The Project Gutenberg eBook of Veera Vorontzoff, by S. V. Kovalevskaia

Siitä on nyt kulunut 20 vuotta, kun painosta ilmestyi kokoelma kertomuksia, joka "kului koko silloisen polven käsissä", sillä se maailma, joka niissä lukijalle avautui, oli hämmästyttävän uusi ja kovin ihmeellinen.

Tekijä itse oli jo edellisenä vuonna kuollut keskellä kunniaansa ja mainettaan, mutta hyvät ystävät läntisessä naapurimaassamme olivat, hänen jälkeenjääneitä papereitaan ja käsikirjoituksiaan järjestäessään, ottaneet julkaistakseen ne, jotka heidän mielestään olivat painokuntoiset. Paljon oli hänellä suunniteltua, alotettua, puolivalmista, mutta suhteellisesti vähän valmista, sillä kaunokirjallisuuden harjoittaminen oli hänelle vain joutohetkien työtä. Aivan toisilla aloilla hän oli liikkunut, herättänyt huomiota ja tullut kuuluisaksi, yhtä kuuluisaksi kuin Nobelin palkinnon saaja, rva Marie Curie meidän päivinämme. Ei ollut sitä sivistyneen nimellä kulkevaa ihmistä, joka ei 80-luvulla olisi tuntenut Sonja Kovalevskyn nimeä ja osannut kertoa piirteitä hänen elämäntarinastaan, joka oli kuin mieltä kiinnittävin romaani.

Lapsuutensa päivät hän oli viettänyt maaseudun hiljaisuudessa länsi-Venäjällä, missä hänen isällään, kenraali Krukovskylla, oli maakartano, jossa englantilaiset ja ranskalaiset kotiopettajattaret vuoron perään olivat häntä muovailleet. Uusista, maailmaa mullistavista liikkeistä ei siellä tiedetty mitään, mutta eipä aikaakaan niin pääsivät ne uudet aatteet, jotka siihen aikaan innostuttivat Venäjän nuorisoa Sonjankin kotiin, tarttuivat häneen ja hänen vanhempaan sisareensa ja synnyttivät äärettömiä yhteentörmäyksiä vanhempien kanssa. Miltei väkisin, vain muodollisen avioliiton nojalla, pääsi Sonja matkustamaan Heidelbergin yliopistoon, missä hänen suuret matemaattiset taipumuksensa herättivät yleistä huomiota. Hän edistyi nopeasti opin teillä, suoritti loistavia opinnäytteitä, sai palkintoja matemaattisista teoksistaan ja kutsuttiin lopulta opettajaksi Tukholman korkeakouluun, ollen ensimäinen naisprofessori Europassa.

Kaiken tämän jo tietää vanhempi polvi, mutta otappa puheeksi Sonja Kovalevsky nuorempien kanssa, niin huomaat, että moni ei edes ole kuullut hänen nimeäänkään mainittavan. Se on kuitenkin vahinko, sillä hän oli siksi intressantti, rikas ja monipuolinen henkilö.

Minä tulin hänen tuttavakseen vuonna 1876. Olin aivan äskettäin saapunut Pietariin lopetettuani opintoni eräässä saksalaisessa yliopistossa. Muutamana kauniina päivänä istuin minä kirjoituspöytäni ääressä, kun ovelle koputettiin ja muutaman silmänräpäyksen perästä astui pitkä, hoikka naishenkilö huoneeseeni. Hän oli puettu hyvin yksinkertaiseen vaippaan ja hänellä oli päässä suuri musta villahuivi, jommoisia alempisäätyisten naisten Venäjällä on tapana käyttää talvisaikaan, ja joka niin täydellisesti peitti hänen kasvonsa, etten minä ensimäisessä silmänräpäyksessä nähnyt niistä muuta kuin pienen, pakkasesta keveästi punottavan nenänipukan. Mutta kun huivi oli poistettu, huomasin minä jossain määrin kummastuneena, että hän oli aivan nuori ja tavattoman kaunis. Hoikka vartalo, himmeän valkoinen iho, keveä ja lämmin punerrus poskilla, täysin muodostunut kasvojen soikeus — kaikki hänessä johdatti mieleen taiteilijan ihanne kuvan. Mutta se mikä enimmin kiinnitti minun huomiotani, olivat hänen ylimyksellisesti hienot kätensä kapeine kynsineen, ja hänen suuret tummansiniset silmänsä, joita mustat ripset varjostivat. Huolimatta hänen äärimmäisen yksinkertaisesta puvustaan oli mahdoton pitää häntä muuna kuin "barishnjana" (aatelisneitinä):

Todellakaan ei nimi ollut minulle tuntematon, ja kun minä kuulin, kuka hän oli, ei minua enää kummastuttanut hänen ulkonäkönsä, sillä Vorontzoffien suku Venäjällä on tunnettu tavattomasta kauneudestaan.

Minun ja Veeran vanhemmat olivat ennen vanhaan olleet läheisiä seurusteluystäviä, mutta sittemmin oli elämä erottanut heidät — he olivat muuttaneet kumpikin eri osiinsa Venäjää ja kadottaneet toisensa näkyvistään. Minä muistin kuitenkin lapsena kuulleeni isäni usein ihastuksella puhuvan "kauniista rouva Vorontzoffista", Veeran äidistä. Mitä Veeraan itseensä tulee, oli hän noin saman ikäinen kuin minä, ja me olimme leikkineet yhdessä pieninä tyttöinä, mutta sittemmin en ollut enää hänestä kuullut puhuttavan.

Minä vakuutin kuitenkin, että minua ilahdutti nähdä hänet, ja kysyin hänen asiaansa, sillä hänen käytöksessään oli jotakin, joka selvästi sanoi minulle, ettei hän ollut tullut tavalliselle yksinkertaiselle vierailulle saadakseen yksin ja ainoastaan huvia vanhan tuttavuuden uudistamisesta.

"Isäni on kuollut", sanoi hän, "ja äitini on mennyt luostariin. Minä olen siis täydellisesti riippumaton ja minulla on pieni omaisuus, joka riittää tarpeisiini. Nyt on minulla ainoastaan yksi toivomus, yksi pyrkimys — omistaa elämäni jollekin suurelle ja siunausta tuottavalle toiminnalle. Tämän vuoksi olen minä tullut Pietariin, mutta minulla ei ole täällä keitään tuttuja. Teidät tunnen minä maineestanne, koska teistä on paljon puhuttu sanomalehdissä, ja minä tiedän, että te olette opiskellut paljon ja omaatte enemmän tietoja kuin useimmat naiset. Sen vuoksi olen hakenut teidät pyytääkseni teiltä neuvoa: johtakaa minut oikealle tielle, näyttäkää minulle työ, jolle voin omistautua ruumiineni ja sieluineni."

Tämähän oli koko lailla omituinen tapa alottaa tuttavuutta, ja nämä sanat olisivat jonkun toisen suussa tuntuneet minusta kummallisilta ja ehkä huomion tavoittelulta. Mutta nuori tyttö oli lausunut ne niin yksinkertaisesti, hänen sointuvassa alttoäänessään oli niin syvä ja liikutettu sävy, ja hänen sinisten silmäinsä katse oli samalla kertaa niin vakava ja kirkas, etten tullut ajatelleeksikaan hänen menettelytapansa omituisuutta — minusta oli vallan luonnollista, että hän sanoi minulle kaikkea tätä. Kuitenkin tunsin joutuvani jokseenkin hämilleni — mitä piti minun hänelle vastata? Eipä ole mikään helppo asia neuvoa henkilöille, jonka on tuntenut pari minuuttia, jotakin elämän tehtävää. Voittaakseni aikaa pyysin häntä istumaan, soitin palvelustyttöä ja käskin tuomaan teetä sisälle, sillä Venäjällä on totuttu siihen, että täytyy olla, ennenkuin puhe oikein käy, kiehuva samovaari, teekeittiö, ja pari lasia tuoksuvaa teetä edessä.

Ystävyytemme ensimäisestä alusta saakka kiintyi huomioni erikoisesti siihen, että Veera oli kaiken ulkonaisen suhteen täydellisesti välinpitämätön. Hän oli noiden henkien näkijöiden kaltainen, joiden silmät ovat niin sokeentuneet yksistään heidän itsensä näkemistä näyistä, että he ovat menettäneet kyvyn huomata, mitä tapahtuu ja liikkuu heidän ympärillään. Minä kyselin häneltä, oliko hän jo kauvankin ollut Pietarissa, ja viihtyikö hän hotellissa, jonne oli asettunut, mutta hän vastasi hajamielisesti, melkein tyytymättömänä näihin jokapäiväisiin kysymyksiin; oli ilmeistä, ettei elämän pienillä vastenmielisyyksillä ja harmeilla ollut vähääkään merkitystä hänen silmissään. Vaikka hän oli ensi kertaa Pietarissa, ei hän siellä mitään kummastellut, ei häntä mikään huvittanut, lukuunottamatta sitä ainoata, jota hän oli tullut etsimään — päämäärää, elämän tehtävää.

Minä tunsin omituista kiintymystä tähän nuoreen tyttöön, joka oli niin erilainen kaikkia ennen tuntemiani. Minä koetin kaikin tavoin voittaa hänen luottamuksensa ja tunkeutua hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Sanoin hänelle, että minulle oli mahdotonta neuvoa häntä yhtään mihinkään, niin kauvan kuin en tuntenut häntä lähemmin, ja pyysin senvuoksi häntä tulemaan luokseni niin usein, kuin hänelle sopi, ja kertomaan minulle mahdollisimman paljon itsestään ja entisestä elämästään.

Veera puolestaan ei parempaa halunnutkaan kuin saada tehdä itsensä tunnetuksi; hän vastaili minun kysymyksiini harvinaisella suoruudella ja antoi minulle mielellään kaiken pyytämäni luottamuksen. Niinpä ei viipynytkään monta viikkoa, ennen kuin tunsin, että minun oli onnistunut katsahtaa Veeran sieluun niin selvästi, kuin yleensä on mahdollista naiselle nähdä toisen naisen sydämeen.

Vorontzoffin kreivillinen suku on ylhäinen aatelissuku, vaikka ei voida sanoa sen olevan erityisesti vanhaa alkuperää. Sen virallinen sukupuu ulottuu tosin aina Rurikkiin saakka, mutta tämän todistuskappaleen pätevyys on epäiltävä. Täysin luotettavaa on ainoastaan, että muuan Saschka Vorontzoff palveli yksinkertaisena sotamiehenä eräässä hänen majesteettinsa keisarinna Katariina toisen komppaniassa, että hän oli kaunis mies, lähes seitsemän jalkaa pitkä, että hän niin hyvin osasi ansaita korkean hallitsijattarensa suosion, että hän uskollisesta palveluksesta korotettiin korpraaliksi ja sai läänityksenä maatilan, johon kuului viisi sataa sielua maaorjia, sekä tuhannen ruplaa käteistä rahaa — sielut olivat siihen aikaan halvempia kuin raha.

Tästä hetkestä luetaan Vorontzoffin suvun kukoistuskausi. Kreivin arvonimen antoi sille Aleksanteri I, jonka hovissa kaunis kreivitär Vorontzoff jonkun aikaa näytteli hyvin huomattavaa osaa. Muutoin on suvun aikakirjoilla viimeisiltä vuosisadoilta muutakin kerrottavaa kuin ainoastaan menestyksistä, se sai kokea onnen epävakaisuuttakin. Kaikki Vorontzoff nimiset ovat olleet huomattuja kiivaudestaan ja hillittömistä himoistaan, jotka ominaisuudet useammin kuin kerran saattoivat heidät ahdinkoon. Monen komean maatilan, monen tuottavan piirikunnan ovat he tämän ajanjakson kuluessa hävittäneet pelissä taikka tuhlanneet hevosiin ja kauniisiin naisiin. Vorontzoffin suvun kohtalossa sattui silloin tilapäinen pimennys, mutta sallimuksen armosta haihtui tämä keveä pilvi pian keisarillisen suosion auringossa. Yksi ja toinen suvusta osasi aina tehdä itsensä huomatuksi tsaarin ja isänmaan palveluksessa, ja uusia oivallisia tiluksia saatiin menetettyjen sijaan, niin että yleensä puhuen suku yhä kasvoi ja vaurastui.

Mutta vaikkakin omaisuuksia nopeasti hävisi ja nopeasti hankittiin heidän sukunsa keskuudessa, niin oli kuitenkin muuan kallisarvoinen perintöosuus, joka muuttumattomana siirtyi polvesta polveen, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle — se oli äsken mainittu sukukauneus. Kaikki Vorontzoffin sukuun kuuluvat ovat kauniita. Heidän keskuudestaan ei voi löytää yksiäkään ainoita rumia kasvoja, vielä vähemmin rujosyntyisiä taikka raajarikkoisia. Ikäänkuin he olisivat tunteneet luonnollista vetovoimaa kauneuteen taikka vaistomaisesti aavistaneet Darwinin oppijärjestelmiä, olivat kaikki Vorontzoffien kreivit valinneet itselleen kauniita vaimoja ja kaikki heidän tyttärensä menneet naimisiin kauniiden miesten kanssa. Sukutyyppi on nykyään niin vakaantunut ja niin hyvin tunnettu venäläisen ylimystön keskuudessa, että jos jostakusta saa kuulla: "hän on aivan Vorontzoffin näköinen", eikä heti näe määrätyn kuvan esiintyvän mielikuvituksessaan — korkeakasvuista, komeata vartaloa, pitkulaisia kasvoja, joissa on himmeä, valkoinen iho ja keveä, läpikuultava punerrus poskipäillä, matala, leveä otsa, hieno sinertävä suoniverkko ohimoilla, sysimusta tukka ja tummansiniset silmät mustine ripsineen — niin tämä merkitsee, ettei kuuluta ylimystöön eikä ole perehdytty siihen, mikä Venäjällä on "the upper ten thousand."

Tämä Vorontzoffien tyyppi on niin vahva ja elinvoimainen, että se maaorjuuden vanhoina hyvinä päivinä näytti kykenevän siirtymään jopa talonpoikiin ja talonväkeen kreivillisillä tiluksilla. Omituista kyllä, tarvitsi armollisen herran itse taikka nuorten herrojen ainoastaan oleskella jonkun aikaa herrastilalla, jotta vähän jälkeenpäin siinä ja siinä taponpoikaistuvassa — ja aina siellä, missä vaimot olivat nuoria ja kauniita — oli ilmestyvä maailmaan lapsi, joka oli aivan kuin pikku Vorontzoff ja jolla oli samat hienot, jalot piirteet kuin herrastalonkin lapsilla.

Kreivi Michail Ivanovitsch Vorontzoff oli sukunsa arvokas jälkeläinen. Kauniina ja komeana oli hänellä onni syntyä Nikolain hallituksen alussa, siihen aikaan jolloin Pietarin kaarti oli kukoistuksessaan. Palveltuaan jonkun aikaa kyrassierirykmentissä, muserrettuaan joukon naissydämiä ja rehellisesti ansaittuaan sen liikanimen, jonka hän oli saanut toverien joukossa, "aviomiesten pelko", rakastui hän intohimoisesti erääseen kaukaiseen sukulaiseensa Marja Dmitrijevna Kudrjatseffiin, jonka kauneissa, ikäänkuin suuren taiteilijan veistämissä kasvoissa oli myöskin Vorontzoffin sukupiirteet. Kun hänen rakkauteensa vastattiin naisen puolelta, meni hän naimisiin tämän kanssa ja palveli yhä edelleen rykmentissä. Hän olisi ehkä noussut korkeimmille asteille, ellei hän Aleksanteri II:n hallituksen alussa olisi joutunut pieneen kompastukseen, johonka siihenkin oli syynä kuuma Vorontzoffien veri ja onneton kauneus. Hän tuli nimittäin mustasukkaiseksi erääseen toiseen kaartinupseeriin kauniin vaimonsa tähden, haastoi hänet taisteluun ja tappoi hänen paikalla. Tapaus painettiin äänettömyyteen tavalla tai toisella, mutta nuori upseeri havaitsi kuitenkin tämän jälkeen olonsa rykmentissä vastenmieliseksi. Hänen oli pakko pyytää eronsa ja hän muutti maatilalleen, jonka hän äsken oli perinyt isältään tämän parahiksi kuoltua.

Tämä tapahtui vuonna 1857. Pietarissa kulki jo epämääräisiä huhuja tulossa olevasta talonpoikain vapauttamisesta, mutta niin pitkälle kuin Borkiin — tämä oli Vorontzoffien kreivillisen tilan nimi — nämä huhut eivät vielä olleet ennättäneet. Siellä kulki kaikki edelleen vanhaa, säännöllistä latuaan.

Kuinka suuri kreivi Michaili Ivanovitschin omaisuus itse asiassa oli tähän aikaan, sitä ei kukaan tietänyt ja kaikkein vähimmin hän itse. Tila oli suuri, vaikka ei läheskään niin laaja kuin ennen. Kreivi vainaja — kauvan eläköön hänen muistonsa! — oli myös mielellään pitänyt hyviä päiviä, ja jo hänen aikanaan oli suuri osa metsää hakattu ja monta desjatiinaa maata myyty. Michail Ivanovitsch ei luonnollisesti ollut lähes viidentoista vuotisen palveluksen jälkeen kyrassierirykmentissä lähtenyt Pietarista ilman velkoja, ja hän alkoi hallituksensa myymällä vieläkin kelpo kappaleen maata ja panttaamalla jälellä olevan osan maatilaa. Mutta toistaiseksi meni kaikki hyvästi eikä kreivi tuntenut levottomuutta. Staarosti, kylänvouti, oli miesten mies, joka järjesti kaikki ilman melua ja liikanaista jaaritusta; kun armollinen herra tarvitsi enemmän rahaa, oli sitä aina saatavissa.

Siihen aikaan, jolloin he muuttivat maalle, olivat kreivi Michail Ivanovitsch ja Marja Dmitrijevna, huolimatta kolmesta puolikasvuisesta tyttärestään, molemmat varsin nuoria ja pitivätkin itseään sellaisina. He eivät tietäneet mitään huolista eikä velvollisuuksista, eikä kukaan kieltänyt heiltä oikeutta elää aivan oman mielensä mukaan. Heidän elämänsä kulki maallakin vanhoja raiteitaan, iloisesti ja vapaasti kuten ennenkin. Koko talo oli jo kreivi vainajan aikana saanut suurellisen luonteen, kolmekymmentä kappaletta ratsu- ja ajohevosia tallissa, englantilainen puutarha, kasvilaitos ja ansari sekä joukko toimetonta, laiskottelevaa palvelusväkeä. Se ainoa muutos, jonka nuori herrasväki toi mukanaan, oli siinä, että he yhdistivät vanhaan herrasväen ylellisyyteen useita pääkaupungin tapoja, laadultaan hienompia, kuin tuolla kaukana maaseudulla oli osattu uneksiakaan ennen. Paraatihuoneissa päällystettiin kaikki huonekalut silkillä. Lattiat ja akkuna-aukot olivat ennen paistaneet tyhjinä; kaikkialle levitettiin nyt mattoja ja ripusteltiin verhoja. Palvelijat olivat ennen kulkeneet armollisen herran vanhoissa, ryvettyneissä takeissa; nyt he saivat kunnolliset palveluspuvut. Keittiöosasto annettiin kokille, joka oli oppinut taitonsa englantilaisessa klubissa, ja talossa syntyneiden naispalvelijoiden lukua, jotka aamusta iltaan ahersivat ompelua, brodeerausta ja pitsien nypläystä, lisättiin yhdellä sirolla kamarineidillä, joka kuului vapautettujen luokkaan.

Tavallaan vaikutti nuori herrasväki hyvääkin ympäristöönsä ja naapureihinsa. Kuvernööri ei suotta sanonut siinä puheessa, jonka hän piti äsken tulleiden kunniaksi toimeen pannuilla päivällisillä, että he olivat tuoneet kuvernemettiin uutta elämää. Heidän tulostaan alkoikin itse asiassa juhlallisuuksien ja huvitusten ajanjakso. Ei kukaan tahtonut olla huonompi kuin pääkaupungista tulleet vieraat. Tilanomistajat ja heidän rouvansa ravistivat päältään maalaislaiskuutensa. Entiset viattomat huvitukset, syntymäpäiväkemut, peliseurat ja tanssitilaisuudet vaihdettiin nyt hienompiin, niin sanoakseni henkisiin huvituksiin. Jo ensimäisenä vuotena Vorontzoffien maallemuuton jälkeen pantiin heidän kuvernementissään toimeen seuranäytelmä, konsertti kuvaelmien ohella ja naamiaiset hyväntekeväiseen tarkoitukseen.

Sekä Michail Ivanovitsch että Marja Dmitrijevna olivat ihastuneet siihen vaikutukseen, jonka he saivat aikaan kuvernementissa, ja molemmat olivat he syvästi huomanneet, jos niin saa sanoa, lähetyksensä sivistyksellisen tärkeyden. Oikeinpa kreivi piti eräillä virallisilla päivällisillä puheen Englannin maa-aatelin merkityksestä lausuen toivomuksen, että venäläiset tilanomistajat muodostuisivat englantilaisiksi "maaloordeiksi."

Kreivitärkin näki paljon vaivaa parantaakseen maalaisia tapoja. Hän piti velvollisuutenaan tilata kalliita pukuja Pietarista. Vorontzoffien talo oli aina avoina vieraille. Päivällinen syötiin myöhään, pääkaupungin tapaan, ja kaikki kotona olevat olivat velvoitetut pukeutumaan uudestaan päivällisiä varten, kuten Englannissa oli tapana. Voileipäpöydässä ei tarjottu yksinkertaista paloviinaa vaan hienoja liköörejä.

Vanha, raskas Vorontzoffien herrasrakennus seinämuureineen, jotka olivat kaksi ja puoli kyynärää paksuja, oli ulkoapäin suunnattoman, nelikulmaisen laatikon kaltainen, johon sinne tänne oli,herra ties missä tarkoituksessa, kiinnitetty jos jonkinlaisia eriskummallisia ulkonevia osia ja parvekkeita. Kokonaisuudessaan kuului se tuohon aivan erikoiseen, vaikka kuten näyttää, vielä mihinkään arkitehtuurin oppikirjaan kuulumattomaan tyyliin, jota voitaisiin kutsua maaorjuustyyliksi. Kaikkea oli ylellisesti, tarvisaineita oikein romuna kaikkialla, mutta kokonaisuus oli huolimatonta ja karkeaksi hakattua. Kaikesta näkyi, että talo oli rakennettu aikana, jolloin työ ei maksanut mitään ja jolloin kaikki tehtiin kotona. Tiilit poltettiin omassa tiilitehtaassa, parkettilattian valmistivat tilan maaorjat; vieläpä arkitehtikin, joka teki pohjapiirustuksen, oli maaorja.

Mitä tulee sisustukseen ja huoneiden sijoitteluun, ei Vorontzoffin talo siinäkään suhteessa eronnut useimmista sen aikaisista herrasrakennuksista. Yläkerroksessa asui herrasväki, alakerroksessa lapset ja kellarikerroksessa oli keittiö ja palvelusväen huoneet.

Kellarikerrokseen kulki kreivitär ainoastaan kerran vuodessa, pääsijäispäivänä, jolloin hän meni sinne antaakseen tavanmukaiset suudelmat palvelijoilleen. Mutta lasten kamareihin kurkisti hän joskus arkipäivinäkin, kun hänen aikansa salli, se on, kun hänellä ei ollut vieraita taikka hän ei itse hankkinut lähtöä jonnekin — muutoin ei aika sitä varsin usein sallinut.

Vorontzoffin kartanon lasten kamareissa kasvoi ja kehittyi kolme pientä neitiä kahden kotiopettajattaren johdolla, joista toinen, m:lle Julie, oli pitkä, erittäin vilkas ja puhelias, ruskean verinen ja ijältään epämääräinen, ja toinen; mrs Night, kunnian arvoisa leski, jolla oli ankarat, ilmeettömät kasvot kankeiden, harmaiden kiharain ympäröiminä. Paitsi näitä kahta kotiopettajatarta oli useita muitakin henkilöitä erityisesti hankittu lasten tarpeita varten — vanha hoitaja "njanja", palvelustyttö Anisja ja juoksutyttö.

Sanalla sanoen, kaikki oli kuten ollakin piti säädyllisessä herrastalossa. Kaikki kolme tyttöä olivat miellyttäviä ja hyvin kasvatettuja, kaikki kolme pitkiä ikäisiksiin, kaikilla kolmella oli komea paksu tukka, joka aamupäivisin pidettiin palmikolla ja puolen päivän aikaan pantiin hajalle selkään, ja kaikista kolmesta oli tuleva kaunottaria aikanaan.

Molemmat vanhemmat, Leena ja Liisa, olivat juuri tulossa siihen ikään, jolloin he olivat valmiit astumaan seuraelämään. Toinen heistä oli neljäntoista, toinen kolmentoista vanha. Molemmat kuuntelivat he jo intohimoisella uteliaisuudella jokaista ylemmästä kerroksesta tulevaa kaikua, ja molemmat nurisivat katkerasti, kun heidän vielä annettiin kulkea lyhyissä hameissa.

Kolmas, Veera, oli vielä aivan pieni tyttö kahdeksannella vuodellaan. Hänellä oli pyöreät, punertavat kasvot ja tuo harvinainen, syvämietteinen katse, joka melkein aina tavataan niiden lasten silmissä, jotka elävät omaa erityistä, lapsellista elämäänsä. Hän ei vielä nurissut mistään. Kuten kaikissa lapsissa, joiden elämä menee tavallista, säännöllistä kulkuaan, olivat vanhoilliset vaistot hänessä vahvasti kehittyneet. Kaikkeen, mikä häntä ympäröi, oli hän kiintynyt tuolla tiedottomalla, sokealla luottamuksella, joka on hemmoitellulle kotieläimelle ominaista, eikä hänelle ollut vielä koskaan juolahtanut mieleen epäillä mitään läheisintensä oivallisista ominaisuuksista. Hänen äitinsä oli paras äideistä, hänen lapsenkamarinsa paras maailmassa.

Ja itse asiassa oli talossa kaikki niin hyvin kuin olla voi. Jokaisella oli määrätty paikkansa, määrätty toimensa hoidettavana, ei kukaan tunkeutunut toisen alueelle, vaan kaikki elivät tyynesti, rauhallisesti ja hiljaa, kuten aina on laita vakaantuneihin oloihin järjestyneessä yhteiskunnassa, jossa ei kukaan erikoinen yksilö saa tilaisuutta juosta päätään seinään etsiäkseen itselleen erinäistä ulospääsyä.

Yleensä ei suinkaan ollenkaan vähän puhuttu eikä uneksittu rakkaudesta Vorontzoffin talon sekä ylemmässä että alemmassa kerroksessa. Ja mikä muu kuin rakkauden riemut ja surut saattoikaan keskeyttää tuota supisuoraa, sileätä tietä, joka oikeni noiden kolmen Vorontzoffin neidin eteen? Kaikissa muissa suhteissa oli heidän elämänsä jo etukäteen määrätty, ja järjestetty. Vanhemmat olivat jo aivan selvillä siitä, että Mitinon ulkotalo oli tuleva Leenan myötäjäisiksi, Stepinon ulkotalo Liisan, ja että Borki oli menevä nuorimmalle, Veeralle. Sekä kreivi että kreivitär tiesivät, että aikanaan kolmen neljän vuoden perästä yksi taikka toinen husaari taikka rakuuna oli ehdottomasti ilmestyvä ja vievä Leenan kotiinsa morsiamenaan; sitten vähän ajan perästä oli toinen tuleva ja tekevä samoin Liisan kanssa, ja lopuksi oli Veerankin vuoro tuleva. Lapset eivät asuisi sitten enää Borgissa, vaan jossain muussa paikassa, heille ei tekisi enää käsipalvelusta Anisja, vaan joku palvelustyttö, mutta nämä pienet poikkeukset lukuun ottaen oli jokainen tyttäristä jatkava äidin elämää, kuten tämä oli jatkanut oman äitinsä. Kaikki tämä oli hyvin yksinkertaista ja täydellisesti varmaa ja itsestään selvää. Se tiedettiin sitä ajattelematta, niinkuin tiedettiin, että syötäisiin päivällistä sekä huomenna että ylihuomenna.

Mutta kaikki nämä varmat ja eittämättömät laskelmat menivät kokonaan myttyyn erään odottamattoman tapauksen vuoksi — tietysti, niin odottamaton se ei, tarkoin sanoen, toki ollut, koska siitä melkein kaksikymmentä vuotta koko Venäjän maassa oli puhuttu ja siihen valmistauduttu. Mutta sen laita oli samoin kuin kaikkien muidenkin suurten tapausten, että kun se vihdoin tuli, niin se kaikkien mielestä tuli aivan odottamatta ja yllätyksenä.

Ensimäisen varjon tulevasta tapahtumasta huomasi Veera seuraavassa tilaisuudessa. Vuoden 1859 lopulla oli Voronzoffilla sukupäivälliset, joissa oli läsnä, paitsi tavallisia tätejä, sukulaiset, ja lähimpiä naapureita, myöskin harvinainen ja kunnioitettu vieras — muuan pietarilainen setä, jokin korkea virkamies jossakin virastossa. Hän oli tullut saman päivän aamuna, ja päivällisillä hän luonnollisesti yksin johti keskustelua, jonka kestäessä hän kertoili paljon uutisia korkeimmista hallituspiireistä, sillä eihän niistä voitu saada mitään tietoja sanomalehdistä. Mutta monta kertaa, juuri kun kertoja oli paraassa vauhdissaan, keskeytti hänet kreivitär äkisti. "Stepan, olkaa varuillanne!" sanoi hän ranskaksi ja huomautti häntä salaperäisellä nyökkäyksellä palvelijoista, jotka tarjosivat pöydässä, siitä huolimatta, että näillä aina oli tavallinen välinpitämätön katseensa. Jälkiruuan syötyä astuttiin saliin. Kreivi tutki tarkoin, että kaikki ovet viereisiin huoneisiin olivat suljettuja. "Nyt voitte puhua, Stepan", sanoi hän ranskaksi juhlallisesti.

Veera istui uuden sedän polvella, jonka kanssa hänen jo oli onnistunut tulla hyväksi ystäväksi. Ei kukaan pannut häneen huomiota, koska ei näköjään luultu hänen kumminkaan mitään ymmärtävän.

"Se on tapahtunut! Keisari on allekirjoittanut ehdotuksen, jonka hänelle Miljutin esitti", sanoi setä juhlallisesti ranskaksi.

Kreivitär, joka juuri kaatoi kahvia, laski kätensä hervottomina alas, lusikat kilisivät kahvilautasilla, ja muutamia kahvitippoja läikähti kallisarvoiselle pöytäliinalle. "Jumalani, Jumalani!" huudahti hän vaipuen nojatuoliin peittäen kasvot käsillään. Kaikki läsnäolijat istuivat kuin halpauksen saaneina.

"Onko sitten todellakin jo kaikki tyyni ratkaistu?" kysyi kreivi hiljaa saavutettuaan tyyneytensä.

"On, peruuttamattomasti! Helmikuun alussa lähetetään manifesti ympäri koko maan luettavaksi kirkoissa yhdeksäntenätoista päivänä", vastasi setä maistaen kahviaan.

"Se merkitsee, että nyt on meillä jälellä enää vain luottamus Jumalan laupeuteen", huokasi kreivi.

"Mutta mitä on tämä, hyvät herrat. Minun mielipiteeni mukaan se ei ole muuta kuin ryöstö", kuului äkisti karhea ääni. Hän oli vanha Semjon Ivanovitsch, kreivin setä. Hän hyppäsi kiivaasti ylös tuolilta ja löi nyrkkinsä pöytään, samalla kun hänen valkoset hiuksensa liehuivat hehkuvien, vihastuneiden kasvojen ympärillä.

"Jumalan tähden, älä huuda niin, setä! Palvelijat voisivat kuulla", pyysi kreivitär tuskallisena.

"Mutta selitä minulle vihdoin, mikä tästä kaikesta on tuleva. Onko, tarkoitus, ettei meitä tästä lähtien totella?" sekaantui puheeseen vanha täti Arina Ivanovna suuttuneena ja loukkaantuneena.

"Älä puhu joutavia, sisar", ja kreivi teki kädellään torjuvan liikkeen häntä kohden. "Meidän täytyy saada selko kaikkien asiain yhteydestä keskenään Stepanilta".

Herrat kokoontuivat ryhmään Stepan Michailovitschin ympärille, joka alkoi selittää heille jotakin. Naiset jatkoivat päivittelyjään. "Kuinka keisari, joka on niin hyväntahtoinen, saattaa tehdä meille näin paljon pahaa?" ihmetteli heistä joku.

Muuan palvelija tuli ottamaan kahvineuvot pois. Kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä.

"Olihan neiti salissa päivällisen jälkeen — ettekö kuullut mistä herrasväki puhui?" kysyi Anisja myöhemmin illalla riisuessaan Veeraa.

Salissa puheena olleesta asiasta oli Veera ymmärtänyt ainoastaan, että jokin onnettomuus uhkasi heidän perhettään. Ei kukaan ollut edes ajatellut käskeä häntä olemaan vaiti, mutta luokkatunne oli jo niin vahvaksi kehittynyt tässä pienessä aatelisperillisessä, että hän hyvin arvokkaasti vastasi: "Minä en kuullut mitään, Anisja!"

Vaikka oli jo yleensä tunnettua, että keisari ei ollut ainoastaan allekirjoittanut manifestia vaan myös levityttänyt sen kaikkialle maahan, pysyi herrasväki viimeiseen päivään, jopa viimeiseen silmänräpäykseenkin saakka levottomana sen vuoksi, että palvelusväki erehdyksestä "saisi kuulla jotakin". Palvelusväki puolestaan ei ollut mitään tietävinään, ja kaikki keskustelut etehisessä ja tarjoiluhuoneessa vaikenivat yhtä äkkiä herrasväen lähestyessä, kuin keskustelut salissakin jonkun palvelijan lähestyessä.

Vihdoin tuli yhdeksästoista helmikuuta, tämä niin suuresti peljätty ja odotettu päivä, joka toi helmassaan niin monta seurausta.

Koko Vorontzoffin perheen piti lähteä kirkkoon. Kirkossa piti papin lukea manifesti.

