The Project Gutenberg eBook of Pikku Marie, by George Sand

     I. Ukko Maurice.
     I. Germain, vahva maanviljelijä.
   III. Äiti Guillette.
    IV. Pikku Petter.
     V. Suolla.
    VI. Suurten tammien alla.
   VII. Iltarukous.
  VIII. Vaikka olikin kylmä.
    IX. Taivasalla.
     X. Kylän valtias kaunotar.
    XI. Isäntä.
   XII. Mummo.
  XIII. Paluu kotiin.
   XIV. Maurice mummo.
    XV. Pikku Marie.

"Germain", sanoi appiukkonsa hänelle eräänä päivänä, "kyllä sinun kuitenkin pitää naida uudestaan. Johan on kohta kaksi vuotta siitä, kuin jäit leskeksi minun tyttärestäni, ja vanhin poikasi on jo seitsenvuotinen. Sinullakin on kohta ikää koko kolmekymmentä vuotta, poikaseni, ja, kuten tiedät, katsotaan miestä näillä paikoin liian vanhaksi tekemään uutta pesää, kun hän ehtii sen ijän ohitse. Sinulla on kolme kaunista lasta eikä niistä ole tähän asti ollut meillä mitään huolta. Vaimoni ja miniäni ovat heitä hoidelleet niin hyvin, kuin ovat voineet, ja rakastaneet heitä, kuten ovat olleet velvollisetkin. Pikku Petter on jo suuri poika ja ajaa härkiä varsin hyvin; on hän jo kyllin vakava paimentamaan elukoita niityllä ja kyllin vahva juottamaan hevosia. Hänestä siis ei ole meille mitään vastusta; mutta molemmat toiset, joitahan me kyllä sydämmestämme rakastamme, Jumala tietköön! ne viattomat lapsiraukat ne saattavat meidät pulaan tänä vuonna. Minun miniälleni syntyy kohta lapsi ja hänellä on ennestäänkin vielä pienoinen käsivarrella. Kun se, jota odotamme, tulee, ei hänelle enää jää aikaa hoidella sinun pikku Soulangeasi ja vielä vähemmin Sylvainiasi, joka ei vielä ole nelivuotinenkaan eikä pysy hiljaa hetkeäkään. Hän on samanlainen huimapää kuin sinä ja kyllä hänestä aikoinaan tulee vahva työmies, mutta hän on nyt hirveän vallaton lapsi eikä minun eukkoni nyt enää jaksa juosta niin sukkelaan, että saisi hänet kiinni, kun hän livistää lammikolle taikka karjan jalkoihin. Ja muutenkin, kun miniälleni tulee yksi lisäksi, saa minun eukkoni vähintään vuodeksi hänen nykyisen nuorimpansa vastuksikseen. Sinun lapsistasi on meillä siis paha pula ja huoli. Emme me tahtoisi, että he jäisivät ihan katsomatta, ja kun ajattelemme, mihin kaikkiin onnettomuuksiin he voivat joutua hoidon puutteessa, niin eipä mieli pysy oikein levollisena. Sinä sen tähden tarvitset toisen vaimon ja minä toisen miniän. Ajattelepas asiaa, poikaseni, johan minä olen monta kertaa nyhjännyt sinua; aika kuluu ja piankin sinä joudut vanhain lukuun. Naida niin pian kuin mahdollista on sinun velvollisuutesi sekä lapsia että meitä muita kohtaan jotka tahdomme pitää järjestystä talossa."

"No, isä", vastasi vävy, "jos sitä nyt välttämättömästi tahdotte, täytyneehän minun se tehdä. Mutta enpä huoli salata, että hyvin vastenmielistä se minusta on; niin, ei minulla ole siihen juuri suurempaa halua kuin hukuttautumaankaan. Kyllä on helppo tietää, mitä on kadotettu, vaan tietämätöntä on, mitä saadaan. Minulla oli kelpo vaimo ja kaunis vaimo, siveä ja reipas, hyvä vanhemmillensa, hyvä miehelleen ja hyvä lapsilleen, sukkela töissään sekä ulkona että kotona ja taitava käsityön tekijä, kaikin puolin hyvä; ja kun te annoitte hänet minulle ja minä otin hänet, niin ei tehty mitään ehtoa, että minun pitäisi niin pian unhottaa hänet, jos satuinkin onnettomuudekseni hänet kadottamaan."

"No, tuo, mitä puhut, tulee kyllä hyvästä sydämmestä, Germain", vastasi ukko Maurice. "Kyllä minä tiedän, että sinä rakastit tytärtäni, että sinä teit hänet onnelliseksi ja että, jos sinä olisit voinut tyydyttää kuolemaa menemällä itse hänen sijastaan, niin Katerine vielä olisi elossa tänäkin päivänä ja sinä nyt makaisit hautuumaan mullassa. Katerine kyllä ansaksikin olla niin rakastettu, ja jos sinä et voi unhottaa häntä, niin emme sitä voi mekään. Mutta enhän minä vaadikaan sinua unhottamaan. Herramme tahto oli, että hänen piti lähteä täältä, eikä kulu päivääkään, jona me rukouksissamme, ajatuksissamme, sanoissamme ja töissämme emme osoittaisi hänelle, että pidämme kunniassa hänen muistoansa ja että olemme murheissamme hänen poismenostaan. Mutta jos hän voisi puhua sinulle toisesta maailmasta ja ilmoittaa tahtonsa, niin hän käskisi sinua etsimään äitiä hänen pikku orvoillensa. Siispä pitää nyt löytää vaimo, joka ansaitsee päästä hänen sijaansa. Se ei juuri ole mikään helppo etsintä, mutta ei siltä mahdotonkaan, ja kun vain löydämme sinulle sellaisen, niin sinä rakastat häntä yhtä suuresti kuin minun tytärtänikin, koska sinä olet kunniallinen mies ja opit olemaan hänelle kiitollinen siitä, että hän täyttää meidän tahtomme ja rakastaa sinun lapsiasi."

"Niin, isä", sanoi Germain, "kyllä minä teen tahtonne mukaan, kuten aina olen tehnyt."

"Pitääpä tunnustaa, poikaseni, että sinä olet aina totellut ystävällisiä ja hyviä neuvoja, joita perheesi päämies on sinulle antanut. Koettakaamme sen tähden yhdessä valita sinulle uutta vaimoa. Ensinnäkin minun ajatukseni on, että sinun ei pidä ottaa ihan nuorta tyttöä. Sellainen ei ollenkaan sovi sinulle. Nuoret ovat ajattelemattomat, ja koska kolmen lapsen kasvattaminen on kokonainen taakka, varsinkin jos ne ovat syntyneet toisesta äidistä, niin sinun pitää saada kunnon ihminen, joka on oikein vakava ja hellä ja ahkera. Jos hän ei ole jotakuinkin sinun ikäisesi, niin tuskinpa hänellä on kylliksi järkeä sitoutua sellaisiin velvollisuuksiin. Nuoren tytön mielestä sinä olet liian vanha ja sinun lapsesi liian nuoret. Hän lakkaamatta valittelisi ja sinun tapsillesi tulisi huono hoito."

"Siitä juuri minäkin olen levoton. Ajatelkaahan, jos hän niitä pikku raukkoja kohtelisi pahoin, vihaisi ja rääkkäisi?"

"Herra varjelkoon!" vastasi ukko; "mutta häijyt naiset ovat näillä seuduin harvinaisemmat kuin hyvät, ja hullutpa me olisimme, jos emme valitsisi sellaista, joka sopii kaikin puolin."

"Se on totta, isä! onhan täällä hyviä tyttöjä meidän kylässämme:
Louise, Sylvaine, Claudie, Marguerite. Niin, ketä te tahtoisitte?"

"Hiljaa, hiljaa, poikaseni; kaikki ne tytöt ovat liian nuoret tai liian köyhät taikkapa liian kauniit, sillä pitää sekin ottaa lukuun, poikaseni. Kaunis vaimo ei aina ole yhtä ymmärtäväinen kuin joku toinen."

"Tahdotteko siis, että minun pitäisi ottaa ruma?" kysäsi Germain vähän levottomasti.

"En, en minä rumaa, sillä sen vaimon tulee lahjoittaa sinulle lapsia, eikä mikään ole surettavampaa kuin rumat, heikot ja kivulloiset lapset. Terve, vielä kukoistava vaimo, ei kaunis eikä ruma, sellainen sopisi sinulle paraiten."

"Kylläpä näen", sanoi Germain, vähän surumielisesti hymyillen, "että täytyisi varta vasten luoda erityinen vaimo, jos mieli löytää sellaista, kuin te tahdotte, varsinkin kuin te ette huoli köyhästä, eikä rikkaita ole helppo saada, ainakaan leskimiehen."

"Entä jos se nainen olisi itse leski, Germain? Niin, lapseton leski, jolla olisi sievä omaisuus."

II.

"Niin, on minulla yksi ehdolla", vastasi ukko Maurice. "Se on Leonard
Guerinin leski ja asuu Fourchessa."

"Minä en tunne häntä enkä paikkaakaan", vastasi Germain nöyrästi, mutta yhä enemmin pahoillaan.⁻

"Katerineko? Tuleepa tosiaankin hauska, jos saa käyttää sitä nimeä. Katerine! Mutta jospa minä en voi rakastaa häntä yhtä paljon kuin entistä vaimoani, niin tulee siitä vain enempi surua, sillä sitenhän tulisin muistamaan häntä sitä useammin."

"Minä vakuutan, että sinä kyllä miellyt häneen. Hän on kelpo ihminen ja hänellä on hyvä sydän. Minä en ole nähnyt häntä pitkään aikaan, mutta ei hän silloin ollut mikään ruma tyttö. Vaan hän ei ole enää nuori, hänellä on ikää jo kaksineljättä vuotta. Hän on hyvästä perheestä, kunnon ihmisiä koko suku, ja hänellä on kahdeksan tai kymmenen tuhannen markan ala hyvää maata, jonka hän mielellään möisi ja ostaisi sijaan toista sieltä, mihin joutuisi asettumaan, sillä hän aikoo mennä uusiin naimisiin, ja minä tiedän, että hän ei suinkaan katsoisi sinun asemaasi huonoksi, jos vain muuten sinun luonteesi häntä miellyttää."

"Niin, paitsi ett'emme tiedä, mitä te molemmat ajattelette; mutta sitäpä juuri saisitte itse keskenänne selvitellä, kunhan ensin tulisitte tutuiksi. Hänen isänsä on vähän sukua minulle ja erittäin hyvä ystävä hän on aina ollut. Niin, kyllähän sinä tunnet Leonardin?"

"Olen minä nähnyt teidän puhelevan hänen kanssansa markkinoilla, ja viime kerran söitte yhdessä aamiaista siellä. Vai niin, siitäkö hän puheli teidän kanssanne niin kauan?"

"Siitä juuri; hän näki sinun myövän elukoita ja sinä hänen mielestään toimitit asiasi hyvin, ja hän arveli, että sinä näytit kauniilta, kelpo mieheltä ja sitä paitsi toimeliaalta ja ymmärtäväiseltä. Kun minä sitte kerroin hänelle, millainen sinä olet ja miten hyvin sinä olet käyttäytynyt koko ajan, kahdeksan vuotta, kuin me olemme eläneet ja tehneet työtä yhdessä, vaihtamatta koskaan tyytymätöntä tai pahaa sanaa, johtui hänelle mieleen, että sinun pitäisi naida hänen tyttärensä; ja minä sanon suoraan, että minä en vastustaisi sitä, sillä se vaimo on kunniallisesta perheestä ja melkoisen varakas ja pidetäänpä häntä arvossakin."

"No, saatanpahan ottaa tuon lukuun, jos tahdotte; mutta kuten tiedätte, en minä puolestani huoli koskaan vaivata päätäni turhilla laskuilla, mitä minulle tulee taikka ei tule siitä, kuin me yhdessä ansaitsemme. Minä en ymmärrä jakelemista, siihen minun pääni ei kykene. Minä osaan arvostella maata, härkiä, hevosia ja vankkureja ja osaan kylvää, puida ja ruokkia elukoita. Lampaat, viinin viljelys, puutarhan hoito, pikku tulot ja hienoimpain kasvien viljelys, kaikki ne sellaiset ovat teidän poikanne huolena, enkä minä huoli niihin sekautua. Raha-asioissa minulla on huono muisti, ja minä mieluisemmin jätän ne kokonaan muille, kuin rupean riitelemään siitä, mikä on minun omaani, mikä toisen. Minä pelkään erehtyväni ja vahingossa ehkä vaalivani, mikä ei ole minulle tulevaa, ja jos kaupat eivät olisi niin yksinkertaiset ja selvät, en minä niistä koskaan selviäisi."

"Se on paha se, poikani, ja juuri sen tähden minä tahtoisin, että sinä saisit hyväpäisen vaimon, joka kykenisi olemaan minun sijassani silloin, kuin minua ei enää ole. Sinä et ole huolinut koskaan ottaa oikeaa selkoa meidän tileistämme, ja siitä saattaisit joutua riitaan minun poikani kanssa, kun minua ei enää olisi välittämässä rauhaa ja sanomassa, mitä kumpikin teistä on saapa."

"Jospa te saisitte elää kauan, isä! Mutta älkää huoliko olla levoton siitä, mitä tapahtuu teidän kuoltuanne; minä en rupea koskaan riitelemään teidän poikanne kanssa. Minä luotan Jaakkoon kuin teihin itseenne, ja koska minulla ei ole mitään omaa omaisuutta, vaan kaikki minun osani tulee teidän tyttärenne tähden ja kuuluu lapsillemme, saatan minä olla levollinen ja te myöskin; eihän toki Jaakko rupea ryöstämään sisarensa lapsilta omillensa, hän kun rakastaa heitä kaikkia yhtä paljon."

"Ihan olet oikeassa, Germain. Jaakko on hyvä poika, hyvä veli ja totuutta rakastava mies. Mutta hän saattaa kuolla ennen minua ja ennen kuin teidän lapsenne ovat kasvatetut. Perheessä pitää aina katsoa, että alaikäisiä ei jää ilman hoitajatta, joka osaa antaa heille hyviä neuvoja ja sovittaa heidän riitansa. Muuten sekautuvat lakimiehet asioihin, ärsyttävät heidät toinen toistansa vastaan ja narraavat heidät kuluttamaan kaikki tyyni turhiin juttuihin. Meidän siis ei pidä koskaan ajatteleman ottaa perheesemme ketään miestä eikä naista, selvittämättä itsellemme, että hänen ehkä kerran pitää johtaa kolmeakymmentä lasta, lapsenlasta, vävyä ja miniää ja vastata kaikkein heidän käytöksestään ja rahoistaan. Eihän koskaan voida tietää, miten paljon perhe lisäytyy, ja kun pesä on liian täysi ja mehiläiset varustautuvat parveilemaan, aikoo tietysti jokainen viedä kanssaan omat hunajansa. Kun minä otin sinut vävyksi, vaikka minun tyttäreni oli rikas ja sinä olit köyhä, en minä moittinut häntä, että hän valitsi sinut. Minä näin, että sinä olit hyvä työmies, ja tiesin varsin hyvin, että meidän kaltaisen talonpoikaisväen paras rikkaus on vahvat kädet ja hyvä sydän, kuten sinulla. Kun mies ne tuo kanssansa uuteen perheesen, on hänellä ihan kylliksi rikkautta. Mutta ihan toista on naisen; hänen työnsä kotosalla tarkoittaa koossa pitämistä eikä kokoomista. Muuten, kun sinä nyt olet isä ja etsit toista vaimoa, täytyy sinun muistaa, että uudesta aviosta syntyvät lapset, jotka eivät pääse jakamaan ensimmäisen pesän perintöä, jäisivät puutetta kärsimään, jos sinä kuolisit eikä sinun toisella vaimollasi itsellään olisi mitään omaisuutta. Ja ne lapset, joilla sinä kartutat meidän perhettämme, kuluttavat myöskin. Jos se kuluisi vain meiltä, niin me tietysti pitäisimme heistä huolta nurkumatta, mutta se vähentäisi koko perheen varoja ja silloin täytyisi entistenkin lasten uhrata osaansa. Kun perhe kasvaa runsaasti, varojen kasvamatta samassa suhteessa, tulee köyhyys vieraaksi, tehtäköönpä työtä miten ahkerasti hyvänsä. Se minun ajatukseni asiasta on, Germain; punnitse sitä ja koeta saada Guerinin leski, sillä hänen kykynsä ja rahansa tulisivat meille hyväksi avuksi nykyään ja turvaisivat meidän tulevaisuutemme."

"No, olkoon menneeksi, isä. Minä koetan päästä hänen suosioonsa ja itse mieltyä häneen."

"Hänen kotiinsako? Eikö sinne ole pitkä matka? Tähän aikaan ei juuri joutaisi maantiellä vetelehtimään."

"Kun on puhe rakkaudesta, ei aika tule kuuloon. Mutta tämähän on järkevä liitto kahden henkilön välillä, joilla ei ole joutavia oikkuja, vaan jotka tietävät, mitä tahtovat; niinpä pitäisi asian pian selviämän. Huomenna on lauantai; sinä saatat jättää päivätyösi vähän lyhemmäksi kuin tavallisesti ja lähteä kello kahden paikoilla iltapäivällä, niin ehdit Fourchehen yöksi Nykyään on kirkas kuutamoaika, tiet ovat hyvät ja matkaa on vain kolme peninkulmaa. Se on lähellä Magnieria. Muuten saatathan ottaa tammasi."

"Niin, mutta tamma on kaunis, ja kosija, joka tulee hyvällä ratsulla, näyttää aina paremmalta. Pue yllesi uudet vaatteet ja vie jokin kaunis metsälintu lahjaksi ukko Leonardille. Saatat sanoa, että minä sinut lähetin; puhele hänen kanssansa ja seurustele hänen tyttärensä kanssa pyhäpäivä ja maanantai-aamuna palaat sulhasena tai rukkaset kädessä."

"Niin minä teen", vastasi Germain levollisesti; mutta eipä hän kuitenkaan ollut mielessään oikein levollinen.

Germain oli aina elänyt kunniallisesti, kuten toimeliaan maanviljelijän tulee. Naituaan kahdenkymmenen vuoden ijässä oli hän tähän asti rakastanut ainoastaan yhtä naista, ja vaikka hänellä oli vilkas ja iloinen luonne, hän ei ollut leskeksi jäätyään laskenut leikkiä kenenkään muun kanssa eikä ketään mielistellyt. Hän oli uskollisesti kantanut totista surua sydämmessään, ja sen tähden hän vähän levottomasti ja vastenmielisesti taipui täyttämään appensa tahdon. Mutta appi oli aina viisaasti hallinnut perhettä ja Germain oli tähän asti yksinomaan ajatellut vain yhteistä työtä ja sen tähden myöskin kuuliaisesti noudattanut perheenisän tahtoa. Senpä tähden Germain ei voinut ajatella edes olevan mahdollistakaan ruveta nyt vastustamaan hänen hyviä syitänsä ja kaikkein etua.

Hän oli kuitenkin alakuloinen. Kului tuskin päivääkään, jona hän ei olisi salaa itkenyt vaimovainajaansa, ja vaikka yksinäisyys alkoikin tuntua raskaalta, oli hän aivan yhtä vastahakoinen rakentamaan uutta avioliittoa kuin haihduttamaan suruansakin. Hän hämärästi aavisti, että rakkaus ehkä voisi lohduttaa häntä, jos se äkisti tulisi hänelle, sillä muuten rakkaus ei lohduta. Sitä ei löydetä etsimällä; se tulee, jos tulee, odottamatta. Järkevä avioliitto, jonka Maurice ukko Germainille valmiiksi kehitteli, tuntematon morsian, ehkäpä myöskin hänen viisautensa ja hyvien avujensa ylistely saattoivat miehen pulaan. Hän liikkui mietiskelyihin vaipuneena omalla tavallaan, kuin ihminen, jolla on niin paljo ajatuksia päässä, että niiden täytyy joutua riitaan keskenänsä; hän ei etsinyt päteviä syitä itsekkääsen vastarintaan, mutta kärsi outoa, hämärää surumielisyyttä eikä ruvennut taistelemaan pahaa vastaan, joka oli välttämätön….

Ukko Maurice meni tupaan, jota vastoin Germain jäi auringon laskun ja pimeän tulon välihetkenä korjailemaan aitaa, jonka lampaat olivat rikkoneet läheltä asuinkartanoa. Hän löi pystyyn kepit ja painoi maata lujaan niiden ympärille, pikkulintujen liritellessä lähimmässä pensaassa ikään kuin kiirehtien häntä, että he pääsisivät uteliaisuuttaan tyydyttämään ja tutkimaan hänen työtänsä heti hänen poistuttuaan.

III.

Maurice ukko tapasi tuvassa naapurivaimon, joka oli tullut juttelemaan hänen vaimonsa kanssa ja tuomaan kuivia päreitä tulen virikkeeksi. Guillette asui hyvin rappeutuneessa pikku tuvassa, parin kivenheiton päässä tästä talonpoikaistalosta. Mutta hän oli järjestystä pitävä ja kelpo ihminen. Hänen huono asuntonsa oli siisti ja niin hyvässä kunnossa, kuin sitä suinkin kävi pitää, ja hänen omat, huolellisesti paikatut vaatteensa osoittivat, että hän kaikessa köyhyydessään koetti pitää itseään kunnioitettavassa kunnossa.

"Vai niin, toitteko päreitä sytytellä iltatulta, Guillette?" sanoi
Maurice; "onko teillä muuta asiaa?"

"Ei", vastasi hän, "ei nykyään. Minullahan ei ole taipumusta kerjäämään, kuten tiedätte; minä en tahdo käyttää väärin ystävieni hyvyyttä."

"Se on totta; sen tähden myöskin ystävänne aina mielellään auttavat teitä."

"Minä tässä puhelin teidän vaimonne kanssa ja kysyin eikö Germain vieläkään ole päättänyt naida uudestaan."

"Te olette vakava ettekä juorua turhia", vastasi ukko, "niin että teille saattaa puhua asioita, pelkäämättä niiden tulevan koko maailman tiedoksi. Sen tähden minä nyt kerron vaimolleni ja teille, että Germain on juuri päättänyt; hän lähtee huomenna Fourcheen."

"Mitäs sanot!" huudahti emäntä. "Poika parka! Suokoon Herra, että hän saa yhtä siivon ja kunniallisen vaimon, kuin hän itsekin on!"

"Vai niin, lähteekö hän Fourcheen?" virkkoi Guillette. "No, sepä sopii hyvin! Se oli oikein onnen sattuma minulle, ja koska äsken kysyitte, oliko minulla mitään asiaa, niin nyt minä sanon, Maurice, mitä hyvää te saatatte minulle tehdä."

"Täytyyhän hänen ruveta palvelukseen, ansaitaksensa jotakin. Minä kyllä olen siitä pahoillani ja hän myöskin tyttö parka. Juhannuksen aikaan me emme vielä saattaneet taipua eroamaan, mutta nyt on jo kohta pyhän Marin päivä käsissä ja hän sai hyvän paimenpaikan Ormeauxista. Talonpoika, sen paikan isäntä, ajoi tätä tietä markkinoilta palatessaan ja näki minun pikku Marieni paimentavan kolmea lammastaan tien varrella. 'Sinullapa ei juuri ole paljoa tekemistä, tyttöseni', sanoi hän hänelle; 'kolme lammasta paimennettavana, ei se kelpaa. Tahdotko sata lammasta? Minä ottaisin sinut palvelukseeni. Meidän paimenemme sairastui ja lähtee kotiin vanhempiensa luo, ja jos tulet meille viikon kuluessa, saat viisikymmentä francia vuoden loppuun asti eli juhannukseen.' Tyttö ei sanonut lähtevänsä, mutta eipä hän kuitenkaan voinut olla sitä ajattelematta eikä minulle kertomatta, kun tuli illan suussa kotiin ja näki minun olevan pahoillani ja huolissani talvesta, joka kyllä tulee pitkäksi ja vaikeaksi, sillä nythän kurjet ja muuttolinnut läksivät ainakin kuukautta aikaisemmin kuin tavallisesti. Me itkimme molemmat, mutta rohkasimme sitte mielemme ja päätimme, että meidän ei käy kauemmin olla yhdessä, koska pieni maatilkkumme tuskin elättää yhtäkään henkeä. Ja koska Marie on jo päässyt siihen ikään, että kohta täyttää kuusitoista vuotta, niin täytyy hänen kaiketi tehdä kuten muutkin: ansaita leipänsä ja auttaa vanhaa äitiänsä."

"Guillette", sanoi talonpoika-vanhus, "jospa ei muuta tarvittaisi kuin viisikymmentä francia haihduttamaan teidän huolianne ja pelastamaan teitä lähettämästä pois lastanne, niin minä totisesti ne antaisin, vaikka sellainen summa ei ole mikään pikku asia meidän kaltaisille. Mutta kaikessa täytyy kuulla järjen ääntä yhtä paljon kuin ystävyydenkin. Jos te pääsisittekin kärsimästä puutetta nyt ensi talvena, niin olisi se taas toisena edessä, ja mitä kauemmin tyttärenne viipyy teidän luonanne, sitä vaikeampi tulee hänen sitte erota. Pikku Marie on nyt suuri ja vahva tyttö eikä hänelle riitä työtä kotona, hän tottuisi vain laiskehtimaan."

"Oh, sitä minä en pelkää", vastasi Guillette. "Marie on yhtä vikkelä kuin kuka rikas tyttö hyvänsä, jolla on suuri talous. Hän ei istu koskaan kädet ristissä; milloin meillä ei ole muuta työtä, pyyhkii ja puhdistaa hän huonoja huonekalujamme, että ne ovat kirkkaat kuin peili. Se tyttö maksaa painonsa kultaa, ja minä olisin paljon mieluisemmin suonut hänen tulevan paimeneksi teille kuin muuttavan niin etäälle tuntemattomien ihmisten luo. Te olisitte kyllä ottaneet hänet kesällä, jos olisimme voineet silloin päättää erota; mutta nyt te jo olette pestanneet kylliksi palvelijoita eikä sitä nyt käy ajatteleminen ennen kuin tulevana juhannuksena."

"Siihen minä suostun oikein sydämmestäni, Guillette! Se tuleekin oikein paikalleen. Mutia siihen asti sopii tytön oppia ammattiansa ja tottua palvelemaan muita."

"Niin, niin, se onkin päätetty asia. Ormeauxin isäntä lähetti kysymään tänä aamuna; me suostuimme ja tytön täytyy lähteä. Mutta lapsi parka ei osaa yksin sinne enkä minäkään mielelläni lähetä häntä niin kauas pois yksinään. Koska teidän vävynne lähtee huomenna Fourcheen, saattaisi hän ottaa tytön kanssansa. Ne paikat ovat likekkäin, kuten olen kuullut sanottavan; itse minä en ole siellä koskaan käynyt."

"Ihan vierekkäin ne ovat; vävyni kyllä vie tytön sinne. Onhan se ihan kohtuullista, saattaapa Germain ottaa tytön taaksensa hevosen selkäänkin, niin säästyvät kengät. Tuossa hän juuri tuleekin illalliselle. Kuules, Germain, Guilletten pikku Marie lähtee Ormeauxiin paimeneksi. Otathan sinä hänet kanssasi hevosen selkään?"

"Kyllä se käy päinsä", vastasi Germain, ollen pahoilla mielin, mutta aina valmis auttamaan lähimmäistänsä.

Meillä ei koskaan johtuisi äidille mieleen jättää kuudentoista vuoden ikäistä tyttöä kahdeksankolmatta vuoden ikäisen miehen huostaan. Sillä tosiaankin Germain oli vasta kahdeksankolmatta vuoden ijässä, ja vaikka häntä kotiseudussaan yleisen tavan mukaan katsottiin vanhaksi naima-asioissa, oli hän kuitenkin koko seudun kaunein mies. Työ ei ollut häntä vielä tehnyt ryppyiseksi eikä vanhan näköiseksi, kuten useimmat talonpojat ovat, jotka ovat työskennelleet kymmenen vuotta ulkotöissä. Hän oli niin vahva, että hän varsin hyvin saattoi vielä kyntää maata toiset kymmenen vuotta vanhentumatta; ja nuorella tytöllä olisi tosiaankin pitänyt olla hyvin pinttynyt vanhuuden kammo, jos hän ei olisi huomannut, että Germainilla oli terve iho, vilkkaat silmät, siniset kuin toukokuun taivas, punaiset huulet, puhtaat hampaat sekä norja ja solakka vartalo kuin varsalla, jonka ei ole vielä tarvinnut luopua laitumestansa.

Mutta puhtaat tavat ovat pyhänä entisyyden perintönä näissä maalaisseuduissa, jotka ovat syrjässä suurten kaupunkien turmelevasta nautintoelämästä, ja Belairissa oli Mauricen perhe kunnioitettavimpain ja rehellisimpäin arvossa. Germain läksi hankkimaan itselleen vaimoa; Marie oli siis liian nuori ja liian köyhä, että mies olisi häntä saattanut ajatella miksikään kosittavaksi tytöksi, ja Germain olisi itsekin tuntenut olevansa "sydämmetön konna" ja "huono mies", jos hänellä olisi ollut mitään pahoja aikeita tyttöä kohtaan. Ukko Maurice sen tähden pysyikin ihan levollisena, kun näki vävynsä auttavan taakseen hevosen selkään kaunista tyttöä; Guillette äiti olisi katsonut pahasti loukanneensa Germainea, jos olisi pyytänyt häntä suojelemaan tyttöä kuin omaa sisartansa. Marie nousi itkien ylös, suudeltuaan parikymmentä kertaa äitiänsä ja nuoria ystäviänsä. Germain oli surumielinen omasta puolestaan, otti sitä enemmän osaa tytön suruun ja ratsasti pois vakavan näköisenä, naapurien huiskutellessa jäähyisiä Marie raukalle, ajattelematta mitään pahaa.

IV.

Hiirakko oli nuori, kaunis ja vahva hepo. Se kantoi vaivatta kaksoistaakkaansa, liputti korviaan ja puri kuolaimia, sillä vilkas luonto sillä muhkealla elukalla oli. Laitumen ohi mennessä huomasi se emänsä, vanhan hiirakon ja hirnui hänelle jäähyväsiksi. Emä tuli aidan luo, helisteli liekavitjojansa, koetti nelistää pitkin piennarta nuoren hiirakon jäljestä, mutta nähden hänen lähtevän juoksemaan hyvää, vauhtia hirnahti emä vuorostaan ja pysähtyi levottomana, turpa ilmassa ja suu täynnä ruohoa, joka unohtui pureksimatta.

"Tuo hepo parka tuntee aina sikiönsä", sanoi Germain, haihduttaakseen Marien surua. "Siitä johtuu mieleeni, että minä en sanonut jäähyväsiä pikku Petterille ennen lähtöäni. Se häijy poika missä lienee ollutkaan. Eilisiltana hän kiusasi minua lupaamaan ottaa hänet kanssani ja itki koko tunnin levolle käytyänsä. Tänä aamuna hän myöskin kaikin tavoin koetti houkutella. On se aika viekas ja teeskentelevä veitikka! Mutta nähtyään, että siitä ei tullut mitään, pahastui hän ja juoksi tiehensä, enkä minä sitte ole nähnyt häntä koko päivänä."

"Minä näin hänet", sanoi Marie, koettaen niellä kyyneliänsä. "Hän juoksi Soulasin lasten kanssa metsänhakkuukselle, ja jo arvasinkin hänen olleen kauan poissa, koska hän ahmimalla söi marjoja. Minä annoin hänelle aamiaisleipäni ja hän sanoi: 'Kiitos, hyvä Marie; kun tulet meille, annan minä kakkuja.' Onpa teillä oikein kelpo poika, Germain!"

"Niin, hyvä poika hän on, enkä minä oikein tiedä, mitä minä saisinkaan tehdyksi hänen hyväksensä. Jos hänen mummollaan ei olisi enempi ymmärrystä kuin minulla, minä en suinkaan olisi voinut olla ottamatta häntä kanssani, kun näin hänen itkevän niin katkerasti ja olevan niin pahoillaan."

"No, miksi ette sitte ottaneet häntä? Eihän hänestä olisi ollut teille mitään vastusta, hän kun on niin hiljainen ja kiltti, kun tehdään hänen mielensä mukaan."

"Ehkäpä ei olisi ollut sopiva ottaa häntä mukaan sinne, johon olen matkalla. Niin ainakin appeni ajatteli. Minun mielestäni olisi juuri ollut sopiva nähdä, miten lapsi olisi otettu vastaan, ja mitäpä he muuta olisivat voineet olla kuin ystävälliset hänelle. Mutta kotiväki sanoi, että aluksi ei pidä näytellä juuri sitä, josta voi tulla vastusta vaimolle. Vaan mitä varten minä oikeastaan puhelenkaan tätä sinulle, pikku Marie; ethän sinä käsitä sitä ollenkaan."

"Käsitän kyllä, Germain; tiedän minä, että te olette matkalla kosimaan. Äiti kertoi sen ja sanoi, että minä en saa puhua sitä kellekään, en kotona, teillä enkä siellä, johon tulen, ja te saatatte olla huoletta, en minä puhu sanaakaan."

"Siinä teetkin oikein, sillä ei asia vielä ole päätetty; ehkäpä aiottu morsian ei huolikaan minusta."

"Kuka tietää? Minulla on kolme lasta ja se on ikävää vaimolle, joka ei ole heidän äitinsä."

"Ne ovat kauniit kuin pikku enkelit ja niin hyvin kasvatetut, että siivompia lapsia ei ole missään."

"No, se poika on niin pieni! Tietysti hän vielä on vallaton, mutta hän on niin ymmärtäväinen."

"On hän viisas poika ja niin rohkea sitte. Ei hän pelkää lehmiä eikä härkiä, ja jos annettaisiin hänen tehdä mielensä mukaan, niin kyllä hän jo kipuaisi hevosen selkään kuten vanhinkin."

"Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, olisin minä ottanut vanhimman kanssani. Se olisi varmaan vaikuttanut, että morsian olisi heti mieltynyt teihin, kun teillä on niin kaunis poika."

"No, ei niitä monta luullakseni ole sellaisia, mutta on niitä joku, ja siitä minä juuri olen levoton."

"En; yhtä vähän kuin sinä, ja pelkäänpä, että en paremmin opi tuntemaan häntä sittekään, kuin näen hänet. Minä en ole epäluuloinen; kun minulle puhutaan ystävällisesti, luotan minä sanoihin; mutta olenpa saanut monestikin katua sitä, sillä puhua ja tehdä ei ole yhtä helppoa."

"No, kohtahan saatte nähdä hänet ja tarkastella häntä, ja toivottavasti ette erehdy."

"Kuulepas, pikku Marie, sinä voisit tehdä minulle suuren palveluksen, jos vähän katsahtaisit Fourchen taloa etkä menisi suoraa tietä Ormeauxiin; sinä olet viisas tyttö, sinä olet aina osoittanut ymmärtäväsi kaikkia asioita ja tarkkaavasi kaikkea. Jos sinä huomaat jotakin, joka mielestäsi ansaitsee ajatella, niin voithan sanoa sen minulle kahden kesken."

"Ei, Germain, sitä minä en tee! Minä pelkään, että erehtyisin sanomaan jotakin, jonka ei pitäisi tulla tietyksi, ja jos varomaton sana saattaisi teidät luopumaan tästä avioliiton puuhasta, niin teidän appivanhempanne suuttuisivat minuun ja minulla on kyllin paljo ikävää ennestäänkin, hankkimatta rakkaalle äidilleni vielä lisää ikävyyksiä."

Heidän näin puhuessaan hörkisti hiirakko korviaan, hypähti vähän syrjään ja lähestyi sitte heti jälleen pensasaitaa, jossa jokin esine, jota se jo alkoi tunnustella tutuksi, oli ensin pelottanut sitä. Germain katsahti pensaihin päin ja huomasi ojassa äsken hakatun, paksun tammen vielä tuoreiden lehtien alla jotakin pikku lampaan näköistä.

"Se on eksynyt elukka", sanoi hän, "taikka kuollut, koska se ei liiku.
Ehkäpä joku etsii sitä; katsokaamme tarkemmin."

"Ei se ole mikään elukka!" huudahti Marie, "vaan makaava lapsi; teidän pikku Petterinnehän se on!"

"Katsopas vain!" ihmetteli Germain laskeutuen'maahan. "Niin, tuo pikku veitikka makaa täällä niin kaukana kotoa ja ojassa, jossa käärme saattaisi purra häntä."

Hän nosti lapsen ylös, ja poika avaten silmänsä hymyili hänelle, kiersi kätensä hänelle kaulaan ja sanoi: "hyvä isä, pääsenkö minä mukaan?"

"Minä odotin sinua ajamaan tästä ohitse", sanoi lapsi, "ja katselin pitkin tietä niin kauan, että viimein nukuin."

"Jospa minä nyt olisin ratsastanut ohitse, näkemättä sinua, olisit sinä jäänyt tänne koko yöksi ja sudet olisivat syöneet sinut."

"Kyllä minä tiesin, että sinä näet minut", vastasi pikku Petter ihan luottavasti.

"Kas niin, suutele nyt minua, Petter, sano hyvästi ja palaa heti kotiin, jos et tahdo jäädä illallisetta."

"Enkö minä sitte pääse teidän kanssanne?" valitti poikanen ja alkoi hieroa silmiään, näyttääkseen, että hän aikoi itkeä.

"Tiedäthän, että ukko ja mummo eivät tahdo", vastusti Germain, ottaen tuekseen vanhusten vallan ja samalla myöntäen, että hänen oma valtansa ei ollut juuri luotettava.

Mutta poika ei huolinut mistään. Hän alkoi itkeä tosissaan ja sanoi, että kun isä otti pikku Marien kanssansa, niin saattoi hänkin päästä yhtä hyvin. Siihen hänelle vastattiin, että heidän täytyy matkustaa suurten metsien läpi, joissa on paljon suuria petoja, jotka syövät pikku lapsia; että hiirakko ei tahdo kantaa kolmea henkeä, kuten hepo oli ilmaissut jo ennen lähtöä ja että siellä jonne he olivat matkalla, ei ollut makuupaikkaa eikä illallista sellaisille pikku ihmisille. Nämä pätevät syyt eivät vähääkään vakuuttaneet pikku Petteriä; hän heittäytyi nurmikolle, vierettelihe siinä huutaen, että isänsä ei enää huolinut hänestä ja että hän, jos häntä ei oteta mukaan, ei mene kotiin koko päivänä eikä yönä.

Germainin isänsydän oli yhtä hellä ja heikko kuin naisen. Hänen vaimonsa kuolema, pikku lasten hoito, josta hänen oli täytynyt yksinään pitää huolta, sekä tieto, että nämä äidittömät lapsi raukat tarvitsivat paljon rakkautta, ne asiat kaikki olivat kukin osaltansa tehneet häntä sellaiseksi. Hän mielessään kesti ankaraa taistelua, sitä kovempaa, kuin hän häpesi heikkouttansa ja koetti salata neuvottomuuttansa pikku Marielta; hänelle nousi hiki otsaan ja silmät punastuivat, josta näkyi, että itku oli hänelläkin lähellä. Viimein hän koetti pahastua; mutta kääntyessään pikku Marieen päin, ikään kuin näyttääkseen järkähtämättömyyttänsä hänelle, huomasi hän tytönkin itkevän, ja silloin hänen oli mahdoton pysyä vakavana, vaikka hän vielä torui Petteriä ja itsekseen pahoitteli.

"Te tosiaankin olette kovasydämminen", sanoi pikku Marie viimein, "minä puolestani en koskaan voisi tuolla tavalla vastustaa lapsen mielitekoa, joka itkee niin katkerasti. Germain, ottakaat hänet kanssanne. Kyllä teidän hevosenne on tottunut kantamaan kaksi henkeä ja lapsen; ratsastavathan teidän lankonne ja hänen vaimonsa, joka on paljon suurempi minua, toripäivinä kaupunkiin poikansa kanssa juuri tämän hiirakon seljässä. Ottakaa hänet eteenne satulaan; ja muuten minä mieluisemmin astunkin jalkaisin, kuin tuotan poikaselle pahaa mieltä."

"Ei sinun tarvitse astua", vastasi Germain, kiihkoisesti haluten taipumisen tilaisuutta. "Hiirakko on vahva hepo ja jaksaisi kantaa vaikka vielä kaksi lisäksi, jos vain olisi tilaa seljässä. Mutta miten me tulemme toimeen lapsen kanssa siellä? Hänelle tulee vilu ja nälkä ja kuka hoitaa häntä tänä iltana ja huomenna ja panee hänet maata, pesee ja pukee hänet? Minä en uskalla vaivata naista, jota en vielä tunnekaan ja joka ehkä arvelisi, että minä kohtelen häntä liian vapaasti ensi alusta saakka."

"Siitähän opitte häntä heti tuntemaan, onko hän ystävällinen vaiko tyytymätön; se on paras keino. Ja muuten, jos hän ei huoli teidän Petteristänne, niin kyllä minä pidän hänestä huolen. Minä tulen Fourcheen, puen Petterille ylle ja otan hänet kanssani laitumelle huomenna. Minä huvittelen häntä koko päivän ja katson, ett'ei häneltä puutu mitään."

"Hän väsyttäisi sinut, tyttö parka, ja olisi vain vastuksena. Koko päivä on pitkä aika."

"Päin vastoin hänestä on minulle huvia ja iloa ensimmäisenä päivänä vieraassa seudussa. Minä siten ajattelen, että olenkin vielä kotona."

Kun poika näki, että pikku Marie puolusti häntä, tarttui hän tytön hameesen ja piti siitä niin kovasti kiinni, että täytyi väkisin kiskoa hänet irti. Huomattuaan, että isä viimein taipui, otti Petter Marien käden omiin päivettyneihin pikku käsiinsä ja suuteli sitä ilosta hyppien sekä veti hänet hiirakon luo maltittoman kiihkeästi, kuten lapsilla on tapana.

"Kas niin", sanoi tyttö ja nosti hänet ylös, "nyt meidän pitää rauhoittaa tätä pikku sydäntä, joka hyppii kuin lintunen, ja jos sinusta tuntuu kylmältä, kun tulee pimeä, niin sano vain minulle, pikku Petter, minä käärin kappani sinun ympärillesi. Suutele nyt isääsi ja pyydä anteeksi, että olit häijy. Sano, että sitä ei koskaan enää tapahdu, ei koskaan, kuuletko?"

"Tietysti sitä ei tapahdu, jos minä vain aina annan pojan tahdon tapahtua", sanoi Germain, pyyhkien nenäliinallaan pienokaisen silmiä. "Sinä, Marie, aivan hemmoittelet turmiolle tämän pikku huimapään. Sinä olet tosiaankin oikein kelpo tyttö, pikku Marie. Minä en käsitä, miksi sinä et ruvennut kesällä meille paimeneksi. Sinä olisit hoidellut minun lapsiani ja minä olisin mieluisemmin maksanut sinulle hyvän palkan heidän katsomisestaan kuin tällä tavalla matkustanut hankkimaan vaimoa, joka ehkä katsoo tekevänsä minulle erittäin hyvän työn, jos ei heitä ihan ilmeisesti inhoa."

"Ei pidä katsella kaikkea noin mustalta puolen", vastasi pikku Marie, pitäen hevosen ohjia sill'aikaa, kuin Germain nosti poikansa vuohennahalla päällystettyyn, leveään satulaan. "Jos vaimonne ei huoli lapsista, niin saattehan ottaa minut palvelukseenne tulevana vuonna, ja sitte olkaa huoletta, minä huvittelen lapsia niin hyvin, että he eivät mitään huomaa."

"Oh, tosiaankin", sanoi Germain, kun oli kuljettu muutamia askelia eteen päin, "mitähän kotiväki ajattelee, kun tämä pikku vekkuli ei palaakaan? Vanhukset tulevat levottomiksi ja rupeevat häntä etsimään."

"Sanokaa miehelle, joka hiekoittaa tietä tuolla ylhäällä, että otatte
Petterin kanssanne, ja pyytäkää häntä ilmoittamaan kotiväelle."

"Niin tosiaankin, Marie, sinä keksit keinoja kaikkeen! Minä en muistanut, että Jeannie on tietä korjaamassa."

"Ja hänhän asuu aivan lähellä teitä, niin että hän kyllä toimittaa sen asian."

Tavattuaan miehen päästi Germain tamman juoksemaan, ja pikku Petter oli niin iloissaan, että ei heti huomannut olevansa vielä päivällisettä. Mutta täristessä hevosen seljässä hän tunsi, miten tyhjä hänen vatsansa oli, ja alkoi hetkisen kuluttua kalveta, haukotella ja valittaa, miten hirveän nälkä hänellä oli.

"Kas niin, nyt se alkaa", sanoi Germain. "Kyllä minä tiesin, että ei pitkällekään päästä ennen kuin tämä herra alkaa parkua nälkää."

"No, sitte pysähdymme Corlayhin Rebec-eukon kapakkaan Aamuruskoon. Kaunis kyltti, mutta huono paikka. Sinä, Marie, juot myöskin lasin viiniä."

"Ei, ei, minä en tarvitse mitään", sanoi hän; "minä pidän hevosta sill'aikaa, kuin viivytte siellä pojan kanssa."

"Ah, nyt johtuu mieleeni: sinähän, hyvä tyttö, annoit aamiaisleipäsi Petterille tänä aamuna etkä ole vielä syönyt mitään koko päivänä; meilläkin sinä vain itkit etkä huolinut päivällisestä."

"Ei minulla ole nälkä, siksi on mieleni liian suruinen; minä vakuutan, ei minulla nytkään ole yhtään halua syömään."

"Sitte sinun täytyy pakottaa itseäsi, hyvä ystävä; muuten tulet sairaaksi. Meillä on pitkä matka edessä eikä sovi tulla perille nälkäisenä, niin että täytyy pyytää ruokaa ennen, kuin ehtii kunnollisesti tervehtiäkään. Minä itse näytän hyvää esimerkkiä, vaikka ei minullakaan ole mitään ruoan halua; mutta kyllä se tulee, sillä enpä minäkään ole syönyt päivällistä, kun oikein muistan. Minä näin teidän itkevän, sinun ja äitisi, ja se saattoi minutkin pahoilleni. Kas niin, nyt minä sidon hiirakon kiinni; tule alas, minä tahdon."

He astuivat kaikki kolme Rebec-eukon kapakkahuoneesen, ja vähemmässä kuin neljännestunnissa toimitti lihava, ontuva mummo heille houkuttelevan pannukakun, ruisleipää ja valkoista viiniä.

Talonpojat syövät hitaasti ja koko tunti kului ennen kuin pikku Petter tyytyi ja Germain saattoi ajatella matkalle lähtöä. Pikku Marie alussa söi ainoastaan Germainin mieliksi, mutta sitte kasvoi nälkä vähitellen, sillä eipä kuudentoista vuoden ijässä voida kauan paastota ja raitis ilma tekee tehtävänsä. Ystävälliset sanat, joita Germain koetti keksiä, lohduttaakseen ja virkistääkseen häntä, vaikuttivat myöskin. Marie koetti vakuuttaa itselleen, että piankin seitsemän kuukautta kuluu, ja ajatella, miten iloista sitte on palata omaan kylään, koska Maurice ja Germain yksimielisesti lupasivat ottaa hänet palvelukseensa. Mutta kun hän alkoi vilkastua ja puhella pikku Petterin kanssa, johtui Germainille pahaksi onneksi mieleen näyttää tytölle ravintolan ikkunasta kaunista näköalaa avaraan laaksoon päin, joka kokonaan näkyy tästä korkeasta paikasta ja on niin vihreänä, hedelmällisenä ja viehättävänä tauluna tuossa ihan edessä. Marie katsahti ja kysyi, näkyivätkö myöskin Belairin talot.

"Tietysti", sanoi Germain, "sekä meidän talomme että sinunkin kotimökkisi. Katso, tuo pieni, harmaa pilkku lähellä Godardin suurta poppelia, kellotapulin alapuolella."

"Oh, miten tyhmä olen, kun houkuttelen sinua ajattelemaan tuota!" sanoi Germain. "Tänään minä en tee muuta kuin tyhmyyksiä. Kas niin, Marie, lähtekäämme nyt matkalle, päivät ovat lyhyet ja tunnin kuluttua, kun kuu nousee, ei ole suinkaan lämmin."

He lähtivät taas matkaan, ratsastivat suurta kanervakangasta, ja kun Germain ei huomannut kovin kiirehtiä hiirakkoa, että tyttö ja lapsi eivät väsyisi liian kovasta tärisemisestä, ehti aurinko laskeutua ennen, kuin he poikkesivat maantieltä metsään.

Germain tiesi tien aina Mangieriin asti, mutta hän ajatteli olevan suoremman ratsastaa Preslen ohitse, jota' tietä hän ei tavallisesti käyttänyt markkinoilla käydessään. Siinä hän pettyi ja kulutti vielä vähän aikaa turhaan ennen kuin saapui metsään, eikä hän sittekään osunut oikealle paikalle; mutta huomaamatta sitä ratsasti hän yhä pois päin Fourchesta, paljon ylemmäksi Ardentea kohti. Häntä esti ottamasta selkoa, missä oikeastaan oltiin, sumu, joka oli alkanut nousta pimeän tultua, tuo kesäinen sumu, jonka valkoinen kuutamo tekee vielä petollisemmaksi. Suurista vesiropakoista, joita oli aukeilla paikoilla metsässä, nousi niin sakeita höyryjä, että itse ropakoita huomattiin ainoastaan hiirakon kavioiden pulskeesta ja ja siitä, että hänen oli vaikea vetää jalkojaan ylös mudasta.

Kun viimeinkin päästiin leveälle ja suoralle tielle ja Germain metsän laidassa koetti tarkastella, missä oltiin, huomasi hän piankin ajelleensa eksyksissä, sillä Maurice oli kotona sanonut, että metsästä päästessä piti olla hyvin jyrkkä alamäki ja sen alla suuri niitty sekä joki kahdesti yli kaalatettava. Olipa ukko kehoittanut häntä olemaan varovainen jokeen ajaessaan, sillä alkusyksystä oli satanut paljon ja vettä saattoi joessa olla enempikin. Huomattuaan, että tässä ei ollut mäkeä, ei niittyä eikä jokea, vaan paljas alanko, sileä ja valkoinen kuin lumilakeus, pysähtyi Germain etsimään jotakin taloa tai odottelemaan jotakuta jalkamiestä, mutta eipä näkynyt mitään, josta olisi saanut vähänkään selkoa. Viimein hän kääntyi samaa tietä takaisin metsään, mutta sumu tiheni yhä enemmän; jo oli kuukin kokonaan sen peitossa ja tie oli hyvin huono ja kuoppainen. Kahdesti oli hiirakko vähällä kaatua, raskaan taakkansa alla alkoi se vähän tuskistua, ja vaikka se kyllä vielä näkikin itse kartella puita, ei se arvannut kiertää paksuja oksia, jotka ulottuivat poikki tien ratsastajain päiden tasalla ja tuottivat heille suuria vaaroja. Germainilta putosi hattu eräässä kolauksessa ja hänen oli hyvin vaikea löytää sitä. Pikku Petter oli nukkunut, niin että hän oli raskas kuin säkki ja niin pahana vastuksena isänsä käsille, että hän ei osannut ohjata hevosta eikä kunnolla hoitaa poikaa.

"Luulenpa, että meidät on lumottu", sanoi Germain pysähtyen. "Eihän tämä metsä ole niin suuri, että tähän voisi eksyä muuten kuin juovuksissa, ja nyt olemme kuitenkin kulkeneet vähintään kaksi tuntia, pääsemättä, ulos. Hiirakko mietiskelee vain yhtä asiaa, kotiin menoa, ja hän se minua narrailee. Jos tahtoisimme ratsastaa kotiin, niin olisi paras antaa hänen mennä mieliään myöten. Mutta kun nyt ehkä olemme muutaman askeleen päässä sieltä, johon aioimmekin yöksi, niin hulluthan olisimme, jos tyhjin toimin palaisimme niin pitkän matkan. Mutta minä tosiaan en tiedä mitä tehdä. Ei näy taivasta eikä maata, ja minä pelkään, että poika vilustuu, jos viivymme vielä kauan tässä kirotussa sumussa, taikka me muserramme hänet kuoliaaksi painollamme, jos hevonen kompastuu nenälleen."

"Turha on enää ponnistella", sanoi pikku Marie. "Laskeutukaamme maahan, Germain; antakaa poika minulle, kyllä minä jaksan kantaa hänet varsin hyvin, ja minä voin paremmin estää kappaa lipumasta pois hänen ympäriltänsä, niin että hän jäisi paljaaksi. Te saatatte taluttaa hevosta, ja me näemme ehkä paremmin, kun tulemme lähemmäksi maata."

Tästä keinosta oli se ainoa etu, että ei tarvinnut peljätä putoamista hevosen seljästä; sillä muuten sumu oli vielä sakeampaa alhaalla, se hiipi pitkin kosteata maata ja näytti ikään kuin takertuvan siihen kiinni. Heidän oli vaikea astua, ja kohta he niin väsyivät, että pysähtyivät, kun viimeinkin tapasivat kuivan paikan suurten tammien alla. Pikku Marie oli läpimärkänä hiestä, mutta ei valittanut eikä ollut vähintäkään levoton; muistellen ainoastaan poikaa istahti hän hiekalle ja asetti hänet polvilleen. Germain tarkasteli seutua, sidottuaan hiirakon ohjistaan puuhun.

Mutta hiirakko, ollen ihan kyllästynyt tähän matkaan, tempasihe niin voimakkaasti irti, että satulavyö samalla katkesi, potkasi jäähyväsiksi takajaloillaan ilmaa puolikymmentä kertaa, niin että kaviot nousivat korkeammalle päätä, ja nelisti pois metsään, osoittaen selvästi, että hän ei tarvinnut ketään neuvomaan tietä.

"Kas niin", sanoi Germain, koetettuaan turhaan saada kiinni hepoa, "nyt olemme jalkapatikassa, eikä nyt olisi mitään hyötyä oikeasta tiestäkään, sillä mitenpä me pääsisimme joen yli? Kun tiet täällä metsässäkin ovat näin vesiset, niin ihan varmaan on koko niitty veden alla, emmekä me löydä toisia ylimenopaikkoja. Meidän täytyy siis odottaa, kunnes sumu haihtuu; tuskinpa se enää kestää kahta tuntia kauemmin. Kun rupeamme näkemään, menemme lähimpään taloon metsän laitaan, mutta nyt emme pääse tästä mihinkään, sillä edessämme on, mitä lieneekään, ja takanamme… niin, kukapa sen tietää; en arvaa edes, mistä päin olemme tulleetkaan."

VI.

"Olkaamme sitte kärsivälliset, Germain", sanoi pikku Marie. "Eihän tässä ole mikään hätä tällä pikku kunnaalla. Sade ei pääse tammen lehtien läpi, me saatamme tehdä tulen, maassa tuntuu olevan irtonaisia risuja, jotka ovat kyllin kuivat, että palavat. Onhan teillä tulineuvot, Germain, koska äsken polttelitte piippuanne?"

"Oli minulla! Tulukset olivat laukussa lintujen kanssa, jotka aioin viedä tulevalle morsiamelleni, mutta tamma veitikka vei kaikki tyyni kanssansa, jopa minun kappanikin, ja sen se nyt repii ihan turmiolle puiden oksiin."

"Ei, Germain, satula, kappa ja laukku, kaikki ovat tuossa maassa jalkainne juuressa. Hiirakko katkasi satulavyön ja pudotti lähtiessään kaikki maahan."

"Oletpa ihan oikeassa! Jos nyt vain saamme kokoon kuivia puita, niin voimme kuivaella ja lämmitellä itseämme."

"Kyllä niitä saadaan, ratiseehan kuivia oksia kaikkialla jaloissa; mutta antakaahan ensin satula tänne."

"Se kelpaa sängyksi pojalle; ei, ei niin päin, kääntäkää alas suin; ojassa makaa hän paremmin hiljaa ja se on vielä lämmin hevosen seljästä. Pankaa nyt kiviä kummallekin puolelle tueksi, tuolla niitä on."

"Vähän omiksi tarpeiksi; kas niin, nyt se pysyy hyvin. Antakaa nyt kappanne, minä käärin hänen jalkansa siihen, ja sitte minun kappani peitteeksi. Katsokaas, eikö hän makaa yhtä hyvin kuin omassa sängyssään? Ja tunnustelkaa, miten lämmin hänellä on."

"Eihän se ole mikään konsti. Etsikää nyt tuluksenne laukusta, minä kokoan puita."

"Te epäilette kaikkea, Germain. Ettekö sitte muista, miten paimenessa ollessanne teitte tulen rankkasateessa?"

"Niin, sen tempun kyllä kaikki lapset osaavat, jotka käyvät paimenessa, mutta minun piti ryhtyä kyntämään heti, kuin astumaan kykenin."

"Sen tähden te olettekin käsivarsiltanne vahvempi kuin kätevä. Nyt on puut koossa; katsokaapas, eikö ne pala! Antakaa minulle tulukset ja kouran täysi sanajalkoja. Kas niin, puhaltakaa nyt! Ette suinkaan ole ahdashenkinen?"

"En tietääkseni", sanoi Germain ja puhalsi kuin pajapalkeet. Kohta leimahteli liekki ensin punertavana ja nousi vähitellen yhä ylemmäksi sinisinä kielinä tuuheain tammien alla, taistellen sumua vastaan ja kuivaten ilman parin sylen laajuudelta.

"Nyt minä käyn istumaan poikasen viereen, ett'ei putoile kipunoita hänen päällensä", sanoi nuori tyttö. "Te kootkaa enempi puita ja hoitakaa tulta, Germain; tässä meille ei tule vilutautia eikä nuhaa, sen minä takaan."

"Sinä olet tosiaankin viisas ja järkevä tyttö ja osaat tehdä tulta kuin pikku noita. Minä aivan virkistyn ja saan takaisin rohkeuteni; äsken kun olin läpimärkä polviin asti ja luulin saavani olla siten aina päivän tuloon asti, tuntui se minusta hyvin pahalta."

"Ja kun ollaan pahalla tuulella, silloin ei keksitä mitään", vastasi pikku Marie.

"No, tietysti siitä ei ole mitään apua, mutta mihinpä siitä pääsee, kun on huolia. Totta tosiaan, niitä on sinullakin ollut, tyttö parka, sillä eipä sinulla ole aina ollut varsin hauska."

"Onhan meillä ollut vastuksia, äidilläni ja minulla, mutta me emme ole koskaan joutuneet toivottomuuteen."

"En minäkään joutuisi toviottomaksi minkäänlaisesta työstä, mutta köyhyys minua kiusaisi, sillä minulta ei ole koskaan puuttunut mitään. Minä pääsin rikkaaksi vaimoni kautta ja rikas minä olen vieläkin, ja sinä pysyn niin kauan, kuin teen työtä siellä kotitalossa, ja sitä minä toivottavasti teen aina. Mutta jokaisellahan pitää olla omat surunsa; minä olen kärsinyt toisella tavalla."

"Ah, Germain, kyllä minä olen hyvin surrut häntä, hän oli niin hyvä. Ei, älkäämme puhuko hänestä enää, muuten minulle tulee itku; tänään pitääkin nyt kaikkein surujeni kaivautuman esiin."

"Niin, hän tosiaankin rakasti sinua suuresti, pikku Marie; hän piti sangen paljon sinusta ja äidistäsi. Mitä nyt, itketkö? joutavia, pikku ystävä, minä puolestani en tahdo itkeä."

"Ja kuitenkin itkette, Germain! Mikäpä häpeä olisikaan miehen itkeä vaimovainajaansa? Älkää ollenkaan kainostelko, siitä surusta minä kyllä otan osani."

"Sinulla on hyvä sydän, Marie, ja oikein tuntuu hyvältä itkeä yhdessä sinun kanssasi. Mutta lämmittelehän jalkojasi sinäkin tulen luona! Ovatpa sinunkin hameesi läpimärjät, tyttö parka. Minä käyn istumaan pojan luo, niin saat sinä lämmitellä paremmin."

"Minulla on kyllin lämmin", sanoi Marie. "Jos tahdotte käydä istumaan, niin vetäkää allenne nutun nurkkaa, minulla on kyllin hyvä näin."

"Kyllä tässä tosiaankin on varsin hyvä", sanoi Germain, istuutuen ihan tytön viereen. "Minulla on vain vähän nälkä. Kello lienee yhdeksän ja olenpa ponnistellut melkein liiaksi astuessa näillä kelvottomilla teillä, niin että olen ihan väsyksissä. Eikö sinullakin ole nälkä, Marie?"

"Minullako? Ei ollenkaan. En minä ole tottunut syömään kuten te neljä kertaa päivässä, minä olen monesti käynyt levolle ilman illallista, yksi kerta lisäksi ei merkitse mitään."

"Kas vain, sellaisesta vaimosta kuin sinä ei olisi suurta vaivaa, hänen elatuksensa ei paljoa maksaisi", sanoi Germain hymyillen.

"En minä ole vaimo", vastasi Marie, ottamatta huomioon hänen ajatuksiensa käännöstä. "Joko te näette unta?"

"Niin, luullakseni minä uneksin", vastasi Germain. "Nälkä ehkä houkuttelee minua puhumaan sekavasti."

"Millainen ruoan palvelija te olette!" virkkoi Marie, hymyillen nyt hän vuorostaan. "No, jos ette voi tulla toimeen viittä kuutta tuntia syömättä, niin onhan teillä lintuja laukussanne ja tulta paistaa."

"Teillä on kuusi metsäkanaa ja jänis. Luullakseni ette toki tarvitse niitä kaikkia yhdeksi veroksenne."

"Mutta paistaa täällä ilman varrasta ja muita neuvoja, siitähän ei tule muuta kuin tuhkaa."

"Ei", vastusti pikku Marie, "minä kyllä paistan teille linnun tuhassa ilman vähintäkään savun makua. Ettekö te ole koskaan pyytäneet kiuruja ja paistaneet kivien välissä? Ah, tosiaankin, johan minä unhotin, että te ette ole olleet paimenena. Kas niin, kynikää nyt tämä metsäkana. Ei niin kovasti! Aivanhan te revitte siitä pois nahankin."

"Aiotteko syödä kaksi? Kylläpä olette aika syömäri! — Kas niin, nyt ne ovat kynityt ja minä paistan ne."

"Sinusta tulisi kunnon ruokakauppias sotaväelle, pikku Marie; mutta pahaksi onneksi sinulla ei ole mitään lekkeriä, niin että minun täytynee juoda vettä tästä suosta."

"Tahtoisitteko viiniä? Tai ehkä kahvia? Luuletteko nyt olevanne markkinoilla lehtimajassa? Huutakaa kapakan isäntää: Belairin isäntä tahtoo jotain juodaksensa!"

"Häijy tyttö, sinä pilkkaat minua. Etkö sinä joisi viiniä, jos sitä nyt olisi tässä?"

"Minäkö? Joinhan minä tänä iltana viiniä teidän kanssanne Rebec-eukon luona toisen kerran koko elämässäni. Mutta jos olette oikein hyvä, niin minä annan teille melkein täyden pullon, ja hyvää viiniä se onkin."

"Ettekö ollut niin tuhlaavainen, että pyysitte kaksi pulloa Rebec-eukon luona? Te ja pikku poikanne joitte toisen, mutta minä vain hiukan maistoin siitä, jonka otitte minua varten. Te kuitenkin maksoitte molemmat ihan katsomatta."

"Sitte minä pistin täyden pullon koriini, kun ajattelin, että te ja pikku poikanne saattaisitte sitä tarvita tiellä, ja tässä se on."

"Sinä olet viisain tyttö, kuin minä olen koskaan tavannut. Ja kuitenkin, lapsi parka, itkit ravintolasta lähtiessä! Vaan se ei estänyt sinua ajattelemasta muita enemmän kuin itseäsi. Pikku Marie, ken sinut nai, hän ei ole tyhmä."

"Niinpä luulen ja toivon, sillä enpä minä huolisikaan tyhmästä. Kas niin, syökää nyt lintujanne, ne ovat paraiksi paistuneet, ja leivän sijasta saatte tyytyä pähkinöihin."

"Ei se ole mikään ihme! Koko matkan minä poimiskelin niitä puiden oksista ohi ratsastaessa, niin että minulla oli taskut täynnä."

"Niinkö tyhmä ja ajattelematon minä olisin ollut, että olisin jättänyt panematta ne tuleen heti, kuin tuli tehtiin? Niinhän aina tehdään ulkona paimenessa."

"No niin, pikku Marie, nyt syömme illallista yhdessä! Sinun maljasi! ja olkoon sinulla onnea saada hyvä mies, ihan sellainen, kuin itse toivot! Millainen hänen pitäisi olla, kerropas se minulle!"

"Mitä, etkö koskaan!" ihmetteli Germain, aljettuaan syödä oikein hyvällä halulla, mutta leikaten aina paraimmat palat ja tarjoten niitä seurakumppanilleen, joka itsenäisesti pysyi niihin koskematta ja söi ainoastaan muutamia pähkinöitä. "Sanopas, pikku Marie", jatkoi Germain, huomattuaan, että tyttö ei aikonut vastata, "etkö vielä ole ollenkaan ajatellut naimisiin menoa? Johan se ikä on sinulla."

"Ehkä, mutta minä olen liian köyhä. Tarvitaan vähintään sata ecu'tä talouden ensi aluksi, ja sitä summaa kootakseni täytyy minun tehdä työtä viisi tai kuusi vuotta."

"Tyttö parka, jospa appeni minulle lahjoittaisi ne rahat, niin minä antaisin ne sinulle."

"Mitäpä he voisivat sanoa? Tietäväthän he, että minä olen vanha enkä voi naida sinua. Eipä koskaan voitaisi ajatella että minä… että sinä…"

VII.

"Niin hän tekee aina, kun kuulee syötävän", sanoi Germain. "Kanuunan laukauskaan ei herättäisi häntä, mutta rupea vain pureksimaan hänen vieressänsä, niin heti hän avaa silmänsä."

"Te olitte luultavasti samanlainen hänen ijässään", sanoi pikku Marie, veitikkamaisesti hymyillen. "Vai niin, pikku Petter, etsitkö sinä sänkysi kattoa? Se on tänä iltana vihreistä lehdistä, poikaseni, mutta isälläsi on sittekin hyvä ruokahalu. Tahdotko sinäkin illallista? Minä en syönyt sinun osaasi, kun juuri aavistin, että sinä tahtoisit itse pitää siitä huolen."

"Marie, sinun pitää syödä", käski Germain. "Muuten en minä enää syö yhtään. Minä olen vahva syömäri ja sinä jäät nälkään vain meidän tähtemme. Se ei ole oikein, minua jo alkaa hävettää. Niin, se minulta lopettaa kaiken ruokahalun; pikku Petter ei saa syödä, ell'et sinä syö."

"Joutavia", vastasi pikku Marie. "Teillä ei ole meidän ruokahalumme avainta. Minun on lukossa tänään, mutta pikku Petterin on auki kuin suden pennun. Katsokaas vain, miten hän ahmii lihaa! Kyllä hänestä tulee kelpo maanviljelijä hänestäkin?"

Pikku Petter näytti tosiaankin varsin pian, kenenkä poika hän oli. Tuskin herättyään ja ihan tietämättä missä hän oli ja miten oli sinne joutunut, ryhtyi hän syömään hyvällä halulla. Saatuaan nälkänsä sammutetuksi, tuli hän hyvin vilkkaaksi, kuten usein tapahtuu lapsille, milloin he eksyvät tavoistaan; poikanen oli virkeämpi, uteliaampi ja selvempi ajatuksiltaan kuin muuten. Hän tahtoi selkoa, mihin hänet nyt oli tuotu ja saatuaan tietää, että leiripaikka oli keskellä metsää, alkoi hän vähän pelätä.

"Narrasitko sitte, kun sanoit, että jos lähden kanssasi suureen metsään, niin sudet vievät minut?"

"Kyllä Petter on oikeassa", myönsi pikku Marie. "Niin te sanoitte hänelle, hänellä on hyvä muisti. Mutta tiedä, pikku Petter, että isä ei koskaan narraa; me ratsastimme jo suuren metsän läpi sinun maatessasi, ja nyt me olemme pikku metsässä, eikä täällä ole mitään petoja."

"On, hyvin kaukana, eivätkä sudet koskaan lähde pois suuresta metsästä.
Ja jospa joku tulisikin tänne, min isäsi tappaisi sen."

"Niin, me myöskin, tottahan sinä auttaisit meitä, pikku Petter? Ethän sinä pelkää? Löisitkö sinä niitä?"

"Löisin", vastasi poika uljaasti ja asettui hyökkäämään; "me tappaisimme ne."

"Ei kukaan osaa niin hyvin puhella lasten kanssa kuin sinä", sanoi Germain Marielle. "Sinä saat heidät viihtymään. No, eihän tuosta olekaan varsin pitkä aika, kuin itse vielä olit lapsi; sinä muistat, mitä äitisi silloin sanoi sinulle. Luulenpa, että mitä nuorempi ollaan, sitä paremmin tullaan toimeen nuorten kanssa. Minä pelkään hyvin, että kolmenkymmenen vuoden ikäinen vaimo, joka ei vielä tiedä, mitä merkitsee olla äitinä, että hänen on vaikea oppia lörpöttelemään ja puhelemaan pikku lasten kanssa."

"Miksi niin, Germain? Minä en tiedä, minkä tähden teillä on niin huonot ajatukset tulevasta vaimostanne; mutta kyllä se muuttuu."

"Jospa se vaimoni olisi siellä, missä pippuri kasvaa!" sanoi Germain. "Ja minä mieluisimmin tahtoisin, että se muuttuisi niin, että siitä puuhasta ei koskaan tulisi mitään. Mitä minä tekisin vaimolla, jota en ollenkaan tunne?"

"Hyvä isä", sanoi poika, "miksi sinä tanaan lakkaamatta puhut vaimostasi? Hänhän on kuollut."

"En, näinhän minä, miten hänet pantiin kauniisen valkoiseen puulaatikkoon, ja sitte ukko talutti minut hänen luoksensa ja käski minua suutelemaan häntä ja sanomaan hänelle hyvästi. Hän oli ihan valkoinen ja kylmä, ja joka ilta auttaa täti minua rukoilemaan Jumalaa, että äiti saisi lämmitellä hänen luonansa taivaassa. Uskotko, että hän nyt on siellä?"

"Toivottavasti, lapseni; mutta kyllä siltä aina pitää rukoilla; siitä näkee äitisi, että sinä rakastat häntä."

"Minä luen rukoukseni", sanoi poika, "vaan nyt en muista sitä. Minä en osaa lukea yksinäni, minulta aina unohtuu jotakin. Pikku Marien pitää auttaa minua."

"Kyllä, Petter, minä autan", sanoi tyttö. "Tule tänne ja käy polvillesi minun viereeni!"

Poika laskeutui polvilleen tytön hameelle, pani pikku kätensä ristiin ja alkoi lukea rukoustaan ensin tarkkaavasti ja hartaasti, sillä hän osasi alun varsin hyvin, sitte hitaammin ja tavoittelemalla ja viimein sana sanalta jäljestä, mitä pikku Marie hänelle luki edeltä, kunnes poikanen ehti siihen kohtaan, jossa uni, hänet voitti joka ilta, niin että hän ei ollut koskaan ehtinyt oppia loppupuolta. Tälläkin kertaa ajatusten kokoamisponnistus ja oman äänen tavallinen vaikutus tekivät tehtävänsä; hän lausui ainoastaan vaivaloisesti viimeiset tavaukset vasta sitte, kuin kuuli Marien sanovan niitä kolmeen kertaan; hänen päänsä vaipui raskaana Marien syliin, kädet veltostuivat, erosivat toisistaan ja putosivat hänen polvillensa. Tulen valossa näki Germain pikku enkelinsä nukkuvan nuoren tytön sylissä; Marie oli kiertänyt kätensä hänestä ympäri ja lämmitti huounnallaan hänen valkoista tukkaansa; Marie oli itsekin vaipunut hartauteen, hän rukoili hiljaa Katerinen sielun puolesta.

Germain tuli liikutetuksi ja mietiskeli, mitä hän sanoisi pikku Marielle, lausuakseen ilmi sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta, kuin hän tunsi tyttöä kohtaan; mutta ei löytänyt mitään sanoja, jotka olisivat vastanneet hänen ajatuksiansa. Hän lähestyi Marieta suutelemaan poikaansa, jota tyttö yhä vielä piti sylissään, ja hänen oli oikein vaikea irroittaa huuliansa pikku Petterinsä otsalta.

"Te suutelette häntä liian kiivaasti", sanoi Marie ja työnsi hiljaa pois hänen päätänsä, "te herätätte hänet. Antakaa minun asettaa hänet nukkumaan, koska hän kuitenkin jo jälleen näkee unta paratiisista."

Poika ei yhtään vastustellut, kun hänet laskettiin satulalle; mutta ojentautuessaan vuohen nahalla, kysyi hän, makasiko hän hiirakon seljässä. Sitte hän avasi suuret sinisilmänsä, piti niitä minuutin verran auki, katsellen lehtiä, ja näytti näkevän unta valveillakin taikka miettivän yhtä ajatusta, joka oli juurtunut hänen mieleensä päivän kuluessa ja nyt muodostui selväksi unen lähestyessä. "Isä", sanoi hän, "jos tahdot antaa minulle toisen äidin, niin tahdon minä siksi pikku Marien."

VIII.

Pikku Marie ei näyttänyt ottavan ollenkaan huomioon lapsen merkillisiä sanoja, hän käsitti ne vain ystävyydeksi, kääri pojan huolellisesti peitteihin, hämmenteli tulta ja neuvoi Germainia käymään sen viereen nukkumaan, koska läheisen suon pinnalla liitelevä sumu ei ollenkaan näyttänyt taipuvaiselta haihtumaan.

"Näen kyllä, että jo olette unen vallassa", virkkoi hän. "Te ette puhu sanaakaan, katsoa tuijotatte vain tuleen, kuten poikanne äsken. Käykää te vain nukkumaan, minä katson sekä teitä että lasta."

"Sinun pitää nukkua", vastasi Germain, "ja minä valvon vartioiden teitä molempia. Ei minua ole koskaan niin vähän nukuttanut kuin nyt; minulla on viisikymmentä ajatusta päässäni."

"Viisikymmentä! se on liian paljo", sanoi tyttö hiukan ivallisesti; "moni olisi ihastuksissaan, jos heillä olisi edes yhtä ainoatakaan."

"No, jospa minulla ei olekaan viittäkymmentä yht'aikaa, niin on minulla ainakin yksi, josta en ole päässyt rauhaan koko tuntikauteen."

"Minä arvaan, millainen se on, ja tiedän senkin, mikä teillä sitä ennen oli mielessä."

"Tunti sitte", sanoi tyttö, "ajattelitte syömistä ja nyt ajattelette nukkumista."

"Tosin minä olen vain härkäin ajaja, Marie, mutta sinä näytät pitävän minua itse härkänä. Sinä olet häijy tyttö, ja minä kyllä huomaan, että sinä et tahdo puhella minun kanssani. Nuku sitte, se on parempi kuin pilkata miestä, joka ei ole iloinen."

"Jos tahdotte puhella, niin puhellaan sitte", sanoi tyttö, asettuen puoleksi makaamaan lapsen viereen, pää satulalle. "Te kiusaatte itseänne, Germain, eikä se juuri osoita teillä olevan suurtakaan tahdonvoimaa. Mitäs minä sitte sanoisin, joll en puolustautuisi surujani vastaan niin hyvin, kuin taidan."

"Sitä minä juuri ajattelen, tyttö parka! Sinä muutat pois omaistesi luota rumaan kangas- ja suoseutuun, jossa tuotat itsellesi syyskuumetta ja jossa lampaat eivät menesty, ja sehän on aina kiusaksi paimentytölle, joka pitää vakavaa vaaria toimestansa; ja sinä joudut vierasten ihmisten pariin, jotka ehkä eivät ole hyvät sinulle eivätkä käsitä, minkä arvoinen sinä olet. Se minua pahoittaa enemmän, kuin osaan sanoakaan, ja minä mielelläni veisin sinut takaisin äitisi luo, mieluisemmin kuin Fourcheen."

"Te puhutte hyvin hyvästi, mutta ymmärtämättömästi, Germain. Ei sovi hemmoitella ystäviänsä; teidän ei pitäisi puhua minun toimeni vaikeuksista, vaan sen eduista, kuten teittekin, kun istuimme syömässä Rebec-eukon luona."

"En minä sille mitään voi, että silloin minusta tuntui niin, vaan nyt tuntuu toisin. Sinulle olisi parasta, jos saisit miehen."

"Mahdollista kyliä Germain, johan minä sen sanoin; vaan koska se nyt on mahdotonta, niin minä en ajattele sitä."

"Mutta jospa se kuitenkin kävisi päinsä? Jos sinä sanoisit, millaisen miehen sinä tahdot, niin ehkäpä minun onnistuisi löytää sinulle joku."

"Ajatella jota kuta ei ole sama kuin löytää. Minä puolestani en viitsi ajatella mitään, koska siitä kuitenkaan ei ole hyötyä."

"Mutta jos hän olisi vähän varakas, niin ei suinkaan sinusta olisi vastenmielistä saada hyvä asunto, hyvää ruokaa, hyvät vaatteet ja päästä kelpo perheeseen, joka mielellään näkisi sinun auttelevan äitiäsi?"

"Ja jos sellainen tilaisuus ilmestyisi, vaikkapa mies ei olisikaan ihan nuori, niin vastustelisitko?"

"Suokaa anteeksi, Germain, nuoruudesta minä juuri pidän kiinni, en minä koskaan voisi rakastaa ukkoa."

"Teidän ikäistänne, hän olisi liian vanha minulle, Germain; ei, minä pidän paraiten Bastienin ikäisestä, vaikka hän ei ole niin kaunis kuin te."

"Vai niin, pidätkö sinä enemmän Bastienistä, ulkopaimenesta?" sanoi Germain pahastuen. "Sillä pojallahan on samanlaiset silmät kuin elukoilla, joita hän paimentaa."

"Minä en huoli pitää lukua hänen silmistään hänen kahdeksantoista vuotensa tähden."

"Niin", sanoi hän, "kyllä minä näen, että sinä olet mieltynyt
Bastieniin. Se on tosiaankin naurettavaa, jos saan sanoa."

"Niin, se olisi naurettavaa", vastasi Marie nauraen niin, että metsä kaikui, "ja hänestä tulisi naurettava mies. Hänellehän voi uskotella mitä hyvänsä. Tässä eräänä päivänä minä esimerkiksi otin kirkkoherran puutarhasta kauniin koison ja sanoin hänelle sitä punaiseksi omenaksi ja hän purasi sitä ahnaasti. Olisittepa nähnyt, miten hän irvisteli! Hyvänen aika, miten ruma hän oli!"

"Ei se todista mitään. Mutta en minä hänestä huoli, sillä hän on niin häijy pikku sisarelleen ja sitä paitsi niin siivoton."

"Ei koskekaan, minä vain kysyn huvikseni. Näenhän kyllä, pikku ystävä, että sinulla jo on joku, jota ajattelet."

"Ei, Germain, te erehdytte, ei minulla vielä ole ketään; vast'edes saattaa joku olla; mutta koska en voi ajatella naimisiin menoa ennen, kuin saan vähän kootuksi varoja, niin minullehan ei jää muuta neuvoa kuin mennä naimisiin vanhempana ja silloin tietysti vanhemmalle miehelle."

"En; sitte, kuin en enää ole nuori, on se minusta saman tekevä, mutta nyt on ihan toista."

"Jopa huomaan, Marie, että sinä et huoli minusta; se näkyy ihan selvästi!" sanoi Germain harmissaan ja sanojansa punnitsematta.

Pikku Marie ei vastannut. Germain kumartui hänen ylitsensä. Tyttö nukkui, hänet oli uni yht'äkkiä voittanut kuten lapset, jotka vielä lörpöttelevät nukkuessaankin.

Germain oli hyvillään, että Marie ei ollut huomannut hänen viimeisiä sanojansa, sillä hän itsekin katsoi niitä nyt tyhmiksi ja kääntyi seljin tyttöön, päästäkseen eroon noista ajatuksista.

Mutta eipä sitä ollut apua, hän ei voinut nukkua eikä ajatella mitään muuta kuin noita äskeisiä sanojansa. Hän astui parikymmentä kertaa tulen ympäri, meni edemmäksi metsään ja palasi takaisin. Kiihtyneenä, kuin olisi hänellä ollut elohopeaa suonissa, nojautui hän puuta vasten, jonka alla molemmat nuoret makasivat, ja katseli heitä.

"Minä en tiedä, miten oikeastaan onkaan", ajatteli hän, "ett' en koskaan ole huomannut, että tämä pikku Marie on kaunein tyttö koko seudussa! Liian punakka hän ei ole, mutta terveet kasvot kuin metsäruusulla. Tuollainen pikku suu ja sievä pikku nenä! Ei hän ole suuri ikäisekseen, mutta sievävartaloinen kuin nuori metsävuohi ja kevyt kuin peipponen. En tiedä, miksi kotiväki meillä pitää niin tärkeänä naisen suuruutta ja lihavuutta ja ruskeutta. Minun vaimoni oli pikemmin hento ja kalpea, ja hän minua miellytti enemmän kuin kukaan muu. Ja tämä on kokonaan sieväjäseninen, mutta ei hän siltä ole heikompi; ei, hän on miellyttävä katsella kuin valkoinen kivi. Ja miten lempeät ja rehelliset nuo kasvot ovat! Hänen hyvä sydämmensä näkyy silmistä silloinkin, kuin hän nukkuu tai muuten pitää niitä kiinni. Mitä hyvään päähän koskee, niin hänellä on paremmat lahjat siinä kohdassa kuin Katerine vainaalla, se minun täytyy tunnustaa, eikä hänen seurassaan ole ikävä. Hän on iloinen, ymmärtäväinen, ahkera, helläsydämminen ja vilkas. Mitäpä saattaisinkaan toivoa sen enempää!"

"Mutta mitä se kaikki minuun koskee?" jatkoi Germain ajatuksiaan, koettaen katsoa toisaanne. "Appeni ei huolisi kuulla puhuttavan koko asiasta ja kaikki muu kotiväki sanoisi minua ilmi hulluksi. Ja muuten, eihän tyttö itsekään huoli minusta, lapsi raukka! Hänen mielestään minä olen liian vanha, niin hän äsken sanoi. Hän ei katso omaa etua eikä pidä lukua, että saa edelleenkin kärsiä kaikin tavoin, olla huonossa puvussa ja nähdä nälkää kaksi kolme kuukautta vuodessa, kun hän vain saa totella sydämmensä ääntä ja kerran antautua miehelle, joka häntä miellyttää. Siinä hän on ihan oikeassa! Minä tekisin ihan samoin, jos olisin hänen sijassaan… Ja jos minä nyt saisin tehdä niin, kuin itse tahdon, niin minä valitsisin tytön oman mieleni mukaan enkä vangitsisi itseäni tuohon toiseen avioliittoon, joka ei minua millään tavalla viehätä."

Mitä enemmän Germain koetti pysyä järkevänä ja rauhoittua, sitä vähemmin se onnistui hänelle. Hän astui parikymmentä askelta ulommaksi ja katosi sumuun, mutta yht'äkkiä hän sitte huomasi olevansa polvillaan makaajain vieressä. Kerran hän tahtoi suudella pikku Petteriänsä, joka oli kiertänyt toisen käsivartensa Marien käden ympäri, ja erehtyi niin pahasti, että Marie, tuntien lämmintä hengitystä huulillaan, heräsi ja katseli Germainia hämmästyneesti; hän ei ollenkaan aavistanut, mitä Germainin mielessä liikkui.

"Minä en nähnyt teitä, lapsi raukat", sanoi Germain peräytyen kiireesti. "Minä olin vähällä kaatua teidän päällenne ja loukata teitä."

Pikku Marie yksinkertaisuudessaan uskoi hänen sanansa ja nukkui jälleen. Germain meni tulen toiselle puolelle ja vannoi pysyvänsä ihan liikahtamatta Marien heräämiseen asti. Hän piti sanansa, mutta vaikeatapa se oli; hän luuli tulevansa ihan hulluksi.

Viimein puolen yön seudussa hajosi sumu ja Germain näki tähtien tuikkivan puiden raoista. Kuu selvittihe myöskin sumuista, jotka sitä peittivät ja alkoi kylvellä timantteja kostealle sammalikolle. Tammien rungot olivat yhä vielä juhlallisen pimeyden peitossa, mutta vähän etäämpää näkyivät koivujen valkoiset rungot kuin, rivi haamuja valkoisissa kääreliinoissansa. Tuli kuvastui suosta ja sammakot, alkaen vähän tottua siihen, yrittivät heikosti kurnuttamaan; vanhain puiden kyhmyräiset haarat, vaaleata, tuuheaa sammalta peitteenä, ojentautuivat ristiin kuin paksut, lihattomat käsivarret matkustajiemme päiden päälle. Se oli kaunis paikka, mutta niin autio ja synkkä, että Germain kyllästyneenä ikävissään istumaan alkoi laulaa ja heitellä kiviä veteen, haihduttaakseen yksinäisyyden sietämättömyyttä. Hän aikoi myöskin herättää pikku Marieta, mutta tyttö jo nousi itsestään tarkastamaan, millainen ilma oli. Silloin Germain ehdotti, että jatkettaisiin matkaa.

"Kahden tunnin kuluttua", sanoi hän, "tulee ilma niin viileäksi päivän koitossa, että me emme tässä tule toimeen tulenkaan vieressä. Nyt näemme jo etsiä tietä ja kaiketi löydämme jonkun asunnon, johon päästävät meitä sisään, taikka ainakin ladon, jossa saatamme katon alla viettää loppu-yön."

Mariella ei ollut yhtään omaa tahtoa, ja vaikka hän olisi vielä hyvin mielellään nukkunut, varustautui hän kuitenkin heti seuraamaan Germainia.

Germain otti pojan syliinsä, herättämättä häntä, ja tahtoi, että Marien piti astua hänen vieressään ja pitää hänen kappansa laitaa suojanaan, koska tyttö ei huolinut omaa kappaansa, johon pikku Petter oli käärittynä.

Germainilla oli nyt vähän aikaa muuta ajateltavana, mutta tuntiessaan nuoren tytön ihan vieressänsä alkoi hän taas joutua tunteittensa valtaan. Pari kolme kertaa vetäytyi hän äkkiä syrjään, jättäen Marien jäljelle. Mutta nähtyään, miten vaikea tytön oli ehtiä perästä, pysähtyi hän odottamaan, veti hänet äkisti viereensä ja puristi häntä niin kovasti, että tyttö kummastui ja pahastuikin, vaikka ei uskaltanut sanoa mitään.

He eivät ollenkaan tienneet, mistä päin olivat tulleet, eivätkä siis myöskään, mihin päin oli mentävä. Niinpä he astuivat läpi koko metsän aution kankaan laitaan asti, kääntyivät takaisin ja astuivat kauan, tehden monta mutkaa, kunnes viimein näkivät tulen välkkyvän pensaiden välitse.

"Kas niin, tässähän on talo", sanoi Germain, "ja ihmiset jo ovat valveilla, koska ovat tehneet tulen."

He olivat astuneet kaksi tuntia ja saapuneet samaan paikkaan, josta olivat lähteneet.

Mutta eipä se ollutkaan mikään talo, vaan heidän oma tulensa, jonka he olivat lähtiessään peittäneet ja jonka tuulen henki oli puhaltanut jälleen ilmi tuleen. "Joko nyt on yö niin pitkälle kulunut?"

IX.

"Ei, nyt minä luovun kaikista yrityksistä", sanoi Germain, polkien harmissaan jalkaa. "Me olemme lumotut, se on ihan varma, emmekä pääse tästä mihinkään ennen, kuin päivä tulee. Tämä metsä lienee noiduttu."

"Ei tässä ole syytä pahastua", sanoi Marie, "tyytykäämme ennemmin kohtaloomme. Me teemme suuremman tulen, poika on hyvästi kääritty, niin että hänellä ei ole mitään vaaraa emmekä suinkaan me itse kuole, jos olemmekin yhden yön ulkona. Mihin te panitte satulan, Germain? No tuonne, suurten orapihlajain keskeen, te muistamaton! Onpa nyt hauska ottaa se jälleen vuoteeksi!"

"Pidä sinä poikaa, ota hänet, niin minä vedän sängyn esiin vesakosta.
Älä sinä raamuttele käsiäsi.

"Jo se on tehty, täss' on sänky, eivätkä muutamat raamut suinkaan ole miekan haavoja", vastasi tyttö reippaasti.

Hän ryhtyi taas asettamaan pikku Petteriä, joka tällä kertaa oli niin nukuksissa, että ei tiennyt mitään koko kävelystä. Germain kokosi niin paljon puita tuleen, että koko metsä valistui. Mutta pikku Marie oli ihan uuvuksissa ja vaikka hän ei valittanut, ei hän enää jaksanut seisoa. Hän oli kalpea ja värisi niin, että hampaat kalisivat. Germain otti hänet syliinsä, lämmittääkseen häntä; levottomuus, sääli ja vastustamaton hellyys, täyttivät hänen mielensä. Hänen kielensä liikkui kuin ihmeen vaikutuksesta ja ihan kainostelematta puhui hän:

"Marie, minä pidän sinusta ja olen hyvin pahoillani, että sinä et huoli minusta. Jos sinä tahtoisit ottaa minut mieheksesi, niin ei appi eikä sukulaiset, naapurit eikä mitkään neuvonantajat voisi estää minua ottamasta sinua. Minä tiedän, että sinä olisit hyvä minun lapsilleni ja opettaisit heitä kunnioittamaan äitinsä muistoa, ja minä sen tähden voisin levollisella mielellä totella sydämmeni taipumusta. Minä olen aina tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan, ja nyt minä tunnen olevani niin rakastunut sinuun, että jos pyytäisit minua koko ikäni tekemään, mitä sinä tahdot, niin minä heti lupaisin. Katsohan vain, miten minä rakastan sinua, ja koeta unhottaa minun ikäni! Ajattele, että se on väärä ajatus, kun sanotaan kolmenkymmenen vuoden ikäistä miestä vanhaksi. Eikä minulla vielä olekaan enempää kuin kahdeksankolmatta! Nuori tyttö pelkää ihmisten moitetta, jos hän ottaa miehen, joka on kymmenen vuotta häntä vanhempi, ja häntä ehkä moititaankin, vaan ainoastaan sen tähden, että se ei ole tapana tässä paikassa. Muualla olen kuullut, että siitä ei pidetä lukua; päin vastoin annetaan nuorelle tytölle mieluisemmin tueksi ymmärtäväinen ja vakavaluonteinen mies kuin nuori heitukka, josta voi tulla renttu tai muuten huono mies, vaikka häntä ensin luullaan hyväksi mieheksi. Eikähän ikä aina riipu vuosista, vaan voimista ja terveydestä. Liian ankarassa työssä ja puutteessa taikka huonossa elämässä saattaa mies tulla vanhaksi jo ennen, kuin pääsee viidenkolmattakaan vuoden ikään. Minä sitä vastoin… mutta ethän sinä kuule. Marie."

"Kyllä, Germain, kyllä minä kuulen", vastasi pikku Marie, "mutta minä ajattelin, mitä äitini aina sanoo: Kuudenkymmenen vanha vaimo on surkuteltava, jos hänen miehensä on seitsemänkymmenen tai viidenkahdeksatta ijässä eikä enää jaksa tehdä työtä vaimonsa elatukseksi. Mies tulee heikoksi ja vaimon täytyy hoidella häntä juuri silloin, kun hän itse tarvitsisi lepoa ja hoitoa. Sillä tavalla joudutaan supi köyhäksi."

"Vanhemmat ovat oikeassa, kun niin puhuvat, sen kyllä tunnustan", vastasi Germain, "vaikka he turhaan uhraavat koko nuoruutensa ajan, joka on paras kaikesta, noihin pahoihin aavistuksiin, mitä kenestäkin on tuleva siinä ijässä, jolloin ei enää kyetä mihinkään ja jolloin on ihan samantekevä, millä tavalla kuollaan. Minun ei tarvitse peljätä kuolevani nälkään vanhoilla päivilläni. Minä voin säästääkin vähitellen; elänhän minä yhdessä appivanhusten kanssa, teen vahvasti työtä enkä kuluta mitään. Muuten sinä olet minusta niin rakas, näetkös, että sekin yksinään estää minut vanhenemasta. Tietysti onnellinen ihminen pysyy kauemmin voimissaan ja minä kyllä tunnen olevani nuorempi Bastieniakin, mikäli on puhe rakkaudesta. Hän ei sinua rakasta, hän on liian tyhmä ja liian lapsellinen ymmärtämään, miten kaunis ja hyvä sinä olet ja miten ansaitset rakkautta. Voi, Marie, älä inhoa minua, en minä ole häijy mies; olihan Katerinekin onnellinen; kuolinvuoteellaan hän Jumalan kautta todisti, että hänellä ei koskaan ollut syytä olla tyytymätön minuun, ja hän kehoitti minua naimaan uudestaan. Minusta näytti, että hänen henkensä puhui poikani kautta, kun hän oli nukkumaisillaan. Etkö kuullut, mitä hän sanoi? Etkö nähnyt, miten hänen pikku suunsa vapisi, kun hän katsoi ja näki ilmassa jotakin, jota me emme nähneet? Hän näki äitinsä, usko se, ja äiti se juuri johdatti hänelle mieleen ne sanat, että hän tahtoi sinua äidiksi hänen sijaansa.

"Germain", vastasi Marie kummastuneena ja ajatuksissaan: "te puhutte niin hyvin, ja kaikki mitä sanotte, on totta. Minä tiedän varmaan, että tekisin oikein, jos rakastaisin teitä, jos vain teidän vaimovainajanne vanhemmat eivät sitä niin jyrkästi vastustaisi; mutta sanokaa itse, mitä minun pitää tehdä. Minä en tunne mitään taipumusta teihin. Minä kyllä pidän teistä, mutta vaikka ikänne ei teekään teitä rumaksi, niin minä sitä kuitenkin pelkään. Minusta te olette ikään kuin setä tai kummi minulle, minä tunnen, että minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa ja että te välistä kohtelette minua kuin pikku tyttöä ettekä kuin vaimoa ja vertaistanne. Ja sitte ehkä kumppanini vielä pilkkaisivat minua, ja vaikka onkin tyhmä huolia siitä, niin luulenpa että olisin vähän häpeissäni ja pahoillani omissa häissäni."

"No niin, minä olenkin lapsi", sanoi hän, "ja juuri sen tähden pelottaa minua meno miehelle, joka on liian ymmärtäväinen. Näettehän, että minä olen liian nuori teille, koska jo nyt nuhtelette minua ymmärtämättömästä puheesta. Tietystihän minulla ei voi olla enempää ymmärrystä, kuin minun ikäisilläni yleensä on."

"Hyvänen aika, miten kiusallista ja miten kömpelöä, ett'en osaa lausua mitä ajattelen", pahoitteli Germain. "Te ette rakasta minua, Marie, siinä koko syy; te katsotte minua liian typeräksi ja liian kömpelöksi. Jos pitäisitte minusta edes vähänkään, niin ette näkisi niin selvään minun vikojani. Mutta te ette rakasta minua, siinä koko asia."

"Niin, eihän se ole minun vikani", vastasi Marie vähän pahastuen, että Germain lakkasi häntä sinuttelemasta. "Minähän koetan oikein ponnistaa itsestäni rakkautta kuunnellessani teidän puhettanne; mutta mitä enemmän minä koetan, sitä vaikeampi minun on ajatella, että meistä tulisi mies ja vaimo."

Germain ei vastannut. Hän pani molemmat kätensä kasvoilleen, niin että pikku Marien oli mahdoton tietää, itkikö hän vai oliko pahastunut vaiko nukkunut. Hän tuli vähän levottomaksi, kun näki Germainin niin synkkänä eikä voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui; mutta hän ei uskaltanut häntä puhutellakaan enää, ja ollen liian hämmästyksissään siitä, mitä oli tapahtunut, voidakseen enää nukkua, odotti hän kärsimättömästi päivän tuloa, korjaili lakkaamatta tulta ja katsoi lasta, jonka Germain näytti kokonaan unhottaneen. Germain ei kuitenkaan nukkunut, hän vain ajatteli tilaansa, ei tehnyt mitään päätöksiä voittaa tunnettansa eikä myöskään ajatellut mitään pahaa. Hän kärsi, hänellä oli koko vuori surua rasittamassa ja hän toivoi olevansa kuollut. Hänestä näytti, että hänelle täytyi käydä huonosti kaikessa ja jos hän olisi voinut itkeä, ei hän suinkaan olisi tehnyt sitä puolittain. Mutta hän seoitti suruunsa vähän suuttumusta itseänsä kohtaan ja tuskitteli äänettömästi, koska ei voinut eikä tahtonut pauhata hiljaista metsää vastaan.

Päivän valjetessa ja lintujen viserryksen ilmoittaessa sitä Germainille tempasi hän äkisti kätensä kasvoiltaan ja nousi ylös. Hän huomasi, että pikku Marie ei ollut myöskään nukkunut, mutta hän ei voinut sanoa hänelle sanaakaan, ilmaistakseen suruista mielialaansa. Hän oli kokonaan kadottanut rohkeutensa. Hän kätki uudestaan hiirakon satulan piikikkääsen vesakkoon, nosti laukun selkäänsä, otti poikaansa kädestä ja sanoi:

"Nyt, Marie, koetamme saada loppuun tämän matkan. Tahdotko, että minä tulen saattamaan sinua Ormeauxiin?"

"Yhdessä me kaiketi menemme pois metsästä", vastasi hän, "ja kun saamme tietää, missä olemme, saatamme kumpikin kulkea omaa tietämme."

Germain ei vastannut. Hän vähän pahastui, että nuori tyttö ei pyytänyt häntä saattajaksi, eikä hän myöskään huomannut, että hän oli lausunut tuon esityksensä sellaisella äänellä, joka vaati eittävää vastausta.

Puunhakkaaja, jonka tapasivat astuttuaan pari sataa askelta, neuvoi heille tien, sanoen että he, mentyään suuren niityn poikki, saattoivat astua vain edelleen, toinen suoraan samaa suuntaa ja toinen vasemmalle, päästäkseen kumpikin perille. Molempain paikkojen sanoi hän muuten olevankin niin lähekkäin, että ne selvästi näkyivät toinen toiseensa.

Heidän kiitettyään ja lähdettyään astumaan huusi puunhakkaaja jäljestä ja kysyi, eikö heiltä ollut kadonnut hevosta.

"Minä näin äsken", sanoi hän, "kauniin harmaan tamman pihassani, johon ehkä sudet lienevät sen ajaneet. Koirat haukkuivat koko yön ja päivän kuluessa minä näin hevosen vajassani; siellä se vielä on. Tulkaa minun kanssani, ja jos tunnette tamman, niin korjatkaa pois omanne."

Germain, ilmoitettuaan hevosen tuntomerkit ja saatuaan selville, että se tosiaankin oli hänen hiirakkonsa, läksi etsimään satulaa. Pikku Marie tarjoutui ottamaan kanssansa pojan Ormeauxiin, josta Germain saattoi käydä noutamassa hänet sitte, kuin ensin tutustui Fourchen asujamiin.

"Petter on vähän likainen tämän yön makuusta taivasalla", sanoi Marie. "Minä puhdistan hänen vaatteensa, pesen hänen kauniit kasvonsa ja kampaan hänet, ja sitte, kuin hän on siistitty, saatatte hänet viedä tervehtimään uusia sukulaisianne."

"Ja kuka on sanonut, että minä enää aionkaan mennä Fourcheen?" vastasi
Germain äreästi. "Ehkä minä en menekään sinne."

"Onko sinulla niin kiire naittaa minua toisen kanssa, päästäksesi ihan täydelliseen varmuuteen, että minä en enää kiusaa sinua?"

"No, Germain, älkää enää ajatelko tuota asiaa, se on vain joutava mielenpuuska sen tähden, että viimeöiset vastukset ovat tehneet teidät vähän oikulliseksi. Mutta nyt teidän täytyy tulla takaisin järkeenne; minä lupaan unhottaa, mitä te sanoitte minulle, ja olla puhumatta sitä kellekään."

"Puhu sinä vain, kelle hyvänsä tahdot; minulla ei ole tapana eittää sanojani. Se, kuin minä puhuin sinulle, oli totta ja kunniallista, enkä minä häpeä sitä kenenkään edessä."

"Niin, mutta jos tuleva vaimonne tietäisi teidän ajatelleen toista juuri silloin, kuin olitte matkalla hänen luoksensa, suuttuisi hän teihin. Punnitkaa sen tähden sanojanne täst'edes; älkää katsoko minuun noin kummallisesti toisten nähden. Muistakaa appeanne, joka luottaa siihen, että te tottelette häntä; hän suuttuisi minuun kovin, jos minä narraisin teidät tekemään vastoin hänen tahtoansa. Hyvästi, Germain; minä otan kanssani pikku Petterin, niin että teidän täytyy mennä Fourcheen. Poika saa jäädä minulle pantiksi."

"Menetkö sinä siis hänen kanssansa?" kysyi Germain pojaltaan, kun näki hänen tarttuvan Marien käteen ja päättävästi lähtevän astumaan hänen kanssansa.

"Minä lähden, isä", vastasi lapsi, joka oli kuunnellut ja omalla tavallaan ymmärtänyt, mitä äsken oli ajattelemattomasti puhuttu hänen läsnä-ollessaan. "Minä lähden hyvän pikku Marien kanssa; tule sinä noutamaan, koska olet päättänyt naida, mutta minä tahdon, että Marien pitää tuleman minun pikku äidikseni."

"Kuuletko, hän tahtoo sitä!" sanoi Germain tytölle. "Kuulepas, pikku Petter", virkkoi hän, "minä myöskin tahdon, että hän tulisi sinun äidiksesi ja aina pysyisi sinun luonasi, mutta hän ei tahdo. Koeta sinä taivuttaa häntä siihen, jota hän ei lupaa minulle."

"Ole huoletta, isä, minä kyllä saan hänet taipumaan; pikku Marie tekee aina, mitä minä tahdon."

Ja poika lähti tytön kanssa. Germain seisoi liikahtamatta, surumielisempänä ja epätietoisempana kuin koskaan.

Puhdistettuaan vähän itseänsä ja hevostaan, noustuaan hiirakon selkään ja saatuaan tietää tien Fourcheen ajatteli Germain, että ei tuota maksanut enää kauemmin kammoa ja että hänen täytyi unhottaa viimeöiset unelmat.

Hän tapasi ukko Leonardin istumassa kauniin kartanonsa edessä korkealla, vaalakan vihreäksi maalatulla penkillä. Rappusissa oli kuusi kiviaskelta, josta saattoi käsittää, että kartanon alla oli tilava kellari. Puutarhan ja hamppupellon ympäri tehty kiviaita oli kalkittu. Koko asunto näytti muhkealta, niin että sitä melkein olisi saattanut luulla herraskartanoksi.

Tuleva appi nousi ottamaan vastaan Germainia. Kyseltyään koko viisi minuuttia, miten koko perhe kotona voi, lausui hän viimein tavallisen kysymyksen, jolla kohteliaimmin tiedustellaan, mihin kelläkin on matka, joita satutaan tapaamaan: "Vai niin, tänne päinkö tie teitä vetää?"

"Tulin tänne teitä tervehtimään", vastasi Germain, "ja tuomaan teille näitä lintuja apeltani sekä kertomaan häneltä terveisiä ja sanomaan häneltä myöskin, että te varmaankin tiedätte, millä asialla minä olen."

"Hah hah haa!" nauroi ukko Leonard, taputellen isoa vatsaansa, "kyllä näen, kuulen ja ymmärrän!" Ja veitikkamaisesti rypistäen toista silmäänsä jatkoi hän. "Te ette ole ainoa tähystelijä täällä, hyvä ystävä. Jo siellä sisällä on kolme muuta, jotka virittelevät paulojansa kuten te. Minä en karkoita ketään, minun olisikin vaikea sanoa sitä tai tätä, sillä kaikki ovat kelvollisia tarjokkaita. Mauricen sekä hyvän tilan tähden, jota te hoidatte, minä mieluisimmin tahtoisin, että te hänet saisitte. Mutta tyttäreni on täysikäinen ja hallitsee itse omaisuuttansa; hän siis tehköön, mitä tahtoo. Astukaa sisään ja tutustukaa; minä vain toivotan onnea teille saamaan paraan osan."

"Antakaa anteeksi", vastasi Germain hyvin kummastuksissaan, kun huomasi tulleensa liika henkilöksi siihen, jossa oli luullut saavansa olla yksinään, "minä en tiennyt tyttärellänne olevan jo ennestään kosijoita, enkä minä ole tullut tänne riitelemään hänestä toisten kanssa."

"Jos olette luullut", vastasi ukko Leonard yhtä leikillisesti kuin ennenkin, "minun tyttäreni olevan yksinään ja ikävissään sen tähden, että te olette vitkastellut, niin olette pahasti pettynyt, poikaseni. Katerinella tosiaan on millä houkutella luoksensa kosijoita, ja hänellä niitä onkin pikemmin liian monta kuin liian vähä tarjona. Mutta astukaa sisään, sanon minä, älkääkä joutuko hämillenne. Se nainen kyllä ansaitsee, että hänestä vähän kilpaillaankin."

Hän tarttui Germainin olkapäihin, työnsi edellään hänet sisään ja huusi kömpelön leikillisesti: "kas tässä, Katerine, saat yhden lisäksi!"

Tuo karkea esittely leskelle, hänen muiden kosijainsa läsnä ollessa, teki Germainin vielä neuvottomammaksi ja tyytymättömämmäksi. Hän seisoi hetkisen, uskaltamatta katsoa kaunotarta tai hänen palvelijoitansa.

Leski Guerin oli vielä jotenkin kaunis. Mutta hänen kasvonsa ja pukunsa heti ontuivat Germainista vastenmielisiltä. Hän oli rohkean ja itseensä tyytyväisen näköinen ja hänen kolmella pitsirivillä koristettu myssynsä, silkkinen esiliinansa ja musta pitsihuivinsa soveltuivat hyvin huonosti siihe mielikuvaan, jonka Germain oli tehnyt vakavasta leskestä.

Tuo komea puku ja hänen liian vapaa käytöksensä vaikuttivat, että hän näytti Germainista vanhalta ja rumalta, vaikka ei ollut kumpikaan. Germain ajatteli, että niin kaunis puku ja niin iloinen vapaus sopivat pikku Marien ikään ja taitavuuteen; mutta tuo leski laski leikkiä kömpelösti ja kaksimielisesti eikä hän osannut käyttäytyäkään pukimiensa mukaisesti.

Entiset kolme kosijaa istuivat pöydässä, joka oli täpö täynnä viinipulloja ja liharuokia heitä varten koko sunnuntain aamupäivän, sillä ukko Leonard mielellään kerskaili rikkaudellaan ja mielelläänpä leskikin näytteli kauniita posliinejansa ja piti kemuja kuin rikas ylhäinen nainen. Vaikka Germain olikin herkkäuskoinen ja pahaa luulematon, teki hän sentään huomioitansa hyvin terävästi ja oli ensi kerran varoillaan juomingissa. Leonard oli pakottanut hänet istahtamaan kilpakosijainsa joukkoon, istuutui itse vastapäätä, valitsi hänelle paraat palat ja puheli melkein yksinomaan hänen kanssansa. Lahjalintuja oli yöllisen vähennyksen jälkeenkin vielä kylliksi paljo vaikuttamaan. Leski näytti olevan niistä hyvillään ja kosijat katselivat niitä halveksien.

Germain ei viihtynyt siinä seurassa eikä siis voinut syödä hyvällä halulla. Ukko Leonard alkoi laskea siitä leikkiä.

"Miten te olette ikävissänne!" sanoi hän. "Tehän istutte siinä ja katselette tyytymättömästi lasianne. Ei rakkauden pidä viemän ruokahalua, sillä paastoava rakastaja ei löydä niin kauniita sanoja kuin se, joka on selvittänyt ajatuksiaan viinillä."

Germain pahastui, kun häntä jo luultiin rakastuneeksi, ja lesken teeskentely, kun hän hymyili ja katsoi alas päin, ikään kuin olisi jo ollut ihan varma asiastaan, vaikutti että Germainin hyvin teki mieli vastustaa tuota luulovoittoa, mutta hän pelkäsi, että näyttäisi epäkohteliaalta ja sen tähden vain hymyili ja malttoi mielensä.

Lesken kosijat näyttivät hänestä oikeilta lurjuksilta. Heidän täytyi olla hyvin rikkaat ennen kuin kukaan saattoi antaa heidän jatkaa kosintaansa. Yksi oli jo viidennellä kymmenellä ja joi niin paljon, että näytti aivan tylsistyneeltä; kolmas oli kyllä nuori ja jotenkin kaunis, mutta koettaessaan näyttää sukkeluuttansa puhui oikein inhottavia tyhmyyksiä. Leski kuitenkin nauroi, kuin olisi sydämmestään ihmetellyt niitä, ja siten osoitti, että hänellä ei juuri ollut hyvää aistia. Germain ensin luuli lesken olevan mieltyneen siihen nuoreen mieheen, mutta huomasi kohta, että häntä itseään kohdeltiin erityisellä huomiolla ja koetettiin saada häntä mieltymään. Siitä hän sai vielä lisää syytä pysyä kylmäkiskoisena ja vakavana.

Tulipa kirkkoon lähdön aika ja noustiin pöydästä, mennäkseen sinne yhdessä. Heidän täytyi astua Metsiin saakka runsas puoli peninkulmaa, ja Germain oli niin väsyksissä, että hän olisi mielellään ensin nukkunut tuntikauden; mutta hän tavallisesti ei jäänyt koskaan pois kirkosta, ja sen tähden läksi toisten kanssa.

Tiet olivat täynnä ihmisiä ja leski astui ylpeänä kolmen kosijansa seurassa, nojaten milloin kenenkin käsivarteen ja päätänsä keikutellen. Hän olisi mielellään tahtonut näyttää neljättäkin ihmisille, mutta Germainista oli niin naurettavaa kulkea tuolla lailla hameen turvissa, että hän ennemmin pysyi jäljellä kohtuullisen matkan päässä. Hän puheli ukko Leonardin kanssa ja hänen onnistuikin niin paljon huvittaa ukkoa ja pitää häntä toimessa, että syrjäiset eivät ollenkaan huomanneet heidän kuuluvan tuohon lesken saattoseuraan.

XI.

Kylään saavuttua pysähtyi leski odottamaan heitä. Hän tahtoi välttämättä astua esiin koko saattojoukkonsa kanssa, mutta Germain ei suonut hänelle sitä iloa; hän erosi ukko Leonardista, yhtyi muihin henkilöihin, jotka hän tunsi, ja astui kirkkoon toisesta ovesta. Se suututti leskeä.

Jumalanpalveluksen jälkeen näytteli hän itseänsä voitostaan ylpeänä kaikkialla, tanssipaikoissa nurmikoilla, alottaen tanssin kolmen kosijansa kanssa vuorotellen. Germain katseli valmista ja huomasi hänen kyllä tanssivan hyvin, vaikka teeskennellen.

"No", sanoi Leonard, lyöden häntä olkapäähän, "miksi ette pyydä minun tytärtäni tanssiin? Te olette liian kaino."

"Minä olen lakannut jo tanssimasta silloin, kuin vaimoni kuoli", sanoi
Germain.

"Mahdollista kyllä, mutta koska nyt olette hankkimassa uutta, niin pitää surun loppua sekä sydämmestä että vaatteista."

"Ei siinä mitään syytä; ja muutenkin minä olen mielestäni jo liian vanha, ei minua tanssi huvita."

"Kuulkaas", jatkoi Leonard ja vei hänet vähän syrjään, "te pahastuitte, kun meille tullessanne näitte linnan jo olevan piiritetyn; ja nyt huomaan, että te olette hyvin ylpeä, mutta se ei ole viisasta, poikaseni. Minun tyttäreni on tottunut mielistelyihin, varsinkin kahtena viime vuonna, siitä asti kuin hänen surunsa loppui, eikä hänen asiansa ole tulla teille vastaan?"

"Teidän tyttärenne on jo kaksi vuotta ollut valmiina; miksi hän ei vielä ole valinnut?" kysyi Germain.

"Hän oi huoli kiirehtiä ja siinä hän tekee ihan oikein. Vaikka hän näyttää iloiselta eikä ehkä varsin ajattelevalta, niin kyllä hän kuitenkin on ymmärtäväinen nainen, joka varsin hyvin tietää, mitä tekee."

"Eipä minusta näytä siltä", sanoi Germain, "hänellähän on kolme kosijaa, ja jos hän tietäisi, mitä hän oikeastaan tahtoo, niin hänestä ainakin kaksi olisi liikaa, ja hän pyytäisi heitä pysymään kotonansa."

"Miksi niin? Sitä te ette ymmärrä, Germain. Hän ei huoli vanhasta, ei toissilmäisestä eikä nuoresta, sen minä jotenkin varmaan tiedän; mutta jos haa karkoittaisi heidät, niin luultaisiin hänen tahtovan pysyäkin leskenä eikä enää tulisi ketään muuta."

"Kyllä huomaan, että se ei sovellu teidän maullenne. Mutta saatammehan sopia siitä asiasta; jos oletamme, että te olette valittu, sillä voidaanhan tehdä tilaa."

"Niin, saattaahan tuota olettaa. Mutta kuinka kauan pitää seisoa, nenä pystyssä, ja odottaa siitä tietoa?"

"Se riippuu teistä, miten taitava olette puhelemaan ja taivuttamaan. Tyttäreni on tähän asti varsin hyvin käsittänyt, että paras osa hänen ijästänsä on juuri se, jota hän nyt viettää kuunnellen mielistelyjä, eikä hänellä ole ollenkaan kiire antautua yhden miehen piiaksi, kun hän itse voi komentaa useampia. Niin kauan, kuin leikki huvittaa, hän kaiketi sitä jatkaa; mutta jos hän mieltyy enemmän teihin kuin leikkiin, niin saattaa leikki loppua. Teidän ei tarvitse muuta kuin olla pitämättä vastakynttä. Tulkaa joka sunnuntai, tanssikaa hänen kanssansa, näyttäkää julkisesti rupeavanne hänen kosijakseen, ja jos hän katsoo, että te olette rakastettavampi ja viisaampi kuin toiset, niin hän varmaankin sen joskus ilmasee teille."

"Suokaa anteeksi, tyttärellänne on oikeus tehdä miten tahtoo eikä minulla ole mitään oikeutta moittia häntä, mutta kyllä minä tekisin toisin, jos olisin hänen sijassansa; minä olisin rehellisempi enkä kuluttaisi turhaan noiden miesten aikaa, joilla arvatenkin on muutakin tekemistä kuin kieppua naisen ympärillä, joka pilkkaa heitä. Mutta jos se tytärtänne huvittaa ja tyydyttää, niin eihän se minuun koske. Minun täytyy kuitenkin sanoa teille yksi asia, jota olen jo aamusta asti aikonut sanoa, vaan en ole oikein rohjennut, koska te heti alussa erehdyitte minun aiheistani ettekä sitte ole antaneet minulle aikaa vastata; ja sen tähden te kuvittelette mielessänne jotakin, jossa ei ole mitään perää. Niinpä tietäkää, että minä en ole tullut tänne kosimaan teidän tytärtänne, vaan ostamaan härkiä, joita aiotte tulevalla viikolla viedä markkinoille ja joitten appeni luulee itselleen sopiviksi."

"Kyllä ymmärrän, Germain", vastasi Leonard levollisesti; "teidän mielenne on muuttunut, kun näitte tyttäreni kosijainsa parissa. Tapahtukoon tahtonne. Mikä miellyttää toista, näyttää olevan vastenmielistä toiselle, ja teillähän on oikeus peräytyä, koska ette vielä mitään sanoneet. Jos todella aiotte ostaa härkiä, niin tulkaa alas niitylle niitä katsomaan; saatammehan sitte puhua asiasta, ja tulkoonpa siitä kauppaa taikka ei, niin tottahan syötte päivällistä meidän kanssamme ennen kuin lähdette kotimatkalle."

"En minä huoli teitä vaivata", sanoi Germain, "teillä on ehkä jotakin toimittamista täällä; minusta sitä vastoin on vähän ikävä seisoa täällä ja katsoa tanssia, mitään tekemättä. Minä menen yksin katsomaan teidän juhtianne ja sitte tapaamme toisemme teillä kotona."

Germain hiipi pois väkijoukosta ja astui niitylle jossa Leonard oli näyttänyt osan karjastansa olevan. Tosiaankin ukko Mauricen tarvitsi ostaa härkiä, ja Germain arveli, että jos hän veisi kotiin pari kaunista, kohtuullisella hinnalla saatua juhtaa, niin hänen olisi helpompi saada anteeksi, että tahallaan laiminlöi matkansa tarkoituksen.

Hän astui astumistaan ja saapui kohta lähelle Ormeauxia. Hän tunsi vetoa tervehtimään poikaansa, jopa myöskin tapaamaan pikku Marieta, vaikka hän ei enää toivonutkaan eikä siis voinut myöskään ajatella hänen saamistansa onnensa sepäksi. Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut: tuo mielistelynhaluinen, turhamainen nainen, tuo samalla viekas ja typeränlainen isä, joka kiihotti tytärtänsä ylpeyteen ja petokseen, tuo kaupunkimainen komeus, joka hänestä melkein tuntui rikokselta maalaistapojen yksinkertaisuutta vastaan, tuo aika, joka kului tyhjään ja tyhmään lörpöttelemiseen, tuo koti, joka oli niin toisenlainen kuin hänen omansa ja varsinkin tuo paha mieli, jota maamies aina tuntee, milloin joutuu pois toimeliaista töistänsä; lyhyeen sanoen, kaikki se, joka oli viime hetkinä ikävystyttänyt Germainia ja tehnyt neuvottomaksi, herätti hänessä halun päästä lapsensa luo ja samalla pienen ystävän seuraan. Vaikka hän ei olisi rakastanutkaan Marieta, olisi hän kuitenkin rientänyt hänen luokseen, selvitäkseen vastenmielisyydestä ja päästäkseen tavalliseen tasapainoon.

Mutta hän turhaan katseli pitkin niittyjä, siellä ei näkynyt pikku Marieta eikä pikku Petteriä, vaikka elukat juuri siihen aikaan tavallisesti ovat laitumella paimenineen. Suuri lauma lampaita käveli kesantopellolla, hän kysyi niitä paimentavalta nuorukaiselta, olivatko ne Ormeauxin talosta.

"Ei, minä olen vaan tänään paimentamassa sen tähden, että tyttö sairastui ja läksi pois."

"Oli pikku poika, joka itki. He läksivät täältä molemmat jo parin tunnin jälkeen."

"Eivätkö he sopineet palkasta? Mutta olisihan sen pitänyt olla sovittu jo edeltä päin."

"Siihen en tiedä vastata. Minä näin heidän ainoastaan tulevan ja lähtevän."

Germain astui edelleen taloon ja kysyi vouramiestä. Ei kukaan tiennyt ilmoittaa hänelle asiaa; se vain oli tosi, että tyttö, puheltuaan isännän kanssa, oli lähtenyt tiehensä sanaakaan sanomatta ja ottanut itkevän lapsen mukaansa.

"Vai niin, oliko hän teidän poikanne? Mitenkä hän sitte oli sen tytön matkassa? Mistä ja kuka te olette?"

Germain, huomattuaan, että aiottiin maan tavan mukaan vastata hänen kysymyksiinsä vastakysymyksillä, polki kärsimättömästi jalkaa ja pyysi puhutella isäntää.

Hän ei ollut siellä, hän ei tavallisesti viipynyt koko päivää käydessään. Hän oli tullut ratsain ja lähtenyt johonkin toiseen taloon, mutta tietämätöntä mihin.

"No, samapa se", sanoi Germain hyvin levottomana, "mutta ettekö tiedä syytä, minkä tähden tyttö läksi pois?" Vouramies katsahti omituisesti hymyillen vaimoonsa ja vastasi, että sitä hän ei tiennyt eikä se häneen koskenut. Sen vain Germain sai tietää, että tyttö ja lapsi olivat lähteneet Fourcheen päin.

Germain riensi Fourcheen; leski kosijoinensa eivät olleet vielä palanneet eikä Leonardkaan. Piika sanoi nuoren tytön ja pikku pojan käyneen siellä häntä kysymässä, mutta koska hään ei tuntenut heitä, ei hän ollut päästänyt heitä sisään, vaan neuvonut menemään Mersiin kirkolle.

"Minkä tähden ette päästäneet heitä sisään?" kysyi Germain harmissaan.
"Ollaanko täällä niin epäluuloisia, että ei avata ovea lähimmäisilleen?"

"Tottahan", vastasi piika, "näin rikkaassa talossa on parasta ollakin varovainen. Minä vastaan kaikesta sill'aikaa, kuin isäntäväki on poissa, enkä minä voi avata kelle hyvänsä."

"Se on ruma tapa", sanoi Germain, "ja minä tahdon ennemmin olla köyhä kuin elää tuollaisessa levottomuudessa. Hyvästi nyt te ja koko teidän ikävä seutunne."

Hän kyseli naapuritaloista. Siellä oli nähty paimentyttö lapsen kanssa. Koska poikanen oli lähtenyt Belairista kaikkein tietämättä ja matkaa varten pukeutumatta hiukan repaleisena ja mekkoturkki yllä ja Marie myöskin helposti arvattavista syistä oli aina hyvin köyhässä puvussa, niin heitä oli luultu kerjäläisiksi. Heille oli tarjottu leipää ja tyttö oli ottanut palasen pojalle, jolla oli nälkä; sitte oli hän lähtenyt hyvin kiireesti pois metsään päin.

Germain mietti hetkisen, kysyi sitte, eikö Ormeauxin isäntää oltu nähty siellä.

"Kävi se", vastattiin, "hän ratsasti tästä ohitse kohta tytön lähdettyä."

"Vai niin, tunnetteko te hänet?" irvisteli kylän kapakoitsija, jolta Germain tätä kyseli. "Niin, onpa hän aika hurja juoksemaan tyttöjen jäljestä. Mutta en minä luule hänen nyt tavoittaneen heitä; vaan jos tavoitti…"

"Kiitoksia, jo riittää!" Germain pikemmin lensi kuin juoksi Leonardin talliin, viskasi satulan hiirakolle selkään, hyppäsi itsekin ylös ja ajoi täyttä laukkaa metsään päin.

Hänen sydämmensä jyskytti levottomuudesta ja vihasta ja hiki juoksi pitkin kasvoja. Hän kannusti hiirakon sivut verisiksi, ja tamma, huomaten nyt oltavan matkalla kotitalliin, ei vitkastelutkaan.

XII.

Germain saapui kohta siihen paikkaan suon laidalle, jossa yötä oli vietetty. Tuli vielä savusi; vanha mummo oli keräämässä risuja, jotka Marie oli siihen koonnut. Germain pysähtyi kyselemään. Mummo oli kuuro, kuuli väärin ja vastasi:

"Niin, herra, tämä on Pirunsuo. Paha paikka eikä sitä pidä lähestyä heittämättä siihen kolmea kiveä vasemmalla kädellä ja tekemättä ristinmerkkiä oikealla; se ajaa pois pahat henget. Muuten se, joka kiertää tämän suon, joutuu onnettomuuteen."

"En minä siitä puhu", sanoi Germain, astui hänen luoksensa ja huusi minkä jaksoi: "Ettekö ole nähnyt tyttöä ja pikku poikaa täällä metsässä?"

"Siitä on hyvin pitkä aika; tähän oli tehty kaunis risti sen onnettomuuden muistoksi, mutta eräänä myrsky-yönä pahat henget sen kaatoivat suohon. Vielä siitä näkyy vähä päätä. Jos kukaan onneton pysähtyy tähän yöksi, niin hän ei suinkaan pääse täältä ennen päivän tuloa. Astukoonpa hän miten kauan hyvänsä, niin ei siitä ole muuta kuin turhaa vaivaa; vaikka hän astuisi sata peninkulmaa tässä metsässä, joutuisi hän kuitenkin samaan paikkaan takaisin."

Germainin mielikuvitukseen tarttui vastoin hänen tahtoansakin, mitä hän kuuli, ja pelko, että jokin onnettomuus saattaisi tapahtua mummon tarinan vahvistukseksi, täytti niin kokonaan hänet, että hän tunsi kylmiä väreitä koko ruumiissaan. Luopuen yrityksistään saada mummolta parempaa selkoa, nousi hän jälleen hiirakolle selkään ja alkoi ratsastella metsässä, huutaen kaikin voimin Petteriä; hän vihelteli, läjähytteli piiskaa ja katkoi oksia, tehdäkseen vain niin paljon ääntä kuin mahdollista. Sitte hän välistä aina kuunteli, tulisiko mistään päin vastausta, mutta eipä kuulunut muuta kuin lehmäin kellojen kalinaa joka taholta ja sikojen äkäistä röhkinää tapellessa tammen terhoista.

Viimein kuului hevonen laukkaavan takana ja keski-ikäinen, päivettynyt, vahvajäseninen mies, puoliherran puvussa, huusi häntä pysähtymään. Germain ei ollut koskaan nähnyt Ormeauxin isäntää, mutta vaistomainen viha sanoi hänelle heti, että se juuri oli hän. Germain käänsi ratsunsa, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja odotti, mitä miehellä oli sanomista hänelle.

"Oletteko nähnyt viisi- tai kuusitoista-vuotisen tytön kulkevan tästä pikku pojan kanssa?" kysyi tuo vieras mies välinpitämättömästi, vaikka hän nähtävästi oli hyvin kiihtynyt.

"Ja mitä te heistä tahdotte?" vastasi Germain koettamattakaan salata vihaansa.

"Minä voisin sanoa, että se ei koske teihin, hyvä herra; mutta koska minulla ei ole syytä pitää sitä salassa sanon minä, että minä tuntematta pestasin hänet paimentytöksi. Kun hän tuli, näytti hän minusta liian nuorelta ja heikolta minun työhöni. Minä en ottanut häntä vastaan ja aioin maksaa hänelle korvausta hänen matkastaan, mutta kun käänsin selkäni, meni hän suutuksissaan tiehensä. Hänellä oli niin kiire, että unhotti osan omistakin tavaroistaan, jopa kukkaronsakin, jossa varmaankaan ei ole paljoa! Kun minun kuitenkin oli ratsastaminen tätä tietä, luulin saavuttavani hänet ja voivani antaa hänelle omat tavaransa ja sen aikomani korvauksen."

Germain oli siksi liian rehellinen, että joutui vähän arvelemaan, kun kuuli tuon kertomuksen, joka tosin ei ollut hyvinkään todennäköinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Hän katsoi tuikeasti Ormeauxin isäntään, joka kesti sen tarkastuksen levollisesti, tapahtuiko se sitte suuresta hävyttömyydestä vaiko uskottavasta rehellisyydestä.

"Minun täytyy ottaa tästä selko", ajatteli Germain ja sanoi, vihaansa hilliten: "Se tyttö on meidän puolelta, minä tunnen hänet. Hän on luultavasti täällä. Lähtekäämme yhdessä etsimään, niin kyllä me hänet löydämme."

"Te olette oikeassa", sanoi toinen. "Etsikäämme yhdessä, mutta jos emme löydä häntä siihen asti, kuin pääsemme metsän laitaan, luovun minä, sillä minun täytyy kääntyä sieltä toiselle taholle."

"Ohoh", ajatteli Germain, "en minä päästä sinua näkyvistäni, vaikka minun täytyisi kiertää Pirunsuota sinun kanssasi neljäkolmatta tuntia."

"Malttakaas!" sanoi hän äkisti ja katsoi tarkkaan erästä vesakkoa, joka liikkui niin omituisesti. "Hohoi! Petter, oletko se sinä, poikaseni?"

Kun Petter tunsi isänsä äänen, hyppäsi hän pensastosta esiin kuin nuori kili; mutta nähtyään myöskin Ormeauxin isännän pysähtyi hän ikään kuin peljästyen.

"Tule, tule, pikku Petter, minähän se olen!" kehoitti Germain, ratsasti lähemmäksi, hyppäsi maahan ja sulki pojan syliinsä. "Missä on pikku Marie?"

Marie hiipi esiin ja nähtyään Germainin tarttui häneen kuin isäänsä, sanoen: "Hyvä Germain, te puolustatte minua, teidän luonanne minä en pelkää."

Germain vapisi mielihyvästä ja katseli Marieta: hän oli kalpea ja hänen vaatteensa olivat repeilleet vesakossa hänen juostessaan etsimässä piilopaikkaa kuin metsämiestä pakeneva peura. Mutta hänen kasvoistansa ei näkynyt epätoivoa eikä häpeää.

"Isäntänikö?" sanoi Marie ylpeästi. "Tuo mies ei ole minun isäntäni eikä tule siksi koskaan! Te minun isäntäni olette, Germain, ja, minä tahdon, että viette minut kanssanne kotiin; minä palvelen teitä ilmaiseksi."

Ormeauxin isäntä oli tällä välin tullut lähemmäksi ja sanoi kärsimättömyyttä teeskennellen:

"En minä ole mitään unhottanut", vastasi pikku Marie, "eikä minulla ole mitään puhuttavaa teidän kanssanne."

"Kuulehan, minulla sitä vastoin on jotakin sanottavaa sinulle. Tule pois minun kanssani! Älä pelkää. Pari sanaa vain."

"Ne saatatte puhua julki. Ei minulla ole mitään salaisuuksia teidän kanssanne."

"Sen kyllä arvasin", sanoi Germain puoli ääneen. "Eihän tuossa mitään vaaraa ole, Marie; kuule vain, mitä hän sanoo, minäkin olen utelias kuulemaan ja minulla on omat syyni. Sitte saatat kertoa minulle, mitä hän sanoo. Mene hänen luoksensa, minä kyllä pidän vaaria sinusta."

Marie astui kolme askelta miehen luo, joka kumartuen eteen päin sanoi hänelle hiljaa:

"Tästä saat kauniin kultakolikon, pikku ystävä! Älä puhu mitään, kuulitko! Minä sanon, että sinä näytit minusta liian heikolta olemaan minun työssäni. Älkäämmekä nyt enää puhuko siitä asiasta. Minä tulen tervehtimään teitä jonakuna päivänä, ja, jos siihen asti et ole mitään puhunut, saat enemmän. Ja jos maltat mielesi ja tulet järkeväksi, niin sano vain suoraan. Minä otan sinut kanssani jälleen kotiin taikka tulen puhelemaan sinun kanssasi hämärissä niityllä. Millainen lahja minun silloin pitää tuoda?"

"Tämän lahjan te minulta saatte!" vastasi Marie kovalla äänellä ja heitti kultarahan hänelle vasten silmiä niin kovasti, kuin jaksoi. "Kiitoksia paljon, ja kun tulette meitä tervehtimään, niin olkaa hyvä, ilmoittakaa edeltä päin; kaikki kotikylän rengit tulevat sitte ottamaan teitä vastaan, sillä siellä meillä ollaan hyvin ihastuneet herroihin, jotka tahtovat pettää köyhiä tyttöjä! Saattepahan nähdä, että teitä kyllä odotellaan."

"Te valehtelette ja puhutte tyhmyyksiä", sanoi mies vihoissaan ja nosti uhkaavasti keppinsä. "Te koetatte uskotella ihmisille jotakin, jota ei ole koskaan tapahtunut; mutta ette te saa minulta narratuksi enempää rahaa, kyllä teidät ja teidän kaltaisenne tunnetaan!"

Marie oli kauhistuen hypähtänyt taa päin, mutta Germain juoksi esiin, tarttui hevosen suitsiin, pudisti niitä vihoissaan ja sanoi:

"Nyt olemme kuulleet kylliksi ja nyt näemme selvään, mistä on puhe.
Alas! Tulkaa maahan, niin puhelemme me pari sanaa keskenämme."

Ormeauxin herra ei ollut halukas ryhtymään riitaan, hän kannusti hevostaan, päästäkseen irti, ja tavoitti kepillään Germainin käsiä; mutta hän vältti iskun, tarttui jalkaan ja veti hänet pois satulasta, niin että hän putosi sanajalkojen sekaan, sekä kaatoi hänet maahan, vaikka ensin nousi seisaalleen ja puolustautui urhollisesti. Saatuaan hänet allensa sanoi Germain:

"Sinä pelkuri konna, minä saattaisin piestä sinut vaivaiseksi, jos tahtoisin! Mutta minä en mielelläni tee kellekään pahaa eikä sinun omatuntosi tule yhtään paremmaksi, vaikka saisit selkääsi kuinka paljon hyvänsä. Mutta sinä et pääse tästä ennen, kuin polvillasi pyydät anteeksi tältä tytöltä."

Ormeauxin herra ei ollut ensi kertaa tällaisessa seikkailussa; nytkin hän yritti kääntämään asiaa leikiksi, sanoen, että hänen rikoksensa ei ollut kovinkaan suuri, koska se oli tapahtunut vain sanoilla, ja hän tahtoi mielellään pyytää anteeksi, jos vain tyttö suostui antamaan hänelle suutelon; sitte saattoivat he muka lähteä juomaan lasin viiniä lähimmässä ravintolassa ja erota hyvinä ystävinä.

"Sinä ihan inhotat!" vastasi Germain ja käänsi hänen kasvonsa maahan päin. "Minulla on kiire päästä näkemästä sinun kelvotonta naamaasi. Häpeä, jos osaat, ja laita niin, että teet suuren kierroksen, milloin tiesi vetää sinua meidän kylämme ohitse."

Hän otti miehen rautatammisen kepin, katkasi sen polveaan vasten, näyttääkseen käsiensä voimaa, ja heitti kappaleet kauas pois.

Sitte hän otti toisella kädellään poikaansa ja toisella pikku Marieta kädestä ja läksi suuttumuksesta vavisten hevosensa luo.

XIII.

A Neljännestunnin kuluttua oli kanervakangas jo jäljellä. He ratsastivat suurta maantietä ja hiirakko hirnui joka esineelle, kuin hän tunsi. Pikku Petter kertoi isälleen, mitä oli käsittänyt tämän päivän tapauksista.

"Kun me menimme sinne", sanoi hän, "tuli tuo mies heti puhuttelemaan pikku Marieta lammasnavettaan, jonne me heti menimme katselemaan kauniita lampaita. Minä olin nurkassa leikkimässä eikä mies nähnyt minua. Hän sanoi Marielle hyvää päivää ja suuteli häntä."

"Annoitko sinä hänen suudella itseäsi, Marie?" kysyi Germain suutuksissaan mieheen.

"Minä luulin sitä vain ystävyydeksi, sen seudun tavaksi ottaa vastaan uusia palvelijoita, niin kuin anoppinnekin suutelee uusia piikojansa, näyttääkseen, että hän ottaa heidät perheen jäseniksi ja kohtelee heitä kuin äiti."

"Ja sitte", jatkoi pikku Petter, ollen muka suurikin mies, koska tiesi jotakin kertoa, "sanoi se mies sinulle jotakin pahaa, jota sinä kielsit minua koskaan lausumasta ja koskaan muistamasta; minä unhotinkin sen heti. Mutta jos isä tahtoo, niin minä kerron hänelle, mitä se oli."

"Ei, Petter, en minä huoli sitä kuulla etkä sinä saa koskaan muistaa sitä."

"Kyllä minä sen heti unhotan", sanoi poika. "Ja sitte näytti se mies pahastuvan, koska Marie sanoi lähtevänsä pois. Hän lupasi antaa, mitä vain Marie tahtoi, vaikka sata francia! Mutta silloin pahastui myöskin pikku Marie. Mies meni hänen luoksensa ikään kuin tekemään hänelle jotakin pahaa. Minä peljästyin, juoksin Marien luo ja tartuin häneen ja huusin. Silloin se mies sanoi: Mitä tämä on? Mistä tuo poika tuli? Aja pois hänet! Ja hän nosti keppinsä, lyödäkseen minua, mutta pikku Marie esti ja sanoi näin: Saammepahan sitte puhua; nyt minun täytyy saattaa tämä pikku poika Fourcheen ja sitte sieltä palaan minä. Heti kuin se mies meni pois navetasta, sanoi Marie minulle: Tule pois Petter, meidän pitää heti joutua pois täältä, sillä tuo mies on häijy ja hän tekisi vain pahaa meille. Me astuimme latojen taitse pienen niityn poikki ja tulimme Fourcheen sinua etsimään. Mutta sinä et ollut siellä eivätkä ne antaneet meidän jäädä odottamaan sinua. Silloin se mies ratsasti meidän jäljestämme mustalla hevosella ja me juoksimme kauas pois ja kätkeydyimme metsään. Ja hän tuli sinnekin, ja kun me kuulimme hänen tulevan, menimme me piiloon metsään. Ja kun hän ratsasti ohitse, aloimme me taas juosta, päästäksemme kotiin, ja sitte tulit sinä ja löysit meidät. Niin se kaikki tapahtui. Sanos, pikku Marie, olenko minä unhottanut mitään."

"Et, Petter, se on ihan ilmeinen tosi. Nyt te, Germain, saatte olla minulla todistajana ja sanoa kaikille ihmisille siellä kotona, että jos en voinut pysähtyä Ormauxiin, niin se ei tapahtunut rohkeuden eikä työhalun puutteesta."

"Ja sinä, Marie", sanoi Germain, "ajattele tarkkaan, onko kahdeksankolmatta ikäinen mies liian vanha puolustamaan naista ja rankasemaan hävytöntä lurjusta. Olisipa hauska tietää, tokkohan Bastien tai kuka muu kaunis poika hyvänsä, joka on niin rikas, että on kymmenen vuotta nuorempi minua, olisi voinut kurittaa sitä mustaa miestä, kuten pikku Petter sanoo, vai mitä sinä luulet?"

"Minä luulen, Germain, että te teitte minulle suuren hyväntyön ja että minun tulee olla siitä kiitollinen teille koko ikäni."

"Isä", sanoi poika, "minä en muistanutkaan sanoa pikku Marielle sitä, kuin lupasin sinulle. Minulla ei ollut aikaa, mutta kyllä minä siitä puhun kotona ja puhun myöskin mummolle."

Tämä pikku pojan lupaus saattoi Germainin ajattelemaan. Nythän oli selitettävä asia appivanhuksille ja kerrottava, minkä tähden hän oli tyytymätön Guerinin leskeen, vaan jätettävä sanomatta, mitkä muut aatteet hänet olivat tehneet tarkkanäköiseksi ja vaativaiseksi. Jos ollaan onnellinen, tuntuu helpolta saada toisetkin vahvistamaan sitä onnea; mutta jos ollaan hyljätty toisella ja moitittu toisella taholla, niin eipä se tunnu juuri hauskalta.

Onneksi pikku Petter nukkui kotiin saapuessa ja Germain laski hänet herättämättä vuoteelle. Sitte hän antoi kaikki selitykset, kuin suinkin osasi. Maurice ukko istui kolmijalkaisella tuolillaan oven suussa ja kuunteli vakavasti, ja vaikka hän olikin tyytymätön matkan päätökseen, kun Germain kertoi lesken vehkeilemisistä ja kysyi apeltaan, oliko hänellä aikaa käydä siellä liehakoimassa joka sunnuntai yli koko vuoden, sitte ehkä saadakseen rukkaset, niin ukko arvelematta vastasi: "siinä teit oikein, Germain, se ei olisi käynyt päinsä." Ja kun Germain sitte kertoi, miten hänen oli täytynyt tuoda pikku Marie takaisin kotiin niin pian kuin mahdollista kärsimästä häijyltä isännältä loukkauksia, ehkäpä väkivaltaakin, nyökkäsi ukko vielä kerran, sanoen: "siinä teit ihan oikein, Germain, niin oli tehtäväkin." Kun Germain sai selitellyksi kaikki syynsä ja lopetti kertomuksensa, katsahtivat appivanhukset toinen toistansa silmiin ja huokasivat syvään, vaikka taipuvaisesti välttämättömään kohtaloon. Sitte nousi perheen isä ja sanoi: "Niin, tapahtukoon Herran tahto. Tunteita ei voi käskeä."

"Tule syömään illallista, Germain", sanoi anoppi. "Ikävä kyllä, ett'ei käynyt paremmin, mutta se ei liene ollut Jumalan tahto, kuten näyttää. Saammepahan katsella toiselta taholta."

"Niin", yhtyi siihen ukkokin, "sinä olet oikeassa, saatamme katsella toiselta taholta."

Hiljaisuus vallitsi sitte huoneessa, ja kun pikku Petter seuraavana aamuna heräsi yht'aikaa leivojen kanssa päivän koitteessa eikä enää ollut näkemässä edellisten päiväin merkillisiä tapauksia, vaipui hän jälleen pienten talonpoikais-poikasien tavalliseen ajattelemattomuuteen, unhotti kaikki ne asiat, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon ajattelemista, eikä enää huolinut muusta kuin leikistä veljiensä kanssa sekä härkäin ja hevosten ajamisesta.

Germain koetti myöskin unhottaa ja kiintyä työhön, mutta tuli niin alakuloiseksi ja hajamieliseksi, että kaikki ihmiset sen huomasivat. Hän ei puhutellut pikku Marieta eikä edes katsonutkaan häneen, ja kuitenkin hän mihin päivän aikaan hyvänsä varsin hyvin tiesi, millä niityllä hän oli tai mitä tietä hän oli astunut. Hän ei ollut uskaltanut pyytää appivanhuksia ottamaan häntä palvelukseen talveksi, ja hän kuitenkin tiesi, että tyttö jäisi puutetta kärsimään. Mutta sitä Marien ei tarvinnut. Guillette ei käsittänyt, mitenkä hänen pieni puuvarastonsa ei ollenkaan vähennyt ja miten lato oli aamulla täynnä, vaikka illalla jäi tyhjäksi. Samoin oli viljan ja perunain laita. Joku hiipi vinnin luukusta sisään ja kaatoi säkin täyden lattialle, herättämättä ketään ja jättämättä mitään merkkiä jälkeensä. Guillette tuli siitä sekä iloiseksi että levottomaksi ja kehoitti tytärtänsä olemaan puhumatta koko asiasta, sillä jos saataisiin kuulla tuo ihme, niin luultaisiin häntä noidaksi. Hän tosin itse luuli pahan hengen olevan osallisena noissa vehkeissä, mutta ei kiirehtinyt häntä suututtamaan eikä kirkkoherraa lukemaan manausta hänen asunnossansa; hän ajatteli, että ehtiihän tuon tehdä sittekin, kuin saatana tulee vaatimaan hyvistä töistään korvaukseksi hänen sieluansa.

Pikku Marie tiesi paremmin, miten asia oikeastaan oli, mutta ei uskaltanut puhua siitä äidilleen eikä Germainillekaan, kun näet pelkäsi, että hän siten ehkä taas johtuisi kosimisajatuksiinsa; sen tähden Marie, milloin tapasi Germainin, oli olevinaan, kuin ei olisi mitään huomannut.

XIV.

Eräänä päivänä Maurice mummo, ollen kahden kesken Germainin kanssa hedelmäpuutarhassa, sanoi hänelle ystävällisesti: "rakas vävy, te ette luullakseni ole oikein terve. Te ette syö yhtä vahvasti kuin ennen, te olette lakannut nauramasta ja tulette yhä äänettömämmäksi. Onko kukaan täällä kotona tai olemmeko ehkä me itse tietämättämme ja tahtomattamme tehneet vastoin mieltänne?"

"Ei kukaan, hyvä äiti", vastasi Germain, "te olette aina olleet yhtä hyvä minulle kuin ihan oma äitini, ja minä olisin perin kiittämätön, jos valittelisin teistä tai teidän miehestänne tai kestään kotiväestä."

"Siinä tapauksessa, poikaseni, on se surua vaimonne kuolemasta; se se varmaan teitä rasittaa. Se surunne ei näy haihtuvan aikaa myöten, vaan päin vastoin tulevan yhä pahemmaksi, ja teidän pitää välttämättä tehdä, kuten appenne viisaasti neuvoi: naikaa uudestaan!"

"Niin, äiti, sitä minäkin olen ajatellut; mutta ne naiset, joita te olette neuvoneet kosimaan, eivät sovi minulle. Kun näen heitä, johdun vain yhä enemmin ajattelemaan Katarinea, enkä suinkaan häntä unhottamaan."

"Me emme liene arvanneet oikeata. Teidän pitää siis auttaa meitä ja sanoa, miten asia oikeastaan on. Tietysti jossakin on nainen, joka on luotu teitä varten, sillä Herra ei ole antanut kenenkään syntyä tähän maailmaan luomatta myöskin toista olentoa, joka on määrätty hänelle onneksi. Jos tiedätte, missä sellainen nainen on, jota tahdotte, niin etsikää hänet ja olkoonpa hän sitte kaunis tai ruma, nuori tai vanha, rikas tai köyhä, niin olemme mieheni ja minä päättäneet hyväksyä vaalinne, sillä me olemme jo kyllästyneet näkemään teitä aina suruisena, emme me itse voi olla tyytyväiset eli' ette tekin ole."

"Äiti, te olette hyvä kuin Jumala itse, ja anoppi samoin, mutta teidän osanottonne ei voi parantaa miun suruani, sillä se tyttö, jonka minä tahtoisin, ei huoli minusta."

"Varmaankin sen tähden, että hän on hyvin nuori. Järjetöntä olisi teidän kiintyä nuoreen tytön lepakkoon."

"Niin, äiti, minä olen ollut niin tyhmä, että olen kiintynyt ihan nuoreen tyttöön ja sitä olen katkerasti katunut. Minä kyllä kaikin voimin koetan olla häntä ajattelematta, mutta joko olen työssä tai levossa, kirkossa tai kotona, lasteni tai teidän kanssanne, niin aina minä vain ajattelen häntä enkä voi muuta ajatellakaan."

"Tehän sitte olette ihan kuin noiduttu, Germain, eikä siihen ole muuta
keinoa kuin että tyttö kääntyy toisiin ajatuksiin ja luopuu teistä.
Paras on minun ryhtyä asiaan ja katsoa, mitä minä saan tehdyksi.
Sanokaas, missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on."

"En minä pilkkaa, Germain, sillä te surette enkä minä tahdo panna kiveä taakan lisäksi. Eikö se ole Fanchette?"

"Taikka Rosette? Eikö? Sanokaa sitte itse, sillä minä en lakkaa, vaikka minun pitäisi luetella kaikki seudun tytöt."

"No, jätänpähän teidät rauhaan tänään; ehkä teillä on enempi luottamusta huomenna taikka ehkä natonne osaa keksivämmin kysellä."

Mummo otti korinsa ja läksi levittämään pestyjä vaatteita pensaille kuivamaan.

Germain teki kuten lapset, jotka päättävät tehdä, mitä heiltä pyydetään, kun näkevät, ett'ei viitsitä heitä kauemmin maanitella. Hän astui anoppinsa luo ja mainitsi viimein vapisevalla äänellä Guilletten pikku Marien.

Hyvin mummo kummastui; viimeksi hän toki vasta olisi ajatellut Marieta. Mutta arkatuntoisuudessaan hän ei kummastellut kovalla äänellä, vaan teki muistutuksensa hiljaa itsekseen. Nähtyään, että hänen vait'olonsa saattoi Germainin yhä enemmän pahoilleen, tarjosi hän hänelle koria sanoen: "ei teidän ainakaan sen tähden tarvitse olla auttamatta minua tässä työssäni. Pitäkääs tätä raskasta koria ja puhelkaamme vähän tarkemmin asiasta. Oletteko oikein tarkkaan ajatelleet, Germain? Ja oletteko lujasti päättäneet?"

"Rakas äiti, niin minulla ei ole oikeutta sanoa; minä olisin päättänyt, jos minulla olisi siitä mitään hyötyä; mutta koska minä vain saisin rukkaset, niin minä olen päättänyt unhottaa kaikki tyyni, jos vain voin."

"Kaikella on rajansa, äiti; kun hevonen pannaan vetämään liian raskasta kuormaa, kaatuu se, ja kun härkä ei saa syödäksensä, kuolee se."

"Ettäkö te kuolisitte, jos ette onnistu? Herra varjelkoon, Germain. Minusta ei ole hyvä, että sellainen mies kuin te, puhutte tuollaisista, sillä jos te kerran sitä sanotte, niin te sitä ajattelettekin. Teillä on luja tahto ja heikkous onkin vaarallinen voimakkailla miehillä. Kas niin, olkaa nyt rohkea. En minä käsitä, mitenkä supi köyhä tyttö, jolle teidän tarjouksenne on suuri kunnia, voisi antaa teille rukkaset."

"Että te aina olette tehneet hänelle paljon hyvää, että hän ja äitinsä ovat teille suuressa kiitollisuuden velassa ja että hän ei tahdo tehdä vastoin teidän mieltänne eikä estää minua ottamasta rikasta vaimoa."

"Jos hän niin sanoo, niin osoittaa se jaloa mieltä ja on kunniaksi hänelle. Mutta kun hän puhuu siten, se ei suinkaan merkitse mitään erinomaista, Germain, sillä minä siitä huomaan, että hän samalla pitää teistä ja tulisi vaimoksenne, jos me vain tahtoisimme."

"Ei, sepä juuri on pahin! Hän ei sano tuntevansa mitään vetoa minun puoleeni."

"Jos hän niin sanoo, vaikka ajattelee toista, niin tekee hän sen, saadakseen vain teitä luopumaan hänestä ja sen tähden hän ansaitsee, että te rakastatte häntä ja että me jätämme hänen nuoruutensa huomaamatta hänen suuren ymmärryksensä tähden."

"Niin, eikö totta?" sanoi Germain ja ihan uusi toivo alkoi välkkyä hänelle. "Olisihan se hyvin jalosti tehty ja hyvin omaa voittoa pyytämättömästi. Mutta minä pelkään, että hän on niin ymmärtäväinen ainoastaan sen tähden, että minä en miellytä häntä."

"Germain", sanoi mummo, "teidän täytyy nyt luvata pysyä levollisena koko viikko, unhottaa ikävänne, syödä, maata ja olla iloinen kuten ennen. Minä puolestani puhun mieheni kanssa, ja jos saan hänen suostumuksensa, niin voitte sitte kuulustella, mikä mieli tytöllä oikeastaan on teitä kohtaan."

Germain lupasi ja koko viikko kului ukko Mauricen puhumatta sanaakaan erityisesti hänelle eikä ukko näyttänyt edes aavistavankaan mitään. Vävy koetti pysyä levollisena, mutta hän oli kalpeampi ja levottomampi kuin koskaan.

XV.

Sunnuntai-iltana kirkosta tullessa kysyi anoppi Germainilta, miten pitkälle hän oli selvinnyt tytön kanssa siitä asti, kuin he viimeksi puhelivat puutarhassa.

"En minä ole päässyt mihinkään asti", vastasi hän, "minä en ole puhellut hänen kanssansa."

"Minä olen puhutellut häntä kerran", sanoi Germain. "Se tapahtui silloin, kuin yhdessä matkustimme Fourcheen; sen jälkeen en ole sanonut hänelle sanaakaan. Hänen vastauksensa teki minut niin murheelliseksi, että minä mieluisimmin tahdoin päästä kuulemasta häneltä sitä uudestaan, että hän ei huoli minusta."

"No, poikaseni, nyt teidän täytyy puhutella häntä; appenne sallii sen. Kas niin, päättäkää nyt, sanon minä, ja minä käsken myöskin, jos tarvitaan, sillä ei teidän käy ikäänne olla tietämättömyydessä."

Germain totteli ja läksi Guilletten mökille alla päin ja epäröivänä. Pikku Marie istui yksin lieden edessä niin vaipuneena ajatuksiinsa, ett'ei huomannut Germainin tuloa. Nähdessään hänet edessään vavahti tyttö kummastuksesta ja sävähti kasvoiltaan ihan punaiseksi.

"Pikku Marie", sanoi Germain, käyden istumaan hänen viereensä, "nyt minä tulen saattamaan sinua pahoillesi ja ikävystyttämään, sen kyllä tiedän, mutta meidän vanhukset tahtovat, että minun pitää puhutella sinua ja pyytää sinua tulemaan minun vaimokseni. Sinä tietysti et tahdo, arvaan minä."

"Se on sinulle vastenmielistä, tiedän kyllä, mutta ei se ole minun vikani; jos sinä voisit muuttaa mielesi, tulisin minä kerrassaan, jopa liiankin iloiseksi, enkä minä ansaitse sellaista onnea. Katsohan minuun, Marie, olenko minä sitte niin hirveän ruma?"

"Älä pilkkaa. Älä huoli minun vanhuudestani, kyllä minulla vielä on kaikki tukkani ja kaikki hampaani jäljellä. Silmistäni kyllä näet, että minä rakastan sinua. Katso niihin, niissä se on kirjoitettuna, ja joka tyttöhän osaa lukea sitä kirjoitusta."

Marie katsoi iloisesti ja levollisesti Germainia silmiin, käänsi sitte äkisti pois päänsä ja alkoi vavista.

"Hyvänen aika, minähän pelotan sinua!" sanoi Germain, "sinä katsot minuun, kuin olisin minä Ormeauxin herra. Älähän nyt pelkää minua, se tekisi minulle niin hyvää. Minä en puhu sinulle mitään pahaa enkä suutele sinua vastoin tahtoasi, ja jos tahdot, että lähden tieheni, niin viittaa vain ovea. Pitääkö minun välttämättä lähteä, että sinä lakkaisit vapisemasta?"

Marie ojensi hänelle kätensä päätänsä kääntämättä ja sanaakaan sanomatta.

"Minä käsitän", sanoi Germain, "sinä surkuttelet minua, sillä sinä olet hyväsydäminen; sinä olet pahoillasi, että teet minut onnettomaksi, mutta et kuitenkaan voi huolia minusta."

"Miksi puhutte niin, Germain?" vastasi pikku Marie viimein. "Tahdotteko saada minut itkemään?"

"Pikku tyttö parka, sinulla on hyvä sydän, sen kyllä tiedän; mutta sinä et rakasta minua, sinä kätket minulta kasvosi, kun pelkäät näyttää tyytymättömyyttäsi ja vastenmielisyyttäsi. Ja minä, enhän minä uskalla ottaa sinua edes kädestäkään. Metsässä kun poikani nukkui ja sinä myöskin, olin vähällä suudella sinua ihan varovaisesti. Mutta ennen olisin kuollut, kuin pyytänyt sinulta siihen lupaa, ja minä kärsin sinä yönä kuin paistettaissa vienolla tulella. Siitä hetkestä asti olen minä nähnyt sinusta unta joka yö, ja miten minä olen suudellut sinua, Marie! Mutta sinä olet koko ajan nukkunut unia näkemättä. Tiedätkös, mitä minä nyt ajattelen? Jos sinä kääntäisit kasvosi ja katsoisit minuun sellaisilla silmillä kuin minun ja toisit kasvosi lähemmäksi, niin luulenpa, että minä kuolisin ilosta. Ja sinä ajattelet, että jos mitään sellaista tapahtuisi minulle, sinä kuolisit harmista ja häpeästä."

Germain puhui kuin unissaan, kuulematta itse, mitä sanoi. Pikku Marie vapisi vielä, mutta Germain ei sitä enää nähnyt, koska hän itse vapisi vielä kovemmin. Äkisti kääntyi Marie, hän itki ja katsoi vähän nuhtelevasti. Germain parka luuli sitä armoniskuksi ja odottamatta tuomiotansa nousi lähtemään, mutta tyttö pidätti häntä syleillen molemmin käsin ja piilottaen päänsä hänen syliinsä sekä sanoen itkunsa seasta:

Germain olisi ehkä kadottanut järkensä, ell'ei hänen poikansa olisi juuri silloin tullut tupaan häntä etsimään, ratsastaen keppihevosella, seljässä pikku sisar, joka suomi ratsuansa pajuvesalla. Germain nosti pojan käsivarrelleen, laski hänet kihlattunsa syliin ja sanoi:

"Useampia kuin yhden olet sinä tehnyt onnelliseksi sillä, että minua rakastat."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU MARIE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.