Title: Silmästä silmään
Runoja
Author: Uuno Kailas
Release date: September 19, 2023 [eBook #71684]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Holger Schildtin kust.Oy
Credits: Jari Koivisto
Runoja
Kirj.
Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.
"Kun hän näkee, kuinka maailmassa kaikki oliot hävittäen sotivat toisiansa vastaan, kuinka kaikki nuoruus kuihtuu, kaikki voima katoaa ja kaikki kirous sammuu, kun hän silmästä silmään katsoo sitä tuntematonta tahtoa, joka on säätänyt kaikki nämä synkät lait, niin iloitsee hän enemmän kuin koskaan tietämisen onnesta ja totuuden ravitsemana hän on kauhistavan onnellinen."
Auguste Rodin.
Vaeltajan oodi.
Vaeltajan oodi.
Peitetyt kasvot.
Ilta.
Peitetyt kasvot.
Uni.
Spleen.
Enkeli.
Ahnas portti.
Olit poissa —
Jumalan tyttäret.
Kohtalon lyhty.
Syntyminen.
Trubaduuri.
Kesää.
Ruusumajassa.
Trubaduuri.
Kuuma syli.
Pieni syntinen laulu.
Pienessä maassa.
Hiiret.
Rotta.
Noli me tangere!
Veljelleni.
Pieniä hautoja.
Luominen.
Luominen.
Korvenhaltian kuolema.
Valo ja ihminen.
Vainajain kevätnäky.
Karavaani.
De profundis.
Näky kadulta.
Onnellinen.
Paennut lintu.
Hämähäkki.
Runoilija.
Nälkä.
Autio pelto.
De profundis.
Eräs in memoriam.
Pronssia.
Salto mortale.
Pitkäperjantai.
Pronssia.
Yksinäinen ratsastaja.
Totuus.
Ihmisen määrä.
Ihmisen määrä.
Purressa.
Runoilijan laulu.
Purressa.
Vaimon valitus.
Jos oisin tuli —
Ritari Olavi.
Säkeitä tuntemattomasta.
Hymni kauneudelle.
Viinihoure.
Kohoaminen.
Albatross.
Isä ja poika.
Vanha talo.
Sataa.
Kummittelijat.
Angelika.
Rakkaus.
Dooneyn soittaja.
Kahtahalla on kotipaikka sulla:
toinen kehto on sekä hauta toinen.
Vierahissa kuljet sa kaiken matkaa
toisesta toiseen.
Mutta sentään on jano sulla lentoon
Sallimuksen, äitisi, kämmeneltä
pilviteille, miss' oman siipes isku
tietäsi aukoo.
Sillä tiedät: on omas matka yksin,
kaikki muu on äitisi kämmenellä.
Tahdot, kaiken-nälkäinen, lentos piirin
ohjata loitos.
Kaukaisuuden tuon, mikä silmään siintää,
maiden ääret, myös arot valtamerten,
taivaan tähti-tunturit — kaiken mielit
luonasi nähdä.
Siivet pilven kylkihin arveluitta:
taipaleella saat tuta kaikki tunnot!
Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee
outoa suuntaa.
Kuullen maanituksia Paanin huilun
pilviteiltä jos kevätlehtoon suostut,
joutsenkaulaa kietonet lähteen luona
nauravan neidon —
mut et kauan malta: on kiire sulla.
Kun soi ukkosrumpu ja nuolet sinkoo,
lähdet jälleen: saa veres liekehtimään
taistelun vaisto.
Vastavoimat nyt syvin, huimin pyörtein
tielles kiertää. Saat tuta tuskan nielut,
päivänpaiste-tuokion pienet riemut,
tappion rauhan.
Siellä täällä näät monen miehen luita.
Niistä kaiken on lihan nakerrellut
ahnas paahde tai pedot. Käärme ryömii
silmästä jonkun.
Katsot ympärillesi: aavikoita.
Hiljaisuutta kuuntelet, yksinäinen.
Itses silloin näät sinä ensi kerran
silmästä silmään:
aavikoita sielläkin, hiljaisuutta;
askelista on veriläikät jääneet;
kaiken yllä on syvä iltarusko:
Kuoleman silmä.
Siivet pilven kylkihin arveluitta:
kohta saavut äitisi kämmenelle!
Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee
outoa maata.
Nään purren purjeitansa riisuvan.
Taa ratavallin käärmekiemuran
jo päättyi pakomatka auringon.
Sen kintereillä ahnas pilvi on.
Se linnun lailla lentää yli maan
ojossa kaula, kita ammollaan
kuin auringon, yön tulikärpäsen,
se mielis pyydystää ja niellä sen.
Ja rannan kaislat ovat niitetyt.
Rutaisen veden kyräilevän nyt
kuin oudon, ripsettömän silmän nään
maan iltaan autioon ja hämärään.
Ja tuuli viimeisillään lepattaa
ja pian siiviltänsä putoaa
kuin ajatus, mi hämyretkellään
saa liian kauas — säikkyy itseään.
Minä usein unessa miehen nään, joka kasvonsa peittää — hän ääneti seisoo, ja kädellään hän kasvonsa peittää.
— Mitä pelkää hän, mitä kaihtaa hän
miks kasvonsa peittää?
Näyn jonkin nähneekö hirveän
ja kasvonsa peittää —
vai säikkyykö omaa sieluaan, siks kasvonsa peittää —? Hän on kalpea, ei puhu milloinkaan, mut kasvonsa peittää.
Kuin kädet kuolleen ihmisen ovat puiden oksat kuivat, kuin paariliinoja vainajain lumipilvet on, ylhäällä uivat.
On laakso autio, hiljainen
ja paljon luita siellä.
On musta orhi ja kalvas mies
ja pitkä varjo tiellä.
Mies kasvoilta on kuin hauta ja yö.
Ja nyt — jumala armahtakoon —
hän tapaa tiellä poikasen,
joka säikkyy ja lähtee pakoon.
Mut nää: käden nostaa kalvas mies, ja varjo lankee kuuhun. Myös poikasen se saavuttaa, ja hän hirttäytyy puuhun —
Ja päivät syttyvät ja päivät sammuvat, mut niiden sisällyksen aina toukka syö. Puust' elämän, kuin madonsyömät omenat, ne kaikki vuorotellen varisuttaa yö.
Ja himos kukkii joka kevät uudelleen,
ain' uuden katseen eessä syttyy hymyilys.
Mut tuska viiltää verinaarmun sydämeen,
ja suontas iskee aina sama pettymys.
On oma kieles mykkä, rujo elämäs,
kaleeriorja oot ja tapaa tottelet,
ja joka päivä kiellät sisint' itseäs,
ja koskaan, koskaan kahleitasi murra et.
Ja arka sielus on kuin myyrä kolossaan, ei uskalla se purra tietä aurinkoon, vain janoo, omista ei kauneutta maan, jos kuinka päivät syttyköön ja sammukoon.
Tuli kaunein kaikista enkeleistä minun lohduttajakseni päälle maan Nyt vast' olen ihminen: mulle hänen kauttaan kaikki annetaan.
Hänen ruumiinsa on kuin sielu
ja sielunsa taivaan kaltainen.
Hänen luokseen lentävät laulut
kuin pienet linnut riemuiten.
Minä rakastan. Ja nyt herään kuin mullan alta elämään. Hänen hentoa olkaansa vasten minä nyyhkien painan pään.
Olet sulkenut portin juuri,
sen taakse jättänyt mun.
Se on julma, se portti, ja suuri.
Se portti on niellyt sun.
Menit pois, veit kaiken valon.
Ja nyt olen onneton.
Syyspimeys pihassa talon
kuin musta koira on.
Olit poissa. Ja poiss' oli syleilyt. Olin kauan kaikkea paitsi, kävin niinkuin paimen säikkynyt, joka varjojen katraita kaitsi.
Sinä palasit sydämeeni taas kuin häkkihin, linnun lailla. Sydän havahtui sinun laulantaas kuin taivas ääriä vailla.
Nyt ovat tulleet ne päivät, jolloin jumalan tyttäret kulkevat ihmisten parissa. Jumalan tyttärillä on ihmisen tomu, mutta heidän sielunsa ei ole tomuun sidottu. Jumalan tyttäret solmivat lankoja, lankoja taivaasta tomuun. Jumalan tyttäret pesevät sieluja puhtain käsin.
Kaikki silmät eivät eroita, kaikki korvat eivät kuule, kaikki sydämet eivät tajua jumalan tyttäriä.
Jumalan tyttäret peittävät kasvonsa vierailta, jumalan tyttäret puhuvat hiljaa, jumalan tyttäret tekevät vain yhtä: rakastavat.
Oli kalpea, sairas, hento, ei kasvoilta kaunis, ei. Mut kuitenkin tähdenlento: valokaarensa ihmeen vei
yli aution, pitkän tieni, jota kuljin mä yötä päin, hän, kohtalon lyhty pieni, avotaivaat ylläni näin.
Oli jostakin toisesta maasta
tähän eksynyt maailmaan
hän, Puhtaus. Teiden saasta
ei tarttunut anturaan.
Mikä, mistä? Ja minne hän lähti,
"Phantasia", retkellään?
— Yli tieni on kulkenut tähti:
valon sen yhä ylläni nään.
SYNTYMlNEN
Maan suurin ihme on tapahtunut. Nähkää, miten kalpein, onnellisin kasvoin äiti hymyy. — Sama syyskesän sädehtivä hymy käy pelloilla, siunaten tähkää, johon myöskin syntymisen ihme lymyy.
Hän hymyy, äiti, ja raukein silmin lasta, sen ihon punerrusta katsoo. Hän janoo janoomalla tuon pienen hengitystä, mi aivan vasta on sykkinyt hänen sydämensä alla.
Hän katsoo katsomistaan — kuolee, ja kuolemastaan hän kalpein, onnellisin kasvoin vielä hymyy. — Siinä runoilijan hymy, ja se siunaa hänen lastaan, syvän, puhtaan riemun lasta — mutta synnyttäjän poveen tappava tuska lymyy.
Hän on kuollut, äiti — ei: voisiko äiti kuolla?
Ajast' aikaan eikö hän, onnekas, hymyilisi?
Hän hymyillyt on, jotta tuskan tuolla puolla
sama hymy hänen lapsensa kasvoilta sädehtisi.
Tien varret, pientaret, rantaäyräät, ne koiranputkien lumeen hukkuu. Ovat kaukana vaarojen siniset sauhut, ja metsän reunassa talot nukkuu.
Ja köyryselkäisten raitojen alla
joen kahvinkarvainen vesi noruu.
Ja jossakin etäällä helein äänin
joku paimen laumaansa toruu ja toruu.
Nyt saattaa jo kuulla vienon sateen kuin hyttyshyörinän pensahista. Kuin lapsena puhallan perhoja liudan voikukkien hahtuvapallosista.
Pilven lumihuiput korkealla. Niinkuin silmäterä luomen alla piilee aurinko. Ja tumma maa vavahdellen ukkost' odottaa.
Tulee tuuli maata haravoiden, on kuin yli viljavainioiden matalalta savu vaeltais — ruusumajaan verisade sais.
Terälehdet lentää ylitsemme kypsän-menehtyneet — värisemme, emme puhu, värisemme vain pedonsilmin nälan-himokkain.
Koko yön olen valvonut vuoteellain, ja on tullut aamun hetki. Kävi luoksesi, kallis, huimimpain ajatusteni toivioretki.
Ne tulivat niinkuin ruhtinaat,
aron prinssit juoksijoillaan
sinun luoksesi, kallis, ne uskaliaat,
punakauhtanat hartioillaan.
Sinut haahkanuntuva-patjaltas
löys yössä ne himmeässä.
— Miten kimmelsi mustat suortuvas,
mikä tuoksu hipiässä! —
Ja kun näkivät sun, ne polvistuin
sanat mielettömimmät sanoi,
punahuulin ne kuiskivat, kuumin suin,
janon-sairahin silmin ne anoi.
Käsin kietoivat hellin ja kuumeisin
ne hentoja polviasi,
suin etsivät kyltymättömin
sinun suutasi, rintojasi.
Povin autuaallisin uuvuttain sinä kutsuit ne riemuhun varmaan. — Koko yön olen valvonut vuoteellain, koko yön olin vierellä armaan.
On mulla nuoret hampaat: elämää mä tahdon niinkuin olkapäitäs purra! Kuin yli meren ruumiin raukean niin yli jäsenteni karkaa hurma tää; en tahdo säästää enkä tahdo surra.
On silmissäni loimu auringon, ja kuvas syöpyy siihen niinkuin kulta: sun hipiäs on kypsän ruskea, ja pakahtuva, elontäysi on sun vartesi kuin silmut, kevään multa.
Me rakastamme tätä elämää ja käymme kiellettyjen rajain yli; ah kevät, nuoruus, viini, rakkaus nyt ihanasti meitä myrkyttää, ja päihtyneinä meill' on kuuma syli.
Pien' ihanaiseni, vuoteellain olet ollut alaston. Minä syntimme muistoa laulussain en kiellä: se kaunis on.
Ja kun silmäni suljen, päivin, öin
näen vartes vieläkin,
ihos kuultoa, poveas ikävöin
ja syntiä, suloisin.
Ja aina, kun olet lähelläin
ja suutas suutelen,
minä tunnen kanssasi kylpeväin
pyhiss' aalloissa Gangeksen.
Sinä puhdistat, sinä nostat vain, siks syntimme kaunis on. Tytär jumalan, minun vuoteellain olet ollut alaston!
Rajat liian pienet. Ei ole askelen alaa.
Kukin täällä on muiden tiellä ja puree muita.
Salakauna ja kateus naapurin portin takaa
pian koirana hyökkää esiin väijyen luita.
Raja-aitoja kaikkialla. Ja porteilla kilpi:
"Tämä on minun alueeni" ja "Käänny tästä!"
He mittaavat kuutiotuumin ilman toisillensa:
kas, hengitä tämä — ja lakkaa hengittämästä!
Täss' yhteiskunnan aumassa niin hiiren olla hyvä on kuin laitumella lampaan — mut kirjavassa laumassa myös salaviillos syvä on ah toisen hiiren hampaan!
Kas ystävät ne tirkistää niin mielellään sun aivojas, sun tuulias ja säitäs; voi kuinka heitä virkistää, jos aavistavat vaivojas, Akilleen-kantapäitäs!
Ja silloin vasta hauska on, kun voivat tätä virttä nyt he laulaa tuttaville: "Se mies jo vallan rauska on ja pullon kaulaan hirttänyt on järjen — minkäs sille!"
— Sen nakertajan paras on ah avarassa kolossaan täss' aumassamme olla, ken naapurinsa varas on ja julkisessa olossaan on tekopyhä nolla!
(Eräälle ylvästelljälle)
Käyt huulillasi soma lause tää:
"On tosi kaunista ja kaunis totta."
Mut totuus usein myös on kauniin-ahne — rotta
kun pääsee kakuilles, niin — kauniit kuoret jää!
On katkeruuteni niinkuin sammalkaihi syvän lammen silmäkalvolla samealla: viha, viiltävin hampain, niinkuin petokala on väijyksissä mieleni pinnan alla.
Te tulkaa, ajatustenne kaarnalaivoin
te soutakaa yli mieleni, tuntoni aavain
Ja ken pitää hyvin perää, hän päilyvät vedet,
sinen siinnon ja tähtien kuullon nähdä saa vain.
Mut aina, petollisine verkkoinensa mies saaliin-ahne kun saapuu kalastamaan, hän varokoon: hän on tunteva totisesti hain hampaan syöpyvän ytimiinsä hamaan!
Miten kaipaankaan sua, veljeni. Kaipaan kättäs, mut enään kätellessäni en sitä tunne: pois, veljeni, tietämättäni, tietämättäs arin nuoruutemme on häipynyt jonnekunne.
Me olemme ennen yhdessä itkeneetkin
ja yhdessä kiristelleet hampaitamme.
Mitä tehnenkin nyt, veljeni, mitä teetkin,
me kuljemme kumpikin omaa polkuamme.
Ja ei ole kysymys meistä: on kysymys tiestä,
vain peitsistämme, ei peisten kantajista.
Kymen valtavan lailla nyt tiemme vetää miestä.
— Kuka tietääkään oman tiensä tutkaimista:
kuka tietääkään, miten kaukana, täällä ja siellä me saatamme seisoa miehinä, miesten työssä, teon rintamalla, ankaran käskyn tiellä, etulinjoilla surmaten toinen toisen yössä —?
On aina jotain poissa, jotain mennyt sulta
kuin varas öisin arkkujasi kahmalois.
Poiss' aivan pientä jotain on, mut niinkuin kulta
se kallista on nyt, kun riistettiin se pois.
Näin osa omaisuuttas, osa itseäsi
sult' aina tiettämättäs hukkuu, lahoaa.
Näin ryöstää ihmisiä näkymätön käsi.
Se oves pihtipieleen ristin kirjoittaa.
Ja pienin, pienin erin kuolet elämästä
ja tulet autioksi. Mieles kalmistoon
teet monta pientä hautaa. Niitä itkemästä
sä astut vihdoin unohduksen kuutamoon.
(60-vuotiaalle Jean Sibeliukselle)
Yhä luominen jatkuu, ja syvien vetten päällä yhä Henki käy. Ja hän samoo pimeään. Syvä, autio tyhjyys niinkuin nukkuja herää hänen hengityksestänsä elämään.
Yhä painiskelee Olemattoman kanssa
joka hetki ja kaikkialla Se mikä On.
Ja kaiken takana, missä ei ole mitään,
se jo näkee tomussa Sen mikä Tuleva on.
Joka hetki se astuu askelen kauemmaksi,
joka hetki se valtaa uuden maailman.
Se on uuden syntymistä ja voittoa täynnä,
ja se astuu jalkansa niskalle Kuoleman.
Yhä luominen jatkuu, ja syvien vetten päällä yhä Henki käy. ja hän samoo pimeään. Hänen anturoittensa jäljistä syntyy linnunrata, ja hän kylvää aurinkoja käsistään.
(Eino Leinon kuolinsanoman saavuttua)
Peto rotkoonsa hiipi ja rintansa haavoja nuoli, erämies jotk' ampui — Kohtalo — kauan sitten; peto rotkoonsa hiipi ja rotkonsa rauhassa kuoli. Punajuova jälkeen jäi: vana askelitten —
vana askelitten, jotka hän, kontio, astui,
kun korpea kiersi ja Turjan tunturit nousi,
laki laakea joiden taivahan pilvissä kastui.
Hänen katseensa kauas päin utumerta sousi.
Hänen katseensa kosketti multaa: se värähteli,
tuhat ruohonkortta nosti ja kukkien viljaa;
ja kaikki, minkä se katse siunas, eli:
mätäs, pilvet, metsä ja taivas soivat hiljaa. —
Hän on kuollut, korvenhaltia, mut ei muisto huku.
Joka pirtin loukossa itkevät taatat, lapset.
Hänen kanssaan kuollut lie koko kontioitten suku.
Siks kyyneliss' ovat valkeat kuusten hapset.
— Ei, ei: punajuova jäi ylös otsalle taivaan!
Kas, sinne on pirskahdellut kontion verta.
Ei kuollut rotkossansa hän haavojen vaivaan:
kotipolkua vain hän on astunut päin sinimerta.
Kun "Tulkoon valkeus!" soi käsky Erään, sä syliis, siivillesi nostit maan. — Jok' ihmisen ja kukan silmäterään sun tules yhä syttyy palamaan. Teilt' unen raskaan sinun luonas herään kuin kuollut havahtuisi arkustaan. Käyn etees, alkuäiti, polvilleni, kurkoitan sätehilles sydämeni.
Sun silmäis ihanuutta palvomalla jo isät ensimmäiset vuorilleen näin polvistuivat kasvojesi alla. Sä ajast' ikuisesta ikuiseen viet vapahtavat sätees kirmaamalla kuin virran sydämestä sydämeen. Ja elollinen kaikki yhtyy uomaas. Maan huokosetkin juovat sinun juomaas.
Nää myöskin köyhät silmät rakastamaan oot opettanut kauneutta maan ja kaltaisiaan. Sydämeesi hamaan nyt vajoan kuin kultaan sulavaan. Ja elämäni tulee katoamaan kuin säde valon suureen ulappaan — mut ehkä, ehkä valonlisän niukan sen valoon tuoden, kimmeltäen hiukan.
(Juhannuksen alla 1925).
Vako, siemenen kehto me olimme. Vain käsi kahvassa peisten.
Sato, voittaja, huipulle-astuja ei — vain rinne.
Sinun laillasi, kuoleva kansan päämies, kaukana seisten
maan luvatun aavistimme, mut emme päässeet sinne.
Me menimme hiljaisuuteen tietäen: se on tapahtuva.
Oli tomumme siunattu äiti ja hedelmällinen kohtu:
kas poikamme onnellisemmaksi meitä on vapahtuva,
uness' alla mullan on meille hän silmien lohtu.
Kevät nurmea nostaa otsalle hautojemme.
Mut suurin silmin me hiljaisuuteen näämme:
mitä pyysimme, mut emme saaneet itsellemme,
hän saa sen, poika. Se siunaa elämäämme.
Polun poljimme: siks ura hällä on avarampi.
Ikävöiden me rannalle jäimme — hän astuu laivaan.
Maa uus on hälle, on kauniimpi, ihanampi.
Mikä pilveä meille, on hänelle kuultoa taivaan.
Elon, huoleton poika, hän riemulla ottaa vastaan
kuin kirjavan perhon, mi juuri on jättänyt kuoren.
Kodiks ihmisen luvattu maa hänt' oottaa, lastaan.
Kevätauringon alla hän huilua soittaen nousee huipulle vuoren.
(1.5.1925).
Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, karavaani-heimoa retkellä elämän. Ja ei tule koskaan loppua matkallemme, vaelsimmepa auringon alla tai keskellä pimeän.
Yli ikuisuuden hietikon valkenevat
monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme — taikka
pedot tuskan saartavat meitä hampain nälkäisin.
Mut eteenpäin, ohi kaikkien tuokioiden
karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,
ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.
Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
Mut katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.
Mikä parhainta on, mikä syntyi rakkaudesta,
mikä meiss' oli elämästä ja elämää,
tomustamme se erkanee ja ikuisesti
karavaani-heimon sielussa hengittää.
Näin uusia polvia entiset saattelevat —
tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauniimmasta
ja matkasauvana Kohtalo ikuinen.
Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, karavaani-heimoa, sieluissa kaipaus, ja onnellisin on, kuka kauneinta uskoo, polunnäyttäjänä kellä on kangastus.
(Erästä juhlaa varten).
He tulevat vastaani iltaruskon aikaan,
he tulevat kovasta työstä, he tulevat tehtaistaan.
Noki niinkuin naamio kasvoilla; siinä on vakoja hien.
Ja kaikkien selkä on painunut kumaraan.
Niin, kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä
jokin näkymätön, raskas taakka ois.
Ja heillä on suuret, riippuvat, känsäiset kädet.
Ne nyt ovat tyhjät, ne antoivat voimansa pois.
Ja heillä on kaikilla huulet tiukasti kiinni.
Ja silmät hiipuvat, hiipuvat liedessään;
savun, työpajan sauhun viipyvän näissä vielä
kuin himmeän, liikkumattoman kaihen nään.
He tulevat vastaani iltaruskon aikaan,
he tulevat työstä, he menevät jonnekin, pois —
ja kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä
jokin näkymätön, raskas taakka ois.
Ja nyt syvään tunnen sen: olen yksi heistä,
lain alla ankaran: voimanne uupukoon!
— Työn lasten heimon aikojen alusta loppuun
kivin kuormitettuna kulkevan nähnyt oon.
Oli kadulla ajettu lapsen yli. Hänen ruumiinsa virui vielä maassa avosilmin kuollein ja huulilla verta — soma poikanen mekossa ruudukkaassa.
Oli kuin olis hiljaa värähdellyt
tuo hento nilkka ja kalvas ranne.
Katukivillä, vieressä ruhjotun rinnan
oli pieni sauva ja leikkivanne.
Tuli eräs nainen ja pyörtyi — äiti.
Me kaikki katsoimme hiljaisina.
Joku kyynel vierähti katukiviin —
ne kiilsivät sateesta niljaisina.
Menin pois ja nyyhkytin: "Onnellinen!
Hän on lähtenyt puhtaalla lapsenmiellä
sukupolvien Via Appialta."
— Oman mustan varjoni näin mä tiellä.
Paennut lintu, povessain se asui kauan, pesässään. Ei sitä nähnyt yksikään, sen tunsin minä vain.
Se etäisille retkilleen
läks siivin kuulumattomin,
niin häikäisevän valkoisin —
ja palas pesälleen.
Ja takaa meren kymmenen,
kedoilta Onnellisten Maan
toi hunajaa se nokassaan
ja mettä kukkien.
Jok' ainut kerta, päällä maan
kun janosin ja nälkää näin,
se ruokki minun sydäntäin
kuin emo poikastaan.
Ja uuvuttaissa tuskan muun
se kantoi lehvää öljypuun.
Se lensi eikä levännyt. —
Mut missä on se nyt?
— Paennut: kerran retkeltään
se palas luokse sydämen
ja — liudat haaskalintujen
se näki pesällään.
Ja hiljaisesti valittain
lens valkosiipi povestain,
se lensi eikä levännyt —
ja poissa on se nyt.
On taloss' elämäni synkkä takapiha.
Siell' asustavat yököt himojen
ja mato epäilyn ja rupikonna, viha.
Ja öin ne piirittävät sydämen.
Tän' iltanakin ilon mettä juodaksensa
on mielen nurmelle se, perho, lentänyt.
Ja muistain ihanuutta maan ja sisartensa
se silmät ummisti ja — kuinkas kävi nyt:
kas paha ajatus jo hiipi kätköstänsä
— tuo musta hämähäkki ristiselkäinen —
ja tahmeaa ja lujaa surmanseittiänsä
se kutoi, kutoi yli sydämen.
Sen kietoi väistämätön tuhon piiri,
jost' ihme ainoastaan voisi pelastaa.
Tää pimeys on kissa, sydän hiiri.
On lohduttavaa ajatella kuolemaa —
(Dan Anderssonin mukaan)
Näin runoilija olla, kadull' asustella, kun edes päätöstä ei taistelulle näy, se on, on totta totisesti painiskella kanss' itse saatanan — ties taivas, miten käy.
Se kysyy uhmaa, verta, kyyneleitä,
käyn nyrkkisille nyt, tuo aamu kuoleman,
mut koskaan murhett' ei, ei naisen-kyyneleitä —
en laps, en nainen ole, mies mä olenhan.
Täm' on kuin kalastaisi kaiken yötä
eik' einettäkään pyydykseensä sais,
kuin kulkis ulapalla yössä, myrskyn myötä,
ja maat' ei koskaan, koskaan pilkoittais.
Mut kerran kylmä ruumis olen ikuisesti, ja silloin minut tyyni uni palkitkoon — oon silloin mies, mi painiskelun kesti, ja mulla oikeus on olla, mikä oon.
Syön ruumistas, sinun vertas juon, ja sen atrian ääreen on ihana tulla. Joka päivä sun pöytääsi nälkäni tuon — joka päivä on kuitenkin nälkä mulla.
Ja kun syön, yhä nälkäni kasvaa vain —
ja sun astias ei ole koskaan vajaa.
Oves luo, oves luota kuumeissain
käyn, hoippuen hornan ja taivaan rajaa.
Verijuotikas oon, jota liekki syö, olen sisältä suuri ja verinen haava. Tule kerran vieläkin, syntien yö — ja sitten on tuomion aamu saava!
Olen autio pelto. Ja autioks jään.
Lien tähkinyt toiveita, uskallusta.
Mut joka korren ja tähkäpään
söi niittymatojen liuta musta.
Olen autio pelto — ei: hautausmaa.
Luurangot nostavat turhaan kättään,
ne kuolivat kaikki syntymättään.
Olen täynnä huuhkajan ulvontaa.
Viel' äsken uskoin: nyt on tieni avoin, ja vuoret odottavat huipuin sinisin — Sisyphos, veljeni, sun varjos tavoin taas suistuin rotkoihin.
Siis vietän elävältä peijaiseni,
ja, madot, atrialle olkaa kutsutut!
Te syökää, syökää, kunnes ydinteni
on mehu kuivunut!
— Mut sitten, aurinko, kun ylle pääni, tään rotkon ylle sytyt, silmäs näkee mun, niin huutaa lahonneiden luiden ääni: Täss' olen — poikas sun!
Kuin pimeä kaivo sammakkoineen tahi armoton napapiirin yö, joka aivoja painaa ja sielua syö, elo ympäröi sinut kohtaloineen.
Öin korppeina, päivällä mustin ratsain
vihamieliset voimat sieluas
kovin piiritti. Eikä hän, odottamas,
avuks astunut pilven-, ei tulenpatsain.
Maass' ei ilon kyllyyttä juonut suus,
et tyhjissä taivaissa autuutta peri.
Sanat huulilles hyytyivät niinkuin veri.
Lumenvalkoiset koht' ovat hiekalla luus.
Näky viimeinen tämä silmihis piirtyi:
näit laulujen ruumiit paareillaan
ylen hentoina, valkeissa liinoissaan.
— Napinvalajan kauhaan sielus siirtyi.
On rakkaus ihmislasten kuin, pilvet, leikkinne ikuinen. Hekin kulkevat kohtaloonsa sokeasti vyöryen.
Avaruuden äärillä vaikka
he kaukana toisistansa lie
kuin ukkospilveä kaksi,
niin kaipaus yhteen vie.
He tuskin tietävät, miksi,
mut toisiansa lähestyin
he syöksyvät vastatusten
tulenpolttavin syleilyin.
He leikkivät salamalla, ja heistä jäljelle tuhka jää. Mut elämän korkein hetki on kuolemanleikki tää.
Karitsa uhrataan meiss' — elon lunastaja — omaa syytä vailla. Ja yli kaiken maan veremme sataa aamukasteen lailla.
Me oman sydämen revimme irti, ristille sen kohotamme kuin käärmeen vaskisen, he että eläisivät — kuoltuamme.
Olin ihminen ennen, verta ja luuta ja lihaa. Sydämelläni ruokin rakkautta ja vihaa.
Elon silmillä nähdä
saatoin, ja korvilla kuulla,
käsin tarttua käteen,
nauraa ja itkeä suulla —
kunis Kohtalo kerran sauvalla koski — — ja siksi ovat kasvoni tulleet iäti-paatisiksi.
Kova, ankara pronssi
sieluni muotoa peittää.
Nyi en yltäni koskaan
voi sitä kaapua heittää.
Kuva en ole kuollut:
uumenissani sykkää
sydän liekehtiväinen —
mutta sen tuska on mykkää.
Erämaass' olen sfinksi; luonani leijonat huhuu. Tuhat vuotta menköön — ja sitten suu kuvan pronssisen puhuu.
Sa yksinäisten polkua ratsastat
pois heidän luotaan, jotk' ovat parvissaan.
Sun erillesi, irti täytyy
yhteisen hulluuden valtateistä.
Kas, mikään liitä ei sua ihmisiin:
sä lihaa heidän et ole lihastaan,
et luuta ole heidän luustaan,
sukua toista on sielu sulla —
ah, yksinäisten pilvien sukua
ja petolintuin, vauhkojen ratsujen —
ei siinä sukupuussa kukaan
veljeä tunne, ei kantajaansa.
Ei sulla ole maata, ei taivasta,
vain yksinäisten tie, jota nelistää
suin verisin ja huuruavin
ratsusi, kuolema kavioissaan.
Et rakkautta tunne, sen tallasit.
On suudelmia sullakin, tietäkööt:
kas, yksinäinen ratsastaja
suutelee hurmeisen miekan terää.
Ja sinä näet, kuinka he kuolevat
mies miehen jälkeen, ihmiset parvissaan
he ojentavat käsiänsä
huutaen taivasten Aaveen nimen.
Sä tietämisen puust' otit hedelmän,
jota kateellinen enkeli vartioi:
nyt olet vapaa etkä kuole,
jalkasi polkivat käärmeen päätä.
Ja yli ajan, kuoleman hartiain
jo nelistää sun ratsusi pilviin päin,
ja panssarisi kultaa nuolee
auringon silmien kuuma liekki.
Sinust' eivät tiedä ne ihmiset, jotka
joka päivä sun nimeesi vannovat suulla.
Sinä levität siipesi ristinpuulla
ja kaartelet taivaita, kotka.
Ei ole ihmisen hyvä — jos hän on heikko — tuntea, nähdä ja elää kaikkea: kuilu on syvä, siellä on vaaniva peikko.
Inhimillisen luota on moni mennyt — inhimillisen tähden: mieletön, harhaillut suota viekkaita virvoja nähden.
Yksi on — veljeni, tiedä — ihmisen määrä: kaikessa ihminen olla, suon yli polkunsa viedä vuorille, hyljätä väärä.
Matkalla voi moni tällä
langeta, nousta.
Mutta ken itsensä hukkaa
sielunsa näännyttämällä,
hänen on mahdoton nousta.
Veljeni, määrä on loitto:
kuoleman luoksi!
Ihmisen ylpeys olkoon,
vaikkakin turha on voitto,
taistella turhan vuoksi.
Kauneus, untemme sisar on opas meillä: laulaen kuoleva joutsen, lehden poimussa pisar, myös tomu kultainen teillä.
Li-Tai-Pe.
Ma, kansan runoilija, lauloin lauluain,
ja kansan kuulla huilu ilakoi.
Äänt' armiasta kuunneltu ei lain.
Nyt jumalteni talon eessä huilu soi.
Ja parviss' elonhartaat, hullut jumalat
punaisen pilven päällä tanssivat.
Ja silloin hämmästyen kuuli kansa maan
ihmettä, lauluani lennossaan.
Li-Tai-Pe.
(Hans Bethgen mukaan.)
Niin kepeästi pursi vettä viiltää väkevin aironvedoin. Seuranamme on kauniit immet huiluin kultaisin.
He soittavat ja taas he kujeilevat.
Ja jalo viini kuohuu pikareissa,
ja mieliin syttyy riemu vallaton.
Kai odottavat mua kuolottomat
sinessä haikaralla ratsastaen —
jään, huoleton, mä purteen kepeään.
Ne palatsit ja linnat, jotka kerran
näilt' autioilta kukkuloilta nousi,
on sortuneet, on tyystin hävinneet.
Ylevän runoilijan suuret sanat
ikuiset ovat niinkuin muistomerkki,
mi välkkyvänä tähtiin kohoaa.
Kun haltioidun, tartun piirtimeeni,
luon laulun kohisevan, niinkuin myrskyn,
ja viisi pyhää vuorta vapisee.
On minuss' ylpeys ja ilo, — nauran
maan tämän kirjaville antimille:
ne kukanlehden lailla varisee.
Jos valtaa, kunniaa ja rikkautta
mä joskus tavoitan ja niihin kiinnyn,
Keltainen Virta pyörtää takaisin.
Thu-Fu.
(Bethgen mukaan.)
Hän yksin istui laaksoss' autiossa, nuor' vaimo, jolle kauneuden lahjan ol' ihmeellisen suonut sallimus.
Hän puhui: Vaikka kodist' ylhäisestä,
mä sentään kokenut oon kovan onnen
ja erämaasta etsin turvaa nyt.
On julma tuho käynyt yli maani,
sen hävittänyt: saivat surman veljet,
ah nuoruutensa loistoss' ihanat.
Ei heidän ruumiitansa suotu mulle,
jott' oisin voinut saattaa heidät hautaan —
nyt viha, raakuus aikaa hallitsee.
On olo epävarmaa, niinkuin liekki
on soihdun tuulessa. Mun jättänyt
on puolisoni ajan melskeisiin.
Ei voimaa, suuruutt' ollut sydämessään,
yks halu hällä vain on: joku vetää
muu nauravainen nainen povelleen.
Nyt hänen silmiänsä kiehtoo sulo
jo toisien. Oi että kuulis kerran
hän huokausta naisen hyljätyn!
Oon piikani mä lähettänyt kauas
mun korujeni timantteja myymään,
mut ruokomajaani mä itse jään.
On maja kehno. Korjata ma koen
sen seinäin hataruutta köynnöksillä,
on ilma kylmä, vaatteet ohuet.
Tuo piiat kukkasia — viekää pois ne.
Ei kukist' ole. Merkiks surustani
te tuokaa mulle oksa sypressin.
Jo ilta saa. Mä tahdon suojapaikan
tuolt' alta suurten bamburuokoin löytää
yön leposijaks kylmän, aution.
Cecco Angiolieri.
(Mukaelma.)
Jos oisin tuli, palais maailmanne.
Jos oisin tuulispää, sen hajoittaisin.
Jos oisin meri, maan ma hukuttaisin.
Jos oisin Jumala: — voi kauhuanne!
Jos oisin paavi: miten sielujanne,
te roistot, kristityt, mä kiduttaisin!
Jos oisin kuningas, niin ripustaisin
mä teidät hirteen koirat kimpussanne!
Jos oisin kuolema, ois syli mulla
taas avoin vanhemmille. Yli harmaan
en kynnyksen voi elävänä tulla.
Jos oisin Cecco — hm, se olen varmaan, niin olkoot ihanimmat neitseet mulla; ja muille suon ma sulottoman armaan.
Heinrich Heine.
Katedraalin eessä kaksi miestä punakauhtanaista: kuningas on toinen niistä, toinen pyövel' ammatiltaan.
Kruunupäinen pyövelille
puhuu: "Pappi messun alkoi,
pian päättyy vihkiminen —
pidä piilus valmihina."
Kellonsoitto, pauhu urkuin,
kirkost' ulos väki tulvii:
keskell' uljaan juhlasaaton
nuoret vihkikoruissansa.
Kauhun-kalvas, vapiseva
tuo on kaunis prinsessainen;
huolt' ei huimall' Olavilla,
suulla punaisell' on hymy.
Hymy suulla punaisella,
niin hän puhuu kuninkaalle:
"Hyvää huoment', appiukko,
katkot tänään kaulan multa.
Kuolen tänään — suo mun vielä
elää keskiyöhön asti,
että voisin hääni nämä
pidoin, soihtutanssein viettää.
Suo mun elää, suo mun elää,
kunnes juon mä viime maljan,
kunnes tanssin viime tanssin —
suo mun keskiyöhön elää!"
Kruunupäinen pyövelille puhuu: "Vävy säilyttäköön keskiyöhön asti hengen — pidä piilus valmihina."
Nämä häät ovat ritari Olavin, nyt juo hän viime pikarin. Ja nyt painaa vasten poveaan hän armastaan — oven takana pyöveli seisoo.
Soi soitto, ja Olavi nuorikon vie karkeloon: raju, huima on tämä tanssi loimussa soihtujen, elon viimeinen — oven takana pyöveli seisoo.
Mikä riemu nyt viulujen kielissä soi,
miten nyyhkiä huilun ääni voi.
Ken heidän tanssivan nähdä saa,
sitä kouristaa —
oven takana pyöveli seisoo.
He tanssivat kauan ja lähekkäin, mies puolisolleen kuiskaa näin: "Miten rakas oot, et tietää voi — vilu haudass' on, oi" — oven takana pyöveli seisoo.
Herra Olavi, on jo keskiyö ja päätös matkasi maisen. Jo mielin määrin nauttinut olet lempeä prinsessaisen.
Jo munkit messua hymisee,
ja punakauhtanassa
mies seisoo piilu kädessään,
jo on pölkky vartomassa.
Ja ritari Olavi hoviin käy,
valo, miekat kipunoivat.
Ja ritarin suu on punainen,
suu hymyy, ja sanat soivat:
"Minä siunaan auringon, siunaan kuun,
joka tähtiretkeläisen,
minä siunaan linnun jokaisen
sini-ilmassa livertäväisen.
Ole siunattu, meri, ole siunattu, maa,
ja keto kukkinesi:
minä siunaan orvokit, suloiset
kuin vaimoni silmien mesi.
Ah, tummat silmät puolison, nyt kauttanne päätän retken. Minä siunaan seljan: ah, alla sen näin antaumukses hetken."
Georg Herwegh.
Mä tahdon kuolla ruskon kuoleman, kuin päivä, viime hehkussansa nukkuin — ah, kuolon tajuttoman, ihanan — niin kuolla, syliin Ikuisimman hukkuin.
Mä tahdon kuolla lailla tähtien,
täys kirkkautta, silmän sammumatta,
ja taivaan pohjattomaan sinehen
pois mennä hiljaa, kivun koskematta.
Mä tahdon kuolla sinun kuolemas,
maan kukkain tuoksu, perhoslentimille
mi ilmaan kimpoat ja, riemukas,
saat suitsutukseks Herran alttarille.
Mä tahdon kuolla niinkuin kaste tuo,
kun janoisina aamun liekit palaa;
oi Jumala, niin sydämeni juo
kuin päivänsäteet kasteen juovat salaa!
Mä tahdon kuolla niinkuin säveleet,
joit' arat harpun kielet huminoivat:
ne ovat tuskin harpun jättäneet,
kun kohta Luojan sydämessä soivat. —
Et kuole iltaruskon kuolemaan,
et täältä hiljaa tähden lailla vaivu,
et kuole kivutta kuin kukka maan,
ei sielus puoleen aamusäde taivu.
Sä kuolet kyllä, jäljettömihin, mut kurjuudessa voimas talttuu, turtuu: saa vienon kuolon luonto ikuisin, mut ihmissydän kappaleittain murtuu.
Charles Baudelaire.
Laps Haadeksen vai taivaan ootko, Kauneus? On katsees — jumalainen, saatanallinen — kuin rikoksen ja siunauksen sekoitus, siks olet niinkuin viinin myrkky suloinen.
On samall' illan, aamun valo katseessas,
on tuoksus ruusuin, rajuilman ruhjomain,
on malja täynnä taikajuomaa suudelmas,
se lamaa sankaria, lasta virvoittain.
Syvyydest' astutko vai luota tähtien?
Kuin koira seuraa turmelus sun liepeilläs.
Sä tuhon sekä riemun kylvät leikiten,
oot opas, mut et näytä, mik' on määränäs.
Käyt nauru huulillasi yli vainajain,
ja Kauhu ylvähin on sinun koruistas.
Ja lailla punakorallien hehkuvain
öin nähdään Murhan kiertyvän sun kaulahas.
Niin korennoinen lentää liekkiin kynttilän,
ja; "Terve, kirkkaus!" se kuiskaa kuollessaan.
Mies huohottava vierell' immen viehkeän
kuin kuoleva on, hyväilevä multaa maan.
Oi kauhistava Kauneus! Se yhtä lie,
oletko viesti Saatanan vai Jumalan,
jos vain sun hymys, katsehesi portti, tie
on maahan, jot' en tunne, mutta rakastan.
Seraafi taikka seireeni, se yhtä on,
jos teet sä — keijukainen silkkisilmäinen,
sä kuningatar laulun, valon, tuoksujen —
vähemmän iljettäväks maan, ja tuokion.
Charles Baudelaire.
Tää päivä on kuin unelmaa.
Ei suitsia, ei satulaa!
Selässä viinin ratsastain
luo keijujen ja jumalain.
Kuin enkeleitä kiidättää
suur delirium-houre tää
meit' etäisimpiin taivaihin
kautt' aamunkoiton kristallin.
Näin myrskyn siipi meitä vie,
myös sydämillä siivet lie.
Oi sisar, lento nopsa niin
vie unelmaini taivaisiin.
Charles Baudelaire.
Yli suitsevain taivasten, aurinkojen, meren, pilvien, laakson ja vuoriston, valo maailmain kunis sammunut on, taa eetterin, taa avaruuksien
tavall' uimarin, tyrskyjen huumaaman, — palavan, sanomattoman riemukas — niin ylös pakenet, henkeni, korkeuksiin läpi kaikkeuspiirin valtavan.
Ah, pois hämäryydestä laaksojen
ylös taivasten puhtaiden tuoksujen luo;
jumalviinistä oma osas juo,
tulest' äärettömän, syvän kaikkeuden!
Surut, kyltymys, taistelu rauhaton
sorass', usvissa tien yhä taakkanas ois:
valon siivillä ken osas kiitää pois
ylevään ikirauhaan, se autuas on!
Ajatukset, ah, kiuruina kirmaten ylös lentävät aamuun, ja laakso jää, kokonaan elon nähden ne ymmärtää mykän luonnon kieltä ja kukkien.
Charles Baudelaire.
[Tätä runoa käänteessäni olen käyttänyt hyväkseni Toivo Mähösen ansiokasta mukaelmaa. — Suom.]
Kas, pyydystetyks merimiehet huviksensa saa joskus albatrossin, laivaa saatelleen veen yli suolaisen. He taajoin parvinensa tuon ympäröivät vieraan, ylhäält' eksyneen.
Ja kannel!' avutonna, häpeissänsä laahaa
nyt lintu ruumistaan — tuo veikko pilvien.
Kuin raskait' airoja, niin kupeillansa raahaa
se taakkaa hervotonten valkosiipien.
Nyt horjut, ylväs lentäjä, kuin oma varjos,
viel' äsken ihana, nyt rujo, irvokas.
Mies sulle julkeana piippunysää tarjos,
ja toinen matkii sua, ilmain kuningas.
Oi, nähkää runoilija linnuss' uhmakkaassa: hän nuolta nopeammin myrskyyn rynnistää, mut parvess' ihmisten kun alhaall' on hän maassa, hän siipiensä painon alle rammaks jää.
Erik Lindorm.
Kuu pilvijuomakas värjyy syväll' alla tumman veen. Ja uniset sirkat soittaa läpi heinän kaatuneen. Kuin harmaa tuhka sataa hämy päivän hehkuhun. Me kuljemme kivistä rantaa, minä, pieni poikani mun.
Hän katsoo, viittoo ja loruu.
Kivet joskus livettää.
Minä hyväilen hänen kättään
pient', aivan pehmeää.
Hänen lapsen-ihmettelynsä
ei väsy utelemaan.
Ovat ajatukseni poissa,
minä tuskin vastaankaan.
Miten kauan saanen pitää sinun pientä kättäs näin, tuki olla sulle ja turva, opas matkallas eteenpäin? Miten kauan lienee mulla sija lämmin sielussas? Sinä kasvat ja rinnaltani menet yhä kauemmas.
Sinun tahtosi uhmaan paatuu, pojan-ujona piileilet. Ja katseemme eroo. Ja sieluus idut kasvavat salaiset. Käyt synkin, polttavin tuntein salateitäs kulkemaan. Minun täytyy syrjässä seistä, vain ääneti katsoa saan.
Jos tietäisit, poikani, kuinka yli vuotees uneksin. Minä kirjoituspöytäni kätköön ens sukkasi piiloitin. Ne pienet, pienet sukat koviks, suuriks kengiks saa, ne polkevat omaa tietään, isän, äidin ne musertaa.
Se täytyy kärsiä, kestää, jos kohta se raskast' ois. Miten puserrankin, irtoo kätes kädestäni pois. Menet kuitenkin luotani kerta, ken estäis kasvamisen? — Tule nyt, me kiiruhdamme pian kotiin, poikanen!
Ragnar Jändel.
Koditon raukka, maailmassa harhaan ma repalein ja kengin visaisin. Ei mulla maata, taivast' eikä luojaa, vain köyhä äiti mull' on jossakin. Niin kuljen, tuijottelen tähtiin, hullu, ja veri palaa. Kaiken sulkea ma tahdon syliini — mut muistan: täytyy pimennon lasna hylyn kulkea.
Mut usein, arimmin kun värjyy sydän, kun helle teki uuvuttavaks tien, kun seutu hukkuu sinertävään hämyyn, ma vanhan talon luokse tullut lien. Ja kuulen laulun, nuoren käden tiedän pianon näppäimillä leikkivän — juon nälkäisinä soinnut, hiiskumatta, peläten painaudun seinähän.
Ja nuoren, tumman, hennon tytön siellä nään nuotteineen. Ja divaanilla nään sävelten, kirjojen ja valon luona myös tumman pojan, miehen vieressään. Nään, että lapset ovat sisarukset; heit' uneen valkokehdoss' äiti on hyväillen tuutinut. — Ja outo pakko mun vetää ikkunoiden valohon.
Ja katso … luona pianon se lapsi, mi kieliin koskee sormin hentoisin, hän — nään sen nyt — on oma sisareni, ja poika sohvall' itse olenkin. Ja hän, jok' aurinkoiseks lapsuutemme on hyväillyt, mun äitini hän on; myös talon, suojat lämpöiset mä tunnen, mä tunnen oman isän kartanon.
— Mut koira haukkuu… Hitto, uneksinhan! — On kotini Ei-missään, täällä ei! Mun pieni sisareni kuoli viluun, ja elon kurjuus äidin voimat vei. On isänikin kuollut — entä sitten! — Mä otan pussin, alan laputtaa ja kysyn joltain kiiltonappiselta, koditon raukka mistä majan saa.
Ragnar Jändel.
Rakkahin, herää, tule ulos kuistiin!
Katras harmaita pilviä peittää taivaan.
Tuoksuvassa, himmeäss' yössä hiljaa
sade valuu.
Ojenna kätes, tunne: suloisesti
pilvet tihkuvat vilvaita pisaroita.
Tunne syvään, rakkahin, mullan kiitos
taivaan puoleen!
Kuivat lehdet vienosti kahisevat,
yrttien ruumiit paisuvat nautinnosta.
Kiitost' uhoo vainiot, jotka väikkyy
hämyn läpi.
Alkaa ehtynyt puro solinansa,
oikealla, pähkinäpensastossa
harmaiden pilvien alla laulaa harmaa
satakieli.
Dan Andersson.
Majass' yksin jos valvot, kun ilta saa, älä salpaa oveasi Ovat yllämme tähdet, ja hanki kimaltaa, kun tulemme, tuttavas.
Luut vanhat nää jo kolkassa kirkkomaan
levoss' olleet kauan on —
havahtuin sinitaivasta katsomaan
saamme kujille kuutamon.
Alla tähtien silmäin me käymme käräjiin,
kun tuuli on raivokas,
ja me istumme tuomari-istuimiin
sinun miilumajallas.
Nyt rauhatonna sielumme harhaa vain:
meidät hautahan nälkä vei.
Syvä rauha oli yllämme, mutta lain
viha sammunut meistä ei.
Viha tää, viha kuolleiden, nyt vaeltaa
ajast' aikahan, kummitus;
emme kyynelen lohtua maistaa saa,
eikä pääty vaikerrus.
Voi meitä! Jo myöhäistä kiskurin on tuomio langettaa: kipusauvamme vuolijat itsekin nyt aaveina vaeltaa.
Dan Andersson.
Minä kuulin pauhua myrskyn ja ääntä pasuunain, minä kupeeni vyötin kohta ja nousin haudastain, valoss' auringon paisui rintani mun, käsivarteni jännitin, toi ihana tuuli itämaan kuin viiniä suonihin.
Ja rankkana lämmin sade minun huuhteli rääsyjäin,
minä avasin silmäni uudet ja tuomiopäivän näin.
Oli kanssani myös Angelika, jota kovin rakastin,
mut jota en saada ansainnut, minä arvolta alhaisin.
Ja kolmekymmentä päivää minä vuottelin vuoroain,
kevät uus oli ympärillä, sini taivaalla vanha vain.
Minä vihdoin mieleni rohkaisin, menin käden nostaen:
"Olen nimeltä William Andersson, ja suuri syntinen.
Ja tässä on hän, Angelika, jota kovin rakastin,
mut jota en saada ansainnut, minä arvolta alhaisin.
Me olimme miltei kihlatut, mut tietenkin salaa vaan,
emme toisiamme pettäneet, minun tieteni ainakaan.
Lihan synti on syntimme ollut, mut liha on kuollut pois,
ei tuomitse henkeä henki, vikapää jos ruumis ois.
Sinun veljiäs pienimpiä olen kohdannut varrella tien.
Kun näkivät nälkää, nälkää näin, kun uupuivat, uupunut lien.
Välist' emme leipään kajonneet, jos paastoa toiset sai,
ja se oli hengestä, Herra, sen sentään myönnät kai?
Me kuulimme enkelikuoroas, kun kuolevat vaikersi vain.
Menehdyimme kaikki nälkään, oi Herra, rinnakkain.
Ja pienet, pienet naiset tuli joskus leirihin,
ja he kylvivät sen naurullaan kuin pienin kukkasin.
Me otimme heidät silloin, vajosimme kurjuuteen.
Mut se oli ruumiista, Herra, vika ruumiin hävinneen."
Kadult' Ebalin portin luota tuli saatana virkkaen:
"Niin, Herra, he itkivät, antoivat — vain minua peljäten.
Mut kysyhän heiltä, Herra", hän puhui kumartain,
"mitä tekivät vaioisimmin öin, kun ei pelkoa ollut lain."
Minä huusin: "Pelkomme, Herra, piti alati murinaa,
söi meitä se syödessämme, se säikytti nukkujaa.
Hädän tautta me surmasimme, nälän pelosta varastain
ja me kieltäydyimmekin toisinaan, mut taivasta muistaen vain."
Mut Herra näin: "Minä tiedän tuon, kai parhaiten tiedänkin —
jotakin toki oppinut minäkin lien vuosimiljoonin —.
Oli rakkaus pelon vuoksi, vanhurskaus suosion,
mitä teitte, kun pelkonne vaientui, se kiimassa tehty on."
Minä vastasin: "Henki ol' altis, mut liha heikko vain,
ja kun synnissä mässäsi liha, ei katunut henki lain.
Tais saattaa ne meidät, ne kaksi, alas synkkään Ebaliin;
enin ruumiista sentään oli, ja ruumis haudattiin.
Ylipäänsä me olimme, Herra, lian peitossa kokonaan,
ja ruumista henki raahas kuin kahletta jalassaan.
Ja nyt anon tuomiotas, sen alle tyytyen.
Olen nimeltä William Andersson, ja suuri syntinen."
Mut Herra näin: "Ota impes sun, joka rakas sulle on,
mut jota et saada ansainnut, sinä säädyltä arvoton.
Suven taivaan alla uudestaan koetellaan teitä nyt,
ja pyydän, te kaikki lähtekää, olen teihin väsynyt."
Niin menimme jälleen kaikki pois, alas Mamren tammistoon
koeteltaviks kerran vieläkin, kunis tulemme tuomioon.
Mut saatana nauroi portillaan, nämä sanat kuulla sain:
"Sinä sait, sinä sait Angelikan vuoks pelkuruutes vain!"
Dan Andersson.
Sanotaan, että profeetta uskossaan, jonk' ääni kuin malmi, kuin symbaali soi, rakkautta jok' ei tule tuntemaan, hän on turhaa, hän hukkua voi.
Sillä profetia kokonansa häviää,
kuin tuuli, savu kuolee se, voimaton,
mut kaikki, min rakkaus täyttää, se jää
ja niinkuin jumala on.
Teet, rakkaus, kaunihiks ohdakkeen, sinä kuin sade käyt yli nääntyvän maan, kukan tuot, puron vihreine äyräineen aron hiekkahan polttavaan.
W. B. Yeats.
Kun Dooneyssa viulua soitan, kaikk' alkavat karkelon. Kilvarnetin pappina serkku, veli Greenogen pappina on.
Veli, serkku, he jälkeeni jääden
tavas rukouskirjaa vain.
Luin itse mä laulujen kirjaa,
min kaupungista sain.
Ja kun aika täyttyy ja tullaan
pyhän luokse Pietarin,
hän hymyää kolmelle meille,
enin minulle kuitenkin.
Ilo aina on tuttava hyväin,
ilon suuri päihtymys.
Rakas iloisille on tanssi
sekä viuluni helähdys.
Menen portista, taivaassa syntyy
väentungos tavaton:
"Hei täällä on soittaja Dooneyn!"
Ja he alkavat karkelon.