Jo kello yhdeksän aamulla ovat kaikki talossa pukeutuneet ja valmiit. Kaikki toimitetaan tänä päivänä kuumeentapaisella kiireellä ja samalla jonkinlaisella juhlallisuudella, melkein kuin oltaisiin hautajaisiin menossa. Jokainen pelkää sanovansa sanan liikaa. Lapsillakin on vaistomainen tunne päivän suuresta tärkeydestä ja merkityksestä; he pysyvät hiljaa ja äänettöminä eivätkä uskalla kysellä mitään.

Suuren sisäänkäytävän edessä on jo kahdet vaunut. Ne ovat huolellisesti puhdistetut, hevosilla parhaat hihnalaitteet ja kuskeilla uudet kaaput. Kreivikin on täydessä juhlaunivormussaan arvomerkkeineen; kreivittärellä on kallisarvoinen samettimantteli ja lapset ovat puetut kuin nuket.

Ensimäisessä kaleeshissa ajaa herrasväki — kreivi ja kreivitär etu- ja kolme tyttöä takaistuimella. Toisessa vaunussa kotiopettajattaret, emännöitsijä ja tilan hoitaja. Muu talonväki kulkee jalkasin. Ei kukaan jää kotiin, paitsi pikkulapset ja vanha ikäloppu Matvej.

Kirkkoon on kolme virstaa. Matkalla kohottaa kreivitär tuon tuostakin hajuvetisen nenäliinansa silmilleen. Kreivi pysyy synkän äänettömänä.

Avonainen paikka kirkon edustalla on mustanaan väkeä. Pari kolme tuhatta talonpoikaa vaimoineen on kokoontunut ympärillä olevista kylistä. Kaukaa näyttää tämä, kuin se olisi yksi ainoa harmaatakkinen ryhmä, jossa siellä täällä loistaa talonpoikaisvaimon korea päähuivi.

"Tämä näky tekee minut pahoinvoivaksi. Minä en voi olla ajattelematta vuotta 89:ää!" mutisee kreivinna hermostuneesti.

Tänäkin päivänä, kuten kaikkina juhlapäivinä, odottaa kirkon vartija ylhäällä tornissa herrastalon vaunujen tuloa, ja vasta kun ne näkyvät tien mutkassa, alkavat kellot soida.

Kirkko on tupaten kansaa täynnä, niin monta kuin sinne mahtua voi, mutta vanhan juurtuneen tavan mukaan väistyy tämä läpäsemätön joukko sivulle armollisen herrasväen tieltä, niin että he voivat päästä tavalliselle paikalleen oikealle kuoriin.

"Rukoilkaamme rauhassa Herraa", julistaa pappi, joka täydessä messupuvussaan astuu esille alttarin takaa. "Ja Pyhää Henkeä" vastaa laulukuoro. Nämä ovat venäläisen päivämessun alkusanat. Koko tämä sankka, harmaa joukko rukoilee tänään kuin yksi mies, hartaasti, kiihkoisasti. Vähän väliä tekevät he ristinmerkin ja laskeutuvat polvilleen. Tumman väriset, synkät, tuhanten ryppyjen kyntämät kasvot vavahtelevat suonenvedon tapaisesti jännittyneestä odotuksesta ja hartaudesta.

Oi temppeli, huokaustemme ja Herramme huone! Sä vaan niin suuria huolia kuulet, ett' toinen ei päällä tän maan.

Mutta tänään ei kuulu mitään huokauksia, ei mitään voihkamista tässä temppelissä. Tänään kohoaa sieltä — eikä ainoastaan tästä temppelistä vaan sadoista tuhansista muistakin Venäjän kirkoista — rukouksia, niin palavia, niin rajattoman uskon ja niin intohimoisen toivon täyttämiä, jommoisia ei ehkä koskaan ennen, niin kauvan kuin maailma on seisonut, ole kokonainen suuri kansa lähettänyt samalla kertaa taivaaseen. "Herra sinä kaikkivaltias, tokkohan sinä armahdat meitä? Meidän hätämme on suuri ja vuosisatoja vanha! Tuleekohan se nyt paremmaksi?" Mitä mahtaa keisarillinen manifesti sanoa? Tähän päivään saakka eivät edes herrasmiehet muuta sen sisällyksestä tiedä kuin huhujen mukaan. Todellisuudessa ei vielä kukaan tiedä yhtään mitään, sillä manifesti on lähetetty papeille keisarillisella sinetillä suljettuna joka on avattava vasta päivämessun loputtua.

Tavaton väen paljous ja sytytettyjen kynttilöiden joukko on, avonaisista ovista ja akkunoista huolimatta, tehnyt ilman ahtaassa kirkossa sietämättömän raskaaksi. Vastenmielinen löyhkä hikisistä vaatteista ja rasvatuista saappaista sekoittuu vahakynttilöiden käryyn ja suitsutuksen hajuun. Suitsutusastian höyry leijailee ylöspäin sinisinä pöllyinä. On mahdotonta saada ilmaa; rinta kohoaa raskaasti ja läähättäen, ja ruumiillinen vastenmielisyys siitä, ettei voi vetää henkeään, yhtyneenä, yleiseen sielun jännitykseen, muodostaa menehdyttävän, selittämättömän, mielikuvituksellisen tuskan tunteen.

"Loppuuko se joskus!" kuiskaa kreivitär hysteerisesti pusertaen suonenvedon tapaisesti miehensä kättä.

Pappi kantaa esille ristiinnaulitun kuvan. Kuluu hyvästi puolen tuntia, ennenkuin kaikki läsnäolevat ovat ennättäneet sitä suudella. Vihdoin on suutelutoimitus lopussa. Pappi katoo silmänräpäykseksi sakaristoon ja astuu jälleen esille alttarin eteen; hänellä on kädessä paperikääry, jossa riippuu suuri valtion sinetti.

Pitkä syvä huokaus kulkee läpi kirkon, kuin olisi koko seurakunta huokaissut yhdestä rinnasta samalla kertaa. Mutta tässä silmänräpäyksessä tapahtuu odottamaton keskeytys. Suunnaton ihmisjoukko, jonka ei ollut onnistunut tunkeutua kirkkoon, on tyynesti odottanut ulkona eteishuoneessa jumalanpalveluksen ajan, mutta nyt on sen kärsivällisyys lopussa. Selki seljällään olevasta ovesta tekevät he nyt yhteisen ja äkillisen ryntäyksen eteenpäin saaden siten aikaan selittämättömän hämmingin. Edessä seisovat kaatuvat alttarin portaille. Huutoja, kirouksia, voivotteluja, itkeviä lasten ääniä.

"Jumalani, Jumalani! säälikää meitä!" sanoo kreivitär melkein nyyhkyttäen, vaikka hänellä, joka istuu kuorin turvaamana, ei ole mitään peljättävää. Lapsetkin ovat peljästyksestä suunniltaan.

Hetken kuluttua on järjestys jälleen kirkossa. Taasen alkaa jännittynyt, äänetön, harras hiljaisuus. Kaikki kuuntelevat korvat pystyssä ja henkeään pidätellen; ainoastaan silloin tällöin tunkeutuu kuuluville kumea, pidätetty korina jonkun ahdashenkisen ukon rinnasta taikka alkaa kapalolapsi itkeä, mutta äiti hyssyttää sitä heti niin pontevasti, että se silmänräpäyksessä vaikenee kuten äidin tahdon hypnotisoimana.

Pappi lukee hitaasti ja laulavalla äänellä sekä tavuita venyttäen, kuten hän lukee evankeliumia. Manifesti on laadittu raskaalla, monimutkaisella kansliakielellä. Talonpojat kuuntelevat uskaltamatta vetää henkeään, mutta vaikka he kuinka ponnistaisivat aivojaan, käsittävät he tästä asiakirjasta, joka on heille ratkaiseva kysymyksen "olemisesta taikka olemattomuudesta", ainoastaan yksinäisiä, hajanaisia sanoja. Kokonaisuuden tarkoitus jää heille epäselväksi. Sitä mukaa kuin lukeminen lähenee loppuaan, lauhtuu vähitellen intohimoinen jännitys heidän kasvoillaan ja sen sijaan tulee tylsän, peljästyneen neuvottomuuden ilme.

Pappi on lopettanut lukemisensa. Talonpojat eivät vielä varmasti tiedä, ovatko he vapaita vaiko eivät, eivätkä sitä, mikä on tärkeintä — polttavin kysymys, heidän elinkysymyksensä — kuka maan nyt omistaa?

Äänettömänä, päät alaspainuneina alkaa joukko hajaantua. Herrastalon vaunut pääsevät esille askel askeleelta tungoksessa. Talonpojat väistyvät siitä sivulle ja ottavat lakit päästään, mutta he eivät tavallisuuden mukaan kumartele syvään ja pysyvät omituisesti, onnettomuutta ennustavasti äänettöminä.

"Teidän kreivillinen armonne, me teidän, te meidän!" Tämä maaorjain tavallinen tervehdys herrasväelleen kuului äkisti kesken yleistä äänettömyyttä lausuttavan käheällä, juopuneella äänellä, ja eräs talonpoikaisrenttu, ryysyiseen turkkiin puettuna ja päähinettä vailla, joka jo oli ennättänyt naukkailla jumalanpalveluksen aikana, ryntää vaunujen luokse ja koettaa suudella herrasväen kättä.

"Ole hulluttelematta!" huudahtaa suuttuneena muuan tylyn ja synkän näköinen nuori mies ja työntää hänet pois tieltä.

Saman päivän illalla oli koko Vorontzoffin perhe koolla kreivittären pienessä salissa. Paitsi kotolaisia ja m:lle Julieta ovat siellä myöskin täti Arina Ivanovna ja setä Semjonov Ivanovitsch. Muutoin on heidän tapansa illoin istua eri huoneissaan, mutta tänä päivänä tunsivat he kaikki mielensä ahdistuneiksi ja tuskaisiksi, ja yhteinen onnettomuus pakottaa heitä pysymään koossa ahtaammassa piirissä. Kreivitär makaa sohvalla ja hänen päänsä on kipeä, m:lle Julie vaihtaa lakkaamatta kylmiä kääreitä hänen otsalleen, ja kreivi kulkee synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena edes takaisin huoneessa, kädet selän takana. Setä on hiipinyt erääseen nurkkaan, josta tuon tuostakin kuuluu syvämietteistä nuuskutusta, ja täti asettelee pasianssia huokaillen syvästi ja lakkaamatta.

Ulkona on illan tullen saatu hirmuinen rajuilma. Tuntuu kuin joku elävä olento olisi savupiipussa ja pitäisi siellä tuskallista ja sitkeätä vinkunaa. Ankara tuulen puuska kohisee silloin tällöin, kolkuttelee akkunan luukkuja, tuiskuttaa lunta ruutuihin ja kolistelee rautalevyjä katolla. Kreivitär säpsähtää joka kerta ja hypähtää sohvalta ylös. Sisällä huoneessa tulee yhä pimeämpi ja pimeämpi. Lamppu pöydällä palaa himmeästi ja käryää, vaikka sitä kuinka ruuvattaisiin ylemmäksi. Aivan selvästi pitäisi siihen panna öljyä, mutta kukaan ei ole sitä huomaavinaan. Palvelusväki on tänään tipotiessään, eikä kenelläkään ole halua mennä huutamaan käskyläistä.

"Ljesnovon talonpojat sytyttivät äskettäin herrasrakennuksen tuleen", puhkeaa täti Arina aivan odottamatta puhumaan.

"Ja vielä useampia tulevat he sytyttämään", kuuluu kaukaa nurkasta vanhan sedän onnettomuutta ennustava raakkuminen.

"Niin, onpa se hauska sekamelska, jonka he nyt ovat keittäneet kokoon meille!" jatkaa hän muutaman silmäräpäyksen perästä synkällä profeetallisella äänellä. "Saammehan nähdä, miltä se meille maistuu, jahka saamme sen syödäksemme. Hän tuolla", setä näytti kädellään m:lle Julieta, "voi kertoa meille, kuinka heille kävi vuonna 89."

"Lopettakaa toki tyhmä jaarituksenne! Venäläinen talonpoika ei ole mikään jakobiini", sanoo kreivi leikillisesti lohduttaen, mutta saattaa huomata, että ääni on teeskennelty ja hän itse on kaikkea muuta kuin tyyni.

"Ah ei, Michel, meidän talonpoikamme ovat petoeläimiä, meikäläiset talonpojat ovat pahempia kuin ranskalaiset!" Kreivitär kohottautuu käsivarsilleen ankarassa mielenliikutuksessa… "Tiedäthän itse, että talonpojat meitä vihaavat!"

Viereisen huoneen ovisaranat narisevat. Kaikki säpsähtävät ja katsovat tuskaisesti ympärilleen; kreivitär huudahtaa kauhistuneena: "Ah!"

Veeralla on aika mennä nukkumaan. Lasten kamarissa ei ole yhtäkään ihmistä. Hän avaa oven käytävään. Alhaalta renkituvasta, jossa väki syö illallistaan, kuuluu epäselvää äänten sorinaa, veitsien ja lautasten kilinää, suuriäänisiä naurun hohotuksia.

Veeraa on ankarasti kielletty menemästä renkitupaan mutta tänä iltana on hänet tykkänään unohdettu. Hän sekä pelkää että haluaa nähdä, mitä tuolla alhaalla tapahtuu. Muutaman minuutin seisoo hän epäröiden. Mutta hän ei ole luonnostaan pelko; uteliaisuus saa voiton, ja kuin nuoli on hän alhaalla kellarikerroksessa.

Siellä on suuret kemut. Aamupäivällä oli palvelusväen mieliala hieman hillitty, jopa alakuloinenkin; he eivät uskaltaneet vielä uskoa tapahtumaa todeksi, mutta nyt illantullen on mieliala paljon korkeammalla. Illallispöytään on viinapullo ilmestynyt; se on kaikille maistunut hyvältä — mikään pidättäytyminen ei tule kysymykseen. Kaikkialla nähdään helottavia kasvoja, siristeleviä silmiä ja pörröttyneitä päitä.

Ankara kaalisopan ja käristetyn leivän haju, sekaantuneena paksuihin viinahöyryihin ja silmiä kirvelevään tupakan savuun — tupakka huonointa lajia — käsihanurin räikeätä soittoa, juopuneiden ääniä, jotka kuuluivat toisiaan lujemmin — siinä se, minkä Veera näki ja kuuli astuessaan renkitupaan. Nuoren neidin ilmaantuessa; syntyi äkisti hiljaisuus ja äänettömyys. Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi — sitten alkoi melu uudestaan.

"Neiti, pikku neiti! Tulkaa tänne! Älkää peljätkö!" kuului kuskin lallattava ääni. "Istuuko herrasväki siellä ylhäällä itkemässä? Ne ovat kai pahoillaan, kun eivät saa meitä enää koirina kohdella?"

"Se ei ole totta! Se ei ole totta! Ei kukaan ole teitä koirina kohdellut. Isä ja äiti ovat hyviä, mutta te olette ilkeitä ja kiittämättömiä!" huudahtaa Veera melkein kirkuen, vapisten mielenliikutuksesta ja polkee jalkaansa lattiaan voimattomassa vihassa. Vorontzoffien veri on herännyt. Hän tahtoisi lyödä, tahtoisi ruoskia noita hävyttömiä orjia. Suuttumus ja loukattu ylpeys ovat kokonaan poistaneet hänestä pelon.

"Eikö kohdellut koirina! Vai niin, eikö? Entäs neidin isävainaja, kuinka monen raukan hän aikanaan sorti ja turmeli? Miksi ei hän antanut puuseppä Andrjuschkan mennä sotilaaksi, kun hänen vuoronsa tuli? Miksi hääti hän pois Arinja paran navettarakennuksesta?" huuteli useita ääniä eri suunnilta.

Käsihanuri vaikeni. Koko palvelusväki kokoontui ryhmään ja huuteli Veeralle kertomuksia "vanhasta hyvästä ajasta" — kamalan liikuttavia historioita, jommoisista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.

"Mutta se oli isoisä — isä ja äiti ovat hyviä ihmisiä!" Veera ei huuda enää, ääni on tullut matalaksi, nyyhkyttäväksi ja nolostuneeksi. Syntyy silmänräpäyksen äänettömyys.

"Niin, nuoresta herrasväestä ei ole mitään sanottavaa, he ovat hyviä!" myöntelevät jotkut kuin vasten tahtoaan.

"Niin, nyt on nuori herra masentunut, tietysti, mutta siihen aikaan kun oli hän nuorimies, jahtasi hän meidän tyttäriämme, hän kuten kaikki muutkin!" puuttuu ilkeästi vanha juopunut keittäjätär puheeseen.

"Te jumalattomat viettelijät, eikö teillä ole häveliäisyyttä edes viattoman lapsen edessä", kuuluu äkisti njanjan kiihtynyt ääni. Hän on kauvan kaivannut suojattiaan ja juossut koko talon häntä etsien; mutta hänen päähänsä ei ole pälkähtänyt hakea häntä renkituvasta.

Sinä iltana viipyi kauvan, ennenkuin Veera sai nukutuksi. Joukko uusia, hirmuisia, nöyryyttäviä ajatuksia temmelsi hänen päässään. Hän ei olisi itse voinut selittää, mistä hän oli pahoillaan, miksi hän tunsi tätä katkerata, tuskallista hävyn tunnetta. Hän on vaan siinä pitkänään ja itkee itkemistään. Mutta alhaalta kellarikerroksesta kuuluu yhä raskasten jalkojen astuntaa, käsihanurin epäsoinnukkaita säveleitä ja juopuneiden, laulavien äänien sekava sorina.

Maaorjuuden lakkauttamisesta lähtien muuttui kaikki Vorontzoffin talossa. Tilan tulot vähentyivät siinä määrässä, että koko talous oli asetettava kokonaan toiselle kannalle kuin siihen asti. Staarosti, isännöitsijä, muuttui yhtäkkiä "miesten miehestä" lurjukseksi, joka varasti isäntäänsä, teki vaikeuksia joka paikassa eikä koskaan tuonut rahoja määrättyyn aikaan. Hänet täytyi erottaa ja ottaa uusi, mutta asiat siitä vaan pahenivat. Melkein joka päivä ilmestyi vanhoja vekseleitä ja velkasitoumuksia, joita kreivi oli antanut jo kauvan sitten ja sen vuoksi ennättänyt ne jo unohtaakin. Jokaisen uuden vekselin nähdessään joutui kreivi raivoihinsa, kirkui, että häntä petettiin, mutta joka tapauksessa täytyi hänen maksaa. Pian tuli välttämättömän tarpeelliseksi myydä sekä Mitinon että Stepinon ulkotalot parhaine niittyineen ja metsineen, ja ennen pitkää oli jälellä ainoastaan Borki ja pieni vähäpätöinen pellon kaistale siihen kuuluvana. Mutta maatiluksien ostajia ei tahtonut löytyä ja kaikki meni puolesta arvostaan.

Suurin osa palvelusväkeä täytyi erottaa; ne jotka jäivät jälelle, olivat lapsuudestaan tottuneet olemaan mitään tekemättä ja nurisivat aamusta iltaan lisääntyneestä työstä. Mitä herrasväkeen tulee, niin se otti tavakseen olla aina suuttunut ja huonolla tuulella. Keskenäänkin he riitelivät lakkaamatta; mutta heidän nykyiset riitansa olivat yhtä vähän edellisten kaltaisia, kuin sitkeät syyssateet ovat raittiiden kevätkuurojen kaltaisia. Ei nyt ollut syynä mustasukkaisuus, että kreivi ja kreivitär joutuivat epäsopuun, vaan raha, ei milloinkaan muu kuin raha. Joka kerta kun kreivitär tuli pyytämään rahaa talouteen, soimasi kreivi häntä tuhlaavaisuudesta, huolimattomuudesta ja järjestyksen puutteesta, ja jokainen uusi hame, jonka hän tilasi itselleen taikka tyttärilleen, antoi aiheen perhekohtauksiin. Kreivitär puolestaan tuli ärtyiseksi ja vihaiseksi ja sai hermokohtauksia joka kerta, kun hänen miehensä puhui menevänsä kaupunkiin tai jonkun naapurinsa luokse — mutta ah, se ei tapahtunut enää sen vuoksi, että kreivitär pelkäsi mitään tapaamisia, jotka saattoivat olla hänen sydämensä levolle vaarallisia, vaan sen vuoksi, että hän pelkäsi kreivin pelaavan korttia taikka hävittävän rahoja jollain muulla tavalla.

Asema tuli päivä päivältä pahemmaksi. Kaikki pienet ylellisyystavat oli uhrattu, toinen toisensa jälkeen, mutta menot olivat joka tapauksessa tuloja suuremmat, ja lakkaamatta täytyi keksiä uusia rajoituksia. Kuten kaikki epäkäytännölliset ihmiset tarttuivat kreivi ja kreivitär asioihin väärästä päästä, kun heidän piti ruveta säästämään. Jokapäiväisen elämän pienissä yksityiskohdissa kehittivät he säästäväisyytensä itaraksi ahneudeksi, joka ulottui aina siihen, että luettiin sokerin palaset ja kynttilän pätkät, mutta kun tuli kysymykseen suuret menoerät talouteen, antoivat he talonväen varastaa vanhaan tapaansa. Tilanhoitaja, staarosti, kuski, kokki, kaikki pistelivät taskuihinsa pyöreitä summia, nyt kuten ennenkin, ainoastaan sillä erotuksella, että ennen oli kaikki käynyt rauhallisesti, patriarkaalisesti. Nyt oli kiivaita kohtauksia, moitteita, kyyneleitä, erottamisuhkauksia, mutta kaikki ilman pienintäkään tulosta; se katkeroitti ainoastaan mieliä, teki väen rettelöiväksi ja pakotti sen suoraan sanoen uusiin varkauksiin "kostaakseen ilkeälle herrasväelle".

Koko talo oli saanut ikävän, pikkumaisen leiman, ja kaikkien näiden jokapäiväisten ikävyyksien ja vastenmielisyyksien painostamina vanhenivat Veeran vanhemmat nopeasti. Kun hän sittemmin palautti muistiinsa kuvan äidistään, tuntui hänestä kuin olisi hänellä ollut kaksi äitiä, — toinen, hänen ensimäisen lapsuutensa äiti, nuori, kaunis, iloinen, elämänhalua säteilevä, ja toinen, myöhemmän ajanjakson äiti, hermostunut, ärtyisä, huolimaton, myrkyttäen elämän itselleen ja ympäristölleen.

Jokseenkin samalla tavalla olivat asiat toisissakin tilanomistaja perheissä naapuristossa; he tunsivat maan horjuvan jalkainsa alla ja tulivat siitä neuvottomiksi ja hämilleen ymmärtämättä mukautua uusiin olosuhteisiin. Kaikki seuraelämä oli melkein lakannut. Kun naapurit kokoontuivat toistensa luo, eivät he enää huvitelleet kuten ennen, vaan soimasivat ja valittivat talonpoikia ja tsaarin vääryyttä. Nuoremmat ja voimakkaammat heistä olivat epätoivoissaan jättäneet maatalouden sikseen ja lähteneet Pietariin etsimään jotakuta hyväpalkkaista paikkaa. Tiluksilla ei löytynyt keitään muita miehiä jälellä kuin ukkoja.

Leena ja Liisa Vorontzoff olivat nyt täysikasvuisia nuoria neitejä. Molempia rasitti ikävyys siellä ulkona maaseudulla ja he nurisivat katkerasti kohtalostaan. Kohtalo olikin heille tehnyt ilkeän tempun. Mitä olikaan tullut heidän loistavista toiveistaan? Koko heidän lapsuutensa, koko heidän kasvatuksensa, kaikkihan oli niin sanoen valmistelua sen onnellisen päivän varalle, jolloin heidän piti saada pukeutua pitkiin hameisiin ja päästä ulos maailmaan. Ja sitten oli se päivä tullut tuomatta mukanaan mitään muuta kuin ikävyyttä.

Eipä ollut Veerankaan elämä erikoisen iloista. Ensimäinen säästäväisyystoimenpide Vorontzoffin talossa oli ollut koko lastenkamarien henkilökunnan erottaminen. Mrs Night sai eronsa jonkun sopivan tekosyyn varjolla, m:lle Julie havaitsi aikansa ikäväksi ja meni itsestään. Veeran vanhemmat päättivät, ettei heillä ollut varaa pitää kotiopettajatarta erikseen häntä varten. Kuvernemettikaupungissa avattiin tähän aikaan ensimäinen naislukio, mutta siellä kävi enimmäkseen porvariston tyttäriä, alempien virkamiesten ja kauppiasten tyttäriä, ja koko tämä laitos oli alusta lähtien ollut vastenmielinen kreivitär Vorontzoffille. Päätettiin Veera panna Smolnaluostariin, ja asiaa pohdittiin innokkaasti melkein vuosi mihinkään toimeen ryhtymättä. Vihdoin kirjoitti kreivitär eräälle vanhoista ystävistään Pietariin ja pyysi tätä ottamaan tarkkaa selkoa pääsyehdoista, johon kirjeeseen hän sai sen odottamattoman ja harmittavan vastauksen, että Veera oli jo sivuuttanut sen ijän, jossa hänet voitiin ottaa vastaan Smolnassa.

Kreivi käski nyt Leenan ja Liisan ottamaan tehtäväkseen nuoremman sisaren opettamisen. Mutta tämä tehtävä ei ollut ollenkaan mieluinen nuorille neideille. "Onko meidät ehkä kasvatettu kotiopettajattariksi?" murisivat he ja ryhtyivät toimeen niin vastenmielisesti kuin mahdollista. Veera oli heidän puheensa mukaan sekä tyhmä että laiska ja huono oppimaan. Ei yksikään oppitunti päättynyt ilman kyyneliä, ja sekä opettajattaret että oppilas käyttivät jokaista sattumaa hyväkseen lyhentääksensä oppitunteja. Kun vanhemmat puolestaan näyttivät unohtaneen koko tuon onnettoman kysymyksen Veeran opinnoista, lakkasivat oppitunnit vähitellen kokonaan, ja neljätoista vuotiaana oli Veera jäänyt tykkänään itsekseen. Suvisin kävi se sentään jotenkuten laatuun. Hän vietti kaiket päivät ulkona puistossa taikka juoksenteli ympäri maita ja metsiä. Talonpoikain lapset ujostelivat häntä, eikä hänkään puolestaan pelännyt heitä vähemmin. Kun hän sattumalta tuli kulkemaan kylän kautta, tuntui hänestä aina, kuin kaikki nauraisivat hänelle ja ylenkatsoisivat häntä; hän alkoi tuntea jonkunlaista vihollismieltä kaikkea kohtaan, mitä talonpoikaan kuului.

Talvet olivat Veeralle paljoa vaikeampia. Hän saattoi kulkea toimetonna kaiket päivät huoneesta huoneeseen tuossa suuressa tyhjässä rakennuksessa, tietämättä, mihin hän ryhtyisi. Ikävissään koetti hän tunkeutua kirjakaappiin; mutta siellä oli ainoastaan ranskalaisia romaaneja, ja Veera oli jo ennättänyt unohtaa melkein kaiken sen ranskan, jota hän niin vapaasti oli leperrellyt viiden vuotiaana.

Pahinta oli, että talossa olivat kaikki alati huonolla tuulella. Minne ikänänsä Veera tuli, siellä toruivat kaikki keskenään, ja kaikkialla sai hän soimauksia osakseen. Jos hän kurkisti sisariensa luokse, niin riitelivät he jostakin joutavasta rievusta, jota toinen ei suonut toiselle, ja jos he olivat vastoin kaikkea odotusta yksimielisiä, niin syyttivät he molemmat vanhempiaan. "He eivät tosiaankaan eläneet tällä tavalla, kun olivat nuoria. He ovat tehneet lopun kaikesta omaisuudesta, ja nyt saamme me istua täällä maaseudulla ja kuolla ikävään!"

Kun Veera tuli äidin luokse, sattui hän keskelle jotakin riitakohtausta kamarineidin taikka emännöitsijän kanssa, ja jos hän juoksi alas renkitupaan, oli siellä sittenkin pahempaa. Sanalla sanoen, tuntui siltä, kuin olisivat kaikki olleet maailmassa ainoastaan molemminpuolin kiusatakseen ja suututtaakseen toisiaan. Ainoa koko talossa, joka ei vaivannut ketään, ei torunut ketään eikä syytellyt ketään, oli vanha njanja. Hänellä oli ainoastaan yksi huoli — ettei se pieni lamppu, joka paloi pyhimyskuvan edessä hänen huoneensa yhdessä nurkassa, sammuisi. Jos hän vain sai muutaman kopeekan ostaakseen öljyä, niin oli hän onnellinen ja tyytyväinen.

Tuo vanha, puolisokea muija, joka ei enää voinut mitään toimia tehdä, sai jäädä taloon, mutta kaikki näyttivät unohtaneen, että hän oli olemassa. Välistä kului kokonaisia päiviä, ilman että kukaan kurkisti hänen huoneeseensa. Niinpä saattoi tapahtua, että palvelustyttö muisti häntäkin ja toi hänelle vähän ruokaa, taikka että hänen entinen lemmittynsä Veera tuli juosten sisään jonakuna iltahetkenä. Ja joka kerta kun Veera astui njanjan pieneen kamariin, jossa oli omituinen haju suitsutuksesta, öljystä ja kamfertista, tunsi Veera joutuvansa harvinaisen rauhan ja hiljaisuuden valtakuntaan.

"On niin ikävää, njanja!" oli hänen tapana sanoa heittäytyessään väsyneenä matalalle tuolille ja nojaten päänsä puupöytää vasten.

"Ei saa olla ikävä, kyyhkyseni — tulee rukoilla Jumalaa!" vastasi njanja samalla tyynellä hyväilevällä äänellä, jolla hänen oli tapana kehoittaa Veeraa tämän ollessa viidenvuotias.

Ja Veera noudatti todellakin njanjan neuvoa ja alkoi rukoilla. Hän rukoili intohimoisesti, palavasti, jonkinlaisella kiihkolla. Uskonnollinen haaveilu, uskonto, taikka oikeammin sen ulkonaiset, nähtävät juhlamenot, täyttivät vähitellen tuon yksinäisen lapsen toimettoman, ikävän elämän.

Tänä vuonna alkoi Veera pitää ankaraa paastoa jo kolme viikkoa ennen joulua, ja itse jouluiltana pidättyi hän maistamasta palaakaan, kunnes ensimäinen tähti säteili taivaan kuvulla. Kun sitten pimeän tullen saapui pappi lukeakseen vanhan tavan mukaan joulumessun tilapäisen alttarin edessä, joka oli laitettu ruokasalin nurkkaan, tunsi Veera mieluisan väsymyksen kaikissa jäsenissään, tuntui siltä, kuin ei hänellä olisi ollut mitään ruumista enää, vaan hän olisi voinut minä silmänräpäyksenä tahansa lentää maan päältä pois.

Suitsutusastian sininen höyry kietoi koko huoneen paksuun sumuun, jonka siellä täällä lävisti lepattavien vahakynttilöiden valo. Läpitunkeva suloinen suitsutuksen haju sai aikaan keveän huumauksen. "Lempeä valo, ikuinen ihanuus" lauloivat laulajat, ja Veerasta tuntui että heidän äänensä tulivat kaukaisesta etäisyydestä.

"En mitään, en mitään maailmassa minä enää tarvitse, kun vaan sinua palvelen, Herra!" ajatteli hän syvästi liikutettuna. Hänen sielunsa oli täyttänyt omituinen, riemukas kirkkaus, ja innostunut nyyhkytys tunkeutui esille hänen rinnastaan.

Sinä päivänä tapahtui ihmetyö Veerassa — ainakin hän itse piti sitä ihmetyönä.

Vaikka vanha njanja ei voinut lukea, oli hänellä kuitenkin hallussaan muka pyhänä aarteena muutamia uskonnollisia kirjoja, joista hän joskus pyysi nuoren neidin lukemaan hänelle ääneen. Näiden kirjojen joukossa oli muuan kokoelma kertomuksia pyhimysten ja marttyyrien elämästä, "Pyhimystaruja". Kun Veera kerran oli ruvennut lukemaan tätä kirjaa, ihastui hän siihen niin suuresti, että hän pyysi sitä njanjalta ja saattoi sitten istua sitä lukemassa tuntikausia. "Miksi en minä syntynyt siihen aikaan", ajatteli hän usein murheellisena.

Mutta tänä samana jouluiltana, kun hän sydämmessään oli luvannut pyhittää koko elämänsä Jumalalle, istui hän iltasella yksinään entisessä kouluhuoneessa, ja silloin sattui hänen silmiinsä äkisti muuan vanha numero "Lukemista lapsille", joka kerran oli hankittu hänen sisarilleen. Muun tehtävän puutteessa alkoi hän selailla sitä, ja ensimäiseksi sai hän näkyviinsä liikuttavan kertomuksen kolmesta englantilaisesta lähetyssaarnaajasta Kiinassa, jotka julmat pakanat olivat roviolla polttaneet. Ja tämä tapahtui ainoastaan viisi kuusi vuotta sitten. Kiinassa löytyi siis vielä pakanoita; Siellä saattoi vielä hankkia itselleen marttyyrikruunu.

"Herra! Sinä olet itse tämän ilmoittanut minulle! Sinä osotat minulle tien ja käsket minun käymään ulos taisteluun!"

Liikutettuna ja ihastuneena heittäytyi Veera polvilleen. Että tämä vanha sanomalehti oli tullut hänen silmäänsä eteen juuri tänään ikäänkuin vastaukseksi hänen palaviin rukouksiinsa messun aikana — siinä näki hän vastaansanomattoman todistuksen Jumalallisen sallimuksen määräyksestä.

Tästä päivästä oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Kaikki hänen unelmansa saivat määrätyn muodon ja määrätyn suunnan. Kaikki, mikä koski Kiinaa, kiinnitti vilkkaasti hänen huomiotansa, ja hän punehtui, jos sattumalta päivällispöydässä keskustelu sattui koskemaan tätä maata. Oli ainoastaan yksi asia, jota hän pelkäsi — että koko Kiina käännettäisiin kristinuskoon, ennenkuin hän ennätti tulla oikein täysikasvuiseksi.

Vorontzoffin tilan päärakennus sijaitsi eräällä kummulla, joka pohjoisessa loivasti vietti suureen lammikkoon — luonnollisesti maaorjien kaivamaan. Tänne oli perustettu englantilainen puutarha viivansuorine, soran peittämine käytävineen, joiden varsilla oli näkinkengän ja sydämen muotoisia kukkaisryhmiä ja joukko jasmini- ja sireenipensastoja. Ennen aikaan oli tämä osa penkerettä tarjonnut silmiä hivelevän näyn jokaiselle, joka rakasti leikattua, vuoltua ja typistettyä luontoa, mutta nyt kun edellinen puutarhuri, joka oli ollut taiteilija alallaan ja koko hänen apulaisesikuntansa, oli saanut eronsa ja yhden ainoan oppimattoman talonpojan ja kaksi poikaa seuraajikseen, tarjosi se surkean näyn. — Lammikko oli täynnä liejua ja tarjosi hyttysten lukemattomille jälkeläisille sopivan munimislaitoksen, pensastot kasvoivat umpeen ja käytävillä orasteli rikkaruohoa.

Talon takapuolella taasen, jossa oli nähty paljon vähemmän vaivaa, ja jossa luonto jo vanhastaan oli saanut kehittyä vapaasti mielensä mukaan, oli erittäin kaunista. Rakennusta ympäröi siellä välittömästi tammipuistikko, ja sen toisella puolella laskeutui kumpu jyrkkänä eräälle pienelle joelle, joka veden korkealla ollessa lorisi ja lauloi vallan hillittömästi ja kuivana aikana muuttui pieneksi kuoppaiseksi uomaksi, jonka keskellä kapea vesisuoni pirahteli edelleen. Koko rinne oli kasvanut täyteen pikku metsää ja pensaita; keväisin oli se valkea tuomen tuoksuvista kukkasista ja siinä kaikui lintujen viserrys. Siellä vilisi pensaskerttuja, kultarintakerttuja, keltavarpusia ja muita pikkulintuja, joskus tuli sinne lentomatkoillaan satakieliäkin. Syksyisin rehottelivat siellä pähkinät ja metsävaapukat; talvisin oli siellä niin paljon lunta, että koko rinne muodosti yhden ainoan valkean maton, josta siellä täällä muutamia mustia oksia pisti esille.

Vorontzoffin alue loppui tähän tällä puolella. Vastakkainen joen ranta kuului eräälle toiselle tilanomistajalle, Stepan Michailovitsch Vasiltseffille, joka tähän asti muutoin oli hyvin vähän vaivannut naapureitaan, koska hän ei melkein milloinkaan oleskellut maatilallaan. Tuo pieni yksikerroksinen puurakennus seisoi siinä vuodesta vuoteen ovet suljettuina ja akkunaluukut kiinniruuvattuina, ja hoidotta jätetty puutarha oli vähitellen muuttunut viheriäksi, varjoisaksi erämaaksi, jossa vanhojen lehmuksien suojassa ruttojuuri saavutti satumaisen ulottuvaisuuden ja keltamon untuvaiset päät pistäytyivät kaikkialla esille metsittyneiden neilikoiden, veenuskukkasten ja sinikellojen välissä.

Vasiltseffiä sanottiin hyvin oppineeksi mieheksi. Talvet vietti hän Pietarissa, jossa hän oli professorina polyteknillisessä korkeakoulussa, ja suvilomiksi matkusti hän tavallisesti ulkomaille, niin että näytti siltä, kuin olisi hän tykkänään unohtanut isältään perimänsä pienen maatilan. Mutta tänä muistettavana talvena seisahtui aivan odottamatta eräänä kauniina päivänä kyytireki autioksi jätetyn talon portin edustalle; reessä istui kaksi santarmia ja niiden välillä tilanomistaja itse.

Vasiltseffiä oli pidetty hyvin vapaamielisenä ja hän oli ollut hyvin huonoissa kirjoissa useilla vaikutusvaltaisilla henkilöillä Pietarissa. Erään vuosipäivän johdosta panivat nyt tänä talvena polyteknillisen korkeakoulun opettajat ja oppilaat toimeen päivälliset, joilla esimiehenä piti olleen erään suuriruhtinaan, koulun korkean suojelijan. Hänen korkeutensa antoi ymmärtää, ettei hän halunnut tavata Vasiltseffiä, joka luonnollisesti saatettiin hänen luokseen. Vasiltseff vastasi, että siinä tapauksessa tulisi hänet virallisesti kieltää olemasta läsnä päivällisillä, joilla hän piti itseään isäntänä samoin kuin muutkin professorit. Mitään virallista kieltoa ei luonnollisesti kuulunut, ja juhlassa asettui hän tyynesti paikalleen toisten opettajain viereen koulun juhlasalissa.

Parin päivän kuluttua tuli hänen luokseen salaisen poliisin päällikkö, joka kaikessa ystävyydessä kehoitti häntä pyytämään eroa ja matkustamaan perintötilalleen, josta hänellä vastaisuudessa ei ollut oleva oikeutta poistua. Suuremmaksi varmuudeksi lähetettiin hänen mukanaan matkalle kaksi suojelusenkeliä santarmien univormussa.

Tämmöisissä oloissa tapahtui Stepan Michailovitsch Vasiltseffin muutto perintötilalleen.

Voidaan helposti ymmärtää, mitä ällistystä tämä tapaus oli herättävä koko seudulla. Vastatulleesta ja hänen äkillisen ilmestymisensä syistä levisi heti mitä päättömimpiä ja hurjimpia huhuja. Monet epäilivät häntä vaaralliseksi salaliittolaiseksi, jonka vuoksi hänen ympärilleen muodostui naapurien silmissä salaperäinen, samalla kertaa sekä peljättävä että puoleensa vetävä kunniakehys. Venäjälle on nimittäin ominaista, että hyvin vanhoillisetkin henkilöt, mikäli he eivät itse kuulu poliisiin, aina tuntevat vastustamatonta, vaistomaista kunnioitusta valtiollisia rikollisia kohtaan.

Kun Vorontsoffin ja Vasiltseffin tilat olivat lähimpiä naapureita, oli aivan luonnollista, että neidit Leena ja Liisa arvelivat saaneensa jonkunlaisen omistusoikeuden tuohon mielenkiintoiseen naapuriin, joka oli tullut kuin taivaasta lähetettynä. Hän oli naimaton, ja vaikka hän ei enää ollut nuori — hän oli jo sivuuttanut neljäkymmenluvun — ja vielä vähemmän mikään Adonis, saattoi hän kuitenkin, katsoen siihen suureen katovuoteen, mikä naimahaluisiin nuoriin herroihin nähden vallitsi koko seudulla, vieläkin käydä hyvästä naimatarjokkaasta. Hän olisi kokolailla kummastellut, jos hän olisi tietänyt, kuinka tärkeän osan hän täytti nuorten Vorontzoffin neitien keskustelussa ja kunkin päivän suunnitelmien järjestelyssä. Jonkun eriskummallisen sattuman kautta tapasi hän koko seuraavan suven kuluessa aina yhden taikka toisen heistä kävelymatkoillaan, ja mikä oli vieläkin kummallisempaa, heillä oli aina näissä tilaisuuksissa hienoimmat hameensa yllään ja heidät yllätettiin aina mitä omituisimmissa ja kuvannollisimmissa asennoissa. Milloin tapasi hän vallattoman Leenan kiivenneenä kuin orava jonkun vanhan puun runkoon ja leikillisesti kurkistelevan alas häneen tiheän lehdikön läpitse, milloin löysi hän runollisen Liisan makaamassa lammin rannalla kuin uusi Ofelia hiukset hajallaan, katse uneksivana ja lemmenkukista tehty seppele kädessä. Ja kuinka ne näyttivät kummastelevan, saadessaan nähdä hänet! Kuinka pieniä suloisia pelästyneiden nymfien huudahduksia he päästivätkään hänen tullessaan! Mutta kaikki nämä pienet taidetemput eivät auttaneet yhtään mitään. Lyhyt, kömpelö tervehdys — ja niin jatkoi Vasiltseff kävelyään antautumatta milloinkaan keskusteluun. Molemmat nuoret tytöt selittivätkin tuota pikaa, että hän oli epäkohteliain karhu auringon alla.

Mutta vaikkakaan ei tuttavuus Vasitseffin ja kahden vanhimman sisaren välillä tahtonut päästä mihinkään vauhtiin, niin alkoi seurustelu sen sijaan Veeran kanssa hyvin yksinkertaisella ja niin sanoen kaikkea muuta kuin runollisella tavalla. Suvi lähestyi loppuaan: syksy oli tulossa, sateisena ja koleana, pitkine pimeine iltoineen. Ikävystyneenä pakolliseen yksitoikkoisuuteen maalaiselämässä, johon hän ei ollut tottunut, kuljeskeli Vasiltseff yhä ulkosalla ja etsiskeli edes jotakin huvitusta pitkillä kävelyillä. Mutta kuten kaikki ihmiset, jotka eivät ole tottuneet elämään maalla, tapasi hänkin tiellään usein ikävyyksiä ja joutui mielestään suuriin vaaroihinkin.

Siinä oppineessa piirissä, jossa Vasiltseff tähän asti oli oleskellut, olisi kenenkään päähän vähimmin juolahtanut epäillä häntä pelkuriksi; päinvastoin elivät hänen virkaveljensä alituisessa pelossa, että hän mahdottomalla töykeydellään saattaisi heidätkin ahdinkoon. Ja kun hänen professoriuransa sai niin odottamattoman lopun, huokasivat rohkeimmatkin hänen ystävistään: "Toisin ei voinut käydä! Niin levottomalla päällä kuin Vasiltseffilla on, ei ole mitään pysyväistä kaupunkia Venäjällä!"

Stepan Michailovitsch piti itsekin itseään hyvin rohkeana miehenä sielussaan ja sydämessään. Salaisimmissa unelmissaan — semmoisissa, joita ei tunnusteta edes lähimmille ystäville -— asetteli hän mielellään itseään mitä vaarallisimpiin tiloihin, ja useammin kuin kerran oli hän hiljaisessa työhuoneessaan ottanut osaa sotaväen ahdistamien katusulkujen puolustamiseen. Mutta siitä huolimatta ja huolimatta kaikesta tunnustetusta urhoollisuudestaan katseli Vasiltseff suurella kunnioituksella kylän koiria, joista huhu kertoi, että ne edellisenä keväänä olivat repineet rikki erään kiertelevän kerjäläisvaimon; ja kylän sonnienkin kanssa, jotka olivat jo kaksi kertaa ottaneet paimenpojan sarvilleen, vältti Vasiltseff huolellisesti alkamasta mitään tuttavuutta.

Kuitenkin oli hän kerran poistunut kotoaan jotenkin pitkälle. Hän oli poikennut pois suurelta maantieltä ja kulki tapansa mukaan vaipuneena syviin ajatuksiin, kädet selän takana ja pää alaspäin painuneena katselematta ympärilleen. Äkisti, kun hän loi katseensa ylös, huomasi hän olevansa hyvin ikävässä asemassa. Hänen ympärillään oli rämeinen niitty, jossa, jos astui vähänkään harhaan kapealta polulta, vaipui hyllyvään liejuun. Hänen edessään oli jokseenkin leveä joki ja hänen takanaan kuului koko kylän karjalauman astunta ja mylvintä.

Mutta paimen, muuan viisitoistavuotias poika, heikko sekä ruumiiltaan että järjeltään, kitisi ainoastaan jotakin epäselvää vastaukseksi ja virnisteli tylsämielisesti.

"Hypätkää yli joen! se ei ole syvä!" kuului äkisti vastakkaiselta suunnalta nuorekas, melkein lapsellinen ääni, jossa piili tukahutettua naurua.

Vasiltseff katsoi sinnepäin, josta hyvä neuvo oli tullut, ja huomasi eräällä kummulla joen toisella puolella, noin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään, viisitoistavuotiaan tytön puolittain lapsen ja puolittain neidon, päässään olkihattu haljastuneine nauhoineen ja kulunut karttuunihame yllään, joka oli liian ahdas rinnalta ja liian lyhyt sekä hihoistaan että liepeestään.

Veera, jonka hänenkin ikävä oli ajanut aina tänne saakka, oli jo kauvan aikaa muun tehtävän puutteessa pitänyt silmällä tätä hullunkurista, hoikkaa herraa, joka antoi tuollaisten pikku asioiden säikyttää itseään.

"Kiiruhtakaa hyppäämään!" huusi tyttö vielä kerran, mutta Vasiltseff ei kuitenkaan voinut tehdä päätöstä.

Silloin harppasi Veera kummulta alas, tuhrasi pelkäämättä vanhat kuluneet kenkänsä liejuun ja raahasi esille erään lankun, jonka hän sitten ankaralla ponnistuksella sai heitetyksi puron poikki, niin että loka roiskui korkealle sekä hänen valkoisiin hameisiinsa että naapurin harmaisiin housuihin.

Kun Vasiltseff oli päässyt hyvään turvaan, häpesi hän pelkuruuttaan. Kiitettyään kiireesti ja nolona pelastajatartaan seisoi hän siinä tämän edessä tietämättä, mitä hänen piti sanoa, koettaen pakostakin vähän hymyillä. Hänellä ei ollut ollenkaan halua vetäytyä viipymättä paikalta pois ja jättää itsestään niin epäedullista vaikutelmaa, mutta hän ei suorastaan tietänyt, kuinka hän alottaisi keskustelun tämän pikku villittären kanssa, joka tuijotti häneen tyyneesti uteliaana kuin täysikasvuinen ihminen.

"Mikä kirja teillä tuossa on? Saako katsoa?" löysi hän vihdoinkin jonkun kysymyksen.

"Suuttuneena pyhään Isidoorus marttyyriin käski keisari Diocletianus vanginvartijan viemään hänet kapitoliumiin."

Vorontsoffittaren tummansiniset silmät leimahtivat vihaisina. Veera tempasi äkisti kirjansa pois, teki koko käännöksen kenkänsä koroilla ja poistui hitaasti katsahtamatta taakseen.

Illan kuluessa muisti Vasiltseff vasten lähtöäänkin useammin kuin kerran aamupäivällä tapahtunutta koomillista välikohtausta, ja joka kerta tunsi hän sekä suurta halua nauramaan että vähän harmiakin.

Seuraavana päivänä lähti hän ollenkaan ajattelematta mistä syystä jälleen eilisen nöyryytyksen paikalle. Kummakseen löysi hän Veeran sieltä. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena puron rannalla ja näytti odottavan Vasiltseffia.

"Hyvää päivää", sanoi professori ojentaen ystävällisesti tytölle kätensä.

"Ei kai tämä kaikki ole valhetta?" huudahti tämä vastauksen asemesta katsoen häntä suurilla silmillään, jotka nyt olivat säikähtyneet, melkein rukoilevat.

Kun hän edellisenä päivänä oli saanut kuulla tuon masentavan arvostelun lempikirjastaan, oli hän joutunut suuttumuksen valtaan mutta hänen vihansa oli pian vaihtunut toiseen, tuskallisempaan tunteeseen.

"Kaikki sanovat, että naapurimme on viisas ja oppinut mies. Hänellä täytyy olla kaikki selvillä. Mitähän, jos kaikki tämä marttyyreista olisi vain satuja."

Tämä epäilys oli niin kiusallinen, että hänen täytyi saada se mihin hintaan hyvänsä selvitetyksi.

"Puhutteko te tuosta kirjasta?" hymyili Vasiltseff. "No, arvostelkaa itse, neiti! Keisari Diocletianus hallitsi Byzantiumissa, ja Kapitolium oli Roomassa. Kuinka saattoi hän näin ollen käskeä, että vanginvartijan piti viedä pyhä Isidoorus marttyyri sinne?"

"Ah sitäkö te tarkoititte! Tahdotteko sanoa, että ainoastaan se on tässä väärää?"

"Ja että he polttivat niitä ja pistivät kuoliaaksi ja antoivat petojen niitä raadella?"

"Minä tarkoitan, Jumalan kiitos siitä, että joskus on löytynyt sellaisia hyviä ihmisiä kuin pyhimykset ja marttyyrit."

Veera katsoi häneen pitkään hämmästyneenä. "Niin, Kiinassa", yhtyi hän lopuksi.

Veera tuijotti yhäti häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui yhä suurempi hämmästys.

"Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan, että myöskin täällä meillä Venäjällä suljetaan ihmisiä vankiloihin, karkoitetaan Siperiaan, välistä myöskin hirtetään? Ja sitten te kysytte, löytyykö marttyyrejä?"

Nämä sanat olivat tahtomatta päässeet Veeralta, mutta tuskin oli hän ne lausunut, kun vahva punastus levisi hänen kasvoilleen. "Hänhän on myöskin karkotettuja", ajatteli hän.

"Tapahtuu joskus, että he karkoittavat muitakin", sanoi Vasiltseff puoliääneen.

Hetken kulkivat he vaijeten toistensa vierellä. Veera kulki pää alaspäin painuneena ja hypisteli hermostuneesti kaulahuivin kulmia. Omituisimmat ja keskenään mitä ristiriitaisimmat ajatukset suhisivat niin kuin suuri mehiläisparvi hänen päässään. Hän pelkäsi kovasti, ettei sanoisi mitään tyhmää ja ettei ehkä auttamattomasti loukkaisi naapuria, mutta kysymys oli siihen määrin tärkeä ja jännittävä hänelle, että hänen oli mahdotonta noudattaa hienon seurustelutavan vaatimuksia.

"Minkätähden tulitte te karkotetuksi?" sanoi hän äkkiä hätäisesti katsomatta Vasiltseffiin.

"Tahdotteko hyvin mielellänne tietää sitä?" kysyi hän niinkuin leikillään.

Veera nyökkäsi ainoastaan vastaukseksi, mutta hänen kasvonsa puhuivat hänen puolestansa.

"Tahdotteko, että kerron teille siitä? Mutta minä varoitan teitä edeltäkäsin, että minä ehkä tulen puhumaan paljon muustakin."

"Sekä Diocletianuksesta että Kapitoliumista tulen minä ehkä puhumaan.
Tahdotteko kuulla."

Seuraavana päivänä kävi Vasiltseff kreivi Vorontzoffia tervehtimässä. Tuttavuus kehittyi nopeasti, ja kun Vasiltseff jonkun ajan kuluttua ehdotteli, että hän antaisi Veeralle ilmaiseksi opetusta, niin ehdotus otettiin kiitollisuudella vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä kun kreivi, suruttomuudestaan huolimatta, välistä tunsi jonkunlaista omantunnon soimausta ajatellessaan, että Vorontzoffin perheen nuorin tytär kasvoi ja vaurastui näkemättä kaikenlaisista tiedoista yhtään sen enempää vaivaa kuin yksinkertaisin talonpoikaistyttö. Aina siitä päivästä ruveten olivat sisaret varmasti vakuutettuja siitä, että Veeran oli onnistunut saada naapuri pauloihinsa, ja he onnittelivat häntä pilkaten tästä valloituksesta. Pian tuli heille tavaksi kiusotella lakkaamatta sisartaan tälle "ihailijalle".

Alussa tunsi Veera ankaraa suuttumusta tästä pilanteosta, mutta vähitellen rupesi se häntä miellyttämään. Kaikissa tapauksissa oli suuri kunnia omistaa joku, joka huokaili hänen puolestaan, ja hän rupesi tuntemaan itsensä vallan suureksi ja täysikasvaneeksi ja tärkeäksi omissa silmissään. Sisarukset kyselivät häneltä yhä ja alituisesti kaikkea, mitä opettaja oli sanonut ja tehnyt, ja he osasivat selittää jokaisen hänen sanansa sillä tavalla, että Veerallekin selvisi siinä olevan syvemmän tarkoituksen kuin hän oli luullutkaan siinä silmänräpäyksessä, jona opettaja ne lausui. Kun Veera ensikerran näki hänen, oli Vasiltseff hänen mielestään jokseenkin ruma, keski-ikäinen herra, pitkä ja laiha, jolla oli vaaleankellertävä hipiä ja pari harmaansinistä, likinäköistä silmää, jotka näyttivät jonkun verran haljastuneilta silmälasien alituisesta käyttämisestä, ja tuhkan värinen tukka, joka oli niin ohut, että häntä olisi voinut pitää kaljupäänä. Mutta kun hän nyt oli tullut sallimuksesta hänen tunnustetuksi ihailijakseen, niin oli Veerasta vallan tärkeää kaikin tavoin tehdä hänestä sankari, joten hän rupesi pitämään häntä jopa kauniinakin. Joka päivä oli hän tekevinään uuden havainnon hänen ulkomuodossaan. Hänellä oli niin miellyttävä tapa hymyillä, ja pienet, hienot rypyt, jotka muodostuivat hänen silmäinsä ympärille hänen hymyillessään, oikein kaunistivat häntä. Ja sitten oli hän niin hirmuisen oppinut ja etevä persoonallisuus — ja sehän oli luonnollisesti pääasia. Mutta joka päivä sai Vasiltseff hänen ajatuksissaan yhä suuremman tilan. Veera kulki alituisesti odotellen sitä ratkaisevaa silmänräpäystä, jolloin hän avaisi sydämensä, hän saapui lukutunneille sydän oikein jyskyttäen ja istui koko ajan hermostuneessa jännityksessä ahmien himokkaasti hänen jokaista sanaansa.

Eräänä iltana olivat he yksinään huoneessa. Hämärä oli jo tullut, mutta palvelustyttö oli unohtanut tuoda lampun sisään. Vasiltseff oli pannut kirjan kädestään ja istui pitkän aikaa ääneti nojaten päätänsä kättään vasten. Veera istui liikkumatta hänen vieressään. Hän tunsi äkisti olevansa vaikeassa asemassa, hän melkein pelkäsi liikkua. Hän kiinnitti katseensa Vasiltseffin ruskeaan laihaan käteen ja seurasi koneellisesti silmillään erästä paksua sinistä suonta, jota varjostivat muutamat tummat ihokarvat, ja joka tasaisesti kapeni ylöspäin ja ulottui ranteesta keskisormeen saakka.

Esineet kävivät yhä hämärämmiksi ja niiden piirteet epäselviksi. Sitä mukaan kuin Vasiltseffin käsi hämärtyi, ponnisti Veera tietämättään silmiään erottaaksensa sen. Jonkunlainen kummallinen vapistus oli vallannut hänet, ja joka silmänräpäys kävi hänelle hengittäminen vaikeammaksi, sydän kolkutti kuin vasara, ja hänen korvissaan kohisi niinkuin kaukaisen vesiputouksen jyminä. Äkisti heräsi Vasiltseff unelmistaan ja otti Veeran kädet hellästi omiinsa. "Rakas pikku Veera", alkoi hän ikäänkuin tarttuen ajatustensa juoksuun. Nyt oli siis tuo suuri silmänräpäys tullut — se jota Veera oli niin kauvan odottanut. Mutta edellä ollut pitkä äänettömyys, kun hän oli liikahtamatta istunut ja tuijottanut häneen, oli siihen määrään jännittänyt hänen hermonsa, että hänelle oli mahdotonta enempää sietää. Hän oli mielestään tukehtumaisillaan ja hypähti erilleen Vasiltseffista melkein kirkaisten: "Minä tiedän kaikki! Mutta Jumalan tähden, älkää sanoko mitään — tällä kertaa."

Vasiltseff tuijotti häneen mykkänä kummastuksesta. "Veera, lapseni, mikä sinun on?" kysyi hän tuskaisena. Nyt tuli Veera tajuihinsa ja hänelle selvisi äkisti, että hän oli käyttäytynyt hirvittävän tyhmästi. Mutta hän ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa kiihkonsa selitykseksi, vaan hän änkytti ainoastaan: "Minä peljästyin — minä ajattelin — minä luulin —"

Vasiltseff katsoi häneen pitkään, ja hänen kasvojensa hämmästynyt, peljästynyt ilme muuttui vähitellen tuskallista epäluuloa ilmaisevaksi. Hän meni hitaasti Veeran luokse, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsahti häntä suoraan silmiin. "Veera, nyt minä tahdon, nyt minä vaadin saada tietää, mitä te luulitte!" Hänen vaaleansiniset silmänsä oikein tunkeutuivat Veeran silmiin ja tämän ankaran, tutkivan katseen voimasta tunsi Veera menettävänsä jokaisen jäljen omasta tahdostaan, hän tiesi lausuvansa oman tuomionsa, mutta vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä, niin hänen täytyi vastata hänelle ja vastata totuus. Ja sitten sai hän esille epätoivoisena kuiskauksena: "Minä luulin, että olitte minuun rakastunut."

Vasiltseff irroitti hänen kätensä tehden vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen. "Oh, Veera, että sinäkin olet tuollainen pintapuolinen turhamainen pikku nukke, joka luulet, ettei sinun läheisyydessäsi muka voi muuta ajatella kuin rakkautta ja kurttiisia!" Ja näin sanoen käänsi hän hänelle selkänsä ja astui huoneesta ulos.

Veera jäi seisomaan paikalleen, peräti häpeissään ja masentuneena. Ensimäisen silmänräpäyksen hämminkiä seurasi niin voimakas epätoivon puuska, ettei hän tietänyt, kuinka hänelle oli oleva mahdollista elää tämän jälkeen. Hän tunsi menettäneensä kunniansa ainaiseksi; hän ei voisi enää koskaan katsoa kunniallisia ihmisiä silmiin, ei koskaan sietää sisartensa ja palvelusväen katseita, sillä olihan näillä kaikilla selvillä, mitä hän oli luulotellut itselleen, ja he saisivat nyt kuulla, kuinka häpeällisesti ja epänaisellisesti hän oli käyttäytynyt. Minne piti hänen mennä päästäkseen pois heidän näkyvistään, voidakseen oikein itsensä kätkeä? Ainoa pakopaikka, minkä hän tiesi, oli njanjan pieni pimeä huone, jossa hän niin usein lapsena oli etsinyt suojaa ja lohdutusta kaikissa pienissä huolissaan. Sinne hän nytkin juoksi suuressa sydänsurussaan, ja sinne jäi hän koko illaksi makaamaan njanjan suureen vuoteeseen ja itkemään, kuin olisi hänen sydämensä tahtonut musertua. Ystävällinen muija hyväili ja taputteli häntä kuten ennen vanhaan, kun Veera oli hänen lelliporsaansa, mutta hän ei kysellyt mitään. Ja vähitellen tuli Veera tyynemmäksi; hän antoi houkutella itsensä juomaan kupin teetä, jonka njanja hänelle laittoi, ja sen jälkeen nukkui hän äkisti ja raskaasti kuin pieni lapsi, kyyneleet vielä riippuen silmäripsissä.

Seuraavana aamuna heräsi hän väsyneenä ja raukeana; hänen kaikkia jäseniään kolotti ja hän tunsi itsensä kuin vaikeasta taudista toipuneeksi. Puolustusvaisto opetti hänelle kuitenkin että hän saattoi välttää sisarten pilkan ainoastaan olemalla olevinaan kuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut. Ja sen hän tekikin ja suoritti ensimäisen näytteensä itsensä hillitsemisessä jokseenkin suurella menestyksellä. Mutta Vasiltseffia hän ei tahtonut tavata, ei millään ehdolla — kaikkea muuta vaan ei sitä. Hän pakotti itsensä kirjoittamaan hänelle muutaman rivin, joissa hän pyysi saada lopettaa kaiken enemmän lukemisen hänen kanssaan, ja lähetti viejän toimittamaan kirjeen perille. Ja näin käyskenteli hän useita päiviä ponnistellen näyttääkseen tyyneltä ja huolettomalta, mutta valmiina itkemään millä hetkellä tahansa. Vähitellen, hänen itsensä huomaamattaan, alkoi vaikea haava kuitenkin parantua, eikä asia tuntunut hänestä enää niin vallan auttamattomalta kuin ensimäisessä silmänräpäyksessä. Mutta sitten eräänä kauniina päivänä, noin viikon perästä tuosta onnettomasta tapauksesta, sai Veera kuulla Vasiltseffin askeleet portaissa. Hän säpsähti ja juoksi puutarhaan välttääkseen häntä, mutta Vasiltseff oli nähnyt hänet ja meni perässä. Hän saavuttikin tytön pian. Vasiltseff oli niin tyynen, ystävällisen ja hyväntahtoisen näköinen, kuin ei yhtään mitään erikoista olisi ollut heidän välillään. Ja Veera, hän oli vihannut häntä kaikki nämä päivät, mutta nyt nähdessään hänet jälleen, tunsi hän äkisti itsensä vallan iloiseksi, vaikka häntä samalla kertaa suuresti hävetti.

"Ei Veera, asia ei saa tällä tavalla jatkua", sanoi hän. "Surkea väärinkäsitys on syntynyt meidän välillemme, mutta nyt me puhumme kerta kaikkiaan suumme puhtaaksi asiasta ja sitten olemme hyviä ystäviä edelleenkin. Minä olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha, pikku Veeraseni, noin kolme kertaa niin vanha kuin sinä, ja pahempaa olisi kuin hulluttelu, olisi suorastaan rikollista, jos olisin sinuun rakastunut — mutta sitä en ole, Jumalan kiitos! Mutta minä saan ja tahdon rakastaa sinua nuorena ystävänäni, pienenä tyttärenäni ja minä olen käyttävä kaiken kykyni tehdäkseni sinusta tosiaankin todellisen ihmisen. Katsos, rakas lapseni, ainoa keino naiselle tulla itsenäiseksi olennoksi, joka voi työskennellä yhdessä meidän miesten kanssa, on oppia olemaan ystävyyssuhteissa miesten kanssa, ilman, että siitä silti tulee kiemailua ja lemmenseikkoja. Rakkaus on vakava asia, jonka kanssa ei tule leikkiä. Ja osoittaakseni, kuinka suuren arvon minä annan sinun ystävyydellesi, tahdon kertoa sinulle erään asian, jota en moneen vuoteen ole kenellekään jutellut."

"Yhden ainoan kerran elämässäni olen naista rakastanut. Hän oli paras, jaloin ihminen maan päällä, mutta häntä alettiin epäillä nihilistisistä salahankkeista ja hän raastettiin vankilaan. Ei kuitenkaan voitu todistaa rikosta, josta häntä syytettiin, vaan täytyi hän vapauttaa jälleen. Mutta pitkällisestä oleskelustaan kosteassa, epäterveellisessä vankikomerossa oli hän saanut hirmuisen taudin — jonkunlaisen luumädän kasvoihinsa — ja hän sai vapautensa ainoastaan päästäkseen kuolemaan pitkällisen kuoleman mitä kauheimmissa tuskissa. Minä istuin koko ajan hänen sairasvuoteensa ääressä ja näin hänen tulevan muodottomaksi ja kärsivän niin hirmuisesti, että minunkin, joka rakastin häntä eniten, täytyi toivottaa hänelle kuolemaa ainoana mahdollisena pelastuksena hänen kurjuudestaan. — Katsos, Veera, kun on kokenut jotakin tämmöistä, niin sitä ei unohda vallan helposti, ja maassa, jossa sellaista voi tapahtua, on ihmisellä tuskin oikeutta ajatella itseään ja omaa onneaan."

Mielenliikutus tukahutti hänen äänensä. Veera itki hartaasti, mutta hiljaa. Jonkun hetken kuluttua näytti Vasiltseff hänelle nuoruutensa rakastetun valokuvaa — tummaverisiä, kauniita ja älykkäitä kasvoja. Veera arveli, ettei hän koskaan elämässään ollut nähnyt mitään kauniimpaa. Kunnioittavasti painoi hän huulensa valokuvaan, kuin olisi se ollut jonkun pyhän marttyyrin kuva, ja kyynelet silmissä uudisti hän itsekseen entisen lapsellisen lupauksensa tavoitella marttyyrikruunua. Mutta nyt hän ei enää tahtonut hakea sitä Kiinasta, nyt tiesi hän, että tämä kruunu oli yhteinen kohtalo monelle, monelle hänen omassa isänmaassaan.

Nyt seurasi aika, jota Veera jälestäpäin aina muisteli elämänsä onnellisimpana.

Hän ja Vasiltseff olivat alituisesti yhdessä. He tapasivat toisensa joka päivä, lukivat, tutkistelivat, keskustelivat ja haaveilivat kilpaa kaikkien mahdollisten vapausaatteiden ja pilvilinnojen alalla. Vasiltseff oli ilmeisesti yksi noita uneksivia mielikuvituksen ihmisiä jotka ainoastaan Venäjällä voidaan lukea valtiollisten kiihoittajien joukkoon. Hän lueskeli Veeralle Herzenin teoksia ja Ogareffin runoja. Näiden jälkimäisten joukossa oli erikoisesti yksi, joka teki Veeraan syvän vaikutuksen:

"Suuri mahtava kuningas istuu valtaistuimellaan; hänen elämänsä kuluu humussa ja touhussa, lakkaamattomissa juhlissa ja juomingeissa, pelkässä riemussa ja loistossa. Ei kukaan voi kilpailla vallassa hänen kanssaan; tarvitaan ainoastaan vihastunut katse hänen silmistään sellaisen rohkean masentamiseksi ja tuhoamiseksi, joka uskaltaa nousta häntä vastaan. Tuo suuri, mahtava kuningas ei pelkää ketään maan päällä. Mutta maan alla työskentelevät pienet kääpiöt — näkymättöminä, äänettöminä tekevät he työtä yötä ja päivää herkeämättä, ilman lepoa ja rauhaa. Älä unohda sitä, suuri kuningas, he työskentelevät työskentelemistään, eikä mikään mahti maailmassa voi ehkäistä heidän pyrinnöitään. Jos heistä joku tulee työhön kelpaamattomaksi taikka raivataan tieltä pois, niin täyttää hänen paikkansa heti kymmenen muuta. He kovertavat maan sinun jalkojesi alla, oi suuri kuningas, ja sinä päivänä, jolloin sinä vähimmin sitä aavistat, on sinun kultainen valtaistuimesi syöksyvä perikatoon!"

Tällä tavalla oli kulunut kolme vuotta, ja Veera oli nyt kahdeksantoista vuotias. Hän ei itse enää tietänyt, rakastiko hän Vasiltseffiä vaiko ei — hän ei sitä koskaan ajatellut — hän tiesi ainoastaan, että Vasiltseff täytti kaikki hänen ajatuksensa, ja että hän oli puolestaan tullut tälle välttämättömäksi.

