The Project Gutenberg eBook of Munkin häät, by Conrad Ferdinand Meyer

Avarassa liedessä roihuavan takkavalkean ääreen oli asettunut nuorta hoviväkeä mitä mukavimpiin asentoihin nuoren hallitsijan ja kahden kukoistavan naisen ympärille. Lieden vasemmalla puolella istui ruhtinaallinen ryhmä, johon muut liittyivät neljännesympyrässä, jättäen hovitapaa noudattaen tyhjäksi lieden koko toisen puolen. Hovin valtias oli Scala-sukuinen ruhtinas, jota kutsuttiin Cangrandeksi. Naisista, joiden välissä hän istui, lienee puolihämärään, lähimmäksi liettä vetäytynyt ollut hänen puolisonsa, tulen selvästi valaisema taas hänen sukulaisensa tai ystävättärensä. Merkitsevin katsein ja puoliääneen nauraen kerrottiin kertomuksia.

Tähän hilpeään ja vallattomaan seuraan astui arvokkaannäköinen mies, jonka isot piirteet ja pitkä puku tuntuivat olevan toisesta maailmasta. »Herra, tulen lämmittelemään lietesi ääreen», sanoi oudonnäköinen tulija samalla kertaa juhlallisesti ja ylenkatseellisesti, välittämättä mainita, että huolimattomat palvelijat olivat unhottaneet tai laiminlyöneet lämmittää hänen korkealla olevaa huonettaan, vaikka olikin kylmä marraskuunilta.

»Istuudu viereeni, hyvä Dante», vastasi Cangrande, »mutta jos tahdot seuramme iloksi lämmitellä, niin älä tuijota ääneti liekkiin, kuten tapasi on. Täällä kerrotaan juttuja, ja käsi, joka tänään on tertsiinejä takonut — astuessani tänään tähtitieteelliseen huoneeseeni kuulin kamaristasi kumeana lauluna runojen poljennollista lausuntaa — tuo tukeva käsi ei saa tänään kieltäytyä kevyesti tarttumasta leikkikaluun, pieneen hupaisaan juttuun. Anna loma jumalattarille» — hän tarkoitti kaiketi runottaria — »ja tyydy näihin ihaniin kuolevaisiin.» Scalalainen osoitti kevyin elein molempia vieressään olevia naisia. Kookkaammalle heistä, joka istui varjossa näennäisesti tunteettomana, ei väistyminen tullut mieleenkään, kun taas pienempi ja vilkkaampi antoi avuliaasti firenzeläiselle tilaa vieressään. Mutta tämä ei seurannut isäntänsä kehoitusta, vaan valitsi ylpeänä piirin päässä äärimmäisen istumapaikan. Joko hänelle oli vastenmielistä ruhtinaan kaksivaimoisuus — vaikkapa se saattoikin olla vain yhden illan huvia — tai tympäisi häntä hovinarri, joka istui lattialla Cangranden vieressä, hänen alasvaluneen vaippansa liepeellä.

Narri oli vanha, hampaaton ja mulkosilmä, suu lörpöttelystä ja makeisista veltostunut. Lukuunottamatta Dantea oli hän seurassa ainoa iäkäs. Hänen nimensä oli Gocciola, »Pisara», hänen tapansa kun oli tyhjennetyistä laseista herutella kurkkuunsa viimeiset tahmeat pisarat. Vierasta hän vihasi lapsekkaalla pahansuopeudella, sillä hän pelkäsi Danten kilpailevan hänen herransa suosiosta, joka ei juuri ollut valikoiva. Ilkkuvasti irvistellen julkeni hän nyt kiinnittää kauniin vierustoverinsa huomion runoilijan profilin varjoon, joka näkyi korkean huoneen valoisassa katossa. Danten varjo muistutti jättiläisnaista, jolla on pitkä, käyrä nenä ja riippuva huuli, kohtalon jumalatarta tai jotain senkaltaista. Vilkas tyttö ei voinut pidättää lapsellista nauruaan. Hänen vieressään istuva viisaskatseinen Ascanio auttoi häntä sitä peittämään kääntymällä Danten puoleen arvokkaan kunnioittavasti, josta hän tiesi tämän pitävän.

»Sinä Italian Homeros ja Vergilius», pyysi hän, »älä ylenkatso viatonta leikkiämme. Alennu seuraamme, mestari, ja kerro meille jotain, vaikka oletkin laulaja.»

»Minkä aineen olette valinneet», kysyi Dante, ei enää niin äreänä kuin alussa, mutta kuitenkin vielä tylynä.

»Täällä puhutaan viran äkillisestä vaihtamisesta, joka päättyy milloin mitenkin: hyvin, huonosti tai hullunkurisesti», vastasi nuorukainen ripeästi.

Dante näkyi miettivän. Hänen surumieliset silmänsä katselivat seuraa, johon hän ei näkynyt olevan aivan tyytymätön; sillä hän näki muutamia huomattavia päitä useiden typeräin rinnalla. »Onko kukaan teistä kertonut kaapunsa hyljänneestä munkista», kysyi hän suopeampana.

»Tietysti, Dante», vastasi vilpittömän näköinen, pitkäviiksinen panssaroitu soturi nimeltä Germano, ääntäen italiankieltä hieman saksalaiseen tapaan. »Kerroin juuri itse nuoresta Manucciosta, joka hyppäsi luostarinsa muurien yli päästäkseen sotilaaksi.»

»Mestari», alkoi rohkea, jotakuinkin uhkea padualainen, Isotta-niminen nainen laverrella, »minä olen kertonut Helena Manentesta, jolta pyhät sakset olivat riistäneet jo muutamia kiharoita, kun hän äkkiä peitti muut käsillään ja peruutti pyhän lupauksensa. Hän oli nimittäin nähnyt kirkossa väkijoukossa lemmittynsä, joka oli raakalaisten orjuudesta pelastunut mitä ihmeellisimmällä tavalla ja joka nyt juuri ripusti irroitettuja kahleitaan» — hän aikoi lisätä: »muurille», mutta Dante keskeytti hänen pakinansa.

»Hän menetteli oikein», sanoi Dante, »sillä hän oli rakkaudelleen uskollinen. Mutta minä en tarkoita tällaisia tapauksia, vaan aivan toista, nimittäin sitä, kun munkki uskottomampana itselleen kuin kirkolle rikkoo pyhän, sisäisen lupauksensa ja hylkää kaapunsa, joka ei ole häntä ahdistanut, eikä tee sitä omasta halustaan, ei äsken heränneestä elämänilosta tai uudesta elinvoimasta, eikä myöskään siksi, että olisi huomannut erehtyneensä kutsumuksestaan, vaan tekee sen toisen mieliksi, vieraan tahdon johtamana, ehkäpä hartaasta kunnioituksesta toista kohtaan. Onko siitä jo kerrottu? Eikö? No niin, sitten minä kerron. Mutta sanohan, suosijani ja suojelijani, miten päättyy tällainen tarina?» Hän oli kääntynyt kokonaan Cangranden puoleen.

»Huonosti, ehdottomasti», vastasi tämä empimättä. »Ken vapaasti saa ottaa vauhdin hyppyyn, hän hyppää hyvin, mutta jota sysätään, hyppää huonosti.»

»Se on totta, herra», vakuutti Dante, »ja jos oikein ymmärrän, tarkoittaa apostolikin samaa kirjoittaessaan: mikä ei uskosta ole, on syntiä; toisin sanoen se, mikä ei johdu vakaumuksestamme tai luonteemme totuudesta.»

»Täytyykö munkkeja sitten niin välttämättömästi olla olemassa», nauraa hihitti joku hiljaa puolihämärästä, ikäänkuin ilmaistakseen, että on hyvä vapautua jokaisesta luonnottomasta tilasta.

Nämä rohkeat, harhauskoiset sanat eivät herättäneet mitään pahennusta, sillä tässä hovissa oli uskaliainkin puhe kirkollisista asioista sallittu, saatettiinpa sille nauraakin, jota vastoin peittelemätön tai varomaton sana hallitsijasta, hänen personastaan tai politikastaan saattoi olla tuhoisa.

Danten silmät etsivät puhujaa, joksi hän huomasi nuoren, ylhäisen papin. Tämä hypisteli sormillaan kallisarvoista ristiä, joka riippui hänen papinkaapunsa päällä.

»Minun puolestani ei munkkeja tarvita», vastasi firenzeläinen miettivästi. »Kuolkoot vain sukupuuttoon, niin pian kuin on noussut polvi, joka kykenee yhdistämään ihmissielun ylevimmät voimat, oikeudentunnon ja armeliaisuuden, mitkä eivät vielä näy soveltuvan yhteen. Hamaan tähän päivään saakka näkyy valtio pitävän huolta edellisestä, kirkko jälkimäisestä. Mutta koska armeliaisuuden harjoittaminen vaatii täysin epäitsekästä mieltä, osoittautuvat kaikki kolme munkkilupausta oikeutetuiksi, sillä, kuten kokemus opettaa, on helpompi kokonaan luopua maailman huvituksista kuin vain osaksi.»

»Eiköhän maailmassa ole enemmän huonoja kuin hyviä munkkeja», kysyi hengellinen epäilijä edelleen.

»Jos otamme huomioon inhimilliset heikkoudet, niin ei ole», arveli Dante. »Silloinhan täytyisi olla enemmän epäoikeudenmukaisia kuin oikeudenmukaisia tuomareita, enemmän pelkurimaisia kuin urhoollisia sotilaita, enemmän huonoja kuin hyviä ihmisiä.»

»Ei ole», ratkaisi Dante ja taivaallinen kirkkaus valaisi hänen ankarat piirteensä. »Eikö meidän filosofiamme kysy ja tutkistele, kuinka paha on tullut maailmaan. Jos suurin osa olisi pahoja, niin me kysyisimme, miten hyvä on tullut maailmaan.»

Nämä ylpeät, hämärät lauseet tekivät seuraan voimakkaan vaikutuksen, mutta herättivät samalla pelkoa, että firenzeläinen syventyisi skolastikaansa unohtaen kertomuksen.

Cangrande huomasi, että hänen nuori ystävättärensä vaivoin sai tukahutetuksi sievän haukotuksen. Hän puuttui siksi puheeseen ja kysyi: »Dante, ystäväni, aiotko kertoa meille oikein asiakirjoihin perustuvan tositapahtuman, vai kansansadun, vaiko oman seppelöidyn pääsi luoman tarinan?»

»Olen saanut aiheen eräästä hautakirjoituksesta», vastasi Dante hitaasti ja painavasti.

»Niin! Näin sen vuosia sitten Paduan fransiskaaniluostarissa. Kivi, jossa se on, oli luostarinpuutarhan nurkassa, villin ruusupensaikon peitossa, ja sinne saattoi päästä vain jollei pelännyt nelinkontin ryömimistä eikä okaiden raapimista. Käskin luostarinpäällikön, tai oikeammin pyysin häntä, siirtämään kysymyksessä olevan kiven luostarinkirjastoon ja jättämään sen jonkun vanhuksen huostaan.»

»Mitä on sitten kiveen kirjoitettu», suvaitsi ruhtinaan puoliso välinpitämättömästi kysyä.

»Kirjoitus on latinankielinen», vastasi Dante, »ja näin kuuluva: 'Hic jacet monachus Astorre cum uxore Antiope. Sepeliebat Azzolinus'.»

Cangrande käänsi sujuvasti: »Tässä lepää munkki Astorre puolisonsa
Antiopen rinnalla. Heidät hautasi Ezzelino.»

»Kauhea tyranni», huudahti ruhtinatar tunteellisena. »Hän on varmaankin antanut elävänä haudata molemmat, siksi että nämä rakastivat toisiaan, ja on vielä ilkkunut maan povessa olevalle uhrilleen kutsumalla häntä munkin puolisoksi. Julmuri!»

»Tuskin», vastasi Dante. »Minä puolestani en ole niin kuvitellut, eikä se myöskään ole historiallisesti todennäköistä. Ezzelino vainosi pikemmin kirkolle kuuliaisia kuin pyhän lupauksen rikkojia. Minä käsitän sanan 'sepeliebat' lempeämmässä merkityksessä: hän toimitti heille hautajaiset.»

»Juuri niin, firenzeläinen», huudahti Cangrande iloisena. »Käsityksesi on sama kuin minunkin. Ezzelino oli hallitsijaluonne ja oli — kuten nämä kerta kaikkiaan ovat — jonkun verran raaka ja väkivaltainen, mutta yhdeksän kymmenettä osaa hänen ilkitöistään on kansan ja pappien sepittämää.»

»Jospa niin olisi», huokasi Dante. »Tarinassani hän ei muuten esiinny vielä sinä hirviönä, joksi kronikka hänet syystä tai syyttä kuvaa; hänen julmuutensa alkaa nyt vasta ikäänkuin heikosti suupielissä kuvastua.»

»Mahtava ilmiö hän on, musta pörhöinen tukka otsallaan, jommoiseksi olet hänet helvetin asukkaana kuvannut kahdennessatoista laulussasi», lisäsi Cangrande innokkaasti. »Mistä olet saanut tuon mustatukkaisen pään?»

»Kertomukseni muut henkilöt», uhkasi hän hymyillen, »aion myös ottaa piiristänne ja nimittää teidän nimillänne, jos suvaitsette» — hän kääntyi ympärillä olevien puoleen. — »Teidän sisimpäänne en kajoa, sillä sitä en voi lukea.»

»Kasvonilmeeni ovat käytettävinäsi», lupasi suurenmoisesti ruhtinatar, jonka välinpitämättömyys alkoi hävitä.

Kiihtyvää murinaa kuului seurasta ja joka puolelta kajahti: »kertomuksesi, Dante, kertomuksesi!»

Taivaallisen ihanana kesäpäivänä huilujen vienosti soidessa liukui seppelöity alus täynnä juhlapukuista väkeä Brentan nopeilla mutta rauhallisilla aalloilla, missä joki hennossa kaaressa lähenee Paduan kaupunkia, siihen vielä koskematta. Umberto Vicedomini ja Diana Pizzaguerra olivat häämatkallaan. Padualainen toi morsiantaan virran yläjuoksun varrella olevasta luostarista, jonne kaupungin vanhan tavan mukaan ylhäistä sukua olevat tytöt vetäytyivät ennen häitään hartautta harjoittamaan. Morsian istui keskellä alusta purppuranpunaisilla patjoilla sulhasen ja tämän edellisestä avioliitosta olevain kolmen kukoistavan pojan välissä. Umberto Vicedomini oli kätkenyt maan poveen nuoruutensa rakastetun, ruton raivotessa Paduassa viisi vuotta sitten, ja oli vanhan ja kivulloisen isänsä alituisista kehoituksista hyvin vastahakoisesti päättänyt mennä toisiin naimisiin, vaikka olikin vasta parhaassa miehuuden iässä.

Airot oli nostettu veneeseen ja alus sai liukua virran mukana. Venemiehet säestivät vienoa soittoa hiljaa hyräillen. Yhtäkkiä vaikeni sekä laulu että soitto. Kaikkien katseet suuntautuivat oikeanpuoliselle rannalle, jossa uljas ratsastaja orittaan hilliten tervehti suurin kädenliikkein aluksessa olevia. Arkaa hyminää kuului veneessä istuvien joukosta. Soutajat tempasivat päästään punaisen lakkinsa, koko hääväki nousi seisomaan pelokkain kunnioituksen ilmein, myöskin sulhanen, Diana ja pojat. Alamaisesti tervehtivin elein, puoleksi taivutetuin polvin, käännyttiin rantaa kohti niin äkkiä ja varomattomasti, että alus menetti tasapainonsa, kallistui oikeaan ja kaatui. Kuului kauhun huuto, veteen syntyi voimakas pyörre ja joen autiossa keskustassa näkyi veden pinnalle nousevia ja vajoavia ihmisiä sekä haaksirikkoutuneesta aluksesta irtaantuneita seppeleitä. Apua ei kuitenkaan tarvinnut hakea kaukaa, sillä hiukan alempana oli pieni valkama, jossa asui kalastaja ja lauttamiehiä. Tänä päivänä odotti siinä myöskin hevosia ja kantotuoleja, joiden oli määrä kuljettaa hääväki Paduaan.

Kummaltakin rannalta pyrki pelastusvene onnettomuuspaikalle. Toisessa seisoi vanhan takkupartaisen lautturin vieressä Ezzelino, Paduan tyranni, joka vasten tahtoaan oli ollut syypäänä haaksirikkoon, toisessa, vasemmalta rannalta tulevassa, oli nuori munkki soutajineen, joka juuri samana hetkenä kuin onnettomuus tapahtui oli lähtenyt viemään pölyistä pyhiinvaeltajaa virran yli. Veneet kohtasivat toisensa keskellä virtaa ja niiden välissä näkyi vedessä uiskentelevan jotain, joka näytti vaalealta hiuskimpulta. Munkki tarttui siihen päättäväisenä, ollen polvillaan veneessä ja kurottaen kauas kätensä, kun taas lautturi kaikin voimin nojasi veneen toista laitaa vasten. Vetäen paksusta hiustukosta sai munkki näkyviin pään, jonka silmät olivat ummessa. Ezzelinon tultua avuksi saatiin virrasta nostetuksi nainen, joka märkine vaatteineen painoi sangen paljon. Tyranni hyppäsi omasta veneestään toiseen ja katseli jonkinlaisella mielihyvällä elottomia kasvoja, joiden ilme oli uhmaava ja onneton; lienevätkö häntä sitten miellyttäneet voimakkaat piirteet vaiko niissä ilmenevä kuolemanrauha.

»Tunnetko hänet, Astorre», kysyi hän munkilta. Munkki pudisti päätään, ja Ezzelino lisäsi: »se on veljesi vaimo.»

Munkin katsellessa arasti ja säälivästi kalpeita kasvoja avautuivat uinuvat silmät.

»Vie hänet rantaan», käski Ezzelino, mutta munkki jätti naisen soutajansa huostaan. »Etsin veljeäni», huudahti hän, »kunnes löydän.» »Autan sinua», sanoi tyranni, »epäilen kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa, sillä näin miten hän poikiaan syleillen vajosi.»

Sillaikaa oli Brenta jo tullut täyteen veneitä. Etsittiin ruumiita koukuilla, seipäillä ja verkoilla, ja hallitsijan nähtiin myös innokkaasti ottavan osaa sekä etsimiseen että ruumiiden nostamiseen.

»Tule munkki», sanoi hän lopuksi. »Täällä sinulla ei enää ole mitään tekemistä. Umberto on poikineen ollut syvyydessä jo siksi kauan, että heitä on mahdoton enää saada henkiin. Virta on kuljettanut heidät mukanaan ja laskee heidät rantaan, kun on heihin kyllästynyt. Mutta katsohan telttoja tuossa!» Brentan rannalle oli hääaluksella tulevien vastaanottamiseksi pystytetty joukko telttoja ja niihin oli nyt kannettu sekä kuolleita että valekuolleita, joiden ympärille oli kokoontunut Paduasta kiireimmiten saapuneita vaikeroivia sukulaisia ja palvelijoita. »Tuolla, munkki, on sinulle armeliaisuuden työtä. Tee mitä virkaasi kuuluu! Lohduta eläviä, hautaa kuolleita!»

Kun munkki oli astunut rannalle ja maan vouti kadonnut näkyvistä, tuli ihmistungoksessa häntä vastaan Diana, hänen veljensä morsian ja leski, lohduttomana mutta koettaen itseään hillitä. Raskaasta tukasta valui vielä vettä, mutta puku ei ollut sama kuin vedestä nostettaessa. Joku talonpoikaisvaimo oli nähtävästi säälistä antanut hänelle kuivan hameensa ja korvaukseksi ottanut kallisarvoisen hääpuvun.

»Hurskas veli», sanoi Diana kääntyen Astorren puoleen, »kantotuolissani on hämmingissä viety kaupunkiin joku toinen, joko elävä tai kuollut, ja minut on jätetty tänne. Saata minut appeni, sinun isäsi luo.»

Nuori leski oli erehtynyt. Vanhan Vicedominin palvelijat olivat taikauskosta ja arkuudesta jättäneet hänet oman onnensa nojaan, eikä siis hämminki ollut saattanut heitä ymmälle. He eivät uskaltaneet tuoda Dianaa leskenä äkkipikaisen vanhuksen luokse, eikä myöskään viedä sanomaa ukon omaisten kuolemasta.

Nähdessään useiden munkkitoveriensa tekevän laupeudentöitä sekä teltoissa että taivasalla suostui munkki Dianan pyyntöön. »Lähtekäämme», sanoi hän ja alkoi nuoren naisen kanssa astua kaupunkiin vievää tietä, josta jo saattoi nähdä taivasta kohti kohoavat tornit ja kimmeltävät kuvut. Tiellä kulki sadoittain ihmisiä, rantaan kiiruhtavia ja sieltä palaavia. Munkki ja Diana kävivät keskellä tietä puhumatta sanaakaan keskenään ja joutuen usein erilleen ihmisjoukossa, mutta löytäen aina taas toisensa. Kun he olivat tulleet esikaupunkiin, teollisuuden tyyssijaan, näkivät he kaikkialla ääneensä keskustelevia tai kuiskailevia ryhmiä — tapaturma Brentalla oli saanut koko väestön jalkeille. Osaaottaen ja uteliaina katseltiin nuorta paria — olihan toinen menettänyt veljensä, toinen sulhasensa.

Munkin ja Dianan tunsi jokainen lapsikin Paduassa. Vaikkei Astorrea pidettykään pyhimyksenä, oli hän kuitenkin tunnettu mallikelpoiseksi munkiksi. Häntä olisi voinut syystä kutsua Paduan kaupunginmunkiksi, siihen määrin kansa häntä kunnioitti ja oli hänestä ylpeäkin, kun hän miehekkäästi, vieläpä ilomielin, oli luopunut ylhäisen aatelissukunsa etuoikeuksista ja suunnattomasta omaisuudesta ja antautunut tinkimättä, henkensä uhalla, palvelemaan halvimpia ja köyhimpiä ihmisraukkoja ruton tai jonkin muun yleisen kulkutaudin raivotessa. Hänen ruskea kihara tukkansa, lempeä katseensa ja hieno, ylevä käytöksensä olivat sitä paitsi juuri niitä ominaisuuksia, joita kansa toivoo pyhimyksiltään ja jotka siis olivat sen mieleen.

Diana oli tavallaan yhtä kuuluisa jo kookkaan vartalonsakin vuoksi, jommoista kansa ihailee enemmän kuin hentoa kauneutta. Hänen äitinsä oli ollut saksalainen, muutamien arvelun mukaan vielä Staufien sukua, vaikkakaan ei suvun laillinen jäsen. Saksa ja Italia olivat siis yhteisvoimin luoneet hänen komean vartalonsa.

Vertaistensa seurassa Diana oli jäykkä ja ankara, mutta alempiaan hän kohteli ystävällisesti, kuunteli heidän huoliaan, antoi lyhyitä ja selviä neuvoja ja suuteli ryysyisintäkin lasta. Hän antoi lahjoja runsaasti ja empimättä, varmaankin siksi, että hän häpesi isänsä, vanhan Pizzaguerran puolesta, joka Vicedominin jälkeen oli Paduan rikkain mies ja viheliäisin saituri.

Niinpä Dianaan mieltynyt kansa naitti hänet kapakoissaan ja juttutuvissaan joka kuukausi jollekin ylhäiselle padualaiselle. Mutta todellisuus ei välittänyt näistä hurskaista toiveista. Kolme seikkaa oli kihlausta vaikeuttamassa: Dianan korkealle kaartuvat, usein synkät kulmakarvat, hänen isänsä itaruus ja veljensä Germanon uskollisuus tyrannia kohtaan, joka milloin tahansa saattoi kukistua ja viedä samalla uskollisen palvelijansa sukuineen perikatoon.

Hänet kihlasi vihdoin ilman rakkautta, kuten yleisesti tiedettiin,
Umberto Vicedomini, joka nyt oli Brentan pohjassa.

Kumpikin kulkija oli niin vaipunut omaan suruunsa, ettei huomannut vilkasta supatusta, joka seurasi heidän kintereillään, tai ei välittänyt siitä. Väkijoukkoa ei kummastuttanut, että munkki kulki nuoren naisen kanssa, sillä siinä ei huomattu mitään merkillistä. Munkin velvollisuushan oli lohduttaa häntä ja olivathan he molemmat matkalla vanhan Vicedominin luokse lähimpinä ja luonnollisina sanantuojina tapahtumasta.

Naiset surkuttelivat, että Diana oli ollut ottamaisillaan miehen, joka olisi nainut hänet vain korvatakseen kalliin vaimovainajansa, ja valittivat samassa hengenvedossa, että hän jo ennen avioliittoa oli kadottanut tuon miehen.

Miehet sitävastoin pohtivat viisaan- ja tärkeännäköisinä kysymystä, jonka Paduan ensimäisen suvun neljän jäsenen hukkuminen Brentaan luonnollisesti oli herättänyt. Vicedominien rikkaudet olivat tulleet puheenparreksi. Perheen pään, yhtä tarmokkaan kuin viekkaan miehen, oli onnistunut päästä hyviin väleihin sekä Paduan moninkerroin kirotun tyrannin että kirkon kanssa, joka taas puolestaan oli tuominnut tyrannin kadotukseen. Koko elämänsä aikana hän ei ollut ottanut osaa minkäänlaiseen julkiseen toimintaan, vaan oli suunnannut koko sitkeytensä ja mallikelpoisen tahdonlujuutensa yhteen ainoaan päämäärään: sukunsa rikastuttamiseen ja sen menestymiseen. Nyt hänen työnsä oli hukkaan mennyttä. Hänen vanhin poikansa ja molemmat pojanpoikansa olivat Brentassa, hänen toinen ja kolmas poikansa olivat myös tänä onnettomana vuonna saaneet surmansa, toinen kaksi, toinen kolme kuukautta sitten. Vanhemman heistä oli tyranni ottanut mukaansa tuimalle sotaretkelle ja jättänyt taistelukentälle, ja nuorimman, josta ennakkoluuloton isä oli tehnyt venezialaismallisen suurkauppiaan, olivat merirosvot jossain Itämaiden rannikolla ristiinnaulinneet lunnaitten myöhästymisen takia. Neljännestä, Astorresta, oli tullut munkki. Padualaiset, jotka olivat kärkkäitä johtopäätösten tekoon, eivät hetkeäkään epäilleet, ettei isä tekisi mitä hyvänsä saadakseen poikansa peruuttamaan munkkilupauksensa. Kadulla kiisteltiin nyt kiihkeästi onnistuisiko hän ja suostuisiko poika.

Jouduttiin lopulta niin äänekkääseen ja kiivaaseen sanasotaan, ettei sureva munkkikaan enää voinut epäillä, ketä sanat »egli» ja »ella» [egli = hän (miespuolinen), ruotsin han, ella = hän (naispuolinen), ruotsin hon. Suom. huomautus] tarkoittivat, joita kuului väkijoukosta. Enemmän Dianan kuin itsensä vuoksi kääntyi hän siksi varjoisalle, ruohoakasvavalle pienelle kadulle, jonka hänen sandaalinsa hyvin tunsivat, se kun kulki hänen luostarinsa muurin vartta. Täällä oli niin viileätä, että melkein värisytti, mutta tännekin siimekseen oli jo ehtinyt tieto kauheasta tapahtumasta, joka oli vallannut kaikkien padualaisten mielet.

Paksusta muurista ulkonevan ruokasalin avoimista ikkunoista kuului luostariveljien keskustelua myöhästyneestä päivällispöydästä — onnettomuus Brentalla oli hävittänyt kaupungista kaikki aikakäsitteet — niin eripuraisena ja kimeänä, niin täynnä »-inibus» ja »-atibus» päätteitä — puhuttiin latinaa tai kiisteltiin dekretaleista lainatuilla lausetavoilla — ettei munkin ollut vaikea arvata saman pulmallisen kysymyksen olevan täälläkin ratkaistavana kuin kadulla. Vaikkei hän ehkä tiennytkään mistä, tiesi hän kuitenkin kenestä oli puhe. Mutta häneltä jäi huomaamatta —

Kesken kertomusta Danten silmät etsivät kuulijoiden joukosta ylhäistä pappia, joka oli piilossa vierustoverinsa takana.

— häneltä jäi huomaamatta kaksi kuopalla olevaa, palavaa silmää, jotka muurinaukosta tuijottivat häneen ja naiseen hänen rinnallaan. Ne silmät olivat kovaonnisen, kadotetun munkki Serapionin, joka kitui luostarissa sekä henkisesti että ruumiillisesti. Hänen liiaksi vilkas mielikuvituksensa oli heti päättänyt, että veli Astorre oli jo saanut tarpeekseen paastoista ja itsekidutuksesta pyhän Fransiskuksen sääntöjen mukaan, ja hän kadehti Astorrea vimmatusti niiden maallisten rikkauksien ja ilojen tähden, jotka kohtalon oikusta olivat tulleet hänen osakseen. Hän väijyskeli kotiinpalaavaa Astorrea voidakseen lukea hänen ilmeestään, mitä tämä oli tulevaisuuteensa nähden päättänyt, ja hänen katseensa ahmivat nuorta naista, josta hän ei voinut irroittaa silmiään.

Astorre ja hänen kälynsä suuntasivat kulkunsa neljän palatsin ympäröimälle pienelle torille ja astuivat komeimpaan palatsiin vievästä syvästä portista sisään. Pihalla he näkivät kahden miehen lepäävän kivipenkillä: kiireestä kantapäähän panssaroidun nuoren saksalaisen ja saraseeni-vanhuksen. Pitkällään oleva saksalainen oli pannut vaalean, hieman punertavatukkaisen nukkuvan päänsä istuallaan torkkuvan pakanan syliin. Vanhuksen lumivalkea parta nyökkäsi hänelle isällisesti. He kuuluivat molemmat Ezzelinon henkivartiastoon, jossa oli saksalaisia ja saraseeneja yhtä paljon. Ezzelino jäljitteli tässä suhteessa appeansa, keisari Fredrikiä. Tyranni oli siis täällä. Hän oli varmaankin katsonut velvollisuudekseen käydä vanhan Vicedominin luona. Astorre ja Diana kuulivatkin jo kierreportaisiin saakka Ezzelinon keskustelevan lyhyesti ja tyynesti, jota vastoin vanhus tuntui olevan aivan suunniltaan, puhui äreästi ja huusi. Munkki ja nainen seisahtuivat salin oven suuhun kalpeiden, pelosta vapisevien palvelijoiden joukkoon. Vanhus oli puristetuin nyrkein ja tuimasti kiroten ajanut nämä luotaan, kun he liian myöhään ja tuskin uskaltaen änkyttää olivat tuoneet hänelle sanoman rannalta. Vihdoin olivat he kuullessaan tyrannin pelottavat askeleet kokonaan jähmettyneet. Kuoleman uhalla oli kielletty ilmoittamasta tyrannin tulosta. Esteettömästi kuin aave astui hän koteihin ja taloihin.

»Ja sitä sinä, julmuri, kerrot niin tyynesti, kuin puhuisit hevosen tai viljan häviöstä», raivosi vanhus epätoivossaan. »Sinä olet vienyt minulta kaikki neljä, juuri sinä! Miksi piti sinun juuri sillä hetkellä ratsastaa rannalla, miksi piti sinun tervehtiä Brentalla soutavia? Sen teit sinä syöstäksesi minut turmioon. Kuuletko?»

»Kohtaloko», huusi vanha Vicedomini. »Tähdistä lukemista, loihtimista, salaliittoja ja mestauksia, naisten heittäytymistä torneista katukiviin ja tuhanten nuolten lävistämien, sotaratsujen selästä kaatuneiden nuorukaisten surmaa mielettömissä, uhkarohkeissa taisteluissasi, sitä on hallituksesi ja toimintasi ollut, sinä kirottu Ezzelino. Veriselle tiellesi johdat meidät kaikki, sinun läheisyydessäsi muuttuu elämä ja kuolema väkivaltaiseksi ja luonnottomaksi, eikä kukaan enää heitä henkeään katuvaisena kristittynä kuolinvuoteellaan.»

»Teet minulle väärin», sanoi Ezzelino. »Minulla ei tosin ole kirkon kanssa mitään tekemistä, olen sen suhteen välinpitämätön, mutta en ole milloinkaan estänyt sinua tai vertaisiasi yhteydestä sen kanssa. Sen kyllä tiedät, muuten et uskaltaisi lähettää kirjeitä pyhälle paavinistuimelle. Mitä siinä paraikaa hypistelet käsissäsi, piiloitatko paavin sinettiä? Onko siinä sinun synninpäästösi, vai kirjekö se on? Anna tänne! Kirje, tosiaankin! Saanko sen lukea? Sinä sallit. Suosijasi, pyhä isä, kirjoittaa sinulle, että jos sukusi neljänteen ja viimeiseen poikaasi, munkkiin, saakka sammuisi, vapautetaan tämä ipse facto munkkilupauksistaan siinä tapauksessa, että hän palaa maailmaan omasta vapaasta tahdostaan. Viekas kettu, paljonko kultaa tämä pergamentti on sinulle maksanut?»

»Ilkutko minulle», valitti vanhus itkien. »Saatoinko muuta tehdä toisen ja kolmannen poikani kuoltua? Ketä varten minä olisin koonnut ja säästänyt? Madoilleko, vai ehkä sinulle? Tahdotko ryöstää omaisuuteni? Jollet, niin auta sitten minua, kummi», — ollessaan vielä pannaan julistamaton, oli Ezzelino nostanut kasteesta Vicedominin kolmannen pojan, joka sittemmin taistelukentällä uhrasi henkensä hänen puolestaan — »auta minua tekemään munkki taas maallikoksi ja saamaan hänet naimisiin, käske hänen niin tehdä, sinä kaikkivaltias, anna minulle siten korvaus pojastani, jonka surmasit. Auta minua, jos välität minusta.»

»Se ei ole minun asiani», vastasi tyranni tuntematta pienintäkään mielenliikutusta. »Hän ratkaiskoon asian itse. ’Vapaaehtoisesti’ sanotaan kirjeessä. Miksi pitäisi hänen jättää alansa, jos hän on hyvä munkki, kuten uskon. Senkö vuoksi, ettei Vicedominien suku sammuisi?

»Sinä lasteni murhaaja, kyllä huomaan, mitä tahdot. Toivot periväsi minut, voidaksesi minun rahoillani käydä järjetöntä sotaasi», sähisi vanhus, raivoten vihassaan. Samassa hän huomasi miniänsä, joka epäröivän munkin edellä kulkien oli tullut näkyviin palvelijoiden joukosta ja astunut kynnyksen yli. Huolimatta ruumiillisesta heikkoudestaan riensi vanhus häntä vastaan horjuvin askelin, tarttui hänen käsiinsä ja tempoi niitä kuin vaatien Dianaa edesvastuuseen onnettomuudesta, joka oli kohdannut heitä molempia. »Minne olet jättänyt poikani, Diana», läähätti hän.

»Hän makaa Brentan pohjassa», vastasi nuori nainen surullisena ja hänen siniset silmänsä tummenivat.

»Jos Kaikkivaltiaan tahto olisi niin ollut», vastasi Diana hitaasti, »kuljettaisivat joen aallot nyt minua ja omaisesi seisoisivat edessäsi minun sijastani.»

Diana vaikeni. Sitten valtasi hänet äkkiä kiivas viha. »Jos läsnäoloni sinua vaivaa, niin kysele Astorrelta. Olin jo kuollut, mutta hän nosti minut hiuksista haudan syvyydestä takaisin elämään.»

Vanhus huomasi nyt vasta poikansa, munkin, ja hänen ajatuskykynsä palasi niin nopeasti ja varmasti, että katkera vaikeroiminen näkyi sitä vaan terästäneen eikä lamauttaneen.

»Todellako. Hänkö pelasti sinut Brentasta. Hm, merkillistä! Herran tiet ovat sittenkin ihmeelliset.»

Hän tarttui munkin käsivarteen ja olkapäähän, kuin olisi hän tahtonut saada valtaansa sekä hänen ruumiinsa että sielunsa ja laahasi hänet mukanaan nojatuolinsa luo, johon hän vaipui puristaen yhä poikansa käsivartta. Diana seurasi heitä, lankesi polvilleen istuimen toiselle puolelle käsivarret riipuksissa, mutta kädet ristissä, ja painoi päänsä tuolin käsinojaan, niin että ainoastaan elottomalta esineeltä näyttävä vaalea hiussykkyrä jäi näkyviin. Tätä ryhmää vastapäätä istui Ezzelino nojaten oikealla kädellään kääröllä olevaan paavin kirjeeseen kuin valtikkaansa ikään.

»Poikani, poikani», marisi vanhus tulvillaan yhtaikaa todellista ja teennäistä hellyyttä, »ainoa ja viimeinen toivoni, vanhuuteni tuki ja sauva, ethän toki sinä murtune näihin vapiseviin käsiini. Ymmärräthän», jatkoi hän jo kuivemmalla ja asiallisemmalla äänensävyllä, »ett’et voi enää jäädä luostariin, kun asian laita kerta kaikkiaan on näin. Poikaseni, onhan toki kirkonsääntöjen mukaista, eikö niin, että luostarin päällikkö sallii munkin erota, jonka isä on köyhtynyt tai taudin näännyttämä, että poika voisi viljellä perintötilaansa ja elättää isäänsä. Minulle sinä olet vielä paljon välttämättömämpi. Kun eivät veljesi eivätkä veljenpoikasi enää ole elossa, olet sinä tästälähtien kantava sukumme elämänsoihtua. Sinä olet liekki, jonka minä olen sytyttänyt, ja mitä hyötyä on minulla siitä, että se luostarikammiossa sammuu ja häviää. Minä voin sinulle sanoa», — hän oli huomannut lempeissä, ruskeissa silmissä vilpitöntä myötätuntoa ja munkin kunnioittava käytös näytti lupaavan nöyrää kuuliaisuutta — »olen sairaampi kuin luuletkaan. Eikö niin, Isaskar?» Hän kääntyi taakseen laihan olennon puoleen, joka pieni pullo ja lusikka kädessä oli hiljaa tullut eräästä sivuovesta ja asettunut vanhuksen tuolin taakse ja nyt nyökäytti myöntävästi kalpeata päätään. »Aikani on pian lähteä, mutta sanon sinulle, Astorre, että ell’et täytä toivomustani, kieltäytyy isä-raukkasi astumasta tuonen purteen ja jää kyyryssä istumaan hämärän tuville.»

Munkki silitti hellästi vanhuksen kuumeista kättä, mutta sanoi kuitenkin lujana: »muista munkkilupaustani.»

»Munkkilupaustasi», alkoi vanha Vicedomini mairitella. »Höllä solmu! Katkaistu kahle! Kun vain liikahdat, niin se putoaa. Pyhä kirkko, jota sinun tulee kuulla ja kunnioittaa, julistaa ne mitättömiksi ja olemattomiksi. Tuosta voit lukea.» Hänen kuihtunut sormensa osoitti paavin sinetillä vahvistettua pergamenttia.

Munkki lähestyi kunnioittavana hallitsijaa, sai häneltä kirjoituksen ja luki sen kahden silmäparin tarkkaamana. Hänen päätään pyörrytti ja hän astui askeleen taaksepäin, kuin olisi hän seisonut tornin huipulla ja tuntenut kaidepuiden äkkiä siirtyvän.

Ezzelino tuli horjuvan avuksi lyhyesti kysymällä: »Munkki, kenelle olet lupauksesi tehnyt, itsellesikö vai kirkolle?»

»Molemmille tietysti», huusi vanhus suuttuneena. »Tuo on vain kirottua viisastelua. Poikaseni, ole varuillasi hänen suhteensa, hän tahtoo tehdä meidät keppikerjäläisiksi.»

Tuntematta mitään vihaa vannoi Ezzelino tarttuen partaansa: »kun Vicedomini kuolee, perii hänen poikansa munkki hänet ja perustaa, siinä tapauksessa että suku sammuu häneen ja hän rakastaa minua ja synnyinkaupunkiaan, laajan ja suurenmoisen vaivaistalon, josta kaikki sata kaupunkia» — hän tarkoitti Italian kaupunkeja — »tulevat meitä kadehtimaan. No, kummi, kun et minua enää voi syyttää saaliinhimosta, sallinet minun tehdä munkille vielä pari kysymystä. Suostutko?»

Vanhuksen valtasi nyt sellainen kiukku, että hän sai kouristuksia, mutta hän ei kuitenkaan päästänyt munkin kättä, johon hän taas oli tarttunut.

Isaskar kohotti varovasti hänen kalpeille huulilleen väkevänhajuisella nesteellä täytetyn lusikan. Kituva vanhus jaksoi tuskin kääntää pois päätään. »Jätä minut rauhaan, sinä olet voudinkin lääkäri», voihki hän sulkien silmänsä.

Juutalainen katsoi tyranniin kiiltävän mustine, viisaine silmineen, ikäänkuin pyytäen vanhuksen epäluuloa anteeksi.

»Luultavasti», vastasi juutalainen. »Hän elää vielä ja herää kaiketi vähäksi aikaa. Pelkään kuitenkin ettei hän enää saa nähdä auringonlaskua.»

Tyranni käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen Astorren kanssa, joka hoiti tainnuksissa olevaa isäänsä.

»Vastaa minulle, munkki», sanoi Ezzelino haroen mielitapaansa sormillaan tuuheata partaansa, »onko kolme munkkilupaustasi, jotka vähän yli kymmenen vuotta sitten annoit, — otaksun sinut nyt kolmenkymmenen ikäiseksi — ollut sinulle suurikin uhraus?»

Astorre loi hallitsijaan puhtaan katseensa ja vastasi empimättä: »köyhyys ja kuuliaisuus eivät ole olleet mitään uhrauksia. En välitä omaisuudesta ja minun on helppo totella.» Hän pysähtyi ja punastui.

Tyrannia miellytti tämä miehekäs siveys. »Onko isäsi tyrkytellyt tai houkutellut sinua rupeamaan munkiksi», kysyi hän johtaen keskustelun toisaanne.

»Ei ole», sanoi Astorre. »Kuten sukupuustamme näkee, on meidän suvussamme jo kauan kolmesta tai neljästä pojasta nuorin aina ruvennut munkiksi, siksikö ehkä, että Vicedomineilla olisi esirukoilija vaiko perheen omaisuuden ja vallan säilyttämiseksi; olipa miten hyvänsä, tämä tapa on vanha ja arvossapidetty. Jo nuorena tiesin kohtaloni, joka ei ollut minulle vastenmielinen. Minua ei ole pakoitettu munkiksi.»

»Entä kolmas», lisäsi Ezzelino, tarkoittaen kolmatta munkkilupausta. Astorre ymmärsi hänet ja vastasi punastuen uudelleen, joskin lievemmin kuin äsken: »se ei ole ollut minulle helppo, mutta olen senkin voinut täyttää samoin kuin muutkin munkit, jotka ovat saaneet hyviä neuvoja. Minua opetti pyhä Antonius», lisäsi hän kunnioittavasti.

»Tämä ansiorikas pyhimys eli muutamia vuosia Paduassa fransiskaanien parissa kuten, arvoisat ystäväni, tiedätte», selitti Dante.

»Sitäkö emme tietäisi», sanoi eräs kuulijoista leikillisesti. »Olemmehan toki osoittaneet kunnioitustamme siellä luostarinlammikossa uiskentelevalle pyhänjäännökselle, tarkoitan hänelle, joka muinoin tämän pyhimyksen saarnasta kääntyi, kieltäytyi liharavinnosta, pysyi lujana päätöksessään ja nyt vielä vanhana, ankarana vegetarina» — hän nieli lopun pilapuheestaan, Dante kun rypisti hänelle otsaansa.

»Käsittämään munkin tehtävän aivan yksinkertaisesti täsmälliseksi viraksi, jokseenkin samantapaiseksi kuin on sotapalvelus, jossa myös vaaditaan kuuliaisia lihaksia ja kieltäymystä, vaikkei kunnon soturi saa siinä kieltäymystä huomata. Otsani hiessä viljelemään maata, syömään ja paastoamaan kohtuullisesti, olemaan ripittämättä nuoria naisia, sekä tyttöjä että aviovaimoja, vaeltamaan Jumalan kasvojen edessä ja palvelemaan Neitsyt Maariaa yhtä puhtaasti kuin messukirjassa säädetään.»

Tyranni hymyili. Sitten ojensi hän siunaten tai varoittaen oikean kätensä munkkia kohti ja sanoi: »sinua onnellista johtaa tähti. Nykyinen päiväsi syntyy helposti eilisestä ja vaihtuu huomaamattasi huomeneksi. Sinun osasi ei ole niinkään vähäinen, harjoitat laupeuden töitä, joita kunnioitan, vaikka oma tehtäväni onkin toinen. Jos palaisit maailmaan, jonka lakeja oppisit tuntemaan liian myöhään, muuttuisi kirkas tähtesi vaivaiseksi virvatuleksi ja sammuisi sihisten muutaman kerran surkeasti liekehdittyään, taivaan ilkkuessa sille.

»Paduan hallitsijana puhun sinulle vielä eräästä asiasta. Elämäsi on ollut kansalleni kohottavaa ja kieltäymystä opettavaa. Köyhimmällekin olet tuottanut lohdutusta, kun hän on huomannut ravintosi yhtä niukaksi ja päivätyösi yhtä raskaaksi kuin omansa. Jos hylkäät kaapusi, ylhäisenä kosit ylhäistä ja nautit täysin siemauksin sukusi rikkauksista, niin on kuin riistäisit kansalta sen omaisuutta, se kun on tottunut pitämään sinua vertaisenaan. Se saisi aikaan tyytymättömyyttä, enkä ihmettelisi, vaikka siten nostaisit vihaa, tottelemattomuutta ja kapinaakin. Punoutuvathan asiat aina toisiinsa.

»Minä ja Padua emme tule toimeen ilman sinua. Kauneutesi ja ritarillisuutesi pistää kansan silmään, samoin rohkeutesi, joka on suurempi tai ainakin jalompi kuin talonpoikaisten veljiesi. Jos kansa vimmoissaan tahtoo surmata hänet» — hän osoitti Isaskaria — »siksi että hän koettaa parantaa isääsi, niinkuin oli käydä hänelle viimeisen ruton aikana, kuka silloin puolustaa häntä, niinkuin sinä puolustit mieletöntä joukkoa vastaan, kunnes minä ehdin sitä hillitsemään?»

»Isaskar, koeta sinäkin puolestasi saada munkki vakuutetuksi», sanoi Ezzelino ja kääntyi lääkärin puoleen hymyillen julmasti. »Hän ei saa jättää kaapuaan jo sinunkaan tähtesi.»

»Herra», puhui juutalainen supattaen, »tuo järjetön kohtaus, jonka rankaisit yhtä oikeudenmukaisesti kuin verisesti, tuskin uudistuu sinun valtikkasi suojassa, ja mitä minuun tulee, ei hänen ylhäisyytensä saa minun tähteni jäädä naimattomaksi, sillä minä uskon suvun jatkuvaisuuden Jumalan korkeimmaksi siunaukseksi.»

Ezzelinoa huvitti juutalaisen harkittu vastaus. »Mihin suuntaan käyvät sinun omat ajatuksesi, munkki», kysyi hän.

»Ne pysyvät vielä paikoillaan. En toivoisi kuitenkaan isäni enää heräävän — Jumala antakoon anteeksi syntisen toivomukseni — ettei minun tarvitsisi olla kova häntä kohtaan. Jospa hän vain jo olisi saanut pyhän ehtoollisen!» Astorre suuteli kiihkeästi tajuttoman isänsä kasvoja ja vanhus tuli siitä taas tajuihinsa.

Tointunut vanhus oli huokailevinaan raskaasti, nosti väsyneesti silmänluomensa ja katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta rukoilevasti munkkia. »Kuinka olet päättänyt, mitä määräät minulle, rakkaani? Taivaanko vai helvetin?»

»Isä», pyysi Astorre liikutettuna, »päiväsi ovat lopussa ja hetkesi on lyönyt. Unhota maalliset huolesi ja surusi, ajattele sieluasi. Katso, pappisi ovat jo koolla täällä — hän tarkoitti kaupungin kirkon pappeja — ja odottavat saavansa antaa sinulle ehtoollista.»

Niin olikin. Ovi oli hitaasti avautunut viereiseen huoneeseen, josta loisti heikko, päivällä tuskin huomattava kynttilänvalo. Sieltä kuului vienoa kuorolaulua ja hiljaista, väräjöivää kellonsoittoa.

Vanhus tunsi jo vajoavansa Lethen kylmään virtaan ja tarttui munkkiin kuten pyhä Pietari muinoin Vapahtajaan Genetsaretin merellä. »Teethän sen minun tähteni», sopersi hän.

»Kun vaan voisin, jospa saisin», huokaili munkki. »Kaikkien pyhien nimessä, ajattele ijäisyyttä, isä, jätä kaikki maallinen. Hetkesi on tullut.»

Tämä peitetysti lausuttu kielto sytytti Vicedominin viimeisen elonkipinän liekkeihin. »Tottelematon, kiittämätön poika», huusi hän vimmoissaan.

»Hitto vieköön», raivosi vanhus, »pysykää minusta kaukana voiteinenne ja kakkuinanne! Minulla ei ole enää mitään menettämistä, olen jo tuomittu ja jään siksi taivaan ilojenkin keskellä, jos vain poikani kevytmielisesti hylkää pyyntöni ja hävittää sukumme viimeisen idun.»

Kauhistunut munkki, jota moinen julkea kirkon häpäiseminen syvästi järkytti, näki isänsä olevan auttamattomasti ikuisen kadotuksen partaalla. Hän oli siitä varmasti vakuutettu — kuten minäkin hänen sijassaan olisin ollut ja heittäytyi polvilleen kuolevan isänsä eteen rukoillen kyynelten vieriessä, synkän epätoivon vallassa: »isä, rukoilen sinua, armahda itseäsi ja minua.»

»Lähteköön vanha kettu omille mailleen», mumisi tyranni, mutta munkki ei häntä kuullut.

Silloin kyyristyi vanhus kokoon kuin uppiniskainen lapsi ja pudisteli harmaahapsista päätään.

»Teidän ylhäisyytenne, kristitty veljeni, oletteko valmis vastaanottamaan Luojanne ja Vapahtajanne», kysyi eräs papeista epäröiden. Vanhus vaikeni.

»Vastatkaa minulle, pysyttekö lujana uskossa pyhään Kolminaisuuteen», kysyi pappi jälleen ja tuli kalmankalpeaksi kuullessaan kuolevan Vicedominin huutavan voimakkaalla äänellä: »en pysy, enkä usko, kielletty olkoon ja häväisty ja —»

»Vaikene», huusi munkki ja hypähti seisaalleen. »Täytän tahtosi. Olen valmis mihin tahansa, kunhan et syöksy helvetin tuleen».

Vanhus huokasi, kuin olisi hän suorittanut raskaan työn ja katseli keventynein mielin, melkeinpä tyytyväisenä ympärilleen. Hän haparoi Dianan vaaleaa tukkaa, koetti auttaa häntä nousemaan, otti hänen kätensä, joka ei estellyt, avasi munkin kouristuneen käden ja liitti ne yhteen.

»Pyhään sakramenttiin kelvolliset», riemuitsi hän ja siunasi parin.
Munkki ei vastustanut ja Diana sulki silmänsä.

»Nyt joutukaa, kunnianarvoisat isät, on luullakseni kiire, ja minä olen kristillisessä mielentilassa.»

Munkki ja hänen morsiamensa aikoivat vetäytyä pappisjoukon taakse mutta ehtivät ottaa ainoastaan pari askelta, kun kuoleva vanhus mumisi: »jääkää, että lohdutusta saaneet silmäni voivat nähdä teidät yhdistettyinä, kunnes sammuvat.» Astorren ja Dianan täytyi käsi kädessä jäädä odottamaan itsepintaisen vanhuksen katseen sammumista.

Hän supatti lyhyen synnintunnustuksen, sai pyhän ehtoollisen ja erosi elämästä pappien voidellessa hänen jalkopohjiaan ja huutaessa valtavasti hänen jo kuuroille korvilleen: »erkane, kristitty sielu». Kuolleilla kasvoilla kuvastui selvästi petoksen onnistumisen ilo.

Muiden polvistuessa tyranni seurasi istualtaan tyynellä tarkkaavaisuudella pyhää toimitusta, melkein kuin outoja tapoja katsellen tai samoin kuin tiedemies tarkastelee kivihautaan kuvattua muinaisajan kansan uhritoimitusta. Sitten hän nousi paikaltaan, meni kuolleen luo ja painoi kiinni hänen silmänsä.

Tämän tehtyään tyranni kääntyi Dianan puoleen ja sanoi: »jalosukuinen neiti, arvelen, että meidän on lähdettävä kotiin. Luulen vanhempienne jo kaipaavan teitä, vaikka tietävätkin teidän pelastumisestanne. Sitäpaitsi on yllänne oleva puku liian halpa sopiakseen teille».

»Olen teille kiitollinen, ruhtinas, ja seuraan teitä,» vastasi Diana pitäen kättään yhä vielä munkin kädessä. Diana oli tähän saakka välttänyt tulevan puolisonsa katsetta, mutta nyt hän katsoi munkkia suoraan silmiin, samalla kuin hänen poskillensa nousi hehkuva puna, ja sanoi matalalla mutta sointuvalla äänellä: »Herrani ja valtiaani, emme voineet antaa isämme sielun joutua kadotukseen, siksi tulin omaksenne. Osoittakaa minulle suurempaa uskollisuutta kuin luostarille. Veljenne ei rakastanut minua. Suokaa minulle anteeksi, että puhun näin; sanon yksinkertaisesti totuuden. Olen teille hyvä ja kuuliainen vaimo, mutta minussa on kaksi ominaisuutta, joita pyydän kohtelemaan varovasti. Olen kiivas, kun kajotaan oikeuksiini ja kunniaani ja kiusallisen tarkka siinä, ettei minulle saa luvata mitään, jota ei täytetä. Lapsenakaan en voinut sellaista kestää, ainakin kärsin siitä syvästi. En pyydä paljoa, enkä mitään mahdotonta, mutta mitä minulle kerran luvataan, on täytettävä. Menetän muuten kaiken luottamukseni, sillä minua loukkaa vääryys syvemmin kuin naisia tavallisesti. Mutta näin en saa puhua teille, herrani ja valtiaani, jota tuskin vielä tunnen. Minun tulee vaieta. Jääkää hyvästi, puolisoni, ja antakaa minun surra veljeänne yhdeksän päivää». Hän irroitti hitaasti kätensä munkin kädestä ja katosi tyrannin seurassa.

Papit olivat sillaikaa kantaneet ruumiin palatsin kappeliin, jossa he asettivat sen paareille ja siunasivat.

Astorre oli jäänyt yksin huoneeseen yllään menetetty munkkikaapu, jonka alla sykki katuva sydän. Palvelijat, jotka olivat tarpeeksi kuulleet ja päässeet perille omituisesta tapahtumasta, lähestyivät häntä arasti ja nöyrästi. Kunnianarvoisen munkin muuttuminen maallikoksi ja otaksuttu pyhänsolvaus, joka oli tapahtunut munkkilupausten rikkomisessa, — kirjeen sisällyksestä he eivät tienneet — oli järkyttänyt ja peloittanut heitä vielä enemmän kuin isäntien vaihto. Munkki ei voinut surra isäänsä. Kun hän taas oli päässyt henkiseen tasapainoon, hiipi hänen sydämeensä epäluulo — mitä sanonkaan — hänet valtasi kauhistava tietoisuus siitä, että hänen kuoleva isänsä oli väärinkäyttänyt hänen herkkäuskoisuuttaan ja sääliään. Hän huomasi vanhuksen epätoivon olleen salattua petosta ja julman herjauksen kuoleman kynnyksellä harkittua juonittelua. Vastahakoisesti, miltei vihoissaan hän ajatteli naista, joka oli tullut hänen omakseen. Häntä houkutteli oikullinen, munkkimainen päähänpisto rakastaa Dianaa ainoastaan velivainajansa sijaisena, mutta hänen terve järkensä ja rehellinen mielensä tuomitsivat tämän häpeälliseksi itsepuolustukseksi.

Kun Astorre tiesi omistavansa Dianan, hän ei voinut olla ihmettelemättä tulevan vaimonsa pontevaa puhetta, ankaraa totuudenrakkautta ja sitä, miten asiallisesti ja arkailematta hän oli selvitellyt heidän suhdettaan, paljon karheammin ja todellisemmin kuin legendan vienot naisolennot. Hän oli kuvitellut naisia viehkeämmiksi.

Munkki huomasi äkkiä olevansa veljeskunnan puvussa ja ymmärsi tunteensa ja ajatuksensa hyvin ristiriitaisiksi tuon puvun kanssa. Hän häpesi kaapuaan, se rupesi häntä vaivaamaan ja hän komensi: »tuokaa minulle maallinen puku». Toimeliaat palvelijat ympäröivät hänet, ja hän astui pian heidän piiristään velivainajansa puvussa, joka soveltui hänelle hyvin, he kun olivat olleet melkein yhdenkokoisia.

Hänen isänsä narri, Gocciola, heittäytyi samassa hänen jalkoihinsa osoittaen kunnioitustaan ja anoen eroa toimestaan ja pyysi samalla lupaa viranvaihtoon, sillä hän oli väsynyt elämään, hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, eikä hänen sopinut lähteä maailmasta kilisevässä narrinkaavussa. Näin vaikeroiden hän sieppasi pois heitetyn munkkikaavun, johon palvelijat eivät olleet uskaltaneet koskea. Mutta hänen kirjavissa aivoissaan tapahtui yhtäkkiä keikahdus ja hän lisäsi himokkaasti: »ennenkuin sanon maailmalle ja sen pettymyksille jäähyväiset, tahtoisin kuitenkin kerran vielä syödä amarelleja. Häät eivät taidakaan olla tästä talosta kaukana.» Hän nuoli suupieliään harmahtavalla kielellään, polvistui munkin eteen, pudisteli kulkusiaan ja juoksi tiehensä, laahaten munkkikaapua perässään.

»Amarelleiksi tai amareiksi kutsutaan padualaisia hääleivoksia», selitti Dante, »niissä olevan kitkerän mantelinmaun vuoksi ja samalla leikillisesti viitaten ensimäisen konjugatsionin verbiin.» Tässä pysähtyi kertoja hetkeksi ja varjostaen kädellään otsaansa ja silmiään mietti kertomuksensa jatkoa.

Cangranden eteen astui hänen hovimestarinsa, Burcardo-niminen elsassilainen, arvokkain askelin, kumartaen syvään ja pyytäen laajasanaisesti anteeksi, että tuli seuraa häiritsemään tarvitessaan Cangranden määräystä jossain taloudellisessa asiassa. Italian ghibelliniläisissä hoveissa eivät saksalaiset siihen aikaan olleet harvinaisuuksia, päinvastoin heitä etsittiinkin ja pidettiin parempina kuin kotimaisia miehiä heidän rehellisyytensä ja hovimenojen ja -tapojen synnynnäisen tajuamisensa vuoksi.

Kun Dante taas nosti päätään, huomasi hän elsassilaisen ja kuuli hänen puhuvan italiaa, jossa kovat ja pehmeät äänteet lakkaamatta sekoittuivat, tuottaen hoville huvia mutta loukaten kipeästi runoilijan herkkää korvaa. Dante katseli kauan kahta nuorukaista, Ascaniota ja panssaroitua sotilasta. Viimein hänen miettivä katseensa pysähtyi molempiin naisiin, kertomuksesta elostuneeseen Diana-ruhtinattareen, jonka marmorinvalkeille poskille oli noussut heikko puna, ja miellyttävään ja koruttomaan Antiopeen, Cangranden ystävättäreen. Dante jatkoi:

Vicedominien palatsin takaa alkoi laaja maa-alue, joka ulottui kaupungin lujiin, paksuihin muureihin saakka. Tämän ylhäisen suvun sammuttua on kysymyksessä oleva paikka kokonaan muuttunut. Tällä maa-alueella oli karjalaitumia, aitauksia, joissa pidettiin hirviä ja metsäkauriita, kalarikkaita lampia, varjoisaa metsää ja aurinkoisia viinitarhoja. Eräänä kirkkaana aamuna, seitsemän päivää isänsä kuoleman jälkeen, istui munkki Astorre seeterin tummassa varjossa, selkä puunrunkoa vasten ja kengänkärjet paahtavassa auringonpaisteessa. Munkki-Astorren nimen hän säilytti koko lyhyen elämänsä ajan padualaisten kesken, vaikkakin oli tullut maallikoksi. Hän istui tai oikeammin makasi vastapäätä suihkukaivoa, jonka vesi kumpusi viileänä vuona välinpitämättömän näköisen kivinaamion suusta. Läheisyydessä oli kivipenkki, mutta munkki oli valinnut istuimekseen rehevän, pehmeän nurmen.

Hänen siinä miettiessään tai unelmoidessaan hyppäsi kaksi nuorta miestä, toinen panssaroituna, toinen huolellisesti puettuna, vaikkakin matkatamineissa, pölyisten hevosten selästä palatsin edustalla olevalle torille, jonne keskipäivän aurinko jo paistoi. Ratsastajat, Germano ja Ascanio, olivat voudin suosikkeja ja munkin lapsuudentovereja, joiden kanssa hän oli opiskellut ja leikkinyt kuin veli viiteentoista ikävuoteensa eli novisiksi tulemiseensa saakka. Ezzelino oli lähettänyt nämä molemmat appensa, keisari Fredrikin luokse.

Suoritettuaan tehtävänsä he palasivat Paduaan tuoden mukanaan tyrannille päivän uutisen, keisarin kansliassa kopioidun jäljennöksen kristitylle papistolle kirjoitetusta ylimmän sielunpaimenen kirjeestä, jossa pyhä isä koko maailmalle soimaa nerokasta keisaria mitä törkeimmästä jumalattomuudesta.

Huolimatta siitä, että heille oli uskottu tärkeitä, ehkäpä kiireellisiäkin tehtäviä ja heidän huostassaan oli vaarallinen asiakirja, eivät he voineet sivuuttaa lapsuudentoverinsa kotia, ratsastaessaan tyrannin palatsille. Lähinnä Paduaa olevassa majatalossa, missä he nousematta satulasta olivat syöttäneet ja juottaneet hevosiaan, oli puhelias ravintoloitsija kertonut heille kaupunkia kohdanneesta suuresta onnettomuudesta ja vielä suuremmasta harmista, hääaluksen haaksirikosta ja munkkikaavun hylkäämisestä melkein kaikkia yksityisseikkoja myöten. Astorren ja Dianan kihlauksesta he eivät olleet kuulleet, sillä siitä ei vielä julkisesti tiedetty.

Te murtumattomat kahleet, jotka yhdistätte lapsuudentovereita! Astorren ihmeelliset vaiheet eivät antaneet näille kahdelle rauhaa, ennenkuin he omin silmin saivat nähdä ystävänsä, jonka he nyt taas olivat saaneet omakseen. Monen vuoden kuluessa he olivat nähneet munkin ainoastaan sattumalta kadulla, jolloin olivat tervehdykseksi nyökäyttäneet hänelle päätään, tosin ystävällisesti ja vilpittömän kunnioittavasti, mutta samalla sentään jonkun verran vieraasti.

Gocciola, joka heidän tullessaan palatsin pihalle istui matalalla muurilla syöden vehnästä ja heiluttaen jalkojaan, vei heidät puutarhaan. Kulkiessaan nuorukaisten edellä narri puhui vain omista asioistaan; ne näyttivät olevan hänelle talon onnetonta kohtaloa paljon tärkeämmät. Hän kertoi palavasti toivovansa autuaallista kuolemaa ja nieli samassa loput vehnäsestä, sitä hatarilla hampaillaan pureskelematta, niin että oli vähällä tukehtua. Nähdessään hänen hullunkuriset ilmeensä ja kuullessaan hänen hartaan ikävöimisensä luostariin, purskahti Ascanio niin raikkaaseen nauruun, että taivas varmaankin olisi siitä kirkastunut, ellei se olisi jo muutenkin näyttänyt niin iloiselta ja loistavissa väreissään hekumoivalta.

Ascanio sai vastustamattoman halun tehdä pilaa »Pisarasta» vapautuakseen hänen rasittavasta seurastaan. »Gocciola-raukka», alkoi hän, »luostariin saakka et koskaan pääse, sillä — mitä suurimpana salaisuutena uskon sen sinulle — tyranni-setäni on iskenyt sinuun halukkaat silmänsä. Jos tahdot tietää, on hänellä neljä narria: stoalainen, epikurolainen, platonikko ja skeptikko. Kun ankara hallitsija on leikkisällä päällä antaa hän heille merkin asettua salin neljään nurkkaan, jonka kaarevassa katossa taivas kiinto- ja kiertotähtineen heloittaa. Setäni astuu sitten keskelle huonetta, taputtaa käsiään ja neljän filosofin täytyy hypiskellen vaihtaa nurkkaa. Stoalainen päätti toissapäivänä ulisten ja vaikeroiden päivänsä, siksi että oli yhtäpäätä niellyt monta naulaa makarooneja, pohjaton kun oli. Setäni on ohimennen ilmoittanut minulle aikovansa ottaa uuden narrin vainajan paikalle ja pyytävänsä sinua, Gocciola-parka, munkilta, uudelta isännältäsi perintöverona. Niin on nyt asianlaita. Ezzelino tavoittelee sinua. Kuka tietää, vaikkapa olisi jo takanasi.» Tällä Ascanio viittasi siihen, että tyranni saattoi ilmestyä odottamatta minne tahansa, jonka johdosta padualaiset olivat alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Gocciola kirkaisi, kuin olisi mahtavan hallitsijan käsi jo laskeutunut hänen olalleen, katseli ympärilleen ja vaikka näkikin vain oman lyhyen varjonsa, juoksi hän hampaat kalisten piiloon.

»Pyyhin kertomuksesta Ezzelinon narrit», sanoi Dante keskeyttäen puheensa ja tehden kädellään liikkeen kuin olisi kirjoittanut eikä kertonut. »Ascanio valehteli, koska tämä piirre ei sovi tyranniin. Ei ole yleensä luultavaa, että niin vakava ja pohjaltaan jalo luonne kuin Ezzelino olisi viitsinyt elättää narreja ja nauttinut heidän typeristä kujeistaan.» Tämän pistoksen Dante suuntasi selvästi isännälleen, jonka vaipan liepeellä Gocciola istui ja virnisteli runoilijalle.

Cangrande ei ollut huomaavinaan viittausta, mutta päätti maksaa sopivassa tilaisuudessa moninkerroin.

Vihdoin he huomasivat maallikoksi muuttuneen munkin, joka, kuten mainitsin, nojasi pinjan runkoa vasten —

— nojasi seeterin runkoa vasten ja lämmitteli jalkateriään auringonpaisteessa. Hän ei huomannut molemmilta puolin lähestyviä ystäviään, niin kokonaan hän oli vaipunut haaveiluun, olipa se sitten tyhjää tai hyvinkin sisältörikasta. Vallaton Ascanio kumartui ja taittoi ruohonkorren, jolla kutkutteli munkin nenää, niin että tämä aivasti lujasti kolme kertaa. Astorre tarttui ystävällisesti lapsuuden toveriensa käteen ja veti heidät nurmelle viereensä kummallekin puolelleen. »No, mitä sanotte siitä», kysyi hän pikemmin arkana kuin uhmaavana.

»Ensiksi lausun vilpittömän kiitokseni luostarillesi ja sen esimiehelle», sanoi Ascanio leikillisesti, »että olet säilynyt siellä niin virkeänä. Olet nuoremman näköinen kuin me kumpikaan. Maallikon ahdas puku ja sileäksi ajettu leuka nuorentavat sinua luultavasti myöskin. Sinä olet kaunis mies, sen saat uskoa. Tässä sinä lepäät jättiläisseeterisi suojassa, ensimäisen ihmisen tavoin, jonka Jumala oppineitten arvelun mukaan loi kolmenkymmenen ikäiseksi, ja minä», jatkoi hän viattomannäköisenä, kun huomasi munkin punastuvan hänen sukkeluudestaan, »olen viimeisenä moittiva sinua, että olet jättänyt kaapusi, sillä suvun jatkaminen on kaiken elävän pyrkimys».

»En tehnyt sitä omasta tahdostani enkä vapaaehtoisesti», tunnusti munkki rehellisesti. »Täytin vastahakoisesti kuolevan isäni viimeisen pyynnön.»

»Tosiaanko», sanoi Ascanio hymyillen. »Tämän sinä, Astorre, voit kertoa ainoastaan meille, jotka sinua rakastamme. Muiden mielestä sinun epäitsenäisyytesi olisi naurettava, kenties halveksittavakin. Ja koska naurettavasta on puhe, niin pyydän sinua, Astorre, koettaessasi kehittyä munkista eläväksi ihmiseksi noudattamaan hyvää makua. Hankalan muutoksen tulee tapahtua asteettain, ja sitä on kohdeltava suurella varovaisuudella. Ota neuvostani vaarin. Matkusta esimerkiksi vuodeksi keisarin hoviin, josta alinomaa kulkee lähettejä Paduaan. Siellä sinä opit moitteettomimman ritarin ja ennakkoluulottomimman ihmisen seurassa — tarkoitan toisen Fredrikimme — myös tuntemaan naisia, jotta pääset heitä munkin tavoin liiaksi jumaloimasta tai halveksimasta. Keisarin henki vallitsee sekä kaupungissa että hovissa. Täällä Paduassa, missä elämä setäni aikana on tullut rajuksi, kohtuuttomaksi ja väkivaltaiseksi, saisit maailmasta väärän kuvan. Todellisemman tarjoo sinulle Palermo, jossa hallitsee inhimillisin hallitsijoista ja jossa siksi leikki ja tosi, hyveet ja himot, uskollisuus ja häilyväisyys, vilpitön luottamus ja terve epäluulo ovat sopivammassa suhteessa toisiinsa. Siellä vierähtää sinulta hupaisasti vuosi, seurustellessasi luvallisesti tai hiukan luvattomastikin omien ja muukalaisten naisten kanssa» — munkki rypisti otsaansa — »otat osaa sotaretkeen, antautumatta kuitenkaan ajattelemattomasti vaaralle alttiiksi — sinä muistat kutsumustasi — vain sen verran ett’et unhota, miten hevosta ja miekkaa hoidetaan — poikana sen kyllä osasit — säilytät iloisina ruskeat silmäsi, jotka — niin totta kuin aamunrusotar kultaa maan — loistavat ja säihkyvät kaikkialla avoimesti senjälkeen kuin jätit luostarin, ja sinä palaat luoksemme miehenä, joka hallitsee itseänsä ja muita.»

»Keisarin luona hänen täytyy naida schwaabitar», ehdotti panssaroitu soturi hyväntahtoisesti. »He ovat lempeämmät ja luotettavammat kuin meidän naisemme.»

»Vielä mitä», sanoi Ascanio varoittaen sormellaan. »Älä tympäisytä minua puhumalla liinapalmikoista.» Mutta munkki puristi Germanon kättä, jota hän ei vielä ollut päästänyt irti.

»Astorre, ystäväni», vastasi pitkäviiksinen nuorukainen hiukan hämillään, »kun jotain on tapahtunut, ei tavallisesti enää pyydetä neuvoja tai arvosteluja. Mihin kerran on ryhtynyt, siinä on pysyttävä. Mutta jos ehdottomasti tahdot tietää, mitä ajattelen, täytyy minun sanoa, että Saksassa annetaan pahoja nimiä lupauksien rikkomiselle, sotapalveluksesta karkaamiselle ja muulle senkaltaiselle. Mitä sinuun tulee, on asian laita aivan toinen, eikä tätä saa siihen verratakaan, — ja kuoleva isäsi sitäpaitsi… Astorre, rakas ystäväni, olet menetellyt hyvin kauniisti, mutta päinvastainen olisi ollut vielä kauniimpaa. Se on minun mielipiteeni», päätti hän koruttomasti.

»Jos olisit ollut täällä, Germano, et siis olisi suonut minulle sisaresi kättä?»

Nuori soturi oli kuin puusta pudonnut. »Sisareni kättä! Dianan, hänenkö, joka suree veljeäsi?»

»Mainiota», huudahti tähän elämäntuntija Ascanio, johon Germano yhtyi ihastuneena: »miten hauskaa! Minun täytyy syleillä sinua, lanko!» Germano tunsi vilpittömyydestään huolimatta hyvin käyttäytymistaidon. Ja nyt hänen täytyi tukahduttaa huokauksensa. Niin sydämestään kuin hän kunnioittikin karheaa sisartaan, olisi hänen luontainen vaistonsa suonut munkille aivan toisenlaisen vaimon.

Hän väänsi viiksiään, ja Ascanio käänsi keskustelun peräsintä. »Astorre, oikeastaan täytyy meidän taas oppia tuntemaan toisemme», jutteli iloinen Ascanio. »Lapsuutemme ja nykyhetken välillä ovat sinun viisitoista mietiskelyssä kulunutta luostarivuottasi. Sisin olemuksemme ei ole muuttunut — kukapa olisi sen muuttanut — mutta me olemme tulleet aikaihmisiksi. Tuo esimerkiksi», hän osoitti Germanoa, »voi ylpeillä hyvästä sotilasmaineesta; mutta minun täytyy valittaa, että hän on puoleksi saksalaistunut. Ja hän», Ascanio koukisti kätensä kuin pikaria tyhjentääkseen, »ja sitten hän tulee syvämietteiseksi tai riitaisaksi. Halveksiipa hän vienoa italiaammekin. 'Minä puhun teille saksaa', kerskailee hän ja puhua mörisee epäinhimillistä karhun murinaa. Silloin hänen palvelijansa kalpenevat, velkojat pakenevat ja paduattaremme kääntävät hänelle komeat selkänsä. Siten hän on jäänyt ehkä yhtä neitseelliseksi kuin sinäkin, Astorre», ja Ascanio laski tuttavallisesti kätensä munkin olkapäälle.

Germano nauroi makeasti ja vastasi osoittaen Ascaniota: »ja tämä mies on löytänyt kutsumuksensa täydellisenä hoviliehakkona.»

»Siinäpä vasta erehdyt», vastusti Ezzelinon suosikki. »Minun kutsumukseni on nauttia elämästä huolettomasti ja iloisesti.» Tätä todistaakseen hän huusi ystävällisesti luokseen puutarhurin tyttären, jonka hän näki koettavan huomaamatta hiipiä heidän ohitseen vähän matkan päässä ja vilkuilevan uuteen isäntäänsä. Sievä lapsonen kantoi kirkkaasti hymyillen päänsä päällä viinirypäleitä ja viikunoita kukkurallaan olevaa koria ja katseli heitä pikemmin veitikkamaisesti kuin arasti. Ascanio hypähti pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä hennon tytön vyötäisiin ja otti oikealla korista rypäleen. »Minua janottaa», sanoi hän ja suuteli samalla tytön marjahuulia. Tyttönen oli ujostelevinaan, mutta ei kuitenkaan tehnyt vastarintaa, ett’ei pudottaisi hedelmiään. Tyytymättömänä kääntyi munkki pois tästä kevytmielisestä parista. Kun tyttö näki munkin tylyn liikkeen, juoksi hän pelästyneenä tiehensä ripotellen hedelmiä pitkin puutarhan käytävää. Kädessään korista ottamansa rypäleet, poimi Ascanio paenneen tytön jälestä vielä pari terttua. Toisen hän tarjosi Germanolle, joka kuitenkin heitti sen ruohikkoon, hän kun halveksi pusertamattomia rypäleitä, ja toisen veitikka tarjosi munkille, joka myös ensiksi oli siihen koskematta, mutta pisti pian huomaamatta suuhunsa mehevän marjan toisensa jälkeen.

»Minäkö hoviliehakko», jatkoi Ascanio, jota oli huvittanut kolmekymmenvuotiaan munkin turha kainous, ja rupesi taas hänen viereensä nurmelle pitkälleen. »Älä usko sitä, Astorre. Aivan päinvastoin, minä olen ainoa, joka hiljaa mutta selvästi varoitan setääni tulemasta säälimättömäksi ja epäinhimilliseksi.»

»Hänen oikeudenmukaisuudestaan ja logikastaan kannattaa puhua», valitti Ascanio. »Padua on läänitys ja Ezzelino on siinä voutina. Joka ei ole hänelle mieleen, kapinoitsee Saksaa vastaan. Ja maankavaltajaa kohtaa» hän jätti sen sanomatta. »Inhottavaa», mumisi hän. »Miksi me italialaiset emme ylipäänsä saa elää mitään omaa elämää lämpöisen aurinkomme alla? Miksi meidän pitää sietää tuon vieraan vallan painajaista, joka ahdistaa hengitystämme. En katso omaa etuani, minä olen sidottu setääni. Jos keisari kuolisi, josta Jumala häntä varjelkoon, hyökkäisi koko Italia kiroten ja sadatellen Ezzelino-tyrannin kimppuun ja nujertaisi siinä ohimennen veljenpojankin.» Ascanio katseli rehevän maan yllä kaartuvaa kirkasta taivasta ja huokasi.

»Meidät molemmat», lisäsi Germano kylmäverisesti. »Mutta siihen on vielä aikaa. Ezzelino on varman ennustuksen turvissa. Oppinut Guido Bonatti ja Paul Bagdadilainen, joka pitkällä parrallaan lakaisee pölyä kadulta, ovat — niin erimielisiä kuin nämä toisiaan kadehtivat viisaat tavallisesti ovatkin — selittäneet yksimielisesti hänelle uuden, oudon tähtisikermän seuraavalla tavalla: eräs niemimaan poika saavuttaa ennen pitkää koko Italian kruunun Saksan keisarin avulla, joka vuoriston toisella puolen taas yhdistää kaiken saksalaisen yhdeksi lujaksi valtio-omenaksi. Onko Fredrik tuo keisari? Ja Ezzelinoko kuningas? Sen tietää yksin Jumala, joka tuntee ajan ja määrän, mutta Ezzelino on antanut siitä oman kunniansa ja meidän päämme pantiksi.»

»Mikä järjen ja järjettömyyden sekasotku», huudahti Ascanio nyrpeänä, ja munkki ihmetteli tähtien valtaa, hallitsijain suunnatonta kunnianhimoa ja elämän kaikki mukaansatempaavaa virtaa. Peloittavalta kummitukselta näyttivät hänestä Ezzelinon julmuuden enteet, jossa viaton Germano luuli näkevänsä oikeudenmukaisuuden ruumiillistuneena.

Ascanio jatkoi ikäänkuin vastaten Astorren sanattomaan epäilykseen: »periköön paha heidät kummankin, sekä otsaansarypistävän Guidon että parrakkaan pakanan. He viekoittelevat setääni seuraamaan oikkujaan ja himojaan, ja tämä luulee tekojaan välttämättömyydeksi. Oletko nähnyt, Germano, miten hän niukkaa ateriaa syödessään tiputtaa läpikuultavaan kristallipikariinsa kolme tai neljä pisaraa sisilialaisen verta — sitä hän ei unhota — ja miten tarkasti hänen katseensa seuraa niiden hidasta leviämistä ja sekoittumista veteen? Ja oletko huomannut, miten mielellään hän painaa kiinni kuolleitten silmäluomia, niin että on tullut kohteliaaksi tavaksi kutsua vouti kuolinvuoteelle kuin juhlaan ja antaa hänelle tämä surullinen tehtävä? Ezzelino, ruhtinaani, älä tule julmaksi», huudahti nuorukainen tunteittensa vallassa.

»En ole sitä aikonutkaan, poikani», sanottiin hänen takanaan. Ezzelino oli huomaamatta tullut heidän luokseen ja vaikka hän ei ollutkaan mikään salassa kuuntelija, oli hän kuitenkin kuullut Ascanion tuskaisan huudahduksen.

Kaikki kolme hypähtivät äkkiä pystyyn ja tervehtivät hallitsijaa, joka istuutui penkille. Hänen kasvonsa olivat yhtä liikkumattomat kuin suihkukaivon kivinaamio.

»Lähettilääni», vaati hän heidät tilille, »mikä sai teidät tulemaan tänne ennenkuin minun luokseni?»

»Lapsuudentoverillemme Astorre Vicedominille on tapahtunut niin ihmeellistä», puolustelihe Ascanio, ja Ezzelino tyytyi selitykseen. Hän otti vastaan asiakirjat, jotka Ascanio ojensi hänelle polvistuen hänen eteensä, ja pisti poveensa kaikki muut paitsi paavin kirjeen. »Kas, tässä viimeinen uutinen! Lueppas Ascanio, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun!»

Ascanion lukiessa ulkomuistista apostolista kirjettä upotti Ezzelino kätensä tuuheaan partaansa ja kuunteli pirullisesti nauttien.

Kolmasti kruunattu kirjailija antoi nerokkaalle keisarille ensiksi erään ilmestyskirjassa mainitun hirviön nimen. »Tiedän, se on järjetöntä», sanoi tyranni. »Minuakin on Pontifex nimittänyt kirjeissään sopimattomin nimin, kunnes annoin hänelle kehoituksen käyttämään vastedes minua herjatessaan klassillista kieltä, koska nimeni on Ezzelino roomalainen. Miksi kutsuu hän minua tällä kertaa? Olen utelias. Etsi vain se paikka, Ascanio, — ihan varmasti siellä on — se missä hän nuhtelee appeani hänen seuransa vuoksi. Annappas!» Ezzelino otti kirjoituksen ja löysi pian kohdan, jossa paavi moitti keisaria siitä, että tämä suosi liiaksi tyttärensä puolisoa, Ezzelino roomalaista, maanpiirin suurinta pahantekijää.

»Aivan niin», sanoi Ezzelino mielissään ja antoi Ascaniolle takaisin kirjoituksen. »Lue minulle keisarin jumalattomuudesta, poikani», kehoitti hän hymyillen.

Ascanio luki, että Fredrik oli sanonut maailmassa olevan paljon harhaluuloja, mutta vain kaksi todellista jumalaa, luonnon ja järjen. Tyranni kohautti olkapäitään.

Tyrannin suosikki luki vielä, että Fredrik oli puhunut kolmesta silmänkääntäjästä, Mooseksesta, Muhamedista ja — Ascanio takertui sanoissaan — jotka muka ovat puijanneet maailmaa. »Pintapuolista», moitti Ezzelino, »heilläkin oli onnentähtensä; mutta oli miten oli, lause painuu mieliin ja tuottaa hiippaniekalle valtaa yhtä paljon kuin sotajoukko ja laivasto. Jatka!»

Nyt tuli omituisen tarun vuoro: Fredrik oli muka ratsastaessaan lainehtivan viljapellon läpi seuralaistensa kanssa laskenut leikkiä ja lausunut seuraavat kolme säettä, syntisesti viitaten pyhään ateriaan:

On jumaloita kuin tähkiä näitä, ne versoo kun kestävi kauniita säitä, vaan tuuli se nuokuttaa niiden päitä.

