The Project Gutenberg eBook of Valittuja sivuja, by Hjalmar Söderberg

Blom.
Kiinalainen.
Suutelo.
Gärda.
Arkimedeksen piste.
Takku.
Jokimatka.
Pääkonsuli hovitanssijaisissa.
Unelma vanhuudesta.
Palava kaupunki.
Sibyllan luola.

SININEN ANKKURI

Salissa tanssittiin; mutta puolihämärässä tupakkahuoneessa istui muutamia herroja, jotka eivät tanssineet.

Nuoremmilla oli napinlävessä valkosia kukkasia, vanhemmilla oli ritarimerkkejä. Sohvannurkassa istui muuan mies hiukan erillään muista; hän istui aivan hiljaa ja hymyili kuin onnelliselle unelmalle. Hänen kasvonsa olivat ruskeat, mutta otsansa oli valkea. Hänen hännystakkinsa oli yhtä moitteeton kuin kenen muun tahansa, ja hänelläkin oli valkonen kukkanen napinlävessä. Mutta vasempaan käteen, joka raukeana riippui sohvan selkämyställä, oli tatuoitu sininen ankkuri.

Ne eivät oikeastaan olleet mitkään tanssijaiset, oli oltu päivällisillä ja tanssittiin jälkeenpäin.

Mutta tämän sanoessaan hän tunsi punastuvansa. Minkätähden menikään hän sanomaan: neiti Gabelin kanssa. Saattoihan olla yhdentekevää kenen kanssa hän oli tanssinut. Kun hän nyt mielestään oli sanonut tyhmyyden, suuttui hän mieheen, jolle hän oli sen sanonut, ja alkoi tuijottaa tämän ritarimerkkiin mitään virkkaamatta. Ja kun se oli ulkomainen huijari-ritarimerkki mitä huonointa lajia, niin mies tuli hämilleen ja yskähti kuivasti ja meni tiehensä.

Fant jäi istumaan ja tuijotti peiliin, joka riippui vinosti vastapäätä olevalla seinällä. Mutta itseään hän ei peilissä nähnyt. Hän näki tanssisalin valovirran ja naisten kaarevat ääriviivat. Näytti siltä kuin olisivat he äänettömästi liikkuneet musiikin tahdissa. Katso heidän punasia suitaan, katso käsivartten valkeita kaartumia — — —

Tuolla hän jälleen oli. Kolmannen kerran hän liukui ohi kuvastinlasilla. Hän tanssi serkkunsa kanssa. Poikanen, vasta ylioppilaaksi päässyt — noh.

Ei, hän ei voinut istua hiljaa, hän ei voinut katsella sitä kauempaa. Eihän merkinnyt mitään, että tuo nainen tanssi serkkunsa kanssa, mutta hän ei voinut katsella sitä, hän nousi ja lähti huoneesta.

"Hän on keksinyt jotain, kaasuliekittimen, luulen minä. Hän on jo tulossa varakkaaksi."

"Mutta oletteko huomanneet", sanoi mies, jolla oli ulkomaalainen ritarimerkki, "oletteko nähneet, että hänen toiseen käteensä on tatuoitu sininen ankkuri?"

Hän kuljeskeli siellä täällä huoneissa. Hän tuli eteiseen. Pari vasa-ritaria istui puulaatikolla keskustellen liikeasioista, tehden liikkeitä parilla suurella sikarilla, joiden olivat antaneet pitää vatsavyönsä. He vaikenivat Fantin astuessa ohi.

Hän tuli pieneen vihertävään ja puolihämärään huoneeseen. Katossa riippui hehkulamppu, jonka valoa siniset ja vihreät silkkiripsut vaimensivat. Vihreällä kivilaatalla päällystetyllä kuvastinlipastolla istui kiinalainen porsliiniukko nukkuen jalat ristissä allaan.

Hän pani mandarinin pään liikkumaan töytäisemällä sitä hiukan pikkusormellaan. Kaksi peiliä kertasi loppumattomassa sarjassa tuon keltasen pään kalpeita ja uneliaita nyökkäyksiä.

Yht'äkkiä oli nainen siellä, keskellä huonetta. Fant ei ollut kuullut hänen tulevan. Nainen ojensi häntä kohden molemmat kätensä, Fant tarttui niihin ja veti hänet luokseen suudellen, mutta nainen irrottautui melkein heti:

Kun oli tullut hiljaista heidän ympärilleen painalti nainen lähemmäksi häntä suudellen pitkään. Ja Fant ajatteli naisen häntä suudellessa: Tämä on elämä. Tämä on ijankaikkisuus.

Ja Fant ajatteli itsekseen: hän hymyilee, jotta minä ymmärtäisin hänen laskevan leikkiä ja ettei hän milloinkaan ole suudellut ketään muuta.

Hyväillessään naisen pieniä käsiä omiensa välissä hän huomasi naisen katselevan hänen vasenta kättään.

"Sinä katselet ankkuria", sanoi hän. "On totta, se ei ole kaunis. Eikä se milloinkaan kulu pois."

Nainen tarttui hänen käteensä ja katseli uteliaasti pieniä sinisiä pilkkuja, jotka muodostivat ankkurin. Mutta hän ei virkkanut mitään.

"Hampurissa se tehtiin", sanoi Fant. "Olin laivapoikana eräässä aluksessa. Olimme menneet maihin ja joutuneet sataman lähellä olevaan kapakkaan. Muistan niin hyvin kaikkityyni, sumun ja sataman, mastot ja flethien hajun. Toverini olivat tatuoituja, sekä kädet, käsivarret että ruumis, ja heidän mielestään oli minunkin annettava tatuoida itseni. En voinut kieltäytyä. Muutoin he olisivat luulleet minun pelkäävän kipua, sillä se teki hirveän kipeätä. Ja olipa se mielestäni miehekästäkin: olinhan vain neljätoista-vuotias.

"On, rinnassa on minulla laiva ja lintu, jonka pitäisi olla muka kotka.
Mutta se on enemmän kukon näköinen."

Nainen katsoi häntä silmiin kauan, nosti hitaasti hänen kätensä huulilleen ja suuteli sinistä ankkuria.

III

Kului vuosia; ja eräänä päivänä sanoi Richard Fant vaimolleen, kun he olivat pukeutumassa mennäkseen päivällisille:

"Katsohan, luulenpa että sininen ankkuri alkaa vaalistua. Ehkä se on hyvällä alulla kadota kokonaan."

Hänen ajatuksensa olivat oikeastaan toisaalla. Hän ajatteli serkkuaan, Tom Gabelia, joka palveli Madridin lähetystössä. Hän oli ollut nyt kotona käymässä pari kuukautta, ja hän oli luvannut tulla hakemaan heitä päivällisille, heidän piti ajaa yhdessä.

Hän oli istuutunut varjoon nurkkaan, täysissä pukimissa. Vaimo kääntyi ja tarkasti hänen pukuaan.

"Mutta Richard! Aijotko todellakin olla niin epäkohtelias Tomia kohtaan, joka on hankkinut sen sinulle?"

Hän lähti hakemaan ritarimerkkiänsä. Se ei ollut huonompia, ei Kristuksen ritarikunnan tähti eikä Nichan Iftikar. Se oli keskinkertainen ritarimerkki; koko hyvä ritarimerkki. Ja hän kiinnitti sen hännystakkinsa pielukseen, arvellen, että ehkä se oli hänelle todellakin tarpeen, koska hänellä oli sininen ankkuri vasemmassa kädessään.

Aterian jälkeen alettiin tanssia; mutta Fant jäi istumaan erääseen sohvannurkkaan tupakkahuoneessa. Hänen vieressään istui mies, jonka hän muinoin oli suututtanut tuijottamalla tämän ulkomaalaiseen ritarimerkkiin; mutta miehestä oli nyt tullut komendöri. Heistä oli tullut hyvät ystävät ja he sinuttelivat toisiaan, kun he sanoivat jotain toisilleen; mutta he eivät sanoneet mitään. He vain istuivat kumpikin omassa sohvannurkassaan ja polttelivat suuria vatsavöillä varustettuja sikareja ja ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Lääkärit olivat kieltäneet Fantia polttamasta väkeviä sikareja, sillä hänellä oli heikko sydän. Mutta hän oli juuri sytyttänyt kolmannen päivällisen jälkeen.

Peilistä vastapäätä olevalla seinällä näki hän tanssin pyörteen ja salista vuotavan valovirran. Hän oli usein ihmetellyt mistä johtui, että he näyttivät tanssivan ikäänkuin huopamatolla tai pehmeällä nurmikolla, äänettömästi. Hän ymmärsi nyt sen riippuvan siitä, että hän näki tuon kaiken peilistä. Kun kuva sattui häneen toiselta suunnalta kuin hälinä ja soitto, ei hän asettanut näitä yhteyteen toistensa kanssa, ja lattialaudoilla, joita peili kuvasti, kävi tanssin-karkelo näköään äänettömästi. Katso nuorten tyttöjen valkosia pukuja, katso heidän huohottavia rintojaan — — —

Hän muisti kerran nähneensä hänen, joka nyt oli hänen vaimonsa, liitelevän ohitsensa kuten he nuoren tytön yksinkertaisessa valkosessa tanssijaispuvussa. Hän oli silloin toisin puettu kuin nyt.

Kas, tuolla hän olikin, hänen, tuon serkun seurassa. Hän jäi seisomaan silmänräpäykseksi ovelle, suorana, hentona ja solakkana kuten aina. Hän näytti aivan alastomalta verhonaan tuo kankea, kirjava silkkipalanen, johon hän oli käärinyt ruumiinsa, ja jota pitivät koossa vain muutamat soljet olkapäillä ja vyötäisillä. Ja he painoivat päänsä yhteen ja kuiskuttelivat.

Ei, hänen täytyi liikkua hiukan… oikoa jalkojaan hiukan… Ei ole hyvä istua liian kauan hiljaa vankan päivällisen päälle ja polttaa kolme väkevää sikaria.

Hän tuli eteiseen. Kolme nuorta herraa valkoset kukat napinlävessä istui puulaatikolla paperossit suupielissä jutellen naisista; mutta he vaikenivat hänen ohikulkiessaan.

Hän avasi pienen vihreän huoneen oven ja astui sisään. Se oli tyhjä. Hän pani mandarinin keltaisen pään sormensysäyksellä liikkumaan ja astui akkunan luo.

Akkunalasi huokui huurretta ja talvikylmää. Hän puhalsi ruutuun kunnes sai aukon jääkukkasten väliin, pani silmänsä lasia vasten ja katseli. Taivas oli tumma ja täynnä kimaltelevia tähtiä. Ylinnä loisti Otava.

Hän ei voinut jättää huonetta, sillä hän kaipasi katkerasti vaimoaan ja muinaista suudelmaa, suudelmaa yksinäisen hehkulampun sinivihreässä valossa, suudelmaa, jonka todistajana mandarini oli ollut nuokkuen torkkuessaan. Jos hän tulisi nyt, juuri nyt? Ei kukaan osannut suudella kuten hän, ei kukaan. Hän oli suudellut muita naisia sitten kun hän ei häntä enään rakastanut, mutta hän oli unohtanut heidät kaikki, eikä hän olisi tuntenut heitä, jos he olisivat tulleet vastaan kadulla. Jos hän tulisi! Niin, vaikkapa hän tulisikin kohtaamaan tuota toista, niin silloinkin hän vastaanottaisi hänen väkinäisen ja petollisen suudelmansa onnena, silloinkin — — —

Hän kuunteli. Oven takaa kuului kuiskuttelevia ääniä, mutta ne vaikenivat äkisti ja kaikkonivat.

Hän tunsi jotain kummallista sydämensä kohdalla, hän tunsi, että hän parin silmänräpäyksen kuluttua oli makaava pitkänään matolla, tajuttomana, mutta hän pysytteleikse vielä pystyssä, ja yhtäkkiä hän kuuli eteisestä, missä nuoret herrat istuivat puulaatikolla, paperosseja poltellen, hyvin selvään äänen, joka sanoi:

"No, onhan se muuten luonnollistakin. Eihän voi vaatia, että hän olisi rakastunut henkilöön, jonka toiseen käteen on tatuoitu sininen ankkuri."

Ruumisarkku oli keskellä huonetta. Mustiin puettu nainen käveli edestakaisin, edestakaisin.

"Suo minulle anteeksi, rakastettuni. Minua viivytti muuan henkilö, joka tuli tervehtimään."

Nainen nyökkäsi jäykästi päätään. Hän ei uskonut miestä, kun tämä ei suudellut häntä.

"Minun on matkustettava huomenna. Olen saanut sähkösanoman ministeriltä. Mutta vannon sinulle, että palaan", lisäsi hän hiukan hiljaisemmalla äänellä, ikäänkuin hän ei olisi halunnut, että kuollut olisi sitä kuullut.

Nainen ymmärsi, että hän valehteli ja ettei hän milloinkaan aikonut tulla takaisin. Ja hän nyökkäsi päätään.

Ja miehen mentyä hän meni kuolleen päänalusen luo ja katseli häntä, ajattelematta juuri mitään, sillä hän oli liian väsynyt. Mutta hänen siinä seisoessaan muisti hän yht'äkkiä rakastaneensa tuota kuollutta. Hän oli rakastanut muitakin miehiä, mutta hänestä tuntui nyt siltä, kuin olisi hän rakastanut tätä enin. Ja näin ajatellessaan tunsi hän itkun kohoavan kaukaa alhaalta sydämestä; hän tarttui kuolleen vasempaan käteen, siihen, missä oli sininen ankkuri, ja kasteli sitä suudelmillaan ja kyyneleillään.

Kymmeneen vuoteen en ollut nähnyt entistä ylioppilastoveriani, kirkkoherra Toreliusta Lerkilasta, kun me eräänä kauniina lämpyimänä kesä-iltana aivan äskettäin tapasimme toisemme katukäytävän reunalla Grandin edustalla. Olimme kuuluneet samaan ruokakuntaan Upsalassa, missä minä luin, en muista mitä — alempaa hallintotutkintoa luullakseni — mutta hän luki dimissionia, ja oli erittäin vakava nuori mies, paitsi lauvantai-iltoina. Sillä hänellä oli säännölliset tavat ja hän oli täsmällinen kaikessa, myöskin mitä tulee nuoruudenhulluuteen. Hänellä oli muuten hyvä pää, ja kun hän sitäpaitsi oli vanhaa kunnon pappissukua, ja kun hänellä oli useampi kuin yksi piispa, jollei juuri enona, niin ainakin nimisetänä, niin oli hän ripeästi edistynyt, niin että hän jo varsin nuorena oli keskinkertaisen kirkkoherrakunnan haltija. Kaikki tämä oli synnyttänyt hänessä ylipäänsä valoisan ja sopusointuisan käsityksen kristinuskosta, ja kun minä nyt näin hänen tulevan katukäytävän reunalla vastaani avoimin sylin, ikäänkuin olisi kulunut vaan viikko siitä, kun erosimme Taddiksen edustalla, niin olisin hänen kasvojensa ilmeestä voinut luulla, että oli lauvantai-ilta, ellen olisi tiennyt, että oli perjantai. Me istuuduimme pöydän ääreen kahvilan suuren aurinkoteltan alle ja tilasimme erinäisiä virvoittavia juomia. Kävi ilmi, että olimme tyhjentäneet vanhat ylioppilasmuistomme pikemmin kuin oikeastaan olimme luulleetkaan, keskustelumme liikkui enimmäkseen nykyisyydessä. Sain tietää, että hän jo oli toisissa naimisissa, ja että hänen toinen avioliittonsa näkyi tulevan yhtä onnelliseksi kuin ensimäinenkin olisi tullut, jos Herramme niin olisi sallinut. Hän kertoi ihanasta elämästään maalla, jota hän ei olisi vaihtanut mihinkään koko maailmassa. Hän piti seurakuntalaisistaan, ja hän luuli heidänkin pitävän häntä arvossa. Keskustelumme hipasi myöskin hiukan nykyajan uskonnollisia liikkeitä, ja minä kysyin muunmuassa, tuottivatko hänelle vapaakirkolliset paljon vastusta.

"Vapaakirkollisetko?" sanoi hän. "Ei, eipä juuri. Se on, en voi kieltää, että he tuottivat minulle koko joukon ikävyyksiä alussa. Oli harmillista kun piispa tuli kirkonkäräjille ja näki, että virtaili enemmän väkeä rukoushuoneeseen kuin kirkkoon. Mutta minä olin vastatullut, edeltäjäni sai syyt niskoilleen, ja sittemmin ovat olot muuttuneet paremmiksi. Nykyään vallitsee sovinnollisempi mieliala, ja ellen juuri voikaan sanoa, että minulla on entistä enempää väkeä kirkossa, niin on ainakin rukoushuoneesta vähentynyt, jumalan kiitos. — No, siihen nyt on muuten erityiset syynsä…"

Hän katkaisi puheensa ja näytti hyvin salaperäiseltä, mutta minä en kysellyt enempää, ja me istuimme minuutin vaijeten. Katukäytävällä edessämme astuskeli jokunen laihanpuoleinen yankee lihavien tukholmalaisten seassa, Strömparterrenista kuului Habsburgsuvun kansallislaulun loppusäveleet, joita seurasi ihmeellinen hiljaisuus ja hiljaisuuden läpi tunkeutui lehmän ammuminen. Se tuli eräästä saaristolaislaivasta, joka juuri oli laskenut laituriin; kotvan kuluttua kuului lehmä tömisten astuvan maallenoususiltaa, tuli vielä toinenkin lehmä, ja me näimme lyhytvartisen talonpoikaisukon kulkevan ohi taluttaen molempia lehmiä nuorasta.

"Kauniita lehmiä", sanoi kirkkoherra, "vaikk'eivät ole niin kauniita kuin minun. Minulla on pitäjän lihavimmat ja kauniimmat. Mutta lehmiä on katseltava keskellä viheriäistä maisemaa, jos mieli ymmärtää niitä. Ei ole olemassa mitään, mistä pitäisin enemmän kuin lehmistäni, mitään tästä maailmasta, luonnollisesti. Mutta siihenkin on nyt muuten…"

"Juuri niin. Minun täytynee kai kertoa sinulle koko juttu, Juttu lehmistä ja vapaakirkollisista ja naimisiinmenostani. Ne kuuluvat asiaan kaikkityyni."

"Muistanet ehkä, että oli hyvin lämmintä viime kesänä, etenkin ennen Juhannusta. Eräänä päivänä lähdin hiukan kävelemään vainioilleni kuten minulla on tapana. Kuljin pitkin ojanpientareita polttavassa helteessä, kuljin niityn poikki, jolla väkeni oli heinässä, ja tulin hakaan, missä lehmät kävivät laitumella. Sinä et voi kuvitellakaan kuinka kauniilta ne näyttivät siellä koivunrunkojen välissä! Minä syyhytin niiden otsaa ja juttelin niille, kuten minulla on tapana, sekä Ruusulle että Kukkaselle, että Kaunikille — se on kellokkaani, se on sarveton ja maidonvalkea — ja Herkules-sonnille, jossa voima ja lempeys ovat yhtyneet. Sonnit ovat mitä lauhkeimpia elukoita, kun ei niitä vaan ensiksi härnää. Puhelin niille kaikille, ja ne vastasivat minulle niin hyvin kuin taisivat ja ammuivat jälkeeni kun jätin ne. Puhelinpa erään uskovaisen räätälinkin kanssa, jonka tapasin alhaalla mäessä, ja jota pitäjän heränneiden keskuudessa pidettiin erityisiä armolahjoja saaneena uskovaisena. Olenpa kuullut kerrottavan, että hänellä oli tapana ajaa ulos perkeleitä. No, hän vastasi minulle imelästi, luonnollisesti — ja niin tulin minä järvelle. Se päilyi kirkkaana ja tyynenä. Minä en tosin periaatteesta ui ennen Juhannusta; mutta sinne oli vaan pari päivää ja minä olin hikinen ja lämpimissäni. En malttanut olla uimatta. Kädenkäänteessä olivat vaatteeni riisutut, hyppäsin veteen ja uin selälle. Mutta vesi oli kylmempää kuin olin luullut, ja minä en ollut järvessä kauvan. Juuri kun nousen järvestä, huomaan kaikkien lehmien tulevan vastaani. Huusin niille, ne lähestyivät, mutta hitaasti ja varovaisesti. Kaunikki tuli etumaisena ja Herkules aivan sen kintereillä. Kun ne olivat kymmenen tai viidentoista askeleen päässä minusta, näin minä äkkiä niiden kasvojen ilmeestä, että ne eivät tunteneet minua, ja etteivät ne edes tahtoneet tunnustaa minua ihmiseksi! Ja Herkuleen silmissä olin näkevinäni jotakin, jota siellä en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tunnustan, että yhtäkkiä pelästyin hirveästi. Ja jos tahdot tietää, mitä hillitön kauhu on, niin asetu ilko alastomana tusinan sarvipään hirviön eteen — minulla on nimittäin yksitoista lehmää ja sonni — ja järvi takanasi! Minä puolestani olin puoli-hulluna pelosta ja aloin juosta rantaa pitkin. Nytpä lehmät saivat jalat alleen. Kuulin niiden tulevan perässäni huikeaa ravia. Mitä tehdä? Sain tartutuksi puunoksaan, joka oli jokseenkin matalalla ja keikahutin itseni puuhun. Olikin jo tärkin aika, koko lauma oli jo ympärilläni, ja Herkules päristeleikse minulle ja puskeskeli puuta sarvillaan. No, minuun se ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa päässyt käsiksi, ja onneksi oli niin lämmintä, etten vilustunut, vaikkakin vatsani muuten helposti kylmettyy. Yritin puhua niille järkeä, mutta siitä ei ollut apua. Kaunikki vastasi vain ylenkatseella, Ruusu katseli kiukkuisesti alta kulmain ja Herkules oli nyt kerta kaikkiaan joutunut tasapainosta. Ja olivathan ne tavallaan oikeassa. Kuinka olisivat ne voineet kuvitellakaan, että tuo vieras valkoinen eläin, joka ne nähdessään lähti käpälämäkeen ja kiipesi puuhun, ja jolla ei ollut mustia vaatteita, eikä lasisilmiä, eikä leveälieristä olkihattua, olisi ollut sama olento kuin heidän isäntänsä ja hyvä ystävänsä! Se oli tietenkin ehdottomasti niiden vihollinen, tai ainakin vieras, naurettava ja säädytön olio, jota oli ahdistettava."

"Mutta nyt on kuitenkin, onnellista kyllä, niin, ettei voimakas mielenliikutus ole pitkällinen, ei ainakaan eläimillä. Hetkisen kuluttua alkoi rehevä ruoho maassa kiinnittää niiden huomiota ja minä piilottauduin niin hyvin kuin taisin lehviin toivoen joutuvani unhoon. Elukat olivat jo alkaneet hajaantua, ja minä jo aloin toivoa pian vapautuvan! — rosoinen kaarna kirvelti ilkeästi ihoani — kun kuulin tyttöäänien puhelua ja naurua. Koulunopettajatar ja tuon uskovaisen räätälin molemmat tyttäret — kaikki kolme tietysti heränneitä — tulivat pyyhinliinat käsissä uimaan. En voi kieltää, etten itsekseni kuiskannut: nyt on piru irti! Toivoin vain, etteivät he näkisi minua ja lupasin itsekseni siitä hyvästä katsella maalle päin. No, eihän siellä ollut paljon nähtävää, ellei ota nuorinta lukuun. He olivat nimittäin niin nopsia, että minä tuskin ehdin ajatella, mitä oli tehtävä, ennenkuin jo nuorin tyttö oli toinen jalka vedessä, ja kaikki hänen vaatteensa olivat sievästi ja huolellisesti asetetut kivelle. Vilpittömästi puhuen, en minä myöskään uskaltanut kääntää päätäni toisaalle peläten synnyttäväni ritinää lehdissä. No, tyttöset loiskivat pian kaikki kolme järvessä, ja minä istuin puussani hiljaa kuin hiiri. Kaikkeenhan sitä tottuu; puunkuori ei enää kirveltänyt ihoparkaani niin pahoin kuin äsken, ja minä aloin tyytyä kohtalooni ja toivoa jutun päättyvän onnellisesti. Ja niinhän se vihdoin viimein päättyikin, vaikkei juuri sillätavoin kuin minä olin luullut."

"Tytöt nousivat järvestä, mutta opettajatar sattui astumaan maihin kappaleen matkaa etäämpänä, tietysti juuri sillä kohtaa, missä minun vaatteeni olivat. Hän tulee juoksujalkaa ja kertoo löydöstään: tuolla on miehen vaateita, joku mies on uimassa tässä läheisyydessä — mutta minne hän on joutunut, hän lienee uinut kauas selälle! He pukeutuivat kiiruusti ja kuuntelivat. Ei kuulu mitään, eikä ketään näy järvellä. Eihän hän vaan liene hukkunut, ja kuka se mahtaa olla? Täytyy katsoa lähemmin vaatteita. Nuorin on rohkein, hän hiipii sinne ja palaa jälleen ja ilmoittaa: se on kirkkoherra! Ajatelkaahan, jos hän on hukkunut! Kuinka hänen sielunsa laita on? kyselee opettajatar päivitellen. Oh, vähät sielusta! vastaa nuorin tyttö, samalla kertaa sekä vihaisena, että itku kurkussa. 'Minä kävin hänen edessään rippikoulua kolme vuotta sitten, ja minä oikein pidin hänestä, vaikkei hänellä ollutkaan oikeata uskoa. Mutta Herramme ei varmaan ole niin häijy kuin sinä.'"

Yht'äkkiä he vaikenivat ja alkoivat tuijottaa kuin noidutut ylös puuhun. Sitten kolmiääninen kirkuna, seuraavassa silmänräpäyksessä olivat he kadonneet kuin tuulen viemät.

"Minä pääsin vihdoinkin alas puusta ja pukeuduin. Olin verrattain levollinen. Ja sinun täytynee myöntää, ettei minulla enää ollut juuri paljon menetettävää. Ei milloinkaan liene halpa Herran palvelija syyttömästi joutunut niin ikävään asemaan! Eikä kestänyt kauvan, ennenkuin räätäli tuli paikalle kahden muun uskovaisen seurassa. He näyttivät jokseenkin synkiltä kaikki kolme, mutta räätälin silmissä paloi salainen tuli. Voit kuvitella, kuinka ihastunut tuo lurjus oli ajatellessaan, että hän saisi ajaa ulos perkeleen itse laillisesta sielunpaimenestaan, pitäjän kirkkoherrasta! Minä olin kuitenkin kaikeksi onneksi ennättänyt saada vaatteet päälleni, ja niiden mukana arvokkaisuuden, joka minulle nyt oli tarpeen. Ennenkuin räätäli vielä ennätti avatakaan suutaan, sanoin hänelle tulevani hänen luokseen iltapäivällä ja silloin selittäväni kaikki; senjälkeen minä jätin heidät hyvästi kädenliikkeellä ja poistuin ryhdikkäänä."

"Iltapäivällä tapasin onneksi ensin tytön. Hän oli pensaan luona puutarhassa syöden karviaismarja-raakileita. Isällä oli nimittäin kelpo maatila ja hauska puutarha; hänellä oli ollut siunausta myöskin maallisissa asioissa ja hän oli tehnyt säästöjä ja ostanut tämän tilan. Selitin tytölle kaikkityyni ja tuo rakastettava lapsi uskoi minua heti. Hän oli ainoa järkevä heistä kaikista. Ensin oli hän luullut minun tulleen hulluksi, kun ilkialastomana olin kiivennyt puuhun; mutta kun hän nyt kuuli minun puhuvan ja näki minun olevan täydessä järjessä, uskoi hän minua heti. Hän oli yksinkertainen ja teeskentelemätön, ja tapahtuma ei hänestä tuntunut ollenkaan niin hirveältä kuin minä olin luullut. On varmaankin totta, mitä joku on sanonut, että nainen on lähempänä luontoa kuin mies, ja luonnollisia asioita hän enimmäkseen ujostelee paljon vähemmän kuin me, vaikkakin me aina luulemme asian laidan olevan päinvastoin, kun olemme nuoria, emmekä tunne heitä."

"Hän ei uskonut minua milloinkaan. Mutta se ei tietysti estänyt häntä olemasta hyvillään, kun minä pari kuukautta myöhemmin kosin hänen tytärtään. Olet kai jo arvannut, että hän on nykyinen vaimoni. Mutta appiukkoni luulee yhä vieläkin, että minä kiipesin alastomana puuhun nähdäkseni tyttöjen uivan. Sukulaisuuden vuoksi hän kuitenkin pitää sitä hyvin luonnollisena ja anteeksiannettavana heikkoudensyntinä, jonka minä sitäpaitsi myöhemmin olen täydellisesti sovittanut. Mutta hänen uskonveljiensä keskuudessa on hänen suvaitsevaisuutensa minua kohtaan herättänyt kummastusta ja tyytymättömyyttä, ja juuri senpä vuoksi ei seuroissa rukoushuoneella, joka on hänen ja hänen sukulaistensa oma, enää käy niin paljon väkeä kuin ennen."

Oli jo myöhä ja me lähdimme. Erotessa puristimme sydämellisesti toistemme kättä, ja minä toivotin hänelle kaikkea onnea, sekä oikean kirkon voiton että asiain hänelle suotuisan käänteen johdosta.

"On tosin totta, ettei vaimoni ole samalla sivistysasteella kuin minä, mutta hänellä on sydämen sivistystä. Ja tekihän sekin minuun hyvän vaikutuksen, että hän pani vaatteensa niin hyvään järjestykseen, kun muut heittivät omansa sikin sokin."

KUUDES AISTI

Emme tienneet asiastakaan, ennenkuin hän jo oli keskellämme, säteillen elämänhalua, kimallellen timanteissa ja uhkealla povella valtava aasialainen ritarimerkki. Salongissa syntyi kuolonhiljaisuus. Emäntä riensi häntä vastaan levitetyin käsivarsin; punastuen ihastuneena nähdessään hänen todellakin saapuneen; sillä hän ei ollut mikään tavallinen prinsessa. Hän ei ollut kuninkaan eikä keisarin, vaan Söderissä asuvan nahkuri Lundholmin tytär; ja hän oli jäänyt leskeksi eräästä kalmukkilaisesta diplomatista, joka täydellä oikeudella kantoi prinssin arvonimeä, sillä hän oli äidin puolelta sukua Bukharan khanille ja polveutui isänäidin puolelta suoraan alenevassa polvessa Aasian Kaarle XII:sta, kuolemattomasta Djingis-Khanista. Hän oli määrättömän rikas. Hänellä oli Turkestanissa erämaa, johon kuului kalastusoikeus Araljärvessä, linna Kaukasiassa, palatsi avenue Ruysdael'in varrella ja talo Tervahovinkadulla.

Tyynnyimme vähitellen. Seura oli pieni, mutta valittu. Kaksi tai kolme suurta runoilijaa, muutamia suuria maalareja ja säveltäjiä, suuri näyttelijä. Sitäpaitsi useita ministerejä ja lähettiläitä.

Kuljeskelin edestakaisin huoneissa, silloin tällöin haistellen jättiläissuurta agapantusta, jonka kaunein naisista oli irroittanut vyöltään ja antanut minulle salaisen liittoutumisen merkiksi. Mutta se ei tuoksunut juuri miltään. Toisinaan tyhjensin hajamielisenä lasin jotain alkoholipitoista juomaa.

Isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, kysyi minulta, mitä arvelin murhamies Nordlundista. Vastasin, etten voinut hyväksyä hänen menettelyään.

Prinsessa istui kullatulla pöydällä salongissa ja kertoi pikku piirteitä oleskelustaan muutamissa Europan hoveissa. Tanskan kuningas oli lasketellut hänelle sukkeluuksia. Walesin prinssi oli tarjonnut hänelle kupin teetä. Hän mainitsi myös jotain prinsessa May of Teck'istä. Hän kertoi näistä asioista koruttomasti ja tuttavallisesti, eikä nähtävästi pannut niihin paljoakaan painoa. Naiset asettuivat piiriin hänen ympärilleen ja kuuntelivat kostein silmin.

"Kuinka yksinkertainen ja ihastuttava hän onkaan", kuiskasivat nuoret tytöt toisilleen. "Eipä juuri luulisi hänen olevan prinsessan."

Lähestyin naista, joka suuressa hyvyydessään oli antanut minulle agapantuksen.

Tupakkahuoneessa istuivat runoilijat puhellen liikeasioista. Muuan maalareista haaveili pianon ääressä. Näyttelijä seisoi keskellä lattiaa, liikkumattomana kuin patsas.

Yht'äkkiä prinsessa hyppäsi kevyesti pöydältä ja sammutti sähkövalon. Senjälkeen istuutui hän patjalle lattialle. Naiset kiljuivat ihastuksesta ja leiriytyivät mustalaistapaan hänen ympärilleen. Hän alkoi puhua kummituksista ja hengistä ja Jumalasta, vienolla ja visertävällä äänellä, koruttomasti ja tuttavallisesti kuten äsken, kun hän puhui Tanskan kuninkaasta. Maalari lakkasi haaveilemasta, runoilijat tulivat tupakkahuoneesta kuin karhut pesästään, ja isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, vei minut syrjään ja kuiskasi:

Nainen, joka verrattoman suloisella kädenliikkeellä oli irroittanut vyöltään agapantuksen ja antanut minulle, lepäsi prinsessan jalkain juuressa ja katseli häntä silmiin, kun hän puhui kummituksista ja hengistä ja Jumalasta. Ja Marialla Betaniasta ei ollut niin autuas ilme silmissään, kun hän lepäsi mestarin jalkain juuressa.

"Niin", sanoi eräs runoilijoista, "prinsessa on oikeassa kummituksia on olemassa. Maalla, missä minä asun on meillä kummitus, joka on puettu mustaan takkiin ja silinterihattuun. Se livahtaa usein ohitseni hämärissä, kulkiessani porstuan poikki. Se pysytteleikse mieluummin telefonin lähettyvillä."

"Emännöitsijänikin on sen nähnyt, ja palvelijattaret niinikään. Emännöitsijä sanoo, että kummituksen nimi on Gavelius tai Gavell tai jotain sentapaista. Kuitenkin tuntuu minusta hiukan ajattelemattomalta kummituksien olemassaolosta, mikä on aivan eittämätöntä, päättää, että on olemassa Jumala ja että sielu on kuolematon."

"Epäilijä", sanoi hän. "Ja te, jolla kuitenkin on kuudes aisti. Teillä on se, älkää kieltäkö. Onpa se teillä herkempänä kuin useimmilla muilla ihmisillä — muutoin ette olisi se runoilija, mikä olette."

"Anteeksi, rouva prinsessa", tartuin minä kainosti puheeseen, "en tosin omasta puolestani ole milloinkaan ollut tilaisuudessa näkemään mitään kummitusta, mutta isoäitini on nähnyt lukemattomia. Melkein kaikki vanhat naishenkilöt näkevät joukottain kummituksia. Ei siis voi päähäni pälkähtää tahtoa kieltää niiden olemassaoloa. Mutta en ole milloinkaan kuullut isoäitini puhuvan kuudennesta aistista. Mutta hän on tavannut käsittää kummituksensa ainoastaan viiden tavallisen aistinsa avulla: useimmiten näön avulla, sangen usein kuulon tai tunnon, harvemmin maun tai haistin avulla. Luulen kerran jossain englantilaisessa novellissa lukeneeni kummituksesta, joka oli vain ilkeä maku suussa. Mitä me siis oikeastaan tekisimme kuudennella aistilla?"

"Olette ymmärtäneet asian vallan väärin", vastasi prinsessa jokseenkin kylmästi ja ravisti kärsimättömästi päätään. "Kuudes aisti on ehkä erehdyttävä nimi, myönnän — sitä ei ole nimittäin käsitettävä samallaiseksi 'aistiksi' kuin nuo muut viisi eikä rinnastetuksi niiden kanssa — ei, se on äärettömän paljon korkeampi sielunkyky. Tahtoisinpa nimittää sitä synnynnäiseksi taipumukseksi yliaistilliseen, ylipäänsä elämän ylevyyden tajuamiskyvyksi, kyvyksi ohjata alempia, ulkonaisia aisteja niin, että näkee kumm — en tiedä mistä te olette saaneet tuon naurettavan tavan nimittää henkiä kummituksiksi, sanotteko Jumalaakin kummitukseksi — niin, että voi nähdä henkiä ja puhua niiden kanssa ja ymmärtää niitä. Tätä kuudetta aistia ei oikeastaan ole kaikilla. Alhaisilla luonteilla se on heikko, korkeammilla se on voimakas ja herkkä. On tuleva aika, jolloin ihmistä arvioidaan, ei tosin hänen näkemäinsä ja puhuttelemainsa kummituksien — henkien tarkoitan — luvun mukaan, mutta niiden laadun mukaan."

"Ystävättärelläni", jatkoi prinsessa, melkein henkeään vetämättä, "ystävättärelläni paroonitar von Ehrensteiss'illä Trapezuntissa, on kuudes aisti erittäin korkealle kehittynyt. Hän keskusteli joku aika sitten mieheni hengen kanssa. Mieheni ilmestyi hänelle unessa. Hänellä oli paronittarelle ilmoitettavana erinomaisen tärkeä asia — en voi kertoa mitä se koski, se oli vallan yksityistä. Miten olikaan — niin, te tietysti luulette, että se oli uni, muitten unien kaltainen — mutta jos panette merkille pienen yksityisseikan, jonka nyt haluan kertoa teille, niin ette sitä kauempaa luule. Miehelläni — miehelläni oli syntymämerkki — toisessa reidessä aivan polven yläpuolella. No niin — tämän syntymämerkin, jota paroonitar Ehrensteiss ei ehdottomasti milloinkaan ollut voinut nähdä todellisuudessa, ja jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan — tämän syntymämerkin hän näki selvään unessa!"

Syntyi runsasmietteinen äänettömyys. Naiset istuivat kuin kirkossa. Herrat tuijottivat totisina kynsiinsä tai paperosseistaan nouseviin savupilviin. Minä haistelin agapantustani.

PELAAJAT

Ivan Glas istui pienen viinituvan ainoan akkunan luona ja tuijotti suoraan ilmaan. Alkoi jo hämärtää, kellertävä hämärä levisi ulkopuolella olevalle suurelle ihmistyhjälle torille. Ovi oli selkoselällään, ja painostava ilma tulvehti huoneeseen täyttäen sen kaikilla katujen ja torin mätähöyryillä, sillä päivä oli ollut kuuma. Keskellä toria liikuskeli muutamia ihmisiä raitiovaunun ympärillä, joka oli pysähtynyt, ja nyt hämärissä näytti heidän liikkeisiinsä tulleen jotain harhailevaa ja epävarmaa Katukäytävällä akkunan alla seisoi nuori mies Ja nuori nainen työläisluokasta suudellen toisiaan silmät rakkauden ja oluen sumentamina. Ivan Glas katseli kaikkea tätä, eikä kuitenkaan nähnyt sitä, sillä hän oli äkkiä tullut ajatelleeksi kuolemaa.

Hänellä oli ollut kiireinen päivä. Vaikkakin kaikki hänen ystävänsä ja myöskin se nainen, jota hän rakasti, olivat matkustaneet kaupungista, pidättivät häntä liikeasiat kaupungissa keskellä sen hellettä ja nokea ja pankkeja ja yhtiöitä. Hän oli syönyt päivällistä erään liiketuttavansa kanssa, he olivat puhuneet osakkeista ja tehneet parhaansa salatakseen mitä ajattelivat toistensa asemasta, ja vasta sitten kun he olivat eronneet, oli hän tuntenut itsensä täysin vapaaksi, mutta myöskin vasta silloin oikein yksinäiseksi. Sitten oli hän etsinyt itselleen turvapaikan tässä bodegan akkunakomerossa viinilasin ja paperossin ääressä. Mutta siellä, häntä ympäröivän aution yksinäisyyden ja ulkona vallitsevan harmaankellertävän hämärän herättämänä oli levottomuus äkkiä alkanut kiertää hänen sydänalassaan ja hänestä oli tuntunut kuin olisi kuolema hiiviskellyt hänen kintereillään. Paperossista, jota hän poltti, pisti häntä nenään joku tuoksu entisajoilta, aromi, jonka hän tunsi entiseltä, niiltä ajoilta jolloin hän ja maailma olivat olleet nuoria, se herätti muistoja päivistä ja mielialoista, joiden havainnollisuus miltei kammoksutti häntä, ja päällepäätteeksi hiipi mieleen aavistus, että hän oikeastaan jo oli kuollut, että puuttui vain pieni muodollisuus… Ei, hän ei voinut kunnollisesti selvitellä ajatuksiaan, ja ehkei se maksanutkaan vaivaa.

Hän lähti uudelleen kuljeksimaan katuja pitkin. Oli liian aikaista mennä kotiin, eikä häntä myöskään haluttanut syödä illallista.

"Missähän kohtaloni nyt minua odottaneekaan?" kysyi hän itseltään. —
"Kuljenko oikeaan vai vasempaan?"

Hän laski liivinsä nappeja: oikea, vasen, oikea, vasen. Vasen tuli tulokseksi, mutta hän läksi oikeaan.

"On jos jonkinlaisia koukkuja", sanoi hän itsekseen. "Ja välistä voi petkuttaa kohtaloa."

Hänellä oli ollut kerran ennenkin samanlaisia aavistuksia. Se oli eräässä toveri juhlassa ulkoravintolassa monta vuotta sitten. Sillä kertaa oli erään hänen ystävänsä vuoro, tämä putosi kuskipenkiltä kotimatkalla, kun hän tahtoi ajaa kuskin asemasta, ja taittoi niskansa. Gösta parka, hän kun oli niin iloinen ja hauska poika…

Ääni tuli ylhäältä, parvekkeelta. No, hänhän seisoi klubin edustalla! Oman klubinsa, jossa hän oli illallismestari. Hän nyökähytti päätään miehelle parvekkeella ja astui sisään. Hän oli äkkiä unohtanut levottomuutensa ja pahat aavistuksensa. Hän ei viihtynyt missään niin hyvin kuin täällä. Tosin oli hänen huono onnensa pelipöydän ääressä käynyt miltei sananparreksi, mutta se oli korvaukseksi tehnyt hänet yleisesti suosituksi.

Hän astui parvekkeelle, tervehti kahta kolmea siellä istuvaa sanomalehdenlukijaa, ja katsahti kadulle, missä lyhtyrivit juuri syttyivät.

"Eipä juuri. Salisbury on pitänyt mainion päivällispuheen. Hän sanoo, että sodan siunauksista on ollut suurin se, että Englannin nyt täytyy hankkia suurempi armeija."

"Oliko hän selvä?" kysyi ääni huoneesta, mutta kukaan ei vastannut mitään. Kysyjä oli muuan vanha herra, joka oli tunnettu omituisista päähänpistoistaan.

"Kyllä, sisällä istuu muutamia nuorukaisia, muutamia uusia. Luulen, että he petaavat pokeria. En oikeastaan tiedä, kuka heidät tuntee."

Glas kulki huoneen läpi. Pienessä punaisessa huoneessa istui neljä pelaajaa pöydän ääressä. Yksi niistä oli vanha pankkiiri, jonka tukka ja iho olivat yhtä valkoiset, ja joka aina laski viisi korttiaan pöydälle, luotuaan niihin pikaisen silmäyksen. Hän teki sen, jottei käden vapiseminen olisi ilmaissut, mitä kasvot salasivat. Hän oli hyvin rikas, mutta oli kovin pahoillaan jos hävisi. Muut kolme olivat nuoria miehiä. Glas oli juonut heidän kanssaan veljenmaljat, senvuoksi, että oli illallismestari, mutta hän tuskin tunsi heitä. Tämä seikka teki hänet erityisen halukkaaksi ottamaan osaa peliin. Hän ei kernaasti pelannut ystäviensä kanssa. Hän pelasi mielellään hiukan korkeata peliä, eikä ollut oikein hauskaa istua ja voittaa rahasummia hyviltä ystäviltään. Ja koska hän miltei aina hävisi, tunsi hän itsensä kerta kerralta yhä varmemmaksi siitä, että nyt on vihdoinkin oleva hänen vuoronsa voittaa.

Hänen tunnetun huono-onnisuutensa vuoksi ottivat nuoret miehet hänet sydämellisesti vastaan ja vanhan pankkiirinkin silmissä välähti suopea loiste, kun Glas yhtyi peliin.

Muut tappasivat myöskin. Vain yksi voitti. Se oli aivan nuori mies, hyvin kaunis ja hyvin kalpea, moitteettoman säännöllisin kasvonpiirtein kuin panoptikonin vahakuva. Hän voitti herkeämättä. Pitkät silmäripset eivät hetkeksikään kohonneet. Silmät olivat puoliummessa, vain kapeasta raosta tunkihe katse kortteihin ja alituisesti kasvavaan läjään pelimerkkejä, setelejä, kultarahoja, joka kokoontui hänen eteensä. Sillä kaikki virtasi hänen luokseen. Hänen hallussaan olivat jo kaikki merkit, muiden täytyi ostaa häneltä, kun he tarvitsivat. Glas tutki hänen kasvojaan: eikö sellainen onni herättänyt hänessä pelkoa tai 'häpeää. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat kuin nukkuvan. Vain yhden ainoan kerran kun hän hajamielisyydessä otti käteensä kultarahan ja katseli sitä, välähti hyvin kankean hymyilyn varjo hänen liian punaisilla huulillaan, ja hän näytti sillä hetkellä herttarouvalta.

Oltiin aivan hiljaa pelipöydän ääressä. Vanha pankkiiri ei enää ottanut osaa peliin: hän istui käsivarret ristissä ja kasvot ja koko mies olivat kuin kutistuneet kokoon. Mutta silmissä eli vielä, ja ne tirkistelivät ilkkuen Glas'iin kun eräs toinen pelaajista, synkännäköinen mies, jolla oli Kasper-profili, nousi ja poistui käytävään päin. Glas ymmärsi, mitä silmät puhuivat: mies, jolla oli Kasper-profili, läksi neuvottelemaan vahtimestarin kanssa, joka oli kapitalisti.

Glas oli ainoa, joka vielä piti puoliaan vahakasvoja vastaan, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se, että toiset olivat hävinneet enemmän kuin hän, ja että hän viime minuutteina todellakin oli voittanut takaisin osan tappiostaan. Hänellä oli kaksi kertaa peräkkäin ollut neljä rouvaa, ja kas, nyt ne tulivat kolmannen kerran kaikki neljä! Hän voitti. Hän voitti vielä kerran. Hänen läjänsä kasvoi: toisen luota vaelsivat setelit ja kultarahat pöydän poikki hänen luokseen. Vahakasvot pysyivät yhtä liikkumattomina, tuo jäykkä hymyily toistui vain hiukan useimmin ja jäi viimein vakinaiseksi hänen huulilleen.

"Hän on nähtävästi rikas poika", sanoi Glas itsekseen. "Miksen voittaisi minäkin kerran, ja rahat ovat minulle yhtä tarpeen kuin hänelle. - Mutta mitä tämä on! Neljä rouvaa nyt taas…"

"En ole milloinkaan nähnyt näin kummallista peliä", sanoi hän levittäessään kortit pöydälle ja siirtäessään voiton luokseen.

Pelipöydän ympärille oli kokoontunut katselijoita. Kaikilta tahoilta tuijotti apoauki olevia silmiä noihin neljään rouvaan, jotka mistään välittämättä haistelivat stiliserattuja kukkiaan. Vahakasvoinen mies vastasi jäykästi heidän jäykkiin hymyilyihinsä.

"Onko se oikeastaan järkipeliä", ihmetteli eräs katselijoista, "vai onko se uhkapeliä?"

"Se on järkipeliä, jos voittaa, mutta kun tappaa, on se pelkkää uhkapeliä."

"Kello ei ole vielä kahtatoista", sanoi hän. "Onko teillä mitään sitä vastaan, että jatkamme vielä puolisentuntia?"

"Hän unohtaa, että olemme sinät", ajatteli Glas. "Hän on siis kuitenkin ollut jännityksissä."

Glas tahtoi oikeastaan kernaimmin lopettaa. Hän ei halunnut menettää voittoaan, eikä myöskään halunnut voittaa lisää. Kaikella piti olla määränsä. Mutta eihän käynyt päinsä kieltää vastapelaajalta tilaisuutta voittaa takaisin. Hän kätki huonosti selvän ja tarkoitetun haukotuksen ja alkoi uudelleen pelin. Kun hän otti korttinsa, oli hänellä jälleen neljä rouvaa. Häntä värisytti. Hänet valtasi äkillinen varmuus siitä, että nainen, jota hän rakasti, petti häntä tänä hetkenä, koska hänellä ensi kerran elämässään oli pelionnea ja niin luonnoton onni. Mutta tämän uutuus oli täydellisesti lumonnut hänet, ja vaikkakin hän oli näkevinään rakastamansa naisen toisen sylissä, ja vaikkakin tämä näky oli viiltävän ja myrkyllisen selvä kuin herttarouvan ja patasotamiehen näkeminen pöydän vihreällä veralla, ei hän hetkeksikään kadottanut peliä näkyvistään; ainoatakaan etua, pienintäkään ei hän jättänyt käyttämättä, menestys teroitti hänen katseensa, hän pelasi mielestään varsin nerokkaasti, ja hän voitti lakkaamatta. Ja hän tulistui vasten tahtoaan nähdessään kaikki ne rahat, jotka toinen väsymättä otti esiin lompakostaan ja kukkarostaan, setelejä ja kultaa, setelejä ja kultaa, ja jotka hän veltolla kädenliikkeellä työnsi pöydän poikki hänelle. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut, että niin suuret summat saattoivat olla kysymyksessä. Hän muisti liikeasioitaan. Hänellä oli suuri joukko kaivos-osakkeita eräässä pankissa, ja muutaman viikon päästä, kun laina lankesi maksettavaksi, olisi hänen ehkä pakko myydä ne polkuhintaan. Näiden rahojen avulla voisi hän pitää ne, saisi aikaa, välttäisi tappioita, tekisi hyviä kauppoja… Neljä rouvaa!

Se oli viimeinen kerta. Vahakuva häntä vastapäätä kokosi vielä kerran kortit, kuin aikeissa jakaa, mutta pudotti ne jälleen pöydälle. Huoneessa oli kuolonhiljaista. Hän ei kohottanut silmäluomiaan, ja hänen kasvonsa olivat nukkuvan, kun Glas hitaasti pisti setelit lompakkoonsa, kokosi kultarahat ja pisti ne housuntaskuun.

III

Ivan Glas oli tuskin ehtinyt kadulle, ennenkuin tuska valtasi hänet jälleen. "Olisinpa vain kotona", ajatteli hän, "kunpa yö olisi lopussa!"

Hän katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hänestä tuntui epäillyttävältä, että muuan mies kulki toisella puolen katua samaan suuntaan kuin hän ja yhtä nopeaan. Hän kiiruhti päästäkseen kulman ohi, vaikkakin hänen siten täytyi tehdä mutka.

Hän kulki nopeasti, ja oli melkein porttinsa kohdalla, kun hän näki saman varjon, jota hän äsken oli koettanut välttää, astuvan esiin pimeydestä ja tulevan suoraan häntä kohti. Hän väistyi taaksepäin seinää vastaan, sillä kuolemankauhu oli täyttänyt hänen sydämensä. Mutta kun toinen tuli lyhdyn valoon, näki hän, että se oli pelaaja, jonka, rahat hän oli voittanut. Ja hän näki muutakin, hän näki yhdellä ainoalla silmäyksellä, että toisen tuska oli suurempi kuin hänen omansa: ja hän tyyntyi äkkiä.

Toinen liikutti huuliaan, aivankuin olisi tahtonut vastata, mutta hän ei vastannut ja äkisti niinkuin oli tullutkin pimeydestä, katosi hän ja pysyi poissa.

Ivan Glas tunsi jäätävää tyyneyttä astuessaan sisään portistaan ja noustessaan portaita ylös. Hän ymmärsi kaikki. Toiselle merkitsi tappio jotakin kauheata. Hän oli ehkä varas. Rahat, joilla hän oli pelannut, eivät olleet hänen omiaan. Niin, hän oli varmasti varas.

Olisiko hänen pitänyt antaa ne hänelle takaisin? Tyhmyyksiä. Hän oli voittanut ne rehellisessä pelissä ja hän aikoi pitää ne. Hän tarvitsi niitä. Hän oli tottunut ajatukseen, että ne olivat hänen, eikä hän voinut olla ilman niitä. Kuinka kävisi hänen osakkeidensa, hänen pankkilainansa, kaikkien hänen liikeasioittensa?