Oltiin huhtikuu lopulla. Lammikkojen jäät olivat särkyneet, ja lumi oli sulanut. Mutta kylmiä ilmoja jatkui vielä kauvan; kaikki kehittyi vielä hitaasti, raskaasti, ikäänkuin vastenmielisesti, askeleen eteenpäin, kaksi taaksepäin. Jokaista pientä kasvia, jokaista ruohonkortta täytyi ikään kuin erityisesti pyydellä ja houkutella, ennenkuin ne saatiin ravistamaan yltään talvilumensa ja pistämään maasta ylös hienon, aran pikkulehtensä ensimäisen kärjen. Mitään todellista kevään edistymistä ei huomattu missään.

Mutta äkkiä eräänä yönä alkoi lempeä haalea sade, ja tästä silmänräpäyksestä lähtien meni kaikki kuin lumouksella. Oli kuin olisi jokin salainen käymisvoima piillyt kätkeytyneenä tuossa hienosti tuoksuvassa kevätsateessa. Kaikki liikahti, kaikkialla syttyi elämisen halu. Jokaiselle tuli kiire päästä esille, siinä tungeksittiin ja sysäiltiin toisiaan, ikään kuin olisi peljätty myöhästymistä, ja jokainen oli lujasti päättänyt pitää kiinni oikeudestaan ja saada osansa olemassa olosta.

Kun Borkin asukkaat seuraavana aamuna heräsivät, eivät he voineet olla huutamatta hämmästyksestä. Yhtenä ainoana yönä oli kaikki muuttunut — ei voinut enää tuntea puutarhaa taikka peltoa taikka metsää. Eilen oli kaikki ollut mustaa ja alastonta, ja nyt oli kaikki peittynyt ohueen, vaalean viheriään kalvoon. Ilmakaan ei ollut sama kuin eilen. Se tuoksui kokonaan toisin ja oli niin helppo hengittää.

Koko luonnon valtasi oikea kevätkuume. Koivut olivat jo pukeutuneet hienoon läpinäkyvään lehtivaatteeseensa, joka oli ohutta ja keveätä kuin harso. Poppelien suunnattomista, paisuvista nupuista putoili tahmeita suomuja, jotka täyttivät ilman vahvasti huumaavalla tuoksulla. Keltainen, hyvänhajuinen siemenjauho leppien ja pähkinäpuiden tertuista leijaili ympäriinsä kaikkialla irtautuneiden valkeiden kukkalehtien keralla tuomista ja kirsimarjapensaista. Kuuset muodostivat pitkiä, vaaleanvihreitä kasvannaisia, suoria kuin kynttilöitä, jotka olivat omituisia väriltään vanhan viimevuotisen havun rinnalla. Ainoastaan tammi seisoi vielä alastomana ja jörönä, kuin ei se ajattelisi kevättä ollenkaan.

Joka päivä tuli uusia vieraita lentäen etelästä. Oli jo viikko siitä kuin kurkien kolmikulma kuvastui taivasta kohden. Tikka koputteli vanhassa ontossa puussa. Pääskyset risteilivät verannan katon alla, etsien vanhoja pesiään ja käyden katkeraa taistelua varpusia vastaan, jotka talven kuluessa olivat anastaneet heidän laillisen omaisuutensa.

Pelloilta nousi kuumia höyryjä, jotka huumasivat ihmisten päitä. Ihminen ikäänkuin tunsi, kuinka tuolla alhaalla maan helmassa tehtiin työtä, eriskummallista salaperäistä työtä. Jokaisella askeleella tapasi siemenaiheen uuteen, nuorekkaaseen elämään joko kasvi- taikka eläinkunnasta. Lammikoissa tapahtui kiivaita lemmentaisteluita ja kosintoja. Jokaisessa pienessä vesilätäkössä vilisi miljaardeja mitä erilaisimpia ja ihmeellisimpiä elämän muotoja, ja kaikki tämä kihisi ja kuhisi, kaikki tämä kilpaili kehittyäkseen, ja kaiken tämän oli vallannut tietoisuus oman minänsä arvosta ja merkityksestä.

Entisessä kouluhuoneessa Borkin maatilalla istui kirjoituspöydän yli nojautuneena, nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, pitkä ja kaunis vartaloinen, joka syrjästä katsoen on hieno, ikäänkuin veistetty, ja jolla on syvämietteiset, mustien ripsien varjostamat silmät. Hänen edessään pöydällä on avonainen kirja, osa Dobroljuboffin kirjoituksia, mutta hänen on nähtävästi vaikeata keskittää ajatuksiaan lukemaansa. Hän nostelee alituisesti päätään, nojautuu taaksepäin tuolin selkämystää vasten, sormet leikkivät koneellisesti norsunluisella veitsellä, ja hänen silmissään on jännittynyt, odottava ilme, ikäänkuin hän kuuntelisi, tulisiko joku. Sitä yksitoikkoista, mutta sisällisessä suhteessa onnellista ja monipuolista elämää, jota Veera on viettänyt näinä vuosina, on viimeaikoina häirinnyt joku levottomuus hänen ystävänsä vuoksi. Vasiltseffin suosio oli nimittäin alkanut alentua muiden tilanomistajain silmissä, jotka syyttivät häntä useista sangen vakavista hairahduksista. Ensinnäkin oli hän ilman korvausta antanut talonpojilleen kaiken sen maan, joka hänellä ennen oli ollut, ja siten saanut aikaan ei ainoastaan itselleen tuntuvan vahingon, vaan myöskin antanut hyvin haitallisen esimerkin koko kulmakunnalle. Toisekseen epäilivät he häntä siitä, että hän sekaantui asioihin, jotka eivät häntä koskeneet, antoi pyytämättä neuvoja toisten talonpojille ja teki useamman kerran tyhjäksi kavalan tempun, jonka se taikka tämä tilanomistaja oli suunnitellut jakaessaan maata entisille maaorjilleen.

Vaikka ei voitu syyttää Vasiltseffiä mistään laittomuudesta, olivat kaikki siitä yksimielisiä, ettei hän käyttäytynyt sillä tavalla, kuin hänen asemassaan olevan henkilön olisi pitänyt. Hän näytti tykkänään unohtaneen, että sen, joka on tullut karkoitetuksi valtiollisista syistä maatilalleen, on vastaisuudessa velvollisuus noudattaa kaksinkertaista varovaisuutta. Yksi ja toinen hänen ystävistään koetteli jo antaa hänelle jonkun viittauksen, että kuvernööri rupesi karsain silmin häntä katselemaan, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän mitään.

Mutta vaikka tilanomistajat olivatkin närkästyneet Vasiltseffiin, niin olivat sitävastoin seudun kaikki talonpojat häneen vallan ihastuneet, eivätkä voineet kyllin iloita hänen tulostaan paikkakunnalle. Aluksi olivat he tosin pitäneet häntä tavallisena herrasmiehenä ja pysyneet epäluuloisesti hänestä loitolla. Mutta vähitellen pääsivät he varmuuteen siitä, että hän tarkoitti heidän hyväänsä. He alkoivat yhä enemmän lähestyä häntä ja lopuksi tuli heille tavaksi kääntyä hänen puoleensa kaikissa asioissaan. Niinä vuosina, jotka seurasivat maaorjuuden poistamista, syntyi alituisia riitoja talonpoikien ja tilanomistajien välillä maanjakoa koskevista asioista. Herrasmiehet olivat laillisesti velvoitettuja luovuttamaan osan tiluksistaan entisille alustalaisilleen; mutta tässä ilmestyi lukemattomia väärinkäytöksiä, ja monet rikkaat herrat osasivat kavaluudella taikka lahjuksilla suoriutua asiasta siten, että he todellisuudessa luovuttivat paljoa vähemmän maata, kuin mihin he olivat velvolliset. Niin oli laita varsinkin eräällä tilalla kulmakunnalla, ja oikeudessaan petetyt talonpojat tulivat vähän väliä Vasiltseffin luokse valittamaan hätäänsä. Hän tuki heitä tyytymättömyydessä ja osoitti heille kartalta, kuinka oikeutettuja heidän vaatimuksensa olivat. Tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan, kunnes talonpojat päättivät väkisin ottaa, mitä eivät laillista tietä voineet saada entisiltä isänniltään.

Syntyi meteli. Poliisi lähetettiin paikalle, kuvernööri omassa persoonassaan saapui myös tutkimaan asiata itse paikalla ja lähetti virastoille raportin, jossa hän kuvasi tapauksen menon vaaralliseksi ja arveluttavaksi aluksi yleiseen vallankumoukseen, joka ainoastaan hänen pontevuudellaan tällä kertaa oli tullut tukahutetuksi. Luonnollisesti selitettiin Vasiltseff varsinaiseksi alkuunpanijaksi; valtiollisesti hairahtunut henkilö on aina epäiltävä.

Vasiltseff oli nyt ollut matkalla pari viikkoa muutamien talonpoikien asioissa, ja hänen poissaollessaan oli Veera pari kertaa kuullut naapureilta, jotka olivat käyneet tervehdyksillä, hyvin ankaria arvosteluja hänen käytöksestään. Juuri tänä päivänä oli hänen ollut vaikea pöydässä pidättää harmin ja tuskan kyyneleitä kuullessaan niitä syytöksiä, joita Vasiltseffiä vastaan tehtiin. Mutta tänä iltana oli hän, Jumalan kiitos, tuleva kotiin, hän odotti hänen käyntiänsä joka silmänräpäys.

"Korkeintaan puolen tunnin kuluttua on hän varmaan täällä." Veeran valtasi niin suuri ilo, ettei hän voinut istua alallaan. Hän viskaa kirjan kädestään ja menee akkunan luo. Laskeutuvan auringon vinot säteet ympäröivät hänet tulen värisellä loisteella ja pakottavat hänet lakkaamatta räpyttämään silmiään.

"Onpas ulkona kaunista. Ei ole koskaan ollut luullakseni näin kaunis kevät. Ja kylläpäs kaikki kasvaa! Se on oikein ihmetyötä! Kun eilen aamulla katsahdin ulos, näin ainoastaan paljaan vuoren — nyt voi poimia kätensä täyteen vuokkoja ja lumikelloja. Ne ikäänkuin tunkeutuvat valmiina maasta esille. Saduissa kerrotaan nuorukaisesta, joka oli niin tarkkanäköinen, että hän saattoi nähdä ruohon kasvavan. Niin, se ei olekkaan vallan kummallista keväisin — jos minä vaan katsoisin oikein tarkasti, niin luulisin minäkin voivani — Mitä nyt? Käki kukkui metsässä! Ensi kerran tänä vuonna. Oi Jumala, kuinka ihanaa!"

Tällä hetkellä näytti Veeran tavoittelema marttyyrikruunu olevan hyvin kaukana.

Kun Vasiltseff vihdoinkin astui sisään, juoksi Veera häntä vastaan niin lämpimästi, että Vasiltseff menetti tavallisen itsensä hillitsemisen.

Hän tarttui molemmin käsin tytön käsiin, pitää häntä käsivarren pituuden itsestään ja katselee häntä hellästi ihastuneena.

"Kuinka teidän on käynyt, Veera? Minä en ensi katseella tuntenut teitä! Kaksi viikkoa sitten jätin teidät pienenä tyttönä, ja löydän —" Hän ei lopettanut lausettaan, mutta hänen katseensa puhui hänen puolestaan.

Veeran poskille nousi voimakas puna ja hän loi tahtomattaan katseensa alas. Tuntui niin hyvältä olla jälleen yhdessä hänen kanssaan, mutta nämä kaksi viikkoa olivat todellakin saaneet aikaan muutoksen. Hänen kätensä eivät olleet koskaan ennen tuntuneet niin kylmiltä eikä hänen poskensa niin palavilta Vasiltseffin läsnä ollessa. Salatakseen mielenliikutustaan alkoi Veera koneentapaisesti panna kirjoja pöydälle esille.

"Ei, Veera, tänään emme lue. Istukaamme mieluummin tässä!" Hän istahti tuolille avonaisen akkunan viereen ja sytytti paperossin. Veera istahti hänen viereensä; hänen sydämensä tykytti varsin kiivaasti ja nopeasti — hän oli kuin pieni vapiseva lintu. Ulkona oli nyt melkein aivan pimeä. Korkealla heidän päittensä päällä kaareili tummansininen taivas, joka vähitellen vaaleni alas länteen ja jota alhaalla näköpiirissä reunusti valoisa kullan värinen juova. Suossa kurnuttivat sammakot kuorossa. Huoneen nurkista kuului ensimäisten hyttysten yksitoikkoinen, sitkeä surina. Suuri turilas lensi raskaasti akkunan ohi täyttäen ilman kumealla, hyrisevällä bassollaan.

Kaukana pensaissa, jotka eroittivat keittiön puutarhasta, kiilsi jotakin valkeata. Muuan naisolento, jolla oli kaulahuivi päässä, seisahtui silmänräpäykseksi epäröiden ja katsahti varovasti taaksensa, ettei kukaan seuraisi häntä, jonka jälkeen hän nopeasti juoksi pois metsikköä kohden. Minuuttia myöhemmin kuului sieltä hyväilevä miehen ääni ja matala, onnellinen nauru. Etäältä kuului pajuhuilun valittavia säveleitä, joita joku maalainen paimentaiteilija tarjosi.

"Kerro minulle, mikä tuo talonpoikia koskeva historia on. Minulle on puhuttu vallan hirmuisia asioita tänään pöydässä", alkoi Veera äkisti, mutta hänen äänestään kuuluu, että hän pakottaa itsensä puhumaan; niin luonnoton on ääni.

Vasiltseff säpsähtää ikään kuin hänen sanojensa herättämättä. "Vai niin" sanoo hän, "no niin, on vallan luonnollista, että minua nyt tuomitaan ankarasti. Mutta minä en ole pahoillani saadessani näin vähitellen yleisen mielipiteen kääntymään näiden talonpoika raukkojen hyväksi. Minä olen kertova teille tämän kaikki seikkaperäisesti, Veera — mutta sitten. Nyt en minä voi!"

Jälleen alkaa muutamien silmänräpäyksien äänettömyys. Lampusta, joka on kaukana huoneen toisessa päässä ja varjostimella verhottu, lankeaa kapea valojuova Veeraan valaisten ainoastaan vähäisen osan hänen kasvojaan ja jättäen muun varjoon. Jokaisella liikkeellä, jonka hän tekee, näyttää hänen ulkomuotonsa muuttuvan.

Vieläkin muutamien minuuttien äänettömyys, ainoastaan hyttyset surisevat ja paimen yhä puhaltelee huiluunsa.

Raitis illan viileys tunkeutuu huoneeseen ja täyttää sen mehevän vihreyden ja kukkivan tuomen tuoksulla.

"Veera, muistatteko erästä keskusteluamme kolme vuotta sitten? Minä olin silloin aivan varma itsestäni, ettei koskaan mitään sellaista tapahtuisi — mutta nyt — sanokaa minulle, Veera, olenko teidän mielestänne kovin, auttamattoman vanha?"

Viimeiset sanat tulivat esille tuskin kuultavana, vapisevana kuiskauksena. Veera tahtoi vastata jotakin, mutta kieli kieltäytyi palveluksestaan.

Jollakin selittämättömällä tavalla joutui Vasiltseffin käsi Veeran käden päälle. Tämä kosketus saa hengityksen hänen rinnassaan tukkeutumaan, huulet eivät enää löydä mitään sanoja eikä kumpikaan uskalla itseään liikuttaa.

"Stephan Michailovitsch! Veera! Oletteko siellä?" kuuluu Liisan heläjävä ääni ulkona käytävässä.

"Huomenna, Veera!" kuiskaa hän, astuu matalasta akkunasta ulos puutarhaan ja häviää pimeyteen.

Tuoksuava, aisteja kiihottava kevät yö on tullut salaperäisine lumouksineen, tunnelmarikkaine huumauksineen. Tulet kylässä on sammutettu. Kaikki äänet haipuvat vähitellen. Paimenen huilu on vaijennut jo kauvan sitten; sammakot ovat hiljaa, hyttysetkin ovat nukkuneet. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu äkisti jokin kummallinen kahina pensaissa, lammikon vesi leiskahtaa, taikka tuulen nuuska tuo mukanaan kaukaisesta kylästä valittavan ulvonnan joltakin kahlekoiralta, joka kituu yksinäisyydessään tänä ihanana, tunnelmarikkaana yönä.

Veera ei nuku. Hänestä on liian helteistä tässä suuressa, viileässä makuuhuoneessa, joka nyt on yksin hänen hallussaan, erillään sisarista. Hän nousee ylös vuoteeltaan, avaa akkunan ja painaa polttavan poskensa kylmää lasiruutua vasten. Mutta hän ei saa siitä viileyttä; hänen kasvonsa hehkuu kuten ennenkin, ja hän tuntee tuntemistaan samaa ahdistusta sydämessään, yhä värisyttää hänen koko olemustaan sama epäselvä onnellisuuden tunne.

Kuinka hiljaa onkaan kaikki! Viidakko näyttää niin suurelta ja tiheältä; koivut seisovat tuolla niin täyteläinä ja tummina, kuin olisivat ne tunkeutuneet yhteen kuiskaillakseen jostakin onnellisesta salaisuudesta. Yön äänettömyydessä kajahtelee äkisti hiljainen kilinä, — siellä kulkee postimiehistö ohitse isolla maantiellä. Ilma on niin puhdas ja läpikuultava, että kulkusten kilinä kuuluu jo kaukaa, viiden virstan päästä, aluksi heikosti, melkein epäselvästi; silmänräpäykseksi lakkaa se kokonaan — miehistö ajaa luultavasti jonkun kummun taakse, — mutta pian kuuluu se jälleen kirkkaana ja selvänä, yhä lähempänä, yhä iloisempana; on näkevinään miehistön kiitävän eteenpäin täyttä vauhtia; nyt erottaa jo piiskan läimäyksetkin, kyytitalonpojan äänen ja hevoskavioiden poljennan. Sitten etenevät äänet jälleen. Kummallista! Tuntuu kuin ne yhtäkkiä, vallan kokonaan vaikenisivat. Ajajat ovat ehkä seisahtuneet johonkin läheisyyteen.

Niin, onpa todellakin kummallista, kuinka postikulkusten kilinä yön aikaan saattaa liikuttaa jonkun mieltä! Tietäähän, ettei odoteta ketään kaivattua matkustajaa. Luultavasti siellä on ainoastaan rauhantuomari, joka on saapunut kylään, taikka stanovoj, joka aikoo toimittaa jonkin tutkimuksen. Mutta joka tapauksessa, heti kun kuulee tämän keveän, hopeankirkkaan kulkuskilinän suurella maantiellä, alkaa sydän tykyttää nopeammin. Ja ajatus kiitää vastustamattomasti kauvas etäisyyteen, näkymättömiin, vieraisiin maihin.

"Oi Jumala, kuinka elämä on suloinen!" Tahtomattaan, koneellisella liikkeellä panee Veera kätensä yhteen kuin rukoillakseen. Vasiltseff sanoo itseään materialistiksi, ja Veerakin on tutustunut kaikkiin uudempiin oppisuuntiin ja pitää täytenä totena, ettei hänkään enää usko ollenkaan Jumalaan. Mutta siitä huolimatta on hänen sielunsa tällä silmänräpäyksellä täpösten täysi, intohimoista, rajatonta kiitollisuutta sitä kohtaan, joka on hänelle kaiken tämän onnen antanut, ja vanhasta, lapsellisesta, katoamattomasta tavasta kääntyy hän palavassa rukouksessa Jumalan puoleen, jonka olemassaoloa hän ei tunnusta.

"Oi Jumala! Minä tiedän, että maailmassa löytyy paljon surua, paljon vääryyttä ja paljon hätää! Minä tahdon palvella lähimmäisiäni, minä olen valmis antamaan henkeni heidän edestään! Mutta vasta tuonnempana, tuonnempana, oi Jumala! Nyt minä kaipaan sanomattomasti onnea."

Silmänräpäykseksi saa Veera unohdusta levottomassa uinahduksessa. "Huomenna" välähtää kuin kirkas salama hänen tajunnassaan, ja jälleen tuntee hän samaa suloisesti väsyttävää levottomuutta, samaa polttavaa onnellisuuden kuumetta.

Aamun ruskotus syttyy jo taivaalle. Kukko on kiekunut jo toisen kerran; varpuset tiukuttavat toimeliaasti akkunan alapuolella, mutta hän ei vaan voi nukkua, vaan on yhä pitkänään vuoteellaan posket polttavan kuumina ja kädet jääkylminä. Vasta auringon noustua vaipuu hän vihdoin syvään, lyijynraskaaseen uneen.

Hän nukkui hyvin pitkään. Oli myöhään, jo lähellä puolta päivää, kun hänet valtasi uudelleen selittämätön tietoisuus jostakin ihmeellisestä onnesta, joka oli tapahtunut edellisenä iltana.

"Mutta mitä minä ajattelen? Ja minun pienet koululapseni!" juolahtaa hänen mieleensä. Hän hypähtää ylös ja aikoo pukeutua, mutta kelloon katsahtaessaan näkee hän olevan niin myöhäistä, että oppitunti sittenkin on mennyt hukkaan, ja ettei maksa vaivaa kiirehtiä. Hän laskeutuu uudelleen makuulle ja sulkee silmänsä hymyillen hiljaa vastaiselle onnelleen.

Palvelustyttö tulee huoneeseen varovaisin askelin nähdäkseen, nukkuuko neiti vielä.

"Rakas Anisja, miksi et ole ennemmin minua herättänyt?" huutaa Veera iloisesti hänelle.

"Minä olen ollut täällä jo viisi kertaa, neiti; mutta te nukuitte niin makeasti, että synti oli teitä häiritä."

"Tiedättekö neiti, täällä on tapahtunut jotain kauheata!" huudahtaa Anisja äkisti tuolla erikoisella liikutetulla ja kuitenkin ikäänkuin tyytyväisellä äänellä, jolla palvelijat aina ilmoittavat tärkeitä uutisia, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä.

"Mitä se on?" huutaa Veera ja hypähtää ylös vuoteeltaan. Hän ei vielä tiedä, mitä asia koskee, mutta hänen sydämensä aavistaa pahaa.

Kulovalkean tavoin levisi koko talossa tuo hirmuinen uutinen: Yöllä olivat kyytivaunut seisahtuneet Vasiltseffin portin edustalle ja niissä santarmiöversti sekä kaksi alempiarvoista suojelusenkeliä. Översti näytti Vasiltseffille suurta leimattua paperia, joka oli varustettu keisarillisella sinetillä ja sisälsi, että aatelismies Stepan Michailovitsch Vasiltseff oli yleiselle turvallisuudelle sangen vaarallinen henkilö, ja että kuvernööri senvuoksi, hänelle ylempää annetun vallan nojalla, ehdotti sanotulle Vasiltseffille, että hän vaihtaisi nykyisen oleskelupaikkansa kauniiseen vaikkakin hiukan kaukaiseen Vjatkan kaupunkiin. [Vjatka sijaitsee europpalaisessa Venäjässä, mutta itse Siperian rajalla. "Hallinnollista tietä" s.o. ilman tuomiota ja tutkintoa, ei venäläistä aatelismiestä voida karkoittaa Siperiaan, vaan täytyy hänelle osoittaa oleskelupaikka Europan Venäjällä, ja kun semmoisessa tapauksessa tahdotaan oikein päästä jostakusta, niin lähetetään hän Vjatkaan.] Kolme vuorokautta oli hänellä aikaa maallisten asioittensa järjestämiseen, mutta tämän ajan kuluttua oli suojelusenkelien määrä johdattaa hänet parempaan maahan.

Voidaan kuvitella, minkä vaikutuksen tämä tieto teki Vorontzoffin perheessä. Se joka pelästyi enin kaikista, oli kreivi itse. Hän kuului niihin, Venäjällä ei aivan harvinaisiin, ihmisiin, jotka suljettujen ovien takana voivat kopeilla, näytellä vapaamielisiä ja arvostella hallitusta, mutta niin pian kuin saavat nähdä vaaleansinisen santarmiunivormun pistäytyvän esiin näköpiiristä, ryömivät kuoreensa ja tulevat jälleen tsaarin nöyrimmiksi ja uskollisimmiksi alamaisiksi.

Esillä olevassa tilaisuudessa liittyi hänen synnynnäiseen pelkuruuteensa vielä lisäksi hyvin ansaittuja omantunnon soimauksia, — kuinka oli hän voinut sallia sellaista lähentymistä tyttärensä ja vapaa-ajattelijan välillä. Aina tähän silmänräpäykseen saakka ei Veeran isä ollut pienimmälläkään tavalla estänyt luottamusta yhä edelleen kasvamasta nuorimman tyttärensä ja Vasiltseffin välillä. Olihan Veera heidän tuttavuutensa alkaessa ollut ainoastaan lapsi ja käyttänyt esteettömästi ikänsä tuottamaa vapautta. Kun hän sittemmin oli kasvanut ja varttunut nuoreksi tytöksi, pysyi hänen seurustelunsa naapurin kanssa yhtä luonnollisena, yksinkertaisena ja yhtä puutteellisesti valvottuna kuin ennenkin, eikä kukaan perheestä nähnyt siinä mitään säädyttömyyttä. On kuitenkin luultavaa, että jos Vasiltseff olisi ollut asemaa ja omaisuutta puuttuva henkilö, olisi Veeran isä sangen pian päässyt selville siitä, ettei ollut varsin sopivaa nuorelle kahdeksantoista vuotiaalle viettää suurin osa päivästä kahden kesken herran kanssa, joka ei vielä läheskään ollut ennättänyt ukon ikään eikä näyttänyt paljon mitään piittaavan perheen muista jäsenistä. Mutta vaikka joutuneena epäsuosioon ja karkotetuksikin oli Vasiltseff joka tapauksessa aatelismies, tilanomistaja ja jotenkin varakas mies, eikä Veeran isä voinut olla ajattelematta, että hän, loppujen lopuksi, olisi sittenkin hyvä avioehdokas Veeran asemassa olevalle nuorelle tytölle. Maalla tunnetaan perin pohjin naapurien yksityinen elämä, ja niinpä oli siitäkin tultu täyteen varmuuteen, että Vasiltseff oli täydellisesti vapaa; kaikki tiesivät, että hän oli omituinen, että hän eli kuin munkki eikä pitänyt vireillä mitään luvattomia yhteyksiä toisten naisten kanssa. Kaikesta tästä yhteensä oli ollut seurauksena, että Veeran vanhemmat olivat tähän asti jättäneet tyttärelleen täyden vapauden seurustella ystävänsä Vasiltseffin kanssa parhaan tahtonsa mukaan, sanoen, että pahin, mikä saattoi tapahtua, oli naiminen, — ja pahempaankin voidaan joutua. Mutta nyt! Vasiltseff, joka vielä eilen oli ollut kunnioitettu, varakas tilanomistaja, hyvä naimatarjokas, oli tänä päivänä yhdessä käden käänteessä muuttunut kodittomaksi kerjäläiseksi, henkilöksi, jota oli vaarallista tunteakin. Mistään avioliitosta hänen ja Veeran välillä ei luonnollisesti enää voinut olla kysymystäkään, ja tytön maine ja kunnia oli saanut kolauksen ainaiseksi.

Kuten aina ikävyyksiin jouduttuaan kiiruhti kreivi nytkin tukahuttamaan oman syyllisyytensä tunnetta siten, että puski vihansa toisiin.

"Jahah, siinä nyt näet, pikku äiti! Olisi ollut parempi, jos sinä olisit vähemmän hemmotellut hermojasi ja sen sijaan pitänyt parempaa vaaria tyttäristäsi!" nuhteli hän vaimoaan.

Kreivitär tajusi itsekin selvästi, mihin häpeään heidän perheensä tämän tapauksen kautta oli joutunut, ja hän tunsi jo ennakolta esimakua niistä näköjään viattomista kysymyksistä ja valitteluista, joilla kaikki kuvernementin naiset tulisivat häntä piirittämään, kun hänen ensi kerran oli pakko lähteä kaupunkiin.

Koko talon, palvelusväenkin, oli vallannut tuo omituinen, aiheeton kauhu, jonka sininen univormu aina synnyttää Venäjällä. Kaikki odottivat, että onnettomuus milloin tahansa suistuisi heidän päälleen.

"Poliisi, poliisi tulee tänne!" kirkui äkisti palvelustyttö Fenja hyökäten sisään, sillä hän oli kuullut kyytikulkuset isolla maantiellä. Tämän kamalan tiedon kuultuaan joutuivat kaikki kuin suunniltaan peljästyksestä. Kreivitär juoksi makuukamariin ja heittäytyi vuoteelle, muka varmimpaan turvapaikkaan. Kreivi juoksi pitkin harppauksin Veeran huoneeseen ja otti sylinsä täyteen kirjoja ja papereita, sikin sokin, mitä käteen tuli, sekä heitti ne korkeimman omakätisesti takkauuniin, jota onnettomuudeksi juuri lämmitettiin. Kaikki palvelusväki pakeni myös oikealle ja vasemmalle.

Kuitenkin tuli pian näkyviin, että hälytys oli ollut väärä. Siellä oli kulkenut vain joku tullivirkamies ohitse, mutta kauvan viipyi, ennen kuin he voivat toipua kestetystä kauhusta.

Mitä Veeraan tulee, niin oli häntä kohdannut isku niin odottamaton ja musertava, että hän tunsi aluksi ikään kuin halpausta voimatta yhdellä kertaa käsittää onnettomuutensa koko laajuutta. Että he veisivät Vasiltseffin häneltä pois ainaiseksi — tämä ajatus oli niin kauhistavan käsittämätön, ettei hän voinut sitä saada oikein tajuntaansa. Mitä oli hänestä tuleva Vasiltseffin matkustettua pois, sitä ei hän uskaltanut ajatella. Tämä "jälestäpäin" oli hänestä kuin musta, pohjaton kuilu, johon hän ei voinut katsahtaa pyörtymättä. Tällä silmänräpäyksellä oli hänen suurin levottomuutensa, hänen tuskallisin pelkonsa ainoastaan siinä, että Vasiltseff matkustaisi sanomatta hänelle jäähyväisiä. Kunhan hän saisi nähdä hänet vielä kerran, vaikkapa vain tunniksi, minuutiksi — käyköön sitten kuinka hyvänsä! Välistä tuntui hänestä siltäkin, kuin kaikki tulisi hyväksi jälleen, jos hän vain saisi nähdä hänet.

Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa ja halunsa olivat keskittyneet yhteen ainoaan intohimoiseen ikävöimiseen — saada tavata häntä. Mutta eipä ollut helppoa saada yhtymystä aikaan. Vasiltseffia pidettiin luonnollisesti kuin vankia omassa talossaan nämä kolme päivää ankaran valvonnan alaisena. Ja Veera oli samoin herkeämättömän tarkastuksen alaisena; kaikki varoivat, että hän hairahtuisi tekemään jotakin epätoivoista, ja hän pantiin sen vuoksi jonkinlaiseen kotiarestiin. Päivisin eivät äiti ja sisaret eronneet hänestä askeltakaan, ja öisin oli Anisjan määrä pitää häntä silmällä.

Kaksi päivää oli jo kulunut, ja vaikka Veera olisi kuinka ponnistanut aivojaan, ei hänen ollut onnistunut keksiä mitään keinoa hiipiäkseen kotoa pois salaa. Hän ei voinut saada edes mitään tietoja Vasiltseffistä, sillä palvelusväki oli saanut ankaran käskyn, ettei päästäisi sisään kissaakaan naapuritalosta.

Vasiltseffillä oli nyt ainoastaan yksi yö jälellä kotona vietettäväksi; aikaisin seuraavana aamuna piti hänen lähteä matkaan kaukaiseen määräpaikkaansa.

Veeran mieleen ei koskaan juolahtanut mennä isänsä luokse taivuttaakseen häntä rukouksilla ja kyyneleillä muuttamaan päätöksensä ja sallimaan hänen sanoa jäähyväiset vanhalle ystävälleen. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli aina ollut kylmä ja muodollinen, eikä koskaan minkään luottamuksen taikka avomielisyyden elähyttämä. Hän tiesi kokemuksesta, että vaikka isä yleensä huolettomasti jättikin lapsilleen jokseenkin suuren vapauden eikä sekaantunut heidän sisäisen elämänsä yksityiskohtiin, niin osoitti hän toisaalta kovuutta ja myöntymättömyyttä, niin usein kuin heidän toiveensa sattuivat suoraan ristiriitaan hänen omiensa kanssa. Silloin ei saatu kyyneleillä eikä rukouksilla mitään aikaan. Hän piti kaikkia heidän muistutuksiaan ja vastalauseitaan pelkkänä lapsellisuutena kiinnittämättä niihin vähintäkään huomiota.

Muutoin, vaikka vanhemmat todella olisivat myöntäneet hänelle luvan päästä viimeiselle tervehdykselle Vasiltseffin luokse, tiesi hän liiankin hyvin, että se oli tapahtuva ainoastaan niin monilla ehdoilla ja edellytyksillä, että kaikki ilo siitä olisi mennyt hukkaan.

Onneksi löytyi talossa muuan vanha palvelijatar, joka aina oli osoittanut Veeralle suurta uskollisuutta, häneen turvautui nyt Veera suuressa hädässään. Hän heittäytyi polvilleen muijaparan eteen huutaen ottavansa hengen itsestään, ellei hän saisi nähdä ystäväänsä Vasiltseffiä, vaikkapa vaan muutamiksi silmänräpäyksiksikin, ennenkun tämä matkusti. Vanha palvelijatar oli todella hänkin sen päättömän kauhistuksen vallassa, joka oli saanut koko talon haltuunsa, ja jonka vuoksi kaikki yhteys Vasiltseffin kanssa näytti hirmuiselta ja uhkaavalta vaaralta, eikä häntä pitkään aikaan liikuttanutkaan nuoren neitinsä rukoukset ja kyyneleet, mutta lopuksi sai hänen hyvä sydämensä voiton. Eihän hän toki voinut sallia rakkaan lapsiraukan virua tuolla tavoin hänen, köyhän, yksinkertaisen palveliattaren jalkain edessä! Hänen mielensä siis heltyi ja hän lupasi, niin pian kuin yö olisi tullut ja kaikki talossa nukkuisivat, lainata hänelle vaatteensa ja avata keittiöportin hänelle.

