä kertomus.»

Condy istahti riippuverkon laidalle, ja perämies itse asettui plyyssituoliin vastapäätä ovea, nojasi kyynäspäillään polviinsa ja kiinnitti katseensa ulkopuolella kannella olevaan auringontäplään.

»Minä aloitin sukeltajana», sanoi hän, »vieläpä jotakuinkin nuorena. Olin vain poikanen, tuskin kaksikymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran ryömin sukeltajapukuun, mutta minä pystyin jo silloin nostamaan 70 leiviskää. Ensimmäisiä retkiäni oli matka Trincomaleehen Ceylonin rannikolla. Muuan postilaiva oli uponnut pyörremyrskyssä koko miehistöineen. Kuusi ruumista oli noussut pinnalle ja tuotu maihin, mutta seitsemäs jäi mereen. Se oli saaren maaherran tytär — kaunis, nuori yhdeksäntoistavuotias tyttö, josta kaikki ihmiset pitivät. Lähettivät sanan minulle; minun piti sukeltaa meren pohjaan noutamaan hänet sieltä. No, minä sukelsin. Laivan hylky oli 100 jalan syvyydessä — se on jo koko syvyys. Minun täytyi sukeltaa sinne kahdesti. Ensimmäisellä kerralla en voinut löytää mitään. Minä nousin taas ylös pelastuslaivaan ja ilmoitin, etten ollut löytänyt mitään. Siellä oli joukko väkeä pelastuskomppaniasta ja muutamia Lontoon sanomalehtien kirjeenvaihtajia. He väittivät, että hän on siellä ja saivat minun menemään alas toisen kerran. Ja tällä kertaa löysin hänet.»

Perämies oli hetkisen vaiti. »Minun täytyy selittää teille», jatkoi hän, »että kun joku ruumis ei tule ylös vedenpinnalle, jää se seisomaan tai istumaan täysin luonnolliseen asentoon, kunnes ulkopuolella olevan veden virtaus siihen koskettaa. Ja kun se tapahtuu — niin, silloin voi luulla, että ruumis on elävä; ja vanhoilla sukeltajilla on sellainen taikausko — ei, se ei ole taikauskoa, minä puolestani olen siitä vakuutettu — että hukkuneet eivät kuole oikein, ennenkun ne tulevat ylös, niin että ilma niihin koskettaa. Me arvelemme, että hukkuneet, niin kauan kun he ovat siellä alhaalla viheriäisessä vedessä, yhä ovat eläviä — eivät luonnollisestikaan samalla lailla kuin me, mutta kuitenkin — tämän- tai tuonlaista elämää — jonkinlaista elämää heillä on; se on aivan varma. Kun toisen kerran tulin alas, löysin oven; minä luulin sen johtavan liinakaappiin. Mutta se johtikin pieneen hyttiin. Minä avasin oven. Ja siellä hän oli. Hän istui sohvassa aivan oven vieressä, hattu päässä ja käsilaukku helmassa, vallan kuin olisi hän valmis astumaan maihin. Hänen silmänsä olivat aivan auki ja hän katsoi minuun ja hymyili. Siinä ei ollut mitään kammottavaa ja kummitusmaista. Hän oli oikein kauniin näköinen. Kun ovi aukeni, alkoi vesi liikehtiä, hän nousi ja pudotti laukkunsa, mutta tuli hymyillen minua vastaan ojennetuin käsin.

»Minä vetäydyin äkkiä askeleen taapäin ja istahdin tuolille suuressa kajuutassa toipuakseni hiukan. Se oli sentään hiukan kuin järkyttänyt minua. Nyt minun olisi pitänyt ottaa hänet ylös. Mutta minä muutin mieleni. Hän oli niin kaunis, juuri sellaisena. Mitä hyötyä siitä olisi, että hänet otettaisiin ylös — tuonne pelastuslaivaan kaikkien miesten joukkoon — ilma koskettaisi häntä, ja he panisivat hänet maahan matojen luo. Täällä alhaalla säilyisi hän aina suloisena ja kauniina ja olisi vain yhdeksäntoistavuotias; ja minä ajattelin, että olin kuullut vanhojen sukeltajien kertovan, että hukkuneet eivät oikein kuole, kun he vain saavat jäädä sinne alas. Minähän en ollut muuta kuin poika, nähkääs, ja silloin on tällaisilla asioilla suuri vaikutusvoima. Minä annoin siis heille merkin hinata minut ylös. He kysyivät, olinko nähnyt jotakin, mutta minä vastasin, että en ollut nähnyt. Ja siihen se asia jäi. He eivät koskaan saaneet laivaa ylös, ja pian olivat ihmiset unhoittaneet koko tapahtuman.

»Mutta minä en voinut sitä unohtaa. Minä kuljin aina häntä ajatellen, näin hänet edessäni, sellaisena kuin hän istui siellä alhaalla kirkkaassa, viheriäisessä vedessä pienessä hytissä ja odotti, että minä tulisin takaisin ja aukaisisin oven hänelle, mutta hän ei ollut muuttunut; hän on sama vielä tänä päivänä kuin silloin, kun hän hymyillen ja ojennetuin käsin tuli minua vastaan. Hän on muuttumattoman nuori ja terve ja kaunis. En ole nähnyt häntä kuin sen kerran. Mutta minä sain hänen valokuvansa myöhemmin eräältä trincomaleelaiselta naiselta, joka oli palvellut maaherran luona sisäkkönä. Oli miten oli, vaan sen jälkeen en ole välittänyt muista naisista, ja siinä on syy, minkätähden en koskaan ole mennyt naimisiin.»

»Sen kyllä ymmärrän», huudahti Travis hillityllä äänellä, kun vanhus vaikeni.

»Sepä oli kaunista; oh, kuinka se olikaan kaunista!» mumisi Condy haltioissaan.

»No», sanoi perämies nousten seisaalleen ja hieroen polviaan, »nyt olette kuulleet kertomuksen tuosta kuvasta. Haluatteko juoda lasin madeiraa, neiti?»

Hän otti esille aito Funchal-merkillä varustetun pullon ja täytti kolme pientä lasia. Travis siirsi harson kasvoiltaan, ja hän ja Condy nousivat seisomaan.

Kun Travis ja Condy menivät alas porraslavaa myöten, tapasivat he kapteenin menossa laivaan.

»Vai niin, te olette olleet siellä ja puhuneet vanhan Mc Phersonin kanssa», tervehti hän. »Saitteko haluamianne tietoja?»

»Uskallanpa panna pääni pantiksi, että hän on teille kehrännyt lankaa tytöstä, joka hukkui Trincomaleessa. Niin, luonnollisesti, tiesinhän sen. Siinä asiassa on vanha poika kairaa vailla. Hän ei edes tahdo myöntää, että ruumiin aikojen kuluessa on täytynyt hajota. Oiva merimies, ensiluokan merenkulkija, mutta siinä kohdassa aivoiltaan pehmennyt.»

IV.

»Siinä vasta kertomus!» huudahti Condy, kun hän Traviksen kanssa astui maihin. »Sepä vasta on kertomus! Ja se on sellainen, joka valtaa mielen! Se satuttaa! Antaa hänen istua siellä, eikä sitten milloinkaan välitä muista.»

»Niin, se oli sitten kerrankin jotakin ihan uutta», yhtyi Travis yhtä ihastuneena.

»Mutta? Niin, se on suorastaan kuin taivaasta pudonnut! Se on — tiedättekö mitä, Travis, siitä minä teen novellin, joka painetaan joka ainoaan sanomalehteen Atlannin ja Tyynenmeren välillä.»

Heidän ajatuksensa askaroivat niin perämiehen kertomuksessa, että he unohtivat nousta raitiotievaunuun ja menivät jalkaisin Clay-Streetiä pitkin, puhuen kilpaa, kuinka aihetta olisi käsiteltävä, kuvattava ja koristettava, niin että se tulisi täyteen oikeuteensa. Condy tuli iloisesti yllätetyksi nähdessään Traviksen käsittävän luonnoksen yhtä nopeasti kuin hän itsekin ja että hän oli selvillä sekä siitä mitä oli jätettävä pois että niistä ratkaisevista kohdista, joita piti korostaa.

»Ja hylkeenpyytäjästä minä myöskin saan kirjoituksen, jota kelpaa lukea», selitti Condy. Hänen »aatteensa» oli palannut ja sen kanssa koko hänen työhalunsa.

»Ja katsokaa nyt tätä», sanoi hän ja näytti hänelle kustannusosakeyhtiön kirjeen. »Kirjaa ne eivät tahdo, mutta katsokaahan vain kuinka ne kirjoittavat.»

»Hyvin harvinainen kyky», huudahti Travis. »Mutta voitteko enempää toivoa? Miksi ette antanut minun nähdä sitä ennemmin? Vieläpä kerrassaan kehoitus kirjoittaa heille jännittävä novelli! Ja siihen te ette ole tyytyväinen? Mutta se on teidän tapaistanne», sanoi hän harmistuneena. »Te kerrotte koko maailmalle vastoinkäymisiänne ja mustaatte niissä itseänne, mutta ette hiisku sanaakaan, kun teille käy hieman hyvin. Onko teillä luonnos tuollaiseen 30,000-sanaiseen novelliin? Ettekö voisi siihen käyttää sukeltajakertomusta?»

»En, siinä ei ole aihetta kyllin. Minulla ei ole aatteen säentäkään. En ole koskaan kirjoittanut jännittävää novellia enkä milloinkaan 6,000-sanaista pitempää. Mutta voitte olla varma siitä, että olen tähystävä siltä varalta, että jotakin ilmaantuisi. Muuten — missä me nyt olemme, Travis?»

He katsoivat äkkiä ympärilleen — vilkkaan satamaelämän raikkaus oli kerrassaan kadonnut. He olivat pylväskäytävillä ja ulkonevilla seinäsolilla varustettujen ahtaiden katujen ja kujien maailmassa. Mitä kummallisimmat rakennukset, todellinen mehiläispesä ovineen ja porraskäytävineen, melkein yhtyivät heidän yllään. Siellä täällä kohosi huomattavan rikkaasti ja komeasti koristettu rakennus. Kaikkialla oli värejä: vihreää ja keltaista, tulipunaista ja sinistä välähti silmiin. Tuolla oli ovi, täällä vilahti pöyheä matto tai uudin, valtava sinooberinpunainen kilpi kullattuine kirjaimineen, jalkaisin kulkija, joka solui ohi, loistaen kuvakiikarin kaikissa väreissä. Kadun toisella puolen, toisessa kerroksessa avautui murtunut harmaa sementtinen pääsivu suureen loggiaan, joka hehkui punaisena ja keltaisena kuin tulivuoren aukko. Suuria, kirjavia paperilyhtyjä riippui punaisina ja keltaisina sen katosta ja pitkin kaidepuuta oli messinkisiä, kuparisia ja sinisiä porsliinikukkaruukkuja ihan vieri vieressä täpösen täynnä kaikkia mahdollisia vivahduksia olevia keltaisia ja punaisia tulpaaneja. Kummallisia ääniä väreili ilmassa. Jossakin lähellä olevassa näkymättömässä seinäsolassa ulvoi ja pauhasi rumpu, huilu ja joku muu soitin kilpaa toistensa kanssa. Joka puolella kuuli ihmisten tassuttavan tohveleissa ja juttelevan keskenään pienin, yksitavuisin, nopeasti laulettavin sanoin, korkealta ylhäältä ja kaikkialta virtasi santelipuun, käävän, suitsutuksen, öljyn ja salaperäisen ruokahajun itämaalainen tuoksu.

»Tämä on kiinalaiskaupunki», huudahti Travis. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olimme tulleet näin kauaksi. Kuulkaa, Condy Rivers, tiedättekö, paljonko kello on?» Hän osoitti hansikassormellaan erään rohdoskaupan ovesta sisään, jossa muuan Seth Thomaan pyöreä kello näytti puolta kolmea.

»Teidän aamiaisenne!» huudahti Condy. »Taivas olkoon minulle armollinen. Sen olen kokonaan unohtanut.»

»On liian myöhäistä saada aamiaista enää kotona, mutta vähätpä siitä; minä menen jonnekin juomaan kupillisen teetä.»

»Miksi ette ostaisi pakettia kiinalaista teetä kotiin, kun kerran olette täällä?»

»Jossakin täkäläisessä ravintolassa. Niissä ei varmastikaan ole ainoatakaan sielua tähän aikaan päivästä. Tiedän että he tarjoavat teetä milloin tahansa. Koettakaammepa sitä, Condy. Eikö se olisi teidänkin mielestänne mukavaa?»

Condy löi säärtään. »Mukavatako? No, siinä olette oikeassa. Sehän olisi ihan paratiisillista. Odottakaa hiukan. Ja kuulkaapa kotvan. Tee ei riitä. Me menemme Kaarney-Streetille tai torille ja ostamme muutamia keksejä teen kanssa syödäksemme.»

He riensivät takaisin California-torille, joka oli vain pari neliötä kauempana ja ostivat pussin keksejä ja viipaleen tuoretta juustoa. Heidän palatessaan takaisin kiinalaiskaupunkiin poikkesi Travis Kearney-Streetin varrella olevaan musiikkikauppaan noutamaan banjonsa, joka jo oli korjattu, ja näin kuormitettuina tulivat he takaisin kiinalaiskaupunkiin. Condya hiukan hävetti kulkea voileipämytty kädessä kadulla.

»Koetetaanpa nyt löytää tuo ravintola», sanoi Travis, kun he pyörähtivät Dupond-Streetille kiinalaistungoksessa ja kirjavapukuisten lasten välissä. Heidän ei tarvinnut kauan hakea.

»Täällä se on!» huudahti Condy äkkiä ja pysähtyi suuren englantilaisella ja kiinalaisella nimikilvellä varustetun teetalon eteen. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään, Travis!»

He nousivat leveitä messinkikaidepuilla varustettuja portaita ylimpään kerrokseen, jossa ravintola sijaitsi. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, niinkuin Travis oli edeltäpäin arvannut. Hän taputti iloisena hansikoituja käsiään: »Suurenmoista; me saamme pitää tämän kaiken yksinomaan itseämme varten!»

Ravintola käsitti rakennuksen koko leveyden ja molemmilla sivuillaan oli sillä seinäsola, toinen Dupont-Streetille ja toinen vanhaan Plazaan. Taidokkaasti leikatut ja kullatut ebenholtsiset suuret varjostimet värjättyine lasiruutuineen jakoivat pitkähkön huoneen kolmeen pienempään, joista he valitsivat taaimmaisen, josta ovi johti Plazaan päin olevaan seinäsolaan.

Se oli viehättävä. Takanaan heillä oli tuo valtava fantastinen varjostin, joka kohosi siinä niin ylpeänä ja ihanana kultakirjauksineen. Edessään oli heillä korkeasta lasiovesta näköala yli Plazan takana olevien rakennusten kattojen ja niiden takana olevan sinisen poukaman, jossa laivat olivat ankkuroituina, niin, vieläpä kauemmaksi aina usvaiseen purppurajuovaiseen Oaklandin rannikkoon. Oven molemmin puolin oli syvissä komeroissa opiumipolttajia varten suuret divaanit viltteineen ja patjoineen. Sinisillä seinillä riippui kohtisuoraan punaisen ja hopean värisinä kiinalaisia sananlaskuja ja pitkin salia oli pieniä mustapuisia pöytiä ja tuoleja, joihin kuhunkin oli silailtu pieni, kirjava marmorilevy. Keskellä kattoa liihoitteli kultakimalteinen kynttiläkruunu suuren pyöreän mahonkipöydän yläpuolella.

Eikä siellä ollut ainoatakaan sielua, joka olisi voinut heitä häiritä. Syvällä heidän allaan vanhan Plazan takana kohisi laajana kaarena uudenaikaisen suurkaupungin kiireinen liike, mutta se tuli niin kaukaa, että se kuului rauhoittavalta, melkein unettavalta. Lähempänä mumisi ja kuiskaili kiinalaiskaupunki itämaastaan. Ylhäältä meksikkolaisesta neliöstä kajahtelivat tällöin tuomiokirkon kellot. Ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa taivaalla tänä lämpöisenä iltapäivänä.

Condy oli suorastaan hämillään ihastuksesta tästä, niinkuin hän sitä nimitti, »löydöstään». Hän nousi seisaalleen ja istuutui uudestaan. Hän meni ulos toiseen huoneeseen ja tuli heti takaisin. Hän veti kaksi marmori-istuimista ebenholtsituolia pöydän luo. Hän otti hattunsa, sytytti sikaarinsa ja antoi sen sammua, sytytti sen uudestaan ja poltti sormensa. Hän aukaisi kaksoisoven ja sulki sen taas, siirsi pöydän niin että valo lankesi sopivammin ja haalasi sitten Traviksen ulos parvekkeelle näyttääkseen hänelle espanjalaisen torin ja sen ympäristöjen historiallisesti mielenkiintoiset »paikat».

»Katso, laiva tuolla Plazan keskellä on Stevensonin muistomerkki, ja tuolla, missä lipputanko on, piti kenraali Baker muistopuheen Terrylle — tiedättehän, hänelle, jonka Broderick tappoi kaksintaistelussa. Vai oliko se Terry, joka tappoi Broderickin? Minä en voi sitä nyt muistaa. Joka tapauksessa, tuolla suoraan edessäpäin oli mannermaalle menevän postidiligenssin lähtöpaikka N:o 49:ssä. Ja kullankaivausaikana oli pelipaikkoja joka talossa täältä torille käsin ja tässäkin. Ja katso, tuolla kauempana on ruumishuone ja vankila.»

He menivät sisään, ja suuri lihava kiinalainen tarjosi heille Condyn tilaamaa teetä. Mutta paitsi teetä toi hän paahdettuja manteleita, hillottuja melooninkuoria, sokeroituja hedelmäsydämiä ja kiinalaisia pähkinöitä.

Travis leikkasi juuston kuutioiksi Condyn kynäveitsellä ja asetti ne geometrisiksi kuvioiksi keksille.

»Mutta Condy, kuulkaahan», valitti hän, »miten ihmeessä te ostitte näin paljon keksejä? Niitähän on yli sata, kokonaisen rykmentin tarpeeksi. Minkätähden te ette kysynyt minulta?»

»Mitä? Mitä te sanottekaan? Minä en ainakaan sitä tiedä. Mikä kekseissä vikana? Me teimme paraillaan kauppaa juustolla, ja silloin kysyttiin minulta montako keksiä halusin. Sitä en todellakaan tiennyt. Pyysin hänen antamaan minulle neljännesdollarilla.»

»Emmekä me voi mitenkään syödä enempää kuin kymmenen centin edestä. Ooh Condy, te olette — niin, te olette — mutta olkoon sillään. Tässä on teidän teenne. Haluaisin tietää maistuuko tuo viheriä piirakas hyvältä?»

Kylläpä maistui; mutta se oli niin imelä, että heidän teensä melkein tuntui katkeralta. Heidän länsimaisille kitalaelleen olivat melooninkuoret mauttomia, mutta paahdetut mantelit olivat viehättäviä. Sitten tuli Condy nielaisseeksi kulauksen teetä niin äkkiä, että hän sai nikotuksen. Hän hyppi herkeämättä edestakaisin pitkin lattiata kuin kananpoika ja piipitti, kunnes Travis tuli puolihulluksi ja hervottomaksi naurusta.

»Niin, niin», huusi Condy harmissaan, »naurakaa te vain! Minä en huomaa tässä mitään hupaista. Ettekä varmasti tekään silloin, kun teille itsellenne sellainen sattuu huik!»

»Mutta istukaahan toki, mies, taivaan tähden! Te aivan hermostutatte minut. Se ei noin teistä lähde. Teidän pitää istua hiljaa ja pidättää henkeänne samalla kun laskette kymmeneen. Kuulkaa, Condy, luulenpa että riisun harson ja hansikkaat. Luuletteko että se sopii?»

»Tietysti, mitä sillä väliä? Sitten minä sytytän savukkeen. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tupakoin?»

»Täälläkö? En suinkaanhan vain ole — minä olen siis tupakoinut. Olen tomppeli. Nyt heitän sen pois.»

Travis tarttui häntä ranteeseen. »Lorua, Condy! Jos se olisi minua vaivannut, niin olisin sen sanonut.»

Kun hän pisti kätensä taskuun ottaakseen savukekotelon, sai hän käteensä sitomattoman kirjan, jonka hän otti esille ja katseli sitä jotakuinkin hämillään.

»Kuinka kirja on voinut joutua minun taskuuni?» puheli hän itsekseen ja rypisteli otsaansa. »Minkätähden kuljetan tätä mukanani? Minä en todellakaan muista siitä hituistakaan.»

Travis koputti pöytään. »Herätkää, Condy! Minä puhun teille», huusi hän.

»Se on ’Elämän kilpajuoksu’», vastasi Condy yhteen hengenvetoon. »Jospa vain voisin käsittää, mistä sen olen saanut.»

»Mitä se käsittelee? En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan», selitti
Travis.

»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan ’Elämän kilpajuoksusta’?» huudahti Condy. »Onko se todellakin täyttä totta? Istukaa nyt hiljaa, niin minä luen jonkun kertomuksen teille, ja heti paikalla. Samantekevä minkä. Minä avaan umpimähkään. Tässä meillä on muuan — ’Morrowbîe Juken ihmeellinen ratsastus’. Se on teille näyttävä, mikä kirja tämä on.»

Ja ensimmäisen kerran elämässään joutui Travis Bessemer, tässä satumaisen kirjavassa kiinalaisessa ravintolassa, tässä kaupungissa hänen lumoihinsa, tuon silmälaseja käyttävän pienen siirtolaisen, joka täältä kiireimmittäin pakeni ja jonka laulua meidän täytyy kuunnella ja jonka pillin mukaan meidän täytyy tanssia, kaikkien, haluammepa sitä tai emme.

Kertomuksessa Juken ihmeellisestä ratsastuksesta oli muuan kohta, jonka havaitsemisesta Condy ylpeili. Hänen tietääkseen ei kukaan arvostelija ollut siitä huomauttanut. Se oli se kohta, jossa Jukes kertoo elävien kuolleiden kylän luona olevasta väijymäpaikasta, ja huomauttaa että ympäröivien hiekkakasojen kaltevuudella oli »45 asteen kulma». Jukes oli insinööri, ja Condysta oli oikea realismin loistonäyte kertoa vuorten kaltevuudesta tätä teknillistä sanontatapaa käyttäen. Hän aikoi ensin huomauttaa Travikselle, kuinka erinomainen kohta se oli, mutta hän muutti lukiessaan äkkiä mieltä. Hän tahtoi nähdä, huomaisiko Travis sen itse. Se olisi voimakoe hänen huomiokyvystään, sanoi hän itselleen; melkein hieman suunnaton, kun ottaa huomioon, että ponsi oli niin harkittu ja taitavankin lukijan ohi helposti luiskahtava. Hän luki pysähtymättä edelleen, mutta kiihtyvällä jännityksellä sitä mukaa kun hän läheni ratkaisevaa lausetta. Se tuli, ja hän luki sen panematta siihen erityistä painoa, niin, pikemminkin melkein huolimattomasti kiirehtien pelkästä pelosta, että hän muuten auttaisi häntä. Mutta kun hän jatkoi edelleen, keskeytti Travis hänet, ja hänen pienet silmänsä säkenöivät innosta ja tarkkaavaisuudesta.

»Hallelujah!» lauloi Condy ja hyväili haltioissaan kirjaa. »Te olette ainoa laatuanne, Travis!»

»En mitään, en ikinä mitään. Se on vain luonnonhistoriallinen merkillisyys.» Ja antamatta muuta selitystä luki hän kertomuksen loppuun. Sitten sytytti hän uuden savukkeen ja kaatoi itselleen vielä kupin teetä, ja luki hänelle »Imrin kotiintulon» ja »Krisjna Mulvaneyn ihmiseksi tulemisen». Pienen englantilaisen seurakunta voitti tytössä äkkiä haltioituneen tunnustajan, ja Condy nautti voittoisan apostolin iloa aukaistessaan tämän tähän asti tuntemattoman runouden maailman hänen herkälle sielulleen.

»Hän osaa!» huudahti Travis. »Se on jotakin parempaa kuin Maria Corelli ja herttuatar.»

»Ja ajatelkaahan kuinka paljon hyvää teillä on tallella! Te ette ole lukenut mitään häneltä varemmin?»

»En palastakaan. Minä en ole lukenut muita novelleja kuin niitä, joita luemme opistossa.»

Hänen mielialansa oli ollut yhäti nousemassa elämyksen jälkeen hylkeenpyytäjälaivalla. Sataman hilpeä elämä, hänen iloiset mietteensä siitä, miten hän kehittäisi perämiehen kertomusta, kiinalaiskaupunki, heidän aamiaisensa viehättävä harvinaisuus tässä kiinalaisravintolassa, säteilevä sää, ja sitten lopulta hänen ilonsa huomatessaan, kuinka hyvin Travis ymmärsi hänen ihailemaansa ja rakastamaansa Kiplingiä, kaikki tämä oli saanut hänet lehahtamaan.

»Loistavan ohjelmamme seuraava numero», julisti hän, »on oleva Banjosefine obligato a-sieas-duurissa, mainion impressaarion Conde Tin-pani Riversin esittämänä tätä tilaisuutta varten erityisen sopimuksen nojalla, pan-helleniläisen tanssin kera, jonka esittää eriskummallinen lapsi miss Travis Bessemer, myöskin tunnette »Baby Bessien» nimellä.»

»Ettehän vain aio soittaa banjoa täällä?» sanoi Travis, kun Condy alkoi avata käärettä.

»Hiljaa parvekkeella!» huusi Condy ja ryhtyi panemaan soittokonetta sopeihin. Sitten jäljitteli hän markkinailveilijäin ammattimaisen yksitoikkoista kiirettä: Hyvät — naiset — ja — herrat. Teidän — suosiollisella — luvallanne — olen — esittävä — uuden — ja väärentämättömän — aito — Caroline-laulun», ja yhteen menoon jatkoi hän hyrräävän hengästyneesti myötäillen:

»Käytökseltään tyttöni mun on hieno, väri heljä on ja nenän käyrä vieno.»

Hän ei laulanut äänekkäästi, ja tuskinpa banjon hyrinä ja surina kuului kauemmaksi kuin lähimpään huoneeseen; eikähän siellä ketään ollutkaan, ja kun hän jatkoi, alkoi myöskin Travis hyräillä tekstiä. Silloin Condy äkkiä taukosi, pani koneen ylenmäärin varovasti polvilleen ja sanoi painolla:

»Travis, te olette suloinen ja rakastettava tyttö, ja mitä teiltä mahdollisesti kauneuteen nähden puuttuu, sen korvaa lämpöinen sydämenne. Enkä minä myöskään epäile, että te olette vanhalle isällenne hyvä; mutta — te — ette — osaa — laulaa.»

Travis suuttui tästä avomielisestä lausunnosta, suuttui sitäkin enemmän, koska hän tiesi, että Condy oli oikeassa. Hänen oli ollut mahdoton laulaa enemmän kuin 5—6 tahtia eksymättä yhtä moneen sävellajiin. Hänen äänensä ei itsessään ollut huono, mutta kun hän uhalla jatkoi laulamistaan, taivutti Condy päänsä taapäin ja päästi pitkäveteisen surkean koiranulvonnan.

»Niin — niin — niin!» huusi hän ja tempasi banjon Condyn polvilta. »Ellen osaa laulaa, niin osaan ainakin soittaa paljon paremmin kuin vissit henkilöt, jotka kuvittelevat osaavansa kaikkea.»

»Niin, nuottien mukaan!» härnäsi Condy, kun Travis soitti varsin vaikean kappaleen. »Niinkuin kone — niinkuin ensiluokkainen soittolaatikko.»

»Hiljaa parvekkeella!» vastasi hän keskeyttämättä soittoaan. Sitten lopetti hän komealla toitotuksella ja kääntyi voitonriemuisena Condyyn päin. Tämä istui kuin syvään uneen vaipuneena. »Brrr-rr», kuorsasi hän.

»No! Mitä me nyt teemme?» sanoa tokasi Condy. »Jotakin on tehtävä.
Lyömmekö rikki jotakin — vain huvin vuoksi?»

Sitten muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä tummaksi kuin ukkospilvi; hän karkasi ylös, piteli ohimoitaan ja huokasi epätoivoisena: »Armias taivas!»

»Tee, tee!» valitti hän; »minunhan piti teelle Laurie Flaggin luo.
Minun olisi pitänyt olla siellä nyt.»

»Kaikki tyyni!» äyhkäisi Condy. »Vai sanotte te kaikki tyyni! Kello on nyt yli neljän. Olin todellakin sen kokonaan unhottanut.» Sitten hän äkkiä vallan tyyntyi ja istuutui taas hiljaisena. »No, saattaapa se sitä paitsi olla kerrassaan samantekevä. Minä olen ihan yksinkertaisesti menemättä. Olisiko teidän armonne niin ystävällinen ja siirtäisi nuo mantelit hieman lähemmäksi minua? — Mutta mehän emme toimita jumalan luotua sirua!» huudahti hän ja oli taas yhtä riehakas kuin varemminkin. »Tehkäämme toki jotakin! Mihinkä me ryhtyisimme? Keksikää jotakin! Emmekö voisi lyödä jotakin rikki?» Yhdellä harppauksella oli hän pöydällä seisomassa ja lausui hurjin elein:

»Ja kerranpa unssin[1] ma näin, juoks peto tuo yrmyssä päin, ja silläpä, nää, kuin kissalla pää. Nelijalkainen unssi, mi juoks, — kas, se juoks, nelijalkainen unssi, mi juoks.

Niin pientäpä nimi on tuo, mut joutuisitpa sen luo, peto painoltaan sata puntaa on vaan, ja niin ilkeän sukkela myös ja niin ilkeän sukkela myös.»

Condy istahti pöydälle ja roikotti sääriään. Mutta seuraavan kahden minuutin kuluessa heidän syödessään jälellä olevaa juustoa katosi äkkiä hänen hyvätuulisuutensa. Hän huokasi ja hautasi synkkänä kädet taskuihin.

Hän pudisti päätään ja rypisti otsaansa. »Elkää puhuko minulle juustosta!»

Hän ei tahtonut ensin sanoa sanaakaan; kaikkeen mitä Travis kysyi vastasi hän vain sulkemalla silmänsä ja panemalla päänsä taapäin samalla merkitsevästi nyökäyttäen.

»Te ette anna minulle mitään arvoa», mumisi hän. Ja kesti kauan, ennenkuin hän halusi selittää asian. Ei, ei, Travis ei häntä hituistakaan kunnioittanut; ei pitänyt hänestä lukua; ei, Travis ei ottanut häntä vakavalta kannalta.

»Niin, toden totta. Mitä te tarkoitatte? Mitä te nyt taas keksitte,
Condy Rivers?»

»Ah ei, tiedän sen varsin hyvin. Liiankin hyvin. Teette ota minua vakavalta kannalta. Te ette pidä minusta lukua.»

»Tehkää minut yhtä hurmaavasti teidän narriksenne», mumisi hän traagillisesti.

Travis kävi siitä todellakin pahoilleen ja väitti voimakkaasti häntä vastaan. Mitä, hehän olivat vain huvitelleet; siinä kaikki. Ja hän oli ollut aivan yhtä houkkiomainen kuin Condy. Condy iski sanaan kiinni.

»Niin, houkkiomainen; siinä sitä ollaan. Tiesinhän sen. Minä olen houkkiomainen. Narri, pajatso. — Mutta tänään meillä on ollut suurenmoista, eikö totta?» lisäsi hän katkerasti virnistäen.

»En tiedä että minulla koskaan olisi ollut parempaa päivää», selitti
Travis korostaen sanojaan, »ja tiedänpä myöskin minkätähden?»

»Sentähden että me emme ole tehneet mitään tyhmyyksiä. Me olemme vain olleet omat itsemme, emmekä ole vaivautuneet teeskentelemään rakastuneita. Jota emme olekaan. Näin teemme uudestaan, Condy, emmekö teekin? Tuhat kertaa.»

»Kuljeskelemme ja löydämme tällaisia pieniä hauskoja paikkoja. Meillä on ollut loistava päivä tänään, eikö teidänkin mielestänne? Emmekä ole kertaakaan olleet pulassa siitä mitä meidän pitäisi sanoa.»

»Niin, arvelin kyllä että tekin sen huomaisitte. Se tuntui koko lailla ilkeältä, vai kuinka?»

»Tehdäänpä nyt päätös. Tiedän, että tekin olette siitä tänään iloinnut.
Ettekö ole huvitellut paremmin kuin jos olisitte mennyt teekutsuille?»

»Kyllä, luulenpa todellakin. Minulla ei koskaan ole ollut hauskempaa ja parempaa päivää?»

»Hyvä, koettakaamme siis järjestää näin tästä lähtien usein. Mutta vain tovereina. Olemme kokeilleet sillä toisellakin, vaan se ei käynyt. Olkaa nyt rehellinen: kävikö se?»

»Samassa silmänräpäyksessä kun te olette olevinanne rakastunut minuun, on kaikki mennyttä. Eikä ihmekään», sanoi Travis ja veti hansikkaat käsiinsä. »Me kaksi olemme todellakin merkilliset, Condy. Yhdeksällekymmenelleyhdeksälle sadasta olisi juttu loppunut eileniltaiseen »selvittelyyn» — jolloin me tunnustimme, että emme rakastaneet toisiamme. Useimmat olisivat menneet kukin taholleen; mutta tässä me nyt olemme ja sovimme hyvästä toveruudesta ja jatkuvasti huvitellaksemme omalla tavallamme, emmekä välitä hituistakaan tavasta ja järjestyksestä. Ja me voimme toteuttaa sen. — Kas niin, nyt hän on taas poissa. Onko hän kuullut sanaakaan puheestani? Condy, mitä te ajattelette?»

»Blix», mumisi hän ja tuijotti poissaolevasti tyttöön. »Blix — niin, juuri siltä te näytätte. En tiedä, mutta jotakin sen tapaista kuin Blix te olette näöltänne. Ettekö te itsekin tunne sitä olevanne», kysyi hän innokkaasti.

Hän löi kämmenellään pöytään. »Oikein osattu!» sanoi hän. »Kuuleehan sen ihan äänestä, valtoin ja ripeä, hieno ja helakka ja kajahteleva — kas noin!» Hän näpäytti sormillaan. »Ettekö ymmärrä, mitä tarkoitan? Blix, se olette te. Te olette aina ollut Blix, mutta minä olen nyt vasta sen älynnyt. Blix» — hän kuulosti ääntä — »Blix — Blix. Niin, se on selvää, teidän nimenne on Blix.»

»Blix?» kertasi Travis. »Minkätähden pitää minun olla niineltäni Blix?»

»Hyvä, sitten on asia selvä», selitti hän, niinkuin kysymys sillä olisi ollut ratkaistu. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja he valmistautuivat menemään.

»Sitokaa tämä minulle, Condy», pyysi hän ja käänsi niskansa Condyyn päin pitäen harsonsa päistä kiinni. »Ei liian lujalle. Te sidotte liian lujalle, Condy. Noin jotakuinkin. Elkää nyt vain unohtako tänne mitään kapineistanne. Olen varma siitä, että te unohdatte jotakin. Olkaa hyvä, tuossa on savukekotelonne ja kirja ja luonnollisesti banjo.»

Niinkuin salaperäisen vaiston kutsumana näyttäytyi lihava kiinalainen viereisessä huoneessa. Condy pisti kaksi sormea liivintaskuun ja vaipui sitten takaisin tuolille huudahtaen tukahutetun kauhistuneesti.

»Oletteko sairas, Condy?» kysyi Blix säikähtyneenä. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan.

»Minulla ei ole senttiäkään mukanani», mumisi Condy heikosti. »Minun viimeinen neljännesdollarini meni noihin inhottaviin kekseihin. Mitä nyt on tehtävä? Minun on — minun on annettava hänelle kelloni. Niin, se on ainoa keino.»

»Odotin sitä», sanoi hän alistuneena. »Odotin että niin kävisi ennemmin tai myöhemmin, olen aina varonut sitä. Paljonko on, John», kysyi hän kiinalaiselta.

»En uskalla ikinä enää katsoa silmiinne», vaikeroi Condy. »Minä maksan sen iltasella. Minä lähetän teille rahat pikalähetin myötä.»

Ehdittyään kauniilla messinkikaiteella varustettujen portaiden puoliväliin löi hän äkkiä otsaansa.

»Unhotin ne! Olen ne unhottanut!» huudahti hän. »Tiesin kyllä että unhottaisin jotakin.»

Hän riensi ylös, tuli takaisin suuri keksipussi mukanaan ja antoi sen
Traviksen käteen.

»Kas tässä, ottakaa ne nyt. Emmehän me voi antaa niiden jäädä tänne», selitti hän totisena. »Se olisi suunnatonta tuhlaamista.» Ja tytön vastaväitteistä huolimatta pakotti hän tämän ottamaan keksit.

»Ihmettelen», sanoi Blix heidän kulkiessaan pitkin toria
Kearney-Streetille päin; »ihmettelen, kutsuisinko hänet illalliselle.»

»Ihmettelen keksimmekö jotakin puheenaihetta vielä. Muussa tapauksessa tulisi tälle päivälle huono loppu.»

»Minä syön joka tapauksessa klubissa, ja minä tahdon saada kirjoitukseni valmiiksi tänä iltana.»

»Ei maksa vaivaa puhua minulle pelaamisesta. Eihän minulla ole rahoja millä pelata?»

»Mutta te voitte ehkä saada niitä. Luvatkaa nyt kuitenkin minulle olla pelaamatta.»

»Kyllä, minä lupaan. Sehän ei voi tulla kysymykseenkään, kun minulla ei ole rahaa. Ja pitäähän minun sitä paitsi kirjoittaa tuosta hylkeenpyytäjästä. Tänä iltana syön klubilla ja sitten istahdan kirjastohuoneeseen ja olen mustekala.»

»Kuulkaa, Condy», sanoi Blix, »tuo sukeltajakertomus on todellakin liian hyvä Timesiin. Tehkääpä se oikein huolellisesti ja lähettäkää se New York’ille. Niin, minkätähden ei? Lähettäisitte sen riemujulkaisuun. Nyt ne ovat kiinnittäneet huomionsa teidän nimeenne, ja olisihan se kuin alleviivaamista, jos te nyt lähettäisitte niille tuon kertomuksen, vaikkapa sitä ei otettaisikaan. Ajatelkaa asiaa!»

»Ajatus on hyvä. Minä kyllä sen teen. Minä olen vain pakoitettu kirjoittamaan sen loma-aikanani. Siitä tulee ylityötä.»

»Välipä sillä? Tehkää se kuitenkin. Ja», lisäsi hän samalla kun
Condy auttoi häntä vaunuun, »älkää nyt vain unhoittako tuota
kolmenkymmenentuhannen sanan pituista jännittävää romaania. Hyvästi,
Condy. Ja kiitos tästä päivästä!»

»Meillä ei koskaan ole ollut parempaa. Hyvästi, Blix.» Condy meni klubiinsa. Kello oli kuuden paikoilla. Hän ojensi vartialle hattunsa ja kysyi oliko jollakin ollut hänelle asiaa. Kyllä, hra Sargeant oli ollut siellä pari minuuttia sitten ja olisi halunnut puhua hänen kanssaan.

Edellisenä lauantaina olivat Condy ja Tracy Sargeant sopineet syövänsä iltasta yhdessä ja sen jälkeen mahdollisesti menevänsä teatteriin. Kun Condy nyt näki Sargeantin istuvan salissa pyöreän pöydän ääressä syventyneenä Gil Blasiin, ilostui hän siitä, ettei kumpikaan ollut seuranpettäjä.

Sargeant otti hänet ylen sydämellisesti vastaan ja ehdotti, että he joisivat jotakin. Sargeant oli iloinen, hyvin kasvatettu ja kaunis kolmenkymmenen paikoilla oleva veitikka. Vain silmien alla olevat pienet pussit ja ohimoilla heikosti kohoutuvat suonet juorusivat, ettei hän arvatenkaan viettänyt aivan mallikelpoista elämää. Hän käytti vielä surupukua isänsä äkillisen kuoleman johdosta, joka oli tuottanut hänelle kuukautisen koron, viisi kertaa niin suuren kuin Condyn palkka. Kun he istuivat pöydässä, ehdotti Sargeant, että he menisivät teatteriin.

Kun he päivällisen jälkeen istuivat kahvia juoden ja sikaareja poltellen salissa erään ikkunan luona, tuli palvelija ja kosketti Condyn käsivarteen.

»Herra Echert ja herra Hendrich ja herra George Hands ja joitakuita muita herroja on pelisalissa ja he haluavat puhutella teitä ja herra Sargeantia.»

»Ah», sanoi herra Sargeant, »en tiennyt heidän olevan täällä. He ovat varmasti järjestäneet pienen pelierän. Menemmekö ottamaan siihen osaa, Condy?»

»Minulla on Matti taskussa, Tracy», selitti hän silmiään räpäyttämättä.
Sargeant ja hän olivat hyviä tuttuja.

He menivät pelisaliin, jossa ilma oli paksuna kirvelevästä sikaarihaiusta, ja vain kahisevat jettonit katkaisivat hiljaisuuden. He pelasivat pokeria. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin istui Condykin pelaamassa. Sargeant oli lainannut hänelle tarvittavat rahat.

Condy, joka muuten oli niin puhelias ja levoton, oli nyt äkkiä ikäänkuin kovettunut ja jähmettynyt. Hän istui siinä tuolillaan, taipumattoman äänettömänä, melkeinpä karskina. Hän oli aina herkkä kiihoittumaan, ja nyt olivat kaikki hänen sielunkykynsä äärimmilleen jännitetyt. Hänen hermonsa olivat kuin harpunkielet, kierretyt ja jännitetyt niin lujalle, että ne ehkä saattoivat murtua, vaan eivät väristä. Veri poistui hänen poskiltaan, hänen huulensa kävivät kuiviksi. Kirjoitus, joka hänen piti kirjoittaa, hänen lupauksensa Blixille, koko tuo hauska ja onnellinen päivä, käsitys ajasta ja paikasta, kaikki haipui tuon pirullisen, hillittömän kiihkon tieltä, joka yhdellä otteella oli saanut hänet valtaansa ja nyt ruoski ja kannusti häntä eteenpäin ja yhä vain eteenpäin yltyvässä kiihoituksessa. Hänen maailmansa supistui viheriällä veralla päällystettyyn pyöreään pöytään, muutamaan pinkkaan kolmivärisiä pelirahoja ja viiteen alati vaihtuvaan korttiin, jotka tulivat ja menivät ja tulivat taas hänen väsyneiden silmiensä eteen, niinkuin vaihtuvat väri- ja kuvasikermät kuvakiikarissa. Kello löi yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yhä vain ajoi intohimo häntä niinkuin painajainen, se piti vallassaan hänen rasittuneen ruumiinsa ja kiihoitti hänen peräti kidutettuja aivojaan.

Vihdoinkin kello puoli viisi, jolloin Condy oli täsmälleen siinä mistä hän oli alkanut, t.s. kun hän ei ollut menettänyt eikä voittanut mitään, päätettiin yksimielisesti lopettaa, ja pelaajat lähtivät pois. Condy kulki jalkaisin kotiin hotelliin, jossa hän äitineen asui, ja hän meni levolle juuri kun ensimmäiset maitorattaat näyttäytyivät ja sanomalehtipojat tulivat aamulehtineen kadulle ja tarjosivat niitä huutaen kaupaksi.

Kun hänen rasittuneet silmänsä vihdoinkin sulkeutuivat, alkoi lopen väsyneiden aivojen kummallinen pikamaalaus verkkokalvolle. Pikaisessa järjestyksessä pyörivät päivän kuvat hänen sulkeutuneiden silmiensä mykiöiden läpi. Condy näki taas kuin välähdyksessä kadun ja Blixin seisovan siellä odottamassa raitiotievaunua. Sitten seurasi sataman hilpeä ja raikas touhu, vanha perämies kajuutassaan hylkeenpyytäjälaivalla, kiinalaiskaupunki ja siellä eräässä rautakalterissa loistava heleänpunainen silkkiruusuke, kullattu seinäsola, vilahdus viheriäisellä plazalla olevasta Stevensonin laivasta, Blix, joka soitti banjoa, ihmistyhjä kiinalainen teetalo, jossa vallitsi viehättävä, taiteellinen hämminki; sitten taas Blix, joka käänsi niskansa hänelle, että hän sitoisi hänen harsonsa, jota hän valkoisiin glacehansikkaihin puettujen sormiensa päillä piteli; ja sitten taas vielä kerran Blix, käyden hänen rinnallaan, pukevassa mustassa hameessaan, pyöreässä pienessä turbaanihatussa, keltaisine hiuksineen ja tummine, pienine, vilkkaine silmineen.

Sitten muisti hän äkkiä lupauksen, jonka hän oli antanut tytölle, että hän olisi sinä iltana pelaamatta. Hän tunsi itsensä aivan masentuneeksi; tämä muisto ahdisti häntä ja kiusasi häntä. Hän ponnisti vastaan, vaan ei voinut muuta kuin halveksia itseään. Olihan hän rikkonut saman hänelle antamansa lupauksen ennenkin — ennen tuota päivää, jolloin he kävivät kiinalaisessa ravintolassa — tuntematta mitään tuskaa tuottavaa katumusta. Olivatko he sittenkin tulleet lähemmäksi toisiaan? Sitä ei uskoisi; olivathan he niin nykyisin sanoneet hyvästi »tyhmyyksille».

»Se ei ole koskaan ennen minua kiusannut», muniisi Condy kääntäen pielusta, »se ei ole koskaan ennen minua kiusannut. Minkätähden se minusta nyt tuntuu niin pahalta. Se kiusaa minua hornan tavalla. Mutta hän käsitti tuon ’45 asteen kulman»’.

Condy oli jäänyt viikkotyössään jälkeen. Tiistai-aamuna hänet päänalunen petti, ja hänen täytyi mennä sanomalehtitoimistoon, sillä hänellä ei ollut sentiäkään taskussa. Hän tuli liian myöhään ja tapasi latojat hurjan käsikirjoitusnälkäisinä. Toimittaja kysyi heti oliko kirjoitus hylkeenpyytäjästä valmis, ja Condyn täytyi luvata valmistaa se puolessa tunnissa. Niin nopeasti ei hän voinut suorittaa omaa aatettaan, hänen täytyi sentähden kyhätä se kokoon pörssi-ilmoituksista. Hänen pääasiallisesti suorastaan toisen kädestä lähtenyt kuvauksensa laivasta ja selontekonsa sen matkasta oli aivan yksinkertaisesti vain palstan täytettä. Siinä ei ollut selväpiirteisyyttä eikä pontta. Kuvitusta ei siinä myöskään ollut. Kirjoitus oli lyhyesti sanoen epäonnistunut.

Parin päivän kuluttua hankki Condy kuitenkin itselleen hyvitystä tunteellisen näyttelijättären sukkelalla haastattelulla ja arvokkaalla tutkimuksella »Japanin teollisuuden renessanssista» — joka perustui tietosanakirjaan ja Lafcadio Hearnin tunnin kestävään tarkastukseen.

Mutta uudelleen ja uudelleen palasivat hänen ajatuksensa sukeltajajuttuun, ja torstai-iltana, kun hän oli syönyt, meni hän klubiin ja kätkeytyi kirjaston nurkkapulpetin ääreen, jossa hän innostuksen puuskassa kirjoitti sen parilla tuhannella sanalla. Saadakseen oikein kiinni »teknillisistä erityiskohdista», joihin hän pani niin suurta painoa, turvautui hän taas käsikirjoihin ja käytti koko joukon erikoisia käänteitä ja kummallisia sanontatapoja. Hän oli niin ylpeä tuloksesta, ettei hän mitenkään voinut odottaa kunnes novelli olisi painettu; hänen täytyi heti nähdä mitenkä se vaikutti; hänen oli saatava kiitosta ja kehoitusta aivan heti. Hän ajatteli Blixiä.

»Hän keksi painopisteen Morrowbie Juken hietasärkkäkuvauksessa», sanoi hän itsekseen, ja minuuttia myöhemmin oli hän päättänyt mennä tytön luokse seuraavana iltana lukemaan kirjoittamansa.

Se oli torstai. Koko viikon oli Blix pysytellyt rauhassa ja ollut kotona joka ilta; viimeisten kahden vuoden kuluessa oli hänelle näin sattunut ensimmäisen kerran, joka aamu oli hän auttanut Victorinea aamuaskareissa, koonnut vuoteet ja pyyhkinyt pölyt; hän oli tehnyt kauppaa teurastajan rengin ja myymäläpalvelijan kanssa keittiöt ovella ja tinkinyt vihannesten hinnasta kohteliaasti hymyilevien kiinalaisten kanssa. Hän oli niin selvillä taloudesta kuin viidestä sormestaan ja piteli kaiken johdon käsissään. Kun Laurie Flagg keskiviikko-iltana tuli tiedustamaan hänen vointiaan ja valitti hänen äkillistä katoamistaan, tapasi hän hänen pareillaan panemassa uudinta ruokasaliin.

Mutta iltapäivät ja illat olivat Blixillä kokonaan vapaasti käytettävinään. Nämä tunnit, jotka ennen olivat kuluneet kaikellaisiin seurusteluvelvollisuuksiin ja huveihin, tuntuivat hänestä riippumattomuusjulistuksensa jälkeisenä viikkona jotakuinkin pitkiltä. Mutta keskiviikkoiltapäivänä oli kaunis ja lämmin ilma, ja hän meni puistoon »Kadetin» kanssa. Aivan odottamatta joutui hän äkkiarvaamatta pienen japanilaisen teetalon edustalle, tai oikeammin pieneen japanilaiseen puutarhalaitokseen pelkkine leikkikalutaloineen ja huvihuoneineen, jossa viidellä sentillä saattoi saada teetä ohukaisten hedelmävohvelien kera. Blix ja Detti menivät sisälle. Siellä ei ollut vieraita, oli vain pieni japanilainen tarjoilijatyttö. Detti oli seikkailun vuoksi seitsemännessä taivaassa ja Blix vietti mitä miellyttävimmin puoli-tuntisen nauttimalla japanilaista teetä ja murentamalla vohvelia karpeille ja kultakaloille, joita oli aivan heidän pöytänsä vieressä olevassa lammikossa. Muuan kiinalainen, näköään kauppapalvelija tai jotain sen tapaista, tuli kiinalaisen naisen seurassa ja asettui erään pöydän ääreen. Kun nuori japanitar tuli kysymään mitä he halusivat, kuuli Blix miehen sanovan englannin kielellä:

»Hänen täytyy puhua englanninkieltä», kuiskasi Blix Detille, »eikö ole suurenmoista! Huomasitko sitä?»

Kotimatkalla mietiskeli Blix, kuinka hän saisi illan kulumaan. Oikeastaan olisi hänen pitänyt olla teatterissa muutamain muiden nuorten kanssa, joiden joukossa oli myös Jack Carter. Silloin tuli hän äkkiä ajatelleeksi kertomuksia »Morrowbie Jukes», »Imrin kotiintulo» ja »Krisjna Mulvaney». Sen sijaan että olisi lähtenyt suoraan kotiin ajoi hän kaupungille ja tuli liian myöhään kotiin illalliselle, mutta mukanaan oli hänellä Kiplingin »Suorat kertomukset» ja »Monenlaisia päähänpistoja».

Lähemmä yhdeksän soitettiin ovikelloa. Blix oli paraillaan Suddhoosin talossa, jossa hän istui yläkerran huoneessa ja värisi kaivertajan noitakeinojen aiheuttamasta miellyttävästä kauhusta. Kun ovikello soi, hypähti hän ylös ja katsoi ympärilleen. Condy Rivers se ei ollut, sen hän kuuli. Keskiviikko-ilta, — niin, sitten se kai kaiken mahdollisuuden nimessä oli Frank Catlin, joka tuli käynnille. Hän oli kaunis näyte piirin nuorista miehistä, jonkinlainen hillitty Jack Carter; hän tapasi käydä joka neljästoista päivä. Hän tekisi epäilemättä hämäriä viittauksia viime aikoina viettämästään irstailevasta elämästä ja kertoisi nauttineensa bromkaliumia. Hän lavertelisi, olisi tuttavallinen ja mainitsisi häntä etunimeltä niin usein kuin uskaltaisi, puhuisi lauantaisesta kotiljongista ja tekisi voitavansa saadakseen hänet nauramaan Jack Carterin epäraittiudelle. Blix tunsi tyypin. Catlin oli vastaleivottu ylioppilas; mutta toiset nuoret tytöt, niin vieläpä 25—26 vuoden ikäiset naisetkin kehoittivat ja hemmottelivat näitä nuoria veitikoita; sellainen puute oli oikeista aikamiehistä.

»Minä en ole kotona, Victorine», sanoi Blix palvelijattarelle, joka hänen onnistui pysäyttää eteisessä. Ellei se ollut Frank Catlin, niin oli se joku muu pitkä poika samaa lajia. Blix meni takaisin Suddhoosin taloon, rouva Hawksbien ja Mulvaneyn luo mielihyvästä keveästi väristen.

»On vain yksi asia, josta olen pahoillani», sanoi hän Condy Riversille, kun tämä tuli perjantai-iltana, »ja se on se, etten ennemmin ole päässyt näiden perille.» Sitten piti hän äkkiä kättään silmien edessä, niinkuin olisi ollut voimakkaan valon sokaisema, ja käänsi päänsä pois.

»Minun kravattini!» huudahti Condy ja järjesteli sitä hermostuneesti. »Se on kyllin hyvä, luulisin. Tiptop! Onko se teidän mielestänne niin huutava?» kysyi hän vähän kärsimättömästi.

»Condy!» sanoi hän, »te olette kaunis ja hyvä nuori mies, ja vaikkapa teiltä mahdollisesti puuttuu muutamia loistavampia ominaisuuksia, niin olette te kuitenkin vanhalle äidillenne hyvä ja rakastava poika, mutta teidän ruusukkeenne ja liinanne tekevät teidät kerrassaan mahdottomaksi.»

»No, katsokaa tätä huonetta!» huusi Condy — he istuivat arkihuoneessa — »teidän ei pidä puhua huonosta mausta. Katsokaa näitä oviverhoja. Ne ovat keltaiset, jumala paratkoon! Katsokaa tuota keltaista ruusuketta ja tuota sinistä ruusuketta! Ja noita kipsikuvia tuolla! Te saatte sellaisia kaupanpäällisiksi jokaisesta kilosta teetä, jonka ostatte. Ja tuota. ja tuota. ja tuota, valitti hän ja huitoi käsillään kullatuilla väkipyssyillä koristettuun vesijohtoputkeen päin. »Niin, ja te puhutte taiteesta! Te puhutte mausta! Kullattuja osmankäämejä. Kullattuja! No niin, miksipä ei?» Hän väänteli käsiään. »Lapset ovat onnellisia, ja —»

»Hysh!» keskeytti Blix hänet. »Minä kyllä tiedän, että se on rumaa. Mutta meillä on kerta kaikkiaan ollut näin, enkä minä tahdo siitä enää enempää kuulla. Menkäämme mieluummin ruokasaliin. Siellä emme ole ennen istuneet. Emme ole koskaan olleet oikein luonnollisia täällä.»

He menivät ruokasaliin ja siirsivät pari nojatuolia ulkonemaan. Siellä he sitten istuutuivat ja katselivat ulos. Kaasua ei vielä oltu sytytetty. Oli liian varhaista vielä, arvelivat he. Noin kymmenen minuuttia istuivat he ja katselivat ulos ikkunasta päivän kalvetessa.

Suoraan ikkunan alla vietti maa niin äkkijyrkästi, että lähimpäin talojen katot olivat jotakuinkin heidän jalkojensa tasalla. Heidän takanaan luisui kaupunki alas lahdelmaa kohti kattojen, reunusten, kupoolien ja savupiippujen vieremänä puolihämärän sinisessä usvassa, josta siellä täällä näkyi vasta sytytetyn lyhdyn välähdyksiä. Sitten tuli lahdelma. Idässä päin saattoivat he nähdä Vuohisaaren ja koko sen purjealusten laivaston, joka ankkuroi sisemmällä satamansuussa. Mutta suoraan heidän ikkunansa edessä nousi Alcaratzin saari äkkijyrkkänä ja uhkarohkeana meren pinnasta linnoituksista muodostettuine kolminkertaisine kruunuineen.

Katse seurasi tätä näköpiiriä pohjoiseen ja länteen, kunnes se hitaasti nousten, nousten, nousten äkkiä juoksi suoraan ylös taivasta kohti Tamalpaisin huipun kera, tuon hiljaisen purppuranvärisen vuoren, joka aina tuijotti auringon laskua kohti, niinkuin valtava, tähystävä sfinxi. Sieltä aleni maalinja niinkuin murtuvan aallonharjan ääriviiva, vaipuen, luisuen alas kohti Kultaista porttia — lasinvihreänä, vetisenä, pienenä kapeana virtana vanhan linnan alla. Sitten pysähtyi katse, tai se liiteli vain, ilman tukea ja estettä, yli äärettömän viheriän pinnan — avonaisen valtameren.

Tällä hetkellä eivät kuitenkaan seudun ääriviivat lumonneet, vaan sen värit. Se lepäsi tummassa väriloistossa niinkuin tuomiokirkon huone. Kaikki oli kuin kiedottu purppurausvaan — linnoituksen matalista viheriäisistä vallirinteistä alkaen aina Mount Diabloon, vuorijättiläiseen, joka kohotti kumaran selkänsä lahden toisella puolella olevien matalampien vuoriharjanteiden takaa. Ilma vaaleni vähitellen. Valovyö lännessä paloi tummaksi hehkuksi, joka heitti kuparikiillon yli lahdelman syvän sinen. Matalammat vuoriharjanteet toisella puolen, Diablo ja taaimmaisena Tamalpais, piiloutuivat sametinharmaisiin ilmahuntuihin. Ääriviivat häipyivät. Ainoastaan massat säilyivät ja nekin alkoivat sulautua yhteen. Ilma ja maa ja kaupungin rakennusryhmät yhtyivät. Ainoastaan tumma hehku oli vielä jäljellä ja halkoi tuon kaikkea saartavan purppuran kultaisella säilällä.

Nelimastoinen liukui tyvenesti ulos Kultaisesta portista uiden kullassa ja purppurassa niinkuin varjo punaisine ja viheriäisine valopilkkuineen. Sitten liukui sen varjokaari sisään ja katosi linnoituksen varjoon. Punainen valo oli poissa ja suurmasto, koko laiva. Keskiyöllä olisi se kaukana mantereesta, keinuen Tyvenen meren yksinäisillä mainingeilla kuun valkoisessa valossa.

Condy ja Blix istuivat hiljaa, liikahtamatta; he pelkäsivät rikkoa tunnelmaa. Viisi pitkää minuuttia jäivät he näin istumaan ja näkivät tähtien syttyvän toisen toisensa jälkeen, sillä välin kun suuri, harmaa yö laskeutui leveänä ja laajana vuorenhuipulta veden pintaan. Heidän ei tarvinnut keskustella. Heidän äänettömyydessään ei nyt ollut mitään painostavaa.

Varovaisesti ja pienin tempauksin käänsi Condy päätään ja katsoi Blixiin. Hän saattoi nähdä hänet vielä. Hän istui taapäin nojaten kädet helmassa ja kasvot hiukan vinosti ylöspäin. Tavallisuuden mukaan oli hän mustiin puettu, mutta hänellä oli yllään iltapuku, joka jätti kaulan ja käsivarret vapaiksi. Leuan ja kaulan piirteissä ja hartioiden miellyttävässä pyöreydessä oli jotakin tavattoman sopusointuista — jota mahdollisesti saattoi tulkita sävelin, vaan ei sanoin. Hänen hiuksensa häämöittivät niinkuin heikosti loistava usva. Hänen silmiensä väriä ja poskiensa rusoa saattoi vain aavistaa, niinkuin pieniä tähtiä, jotka katoavat, kun kiinnittää katseensa niihin. Ja Condysta tuntui, että hänestä virtasi jotakin sanomatonta, jotakin, jota saattoi tajuta vain mystillisellä kuudennella aistilla ja joka heräsi vain tällaisina hiljaisina hetkinä. Milloin se oli kuin hillitty valoloiste, milloin melkein kuin huomaamaton tuoksu, milloin taas kuin näkymätön heilahdus eetterissä, vaikutus, aistimus vain.

Oli niinkuin hänen raikas suloutensa, hänen puhdas ja kirkas naisellisuutensa olisi ottanut erikoisen muodon, muodon, jota hänen tavalliset aistimensa olivat liian karkeat tajuamaan. Vain vissi epämääräinen hellyys hänessä virtasi ulos kohtaamaan ja vastaanottamaan tuota näkymätöntä, joka kuitenkin siellä oli; eikä tämä hellyys koskenut vain häntä, vaan kaikkea hyvää koko maailmassa. Hän oli usein tuntenut jotakin samantapaista kuullessaan soittoa. Blixin hyvyys ja kauneus herätti hänessä kaiken sen, mikä hänessä parasta oli, ajatteli hän. Ja hän oli vain yhdeksäntoistavuotias. Äkkiä paisui hänen sydämensä, hänen kurkkuaan kuristi ja hänen silmiään kirveli.

»Tiedättekö, Blix, mitä minä toivoisin», sanoi hän melkein kuiskaten; »toivoisin olevani parempi ihminen kuin olen.»

»Sen toivominen on alku siksi tulemiseen, ettekö usko sitä, Condy?» vastasi hän ja käänsi käden varassa olevat kasvonsa häneen.

»On ikävää», jatkoi Condy, »että kun todellakin haluaa toimia oikein ja moitteettomasti ja tuntea hienosti ja ajatella jalosti, ettei siiloin oma olento ota mukautuakseen sen mukaan. Saattaa kyllä hetkisen luulla että niin on laita, mutta on niin tavattoman vaikeata pysyttää se!»

»Niin, luonnollisesti, Condy, siinähän se juuri on, että siitä on pidettävä kiinni. Niin se on, ansaitsee olla hyvä, kun vihdoinkin tulee siksi; ettekö usko niin olevan? Se on kestävyys, joka tekee voimakkaaksi niin, että hyvyys on jonkin arvoinen. Mitä hyötyä on heikon miehen hyvyydestä? Kun hyvyys on parempi kuin itse onkaan? On oltava yhtä voimakas kuin hyvä. Ne, jotka kykenevät toimittamaan jotakin hyvyydellään, ovat sitä oikeata lajia. Se on ainakin minun mielipiteeni.»

»Niin, siinä on perää. Kyllä, siinä on perää.» Ja hetkisen kuluttua hän sanoi: »Minä pelasin kuitenkin korttia maanantaina, Blix, vaikka olin luvannut olla pelaamatta.»

Blix oli kauan vaiti. Mutta kun hän vihdoin vastasi, oli hänen äänensä tyyni. »No niin. Olen iloinen siitä, että kerroitte sen itse minulle.» Sitten hän lisäsi: »Ettekö voi olla pelaamatta, Condy?»

»Olla pelaamatta? Voin — kyllä, luonnollisesti — ooh, Blix, minä olen toisinaan täydessä kapinassa itseäni vastaan. Te ette tiedä millaista se on. Nuori tyttö ei tietenkään voi käsittää mikä vetovoima pelillä on; se on aivan kuin joku valta. Sen laita ei ole kuin muiden asiain, niitä voi paremmin — mutta uhkapeliin nähden on minussa kuin toinen olento, ja se tekee mitä tahtoo kysymättä minulta. Mutta minä ponnistan nyt todellakin. En ole sen jälkeen korttiin koskenut, vaikka totta totisesti siihen on tilaisuutta ollut. Tämä kortti-asia, katsokaa, on vain erityinen puoli klubielämää, meidän elämäämme kaupungissa, niinkuin juominen ja — muut paheet. Jos minä eläisin toisissa olosuhteissa tai jos minä en olisi missään tekemisissä täkäläisen seuran kanssa, Sargeantin ja muiden, niin olisi toinen asia; olisi paljon helpompi, luulen.»

»Mutta miehellä pitäisi olla voimaa olla oma itsensä ja hallita itseään, olipa hän sitten missä tahansa. Oikea mies, Condy, on mielestäni paras ja kaunein mitä maailmassa on.»

»Niin, minä katson kai asiaa naisen kannalta, mutta minusta on oikea mies — mies, joka on voimakas kaikin tavoin — suurin kaikesta mitä on. Me naiset rakastamme nyt kerta kaikkiaan miehuullista voimaa. Oikealle miehelle saatamme melkein antaa kaikki anteeksi.»

Condy ei heti vastannut, ja sillä välin sai Blix ajatuksen, joka heti kypsyi päätökseksi. Mutta hän ei sanonut mitään. Aurinko oli laskenut; tunnelma oli häipynyt; he olivat nähtävästi puhuneet asian loppuun. Blix nousi sytyttämään kaasun. »Tahdotteko luvata minulle jotakin, Condy?» sanoi hän. »Mutta vain siinä tapauksessa että itse haluatte. Lupaatteko ilmoittaa minulle joka kerta, kun olette pelannut?»

»Kyllä, sen uskallan teille luvata!» huudahti Condy. »Ja sen lupauksen pidän.»

»No, luetaanpa nyt sitten tuo kertomus — tai se, mitä teillä on siitä valmiina.»

He vetivät tuolinsa ruokapöydän luo, jolla oli valkoreunainen sininen flanelliliina, ja Condy avasi käsikirjoituskäärönsä ja luki mitä hän oli kirjoittanut. Se miellytti Blixiä, ja hän huomasi, niinkuin Condy oli arvannut, jokaisen »hyvän kohdan». Hän oli melkein huutamaisillaan ihastuksesta, kun Blix keskeytti hänet:

»Luulisi melkein, että te itse olette ollut sukeltaja tai ainakin seurustellut sukeltajain kanssa. Pikku piirteet ovat vaikuttavat; olette käyttänyt niitä oivallisesti. Mutta kuulkaapa nyt, Condy! Olen saanut ajatuksen. Saammepa nähdä mitä siitä sanotte. Elkää antako kertomuksen loppua siihen, että sukeltaja tulee ylös ja jättää tytön sinne. Se kuuluu myös kertomukseen, luonnollisesti, mutta sitten pitää hänen tulla takaisin monen vuoden perästä, kun hän jo on vanha mies. Sen voitte kyllä käsitettäväsi selittää. Antakaa hänen sitten sukeltaa meren pohjaan vielä kerran katsomaan tyttöä, mutta ei enää koskaan tulla ylös — mitä? Eikä lukijan tarvitse tietää tuliko hänelle tapaturma vai jäikö hän vapaaehtoisesti.»

Condy päästi riemuhuudon ja löi polveaan. »Te olette maailman kahdeksas ihme, Blix! Se on suurenmoista, se on loistavaa! Kuulkaa —», hän katseli häntä uteliaasti. — »Teidän pitäisi todellakin itse antautua kirjoittamaan.»

»Se ei juolahda ikinä mieleenikään», sanoi hän päättävästi. »Minä pysyn laulussani ja olen tyytyväinen siihen. Mutta muistakaa nyt, että ette anna Timesille kertomusta. Ainakaan ei missään tapauksessa ennenkun olette kokeeksi käyttänyt sitä tuossa — Riemukustannusliikkeessä.»

»Elkää pelätkö!» äyhkäisi Condy pilkallisesti. »Siitähän tulee parasta mitä milloinkaan olen kirjoittanut.»

Vähän myöhemmin kysyi hän hiukan arasti: »Onkohan talossa jotakin syötävää?»

»Minä en ikinä ole nähnyt moista miestä!» huudahti Blix. »Teillä sitten on aina nälkä.»

»No niin, hankinpa teille vähän simpukoita mayonnaisissa», ehdotti
Blix, »kelpaako?»

Condy pyöritti silmiään. »Sanotteko simpukoita mayonnaisissa, niinkö?» Ja hän selitti juhlallisesti: »En ole ikipäivinäni saanut niin monta simpukkaa, kuin olisin halunnut syödä.»

Blix meni keittiöön laittamaan mayonnaisia, ja Condy meni mukaan. He söivät simpukkansa siellä yhteen menoon; Condy istuen pesupenkillä lautanen polvellaan.

Condylla oli tapana temmata itselleen joku ulottuvissa oleva esine ja tarkastella sitä, niinkuin näytti suuresti mielenkiintoisena, samalla kun hän jatkoi keskustelua. Tällä kertaa oli se aamulehti, jonka Victorine oli jättänyt keittiön pöydälle. Hän oli milloin ottanut sen käteensä, milloin pannut sen pois ja väliajoilla katseineen liukunut läpi palstojen otsa rypyssä, tietämättä mitä näki. Nyt näkyi hän äkkiä kiintyvän johonkin ja luki ääneen.

»Yksityistä. Nuori nainen, 31 vuoden vanha, perehtynyt taloustoimiin, haluaa tutustua kunnioitettavan keski-ikäiseen herraan. Jos molemminpuolinen mieltymys herää, avioliitto. Vastas merkittynä K.D.B.. tämän lehden konttoriin.»

»Hm», huomautti hän, »tässä K.D.B:ssä ei ole mitään arveluttavaa, hänellä on rohkeutta sanoa itseään nuoreksi 31 vuoden vanhana. Lyönpä vaikka vetoa, että hän on taitava taloudenhoitajatar. Aivan oikein. K.D.B. ei ole löytänyt mitä on toivonut, sentâhden tiedustelee hän.»

»Haluaisin tietää», mumisi Blix, »mitä lajia ne ihmiset ovat, jotka panevat lehtiin tällaisia ilmoituksia. Niinkuin nyt K.D.B., kenen luulette hänen olevan?»

»Hän ei ole pahimpia», vakuutti Condy. »Minä näen niin monta heistä tuolla toimistossa. Enimmäkseen ovat he suorasukaisia, käytännöllisiä ihmisiä, jotka tietävät mitä tekevät; tavallisesti vanhemmanpuoleisia naisia — noin kolmenkymmenenyhden vaiheilla; nuoruuden hullutukset ja haaveet heittäneitä — he tahtovat kernaasti saada oman kodin.»

»Lukekaa muutamia vielä», pyysi Blix. Condy jatkoi: »25 vuoden vanha nuorimies, levollinen ja lemmekäs luonne, hienosti sivistynyt ja hyvässä asemassa oleva, pyrkii nuoren ja hyvän kasvatuksen saaneen nuoren naisen tuttavuuteen. Rehelliset tarkoitukset. Mc B. Sanomalehden konttori.»

»Ei, häntä en voi kärsiä», sanoi Blix. »Hän on liian — liian hienosti koristeltu, tämä Mc B.»

»Leskimies, kahden lapsen isä, luonteeltaan kodikas, haluaa kirjevaihtoon kunnollisen, lempeäluonteisen naisen kanssa, joka suostuisi olemaan äidin sijaisena hänen molemmille lapsilleen. Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty K.T.I. vastaanotetaan tämän lehden konttorissa.»

»Siitä ei ole K.D.B:lle, se on selvää», päätti Blix. »Ajatella vain tuota: ’Avioliitto mahdollinen!’ Se on korskea herra. Hän on varmasti jo aikoja sitten kuluttanut lapsenkenkänsä. Olen vakuutettu siitä, että hän tahtoisi saada K.D.B:n lämmittämään sukkansa ja että hän on suunnattoman kärttyinen ja vaativa. K.T.I. on luonnollisesti lyhennys sanasta kotityranni. Hänet hyljätään.»

Seuraavat pari kolme ilmoitusta luki Condy itsekseen huolimatta Blixin huomautuksista.

»Se on alhaisesti teiltä, Condy! Minä tahdon kuulla mitä siellä vielä on.»

»Kuulkaa!» huudahti Condy. »Tässä on eräs K.D.B:lle sopiva. Kas, ylkä tulee. Kuulkaa nyt.»

»Nuorimies, kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, raitis ja työteliäs, ent. merikapteeni, haluaa tutustua kunnioitettuun nuoreen naiseen, joka kykenee hoitamaan kotia. Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty ’Kapteeni Jack’ tämän lehden konttoriin.»

»Olen varma siitä, että hänellä on puujalka!» sanoi Blix. »Ettekö voi nähdä kuinka se pistää rivien välistä esille. Ja hän asuu pienessä talossa lahdelman rannalla yksin papukaijansa kanssa —»

»Niin, eikö ole ilkeätä, että hän on niin sikamainen. Se vasta haisee!
Mutta K.D.B. saa sen kyllä pian pois.»

»Sallimuksen ohjaus», ratkaisi Blix. »Nuo molemmat ovat luodut toisiaan varten. Katsokaahan, K.D.B. on taitava talousihminen ja etsii arvoisaa keski-ikäistä herraa. Kapteeni Jack on arvokas keski-ikäinen herra ja etsii naista, joka kykenee hoitamaan kotia. Minulla on selvä tunne siitä, että he sopivat toisilleen. Jos he ymmärtävät omaa parastaan, niin kirjoittavat he heti toisilleen.»

»Mutta te haluatte olla läsnä, kun he ensi kerran kohtaavat toisensa», sanoi Condy.

»Emmekö voi laittaa niin, että asia tulee järjestetyksi?» kysyi Blix. »Meidän täytyy saada ne kaksi viedyksi yhteen; meidän täytyy auttaa heitä jollakin tavalla.»

»Kirjoitan K.D.B.lle kapteeni Jackin nimessä ja kapteeni Jackille — — —»

»Ja annan kapteenin ehdottaa hänelle ja hänen ehdottaa kapteenille kohtausta», lisäsi Condy. »Ja sitten menemme me itse myös paikalle ja katselemme heitä ilman että he aavistavat mitään.»

»Mutta miten me tunnemme heidät. Ja miten he tuntevat toisensa. Nehän ovat aivan vieraita toisilleen.»

»Annamme heidän käyttää vissiä kukkaa. Niin tehdään aina tällaisissa tapauksissa. Se on varsin helppoa. Mutta niin pian kuin he alkavat keskustella, täytyy heidän luonnollisesti huomata, ettei kumpikaan heistä ole kirjoittanut.»

»Ei — hehän juuri haluavat tavata toisiaan. He ovat meille kiitolliset avunannosta.»

»Huvinäytelmä! Siitä tulee kerrassaan draama. Vain sen vuoksi jo, että me asetamme sen näyttämölle ja että se on totta kaikki tyyni. Pankaamme se täytäntöön.»

Blix juoksi kamariinsa ja toi sieltä kirjoitusvehkeet. Condy tutki kriitillisesti kirjoituspaperia.

»Se on liian komeaa, tämä. K.D.B. ei sinä ilmoisna ikänä käyttäisi irlantilaista palttinapaperia! Kiilloitettu siniraitainen, jossa on pääskynen kulmassa, on sopivampaa. Nyt kirjoitan minä kapteenin puolesta ja te kirjoitatte K.D.B:n puolesta.»

»Mutta missä me annamme heidän tavata toisensa?» Tämä oli tärkeä kohta. He ajattelivat kiinalaista ravintolaa, espanjalaista toria, Lotan kaivoa, Käsityöläisyhdistyksen kirjastoa, niin, vieläpä katolilaista tuomiokirkkoakin, mutta he eivät voineet sopia yhdestäkään noista paikoista.

»Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Lunan ravintolasta?» kysyi Condy. »Se on sitten hiljainen paikka! Siellä syödään parhaiten espanjalaiseen tapaan; keskellä latinalaista neliötä; tyven pieni vanhanaikainen ravintola suuressa kellarissa, säädyllinen kuin hauta. Minä olen ollut siellä vain kerran. Annamme heidän kohdata toisensa siellä kello seitsemän iltasella. Siihen aikaan ei siellä ole yhtä ihmistä. Ravintolassa ei ole suurta liikettä ja se suljetaan kello kahdeksan, niin että me voimme mennä sinne ja syödä päivällistä kuuden ajoissa ja olla siellä, kun he tulevat.»

»Asia on nyt niin», sanoi Condy, »että meidän on saatava kirjeet aivan luonnollisiksi. On ihmisiä, jotka heti vetäytyvät pois, jos aavistavat pienintäkään petosta. Teidän on kirjoitettava ei niinkuin te itse tahtoisitte sen kirjoitetuksi, vaan niinkuin hän tahtoisi. Se on taidetta, jonkinlaista runoilemista, ymmärrättehän. Meidän täytyy kuvitella määrättyä luonnetta ja antaa ajatusjuoksun ja sanonnan sopeutua sen mukaan. Minä tarkoitan, että sen on oltava luonnollista. Tuossa on nyt ensin K.D.B. Hyvä. Hän on ennenkaikkea järjestyksen ihminen. Hän on arkamaisen tarkka puhtauden ja järjestyksen suhteen ja mahtava selvästä, virheettömästä ja 'hienosta' kielestään. On varma, että hän käyttää puolihansikkaita ja on innostunut ruumiinpoltto-asiaan. Oletetaan. Mitä kapteeni Jackiin tulee, niin on hänellä hirvittävä bassoääni, tuollainen vov-vov-vov, eikö niin? Ja mahtavat turpajouhet; ja sitten hän sanoo: 'Vielä kerran!' ja 'Anna hurista!' Hän on syvä-ääninen, suuri mies ja erittäin kohtelias naisille: Ooh, hän on mies, saakelinmoinen mies, kaunista sukupuolta kohtaan, tämä kelpo kapteeni.»

Useamman epäonnistuneen yrityksen jälkeen saivat he vihdoinkin valmiiksi seuraavat kaksi kirjelmää, jotka Condy samana iltana pisti kirjelaatikkoon:

Minä olen suurella myötätunnolla lukenut teidän yksityisen ilmoituksenne The Timesissä. Minulle olisi mieluista tehdä lähempää tuttavuutta Teidän kanssanne. Osaan lukea rivien lomitse ja olen saanut kumoamattoman varmuuden Teidän oikeamielisyydestänne ja arvokkuudestanne. Luulen voivani empimättä myöntää Teille suullisen keskustelun. Te voitte tavata minut Lunan ravintolassa ensi maanantai-iltana täsmälleen kl. 7. Tunnusmerkkinä on minulla kimppu valkoisia papinkukkia ja odotan, että Teillä on samanlainen kukka nutun pielessä.

Teidän kaino ja pidättäytyvä kuvauksenne omasta luonteestanne ja persoonallisista eduistanne saa minut uskomaan että minä teissä löytäisin miellyttävän toverin elämän tiellä. Olen pitävä suurena kunniana ja suosiona, jos Te suvaitsisitte myöntää persoonallisen kohtauksen. Ensi tulevana maanantaina säntilleen kl. 7 iltasella tulen Lunan meksikkolaiseen ravintolaan. Nöyrä ja harras toivoni on tavata Teidät siellä. Se on hiljainen ja säädyllinen paikka. Minulla on nutunpielessä valkoinen papinkukka ja pyydän Teitä pitämään kädessänne vihkon samoja kukkasia.

Blix oli niin huvitettu tästä jutusta, että hän vielä kaiken lisäksi seurasi Condya alas kirjelaatikolle ollakseen oikein varma, että kirjeet tulivat varmasti lähetetyiksi. Condy voisi unohtaa kaikki tyyni, heti kun joutui oven ulkopuolelle.

»Kunpa ne nyt vaikuttaisivat», huudahti hän, kun kansi paukahti kiinni ja kirjeet katosivat. Mutta Condy tunsi itsensä äkkiä kummallisen alakuloiseksi ja tyytymättömäksi koko asiaan.

»Oi, kunpa emme sentään olisi sitä tehneet! Kunpa emme olisi sitä tehneet!» huusi hän kauhistuneena. »Nyt olemme hienosti kiinni.»

Yhä pahojen aavistusten painamana seurasi hän Blixiä takaisin tämän ovelle, jossa hän sanoi hyvää yötä.

Blix ei mennyt heti levolle vaan poikkesi isänsä luo, jonka hän tapasi paraillaan täydessä työssä korjaamassa schwarzwaldilaiskelloa, jonka hän oli purkanut sadoiksi kappaleiksi väittäen siinä olevan jonkun vian — se edisti.

Blix istahti matolle hänen eteensä. »Kuules, isä,» sanoi hän, »silloin kun sinä 60-luvulla ensin tulit tänne ja kaivoit kultaa, pelasitko silloin pookeria?»

»Minäkö? Pelasin totta totisesti. Siihen aikaan ei meillä ollut muuta millä olisimme huvitelleet.»

Herra Bessemer pani kellon esiliinaansa ja tuijotti tyttäreensä. Mutta
Blix selitti hänelle syynsä.

VI.

Lauantaina oli Blix aikonut mennä pitkälle kävelyretkelle linnoitukselle päin. Mutta kun hän aamiaispöydässä paraillaan tuumaili ottaako mukaansa Howardin vai Dettenin, vaiko ehkä mieluummin jonkun Kiplingin kirjoista, tuli pikalähetti tuoden kirjeen Condylta.

»Kaikki on menetetty», kirjoitti tämä. »Minä olen saanut ptomaimnyrkytyksen eilen iltaisesta simpukkamayonnaisista ja saan maata vähintäin neljätoista päivää. Minulla on ollut kauhea yö. Ettekö voisi pistäytyä täysihoitolassa iltapäivän kuluessa? Silloin on äiti kotona.»

»Ptomainmyrkytys!» Sehän on kauheaa. Tohtori oli siis ollut siellä! Blix päätti siirtää kävelyretken ja heti mennä rouva Riversin luo kuulemaan kuinka Condy voi.

Hän meni portaita alas jo kymmenen ajoissa — ja siellä tapasi hän
Condyn nousemassa portaita ylös, pyöräilypuvussa ja savuke suussa.

»Joutavia! Niin, tohtori sanoi; hän puhuu kukkaronsa puolesta. Se olikin vain jonkinlaista vatsatautia; nyt se on ohi. Minä olen terve kuin kala — ja minulla on yksitoista dollaria taskussa. Menkäämme ulos nauttimaan elämästä.»

»Siellä ei kukaan minua odota, luulinhan että tulisin sairaaksi; soitin siis sinne, ja he sanoivat, ettei se tee mitään; he saattoivat hyvin selviytyä ilman minua. Minulla on yksitoista dollaria taskussa ja meillä on kolme säteilevän ihanaa vapaapäivää käytettävänämme: lauantai, sunnuntai ja maanantai! Mitä me teemme? Mitä meidän on tehtävä tullaksemme pelastetuiksi? Meidän avioliittosuunnitelmamme ei ole toteutettavissa ennen maanantaita. Sinne on vielä pitkälti. Teemmekö retken kiinalaiskaupunkiin, ravintolaan vai satamaanko uudestaan? Voimme ehkä saada perämiehen kutsumaan meidät aamiaiselle hylkeenpyytäjälaivaan. Tai» — Condy huomasi erään kalakauppiaan, joka juuri pyörähti kulmasta vaunuineen — »voimmehan mennä kalastamaan.»

»En tiedä. Missä muut ihmiset täällä ympäristöllä kalastavat. Ainakin sinne, missä on vettä.»

»Onko mahdollista?» kysyi Blix mitä suurimmalla kummastuksella. »Minä olen aina luullut, että te kalastatte takapihalla tai mahdollisesti arkihuoneessa.»

»Olkaa nyt kiltti!» sanoi Condy. »Te nyt sitten aina pilailette. Malttakaas kun mietin — malttakaas…» Hän rypisti otsaansa ja pyyhkäsi hiuksensa ylös. Sitten löi hän polveensa.

»Tulkaa nyt!» huudahti hän. »Nyt sen keksin!» Hän oli jo puolivälissä portaita, kun Blix kutsui hänet takaisin.

»Jättäkää se minun huolekseni», pyysi Condy hartaasti. »Luottakaa vain minuun — tai eikö teitä haluta?» kysyi hän loukkaantuneena.

»Minulla on pari haljennutta merenruoko-ongenvapaa», selitti Condy, sillävälin kun he pikajunan nopeudella luisuivat alas jyrkkää Washington-Streetiâ. »Siitä on monta vuotta kun niitä viimeksi käytin — siihen aikaan me vielä asuimme idässä. Mutta se on käsin tehtyä työtä, ensiluokkaista. Muut osat vehkeistä puuttuvat, mutta sitä parempi. Varustusten tulee olla sitä mukaa kuin kalastammekin.»

Hän vei hänet Market-Streetin varrella olevaan kaupungin hienoimpaan urheilutarpeiden kauppaan. Siellä oli kokonainen maailma sellaisenaan täynnä kiusauksia, joita oli mahdoton vastustaa. Pitkiä rivejä metsästyskiväärejä, joiden kaksoispiiput muistuttivat urkujenpiippuja; suuria nippuja ongenvapoja, forellia ja lohia ja ahvenia varten; kiukkuisia eri kaliberia olevia revolvereja aina Arizona-ratsuväen 44 millimetrin miehentappajiin; metsästyspuukkoja ja tikareja ja miekkasimia, solevia kuin teräsruoskat; Winchester-kiväärit seisoivat kärsivällisesti riveissä kaapeissaan ja odottivat puolitorkuksissa vissiä komentohuutoa; niillä oli karski vastauksensa valmiina. Siellä oli parvittain kummallisia kaikenvärisiä ja -vivahteisia kärpäsiä, ruskeita, harmaita ja mustia, harmaanruskeita, harmaanmustia, joissa siellä täällä oli loistavan punainen täplä; teloja siimoineen, sormenpaksuisiksi punottuja sätkyttelevän kampelan vedestä vetämistä varten tai vaaleanviheriöitä hämähäkin verkkoja, jonka hyvin kasvanut rautakala helposti voisi repiä. Koukkuja, taljoja, painoja, kielukkeita, tuulaimia, panoksia, kranaatteja, kaikkia urheilijaa houkuttelevia tavaroita, jotka tuovat mieleen yksinäiset kalliotörmät, hirven vesipaikat suolakorvessa, tunturivedet ja pienen peltopyyn maat ja autiot suot, joissa vain siellä täällä vilisee puro tai vilahtaa lammikko kylmänä harmaata syystaivasta vasten.

Muuan kauppa-apulainen tuli heidän luokseen, ja Condy ilmoitti mitä hän halusi.

»Minä aion lähteä kalalle — me aiomme lähteä kalalle. Pitäisi olla sellainen paikka, johon voisimme lähteä ja palata takaisin samana päivänä, ja jossa on kunnollisesti täysin kasvaneita kaloja — ei poikasia.»

Nyt seurasi viehättävä puolituntinen; rakastettavampaa kauppa-apulaista ei ole koskaan ollut olemassa. Oli aivan kuin hänen elämänsä ainoana päämääränä olisi ollut, että Condy ja Blix pääsisivät kalastamaan ja saisivat hyvän saaliin. Kansa sai odottaa hänen aprikoidessaan, tehdessään ehdotuksia, antaessaan hyviä neuvoja ja pohtiessaan mahdollisuuksia. Hän sanoi heille minne heidän oli ohjattava tiensä, millä junalla heidän piti palata kotiin ja kenen puoleen heidän oli käännyttävä siellä. He eivät voineet päästä matkaan ennenkun maanantaiaamuna, mutta he olisivat taas takaisin ennen tuota kohtalokasta klo 7 ip.

»Kysykää vain herra Richardsonia», sanoi kauppa-apulainen, »minä annan teille korttini. Hän saa teidät kyllä sijoitetuksi. Saattaa käydä niin, että siitä paikasta, joka tänään on A numero 1, ei huomenna voi ottaa ainoatakaan kalaa.»

Condy antoi Blixille sysäyksen, kun heidän opastajansa meni noutamaan käyntikorttinsa.

»Kuulitteko te?» kuiskasi hän. »Ei sanota pyydystää kalaa, vaan ottaa se; se on teknillinen sanonta.»

Sitten ostivat he vehkeensä: pari halpaa telaa ja siimoja kielukkeineen ja kohoineen, valikoiman kärpäsiä rakastettavan kauppa-apulaisen neuvon mukaan ja pienen, sievän vihreäksi maalatun tinalaatikon, jonka kannessa oli oivallinen kullattu nieriäinen, suolattuja peltovariksia sisältävän kulhon lisäksi, joita kärpästen ohella oli käytettävä varasyöttinä. Peltovarikset piti Blixin ostaa asuntonsa lähellä olevasta pienestä kalakellarista.

»Mutta», sanoi kauppa-apulainen, »teillä pitää olla lupa kalastaa siinä järvessä. Oletteko te suhteissa vesitoimistoihin? Teillä on ehkä osakkeita yhtiössä?»

Condy vaaleni, ja Blix veti henkeään. He katsoivat toisiinsa. Siinä he nyt olivat.

»Niin, niin», sanoi tämä ylevä olento, joka seisoi paitahihasillaan tiskin takana, »voittehan nyt koettaa. Ja ellei käy, niin tulkaa vain minun luokseni; kyllä me teidät jonnekin saamme sijoitetuksi. Mutta San Andreas-järvi on ollut hyvässä huudossa viime viikkojen kuluessa — sieltä on otettu muutamia tavattoman suuria lohenmulloja. Olisipa ikävä, jos ette te pääsisi sinne.»

Nyt riippui kaikki tuosta luvasta. Vasta kun koko retkisuunnitelma huojui, ymmärsivät Condy ja Blix oikein kuinka korkealle he olivat toiveensa jännittäneet.

»Kyllä se onnistuu», sanoi heidän ystävänsä tyynnyttäen. »Olisipa helkkari, ellette voisi saada sitä sille kortille. Jos saatte otetuksi oikean lohenmullon, niin ilmoittakaa minulle, niin panen sen sanomalehteen. Minä toimitan ’Metsästys ja kalastuspalstaa’ The Pressissä», lisäsi hän niskaansa nykäisten.

Iltapäivällä, kun Blix istui kotona suuressa odotuksen jännityksessä, sai hän Condyltä uuden sähkösanoman: »Tilanne selvä. Rajaton lupa. Elkää unhoittako peltovariksia!»

Oli tarkoitus että Condy tulisi sunnuntai-iltapäivänä sopimaan asiasta lopullisesti Blixin kanssa. Mutta kävikin niin, että hän näyttäytyi jo lauantai-iltana.

Hän oli istunut kerhon kirjastossa ja kirjoittanut uutta loppua sukeltajakertomukseensa, ja juuri kun hän oli valmis, tuli Sargeant.

»Heipä hei, vanha poika, istutko sinä täällä ihan ypöyksinäsi. Tule mukaan saamaan savuke. Hendrich ja Hands tulevat tänne tunnin kuluttua. He pyysivät, että minä koettaisin saada sinut käsiini.»

Condy liikahti hermostuneesti tuolilla. Hän ymmärsi mikä tarkoitus oli. Hänellä oli kyllin rahaa tänä iltana, ja vihamies oli silmänräpäyksessä valpas. Kannukset kylkeen ja ruoskaa selkään. Siinä seisoi Sargeant, klubimestari, hyvin säilynyt kolmikymmenvuotias, kieltämättä hieman kyynikko, mutta sukkela veitikka joka tapauksessa ja Condyn hyvä ystävä. Mutta sielunsa silmillä näki Condy edessään nuoren, yhdeksäntoistavuotiaan tytön, puoleksi lapsen, puoleksi naisen; näki kuinka hyvä hän oli, näki vilaukselta hänen naisellisen hienoutensa, kauneutensa ja voimansa. »Mihin kelpaa heikon miehen hyvyys?» oli hän sanonut ja katsonut häneen.

»Arvelen, että voimme järjestää pienen pelikunnan täällä tänä iltana», ilmoitti Sargeant hyvänsävyisesti hymyillen.

Condy puri huultaan. »Minä tulen pian», sanoi hän. »Odota hetkinen». Hän juoksi portinvartijan luo ja sai lähetetyksi pikaviestin Blixille — kolmannen sinä päivänä:

»Saanko tulla heti? On tärkeä asia. Lähettäkää minulle pari sanaa tuojan mukana!»

Kolmen neljännestunnin kuluttua oli hänellä Blixin vastaus ja hän juoksi portaita alas samassa kun Hendrich Ja Hands nousivat hissiin.

Nyt istui Condy Bessemerin ruokasalin ulkonemassa ja selitti Blixille minkä tähden hän oli tullut.

»Teitte oikein!» sanoi hän. »Te olette aina tervetullut ja milloin tahansa, kun te — kun te huomaatte sen tarpeelliseksi.»

»Toisinaan menen niin pitkälle, Blix», tunnusti hän alakuloisena ja syvällä itsensähalveksimisella, »että kun en voi saada ketään pelaamaan kanssani, niin asetun minä pelaamaan kuviteltujen pelitoverien kanssa ja seurustelen heidän kanssaan saadakseni vain pitää kortteja sormieni välissä ja kuulla niiden kahisevan. Hyi! Minä häpeän itseäni.»

Sunnuntaina tuli Condy illalliselle tapansa mukaan. Illallisen jälkeen, perheen hajaannuttua ja Victorinen mentyä pois, ryhtyivät he kalaretken valmistushommiin. Blix täytti eväsvasun; voileipiä, »premie-liikkiötä», niinkuin Condy tapasi sanoa, kovaksi keitettyjä munia, oliivimuhennosta ja pullo punaviiniä.

Condy riisui nuttunsa ja askaroi hermostuneesti kalastustarpeiden kanssa, purki siimat puolista ja keri ne vapoihin, kiinnitti polot ja sitoi kärpäset kielukkeisiin koko ajan polttaen savukettaan ja kasvoillaan ylen ankara ilme. Hänen onnistui sotkea siimat, saada koukut pöytäliinaan, pudottaa melkein näkymättömät silkkirihmat lattialle ja kiinnittää polot kielukkeisiin, sen sijaan että olisi kiinnittänyt ne siimoihin. Lopulta täytyi hänen pyytää Blixiä avuksi; tämä selvitti siimat kärsivällisyydellä, joka tuntui Condystä melkein yliluonnolliselta.

Kello yhdeksän ajoissa kysyi tyttö häneltä painokkaasti: »Tiedättekö kuinka varhain meidän on noustava ylös, jos mielimme saada kahvia ja ehtiä seitsemän junalla? Viimeistään neljännestä vailla kuusi; ja teidän täytyy nousta vielä varemmin, sillä teillä on pitempi matka. Te voitte kernaasti tulla tänne ja murkinoida — mutta — kuuletteko te — kuuletteko ollenkaan? — teidän on oltava täällä puoli seitsemältä. Kuuletteko, Condy? Sitten menemme yhdessä asemalle. Elkää vain unhottako ottaa vapoja mukaan!»

»Minä pukeudun pyöräilypukuuni!» selitti Condy, »ja otan sellaisen kaulaliinan kuin golfpelaajat pitävät.»

»Ei», selitti Blix, »sitä en tahdo. Teidän on pukeuduttava huonoimpiin vaatteisiinne, mutta pitäkää sentään huoli siitä, että näytätte jotakuinkin arvokkaalta. Mehän aiomme mennä paluumatkalla Lunaan, ettekö muista. Ja menkää nyt kotiin ja pankaa levolle. Ei ole liian varhaista, kun teidän on noustava kello kuusi.»

Condy ei tullut liian myöhään seuraavana aamuna, niinkuin Blix oli pelännyt. Hän tuli päinvastoin aivan naurettavan liian varhain. Merkillistä kyllä oli hän muistanut ottaa ongenvavat mukaansa, mutta hän värisi hermostuneena. Syödä hän ei voinut».

»Me myöhästymme junasta», selitti hän joka hetki. »Olen aivan varma siitä, että me myöhästymme. Katsokaa kelloa, Blix! Nyt meidän pitäisi jo olla matkalla. Tulkaa nyt. Ette te tarvitse enempää kahvia. Onko teillä kaikki mukana? Ovatko kääröt korissa? Hyvä! Entä kärpäset, Blix! Voi kauhistus, jos te unohdatte kärpäset.»

Hätäilemisellään sai hän Blixin asemalle puoli tuntia liian varhain.
Juna ei vielä ollut esillä ja pilettiluukku oli suljettu.

»Sitähän minä sanoin, Condy», huokasi Blix ja vaipui istumaan odotussalin penkille. »Enkö sitä sanonut?»

»Ei», vastasi hän suoraan ilmaan ja katseli hermostuneesti ympärilleen. »Me emme ole tulleet hituistakaan liian varhain — nyt voimme olla hiukan levollisia. Haluaisin tietää miltä asemasillalta tuo juna lähtee. Haluaisin tietää pysähtyykö se San Brunolla. Kuinka pitkä matka mahtaa olla San Brunolta San Andreas-järvelle? Kunhan ei vain alkaisi sataa, Blix. — Olemme unohtaneet peltovarikset!!»

»Ei, sitä me emme ole. Istukaahan nyt. Tässä peltovarikset ovat.
Kohta minä alan ulista hermostumisesta, Condy. Te aivan tuhoatte minut.»

Kolme neljännestä sen jälkeen oli juna vienyt heidät San Brunoon, joka ei ollut muuta kuin maantiemajatalo, jossa kaupunkilaiset, jotka olivat tulleet sorsia ampumaan ja huvikseen kalastamaan, pitivät päämajaansa. Tänään oli se kuitenkin Blixin ja Condyn hoteissa kokonaan. Ja kaikki ihmiset olivat tänään niin tavattoman herttaisia. Vieläpä tuo korkea herrakin pilettiluukulla San Franciscossa oli alentunut toivottamaan heille hyvää kalaonnea. Junailija oli ollut ylen suopea. Junan kuljettaja oli omassa korkeassa persoonassaan tullut heidän luokseen, jotta he viittä minuuttia varemmin saisivat tietää, että heidän seuraavalla asemalla oli mentävä junasta. Ja San Brunossa valjasti isäntä itse hevosen ja kyyditsi heidät järvelle luvaten vielä tulla noutamaankin heidät Richardsonilta hyvissä ajoin ennen iltajunan lähtöä.

»Ja hän pyysi vain puoli dollaria molemmilta retkiltä», kuiskasi Condy
Blixille heidän ajaa vieriessä eteenpäin.

Seutu oli ihana. Kello oli tuskin kahdeksaa vielä, eikä ilma ollut vielä menettänyt ensimmäisen sarastuksen eloisaa raikkautta. Molemmin puolin tietä kohosi maisema paljaiden, harmaanvihreiden, harvasti tammipuita kasvavien mäki-rinteiden muodostamina pitkähköinä aaltoina vaaleansinisen taivaan alla. Tuntui karjan hajua, ja pari kertaa kuulivat he näkymättömän leivosen livertelevän yläilmoissa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Vanhoissa kevytkieseissä ja ripeässä hevosessa oli viehättävä tallin ja silojen haju; ja silloin tällöin tuntui makea ruohon ja lehtien tuoksu. Oli verrattoman ihanaa saada siemaista keuhkoihinsa tämän raikkaan ja rauhallisen aamun ilmaa. Heidän nuoret sydämensä aivan hypähtelivät. Blixin posket punastuivat, ja hänen pienet, tummanruskeat silmänsä aivan kuin säkenöivät tyytyväisyyttä.

»Täälläpä vasta on kaunista, Condy», huudahti hän. »Niin, tuntuupa melkein kuin kasvaisin», selitti hän totisena. »Voisinpa nostaa maailman tällaisena aamuna.»

Sitten tulivat he järven rannalle ja löysivät Richardsonin talon, hänen, jolle kuului järven valvonta. Reipas hevonen lönkytti taas kotiin, ja Blix ja Condy kävivät nyt käsiksi juhlan vakavaan puoleen. Ei ollut laisinkaan tarpeellista näyttää Richardsonille myymälän rakastettavan kauppa-apulaisen antamaa korttia. Vanha yankee, jonka rohkea ja kuiva huumori muodosti omituisen vastakohdan tälle juhlivalle aamuhetkelle, oli itse personoitu huolenpitäväisyys. Hän valitsi heille parhaimman venheen, lainasi heille oman ankkurinsa — kappaleen rautatiekiskoa — osotti heille tarkasti sen kohdan vastaisella rannalla, josta viimeksi oli »otettu» suuri lohi, ja hän meni polvia myöten veteen voidakseen oikein työntää veneen vesille.

Condy tarttui airoihin. Blix istahti perätuhdolle ja alkoi järjestää ongenvapoja ja kiinnittää siimoja. Hän pani omin käsin syötit koukkuihin — suolatuista peltovariksista — ja yhdeksän ajoissa olivat he jo ankkuroineet eräälle paikalle noin 24 jalkaa maasta ja kalastivat Richardsonin neuvoa noudattaen »vähän ulompana kaislikon reunaa.»

»Vaikkapa ei kertaakaan nykäisisi», sanoi Condy ja antoi siiman liukua, »niin voimme varsin oivallisesti huvitella. Katsokaa vain» — hän viittasi kädellään — »eikö täällä ole suurenmoista?»

Järvi leveni länteen ja etelään, eikä sen sileällä silkinharmaalla pinnalla näkynyt pienintäkään väreilyä. Vain idässä, jossa aurinko juuri pilkisti esiin jotenkin korkean harjun olan takaa, leimahteli se häikäisevässä timanttivälkkeessä. Ylt'ympäri veden ja taivaan välillä oli maa vaipunut sunnuntailepoon. Kaukana ’Richardsonin talon tuolla puolen kuului koira haukkuvan. Ääni kantautui niin heikkona ja hentona heille. Silloin tällöin kohoutui vene hiljalleen ja hillitysti loiskahtaen. Lähimmän rannan tiheissä lumimarjapensasviidakoissa kutsuivat ja maanittelivat räkättirastaat niin ystävällisesti toisiaan; keltainen perhonen leijaili yksikseen eksyneenä heidän yllään, ja hoikat siniset sudenkorennot tulivat ja istahtivat heidän siimoilleen ja vavoilleen ja taivuttivat ruumiinsa takapuolen ylöspäin.

Paikaltaan keulasta katseli Condy Blixiä. Hän istui pidellen molemmin käsin ongenvapaa, hän oli kokonaan kiintynyt pitämään silmällä kohoa. Huolimatta vanhasta leningistä, johon hän tätä retkeä varten oli pukeutunut, oli hän yhtä sorea kuin ennenkin. Hänen pyöreä, voimakas kaulansa oli nytkin kiedottu johonkin pehmeään valkoiseen, ja suuri koiran kaulanauha kiersi tiiviisti hänen voimakasta vyötäystään. Keltaiset hiukset saarsivat ilmavana säteikkönä valkoista otsaa ja vienosti rusottavia poskia, ja kolmannenkymmenennen kerran ihaili Condy ruskeita silmiä vaikuttavana vastakohtana valkoiselle silkkinauhalle, keltaisille hiuksille, valkoiselle hipiälle ja poskien hienolle rusolle.

»Täällä ei ole kaloja», mumisi Condy ja veti siiman ylös katsoakseen syöttiä. Mutta hänen siinä askaroidessaan kärpästen kanssa huudahti Blix äkkiä:

Condy katsoi ylös; Blixin ongenvavassa tuntui tempaus; vielä kerran ja sitten taas kerran. Sitten taipui vapa äkkiä, tela pyöri, siima pingottui ja viilsi suoraan läpi veden.

»Nyt te saatte sen! Nyt te saatte sen!» huusi Condy vavisten kiihkosta.
»Se on komea lohi!»

Blix nousi ja kääri siimaa telalle minkä kerkesi, tempovan ja tanssivan vavan, pää painettuna vyötä vasten. Äkkiä oikeni vapa taas ikäänkuin vapautuneena kovasta puristuksesta, ja siima liukui äkkiä yhä loitommaksi venheestä.

Ja nyt olivat he molemmat jännityksestä vavisten todistajina lohenmullon mitä piristyttävimpiin hyppäyksiin. Läpi kupla- ja vaahtopilven hyppäsi se sinisestä vedestä ylös harmaaseen ilmaan säteilevin suomuksin ja levitetyin evin, siinä oli hopeanhohdetta, käyräsapelin välähdystä läpi harmaan usvan ja loisketta ja kohinaa, levottomien äänten surinaa, joka äkkiä rikkoi näiden tiimojen rauhallisen levon.

»Pitäkää nyt varanne!» kuiskasi Condy yhteen puristettujen hampaiden välistä. »Kerikää nopeasti telalle, kun se lähenee, ja antakaa liukua, kun se tekee liian voimakasta vastarintaa.»

Blix hengitti kiivaasti, hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät.

»Ooh», huohotti hän, »minä niin pelkään, että se pääsee minulta karkuun. Katsokaa nyt!» huusi hän, kun lohenmullo lähti kiitämään kohti pohjaa ja taivutti vapaa, niin että sen kärki joutui veden alle. »Se pääsee minulta irti, Condy! Olen varma siitä. Ottakaa te mieluummin tämä vapa.»

»En hinnalla millään! Olkaa vain rauhallinen! No, se on taas poissa.
Tämä vasta on urheilua.

Metrin toisensa jälkeen keri Blix siimaa telalle, kunnes he näkivät vilahdukselta lohenmullon sivut vihreän veden läpi. Hän veti sen lähemmä. Nyt se näkyi selvään, ui yhdensuuntaisesti veneen kanssa. Suu oli sepposen seljällään, koukku kärpäsineen oli tarttunut sen alaleukaan; he näkivät pyrstöevän punaiset, väräjävät hetaleet. Kala oli hiukan litteä sivuilta, vatsa lumivalkoinen. Se oli melkein niin pitkä kuin Condyn kyynärvarsi.

»Onpa se kaunis! Eikö olekin?» muniisi Condy. »Olkaa nyt oikein varovainen. Vetäkää se veneen laitaan, niin että minä yletyn siihen. Hyvin varovaisesti, Blix. Jos se rimpuilee, niin antakaa siiman liukua.»

Kaksi kertaa ponnahti lohenmullo loitommaksi venheen varjon pelästyttämänä ja kaksi kertaa lauloi ja surisi pyörä niinkuin kalistin, kun Blix heitti siiman höllälle. Mutta kolmannen kerran tuli se pinnalle ja kääntyi hitaasti kyljelleen, valkoinen vatsa ja punainen evä vedessä. Sen kidukset aukenivat ja sulkeutuivat Se oli väsynyt. Ja kolmannen kerran veti Blix sen varovaisesti laitaa vasten. Condy kumartui ja työnsi käsivartensa veteen hartiata myöten, tarttui kahdella sormella levitettyihin kiduksiin ja heilahdutti sen venheeseen.

Heidän ihastuksensa oli aivan lapsellista. Condy hoilasi kuin intiaani ja heilutti hattua ilmassa. Blix sai tuskin sanaa suustaan. Hän seisoi hiukset hajalla ja kädet nyrkissä ja sai kyyneleet silmiinsä pelkästä lauenneesta jännityksestä. He puristivat toistensa käsiä; he puhuivat hurjasti toistensa suuhun; he rummuttivat istuimia; he nauroivat omaa hullutustaan; he katselivat lohenmulloa joka puolelta, koettivat arvata sen painoa ja muistuttivat toisilleen taistelun yksityiskohtia.

»Kyllä. Entä kun minä huomasin, että onkeeni kävi! Se tuli niin arvaamatta; minä melkein pelästyin. En ole ikipäivinäni ennen ollut niin onnellinen», huudahti Blix, »kuin juuri sillä hetkellä. Niin, ajatelkaas, Condy, että kävi hyvin!»

»Kyllä, tämä on parempaa kuin viisi o’clock-tee-kutsua, tanssiaisia ja päivällistä, eikö olekin?»

»Samantekevä kuinka vanhoja me olemme, mutta olenpa varma siitä, että lohenmullo painaa kaksi leiviskää.»

Kun he vihdoinkin olivat tyyntyneet, jatkoivat he taas kalastamista. Ennenkun he osasivat arvatakaan, oli kello jo kaksitoista. Puoli yhden ajoissa oli Blix saanut kolme lohenmulloa, mutta ne olivat pienempiä kuin ensimmäinen. Condyn onkea ei ollut kertaakaan nykäissyt. Kello yksi soutivat he maihin ja söivät aamiaista tuuhean tammen suojassa pienessä lumimarjapensaista muodostetussa pyöröteatterissa.

Ei milloinkaan ollut ateria maistunut niin herkulliselta. Mitä sillä väliä, vaikka viini oli laimeaa ja keitetyt oliivit härskiintyneitä! Vähätpä siitä, että koviksi keitetyille munille varattu suola oli levinnyt yli »premie-liikkiön»? Ja että munat olivat liian vähän kiehuneet ja että he olivat unhottaneet korkkiruuvin? He eivät voineet muuta kuin tuntea olevansa seitsemännessä taivaassa ilosta ja reippaudesta. Vain todellinen onnettomuus olisi voinut pilata heidän hyvän tuulensa.

Mutta kun he olivat lopettaneet aterian ja Blix oli pakannut haarukat ja lusikat, sanoi hän Condylle, joka makasi seljällään ja tupsuutteli sikariaan:

Condy hukkasi sikaarin, hyppäsi ylös ja harjasi kuivat lehdet kaulastaan. Blix oli ottanut korttipakan mukaan ja neljä rullaa silkkipaperiin käärittyjä markkoja. Condy tuijotti häneen hämmästyksestä sanattomana.

»Mutta Blix!» huudahti hän, yhä yhtä ihmeissään. »Mitä te tarkoitatte?»

»Minä tarkoitan mitä sanon. Minä haluaisin kernaasti pelata pienen erän teidän kanssanne.»

»Kuulkaahan nyt, Condy», alkoi Blix. Ja huolimatta hänen voimakkaista vastaväitteistään ja selityksistään ja kissaviekööstään piti hän hänelle mitä suurimmalla tyyneydellä viisi minuuttia kestävän esitelmän.

»Minä en pyydä, että teidän on lakattava pelaamasta», sanoi hän lopuksi, »minä pyydän vain, jos se teitä tyydyttää, kun te huomaatte, että olette pakoitettu siihen — kun ette voi olla sitä tekemättä, tarkoitan — että te tulette ja pelaatte minun kanssani sen sijaan että menisitte klubiin pelaamaan.»

»Mutta sehän on järjetöntä, sehän on aivan suunnatonta. Minua inhottaa nähdä nuorten tyttöjen pelaavan hasardipeliä — saati sitten teidän!

»Ei suinkaan se ole minulle pahempaa kuin teille — ja keiden muiden kanssa luulette, että minä petaisin? Mutta te luulette kai, että minä pelaan niin huonosti, ettei teillä voi olla siitä mitään huvia?» sanoi hän hilpeästi. »Sekö siinä on esteenä? Mutta siinäpä erehdytte; saatte sen pian nähdä. Kyllä minä pelata osaan — olinpa sitten oppinut sen miten tahansa?»

»Niin — mutta, Blix. Te ette tiedä kuinka usein me pelaamme, minä ja ne muut. Melkeinpä joka… te ette tiedä kuinka usein me korttia lyömme.»

»Condy — milloin tahansa, kun te vain haluatte pelata korttia ja tahdotte pelata minun kanssani, heitän minä kaiken muun sikseen ja olen heti valmis.»

»Sentähden, että luulen, että ehkä te siten pelaisitte harvemmin ja vähitellen, ehkä — mutta sitä en nyt huoli ajatella. Minä haluan pelata; tyytykää nyt siihen. Mutta luvatkaa, että ette petaa kenenkään muun kanssa — sanotaanpa puoleen vuoteen.»

»Pyh!» pilkkasi Condy, »mistäpä te pookeria osaisitte? Parasta lienee, että pelaamme mustaa pekkaa tai kasinoa.»

»Saattoseurueita ja valtteja pyydetään heti», ilmoitti hän kylmäverisesti.

Se sattui Condyyn kuin pistos. Sitten vilkasi hän syrjäsilmällä häneen ja otti korttinsa.

Blix silmäili korttejaan. Sitten sanoi hän yhtä kylmäverisesti kuin äskenkin:

Tuntia myöhemmin oli Blix voittanut koko Condyn kassan, lähemmä viisi dollaria.

»Hyvä», sanoi hän leikillisesti, »minä lähetän teille sille summalle asetetun shekin.»

»Niin ette kohtelisi ketään ystävistänne klubissa!» huudahti hän. »Niin ette sanoisi heille, ja niinpä ei ole oikein, että sanotte niin minulle. Antakaapa tänne nyt ne seitsemän ja puoli dollaria, Condy. Teidän ei pidä pelata toisella tavalla minun kanssani kuin muiden. Minä olisin kyllä maksanut teille, jos olisin menettänyt.»

»Niin, mutta minulla on vain yhdeksän dollaria. Kuka sitten suorittaa paluupiletit ja illallisen Lunassa?»

»Sitten ei teidän olisi pitänyt antautua pelaamaan. Teillä oli samat mahdollisuudet kuin minullakin. Saanko rahani, Condy?»

»Niin, niin», sanoi hän, »kun nyt olemme suoriutuneet huvista, nimittäin korttipelistä, niin ryhtykäämme siis taas totisiin tehtäviimme, nimittäin pyytämään, ei — 'ottamaan' kaikki järvessä olevat lohenmullot.»

Kun kello oli viisi, veti Condy ylös kiskonkappaleen ja souti järven yli takaisin Richardsonin taloon. Blix saattoi merkitä muistiin kuusi lohenmulloa, mutta Condyllä oli ollut ihan naurettavan huono onni.

»Voin varsin hyvin seisoa ongenvapa kädessä niin kauan kuin kuka tahansa, mutta minä tahtoisin niin vietävän mielelläni saada tilaisuuden vaihtaa täkyä ainakin kerran toisinaan. Minun onkeani ei ole kertaakaan nykäisty, ei koko päivänä edes kertaakaan hipaistu. No, olipa hyvä, että te saitte tuon suuren lohenmullon, Blix, sen ensimmäisen, tarkoitan. Noiden viiden minuutin takia kannatti jo tehdä tämä retki. Mutta kaikki tyyni on onnistunut hyvin. Tänne tulemme tästä lähin kerran viikossa.»

Ja sitten oli heillä vielä, juuri kun he astuivat maihin Richardsonin talon kohdalla, pieni seikkailu, joka aivan kuin kruunasi koko päivän. Kahden kiven välisessä lätäkössä näkivät he pienen, kirjavan käärmeen, joka ei juuri ollut lyijykynää paksumpi, ja se yritti juuri paraillaan niellä pientä viheriäistä sammakkoa. Sillä oli siitä hirveä vaiva; he seisoivat ainakin kymmenen minuuttia ja nauttivat jännittävästä pienestä näytelmästä, joka kuitenkin päättyi onnellisesti uhrin pakoon ja hyveen voittoon.

»Sitä me juuri tarvitsimme», sanoi Blix, kun he kömpivät ylös vanhoihin kääseihin ajaakseen asemalle. »Se teki päivän täydelliseksi.»

He saapuivat kaupunkiin hämärissä ja lähettivät kalansa, ongenvapansa ja muut vehkeensä kotiin Bessemerille pikalähetillä, joka samalla vei pari selittävää riviä Blixiltä hänen isälleen.

VII.

Lunan meksikolaisella ravintolalla ei ole mitään osoitetta. Se ei sijaitse minkään vissin kadun varrella, eikä missään erityisessä kulmassa. Eivätpä edes päävieraat voineet antaa tietoa sen paikasta, kun sitä heiltä kysyi. Se on vain »tuolla toisella puolella», »ei varsin kaukana tuomiokirkosta, tiedättehän.» Jos menee sitä etsimään, niin saattaa sen löytää, mutta aivan mahdotonta on opastaa sinne muita. Sinne voi tulla kiinalaiskaupungin kautta. Viimeiseltä ahtaalta kadulta, jossa katunaiset oleilevat, tullaan meksikolaisen kaupunginosan laidalle, ja kun sitten käy suoraan sinne minne nenä osoittaa yhtä tai kahta katua, alati tiukasti tähystäen molemmin puolin, niin ei voi välttyä tulemasta suoraan Lunaan. Se on paikka, jota täytyy etsiä, mutta jonka aina löytää.

Tänä maanantai-iltana saapuivat Blix ja Condy Lunaan neljännestä vailla seitsemän. Condy oli eksynyt. He olivat otattaneet kummallisimpia katuja ylös ja alas ja olivat aivan epätoivon partaalla, kun Blix äkkiä huomasi kilven lähimmässä kulmassa.

Niinkuin Condy oli ennustanutkin, saivat he koko ravintolan käytettäväkseen. He sijoittuivat sisähuoneeseen, jossa oli peili ja kuusi tuolia ja komeat valkoisesta akutinkankaasta tehdyt oviverhot, ja isäntä, joka noudatti nimeä Richard tai Riccardo, miten milloinkin soveltui, alkoi tarjoilla »meksikkolaista illallista» juhlallisen menon mukaan. Syödessään pitivät he koko ajan ovea silmällä, ja kun pavut tulivat pöydälle, hätkähtivät molemmat ja vaihtoivat nopean katseen.

Jotensakin vauhdikkaasti astui sisään mies, jonka takin rintapielessä oli kaksi vuohensilmäkukkaa, ja asettui lähimmän pöydän ääreen.

He tarkastivat salavihkaa vasta tullutta vierasta ja sopivat siitä, että hän oli pettymys. Ollakseen ent. merikapteeni oli hän tavattoman arkipäiväisen näköinen. Hän oli punatukkainen, oli nuorempi kuin he olivat luulleet ja mikä pahinta, hän oli auttamattomasti halpa.

»Poloinen K.D.B.!» huokasi Blix ja pudisti päätään. »Pelkäänpä, ettei siitä tule mitään hänen kanssaan. Mutta onhan mahdollista, että hän on parempi kuin miltä näyttää. Saattaa sattua, että punatukkaisilla ihmisillä on hyvä sydän.»

Samassa tuli vielä toinen mies sisälle. Hänkin istahti erään lähellä olevan pöydän ääreen. Hänkin tilasi »meksikkolaisen illallisen.» Hänelläkin oli nutun rintamuksessa vuohensilmäkukkanen.

»Kuolema ja helvetti», läähätti Condy kalveten. Blix vaipui avuttomana kokoon kädet helmassa. He tuijottivat vallan hämillään toisiaan.

»Sepä oli hieno juttu», sanoi Condy ja kävi muka kiireesti käsiksi curryyn, joka hänellä oli edessään. Mutta Blix työnsi lautasen sivulle.

»Mikä on tarkoitus?» kuiskasi Condy yli pöydän. »Mikä tarkoitus taivaan nimessä on tällä?»

»On vain yksi mahdollinen selitys», sanoi Blix. »Toinen miehistä on kapteeni ja toinen on vain satunnaisuus. Kuka tahansa voi käydä vuohensilmäkukka napinlävessä. Se meidän olisi pitänyt ottaa huomioon.»

»Vastatullut muistuttaa ulkonäöltään enin kapteenia.» Tämä oli lyhyenläntä, leveähartiainen, neljänkymmenen korvilla oleva mies; hänellä oli pienet, harmahtavat viikset, ja hänessä oli todellakin jotakin »raitista ja työteliästä». Mutta mitään ratkaisevaa eroitusta ei näillä kahdella ollut; punatukkainen saattoi varsin hyvin olla entinen kapteeni, ja hän oli varmasti yli kolmenkymmenen viiden.

»Kumpi heistä se on? Millä ihmeen tavalla saamme sen selville? Kun vain jollakin lailla saisimme tietää kumpi heistä on tilapäinen, voisimme ehkä myöskin keksiä keinon miten pääsisimme hänestä eroon. Sen olemme velkaa K.D.B:lle, Condy. Se on aivan yksinkertaisesti meidän velvollisuutemme. Meidän alotteestamme on hän täällä tai tulossa tänne, meidän tulee vointimme mukaan häntä auttaa. Ja hän voi tulla milloin tahansa. Paljonko kello on?»

»Viisi minuuttia yli seitsemän. Mutta luulisinpä, että oikea — kapteeni — tulisi hyvin hämilleen, jos hän näkisi toisen kavaljeerin vuohensilmäkukkineen. Mutta katsokaas, näyttääkö kumpikaan heistä olevan hämillään? Ei laisinkaan; mitä? Kapteeni katsoa mulkoilisi hieman kilpailijaansa, luulisin.»

»Ei», sanoi Blix hiljaa, »sitä ei voi sanoa. Kumpikaan heistä ei juuri mulkoile. Mutta kuulkaahan, Condy» — kuiskasi hän — »punatukkaisen hattu on tuolilla hänen takanaan sisäpuoli ylöspäin. Ettekö voisi nousta katsomaan mitä siinä on luettavana?»

»Kyllä, saisi tietää hänen nimikirjaimensa, tarkoitan. Tai ehkäpä koko hänen nimensä; se saattaa varsin hyvin olla hatussa. Ainakin voitte katsoa, onko sinne merkitty ’kapteeni’.»

Condy nousi, oli noutavinaan tulitikun naapuripöydällä olevasta rikotusta ja kiinnikitatusta porsliinialustasta ja sai samalla tilaisuuden tutkia hattua sisältä päin. Blix saattoi tuskin hengittää jännitykseltä. Sitten tuli Condy takaisin ja istuutui.

»Vain nimikirjaimet», kuiskasi hän, »W.A.J.» J:hän voi vallan hyvin merkitä Jack, mutta se voi myöskin merkitä Johan tai Jeremias tai Josua, ja hän voipi reilusti olla kapteeni, vaikka ei sitä hatussa ole mainittu. Olemme yhä yhtä viisaita.»

»Ja K.D.B. voi tulla millä hetkellä tahansa. Hän on ehkä jo ollutkin täällä ja kurkistanut ikkunasta sisään, ja sitten on hän mennyt pois, kun näki kaksi miestä, joilla kummallakin oli vuohensilmäkukkanen napinlävessä. Se olisi hänen tapaistaan. Mitä meidän on tehtävä?»

»Odottakaapa hiukan», mumisi Condy. »Minulla on keino. Minä kyllä saan selville kapteenin. Voitteko nähdä tuon taulun seinällä?»

Blix seurasi hänen katseensa suuntaa. Taulu oli oivallinen värillinen kivipiirros, joka esitti täysin purjein smaragdinvihreitä aaltoja halkovaa luotsilaivaa.

»Sitä juuri, tuota kuunaria. Mutta kuulkaahan nyt. Te kysytte minulta kovalla äänellä, mikä laiva se on, ja kun minä vastaan, pidätte te silmällä kumpaakin miestä.»

»Se kyllä käy ilmi. Tehkää nyt niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa hukata.»

Blix kumartui hiukan taapäin ja yskäsi. Sitten sanoi hän: »Tuollapa on kaunis laiva seinällä! Näettekö sen? Eikö se ole soma? Mutta voitteko te sanoa minulle minkä lajin laivoja se on?»

Condyn ei tarvinnut odottaa Blixin merkinantoa. Asia oli silmänräpäyksessä selvä. Hänen kovalla äänellä annettuaan vastauksensa heitti punatukkainen vain pikaisen silmäyksen kivipiirrokseen ja jatkoi taas enchellados’taan. Mutta tummapartainen seurasi Condyn katsetta, tarkasti taulua ja nauroi pilkallisesti. Kuulivatpa he hänen vielä mumisevan partaansa:

»Siinä on kapteeni», kuiskasi Condy, niin pian kuin toinen kääntyi pois katsottuaan häntä ensin musertavan halveksivasti.

Heillä oli vaikea hillitä iloisuuttaan, mutta he kävivät heti taas totisiksi, kun Blix potkasi Condya pöydän alla ja mumisi:

»Nyt katsoo hän kelloaan, kapteeni, K.D.B. ei ole vielä täällä, mutta punatukkainen häiritsijä on yhä jälellä. Meidän pitää toimittaa hänet tieltä pois. Keksikää jotakin!»

»Mitäpä sitten? Voitte olla varma siitä, ettei hän mene ennenkun on ateriansa päättänyt. Jos hän istuu täällä, kun K.D.B. tulee, niin on kaikki menetetty. K.D.B. menee heti. Hän ei edes tule sisälle.»

»Niin, se on hirveätä. Sellainen pettymys. Ja minä olin niin iloinnut siitä, että saisin viedä ne molemmat yhteen. Ja kapteeni Jack on todellakin hieno mies.»

»Sen voi nähdä puolella silmällä», kuiskasi Condy. »Toinen on oikea turilas.»

»Niin, hän on kuin mikäkin kuritushuonekokelas. Hän joutuu kyllä sinne ennemmin tai myöhemmin.»

»Niin, hänellä jo ehkä onkin joku konnantyö tekeillä; eipä sitä niin tarkkaan tiedä. Tämä meksikkolaisneliö on juuri sopiva paikka sellaisille asioimisille. Lyönpä vetoa, että hän tietää, missä hän voi miehiään tavata.»

»Ehkäpä. Mutta tuolla hän yhä vain istuu, ja se on pahinta mitä hän tällä hetkellä voi tehdä. Hän häiritsee noiden molempain kohtausta, hän tuhoaa kokonaisen romaanin. Ehkä tekee hän ne molemmat onnettomiksi koko elämän ajaksi. Se on hyvin luultavaa. Ajatelkaa, että voisi käydä niin. Tämäpä on melkein katastroofi.»

»Kyllä», kuiskasi Blix äkkiä ja värisi mielenliikutuksesta. »On yksi keino, jos vain uskallamme. Se auttaisi, ja vaikkapa se ei auttaisi, niin ei hän kuitenkaan koskaan saa tietää mitä me olemme tehneet, eikä voi meitä edes epäillä. Ooh, mutta me emme uskalla.»

»Minä en melkein uskalla, mutta… lainatkaa minulle lyijykynä, Condy.» Hän kirjoitti pari riviä ruokalistan selkäpuolelle, hänen kätensä vapisi kuin haavanlehti, kun hän ojensi hänelle kirjoituksensa.

»Lähettäkää punatukkaiselle tämä sähkösanoma. Pari taloa täältä on lennätinkonttori, värikaupan vieressä. Huomasin sen, kun tulimme tänne. Hatussahan näitte hänen nimikirjaimensa: W.J.A., Lunan ravintola, se riittää.»

»Kyllä, vaikkapa ei siitä mitään tulosta olisikaan — emme siltä joudu vaaralle alttiiksi.»

»Sitä kannattaa koettaa. Parin minuutin kuluttua olette täällä taas.
Niin kauan uskallan vallan hyvin olla yksin täällä. Kiiruhtakaa, Condy!
Tahdotteko mennä vai ettekö tahdo?»

»Antakaa minulle vähän rahaa», sanoi hän, »te voititte kaikki mitä minulla oli.»

Pari minuuttia myöhemmin palasi hän takaisin. He istuivat ja toukkivat vihanneksiaan sydän kurkussa, eivätkä uskaltaneet katsoakaan ylös lautasilta. Condy oli jännityksestä melkein kipeä ja oli vähällä lyödä kumoon sifonin, kun sähkösanoman tuoja astui etuhuoneeseen. Hän ja isäntä keskustelivat hiljaa pöydänteen yli. Sitten sukelsi Richard valkoisten uudin-oviverhojen välitse sähkösanoma kädessä ja sen tuojan seuratessa hänen kantapäillään.

Hän tunsi nähtävästi punatukkaisen, sillä hän ohjasi suoraan hänen luokseen ja sanoi:

Hän ojensi hänelle sähkösanoman ja vetäytyi takaisin. Punatukkainen allekirjoitti kuitin; tuoja meni.

Blix ja Condy kuuli paperia revittävän; nyt aukaisi punatukkainen sähkösanoman.

Kului kymmenen sekuntia, kului viisitoista, kului kaksikymmentä. Oli aivan hiljaista. Condy uskalsi salavihkaa vilkaista punatukkaisen kuvaa peilissä. Tämä tutki sähkösanomaa rypistetyin otsin. Hän pisti sen taskuunsa ja kiskaisi sen taas kiivaasti sieltä. Hän unohti »meksikkolaisen illallisensa» ja hengitti raskaasti. Hän oli suuresti järkytetty; sen huomasi varsin hyvin. Äkkiä näytti hänet valtaavan ilkeä tuska. Hän nousi ylös, otti hattunsa, painoi sen silmilleen, lennätti puoli dollaria pöydälle ja meni pitkin askelin ulos ravintolasta.

Mitä tämä sähkösanoma sitten sisälsi? Mitä Blix oli kirjoittanut? Vain tämän:

Vaikka he kuinka ahkeraan sen jälkeen kuljeskelivat kaupungilla, punatukkaista eivät Blix ja Condy koskaan enää tavanneet! Eikä häntä myöskään enää näkynyt Lunan ravintolassa, jossa hän kuitenkin oli ollut vakituinen vieras. Hän katosi. Hän tuli niellyksi. He olivat nähneet hänen jättävän ravintolan. Niin. Oliko hän myöskin jättänyt koko neliön? Oliko hän paennut kaupungista, valtiosta, ehkä koko Yhdysvalloista? Minkä ruumiin punatukkaisen kuormassa olivat nuo viisi sanaa herättäneet kuolleista ja kutsuneet päivänvaloon? Olivatko he säikyttäneet hänet elinijäksi pakenemaan tuntemattoman kostajan kättä — tehneet hänestä uuden vaeltavan juutalaisen? Mikähän oli se kauhea arvoitus, jota he olivat hipaisseet tuossa vaatimattomassa pienessä esikaupunkiravintolassa. Minkähän salaperäisen oven he olivat aukaisseet; minkähän punatukkaisen hirviön he olivat kutsuneet esille? Olivatko he tehneet tyhjäksi konnantyön, tukahuttaneet salaliiton, estäneet rikoksen? Sitä eivät he koskaan saaneet tietää. Vain yksi asia oli vanna. Punatukkaisella miehellä oli ollut entisyys.

Sillä välin solui minuutti minuutin perästä ilman että K.D.B. näyttäytyi. Kapteeni Jack kävi nähtävästi kärsimättömäksi ja hermostuneeksi. Hän oli nyt ehtinyt meksikkolaiseen naukkuun, jonka nimi on mescal. Hän oli jo melkein lopettamaisillaan ateriansa. Joka silmänräpäys katsoi hän kelloaan ja vilkasi ovelle. Kello oli jo kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.

»Saattepa nähdä, että punatukkainen sittenkin on kaikki tuhonnut», sanoi Blix hiljaa. »K.D.B. on nähnyt heidät molemmat istumassa täällä ja alkanut pelätä.»

»Voimmehan lähettää kapteenille sähkösanoman häneltä», ehdoitti Condy.
»Minä olen nyt valmis vaikka mihin.»

»Kapteeni loukkaantuisi. Hän ei ikimaailmassa suostuisi uuteen kohtaukseen. Merikapteenit ovat ylen lyhytnokkaisia, niinkuin tiedätte.»

Richard toi heille samassa kahvia ja kirsikkalikööriä ja Condy opetti
Blixiä sulattamaan sokeripalasta ja imellyttämään kahvia siirapilla.
Mutta he tulivat narratuiksi. Kapteeni oli valmis lähtemään. K.D.B. oli
ilmeisesti pitänyt häntä narrinaan.

He huomasivat heti, että se oli hän. Katuovi avattiin ripeästi ja suljettiin taas, ja kapteeni Jack oli tuossa tuokiossa vallan valveillaan. Hän teki salaman nopeasti käsittämättömän manööverin. Ennenkun ovi oli sulkeutunut, pyyhkäsi hän kädellään napinreikää ja repi pois vuohensilmäkukkasen.

Se oli aivan vaistomainen teko; sen ymmärsi Blix samassa kun hän sen näki. Entinen kapteeni ei ollut tehnyt sitä harkinnan perusteella. Hän ei ollut nähnyt tulijan kasvoja. Hän ei ollut näyttäytynyt etuhuoneessa, eikä ollut edes ehtinyt sulkea ovea jälkeensä. Mutta samalla sekunnilla kun kapteeni oli vilahdukselta nähnyt kimpun valkoisia päivänkakkaroita hänen vyössään, oli hän tuntenut olevansa pakoitettu salaamaan kuka hän oli, tietämättä itsekään minkätähden.

»Hän pelkää», kuiskasi Blix. »Luulenpa että hän todellakin pelkää.
Miehet ovat oikeita tomppeleja!»

Sillä välin oli K.D.B:llä, tuolla kauan kaivatulla, josta niin paljon oli väitelty, joka oli juonien saartama ja paljon diplomatian esine, ylen hienot sotatemput, hänellä oli se haka, jonka ympärillä niin monet suunnitelmat pyörivät, hänellä oli monien ristiriitaisten harrastusten myrskykeskus, oli se pilvenpatsas, joka ikiajoiksi oli pyörteisiinsä imenyt punatukkaisen sydämen ilon — K.D.B. oli tullut huoneeseen, jossa meidän persoonamme istuivat.

»Mutta — hänhän on kaunis!» pääsi Blixiltä puoleksi tukahdutettu huudahdus, ikäänkuin olisi hän odottanut hirvittävän vanhaa naista.

K.D.B. oli paremman palvelustytön näköinen, ja oli todellakin varsin sievä puvussaan. Hän oli solakka, pienenlainen ja hänellä oli virkeät silmät ja päättävä suu. Hänen koko olennossaan oli täydellisen mielentyyneyden leima; hän näytti hyvin ymmärtävältä ja taipuvalta. Blix oli varma siitä, että hän oli niitä, jotka eivät anna minkään häiritä eikä kiihoittaa itseään. Hän oli rauhallinen, ei sillä, ettei hänellä olisi ollut intohimoja, vaan sentähden, että hän halveksi antautua niiden valtaan. Rauhallinen, ei niinkuin nilviäinen, vaan niinkuin täysikasvuinen, kontemplatiivinen kissa.

Tyynesti istahti hän nurkkapöydän ääreen, tyynesti riisui hän hansikkaansa ja harsonsa ja tyynesti tarkasti hän huonetta ja niitä kolmea, jotka siinä istuivat.

Condy ja Blix tuijottivat kahvikuppeihinsa, niinkuin syyllisyydestään tietoiset liittolaiset, mutta katsoivat ylös, kun kapteenin pöydästä kuului kalinaa. Siellä putosi kuppi permannolle.

Kapteeni Jack oli räjähtämäisillään. Tähän asti oli hän käyttäytynyt niinkuin sivistynyt ja vakaantunut vanhanpuoleinen herra, joka hallitsi tilannetta ja itseään. K.D.B:n tulo oli nähtävästi tuottanut hänelle lievän hulluuden. Hän nieli ja hikoili, hänen kauluksensa vaivasi häntä, hän vääntelihe ja kääntelihe tuolillaan. Hän mittasi sylkylaatikkoa uhkaavalla katseellaan. Hän ryki niin että lasit kilisivät. Hän siveli partaansa. Hän hikoili yhä vain entistä enemmän; hän äyhki ja vaahtosi, ja hänet tavotti äkkiä mieletön halu nauraa. Vain kerran uskalsi hän katsoa K.D.B:tä, joka istui ja ruoti kalaansa, ollen täydellisesti tasapainossa; kun hän kohtasi hänen katseensa, pudotti hän etikkapullon ja pippurirasian lattialle. Hän käyttäytyi aivan samalla lailla kuin suuri koiranpenikka, joka makaa samassa huoneessa kuin järkähtämätön kotikissa torkuksissa uuninkomerossa.

»Hänen pitäisi saada selkäänsä», kuiskasi Blix, jonka kärsivällisyys oli loppumaisillaan. »Kuvitteleeko hän, että hänen pitää ottaa ensimmäinen askel?»

»Ooh — mr!» jyrisi kapteeni ja rykäisi kahdennenkymmenennen kerran, samalla kun hän punoi viiksiään ja kätki sitten tummanpunaiset kasvonsa tavattoman suureen nenäliinaan.

Kului viisi minuttia. Hän istui yhä vain paikallaan. Silloin tällöin tarkasti K.D.B. häntä tyynellä mielenkiinnolla ja jatkoi sitten taas sirosti kalansa käsittelyä.

»Luuletteko, että hän tietää, että se on hän, nyt kun hän on ottanut pois vuohensilmäkukan?» kuiskasi Condy.

»Kyllä, siitä saatte olla varma! Luuletteko, ettei naisilla ole silmiä päässä. He eivät onneksi ole niin höperöjä kuin miehet tapaavat olla. Ellei hän uskoisi, että se on hän, menisi hän tiehensä. Ja katso, kuinka hän on kaunis, Condy! Hänen pitäisi kiittää luojaansa, sitä hänen pitäisi. Ajatelkaahan vain, kuinka hirvittävä hän olisi voinut olla! Hän ei näytä olevan kolmenkymmenenyhden vuoden vanha.»

»No, niin», vastasi Condy, »kun hän itse sanoo olevansa kolmekymmentäyksi-vuotias, voitte lyödä vetoa siitä, että nuorempi hän ei ole. Se on yhtä varma kuin amen kirkossa.»

»Joka tapauksessa on huvittavaa nähdä minkälaisia ihmisiä ne ovat, jotka laittavat lehtiin avioliitto-ilmoituksia», sanoi Blix. »Minä olen aina luullut, että ne ovat hirvittäviä ihmisiä.»

»Niin, siinä nyt näette», vastasi Condy. »Sanoinhan minä, että te erehdytte. Mutta saattaahan olla, että meitä onni on erityisesti suosinut. Tämä on joka tapauksessa kyliäkin kunnioitettava.»

»Se on selvää. Mutta minkätähden ei hän jo ryhdy asiaan, tuo kapteeni.» Blix oli aivan alakuloinen. »Minkätähden istuu hän tuossa kuin maalattu pukki?»

»Hän odottaa, että me menemme», sanoi Condy. »Siitä olen vakuutettu. Siitä ei tule mitään niinkauan kuin me olemme täällä. Menkäämme ja antakaamme heille tilaisuus siihen. Kun he jäävät kahden, täytyy toisen heistä sanoa jotakin. Muuten eivät he kestä. Heistä on tuntuva siltä, niinkuin he olisivat yksin asumattomalla saarella.»

»Minäpä sanon teille jotakin. Me voimme mennä ja sitten tulemme takaisin viiden minuutin kuluttua. Minä unohdan keppini.»

He sopivat siitä, että se oli paras keino. Sitten kokosivat he kapineensa, ja Condy jätti keppinsä riippumaan vaatenaulakkoon.

Richardin tavattomaksi hämmästykseksi astui Blix etuhuoneessa olevan pöydänteen luo ja maksoi laskun. Mutta kun heidän piti mennä pysähdytti Condy hänet.

»Te unohdatte tarjoilijan», sanoi hän ankarasti Richardin myhäillessä ja kumarrellessa. »Viisikymmentä senttiä on pienin määrä minkä voitte antaa hänelle.» Richard esteli, vaan Condy pysyi lujana. Puoli dollaria juomarahoiksi.

He menivät tuomiokirkon ohi ja seisoivat hetkisen ja kuuntelivat, kun tornikello löi kahdeksan. Sitten tulivat he ajatelleeksi, että ravintola suljetaan siihen aikaan ja kiiruhtivat sinne takaisin. He tulivat sisälle ja katselivat huolestuneina ympärilleen.

»Mahdoinkohan minä unohtaa keppini tänne?» sanoi Condy kääntyen Richardin puoleen, joka seisoi pöydänteen takana ja riisui esiliinaansa. Richard ei ollut sitä nähnyt.

»Ehkäpä minä jätin sen tuonne sisälle, missä me istuimme», sanoi Condy ja riensi sisähuoneeseen Blixin seuraamana. Hän löysi varsin oikein keppinsä ja tuli ja näytti sen Richardille.

Ulkona käytävällä puristivat Blix ja Condy toistensa käsiä molemmin puolin onnitellen toisiaan ponnistustensa kauniista tuloksesta. Sisähuoneessa olivat he nähneet avioliittokokelaittensa istuvan saman pöydän ääressä kimppu pahoin rutistettuja vuohensilmäkukkia välillään ja vakavasti keskustellen tekevän tuttavuutta toistensa kanssa.

VIII.

»Mutta», lisäsi hän, kun he lähtivät menemään, »nyt emme koskaan saa tietää kuka heistä ensiksi puhui.»

»Ei sitä koskaan tiedä, ei sitä koskaan tiedä», mumisi hän huolestuneena. »Olemme ehkä tehneet kerrassaan mielettömän työn. Otaksukaa, että he tulevat onnettomiksi avioliitossaan! Toivoisin, että me emme olisi sitä tehneet. Minä olen siitä pahoillani. Me olemme pelanneet shakkia elävillä ihmisillä. Meillä on hirvittävä edesvastuu. Otaksukaa, että se päättyy siihen, että hän murhaa hänet.»

»Lorua ja tyhmyyksiä, Condy! Ja sitä paitsi, jos olemme tehneet pahaa avioliittokokelaillemme, niin olemme me sen sijaan tehneet punatukkaiselle hyvää. Kuka tietää, te olette ehkä tuolla sähkösanomalla estänyt rikoksentekijän — tekemästä murhaa.»

»Paetkaa heti», kertasi hän. »Hän pakenee kyllä minkä kerkiää. Kaikki tullut ilmi! Antaisin halusta puoli dollaria —».

»Niin, jos minulla vain olisi — saadakseni tietää mitä se oli, jonka me saimme ilmi.»

»Ah — niin, luonnollisesti. Heidän oli pakko lähteä, poloisten.
Ravintola suljetaan kello kahdeksan.»

Blix ja Condy olivat hiljalleen kulkeneet käytävää kohti
Pacific-Streetia, nyt saavuttivat K.D.B. ja hänen kavaljeerinsa heidät.
Sivumennen kuulivat he kapteenin sanovan: — »hypähtää ylös tietenkin ja
sanoo: Siitä tuli kansainvälinen asia! Se mursi —».

»Hän kertoo hänelle paraillaan seikkailujaan!» huusi Blix. »Onpa oivallista! Othello ja Desdeinona. Nyt he ovat päässeet oikein vauhtiin.»

»Seurata heitä? — Niin — mutta eikö se olisi jotakuinkin — sopimatonta?»

»Ei, ei meille. Kun me kerran olemme ottaneet ohjataksemme heidän kohtaloaan, on meidän sitä edelleenkin tehtävä.»

He laskivat uhrinsa kappaleen matkaa edelle ja seurasivat sitten heitä. Ei ollut syytä pelkoon, että heidät huomattaisiin. Kapteeni ja K.D.B. näkivät vain toisensa. Kulkipa K.D.B. jo kapteenin kanssa käsikoukkua.

»Ne sopivat todellakin toisilleen», sanoi Blix. »Minnekähän he nyt menevät? Toiseen ravintolaanko?»

Sitä he eivät tehneet. Blix ja Condy seurasivat heitä Washington-torille, sinne, missä tuo suuri penikulmapatsas ja lipputanko ovat; siellä pysähtyivät K.D.B. ja hänen seuraajansa tavallisella yksityisellä portilla pari taloa ohi venäläisen kirkon ylösalaisin käännettyine ilmapallotornineen. He juttelivat vielä hetkisen toistensa kanssa; sitten sanoivat he hyvää yötä, ja K.D.B. meni sisälle kapteenin seisoessa kunnioittavasti kumarrellen hattu kädessä. Sitten hän oikaisihe, pani ylpeänä hatun rennosti takaraivolle, katseli taloa ylhäältä alas asti ja meni iloisesti viheltäen torin yli.

»Hyvin arkipäiväistä, täysin kunnioitettavaa», hyväksyi Blix, ja Condy veti helpotuksen huokauksen.

»Me emme kaiketikaan koskaan enää näe avioliittokokelaitamme», sanoi Blix, »eivätkä he edes aavistakaan, että meitä on olemassa, mutta mepä sittenkin olemme sen järjestäneet. Sitten saavat he itse kirjoittaa romaanin valmiiksi. Minä olen sitä mieltä, että olemme tehneet hyvän päivätyön. Ja niinpä on meidän nyt huolehdittava siitä, että itse tulemme kotiin. Huomaan, että olen hirveän väsynyt. Millainen päivä meillä onkaan ollut!»

Kun he saapuivat Washington-vuoren huipulle, oli kaikki verhottu sumuun, joka on San Franciscon vanha eroittamaton seuralainen. Se vetelehti ja ajelehti kaikkialla. Asfaltti oli kuin kiillotettua mustaapuuta. Talot näkyivät vain epäselvinä pilvijoukkoina molemmin puolin katua. Palmu- ja eucalyptuslehdistä valui kosteus melkein sateena. Kaukaa valtamereltä ulvoi sumutorvi kuin vihainen sonni.

Condy oli aikonut antaa sukeltajakertomukselleen nimen »Muuan vedenalainen romaani», mutta sen nimen oli Blix hyljännyt.

»Se muistuttaa liian paljon vesivärireklaamia», sanoi hän. »Sen nimellä pitää olla aivan toinen ryhti. Teillä on taipumusta komeilemiseen, Condy; te ette voi pysähtyä oikeaan aikaan. Mutta minua ilahduttaa, että te olette tauonnut käyttämästä pilkullisia kaulaliinoja ja että te olette hankkinut itsellenne valkoisia paitoja vaaleanpunaisten tilalle; se osoittaa, että teillä on kehittymismahdollisuuksia.»

»Niin — kyllä», sanoi hän. »Minusta ne vaikuttavat levollisemmilta.» Aivan niinkuin se olisi ollut hänen omaa keksintöään. Blix antoi hänen olla siinä uskossa.

Lopuksi romaani sai nimen: »Kuoleman voitto», ja siitä tuli oivallinen. Condyssa oli siksi paljon synnynnäistä kirjailijaa, että hän kyllä itse tiesi, milloin hän oli saanut aikaan jotakin todellakin etevää. Kun konekirjoittaja palautti kertomuksen selvän painon kirkastamana ja vahvistamana, luki Condy sen uudestaan ja joutui itse aivan haltioihinsa. Sillä oli aito sointu.

»Se kelpaa!» sanoi hän luettuaan viimeisen ponnen. »Se on maalinsa saavuttanut. Hyljätköön vain kernaasti sen joka ikinen, jos haluavat. Mutta sitä ei vain voida mitättömäksi tehdä.»

Mutta siihenpä sitten Condyn innostus häipyi. Sammunut oli tulinen kauneuden kaipuu, joka oli häntä työssä kannustanut. Hän oli tyytyväinen työhönsä. Hän oli kirjoittanut hyvän kertomuksen ja sillä hyvä. Oli tietenkin tarkoitus lähettää se itään päin — Riemukustannusliikkeelle — huomenna — tai ylihuomenna — jolloinkin viikon varrella. Käsikirjoituksen lähettäminen veisi vähintäin puolisen tuntia. Hänen oli ostettava postimerkit palauttamista varten, hänen piti kirjoittaa kirje, hänellä piti myös olla suuri kotelo, ja sitten oli välttämättömästi hankittava tarkka osoite. Juuri sillä hetkellä oli hänellä lehdessä työtä. Romaanin lähettäminen siirtyi päivästä toiseen. Se ei enää paljoakaan hänen mieltään kiinnittänyt. Sitä paitsi selvisi hänelle myöskin, että hänellä oli muuta ajateltavaa.

Oli ollut varsin helppoa luvata Blixille olla pelaamatta klubissa hänen seurapiiriinsä kuuluvien toisten nuorten miesten kanssa, mutta jos lupaaminen on helppoa, on pitäminen vaivaloista. »Tämä on aivan hornamaista», sanoi hän itselleen. Monta kertaa oli hän ensimmäisten neljäntoista päivän kuluessa sopimuksen jälkeen turvautunut Bessemerien pieneen huoneustoon Washington-vuorella. Ja Blix oli aina ottanut hänet sillä tavalla vastaan, niinkuin kaikki tyyni olisi ollut erinomaisen hauskaa heidän yhteisen huvinsa vuoksi. Kortit esille. Mutta hän ymmärsi varsin hyvin, mikä taistelu hänen oli kestettävä ja kuinka vaikea hänen oli pysyä poissa klubin hiljaisessa huoneessa olevasta vihreästä pöydästä ja paitahihasillaan siellä olevista tovereista. Hän pani toivonsa siihen aikaan, jolloin Condy kokonaan taukoisi pelaamasta hänenkin kanssaan. Mutta hän oli liian käytännöllinen ja ymmärtäväinen tyttö odottaakseen että monivuotinen tapa talttuisi viikossa tai parissa. Siihen vaadittiin aikaa. Toisinaan tunsi hän itsensä hieman epävarmaksi siitä oliko menettelytapa moraalisesti oikeutettu. Mutta nyt, kun Condy tässä suhteessa oli kokonaan jäänyt hänen varaansa, pelasi hän 2—3 iltaa viikossa ja silloinkin vain kaksi tuntia kerrallaan. Varemmin oli hän melkein joka ilta ollut tavattavissa klubin pelipöydässä, vieläpä pitkälle yli sydänyön.

Condy oli ilmoittanut Sargeantille, että hän oli »kääntynyt» uhkapeliin nähden, ja että hän tulisi kieltäytymään pelistä ainakin pari kuukautta. Sargeant oli liian hyvin kasvatettu ollakseen tunkeileva, eikä hän sen koommin koskaan puhunut eristä, kun Condy oli saapuvilla, toiset seurustelupiiriin kuuluvat olivat yhtä hienotunteisia, ja vaikka he ensi alussa vähän pilailivat hänen poisjäämisestään, jättivät he ennen pitkää asian sikseen. Condy mietti mielessään, että joka tapauksessa oli olemassa monta hyvää ihmistä. Ne olivat nähtävästi kaikki sopineet siitä, että helpottaisivat asian hänelle ja hän kirosi itseään hulttiona.

Eräänä tiistai-iltana lähempänä seitsemää, vähän aikaa kalaretken ja avioliittosuunnitelman jälkeen, oli Condy kotonaan ja pukeutui päivälliskutsuja varten. Sargeantin sisar oli kutsunut hänet nuorisopäivällisille yliopistoklubille. Ja sitten oli hän itselleen ja vierailleen tilannut aition eräässä kaupungin teatterissa, jossa muuan amatööriseurue antoi näytännön hyväntekeväisyystarkoitusta varten. Mutta kun hän nyt siinä seisoi siistien paidannappejaan vanhalla hammasharjalla, sattui hänen katseensa Laurie Flaggin käsialalla kirjoitettuun kirjelippuun, joka oli hänen kirjoituspöydällään ja oli ollut siinä siitä asti, kun se kymmenen päivää sitten siihen tuli. Condy jähmettyi kauhusta, lennätti hammasharjan nurkkaan ja vaipui voihkien tuolille istumaan. Neiti Flagg oli kutsunut samasta syystä ja samalla ohjelmalla, ja hän muisti nyt myöskin ottaneensa kutsun vastaan; sillä kertaa oli hän aivan unohtanut, että hän töiden takia oli estetty menemästä. Nyt oli liian myöhäistä oikaista erehdystä. Hän ei voinut mennä toisen nuoren naisen luo loukkaamatta toista.

»No niin, niin, olenpa sitten menemättä; sillä se asia on selvä», ilmoitti hän lujalla äänellä seinälle. »Minä lähetän heille sähkösanoman ja sanon olevani kipeä taikka että minulla on työtä toimituksessa, ja sitten — niin, kuolema ja kidutus! Minä menen tervehtimään Blixiä. Me voimme lukea jotakin yhdessä ja sitten itse laittaa ruokaa keittiössä.»

Niin pian kun tämä ajatus sukeltautui hänelle, tuli hän säteilevän iloiselle tuulelle; siinä ei ollut mitään arvelemista. Hänen sydämeltään putosi kuin kivi. Eikä hän sitä paitsi olisi kovinkaan kauan viihtynyt kummassakaan noista toisista paikoista. »Siellä pitää istua paidan rintamus jäykkänä kuin lauta», murisi hän, »ja olla kaulaliinan vaivaamana, samalla kun hymyilee koko naamallaan ja juttelee tyhjää nuoren naisen kanssa, jonka sukunimeäkään ei voi muistaa! Huvittaako se ehkä minua? Oliko minulla siitä mitään hyötyä? Antaako se minulle aatteita? Eipä suinkaan! Minkätähden sitten menisin sinne? Niin, minä en sitä tiedä.»

Puhuessaan itsekseen oli hän potkaissut kiiltonahkakengät jaloistaan, kiskaissut lattialle mustat housut ja keventynein mielin ottanut esille sheviottipukunsa. »Ooh, oikeinpa tekee hyvää!» nyökytti hän tyytyväisenä, vaihtaessaan jäykän seurustelupuvun mukavaan arkipukuun.

Hän suorastaan nautti siitä, että sai ylleen pehmeän, sinisen paidan ja keltaiset kävelykengät.

»Mutta punaiset ruusukkeet ovat olleet ja menneet», ilmoitti hän sitoessaan mustaa silkki-»klubi»-liinaa peilin edessä. »Siinä hän oli oikeassa.» Hän pisti savukekotelon taskuunsa, otti hansikkaat ja kepin, pani hatun päähänsä ja lähti menemään Bessemerille iloisen odotuksen vallassa, jota hän ei moneen päivään ollut kokenut.

Blix oli kyllä nähnyt hänen tulevan, sillä hän aukaisi itse hänelle oven, mutta hänen päähänsä pälkähti äkkiä kohdella häntä niinkuin kulkukauppiasta tai kirjasten myyjää.

»Ei, kiitos», sanoi hän ylimielisesti nenä pystyssä, samalla kun hän piteli ovea. »Ei, kiitoksia, tänään emme osta mitään. Meillä on Abraham Lincolnin elämäkerta. Emme tilaa loistoteoksia. Meillä on huono aisti täällä, meillä on ruusukkeita arkihuoneessa. ’Suurten miesten äitejä?’ Ei, kiitos!»

Mutta Condy oli nähnyt pari nuorta naista alempana portailla ja vastasi nyt kovalla, vihaisella äänellä:

»Niin, suonette anteeksi, mutta me emme iänkaiken voi odottaa vuokraa. Minä olen vain vuokrankantaja eikä minulla ole mitään tekemistä korjausten kanssa. Teillä on kolmen kuukauden vuokra maksamatta; se teidän on ensin maksettava, sitten voipi kyllä…»

»Mutta Rivers!» huusi hän hehkuvin poskin. »Ne olivat meidän naapureitamme. He saattoivat kuulla joka sanan. Mitä he ajattelevat?»

»Vähätpä siitä! He saavat mieluummin luulla, että minä olen vuokrankantaja kuin kirjojen kaupustelija. Ja te aloititte — hyvää iltaa, neiti!»

Niin iloisesti alkoi Condyn pieni iltatervehdys. Jatko muodostui melko vakavammaksi. Aterian jälkeen luki Blix ääneen Riversin istuessa ja polttaessa savukkeita ulkonemassa. Mutta heti kun alkoi pimetä, pani hän pois kirjan, ja he asettuivat tavallisille paikoilleen ikkunan ääreen katsomaan kuinka aurinko meni mailleen yli kultaisen portin.

Oli niin lämmin, että he saattoivat pitää pari ikkunaa avoinna, ja kauan istuivat he hämärässä kuunnellen kaupungin melua. Vähitellen se vaimeni ja oli lopulta vain kuin hillitty murina tai suhiseva ääni, joka nousi ja laski kuin nukkuvan jättiläiseläimen hengitys. Puolipimeässä näkyi Condyn savuke vain hehkuvana pisteenä. Savu ajelehti ulos avoimesta ikkunasta pitkähköinä sinisinä pilvinä. Blix nojautui hänen käsivarteensa ja käsi pyöreän, lujan leuan alla katseli hän alas pimenevää kaupunkia. Hän istui niin lähellä Condya, että tämä varsin hyvin saattoi tuntea hänen vaatteittensa, hiustensa, kaulansa, koko hänen nuoren naisellisuutensa heikon, hurmaavan tuoksun. Siinä missä hän istui, saattoi hän nähdä hänen päänsä ja hartiansa varjokuvan avonaisen ikkunan hiestynyttä kultakuvastinta vasten, valkoisen otsan kaarron ja paksut keltaiset hiukset valuen aaltoilevina laineina hänen ohimoiltaan ja korviltaan, kuulakkaat, kukoistavat posket, säihkyvät, pienet, tummanruskeat silmät ja lujan, punaisen suun, jonka piirteitä vielä leuan alla oleva käsi lujensi. Hänellä oli nytkin tapansa mukaan leveä, valkoinen atlassinauha kiinteästi solmittuna pyöreän, voimakkaan kaulansa ympäri; mutta atlassin ja pienen ruusunpunaisen korvalehden väliltä vilahti kolmikulmainen kaistale valkoista ihoa kaulan ja posken vaiheella; ja Condy aavisti, että se olisi untuvaa pehmeämpi, sileämpi silkkiä, lämpöinen ja raikas ja tuoksuva kuin vastakypsynyt omena. Ja Condy uneksi, että hänellä oli lupa kumartua hänen puoleensa ja suudella tuota hänen kaulansa tai poskensa pientä täplää; ja häntä hämmästytti, että se ajatus äkkiä valtasi hänet niin, että hänen täytyi hengittää syvästi ja että vieno väristys kävi hänen lävitsensä aina sormenpäihin asti. Ja sitten kulki ajatus edelleen. Mitenkä mahtaisi olla, ellei hänen tarvitsisi peljätä torjumista, vaan voisi ojentaa käsivartensa ja kietoa sen hänen lujan, pyöreän vyötäisensä ympäri ja vetää hänet tiukasti puoleensa, niin että hän saisi hänen pehmeän ja viileän poskensa omaansa vasten, voisi haudata kasvonsa noiden hiusten unimaailmaan ja sitten nostaa nuo kasvot omiaan vasten — nuo kasvot, joiden lujan, tyynen suun huulet paisuivat niin suloisesti — kaunis hän oli ja armas ja vain yhdeksäntoistavuotias — ja niin …

»Kuulkaa, sanokaa — emmekö — emmekö lukisi vielä vähäisen. Meidän täytyy — täytyy tehdä jotakin!»

»Ooh, Condy, kuinka te säikytitte minut! Ei, kuulkaahan, minulla on jotakin teille puhuttavaa; on jotakin, jonka tahdon teille kertoa. Isällä ja minulla on ollut pari pitkää ja vakavaa keskustelua sen jälkeen, kun te viimeksi olitte täällä. Ajatelkaa, minä olen saanut luvan matkustaa pois.»

»Mitä ihmettä!» Condy hypähti ylös. »Mihin taivaan nimessä te aiotte lähteä? Koska se tapahtuu? Minkätähden te lähdette?»

»No, sepä kaunista!» huusi hän. »Kadotkaa te vain! Elkää ollenkaan välittäkö minusta. Lähdette New Yorkiin — opiskelemaan lääketiedettä — niinkö sanotte? Siinä on se tuki, minkä maailma antaa; turhia seikkoja, tietenkin. Te lähdette kaiketikin kotiin päivällisille joka päivä?»

Sitten alkoi Blix selittää asiaa. Kävi selville että hänellä oli kaksi tätiä; toinen leski, toinen naimaton. Leski, rouva Kihm, asui New Yorkissa, hän oli rikas ja hänellä oli vissejä mielipiteitä naisen »hyödyllisyyspiiristä». Toinen, neiti Bessemer, oli vanha, pieni, 50 vaiheella oleva nainen, joka kulki vain nimellä täti Dodd. Hän asui tuossa vähemmän tunnetussa kaupunginosassa, jonka nimi on »Missionen». Hänellä oli siellä pieni kartano.

Condy sai nyt tietää, että rouva Kihm pari vuotta aikaisemmin oli viettänyt muutamia talvikuukausia täällä rannikolla ja suuresti mieltynyt Blixiin. Jo silloin oli hän herra Bessemerille tarjoutunut ottamaan Blixin mukaansa New Yorkiin antaakseen hänen oppia yhtä ja toista, mutta silloin ei vanhus ollut siihen suostunut. Nyt näytti siltä, että hän oli uudistanut tarjouksensa.

»Hän on oikein erinomainen vanha nainen», sanoi Blix, »hänessä ei ole merkkiäkään naisasianaisesta, niinkuin luulette, mutta muuten hän on oivallisempi kuin useimmat miehet. Hän hoitaa itse omaisuuttaan. Viime kuussa kirjoitti hän useampia kirjeitä isälle ja pyysi, että hän antaisi minun tulla sinne kolmeksi, neljäksi vuodeksi. Hänellä ei ole lapsia eikä ole koskaan ollutkaan, eikä hän ole vähintäkään huvitettu seuraelämästä, niin että hän tuntee kai olevansa hieman yksinäinen. Jos minun on opiskeltava siellä, ei isän mieleen juolahdakaan antaa sen käydä täti Kihmin kustannuksella, käsitättehän sen. Enkä minä siinä tapauksessa lähtisikään. Mutta minä’ voin asua hänen luonaan ja olla siellä kuin kotonani samalla kun opiskelen jotakin — opiskelen lääketiedettä.»

»Mutta minkä ihmeen takia teidän välttämättömästi! pitää lukea lääkärintutkintoa varten?» huudahti Condy. »Niinkuin te olisitte pakoitettu ansaitsemaan leipänne.»

»Tiedän kyllä, ettei minun sitä tarvitse tehdä. Mutta minkätähden ei minulla saisi olla oma työni niinkuin miehillä — niinkuin teillä esimerkiksi? Voitteko sanoa minulle sen? Minusta oli se myöskin eriskummallinen ajatus, kun se ensikerran valahti mieleeni, mutta sitten tulin ajatelleeksi lähemmin asiaa, ja nyt tiedän, että se tekisi minut onnelliseksi. Minä tahdon tehdä työtäni, ei sentähden että olen siihen pakoitettu, vaan sentähden että se minua huvittaa. Te tiedätte, Condy, etten minä ole vähintäkään emansipoitu ja minä inhoan miesmäisiä naisia yhtä perusteellisesti kuin tekin.»

»Niin, mutta opiskelemaan juur; lääketiedettä, Blix! Te ette tiedä mitä puhutte.»

»Kyliä, varmasti. On olemassa lääketieteellinen naisyliopisto New Yorkissa. Se on parhaimpia maassa. Täti Kihm on lähettänyt minulle prospektin. Minä en uneksikaan harjoittelemista, ymmärrättehän, ainakaan en sitä tätä nykyä ajattele. Mutta täytyyhän ihmisellä olla jotakin tekemistä; ja tottahan sitten on parempi opiskella lääketiedettä kuin soittaa pianoa, opiskella ranskaa, kuunnella kirjallisuusluentoja ja olla Browning-yhdistyksen jäsen. Tuskin voin sietää sellaisia nuoria tyttöjä. Ja katsokaas miten edulliset ehdot minulla on; täti on tavattoman kiltti. Ajatelkaas, hän sanoo, että minä saan ajaa yliopistoon ja sieltä takaisin joka päivä hänen kuomuvaunuissaan, ja sitten saan nähdä New Yorkin; vain asumalla sellaisessa suurkaupungissa voipi oppia paljon.»

»Te olette oikeassa, se on hyvin edullista teille», myönsi Condy. »Ja minua miellyttää ajatus että te antaudutte opiskelemaan. Te olette kuin luotu siihen, ja te tulette vieläkin paremmaksi kuin olette.»

»Vai niin, sinne on vielä aikaa. Mutta kuka täyttää teidän paikkanne täällä. Kuinka kumman tavalla teidän isänne voi selviytyä ilman teitä? Entä Detten ja Howard?»

»Tämä tuli hiukan yllätyksenä», sanoi Condy. »Mutta se on suuri asia, Blix, ja minä iloitsen suuresti teidän puolestanne. Teidän uranne on samalla viitoitettu. Kun teidän tätinne pitää niin paljon teistä eikä hänellä itsellään ole lapsia, tekee hän luonnollisesti teidät perillisekseen — ehkäpä hän heti lahjoittaa vissin määrän teille. Ja te menette naimisiin jonkun pomon kanssa New Yorkissa ja olette 'fashionables news' ennenkun arvaattekaan.»

»Mitä te nyt loruatte!» torui Blix. »Ei, minä lähden sinne aivan yksinkertaisesti opiskelemaan lääketiedettä. Te ette tiedä kuinka se ajatus minua ilahduttaa. Minä olen jo ostanut muutamia ensi lukuvuonna tarvittavia kirjoja ja lukenut osan niistä. Te ette ehkä sitä usko, Condy, mutta se on todellakin vielä parempaa kuin Kipling.»

»Niin, kunpa te pääsisitte!» huudahti hän. »Te olette aivan liian hyvä tuolle sunnuntain lisälehdelle. Sen te tiedätte itse yhtä hyvin kuin minä, ja minä olen kuullut monen muun sanovan samaa, kun he ovat lukeneet teidän kertomuksianne. Täällä saatatte mennä samaa menoa 20 vuotta, ja mitä te sillä voitatte? Istutte sunnuntailehden aputoimittajana niinkuin nytkin! Ja pahinta on, että te kai lopulta laskeudutte lepoon siinä mielessä, ettette te muuhun kelpaakaan. Mutta teistä voipi tulla suuri kirjailija. Siitä olen varma. Minä uskon teihin; Condy, ehdottomasti. Mutta niinkauan kuin tyydytte olemaan täällä päivätyöiäisenä, ei teistä voi tulla muuta kuin kirjallinen päivätyöläinen. Teidän täytyy murtautua eteenpäin ja laittaa, että pian pääsette täältä pois. Tiedän että teillä kyllä on täällä huvia, mutta on paljon, joka on parempaa kuin Kuvitteleminen — se on ajan pitkään liian pientä. Päättäkääpä lähteä itäänpäin ja jättää kaikki sen varaan. Te tahdotte sinne kernaasti, sen tiedän, mutta se ei riitä, että kernaasti tahtoo. Innostus ilman tarmoa ei riitä. Innostusta teillä on, Condy; tarvitsette ja teillä täytyy myöskin olla tarmoa. Teidän täytyy oppia kieltäytymään monesta hauskasta asiasta; teidän täytyy tehdä se ehdottomasti järkkymätön päätös, että te lähdette itään ja sitten vain purra hampaat yhteen ja panna päätös täytäntöön. Ooh, sanonpa sen teille, minä rakastan ja ihailen miestä, joka voi tehdä suuren päätöksen ja panna sen täytäntöön.»

Condy oli istunut ja katsellut häntä kun hän puhui, katsellut hänen säkenöiviä, mustanruskeita silmiään, hänen hehkuvia poskiaan ja pieniä käsiä, jotka puristautuivat pyöreiksi, vaaleanpunaisiksi nyrkeiksi.

»Se on suurenmoista, Blix», huudahti hän. »Te olette kelpo tyttö! Te voitte tehdä kuolleen eläväksi. Te olette niitä naisia, jotka luovat miehiä. Nainen, joka tukee miestä, sellainen te olette. Te saatte hänet kyllä ojasta ja viedyksi virran mukaan. On päivänselvää», jatkoi hän hetkisen kuluttua, »on päivänselvää, että minun pitäisi lähteä New Yorkiin. Mutta olettakaa nyt, että minä lähden sinne, Blix — mitä sitte? Minulla ei ole rahoja korkoja kasvamassa eikä myöskään rikasta tätiä. Ellen saisi jotakin tointa — ja tuskinpa sitä saisin ensimmäisinä 3—4 kuukautena — millä minä sillä aikaa eläisin? Mitä poloinen pieni lintu tekisi? Minä olen köyhä nuori mies, Bessemer, ja minulla on tapana syödä aina joskus toisinaan. Ei, ainoa mahdollisuuteni on, että joku aikakauslehti tai kustannusyhtiö tai kuka tahansa minut 'keksii' ja tekee minulle toisen tai toisen tarjouksen.»

»Niin, ja sittenhän teillä on Riemukustannusliike. Se on osoittanut mielenkiintoa teihin, Condy. Sitä teidän on pidettävä yllä ja toimittava niin, ettei se tule unohtumaan. Oletteko lähettänyt kustannusliikkeelle 'Kuoleman voiton'?»

Seuraavana aamuna istui Condy täysihoitolassa kahvin ja pehmeiksi keitettyjen munien ääressä ja tunsi olevansa niin kummallisen alakuloinen ja pettynyt tietämättä oikein miksi. Hän ei välittänyt mistään. Sanomalehti oli ikävä. Hänellä ei ollut hiventäkään halua työhön, ja miten lie ollut auringonkaan laita tänä aamuna? Toimistoon mennessään näki hän, ettei taivaalla ollut pilvenhattaraa, ja kuitenkin oli kaikki niin kerrassaan loistotonta. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja tarttui työhönsä, mutta käsikirjoitusta siitä vain ei ottanut tullakseen. Urheilutoimittaja kiusasi häntä hassuilla sukkeluuksillaan. Hän saattoi aivan raivostua nähdessään selän miehestä, joka istui ja leikkeli sanomalehtiä. Juoksupoika oli personoitu vaatimus jumalanpilkkaamiseen. Condyssä ei ollut mitään elonvoimaa tänä aamuna, ei vauhtia, ei jälkeäkään hänen tavallisesta elämänilostaan. Ja sitä mukaa kuin tunnit kuluivat kävi hänen olonsa yhä pahemmaksi; aamiaisella klubissa ei ruoka maistunut miltään; myöskin tupakka oli menettänyt vetovoimansa.

Iltapäivä oli yhtä ainoaa pitkää ikävää. Joka puolitunti heitti hän kynän pois ollen täydellisesti kykenemätön muodostamaan yksijaksoista lausetta; hän pisti kädet taskuihin ja tuijotti surullisena ulos ikkunasta yli kattojen — yli tuon rumien, likaisten, tympäisevien kattojen muodostaman erämaan, joka levittäytyi hänen allaan. Hän ikävöi ilonpitoa, huvitusta, jännitystä! Oli joka tapauksessa jotakin, jota hän halusi koko sydämellään, koko sielullaan, mutta mitä se oikeastaan oli, sitä hän ei itse tiennyt. Jokin, jonka hän vielä eilen oli omistanut, oli hänet tänään jättänyt, ja hän tiesi, ettei hän saisi sitä takaisin huomenna eikä ylihuomenna eikä myöskään ylihuomenen jälkeen. Mikä se oli? Hän ei voinut sitä sanoa. Kerran hän jo luuli, että hän oli tulemaisillaan kipeäksi. Condyn äiti ei ollut kotona sinä iltana, ja hän meni klubiin syömään päivällistä toivoen siellä tapaavansa jonkun, jonka hän sitten saisi mukaansa teatteriin. Sargeant tuli hänen luokseen, kun hän jo oli ehtinyt kahviin ja savukkeeseen, mutta hän ei halunnut mennä teatteriin.

»Luulenpa, että minäkin otan pienen osakkeen tänä iltana», sanoi Condy. »Minulla on ollut kohmelo koko päivän, ja tarvitsen jotakin, millä sen hälvennän.»

»Ei tee mitään!» vakuutti Condy. »Aikani on jo jotakuinkin mennyt umpeen.»

Tuntia myöhemmin, juuri kun hänen yhdessä Sargeantin ja toisten seuraan kuuluvien nuorten miesten kanssa piti mennä ylös portaita pelisaliin, ojensi tarjoilija Condylle kirjelipun. Kaupunginlähetti,. joka sen juuri oli tuonut, seisoi ja odotti vastausta. Se oli Blixiltä. Hän kirjoitti:

»Eikö teitä haluta tulla pelaamaan korttierää minun kanssani tänä iltana? On jo enemmän kuin viikko viimeisestä.»

»Kuinka hän saattoi sen tietää?» ajatteli Condy itsekseen. »Kuinka hän saattoi tämän arvata?» Ääneen hän sanoi: »Minä en »ikävä kyllä» voikaan tulla mukaan. Pikaviesti päätoimittajalta. Jotakin pikatyötä.»

Ensi kerran sitten eilisillan tunsi Condy elonvoimiensa huojuvan hänen mennessään Washington-Street-ylängölle. Mutta vaikka hänellä ja Blixillä sinä iltana oli hauskempi kuin heillä yhdessä oli pitkään aikaan ollut, yllätti hänet taas sama nimetön ja muodoton tuska melkein samalla hetkellä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä. Ja sitä jatkui koko viikon, se huomaantui hänen työssään. Hänen työnsä tuloksena oli, että toimitussihteeri hylkäsi kolme hänen artikkeleistaan.

»Emme me voi täyttää sanomalehteä tuollaisella pödyllä», oli toimitussihteeri sanonut »Ettekö voi antaa meille novellia?»

»Kyllä toki; minulla on jotakin siihen malliin, jonka varsin mielellään voitte saada, jos suvaitsette sen painattaa», vastasi Condy epätoivon syvästä alhosta.

»Kuoleman voitto» julkaistiin The Times-lehden seuraavassa sunnuntainumerossa lehden piirtäjän kuvittamana. Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.

Ennenkun Condy sinä iltana paneutui levolle, oli hän lukenut sen vielä viimeisen kerran.

»Se on aivan yksinkertaisesti epäonnistunut», mumisi hän surullisesti itsekseen heittäessään sanomalehden luotaan. »Se on pelkkää pötyä. Haluaisinpa tietää mitä Blix sanoo. Minä en ole edes nuuskasiemauksen veroinen. Mutta minä haluaisin kuitenkin tietää, minkätähden häntä niin haluttaa lähteä New Yorkiin.»

IX.

Muuan Union Streetin vanhanaikaisista sähkölläkäyvistä raitiotievaunuista ulkosivulla olevine mataline mukavine rahineen jätti Blixin ja Condyn aivan linnan kenttävallin sisäpuolelle. Vartia, joka raitiotien loppupäässä kulki ja keikaroi Jörgensen-kauluksessaan, neuvoi Condylle tietä. Ja sitten meni Condy Blixin kera pitkää puistotietä viheriäisten holvien alle.

Ilma ei olisi voinut olla kauniimpi. Oli viikon vapaapäivä, maanantai-aamu kymmenen ajoissa. Ilma ei ollut kylmä eikä lämmin, se huokui vain leppoisesti ruoholta ja raikkaasti mereltä. Vaaleansinertävällä taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä. Heidän oikealla puolellaan jonkun matkan päässä oli lahti niin sinisenä kuin indigo. Näytti siltä kuin Alcatraziin olisi vain lyhyt matka; ja tuolla taaempana nosti Tamalpais valtavan, viheriän, punasen ja purppuranvärisen pyramiidinsä vedestä, koko joukon korkeammalle kuin pienet rannikkovuoret, ja katseli länteen yli aavan meren.

Kenttävalli oli semmoisenaan hauska. Upseerien puistomajat olivat tarpeeksi samanlaiset ja marssivat säännöllisissä kolonneissa kuin aito sotilasesikunta. Tavattoman suuret parakit muistuttivat opistojen makuusaleja; ylt'ympäri avoimissa ovissa istui sotamiehiä paitahihasillaan puhdistaen satuloita ja valjaita, samalla kun he viheltelivät jotakin säveltä tai polttivat lyhyttä piippua. Täällä paraatipaikalla seisoi muuan sotilas, joka oli riisunut nuttunsa ja liivinsä ja krokettinuijalla lähetti puolelle tusinalle tovereistaan toisen nopean tai hitaan kuulan toisensa jälkeen. Tallien luona harjasivat he hevosia, jotka seisoivat pitkissä riveissä ja olivat kaikki samanlaisia väriltään. Nuori luutnantti solui hiljaa ohi polkupyörällään. Muuan upseeri tuli ulos kuistin ovesta asenutun napit auki ja piippunysä hampaissa. Pitkin polkuja oli pysty- tai vaakasuorassa mustaksi maalattuja kanuunankuulia pitkissä riveissä, ja mörssäreitä ja muuta vanhaa, kelpaamatonta tykistöä oli pantu pystyyn kulmauksiin kuin siipimiehiä ainakin. Jonkun verran kauempana törähytteli merkinantotorvi teräviä toitotuksiaan.

Blix ja Condy olivat suunnitelleet pitkän retken täksi päiväksi. Heidän piti mennä läpi linnan kenttävallin, ohi upseeripaviljonkien ja parakkien ja edelleen Kultaisen portin luona olevalle vanhalle linnoitukselle. Siellä he poikkeisivat sivulle ja seuraisivat rannikkotietä kappaleen matkaa ja sitten he menisivät sisämaahan päin, kulkisivat yli vuorien vajaan puoli neljännespenikulmaa tullakseen lopulta kaupunkiin ja raitiotielinjoille takaisin. Condy oli tiukasti ollut sitä mieltä, että pyöräilypuku oli tähän tilaisuuteen sopivin, ja sitä paitsi oli hänellä pieni käsilaukku, jossa oli pari jalkineita, sanoi hän.

Ja Blix oli tänä aamuna ihana kuin ruusu, kokonaan mustiin puettu, lukuunottamatta välttämätöntä valkoista silkkinauhaa, joka kietoutui tiukasti ja korkeasti hänen kaulansa ympäri. St. Bernhardin-kaulanauha täytti tehtävänsä vyönä. Hänellä ei nyt ollut harsoa, ja keltaiset hiukset liehuivat hänen heleillä poskillaan. Hän kulki siinä hänen rinnallaan askelin, jotka olivat yhtä lujat ja varmat kuin hänenkin, ja hän heilutteli pyöreitä voimakkaita käsivarsiaan. Hänen pienet ruskeat silmänsä loistivat hyväntuulisuudesta ja terveydestä ja pelkästä raikkaasta ruumiillisesta nautinnosta, että oli olemassa tällaisena puhtaana ja kirkkaana ja varhaisena aamuna täällä ulkona länsimeren rannikolla. Hän puhui melkein herkeämättä. Tuskinpa hänen suunsa oli sekuntiakaan hiljaa. Hän jutteli kauniista ilmasta, sotilaiden uudesta lystillisestä tallilakista, viheriäisestä nurmiturpeesta kenttävallilla, pienestä hautausmaasta, jonka ohi he menivät parakkileirin takana, kaminista, jonka he näkivät, ja viiriäisestä, jonka he molemmat kuulivat piipattavan ja raksuttavan pensaikossa.

Condy kulki ääneti hänen rinnallaan, ääneti, vaan ei vähemmän onnellisena, ja poltteli piippuaan ja tähysteli silloin tällöin suurta laivaa, nelimastoista, jota hinattiin ulos Kultaiselle portille. Koko ajan katselivat he ympärilleen, ja joka hetki keksivät he jotakin mielenkiintoista, josta heidän täytyi toisilleen huomauttaa.

He olivat pian sivuuttaneet leirin pienoiskaupungin ja suuntasivat kulkunsa edelleen parakkien ja vanhan punaisen linnoituksen välillä olevan matalan hiekkapankin läpi.

»Katsokaas, Condy», sanoi Blix, »mikä rakennus tuolla on lahdelman rannalla — tuo lipputankoinen?»

Asemalle ei ollut pitkä matka. Heidän piti vain hyppiä kehnoa rantatietä alas linnoitukselle ja kahlata pari sataa metriä läpi hiekkariuttojen. Condy avasi veräjän pensasaidassa, joka ympäröi pientä kaksikerroksista taloa, ja sieltä kuului ulvovien ja haukkuvien koirien valtava, hornamainen kuoro.

Kun sitten oli sisällä, niin huomasi, että paikalla oli omituinen vetovoima. Simpukankuorien reunustama muurikivinen käytävä vei lahdelmalle antavalle ovelle; molemmin puolin oli siellä pienille hyvinhoidetuille nurmikoille asetettu 7—8 mullalla täytettyä, vanhaa, kirjavaksi maalattua venosta, joissa verenpisarat, pelargonit ja resedat kukkivat. Pari kissaa lojuili päivää paistattaen kumpikin ikkunalaudallaan. Ylempänä jonkinlaisella parvekkeella astuskeli kaksi miehistöön kuuluvaa edes takaisin, aivan kuin he olisivat kulkeneet laivankannella. Siellä täällä paistoi aurinko esineisiin, jotka olivat punaista kuparia tai kiiltävää messinkiä; vähän kauempana rannalla oli pelastusveneen vaja telaratoineen portista suoraan veteen. Condy koputti rohkeasti ovea. Se, joka avasi, oli — kapteeni Jack.

Kapteeni Jack eikä kukaan muu. Mutta hän esiintyi nyt sinisessä, kudotussa nutussa ja virkatakissa.

Se oli heille aivan odottamaton yllätys, niinkuin äkillinen näyttämömuutos teatterissa. Ovelle koputtaminen oli luonut aivan uuden tilanteen. He seisoivat hetkisen aivan kuin kivettyneinä; he seisoivat siinä kynnyksellä ja tuijottivat avoimin suin ja silmät selällään heidän omaa äkisti esille sukeltautuvaa avioliittokokelastaan. Condy oli suorastaan sanaton. Se oli Blix, joka lopulta pelasti tilanteen.

»Me kuljimme juuri tästä ohi — olemme jalkamatkalla», selitti hän, »ja sitten saimme sellaisen halun nähdä pelastusasemaa. Kävisikö se päinsä? Voisimmeko saada luvan katsoa sitä?»

»Kyllä, kernaasti», vastasi kapteeni varsin kohteliaasti. »Tulkaa vain sisälle. Tämä on juuri tänään avoinna katsojille. Te olette tulleet täsmälleen. — Täällä on niin harvoin kävijöitä», lisäsi hän.

Sillä aikaa kun Condy kirjoitti heidän nimensä vieraskirjaan, onnistui hänen vaihettaa pikainen silmäys Blixin kanssa. Oli selvää, että kapteeni ei heitä tuntenut. Tilanne selveni itsestään, niin, näytti sukeutuvan varsin lupaavaksi. Eikähän sitä paitsi tekisikään mitään, vaikka kapteeni muistaisikin, että hän oli nähnyt heidät ennen.

»Ei, meillä ei ole monta kävijää», jatkoi kapteeni viedessään heidät kapeaa, hiekoitettua käytävää alas venevajaan. »Tämä on hiljainen asema, tämä. Ihmiset eivät usein osu tälle tielle, ja harvoinpa myöskin sattuu, että meidän on mentävä veneellä vesille. Mehän olemme täällä sisäpuolella, ymmärrättehän, eikä meillä enimmäkseen ole mitään tekemistä, paitsi veden korkeimmillaan ollessa, kun ne siellä Cliff Housessa eivät voi saada venettään vesille. Me emme siis juuri usein mene vesille, vaan jos menemme, niin voitte olla vakuutettuja siitä, että me menemme täysin purjein.»

»Minun nimeni on Rivers», sanoi Condy, »ja tämä on neiti Bessemer. Me olemme kumpikin kaupungista.»

»Minua ilahduttaa tutustua teihin, herra Rivers, minulla on kunnia, neiti», sanoi hän ja paljasti päänsä. »Minun nimeni on Hoskins, mutta te voitte kernaasti sanoa minua kapteeni Jackiksi. Olen niin tottunut siihen nimeen, että tuskin tottelen toista. Siispä, neiti Bessemer, tässä näette pelastusveneen. Se pysyy pinnalla aallokoissa, eikä voi kaatua eikä upota, ja jos sanoisin kuinka monta tuhatta se on maksanut, niin te ette uskoisi minua.»

Condy ja Blix viettivät puoli tuntia varsin hauskasti venevajassa kapteeni Jackin selittäessä ja kuvaillessa kaikellaista ja kertoessa karilleajotapauksia ja eriskummallisia pelastus-kaskuja, niin että he, lasten lailla, tuskin uskalsivat hengittää jännityksestä.

Condy älysi pian, että hän täällä oli löytänyt jotakin sellaista, josta kirjailijat niin usein puhuvat, mutta jota he niin harvoin tapaavat ja jota he paremman nimen puutteessa sanovat »tyypiksi.»

Kapteeni Jack oli ollut kaikkialla ja nähnyt kaikellaista ja kokenut enimmäkseen kaikki mikä on kokemisen arvoista ja sen lisäksi vielä koko joukon sellaista, josta hänen mieluummin olisi pitänyt pysyä erillään. Mutta muutamissa asioissa oli kapteeni ilmeisesti aivan yhtä moraaliton kuin vastasyntynyt lapsi. Hänellä ei nähtävästi ollut hituistakaan omantunnonvaivoja siitä, että oli salakuljettanut kiinalaisia Canadasta rajan yli kolmenkymmenen dollarin maksusta hiuspiiskalta, jossa toimessa hänellä oli apulaisena maailmankuulun amerikalaisen teologin tuhlaajapoika. Kelvottomien kiväärien vienti Perun kapinallisille oli liikeasia, jota hänen täytyi valittaen muistella, mutta vain sentähden, että se rengas oli murtunut, joka jonkun aikaa oli antautunut sitä asiaa ajamaan. Erään vissin kuunarin yksityinen takavarikointi Callaosin satamassa oli juttu semmoisenaan, samalla kun merileijonannahkojen ryöstäminen kohnenkymmenentuhannen dollarin arvosta venäläiseltä kauppapaikalta Alaskassa pääasiallisesti sokeriputkirommin avulla — myöskin oli kiitettävä teko.

Hän oli syntynyt, kertoi hän, Winchesterissâ Englannissa ja — luvalla sanoen — kasvatettu hengellistä säätyä varten. Hän oli jonkun aikaa ollut kuoripoikana Winchesterin tuomiokirkossa, mutta sitten oli hän jo keskenkasvuisena poikana mennyt merille. Hän oli ollut veneenkuljettajana New Bedfordista kotoisin olevalla valaanpyytäjälaivalla, ja vain kuudentoista ikäisenä harppunoinut ensimmäisen valaansa. Hän oli ollut merirosvona Chilen puolella. Hän oli ollut jääluotsina eräässä pohjoisnavan puoleisessa pelastusretkikunnassa; hän oli harjoittanut hainpyyntiä Magdalena-lahdessa kiinalaisen miehistön kanssa, joka oli melkein murhaamaisillaan hänet; hän oli ollut syvänvedensukeltaja ja saanut rumpukalvonsa siinä työssä halki, niin että hän nyt saattoi tupruttaa tupakansavua korvistaan; hän oli joutunut haaksirikkoon Gilbert-saarilla, tapellut Etelä-Kalifornian saarien alku-asukkaiden kanssa; myynyt samppanjaa — joka oli valmistettu rintasokerista, kuohupulverista ja rusinamehusta — korealaisille, ollut ajurina Rannalla William Evert Gladstonen istuessa ajurinrattaissa. Mutta ennen muita hän muisteli ja kuvasi ilolla ja ylpeydellä sitä kertaa, jolloin hän oli neekerilaulajien impressariona, jolloin hän vuokratussa virkapuvussa uneksi Cunard-laivan ryöstämistä ja rumpumajurina marssi Sakramenton pääkatua torvensoittajiensa seuraamana.

»Seurueen primadonna», sanoi hän, »oli malmirumpua lyövä nainen. Me olimme juhlineet Storktonissa, ja sitten antoi hän minulle timanttinsa vietäväksi tamppiin. Minä tein työtä pyydettyä, mutta jäihän niitä vähän riippumaan sormienkin väliin, ja minä lähdin puikahtamaan San Franciscoon. Voittepa murskata kalloni, ellei hän tullut jälkeeni; tuo helkkarin gongongi tapasi minut eräänä kauniina päivänä aivan Basch-Streetilla olevan teatterin edustalla ja antoi minulle aika sivalluksen ratsuruoskallaan. Niin, ajatelkaas vain» — ja sitten hän hymyili, niinkuin se olisi ollut lystillisintä leikkiä maailmassa.»

»Mutta», uskalsi Blix kysyä, »eikö teistä nyt tunnu täällä hiukan ikävältä? Täällä on kai teistä hyvin yksinäistä. Luulisipa, että te tarvitsisitte täällä jonkun, joka pitäisi teille seuraa ja laittaisi teille ruokaa ja niin edes päin.»

Mutta Condy ei välittänyt Blixin diplomatiasta; hän ei ajatellut muuta kuin aiheita ja meni eteenpäin toista latua.

»Niin», sanoi hän, »myöskin minusta tuntuu, että täällä olisi jotenkin yksitoikkoista teille, joka olette tottunut niin työteliääseen elämään. Kuinka on pälkähtänyt päähänne antautua tähän toimeen?»

»Niin, katsokaahan», — kapteeni nojautui molemmat kädet housuntaskuissa pelastusveneen sileään, valkoiseen keulaan — »minä olen hiukan kallellani nykyään — olin joutunut jupakkaan Meksikossa, Libertadissa; ja siitä nousi sellainen äläkkä, niin että mielestäni asian täytyi saada rauhaa painuakseen ensin vähän unhotukseen. Sillä tavalla se kävi, näette.»

Condy ja Blix muistivat elämyksensä valaanpyytäjän perämiehen kanssa ja olivat heti pelkkänä korvana. Blix istuutui kirstulle, joka oli pohja pilviin päin käännettynä, kumartui eteenpäin kyynäspäät polvien varassa ja katseli herkeämättä kapteenia mielenkiinnosta ja odotuksesta loistavin silmin. Condy seisoi hänen vieressään ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen, samalla kun hänen sormensa kapteenin kertoessa elivät jännityksestä ja tarkkuudesta. Kirjailija hänessä oli vallan valveilla.

Ja täällä, tällä syrjäisellä pelastusasemalla, jossa lahdelman lempeät laineet loiskuttivat rantaan niin lähellä, että he kuulivat joka loiskeen, ja jossa tuntui maalin- ja köyden- ja rannalla olevan päivän kuivaaman ruskolevänhajua, täällä kuuli nyt Blix ensimmäisen kerran kertomuksen »Viranomaisista huolimatta».

Kapteeni Jack alkoi ensin kertoa elämyksiään Seattlessa Washingtonissa keltakuumeen aikana. Hän oli ensin rahastonhoitajana eräässä ravintolassa, jonka päivittäinen puhdas tulo oli yli 800 dollaria. Sitten kuoli omistaja äkkiä, ja hän, kapteeni Jack, jäi edelleen hoitamaan ravintolaa, kunnes pesä tulisi selvitetyksi ja perilliset kutsuttaisiin saapuville. Mutta vallitsevan sekasorron ja kiihoituksen aikana ei pesää selvitetty, ja kun ei ketään perillistä ilmoittautunut, otti hän itse haltuunsa koko laitoksen, maksoi verot, teki sopimuskirjat ja kirjoitti laskuja, kunnes hän itse piti koko liikkeen suunnattomine tuloineen omana laillisena omaisuutenaan; ja kun sitten eräänä kauniina päivänä koko talo paloi perustuksiaan myöten, oli hänellä puhdasta voittoa 24,000 dollaria.

Siihen aikaan oli sillä paikkakunnalla omituinen klubi, jota sanottiin »Maanpakolaisiksi». Sen useimmat jäsenet olivat hyvien perheiden »nuorempia poikia» Englannista ja Britannian Canadasta, ihmisiä, joilla oli enemmän tai vähemmän himmeä menneisyys, ihmisiä, jotka olivat kotimaan onneksi ja tyynnyttääkseen asianomaisia siirtyneet ulkomaille — onnenetsijöitä, pelaajia, huimapäitä, maankiertäjiä, ihmisiä ylimyksellisine, niin, korkeimpaan aatelistoon kuuluvine nimineen, jotka täällä liikkuivat salanimellä. Täällä hän tapasi Billy Ishamin, joka kuului klubin johtokuntaan, tyhmänrohkean, häikäilemättömän ja epäkäytännöllisen miehen. Heidän tuttavuutensa sukeutui ystävyydeksi; kapteeni Jackin 24,000 dollarilla panivat he alulle suuren kaappausyhtiönsä, sen jälkeen kun he olivat San Franciscossa pitäneet välttämättömän kokouksen kapinallisten asiamiehen, señora Estradon, kanssa. Kaiken tämän kertoi kapteeni eikä unohtanut syrjäseikkaakaan, joka koski señoran käyntikorttia, jonka hän oli repinyt kahtia ja antanut Ishamille toisen puolen. Sitten kertoi hän heidän varustuksistaan ja rikkilyödystä sekstantista, joka aiheutti kaikki heidän onnettomuutensa sekä heidän matkastaan yhtiökokoukseen eräällä Panama-laivalla.

»Sielun surma!» jatkoi kapteeni Jack, »olisittepa nähnyt Billy Ishamin laivassa, tuossa taikinatiinuntapaisessa matkustajahöyrylaivassa. Riittäköön kun sanon, että hän pani eloa sääriin keulasta perään asti. Siellä laivassa oli saarnastuoli, jonka oli määrä mennä johonkin kappeliin Mazatlanissa, ja tuo saarnastuoli oli tungettu peräkannelle. No, Billy oli kokenut useampia hulluuksia elämässään, ja m.m. oli hän myöskin ollut näyttelijä. Gaston Maundevilleksi sanoi hän itseään ja oli ylettömän korskea Shakespearen teosten taidostaan ja kyvystään tulkita mitä niissä oli luettavana rivien välissä. Minä en ikinä unohda sitä päivää, jolloin hän piti Portian puheen meille. Me olimme juuri kääntöpiirin alla, ja oli hehkuvan kuuma. Oli enimmäkseen vain miehiä laivassa, ja me makasimme yltympäri kannella yöpukineissa, silloin Billy — Gaston Maundeville — punasen valkojuovainen röijy yllään kömpi tuohon suuremmoiseen saarnastuoliin kädessään laivan kirjastosta peräisin oleva Shakespearen teos ja esitti meille:

»Minä olin halkeamaisillani naurusta. Siunatkoon, kuinka me virnistelimme hänelle! Ja jota enemmän me virnistelimme, ja jota enemmän me pilkkasimme häntä, sitä vakavammaksi ja hurjemmaksi hän tuli. Hän sanoi, että hän tulkitsi mitä oli rivien välissä.»

Myöskin kertoi kapteeni koko tuon hurjan ja hullun jutun taistelusta ja rakkaudesta, merirosvouksesta ja salaliitoista; mandolinit näpähtelivät, veitset välkähteliväf, valat ja sonetit risteilivät; valunut viini sekaantui valuneeseen vereen. Hän kertoi Ishamin ja meksikkolaisen luutnantin kaksintaistelusta, jonka kuluessa he vasemman käden ranteista yhteen sidottuina seisoivat ja pistelivät toisiaan puukoilla; kolmekymmenlyönnistä pikimustassa pimeydessä tullipakkahuoneen kellarissa; señora Estradan rakkaudesta Ishamiin; ja koko tuon teoksessa »Viranomaisista huolimatta» äkkiä esiin vierivän ja äkkijyrkästi vaihtuvan toiminnan.

Lopulta iskivät Blixin pienet silmät ihan säkeniä; Condyn posket hehkuivat; hänen kätensä olivat kylmät, ja hän vaihtoi yhtenään asentoa niinkuin kiihtynyt, puhdasrotuinen hevonen.

Blix huokaisi pitkän, vapisevan henkäyksen, istahti mukavammin kirstulle ja katsoi ympärilleen, niinkuin olisi hänet vasta unesta herätetty.

»Niin, kyllä», sanoi kapteeni ja kiersi itselleen savukkeen, »se oli ihana aika. Käykääpä tuolla pitkin Keski-Amerikan rannikkoa olevissa syrjäisissä tasavalloissa, niin saattepa nähdä, siellä sitä saa kokea. Siinä on henki ja elämä kysymyksessä saada etusormi koukistetuksi oikeaan aikaan; mitä tehdään, se tehdään perinpohjin. Jos vihataan jotakuta, niin lojutaan valveilla koko yö ja purraan pielusta, vain sitä varten että muistettaisiin kuinka perusteellisesti häntä vihataan; ja jos rakastetaan naista — niin, suuri Jumala, kuinka häntä rakastetaankaan!»

»Mutta — mutta», huomautti Condy, »minä en voi käsittää kuinka te sellaisten elämysten jälkeen voitte harrastaa mitään muuta.»

»Minä en ole vielä kuollut enkä haudattu», vastasi kapteeni. »Arvelen voivani keksiä toisen tai toisen tavan huvitellakseni vielä kerran.»

»Kuinka voitte mukautua odottamaan yhtä ainoatakaan minuuttia?» kysyi Blix henkeään pidättäen. »Minkä tähden te ette heti hanki laivaa ja lähde uusille seikkailuille huomispäivänä?»

»Ooh, se ei käy niin helposti nykyään», sanoi kapteeni ja puhalsi savukkeen haiun ulos korvista. »Siihen on montakin syytä. Muun muassa sentähden, että olen vasta viettänyt häitä.»

»Oletteko te vasta viettänyt häitä? kertasi hän vähän säikähtyneenä.
»Ei — ei — no — sepä vasta oli hauskaa!»

»Tulkaa kanssani sisälle — tulkaa kanssani», sanoi kapteeni hauskasti, »niin minä esittelen teidät vaimolleni. Meidän häämme olivat viime sunnuntaina.»

»Ooh, kiitos, paljon kiitoksia — tulemme kernaasti — se on meistä erinomaisen hauskaa», vakuuttivat molemmat salaliittolaiset kuumeentapaisella sydämellisyydellä.

»Hän on vietävän sievä, pieni nainen», selitti kapteeni ja sulki portin heidän jälkeensä. Sitten kulki hän edellä hiekoitettua käytävää ylös asemalle.

»Sen kyllä uskon», vastasi Blix. Kapteeni Jackin leveän seljän takana lähetti hän Condylle kehoittavan silmäyksen ja antoi hänelle tarmokkaan sysäyksen käsivarrellaan saadakseen hänet taas tolalleen; Condy oli aivan pyörällä; hän tuijotti tylsästi kapteenin niskaa ja hymyili houkkamaisesti.

»Taivaan tähden, Condy!» onnistui hänen kuiskata. Sitten olivat he eteisessä.

Onneksi saivat he minuutin tai pari tointuakseen, ennenkun he tulivat sisään. Kapteeni Jack vei heidät jonkinlaiseen arkihuoneen ja konttorin välillä olevaan suojaan ja pyysi heidät istumaan:

Niin pian kuin kapteeni Jack oli oven takana, kääntyivät he toistensa puoleen.

»Niin, ja siitä on nyt selviydyttävä, Condy. Olkaa vain niin luonnollinen kuin mahdollista, niin ei ole mitään hätää.»

»Noh, entä sitten? Mutta kuinka he voisivat tietää, että me olemme kirjoittaneet heidän kirjeensä?»

Mutta se oli hän. Ja hän tunsi heidät heti. Hän ja kapteeni, joka nauroi koko naamallaan, tulivat sisälle keittiön puolelta, K.D.B. sirossa, sinisessä karttuunihameessa ja esiliinassa, joka oli puhtauden, tärkkäyksen ja silityksen todellinen ihmenäyte.

»Kas tässä, Kitty!» huudahti kapteeni Jack, uudestaan selittämättömän iloisuuden valtaamana. »Tämä nuori pari on tullut tänne katsomaan paikkaa, ja minä tahdoin että sinä saisit tervehtiä heitä. Herra Rivers — tämä on minun vaimoni, Kitty, ja — anteeksi — neiti — minä en voi oikein muistaa teidän nimeänne.»

»Ooh», huudahti K.D..B. »Tehän istuitte ravintolassa tuona iltana — niin, niin, — olen varma siitä, että olen teidät ennen nähnyt.» Hän kääntyi toisesta toiseen ja punastui yhä enemmän.

»Aivan oikein, Lunan ravintolassa varmaan?» kysyi Condy epätoivon uljuudella. »Olenpa minäkin sitä hiukan muistavinani.»

»Minä muistan, että unohdin keppini», jatkoi Condy. »Minun täytyi palata sitä noutamaan, ja juuri kun olin poistumaisillani, olin huomaavinani, että te molemmat istuitte yhdessä oven lähellä olevan pöydän ääressä.»

Hänestä oli viisainta, että hän oli ollut näkevinään heidät vasta silloin.

»Kyllä, niin oli», vastasi K.D.B. tahdikkaasti, »me tapaamme syödä siellä maanantaisin.»

Blix oletti, että K.D.B. mieluummin tahtoi päästä tilannetta lähemmin selittämästä, ja päätti suoda hänelle mahdollisuuden vaihtaa ainetta.

»Niin, minä puolestani en voi sanoa, että ihailen espanjalaista keittotaitoa», vastasi K.D.B., joka unohti, että he söivät siellä joka maanantai. »Tavallinen amerikalainen on kyllin hyvää minulle.»

Äkkiä kääntyi kapteeni Jack Condyn puoleen: »Ooh», sanoi hän, »silloinpa te olitte se, joka sanoi taulun esittämää kuunaria soimaksi.»

»Itse voitte olla soima», sanoa läimähytti kapteeni. »Se oli kuunari, se se oli, ja se oli selvä kuin tuo pihtipieli tuossa.»

Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin oli tulikoe kestetty, ja Blix ja Condy hengittivät keveämmin jatkaessaan taas kulkuaan. Kapteeni ja K.D.B. olivat molemmat saattaneet heidät veräjälle ja hartaasti kehoittaneet heitä »pistäytymään sisälle seuraavalla kerralla, kun he kulkivat tätä tietä.»

»He ovat naimisissa!» ähki Condy ja kätki päänsä käsiinsä. »Ja se on meidän syymme. Sitä ei saa koskaan enää tekemättömäksi.»

»No, välikö tuolla?» selitti Blix hieman loukkaantuneena. »Minun mielestäni ei siinä ole vähintäkään huomauttamisen varaa. Voittehan nähdä, että kapteeni on rakastunut häneen ja K.D.B. kapteeniin. Minä en voi ymmärtää, että meillä tässä asiassa on mitään kaduttavaa.»

»Niin, mutta — niin äkkiä!» kuiskasi Condy aivan masentuneena. »Se on se, joka on niin kauheata — niin äkkiä se on käynyt.»

»Se osoittaa vain kuinka rakastunein he ovat ja kuinka — ja kuinka mielellään he ovat — mukautuneet toisiinsa. Ei, se asia on aivan niinkuin sen olla pitää.»

»Siihen heillä onkin syytä — jos he tietäisivät. Ellei meitä olisi ollut, eivät he ikinä olisi toisiaan löytäneet».

»Ja kumpikin pyysi meitä tulemaan heitä uudestaan tervehtimään, panitteko te sen merkille? Menkäämme sinne toisenkin kerran, Blix.» Condy oli taas äkkiä aivan ilostunut. »Eikö meidän teidänkin mielestänne ole niin tehtävä?»

»Kyllä, luonnollisesti. Olisi hyvin hauska mennä vierailulle heidän luokseen — oppia heitä oikein tuntemaan!»

»Saattaahan varsin hyvin tapahtua, että he pyytävät meitä jäämään päivälliselle jonkun kerran.»

»Niin, ja ajatelkaa sitten niitä kertomuksia, joita hän voi kertoa!
Siinä on jotakin teille».

He joutuivat molemmin puolin haltioihinsa näistä mahdollisuuksista, puhuivat äänekkäästi yhtä aikaa ja tarkastivat yksityisiä kohtia kapteenin kertomuksissa.

»Ajatella vain!» huudahti Condy — »ajatella vain Billy Ishamia puna-valkojuovaisessa yöpuvussaan lukien Shakespearea saarnastuolista laivassa toisten maatessa ja virnistäessä hänelle ja nauraessa minkä jaksavat. Se vasta on kohtaus, mitä? On kuin näkisi sen ilmielävänä.»

»Eikö hän mahtanut keksiäkin yhtä ja toista? Hänellä ei näkynyt olevan selvää käsitystä hyvästä ja pahasta. Se saattoi varsin hyvin olla valetta kaikki tyyni.»

Ja niin kulkivat he siellä tuona ihanana, kirkkaana aamupäivänä pitkin mannermaan läntistä rannikkoa, nuorina ja elinvoimaisina molemmat, ja Tyvenmeri, maailmankaupan tie, keinuili heidän, edessään savupilareineen ja suolainen meri-ilma tuli pehmeästi aalloten ja täytti heidän keuhkonsa. Nuorina, voimakkaina ja terveinä kulkivat he siellä, mieli kuohuvan täynnä toimintaa ja seikkailuja, kaappauksia ja merirosvousta, toisiaan risteileviä ajatuksia, lennossa ja nelistäen läpi voimakkaan, rehevän elämän, halki todellisuuden rajattomasti romantisen maailman. Ja aavistamatta sitä lainkaan, olivat he itse puhdasta romantiikkaa. Epäilyksellä, vanhojen viisaudella ja käsityksellä kaiken katoavaisuudesta ei ollut mitään sijaa siinä maailmassa, jossa he kulkivat. Heillä oli vielä kuvittelunsa, heidän aistinsa olivat tarkat, heidän vastaanottavaisuutensa elävä. Elämän yksinkertainen juoksu, rodun leveät ja voimalliset tunteet liikkuivat heissä. Heidän astuntansa oli täynnä joustavaa voimaa, he kulkivat alas valtamerelle päin, tuskinpa he ajattelivat tai punnitsivat; he olivat kuin kaksi kaunista, ystävällistä eläintä. He antautuivat kokonaan hetken vaikutteihin; he eivät ajatelleet, he tunsivat. Heidän älynsä nukahti; he näkivät, he kuulivat, he huomasivat suolaisen meren ja touvien ja vesilätäköissä kasvavan lihavan, mausterikkaan krassin hajun; he kylvettivät poskensa purjetuulessa ja hengittivät sitä puoleksi avoimin suin ja laajennein sieraimin. Oli ihanaa elää; joka tiima oli uutta autuasta huumausta. Se tosiasia, että meri oli sininen, riitti saamaan heidät haltioihinsa. Pelkkä hengittäminen oli juhlaa. He iloitsivat nuoruudestaan; ja kaikki oli nuorta heidän kanssaan — päivä oli nuori, ja maa oli nuori, se sivistys, johon he kuuluivat, se joka toimi täällä tämän leveän mannermaan viheriäisellä läntisellä reunuksella, myöskin se oli uuden rodun kohisevan, punaisen veren vaikutuksesta nuori ja reipas ja kapinallinen.

Vieläpä Condy unohti tai oikeammin halveksi tänä päivänä yhdistää ja järjestää kapteenin ryövärijuttuja novellinmuotoon. Meren ja viheriäisten riuttojen ja Blixin rusottavien poskien katseleminen, hänen keltaisten hiustensa liehunta hänen silmillään ja suullaan oli parempaa kuin ajattelu. Elämä oli parempi kuin kirjallisuus. Oli parempi elää kuin lukea. Elävä ihminen oli enemmän arvoinen kuin kymmenentuhatta kuollutta Shakespearenlaista runoilijaa, teko enemmän arvoinen kuin ajatus. Niin, vain rakastaa Blixiä, olla hänen seurassaan, nähdä kuinka kauniisti hänen poskensa hehkuvat, tietää hänen olevan niin lähellä, silloin tällöin töykätä hänen kyynäspäätään, oli parempi kuin parhain romaani, kaunein kirja, minkä hän milloinkaan saattoi toivoa saavansa kirjoitetuksi. Elämä oli kirjallisuutta parempi, ja rakkaus oli elämän kruunu. Rakastaa Blixiä ja pitää hänet lähellään - minkä muun puolesta sitä eläisi? Voiko hän milloinkaan ajatellakaan mahdolliseksi, että hän löytäisi mitään niin kaunista ja armasta ja rakasta kuin tämä yhdeksäntoistavuotias tyttö.

Äkillinen loiskahdus sai Condyn takaisin todellisuuteen. Mitä hän kulki ja uneksi? Mitä hän kulki ja kuvitteli? Rakastaa Blixiä? Rakastiko hän Blixiä? Niin, luonnollisesti rakasti hän häntä — rakasti häntä niin, että pelkkä ajatus siitä sai hänet haukkomaan henkeänsä ja täytti hänen sydämensä oudolla hellyydentunteella, niin pehmeällä ja kuitenkin niin voimakkaalla, ettei sille ollut sanoja eikä ilmaisumuotoja. Rakastiko hän tyttöä? Kyllä, luonnollisesti rakasti hän Blixiä. Hän oli, itse siitä tietämättä, rakastanut häntä jo kauan. Hän oli rakastanut häntä tuona päivänä järvellä ja tuona unohtumattomana iltapäivänä kiinalaisessa teehuoneessa; kaikkina noina pitkinä, hiljaisina iltoina ruokasalin ikkunan ääressä, jossa he istuivat ja katselivat hämärän läpi kaupungin yli; kaikkina noina iltoina oli hän rakastanut häntä. Viimeisten kuukausien aikana oli joka päivä ollut täynnä hänen rakkauttaan.

Minkäpä takia hän muuten olisi näin onnellinen? Mikäpä muu hänet vähitellen oli eroittanut tuosta mutkikkaasta seura-elämästä, jota sellainen mies kuin Sargeant edusti? Mikäpä muu oli auttanut häntä hitaasti päästämään irti pauloja, joilla tuo huono ja vahingollinen tapa oli pitänyt hänet kiinni? Mikäpä muu oli herättänyt hänen kunnianhimonsa? Mikäpä muu se oli, joka nyt karkasi hänen tähän asti vapaasti liehuneen innostuksensa päättäväisyyteen ja toimintavoimaan? Tytöllä ei aina ollut ollut sellaista vaikutusvaltaa häneen. Siihen aikaan, jolloin he vain huvittelivat yhdessä seuraelämässä ja näkivät toisensa seurustelutavan mukaisesti kerran viikossa, ei asia ollut niin, vaikka heillä kyllä oli ollut olevinaan yhtä ja toista ylijäämäksi toisilleen. Hän muisti sen illan, jolloin Blix oli tehnyt pikaisen lopun niistä ajoista ja kuinka hän silloin heti oli mielessään ajatellut, että kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän sittenkään ollut häntä koskaan oikein tuntenut. Mutta sitten oli kaikki tullut toisenlaiseksi sen viehättävän uuden elämän kautta, jota he elivät. Hän oli nyt elänyt. Hän oli oppinut tuntemaan hänet sellaisena kuin hän oli, hänen sydämellisen hyvyytensä, rehellisen mielenlaatunsa, kuinka hän halveksi kaikkea teeskentelyä, hänen toverillisuutensa ja hänen järkkymättömän hyvälaatuisuutensa. Ja päivä päivältä, hiukan silloin ja hiukan tällöin, oli hänen rakkautensa häneen kasvanut, niin tasaisesti, niin hiljaa, ettei hän itse ollut huomannut sitä ennenkun nyt — nyt, kun se äkkiä oli puhjennut täydessä kauneudessa ja voimassa, niinkuin kukka, jonka tuoksu äkkiä tunkeutuu koko hänen elämäänsä ja koko hänen maailmaansa suloudellaan.

Puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat jättäneet pelastusaseman, tulivat Blix ja Condy vanhalle linnoitukselle, joka ahavoituneine, punaisine muurineen seisoi autiona ja unhotettuna Kultaisen portin suulla. He kääntyivät kulmasta, ja siellä vieritti Tyvenmeri sinisiä, monivivahteisia aaltojaan rajattomasti, ikuisesti yli maapallon, yli maailman olan, ilman ainuttakaan purjetta näkyvissä, katkeamattomana kaarena taivaanrannasta taivaanrantaan.

He kulkivat nyt rannikkoa, milloin vanhaa aaltojen uurtamaa osaa kukkuloiden alla, milloin alhaalla eturannalla, jossa he hyppäsivät kiveltä kivelle tai juoksivat pitkin vedenrajaa kiinteillä valkoisilla hiekkariutoilla.

Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt koko rannikolla. Maan puolella kohoutuivat korkeat rinteet paljaina tai nurmipeittoisina kohti taivasta, ja siellä täällä työntyivät ne ihan ulos veteen suurine haljenneine ja rapeutuneine, märästä mustine kallionlohkareineen, joiden juuria saartoi polvenkorkuinen, kuohuva vaahto. Ilma oli täynnä aallokkojen pitkäveteistä jylinää, ja silloin tällöin tuli merilintuja yksitellen ja parvissa kuppuroiden niiden yllä kimakasti huutaen. Hylkykappaleita solui edes takaisin aaltojen mukana, ja kokospähkinänkuoria, jotka olivat kuin suuria, ruskeita, kiskaistusta kaarnasta tehtyjä maljoja, oli kasottain kallioiden juurella ja niiden välisissä kuopissa. He löysivät maneetin — läpinäkyvän limaisen massan; ja kerran osui heidän silmiinsä hyljekoira ärjy-aallon pohjassa; he näkivät sen siloisen ja kiiltävän pään ja sen pingoitetut turpajouhet ja kuulivat sen käheästi sähisevän haukunnan, kun se pitkin rantaa ajoi takaa kalaa.

Blix ei antanut Condyn vähintäkään auttaa itseään. Hän oli yhtä reipas ja voimakas kuin Condy ja ryömi kalliolta kalliolle ja yli vedenrajassa olevien pilaantuneiden ajopuiden, nopsana ja joustavana kuin nuori poika. Hän vaipui liejuun kengänvarsia myöten, sai naarmuja käsiinsä ja hameensa rikkirevityksi, niin, vieläpä hän nyrjäytti jalkansakin, mutta hänen pienet silmänsä säteilivät yhtä pirteästi; hänen poskensa rusottivat yhtä viehättävästi. Ja taukoamatta hän jutteli kaikesta mitä näki, samantekevää oli, kuunteliko Condy vai ei. Milloin oli siinä hullunkurinen kappale ruskolevää, milloin lokkiparvi, joka kinaili kalasta, milloin purppuranvärinen meritähti, milloin tavattoman suuri ärjy-aalto. Hänen valtava elonvoimansa tempasi hänet mukaansa. Hän oli pelkkää elämää päästä kantapäähän, kaikkine aistineen aivan hereillä, värisevän herkkä kaikille vaikutelmille.

He jättivät rannan ja kipusivat ylös rinnettä sellaisella kohdalla, jossa esiinpistävä töyry antoi suojaa; siellä tapasivat he polun, joka vei heidät alas pieneen, tyyneen vuorenkattilaan, jonka sivuilla kasvoi mustikanvarsia.

Täällä he istahtivat. Blix asettui vanhalle puunjuurelle mielihyvästä huokaisten, ja Condy oikasihe pitkäkseen vastatäytetty piippu hampaissaan ja niska pientä käsilaukkua vasten, jota hän koko päivän oli niin uskollisesti kantanut. Sitten kävi Blix äkkiä hiljaiseksi; ja kauan istuivat he siinä kumpikin äänettöminä katsellen valtavia viheriäisiä vuoria, jotka viettivät alas mereen, pitkin rantaa kuohuvia ärjy-aaltoja, rikkimurskaantuneita kallioita, ääretöntä merenpintaa ja näköalaa yli vanhan linnoituksen Kultaisen portin suulle.

»Voisimmepa olla sata penikulmaa kaupungista, siitä päättäen mitä me nyt näemme. Emmekö voisikin, Condy?» sanoi Blix viimein. »Ja te ette voi tietää, kuinka nälkä minulla on. Nyt on varmaankin jo päivällisaika.»

Vastaukseksi nousi Condy hyvin arvokkaasti ylös, aukaisi ihailtavalla huolimattomuudella käsilaukun ja otti sieltä esille, kenkien asemesta, ensin kokonaisen pullon punaviiniä, sitten kinkkuvoileipiä, voipaperiin käärittyinä, tölkin keitettyjä oliiveja, suuren pussin suolatuita manteleita, kaksi pientä lasia, romaanin ja huuliharpun.

Blix melkein huusi ihastuksesta, löi polviaan ja keinui edestakaisin puunjuurellaan.

»Ei, Condy, oletteko te todellakin pitänyt huolta aamiaisesta — siinäpä vasta on hienoja kenkiä! Ja te muistitte, että oliivit ovat minun lempiruokani! Ja sitten vielä kirjakin, katsoppa vain! Mikä se on? ’Seitsemän valtamerta’. Ei, tämäpä on parasta, missä minä olen ollut mukana. Mutta tuo huuliharppu — mitä varten se on?»

»Soitettavaksi. Te ehkä luulitte sitä ruuviavaimeksi?» Blix tärisi ihastuksesta hänen tyhmän sukkeluutensa takia, ja Condy lisäsi ylpeästi:

»Sen kyllä huomaa: suuret paksut perunat kuorineen, kinkku paksuina viipaleina niiden välissä ja sitten olitte totta tosiaan levittänyt voita leivälle.» Mutta siitä he eivät välittäneet. He söivät kuninkaallisen aterian, vieläpä Blix otti hattunsakin päästään ja ripusti sen vieressään olevaan pensaaseen. Mutta luonnollisesti oli Condy unohtanut korkkioran. Ponnistaessaan epätoivoisesti saadakseen punaviinipullon korkin kaivetuksi ylös taittoi hän taskuveitsensä molemmat terät ja oli jo toivottomana heittää koko avaamisen kesken, kun Blix kärsimättömästi otti pullon ja etusormellaan työnsi korkin alas.

»Viiniä, soittoa, juhla-ateria ja runoutta», sanoi Condy. »Me laukeamme suureen ylellisyyteen niinkuin Sardanapalus.»

Mutta Condy oli itse äkkiä joutunut sellaiseen onnen ilmapiiriin, jonka vertaista hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän rakasti Blixiä. Hän rakasti häntä sentähden, että hän oli niin aito, niin säteilevän terve ja voimakas; hän rakasti häntä, koska Blix piti samasta kuin hän, siksi, että he katsoivat olemassa-oloa samalta näkökannalta, inhosivat teeskentelyä ja teennäisyyttä, iloitsivat kaikesta suorasta, rehellisestä ja luonnollisesta. Hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä piti hänen kirjoistaan, pani arvoa samoille piirteille niissä kuin hänkin ja moitti sitä mitä hänkin paheksui. Hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä oli yhdeksäntoistavuotias ja sentähden, että tämä oli niin nuori ja turmeltumaton ja saattoi iloita sinisestä merestä ja kauniista aamusta. Hän rakasti tyttöä hänen kauneutensa, hänen keltaisten hiustensa pehmeyden, hänen kaarevan, valkean otsansa ja hänen pienten tummanruskeiden silmiensä takia, silmien, jotka aina näyttivät siltä kuin hän juuri olisi nauramaisillaan tai olisi nauranut; hän rakasti tyttöä hänen lujan suunsa ja leukansa, hänen korkeaan valkoiseen atlassinauhaan kiedotun pyöreän kaulansa takia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämän käsivarret olivat voimakkaat ja kaunismuotoiset ja että hän pyöreällä vyötäröllään käytti suurta koirankaulanauhaa, ja sentähden, että hänen melkein joka pienimmästäkin liikkeestään lähti tuo tuskin huomattava mutta lumoava naisellisuuden tuoksu, tuo tuoksu, joka osaksi johtui hajuvedestä, mutta kuitenkin enimmäkseen oli hänen suunsa, hänen hiustensa, hänen kaulansa, hänen käsivarsiensa ja koko hänen miellyttävän olentonsa hienoa, määräämätöntä ja sanomattoman tenhoavaa aroomia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä oli se mikä hän oli, että hän oli Blix, sen äärettömän suloisen voiman takia, joka hänestä lähti näinä hiljaisina hetkinä, kun hän tunsi hänen olevan niin lähellä, ja jonkinlainen nimetön ja arvoituksellinen kuudes aisti heräsi hänessä ja kertoi hänelle kuinka hyvä, ystävällinen ja puhdas ja naisellinen hän oli; ja tuo epämääräinen hellyyden tunne etsi häntä, hellyys, joka ei kohdistunut ainoastaan häneen, vaan kaikkeen hyvään maailmassa; ja hänen oman luonteensa jaloimmat puolet tulivat esille ja vaativat olla hänessä olevan parhaimman kanssa samalla tasolla.

Hän katseli tyttöä salaa, kun tämä istui tuossa hänen vieressään, keltaiset hiukset lainehtien ja liehuen otsan ympärillä, kädet helmassa merelle miettiväisenä katsellen avoimin silmin.

Hän oli sanonut, ettei hän rakastanut häntä. Condy muisti sen hyvin. Se oli hänen vilpitön ajatuksensa; hän ei rakastanut häntä. Se aihe oli kerta kaikkiaan karkoitettu heidän väliltään. Ja juuri sentähden oli heidän toveruutensa näinä viimeisinä kolmena neljänä kuukautena ollut niin viehättävä. Hän piti häntä hyvänä ystävänä. Hän oli muuttumattomasti sama kuin sillä kerralla, mutta hän — niin, hänelle oli maailma tullut ihan uudeksi tänään! Niin, siihen määrään rakasti hän häntä, niin rakkaaksi oli hän käynyt hänelle, että kun hän vain ajatteli häntä, paisui ja hypähteli sydän hänen rinnassaan.

Mutta kaikki tämä täytyi hänen pitää omana tietonaan. Jos hän sanoisi jotakin, antaisi tytön tietää kuinka syvästi hän tätä rakasti, olisi kaikki tuhottu, tuossa tuokiossa olisi heidän toveruutensa lopussa. Siitä he olivat molemmat selvillä; he olivat koettaneet tuota toista, se ei käynyt. Rakastavina olivat he saaneet tarpeeksi toisistaan; tovereina olivat he sopineet mainiosti yhteen, ollen kokonaan ja esteettömästi onnellisia.

Condy puri hampaansa yhteen. Se oli kylläkin kovaa. Hänen oli valittava, joko tehdä loppu heidän viehättävästä toveruudestaan tai myöskin varoa millään tavalla ilmaisemasta rakkauttaan, pakoittaa ja vallita sitä, ja tehdä se samalla, kun joka hermo hänessä värisi kuin viulunkieli jousen alla. Ei ollut hänen luonteenlaatunsa mukaista rakastaa hiljaa ja rauhallisesti tai etäältä; hän tahtoi tuntea hänen käsiään, hänen viileää, pehmeää poskeansa ja hengittää hänen hiustensa tuoksua, tuntea hänen huulensa omiaan vasten ja peittää kasvonsa hänen helmaansa.

»Minkätähden te rypistätte otsaanne niin ankarasti ja puristatte kätenne nyrkkiin. Te olette myöskin kalpea. Onko jotakin hullusti?»

»Tämäpä on hauska, pieni soppi, tämä», sanoi hän. »Mutta kuulkaahan,
Blix, kuinka pitkä aika on siihen, kun te matkustatte?»

»Ja sitten olette te poissa neljä vuotta — neljä vuotta! Kenties te ette koskaan palaja. Kuka tietää mitä voi tapahtua neljän vuoden kuluessa. Missä se hullu huuliharppu on?»

Huuliharppu oli täynnä leivänmurusia ja muuta sellaista. Condy ei voinut sillä soittaa. Kaikki hänen vaivansa palkittiin vain suhisevalla äänellä, kuolemankorahduksilla, surkealla ulvonnalla. Hän heitti sen mereen.

»No missä sitten on se hullu kirja?» sanoi hän. »Te istutte sen päällä, Blix, kas tässä, lukekaa nyt ääneen. Avatkaa vain kirja miltä kohdalta tahansa.»

»Eipä suinkaan, enkö minä kenties ole jo tehnyt tarpeeksi? Enkö minä ostanut. kirjan ja huolehtinut ruuasta, enkö minä laittanut voileivät ja maksanut raitiovaunun? Tämä retki tulee maksamaan liki pitäen 3 dollaria, ennenkun me olemme kotona. Tiedättekö mitä; vähin mitä te voitte tehdä, on että luette hiukan ääneen minulle. Mutta voimmehan lyödä siitä arpaa.»

Condy onki taskustaan kymmensenttisen ja Blix otti neljännesdollarin kukkarostaan.

»Sen, jolla on niin tavattoman huono onni kuin teillä, on melkein mieletöntä pelata uhkapeliä. Minä en ole vielä koskaan pelannut yhtään erää pokeria teidän kanssanne voittamatta joka shillinkiä, joka teillä oli taskussa.»

»Annan niiden luistaa», vastasi hän ylimielisesti, »hansikkaihin, harsoihin ja hattuneuloihin — kaikenmoiseen.»

Runsaan tunnin istui Condy nyt ja luki ääneen hänelle teoksesta »Seitsemän valtamerta», tuulen suhistessa hiljaa yli valtavain, paljaiden särkkien ja leikkiessä suopursun lehtien ja suurien mustikkamarjapensaiden kanssa kuiluissa, ja ärjy-aaltojen tullessa jylisten ja vetäytyessä taas kalisten takaisin yli rantaäyrään siellä alhaalla ja vesilintujen lennellessä heidän yllään.

Blix kuunteli tarkkaavaisesti, mutta Condyn olisi ollut mahdoton selostaa sitä mitä hän juuri oli lukenut. Parempi oli elää kuin lukea; elämä oli kirjallisuutta arvokkaampi, ja hänen uudessa, vasta keksimässään rakkaudessa oli hänelle runoutta kylliksi. Hän jatkoi lukemistaan, ettei hän voisi katsoa Blixiin ja sanoa enemmän kuin tahtoi. Liki liippasi toisinaan, ettei hän keskeyttänyt lukemistaan ja puhunut suutaan puhtaaksi toisen petollisen minän valtaamana, huolimatta lujasta tahdostaan. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut niin onnellinen, vaan ei myöskään niin onneton. Hän alkoi livetä sanoihin ja hyppiä yli kokonaisten rivien ja lauseiden, niin, käänsipä hän pari lehteäkin kerrallaan.

»Mikä rivi? Mistä te puhutte? Kuulkaa, Blix, tätä päivää emme saa koskaan unohtaa. Luvatkaamme, kävi miten kävi ja olimmepa missä tahansa, että aina kirjoitamme toisillemme tänä päivämääränä. Onko tämä lupaus?»

»Minä lupaan sen kaikesta sydämestäni. Ei, te voitte olla aivan varma, minä en sitä unohda, en — — Niin kuin sanottu, tämä on lupaus. Tänäänhän minä olen… Blix, minne tuo merkillinen kirja joutui?»

»Niin, se otettiin minulta pois. Te istutte kaiketikin taas sen päällä.
Mutta viisi kirjasta! Lähdemme ehkä mieluummin nyt.»

»Siitä tulee pitkä kävely ennenkun olemme kotona. Eikö liene parasta että syömme Lunassa?»

»Te olette pahin tuhlari minkä tunnen. Luuletteko te minua koronkiskuriksi. Minulla ei ole enään kuin kolmeneljännesdollaria jälellä. Paljonko teillä on?»

Blixillä oli kukkarossaan 35 centtiä, ja he pohtivat rahallista asemaa hyvin perusteellisesti. Se riitti kahdelle raitiovaunupiletteihin ja »meksikkolaiseen illalliseen», ja sitten jäi vielä 10 centtiä yli.

»Te saitte minut antamaan hänelle puoli dollaria. Se oli vähin minkä saatoin antaa, sanoitte te — aateluus velvoittaa.»

»No, siinä sen nyt itse näette; minä en voi antaa hänelle vain 10 centtiä. Minä sanon vain, että me olemme puhtaaksi kynityt täksi päiväksi.»

He lähtivät menemään, ei samaa tietä, vaan yli törmien ja sitten suoraan poikki avonaisen, viheriän niityn, joka komeili sinisine kurjenmiekkoineen, valkoisine heliotrooppeineen, keltaisine unikkoineen ja orvokkeineen siellä täällä. Sitten tulivat he eräälle kenttävallitielle, joka oli punainen ja tasainen kuin kamarin lattia. Ja eräässä kulmassa, jossa tie teki jyrkän käänteen kohti kaupunkia, pysähtyivät he hetkiseksi ja katselivat taakseen ihanata näköalaa, valtamerta, puolikuunmuotoista maisemaa ja sitten etualalla aaltoilevia vuoria, jotka ulottuivat alas rantaan ja olivat aivan täpö täynnä metsäkukkia.

»Me menemme suoraan yli», sanoi Condy, »ja otamme ensimäisen raitiovaunun toisella puolen.»

He menivät tieltä ja oikaisivat suoraan yli radan, Condy piippu suussa. Mutta samassa kun he kulkivat ohi pitkän eucalyptuspuu-rivin sen paikan läheisyydessä, mistä pallopeli aletaan, kuulivat he äkkiä varoitushuudon:

Condy ja Blix katsoivat äkkiä ylös, ja siellä eräässä ryhmässä, ei kymmentä kyynärää heistä, näkivät he nuoren Sargeantin ja hänen sisarensa ja pari muuta heidän piiriinsä kuuluvaa nuorta naista sekä Jack Carterin puettuina homespuniin ja polvihousuihin, lyhyihin soreihin golfnuttuihin ja skotlantilaisiin kauluksiin, täydessä touhussa lyöntinuijineen.

XI.

Kun kello klubin kirjastossa löi kaksitoista, pani Condy kynän pois, työnsi tiheästi kirjoitetut arkit kauemmaksi pöydällä ja nojautui taapäin tuolissaan kädet painettuina väsyneitä silmiä vasten. Hän istui kirjoituspulpetin ääressä salin perällä viheriäisen japanilaisen varjostimen suojassa. Hän oli paitahihasillaan, tukka pörröllään, sormet musteessa, jotakuinkin kalpea.

Hän oli kirjoittanut herkeämättä koko illan. Kolme lukua »Viranomaisista huolimatta» oli valmiina, ja nyt oli hän paraillaan kirjoittamassa neljättä. Päivää sen jälkeen, kun he olivat tehneet retken linnoitukselle — hänen uuden olentonsa eriskummallisena syntymäpäivänä — oli hänelle äkkiä valjennut, että kapteenin kertomus kullankaivajaravintolasta, »Maanpakolaiset»-nimisestä klubista ja kaappausretkestä juuri olisi se jännittävä romaani, josta Riemukustannusliike oli puhunut. Hän oli heti käynyt siihen käsiksi, täynnä innostusta, ja hammasta purren oli hän luvannut itselleen, ettei häneltä tulisi puuttumaan tarmoa. Hänen täytyi suorittaa tämä työ vapaa-aikanaan, toisin sanoen hänen täytyi käyttää illat siihen. Ja niin hän oli tehnytkin. Nyt oli hän kohta jo istunut viikon kirjoituspöytänsä ääressä tässä klubin tyvenessä komerossa joka ilta kello kahdeksan ja sitkeästi jatkanut työtään sydänyöhön asti.

Kaksi ensimäistä lukua oli syntynyt kuin itsestään — niiden kirjoittaminen oli oikeaa nautintoa. Kolmas tuotti enemmän vaivaa, toiminta hämmentyi, toinen piirre vastusti toista. Billy Isham kieltäytyi itsepintaisesti asettumasta sille huomatulle paikalle, johon Condy oli hänet määrännyt; ja nyt, neljännen luvun alussa, oli Condy vihdoinkin perinpohjin tutustunut niihin määrättömiin vaikeuksiin, niihin toivottomiin mutkikkaisuuksiin, masentaviin keksintöihin, joita joka vaiheessa ilmeni, voittamattomiin esteisiin, kidutuksiin, vaivaan, aivojen kulutukseen ja kalvaviin huoliin, joista ei kukaan suurempien teosten tekijä säästy.

Kirjoittaa lyhyt kertomus alun pitäen näkyvissä olevine päämäärineen oli helppo asia verrattuna siihen, että graani graanilta, atoomi atoomilta rakentaa luonnosta teoksen »Viranomaisista huolimatta». Condy oli pian selvillä siitä, ettei hänellä ollut käytettävänä kuin yksi keino. Hän ei saisi ollenkaan ajatella kertomuksen päättämistä — tuota kaukaista ja korkeaa päämäärää — vaan hänen piti luoda teos luku luvulta, niin, lause lauseelta; puristaa se väkisin esiin, niin sanoakseni; ajaa kynä eteenpäin rivistä riviin, tuntuipa työ kuinka raskaalta tahansa; hänen tuli tyytyä siihen, että silloin tällöin sai luvun valmiiksi; hänen piti olla työssä tunti tunnin, minuutti minuutin jälkeen, takoa sitä kylmästi, veriin syöpyneen ankarasti ja kestävästi niinkuin kaleriorja, jota ruoska uhkaa.

Toisinaan ajoi kertomus kiveen, suorastaan kuin uhalla. Oli fyysillisesti mahdotonta kirjoittaa sanaakaan enään; hänen aivonsa eivät sitä sallineet. Condy saattoi istua kokonaisen tunnin ja enemmänkin ja tuijottaa puoleksi valmiita sivua, pureksia kynsiä, repiä tukkaa, kastaa kynää mustetolppoon, rajoittaa koko maailmansa tähän paperiarkkiin — mutta yhtä vähän se auttoi.

Hänellä ei ollut pienintäkään nautintoa työstä. Niin pian kun joku luonne oli kiintynyt hänen mieleensä, joku kohtaus piirtynyt hänen mielikuvitukseensa, oli myöskin luonne menettänyt uutuuden viehätyksensä, kohtaus ensimmäisen mielijohteen raikkauden, ennenkun hän oli kirjoittanut sanaakaan. Sitten täytyi hänen tavattomalla vaivalla, melkein yliluonnollisella kärsivällisyydellä hitaasti rakentaa suunnitelmaansa, jonka ääriviivat olivat näyttäytyneet niin selvästi hänelle haihtuvassa aivovalossa. Kaikki oli ahertamista, kovaa, vastenmielistä ja väsyttävää ahertamista; eivät mitkään kauniit korulauseet, ei mikään väärä »luomisen ilon» ajatus voinut järkyttää tätä tosiseikkaa. »Minkätähden», mumisi hän ja nousi ylös taittaen käsikirjoituksen ja ottaen takin ylleen, »minkätähden teen minä niin? Niin, minä en sitä tiedä.»

Ei ollut epäilemistäkään, että Condy kolme kuukautta varemmin heti olisi heittänyt sikseen tämän vastenmielisen ja vaivaloisen homman. Mutta Blix oli tehnyt hänestä toisen miehen. Äkillinen miehuudenvoima oli alkanut kehittyä Condyssä. Voimakas tunne oli puistanut häntä, hän oli alkanut nähdä ja tuntea elämän vakavan, enemmän todellisen ja ehkä myöskin ankaramman puolen. Blix oli antanut hänelle enemmän lyijyä taian alle, sitä ei käynyt kieltäminen. Hän ei ollut enää juuri sama nulikkamainen poika, joka kolme kuukautta sitten oli »tehnyt itsensä narriksi» kiinalaisessa teetalossa.

Kun Condy tuli kadulle, oli viimeinen raitiovaunu mennyt. Hän meni jalkaisin kotiin, ja heittäytyi vuoteelle ajattelemisesta väsyneenä, lamautunein hermoin ja sellaisin tuntein kuin olisi hänen verensä kerääntynyt aivoihin. Hän huomasi, että häntä rasitti näin työskennellä myöhään yöhön kokopäiväisen kirjoittamisen jälkeen.

Sekä tämä väsymys että seurusteleminen Blixin kanssa oli vähitellen vetänyt Condyn pois hänen vanhasta piiristään. Hän kieltäytyi toisesta iltakutsusta toisen jälkeen, ja kun hän ennen oli tavannut syödä aamiaista klubilla yhdessä Sargeantin tai Handsin kanssa, niin oli hän nyt tottunut syömään aamiaista Blixin luona Washington-Streetillä ja viettämään lomansa keskipäivällä hänen seurassaan.

Condyn karkaamista pohdittiin usein tuossa hänen entisessä tuttavallisessa klubiseurassaan, ja sattumalta tuli asia taas esille eräänä iltapäivänä, kun Jack Carter oli klubissa George Handsin vieraana. Hands, Carter ja Eckert istuivat erään ikkunan ääressä poltellen sikaareja ja juoden likööriä päivällisen jälkeen.

»Kuulkaahan!» sanoi äkkiä Eckert, »kuka on tuo nuori nainen tuolla toisella puolen katua — joka juuri nyt menee turkkurin ikkunan ohi? Olen varma siitä, että olen nähnyt hänet ennen jossakin. Eikö teistä kukaan tiedä kuka hän on?»

»Kyllä, eikö se ole neiti Bessemer?» sanoi Hands ja kumartui eteenpäin katsomaan. »Hän on turkasen kaunis, sitä hän on!»

»Kyllä, se on Travis Bessemer», vakuutti Jack Carter. Vähän myöhemmin hän lisäsi: »On vahinko tyttöä.»

»Niin, minä en tiedä mitään. Mutta mistä johtunee, että paremmat perheet ovat lakanneet seurustelemasta hänen kanssaan. Ennenhän hän oli aina mukana.»

»Niin, nyt muistan, minä en todellakaan ole nähnyt häntä enää tänä huvikautena», sanoi Eckert. »Mutta minä olen kuullut, että hän itse vetäytyi pois seuraelämästä, hänen piti lähteä itään päin — opiskelemaan lääketiedettä, luullakseni.»

»Sehän on vanha asia», huomautti Carter hymyillen, »että heti kun joku nainen on suljettu pois seurasta, alkaa hän etsiä työalaa elämässä vakavasti ja niin poispäin.»

»Mitä te sillä tarkoitatte?» murisi George Hands. »Travis Bessemeriä ei ole suljettu pois seurasta.»

»Sitä en ole sanonutkaan», vastasi Carter, »vaan hän on antanut ihmisille jota kuinkin paljon puheen aihetta viime aikoina. Joka tapauksessa on varomatonta, että hän niin paljon juoksee Riversin kanssa. Ei sillä, että siinä olisi mitään pahaa, mutta siitä puhutaan. Minä satuin itse yhteen heidän kanssaan eräässä pensaikossa tuolla radalla viime — —-»

»Niin», pisti Sargeant väliin ja nojautui Carterin tuolin selustaan, »aivan niin. Minä näin, että te olitte hänelle vain tyhjää ilmaa. — Olisittepa vain ollut siellä», jatkoi hän hilpeästi ja kääntyi toisten puoleen. »Siinä meni teiltä hukkaan pieni sievä kohtaus. Rivers ja neiti Bessemer olivat tehneet kiertoretken kenttävalleille — siellä kuuluu muuten olevan suurenmoista kävellä, sanoo sisareni; hän ja Dick Forsythe tapaavat olla siellä aamukävelyllä joka lauantai — noo, Rivers ja neiti Bessemer juoksivat aivan odottamatta eteemme. Me olimme kaikki puetut uusimman golfmuodin mukaan, ja arvaan että muistutimme enemmän myymäläikkunoiden näytenukkeja kuin ihmisiä, jotka olivat ulkona urheilemassa. Rivers ja neiti Bessemer sitävastoin olivat kunnollisesti olleet jalkamatkalla; he näyttivät kulkeneen ainakin neljä penikulmaa aamupuhteella, ja he olivat vanhoissa vaatteissaan, pölyisinä ja tahriintuneina.

»Eipä olisi todellakaan ollut ihme, jos neiti Bessemer, joka on niin nuori, olisi tullut hieman hämilleen osuessaan äkkiä niin loistavan hienoon seuraan kuin meidän. Mutta ei merkkiäkään siitä, että hän olisi joutunut tasapainosta. Hän nyökkäsi sisarelleni ja minulle, totta tosiaan, niinkuin olisi hän istunut vaunuissa neljä hevosta edessä ja niinkuin olisi ollut juuri Redfernin ja Virotin valmistamissa pukineissa. Se osoittaa kulttuuria, näette. Eikä hän edes unohtanut antaa tälle meidän kiltille pikku Carterillemme kelpo läksytystä, sentähden että Carter juovuspäissään oli häntä kohtaan tunkeileva eräänä iltana tanssiaisissa. Eikö olekin totuuden kanssa yhtäpitävää — Johnni? Johnni meni hänen luokseen tuolla radalla ja ojensi hänelle kätensä: ’Ei, kas hyvää päivää, neiti Bessemer! Mistä ihmeestä te tulette? — Siitä on kauan, kun teidät viimeksi näin.’ Johon hän vastasi: ’Mikäli minä tiedän, ette sen koommin kuin tanssimme yhdessä, herra Carter', ja sitten katsoi hän hänen kättään, niinkuin hän ei olisi käsittänyt, mitä sillä siinä oli tekemistä.

»Pikku Johnni änkytti ja punastui ja peräytyi heti kiireimmän kautta. Ja siinä hän teki viisaasti, sillä Rivers oli alkanut saada höyryn nousemaan. Ei, se tyttölapsi on oikeata lajia, sen minä takaan, ja minun sisareni aikoo pitää kutsut hänen kunniakseen, heti kun neiti Bessemer vain suostuu ottamaan kutsut vastaan. Mutta nyt, kun Johnni sanoo, että hänet on suljettu pois seurasta, on kai viisainta, että sisareni vielä harkitsee asiaa.»

»Minä en sanonut että hänet on suljettu pois», väitti Carter. »Sanon vain, että hänen pitäisi olla vähän varovaisempi.»

Sargeant siirsi sikaarin toiseen suupieleen ja nipisti kiinni toisen silmänsä välttääkseen sikaarinhaikua.

Saman viikon perjantai-iltana istuutui Condy tavalliseen aikaan yksityistyöhönsä. Mutta hänellä oli ollut kova päivä toimituksessa ja aivot olivat kankeat kuin väsynyt hevonen. Puolessa tunnissa ei hän saanut lausettakaan kirjoitetuksi.

»Arvelin olevan parasta antaa työn levätä tänä ainoana iltana», selitti hän Blixille kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kun he istuivat pienessä ruokahuoneessa, »niin sujuu huomenna paremmin. Katsotaanpa nyt mitä te pidätte viimeisestä luvusta.»

Blix oli ihastunut tähän »Viranomaisista huolimatta». Condy oli antanut hänelle viittauksia pääpiirteistä ja lukenut hänelle luvun toisensa jälkeen sitä myöten, kun hän sai ne valmiiksi.

»Se on parasta mitä te milloinkaan olette kirjoittanut, Condy, ja sen te kaiketi itsekin tiedätte. Siinä on arvattavasti virheitä, mutta niistä minä en hituistakaan välitä. Itse toiminta se on, joka kiinnittää mieltä. Ken on lukenut ensimmäisen luvun kullankaivajakapakasta ja Maanpakolaisten klubista, tahtoo kyllä jatkaa. Te luotte paraillaan tulevaa mestariteostanne, ja te onnistutte siinä myöskin.»

»Se on tuo samanaikainen sanomalehteen kirjoittaminen, joka tekee minusta pelkän töhrijän. Te ette voi aavistaakaan miltä tuntuu ryhtyä taas iltasella kirjoittamaan, kun on koko päivän kirjoittanut.»

»Niin, kunpa te vain pääsisitte tuosta sanomalehdestä eroon», sanoi Blix. »Te käytätte parhaat vuotenne ammattityöhön, ja nyt se vielä päälle päätteeksi haittaa teidän runoilemistanne. Minä olen varma siitä, että kertomuksenne siitä kostuisi, jos te pääsisitte vapaaksi sanomalehtiahertelusta. Ettekö te ole itsekin samaa mieltä?»

»Kyllä, te olette aivan oikeassa. Työni sujuisi varmasti paremmin», vastasi hän. »Mutta ne eivät tahdo antaa minulle lomaa. Minä kyselin sitä toissapäivänä toimittajalta. Ei, minä olen pakoitettu suorittamaan kummankin työn yhtä aikaa.»

»Emme huoli nyt puhua asioista. Te tarvitsette lepoa. Haluatteko pelata erän pokeria?»

He pelasivat tunnin verran, ja Condy hävisi tapansa nuukaan. Hänen huono onnensa oli kerrassaan hämmästyttävä. Kahden viimeksi kuluneen kuukauden aikana oli hän pelannut pokeria Blixin kanssa kolme neljä kertaa viikossa, ja joka kerta oli Blix voittanut.

Hän oli nyt oppinut pelaamaan yhtä hyvin ellei paremminkin kuin Condy. Hän saattoi melkein joka kerta sanoa, milloin Condyllä oli hyvät kortit kädessä, samalla kun hän säläsi oman asemansa läpäisemättömän välinpitämättömin ilmein.

»Sepä vasta —» vastasi hän hämmästyneenä. »Minä otan kolme.» »Passi», jatkoi Blix kylmäverisesti.

Condy tarkasti korttinsa, pani ne pois ja otti ne taas käteensä. Sitten hän heitti pöydälle kaksi korkeaa ristikorttia.

»Ei», sanoi hän, »niitä en pelaa. Mutta mitä teillä on? Katsotaanpa vain huvin vuoksi.»

»Teillähän ei ole rahtuakaan!» huudahti Condy. »Olisihan minun pitänyt se tietää. Mutta tuossa hävisi viimeinen dollarini. Lainatkaa minulle 50 centtiä, Blix.»

»Sellainen pieni saituri!» sanoi Condy harmistuneena. »Te saatte takaisin koko summan.»

»Minkätähden lainaisin teille rahaa pelataksenne minun kanssani? Ette saa minulta hituistakaan. Sitä paitsi ei minua haluta enää pelata. Lopettakaamme mieluummin.»

»Minä melkein haluan lopettaa toden teolla, lopettaa pelaamisen teidänkin kanssanne.»

»Haluatteko todellakin, Condy? Luuletteko voivanne jättää? Voitteko kokonaan luopua korteista? Niin ettette koskaan enää pelaa rahoista? Ooh, kuinka se minua ilahduttaisi! Mutta antakaa olla sillään, ellette ole aivan varma asiastanne. Mielestäni olisi parempi, että te pelaisitte joka ilta klubissa kuin, että te rikkoisitte lupauksenne.»

»Punnitkaa asia kahteen kertaan, Condy», pyysi Blix hartaasti, »muistakaa se aina.»

»On toinen asia nyt. — Travis — kolme kuukautta sitten en olisi voinut vastata mistään. Silloin oli minun vaikeampi olla sitä tekemättä, mutta nyt, niin, nyt on kaikki tyyni muuttunut. Minä tiedän nyt, että ilahduttaisin teitä, Blix!»

»Se on siis päätetty», sanoi hän tyyneesti. »En koskaan enää pelaa uhkapeliä, Blix.»

Blix puristi hänen kättään; sitten hypähti hän ylös, keräsi mielihyvästä huokaisten kortit ja heitti ne kamiiniin.

»Ooh, kuinka olen iloinen siitä, että tämä on ohi», huudahti hän loistavin silmin. »Minä olen koko ajan ollut tästä pitävinäni, mutta se on ollut minusta niin vastenmielistä. Te ette voi arvata, kuinka vastenmielistä se on minusta ollut! Mikä siinä miehiä viehättää niin, että he voivat sen takia valvoa yökaudet, käy yli minun ymmärrykseni. Onko se todellakin täyttä totta, Condy, että te ette enää milloinkaan pelaa uhkapeliä? Niin, tällä kertaa tiedän, että se on teidän puoleltanne täyttä totta. Minä olen niin onnellinen, että tuskin voin olla laulamatta!»

»Taivaan tähden, älkää sitä tehkö», huusi hän reippaasti. »Te olette kaunis ja rakastettava tyttö, Blix, vaikkapa teitä ei voisikaan juuri sanoa kaunottareksi, ja te —»

Mutta vaikka Condy oli täällä karkoittaakseen ajatuksiaan kirjasta, ei hän voinut olla ajattelematta sitä, se seurasi häntä, kirjoittipa hän sitten tahi ei. Eikäpä hän muuten olisi ollutkaan se synnynnäinen kirjailija, joka hän kuitenkin oli. Ennen viimeistä pistettä ei hänellä voinut olla lepoa eikä hetkenkään rauhaa. Hän ei voinut muuta ajatella eikä muusta puhua kuin siitä. Kaikki hänen ajatuksensa, huomionsa ja mielikuvansa kerääntyivät taukoamatta tämän yhden pisteen ympärille.

Kun he nyt istuivat ulkonemassa ja näkivät kuun nousevan, työskentelivät hänen aivonsa yhä sillä ainehistolla, joka niillä oli. Äkkiä hän sanoi:

»Minun täytyy todellakin pitää huolta siitä, että saan siinä kerrotuksi jostakin salaisesta aarteesta. Mitä jännittävää on romaanissa, ellei siinä ole joku salainen aarre? Ooh, Blix, jos vain saisin kirjoittaa sitä herkeämättä. Se on tavattoman hyvä aihe. On melkein synti antaa mitään siitä mennä pilalle. Se olisi viimeisteltävä hienoksi, ymmärrättehän.»

»Condy», sanoi Blix ja katsoi häntä tiukasti, »mikä teidät oikeastaan sitoo The Timesiin? Ettekö voisi palata takaisin toimeenne, jos ottaisitte lomaa niin pitkäksi aikaa, kun tarvitsette kirjaa varten? Ettekö voisi saada sitä valmiiksi kuukaudessa, jos teillä ei olisi muuta tehtävää? Otaksukaa, että te ottaisitte kuukauden loman — eikö lehti voi pitää paikkaa teille niin kauan?»

»Kyllä, luulenpa melkein, mutta pahinta on, että minä en ole milloinkaan pannut säästöön centtiäkään palkastani. Kun minä lopetan, niin loppuvat minun tuloni, ja millä ihmeellä minä sitten elän? Mitä te haette? Tulitikkujako? Tässä on tulitikkuja.»

Blix seisoi ja sormieli kaapin luona. Sitten hän kääntyi päin ja työnsi laatikon kiinni nojautumalla sitä vastaan. Käsissään piti hän hollantilaista porsliinista sokeriastiaa. Hän tuli pöydän luo ja tyhjensi sen sisällön siniselle pöytäliinalle — 2—3 kultarahaa, noin 15 dollaria hopeassa ja kourallisen pientä rahaa.

Vastaamatta Condyn moniin ihmetteleviin kysymyksiin, laski hän rahat ja järjesti ne pieniksi tapuleiksi: kultaa, hopeaa, nikkeliä.

»35 ja 7 siihen on 42», mumisi hän ja laski sormillaan. »Ja 6 on 48, ja 10 on 58, ja 10 on 68, ja sitten 10, 20, 30 ja 25 pikkurahoina.»

»Ne ovat teidän omia rahojanne, Condy. Te olette itse lainannut ne minulle, ja nythän ne tulevat hyvään tarpeeseen.»

»Kyllä, ne ovat ne rahat, jotka minä olen voittanut teiltä pokerpelissä. Te ette luullut siitä kertyvän tällaista summaa?»

»Huh! Ei juolahda mieleenikään kajota niihin», huudahti hän ja veti kätensä pois kuin olisi sitä polttanut.

»Kyllä, teidän pitää ottaa ne, Condy», sanoi hän varmasti. »Minä olen säästänyt nämä rahat teille, joka pennin aina ensimmäisestä kerrasta asti kun palasimme järven rannalle. Ja minun tarkoitukseni on koko ajan ollut se, että te saatte ne takaisin sinä päivänä, jolloin päätätte olla kokonaan pelaamatta.»

»Mutta mitä järkeä siinä on!» vastusteli hän kädet syvällä taskuissa ja tumman punaisena kasvoiltaan. »Se on — se on ihan mieletöntä, Blix! Kuinka se saattoi mieleenne juolahtaa? Minä en tahdo kuulla sanaakaan enää siitä asiasta. Minä en halua kajota senttiinkään näistä rahoista. Mutta, Blix, te olette — te olette — paras nainen minkä tiedän. Te olette nainen, joka sopii miehelle, se te olette.» Hän puri hampaansa yhteen. »Teistä tulisi sille miehelle, jota te rakastaisitte, paras sotatoveri, jonka hän voisi saada. Te veisitte häntä eteenpäin ja pitäisitte hänet pystyssä, kunnes viimeinen panos olisi ammuttu. Minä voisin tehdä mitä tahansa, jos teidänlaisenne nainen pitäisi minusta. Ooh, Blix, minä — te ette aavista — —» hän yskäsi ja vaikeni äkkiä.

»Teidän tulee ja pitää ottaa rahat», vastasi hän, »ne ovat teidän rahojanne. Ellette te niitä ota, teette te minusta pelaajan, aivan yksinkertaisesti, Condy. Ei olisi koskaan juolahtanut mieleenikään pelata teidän kanssanne, jos minä olisin aikonut pitää penninkään teidän rahoistanne. Alusta alkaen oli tarkoitukseni säilyttää rahat teille, ja teidän piti saada ne takaisin heti kun te päätitte olla pelaamatta. Ja juuri nyt on teillä rahan tarve. Te voitte ottaa lomaa sanomalehdestä. Te ette mitenkään voi saada romaanista kunnollista, kun teidän samalla täytyy huolehtia palstan täytteestä. Ettekö te tiedä, kuinka kernaasti minä soisin että 'Viranomaisista huolimatta' onnistuisi. Minä uskon teihin, Condy. Olen varma siitä, että te saatte aikaan jotakin oikein arvokasta, kun vain saatte työrauhaa.»

»Mutta te ja minä olemme pelanneet kuin mies miestä vastaan», huusi Condy. »Miltä näyttäisi, jos esim. Sargeant tulisi ja haluaisi antaa minulle takaisin ne rahat, jotka hän on minulta voittanut. Enkö olisi vaivainen, jos ottaisin ne vastaan?»

»Niin, mutta asia onkin juuri niin — että me emme ole pelanneet kuin mies miestä vastaan. Silloinhan minä en olisi ollut peluria parempi. Minä antauduin siihen sentähden että arvelin, että se kenties olisi sopiva keino saada teidät luopumaan tuosta tavasta. Muutenhan olisi ollut suorastaan hävytöntä pelata teidän kanssanne, kun tiesin kuinka pelinhimoinen te olitte ja kuinka vaarallista se oli teille. Ettekö voi sitä ymmärtää? Ja nyt on tulos se, että te olette tauonnut pelaamasta ja että teillä on rahoja riittävästi, niin että voitte ottaa lomaa ja kirjoittaa romaaninne valmiiksi. Riemukustannusliike on nimenomaan kehoittanut teitä kirjoittamaan jännittävän romaanin; te olette keksinyt oivallisen aiheen; te olette oikea mies sitä käsittelemään, ja nyt teillä on varoja, että voitte heittäytyä vapaaksi ja tehdä sen. — Condy!» — huudahti hän äkkiä, »ettekö voi nähdä mikä etu teillä on? Eikö teissä ole niin paljon suurta miestä, että te voitte nähdä edun, kun se on aivan edessänne? Luuletteko te sitä paitsi, että minä haluaisin ottaa rahoja teiltä? Ettekö te sitten voi käsittää, että te loukkaatte minua, kun kieltäydytte vastaanottamasta näitä rahoja, jotka ovat teidän? Siltä minusta tuntuu. Se teidän täytyy ymmärtää. Jos te välitätte rahtusen verran minusta, niin ottakaa rahat!» — —

»No hyvä, Rivers», sanoi hän, »niin se nyt on. Te teette luonnollisesti omassa asiassanne mielenne mukaan. Jos jäätte meille, on kaikki hyvin. Mutta minä voin yhtä hyvin sanoa teille suoraan, että minä en luule voivani ottaa tänne toista miestä kuukauden ajaksi tekemään teidän työtänne ja sitten ajaa häntä ovelle. Minä en mielelläni teitä menetä, mutta jos teillä lomanne aikana on tilaisuus päästä toiseen sanomalehteen, en minä puolestani halua sitä estää.»

»Te tarkoitatte siis, että minulla on hyvin vähän mahdollisuutta alkaa täällä uudestaan, jos otan lomaa?»

XII.

Kaksikymmentä kertaa päivässä teki Condy tämän kysymyksen itselleen; kun hän istui piiloisessa paikassaan klubissa, japanilaisen suojustimen takana; kun hän meni kaupungin läpi työhönsä; kun hän istui hänen luonaan Bessemerin pienessä ruokasalissa ja näki kaupungin lepäävän tuolla alhaalla usvaisessa puolihämyssä tai säteilevässä iltaruskon valossa. Kaksikymmentä kertaa päivässä tuli hän ratkaisevaan, kielteiseen tulokseen ja alkoi taas kysellä uudestaan. Yli sen tosiasian, että Blix oli huvitellut hänen seurassaan näinä viimeisinä kuukausina, ei Condy voinut löytää merkkiäkään kehotukseen. Muuten osoittivat jäljet pikemminkin päinvastaiseen suuntaan. Hän ei epäröinyt hituistakaan jättää häntä ja lähteä New Yorkiin, ehkäpä ainaiseksi. Vajaan kuukauden jälkeen olisi heidän toverillinen seurustelunsa lopussa, eikä hän tietenkään näkisi häntä koskaan enään.

Hän ei uskaltanut antaa hänen tietää miten hänen laitansa oli, että hän vihdoinkin oli alkanut rakastaa häntä toden teolla, ettei siinä nyt enää ollut mitään teennäistä. Selitys tekisi lopun heidän »parhaimmasta ajastaan», ennenkun hän vielä matkustaisikaan. Mutta joka päivä ja tunti, kun he olivat yhdessä, oli hänen yhä vaikeampi hillitä itseään.

Nämä sisäiset taistelut ja se juurtunut kestävyys, jolla hän antautui työhönsä, painoivat Condyn olentoon uuden leiman. Blix oli opettanut hänen olemaan luja, ja nyt kehittyi hän nopeasti vissiin vakavuuteen ja päättäväisyyteen, vissiin voimaan, jota hän ei ennen ollut tuntenut.

Antaisiko hän Blixin lähteä pois, unohtaa hänet ehkäpä ainiaaksi, tietämättä mitä hän merkitsi hänelle? Päättäisikö hän puhua, ennenkun Blix matkusti? Condy ei ollut siitä selvillä? Ne olivat kysymyksiä, jotka asianhaarat saivat ratkaista. Hän ei sanoisi mitään, ellei hän saisi varmuutta siitä, että Blix piti hänestä; ja jos hän piti, antaisi hän kyllä itse hänelle vihjauksen, viittauksen, että nyt pitäisi hänen puhua. Mutta päivät vierivät; Blixin lähtöaika tempautui yhä lähemmäksi ja lähemmäksi; eikä hän antanut hänelle pienintäkään merkkiä.

Hänen rakkautensa Blixiin ja kirja — näihin kahteen asiaan keskittyi nyt koko hänen elämänsä. Vähitellen sai »Viranomaisista huolimatta» kiinteämmän muodon. Kullankaivajain ravintola ja Maanpakolaisten klubi oli jo valmis, Billy Isham alkoi jo työntyä etualalle, kaappausretkikunta ja señora Estrada (kahtia revittyine käyntikortteineen) olivat esitetyt, ja retkikunta oli valmis puikahtamaan merelle. Mutta siinä tuli eteen uusi pulma.

»Todellisuudessahan ei minulla ole vähintäkään käsitystä meriasioista», tunnusti Condy eräänä päivänä, kun hän puhui Blixin kanssa. Kun Billy Ishamin on komennettava kaapparikuunaria, on minun pakko tietää mikä kuunari on. Ainakin pitää minun olla tietävinäni se. Enkä minä tunne merimieskieltä, ainakaan en sitä todellista. Minä en ikinä usko, että oikean merimiehen päähän pälkähtäisi sanoa: 'Vielä kerran' tai 'Anna pudota siihen.' Meidän on mentävä tervehtimään kapteenia ja keräämään useampia teknillisiä termejä.»

Tämä manööveri onnistui mainiosti. Kapteeni Jack oli tulta ja liekkiä heti kun Condy ja Blix kertoivat hänelle mistä oli kysymys.

»Vai niin, panetteko te Billy Ishamin kirjaan? Sepä oli, piru vie, ajatus, joka voi heittää kaiken muun varjoon! Minä olen aina sanonut, että Billy tarvitsi vain miehen pilettiluukulle ja näyttäjän, ja hän on varmasti yhtä hyvä kuin kokonainen eläinnäyttely.»

»Me aiomme lähettää sen New Yorkiin ja saada sen painetuksi, heti kun se on valmis», sanoi Blix.

»Hyvä, siitä tulee ensiluokkaista luettavaa, neiti; se on nimi, johon kyllä kiinnitetään huomiota: ’Viranomaisista huolimatta’.»

Joka keskiviikko ja sunnuntai-iltapäivänä tulivat Blix ja Condy pelastusasemalle. Kapteeni otti heidät vastaan puettuna virkatakkiin ja siniseen kudottuun nuttuun ja vei heidät sisälle sievään kotiinsa.

Sitten luki Condy uusimman luvun hänelle kapteenin kävellessä edestakaisin lattialla tuimasti rypistynein kulmakarvoin ja sikaari suussa tarkaten joka sanaa. Condy kertoi historian ensimmäisessä persoonassa ja antoi Billy Ishamin toverin kuvailla niitä kohtauksia ja tapauksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Condy kutsui tätä sankariaan nimellä »Barke Cassowan», nimi, josta hän oli jotensakin ylpeä. Mutta siihen ei kapteeni laisinkaan tahtonut suostua. Sankari Cassowan oli hänelle aivan yksinkertaisesti »kafftin».

»Nooh», saattoi Condy sanoa muistikirja kädessään, »nyt olemme tulleet Mazatlaniin, kapteeni. Sitten meidän pitäisi saada seuraavaan lukuun vähän järjestystä.»

»Niin, kyllä, minä tulen mukaan», tapasi kapteeni silloin sanoa, heti asiaa harrastaen. »Odottakaa vain kunnes saan jalkineet riisutuksi. Minä ajattelen helpommin, kun olen kengittä», ja kun hän sitten oli työntänyt kengät jaloistaan, tapasi hän mielellään kulkea edes takaisin sukkasilla samalla kun hän yhä rajummin tuprutteli sikaaria, ja kun hän lämpeni kertomuksesta, puhalsi hän savun ulos molemmista korvistaan ja huitoi hurjasti ilmaa hehkuvin kasvoin ja säkenöivin silmin.

»No, katsotaanpa nyt. Ensimmäinen minkä 'kafftin' tekee tultuaan
Mazatlaniin, on tietysti se, että hän ilmoittaa tulonsa señora
Estradalle — sähköteitse, ymmärrettävästi; ja kuulkaa, se on tapahtuva
merkkikielellä.»

»Te voitte laskea kolme kirjainta oikeasta. Jos teidän esim. on kirjoitettava parkki, niin aloitatte te s:llä, joka on kolmas kirjain p:n jälkeen. Sitten tulee a:n tilalle d, ja r-kirjaimen sijaan u, k on n ja i on l. Te kirjoitatte siis parkki: sdunal; ja kun señora Estrada saa sähkösanoman, tietää hän, että hänen on luettava kolme kirjainta taapäin koko ajan. Salakirjoitus yzzol esim. merkitsee tuuli. Lukekaa vain kolme kirjainta taapäin u, z, z, o, l:stä, niin saatte tuuli. Te voitte laittaa kokonaisen ketjun tuollaisista sähkösanomista, vain sitä varten että ne näyttäisivät luonnollisilta. Mitä arvelette?»

»Sitten pitää kafftinilla ja Billy Ishamilla olla miehistöä. Ja kafftin ostaa kuusipykälikön Mazatlanista — sen kuusipykälikön, tiedättehän, joka joutui epäkuntoon ja pilasi kaiken. Tai, ei, älkää ottako kuusipykälikköä, ottakaa mieluummin neljäkkö — vanhanaikainen mustapuinen neljäkkö. Antakaa Billyn ostaa se, sentähden että se on niin halpa.»

»Kyllä, katsokaa, kafftinin ja Billyn onnistuu saada sellainen kuunari, jossa on tilaa niin vähän, että heidän täytyy valmistaa ruoka kajuutassa. Kvadrantti on hyllyllä kamiinin yläpuolella ja paisuu lämmössä, niin että kun kafftin ottaa merkin, joutuu hän 50 neljännespenikulmaa pois reitiltä ja syöksee maihin siellä, missä hallituksen joukot odottavat häntä.»

»Sitten on vielä toinen kohta, kapteeni», sanoi Condy. »Me haluaisimme kernaasti sovittaa tähän myöskin jonkun salatun aarteen. Ettekö voi keksiä jotakin uutta siihen suuntaan, jotakin, joka ei ole aivan nukkavierua? Minä en voi enää käyttää tuota vanhaa juttua maahan kaivetusta rahalippaasta. Pitäkää huoli siitä, että hän pääsee jonkin jäljille, joka on omaisuuden veroinen — jotakin uutta.»

»Kyllä, tosiaan. Hyvä ajatus», vastasi kapteeni ja astui permannon poikki jättäen sukistaan suuria jälkiä, »malttakaahan kun hiukan ajattelen.» Hän repi tukkaansa ja alkoi: »Meidän on saatava jotakin uutta ja merkillistä, jotakin, jota ei ennen ole kuvattu. Niin, no nyt saatte kuulla! Nyt olen siitä selvillä! Antakaa kafftinin saada vihiä pienestä virtakuunarista, joka on uponnut kaksitoistasataa vuotta ennen hänen aikaansa jossakin Etelä-Ameriikan suuressa virrassa tulvan aikana — jotakin sinne päin olen itse kuullut kerrottavan. Kuunari meni pohjaan ja hautautui hiekkaan ja liejuun, noin 20 jalan syvyyteen, ja sitten on virta — tiedättehän kyllä kuinka noiden suurten virtojen laita on — muuttanut väylää sillä kohdalla, ja kuunari makaa maalla, t.s. 20 jalkaa maan alla, mutta rakennusaineiltaan yhtä terveenä kuin sinä päivänä, jolloin se laskettiin vesille.»

»Hyvä! Laittakaa niin että se upposi lastineen, joka käsitti 500 laatikkoa whiskyâ, prima tavaraa, 7,000 litranpulloa korkittua ja lakattua, aivan ilmanpitävästi. No eihän kafftin ole eilen syntynyt, eikä myöskään Billy Isham. Ah ei, niillä on sentään vähin järjentapaistakin! He osaavat laskea. Tuo whisky on maannut ja kerrostunut kaikessa rauhassa kaksitoista sataa vuotta. Minkä arvoisia luulette te 7,000 sellaista ja sen ikäistä pulloa olevan? Kaksikymmentä dollaria pullo on kai kohtuullinen hinta, olkaa hyvä! Siinä on aarre! Kafftin ja Billy Ishamin on vain kaivettava hiekkaa kahdenkymmenen jalan syvyyteen ja tuotava ylös 100,000 dollaria —jos he voivat löytää kuunarin.

Blix löi ilosta huudahtaen kätensä yhteen; Condy läimäytti polveensa ja huusi:

»Se on, surma soikoon, yhtä hyvä kuin London Doddin opiumilaiva! Te olette kautta sieluni oikea aarre, kapteeni, kertomuksia kokoavalle miehelle.»

K.D.B. ei myöskään ollut itsenäisiä harrastuksia vailla. Hän ympäröi itsensä kuin jonkunlaisella arvokkaisuuden varustuksella, eikä milloinkaan ottanut mitään muuten kuin pitämällä kolme sormea suunsa edessä. Hän oli jonkun aikaa »lukenut puvussa», kertoi hän.

»Niin. Lukenut mainioiden kirjailijain teoksia puettuina niinkuin niissä kuvatut henkilöt. Siitä maksettiin hyvin, ja minulla oli hyvin hieno yleisö. Minä tapasin esittää Browningin ’Seinäsolassa' ja ’Laskan’ samana iltana, ja onnistuin aina. Ensin esitin ’Seinäsolassa’ Ludvig viidennentoista aikuisessa hameessa siihen kuuluvine valehiuksineen, ja alta päin olin puettu kuin nais-cowboy. Kun ’Seinäsolassa’ oli loppunut, menin minä sivuhuoneeseen, riisuin hameen ja peruukin ja esiinnyin sitten Laskana ukkonen taustanani. Se oli minun näytelmistöni voimakkaimpia mahtivaikutuksia, ja yleisö tapasi aina huutaa minut esille näytöksen jälkeen.»

Blix ja Condy huomasivat pian että K.D.B. heidän vierailukäynneillään aina sai tilaisuutta huvittaa heitä puhumalla leveästi ja laajasti pitkissä keskusteluissa erilaisista aineista. Ensimmäisellä kerralla heittäytyi hän puhumaan alpeista, seuraavana sunnuntaina bakteorologiasta; seuraavana keskiviikkona kristalleista, ja kun he seuraavan kerran tulivat asemalle, täytyi Condyn ja Blixin sulattaa tavattoman pitkä esitelmä Tanskan kuningaskunnan synnystä, sen historiasta ja kehityksestä läpi aikojen. Condy oli kuin pilvistä pudonnut.

»En ole ikinä moista nähnyt», sanoi hän, »tätäpä vasta voipi sanoa kasvatukseksi. Luulenpa, suoraan sanoen, että hän tietää kaikki!»

»Viranomaisista huolimatta» edistyi hyvin, mutta kun Condy kerran oli uskaltanut ryhtyä käsittelemään teknillistä merenkulkua koskevia asioita, täytyi hänen alituisesti turvautua kapteeniin, jotta hän ei ajaisi karille. Hän oli jossakin merikertomuksessa tavannut sanan »ulkolaitalankku» ja yhteydestä, missä sitä oli käytetty, oli hän tullut siihen käsitykseen, että se oli joku laivan rakennuksen teknillinen osa. Ja niin oli hän eräänä heikkona hetkenä kirjoittanut, että hänen kuunarinsa nimi oli maalattu komeilla kultaisilla kirjaimilla sen ulkolaitalankkuihin.

»Mitä ulkolaitalankut ovat, Condy?» oli Blix kysynyt, kun hän luki luvun hänelle.

»Ne ovat ne, joihin laivan nimi maalataan», selitti Condy räpäyttämättä silmää. »Minä en sitä niin tarkkaan tiedä, vaan minusta se sointuu hyvin.»

Seuraavana päivänä luki hän saman luvun kapteenille, kun tämä äkkiä keskeytti hänet huudahtaen kuin vaikean ruumiillisen tuskan valtaamana.

»Kun he olivat vain pari veneen pituutta siitä», luki Condy, »saattoivat he eroittaa kuunarin nimen, joka oli maalattu komeilla kultaisilla kirjaimilla ulkolaitalankkuihin.»

»Taivas!» ähki kapteeni ja löi otsaansa. Sitten hän huusi: »Tuo ulkolaitalankku! Tuo ulkolaitalankku! Ettekö te tiedä, että ulkolaitalankku on se, joka on lähinnä ylhäällä laivan anturassa? Te tarkoitatte peräpeililankkua, ettekä ulkolaitalankkua. Sepä oli, surma soikoon, vaikea takaheitto!»

He jäivät sinne ja söivät tällä kertaa yhdessä perheen kanssa, jonka jälkeen K.D.B. puolen tunnin ajan huvitti heitä Elefantinen luona tehdyillä tieteellisillä kaivaustöillä. Olisi voinut luulla, että hän itse oli ollut siellä. Mutta kun hän siirtyi linnoitustieteeseen, ei Blix enää kauemmin voinut hillitä itseään:

»On todellakin ihailtavaa kaikki tuo, mitä te tiedätte ja olette lukenut. Kuinka on teillä ollut aikaa opiskella kaikkea?»

»Täytyyhän sitä olla jonkinlaista sivistystä», vastasi K.D.B. pukevan kainosti.

Sillä välin oli Condy huomannut puoleksi täytetyn kirjahyllyn vastapäätä olevalla seinällä, ja hänelle juolahti äkkiä aatos mieleen. Hän kirjoitti muistikirjansa lehteen: »Koeta hänen tietojaan G:ssä ja H:ssa» ja hän piti sitä niin, että vain Blix saattoi sen nähdä. Mutta Blix ei ymmärtänyt hituistakaan, ja Condy käytti sen vuoksi ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta ja kääntyi ent. pukutaiteilijattaren puoleen tehden seuraavan viattoman huomautuksen:

»Kuulkaahan, koska linnoituksista on puhe, rouva Hoskins, eikö
Gibraltar todellakin ole suuremmoinen kallio?»

»Onko se kallio?» huudahti tämä hämmästyneenä. »Minä olen aina luullut, että se on saari.»

»Ei, se on kallio, ja siinä on linnoitus, tiedättehän, linna jotakuinkin samanlainen kuin Heidelbergin vanha linna. Oletteko milloinkaan kuullut tai lukenut jotakin Heidelbergin yliopistosta?»

Mutta nyt ei K.D.B. tiennyt kerrassaan mitään. Hän oli aivan tietämätön Gibraltarin ja Heidelbergin suhteen, samoin ei hän tiennyt inokulatsionista, Japanista ja Kosciuskosta mitään. H:hon asti oli hän aivan varma, mutta tämän kirjaimen toisella puolella oli ihan pelkkää pimeyttä.

»Mutta miten tämä on ymmärrettävä, Condy?» kysyi Blix, kun he jäivät yksin.

»Minulla on omat ajatukseni asiasta», vastasi hän, tukehtumaisillaan naurusta, »odottakaa vain sunnuntaihin, niin saamme nähdä. Minä kyllä tiedoitan sen teille. Minä uskallan panna dollarin senttiä vastaan, että sunnuntaina on K.D.B:llä tarjottavana meille jotakin, joka alkaa 'i':llä.»

»Katsokaa, tiesinhän minä sen!» riemuitsi Condy, kun hän ja Blix olivat kotimatkalla. »Hän on ehtinyt läpi As-Bal, Bal-Cis j.n.e., hän on jo ahertanut läpi Cis-Dan ja Dan-Eva. Nyt hän paraillaan opiskelee Hav-Kin ja sillä tavalla on hänellä koko vyyhti valmiina X, Y, Å, ÄA ja Ö-kin.»

»Niin, varmasti. Eipä ollut ihme, että hän ei tiennyt mitään, kun tuli kysymykseen Gibraltar. Hän ei silloin vielä ollut ehtinyt G:hen.»

»Kyllä, ja hän saa sen vihottain. Ettekö sitä huomaa? Hän lukee sieltä laveammat kirjoitukset ja laskettelee ne meille muistista. Tietää jotakin ja sitten voida siitä puhua, on hänen mielestään kultuuria. 'Jonkinlaista sivistystähän pitää olla’. Muistatteko, kun hän sanoi sen. Meidän avioliittokokelaamme näkyvät olevan todellisia kultakaivoksia.»

Se oli ihana, unohtumaton kuukausi heille molemmille. Keskellä elämän kuohuntaa olivat he yhtä yksin kuin autiolla saarella. Blix oli perinpohjaisen harkinnan jälkeen eronnut seuraelämästä, joka oli käynyt hänelle vastenmieliseksi. Condy oli vähitellen liukunut sekä mies- että naistuttaviensa piiristä; ja nyt seurasivat he toisiaan, nuo kaksi, elivät pienessä maailmassa, jonka he itse olivat itselleen rakentaneet; onnellisina toistensa seurassa nauttivat he nykyisyydestä eivätkä muuta toivoneet kuin saada muilta rauhassa hoitaa omia asioitaan.

He tapasivat joka päivä toisensa. Kello yhdeksästä kolmeen kirjoitteli Condy kirjaansa, mutta joka ilta tapasi Blix hänet tutussa pienessä ruokasalissa. Torstai- ja sunnuntai-iltapäivisin menivät, he pelastusasemalle, ja muina päivinä retkeilivät he kaupungin etäisimmissä osissa.

Noin kolme viikkoa ennen uutta vuotta istui Condy eräänä päivänä kahden ajoissa paitahihasillaan klubissa tavallisessa nurkassaan varjostimen takana, ja kirjoitti minkä kerkesi puoleksi pureskeltu sikaarinpätkä hampaiden välissä. Hänen kyynäspäänsä kohdalla lepäsi käsikirjoitus, aivan suorakulmaisena järkäleenä. Viime viikon aikana oli työ sujunut niin helposti, että hän sekä sitä ihmetteli että siitä iloitsi.

Viimein kastoi hän kynän, levitti kyynäspäät sivulle, tempasi pöydän lähemmä ja kirjoitti ripeällä loppuheilahduksella viimeisen rivin kirjaan, heitti sitten äkkiä kynän pois ja kuivasi sen imupaperilla, niinkuin olisi se ollut valmiin teoksen viimeinen ratkaiseva vahvistus.

»Noo», mumisi hän yhteen puristetuin huulin, »nyt olen saanut sinut valmiiksi.»

Samana päivänä luki hän loppuluvun Blixille, ja tämä auttoi häntä koteloimaan käsikirjoituksen pikalähetystä varten. Hän vaati lujasti, että se oli lähetettävä samana päivänä ja kirjoitti itse osoitteen kuoreen.

Sitten menivät he yhdessä pakettipostikonttoriin ja »Viranomaisista huolimatta» lähetettiin matkalle yli mannermaan.

XIII.

Vieri viikko; vieri vielä toinenkin. Vuoden loppu läheni. Kymmenen päivän kuluttua olisi Blix poissa. Täti Kihmiltä oli tullut kirje ja kirjeen kera lahjana hänen veljentyttärelleen hienon hieno mustanahkainen matkaopas täynnä hiottuja pulloja, ebenholtsiharjoja ja kilpikonnakampoja. Blixin piti matkustaa tammikuun toisena päivänä.

Mutta hänen ei ollut helppo jättää kotia. Hän ei ollut koskaan varemmin ollut poissa, hän ei ollut koskaan ollut poissa isänsä luota muuta kuin korkeintaan viikon, eikä myöskään Howardin ja Dettenin luota. Hänellä oli epämääräinen kauhun ja apean mielen tunne ajatellessaan tuota Atlannin valtameren rannalla olevaa jättiläiskaupunkia ja sen suurenmoista ja valtavaa elämää, jossa kansakunnan sydän sykähteli. Hän ei tuntenut siellä ainoatakaan ihmistä paitsi täti Kihmin. Se olisi uusi olemisto, johon hän menisi, elämä täynnä työtä ja opiskelua, ankarampi vaatimuksissaan kuin mikään muu, jota hän varemmin oli kokenut. Isänsä, ystävänsä, kotinsa — kaikki oli hänen jätettävä. Eipä ollut ihme, että Blix tunsi joutuvansa hämilleen, kun hänen odotettavissaan oli mullistus, jolla oli tällainen ulottuvaisuus. Mutta vaikka kyyneleet silloin tällöin vierivätkin, ei niitä kukaan saanut nähdä. Rohkeudella, joka oli hänelle ominaista, näki Blix vanhan vuoden viimeisten päivien vierivän ohi ja uuden vuoden ja sen mukana uuden elämän tulevan yhä lähemmäksi.

Condyllä sitä vastoin oli suorastaan paha olla. Nämä kolme eriskummallista kuukautta olivat nyt ohi. Blixin piti lähteä. Vajaan viikon kuluttua olisi hän poissa. Hän olisi nähnyt hänet viimeisen kerran. Entä sitten? Hän kuvitteli kuinka hän — kun hän olisi sanonut Blixille hyvästi ja juna katoaisi kauaksi savupilveen, kääntyisi takaisin ja kulkisi kohti sitä elämää, joka taas alkaisi hänelle, ja tarttuisi taas totuttuun työhönsä. Silloin ei olisi paljon odotettavaa; hän ei näkisi Blixiä iltapäivisin eikä istuisi hänen luonaan iltasin Bessemerien pienessä salissa katsellen yli kaupungin ja lahdelman; hän ei aamuisin heräisi varmana siitä, että ennenkun aurinko on laskenut, olisi hän taas nähnyt hänet, ollut hänen kanssaan, kuullut hänen äänensä soinnun. Koituvat kuukaudet tulisivat pitkäksi tuskaksi, pitkäksi, ankaraksi ja ilottomaksi elämäksi ja raatamiseksi ilman häntä. Millä tavalla viettäisi hän ensimmäisen illan, kun hän oli yksin? Eikä Blix hänestä pitänyt. Vihdoinkin oli hän siitä varma. Eikä hänelle suotu sitäkään laihaa lohdutusta, että olisi tiennyt hänenkin olevan onnettoman. Blix ei ollut häntä koskaan rakastanut eikä myöskään tulisi sitä koskaan tekemään. Hän piti häntä vain hyvänä ystävänä ja toverina, siinä kaikki. Condyllä oli liian selvä äly antaakseen itseään narrata siinä kohdassa. Nyt oli aika hänen lähteä, eikä hän ollut antanut hänen huomata mitään, eikä ollut antanut hänelle pienintäkään viittausta.

Viimeiset päivät vierivät. Blix oli pakannut matkalaatikkonsa, varannut makuupaikan, ostanut piletin. He kävivät hyvästelemässä vanhoja paikkoja, jotka olivat tulleet heille niin tutuiksi — kiinalaiskaupunkia, kultaista seinäsolaa, satamaa, San Andreas järveä, Sähkölennätinmäkeä, Lunaa — olivat sanoneet hyvästi Richardille ja vanhalle Richardsonille. Viimeiseksi olivat he säästäneet K.D.B:n ja kapteenin. Blixin piti lähteä tammikuun 2 p:nä. Uudenvuoden päivänä piti hänen ja Condyn vielä kerran käydä pelastusasemalla ja sieltä pitkin rannikkoa mustikanvarsia kasvavan pienen kehäkaltaan ympäri — jossa he olivat keskenään sopineet, että he aina kirjoittaisivat toisilleen ensimmäisen siellä käyntinsä vuosipäivänä — ja sitten vielä viimeisen kerran nousta vuorille ja oikaista yli lentohiekkakenttien takaisin kaupunkiin.

Tuli sitten vanhan vuoden viimeinen päivä, viimeisen edellinen, jona he saivat olla yhdessä. He käyttivät sen pitkään retkeilyyn meren puolella, seurasivat linnoitusta aina Meiggin veistämölle. He tulivat illalliseksi kotiin, ja kun he olivat syöneet ja toiset olivat menneet, istuutuivat he ulkonemaan odottamaan uutta vuotta.

Heidän istuessaan ja katsellessaan ulos, sytytti iltataivas ikkunan toisensa jälkeen hehkumaan, kunnes koko tämä puoli kaupunkia ikäänkuin katseli heitä tuhansin punaisin silmin. Lukemattomia ikkunoita, loppumaton verkko katuja ja puistoteitä, mutta kaikki autioita. Tähän aikaan olivat kadut tyhjät, ja niin ne olisivat aamun koittoon asti. Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä; ihmiskasvoja ei näkynyt ainoassakaan noista tuhansista hehkuvista ikkunoista; ei ainoakaan askel keskeyttänyt asfalttikatujen hiljaisuutta.

Ilta, vanhan vuoden viimeinen, oli kaunis. Heille näkymättömän kuun valkoinen, kuulas valo leveni laajalti ja kirkkaasti yli kaupungin sitä myöten kuin auringonvalo vaaleni. Oli niin lämmin, että saattoi pitää ikkunan auki, ja yli kolme tuntia istuivat Condy ja Blix ja katselivat alas yli kaupungin vuoden kiiriessä. Silloin tällöin tunsivat he poskiaan sivelevän keveän vihurin, joka toi puutarhoista puiden ja kukkien tuoksua ja viehättävän heikon, pienen tuulahduksen valtamereltä tuolta kaukaa niemekkeiden takaa.

He näkivät sen molemmat paikaltaan. Condy ei ollut liikahtanut viimeisen neljännestunnin aikana.

»Se oli suurenmoista», sanoi hän hiljaa. »Blix teidän pitää kirjoittaa — meidän täytyy usein kirjoittaa toisillemme.»

»Niin», vastasi tyttö, »me emme saa unhoittaa toisiamme; sillä meillä on ollut liian hyvä yhdessä.»

»Neljä vuotta on pitkä aika», jatkoi hän. »Neljässä vuodessa voi paljon tapahtua. Haluaisinpa tietää, missä olen neljän vuoden kuluttua. Meillä on ollut hyvä, niinkauan kuin tätä on kestänyt, Blix.»

Hän istui leuka käden varassa ja kuun valo loisti hänen pienissä, ruskeissa silmissään.

Siis, nyt hän menettäisi tytön. Hän oli nyt huomannut rakastavansa häntä rajattomasti ja tunsi sentähden eronhetkellä sitä katkerampaa tuskaa. Mitä hänestä tulisi, kun Blix oli poissa. Mihinkä hän ryhtyisi täyttääkseen sen rajattoman tyhjyyden, jonka Blix jättäisi jälkeensä? Eikö hän koskaan saisi tietää mitä hän hänelle oli? Miksi ei sanoa, miksi ei tunnustaa, että hän rakasti häntä? Ei, Condy tiesi, ettei Blix rakastanut häntä; hänen oli siis vaiettava. Hänen täytyi pusertaa salaisuutensa itseään vasten niinkuin spartalainen poika varastamansa ketun, puripa se häntä kuinka paljon tahansa. Hän ja Blix olivat eläneet kokonaista kaksi kuukautta mitä ihmeellisimmässä, puhtaimmassa onnessa olematta siitä juuri tietoisemmat kuin kaksi suurta ja tervettä poikaa. Saattaa nyt tuota hankalaa ja häiritsevää elementtiä, rakkautta — vastaamatonta rakkautta tietenkin — heidän välilleen, olisi hulluutta. Blix antaisi hänen tietää, aivan avonaisesti ja rehellisesti, ettei hän rakasta häntä, ja koko heidän ihana toveruutensa päättyisi kohtaukseen. Ennen kaikkea toivoi Condy, että hän Blixin lähdettyä voisi muistella näitä kuukausia ilman että niihin sekaantui ainoatakaan soraääntä. Jos Blixin muisto oli ainoa minkä hän hänestä sai pitää, niin tahtoi hän myös saada tämän muiston samentumattomana.

Rakkaus häneen oli tehnyt hänestä miehen — sitä hän ei unhoittanut; juuri siitä juontui hänessä se voima, joka teki hänelle mahdolliseksi säilyttää tämän päättäväisen karskin äänettömyyden. Hän oli tullut viisi vuotta vanhemmaksi näinä kahtena kuukautena; hän oli mies. Vieläpä hänen suunsakin sulkeutui toisella tavalla. Juopa silmäkulmien välillä oli syventynyt; ja hänen äänensä sointu oli tullut tummemmaksi. Ei, ei; elipä hän kuinka kauan tahansa, milloinkaan hän ei voisi unohtaa tätä yhdeksäntoistavuotista lasta, joka oli tullut niin hiljaa, niin odottamatta hänen elämäänsä ja vaikuttanut sellaisella vastustamattomalla voimalla siihen, niin kiistämättömästi parempaan päin, kadotakseen sitten taas hänen luotaan vierivän vuoden mukana.

Condy oli istunut hetkisen mietteissään ja leikkinyt savukekotelonsa kannella; sitten valitsi hän savukkeen, pisti laatikon taskuunsa ja etsi tulitikkua. Mutta hänen pieni teräksinen kotelonsa oli tyhjä. Blix nousi ja hapuili kamiinihyllyä, tuli sitten ja ojensi hänelle tulitikun ja jäi seisomaan hänen luokseen sillä välin kun Condy repäsi tulen siihen. Vielä senkin jälkeen, kun Condy oli savukkeensa sytyttänyt, seisoi hän siinä ja katseli häntä kädet ristissä. Hänen hiustensa, toisen poskensa, leukansa ja kauniin pyöreän kaulan ääriviivat kuvastuivat avonaisesta ikkunasta tulevaa heikkoa valoa vasten. Sitten sanoi hän tyyneesti:

»Siinäkö kaikki? Annatteko todellakin minun lähteä teidän luotanne niin pitkäksi aikaa, sanomatta minulle muuta? Te arvelette, että te olette ollut niin varovainen, te arvelette pitäneenne salaisuutenne niin hyvin kätkettynä! Ettekö usko minun tietävän sitä, Condy? Luuletteko, että nainen on niin sokea. Ei, teidän ei tarvitse sanoa kerrassaan mitään; minä tiedän sen ja olen tiennyt sen — viikkokausia!»

»Te tiedätte — ja te tiedätte mitä te sitten tiedätte?» huusi Condy aivan kuin hengästyneenä.

»Että te olette kulkenut täällä ja tekeytynyt niinkuin ette minua rakastaisi. Mutta minä tiedän, että te rakastatte minua — että te olette koettanut salata sitä minulta, sentähden että pelkäsitte, että se voisi häiritä meidän hyvää suhdettamme, me kun olimme päättäneet olla vain tovereita ja luopua kaikista 'tyhmyyksistä'. Sillä — tuttavuutemme ensiaikoina tiesin minä, että te ette minua rakastanut, vaikka te sanoitte niin tekevänne; mutta nyt, sittenkun — niin, aina tuosta iltapäivästä kiinalaisessa ravintolassa — muistatteko? — olen minä tiennyt, että te rakastatte minua, vaikka ette ole rakastavinanne. Tuosta teeskentelystä minä tahdoin päästä, sitä minä toivoin, kun te sanoitte että te rakastitte minua, ettekä sitä tehnyt, ja sitä toivon nytkin, kun te olette niinkuin ette minua rakastaisi, vaikka minä tiedän, että te rakastatte» — ja Blix heitti päätään taapäin, kun hän sanoi tuon tiedän ja katsoi hymyillen Condyyn puoleksi suljettujen silmäluomien alta. »Minä en voi sietää tuota teeskentelyä», lisäsi hän. »Meidän kahden täytyy olla suoria toisillemme.»

Condy oli noussut, hän hengitti kiivaasti, savukkeen oli hän sinkahuttanut pois, hänen kätensä aukenivat ja sulkeutuivat hermostuneesti.

He seisoivat tuokion siellä puolipimeässä ja katselivat toisiaan; heidän sydämensä sykkivät ankarasti ja he saattoivat tuskin hengittää tällä kiivaan jännityksen hetkellä. Täällä, tässä huoneessa, korkealla kaupungin yläpuolella, oli muuan aalto saavuttanut korkeuspisteensä, kaksi ihmistä seisoi äkkiä elämänsä ratkaisevassa käänteessä. Se silmänräpäys, joka oli ollut valmistuksen alaisena näinä kahtena viime kuukautena, näinä kahtena viimeisenä vuotena, kahtena viimeisenä vuosisatana, katso, se oli tullut!

Äkkiä oli uusi vuosi. Jossakin läheisyydessä alkoi soivien kirkonkellojen kuoro juhlallisen laulunsa.

He kuulivat sen, he kaksi kuulivat sen, kun he seisoivat siellä kasvot kasvoja vastaan ja katselivat toisiaan silmiin, tuo kysymys vielä vastaamatta heidän välillään, tuo kysymys, joka oli putkahtanut esille juuri vuoden vaihteessa. — Oli vielä vanha vuosi, kun Condy kysymyksensä teki. Sillä aikaa, kun Blix viivytti vastausta, oli uusi vuosi tullut. Ja hän oli vielä vaiti, samalla kun ilma värisi ja paisui kaupungin tuhatkielisestä kohinasta. Mutta vain silmänräpäyksen. Sitten meni hän aivan hänen eteensä ja pani molemmat kätensä hänen hartioilleen.

Uudenvuoden päivänä, viimeisenä päivänä, jonka he saivat olla yhdessä, tekivät Blix ja Condy »retkensä», niinkuin he sitä nimittivät, pelastusasemalle, Kultaiselle portille, vanhan linnoituksen toisella puolella olevalle merenrannalle, alastomille, ruohon vihreille ja kukkien kaunistamille vuorille ja hiekkasärkille ja golf-radan vihreälle, tasaiselle kentälle. Blixillä oli ollut kiire sälyttäessään viimeisiä tavaroitaan, ja he eivät päässeet lähtemään ennenkun lähemmä kaksi.

»No sepä!» huudahti kapteeni Jack kuultuaan, että Blix tuli jäähyväisille. »Sepä kävi äkkiä, neiti Bessemer; halloo, Kitty, tulehan tänne, niin saat kuulla. Neiti Bessemer on jäähyväiskäynnillä; lähtee huomenna New-Yorkiin.»

»Me tulemme teitä todellakin kaipaamaan, neiti», sanoi K.D.B., joka tuli huoneeseen keitettyjen vihannesten väkevän, läpitunkevan tuoksun ympäröimänä. »New York — se se vasta kaupunki on! Se oli ensin Manhattan nimeltään, niinkuin tiedätte, ja on hollantilaisten perustama.»

Blix käytti hienointa sotajuontaan saadakseen keskustelun johdetuksi entisen laivakapteenin ja entisen pukutaiteilijattaren ensimmäiseen kohtaukseen, mutta siitä ei ollut apua. Heidän avioliittokokelaansa olivat ehkä hiukan hämillään ajatellessaan nyt »yksityisiä» ilmoituksiaan, eivätkä Blix ja Condy koskaan saisi kuulla heidän omaa esitystään kohtauksesta Lunan meksikolaisessa ravintolassa. Kapteeni Jack oli huomattavan halukas vaihettamaan keskusteluainetta.

»No, miten on kirjan laita?» kysyi kapteeni äkkiä Condyltä. »Mitähän nuo kustantajaherrat siellä idässä arvelevat kafftinista ja Billy Ishamista ja tuosta whisky-kuunarista?»

Condy oli juuri samana päivänä aamusella saanut käsikirjoituksensa palautetuksi ja samalla kirjeen Riemukustannusliikkeeltä.

»Niin», vastasi hän, »asia ei ole aivan sillä kannalla kuin te luulette. Minä olen saanut kirjan takaisin.»

»Sepä hittoa!» huudahti kapteeni. »No, se oli teille pettymys? Vai kuinka?»

»Ooh», ehätti Blix selittämään, »me emme suinkaan ole menettäneet rohkeuttamme. Me lähetämme sen heti taas matkalle.»

»Luulenpa melkein, että te ette enää tapaa minua täällä, kun tulette takaisin, neiti», sanoi kapteeni veräjällä, käsivarsi K.D.B:nsä vyötäyksellä. »Minä olen taas alkanut rakentaa suunnitelmia. Te tiedätte ehkä», lisäsi hän tuttavallisesti kuiskaten, »että kaikki Californian kaivokset lähettävät kultaharkkojaan ja karikkeitaan Selbyn sulatuslaitoksiin kerran viikossa? Se on sitä, että ensin ne lähettävät ne San Franciscoon, ja sitten ne lähetetään Selbyhyn joka keskiviikko-ilta pienellä Monticelli-nimisellä höyrylaivalla. Nuo harkot ovat puoleksi kultaa ja puoleksi hopeaa, yhteen sulatettuina; ne ovat laatikossa ja se laatikko peränpitäjänhytin alla, etupuolella. Kuinka suuren luulette noiden harkkojen arvon olevan rahassa? Sanonpa sen teille: viimeisen edellisellä viikolla oli niiden arvo 780,000 dollaria. Hyvä, nyt on niin, että minulla on merikartta Vallejoa ympäröivästä lahdesta. Itse satamansuu ei ole vaarallinen, mutta siellä on muutamia liejumatalikkoja, jotka pistäytyvät kolmeneljännespenikulmaa maasta. Siellä on vettä kylliksi sellaiselle kuin Whitehall, vaan ei — hm, esimerkiksi vartiolaivalle. Pari reipasta vekkulia ja sumuinen yö — no, minä nyt tietenkään en ole sellaisissa hommissa mukana, mutta joka tapauksessa, siinä sopisi kepponen tehdä, eikö totta?»

»Teidän ei pidä uskoa sanaakaan siitä niitä hän puhuu, neiti», tokasi
K.D.B., »hän vain kerskailee.»

»Minä luulen, että teidän suunnitelmanne estää Cunard-laivaa on kylläkin hyvä», sanoi Condy — »ja helppo suorittaa. Teidänhän ei tarvitse muuta kuin asettua sen tielle ja vetää hätälippu tankoon. Niin olisi se varmasti pakoitettu panemaan pakin.»

»Niin, niin kyllä, olen itsekin ajatellut tuota, mutta kuulkaahan nyt; mikäpä estäisi sitä seuraamasta kuunaria, kun tavarat on saatu laivaan, vain seuraamasta vanavedessä ja katsomasta missä noustaan maihin.»

»Mutta sellaisella laivallahan on valtion kanssa tehty sopimus, joka velvoittaa sen kuljettamaan postia meren yli», väitti Condy. »Se sitoo sen. Ja siitä syystä on teidän jätettävä posti laivaan. Sitä te ette saa ottaa; niin kauan kun sillä on Valtioiden posti laivassa, on se pakoitettu jatkamaan matkaansa.»

XIV.

Blix ja Condy jatkoivat kulkuaan; yhä edelleen kapeaa tietä pitkin rantaniittyjä ja soita, jotka sijaitsivat pelastusaseman ja Kultaisen portin välillä; yhä edelleen itse Kultaiselle portille ja vanhan linnoituksen ahavoituneiden muurien ulkopuolelle aina valtameren rannalle ja sen lujille, valkoisille hiekkariutoille ja korkeiksi kasautuneille vierinkiviharjanteille, missä ärjyaalto pauhasi ja vaahto lakkaamatta sähisi.

Kaukana maailmasta, täällä Tyvenen meren rannalla, viettivät he uuden vuoden ensimmäistä päivää. Ylen määrin onnelliset he olivat ja toisilleen kaikki kaikessa. Condy ei uhrannut pienintäkään ajatusta huomispäivälle, jolloin hänen oli otettava jäähyväiset Blixiltä. Se oli kerta kaikkiaan jotakin, joka ei ollut ajateltavissa, se oli ulkopuolella mahdollisuuksien rajan, että tämä matkustaisi pois, että he kaksi eroaisivat. Ja sitäpaitsi: suru aikanaan! Vielä oli huomiseen kaksikymmentäneljä tuntia. Nykyisyys oli kylliksi.

Se hellittämättömyys, jolla he pitivät kiinni silmänräpäyksestä, heidän haltioitumisensa siitä, että saivat elää vain nykyhetkessä, oli aikaansaanut varsin omituisen suhteen heidän välillään.

Heidän molemminpuolisessa rakkaudessaan ei ollut mitään avioliittoajatusta; he iloitsivat niin paljon yhdessäolostaan, etteivät he tulleet ajatelleeksikaan tulevaisuutta. He rakastivat toisiaan, siinä kaikki. He eivät nähneet tulevaisuutta pitemmälle kuin seuraavaan päivään, ja senkin vain varkain ja vain nähdäkseen tämän päivän onnellisuuden kaksin kerroin loistavana tulevan eron tummaa taustaa vasten. Blix matkustaisi; hän ja Condy eivät näkisi toisiaan aivan pian. Ajatus avioliitosta — sen vastuunalaisuuksineen, sen velvollisuuksineen, sen juhlallisuuksineen, sen tuntemattomine huolineen ja monine vakavine puolineen, sen välttämättömine pettymyksineen — oli heille pikemminkin hieman vastenmielinen. Tähän asti oli heidän herttainen onnensa ollut ilman tahraa ja vikaa. He olivat iloinneet rajattomasti pienistä asioista. Olisi yhtä hyvä antaa seikkailun päättyä tähän kaikessa alkuperäisessä suloudessaan, ainoankaan katkeran hetken sitä sumentamatta, ainoankaan pettymyksen sitä pimentämättä, aivan pilvettömänä. Kuinka heidän sittemmin kävisikin, niin voisivat he kuitenkin muistissa iloita siitä, että he ainakin kerran ovat tunteneet puhdasta ja epäitsekästä hellyyttä, joka, nuorena, tahrattomana ja melkeinpä sukupuoliaatosta vailla, oli tullut ja käynyt heidän, täysikasvuisten, elämän kynnykselle. Tämä oli päätös, sen he molemmat käsittivät. Ja he iloitsivat siitä, että niin piti olla. He eivät puhuneet enää toisilleen kirjoittamisestakaan.

Vielä kerran tulivat he tuohon mustikanvarsia ja sänkeä kasvavaan pieneen puoliympyrään, joka sijaitsi rannan ja ylimmän törmän keskivaiheella, ja istuivat siellä kauan aikaa ja katsoivat alas yli pitkähköjen, viheriäisten aallokkojen, jotka lakkaamatta tulivat vierien kohti rantaa ja siellä raskaan, viheriän veden ja soluvan vaahdon räjähdyksestä taittuivat. Ja katse seurasi niiden leveitä kolonneja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi merelle, kunnes yksityiset viivat sulautuivat yhteen valtavaksi, viheriäksi, alati vaihettelevaksi massaksi, joka houkutteli silmää yhä edemmäksi, aina taivaanrannan terävään, hienosti kaareutuvaan ääriviivaan.

Se ei ollut yksityiskohtien maalausta. Siinä oli vain laaja merenpinta, sinisen taivaan suunnaton syvyys ja maan alastomat, viheliäiset rinteet — olemassa-olomuodot kolmessa mahdottoman suuressa koossa, muuttumattomina ikuisista ajoista asti. Tämä ei ollut typerien tuumattujen eikä pikkumaisen harkinnan paikka. Tietämättään kuulosteli mieli taaempaa noita leveitä ja yksinkertaisia perustunteita, rodun perusvaistoja. Maan ja ilman ja veden valtava paikallisuus toi mukanaan ystävällisen, mutta tavattoman voimantunteen — voiman, samanlaisen kuin elementtien oma, raikas, mestaroimaton, uusi ja nuori voima. Siinä oli jotakin huumaavaa; aavistus jostakin hauskasta, jostakin virkistävästä, joka salpasi henkeä; tunne jostakin suuresta, jostakin salaisesta, niin, niinkuin olisi taas tuntenut ja nähnyt inhimillisen, luonnollisen elämän ja sen alkuperäiset ehdot, nuo vastustamattomat, muuttumattomat ja lannistumattomat; elämän, ikivanhan kuin meri, äärettömän kuin mittaamaton maailman avaruus.

Condy ja Blix istuivat hiljaa kuunnellen ja katsellen ja huomioita tehden; he eivät ajatelleet, he tunsivat, niin että he hehkuivat ja vapisivat siitä. Hämärästi huomasivat he hetken merkityksen. Molempien sydänten koskemattoman hiljaisessa, syvässä syvyydessä oli jotakin, joka nousi ja nousi lähemmä tietoisuutta ja päivän valoa. Meiltä puuttuu sanoja niille asioille, meillä ei ole nimeä sille mysteriolle, joka luo sillan miehen ja naisen välillä olevan kuilun yli — sille mysteriolle, jolla ei ole mitään tekemistä heidän keskinäisen rakkautensa kanssa, mutta joka on jotakin parempaa kuin rakkaus, jotakin eriskummallista, joka aivan yksinkertaisesti tapahtuu.

»Meidän olisi pitänyt mennä aikaa sitten», sanoi hän. He riensivät kohti korkeuksia, ja Condy sanoi:

»Minulla on mitä merkillisin tunne siitä, että minä jollakin tavalla olen istunut ja nukkunut silmät auki. Kuinka se auringonlasku oli komea! Minusta tuntuu, että joka minuutti on kuin kokonainen elämä. Ooh, Blix, onko mitään maailmassa, jota voi verrata siihen, että rakastaa toisiaan, niinkuin me kaksi?»

He olivat nyt sivuuttaneet ensimmäisen töyryn ja menivät suoraan yli ilmavan, avonaisen tasangon, jota siniset iriskukat ja villit heliotroopit tähtipilvinä verhosivat. Blix veti Condyn käsivarren vyötäykselleen ja pani poskensa hänen olalleen pienellä, lempeällä liikkeellä.

»Oi, niin, kuulehan», sanoi hän, »minä rakastan sinua, rakastan sinua koko sydämestäni ja myös ainiaan, sen tiedän. Aina näihin kolmeen, neljään viime päivään asti olen ollut lapsi — oikea lapsi, oma ystäväni, en juuri mikään vakava lapsi, pelkään; minä ikäänkuin en välittänyt muusta kuin siitä, mikä tapahtui aivan lähelläni — ymmärrätkö mitä tarkoitan? Mutta senjälkeen kun huomasin kuinka paljon sinua rakastin ja ymmärsin, että myöskin sinä rakastat minua — niin, silloin oli kaikki muuttunut. Minä olen itse muuttunut. Minä iloitsen nyt asioista, joista en ikinä ennen ole uneksinutkaan voivani iloita, ja minä tunnen itseni ikäänkuin suuremmaksi, ymmärrätkö? — ja voimakkaammaksi ja paljon vakavammaksi. Aivan äsken vielä olin vain nuori tyttö, mutta nyt, kun rakastan sinua, Condy, luulen, että minä — äkkiä ja itse sitä tietämättä — olen tullut naiseksi!»

Vieno väristys puistatti häntä, kun hän tämän sanoi. Hän pysähtyi, kietoi käsivarret hänen kaulaansa ja taivutti päänsä taapäin, puoleksi suljetuin silmin, samalla kun hänen tuuhea tukkansa aaltoili yli otsan. Koko hänen olentonsa huokui tuota suloista, raikasta tuoksua, joka tuli hänen vaatteistaan, hänen kaulastaan, hänen käsivarsistaan, hänen hiuksistaan, hänen suustaan — tuo eloisa, melkein taivaallinen naisellinen tuoksu, joka oli osa häntä itseään.

Kaikki sanat olivat niin surkean köyhiä. Condy saattoi vastaukseksi vain painaltaa hänet lujemmin puoleensa. Blix ymmärsi hänet. Hän sulki hitaasti silmänsä kokonaan ja lähensi kasvonsa häntä kohti. Hän kuiskasi niin hiljaa — hiljaa:

Mutta aurinko oli mennyt mailleen. Mikä auringonlasku. Koko laaja maailma maata ja taivasta ja merta oli sen elävän hehkun läpitunkema; merenpinta lepäsi hehkuvan punaisena, vuoret olivat ametisteja, taivas yhtenä ainoana suunnattoman suurena opaalina, ja täällä leijailivat he yhdessä keskellä valoloistoa kuin maailman luomisessa. Oli todellakin uudenvuoden päivä; maa oli uudestaan luotu ja vuosi oli uusi, ja heidän rakkautensa uusi ja voimakas. Entisyyttä ja nykyisyyttä ei enää ollut. Heidän uudessa maailmassaan ei ollut tilaa katumukselle eikä muistoille. Siinä oli toivoa, toivoa, toivoa; se lauloi heille, kutsui heitä ja sai uuden ja uljaan veren hehkumaan heidän suonissaan.

Aivan yht'äkkiä oli ihme siinä niinkuin vasta syttynyt tähti, jonka säteitä he eivät nähneet, vaan kuitenkin tajusivat, niinkuin valtava sävelvuo, jonka sointuja he eivät kuulleet, vaan kuitenkin huomasivat. Kun he siinä seisoivat koko tässä taivaan ja maan ja meren todellisessa sädeloistossa, tiesivät he äkkiä, että he olivat toistensa omat ainaisesti, hyvinä ja pahoina päivinä, kunnes kuolema eroittaisi heidät. Heidän seikkailuunsa, heidän iloonsa nykyisyydestä, heidän onneensa siitä, mikä oli, tuli äkkiä suuri ja pysyväinen ilo, onni elämän vakavan pohjavirran tähden — onni niin syvä, niin harras, että se värisytti heitä juhlan ja ihmeen tunteella. Tämä uudenvuoden päivä ei olisi päätös, vaan se olisi heidän todellisen elämäntarinansa alku. Koko Condyn kaunis, miehekäs ja miehuullinen tarmo oli aivan valveilla ja valmiina. Koko Blixin suloinen ja voimakas naisellisuus oli äkkiä syventynyt ja avartunut. Lyhyesti sanottuna: Condystä oli tullut mies ja Blixistä nainen. Nuoruutta, elämää ja miehen ja naisen rakkautta, kukkuloiden voimaa ja meren syvyyttä ja läntisen taivaan ihanuutta, sitä oli uusi vuosi antanut heille.

»Ei», sanoi Condy. »Ei, Blix. Kuinka usein tämän ihmeellisen uudenvuodenpäivän jälkeen eroammekin, kuinka kaukana toisistamme olemmekin, me kaksi emme koskaan, emme koskaan hyvästele toisiamme.»

»Ei, olet oikeassa!» sanoi Blix kyynelten loistaessa hänen tumman ruskeissa silmissään. »Ei, niin kauan, kun me rakastamme toisiamme, ei mikään voi meitä eroittaa, ei etäisyyskään. Sinä voit olla täällä Tyynen meren rannalla ja minä tuolla Atlannin meren rannikolla, mutta suoraan yli koko mannermaan olemme kuitenkin me kaksi.»

»Ja me tapaamme taas, Blix», sanoi Condy, »siihen ei nyt tule olemaan pitkälti. Suo minulle vain aikaa pari vuotta.»

»Sentähden, että tämä on surullisin ja iloisin päivä minun elämässäni», vastasi hän. Sitten vetäytyi hän hänestä hiukan hymyillen loitommaksi ja sanoi: »Katso, Condy, sinä pudotit kirjeen. Sinä vedit sen taskustasi nenäliinan mukana.»

Kun Condy otti kirjeen ylös, näki hän Riemukustannusliikkeen leiman kirjeenkuorella.

»Se on se, jonka sain käsikirjoituksen mukana, jonka he lähettivät takaisin», selitti hän.

»Ooh, kaiketikin tuota tavallista. Minä en ole sitä lukenut. Katsonpa nyt.» Hän aukaisi kirjeen ja luki:

»Rohkenemme täten kunnioittaen palauttaa käsikirjoituksen Teidän romaaniinne ’Viranomaisista huolimatta’, valittaen sitä, ettei meidän konsulenttimme uskalla suosittaa sitä julkaistavaksi tällä hetkellä. Olemme kuitenkin mielenkiinnolla seuranneet Teidän toimintaanne, ja me olemme m.m. eräässä vaihtolehdessämme nähneet erään Teidän kertomuksenne, nimeltä ’Kuoleman voitto’, jonka olisimme halusta julkaisseet, jos Te olisitte suonut meille tilaisuuden siihen.

Mitä Te arvelette aputoimittajan paikasta meidän kirjallisessa ja arvostelevassa aikakauskirjassamme Neljännes, jota me julkaisemme täällä New-Yorkissa ja jonka otaksumme Teidän tuntevan? Emme luule, että asian taloudellisen puolen järjestäminen tuottaa mitään vaikeuksia. Siltä varalta, että Te päättäisitte matkustaa tänne, oheenliitämme piletin rautatielle San Francisco—New-Yorkin keskus.

He katsoivat toisiaan. Blix oli liian liikutettu voidakseen puhua; hänen huuliltaan tuli vain puoleksi tukahdutettu, värisevä huokaus. Tämä kirje oli todellakin Deus ex machina, ainoa, mikä puuttui tehdäkseen heidän onnensa täydelliseksi.

»Minä en tiedä mitä sinä siitä pidät», alkoi Condy koettaen olla levollinen, »mutta minusta näyttää niinkuin — niinkuin — se — —»

He eivät sittemmin koskaan voineet muistaa mitä he sillä kertaa sanoivat. Auringonlaskun kultainen usva verhosi salaperäisellä tavalla tämän tuokion muistoa, ja he saattoivat vain muistaa, että he olivat olleet iloisemmat kuin koskaan ennen.

Ehkä niin iloiset, etteivät he koskaan enää niin iloisiksi tulisi. He alkoivat tuntea eron ilon ja onnen välillä. Tämä uudenvuodenpäivä merkitsi heille lopettamista ja johdantoa.

Se oli kolme kuukautta kestäneen iloisen vastuuttoman silmänräpäyselämän loppu, ja se oli johdanto uuteen elämään, jonka mahdollisuudet suruun ja huoleen, nautintoon ja onneen ylittivät kaiken mitä he tähän asti olivat tunteneet. He tiesivät sen — he tunsivat sen vaistomaisesti, kun he kumpikin yht'äkkiä kääntyivät ympäri katsomaan hehkuvaa maata ja taivasta ja merta, esiinvierivää aallokkoa, rannikkoa ja ahavoitunutta vanhaa linnoitusta loitompana — koko tätä seutua, joka avautui siinä heidän eteensä kuvastaen heidän kallista, vapaata ja huoletonta toveruuttaan näiden kuukausien kuluessa. Heidän uusi onnensa ei enää ollut aivan vailla surumielisyyttä. Kaikki tuo oli nyt ohi; heidän yksinäiset vaelluksensa, pitkät, rauhalliset illat ruokasalissa, josta näki yli nukkuvan kaupungin, heidän ateriansa Lunalla, heidän iltapäivänsä kultaisessa seinäsolassa kiinalaiskaupungissa, heidän rauhalliset aamunsa järvellä tyynellä ja lämpöisellä säällä. Sille elämälle olivat he nyt sanoneet ikuiset jäähyväiset. Auringonlasku alkoi menettää loistoaan.

Vielä viimeinen pitkä silmäys — sitten kääntyivät he reippaasti ja suuntasivat katseensa eteenpäin, kohti uutta elämää, kohti itää, jossa kansa oli. Kaukana Sierran purppuranvärisen vallituksen takana oli ankaran maailman meluisa koneisto käynnissä, — tuon maailman, jota heidän nyt piti oppia tuntemaan, tuon maailman, joka kutsui heitä, herätti heidät ja kiihoitti heitä taisteluun. Heidän hilpeytensä pieni olotila oli ohi; pienten asioiden aika oli eletty. Nyt oli kysymyksessä tulevaisuus. Oli kosketettu syvempää säveltä — nyt oli tehtävä työtä; myöskin tämän oli uusi vuosi tuonut heille — työtä heille molemmille, työtä ja kasvaneen maailman.

Tuokion verran oli niinkuin he olisivat tahtoneet perääntyä, niinkuin he eivät olisi mielellään tahtoneet astua ensimmäistä askelta sen puutarhan rajojen yli, jossa he olivat eläneet niin juhlien ja oppineet rakastamaan toisiaan. Ja kun he seisoivat siellä, katse käännettynä kohti tummaa, harmaantuvaa itätaivasta ja auringonlaskua heidän takanaan, painautui Blix lujemmin häneen, pisti kätensä hänen käteensä ja katsoi hiukan hätääntyneenä hänen silmiinsä. Mutta Condyn käsivarsi tuki häntä, ja voimakas, nuori tahto, joka hänen katseessaan kohtasi häntä, valoi häneen rohkeutta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORUUDEN RAKKAUTTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.