Hän käveli edestakaisin huoneessaan. Hänen kellonsa oli seisahtanut, mutta kun hän meni akkunan luo, näki hän tähdistä, että kello oli lähemmäs kaksi. Plejadien jalokivikoriste kimalteli korkealla idässä ja tuolla savupiipun päällä tuikki Aldebaran himmeästi, punaisena kuin lyhty sumuisessa kujassa. Hän haukotteli pitkään, tuska oli kadonnut, ja hän ajatteli tulevaisuutta riisuutuessaan. Hän ei enää milloinkaan pelaisi, hän tekisi onnistuneita kauppoja, rikastuisi, hän tiesi sen, hän tunsi sen nahassaan. Ja hän, jota hän rakasti — tyhmä sana tuo rakastaa! — jos hän pettikin häntä, niin entä sitten? Maailma on täynnä naisia, ja kun on vaan rahaa ‒ ‒ ‒

Huoneuston kaikkien avattujen ovien läpi tunkeutui keittiön vesijohdon vuotavan raanan loriseva ääni. Ja ajatellen Maecenasta, joka oli niin rikas, ettei voinut nukkua kuulematta suihkukaivon lirinää, kääriytyi hän peitteeseensä ja nukkui levollisena.

BLOM

Häikäisevän kirkkaana elokuun aamuna täsmälleen kello kahdeksan aukenivat Långholmenin portit kolmelle laitoksen hoidokkaalle, jotka siellä olivat eri syistä viettäneet eri pitkiä aikajaksoja, tarkoin sovitettuja heidän lainalaisen yhteiskunnan kanssa teossa osoittamansa erimielisyyden suuruuden ja laadun mukaan. He eivät tunteneet toisiaan, yhteiset onnettomat kohtalot eivät heissä olleet herättäneet veljeytymisen tunnetta, eivätkä he sanoneet toiselleen hyvää huomenta eikä hyvästiä.

Hän, joka tuli ensin, oli lyhyenläntä mies, jolla oli härän otsa ja paksut ranteet. Hän oli pimeänä iltana karannut erään vanhan työmiehen kimppuun, josta hän ei pitänyt, lyönyt hänen suustaan muutamia hampaita ja potkaissut häntä rintaan, niin että hän yski verta muutaman päivän. Hän oli saanut kuukauden pahoinpitelystä, josta oli lievät seuraukset, ja lähti kiireesti lähimpään anniskeluun.

Hänen jälkeensä tuli mies, joka oli pankkiyhtiö-nimiseltä personattomalta olennolta petkuttanut keskinkertaisen rahasumman. Ne kolme kuukautta, jotka hän oli viettänyt ulkosalla käymättä, eivät suurestikaan olleet kaventaneet hänen verevää punssi-ihoaan. Hän oli puettu sopivaan tummansiniseen valkojuovikkaaseen kesäpukuun, jaloissa hänellä oli uudet keltaiset kengät, kädessä hänellä oli pieni, siro laukku, samanvärinen kuin kengätkin, ja hän muistutti eniten kauppamatkustajaa, joka hiljalleen vihellellen tulee hotellista. Hän ei kuitenkaan vihellellyt, vaan nousi kuomuvaunuihin, joissa mustapukuinen nainen kalpein ja suruisin kasvoin häntä odotti, heitti osoitteen ajurille ja katosi tomupilveen.

Viimeisenä tuli entinen räätälintyöntekijä Blom, Oskar Valdemar Napoleon. Hänen kasvojensa väri oli enemmän harmaaseen vivahtava, sillä hän oli saanut yhdeksällä kuukaudella sovittaa kyltiksi ripustetun takin varkauden — hän oli nimittäin toiskertalainen. Oikeassa povitaskussaan oli hänellä, paitsi papinkirjaa vähemmän imartelevine muistiinpanoineen, kahdeksankymmenen kruunun suuruinen summa pistettynä siniseen kuoreen yhdessä vankilanjohtajan antaman todistuksen kera Långholmenilla osoitetusta hyvästä käytöksestä.

Se ei ollut paljon yhdeksän kuukauden työn tulokseksi, vaikka olihan hänellä saman ajan myös ollut vapaa elanto. Hänelle se kuitenkin oli suuri summa, ja se olikin antanut aihetta moniin tulevaisuuden-suunnitelmiin, joista useimmat perustautuivat selviin mahdottomuuksiin, useisiin unelmiin uudesta elämästä, onnesta ja hyvinvoinnista ja yleisestä kunnioituksesta etenkin näinä viime viikkoina, jolloin hän katsoen kohta koittavaan vapauteen oli säästynyt nöyryyttävästä hiusten ajelemisesta ja tuntenut kunnioituksen omaa ihmisarvoaan kohtaan itävän uudelleen ja kasvavan kilpaa parran kanssa ylähuulessa ja leuvassa. Mutta nyt kun hän todellakin oli vapaa ja tunsi kesäaamun vilpoisan ja leyhkeän tuulen hivelevän ohimoitaan ja kuuli suurten puiden huminan, väistyivät nämät suunnitelmat kuin itsestään hiukan taka-alalle, tietysti vaan toistaiseksi, vain muutamiksi tunneiksi, tai ehkä päiväksi, ja yksi ainoa suuri onnentunne heräsi hänessä ja verhosi hänet kuin huumaus. Hän oli myöskin hyvin nälissään, sillä hän oli tänä aamuna tuskin koskenut Långholmenin ruokaan ja ajatteli kaipauksella ja mielihyvällä muuatta Brännkyrka-kadun varrella olevaa pientä ruokatarjoilua, jonka hän vanhastaan tunsi, ja suurta pihvipaistia sipulineen ja yhtä tai ehkä kahta pulloa olutta — niin, olutta!

Långholmenin sillalla seisoskeli muuan vapaa vanginvartija ja onki särkiä pienillä saframipalloilla. Blom pysähtyi ja katseli nojaten käsivarsiaan sillankaiteeseen; häntä huvitti olla olevinaan niinkuin ei hänellä olisi kiirettä. Tuolla alhaalla tyynen veden rehevässä vehreydessä, varjossa sillan alla, uiskenteli suuria punasilmäisiä särkiä edestakaisin vanginvartijan saframipallon ympärillä, nykäsivät sitä hiukan, kääntyivät epäillen ympäri ja palasivat jälleen; silloin tällöin tuli joku sorva, jolla oli punaset evät ja kultaselkä, kauniita kaloja, vaikka hiukan savenmakuisia, ja joskus välähti myöskin lahnanpasurin leveä hopeakylki. Molemmin puolin kapeata Långholmenin salmeketta kastelivat suuret tuuhealehväiset raidat lehtiään vedessä, ja kaislikko huojui hiljaa aamutuulessa. Ja taustalla, etäällä olivat Tukholman kirkot ja tornit sinertävässä autereessa, kuin terävällä neulalla piirrettyinä.

— Niin, onneksi olkoon Blom, vastasi vartija siirtämättä katsettaan kohosta, joka juuri painui vedenpinnan alle — kala nyki, mutta kävi vaan saframipalloon ja jätti koukun omaan arvoonsa.

Höyrypursi tuli poristen sillan alitse, matkalla kaupunkiin päin, ja laski lähimpään laituriin. Blom tunsi hetkellisen kiusauksen seurata sen mukana, mutta palasi heti ensimäiseen tuumaansa, Brännkyrka-kadun varrella olevaan ruokapaikkaan, pihvipaistiin, sipuliin ja olueeseen, sanoi hyvästi vartijalle ja alkoi kulkea Långholmenin-katua. Vanhastaan hän tunsi itsensä enin kotiutuneeksi tällä Söderin ulkolaidalla, Skinnarvikin vuorien, Liljeholmin-sillan ja Långholmenin välillä.

Kun Blom ravittuna ja tyytyväisenä tuli ruokapaikastaan, oli hänen ensimäisenä toimenpiteenään ostaa itselleen uusi musta huopahattu, sillä vanha vivahti liian paljon keltasenruskeaan, ja hän oli kerran kuullut, että hatusta herrasmiehen tuntee. Senjälkeen meni hän lähimpään parturiin Homin-kadun varrella ja ajatti parransängen leuvalta ja osittain poskilta, mutta säilytti, paitsi viiksiä luonnollisesti, pienen poskiparran kummallakin korvallisella. Senjälkeen meni hän vinosti kadun poikki rihkamapuotiin, mistä hän palasi puettuna puhtaaseen valkoiseen kaulukseen, siniraitaiseen rintamukseen ja heleään vaaleansiniseen kaularusettiin. Kuljettuaan katua muutaman askeleen edelleen, pysähtyi hän erään valokuvaajan näytelaatikon eteen ja peilaili itseään lasista. Hän miltei tuli liikutetuksi nähdessään muutoksen joka hänen ulkonäössään oli tapahtunut. Ja kun hän nauhanmuotoisessa luiskaleesta, joka hauskasti kiemurteli palvelustyttöjen, ompelijattarien, pelastusarmeijansotilaiden, asevelvollisten ja liperiniekan papin valokuvien välissä, luki, että hän saisi puolentusinaa valokuvia käyntikortti-kokoa 2:50:llä, tunsi hän vastustamatonta halua mennä valokuvauttamaan itsensä. Osaksi oli hänellä tänään merkkipäivä, niin että kuvasta, jonka hän ottaisi, voisi tulla muisto elinajaksi, osaksi oli hänellä myöskin synkkä aavistus, jota hän kuitenkin koetti häätää mielestään, aavistus siitä, että ehkä kuluisi aikoja ennenkuin hän uudelleen olisi asussa, joka olisi yhtä arvokas ikuistettavaksi. Hän oli usean kerran ennenkin ollut valokuvaajalla, ja muisteli mielihyvällä sitä mieluista tunnetta joka hänellä oli ollut nähdessään minänsä niin sanoakseen jalostetussa muodossa, takki tahrattomana ja iho ilman häiritseviä epätasaisuuksia, sileäksi kammattuna ja kasvoilla arvokas ja miellyttävä ilme. Hän kiipesi valokuvaajan luo suki huolellisesti hiuksensa peilin edessä ja istuutui jääden liikkumattomaksi kädet polvilla kameran eteen.

— Herra tulee näyttämään pankinjohtajalta, vastasi valokuvaaja katsahdettuaan levyyn.

Seisoessaan jälleen kadulla, tunsi hän hyvien aikomusten kutsuvan voimakkaammin ja selvemmin kuin ennen. Hänen oli mentävä alas kaupungille, haettava käsiinsä pari jumalaapelkäävää hyväntahtoista henkilöä, joista vankilanjohtaja ja pastori olivat antaneet hänelle tiedon, etsittävä työtä ja hankittava halpa asunto. Mutta oli aikaista vielä, kellosepän kello tuolla kulmassa ei vielä ollut täyttä kymmentäkään, aurinko paistoi niin sydäntäliikuttavasti siniseltä taivaalta, ja ilma oli leyheä ja tyyni. Saattoihan hän ottaa hiukan aikaa eteensä, saattoihan hän lähteä hetkeksi Liljeholmille päin, ulos metsään.

Niin, metsä! Sitä hän oli monasti ajatellut istuessaan tuolla ristikon takana häkissä.

Blom oli kasvanut eräässä torpassa metsänrinteellä, puoli penikulmaa Tukholmasta etelään. Kun hän oli käynyt rippikoulun, pantiin hänet oppiin eteläisessä kaupunginosassa asuvan uskovaisen räätälin luo. Räätäli oli baptisti, Blomista tuli myöskin baptisti ja hän kastatti itsensä uudelleen. Mutta kun hän sitten tuli toisen räätälin luo, joka kuului valtiokirkkoon ja ahkerasti käytti väärin perkeleen nimeä, haihtui uusi usko vähitellen. Hän sai uusia tuttavuuksia, ja hänestä tuli vanhanpuoleisen palvelustytön sulhanen. Palvelustytöllä, Teklalla, oli säästö pankkikirja ja hän antoi Blomille rahoja. Täten tottui Blom huvittelemaan, ei paljon, mutta kuitenkin enemmän kuin on köyhille ihmisille terveellistä. Kauniina kesäiltoina istui hän usein Mosebackenilla tai Strömparterrenissa juoden punssia, joskus morsiamensa seurassa, mutta toisinaan myöskin pienen tummatukkaisen ompelijattaren kanssa, johon hän oli tutustunut Teklan luona eräänä iltapäivänä, jolloin tällä oli kahvikestit palvelijattarien huoneessa. Hänen nimensä oli Edit, hänellä oli tuuhea tumma tukka ja hyvin punainen suu. Hän kulki pitkät ajat työtönnä, mutta ymmärsi kuitenkin aina tulla toimeen. Blom toivoi usein, että Teklan uskollinen rakkaus häneen yhdessä tämän säästöpankkikirjan kanssa voisi jonkun noitatempun avulla siirtyä Editille. Mutta Editin sydän oli vaihtelevainen, eikä siihen koskaan voinut luottaa ja säästöpankkikirja oli ja pysyi Teklan omana. No, asiain näinkin ollen hän kuitenkin kaikissa tapauksissa huvittelihe sekä toisen rahoilla että toisen punaisella suulla.

Mutta sitten tuli loppu. Räätäli, jonka luona hän oli ollut työssä, teki vararikon ja Blom jäi työttömäksi. Tekla lupasi auttaa häntä ja otti rahoja pankista; hänen piti saada lainaksi kolmekymmentä kruunua, kunnes hän saisi työtä. Sinä iltana, jolloin hänen piti saada rahat, pakotti Tekla hänen jäämään luokseen kauemmaksi kuin hänellä oli halua. Ja kun hän vihdoinkin oli poislähdössä ja vain odotteli rahoja, puhkesi rajuilma. Tekla oli sitä raivokkaampi, kun hänen täytyi puhua hyvin hiljaa, pelosta herättää herrasväkensä. Edit oli käynyt Teklan luona iltapäivällä, he olivat riitaantuneet jostakin, ja Edit oli kertonut kaikki tyyni hänen ja Blomin väleistä, kiusotellakseen ja kerskuakseen. Mutta Tekla ei ollut sellainen ihminen, joka antoi jonkun pitää itseään pilkkana! Ja hän kutsui Blomia siaksi ja moneksi muuksi, ja huiskutti noita kolmea kymppiä tämän nenän edessä ja selitti, ettei Blom milloinkaan enää saisi äyriäkään häneltä. Silloin sieppasi Blom ne ripeästi käsiinsä ja lähti tiehensä. Hän tiesi, ettei Tekla uskaltaisi nostaa melua yöllä, herrasväkihän voisi herätä.

Mutta seuraavana päivänä ilmiantoi hän Blomin varkaudesta poliisille. Blom kielsi ensin, mutta tunnusti sitten ja kertoi asiankulun. Asianomistajan kertomus asiasta oli kuitenkin aivan toisenlainen; nuo kolmekymmentä kruunua olivat olleet pöydällä, Blom oli ottanut ne hänen näkemättään, eikä hän ollut milloinkaan luvannut niitä Blomille. Ainoa seikka, joka selvästi kävi ilmi jutussa, oli se, että Blom oli ottanut rahat.

Sitten oli hän elänyt miten sattui — ollut väliin työssä ja väliin nähnyt nälkää ja kerjännyt, kunnes eräänä iltana hänen päähänsä pälkähti varastaa takki Itäisen Pitkänkadun varrella välttyäkseen joutumasta Svartsjön vaivaishuoneeseen.

Hän oli tullut Liljeholmin sillalle. Maitorattaita kulki täristen ja takkukarvaiset maalais-hevoset kiskoivat vaivaloisesti nappularattaita jyrkkää rantatörmää ylös. Sadoista tehtaanpiipuista Årsta-lahden rantamilla nousivat savut hiljaa ja pilarisuorina kohti korkeutta kuin Herralle otollisesta uhrista. Pitkin rautatie-pengertä syöksyi eteläinen pikajuna ravintolavaunu täynnä murkinoivia matkustajia, joilla oli anjoviksia kahvelien kärjessä. Mutta rannan ja sillan välisessä poukamassa uiskenteli ankkaperhe. Muutamat ankoista olivat valkoisia, toisilla oli täpliä muistoina villihanhen puvusta, ja keskellä parvea seisoi koirasankka vedessä kelluvalla lankulla ja nukkui seisten yhdellä jalalla pää siiven alla.

Blom otti taskustaan korpun, jonka hän oli ottanut mukaansa ruokapaikasta Brännkyrka-kadun varrelta, murensi sen ja heitti muruset ankoille. Kohta syntyi eloa parvessa, koiras-ankkakin nosti päätään ja aukasi toista silmäänsä, mutta painoi sen jälleen umpeen. Se oli aivan valkoinen, niin että Blomin mieleen muistuivat kamalat tyhjät marmorisilmät, jotka hän oli nähnyt Kansallismuseossa eräänä sunnuntaina monta vuotta sitten. Toiset kiistelivät korpunmuruista. Muuan oli pyydystänyt palasen, joka oli liian suuri, se kastoi sitä veteen kerran toisensa jälkeen liottaakseen ja murentaakseen sen; sillävälin seurasi toinen herkeämättä valppain silmin kaikkia sen liikkeitä, ja kun korpun palanen viimein luiskahti sen nokan ohi, niin toinen oli heti valmiina sieppaamaan sen. Siitä ei syntynyt mitään tappelua; ensimäinen tyytyi vuorostaan seuraamaan toista ja vaanimaan tilaisuutta saada takaisin mitä oli menettänyt.

— Niin, se on oikein, ajatteli hän, kellä on jotain, hänen on vartioitava omaansa, muuten tulee joku muu ja vie sen…

Ja hänestä tuntui miltei lohdulliselta nähdä tuon valkoisen, viattoman eläimen rangaistuksetta ja aivan luonnollisesti tekevän teon, jota ihmisten kielellä kutsutaan varkaudeksi, ja jonka vuoksi hän oli saanut niin paljon kärsiä.

Maaltapäin ui täplikäs ankka korpunmurusten houkuttelemana, jälessään parvi harmaanruskeita, untuvakarvaisia poikasia, joilla oli pienet, helmikirkkaat, mustat rotansilmät. Pari pientä tyttöstä kirjat käsissä, kouluun menossa, pysähtyi ja katseli niitä ihastuneina ja ihmetellen. — "Katsohan, ovatkohan ne rottia?" — "Eivät ole, etkö näe, että ne ovat lintuja?" — "Ajatteles, etteivät ne pelkää vettä!"

— Ne ovat ankanpoikasia, ilmoitti Blom. Ja hän lisäsi opettavaisella äänellä:

— Ne ovat luodut vedessä olemaan. Ei ole sen ihmeellisempää että ne ovat vedessä, kuin että kalat uivat.

Blom muisti sadun, jonka hän oli joskus koulukirjasta lukenut. Siinä kerrottiin rumasta ankanpoikasesta Joka muuttui joutseneksi. Hän etsi sopivaa sadun sovitusta itseensä ja löysi osittaisen sellaisen siinä muutoksessa, mikä hänessä äsken oli tapahtunut parturissa ja rihkamakaupassa, mutta se ei tuntunut hänestä täysin tyydyttävältä, ja hän mutisi itsekseen, jatkaessaan matkaa sillan yli:

Oli hyvin lämmin, ja kun hän pääsi sillan toiselle puolelle, missä nokkoset ja takkiaiset kasvoivat tomusta harmaina tien vierellä, niin riisui hän takin yltään, pujotti kepin sakaran ripustimeen, heitti kepin olalleen ja asteli Liljeholmin tietä viheltäen iloista laulunpätkää.

Kappaleen matkaa hänen edellään kulki nuori nainen mytty kädessä ja Blom kiiruhti askeleitaan nähdäkseen miltä nainen näytti edestäpäin. Ja kun Blom pääsi häntä lähemmäksi, hänen sydämensä miltei lakkasi tykyttämästä, sillä hänestä nainen näytti Editiltä. Samassa kääntyi nainen.

Kun ensi hämmästyksen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan, hymyili hän ystävällisesti eikä Blomin näkeminen tuntunut olevan hänelle vastenmielistä. Hän oli menossa erään tuttavan luo, joka asui vähän etäämpänä, ja he lähtivät yhtä matkaa. Blomin mielestä Edit oli muuttunut, hän oli käynyt täyteläisemmäksi kuin ennen ja iho oli tullut punaisemmaksi, aivankuin paljosta oluenjuonnista. Edit kysyi, missä hän oli ollut kaiken tuon pitkän ajan, jona he eivät olleet nähneet toisiaan. Blom tunsi jonkunlaista tyydytystä siitä, ettei Edit nähtävästi tiennyt mitään hänen "toisesta kerrastaan" ja hän keksi jonkun jutun pitkällisestä taudista ja jonkunaikaa kestäneestä työskentelystä erään Södertäljen räätälin luona.

Edit rupatteli herkeämättä. Hän kertoi yhteisistä tuttavista ja valitteli kärsimiään vääryyksiä. Tekla oli ollut häntä kohtaan pahin kaikista. Mutta nyt Tekla oli naimisissa erään puhdistuslaitoksen työmiehen kanssa, tämä oli jo juonut hänen rahansa ja löi häntä joka päivä; ja se oli parahiksi hänelle. Hän kertoi myös joukon asioita itsestään, mutta tavalla, joka tuskin herätti luottamusta.

Blom antoi hänen puhua, eikä puhunut itse paljoa. Hän ajatteli yksinäisyydessä viettämiänsä yhdeksää kuukautta.

Hän veti Editiä hiljaa käsivarresta ja vei hänet metsään johtavalle polulle, ja Edit vaikeni kesken puheitaan ja seurasi häntä sanaakaan sanomatta. Polku johti metsänpimentoon pensasaidan luo, joka ympäröitsi yksityistä puutarhaa, mistä muutamat suuret hopeahaavat kohottivat ilmoille korkeat ja laajat latvalehvänsä. Toisellapuolen kohosi kuusikkorinne sammalineen ja sananjalkoineen ja tummine viidakkoineen.

Blom heräsi siihen, että suuri sadepisara raskaasti putosi hänen oikealle silmäluomelleen. Hän kohoutui puoliksi istumaan ja hieroi silmiään — oliko hän nukkunut? Hän oli yksin, ja satoi. Ei vielä satanut rankasti, vain ensimäiset suuret pisarat putoilivat. Mutta hänen yläpuolellaan oli musta pilvi…

Hän oli jättänyt takkinsa ja keppinsä kappaleen matkaa syrjään; hän nousi ja puki takin ylleen. Yhtäkkiä heräsi hänessä ilkeä ajatus, ja hän koitti äkisti povitaskuaan.

Se oli tyhjä. Sininen kuori oli poissa — kuori, missä rahat ja vankilanjohtajan suositukset olivat olleet.

Äkkinäinen tuulenvihuri työntyi valkean salaman tavoin hopeahaapojen lehvien lävitse, Ja raivoisa sadekuuro pieksi häntä kasvoihin.

KIINALAINEN

Heräsin yöllä enkä voinut nukkua uudelleen. Huoneessa ei ollut pimeä eikä valoisa, sillä oli kesäyö. Maidontapaisia valojuovia yhtyi varjojen kelmeään harmaaseen tuhkaan. Valo kimalteli pilkkuina ja säkeninä ja kapeina viivoina seinällä olevassa kuvastimessa ja katosta riippuvan lampun kolmisärmäisissä messinkitangoissa. Akkuna oli auki. Kadulta kuului ääniä ja tukahutettua naurua. Sälekaihtimen ripojen lomitse, jotka päivällä olivat vihreät, mutta nyt olivat mustanharmaat, loisti punanen tähti. Arvelin, että sen täytyi olla Mars. On olemassa useita punasia tähtiä, mutta taivas ei ollut kyllin pimeä, jotta kiintotähti olisi voinut niin kirkkaasti loistaa, ja kiertotähtien joukossa ei ollut muuta arvattavana kuin Mars.

Makasin käännellen vanhoja ajatuksia ja muistoja, joista toiset olivat surullisia, useimmat vallan kaikkea järkeä vailla. Korvaani soi sävel, jota inhoan, ja minä ajattelin:

— Meidän tahdostamme ei nähtävästi riipu, mitkä sävelet kohoavat sieluumme, tai kohoaako niitä ollenkaan. Myöskään ei minun tahdostani riipu, mikä ajatus mieleeni tulee, tai tuleeko ainoatakaan. Ja tahtoni, riippuuko se sitten minusta itsestäni, minun itsetajuisesta minuudestani? Se kaikkein vähimmin. Tahdon paljoa, mitä mieluimmin olisin tahtomatta — — —

Tähti pilkoitti yhäti himmeänä ja punaisena tuhanharmaalla taivaalla.
Muuan vanha runonpätkä muistui mieleeni:

Ihmiset yksin ijäti, etäällä toisistansa, niinkuin tähdet kulkevat kiertäen ratojansa.

Mistä sen olen saanut? Oi, nyt muistan. Se on kiinalainen runo, sen on kirjoittanut Li-Tai-Pe, tuo "kuolematon, joka mielellään joi". Hän joi riisiviinaa porsliinikupista. Hän katsoi usein liian syvälle kuppiin. Ja se oli hänelle kuolemaksi, sillä eräänä yönä, jolloin hän oli tyhjentänyt monta kuppia, kompastui hän Maecenaksensa huvipurren maallenoususillalle ja hukkui Keltaiseen jokeen. Se tapahtui varmaankin samoihin aikoihin, kun Ansgarius saarnaili tässä maassa ja hiukan käänteli elämän-arvoja — — — Niin, herra Jumala, miten aika kuluu…

Olenko tuntenut ketään kiinalaista? En — olen, se on totta, eräässä tämän kaupungin suuressa ravintolassa oli kerran viinurien joukossa muuan kiinalainen. Herra ties, miten hän oli sinne joutunut. Hänen tehtävänään oli puhua englanninkieltä, mutta hän puhui myöskin tanskaa. Hän oli hintelä ja hänellä oli lapsen kasvot. Iho oli kelmeänruskea, ja hän muistutti sangen paljon Choulalongkornia ja hänen siamilaisiaan, jotka kävivät täällä 97. Hänellä oli kauniit, lempeät ja viisaat silmät. Mutta suun ympärillä oli verkko hienoja, ukkomaisia ryppyjä ja kurttuja, jotka ovat niin luonteenomaisia äärimmäisen idän vanhoille roduille.

Oli juuri Mukdenin taistelun jälkeinen aika. Koetin johdattaa häntä kiusaukseen kysymällä tanskaksi: — Er De Japaner? Hän vastasi hiljaisella, pehmeällä äänellä, jossa oli hiukan uskonnollinen sävy: — Jeg er föd i Kina. — Ja missä siellä? — Shanghai. —Vai niin, Shanghaissa…

Pidin häntä silmällä, kun hän tarjoili eräälle pöytäni läheisyydessä olevalle seurueelle — muutamia ensi kamarin ukkoja. Hän teki ylhäisen vaikutuksen heidän rinnallaan. Ja minun täytyi nauraa itsekseni, kun näin heidän raskaat elefanttiruumiinsa, heidän kyhmyiset ja pöhöttyneet kasvonsa ja heidän taliset, värittömät silmänsä ja kun ajattelin koulussa saaneeni oppia, että inhimillistä kauneudenihannetta edustaa germanilainen rotu. Ja se on epäilemättä yhä vieläkin näiden senaattorien mielipide.

Mutta pieni kiinalainen oli vieraitten suosiossa ja yleisen harrastuksen esineenä ja hän sai runsaasti juomarahoja, ja kun hänen arjalaista sukuperää olevat toverinsa huomasivat sen, kävivät heidän kasvonsa paljon keltaisemmiksi kuin hänen, ja he katsoivat häneen paljoa karsaammin kuin hän heihin, ja eräs rotutietoisimmista seisoi nurkassa ja pujoi nyrkkiä lautasliinan alla ja näkyi harjoittelevan nyrkkitaistelu-taitoa.

Makasin silmät ummessa saadakseni unta, mutta silmäluomien! yli lehahtava tuulahdus pakotti minut avaamaan ne. Yöperhonen oli tullut huoneeseen ja liiteli harhaillen ristiinrastiin tuhkanharmaassa hämärässä ja vaikeni sitten ja katosi. Akkunan läpi kuului yksinäisen juopuneen miehen harhailevat askeleet katukivitystä vasten. Ja tähti pilkoitti.

Makasin ajatellen Marsin tunnettua teleskopillista kuvaa ja sen supisuorien "kanavien" ja kasvullisuusvyöhykkeiden muodostamaa ihmeellistä verkkokudosta. Ja tiesin näiden suorien viivojen todistavan, että kiertotähti oli asuttu. Spektralianalyysista tunnetaan, että siinä on melkein samoja aineita kuin maassakin. Mutta nämä viivat eivät luonnollisina murtautumina, halkeamina ja ääriviivoina milloinkaan muodosta suoraa viivaa tai jotakuinkin suoraa huomattavan pitkää viivaa. Ei yksikään joki, ei rannikko, ei vuorenselkämä eikä mikään luonnollinen kasvullisuus-vyöhyke kulje suorana viivana. Suora viiva on keinotekoinen; se on luonnonoikun oikaisu. Mitä olentoja ne lienevät, jotka kastelevat vainioitaan näiden suoransuorain kanavain avulla? Tietänevätkö he kenties enemmän meidän pallostamme, kuin me heidän? Runoillaanko siellä ehkä tällä hetkellä lauluja, jotka kertovat samaa synkkämielisyyttä, jota kiinalainen runoilija tunsi tuhat vuotta sitten? Ajatelminko siellä kenties kymmenentuhatta vuotta sitten niitä ajatuksia, joita meillä tänään sanotaan uusiksi ja vaarallisiksi? Selvää on, että siellä, kuten täällä, yksi eläinlaji, yksi elonmuoto on laskenut toiset valtansa alle, voidakseen tuohon pieneen palloon painaa tahtonsa ja tarpeidensa leiman. Mutta onko tuo laji ollenkaan ihmisen kaltainen? Vai ovatkohan ne jonkinlaisia jättiläismuurahaisia, joilla on voimakkaat yhteiskunnalliset vaistot ja pitkälle kehittynyt insinöri-taito, mutta joilla ei ole filosofisia taipumuksia? Elääköhän ja toimiiko heidän sukunsa paraikaa, vai onko se aikoja sitten kuollut sukupuuttoon ja jättänyt noihin punaisiin hiekkaerämaihin vain vedestä ja vehreydestä laaditun tumman verkkokudoksensa muistoksi olemassaolostaan?

‒ ‒ ‒ Toisen kerran näin tuon pienen kiinalaisen muuanna hurjana yönä suuressa hotellikahvilassa. Meitä oli muutamia miehiä kirjojen, kynän ja piirustimen mailmasta. Markel oli mukana, ja hän oli juovuksissa. Hän keskusteli kiinalaisen kanssa filosofisista kysymyksistä. On itsestään selvää, että sen filosofian, josta entinen Upsalan ylioppilas, tapahtukoonpa se sitten vaikka humalapäissä voi puhua kiinalaisen viinurin kanssa, täytyy olla mitä yleisinhimillisintä.

Kiinalaisen kasvoista näkyi, että hän yritti peittää hämmästystään tämän olosuhteisiin katsoen oudon kysymyksen johdosta. Puhua kuolemasta muukalaisen kanssa on erittäin sopimatonta. Tuo vieras paholainen oli nähtävästi juovuksissa ja selvänä ollessaankin raakamainen henkilö. Näitä ajatuksia koettivat hänen kasvonsa peittää, ja hän silminnähtävästi yritti päästä vastaamasta kysymykseen. Mutta Markel toisti Sen:

— Dear little Chinaman, et kautta pirujen ja lohikäärmeitten saa juomarahaa, ellet sano minulle, mitä ajattelet kuolemasta!

Kiinalainen hymyili kohteliaasti, kalpeana huolimatta ruskeasta pinnastaan. Hän mietti tarkoin ennenkuin vastasi. Hänen kasvoistaan saattoi lukea lujan päätöksen, että hän ei sanoisi mitä hän ajatteli, vaan sen, minkä piti sopivampana. Ja siksi hän antoikin saman vastauksen, jonka Kong-Fu-Tse kerran oli antanut eräälle oppilaalleen samaan kysymykseen, ja jonka vastauksen hän — viinuri — varmaankin oli oppinut pienenä lapsena jossain Shanghain pientenlastenkoulussa:

— Emme vielä tiedä mitä elämä on; kuinka siis voisin sanoa mitään kuolemasta?

Tämän hän sanoi kohteliaasti hymyillen, tanskankielellä, joka jo alkoi vivahtaa ruotsiin. Ja hän lausui sen nopeasti, kuin katkismuksesta opitun vastauksen, jollainen se ehkä olikin.

Katselimme toisiimme hämmästyneinä. Markel tuli hurjaksi ihastuksesta. Hän tahtoi syleillä kiinalaisia. Luulenpa melkein, että hän esitti kiinalaiselle sinunmaljaa. Hän sanoi matkustavansa Itä-Aasiaan Ja ottavansa kiinalaisen mukaansa seuraksi. Hän veti muutamia setelejä taskustaan, ja tyrkytti niitä kiinalaiselle, mutta kiinalainen vetäytyi kumarrellen Ja hymyillen taaksepäin, Ja setelit putosivat lattialle. Olimme juuri lähdössä. Eteisessä kiinalainen tuli ja jätti setelit huolellisesti kokoontaitettuina yhdelle meistä. Markel oli jo kadulla, missä hän ehdotti lähempää tuttavuutta eräälle ajurille — — —

Kadulta kuului lakaisua. Alkoi jo päivä sarastaa, ja punanen tähti loisti himmeämmin.

Taasen kiusasin itseäni arvailemalla minkälainen muoto ja ruumis tuon pienen punasen pallon valtiailla mahtoi olla. Meidän ihmisten kaltaisia he eivät saattaneet olla muuten kuin samanlaisten olosuhteiden hyvin epätodennäköisestä yhteensattumasta. Koetin kuvitella heitä erinomaisen viisaiksi ja teräväjärkisiksi elefanteiksi, jotka mahdollisesti olivat siivekkäitä. Kuvittelin heitä suuriksi linnuiksi, joiden kynnet ovat kehittyneet taidokkaiksi käsiksi. Mutta mieleeni johtui, että linnuilla kaiken tuli olla keveätä, aivojenkin, ja että siivekkäitten olentojen helppous siirtyä paikasta toiseen, aina vähentää heiltä tärkeän kiihottimen vaivata terävä-älyisyyttään ja kekseliäisyyttään. Ei, maahan kahlehdittuja, maan mudan vankeja ja siltä ylös ikävöiviä, tuhansien kovien luonnonvälttämyyksien ruoskimia, sellaisia varmaankin niin siellä kuten täälläkin ne olennot ovat, joiden on osattava laajentaa oman olemuksensa rajat, ulottua edemmäksi itseään ja muovailla uudelleen maailma, itselleen mieluisaksi.

‒ ‒ ‒ Vielä kerran näin pienen kiinalaisen. Se tapahtui eräänä varhaisena kesäaamuna Strömparterrenissa. Olin paennut sinne, sillä siellä oli yksinäistä ja hiljaista vanhojen puitten varjossa, paennut katujen ja torien helvetillistä melua, puristaakseni mehun sitroonasta ja lukeakseni erästä kirjaa. Siellä ei ollut muita kuin minä ja kiinalainen. Hän seisoi nojautuen kaidepuuhun, ja katseli alas kohisevaan virtaan. Istuin lähellä olevan pöydän ääressä. Huomasin hänet vasta kun hän kääntyi ja tervehti minua. Vastasin hänen tervehdykseensä. Nyt, huonoissa siviilivaatteissa ja armottomassa auringonpaisteessa, näytti hän minusta köyhältä ja sairaalta. Hän seisoi niin lähellä minua, että minun mielestäni täytyi sanoa hänelle jotain.

Hän mietti hetkisen, ikäänkuin olisi hän tarvinnut aikaa käsittääkseen kysymyksen. Ja hän vastasi:

Hän kulki hitaasti ohitseni, seisahtui hiukan kauempana ja asettui jälleen kaidepuuhun nojaamaan ja katseli alas virtaan.

— Mihin kiinalainen on joutunut? kysyin viinurilta, joka kaatoi kahvia kuppiini.

Se oli nuori hyvinsyötetty mies, jonka käsivarren-liikkeet olivat pöyristetyt, ja jolla oli hovimestarin sauva rensselissään.

SUUTELO

Oli kerran nuori tyttö ja hyvin nuori mies. He istuivat kivellä selälle pistävällä niemenkärjellä, ja laineet loiskivat heidän jalkojensa juureen. He istuivat äänettöminä, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ja näkivät auringon laskevan.

Nuori mies ajatteli, että hän kernaasti tahtoi suudella tyttöä. Kun hän katseli tytön suuta, niin tuntui hänestä, kuin olisi se ollut juuri sitävarten luotu. Hän oli kyllä nähnyt kauniimpiakin tyttöjä kuin hän, ja oikeastaan hän oli rakastunut toiseen, mutta häntähän hän ei varmaankaan koskaan pääsisi suutelemaan, sillä hän oli ihanne ja tähti, ja "die Sterne, die begehrt man nicht".

Tyttö ajatteli, että hän kernaasti olisi suonut nuoren miehen suutelevan häntä, jotta hän olisi saanut tilaisuuden oikein vihastua häneen ja näyttää kuinka syvästi hän häntä halveksi. Hän nousisi ja kietoisi hameet tiukasti ympärilleen, loisi nuoreen mieheen katseen täynnä jäätävää ivaa ja poistuisi, suorana ja tyynenä ja pitämättä tarpeetonta kiirettä. Mutta jottei nuori mies olisi arvannut mitä hän ajatteli, sanoi hän matalalla ja hiljaisella äänellä:

Nuori mies ajatteli, että kävisi helpommaksi suudella tyttöä, jos hän myöntäisi. Mutta hän ei oikein muistanut, mitä hän muissa tilaisuuksissa mahdollisesti oli sanonut samasta asiasta, ja hän pelkäsi puhuvansa ristiin. Senvuoksi katsoi hän tyttöä syvälle silmiin ja vastasi:

Tämä vastaus miellytti tyttöä erinomaisesti ja hän ajatteli: Pidän kuitenkin hänen tukastaan, ja hänen otsastaankin. On vaan synti, että hänen nenänsä on niin ruma ja sitten, eihän hänellä ole mitään asemaa — pelkkä ylioppilas, joka lukee alempaa hallintotutkintoa. Eihän hän sellaisella sulhasella voinut ystävättäriensä kateutta herättää.

Nuori mies ajatteli: nyt voin varmaankin suudella häntä. Mutta häntä peloitti kuitenkin hirveästi; hän ei ollut milloinkaan ennen suudellut ketään perhetyttöä, ja hän ihmetteli oliko se vaarallista. Tytön isä nukkui riippumatossa kappaleen matkan päässä, ja hän oli kaupungin pormestari.

Tyttö ajatteli: Ehkä on vielä parempi, että annan hänelle korvapuustin, kun hän suutelee minua.

Tyttö ajatteli vielä: Miksi hän ei suutele minua, olenko minä niin ruma ja epämiellyttävä?

Ja hän kumartui eteenpäin veden yli nähdäkseen kuvansa, mutta laineitten läikyntä särki hänen kuvansa.

Tyttö ajatteli edelleen: Ihmettelen, miltä mahtanee tuntua kun hän suutelee minua. Häntä oli itse asiassa suudeltu vain yksi ainoa kerta, sen oli muuan luutnantti tehnyt kaupunginhotellissa pidettyjen tanssijaisten jälkeen. Mutta hän oli tuoksunut niin ilkeästi punssilta ja sikarilta, ja hän oli tosin ollut hiukan hyvillään siitä, että tuo luutnantti suuteli häntä, sillä olihan hän kuitenkin kaikitenkin luutnantti, mutta ei tuo suudelma ollut hänen mielestään juuri mistään kotoisin. Sitäpaitsi vihasi hän luutnanttia sentähden, ettei tämä ollut kosinut häntä jälkeenpäin tai edes vähääkään välittänyt hänestä.

Heidän siinä näin istuessaan, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, meni aurinko mailleen ja tuli hämärä.

Ja nuori mies ajatteli: Koska hän istuu yhä minun vieressäni, vaikka päivä jo on laskenut ja on tullut hämärä, niin voihan olla, ettei hänellä ole juuri mitään sitä vastaan, että suutelen häntä.

Tätä tyttö ei ollut ollenkaan aavistanut. Hän oli luullut, että nuori mies vaan muitta mutkitta suutelisi häntä, sitten hän antaisi hänelle korvapuustin ja poistuisi kuin prinsessa. Nyt hän ei tiennyt, miten hänen oli meneteltävä; hän tahtoi kyllä suuttua nuoreen mieheen, mutta hän ei myöskään tahtonut menettää suuteloa. Sentähden istui hän aivan hiljaa alallansa.

Se tuntui paljon ihmeellisemmältä kuin hän oli luullut, hän tunsi kalpenevansa ja tulevansa raukeaksi, ja hän oli vallan unohtanut, että hänen piti antaa nuorelle miehelle korvapuusti, ja että tämä oli pelkkä alempaa hallintotutkintoa lukeva ylioppilas.

Mutta nuori mies ajatteli muuatta kohtaa erään uskonnollismielisen lääkärin kirjoittamassa, "Naisen sukupuolielämä "-nimisessä kirjassa, mikä kohta kuului: "On varottava, ettei aviollisessa syleilyssä hekkuma pääse vallitsemaan", ja hän ajatteli, että tuo varominen mahtoi olla kovin vaikeata, koska kerran jo suutelokin saattoi niin paljon vaikuttaa.

GÄRDA

Istuin akkunani ääressä ja tuijotin sadepäivän jälkeiselle kirkkaalle, siniselle iltataivaalle ajattelematta mitään, tai ajattelin jotain surullista, mikä ei ajattelemisestani parantunut, kun ovelle koputettiin hiljaa ja ystäväni astui huoneeseen.

Hän vaipui korituoliin ja katseli kirjoituspöydän yli, ulos akkunasta, taivaan sineen.

— Tänään on ollut oikea huhtikuunpäivä, sanoi hän. Ensin aamulla kaunista, sitten sadetta ja lunta, ja nyt loppujen lopuksi oikea kevät-ilta.

Kuulehan sanoi hän — koko tuo pala taivasta jonka nyt näen, on sininen; aivan kirkas ja puhdas ja sininen. Ei hattarata, ei pilven-riekalettakaan ole jäljellä rajuilman jälkeen. Ja kuitenkin koko tunnelmassa on jotain, joka selvästi kertoo, että on sateisen päivän jälkeinen ilta. Mistä se riippuu, kuinka saattaa tyhjä, sininen ilma näyttää toisellaiselta sen vuoksi, että aamupäivällä satoi? Lieneekö kaikki vain mielikuvitusta, kuluneen päivän muistoko on mielessä ja vaikuttaa silmien näkemään kuvaan, muuttaa sitä? Niinkö on asia?

Istuimme pari silmänräpäystä vaieten. Katselin häntä. Hän säteili nuoruutta ja terveyttä. Hän näytti viettäneen päivän ulkona, iho oli jo hiukan auringon ruskottama ja hänellä oli pari kieloa napinlävessä.

Hän hymyili valkoisilla hampaillaan nopean salamahymyn, mutta tuli kohta jälleen totiseksi.

— Muistatko minun kerran maailmassa puhuneen kanssasi tytöstä, jonka nimi oli Gärda.

— Annahan kuin muistuttelen — kuinka vanhoja me nyt olemme? Kolmekymmentäkuusi vuotta. Niin, siitä on kai siis viisitoista tai kuusitoista vuotta. Olin silloin kaksikymmen-vuotias.

Vaivuin ajatuksiini. Kuusitoista vuotta sitten. Vuodet olivat vierineet, vierineet, vierineet. Aatteita oli sairastunut ja kuollut tuona aikana, muut aatteet olivat nostaneet siipensä lentoon. Europan ja mailman kartta oli muuttanut muotoaan. Sodan ukkonen oli jyrähdellyt hiukan sekä siellä että täällä, ruhtinaita ja mahtavia oli kulkenut valosta varjoon, ja itse minä olin ehtinyt kulkea kappaleen matkaa. En, minä en muistanut Gärdaa.

Muisti on liima, joka pitää koossa olemassaoloamme; nauha, johon päivämme pujotellaan kuin eriväriset kuulat; synnynnäinen papinkirja, joka suo meille tilaisuuden joka aamu huomata identtisyytemme. Ja tuntien tuota voimakasta tarvetta turvautua muistiin, jota tuntee, kun huomaa muistin pettävän joskus, vastasin minä mitä varmimmalla äänellä:

— Et ole eläissäsi puhunut kanssani mistään Gärdasta. Nyt olet uneksinut.

— No, sanoi hän, olet sen unohtanut, eikä se ole ollenkaan ihmeellistä. Muuten ei hänen nimensä ollut Gärda, se oli valenimi, jonka annoin hänelle puhuessani sinun kanssasi hänestä, jott'et olisi saanut tietää kuka hän oli, ja myöskin siitä syystä, etten pitänyt hänen oikeasta nimestään… Mutta annahan kun kerron, miten olen viettänyt päiväni.

Hän nousi tuolilta ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa kuten aina innostuessaan. Ja nyt kuten aina, näytti huone tulevan liian pieneksi hänen pitkille askelilleen.

— Tiedät, hän alkoi, ettei minulla kevään tullen ole mitään rauhaa sielussani. Kuljeskelen ulkona kaiket päivät. Sillä tuulella ollessani riippuu hiuskarvan varasta lunastanko itselleni matkalipun Jokohamaan tai Singaporeen, tai hyppäänkö vain raitiovaunuun ja ajan jonnekin kaupungin laitaseudulle. Viimeksimainitulla tavalla tein tänään. Muistathan miltä näytti aamulla ilma, joka helisi ja lauloi, hillittömän liidunvalkeata valoa kaikilla seinillä ja kaduilla, sokeita kerjäläisiä joka kulmassa, italialaisia ilmapalloineen, positivi kuului joka porttikäytävästä, kevät, lyhyesti sanottuna. Nousin raitiovaunuun Stureplanilla ja annoin mennä niin pitkälle kuin pääsin Kungsholmen'ille, hyppäsin raitiovaunusta Sairaskodin edustalla, saman sairaskodin, missä lapsena sain niin monasti istua jakkaralla pienessä luostarikammiossa, jonka seinällä riippui pastori Beskow'in kuva, ja jonka akkunalla oli geranium; istuin ja pitelin isoäitini äidin lankavyyhtiä… Mutta sehän oli toinen juttu… Lähdin kulkemaan Drottningholman tietä. Tapahtui näyttämönvaihdos. Minne kevät katosi? Ainakin sadannen kerran tein sen huomion, että "kevät maalla" on suurinta humpuukia, mitä on olemassa. Vanhaa koinsyömää lunta kaikkialla, ja tie on likarapakkona. Kevät maalla, se on yksinkertaisesti talvi, joka alkaa vanhettua, ja jonka turkki alkaa tulla likaiseksi ja tahraiseksi. Hyi helkkari! Ja tietysti oli taivaalle myöskin ilmestynyt iso pilvenlonka, musta kuin rautapelti, ja ne pienet siniset pilkut, jotka vielä olivat jäljellä, tuijottivat minuun, niiden väri oli muuttunut tuoksi kamalaksi, elottomaksi, jääkylmäksi ruumiinväriksi, jonka taivaan sini saa kun alkaa pilvetä. Kohotin kauluksen pystyyn ja käännyin takaisin. Ehdin etäisimpiin kaupunginkortteleihin hädin tuskin niin hyvissä ajoin, että ennätin pelastua erääseen porttikäytävään rajuilman puhjetessa. Alkoi sataa raelunta, joka ruoski kasvoja kuin olisi sille annettu tehtäväksi herättää paatunutta omaatuntoa, ja se olisi ehkä onnistunut, ellei olisi ollut, kuten mainitsin, tuota porttikäytävää. Talo oli köyhä, portin luona ja portaissa vilisi likaisia kakaroita, ja seinät olivat täynnä kirjoitusmerkkejä ja symbolisia kuvia … Mutta rakeet muuttuivat tavalliseksi märäksi lumeksi ja lumi muuttui vesisateeksi, ja aika alkoi käydä pitkäksi. Tutkiessani kuvakirjoitusta seinällä, huomasin ilmoituksen: huoneusto vuokrattavana, kolme huonetta ja keittiö, viidennessä kerroksessa. En tarvinnut huoneustoa, mutta ainahan sitä saattoi käydä katsomassa ja keskustella asukkaiden kanssa hiukan kosteudesta ja syöpäläisistä ja niin edespäin, kunnes sade lakkaisi. Kiipesin viidenteen kerrokseen ja soitin. Nimi ovessa oli tavallinen nimi, eikä kertonut minulle mitään. Sievänlainen palvelustyttö avasi minulle oven ja hänen siisti ulkomuotonsa herätti minussa sen käsityksen, että perhe oli hiukan yläpuolella talon keskitasoa. Pieni poika, puettuna aivan mustiin, riippui hänen hameissaan. Eihän pieniä lapsia pueta mustiin muuta kuin syvässä surussa — olin siis suruhuoneessa, ehkä perheenelättäjä oli kuollut… Häpesin jo päähänpistoani ja tunsin, kuinka ryhtini ja kasvojeni ilme jo jollain tavoin muistutti surunvalitus-käynnillä olevaa herrasmiestä ja kuinka pehmeäksi ja hillityksi ääneni kävi, kysyessäni vuokran suuruutta. Tyttö mainitsi summan ja avasi vierashuoneen oven. Olin ensiksi tullut saliin; se herätti köyhyyden tunnelman. Mutta pieni vierashuone oli aivan toista laatua; pysähdyin hämmästyneenä kynnykselle ja astuin aivan epäröiden pari askelta sisemmälle huonetta. Palvelustyttö oli jäänyt saliin.

Kaikki huoneessa oli kaunista ja hienoa ja sievää. Ei mitään kalleuksia, mutt'ei mitään mautonta tai halpa-arvoistakaan. Huomioni kiintyi heti vanhanaikaiseen peilipiironkiin, jolle oli asetettu kaksi kynttilää kapeihin pronssijalustoihin, kumpikin puolelleen piirongilla olevaa pendyliä. Pari pientä porsliiniesinettä viheriällä marmorilevyllä, vihkonen orvokkeja lasissa, ja pieni valokuva kehyksissä. Seisoin ääneti katsellen kaikkea tätä kuin vanhaa stilleben'iä. Siinä seisoessani taivas äkkiä kirkastui, akkunasta valahti huoneeseen muutamia auringonsäteitä, kalpeita kuin vanha hopea, ne lankesivat piirongille ja peilille ja viheriälle kivilevylle kynttilöineen ja valokuvineen ja muine esineineen. Valokuva… Satuin katsomaan sitä hiukan tarkemmin ja tunnustan, että yhtäkkiä tunsin jotain omituista päässäni. Se olin minä! Se oli vanha ylioppilas-valokuvani, valkoinen lakki oli polvellani… Kuinka se oli tänne joutunut? Kuka sen siihen oli asettanut?

— Aivan niin. Mutta odotahan. Seistessäni siinä pää pyörällä tuijottaen tuohon vanhaan valokuvaan avattiin muuan ovi, ja Gärda tuli huoneeseen.

— Anteeksi, sanoin minä, mutta kuka tuo Gärda nyt oikeastaan oli?
Ensimmäinen rakkautesiko?

— Ensimmäinenkö, — ei. Mutta suutelimme toisiamme eräänä kesänä, metsässä, järvellä veneessä, kuutamossa, ja eniten muutamain suurten palsamihaapojen alla eräässä puutarhan nurkassa… Kaiken tuon olen kertonut sinulle aikoja sitten, ja sinä iloitsit siitä melkein yhtä paljon, kuin jos olisit ollut itse mukana siinä, ja nyt olet unohtanut sen.

— Muistan palsamihaavat, sanoin. Niin, ja nyt muistan Gärdankin. Hän oli vaaleatukkainen ja hento. Hän oli vaalea ja hienohipiäinen, mutta hänellä oli tummat silmät. Eikö hänellä ollut tummat silmät. Vai oliko se ehkä joku muu…?

Ystäväni oli vaiti hetkisen. Hänen äänensä hiukan värähteli, kun hän jatkoi:

— Niin, nyt hän on tullut vanhaksi. Olimme yhdenikäiset silloin. Nyt hän oli vanha nainen, tauti oli häneen jättänyt merkkinsä, huolet kuihduttaneet… Mutta saatpa kuulla jotain ihmeellistä. Ensi hämmästyksemme ja hämilläolomme haihduttua, hän viittasi valokuvaan ja sanoi: Ei valokuvasi aina ole tuossa. Se ei ole ollut siinä ennenkuin tänään, olen ajatellut sinua tänään, ja niin otin sen esille. Ja sitten sinä tulit juuri tänään…

Nämä sanat kuullessani en minä voinut olla rummuttamatta pöytään paraatimarssia.

Hämärä oli ympäröinyt meidät. Ystäväni istui ääneti; en minäkään puhunut. Hän katseli ulos ikkunasta yli kirjoituspöydän, taivaan sineen. Mutta sini oli nyt tummennut ja alkoi muuttua.

— Kuulehan — hän vihdoin sanoi — nyt näen, kuinka tuon taivaan sateen-jälkeen-tunnelman laita on. Peltikatto vastapäätä on hiljan maalattu ja loistaa märkänä ja kiiltävänä ja kuvastaa taivaan sineä. Siitä tuo tunnelma syntyi.

Hän oli ikäiseni ja asui samalla kadulla. Mutta hän oli minua etevämpi kaikessa, ei ainoastaan kokemuksessa ja rohkeudessa, vaan tiedoissakin; sillä hän taisi punaliitupalalla tai hiilellä piirustaa pienen kadun seinät ja aidat täyteen sanoja ja vertauskuvia, joiden merkitystä minä en silloin tuntenut. Kun olin ulosmenossa, oli minulla tapana, jos olin yksin ja suojelijatta, aina ensin pistää nenäni portista ja luoda silmäys kadun alapäähän päästäkseni varmuuteen siitä, ettei tuota pientä jätkää ollut lähitienoilla. Sillä hän oli minua väkevämpi, eikä hän milloinkaan voinut oppia mielenmalttiansa menettämättä näkemään minun vaatteitani, jotka olivat eheämmät ja puhtaammat kuin hänen omansa.

Mutta eräänä päivänä tapahtui, että minä sain isältäni kelkan. Se oli päällystetty punakukkaisen huopamaton palasella, jalaksissa oli terävät teräskiskot, jotka välkkyivät auringonpaisteessa, ja olipa sillä pieni kilisevä kulkunenkin nokassaan. Kun ensi kerran pääsin porttikäytävään tämä kelkka matkassani, ja äskensataneen lumen haju pisti nenääni, niin että aivastin, valtasi minut äkkiä niin mieletön ilo, että vallan unohdin tavalliset varovaisuustoimenpiteeni ja hyökkäsin portista katsomatta oikeaan tai vasempaan, hypin ja tanssin kuin ritulajalka-ukko ja päästin hurjia sotahuutoja. Aivan porttini edessä alkoi katu viettyä mäeksi. Istuuduin heti hajareisin kelkkaan ja annoin sen liukua rinnettä alas; mutta mäki oli loiva ja kelkka liukui vain hitaasti eteenpäin, niin että minun silloin tällöin täytyi auttaa jaloilla. Kadulla puhalsi jäätävän kylmä tuuli, korviani alkoi paleltaa, ja ilonikin alkoi jo jäähtyä, sekin. Samoinkuin tuulen jäätävä kylmyys hiipi vaatteitteni alle, samoin hiipi sieluuni tämä ajatus: minulla ei nyt ole ollenkaan niin hauskaa, kuin minulla oli äsken tullessani porttikäytävään kelkkoineni.

Ja samalla kuin ajattelin näin, huomasin äkkiä pienen jätkän seisomassa omalla portillaan kädet housuntaskussa. Hän oli likainen ja rupinen ja kauhea katsella, ja hänet nähdessäni täytti sydämeni pelko ja vavistus, sillä hän oli todellakin kauhea jätkä.

Minulla ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon. Istuin hiljaa kelkassani liikuttamatta jäsentäkään, kuin kaniini boa-käärmeen edessä, ja odottelin vain, että tuo pieni jätkä tulisi portiltaan löylyttämään minua.

Mutta katso, suojelusenkelini valvoi. Pieni jätkä ei lähtenyt portiltaan; hän seisoi yhä portillaan kädet housuntaskussa, Ja katsellen minua enemmän välinpitämättömästi kuin vihamielisesti, sanoi hän vain nämät sanat:

Senjälkeen otti hän hiilenpalan taskustaan, piirsi seinälle jonkun yksitavuisen sanan ja katosi porttiinsa.

Mutta minä jatkoin mäenlaskuani ja potkin päästäkseni eteenpäin, sillä mäki ei juuri ollut jyrkkä. Yht'äkkiä pisti päähäni ajatus, että pienen jätkän sanoissa kuitenkin saattoi piillä joku totuuden jyvä. Jos istun hiljaa kelkassani ajattelin minä, ja joku tulee takaapäin ja tölmäsee minua selkään, niin kulkeehan keikka kappaleen matkaa. Jos minä nyt itse töykin selkääni, niin onhan sillä sama vaikutus kuin jos joku toinen sen tekisi. Olihan se niin yksinkertaista; olinpa tyhmä kun en ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi! Katselin varovasti ympärilleni ollakseni varma siitä, ettei pientä jätkää ollut lähitienovilla, sillä en halunnut, että hän olisi nähnyt minun seuraavan hänen neuvoaan. Ja sitten aloin töykkiä selkääni kaikin voimin. Mutta kelkka ei hievahtanutkaan. Minä töykin selkääni niin että tulin sekä punaseksi, että lämpymäksi, ja kaksi eukkoa pysähtyi ja nauroi minua; kelkka ei liikahtanut. Silloin minä tulin pahoilleni ja suutuin, ja tartuin kelkkani naruun ja vein sen juoksujalkaa kotia, toivoen että minulla olisi ollut vanhempi veli, joka olisi kyennyt antamaan pienelle jätkälle selkään minun puolestani.

Päivällispöydässä kerroin seikkailuni isälleni ja pyysin häntä selittämään, mistä johtui, ettei voi päästä eteenpäin kelkalla töykkimällä omaa selkäänsä. Isäni ei nauranut minulle eikä sanonut minua tyhmäksi, kuten useimmat muut isät olisivat tehneet, vaan koetti kunnollisesti selittää ilmiön; mutta sitä tehdessään hän sotkeutui ja puhui ristiin, niin että minä lopulta sain sen käsityksen, ettei hän ymmärtänyt asiaa juuri paljoa paremmin kuin minä. Lakkasin silloin toivomasta, että milloinkaan saisin tämän arvoituksen ratkaistua; ja kysyin hyvältä isältäni, eikö hän ottaisi edes löylyttääkseen tuota pientä jätkää. Mutta hän vastasi, ettei hänellä ollut aikaa.

Pieni jätkä kasvoi ja hänestä tuli suuri rantajätkä. Minä itse jouduin kouluun ja sain oppia paljon; mutta minä en milloinkaan saanut riittävää selitystä siihen seikkaan, mistä johtuu, ettei voi kelkalla päästä eteenpäin töykkimällä omaa selkäänsä. Tapahtuu toisinaan vieläkin, että makaan yöllä valveilla ja mietiskelen tätä arvoitusta. Ja jos kerran saan pojan, ja hän kysyy minulta tätä asiaa, olen vakavasti päättänyt nauraa hänelle ja sanoa häntä tyhmäksi.

TAKKU

On sunnuntai-aamu ja kuistille tullessani leviää vastaharavoitu pihamaa eteeni. Kukko on lentänyt toiselle veräjäpylväälle ja nostaa punaista harjaansa korkealle sineä kohti ja kiekuu juhlallisesti, kolme kertaa; ja alla käyskentelevät kanat ja kaakottavat poikasineen ja opettavat niille jumalanpelkoa ja siveyttä ja vaatimatonta käytöstapaa. Toisella veräjänpylväällä istuu kissa, häntäänsä kääriytyneenä. Silmät veitsenkapeine terineen seuraavat lintusten lentoa yli männynlatvojen; mutta se ei anna niiden häiritä sielunsa rauhaa, sillä se on oppinut olemaan pyytämättä mahdottomia. Se on vetänyt hännällään piirin ympärilleen eikä välitä maailman turhuudesta ja hälinästä sen ulkopuolella. Hälinä ei muuten ole suuri nyt näin sunnuntai-aamuna; kukko on lakannut kiekumasta, tyytyen tavanmukaisiin kolmeen kertaan; vaan vastapäätä, maantien toiselta puolelta, kuuluu alhaalla sikolätissä kuuluvat neuf-neuf, oui-oui.

Mutta keskellä pihamaata lepäilee harmaapörröinen ja aivan määrittelemätön Takku-koira. Kun se kuulee minun tulevan kuistille, niin se kohottaa päätään, höristää korviaan ja katselee minua kaksine kiiluvine ruskeine silmineen; ja vasta lausuttuani sen nimen: Takku! ja näpsäytettyäni hiukan sormiani merkiksi siitä, että tahdon jutella sen kanssa, se nousee, oikoo jäseniään haukotellen pitkään ja tulee vastaani, rakastettavasti heiluttaen häntäänsä. Mutta tämä heilutus ei ole liehakoiva eikä erittäin sydämellinen; se on hiukan enemmän kuin pelkkä muodollisuus, mutta se ei ole mikään varsinainen tunteenpurkaus. Se on tarkoin sovitettu Takun ajatuksien mukaan minun ihmisarvostani ja minun asemastani talossa. Sillä minä en ole sen isäntä, mutta olen sen isännän ystävä ja siksi myöskin sen.

— Takku, sanon sille, minkälainen koira sinä oikeastaan olet? Isäntäsi sanoo sinun olevan kirotun talonpoikaiskoiran; mutta minä, joka olen vieraana ja haluan olla kohtelias sinulle, minä tahdon mieluummin nimittää sinua fantasia-koiraksi. Pitkä selkäsi ja lyhyet jalkasi kantelevat sinun olevan sukua naapurin vanhalle syntiselle mäyräkoiralle. Sinun karkea takkukarvasi on muistolahja joltakin rottakoiralta äidinpuoleisten esi-isiesi joukossa; mutta autuaasti edesmennyt äitisi ei ollut mikään rottakoira — tunsin hänet jokseenkin hyvin ja muistan vieläkin hänen iloisen haukuntansa, kun hän ennenmuinoin tuli alas tienhaaraan vastaani, ja hän oli eniten villakoiran näköinen. Mutta sinä itse, Takku, minkä näköinen sinä olet? Haluatko ehkä olla olevinasi joku niistä Dandie-Dinmonts'eista, jotka Walter Scott aikoinaan saattoi muotiin kotimaassaan, ja joita todellakin kaukaa katsoen hiukan muistutat?

— Ei, vastaa Takku, älä yritäkään hivellä turhamaisuuttani. Iloitsen, etten ole mikään rotukoira, enkä käsitä mitä hauskuutta on istua kahlehdittuna ja ulvoa kokonaisen viikon koiranäyttelyssä. Hoidan virkani yhtä hyvin kunniarahattakin. Vartioitsen herrani taloa ja kartanoa, ja haukuntani, joka on syvä-äänisempi ja voimakkaampi kuin muitten pienten kyläpiskien tällä seudulla, pitää maankiertäjät etäällä. Ja toissa syksynä purin kuoliaaksi ketun.

Ja se on todellakin totta; Takku on nitistänyt ketun, niin pieneltä ja mitättömältä kuin se näyttääkin, ja pelastanut kukon. Muistan sen kyllä; se tapahtui toissa syksynä ja minä olin itse Takun mainetyön todistajana. Olin silloin kuten nytkin vieraana talossa. Olimme kuulleet ketun jo edellisenä iltana rupatellessamme teepöydän ääressä, tuulen vinkuessa akkunanraoissa ja Takun maatessa matolla oven vieressä vain toinen silmä ummessa. Yhtäkkiä kävi se levottomaksi ja alkoi murista ja haukahdella, kunnes se äkisti syöksähti pystyyn täydessä raivossa, haukkui kuin riivattu ja hyppi ovea vasten päästäkseen ulos. Välistä se vaikeni kuunnellen korvat hörössä ja niskakarvat pystyssä. Mekin kuuntelimme kummallista ääntä, jonka tuuli toi tullessaan metsästä päin. Se oli kettu, joka istui metsän reunassa ja valitteli huonoja aikoja, sillä oli huomannut että kanat olivat öisin hyvässä turvassa. Sen ääni muistutti koiraa, joka yritti haukkua mutt'ei kunnolla voinut jonkun vaikean vilustumisen vuoksi.

— Oi, älkää päästäkö sitä ulos, sanoi talon rouva — silloin kettu sen vie!

— Ei, sanoi isäntä, minun ystäväni — Takku on liian pieni tapellakseen ketun kanssa.

Takku sai jäädä sisälle. Ei auttanut edes, että se mitä kettumaisin ilme ruskeissa silmissään nosti toista koipeaan seinää vasten toivossa tulla ulosajetuksi. Tämä viekkaus oli vanha ja kulunut ja huomattiin heti. Se sai hutkauksen herraltaan, ryömi pöydän alle ja unohti teeskennellyn tarpeensa.

Mutta seuraavana päivänä Takku otti vahingon takaisin. Seisoimme kaikessa rauhassa krokettia pelaten, kun yht'äkkiä syntyi kauhea metakka takapihalla. Takku haukkui ja kanat kaakottivat kuin olisi tuomiopäivä koittanut. "Kettu!" huusimme kaikki yhtä suuta ja hyökkäsimme sotanäyttämölle krokettinuijat koholla. No, kettu oli jo tietysti mennyt menojaan; kanat luettiin ja huomattiin olevan hyvässä tallessa, ja kukko oli lentänyt korkealle erääseen kastanjapuuhun. Sinne se jäi istumaan noin tunnin ajaksi. Kauhu oli yhtäkkiä opettanut sen lentämään, mutta kerran turvaan päästyään se oli unohtanut tuon vaikean taidon. Kauan sen jälkeen, kun rauha oli jo palautettu, se istui siellä ylhäällä mittaillen silmillään hirvittävää syvyyttä allaan ja kaakotti hämillään. Se oli viimein noudettava sieltä tikapuitten avulla. Ja vasta silloin me huomasimme sillä olevan syytä surra parin kauneimman pyrstösulkansa menettämistä.

Mutta missä oli Takku? Takku oli poissa. Oli turhaa vihellellä ja houkutella; se oli juossut metsään ketun perässä.

— Nyt repo vie pikku Takkuni, sanoi hän. En saa sitä enää milloinkaan nähdä!

— Ei pidä koskaan tulla toivottomaksi hyvän voiton suhteen, sanoin hänelle. On totta, että Takku on kettua pienempi; mutta se on rohkeampi, ja tunne siitä, että on virantoimituksessa, saa sen voimakkaaksi. Ketulla sitä vastoin on huono omatunto, kuten rakennusmestari Solness'illa.

Juuri päivällispöydästä noustessamme palasi Takku kotia metsästä. Se kantoi häntäänsä korkealla, silmät loistivat, ja suussa sillä oli ketun poikkipurtu häntä.

Me tuijotimme hämmästyneinä toisiimme ja Takkuun. Oliko se todellakin tappanut ketun, vai oliko Repo-Mikko ehkä jättänyt häntänsä henkensä päästimeksi?

Ketunhäntä siltä riistää puolitiessä, ja selvään: yhä suussaan — ei ollut yrittämistäkään sitä — painalsi se metsää kohti, mutta pysähtyi päästi ketunhännän hetkeksi, haukahti lyhyesti:

Me seurasimme sitä ja se näytti tietä. Kaukana metsässä löysimme ketun, kuolleena, puremat kurkussa ja vatsanpohjassa.

— Ne ovat mäyräkoiran puremia, sanoi Takun isäntä. Mutta tuo lienee nuori kettu. Vanha repo ei olisi milloinkaan antanut nitistää itseään tuolla tavoin.

Se olikin aivan nuori ja hyvin kaunis kettu, punainen ja valkoinen kuten nuorten tulee olla. Jaloissa ja käpälissä oli vielä jäljellä hiukan penikan lystikästä kömpelyyttä. Siinä oli jotakin viatonta, sen siinä levätessä, eikä mikään pitkä tai erittäin syntinen seikkailijaelämä ollut vielä ehtinyt sekoittaa sen turkkiin mitään likaista tai harmaata. Sovimme siitä, että antaisimme sille anteeksi sen rikollisen rakkauden kukkoon ja lähettäisimme sen turkin turkkurille saadaksemme siitä maton.

— Niin, Takku, sanon minä koiralle, yhdessä läpikäytyämme tämän muistelmiemme katkelman — se oli sinun suuri päiväsi, Takku, ja sinä olet ihailtava koira.

Ja totta on, että mitä enemmän minä ajattelen Takkua ja sen vertaisia, sitä enemmän täytyy minun ihailla niitä. Mutta kun minä olen oikein ehtinyt tunkeutua koiraa kohtaan tuntemani tunteen pohjille, niin huomaan helposti, että mitä siinä oikeastaan enin ihailen, on itse asiassa omaa laatuani, ihmisen laatua. Kaikki kotieläimemme, kukko tuolla veräjäpylväällä ja kissa omallaan, lehmä haassa ja porsaat lätissä — kaikki nämä ovat osittain omaa tekoamme, ihmisen tekoa. Me olemme niitä kaikkia hiukan muutelleet, lieventäneet yhtä ominaisuutta ja vahventaneet toista; olemme muodostelleet niitä tarpeittemme mukaan. Mutta sudesta ja shakalista teimme jotain aivan uutta, kun teimme ne koiriksi; jotain, jota tuskin likimainkaan oli luomakunnassa olemassa ennen meitä. Ei, koiraa emme ole tyytyneet muodostelemaan: olemme tehneet sen aivan kokonaan uudestaan, olemme tehneet sen entisensä vastakohdaksi, olemme opettaneet sen vihaamaan omaa lihaansa ja vertaan ja liittymään veriviholliseensa, ihmiseen. Tässä maailmassa, missä kaikki alunpitäen oli meille vihollista, on koira yksin oppinut katselemaan elämää meidän näkökannaltamme ja mittailemaan meidän mitoillamme, kutsumaan hyväksi sitä, mikä meitä hyödyttää, ja pahaksi, mikä on meille vihollista. Muut eläimet, jotka olemme saattaneet valtamme alle, palvelevat meitä tietämättään ja tahtomattaan. Kissa pyydystelee rottia yksinomaan omaksi huvikseen, eikä se ole milloinkaan ymmärtänyt, miksi nuo omituiset ihmiset ylistävät sitä, kun se on siepannut rotan, mutta peittoovat sitä, jos se sydämensä yksinkertaisuudessa tulee pieni lintunen suussaan. Se on väsynyt sitä kysymystä mietiskelemään ja tekee kaikissa tapauksissa oman päänsä mukaan. Kanat eivät muni muniaan, jotta me saamme syödä ranskalaista munakokkelia, lampaat eivät tarjoa meille villaansa alamaisena verona, lehmä tosin ammuu kaivaten lypsyä, mutta vain sen vuoksi, että maito pakottaa. Vain koiran onni ja korkein kunnianhimo on palvella meitä tahtoen ja ymmärtäen.

Koiralla on uskonto ja sen jumalan nimi on: ihminen. Ja koko maailman jumalanpalvelijoitten joukossa lienee koira jyrkin monoteisti. Se tarvitsee yhden herran. Muistan jutun vanhasta pihakoirasta, joka ei tuntenut isäntäänsä, sillä tämä ei välittänyt siitä. Hän oli metsämies, tuo isäntä; hänellä oli ajokoiria ja vinttikoiria, ja hän halveksi kömpelöä mustaa koiraa, joka vartioitsi hänen taloaan. Mutta tämä koira valitsi itse sensijaan itselleen herran: vanhan päivätyöläisen se valitsi, vanhimman kaikista, kauvimmin talossa olleen. Häneen se liittyi, häntä yksin se totteli, ja häntä se irti ollessaan seurasi.

Mutta juuri sentähden, että ihminen on luonut koiran omaksi kuvakseen, kävisi minulle yhtä mahdottomaksi aivan ylimalkaisesti sanoa, että pidän koirista, kuin sanoa, etten niistä pidä. Kairon muhamettilaisten keskuudessa on muuan lahko, joka pitää sitä jäsentään saastaisena, jonka päälle on päivän varrella langennut koiran varjo. Ja Mästersamuelinkadun varrella Tukholmassa asuu muuan vanhanpuoleinen neiti, joka joka ilta lukee ehtoorukouksensa yhdessä Moppensa kanssa, ja joka sen kanssa ei ja'a yksin vuodettaan, vaan myöskin hammasharjansa; ja hänen sydämensä olisi yhtä avoin maailman kaikille Mopeille, kun hänellä vaan olisi varaa maksaa niin paljon koiraveroa. Kiinalaisen rakkaus koiriinsa pysyttelee järkevällä keskitiellä näiden molempien äärimmäisten napojen välillä, hän syö ne. Mitä minuun itseeni tulee, niin minäkin pysytteleiksen keskitiellä, vaikkakin toisella tavalla; minä pidän koirista melkein samaan tapaan kuin ihmisistäkin, nimittäin eri tavoilla. Koirien joukossa, kuten ihmistenkin, on neroja ja idioteja, haaveilijoita ja poroporvareita, lähimmäisrakkaita ja synnynnäisiä rikoksellisia. Mieskohtaisesti tuntemieni koirien joukossa olen tavannut sekä leikinlaskijoita että totisia miehiä, ja mieleeni muistuu myöskin jokunen ulkokullattu, joka kantoi tragillista naamaria tarkoin peittääkseen erittäin kehnon sielun. Ja siinäkin koirat ovat ihmisten kaltaisia, että niistä voi pitää vain yksilöinä. Laumassa ne ovat melkein aina inhoittavia — kuten ihmisetkin. Jos olen ulkona ja astelen kaunista tietä miettien mailman menoa, ja silloin kuulen kaukaa melua jonkun rikkaan kartanonomistajan koiratarhasta, niin mieluimmin käännyn ja kuljen toista tietä. Enkä voi kieltää, että tunnen eläinystävällisyyteni viileentyvän joka kerta kun näen suurkaupungin koira-roskajoukon hurjaa neliä ajavan takaa pientä narttua läpi puistojen ja istutusten, yli nurmikkojen ja kukkapengerten.

Kuitenkin kaikitenkin, koira, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, on omaa tekoamme, ja tuskin voimme sitä oikeudenmukaisesti moittia ainoastakaan paheesta tai vallattomuudesta, missä emme olisi kulkeneet sen edellä hyvällä esimerkillä. Ja vain alituinen yhdessäolo ihmisen kanssa ylläpitää koiran sukua, ja voimme levollisina ennustaa, ettei se tule kauvan elämään meidän jälkeemme, kun se päivä koittaa, jolloin tulet sammuvat liesiltämme ja asumuksemme sortuvat raunioiksi. Pienet rodut tulevat katoamaan, suuret unohtavat pian mitä olemme niille opettaneet ja muuttuvat jälleen siksi, mitä olivat ennenkuin tapasivat meidät. Ja silloin kun ei enää mikään ihmisääni huutele koiraa, silloin on koira jo unohtanut kielensä, eikä muinaista iloista haukuntaa voida enää eroittaa suden nälkäisestä ulvonnasta tai shakalin mielipuolisesta naurusta.

Ja niin on tuo vanha tarina koirasta, joka paneutui kuolemaan herransa haudalle, varmaankin vertauskuva koko suvun suhteesta meihin ihmisiin, jotka veljiemme eläinten keskuudessa olemme hankkineet niin monta palvelijaa, mutta vain yhden ystävän.

JOKIMATKA

Leveänä ja raskaana liukuu laakeapohjainen ja katettu lotja Noakin arkki virtaa ylöspäin, pienen nokisen, lyhyeen ja raskaasti hengittävän höyrypurren hinaamana. Kello on puoli viisi aamulla. Öiset usvat leijailevat vedenpinnalla kevyenä savuna, silloin tällöin tuulenhenkäys ne repii siekaleiksi, mutta ne ehentyvät kohta seuraavassa silmänräpäyksessä; mutta vuorten huippujen ympärillä ne riippuvat kuin valkoset villatukot. Molemmin puolin rannat hitaasti vierivät ohi, korkeina ja tummina, milloin sumuun peittyneinä, ikäänkuin rivi väijyksissä olevia jättiläisiä, milloin värjyen varhaisen sarastuksen arassa ja kalpeassa valossa.

Ilma on raakaa ja kylmää. Heikko myötätuuli puhaltaa, liian heikko saadakseen väylän karehtimaan; mutta lotjakipparin piipusta savu hitaasti leijailee kokkaan päin ja kutoutuu sumuun.

Seison torkkuen kajuutan ovessa ja kuuntelen, kuinka uittotukit törmäilevät lotjan kokkaa vastaan. Tukinuitto on parhaillaan käynnissä, yksitellen mahtavat honganrungot soluvat katkeamattomassa jonossa, törmäävät lotjaa vasten ja työntyvät syrjään tai painuvat jytisten lotjankölin alle ja katoavat. Törmäysten välillä lepää laakso hiljaisena kuin kirkko ja sumu vaippaa liikkumattomana kuusien latvat.

Minua paleltaa. Käyn kajuuttaani ja tartun matkaluettavaani, mutta se ei kauan huvita minua. Se on nimittäin joku Bourget’in viimeisistä teoksista, eikä Bourget enää oikeastaan tuota mitään huvia, nyt kun hän on saanut vakavan elämänkatsomuksen.

Matkustaminenhan on suurenmoista ja opettavaista huvia, sen tietää jokainen ja siitä olemme kaikki kerran kirjoittaneet aineen koulussa, mutta ajanpitkään se käy hiukan väsyttäväksi; ja minä olen nyt ollut matkalla lähemmäs neljä päivää. Se on alituista kievarin ohi kulkemista. Olemassaolo muuttuu hiukan potpourrin kaltaiseksi: on tuskin ehtinyt kiintyä johonkin säveleeseen ja mieltyä siihen — pehmeään adagioon, selkeään ja tyyneen andanteen — kun jo joutuu keskelle galoppia tai rämisevää polkamasurkaa. Saa nähdä ja kuulla jos jotakin; mutta saavutetut kokemukset ovat hyvin pintapuolisia, eikä missään ole aikaa syventyä. Onhan olemassa paljon ihmisiä, joiden mielestä elämä on suuri panoptikoni, täynnä nähtävyyksiä, ja joilla on huono omatunto, jos heiltä, kun he kerran ovat suorittaneet sisäänpääsy-maksunsa, jäisi sattumalta näkemättä ainoakaan laitoksen schene Rariteten'eistä; sellaiset ihmiset ovat synnynnäisiä turisteja, enkä minä puhu heidän puolestaan.

Maisema, missä en ole mitään elänyt, on minusta pelkkä kulissi, kaunis katsella, mutta sisällyksetön.

Istuin joku päivä sitten eräässä kanavalaivassa. Olimme juuri sivuuttaneet Bergin sulut. Oli kirkassäinen iltapäivä, sininen Roxen päilyi jalkaimme juuressa, suurena ja valoisana ja häikäisevän sinisenä; vilja lainehti keltaisena, ja etäällä kimalteli valkea kirkko auringonvalossa. Ajattelin, kun hitaasti liu'uimme erään valkoisen talon ohi, jota jalavat ja kastanjat varjostivat: täällä mahtaisi olla hyvä elää. Täällä voisi antaa kesän kaikkien päivien Viena, yksitellen, niinkuin valkoiset purjeet soluvat yli vetten… Mutta laiva kulki edelleen, ja valkoisen talon vieressä näin minä tuomien ja kirsikkapuiden muodostaman lehtimajan. Oksien välistä häämöitti kahden nuoren ihmisen ääriviivat, ja mehiläisten surinaan sekaantui ääneen lukevan ihmisen ääni…

Huomasin, että maisema oli heidän eikä minun. Sininen järvi ja keltainen vilja, kaikkityyni oli heidän. Ja hitaasti ja kuitenkin liian nopeasti liu'uin edelleen ohi…

Ihmisen täytyy rajoittautua. Jos mieli elää onnellisena ja elää levossa, niin on sanottava: minun seutuni on mailman kaunein, minun aikani on ensimäinen varsinaisesti viisas aika, mitä on ollut, minun rotuni on korkeimmalla kehityskannalla ja minun yhteiskuntaluokkani on enin kunnioitusta ansaitseva. Tulin ajatelleeksi näitä seikkoja nähdessäni pienen pyöreävatsaisen ja punakan hammaslääkärin, joka istui minua vastapäätä peräkannella juoden kahvia chartreusen kera. Olimme juuri käyneet katsomassa tuota välttämätöntä Vretan luostaria. Hammaslääkäri oli mukana; hän oli juonut samppanjaa päivällisillä ja hän huvitti seuruetta laskettelemalla monta hyvää sukkeluutta, ja muutaman vähemmän hyvän myöskin, vanhan luostarikirkon lapsellisista kristus-kuvista ja pyhimysmaalauksista. Naurettiin sydämen pohjasta, ja minä nauroin muiden mukana, sillä en kernaasti halunnut olla niin tahditon, että olisin pysynyt totisena seurassa, missä kaikki muut nauroivat. Vähitellen lähenimme ulko-ovea. Askeltemme ääni häipyi harmaisiin holveihin, jotka olivat suoneet suojaa ja varjoa niin monille sukupolville hartauteen vajonneita naisia ja miehiä. Nauru ja puheenporina vaikenivat hetkeksi, ja kylmä tuulahdus tuntui kirkossa. En tiedä miten se tapahtui, mutta minussa heräsi äkisti vastustamaton tunne siitä, että manalle menneet sukupolvet kylmästi ja voitollisesti hymyilivät sille sukukunnalle, joka nyt leikkii auringonpaisteessa.

Sellaisia ivanhymyjä on, jos suinkin mahdollista, varottava huomaamasta. Kaikki aikakaudet, kaikki rodut ja yhteiskuntaluokat ovat pitäneet toisiaan naurettavina ja huonoina — se on tunnettu asia — mutta itsesäilytysvaisto käskee meitä takertumaan nykyisyyteen ja satunnaiseen, panemaan painoa omilla huulillamme leikkivälle ivanhymylle ja olemaan näkemättä vastapuolueen; me muutoin helposti menetämme sen haaveen olemassaolomme tärkeydestä, mikä on välttämätön selkärankamme vahvana pysymiselle. On liityttävä johonkin puolueeseen. Muutoin voi helposti katsella itsensä sairaaksi tarkastelemalla universaalista ivanhymyä; on kuin olisi ihminen silloin saanut silmäänsä sirun Andersenin taikapeilistä.

III

Ajatusteni juoksu keskeytyi, kun yhtäkkiä kuulin lotjakipparin juoksentelevan kajuutankatolla Ja kiroilevan; hän kiroili todellakin jumalattomalla tavalla. Otin Bourget’in joka oli pudonnut lattialle, Ja nousin kannelle. Sumu oli hälvennyt, Ja aurinko loisti korkealla kuusenlatvojen yläpuolella; mutta hiekkasärkällä keskellä virtaa seisoi hinaaja-aluksen kapteeni kiroillen Ja vannoen — korkeamman virka-arvonsa mukaisesti — uskonnolliselta kannalta vielä hyljättävämmän kaavan mukaan kuin lotjamies. Virran vasemmalla rannalla seisoi kolme talonpoikaa naureskellen.

Olimme tietysti tarttuneet juuri sille hiekkasärkälle, jolla kapteeni seisoi kiroillen.

Asia ei oikeastaan hämmästyttänyt minua. Olin kuullut tällä kulkureitillä toisinaan niin tapahtuvan, ja ymmärsin heti, että nuo molemmat miehet oikeastaan vain kiroilivat luulotellakseen minulle ja molemmille matkatovereilleni, että jotain tavatonta oli tekeillä. Olihan asianlaita sitä paitsi hyvin luonnollinen. Pitkällisen poudan jälkeen oli virrassa hyvin vähän vettä, ja joenpohja, jonka muodostaa pehmeä, hieno hiekka, muuttaa sen lisäksi alinomaan muotoaan: ei tiedetä missä hietasärkkä milloinkin on, ennenkuin ollaan sillä.

Astuimme jotakuinkin levollisina maihin hiekkasärkälle, kiroilimme hiukan osoittaaksemme myötätuntoamme kapteenia kohtaan ja jätimme asianomaisten huoleksi irroittaa alus karilta.

Katselen maisemaa ympärilläni ja tunnen hyvin paikat. Olen kerran lapsena leikkinyt suven tämän saman virran rannalla, tämän virran, joka vierii kirkkaana ja sinisenä vihreitten vuorien välillä, ja rakastan tämän maiseman hiljaista yksitoikkoisuutta. Sillä minä nautin enin luonnon suuresta yhdenlaisuudesta; se tuottaa minulle suurimman levon. Rannikkomaisemasta ilman saaristoa, meri taustana; lakeudesta laveine näköaloineen ja varjoineen vainioilla, kun aurinko alkaa mennä mailleen; metsästä, jonka vehreys on tumma ja rauha syvä.

Ja täällä luonto on yksitoikkoista, yksinkertaisin, selvin piirtein. Kapeaan laaksoon virran rantamilla ovat ihmiset ahtautuneet, rakentaneet talojaan ja kyntäneet sarkojaan. Idässä ja lännessä kohoavat kukkulat jyrkin pengermin; niiden takana leviävät salot, rämeet, autiot lakeudet. Pohjoisessa tapailevat sumunsiniset tunturit taivasta. Ja etelässä… Etelässä on maisemassa suuri aukko, mistä osoitetaan auerta ja sanotaan: tuolla on mailma!

Tunti on seurannut toistaan. Iltapäivä on käsissä, ja me olemme päässeet monta penikulmaa kauemmaksi pohjoiseen.

Noakin arkissa on kauhean kuuma. Ilma värisee helteessä; terva kansilautojen lomissa sulaa ja tarttuu jalkoihin; auringonsäteet pistävät valkeana hohtavasta raudasta tehtyjen tikarien tavoin.

Mahtavan Femtå-vuoren kiireellä, joka kohottaa linnamaiset, melkein rakennustaiteellisen säännölliset ääriviivansa puolisen peninkulmaa koilliseen, lepäilee raskaita orvokinsinisiä pilviröykkiöitä, tiukkaanahdettuja, taajoja, jykeviä laattoja, kerros toisensa päällä. Törmäpääskyset, jotka rakentavat pesänsä hiekkatörmiin rantamilla — läven toisensa viereen pitkiin riveihin — päästävät lyhyitä, pelokkaita piipahduksia ja lentävät niin alhaalla, että pyrstösulat kerta toisensa perästä liipasevat vedenpintaa.

Ja hiekkasärkällä vasemmanpuoleisella rannalla istuu yksinäinen varis rääkkyen rumasti.

Lehmänkellojen ääni tunkeutuu lotjan luo kaukaa ylhäältä, ja etäällä jyrisee jo ukkonen.

Pieni musta koira juoksentelee yksin ja rauhattomana rantaviertä nuuskien kaikille tahoille, häntä luimussa; toisinaan se pysähtyy ja katselee hädissään ympärilleen pelokkaissa mustissa silmissään outo kiilto; vihdoin se nostaa päänsä korkeutta kohden, kurottaa kaulaansa Ja ulvoo, ulvoo…

Mutta ukkospilven luomavarjo lähenee yhä laaksoa, ja vuoren juurella virta vierii tummana kuin muste.

Olemme päässeet siihen Femtå-vuoren juurella olevaan lauttauspaikkaan, missä hinaaja-aluksella on tapana laskea maihin uudistaakseen puuvarastoaan. Pieni laiha ruskea hevonen, joka vetää keltaisia kiesejä, ajaa juuri lautalle; sillä on pelästyneet silmät ja levottomat korvat Ja se säpsähtää jokaista kolinaa. Valkoinen salama leimahtaa, jyrähdyksen seuraamana… Samassa höyrypursi viheltää, pitkään, venyttäen, kimakasti… Hevonen hätkähtää, ajaja riuhtoo, huutaa, kiroilee…

Ladonovi ylhäällä mäellä lämähtää kiinni, ja pari lehmää tulee juoksujalkaa kolisevin kelloin… Niiden kintereillä tulee pelästynyt lammaslauma, kulkusissa heleämpi ääni…

Myrskynpuuska on saavuttanut meidät. Sade vihmoo vedenpintaa, ja
virralla kiitää joukko pieniä, jyrkkäharjaisia, mustanharmaita aaltoja.
Salama seuraa salamaa, jyrähdys jyrähdystä ja sade kohisee koskena.
Maisema on vajonnut tummanharmaaseen hämärään.

Hevonen alhaalla lautalla nousee takajaloilleen pystyyn ja hirnahtelee ja päristeleikse.

Mutta suurella kivellä vanhan kuusen naavaisten ja riipalla olevien oksien alla seisoo harmaa pukki katsellen tätä kaikkea kasvoilla kaikkein kivettynein ivallinen ilmeensä, ilmaisten mielipiteensä hevosen käytöksestä kerta toisensa perästä päästämällä tuon äänen, joka vanhan legendan mukaan on tulkittava näin; kas per-ha-na-a!

Tuli loimuava auringonlasku, vuoristoseutujen räikeän värikarkelon hurja temmellys: verestynyttä punaista, joka värikylläisin juovin kutoutui oranssikelta-pohjalla olevaan kulta-ompelukseen, sillävälin kuin verkko ohuita kalpeansinisiä rihmoja ilmoja piirrellen asettui itäiselle taivaanrannalle, joka vaipui yhä syvemmälle tummenevaan sineen ja hämärään punasinervään.

Muutaman sekunnin kuluttua on kaikki lopussa. Voimainponnistusta seuraa väsymys. Voimakas punainen alkaa raueta, oranssivivahdusten syvävärinen mehu ehtyy ja kalpenee sairaaloiseksi ja vilpoisaksi viheriäksi. Käärmemäisesti kiemurrellen laskeutuvat usvahattarat laakson yli. Usvaa nousee ja alenee, mutta se valloittaa alati yhä uusia seutuja vuorenrintamilta. Jonkun harvan kerran repii heikko iltatuuli usvaan aukon: sen läpi paistaa läntinen taivas vielä viimeisen kerran, kalpeana ja viheriäisenä kuin pesty ruumis.

Tihenevässä pimeydessä käy kulku virtaa ylöspäin, kuljetaan poukamasta poukamaan ja kaikki poukamat ovat toistensa näköisiä. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi tämä jokimatka kestänyt ijankaikkisuuksia ja kuin pitäisi sen kestää yhtä monta ijankaikkisuutta vielä. En näe tällä tumman veden loppumattomalla maantiellä olevan mitään päätä.

Tahtomattani tulen ajatelleeksi muuatta tapahtumaa viime päiviltä. Olin ikävässä Hallsbergissä. Seisoin vaunun akkunassa katsellen vilinää asemalla. Katseeni pysähtyivät keski-ikäiseen mieheen, jolla oli tuollaiset sielukkaat ja elämän vaihtelevain kokemusten melkein tuskaisen tarkasti veistämät kasvot, jotka voivat vieraassa synnyttää äkkiä heränneen ja jälleen äkkiä unohtuvan halun päästä lähelle häntä, viekoitella häneltä hänen kokemuksiaan, tulla hänen ystäväkseen. Mutta hän nousi toiseen vaunuun ja minä unohdin hänet.

Laxå'ssa luullakseni hän jälleen palasi mieleeni. Siellä hän kannettiin vaunusta kuolleena, asetettiin sohvalle asemasillalla, ja hänen päänsä peitettiin harmaalla sadetakilla.

Väkeä kokoontui hänen ympärilleen. Sanomalehtienmyyjät pysähtyivät keskellä läksyänsä: Nisse, Kasper, Figaro…

Muuan lihava herra, jolla oli vahatut viikset, kulki ohi; hän oli juuri ottamaisillaan konjakkipullon ulster-päällystakkinsa povitaskusta. Hän jäi seisomaan… ja konjakkipullo kurotti kaulaansa taskusta…

Myöhään illalla pääsin Filipstadiin. Muuan terävänenäinen puolivillainen vanha herrasmies huusi korvaani, juuri kun ajoimme asemalaiturin viereen: meillä on tänään ruumis mukanamme junassa. Minä hätkähdin, vastenmielisesti yllätettynä; sillä puolittain itsetajuttomasti kuvittelin, että kuollut yhä vielä oli Laxån asemasillalla, harmaa sadetakki päänsä peitteenä.

No, ihminen elää aikansa ja kuolee viimein; eihän se ole mitään varsinaisesti uutta. Seistään vihellellen Hallsbergin lippuluukulla, kun lunastetaan matkalippua; illalla tullaan perille Filipstadiin rahtitavarana. Sellaisen varalle tulee jokaisen olla valmistautunut; mutta on sopimatonta puhua siitä henkilölle, joka on tervehtymysmatkalla.

Ja jonka on ypöyksin vietettävä yö suuressa, autiossa hotellihuoneessa vieraassa kaupungissa.

— — Pimeys käy yhä syvemmäksi ja sumu taajenee. Menen kajuuttaan ja heittäydyn sohvalle. Pöydällä palaa unelias kynttilä. Makaan kauan valveilla ja mietiskelen kysymystä, voidaanko rautatiehallitusta lain mukaan pitää velvollisena maksamaan kuolleen perillisille matkustajamaksun ja rahtimaksun eroitusta Laxån ja Filipstadin välillä; löysin monta syytä myötä ja vastaan; viimein nukahdin sielussa tuskainen tunne siitä, että joku arvoitus oli jäänyt ratkaisematta. Kun heräsin, niin lotjamies seisoi vieressäni rytyyttäen minua käsivarresta.

— Olemme Likenäsin kestikievarin kohdalla. Emme sumun vuoksi pääse edemmäksi tänä yönä.

Kello on neljännestä vaille kaksitoista. Oli vielä kuljettava puolisen peninkulmaa. Jätin matkatavarani laivaan, nousin maihin ja kuljin lopun tietä pimeässä ja sumussa — tietä, jota olin kulkenut joskus aikoja sitten, lapsena.

PÄÄKONSULI HOVITANSSIJAISISSA

Pääkonsuli Rubin oli tammikuun 21 p:nä tänäkin vuonna, samoinkuin kaikkina edellisinä niin pitkälle kuin hän saattoi tai tahtoi muistaa taaksepäin, kutsuttu hovitanssijaisiin ja oli nyt viimeistelemässä pukuaan. Hän seisoi kauvan kopeloiden tavaroita aukivedetyssä lipastonlaatikossa, eikä voinut harmikseen löytää yhtään aivan puhdasta valkeata kaulaliinaa; mutta vähätpä siitä, kun se kuitenkin melkein kokonaan peittyi Vasa-ritarikunnan vihreän kaulanauhan alle. Sillä hänestä oli todella viimein tullut kommendöri. Eikä hän salannut itseltään, että tämä tuotti hänelle jossain määrin tyydytystä. Hän oli äskettäin täyttänyt viisikymmentä vuotta, ja siinä ijässä pitää ihmisen olla kommendöri. Kullakin ikäkaudella on omat viehätyksensä, ja kun on päässyt yli kolmenkymmenen, niin ei pieni tähti frakinpieluksessa ole halveksittava, vaikkakin hyvä tapa luonnollisesti vaatii, että siitä lasketaan leikkiä ja viittilöidään, että jonkun tapaturman kautta on saatu se. Mutta kommendöriasteella alkaa elämän varsinainen vakavuus; silloin vaikenee pila tai saa selvän kateuden onton soinnun, joka tekee sen ainakin yhdenarvoiseksi suoranaisen imartelun kanssa. Hänen muut ritarimerkkinsä muistuttivat häntä oikeastaan vaan yhtä monesta turhasta tai vain puolittain täyttyneestä toiveesta. "L'instruction publique" sinipunervine nauhoineen herätti eloon hänen vanhan kaipuunsa saada Kunnialegionan punainen, ja Pyhä Olavi taas tosin oli melkein punainen, mutta silloin kun hän sen sai, oli hän kulkenut hulluissa unelmissa saada Pohjantähden vakava musta. Mutta kunnon ruotsalainen kommendörinauha taustana saivat nämätkin pikkukapineet kuitenkin uutta arvoa. Ja vielä suuremmassa määrässä oli näin laita Alligator-ritarikunnan kultahohteisen suurristin, joka ihmeen ihanavärisessä nauhassa riippui pukupeilillä. Se oli kiitollisuudenosoitus etelä-amerikalaiselta Mondegon tasavallalta, jonka tosin ei kovin huomattavia etuja Tukholmassa Rubin monet vuodet oli pääkonsulina erittäin tahdikkaasti valvonut. Hänen ystävänsä don Manuel Garcia, tuon pienen miellyttävän atlantintakaisen tasavallan diktatori-vallalla varustettu presidentti, oli jo viisi vuotta takaperin lähettänyt sen hänelle muistoksi siitä, että Rubin oli vaiteliaasti auttanut häntä rahapulasta heidän yhdessä viettäessään muutamia hauskoja päiviä Monte Carlossa. Mutta tähän saakka ei hän ollut uskaltanut käyttää sitä; se näytti kovin hullunkuriselta, ja olihan todellakin suuri kuilu suurristin ja frakinpieluksessa riippuvien pikkukapineiden välillä. Tämän kuilun yli oli nyt vihdoinkin Vasa-ritarikunnan kommendörinauha rakentanut tuon välttämättömän sillan, ja levollisella omallatunnolla otti hän Alligator-ritarimerkin peililtä ja ripusti sen ensikerran punaiseen ja kultakirjailtuun virkafrakkiinsa. Ja kun hän nyt katseli itseään täysin valmiina kuvastimesta, niin oli vaan yksi seikka, jonka hän olisi tahtonut toisenlaiseksi, nimittäin itsensä. Sillä hän ei omasta mielestään ollut tyhmä, olipa hän mielestään hiukan ihmistuntijakin; ja siksi panikin hän enemmän arvoa ritarimerkkeihinsä kuin itseensä.

Ilta oli kaunis ja kohtalaisen kylmä ja tähdet kimaltelivat. Rubin päätti kävellä; siitä tulisi sopiva kävelymatka. Jakobin tornikello näytti puolta yhdeksää. Hän oli siis aivan liian aikaseen liikkeellä ja saattoi runsaan tunnin aikana tehdä mitä halusi. Hän pysähtyi epäröiden erään portin eteen, talossa asui muuan hänen ystävänsä. Menisikö hän sinne ja istuisi hetken puhelemassa? Mutta ei, se ei oikein sopinut tällä kertaa. Ystävä, joka oli jokseenkin vaatimattomassa asemassa, olisi helposti voinut luulla, että hän tahtoi häikäistä häntä komeudellaan. Hän kulki ohitse.

Hän pysähtyi erään sikarikaupan akkunan eteen ja hymyili ystävällisesti kuvalleen, joka karkeasti karrikerattuna, mutta kuitenkin hänen näköisenään tuijotti häneen jonkun pilalehden ensi sivulta. Kuva esitti vertauskuvallista tappelua muutamien tunnettujen rahamiesten kesken, joista useimmat olivat suurempia ja tunnetumpia kuin hän, Ja joiden seurassa hän kernaasti näki itsensä karrikerattuna. Toisessa pilalehdessä näki hän toisen ryhmän julkisia miehiä, jotka nekin enimmäkseen olivat hänen ystäviään ja tuttaviaan.

— Pieni kansa ja pieni kaupunki, ajatteli hän. Meitä on piskuinen joukko, jotka sätkyttelemme näyttämöllä, aina samat — ja hetkisen kuluttua tapaan minä koko rykelmän linnassa. Mutta että Ruotsin kansan mieltä kiinnitämme me ja meidän pienet liikeasiamme, se nyt kuitenkin lienee vain pilalehtien toimittajain kuvitteluja. No, ei minulla muuten ole mitään niitä vastaan…

— Hyvää iltaa, herra mandariini. Menossa kuninkaan luo, näyttää, purjeista päättäen?

— Ehkä olen, liike kannattaa. Suljin äsken ja olen menossa kotia. Ellen epäilisi sinulla olevan muita aikeita, niin voisin kutsua sinut luokseni juomaan lasin whiskyä.

Rubin katseli häntä hetkisen ennenkuin vastasi ja loi yhdellä ainoalla nopealla katseella yleissilmäyksen niihin jälkiin, jotka viimeiset neljä, viisi vuotta olivat jättäneet hänen ulkomuotoonsa. Klara Liebman… kuinka solakka ja hento hän olikaan ennen. Siihen aikaan hän palveli hajuvesikaupassa. Nyt hänellä oli oma liike, jonka Rubin ja pari muuta ystävää olivat panneet alulle. Heidän suhteensa oli alusta alkaen ollut kaikkia haaveita vailla, ja ero oli tapahtunut rauhallisesti. Oikeastaan ei Rubin milloinkaan ollut vapautunut siitä pettymyksentunteesta, jonka Klaran sukkelat sutkaukset ja arkipäiväisen hauska luonne olivat hänelle tuottaneet — Rubinin ensi muisto hänestä oli vain kaksi mustaa, hehkuvaa silmää, jotka olivat livahtaneet hänen ohitsensa tuulisena syysiltana hämärissä, ja jotka olivat saaneet hänet odottamaan ja toivomaan jotain aivan muuta. Mutta se oli silloin. Nyt Klaran kasvot kertoivat vain hauskasta elämästä ja hyvänpuoleisesta ruo'asta.

— Vai niin, vai on sinulla whiskyä kotona? No niin, kuningas ei odottane minua vielä kotvaan. Puolisen tuntia voin istua luonasi.

Oli, hänellä oli se vielä — oli vain käännyttävä parista kadunkulmasta.

Rubin käveli edes takaisin noissa kolmessa pienessä huoneessa, sillä välin kuin Klara otti esille karahvin, pari pulloa sodavettä ja pari lasia pienestä, rahvaan-tyyliin tehdystä nurkkakaapista, johon oli maalattu sydämiä ja tulpaneja. Rubin pysähtyi Ja katseli sitä; se oli tullut hänen aikansa jälkeen, samoinkuin seinäkudos ja pari patjaa samaan tyyliin.

Muuten oli kaikki siellä enimmäkseen ennallaan. Kalleilla kaapeilla ja pöydillä oli joukottain valokuvia kehyksissä, niinkuin ennenkin, vaikka vain osaksi samoja kuin ennen. Hän etsi tahtomattaan omaa valokuvaansa ja löysi vihdoin hyvin pienikokoisen uuninkulmaita.

Hän vaipui nahkapeitteiseen korituoliin; jonka hän kerran maailmassa oli ostanut ja antanut Klaralle, jotta hänellä olisi ollut täällä edes yksi siedettävä huonekalu — muuten oli hän antanut Klaran järjestää huoneuston oman makunsa mukaan.

— Eikö meillä pitäisi mielestäsi olla myös tuli takassa? kysyi Klara.
Minulla on puita uunissa, on vain sytytettävä.

Mutta puut olivat märkiä eivätkä tahtoneet syttyä. Klara meni keittiöön hakemaan paloöljyastiaa, kaatoi muinaiseen boheme-tapaansa tilkan öljyä puille ja sytytti uudestaan. Tuli lieskahti niin että savupiipussa kuului vinkunaa ja suhinaa, ja loimu lankesi räikeästi punaiselle matolle.

Ja hän laittoi itselleenkin groggin, istuutui sohvannurkkaan, kilisti
Rubinin kanssa ja joi.

He puhelivat hiukan maailman menosta ja yhteisistä tuttavista, mutta välistä sattui hyvinkin pitkiä vaitioloja.

— Ihmeellistä, ajatteli Rubin itsekseen, neljä vuotta sitten luulin toisinaan vallan rakastavani häntä, ja nyt ei meillä ole juuri muuta sanottavaa toisillemme kuin "maljasi".

Pöydällä hänen vieressään oli läjä kuvakortteja — maisemia, kansallispukuja ja varieté-suuruuksia sikin sokin. Hän otti ne käteensä ja katseli niitä hajamielisenä. Muuan niistä esitti lappalaistyttöä, jolla oli tummat silmät, hymyilevät hampaat ja keimaileva otsatukka suippopäisen lakin alla. Hän katsahti ylös hämmästyneenä:

— Niin olen, vastasi Klara, pari vuotta sitten oli muuan heppu, joka laittoi ylleni nuo pukineet ja valokuvasi minut erästä kuvakorttiliikettä varten. Saat yhden, jos haluat.

Tuo epäystävällinen vastaus oli päässyt hänen suustaan vallan ajattelematta. Se harmitti häntä, mutta nyt se oli myöhäistä. Klaran silmissä välähti pieni terävä ja ilkeä pilkahdus. Hän otti kortin Rubinin kädestä, nousi ja alkoi vihellellen kävellä edestakaisin huoneessa. Rubin oli vaiti ja joi aika kulauksen whiskyä.

— Kuulehan, sanoi hän, kauluksesi taitaa olla hiukan epäkunnossa. Kultaompelus on irtautunut. Pistän sen kiinni pienellä neulalla. Usko pois, osaan tehdä sen niin, ettei neulaa näy. — Kas niin — hän hypisteli niin kevyesti kaulusta, että Rubin tuskin huomasi sitä — kas niin — nyt se on kunnossa. Nyt voit kiittää minua. Mitä kuningas olisi sanonut, jos olisit tullut linnaan rikkinäisiä ompeluksia kauluksessasi?…

Rubinista tuntui tavallaan hauskalta, kun Klara jälleen oli hyvällä tuulella, hän arveli, että pitäisi suudella häntä mutta Klara riistäytyi irti, ja Rubinin yritys olikin jokseenkin veltto eikä johtanut mihinkään.

Hän auttoi kiiruusti turkin Rubinin ylle, Rubin tyhjensi grogginsa, suuteli Klaraa kohteliaasti kädelle ja lähti.

Se on kiltti tyttö, tuo Klara, ajatteli pääkonsuli astellessaan Norrbrota, enkä unohda häntä, jos hän joskus tarvitsee minua. Mutta groggi oli hiukan liian väkevätä.

Linnanholvissa valtasi hänet muinaisten kunnioituksentunteitten jäännös, ja Kaarle XII:n trapantit portaissa herättivät hänessä epämääräisen tunteen siitä, että Ruotsin historia yhä vieläkin jatkui täyttä vauhtia ja että hän oli mukana. Mutta kun hän mahdollisimman kevyesti puristettuaan ensimäisen hovimarsalkan kättä huomasi seisovansa keskellä vanhain ystäväin ja veljien parvea, tunsi hän itsensä kotiutuneeksi ja häntä vain — kuten tavallisesti — hiukan kiusasi se, että hänen virkafrakkinsa oli punainen. Hän olisi mieluummin nähnyt sen olevan samaa tummansinistä väriä kuin tavallinen ruotsalainen sivilivirkapuku, mutta asia ei nyt ollut autettavissa.

Muuan pienikasvuinen venäläinen lähetystön-virkamies, joka pari päivää sitten oli ollut hänen luonaan päivällisillä, ojensi hänelle kätensä nyökäyttäen päätään.

— Mitä vielä, vastasi venäläinen ranskaksi. Meillä ei ole mitään syytä toivoa sotaa Japania vastaan juuri nyt. Olisipa se monesta syystä hiukan hankalaakin meille. Ja aseman luonteesta johtuu, että me tulemme määräämään sodanpuhkeamisen hetken. Jos Mutsuhito tai mikä hänen nimensä lienee, todellakin haluaa pienen sinimarjan muistiaisiksi, niin saa hän olla hyvä ja odottaa.

Pääkonsuli oli nuoruudessaan tehnyt liikeasioissa matkan Etelä-Kiinaan ja piti itseään senvuoksi miltei Japanin tuntijana.

— On synti Mutsuhitoa, sanoi hän. Hän on aivan liian viisas halutakseen sotaa Venäjää vastaan; mutta hänen kansansa ehkä pakoittaa hänet siihen. Niin on aina nykyään — hallitsijoiden sodanhalu on muuttunut taruksi. Nyt ne ovat kansat, jotka…

Hän jatkoi urheasti, mutta kuten toisinaan sattui hänelle, kun hän puhui ranskaa, alkoi hän ladella vanhoja fraaseja, joita oli varastossa aivoissa ja jotka johtivat hänet pois siitä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, kunnes hän oli unohtanut sen, ja sanoi jotain aivan toista, toisinaan päinvastaista. Hänen puhellessaan sattui hänen katseensa erääseen peiliin. Hänen huomiotaan herätti tyhjä tila, joka oli syntynyt hänen taakseen — tuntui melkein siltä kuin olisi hänen ympärilleen muodostunut puolipiiri, ja hän näki peilissä parin luutnantin pitävän kättään suunsa edessä ja siristävän omituisesti silmiään. Mikä mahtoi olla niin lystikästä? Hän ei nähnyt mitään muuta kuin venäläisen, ja tämä tosin näytti hiukan naurettavalta, mutta kuitenkin…

Yhtäkkiä näki hän peilissä kamariherra Pestelin — hänen vaimonsa serkkuja — lähestyvän ja tunsi hänen kätensä koskettavan olkapäätään.

Pestel oli irroittanut jotain hänen kauluksestaan pienen kortin, jonka hän ojensi Rubin'ille. Rubin tuijotti oudoksuen sieviin tytönkasvoihin, joilla oli hymyilevät valkoiset hampaat ja tumma otsatukka suippopäisen lappalaislakin alla.

UNELMA VANHUUDESTA

Näin viime yönä unta, että olin tullut vanhaksi. Elinkö edes? Tuskin tiedän sitä. Olin jäänyt eloon kaiken sen jälkeen, mikä muinoin oli elämäni pääsisältönä, ja olin enemmän varjon kuin ihmisen kaltainen. Harhailin hämärissä tutuilla kaduilla. Näin rappeutuneita taloja vilahtavan ohitseni, taloja, joita muistin lapsuudessani nähneeni rakennettavan, ja joiden silloin luulin olevan aijottuja ruhtinasten ja suurten herrain asunnoiksi, mutta jotka nyt näyttivät pyytävän päästä piiloon varjoon. Erään kadun päässä kohosi punainen kasarmi, jonka katolla liehui vierasvärinen lippu. Joukkue sotamiehiä marssi ohitseni housunlahkeet pistettyinä raskaisiin saappaisiin. Heidän rautaiset korkonsa kolahtelivat katukiviin. Keskellä likaista katua istui kaksi pientä lasta leikkimässä, niin likaisia ja niin köyhästi puettuja, että he näyttivät sulautuvan katuun ja heitä tuskin näkyi. He eivät nähneet sotamiehiä eivätkä sotamiehet nähneet heitä. Se ei ole heidän syynsä, se johtuu siitä, että heitä on kielletty mitään näkemästä. Jos he saattaisivat nähdä tiensä, niin he eivät voisi marssia. Tahdoin mennä tempaisemaan lapset tieltä, mutta minä en voinut. Seisoin kuin naulittuna enkä voinut liikkua. Miksi? ihmettelin. Miksi en voi liikkua, miksi minun on seistävä paikoillani ja katseltava tätä? Eikö se ehkä ole todellista — uneksinko? Ei, se on todellista; lapset ovat todellisia, ja sotamiehet niinikään. Mutta itse minä olen unelma. Ja yhtäkkiä näytti elämäni arvoitus olevan edessäni kirkkaana kuin palava kynttilä: en ollut todellinen, olin unelma. Eikä unelma voi auttaa eläviä ihmisiä.

En nähnyt lapsista jälkeäkään sotamiesten marssittua ohitseni. Näin vain, että sotamiesten saappaat jättivät tummia verisiä jälkiä likaan.

Äkisti heräsi minussa muisto, joka jähmetytti sydämeni kauhusta. Olihan minulla itselläni lapsia — kaksi pientä lasta. Missä ne mahtoivat olla, ja milloin näin ne viimeksi? Eiväthän ne mahtaneet olla — eivät — — —

Minun täytyi lähteä kotiin, minun täytyi nähdä lapseni, ne olivat tietysti kotona ja istuivat salin viheriäisellä matolla ja leikkivät puupalikoillaan ja pienillä taloillaan. Minun täytyy lähteä kotiin, he odottavat minua päivällisille ja vaimoni on levoton — — —

Jälleen harhailin kaduilla tihenevässä hämärässä. Oli alkanut sataa lunta. Olin joutunut ylös huvilakortteliin, kadut olivat hiljaisia ja valkeita, ja ristikkojen ja aitojen yli ojentivat puut oksiaan, jotka olivat raskaita lumesta. Astuin sisään avonaisesta portista kahden ison neliskulmaisen kivipylvään välitse, joilla oli suuret lumiset päähineet. Ne saivat minut niin ihmeellisen kaihomieliseksi, kenties siksi, että ne näyttivät kahdelta lumipeittoiselta haudalta. Tulin suurelle pihalle, jonka keskellä oli pieni suihkulähde, ja näin heti, että salinikkunassa oli valoa. Lamppu oli pöydällä, pöytä oli katettu ja he istuivat jo syömässä. Menin akkunan luo, koputin ruutuun ja nyökäytin päätäni sisälläoleville. Mutta he eivät nähneet minua eivätkä kuulleet mitään ja jatkoivat syöntiään. Ja samassa huomasinkin, että siellä oli vieraita ihmisiä vieraan pöydän ääressä. He eivät olleet omaisiani. Siellä oli lihava rouva ja yönuttuun puettu kaljupäinen herrasmies, joka oli vihaisennäköinen Ja näkyi riitelevän, ja muutamia puolikasvuisia lapsia, ja heidän pöydällään oli vahakangas-liina. Kaljupäisen herrasmiehen kasvot tunsin vallan hyvin, olin nähnyt ne Du Nordissa, missä hänellä oli tapana juoda totia. Häpesin hirveästi. Niin, täällähän me asuimme ensimäisen vuoden, mutta muutimme kun oli kosteata, ja nyt me asumme vallan toisessa kaupunginosassa — ja minä olen niin väsynyt — ‒ ‒

Taas kävelin lumessa. Minunhan piti lähteä kotiin. Koetin vakuuttaa itselleni, että täsmälleen tiesin minne minun oli mentävä ja että kuljin lyhintä tietä. Kuljin katujen poikki ja käännyin kulmissa, mutta minne vaan tulinkin, niin minusta tuntui, että aivan äskettäin olin kulkenut siitä ohi. Erään lyhdyn luona seisoi vanha vaimo ojentaen kättään, mutta hän peitti kasvonsa. Kuljin hänen ohitsensa, mutta koetin samassa vaistomaisesti taskustani, oliko minulla kolikkoa. Löysin hopearahan, mutta sitä tarkemmin katsottuani huomasin, että se oli vanha ja kulunut eikä enää ollut käypä. Siinä oli nuoruudessani hallinneen kuninkaan profilikuva, ja reunassa oli hänen vaalilauseensa, jonka aika oli puoleksi kuluttanut pois: Veljeskansain menestys. Seisoin kauan tuijottaen tähän vanhaan rahaan ja tunsin halua itkeä.

Niin, niin, se oli siihen aikaan… kultaisen rauhan aikaan, kuten runoilijat meidän päivinämme ovat sitä nimittäneet. Toiset ajat tulivat sitten. Jälleen olin näkevinäni punaisen kasarmin ja vieraiden sotilaiden raskaat saappaat. Ja lapseni ja kotini, joita äsken etsin? Oi, nyt muistan kaiken. Minä olen vanha ja olen elänyt kaiken jälkeen, minulla ei ole lapsia eikä kotia. Tytärtäni kasvatin aatteitteni mukaan, mutta kun hän tuli täyskasvuiseksi, niin rakastui hän erääseen lähetyssaarnaajaan ja lähti pois. Ja poikani — kuinka, eikö hän halunnut tulla upseeriksi? Halusi, mutta se oli liian vastenmielistä minulle, eikä minulla myöskään ollut varoja siihen. Mutta hän oli asevelvollinen, kun tuo suuri sota syttyi, ja hän kuoli nälkään ylhäällä Lapissa. Jos hän olisi ollut upseeri, niin hän ei olisi ainakaan nälkään kuollut. Mutta kaikki tämä on tapahtunut kauan sitten, ja muistan sen vain hyvin hämärästi. Olen elänyt kaiken jälkeen, ja olen itse vain unelma. Ja minä kuiskasin itsekseni muutamia sanoja, jotka kerran olin lukenut muutamalla haudalla, kun sinisenä kevätiltana muinoin kuljin kirkkotarhan poikki hänen kanssaan, jota silloin rakastin — kuiskasin noita sanoja yhä uudestaan ja uudestaan itsekseni: Alles geht vorüber und wird zum Traum.

Mutta näin itsekseni kuiskaillessani satuin jälleen kulkemaan lyhdyn ohi, jonka luona tuo vanha vaimo seisoi. Mutta hän peitti yhä vieläkin kasvojansa.

Ja tämä, että hän peitti kasvonsa täytti minut oudolla kauhulla.
Vavisten tuskasta kysyin häneltä:

— Mikään ei voi minulle enää tuottaa tuskaa. En ole todellinen, olen unelma.

PALAVA KAUPUNKI

Huoneen molempien ikkunoiden läpi, joita vaaleat, ristikkoruutuiset uutimet verhoavat, lankeaa talviaamun auringonpaiste huoneeseen, kahtena vinona, pitkulaisena nelikulmiona pehmeälle vihreälle matolle, ja lämpimissä auringonpilkuissa hyppii ja tanssii pieni poika. Hän ei vielä tiedä paljon mailmasta. Hän tietää olevansa pieni ja tulevansa suureksi, mutta hän ei tiedä, että hän on syntynyt tai että hän kuolee. Hän tietää, että hän on neljän vuoden vanha ja piakkoin täyttää viisi, mutta hän ei tiedä mitä vuodella tarkoitetaan: vielä mittaa hän ajankulun vain sanomalla "tänään", "huomenna" ja "eilen".

— Isä, sanoo hän äkisti isälleen, joka juuri on lopettanut aamiaisensa ja sytyttänyt päivän ensimäisen sikarin — hän näet mittaa aikaa sikareilla — isä, näin niin paljon unia viime yönä. Näin unta tuoleista ja viheriäisestä matosta ja peilistä ja kellosta ja uunista ja luukuista ja komerosta!

Ja hän hyppää uunin luo, missä aamutuli loimuaa ja räiskyy, ja heittää kuperkeikan sen edessä. Hän pitää uunia ja sen edustaa huoneen arvokkaimpana ja tärkeimpänä paikkana.

Isä nyökäyttää päätään ja nauraa hänelle sanomalehtensä reunan yli. Ja poika nauraa myöskin, nauraa hillittömästi; täyttä kurkkua. Hän on siinä ijässä, jolloin nauru on vain ilon ilmaisu, eikä ilmaise havaittuja naurettavaisuuksia. Kun hän tässä muuanna iltana seisoi ikkunan luona ja nauroi kuulle, niin se ei tapahtunut senvuoksi, että kuu hänen mielestään oli lystikäs, vaan senvuoksi, että se tuotti hänelle iloa pyöreällä, kiiltävällä naamallaan.

Naurettuaan kyllikseen, nousee hän polvilleen tuolille ja osoittaa muuatta taulua seinällä:

Taulu on valokuva-jäljennös eräästä vanhasta hollantilaisesta maalauksesta: "Palava kaupunki".

— Niin, mutta tauluissa olevia koiria minä sentään uskallan hiukan taputella.

— Isä hyvä, ota taulu alas. Tahdon, että isä taas näyttää minulle taulua niinkuin eilenkin.

Taulu on uusi tulokas huoneessa; se oli tullut edellisenä päivänä. Muihin kuviin ylt'ympäri seiniä on poika aikoja sitten tutustunut. Hän tuntee setä Strindberg'in ja setä Soppihurrin [Schopenhauer] ja setä Napolionin ja ruman Goethe-ukon ja isoäidin nuorena. Mutta palava kaupunki on uusi, ja onpa se muutenkin paljon hauskempi taulu kuin nuo muut. Isä tekee pikkupojan mieliksi ja ottaa taulun seinältä, ja he nauttivat siitä yhdessä. Leveän joensuun yli, joka kiemurtelee merelle päin, ja on täynnä veneitä ja aluksia, kulkee silta, jossa on pyöreät holvikaaret ja päädyssä torni. Vasemmalla rannalla on palava kaupunki: rivittäin kapeita taloja, joilla on suippopäädyt ja korkeat katot, kirkkoja ja torneja; toinen toistensa ohi juoksentelevia ihmisiä vilisee, tuli- ja liekki-meri, muureja vasten pystytettyjä tikapuita, hevosia, jotka pillastuneina juoksevat vetäen täriseviä kuormiaan, rantalaituri täynnä tynnyreitä ja säkkejä ja kaikenlaista romua, joella joukko ihmisiä veneessä, joka on kaatumaisillaan, sillan yli juoksee ihmisiä henkensä edestä, ja lähinnä etualalla on pari koiraa, jotka nuuskivat toisiaan. Mutta kaukana taustalla, missä joensuu levenee merelle päin, on taivaanrannalla aivan liian pieni kuu kalpeitten pilvien usvassa, ja se katselee kalvakkaana ja surullisena kaikkea tätä surkeutta.

Tästä poika ei tule hullua hurskaammaksi, sen isä kyllä hyvin tietää, mutta jotainhan hänen on vastattava. Poika istuu hetkisen hiljaa ja miettii. Uusia ajatuksia ja käsityksiä asioista liikkuu hänen aivoissaan ja törmäilee vanhoja vastaan. Hän näpertelee pienillä sormillaan palavaa kaupunkia peittävää lasia ja virkkaa:

Isä koettaa selittää eroa taulujen ja todellisuuden välillä. Tämä ei ole mikään oikea kaupunki, hän sanoo, tämä on vain taulu. Oikea kaupunki on palanut aikoja, aikoja sitten. Sitä ei ole enää olemassa. Ihmiset, jotka juoksevat tuossa huitoen käsillään, ovat kuolleet eikä heitä enää ole olemassa. Talot ovat palaneet. Tornit ovat sortuneet. Siltakin on poissa.

— Laivatkin ovat poissa jo aikoja sitten, sanoo isä. Mutta eivät nuo ole höyrylaivoja, ne ovat purjelaivoja. Höyrylaivoja ei ollut olemassa siihen aikaan.

— Mutta minä näen, että siinä on höyrylaivoja, sanoo hän. Isä, mikä tämän höyrylaivan nimi on?

Hän pitää oman päänsä, tuo poika. Isä on väsynyt opetustoimeen ja on vaiti. Poika näplii sormellaan vanhoja hollantilaisia koffeja ja puhelee itsekseen: tuon höyrylaivan nimi on Brage ja tuon nimi on Hillersjö, ja tuon nimi on Prinsessa Ingeborg.

— Ei, kuu on jäljellä. Kaikesta tuosta se on ainoa, joka on vielä jäljellä. Se on sama kuu, jolle sinä tässä muuanna päivänä nauroit lastenkamarin ikkunasta.

Jälleen istuu pikkupoika vaiti ja mietiskelee. Sitten tulee vielä yksi kysymys:

— Isä, onko siitä hyvin kauan, kuin tämä kaupunki paloi? Onko siitä yhtä kauan kuin siitä, kuin me lähdimme maalle Prinsessa Ingeborg'illa?

— Siitä on paljon, paljon pitempi aika, vastasi isä. Kun tämä kaupunki paloi, ei ollut sinua eikä minua eikä äitiä eikä isoäitiä.

Pojan kasvot käyvät äkisti totisiksi. Hän näyttää aivan huolestuneelta. Hän istuu kauan vaiti mietiskellen. Mutta näyttää siltä, kuin hän ei pääsisi selville asioista.

— Sanohan isä, kysyy hän vihdoin, missä minä olin silloin kun tämä kaupunki paloi? Paloiko se silloin kun minä olin äidin kanssa Grennassa?

Ei, ukkoseni, vastasi isä, kun tämä kaupunki paloi, ei sinua vielä ollut olemassa.

Poika pistää jälleen alahuulensa pitkälle, kasvoissa ilme, joka sanoo: ei, tähän minä en suostu. Ja hän toistaa pontevasti kysymyksensä:

Poika katsoo suurin silmin isäänsä. Yhtäkkiä kirkastuvat pienet kasvot, hän riistäytyy isän sylistä ja alkaa jälleen hyppiä ja tanssia viheriäisen maton auringonpilkussa ja huutaa täyttä kurkkua:

Hän luuli, että isä vain puhui leikkiä hänelle. Tämähän oli selvään liian hassua. Palvelustytöillä oli tapana joskus piloillaan valehdella hänelle, ja hän ajatteli, että isä teki samoin kuin he.

SIBYLLAN LUOLA

— Siinä on kaunis pari, sanoi majuri Vellingk pöytänaapurilleen parooni
Grothusenille, nuoren morsiamen serkulle.

— Niin on, hän virkkoi, Elsa on sievä tyttö. Mutta Kalle Hennigsistä en voi lausua mitään. Onko joku mies ruma vai kaunis, sitä minä en ymmärrä.

— Mutta millä he oikeastaan menevät naimisiin? kysyi majuri. Eihän heillä ole mitään. Ja luutnantinpalkka.

— Olga täti antaa heille tuhatviisisataa vuodessa, ja Henningsillä kuuluu olevan muuan rikas täti, joka antaa hänelle yhtäpaljon. Luutnantinpalkka riittänee täytteeksi.

Pöytä oli katettu pihamaalle suuren, humisevan lehmuksen alle. Syyskesän taivas oli suurenmoinen ja hohtavan sininen ja pilvetön, nyt illansuussa. Joku yksinäinen linnunpiipitys sekaantui aterioivien puheensorinaan ja nauruun.

— Oikeastaan ei minun mielestäni pitäisi syödä ulkosalla, sanoi majuri. Tuntuu rumalta, kun näkee kaikki kuumissaan olevat kasvot ulkona kirkkaassa päivänvalossa.

— Niin, sinulla on päähänpistosi, Fredrik, sanoi hän. Sinä olet oikeastaan vanha parantumaton estetikko-intoilija. Mutta olet oikeassa muuten. Ja tiedätkö mitä — kaunein ihminen tässä seurassa on yhä vieläkin Olga. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta.

Majuri nyökähytti päätään. Ja kului hetkinen ennenkuin hän vastasi — ikäänkuin itsekseen puhuen:

— Niin, hän on ihastuttava. Ei voi milloinkaan muuksi muuttua. Ei milloinkaan, niin kauan kuin hän elää.

Ja yhtäkkiä hän punastui kuin nuori poika. Hän muisti että hänellä oli Olgan tytär vieressään oikealla. Ja hän tiesi, ettei Nanny pitänyt siitä, että äidin kauneutta ylistettiin.

— Äiti — kuului Nannyn heikko ja hiukan terävä ääni — oli vahinko, ettet kuullut, mitä setä Fredrik äsken sanoi.

— Sedällähän on myöskin tapana sanoa, että äidillä on "taipumusta rococo'hon", sanoi Nanny. Ja se on hirvein tyyli, mitä minä tiedän.

— Noh, herranen aika, Nannyseni. Kukin tyyli saa kai olla omassa arvossaan. Ja että sinulla on taipumusta vakavampaan tyyliin, senhän minä tiedän.

Nanny ei ollut perinyt ainoatakaan piirrettä äidiltään. Hän ei ollut ruma, mutta häneltä puuttui viehättäväisyys, ja hän tiesi sen. Hän läheni kolmeakymmentä, eivätkä hänen huulensa olleet milloinkaan tunteneet lemmensuudelmaa. Hän haki lohdutusta uskonnosta ja ilkeydestä.

Majuri oli muutoin se seurasta, jota hän parhaiten sieti, sillä hän oli ainoa — paitsi sulhasta — joka ei kuulunut sukuun. Hän oli herraskartanon lähin naapuri ja seuraystävä.

Majuri ei tiennyt mitä vastata puheeseen suippokaarityylistä. Hän suomusti ajatuksiinsa vaipuneena koppiloartisokkaansa ja vaikeni.

Pöydän toisessa päässä istui mummo Düring ja vaikeroi nykyajan kirjallisuutta. Hän oli Olga Mertensin anoppi tämän ensimäisestä avioliitosta professori Düringin, Nannyn isän kanssa. Mutta kävi ilmi, että hän nykyajan kirjallisuudella tarkoitti paria Aleksander Kiellandin kirjaa. Sillä kohtaa oli hän astunut pois junasta.

— Ei pitäisi kirjoitella kirjoja, kun on niin surullinen elämänkatsomus, sanoi hän.

— Siinä on täti tavallaan oikeassa, sanoi hän. Tulee elää niinkuin opettaa. Ja saarnaajan, joka kirjoitti, että kaikki on turhuutta, ei olisi pitänyt kirjoittaa sitä, vaan mennä hirteen sensijaan.

— Rouva Düring on ehdottomasti oikeassa, sanoi majuri. On käynyt jonkunlaiseksi urheiluksi kirjoittaa kirjoja, jotka vievät ihmiseltä kaiken halun elää. Olisi kiellettävä noin vaan edeltäkäsin puhumasta nuorisolle, millaista elämä on. Se on sama kuin sanoisi nuorelle miehelle, joka on astumassa elämään onneaan luomaan: sinun on mentävä sinne ja sinne; tie on ikävä ja vaivaloinen, mutta kauniinpuoleinen toisinaan, ja kun pääset perille niin sinut hirtetään.

— Kuulehan Fredrik — Olga vastasi — etkö kuitenkin usko, että ihmisten halu elää riippuu aivan muusta kuin siitä, mitä kirjoja he lukevat? Ei elämä välitä kirjoista.

Sulhanen ja morsian istuivat hiljaisina ja hiukan jäykkinä eivätkä puhuneet paljon. Heidän ajatuksensa tapasivat toisensa pöydän alla.

— Etkö ole huomannut Fredrik, että mitä sanotaan ja kirjoitetaan — olkoonpa se sitten tyhmää tai järkevää, oikeata tai väärää — niin on se kuitenkin kaikkityyni kuin kirjoitus virran vedessä. Se ei merkitse mitään. Ajattelehan vaan eniten luettua ja uskottua kirjaa, mikä on olemassa: Uutta testamenttia. Mikä on sen pääsisältö? Että tämä elämä ei ole mitään, ja tuleva kaikki. Ei pidä murehtia huomisesta päivästä; ei kylvää eikä niittää; on jätettävä kaikki murheet Herran huomaan; jaettava kaikki omaisuus vaivaisille; ei pidä lainata rahoja korkoa vastaan eikä vaatia maksettavaksi, mitä on lainannut; vääryyttä ei ole kostettava; ei tuomittava; ei seistävä pahaa vastaan. Tuhannet lukevat sitä ja uskovat siihen ja pitävät sitä jumalan sanana. Mutta heidän elämäänsä se ei jätä mitään jälkiä. Ja jos meidän kelpo kirkkoherramme Sundius alkaisi elää niinkuin hän opettaa, niin koko seurakunta luulisi hänen tulleen hulluksi. Mitä välittää elämä kirjoista? Elämä on lihaa ja verta. Ei mielipiteitä eikä ajatuksia.

— Niin — Olga hymyili surumielisesti — minä luen todellakin raamattua toisinaan. Siellä löytyy niin paljon uutta. Ja kun rakas Nannyni viime vuosina on tuskin muuta tehnyt kuin riidellyt minulle uskonnosta, niin olen koettanut hiukan perehtyä siihen, mistä on kysymys.

Mummo Düring sanoi jotain, mikä hukkui hälinään. Mutta Nannyn tympeä ääni viilsi kuin veitsi:

— Enpä luule, että sinä voit perehtyä siihen, äiti. Sinulla ei ole taipumusta siihen. Sinulla on "taipumusta rococohon", kuten Fredrik-sedällä on tapana saada. Olet muuten elänytkin rococotyyliin.

Hän tahtoi näillä sanoillaan viitata siihen, että äidillä oli aikoinaan ollut pari kolme rakastajaa.

Syntyi lyhyen hetkisen kestävä vaitiolo. Mutta puhelu alkoi kohta jälleen. Oli vanha tapa suvun kesken ymmärtää Nannyn ilkeydet äidistään pieniksi viattomiksi pilapuheiksi. Olga itse tuskin huomasi niitä. Hän ei milloinkaan kuunnellut tytärtään muuta kuin puolella korvalla. Hän välitti Nannysta niin vähän. Oikeastaan piti hän enemmän sisarentyttärestään, Elsa Grothusenista, joka oli ollut hänen kodissaan, ja jolle hän oli ollut äidin asemassa aina siitä asti, kuin tämä oli tullut orvoksi. Häntä kiusasi usein se, ettei hän voinut pitää omasta lapsestaan niin paljon kuin hänen olisi pitänyt. Mutta hän ei mahtanut sille mitään. Ja häntä säälitti suuresti tyttärensä, joka oli saanut niin näivettyneen ja pienen sielun.

Elsa istui kuunnellen hiukan hajamielisesti häntä vastapäätä istuvaa tehtaanomistaja Mertensiä, muuatta Olgan lankoa. Tehtaanomistaja oli ensi kamarin jäsen ja häntä kunnioitettiin suuresti rikkautensa ja terveitten mielipiteittensä vuoksi. Hän puhui ruo'asta ja ylisti sitä lämpimästi.

— Kelpo Olgamme — virkkoi hän — tietää, millaisen ruotsalaisen herraskartano-päivällisen tulee olla.

Hän kääntyi näine sanoineen vain muodollisesti Elsan puoleen, niin että tämä ei tuntenut olevansa velvollinen vastaamaan, vaan nyökäytti vain hiukan hienopiirteistä tytönpäätään, jota runsas ruskea tukka peitti. Ja tuskinpa hän oli kuullutkaan, mitä Mertens sanoi. Hän oli niin onnellinen. Hän tunsi onnen lämpönä koko ruumiissaan, tunsi sen niin voimakkaasti, että hän miltei häpesi. Hän pelkäsi, että se näkyisi liian selvästi hänestä. Yhtäkkiä, hänen tietämättään miksi, tuli hän ajatelleeksi häntä, jota hän oli suudellut edellisenä kesänä. Kuinka omituista: hänenkin nimensä oli Karl. Elsa näki hänet edessään kuin sumussa, mutta suuresti pienentyneenä ja etäisenä ja epäselvänä. Oikeastaan näki hän vain hänen tummansiniset vaatteensa. Mutta mistä nyt puhuttiinkaan? Vai niin, sodasta. Näytti siltä, kuin syttyisi sota Norjaa vastaan. Kuinka ilkeätä! Ja juuri nyt, kun hän oli mennyt kihloihin luutnantin kanssa… Ei, eihän saattanut tapahtua mitään niin hirveätä… Hän kuuli mummo Düringin sanovan:

— Minä puolestani olen sitä mieltä, että on eniten synti hevosia, joiden täytyy olla mukana kärsimässä, vaikkeivät ollenkaan saata käsittää, mistä on kysymys.

Ja Elsa kuuli rakastettunsa vastaavan ja näki hänen hymyilevät valkoiset hampaansa:

— Pelkäänpä, että useimmiten olisi ratsumiehelle tappioksi, jos hän ilmoittaisi asian hevoselleen. Parasta on olla tietämättä, mistä on kysymys, vain käydä päälle. Jos ajattelee, mistä oikeastaan on kysymys, niin menettää ehkä halun olla mukana kauemmin. Ja silloinhan sitä ei kelpaa sotilaaksi.

— Kas se on oikein, sanoi tehtaanomistaja Mertens. Vain käydä päälle!
Niin on ruotsalaisen sotilaan puhuttava.

Hänellä oli se omituisuus, että hän kaikesta, mitä lausuttiin, kiinnitti huomiota vain siihen, mikä miellytti häntä. Muu meni häneltä sivu korvien.

Olga Mertens istui ääneti katsellen noita kahta nuorta. Hänen silmänsä laajenivat sekunniksi — nälkäisesti. Sitten hän jälleen siristi ne kahdeksi kapeaksi juovaksi, ja hän tunsi kostean sumun verhoavan niitä. Hänen huulensa liikkuivat huomaamatta, ja hänen ajatuksensa kuiskasi sanoja, joita ei kukaan kuullut:

    "Est-ce un souvenir, est-ce un rêve,
    Ce souffle ardent qui nous soulève?
    Je me souviens, je me souviens!
    Force et jeunesse! O joyeux biens!
    L'amour, l'amour! je me souviens!"

— Perhana, sanoi tehtaanomistaja Mertens, pelaako luutnantti shakkiakin. Sitten meidän on pelattava peli ruo'an jälkeen.

— Pelaan hyvin huonosti, vastasi Karl Hennings. Jos mieli oppia pelaamaan shakkia kunnollisesti, niin on jätettävä kaikki muu, rakkaus, virkaura, kaikkityyni. Koko niin sanottu elämä.

… Shakki. Olgan mieleen muistui hänen miehensä. Artur Mertens. Hänkin pelasi shakkia. Ja omituista. Olga muisti hänelläkin olleen tapana sanoa aivan samaa: jos mieli oppia pelaamaan shakkia, niin oli siihen antauduttava kokonaan. Mutta hän pelasi kernaimmin yksin itsekseen. Eihän sillä paikkakunnalla ollutkaan muuten ketään, josta olisi ollut hänelle vastapelaajaksi.

Ja hänen ajatuksensa kiersivät edelleen samaa ja samaa: Arturia. Missä hän nyt lienee? Kuinka kuluu hänen päivänsä ja yönsä?

Hän oli ollut Olgan viimeinen rakkaus. He olivat eläneet muutaman onnellisen vuoden yhdessä. Mutta viimeisen vuoden hän enimmäkseen istui päiväkaudet pelaamassa shakkia itsekseen.

… Kunnes hän yhtäkkiä eräänä päivänä matkusti pois vieraan naisen seurassa.

"Hän" hylkäsi Arturin pian. Mutta Artur ei palannut enää kotiin. Hän vaan yhä matkusteli. Eikä hän milloinkaan kirjoittanut.

Olga ei tiennyt missä hän oli tai oliko hän elossa. Mutta viime kesänä joku oli nähnyt hänet Ostenden pelisaleissa.

— Niin, sanoi Karl Hennings. Moltken sotasuunnitelma oli tietenkin nerokas. Mutta se oli etenkin erittäin yksinkertainen. Sen pääsisältö oli, ”että vihollinen oli haettava käsiin ja hänen kimppuunsa oli hyökättävä missä hänet vain voitiin tavata”.

— Puh! pääsi Grothusenilta —, sen suunnitelman olisin minäkin voinut keksiä!

— Kerron sanasta sanaan, jatkoi Karl. Olen itse nähnyt asiakirjan lasilaatikossa Potsdamissa.

Hän punastui hieman sanoessaan tämän. Sillä hän ei ollut nähnyt asiakirjaa, vaan lukenut siitä jossain kirjassa. Mutta sehän oli yhdentekevää.

— Oli luonnollisesti toinenkin, yksityiskohtaisempi suunnitelma. Mutta sitä ei voitu seurata. Se oli rakennettu sille perusteelle, että vihollinen hoitaisi peliään mahdollisimman viisaasti. Mutta kun sensijaan tapahtui päinvastoin, niin oli tietysti muutettava suunnitelmaa.

Hän huomasi yht'äkkiä kuuntelevansa omaa ääntään kuin sisällyksetöntä ja vierasta ääntä. Hänen mielestään oli kaikki hänen ympärillään niin vierasta. Hän istui tuntemattomien ihmisten parissa. Olihan hän tosin tavannut Grothusenia muutaman kerran. Mutta hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että hän saattaisi joutua tämän sukulaiseksi.

Oli hetkiä, jolloin hänen rakastettunsakin kävi hänelle yht'äkkiä vieraaksi. Se oli hänestä niin kamalata. Sillä hän rakasti häntä. Ja hän tahtoi rakastaa häntä.

Ja hän halusi kotia ja lapsia. Juurensijaa elämässä. Hän ei ollut pitkään aikaan tietänyt mitään kodista: hänen vanhempansa olivat kuolleet varhain. Siinäkin näki hän siteen rakastettunsa ja itsensä välillä, että he molemmat olivat orpoja.

Ja hän tunsi, ettei hän kauempaa voinut elää kuten tähän asti: rakkaudettomana. Se johti niin paljoon rumaan. Hän muisti "ensimäisen naisensa". Tämä oli ollut palvelustyttönä täyshoitolassa, missä hän oli asunut viimeisenä kouluvuotenaan — hän oli kahdeksantoistavuotias. Tyttö oli sievä, ja heillä oli tapana toisinaan suudella toisiaan. Ei näyttänyt siltä, kuin olisi siitä tullut mitään sen enempää — tyttö tuntui pitävän kaikkea vain leikkinä ja pilana, kunnes tyttö vihdoin — kun hän jo oli miltei luopunut koko asiasta — muuanna yönä hiipi hänen luokseen aivan itsestään…

— Niin — sitten tuli siitä tietysti hitonmoinen juttu. Ja hänelle kävi huonosti, raukalle. Mutta niinhän täytyikin käydä.

Oi, kuinka väsynyt ja kyllästynyt hän oli kaikkeen tähän. Eihän hän halunnut mitään sen kernaammin, kuin saada elää kauniisti. Ja hän tunsi itsessään suuren, valoisan rauhan nyt, kun rakkaus vihdoinkin oli tullut. Oikea rakkaus.

Tehtaanomistaja Mertens kilisti lasiaan. Hän pyysi saada esittää vastakihlautuneitten maljan. Hän ei puhuisi pitkälti. Hän inhosi pitkiä puheita.

Hän tahtoi verrata rakkautta iloiseen pilaan. Mutta avioliitto on elämän vakavuutta. Avioliitto, missä rakkaus vallitsee, on vakavuuden ja leikin sopusointuisa yhdistys.

Hänelle oli kerrottu, että nuorten liiton hänen niin sanoakseen ensimäinen oras oli solmittu — aivan äskettäin — tuossa vanhassa, historiallisesti muistorikkaassa Kalmarin kaupungissa.

(Karl Johan hyvä, pisti Olga Mertens väliin, kuinka sinä oikeastaan menettelet solmiessasi orasta?)

Puhuja senvuoksi ei luullut lausuvansa mitään kovin kovin huonoa ennettä, jos hän tästä otti aiheen verrata näiden kahden nuoren liittoa Kalmarin unioniin. Sillä tosin oli myrskynsä. Mutta millä avioliitolla ei niitä ole? Täytyy kuitenkin myöntää, että näinä ihmeellisinä aikoina, jolloin mennään naimisiin ja erotaan aivan kuin vaihdettaisiin paitaa, on pidettävä sitä jokseenkin kauniina tuloksena, jos avioliitto kestää yhtä kauan kuin Kalmarin unioni! Ja hän halusi ilmituoda sen varman toivon, että liitto, joka nyt oli puhkeamaisillaan kukkaan, tulisi kestämään paljon kauemmin.

Puhuja ei voinut välttää sitä, että hän Kalmarin unionista suoraan johtui hiljattain niin surullisella ja kevytmielisellä tavalla purettuun unioniin Ruotsin ja Norjan välillä.. Ja hän tahtoi lausua olevansa varmasti vakuutettu siitä, että meille kaikille rakkaasta pikku Elsasta tulisi paljon parempi ja uskollisempi vaimo Karl Hennings ystävälle (hän oli juuri juonut sinun maljat tämän kanssa) kuin Norja oli ollut Ruotsille. Ja että Karl Hennings tulisi olemaan pikku Elsalle hyvä ja uskollinen puoliso, siitä olemme kaikki — lopetti puhuja — jo vakuutetut. Oikean ruotsalaisen soturin sydämessä ei ole vilppiä!

Maljan juontiin yhdyttiin lämmöllä. Käsiä puristettiin, kasvot hehkuivat sydänten lämmöstä ja hämilläolosta ja hyvästä viinistä.

— Kuuntelen niin mielelläni kun Karl Johan puhuu, sanoi hän. Usein olen toivonut, että olisin mies. Mutta kun kuulen Karl Johanin pitävän puhetta, niin tunnen olevani tyytyväinen asemaani.

Senaattori vaipui näiden sanojen johdosta hiljaiseen mietiskelyyn. Hänen kälynsä puhui toisinaan asioita, jotka tuntuivat hänestä ihmeellisiltä.

Mutta ihastuttava nainen hän oli, se oli varma. Ja hänen veljensä Artur oli kohdellut häntä sikamaisesti.

— Onhan hän veljeni, oli hänellä tapana sanoa Olgalle, ja siksi, että hän on veljeni, minä pidän hänestä. Mutta aika lurjus hän on ja on aina ollut.

Mutta hän ei milloinkaan saanut muuta vastausta kuin katseen, joka liukui hänen ohitsensa…

Hän kilisti lasiaan ja pyysi saada omasta ja muiden vieraitten puolesta kiittää rakastettavaa emäntää sekä ruokiin että juomiin nähden erinomaisista päivällisistä.

Karl ja Elsa seisoivat kuistin kaidepuun ääressä ja katselivat puiston puitten kellahtavia latvalehviä.

Hän ei oikeastaan juuri pitänyt tuosta jutusta Kalmarin unionista. Hänen mielestään se oli pyhätön häpäisemistä, pyhätön, jonne vieras jalka ei saanut astua.

Herraskartano ja puisto olivat korkealla paikalla, niemellä. Alhaalla sinersi Vettern. Ja kaukana pohjoisessa kohosi Omberg kuin etäinen vaaleansininen pilvi.

Tehtaanomistaja halusi päästä pelaamaan sovittua peliä. Artur Mertensin shakkipöytä oli vielä hänen tupakkahuoneessaan, niinkuin se oli ollut sinä päivänä, jolloin hän matkusti. Mutta tehtaanomistaja muutatti sen kuistille.

— Elsa rakas, tunnet kai itsesi nyt oikein onnelliseksi? Vaikka sinä olet ollut rakastunut niin monasti, että sinun olisi pitänyt tottua onnellisena olemaan.

— Meidän perheessämme rakkaudenbasillit juoksentelevat ympäri kuin suuret rotat. Minä olen ainoa, jota ne eivät milloinkaan pure.

Majuri seisoi puhellen Olga Mertensin kanssa. Hän oli hiljattain ollut
Jönköpingissä. Ja hän sanoi:

— Enhän ole muuten juuri kovin uskonnollinen. Mutta en voinut olla pistäytymättä kuuntelemassa jumalanpalvelusta Viktor Rydbergin entisessä kirkossa. Ja minä ajattelin runoa "Träsnittet i psalmboken" ja kyyneleet kohosivat silmiini.

— Mutta on synti, jatkoi hän, että ovat niin pahasti kohdelleet Viktor Rydbergiä hänen kuolemansa jälkeen. Panneet hänet yhteen samaan nippuun autuaasti edesmenneen pastor primarius Fehrin kanssa. "Fehr Rydbergin muisto". Ja Fehr ensimäisenä päällisten päätteeksi!

— Mutta sehän on totta, jatkoi hän, sinähän tunsit hänet? Georg Brandes kirjoitti hänen kuoltuaan, että hän oli niin kaunis mies. Sitä minä en voinut milloinkaan käsittää, valokuvien mukaan. Vai oliko hän?

— Hän ei oikeastaan ollut mikään kaunis mies, vastasi Fredrik Vellingk.
Mutta hän oli kaunis ihminen.

Tehtaanomistajalla oli kova onni menettää kuningattarensa kohta pelin alussa. Mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan.

— Minulla on suonissani vanhaa sotilasverta, sanoi hän. Minä en antaudu ensi hädässä.

Hän aprikoi kauan. Sitten hän siirsi. Mutta silloin kuningas tehtaanomistajan onnettomuudeksi sattui joutumaan shakiksi. Karl Hennings sieppasi sen heti ja pisti housuntaskuunsa. Tämä voimannäyte pani tehtaanomistajan miettimään. Ja vielä kotvan tutkistellaan aseman vaikeuksia hän luopui pelistä.

— Sinulla on kummallinen tapa pelata shakkia, rakas Karl, sanoi hän. Sinun kanssasi en enää halua pelata. Vain ottaa ja ottaa — eihän se ole shakinpeluuta. Ei, on pelattava hienosti.

Alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen. Vettern päilyi tummana ja hiljaisena.

Fredrik Vellingk vastasi johonkin, mitä Olga oli sanonut. Hänen äänensä oli matala ja värähteli hiukan:

— Niin, sanoi hän rakkaus on kuin auringonpaiste ja taivaan armo. Se lankeaa kenen osaksi hyvänsä.

Hän lausui nämä katkerat sanat, koska rakkaus, jota hän oli halannut palavammin kuin mitään muuta, oli langennut muitten, vaan ei hänen osakseen.

Olga Mertens ei vastannut hänen katseeseensa. Hänen silmänsä harhailivat etäällä tyhjyydessä.

— Rakkaus — lausui hän — on kiertomalja. Se kulkee kädestä käteen.
Monella se on ollut. Kukaan ei ole omistanut sitä.

Mummo Düring istui nukkuen syvässä korituolissa. Hän näki unta. Hän oli nuori, äsken naimisiin mennyt rouva, oli ilta ja puolihämärä, ja hän oli pukupeilin edessä makuuhuoneessa ja suori hiuksiaan yöksi. Düring makasi jo suuressa sängyssä ja vihelteli muuatta "Kauniin Helenan" säveltä. "Rakkautta olla täytyy, vaikka kuinkakin vähäisen" Mutta kun hän kääntyi noustakseen vuoteeseen, oli sänky äkisti muuttunut pieneksi ja ahtaaksi ja nokimustaksi. Ja Düring makasi niin kalpeana ja jäykkänä eikä enää viheltänyt.

Hän näki aina unia nukkuessaan. Mutta hän ei milloinkaan muistanut, mitä hän oli uneksinut.

Vettern lepäsi kuin rannaton meri kuunvalossa, mihin Visingsö hukkui.
Vain vettä ja kuutamoa. Ei mitään muuta — ei mitään.

Karl ja Elsa olivat hiukan syrjässä. Karl otti Elsan pään käsiensä väliin ja suuteli häntä.

Karl Hennings oli ollut Kööpenhaminassa pari viikkoa kesällä ja palasi kotiin höyrylaivalla. Ronnebyssa oli Elsa tullut laivaan. He eivät tunteneet toisiaan — eivät olleet milloinkaan nähneet toisiaan. Karl oli heti pannut hänet merkille. Ja hän ei voinut välttää joskus kohtaamasta Karlen katsetta, kun he sattuivat istumaan vastapäätä toisiaan päivällispöydässä. Ja Karl oli kerran huomaavinaan, että Elsa loi häneen katseen, jonka hän selitti tähän tapaan: Sinä olet varmaankin kiltti poika. Haluatko leikkiä kanssani? Päivällisen jälkeen he sattumalta joutuivat seisomaan laivankaiteen ääreen — ei juuri vierekkäin, muttei myöskään vallan etäälle toisistaan — ja tuijottamaan veteen. Karl oli paljain päin ja tuuli temmelsi hurjasti hänen tukassaan. Hän huomasi, että Elsa hetkisen katseli häntä, salavihkaa. Hän sanoi hiljaa, kuin itsekseen: Päätä alkaa huimata, kun seisoo tässä tuijottamassa. Eihän Elsan olisi pitänyt vastata mitään. Mutta hän vastasi, hiljaa: Niin alkaa.

Kalmarissa piti laivan viipyä useamman tunnin. He nousivat maihin lähteäkseen yhdessä kaupunkia katselemaan. Ei kumpikaan heistä ollut siellä ollut ennen. He kävelivät kaduilla pienten vanhanaikuisten, hauskojen talojen keskellä. He eivät olleet vielä esittäytyneet toisilleen. Heistä molemmista tuntui, ettei sillä ollut kiirettä ja että heillä saattoi olla hetkisen hauskaa yhdessä ilman, että tiesivät mitään toisistaan. He tulivat vanhan linnan luo ja käyskentelivät valleilla. Aurinko oli juuri mailleen menossa. He istuivat kauan vanhalla linnanvallilla meren partaalla. He istuivat siellä vielä auringon laskettuakin. Ja he suutelivat toisiaan.

Silloin he huomasivat, että heillä oli yhteisiä tuttavia, ja silloin oli heillä heti paljon enemmän puhuttavaa toisilleen.

Puolen yötä he sitten olivat istuneet laivankannella. Ja oli kuutamo.
Silloinkin.

— Tule — sanoi Elsa Karlelle — tule, niin näytän sinulle "Sibyllan luolan".

"Sibyllan luola" oli luolantapainen onkalo rantaseinämässä. Siitä oli joku vanha tarina, mutta ei kukaan muistanut sitä.

— Nyt sinun pitää olla sibyllana ja ennustaa meille, Olga täti, sanoi
Elsa.

— Herranen aika, lapseni, sanoi Olga, onko minusta jo todellakin tullut vanha povarieukko? Niin, niin. Aika rientää. On uskomatonta, kuinka se rientää. Eikä milloinkaan väsy.

— Niin, niin. Ei jaksa seurata. Ja viimein ei tahdo enää jaksaa.
Mutta mitä haluat minun ennustamaan?

— Ennusta meille onnettomuuksia, Olga täti. Sillä silloin voin olla varma siitä, ettei niitä satu.

— Hyi, kuinka sopimatonta, sanoi Elsa. Etkö voi keksiä minulle maukkaampia onnettomuuksia, Olga täti?

Olga istui kivellä ja nojasi päätään käsiinsä. Hänen silmänsä seurasivat yksinäisenä purjehtivaa hopeapilveä joka ajelehti taivaalla.

— Voithan kysellä minulta, lapsoseni. Niin saamme nähdä, mitä tyhmyyksiä minä saatan keksiä.

Karl ja Elsa seisoivat hänen edessään käsi kädessä. Mutta hän katsoi heidän ohitsensa. Ulos tyhjyyteen. Kylmään, julmaan kuutamoon.

— Et juuri, et kovin suuresti. Sinä rakastat häntä niinkuin nuoren tytön sopii rakastaa. Se on, sinä iloitset siitä, että hän rakastaa sinua.

— Paljon, paljon enemmän. Ja eniten sinä olet rikastava häntä, kun se aika tulee, jolloin hän ei enää rakasta sinua.

Nuori tyttö purskahti raikkaaseen, heläjävään nauruun, sillä tiesihän hän, ettei se aika milloinkaan tulisi.

— Ja kun en enää rakasta häntä — hänen silmänsä hymyilivät Elsalle — niin minä ehkä vihaan häntä?

— Sinä et ole vihaava häntä. Sinä olet aina toivova hänelle kaikkea hyvää. Mutta sinä tulet rakastamaan toista.

— Oi, mistä minä tiedän… Jotakuta, joka vielä on pieni tyttönen ja juoksentelee lyhyissä hameissa ja poimii kukkasia niityltä. Ja joka tällä hetkellä nukkuu pienessä valkoisessa vuoteessa kuutamossa, jossain kaukana täältä…

— Ja sinä Sibylla siis luulet, että minä olen rakastava häntä enemmän.

— Luulenpa melkein niin, sanoi hän. Viimeinen rakkaus on aina suurin. Etkö sitä tiedä? Minä kun luulin, että sen saisi oppia koulussa nykyään. Sinä tulet rakastamaan häntä niin, että olet vallan järjiltäsi. Ja hän on imevä kaiken veren sydämestäsi. Ja sitten, kun sydämesi on ehtynyt, silloin hän ei tietysti tiedä, mitä tekisi sillä enää kauvempaa. Ja silloin hän heittää sen sikojen eteen. Ja alussa tuntuu sinusta hiukan ihmeelliseltä — kulkea ilman sydäntä. Mutta ajan pitkään se on sinulle terveellistä. Sillä silloin järki palaa vähitellen. Ja sitten sinusta tulee majuri ja eversti ja kenraali ja sinä saat suuria kauniita ritarimerkkejä, ja silloin sinä tulet niin iloiseksi. Ja sitten sinä naurat kaikelle, ja sitten sinä kuolet. Ja sitten ei ollut mitään enempää. Tulkaahan nyt lapset, niin käymme sisälle saamaan kupin teetä ja voileivän.

Karl piteli Elsan oikeata kättä omiensa välissä ja katseli häntä silmiin. Ja Elsa hymyili sanoessaan:

Karl suuteli häntä ja hymyili. Se ei ollut tehnyt häneen mitään vaikutusta, tuo kaikkityyni. Hän tuskin muisti, mitä Olga Mertens oli sanonut. Hän oli koko ajan seisonut ajatellen: Eukko on sievä. Hän on varmaankin ollut kaunis nuorena.

Nyt hän ajatteli muuta. Hän seisoi katsellen yli kimeltävien vetten. Sumu haihtui ja Visingsö kohosi vedestä. Se näytti olevan aivan lähellä. Kuudanhopea välkkyi tammien lehvissä.

— Tämä on Vettern. Ja tuolla on Visingsö ja tuolla Omberg. Ja täällä ylt'ympäri on Ruotsi. Ruotsi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA SIVUJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.