Oli pimeä yö, kun Veera palvelijattaren vaatteissa hiipi talosta. Viime päivinä oli ilma tullut jälleen kylmemmäksi, ja vaikka auringon säteet paahtoivat kuumina päivillä, niin oli öillä hiukan hallaa. Pienet vesilammikot pitkin tietä olivat ohuen jääkuoren peittämiä, joka ratisi Veeran jalkain alla. Väristys, puoleksi hermostuneisuudesta, puoleksi kylmästä, puistatti hänen olkapäitään kuluneen shaalin alla. Oli ensikertaa hänen elämässään, kun hän oli yksin yöllä ulkona isolla maantiellä. Nyt pimeässä näyttivät kaikki esineet tutussa ympäristössä niin muuttuneilta ja eriskummallisilta, että hänen oli vaikea niitä tuntea, Häntä ei kuitenkaan ahdistanut mikään pelko eikä muukaan mielenliikutus, eipä edes suru Vasiltseffin pikaisen matkan johdosta. Keveä huumaus, joka ei ollut ollenkaan vastenmielinen, kietoi kaikki hänen ajatuksensa kuin sumuun. Hänen jäsenensä tuntuivat niin ihmeen keveiltä ja joustavilta, ja ainoastaan sellainen outo tunne oli hänen tajunnassaan selvänä, että hän oli täydellisesti vapautunut itsestään.

Veera kulki kuin unissaan, ja hän heräsi horroksesta vasta seisoessaan Vasiltseffin portin edustalla. Siellä oli pimeätä ja äänetöntä. Vain yhdessä ainoassa akkunassa näkyi heikko valoviiru alasvedetyn kaihtimen alta. Hän koputti keveästi ja varovaisesti. Ei kukaan vastannut, vaan hänen täytyi kolkuttaa vielä sekä yhden että kaksi kertaa. Kaksi koiraa oli tullut kolkutusta kohden ja haukkui häntä raivoisasti. Vihdoin kuului askeleita; uninen santarmi joka oli pistänyt paljaat jalkansa kenkiin ja heittänyt univormutakkinsa huolimattomasti olkapäilleen, tuli lyhty kädessä paikalle ja avasi hänelle.

"Mitä nyt, kaunis lapseni? Mitä täältä tähän aikaan haetaan?" kysyi hän aivan kummastuneena.

"Minä tahtoisin tavata herraa", vastasi Veera vapisevalla äänellä tuntematta kuitenkaan mitään sanottavaa hämminkiä.

Santarmi, joka nähtävästi piti häntä jonakuna kamarineitinä, rupesi vallan tyyneesti tähystelemään häntä pitäen lyhtynsä niin, että valo sattui suoraan Veeran kasvoihin. Santarmin kasvot kirkastuivat kirkastumistaan.

"Kuulkaapas, kaunokaiseni, täällä näytään oltavan tottuneita kulkemaan pimeässä", sanoi hän leikillisesti. "Mutta tänään on sentään vähän vaikeata herraa tavata, näetkös", lisäsi hän äänellä, joka oli äkkiä tullut ankaraksi.

Kaikista näistä sanoista käsitti Veera ainoastaan sen, ettei häntä tahdottu laskea Vasiltseffin luokse, ja väristen vilusta uuden kauhun tunteen valtaamana oli hänen mielessään vaan se ajatus, että hänen nyt, kun hän jo luuli olevansa tarkoituksensa perillä, olisi pakko palata tyhjin toimin takaisin.

"Jumalan tähden minä vannotan teitä, päästäkää minä hänen luokseen!" huudahti hän niin rukoilevalla ja epätoivoisella äänen painolla, että santarmi, joka luonnostaan oli heikko kaunista sukupuolta kohtaan, salli mielensä heltyä.

"No noh, älä sitä nyt noin pahaksesi pane, simasuuni", vastasi santarmi aivan isällisesti. "Minä koitan katsoa, mitä voisin tehdä auttaakseni sinua — puhun everstille."

Hän päästi tulemaan etehiseen ja meni kysymään neuvoa upseerilta, joka jo oli paneutunut nukkumaan mutta nyt herännyt kolinasta.

Sama omituinen huumaus kuin äsken oli jälleen vallannut Veeran. Närkästymättä taikka tuntematta itseään loukatuksi kuuli hän santarmin ilmoittavan upseerille, että Vasiltseffin rakastajatar oli tullut sanomaan hänelle jäähyväisiä. Hän kuuli upseerin nauraen lausuvan karkeasanaisen pilan hänestä ja kysyvän, oliko immyt edes kaunis. Kaiken tämän kuuli Veera, mutta raa'at sanat eivät häneen vähääkään vaikuttaneet.

"Äh, päästä hänet sisään! Eihän tule sentään olla kovin liiaksi epäinhimillinen. Anna hänen huvitella itseään hiukkasen viimeisenä yönään", sanoi upseeri vihdoin.

Santarmi avasi oven sisempiin huoneisiin hänelle, ja yhdellä hyppäyksellä syöksähti Veera heti sinne. "Onpas sillä julman kiire", huusi santarmi pilkaten hänen jälkeensä. "Mutta kuules, kaunokaiseni, älä unohda sitä ystävän palvelusta, jonka olen tehnyt sinulle! Minä vaadin tulla muistiin pannuksi toiseksi kerraksi, kun sinun armaasi on lähtenyt", lisäsi hän nauraa hohottaen.

Mutta Veera ei kuullut mitään; hän kiiti nopeasti parin huoneen läpi, jotka erottivat hänet suljetusta ovesta, jonka raosta kapea valon säde tunkeutui ulos.

Vasiltseff oleskeli huoneessa, jota hän käytti samalla kertaa makuukamarina ja työhuoneena. Kun Veera avasi oven, istui hän vielä myöhäisestä tunnista huolimatta täysissä vaatteissaan kirjoituspöytänsä ääressä järjestellen kirjojaan ja papereitaan.

Tässä suuressa huoneessa oli nykyisin tyhjyyden ja synkkyyden leima, jommoinen tavallisesti on muuton seuralainen. Kapealla rautavuoteella oli kasoittain liinavaatetta ja kirjoitettuja vihkosia. Paperilappuja ja irtonaisia lehtiä oli sikin sokin kaikkialla lattialla. Pari suurta puukirstua oli aivan täyteen pakattuna kirjoja ja kirjoitettuja paperiarkkeja. Sitä vastoin seisoivat kirjahyllyt, jotka peittivät kaikki seinät huoneessa, tyhjinä ja riistettyinä kuten alastomat luurangot. Puoliksi täytetty matkalaukku, josta vähän liinavaatteita ja muutama pari saappaita pistäytyi esiin, oli keskellä lattiaa.

Kun Veera avasi oven, valtasi hänet, ensikerran tänä yönä kotoa lähdettyään, niin voimakas mielenliikutus, että hän luuli sydämensä seisahtuneen. Hän jäi kynnykselle seisomaan, voimatta ottaa askeltakaan taikka saamatta ääntä aikaan.

Vasiltseff, joka istui nojautuneena kirjoituspöytänsä yli selkä häntä kohden, oli niin syventynyt tehtäväänsä, ettei hän kuullut keveätä narahdusta ovea avattaessa. Mutta kun hän sattumalta katsahti ylös ja näki äkisti korkeavartaloisen, kalpean olennon tuolla kynnyksellä, ei hänen kasvoissaan ilmennyt mitään kummastusta, vaan ainoastaan kuohahtavaa iloa, kuin olisi hän odottanut Veeraa ja ollut varma hänen tulemisestaan. Hän riensi häntä kohden ja tarttui hänen käsiinsä, ja muutaman silmänräpäyksen seisoivat he siten vastakkain voimatta mielenliikutukseltaan saada sanotuksi yhtäkään sanaa. Vihdoin tunkeutui puoleksi tukahutettu kirahdus Veeran kokoon pusertuneesta kurkusta ja nyyhkytyksestä pakahtumaisillaan heittäytyi hän Vasiltseffin syliin.

Samassa kuului hiipiviä askeleita etumaisesta huoneesta. Siellä oli luultavasti santarmeja, jotka varovaisuudesta ja ehkä myöskin jonkunlaisesta uteliaisuudesta tulivat ovelle kuuntelemaan ja ottamaan selvää, mitä heidän vangillaan oli tekeillä.

Vihastuneen inhon aikaansaama kouristus väänteli Vasiltseffin kalpeita kasvoja.

"Rakkahin Veera, olkaa tyyni, minä vannotan teitä", sanoi hän matalalla tukahutetulla äänellä. "Me emme ole yksinämme, nuo raa'at lurjukset ovat väjyksissä vartioidakseen ja vakoillakseen meitä. Älkäämme salliko heille iloa nähdä, kuinka me kärsimme." Hän oli nopeasti saanut itsensä hillityksi.

Hän tarttui Veeran käteen ja talutti hänet sohvalle. Vasiltseff oli kuolon kalpea, ja hänen huulensa värisivät tuon tuostakin suonenvedon tapaisesti, samalla kun suonet hänen ohimoillaan paisuivat kuin paksut siniset nuorat. Mutta hän ponnistelihe näyttääkseen tyyneltä ja alkoi puhella Veeralle vähäpätöisistä asioista. Hän näytti hänelle suurta kirjakasaa, jonka hän tahtoi antaa hänelle muistoksi, ja selitteli hänelle, kuinka hän harjoittaisi opinnoitaan.

Veera istui liikkumattomana sohvalla kädet puserrettuina lujasti yhteen ikäänkuin kivettyneenä samaan asentoon, ja kuunteli, mitä Vasiltseff puheli. Mutta sanat tulivat hänen korviinsa ainoastaan epäselvinä, katkonaisina ääninä ilman tarkoitusta ja yhtenäisyyttä. Välistä koetti hän vastata hänelle päätään nyökäyttäen taikka hymyilemällä, joka oli surullisempaa ja katkerampaa kuin nyyhkytys, mutta hän ei uskaltanut lausua tavuakaan, sillä hän tunsi, että niin pian kuin hän avaisi suunsa, hän puhkesi itkuun.

Tunnit kuluivat. Veeralla oli ikäänkuin ruumiillinen tajunta ajan kulumisesta, jokaisesta minuutista, joka meni häneltä hukkaan. Se oli samaa kuin jonkun nesteen pitkäveteinen, keskeytymätön tippuminen rikkinäisestä astiasta — kallisarvoiset pisarat, jotka olivat hänellä jälellä, tulivat tulemistaan yhä harvemmiksi.

Vähän väliä kuului hiipiviä, varovaisia askeleita viereisestä huoneesta muistuttaen molemmille ystävyksille, että terävä ja epäluuloinen silmä vartioitsi heidän liikkeitään.

Nuo kaksi olentoa, jotka tunsivat toisiansa kohtaan hellyyttä, sitä lämpimämpää ja intohimoisempaa, koska sitä oli elätellyt kolmen vuoden keskeytymätön yhdessäolo, pukeutumatta milloinkaan sanoihin, nämä kaksi, joiden muutamien tuntien kuluttua tuli erota pitkäksi aikaa, luultavasti ainaiseksi — he istuivat nyt toistensa vieressä puhellen jokapäiväisistä asioista, uskaltamatta lausua sanaakaan, joka tuli sydämestä.

Steariinikynttiläin loiste kellastui ja vaaleni, leveä akkuna, joka paksuine alaslaskettuine kaihtimineen oli näyttänyt suurelta, mustalta suunnikkaalta, tuli äkisti sinisenpunertavan väriseksi, ja ulkoa kuului kukon laulu, varpusten tirskutus ja lehmien ammunta, — kaikki tuttuja aamun enteitä maalla.

Kylmä, ahdistava epätoivo valtasi Veeran. Ensikerran oli lähenevä eroaminen hänen edessään koko jäätävässä, toivottomassa todellisuudessaan. Tähän asti oli hänen ja lopun välillä vielä ollut tämän viimeisen kohtauksen odotettu onni, epämääräinen toivo onnellisuudesta, joka vielä suotaisiin hänelle, — mutta nyt ei enää ollut mitään jälellä. Kaikki oli lopussa!

Vasiltseff nousi sohvalta, veti kaihtimen ylös ja avasi akkunan. Ihanan kauniin kevätaamun ensimäiset säteet täyttivät huoneen. Auringon valo, kukkain tuoksu, lintujen laulu — kaikki tulvehti sisään samalla kertaa, voitokkaana, säälimätönnä.

Nopealla liikkeellä laski Vasiltseff kaihtimen jälleen alas. Hän heittäytyi sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi suonenvedon tapaiseen itkuun. Koko hänen pitkä, voimakas vartalonsa vapisi nyyhkytyksestä. Yhdellä askeleella oli Veera hänen luonaan. Hän heittäytyi lattialle Vasiltseffin jalkoihin, takertui häneen kiinni koko olemuksellaan ja peitti hänet suudelmilla.

"Minun elämäni, minun iloni! Älä matkusta yksin! Rakastettu, ota minut mukaasi!"

Vasiltseff otti hänet käsivarsilleen. Nyt hän ei enää tahtonut häntä tyynnyttää; hän vastasi hänen hehkuviin hyväilyihinsä, hän painoi Veeran yhä kovemmin ja kovemmin itseensä, ja heidän huulensa kohtasivat toisensa ensikerran pitkässä, intohimoisessa suudelmassa.

Mutta pian saattoi Vasiltseff jälleen hillitä itsensä. Hän työnsi Veeran kiivaasti, melkein raa'asti itsestään. Veera jäi makaamaan tyhjän sohvan eteen itkien katkerasti, hillittömästi.

Kun Vasiltseff jälleen tuli hänen tykönsä, olivat tämän kasvot kalpeat ja sisäänpainuneet, kuin pitkällisen, vaikean sairauden jälkeen.

"Veera, rakkaani, anna minulle anteeksi! Minä olen saattanut sinulle paljon surua, lapsi raukka! Kuinka voisin minä ottaa sinut mukaani? Enhän minä voi kytkeä sinun nuorta, tervettä olemustasi itseeni, joka jo lähestyn loppuani? Ja vaikka minä tahtoisinkin, niin voisinko sen tehdä? Sinun vanhempasi pidättäisivät sinut väkisin!"

Hänen äänensä kuului synkkänä ja murtuneena. Veera ei enää itkenyt, hän tiesi nyt, että kaikki oli todellakin peruuttamattomasti mennyttä.

Päivä oli nyt täydellisesti valjennut. Pian kuului ovella naputusta.
Santarmi tuli sisään sanomaan, että tunnin perästä lähdettäisiin.

Vasiltseff koetti kehoitella Veeraa palaamaan kotiinsa. Mutta hän kielsi, hän tahtoi jäädä hänen luokseen viimeiseen asti. Kummallinen tylsyys, tunne kaiken toteutumattomuudesta, oli uudelleen saanut hänet valtoihinsa. Vasiltseffkin puhui ja liikkui kuin unessa.

Hänen taloutensa kaikki jäsenet, vanha keittäjätär, staarosti, useita hänen talonpoikaisystäviään tulivat nyt toinen toisensa jälkeen ottamaan häneltä jäähyväisiä. Huoneeseen tullessaan tekivät he venäläisen tavan mukaan ristin merkin pyhimyskuvien edessä, jonka jälkeen he menivät Vasiltseffin luokse ja suutelivat häntä kolme kertaa vakavasti ja juhlallisesti, kuin olisivat he suorittaneet jonkun uskonnollisen toimituksen. Muutamia talonpoikaisnaisia seisoi portin edustalla pienokaiset käsivarsillaan ja ilmaisivat surunsa äänekkäällä nyyhkytyksellä, joka oli melkein ulvonnan kaltaista.

Veera tuijotti kuivin silmin kaikkiin näihin ihmisiin, jotka tulivat ja menivät, puhuivat, huokailivat ja itkivät; ne olivat hänen silmissään suuria nukkeja, jotka esittivät hänelle jotakin eriskummallista, monimutkaista näytelmää.

Santarmiupseeri istui viereisessä huoneessa syömässä aamiaistaan hyvällä ruokahalulla ja kostutellen sitä tiheillä viinaryypyillä… "Teidänkin tulisi vahvistaa itseänne hiukkasen matkan varalle, pikku isä, Stepan Michailovitsch", sanoi hän hyväntahtoisella ilostuttavalla äänellä.

Raollaan olevasta ovesta kurkisteli hän salaa uteliaasti Veeraa, puhumatta hänelle mitään, kun hän luultavasti arvasi, ettei tämä ollut mikään yksinkertainen kamarineitsyt, vaan "barischnja".

Matkavaunut, kolme hevosta edessä, seisahtuivat portaiden eteen. Upseeri istahti niihin Vasiltseffin viereen, toinen santarmeista sijoittui ajajan istuimelle ajajan viereen, toinen jäi taloon. "Jumalan nimeen, aja!" Hevoset lähtivät juoksemaan ja matkavaunut kiitivät pois, täristen ja heiluen likomärällä tiellä. Pian katosivat ne koivumetsikön taakse tien polvekkeeseen. Kulkusten kilinä kuului vielä — heikommin ja heikommin joka silmänräpäys. Vihdoin se haipui kokonaan. Ei kuulunut enää mitään paitsi nuo maalaisaamun tavalliset, soinnukkaat äänet.

Pää kumarassa, ympärilleen katselematta, asteli Veera hitaasti kotiansa kohti. Tuomen kukkaset siroittelivat häneen valkeita lehtiään, suuret tuoksuvat kastepisarat putoilivat oksista hänen vaatteilleen. Jänön poikanen hyppäsi näkyviin avonaiselle kummulle, asettui takajaloilleen ja rummutteli etukäpälillään äitiä kutsuen, mutta nähtyään ihmisolennon se luimisti korvat selkäänsä ja vilisti kuin nuoli metsään. Taivas kimalteli, kuin olisi aurinko sulanut tuolla ylhäällä sinisessä autereessa ja levinnyt koko taivaan kuvun ylitse. Korkealla ilmassa näkyi pieni, musta, leijaileva piste, joka täytti ilman mahtavalla, riemuitsevalla lemmenlauluillaan.

Hitaasti ja hiljaa kuluu aika. Päivä seuraa toistansa yksitoikkoisesti, raskaasti, jokainen täynnä samaa lyijynharmaata, kuluttavaa kaipausta.

Alussa, aivan ensimäisinä aikoina Vasiltseffin poislähdön jälkeen, oli Veeran koko elimistö niin puutunut tuosta rajusta iskusta, ettei hän voinut edes tuntea mitään ankaraa tuskaa; jokainen elämän ja mielenliikutuksen kyky oli kuin sammunut hänessä. Vallitsevana tunteena oli syvä, ylivoimainen väsymys. Kaiket päivät vietti hän kuin horroksissa, kykenemättä pienimpäänkään ajatuksen ponnistukseen. Sattui, että hän nukahti äkisti jonkun keskustelun kestäessä.

Ainoastaan silloin tällöin heräsi hän tästä henkisestä kivettymisestä saadessaan niin sanoen luonnollisen muistutuksen niistä viimeisistä hetkistä, jotka hän oli viettänyt Vasiltseffin seurassa. Tämä lempeä, hyväilevä ääni kaikui äkisti hänen korvissaan, hän luuli jälleen tuntevansa hänen lämpimän suudelmansa huulillaan — ja intohimoinen värähdys kulki koko hänen ruumiinsa läpi. Luonnollisesti sai hän jokaisessa sellaisessa silmänräpäyksessä hetkellisen levon, järkähtämättömän varmuuden: "Se ei voi loppua tällä tavalla — me näemme toisemme jälleen!" Aika kului, ja mikäli hänen ruumiilliset voimansa palasivat, sikäli hänen kärsimiskykynsä terästyi. Ryhtymällä tavallisiin toimiinsa tuli hänelle myös tarve tavata Vasiltseffia — jota tarvetta oli elätellyt kolmivuotinen, jokapäiväinen tottumus — yhä vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Jokainen pikkuasia muistutti säälimättömästi hänestä; ja kaikkeen mikä häntä ympäröi, oli hän niin sanoen painanut leimansa, ja mitä ikänänsä hän teki, mihin ikänänsä ryhtyi, sattui hänen eteensä ehdottomasti jotakin, joka herätti elävästi muiston menneistä, onnellisista hetkistä, jostakin hyvin vähäpätöisestä tapauksesta, johon hän sen sattuessa oli tuskin kiinnittänyt huomiota, mutta jonka muistelu nyt sai aikaan ylivoimaisen itkupuuskan.

Pahinta oli herätä aamusilla. Hän uneksi nyt niin eriskummallisen elävästi ja selvästi, hän näki Vasiltseffin niin todellisena, niin elävänä edessään, että koko hänen olemuksensa vapisi tuntiessaan hänen läsnäoloaan. Ja sitä paitsi kävi kaikki niin todennäköisesti, unelmaa seurasi sellainen joukko pieniä todellisuuden mukaisia erikoisseikkoja, että hän välistä sanoi iloisesti itselleen unessa: "Ei, tämä ei ole enää mitään unta — tämä on totuutta." Ja sitten äkisti samassa silmänräpäyksessä, kun hän tätä ajatteli, oli kuin peite olisi temmattu pois, kuvat kalpenivat, liukuivat pois, katosivat, ankara puistatus väristytti koko hänen olemustaan ja — kaikki oli ohitse. Jälleen makasi hän siinä hereillään vuoteellaan, jälleen valtasi hänet tuskallinen tietoisuus yksinäisyydestään, ja jälleen vääntelihe hän nyyhkyttäen toivottomassa, avuttomassa tuskassaan.

Ja joka päivä tuli hänen ikävänsä sietämättömämmäksi. Jo ennenkin oli hän elänyt erillään omaisistaan, ja nyt oli hänelle sisarten seura, heidän pikkumaiset harrastuksensa ja pintapuoliset keskustelunsa suorastaan vastenmielisiä. Kaikki oli hänestä väritöntä, teeskenneltyä ja luonnotonta. Kun hänen täytyi olla yhdessä toisten kanssa, ajatteli hän ainoastaan, kuinka sieltä pääsisi; hänellä oli alati tunne siitä, että hänen täytyi olla yksinään voidakseen ajatella oikein vakavasti. Ja heti yksikseen jätettynä hän alkoikin todella ajatella, se on, uneksia, herkeämättä, intohimoisesti. Mitä mielettömimpiä, mahdottomimpia kuvia vaihtui hänen mielikuvituksessaan; hän oli jo ajatuksissaan elänyt kokonaisen historian, kuinka hän karkasi kotoa ja haki Vasiltseffin käsiinsä — hänen piti luonnollisesti löytää hänet, missä ikänä hän oli, vaikka meren pohjastakin. Unelmistaan sai hän silmänräpäykseksi huojennusta, mutta sitten tuli äkisti jäätävä, selvä ajatus: "minullahan ei ole ropoakaan, ja Vjatkaan on kolmetuhatta virstaa! Ja minnekäpä Venäjällä päästään ilman passia?" Unelmat hajosivat heti jättäen jälkeensä ainoastaan katkeran kuvotuksen.

Mitään toivoa, jolla olisi ollut rahtunenkaan perustetta, ei ollut. Ei siis ollut muuta jälellä kuin sokea usko ihmeen tapahtumisesta. Alussa, kun hänen tuskansa oli liiaksi ylivoimainen, oli kuin olisi hänen ruumiillinen olemuksensa noussut sitä vastaan: "tämmöinen kärsiminen on mahdotonta! Tästä täytyy tulla loppu!" Mutta siitä ei tullut mitään loppua. Kärsiminen tuli hänen säännölliseksi, jokapäiväiseksi tilakseen. Jokaisen uuden epätoivon puuskan tullessa paheni hetken tuska vielä enemmän eilispäivän muistosta ja siitä tiedosta, että huomenna oli oleva yhtäläistä.

Mutta aivan odottamatta valkeni se pimeä, toivoton tuska, johon Veera alkoi yhä syvemmälle vajota. Tuli äkisti valon säde — hän sai kirjeen Vasiltseff'iltä. Tämä ei voinut kirjoittaa hänelle tavallisen postin välityksellä — kirjeet olisivat ottaneet takavarikkoon joko virastot taikka Veeran vanhemmat. Mutta hänen oli onnistunut päästä Veeran yhteyteen erään tutun kauppiaan kautta heidän piirikaupungissaan, jolla oli liikeasioita Vjatkassa.

Kirje oli lyhyt, hillitty ja vailla kaikkia hellempiä mielen purkauksia — se oli selvästi kirjoitettu siinä mielessä, että se saattoi joutua vieraisiin käsiin. Mutta pisinkään, intohimoisinkaan epistola ei olisi voinut herättää hänessä suurempaa iloa kuin nämä harvat lyhyet rivit. Veera luuli tulevansa hupsuksi onnesta! Kuten aina, kun on kärsinyt kauvan ja äkillinen valkeneminen tapahtuu, valtasi Veeran niin ylenmääräinen riemu, että hän luuli kaiken nyt olevan ohitse, vieläpä tuntui hänestä hänen entinen epätoivojakin liioitetulta. Pääasia oli saada tietoa hänestä. Tuskallisinta oli ollut tunne, että hän yhtäkkiä oli jäljettömiin kadonnut, kuin olisi hän vaipunut läpi maan, niin että kaikki yhteys hänen kanssaan oli katkaistu. Kun nyt ilmeni mahdollisuus kirjeenvaihtoon, tuli hänen lähtönsä tavalliseksi matkaksi, ja ero hänestä ohimeneväksi haitaksi, mutta ei enää samaksi musertavaksi, toivottomaksi onnettomuudeksi kuin ennen. Vaikka Veera ensimäisen puolentunnin jälkeen ei ainoastaan ollut osaamatta kirjettä ulkoa, vaan se oli suorastaan syöpynyt semmoisenaan hänen aivoihinsa, luki hän sitä kuitenkin lakkaamatta uudestaan ja uudestaan joka ikinen päivä. Luonnollisesti vastasi hän heti pitkällä, intohimoisella epistolalla. Seuraavan viikon eli hän yksinomaan siitä ilosta, että oli saanut tämän ensimäisen kirjeen, ja sitten keskittyi hänen koko olemuksensa toisen odottamiseen.

Samoin kuin kaikki ne, jotka elävät yksinomaan sisäistä elämää, suunnaten ajatuksensa lakkaamatta yhteen ainoaan esineeseen ja samalla pakosta rajoittuen toimettomaan odotukseen, oli Veera tullut hyvin taikauskoiseksi. Kaikki muuttui hänelle merkeiksi ja enteiksi. Kaikkein vähäpätöisimmissäkin tapahtumissa näki hän milloin hyvän milloin huonon enteen, ja kaikesta mikä häntä ympäröi, etsi hän tietoja tulevaisuudesta.

"Jos Anisja, kun hän tulee sisään, sen sijaan että menisi ensin akkunan luo vetämään kaihtimen ylös, ensin tulee minun vuoteeni viereen ja sanoo hyvää päivää, niin se merkitsee, että kaikki on oikein ja hyvin, ja että minä saan pian kirjeen", saattoi hän esimerkiksi sanoa itselleen aamulla herätessään, ja hän odotti palvelustytön tuloa kuumeenkaltaisella tuskalla, uskaltamatta tehdä yhtäkään liikettä, joka olisi voinut tähän vaikuttaa. Sitten hän oli koko päivän iloinen taikka pahoillaan, aina sitä mukaa, oliko Anisjan tiedoton vastaus ollut suotuisa vaiko ei.

Vaikka Vasiltseff ainoastaan harvoin ja vaikeasti sai tilaisuuden vaihtaa kirjettä Veeran kanssa, onnistui hänen kuitenkin suven ja sitä seuraavan syksyn kuluessa saada hänen käsiinsä kolme kirjettä. Mikäli hän tuli vakuutetuksi, että kirjeet saapuivat onnellisesti määräpaikkaansa, sikäli alkoi hän kirjoittaa yhä vapaammin ja sydämellisemmin. Viimeinen kirje oli eritoten hyvin hellä ja toiveikas. Hän valitti tosin hiukkasen itsepäistä yskää, josta hän ei voinut päästä, ja suurta väsymystä, mutta muutoin näytti hän olevan toivehikkaampi ja avomielisempi tunteisiinsa katsoen kuin ennen koskaan. Hän oikein viehättyi tekemään tulevaisuussuunnitelmiakin — hänellä oli nimittäin toivo saada tuomionsa peruutetuksi. "Muutoin", kirjoitti hän, "kahden ja puolen vuoden perästä olet sinä laillisessa ijässä, rakkahin Veera, sinä voit itse määrätä kohtalostasi, ja kuka tietää? Ehkä sinä tulet silloin maanpakolaisraukan luokse, joka elää ainoastaan sinua muistelemalla. Oi, jospa tietäisit, rakastettu lapseni, kuinka hullunkuristen unelmien valtaan sinun vanha ystäväsi välistä joutuu".

Veera tunsi tuskin itseään ilosta saatuaan tämän kirjeen. Nyt ei hänellä ollut enää epäilyksiä tulevaisuuden suhteen. Kaksi ja puoli vuotta kului pian, ja sitten odotti häntä onni, sillä ei mikään maailmassa ollut silloin estävä häntä yhtymästä siihen mieheen, joka oli tullut toiseksi puoleksi hänen omasta olemuksestaan.

Mutta valitettavasti tätä sydämellistä kirjettä ei seurannut enää toisia. Kauppiaan, joka kirjeenvaihtoa välitti täytyi onnettomuudeksi matkustaa pois pitemmäksi aikaa. Hän tosin lupasi, että hänen poissa ollessaan hänen kirjurinsa toimittaisi Veeralle kirjeet, mutta viikot kuluivat, eikä Vasiltseffiltä tullut mitään tietoa. Onnellisten unelmien huumaamana ei Veeraa ensin aluksi kovin paljon huolestuttanut hänen vaitiolonsa, vaan koetti hän selittää sen johtuvan aivan luonnollisista syistä. Kuitenkin ajan yhä kuluessa kasvoi hänen rauhattomuutensa muodostuen lopuksi piintyneeksi päähänpistoksi. Kaikki hänen ajatuksensa, kaikki hänen pyrkimyksensä olivat suunnatut yhteen ainoaan asiaan — kirjeen saamiseen häneltä. Hän ajatteli päivällä sitä jokainen tunti, yöllä hän siitä uneksi.

Tämä jännittynyt odotus, joka veti kaikki piiriinsä ja oli tulokseton, tuli välistä niin sietämättömäksi, että koko hänen olentonsa nousi jonkinlaiseen ruumiilliseen vastarintaan tämän tapaista kärsimystä vastustamaan. Välistä valtasi hänet katkeruus Vasiltseffiäkin kohtaan, jota hän syytti tuskastaan ja epätoivostaan. "Ellen minä koskaan olisi tuntenut häntä, olisin minä elänyt rauhassa ja huolettomana kuten sisareni", sanoi hän pelkuruutensa hetkinä. Kerran syntyi hänessä sellainen ristiriitaisten, tuskallisten tunteitten myrsky, että hän jonkillaisen raivostuksen valtaamana repi hänen viimeisen kirjeensä pieniksi palaisiksi. Mutta hän oli tuskin tehnyt tämän pyhyyden häväistyksen, ennenkuin ankara katumus tuli vihan sijaan. Hän tunsi inhoa itseään kohtaan ja työskenteli useita tuntia kootakseen revityt palaset, sovitellakseen niitä yhteen ja liimaillakseen niitä puhtaalle paperiarkille.

Oli jälleen kevät, mutta ei vieläkään mitään tietoa. Niin usein kuin ilma salli, meni Veera mäen rinteelle, josta saattoi nähdä Vasiltseffin hyljätyn talon, ja vietti siellä kokonaisia tunteja vanhalla, puoleksi mädänneellä penkillä tuskallisen tiedottomuuden huumaamana.

Eräänä päivänä istui hän siellä kuten tavallisesti, kun hän äkisti näki kyytivaunujen poikkeavan isolta maantieltä Vasiltseffin taloon päin.

"Mitähän tämä tietänee? Mihinkähän ne menevät?" ajatteli hän ja hänen sydämensä alkoi voimakkaasti tykyttää. "Ehkä ne ajavat ohitse ja edelleen seuraavaan kylään? Ei, siellä kolisevat ne vanhan puoleksi mädänneen sillan ylitse, tuolla kääntyvät ne koivukäytävään. Sieltä ei mene tie minnekkään muualle. Voi Jumala, kuka se mahtaa olla?"

Mielenliikutus oli niin raju hänessä, että jalat hänen allaan vapisivat ja että hän tuskin saattoi nousta paikaltaan. Hänen sydäntään pusersi tuskallinen aavistus, ja samalla kertaa kulki hänessä ilon ailahdus… "Vihdoinkin saan jotakin tietää! Mikä hyvänsä on parempi kuin tämä epätietoisuus."

Heittäen nopeasti shaalin olkapäilleen, juoksi hän naapuritaloon, mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät hänen askeleensa, sitä suurempaa ahdistusta tunsi hän sydämessään.

Rikkaruohoja kasvavalla pihalla seisoivat tyhjät vaunut, kyytitalon poika, joka oli jo ennättänyt ottaa lakin päästään ja kuivata hien kasvoiltaan, puuhailee nyt hevosia hoitaen. Suuri kaksoisportti, joka niin kauvan on ollut suljettuna, on selkoseljällään auki. Veera astuu etehiseen, saliin — ei näy ketään — siellä on kostea ja ummehtunut ilma; puoleksi suljetuista akkunaluukuista pääsee hämärä valo sisään. Huonekalut, pöytä, tuolit, sohva — kaikki on vielä samalla paikalla kuin hänen matkapäivänään. Tuon hirmuisen aamun muisto valtaa hänet äkisti uudistuneella voimalla.

Vasiltseffin työhuoneesta kuuluu ääniä. Veera menee sinne. Vanha talon renki yrittää avata akkunan luukkua, jonka säpit ovat ruostuneet eivätkä tahdo kulkea. Entinen keittäjätärkin seisoo siinä suuri avainnippu kädessään ja pyyhkielee silmiään esiliinaansa. Puoli hämärässä saattaa Veera töin tuskin erottaa vielä kolme olentoa kirjoituspöydän luona. Toisen tuntee hän vihdoin ispravnikiksi, toiset kaksi — matkapukuinen herra ja nainen — ovat hänelle aivan outoja.

Kun akkunaluukut vihdoinkin on saatu auki, tuntee ispravnik puolestaan hänet ja astuu esille.

"Kas tässä, sallikaa minun esitellä herrasväki Golubin, pari sukulaista Stepan Michailovitsch raukallemme. Tässä eräänä päivänä saivat he virallisen tiedon, että heidän serkkunsa oli kuollut Vjatkassa keuhkotautiin. Eilen saapuivat he kaupunkiin ja kääntyivät minun puoleeni saadakseen omaisuutensa haltuunsa. Lain mukaan joutuu perintötila heille —"

Yhden kerran osoitti luonto sääliä Veeraa kohtaan. Hän kadotti tajuntansa kuullessaan tämän surullisen uutisen ja sairastui heti sen jälkeen ankaraan aivokuumeeseen. Useita viikkoja makasi hän vuoteessa ja houraili alituiseen. Mutta sitten asettui kuume ja alkoi toipuminen. Veera palasi vähitellen elämään, voimistui hitaasti päivä päivältä. Kuten usein on laita nuorten, voimakasten luonteiden avaran taudin jälkeen, tunsi hän sanomatonta ruumiillista hyvinvointia, fyysillistä nautintoa tuntiessaan tasapainon palaavan kaikkiin elimistönsä osiin. Toipuvilla ominaisella itsesäilytysvaistolla poisti hän kaikki surulliset ajatukset mielestään ja kokosi kaikki sielunkykynsä pieniin jokapäiväisiin vaihteluihin potilaselämässään, jotka hänen silmissään muodostuivat suunnattoman suuriksi ja tarjosivat tilaisuuksia lapsellisen ilon taikka kärsimättömyyden ilmaisuihin. Kun hän vihdoin oli tullut kokonaan terveeksi, näyttivät tapahtumat hänestä olevan jo kaukana menneisyydessä ja ikään kuin mustan hunnun peittäminä.

Hänen vanhempansa ilmoittivat hänelle eräänä päivänä, että Vasiltseff ennen kuolemaansa oli tehnyt testamentin, jossa hän oli määrännyt hänelle koko sen osan omaisuuttaan, jota hän vapaasti saattoi käyttää — pienen, noin kahdenkymmenen tuhannen ruplan pääoman. Kiitollisuuden osoitteeksi tästä anteliaisuudesta katsoivat he myöskin asiakseen jättää Veeralle erään kirjelapun, jonka Vasiltseff oli kirjoittanut kuolinvuoteellaan.

"Sinä olet ollut minulle enemmän kuin tytär ja enemmän kuin rakas, Veera", sanoi hän siinä; "sinä olet ollut minun osani kuolemattomuudesta. Minä kuolen saamatta mitään aikaan maanpäällä. Minun elämäni on ollut ainoastaan hyödytöntä, toimetonta unelmaa, minä olen ollut kuin maan ruoho, josta psalmista sanoo — kerran niitettynä ei löydy enää yhtäkään jälkeä sen olemassa olosta. Mutta minä tunnen, minä tiedän, että sinä, rakastettu Veerani, olet kutsuttu johonkin suureen ja ihanaan. Mitä olen uneksinut, sen olet sinä täyttävä. Ja minä olen sinussa syntyvä uudestaan, ja se ijäisyysajatus, jonka minä olen tuntenut leijailevan koko elämäni ylitse, mutta jota minun ei koskaan ole onnistunut tavoittaa ja lausua julki, se on saapa muodon ja olemuksen sinun kauttasi!"

Veera tunsi joutuvansa salaperäisen liikutuksen valtaan lukiessaan näitä sanoja, jotka oli kirjoittanut nyt kuoleman jäykistämä käsi. Oli kuin olisi hän kuullut äänen haudan toiselta puolelta. Hän ei enää tuntenut samaa ankaraa itsekästä tuskaa kuin ennen, vaan hänestä tuntui, kuin näkymätön varjo olisi levinnyt koko hänen elämänsä ylitse ja ainaiseksi poistanut siitä kaiken pintapuolisuuden ja jokapäiväisyyden sekä kiinnittänyt hänen otsaansa salaperäisen merkin, jommoista ne kantavat, jotka on kutsuttu täyttämään jotakin elämäntehtävää.

Pian tuli kuitenkin toisenlaatuisia huolia ja velvollisuuksia, jotka eroittivat Veeran hänen persoonallisista suruistaan pakoittaen hänen kiinnittämään huomionsa toisiin.

Hänen vanhimman sisarensa oli vihdoinkin onnistunut päästä naimisiin erään upseerin kanssa, jonka rykmentti jonkun aikaa oli ollut majoitettuna heidän piirikaupungissaan, mutta pian sen jälkeen lähetettiin kokonaan toiseen osaan Venäjää. Toinen järjestyksessä, joka oli ikävystynyt vanhempainsa luona vietettävään elämään, seurasi sisartaan siinä salaisessa toivossa, että hänkin löytäisi jonkun sulhasen langon toverien joukosta.

Vorontzoffin talo tuli yhä synkemmäksi ja surullisemmaksi. Veeran äiti oli antautunut liiallisen ja ahdasmielisen uskonnollisuuden valtaan. Hän ympäröi itsensä nunnilla, pyhiinvaeltajilla ja "pyhillä miehillä", joita niin suurin joukoin löytyy Venäjällä, ja hartausharjoitukset ja pitkät, sisällyksettömät keskustelut puolihupsujen vanhojen uskonnollisten haaveksijattarien kanssa täyttivät niin tarkoin koko hänen elämänsä, ettei hän enää välittänyt omaisistaan vähääkään.

Veeran isää oli kohdannut halpaus eikä hän voinut enää liikkua nojatuolistaan. Hän oli tullut uudestaan lapseksi ja saattoi tuntikausia istua voivotellen ja itkien ja osoittaa kaikkia mahdollisia tottelemattoman, hemmoitellun lapsivekaran oikkuja. Veera oli ainoa, joka saattoi häntä hauskuuttaa, joka kärsivällisesti otti vastaan hänen ajattelemattomat vihan puuskansa ja lapselliset valituksensa, ja joka ei väsynyt kuuntelemasta hänen loppumattomia historioitaan, joissa hän lakkaamatta eksyi asioista ja sekaantui omiin sanoihinsa.

Kolme vuotta oli hän tuon vanhan, halvatun miehen sairaanhoitajatar ja alituinen seuralainen. Hän oli itse vähitellen vaipunut jonkinlaiseen tylsän välinpitämättömyyden tilaan, voimatta nähdä mitään loppua tälle raskaalle, lohduttomalle olotilalle, sillä lääkärit olivat selittäneet, että isä saattoi elää kituuttaa vielä monta vuotta tällä tavalla, puoleksi tiedotonna. Mutta kuolema saattoi oppineen tiedekunnan ennustukset häpeään ja vapautti Veeran äkkiä, kun hän sitä vähimmin odotti. Eräänä kauniina päivänä näytti isä nukkuvan tavallista rauhallisemmin, mutta kun Veera, kummastellen hänen tavattoman pitkää untaan, tahtoi herättää hänet, havaitsi hän hänet jo kankeaksi ja kylmäksi.

Hautausjuhlallisuus keräsi vielä kerran kokoon Vorontzoffin perheen hajaantuneet jäsenet. Mutta kun isä oli saatu maan poveen kätketyksi, erosivat he sillä kerralla ainaiseksi. Äiti selitti tahtovansa lopettaa päivänsä luostarissa, ja sukutila myytiin polkuhinnasta, sillä ei kukaan perillisistä osannut sitä hoitaa. Molemmat vanhemmat sisaret pitkittivät pintapuolista, huvitteluhaluista elämäänsä linnoitusväen piirissä, ja Veera, joka kuolleen ystävänsä testamentin kautta oli tullut pienen omaisuuden omistajaksi, päätti matkustaa Pietariin ja omistaa elämänsä kokonaan sille pyhälle asialle, jonka tähden Vasiltseff oli kärsinyt ja kuollut.

Veeran Pietarissa oleskelun ensimäiset ajat olivat sarja pelkkiä pettymyksiä. Hän tuli havaitsemaan, ettei ollut läheskään niin helppoa, kuin hän oli luullut, olla hyödyksi elämässään. "Hyödyttäminen" merkitsi nimittäin hänelle, että hän joko itse työskenteli sorto- ja hirmuvallan poistamiseksi Venäjältä, taikka sitten auttoi niitä, jotka tähän päämäärään pyrkivät. Hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut, että millään muulla tavalla olisi saattanut olla hyödyksi. Mutta minne piti hänen kääntyä löytääkseen tämmöistä soveliasta työtä? Hänen keskustelunsa Vasiltseffin kanssa olivat aina olleet mitä ihanteellisimpia aatoksia luonteeltaan. He olivat lukeneet yhdessä vallankumouksellisia kirjoituksia, ja Vasiltseff oli kehittänyt hänen eteensä valtavan taulun siitä kurjuudesta, jossa koko ihmissuku elää, ja jolla on perustuksensa siinä, että olemassa olo on rakennettu molemminpuoliselle sorrolle ja kilpailulle, eikä vapaudelle ja yhteistyölle. Hän oli kertonut Veeralle nykyajan suurista marttyyreista ja vapaudensankareista, jotka olivat uhranneet sekä elämänsä että persoonallisen onnensa taistellessaan tämän suuren päämäärän puolesta. Veera oli ihastunut näihin sankareihin ja itkenyt heidän kohtaloaan, mutta hän ei ollut milloinkaan saanut opastusta siinä, mitä hänen määrätyllä hetkellä elämästään piti tehdä ollakseen heidän kaltaisensa.

Pitkissä yksinäisissä unelmissaan niinä vuosina, jotka seurasivat Vasiltseffin poislähtöä ja myöhemmin sattunutta kuolemaa, oli hän aina ajatellut olevan tärkeintä, jos hän voisi katkoa ne siteet, jotka lähinnä häntä kahlehtivat, ja päästä siitä pienestä suljetusta nurkasta, jossa hän eli, suureen, avaraan maailmaan. Hän melkein kuvitteli mielessään, että nihilistit muodostivat jonkunlaisen hyvin järjestetyn salaisen seuran, jolla oli selvä ohjelma ja määrätty työsuunnitelma. Hänen tarvitsi vaan muka tulla Pietariin, joka oli nihilistisen kiihotuksen ahjo ja kotipaikka, kun hänet heti otettaisiin tuon suuren, maanalaisen taisteluarmeijan riveihin ja hän saisi itselleen määrätyn tehtävän, vaikka kuinkakin vaatimattoman.

Näin oli hän koko ajan ajatellut. Ja nyt oli hän Pietarissa, vapaana menettelemään oman harkintansa mukaan, — mutta ei hän silti ollut sen viisaampi. Mistä piti hänen saada käsiinsä oikeita nihilistejä? — Siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Suuri pettymys oli hänelle sekin, etten minäkään tuntenut keitään sellaisia, ja etten minä edes uskonut, että sellaista suurta, hyvin järjestettyä, vallankumouksellista puoluetta oli Venäjällä olemassakaan. Tätä hän ei ollut ottanut laskuissaan mukaan, hän oli odottanut minulta enempää.

Kuitenkin aluksi ja paremman puutteessa neuvoin minä häntä käymään luonnontieteellisillä luennoilla naisten korkeakoulussa, joka juuri silloin oli perustettu Pietariin. Sen hän tekikin, mutta hänellä ei ollut tieteellisiä taipumuksia. Toveriensakaan kanssa ei hän voinut sopia oikein hyvin. He olivat suurimmalta osalta iloisia nuoria tyttöjä, jotka harjoittivat opinnoita sitä varmaa päämäärää silmällä pitäen, että suorittaisivat mahdollisimman pian tutkinnon saadakseen sen jälkeen paikan opettajattarina ja pitääkseen huolta itsestään. Heidän pääasiallinen huomionsa oli nykyään keskitetty opinnoihin, ja heidän keskustelunsa koskivat melkein yksinomaan professoreita, luentoja, käytännöllisiä kokeita ja muuta sellaista. He eivät nähtävästi tunteneet pienimpiäkään "maailman tuskan" oireita. Vapaina hetkinään he mielellään tulivat yhteen ja huvittelivat parhaan taitonsa mukaan, ja kun tilaisuus tarjoutui, se on, kun he sattuivat yhteen miesylioppilasten kanssa, ei jonkunvertainen tanssi ja kiemailu ollut heille liian halpaa huvitusta.

Tämä ei ollut yhtään mitään yläilmoissa haaveilevalle Veeralle, joka suri suremistaan maailman kurjuutta ja vääryyttä. Hän oli ystävällinen tovereitaan kohtaan, antoi köyhimmille heistä rahallista avustusta, hoiti heitä, kun he sattuivat sairastumaan, mutta hän piti heitä ymmärtämättöminä lapsina ja loitolla itsestään. Opinnot sellaisinaan eivät häntä myöskään tyydyttäneet. "Saattaa olla riittävästi aikaa puuhata tieteellisissä kokeissa, kun kaikki ihmiset ovat onnellisia ja tärkein työ on suoritettu", oli hänellä tapana vastata aina, kun minä koetin herättää hänen halunsa tähän suuntaan. "Mutta niin kauvan kuin meidän ympärillämme kaikkialla ei ole muuta kuin kurjuutta ja kärsimyksiä, minä en todellakaan käsitä, kuinka ihmistä voi huvittaa kärpäsen silmän ihaileminen suurennuslasilla, jolla mieltä ylentävällä aineella meidän hyvä professorimme huvitti meitä kokonaisen tunnin tänään".

Saatuani selville, kuinka vähän Veeralla oli taipumusta luonnonhistoriaan, neuvoin minä häntä sen sijaan opiskelemaan kansantaloutta — mutta yhtä vähäisellä menestyksellä. Kuuluisimmatkin oppikirjat tässä tieteessä jättivät hänen kylmäksi ja väsyttivät häntä. Hänestä oli alunpitäen itsestään selvä selviö, joka ei mitään todistusta kaivannut, että ihmiset voivat tulla vasta sitten onnellisiksi, kun he jakavat kaikki keskenään ja poistavat kaiken yksityisomaisuuden, kaiken väärän pakon ja sorron. Mitä sitten maksoi vaivan riidellä loppumattomasti työpalkoista, korosta, luotosta ja muista tuollaisista ikävistä, käsittämättömistä asioista, jotka vaan hämmensivät ihmisen ja vieroittivat hänen ajatuksensa ainoasta todellisesta päämäärästä. Oikein ajattelevalle olennolle meidän päivinämme ei kysymys koske sitä: mikä on päämäärä? vaan ainoastaan: mikä on lyhin sinne johtava tie? Tämä merkitsee, mitä meidän tulee tehdä saadaksemme Venäjällä aikaan valtiollisyhteiskunnallisen vallankumouksen? Mutta tähän kysymykseen eivät mitkään kansantaloudelliset oppikirjat anna vastausta — siis ei maksa vaivaa niitä lukea.

Näin väitteli Veera. Kaikesta huolimatta, niin ihmeelliseltä kuin se voi näyttääkin, oli meistä kahdesta tullut sangen hyvät ystävät, se on, me tapasimme toisemme jotenkin usein ja tunsimme jonkunlaista persoonallista myötätuntoisuutta toisiamme kohtaan. Koko Veeran olemuksessa oli omituinen viehätysvoima, jokainen hänen liikkeensä oli niin miellyttävä ja sopusointuinen, ja ennen kaikkea oli hänen käytöksessään jotakin niin todellista, teeskentelemätöntä ja tiedotonta, että minua aina ilahutti hänen seuransa. Mutta minä en voinut jutella hänen kanssaan asioista, ja minä olin hänen suhteensa vilpittömästi pahoillani siitä, että hänen ajatuskykynsä oli niin vaillinaisesti ja niin yksipuolisesti kehitetty, ja että hän oli niin välinpitämätön kaikista niistä suurista ja jaloista henkisistä nautinnoista, joita meidän ajanmukainen sivistyselämämme tarjoo.

Hän puolestaan asetti ilmeisesti minut kaikkien muiden tuttaviensa edelle, mutta hänen oli mahdoton käsittää, kuinka minä saatoin tuhlata koko elämäni matematiikkaan. Matematiikan harjoittaja ei hänen silmissään ollut juuri parempi kuin jokin ihmeellinen alkuperäisolio, jota piintynyt päähänpisto ajeli ratkaisemaan loppumattomasti laskuopillisia ongelmoita, toiset toisiaan mutkikkaampia ja tarpeettomampia. Hänelle voidaan tosin antaa anteeksi hänen sokea kiihkonsa, koska se on viatonta, mutta samalla ei voi olla osottamatta jonkunlaista ylenkatsetta häntä kohtaan. Me kaksi siis kuljimme ja katselimme toisiamme jonkinlaisella molemminpuolisella alentuvalla säälillä, vaikka me siitä huolimatta pidimme toisistamme sangen paljon.

Mutta sitä mukaa kuin aika kului Veeran pääsemättä askeltakaan lähemmäksi sitä suurta päämäärää kohti, joka hänellä aina oli silmäin edessä, hän tuli yhä enemmän hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Tämä tyydyttämätön toiminnan kaipuu alkoi haitata hänen terveyttäänkin. Hänen poskiensa raitis lämmin väri vaaleni, ja ilme suurissa, tummansinisissä silmissä tuli päivä päivältä uneksivammaksi ja kaihomielisemmäksi.

Minä muistan erään kauniin talvipäivän, kun me kävelimme yhdessä Nevskillä. Taivas oli aivan pilvetön, ja aurinko paistoi hurmaavan iloisesti ja elähyttävästi. Tuntui melkein siltä, kuin olisi tultu siihen kimaltelevaan hopeavaltakuntaan, josta saduissamme niin paljon puhutaan. Kimalteleva hopea hohti suurten myymälöiden peililasiakkunoissa, kimalteleva hopea narisi meidän jalkojemme alla ja kimalteleva hopea pyrysi meidän ympärillämme ja tarttui meidän turkkiemme kauluksiin. Kirkas, kireä talvi-ilma teki kävelijän raittiiksi ja elämänhaluiseksi. Nevskin suunnattomasta leveydestä huolimatta saatoimme me ainoastaan hitaasti kulkea eteenpäin, niin suuri ihmisjoukko ympäröi meitä kaikilta puolilta — miehiä, naisia ja lapsia suurissa turkeissa ja karvakauluksissa ja ruusuisin poskin. Kaikki näyttivät he tänäpänä niin terveiltä, iloisilta ja hyväntahtoisilta.

"Ei, mutta kulkea tällä tavalla kaikkien näiden ihmisten joukossa", huudahti Veera äkisti, "ja ajatella että minä ehkä tietämättäni, aavistamattanikaan sivuutan yhden taikka toisen niistä joita etsin. Ehkä minä juuri tällä silmänräpäyksellä seison vierekkäin jonkun kanssa, joka voi antaa minulle haluamani tiedot. Ja kulkea sen sijaan näin välinpitämättömästi ja vieraasti toistensa ohi. Tiedätkös, minä tunnen oikein halua pysäyttää jokainen ihminen, joka näyttää älykkäältä ja myötätuntoiselta, katsahtaa häntä suoraan silmiin ja kysyä: oletko sinä yksi heistä?" — "Niin, tee se kaikin mokomin", vastasin minä tyynesti. "Ota esimerkiksi tuo kaunis upseeri, jolla on kiiltävät, kullatut olkalaput, taikka tuo nuori soma keikailija tuolla, joka niin itseensä tyytyväisenä katselee sinua monokelillaan. Etköhän tahtoisi alkaa heistä — hehän näyttävät niin lupaavilta". Veera kohautti olkapäitään ja huokasi syvään.

Mutta talven lopulla tapahtui jotakin, joka teki kerrassaan lopun kaikista hänen huolistaan ja auttoi häntä löytämään juuri ne, joita hän etsi. Tammikuussa kuiskailtiin miehestä mieheen, että oli tapahtunut suuria vangitsemisia kaikissa osissa maata, ja että hallitus oli päässyt erään hyvin järjestetyn, sosialistisen salaliiton jälille. Nämä huhut saivat pian vahvistuksen, ja virallinen tieto "Hallituksen sanansaattajassa" ilmoitti kaikille tsaarin uskollisille alamaisille, että oikeus oli saanut käsiinsä suuren joukon valtiollisia rikollisia, ja että hallitus aikoi panna oikeudenkäynnin vireille seitsemääkymmentäviittä syytettyä vastaan.

Tässä täytyy minun muutamalla sanalla koskettaa valtiollista asemaa Venäjällä tähän aikaan. Senjälkeen kuin Puolan kapina oli kukistettu. Karakasoff tehnyt epäonnistuneen murhayrityksensä Aleksanteri II:sta vastaan ja Tschernischevski karkotettu Siperiaan, oli alkanut verrattain tavattoman tyyneyden ajanjakso. Tosin ei puuttunut nytkään yhtä vähän kuin ennenkään epäiltäviä henkilöitä, ja yksityiset vangitsemiset ja hallinnolliset karkoitukset jatkuivat tavallista tasaista menoaan, mutta ei tapahtunut mitään rajua puhkeamista. Noiden tiheästi toinen toistaan seuranneiden, jos niin saan sanoa, kulkutaudin tapaisten murhayritysten aika Aleksanteri II:n henkeä vastaan ei ollut vielä alkanut. Ulkomailla tapahtuva vallankumouksellinen kiihotuskin oli huomattavassa määrässä muuttanut luonnettaan.

Oltuaan ennen suunnattuna pääasiallisesti valtiollisiin uudistuksiin, yksinvallan ja sortohallituksen kukistamiseen, oli se yhä enemmän tullut tarkoituksiltaan sosialistiseksi.

Sivistyneen, mieleltään vallankumouksellisen nuorison keskuudessa Venäjällä vallitsi luja vakaumus, että tuskin mitään saatettiin saavuttaa valtiollisella mullistuksella, niin kauvan kuin kansan suuri joukko oli vallan kehittymätöntä ja tietämätöntä, ja että sen vuoksi ainoa oikea menettely olisi levittää ennen kaikkea valistusta tämän suuren joukon keskuuteen. Mutta voidakseen tämän tehdä täytyi lähestyä kansaa, täytyi "yksinkertaistua", tulla itse kansaksi. Juuri tätä suuntaa ja tämän aikakauden ihmisiä kuvaa Turgenjeff niin mestarillisesti romaanissaan "Murtamatonta maata", ja juuri tähän verrattain viattomien ja yksinkertaisten valistajain joukkueeseen kuuluivat nuo edellä mainitut seitsemänkymmentäviisi syytettyä.

Tässä ei ollut kysymys mistään pommi- taikka dynamiitti-yrityksestä; useimmat olivat parempiin luokkiin kuuluvia nuoria miehiä ja naisia, joiden varsinainen rikos oli siinä, että he olivat pukeutuneet työmiehiksi ja hakeneet paikkaa jossakin tehtaassa siinä salaisessa tarkoituksessa, että herättäisivät tyytymättömyyttä muissa työmiehissä; moni oli tyytynyt käymään kapakoissa ja muissa julkisissa paikoissa ja siellä pitämään kapinallisia puheita taikka jakelemaan vallankumouksellisia kirjoituksia. Mutta tottumattomia kun he olivat kansan kieleen ja ajatustapaan, he olivat enimmäkseen suorittaneet tehtävänsä niin taitamattomasti, että tehtaanomistaja taikka kapakan isäntä taikka talonpojat itse antoivat heidät ilmi ja he joutuivat poliisin käsiin.

Mutta vaikka siis käytännölliset tulokset heidän vallankumouksellisesta toiminnastaan olivat olleet peräti vähäpätöisiä, päätti hallitus yhdellä iskulla tehdä lopun koko historiasta. Vangittiin niin monta valistajaa kuin käsiin saatiin — (tullakseen epäillyksi ja vangituksi tarvittiin ainoastaan, että oli jossain julkisessa paikassa näyttäytynyt työmieheksi pukeutuneena, vaikka tosiasiallisesti kuului korkeampaan yhteiskuntaluokkaan) — ja heidät lähetettiin kaikki Pietariin. Siitä huolimatta etteivät useimmat heistä edes tunteneet toisiaan nimeltä, tehtiin asia yhteiseksi heitä vastaan ja heidät yhdistettiin yhteisen syytteen alaisiksi. Hallitus päätti osoittaa ankaruutta, mutta oikeutta; syytetyt piti tosin tuomittaman eräässä hallituksen asettamassa erikoisessa komissioonissa, eikä juryssä, kuten tapana on muissa paitsi valtiollisissa jutuissa, mutta jokaisella heistä tuli olla oikeus hankkia itselleen asianajaja ja oikeudenkäynti oli oleva julkinen.

Nyt on itse asiassa valtiollinen oikeudenkäynti paras mahdollinen keino vallankumouksellisen mielialan levittämiseksi sellaisessa maassa kuin Venäjä, jossa välimatkat ovat pitkiä, persoonalliset yhtymiset asukasten kesken eri maakunnissa niin vaivalloisia ja kaikki julkinen keskustelu sanomalehdissä valtiollisista ja yhteiskunnallisista aineista ankarasti kiellettyä. Tavallisissa oloissa on nihilisteille kaikkea muuta kuin helppoa päästä kosketukseen hengenheimolaistensa kanssa. Heidän täytyy esiintyä erittäin varovasti sekä puheessa että toiminnassa ollakseen herättämättä poliisin epäluuloja, he eivät voi selittää mielipiteitään sanomalehdissä eikä julkisissa kokouksissa, ja salaisten kirjoitusten levittämisessä on niin suuri vaara ja vaikeus, että sitä tuskin milloinkaan voi tehdä missään suuremmassa määrässä. Moni nuori ihminen olisi sen vuoksi saanut Veeran tavoin kulkea vuosikausia ja haaveilla vallankumouksellisia ihanteita, saamatta tilaisuutta vallankumoukselliseen toimintaan, ellei valtiollisia oikeusjuttuja silloin tällöin olisi viritetty ja näyttänyt syrjäisille, minne heidän tuli kääntyä löytääkseen todellisia nihilistejä. Syytetyt herättävät melkein aina myötätuntoa hyvin laajoissa piireissä; itse istuivat he tosin lukkojen ja telkien takana, niin ettei heidän kanssaan voi päästä suoranaiseen yhteyteen, mutta heillä on aina ystäviä ja sukulaisia, joilla jotenkin suurella varmuudella voidaan olettaa olevan heidän mielipiteensä. Nämä voidaan hakea esille, näille voidaan osoittaa myötätuntoa, ja tämmöisissä olosuhteissa tullaan helposti ystäviksi keskenään, tuetaan ja kiihotetaan toisiaan molemmin puolin uuteen toimintaan. Näin käy useimmissa tapauksissa, ja jokaisen valtiollisen oikeusjutun jälkeen voidaan sanoa, kuten laulussa kerrotaan, "että jokainen, joka tehdään työhön kelvottomaksi, saa heti kymmenen tilalleen".

Näin kävi Veerankin. Ensi hetkestä lähtien, kun oikeudenkäynti tuli puheeksi, ei hän voinut muuta ajatella. Hän tutki ahkerasti jokaista "Hallituksen sanansaattajan" numeroa, joka siitä jotakin sisälsi, hän opetteli ulkoa kaikkien syytettyjen ja heidän asianajajainsa nimet, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin hän hankki itselleen tilaisuuden päästä persoonalliseen yhteyteen asianomaisten perheiden kanssa. Nyt aukeni niin laaja ala hänen toiminnalleen, kuin hän suinkin saattoi toivoa. Monella syytetyllä oli omaisia, joiden koko toimeentulo riippui heistä, 75 perheessä vallitsi suru ja epätoivo. Nyt oli Veeralla riittävästi ihmisiä lohdutettavana ja hoidettavana; nyt saattoi hän tuntea ylpeyttä siitä, että teki jotakin todellista hyötyä elämässään, ja nyt pääsi hän myös sellaisten henkilöiden kanssa kosketukseen, jotka olivat täydelleen samanmielisiä hänen kanssansa.

Minun tarvinnee tuskin mainita, ettei hän enää välittänyt luennoilla käymisestä, sillä hänen uudet ystävänsä saivat kaiken hänen aikansa, ja että hänen käyntinsä minun luonani tulivat yhä lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi. Tavallisesti poikkesi hän sisään ainoastaan silmänräpäykseksi pyytääkseen minulta jotain palvelusta jonkun suojattinsa hyväksi. Milloin oli kysymyksessä kerätä hiukan rahaa perheelle, joka oli äärimmäisessä puutteessa perheen huoltajan tultua vangituksi, milloin taas oli kysymyksessä jonkun syytetyn lapset, jotka piti toimittaa johonkin hyväntekeväisyyslaitokseen, milloin jälleen oli pyydettävä jotakuta kuuluisaa asianajajaa ottamaan toimekseen vankien puolustuksen — sanalla sanoen, Veeralla oli täysi työ sekä itsensä että muiden tähden.

Huhtikuun lopulla oli kaikki valmistavat tutkimukset loppuun suoritettu, ja julkinen oikeudenkäynti alkoi. Kello kuudesta aamulla seisoi tiheään pakkautunut väkijoukko sen raatihuoneen edustalla, jossa juttua piti käsiteltämän. Ainoastaan ne, jotka olivat varustettuja erityisillä pääsykorteilla, pääsivät itse istuntosaliin, mutta suuri joukko vähemmän onnellisia, jotka eivät olleet voineet hankkia itselleen sellaisia, tahtoivat joka tapauksessa oleskella niin lähellä näytelmäpaikkaa kuin mahdollista saadakseen tuoreita tietoja.

Neljännestä vailla kymmenen avattiin portit, ja me onnelliset, joilla oli pääsyliput, saimme marssia suureen saliin kahden santarmirivin välissä, jotka tarkkaan ja epäluuloisesti tutkivat meidän kasvojamme ja ottivat selvän siitä, oliko meillä oikeutta päästä sisään, Muutamissa silmänräpäyksissä oli suuri, pimeä istuntosali täynnä ihmisiä. Jo ensi silmäyksellä saattoi havaita, että yleisö jakautui kahteen erilaiseen, jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Toiseen kuuluivat välinpitämättömät katselijat, jotka olivat tulleet sinne uteliaisuudesta ja katselivat kokonaisuutta kuin huvittavaa ja jännittävää näytelmää. Nämä olivat yleensä korkeampisäätyisiä, sillä, kuten sanottu, pääsykortin saantiin vaadittiin erikoista luotettavuutta, ja ne virastot, jotka olivat saaneet toimekseen niiden jakamisen, olivat saaneet ankaran määräyksen olla päästämättä keitään muita kuin täysin taattuja henkilöitä sisään. Tämän ryhmän naiset olivat melkein kaikki jo sivuuttaneet ensimäisen nuoruutensa; he olivat pukeutuneet tummiin väreihin, sillä hyvä aisti vaati, että heidän tuli olla tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta samalla kertaa ilmaisi heidän pukunsa silmään pistävää hienoutta. Useimmat heistä olivat ottaneet kiikarin mukaansa, ettei heiltä jäisi näkemättä yksikään piirre siitä tavattomasta näytelmästä, joka piti heidän silmäinsä edessä esitettämän, ja jonka vuoksi he olivat rikkoneet tapansa, nousseet näin aikaiseen ylös ja sekaantuneet tavallisen yksinkertaisen väen joukkoon. Herrain keskuudessa olivat univormut lukuisammat, ja siellä vallitsi sellainen loisto ja ritarimerkkien ja tähtien runsaus kuin kirkkaimmalla talviyön taivaalla. Ensimäisellä silmänräpäyksellä näytti jonkunlainen raskaus, jonkunlainen juhlallisuuden tunnelma painavan leimansa läsnäolijoihin. Mutta vähitellen nähtiin tuttuja, vaihdettiin tervehdyksiä, herrat tulivat niiden naisten luokse, jotka he tunsivat, ja tarjoutuivat hankkimaan heille paremman paikan, syntyi keskustelua, aluksi kuiskailevaa ja hillittyä, mutta sitten yhä äänekkäämpää ja vilkkaampaa. Ellei olisi ollut yksinkertaisia puupenkkejä, valkeiksi rapattuja, alastomia seiniä ja suuria, pikkuruutuisia verhottomia akkunoita, olisi melkein luullut olevansa jossakin seurustelutilaisuudessa.

Toisen ryhmän muodostivat syytettyjen sukulaiset ja lähimmät ystävät, joilta ei oltu voitu pääsyä kieltää. Laihat, surulliset kasvot, puutteelliset pukineet, synkkä, tuskallinen äänettömyys, kuumeen tapaisesti jännittyneet katseet, herkeämättä suunnattuina siihen oveen, josta syytettyjen piti tuleman — kaikki täällä osoittaa, kuinka hirmuisen todellista ja kamalaa tämä on, tämä näytelmä, jota kaikki istuvat odottamassa.

Kello kymmenen aukeavat perä-ovet ja oikeus astuu sisään. Tuomareita on luvultaan kaksitoista, kaikki senaatin jäseniä ja vanhanpuoleisia miehiä. Useimmilla heistä on useampia arvomerkkejä rinnassa kuin hiuskarvoja päässä; kuitenkin voidaan heidän joukossaan erottaa kaikki väliasteet komeasta, itsetietoisesta valtiomiehestä, jonka voidaan sanoa tuskin sivuuttaneen keski-ijän, hapuilevaan ukkoon asti lerpattavine alahuulineen ja sammuneine katseineen. Kun he hitaasti ja arvokkaasti olivat asettuneet paikoilleen punaisiin, shakilla päällystettyihin nojatuoleihin, avataan toinen ovi, ja seitsemänkymmentäviisi syytettyä tuodaan sisään, kukin kahden santarmin saattamana.

Kuinka ihmeellisiä rikollisia! Tosin näyttävät useimmat heistä hirmuisesti kärsineiltä ja laihtuneilta, mutta kuinka nuoria he ovat, pelkkiä lapsia kaikki tyyni! Vanhimmalla on vielä pitkältä kolmekymmenluvulle, ja nuorin on parahiksi täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Heidän on ollut pakko hankkia uudet vaatteet oikeudenkäyntiin, jonka vuoksi heissä on juhlallisuuden leima. Monet nuorista tytöistä ovat oikein kauniita; tämän ratkaisevan silmänräpäyksen jännitys panee heidän silmiinsä tavattoman, kuumeen tapaisen loisteen ja levittää heidän kuihtuneille poskilleen helakan punan. Kaikki nämä nuoret miehet ja naiset ovat pitkiä kuukausia istuneet yksinään ja hyljättyinä ahtaissa kopeissaan, ja kun he nyt astuvat suureen saliin ja saavat nähdä toinen toisensa, saavat nähdä omaisensa katselijain joukossa, valtaa heidät lapsellinen, vastustamaton ilo. He unohtavat aseman hirvittävän vakavuuden, he unohtavat tuomion, joka muutamien tuntien kuluttua on heistä julistettava ja moneksi, pitkäksi vuodeksi riistävä heiltä kaiken elämän ilon, he unohtavat kaikki, kaikki — he ainoastaan tuijottavat toisiinsa hellin, ihastunein katsein, ja santarmien vastarinnasta huolimatta onnistuu heille tarttua toistensa käsiin ja vaihtaa muutamia sanoja. Nähdessään nuo kauvan kaivatut, rakkaat kasvonpiirteet menettävät heidän ystävänsäkin katselijain joukossa kaiken mielenmalttinsa ja he hyökkäävät ilosta huutaen aitauksen luokse, joka erottaa syytettyjen penkit muusta salista. Se oli hetki, jota minä en luule kenenkään läsnäolijan voivan unohtaa koko elämässään. Nuo välinpitämättömät hienot naisetkin ja herrat näyttävät joutuvan tämän odottamattoman nuorekkaan mielenpurkauksen, harkitsemattoman innostuksen valtaan, ja heidän myötätuntoisuutensa kääntyy äkisti, vaikkakin vaan hetkellisesti, syytettyjen puolelle. Kun he ovat päässeet jälleen kotiin ja ennättäneet tyyntyä, he ehkä häpeävät annettuaan tämmöisen itseensä vaikuttaa, mutta tässä tilaisuudessa he eivät voi vastustaa yleistä ihastumista, monet ylhäiset naiset vilkuttavat nenäliinojaan inhotuille nihilisteille.

Kuitenkin, tätä kestää ainoastaan muutamia minuutteja. Santarmien onnistuu pian palauttaa järjestys ja sijoittaa kukin syytetty määrätylle paikalleen. Jutun käsittely alkaa.

Yleinen syyttäjä astuu esille lukemaan syytöskirjelmäänsä. Mutta huolimatta sen kauheasta tärkeydestä ja merkityksestä heille, eivät vangit kuuntele hänen kaunopuheliasta esitystään, he katselevat ainoastaan katselemistaan toisiaan ja koettavat silmillään sanoa toisilleen kaiken sen, jota he eivät saa lausua sanoilla. Ja huolimatta kaikista kärsimyksistään, huolimatta kauhuista, jotka heitä lähimmässä tulevaisuudessa odottavat, ei mikään syyttäjä maailmassa voi estää heitä tällä lyhyellä silmänräpäyksellä tuntemasta itseään onnellisiksi ja voitosta ylpeiksi.

Yleinen syyttäjä on vielä nuori mies, joka kaikin voimin tahtoo nopeasti ja varmasti ylentyä alallaan; — ja onkin hänen kaunopuheisuutensa suorastaan valtava. Lähes kaksi tuntia ponnistelee hän saadakseen esille mitä kamalimman ja pelottavimman kuvan vallankumouksellisesta liikkeestä Venäjällä. Kaikki syytetyt jakaa hän ryhmiin ja alaosastoihin yhtä nopeasti ja varmasti, kuin kasvien tutkija jakaa kuivuneet kasvit kasviossaan sukuihin ja lajeihin. Jokaista ryhmää vastaan tähtää hän erikoisen syytöksen ja esittää heidän rikoksensa kirkkain räikein värein; mutta syytettyjen joukossa on varsinaisesti viisi, jotka hän on valinnut kaunopuheliaisuutensa teräväkärkisinten nuolien uhreiksi. Kaksi heistä on nuoria tyttöjä, toinen vielä melkein lapsi, jolla on kapeat, kalpeat kasvot ja haaveksivat harmaansiniset silmät; hän on erään korkean virkamiehen tytär ja häntä suorastaan epäjumaloivat hänen toverinsa, jotka ovat antaneet hänelle lisänimen "pyhimys". Toinen tytöistä näyttää vähän vanhemmalta ja kuuluu ilmeisesti paljoa yksinkertaisempiin yksilöihin. Hän on jokseenkin karkearakenteinen, ja hänen leveissä, litteissä kasvoissaan, joissa ei ole yhtäkään jälkeä kauneudesta, on järkähtämättömän yksipäisyyden ja sokeimman kiihkon leima. Nuo kolme miestä ovat: tavattoman älykkään näköinen nuori työläinen, joka nihilistien on onnistunut kääntää mielipiteisiinsä, koulunopettaja, jonka keuhkotauti nähtävästi on viimeisellä asteellaan, ja lääkintätieteen ylioppilas, Pavlenkoff, juutalaista syntyperää.

Erittäin tätä viimeksi mainittua pitelee syyttäjä pahoin. Kun hänen vuoronsa tulee, ei hän enää voi hillitä katkeruuttaan. Hän kuvaa hänet jonkinlaiseksi Mefistofeleeksi. Kaikki muut syytetyt ovat tosin mitä vaarallisimpia pahantekijöitä, joita yhteiskunnan puhtaan itsesäilyttämisvaiston kannalta ei tule sietää riveissään, mutta heihin nähden on kuitenkin olemassa se lieventävä asianhaara, että he itse uskovat saarnaamiinsa mielettömiin ja turmiollisiin oppeihin. Mutta ei edes tätä voida lukea Pavlenkoffin hyväksi; hänelle on vallankumouksellinen käännytystoimi ainoastaan keino päästä itse kohoamaan ja vetää kaikki muut alas lokaan. Luonto on antanut hänelle tavallista paremman ymmärryksen, mutta tätä hyvää lahjaa on hän käyttänyt ainoastaan omaksi ja toisten vahingoksi. Seuraten ranskalaisten asianajajani esimerkkiä alkaa syyttäjä sen jälkeen esittää kuvausta Pavlenkoffin elämästä hänen aikaisimmasta lapsuudestaan lähtien. Hän maalaa hänet kunnianhimoiseksi pojaksi, joka kasvaa köyhässä, tuskin kunnioitettavassa juutalaisperheessä. Hänen vanhemmillaan itsellä ei ollut mitään siveellisiä periaatteita, joita he olisivat voineet istuttaa lapsiinsa vastustaakseen heidän huonoja vaistojaan. Muuan rikas juutalainen kauppias, joka oli huomannut pienen Samuelin sukkelaksi ja hyvälahjaiseksi ja oli sen vuoksi häneen mielistynyt, kustansi hänen opintonsa. Näitä hoiti hän kiitettävästi ja varttui yhä enemmän tieteissä, samalla kuin hänen siveellinen ihmisensä taas pysyi yhtä raakana ja kehittymättömänä kuin ennenkin. Suoritettuaan kokelastutkinnon pääsi hän lääketieteelliseen laitokseen, joka on tavaton menestys köyhälle juutalaispojalle, jonka sisarukset juoksentelivat paljain jaloin ja ryysyisinä pitkin katuja. Mutta sen sijaan että olisi kiittänyt kaikessa nöyryydessä Jumalaa ja hyväntekijäänsä tästä onnesta, havaittiin Pavlenkoffissa laitoksella ainoastaan mitä hurjinta katkeruutta kaiken sen puutteen ja kaikkein niiden nöyryytysten vuoksi, joita hän lapsena oli kärsinyt, ja mitä leppymättömintä vihaa kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Ymmärryksensä suuria lahjoja ja teräväpäisyyttään käytti hän saadakseen itselleen vaikutusvaltaa toveriensa yli, joista useimmat olivat parempien miesten lapsia, ja johdattaakseen heitä rikollisiin, turmiollisiin juonitteluihin. — Tähän tapaan pitkitti syyttäjä pitkittämistään ja lopetti puheensa vaatimalla oikeuden koko ankaruutta Pavlenkoffiin nähden, sillä sellaisia kohtaan ei saa mitään sääliä löytyä.

Syyttäjän tulisen puheen kestäessä oli minulla hyvää aikaa tutkia tarkoin Pavlenkoffin kasvojen piirteitä. Jossakin suhteessa oli hän huomattavin tovereidensa keskuudessa. Hän näytti toisia vanhemmalta ehkä ei niin paljon vuosiin kuin kehitykseen nähden, hänessä ei ollut jälkeäkään lapsellisesta kokemattomuudesta, jota useimmissa toisissa saattoi havaita. Hänen tummakkaat, jotenkin vahvasti juutalaispiirteiset kasvonsa näyttivät tavattoman älykkäiltä, ja saattoipa niitä sanoa kauneiksikin; mutta suun yläpuolella oli katkera, ilkkuva ja samalla kertaa aistillinen piirre, jonka ohessa paksut, helakanpunaiset huulet muodostivat epämieluisan vastakohdan kasvojen hienolle ja jalolle yläosalle. Sitäpaitsi oli hänellä pahana tapana rypistää silloin tällöin hermostuneesti otsaansa ja samalla napsutella sormirustojaan, joka oli erittäin ärsyttävää. Hän oli kaikista syytetyistä ainoa, joka ei osoittanut mitään erikoista liikutusta tuomiosaliin tullessaan; ehkä oli hän samalla se ainoa, joka ei siellä nähnyt yksiäkään rakkaita kasvoja, ei yhtäkään hellää, itkettynyttä silmäparia. Syyttäjän puheen aikana seurasi hän tarkoin hänen jokaista sanaansa ja kirjoitti silloin tällöin jotakin pieneen muistikirjaansa, mutta pysyi koko ajan kummallisen levollisena, silloinkin, kun syyttäjä kiivaimmin häntä ahdisti. Ellei olisi ollut noita edellä mainittuja hermostuneita rypistyksiä, jotka kerta toisensa perästä levisivät hänen kasvoilleen, olisi luullut, että hän tosin oli tarkkaavainen, mutta ei millään tavoin persoonallisesti asiassa oleva kuuntelija.

Kun syyttäjä oli lopettanut, pidettiin puolen toista tunnin väliaika. Syytetyt vietiin pois salista, tuomarit ja asianajajat kiiruhtivat syömään aamiaista, ja yleisökin poistui läheisiin ravintoloihin. Sitten jatkettiin oikeudenkäyntiä. Nyt oli asianajajain vuoro esiintyä puolustuspuheineen. Valtiollisen rikollisen asianajajana oleminen on jokseenkin arkaluontoinen tehtävä Venäjällä; tosin tarjoo valtiollinen oikeudenkäynti erinomaisen tilaisuuden suosion saavuttamiseksi, mutta jos pitää puheensa liian tulisen ja vakuuttavan, joutuu helposti epäiltäväksi hallituksen silmissä, ja joskus on tapahtunut, että oikeudenkäynnin loputtua se taikka tämä asianajaja, joka on osoittanut liiallista intoa, on hallinnollista tietä karkoitettu Pietarista. Mutta asianajajain suureksi kunniaksi täytyy minun sanoa, että vaarasta huolimatta heidän joukossaan aina löytyy miehiä, jotka mielellään antautuvat syytettyjen palvelukseen, ja tavallisesti kieltäytyvät he ottamasta mitään korvaustakaan vaivastaan. Niin oli laita tässäkin. Useimmat heistä suorittivat tehtävänsä lämmöllä. He eivät koettaneet vapauttaa syytettyjä siitä syytteestä, että he olivat ottaneet osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen, mutta he esittivät heidän toimintansa perusteet kauneimmassa ja jaloimmassa valossa ja selittivät heidän oppijärjestelmänsä mitä kaunopuheliaimmalla tavalla, lausuen puheessaan asioita, joita olisi ollut mahdoton julkisesti esittää, missään muussa tilaisuudessa. Oikeuden puheenjohtaja koetti useita kertoja hillitä heitä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jatkoivat he taasen samaan tapaan.

Mieliala kuulijain joukossa tuli hetki hetkeltä yhä suosiollisemmaksi syytettyjä kohtaan. Kaikkein useimmat hienommasta seurapiiristä, jotka olivat tulleet tänne uteliaisuudesta, eivät olleet koskaan ennen ajatelleet vakavasti näitä kysymyksiä. Heidän ajatuskykynsä oli yhtä hidas ja yksipuolisesti kehittynyt kuin Veeran, vaikka vastakkaiseen suuntaan. Samalla tavoin kuin Veera piti itsestään selvänä, että sosialismi oli yhteiskuntakysymyksen ainoa ratkaisu, olivat nämä ylhäiset naiset ja herrat tähän asti pitäneet selvänä, että kaikki nihilistiset aatteet olivat sulaa mielettömyyttä, ja kun he nyt saivat kuulla näitä aatteita ja oppeja kaunopuheliaasti seliteltävän; kun he saivat nähdä, että nuo kammotut nihilistit itse asiassa eivät olleet mitään hirviöitä, vaan nuoria, onnettomia, uhrautuvia ihmisiä, niin oli se heistä kuin ilmestys, ja he kääntyivät suorastaan vastakkaiseen mielipiteeseen. Se ylimielinen, keveästi ilkkuva sävy, joka alussa oli tämän yleisön osan tunnusmerkkinä, oli kadonnut täydellisesti ja sijaan oli tullut alituisesti kasvava jännitys, joka melkein uhkasi puhjeta täyteen innostukseen. Ainoastaan tuomarit istuivat hiljaa ja järkähtämättöminä paikoillaan antamatta asianajajain kaunopuheisuuden itseensä vaikuttaa. He olivat saaneet ohjeensa etukäteen, ja heidän kasvoillansa pysyi koko ajan välinpitämätön ylimielisyyden ilme, kuin olisivat he tahtoneet sanoa: "Eikö tämä ikävä, hyödytön lörpötys sitten milloinkaan lopu?"

Tuli ilta, ja puheenjohtaja selitti istunnon täksi päiväksi loppuneen. Seuraavana aamuna pitkittyi oikeudenkäynti ja jatkui näin neljänä seuraavana päivänä. Yleisön mielen kiintymys syytettyjä kohtaan ei väsähtänyt, vaan päin vastoin yltyi päivä päivältä. Viimeisimpiä ja vaikuttavimpia puheita oli se, jonka Pavlenkoff piti. Hänellä oli tosin ollut asianajaja, kuten toisillakin, mutta hän tahtoi kuitenkin käyttää laillista oikeuttaan ja puhua itse puolustuksekseen. Puhtaasti teknillisessä suhteessa oli hänen esityksensä tosin paljoa vähäpätöisempi kuin monien muiden, mutta juuri yksinkertaisuudellaan ja alkuperäisyydellään teki se sitä suuremman vaikutuksen. Hän lopetti jotenkin tällä tavalla:

"Yleinen syyttäjä on sanonut teille, että minä olen köyhä, kurja juutalainen, ja hän on sanonut totuuden. Mutta juuri sen vuoksi minä tiedän, miltä tuntuu olla köyhä, kurja ja kuulua ylenkatsottuun kansaan, minulla on lämmin myötätunto kaikkia niitä kohtaan, jotka kärsivät ja joita sorretaan; juuri sen vuoksi tahtoisin minä ponnistella poistaakseni kaiken köyhyyden, kaiken kurjuuden ja sorron maan päältä. Ja kun minä havaitsin, etten minä saisi mitään aikaan julkisesti toimimalla, ryhdyin minä kaikkiin tarjona oleviin keinoihin, kysymättä, olivatko ne laillisia vaiko eivät. Yleinen syyttäjä sanoo myöskin, että minua täytyy sen vuoksi, että olen aina ollut köyhä ja ylenkatsottu, rangaista ankarammin kuin muita. No hyvä, tehköön hän pahimpansa! Minä en ole kerjäävä armoa, sillä minä kuulun kansaan, joka on osoittanut, että se voi sietää ja kärsiä paljon!"

Kun kaikki asianajajat olivat lopettaneet puheensa, poistui oikeus harkitsemaan rangaistusta, joka kuhunkin syytettyyn oli sovellutettava. Suurin osa kuulijoita pysyi paikoillaan salissa odottaen jännityksessä tuomiota, joka muutamain silmänräpäysten perästä piti julistettaman.

Noin tunnin kestäneen neuvottelun jälkeen palasi tuomioistuin, ja presidentti alkoi hitaasti ja juhlallisesti lukea tuomiota. Syytettyjen luku oli niin suuri, että viipyi melkein kolme neljännestuntia, ennen kuin hän pääsi loppuun. Useimmat heistä karkotettiin, kukin suurempaan taikka pienempään rikollisuuteensa katsoen, joko Siperiaan taikka Europan Venäjän läheisempiin taikka kaukaisempiin osiin. Mutta viisi syyllisintä, joista äsken puhuin, tuomittiin pakkotyöhön viidestä kahteenkymmeneen vuoteen; Pavlenkoff sai luonnollisesti ankarimman rangaistuksen; kaksikymmentä vuotta pakkotyötä, osakseen.

Hallituksen kannalta täytyi tätä tuomiota, joka määräsi rangaistustyötä ainoastaan viidelle seitsemästäkymmenestäviidestä syytetystä, katsoa sangen lieväksi; ennen oikeudenkäyntiä oli oikeastaan valmistauduttu paljoa pahempaan. Mutta kokoontuneen kuulijakunnan mielestä oli tämä tuomio musertava isku. Niinä viitenä päivänä, jotka oikeudenkäynti oli kestänyt, oli eletty syytettyjen elämää, oli opittu heistä tuntemaan itse kukin persoonallisesti, oli saatu katsahtaa heidän sisälliseen ihmiseensä, eikä nyt yhtäkkiä voitu tulla välinpitämättömäksi heidän vastaisesta kohtalostaan, ei voitu kuulla heidän tuomiotansa kuin jotakin välttämätöntä ja luonnollista, kuten on laita, kun sanomalehdistä luetaan tuon taikka tämän vieraan ihmisen surullisesta perikadosta.

Kun puheenjohtaja oli lopettanut, vallitsi kiusallinen, haudan kaltainen äänettömyys koko salissa; ainoastaan sieltä täältä kuului tukahutettu nyyhkytys. Minä katsahdin sattumalta Veeraan; hän seisoi nojautuneena erästä pylvästä vasten, kalpeana kuin kuolema, ja hänen pyöreiksi auenneet silmänsä tuijottivat eteensä niin ympäristöstään eronneina ja ihastuneina, että minä olen jotakin sellaista nähnyt ainoastaan marttyyrien ja henkiennäkijäin kuvissa.

Hitaasti ja äänettöminä alkoivat katselijat poistua salista. Ulkona vallitsi niin ihana kevätilma kuin ajatella taitaa. Vesi tippui kaikilta katoilta, ja pitkin käytäviä kohisi vallattomia puroja sulanutta lunta, joka oli uhitellut kaikkia talonmiehen ponnistuksia sen poisluomiseksi. Ihana, leppeä kevätilma tuntui kaksinkerroin suloiselta ja virkistävältä kaikkien niiden epäterveellisten huurujen jälkeen, joita oli hengittänyt raatihuoneen salissa. Koko oikeudenkäynti tuntui nyt kamalalta painajaiselta — oli vaikeata uskoa todeksi, mitä äsken oli saanut nähdä ja kuulla. Ilkeän näköhäiriön tavoin oli yhä vielä silmissä kuva noista kahdestatoista vanhasta, voimattomasta ukosta, jotka omalta osaltaan jo olivat tyhjentäneet kaiken, mitä elämällä on tarjottavana, ja jotka tyyninä ja itseensä tyytyväisinä olivat lausuneet tuon surullisen tuomion — tämän tuomion, joka riisti kaiken elämänilon seitsemältäkymmeneltäviideltä kukoistavalta olennolta, joille elämä vielä olisi saattanut muodostua ihanaksi, jos he vain olisivat saaneet elää niin kuin tahtoivat.

Useita viikkoja kului Veeraa näkymättä taikka hänestä mitään kuulumatta. Minä puolestani olin alituisesti aikeissa mennä häntä tervehtimään, mutta kuinka olikaan, minulla ei ollut koskaan aikaa.

Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun minulla oli päivällisvieraita ja me juuri olimme nousseet pöydästä, aukeni äkisti ovi, ja Veera astui saliin. Mutta, suuri Jumala, mikä hänen on? Mikä muutos! huudahdin minä itsekseni nähdessäni hänet. Hän oli kuin uusi loistopainos kultaniteessä ja velinpaperilla entisestä Veerasta. Hän oli koko talven käynyt kuluneessa, mustassa hameessa, joka soveltui huonosti ja oli kuositon, oikea nunnakaapu, joksi minä sitä leikilläni sanoin, ja nyt esiintyy hän äkisti somassa, muodikkaasti ommellussa vaaleansinisessä suvipuvussa kaukaasialaisine hopeavöineen uumalla. Tämä vaatetus puki häntä erinomaisesti, ja hän näytti siinä vähintäin kuusi vuotta nuoremmalta. Mutta ainoastaanko puku aiheutti tämän merkillisen muutoksen hänen ulkomuodossaan? Hän näytti aivan säteilevän ja voitosta riemuitsevan. Poskilla hehkui lämmin puna, ja tummansiniset silmät suorastaan syöksyivät tulta. Minä tiesin entuudestaan, että Veera oli kaunis, mutta että hän oli tuollainen kaunotar, sitä en ollut kuitenkaan koskaan aavistanut.

Useimmat vieraistani näkivät hänet nyt ensi kertaa, ja astuessaan saliin herätti hän sen vuoksi suunnatonta huomiota. Ei viipynyt montakaan minuuttia, ennenkuin kaikki olivat hänen ympärillään; hänen tavaton kauneutensa hurmasi toisia naisiakin. Kaikissa edellisissä tilaisuuksissa, kun Veera odottamatta oli tullut luokseni ja tavannut luonani vieraita henkilöitä, oli hän arkana vetäytynyt johonkin nurkkaan, ja mahdotonta oli ollut saada häneltä sanaakaan. Ujona luonteeltaan vältti hän vaistomaisesti kaikkia uusia tuttavuuksia, joista hän etukäteen saattoi aavistaa, etteivät ne olleet myötätuntoisia hänen ihanteilleen. Mutta tänään oli toisin. Veera näytti olevan tavattoman armollisessa ja hyväntahtoisessa mielentilassa ja osoitti ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kaikkia kohtaan. Oli kuin suuri ilo olisi hänessä kuohunut ja niin täyttänyt koko hänen olentonsa, että se virtasi hänen ympäristöönsäkin.

Hän ei ollut koskaan voinut kärsiä kohteliaisuuksia kauneutensa johdosta, mutta sellaisetkin otti hän nyt tyynesti vastaan, osoittaen olevansa siitä hiukan mielissäänkin ja torjuen ne leikkisästi itsestään, niin iloisesti, nopeasti ja sattuvasti, että minä ihmetellen ainoastaan tuijotin häneen. Mistä sai hän kaiken tämän? Osoittihan hän sekä hienoston tapoja, sukkeluutta että keikailua. Siinäpä nähdään, kuinka veren ääni aina ilmaisee itsensä, ajattelin minä. Niin nihilisti kuin hän onkin ja tahtoo olla, pistää kuitenkin äkisti hienoston nainen esiin!

Mutta tämä tavaton ilmiö ei kestänyt kauan. Veeran eloisuus loppui tuota pikaa, hänen puheliaisuutensa tyrehtyi, ja hänen silmiinsä tuli väsynyt, hiukan ylenkatseellinen ilme. Täysikasvuiselle ihmiselle sattuu joskus, että hän jonkun ylenmääräisen onnen huumaamana, josta hän on tullut osalliseksi ja jonka hän yksin tuntee, äkisti antautuu leikkimään lasten kanssa ja jonkun hetken riehuu, juoksee ja huutaa pahemmin kuin kukaan heistä, mutta sitten yhtäkkiä väsyy kaikkeen, kun pienokaiset juuri parahiksi ovat leikkiin innostuneet, eikä silloin tiedä, kuinka hän heistä pääsisi, juuri näin näytti minusta Veeran laita nyt olevan.

"Eivätkö sinun vieraasi pian mene? Minun täytyy puhua vakavasti kanssasi", kuiskasi hän minun korvaani.

Onneksi rupesivat vieraat pian tekemään poislähtöä, ja sali tyhjeni vähitellen.

"Mikä sinun on, Veera? Minä en tunne sinua enää?" kysyin minä heti kun olimme jääneet yksin.

Vastauksen asemasta näytti Veera minulle vasemman kätensä nimetöntä sormea, jossa minä nyt vasta suureksi kummakseni keksin sileän kultasormuksen.

"Veera, mitä tämä merkitsee? Missä sitten on miehesi?" kysyin minä vallan ällistyneenä.

Lempeä, onnellinen hymy levisi Veeran kasvoille. "Minun mieheni on vankeudessa. Minä olen naimisissa Pavlenkoffin kanssa".

"Sinä lasket leikkiä! Tunsitko hänen entuudestaan? Missä olette tulleet tutuiksi?"

"Me emme tunne toisiamme ollenkaan! Minä näin hänet kaukaa oikeuden käynnin kestäessä, mutta vasta tänään, juuri ennen vihkimistä, olemme me puhutelleet toisiamme, vain muutamin sanoin".

"Mutta mikä tämän kaiken tarkoituksena on, Veera?" kysyin minä uudestaan, sillä minä en ymmärtänyt mitään. "Rakastuitko sinä häneen ensi silmäyksellä kuten Julia Romeoon, kuullessasi, kuinka kauniiksi yleinen syyttäjä hänet kuvasi tuomioistuimelle?"

"Älä puhu tyhmyyksiä", keskeytti Veera minut ankarasti. "Tässä ei ole kysymystä minkäänlaisesta rakkaudesta kummaltakaan puolen. Minä menen naimisiin hänen kanssaan yksinkertaisesti siitä syystä, että minun täytyy, sen vuoksi että tämä on ainoa keino hänen pelastamisekseen!"

Hän istui sohvan kulmassa ja alkoi kertoa tyynesti, liikkeenharjoittajan tavalla, kuin kysymyksessä olisi ollut aivan tavallisia jokapäiväisiä asioita.

"Katsos, oikeudenkäynnin loputtua oli minulla pitkä keskustelu asianajajain kanssa. He arvelivat, että mitä muihin syytettyihin tulee, paitsi Pavlenkoffiin, niin ei asia ollut kovin huonolla tolalla. Koulunopettaja tosin epäilemättä kuolisi kahden taikka kolmen kuukauden kuluessa, mutta eihän hänellä missään tapauksessa voinut olla pitkää elinaikaa, koska hän sairasti ankarata keuhkotautia. Kaikki muut taasen aijottiin lähettää Siperiaan, ja heihin nähden voitiin olla hyvässä toivossa, että he kestäisivät rangaistuksensa, palaisivat jälleen Venäjälle ja voisivat vielä kerran tehdä hyötyä elämässään. Mutta Pavlenkoff parka, hänen laitansa oli todellakin huonosti, niin huonosti, että hänelle olisi ollut melkein parempi, jos hän heti olisi tuomittu ammuttavaksi taikka hirtettäväksi. Siinä olisi ollut ainakin hänen loppunsa yhdellä kertaa! Mutta sen sijaan tuomitsivat he hänet kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön!"

"No niin, Veera, onhan niitä monta, jotka semmoiseen tuomitaan!" muistutin minä arasti.

"Mutta, näetkös, niitä löytyy erilaisia pakkotöitä. Jos hän olisi tavallinen, ei valtiollinen rikollinen, taikka ellei edes yleinen syyttäjä olisi häntä niin pahaksi maalannut, niin olisi asia kokonaan toinen. Silloin lähetettäisiin hän Siperiaan, joka ei olisi niin vaarallista. Eläähän Siperiassakin ihmisiä, ja siellä löytyy nyt niin suuri joukko valtiollisia rikollisia, että he siellä muodostavat melkein jonkunlaisen vallan, johon nähden virastojen on pakko osoittaa jonkinlaista suvaitsevaisuutta. Jos joku tähän aikaan lähetetään Siperiaan, hän tuskin sitä suree, hän tietää, että vaikkakin siellä tulee olemaan vaikeata, voi hänelle kuitenkin joskus onnistua saada tavata hengenheimolaisiaan. Hän ei ole vielä kokonaan hyljätty eikä poissysätty — hänellä on vielä toivoa. Ja jos jollakulla on liiaksi ikävä Siperiassa, on hänellä onneksi aina karkaamistie tarjona; sieltä on monta karannut. Mutta virastoilla on, kuten tiedät, pahempia rangaistuslaitoksia kuin Siperia. Pahimmille valtiollisille rikollisille, se on, kaikkein vaarallisimmille, on Schlüsselburgin linna olemassa, niin sanottu Alexjevskin etuvarustus. Sitä, jonka hallitus tahtoo täydellisesti tuhota, ei lähetetä Siperiaan suorittamaan rangaistustaan, vaan tähän vankeushelvettiin, joka meillä on aivan Pietarin edustalla, ihan korkeimpien viranomaisten silmäin edessä. Mistään leppeydestä taikka mistään myönnytyksistä vankeja kohtaan ei siellä koskaan voi tulla edes kysymystä. Yksinäisyysjärjestelmää sovellutetaan siellä kaikessa julmuudessaan. Se joka kerran on sinne tullut, on elävältä haudattu. Hän ei saa seurustella toisten vankien kanssa taikka ottaa vastaan kirjeitä ystäviltään eikä antaa itsestään mitään tietoja. Hän on poistettu elävien luvusta — siinä koko asia. Että Schlüsselburgin linnaa sen vuoksi pidetään samana kuin kuolemanrangaistus, sen tiedät. Meidän virastomme eivät muutoin juuri ole ujoja luonnostaan mutta ne varovat kirjoittamasta vallan usein kuolemantuomioiden alle — tuntuu kuin ne häpeisivät ulkomaita — ja sen vuoksi ovat ne löytäneet tuon Alexjevskin etuvarustuksen. Kuuluu paremmalta tuomita ihmisiä sinne kuin hirteen, ja tulos tulee samaksi. Suuri joukko valtiollisia rikollisia on suljettu sinne, mutta vielä ei ole kuultu, että kukaan olisi sieltä palannut. Tavallisesti muutamain kuukausien kuluttua, korkeintaan yhden taikka kahden vuoden perästä, saavat sukulaiset tietää, että se taikka tämä valtiollinen vanki on kuollut keuhkotautiin taikka tullut mielenvikaiseksi ja itse lopettanut päivänsä. Enempää kuin kolme vuotta ei kenenkään sanota kestäneen Schlüsselburgissa. Ja tämmöiseen hirvittävään kuiluun pitäisi nyt Pavlenkoff suljettaman!"

Veera vaikeni, kalpeana mielenliikutuksesta. Hänen äänensä vapisi, ja pitkissä silmäripsissä riippui kyyneleitä.

"Odota, puhun siitä heti", jatkoi Veera tyynnyttyään hiukan. "Kun minä sain kuulla, mikä kohtalo Pavlenkoffia odotti, tuli minun häntä niin sanomattomasti sääli. Ei yöllä eikä päivällä, mikä suinkin oli omalle varalleni, hän mennyt ajatuksistani. Minä menin hänen asianajajansa luokse ja kysyin, eikö ollut mahdollista löytää jotakin keinoa hänen pelastamisekseen. 'Ei, mahdotonta', vastasi asianajaja. 'Toinen olisi asia, jos hän olisi naimisissa, — siinä tapauksessa olisi vielä jotain toivoa. Vaimolla on nimittäin meillä laillinen oikeus, jos hän tahtoo, seurata miestänsä rangaistustyöhön. Jos nyt Pavlenkoffilla olisi vaimo, niin voisi hän jättää pyyntökirjelmän keisarille anoen saada seurata häntä Siperiaan, ja keisarin mieli ehkä heltyisi eikä hän tahtoisi kieltää häneltä hänen laillista oikeuttaan; mutta onnettomuudeksi on Pavlenkoff nuorimies". — —

"Sinä ymmärrät", jatkoi Veera, päästen jälleen tyyneeseen asioimisääneensä, "että kun minä kuulin nämä sanat, minulle heti kävi selville, mitä minun oli tekeminen. Minun täytyi pyytää tsaarilta lupaa saada mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa".

"Mutta Veera", huudahdin minä, "etkö sitten ollenkaan ajatellut, mitä sellainen askel merkitsisi sinulle? Sinähän et tunne ollenkaan Pavlenkoffia; minkälainen mies hän on? Onkohan hän sellaisen uhrauksen arvoinen sinun puoleltasi?"

Veera katsahti minuun ankarasti ja kummastuneena. "Ja tämän sinä sanot täysin vakavasti?" kysyi hän. "Etkö sinä huomaa, että ellen minä tekisi kaikkea, kaikkea, kuuletkos, mikä minun vallassani on häntä pelastaakseni, niin tulisin minä itsekin osaltani rikolliseksi hänen perikatoonsa. Vastaa minulle omantuntosi mukaan, — jos sinä Vielä olisit vapaa, etkö sinä itsekin tahtoisi mennä naimisiin hänen kanssansa?"

"En, Veera, sitä en todellakaan uskoisi tekeväni", vastasin minä aivan suoraan.

Veera katseli minua ylenkatseellisesti. "Siinä tapauksessa surkuttelen sinua", sanoi hän ainoastaan ja jatkoi sitten: "mutta kaikin puolin, mitä minuun tulee, oli asia selvä — minun ei tarvinnut aprikoida, oliko vai eikö minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa. Mutta kuinka se kävisi päinsä, siinä oli vaikeus".

"Kun minä ilmoitin päätökseni asianajajalle, väitti hän ensi silmänräpäyksessä, ettei se ollut ajateltavissakaan — minä en koskaan saisi lupaa. Minä en itse tietänyt, kuinka olisi meneteltävä, mutta äkisti juolahti minun mieleeni, että löytyi henkilö, joka saattoi minua auttaa. Olethan kuullut puhuttavan kreivi Ryljejeffistä?"

"Entisestä ministeristä, — kuka ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Sanotaan hänen vielä olevan, vaikka hän jo on luopunut valtiotoimista, tsaarin lähimpiä luottamusmiehiä. Mutta mitä yhteyttä sinulla saattoi olla hänen kanssansa?"

"Niin, näetkös, hän on kaukainen sukulainen meille, mutta ei se yksin voinut mitään vaikuttaa — pääasia on, että hän kerran on ollut vakavasti rakastunut äitiini. Pienenä tyttönä sain monta kertaa häneltä makeisia ja lahjoja. Luonnollisesti ei ollut koskaan siihen asti pälkähtänyt päähäni muistuttaa häntä olemassaolostani — mitäpä olisi minulla ollut tekemistä sellaisten ihmisten kanssa kuin hän? Mutta nyt kuvittelin heti mieleeni, että hän voisi olla minulle avuksi. Minä sen vuoksi kirjoitin hänelle ja pyysin päästä puheille. Hän vastasi viipymättä ja määräsi tunnin, jolloin ottaisi minut vastaan".

"No", kysyin minä uteliaasti. "Sinä peljästytit kai ukko paran puolikuoliaaksi? Tuliko hän hyvin iloiseksi saadessaan sinussa nähdä nuoruutensa rakastetun?" Minä muistuttelin kaikkea, mitä olin kuullut vanhasta kreivistä, kuinka hän oli tullut hyvin hurskaaksi ja jumaliseksi ja vietti kaiken elämänsä paastossa ja rukouksessa. Lieneepä se ollut ihmeellinen keskustelu, hänen ja Veeran välinen — ja minä hymyilin tahtomattani, kun sitä kuvittelin mieleeni.

"Siinä ei ole mitään naurettavaa, eikä vähintäkään hullunkurista", huudahti Veera loukatulla äänellä. "Mutta nyt sinä saat kuulla, kuinka ovela minä osaan olla, ja kuinka valoisia aatteita minä välistä saan", lisäsi hän iloisesti. "Sinä kuvittelet kai, että minä esiinnyin hänen luonaan nihilistinä? Niin, se juuri olisi ollut oikea tapa! Ei, minä tiedän kyllä, että tuollaiset vanhat syntiset, vaikka he tekeytyvät jumalisiksi vanhoilla päivillään, edelleenkin ovat yhtä heikkoja kauniit kasvot nähdessään. Jos he näkevät kauniin tytön, niin he heti lauhtuvat, tulevat liikutetuiksi eivätkä voi kieltää häneltä mitään. Sen vuoksi tein itseni niin hienoksi kuin mahdollista, ennenkuin menin hänen luokseen, ja hankin varta vasten tämän puvun" — Veera osoitti tyytyväisenä pukuaan ja tekeytyi sen jälkeen vaatimattomaksi — "tiedän kyllä, kuinka pitää olla, usko pois!

"Kreivi oli määrännyt vastaanottoni kello yhdeksän aamulla, ja minä menin sinne ilmoitetulla ajalla. Mutta minäpä sanon sinulle, että nuo suurherrat osaavat elää! Katuvaisen parannuksen tekijän, joka tahtoo sovittaa syntinsä, ei varmaankaan sovi asua sellaisessa palatsissa! Kun tullaan pihaan, luulee astuneensa luostariin, niin hiljaista ja rauhallista; ei mikään melu kadulta tunkeutunut tänne. Joku oven vartija tapparakeihäs kädessä asettui tielleni ja näytti niin kunnioitusta vaativalta, kuin olisi hän itse ollut ainakin ministeri. Ensin hän ei tahtonut laskea minua sisään, mutta kun minä näytin kreivin kirjeen, löi hän kerran erääseen seinässä olevaan kuparilevyyn, ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi, kuin maasta nousseena, korkeavartaloinen, nauhoilla koristeltu lakeija meidän edessämme. Hän vei minut sisälle ja ylös kukilla kaunistettuja marmoriportaita, jotka olivat niin leveitä, että niitä olisi voinut vaunuilla ajaa. Siellä ylhäällä me tapasimme toisen lakeijan, yhtä pitkän ja nauhoitetun kuin ensimäinen; hän vei minut monen huoneen läpi, kunnes hän vuorostaan jätti minut uudelle livrepukuiselle palvelushengelle. Sillä tavalla kuljetettiin minua salista toiseen. Kaikkialla oli erivärisistä puulajeista tehtyjä parketti lattioita, kiiltävän sileitä ja niin liukkaita, että sai olla varuillaan ollakseen kaatumatta. Katot olivat koristeltuja, kaikkialla seinillä välkkyi peilejä kullatuissa raameissa, ja sametilla päällystetyt huonekalutkin olivat kullattuja. Mutta tyhjää ja autiota oli kaikissa huoneissa, ei näkynyt yhtään elävää sielua, paitsi minä ja lakeija. Meidän askeleemme synnyttivät kaijun parkettilattiaa vastaan — alituisesti kuulosti, kuin joku olisi tullut astellen meitä kohti, mutta kun katsahdin ylös, näin ainoastaan oman kuvani ympärillä olevista peileistä. Aloin todellakin tuntea hiukan nolostumista ja alakuloisuutta; lakeija kulki niin tärkeänä ja äänettömänä ja silmäili minua ylimielisellä ylenkatseella, kuin olisi hän ajatellut: 'Annappas olla, etkö sinä siinä luiskahda nurin taikka tee jotakin muuta sopimatonta, joka ei ole täällä tapana…' Vihdoinkin vietiin minä kreivin yksityiseen kabinettiin, jossa minut otti vastaan hänen kamaripalvelijansa. Toiset lakeijat, jotka ennen olivat minua johdattaneet, olivat olleet pitkiä ja koreisiin livreihin puettuja, mutta tämä oli vähäinen ukko ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja yksinkertaisessa nutussa, joka näytti vähän kuluneeltakin, ainoastaan kasvot olivat viisaat ja ovelat kuin vanhalla valtiomiehellä. Hän katsoi minua tutkien päästä jalkoihin, aivan kuin olisi tahtonut lukea sisimpääni, ja sanoi sen jälkeen hitaasti: 'Olkaa hyvä ja odottakaa tässä, armollinen neiti. Hänen ylhäisyytensä kreivi on juuri noussut ylös ja suvaitsee toimittaa rukoustaan.'

"Minä jäin yksin kabinettiin. Se oli suunnattoman suuri huone, jonka toisesta päästä varmaankin oli vaikeata erottaa, mitä toisessa tehtiin. Täällä ei kuitenkaan ollut yhtään peilejä eikä kultauksia ainoastaan yksinkertaisia tammisia huonekaluja, tummia oviverhoja ja kaihtimia; akkunatkin olivat puoleksi peitossa, niin että huoneessa vallitsi täydellinen hämärä. Yhden nurkan täytti kokonaan suuri pyhimyskaappi, jonka edessä muutamia lamppuja paloi.

"Minä istuin siinä ja odotin, ja aika tuntui minusta loppumattoman pitkältä. Kreivi ei tullut näkyviin. Vihdoin sai kärsimättömyys minussa vallan ja pani minut kuuntelemaan. Erään oviverhon läpi kuului epäselvää, yksitoikkoista muminaa. Minä olin peräti väsynyt odottamaan, hiivin sen vuoksi sinne ja nostin hiljaa verhon poimua. — Minä näin erääseen toiseen huoneeseen, joka oli kokonaan verhottu mustalla kuin katoolilainen rukoushuone, täynnä pyhimysten kuvia, ristiinnaulitun kuvia ja palavia pieniä lamppuja. Yhdessä nurkassa seisoi pieni raihnainen ukko, enemmän muumion kuin inhimillisen olennon näköinen, joka mumisi rukouksia, tehden alituisesti ristinmerkkejä ja lankeillen polvilleen; kaksi pitkää lakeijaa, yksi kummallakin puolella pitivät hänestä tukien kiinni ja kumartelivat ja nouseskelivat kuin nukkepari, auttaessaan ukkoa milloin laskeutumaan polvilleen, milloin nousemaan ylös. Toinen heistä laski kuuluvalla äänellä, ettei sekaantuisi laskuissaan, kuinka monta polvistumista hänen ylhäisyytensä tänään suvaitsisi tehdä…

"Se minkä näin, tuntui niin hassulta, että kaikki ujouteni katosi. Samassa laski lakeija neljäänkymmeneen, ja kreivi lopetti heti hartautensa. Minä ennätin parahiksi irtautua verhosta ja ottaa ujon muodon päälleni, kun hän jo seisoi edessäni.

"Saatuaan nähdä minut huudahti hän: 'Herra Jumala, siinähän on Marja (se oli äitini nimi), Marja ilmi elävänä!' Sitten hän vähän itki, siunasi minun ja teki ristinmerkin, ja minä suutelin hänen kättänsä ja koetin myös pusertaa kyyneleen silmästäni. Vähitellen alkoi hän palauttaa vanhoja muistoja ja tuli yhä enemmän liikutetuksi; minä en ollut tyhmä, vaan antauduin hänen mielialaansa, en sanonut sanaakaan asiastani, vaan kerroin hänelle monta pientä tapausta, kuinka minun äitini yhä oli muistellut häntä, kuinka hänestä uneksinut ja niin edelleen. — Mistä juuri silloin kaiken tämän otin, sitä en totisesti itsekään enää tiedä!

"Hänen ylhäisyytensä pehmeni pehmenemistään kuin vanha kissa, jota kyhnytetään korvan taakse. Hän alkoi tuumia monenmoisia suunnitelmia minun hyväkseni ja lupasi minulle yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista; hän lupasi esitellä minut hovissa, niin, olipa silmänräpäys, jolloin hän ajatteli tehdä minusta ottotyttärenkin itselleen, — hänellä ei nimittäin ollut yhtään perhettä, sillä sekä hänen vaimonsa että kaikki lapsensa olivat kuolleet.

"Silloin havaitsin minä hetken tulleen. Minä purskahdin äkisti itkuun ja sanoin olevani rakastunut erääseen, jonka kanssa jos en saanut mennä naimisiin, en huolisi kenestäkään muusta maailmassa."

"Aluksi meni kaikki hyvin; hän osoitti minulle suurta myötätuntoa, pyysi minun olemaan itkemättä ja lupasi auttaa minua. Mutta saatuaan kuulla, kuka se oli, jonka kanssa tahdoin mennä naimisiin, niin ääni muuttui! Ukko vallan suuttui eikä tahtonut kuulla sanaakaan enää. Hän muutti kokonaan ääntä ja tuli kylmäksi ja juhlalliseksi. Nyt ei minulla enää ollut nimenä 'lapseni' tai 'suloinen enkelini' — nyt minä olin vaan 'te' ja 'neiti'. 'Hyvä neiti', sanoi hän, 'jos joku tyttö kunnioitettavasta perheestä sattuu rakastumaan johonkuhun lurjukseen, niin on hänen sukulaisillaan ainoastaan yksi tehtävä: — rukoilla Jumalaa valistamaan hänen järkensä'. No, minä huomasin, että asia meni hullusti ja aloin jo epäillä, mutta sitten…"

"Näetkös… Nyt minä en todellakaan enää muista, kuinka se kävi, ja mitä minä oikeastaan sanoin hänelle, mutta… mutta hän ymmärsi asian äkisti niin, kuin minun välttämättömästi täytyisi mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa sovittaakseni erään synnin ja pelastaakseni kunniani".

"Oo, mutta Veera, etkö toki hävennyt pettää ukko raukkaa tuolla tavalla!" huudahdin minä nuhdellen.

Veera katsahti minuun kummastuneena. "Pettää ukko raukkaa!" huudahti hän pilkallisesti. "Mitä siinä on hävettävää? Häpeääkö hän ehkä? Asemassaan, vaikutuksellaan tsaariin voisi hän saada paljon hyvää aikaan. Mutta mitä hän tekee? Hän höpisee rukouksia ja kolauttelee otsaansa maahan toivossa saada taivaassakin yhtä hyvää ja mukavaa, kuin hänellä on ollut täällä maan päällä, — mutta toisista hän ei mitään välitä. Miksi oli hän ollut niin ystävällinen minua kohtaan? Sen vuoksi, että ulkomuotoni häntä miellytti, sen vuoksi että minä muistutin häntä hänen nuoruutensa hullutuksista ja panin hänen vanhan, jäykistyneen verensä hiukan liikkeeseen. Onko hänessä mitään kiittämistä? Kuinka on hän käyttäytynyt muuta nuorisoa kohtaan, joka lähetetään Siperiaan ja syöstään kurjuuteen? Parasta on olla siitä puhumatta! Kuinka monta kuoleman- ja karkoitustuomiota sinä luulet hänen allekirjoittaneen aikanaan?… Olisinko häntä pettänyt, jos olisi ollut mahdollista puhua hänelle kuin ihmiselle? Mutta se ei ollut ajateltavissa. Jos minä olisin koettanut vaikuttaa häneen sanomalla suoraan: pelastakaa Pavlenkoff! — Niin olisi hän vastannut: älkää sekaantuko asioihin, jotka eivät teitä koske, paras neitiseni! — Siinä olisi ollut kaikki tyyni. Kuinka minä siis olisin saattanut muuta tehdä kuin pettää häntä?"

"Kas niin, jatka, jatka, ole kiltti", joudutin minä häntä. "Mitä hänen ylhäisyytensä sanoi?"

"Ensin hän hirmuisesti suuttui; hän käveli huoneessa edes takaisin, mutisi itsekseen, kuten kaikki vanhat kiivastuessaan, vieläpä niin ääneensä, että saatoin erottaa sanat: 'Onneton lapsi! Unohtaa itsensä siihen määrään! Kun on vielä niin hyvästä perheestä! Hän ei ansaitse, että hänen hyväksensä mitään tehdään, mutta hänen äitinsä tähden täytyy kai koettaa pelastaa häntä ja jollakin tavalla hävittää synti.'

"Sillä tavalla käveli hän, mutisten, edes ja takaisin. Minä kuuntelin ja olin valmis räjähtämään nauruun, mutta otin päälleni murtuneen muodon, panin käteni ristiin ja istuin siinä uskaltamatta nostaa silmiäni — sanalla sanoen, kuin todellinen Magdalena."

"'Istahda, Veera ja kirjoita heti armolliselle herrallemme, tsaarille, että sinä heittäydyt hänen jalkoihinsa ja rukoilet häneltä lupaa saada mennä naimisiin kurjan viettelijäsi kanssa. Minä otan toimekseni viedä anomuskirjelmäsi perille ja laittaa niin, ettei asiasta tule mitään juoruja'. Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän torjui sen kylmästi, sanoen: 'Minä en tee tätä sinun tähtesi, vaan äitisi tähden'.

"Minä aloin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, mutta äkisti ilmeni uusi vaikeus. Hän saneli kyllä minulle hakemukseni, mutta siinä ei ollut sanaakaan Siperiasta. 'Mutta Siperia?' Kysyin minä arasti. 'Minun tulee kai seurata miestäni Siperiaan?' Ukko veti suutaan nauruun. 'Ei suinkaan', sanoi hän, 'sitä ei kukaan sinulta vaadi. Kun synti on poistettu, voit sinä elää, missä tahdot, rehellisenä ja kunniallisena leskenä'. Voit arvata, että minä peljästyin, nämä sanat kuullessani!

"Mitä oli nyt tehtävä? Minä en uskaltanut näyttää liiaksi yksinäiseltä Siperian suhteen, koska pelkäsin hänen voivan epäillä jotakin, — kaikki olisi ollut mennyttä, jos hän olisi arvannut asian oikean laidan. Minä en tiennyt, kuinka minun olisi tullut menetellä. Mutta äkisti minä sain päähäni onnellisen ajatuksen. Minä sanoin hänelle, että minä katumuksessani tahdoin ottaa tämän taakan kantaakseni ja seurata miestäni Siperiaan puhdistuakseni sillä tavalla synnistä. Niin, kas tätä saattoi ukko ymmärtää, se oli hänen mieleistänsä. Hän tuli liikutetuksi ja sanoi, ettei hän tahtonut estää minua… 'Se on Jumalan asia', sanoi hän. Vieläpä hän siunasikin minua erotessamme sekä otti seinältä erään pienen pyhimyskuvan ja ripusti sen kaulaani."

"Sitten meni kaikki, niin sanoakseni, itsestään. Minä palasin kotiin sanomatta kenellekään sanaakaan, missä olin ollut. Mutta viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun minun emäntäni, jonka luona asun, eräänä kauniina päivänä tuli juosten luokseni, vallan punaisena ja hengästyneenä, ojensi minulle erään käyntikortin ja tohautti niin pian kuin kykeni mielenliikutukseltaan: 'Joku kenraali tulee teidän luoksenne, joku korkea ja ylhäinen herra; hän on lähettänyt ylös livrepukuisen palvelijansa ja kysyy, onko armollinen neiti kotona. Hänen täytyy välttämättömästi tavata teitä, itse istuu hän alhaalla vaunuissaan ja odottaa.'

"Minä katsoin korttiin; siinä seisoi: 'Hänen ylhäisyytensä ruhtinas Gelobidski' ja alle oli lyijykynällä kirjoitettu: 'kreivi Ryljejeffin puolesta'. Minä aavistin heti millä asialla hän tuli.'Pyytäkää häntä nousemaan ylös', sanoin minä. Emäntäni joutui vallan suunniltaan. 'Ah, pyhä isä Jumala', huudahti hän, 'kuinka se voi käydä päinsä? Niin hieno ja ylhäinen herra! Täällähän on vallan epäsiistiä! Ja onnettomuuden päälliseksi olen minä keittänyt kaalisoppaa tänään päivälliseksi, ja nyt haisee kaali koko talossa, niin että Jumala armahtakoon!' — 'Entäs sitten', sanoin minä. 'Mitä se tekee, jos kenraali saa tietää, että me syömme kaalisoppaa? Pyytäkää vaan hänet astumaan sisään.'

"Pian sen jälkeen kuulin minä hänen askeleensa pimeissä, kapeissa portaissa, jotka narisivat hänen painonsa alla; vähän väliä takertui hänen sapelinsa käsipuuhun. Kaikki talonlapset, kertoi emäntäni myöhemmin hyökkäsivät paikalle nauttiakseen tästä tavattomasta näkemisestä, mutta eivät uskaltaneet liian lähelle, vaan seisoivat loitolla sormet suussa ja töllistelivät häneen kuin metsän otukseen.

"Ja niin astui kenraali huoneeseeni. Hän oli keski-ikäinen keikarimainen herra, jolla oli vaaleat, harmahtavat viikset, suoraan ulospäin sojottaen ja nähtävästi vahatut. Hän tuoksui vahvasti hajuvesiltä eikä ollut varmaankaan koskaan joutunut näin yksinkertaiseen asumukseen, mutta kokeneena miehenä ei hän ollut näkevinään, että hänen ympärillään oli mitään tavatonta. Emäntäni hääräsi ympäriinsä ja lykkäsi vieraalle tuolin rääsyisine selkänojaineen. Ruhtinas ei näyttänyt tätä huomaavan, vaan istahti siihen yhtä huolettomasti kuin hienoimmassa salongissa, laski kaskin polvelleen, ojensi toisen säärensä eteenpäin ja kääntyi minun puoleeni kohteliaasti hymyillen kysyessään: 'Olette varmaankin kreivitär Veera Vorontzoff, jonka kanssa minulla on kunnia puhua?' 'Olen', vastasin minä, 'minä olen se'. Hän viittasi emännälle, että jättäisi meidät kahden kesken, muutti sitten muotonsa tuttavalliseksi ja sanoi, että itse hänen majesteettinsa oli hänet lähettänyt ottamaan selvää, oliko totta, että minä tahdoin mennä valtiollisen rikollisen Pavlenkoffin kanssa naimisiin ja seurata häntä Siperiaan. 'Se on totta', vastasin minä.

"Sitten rupesi hän koettamaan puhua minulle järkeä. Kuinka saattoi niin nuori ja kaunis tyttö, sellainen kaunotar, sanoi hän, tuolla tavalla menetellä itsensä kanssa? Olinko ollenkaan ajatellut tekoani? Minä, venäläinen aatelisneiti, naimisissa juutalaisen, valtiollisen rikollisen kanssa! Minun lapseni eivät saisi mitään nimeä eikä säätyä, ja he olisivat ensimäiset moittimaan minua ihmisiksi kasvettuaan.

"'Kaikkea tätä olen jo ajatellut ja punninnut', vastasin minä, 'mutta minä en kuitenkaan muuta päätöstäni.'

"Kun kenraali näki, etten antanut perää, muuttui hän äkisti aivan isälliseksi ja vaalivaksi; hän siristi silmiään, nojautui minuun päin, tarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: 'Minä olen vanha mies ja itse lasten isä, — minä tahdon puhua kanssanne, kuin olisitte oma tyttäreni. Tuollaista tapahtuu nuorille tytöille vallan helposti! Te ette ole ensimäinen, ettekä jää viimeiseksikään! Ei maksa vaivaa hävittää koko elämäänsä yhden hairahduksen tähden. Tsaari on armollinen ja kreivi suopea teitä kohtaan, — itse olen minä halukas palvelemaan teitä parhaalla tavallani. Vaikka olettekin tehnyt itsenne harha-askeleeseen vikapääksi, niin se voidaan tehdä tyhjäksi toisella tavalla; me hankimme teille kyllä toisen sulhasen!'

"Mutta minä teeskentelin yhä, kuin en ymmärtäisi häntä, vaan toistin toistamistani: Minä tahdon mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa ja seurata häntä Siperiaan.

"Kenraali huomasi, ettei tässä ollut mitään tehtävää, hän nousi, kumarsi ja meni. Minä puolestani kiiruhdin Pavlenkoffin asianajajan luokse, kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häntä viipymättä ilmoittamaan puolustettavalleen siitä suunnitelmasta, jonka olimme tehneet hänen pelastamisekseen."

"Muutamia päiviä myöhemmin sain minä virallisen asiapaperin, joka oli varustettu tsaarin omakätisellä allekirjoituksella ja sisälsi hänen kaikkeinkorkeimman suostumuksensa, että saan mennä naimisiin valtiollisen rikollisen, juutalaista sukuperää olevan Pavlenkoffin kanssa, sitten kuin tämä on luopunut heprealaisesta uskontunnustuksestaan ja kääntynyt oikeauskoiseen kirkkoon; ja tuli meidän vihkimisemme tapahtua vankilan kirkossa santarmiöverstin ja kahden muun todistajan läsnäollessa."

Veera vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Muutamia minuuttia istuimme me siinä äänettöminä.

"Veera", huudahdin minä vihdoin huolestuneena, "asia on nyt kerran tapahtunut ja myöhäistä on koettaa sitä muuttaa. Sinä olet päistikkaa heittäytynyt kuiluun. Mutta sano minulle Jumalan tähden, miksi et tullut kertaakaan minun luokseni ennen häitä, miksi et sanonut minulle sanaakaan siitä, mitä oli tekeillä? Olimmehan toki ystävät, sinä ja minä!"

Veera syleili minua ja hymyili. "Kuinka voit sinä pyytää mitään sellaista!" sanoi hän iloisesti. "Oletkos milloinkaan kuullut puhuttavan, että ihmiset muulla tavoin kuin päistikkaa syöksyvät syvyyteen? Kuinka sinä luulet sen muutoin tapahtuvan? Jos joku aikoo hirttää itsensä, ei hän ensin, ennen kuin hän pistää päänsä surmansilmukkaan, mene kaikkien ystäviensä luokse ja pyydä heidän siunaustaan."

"Katsos", vastasi Veera silmänräpäyksen mietittyään, "minä en tahdo sinun edessäsi teeskennellä enkä näytellä mitään sankaritarta, vaan minä sanon sinulle suoraan: Sillä hetkellä, kun minä sain asiakirjan ja tietää, että kaikki esteet olivat tieltä pois, että minä siis olin saavuttanut tarkoitukseni, olisi minun luonnollisesti pitänyt tulla iloiseksi, eikö totta? — Mutta sen sijaan minä äkisti tunsin ahdistusta sydämmessäni. Ja samalla tavalla oli laita koko sen viikon, joka vielä oli jälellä häihin. Minä otin käsille kaikkea mahdollista työtä, hain kaikkia mahdollisia tehtäviä, ollakseni vain alituisessa liikkeessä — ja päästäkseni ajattelemasta. Päivällä, niin kauan kuin olin toisten ihmisten joukossa, se kyllä meni mukiin; silloin olin minä joten kuten rohkealla päällä. Mutta niin pian kuin yö tuli, ja minä jäin yksinäni, oli minun kauhea olla. Minä tunsin itseni niin hätääntyneeksi, niin pelkuriksi ja alakuloiseksi — —

"Ja sitten tänä aamuna menin minä vankilaan. Minä laskettiin sisään, ja raskas, raudoitettu portti jymähti takanani kiinni. Ulkona kaduilla oli ollut lämmintä ja auringon paistetta, mutta täällä sisällä kohtasi minua äkkiä pimeys, ja raaka, kostea ilma löyhkähti vastaani. Minut valtasi painostava tuskan tunne. Oli kuin minä olisin ainaiseksi jättänyt onnen ja vapauden ja nuoruuden taakseni. Minun korvissani suhisi, ja minusta tuntui, kuin minut olisi pistetty sysimustaan, pohjattomaan säkkiin.

"Minä näytin paperiani, ja minua johdatettiin pitkin monia pitkiä, loppumattomia käytäviä. Kaksi santarmia saattoi minua, — toinen edellä, toinen perässä. Kaikista ovista kurkisteli univormupukuisia olentoja, jotka julkeilla, uteliailla katseilla tutkivat minua päästä jalkoihin, — koko vankilan henkilökunta näytti saaneen vihiä lähenevistä häistä, ja jokainen tahtoi nähdä morsiamen. He eivät myöskään häikäilleet tehdä useita äänekkäitä muistutuksia minun ulkomuotoni suhteen. Minä kuulin erään upseerin sanovan toiselle: 'Nuo peijakkaan nihilistit eivät totta tosiaan ole vastenmielisiä! Onpa todellakin vahinko, että näin kaunis impynen yhdistetään rangaistustyöhön tuomittuun roistoon; sitä suurempi, jos hänellä on säätynsä etuoikeudet!' Toveri vastasi parilla sanalla, joita minä en ymmärtänyt, mutta se mahtoi olla jotakin säädytöntä, koska molemmilta pääsi äkisti naurunhohotus; he kalistelivat kannuksiaan ja menivät ohitseni tuijottaen minua hävyttömästi vasten kasvoja ja tunkeutuen niin lähelle, että melkein pyyhkäsivät minua viiksillään.

"Minun ahdistukseni kasvoi joka askeleella. Minä sanon suoraan, että jos joku sillä hetkellä olisi tullut luokseni ja ehdotellut luopumaan häistä, niin minä olisin jättänyt kaikki siihen paikkaan.

"Lopuksi saatettiin minä erääseen pieneen tyhjään huoneeseen, jossa oli alastomat, valkoisiksi maalatut seinät eikä muita huonekaluja kuin kaksi puutuolia, ja minut käskettiin odottamaan siellä santarmien palaamista, jotka jättivät minut sinne yksin.

"Kuinka kauan siinä istuin yksinäni, en tiedä. Aika tuntui minusta loppumattoman pitkältä. Yhä voimakkaampana tunkeutui epäilys mieleeni, menettelinkö todellakin oikein, enkö ehkä sen sijaan tehnyt hirmuista, auttamatonta tyhmyyttä! Vaikeinta oli ajatella lähestyvää kohtaustani Pavlenkoffin kanssa. Minä pelkäsin, etten edes tuntisi häntä, kun hän tuotaisiin sisään. Ja mitä hän sanoisi? Ymmärtäisikö hän minua vai pitäisikö hän minua hupsuna. Minä koetin vaivoin palauttaa muistiini hänen kuvansa semmoisena, kuin se oli ollut mielessäni kaikki edelliset päivät, mutta vaikka kuinka olisin ponnistanut, niin turhaan. Sen sijaan tuntui, kuin joku olisi kuiskannut korvaani kaikki ne ilkeät letkaukset, jotka yleinen syyttäjä syyti häntä vastaan oikeudenkäynnin kestäessä.

"Vihdoinkin kuului askeleita, ovi aukeni, ja kaksi santarmia toi Pavlenkoffin sisään. Minkä näköinen hän oli, mikä ilme kasvoilla, sitä en enää tiedä, minä muistan vaan, että hänellä oli yllään harmaa vankitakki, ja että tukka oli varsin lyhyeksi ajeltu. Kahleita ei hänellä ollut.

"Pariksi silmänräpäykseksi jätettiin meidät kahden kesken, se on, santarmit vetäytyivät muutamia askelia syrjään ja olivat katselevinaan toiselle taholle.

"Mitä meidän välillämme tapahtui, sen muistan kuin unelmaa. Luullakseni
Pavlenkoff tarttui käsiini ja kuiskasi: Kiitos, Veera, kiitos!

"Hän ei voinut puhua enempää, enkä minäkään löytänyt yhtäkään sanaa. Mutta uskotkos, siitä silmänräpäyksestä kun hän astui huoneeseen, katosi kaikki minun ahdistukseni. Tuli niin tyyntä, niin kirkasta minussa. Epäilykset olivat hävinneet. Minä tiesin nyt erehtymättä, että olin menetellyt oikein, etten ollut voinut toisin menetellä.

"Me vietiin kirkkoon, asetettiin toistemme viereen, pappi tarttui meidän käsiimme ja talutti meidät alttarin ympäri. Kaikki tämäkin on kuin sumuisena muistissani. Silmänräpäyksen, kun suitsutus aaltoili ympärillämme ja kuoro lauloi 'Isaje likuje!' jouduin minä kuin horrokseen, — minusta tuntui, ettei se, joka seisoi vieressäni, ollut enää Pavlenkoff, vaan Vasiltseff, ja minä kuulin hänen rakkaan äänensä kaikuvan korvissani. Minä tiedän, oi, minä tiedän, että hän olisi hyväksynyt minun tekoni, että hän olisi iloinnut minun tähteni! Ja äkisti tuli minulle kaikki tyyni ihan selväksi, koko minun vastainen elämäni oli kuin avonaisena edessäni. Minä saisin matkustaa Siperiaan, olla maanpakolaisten apuna, lohduttaa heitä, palvella heitä, toimittaa heidän kirjeensä kotiseudulle."

"Ja ajatteles, ajatteles vaan, että minä koko talven olen kulkenut joutilaana työtä hakien", jatkoi hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua, ja hänen silmissään kiilsi vieläkin kyyneleitä, mutta ääni helähti niin lempeänä ja ilostuneena. "Ja sitähän oli niin lähellä saatavissa. Mitä parempaa työtä olisinkaan voinut toivoa itselleni? Sanoakseni sinulle totuuden, en minä ollenkaan sovi sellaiseen toimeen, jossa harjotetaan vallankumouksellista käännytystä, tehdään salaliittoja taikka pannaan toimeen dynamiittiyrityksiä. Minulta puuttuu niin paljon sellaista, jota välttämättömästi tarvitaan — kaunopuheliaisuutta, kykyä vaikuttaa kansaan ja mukautua sen tapoihin. Sitä paitsi olisi minulla alituista surua siitä, että minä saatan kaikki toiset vaaraan. Mutta tämä Siperiaan matkustaminen, se on juuri minun asiani, se on se työ, joka minulle sopii. Ja niin yksinkertaisesti ja odottamatta kun kaikki on tullut, kuten itsestään! Oi, Jumala, kuinka minä olen onnellinen!"

Hän heittäytyi minun käsivarsilleni ja me syleilimme toisiamme kauvan itkien.

Kuusi viikkoa tämän keskustelun jälkeen seisoin niinä Nikolajevskin rautatieaseman ilmasillalla sanoakseni Veeralle jäähyväiset. Heti häitten jälkeen Oli Pavlenkoff lähetetty Siperiaan erään toisen vankiosaston kanssa; enemmän osan matkaa piti heidän kulkea jalkasin. Nyt, kun joku aika oli kulunut, piti Veerankin lähteä tavataksensa hänet hänen määräpaikassaan. Hän ei matkustanut yksinään, vaan kahden muun naisen seurassa, joilla oli toisella tyttärensä ja toisella miehensä karkotettujen joukossa, he matkustivat luonnollisesti kolmannessa luokassa, mutta tämä oli vielä varsin mukavaa ja mieluisata matkatapaa verrattuna siihen, mikä heitä kauempana odotti. Rautatie siihen aikaan ulottui ainoastaan europpalaisen Venäjän rajalle, ja siitä lähtien täytyi heidän matkustaa edelleen kyytikärryissä taikka reessä, jos talvi ennätti tulla, ennenkuin pääsivät perille määräpaikkaansa. Onnellisimmassa tapauksessa, se on, ellei mitään erikoisia esteitä heitä tiellä kohtaisi, kestäisi heidän matkansa kaksi, kolme kuukautta. Ja mikä odotti heitä perillä? Mutta sitä ei näyttänyt kukaan heistä ajattelevan, vaan kaikki kolme tuntuivat rauhallisilta, ja heidän kasvoillaan oli kuin juhlallinen, valoisa ilo. Se tavaton kiihtymys, jossa Veera oli elänyt ensi ajat ratkaisevan askeleensa jälkeen, oli nyt ennättänyt tasoittua, ja hän oli jälleen oma itsensä, sama hiljainen, haaveksiva, hiukan itseensä sulkeutunut olento, joksi minä olin oppinut hänet tuntemaan tuttavuutemme alussa. Hän oli ainoastaan hiukan laihtunut ja näytti vanhemmalta ja vakavammalta, mutta hänen tummansinisissä silmissään oli niin rohkea ja toivorikas katse, ja oli syvästi liikuttavaa nähdä, kuinka hellää huolenpitoa hän osoitti molemmille matkatovereilleen, eritoten vanhemmalle heistä. Kaikkia kolmea yhdisti nähtävästi sydämellinen ystävyys, sellainen ystävyys, jonka ainoastaan yhteinen onnettomuus voi solmita.

Paljon väkeä oli tänä päivänä kokoontunut asemasillalle; jotkut olivat tulleet sinne ainoastaan uteliaisuudesta taikka osanotosta, toisilla taasen oli sukulaisia taikka ystäviä Siperiassa, joille he tahtoivat lähettää terveisiä ja tietoja matkustavien mukana. Lukuisa poliisivoima oli luonnollisesti myös paikalla.

Minä sain vaihtaa ainoastaan muutamia harvoja sanoja Veeran kanssa, ennen hänen lähtöään, sillä kaikki tungeksivat hänen ympärillään. Mutta kun vaunun ovi oli suljettu ja junan piti juuri lähteä liikkeelle, ojensi hän minulle kätensä akkunasta. Tässä silmänräpäyksessä oli niin elävästi mielikuvituksessani, mikä kohtalo odotti tätä nuorta, ihastuttavaa olentoa, että minun sydäntäni kouristi ja kyyneleet virtasivat silmistäni.

"Minunko tähteni sinä itket?" kysyi Veera valoisasti hymyillen. "Voi, jospa sinä tietäisit, kuinka minä päinvastoin surkuttelen teitä kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEERA VORONTZOFF ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Veera Vorontzoff

VEERA VORONTZOFF

SONJA KOVALEVSKY

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE