The Project Gutenberg eBook of Sotamiehet ja talonpojat, by Rafaël Hertzberg

Syysmarkkinat Turussa.
Klaus Fleming.
Jumalanpalvelus Isonkyrön kirkossa.
Ebba Fincke.
Joulu-ilta Porkkolassa.
Talonpoikain sotajoukko.
Mahtavaakin hallitsee Jumala.
Noita-akan juoma.
Taasen Pohjanmaalla.
Talonpoikien viimeinen taistelu.
Sydämen surua.
Noita-akan toinen juoma.
Loppu.

SYYSMARKKINAT TURUSSA.

Oli syysmarkkinat Turussa. Lukuisa joukko maalaisia oli kokoontunut, kuormineen täyttäen kaupungin ahtaat kadut ja torit. Hevosten hirnuntaa, huutoa ja rähinää kuului kaikkialta. Siinä kauppoja hierottiin ja tingittiin, mutta paljonpa ei ollutkaan myytävänä. Jyviä ei näkynyt ensinkään. Hämäläiset, nuo lyhytkasvuiset, valkeatukkaiset, hidasliikkeiset ylämaalaiset, olivat tuoneet hamppuja, pellavia ja kuivattua lampaan-lihaa. Talonpojat kaupungin ympäristöstä kaupittelivat puuastioita ja kankaita. Pujoteltuja villavaatteita, vanttuita ja tokkia, Naantaalin porvarin vaimojen tekemiä, kyselivät maalaiset ahkerasti, ja Rauman pitsit saivat ihailijoita ja ostajia aatelisrouvissa. Puutavaroita ja tervaa Satakunnan pitäjistä ja kaloja saaristosta ostivat, kuten myöskin pellavia, kaupungin porvarit ulkomaille vietäväksi.

Kadunkulmissa ja sillalla istui sokeita tai muuten raajarikkoisia kerjäläisiä, ojentaen käsialan ohikulkijoita vastaan ja vinkuvalla äänellä laulaen arkkiveisuja tai runoksi rakettuja kertomuksia onnettomuuksistaan. Räikeitä klanettisäveliä ja jyriseviä rumputuksia kajahteli siellä täällä pihoilta, joissa kuljeksivaiset hulluttelijat tekivät temppujaan. Näiden pihojen porteissa oli aina väentungosta, ja raikkaat naurunpurskaukset säestivät näytäntöjä. Suurin oli tungos eräällä kartanolla torin varrella, jonka portin päälle oli ripustettu suuri keltainen kangas, johon oli kirjavin värein maalattu hullunkurisesti puettu nainen, joka viputteli paljastettuja miekkoja päänsä päällä, käsillään ja alastomilla rinnoillaan. Portin ulkopuolella seisoi kivityökkärin päällä punaruutuisiin vaatteisin puettu poika, kulkuset helmuksissa ja toinen puoli naamaa maalattuna valkoiseksi, toinen punaiseksi. Hän paukutteli suurta rumpua, alinomaa väkijoukolle huutaen jotakin saksan kielellä.

— Mitä hän sanoo? kysyi muuan talonpoika, kääntyen erään nuoren vänrikin puoleen, joka oli seisahtunut väkijoukkoon hänen vierellensä ja nyt heitteli ihastuneita silmäyksiä talonpojan seurassa olevaan täyteläiseen, punaposkiseen tyttöön, joka oli puettu tuohon somaan Ilmajoen pukuun.

— Hän sanoo, vastasi vänrikki, että tuolla sisässä näytetään kertomusta rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta sekä ihmeellistä vaimo-ihmistä, johon, miekankärki ei pysty.

— Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, kertoi talonpoika katkerasti. Semmoista näemme me joka päivä. Me talonpojat saamme elää Latsaruksen elämää, ja herrat istuvat ruokapöydässä…

Hän ei päässyt jatkamaan, sillä tunkeva ihmisjoukko työnsi hänet, maalaistytön ja vänrikin muassansa pihan sisään, jossa he pian seisoivat niin puserruksissa, että tuskin saivat jäsentä liikkumaan.

Pihan sisimmäinen nurkka oli pingoitetulla nuoralla eroitettu katsojista, ja paremmaksi vakuudeksi käveli pitkään punaiseen viittaan puettu, partainen mies edestakaisin tämän aidan vierustalla, sysäten syrjälle pahimmasti pakkaavat poikanulikat. Näytäntö oli jo alkanut. Miekka-nainen teki paraikaa temppujaan. Hän ojensi miekan katsojille, heidän nähdäkseen oliko se teräväksi hiottu. Sitten otti hän miekan, pystytti sen, kärki alaspäin, kämmenelleen ja viputteli sitä hetkisen, itseään vahingoittamatta. Nyt asetti hän miekankärjen paljaalle olkapäälleen, sitten niskalleen ja sitten otsalle. Yleisö oli suuresti hämmästynyt. Luultiin joka hetki hänen kuolettavasti vahingoittuvan terävästä miekasta, ja tuska ja kauhistus kuvastui monen, varsinkin naisten, kasvoista. Mutta nainen ei ollut tietävinään mistäkään vaarasta, viputteli vain miekkaansa, hypähtäen samassa keveästi kertaa pari. Viimein pisti hän miekankärjen korvaansa. Jeesus Maaria! kuului hiljainen huudahus naisten huulilta, ja miestenkin mielet olivat mitä tulisimmassa ahdistuksessa. Tämänkin, näytelmän onnellisesti loputtua, painoi nainen päätään taaksepäin, asetti miekan kärjen toiseen sierameensa ja liikkui edestakaisin, hiljaisesti tanssien ja nuorteita, suikertelevia liikkeitä käsivarsillaan tehden.

— Hän on noita-akka. Jumala varjelkoon meitä moisesta! sanoi eräs vanha talonpojanvaimo.

— Kun antavatkin tuommoisten kiertää maata, käännellen ihraisten silmiä, sanoi toinen.

— Hän osaa tekeytyä kovaksi raudalle; sitäpä minäkin mielelläni oppisin, ilmoitti muuan sotamies.

Vaan vänrikki, joka ens'alussa oli katsellut kaunista pohjalaista talonpojan tyttöä yksistään, käänsi tytön peljästyneen katseen johdosta silmänsä tempuntekijän puoleen, tämän juuri sirosti niiaten yleisölle ja tiehensä mennen. Arveleva hämmästys kuvastui sotilaan kasvoista, ja hän lausui puoliääneensä:

Hänkö? Oliko mahdollista? Vai oliko tämä vain satunnaista yhdennäköisyyttä.

Hänen vielä tätä aprikoidessaan, kuului torven kajahduksia kadulta. Se oli tavallinen kuulutusmerkki, jota julistusmiehet käyttivät, kun heillä oli jotakin ilmoittamista kansalle.

Julistaja, hevosella ratsastaen, oli seisahtanut torille, aivan lähelle sen pihan porttia, jossa silmänkääntäjät näyttelivät, konstejaan, ja ilmoitti nyt uteliaana hulluttelevalle väkijoukolle, että Klaus Fleming, Wiikin herra, valtiomarski ja sotapäällikkö, kuningas Sigismundin valtuuttama käskynhaltia Suomessa, kutsui kaikki, aateliset, pappismiehet, porvarit ja talonpojat, tuomiokapituliin, jossa hän muka tahtoi lukea heille kirjeen kuninkaalta. Julistajan ratsastaessa sitten portin ohi, ja kun vasta nimitetty Pohjanmaan vouti, Aabraham Melkiorinpoika, joka häntä seurasi, näki pihan olevan täynnänsä väkeä, antoi hän julistajan seisahtaa ja uudistaa sanomansa.

Julistajan tehtyä tehtävänsä, kääntyi Aabraham Melkiorinpoika ihmisjoukon puoleen, sanoen:

— Armollinen herramme, kuningas Sigismund, tahtoo antaa kansan pitää vanhat pyhät kirkkotapansa, ett’ei maata enää kohtaisi nälän ja kalliin ajan vitsaus. Tulkaa nyt kaikki tuomiokapituliin ja antakaa piispan ja kuninkaan vihollisten yllyttämien pappien tiedoksi, mikä teidän tahtonne on. Herra Klaus kutsuu teidät kaikki, aateliset, porvarit ja yhteisen kansan.

Aabraham Melkiorinpoika oli vaskikaan tullut Puolasta, varustettuna kuninkaan valtakirjalla olemaan voutina Pohjanmaalla entisen voudin Tuomas Yrjönpojan sijassa, joka oli Sigismundin ja Flemmingin ystäviä. Tämän oli, näet, Kaarlo herttua Pohjanmaan talonpoikien valitusten johdosta jo edellisenä vuonna pannut viralta pois ja sitten, kun ei hyvällä lähtenyt voutikunnastaan, vangittanut hänet ja kuljetuttanut Tukholmaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Aabraham Melkiorinpoika oli keski-ikäinen, uljas-kasvuinen mies, vilkassilmäinen, viekkaannäköinen. Puettuna komeaan pukuun ja ratsastaen runsaasti koristetun mustan hevosen seljässä, teki hän katsojaan miellyttävän vaikutuksen, tuossa käskeväisesti silmäillessään kansajoukkoa. Nähdessään vänrikin pihan sisäpuolella, toki hän tälle merkin, ja tämä rupesi heti tunkeumaan joukosta läpi. Samassa hän tuon tuostakin tähysteli pihan peräpuoleen saadaksensa ehkä vielä nähdä silmänkääntäjä-naista, mutta tämä pysyi salassa sen verhon takana, joka aitasi pihan sisimmäisen nurkan ilvehtijäin pukemapaikaksi. Suuri osa pihalla olijoita seurasi häntä, yhtyen siihen taajaan joukkoon, joka laahasi julistajan ja Aabraham Melkiorin pojan perässä matkalla tuomiokapitulin kokoussaliin kirkossa.

Kirkkomaalla oli, näiden sinne saapuessa, lukuisa yleisö porvaria ja talonpoikia ko'ossa. Monet olivat päissään ja elämöitsivät. Parvi Flemingin ratsumiehiä oli asettunut vähän tuonnemmaksi kirkkomaalle, ja tuomiokapitulin salin oven edustalla seisoi kiiltävillä tapparakeihäillä varustettuja jalkamiehiä.

Piispa Ericus Erici ja tuomiokapitulin jäsenet ynnä muutamien muiden pappien kanssa olivat jo kokoontuneina tuomiokapitulin salissa, istuen suuren, vihreällä veralla peitetyn pöydän ympärillä. Klaus Fleming istui pienemmän pöydän edessä salin ylimmässä päässä ja hänen seurassaan näkyi hänen lahkolaisiansa Suomen aatelistosta. Aabraham Melkiorinpojan tultua ja kun yhä lisääntyvä kansajoukko oli täyttänyt salin ahdinkoon asti, niin että etehinenkin oli täpö täynnänsä ihmisiä, nousi Klaus Fleming seisaalle, ja kääntyen piispan puoleen, luki hän ääneensä kuningas Sigismundilta Puolasta saamansa kirjeen, jonka julkaisemista varten tämä kokous oli kutsuttu.

Kuningas kirjoitti saaneensa semmoisen tiedon, että piispa ja Turun, konsistoriumi, Söderköpingin päätöstä noudattaen, ”olivat tehneet sopimattoman muutoksen Suomen kirkoissa ja erittäinkin Turun tuomiokirkossa, siinä kohden että piispa kaikki alttaritaulut, jotka esi-isät muutamina vuosisatoina sinne olivat koristukseksi panneet, oli hävittänyt, revittänyt irti ja viskauttanut pois, aivan kalvinilaisten tavan mukaan, jotka eivät Kristuksen ristiä eikä pyhien kuvia kärsiä voi. Sentähden käski nyt kuningas häntä, Klaus Flemingiä, silmällä pitämään, ettei semmoista kuvien hävittämistä Suomessa harjoitettaisi ja kalvinilaisuus sekä siellä että Ruotsissa voitolle pääsisi ennenkuin aavistaa voitaisiin. Ja missä todeksi nähtäisiin, että semmoisia alttaritauluja siten oli pois otettu, tulisi piispan saattaa ne takaisin ja hyvässä tallessa pitää kunnes kuningas asiasta lähemmin määräisi”. Samaten oli kuninkaan tiedoksi tullut, että saman laittoman Söderköpingin päätöksen mukaan kirkkotavat olivat muutetut, niin ett’ei Kristuksen ruumista enää kirkonkellojen soidessa ripustettu ylös Herran-ehtoollista jakaessa, vahakynttilöitä ei sytytetty messussa ja kasteessa, suolaa ei annettu lapsille ristimisessä eikä perkelettä manattu; ett'ei pappien sallittu pitää valkoista messupukua sekä ett’ei vaimojen kirkkoon-ottamisessa, vihkimisessä ja hautajaisissa kirkon vanhastaan pyhitettyjä ja kansan kunnioituksella katsomia tapoja enää noudatettu. Ja tahtoi kuningas sentähden käskeä piispan valvoa, ett’ei mihinkään hankkeisiin uskonnon muuttamiseksi ja kansan häiritsemiseksi ryhdyttäisi ilman kuninkaan tahtoa ja suostumusta.

Luettuansa kirjeen, käänsi Fleming sen suomeksi, lisäten että kuninkaan tahto oli, että, jos kansa niin halusi, vanhat kirkkotavat jälleen otettaisiin käytettäviksi.

— Niin, niin sen tahdomme! Sen tahdomme! huusivat päihtyneet talonpojat sikin sokin.

— Kun ottivat pois vahakynttilät alttareilta, on vilja vähennyt riihissämme! huusi muuan.

— Kato ja kallis aika on rasittanut maata, siitä asti kuin iltasoitto lakkasi! ärjyi toinen.

— Tahdomme takaisin vanhat kirkkotapamme, tai ajamme me papit pois! kuului ääni etehisestä.

Piispa, viidenkymmenen-vuotias mies, levollisen, lempeän, mutta samalla pontevan näköinen, pitkä, harmaa parta leuvoillaan, nousi nyt seisomaan.

— Nyt on — sanoi hän vakavalla äänellä — jo kolmas vuosi siitä kun, Upsalan kokouksen päätöksen mukaan, muutamat kirkkomenot, jotka uskonpuhdistuksen perästä olivat säilyneet aina tähän asti meidän seurakunnissamme, rupesivat muuttumaan ja niiden väärinkäyttäminen kaikkialla valtakunnassa joutumaan hyljätyksi, ja kaikki hurskaat piispat ovat vakavasti kokeneet saattaa näitä tarpeettomia ja taikauskoisia tapoja seurakunnasta pois, ne kun ainoastaan ovat todellisen uskonnon esteitä.

— Minäkin olen, jatkoi piispa tehnyt minkä olen voinut ja sekä julkisissa että yksityisissä kokouksissa vakavasti muistuttanut tämän hippakunnan pappeja, siitä, että heidän tulee antaa sanankuulijoilleen oikeita tietoja näistä tavoista ja niiden tarpeettomasta ja paavillisesta taika-uskoisuudesta. Mutta perkeleen pahanilkisyys on semmoinen…

Että hän kokee estellä kaikkea, minkä hän huomaa tulevan Jumalan kunniaksi ja seurakunnan hyväksi. Sentähden pysyvät vielä monet ihmiset sieluineen taika-uskoisten menojen noudattamisessa kiinni, arvellen että ne etupäässä ovat Jumalanpalvelusta ja uskontoa.

— Mutta miettikööt lie, ett’ei mikään uskonto, ei mikään jumalanpalvelus eikä myöskään ihmisten autuus ole minkäänlaisissa menoissa. Ei liioin enää ole meidän vallassa, sitten kuin ne kerta kaikkein yhteisestä suostumuksesta ovat poistetut koko valtakunnasta, uudestaan toimittaa niitä entisellensä, suurimmaksi häpeäksi ja totuuden kieltämiseksi. Jumalan sanan palvelijana minä sentähden vakavasti tahdon pysyä Upsalan kokouksen päätöksessä, johon kaikki säädyt alle-kirjoituksellansa ja myöskin kuningas ovat suostuneet, ja joka sittemmin vielä Söderköpingin herrainpäivillä vahvistettiin. Mutta se seikka että talonpojat arvelevat peltojen hedelmättömyyden ja muiden onnettomuuksien saavan alkunsa näiden kirkollisten menojen lakkauttamisesta, kuten tiedän monissa paikoin tapahtuvan, on varsin naurettavaa ja kristinusko isolle ihmiselle alentavaa.

Piispan puhuessa oli Fleming monta kertaa tahtonut puuttua puhumaan, mutta kuitenkin hillinnyt itseänsä. Nyt, piispan herjettyä, nousi hän kiivaasti ylös, löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:

— Mitä uskallattekin, mestari Eerik! Te rohkenette puhua siitä mitä Te ja teidän kaltaisenne, Kaarlo herttuan kapinallisten vehkeiden yllyttäminä, olette laittomasti ja kuninkaan tietämättä päättäneet. Minä en ole vielä saanut puhua kanssanne Söderköpingin valtiopäivistä, johon Te lähditte huolimatta minun käskystäni, ettei kukaan tästä maasta saisi kulkea meren yli ollakseen osallisena tuossa kapinallisessa kokouksessa.

— Teillä ei ole mitään valtaa määrätä minun tekojani, herra valtiomarski. Siinä mitä minuhun tulee, teen ja toimin minä virkani mukaisasti ja omantuntoni käskyä noudattaen.

— Te rohkenette siis pitää herttuan puolta, joka ei muuta ole kuin valtionkavaltaja, joka nousee armollista herraamme ja kuningastamme vastaan, tahtoen riistää häneltä valtakunnan, ärjäsi Fleming.

— Minä en ensinkään sekaannu teidän ja herttuan keskinäisiin kiistoihin. Olen aina ajatellut ja puhunut kunnioituksella kuninkaasta ja olen vastedeskin, kuten tähän asti, osoittava hänelle, korkeimmalle esivallan-miehelle, hänelle tulevaa tottelevaisuutta. Mutta luulinpa huomanneeni, jatkoi piispa hetkisen viivähdettyään, että kuninkaan kirje, jonka äsken luitte, ei täydellisesti pidä yhtä sen suomennoksen kanssa, jonka siitä rahvaalle annoitte. Ettekö tahdo antaa minulle kopiaa kirjeestä?

Fleming oli juuri antamaisillaan piispalle kiivaan vastauksen, kun kirkkomaalta yhtäkkiä kuuluva kova meteli veti kaikkien huomion puoleensa. Nuori vänrikki, joka oli seisonut etehisen ovessa, tunkesi kappaleen matkaa eteenpäin sakean väkijoukon halki ja lausui, vihan puna poskillaan:

— Minä en usko armollisen kuninkaamme tahdon olevan, että sielunpaimeniamme ja opetusisiämme pappeja kohdellaan halveksivaisesti ja häväistään kiihoittuneen rahvaan nähden. Mutta vielä vähemmin voi hän tahtoa, että teidän sotamiehenne tekevät Jumalan sanan palvelijoille törkeintä väkivaltaa, kuten äsken on tuolla ulkona tapahtunut.

— Älkää sekaantuko asioihin, joihin Teidän ei mitään tule, lankomies! sanoi marski tylysti. Ja mistä väkivallasta puhutte Te?

— Muutamat teidän ratsumiehen ne ovat heittäneet kaksi pohjalaista pappia yli kirkkomuurin, vastasi nuori aatelismies harmistuneella äänellä.

— Pohjalaista pappia! matki valtiomarski ivallisesti. Niin, minun ratsumiehen! kyllä tuntevat pohjalaiset papit. Ne ne ovat, jotka yllyttävät talonpoikia kinastuksiin sotaväkeä vastaan ja kuljettavat heidän valitusvirsiänsä herttuan kätyreille. Se oli heille oikein.

— Ja semmoista saatatte Te puhua, herra Klaus! Tämmöistä esimerkkiäkö Te tarjootte rahvaalle kuninkaan käskynhaltiana Suomessa? Voiko silloin koskaan tulla mitään loppua rikoksista ja ryöstöistä?

— No, no, lankoseni, älkää suuttuko, vastasi marski pilkallisesti. Jos papeille on tapahtunut vääryyttä, kun ratsumiehet viskasivat heidät muurin yli ulos kirkkomaalta, niin en tiedä miten se seikka on autettavissa muuten, kuin että ratsumieheni lennättävät heidät paremmalla vauhdilla jälleen sisään saman muurin yli.

Marskit seuralaiset purskahtivat raikkuvaan nauruun, ja nuori aatelismies meni, harmi silmissään, pois, Väkijoukosta oli meteli jo houkutellut useimmat ulos kirkkomaalle, ja kun ei mitään muuta enään ollut kuulutettavaa, hajosivat myöskin loput. Kokous oli päättynyt, ja Klaus Fleming ratsasti seurueineen linnalle. Mutta Ericus Erici jäi kapitulijäsenineen kokoussaliin laatimaan kirjallista vastalausetta Flemingille sen väkivallan johdosta, jota oli tehty papeille.

Oli jo pimeä, kun vänrikki Niilo Iivarinpoika, tuttavamme kartanolta torin varrella, poistuttuaan kokouksesta ja kierreltyään markkinoilla, teki lähtöä, linnalle, jossa hän piti asuntoaan. Hän oli turhaan etsinyt saksalaista ilvehtijäseuraa. Tämä oli päättänyt näytäntönsä täksi päivää eikä ollut missään tavattavissa. No niin, näen kai ne huomenna, ajatteli hän ja käveli hiljalleen kotiapäin, hyräillen iloista laulua. Vasta niin vilkkaat kadut olivat nyt tyhjät, hiljaiset ja pimeät. Kaikissa taloissa olivat ikkunaluukut väännetyt kiinni; ainoastaan kapakat olivat enää auki, ja päihtyneiden vieraiden melu ja meteli kajahteli kauas ympärille. Laulut, kirkunat, viulun- ja klanetin-sävelet sulivat yhteen kummalliseksi, huikeaksi sekamelskaksi, johon yhdistyi hevosten hirnumiset ja vihaiset koirain haukunnat kadulta.

Käytyään kappaleen matkaa Luostarikatua pitkin, luuli vänrikki kuulevansa hätähuutoja. Hän seisahtui kuunnellen. Huuto kuului uudestaan, heikkona ja ikäänkuin vaipuneena. Se oli naisen ääntä. Vänrikki kääntyi äkkiä eräälle joelle päin antavalle kujakadulle, seuraten äänen suuntaa, ja tapasi, muutaman askeleen käytyänsä, kaksi sotamiestä, jotka laahasivat muassaan naista, tukkien häneltä käsillään suun, ett’ei hänen huutonsa kuuluisi.

Arvelematta paljasti vänrikki miekkansa, huutaen sotamiehille että päästäisivät naisen. Toinen tekikin niin, ei kuitenkaan noudattaakseen hänen käskyjään, vaan vahvalla iskulla antaakseen hänen saada siipeensä tarpeettomasta puuttumisestaan heidän asiaansa. Vänrikki ehkäisi kuitenkin iskun ja kukisti miehen taitavalla miekan pistolla maahan. Toinen sotamies, nähdessään toverinsa kaatuvan, heitti saaliinsa siihen ja pötki tiehensä.

Vänrikki ei huolinut ajaa häntä takaa, vaan riensi naisen luo, joka oli vaipunut alas kadulle, ihan uupuneena pelosta ja ponnistuksesta.

Niilo Iivarinpoika nosti hänet ylös, kysyen oliko hän saanut vahinkoa. Ei, sitä hän ei ollut saanut. No, Jumalan kiitos, lohdutteli sotilas, silloin kyllä kaikki kävisi hyvin. Hän saattelisi häntä hänen asuntoonsa. Tytön ei tarvitsisi peljätä enää. Ei kenkään tekisi hänelle mitään pahaa.

Sotilaan suojeltava oli nuori tyttö, ja kun he hetkisen käveltyään sattuivat erään avonaisen kapakan edustalle, tunsi vänrikki ovesta tulevassa valossa kauniin pohjalais-tytön, jota hän aamupäivällä oli ihaillut, ja tyttökin näkyi tuntevan hänet.

— Sinähän se olit, joka tänään seisoit siellä portissa torin varrella? sanoi sotilas — Niin, hyvä herra, vastasi tyttö.

Nyt vasta juolahti vänrikille mieleen että se oli merkillistä, miten tyttö oli joutunut sotilasten kynsiin. Niin myöhään illalla ja varsinkin markkina-aikana ei kenkään hevillä lähtenyt yksinään ulos pimeille kaduille, saatikka nainen. Tämä ajatus ikäänkuin häntä kiusasi, eikä hän viimein saattanut olla kysymättä, miten tyttö oli sattunut sotamiesten käsiin.

Neitonen selvästi hämmästyi. Oli kuin hän ei tahtoisi vastata. Kuitenkin oli noissa kauniissa, vielä melkein lapsellisissa kasvoissa jotakin niin viatonta, ett’ei vänrikki hetkeäkään epäillyt tytön sanoja, hänen vastatessaan:

— Menin tapaamaan isääni. Hän viipyy niin kauvan poissa, ja minä olin oikein levoton. Mutta tuolta kuulen ihmisiä tulevan. Tunnen hänen äänensä. Menkää nyt, herra kulta, ett’ei hän näe meitä yhdessä täällä kadulla. Siitä saattaisi tulla ikävyyksiä. Menkää, ja hartaimmat kiitokset avustanne. En sitä koskaan unhota.

Kiirehtien riensi hän tulijoita vastaan, jättäen vänrikin siihen seisomaan yksinään, hieman ällistyksiinsä tytön äkkinäisestä poistumisesta. Mekin jätämme hänet siihen, katsellaksemme mitä noin tunti tätä ennen oli tapahtunut linnalla.

Ison-Heikkilän rannasta laski, vähä pimeän tultua myöhemmin, vesille vene, ja neljänneksen kestävän äänettömän soudun perästä ruohokon reunassa pysähtyi se linnan muurin juurelle. Vesi nousi tässä kohden melkein muuriin saakka, jättäen paljaaksi ainoastaan niin leveän rannankaistaleen, että ne kolme miestä, jotka olivat veneessä, saivat sen puolittain vedetyksi maalle. Oli hiljaa kaikkialla. Ainoastaan vahtihuoneesta eli sotamieskamarista lähellä linnanporttia kuului ääniä ja rähinää.

Nuo kolme miestä pystyttivät tikapuut, jotka heillä oli muassaan veneessä. Yksi piti tikapuita lujasti muuria vasten, toiset kaksi ryhtyivät kiipeämään ylös.

Sisäpuolella siellä makasi syvässä luolassa muuan talonpoika olkilyhteen päällä. Vanginvartia oli hämärässä tuonut sisään ruukullisen juomaa ja vähän leipää, jonka perästä ovi jälleen oli suljettu ja kolkko, hiljainen yksinäisyys päässyt häiritsemättä vallalle.

Pitkällinen aika, jonka vanki oli ollut sinne salpattuna, oli jo vaikuttanut, ett’ei hän pitänyt väliä juuri mistään, mikä hänelle tapahtui. Vanginvartian astuessa sisään hän ei edes ollut käännähtänyt päätänsä. Toinen käsi lepäsi kostealla kivilattialla, toista piti hän päänsä alla. Luolassa oli pilkkoisen pimeä, ja ikkuna-aukko kuvastui iltataivasta vasten ikääskuin pimeään pistettynä reikänä. Jossakin entisessä piirityksessä oli sattunut kuula aukon nurkkaan, reväissyt irti koko yläreunan saviseon ja taivuttanut ristikkoraudat sivullepäin. Vanki makasi iltakaudet tuijottaen sinne. Siitä, ainoastaan siitä kävi vapauden tie. Mutta aukko oli korkealla muurissa, eikä hänellä ollut mitään keinoa päästäkseen sinne ylös. Hänen mietteensä vain ja hänen mielikuvituksensa sitä tietä kulkivat, nyt kuten ainakin, kun illan pimeässä taivaalta tähti hetken aikaa ystävällisesti, kirkkaasti silmäili sisään aukon läpi; ne samosivat kauvas Pohjanmaalle, jossa kuhilaat nyt seisoivat pellolla, jos eivät ehkä Flemingin ratsumiehet olleet kerjenneet laahaamaan niitä pois. Vanki nousi istualle lemehtyneessä oljessa, roteva rinta kohosi ja nyrkit puristuivat lujasti.

Jo hämärsi aukkoa. Niin oli aina, kun pilvi sattui vetäymään sen taivaanpilkun ohitse, joka reiästä näkyi.

— Ilkka! Jaakko! kuului taasen alaspäin syvään luolaan. Olemme täällä sinua auttaaksemme.

Hän katsoi ylös, mutt’ei nähnyt mitään, sillä aukko oli yhä vielä pimennossa.

— Kuka? Missä? vastasi hän kuitenkin liikutuksesta tärähtelevällä äänellä.

— Palainen ja muita ystäviä. Olemme täällä ylhäällä reiässä. Katso tänne!

Aukko selkeni jälleen, ja vanki näki toisen puolen ihmisen-päätä kuvastuvan pimeänä varjona taivasta vasten.

— Tule tänne muurille, kuului taasen ylhäältä. Me väännämme syrjään rikkinäisen ristikon ja päästämme alas sinulle köyden.

Ilkka ymmärsi yhdestä sanasta. Heikko ristikko hellitti helposti, köydenpää laskettiin alas, ja hetkisen mentyä olivat ulkona-olijat laahanneet hänet ylös aukolle, josta hänen vaikka tosin suurin vaivoin, onnistui tunkeutua ulos.

Ilta oli pimeä, mutta Ilkan silmälle, joka oli tottunut vankiluolan pimeyteen, oli se selvä kuin kesä-illan hämy. Vielä pää ja rinta vain ulkopuolella aukkoa, jonka ruosteiset ristikkoraudat lytistivät hänen kupeitaan, suunnatti hän silmänsä, mielihyvästä väristen, yli vainioiden, metsien, meren ja ihmisasunnoista ulos iltahan säteilevien tulien. Hän hengähti syvään, tuntiessaan raittiin ilman täyttävän hänen jäseniään uudella voimalla.

Pian oli molempain miesten onnistunut auttaa hänet kokonaan ulos, köysi ja tikapuut toimitettiin alas ja pantiin veneesen, tuossa tuokiossa olivat kaikki vesillä, ja veneen veivät pois sukkelat airot. Eikä kukaan ollut tätä rohkeaa vehkeitä huomannut.

Mutta pakolaisten astuessa maalle Ison-Heikkilän rannalla, mumisi
Jaakko Ilkka hampaanvälistä:

Seuraavana aamuna he jo olivat muun markkinaväen kanssa lähteneet kaupungista, matkalla Pohjanmaalle ollen.

KLAUS FLEMING.

Syksy oli edennyt. Oltiin joulukuun alussa. Turun linnassa oli elämää, liikettä. Sotaväkeä tuli päivä toisensa perään eri osista maata. Kohta oli suurin osa Flemingin sotajoukkoja kokoontunut tänne, sillä marskin piti uuden vuoden alussa lähteä matkalle Käkisalmeen, vihdoinkin Täyssinän rauhan-määräysten mukaan jättämään tätä linnaa ja sen alaista lääniä Venäjälle. Sotaväki oli majoitettuna kaupunkiin, mutta ylempi päällikkökunta asuskeli linnassa.

Sitä paitse oli Flemingillä toinenkin syy pitää sotaväkeä ko’ossa. Ei, näet, ollut vaikea aavistaa että ilmeinen sota pian oli syttyvä hänen ja Kaarlo herttuan kesken. Tätä tarkoitusta varten oli Fleming Pikkalan kartanolla, jossa hän tavallisesti oleskeli Uudellamaalla käydessään, rakennuttanut monta uutta laivaa, jotka nyt täydelleen miehitettyinä ja sotaväellä varustettuina makasivat Turussa, kevään puoleen purjehtiakseen Ruotsiin, johon myöskin kuninkaan piti samaan aikaan saapuman Puolasta.

Linnan salissa ja huoneuksissa kajahteli iloisia ääniä. Tulossa olevan joulun tähden olivat myöskin sotaväessä palvelevien aatelismiesten perheet kokoontuneet linnaan, viettääksensä juhlaa yhdessä omaistensa kanssa. Etevin sija vaimojen parissa oli tietysti Flemingin puolisolla, Ebba Stenboekilla, ja heidän molemmilla nuorilla tyttärillään, niinkuin heidän poikansakin, kaksikymmenvuotias Johana Fleming, oli etevin nuorten miesten joukossa ja kaikkein naisten suosikki.

Oli Lucia-ilta. Nuoriso huvitteli tanssimalla ja leikkimällä linnan suuressa salissa. Päivällisateria oli vasta päätetty, ja kaikki olivat hyvällä tuulella tuon erinomaisen Espanjan viinin vaikutuksesta, jota täynnään lasit ja pikarit yhtä mittaa olivat ja jonka kartemummat, inkiväärit, kanelit ja muut höysteet olivat tehneet vieläkin elähyttävämmäksi. Mieli-alaa oli aterian kestäessä ylentänyt soitto ja laulu, jota viimemainittua toimitti kaupungin katedraalikoulun pojat, jotka vanhan tavan mukaan maisterinsa johdolla olivat kunnioittaneet linnan mahtavaa herrasväkeä laululla, saadakseen vaivastaan hyvää ruokaa ja juomaa ja vähän joulurahoja.

Salin yläpäässä istuivat korkeissa selkätuoleissa rouvat, iloisesti jutellen, ja silkkityynyillä peitetyillä penkeillä salin syvissä ikkunanloukoissa istuvat nuoret neitoset, levähtäen tanssista, hymyilevinä, lämpösinä. Alemmalle ovensuuhun olivat nuoret aatelismiehet sijoittuneet suuren pöydän ympärille, nauttien mielihyvällä tuota punaista, kovasti höystettyä klaretiviiniä, jota hovipojat raskaista hopeakannuista kaasivat heidän tinapikareihinsa.

Sinulla on pitkä matka tehtävänä, Niilo, sanoi Johana, eikä sinulle liioin vallan hauskaksi käyne tuolla kaukana villissä erämaassa. Toista olisi jäädä tänne, eikös niin? Mutta unhotan aivan että sulia on morsian, joka sinua odottaa.

— Sinä olet oikeassa, hän lausui. Minulla on morsian, mutta tuskinpa tiedän milliseltä hän näyttää. Kun neljäntoista-vuotiaana poikasena lähdin sukulaiseni, Götrik Fincken, talosta pois sotaan Venäjälle, olimme hyvin hyvät ystävät, pienoinen Ebba ja minä, ja hänen isänsä tahtoi että tekisimme uskollisuuden lupauksen, jonka mielelläni teinkin. Se oli lapsellista, ja Jumala tiesi mitä siitä tullee.

— Olet kai iskenyt silmäsi johonkin toiseen ihanaan neitsyeesen, sanoi
Johana nauraen.

— Hän on pelastanut henkeni, ja minä rakastan häntä kuin sisartani, hän sanoi. Tiedätkös mitä, näin hänet markkinoilla täällä Turussa, mutta jälleen katosi hän näkyvistäni, vaikka etsin häntä monta päivää.

— No, sanoi hän, taputtaen ystävällisesti poikaansa ja Niiloa olkapäälle, joko olette väsyneet tanssiin? Ettekö näe miten neitoset istuvat, heittäen ikävöiviä silmiä tännepäin? Nyt iloiseen joulutanssiin, niin että kaikki pääsemme mukaan, nuoret ja vanhat, muinaisen, hyvän tavan kunniaksi. Pankaa piiparit soittamaan.

Johana sanoi soittomiehille ja riensi lähihuoneisin kutsumaan sisään lasia kilisteleviä sotilaita. Pian olivat kaikki järjestyneet kahteen riviin, naiset toiselle puolelle ja herrat toiselle. Klaus Flemingin esimerkkiä noudattaen asettuivat sotapäälliköt Arvid Stålarm, Aksel Kurki ja Antero Boije myöskin riviin, ja vastapäätä heitä istuivat heidän puolisonsa, rouva Ebba Fleming etupäässä. Siitä alkoi karkelo. Soittomiehet panivat parastansa huiluilla, korneteilla ja rummuilla, ja tanssijat lauloivat, naiset ja miehet vuorostaan:

    Täss’ tulee ylpeät nunnat,
    Herra domine! [Herra]
    Laaksost’ vihreästä,
    Cito, cito, citissime, herra domine!
    [Sukkelasti, sukkelasti, oikein sukkelasti!]

    Mitä tahtoo ylpeät nunnat?
    Herra domine!
    Laaksost’ vihreästä,
    Cito, cito, citissime, herra domine!

Laulu, joka tähän asti oli käynyt verkalleen, kiihtyi nyt, kun herrat vastasivat:

    Ja kirjoituksess’ sanotaan,
    Herra domine!
    Että tyttö poi’alle annetaan,
    Cito, cito, citissime, herra domine!

Tämän kestäessä yhtyivät molemmat rivit, jotka edellisiä säkeitä laulaessaan olivat milloin lähestyneet toisiaan, milloin poistuneet erillensä, ja itsekukin otti naisensa ja pyörähytti ympäri mitä raisumpaa vauhtia. Yleisen ilon ja riemun vallitessa päättyi karkelo, ja herrat veivät naiset heidän paikoilleen.

Eräs hovipoika astui sisään ja ojensi marskille kirjeen. Sananlennättäjä Aabraham Melkiorinpojalta Pohjanmaalla oli sen tuonut, sanoi hän. Fleming otti kirjeen, lähtien huoneesensa. Hetkisen kuluttua kutsutti hän luokseen Stålarmin, Kurjen ja Boijen, Yleinen alakuloisuus levisi salissa, ja Ebba rouva sanoi:

Hän nousi ylös ja kävi toisten rouvien kanssa ja nuorten tyttöjen seuraamana verkalleen salin poikki naisten asuinkertaan, ystävällisesti nyykyttäen päätänsä säädyllisesti kumarteleville nuorille miehille. Nämäkin vetäysivät pois huoneisiinsa; ainoastaan Johana ja Niilo jäivät paikalle, kävellen edes takaisin suuressa, tyhjässä salissa.

— En tiedä mistä se tulee, sanoi Johana, mutta tunnenpa aina niin kummallisesti rintaani ahdistavan tässä linnassa. En nytkään ole voinut olla oikein iloinen. Kaikki tuntuu minusta niin synkältä täällä. Ompa ikääskuin kaikkialla, näkisin onnettoman Eerikki kuninkaan suruiset kasvot. Ei mikään siunaus enää hoimi näitä muureja, joiden sisällä veli on pitänyt veljeä vankina. Katsos, Niilo, jatkoi hän, seisahtuen erään paikan kohdalle kudotussa tapetissa, jota valaisivat vahakynttilät pöydältä. Katsos, Akilleus, joka laahaa Hektorin kuollutta ruumista hiekassa, oikein harmittavasti vivahtaa kuningas Johana-vainajaan.

Tapetissa kuvattiin Troijan piiritystä, ja tuo kreikkalainen uros oli todellakin, — ehkä pelkästä sattumuksesta tarkkapa kenties siitä että taiteilija oli tahtonut mielistellä Johana herttuata, jonka häitä varten aikoinaan linnaa oli somistettu, silminnähtävästi tullut tämän näköiseksi. Johana Fleming tarttui kynttilään ja seurasi tapetin vaihtelevia näyttökoristuksia. Kaikkialla, missä Akilleus oli kuvattuna, oli sama yhdennäköisyys.

— Ompa kuitenkin hirmuista, kun veli väijyy veljensä henkeä, jatkoi Johana Fleming. Minusta tuntuu ikääskuin Kaikkivaltiaan kosto olisi painava Johana kuninkaan huonekuntaa ja meitä veljenmurhan tähden.

— Heitä pois nuo suruiset ajatuksesi. Ne tulevat ainoastaan siitä, että kaipaat Puolan loistavaa hovia ja sen hurmaavia huvituksia. Minäkin tuota, hieman tunnen ja tiedän että se on jotakin aivan toista kuin tämä siivo, hiljainen elämä täällä Suomen raskaan taivaan alla, joka tekee mielen sairaaksi ja alakuloiseksi, lausui Niilo leikillisesti.

— Ei, ei, sitä se ei ole. Tämä masentava tunne minut aina, valtaa, joka kerta kun ratsastan linnan vipusillan yli ja saavun sen muurien sisäpuolelle. Mutta ei koskaan ole se ollut niin valtaava kuin nyt. Heti tultuani linnanpihaan, oli minulla ilkeä yhtymys. Se oli tuo vanha Filippus Kern, hän, joka Johana kuninkaan käskystä valmisti myrkyn kuningas Eerikille. Minua on aina vastustamattomasti inhoittanut tuo mies käyrine selkineen ja paljaine päälakineen, mutta tällä kertaa kävi kylmä väristys koko ruumiine läpi, kohdatessani hänet. Tämä yhtymys ei tiedä mitään hyvää.

He kuulivat askeleita takanansa. Kääntäessään päätä huomasivat he nuoren miehen, puettuna ylioppilasten tapaan täysimustiin vaatteisin, kasvot kalpeina, hieman kivulloisina. Hän tervehti, käyden salin poikki Flemingin huoneesen.

— On kuin olisin nähnyt hänen tanssin kestäessä seisovan ikkunan vieressä, lakkaamatta tähystellen Siigrid Stålarmia.

Täll'aikaa pohdittiin tärkeitä asioita Klaus Flemingin työhuoneessa. Aabraham Melkiorinpojan kirje ilmoitti että Pohjanmaan talonpojat olivat nousseet kapinaan. He olivat ryöstäneet Isonkyrön nimismiehen talon ja olisivat polttaneet sen poroksi, ell'eivät olisi peljänneet valkean leviävän kylän toistinkin taloihin, — kirjoitti Aabraham. Eräästä toisesta talosta he olivat lyöneet rikki kaikki lasiruudut, sahanneet poikki kattoparrut kolmesta paikasta, jotta nämä putoaisivat kotiin-palaavien asukasten päälle, rutistaen heidät murskaksi, sekä hakanneet elukoilta päät poikki, asettaen ne sitten kidat ammoillaan ikkunoihin, ikääskuin ivaksi ja pilkaksi. Sitten olivat hoe polttaneet lainlukijan talon Mustasaarella. Niihin sotamiehiin, jotka joutuivat elävinä talonpoikain käsiin, ampuivat nämä nuolilla pilkkaan taikka pistivät heidät alas avantoon jään alle. Lisäksi kirjoitti Aabraham Melkiorinpoika että hänen oli onnistunut kukistaa kapina, muistuttamallaan talonpoikia heidän väki väkivallan-töittensä seurauksista ja lupaamallaan heille kuninkaan nimessä vapautta linnaleiristä ja varmaa turvallisuutta sotamiesten vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan, — lupaus, jossa ei kuitenkaan ole pakko pysyä, kirjoitti hän.

— Kas sitä vain, sanoi Fleming, rypistäen kulmakarvojaan, Pohjanmaan talonpojat tahtovat, näen mä, nousta maan herroiksi. Mutta minä kyllä laimennan heidän halunsa. Huomenna lähdemme kurittamaan kähäkkämiehiä.

Flemingin luona oli tällä haavaa Tukholmassa sijaitsevan hallituksen asiamies, Olavi Sverkerinpoika. Tämän piti seuraaman marskia Käkisalmeen, jonka linna oli luovutettava Venäjälle. Heti Turkuun tultuansa osoittihe hän Flemingin hartaana ystävänä, lausuen ankaria sanoja herttuan yrityksistä. Hän varoitti nyt Flemingiä lähtemästä Pohjanmaalle.

— Minun mielestäni ei ole viisasta, hän sanoi, saattaa kapinoitsijoita luulemaan että heidän yrityksensä meitä peljättää. Se vain rohkaisisi heidän ja heikäläistensä mieltä ja luottamusta itseensä. Toista olisi, jos ei kapina olisi asettunut; silloin täytyisi käydä kovin kourin kiinni asiaan. Mutta nythän kirjoittaa Aabraham Melkiorinpoika että kaikki on hiljaista jälleen. Sittenkin on parempi ilman suurempaa nielua vangita pahimmat metelöitsijät kuin kuljettaa heitä vastaan kokonaista armeijaa ikääskuin mahtavaa vihollista vastaan, jota peljätään.

— Tässä ei kelpaa mikään hentous, sanoi Fleming. Kapinoitsijain täytyy heti alusta saada tuntea rankaisevan käden kovaa iskua. Jos en nyt rankaisisi, niin se juuri saisi heidät luulemaan minussa pelkoa ja heikkoutta. Minä en pelkää kapinoitsevia moukkaparvia. Mutta me tarvitsemme kuninkaan väkeä muuhun kuin taisteluun omia talonpoikia vastaan, ja siihen saamme me ryhtyä, jos ei kapinanhenkeä tukehuteta heti alussa.

— Mutta aivan saman voittaa kovasti rankaisemalla kapinan johtajat. Se peljättää, se rauhoittaa mielet. Sotaväellä syökseminen nyt jo levottomaan maanosaan vain ärsyttäisi talonpoikia vieläkin enemmän. Jokainen vakka jyviä, joka otettaisiin talonpojalta sotamiesten ravinnoksi, jokainen tyhjä lato, jonka sotaväki pistäisi tuleen, jokainen talonpoika, joka saisi sivalluksen ruoskasta uppiniskaisuuden tähden, antaisi heti uutta vauhtia talonpoikain vihamielisyydelle, levittäen kapinanhenkeä yhä laajemmalle.

Nyt astui sisään Daaniel Hjort, ilmoittaen että hänen korkea-arvoisuutensa piispa oli ulkona pyytäen puhutella marskia. Marski käski Daanielin päästää hänen korkea-arvoisuutensa sisään.

— Lienee kai taas jotain rettelöä mustanuttujen kanssa, arvaan mä, sanoi Fleming, ikääskuin nyt ei olisi muuta ajattelemista kuin heidän ikuisia kiusojaan. Menkööt helvettiin riitoineen! Minä heitän heidät hiiteen. Minkä, jupakan hän herättikin noiden Pohjolaisten pappien tähden, jotka sotamiehet viskasivat kirkonmuurin yli. Lähetti kaksi pappia niskoilleni Suitiaan asti. Ikääskuin minä voisin estää sotaväkeä huvittelemasta.

Hän nauroi ja muut hänen kanssansa, mutta piispan ilmestyminen teki lopun leikistä. Oli tullut tunnetuksi kaupungissa, kuinka sanansaattaja oli saapunut Pohjanmaalta ilmoittaen että kapina oli noussut talonpojissa; ja Ericus Erici, joka arvasi että Fleming olisi kukistava kapinan kovalla kädellä, kiirehti linnaan kehoittamaan häntä sääliväisyyteen ja lempeyteen.

Herra valtiomarski, alkoi hän, tavanmukaisesti tervehdittyänsä, tulen tänne puhutellakseni Teitä talonpoika-raukoista Pohjanmaalla.

— Kapinoitsijoista, kai tarkoitatte, herra piispa? keskeytti hänet
Fleming ivallisesti.

— Niin. Niistä myöskin, vastasi Ericus Erici levollisesti. Mutta etupäässä muista. Kapinoitsijoita vastaan täytyy antaa lain mennä menoansa, sen kyllä ensimäisenä tunnustan. Mutta laki ei saa olla sokea, yhtä vähän kuin oikeuskaan, niin ettei viaton tule kärsimään yhtä kovasti kuin vikapää. Olen äskettäin ollut tarkastusmatkalla Pohjanmaalla. Siellä on. Jumala auttakoon ihmis-parkojä, surkea tila. Pitkällinen märkä syksyllä hävitti kaiken kasvun, niin ett’ei talonpoika saanut mitään latoihinsa ja riihiinsä; puute ja kallis aika on kyllä, kuten tiedätten, kaikkialla maassa, mutta siellä näkevät ihmiset nälkää ja syövät pettua. Elukat kuolevat tarhoissansa ruttoon ja ravinnon puutteesen. Älkää herra valtiomarski, kartuttako näitä kärsimyksiä liiallisella ankaruudella.

— Me elämme kovia aikoja, herra piispa, vastasi Fleming. Laittomuus ja kapinallisuus yltyvät alhaisissa ja ylhäisissä. Mihin tästä tullaan? Herttua tahtoo riistää valtakunnan lailliselta kuninkaaltansa, jolle kaikki olemme vannoneet uskollisuutta. Nyt tulevat talonpojat ja lyövät kuoliaaksi kuninkaan sotamiehiä ja polttavat taloja kuin vihollis-maassa. Mitä pitää minun tehdä! Pitääkö mun istua katsomassa kuinka väkeäni tapetaan?

— Kenties ovat teidän sotamiehenne itse väkivaltaisen menettelynsä kautta antaneet aihetta melskeesen. Usein on kuultu valituksia heistä, kuten paraiten tiedätten, herra marski, sanoi piispa, olematta millänsäkään Flemingin tuimasta katsannosta.

— Jumal'avita, te pidätte rohkeaa suuta, piispa, huusi Fleming vihastuen. Tuletteko tänne minua nuhtelemaan? Milloinka ei talonpojat valita? Saako heitä koskaan hyvällä avaamaan aittansa ja luvansa täyttääkseen velvollisuutensa? Miten luulette Te minun voivani elättää sotaväkeä, jos talonpojat saisivat pitää ruoan lukon takana? Minä en voi ravita väkeäni lörpötyksillä, niinkuin Te ravitsette karjaanne.

— Onko sitten tarpeellista pitää niin paljon sotaväkeä ko’ossa näin kovana kato-aikana, vaikka valtakunnalla nyt on rauha, jatkoi piispa tyynesti.

— Niin, olemme saaneet rauhan valtakunnan vihollisten kanssa. Mutta pahin vihollinen on vielä kurittamatta, ja paljon enemmän on kaupalla kuin muutamain uppiniskaisten talonpoikain aitat. Minä olen kuninkaalta saanut vallan tässä maassa, suojellakseni hänen kruunuansa ja hänen oikeuttansa. Tie, jota minun tulee kulkea, oli selvä. Ja sitä tehdessäni en säästä itseäni enkä liioin muita. Kuningas on saanut valani että minä olen säilyttävä valtakunnan hänelle. En ole tottunut vaihtamaan valaa niinkuin mustalainen enkä liioin kärsi että muut sitä tekevät. Ettekö, luule, piispa, minun tietävän ja tuntevan mistä Pohjanmaan talonpoikien yritys on saanut alkunsa. Herttua se on joka tämän kaiken takana piilee. Mutta vielä hän saa nähdä ettei Suitian Klauksen kanssa ole leikintekoa, ja jos hän lähettää talonpojat minua vastaan, niin lähetän minä hänelle heidän päänsä vastalahjaksi. Jos hänen viekkautensa ja uskottomuutensa on suuri, niin on sen sijaan minun käteni kyllin voimakas murtamaan hänet maahan, sen pituinen se! Onko teillä vielä mitään sanomista?

— Ei mitään muuta, herra marski, kuin että voimakastakin hallitsee Jumala, ja hän on sorrettujen auttaja. Jätän Teidät, herra marski, ja teidät, hyvät herrat, hänen haltuunsa ja suojaansa.

Piispan tyyni, kunnioitettava ryhti vaikutti vastustamatta läsnä-olijoihin, ja hänen mentyänsä huomautti Stålarmkin että kenties oli parasta olla liioittelematta kapinavehkeen vaarallisuutta. Muutkin kun sitten liittyivät tähän ajatukseen, päätti Fleming olla vielä mihinkään ryhtymättä ja ensin odottaa enempiä tietoja Aabraham Melkiorinpojalta. Flemingin jäätyä yksikseen, tuli hänen puolisonsa sisään hänen luoksensa.

— Olet saanut huonoja uutisia, sanoi Ebba rouva, laskien kätensä hänen olkapäälleen, hänen siinä mietiskellen istuessaan paikallansa pöydän edessä.

Tiedän sen jo, sanoi Ebba rouva. Ole lempeä ihmis-parkoja kohtaan äläkä rankaise kovemmin kuin tarpeellista on. He ovat saaneet kärsiä kylliksi muutenkin.

— Ankara täytyy mun olla, muuten voi kaikki olla hukassa, vastasi
Fleming, tarttuen hänen käteensä ja silitellen sitä.

Hän piti molemmin käsin puolisoansa päästä, suudellen hellästi harmahtavia hiuksia. — — —

— Hyvin käy, sanoi hän itsekseen. Talonpojat saavat aikaa kokoontumaan, kapina leviää ja Fleming saa kovan pavun purtavakseen.

Hän istui pöytään ja kirjoitti pitkän kirjeen herttualle, jossa hän antoi tälle tiedon talonpoikain kapinasta sekä Flemingille antamistaan neuvoista. Ilkeästi hymyillen luki hän kerta vielä kirjeensä, pani sen sitten sinettiin ja lähti menemään siihen tornikamariin, jossa asui apteekkari Filippus Kern.

Niilo vänrikistä tuntui tukehuttavalta sisässä. Vastaisen matkan ajatus valtasi hänen mielensä ja vaikutti jonkunmoista levottomuutta hänen hermoissaan. Hän heitti ylleen viittansa ja meni alas kävelemään valleille. Hänen astuessaan kiertorappusia alaspäin ja käydessään Filippus Kernin oven ohitse, aukeni tämä samassa. Huoneen avonaisesta takasta leimusi kirkas valkea, ja tämän valo täytti huoneen ja virtasi ulos käytävään, valaisten terävästi sisään-astujaa, jonka kanssa Niilo joutui silmä silmää vasten avatussa ovessa, samalla kun vanha apteekkari syvään kumartaen seisoi kynnyksen edessä. Niilo näki Olavi Sverkerinpojan pitävän kädessään kirjettä, jota hän äkkiä koki kätkeä selkänsä taakse. Tämä liike vaikutti ehdottoman kummastuksen ilmauksen Niilon kasvoissa, mikä seikka puolestaan ei jäänyt huomaamatta Olavi Sverkerinpojalta, joka vastalahjaksi iski häneen ilkeän vihan silmäyksen. Samassa suljettiin ovi, ja Niilo oli yksinään pimeissä kiertorappusissa.

Mitä oli Olavi Sverkerinpojalla näin myöhään tekemistä Filippus Kernin kamarissa? Ja mitä tiesi kirje, jota hän niin huolellisesti kätki? Nämä ajatukset vahasivat Niilon, lainen tuossa käydessään edes takaisin vallilla ja raittiin yötuulen puhaltaessa hänen päällensä. Tässä varmaan jotakin piili, sen hän ymmärsi myöskin Olavin myrkyllisestä katseesta, tämän huomatessa saaneensa todistajan öiseen vehkeesensä.

Niilo aavisti jotakin kavallusta, ja hänen rehellinen sydämensä kauhistui moista ilkeyttä. Aikaisin seuraavana aamuna oli hänen lähteminen matkalle, eikä hän siis voinut mitään toimittaa, mutta hän päätti palatessaan takaisin uuden-vuoden alussa pitää tarkalla silmällä Olavia, jota hän tämän lyhyen yhtymisen johdosta rupesi inhomaan, kuten rehellinen ihminen ainakin vaistomaisesti ilkeyttä ja kelvottomuutta inhoo.

Mutta vieläkin yksi seikka oli häntä tänä iltana hämmästyttävä. Hänen pimeässä kaputessaan kiertoportaita ylöspäin kamariinsa, näki hän ikkuna-aukon läpi että eräässä huoneessa linnapihan toisella puolen oli valkea. Ikkunassa näkyi kaksi päätä. Toisen hän heti tunsi. Se oli Olavi Sverkerinpoika. Toinen oli nainen. Hän oli näkyvissä ainoastaan silmänräpäyksen, mutta Niilo oli varmaan tietävinään ett'ei hän saattanut olla kukaan muu kuin Gretchen. Vänrikki seisoi ison aikaa aukossa, toivoen vielä kerran saavansa nähdä tuon pään, mutta turhaan. Ehkä olikin hän nähnyt väärin, tuumasi hän viimein, astuen huoneesensa nauttiakseen tarpeellista lepoa sitä vaivaloista matkaa varten, joka oli tehtävänä.

JUMALANPALVELUS ISONKYRÖN KIRKOSSA.

Katsotaanpa nyt mitä oli tapahtunut Pohjanmaalla. Oli pyhä Kaarinan päivä, marraskuun 25 p. v. 1596. Isonkyrön seurakuntalaiset kokoontuivat jumalanpalvelusta pitämään. Päivä oli pilvessä ja kansan mieli raskahana. Pitkälliset sateet olivat pilanneet vuoden-kasvun, sato oli tullut huono, ja huolissaan odottivat ihmiset talven tuloa. Mutta mikä sitäkin enemmän synnytti alakuloisuutta ja katkeruutta, oli se seikka, että tuo uusi lähetyskunta, jonka rahvas oli toimittanut Pentti Poutun johdolla Kaarlo herttuan luo Tukholmaan pyytämään suojelusta sotaväen kiskomisia vastaan, oli palannut tyhjin toimin. Niinkuin Pohjanmaan rahvaan aikaisempiinkin valituksiin, ei herttualla nytkään ollut muuta apua antaa eikä luvata kuin uudet suojeluskirjat, joiden kautta Klaus Flemingin käskyt ja hankkeet peruutettiin, nämä kun muka olivat aivan omavaltaiset ja kuninkaan tahdolle riitaa sekä Flemingin valheellisesti toimeenpanemat kuninkaan omassa nimessä. Talonpojat tiesivät varsin hyvin ett’eivät tuommoiset kirjat paljoa merkinneet ett’eikä Flemingin ratsumiehet paljoa piitanneet mokomista uhkauksista, kuin niissä oli. Olivathan ratsumiehet kerta ennenkin ottaneet suojeluskirjat pois, kastelleet niitä oluttuoppeihinsa ja lyöneet niillä toinen toistaan leikillä silmille, ivatessaan: istu herttuan rauhassa. Mitäpä he nytkään enemmän kunnioittaisivat herttuan nimeä!

Mutta yhden neuvon herttua oli antanut lähetysmiehille, ja se heidän mielestään ei ollut niin huono; ainakin oli se heistä paras tällä haavaa. Kun Pohjalaiset niiden miesten kanssa, jotka Savon, Viipurin läänin ja Kymenkartanon läänin rahvas oli lähettänyt Tukholmaan valittamaan Flemingin sortoa, viimeistä kertaa olivat herttuan puheilla, oli hän nostaen nyrkkiänsä heille sanonut: "En tiedä muuta neuvoa kuin että toimitatte itsellenne oikeutta omin käsin. Onhan teitä niin paljon, että pystytte työntämään heidät päältänne, jos ei muulla, niin aidanseipäillä ja nuijilla." Ja vieläkin hän oli kerta toistanut, heidän lähtiessään: "Kunhan vain pidätte puoltanne maalla, niin pidän minä meren puhtaana."

Tämä herttuan varomaton vastaus lensi valkean vauhdilla pitkin pitäjiä. Sitä paitsi levisi rahvaassa kirjeitä, jotka kehoittivat kapinaan Flemingiä vastaan, luvaten apua herttualta. Salaiset sanansaattajat kuljettivat niitä pitäjästä pitäjään, sanoen että mahtava herra muka oli tullut Turkuun, varustettuna herttuan salaisella valtakirjalla, ja että tämä tulisi talonpoikia puoltamaan. Kauvan jo oli rahvas monessa maanosassa tuumaillut kovalla kohdata kovaa, ja kolme vuotta tätä ennen olivat Rautalammen talonpojat eräänä yönä hyökänneet muutamain Uplannin ratsumiesten kimppuun ja tappaneet heidät sekä ottaneet toisia kiinni ja pistäneet avantoon jään alle. Pari talonpoikaa oli tosin saatu vangituksi ja mestattu tästä väkivallan-työstä, mutta suurin osa kapinoitsijoita kätkeytyi syviin metsiin ja pääsi rangaistuksesta kokonaan. Tätä Rautalampilaisten urostyötä kuljetti maine pitkin maaseutuja, ja monessa pirtissä katseli talonpoika halukkain silmin kirvestänsä seinässä, kun juopuneet sotamiehet menettelevät väkivaltaisesti ja vaativaisesti. Nyt tulivat lähettiläät, joiden paluuta oli odoteltu päivä päivältä paisuvalla huolella, ja toivat muassaan toiselta puolen tuon masentavan ilmoituksen, ett’ei mitään parannusta ollut toivottavissa, ja toiselta puolen herttuan sanat, että talonpoikain piti auttaman itseään itse. Olipa kuin vain olisivat odottaneet näitä sanoja, osoittaakseen ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Flemingin sotamiehille että talonpojat, ne ne olivat herroja maassa eivätkä he. Pohjanmaan talonpojat eivät muutenkaan olleet aivan tottumattomat sodan ankaraan leikkiin. Johana kuninkaan aikana olivat he miehuullisesti puolustaneet maatansa kerta toisensa perään tänne hyökkääviä Venäjän sotalaumoja vastaan ja itsekin tehneet voittorikkaita retkiä vihollisen alueelle, havitellen taloja, kyliä ja luostaria. Tämänpä urhoollisuutensa palkkioksi juuri olivat he saaneetkin sen vapautuksen sotaväen-majoituksesta eli n.s. linnaleiristä, jota Fleming nyt tallasi jalkainsa alle, siten että hän, vaikka valtakunnalla oli rauha, majoitti hurjapäiset ratsumiehensä taloihin rahvaan elätettäviksi, jolla tuskin oli millä itse elää.

Mielet mitä kovimmassa kuohussa kokoontui sentähden Isonkyrön rahvas mainittuna pyhän Kaarinan päivänä kirkolle ja rehmäsi kirkkomäellä. Ruotsista vasta palanneet lähettiläät saivat yhä toistamiseen kertoa matkansa tuloksen aina vain karttuville kuulijajoukoille. Uhkaavia sanoja lausuttiin, ja siellä täällä nähtiin kirvestä heilutettavan, ikääskuin merkiksi että oltiin valmiit todentekoon.

Siiloin kävi yhtäkkiä kohina väkijoukon läpi, ja kaikki päät kääntyivät, vihaa ja raivoa osoittaen, yhtäälle päin. Tuli, näet, parvi noita kylään majoitettuja huovia, ratsastaen kirkolle. He astuivat hevosen-seljästä kirkkoäyräällä, sitoivat hevosensa aitaan ja kävelivät ylöspäin kirkkomaalle.

— Nuo ne ovat, jotka imevät irti viimeisenkin veripisaramme, kuului ääni joukosta.

Muuan noita palanneita lähettiläitä, Pentti Piri, joka oli humalassa, huusi silloin kaikuvalla äänellä:

— Ei haittaisi, jos panisi heidän suolensa höyrymään. — Tunkien väkijoukon halki hoippui hän sotamiesten luo, heitteli käsiään ja huusi:

— Kuuletteko sen, te sen riivatun verikoirat! Eräs sotamies survaisi häntä rintaan, niin että hän keikahti maahan. Tämä oli merkki yleiseen tappeluun. Vaikka meikein yksinomaan käytettiin ainoastaan nyrkkiä, olivat annetut iskut ankarat kyllä, ja sotamiesten täytyi väistyä pois paljon lukuisampien talonpoikain tieltä.

Metelin hurjimmillaan ollessa, kaikui heleä kellonääni seudun yli, toinen sitten ja taaskin toinen, kunnes kellonlyömät täyttyivät juhlalliseksi, verkalliseksi soitoksi. Se oli papinsoitto, joka ilmoitti että pitäjän kirkkoherra nähtiin lähenevän kirkkoa ja että jumalanpalvelus nyt oli alkava. Kirkkoherran ja juhlapäivän kunnioitus voitti tappelu-innon. Taistelijat erkanivat. Mutta sotamiehissä kuohui viha, sillä he olivat saaneet enemmän selkäänsä, ja yhdellä heistä oli merkit kymmenestä vahvasta kirveenhamaran iskusta. Se oli sama sotamies, joka oli viskannut Pirin Pentin maahan, ja iskut oli hänelle Pentti antanut.

Kirkonkellojen vienosti, rauhallisesti soidessa, tulvasi väki kirkkoon, mutta Pentti ja toiset lähettiläät lähtivät Yrjö Kontsaan kirkon vieressä olevaan taloon, viettääkseen voittoriemuaan oluttuopin ääressä. Täällä pidettiin hauskaa elämää. Isossa honkapöydässä istuivat miehet, tyhjentäen tuoppejaan, joita ahkerasti uudestaan täyttivät emäntä ja piiat. Takassa palava valkea heitti leimuavan valon juovien miesten päälle, joiden pään yllä pirtin yläpuolta täyttävä savu leijaili taajana siniharmaana pilvipeitteenä, joka heijatteli sinne tänne joka kerta kun ovi aukeni ja kylmä ilma virtasi sisään.

— Se on sentään häpeä, sanoi Pirin Pentti lyöden nyrkkiänsä pöytään, että annamme noiden sontaryyttärien meitä ruoskia. Ovatko he meitä paremmat? Ei, huonompia he ovat. Eivätkö he ole meidän entisiä renkiämme, jotka ovat ajaneet sontakuormiamme pellolle! Elämme keskellä rauhaa, ja kuitenkin on meillä nuo verikoirat niskoillamme. Kärsitäänkö sitä? Minä kysyn vain.

— Eikä, vielä kylliksi noista meidän omista verenimijöistä, vaan Flemming panee menemään tänne toisen parven ratsumiehiään toisensa perään, huusi Kontsaan Yrjö. Ja sitten on pitäjämme jalkaväki ruvennut vetämään yhtä köyttä heidän kanssaan. Heidän katteininsa Lassi Niilonpoika oli heidät siihen narrannut.

Sehän on tietty, ett'ei koira koiran hännälle polje, sanoi Pentti. Ja heihin käskee herttua meidän luottaa. Jos herra Klaus Fleming yrittää mihinkään väkivaltaan rahvasta vastaan, tulee heidän puolustaa kansaa, hän kirjoittaa. — Ha ha ha. He kyllä ensimäisinä vetävät yhtä köyttä Flemingin ratsumiesten kanssa, kun talonpojan aitat ja ladot ovat tyhjennettävät. Etkö sanonut sitä herttualle, Pouttu?

Pentti Pouttu, joka oli istunut hiljaisena ja mietiskellen sekaantumatta meluavaan keskusteluun, vastasi nyt verkalleen ja vakavasti.

— Kyllä sanoin sen ja muutakin vielä. Sanoin että me täällä Pohjanmaalla emme ole tottuneet kenenkään sortoon, olkoon sortaja kuka tahansa, ett'ei meillä koskaan ole ollut aatelismiehiä meidän maan-äärillä, jotka olisivat voineet opettaa meitä vaikenemaan, samalla kun meiltä riistetään laillinen oikeutemme; että vouti, lainlukija ja muut, jotka ovat ottaneet asettaaksensa ratsumiehiä panevat renkinsä ratsupalvelukseen, lähettäen heidät ulos maaseuduille talonpoikien elätettäviksi ja samassa kiskomaan irti jyviä ja muuta, jota he sitten kaupittelevat; että Flemingin ratsumiehet vartioivat teiden vierissä ja hänen sotalaivansa merellä, estääkseen rahvaan lähettiläitä pääsemästä herttuan luo; mutta ne, jotka saadaan kiinni, viedään Turkuun ja viskataan linnan vankiluoliin ja toisten täytyy piileskellä metsissä välttääkseen sotamiesten kostoa. Sen kaiken sanoin herttualle.

- Mitä jo olen sanonut, vastasi Pouttu, että, näet saamme pitää puoltamme itse ja että olemme aika vaivaisia, ellemme siihen pysty.

— Niin, näytetään! — Me vaellamme Turkuun ja panemme Flemingin kiinni.
— Ja hirtämme hänet linnanporttiin! huusivat miehet sikin sokin.

— Ja me kuin luulimme asiain hieman paranevan? kun herttua otatti kiinni Tuomas Yrjönpojan, tuon voudin, kuljetuttaen hänet Tukholmaan, jatkoi Pouttu. Mutta Aapo Melkiorinpoika, uusi voutimme, jonka kuningas on lähettänyt niskoillemme, ei ole rahtuakaan toista parempi. Hän on vain suurempi kettu, jota vastaan saamme olla varoillamme. Häntä sanotaan paavilaiseksi ja että hänellä on muassaan katolinen pappi, jesuiitta pahimpaa lajia, joka lukee hänelle messujansa siellä Korsholmassa.

— Ei ole niin helppo tehdä sitä eikä tätä, sanoi Pouttu miettiväisenä. On kyllä hyvä sanoa että meillä on aidanseipäitä ja nuijia, joihin voimme tarttua, mutta moisilla aseilla ei pääse pitkälle, kun on sotiminen kunnollisesti varustettua sotaväkeä vastaan.

— Oo, näimmehän vasta nyrkkimme pystyvän kovaankin sotamieskalloon! huusi Pirin Pentti nostaen nyrkkiänsä, joka oli vahva kuin moukari. Minä otan musertaakseni päät puolelta tusinalta Flemingin sotamiehiä, lisäsi hän, lyöden nyrkkiänsä pöytään semmoisella voimalla, että vahvoihin honkalautoihin jäi merkkiä rystysistä.

— Minä en aio kärsiä kauemmin, huusi toinen. Jos Flemingin ratsumiehet kerta vielä tulevat talooni vaatien linnaleiriä, niin lyön heitä kirveellä päähän.

Yrjö Kontsaan emäntä, joka oli ollut ulkona noutamassa olutta, tuli nyt säntäten sisään kuoleman kalpeana.

— Ratsumiehiä ja jalkamiehiä tulee juosten pitkin kujaa. Ovat tuossa paikassa täällä, sanoi hän henki kurkussa.

Hän tuskin sai tämän sanoneeksi, niin tuli tupa täyteen sotaväkeä. Talonpojat ryntäsivät ylös, mutta sotamiesten paljaita aseita vastaan he eivät mitään voineet, vaan täytyi heidän antautua vangiksi. He sidottiin, heitä lyötiin ja ivattiin, ja he vietiin läheiseen nimismiestaloon, josta he sitten olivat kuljetettavat Turun linnaan. Nyt oli sotamiesten vuoro juoda ja juhlia, ja heidän iloansa lisäsi päälle päätteeksi se ajatus, että Fleming oli antava heille runsaan palkinnon. Oikein nöyryyttääksensä vangitulta talonpoikia, ottivat he heidät sidottuina mukaansa tupaan, joivat pilkaten heidän maljansa ja kaasivat olutta heidän päänsä päälle. Vankien ei ollut muu neuvona kuin kärsiminen ja vaiti-olo, sillä tiesivätpä he että vähinkin yritys vastustukseen tekisi heidän tilansa kahta pahemmaksi.

Illan puoleen olivat sotamiehet jo päihtyneinä, ja toinen toisensa perästä nukkui; viimein pyöri niidenkin silmissä, jotka viimeiksi pysyivät valveilla, tupa myllynä ympäri, pitäen samaa tahtia heidän rähisevän laulunsa kanssa.

Kuitenkin olivat he kylliksi kokeneita sotamiehiä ollakseen epäilemättä että milloin hyvänsä voitaisiin äkki-arvaamatta karata heidän päällensä, jos eivät olisi varoillansa. Sitä ehkäistäksensä, nousi muuan sotamies ylös ja hoiperteli ovelle, aikoen telkiä sen. Mutta samassa tempaistiin ovi auki, ja joukko talonpoikia törmäsi sisään, etupäässä Jaakko Ilkka. Sotamies paljasti miekkansa, mutta sai kirveeniskun kasvoihinsa ja kaatui kuoliaana maahan. Vangitut talonpojat päästettiin yhdessä vivahduksessa siteistänsä, ja ennenkun melskeen johdosta humalastaan heränneet sotamiehet olivat saaneet selville mitä tämä tiesi, olivat talonpojat jo poissa.

Niin päättyi pyhän Kaarinan päivä v. 1596 Isossakyrössä. Kaarlo herttuan vihan ja kiukun hetkenä lausumat varomattomat sanat olivat sytyttäneet kipinän, joka hehkuen kyti marraskuun yönä, ensimäisestä tuulenpuuskasta hävittäväksi tulipaloksi leimutakseen.

Huhu näistä tapauksista Isonkyrön kirkolla levisi äkkiä kauvas seutuihin, herättäen kaikkialla väestön sotaisat tunteet. Olihan ennen niin monta kertaa ajettu Ryssät pois. Olisiko vaikeampi saada muutamat ratsumiehet nöyrtymään? Tulkootpa vain!

Mielten vielä ollessa kiihkeimmillään, tuli Klaus Flemingin valtakirjalla varustettu ratsumies Hämeestä keräilemään linnaleiri-jyviä, ja samaan aikaan alkoi Pohjanmaalla jalkaväen päällikkö, Lassi Niilonpoika, veronkeräyksensä. Silloin tarttuivat Lapuan talonpojat aseisin, hyökkäsivät erään ratsumiehen taloon ja ryöstivät sen paljaaksi, samoten sitten Isoonkyröön, jossa he yhteydessä Kyröläisten kanssa menettelivät samalla tavoin kaikkia niitä kohtaan, jotka ratsumiehiä pitivät.

Tuulenpuuska oli tullut, kipinä oli alkanut leimuta liekiksi, ja kaikki ennusti raatelevaa paloa.

EBBA FINCKE.

Ormajärven rannalla, puolen penikulmaa Lammin pitäjän kirkolta ja neljä penikulmaa kaakkoseen päin Hämeenlinnasta, on Porkkolan vanha herraskartano. Sen omistajana oli tähän aikaan Götrik Fincke, käskynhaltia Olavinlinnassa. Päärakennuksena oli suuri yksikertainen puukartano, rakennettu aivan järven rannalle. Etehinen jakasi sen kahteen puoliskoon, joista toinen oli avara, neliskulmainen sali, toinen kahtena kamarina. Pihaa ympäröi neliskulmassa leipomatupa eli pirtti, tallit, ruoka-aitat, halkovajat ja kalustoliiterit, muodostaen suljetun linnapihan, johon tultiin sisään paksuista honkalankuista tehdyn, raudoitetun portin kautta. Ylt’ympäri kartanoa levisivät pellot, joita pohjosessa rajoitti metsäinen harju. Muuten oli seutu saloinen ja jylhä; korkeat, honkaiset kukkulat ja syvät laaksot kohtasivat silmää kaikkialta.

Tämä talo oli vänrikki Niilo Iivarinpojan matkan maalina, hänen pari päivää ennen joulua palvelijansa seurassa hiljoilleen ratsastaessaan yksinäistä metsätietä eteenpäin.

He olivat ratsastaneet aamusta alkaen; sekä hevoset että seljässä-istujat olivat väsyksissään. Hyvinkin kaksi tuntia oli metsätaipale jo vienyt. Tällä aikaa ei ollut ketään heitä vastaan tullut, ei ihmisasuntoa näkyvissä ollut. Erämaan kolkkous hiljaisuus ja ohut, pehmeä lumi, joka puoleksi peitti maan syvänteen ja ikääskuin hajanaisena käärinliinana riippui puiden oksilla, saattoi mielet alakuloiseksi, synkäksi.

Palvelija, tuo muuten niin iloinen Pekka torpparinpoika Porkkolasta, joka yhdenikäisenä Niilon kanssa oli häntä seurannut sotaan, oli nyt väsymyksensä johdosta herjennyt laskemasta lörpötyksiä, ja kajahuttamasta metsää kaikellaisilla laulunpätkillä, joita hän osasi sekä suomalaisia että sokerretulla kielellä myöskin ruotsalaisia, saksalaisia ja puolalaisia. Puoleksi nukkuen istui hän hevosen-seljässä, ja puoli-unissaan hevonenkin muutteli väsyneitä koipiaan tien lumisohjossa.

Niilon ajatukset olivat vanhassa lapsuuden-kodissa. Jo pienenä poikasena oli hän menettänyt vanhempansa ja joutunut, omaksi lapseksi otettuna, Fincken perheesen. Hän muisti varsin hyvin, miten hän eräänä talvi-iltana kuin nytkin ensi kertaa astui sisään uuteen kotiin. Oli pimeä pihalla, mutta ikkunoista loisti kirkas valkea, joka valaisi kappaleen lumikinosta. Suuri koira tuli hyökäten ulos rekeä vastaan. Sen haukunnasta avattiin ovi, muuan palvelustyttö tuli ulos ja kutsui pois koiran. Kankeana pitkällisestä istumisesta, mutta lämpöisenä pienessä lammasnahkaturkissaan kapusi poika etehiseen ja siitä saliin. Avonaisesta takasta leimusi hyvä reimakka ja sen valossa istuivat talon vanhin tytär ja palveluspiiat surisevissa rukeissaan. Suuressa pöydässä istuivat, kumpikin korkeakarmisessa nojatuolissaan, harmaapartainen ritari, tallella ainoastaan toinen käsi, sekä nuori, pulska herrasmies, puettuna komeihin, nahkareunuksisiin samettivaatteisin ja suuri, valkoinen röyhykaulus kaulassa. Edessään oli heillä hopeatuopit, jotka kimalsivat valkean valossa. Vanhemman ritarin polvella keikkui pieni tyttö, pitkät kullankeltaiset kutrit päässä. Mieluinen lämpö puhalsi ulkoa-tulijaa vastaan, sirkkain siukuva laulu yhtyi rukkien hyrräntään, ja tilava tupa tuntui pojasta niin lämpimältä ja hyvältä.

Hän muisti tämän niin selvästi kuin olisi se eilispäiväistä ollut. Hämärämpää oli päin vastoin muisti sen-peräisistä tapauksista: miten hän kymmenvuotiaana vietiin Rauman kouluun ja sitten kaksi talvea kestäneen koulunkäynnin perästä sai edelleen lukea latinaa ja saksaa kirkkoherran johdolla joka kaksi kertaa viikossa tuli Porkkolaan lautaa heittämään Götrik Fincken kanssa ja tyhjentämään tuopin pari talon oivallista olutta; miten pulska herrasmies Eevertti Kaarlonpoika Horn piti häitään talon vanhimman tyttären, neitsyt Marketan, kanssa; miten suuren tuvan seinät ja katot silloin olivat verhotut kirjavilla kankailla ja loistavasti puettuja herroja, rouvia ja neitosia tuli ratsastaen kaikilta tahoilta; miten Götrik Fincke siitä seuraavana jouluna, kun vasta-naidut kävivät vierailemassa, määräsi että hänen Niilon, piti seuraaman Hornia aseenkantajana Venäjän sotaan, jolloin samassa sovittiin että hän ja samanikäinen Ebba, tuo pieni kultakutrinen tyttö, menisivät kihloihin. Hän oli silloin neljäntoista — siitä oli nyt kuusi vuotta. Nuoren tytön ulkomuoto oli melkein mennyt hänen muististaan, ja miten hän ponnistikin tätä, hän ei voinut saada siihen selvää kuvaa tytöstänsä. Vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät vain hän näki, mutta nekin jonakin kaukaisena, epäselvänä esineenä, niinkuin kesä-yön puolihämärässä näkeepi tuskin huomattavan hattaran heikosti kimaltelevan tähden ympärillä.

Näihin ajatuksiin vaipuneena oli häneltä jäänyt huomaamatta, miten metsä oli ruvennut harvenemaan, kunnes he eräässä tienpolvessa tulivat ulos puiden varjosta ja hieman päivempi tasanko havahutti hänet ajatuksistaan. Hän tunsi nyt seudun. Vasemmalla oli korkea, metsäinen harju, jota hän niin usein oli lapsena juoksennellut, oikealla kotipelto lumipeitteen alla, ja sieltä täältä vilkistävät valot tulivat torpparien pirteistä. Etäisimpänä, tuolla missä komakka koivuryhmä kohoaa tumman ruhon yläpuolelle, oli kartano.

Hän parannutti nyt hiukan hevosen vauhtia, ja Pekkakin juhtineen sai uutta henkeä hermoihinsa.

— Voi, nuori herra! valitteli Pekka raappien tuuheaa tukkaansa, tuossa kuljimme äsken Kaurajärven torpan ohi, jossa on kotini, ja minä kun en sitä ensinkään huomannut. Voi, voi sentään. En saanut edes nähdä, paloiko valkea takassa kuin ennen. Mitäs jos isä ja äiti eivät eläisikään enää.

— Miksi eivät eläisi he, jotka ovat saaneet olla täällä kotosalla kaivellen maata, koska me molemmat olemme terveet ja raittiit, vaikka meillä on ollut ottelemista miekkojen, keihäiden ja tykkien kanssa, lohdutteli häntä Niilo.

Heidän ratsastaessaan sisään portista, rupesi haukkumaan koira, ja niinkuin Niilon ensi kertaakin taloon tullessa, avasi nytkin palveluspiika oven, kutsuen takaisin koiran. Niilo hyppäsi hevosen seljästä, jätti ratsunsa Pekan haltuun ja astui sisään salihin. Sykkivin sydämin ja henkeään pidättäen seisahtui hän oven suuhun. Oliko tämä unta? Valkea paloi takassa ja sen valossa istui talon tytär kehräten yhdessä palvelusnaisten kanssa; sirkat lauloivat kilpaa rattaiden hyrrännän kanssa: pöydässä istui Fincke vanhus nojatuolissaan ja hänen seurassaan toinen, joka juuri ohjasi liekuttavaa hopeatuoppia huulilleen, ja sama lämmin loiste takkavalkeasta ja sama kotisuus vallitsivat tilavassa tuvassa, kuin milloin hän ensi kertaa astui sen kynnyksen yli.

— Niilo! huudahti tuo nuori tyttö iloisesti hämmästyen, vanha ritari kohosi tuoliltaan ja kirkkoherra — juoja oli hän — pani tuoppinsa pöydälle ja käänsi hämmästyneenä päätänsä.

— Eno! huusi liikutettuna Niilo, riensi esiin, syleili Götrik Fincke vanhusta ja vastasi hellästi siihen suudelmaan, jonka nuo harmaapartaiset huulet painoivat hänen suullensa. Voimakas, pikainen kädenlyönti kirkkoherralle, ja sitten sulki hän syliinsä morsiamen, kauvan hellästi halaillen häntä.

Sanoma hänen tulostansa oli jo levinnyt pirttitupaankin, ja ovessa näkyi pian palvelusväki yhdessä joukossa, haluten sanoa tervetuliaiset nuorelle herralle. He olivat kaikki, kuten kehräävät palvelusnaisetkin, vanhoja tuttavia, tuo ontuva ruotu-ukkokin sänkisine leukoineen ja nokisine mekkoineen. Kaikki tahtoivat nähdä kunnon Niilo-herraa, ja kaikkia tervehti voimakas kädenlyönti ja sydämellinen sana.

— Kas niin, Ebba, annappa nyt Niilon saada tuopillinen olutta joulutynnyristä ja tule sitten itse istumaan tähän meidän pariimme, sanoi Götrik Fincke. Täytyy nähdä ja kuulla, onko hänellä kaikki raajansa tallella vai onko ehkä ryssät häntä raadelleet yhtä pahasti kuin minua muinoin Lukkolinnan luona. Mutta eipä ole tarviskaan kysyä, sillä poika on, näen mä, terve ja reipas, lisäsi hän, silmäillen pikimmiltään kookasta, jäntevää nuorukaista.

Ebba otti tanakasta tammikaapista, joka seisoi ikkunain välissä tuvan toisella sivuseinällä, hopeatuopin, jonka kyljissä nähtiin ulos-taotussa teoksessa kuvia partaisista miehistä pitkissä kauhtanoissa ja suippulakeissa, ja asetti sen pöydälle Niilon eteen, joka oli istunut seinäpenkille Fincken tuolin viereen.

— Kas niin, tyttöseni, sanoi Fincke, Ebban kaataessa puuhaarikasta tuota ruskeaa, vaahtoavaa juomaa pikariin; tuotpa, kun tuotkin, parahimman tuopin, tuon, jonka minä omin käsin otin erään pajarin teltasta, rynnätessämme ryssien leiriin. Tunnetko tuon tuopin, poikaseni? Muistatko että et jaksanut sitä nostaa, ensin tullessasi tänne meille. No niin, kilistele nyt kanssamme ja juo se pohjaan tervetullaksesi kotiin. Kas sitä! Olut on hyvää!

Soturi vanhus pyyhkäisi myhäillen vaahdon tuuheista harmaista viiksistään, Niilon ja papin vielä paraikaa juodessa.

— Mitä näenkään! huudahti Fincke, kun Niilo pani tuopin pöydälle; sinulla on arpi otsassa, oikein aika naarma onkin. Katsos, tyttöseni, se on ollut miehenisku, joka olisi tappanut karhun.

Niilo pyyhkäisi hieman kiharaiset hiuksensa paremmin pois, ja suuri, viistoon otsan poikki käyvä arpi tuli näkyviin.

— Mistä sen olet saanut? Kerro nyt, poikaseni, ja täytä sinä maljamme,
Ebba. Ne ovat tyhjät, kuten näet, kehoitteli Fincke.

— Se tapahtui Narvan edustalla, kertoi Niilo. Teimme ryntäyksen ulos kaupungista, jolloin väijyvät ryssät yht'äkkiä saarsivat meidät. Muutamat meikäläiset katkaistiin toisista, ja nyt oli pääseminen pois. Alussa kävi hyvin, mutta sitten sain minä tuon iskun otsaani ja pyörähdin maahan hevosen-seljästä. Lienevät kai kuitenkin huomanneet ett'en ollut oikein kuolleena, koska ottivat minut ynnä muiden haavoitettujen kanssa ja veivät Moskovaan. Siellä makasin sairashuoneessa kahdeksan viikkoa, eikä se juuri ollut erittäin hupaista. Kuitenkin parani haava, mutta silloin tulin kuumeesen, joka oli iskenyt muihinkin potilaisin. Siinä tuli pappeja pitkissä kauhtanoissa, he lauloivat ja suitsuttivat pyhää vettä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Joka päivä kuoli useampia tovereistani, ja minä itse kävin yhä kurjemmaksi. Eräänä päivänä herään ja katselen hämmästyneenä ympärilleni. En ollutkaan enää tuossa hirveässä lasaretissa, vaan pienessä, puhtaassa ja hauskassa huoneessa. Aurinko paistoi niin miellyttävästi sisään avonaisesta akkunasta ja takan edessä pyöriskeli vanha vaimo. Hän tuli vuoteeni viereen, ja nähdessään minut hereillä loistivat hänen kasvonsa iloa. Hän kävi eräälle kaapille, otti siitä ohuen, puoleksi palaneen vahakynttilän, asetti sen seinässä olevan pyhimyskuvan eteen, sytytti sen palamaan ja risti silmiänsä monta kertaa, syvään kumartaen. Sitten tuli hän vuoteelleni sanoen ett’en minä saisi puhua, vaan nukkua, nukkua vain. Mutta olin mielestäni nukkunut kylliksi ja pyysin saadakseni syödä, sillä tunsinpa nälkää. Tuo ystävällinen mummo toi tuossa paikassa lientä ja leipää, ja syötyäni nukuin jälleen. Olin mielestäni yhtäaikaa niin väsynyt ja niin ihmeellisesti levollinen ja tyytyväinen. Missä olin ja miten olin sinne tullut, sitä en tietänyt. Mutta vähätpä siitä huolinkin; tuntui vain niin hyvältä, etten jaksanut ajatella mitään muuta.

— Sitten paranin joutuisasti, erinomaiseksi iloksi itselleni ja tuolle hyvälle rouvalle. Ja nyt sain myöskin tietää miten minun oli käynyt. Olivat luulleet minun kuolleeksi ja vieneet liiteriin, johon jättivät minut muiden ruumisten joukkoon haudattavaksi seuraavana päivänä. Silloin tuo vanha rouva oli saanut kuulla että siellä makaa niin suuri joukko ruotsalaisia vankia kuolleena, ja häntä valtasi vastustamaton halu käydä katsomassa noita pakana-parkoja, sillä heidän mielestään me emme ole pakanoita paremmat. Hänen siinä sitten, siunaten itseään, käydessänsä ruumiista ruumiisen, tuli hän minunkin luokseni. Moinen pienoinen raukka, ajatteli hän; niin, minä olin silloin vasta kuudentoista ja pahanpäiväiseksi laihtuneena pitkällisestä taudistani. Hänen siinä sitten seisoessaan ja katsellessaan ja surkutellessaan minua, oli hänestä kuin olisin liikuttanut huuliani. Hän tunnusteli minua ja huomasi että vielä olin lämpöinen. Silloin tuli hänen sydämensä täyteen sääliä. Hänellä oli veli, munkki, viraltaan. Tämän luo riensi hän nyt, ja hänen avullaan kuljetti hän minut kotiinsa, jossa hän hoiti minua yöt päivät, kunnes paranin.

— Se ämmä oli, kun olikin, oikein kunnon ämmä, sen sanon vain! huudahti
Fincke.

— Niin, ihmeelliset ovat Herran tiet. Ylistetty olkoon hän ijankaikkisesti! sanoi kirkkoherra, sormet ristissä rinnoillaan. Ebba oli ääneti. Mutta hänen silmäripsissään tärähteli kyyneleet, ja hän puristi lämpimästi Niilon kättä, pitäen sitä molemmilla omillaan.

Syntyi hetken äänettömyys. Rukit olivat seisahtuneet, ja piiat kuuntelivat peljästyneinä ja ihmeissään kertomusta.

— Bibemus in nomine Jesu! [Juokaamme Jeesuksen nimeen!] sanoi kirkkoherra, vetäen aika siemauksen tuopistaan.

— Mutta eihän siinä vielä kylliksi että paranin taudistani, vaan minun täytyi myöskin jollain lailla päästä sieltä pois, jatkoi Niilo kertomustaan. Miten tämä olisi käynyt päinsä, en kuitenkaan tiedä, jos eivät nuo siivot munkit olisi mua auttaneet. Kaupungissa oleskeli paraikaa eräs kuljeksiva mustalaisjoukko, ollen matkalla Unkarista. Munkit antoivat mustalaisille siunauksensa ja vähän rahaa, ja puettuna muutamiin kirjaviin repaleisin lähdin eräänä aamuna tuossa joukossa kaupungista. Heillä oli muassaan nuori tyttö luultavasti ryöstölapsi, syntynyt saksalaisista vanhemmista, jota oli opetettu tekemään kaikellaisia konsteja miekalla. Kylissä ja kaupungeissa hän näytteli temppujaan, ja minun virkanani oli pidellä hänelle miekkoja. Mustalaiset pitivät hurjaa elämää, tapellen tuon tuostakin verisesti keskenään. Heikkona vielä taudistani olin monta kertaa pahemmassa kuin pulassa. Mutta nuori tyttö, jonka nimi oli Gretchen, esti heitä tekemästä mulle mitään pahaa. Kaikki joukon jäsenet ikääskuin häntä pelkäsivät, vaikka hän oli niin nuori Se tuli siitä että he luulivat hänen osaavan noitua. Tämän maineen oli hän saanut, kun hän kerran Saksassa, temppujaan tehdessänsä, joutui syytetyksi siitä, että hän muka oli noitunut erään pormestarin pojan. Hän heitettiin vankeuteen, josta hän kuitenkin yöllä pääsi karkuun. Itse hän sanoo kiivenneensä ylös ikkuna-aukolle muurissa olevia koloja myöten ja sitten alas pitkin pitkää ränniä Mutta sitä he eivät uskoneet. Kerran pelasti hän henkeni. Seuran päällikkö, joka oli kovin juovuksissa, oli tappamaisillaan minut puukolla, koska minusta ei ollut mitään hyötyä, kuten hän sanoi. Gretchen sänttäsi silloin väliin estämään iskua ja sai puukon käsivarteensa. Tulimme sitten viimein Riikaan, jossa tapasin rykmenttini ja uskollisen Pekkani, joka tietysti oli luullut minua kuolleeksi ja sanomattomasti minua itkenyt.

— Ja missä olet sitten ollut siitä kun saatiin rauha? kysyi Fincke, jonka silmät yhä tähystelivät tuota nuorta sotilasta.

— Puolassa kuninkaan luona. Siellä tapasin Eevertti Hornin ja hänen puolisonsa, rouva Marjatan. He jaksoivat hyvin, ja paljon puhuimme me kodista ja teistä kaikista.

— Mieluisia uutisia meille tuot, lausui Fincke. Kolmeen vuoteen en ole kuullut niin mitään tyttärestäni. Harvoin saadaan sanomia tänne erämaahan, ja kirjettä saattaa sitä paitsi monta estettä kohdata tuolla pitkällä matkalla Puolasta.

Niilo sai istua kertomassa kaikki minkä tiesi noista rakkaista sukulaisista, Sigismund kuninkaasta ja hänen harrastuksistaan, Flemingistä ja metelistä Pohjanmaalla.

— Tunnen Suomen talonpojat, hän sanoi. Heihin voipi luottaa, ja kun valtakunta on vaarassa, antavat he viimeisen roponsa ja viimeisen miehensä talosta sitä puolustamaan. Mutta jos arvelevat kenen hyvänsä tahtovan tehdä heille vääryyttä, ovat he taipumattomat, ja jos kysytään, käyvät ennen kuolemaan kuin pakolla luopuvat oikeudestansa. Minun mielestäni olisi Klaus Flemingin pitänyt arvata etteivät Pohjanmaan talonpojat hyvällä kärsisi, että hänen sotamiehensä kantavat veroja, joita talonpojat pitävät laittomina. Myöskin tietää Klaus Fleming varsin hyvin, että herttuan ystävät ja kätyrit kyllä pistävät nokkansa joka paikkaan, missä vain huomaavat mitään tyytymättömyyttä Flemingin hallitukseen. Ja Pohjanmaalla on heillä, asiain näin ollen, erittäin sopiva ala kujeillensa.

Niilo kertoi nyt yhtymyksestään Olavi Sverkerinpojan kanssa tornirappusissa ja miten hän oli ruvennut häntä epäilemään. Mutta Götrik Fincke pudisteli päätänsä sanoen:

— Olavi Sverkerinpoika on tosin kevytmielinen ja horjuva mies; tunnen hänet hyvin. Mutta Johana kuningas luotti häneen suuresti, ja Sigismundille on Olavi niinikään osoittanut uskollisuutta ja palvelevaisuutta. Tämän tietää kyllä herttua, joka pitänee häntä ennemmin vihollisena kuin ystävänä.

— Niin, niin, sanoi vanha kirkkoherra vakavasti. Näin maailman viimeisinä aikoina on saatu semmoisia nähdä, ett’ei kenkään tiedä sanoa kuka on ystävä, kuka vihollinen. Kun kuninkaallinen veli myrkyttää veljensä, kuka silloin tietää uskoa ketään?

Kun illallinen oli syöty, jätti Niilo Fincken ja kirkkoherran siihen oluttuoppejansa kallistelemaan ja istui kihlattunsa kanssa penkille salin perään. Siinä sai nuoriväki olla kenenkään häiritsemättä, sillä suuri kahden maattava sänky raskaine esiriippuineen salasi heidät melkein kokonaan pöydässä-istujilta.

Niilo oli tullut lapsuutensa kotiin, tuo omituinen tunne rinnassaan, joka aina valtaa tuntemattomia vaiheita kohden käyvää ihmistä. Mutta tuskin oli hän astunut sen kynnyksen yli, kun tämä tunne katosi ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut poissa ainoastaan hyvin vähän aikaa. Hänen Ebban nähdessään, heräsi lapsuuden ystävyyden muisto, valaen hänen sydämeensä lämmön, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Tämän uuden ja tuon vanhan tunteen kesken oli sama väli kuin se mikä eroitti pienen tytön, jonka hän jätti kotoa lähtiessään, siitä kauniista, korkeakasvuisesta neitsyestä, joka nyt tarjosi hänelle tulijaissuudelmansa. Pienoisesta Ebbasta oli tullut rehevä, voimakas neitonen — mutta kuitenkin oli hän samana: samat vaaleat hiukset, samat siniset silmät, sama iloinen hymy huulilla ja sama lämmin käsi. Hänen kuvansa ei ollut haihtunut nuorukaisen sydämestä; se oli levännyt siinä hyvässä säilössä kuin kukkanen silmikossaan, puhjetakseen nyt kukoistukseensa ja täyttääkseen koko hänen olentonsa onnellisuudella ja ihastuksella.

— Ollessasi poissa nuo pitkät, pitkät vuodet, ajattelitko usein minua? Ebba kysyi. Hän nojasi päänsä sulhonsa olkapäälle, katsellen häntä kostea kiille sinisissä silmissään.

— Kuten tiedät, olin vielä lapsi, kotoa lähtiessäni, lausui hän viivytellen. Lapsen mieli on vilkas, ja alituisissa sota-seikkailuissa ja vaaroissa koskettavat sitä niin monet uudet vaikutukset. Ja niinpä lapsuuden koti vähitellen vaipui ikääskuin siintävään kaukaisuuteen. Usein ajattelin sitä ja sinua; mutta kaikki oli niin kaukana muistissani. Kuitenkin tunsin miten se minua piteli näkymättömillä siteillä, miten teidän ajatuksenne ja onnentoivotuksenne minua seurasivat. Mutta ajatellessani silloin valkokutrista neitosta tuolla kaukana Hämeessä, en kuitenkaan tuntenut samaa hurmaavaa autuutta kuin nyt. Rakastiko hän minua vielä? Kukapa sen tiesi? Ja rakastinko minä häntä niinkuin morsiatansa rakastaa? En tiennyt siihen mitään vastata, en tietänyt edes mitä se oli.

— Ja nyt? kuiskasi Ebba tuskin kuulten, antaen tuon kauniin pään hiljoilleen vaipua alaspäin.

— Nyt Ebba, nyt sen tiedän! nuori ritari lausui, riemuileva ilo äänessään; ja kietoen vahvan käsivartensa neitosen vyötäisille, veti hän hänet luoksensa ja suuteli häntä ensi kertaa niin, kuin rajuava rakkaus suutelee, hurmaavana, hehkuvana, pyörryttävänä.

Götrik Fincke heitti paikaltaan pöydässä silmäyksen tuonne nuorten puoleen. Hänen harmaapartainen, iloinen naamansa loisti ylpeyttä ja mielihyvää, ja hän viittasi kirkkoherralle että tämäkin katsoisi sinnepäin.

Kirkkoherran silmät samosivat sitä suuntaa, hän hymyili lempeästi, tarttui hopeatuoppiin, kilisteli, kallisteli ja sanoi, tuttavallisesti nyykyttäen päätänsä:

Nyt seurasi onnen päivät. Ennen aavistamattoman autuuden vallassa elivät nuo nuoret ainoastaan toinen toistansa ja rakkauttansa varten. Elämä oli alkanut heille uudestaan, ja tuskinpa ymmärsivät he, miten koskaan olivat voineet olla erillään toisistansa.

Päätettiin pitää häät ensi keväänä. Valtakunnalla oli nyt rauha, ja Niilo voisi sentähden jäädä kotiin hoitamaan suurta maatilaa, Fincken oleskellen Olavinlinnassa. Lumen sulaessa ja kiurujen tullessa hekin viettäisivät nuoruuden ja onnellisuuden juhlaa.

Rauhallista oli, valoisaa ja lämmintä Porkkolan isossa tuvassa, ja onni yhdisti sen asukkaat näkymättömine kultalankoineen.

Ulkona tuiskui lumi niin valkoisena ja puhtaana lakeiden metsien ja kenttien päälle. Muutamain kuukausien kuluttua se taas oli muuttuva vedeksi auringon vaikutuksesta.

Mutta ken voi sanoa lumen tultua, kuinka monta kyyneltä on vuotanut, kuinka monta onnea hävinnyt, ennenkun se jälleen on kerjennyt sulaa?

JOULU-ILTA PORKKOLASSA.

Iso tupa Porkkolan kartanossa oli somistettu ja koristettu jouluksi. Seinät olivat verhotut valkoisella palttinalla ja penkit samettisilla ja silkkisillä kankailla ja tyynyillä. Lattia oli peitetty oljilla ja pöytä katettuna. Suuressa takassa leimusi kunnollinen valkea.

Vasta tulleena joulusaunasta, jonka kuuma vielä purppurana paahtoi hänen poskillaan, astui Ebba tupaan ja näki asiain olevan hyvässä järjestyksessä. Jos hän jo oli rehevä ja kaunis yksinkertaisessa arkipuvussaan, jommoisena hänet näimme rukkinsa vieressä, niin oli hän, jos suinkin, vieläkin kauniimpi nyt tuossa ruumiinmukaisessa samettihameessaan, joka päästi hänen muotonsa näkyviin koko sen nuorteassa uhkeudessa. Kaunista päätä verhoi suuri, kankea samettikaulus ja valkoinen kursio ikääskuin hänen kauneuttaan kartuttavana kehyksenä, ja nuo hienot kädet näyttivät tavallista valkoisemmilta ja pehmeämmiltä, pistäen ulos ahtaiden hihojen pitsi-manseteista. Paksut, moninkertaiset kultaketjut riippuivat kaulassa ja rinnoilla, ja hopeavyö oli vyötäisillä.

Nyt tulivat Götrik Finckekin ja Niilo sisään. Iloista joulua toivotettiin toinen toiselleen, ja suuri kolmihaarainen, keskellä pöytää seisova joulukynttilä sytytettiin. Kaikki talonväki kokoontui nyt veisaamaan jouluvirttä. Palvelijat seisoivat ovensuussa, mutta Fincke lähestyi miehiä ja vei heidät väkisinkin istumaan penkeille, ja Ebba pahoitti vaimoväkeä tekemään samoin. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, alkoi Fincke itse virren, ja Ebba, Niilo ja väki yhtyivät lauluun. Joulun rauha ja ilo asui kaikkien rinnassa, ja monissa vaivojen ja vuosien rypistämissä kasvoissa kiilteli liikutuksen kyynel.

— Kas niin, hyvät ihmiset, nyt on joulu tuvassa. Maistukoon kaikille jouluruoka ja jouluolut ja olkaa iloiset. Kerta vain vuodessa joulu!

Vanha talonvouti astui esiin, kätteli Finckeä, Niiloa ja Ebbaa ja toivotti iloista joulua. Toiset seurasivat vuorossaan, ja sitten vetäysi väki jälleen ovelle, mennäkseen väen-tupaan, jossa jouluruoka vartosi.

Silloin kuului hevonen täyttä laukkaa tulevan pihalle. Kiireiset askeleet kajahtivat etehisessä, ovi temmattiin auki ja muuan ratsastaja astui sisään.

— Herra Götrik, sanoi hän, talonpojat Pohjanmaalta ovat tuossa paikassa täällä. Monin tuhansin ovat he vaeltaneet Hämeenkankaan poikki, ja kaikkialla nousee rahvas yhtyen heihin. He sanovat aikovansa ko’ota ympärilleen koko Hämeen ja Savon väestön, valloittaa Hämeenlinnan ja Olavinlinnan ja sitten retkeillä Turkuun, ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi ja jättääkseen hänet herttualle. Kapinoitsijat ovat jo Nokian kohdalla. Kangasalla ja Pirkkalassa he ovat polttaneet ja ryöstäneet paljaiksi monen aatelismiehen talot.

— Vai niin, Pohjalaiset siis eivät juonittele ainoastaan omissa kotipaikoissaan, vaan kokevat yllyttää koko maan talonpoikia? Mutta mitä toimittaa sitten sotaväki? Miksi ei ajeta hajalleen noita kahakoivia moukkajoukkoja? huusi Fincke vihaisena.

— Sotaväki ei ole päässyt kokoontumaan, vaan sen on täytynyt joka taholla paeta talonpoikia. Knuut Kurki on kahdella sadalla ratsumiehellä hyökännyt heidän kimppuunsa Nokian luona, mutta hänen täytyi peräytyä.

— Niin, sanoi Götrik Fincke, tässä ei ole muu neuvona kuin lähteä Olavinlinnaan valvomaan, ett’ei Savon rahvas yhdisty kapinoitsijoihin. Joutukaa nyt että saamme vähä ruokaa ja juomaa, sillä meillä on pitkä matka tehtävänä. Toimita hevonen re'en eteen ja satulat hevosten selkään, sanoi hän, puhutellen talonvoutia, ja pidä sitten huolta talosta. Keräile kokoon ja kätke varmaan paikkaan mitä voi.

Miehet istuivat pöytään, mutta Ebba ei joutanut syömään. Hän ajatteli tuota pitkää matkaa, joka oli tehtävänä, ja pani vakkaan niin paljon kuin mahtui niitä ruokia, joita runsahin määrin oli valmisteltu jouluksi. Sitten neuvoi hän väelle mitkä arkut etupäässä olivat kannettavat pois säilöön ja kätköön ryöstäviltä talonpojilta, ladelIen yhteen arkkuun kaikki hopeat.

Tuskin oli tämä tehty, kun talonvouti tuli sisään ilmoittaen, että hevoset olivat valmiina; eikä aikaakaan, niin oltiin jo matkalla.

Lunta alkoi sataa, ja pakkanen oli jotoskin kova. Mutta Ebba istui huolellisesti käärittynä vällyihin, ja ratsastajilla oli suuret, karvanahoilla sisustetut viitat. Ajettiin hyvää ravia eespäin autiota seutua. Heidän päästyään pari penikulmaa kodista, kävi tie ylängön rinnettä ylöspäin, josta selvällä ilmalla näki hyvin kauvas seutujen yli. Harjun harjalla seisahti Götrik Fincke, joka ratsasti pienen retkikunnan etunenässä.

— Katsokaas, sanoi hän, osoittaen kaukana välkkyvää valkean valoa.
Näkyypä todellakin todenteko tulevan. Siellä Porkkola palaa nyt.

Kamala tunne valtasi matkustajat. He tunsivat pakenevansa kapinoitsevaa kansaa, joka, mielettömänä liekuttaen vihan ja murhapolton soihtua, oli sytyttänyt ne liekit, jotka tuolla punaisina nousivat taivasta kohden, poroksi polttaen tuon rauhallisen, uutteran kodin.

Ja taasen lähti matkue liikkeelle. Oli pimeä metsässä, ja lumi kävi yhä syvemmäksi. Ankeammille, tuulelle alttiimmille paikoille tullessa, oli suuret kinokset tiellä, että oli vallan vaikea päästä eteenpäin. Hevoset alkoivat väsyä. Mutt’ei ollut enää pitkä erääsen taloon, jossa aiottiin olla yötä. Pian tuli näkyviin peltovainioita ja aitoja, ja tuosta jo kohtasi matkustavien silmiä välkkyvä, elähyttävä tulenvalo. Hevosiakin virkisti ihmisasuntojen läheisyys parempaan juoksuun.

Ja niin ajettiin viimein pihalle. Ovi oli lukitsematta, ja matkustajat astuivat sisään.

Savupirtti oli tehty paksuista hirsistä. Sen sisusta osoitti köyhyyttä ja likaisuutta. Oven pielessä seisoi kaksi laihaa hevosta ja huonoja lehmiä pilttuissaan. Tahrainen porsas makasi hyvässä sovussa muutamain pörhöpäisten, puoleksi alastomain lasten kanssa oljissa, joita hyvin ohuelta oli levitelty lattialle, jona puolestaan oli paljas, kovaksi poljettu maa. Raheilla istuivat tai makasivat pirtin muut asukkaat, puoleksi nukkuen, ja emäntä korjasi pois pari puukuppia, joissa oli ilta-aterian jäännöksiä — suolattua kalaa, mustanlaista puuroa ja leipää, jonka ulkonäkö heti osoitti että siihen oli sekoitettu koko joukko petäjäistä.

Vierasten astuessa sisään nousivat makaajat istualle, ja miehet ottivat lakit päästään, mutta muuten ei kukaan näkynyt tulijoista paljoa piittaavan, vaikka näin oli myöhänen. Ei ollut mitään tavatonta että talonpojissa etsi majaa maata kiertävät sotamiehet, vaikka toiselta puolen nämä vierailut eivät juuri olleet tervetulleita.

— Jumalan rauhaa, tervehti Fincke, riisuen viittansa ja pudistellen pois lumen takan vieressä. Tulemme tän’iltana pyytämään sinulta yösijaa, Lassilan Mikko.

— Jumal’ antakoon! Tekö siinä siis olettekin, herra Götrik, sanoi hän nöyrästi kumartaen. Terve tulleeksi. Myöhään olette matkalla jouluiltana.

— Vai niin, sotaiset ajat on arvatakseni tulossa taas. Jumala varjelkoon maata. Se kyllä tarvitsisi rauhaa, tuosta kun Venäläiset täällä viimeiksi niin hirveästi hävittivät. Mutta käykää istumaan, käykää istumaan kaikki.

Götrik Fincken tunsi Savon rahvas lempeäksi ja hyväntahtoiseksi herraksi. Hän piti sotamiehiään hyvässä kurissa eikä sallinut heidän tehdä mitään väkivaltaa talonpojille. Sotaverojen ja sotamiesten elatusvarojen kannossa säästi hän talonpoikia minkä suinkin voi eikä lisännyt kovuudella kansan muutenkin raskasta taakkaa. Tästä syystä häntä yleisesti rakastettiin, ja Hämeenmaahankin ulottui hänen hyvä maineensa, jota vieläkin kartutti hänen omien alustalaistensa kiitokset. Missä milloinkin hän sentähden matkoillaan kävi sisään talonpoikien pirtteihin, tervehdittiin häntä hyvänä vieraana. Niinpä nytkin.

Fincken ja hänen seuralaistensa istuttua ja heidän käteltyänsä emäntää, sanoi isäntä:

— Ei, kiitoksia! vastasi Fincke. Olemme jo syöneet. Tarvitsemme vain lepoa, sillä me jatkamme matkaamme huomen-aamulta aikaisin.

— Mutta joulu-oluttamme pitää teidän kuitenkin maistaa. Äiti, tuoppas tänne hopeamalja: herra Götrikiile uskallamme kyllä näyttää meillä semmoista olevan, sanoi silloin isäntä.

Emäntä, joka paremmin valaistaksensa pirttiä oli sytyttänyt pitkän päreen ja pistänyt sen seinärakoon lähellä pöytää, otti arkusta vanhan, nikaraisen hopeamaljan, täytti sen oluella oven pielessä olevasta tynnyristä ja antoi sen syvästi niiaten Finckelle. Tämä veti kulauksen puoleksi käyneestä, vetelästä juomasta ja pani sitten maljan menemään toisille.

Siitä jo mentiin levolle. Sänkyjä tai vuoteita ei ollut antaa muita kuin isäntäväen oma, ja matkustajat pitivät parempana valmistaa itselleen leposijat niin mukavat kuin mahdollista vällyistään ja viitoistaan penkeille.

Emäntä piroitteli tuhkaa palaneille hiilille, työnsi vetoluukut paremmin ikkuna-aukkojen eteen ja sulki lakehisen.

Hetkisen mentyä oli yön hiljaisuus tuossa suuressa, pimeässä pirtissä, jossa ainoastaan ahkerasti laulavat sirkat olivat valveilla.

Varhain seuraavana aamuna olivat jälleen kaikki jaloillaan, matkustajamme retkeänsä jatkaakseen, talonväki joulukirkkoon lähteäkseen.

Lumituisku oli tauonnut, ilma oli kirkas ja kylmä. Talonväki ajoi edeltä, se kun paremmin tunsi tien. Hevoset olivat kulkusissa, ja kustakin re’estä pidettiin tulisoittoa, joka heitti leimuavan valonsa puihin ja lumelle. Hyvää vauhtia kuljettiin, ja nuo kaksi penikulmaa Hollolan kirkolle kuluivat nopeasti. Seutu tuli enemmän viljeltyä, mitä lähemmälle kirkkoa päästiin. Kaikkialla metsän rinteillä välkkyi tulisoittoja kuin liikkuvia tähtiä, ja kulkusten kilinää kuului etäältä. Viimeisellä penikulma-puoliskolla yhtyi yhtä mittaa uutta kirkkoväkeä kulkusineen ja tulisoittoineen retkikuntaan, joka siten piteni pitenemistään mitä likemmälle kirkkoa tultiin. Pyhäpäivän soitto kuului juhlalliselta kylmänä aamuna, kirkon korkeista ikkunoista loisti kynttilävalkeat, ja kirkkomäellä leimusi korkea rovio, joka oli muodostunut yhteen läjään heitetyistä tulisoitoista.

Kirkon lähellä erosi Fincken matkue muista, poiketen Mikkelin eli
Ison-Savon pappilaan vievälle tielle, johon he ens' aluksi aikoivat.

Omituiset tunteet rinnassaan he ajoivat valaistun temppelin ohitse, johon rahvas nyt kokoutui joulu-aamun varhaisena hetkenä. Heidän takanaan kuohui kapina. Heissä tosin ei ollut mitään syytä kansan vihaan, mutta se oli vyöryttävä veriset aaltonsa heidänkin päänsä päälle kuin muiden: sillä he olivat samaa sukukuntaa kuin kansan sortajat, vaikka itse eivät olleet sortaneet. Itsekukin tunsi, että nyt oli kova taistelu kestettävänä, jossa paljon enemmän kysyttiin kuin yksityisen henkeä ja omaisuutta, jossa itsekosto ja viha tahtoivat tunkea laillisen järjestyksen paikalle. Voi maata ja kansaa, jos tämä kapinajoukko tuli voitolle, jonka tietä jo alussa merkitsivät palavat talot!

Rauhallinen joulusaarna Hollolan kirkossa, joka kutsui heitä kellonsoitolla ja joulukynttilöillä, mutta, jonka pian taasen näkivät vaipuvan alas lumipeitteisten metsäin taakse, tuntui heistä viimeiseltä rauhan tervehdykseltä; kenties se rahvas, joka nyt tuossa temppelissä veisasi vastasyntyneen rauhan-ruhtinaan ylistystä, vielä samana päivänä oli vihan vimmassa heiluttava murhapolton veripunaista soihtua.

Kukaan matkustajista ei hiiskunut sanaakaan. Aamupakkanen oli tyly, ja he kääriytyivät tiivimmästi turkkiviittoihinsa. Hevoset korskuivat, ja reen jalakset kitisivät kylmettyneessä lumessa. Viljelysseudut katosivat; tie painui jälleen sisälle synkkään, pitkältä kestävään metsään.

TALONPOIKAIN SOTAJOUKKO.

Etelä-Pohjanmaalla oli vilkasta elämää. Kaikilta tahoilta kokoontuivat talonpojat, jättäen kotiin ainoastaan vanhukset ja lapset. Sotaväen vihattu ies oli nyt riisuttava ja rasitettu kansa valtaansa näyttävä.

Joulukuun loppupuolella oli talonpoikain sotajoukko ko’olla, noin tuhat miestä. Se oli nyt valmiina lähtemään liikkeelle.

Jaakko Ilkka, joka suomatta itselleen hengen rauhaa oli pannut kapinan toimeen ja nyt oli talonpoikaisjoukon pääjohtajana, puhallutti torvea merkiksi, että hän tahtoi puhua kansalle.

Joukko oli järjestynyt pienelle tasangolle aamupuhteessa, jonka ensimäiset vaaleat sarastukset juuri alkoivat näkyä puiden latvojen takaa.

Se oli kummallinen armeija: muutamat olivat varustetut pyssyillä, miekoilla, jousilla taikka keihäillä, mutta useimmat kirveillä, kangilla, nuijilla ja muilla lyömäaseilla. Myöskin osa säännöllistä jalkaväkeä, jotka olivat yhtyneet veljiinsä, näkyi heidän joukossaan, kantaen muutamia lippuja. Mutta kokonaisuudessaan olivat he ilman niitäkään sotaista järjestystä. Itsekukin piti huolta itsestään. Pitäjä- ja kylämiehet yhtyivät suuremmiksi tai pienemmiksi joukoiksi ilman johdotta; ainoastaan yksi asia oli yhteinen; viha sitä sortoa vastaan, jota he kaikki niin kauvan olivat kärsineet ja jota he nyt epätoivon rohkeudella yrittivät viskaamaan niskoiltaan.

Ilkka oli noussut seisomaan kivelle, ja hänen ympärillään olivat muut johtajat.

— Hyvät ystävät ja maamiehet, sanoi hän torven pitkäveteisten sävelten tauottua, me lähdemme nyt puhuttelemaan Klaus Flemingiä. Minä olen, kuten tiedätte, kerran ennen ollut hänen puheillansa. Silloin viskautti hän minut linnan syvimpään vankiluolaan. Arvatkaas mitä näin siellä! Näin, kun näinkin, menehtyneen kuolleen ruumiin mätäisessä olkiläjässä. Se oli mies Pohjanmaan puvussa. Rotat ja syöpäläiset olivat kalvaneet hänen kasvonsa, ett’en voinut häntä tuntea. Mutta hän kyllä oli joku teikäläinen, jonka Flemingin huovit olivat vieneet pois, hänen tahtoessaan puolustaa vaimoansa ja tyttäriänsä taikka ruis-vakkaansa ryöstäviä huovia vastaan. Kuollut vietiin pois, ja minä sain hänen vuoteensa. Moisia makuusijoja, näettekös, tarjoo meille Klaus Fleming. Mutta ystäväni eivät unohtaneet minua; he tulivat yön hiljaisuudessa ja ottivat minut ulos, ennenkun kärsimykset vielä olivat ehtineet viedä järkeäni tai rotat päässeet ruumistani järsimään. Tullessani sitten takaisin Pohjanmaalle, oli taloni poltettu karjoineen, hevosineen, haluineen päivineen. Mutta mitä puhunkaan tästä teille? Eivätkö Flemingin ryyttärit ole ryöstäneet teidänkin aittojanne ja latojanne ja rääkänneet teidän vaimojanne ja tyttäriänne? Eikö heidän keihäsvartensa ole koskeneet teidänkin selkiänne? Ettekö ole nälkää nähneet ja janoissanne olleet, sotamiesten istuessa teidän tuvissanne ahmien ruokianne ja juoden oluttanne? Pohjalaiset! Kun Ryssät ryntäsivät maahanne, puolustitte te itseänne kuin miehet ja ajoitte heidät pois, eivätkä he aivan väleen uskalla uudestaan tulla. Heitä oli kuitenkin monta vertaa enemmän kuin Flemingin ratsumiehet, joiden väkivaltaa te siivosti olette kärsineet. Tahdotteko säästää näitä pyöveleitänne nytkin vielä, kun tiedätte heidänkin olevan valtakunnan ja herttuan vihollisia ja kun herttua itse on käskenyt teidän hosua heidät päältänne nuijilla ja aidan-seipäillä, niinkuin rupisia koiria hosutaan? Ei, te ette tahdo heitä säästää. Flemingin pitää oppia tuntemaan kansan valtaa, ja jos hän salpautuu sisään linnaansa, niin revimme hampaillamme koko linnan hajalleen.

Raikuvat suostumushuudot seurasi näitä Ilkan sanoja. Hetken päästä hän taasen puhallutti torveen, merkiksi että hän tahtoisi puhua lisää, ja kun jälleen vaiettiin, jatkoi hän:

— Kaarlo herttua pitää meidän puoltamme. Hän on itse sanonut että saamme omin käsin hankkia oikeutta. Eilenkin vasta sain kirjeen eräältä hänen lähettiläitään Turussa, joka kehoittaa meitä pitämään puoltamme; kaikki kyllä käy hyvin. Olemme yhtenä miehenä jättäneet kotimme ja kontumme syöstäksemme sortajat kansan niskoilta. Seisomme tässä veljeksinä, jotka taistelevat saman asian puolesta. Jos joudumme tappiolle, niin Fleming ratsumiehineen meille verisesti kostaa. Mutta me emme tule tappiolle, sillä koko kansa on puolellamme. Mutta voitolle tullaksemme, täytyy meidän olla yksimieliset ja aina pitää yhtä. Kirottu olkoon sentähden se, joka nyt pettää kansan asian ja luopuu veljistään taistelussa.

Ilkka kohoitti kätensä ylöspäin, ja sotajoukosta kohosi niinikään, raikuvien suostumushuutojen kaikuessa, tuhannet kädet taivasta kohden. Naiset ja lapset, joita joukottain oli tullut saapuville jäähyväisiä sanomaan, itkeä nyyhkivät. Hetki oli juhlallinen. Se taistelu, jota nyt aljettiin, oli — sen tunsivat he sydämissään — taistelu kaikkien puolesta, oman pesän puolesta, talonpojan pirtin ja peltosaran puolesta koko Suomenmaassa.

Ilkan Jaakko viittasi, lähtötorvea puhallettiin, ja päällysmiehet etupäässä lähti talonpoikain sotajoukko liikkeelle Hämeenmaahan päin. Yksi osasto lähetettiin Paavo Palaisen ja muutamain muiden päällikköjen johdolla Savoon.

Tullessaan Nokian kartanolle, seisahtui sotajoukko, asettuen leiriin vaahtoavan Emäkosken niskalle, puolustukseksi erittäin sopivaan asemaan. Tässä hyökkäsi sen kimppuun Knuut Kurki, jonka kuitenkin pian täytyi vetäytyä takaisin. Tämä voitto elähytti vieläkin nuijajoukon luottamusta, ja mielet jännityksissä se hyvin turvatussa asemassaan odotteli Klaus Flemingin tuloa. Vakojat olivat ilmoittaneet, että tämä kolmen tuhannen, ratsu- ja jalkamiehen sekä muutamain vahvojen tykkien kanssa riensi kiitokulkua Turusta tänne päin.

Ilkka oli jo nuijajoukon lähtöä tehdessä levottomuudella huomannut, miten puuttuva järjestys ja kuri vallitsi miehissä. Mitä edemmäksi joukko joutui, sitä pahemmaksi kävi epäjärjestys. Talonpojat eivät voineet hillitä ryöstämisen kiusausta ja tuskin yhtäkään oli koko joukossa, joka ei olisi kantanut suuria taakkoja kaikenlaista aateliskartanoista otettua tavaraa. Olutta ja paloviinaa virtasi tulvanaan, ja juopumus synnytti tappeluja ja eripuraisuutta. Ilkka ja muut päämiehet olivat ryhtyneet tähän taisteluun väkivaltaa ja sortoa vastaan loukatun oikeudentunteen vaikutuksesta, vapaa talonpoika kun tahtoi vastustaa itsevaltaisten herrain ja sotamiesten laittomaa mielivaltaa. He panivat arvelematta henkensä ja onnensa alttiiksi kansan asian puolesta. Kovasti he tuskistuivat nyt tuon kevytmielisen huolettomuuden tähden. Turhaan kokivat he ylläpitää jonkinmoista järjestystä. Kuta useampia päiviä toimeton odotus kesti, sitä löyhemmiksi ja veltommiksi kävivät mielet, ja talonpojat rupesivat ikävöimään kotiin helposti saatuine tavaroineen. Ilkka oli liikkeellä yöt päivät. Hän huomasi tavallisesti vahtimiesten olevan poissa paikoiltaan taikka juopuneina ja nukkuvina. Väki suoraan kieltäytyi häntä tottelemasta, kuleksi ympäristössä ryöstöretkillä ja valitteli kovasti, kun ei saanut ottaa lisää, vaan kun täytyi muka venyä täällä toimetonna, sill’aikaa kun ehkä muut ehtivät ohitse vieden kaiken saaliin.

Täll’aikaa läheni Fleming sotaväkineen. Uhkaava vaara palautti järjestyksen nuijajoukon hajallisiin laumoihin, ja kun Fleming vuoden viimeisenä päivänä saapui Pirkkalan pappilaan, — jossa ainoastaan kaitainen harju eroitti hänen armeijansa nuijajoukosta, — ja alkoi hyökkäyksen, kohtasi häntä urhokas vastarinta. Tappelu kesti koko tuon lyhyen talvipäivän, ja illan suussa täytyi Flemingin lakkauttaa hyökkäys. Tykit eivät vielä olleet ehtineet perille, mutta myöhemmin illalla niitä odotettiin. Niiden avulla oli tappelu seuraavana päivänä uudistettava.

Hyökkäyksen vielä paraikaa kestäessä, tuli Flemingille tieto, että Etelä-Hämeen rahvas oli tarttunut aseisin ja nyt ryntäsi eteenpäin yhtyäksensä nuijajoukkoon. Tila saattoi siten käydä vaaralliseksi. Jos Pohjalaisten onnistui asemansa säilyttää, saisivat hänen sotajoukkonsa nuo uudet kapinoitsijat selkäänsä, ja silloin saattoi tappelun päätös käydä epävarmaksi.

Olavi Sverkerinpoika, joka oli seurannut Flemingiä Turusta voidakseen katsella tapausten menoa läheltä ja ohjataksensa niitä aiheittensa mukaan, oli kuitenkin urkkijainsa kautta saanut tietää, että kapinajoukko melkein oli hajoomaisillansa, ja oivalsi, että tykkien avulla tapahtuva hyökkäys seuraavana päivänä varmaankin oli sen ajava hajalleen kuin höyheniä tuuleen. Että, semmoinen voitto suuressa määrässä vahvistaisi Flemingin valtaa, oli varsin selvä. Tätä ehkäistäksensä koki hän saada Flemingiä sopimuksenhieromiseen. Marski ens’aluksi ei tahtonut semmoisesta kuulla puhuttavankaan. Mutta Olavi Sverkerinpoika koki kumota kaikki hänen aikeensa. Rangaistus saavuttaa heidät sitä varmemmin, arveli Olavi, kun he jälleen ovat hajallaan kotipaikoillansa. Nyt olivat he voittoisasti torjuneet kaksi hyökkäystä peräkanaa ja olivat kahta vertaa rohkeammat menestyksensä johdosta. Epätietoista oli, kävisikö ajaa heidät heidän asemastansa, ja jos marskin olisi pakko peräytyä, niin olisi se seikka ilmoitusmerkkinä yleiseen kapinaan kautta koko maan. Silloin olisi sopimuksen-hierominen myöhäistä, Nyt sitä vastoin kävisi se laatuun, Flemingin hukkaamatta kunniaansa. Fleming voisi olla arvelevinaan, että kansaa olivat viekoitelleet ja yllyttäneet kapinan johtajat, vaatia, että nämä jätettäisiin hänen haltuunsa, ja luvata, että tuo vihattu linnaleiri lakkautettaisiin.

Toisten päällikköjen neuvosta ja etupäässä karttaakseen tarpeetonta verenvuodatusta, päätti Fleming viimein suostua tähän ehdoitukseen. Knuut Kurki, Aabraham Melkiorinpoika, joka itse oli tuonut tiedon Flemingille kapinan syttymisestä, ja Olavi Sverkerinpoika lähetettiin sopimusta hieromaan.

Tässä kysyttiin varovaisuutta, ja tahallansa kiersivät he kapinan johtajia, alkaen hieromisiansa sen parven kanssa, joka oli vartioimassa lähinnä Flemingin leiriä.

Heidän asiansa luonnistui paremmin kuin olivat odottaneetkaan, ja kiittää saivat he siitä Olavi Sverkerinpojan puhetaitoa. Kuullessaan pääsevänsä linnaleiristä, talonpojat arvelivat saavuttaneensa mitä olivat kapinallaan tarkoittaneet. Enin osa ikävöi kotiin, saatuaan kyllikseen sota-elämän tavattomista vaivoista. Heidän mielestään Olavi oli oikeassa, väitellessään että he nyt kunnialla saattaisivat palata tiloillensa, jossa heidän käsiään tarvittiin talvitöitä varten, sekä että heidän myöskin pitäisi iloita, koska vielä olivat hengissä. Flemingin väki oli muka ollut väsyksissään pitkästä matkasta, eikä tykit vielä olleet ehtineet perille. Mutta pian oli tästä toista tuleva. Parasta oli sentähden tyytyä varmaan rauhaan ja sovintoon, koska tuleva tappio oli yhtä varma. Ennen pitkää tulisi muka kuningas Sigismund kotiin valtakuntaansa, ja silloin heidän asiansa tutkittaisiin Ruotsin lain ja oikeuden mukaan. Mutta ne, jotka olivat houkutelleet heitä rikkomaan maan rauhaa, — Ilkka, Pouttu ja Kontsas —, tulisi heidän antaa hallustaan, säilytettäviksi kunnes kuningas saapuisi. Nämä muka oikeastaan syylliset olivatkin, eikä he.

Välipuheiden päätökseksi jäi, että talonpojat lupasivat puhutella toisia ja sitten antaa vastausta. Tämä tulikin illemmalla. Talonpojat sanoivat suostuvansa marskin ehtoihin, ja seuraavana aamuna jätettäisiin Ilkka ja muut päämiehet Flemingiläisten haltuun.

Kaikki siis oli käynyt Olavi Sverkerinpojan laskujen mukaan. Mutta jos Flemingillä vain oli johtajat hallussaan, niin oli kapinakin samassa kukistettu. Tätä ei Olavi Sverkerinpoika tarkoittanut, ja hän antoi sentähden Ilkalle ja muille kapinan päämiehille salaa tiedon Flemingin ja talonpoikain kesken tapahtuneesta sopimuksesta.

Sydänyön aikana hiipi sitten yksinäinen mies varovaisesti talonpoikain leirin läpi. Se oli Ilkka. Maantien vieressä oli rekiä toinen toisensa perästä, täynnään kaikellaista saalista, ja hevoset olivat sidottuina rekiin. Hän irroitti lähimmän hevosen, hyppäsi sen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa tiehensä. Päästyään kappaleen matkaa leiristä, katsahti hän taaksensa, mumisten hampaistaan:

Matkakuormia ja miehiä, raskaat taakat seljässä, alkoi nyt parvi toisensa perästä lähteä liikkeelle leiristä. Eihän ollut enää mitään sodan syytä, miksi siis jäätäisiin siihen? Olipa ikääskuin itsekukin olisi tahtonut rientää pois siitä paikasta, jossa yhteisen asian ja päällikköjensä hengen olivat pettäneet, — jättäen toisille kavalluksen täyttämisen.

Kun ne, joiden tuli ottaa Ilkka ja muut päälliköt kiinni unesta, eivät löytäneet heitä, ja kun selvisi että he olivat paenneet, joten siis ei voitaisi antaumis-ehtoja täyttää, valtasi sanomaton kauhistus kapinajoukon. Ei sitä ollut, joka olisi pystynyt kannattamaan kuuliaisuutta. Kavalluksen kautta olivat viimeisetkin järjestyksen siteet katkenneet, ja nyt hajaantui kaikki hurjaan sekamelskaan. Mustana kuohulaineena, joka sulkunsa särkee, samosi nuijajoukko lujasta asemastaan Nokian kosken luona pohjoseen päin. Pimeys esti lähtemästä erästä osastoa, joka piti leiriään ahtaassa notkossa korkeiden metsämäkien välissä, ja niinpä sytytettiin soihtuksi läheinen heinälato palamaan.

Palavasta ladosta lähtevä valo saattoi Flemingin vartiamiehet aavistamaan, ettei kaikki ollut aivan säntillään. He hiipivät hiljaa eteenpäin ja huomasivat leirin tyhjäksi.

Saadessaan tiedon nuijajoukon paosta, luuli, Fleming että talonpojat olivat tahtoneet häntä pettää, korjaten sekä omansa että johtajainsa luut. Hän pani sentähden ratsuväkensä ajamaan pakenevia takaa. Kaksi penikulmaa Nokiasta huovit saavuttivat talonpoikien joukon, joka ei ollut varustettuna mihinkään puolustukseen, ja vuoden ensimäisen päivän koitossa alkoi nyt verinen teurastus. Tässä ei ollut muuta pelastuksen neuvoa kuin kiireinen pako. Kun raskaita kuormia ei niin pian saatu tyhjiksi, jäivät ne siihen, taikkapa leikkasivat talonpojat reikiä herraskartanoista ryöstämiinsä säkkeihin ja höyhenpatjoihin, niin että jyvät vuotivat ulos tietä pitkin ja höyhenet paksuna pilvenä peitti ilman. Kantajat heittivät menemään raskaat hopeanyyttinsä ja muut taakkansa, samoten metsien syvyyteen, johon ratsuväki ei saattanut heitä seurata. Pitkälle aamupuoleen kesti vainoa ja verisaunaa, ja sen kulkua merkitsi kuolleiden ruumisten kasat tuon kahdentoista penikulman metsän keskikohdalle, joka oli Satakunnan ja Pohjanmaan välissä.

Jo ennen päivän koittoa oli Olavi Sverkerinpojan lähettämä salainen sanansaattaja matkalla Turkuun. Tämä viesti vei Filippus Kernille Turun linnassa kirjettä Olavilta Kaarlo herttualle, jossa Olavi ilmoitti miten Nokian luona oli käynyt, miten hänen oli onnistunut pelastaa talonpoikais-joukon johtajat ja miten muka kapina oli levinnyt Hämeesen ja Savoon. Hän itse kirjoitti — herttuan palvelija — aikoi nyt lähteä Olavinlinnaan, koettaaksensa saattaa Savon asiat parahimmalle tolalle.

OLAVI PERKELEENPOIKA.

Vaivaloisen, väsyttävän matkan tehtyänsä suunnattomien autioseutujen halki, saapui Götrik Fincke seurueineen onnellisesti Olavinlinnaan — "Savonlinnaan", ”Uuteen-linnaan”, Täällä jo tiedettiin talonpoikain kapinasta. Koska muka syvimmän rauhan aikana elettiin, oli linnassa ainoastaan heikko, parin sadan miehen varustusväki. Yön ja päivän halki Fincke sentähden lähetti sanansaattajat pitäjiin väennostoa varten, kuten tapana oli Ryssien rynnätessä maahan. Mutta ainoastaan; puoli toista sataa talonpoikaa linnan lähimmästä, ympäristöstä noudatti kutsumusta. Kaikissa muissa paikkakunnissa rahvas lähti liikkeelle yhtyäksensä odottamiinsa nuijamiehiin. Uhkaavan vaaran oivaltaen, lähetti Fincke sentähden Ientoviestit: Wiipuriin ja Käkisalmeen apuväkeä pyytämään.

Sill’aikaa rupesi siellä täällä savupilviä etäältä nousemaan, ja päivä päivältä pienempään piiriin supistuivat ne linnan ympärille. Tiedettiin jo että tällä lailla nuijajoukko tietänsä merkitsi. Kauvan ei voinut kestää ennenkun se oli linnan edustallapa Götrik Fincke käski kaikkien olla varuillansa jaa kahtamoitsi vartiamiehet. Linna oli luja ja hyvinä varustettu. Virrat kummallakin puolen sitä kalliosaarta, johon se oli rakennettu, olivat väkevät, ja niistä oli hyvä puolustus. Kunhan vain oltiin varuillansa, voitaisiin kyllä kestää piiritys, kunnes ehtisi apua tulla.

Eräänä iltana ilmoitti vahti että toisella puolen virtaa sytytettiin joku merkkituli. Muutama minuti myöhemmin ilmoitettiin taasen että Olavi Sverkerinpoika oli tullut, tuoden sanomia Flemingiltä.

Niilo oli vartioimassa portilla. Kun näiden molempain miesten silmät kohtasivat toisensa leimuavien tervatuohusten valossa, joita kaksi sotamiestä piteli ja jotka täyttivät porttiholvin punaisella, tärähtelevällä loisteella, tunsi hauet Olavi heti, ja hänen punaverevät kasvonsa saivat omituisen, terävän piirteen, joka ei jäänyt Niilolta huomaamatta. Se heti valtasi hänen mielensä niin, että Niilo vasta jälestäpäin tuli huomanneeksi, että Olavin seurassa oleva nuori mies tuntui hänestä vanhalta tutulta, vaikk’ei hän voinut muistaa ken se oli.

Niilosta tuntui kuin olisi Olavin tulosta linnaan synkkä onnettomuuden aavistus tahtonut vallata hänet. Tuossa punaisessa päässä oli jotakin kavalaa ja julmaa, jotakin niin epärehellistä, että Niiloa ihmetytti etteivät kaikki sitä heti huomanneet. Mutta hän ei aikonut jättää häntä silmistään, ja jos Götrik Fincke vanhanaikaisessa hyväntahtoisuudessaan ja rehellisyydessään oli liian herkkäuskoinen, niin tahtoi hän, Niilo, olla tarkasti varuillansa. Näin hän ajatteli, edes takaisin kävellessään linnapihalla tuon tunnin ajan, jonka hänen vartiovuoronsa vielä kesti.

Mutta hänen ajatuksensa alkoivat pian käydä toista suuntaa. Heti kun kapina olisi saatu kukistetuksi, aikoi Götrik Fincke palata takaisin Porkkolaan. Palanut talo oli rakennettava uudestaan, ja kesällä pidettäisiin Ebban ja hänen häänsä ilolla ja riemulla. Tuo pitkä matka, jonka olivat yhdessä tehneet, oli vieläkin hellemmästi yhdistänyt heidän sydämensä, joissa nyt kahta vireämpänä värähteli nuoruuden lemmen voimakas, pyhä hehku. Sielu täynnänsä suloisia unelmia käveli hän tuolla ahtaalla linnapihalla päästä toiseen, olematta millänsäkään talvi-illan terävästä pakkasesta, joka sai vahtien sormet kangistumaan tapparakeihäiden ympärillä.

Olavi Sverkerinpojan tulo Olavinlinnaan vaikutti melkoisen muutoksen sen hiljaisessa elämässä. Götrik Fincken odottaessa apujoukkoja, kierteli, kun kiertelikin, Olavi linnan varustusväessä, kiivaasti moittien Fincken toimettomuutta. Mahtavan talonpoikaisjoukon Nokiassa oli Fleming ajanut hajalleen muutamien ratsumiesten avulla, sanoi hän, ja se oli vain pelkoa Fincken puolelta, ett’ei hän antanut väkensä lähteä ulos kurittamaan kapinoitsevia moukkaparvia. Täällä istuttiin pelkurimaisesti linnan vahvojen muurien takana ja annettiin, talonpoikien polttaa ja hävittää ihan sotamiesten nenän alla. Olipa häpeä uljahille sotilaille tuolla tavoin pistäytyä piiloon. Koko armeija pitäisi heitä pilkkanaan.

Yleinen napina Finckeä vastaan alkoi päästää valloilleen, eikä sitä päivää ollut, jona ei varustusväki olisi pyytänyt saadaksensa suorita ulos. Mutta Fincke kielsi. Hän tunsi tuon uhkaavan vaaran eikä tahtonut antaa alttiiksi väkeänsä eikä linnaa.

Ebbaan oli Olavi Sverkerinpoika heti ensi hetkestä tehnyt inhoittavan vaikutuksen. Miehen väijyvä katse häntä tuskitti, varsinkin koska se ehtimiseen seurasi häntä, heidän sattumalta yhtyessään taikka samassa huoneessa ollessaan.

Eräänä päivänä ilmoitti hän nämä tunteensa Niilolle, heidän yhdessä istuessaan tornikamarissa.

— Mikä minua myöskin huolettaa, lisäsi Ebba, on se että hän niin kummallisesti, vihaavasti katselee sinua. Hänellä ei totta tosiaankaan ole mitään hyvää mielessä. Kavahda häntä.

— Rakas Ebba, vastasi Niilo hymyillen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, ei mitään hätää minusta, ja Olavi ritari katselee alinomaa sinun puoleesi, hän kun on vanha hovimies ja tottunut ihailemaan naisten kauneutta.

— Mutta hänen katseensa on niin kolkko, että se jäätää vereni, väitti
Ebba.

— Hiljaisuus ja yksinäisyys täällä ikävystyttävät sinua. Tottunut kun olet siellä isäsi talossa emäntänä käymään ja pitämään silmällä kyökkejä, aittoja ja navettoja, jakelemaan töitä palvelustytöille ja itse työskentelemään aikaisin aamusta asti, tuskittaa sinua joutilaisuus täällä. Ethän sinä voi istua ryyppäävien sotilaiden parissa linnasalissa, ja täällä ylhäällä on sinulla ympärilläsi ainoastaan nuo harmaat, alastomat kiviseinät. Näiden sylenpaksujen muurien sulkemana täytyyhän sinun tuntea olevasi kuin vankilassa, ja katselussasi ulos ikkunasta, joka oikeastaan onkin vain tykki-aukko, näet tuon ahtaan linnapihan ja niin pitkälle kuin silmä kantaa ainoastaan jäätyneitä järviä ja synkkiä metsiä, ilman ainoatakaan ihmisasuntoa. Ei sovi semmoinen nuorelle tytölle.

Sillä tavoin koki Niilo häntä lohduttaa, mutta Ebba ei kuitenkaan voinut päästä siitä ahdistuksesta, joka oli hänet vallannut tuosta hetkestä lähtein, kun hän ensi kertaa linnasalissa ojensi Olavi Sverkerinpojalle tervehdysmaljan.

Täll’aikaa oli tullut sanansaattaja talonpoikain sotajoukosta. Hänellä oli muassaan kirje Grötrik Finckelle. Kirje oli ruotsiksi kyhätty ja siinä sanottiin, että kapinoitsijat olivat tulleet etsimään linnaleirin ratsumiehiä ja muita, jotka olivat olleet yksissä neuvoin Klaus Flemingin kanssa ja pitäneet vihaa talonpojille ”eikä muuta tehneet kuin ryöstäneet, raastaneet ja väkisin vieneet, mitä ovat käsiinsä saaneet”, sekä että talonpojat pyysivät Finckeltä vastausta, tahtoiko hän linnoineen antautua saman herran alaiseksi kuin he, nimittäin Kaarlo herttuan. Kirje, päivämäärältään Joroisista, loppui sanoihin: "Thet ähr Gemene Mans villie", se on yhteisen kansan tahto.

— Vai niin, huusi Fincke vihoissaan sanansaattajalle, ainoalla kädellään kirjeen hitaisesti avattuansa ja sen ääneensä luettuaan. Vai niin, tahtovat opettaa minua tuntemaan kansan tahtoa. On olemassa ainoastaan yksi tahto Ruotsin valtakunnassa, ja se on armollisen kuninkaamme tahto, ja Ruotsin vanhan lain nojassa käskee se, että jokainen kavaltaja on rangaistava. Mene ja sano tovereillesi se, sinä kirottu koira.

— Herra Götrik, lausui Olavi Sverkerinpoika nyt, ettehän aio päästää tuota lurjusta pois kurittamatta. Hän on ansainnut läksyn, joka voi opettaa hänelle ja muille talonpojille, mikä siitä seuraa, kun kehoitetaan Götrik Finckeä kavaltamaan kuningastansa ja valtakuntaa. Jumal’avita, minä hakkauttaisin poikki ne kädet, jotka tuovat mulle moisia kirjeitä.

— Niin, te olette oikeassa! Viekää hänet pois ja hakatkaa poikki hänen kavaltavat kätensä, komensi Fincke, jonka viha oli yltynyt ylimmilleen Olavi Sverkerinpojan ivallisella äänellä lausumista sanoista. Viekää hänet pois! Heti paikalla!

Sotamiehet veivät kuolon-kalpean talonpojan pois. Hetken päästä kuului kauhea valitushuuto linnapihalta.

Ebba ja Niilo kuulivat huudon, riensivät ikkunalle ja katsahtivat alaspäin. He näkivät silloin jotakin, joka saattoi semmoisiin näytelmiin tottumattoman Ebban veren jähmettymään kauhistuksesta ja raa’alla julmuudellaan kovasti kuohutti Niiloakin. Kaksi sotamiestä piti talonpoikaa kiinni, kolmas piti hänen vasenta kättänsä nostettuna muuria vasten, samalla kun yksi kohoitti tapparakirvestään, jonka leveä terä valui verta. Talonpojan oikea käsivarsi venyi hervotonna hänen sivullaan, ja veri parskui virtana pitkin poikkihakattua kättä, joka vielä kapeasta liuskaleesta riippui kiinni käsivarren tyngässä. Nyt heilahutti sotamies tapparaansa. Toinen käsi putosi, kokonaan katkaistuna käsivarresta, linnapihan kivitykselle, ja kauttaaltansa verissään vaipui talonpoika, pää löyhänä riippuen, alas pyöveliensä väliin.

Väristen ja kalpeana kuin lumi linnan-katolla, puristihe Ebba kiinni Niilon käsivarteen. Yhtäkkiä huutaa parkaisi hän kovasti. Peljästyen seurasi Niilo hänen katsettansa, joka ikääskuin kangistuneena ja kauhistuksen valtaamana oli kiintynyt vastapäätä olevan linnasalin ikkunaan.

Ikkunasta näkyi Olavi Sverkerinpojan punainen pää, suurelta veripilkulta näyttäen, ja noista vaanivista kasvoista heijasti ilkeys ja katkera verenhimo, niinkuin myöskin hekkumallinen nautinto tuon hirveän näytelmän katsomisesta. Ken nyt olisi ollut hänen lähellään, olisi kuullut hänen mumisevan: "tuo vasta oikein on ärsyttävä moukkia".

Hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Jos, kuten hän otaksui, sotaväki liian aikaisin lähtisi ulos ja vihastuneet talonpojat sen voittaisivat, niin linna epäilemättä joutuisi heidän haltuunsa, ja silloin ei kapina enää olisi helppo kukistaa. Hän itse anastaisi sitten, nojautuen salaisiin valtakirjoihinsa, komennon linnassa ja pitäisi tätä herttualle saatavissa, Kapina pääsisi tämän menestyksen kautta uuteen vauhtiin, ja valloitus-armeija tulisi sen vaaran alttiiksi, että kapinoitsijat piirittäisivät heidät kaikilta puolin. Ja sitten — —. Hän heitti himoavan silmäyksen vastapäätä olevaan ikkunaan, jossa hän oli nähnyt Ebban haamun.

Heti hänen Olavinlinnaan tullessaan oli kiihkoinen intohimo tuohon kauniisen tyttöön hänet vallannut. Että Ebba oli kihloissa Niilo Iivarinpojan kanssa, se ei häntä suuresti huolettanut.

Semmoisen kilpailijan saattoi helposti sysätä pois tieltään, tavalla tai toisella. Ja kunhan vain linna kerran olisi hänen, niin kyllä hän sitten tietäisi pitää huolen muusta.

Hetkisen kuluttua siitä käskettiin linnan varustusväki lähtemään liikkeelle. Fincke oli noudattanut Olavi Sverkerinpojan yhä uudistamia kehoituksia ja sotaväen, sekä miehistön että päällikköjen, hartaita toivomuksia saada marssia talonpoikia vastaan, olletikkin koska osasto näiden sotajoukkoa läheni pohjosesta päin, ja tuo vaara, että talonpojat sulkisivat heidät välillensä joka haaralta, kasvamistaan kasvoi. Fincke antoi sentähden koko pienen miesvoimansa lähteä liikkeelle, pitäen luonaan ainoastaan muutaman kymmenkunnan sotamiehiä vartioimassa linnaa.

Kun Niilo, — sanottuaan jäähyväiset morsiamellensa, joka oli kauhistuneena ja täynnään pahoja aavistuksia, — kävi alas talliin käskeäksensä Pekkaa valmistamaan hänen hevosensa, putosi harmaanvalkoinen esine hänen jalkoihinsa. Niilo katsahti ylöspäin ja näki eräässä ikkunassa pään, joka heti vetäytyi takaisin. Oliko tämä harhanäköä? Hän luuli tuntevansa Gretchenin, tuon tytön Turun markkinoilta. Miten oli hän voinut tulla tänne ja mitä oli hänellä täällä tekemistä?

Niilo kumartui alas ja otti tuon esineen, jonka hän huomasi kiven ympärille käärityksi paperiksi. Hän levitti sen auki ja näki että siihen oli jotakin kirjoitettu. Käsi-ala oli melkein mahdoton lukea, mutta hänen onnistui saada siitä selkoa. Paperissa oli ainoastaan pari sanaa: olkaa tarkasti varoillanne.

Silloin juolahti hänelle mieleen tuo Olavin kanssa tullut nuorukainen. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa aprikoida tätä kaksinkertaista ongelmaa, sillä linnapiha rupesi tulemaan täyteen sotaväkeä, ja hetkisen mentyä oli kaikki valmiina lähtöön.

Olavi Sverkerinpoika, jolle hyökkäyksen johto oli uskottu, vei tahallansa joukon päin vastoin sitä suuntaa, jossa hän arveli nuijajoukon päävoiman olevan ko’olla. Muutamia päiviä kuljettuansa, sai hän tietää että parvi nuijamiehiä oleskeli eräässä läheisessä talon pojan-talossa. Hän komensi silloin Niilon kahdenkymmenen miehen kanssa ajamaan heidät ulos sieltä. Itse tulisi hän apuun, niin pian kun hän nopealla marssilla pohjoseen päin olisi pahoittanut erään, parin penikulman päässä siitä mellastelevan pienemmän nuijaparven vetäytymään takaisin, jotta hänellä olisi selkä selvänä, sanoi hän.

Kahdenkymmenen ratsumiehensä kanssa saapuessaan talonpojan-talolle, huomasi Niilo että nuijamiehet, jotka vakojiensa kautta olivat saaneet tietoja hänen yrityksestään, olivat varustetut puolustukseen. Kukkulalla oleva kartano, joka aikakauden rakennustavan mukaan oli täydellisesti umpinainen, muodosti suljetun, vahvoista hongista valmistetun linnoituksen, joka tosin oli matala ja pieni, mutta kuitenkin hyvänä suojana puolustajilleen, jotka voivat käyttää pirtin kapeita ikkuna-aukkoja ampumareikinä.

Niilo ryhtyi heti rynnäkköön, mutta tämä; torjuttiin, ja kolme ratsumiestä kaatui, talonpoikain nuolet nahassaan. Kaksi tuntia kesti sitten tappelua, mutta mitään vahinkoa ei puolustajille saatu. Silloin Niilo ryhtyi uuteen väkirynnäkköön. Laukaistuaan väkipyssynsä pirtin ikkuna-aukkoihin, ryntäsivät sotamiehet esiin musertaakseen tapparoillaan ja kirveillään lujasti teljetyn portin. Niilo, joka juoksi väkensä etupäässä, sai vähäisen haavan päähänsä nuolesta, mutta hyökkäsi kuitenkin hillitsemättömänä eteenpäin. Kumisten kolahtivat kirveeniskut porttiin, ja nuo puoleksi läpihakatut lankut alkoivat jo ryskyä saumoissaan.

— Vielä pari rivakkaa sivallusta, pojat, niin ovat he hallussamme! huusi Niilo, nostaen miekkaansa iskeäksensä viimeistä kertaa irtautuvaan lankkuun. Silloin kaatui hän suinpäin, saatuaan selkäänsä nuolen, joka tunkesi haarniskan halki. Monta sotamiestä kaatui niinikään, ja joukko nuolia lensi vingahtaen porttiin. Silloin kauhistus valtasi piirittävät, ja he syöksivät nurin niskoin tiehensä. Joukko nuijamiehiä, jotka olivat hiipineet ulos pienen takaportin kautta ja läheisen aidan suojassa uskaltaneet kappaleen matkaa poispäin ahdistaakseen piirittäjiä takaa, hyökkäsi nyt päälle ja otti haavoitetut haltuunsa.

Sill’aikaa oli Olavi Sverkerinpoika kulkenut eteenpäin pari penikulmaa, tapaamatta mitään vihollista. Hän ei kuitenkaan palannut takaisin eikä myöskään lähettänyt mitään miesosastoa Niiloa auttamaan.

Silloin saavuttivat hänet nuo tappiosta paenneet ratsumiehet, ja hän näki ilokseen ett’ei Niiloa ollutkaan heissä. Ainoa, joka ehkä häntä epäili, oli nyt poissa, eikä hänen tarkoituksiinsa Ebbaankaan nyt enää ollut mikään paha pulma estelemässä. Kun pakolaiset, saadaksensa veruketta paolleen, ilmoittivat muka törmänneensä yhteen erään nuijamiesten pää-osaston kanssa, oli Olavi sitä uskovanansa ja retkeili kiirekulkua eteenpäin.

Kaikki oli siis tähän saakka käynyt tuon juonikkaan miehen laskujen mukaan. Arvattavasti olikin nyt, luuli hän, talonpoikien sotajoukko koo’lla Olavinlinnan tienoilla, ja tuo puolustajia puuttuva linnoitus oli sanottavaa vastarintaa tekemättä joutuva kapinamiesten käsiin.

Mutta Olavin, ilo petollisten juoniensa onnistumisesta ei jäänyt pitkälliseksi. Lentosana Finckeltä saavutti hänet, ilmoittaen että kaikki kävi hyvin, että linna oli saanut väkeä ja tykkiä lisäksi, että kapina Hämeessä oli kukistettu, että Fleming koko sotajoukkonsa kanssa jo oli Hollolassa sekä että talonpoikain sotajoukon kaikki osastot olivat pakosalla.

Olavi Sverkerinpoika, nähdessään siten tämän osan tuumistaan rauenneeksi ja koko kapinan turhaksi, raivosi vihoissaan, kiroten talonpoikia sydämensä pohjasta. Seuraavana päivänä kohtasi hän kuusikymmentä miestä pitävän nuijajoukon, jotka olivat varustauneet erääsen taloon. Hän sytytti, kun sytyttikin, ilman pitemmittä mutkitta nurkat palamaan, paistaen nuijamiehet eläviltä ynnä talonväen kanssa: miehet, naiset ja lapset. Jotka koettivat tunkea ulos, ne sysäsi sotamiehet tapparoillaan takaisin liekkeihin. Olavin punainen naama naurahteli tyytyväisyydestä tuon kauhean näytelmän kestäessä Ainoastaan kolme miestä pääsi tulisaunasta pois ja otettiin vangiksi.

Juuri valkean ehtiessä rakennuksen viimeiseen loukkoon, vingahti jousen-ampuma ilmassa, laukaistuna reiästä palavan talon katossa. Ampuma kävi Olavin vasempaan käsivarteen. Se oli puukko, jota oli käytetty viimeistä laukausta varten, kun jo kaikki nuolet oli ammuttu.

Olavi veti puukon ulos kirveltävästä haavasta, joka kuitenkaan ei ollut vaarallinen, katseli sitä vihasta säkenöivin silmin ja komensi lyhyesti:

Samassa hetkessä tuli muuan vanha vaimo juosten palavasta talosta. Hartioilla venyvät siirohiukset olivat puoleksi palaneet, ja vaatteet viruivat suitsuvina repaleina hänen ruumiillaan. Hän kiersi kuolemaan-tuomitun miehen käsivarsiinsa, ja kun sotamiehet tahtoivat temmata hänet pois, huusi hän kimakalla äänellä:

Vaimon ulkonäössä ja äänessä oli jotakin niin kolkkoa, että sotamiehet väistyivät.

— Se on hänen äitinsä. Älkää häneen koskeko, hän on noita-akka! vastasi ääniä joukosta.

— Miksi vankia ei hirtetä? huusi Olavi vihasta kalpeana. Ylös ilmaan!
Jos ei akka hellitä, niin nouskoon hän samassa.

Sotamiehet vetivät nuorasta. Se kohosi kappaleen matkaa kaksinkertaisine taakkoineen, mutta katkesi sitten näiden painosta.

— Hän on vapaa! huusivat selvästi huojeten ympärillä seisovat sotamiehet, jotka olivat ruvenneet säälimään uhriansa.

Yleisen maan-tavan mukaan arveltiin hirteentuomittu, jolta nuora sattui katkeamaan, täydellisesti kärsineen rangaistuksensa. Tähän tuli nyt lisäksi että nuoran katkeamisen oli vaikuttanut tuon vanhan vaimon noitumus, ja sotamiehet heittivät peloissaan nuoranpätkän menemään.

Nähdessään poikansa vapaaksi, antoi vanha vaimo, sanaakaan lausumatta ja yrittämättäkään mitään vastarintaa, sitoa itsensä.

NOITA-AKAN JUOMA

Olavinlinnaan oli sanoma tullut Niilon ja hänen miestensä kärsimästä tappiosta ja Niilon kuolemasta.

Götrik Fincke vanhus oli suruun vaipunut. Hän tosin oli tottunut sodan vaaroihin eikä suureksi arvostellut sotilaan henkeä, ei omaansa eikä muiden; mutta kovasti häntä kuitenkin pahoitti, että hänen nuori sukulaisensa ja vastainen vävynsä oli joutunut omien, kapinoitsevain talonpoikien raivon uhriksi, hän, joka niin monessa jalossa tappelussa kuninkaan ja isänmaan puolesta oli iloisena pannut henkensä alttiiksi, kuoleman häntä saavuttamatta. Tuo harmaantunut soturi vuodatti vuolaat kyyneleet, istuessaan tuossa linnasalin leimuavan lieden edessä, ainoalla kädellään hellästi hyväillen tyttärensä päätä, joka posket kalpeina ja itkeentyneet silmät suljettuina lepäsi hänen polveansa vasten.

Semmoisena sanattoman tuskan hetkenä Olavi Sverkerinpoika palatessaan astui sisään linnasaliin. Hän seisahtui hetkeksi oven-pieleen, noita kahta ihmistä katsellen. Hänen nähdessään Ebban, joka surussaan oli kahta kauniimpi entistänsä, vilkkui tuo julmuuden ja hekkuman sekainen väre hänen huulillaan, joka teki hänen kasvonsa niin inhottaviksi. Samassa aukaisi Ebba silmänsä ja kohtasi Olavin katseen. Häntä kauhisti sen kavala hehku. Kerrassaan selveni hänelle, ettei Olavi ollut aivan erillänsä Niilo Iivarinpojan kuolemasta. Hänen silmänsä mustenivat, ja huutaa parkaisten vaipui hän alas lattialle isänsä jalkoihin.

Olavi Sverkerinpoika näki tästä hetkestä lähtien päivä päivältä selvemmin että ainoa tunne, jonka hän herätti Ebbassa, oli inho. Ebba koki kyllä osoittaa ulkonaista malttia ja arvokkuutta, hänen tuossa liikkuessaan isänsä läheisyydessä, mustassa surupuvussaan, ylpeänä ja kylmänä kuin kuningatar. Mutta milloin ikinänsä Olavi yritti häntä puhuttelemaan taikka suuntasi silmänsä hänen silmiinsä päin, kohtasi niitä jäädyttävä kylmyys. Sitä paitse huomasi Olavi hänen katseessaan ja olennossaan jotakin, jonka oikeaa tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää, mutta joka hänelle sanoi heidän välillään olevan juovan, jonka yli ei koskaan voinut päästä. Hän oli kuitenkin tätä kaikkea odottanut ja tiesi keinoja sitä vastaan.

Hitaisesti kuluivat päivät tuossa laajojen erämaiden keskellä olevassa linnassa. Olavi Sverkerinpoika hiipi hiljoilleen rehellisen Fincken täydelliseen luottamukseen, ja eräänä päivänä otti hän puheeksi Ebban tulevaisuuden. Ajatellessaan tytärtänsä oli Fincke huolissaan; olihan hän itse vanha, ja levottomana laskisi hän harmaan päänsä hautaan, jos hän tietäisi jättävänsä tyttärensä tänne ilman turvallista tulevaisuutta. Kun sentähden Olavi hänelle ehdoitti saajaksensa sopivan suru-ajan perästä viedä Ebban puolisonansa kotiin, ilostui Fincken sydän.

— Jumala teitä siunatkoon, sanoi hän liikutettuna. Teidän tarjouksenne poistaa raskaan taakan vanhoilta hartioiltani. Että Ebbakin kiitollisuudella siihen suostuisi, sitä en epäile. Mutta vielä on liian aikaista puhua hänelle siitä. Emme saa häiritä häntä hänen surussaan.

Vanha vaimo, jonka Olavi oli tuonut muassaan vankina, oli pantu erääsen luolaan linnan alle. Paljaat kiviseinät heruivat kosteutta, luolan loukossa oli olkiläjä, pantuna siihen häntä varten, ja hevosloimi oli hänellä peitteenä. Kapeasta aukosta seinässä kuului ulkopuolelta rajun virran pauhu.

Ruosteinen lukko kitisi, ovi aukeni, ja siitä vuotavassa päivän valossa näki hän Olavi Sverkerinpojan astuvan sisään vankeuteen. Se oli ikääskuin harhanäky, sillä oven mentyä kiinni jälleen hänen päivänvalosta sokaistu silmänsä ei voinut mitään eroittaa vankiluolan pimeydessä. Ei Olavikaan ens'aluksi voinut mitään nähdä. Viimein eroitti hän hämärästi vaimon haahmoviivat. Tämä istui oikivuoteellaan kädet ristissä polvillaan ja harmaat hiukset siirollaan kasvoilla.

Hämärässä näytti hän enemmän aaveelta kuin ihmisolennolta, ja aremman miehen kuin Olavi Sverkerinpojan olisi tuntunut täällä kamalalta. Mutta hän kävi lähemmäksi tuota kolkkoa olentoa ja ärjäsi:

— Vai niin! Mitä rikosta pitää minun sitten: auttaa sinua tekemää? vastasi ivallisesti vaimo, ja hänen silmänsä, jotka yhtä mittaa Olavia tähtäsivät, melkein säikkyivät.

Huolimatta muusta kuin siitä asiasta, jota varten hän oli tullut, jatkoi Olavi:!

— Sinun pitää valmistaa minulle juoma, jolla voin saada sen naisen rakkauden, jota haluan.

— Vai niin! Minun pitää hankkia sulle nuorten naisten rakkautta. Niinkö? Minkähän tähden pitää minun niin? Sentähden että sinä, senkin punainen perkele, olet niin inhoittava, ett'ei kenenkään tytön huulet tahdo hyvällä suudella sinun huuliasi. Mutta ell’en sitä tee, herra ritari, ell’en sitä tee?

— Ell’et sitä tee, niin et koskaan pääse tästä luolasta ulos, sanoi
Olavi.

— Mitä se minuun tulee! Taloni olet polttanut, kolme poikaani vaimoineen ja lapsineen, joista kaksi vielä makasi kehdossa, olet hukuttanut liekkeihin, ja neljännen poikani tahdoit hirtättää. Mitä se minuun tulee, vaikka annatkin mun kuolla tähän luolaan!

— Minä annan sinun kuolla nälkään, ja pyöveli tulee luoksesi joka päivä ja ruoskii viheliäisen ruumiisi verille, kunnes henki sinusta lähtee, ell’et tee niinkuin sanon.

— Mitä se minuun tulee? sähisi vaimo. Luuletko sitä tuskaksi? Ei, laupeutta ja sääliä se olisi. Ehk’en silloin näkisi mitä nyt näen enkä kuulisi mitä nyt kuulen: tupa täynnä säkeniä ja savua, liekkien räiskyä, lasten itkua ja parkua, sotamiesten rähinää. Ooh — se ei mene koskaan muististani, ei koskaan. Näen sen ja kuulen sen yöt ja päivät. Ja sinä se olet, sinä, joka olet syypäänä näihin murhiin ja tähän kauheaan paloon, sinä, Olavi Perkeleenpoika.

Vaimo ojensi raivoissaan nyrkkinsä häntä vastaan, nousten polvilleen oljissa. Mutta Olavi kysyi kerta vielä, lyhyesti ja kylmästi:

— Tahdon, huusi vaimo pudistellen nyrkkiänsä, tahdon. Se on kokoova tuskia pääsi päälle ja kipua rintaasi. Sillä kykenenpä antamaan sinulle sen, jota himoot, mutta vaikka hän on nöyrtyvä tahtosi alle, on hän aina sinua vihaava ja inhova. Ja hän itse on äärettömästi kärsivä, kun hänen täytyy olla sinun omanasi. Mutta sitäpä juuri tahdonkin. Kärsimisiä, tuskaa ja kuolemaa teille, teille kaikille, jotka poljette ja murhaatte kansaa, eläen sen hiestä ja verestä.

— Etkö luule minulla olevan muassani mitä tarvitsen? — Hän otti povestaan pienen pussin. — Kas tässä, jatkoi hän, tämmöistä ei voi hankkia milloin hyvänsä. Kiukkujuurta ja hulluruohoa, jota on ko’ottu täysikuulla kirkkomaalta, rasvaa kuolleista lapsista, joita on kaivettu maasta uusikuulla, yölepakon siipiä — mistä ottaisit täällä semmoista? Laita mulle puita saadakseni tulta takkaan, pata ja pullo ja tule huomenna juomaasi noutamaan.

Tullessaan seuraavana päivänä tuota juomaa hakemaan, sai Olavi pullon, täynnä ruskeaa nestettä.

— Hyvä, sanoi hän, en päästä sinua vielä ulos. Hyvin luultavaa on että sinä minut petät. Tahdonpa sentähden ensiksi koetella juomaa toiseen.

— Tee se, sanoi vaimo, ja ellet täysin siihen tyydy, niin teen sen väkevämmäksi, niin et voi enää valittaa.

Olavin mentyä ja kun ovi jälleen suljettiin lukolla ja salvalla, nauroi vaimo kimakasti, huutaen hänen perästään:

— Se kyllä vaikuttaa. Helvettiin hän menee, juoman juotuansa, ja pirua hän on rakastava eikä sinua.

Tullessaan tornikamariinsa, lukitsi Olavi oven ja otti avaimen suulta. Lyhyt talvipäivä alkoi jo hämärtää. Takassa paloi tuli. Jakkaralla lieden edessä istui hänen palvelijansa, ulkonäöltään poika, ei vielä täysikasvuinenkaan.

— Gretchen, toisti hän, lempeällä äänellä puhuen. Tuoppa viiniä. Ollaan iloiset tän'iltana. Ho on ollut tiukalla näinä huolen päivinä.

— Maankuleksijan elämää, niin! Nälissäsi ja kiusaajasi lyömänä kiitit minua polvillasi maaten, kun Turun markkinoilla ostin sinut vapaaksi häneltä.

— Olen katunut sitä sittemmin, katunut katkerasti. Vihoissani ja epätoivossani en silloin tiennyt mitä tein. Mutta mihin elämään olen joutunutkin?

— Oli, olipa niinkin. Kulkea kaupungista kaupunkiin, ehtimiseen olla ulkona Jumalan vapaassa maailmassa ja nähdä uusia ihmisiä, tehdä työtä elatuksekseen, vaikka usein olikin niukkaa, olla toverien parissa, joiden kanssa jaoin ilot ja huolet, niinkuin leivänkin — se oli jotain toista kuin istua täällä vankina ahtaitten, harmaitten muurien takana.

— Kas niin, sanoi Olavi ystävällisesti, pian palaamme takaisin Turkuun, ja sieltä saat tulla muassani Tukholmaan. Siiloin tulee toista elämää. Tuo nyt viiniä, ja ollaan iloiset.

Gretchen toi esille viinikannun ja kaksi pikaria kaapista ja asetti ne pöydälle. Olavi tyhjensi pikarin toisensa perästä tuota tulista viiniä, mutta Gretchen vain maisteli vähäsen. Valkea oli palanut pois, ja huoneessa oli hämärää.

Tule tänne ja istu sylissäni, näenhän sinut tuskin, sanoi Olavi, ojentaen käsivartensa kietoaksensa siihen Gretchenin solakan vartalon.

— Pane sitten pari halkoa takkaan, että saamme valoa. Mieli käy raskaaksi istuessa tällä lailla pimeässä juoden. Tiedäthän mielelläni katsovani mustia silmiäsi ja pulskia poskiasi.

— Niin on ehkä ollut, mutta ei ole enää niin, vastasi Gretchen jurosti, käydessään takalle ja paiskatessaan siihen pari vahvaa halkoa. Siitä lähtein kun tulimme tähän linnaan, ette ole olleet entisillänne. Äreä ja kärtyinen olette olleet minulle, aivan suotta, ja ellei tuima talvi ja tuo ääretön erämaa olisi minua kamoittanut, niin olisin paennut tästä pesästä.

Gretchenin puuhatessa takan edessä kaasi Olavi puolet vangitulta vaimolta saamastaan pullosta hänen pikariinsa.

— Ole iloinen nyt, sanoi Olavi, tytön palattua paikalleen. Pian lähdemme Turkuun ja Tukholmaan taas, ja silloin alkaa sinulle isoisempi elämä.

Olavi joi ja käski Gretchenin juoda. Gretchen teki niin. Se neste, jonka Olavi oli kaatanut hänen pikariinsa, vaikutti tuossa paikassa. Tytön silmät väljenivät, posket hehkuivat, huulet hymyilivät, ja sanomattoman autuaallisuuden hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän puhui sekaisia, katkonaisia sanoja, nauroi, heitteli käsiänsä ja kallistihe taaksepäin tuolilla. Sitten nousi hän istumasta ja rupesi kävelemään edes takaisin lattialla.

Hän päästi mustasamettisen puhkaröijynsä napeista ja heitti sen seinäpenkille. Hänen kaunis tyttömuotonsa, nuo täyteläiset olkapäät ja pyöreät käsivarret, joita monipoimuinen puku oli kokonaan peittänyt, vapisivat ja värisivät juoman tuottaman huumehduksen vaikuttaessa.

Olavi katseli häntä ahnailla silmillä, hänen tuossa seisoessaan takkavalkean punaisessa, välähtelevässä valossa.

— Ritari, sanoi tyttö ikääskuin puoleksi hänelle, puoleksi itselleen, te olette kaunis. Minä seuraan teitä ja palvelen teitä kaiken ikääni, mutta miten pääsen teidän luoksenne — — — enhän minä pääse — —

Olavi lähestyi häntä ja sulki hänet syliinsä. Tytön silmät ummistuivat, ja pelkoa osoittaen lankesi hän polvilleen Olavin eteen, Mutta tämä nosti hänet ylös.

Hän vei hänet penkille ja pani polvilleen. Silmät ammoillaan tuijotti tyttö häneen silloin, ojensi sitten, torjuen häntä pois ja kauhistuksesta väristen, kätensä eteenpäin ja käänsi silmänsä toisaalle. Olavi painui hänen ylitsensä ja suuteli intohimon kuumentamilla huulilla hänen alastomia hartioitansa.

— Ai, miksi puritte minua! kuiskasi tyttö, pyyhkäisten kädellään tuon suudelman sijaa. Se on merkki, perkeleen merkki. Tunnen miten se polttaa. Näen hampaitten punaiset arvet. Olen nyt ruumiinani sieluineni teidän.

Tytön pää painui hänen olkapäätänsä vasten, silmät menivät umpeen ja povi kuohuili. Oli kuin olisi hän sikeästi nukkunut. Mutta hänen kasvoissaan oli sama hehkuja autuaallisuuden ilmaus kuin äskenkin, suu liikkui ja katkonaisia lauseita tulvaili hänen huuliltaan. Olavi ei ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, ja hänen silmänsä hehkuivat himoa.

— Ylös, ylös! puhui hän katkonaisesti kuin unennäkijä. Niin on kepeä kiitää ilman halki — hengähtäkäämme hetkinen kirkontornissa — — tahdonpa vääntää vaskea kelloista ja viskata ilmaan — ettei sieluni tule lähemmälle Jumalan valtakuntaa — kuin vaski kelloa — — ooh — kuinka menee — kauvas pois maiden ja metsien poikki — oi kuinka täällä on paljon ihmisiä — soittoa ja tanssia — — — hyi noita hirveitä noita-akkoja — — minä pelkään — — niin, herra mestari, minä luovun Kristuksesta — — — ja kasteesta — ei koskaan rukoilla — kyllä, kyllä, kyllä minä tanssin — näin — selkä selkää vasten — mestari istuu pöydän alla — hän pelaa pitkällä hännällään — kaikki kimaltaa kullalta ja jalokiviltä — kaikki hyppii ja heiluu ———ah! —

Tyttö vaikeni. Hänen jäsenensä kangistuivat, posket kalpenivat ja vaahtoa valui umpeen-pusertuneilta, sinisiltä huulilta. Kuin kuolleena makasi hän Olavin sylissä; raskas hengitys vain ilmaisi hänen elävän.

Olavi kantoi hänet hänen vuoteellensa, koettaen sitten häntä herättää. Mutta se oli mahdotonta. Hän nosti hänen käsivarttansa; se vaipui raskaana alas. Ikääskuin lyijypaino oli laskeutunut hänen jäsenilleen ja aistimilleen.

Juoma oli liian heikko, sanoi hän, hornan hymyllä katsellessaan tainnoksissa makaavaa tyttöä; se vaikutti voimakkaasti, mutta liian vähäksi aikaa.

Seuraavana päivänä sai hän tuolta vanhalta vaimolta pullon uudelleen täytettynä.

— Hyvä, sanoi Olavi lyhyesti, pisti pullon taskuunsa ja oli lähtemäisillään.

Vaimo vanhus ryntäsi ovelle ja löi nyrkkiänsä siihen. Raudoitetut lankut tuskin kajahtivat hänen iskuistaan. Ulko-elämästä ei tunkenut ääntäkään vankiluolan sisään, joka oli pitkän, puoleksi maanalaisen käytävän päässä. Virran alituinen kohina vain kuului tähän haudan hiljaisuuteen.

— Niin ollos kirottu, Olavi Perkeleenpoika, perheinesi päivinesi! Onnettomuus on vainova sinua niinkuin susi vainoo saalistansa, ja kuolonhetkesi on tuleva sinun vähimmin sitä luullessasi. Ha, ha, ha, luulit pettäneesi minut, mutta itseppä petyit. Juoma, jota nyt sait, oli myrkkyä. Kun himosi hurmaamana syleilet naista, jota mielesi tekee, niin pidätpä, kuin pidätkin, käsissäsi kuollutta ruumista.

TAASEN POHJANMAALLA.

Niilo oli, — kuten näimme, — yrittäessään miehinensä rynnätä tuohon kartanoon, johon joukko nuijamiehiä oli turvautunut, saanut nuolen nahkaansa, Vaikka haava ei ollut vallan haitallinen, hän ei edes ollut kerjennyt nousta ylös; niin äkkipikainen oli hänen väkensä pako ja talonpoikain rynnäkkö ollut. Voimatta tehdä mitään vastarintaa, oli hän ynnä muiden haavoittuneiden kanssa joutunut vangiksi.

Haavoittuneet vangit hinattiin läheisen lahdelman rantaan, reikä hakattiin jäähän, ja he pistettiin sinne toinen toisensa perästä. Kun he kuolemantuskissaan epätoivon voimalla tarttuivat kiinni jäänsyrjään, hakkasivat miehet heiltä kädet poikki ja naiset löivät heitä kiuluilla päähän.

Kun kaikki muut vangit oli hukutettu, vedettiin Niilokin avannolle osaansa saamaan. Jotkut talonpojat näkyivät epäröivän, käytettäisiinkö: tuommoista menetystapaa aatelismiehen surmaksi, mutta heidän johtajansa sanoi pilkallisesti:

— Jos kellenkään on hukuttaminen parhaiksi, niin juuri näille herroille aatelismiehille se sitä on. Toiset toimittavat vain heidän käskyjänsä ja ovat paljoa vähemmän syypäät kansan kurjuuteen kuin herransa. Kun saisimme pistää kaikki nuo kansan kiusaajain sikiöt jään alle, silloin vasta voisimme saada heiltä rauhaa. Mutta tulee kai heidänkin hetkensä kerta. Kas niin, jään alle mies!

Niilo oli kaiken tämän metelin kestäessä osoittanut jäykkyyttä kuolemalle. Hän ei ollut vankien joukossa nähnyt uskollista Pekkaansa, ja tämä seikka häntä ilahutti. Pekka oli seisonut hänen vieressään portin edessä ja, vähää ennenkun hän itse haavoittui, saanut nuolen hartiaansa. Hän varmaankin makasi kuolleena tappelupaikalla, tuo kunnon poika.

— Vartokaa taivaan tähden! Isä, älkää tappako nuorta herraa! Hän minut pelasti sotamiesten käsistä Turussa, kun autimme Ilkkaa pakenemaan linnasta. Ettekö häntä tunne?

Paavo Palaisen osasto se oli, johon Niilo oli törmännyt, ja tuo nuori tyttö oli Kreeta Palainen, Niinkuin lukuisa joukko muitakin naisia oli seurannut isiään taikka miehiään, niin oli hänkin seurannut isäänsä ollakseen hänen luonansa taistelussa kotoa ja kontua varten. Kauhistuen tuota hirveää murhaamista oli hän silmät poispäin seisonut kappaleen matkaa taampana, kunnes hän isänsä sanoja kuullessaan kääntyi ja heti tunsi pelastajansa, joka juuri silloin katsoi ylöspäin, kääntäen päänsä hänen puolelleen.

Niilokin tunsi hänet ja hänen isänsä, saman miehen, jota hän oli puhutellut Turun markkinoilla.

Joukko vetäytyi vähitellen syrjään, asian nähtävästi tullessa uudelle tolalle, Kreeta astui esiin, otti vänrikkiä kädestä ja sanoi:

— Olkaa huoletta, hyvä herra, ei kenkään tee teille pahaa. Eikös niin, isä?

— Tietysti ei, vastasi Palainen. Todellakin vahingoksi sattui hän juuri olemaan sama mies. Hoida häntä nyt sinä ja laita että hänen haavansa sidotaan. Käykää mukaan, kunnon herra! sanoi hän sitten Niilolle, ottaen karvalakin päästänsä. Haavanne minua pahoittaa.

Nojaten Kreetaan palasi Niilo tupaan. Hänen haarniskansa riisuttiin ja nuoli vedettiin pois. Huomattiin silloin ett’ei tämä ollut vioittanut mitään arempia paikkoja. Haava sidottiin minkä kyettiin, Niilo melkein väkisin pantiin makaamaan talonväen ainoaan sänkyyn, ja Kreeta asettui pään puolelle ollakseen aina saapuvilla huolineen hoitoineen.

Paavo Palainen väkineen viipyi vielä muutamia päiviä tuossa talossa, jossa he niin hyvällä menestyksellä olivat pitäneet puoliansa sotamiesten rynnäkköä vastaan. Palainen oli lähettänyt hiihtäjän Mikkelin tienoille, saadaksensa tietää missä nuijajoukon päävoima oleskeli, ja odotteli nyt tänään palajamista, enneukuin mihinkään muuhun tahtoi ryhtyä.

Niiloa hoiti Kreeta. Verenvuoto oli ollut kova, mutta haavat näkyivät olevan hyvänluontoiset ja alkoivat parata. Ensimmältä hän kummeksi, kun Olavi Sverkerinpoikaa ei kuulunut; mutta pian hänelle selkeni että häntä ja hänen miehiään oli petetty. Nyt oivalsi hän Olavinlinnan pihalla saamansa varoituksen, ja tämä vahvisti hänen varomistaan, Koska häntä tiedettiin varoittaa, niin tiedettiin kai myös hänen henkensä olevan vaarassa, Olavi Sverkerinpoika tahtoi saattaa hänet tieltänsä pois, se oli selvää. Mutta miksi? Tuonko yhtymisen tähden Turun linnassa? Vaiko, — Niiloa hirvitti kauheasti tämä ajatus, — vaiko Ebba Fincken tähden? Nuo himoavaiset silmät, joilla Olavi ehtimiseen katseli hänen morsiantaan, olivat taasen hänen sielunsa nähtävissä eivätkä enää antaneet arvelemiselle sijaa. Hän tiesi nyt Olavin tarkoitukset.

Kylmä hiki oli hänen otsallaan, ja levotonna väänteli hän vuoteellaan. Kuka nyt suojelisi hänen morsiantaan? Täällä hän makasi yksinään kaukaisessa metsäpirtissä, Olavinlinnassa luultiin häntä kuolleeksi, ja Olavi Sverkerinpoika voi huoletta harjoittaa vehkeitään, joita toteuttaaksensa hän ei kammoisi kavaluutta eikä väkivaltaa — siitä oli Niilo vakuutettu.

Silloin ajatteli hän tuota salaperäistä varoitusta. Ei kenkään muu kuin Gretchen ollut sitä antanut, Olavi oli häntä houkutellut kullalla ja lupauksilla; hän oli jättänyt mustalaisjoukon ja sitten seurannut viekoittelijaansa Olavinlinnaan — niin asian laita aivan varmaankin oli. Tuo ajatus, että kuitenkin oli olemassa joku, joka hänen sijastaan suojellen pitäisi hänen morsiantansa silmällä, vaikkapa tämä joku olikin heikko ja halveksittu nainen, tuo ajatus häntä jälleen rauhoitti. Koska Gretchen oli häntä varoittanut, niin hän varmaankin tuiki oivalsi Olavin tarkoitukset. Gretchen saattoi siten olla varoillaan.

Eräänä iltana palasi tiedustelemaan lähetty hiihtäjä takaisin. Hän ei suinkaan tuonut hyviä uutisia nuijamiehille. Talonpojat olivat joka taholla tulleet tappiolle, ja sunnuntaina tammikuun 23 p:nä oli heidän päävoimansa Mikkelin pappilassa joutunut sotaväen saarroksiin. Vaikka paljoa vähäväkisemmät, olivat talonpojat ison aikaa pitäneet puoliansa. Viimein ampuivat sotamiehet pappilan talon-rakennuksiin tulinuolilla, joissa oli palavat pallit tervatuista pohtimista. Palamaisillaan kun olivat huoneisin, ryhtyivät piiritetyt välipuheisin, ja nyt sovittiin, että he antautuisivat vangiksi sillä ehdolla, että heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tuskinpa aseettomat talonpojat olivat poistuneet turvatusta asemastaan, ennenkun he hakattiin kuoliaaksi viimeiseen mieheen saakka. Fincken nostamat talonpojat, jotka olivat yhtyneet sotaväkeen, hävittivät ja ryöstivät sitten kaikkialla taloissa, olivatpa nämä ystävän tai vihollisen omia. Monista kylistä oli jälellä ainoastaan suitsevat tuhkaläjät, ja ken vain pakoon pystyi, piiloutui metsiin. Joka haaralle oli lähetetty hevosväen parvia etsimään ja tappamaan kapinoitsijoita, missä ikinä näitä vain tulisi näkyviin.

Palaisella ja hänen väellään nyt ei ollut muu neuvona kuin hätä-hätää lähteä kotiin Pohjanmaalle. Niinpä tehtiinkin heti lähtöä, ja talon oma väki pakeni metsään, vieden mukanaan kalliimmat tavaransa.

Nyt oli kysymys mitä tehtäisiin Niilolle. Jättää hänet tuohon tyhjään taloon olisi ollut jättämistä varman kuoleman suuhun. Haavakipeänä kun oli, olisi hän heille esteeksi pakomatkalla, ja aika oli täperällä. Hän otettiin kuitenkin mukaan, ja kun väsymys tuli, sai hän istua tolppakelkalla, jota Palainen veti ja Kreeta lykkäsi.

Niilolle tuotti tämä pako uutta huolta. Hän tuli vieläkin edemmäksi pois omaisistaan, voimatta saada heille mitään tietoa että vielä oli hengissä. Ei hän kuitenkaan vallan epätoivossa ollut. Kerran tämäkin loppuisi, ja siiloin Olavi herra saisi vastata hänelle töistään.

Yöt päivät, pakkasessa ja pyryssä, matkustettiin. Ko’otut elatusvarat uhkasivat loppua, ja kaikkialla oli maa hävitettyä ja talot poltettuina taikka autioina. Koska pelättiin jonkun sotaväenosaston heitä ajavan takaa, joudutettiin pakoa. Välin oli, näet, yksi, välin toinen ollut näkevinään sotamiehen haamoittavan heidän takanaan kaukaa puiden välistä, mutta heidän seisahtaessaan valmistamaan puolustusta, ei mitään vihollista näkynytkään. Paavo Palainenkin kerran luuli itse näkevänsä vihollisia ja seisahutti taasen joukon. Mutta mitään vihollista ei tullut. Oikein se heistä kävi kamalalle. Se tuntui kummittavalta, ja heidän taika-uskoinen mielikuvituksensa luuli näkevänsä hukutettujen sotamiesten haahmojen sillä tavoin vaeltavan heidän perästänsä puiden välissä.

Äärettömän vaivaloisen matkan kuljettuansa, pakolaiset viimeinkin eräänä iltana myöhään eheinä saapuivat Ilmajoelle. He eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä pitäjälle, vaan pysähtyivät autioon torppaan, ja Palainen muutaman miehen kanssa lähti, kukin hiipien eri teitä, kirkonkylään kuulustelemaan miten asiain laita oli. Toiset jäivät torppaan ja hankkivat itselleen paloviinaa läheisestä talosta..

Päivän koitossa lähestyessään kirkonkylää, tapasi Palainen toverineen joukottain ihmisiä, joilla oli sama tie kuin heillä. He puhuttelivat muutamia ja saivat tietää, että Aabraham Melkiorinpoika hyvästi varustetun ratsuparven kanssa oli hajoitetun nuijajoukon jälkiä palannut takaisin voutikuntaansa. Kaikkialla oli hän kutsuttanut rahvaan kokoon ja muistuttanut sitä siitä kovasta rangaistuksesta, jonka se ottamallansa osaa kapinaan muka saattaisi koko seudulle. Klaus Fleming oli nyt tulossa sotajoukkoineen, sanoi hän, ja oli verisesti kostava kaikille syyllisille. Mutta hän, Aabraham Melkiorinpoika, tiesi muka kuitenkin että talonpoikia olivat viekoitelleet muutamat rettelöitsijät, että heitä jopa vastoin tahtoansakin oli toisten vallalla pakoitettu yhtymään kapinajoukkoon. Näille voi hän muka vakuuttaa anteeksisaamista, kunhan he vain jättäisivät houkuttelijat hänen haltuunsa. Elleivät päin vastoin sitä tekisi, saisivat syyttää itseään. Silloin ei olisi armahtamista toivominen.

Kapinoitsijat olivat tyytyväiset, kun niin hyvällä hinnalla pääsivät kaikesta edesvastauksesta; ja muuanna iltana Ilkka ja muut johtajat, ollessaan neuvottelemassa eräässä talossa, pantiin kiinni ja sidottiin, eikä yksikään yrittänyt heitä puolustamaan. He vietiin Aabraham Melkiorinpojan luo, joka, kirkonkylässä oleskellen, oli kuuluttanut että he nyt saisivat rangaistuksensa.

Samassa kun Palainen toverineen, suru ja epätoivo sydämessään, jouduttivat kulkuaan, kuului aamun hiljaisuudessa juhlallinen kellonsoitto Ilmajoen kirkon tornista. Heidän perille päästyään, oli lukuisa rahvasjoukko, miehiä, naisia ja lapsia, kokoontunut. Huhu tuosta tapahtuvasta mestauksesta oli heidät yhteen ajanut. Hevosmiehet ratsastivat, Aabraham Melkiorinpoika etupäässä, kahdessa rivissä ja täysissä aseissa, vavahtaen väistyvien väkijoukkojen läpi, ylös kirkkomäelle, jossa he muodostivat neliskulman, jonka sisäpuolelle mestauspölkky asetettiin; ja nyt tuotiin vangit paikalle. Kädet selän taakse sidottuina, mutta päät ylpeästi pystyssä ja vihasta hehkuvin silmin kävivät he tuon vahvan komennuskunnan välitse, joka oli heidän kuolinvahtinaan.

Mestauspölkky oli asetettu niin, että tuo kauhea toimitus näkyisi kaikille. Päästyänsä ylös lavalle ja pyövelin astuessa piilu olalla kuolemaantuomittujen luo, kääntyi Ilkka kerran ympärinsä, luoden silmänsä joukkoon. Katkeran halveksimisen ilmaus levisi hänen umpeen-pusertuneille huulilleen, ja näytti siltä kuin aikoisi hän lausua jotakin. Mutta silloin pyöveli kätyrineen astui esille; he tarttuivat häntä hartioihin ja paiskasivat hänet maahan. Pyövelin kätyrit päästivät vangin siteet ja pitivät, vyöryttäen häntä maassa, hänen käsiään ja jalkojaan ojennettuina. Pyöveli nyt, voimakkaasti mäkäisten kirveen-hamaralla, musersi ensiksi molemmat jalat alhaalta ylöspäin ja sitten samalla tavoin molemmat käsivarret. Ensimäisestä iskusta Ilkka äkkiä nytkähti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta. Mutta seuraavista lyönneistä hän ei näkynyt olevan millänsäkään. Katseli vain kylmästi kansaan ja tavan takaa pilkallisesti pyöveliin. Mutta yhteen-pusertuneiden huulien välistä valui veristä vaahtoa. Sitten vedettiin tuolla tavoin teloitettu ruumis mestauspölkylle, ja tuossa tuokiossa oli pyövelin kirves katkaissut Ilkan Jaakon pään. Sen perästä mestattiin Pentti Piri ja Yrjö Kontsas. Ainoastaan Pentti Pouttu vietiin pois mestauspaikalta. Hän oli lähetettävä Turun linnaan.

Sitten kuulutti Aabraham Melkiorinpoika julistajalla yleisen anteeksi-antamuksen kaikille kapinassa osallisille ja käski samassa talonpoikien tehdä uutta uskollisuusvalaa. Siitä hajaantui vähitellen väkijoukko, alakuloisena ja ikääskuin tainnoksissaan kauhistuksesta.

Viha, raivo ja epätoivo sydämissään kiirehtivät Palainen ja hänen seuralaisensa, jotka olivat piileskelleet ihmisjoukossa, pois surmapaikalta. Tämäkö sitten oli heidän palkkansa, jotka olivat tahtoneet uhrata kaikki saattaakseen kansaa saamaan voittoa sortajistaan? Mutta vielä ei ollut leikki lopussa. Vielä oli Pohjanmaalla miehiä olemassa, jotka tietäisivät kostaa, ja kostoa huusi Ilkan ja muiden veri. Kerta vielä muka niittäisivät talonpojat ja sotamiehet voimiansa, ja voi Flemingiä, kun koko kansa yhtenä miehenä häntä vastustaisi.

Nämä ja monet tunteet kuohuvina rinnoissaan riensivät Palainen ja hänen seuralaisensa torppaan jääneiden miesten luo, vakavasti aikoen heti lähteä liikkeelle pohjoseen päin, saattaaksensa Perä-Pohjan rahvasta, joka tähän asti oli pysynyt aloillaan, nousemaan ja auttamaan veljiänsä.

Täll’aikaa oli Niilo, jota ryyppäävien miesten rähinä ja riekkuna kiusasi, kovassa levon tarpeessa tuon vaivaloisen matkan perästä ollen, käynyt ulos pirtistä ja etsinyt itselleen rauhallisemman lepopaikan torpan saunasta, jossa hän löysi vähän vanhoja olkia ja kasasi ne kokoon nurkkaan. Tälle vuoteelle ojensi hän sitten väsyneet jäsenensä ja nukkui ensi kertaa, kolme yötä yhteen menoon. Hänen unensa oli tainnoksen tapaista horrosta, sillä talvipäivän puolihämärä ei saanut häntä heräämään. Oli jo ilta jälleen hänen herätessään. Siinä vihdoin hänen oljilla maatessaan, alkoivat hänen ajatuksensa harhailia sinne tänne. Ne samosivat aluksi lapsuuden-kotiin Porkkolassa ja pysähtyivät viimein tuolla kaukana Olavinlinnassa synkkien erämaiden sisässä, jossa hänen morsiamensa nyt itki hänen kuolemaansa. Katkeran yksinäisyyden tunne valtasi hänet, tuossa hänen maatessaan kylmässä, pimeässä pirtissä. Ovi oli lähtenyt hakasistaan, ja ovensuusta näki hän torpan ikkuna-aukon antamassa valossa, miten lumi laskeutui maahan suurina sirpaleina, tasaisesti ja tiheästi, ikääskuin olisi sen haluttanut haudata valkoisen vaippansa alle maailman kaiken kauhistuksen ja elämän kaiken kurjuuden. Hän ajatteli miten myöskin hänen uskollinen Pekkansa nyt makasi kuolleena, kankeana kylmän lumen alla tuolla kaukana Savossa. Monessa kovassa ottelussa olivat he yhdessä olleet, ja monta, monta kertaa Pekka iloisella luonnollaan ja järkähtämättömällä jäykkyydellään oli saanut hänen unohtamaan hetken vaivat ja haikeat ajatukset.

Silloin näki hän mustan haamun varovaisesti hiipivän torpan ympäri ja heittävän urkkivan silmäyksen ikkuna-aukosta sisään, jonka jälkeen se heti peräytyi pois. Niilo luuli sen olevan jonkun seurueesta eikä sen enempää siitä piitannut. Mutta silloin kuuli hän lumen kitisevän saunan ulkopuolella, haamu vilahti oven ohitse, ja varsin tuttu, hyväluontoinen, sydämellinen ääni kuului:

Haamu oli väsyksissä, luullakseni, pitkästä marssista Niilo tietysti ei ole ollenkaan kaivannut Pekkaa, sillä niin helkkarin sievä siippa on ollut passaamassa.

Sisään matalasta ovesta kämpi, kun kämpikin, Pekka ihka elävänä, ja ellei saunassa olisi ollut pilkkoisen pimeä, niin olisi Niilo tuosta leveästä naurusuusta, tuosta tyytyväisestä pystynenästä ja noista rehellisistä vesisinisistä silmistä nähnyt, että tässä todellakin seisoi Pekka itse eikä hänen haahmonsa.

— Niin, Pekka juuri eikä kukaan muu, ei vainajana, vaan terveenä kuin tervatynnyri, kuten näetten, vaikka vähän nälissään. Mutta ettehän, mitään näe täällä pimeässä. Saatuani nuolen nahkaani ja nähdessäni Teidän kaatuvan, kumarsin minä nostaakseni Teidät ylös. Mutta silloin lensivät pakenevat sotamiehet minua vastaan moisella vauhdilla, että pyörähdin monta kertaa ympäri kuin palli mäenrinnettä alas ja putosin aidan taakse syvään lumikinokseen. Sain kai siinä aika kolauksen. Päätäni pyörrytti, ja kyllä siinä hetken aikaa meni, ennenkun pystyin kömpimään jaloilleni jälleen. Ei niin elävätä näkynyt. Ryömin varovasti pitkin aidan-vierustaa läheiselle metsätöyrylle, ja sieltä näin miten he toivat Teidät takaisin järven-rannasta. Kaikesta näin ett’ei Teille tahdottu tehdä mitään pahaa, ja siitä tietysti oli kovasti iloissani. Mutta ei tiedä miten käy, tuumasin minä, ja sentähden venystelin siinä talon läheisyydessä, ja sitten olen aina matkan päässä seurannut tänne saakka. Mutta ylös nyt. Aabraham Melkiorinpoika on pannut kiinni ja mestattanut talonpoikain päälliköt Ilmajoen kirkolla ja teloittanut heidät. Saadessaan sen nyt tietää, nuo talonpoikanne aivan varmaan raivostuvat, ja Teidän saattaa käydä hullusti. Siksi pitää meidän pian täältä pois.

Niilo huomasi uhkaavan vaaran, ja nuo molemmat miehet riensivät täyttä jalkaa tiehensä torpasta. Mutta jo olikin aika täpärällä, sillä he olivat tuskin ennättäneet metsän-reunaan ja poikenneet tieltä pensastoon, kun jo näkivät ihmisiä kekäleet käsissä törmäävän ulos torpasta. Juopuneet talonpojat olivat palanneilta tovereiltaan saaneet tietää johtajien kohtalon ja tahtoivat kostaa.

Pekka, joka nyt oli talonpojan-pukimissa, hankki pian semmoiset Niilollekin; ja sitten lähdettiin Korsholmaan päin. Kaikkialla kuohui rahvaan mielessä viha. Huhu Savossa tapahtuneista verisaunoista oli jo herättänyt vihaa Perä-Pohjan väestössä, joka tähän asti oli pysynyt kapinasta irrallaan, ja se julmuus, jota Aabraham Melkiorinpoika harjoitti Ilkkaa ja muita johtajia kohtaan, sai raivon kukkuroilleen. Uusi kapina oli tulossa ja odotti vain johtajaansa puhjetaksensa ilmi-tuleen.

TALONPOIKAIN VIIMEINEN TAISTELU.

Eheinä saapuivat Niilo ja Pekka Korsholman linnaan, jossa Aabraham
Melkiorinpoikaa heidän tulonsa kovasti hämmästytti. Muutaman viikon sai
Niilo täällä levähtää ja virkistää voimiansa. Sitten hän tahtoi rientää
Olavinlinnaan, jossa nyt surtiin hänen kuolemaansa.

Sanomia tuli tuon tuostakin talonpoikain vihastuneesta mieli-alasta, mutta Aabraham Melkiorinpoika ei niistä paljoa piitannut. Hän eleli iloisesti upseerineen Korsholmassa, ylpeillen palautettua herruuttansa voutikunnassaan ja talonpoikain nöyrtymistä. Kapinan johtajien ankaran rangaistuksen kautta luuli hän ainiaaksi masentaneensa talonpoikain halun uusiin yrityksiin. Komean linnansakin ruokapöytä paisui karjan ja metsän paraimpia antimia, ja suuret hopeamaljat täytettiin ehtimiseen kukkuroilleen oluella ja viinillä. Myöhäiseen yöhön saakka kesti juomingit ja loppuivat vasta kun ei kenkään enää jaksanut kättänsä nostaa.

— No, herra Niilo Iivarinpoika, huusi hänelle paikaltaan pitkän pöydän toisesta päästä Aabraham Melkiorinpoika, kun Niilo ensi iltana jo aikaisin astui ylös poistuaksensa. Miksi ette juo ja iloitse? Olisihan se tarpeen, luulen mä, pitkän matkamme perästä.

— Ei, herra vouti, vastasi Niilo. Kaikki tuo kurjuus, kaikki tuo nälkä ja epätoivo, jota olen nähnyt matkallani, vaikuttavat ett’en saata nähdä tätä ruo'an ja juoman ylöllisyyttä.

— Ellei haavaanne ja uupumustanne olisi, luulisin Teidän lellistyneen, Niilo herra, sanoi Aabraham, huulilla hymy, jonka alkava humala teki hervottomaksi. Mutta kyllä tiedän tarvitsevanne lepoa ja sallin sentähden että poistutte seurastamme.

Salin yläpuolella olevassa huoneessaan maaten, kuuli Niilo kauvas aamupuoleen saakka rähiseviä lauluja, melua, huutoa ja naurua, kunnes kaikki sitten jälleen vähitellen vaikeni. Hetken aikaa vain kuuli hän vielä palvelijain raskaat askeleet, nämä kun kantoivat päihtyneitä herrojaan makuulle ja sammuttelivat piipuissaan jo liekuttavia vahakynttilöitä salissa.

Eräänä päivänä tuli sananlennättäjä Perä-Pohjasta, ilmoittaen että sikäläinen rahvas oli noussut kapinaan. Aabraham Melkiorinpoika lähti silloin, Niilo ja neljättäkymmentä huovia seurassaan, Pohjoseen päin, vakaasti luullen että jo hänen läsnä-olonsakin kapinan tukehuttaisi kehdossaan. Oli jo pimeä, ja nuo monta rekeä lähestyi Kokkolan pitäjän kirkkoa, kun niitä yhtäkkiä metsäisessä alanteessa ympäröitsi joukko talonpoikia, jotka tässä olivat väijyneet. Talonpojat kävivät kuni raivoissaan ajajien kimppuun, jotka näin äkkinäisten hyökkääjäin käsissä eivät nimeksikään pystyneet puolustukseen.

Aabraham Melkiorinpoika, jonka parissa Niilo ajoi, oli puettuna oivalliseen sudennahka-turkkiin, ja tästä tuli kumpasenkin pelastus. Talonpoikain johtaja tahtoi, näet, valloittaa turkin, ennenkun muut ehtisivät hänen edellensä. Hän tempasi sen siis voudilta pois ja pukeutui itse siihen. Mutta törmäävät talonpojat, jotka yön pimeydessä eivät eroittaneet hänen kasvojaan, karkasivat hänen kimppuunsa, luullen häntä voudiksi; ja tässä metelissä pääsivät Aabraham ja Niilo pujahtamaan tiehensä. Pekkakin, joka heillä oli ajomiehenä ollut, pääsi paikalta ja tuli heidän seuraansa. He hiipivät pensastoon ja olivat pian turvassa. Koska seutu oli heille ihan outoa, täytyi heidän kuitenkin hetken päästä pyrkiä maantielle takaisin. Tappelupaikalla oli nyt hiljaista. Talonpojat olivat menneet tiehensä saaliineen, ja ainoastaan heikkoa hälinää kuului heidän jäljistään. Pakolaiset uskalsivat lähemmälle hyökkäyspaikkaa, johon nouseva kuu heitti vaaleaa valoansa. Verisiä, ihan paljaiksi ryöstettyjä ruumiita makasi tiellä ja kinoksilla.

— Hiljaa, mitä se on? sanoi yht’äkkiä Pekka, pidättäen toisia kahta; tuolla liikkuu jotakin!

Piilostaan pensaan takana näkivät he silloin, miten moni noista alastomista ruumiista alkoi nousta jaloilleen. He lukivat kolme, kuus, kymmenen.

Nousevan kuun valaisemaan taivaan-rantaan kuvastui läheiseltä kunnaalta kirkonkylän tummat, yhteen-paattuneet talorakennukset. Nuo alastomat haamut rupesivat toinen toisensa perästä, syvässä lumessa, joka paikka paikoin ulottui heille suolivyöhön saakka, pyrkimään sinne päin, sikäli kun, näet, taipuivat ja pakkanen puri heidän jäseniinsä.

Se oli kamalaa nähdä, ja se kauhistutti noita kolmea miestä. Mikä kohtalo oli noiden onnettomien haavoitettujen ja puoleksi paleltuneiden omana oleva, heidän saapuessaan kylään, jossa viholliset ehkä paraikaa viettivät riemuvoittoaan?

Alakuloisina pyrkivät nuo kolme pakolaista eteläänpäin, alati tien-viertä pitäen. Pari kolme virstaa he kahlasivat lumessa, kunnes heidän väsymyksen vallassa täytyi etsiä talo, jonka asukkaat kohtelivat heitä ystävällisesti ja antoivat yösijaa. Pekan valpas silmä näki kuitenkin pian ett'ei kaikki ollut aivan säntillään. Vouti oli jo pannut pitkälleen talonväen sänkyyn ja heti nukkunut sikeään uneen. Isäntä käski nyt Niilonkin, joka Pekan kanssa istui lämmittelemässä takan edessä, panna maata voudin viereen. Niilo oli juuri niin tekemäisillään, mutta Pekka tarttui tylysti hänen käsivarteensa sanoen:

— Ei se sovi että sinä panet maata herrani viereen. Ylös uunille!
Siellä on liiankin hyvä sinulle ja minulle.

Niilo noudatti tätä viittausta, ja he menivät maata uunille, josta he vaaran sattuessa helpommin pääsisivät pujahtamaan ulos ovesta. Sitten vähitellen hiljeni pirtissä. Niilokin nukkui, väsyneenä kun oli kovin. Mutta Pekka ei päästänyt unta valloilleen, vaan piti korvansa ja silmänsä auki.

Tunti oli tuskin kulunut, kun tuvan asukkaat, kolme miestä ja kaksi naista, alkoivat hiljaa puhua keskenään. He tunsivat tuon koko Pohjanmaassa katkerasti vihatun voudin näöltään ja neuvottelivat nyt mitä hänelle tehtäisiin. Lopulta päättivät että toinen naisista lähtisi naapuritaloon kutsumaan pari miestä avuksi, ja sitten aamulla panisivat he voudin seuralaisineen kiinni. Vaimo pukeutuikin pimeässä öiselle matkalleen ja suori hiljaa pirtistä ulos, jonka perästä toiset menivät levolle.

Mutta Pekka, heidän tasaisista, raskaista henkäyksistään huomattuaan että he kaikki nukkuivat, herätti Niilon. Hiljaa hiipivät molemmat sitten alas uunilta ja ovesta ulos.

— Ei, sanoi Pekka, heidän eheinä päästyään tiehensä, piru tässä enää marssikoon pitkin metsiä. Koska moukat eivät suo meille yösijaa rauhassa, niin saavat he ainakin antaa meille hevoset.

Tekemättä mitään melua veti hän pihalla seisovan re’en kauvas tielle. Sitten meni hän talliin ja toi sieltä hevosen, ja hetken päästä olivat he matkalla hyvää ravia etelään päin.

— Hei vain, sanoi Pekka, mätkähyttäen monin kerroin jatketuilla ohjaksilla, nyt ajamme kuin herrat oikein tupsusuitsilla.

He ajoivat umpimähkään, tuntematta tietä. Alati etelään päin, se oli matkan määrä, ja ennen päivän nousua olivat he jo sen alueen ulkopuolella, johon kapina tähän asti oli levinnyt. Sitten ajoivat he Pirkkalaan päin, jossa he nyt luulivat Flemingin sotajoukkoineen majailevan. He eivät kuitenkaan kauvas ehtineet, ennenkun tapasivat Flemingin, joka retkeili Pohjanmaahan kukistamaan uudestaan syttynyttä kapinaa, josta hän oli saanut pikaiset tiedot.

Kapina, jota valmisti ja johti herttuan asettama vouti, oli levinnyt nopeaa. Ilkan vanhat sotatoverit olivat riemulla tarttuneet aseisin, ja osan ruotsalaisestakin väestöstä oli vouti saanut yhtymään nuijajoukkoon. Oulusta oli otettu tykkejä, kiväriä ja ruutia, ja Kyrössä pitämästänsä leiristä lähti tuo viidettä tuhatta miestä pitävä talonpoikainen sotajoukko helmikuun 23 p:nä illalla liikkeelle, törmätäkseen Flemingiä vastaan, joka tuhannen viidensadan hevosmiehensä kanssa samaan aikaan oli saapunut Ilmajoelle.

Kyrön ja Ilmajoen väliseen metsään olivat talonpojat tehneet lujan etusorroksen, siinä värinäksensä sotaväen tuloa. Mutta talonpoikain taistelu-into oli niin kiihkeä, ett’eivät malttaneetkaan pysyä tässä edullisessa asemassa, vaan riensivät juoksumarssia alas Ilmajoen tasangolle, karataksensa heti Flemingin ja hänen huoviensa kimppuun. Helmikuun 24 pnä aamulla sai talonpoikain sotajoukko vihatun vihollisen näkyviinsä, kuljettuaan yöllä juoksujalkaa ja tykkejä muassaan vieden puoli kuudetta penikulmaa. Heidän aikomuksensa oli ollut kerjetä perille yön aikana, äkki-arvaamatta karata Flemingiläisten kimppuun ja tappaa heidät, mutta hankaluus noiden raskaiden tykkien kuljettamisessa oli vaikuttanut viipymyksen.

Flemingin rauhan-tarjoukseen suostuen, muuttivat Pietarsaaren, Vöyrin ja Kokkolan ruotsalaiset talonpojat hänen puolelleen; mutta suomalaiset hylkäsivät ilkkuen kaikki rauhan-tarjoukset, kehuen tappelevansa viimeiseen veripisaraan asti Kaarlo herttuan puolesta, joka muka oli kutsunut heitä aseisin Flemingiä vastaan. Lopuksi laukaisivat he ikääskuin vastaukseksi Flemingin uusiin kehoituksiin, tykkinsä hänen etujoukkoansa vastaan, niin että muutamia ratsumiehiä kaatui. Nyt käski Fleming väkensä ryhtyä rynnäkköön, ja tiheissä riveissä syöksi hänen hyvin varustettu hevosväkensä talonpoikain kimppuun. Siitä tuli verinen tappelu. Kirveillään ja nuijillaan pitivät talonpojat miehuullisesti puoliansa sotaväkeä vastaan, ja moni huovi siinä pyörähti otsa halkaistuna hevosen seljästä. Miehuutta ja jäykkyyttä kuolemassa oli yltäkyllin talonpojissa, heidän siinä tapellessaan omalla pellonsaralla. Mutta nyt kuten ennenkin puuttuivat he yhteistä johtoa. Vouti pysyttelihe muiden herttuan lähettilästen kanssa taampana, ja aikoja ennen tappelun loputtua oli hän jo lähtenyt tiehensä hyvään turvaan.

Talonpoikain urhoollisuudesta ei ollut mitään hyötyä. Erinomaisten aseittansa ja hevostensa ketteryyden avulla pääsivät ratsumiehet pääsemistään voitolle. Kuolleita ruumiita makasi kasottain tantereita ja joka haaralle pakeni parvittain talonpoikia, ratsumiehet kintereissään.

Metsän rinteessä Santavuoren juurella oli palamassa talo. Tätä käytti kylkisuojana pieni parvi talonpoikia, jotka läheisen riihen peitossa tekivät hurjaa vastarintaa parille kymmenelle ratsumiehelle, jotka turhaan ponnistivat voimiansa ajaaksensa talonpojat pois heidän asemastaan. Fleming huomasi tämän ja lähetti Niilon, joka vielä potevalta haavaltaan ei ollut päässyt tappeluun, tarjoomaan talonpojille pakkosovintoa. Pekka perässään nelisti Niilo paikalle. Mutta hän tuli liian myöhään. Muutamat ratsumiehet olivat kiertäneet paikan ja hyökänneet talonpoikain kimppuun takaapäin. Kirves ilmassa itseään paraikaa puolustaessaan uudestaan ryntääviä huovia vastaan, sai talonpoikaisparven päällikkö peitsen hartioihinsa ja kaatui suinpäin. Saatuaan samallaisia iskuja takaa kaatui samassa hänen lähimmät miehensä, ja toiset hakattiin maahan hetken aikaa tapeltuaan.

Niilon saapuessa siihen oli jo kaikki lopussa. Tappelun kestäessä oli valkea palavasta talosta tarttunut puoleksi maahan-poljettuun aitaan ja tätä pitkin kiemuroinnut kiinni riiheen, jonka toinen puolisko nyt oli liekkien vallassa.

— Pekka, huusi Niilo, katsoppas, ehkä siellä on joitakin haavoitettuja riihessä. Jos on, niin ota ne ulos.

Pekka hyppäsi hevosen-seljästä ja kävi sisään palavaan riiheen. Hetken päästä tuli hän takaisin, kantaen nuorta naista.

Se oli Kreeta Palainen. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat verissä, ja kuolleen ruumiin kaltaisena makasi hän Pekan käsivarsilla.

Pekka laski hänet maahan, ruveten Niilon kanssa hieromaan nuoren tytön suonia ja ohimoita lumella. Hetken mentyä avasi hän silmänsä.

— Katsokaa!, Niilo herra, hän elää! huudahti Pekka iloisena, ja luulenpa hänen totta maar’ olevankin ihka eheänä.

Niinpä tosiaan olikin. Tyttö oli kokenut auttaa haavoittuneita, ja näiden verta oli hänen päällensä pirskoittanut. Nähdessään viimein isänsä puhki-pistettynä kaatuvan maahan, oli hän kauhistuneena ja peloissaan säntännyt palavan riihen sisään, tietämättä mitä teki.

Urhoollisen, viimeiseen mieheen kaatuneen talonpoikais-parven päällikkö oli hänen isänsä, Paavo Palainen, ja palava talo, jota Paavo puolusti viimeiseen henkäykseensä saakka, oli hänen oma talonsa, hänen iso-isänsä iso-isän erämaahan raivaama talo.

SYDÄMEN SURUA.

Se kauhea suru, jonka Olavinlinnaan tuotu tieto Niilo Iivarinpojan kuolemasta oli saattanut Ebballe, oli kuitenkin vähitellen lauhtumistaan lauhtunut, ja sen sijaan oli tullut väsymystä, ja haluttomuutta. Tuo sanoma hänen sulhasensa kuolemasta oli ikääskuin katkaissut kaikki ne siteet, jotka vielä kiinnittivät häntä elämään. Hiljaisuus ja yksinäisyys tuossa erämaan linnassa vaikuttivat vieläkin, että hän vaipumistaan vaipui tuohon tylsyyteen, joka aina seuraa sielun pauhaavia myrskyjä. Aivan kuin unissa-kävijä istui hän aterioillakin, ja hänen pitkinä iltapuhteina linnasalissa värttinätä väännellessään, vaipuivat kädet ehtimiseen hervottomina polville, ja lanka luiskahti hänen sormistaan.

Tämä hänen tyttärensä tila kovasti huoletti Götrik Fincke vanhusta, ja enemmänkin vielä hän huolistui, kun Olavi eräänä päivänä ilmoitti, että hänen nyt oli lähteminen takaisin Turkuun. Olavi oli tällä huolien aikana niin kokonaan saanut Fincken luottamuksen, että tämä piti häntä ystävänään, omana poikanaan, jonka seuraa hän välttämättömästi tarvitsi. Ebbankin alkuperäinen, kova vastamielisyys Olavia kohtaan oli lauhtunut; hän useimmiten ei edes näkynyt huomaavan häntä.

Olavi kohteli nöyrästi sekä hänen isäänsä että häntä itseään, osoitti myötätuntoisuutta heille ja kiitteli kovasti Niiloa, jonka kuolemaa hän muka haikeasti valitti ja suri. Ja tämä vaikutti Ebban suruiseen mieleen. Olavin seuratapa oli ritarillisempi ja kauniimpi kuin muiden linnassa oleskelevien aatelismiesten, ja hänen kertomuksensa huvista ja maailman mahtavien elämästä joskus hetkeksi huvittelivat Ebbaa.

— Herra Götrik, sanoi Olavi, kun Fincke haikerteli hänen lähtöänsä, ettekö voi Tekin tulla Turkuun. Kapina on nyt kukistettu, ja Savossa ei ole yhtäkään, joka tahtoisi mennä siihen leikkiin toistamiseen. Teitä ei tällä haavaa välttämättömästi tarvita täällä. Matkasta olisi neitsyt Ebballe lievitystä ja huvia, ja Turussa hänen surunsa sitten vähitellen haihtuisi.

Fincken mielestä oli tämä ehdoitus hyvä. Hän myöskin tahtoi tavata Flemingiä, neuvotellakseen, miten menetettäisiin niiden talonpoikain kanssa, jotka olivat kapinoinneet ja joita hän puolestansa tahtoi säästää minkä mahdollista oli.

— Arvelen kuitenkin, lausui Olavi, että nyt olisi paras puhutella neitsyt Ebbaa hänen kihlauksestaan.

— Ehkä se ens’ aluksi tuntuisi hänestä katkeralta, sanoi Olavi, mutta se veisi hänen ajatuksensa toiselle suunnalle ja tulisi siten lievitykseksi hänen synkälle surullensa. Sillä jos niin tulee olemaan kuin nyt on, sairastuu hänen sielunsa, ja hän voi joutua mielenvikaan.

— Aivan niin, Te olette oikeassa, myönsi Fincke huolissaan, Minäkin olen kauvan pelännyt hänen tilaansa enkä ole tietänyt mitä tehdä. Tämä on kyllä parasta, eikä asia parane sillä että se heitetään toistaiseksi, Raskasta se on minulle. Kuitenkin näen että se on lapselleni hyväksi, ja minä sen teen. Hyvin paljon kuitenkin antaisin, ettei minun tarvitsisi nähdä hänen suruansa.

Fincken astuessa sisään Ebban huoneesen, seisoi Ebba akkunanloukossa katsoen ulospäin, Ebba ei ollut huomaavinansa hänen tuloansa eikä edes kääntynyt hänen puoleensa, hänen epäröiden kysyessänsä.

Hän ei saanut mitään vastausta. Mutta hän ei sitä tarvinnutkaan. Aina siitä päivästä lähtien, kun Niilo ratsasti ulos sotamiesten kanssa, oli Fincke usein nähnyt hänen seisovan siinä ikkunassa ja katselevan sitä paikkaa, missä tie poikkesi ja Niilo oli kadonnut hänen näkyvistään.

— Sinä kuihdut täällä yksinäisyydessä, rakas lapseni, jatkoi Fincke, astuen hänen luoksensa. Vanhaa isääsi pahoittaa, kun täytyy nähdä sinun tuommoisena. Etkö tahdo hänen tähtensä kokea tulla iloiseksi jälleen?

— Älä sano niin, sillä silloin puhut sinä vastaan totuutta ja puhut syntiä. Kuka pääsee kärsimyksittä ja koetuksitta. Katso minua. Minä olen ollut voimakas ja terve mies: silloin jouduin voimieni päivinä raajarikoksi, ja nyt olen vanhaksi tullut. Vaimoni kuoli minulta aikaisin. Etkö usko että se oli kova koetus? Vanhin tyttäreni lähti kotoa, sinun vielä pienenä ollessasi. Tyhjältä tuntui isän sydämelle, hänen lähtiessään talosta. Ja mitkä luulet tunteeni olleen, nähdessäni sen kodin, joka oli ollut isäni oma, jossa olin syntynyt ja jossa olin elänyt miehuuteni ja onneni päivät, häviävän ja poroksi palavan? Nyt kun nuori sukulaiseni Niilo, josta sinulle oli tuleva rakas ja uskollinen isäntä, sai surmansa, oli sydämeni pakahtua. Ja nyt suru nähdä sinun kärsivän. Se ahdistaa minua kovemmin kuin sanoa voin. Niin, rakas lapsukaiseni, surua meillä on aina elämässä, mutta niin on Herran tahto, ja sen alle tulee meidän kaikkein taipua. Koska minä, harmaapäinen mies, niin voin tehdä valittamatta, miksikä et tahdo sinä sitä tehdä, sinä, joka vielä voit niin paljon odottaa elämältä?

Ebba oli nojautunut isän rintaa vasten, kietonut kätensä hänen kaulansa ympäri ja purskahtanut itkuun. Ensi kertaa pitkistä ajoista hän jälleen itki, ja kyyneleet lievittivät hänen tuskiansa. Isä vanhuksen sanat olivat hiljaisena nuhteena tunkeuneet hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui ikääskuin olisi hän tehnyt pahoin häntä vastaan, ikääskuin tulisi hänen jotain hyvittää. Se oli, surusta huolimatta, ensimäinen tunne, joka Niilon kuolon-sanoman jälkeen oli hänet vallannut, ja hän tarttui siihen kiinni ikääskuin tempovaisesti, vaistomaisesti.

— Pian lähdemme tästä linnasta, jatkoi Fincke, ja matkustamme Turkuun. Siellä sinä kyllä taasen virkistyt ja koet olla iloinen. Etkö tahdo niin?

— Ja tahdotko tehdä isällesi ainoan lohdutuksen ja ilon, joka hänellä enää voi olla tässä elämässä?

— Tahdon tehdä kaikki mitä Te tahdotte, isä, kaikki, kaikki! Tehän olette ainoa, jonka hyväksi minun nyt on eläminen.

Hän painoi isäänsä kovasti itseään vasten, ikääskuin pelkäisi hän että joku tahtoi ottaa hänet pois.

— Minä päivänä hyvänsä voi tapahtua että kuolen, ja silloin olet sinä yksinäsi maailmassa, jatkoi Fincke, silitellen hänen hiuksiaan. Minä en voisi huoletta kohdata sitä hetkeä, jolloin minut kutsutaan täältä pois, jos en tietäisi että sinä tulet hyvin toimeen ja olet turvassa kaikelta hädältä ja vaaralta. Sillä sinä, nuorin lapseni, aikaisin kuolleen äitisi kuva, olet ollut koko iloni ja riemuni.

— Niinkuin tahdot, isä, niin tahdon tehdä. Minulle on se yhdentekevää.
Suurempaa tuskaa, kuin mitä kärsin, ei kenkään voi minulle saattaa.

— Olavi Sverkerinpoika on pyytänyt sinua puolisoksensa, ja minä olen antanut hänelle lupaukseni.

— Niin, hän. Hänen kanssaan on sinun tulevaisuutesi turvattu. Minun tähteni, rakas, kallihin lapseni.

— Ainoastaan sinun tähtesi, isä. Minun elämäni ei kuitenkaan tule pitkäksi. Minua hivuttaa, hivuttaa täällä sydämessä. Oh! Mutta siitä kyllä pian tulee loppu. Minun käy raskaaksi sinua totella, isä, mutta en tahdo koskaan, en koskaan, kieltää sinulta mitään.

Hänen kätensä vapisivat, hänen kasvonsa hehkuivat, ja kuumeen-palavilta tuntui Finckelle hänen huulensa, kun hän siunaten painoi niille suudelman.

Fincke meni noutamaan Olavia. Askeleet tuntuivat hänelle raskailta, sillä hän näki kuinka tämä asia kovasti koski tyttären sieluun, eikä hän edes kokenut itseltään salata että Ebba katkerasti syytti häntä sydämessään. Mutta hän huomasi nyt entistä paremmin että se oli välttämätöntä, että täällä oli pikainen apu tarpeen, jos ei hänen lapsensa olisi vaipuva mielettömyyden yöhön.

Fincken jälleen astuessa Olavi ritarin kanssa Ebban huoneesen, seisoi Ebba yhä samassa paikassa, ikääskuin syvästi miettien. Heidän tullessaan sisään, nosti hän hitaisesti päätään. Hänen kasvonsa oli kalpeat, mutta samassa vakavat ja melkein kunnioitusta käskevät.

— Tahdot siis ottaa puolisoksi ritari Olavi Sverkerinpojan, kuten äsken lupasit? kysyi Fincke mielenliikutuksesta hieman vapisevalla äänellä.

— Niin, koska niin tahdot, isäni. Sydäntäni en kuitenkaan voi antaa. Se on sulhais-vainajani oma.

— Ei, sitä se ei koskaan voi, vastasi Ebba suruisesti. Ja nyt tahdon olla yksinäni hetken, jatkoi hän.

He poistuivat jälleen. Olavi Sverkerinpoika oli siis saavuttanut tarkoituksensa, ja hän riemuitsi sydämessään. Tosin hän selvästi näki ett’ei hän voinut toivoa mitään rakkautta Ebban puolelta. Mutta tämä ei häntä masentanut, päin vastoin vain kiihdytti hänen himoansa. Tämän uppiniskaisen vastustuksen hän kyllä kerran kukistaisi.

Siinä päätettiin sitten että kihlaus vietettäisiin juhlallisesti heidän tullessaan Turkuun, jossa piispa sille antaisi kirkon siunauksen ja purkamattoman pyhyyden. Sitten pidettäisiin häät syksyllä ja Ebba seuraisi Olavia Tukholmaan.

Muutaman päivän perästä oli Götrik Fincke tyttärensä ja Olavin kanssa sekä osa hänen väkeänsä valmiina lähtemään matkalle Flemingin luo Turkuun.

Se Olavin sotamiehistä, jonka oli ollut vartioiminen vangittua talonpoikais-vaimoa, kysyi mitä hän nyt tälle tekisi.

— Annappas tänne, sanoi Olavi, otti avaimen ja viskasi sen ilkkuisesti nauraen virtaan.

Tuntia myöhemmin ratsastivat ritarit seurueineen rumpujen päristessä ja torvien soidessa ulos linnasta.

MAHTAVAAKIN HALLITSEE JUMALA.

Kapina Pohjanmaalla oli taasen kukistettu, kansa nöyryytetty ja saatettu sanattomaan, värisevään kuuliaisuuteen, ja Fleming lähti sotajoukkoineen Pohjanmaalta valmistaakseen Etelä-Suomen ratkaisevaa taistelua Kaarlo herttuaa vastaan, jonka osallisuutta vasta kukistetussa kapinassa hän ei hetkeäkään epäillyt.

Jos Fleming jo ennenkin oli luottanut voimaansa, teki hän sitä vielä enemmän nyt, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä mitään kapinallisia liikkeitä Suomessa. Rahvaan tappio oli ollut niin suuri ja hävitys niin lavea, että kinastuksen halu kyllä oli haihtunut pitkiksi ajoiksi. Hän oli kukistanut kapinan voimakkaalla kädellä: nyt saattoi hän, noudattaen omaa mieltänsä ja piispan uusia, kirjallisia kehoituksia, osoittaa lempeyttä. Mitään rangaistuksia hän ei ollut voitetuille antanut, vaan ainoastaan ankarasti nuhdellut talonpoikia ja myöskin papistoa, joka ei ollut käyttänyt vaikutusvoimaansa heidän laittoman yrityksensä ehkäisemiseksi.

Fleming tiesi varsin hyvin että, vaikka olikin vastustus masennettu, viha kuitenkin kyti häntä vastaan Suomen talonpoikien rinnassa ja että he luottivat Kaarlo herttuaan. Mutta nyt oli hän kääntävä voimansa herttuaa vastaan, kurittava hänet ja opettava hänelle ett’ei hän suotta saanut tavoitella Ruotsin valtakunnan kuningas-kruunua.

Niilo oli saanut luvan lähteä Olavinlinnaan. Yöt päivät hän ratsasti, uskollinen Pekka seurassaan, samaa tietä kuin sotajoukko oli kulkenut retkellään Pohjanmaahan Hämeestä. Tuon sisällisen sodan jälkiä näkyi kaikkialla. Talot olivat palaneet, ladot ja aitat tyhjinä, taudit ja nälkä vallitsi. Vanhat miehet, joita he tapasivat noissa melkein väkityhjissä taloissa, valittivat etteivät koskaan, niin monta ja kovaa onnettomuutta kuin maa olikin kestänyt, olleet nähneet niin sanomatonta kurjuutta. Monta kertaa oli noilla molemmilla ratsastajilla hankala saada ravintoa itselleen ja hevosilleen. Tämä kansan kärsimys kovasti pahoitti Niiloa. Hän oli tuon monivaiheisen kapinan aikana nähnyt monta vihan ja julmuuden ilmausta kansassa, mutta myöskin monta jalouden ja rehellisyyden, eikä hän saattanut salata itseltään tuota tunnetta, että se kärsi syyttömästi. Hiljaisena ja alakuloisena ollen, antoi hän hevosen käydä miten tahtoi eikä näkynyt huomaavan mitään ympärillänsä.

— Tiedättekös, herra vänrikki, sanoi hän äkki-arvaamatta, heidän iltahämärässä kerran lumimyrskyssä ratsastaessaan jään poikki, minun tekisi mieleni luopua koko tästä siunatusta sotaelämästä.

— Niin, olen tuumannut että olisi paljo viisaampaa minulta asettua asumaan Kaurajärven torppaan ja auttaa isää ja äitiä, jotka jo kallistuvat vanhuuteen päin. Mutta, jatkoi hän kynsien korvan taustaan, ajattelenpa että halla tulee ja viepi pois koko sadon, eikä silloin totta maar’ ole hupaista olla talonpoikana. — Mutta, lausui hän taas hetken päästä, Niilon yhä ollessa vaiti, sitten ajattelen miten sodassa voi menettää kätensä ja jalkansa, jopa pääosakin, eikä silloin taas ole oikein hupaista olla sotamiehenäkään.

— Ajatellessani sitten Kreeta tyttöstä tuolla Pohjanmaalla — jutteli hän edelleen — hänen sinisiä silmiään, punaisia poskiaan ja kullanpuhdasta sydäntään, silloin olen ihan varma siitä että on parempi pitää raajansa tallella. Pää tietysti heti lentää aivan paikaltaan, hänen katsellessaan toista silmiin.

— Mutta… mutta — hän katsoi herraansa niin onnettomalta näyttäen, että tämän täytyi nauraa — jos hän ei minusta huoli, silloin kuitenkin menen sotaan ja annan hakata käteni ja jalkani poikki.

— Pekka kulta, sanoi Niilo hymyillen, voit olla huoleti. Kreeta sinusta kyllä pitää, senhän kaikki näkivät.

— Todellakin? Niinkö luulette, sanoi Pekka ihastuneena, ja hänen leveä naamansa loisti kuin kiiltävä kattila.

— Luota sinä siihen vain, toisti Niilo. Ja kun me saamme Porkkolan kartanon raketuksi uudestaan ja Ebba tulee emännäkseni, niin saa Kreeta tulla ja ruveta hänen kamarineitsyekseen. Jos sitten olet yhtä kelpo kosiomiehenä kuin sotamiehenä, niin teetpä, kuin teetkin, hänestä kunnon torpparivaimon ennen vuoden mentyä umpeen.

— Herran Jee, sitäkö sanotte! huusi Pekka niin ihastuksissaan, että hänen hevosensa oli peljästyksestä pillastua. Ja kaunis Ebba neiti teidän rouvananne! Semmoisia hienoja ja hentoja rouvia ei kai ole monta. En ensinkään ihmettele että olette alla päin ja ikävöitte häntä. Mutta teidän pitäisi kuitenkin tanssia ilosta, koska nyt olette matkalla morsiamenne luo, te, joka jo olitte viettämäisillänne häitä kiiskisten kanssa jään alla. Eivät kaikki tule takaisin, joita on itketty vainajina. Eivätkä kaikki kuolleet tule semmoiseen taivaasen, johon te nyt nahjustatte nulkutellen, kun pitäisi ajaa hyvää ravia.

Niilo olikin todella, mietteissään ollessaan, antanut hevosen juoksun käydä hiljaiseksi hölkäksi eikä edes huomannut että lumimyrsky pieksi heitä silmiin. Hän kannusti nyt hevostansa, ja loppupuoli matkaa jään poikki kävi hyvää ravia. Toisella puolen järveä tulivat he metsän sisään, jossa oli suojaa myrskyltä. Mutta sen sijaan pimeni pimenemistään. Kuitenkin olivat he pian tulossa kirkonkylään ja ratsastivat siis reippaasti eteenpäin. Metsä harveni vähitellen, ja siellä täällä, rupesi valkeita näkymään. Vielä hetkisen ratsastettuaan, saapuivat he eräälle talolle, johon Niilo päätti poiketa yöksi.

Se oli pitäjän pappila. Pieni ja mitätön vaikka oli, erosi se kuitenkin tavallisista talonpoikain taloista sen kautta, että siinä oli muurattu takanpiippu ja pienillä neliskulmaisilla lasiruuduilla varustetut ikkunat toisessa tuvassa. Niinkuin talonpoikainkain pirteissä, oli kuitenkin toisessa tuvassa lykättävät luukut ikkunoissa.

— Nyt on kosolta matkustavia tähän aikaan, sanoi hän, kun Niilo oli istunut punamaalattuun pöytään ja vanha palvelusnainen pannut esille kaksi hopeatuopillista olutta; muuten ei näe täällä vieraita puoleen vuoteen. Toispäivänä poikkesi matalaan talooni herra Götrik Fincke seurueineen, matkalla Turkuun.

— Götrik Fincke! huudahti Niilo, ja tuoppi oli pudota hänen kädestään.
Ja minä juuri olen matkalla hänen luoksensa.

Pappi toisti puheensa, ja Niilo kuuli sykkivin sydämin että Ebba oli heidän muassaan. Ellei olisi ollut niin myöhäinen ilta eikä hevoset vallan väsyksissään, olisi hän heti jälleen lähtenyt matkalle Turkuun päin. Hänen täytyi nyt malttaa huomen-aamuksi.

— Minä olen rauhan palvelija, vanha pappi lausui, ja vihaan kaikkea riitaa. En liioin saata hyväksyä että talonpojat ovat nousseet esivaltaa ja laillista järjestystä vastaan. Ja mitä olisi siitä syntynyt, jos he olisivat voittaneet? Kaikkinainen laki ja järjestys olisi joutunut sorrolle ja maa vajonnut sanomattomaan kurjuuteen. Mutta en kuitenkaan saata olla lausumatta että Klaus Fleming on pitänyt liian kovaa komentoa tässä maassa.

— Hänen on siihen ollut täytymys, sanoi Niilo. Hän tietää että herttua pyrkii sulkemaan kuningas Sigismundia valtakunnasta pois. Kuningas on Puolanmaassa, ja Klaus Flemingin tehtävänä on pitää hänelle valtakuntaa avoinna. Eikä myöskään Flemingin ankaruus yksinään ole synnyttänyt kapinaa. Siihen ovat syynä myöskin herttuan lähetysmiehet.

— Niin, sanoi pappi arvelevaisesti, niistä ei ole ollut puutetta. Minä pidän laillisen kuninkaan puolta, sillä tiedän ja uskon kaiken esivallan olevan Jumalalta. Vehkeileminen laillista kuningasta vastaan on sentähden rikos, joka kohtaa syyllisen päätä, niinkuin raamatun historia meille opettaa että Absalon sai rangaistuksensa, koska oli luopunut kuninkaastaan ja isästään. Mutta että Götrik Finckenkin seurassa olisi valtionkavaltajia, sitä en olisi uskonut.

— Mitä sanottekaan? huusi Niilo kalveten. Pappi nousi paikaltaan käyden kirstulle, josta hän otti yhteen-käärityn paperin. Tämä oli sinetitön kirje, ja pappi ojensi sen Niilolle.

— Lukekaa, sanoi hän. Tämän paperin löysin minä vällyistä yötuvassa, jossa Götrik Fincke ja Olavi Sverkerinpoika olivat nukkuneet.

Niilo otti kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Se oli Olavi Sverkerinpojalta Kaarlo herttualle ja teki selkoa Savonpuolisista tapauksista. Olavinlinnassa oli, kirjoitti Olavi, linnan isännyys nyt jätetty eräälle hänen uskotullensa Götrik Fincken poissa-olon ajaksi, ja jos herttua kesällä tulisi Suomen puolelle sotajoukon kanssa, niin jätettäisiin linna ilman miekan-iskutta hänen haltuunsa — Klaus Fleming, niinkuin Götrik Finckekin, luottivat ehdottomasti häneen, Olavi Sverkerinpoikaan. Hän saisi, Flemingin johtaessa Suomen sotaväkeä ja laivastoa, ihan varmaan Turun linnan osaksensa, ja herttuan tullessa hän avaisi portit tälle. Kunhan keitä tuo vanha Turun linna olisi herttuan hallussa, silloin olisi myöskin Klaus Flemingin valta Suomessa masennettu. Talonpojat nousisivat uudestaan kapinaan, ja ne suomalaiset herrat, jotka ainoastaan pakosta olivat yhtyneet Flemingiläisiin, menisivät herttuan puolelle. Götrik Finckestä luuli hän voivansa vastata. Hänelle oli nimittäin luvattu Fincken tytär puolisoksi, ja tämä muka kyllä vaikuttaisi että Fincke kävisi heidän puolelleen. Filippus Kernin kautta, joka saattaisi tämän kirjeen herttuan käsiin, voisi herttua lähettää rahoja, kirjeitä ja valtakirjoja. Kirje päättyi ikuisen uskollisuuden lupaukseen ja odotetun palkinnon tähtäilemiseen.

Niilo oli siten saanut lisää vakuutusta entiseen luuloonsa, että, näet, Olavi Sverkerinpoika oli kavaltaja. Hänellä oli todistus käsissään. Nuoren vänrikin veri rupesi kuohumaan niin hävyttömän ilkeyden johdosta. Hän oli oppinut pitämään Fleming vanhusta uskollisuuden, rehellisyyden ja oikeuden ainoana turvana näinä kurjuuden aikoina. Hänelle tehty petos ei ollut ainoastaan kuninkaan asian, vaan myöskin kaiken hyvän ja pyhän kavaltamista. Se oli hänestä yhtä alhaista, yhtä hyljättävää kuin oman vanhan isänsä kavaltaminen. Mitä kirjeessä puhuttiin hänen morsiamestansa, ei häntä huolettanut. Hän oli varma siitä että tämä oli valheen vehkeitä, jotka hänelle vieläkin osoittivat Olavin luonteen koko kauhistavan pahuuden. Mutta tässä puheessa piili kuitenkin uhkaus ja vaara, jotka olivat torjuttavat. Samaten oli vaara Flemingille ja kuninkaan asialle etukynnessä. Ehkä oli maanpetto niin pitkälle levinnyt, että se minä hetkenä hyvänsä voi puhjeta ilmituleen. Pian aukenisi meri. Silloin voisi herttua viipymättä saapua laivoineen ja kaikki olla auttamatta hukassa.

Seuraavana päivänä oli Niilo jo aamuhämärässä matkalla Turkuun. Kiireisen, kovan ratsastuksen perästä tultuaan kaupungin lähelle, sai hän tietää että Fleming oli Pikkalan kartanossa Uudellamaalla toimittamassa laivastonsa varustusta. Niilo lähti silloin sinne päin eikä suonut itselleen mitään lepoa, ennenkun olisi saanut Flemingin omiin käsiin jättää todistusta tuosta kavalluksesta. Se seikka että Ebba Fincke, joka vielä itki hänen kuolemaansa, oleskeli Turussa, ei voinut kiusata häntä pois velvollisuuden tieltä.

Hän oli tullut lähelle Pohjan pitäjän kirkkoa, kun se sanoma tuli hänelle vastaan että Klaus Fleming makasi kuoleman käsissä. Marski oli sairastunut matkalla, vaan kuitenkin jatkanut tätä, kunnes hän ei enää voimattomuudeltaan mihinkään päässyt. Hän oleskeli nyt eräässä talossa lähellä kirkkoa.

Niilon astuessa tupaan, jossa Fleming makasi sairaana, oli kirkkoherra juuri tullut, muassaan lukkari, joka kantoi ehtoollis-astioita. Puolipiirissä seisoivat kunnioittavasti vähän taampana Flemingin upseerit. Kipeä marski makasi siinä kalpeana, mutta tyvenenä. Pitkä parta näytti tavallista valkoisemmalta, ja tuo terävä, käskevä katse oli nyt voipunut ja hervoton.

Kirkkoherra kysyi, oliko hänellä mitään;, maallista toivomusta heille ilmoitettavana.

— Toivoisin vain että Ebba rouva olisi luonani nyt, kun lähtöni lähenee, sanoi marski vitkalleen. Mutta se ei käy laatuun, tapahtukoon Herran tahto.

— Antakaa jonkun luotettavan sanansaattajan laittaa kuninkaalle kirjettä, että hän asettaa jonkun toisen minun sijaani käskynhaltiaksi Suomeen. Kuninkaan asia on nyt vallan huonolla kannalla. Ken voi sitä kannattaa?

— Ehkä Herra armossansa vielä suo teille elämän pidennystä, sanoi silloin kirkkoherra rohkaisten, mutta ympärillä seisovat sotilaat kokivat pidättää kyyneleitänsä.

— Näin unta tän’yönä, sanoi hän, että olin aterialla erään kuninkaan luona. Sitten ajoin sieltä pois vaunuissa neljällä valkoisella hevosella sakean, synkän metsän läpi. Tiedän nyt että minä taivaallisen kuninkaan aterian perästä, jota olette tulleet minulle antamaan, olen matkustava viimeisiä tietäni.

— Herttua on iloitseva, kun minä olen poissa. Mutta hänen ilonsa ei kai kauvan kestä. Suomen herrat eivät kavalla kuninkaansa asiaa. Stålarm ja te muut olette miehiä, joiden uskollisuuteen kuningas voi luottaa, niinkuin hän on luottanut minuun.

— Te olette olleet mahtava mies, herra marski, sanoi kirkkoherra vakavasti. Mutta te näette nyt että mahtavaakin hallitsee Jumala. Oletteko valmis astumaan hänen kasvojensa eteen?

— Olen, vastasi marski heikolla, mutta selvällä äänellä. Minä olen valmis.

Hän lepäsi hetken aikaa hiljaa, silmät ummessa. Sitten alkoi hän rukoilla — Herra Jeesu Kriste, armahda minua syntistä, sovita kaikki syntini ja rikkomiseni. Älä poista minulta pyhää henkeäsi.

Nyt astui kirkkoherra esiin vuoteelle, antaaksensa sairaalle Herran-ehtoollista. Oli kuoleman hiljaisuus huoneessa. Kaikki läsnä-olijat olivat langenneet polvilleen, kun kirkkoherra, puettuaan lukkarin avulla virkapukuunsa, otti pyhät astiat ja luki asetussanat.

Sairas luki papin jäljestä selvällä äänellä rukoukset ja nautti syvästi liikutettuna ehtoollisen.

Suru ja syvä alakuloisuus vallitsi Flemingin lähiseurassa. Kuka nyt rupeisi johtajaksi ja saattaisi kaikki hyvään päätökseen tuossa alkavassa taistelussa?

Flemingin valta maassa oli ollut niin kieltämätön, luottamus häneen niin suuri hänen miehissään ja viha niin rajaton rahvaassa, jonka hänen sotamiestensä väkivalta ja hänen oma tylyytensä oli murtanut, että oli vaikea ajatella tätä miestä kuolleeksi, olletikkin kun hänen viimeinen hetkensä oli tullut niin äkkiä ja aivan arvaamatta.

Kovasti liikutettuna kuin muutkin mietti Niilo nyt mitä hänen tulisi tehdä. Hän päätti silloin heti palata takaisin Turkuun ja jättää todistukset Olavi Sverkerinpojan petoksesta Fincken käsiin. Ei ollut viisasta jättää niitä muille. Ken voi taata ett’ei ollut kavaltajia Flemingin omassa lähiseurassa? Vallan tyhmää olisi ollut nyt, kun marski oli kuollut, liian kiireisen ilmi-annon kautta ehkä pahoittaa kavallusta puhkeamaan.

Viipymättä hän sentähden, Pekka taasen perässään, nousi hevosen-selkään, ehtiäksensä Turkuun yhtä haavaa Flemingin kuolonsanoman kanssa. Heidän ratsastaessaan alas maantielle, Pekka lausui:

Mutta kavioin kuminalta jäätyneellä tiellä Niilo ei kuullut mitä hän sanoi, eikä hänen korviinsa liioin pystynyt tienvieressä loikovasta mustalaisjoukosta kaakottavat kerjuu-äänet.

NOITA-AKAN TOINEN JUOMA.

Olavi Sverkerinpoika ja Götrik Fincke tyttärineen olivat tulleet Turkuun ja asuivat linnassa. Olavi huomasi täällä peljästyen että häneltä oli hukkunut tuo valmiiksi kirjoitettu, aukinainen kirje herttualle. Tämä ei ollut voinut tapahtua muualla kuin pappilassa Hämeessä, sillä siellä oli se hänellä vielä ollut tallella. Se oli tietysti löydetty ja oli ehkä nyt matkalla Flemingin luo. Mikä sitten seuraisi? Olavi tunsi kylmän hien, pihkuvan otsastaan, hänen ajatellessaan tätä. Parahinta olisi ollut lähteä tiehensä Ruotsiin, ennenkin päästäisiin hänen perillensä. Mutta halu Ebbaan oli päivä päivältä kovemmin kahlehtinut hänen tahtonsa lujuuden, ja seuraavaksi päiväksi oli kirkollinen kihlaus päätetty. Välin valtasi hänet kokonaan tämä mahtava tunne, välin varoitti häntä vaisto, pyytäen häntä hyvissä ajoin korjaamaan nahkansa. Mutta ehkä ei kenkään ollutkaan tuota kirjettä löytänyt? Ehkä oli se hukkunut lumeen matkalla ja kokonaan hävinnyt? Miksikä hän liian aikaisin paon kautta menisi menettämään Ebbaansa ja päälle päätteeksi, jos Sigismund, voittaisi taistelussaan herttuaa vastaan, kävisi saattamaan itsensä huonoon valoon voittajan silmissä? Olihan onni häntä aina suosinut. Tokkohan se nytkään häntä pettäisi? Ei, rohkeutta vain viimeiseen asti. Kaikki kyllä kävisi hyvin.

Olavi kun siten toisinaan koki mieltänsä rohkaista ja hyvään onneensa luottaa, joutui taasen toisinaan kovan tuskan valtaan, jota hän turhaan koki karkoittaa.

— Minun täytyy teille ilmoittaa, sanoi tuo vanha rohtojen-jauhaja huolestuneena, että Niilo Iivarinpoika eilen nähtiin pari penikulmaa Turusta matkalla Uudellemaalle, luultavasti Flemingin luo.

— Kuka? huusi Olavi hypähtäen paikaltaan. Niilo Iivarinpoika? Mutta hänhän on kuollut — Sanoma hänen kuolemastaan lienee ollut liian aikainen.

— Tiedän, se on aivan varmaa. Hän oli puhutellut erästä kappalaista, joka oli matkalla minun luokseni saadakseen lääkkeitä sairaalle vaimolleen, ja pyytänyt häntä ilmoittamaan Götrik Finckelle että hän, Niilo, vielä oli elossa ja ihan tulisi tänne.

— Ei millään muotoa sanaakaan siitä Finckelle eikä muillekaan, sanoi hädissään Olavi. Vieläkö kappalainen on täällä?

Uhkaava vaara viritti Olavissa jälleen koko hänen jäntevyytensä. Hän heitti takkaan kaikki paperit, jotka saattaisivat todistaa häntä vastaan, ja poltti ne poroksi. Sillä hän ei enää epäillyt että oli päästy hänen perillensä. Muuten Niilo ei olisi kulkenut Turusta ohitse, jossa hän tiesi saavansa tavata sukulaistaan Götrik Finckeä ja morsiantansa, jotka vielä surivat hänen kuolemaansa, — ja rientänyt Flemingin luoksi.

Ebbaa ajatellessaan, Olavin sydän pusertui ja pinnistyi. Hän oli viettänyt huikentelevaa kuljeksijan elämää ja tottunut naisiin, jotka tosin voivat sytyttää hänen himonsa; mutta ne eivät jättäneet mitään syvempää jälkeä hänen sydämeensä. Nyt viehätti häntä Ebba lämmittävässä, mutta kuitenkin uljaassa ja häätävässä kauneudessaan kahta kovemmin. Ensi kertaa hänen elämässään painoi häntä nyt pienoisuuden, masentavan halpuuden ja hylkäyksen tunne. Kaikki oli kääntynyt häntä vastaan, kaikkialla työnnettiin hän pois. Jo pienenä poikasena oli hän äitinsä kuollessa joutunut vieraille ihmisille. Ei mikään mieli-ajatus ollut häntä uskollisena seurannut elämän vaiheissa, ei sydän sykkinyt häntä vastaan lemmen horjumattomalla lujuudella. Onni! Oliko hän koskaan tietänyt mitä se on? Hän käveli kiihkoisesti edes takaisin, väännellen käsiänsä. Hänen rintansa värisi, hänen kasvojaan nytkäisi, ja hän hyrähti itkuun.

Matkavalmistukset kuitenkin pian antoi hänelle täyttä työtä, ja hänen mielensä sai tasapainonsa jälleen. Mitä edemmälle päivä kului, sitä katkerammaksi paisui hänen vihansa niitä vastaan, joiden tähden hänen nyt täytyi väistyä, ja etupäässä Niiloa vastaan, joka hänestä oli varsinaisena syynä hänen yritystensä raukenemiseen. Ja tuo vänrikki oli saava sen neidon, jota hänen sielunsa turhaan niin hirveästi hehkui. Olavi tunsi veren nousevan päähänsä, hänen sitä ajatellessaan. Hän puri hampaitaan ja puristi nyrkkiään. Ei, niin ei sinä ilmoisna ikinä saanut käydä, ei. Ensin piti tytön olla hänen omanansa, tulla hänen omakseen hehkuvalla lemmellä ja aistimet tainnoksissa, vaikkapa vastoin tahtoansakin. Olihan hänellä noita-akan juoma!

Olavi kävi heti Filippus Kernin luo ja, vähän aikaa häntä puhuteltuaan,
Götrik Fincken pakinoille.

— Herra Götrik, sanoi hän hellästi, huomenaamuna varhain täytyy minun lähteä Uudellemaalle tapaamaan Klaus Flemingiä. Ettekö tyttärenne kanssa tahdo tän’iltana olla vieraanani?

Fincke suostui, ja myöhemmin näemme hänen, Ebban ja Olavin aterialla Olavin huoneessa. Pari linnan palvelijaa ja hovipojaksi puettu Gretchen olivat passaamassa herkkupöydässä. Linnan kokki oli tehnyt parastansa, ja vahakynttiläin valo kimalteli kuvilla koristettujen hopea-astiain kirkkaissa kyljissä. Tieto siitä että hän pian, jos kohta lyhyeksikin aikaa, pääsisi näkemästä Olavia, ja Götrik Fincken kehoitus, että hän nyt eron-hetkenä kokisi olla ystävällisempi tuolle miehelle, vaikutti että Ebba oli sovinnollisemmalla tuulella; ja ensi kertaa oli näiden kolmen kesken mieli-ala vallalla, joka vähäsen ainakin ystävällisyydelle vivahti.

Silloin näkyi yht'äkkiä Filippus Kernin koukkuinen, laiha haamu oven-suussa. Hän astui Götrik Fincken luo ja pyysi saada häntä puhutella. Hän ei tahtonut häiritä toisia, eikä hänen asiansa Götrik herralle pitkiä puheita vaatinutkaan. Olipahan vain linnan asioita, ja koska Filippuksen piti matkustaa Olavin muassa, oli tarpeellista että herra Götrik sai asiasta tiedon. Kellenkään muulle hän ei muka voinut uskoa salaisuuttansa, joka vaaran sattuessa oli erittäin tärkeä tuntea ja jonka hän yksinään sattumalta oli aikoja sitten saanut tiedoksensa.

— Ennen mentyänne, herra Götrik, tyhjentäkäämme ensimäinen maljamme, sanoi Olavi, viitaten Gretchenille, joka heti toi esille hopeatarjottimen, johon ennakolta oli ladottu kalliita, viinillä täytettyjä maljoja.

Gretchen asetti tarjottimen pöydälle, pani toisen suuremmista maljoista
Fincken, toisen Olavin eteen ja tarjosi kolmannen, pienimmän pikarin
Ebballe, peräytyen sitten kunnioittaen taemmaksi.

He joivat kaikki pohjaan, ja Fincke poistui, luvaten pian palata. Olavi käski Gretchenin ja palvelijain odottaa kyökissä ruokineen, kunnes hän toisin määräisi.

Tuskin olivat Olavi ja Ebba jääneet kahden kesken, kun Ebba yht'äkkiä huutaa parkaisi. Olavi oli käynyt kuoleman kalpeaksi, silmät oli tunkea kuopistaan ja kasvot vääristyivät kivusta. Ebban huutaessa tuli Gretchen sisään.

— Niin, vastasi Gretchen, minä juuri. Näin sinun kaatavan jotakin mustaa nestettä Ebba neitsyen maljaan. Tiesin kyllä ett’et sitä tehnyt mitään hyvää tarkoittaen, ja niinpä vaihdoin viinin.

— Miksikä, miksikä teit tämän? kuiskasi Olavi, väännellessään sinne tänne ja kylmän hien pihkuessa hänen otsastaan.

— Miksikö? Siksi että olen nähnyt, miten sinä olet ollut täynnäsi pahuutta kuin myrkyllinen, käärme. Sinä et edes voinut pitää kavalia hankkeitasi salassa; sinulla piti oleman joku, jolle aiheesi ilmoittaisit, voidaksesi jo edeltäkäsin riemuita pahuuttasi. Arvaappas mitä minä tunsin puhuessasi, miten etsit sopivaa tilaisuutta saattaaksesi Niilo Iivarinpoikaa hengiltä. Hän, jota minä rakastin ja jonka puolesta mielelläni olisin mennyt kuolemaan. Minä varoitin häntä, mutta hän ei ymmärtänyt varoitustani, vaan on nyt kuolleena.

Hän kallisti alakuloisesti päätänsä, mutta nosti sen heti jälleen pystyyn.

— Ja mitä annoitkaan kerran minulle juoda? Minua hirvittää vielä sitä ajatellessani. Ooh, tunnen sen asian varsin hyvin. Olen Saksassa monta kertaa kuullut, miten velhot moisella juomalla kulkevat Kyöpelin-vuorelle. Minkä tähden teit minulle sen? Tahdoitko myydä minut saatanalle ja, varastaa minulta ijankaikkista autuuttani? Mutta minä olen itkenyt ja rukoillut, ja perkele on minusta jälleen lähtenyt, vaikka jo olin hänen kourissansa ja kauvan kannoin hänen merkkiänsä punaisena pilkkuna olkapäällään Ja mitä ai'oit tehdä nyt? Niilo Iivarinpojan morsiamen, jalon Fincke herran kauniin tyttären tahdoit minun sijastani myydä paholaiselle, ostaaksesi tämän tytön viattomalla sielulla hänen apunsa. Ja tämänkö sallisin tapahtua? Hänetkö antaisin sinun, ilkeiden tarkoitustesi täyttämiseksi, uhrata ikuisen kadotuksen tuskille, niinkuin minutkin tahdoit uhrata? Minä vaihdoin viinin, itse olet juonut suuhusi noita-juoman.

Tyttösen näin puhuessa kiivaalla ja suuttuneella äänellä, oli Olavi vain tuijottanut häneen, ja vaahtoa kokoutui hänen huulilleen. Horkansetki sai hänestä kiinni, jalat vääntyivät väärään, sormet tarttuivat jäykkinä pöytäliinankulmaan. Mies vaivainen putosi kovan suonenvedon vallassa lattiaan, vetäen perästänsä pöytäliinat, astiat ja viinimaljat.

Nyt törmäsivät, melusta peljästyneinä, palvelijat sisään. He kokivat nostaa Olavia pystyyn. Hän avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi ympärilleen, kunnes hänen katseensa kohtasi Gretchenin, joka kalpeana ja peloissaan nojausi viereisen tuolin selkälautaa vasten.

— Sinä — sinä — olet minut murhannut, huusi hän, törmäsi ylös ja tarttui häntä rintaan.

Röijyn sametti halkesi, ja hämmästyen näkivät palvelijat että Olavin kamaripoika oli nainen.

Filippus Kern, jota oli lähetetty noutamaan ja joka oli rientänyt paikalle ynnä Fincken kanssa, otti pienestä vaskirasiasta, jota hän aina kantoi taskussaan, kolme rippileipää, joissa oli kolme ristin muotoista merkkiä kussakin, vasta-syntyneiden karitsain verellä siihen piirrettyjä.

— Sitokaa tuo tuossa! huusi hän sitten, osoittaen Gretcheniä. Hän on myrkyttänyt hänet. Hän on velho!

Palvelijat ymmärsivät yhdestä sanasta. Gretchenin peljästys asian äkkinäisestä lopusta, kuolevan sanat ja etupäässä se seikka, että hän oli nainen, todistivat häntä vastaan. Gretchen pantiin kiinni. Seuraavana päivänä oli hän vietävä kaupungin vankilaan.

Samassa astui Niilo sisään, juuri kun Olavi taasen aukasi silmänsä ja puoleksi kohosi jaloilleen.

— Kavaltaja, huusi hänelle Niilo. Niin, tuijota minuun, sinä kelvoton.
Ilkeät vehkeesi eivät onnistuneet. Tunnen kaikki kemialliset hankkeesi.
Kauvan olet välttänyt rangaistusta, mutta nyt saat, kun saatkin,
tekojesi palkan.

Ebba oli viereisestä huoneesta kuullut Niilon äänen ja riensi nyt riemuiten hänen syliinsä. Liikutuksen vallassa painoi hänet Niilo rinnalleen, hellästi suudellen noita onnesta loistavia kasvoja.

Olavi Sverkerinpoika koki vielä nousta. Hänen silmänsä kiiluivat vihaa, ja hän nosteli nyrkkiänsä. Mutta väristen vaipui hän jälleen maahan.

Taasen tuli hänelle kova suonenveto. Tämän tauottua kävivät hänen kasvonsa hetkeksi levollisemmaksi. Hänen silmistään lensi himmeä, rukoileva katse läsnä-olijoihin, hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisi hän tahtonut jotakin sanoa, hänen rintansa aaltoili raskaasti, mutta samassa hetkessä tuli häneen suonenveto uudestaan, ja tuskissa väännellen heitti hän henkensä.

Peljästyneenä nojasi Ebba päätänsä Niilon hartiaa vasten, ikääskuin olisi hän tahtonut karttaa tuota kauheaa näkyä.

Älä välitä kavaltavan konnan kuolemasta, sanoi Niilo. Petturi, vakoja, joka kavalasti imarrellen luikertaa kansalaistensa luottamukseen varastaaksensa heidän kunniansa — ehkäpä pannaksensa isänmaan onnen kaupoille, hän ei ansaitse sääliä, vaan halveksimista vain. Tule, mennään pois!

Myöhempään illalla oli Pekka Niilon ja oman hevosensa kanssa linnakentällä, odottaen pimeässä jotakuta tulevaa. Eikä hänen tarvinnut kauvan odottaa, ennenkun ihmishaamu näkyi tulevan, juosten linnasta päin kentän poikki. Se oli Gretchen hovipoika-vaatteissaan. Hetken päästä kuului kahden laukkaavan hevosen kavioin kopse tömisevän pitkin kaupungin ahtaita katuja, mutta se ei häirinnyt moiseen meluun tottuneita, kiinniruuvattujen ikkunaluukkujensa takana nukkuvia kaupunkilaisia. Ratsastajat, ajoivat ulos tulliportista, ja toinen heistä, tuttavamme Pekka, lausui leikillisesti:

— Kun nyt tulen mustalaisten luo, niin annanpa akkojen povata itselleni, pitääkö minun tänä vuonna mennä naimisiin vai olla menemättä.

Kun oikeuden-palvelijat seuraavana päivänä tulivat noutamaan tuota velhoomisesta ja noituudesta syytettyä tyttöä, oli hän, kun olikin, tipo tiessään. Sen huoneen ikkuna, jossa häntä oli pidetty suljettuna ja jossa Niilo vielä edellisenä iltana oli käynyt häntä puhuttelemassa, oli auki — ja tämä seikka oli ainoana, jälkenä hänen perästänsä, Oli huimaavan syvä sieltä ylhäältä maahan, ja mahdotonta oli että mikään ihmis-olento olisi tuosta uskaltanut hypätä alas. Kun räystäsränni, joka kävi ihan ikkunanpieltä myöten, pari vuotta sitä ennen pystytettiin, oli muuan työmies luiskahtanut keskikorkealta irti ja pudonnut kuoliaana maahan..

Gretchen oli ja pysyi poissa. Luultavasti oli hän — niin arveltiin — lentänyt tiehensä Pelsepupin avulla. Eräs vahtimies väitti nähneensä mustan jättiläislinnun kaltaisen haahmon yösydännä häilyvän seinää vasten räystäsrännin kohdalla hänen ikkunansa alla. Mies oli niin peljästynyt, ett'ei uskaltanut sille puolen linnaa ennen päivän tultua, mutta silloin ei haahmoa enää näkynyt.

LOPPU.

Oli päästy elokuun loppupuoleen. Porkkolan kartano oli uudestaan rakennettu ja välkkyi vastaveistettynä, komeana koivujen vihannoivain välistä.

Lukuisa joukko ritareita ja ylhäisiä naisia loistavissa puvuissa oli kokoontunut tuohon suureen, koristettuun saliin — Ebba Fincken ja Niilo Iivarinpojan häitä viettämään.

Vihkimyksen toimitti kirkkoherra vanhus. Hän oli Ebballe antanut kirkon kasteen, hän oli kasteen-liiton hänelle vahvistanut, ja kun hän nyt näki neidon — sitten kun Herra oli kovilla kärsimyksillä koettanut — onnellisena morsiamena posket punassa seisovan tuon hohtavan silkkiteltan alla, jota kauniit kaasot ja uljaat ohjemiehet pitivät, silloin vapisi hänen äänensä liikutuksesta, hänen alkaessaan:

— Ei yhdellekään ihmiselle ole suotu että läpikatsoa Herran, kaikkivaltiaan sallimusta. Mutta niinkuin Daavid virrentekijä lausuu: ahdistuksesta minut päästänyt olet, niin tulee meidän aina luottaa Herran päälle, joka ei omaisiansa hylkää. Katsokaa kuinka kauniina kesä nyt seisoo kukoistuksessansa ja tähkäpäät pellolla turpoovat. Runsaalla kädellä suopi nyt kaikkein hyvien lahjojen antaja viljaa, sitten kun hän vanhurskaudessansa kovasti ja kauvan on koetellut meitä näljällä ja kalliilla ajalla. Kansa, joka oli miekkaan tarttunut, on nyt palannut takaisin sirppiensä ja autojensa tykö. Rauha vallitsee maassa, ja mitä viha on kaatanut, sen ahkeruus uudestaan ylösrakentaman pitää, niinkuin tämä talo, jossa nyt olemme kokoontulleet, jälleen on ylöskohonnut tuhkasta, suurempana ja kauniimpana kuin entinen. Täällä tulee nyt uljas, jalo ja ylhäinen vänrikki Niilo Iivarinpoika emäntänsä, siveän, jalon ja ylhäisen neitsyen Ebba Fincken kanssa Herran pelvossa ja hänen siunauksessansa viettämään elämänsä suven ja vanhuutensa syksyn onnellisella kukoistuksella ja ihanalla hedelmällä, johon alaskutsumme sen kaikkein korkeimman armon. Rukoilkaamme!

Kun vihkimys oli toimitettu messuineen ja virrenlauluineen, istuttiin hää-aterialle, joka nautittiin ilon ja riemun vallitessa.

— Se oli ikävää, lausui Niilo, — kun palvelija oli tarttua häätorttu-vatiin, tarjotakseen Ebballe — että reipas Pekkani, joka aina on tehnyt tehtävänsä sodan ja vainon vallitessa, nyt ei ole saapuvilla palvellakseen minua. Siitä kun hän Turussa sai joksikin aikaa loman, ei häntä enää ole näkynyt. Mutta hänet oikealta kannalta tunteakseni, ei hän ole hukkaan joutunut.

Samassa kuului rämisevän kärryt; -jotka seisahtivat portaiden eteen, ja sisään hääsalihin astui Pekka tyytyväisyys naamassaan ja puoleksi laahaten muassaan talonpojan-tyttöä, jonka vereksille punaposkille hämi ja ujous ajoi lisää purppuraa.

— Niin, nuori herra, vastasi Pekka, pyyhkien pellavatukan silmiltään.
Hän itse ja Kreeta, torpparin-ämmä myös, laillisesti vihityt
Pohjanmaalla kristilliseen avioliittoon. Sanottuhan on, ett'ei miehen
pidä yksinänsä oleman.

— Ai, ai, sanoi nauraen Niilo. Jos minun täytyy jättää Ebba rouva ja lähteä sotaan, niin tulet sinä siivosti mukaan, ja miten käy silloin torpan, kun Kreeta yksinään saa sitä hoitaa.

— Sen hän osaa oivallisesti, kehui ylpeänä Pekka. Hän pystyy itse kyntämään, jos niin tarvitaan, sillä siihen ovat Pohjanmaan reippaat tyttösiipat nyt saanet oppia, kun niin monta miestä on hukkunut tuohon tyhmään sotaan. Mutta sotapa ei sentään ollutkaan niin tyhmä. Tällä haavaa on Pohjanmaalla miesväen puute, enkä muuten kai olisi saanutkaan Kreetaa muassani tänne.

Hän heitti tirkistävän, itserakkaan ja ihastuneen silmäyksen Kreetaansa ja lisäsi sitten:

— Teitä en koskaan jätä, Niilo herra, en kotona enkä muualla. — Annappa tänne, sanoi hän sitten palvelijalle, jonka tuli kantaa häätorttua. Etkö näe että minä olen täällä! Anna mun kantaa.

Aterian loputtua tarttui Götrik Fincke suureen hopeamaljaan, pyysi äänettömyyttä ja lausui:

— Vihollinen vei voimani päivinä käsivarteni, mutta hän ei voinut viedä ruotsalaista sydäntäni. Ja tämä sydän sykkii vieläkin ylpeyttä, ajatellessani niitä voittoja, joihin niin usein olen vienyt Suomen poikiani. Se pahoitti minua kovasti, kun kansa äsken näkyi menneen hajallensa ja käänsi aseensa omaa rintaa vastaan. Ja vieläkin minua pahoittaa se eripuraisuus, joka vallitsee valtakunnassa. Se päivä on tuleva, jolloin voimiamme tarvitaan valtakunnan vanhaa vihollista vastaan. Vielä ei kukaan tunne hänen voimaansa, mutta tulkaan hän vain! Vaikkapa hän hakkaisikin poikki kansan käden, niinkuin hän on minun käteni katkaissut; — niin kauvan kuin meillä on toinen käsi ja rehellinen, isänmaallinen sydämemme tallella, olemme, kun olemmekin, vahvat. Tämä on minun sanani teille, te nuoret, nyt juodessani teidän onneksenne tästä vanhasta maljasta, jonka kerran itse otin pajarin teltasta.

Götrik Fincke tyhjensi rakkaan maljansa, jonka jälleen passaripoika täytti reunoihin asti. Niilo Iivarinpoika tarttui siihen nyt.

— Teidän sananne on pysyvä meille kalliina, kunnioitettuna muistona, isä, sanoi hän vakavasti. Lapsemme ja lapsenlapsemme ovat ne painavat sydämiinsä. Niinkuin itse olen kasvanut isoksi ja vahvaksi, vaikka olen maannut vihollisen miekan lyömänä kalman omana melkein, niin kasvakoot hekin voimassa ja olkoot aina valmiit asettamaan rintansa maan ja valtakunnan suojaksi. Sotilaana kyllä tiedän että onni voi vaihtua. Mutta minä olen kokenut vanhan, arvoisan kirkkoherramme sanojen totuuden ja huomannut että, vaikka viimeinenkin toivo näkyy rauenneen, voi Jumala armossansa kääntää kaikki paruiksemme. Tulkoon, jos niin on taivaan tahto, vihollinen kymmenkertaisella voimalla. Me ja meidän jälkeisemme emme pelkää, sillä Herra on auttava meitä, niinkuin tähän saakka, hyvässä taistelussamme.

Hän tyhjensi vuorostaan maljan. Vakava mieli-ala vallitsi nyt hetken aikaa seurassa. Jokaisella oli kansan taistelujen ja kärsimysten muisto vireänä mielessä; he eivät unohtaneet tuota kamppausta, joka vuosi satojen vierressä on ikääskuin pyhäksi käynyt ja jossa tiedettiin kansan elämän taikka kuoleman kaupoilla olleen.

Hääjuhlaa jatkettiin sitten ilon ja riemun vallitessa, ja morsiustanssin huvi elähytti nuoret ja vanhat. Ylpeä oli ylkä ja miellyttävä morsian. Mutta kauniinta oli nähdä, kun illan hämärä tuli, soitsutanssi tanssittiin morsiusparin kunniaksi ja soitsujen valo heitti haaveellisen kohteensa nuoren pariskunnan onneen ja iloiseen, hälisevään hääjoukkoon.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOTAMIEHET JA TALONPOJAT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.