Ezzelino tuli miettiväiseksi. »Ihmeellistä», kuiskasi hän, »muistan tämän säkeen. Olen sen itse kuullut. Keisari huusi sen minulle iloisesti nauraen, kun ratsastimme Ennan temppeliraunioitten kohdalla viljavien vainioiden läpi, joilla Ceres-jumalatar on siunannut Sisilian turpeen. Muistossani se on säilynyt yhtä kirkkaana, kuin päivä paistoi silloin yli saaren. Mutta minä en ole kertonut tästä hauskasta pilasta Pontifex’ille, siihen olen liian vakava. Kuka on sen tehnyt? Nuorukaiset, saatte ratkaista. Meitä oli kolme ratsastajaa ja kolmas — olen hänestäkin yhtä varma kuin tästä loistavasta auringosta», — auringon säde lankesi juuri läpi lehdistön — »oli Pietari Vinealainen, keisarin eroamaton uskottu. Olisikohan hurskas kansleri sielunsa hädässä keventänyt omaatuntoaan kirjoittamalla Roomaan?… Ratsastaako saraseeni tänään? Niinkö! Kiireesti, Ascanio! Minä sanelen sinulle pari riviä.»

Ascanio veti esiin pienen taulun ja kynän, laskeutui maahan toiselle polvelleen ja kirjoitti käyttäen taivutettua vasenta polveaan alustana: »Korkea Valtias, rakas Appeni. Kaikessa kiireessä. Ainoastaan kaksi henkeä on kuullut paavin kirjelmässä mainitun runon — sillä Te olette liian nerokas toistaaksenne samaa — minä ja Pietarinne, matkalla Ennan viljavainioiden läpi, kun vuosi sitten kutsuitte minut hoviinne ja me ratsastimme saaren poikki. Siitä ei ainoakaan kukko muistuta, ellei evankeliumin kukko, joka todisti Pietarin petoksen. Herra, jos annatte arvoa minulle ja itsellenne, niin tehkää kanslerillenne ankara kysymys.»

»Veristä sanaleikkiä! Sitä en kirjoita, käteni vapisee», huudahti kalpeneva Ascanio. »En tahdo toimittaa kansleria kidutuspenkkiin», ja hän heitti kynän menemään.

»Virkavelvollisuus», huomautti Germano kuivasti, otti maasta kynän ja lopetti kirjoituksen, jonka hän työnsi rautakypärinsä alle. »Se lähtee jo tänään», sanoi hän. »Mitä minun halpaan personaani tulee, en ole milloinkaan pitänyt tuosta capualaisesta. Hänen katseensa ei ole suora.»

Astorrea värisytti keskipäivän auringosta huolimatta. Luostarinrauhan jättäneestä munkista tuntui maailman vilppi ja epäluulo kyykäärmeen liukkaalta luikertelulta. Ezzelinon ankarat sanat, jotka hän lausui noustessaan kivipenkiltä, herättivät Astorren syvistä mietteistä.

»Vastaa, munkki, miksi hautaudut kotiisi. Sen jälkeen kuin otit maallikon puvun yllesi, et ole liikahtanut kodistasi minnekään. Pelkäätkö yleistä mielipidettä? Asetu sitä vastaan, niin se vaikenee. Jos osoitat pienintäkään peräytymisen halua, on se heti kintereilläsi kuin ulvova susilauma. Oletko käynyt morsiamesi Dianan luona? Suruviikko on päättynyt. Kehoittaisin sinua jo tänään kutsumaan luoksesi sukulaisesi ja toimittamaan julkiset kihlajaiset Dianan kanssa!»

»En neuvo sinua sitä tekemään», varoitti tyranni. »Ei mitään pelkoa eikä peräytymistä. Tänään kihlaat Dianan ja huomenna vietät naamiohäät. Jääkää hyvästi!» Hän lähti ja viittasi Germanoa seuraamaan.’

»Saanko keskeyttää», kysyi Cangrande, joka kohteliaasti oli odottanut luonnollista pysähdyskohtaa kertomuksessa.

»Uskotko kuolemattoman keisarin käyttäneen sanoja: kolme suurta silmänkääntäjää?»

»Ja kuitenkin olet tuominnut hänet jumalattomana helvettisi kuudenteen piiriin. Kuinka olet uskaltanut sen tehdä? Puolusta itseäsi!»

»Ruhtinaani», vastasi firenzeläinen, »komediani on aikamme käsityksen mukainen, joka syyttää Fredrik suuren ylevää henkeä mitä pahimmasta pyhän herjaamisesta, olkoon käsitys sitten oikea tai väärä. Mitä minä voin tälle hurskaalle mielipiteelle. Ehkä tulevat sukupolvet arvostelevat toisin.»

»Ystäväni Dante», kysyi Cangrande taaskin, »uskotko Pietari Vinealaisen syyttömäksi petokseen keisaria ja valtiota kohtaan?»

Dante kielsi samoin kuin äskenkin. »Ja komediassasi annat petturin kuitenkin vakuuttaa viattomuuttaan?»

»Herra», sanoi firenzeläinen puolustaen itseään, »pitäisikö minun, vaikkei selviä todisteita ole, tuomita eräs niemimaan pojista syypääksi petokseen, kun joukossamme muutenkin on niin paljon viekkaita ja petollisia.»

»Dante, ystäväni», sanoi ruhtinas, »sinä tuomitset syylliseksi uskomattasi syyllisyyteen ja vapautat, vaikka olet syyllisyydestä varma.» Sitten hän jatkoi leikillisesti kertomusta.

»Munkki ja Ascanio läksivät nyt myöskin puutarhasta ja astuivat pylvässaliin.» Mutta Dante keskeytti hänet.

»Ei ollenkaan, vaan he nousivat tornikamariin, jossa Astorre oli leikkinyt poikana, leikkaamattomin kiharoin. Munkki väitteli palatsinsa avaria ja loistavia saleja, sillä hänen täytyi ensin tottua pitämään niitä ominaan. Samasta syystä hän ei myöskään ollut vielä sormellaankaan kajonnut perimäänsä kulta-aarteeseen. Ascanion antamasta viittauksesta seurasi heitä kunnioittavan välimatkan päässä hovimestari Burcardo jäykkänä ja suuttuneen näköisenä.»

Cangranden samanniminen hovimestari oli toimittanut asiansa ja palannut takaisin saliin uteliaasti kuuntelemaan, sillä hän oli huomannut täällä puhuttavan tunnetuista henkilöistä. Kun hän nyt kuuli nimensä ja näki itsensä kertomuksessa ilmielävänä kuin peilissä, tuntui hänestä mitä sopimattomimmalta ja julkeimmalta, että koditon oppinut ja armosta elävä pakolainen, jolle hän, huomioon ottaen olosuhteet ja punniten tunnollisesti arvoeroavaisuudet, oli järjestänyt mahdollisimman yksinkertaisen huoneen ruhtinaallisen talon yläkertaan, käytti näin väärin hänen arvoisaa personaansa. Hän rypisteli otsaansa ja pyöritteli silmiään. Pikkumaisen elsassilaisen julmistuminen huvitti, vaan ei häirinnyt firenzeläistä, joka jatkoi vakavan näköisenä:

»Arvoisa herra, miten naidaan Paduassa», kysyi Ascanio hovimestarilta — tulinko jo sanoneeksi, että tämä oli syntyperältään elsassilainen. »Me olemme kumpikin, Astorre ja minä, tässä tieteessä kokemattomia lapsia.»

Hovimestari syöksyi juhlalliseen asentoon ja tuijotti tuikeasti, herraansa vilkaisemattakaan Ascanioon, jolla hänen ymmärtääkseen ei ollut oikeutta vaatia häneltä mitään.

»Distingendum est!», sanoi Burcardo arvokkaasti. »On eroitettava toisistaan kosinta, kihlaus ja häät.»

»Ecce», vastasi hovimestari avaten suuren kirjan, jota hän aina kuljetti mukanaan, »tässä», ja hän osoitti jäykästi ojennetulla sormellaan kirjan nimeä: »Paduan juhlamenot, kaikille kunniallisille ja säädyllisille kansalaisille opiksi ja hyödyksi, toimittanut mestari Godoscalco Burcardo.» Selailtuaan sitä hän luki: »Ensimäinen osa: kosinta. Ensimäinen pykälä: vakavissa aikeissa oleva kosija tuo mukanaan päteväksi todistajaksi samaa säätyä olevan ystävän —»

»Kaikkien suojeluspyhäin liikojen hyveiden nimessä», keskeytti Ascanio hänet kärsimättömänä, »jääkööt ante ja post, kosinta ja häät, meidän puolestamme rauhaan. Tarjoa meille keskimäistä, miten Paduassa kihlataan.»

»Paduassa», kiekui elsassilainen ärtyneenä, ja hänen korvia viiltävä, vieras italian-ääntämisensä tuntui nyt räikeämmältä kuin koskaan. »Paduassa sulhasen hovimestari kutsuu kuuden palvelijan seuraamana kymmenen päivää ennen kihlajaisia, ei ennemmin eikä myöhemmin, kaksitoista ylhäisintä sukua — hän luetteli ne ulkoa — sulhasmiehen luokse. Tämän arvoisan seuran läsnäollessa vaihdetaan sormukset. Juodaan kypronviiniä ja syödään hääleivoksia, amarelleja —»

»Herra varjelkoon meitä nielemästä niissä hampaitamme», sanoi Ascanio nauraen, tempasi hovimestarilta kirjan ja silmäili nimiä, joista kuusi perheenpäätä — kuusi kahdestatoista — ja muutamia nuorukaisia oli pyyhitty pois; niiden yli oli vedetty paksuja viivoja. He olivat kaiketi sekoittuneet johonkin salaliittoon tyrannia vastaan ja sen johdosta saaneet surmansa.

»Kuuleppas, ukko», komensi Ascanio toimien munkin puolesta, joka tuolille vaipuneena oli unohtunut syviin mietteisiin ja täydellisesti alistui Ascanion ystävälliseen holhontaan. »Sinä otat hetipaikalla, vähääkään vitkastelematta, mukaasi kuusi kunnon laiskuria ja lähdet kutsumaan vieraita tänne täksi illaksi iltamessun aikaan.»

»Kymmenen päivää ennen kihlajaisia», toisti herra Burcardo juhlallisesti, kuin olisi hän julistanut valtakunnallista lakia.

»Mahdotonta», sanoi hovimestari levollisesti. »Voitteko muuttaa tähtien kulkua tai vuodenaikain tuloa?»

»Sinä kapinoitset? Syyhyykö kaulasi, ukko», varoitti Ascanio merkitsevästi hymyillen.

Muuta ei tarvittu. Herra Burcardo ymmärsi. Ezzelino oli käskenyt ja pikkumaisista pikkumaisin ja itsepintaisista itsepintaisin alistui murisematta, niin rautainen oli tyrannin ruoska.

»Miksei», kysyi munkki äkkiä kuin taikasauvan kosketuksesta heräten. Oli kuin ilma hänen ympärillään olisi saanut eloa ja väriä, ja hänen sieluunsa tuli kuva, jonka pelkät ääriviivat valtasivat koko hänen olemuksensa.

»Siksi että Olympia-kreivitär on mielipuoli, Astorre. Etkö ole kuullut tämän naisparan elämäntarinaa? Mutta sinähän olit vielä silloin munkkikaapusi kapalossa. Se tapahtui kolme vuotta sitten, lehtien kellastuessa.»

»Olet oikeassa. Oletko siitä kuullut? Mutta miten se olisi tullut sinun korviisi! Canossan kreivi vehkeili siihen aikaan lähettilään kanssa, häntä vakoiltiin, hänet vangittiin ja tuomittiin. Kreivitär rukoili polvillaan armoa sedältäni, joka ei suvainnut puhua hänelle sanaakaan. Kreivittären petti sitten mitä törkeimmällä tavalla hänen rahastonhoitajansa, joka omaa etuaan katsoen uskotteli hänelle kreivin saavan mestauslavalla armahduksen. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja kun mies tuotiin surmattuna kotiin, heittäytyi toivosta suinpäin epätoivoon syösty kreivitär ikkunasta miestään vastaan, loukkaamatta itseään, ihmeellistä kyllä, muuten kuin nyrjähyttämällä jalkansa. Siitä päivästä lähtien hän on ollut mielenvikainen. Samoin kuin päivä sammuu riutuvaan hämärään vaihtuvat terveen ihmisen luonnolliset mielialat huomaamatta toisiksi, mutta hänessä vaihtelevat kirkkain valo ja synkin pimeys alituisissa odottamattomissa keikahduksissa. Ainaisen rauhattomuuden ahdistamana rientää naisparka autiosta palatsistaan maatilalleen ja sieltä takaisin kaupunkiin ikuisena harhaajana. Milloin hän tahtoo naittaa lapsensa jollekin maanvuokraajan pojalle, koska muka ainoastaan alhaison keskuudessa on turvallista ja rauhallista, milloin taas jalosukuisinkaan kosija, joita kyllä ei ilmaannukaan kammosta äitiä kohtaan, ei ole hänen mielestään tarpeeksi ylhäinen —»

Jos Ascanio edes ohimennen olisi sanatulvansa kestäessä sattunut vilkaisemaan munkkiin, olisi hän hämmästyksestä vaiennut: niin kirkastuneet olivat munkin kasvot säälistä ja myötätunnosta.

Mutta hän jatkoi mitään huomaamatta: »Kun tyranni sattuu ratsastamaan hänen asuntonsa ohitse, syöksyy kreivitär ikkunaan ja luulee Ezzelinon nousevan satulasta hänen porttinsa kohdalla ja vievän hänet, epäsuosioon joutuneen mutta jo tarpeeksi koetellun naisen, armoa ja suosiota osoittaen palatsiinsa. Siihen ei Ezzelinolla tietenkään ole mitään halua. Seuraavana päivänä, taikka vielä samanakin, luulottelee onneton raukka, että tyranni, joka häntä tuskin ollenkaan muistaakaan, vainoo häntä ja ajaa maanpakoon. Hän kuvittelee köyhtyneensä putipuhtaaksi ja Ezzelinon ottaneen valtiolle hänen omaisuutensa, johon Ezzelino ei ole kajonnut. Niin vaihtuvat hänen mielessään jyrkimmät vastakohdat kuin kuume ja vilu ankarassa vilutaudissa, eikä siinä kyllin, että hänen oma järkensä on sekaisin, hän saattaa järjiltä kaikki muutkin, jotka joutuvat hänen mielialojensa pyörteeseen, ja tuo onnettomuutta kaikkialle, missä häneen uskotaan, sillä hän on vain puoleksi sekaisin. Toisinaan hän puhuu sattuvasti ja sukkelastikin. Tytärtään, Antiopea, hän jumaloi ja Antiopen naittaminen on keskipiste, jonka ympärillä kaikki muu pyörii. On hyvin ihmeellistä, että Antiope on säilyttänyt järkensä tällä hyllyvällä pohjalla. Mutta tytöllä, joka on keväimensä kukassa ja kauniinpuoleinen, on erinomainen luonne.» Näin jatkoi Ascanio vielä jonkun aikaa.

Mutta Astorre oli vaipunut unelmiin. Sanon unelmiin, sillä menneisyys on unelma. Hän näki tapauksen, josta oli kulunut kolme vuotta: mestauslavan, sen vieressä pyövelin ja itsensä odottamassa syntistä raukkaa, jolle hänen piti antaa hengellistä lohdutusta. Rikoksellinen, Canossan kreivi, saapui paikalle kahleissa, mutta ei tahtonut kurottaa kaulaansa, ehkä siksi, että hän otaksui viime hetkenä saavansa armahduksen tai ehkä yksinkertaisesti siksi, että hän rakasti aurinkoa ja kammoksui hautaa. Hän sätti munkkia pahanpäiväisesti eikä huolinut hänen rukouksistaan. Kauhistava ottelu oli tulossa, kun kreivi uppiniskaisena yhä vain teki vastarintaa ja vielä lisäksi piti kädestä pientä tytärtään, joka vartioitten huomaamatta oli pujahtanut hänen luoksensa ja syleili häntä lujasti, luoden munkkiin ilmehikkään ja hartaasti rukoilevan katseensa. Isä painoi tyttöään rintaansa vasten ikäänkuin ottaen tämän nuoren ihmislapsen suojaksi kuolemaa vastaan, mutta pyöveli painoi hänet maahan ja asetti hänen päänsä pölkylle. Silloin laski myös tyttönen päänsä isänsä pään viereen. Tahtoiko hän herättää pyövelissä sääliä vaiko rohkaista isäänsä kestämään torjumatonta kohtaloa? Tahtoiko hän kuiskata paatuneen isänsä korvaan jonkun pyhimyksen nimen? Tekikö hän ihmeellisen tekonsa vain tulvehtivasta lapsenrakkaudesta, mitään harkitsematta? Tahtoiko hän kuolla isänsä kanssa?

Värien hehku tuli nyt mielikuvituksessa niin voimakkaaksi, että munkista tuntui kuin hän uudelleen olisi nähnyt muutaman askeleen päässä vierekkäin olevat kaulat, kreivin tiilenpunaisen ja lapsen lumivalkean kullankeltaisine, kiharine hiusuntuvineen. Pieni kaula oli harvinaisen siromuotoinen ja hento. Astorre vapisi pelosta, että pyövelin ase sattuisi harhaan, ja oli sielunsa syvimpään saakka tuskissaan aivan kuin silloinkin. Nyt hän ei kuitenkaan pyörtynyt kuten oli tehnyt nähdessään todellisena tuon pöyristyttävän tapauksen. Hän oli silloin tullut tajuihinsa vasta kun kaikki oli ohi.

»Onko herrallani mitään käskettävää», kysyi hovimestari, jonka oli vaikea sietää Ascanion mestaroimista, häiriten narisevalla äänellään munkin haltioinutta muisteloa.

»Burcardo», vastasi Astorre heltynein äänin, »muista kutsua Canossan ruhtinattaret, äiti ja tytär. Älköön sanottako, että munkki torjuu luotaan maailman hylkäämiä ja halveksimia. Onnettomilla raukoillakin on oikeus päästä luokseni» — hovimestari yhtyi tähän innokkaasti nyökäyttämällä päätään — »ja tämän heidän oikeutensa tulen aina tunnustamaan. Kreivittären kaltainen loukkautuisi syvästi, jos hänet sivuutettaisi.»

»Ei mistään hinnasta», varoitti Ascanio. »Älä hanki itsellesi ikävyyksiä. Munkkilupauksesi rikkominen on jo tarpeeksi, ja kaikki outo viehättää hourupäisiä. Tapansa mukaan kreivitär tekee jotain ihan odottamatonta ja häiritsee mielettömällä hapatuksellaan juhlaa, josta paduattarien mielet muutenkin ovat hyvin kiihtyneet.»

Mutta herra Burcardo kumarsi syvään isännälleen. Hän tahtoi kynsin hampain puolustaa Canossa-suvun oikeutta saada kuulua kahdentoista valitun joukkoon, olivatpa sen jäsenet viisaita tai mielenvikaisia, eikä hän pitänyt velvollisuutenaan kuunnella ketään muuta kuin Vicedominia.

»Yksin sinun tahtosi, jalosukuinen herra, tulee täytetyksi», sanoi hän ja poistui.

»Oi, sinä munkki, munkki», huudahti Ascanio, »sinä tuot armeliaisuutta mukanasi maailmaan, jossa hyvyys tuskin jää rankaisematta.»

»Me ihmiset olemme kerta kaikkiaan sellaisia», lisäsi Dante, »että me koetamme sukkeluuksilla, verukkeilla ja viisasteluilla päästä vaaraa näkemästä, vaikka profetallinen välähdys on näyttänyt meille onnettomuuden kuilun.»

Samoin koetti kevytmielinen Ascaniokin rauhoittaa itseään: »mitä yhteistä voisi olla munkin ja mielipuolen naisen välillä, jonka kanssa munkilla ei ole ollut mitään tekemistä. Ja entä sitten, vaikka kreivitär antaisikin aihetta nauruun, sitenhän hän vain höystää meidän amarellejamme». Ascanio ei aavistanut, mitä Astorren sielussa liikkui, ja hän olisikin turhaan arvaillut ja tutkistellut, munkki ei kuitenkaan olisi maailmanlapselle ilmaissut vienoa salaisuuttaan.

Asiat saivat siis olla semmoisinaan, ja Ascanio sai tyytyä. Muistaen tyrannin toisen vaatimuksen, että munkki oli saatava ihmisten ilmoille, hän kysyi iloisesti: »oletko hankkinut kihlasormuksen? 'Juhlamenoissa' sanotaan toisen osan siinä ja siinä pykälässä: 'sitten vaihdetaan sormuksia.' Munkki arveli talon aarteistosta löytyvän.

»Älä ota sieltä, Astorre», sanoi Ascanio. »Jos tahdot kuulla minun neuvoani, niin ostat Dianalle uuden. Kuka tietää, millaisia juttuja liittyy noihin käytettyihin sormuksiin. Osta uusi sillalta, firenzeläiseltä. Tunnetko sen miehen? Mitenpä tuntisitkaan. Kuules kun kerron. Palatessani varhain tänä aamuna Germanon kanssa kaupunkiin ja ratsastaessamme yli ainoan siltamme täytyi meidän nousta satulasta ja taluttaa hevosiamme. Oli niin suuri ihmistungos, sillä eräs kultaseppä oli kuin olikin avannut puodin rappeutuneen siltapylvään päässä, ja koko Padua temmelsi sen luona kauppaa tehden. Minkätähden juuri ahtaalla sillalla, kun meillä on niin monta toria? Siksi että Firenzen kultaseppien kaupat ovat Arnon sillalla. Ihailtavaa muodin logikkaa: ainoastaan firenzeläiseltä voidaan saada hienoja koristeita ja firenzeläinen myy aina sillalla. Hän aivan yksinkertaisesti ei suostu tekemään toisin, muuten hänen tavaransa olisi arvotonta rihkamaa eikä hän itse olisi mikään firenzeläinen, kuten tämä minun luullakseni on. Jättiläiskirjaimilla on hänen myymälänsä päällä kirjoitus: Niccolo Lippo dei Lippi, kultaseppä, jonka Arnon tienoilla niin tavalliseksi tullut lahjottu, väärä tuomio on karkoittanut kotiseudultaan. Nyt liikkeelle, Astorre! Nyt lähdetään sillalle!»

Astorre ei vastustanut. Hän tunsi varmaankin itse halua irtautua kotinsa taikavoimasta, jonka vallassa hän oli ollut siitä saakka, kuin riisui kaapunsa.

»Oletko muistanut pistää rahaa taskuihisi, ystäväni?» kysyi Ascanio leikillisesti. »Köyhyydenlupauksesi on hauras ja firenzeläinen koettaa sinua nylkeä.» Ascanio koputti alakerrassa olevaan pieneen ikkunaluukkuun, minkä ohi nuorukaiset juuri sattuivat kulkemaan. Näkyviin tuli ovelat kasvot, joissa jokainen ryppy ilmaisi petosta, ja Vicedominien isännöitsijä — genualainen, jos minulle on oikein kerrottu — ojensi matelevasti kumartaen herralleen kultabysantiinejä täynnä olevan kukkaron. Eräs palvelijoista auttoi munkin ylle mukavan padualaisen, hilkalla varustetun kesäviitan.

Tultuaan kadulle veti Astorre hilkan syvään silmilleen, enemmän vanhasta tavasta kuin suojellakseen itseään auringon polttavilta säteiltä, ja kääntyi ystävällisesti toverinsa puoleen sanoen: »tämän matkan teen yksin, eikö niin, Ascanio? Yksinkertaisen sormuksen ostaminen ei mene yli minun munkkiymmärrykseni. Voit uskoa tämän minulle. Jää hyvästi, kunnes tapaamme kihlajaisissani iltakellojen soidessa!» Ascanio lähti, huutaen vielä olkansa yli: »yksi sormus, ei kahta! Muista että Diana antaa puolestaan sinulle!» Tämä oli niitä kirjavia saippuakuplia, joita hilpeä nuorukainen puhalteli huuliltaan monta päivässä.

Ehkä ihmettelette, arvoisat ystäväni, minkä tähden munkki tahtoi olla yksin. Saatte kuulla syyn: hän tahtoi antaa taivaallisen äänen puhtaasti kaikua loppuun, minkä nuori marttyritar lapsenrakkaudellaan oli herättänyt hänen sydämessään.

Astorre oli saapunut sillalle, joka päivänhelteestä huolimatta oli täpö täynnä ihmisiä. Molemmilta rannoilta tulvi väkeä firenzeläisen kaupalle. Munkki pysyi viittansa suojassa tuntemattomana, joskin joku ohimenevä silloin tällöin katseli kysyvästi hänen kasvojaan, joista näkyi vain alaosa hilkan alta. Kaikki koettivat päästä edelle toisistaan, niin aateliset kuin porvarit. Kantotuoleista nousi ylhäisiä naisia, jotka eivät välittäneet tungoksesta eikä sysäyksistä, kunhan saivat pari rannerengasta tai uusimman kuosin mukaisen otsanauhan. Firenzeläinen oli kelloja soittaen kuuluttanut toreilla, että hänen puotinsa sinä päivänä suljetaan jo Ave Marian jälkeen, vaikkei hän sitä aikonutkaan tehdä. Mutta mitäpä merkitsee valhe firenzeläiselle.

Munkki seisoi vihdoin väkijoukon likistämättä puodin edessä. Joka puolelta ahdistettu kauppias koetti monistaa itsensä voidakseen palvella kaikkia. Hän hipaisi munkkia kokeneella syrjäkatseella ja arvasi heti hänet tottumattomaksi. »Miten voin palvella teidän jalosukuisuutenne kehittynyttä makua», kysyi hän. »Anna minulle yksinkertainen kultasormus», vastasi munkki. Kultaseppä otti pikarin, jota koristi firenzeläistyyliset, jotain hekumallista aihetta esittävät korkokuvat. Hän helisti maljaa, jonka kuvussa väikkyi sadoittain sormuksia, ja tarjosi sen Astorrelle.

Munkki joutui kiusallisesti hämilleen. Hän ei tiennyt sormen suuruutta, jota sormus tulisi koristamaan, ja katseltuaan useampia sormuksia hän jäi ilmeisesti epäröimään valitsisiko suuremman vai pienemmän. Firenzeläinen ei voinut pidättyä pienestä ivasta, joka salaisena hymynä aina pilkistää Arnon rantalaisten puheesta: »ettekö, jalo herra, tunnekaan sormen omistajatarta, jonka kättä kuitenkin lienette joskus puristanut», kysyi hän viattoman näköisenä. Mutta kotiseudullaan vallitsevan katsantotavan mukaan arveli kauppias loukkaavaksi luulla lähimmäistään liian viattomaksi, ja piti päinvastoin imartelevana asianomaiselle, jos häntä voitiin epäillä jostain synnistä. Hän tahtoi siksi viisaana miehenä parantaa sanojaan ja kuiskasi syvään kumartaen: »Teidän jalosukuisuutenne kummallekin lemmitylle», siirtäen samalla taitavasti sekä isomman että pienemmän sormuksen etusormiensa ja peukalojensa välistä munkin etusormien ja peukalojen väliin.

Ennenkuin munkki vielä ehti suuttua tästä veitikkamaisesta lauseesta, tunsi hän saaneensa kovan sysäyksen kylkeensä. Panssaroidun hevosen lapa sattui häneen niin rajusti, että hän pudotti pienemmän sormuksen. Samassa pärisi hänen korviinsa kahdeksan sotatorven lummeuttava ääni. Voudin saksalaisen henkivartiaston soittokunta ratsasti sillan yli kahdessa rivissä, kummassakin neljä ratsua, hajoittaen ihmiset ja työntäen heidät kivisiä kaidepuita vasten.

Piiloittaen suuremman sormuksen vaatteisiinsa syöksyi munkki, heti kun toitottajat olivat ratsastaneet ohi, etsimään pienempää sormusta, joka oli vierinyt hevosten jalkoihin.

Vanha puusilta oli keskeltä kulunut ja sormus oli vierinyt siihen uurtunutta vakoa pitkin sillan toista päätä kohti. Nuori kamarineitsyt Isotta tai Sotte, kuten Paduassa lyhennetään, oli huomannut kiiltävän esineen vierivän pitkin siltaa ja siepannut sen maasta, kun pelkäsi sen joutuvan hevosten survottavaksi. »Onnensormus», huudahti hilpeä tyttö riemuiten nuorelle ruhtinattarelle, jota hän seurasi, ja pisti sen lapsellisesti iloiten emäntänsä hentoon sormeen, vasemman käden siroon nimettömään, johon hänen mielestään tämä pieni sormus erikoisesti soveltui. Paduassa, samoin kuin luullakseni täällä Veronassakin, pidetään vihkimäsormusta vasemmassa kädessä.

Aatelisneito näkyi olevan tyytymätön palvelijattarensa kepposeen, vaikka se häntä samalla hiukan huvittikin, ja koetti parastaan saadakseen sormestaan sormuksen, joka oli kuin tehty hänelle. Silloin huomasi hän äkkiä edessään munkin, joka ihmetellen mutta iloisen näköisenä ojensi hänelle oikean kätensä, pitäen vasentaan sydämensä kohdalla. Syvän mielenliikutuksen valtaamana oli munkki kaulan hennosta siroudesta tuntenut lapsen, jonka herttaisen pään hän oli nähnyt mestauslavalla, vaikka hänen edessään nyt olikin kehittynyt, kukoistava nainen.

Tyttö katsoi häneen hämmästynein, kysyvin silmin yhä kiertäen sormessaan uppiniskaista sormusta, ja Astorre epäröi vaatia sitä takaisin. Mutta hänen täytyi se tehdä ja hän avasi jo huulensa. »Nuori ruhtinatar», alkoi hän — samassa hän tunsi kahden panssaroidun käsivarren kietoutuvan ympärilleen ja nostavan ilmaan ja huomasi samassa istuvansa hajasäärin kavioillaan tömistelevän ratsun selässä. »Näytäppäs», kajahti hyväntahtoinen nauru, »oletko unhottanut ratsastustaidon». Hän näki vieressään Germanon, joka ratsasti johtamansa saksalaisen joukon etunenässä. Vouti oli komentanut sen tarkastettavaksi kaupungin ulkopuolella olevalle kentälle. Nähdessään äkkiarvaamatta ystävänsä ja lankonsa ei Germano voinut olla tekemättä viatonta kepposta vaan nosti hänet hevosen selkään nuoren schwaabin sijalle, joka Germanon viittauksesta oli hypännyt alas. Tulinen eläin vainusi toisen ratsastajan, otti pari hurjaa hyppäystä ja joutui muiden hevosten tielle, joten ahtaalla sillalla syntyi tungos. Astorre pysyi töin tuskin satulassa, hänen hilkkansa valui päästä ja kansa, joka oli kauhuissaan väistynyt tieltä, tunsi hänet. »Munkki, munkki», kuului joka taholta, mutta sotaisa melske loittoni pian sillalta ja katosi näkyvistä. Maksutta jäänyt firenzeläinen juoksi jälkeen, mutta ei enempää kuin parikymmentä askelta, sillä hän tuli levottomaksi tavaroistaan, jotka olivat jääneet nuoren pojan epäluotettaviin käsiin. Sitäpaitsi hän kansan huudosta sai tietää olleensa tekemisissä tunnetun ja helposti löydettävän henkilön kanssa. Hän tiedusteli Vicedominien palatsia ja koetti saada tavata munkkia jo samana päivänä, sitten toisena ja kolmantena päivänä. Ensimäisellä ja toisella kerralla hän sai palata tyhjin toimin, koska munkin asunnossa kaikki oli ylösalaisin. Kolmannella kerralla hän näki lukitussa portissa tyrannin sinetin. Sitä hän pelkäsi ja katsoi parhaaksi karttaa, ja niin jäi hän kokonaan maksua vaille.

Naiset taasen kulkivat päinvastaiseen suuntaan. Antiopeen ja veitikkamaiseen kamarineitoon oli liittynyt kolmas henkilö, joka mellakassa sillalla oli joutunut heistä erilleen. Tämä oli oudosti tähyilevä, nähtävästi ennen aikojaan vanhettunut nainen, kasvoissa syvät vaot, päässä harmaita hiustöyhtöjä. Kiihtyneen näköisenä kulki hän keskellä katua, raahustaen pölyssä hienoa mutta laiminlyötyä pukuaan.

Sotte kertoi ajattelemattomasti riemuiten vanhalle naiselle, joka kaikesta päättäen oli aatelisneidon äiti, mitä sillalla oli tapahtunut: munkki — niin oli kansa kutsunut miestä — munkki Astorre, jonka piti viettää kihlajaisia, kuten yleisesti tiedettiin, oli salaa antanut kultasormuksen vieriä Antiopelle, ja kun hän — Sotte — ymmärtäen sallimuksen antaman viittauksen ja munkin kepposen, oli antanut sen rakkaalle tyttöselle, astui munkki itse hänen luokseen. Antiope oli kunniallisesti tahtonut antaa sen takaisin, mutta munkki — Sotte matki hänen elettään — oli painanut hellästi vasemman kätensä sydämelleen ja ojentanut oikean torjuvasti eteensä, mikä merkitsee kaikkialla Italiassa: »pidä omanasi, rakkaani!»

Hämmästynyt Antiope sai vihdoin puheenvuoron ja rukoili, ettei äiti kiinnittäisi mitään huomiota Isotan typeriin loruihin. Mutta turhaan. Kreivitär Olympia nosti kätensä taivasta kohti, kiittäen kaikkien nähden kadulla palavan-kiihkeästi pyhää Antoniusta siitä, että tämä oli kuullut äitiraukan lakkaamattomat rukoukset ja suonut hänen kalliille lapselleen ylhäistä sukua olevan, kelpo miehen. Tätä tehdessään hän käyttäytyi niin omituisesti, että ohikulkijat nauraen osoittivat otsaansa. Antiope oli hämillään ja koetti kaikin mahdollisin keinoin saada äitinsä mielestä pois häikäisevän, mutta petollisen mielikuvan. Kreivitär Olympia ei kuunnellut häntä, vaan rakenteli haltioituneena tuulentupiaan.

Näin saapuivat naiset Canossan palatsiin ja kohtasivat portin holvikäytävässä Vicedominin koristuksista aivan jäykän hovimestarin kuuden tuhlailevan-loistokkaasti puetun palvelijan seuraamana. Vetäytyen kunnioittavasti syrjään herra Burcardo antoi kreivitär Olympian ensin astua ylös rappusia, ja kun he olivat saapuneet autioon pylvässaliin, kumarsi hän kolmasti tarkkojen sääntöjen mukaan, joka kerralla yhä syvemmäs ja aina jonkun verran läheten, ja lausui hitaasti ja juhlallisesti: »Teidän jalosukuisuutenne! Astorre Vicedomini on lähettänyt minut nöyrimmästi kutsumaan teidät, korkea-arvoiset ruhtinattaret, hänen kihlajaisiinsa tänään» — hän nieli vaivoin: »kymmenen päivän kuluttua» — »iltakellojen soidessa».

Dante pysähtyi. Hänellä oli tarjona mitä runsain ainehisto, mutta hänen vakava luonteensa valikoi ja selvitti mielikuvituksen lankoja. Cangrande ei voinut olla häntä puhuttelematta.

»Ystäväni Dante», alkoi hän, »ihmettelen, miten selvät ja varmat ääriviivat olet etsannut firenzeläisen kultaseppäsi kuvaan. Ostettu tuomio on karkoittanut Niccolo Lippo dei Lippin kotiseudultaan. Hän on itse samalla kuitenkin mitä pahin nylkyri, silmänpalvelija, valehtelija, pilkkakirves, pelkuri ja säädytön puheessaan, kaikki 'firenzeläiseen tapaan'. Ja tämä on kuitenkin ainoastaan mitättömän pieni kipuna kirousten tulisateesta, jonka olet antanut tulla Firenzen yli, vain tippuva tähde etikkaa ja sappea vuotavista tertsiineistä, joita komediassasi tarjoat synnyinkaupunkisi maisteltavaksi. Ystäväni, ei ole jaloa häväistä kehtoaan ja herjata äitiään. Se ei kaunista, vaan tekee ikävän vaikutuksen.

»Kerron sinulle, Dante, nukkenäytännöstä, jota äskettäin olin katsomassa arenallamme valepuvussa rahvaan joukossa. Rypistät nenääsi alhaiselle maulleni, joka joutohetkinä tyytyy nukkeihin ja narreihin. Seuraa minua siitä huolimatta mielikuvituksessasi pienen näyttämön eteen. Mitä siellä nähdään? Mies ja vaimo tappelevat. Nainen saa selkäänsä ja itkee. Naapuri pistää päänsä ovenraosta, toruu, nuhtelee, sekaantuu asiaan. Mutta, mitenkäs käy. Urhoollinen nainen ei siedä tunkeilijaa, vaan asettuu miehensä puolelle. 'Minä tahdon saada selkääni', parkuu hän.

»Dante, ystäväni, ylevä henki, joka saa synnyinkaupungissaan huonoa kohtelua, sanoo samoin: 'otan mielelläni vastaan kurituksen'.»

Moni nuori ja terävä katse suuntautui firenzeläiseen. Hän peitti vaieten kasvonsa. Mitä hänen sielussaan liikkui ei tiedä kukaan. Kun hän taas kohotti päänsä, oli hänen otsansa yrmeämpi, suunsa katkerampi ja kaareva nenänsä terävämpi.

Dante kuunteli. Tuuli vinkui linnan nurkissa ja työnsi auki luukun, joka sattui sen tielle. Monte Baldo oli lähettänyt ensimäisen tuiskunsa. Takkavalkean valossa näkyi tupruavia ja hyöriviä lumihiutaleita. Runoilija katseli pyryä. Hiutaleet ajelivat valjuina toinen toistaan, ja niitten keskeymätön pako muistutti takkavalkean väikkyvän ruson hohteessa hänen elämäänsä, joka hänestä tuntui kuin käsistä luisuvalta. Hän värisi vilusta.

Danten herkät kuulijat alkoivat myös tuntea, ettei runoilijalla ollut omaa kotia, vaan että ainoastaan vaihtuvien suosijain epävarma ystävyys tarjosi hänelle katon pään päälle ja suojaa talvelta, joka peitti lumeen sekä kujat että valtatiet. »Koditon raukka», tulivat kaikki ajatelleeksi, ensimäisenä jalomielinen Cangrande.

Ruhtinas nousi pudistaen narrin kuin höyhenen viittansa liepeeltä, astui maanpakolais-raukan luo, tarttui hänen käteensä ja vei hänet omalle paikalleen tulen ääreen. »Tämä paikka on sinun», sanoi hän, eikä Dante vastustanut. Cangrande käytti hyväkseen vapaaksi tullutta jakkaraa. Siitä saattoi hän helposti tarkastaa kumpaakin naista, joiden välissä »helvetin läpi kulkija» istui tulen valossa kertomustaan jatkaen.

»Iltakellojen soidessa Paduassa kokoontui Vicedominin juhlasalin seeteriorsien alle kahdentoista ylhäisimmän suvun eloon jääneet jäsenet ja odottivat isännän astumista sisään.

»Diana pysyttelihe isänsä ja veljensä seurassa. Kuului hiljaista puheensorinaa. Miehet pohtivat perusteellisesti ja vakavasti kysymystä, mikä valtiollinen merkitys olisi kaupungin kahden huomatun suvun liittymisellä toisiinsa avioliiton siteillä. Nuorukaiset naureskelivat puoliääneen munkin naimisiin menoa. Rouvat olivat paavin kirjeestä huolimatta kauhuissaan munkkilupausten rikkomisesta, ainoastaan ne, joita vielä ummussaan olevat tyttäret ympäröivät, olivat arvosteluissaan lempeämpiä ja syyttivät joko olosuhteiden pakkoa taikka munkin hyväsydämisyyttä. Neitoset olivat pelkkänä odotuksena.

»Olympia Canossan läsnäolo herätti ihmettelyä ja tyytymättömyyttä, sillä hän oli puettu silmiinpistävän, melkeinpä kuninkaallisen loistavasti aivan kuin hänellä tulisi olemaan joku pääosa pian alkavassa juhlassa. Sanomattoman liukaskielisesti hän vakuutti jotain Antiopelle, joka pelosta sykkivin sydämin, kuiskaillen ja hartaasti pyytäen koetti saada kiihtynyttä äitiään vaikenemaan. Madonna Olympia oli pahanpäiväisesti suuttunut jo porraskäytävässä, missä Gocciola — herra Burcardo kun paraikaa otti vastaan kahta muuta perhettä — oli kunnioittavasti lausunut hänet tervetulleeksi levittäen kädellään hopeaisilla kulkusilla koristettua tulipunaista vaippaansa. Seisoessaan nyt salissa muiden joukossa kreivitär vaivasi seuraa liioitelluilla eleillään ja piti kaikkia levottomuudessa. Köyhimpiin hän katsoi vilkuilemalla ja nostaen leukaansa. Kaikki olivat yksimielisiä, ettei munkin olisi pitänyt kutsua häntä ja jokainen oli varma siitä, että hourupäinen tekisi munkille jonkin kepposen.

»Burcardo ilmoitti isäntänsä saapuneen. Astorre oli saksalaisista erottuaan kiiruhtanut heti takaisin sillalle löytämättä kuitenkaan enää sormusta tai naisia. Hän soimasi itseään siitä, mitä oli tapahtunut, vaikka oikeastaan oli sattuma ollut kaikkeen syypää, ja iltaa odottaessaan hän päätti vastedes toimia aina järkevästi. Tämä päätös vielä mielessään hän astui keskelle salia kokoontuneitten vieraitten piiriin. Yleinen huomio, joka oli häneen kiintynyt, ja ikäänkuin tähän ilmaan tarttuneet seuraelämän muodot ja vaatimukset estivät häntä esittämästä asiaa niin töykeänä ja osittain rumana, kuin se todellisuudessa oli, ja pakoittivat antamaan sille lievemmän ja miellyttävämmän muodon. Siten hän pysyi todellisuuden ja kaunistellun kultaisella keskitiellä ja piti nuhteettoman puheen.

»'Jalosukuiset vieraat ja säätyveljet», alkoi hän, »kuoleman viikate on meidän, Vicedominien, joukosta niittänyt runsaan sadon. Seisoessani mustaan puettuna tässä edessänne suren isää, kolmea veljeä ja kolmea veljenpoikaa. Että minä en vakavasti harkittuani — hänen äänensä sumentui — ja tunnollisen tutkistelun jälkeen Jumalan kasvojen edessä, ole kirkosta erottuani katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä kuolevan isäni viimeistä tahtoa saada jatkua lapsessa ja lapsenlapsessa, arvostelette te joko hyväksyen tai moittien teissä vallitsevan oikeudentunnon tai lempeyden mukaan. Siinä tulette kuitenkin olemaan kanssani samaa mieltä, ettei minun sopinut menneisyyteni vuoksi valikoida tai epäröidä, vaan että ainoastaan lähinnä oleva ja luonnollisin olisi Jumalalle otollinen. Kuka olisi voinut olla minua lähempänä kuin veljeni neitseellinen leski, johon lohduton suru oli minut yhdistänyt. Kalliin kuolinvuoteen ääressä tartuin siis tähän käteen, kuten nytkin siihen tartun» — hän astui Dianan luokse ja toi hänet keskelle salia — »ja panen kihlasormuksen hänen sormeensa.» Diana puolestaan antoi munkille kultasormuksen sanoen: »tätä on pitänyt minun äitini, joka oli totuutta rakastava ja siveä nainen. Minä annan sinulle sormuksen, joka on pysynyt uskollisena.' Läsnäolijat mumisivat juhlallisen onnentoivotuksen, siten päättäen hartaan toimituksen, ja vanha Pizzaguerra, arvokas vanhus — saituus on terveellinen pahe, eikä estä elämästä vanhaksi — vuodatti tavanmukaiset kyyneleet.

»Kreivitär Olympia näki tuulentupansa leimahtavan liekkeihin ja rutisevin hirsin ja pylväin luhistuvan maahan. Hän astui askeleen eteenpäin, kuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että oli nähnyt väärin, astui toisen, yltyen raivossaan, ja seisoi kohta, harmaat hiukset pörhöisinä, aivan Astorren ja Dianan edessä antaen hurjan sanatulvan syöksyä huuliltaan.

»'Katala munkki', huusi hän. 'Sormusta vastaan tuossa sormessa todistaa toinen, aikaisemmin annettu'. Hän riuhtasi mukaansa Antiopen, joka seurasi häntä ahdistavassa pelossa liikuttavin, rukoilevin ilmein. Olympia-kreivitär kohotti tyttärensä kättä. 'Tämän sormuksen sinä olet pannut lapseni sormeen firenzeläisen kauppiaan luona sillalla tuskin tunti sitten.' Tällaisena esitti tapahtuman hänen mielikuvituksensa vino peili. 'Jumalaton munkki! Sinä avioliitonrikkoja, eikö maa avaudu ja niele sinua. Hirtettäköön luostarin porttivahti, joka kuorsasi pohmelossaan ja antoi sinun juosta tiehesi. Himojasi sinä tahdoit palvella, mutta sinun olisi pitänyt valita uhriksesi joku muu kuin syyttömästi vainotun, avuttoman lesken turvaton lapsi.'

»Marmorilattia ei kuitenkaan avautunut ja onneton nainen, joka luuli ilmaisseensa oikeutetun äidinvihansa liian lievässä muodossa, näki ympärillä olevien ilmeissä vain pilkallista hymyä tai kokonaan toisenlaista sääliä kuin mitä hän oli odottanut. Hän kuuli takanaan selvästi kuiskattavan: 'houkkio', ja hänen vihansa vaihtui äkkiä mielettömään nauruun. 'Siinä vasta houkkion näette', ivasi hän, 'joka saattoi niin typerästi valita näistä kahdesta. Saatte ratkaista, arvoisat vieraat, ja päättäköön jokainen, jolla on silmät. Katsokaa noita suloisia kasvoja, kukoistavaa nuoruutta', loppua en enää muista, sen vaan tiedän, että kaikki nuorukaiset Vicedominien salissa — ja useampi kuin yksi heistä lienee viettänyt kevytmielistä elämää — kaikki nuorukaiset, sekä pidättyneet että langenneet kääntyivät pois kuulemasta ja näkemästä Olympiaa, joka unhottaen kokonaan siveyden ja häveliäisyyden tunteen parittajan tavoin kaupitteli lastaan.

»Jokaisen salissa olevan kävi Antiopea sääli. Ainoastaan Diana, niin vähän kuin hän epäilikin munkin uskollisuutta, tunsi jonkinlaista hämärää suuttumusta kaunotarta kohtaan, jota niin julkeasti näytettiin hänen sulhaselleen.

»Antiope ehkä herätti Dianassa tyytymättömyyttä siksikin, että hän yhä vielä piti onnetonta sormusta sormessaan. Kenties hän teki sen ollakseen kiihoittamatta jo muutenkin riehuvaa äitiään ja toivoen että todellisuus särkisi tämän haaveet ja muuttaisi hänet ylpeästä nöyräksi, jolloin hän antaisi kaiken tapahtua ainoastaan silmiään pyörittäen ja jotain epäselvää mumisten. Tai kenties oli nuori Antiope itse pistänyt sormenpäänsä kumpuavaan satulähteeseen. Olihan kohtaus sillalla ollut ihmeellinen, ja jos munkki olisi valinnut hänet, olisiko se ollut kummempaa kuin ne vaiheet, jotka riistivät hänet luostarista.

»Nyt oli hän saanut julman rangaistuksen. Mikäli hillittömillä sanoilla voi häväistä, häpäisi häntä nyt hänen oma äitinsä.

»Tumma puna nousi hänen otsalleen ja niskaansa. Sitä seurasi toinen vielä tummempi, ja hän alkoi salin syvässä hiljaisuudessa katkerasti ääneensä itkeä.

»Harmaa raivotarkin kuunteli hämmästyneenä. Hänen kasvonsa vääntyivät hirvittävästi tuskasta, ja hänen vimmansa tuli kaksinkertaiseksi. 'Entä tuo', sähisi hän osoittaen Dianaa, 'kalliosta lohkaistu muovaamaton marmorimöhkäle! Tuo onnistumaton jättiläisnainen, Luojan hutilustyö! Hyi tuollaista pölkkymäistä elotonta ja sielutonta ruumista! Mutta kukapa olisi antanutkaan hänelle sielun? Äpärä äitinsäkö, typerä Orsola, vaiko tuo näivettynyt penninpyörittelijä tuossa? Vaivaisena almuna on hän senkin vähäisen osan sielua antanut, minkä on antanut.'

»Vanha Pizzaguerra pysyi tyynenä. Saiturin valpas ymmärrys esti häntä unhottamasta kenen kanssa hän oli tekemisissä. Mutta hänen tyttärensä Diana unhotti sen. Hänen ruumiinsa ja sielunsa raaka ivaaminen loukkasi häntä ja saattoi hänet vihan vimmaan. Kuullessaan hullun kreivittären vielä kajoovan hänen vanhempiinsa, häpäisevän hänen haudassa lepäävää äitiänsä ja julkisesti herjaavan isää, joutui hän suunniltaan, veti yhteen kulmakarvansa ja puristi nyrkkiään. Kiivas viha teki hänet kalpeaksi, se valtasi hänet kokonaan.

»'Narttu', huusi hän ja löi Antiopea kasvoihin; sillä rohkea tyttö oli epätoivossaan syöksynyt äitinsä eteen. Antiope kirkaisi sydäntä särkevästi.

»Mielipuolen päässä ratas teki täysikierroksen. Rajaton viha muuttui surkeaksi valitukseksi. 'Minun lastani on lyöty', vaikeroi hän, vaipui polvilleen ja nyyhkytti: 'eikö taivaassa enää olekaan Jumalaa'.

»Mitta tuli täyteen. Se olisi vuotanut jo ennemminkin äyräittensä yli, ja asiaan olisi jo aikaisemmin sekaannuttu, jollei kaikki olisi tapahtunut nopeammin kuin mitä ennätin kertoa, niin nopeasti, ettei munkki eikä lähellä oleva Germanokaan ehtineet tarttua Dianan käteen ja estää häntä lyömästä. Ascanio otti kreivittären syliinsä, eräs toinen nuorukaisista tarttui hänen jalkoihinsa ja niin he kantoivat hourupäisen kantotuoliin ja veivät kotiin, kreivittären juuri ollenkaan vastustamatta.

»Diana ja Antiope seisoivat yhä vastakkain, toinen toistaan kalpeampana, Diana katuvana ja masentuneena, Antiope mielenkuohusta mykistyneenä, huuliaan äänettömästi liikuttaen, kykenemättä edes sammaltamaan.

»Munkki täytti ainoastaan ritarillisuuden ja vieraanvaraisuuden vaatimukset tarttuessaan nyt Antiopen käteen ja lähtiessään saattamaan kotiin naista, jota hänen morsiamensa oli kohdellut pahoin. Jokaisen mielestä se oli luonnollista. Varsinkin lienee Diana itse toivonut sitä, että hänen väkivaltaisuutensa uhri joutuisi pois näkyvistä. Hänkin poistui isänsä ja veljensä mukana. Koolla olevien vieraitten mielestä oli hienotunteisinta nyt samalla hävitä viimeiseen mieheen.

»Tarjoilupöydän alta, johon oli katettu amarelleja ja kypronviiniä, kuului kulkusten kilinää. Narrikaapu tuli näkyviin, Gocciola ryömi nelinkontin esiin herkkuja väijymästä. Hänen mielestään kaikki oli päättynyt verrattomasti, sillä hänellä oli nyt täysi vapaus ahmia amarelleja ja tyhjentää lasi toisensa jälkeen. Niin hän nautti täysin siemauksin herkkupöydästä, kunnes kuuli askeleiden lähestyvän. Hän oli livahtamaisillaan tiehensä, mutta vilkaistuaan närkästyneenä häiritsijään huomasi hän paon tarpeettomaksi. Munkki oli palannut kotiin ja näkyi olevan yhtä riemastunut ja juopunut kuin Gocciola, sillä munkki» —

— »rakasti Antiopea», keskeytti Cangranden ystävätär nauraen kouristuksentapaisesti.

»Ruhtinatar, sinäpä sen sanot, hän rakasti Antiopea», toisti Dante surumielisesti.

»Tietysti! Kuinkas muuten! Mahdotonta estää! Niinhän tavallisesti käy!» kaikui koko kuulijapiiristä.

»Hiljaa, nuorukaiset», mumisi Dante. »Se ei ole tavallista. Vai arveletteko, että koko ruumiillaan ja sielullaan antautuva rakkaus on jokapäiväistä, kenties luulette vielä itsekin niin rakastaneenne tai rakastavanne. Erehdytte! Jokainen puhuu kummituksista, mutta harva on niitä nähnyt. Saatte kuulla kumoamattoman todistuksen. Tässä talossa kiertelee muodinmukainen satukirja. Selaillessani sitä varovasti olen kaikenlaisen lorun seasta löytänyt hiukan tottakin. Eräässä kohdassa sanotaan, että rakkaus on harvinaista ja useimmiten päättyy onnettomasti.» Tämän Dante sanoi vakavasti. Sitten hän alkoi laskea leikkiä: »Koska te kaikki olette rakkauteen niin perehtyneitä ja siinä täysinoppineita, eikä minun sitäpaitsi sovi antaa intohimon valtaaman nuorukaisen puhua hampaattomasta suustani, jätän kokonaan kotiinpalanneen Astorren yksinpuhelun ja sanon vain lyhyesti: kun järkevä Ascanio kuunteli hänen puhettaan, niin hän pelästyi ja rupesi saarnaamaan munkille järkeä.»

»Niin armottomastiko sinä aiot supistaa liikuttavaa tarinaasi, Dante», kysyi ruhtinaan helposti syttyvä ystävätär ojentaen rukoilevasti kätensä firenzeläistä kohti. »Anna munkin puhua, että saamme ihastuneina seurata, miten hän siirtyi karheasta naisesta hellään, kylmästä tunteelliseen, kivettyneestä sydämestä sykkivään —»

»Niin firenzeläinen», keskeytti Cangranden puoliso syvässä mielenliikutuksessa ja posket tummassa hehkussa, »anna munkkisi puhua, että saamme ihmetellä, miten hän kokemattomana ja erehtyvänä petti jalon naisen kavalan tähden. Sinä et tunne naisia. Usko minua», hän kohotti voimakkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin, »minä olisin myöskin lyönyt, mutta en järjetöntä raukkaa, vaan luonnollisesti juonittelijaa, joka tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä munkin nähtäväksi.» Hän löi nyrkillään ilmaa. Hänen toverinsa vavahti.

Cangrande ei herennyt katselemasta molempia naisia, joiden vastapäätä hän istui. Hän ihaili puolisoansa ja iloitsi hänen voimakkaasta intohimostaan. Sinä hetkenä oli ruhtinatar hänen mielestänsä ehdottomasti kauniimpi kuin hänen pieni, hento kilpailijattarensa, sillä ainoastaan voimakas ruumis ja voimakas sielu voi olla ylevimpäin ja syvimpäin tuntemusten ilmaisijana.

Dante puolestaan hymyili ensimäisen ja ainoan kerran tänä iltana, nähdessään molempien naisten niin vinhasti kiikkuvan hänen satunsa keinussa. Hän ei voinut olla tekemättä hiukan kiusaa. »Jalot naiset», sanoi, hän, »mitä toivotte minulta? Itsekseen puheleminen on järjetöntä. Onko kukaan viisas mies koskaan puhunut itsekseen?»

Hämärästä kohosi vallaton kiharapää, nuori aatelispoika, joka lienee ollut kyyryssä tuttavallisessa piilopaikassa jonkun istuimen tai laahoksen takana, ja huudahti miehekkäästi: »suuri mestari, miten vähän tunnet itseäsi, tai olet tuntevinasi. Ole varma, Dante, ettei kukaan juttele sujuvammin itsekseen kuin sinä, joka menet niin pitkälle, ettet ainoastaan jätä meitä tyhmiä poikia huomaamatta, mutta annat vielä kaunottarenkin kulkea ihan vierestäsi häntä tervehtimättä.

»Eilen Adigen sillalla», nauroi poika. »Nojasit kaidepuihin, kun hurmaava Lucrezia Nani kulki ohitsesi, hipaisten toogaasi. Me pojat seurasimme ihastuneina häntä ja kaksi tulista soturia tuli häntä vastaan tavoittaen hänen vienojen silmiensä katsetta, mutta hänen silmänsä etsivät sinua, sillä kuka hyvänsä ei ole ehjin nahoin kulkenut läpi helvetin. Sinä, mestari, katselit Adigen keskellä vierivää aaltoa ja mumisit jotain.»

»Lausuin tervehdykseni merelle. Laine oli kauniimpi neitosta. Mutta palatkaamme molempiin narreihin. Kuunnelkaa, he puhuvat keskenään! Ja kaikkien runottarien nimessä, tästälähtien ei enää kukaan saa minua häiritä, muuten saavuttaa meidät keskiyö vielä satulieden ääressä.

»Kun munkki oli saattanut Antiopen kotiin ja astui taas saliinsa — unhotin kuitenkin mainita, ettei hän kohdannut Ascaniota, vaikka tämä oli vienyt samaa tietä kreivitär Olympian kotiin kantotuolissa. Ascanio oli nimittäin jättänyt masentuneen kreivittären palvelijoiden huostaan ja lähtenyt itse kiireimmän kautta setänsä, Ezzelino-tyrannin luo, tarjotakseen hänelle hullunkurisen tapahtuman aivan tuoreena. Hän toi Ezzelinolle mieluummin skandalijutun kuin ilmiannon salaliitosta.

»En tiedä, oliko munkki niin kaunis kuin Ascanio-veitikka oli sanonut hänen olevan. Mutta näen hänet nuoruuden parhaimmassa kukoistuksessa kiitävän kuin siivillä edestakaisin läpi salin, kuin Zefyrien kantamana tai Iriksen kuljettamana. Hänen silmänsä ovat pelkkää auringonpaistetta ja hän supisee itsekseen autuaitten kieltä. Gocciola, joka oli kulauttanut kurkkuunsa suuren määrän kypronviiniä, tunsi itsensä yhtä uljaaksi ja nuorekkaaksi. Marmorilattia haihtui hänenkin jalkainsa alla valkeaksi pilvenhattaraksi. Hän tunsi vastustamatonta janoa kuunnella Astorren raikkaiden huulten supinaa, niinkuin lähteen yli kumarrutaan sen lorinaa kuulemaan, ja alkoi munkin vieressä mittailla salin lattiaa milloin hajasäärin, milloin hyppivin askelin narrinvaltikka kainalossa.

»'Herttainen pää, joka oli valmis uhrautumaan isänsä puolesta, uhrautui myös äitinsä puolesta', kuiskasi Astorre. 'Miten hänen kasvonsa häpeästä hehkuivat, miten ne kärsivät lyönnistä! Ja miten hän kirkaisi! Onko tuo pää koskaan jättänyt minua rauhaan, senjälkeen kun näin sen mestauslavalla? Se eli minun sielussani ja seurasi minua kaikkialle, se väikkyi rukouksissani, säteili luostarikammiossani ja painautui tyynylleni. Enkö nähnyt tuota suloista päätä ja valkeaa, hentoa kaulaa pyhän Paavalin vieressä' —

»'Siinäkö, jossa Paavalilla on musta, kihara tukka ja punainen kaula paksulla mestauspölkyllä, ja pyöveli kohottaa asettaan?' Gocciola kävi joskus fransiskaanilaisluostarin kirkossa.

»Munkki nyökkäsi päätään. 'Kun katselin taulua kauan, värähti ase ja sydäntäni kouristi. Olenhan tunnustanut sen ripissä luostarinpäällikölle'.

»'Poikani', sanoi hän, 'älä pelkää, sinä olet nähnyt vain taivaallisesta riemukulkueesta toisten edelle rientäneen lapsen. Jumalaiselle pienelle kaulalle ei tapahdu mitään pahaa'.

»'Mutta', ilkeä narri teki hänelle kiusaa, 'lapsi on kasvanut näin suureksi'. Hän näytti kädellään. 'Ja teidän ylhäisyytenne munkkikaapu on painunut näin alas', virnuili hän pitäen kättään hiukan lattian yläpuolella.

»Halpamainen narri ei voinut vaikuttaa munkkiin. Kohtalokas tuli oli Antiopen kädestä syttynyt Astorren käteen ja se alkoi polttaa hänen suonissaan, ensin vienosti hivellen, sitten yhä kuumemmin ja kirmeämmin. 'Siunattu olkoon Isä Jumala, joka loi miehen ja vaimon', riemuitsi hän.

»'Entä se toinen, se suuri? Mihin sinä hänet laitat? Lähetätkö kerjuulle?' Gocciola pyyhki silmiään.

»Tämä oli jo narrillekin liikaa. Hän alkoi tuijottaa pelästyksissään Astorreen, mutta samassa luja koura tarttui hänen kaulukseensa, laahasi hänet ovelle ja heitti menemään. Sama käsi otti sitten Astorrea olkapäästä.

»'Herää, unessakulkija', huudahti Ascanio, joka oli tullut takaisin ja kuullut munkin haaveellisen puheen. Hän veti huumaantuneen ystävänsä ikkunapenkille istumaan, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: 'Astorre, sinä olet järjiltäsi!'

»Munkki väisti ensin hänen tutkivaa katsettaan, kuin olisi se häntä häikäissyt, mutta käänsi sitten häneen juovuttavaa riemua loistavat silmänsä ja loi ne lopuksi arasti maahan. 'Ihmetteletkö', kysyi hän.

»'Yhtä vähän kuin liekin leimuntaa', vastasi Ascanio. 'Mutta koska et ole mikään sokea luonnonvoima, vaan sinulla myöskin on järki ja tahto, täytyy sinun tukahduttaa liekki, muuten se polttaa poroksi sekä sinut että koko Paduan. Pitääkö maailmanlapsen saarnata sinulle jumalallista ja inhimillistä lakia. Olet kihloissa, sitä todistaa sormus sormessasi. Jos nyt purat kihlauksesi, kuten jo teit munkkilupauksillesi, loukkaat sinä samalla kaikkia tapoja, velvollisuutta, kunniantuntoa ja kaupunginrauhaa. Ellet arvelematta paikalla tempaa sydämestäsi sokean jumalan nuolta, surmaa se sinut, Antiopen ja vielä muitakin, jotka tielle sattuvat. Astorre, Astorre!'

»Ascanion veitikka-huulista tuntuivat kummallisilta ne suuret ja vakavat sanat, joita hän hädissään antoi niiden lausua. 'Nimesi, Astorre', sanoi Ascanio puoleksi leikillä, 'kajahtaa sotatorvelta ja kehoittaa sinua taisteluun itseäsi vastaan'.

»'Minulle on annettu lemmenjuomaa', huudahti hän. 'Minä raivoan, olen ihan hullu. Ascanio, minä annan sinulle vallan ylitseni, pane minut kahleisiin!'

»'Minä kahlehdin sinut Dianaan», sanoi Ascanio. Tule, mennään yhdessä hänen luoksensa!'

»'Olet nähnyt unta, kaikki on ollut unta. Sinä et ollut tajuissasi.
Tule! Minä vannotan sinua, minä vaadin! Minä vien sinut vaikka väkisin'.

»Ascanio tahtoi karkoittaa todellisuuden, mutta Germanon portaissa kaikuvat askeleet toivat sen takaisin. Dianan veli astui päättävin ilmein munkin eteen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: 'häiritty juhla, lanko. Sisareni lähettää minut — valehtelen, hän ei ole minua lähettänyt, sillä hän on sulkeutunut huoneeseensa, jossa itkee ja soimaa äkkipikaisuuttaan. Olemme ihan hukkua naiskyyneliin. Hän rakastaa sinua, mutta ei saa sitä millään tavoin sanotuksi — meidän sukuvikamme, olen samanlainen. Hän ei ole hetkeäkään epäillyt sinua. Sinä olet yksinkertaisesti kadottanut sormuksen, jos se oli sinun, mikä pikku Canossalla — mikä hänen nimensä onkaan, juuri niin, Antiopella — oli sormessaan. Heikkopäinen äiti on sen löytänyt ja punonut siitä sadun. Antiope on luonnollisesti tähän kaikkeen yhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi. Kuka uskaltaa ajatella toisin, saa minun kanssani tekemistä.'

»'Minä en ainakaan tee sitä', huudahti Astorre. 'Antiope on puhdas kuin taivas. Sormus vieri sattumalta', ja tuossa tuokiossa oli munkki kertonut kaikki.

»'Koeta antaa anteeksi myöskin sisarelleni hänen kiivautensa, Astorre», pyysi Germano. »Veri syöksyi niin hänen päähänsä, ettei hän nähnyt, kuka missäkin oli. Hän suuntasi lyöntinsä hourupäiseen, mutta se sattuikin viattomaan raukkaan. Antiope on kuitenkin Jumalan ja ihmisten edessä saatettava arvoonsa ja kunniaansa. Anna se minun huolekseni, lanko. Minä olen Dianan veli, asia on siis selvä'.

»'Sinä puhut ja puhut, mutta aikeesi on meille sittenkin hämärä, Germano. Mitä on mielessäsi? Miten voit antaa tyttöraukalle hyvitystä', kysyi Ascanio.

»'Hyvin helposti', vastasi Germano. 'Tarjoan Antiope Canossalle käteni ja otan hänet vaimokseni'.

»Ascanio tarttui otsaansa. Germanon päähänpisto teki hänet miltei hervottomaksi. Mutta kun hän oli tointunut ensi hämmästyksestään ja ajatteli lähemmin asiaa, ei hänestä tuo sankarillinen keino tuntunut niinkään huonolta. Hän katsahti kuitenkin levottomasti munkkiin. Astorre hillitsi itsensä ja pysyttelihe aivan hiljaa, tarkasti kuunnellen. Nuoren soturin kunniantunto soi heleänä äänenä hänen sielunsa erämaassa.

»'Siten saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla, lanko', arveli Germano. 'Tytön arvo ja kunnia palautetaan — tahtoisinpa tietää, kuka uskaltaisi supattaa vaimostani jotain. Toiseksi sovitan minä teidät, kihlatut. Dianan ei tarvitse enää hävetä sinua eikä itseään ja hän on nyt perinpohjin parantunut kiivaudestaan, uskallanpa sanoa elinkaudekseen'.

»Astorre puristi hänen kättään: 'Olet kunnon mies'. Hänessä lujittui yhä tahto saada vielä uljaampi voitto taivaallisesta tai maallisesta himostaan. Mutta tämä tahto ei ollut vapaa, eikä hänen hyveensä epäitsekäs, koska se turvautui vaaralliseen viisasteluun. 'Samoin kuin minä tulen pitämään sylissäni naista, jota en rakasta, tulee Antiopeakin syleilemään mies, joka muitta mutkitta kosii häntä, ainoastaan hyvittääkseen toisen tekemän vääryyden», lohdutti Astorre itseään. »Meidän täytyy kaikkien kieltäytyä. Kieltäymystä ja itsekidutusta niin luostarin ulkopuolella kuin luostarissakin'.

»'En tahdo lykätä sitä, minkä kerran pitää tapahtua', ehätti Germano.
Muuten hän vääntelehtii unettomana. En tiedä, kumpaako hän tarkoitti,
Dianaa vaiko Antiopea. 'Sinä lanko, tulet todistajaksi; kosin kaikkien
sääntöjen mukaan'.

»'Eihän toki', huudahti Ascanio kauhuissaan. 'Ei Astorrea mitenkään, ota minut!'

»Germano pudisti päätään. 'Ystäväni', sanoi hän, 'sinä et ole siihen sopiva. Sinusta ei ole vakavaksi todistajaksi avioliittoasioissa. Veli Astorrelle kuuluu oikeus saada kosia puolestani, enkä usko hänen luovuttavan sitä oikeuttaan muille. Asiahan koskee suureksi osaksi juuri häntä. Eikö niin, Astorre?' Munkki nyökäytti päätään. 'Valmistaudu matkalle, lanko. Laita itsesi koreaksi, ota vitjat kaulaasi'.

»'Ja kun kuljet pihan läpi, niin kasta pääsi kaivossa', laski Ascanio väkinäistä leikkiä. 'Entä sinä itse, Germano, panssari päälläkö? Noin sotaisassa asussa? Sopiiko noin lähteä kosiomatkalle?'

»'En ole pitkään aikaan ollut muussa puvussa, ja tämä sopii minulle hyvin. Miksi tarkastat minua noin kiireestä kantapäähän, Ascanio?'

»'Ihmettelen vain, miten tämä panssaroitu mies voi olla niin varma siitä, ettei häntä heitetä rynnäkköportaineen vallihautaan.'

»'Se ei voi tulla kysymykseenkään', arveli Germano tyynesti. 'Häväisty ja lyötykö ei huolisi ritarista? Silloinhan hän olisi vielä hullumpi kuin äitinsä. Onhan asia päivänselvä. Tule Astorre!'

»Ascanio jäi kädet ristissä rinnalla miettimään tapahtumien uutta käännettä, tietämättä veisikö se nämä kukoistavat lapset kisakentälle vai kalmistoon. Sillaikaa astuivat hänen lapsuudentoverinsa Canossan palatsiin, jonne ei ollut pitkä matka.

»Pilvetön päivä sammui heleänä hehkuvaan rusoon kellojen soidessa Avea. Munkki yhtyi hiljaa tavanmukaiseen rukoukseen. Kun kaikki muu kellon soitto oli jo ilmassa vaiennut, kajahti sattumalta vielä pari kertaa hänen verrattain korkealla sijaitsevan luostarinsa kellojen rauhallinen, surunvoittoinen ääni. Kaikkialla vallitseva rauha täytti myös munkin mielen.

»Hänen katseensa sattui nuoren soturin kasvoihin, ja hän alkoi tarkastaa tämän karaistuneita piirteitä. Niiden ilme oli valoisa ja iloinen ja se johtui epäilemättä velvollisuudentunnon tyydytyksestä mutta varmaan myöskin ilman harkintaa ja laskelmia sattuneesta onnesta, joka kuljetti häntä autuaitten saaren satamaan, kunnian paisuttaessa ritarillisuuden purjetta: 'Suloinen viattomuus', huokaili soturi.

»Munkki ymmärsi tuossa tuokiossa, että Dianan veli petti itseään kuvitellessaan olevansa epäitsekäs, hän huomasi, että Germano alkoi rakastaa Antiopea, ja että he siis olivat kilpailijoita. Hän tunsi terävän pistoksen sydämessään, sitten toisen niin repivän, että hän oli huutaa. Oli kuin kokonainen pesä kiukkuisia käärmeitä olisi piehtaroinut hänen rinnassaan. Arvoisat ystäväni, varjelkoon Jumala meitä kaikkia, sekä miehiä että naisia, mustasukkaisuudesta! Se on tuskallisin kaikista kärsimyksistä ja ketä se kalvaa, hän on onnettomampi kuin ne, jotka komediassani ovat joutuneet kadotukseen.

»Tuska väänsi munkin kasvoja ja hänen sydäntään kouristi, kun hän itsetietoisen kosijan perässä astui palatsin rappusia. Talo oli autio ja oman onnensa nojaan jätetty. Kreivitär Olympia oli kaikesta päättäen sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijoita ei näkynyt, ja ovet olivat auki. Munkki ja Germano kulkivat useampien jo hämärtyvien huoneiden läpi kenenkään ilmoittamatta heidän tulostaan. Viimeisen huoneen kynnykselle he pysähtyivät, sillä he näkivät nuoren Antiopen istuvan ikkunalla.

»Apilaanlehden muotoon kaartuvasta ikkunasta heloitti voimakas iltarusko verhoten puoliympyräisenä valovyönä viehättävän olennon rintaa ja niskaa. Päälaelle koottu hiussykkyrä muistutti orjantappurakruunua, ja riutuvat huulet joivat taivaan kirkkautta. Lyöty tyttönen istui häpeän taakasta väsyneenä, silmät ummessa ja kädet hervottomina, mutta syvällä sisimmässään hän riemuitsi ja kiitti kärsimäänsä solvausta, sillä se oli iäksi yhdistänyt hänet Astorreen.

»Eikö vielä tänäkin päivänä, kuten maailmanloppuun asti, korkein rakkaus syty syvimmästä säälistä? Kuka voi kylmänä nähdä kauniin syyttömästi kärsivän. En ole mikään pilkkaaja, osaan kyllä eroittaa asiat toisistaan, mutta häväistiinhän Vapahtajaakin, ja me suutelemme hänen naarmujaan ja haavojaan.

»Antiope ei vaivannut päätään sillä, rakastiko Astorre häntä vai eikö. Hän tiesi sen, hänen ei tarvinnut epäillä. Hän oli siitä vielä varmempi kuin rintansa hengityksestä tai sydämensä sykinnästä. Astorre ja hän eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa koko matkalla, jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Kädet eivät puristaneet toisiaan lujemmin erotessa kuin matkalle lähtiessäkään; pusertamatta toisiaan ne kasvoivat yhteen. Ne yhtyivät kuin kaksi kevyttä henkistä liekkiä, mutta erotessa oli niitä yhtä vaikea riistää toisistaan kuin juuria maasta.

»Antiope oli kajonnut luvattomasti toisen omaisuuteen ja ryöstänyt Dianalta, mikä tälle kuului milteipä viattomuudessaan, sillä rakkaus oli vienyt häneltä sekä omantunnon että arvostelukyvyn. Padua, joka torneineen avautui hänen eteensä, äiti, Astorren munkkilupauksen hylkääminen, Diana, koko maailma oli häipynyt hänen näkyvistään. Oli olemassa vain pohjaton taivas täynnä valoa ja rakkautta.

»Astorre oli vielä viimeisellä portaalla käynyt sisäistä taistelua, jonka hän nyt luuli voittaneensa. 'Minä uhraan kaikki', kerskaili hän itselleen, 'ja olen Germanolle kosinnassa apuna'. Viime hetkellä huusi hän vielä avukseen kaikki pyhimyksensä, ennen kaikkea pyhän Fransiskuksen, itsekieltämyksen sankarin. Astorre painoi käsiään rintaansa vasten ja uskoi taivaan avulla surmanneensa käärmeet ja olevansa vahva kuin Herkules. Mutta neliarpinen pyhimys oli hyljännyt uskottoman opetuslapsensa, joka ei ollut pitänyt kaapuaan eikä munkkiköyttään kunniassa.

»Germano suunnitteli puhettaan, mutta ei päässyt niitä kahta perustetta pitemmälle, joista hän jo alussa oli ollut selvillä. Hän ei muuten vähääkään arkaillut — olihan hän jo usein sodassa saanut puhua saksalaisilleen — eikä tyttö häntä peloittanut. Odottamista hän vain ei voinut sietää enemmän nyt kuin taistelun edelläkään. Hän kilisytti miekkaa hiljaa panssaria vasten.

»Antiope lyyhistyi pelosta, katsahti ovelle ja nousi äkkiä seisomaan selkä ikkunaa vasten ja hämärään peittyvät kasvot kääntyneinä pimeässä tervehtiviä miehiä kohti.

»'Tuon lohdutusta Antiope Canossalle', alkoi Germano. 'Astorre Vicedomini, jota munkiksi kutsutaan, sisareni Dianan puoliso, on tullut mukaani päteväksi todistajaksi. Tulen nimittäin pyytämään sinua vaimokseni sinulta itseltäsi, koska isäsi ei ole elossa ja äitisi on siinä tilassa, missä hän on. Sisareni on loukannut sinua' — Germano ei saanut sanotuksi voimakkaampaa, Dianalle epäedullisempaa sanaa, sillä hän kunnioitti sisartaan — 'ja minä olen tullut veljenä sisareni tekoa sovittamaan. Kun lähestytte toisianne, Diana Astorren omana ja sinä minun vaimonani, voitte helpommin ojentaa toisillenne sovinnon käden'.

»Munkin herkkää mieltä loukkasi, että solvaus ja kärsimys, lyöjä ja lyöty näin häikäilemättä asetettiin samalle tasolle — vai kiemurteliko käärme? 'Germano, niin ei kosita', kuiskasi hän panssaroidulle toverilleen.

»Germano kuuli sen, ja kun Antiope varjossa pysyi vaiti, yrmistyi hän. Nuori soturi tunsi, että olisi pitänyt puhua hellemmin, mutta siitä huolimatta hän jatkoi vieläkin tylymmin. 'Koska isänne on kuollut ja äitinne on siinä tilassa', toisti hän, 'tarvitsette te miehen turvaa. Sen saitte nähdä tänään, nuori ruhtinatar. Ette kaiketi halua toista kertaa tulla häväistyksi ja lyödyksi koko Paduan nähden. Tulkaa omakseni heti empimättä ja minä suojelen teitä kiireestä kantapäähän'. Germano ajatteli panssariaan.

»Astorren mielestä oli kosinta pöyristyttävän karkea. Hänestä Germano kohteli Antiopea kuin sotavankia — vai sihisikö käärme? 'Niin ei kosita, Germano', läähätti hän. Soturi kääntyi häneen puoleksi. 'Jos osaat paremmin, niin kosi minun puolestani', sanoi hän nyrpeänä ja astui syrjään antaen tilaa Astorrelle.

»Silloin munkki lähestyi Antiopea, laskeutui toiselle polvelleen, nosti rukoilevasti kätensä ja katseli arasti kysyen herttaista päätä kuulakkaa kultataustaa vasten. 'Löytääkö rakkaus sanoja', mumisi hän. Hämärää ja äänettömyyttä.

»'Veljelleni, Germanolle', sanoi munkki tukahdetusti. Tyttönen peitti käsillään kasvonsa.

»Germanon kärsivällisyys loppui. 'Puhun teille saksaa. Suoraan asiaan,
Antiope Canossa', tokaisi hän kömpelösti, 'tuletko vaimokseni vai etkö?'

»Antiope huojutti pientä päätään vienosti ja hiljaa mutta kuitenkin» selvästi, vaikka huone yhä pimeni.

»'Sain kauniisti rukkaset', sanoi Germano kuivasti, 'tule lanko!' Ja hän läksi salista yhtä varmoin askelin, kuin oli tullutkin. Mutta munkki ei seurannut häntä.

»Astorre pysyi yhä hartaasti rukoilevassa asennossaan. Vihdoin hän tarttui vavisten Antiopen käsiin, jotka myös vapisivat, ja irroitti ne hänen kasvoiltaan. En tiedä kummanko huulet ensiksi lähenivät, sillä huoneessa oli aivan pimeä.

»Hiljaisuus oli myös niin syvä, että rakastavat olisivat helposti voineet eroittaa rukousten supatuksen seinän takana, jollei heidän korviinsa olisi vyörynyt vain rajattoman riemun ja taivaallisen onnen paisuttamia säveleitä. Antiopen huoneen vieressä oli pari porrasta alempana kotikappeli, ja seuraava päivä oli kolmas vuosipäivä Canossan kreivin kuolemasta. Heti sydänyön kuluttua oli pidettävä sielumessu lesken ja orvon läsnäollessa. Pappi oli jo saapunut ja odotti apulaistaan.

»He eivät kuulleet maanalaista muminaa eikä myöskään kreivitär Olympian tohvelien sipsutusta. Kreivitär haki tytärtään ja katseli nyt lamppunsa niukassa valossa rakastuneita ääneti ja tarkkaavasti. Nähdessään heidän syleilevän toisiaan kreivitär ei ollut ollenkaan ihmeissään siitä, että hänen hillittömän mielikuvituksensa rohkein valloitus oli nyt todellisuutena hänen silmäinsä edessä, eikä hän myöskään — olkoon se hänelle kiitokseksi sanottu — tuntenut minkäänlaista vahingoniloa. Hän ei iloinnut katkerasta kärsimyksestä, joka tästä koituisi rajulle Dianalle, sillä kaikista tunteista oli vienyt voiton äidin vilpitön ilo, kun hän sai nähdä lapsensa oikeaan arvoonsa asetettuna, rakastettuna ja haluttuna.

»Astorre ja Antiope jäivät ihmeissään katsomaan valoa, joka kirkkaana säteenä sattui lyhdystä suoraan heihin. Silloin mielipuoli kreivitär kysyi, äänessä herkkä, koruton sävy: 'Astorre Vicedomini, rakastatko sinä Antiope Canossaa?'

»'Niin pitääkin, mutta tarkoitathan täyttä totta? Ethän hylkää häntä niinkuin Dianaa? Et kai petä minua? Ethän tahdo tehdä onnettomaksi heikkopäistä raukkaa, joksi minua kutsutaan? Etkä salli kenenkään enää häväistä lastani? Ethän hae verukkeita tai koeta siirtää asiaa tuonnemmaksi? Sinä olet valmis näyttämään minulle, miten hurskas kristitty ja kelpo aatelismies heti vie Antiopen alttarin eteen? Pappeja ei tarvitse hakea kaukaa. Kuuletko supatusta? Tuossa alhaalla on pappi polvillaan rukoilemassa'.

»Hän avasi matalan oven, josta pari jyrkkää porrasta vei alas kodin pyhäkköön. Astorre näki kömpelön holvikaton alla paljasjalkaisen munkin rukoilevan alttarin edessä, kynttilän lepattavassa valossa. Polvillaan olevan munkin vartalo ja ikä muistuttivat häntä itseään. Hänellä oli yllään pyhän Fransiskuksen kaapu ja vyötäisillä köysi, samoin kuin Astorrellakin oli ollut.

»Tuo paljasjalkainen munkki oli siinä polvillaan kuin Jumalan lähettämänä juuri tänä hetkenä viimeisen kerran varoittamassa Astorrea. Lääke muuttui kuitenkin myrkyksi Astorren polttavissa suonissa. Nähdessään entisen luostarielämänsä kuin ruumiillistuneena edessään valtasi hänet raivoisan uhman henki. Tallasin jalkoihini ensimäisen pyhän lupaukseni, miksi en tallaisi toista? Pyhät antoivat minun sortua. Ehkäpä he nyt auttavat ja suojelevat minua syntisenä. Hurjistuneena hän tarttui Antiopeen ja pikemmin kantoi kuin talutti hänet portaita alas; mutta kreivitär Olympia, jonka järki lyhyen selkeyden jälkeen taas oli sekaantunut, läimähytti oven kiinni, ikäänkuin ottaen vangikseen kauan pyydystetyn ja vihdoin tavoitetun otuksen, ja jäi kuuntelemaan avaimenreiästä.

»Mitä hän näki, ei tiedä kukaan. Tarinan mukaan olisi Astorre paljastanut miekkansa, uhannut paljasjalkaista ja vihdoin hänet surmannut, mutta se on mahdotonta, koska hänellä ei milloinkaan ollut miekkaa kupeellaan. Luultavampaa on, että paljasjalkainen — surullista kyllä — turmeltuneena munkkina pisti poveensa rahapussin, jonka Astorre oli ottanut mukaansa mennessään ostamaan Dianalle kihlasormusta.

»Ovella kuuntelevan kreivittären kasvoista huomaan kuitenkin, että pappi vastusteli, että munkit joutuivat käsikähmään, ja raskaassa holvissa tapahtui iljettävä kohtaus. Kreivitär ymmärsi, että kysymyksessä oli rikos, ja että lain koura ja petetyn morsiamen kosto tulisivat uhkaamaan häntä, koska hän oli tämän rikoksen alkuunpanija ja siis osallinen siihen. Sitä paitsi oli hänen miesvainajansa mestauksen vuosipäivä tulossa, ja hän arveli siksi, että hänen oma mieletön päänsä voisi joutua mestauslavalle. Hän oli jo kuulevinaan Ezzelinon askelten lähenevän ja karkasi pakoon huutaen 'auttakaa! Murhaaja!'

»Tuskissaan hän syöksyi käytävän ikkunaan, josta näkyi palatsin ahdas piha. 'Muulini, kantotuolini', huusi hän pihalle. Palvelijat nauroivat ristiriitaiselle käskylle — sillä muulia käytettiin maalle ja kantotuolia kaupunkiin lähdettäessä — ja alkoivat nousta veltosti nurkastaan, jossa he olivat kurpitsalyhdyn valossa juoneet ja pelanneet arpapeliä. Vanha tallimestari, ainoa palvelijoista, joka oli pysynyt emännälleen uskollisena, satuloitsi huolestuneena pari muulia ja talutti ne portista kadunpuoleiselle pihalle; hän oli seurannut kreivitär Olympiaa jo monelle turhanpäiväiselle retkelle. Muut palvelijat kuljettivat hänen takanaan pilaa tehden kantotuolia.

»Palatsin komeissa portaissa törmäsivät vastakkain kreivitär, joka heikkopäisillekin ominaisesta, voimakkaasta itsesäilytysvaistosta oli unohtanut rakkaan lapsensa, ja levoton Ascanio, joka ei ollut kuullut mitään asiain menosta ja rauhattomaksi tulleena oli siksi lähtenyt saamaan tietoja.

»'Onnettomuus', vaakkui kreivitär kuin lentoon pyrähtävä korppi, juoksi alas portaita, istuutui muulinsa selkään, kannusti sitä vimmatusti kantapäillään ja katosi pimeään.

»Ascanio kulki pimeiden salien läpi etsien ihmisiä ja tuli lopuksi Antiopen huoneeseen, jota valaisi kreivitär Olympian jättämä lyhty. Hänen siinä silmäillessään ympärilleen avautui kappelin ovi, ja kaksi ihanaa, aavemaista olentoa astui esiin ikäänkuin maan alta. Rohkea nuorukainen alkoi vavista. 'Astorre, teidät on vihitty!' Munkin sointuisa nimi kajahti holveissa kuin sotatorvi samana päivänä oli kajahtanut. 'Ja sormessasi on vielä Dianan sormus!'

»Ascanio riensi avonaiseen ikkunaan, josta sormus oli hävinnyt. 'Se on vierähtänyt kahden katukiven väliin', kuuli hän kadulta ja näki turbaneja ja rautahaarniskoja välähtävän. Voudin yövartiasto oli alkanut yöllisen kierroksensa.

»'Pari sanaa, Abu Muhamed', huusi Ascanio päättävästi valkopartaiselle, joka avuliaasti vastasi: 'toivomuksesi on minulle käsky' ja samalla katosi palatsin porttikäytävään kahden saraseenin ja saksalaisen seuraamana.

»Abu Muhamed-al-Tabib ei ainoastaan valvonut katujen turvallisuutta, vaan hän tuli talojen salaisimpiinkin huoneisiin vangitsemaan maankavaltajia — tai niitä, joille vouti suvaitsi antaa tämän nimen. Keisari Fredrik oli lahjoittanut hänet vävylleen tyrannille, jolle Abu Muhamedin oli pitänyt hankkia saraseenilainen henkivartiasto. Itse oli Abu Muhamed jäänyt Paduaan sen johtajaksi. Hän oli arvokkaan näköinen ja hänellä oli sulava käytös. Abu Muhamed otti osaa niiden perheiden suruun, joiden jäseniä hän vei vankilaan tai mestauslavalle, ja lohdutti onnettomia lausuen huonolla italiankielellään arabialaisten runoilijain lauseita. Liikanimen 'al Tabib', joka merkitsee lääkäriä, oli hän luullakseni saanut pikemmin muutamain hänelle ominaisten lääkärimäisten, rohkaisevien kädenliikkeiden ja rauhoittavain lauseiden takia kuin kirurgisesta taidostaan. Sanalla sanoen Abu Muhamed koetti lempeydellään lieventää elämän traagillisuutta, eikä hän kovasta ja säälimättömästä virastaan huolimatta ollut Paduassa mikään vihattu henkilö. Myöhemmin, kun tyranni alkoi huvikseen kiduttaa ihmisiä, jota sinun, Cangrande, on mahdoton uskoa, erosi Abu Muhamed hänestä ja palasi lempeän keisarinsa luokse.

»Tultuaan salin kynnykselle antoi Abu Muhamed kolmelle seuralaiselleen merkin jäädä siihen odottamaan. Saksalainen, uljas mies, jolla oli kädessään soihtu, ei siinä kauan pysynyt. Hän oli saattanut Germanoa iltakellojen soidessa Vicedominien palatsiin ja tämä oli hänelle nauraen sanonut: 'nyt saat mennä! Minä kihlaan täällä siskoni Dianan munkille.' Saksalainen tunsi päällikkönsä sisaren ja oli jollain lailla salaisesti kiintynyt häneen, hänen kookkaaseen vartaloonsa ja rehellisiin silmiinsä. Nähdessään nyt munkin seisovan käsi kädessä pienen, siron naisen kanssa, joka hänen mielestään muistutti nukkea Dianan komean kuvan rinnalla, aavisti saksalainen uskottomuuden tapahtuneen, heitti vihoissaan loimuavan soihdun kivilattialle, mistä toinen saraseeneistä sen varovasti nosti, ja riensi ilmoittamaan Germanolle munkin petosta.

»Ascanio aavisti, mitä saksalaisella oli mielessä, ja pyysi Abu Muhamedin kutsumaan hänet takaisin. Mutta saraseenipäällikkö kieltäytyi. 'Hän ei kuitenkaan tottelisi, vaan surmaisi minut tai jonkun muun seurastamme, sanoi saraseeni rauhallisesti. Voinko mitenkään muuten palvella sinua? Pitääkö minun vangita tämä kukoistava nuori pari?'

»'Astorre, meidät tahdotaan eroittaa', valitti Antiope etsien turvaa munkin syleilyssä. Yhtä helposti kuin Antiope alttarin ääressä oli langennut rikokseen, oli hän myös menettänyt luontaisen rohkeutensa. Munkki, jota rikos päinvastoin oli rohkaissut ja kiihoittanut, astui askeleen saraseenipäällikköä kohti ja tempasi huomaamatta miekan hänen kupeeltaan. 'Varovasti, poika, muuten voit haavoittaa itseäsi', varoitti vanhus häntä hyväntahtoisesti.

»'Kuulehan, Abu Muhamed', alkoi Ascanio selittää, 'tämä raju nuorukainen on lapsuuteni leikkitoveri, sittemmin tunnettu munkki Astorrena: hänet olet varmaan nähnyt Paduan kaduilla. Hänen oma isänsä on petoksella toimittanut hänelle vapautuksen munkkilupauksesta ja kihlannut hänelle naisen, jota hän ei rakasta. Muutama tunti sitten vaihtoi hän sormusta morsiamensa kanssa ja nyt on hän tässä edessäsi toisen aviopuolisona'.

»'Petetty morsian', jatkoi Ascanio, 'on Germanon sisar, Diana Pizzaguerra. Sinä tunnet Germanon ja tiedät, ettei hän suinkaan ole luulevainen. Hän päinvastoin luottaa mahdollisimman kauan, mutta jos hän kerran selvästi huomaa olevansa petetty, veristyvät hänen silmänsä, ja silloin hän surmaa'.

»'Niin on', vahvisti Abu Muhamed, 'hän polveutuu äitinsä puolelta
Saksasta, joka on uskollisuuden koti'.

»'Neuvo minua, saraseeni. Tiedän yhden ainoan keinon, se ehkä pelastaa. Annetaan asia voudin ratkaistavaksi. Tuomitkoon Ezzelino. Väkesi vartioi sillaikaa munkkia hänen omassa palatsissaan ja minä kiirehdin setäni luokse. Tämän nuoren naisen viet sinä, Abu Muhamed voudin sisaren, kreivitär Cunizzan, hurskaan ja hyväntahtoisen valtiattaren luo, joka on hovineen ollut täällä jo muutamia viikkoja. Ota huostaasi tuo pieni, syntinen kaunotar. Uskon hänet sinun valkean partasi turviin'.

»Antiope kietoi kätensä munkin ympärille ja valitti vielä epätoivoisemmin kuin äsken: 'meidät tahdotaan eroittaa. Astorre, älä jätä minua! Älä edes hetkeksikään, älä silmänräpäykseksikään, muuten kuolen!' Munkki kohotti miekkaa.

»Ascanio, jolle väkivalta yleensä oli vastenmielistä, katsoi kysyvästi saraseeniin. Abu Muhamed silmäili isällisesti nuorta paria: 'syleilköön varjot toisiaan', sanoi hän sitten suopeasti, siksikö ehkä että oli filosofi ja elämä hänestä oli vain harhanäky, vai ajatteliko hän kenties näin: huomenna Ezzelino voi tuomita heidät kuolemaan, suotakoon rakastuneille perhosille heidän lyhyt hetkensä.

»Ascanio ei epäillyt elämän todellisuutta ja oli siksi sitä taipuvaisempi ymmärtämään saraseenin sanat jälkimäisessä merkityksessä. Ei ainoastaan kevytmielisyytensä — jos kohta hän olikin kevytmielinen — vaan myös hyvän sydämensä ja inhimillisyytensä vuoksi hänen oli mahdoton eroittaa rakastuneita toisistaan.

»'Älä eroita minua Antiopesta', rukoili munkki niin liikuttavalla äänellä, ettei Ascanio voinut vastustaa. 'Olkaa sitten yhdessä, kunnes joudutte oikeuden eteen'. Ascanio ja Abu Muhamed kuiskailivat keskenään.

»Saraseeni lähestyi munkkia, irroitti hänen kätensä sormi sormelta miekankahvasta ja antoi miekan liukua tuppeen. Sitten hän meni ikkunan luo, antoi väelleen merkin, ja saraseenit tarttuivat kreivitär Olympian kadulle jääneeseen kantotuoliin.

»Paettiin kiireesti pitkin pimeää katua, ensimäisenä Antiope neljän saraseenin kantamana, hänen vieressään munkki ja Ascanio, heidän jälessään turbanipäiset miehet ja viimeisenä Abu Muhamed.

»Riennettiin pienen torin yli, sitten valaistun kirkon ohi. Kun pakolaiset olivat tulleet pimeän kadun päähän, törmäsivät he yhteen toisen kulkueen kanssa, joka tuli heitä vastaan. Syntyi kiivas kina. 'Tilaa Sposinalle', huusi vastaantuleva joukko. Lähellä olevasta kirkosta saapui paikalle kuoropoikia, kädessä pitkät kynttilät, joiden lepattavaa liekkiä he koettivat toisella kädellään suojata. Kynttilöiden kellertävässä valossa näkyi kallellaan oleva kantotuoli ja kumoon menneet paarit. Sposina oli nuori, kuollut morsian, kansan lapsi, jota vietiin hautaan. Kuollut ei liikahtanut vaan antoi tyynesti jälleen nostaa itsensä paareille. Koolla oleva kansanjoukko näki munkin kiertävän kätensä Antiopen ympärille, joka oli hypännyt kantotuolista, ja tiesi samalla, että munkki sinä päivänä oli kihlannut Diana Pizzaguerran. Abu Muhamed palautti järjestyksen. Muitta onnettomuuksitta saavuttiin Vicedominien palatsiin.

»Astorren ja Antiopen tulo herätti palvelijoissa ihmettelyä ja säikähdystä. Sanomatta jäähyväisiä Abu Muhamedille ja Ascaniolle katosivat puolisot porttiholviin. Ascanio kääriytyi tiukemmin vaippaansa ja seurasi vielä vähän matkaa saraseenia, joka kiersi valvottavanaan olevaa linnaa, lukien sen torneja ja mitaten silmillään sen muureja.

»'Autuas yö', vastasi saraseeni katsellen kimmeltävää tähtitaivasta. Tähdet kulkivat äänettöminä ratojaan, ihmiskohtaloita ohjaten tai ohjaamatta,— kunnes uusi päivä, Astorren ja Antiopen viimeinen, sytytti jumalaisen soihtunsa.

»Päivän sarastaessa oli tyranni veljenpoikansa kanssa noussut linnantorninsa pienen pyöreän ikkunan ääreen kuuntelemaan torille kerääntyneen ihmisjoukon kiihtynyttä sorinaa, joka kuohui ja kohisi kuin aaltoileva meri.

»Huhu kantotuolin ja paarien yhteentörmäyksestä edellisenä päivänä ja siitä syntyneestä mellakasta oli nuolen nopeudella levinnyt yli koko kaupungin. Sekä valveilla että unessa ajateltiin vain munkkia ja hänen häitään, miten tuo jumalaton ei ollut tyytynyt taivaallisen lupauksensa rikkomiseen, vaan oli rikkonut maallisenkin, pettänyt morsiamensa, heittänyt pois kihlasormuksensa ja suoraa päätä syttynyt toiseen naiseen ja kosinut häntä, viisitoista-vuotiasta tyttöstä, elämän keväimessä olevaa kukkaa. Revitystä kaavusta oli lentänyt ilmoille ahne petolintu.

»Arveltiin oikeudenmukaisen tyrannin jättävän huomioon ottamatta syyllisten korkean aseman ja panevan saraseeninsa vartioimaan taloa, johon puolisot olivat piiloutuneet. Luultiin hänen jo tänään ottavan käsiteltäväkseen näiden kahden ylhäisen rikoksen — nuori, rikollinen Antiope oli Canossan sukua, — saattavan siveän Dianan oikeuksiinsa ja heittävän syyllisten veriset päät ikkunasta kunnon kansalle, jota aateliston huono esimerkki oli loukannut.

»Silmäillen kiihtynyttä ihmisjoukkoa, antoi tyranni Ascanion kertoa edellisen päivän tapahtumat. Munkin rakastuminen ei näyttänyt ollenkaan liikuttavan Ezzelinoa; vain sormuksen vierähtäminen sillalle kiinnitti hetkeksi hänen huomiotaan uutena kohtalon ilmenemismuotona. 'Lausun paheksumiseni siitä, ettet eilen erottanut heitä toisistaan, kiitokseni taas, että vartioit heitä. Dianan kihlaaminen pysyy voimassa. Väkivallalla tai rahapussilla hankittu vihkiminen on kaikkea muuta kuin pätevä. Pappi, joka antoi säikäyttää itseänsä tai ei kestänyt rahan houkutusta, ansaitsee hirsipuun; roikkukoon siinä heti kun on saatu kiinni. Kysyn vielä kerran, minkätähden sinä et asettunut syyntakeettoman ja lapsen väliin, minkätähden et temmannut hoipertelevaa miestä huumaantuneen naisen sylistä? Annoit heidät toisillensa. Nyt he ovat aviopuolisoja'.

»Ascanio, jonka mieli yön levon jälkeen taas oli kevyt ja valoisa, koetti pidättyä hymähtämästä. 'Sinä, epikurolainen», soimasi Ezzelino häntä. Mutta nuorukainen alkoi imarrella tyrannia: 'siinä nyt ollaan, ankara setäni! Kunpa vaan ottaisit jutun ratkaistaksesi, olisi kaikki pelastettu. Olen kutsunut asianomaiset tuomioistuimesi eteen nyt yhdeksän aikaan.' Vastapäätä olevassa kirkontornissa löi kello yhdeksän. 'Jos vain tahdot, Ezzelino, niin luja ja taitava kätesi avaa solmut; sinullehan se on leikkiä. Rakkaus on valmis tuhlaamaan, ja itaruudelle on kunnia vierasta. Rakastuneelta munkilta saa tuo vanha saituri, joksi me kaikki tunnemme arvoisan Pizzaguerran, mitä ikänä hän pyytää. Germano tosin kyllä vetää esiin miekkansa, mutta käsket hänen pistämään sen takaisin tuppeen. Hänhän on sinun väkeäsi ja tottelee, vaikkakin kiristelee hampaitaan'.

»En tiedä, onko minulla oikeus suojella munkkia Germanon miekalta. Astorre viskasi ensin sandaalinsa menemään, sitten hän tallasi ritarikengät länttään ja antoi munkin cantus firmuksen vaihtua pahanpäiväiseen katurenkutukseen. Saako hän enää elää? Voiko hän? Minä kyllä puolestani suon tuon häilyvän miesparan säilyttää henkensä. Mutta hänen kohtaloonsa en voi vaikuttaa mitään. Jos Germanon miekka on tuleva hänen osakseen, voin ainoastaan lykätä onnettoman hetken tuonnemmaksi. Joskus se kuitenkin on tuleva. Olen siitä varma. Senkaltaista olen kokenut.» Ja tyranni vaipui syviin mietteisiin.

»Ezzelino oli kerran valloittanut linnoituksen ja tuominnut mestattaviksi linnaa puolustaneet kapinoitsijat. Lähinnä saapuvilla ollut sotilas sai käskyn heiluttaa mestauskirvestä. Kun erään nuoren, kauniin pojan vuoro tuli polvistua kuoloniskua saamaan, herättivät hänen kasvonpiirteensä tyrannin huomiota. Ezzelinosta hän näytti tutulta, ja hän kysyi nuorukaiselta, ketkä hänen vanhempansa olivat. Pojan äiti oli nainen, jota Ezzelino nuoruudessaan oli luvattomasti rakastanut. Tuomittu nuorukainen sai armahduksen. Mutta sekä oma uteliaisuus että mestattujen omaisten alituiset pistosanat yllyttivät poikaa ottamaan selon, miksi juuri hänet oli armahdettu, eikä hän saanut rauhaa ennenkuin pääsi arvoituksen perille. Kerrotaan hänen uhanneen äitiään tikarilla ja niin vihdoinkin saaneen tietää kammottavan salaisuuden. Häpeällinen syntyperä myrkytti hänen nuoren mielensä. Hän yhtyi uudelleen salaliittoon tyrannia vastaan, hyökkäsi kadulla hänen kimppuunsa ja sai surmansa saman sotilaan kädestä, joka oli surmannut kapinoitsijat ja saapui nyt ensimäisenä Ezzelinon avuksi. Hän siis kuoli kuitenkin tuon miekan lävistämänä.

»Ezzelino peitti hetkeksi kasvonsa kädellään, sillä hän näki jälleen poikansa kuoleman. Sitten hän nosti hitaasti päätään ja kysyi: 'mikä tulee Dianan kohtaloksi?'

»Ascanio kohotti olkapäitään. 'Dianaa seuraa onneton tähti. Hän on menettänyt jo kaksi miestä, toisen on vienyt Brenta, toisen häntä viehättävämpi nainen. Sitäpaitsi on hänellä kitsas isä. Hän menee luostariin. Mikäpä muu tulisi hänen osakseen'.

»Torilta alkoi samassa kuulua huutoja, kirouksia ja uhkauksia. 'Tappakaa munkki', yllyttivät muutamat, ja kun oltiin jo joka suunnalta yhtymäisillään tähän huutoon, muuttuikin kansan viha äkkiä kuin ihmeen kautta hämmästykseksi ja ihailuksi. Kuului vain: 'ah' ja 'miten kaunis'. Tyrannin ja Ascanion oli helppo ikkunasta seurata mitä torilla tapahtui. He näkivät Astorren ja hänen nuoren puolisonsa lähestyvän muulien selässä, siroilla berberihevosilla ratsastavien saraseenien ympäröiminä. Nuori ruhtinatar Vicedomini ratsasti hunnutettuna. Mutta kun tuhansia nyrkkejä väkijoukosta kohosi munkkia kohti, heittäytyi hän kiihkeästi miehensä eteen kuullen vain rakastavan sydämensä ääntä. Silloin repeytyi hänen huntunsa. Ei ainoastaan Antiopen kasvojen sulo ja hänen vartalonsa kukkeus, vaan ennen kaikkea sielun välitön kuvastuminen, tunteen täysi ilmehikkyys ja elämän palava sykintä saivat väkijoukon kokonaan lauhtumaan ja hurmaantumaan, kuten munkin edellisenä päivänä. Kukoistavana voittajana ratsasti nyt munkki lämpimän saaliinsa kanssa, varmana ja ikäänkuin lumottuna.

»Ezzelino seurasi miltei halveksien tätä kauneuden riemukulkua. Sen sijaan hän kääntyi myötätuntoisesti katsomaan seuruetta, joka saapui torille toiselta kadulta. Kolme ylhäistä henkilöä, kuten Astorre ja Antiopekin, koetti lukuisan saattojoukon seuraamana raivata tietä väkijoukon läpi. Keskellä nähtiin vanhan Pizzaguerran arvokas, lumivalkea pää, hänen vasemmalla puolellaan ratsasti Germano. Nuori soturi oli edellisenä päivänä joutunut vihan vimmaan, kun hän yövartiastoon kuuluvalta saksalaiselta oli kuullut munkin petoksesta. Suin päin oli hän syössyt kostamaan munkille, mutta saraseeni oli saavuttanut hänet ja kutsunut kaikki kolme Pizzaguerraa Ezzelinon tuomioistuimen eteen seuraavaksi aamuksi. Germanon oli täytynyt ilmoittaa Dianalle munkin uskottomuudesta, vaikka hän olisi sen tehnyt mieluummin vasta kostettuaan häpeän, ja hän oli ihmetellyt sisarensa mielenmalttia. Diana ratsasti isänsä oikealla puolella samanlaisena kuin ennenkin, jokin raskas ajatus vain näytti painaneen leveän niskan entistä syvemmäs.

»Kansa, joka hetki sitten olisi tervehtinyt petettyä naista myrskyisin suosionosoituksin ja vaatinut hänelle oikeutta, oli nyt niin kokonaan Antiopen silmien häikäisemä ja ymmärsi niin hyvin munkin menettelyn, että tyytyi ainoastaan säälien mumisemaan sorretulle: 'voi poloinen! Raukka! Ainainen uhri!'

»Kaikki viisi asianomaista ilmestyivät nyt tyrannin eteen, joka istui autiossa salissa, kaksi porrasta lattiaa ylempänä olevalla tuolilla. Kunnioittavan näköisinä seisoivat kantajat ja vastaajat Ezzelinon edessä: Pizzaguerrat, isä ja poika vierekkäin, vähän syrjempänä kookas Diana, ja munkki ja Antiope käsi kädessä. Ascanio nojasi tyrannin korkeaan istuimeen kuin tahtoen näyttää ottaneensa puolueettoman kannan kumpaankin lapsuudenystäväänsä nähden.

»'Jalosukuiset läsnäolijat', alkoi Ezzelino, 'en aio käsitellä teitä koskevaa juttua valtiollisena, jolloin rikottu lupaus olisi petosta ja petos merkitsisi majesteettirikosta, vaan anteeksiannettavana perheasiana. Oikeastaan on Pizzaguerrain, Vicedominien ja Canossain veri yhtä jaloa kuin minunkin; minun on ainoastaan kiittäminen ylevää keisaria siitä, että olen täällä voutinanne.' Ezzelino taivutti päätään mainitessaan hallitsijan nimen, hän ei voinut sitä paljastaa, koska oli muinaiseen tapaan aina ilman päähinettä — paitsi sotavarustuksissaan, — olipa sää millainen tahansa. 'Kaikki kaksitoista sukua muodostavat suuren perheen, johon minäkin erään kantaäitini kautta kuulun. Mutta miten onkaan tämän perheen jäseniä vähentynyt, muutamien joukkoomme kuuluneiden sokeuden ja rikollisen kapinoitsemisen tähden korkeinta maallista valtaa vastaan. Jos seuraatte neuvoani, niin koetamme me parastamme säilyttääksemme, mitä vielä on jäljellä. Tätä silmällä pitäen tahdon estää Pizzaguerroja kostamasta Astorre Vicedominille, vaikkakin periaatteellisesti pidän sitä oikeutettuna. Jos teidän on vaikea arvostella asiaa yhtä lempeästi», hän kääntyi Pizzaguerrain puoleen, 'niin ottakaa huomioon eräs seikka: minä, Ezzelino roomalainen, olen ensimäinen ja siis suurin syyllinen. Ellen sinä päivänä ja sillä hetkellä olisi ratsullani kiitänyt pitkin Brentan rantaa, olisi Diana nyt säätynsä mukaisessa avioliitossa ja munkki supattaisi rukouksia messukirjastaan. Ellen minä olisi komentanut saksalaisiani tarkastukseen eräänä määrättynä päivänä ja määrätyllä hetkellä, Germanoni ei olisi nostanut munkkia niin onnettomaan aikaan hevosen selkään, ja munkki olisi saanut ottaa Antiopelta sormuksen, jonka hänen paha henkensä saattoi vierimään juuri Antiopen eteen'.

»'Jalosukuiset läsnäolijat, pyydän senvuoksi teidän apuanne tämän monimutkaisen kysymyksen selvittämiseen, sillä jos vaaditte ankaruutta, täytyy minun tuomita myös itseäni — ja ensi sijassa juuri itseäni'.

»Tästä harvinaisesta puheesta ei vanha Pizzaguerra joutunut ollenkaan hämilleen, ja kun tyranni kääntyi hänen puoleensa sanoen: 'jalosukuinen herra, teillä on oikeus syyttää', vastasi vanhus jurosti ja lyhyesti: 'hänen ylhäisyytensä Astorre Vicedomini kihlasi julkisesti ja säännönmukaisesti lapseni, Dianan, ja vaikkei Diana millään tavoin rikkonut häntä vastaan, purki hän kihlauksensa perusteettomasti, laittomasti ja häväisten kirkkoamme. Tämä ei ole niinkään vähäpätöinen asia ja se vaatii — ellei verta, jota teidän ylhäisyytenne ei toivo vuodatettavan — ainakin kallista hyvitystä', ja hänen kädenliikkeensä muistuttivat kauppiasta, kun tämä laskee vaakaansa punnuksen toisensa jälkeen.

»'Vaikkei Diana rikkonut?» toisti tyranni. »Minun mielestäni hän menetteli väärin. Hänhän oli tekemisissä heikkopäisen kanssa ja siitä huolimatta hän soimasi ja löi. Diana on äkkipikainen ja joutuu suunniltaan, kun luulee oikeuksiansa loukattavan'.

»'Siksipä Astorre ei voinut häntä rakastaa, hän näki Dianassa raakalaisen'.

»'Jalosukuinen herra', vastusti munkki loukaten taaskin petettyä morsiantaan, 'en nähnyt ollenkaan Dianaa, näin vain nämä suloiset kasvot, joihin lyönti sattui, ja tunsin syvintä sääliä'.

»Tyranni kohotti olkapäitään: 'siinäpä näet, Pizzaguerra, munkki on kuin nuori, siveä tyttö, joka ensi kerran on maistanut väkevää viiniä ja käyttäytyy sen mukaan. Mutta me olemme vanhoja ja järkeviä. Miettikäämme, miten asia saisi parhaan ratkaisunsa'.

»Pizzaguerra vastasi: 'Ezzelino, olisin valmis tekemään hyvinkin paljon mieliksesi, mutta voiko kunnianloukkausta sovittaa muu kuin paljas miekka?' Dianan isä teki kädellään juhlallisen liikkeen, mutta lopulta näytti kuitenkin siltä kuin se olisi avoimena ojentunut rahaa vaihtamaan.

»'Astorre, tarjoa', sanoi vouti tahallaan kaksimielisesti, tarkoittaen joko 'tarjoa kätesi' taikka 'tarjoa rahaa ja tavaraa!'

»Munkki kääntyi tyrannin puoleen ja sanoi vilpittömästi ja uljaasti: 'jalosukuinen herra, jos tuomitset minut häilyväksi ja järjettömäksi, en siitä pahastu. Voimakas jumala, jonka olen tähän saakka kieltänyt, siksi etten aavistanut Hänen olemassaoloansa, on kostanut minulle ja voittanut minut. Myrskyn tavoin ajaa hän minua nytkin ja nostaa vaippani silmilleni. Jos vaaditte minun hengelläni maksamaan onneni — miten köyhä tämä sana onkaan, miten vaivainen! — maksamaan mitä elämässä on korkeinta, ymmärrän sen ja hinta on mielestäni mitätön. Mutta jos saan elää ja saan elää Antiopen kanssa, niin en tingi'. Hän hymyili autuaana. 'Ota kaikki, mitä minulla on, Pizzaguerra!'

»'Jalosukuiset läsnäolijat', puuttui tyranni puheeseen, 'minä otan tämän tuhlaajanuorukaisen holhoukseni alaiseksi. Hierokaamme kauppaa, me kaksi, Pizzaguerra. Kuulithan, että olen valtuutettu. Mitä arvelet sinä Vicedominien vuorikaivoksista?'

»Kunnianarvoisa vanhus vaikeni, mutta hänen toisiaan lähellä olevat silmänsä kiiluivat kuin kaksi timanttia.

»'Saat helmikalastamonikin', huudahti Astorre, mutta Ascanio, joka oli astunut kaksi porrasta alemmas, ei antanut hänen jatkaa.

»'Arvoisa Pizzaguerra, saat vuorikaivokset', houkutteli Ezzelino vanhusta. 'Tiedän kyllä, että sukusi kunnia merkitsee sinulle enemmän kuin mikään muu eikä ole mistään hinnasta ostettavissa, mutta tiedän samalla, että olet kelpo padualainen ja valmis uhraamaan jotain kaupungin rauhan hyväksi'.

»'Vuorikaivokset ja helmikalastamotko?' kysyi vanhus teeskennellen huonokuuloisuutta.

»'Vuorikaivokset, sanoin minä ja sillä hyvä. Ne tuottavat monta tuhatta puntaa. Jos vaadit enemmän, huomaan erehtyneeni aikomuksiisi nähden ja epäilen sinun tahtovan hieroa kauppaa kunniastasi'.

»Kun saituri, joka pelkäsi tyrannia, näki, ettei käynyt pyytäminen enempää, nieli hän vihansa ja ojensi munkille kuivan kätensä. 'Antakaa kirjallinen vakuutus, kaikkien mahdollisuuksien varalta», sanoi vanha Pizzaguerra ja veti esiin vyöstä riippuvasta pussistaan muistikirjan ja kynän, kirjoitti vapisevin sormin sopimuksen »coram domino Azzolino' ja antoi munkille allekirjoitettavaksi. Hän kumarsi voudille ja pyysi tämän suomaan anteeksi, ellei hän — vaikkakin kuului kahteentoista ylhäisimpään — vanhuudenheikkouden tähden saapuisi munkin häihin.

»Germano, joka seisoi isänsä vieressä, oli koko ajan koettanut hillitä raivoisaa vihaansa. Nyt hän oli riisumaisillaan toisen rautahansikkaansa ja olisi heittänyt sen munkin kasvoille, ellei tyranni käskevällä valtiaanliikkeellä olisi häntä estänyt.

»'Poika, tahdotko rikkoa yleistä rauhaa', varoitti myös vanha Pizzaguerra. 'Minun antamani sana on takeena myös sinusta. Tottele, muuten kiroon sinut ja jätän perinnöttömäksi', uhkasi vanhus.

»Germano nauroi. 'Tehkää te vain iljettäviä kauppojanne, isä', huudahti hän halveksien. 'Mutta sinä, Ezzelino, Paduan valtias, et saa kieltää minulta miehen oikeutta. Tämä on yksityinen asia. Ellen tottele keisaria taikka hänen voutiansa, saat ottaa pääni, mutta minun velvollisuuteni on surmata munkki, joka on loukannut sisartani ja ollut minulle petollinen. Oikeuttarakastavana et tahtone estää minua siitä. Jos uskottomuus jäisi rankaisematta, kuka voisi enää elää? Maailmassa ei ole tilaa meille molemmille, munkille ja minulle. Sen hän kyllä itsekin ymmärtää, kunhan taas tulee järkiinsä'.

»'Germano', huomautti Ezzelino, 'olen sotapäällikkösi. Huomenna saattaa sotatorvi jo kajahtaa. Sinä kuulut valtiolle etkä itsellesi'.

»Germano ei vastannut. Hän veti rautahansikkaan jälleen käteensä. 'Muinoin oli pimeydessä vaeltavilla jumala, joka ei jättänyt uskottomuutta rankaisematta', sanoi hän vihdoin. 'Eikä se kellojen soitosta liene muuttunut. Jätän asiani ratkaistavaksesi!' Hän kohotti nopeasti kätensä.

»'Hyvä on', hymyili Ezzelino. 'Tänä iltana vietetään Vicedominin palatsissa naamiohäät, kuten tapa vaatii. Minä panen ne toimeen ja pyydän teitä, Germano ja Diana, saapumaan juhlaan. Ilman panssaria, Germano! Ja kupeella lyhyt miekka!'

»'Julmuri!' vaikeroi sotilas. 'Tulkaa isä! Kuinka voitte enää jatkaa tätä häpeällistä näytelmää?' Hän riisti vanhuksen mukaansa.

»Entä sinä, Diana?» kysyi Ezzelino nähdessään enää edessään vain hänet ja äsken kihlautuneet. 'Etkö seuraa isääsi ja veljeäsi?'

»'Sinun suostumuksellasi, herra', sanoi Diana, 'on minun puhuttava pari sanaa Vicedominin puolison kanssa'. Hän katsoi munkin ohi tarkasti Antiopeen.

»Tyrannin tuomio oli kipeästi ja syvästi vaikuttanut Antiopeen, jonka kättä Astorre ei päästänyt. Milloin punehtui hänessä rakastava aviovaimo, milloin kalpeni syyllinen, joka näki Ezzelinon hymyilyssä ja suosiossa oikean, häntä moittivan tuomion. Milloin riemuitsi rangaistuksen välttänyt lapsi. Milloin heräsi nuoren aviovaimon, uuden Vicedomini-valtijattaren ensi itsetunto. Nyt Dianan puhutellessa häntä kasvoista kasvoihin, loi hän Dianaan arkoja ja vihamielisiä silmäyksiä.

»Diana ei siitä hämmentynyt. 'Katso tätä, Antiope!» sanoi hän. »Tässä sormessani' — hän ojensi sormensa — 'on sinun miehesi sormus. Sitä et saa unohtaa. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta sinun asemassasi olisi minun paha olla! Sinä olet rikkonut pahasti minua vastaan, mutta minä olen oleva lempeä ja hyvä. Tänä iltana vietät naamiohäät, niinkuin tapa vaatii. Minä tulen luoksesi. Saat katuvana ja nöyränä vetää sormuksen sormestani!'

»Antiope päästi tuskan huudon ja vetäytyi puolisonsa turviin. Astorren käsivarsien suojassa sanoi hän kiihkeästi: 'Minunko pitäisi alentua? Mitä käsket, Astorre? Minun kunniani on sama kuin sinun! Olen vain sinun omaisuuttasi, sinun sydämesi sykintä, hengityksesi ja sielusi. Jos sinä tahdot ja käsket —'

»Astorre kääntyi Dianan puoleen ja sanoi rauhoittaen hellästi vaimoansa: 'hän kyllä tekee sen. Lepyttäköön sekä hänen että minun nöyryyteni sinua. Ole vieraani tänä iltana, ja pysyköön kotini suosiossasi!' Hän kiitti Ezzelinoa armollisesta tuomiosta, kumarsi ja läksi puolisoineen. Kynnyksellä hän kääntyi Dianan puoleen kysyen: 'ja missä puvussa olet saapuva, että tunnemme sinut ja voimme osoittaa sinulle kunnioitustamme?'

»Diana hymähti halveksien. Hän katsoi jälleen Antiopeen ja sanoi ylpeästi: 'tulen koskemattomana ja neitseellisenä kuin jumalatar, jonka nimeä kannan.» Sitten hän toisti: »muista, Antiope, katuvana ja nöyränä!'

»'Oletko vilpitön, Diana? Etkö haudo mitään mielessäsi', kysyi tyranni epäillen, nähdessään vain petetyn morsiamen enää edessään.

»'Ezzelino', puhkesi hän katkerasti puhumaan, 'tässä sinun tuomarinistuimesi edessä on isäni myynyt lapsensa kunnian ja sen hyvityksen parista lyijymöhkäleestä. Minä en ansaitse auringonvaloa. Minun kaltaiselleni soveltuu vain luostarikammio'.

»'Kaikkein erinomaisin setä', riemuitsi Ascanio. 'Naitat autuaimman parin koko Paduassa ja teet vaarallisesta jutusta viehättävän sadun, jolla minä vielä kunnianarvoisena vanhuksena huvitan takkavalkean ääressä lapsiani ja lastenlapsiani'.

»'Onpa minulla runollinen veljenpoika', ivasi tyranni. Hän astui ikkunan ääreen ja katsoi alas torille, jossa kansanjoukko vielä odotti kuumeentapaisessa jännityksessä. Asianomaiset oli Ezzelinon käskystä laskettu takaportista.

»'Padualaiset', alkoi Ezzelino voimakkaalla äänellä, ja tuhansiin nousevassa joukossa vallitsi haudan hiljaisuus. 'Olen tutkinut asiaa. Se oli monimutkainen, ja syyllisyyttä oli molemmin puolin. Jätin rankaisematta, sillä olen lempeä, kun hallitsijasta ei ole kysymys. Tänä iltana on Astorre Vicedominin ja Antiope Canossan naamiohäät. Minä, Ezzelino, panen ne toimeen ja kutsun teidät kaikki. Pitäkää puolenne, minä olen isäntä! Teidän vallassanne olkoot tänä iltana ravintolat ja kadut. Mutta Vicedominin palatsia älköön kukaan vahingoittako tai siihen astuko, muuten kautta käteni — ja palatkoon nyt askareihinsa jokainen, joka on ystäväni'.

»Julistettuaan tuomionsa tyranni ratsasti keskipäivällä linnoitukseen, jota hänen toimestaan paraikaa rakennettiin. Hän toivoi ehtivänsä ajoissa Paduaan näkemään Antiopen nöyrtymistä Dianan edessä.

»Mutta vasten tahtoansa ja kaikkia laskelmiaan oli hänen pakko viipyä muutaman peninkulman päässä kaupungista olevassa linnoituksessa. Saraseeni ratsasti sinne hänen jälkeensä ja toi keisarilta omakätisen kirjoituksen, johon oli heti vastattava. Asia oli tärkeä. Ezzelino oli joku aika sitten yöllä hyökännyt Ferraran alueella olevaan linnoitukseen, jonka päällikköä, erästä sicilialaista, hän tarkkanäköisyydessään epäili petturiksi. Hän oli valloittanut sen ja pannut epäilyksen alaisen keisarillisen voudin kahleisiin. Staufilainen vaati nyt tiliä tästä viisaasta mutta varomattomasta teosta. Ezzelino nojasi otsaansa, joka oli ankarassa työssä, vasenta kättään vasten ja antoi oikean kätensä kiitää pergamenttia pitkin. Kynä viekoitteli ensimäisestä pergamentista toiseen ja toisesta kolmanteen. Hän esitti ylhäiselle apellensa perinpohjin suunnitellun sotaretken tarkoituksen ja onnistumismahdollisuudet. Näin vierähti häneltä hetket ja tunnit. Vasta noustessaan jälleen hevosensa selkään huomasi hän tähtien tutusta asennosta — ne loistivat ihmeen kirkkaina — tuskin saapuvansa Paduaan ennen keskiyötä. Ezzelino jätti seurueensa kauas jälkeensä ja kiiti vinhasti, kuin aave, yli öisen tasangon. Hän piti kuitenkin tarkasti silmällä tietä ja kiersi matalatkin kuopat, joiden yli hän olisi muulloin rohkeasti ratsastanut; hän ei tahtonut suoda kohtalolle tilaisuutta estää hänen matkaansa. Sitten syöksyi hän taas nuolena eteenpäin, mutta Paduan tulia ei vieläkään näkynyt.

»Vicedominin muurien peittyessä nopeasti yltyvään hämärään kokoontui juopunutta kansaa palatsin edessä olevalle pienelle torille. Nähtiin vallattomia, rajuja ja hullunkurisia kohtauksia. Väentungoksessa kiiri hillitön, miltei vihamielinen ilo, humaltunut huuma, johon yläkoulusta päässeet nuorukaiset sekoittivat iva- ja kokkapuheitaan.

»Alkoi kuulua venytettyä laulua, samantapaista kuin maalaisten virrenveisuu. Eräästä Vicedominin omistamista lukuisista kylistä oli saapunut talonpoikaiskulkue, vanhaa ja nuorta väkeä, munkkia onnittelemaan. Nämä ihmisraukat eivät olleet syrjäisessä kylässään kuulleet mitään siitä, että munkki oli jättänyt entisen säätynsä, tiesivät vain hämärästi nuoren perillisen naimisiin menosta ja olivat jo ennen päivänkoittoa lähteneet matkalle tavanmukaisin häälahjoin. Nyt he tulivat perille pitkän vaelluksen jälkeen maantienpölyssä. Kumarassa ja toisiinsa painautuen astuivat he hitaasti yli aaltoilevan torin; milloin vilahti kulkueesta nuori poika, miltei vielä lapsi kantaen hunajakakkua, milloin arka, ylpeä neitonen käsissään surkeasti määkivä lammas, jonka jalat oli sidottu yhteen. Jokainen toivoi hartaasti pian saavansa nähdä uuden isäntänsä.

»He katosivat vähitellen porttiholviin, jossa aina muulloin niin ystävällinen Ascanio ylläpiti järjestystä kimein, ärtynein äänin. Portin molemmin puolin loimusi tulisoihtuja, anastaen kokonaan vallan sammuvalta päivänvalolta.

»Kuta kauemmas ilta kului sitä rohkeammaksi ja hurjemmaksi tuli väkijoukko. Kun naamioidut, ylhäiset vieraat alkoivat saapua, tyrkittiin heitä, palvelijat työnnettiin syrjään ja heidän käsistään temmattiin soihdut, jotka tallattiin sammuksiin kivikatuun. Tungoksessa eroitettiin naiset miehistä, joiden seurassa he olivat, ja nyt voitiin mielin määrin tehdä heille kiusaa saamatta rangaistukseksi miekanpistoa, joka koska tahansa muulloin olisi seurannut tällaista hyökkäystä.

»Diana-jumalattareksi pukeutunut kookas nainen koetti lähellä palatsin porttia päästä erilleen muutamista papeista ja alakoulun oppilaista, jotka piirissä häntä ympäröivät. Eräs laihanpuoleinen mies tahtoi loistaa mytologian tiedoillaan. 'Et ole Diana', kehitteli hän puhuen nenäänsä, 'kyllä minä tiedän, kuka olet. Tässä on kyyhkysesi', ja hän osoitti hopeaista puolikuuta jumalattaren otsalla. Mutta naamioitu nainen ei ruvennut Afroditen tavoin mielistelemään, vaan suuttui kuin ankara Artemis. 'Menkää tiehenne, siat', komensi hän. 'Minä olen siveä jumalatar ja inhoan pappeja!' 'Kur, kur', kuhersi hongankolistaja tavoittaen häntä luisevalla kädellään. Mutta samassa hän parahti kimeästi ja nosti vaikeroiden kättään. Siinä oli lukemattomia haavoja, joista veri tulvana virtasi. Raivostuneen tytön oli onnistunut pistää kätensä viineen — hän oli salaa ottanut veljensä viinen — ja oli terävällä nuolella rangaissut inhoittavaa kättä.

»Tätä kohtausta seurasi toinen yhtä törkeä, vaikkakaan ei verinen. Hurjan ja huumaantuneen väkijoukon läpi raivasi itselleen tietä omituinen soittokunta törähytellen mitä sekamelskaisinta ja hirvittävintä, rämisevää, vinkuvaa ja korviaviiltävää soittoa, joka lähinnä muistutti raivoisaa, helvetillistä toraa. Siihen kuului kaikkein alhaisinta ja huonointa väkeä: taskuvarkaita, parittajia, ilotyttöjä ja katupoikia. Toiset puhalsivat pillejä, toiset paukuttelivat rumpuja, toiset vihelsivät, piipittivät, määkyivät ja röhkivät. Kuljettiin eriskummallisen parin edellä ja jäljessä. Isokasvuinen, rappiolle joutunut entinen kaunotar kävi käsi kädessä munkin kanssa, jolla oli yllään repaleinen kaapu. Munkki oli luostariveli Serapion, joka Astorren esimerkin kiihoittamana oli eräänä yönä karannut luostarista ja jo viikon ajan ryöminyt katuloassa. Palatsin pimeästä muurista ulkonevan valaistun komeron eteen pysähtyi joukko ja nainen huusi, matkien julkista kuuluuttajaa: 'kuuluutetaan ja tehdään tiettäväksi: kohta nukkuu munkki Astorre puolisonsa Antiopen vieressä!' Seurasi hillitön naurunremahdus.

»Kapeasta kaari-ikkunasta liehui Gocciolan kilisevä narrikaapu ja hänen surumieliset kasvonsa tulivat näkyviin.

»'Ole vaiti, hyvä ihminen', ruikutti narri itkussa suin. 'Häpäiset kasvatustani ja loukkaat häveliäisyyttäni'.

»'Älä veikkonen, siitä pahastu. Mehän vaan puhumme, mitä ylhäiset tekevät. Liimaamme nimiliput lääkepurkkeihin'.

»'Kuolemansyntini nimessä', riemuitsi Serapion, 'sen juuri teemmekin. Veli Astorren häät ovat ennen keskiyötä Paduan joka torilla kuuluutettavat. Eteenpäin, mars! Hei vaan', ja hän työnsi paljaan säärensä — jalassa oli vain sandaalit — esiin tahratun kaapunsa roikkuvista riekaleista.

»Pila, jota kansanjoukko kuunteli meluavalla riemulla, kaikui öisen linnan jyrkissä muureissa — palatsin ikkunoista olivat useimmat pihalle päin.

»Hiljaisessa, suojatussa huoneessa puki ja koristeli Sotte toisen kamarineidon avustamana Antiopea, Astorren ottaessa portaissa vastaan vieraita, joiden tulva ei näkynyt ollenkaan loppuvan. Antiopea tähyili hänen oma pelästynyt katseensa hopeapeilistä, jota toinen kamarineidoista kateellisen näköisenä piti hänen edessään paljain, julkein käsivarsin.

»'Sotte', kuiskasi nuori aviovaimo palvelijalle, joka palmikoi hänen hiuksiansa, 'olet minun näköiseni ja me olemme samankokoisia; vaihda minun kanssani vaatteita, jos vähääkään pidät minusta! Mene vetämään sormus hänen sormestaan! Katuvana ja nöyränä! Kumarru hänen eteensä kädet ristissä rinnalla, kuin olisit hänen halvin orjattarensa. Laskeudu polvillesi, ryömi maassa, alennu niin syvään kuin voit. Kun vaan saat häneltä sormuksen! Minä palkitsen ruhtinaallisesti.» Nähdessään Soten epäröivän, rukoili Antiope hartaasti: »ota häneltä sormus, saat kaikki kalleudet, jotka nyt ovat ylläni'. Turhamainen Sotte ei voinut enää vastustaa.

»Astorre oli hetkeksi riistäytynyt isännän velvollisuuksista ja pistäytyi katsomaan armastaan. Hän näki Antiopen ja Soten vaihtavan vaatteita ja arvasi. 'Ei, Antiope! Niin vähällä et pääse! Sanassa täytyy pysyä. Minä pyydän rakkaudeltasi tätä uhria. Minä vaadin!' Hän kumartui suutelemaan rakasta niskaa. Ankarien sanojen näin muuttuessa hyväilyksi tuli Ascanio kiireesti ilmoittamaan munkille, että Vicedominin alustalaisia oli saapunut ja että he tahtoivat viipymättä antaa lahjansa saadakseen yön viileydessä palata kotiansa. Kun Antiope kääntyi suutelemaan miestään, suuteli hän tyhjää.

»Hän antoi nyt nopeasti pukea päälleen. Pintapuolinen Sottekin pelästyi peilissä näkyvien kasvojen kalpeutta. Ainoastaan silmissä kuvastuva hätä ja yhteenpuristettujen hampaiden välke todisti elämää. Punainen juova, jälki Dianan iskusta, ilmaantui valkealle otsalle.

»Kun Astorren puoliso oli valmiiksi koristeltu, lähti hän sykkivin suonin ja takovin ohimoin turvallisesta huoneesta ja kiiti salien läpi etsimään Dianaa. Pelon synnyttämä rohkeus ajoi häntä eteenpäin. Riemuiten, valloitettu sormus kädessä tahtoi hän rientää puolisoansa vastaan, jolta hän aikoi säästää nöyryytyksen näkemisen.

»Naamioitujen joukosta hän pian löysi kookkaan metsästyksen jumalattaren, tunsi hänet vihollisekseen ja alkoi seurata häntä vavisten ja mumisten vihamielisiä sanoja. Diana kulki hitaasti juhlasalin läpi pieneen, himmeästi valaistuun, puolta matalampaan huoneeseen. Jumalatar näkyi olevan armollinen; hän ei vaatinut julkista nöyrtymistä, vaan tyytyi katuvaan mieleen.

»Antiope kumartui puolihämärässä Dianan eteen. 'Anna minulle sormus', sai hän vaivoin sanotuksi ja tavoitteli voimakasta sormea.

»'Voisinko muuta olla, ruhtinatar', tuskitteli onneton kuin kuumeessa. 'Mutta sinä teet minusta pilaa, sydämetön! Miksi taivutat sormeasi ja koukistat sitä…'»

»Kuvitteliko Antiope vai tekikö Diana todellakin hänestä pilaa? Saattaako sormen koukistaminen mitään merkitä? Cangrande, olet syyttänyt minua epäoikeudenmukaisuudesta. En tahdo ratkaista.»

»Nuori ruhtinatar Vicedomini ojensi suoraksi notkean vartalonsa, katsoi säihkyvin silmin ankaraa Dianaa ja huusi: 'tyttö, ärsytätkö aviovaimoa?' Hän kumartui jälleen ja koetti molemmin käsin saada sormusta — silloin hänelle salamannopeudella selveni. Diana oli antanut hänelle vasemman kätensä, oikealla hän veti kostonhaluisena esiin viinestään nuolen ja surmasi Antiopen. Nuori nainen vaipui maahan, nojasi ensin vasempaan, sitten oikeaan käteensä, kääntyi kyljelleen ja jäi makaamaan nuoli kaulassa.

»Kun munkki oli sanonut jäähyväiset maalaisvierailleen ja ikävöiden vaimoansa lähtenyt häntä etsimään, löysi hän Antiopen hengettömänä. Hän päästi tukahtuneen huudon, heittäytyi polvilleen vaimonsa viereen ja veti nuolen hänen kaulastaan. Haavasta suihkusi verta ja Astorre meni tainnoksiin.

»Tultuaan taas tajuihinsa hän näki vieressään Germanon, kädet ristissä rinnalla. 'Sinäkö olet murhaaja?' kysyi munkki.

»'En surmaa naisia', vastasi Germano surullisena. 'Sen on sisareni tehnyt saadakseen oikeutta'.

»Astorren käsi tavoitteli nuolta ja löysi sen. Yhdellä hyppäyksellä oli hän pystyssä ja hyökkäsi raivon sokaisemana lapsuudentoveriaan vastaan käsitellen pitkää, veristä nuolta miekkanaan. Soturia hieman värisytti, kun hän näki mustaan puetun, kalpean kummituksen nuoli kädessä ja tukka epäjärjestyksessä.

»Hän väistyi askeleen, veti tupesta lyhyen miekkansa, jota hän sinä päivänä, ilman panssaria kun oli, piti kupeellaan, torjui sillä nuolen ja sanoi säälien: 'palaa luostariisi, Astorre. Sitä sinun ei olisi pitänyt koskaan jättää!'

»Silloin hän äkkiä huomasi tyrannin, joka astui ovesta sisään hääjoukon seuraamana.

»Ezzelino ojensi kätensä rauhaa rakentaen, ja kunnioittaen sotapäällikkönsä käskyä antoi Germano aseensa vaipua. Raivostunut munkki käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän työnsi nuolen entisen ystävänsä rintaan, tämän katsellessa vastaantulevaa Ezzelinoa. Mutta hän sai samalla itse kuolettavan haavan, sillä nuori soturi oli samassa silmänräpäyksessä taas kohottanut miekkansa.

»Germano lyyhistyi ääneti maahan. Munkki otti Ascanion avulla vielä pari horjuvaa askelta, laskeutui makaamaan vaimonsa viereen, ja he nukkuivat huulet huulia vasten.

»Hääjoukko oli piirissä aviopuolisojen ympärillä. Ezzelino katseli kuolemaa. Hän laskeutui toiselle polvelleen ja painoi ensiksi Antiopen, sitten Astorren silmäluomet umpeen. Hiljaisuudessa kaikui jotain surumielistä avoimesta ikkunasta. Pimeästä eroittui sanat: 'nyt nukkuu munkki Astorre puolisonsa Antiopen rinnalla' ja kuului kaukaista naurua.»

Dante nousi. »Olen maksanut veroni takkavalkeasta ja lähden etsimään unen onnea. Rauhan Jumala suojelkoon meitä kaikkia!» Hän kääntyi ja meni ulos ovesta, jonka nuori aatelispoika hänelle avasi. Kaikkien katseet seurasivat häntä, kun hän läksi hitaasti astumaan soihtujen valaisemia portaita.

KUSTAA AADOLFIN HOVIPOIKA.

Lähellä St. Sebaldia olevan nürnbergiläisen patriisitalon konttorissa istui isä ja poika toisiaan vastapäätä tilavan kirjoituspöydän ääressä, seuraten jännittyneen tarkkaavasti suurehkon liikkeen kehitystä. Kumpikin laski yhteen omalle paperiliuskalleen samoja pitkiä tilisarakkeita tarkistaakseen loppusummaa, tuloksia toisiinsa vertaamalla. Hento nuorukainen, isänsä täydellinen perikuva, nosti ensiksi terävän nenänsä sievästi piirretyistä numeroista. Hän oli jo saanut yhteenlaskunsa valmiiksi ja jäi, kapeilla huolekkailla kasvoilla pienen tyydytyksen ilme, odottamaan isäänsä, jonka lasku kävi hitaammin ja varovammin — kun palvelija astui huoneeseen ojentaen suurikokoisen, raskaalla sinetillä suljetun kirjeen. Ruotsin karabiniääriosaston kornetti oli muka tuonut sen. Tämä oli paraikaa katsomassa viereisen raatihuoneen salin maailmankuuluja maalauksia ja oli luvannut palata täsmälleen tunnin kuluttua. Kauppahuoneen pää tunsi ensi silmäyksellä hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin rohkean käsialan ja säpsähti kuninkaan omakätisyyden tuottamaa kunniaa. Oli kyllä tarjona se vaara, että kuningas, jota hän uudessa, Nürnbergin kauneimmassa talossaan oli kestittänyt ja juhlinut, käyttäisi isänmaallisen isäntänsä vieraanvaraisuutta lainan pyytämiseen. Koska hän oli suunnattoman rikas ja tiesi hyvin Ruotsin valtiorahaston tunnollisuuden, avasi hän kuninkaallisen sinetin jotenkin levollisena, antoipa jo hiukan valtaa itsetietoiselle hymyllekin. Mutta hän oli tuskin ehtinyt luoda silmäystäkään kuninkaallisen lyhyesti sepitetyn kirjeen harvoihin riveihin, kun hän vaaleni yhtä kalpeaksi kuin katon kipsiset korkokuvat, jotka esittivät pullottavina ja julkeina miten Abraham uhraa oman poikansa Isakin. Ja hänen kelpo poikansa, joka oli seurannut hänen kasvonilmeitään, kalpeni myös, sillä hän saattoi aavistaa pahaa, nähdessään värin äkkiä pakenevan isän kuihtuneilta kasvoilta. Hänen pelkonsa lisääntyi yhä, kun vanhus surumielisesti ja isällisen hellästi katsahti häneen paperinsa yli. »Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut, isä?» änkytti nuorukainen. Vanha Leubelfing — he kuuluivat kumpikin tähän ylhäiseen kauppiassukuun — ojensi vavisten hänelle kirjeen. Nuorukainen luki:

Tietäen ja hyvin muistaen poikanne toivomuksen päästä hovipojaksi palvelukseemme, ilmoitamme täten, että se käy päinsä ja toteutukoon tänä päivänä, koska entinen hovipoikamme Max Beheim-vainaja † (jonka edeltäjä Utz Volkamer-vainaja † ja hänen edeltäjänsä Götz Tucher-vainaja † kunnioituksella mainittakoot) kanunankuulan tämänpäiväisessä ottelussa vietyä häneltä molemmat jalat, rauhallisesti nukkui meidän syliimme. Erikoista tyydytystä tunnemme ottaessamme taas välittömimpään palvelukseemme evankelisen Nürnbergin asukkaan, joka kaupunki on meidän erityisessä suosiossamme. Ja että hyvä huolenpito ja jokapäiväinen kristillinen opetus tulee Teidän poikanne osaksi, vakuutamme Teille.

»Voi taivaan tähden», vaikeroi poika salaamatta isältään pelkuruuttaan, »nyt on minulla taskussa kuolintodistus, ja te, isä — kaikella kunnioituksella sanoen — olette syypää ennenaikaiseen erooni täältä, sillä kukaan muu ei ole voinut antaa kuninkaalle niin väärää käsitystä pyrkimyksistäni ja toiveistani. Herra varjelkoon!» ja hän suuntasi katseensa ylöspäin, kipsisen patriarkan puukkoon, joka uhkaavana heilui juuri hänen päänsä päällä.

»Lapseni, saat sydämeni pakahtumaan», vastasi vanhus kyynelpisaran vieriessä hänen poskelleen. »Kirottu olkoon lasi tokaieria, jonka join liikaa…»

»Isä», keskeytti hänet poika, joka alakuloisuudestaan huolimatta säilytti mielenmalttinsa tässä surkeudessa, »isä, kerro, miten tämä onnettomuus on tapahtunut.»

»August», alkoi isä masentuneena tunnustaa, »muistathan ne suuret pidot, jotka kuninkaan kunniaksi panin toimeen, kun hän ensi kerran tuli kaupunkiimme… Ne tulivat minulle paljon maksamaan…»

»Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia ja yksitoista kreutzeriä, isä; enkä minä saanut maistaa vähääkään niitten iloa», huomautti nuorukainen itkussa suin, »minun kun täytyi pysytellä huoneessani märkä pussi silmillä.» Hän osoitti oikeata silmäänsä. »Gustel, senkin huimapää, heitti pallon silmiini aivan hurjana ja mielettömänä ilosta, kun luuli saavansa nähdä kuninkaan. Hän kuuli torventoitotusta ja otaksui ruotsalaisten tulevan kaupunkiin. Mutta kertokaa, isä…»

»Kun ruoka jo oli korjattu pois ja me istuimme hedelmien ja maljojen ääressä, vyöryi riemun hyrske sekä ylhäällä salissa että alhaalla torilla, joka oli sullottu väkeä täyteen. Kaikki tahtoivat nähdä kuninkaan. Jyrisytettiin tuoppeja, juotiin avoimien ikkunoiden vieressä, esitettiin maljoja, joita seurasi riemuhuudot sekä ylhäältä että alhaalta. Ja melun keskeltä kuuluu kirkas, läpitunkeva ääni 'eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Tuli kuolemanhiljaisuus, sillä tämä oli sentään liikaa. Kuningas höristi korviaan ja siveli kädellään suippoa partaansa. 'Sellaista en tahdo kuulla', sanoi hän. 'Esitän eläköön-huudon evankeliselle Nürnbergin kaupungille!' Nyt vasta pääsi riemu täyteen valtaansa. Torilla laukaistiin tykkejä, ja nousi hirvittävä humu. Hetken kuluttua työntää kuningas minut sattumalta nurkkaan. 'Leubelfing, kuka huusi 'eläköön Saksan kuningas'?' kysyi hän minulta alentaen ääntään. Ja minut, vanhan juopuneen aasin, valtasi nyt kerskailunhalu' — Leubelfing iski nyrkillään otsaansa, ikäänkuin syyttäen sitä, ettei se ollut neuvonut häntä paremmin — ja minä vastasin: 'teidän majesteettinne, sen teki poikani, August. Yötä päivää hän haaveilee saavansa hovipoikana astua palvelukseenne'. Muistin päissänikin, että Götz Tucher oli ollut tässä toimessa, ja pormestari Volkamerin ja raatimies Beheimin suosittaneen poikiaan siihen. Sanoinkin tämän vain siksi, etten olisi naapureitani, vanhaa Tucheria ja suurisuista Beheimiä huonompi. Kukapa olisi voinut aavistaa kuninkaan kuluttavan nürnbergiläisen tavaran jo Bayerissa…'

»Entä jos kuningas olisi lähettänyt minua hakemaan, vaikka silmäni oli mustelmassa?»

»Olin ottanut senkin huomioon, August. Charnacé, se vietävän heittiö, melusi eteisessä. Hän oli jo kolmasti ilmoituttanut tulostaan eikä ollut enää ajettavissa pois. Kuningas salli siis lähettilään tulla sisään ja antoi hänelle meidän, patriisien, läsnäollessa sellaisen löylytyksen, että meidän saksalaista sydänalaamme oikein hiveli. Kaikessa tässä kiireessä en jättänyt kuitenkaan mitään punnitsematta…»

Isä ja poika alkoivat nyt yksissäneuvoin miettiä pelastuskeinoa ja kuiskailla keskenään. Tähän saakka he eivät olleet mielenkuohussaan muistaneet hiljentää ääntään viereisessä huoneessa työskentelevien virkailijain ja oppipoikain korvilta. Mutta he eivät keksineet mitään keinoa päästä pulasta ja heidän ilmeensä tulivat yhä huolestuneemmiksi ja tuskaisemmiksi, kun kuului voimakas alttoääni, joka ulkona käytävässä lauloi Kustaa Aadolfin lempivirttä:

    »Maailma vaikk ois täynnänsä
    Pimeyden enkeleitä,
    Päällemme käyden päänänsä,
    Ei peljätä he meitä…»

ja sisään astui solakka tyttö, hoikka kuin seiväs. Hänen silmänsä olivat veitikkamaiset, tukka lyhyeksi leikattu, vartalo poikamainen ja käytös ratsastajan.

»Aiotko puhkaista korvamme, serkku?» toruivat Leubelfingit. Tyttö alkoi tarkastaa alakuloista paria ja vastasi: »Tulin pyytämään teitä ruualle. Mutta mitä on tapahtunut, herrat setäni ja serkkuni? Onhan nenänpäänne ihan valkeana!» Tyttö otti kursailematta kirjeen, joka oli jäänyt avuttomien miesraukkojen väliin, huomasi kuninkaan voimakkaasti piirretyn allekirjoituksen, luki ahmien ja sai tietää syyn sukulaistensa epätoivoon. »Ruualle, arvoisat herrat!» sanoi hän ja astui heidän edellään ruokasaliin. Mutta nähdessään miten kauan Leubelfingit liottivat suussaan jokaista ruokapalaa kävi hyväsydämisen tytön heitä sääli. Hän käski viedä ruuan pois, siirsi tuolinsa syrjemmäksi, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja toisen hennon jalkansa toisen yli sinisen hameensa alla, jonka vyöstä riippui tasku ja avainkimppu, ja pyysi heitä kertomaan juurtajaksain koko pulmallisen jutun. Hän kuunteli tarkkaavana ja miettien. Tyttö näytti olevan talossa kuin kotonaan ainakin ja saaneen siinä reippaalla luonteellaan määräämisvallan.

Leubelfingit kertoivat. »Kun oikein ajattelen», sanoi tyttö sitten rohkeasti, »niin muistan kuka huusi kuninkaalle tuon eläköönhuudon.»

»Kuka?» kysyivät Leubelfingit, ja tyttö vastasi: »ei kukaan muu kuin minä.»

»Peijakas sinut vieköön», jymisi vanhus. »Pukeuduit tietysti siniseen ruotsalaiseen sotilaspukuusi, joka riippuu esiliinojen takana vaatekaapissasi, ja livahdit ruokasaliin epäjumalasi luo, vaikka sinun olisi pitänyt pysytellä säädyllisesti naisten seurassa.»

»Minä en olisi päässyt minnekään», puolustelihe tyttö suutuksissaan. »Kun kaikki naiset, pikku Haller, iso Holzschuher, ylpeä Ebner, väärä Geuder ja typerä Cresser, tutte quante, jotka saivat viedä kuninkaalle kaupungin lahjan, molemmat hopeaiset maljakot, taivaankuvun ja maapallon, olisivat antaneet minulle perimäisen paikan.»

»Miten sinä, Gustel, kainona tyttönä, sillä kainohan sinä olet, voit ollenkaan käyttää miehen pukua», nuhteli sovinnaista tapaa tarkoin noudattava nuorukainen.

»Oman isäni pukua, jossa povitaskun vieressä vielä näkyy paikattu reikä, ranskalaisten miekan jälki?» vastasi tyttö vakavana. »Heti kun katson sivulle» — hän katsoi kuin olisi hänellä nyt ollut yllään isänsä puku — »näen läven, ja se vaikuttaa saarnan tavoin. Naisten hameet eivät sitäpaitsi tahdo minulle oikein käydä», sanoi hän lopuksi, siirtyen äkkiä tapansa mukaan vakavasta mielialasta iloiseen. »Eikä ihmekään, etteivät ne minulle sovellu, kun olen neljäntoista ikäiseksi saakka istunut isän ja äidin kanssa hevosen selässä lyhyessä puvussa.»

»Rakas serkku», valitti nuori Leubelfing puoleksi hellästikin, »isäsi kuoltua on sinua pidetty tässä talossa kuin lasta ainakin, ja tällaisen harmin olet nyt minulle tuottanut! Toimitat oman serkkusi kuin lampaan teurastettavaksi. Utz sai kuulan otsaansa, Götz kaulaansa…» Hänen ihonsa kurtistui kananlihaksi. »Jospa edes tietäisit hyvän neuvon, serkku!»

»Hyvänkö neuvon», sanoi tyttö pontevasti, »sen voin kyllä sinulle antaa: ole nürnbergiläinen ja ole Leubelfing!»

»Leubelfing!» tiuski vanha herra. »Täytyykö jokaisen nürnbergiläisen ja Leubelfingin olla samanlainen tappelupukari kuin isäsi Rupert — olkoon Jumala hänelle armollinen — joka kymmenvuotisena poikaviikarina viekoitti minut häkkivaunuihinsa, läksi ajamaan, kaatoi vaunut ja säilytti itse nahkansa, mutta minulta — häntä vanhemmalta — taittui pari kylkiluuta? Oli hänelläkin elämänjuoksu! Viisitoistavuotiaana karkasi ruotsalaisten leiriin, seitsemäntoista vanhana nai rummun pärinässä viisitoistavuotiaan tytön, kolmenkymmenen vanhana jätti mellakassa tämän maailman.»

»Etkö keksi mitään keinoa, Guste?» ahdisti nuori Leubelfing häntä. »Sinä tunnet Ruotsin sotapalveluksen ja tiedät mitkä ruumiin viat vapauttavat siitä. Minkä pätevän syyn voin sanoa kuninkaalle?»

Tyttö purskahti hillittömään nauruun. »Pistämme sinut niinkuin nuoren Akilleksen uunin kuvassa tyttöjen joukkoon, ja kun viekas Odysseus levittää heidän eteensä sota-aseita, niin et karkaakaan kiinni miekkaan.»

»Minä en lähde», sanoi nuori Leubelfing, vihoissaan mokomasta mytologian tuntemisesta. »En ole sellainen, miksi isäni on minut kuninkaalle kuvannut.» Samassa hän tunsi laihoja käsivarsiaan likistettävän. Vanha Leubelfing riuhtoi poikansa vasempaa kättä ja valitti: »tahdotko tehdä minusta, kunniallisesta miehestä, kuninkaan silmissä valehtelijan ja vääristelijän?» Ja tyttö taas puristi hänen oikeata käsivarttaan huudahtaen närkästyneenä: »tahdotko pelkuruudellasi saattaa isäni mainehikkaan nimen häpeään?»

»Mene itse kuninkaan hovipojaksi», huusi nuorukainen ärtyneenä. »Olet ulkomuodoltasi ja käytökseltäsi siksi poikamainen, että kuningas yhtä vähän voisi aavistaa sinua tytöksi kuin tuo uunilla oleva Odysseus, josta sinä lörpöttelet, olisi voinut otaksua minua pojaksi. Lähde epäjumalasi luo ja ihaile häntä! Kukapa tietää», jatkoi hän, »vaikka olisit jo kuinka kauan tällaista mielessäsi hautonutkin. Sinähän uneksit öin ja päivin Ruotsin kuninkaasta, jota lapsena seurasit ympäri maailmaa. Kun toissa päivänä menin kamarisi ohi omaan huoneeseeni, kuulin haaveilevan äänesi jo kaukaa. Minun ei todellakaan tarvinnut kuunnella avaimenreiästä. 'Kuningas! Aseihin! Kunniaa!'» Hän matki komentosanoja kimein äänin.

Neitonen käänsi pois kasvonsa. Purppuranpuna syöksyi hänen otsalleen ja poskilleen. Sitten hän antoi taas lämpimäin, vaaleanruskeiden silmäinsä näkyä ja sanoi: »ole varuillasi! Voi lopulta käydä niinkin, vaikkapa vain siksi, etteivät Leubelfing-nimiset olisi kaikki jäniksiä!»

Ajatus oli lausuttu ja lapsekas haave pukeutunut rohkean mutta ei kuitenkaan aivan mahdottoman seikkailun muotoon. Isän veri kutsui. Uljuutta ja uskaliaisuutta oli liiaksikin, mutta naisellinen kainous ja säädyllisyys — serkku oli ollut oikeassa — ja kunnioitus kuningasta kohtaan asettuivat tielle. Silloin tempasi hänet tapahtumain pyörre ja vei mukaansa.

Palvelija tuli ilmoittamaan, että ruotsalainen kornetti, joka oli tuonut kuninkaan kirjeen ja jonka piti viedä uusi hovipoika mukanaan leiriin, oli palannut. Hän oli jättänyt rauhaan mestari Albrechtin harmaat seinämaalaukset, vaikka oli luvannut syventyä niihin, ja valinnut kultajuomaisen vihreän lasin iloisessa viinituvassa, unohtamatta kuitenkaan kuunnella kellonlyöntejä. Vanha Leubelfing rupesi, kuolemanpelossa pojastaan ja liikkeestään, syleilemään veljensätyttären polvia, kuten vanha Priamos Akilleksen polvia pyytäessään poikansa ruumista. Nuoren Leubelfingin joka jäsen alkoi vavista. Tyttö riistihe irti, naurusta pakahtumaisillaan, ja livahti huoneesta tuskin silmänräpäystä ennen kuin kornetti astui toisesta ovesta sisään kannukset kilisten. Nuoren ruotsalaisen silmistä säteili uljuutta ja tulta, vaikka hän olikin kuninkaan ankaran kurin alaisena.

Augusta Leubelfing puuhasi nopeasti, aivan kuin huumaantuneena huoneessaan, pani tavaransa pieneen matkalaukkuun, heitti kiireesti ylleen isänsä puvun, joka oli kuin valettu hänen sirolle ja hennolle vartalolleen, lankesi polvilleen ja rukoili lyhyesti ja palavasti anteeksiantoa ja menestystä aikeilleen.

Kun hän tuli takaisin alasaliin, huusi kornetti hänelle: »joutuun, toveri! On kiire! Hevoset kaapivat! Kuningas odottaa! Sanokaa nyt vaan jäähyväiset isälle ja serkulle!» ja yhdellä kulauksella meni kornetin eteen asetettu vihreä viinilasi hänen hienosta pitsikauluksestaan alas.

Ruotsalaiseen univormuun puettu valenuorukainen kumartui liikutettuna suutelemaan kahdesti vanhuksen kuihtunutta kättä, ja vanha Leubelfing siunasi hänet kiitollisena. Hovipoika muuttui hillittömän iloiseksi tarttuessaan serkkunsa käteen, jota hän heilutti ja huusi: »jääkää hyvästi, neiti serkkuni!» Kornetti hytki naurusta: »Voi sentään… mitä leikkiä toverini laskee! Luvalla sanoen, päähäni heti juolahti: täysi vanhapiika tuo herra serkkunne; joka piirre, joka liike… niinkuin meillä Suomessa lauletaan:

»Voi sun peijakas!» Hän otti päähineen palveluksiin valmiin sisäkön päästä ja työnsi sen nuoren Leubelfingin päälaelle, josta riippui muutamia harvoja pellavaisia suortuvia. Terävä nenä ja taaksepäin vetäytyvä leuka täydensivät vanhan ämmän profilia.

Helposti päihtynyt kornetti otti tuttavallisesti hovipoikaa käsikoukusta. Mutta tämä astui askeleen taaksepäin ja sanoi miekkansa kahvaan tarttuen: »Kuulkaapas, toveri, minä kannatan malttia ja paheksun tungettelua!»

»Perhana!» huudahti kornetti, mutta asettui sivuttain oven suuhun ja antoi kohteliain kädenliikkein hovipojan astua ensin ovesta. Molemmat huimapäät juoksivat alas rappusia niin että helisi.

Leubelfingit neuvottelivat keskenään vielä kauan aikaa. Oli selvää, ettei nuoren Leubelfingin, joka oli luopunut henkilöllisyydestään, enää ollut jääminen Nürnbergiin. Isä ja poika tulivat lopulta samaan päätökseen. Pojan tuli perustaa liikkeen haaraosasto nopeasti edistyvään Leipzigin kaupunkiin, Sachseniin, mutta ei omalla patriisinimellään, jonka oli menettänyt serkulleen, vaan poroporvarillisella nimellä »Laubfinger» ja ainoastaan vähäksi aikaa, kunnes nykyinen August von Leubelfing olisi kuninkaansa rinnalla suistunut ratsunsa selästä tappotantereelle ja saanut surmansa. Tätä loppua ei kai tarvinnut kauankaan odottaa.

Kun toiseksi henkilöksi vaihtunut nuorukainen pitkän istunnon jälkeen nousi ja näki kuvansa peilistä, verhosi hänen vääntyneitä kasvojaan vielä päähine, jonka ruotsalainen veitikka oli hänen päähänsä pannut.

II.

»Kuuleppas, nuori Leubelfing! Tule tänne, minulla on vähän asiaa. Jos pahimmassa tapauksessa ompelisit näppärillä sormillasi jonkun napin kuninkaani takkiin, tai ratkenneen sauman, ei se hovipojanarvoasi vähääkään alentaisi. Etkö ole Nürnbergissä milloinkaan kurkistanut äitisi tai siskosi olan takaa ompelutyynyyn? Ompeleminen ei ole taito eikä mikään, sitä voi jokainen ruotsalainen sotilas sinulle opettaa. Rypistätkö otsaasi, veitikka? Tottele ja ole kohtelias! Tuossa on omat ompeluvehkeeni! Lahjoitan ne sinulle.»

Ja brandenburgilaissyntyinen Ruotsin kuningatar ojensi nuorelle Leubelfingille englantilaiset ompeluvehkeet rihmoineen, sormustimineen, neuloineen ja saksineen. Mustasukkaisen hellyyden ajamana matkusti kuningatar kaikkialle kuninkaan jälestä ja oli nytkin tullut lyhyellä käynnillään yllättämään häntä lähelle Nürnbergiä kovaonniseen leiriin, jonka keskellä olevaan, sodan melkein autioksi hävittämään linnaan kuningas oli asettunut. Kuningatar avasi hovipojan vastahakoisissa käsissä olevan ompelukotelon, otti siitä hopeaisen sormustimen ja pisti sen nuorukaisen sormeen, sanoen lempeästi: »minä jätän sinun asiaksesi, Leubelfing, pitää tarkkaa huolta siitä, että minun herrani kuningas tulee aina siististi ja huolellisesti puettuna ihmisten ilmoille.»

»Mitä vietävää minä ymmärrän saumoista ja napeista», vastasi Leubelfing punastuen harmista, mutta niin hullunkurisin kasvonilmein, ettei kuningatar vähääkään loukkautunut, vaan nipisti häntä poskesta armollisesti nauraen. Nuorukaisen korvissa kuului nauru ontolta ja typerältä, ja hän tunsi ärtyistä vastenmielisyyttä ylhäistä ruhtinatarta kohtaan, vaikkei tämä hyväntahtoinen nainen voinut sitä aavistaa.

Kuningaskin, joka oli kynnykseltä kuullut heidän keskustelunsa, ratkesi nyt myös vilpittömään nauruun nähdessään hovipoikansa miekka kupeella ja sormustin sormessa. »Mutta Gust», sai hän vihdoin sanotuksi, »sinähän kiroilet kuin pakana tai paavilainen! Sinussa on paljon kasvattamista!»

Oikeastaan ei Kustaa Aadolfista ollut mikään rikos pitää kiinni kunniasta, eikä hän siis myöskään voinut kieltää sitä hyvätapaiselta ja miellyttävän näköiseltä nuorukaiselta, joka oli aina hänen läheisyydessään eikä saanut väistyä hänen rinnaltaan, — kohtelihan kuningas inhimillisellä hyväntahtoisuudella jokaista halvintakin alamaistaan, pitäen kuitenkin sotilaallisen kurin aina voimassa. Päälle päätteeksi oli Leubelfing turmeltumaton nuorukainen, joka pienimmästäkin syystä punastui kuin tyttö, hiusrajaa myöten. Eikä kuningas myöskään unhottanut, että nuori nürnbergiläinen oli kohtalokkaissa pidoissa esittänyt eläköön-huudon »Saksan kuninkaalle», lausuen ehkä siten profetallisen ennustuksen urhoisan seikkailun mainehikkaasta päättymisestä.

Elämä sankarin läheisyydessä oli hovipojalle ollut vienoa ja hurjaa, autuasta ja tuskaisaa satua, vilpittömän kuninkaan tietämättä mitään tästä salaisesta onnesta. Yhdeksästoista ikävuosi oli alkanut huumaavasti ja oli myös ihanasti sammuva, kuin varjo aurinkoon. Nuoressa rinnassa temmelsi suloinen, ylpeä onni, kalvava pelko ja salattu riemu. Suonet sykkivät kiihkeästi, rinta hengitti hätäisesti kuin olisi se tahtonut koota sisäänsä kaiken nautinnon mitä huimapää-sydän voi tuntea kuolettavan luodin tai häpeällisen paljastuksen aattona.

Kun kornetti esitti nürnbergiläisen nuorukaisen August Leubelfingin kuninkaalle, oli Kustaa Aadolf työn touhussa ja tuskin ehti vilkaista häneen. Niin pelastui hän julkeasta valheesta. Kustaa Aadolf istui eräänä päivänä ratsunsa selkään lähteäkseen valmistamaan toista toivotonta rynnäkköä voittamatonta friedlantilaista vastaan ja käski hovipojan lähteä mukaan. Nuorukainen hyppäsi arkailematta raudikkonsa selkään, sillä hän oli jo pienestä saakka tottunut satulaan ja perinyt isältään, aikoinaan Ruotsin rohkeimmalta sotilaalta, solakan ja ritarillisen vartalon. Kun kuningas jonkun ajan kuluttua katsoi taakseen, oli hovipoika kalmankalpea, mutta se ei johtunut raudikon hurjasta juoksusta eikä pojan tottumattomuudesta satulaan, vaan siitä, että puolialastonta naista ajettiin jonkun matkan päässä piiskalla ruotsalaisten leiristä. Nuorukaista iljetti tämä julkea näky.

Leubelfing ratsasti pelkäämättä kuninkaansa rinnalla kerran toisensa jälkeen, sillä kuningas teki uuden rynnäkön, kun edellinen oli torjuttu, pysyen itsepäisempänä kuin mitä hänelle oli ominaista. Minä hetkenä tahansa saattoi kuningas kuolettavasti haavoittuneena vaipua ratsultaan hänen syliinsä taikka hän itse kuninkaansa syliin. Kun he sitten turhan yrityksen perästä ratsastivat takaisin, oli Kustaa Aadolfin otsa synkkä, mutta hän koetti peittää huolensa ja moitti uutta hovipoikaansa siitä, että tämä oli hävittänyt jalustimensa ja tarttunut hevosen harjaan. Taikka hän sanoi nuorta Leubelfingiä uhkarohkeaksi ja huimapääksi.

Hän ei yleensä kyllästynyt opettamaan isällisesti hovipoikaansa ja sopivassa tilaisuudessa tutustuttamaan häntä kristinoppiin.

Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa päättyneen päivätyön jälkeen käyttää puoli tuntia ennen maatapanoa virkistyksekseen, jolloin hän kehitetyllä tahdonlujuudellaan pakoitti itsensä unhottamaan kaikki huolensa antaakseen niille päivän sarastaessa taas vallan. Ja tässä tavassaan hän nytkin pysyi ja pysyi sitä lujemmin mitä enemmän tuloksettomat rynnäköt ja suuri mieshukka särkivät hänen suunnitelmiaan, loukkasivat hänen ylpeyttään ja soimasivat hänen kristillistä omaatuntoaan. Näinä myöhäisinä lomahetkinä lepäsi hän nojaten mukavasti tuoliinsa. Hovipoika istui jakkaralla hänen vieressään. Pelattiin napupeliä, shakkia tai lautapeliä, jossa hovipoika sai joskus kuninkaasta voiton. Kun kuningas oli oikein hyvällä tuulella, kertoi hän kaikenlaisista tapahtumista, joita hänen mieleensä johtui, kuten esimerkiksi loistavasta saarnasta, jonka hän oli kuullut häämatkallaan Berlinin hovikirkossa. Siinä oli elämää verrattu näyttämöön: ihmisiä näyttelijöihin, enkelejä katsojiin ja esiripun sulkevaa kuolemaa regissööriin. Tai kertoili uskomatonta juttua, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa synnyttyä oli ilmoitettu että hän oli saanut pojan, ja miten hän oli hetkisen antanut pettää itseään. Välistä hän kuvaili juhlia ja pukuja ja puhui, ihmeellistä kyllä, enimmäkseen sellaisista asioista, jotka huvittivat ainakin yhtä paljon ellei enemmän tyttöä kuin poikaa, aivan kuin hän olisi tiedottomasti tuntenut valepuvussa olevan neitosen vaikutuksen ja huomannut sävyisässä nuorukaisessa kuuntelevan naisen sulon. Hovipoika joutui usein pelon valtaan. Hän koetti muuttaa ääntään karkeammaksi ja uskalsi jonkun miehekkään liikkeen. Mutta epäilemättömän selvä sana tai likinäköisyyttä todistava ele osoitti pelästyneelle hovipojalle, että Kustaa Aadolf oli nyt saman harhaluulon vallassa kuin tyttärensä Christelin syntyessä. Heti kun nuori Leubelfing taas oli varma petoksensa menestymisestä, tuli hän niin rohkeaksi ja tuttavalliseksi, että kuninkaan täytyi pitää häntä kurissa. Niinpä hän kuullessaan Kustaa Aadolfin hellästi kiittävän puolisoaan kysyi ripeästi: »minkä näköinen oli sitten kreivitär Ebba Brahe?» Tällä Kustaan nuoruuden lemmityllä, sittemmin De la Gardien puolisolla — kun hänen täytyi luopua vuosisadan urhoollisimmasta miehestä, otti hän lähinnä urhoollisimman — oli tumma tukka, mustat silmät ja terävät kasvonpiirteet. Mutta siihen utelias hovipoika sai vastaukseksi kuninkaan kädestä aika tuntuvan lyönnin vasten liian rohkeasti lörpöttelevää suutaan, jonka pielissä Kustaa oli huomaavinaan vallattoman naurun oireita.

Eräänä päivänä tahtoi kuningas lähettää Christelilleen lahjaksi ensimäisen sinettisormuksen. Jalokiveen oli kaiverrettava muodinmukainen mietelause, tunnussana, joksi sitä kutsuttiin, ja sen tuli — eroitukseksi suvun tunnuslauseesta — mahdollisimman lyhyesti ilmaista jotain sormuksen omistajalle personallisesti ominaista, hänen keksimänsä elämänohje tai sydämensä toivomus, kuten esimerkiksi nuoren Kaarle viidennen kunnianhimoa todistava »N o n d u m». Kustaa Aadolf olisi kaiketi kyllä itse keksinyt lapselleen sopivan tunnuslauseen, ellei muoti olisi vaatinut, että sen tuli olla latinan-, italian- tai ranskankielinen.

Kuningas kumartui syvään suurehkon kirjan yli, ja hänen säteilevät mutta likinäköiset silmänsä etsivät sen tuhansista, kuuluisien tai terävien miesten lausumista mietelmistä tunnussanaa, jonka hän olisi suonut vasta seitsemänvuotiaalle mutta varhain kehittyneelle tyttärelleen. Nämä lakoniset lauseet huvittivat häntä, sillä ne ilmaisivat usein oikein ja sattuvasti keksijäinsä — suurimmaksi osaksi historiallisten henkilöiden — luonteen tai välistä sen suoran vastakohdan, riippuen kysymyksessä olevien henkilöiden inhimillisestä turhamaisuudesta ja itsensäpettämisestä.

Hento sormi, joka loi jyrkän varjon kirkkaasti valaistulle lehdelle, osoitti tuntematonta alkuperää olevaa mietelmää. Se oli kuninkaan olan yli kurkistavan hovipojan sormi, ja tunnussana oli: »Courte et bonne!» Se on: jos minun olisi suotu valita elämäni, valitsisin lyhyen ja nautintorikkaan! Kuningas luki, näkyi hetkisen miettivän, pudisti epäilevänä päätään ja veti hovipoikaa siroista korvista puoleensa. Hän painoi Leubelfingin jakkaralle istumaan aikoen pitää hänelle pienen saarnan. »Gust Leubelfing», aloitti hän miellyttävän opettavasti, painaen päänsä tuolinsa täytettyyn selkänojaan, niin että täyteläinen leuka ja kullankeltainen suippoparta tulivat näkyviin, ja puoli-ummessa olevien silmien veitikkamainen loiste sattui hovipojan kohotettuihin, tarkasti kuunteleviin kasvoihin. »Gust Leubelfing, poikani! Tämän epäilyttävän lauseen on luultavasti keksinyt joku maailmanlapsi, joku epikurolainen, joksi tohtori Luther kutsuu senkaltaisia ihmisiä. Elämämme on Jumalan kädessä. Emme saa siis toivoa sitä pitkäksi eikä lyhyeksi, vaan on meidän tyydyttävä siihen, mitä Hän meille antaa. Entä hyväksi? Niin, hyväksi kyllä saamme toivoa sen; se on oikein ja luonnollista. Mutta ei pelkkää huumaa ja hälyä, jota tämä ranskalainen lause epäilemättä tarkoittaa. Miten olet sinä, rakas poikani, käsittänyt tämän tunnuslauseen?»

Leubelfing joutui hieman hämilleen ja vastasi ensin arasti, mutta kävi joka sanalta vapaammaksi ja varmemmaksi: »armollinen herra, minä käsitän sen näin: tahdon koota kaikki elämäni säteet yhdeksi liekiksi yhtä ainoata hetkeä varten, että harmaan hämärän sijasta saisin häikäisevää onnen kirkkautta, joka leimahtaa ja sammuu kuin salama.» Hän vaikeni. Kuningasta ei näyttänyt miellyttävän tällainen puhetapa leimahtavine salamoineen, vaikka se olikin vuosisadan lempimetafori. Hienopiirteiset huulet kaartuivat ivallisesti, mutta ne eivät vielä ehtineet avautua moitetta lausumaan, kun hovipoika intohimonsa vallassa huusi: »Niin minä tahtoisin! Courte et bonne!» Hän vaipui hetkeksi mietteisiin ja lisäsi surumielisenä: »rakas herrani, mahdollisesti ymmärrän tämän lauseen väärin. Sen voi käsittää monella eri tavalla kuten useimpia tämän kirjan lauseita. Sen vain tiedän, ja se on puhdasta totuutta: jos kuula, joka sinua, minun omaa rakasta herraani, tänään hipaisi, olisi» — viimeistä sanaa ei kuulunut — »niin elämästäsi olisi sanottu courte et bonne, sillä sinä olet samalla nuorukainen ja mies… ja elämäsi on ollut hyvä!»

Kuningas sulki silmänsä ja näytti nukkuvan, väsynyt kun oli päivän kuormasta ja helteestä. Aluksi hän kuitenkin vain oli nukkuvinaan ikäänkuin ei olisi kuullut hovipoikansa imartelua ja olisi tahtonut päästä vastaamasta siihen.

Näin leikitteli leijona koiran kanssa, ja koira leijonan kanssa. Ja aivan kuin oikullinen tai turmioon vievä kohtalo olisi tahtonut yhä lujemmin kiinnittää rakastunutta lasta jumaloituun sankariin, näytti se hänelle yhä uusia puolia sankarissa, paljasti hänen syvimmät tunteensa ja antoi hovipojan myös ottaa osaa herransa tuskaan, katkerimpaan mitä on olemassa, isän tuskaan.

Osoittaen Leubelfingille ehdotonta luottamusta, antoi kuningas hänen lukea itselleen ääneen prinsessansa hovinhoitajattaren Tukholmasta säännöllisesti kirjoittamat kirjeet, ja hän sai niihin myös vastata. Tämän ylhäisen naisen käsiala oli niin pientä ja epäselvää ja hänen tyylinsä niin monisanaista ja perinpohjaista, että Kustaa tavallisesti heti työnsi hänen seikkaperäiset kirjeensä hovipojalle, jonka vilkkaat silmät ja liikkuvat huulet yhtä nopeasti kiitivät pitkin rivejä kuin hänen nuoret jalkansa hyppelivät kiertoportaiden lukemattomia astimia. Eräänä päivänä huomasi Leubelfing kirjekuoren nurkassa ison S kirjaimen, jolla siihen aikaan merkittiin tärkeitä ja salaisia kirjeitä. Ne tuli vastaanottajan personallisesti avata ja lukea. Hovipojanominaisuudet, uteliaisuus ja rohkeus saivat ylivallan. Leubelfing mursi sinetin ja sai lukea ihmeellisen jutun. Prinsessan hovinhoitajatar oli — kuninkaan itsensä laatiman ja kielten varhaista oppimista tarkoittavan opetussuunnitelman mukaan — hankkinut Christelille italiankielen opettajan. Huolella tehty valinta näytti onnistuneen. Nuorella miehellä, joka oli ruotsalainen ja ylhäistä syntyperää ja joka pitkillä matkoillaan oli nähnyt paljon maailmaa, oli sekä ulkonaisesti että sisäisesti kaikki hyvät edellytykset: ylhäisen siro vartalo, miellyttävät kasvonpiirteet, hienosti kaartuva otsa, sulava käytös, ehdoton siveys — samalla kuitenkin kaukana synkästä ankaruudesta tai naurettavasta pikkumaisuudesta — aatelinen kunniantunto ja kristillinen nöyryys. Sitäpaitsi hän täytti vielä pääehdon: hänessä oli tosi-luterilaisuutta, joka, kuten hän itse oli tunnustanut, oli muuttunut hänessä opituista dogmeista itsenäiseksi, lujaksi vakaumukseksi vasta sitten kun hän uuden ajan Babyloniassa oli nähnyt roomalaisten hirmutyöt. Kylmä ja järkevä hovinhoitajatar toisti joka kirjeessä, että nuori mies oli hänet lumonnut. Nuori prinsessa, hyväpäinen kun oli, oppi myös vinhaa vauhtia tällaisen opettajan johdolla. Ja eräänä päivänä yllätti hovinhoitajatar hyväpäisen Christelin, jolla oli vilkas mielikuvitus, nurkkaan kyyristyneenä sormeilemassa hyvänhajuisesta seeteripuusta tehdyn rukousnauhan helmiä, joita hän silloin tällöin nenä soristen haisteli. »Ulvova susi lammasten vaatteissa!» kirjoitti kelpo hovinhoitajatar liittäen loppuun viisi huutomerkkiä. »Minä löin käteni yhteen pääni päällä ja muutuin valkeaksi kuvapatsaaksi.»

Kustaa Aadolf kalpeni, järkytettynä sielunsa syvimpään ja hänen suuret siniset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen. Hän tunsi jesuitat.

Jesuitta oli vangittu, ja ankarain Ruotsin lakien mukaan häntä odotti kuolemanrangaistus, ellei kuningas armahtaisi. Kustaa Aadolf käski hovipojan viipymättä kirjoittaa hovinhoitajattarelle, että »tytön suhteen ei tarvinnut ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin, asia oli pidettävä lapsellisuutena; jesuitta oli huomiota ja hälinää nostamatta toimitettava rajan yli, sillä» — saneli hän Leubelfingille — »en tahdo tehdä kenestäkään marttyria. Sokaistu, harhaan johdettu nuorukainen astuisi kevyesti mestauslavalle toivossa pääsevänsä marttyrien purppurapilvessä taivaaseen häijysti mielissään siitä, että on saanut turmella lapseni helposti muovailtavia aivoja.»

»Onnettomuus ja rikos» — niin kutsui hän murhayritystä lapsensa sielua vastaan — ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Hän kulki väsymättä edestakaisin huoneessaan, kunnes hänen lamppunsa sammui paljon yli keskiyön, ja puheli pikemmin itsekseen kuin lemmikilleen hurskaitten isäin valheista, viisasteluista ja kavaluudesta. Hovipoika pusersi puolihämärässä käsiään rintaansa vasten kauhuissaan ja masentuneena ja tuomitsi itseään hiljaa: »Sinäkin olet valhettelija, viisastelija ja teeskentelijä.»

Näiden öisten hetkien jälkeen oli hovipoika suunnattomasti jopa mielettömästikin peloissaan sukupuolestaan ja teeskentelystään. Pieninkin seikka saattoi paljastaa hänet. Välttääkseen sitä häpeää päätti poikaraukka ainakin kymmenen kertaa joko iltahämärässä tai aamunkoitossa satuloida hevosensa, ratsastaakseen maailman ääreen, mutta kuninkaan viaton hyväily sai hänet aina jäämään. Eikä Kustaa Aadolf ollenkaan aavistanut, että hänen läheisyydessään oli nainen. Nuori Leubelfing tunsi mielensä kevyeksi ainoastaan ruudin savussa. Silloin hänen silmänsä säihkyivät ja hän ratsasti ilomielin kuulasateeseen, melkein toivoen kuulien lopettavan hänen pelokkaan unelmansa. Ja kun kuningas senjälkeen jonain iltahetkenä lampun tuttavallisessa valossa sai hovipoikansa kiinni jostain tyhmyydestä tai tietämättömyydestä, ja sydämellisesti nauraen tarttui hänen kiharoihinsa, ajatteli hovipoika sydän täynnä onnea ja tuskaa: »tämä on viimeinen kerta!»

Näin viivytti hän onnensa surmaamista ja pysytteli elämänsä huippukohdassa kuoleman turvissa.

Ihmeellistä kyllä Leubelfing tunsi että myöskin kuninkaalle oli kuoleman ajatus tuttu. Friedlantilainen oli nyt vuorostaan ruvennut hyökkäämään ja saattanut voittajan väistymään, melkeinpä pakenemaan. Ja niin pani kristillisyyden sankari kohtalonsa joka päivä ja joka hetki melkein kuin uhkamielin Jumalan käsiin. Rintahaarniskaa, jota hovipojan oli tapana hänelle tarjota, kieltäytyi hän itsepintaisesti ottamasta, koska se muka hieroisi hänen olkapäässään olevaa haavaa. Eräänä päivänä lähetti kuningatar hänelle pehmeän, hienon panssaripaidan, alankomaalaisen takomataidon mestarituotteen, joita järkevien ja varovaisten soturien oli tapana käyttää, ja kirjoitti kuulleensa friedlantilaisen käyttävän sellaista ja toivovansa ettei hänenkään herransa ja puolisonsa huonommin suojeltuna lähtisi taisteluun. Tämän hienon sepäntyön Kustaa heitti halveksien nurkkaan, sanoen sen todistavan pelkuruutta.

Kerran yön hiljaisuudessa kuuli Leubelfing, jonka päätä eroitti vain seinä kuninkaasta, miten Kustaa hartaasti rukoili Jumalaansa ottamaan hänen elämänsä niinkauan kuin hän vielä oli täysissä ruumiin ja hengen voimissa, ennenkuin hän tulisi hyödyttömäksi ja kelpaamattomaksi. Kuulijan silmiin tulvehtivat ensin kyyneleet, sitten valtasi hänet kiireestä kantapäähän itsekäs ilo, salainen onni, riemu ja hurma siitä, että kuninkaan suuri kohtalo ja hänen oma pieni elämänosansa olivat niin samanlaiset. Ja lapsellisen yksinkertaisesti iloiten siitä, että kuninkaan ristimänimi alkoi ja hänen oma nimensä loppui samaan tavuuseen, nukahti hän vihdoin.

Mutta hovipoika näki pahoja unia, sillä hän kuuli unessakin omantunnon äänen. Hänen uneksija-silmänsä näkivät tuomitsevia näkyjä: milloin oli asia paljastunut ja kuningas karkotti hänet luotaan säihkyvin katsein ja armottomin elein, milloin taas kuningatar ajoi häntä takaa luudanvarrella, huutaen mitä karkeimpia sanoja, jollaisia tämä sivistynyt nainen ei milloinkaan päivällä olisi päästänyt huuliltaan ja joita hän tuskin tiesi olevankaan.

Kerran näki hovipoika unessa raudikon kiidättävän häntä vihaisen iltaruskon punaaman maiseman halki kuilua kohti. Kuningas ajoi hänen jälessään, mutta hän syöksyi pelastajansa, tai kiinniottajansa, silmäin edessä murskaavaan syvyyteen helvetillisen naurun kaikuessa.

III.

Leubelfing heräsi omaan hätähuutoonsa. Aamu sarasti, ja hän huomasi kuninkaansa, joka sikeästi nukuttuaan taas tunsi mielensä raikkaaksi ja valoisaksi, olevan mitä hilpeimmällä ja ystävällisimmällä tuulella. Kuningattarelta saapui kirje. Siinä oli tärkeätä ainoastaan lisäys, jossa hän pyysi puolisoaan selvittämään erästä tämän avuliaan naisen sydäntä painavaa asiaa. Lauenburgin herttua, siveetön mies, joka tuskin kaksi kuukautta sitten oli valtiollisista syistä nainut erään kuningattaren monista serkuista, oli jo ennen kuherruskuukauden päättymistä ikävystynyt vaimonsa vaaleisiin palmikkoihin ja veden värisiin silmiin ja rientänyt takaisin ruotsalaisten leiriin, missä hän piti luonaan nuorta slovenitarta. Hänet oli herttua sissinä ollessaan ryöstänyt hajoitetusta friedlantilaisesta joukkueesta. Kuningatar pyysi nyt puolisoaan tekemään pikaisen lopun tästä räikeästä aviorikoksesta, joka oli herättänyt yleistä paheksumista, sillä lauenburgilainen ylpeili kauniista saaliistaan säätyläistensä nähden ja, koettaen välttää ainoastaan kuninkaan katseita, antautui rohkeasti tähän syntiin ja häpeään. Kustaa Aadolfille merkitsi asia vain yksinkertaista velvollisuuden täyttämistä, ja hän käski lyhyesti tuoda slovenittaren, jota kutsuttiin Corinnaksi, luokseen illalla kahdeksannella tunnilla, arvellen silloin palaavansa lyhyeltä vakoilemisretkeltään. Ankara mutta inhimillinen kun oli, aikoi hän nuhdella tyttöä ja lähettää hänet hänen isänsä luo Wallensteinin leiriin, sillä hän tunsi Lauenburgin herttuan ja tiesi, että tytön osallisuus rikokseen oli pienempi. Annettuaan Leubelfingille määräyksen rauhoittaa kirjeessä kuningatarta ja luvattuaan itse myöhemmin lisätä pari riviä ratsasti kuningas omille asioilleen. Kahdeksas tunti oli kulunut, mutta kuningasta ei vielä kuulunut. Sen sijaan saapui Corinna kahden peloittavan näköisen ruotsalaisen pikenieerin seuraamana, jotka jättivät hänet eteiseen kirjeen ääressä istuvan hovipojan huostaan. Leubelfingillä oli miekka ja pistolit vieressään pöydällä. Sitäpaitsi oli linnanportilla vahti.

Hovipoika nosti silmänsä kirjeestä, katseli uteliaasti vangittua naista, hämmästyi hänen kauneuttaan ja käski hänen istuutua. Nainen oli keskikokoinen, ja siro kaula, joka kohosi pyöreistä olkapäistä, kannatti viehättävää pientä päätä. Paljoa ei puuttunut: hieman tyynempi katse, vapaampi otsa, rauhallisemmat sieraimet ja suupielet, ja tämä herttainen pää olisi muistuttanut runotarta. Mutta nainen oli kaikesta päättäen Corinna ja siis kaukana runottaresta. Pikimustat palmikot ja tummasti uhkaavat silmät loivat kalpeutta ihastuttaviin kasvoihin. Kirjava puku oli joutunut epäjärjestykseen. Sen värejä ei etelän kirkas aurinko hillinnyt ja se näytti täällä pohjoisen taivaan alla räikeältä ja silmiin pistävältä. Hänen rintansa näkyi kiivaasti sykkivän.

Äänettömyys kävi tytölle sietämättömäksi. »Nuori herra, missä on kuningas?» kysyi hän mielenliikutuksesta melkein huutaen. »Ratsastanut pois. Tulee kohta!» vastasi Leubelfing mahdollisimman alavalla äänellä.

»Älköön kuningas kuvitelkokaan, että jättäisin herttuaa», jatkoi intohimoinen tyttö hillittömän kiivaasti. »Olen menehtyä rakkaudesta häneen. Ja minne minä lähtisin? Isänikö luo? Hän kohtelisi minua julmasti. Jään tänne. Kuninkaalla ei ole valtaa herttuan yli. Herttuani on hallitseva ruhtinas.» Hän toisteli hädässään tuon ilkeämielisen lauenburgilaisen sanoja, joka osaksi vakavasti osaksi piloillaan peitti ruhtinasvaipallaan kaikki ilkityönsä.

»Ei auta, neito», vastasi Kustaa Aadolfin hovipoika. »Ruhtinas tai muu, kuningas on sodassa hänen esimiehensä, ja lauenburgilaisen on totteleminen.»

»Herttua», väitti slovenitar, »on mitä ylhäisintä sukuperää, mutta kuningas on vain halpaa ruotsalaista talonpoikaissukua.» Lauenburgilainen oli varmaankin kertonut hänelle Kustaa Waasan talonpoikaispuvusta alkunsa saaneen tarun. Leubelfing nousi loukkaantuneena ja astui suorana kuin seiväs Corinnaa kohti, pysähtyi aivan hänen eteensä ja kysyi ankaran näköisenä: »mitä puhut?» Tyttö oli pelokkaana myös noussut, ilme hänen kasvoissaan muuttui äkkiä, ja hän kietoi kätensä hovipojan kaulaan sanoen: »Rakas herra! Kaunis herra! Auttakaa minua! Teidän täytyy auttaa minua! Rakastan Lauenburgin herttuaa, enkä luovu hänestä! En koskaan!» Hän huusi ja rukoili, suuteli ja syleili hovipoikaa ja painoi häntä rintaansa vasten, mutta astui äkkiä sanomattomasti hämillään askeleen taaksepäin ja ivan vääntämille huulille ilmaantui mitä omituisin hymy.

Hovipoika tuli kalmankalpeaksi. »Pikku siskoni», sipatti Corinna viekkain katsein, »jos sinä koettaisit vaikutusvaltaasi» — samassa silmänräpäyksessä Leubelfing tarttui lujasti hänen käsivarteensa, pakoitti hänen polvistumaan ja suuntasi pistolinsa, johon hän nopeasti oli tarttunut, pienen pään ohimoa kohti. »Laukaise vain», huusi Corinna melkein mielettömänä, »ja tulkoon ilosta ja surkeudesta loppu!»: mutta väänsi ja kiersi pientä kaulaansa mitä taitavimmin ja notkeimmin, koettaen välttää pistolin suuta.

Leubelfing asetti kylmän rautaisen pistolin suun keskelle naisen otsaa ja sanoi kuolemankalpeana mutta tyynesti: »kuningas ei tiedä siitä mitään, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi.» Vastaukseksi sai hän epäilevän hymyn. »Kuningas ei tiedä siitä mitään», toisti hovipoika, »ja sinä vannot tämän ristin kautta» — hän oli kultavitjasta riuhtaissut sen esiin naisen povesta — »keneltä olet sen saanut? Äidiltäsikö, sanot? — Sinä vannot minulle tämän ristin kautta, ettet sinäkään mitään tiedä! Tee se pian, taikka ammun!»

Hovipoika laski aseensa, sillä hän kuuli kavioiden kapsetta, sotilastervehdyksen hälinää ja kuninkaan raskaiden askelten tulevan ylös rappusia. Hän loi vielä kerran maasta nousevaan Corinnaan hartaasti rukoilevan katseen, joka näkyi ilmaisevan, mitä huulet eivät milloinkaan olisi lausuneet: »ole armollinen! Olen sinun vallassasi! Älä ilmaise minua! Rakastan kuningasta!»

Kustaa Aadolf astui sisään, kokonaan toisenlaisena nyt kuin kaksi tuntia sitten ratsastaessaan kotoa. Hän oli ankara kuin tuomari Israelissa, täynnä pyhää vihaa ja tulista kiivautta, niiden raamatun sankarien kaltainen, joiden täytyi poistaa huutava vääryys kansansa keskuudesta, ettei koko kansa joutuisi turmioon. Hän oli vastikään nähnyt kauhistuttavan, iljettävän kohtauksen, miten saksalaiset aatelismiehet saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät saksalaista talonpoikaisjoukkoa, joka friedlantilaista paeten etsi suojaa ruotsalaisten leiristä.

Herrat olivat erään toverinsa teltassa juoneet, pelanneet korttia ja napupeliä aamun sarastukseen saakka. Mitä epäilyttävin seikkailija oli pitänyt pankkia ja riistänyt heidät putipuhtaiksi. Vaihdettuaan muutaman sanan keskenään, päästivät he kaikesta päättäen epärehellisen pelaajan hätyyttämättä menemään, koska hän oli aatelia ja siis heidän kaltaisensa, mutta hyökkäsivät sen sijaan kotiin palatessaan väsyneinä ja ärtyisinä keskelle leiritietä patoutuneeseen vaunukasaan. Lauenburgin herttua oli ratsastaessaan telttansa ohi vilkaissut sisään, huomannut pesän tyhjäksi, heti epäillyt kuningasta syypääksi siihen ja täyttä laukkaa rientänyt toveriensa perästä, yllyttäen heitä saaliinhimoiseen tekoon, jonka hän tiesi vihlovan Kustaa Aadolfin sydäntä, niinpian kuin hän saisi siitä tiedon.

Kuningas tahtoi omin silmin nähdä heidän ilkityönsä ja ratsasti keskelle sekasortoa, missä kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, hevosia pistettiin kuoliaaksi tai ryöstettiin, turvattomia ihmisraukkoja rääkättiin, ja niitä, jotka puolustivat itseään, haavoitettiin. Kustaa Aadolfia kohti nousi rukoilevia käsiä, hartaita pyyntöjä, kirouksia ja sadatuksia, ikäänkuin hän olisi istunut Jumalan valtaistuimella. Kuningas hillitsi vihansa; hän jätti sen purkamisen toistaiseksi. Hän antoi ensiksi käskyn pitää huolta rääkätyistä pakolaisista, ja sitten koko aatelisjoukkue sai määräyksen saapua hänen luokseen yhdeksännellä tunnilla. Kotimatkalla hän pysähtyi ruoskurin teltan eteen, kehoitti häntä kääriytymään punaiseen vaippaansa ja seuraamaan pienen välimatkan päässä.

Tässä mielentilassa oli Kustaa kuningas, kun hän näki lauenburgilaisen rakastajattaren. Hänen katseensa tarkasti tyttöä, jonka kesytön kauneus ei häntä miellyttänyt ja jonka räikeä puku loukkasi hänen kirkkaita silmiään.

»Ketkä ovat vanhempasi», kysyi hän, välittämättä tytön omasta nimestä tai vaiheista.

»Kroatilainen päällikkö; äitini kuoli varhain», vastasi tyttö, ja hänen tummat silmänsä välttivät Kustaa Aadolfin kirkasta katsetta.

Säälin tunne vähensi kuninkaan ankaruutta, ja hän mietti lievempää rangaistusta. »Olet miehen puvussa kuljeskellut leirissä; se on kielletty», syytti hän tyttöä.

»En koskaan», vastasi Corinna vilpittömästi loukkaantuneena, »niin siveetön en ole koskaan ollut.»

»Mutta», jatkoi kuningas, »sinä rikot toisten avioliittoa vastaan ja teet nuoren, jalon ruhtinattaren onnettomaksi.»

Slovenittaren silmissä säihkyi kiihkeä mustasukkaisuus. »Mutta jos hän rakastaa minua enemmän, rakastaakin minua yksin, mitä minä sille voin? Mitä minua toinen liikuttaa?» sanoi hän uhmaten ja halveksien. Kuningas katseli häntä hämmästynein katsein, ikäänkuin kysyen itseltään, oliko tuo tyttö lapsena koskaan saanut kristillistä opetusta.

»Olen pitävä sinusta huolen», sanoi kuningas sitten. »Nyt käsken sinun kokonaan ja ijäksi jättämään lauenburgilaisen. Rakkautesi on kuoleman synti. Totteletko?» Nainen kesti kuninkaan katseen, silmät ensin soihtuina leimahtaen sitten itsepintaisesti tuijottaen, ja pudisti päätään. Kustaa Aadolf kääntyi ovella seisovan ruoskurin puoleen.

»Mitä tuo täällä tekee?» kysyi tyttö väristen. »Onko se pyöveli?
Mestaako hän minut?»

»Hän leikkaa hiuksesi, sitten ensi lähetys vie sinut Ruotsiin ja siellä saat pysyä kasvatuslaitoksessa, kunnes sinusta tulee evankelinen nainen.»

Pieniin aivoihin tulvehti äkkiä sellainen määrä ihmeellisiä aavistuksia ja outoa pelkoa, että ne olivat mennä sekaisin. Ajettu päälaki! Saattoiko olla mitään nöyryyttävämpää tai häpeällisempää! Entä Ruotsi, tuo jäinen maa talviöineen, josta hän oli kuullut puhuttavan, sehän oli kummitusten ja peikkojen maa! Mitä harkittua ja julmaa kidutusta merkitsikään tuo outo sana kasvatuslaitos? Evankelinen nainen, eikö se merkinnyt samaa kuin vääräuskoinen. Täytyikö hänen päälle päätteeksi luopua taivaallisesta osuudestaan; hänen, joka ei rikkonut paastoja, eikä laiminlyönyt hartauden harjoittamista… Hän tarttui rikkirevityissä vitjoissa riippuvaan ristiin ja suuteli sitä kiihkeästi.

Sitten hän antoi katseensa harhailla ympäri huonetta ja pysähdytti sen täynnä kostonhimoa hovipoikaan. Hän avasi jo huulensa syyttääkseen kuningasta aviorikoksesta, samasta, josta häntä itseään syytettiin. Kustaa Aadolf seisoi tyynenä syrjempänä. Hän oli ottanut Leubelfingin kirjeen käteensä ja katseli sitä likinäköisine silmineen. Tarkkaavain kasvonpiirteiden lempeä ja oikeudenmukainen ilme, jossa oli jotain majestetista ja jumalaista, peloitti Corinnaa; se oli hänestä outoa ja kaameata, jonkatähden hän pelkäsi sitä. Kesyttämättömältä tytöltä, joka oikealla tavalla tiesi arvostella jokaisen miehen ymmärrettävän intohimon vääntämiä kasvoja niitä säikähtämättä, jäi tämä jalo ja inhimillinen ilme ymmärtämättä. Hän ei voinut kauemmin katsella kuningasta. »Oikeastaan», ajatteli hän, »on tuo lumikuningas jäätynyt ihminen, joka ei huomaa naisen läsnäoloa, eikä rakkautta, mikä salaisesti häntä ympäröi. Voisin saattaa tuon nuoren ihmisen turmioon! Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi? Ja sitäpaitsi — hänhän rakastaa kuningasta!»

Ruoskuri astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä slovenitarta kohti. Nuori nainen ei nähnyt mitään pelastumisen mahdollisuutta. Salaman nopeudella hän kääntyi hovipojan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa: »Lueta minulle kymmenen messua, sisko! Niitä kalliimpia! Olen kyllä ansainnut paksun kynttilän! No niin, toista seuraa onni, ja toista» — hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tikarin, viskasi tupen menemään ja leikkasi taidokkaasti poikki kaulasuonensa, kuin olisi se ollut kyyhkysen. Leirin keittiössä hän lienee oppinut sillä lailla tikaria käyttämään.

Ruoskuri levitti punaisen vaippansa, laski naisen siihen pitkälleen, kääri hänet siihen ja kantoi kuin nukkuvan lapsen ulos sivuovesta.

Viereisestä huoneesta alkoi kuulua vilkasta ja sopimattoman äänekästä keskustelua ja kellon lyödessä yhdeksän astui kuningas, jolle Leubelfing avasi kaksoisovet, saapuvilla olevain saksalaisten ruhtinaitten ja herrain pariin.

Heitä lienee ollut noin viisi- tai kuusikymmentä ja he muodostivat ahtaassa huoneessa tiheän piirin. Herrat eivät käyttäytyneet erikoisen kunnioittavasti, monet olivat suorastaan välinpitämättömiä, ikäänkuin häpy olisi ollut heille yhtä tuntematon kuin pelkokin. Rohkeita ja viekkaita oli vierekkäin, kunnianhimoisia ja typeriä, hurskaita ja julkeita. Useimmat heistä olivat antaneet väkeään armeijaan, eikä heitä voinut jättää huomioon ottamatta. Kustaa Aadolfista vasemmalle pysytteli vaatimattoman näköisenä kapteeni Erlach, jolla oikeastaan ei ollut täällä mitään tekemistä. Tämä soturi oli aikansa jumalisimpana sankarina astunut Kustaa Aadolfin joukkoihin ja oli usein sanonut kuninkaalle surkuttelevansa kaikkia niitä syntejä, joita hänen täytyi täällä suuressa valtakunnassa nähdä: kiittämättömyyttä, kavaluutta, juonittelua, ansojen virittämistä, salapeliä, näyttelemistä, jälkien peittelemistä, lahjomista, maitten myyntiä, petosta, — kaikki syntejä, jotka hänen schweitsiläisillä vuorillaan olivat peräti tuntemattomia ja mahdottomia. Hän oli ehkä tullut saapuville vain voidakseen kertoa läheiselle ystävälleen, Ranskan lähettiläälle, jota kapteenin siveellinen yksinkertaisuus miellytti, jotain uutta, jolle ranskalaiset luonnostaan ovat niin kärkkäitä, vai olisiko hän tehnyt sen nähdäkseen sielunsa ylennykseksi miten hyve vie paheesta voiton. Hän siristi tyynesti silmiään ja pyöritteli kädet ristissä peukaloitaan. Vastapäätä tätä hyveen esikuvaa, kuninkaasta oikealle, seisoi synti henkilöllistyneenä: Lauenburgilainen upeimmassa puvussaan ja kalleimmassa pitsikauluksessaan, levottomasti siirrellen jalkojaan, pirullisesti hymyillen ja silmiään pyörittäen. Hän oli kohdannut ruoskijan apulaisen, jolle vaippa oli uskottu. Sen laskoksien alla oli hän tuntenut ihmisruumiin, astunut sen luo ja nostanut vaippaa.

Kustaa Aadolf loi koolla oleviin tuomitsevan katseen. Sitten puhkesi myrsky. Ihmeellistä — näitten ylpeitten kasvojen, uhmaavan esiintymisen ja aatelittomia sydämiä peittävien korskeitten pukujen ärsyttämättä käytti kuningas tahallaan raakaa, talonpoikaista puhetapaa, mikä ei muuten ollut hänelle ominaista.

»Ryöväreitä ja varkaita olette te ensimäisestä viimeiseen! Häpeä teille! Ryöstätte omia maamiehiänne ja uskonveljiänne! Hyi! Inhoan teitä! Sydämeni täyttyy kiukulla! Vapautenne puolesta olen tyhjentänyt aarreaittani — neljäkymmentä tynnyriä kultaa — enkä sen vertaa teiltä ole ottanut, että olisin saanut edes parin ratsastushousuja! Niin, kernaammin olisin minä alastomana ratsastanut, kuin olisin vaatettanut itseäni saksalaisten varoilla! Teille minä olen lahjoittanut kaikki, mikä tielleni on sattunut, enkä itseäni varten ole pidättänyt edes sikopahnaa!»

Palaten taas aineeseensa, kiitti hän herrojen rohkeutta ja moitteetonta käytöstä taistelukentällä ja toisti useamman kerran: »Urhoollisia te olette; niin, sitä te olette! Ratsastajina ja sotilaina olette nuhteettomia!» mutta sitten leimahti hänen vihansa uudestaan ja vielä voimakkaampana: »jos nousette kapinaan minua vastaan», uhkasi hän heitä, »käyn suomalaisten ja ruotsalaisten joukkojeni etunenässä teidän kimppuunne ja isken ympärilleni, että repaleet lentävät!»

Hän päätti puheensa kristillisillä neuvoilla ja pyysi heitä painamaan mieleensä sen opetuksen, minkä he nyt olivat saaneet. Kapteeni Erlach pyyhkäsi kyyneleen silmästään. Herrat koettivat olla sen näköisiä, kuin asia ei olisi heitä erikoisesti liikuttanut, mutta heidän käytöksensä oli tullut huomattavasti sävyisemmäksi. Muutamiin näytti puhe vaikuttaneen ja joitakuita liikuttaneenkin. Saksalainen kestää paremmin karkeata suoraa sättimistä kuin laimeata saarnaa tai hienoa, purevaa ivaa.

Tähän saakka olisi kaikki ollut niinkuin olla pitikin. Silloin Lauenburgilainen, kääntyen osaksi kuninkaan osaksi säätyveljiensä puoleen, päästi huuliltaan häpeämättömän julkeat, röyhkeät sanat:

»Miksi teidän majesteettinne viitsii joutavasta suuttua? Mitä me herrat olemme tehneet? Keventäneet alamaisiamme!»

»Laske kätesi tämän herran olkapäälle!» komensi hän. Ruoskija astui esiin, mutta ei uskaltanut totella, sillä herttua oli vetänyt miekkansa tupesta, ja vaaraa ennustava sorina kuului piiristä.

Kustaa riisti lauenburgilaiselta aseen, nojasi terää jalkaansa vasten ja jännitti sitä kunnes se katkesi. Sitten hän tarttui ruoskijan paksuun, karvaiseen käteen, painoi sen hervottomana seisovan lauenburgilaisen olkapäälle, piti sitä jonkun aikaa siinä ja sanoi: »Poika, olet hallitseva ruhtinas, enkä voi sinuun kajota, mutta pyövelin käsi tarttukoon sinuun!»

Kohtaus oli saattanut miltei kouristuksentapaiseen nauruun hovipojan, jonka tungos salissa oli työntänyt raskaiden damastiverhojen peittämään ikkunakomeroon. Corinnan verinen loppu oli sekä järkyttänyt että keventänyt hänen mieltään, ja hänen sankarinsa lannistamat ruhtinaat näyttivät hänestä komedian henkilöiltä. Hän oli kuin poika, joka hyvillään ja nauruaan pidättäen kuuntelee kuinka hänen isänsä, jonka valtaa ja mainetta hän ihailee ja jonka suojassa hän tietää olevansa, antaa läksytyksen velvollisuutensa unohtaneelle rengilleen. Mutta kuullessaan ensimäisen tavuun, minkä lauenburgilainen lausui, lyyhistyi hän pelosta; niin kammottavasti muistutti lauenburgilaisen ääni hänen omaa ääntään. Sama sointi, sama tarmo ja metallinen kaiku. Pelko muuttui kauhuksi, kun lauenburgilainen Kustaa kuninkaan poistuttua purskahti teennäiseen nauruun ja puhkesi kimeästi puhumaan: »tuo ruotsalainen talonpoika sätti kuin tallirenki! Tuhat tulimmaista, miten me hänet suututimmekin tänään. Pereat Gustavus! Eläköön saksalainen vapaus! Tuletkos, arvoisa veljeni, telttaani korttia lyömään? Annan aukaista tynnyrin würzburgilaista!» Hän pisti kätensä lähinnä seisovan ruhtinaan kainaloon. Tämä herra vetäytyi kohteliaasti hänestä erilleen ja vastasi arvokkaasti kumartaen: »valitan. Olen lupautunut muualle.»

Lauenburgilainen kääntyi seuraavan rajakreivin puoleen ja pyysi häntä mukaansa vieläkin iloisemmin ja innokkaammin: »Et saa kieltäytyä, toveri! Sinun täytyy saada tappiosi korvatuksi!» Rajakreivi, joka oli äkkipikainen herra, käänsi hänelle selkänsä. Joka kerta kun lauenburgilainen uudisti pyyntönsä kieltäydyttiin yhä lyhyemmin ja tylymmin. Hänen askeltensa ja liikkeittensä eteen muodostui autio paikka, ja huone tyhjentyi vähitellen.

Vihdoin seisoi hän yksin keskellä huonetta, josta kaikki olivat poistuneet. Hän huomasi selvästi, että hänen säätytoverinsa aina vastedes tulisivat häntä tarkasti välttämään. Tuntiessaan itsensä leimatuksi mieheksi vääntyivät hänen kasvonsa vihasta ja hän kohotti puristetut nyrkkinsä, uhmaten joko kuningasta tai kohtaloa. Hovipoika ei voinut kuulla, mitä hän mumisi, mutta ylhäisen kreivin kasvonilme oli niin pirullinen, että salainen kuuntelija oli vähällä mennä tiedottomaksi.

IV.

Illan hämärtäessä samana vaiherikkaana päivänä ilmoitettiin kuninkaalle oikean turvallisuuskirjan näyttäneen friedlantilaisen sotapäällikön tulosta. Asia koski nähtävästi viime ottelussa kaatuneiden hautaamista tai jotain muuta kahden sotajoukon välillä kysymykseen tulevaa sopimusta.

Hovipoika vei päällikön huoneeseen, joka oli vastikään tyhjentynyt, ja pyysi hänen odottamaan. Leubelfing ilmoittaisi heti päällikön tulosta. Mutta wallensteiniläinen, laiha mies, jolla oli keltaiset, suljetut kasvot, pidätti häntä sanoen tahtovansa levähtää hetkisen kiireisen ratsastuksensa jälkeen. Hän heittäytyi huolimattomasti tuolille ja rupesi keskustelemaan kaikellaisista vähäpätöisistä asioista hovipojan kanssa, joka oli jäänyt seisomaan hänen eteensä.

»Äänenne tuntuu minusta tutulta», sanoi hän ohimennen. »Saanko tietää nimenne.» Leubelfing oli varma siitä, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt näitä kylmästi komentavia eleitä, ja vastasi uljaasti: »olen kuninkaan hovipoika, Leubelfing Nürnbergistä, teidän armonne!»

»Käsiteollisuuden kukoistuspaikasta», huomautti päällikkö välinpitämättömästi. »Tehkää hyvin, nuori herra, ja koettakaa tätä hansikasta; se on vasemman käden hansikas. Jesuitat, jotka minua nuoruudessani kasvattivat, totuttivat minut nöyrästi ja uskollisesti nostamaan tielle pudonneita esineitä, mikä tottumus on käynyt minulle hiukan hankalaksi nyt päällikkönä ollessani. Mutta en ole siitä tavasta päässyt.» Hän veti taskustaan nahkaisen ratsastushansikkaan, jommoisia siihen aikaan yleensä käytettiin. Hansikas oli erikoisen hieno ja kapea niin että yhdeksän kymmenettä osaa wallensteiniläisistä ja ruotsalaisista sotilaskäsistä olisi heti ensi yrityksellä puhkaissut sen kaikki saumat. »Löysin sen ulkoportaitten alimmalta rapulta.»

Leubelfingiä lonkkasi hieman päällikön puheen käskevä sävy, mutta hän tarttui kuitenkin miellyttävän kohteliaasti ja ilman minkäänlaista epäluuloa hansikkaaseen ja veti sen hentoon käteensä, johon se kävi, kuin olisi se siihen tehty. Päällikkö hymyili merkitsevästi. »Se on teidän», sanoi hän.

»Ei ole, herra päällikkö», vastasi hovipoika kummastuneena, »en käytä niin hienoa nahkaa.»

Sitten vieras nousi hitaasti tuoliltaan ja kumarsi, sillä kuningas oli tullut sisään.

Kustaa Aadolf astui muutamia askeleita häntä kohti hämmästyen yhä enemmän. Kuninkaan ulkonevat, säteilevät silmät suurenivat. Sitten sanoi hän epäröiden vieraalleen: »Tekö täällä, herra herttua?» Kuningas ei ollut milloinkaan nähnyt friedlantilaista itseään, mutta oli kyllä usein katsellut hänen kuviaan, joita oli kaikkialle levitetty, ja pää oli siksi omituinen, ettei mitenkään voinut erehtyä. Wallenstein myönsi kumartaen uudestaan.

Kuningas vastasi kumarrukseen vakavan kohteliaasti. »Tervehdän teidän ylhäisyyttänne ja tarjoan palvelustani. Mitä haluatte, herttua?» Hän viittasi hovipoikaa menemään.

Leubelfing pakeni viereiseen huoneeseensa, joka oli vaillinaisesti kalustettu ja muodosti kapean juovan kuninkaan vastaanotto- ja makuuhuoneen, talon rauhallisimman huoneen välille. Hovipoikaa kammotti. Se ei johtunut peljätyn sotapäällikön läheisyydestä, vaan myöhäisen käynnin herättämästä kaameudesta. Hän tunsi hämärästi kohtalonsa riippuvan tästä käynnistä.

Pikemmin pelosta kuin uteliaisuudesta avasi hän hiljaa syvän kaapin oven, jota tietä hän kerran — tulkoon se nyt ilmi — mutta vain yhden ainoan kerran, oli seinänraosta tirkistänyt kuningasta saadakseen katsella häntä häiritsemättä ja kyllikseen. Keskustelu, jota hän nyt salaa kuunteli, oli niin ihmeellinen ja omiaan pitämään huolta siitä, että joko silmä tai korva lakkaamatta painui rakoa vasten.

Vastakkain istuvat miehet katselivat hetkisen ääneti toisiaan, kuitenkaan tuijottamatta. He tiesivät, että rauhanneuvottelun tai sopimuksen sanat olivat mahdottomat ennen ratkaisevaa ja asiain tilaa muuttavaa taistelua, senjälkeen kuin Saksan kohtalon määräävä shakkipeli oli alkanut arvoituksellisine siirtoineen ja salattuine suunnitelmineen, ja mutkistunut kaikilla suunnilla. Friedlantilainen lausuikin tämän heti julki. »Teidän majesteettinne», sanoi hän, »asiani on yksityistä laatua». Kustaa hymyili kylmän kohteliaasti. Friedlantilainen alkoi:

»Tapanani on lukea vuoteella, kun en saa unta. Eilen tai varhain tänä aamuna löysin eräästä ranskalaisesta muistelmajulkaisusta mieltäkiinnittävän jutun. Tositapaus ja sanatkin tarkoin mainitut, jotka amiraali todistajana oikeudessa lausui — tarkoitan amiraali Colignyta, jota kunnioitan erinomaisena sotapäällikkönä. Jos teidän majesteettinne suvaitsee, kerron sen. Amiraalin luo tuli eräänä päivänä hänen liittolaisensa, Poltrot — vai mikä hänen nimensä lienee ollut. Miltei mielipuolena heittäytyi hän tuolille ja alkoi puhua itsekseen ja käyttää hyvin kiihkeitä sanoja amiraalin valtiollisesta ja sotilaallisesta vastustajasta, Franz Guisesta, luvaten toimittaa lotringilaisen pois hengiltä. Kuten sanottu, se oli mielipuolen puhetta ja amiraalin vallassa oli antaa sille merkitystä tai olla kokonaan välittämättä — suosittaisin kohtausta draamankirjoittajalle, se olisi voimakas. Amiraali vaikeni, kun hän piti miehen puhetta tyhjänä loruna, ja Franz Guise kaatui kuulan…»

»Jos Coligny menetteli niin», keskeytti kuningas, »paheksun minä sitä.
Hän teki epäinhimillisesti ja epäkristillisesti.»

»Teidän majesteettinne, samantapaista olen minä nähnyt tänään, murhaajaksi tarjoutunut on vain pannut toimeen vielä mutkikkaamman kohtauksen. Erään teikäläisen tulosta ilmoitettiin, ja kun minä juuri olin työssä, käskin viedä hänet sivuhuoneeseen. Kun tulin huoneeseen, oli hän nukahtanut keskipäivän helteeseen ja puhui kiihkeästi unissaan. Vain muutamia katkonaisia sanoja, mutta ajatuksen saattoi arvata. Jos ymmärsin oikein, on teidän majesteettinne kuolettavasti loukannut häntä, en tiedä miten, ja hän on päättänyt, onpa pakotettukin mistä hinnasta hyvänsä — ainakin melkoisesta hinnasta — surmaamaan Ruotsin kuninkaan, mikä on sitä helpompaa, kun hän on läheisissä tekemisissä ja joka päivä seurustelee teidän majesteettinne kanssa. Herätin hänet unesta ja kysyin hänen asiaansa. Se koski vuosia sitten keisarin palvelukseen paennutta reininmaalaista; elikö tämä vielä vai ei. Perintöasia. Ilmoitin, mitä tiesin, ja laskin tuon petturin menemään. En kysynyt hänen nimeään, hän ei olisi kuitenkaan sanonut oikeata. Olisi myös ollut mahdotonta ja samalla huutava vääryys vangita hänet unessa lausuttujen katkonaisten sanojen perustuksella.»

»Teidän majesteettinne», sanoi friedlantilainen painostaen jokaista tavuuta, »teitä on varoitettu!»

Kustaa mietti. »En tahdo tuhlata aikaa enkä myrkyttää mieltäni seuraamalla näin epämääräisiä ja jo hävinneitä jälkiä. Olen Jumalani kädessä. Eikö teidän ylhäisyydellänne ole muita todistajia tai todisteita?»

Friedlantilainen veti esiin hansikkaan. »Korvani ja tämä riepu tässä! Unhotin sanoa, että uneksija oli solakka, kasvot veltot, tyhjät; luultavasti oli hänellä aivan kasvojenmukainen naamio, jommoisia mitä suurimmalla taidolla valmistetaan Veneziassa. Mutta hänen äänensä oli miellyttävästi voimakas, barytoni tai syvä altto, jotakuinkin samanlainen kuin hovipojallanne, ja hansikas, joka putosi häneltä huoneeseeni, käy myöskin tälle herralle kuin valettu.»

Kuningas nauroi sydämellisesti. »Voin panna pääni Leubelfingin syliin ja nukkua rauhassa», vakuutti hän.

»En minäkään voisi epäillä tuota nuorta miestä», vastasi friedlantilainen. »Hänellä on vilpittömät, rehelliset kasvot, samanlaiset reippaat pojankasvot kuin kotiseutuni paljasjalkaisilla talonpoikaistytöillä. En kuitenkaan, teidän majesteettinne, mene kenestäkään takuuseen. Ulkomuoto voi pettää, enkä minä — vaikkei se pettäisikään — tahtoisi pitää läheisyydessäni hovipoikaa, en edes lemmikkiäni, jos hänellä olisi samallainen ääni kuin vihamiehelläni ja hänen kätensä olisi samankokoinen kuin salamurhaajan käsi. Siinä on jotain salaperäistä, kohtalokasta. Ja se voi olla turmiollista.»

Kustaa nauroi. Hän näytti ajattelevan, että suuri nousukas, tehtyään jättiläissopimuksen habsburgilaiskeisarinsa kanssa, oli joutunut pilventakaisten haaveitten ja kuvitelmien valtakuntaan ja oli siksi nyt enemmän kuin koskaan kaikenlaisen taikauskon vallassa. Kuningas huomasi selvästi miten friedlantilaisen usko kohtaloon ja hänen yrityksensä tehdä tehottomaksi tätä kohtaloa olivat ristiriidassa keskenään. Mutta vakuutettuna Jumalan olemassaolosta ei Kustaa tahtonut ainoallakaan sanalla tai viittauksella kosketella alaa, missä hän arveli helvetin kujeiden pitävän peliään. Hän ei enää jatkanut keskustelua vaan nousi kiittäen herttuaa hänen vilpittömästä tarkoituksestaan. Samalla hän kuitenkin tarttui hansikkaaseen, jonka friedlantilainen oli välinpitämättömästi heittänyt heidän välillään olevalle pienelle pöydälle, mutta hän teki sen niin huolettomana ja tarkastamatta hansikasta ollenkaan lyhytnäköisillä silmillään, että terävänäköisen Wallensteinin ehdottomasti täytyi hymyillä noustessaan tuoliltaan lähteäkseen.

»Minua ilahduttaa», sanoi kuningas leikillisesti, saattaessaan friedlantilaista ovelle, »että teidän ylhäisyytenne huolehtii hengestäni».

»Sehän on luonnollista», vastasi Wallenstein. »Vaikka teidän majesteettinne ja minä taistelemmekin armadoillamme toisiamme vastaan, kuuluu teidän majesteettinne ja minä — herttua vältti kohteliaasti sanaa 'me' — kuitenkin yhteen. Ei voi ajatella toista ilman toista, ja», laski hän vuorostaan leikkiä, »jos jompikumpi, teidän majesteettinne tai minä, suistuisi maailmankiikun toisesta päästä, löisi toinenkin pää säälimättä maahan».

Kuningas vaipui mietteisiin ja hänen päähänsä juolahti vasten tahtoaan ajatus, että jokin tähtien asento tai tähtisikermä oli osoittanut friedlantilaiselle, että heidän kuolinhetkensä riippuvat toisistaan, osoittanut toisen seuraavan toista kuin salaa hiipien. Ihmeellistä kyllä sai tämä ajatus hänessä vallan huolimatta hänen jumalanpelostaan. Kristillinen kuningas tunsi, miten taikauskon ilmakehä, joka ympäröi friedlantilaista, alkoi tunkeutua häneenkin. Hän astui taas askeleen ovea kohti.

»Teidän majesteettinne pitäisi», lopetti friedlantilainen miltei tutunomaisesti vierailunsa, »suojella itseään ainakin lapsenne vuoksi. Prinsessa on hyvä oppimaan, kuten olen kuullut, ja on teidän majesteettinne silmäterä. Kun ei ole poikia! Minäkin olen samallainen pelkkien tyttöjen isä!» sanoi herttua jäähyväisiksi.

Hovipoika oli kuunnellut salaa, ja keskustelu oli kuin aave nostanut pystyyn hänen hiuksensa. Hän näki vielä Kustaan heittäytyvän tuolilleen ja leikkivän hansikkaan kanssa. Hän vei silmänsä pois raosta, astui horjuen huoneeseensa, heittäytyi maahan vuoteensa viereen rukoillen taivaan suojelusta sankarilleen, jolle hänen pelkkä läsnäolonsa — kuten friedlantilainen arveli ja hän jo itsekin alkoi uskoa — saattoi tuottaa aavistamatonta turmiota. »Millä hinnalla tahansa», lupasi hän epätoivoissaan, »riistäydyn minä hänestä, minä jätän hänet, jottei minun tuhoisa läsnäoloni tuottaisi hänelle onnettomuutta».

Kun häntä ei kutsuttu, hiipi hän kuninkaan luo vasta tuona lomahetkenä, joka sitten kului suurimmaksi osaksi yhdentekevässä keskustelussa, lukuunottamatta hovipojan saamaa nuhdetta: »missä olet tänään päivällisaikaan kuljeskellut, Leubelfing? Minä huusin sinua ja sinä olit poissa.» Hovipoika vastasi tähän, kuten olikin, että hän oli tuntenut aamun järkyttäväin kohtausten jälkeen tarvetta hengittää raitista ilmaa, hypännyt hevosen selkään ja kiidättänyt sitä Wallensteinin leiriin päin, miltei hänen tykkiensä kantamiin. Hän koetti saada kuninkaan laittamaan hänet ystävällisesti luotaan, mutta ei onnistunut siinä. Keskustelu sai taas luontevan suunnan, ja kello löi yhdeksän. Silloin otti Kustaa hajamielisen näköisenä hansikkaan taskusta ja sanoi sitä katsoen: »tämä ei ole minun. Oletko sinä huolimattomuudessasi sen hukannut ja minä erehdyksestä vetänyt sen käteeni? Katsotaan!» Hän otti leikkisästi kiinni hovipojan vasemmasta kädestä ja veti pehmeän nahan hänen sormiinsa. »Se sopii», sanoi hän.

Mutta hovipoika heittäytyi hänen eteensä maahan, tarttui hänen käsiinsä ja antoi kyynelten vuotaa niille. »Hyvästi, herrani, kaikkeni!» nyyhkytti hän. »Suojelkoon sinua Jumala ja hänen joukkonsa!» Nousten äkkiä pystyyn juoksi hän kuin mieletön ulos. Kustaa nousi ja huusi häntä takaisin. Mutta kuului vain nelistävän hevosen kavionkapsetta, eikä kuningas — omituista kyllä — yöllä eikä seuraavanakaan päivänä pannut toimeen tiedusteluja hovipoikansa paosta ja poissaolosta. Tosin hänellä oli tarpeeksi muuta ajattelemista; sillä hän oli päättänyt lopettaa majailun Nürnbergin luona.

Leubelfing antoi hevosensa nelistää, kunnes se lopulta itsestään väsyi leirin perimmässä laidassa. Ratsastajankin mieli alkoi rauhoittua. Kuutamossa oli valoisaa kuin päivällä, ja hevonen astui rauhallisesti. Pakolainen harkitsi tarkkaan tapahtumaa ja hänen silmiinsä tuli salaperäisyyden verhosta rakkauden ja vihan sytyttämällä kirkkaudella hänen aave-seuralaisensa. Se oli lauenburgilainen. Olihan hän nähnyt, miten tuo rikoksen leimaama mies oli puristanut nyrkkiään kuninkaan oikeudenmukaisuudelle! Eikö lauenburgilaisen ääni muistuttanut hänen omaa ääntään? Ja olihan Leubelfingissä ollut tarpeeksi naista huomaamaan tuona kammottavana hetkenä ruhtinaan nyrkin pienuuden. Asia oli selvä, lauenburgilainen suunnitteli kostoa ja vainosi kuninkaan kallista henkeä. Ja tänä kaameana hetkenä, jolloin kuningasta uhattiin ja hänen luokseen koetettiin hiipiä, oli Leubelfing paennut hänen luotaan. Pohjaton huoli rakkaimmasta, mitä hänellä koskaan oli ollut, kouristi hovipojan sydäntä, ja ajatellessaan, ettei hän enää sitä omistanut, puhkesi hän suruissaan tuskaisaan nyyhkytykseen, hillittömästi tulvehtiviin kyyneliin. Ruotsalaiselta vahdilta, harmaaviiksiseltä musketöriltä vääntyi suu hauskaan virnistelyyn, kun hän näki solakan ratsastajan itkevän. Hän kysyi hyväntahtoisesti: »Tekeekö nuoren herran mieli kotiin?»

Leubelfing tukahutti itkuaan ja ratsasti hitaasti eteenpäin. Kun Luoja oli antanut hänelle rohkeuden, jonka taistelutanner oli tehnyt kaksinkertaiseksi, päätti hän pysyä edelleenkin leirissä. »Kuningas tulee lopettamaan majailun», ajatteli hän itsekseen, »minä pääsen johonkin rykmenttiin, ja marssit ja väsymys auttavat minua pysymään tuntemattomana. Sitten tulee taistelu!»

Hän huomasi nyt erään everstin, joka valppaasti tarkastaen ratsasti pitkin leiriteitä. Kuuvalo oli niin kirkas, että olisi helposti saattanut lukea kirjeen. Hovipoika tunsi hänet ensi silmäyksellä isänsä ystäväksi, samaksi, joka oli ollut kapteeni Leubelfingin sekundanttina kaksintaistelussa, jossa tämä oli saanut surmansa. Hovipoika ohjasi raudikkonsa ruotsalaisen everstin vasemmalle puolelle. Eversti, joka oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartiostossa, katseli tutkivasti nuorta ratsastajaa. »Joko minä erehdyn», alkoi hän, »taikka olen, joskin jonkun välimatkan päästä, nähnyt teidän armonne ratsastavan hovipoikana kuninkaan rinnalla? Tosiaan, nythän minä tunnen teidät, vaikka olettekin jonkun verran kuutamon-kalpea ja surumielisen näköinen.» Ikäänkuin jokin muisto olisi äkkiä hänet vallannut, jatkoi hän: »Oletteko nürnbergiläinen ja sukua kapteeni Leubelfing-vainajalle? Olette pelottavassa määrin hänen näköisensä, tai oikeastaan hänen lapsensa, Gustel-huimapään näköinen, joka kuudentoista vanhaksi ratsasti meidän mukanamme. Mutta kuutamo se pettää ja loihtii. Nouskaamme. Tässä on telttani.» Hän jätti hevoset, sekä omansa että hovipojan, odottavan litteänenäisen ja leveänaamaisen palvelijan huostaan, joka otti vastaan isäntänsä hyväntahtoisesti ja typerästi hymyillen.

»Olkaa kuin kotonanne», kehoitti vanhus hovipoikaa, ja tarjosi hänelle telttatuolin istuutuen itse kovalle vuoteelleen. Valoneuvoina oli kaksi levotonta tulisoihtua.

Everstin leveä, rehellinen käsi alkoi muitta mutkitta silittää hovipojan päätä. Hiusrajassa otsalla tuli vanha mutta syvä arpi näkyviin. »Gustel, veitikka», pääsi vanhukselta, »luuletko, että olen unhottanut, miten unkarilainen varsa heitti takajalkansa ilmaan ja viskasi sinut jukopäänsä yli, niin että sinä lensit kauas ilmassa ja me kaikki kolme jo luulimme sinun heittäneen henkesi, äitisi parkui, isäsi tuli kalpeaksi kuin aave ja minä itse säikähdin pahasti? Oiva sotilas oli Leubelfing-vainaja, kunnon kapteenini ja rakkain ystäväni! Vähän huimapäinen vain, kuten sinäkin, Gustel, taidat olla. Hitto vieköön, kuinka kauan olet jo hyöriskellyt kuninkaan ympärillä? Olet muuten kerrassaan kuin poika. Ja vaaleat kiharat on ajettu niskasta, junkkari», ja vanhus nykäisi häntä tukasta. »Älä vain kuvittele olevasi ainoa naisolento leirissä. Katsoppas vain Jakob Eriksonia tässä.» Poika astui juuri sisään tuoden pulloja ja laseja. »Samallainen mies kuin sinäkin! Ole rauhassa, Gustel! Hän ei ole jaksanut oppia ainoatakaan saksan sanaa. Siihen hän on liian typerä. Mutta mitä kunnollisin ja jumalisin nainen! Ja ruma! Muuten luonnollisin asia maailmassa, Gustel: seitsemän paitaressua, elättäjä määrätty sotaan, vaimo lähtenyt hänen sijastaan. Mitä parhain mies! En voisi enää mitenkään tulla toimeen ilman häntä.»

Hovipoika tarkasti tuota kelpo olentoa tuntien ehdotonta vastenmielisyyttä, ja eversti jatkoi tarinaansa. »Oli miten oli, mutta ei ole ollut helppoa päästä kuninkaan katon alle, sillä hän inhoaa naisia miesten puvussa. Olet esittänyt satua, jota Upsalan penkeillä kutsutaan monodraamaksi, kun jokin ypö yksin riemuitsee, pelkää, on epätoivoissaan, tuntee hellyyttä, on traagillinen ja haaveilee! Ja olet vielä Herra ties miten paljon kuvitellut, vaikkei ainoakaan kuolevainen tiedä siitä mitään tai välitä hituistakaan. Sinä näytät tyytymättömältä? Hengenvaarallista ei se suorastaan ole, lapsukaiseni! Jos asia olisi paljastunut: 'korjaa luusi, heittiö!' olisi hän sinulle tiuskaissut ja jo heti perästä ajatellut jotain muuta. Mutta olisipa kuningatar nähnyt naamiosi läpi! Huh! Sen minä sanon: lapsia ei pidä suudella! Sellainen suudelma uinuu ja syttyy jälleen liekkiin, kun huulet kasvavat ja paisuvat. Ja se on ja pysyy totena, että kuningas on ottanut sinut kerran minun sylistäni, kummilapseni, hyväillyt ja suudellut että vain läiskähti! Sillä sinä olit uljas ja sievä lapsi.» Hovipoika ei tiennyt mitään suudelmasta, mutta hän tunsi sen ja sävähti punaiseksi.

»Entäs nyt, huimapää, mihin nyt ryhdytään?» Hän mietti vähän aikaa. »Hyvä, minä luovutan sinulle toisen telttani! Sinusta tulee minun ratsutyttöni, annat kunniasanasi ettet pötki tiehesi ja ratsastat minun kanssani kunnes sota päättyy. Sitten minä vien sinut kotiini Ruotsiin lähelle Gefleä. Minä olen yksin. Minun kaksi nuorempaa poikaani, Axel ja Erik» — hänen silmästään pusertui kyynel. »Kuninkaan ja isänmaan puolesta!» sanoi hän. »Jäljelle jäänyt vanhin elää Falunissa sanan palvelijana ja hänellä on suuri palkka. Voit valita meidän molempien välillä.» Leubelfing lupasi risti-isälleen mitä jo oli itselleen luvannut ja kertoi sitten hänelle juurtajaksain seikkailunsa sillä totuuden kaipuulla, joka pyrkii ilmoille pitkän naamio-elämän perästä yhtä valtavasti kuin nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen.

Vanhus pohti kuulemaansa juttua ja nautti sitten erikoisesti Leubelfing-serkusta, jonka piirteet hän antoi hovipojan kuvata. »Liinatukka», punnitsi hän, »ei voi sille mitään, että hän on ämmä. Se on hänen suonissaan. Minunkin poikani, Falunin pappi, on jänis. Hän on perinyt äidiltään.»

Kesän lopusta aina elonkorjuun päähän ja aina siihen saakka, kun eräänä pakkasaamuna ensimäiset ohuet hahtuvat kierivät maantiellä, ratsasti hovipoika Leubelfing kiltisti risti-isänsä, eversti Åke Totten vieressä sinne tänne aina sen mukaan, minne sodan epävakaiset vaiheet milloinkin veivät. Pääkortteeria ja kuningasta hän ei tavannut, kun eversti useimmiten johti etu- tai jälkijoukkoja. Mutta Kustaa Aadolf eli nytkin hänen sielunsa silmissä, joskin kirkastuneessa ja koskemattomassa muodossa, nyt kun hän ei enää ravistanut häntä kiharoista ja kun hovipoika ei enää kuullut kuninkaan öisin vieressään, vain ohuen seinän eroittamana, kääntelevän ja rykivän. Sattumalta sai Leubelfing sitten taas nähdä kuninkaan kasvot. Se tapahtui Naumburgin torilla. Hovipoika oli viivähtänyt jonkin ostoksen vuoksi ja aikoi juuri lähteä ratsastamaan tavoittaakseen everstinsä, joka tällä kertaa komensi etujoukkoja ja oli jo lähtenyt kaupungista. Yhä sankemmaksi käyvän ihmisjoukon likistäessä häntä ja hänen hevostaan taloja vastaan, Leubelfing näki ahtaalla torilla näyn, jonka ihmissilmät ovat vain kerran nähneet, kun rauhanruhtinas useita satoja vuosia sitten aasintamman seljässä saapui Jerusalemiin. Tosin istui Kustaa muhkean sotaoriin selässä haarniskoitujen, uljailla ratsuilla ajavien miesten ympäröimänä; mutta Pohjan kuningasta saartoi satoihin nouseva ihmisjoukko kiihkeiden tunteiden vallassa: vaimoja, jotka molemmin käsin nostivat lapsiaan riemuitsevien päitten yli, miehiä, jotka ojensivat käsiään saadakseen painaa Kustaan oikeata kättä, nuoria tyttöjä, jotka suutelivat hänen jalustimiaan, köyhää väkeä, joka heittäytyi polvilleen hänen eteensä pelkäämättä että kuninkaan hevonen kavioillaan survoisi — hevonen astui muuten lauhkeasti ja rauhallisesti — rohkeata, rakkauden ja innostuksen huumaamaa kansaa, jonka hengen omaisuuden kuningas oli pelastanut. Ilmeisesti liikutettuna kumartuen ratsultaan seudun pappisvanhuksen puoleen, joka vasten kuninkaan tahtoa suuteli tämän kättä aivan Leubelfingin silmien edessä, sanoi Kustaa ääneen: »kansa kunnioittaa minua kuin Jumalaa. Se on liikaa ja muistuttaa minua kuolemastani. Vanhus, minä ratsastan pakanallisen jumalattaren Victorian ja kristityn kuolemanenkelin seurassa.»

Kyyneleet nousivat hovipojan silmiin. Mutta nähdessään ikkunassa vastapäätä kuningattaren, jolle kuningas viittasi hellät jäähyväiset, hovipoika tunsi polttavaa mustasukkaisuutta rinnassaan.

Kun ruotsalaiset joukot tuskin viikkoa myöhemmin kokoontuivat Lützenin lakealle kentälle, marssi Åke Tott kuninkaan vaunujen lähellä. Leubelfing huomasi pilvenhattarain alla petolinnun liitävän ja mitä itsepintaisimmin pysyttelevän kuninkaallisen ryhmän yllä välittämättä pyssynlaukauksista, joilla sitä koetettiin karkoittaa. Hän ajatteli lauenburgilaista. Uhkasiko hänen kostonsa kuningasta? Hovipoika kävi hyvin levottomaksi. Hämärän tullessa hänen rauhattomuutensa yhä kasvoi ja kun jo oli aivan pimeä, kannusti hän hevostaan, välittämättä antamastaan kunniasanasta, ja hävisi everstin näkyvistä, joka huusi hänelle »petturi».

Täyttä laukkaa ratsastettuaan saavutti hän kuninkaan vaunut ja yhtyi seurueeseen, joka odotetun suuren taistelun edellisenä päivänä ei näkynyt häntä huomaavan tai hänestä välittävän. Kuningas aikoi viettää yönsä vaunuissa, mutta kylmyys pakoitti hänet jättämään ne ja hakemaan suojaa vaatimattomasta talonpoikaistalosta. Päivän valjetessa tungeskelivat käskyläiset matalassa tuvassa, missä kuningas jo istui karttojensa ääressä. Ruotsalaiset joukot olivat järjestetyt, saksalaiset rykmentit vielä järjestämättä. Kuninkaan ystävällinen kamaripalvelija oli tuntenut Leubelfingin, vaan ei vaatinut häntä tilille, ja niin oli tämä taas päässyt Ruotsin vaakunan koristamalle jakkaralleen, jolla hän ennen oli istunut kuninkaan vieressä, ja nurkkaan vetäytyneenä hän pysyi tuntemattomana vaihtuvain sotilashahmojen takana.

Kuningas oli antanut viimeisetkin käskynsä ja tullut mitä ihmeellisimmän mielialan valtaan. Hän nousi hitaasti ja kääntyi läsnäolevien puoleen, jotka olivat pelkkiä saksalaisia ja joista useampi kuin yksi oli Nürnbergin luona leirissä saanut häneltä ankaran nuhdesaarnan. Tunsiko hän sen valtakunnan totuutta ja laupeutta, jota hän luuli olevansa lähellä? Hän viittoi kädellään ja puhui hiljaa, miltei uneksien, pikemmin eloisine silmineen kuin huulillaan, jotka tuskin liikkuivat. »Herrat ja ystävät, tänään lienee minun hetkeni tullut. Siksi tahtoisin jättää teille testamenttini. En suinkaan huolehtiakseni sodasta — pitäkööt elossa olevat siitä huolen. Vaan — paitsi autuudestani — minun muistostani teissä! Olen tullut meren yli pää täynnä kaikenlaisia ajatuksia, mutta väkevämpi kaikkea muuta oli vilpittömästi sanoen huoli sanan puhtaudesta. Breitenfeldin voiton jälkeen olisin voinut tarjota keisarille siedettävät rauhanehdot ja turvattuani evankeliumin palata saaliineni petoeläimen tavoin Ruotsini rotkoihin. Mutta mielessäni olivat Saksan asiat. Hiukan tosin teki mieleni teidän kruunuanne, herrat! Mutta sanon vilpittömästi: suurempi kuin kunnianhimoni oli huoli valtakunnasta! Habsburgilaiselle ei se saa enää mitenkään kuulua, sillä tämä on evankelinen valtakunta. Nyt te ajattelette ja sanotte: vieras kuningas ei saa meitä hallita! Ja te olette oikeassa. Sillä on kirjoitettu: muukalainen älköön perikö valtakuntaa. Lopuksi ajattelin lapseni kättä ja erästä kolmetoistavuotiasta…» Hänen hiljainen puheensa hukkui majapaikan ohi kulkevan türingiläisen ratsuväen rykmentin myrskyisään lauluun, josta erikoisesti eroittuivat sanat:

Kuningas kuunteli ja jättäen puheensa kesken sanoi: »Ei muuta, kaikki on kunnossa», ja päästi herrat menemään. Hän laskeutui polvilleen rukoilemaan.

Hovipoika näki lauenburgilaisen astuvan sisään ja hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Tavalliseen ratsupukuun puettuna hän lähestyi kuningasta matelevasti ja herpoutuneena ja ojensi kätensä kuningasta kohti tämän hitaasti noustessa. Hän heittäytyi maahan Kustaan eteen, syleili hänen polviaan, nyyhkytti ja rukoili häneltä armoa tuhlaajapojan liikuttavin sanoin: »Isä, minä olen rikkonut taivasta vastaan ja sinun edessäsi», ja taas uudelleen: »Olen rikkonut taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa», ja hän taivutti katuvana päätään. Kuningas nosti hänet maasta ja sulki hänet syliinsä.

Hovipojan kauhistuneissa silmissä häipyivät molemmat toisiaan syleilevät sumuun. »Oliko tämä, saattoiko tämä olla totta? Oliko kuninkaan pyhyys tehnyt heittiössä ihmeen? Vai oliko tämä pirullista teeskentelyä? Käyttikö tuo riettaista riettain väärin puhtaimman sielun lausumia sanoja?» Näin arvaili ja epäili hovipoika miltei suunniltaan ja ohimot takoen. Hetket kuluivat. Ilmoitettiin, että hevoset olivat valmiina, ja kuningas huusi nahkapaitaansa. Kamaripalvelija ilmestyi vasemmassa kädessä nahkapaita ja oikeassa kiiltävä haarniska, jonka kaulanaukosta hän piti kiinni. Hovipoika tempasi häneltä luodinkestävän panssarin ja aikoi auttaa kuningasta pukeutumaan siihen. Mutta hämmästymättä ollenkaan hovipoikansa läsnäolosta kieltäytyi Kustaa sitä ottamasta. Hän katsoi Leubelfingiin sanomattoman ystävällisesti ja silitti tämän kiharaista tukkaa, kuten hänen tapansa oli. »Gust», sanoi hän, »en voi ottaa sitä. Se painaa. Anna nahkapaita.»

Kohta senjälkeen lähti kuningas täyttä laukkaa ratsastamaan, lauenburgilainen ja Leubelfing kintereillään.

Ruotsalaisten taistelulinjan takana olevan Meuchenin kylän pappilassa istui puoliyön aikaan leskimies, maisteri Todenus raamattunsa ääressä, lukien taloudenhoitajattarelleen, Ida-rouvalle, joka oli hento ihminen ja leski hänkin, Davidin katumussalmeja. Maisteri — muuten asekelpoinen mies, jolla oli karkeat, harmaat viikset ja jolta pari nuoruusvuotta oli kulunut sotapalveluksessa — rukoili Ida-rouvan kanssa palavasti protestanttisen sankarin puolesta, joka vähän matkan päässä olevalla taistelutantereella oli joko voittanut tai voitettu — kumpaako, hän ei tiennyt. Samalla ryskytettiin kiivaasti porttia, ja aaveihin uskova Ida-rouva aavisti saavansa kuulla kuolonsanomia.

Niin olikin. Kun pappi oli avannut portin, horjui häntä vastaan nuori mies kuolonkalpeana, kuumeisesti tuijottavin silmin, paljain päin, otsassa ammottava haava. Hänen takanaan nosti toinen hevosen selästä kuollutta, raskasta miestä. Oudoksi tekevistä haavoista huolimatta tunsi pappi vainajan Ruotsin kuninkaaksi, jonka tulon Leipzigiin hän oli nähnyt ja jonka kuva, onnistunut puuveistos, riippui hänen huoneessaan. Syvästi liikutettuna peitti hän käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.

Kuumeisesti toimeliaana ja nopeasti puhuen pyysi haavoittunut nuorukainen, että hänen kuninkaansa laskettaisi paareille vieressä olevaan kirkkoon. Ensiksi pyysi hän kuitenkin lämmintä vettä ja pesusienen pestäkseen kuninkaan verisen ja haavojen peittämän pään. Toverinsa avulla laski hän vainajan, joka oli hänelle liian raskas nostaa, vaivaiselle vuoteelle, vaipui itse sille istumaan ja katseli hellästi vahankalpeita kasvoja. Kun hän aikoi kostuttaa niitä sienellä, meni hän tajuttomaksi ja liukui pitkälleen vainajan ruumiille. Hänen toverinsa nosti hänet ylös ja huomasi tarkemmin katsottuaan paitsi otsassa myös toisen haavan rinnassa. Uudesta repeämästä, joka oli takissa toisen, sydämen kohdalla olevan paikatun repeämän vieressä, tihkui verta. Avatessaan varovasti toverinsa pukua, ruotsalainen kornetti ei uskonut silmiään. »Voi sun peijakas!» änkytti hän, ja Ida-rouva, joka piteli pesuvatia, punehtui tulipunaiseksi.

Samalla temmattiin ovi auki, ja eversti Åke Tott tuli sisään. Hänen oli täytynyt muona-asioissa lähteä takaisin, mutta toimitettuaan asiat hän oli rientänyt heti takaisin taistelukentälle ja, tyhjentäessään lasin paloviinaa kylätiellä, kapakan edessä, kuullut tarinoitavan satulassaan horjuvasta ratsastajasta, joka oli pitänyt ruumista edessään hevosen selässä.

»Onko se totta, onko se mahdollista?» huusi hän, syöksyi kuninkaansa luo ja tarttui hänen käteensä, johon hänen kyyneleensä alkoivat valua. Kääntyessään hetken kuluttua hän huomasi nuorukaisen, joka oli pitkällään tajuttomana lepotuolissa. »Helvetissä», huusi hän vihaisena, »pitipäs tuon Gustelin sittenkin takertua kuninkaaseensa!»

»Näin tämän nuoren herran, tämän toverini», huomautti kornetti varovasti, »täyttä laukkaa ratsastavan yli taistelukentän kuollut kuningas edessään hevosen selässä. Hän on uhrannut henkensä kuninkaan tähden!»

»Minun tähtenipäs», keskeytti hänet pitkä mies, jolla oli vanhan naisen kasvot. Se oli kauppaherra Laubfinger. Periäkseen melkoisen, sodan kautta vaaraan joutuneen velan oli hän rohjennut lähteä turvallisesta Leipzigistä ja epäröiden lähestynyt taistelutannerta. Jouduttuaan muonarattaita täyteen ahdetulle kylätielle koetti hän saavuttaa everstin saadakseen häneltä turvallisuuskirjan. Sydän pelkkää kiitollisuutta ja vapautuksen tunnetta täynnä hän kertoi läsnäoleville juurta jaksain perheensä historian. »Gustel, Gustel», itki hän, »vieläkö tunnet serkkusi? Miten voin maksaa sinulle, mitä olet puolestani tehnyt?»

Pappi astui väliin ja puhui rauhallisesti ja vakavasti: »Arvoisat läsnäolijat, te tunnette tämän maailman. Se on häväistyshalua täynnä.» Ida-rouva huokasi. »Ja varsinkin silloin, kun jalo ja suuri mies ajaa jaloa, suurta asiaa. Jos pieninkään epäluulo himmentäisi tätä muistoa», hän osoitti äänetöntä kuningasta, »minkä taruhenkilön tekisikään herjausjanoinen paavilaisuus sääskiraukasta», hän osoitti tajutonta hovipoikaa, »joka on polttanut siipensä maineen auringossa! Yhtä varma kuin olemassaolostani olen siitä, ettei kuningas-vainaja tiennyt tästä tytöstä mitään.»

»Samoin minä, herra pastori», vakuutti eversti, »minäkin olen siitä yhtä varma kuin autuudestani, uskon kautta ilman lain töitä».

»Varmasti», vahvisti Laubfinger. »Muuten olisi kuningas lähettänyt hänet pois ja etsityttänyt minua.»

»Minä olen sanan palvelija, te, herra eversti, olette harmaapäinen, te, kornetti aatelismies, se koskee teidän etuanne ja hyötyänne, herra Laubfinger, Ida-rouvasta minä takaan: me emme siitä hiisku.»

Hovipoika avasi kuolevat silmänsä. Hänen katseensa harhaili pelokkaasti ympäri huonetta ja pysähtyi Åke Tottiin: »Kummityttösi ei totellut sinua, ei voinut… olen suuri syntinen.»

»Hourailette», keskeytti hänet pappi ankarana. »Olette hovipoika August Leubelfing, nürnbergiläisen patriisin, kauppaherra Arbogast Leubelfingin avioliitossa sinä ja sinä päivänä syntynyt poika, kuolemaan vaipunut marraskuun seitsemäntenä päivänä tuhat kuusisataa kolmekymmentä kaksi Lützenin taistelussa päivää ennen saamistaan haavoista, pugnans cum rege Gustavo Adolpho.» [»Taistellen kuningas Kustaa Adolfin kanssa.»]

»Fortiter pugnans» [»taistellen urhoollisesti»], korjasi kornetti innoissaan.

»Näin kirjoitan minä hautakiveenne. Sopikaa nyt Jumalanne kanssa. Hetkenne on tullut.» Maisteri ei saattanut kokonaan karkoittaa tylyyttä äänestään. Vaikka hovipoika oli jo eroamaisillaan maailmasta, ei hän voinut muuta kuin paheksua tämän lapsen seikkailuhalua, joka oli saattanut hänen sankarinsa maineen vaaraan.

»En voi vielä kuolla, minulla on vielä paljon sanomista!» korisi hovipoika. »Kuningas… sumussa… lauenburgilaisen kuula…» kuolema sulki hänen huulensa, mutta se ei voinut estää hänen sammuvaa katsettaan vielä kerran etsimästä kuninkaan kasvoja.

Jokainen läsnäolevista teki oman johtopäätöksensä ja täydensi lauseen omalla tavallaan. Mielenmalttinsa säilyttävä pappi, jonka isänmaanrakkautta loukkasi ajatus, että saksalainen ruhtinas olisi salaa murhannut Saksan ja — mikä merkitsi hänelle samaa — protestanttisuuden asian pelastajan, kehoitti hartaasti heitä kaikkia hovipojan mukana laskemaan hautaan tämän katkelman puheesta, jonka kuolema oli särkenyt.

Kun August Leubelfingin kohtalo oli ratkaistu ja hän makasi elotonna kuninkaansa vieressä, nyyhkytti Laubfinger: »Koska serkkuni nyt on mennyt ikuisuuteen ja tulee kysymys perinnöstä, otan minä toki oman nimeni takaisin?» ja hän loi ympärillä oleviin kysyvän silmäyksen. Maisteri Todenus katseli uljaan nürnbergittären viattomia kasvoja, joiden ilme oli onnellinen. Ankara mies ei voinut vastustaa liikutuksen tunnetta. Hän ratkaisi asian: »Ette ota! Te saatte pysyä Laubfingerinä. Teidän nimellenne tulee kunnia päästä jalon tytön hautapatsaaseen, tytön, joka vielä kuolemassaankin rakasti ylevää sankaria. Te olette pelastanut kalleimman omaisuutenne, rakkaan elämänne. Tyytykää siihen.»

Kirkko lukittiin ja teljettiin kiinni ihmistulvan takia. Huhu, että kuninkaan ruumis oli siinä, oli levinnyt nopeasti. Ruumiit pestiin ja pantiin paareille kirkon holviin. Päivä oli jo valjennut. Kun kirkon ovet avattiin kansanjoukolle, joka kärsimättömänä mutta kunnioittavannäköisenä tunkeili sisään, lepäsivät ruumiit kahdella paarilla alttarin edessä, kuningas ylempänä, hovipoika alempana ja päinvastaiseen suuntaan, niin että hänen päänsä oli kuninkaan jalkojen kohdalla. Aamuauringon säde — edellisen päivän sumua oli seurannut sininen, pilvetön taivas — hiipi matalasta kirkonikkunasta sisään ja kirkasti sankarin kasvot, säästyipä vieno heijastus hovipojankin kiharaiselle päälle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUNKIN HÄÄT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Munkin häät

MUNKIN HÄÄT

MUNKIN HÄÄT.

KUSTAA AADOLFIN HOVIPOIKA.

I.

II.

III.

IV.

V.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE