PURJEHTIJAT

Kirj.

Uuno Kailas

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Rukous

I (Lapsifantasioja)

  Mäenlaskua
  Sanat
  Hiljainen loppulause isämeitään
  Tyhmät ja viisaat

II

Nuori Narayana
Eeva
Laulu aallolle
Runo runosta
Laulu sinulle
Adagio
Ensi lumen aikaan
Kesäillan kuje

III

Vanhoille
Suomalainen sonettiparaati
Lehmän häntä

IV

Satu meistä kaikista
Atlantis
Sanoja yössä
Verkossa
Purjehtijat
Vanha maa
Deluge
Aphelium

V

Huomispäivä
Olin nuori
Sydän ja Kuolleen meren apinat
Sana
Syyllinen mies
Runo ristiinnaulituista
Paimenet
Me
Minä näen
Lentävän Hollantilaisen näky
Lapsen silmä

RUKOUS.

    Näytä minulle kasvosi läheltä, Elämä.
    Suo minun koskea niitä silmilläni.
    Sillä minä rakastan niitä,
    vaikka ne olisivat rumat.

Ruoki minua henkesi tulella, Elämä. Astu suuni kautta ja sieraimistani sisään. Sillä se ihminen, jota ei elämän sammumaton tulva tempaa mukaansa matkalle ikuiseen mereen, hän on vain seisovaa vettä ja mätänee.

Opeta minua, Elämä, että minä osaisin avata sydämeni sinulle, kun sinä palavassa pensaassa puhut. Sillä sinun äänesi on sydänten kuolema ja elämä. Ei ole sääli sitä sydäntä, jonka sinä ristiinnaulitset omin käsin tahi joka musertuu rautaisen anturasi alle: sillä sen sydämen mitta on täysi. Voi sitä sydäntä, tuhannesti: voi sitä sydäntä, joka ei koskaan maistanut sinua, Elämä, Jumalan matojen ihana ruoka.

I

(Lapsifantasioja.)

MÄENLASKUA.

Taivaankansi on iso kelkkamäki. Ja aurinko istuu kultaisessa kelkassa. Ja lumi ryöppyää ja putoaa alas maanpäälle kirkkaina säteinä. Ja aurinko ajaa kelkkansa hämärän metsän taakse. Ja aurinko menee kotiin, kun se on kyllästynyt leikkiin.

Taivas on varmaan hyvin hauska kelkkamäki, koska aurinko laskee mäkeä joka päivä.

SANAT.

    On olemassa hyvin paljon sanoja.
    Sanat ovat esineitä
    ja minä voin nähdä ne.
    Toiset niistä ovat rumia ja toiset kauniita.

Äiti on hyvin kiltti sana — paras sana. Se maistuu paljon suudelmalle. Isäkin on hyvä sana, mutta siihen kertyy joskus ukkosta ja silloin on parasta mennä salaa oven taakse piiloon. Kesä on hyvin lämmin sana ja sen löytää joka aamu ruohikolta ja hiekkakasasta. Maailma on hyvin suuri sana, joka ei mahdu aivoihin. Vitsa on hyvin kirvelevä ja vihattava sana.

    Ihmisillä on vielä paljon tyhjiä sanoja.
    Käsittämättömiä sanoja.
    Niinkuin synti ja kuolema,
    jotka eivät merkitse mitään.
    Mutta niitä pitää kuitenkin pelätä.

HILJAINEN LOPPULAUSE ISÄMEITÄÄN.

Isä ja minä sanomme: "Isä meidän"… Sinun pitää silloin olla hyvin vanha, Jumala, koska sinä myöskin olet isäni isä. Olet varmaan myöskin kovin hyvä, sillä oikein vanhat ihmiset niinkuin mummu ja vaari ovat hyviä pienille lapsille.

Kai sinäkin poltat pitkää piippua niinkuin vaari? Ja varmaan sinulla on hyviä päärynöitä paratiisissasi. Eihän siellä ole enää käärmeitä?

Kun olen kuollut ja minusta on tullut pieni enkeli, otathan minut syliisi ja kerrot minulle kauniita satuja.

TYHMÄT JA VIISAAT.

    Minä nauran auringolle.
    Sekin nauraa minulle.
    Se nauraa niinkuin äiti.
    On tyhmää nauraa auringolle.
    Isä ja äiti ja eno ja täti
    eivät koskaan naura sille.
    Sillä he ovat isoja ihmisiä.
    Ja isot ihmiset ovat viisaita.
    Ja viisaat eivät saa nähdä mitään.
    Viisaat eivät saa ymmärtää mitään.
    Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

Mutta minä olen tyhmä ja nauran auringolle. Minä melkein luulen, aurinko, että sinäkin olet tyhmä.

Me nauramme viisaita, aurinko.

II

NUORI NARAYANA.

Kaunis ruskea jumala lepäsi eräänä aamuna vienosti läikehtiväisessä meressä lumpeenlehdellä, lähellä taivaan seinää.

    Hän teki ruokopillin ja soitteli sillä.
    Sävelet putosivat mereen
    niinkuin tuoksuvat, kirkkaat kastepisarat.
    Ja meri alkoi kuplia kaikkialla.
    Ja jokaisesta kuplasta puhkesi lumpeenkukka.
    Ja mehiläiset kantoivat jumalan huulille kukkien maljoista mettä.

Ja Narayana katseli kaiken meren yli uneksivin, maailmoja-käsittävin silmin. Ja hän näki kaukaisimmalla korallisaarella, lähellä toista, vastassa olevaa taivaanseinää ihanan Meren tyttären leikkivän hiuksillaan.

Narayana kutsui. Ja jumalatar saapui tuulenhenkien myötä. Ja nuori ruskea jumala rakasti valkoista meren ja ilman tytärtä ylenpalttisen kiivaalla rakkaudella. Ja jumalien rakkaus nostatti meressä myrskyn. Ja aallot heittivät vaahtohelmiä hamaan taivaan kattoon.

    Vihdoin Narayana nääntyi rakkaudesta.
    Ja jumalatar vajosi merenhenkien syliin.
    Ja kultainen otsaripa kimmelsi meressä kauan.

Ja Narayana lepäsi lumpeenlehdellä raukein jäsenin. Sitten hän ojensi vasemman säärensä veteen. Ja lukemattomat pienet kultakalat hypähtelevät Narayanan nilkan yli piirtäen välkkyvän, ihanan sateenkaaren taivaan sinisen-sinistä seinää vastaan, joka ihan lähellä kohosi merestä esiin.

Ja Narayana katsoi jälleen merta. Nyt hän huomasi kaikki ne merimiesten sielut, jotka hän huolettomasti oli uhrannut nuoren lempensä tähden. Ja kaunis lempeä jumala murehti niitä ja kokosi ne kaikki syvältä meren pohjasta ja pani ne uuteen kuoreen ja lähetti ne jälleen elämään.

Aurinko vajosi mereen ja tähdet alkoivat välkkyä taivaan katossa. Narayana poimi niitä oikean kätensä täyteen ja pudotti ne yksitellen sormiensa lomitse mereen, jossa ne hohtivat niinkuin Meren tyttären silmät.

Ja nuori väsynyt jumala katseli uneksuen tähtien vajoamista, kunnes nukkui lumpeenlehdelle, lähelle taivaan seinää.

EEVA.

(Else Lasker-Schülerin mukaan.)

Olet pääsi painanut syvään ylitseni, sinun pääsi — ah, sinulla on kevääntuoksuinen tukka! Sinun huultesi yli käy ruusunkarvainen päivänkilo, sinun huulesi ovat kuin paratiisin puiden kukka.

    Ja sydän on minussa itänyt rakkautta,
    ah, minun sydämeni riutuu kuluttavan kaipuun tähden.
    Ja sinä vapiset aavistustesi voimaa
    etkä sinä tiedä, miksi noin ähkyen hengität untasi nähden.

    Ja niinkuin muisto, jolla on tuhat juurta,
    niin pysyn sinussa kiinni ja elämäsi mullassa aina.
    Sinä olet sokean-nuori, sinä olet nuori kuin Aadam.
    Syvään ylitseni noin sinä pääsi paina.

LAULU AALLOLLE.

    Uni oot, meren sielusta noussut.
    Sua, aaltoa, tuuli vie.
    Meren äärellä paateen ehkä
    kivirintahan päättyy tie.

    Olet sammuva, kuin sua ennen
    meren laps moni sammunut on.
    Mut haudallas taas meri nostaa
    vesivarsojen karkelon.

    Meren leikissä leikit myötä,
    meren kehtohon raueten,
    kuin kupliva hetki, mi raukee
    ajan helmahan ikuisen.

    Kuin laulu, mi rintahan syntyy,
    sisar sun, sisar lainehen.
    Sekin uupuu kesken: on pitkä
    tie rintahan ihmisten.

    Sen tahto on yhtyä sentään
    meren lapsien karkeloon
    ja läikkyä, kuplia, lyödä
    kivirintahan kallioon.

    Meren tuoksua, laulu ja laine,
    meren henkeä hengittäin
    ja juopuen auringosta
    iät leikitte kimmeltäin.

RUNO RUNOSTA.

Totuuden lähteellä sä syvin lapsensilmin uneksut ja leikit tähdillä ja auringolla.

    Maan kasvot jälleen nuoriks suutelet.
    Ja tuuli vie
    sun hengitykses tuoksun meren yli.

    Sun kätes ovat rikkaat hyvyydestä,
    sä niillä sydämiä punnitset
    ja loputtoman valon siroitat
    yön peltoon.

Ja kaikki tähdet rakastavat silmiäsi. Ja tomust' alkaa avaruus sun jalkojesi luota, miss' onnellinen kerjäläinen polvistuu.

LAULU SINULLE.

Minä tuon rakkauteni sinun tiellesi niinkuin kiiltomadon yössä. Minä asetan käsiisi kalliin korun, heitä se mereen, ettei se aamulla himmentyisi.

Sinun suusi on täynnä meren hengitystä ja lasten soperruksia. Sinun sanasi ovat tulvillaan heräämistä.

Sinun silmiesi taivaissa syntyy uusia tähtiä tänä iltana. Minun sydämeni tuntee ne, ja minun koko elämäni pakenee luotani ja polvistuu rukoilemaan niitä tähtiä, ja sydämeni antaa niille onnelliset nimet.

ADAGIO.

Hetki rajaton kuin meren sydän salainen ja syvä. Sen pohjall' onni on kuin mullan alla paisuvainen jyvä.

    Sun katson silmihis,
    ah, havahtuviin salaisuuksiin noihin
    kuin niissä aukenis
    nyt portit elon esikartanoihin.

    Näin, silmin nääntyvin
    — kuin juonut oisin auringon ja sinen —
    näin, täysin sydämin
    en ennen nähnyt, ollut onnellinen.

Tää hetki uudistaa, se kylvää meihin parast' itseämme ja siemen lankeaa kuin kesä, taivas multaan elämämme.

ENSI LUMEN AIKAAN.

    On ensi lumi varmaan mennyt päähän meille.
    Niin ujosti ja sentään kiehtovasti nojaat minuun.
    Ja lämmin kujeellinen kätes eksyy käteheni.
    Ja meiltä ovat kaikki sanat loppuneet.

Me pysähdymme puiston lyhdyn alle. Katsohan: se totisesti on kuin vanhan sedän silmä. On katsovinaan muualle, mut varkain nenänvartta pitkin vilkuu meihin, on hiukan hämillään, kun tulee keksityksi, mut sitten puistaa päätään: aijai nuorisoa tähän aikaan…

Ja silloin avaan uhallakin suuni: nyt olen vihdoinkin jo valmis virkkamaan sen sanan, mi kaiken iltaa pienen hiiren lailla on ihanasti nakertanut sydäntäni.

Ja aivan varmaan sinä näet sen, tuon sanan pienen, suloisen ja hupsun: sun kätes pyrähtää kuin pieni lintu mun kädestäni pois, mun suuni eteen. Se julmasti ja lempeästi sulkee sen, mun uppiniskaisen ja humaltuneen suuni.

KESÄILLAN KUJE.

Kas, armas, kuinka raukea on pilvilinnun siipi. Tuoll' ilta kissan-askelin jo pensahikkoon hiipi.

    Se piilee, kuje mielessään,
    ja pilkistelee meihin.
    Se taikuri on. Mutta myös
    mä kuulun taikureihin.

    Puun oksilta, kas, varastin
    nyt kourallisen tuulta
    ja iltaruskon poskeltas
    ja perhosia suulta.

Ja sentään meille kepposen tek' Ilta, voitti leikin: se salavihkaa sun ja mun pois itseltämme veikin.

III

VANHOILLE.

    Emme säiky teitä: nuoret oomme, mutta teidän luunne kohta maatuu.
    Kuinka säikkyisimme pelkkää varjoa, mi tiemme poikki kaatuu!

    Emme vihaa teitä: työnne teitte, teitä työssänne me rakastamme.
    Teidän sekä isienne työ on ruokamulta, mehu juurissamme.

    Emme syytä teitä: oikein, väärin teitte, toisin voineet ette.
    Meidän työnämme on pestä vääryys, kun te hiljaisimpaan lepoon
                                                      vaikenette.

    Mutta: turha luulla ainoaksi omaa kalpaanne ja voittoretkeänne.
    Turha luulla, että ikuisesti jatkuis teidän hetkeänne.

    Meidän menoksemme jos te käytte kahvaan ruosteensyömäin kalpojenne,
    tietkää: kuitenkin me käymme ylitsenne!

SUOMALAINEN SONETTIPARAATI.

    Kas, kaarti paraatihin ratsastaa
    sonetti-univormu sorja yllä.
    Hei, heppa, muista, jalan käyttelyllä
    nyt ettet loukkaa arvostelijaa!

    Ken lurjus sapelinsa kohottaa!
    Se pian tuppeen! — tiedättehän kyllä:
    on ero paraatilla, miekanmittelyllä.
    Siis vielä kerran tarkoin katsokaa,

    ett' univormussanne moitteeton
    on joka rytmi-sauma, riimi-nappi
    ja että ryhti teillä uljas on!

Vois muuten paisua sen herran sappi, kun runopataatista antaa tuomion, ja laulajall' ois eessä Nälkälappi.

LEHMÄN HÄNTÄ.

Runon lehmän hännästä tehnyt oon, sekös kiukutti filistereitä: — Runoniekkojen aatos, varjelkoon, käy selviä navettateitä!

    Runotarko — niin tuumi yks viisas mies —
    vois viihtyä läävän puolla?
    Uh, vaarallistakin on kukaties
    runous, joka syntyy tuolla! —

    Iloks kansan tään paras laatia ois
    runotekstejä katkismuksiin,
    myös kuutamoiltoina puhjeta vois
    ah, lemmenhuokauksiin…

    Hyvä ois, vähän myöskin jos kutkuttais
    isänmaallista ihramahaa:
    pian kunniatohtorin miekan sais,
    tukun täyteläisen rahaa.

    Runon työ on vienosti kuiskuttaa
    poven tyhjyyttä eleegistä.
    — Mut lehmän häntiä huiskuttaa
    runoss' on epäesteettistä!

    Niin kai se on, enkä minäkään
    kovin lehmän häntää kiitä.
    Mut lammaskuorohon määkyvään
    voi määkyä myöskin siitä.

    Niin aattelin, mutta sen aatoksen
    oli siittänyt järki lyhä.
    Minä viisastuin ja nyt aattelen:
    On lehmän häntä pyhä;

maholehmän hännän ainiaan tulis rauhoitettu olla: se on tehtaanmerkkinä paikallaan monen laulajan tuotannolla.

IV

SATU MEISTÄ KAIKISTA.

Olen kävellyt kaiken iltaa puiston teitä ja ajatellut itseäni: mitä olen ja mitä voisin olla.

Olen katsellut tähtiä ja ihmetellyt, kuinka niiden silmät ovat suuret tänä iltana. Minä melkein näen, kuinka ne kaikki istuvat suuressa kristallisalissa sinisellä matolla Jumalan jalkojen juuressa — pienien lasten parvi, valkoiset mekot yllä. Ja Jumala katsoo kaikkia heitä aurinkoisilla silmillä, joissa on isällistä hymyä. Ja Jumala miettii satua, minkä hän kertoisi heille.

Ja silloin Isä Jumala muistaa, kuinka hän itse oli lapsi: kuinka hän leikki kerran suuressa vihreässä puistossa ihanien puiden alla.

Hän oli katsellut huvikseen, kuinka hänen hymynsä putosi kukkina maahan, kuinka hänen naurunsa lehahti perhosina ilmaan. Ja kun hän väsyi siihen, keksi hän tyhmän leikin:

Hän oli yksin, leikkitoveria vailla, ja hänen oli ikävä. Hän teki sentähden savesta pojan, ihan kaltaisensa, puhalsi siihen: ja katso! se hymyili hänelle. Ja Jumala katseli poikaa suurella ilolla.

Mutta hän saikin jo aamulla tuta, että oli pahoin tehnyt: hän tuli leikkitoverin luokse — ja säikähti tätä: Hän oli outo ja ruma ja vanha. Puisto oli mykkä ja surullinen, kukkaset vapisivat kovin ja kauniit linnut ja perhoset pakenivat vieroen kauas.

Ja Jumala itsekin tunsi, miten hänen ilonsa äkisti kuoli, miten hänen lapsenmieltänsä puistatti vieras ja paha tunne, hänelle käsittämätön. Ja hän oli kääntynyt pois. Ja hän oli itkenyt silloin ensimmäisen kerran.

ATLANTIS.

Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta, ja auringossa kylpi se keskellä merta.

Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti Maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin — mut sielua vailla ja peikotar siksi.

Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin unet soutivat vehmaita rantoja kohti: ihanaisinten huulien kostuttimiksi Ilon maasta ne noutivat ruusujen mettä.

Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi, jano prinsessan julmilla huulilla valvoi: — Ei sammu se ihmisen kyynelettä!

Hän kyyneltä pyys — mereks ei sitä tiennyt. Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti, kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti — merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt.

SANOJA YÖSSÄ.

Yö on noussut mustin äänettömin kasvoin vuoren alta, sydämestä maan. Yö on niellyt auringon ja maan ja metsän, meren, joita rakastamme niinkuin elämää. Yö on niinkuin peikon paha katse, josta joka hetki lentää lepakot.

Yö on tullut meille. Tunnetko? — kuin vieras kylmä käsi lepäis silmillämme, jotka äsken vielä niinkuin kukanterät paisuvaiset tulta, tulta joivat auringosta, jok' on silmä kaikkein tulisin.

    Yö on tullut meille.
    Sanat lakastuvat huulillemme.
    Emme nähdä, tuntea voi toisiamme,
    emme itseämme yöltä pelastaa.

VERKOSSA.

    Olen verkon silmässä kala. En pääse pois:
    ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla.
    Vesi päilyvä, selvä ja syvä minun silmäini edessä ois.
    Vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla!

    Meren silmiin vihreisiin vain loitolta katsonut oon:
    mikä autuus ois lohen kilpaveikkona olla! —
    Sameassa ken liejussa uupuu, hän pian uupukoon!
    Omat sammuvat silmäni kuoletan auringolla.

PURJEHTIJAT.

    On syvyys allamme kuin lohikäärmeen suu,
    kuin syli Atlantin — me kohta vajoamme.
    Niin kiiluu alta pilvipäärmeen kuu
    kuin paholaisen silmä. Kaukana on meistä jumalamme.

    Ja jokin maston lailla meissä katkeaa
    kuin veitsi leikkais meidät irti juuristamme.
    Lyö salama. Ja taivas päämme päällä ratkeaa.
    Me tyhjin silmäkuopin syvään pimeyteen tuijotamme.

    Ja kaikki elonlaivan purjehtijat hullut on:
    söi myrsky niinkuin skorpiooni pään ja tunnon heistä.
    Ja sydän jokainen koht' aronkaltaiseksi tullut on.
    Ja elo putoaa kuin kimmeltävä kalansuomus meistä.

    Kuin olisimme kahlein kiinni vuoressa
    niin käsiämme ylös kurkoitamme.
    Olemme toukanruoka mätänevän ruumiin kuoressa.
    Ja aavelaiva kantaa varjojamme.

VANHA MAA.

Maata katso, Äiti, katso tytärtäsi: myöhä rintalapses käynyt onhan vanhemmaksi itseäsi!

Itse synnyt, sytyt joka aamu hehkuun uuteen, uuteen nuoruuteen ja häikäisevään valonihanuuteen. Maa, sun tyttäres, on vanhuutensa runtelema, taudin lyömä, syksyn-kuumehinen, kaikelt' ytimeltään madonsyömä.

Tähtirakkautes hyljäten ja kupeeltasi luopuin Maa on syvään langennut, Kuun peikonhyväilyihin juopuin; raiskattu on, vereen, tuskan-syntiin tahrattu on nuoruus tyttäresi — itke, Äiti jumalallinen, tai nouskoon pilvi häpeän sun otsallesi.

    Lahjaas kalleintakin — kulmillansa laulun kimmellystä —
    hylki tyttäres: niin vihas sydämensä hengitystä.

    Älä katso, avaruutta syleilevä Äiti, tytärtäsi:
    häntä kiroten myös kirota sun täytyis itseäsi!

DELUGE.

Minun silmieni rovio on syttynyt, kätenikin palavat ja vereni vapisee. Minun sanani tukehtuvat tai ovat tuiki mielettömät niinkuin samum, jossa koko erämaa puhuu ja kaikki hiekan henget taistelevat.

Olen tullut enkä päästä sinua, ennenkuin vereni maanjäristys määrättömien tuhon ja hukkumisen sekuntien jälkeen asettuu.

Minun äitini on suudellut kaikkina päivinä Jumalan otsaa, kun hän minua kantoi. Olen tuli sinun tultasi, aurinko, ja minä tahdon polttaa ja palaa.

APHELIUM.

Mun vuosmyriaadeja sitten avaruuksihin yöpyvän nähtiin. Ah, arvaamattoman pitkä tie täältä on muihin tähtiin.

    Mun taattoni aurinko, turhaan
    tulinuolias jälkeeni ammuit:
    yön, äitini, tahto mun voitti;
    jo aikoja taakseni sammuit.

    Edes kaikuna tänne ei kuulu
    elon rannalta aaltojen pauhu,
    tääll' yön kivikasvoilla viihtyy
    iankaikkinen tyhjyys, kauhu.

    Olen kylmä, mun vertani hyytää
    tämä äänetön kuoleman aatto.
    Ylt'ympäri jäässä on lapses —
    mua lämmitä, lämmitä, taatto!

    Tule leimuten, suurena saavu,
    yön sielussa soihtusi nostain.
    Olen arvoton armohos, taatto,
    tule kuitenkin, vaikkapa kostain.

Tue, kutsu ja luoksesi ohjaa, kun nöyränä tieltäni palaan. Jos kuoleva oon, minä kuolla sinun liekkihis, aurinko, halaan!

(1921.)

V

HUOMISPÄIVÄ.

Tämänpäiväinen aurinko ei ole sinua varten: se näkee vielä ranteissasi kahleenjälkien häpeän ja otsallasi eilispäivän polttomerkit.

    Tänään — erämaa
    joka nielee kaikki keitaat:
    unet ilosta ja auringosta.
    Tuulen tuomaa lentohiekkaa
    janon runtelemille huulille.

    Mutta:
    rautaristikon takaa
    katse,
    ihmisen katse —
    niinkuin liekki joka syttyy tuhkaan.
    Vielä täynnä
    tuskan ja ilon taistelua,
    mutta voitonvarma,
    huomisen-altis,
    juopunut syntymättömästä valosta.
    Niinkuin huuto
    etäisyydestä toiseen:

— Nähkää naulanjäljet käsissämme, jotka ovat kohonneet jaoittamaan tämänpäivän vankilaa. Kuulkaa sielujemme salamaa: se on tuli taivaasta ja sytyttää esiuhrin huomispäivän auringolle, joka tulee — on pian tuleva — ja suutelee kaikkia rikkaita sydämiä.

OLIN NUORI.

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin, sinipunervin silmänaluksin minä arkana kouluun kuljin.

    Oli rehtori vanha ja viisas mies.
    Minä usein pelkäsin, että hän ties,
    mikä syy minun mieltäni painoi.

    Ja kotona täti, hän katsoi niin
    minun silmäini lastenkamariin,
    että pakenin pois ja itkin.

    Kun nuoria kasvoja muita näin,
    miten vihasin omaa itseäin
    ja kipeää elämääni.

    — Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
    että kukaan, kukaan ihminen
    ei tääll' ole parempi toista.

    Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
    mies sitten on oppinut nuoruuttaan
    ja omia arpiansa.

SYDÄN JA KUOLLEEN MEREN APINAT.

Kuolleen meren rannalla jossakin — maailmahan on kuolleita meriä täynnä — asui jolloinkin ajan varrella suku, joka oli unohtanut sydämensä jonnekin.

Ja katso, nämä ihmiset menestyivät hyvin ja lihoivat hyvin. Heidän vehnänsä kypsyi ja rypäleensä paisuivat.

He tekivät viekkaasti kauppaa ja kävivät julmasti sotaa. Ja kameelit kantoivat ryöstösaaliina kotiin kultaa ja kalliita kiviä vuorten takaa.

He olivat onnelliset. Ja lihavin kaikista papeista puhui: — Kiitetty olkoon Allah! Nyt hänen siunauksensa on vuotanut ylitsemme runsaampana kuin koskaan. Tietkää, oi uskovaiset kaikki, että tämä Allahin ylenpalttinen suosio johtuu siitä, että tuo kärkäs rauhanrikkoja, Sydän, alati tyytymätön, alati kapinoiva Sydän on vihdoinkin keskuudestamme poissa. Eikö hän riistänyt meiltä öittemme unta ja päivällä virittänyt ansoja kaikille teillemme. Eikö hän napissut aina lempeitä lakejamme vastaan. Eikö hän solvannut aina, tuo niskuri Sydän, pyhää esivaltaa ja jaloja tuomareita, että he muka olisivat pyöveleitä. Jos me ryhdyimme sotaan tahi jos solmimme rauhan, eikö hän syyttänyt, että me teimme väärin. Eikö hän saattanut meidät alati häpeään.

Nyt hän on poissa. Allah, hän joka Kuolleessa meressä nukkuu, hän ei katsellut Sydäntä suopein silmin: tämähän häiritsi alati hänenkin untaan. Iloitkaatte, oi uskovaiset kaikki: Allah on vienyt hänet keskelle erämaata, että hän menehtyisi nälkään ja janoon, että me olisimme alati onnelliset! Kiitetty olkoon Allah!

Allah, hän joka Kuolleessa meressä nukkuu, heräsi eräänä yönä: hän oli kuullut jonkun huutavan nimeään. Ja katso, Kuolleessa meressä paloi elävä liekki. Se lähestyi niinkuin lentävä tähti ja lankesi jumalan jalkojen juureen. Se oli palava Sydän. Se puhui: — Isäni, en ole löytänyt kotia ihmisten luota!

    Ja Allah katseli häntä
    ja kuunteli häntä
    ja itki.
    Ja Allah kohotti päätänsä Kuolleesta merestä.
    Silloin kuuli hän sen,
    mitä lihavin kaikista papeista puhui.

    Ja Allah vihastui kovin.
    Ja Allah kohotti kätensä:
    ja katso, ihmiset olivat aamulla niinkuin apinat.

Mutta Sydän jäi Allahin luokse. Ja lempeä jumala otti hänet käteensä, nosti hänet huulilleen ja suuteli häntä.

SANA.

    Alussa oli Sana.
    Ja muuta ollut ei.
    Ja Ylimmäisest' oli synty sen.

    Ja alkuyöhön kauas
    sen Luojan sormi vei:
    niin luotiin maa ja meri, ihminen.

    Sana luomistyönsä päätti
    ja palas Isän luo.
    Ja Henki kantoi sitä huulillaan.

    Mut kerran keskiyöllä
    Kyy, valheen henki tuo
    sen varkain otti, vei sen maailmaan.

    Ja Sana, kaiken luoja,
    oli hedelmätön nyt,
    kun ihminen sen nosti huulilleen;

    vain lasten leikkikalu,
    vain malja särkynyt,
    vain mykkä ääni, kaiku tyhjyyteen.

    Se näki paljon nälkää
    ja paljon tahraantui;
    sen kimmellyksen peitti tomu maan.

    — Mut joskus, ihmisistä
    kun paras uneksui,
    se lensi jälleen kotiin, jumalaan.

    Ja Isä huulillensa
    sen virvoittaen vei,
    ja siihen tarttui Luojan hengitys.

    Ja ihmiset, he koskaan
    sitä unohtaneet ei.
    Ja sydämissä kävi väristys.

SYYLLINEN MIES.

Hänet ammutaan. Hän on syyllinen mies.

    Hän katsoo ääneti meihin ja meistä pois.
    Hän antaa silmänsä minulle ja käskee: katso!
    Ja silloin näen, kuka myöskin on syyllinen mies.

    Syyn kahleen rautaisen näen ranteessa kaikkien meidän.
    Syyn käärme on purrut jo kehdossa lapsen kantapäätä.
    Syyn hämähäkki on kutonut verkkonsa kaikkien sydänten teille.
    Syy nielee kaikki ihmiset niinkuin hete suossa.

    Mutta yksi meistä on murtanut kuoleman renkaan.
    Näen kuinka hän riisuu likaset vaatteet yltään,
    syyn varjojen kehästä pois hän astuu valoon.

    Näen uudet kasvot nuo: hän on ryöväri ristinpuussa.
    hän on veljeni, syyllinen mies, joka ammutaan.

RUNO RISTIINNAULITUISTA.

Ristinpuiden varjo lankeaa mittaamattomana maailman yli. Nähkää se pilvien hartioilla ja kaikkien vuosituhansien kasvoilla.

Näettekö: ristiinnaulittuna maailman sydän ja elämän nuoruus, jokainen uusi ääni, joka huomenna on kaikkien uskonto, jokaisen uuden päivän aurinko, jokainen uusi vapahtaja — vain messiaita ristiinnaulitaan, ei epäjumalia.

    He rakensivat ristinpuita maan kuninkaille.
    Mutta heidän lapsensa suutelevat ristejä.
    Pian kuolevat heidän askeleensa pimeään.
    Mutta valo ei ole pakeneva ristinpuiden ympäriltä,
    sillä jokainen ristiinnaulittu sydän oli tähti.

PAIMENET.

Voi paimenten öitä erämaassa.

Haaskalta, kaukaa korpin viimeinen huuto. Pimeys, pimeys vyöryi maailman yli niinkuin musta meri.

Skorpionit vaanivat hietikolla. Yö oli pantterin silmiä täynnä ja shakaalin ulvonta leikkasi ilmaa niinkuin nuoli. Nuotiomme kitui ja laumamme vapisi sen luona.

    — Sinäkin vapisit, sydän.
    Tunsithan
    pahojen henkien hiipivän yössä.
    Aavistit:
    tuhannen pahaa tahtoa vaani
    raatelu-valmiina
    — niinkuin tuhannen
    julmaa, korpinkyntistä mustaa kouraa
    tai pedon hammasta —
    ympärilläsi erämaassa,
    pimeän meressä, kaikkialla,
    lämmintä vertasi janoten
    niinkuin pantteri janoo
    nuoren karitsan verta.

Ei ole koskaan nähty tällaista yötä erämaassa. Taivas: — tähdistä kudottu kangas. Ja kaikki tähdet kiertävät suurinta, kauneinta tähteä, jota ei koskaan ennen mikään silmä nähnyt. Erämaan hiekkaan sataa pieniä tähtiä lukemattomasti.

    Nähkää:
    ei ole varjoja, yötä.
    Tunnemme:
    ei ole enää pelkoa, vihaa,
    paha on kuollut,
    maa on kaunis ja nuori
    ja ihmeitä täynnä:
    pantteri nuolee nuorimman vuonan kaulaa,
    jännitetyn jousensa laskee metsästäjä,
    huulilla lapsen hymy.

Silmämme näkevät unta: tähdistä astuu enkeli niinkuin kaunis Jumala itse. Siunaa maata ja siunaa meitä: — Hetki on tullut, rauha on maanpäällä syntynyt, hyvyys astunut ihmisten joukkoon, maa on ihmisen koti.

(Jouluna 1923.)

ME.

Me, tomun tomu, saimme elämän. Suin, sieraimin ja silmin yhä juomme sitä kuin mehiläinen yrtin mettä juo, vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme.

    Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta,
    tuo syvä arpi meissä, kallis todistus:
    me suutelimme suulle polttavalle
    hänt', Ainoata, joka on ja jota rakastamme.

Ja kun me lähestymme sydänt' Elämän kuin pisarainen hänen suonissaan, koht' oma valtimomme täys' on elämää, ja oomme rikkaat lailla jumalan.

Me sormin kosketamme maata, ja se kukkii. Ja ihmisveljiemme tomusydämiin me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävät kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan hän tunsi hengityksen jumalallisen.

MINÄ NÄEN.

    Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmillä nähdä.
    Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään.
    Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin.
    Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.

    On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt.
    Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt.
    Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla.
    Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.

    Näen mieleni unta. Kuin auringon säihkyssä kotka se nousee
    tomust' irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois.
    Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan.
    On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.

    Hedelmist' olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusi
    elontietoni siks yli parhaan tietoni käy.
    Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot.
    Erämaissamme eikö nyt jumalan askelet näy.

    Näen: ihminen kirkastuu. Hänet jumalan veljeksi tunnen.
    Ota kuoleman taittuu, ja kuollehet käy elämään.
    Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki.
    Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.

LENTÄVÄN HOLLANTILAISEN NÄKY.

Hän ruorissa seisoi ja katsoi veteen.

Ja kuoleman-tyyneltä ulapalta, jolla pilvien kummitusvarjot makaa, kuva nous, kuva kaukainen, silmien eteen kuin jostakin satojen vuosien takaa kovan uhman ja paatumuksen alta.

Näki itsensä mies: soman poikasen, ruson poskilla, silmissä päivänsäteen. Näki pojan poimivan kukkasen ja sen vievän äitinsä vanhaan käteen.

Ja niinkuin emonsa rinnalla vuona hän kirkkoon äitinsä kanssa kulki somiss' ensimmäisissä saappaissaan. Pojun hellästi syliinsä äiti sulki, kun he olivat kivisen portin luona ja näkivät kirkon ja hautausmaan.

Näin äiti: "Kas, kultainen katolla tuolla on risti, ja risti on haudoillakin. Se on elävän Jumalan merkki ja vala: iankaikkisen tuskan ei lieskassa pala, kenen voi sydän lailla Mestarin oman ristinsä kantaa, sen nimessä kuolla."

Saman äänen kummituslaivaan kuuli uros harmaapartainen kaukaa jostain kuin kaikuna esirukousten. Ja hän luuli silmänsä hourailevan: ah, keskellä pilvikummitusten kuin kirkastettuna siltaa veen kävi äiti, merestä ristiä nostain!

Kovin kalpeni Hollantilaisen huuli. Hänen nähtiin rajusti vapisevan kuin vuoren huipulla vanha puu, johon ukkosen vasama kohdistuu. Käsin päähänsä harmaatukkaiseen nyt tarttui mies, joka tyynenä kesti satavuotiset kauhuntaipaleet, jota uhmasta uhmaan jäisimpään viha taivaan paadutti ikuisesti, jota ihmiset olivat sylkeneet, joka itse Jumalan nimeä sylki.

    Kova, uhman kallio murtui, suli.
    Ja hän painoi kädellä sydäntään.
    Söi silmiä liekki kuin taulaa tuli.
    Ja vavahti kummituslaivan kylki,
    kun Lentävän Hollantilaisen ääni
    parahduksena sielun pohjalta soi:
    "Mua nuolevat liekit, ne lyö yli pääni!
    Kirouksesta irti en päästä voi.
    Tule, äiti, mun ristiä suudella anna!
    Pois täältä sun poikasi kauas kanna!"

Heti, niinkuin rautainen piikki-ies, kirous hänen kirposi otsaltansa. Vavistuksella tunsi hän, sokea mies, miten Jumala itse ristinmerkin hänen otsalleen teki, suuteli sitä. Nyt oli hän taaskin poikanen herkin, syli äidin jolla on suojanansa. — —

Nyt missä on, Hollantilainen, laivas! Täys aamua kirkasta, nuorta on itä; meren silmäkalvossa toistuu taivas.

LAPSEN SILMÄ.

Ei mitään puhtaampaa kuin silmäs sun: mä niiden kautta katson kadotettuun paratiisiin ja aikaan ennen syntiinlankeemusta.

Voi että likainen ja rietas kuva maailman sun silmäterääs kerran niinkuin rutto syöpyy!

Näät ehkä kerran, niinkuin minä näin, pois kaiken kauniin pakenevan itseltäs. Et löydä äitiäs ja veljesi on kuollut.

Näät ihmissydämien eläinnäyttelyn; näät elon spitaaliset kasvot edessäs suin, kielin niljaisin ja kammottavin silmin. Ja myöskin oma jalkas saastan ketunrautaan tarttuu ja, niinkuin koira koiriin, liityt niihin, jotk' elämässä tahrattiin ja tahraavat.

— Mut ehkä myöskin silmäis erämaahan kerran kautt' ihmeen: kirkkaan lapsensilmän kautta taas taittuu aurinko, maan puhtain kauneus kuin näky elämästä, joka kierrossaan yhäti palaa puhtaaseen ja puhtaimpaan, sisimpään alkutilaan, jok' on kauneus.

Ja näet: kaikki harha, rumuus — myös sun rumuutes — ei ollut pysyvämpi tuho kauniin elämän kuin unohtuva kivenheitto mereen, jok' ihanaksi rauhassaan on täydentyvä.