HELLÉ

Kirj.

Marcelle Tinayre

Suomentanut

L. Onerva

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

Näin valistuneena kuuluu nainen vain arvokkaimmalle, ansioitetulle, oikeuden ja voimakkaiden tekojen miehelle, jossa hän näkee sen ylevän kauneuden, tarkoitan: sankarillisen oikeudentunnon, jota hänen isänsä on opettanut häntä ymmärtämään.

Michelet: nainen.

I.

Lapsuuteni kuvastaa muistossani kuin maisema aamun sarastaessa, jolloin kukkulat, pistäen siellä täällä esiin laaksojen ja tasankojen yllä leijailevasta sumumerestä, näyttävät riippuvan maan ja taivaan välillä. Samanlaisina häämöittävät mielessäni menneisyyden kuvat, irrallisina, säteilevinä, läpi ruskoisen aamu-usvan…

Näen eteläranskalaisen lakeuden, vaarojen ympäröimän laajan taivaanrannan. Näen joen, joka vyöryttää keltaisia aaltoja laitumien, kanervakankaitten ja kastanjametsien halki. Näen kaupungin punaisine tiilikattoineen, joiden ylitse näkyy romanilaistyylinen kellotapuli. Näen talon, jossa orpona kasvoin tätini Angélie de Riveyrac'in ja hänen veljensä Sylvainin luona.

Me asuimme kaupungin ulkopuolella metsän reunassa pienellä maatilalla, jota komeilevasti nimitettiin Châtaigneraie'ksi.

Puutarhan veräjästä nähtiin milloin postinkantajan, milloin vuokratilallisten, milloin maantien poloisten kiertäjien käyvän sisälle. Kaupungin asukkaat, porvarit ja virkamiehet, eivät koskaan sen kynnyksen yli astuneet. Kolme tai neljä kertaa vuodessa neiti de Riveyrac pukeutui mustaan pitsihattuun, kietoi kashmir-huivin hartioilleen ja vuokrasi vaunut lähitienoon ajurilta. Hän vei minut useampien peninkulmien päähän, rappeutuneisiin linnoihin, vanhojen naissukulaisten luo, jotka pitivät ankarasti kiinni kankeista seurustelu tavoista ja joita setäni kutsui »Escarbagnas'n kreivittäriksi». [Escarbagnas'n kreivitär: Molièren kirjoittama farssi. Suom. huom.] He tiedustelivat uutisia herra Sylvainista, kertoivat naapuriston herrasväkien kesken solmituista naimiskaupoista ja antoivat minulle pisaran maraskinolikööriä, namusia ja pyhäinkuvia, jotka setäni poltti kotiin palattuamme.

Castillonissa pidettiin setä Sylvainia eriskummallisuutena. Hän oli joutunut papiston silmätikuksi. Hän ei käynyt koskaan kirkossa; hän ei vieraillut koskaan paikkakunnan arvohenkilöiden luona, ja muutamat sanoivat, että hän kirjoitti teoksia pyhää uskontoa vastaan.

Toiselta puolen katsoivat kaupungin vapaamuurarit pahalla silmällä neiti de Riveyrac'ia, tuota aatelista ja — kuten he väittivät — kitsasta vanhaa piikaa, joka seurusteli ystävällisesti talonpoikien kanssa ja sinutteli palvelijoita, mutta kieltäytyi ottamasta vastaan rikastuneita kauppiaita, koska hän ei tahtonut olla tekemisissä senlaatuisien ihmisten kanssa.

Nämä juorut eivät koskaan yltäneet minun korviini saakka. Muistan itseni viiden tai kuuden vuotiaana. Minun maailmani on kokoonpantu kotieläimistä, nukeista, joita soudattelen, kääpiökukista, joita hoidan. Minun pieni lapsen-elämäni on yhtä monipuolinen, yhtä runsas mielenailahteluista kuin täysikasvuistenkin; lukitut laatikot edustavat siinä Salaperäisyyttä, hedelmähillot Syntiä, puutarhan suljettu portti johtaa Äärettömyyteen ja Tuntemattomaan, ja kaivon pohjalla, väreilevässä veden kalvossa väliin näkyvä hopeinen kiekko, kostean sammalkehän alla, antaa minulle aavistuksen vaarasta.

Olemmeko rikkaita vai köyhiä? Sitä en tiedä. Minun lapsenmielitekoni ovat ylettömät, ja mattojen viheriään höytyvään istutetut punaiset kameliat, lamppujen kreikkalaistyyliset myssyt, ohkaisiin ikkunaverhoihin kudotut haavemaiset kukat näyttävät minusta mieluisilta ylellisyyden merkeiltä. Täti Angélie pysytteleikse tavallisesti ensimmäisessä kerroksessa, vanhalla mahongilla kalustetussa huoneessaan, johon päivän valo tunkee kalpeana, musliiniverhojen siivilöimänä kuultona ja jossa suuri, empiretyylinen piironki, salaperäinen ihmekaappi, levittää ympärilleen lavendelin, eetterin ja suklaan tuoksua. Tuossa piirongissa on jos jotakin: kellastuneita pitsejä, esiäitien jalokiviä, niputtain vanhoja kirjeitä, ikäloppuja virsikirjoja, joiden mustat kannet tuoksuvat homeelle ja pyhäinsavulle.

Istuen ikkunan ääressä täti Angélie parsii koriin pinottuja liinavaatteita. Lihavuus, joka tekee hänen vartalonsa epämuodostuneeksi, on kuitenkin säästänyt hänen puhtaita ja täsmällisiä kasvonpiirteitään. Hänen nenänsä on suora, huulensa ohuet, kulmakarvojen viiva hiukan käskevä, niinkuin latinalaisen keisarinnan, mutta lamartinelainen kaihomielisyys, hänen nuoruutensa sulous, kajastaa yhä hänen sinisistä silmistään. Kiharat, vielä ruskeat, valuvat ohimoilta alas kaulalle.

— Mene leikkimään, pienokainen, sanoo hän minulle. Ja, ennen kaikkea, ei mitään melua portaissa!

Minä poistun hiipien. On varottava häiritsemästä setää, joka työskentelee pohjakerroksen avarassa salissa, minne pääsy on kaikilta kielletty. Viisi, kenties kuusi kertaa olen raolleen jääneestä ovesta nähnyt kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, suuren pöydän, nuottitelineen, harmoonin ja kaksi valkoista kipsirintakuvaa, joiden terättömät silmät minua pelottavat sisäänpäin kääntyneellä katseellaan.

Setäni salaperäinen työ herättää minussa levottomuutta ja kunnioitusta. Myöhemmin tulen tietämään, että Sylvain de Riveyrac on tiedemies, »etevä» hellenisti, kuten tietosanakirjat sanovat. Välittämättä arvonimistä, viroista, akatemioista, hän toteuttaa maaseudun hiljaisuudessa ylpeän, tasaisen ja tyynen elämänsä unelmaa, pyhittäen työnsä sille tieteelle, jota hän niin palavasti rakastaa.

II.

Olin kahdeksan vuotias, kun tätini alkoi puhua veljellensä, miten hän oli suunnitellut minun kasvatukseni. Eikö sopisi lähettää minut täyshoitolaan, — jos luostari kovin kammoksutti setääni, — koska herra de Riveyrac oli liiaksi kiinni työssään ja neiti Angélie liian sairaloinen voidakseen ohjata opintojani?

— Täyshoitolaan? kiivastui setäni. Te tahdotte lähettää pienokaisen tuollaisiin tylsistyttämistehtaisiin, joissa hän oppii punastumaan, niiaamaan, soittamaan huonoa musiikkia ja salaamaan ajatuksiansa kuten kolmenkymmenen vuotias keimailijatar? Minä kiellän sen kasvattajan oikeudella. Hellé jää meidän luoksemme. Jos veljemme olisi minulle jättänyt pojan, olisin minä luonnollisesti ollut hänen ainoa opettajansa. Pienelle veljentyttärellemme riittää vähäinenkin tietomäärä, ellei hän osoita aivan erinomaisia taipumuksia. Uskokaa minua, Angélie, kasvatuksen tulee muovailla sopusointuisia olioita. Ihmishenki on kuin villi kasvi, joka itse etsii itsellensä sen määrän varjoa ja aurinkoa, minkä se tarvitseekin.

Hän hyväili hiuksiani, ja surumielisyys viivähti hetkisen hänen kauniilla kasvoillaan, jotka miehekkään jykevyytensä ohella kuvastivat neiti Angélien säännöllisiä piirteitä.

— Ah, jospa olisit poika, pikku Hellé!

Hän ilmaisi elämänsä salaisen surun: minä olin Riveyrac-suvun viimeinen. Minun kanssani oli tuo nimi katoava. Täti Angéliella oli jonkun verran aatelisylpeyttä, mutta setä Sylvain ei tällaisista ennakkoluuloista piitannut. Hän ajatteli vain sitä, että minun sukupuoleni rajoitti hänen henkisen isyytensä vaikutusalaa.

Setäni oli syntynyt isoäitini oltua kymmenen vuotta avioliitossa, jolloin tuo nainen ahdasmielisessä ja kiihkeässä uskonnollisuudessaan jo murehti hedelmättömyyttään Jumalan lähettämänä kirouksena. Vakuutettuna siitä, että tämä oli taivaan erikoinen armonosoitus, hän oli kiitollisen ilontunteen valtaamana päättänyt pyhittää näin hartaasti odotetun poikansa elämän Jumalalle. Kahden toisen lapsen syntyminen ei voinut järkyttää hänen päätöstään, isoäitini kun uskoi, että Herra häntä täten palkitsi hänen antamastaan uhrista. Mutta kun Sylvain de Riveyrac lopetti alkeis-pappisseminaarin, ilmaisi hän tahtonsa olevan elää yksinäisyydessä ja luovutti perintöosansa veljelleen, johon hän oli hyvin kiintynyt. Isoäitiini, joka mielessään oli jo iloinnut näkevänsä hänet pappina, sitten piispana, koski tämä kipeästi. Hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että Sylvainin eriskummallisuus — ja hänen epäitsekkäisyytensä — tarjosi ainakin nuoremmalle veljelle tilaisuuden sitä parempaan asemaan, koska neiti Angélie Riveyrac aikoi pysyä naimattomana. Riveyrac vanhempi omisti elämänsä opiskelulle ja mietiskelylle. Pienen kaupungin kateus ja pahansuopaisuus yritti kahdenkymmenen vuoden kuluessa turhaan häiritä hänen rauhaansa. Kammioonsa sulkeutuneena kirjoineen, rakkaimpien mestariteostensa, veistos- ja kaiverrusjäljennösten keskellä, hän käänsi Aristotelesta, varusti selityksillä Lucretiusta, välittämättä julkisista kunnianosoituksista, tyytyen vain kirjeenvaihtoon eräiden kuuluisien europpalaisten tiedemiesten kanssa. Isäni kuolema ja minun saapumiseni Châtaigneraie'hen olivat olleet hänen elämänsä ainoat merkkitapahtumat.

Setäni oli sivuuttanut viidenkymmenen vuoden iän. Yksinäisyys alkoi käydä hänelle vähemmän rakkaaksi, sillä tuo nuhteeton mies ei suinkaan ollut vailla tunteellisuutta. Lempeä ja älyltään rajoitettu täti Angélie oli sulostuttanut hänen elämäänsä hienotunteisella ystävyydellä, mutta, vaikean sydäntaudin vaivaama kun oli, tämä saattoi hänet jättää. Ja hänellä ei Castillonissa ollut ystäviä. Ollen siinä iässä, jolloin mies rakkaudesta vapautuneena tuntee isyyden iloa ja ylpeyttä, olisi setänikin halunnut muovailla ihmissielua vakavan ja puhtaan ihanteensa kaltaiseksi. Naisena minä luisuin pois hänen käsistään, kuten hän sanoi, älyni heikommuuden ja sen aseman vuoksi, jonka yhteiskunta minulle sääsi. Minun lapsensuloni eivät riittäneet lohduttamaan hänen pettynyttä hellyydenkaipuutaan.

Täti Angélie osoitti minulle kirjaimet sukkapuikon kärjellä; muutamia viikkoja myöhemmin osasin lukea. Pian jäi lasten aapinen oman onnensa nojaan. Luin ahmien kaikki, mitä suinkin satuin saamaan käsiini.

Olin elänyt kahdeksan vuotta itsetiedotonta elämää, ilman tapauksia, melkeinpä ilman muistojakin. Ei mikään sairaus ollut heikontanut voimiani eikä herättänyt eloon tuota sairaloista hermostuneisuutta, joka tekee varhaiskypsät lapset vastenmielisiksi. Minulla oli onnellinen ja vapaa sielu kuin pienellä faunilla, joka on laskettu luonnon helmaan, missä sen kaikki vaistot tulevat tyydytetyiksi. Minä saatoin vaivatta kiivetä viikunapuiden latvaan, hyppiä ojan yli, juoksennella tuntikausia paljain päin auringon polttavien säteiden hyväilemänä. Olkapääni olivat leveät, silmäni harmaat, smaragdin vivahteiset. Kastanjanruskeiden hiusteni pehmeässä silkissä oli kultainen hohto. Kaikkialla minua katseltiin sillä mieltymyksellä, jonka herättää terveen ja voimakkaan lapsen näkeminen. Mutta minä en tiennyt mitään niistä somista pikku tavoista, joita opetetaan hyvin kasvatetuille tytöille; en osannut hymyillä, en vastata kysymyksiin enkä osoittaa henkevyyttäni etukäteen päähän päntätyillä lauseilla. Minä en tuottanut suurtakaan kunniaa tädilleni, ja »Escarbagnas'n kreivittäret» olivat siitä hiukan närkästyksissään.

Äkkiä: toinen syntymiseni, unohtumaton herääminen. Kirjat, jotka olivat avartaneet näköpiiriäni, kutsuivat minussa esiin unelmien maailman. Sanatkin, liittyen toisiinsa mitä moninaisimmin vivahduksin, uhkuivat elämää, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ne muodostuivat väreiksi, musiikiksi, tuoksuiksi. Osasin jo nauttia säkeistöjen poljennosta, loppusointujen kaiusta, tajusin vaistomaisesti tuon salaisen säännöstelyn synnyttämän kauneuden, vaikka en käsittänytkään niiden lauseiden merkitystä, joita luin ja joista muutamat tuntuivat sulavine äänteineen ja naisellisine tavuineen minusta niin suloisilta, että kertailin niitä ääneen lumotakseni itseäni. Olin ullakolta keksinyt vanhan kappaleen Odysseiaa ja nidoksen Lamartinea, joiden punaisissa kansissa, melkein näkymättömäksi kuluneen seppeleen sisällä oli kirjoitus: »X:n lyseo». Käännös oli keskinkertainen ja tulvillaan arkipäiväisyyksiä ja harhaan iskevää kaunopuheisuutta, mutta vanhan Homeroksen jumalainen viehätys säilyi yhä noissa kertomuksissa, jotka olivat naiveja kuin imettäjän sadut, noissa erinomaisten epiteettien toisinnoissa, jotka askarruttivat mielikuvitustani. En tuntenut maantiedettä enkä historiaa, en edes ollut varma siitä, oliko Kreikkaa olemassa tai oliko ollutkaan. Kuitenkin kuljin sen ristiin rastiin, perustin satumaisia kaupunkeja, rakensin luolia, muodostelin tasankoja, meriä; tähän ympäristöön sijoitin tutut sankarini. Tällä hetkellä tuskin voisin uudelleen suorittaa tuota lapsenälyni vaistomaista luomistyötä, joka silloin ei tuottanut minulle mitään vaivaa.

Kokonaiseen vuoteen en tehnyt mitään muuta kuin luin yhä uudelleen näitä kahta kirjaa, kirjoitin ja töhersin jonkunlaisia piirustuksia. Välistä huvittelehdin lausumalla ääneen, vaistomaisin, laulavin korostuksin, runoja, jotka minua enimmän miellyttivät, noita Lamartinen korkealentoisia säkeitä, joita rakastin niiden ylevän rytmin ja surumielisen soinnukkaisuuden vuoksi. Sitten vähitellen niitä muovailin, sovellutin ne lapsen tunne-elämäni mukaisiksi; minä kertailin, tietämättäni, ilmaistakseni iloani luonnolle, heräävän ihmisyyden ensimmäisiä rytmillisiä jokelteluja. Kuinka kaukaisilta tuntuvatkaan minusta nyt nuo iltapäivät loistavine ruskotuksineen, jolloin en nähnyt muita rajamerkkejä näköpiirissäni kuin muurin, joka ympäröi laajaa puutarhaa, punaisten hedelmien ja kukkien kotimaata, jonka ihmeellinen koreus aina väikkyi epämääräisimpienkin kuvittelujeni keskipisteenä. Samettilehtisen viikunapuun alla, jättiläistakiaisten ja villien purasruohojen keskellä, joiden paksuista, hopeisten untuvien peittämistä varsista kimaltelee sinisiä tähtiä, siellä näen muistossani pikku Hellén laulavan ilmoille sielunsa ensi ailahduksia.

Siellä setänikin minut yllätti eräänä päivänä. Matalain oksien kätköstä hän kuunteli minua kauan; kun minä sitten aivan hämilläni pakenin, hän otti maahan jääneen kirjan.

Illalla, aterian jälkeen, hän minulta kysyi:

— Keneltä sait tämän kirjan, Hellé?

— En keneltäkään, setä. Minä löysin sen jo kauan sitten.

— Oletko sen lukenut?

— Olen, setä.

— Voitko minulle kertoa, mitä olet lukenut? Minä sekoitin seireenit kyklooppeihin, Nausicaan Circeen ja phaieekien hyvän kuninkaan Penelopen ilkeisiin kosijoihin. Setäni kuunteli minua erittäin tarkkaavaisesti. Rohkaistuneena lausuin hänelle ensimmäisen säkeen runoelmasta Vallon. Hän näytti hämmästyneeltä.

— Kummallista, todellakin! sanoi hän täti Angélielle, joka pelkäsi isällisten nuhteiden olevan tulossa. Pienokaisella on taipumusta runouteen. Kuulin hänen laulavan yksikseen. Soinnukkaisuus, tahti, pyrkimys poljentoon ilmenivät näissä hänen lapsenlauluissaan. Kuinka voi häntä huvittaa kerrata säkeitä, joita hän ei ymmärrä? Ja kuinka on hän osannut valita Homeroksen eepoksesta kaikkein luonteenomaisimmat kohdat?

Parin kolmen samanlaisen kokeen jälkeen setä Sylvain selitti tahtovansa pitää huolta minun kasvatuksestani.

Hra de Riveyrac'ille oli minun lapsuuteni samaa kuin ihmisluonnon lapsuus. Sensijaan, että hän olisi vuosiluvuilla, selviöillä, hyödyttömillä pikkuseikoilla väsyttänyt joustavaa ja taipuisaa muistiani, hän noudatti luonnollista opetustapaa ja kartutti tietomäärääni pitämällä sarjan soveliaita oppitunteja, johon sisältyivät myös kansantarinat, runous ja laulu.

Kovin monta ainetta ei minulle opetettu: lukua, kirjoitusta, lasku- ja piirustusharjoituksia. Setäni ei antanut minun koskaan tuskitella vastaan hangoittelevien vaikeuksien kanssa ja, antamatta minulle sitä ratkaisua tai selvitystä, jota hain, hän taitavasti ohjasi minut oikealle tolalle. Enimmäkseen olin kirjoineni puutarhassa, mutta kylminä tai sateisina päivinä sallittiin minun asettua kirjaston nurkkaan. Näen vieläkin edessäni tuon avaran, ruskeilla laudoituksilla vuoratun huoneen, missä kirjat kaikkialla peittivät seiniä. En ole voinut unhoittaa sen erikoista ilmakehää, vanhojen nidoksien tuoksua, veistosjäljennösten päälle keräytynyttä pölyä. Kaksi rintakuvaa, molemmin puolin uunia, tyhjine silmäterineen, esitti Homerosta ja Platoa. Seinällä Goethen ja Schillerin medaljonkikuvien välissä oli osa Parthenonin friisiä ja suuri valokuvajäljennös Rafaelin freskosta Atenalaisten koulu. Molempien ikkunoiden välissä oli lasikaapissa poltettuun saveen muovailtu pieni Pallas, joka oli löydetty Olympian kaivauksista.

Setäni kirjoitti seisten pulpettinsa ääressä. Sivulta tuleva kajastus valaisi hänen roomalaista profiiliaan, korkean kauluksen neuleita, sen ympärille kiedottua mustaa kaulaliinaa, harmaita hiuksia, jotka kohosivat töyhdöksi päälaelle. Heti kun kello oli lyönyt neljä, hän laski kynän kädestään. Minä panin päähän olkihattuni ja kulkiessamme milloin niittyjä pitkin, milloin pitkin puutarhan säleristikkojen reunustaa, joista raskaat köynnökset riippuivat, kerroin lukemani, johon opettajani teki selittäviä huomautuksia.

Setä Sylvain vihasi koulujen yksipuolista kirjakasvatusta, joka perustaa menettelytapansa muistitaitoon, ajattelemisen, älyn ja kokemuksen kehittämisen asemesta. Luonto oli hänestä lapsen ensimmäinen kasvattaja, luonto, joka lakiensa kautta opettaa meitä katselemaan puhtain silmin ja tyynin sydämin elämän ja kuoleman ilmiöitä. Kasvin ihmeellinen rakenne, sen uudestisyntyminen siemenen ja hedelmän kautta, oli valmistava minua eläimen ja ihmisen tutkimiseen, niin että, vähitellen yhtäläisyyksiä keksien, voisin hämmentymättä tulla tuntemaan niiden elimistön ja tehtävät. Nuo nuorten tyttöjen pienet kainoudet, tuo puoli-tietäväisyys, huonosti peitetty uteliaisuus, teeskennelty häveliäisyys, joita ominaisuuksia perheet ja kasvattajat ylpeydellä vaalivat, olivat hra de Riveyrac'ista naurettavia ja tuomittavia. Hän ei uskonut ikinä koituvan mitään hyvää siitä, että väkipakolla tehtiin salaperäisen rumiksi luonnostaan puhtaat asiat, jotka likaantuvat vain likaisten ajatusten niitä käsitellessä.

Luonnon tutkimiseen liitti setäni historian tutkimisen. Ne vuodet, jotka hän tahtoi omistaa kasvatukselleni, hän jakoi kolmeen jaksoon, sovittaen henkisen ravinnon laadun aivojeni voiman mukaiseksi. Hän vertasi itseään äitiin, joka lapselleen varhaisimman iän maitohoidon jälkeen vähitellen antaa kasvisravintoa ja sen jälkeen voimistuttavia ja ravitsevia liharuokia. Minä luin aluksi sarjan tarinoita, innostuen Raamatun, Herodotoksen, Odysseian ja Kyroksen kasvatuksen naiveista kertomuksista. Sitten tuli Plutarkhoksen ja muiden varsinaisten historioitsijani vuoro, ja lapsuusikäni lähetessä loppuaan tutustutti setä Sylvain minut filosofian pääjärjestelmiin ja uskontojen kehitykseen.

Täydentääkseen henkistä kasvatustani, joka oli aloitettu luonnon välttämättömien lakien tutkimisella, setä Sylvain käytti sokrateslaista menetelmää kehittääkseen ja ojentaakseen arvostelukykyäni. Hän koetti saada minut ajatusmaailmassani yhdistämään eroittamattomasti kauneuden aatteen hyveen aatteeseen; hän ei koskaan sanonut: »Tämä on pahaa», vaan: »Tämä on rumaa», vakuutettuna siitä, että hyvä ja kaunis kuuluvat samaan sopusoinnun käsitteeseen. Mutta hän vihasi sovinnaista siveellisyyttä, yhteiskunnallisia valheita, ennakkoluuloja. Hän piti itseään vanhana filosofina, joka suojelijalleen Athenelle, järjen ja tasapainon jumalattarelle pyhitti kasvattamansa terveen ja viisaan neidon.

Tällaisessa kasvatuksessa ei ollut tilaa pienille seurataidoille eikä miellytyskeinoille. Näyttipä siltäkin, että se pitäessään kurissa mielikuvitustani tukahdutti tunteitteni herkkyyden. Tätini ei surukseen huomannut minussa, huolimatta viidestätoista ikävuodestani, jälkeäkään hermostuneista mielenliikutuksista ja hellyyden puuskista, joita hän rakasti ja jotka hänestä olivat runollisen luonteen tunnusmerkkejä. Hra de Riveyrac ei katsonut arvonsa mukaiseksi selittää hänelle, että tuo tunne-elämän liian aikainen kehkeytyminen, joka aikamme varhaiskypsillä nuorilla tytöillä johtuu uskonnollisuudesta ja aistien heräämisen tuottamasta ensimmäisestä hämmingistä, ei suinkaan ole luonnollinen eikä terveellinen. Hän tukahdutti liikatunteellisuuden, joka olisi turmellut sen kuvapatsaan puhtaat viivat, jota hän muovaili verkalleen ihanteensa kaltaiseksi. Kun hän eräänä päivänä tapasi minut lukemassa Pyhän Katariinan elämää, jonka tätini oli minulle lainannut, sai hänen kiihkeä vihansa meidät vapisemaan.

— Älköön koskaan enää tuotako tähän taloon noita barbaarien hirveyksiä! huusi hän heittäen kirjan ikkunasta. Se vielä puuttuisi, että näkisin Hellén kantavan nunnan kaapua, lukevan rukouksia ja uskovan paholaisiin! Tytön, jota olen kasvattanut kuin omaa poikaani! Hänestä tahdottaisiin tehdä luihu, tyhmyri, rippituolien saalis!

Tätini ei uskaltanut enää väitellä minusta rakkaan ja ankaran opettajani kanssa. Mutta »Escarbagnas'n kreivittäret», jotka tiesivät, että olin jättänyt ensimmäisen ehtoolliskäyntini tekemättä, lakkasivat meillä käymästä.

Vuodet vierivät, toinen toisensa kaltaisina. Olin kuudentoista vanha, kun tätini kuoli.

III.

Jollei meillä olisi ollut palvelijatartamme Babettea, olisimme, setäni ja minä, olleet pahemmassa kuin pulassa. Minä olin vielä aivan liian nuori hoitamaan taloutta, ja vaikka olinkin kääntänyt Taloudenhoidon, en ollut lainkaan huvitettu niistä kotiaskareista, joita Xenophon kirjassaan teroittaa mieleen. Setä Sylvain oli maailman epäkäytännöllisin ihminen. Minulla ei ollut käsitystäkään rahan arvosta. Tuntien ylemmyytensä omalla alallaan, Babette, vanhana, suorasukaisena ja uskollisena palvelijattarena, katsoi velvollisuudekseen huomauttaa:

— Herra, on parasta, että annatte neiti Hellélle lomaa. Kuinka hän tulee toimeen, saatuaan miehen ja lapsia, osaamatta ommella nappia kiinni ja tietämättä miten kotletti paistetaan? Hän menee naimisiin eräänä kauniina päivänä…

— Kenties…

— Kuinka, kenties, keskeytti Babette närkästyen. Kaupungissa on kyllältä nuoria herroja…

— Nuo lurjukset, pölkkypäät, aasit! keskeytti setä Sylvain. Haluaisin totta tosiaan nähdä noiden elukoiden tulevan pyytämään minulta Hellétä!…

— No, no, hyvä herra, sanoi Babette, älkäähän huutako noin kovasti. Te luulette, että neidin on helppo päästä naimisiin!… Neiti on miellyttävä, hänellä on omaisuutta, hän on hienosta suvusta. Mutta te olette hänelle opettanut liian paljon hassutuksia. Se pelottaa ihmisiä.

Setää alkoi naurattaa.

— Ole huoletta, Babette. Minulla on omat tuumani. Minun sallittiin kuitenkin suoritella talousaskareita Babetten johdolla. Vielä yksi vuosi kului.

Lokakuu oli loppumassa. Setäni tuntui tavallista miettiväisemmältä. Eräänä päivänä postinkantaja toi hänelle kirjeen, jonka hän luki tyytyväisen näköisenä.

— Hellé, sanoi hän minulle, tule puutarhaan; minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

Oli tuollainen syksyn iltapäivähetki, jolloin ohentunut valon väreily tekee värit puhtaammiksi kuin mitä ne ovat kuumina kuukausina. Kesäauringon paahtamat puut, hedelmäpuut, joissa vinot päivänsäteet leikittelevät, autereinen taivas kuultavat kuin kullanvärisen kristallin läpi katsottuina. Tuona päivänä pisti silmääni muutama vioittunut päärynä säleistöjen ristikoista; viikunapuut ravistelivat sinipunervia hedelmiään, jotka putosivat ruohistoon hiljaa kahisten ja jättivät haljetessaan jälkeensä karmiininpunaisen viivan. Päittemme yläpuolella riippui punertavasta köynnösholvista kimpuittain mustia viinirypäleitä. Yöllä oli satanut ja kitkerä tuoksu levisi kosteiden puksipuiden juurelle keräytyneistä lehdistä.

Me kuljimme georgiinein keskellä, jotka aukaisivat auringossa keltaisten umppujensa poimuja. Setäni oli surullinen. Hän katseli puutarhaa ja taloa, joihin hänen liikkumis- ja näköalansa olivat rajoittuneet, samalla kuin tiede oli avartanut hänen unelmiensa ihannekotia äärettömyyteen saakka. Laskien kätensä olkapäälleni hän äkkiä sanoi:

— Kaikki tämä täytyy meidän jättää.

Minä tein hämmästystä osoittavan eleen. Hän jatkoi:

— Me lähdemme Parisiin, rakas pienokaiseni. Sinä olet kahdeksantoista vuotias. Olet jo melkein nainen. Olet, eikö totta, jo paljon yläpuolella sinua vanhempia tyttöjä, tuota lapsen aivoilla varustettua, kevytmielistä ja apinoivasti sievistelevää sukua? Olen uhrautunut sinulle kokonaan, enkä sitä kadu. Nähdessäni sinun kasvavan ja kukoistavan toiveitteni mukaisesti olen saanut kokea sitä, mikä isän tunteissa on suloisinta ja parhainta. Sinä olet voinut luulla, lapseni, että olen ollut itsekäs pitäessäni sinua lähelläni ja kieltäessäni sinulta ne tavanmukaiset ilot, joita ikäisesi nuoret tytöt saavat nauttia. Olenpa vielä, julmasti kylläkin, ryöstänyt sinut sisar raukaltani. Mutta minun oli pakko, täydentääkseni työni, varjella sinua sairaloisilta kosketuksilta, seuraelämän lapsellisuuksilta ja järjelle turmiolliselta mystillisyydeltä. Olen muovaillut sinut Hypatian kuolemattoman ja viehättävän kuvan kaltaiseksi.

— Ah! huudahdin minä, olen hyvin onnellinen löydettyäni teidän kaltaisenne isän.

Hän hymyili.

— Kuitenkin, oma Helléni, minä vanhennun enkä tule saavuttamaan ikää, jonka eli Kentauri, Akhilleuksen kasvattaja, joka minun pitäisi ottaa suojeluspyhimyksekseni. Minä vapisen ajatellessani, että sinä jäisit tänne yksin. Tämän seudun ihmiset ovat raakalaisia. He eivät ymmärrä mitään järjestyksestä eivätkä kauneudesta, mutta heissä on karkeaa sievistelemisen halua, joka olisi sinulle yhtä epämiellyttävää kuin heidän hellyytensä. Täytyy lähteä pois, rakas tyttöseni. Sinun täytyy oppia tuntemaan elämää ja ihmisiä voidaksesi valita itsellesi toverin. Tiedän, pienokaiseni, ettet tahdo myötäjäisilläsi kartuttaa jonkun kaupustelijan korkoja. On luultavaa, että menet naimisiin köyhän miehen kanssa. Sitäpaitsi on hänen oltava sinun arvoisesi.

Minä vastasin:

— Setäni, en ajattele vielä avioliittoa. Olen hyvin onnellinen teidän luonanne. Varmastikaan en tule menemään naimisiin mitättömän miehen kanssa. Te olette tehnyt minut liian vaativaiseksi. Sellainen puoliso kuin tuo kelpo herra Bertin olisi minulle vastenmielinen.

Hra Bertin oli eräs kaukainen sukulainen — jonkinlainen pikkuserkku — joka oli viettänyt muutamia päiviä luonamme.

— Bertin ei ole tyhmä, sanoi setäni. Monet pitävät arvossa hänen hengenlahjojaan: hänen laskevaisuuttaan ja hänen taipumuksiaan kaupantekoon. Kuvittelen, että Bertinistä olisi tullut erinomainen kauppias Korinthokseen, yksi noita merenkulkijoita, jotka purjehtivat Idän satamiin ja ostivat sieltä purppuraa, hunajaa, samosviiniä ja soittavia orjia. Hän osaa tulla toimeen ihmisten kanssa. Hän tekee uskottavan vaikutuksen. Hän on sekä kohtelias että hauska, kun hän tahtoo saada viinitynnyrinsä myydyksi. Hänellä pitäisi olla pieni Hermes ovellaan. Mutta tuo neuvokas mies ei osaisi miellyttää sinua. Sinun kaltaisesi tytöt, Hellé, olisi annettava palkinnoksi sankareille.

— Onko sankareita vielä olemassa, setäni?

— Aivan varmaan, mutta meidän rumana aikakautenamme täytyy osata niitä löytää. Sankareiksi en, Hellé, sano hirviöiden lannistajia, en valloittajia, en myöskään suuria tiedemiehiä enkä suuria taiteilijoita. Sankari on ihminen, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja neron ja hyveen ihmeen kautta luoda itsestään puolijumalan. Hän voi häipyä huomaamattomana vähäpätöisten joukkoon; hän voi tulla väärin ymmärretyksi ja pilkatuksi; meidän tehtävämme, sinun tehtäväsi on tuntea hänet. Jos olisit tavallinen arkinainen, sanoisin: »Mene ja ota ensimmäinen, joka tiellesi sattuu, kunhan hän vain on hyvä ja voimakas.» Mutta aina lapsuudestasi saakka olen aavistanut, että sinä kuulut toiseen rotuun ja olet luotu korkeampaa kutsumusta varten.

Kuljimme hetkisen äänettöminä.

— Minä en vaadi sinulta mitään uhrauksia, jatkoi setäni. Toivon päinvastoin, että seuraat sisäistä ääntäsi. Kaikki naiset eivät suinkaan ole luodut taloudesta huolta pitämään. Samoinkuin löytyy nerokkaita miehiä, samoin löytyy naisia, jotka luonto on valikoinut liittymään heihin. Harvoin he toisensa tapaavat: he odottavat, kaipaavat ja etsivät toisiaan aina ja petyttyään kerran toisensa jälkeen he säilyttävät kuolemaan saakka kaipuunsa ja koti-ikävänsä. Mutta joskus, sivuuttaessaan toisensa, he aavistavat, tuntevat toisensa, nuo kaitselmuksen määräämät rakastajat; he yhtyvät, ja heidän rakkautensa kauneus säilyy esikuvana ihmisille. Usko minua, Hellé, jos arkipäiväinen avioliitto, joka saattanee tuoda mukanaan paljonkin sitä, mitä maailma kutsuu onneksi — rikkautta, kauneutta, arvonimiä — alkaisi viekotella sinua: varo tarttumasta tähän ansaan. Se olisi samaa kuin pettäisit etukäteen tulevaa oikeaa omistajaasi. Sinä päivänä, jolloin tulet hänen läheisyyteensä, tunnet vastustamattoman voiman vetävän itseäsi häntä kohti. Muista sanani, tyttöseni, sinä saavutat rakkauden ainoastaan ihailun kautta.

Setä Sylvain jätti minut tämän sanottuaan. Minä tulin hyvin miettiväiseksi.

Rakkaus! Tuo sana merkitsi minulle jotakin käsitteellistä ja teoreettista. Ei sydämeni eivätkä aistini olleet heränneet. Setäni oli antanut minun elää ihanteitten maailmassa, jossa nykyaikaiset tavat ja ihmiset olivat vain huonosti määriteltyjä sanoja ja häilyviä varjoja, jota vastoin mennyt aika jumalineen, taiteineen ja uninäkyineen oli muodostunut minulle ainoaksi todellisuudeksi. En ollut koskaan aukaissut romaania, en lukenut sanomalehteä enkä kuunnellut nuorten tyttöjen toisilleen uskomia salaisuuksia. Nuoruuden kynnykselle saapuneena olin kuin valkeisiin harsoihin kiedottu kuvapatsas, jossa eli vain otsa, joka ajatteli. Setäni oli kehittänyt älyäni, ymmärrystäni, muistiani; hän oli antanut minulle oikeuden ja kauneuden tajun. Mutta en koskaan ollut koskettanut miehen kättä. En voinut kuvitella, mitä rakkaus mahtoi olla.

Saavuttuani puutarhan perukkaan, nousin muutamia askeleita kiviportaita ylös ja seisoin siinä, käsilläni nojaten muurin harjaa vasten, josta silmä kantoi pitkin vihreitä niittyjä ja niihin viivoitettuja pitkiä, ruskeita syksyisen työn sarkoja. Aurinko painui kukkuloita kohti, joiden jalot, sinertävät ääriviivat häipyivät kultaiseen auteremereen. Kirkas auranterä kiilsi paksussa mullassa. Kastanjaryhmien joukossa, siellä täällä, vapisevat, kalpeat raidat osoittivat puron suuntaa. Pieni kaupunki oli takanani, näkymättömänä, kaukaisena, unohdettuna.

Aurinko laski. Silmäni joivat sen valoa ja tervehtivät sen purppuraista kehää. Sen kasvojen kirkkautta ei pilven hattarakaan himmentänyt, kun se kosketti kastanjapuiden latvoja. Illan hiljaisuudessa kuulin antiikkisen runouden täyteläisten sointujen kaikuvan läpi ilman ja pakanallinen ja neitseellinen sieluni värisi jumalaisessa hurmiossa. Tunsin aavistusten ympäröivän itseäni, ja sykkivin sydämin ojensin käsivarteni kohti kunnian korkeuksia, tuntien olevani pyhitetty sankarin rakkaudelle.

IV.

Setäni oli päättänyt asettautua pysyväisesti Parisiin. Sain hänet taivutetuksi lykkäämään matkaamme muutamia viikkoja, koska tahdoin valikoida ne esineet ja huonekalut, jotka meidän piti ottaa mukaamme. Setä Sylvain sadatteli jäädessään päiväkausiksi yksikseen, mutta minä sanoin nauraen:

— Setäni, oletteko unohtanut kertomuksen Iskhomakesta ja hänen vaimolleen antamansa neuvot? Minä en ole unohtanut, minä, joka olen tutkinut Xenophonia. Vaimon tulee, sanoo hän, olla kodissa samaa kuin mehiläisemo on pesässään. Ja hän lisää, että arkipäiväisimmilläkin esineillä on oma kauneutensa, kun ne ovat hyvin järjestetyt, »sillä näistä ainesosista on tehty sopusuhtaisuus, joka on kauneuden alkujuuri.» Vakuutan teille, setäni, että Xenophon olisi mielellään katsellut noita kiiltäviä kupariastioita ja noita punaisia hedelmiä tuolla tavoin lautasille asetettuina. Minua hävettää se, etten osaa leikata hametta makuni mukaiseksi. Ompelijattarellani ei ole viivakauneuden aistia ja hän panee teidät tuhlaamaan sen rahan, jonka paremmin voisitte käyttää ostaaksenne kreikkalaisten tragediojen uusia saksalaisia painoksia, joita teidän niin tekee mieli. Täti Angélie ei uskaltanut minulle opettaa tätä taloustiedettä, jota te näytätte halveksivan. Sallikaa minun valmistautua tulevia tehtäviäni varten, nimessä Sokrateen, joka varmasti tähän antaa myöntymyksensä.

Minä tiesin, että vetoamalla tähän setä Sylvainin heikkoon kohtaan saisin hänet suosiolliseksi tuumilleni. Hän alistui.

Sumuiset aamut, viileät illat osoittivat syksyn kallistuvan loppuaan kohti. Kukattomassa puutarhassa kimmelsi härmä aamuruskon kajastuksessa. Meidän piti lähteä 3 p:nä marraskuuta, vainajain päivän jälkeen. Setäni, joka tyynenä kuin vanha stoalainen seurasi luonnon ilmiöiden kulkua, ei välittänyt hautojen palvomisesta. Hän vieroi puksipuiden ympäröimää hautakumpua, marmoripatsasta, joka painoi maan povessa haurastuvia luita, sillä rakkaitten vainajien henget elivät hänen muistossaan omaa, ajan kulutuksesta vapautunutta jumal-elämäänsä. Hän sulkeutui kirjastoonsa, sillä välin kuin minä Babetten kanssa tein vuotuisen pyhiinvaellusmatkani vanhempieni haudalle.

Me kuljimme pitkin kirkkomaata, ympärillämme kaikkialla mustia ja valkoisia ristejä ja hautakammioita, jotka tekivät minut surulliseksi mahtipontisella rumuudellaan. Mustiin puettuja naisia kulki ohi tai polvistui; toiset asettivat ristikkoaidoille päivänkakkarakimppuja ja lasihelmistä tehtyjä seppeleitä. Kappelien puoliavoimista ovista näkyi lekottavia kynttilänliekkejä, jotka näyttivät keltaisilta keskellä kirkasta päivää ja värisivät kuin pienet sielut.

Babette polvistui kiven ääreen, jossa oli vanhempaini nimet sekä yksi myöhäisempi kirjoitus. En tuntenut mitään heltymystä ajatellessani isääni ja äitiäni, joita en muistanut. Tätini oli ainoa, jonka kadottamista todella surin. Olin itkenyt häntä vilpittömästi; mutta ymmärsin, että setäni poismeno olisi ollut minulle raskain onnettomuus. Toiselta puolen, setäni oli totuttanut minua ajattelemaan kuolemaa, joka ei herättänyt minussa mitään kauhistavaa mielikuvaa. Kuolema… se oli välttämätön tapahtuma, jota en tietysti odottanut ennen luonnollista aikaa tulevaksi, mutta jonka olisin kyennyt vastaanottamaan kärsimättä muuta tuskaa kuin ruumiillista, kuin tuota kapinoivaa tunnetta, jota tunsi Iphigeneia itkiessään suloisen valon katoamista. Minä jätin itseni luottavaisena luonnon huomaan, joka pitää omana salaisuutenaan seuraako kuolemaa tyhjyys tai kuolemattomuus. Tiesin, että minun on näyteltävä osani erään ajanjakson kuluessa, jonka pituuden määritteleminen ei suinkaan kuulunut minulle, ja tätä osaa varten pyrki kasvattajani kaikin voimin minua valmistamaan. Olin syntynyt elämään elämää, ja minä pidin luonnonvastaisena mielettömyytenä askeettisuutta, joka käskee meidän elää kuolemaa varten.

Babette nousi:

— Neiti parka pääsi taivaaseen, aivan varmaan, mumisi hän. Hänen kuolemansa vuosipäivänä olen antanut lukea messun, huolimatta herra Sylvainista.

»Kuinka voi uskoa taivaaseen ja messun voimaan? kysyin itseltäni paluumatkalla. Setäni sanoo, että kristinusko on vallinnut kuoleman pelon avulla. Se on tyydyttänyt ihmisten vaiston, joka itsepäisesti tahtoo uskoa kuolemattomuuteen. Mutta kuinka voi hyväksyä noita hämäriä ja hirmuvaltaisia dogmeja, jotka ikeen tavoin painavat tervettä järkeä! Tuossa uskonnossa täytyy piillä joku viehätys, jota en tunne.»

Seuraavana päivänä, sillä välin kun matkalaukkuja kannettiin alas, Babette sulki ikkunaluukut. Meidän huoneemme ja täti Angélien asunto jäivät koskemattomiksi. Otimme mukaamme vain kirjaston kirjat ja huonekalut. Kun suuri avain kääntyi lukossaan, ahdisti tuska sydäntäni. Syleilin katseellani käytäviä, muureja, puita, sokeaa ja mykkää taloa. Vaunut lähtivät liikkeelle.

Pienen kaupungin kaduilla kääntyivät ohikulkijat katsomaan taaksensa moittivan ja uteliaan näköisinä. Babette itki raitaiseen nenäliinaansa. Setäni istui käsivarret ristissä rinnalla, vaiti. Me ajoimme poppeleilla reunustettua tietä, joka vei asemalle. Viimeisen kerran näytti kaupunki punaiset kattonsa, hedelmäpuutarhansa, kiemurtelevat savupilarinsa, joita kolea pohjoistuuli kallisti etelään päin; sitten katosi se vaaran taakse. Parisin pikajuna kuljetti minua uutta elämää kohti.

V.

Heräsin seuraavana päivänä huoneessani eräässä Tournelles'in rantakadun hotellissa. Puolipukeissani aukaisin ikkunan ja astuin ulos parvekkeelle.

Oli kuuden aika aamulla. Rantakatujen ääriviivat kirkkoineen ja torninhuippuineen häipyivät rajattomaan usvamereen, jonka läpi valo päilyi tuhansina helmen ja sinisen harmaina vivahduksina. Saint-Louis'n saaren rakennusryhmät olivat melkein ruusunpunaiset. Oikealla puolen Bercyn taholla välkkyi Seinen leveä, sininen pinta täynnä pursia ja tasapohjaisia aluksia, joista purettiin hiiliä, jauhosäkkejä, omenakoreja. Lähempänä se haarautui kahtia, sulkien La Citén sinivihreään syleilyynsä. Tuomiokirkon harmaa katto, holvikaarineen, kellotapuleineen ja torneineen kohosi selväpiirteisemmin taivaan rantaa vasten; ja vielä korkeammalla säteili etäämpänä Sainte-Chapellen kullattu huippu auringonsäteen siihen sattuessa.

Tällaisena näin kaupungin, aamuruskossa. Se ilmehti minulle aavistamatonta kauneutta, jota vuosisadat olivat muovailleet ja rikastuttaneet, sopusointuisena vastakohtineen ja vaihtelevine näkyineen. Elämä ei hymyillyt tämän epävakaisen taivaan alla, tässä ohennetussa ilmakehässä, mutta se oli hermostunutta, monivivahteista, kiihkeää. Maailman sydän sykki täällä.

Minusta tuntui kuin olisi sykkinyt sen mukana vienosti oma, rauhallinen sydämeni, joka siihen saakka oli uinunut neitseellisessä välinpitämättömyydessään. Ja minä aloin unelmoida. Eikö ollut enne tämäkin, tämä aamuisen Parisin juhlatunnelma, joka oli vastaanottamassa nuoruuttani? Minkähän kadun varrella, matalassa majassako vai upeassa talossa heräsi tänä jumalaisena hetkenä, syyspäivän syntyessä suloisena kuin keväinen aamunsarastus, unelmieni luvattu rakastaja, sankari, jolle minun tuli lempeni omistaa? Minä kuvittelin häntä yhtä nuoreksi kuin itsekin olin, kauniiksi sekä ruumiiltaan että sielultaan, miehisen kunnon aseistamaksi tulevaisia valloituksia varten. Milloinkahan saisin hänet nähdä? Mistähän salaperäisestä merkistä hän voisi minut tuntea?

Söin aamiaista setäni kanssa vihreäseinäisessä ruokailuhuoneessa, joka oli juhlallinen kuin akatemian sali.

Kahvia tarjoiltaessa tuli kaksi herraa vieraaksemme. Heillä oli pitkät, likaisen valkeat hiukset, ajellut leuat, suuret punaiset kaulaliinat; he olivat oppineen, rehellisen ja köyhän näköisiä. Ne olivat Lampérier, hellenisti, ja Grosjean, rahantutkija, molemmat Instituutin jäseniä, jotka kahdenkymmenen vuoden ajan olivat olleet setäni kanssa kirjeenvaihdossa ja nyt näkivät hänet ensi kerran.

Heidän takaansa ilmestyi nuori mies. Hän oli kuin puusta veistetty ja tuntui liikkuvan itsetoimivien vietereiden avulla. Hänen parraton, tiukkaviivainen päänsä ei ilmaissut mitään määrättyä ikää. Hänen tukkansa oli pitkä, ylöspäin kammattu ja paljasti erinomaisen kauniin otsan. Koko hänen olemuksensa oli minusta eriskummallinen: kultasankaiset silmälasit, silkoisen sileä nuttu, kulmikkaat ja viivoitellun määräperäiset eleet. Setäni ilo oli vilpitön:

— Herra Karl Walter, neiti Hellé de Riveyrac, veljentyttäreni.

Ällistyneenä seisoin paikallani, kun hra Walter ojensi minulle kätensä: — Yksi! kaksi! — ja sitten istuutui: — Yksi! — niin suoraviivaisin liikkein, että ne muistuttivat preussilaista sotilasharjoitusta: Karl Walter! Olin lukenut hänen saksankielisiä esteettisiä teoksiaan. Kuinka tuo henkilö, joka näytti olevan kotoisin kuin jostakin Hoffmannin sadusta, on voinut uudelleen eloon herättää kreikkalaisen taiteilijan elämän ja sielun ihmeteltävässä filosofisessa romaanissaan: Eukrateen elämä, johon olin ollut niin ihastunut?

Molemmat tiedemies vanhukset toivottivat meidät tervetulleiksi Parisiin, kyselivät yhtä ja toista opinnoistani ja valittivat katkerasti humanististen tieteiden rappiotilaa oppikouluissa. Karl Walter keskusteli saksaksi setäni kanssa. Ymmärsin, että hänen piti seurata erästä tiedemiesten lähetystöä, jonka tehtävänä oli jatkaa Olympian kaivaustöitä. Äkkiä hän nousi: — Yksi! — ojensi kätensä: — Yksi! kaksi! — ja poistui, hellenistin ja rahantutkijan seuratessa hänen kintereillään.

— Tunnetteko paljon ihmisiä Parisissa? kysyin setä Sylvainilta.

— Minulla on ystäviä, joita en ole koskaan nähnyt; Lampérier ja Grosjean kuuluvat niihin. Minulla on myöskin täällä eräitä nuoruuden tovereita, jotka toimittavat sanomalehtiä tai jotka kirjoittavat romaaneja, niin kutsuttuja parisilaisromaaneja, valitettavasti!… Mutta noista ihmisistä en välitä. On sitten toisia, jotka ovat hyvin köyhiä ja tuntemattomia: erikoisalan tutkijoita kuten minäkin, kirjastorottia. Vielä on täällä Charles Gérard, historiantutkija, dosentti École normalessa, entinen opintotoverini pappisseminaarista. Sinä saat häneen tutustua. Hän on oppinut ja vakaumuksen mies. Pidän hänestä paljon.

— Hänestä ette ole minulle koskaan puhunut.

— Mitä varten olisin sen tehnyt? Mielikuvituksesi olisi saanut vain turhaa työtä. Nyt, kun olet järjellinen olento, eivät rouva Gérardin loistavat vastaanotot voi saada sinua päästäsi pyörälle.

— Herra Gérard on naimisissa?

— On. Hänellä on vaimo, jota sanotaan kauniiksi ja joka ei miellytä minua. Eipä silti, ettei hän todellakin olisi kaunis, mutta hänellä ei ole hienostunutta suloutta, liikkeitten ja äänen sopusointua. Hän muistuttaa itämaiden naista, joka lihoo velttoudessa ja hajuvesien tuoksussa. Mutta tuo majesteetillinen henkilö on uskomattoman kevyt luonteeltaan. Hän on kuin pyylevä harakka, joka alituisesti lörpöttelee ja hyppii. Älä kuuntele lainkaan niitä neuvoja, joita hän aivan varmaan tulee sinulle antamaan. Nuoren tytön tulee verhota itsensä kainoudella, olipa hän sitten kaunis tai ei.

Iltapäivä oli varattu kaupungilla liikkumista varten. Notre-Damen edustalle saavuttuamme setä Sylvain pysähdytti ajopelit. Huolimatta siitä, että hän oli puhunut minulle halveksien keskiajasta, tunsin kirkon sisään astuttuamme ennen aavistamattoman kauneuden uhoavan noista mahtavasti kohoavista pylväistä, hämärteisistä holveista, ihmeellisen väririkkaista ikkunamaalauksista.

— Lähtekäämme täältä, sanoi setä äkkiä. On kylmä; on pimeä. Näissä goottilaisissa kirkoissa hengittää sisäänsä ikuista koti-ikävää ja kuoleman kauhua.

— Te ette ole oikeudenmukainen! sanoin vaunujen lähtiessä jälleen liikkeelle. Katsokaa: tuo katedraali kohoaa sopusointuisena saaren kärjessä. Se ikuistuttaa tuhansien työmiesten vaivannäöt ja unelmat. Huolimatta siitä, että se on paljas ja kylmä, on minusta kuin ainakin heidän sielunsa asuisivat siinä, jollen tuntisikaan Jumalan läsnäoloa. Ettekö lainkaan pelkää olevanne liian yksipuolinen, setäni? Renan, jota olette antanut minun lukea, surkutteli sitä, ettei Pallas Athenen otsa voinut tajuta laajempaa kauneutta, kauneuden eri lajeja.

— Minä vihaan kristittyjen jumalanpalvelusta ja heidän siveyskäsitteitään, vastasi hän. He ovat rikkoneet maailman kaikkeuden rauhan. Älä puhu minulle sielun salaperäisestä lennosta: ei mikään muu ole kaunista kuin valo, tasasuhtaisuus, sopusointu ja totuus. Ihmiset, jotka ovat rakentaneet noita katedraaleja, ovat tuoneet luurangon taiteeseen. Kaikkialla he näkivät sen irvistelevän kuolontanssin. He ovat alentaneet hyveen eräänlaiseksi likaiseksi välipuheeksi, joka on voimassa heidän ja heidän Jumalansa välillä; he ovat saastuttaneet rakkauden, polttaneet naisen häpeämerkillä eivätkä ole keksineet äitiydelle muuta puolustusta kuin Maarian neitseellisen sikiämisen.

Hän pisti päänsä vaununovesta ja huusi:

— Ajuri, pysähdyttäkää Louvren edessä!

Saavuttuamme Carrouselin pihalle hän auttoi minut alas ja sanoi:

— Pudistakaamme itsestämme pois kaikki tuo goottilainen mieliala. Minä näytän sinulle, missä on Kauneus.

Hän johdatti minua läpi portaitten sokkeloisten käytävien antiikkisen taiteen suureen osastoon. Me harhailimme tyhjien salien viileässä hiljaisuudessa, kauniiden alastomien muotojen, pylväänpäiden, hauta-uurnien, muistotaulujen keskellä, jotka kertoivat muinaiskreikkalaisesta elämästä soinnukkaalla kielellään, jota jo ymmärsin. Vihdoin tuli näkyviini Milon jumalatar koskemattomassa kauneudessaan, katkonaisine jäsenineen, puhtaana kuin kaunis Sophokleen runo. Ja äkkiä kirkastui minulle koko tuo ylevä plastiikka, jota eivät mitkään kirjat eivätkä kaiverrus- ja veistosjäljennökset voi tarkalleen ilmituoda. Tunsin jälleen palaavani isänmaahani. Nämä ympärilläni kohoavat jumalat: Dianat lyhyissä tunikoissaan, nuoret Bakkhokset, Theban ja Deloksen Apollonit ruumiillistuttivat tutunomaisia vertauskuvia. Olin melkein heidän aikalaisensa, sillä minut oli ravittu attikalaisten kennojen hunajalla Gallian taivaan alla. Minun sieluni, maanpakoon tuomittuna kuten hekin, etsi heidän marmoristaan kajastusta kirkkauden maasta.

Kuukautta myöhemmin asetuimme asumaan Rue Palatinen varrelle erääseen puutarhan perällä olevaan, sangen rapistuneeseen sivurakennukseen. Ennen meitä oli siinä asunut Karl Walter, joka luovutti meille vuokrakontrahdin ja osan irtaimistoa. Pohjakerroksessa oli sali kolmine ikkunoineen, joiden valkoisissa puitteissa huomasi jälkiä kultauksesta, pieni ruokasali ja avara suoja, jota käytettiin kirjastona. Ensimmäinen kerros jakautui neljään huoneeseen ja niiden yläpuolella oli ullakkokomeroita. Minua pelottivat korkeat ja liian uudet kasarmit ja minä rakastin, juuri sen vanhuuden vuoksi, tätä surumielistä ja viehättävää asuinpaikkaa. Puutarha ulottui aina Rue Servandonille saakka ja sitä ympäröivät muurit, joissa köynnökset kiemurtelivat. Saint-Sulpicen tornit sulkivat näköalan. Keskellä nurmikkoa pulppusi suihkukaivo sammalen vihertämän kiven onkalossa ja aivan perällä pensaspyökkien keskellä seisoi tynkäjäseninen Amor-patsas, jonka pinnalle tuulessa huojuvat lehvät loivat valo- ja varjoleikkiä.

Kirjastohuoneen sisustus oli täsmälleen sama kuin Châtaigneraie'ssakin. Parthenonin friisi, rintakuvat ja harmooni olivat saaneet vanhat paikkansa ja olympialainen Pallas, joka oli päästetty ulos lasikaapistaan, seisoi korkean mustamarmorisen uunin päällä!

Joku ensimmäisen keisarikunnan entinen prefekti oli kalustanut tämän talon, ostettuaan sen eräältä emigrantilta. Sali punaisine haalistuneine silkki verhoineen oli komea ja arvokkaan näköinen. Siellä oli kaunis pronssinen pendyyli, kirjoituspöytä ja klavesini. Minun huoneeni oli kuin jäljennös jostakin vaskipiirroksesta: puinen vuode pylväineen, kaksi paimentyttöä, Psykhe solmukkeilla ja kukkaköynnöksillä koristeltuine kehyksineen, persialaistyyliset seinäpaperit sinisine ja valkoisine kuvioineen.

Tässä hiljaisessa asumuksessa, Saint-Sulpicen tornien varjossa, minä jatkoin Castillonin aikuista opinnoille omistettua elämääni. Setäni oli odottanut Parisin matkaamme antaakseen minun lukea nykyaikaista historiaa ja kirjallisuutta. Muistopatsaat, kadut, kaupungin näköalat kuvittivat havainnollisesti hänen opetustaan. Minä jatkoin erinomaisella nautinnolla noita keskusteluja ja kävelyretkiä ja lueskelin puutarhassa, näkymättömän suurkaupungin melun tuudittamana. Lampérier, Grosjean ja Walter tulivat usein teelle. Aukaisin silloin klavesinin ja soitin Bachin fuugia ja Gluckin aarioita setäni säestämänä, joka muisti joskus opetelleensa huilun ja viulun soittoa. En tuntenut minkäänlaista vaihtelun ja seikkailun kaipuuta enkä ollut erikoisemmin innostunut kun, saatuani kutsun rouva Gérardin tanssiaisiin, tilasin ensimmäisen iltapukuni.

VI.

Setäni oli liian ankara rouva Gérardia kohtaan. Tällä ruumiikkaalla, ikävystyttävän lörpöttelevällä naisella oli kaikki viat, mutta ei yhtään pahetta. Hra de Riveyrac olisi pitänyt häntä mielenkiintoisempana, jos hänellä olisi ollut kaikki paheet eikä yhtään vikaa. Rouva Gérardin keimailu ei ollut tahallista; hänen juorunsa vahingoittivat tuskin ketään; hänen pienille turhamaisuudesta johtuville valheilleen täytyi hymyillä. Rouva Gérard oli kykenemätön tekemään pahaa eikä osannut tehdä hyvää. Hän oli kaikin puolin vähäpätöinen, mitä suurimmaksi onneksi hänen miehelleen, hra Charles Gérardille. Vaimo, joka todellakin on »henkilöllisyys», velvoittaa miehensä kiinnittämään häneen huomiota, moittimaan tai kiittämään häntä. Sattuupa niinkin, että hän rauhanhäiritsijänä tunkeutuu siihen osaan miehen elämää, jonka tämä on varannut kirjallisuutta, politiikkaa, liikeasioita tai huvitusta varten. Rouva Gérardin loruilu ja hääräily ei liikuttanut Charles Gérardia lainkaan. Hän oli tottunut siihen samoin kuin voi tottua seinän takana jyskyttävän koneen yhtämittaiseen ja aina samanlaiseen meluun.

Heidän salongissaan kävi ennen muita Gérardin virkaveljiä, varattomia opettajia, joilla oli naimaikäisiä tyttäriä, kirjailijoita, Akatemian jäseniä, joitakin poliitikkoja sekä kunnianhimoisia nuoria ylioppilaita, jotka toivoivat itselleen suosituksia ja erikoisetuja. Torstaisin, joka toinen viikko, rouva Gérard tarjosi teetä; kahdet tanssiaiset ja neljä juhlapäivällistä kuuluivat suurien vastaanottojen vuotuiseen ohjelmistoon.

Noissa pienissä torstai-illatsuissa olin käynyt muutamia viikkoja saapumiseni jälkeen. Tunsin itseni kyllin tahdikkaaksi ja viisaaksi voidakseni arvata sen, mitä maaseutuelämä ja opintovuodet eivät olleet voineet minulle opettaa. Päätin puhua vähän ja pysyä kainon pidättyväisenä, olematta silti liian arka. Rouva Gérard, joka erinomaisen lämpimästi oli minut vastaanottanut ensimmäisellä vierailulla käydessäni, oli kaikkialla kertonut elämänvaiheeni, muovaillen ja värittäen niitä niin hyvin, että heti ensi iltana sain osakseni uteliaisuusmenestyksen, jonka saapumiseni aiheuttama hiljaisuus ilmaisi. Odotettiin uutta rouva de Staëlia, neiti Dacier'ta, jonkinlaista oppinutta ja rohkeapuheista keskustelijatarta. Mutta sisään astuikin nuori vaalea tyttö, valkeaan harsoleninkiin puettuna, ilman yhtään jalokiveä, ilman kukkaa. Säälin hymy kuvastui pettyneiden läsnäolijoiden kasvoilta. »Tuoko nyt on, tuntuivat kaikki sanovan, se luvattu merkillisyys?» Tunsin, että nuoret tytöt kiihkeästi toivoivat minun olevan ruman ja että nuoret miehet olisivat olleet mielissään voidessaan nimittää minua pedantiksi. Ainoa, joka alentui puhelemaan kanssani, oli eräs itsekylläisen näköinen neiti, lattearintainen, nenäkakkuloita kantava lisensiaatti, jonka ajatukset eivät kantaneet Sorbonnea ulommaksi. Rouva Gérard lienee hänelle ylistänyt oppineisuuttani kovin haltioitunein puheenparsin, ja neiti, otteluun valmiina, tahtoi näyttää etevämmyyttään. Tuskin oli hän aloittanut keskustelun, — tavalla, joka oli omiaan tekemään meidät naurettaviksi, — kun minun pidättyväisyyteni teki lopun hänen lähentelyistään. Mutta pelätty vaikutus oli saavutettu, ja seura katseli minua epäluuloisesti.

Olisin mielelläni keskustellut nuorien, ikäisteni tyttöjen kanssa, joita nyt näin ensi kertaa. Minun mielestäni he olivat ikäänkuin keskeneräisiä, vain puolittain itsetietoisia; ja kuitenkin olivat he kokeneet tunteita, jotka minulle olivat vielä aivan outoja. Minä olin elänyt vuosisatani ulkopuolella, yhtä rintaa vainajien kanssa, joilla ei ole ikää yhtä vähän kuin isänmaatakaan, ja vasta nyt synnyin yhteiskuntaelämään, johon nuo ruusunpunaiseen ja taivaansiniseen puetut tietämättömät lapset olivat tulleet ennen minua. Heissä saattoi nähdä alkuluonnoksen nykyaikaisesta naisesta. Perhetuttavien salongeissa, äidin valvovan silmän seuratessa, he valmistautuivat rakkauden taisteluun; heille oli opetettu viehättämisen taito, varovaisuus, luvallinen keimailu, väijyvät vaarat, ja minä olin kuin norsunluinen Pallas, eläen liikkumattomalla jalustallani ikuista unelmaa.

Muutamien viikkojen kuluttua en enää herättänyt uteliaisuutta enkä paheksumista. Toiset syyttivät minua ylpeydestä, toiset liiallisesta arkuudesta. Minuun suhtauduttiin hyväntahtoisella välinpitämättömyydellä. Eräät nuoret miehet, jotka pitivät minua kauniina, koettivat ylläpitää jonkunlaista hakkailua.

Lähemmin heitä tarkasteltuani huomasin, että he olivat älykkäitä ja sivistyneitä; mutta kaikki he näkyivät olevan ammatillisuuden rumentamia. Näin opettajia, lääkäreitä, asianajajia, mutta en löytänyt yhtään ihmistä. Yhteiskunta oli heidät sorvaillut jotakin erikoista virkaa varten; ammatti oli tullut heidän toiseksi luonnokseen, ja heidän älynsäkin, liian yksipuolistuneena, tuntui olevan samalla sekä pingoitettu että kutistunut, koska siitä puuttui tasapainoa ja oikeat suhteet. Tämä selitti minulle heidän ajatustensa pikkumaisuuden ja heidän horjuvan arvostelukykynsä, silloin kun he uskalsivat oman alansa ulkopuolelle, ja minä ymmärsin, miksi setäni piti niin tärkeänä sitä, mitä hän nimitti sopusointuiseksi kasvatukseksi.

Minulla oli lasten kokemattomuus; minulla oli myös heidän ankara johdonmukaisuutensa ja lahjomaton selvänäköisyytensä. Ihmettelin kaikkea, ihmisiä ja asioita, etenkin ihmisiä, joista ei vielä ainoakaan ollut voittanut minua henkisellä ylemmyydellään tai sillä selittämättömällä henkilöllisellä lumousvoimalla, joka on ulkopuolella erittelyn.

Elämääni toi uutta viehätystä erään naisen ystävyys.

Siinä eristäytyneessä asemassa, johon olin joutunut käydessäni ensimmäisiä kertoja rouva Gérardin luona, olin kiinnittänyt huomioni rouva Marboyn valkoiseen tukkaan, vienon sinisiin silmiin ja puhtaaseen äärikuvaan. Hän muistutti minusta täti Angélieta. Eräänä iltana uskalsin lähestyä häntä ja mainita hänelle tuosta yhdennäköisyydestä. Hän vastasi mitä sydämellisimmällä äänellä:

— Olen kovin mielissäni tästä sattumasta, neiti, ja toivon, että se on hyvä enne, sillä haluaisin tulla teidät tuntemaan; te olette herättänyt vilkasta mielenkiintoani.

— Missä suhteessa, rouva? kysyin.

— Yksistään kasvonpiirteenne ovat kiinnittäneet huomiotani. En tunne teitä tarpeeksi voidakseni arvostella teitä muun kuin ulkonäkönne perusteella; mutta silmänne miellyttävät minua. Ne ilmaisevat, että olette hyvä, älykäs ja rehellinen. Teidät nähdessäni haluaisin syleillä teitä. Minulla ei ole lapsia, ja olisin toivonut tytön, joka olisi ollut teidän näköisenne.

— Kiitän teitä ystävällisyydestänne, rouva. Ei koskaan ole kukaan puhunut minulle tuolla tavoin.

— Niinkö?

— Setäni rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta hänellä ei ole aikaa eikä halua kohdella minua lapsena.

Muutamin sanoin kerroin elämänvaiheeni. Rouva Marboy katseli minua säälinsekaisella ihmetyksellä:

— Ja ette ole koskaan tuntenut tyhjyyttä sydämessänne? Opiskelu on riittänyt täyttämään koko elämänne?

— On, rouva. Mutta keskustellessani teidän kanssanne alan ymmärtää, miten suloista on saada osakseen myötätuntoa.

— Te olette herttainen, sanoi hän puristaen kättäni. Tulettehan katsomaan minua, eikö totta?

— Olen hyvin onnellinen kutsustanne, rouva. Puhuin sedälle tästä tapaamisesta. Hän sanoi:

— Todellakin, sinä voit mennä rouva Marboyn luokse. Tuo rakastettava vanha rouva tulee sinulle opettamaan maailman tapoja ja käyttäytymistaitoa eikä tärvele henkeäsi eikä sydäntäsi. Pidän hänen seuraansa sinulle paljon sopivampana kuin rouva Gérardin tai jonkun kaksikymmenvuotiaan tyttöletukan. Mutta tänä iltana tanssittiin. Miksi et tanssi?

— En osaa tanssia, setäni.

— Se on totta… Tahdotko oppia? Joku mustaan hännystakkiin puettu pässinpää opettaa sinut kyllä viulun vingutuksen mukaan ottamaan askeleet ja laskemaan tahdin.

Tein kauhua osoittavan eleen.

— Et pidä siitä? Olet oikeassa. Nykyaikainen tanssi on naurettavaa ja usein rivoa.

— Rivoa?

Hän ei vastannut. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen:

— Olen kyllä huomannut, että sinulle ei anneta sitä arvoa, jonka ansaitset. Tuhat tulimmaista! Hanhet ihmettelevät joutsenia nähdessään. Älä senvuoksi ole levoton tulevaisuutesi suhteen.

Seuraavana maanantaina setäni saattoi minut rouva Marboyn luo.

— Rouva, sanoi hän, veljentyttäreni on minulle ilmaissut hartaan toivomuksensa saada tutustua teihin lähemmin. En ole häntä vielä koskaan uskonut kenenkään huostaan, mutta hän ei voisi löytää viehättävämpää ja hyväntahtoisempaa holhoojaa kuin te olette.

— Syleilkää minua, neiti Hellé, sanoi vanha rouva tuolla vastustamattomalla viehkeydellä, joka ei setäänikään ollut voinut jättää välinpitämättömäksi. Tunnen, että sielunne on kasvojenne kaltainen, ja minä rakastan teidän kauneuttanne.

— Te tulette huomaamaan, että Hellé on kokematon monissa asioissa, jatkoi hra de Riveyrac. Minä olen tehnyt hänet sellaiseksi. Olen tahtonut kasvattaa esikuvallisen olennon, josta ei tulisi epäsikiötä siveellisessä suhteessa. Luulen siinä onnistuneeni. En ole häneltä koskaan mitään salannut, ja hän ei ole koskaan valehdellut. Hänellä on miehen aivot ja neitseen sydän. Tulette hänestä pitämään. Ja koko elämäni työ on teidän kauttanne saava lopullisen viimeistelyn.

— Ettekö pelkää, että minä sen turmelen? sanoi iäkäs ystävättäreni nauraen. Tunnen teidän mielipiteenne ja aatteenne enkä niitä kaikkia suinkaan ymmärrä tai hyväksy. Olen nainen, jolla on ollut kaikki sukupuolensa ennakkoluulot ja heikkoudet, herkkä ja hento olento, jolla tunne on ajatusta voimakkaampi. Minä käyn mielelläni kirkossa, luen romaaneja, runous saa minut itkemään ja, niin vanha kuin olenkin, tulen liikutetuksi todellista rakkautta nähdessäni. Te näette, hyvä herra, että minä avomielisesti paljastan teille älyllisen rakenteeni keskinkertaisuuden.

— Te jätätte mainitsematta vikojenne joukosta taipumuksenne leikinlaskuun ja hienoon ironiaan, vastasi setä Sylvain. Vai luuletteko todellakin, rouva, että haluaisin tämän kauniin tytön tehdä neiti Dupontin, tuon sietämättömän lisensiaatin kaltaiseksi? Naisia on sataa lajia; Hellé edustaa niistä kaikkein harvinaisinta, hienointa; mutta hän on nainen kuten Muusatkin, kuten Athene. Pitääkö sitten sen seikan, että hän osaa ajatella ja ymmärtää välttämättä merkitä sitä, ettei hän osaa rakastaa? Hän voi rakastaa niinkuin kuka tahansa toinenkin, paremmin kuin joku toinen, kirkaskatseisella ja ylpeällä rakkaudella. Ja jos rakkaus hänet pettää, ei hän alennu noiden levottomien sielujen tasolle, jotka kulkevat miehestä mieheen kerjäten pettävien harhakuvien häpeällistä almua; hän vetäytyy syrjään, koskemattomana, siihen piilopirttiin, jonka olen hänelle varannut; en myöskään pelkää, että hän enää on altis naisellisille vaikuttimille, joilta olen huolellisesti hänet varjellut hänen tyttövuosinaan. Hänen naisellisuutensa ilmenee vain vienona suloutena, eikä teidän esimerkkinne eikä neuvonne voisi häntä taivuttaa mystillisyyteen tai tunteilevaisuuteen.

— Älkää puhuko pahaa tunteellisuudesta, herra de Riveyrac. Tiedän kyllä, ettei se ole enää muodissa ja että sitä ei tapaa enää muualla kuin maaseudulla, yksinkertaisissa koulutyttösieluissa, jotka eivät vielä ole nykyaikaistuneet, tai talttuneissa vanhuksissa, jotka ovat jo lakanneet olemasta nykyaikaisia. Epäilemättä voidaan pilkata pientä sinikukkaa, mutta se on tuoksullaan sulostuttanut monen arkipäiväisen elämän. Se katkaistaan liian helposti nykyään. Uskokaa minua, miesten niinkuin lastenkin parhain turvapaikka on äidin syli, vanhanaikaisen aviovaimon, jolle kärsimys on opettanut hellyyttä, eikä suinkaan järkeilevien sportswomen'iemme miehekkäät käsivarret.

— En tunne lainkaan noita sportswomen'ia, joista puhutte, sanoi hra de Riveyrac, enkä halua tunteakaan. Olen kaduilla nähnyt eriskummallisten olioitten ratsastavan teräksisillä kulkuneuvoilla. Ne ovat kauhistuttaneet minua. Mielestäni kävelyn, juoksun ja järkiperäisen voimistelun pitäisi riittää muodostamaan kaunis ruumis. Katsokaa kuinka veljentyttäreni on voimakas ja notkean siro. Se johtuu siitä, että hän on kasvanut vapaudessa ja harjoittanut jäseniään samoinkuin henkeäänkin. Mutta se ei ole suinkaan samaa kuin sportswoman. Palataksemme jälleen tunteellisuuteen, rouva, sanon teille, että minä olen nauttinut sen siunauksista, sillä äitini oli yksi noita 1820-luvun kauniita haaveilijattaria, todellinen nainen, täynnä suuria tunteita ja runollista kaihomieltä. Hän oli muokannut sisareni omaksi kuvakseen, mutta kohdatessaan minussa lujan järjen, tukevan tarmon ja keskitetyn tunne-elämän hän välistä teki minulle julmaa vääryyttä. En ole kantanut mitään kaunaa hänen muistolleen, mutta en voi unhoittaa sitä, että tuo onneton taipumus ylenmääräisiin mielenliikutuksiin ja nuo turhanpäiväiset heltymisen puuskat tärvelivät nuoruuteni ja loivat helvetin kotielämäämme. Isäni ihaili hänen naisellista herkkyyttään, ja koko perhe piti minua itsekkäänä, kivisydämisenä jakobiinina. Kieltäydyttyäni rupeamasta papiksi pahenivat väärinymmärrykset… Ah, rouva, kun minun sitten vuorostani piti kehittää nuorta sielua, vannoin, etten sitä heikontaisi enkä liuentaisi tuossa tunteellisuuden haaleassa kylvyssä. Olen sen kastanut totuuden ja viisauden virkistävään lähteeseen. Hellé ei surkeile turhasta, mutta hän ei myöskään ole veltostuttava miehensä tarmoa; hän tulee kasvattamaan tosi miehekkään rodun. Sensijaan että teidän hennot tyttölapsenne ikuisesti joutuvat don Juanien saaliiksi, on hän kykenevä sankarilliseen rakkauteen ja sankarilliseen uhrautuvaisuuteen.

— Pidän hänestä sellaisena kuin hän on, vastasi rouva Marboy. Tuo voimaperäinen kasvatus, joka minua hiukan pelottaa, ei ole laisinkaan vähentänyt hänen viehkeyttään, ja koska Hellé on hyvä, vaatimaton ja onnellinen, täytyy myöntää, että olette oikeassa.

VII.

Minä kiinnyin kohta rouva Marboyhan, ja pian oli molemminpuolinen mieltymyksemme kehittynyt todelliseksi ystävyyssuhteeksi. Vietin kernaasti päiväkausia tuossa viihtyisässä, vaaleilla huonekaluilla sisustetussa, sitruunan värisillä seinäpapereilla verhotussa pikku salongissa, jossa Nizzan ruusut tuoksuivat. Rouva Marboy, joka kävi säännöllisesti puettuna harmaaseen tai malvanväriseen pukuun ja pitsimyssyyn, istui turvallisesti uunin nurkassa, siron työpöytänsä ääressä. Kun vieraita saapui, panin itse pöytään teen ja leivokset ja pidin huolta tarjoilusta aivan kuin olisin kuulunut kotiväkeen. Rouva Marboyn ystävät eivät muistuttaneet ollenkaan niitä levottomia, teennäisiä ja oppineita vieraita, jotka kävivät rouva Gérardin luona. Täällä tapasi keski-ikäisiä rauhallisia naisia, vanhoja hyväntahtoisia herroja ja muutamia ylhäissukuisia nuoria miehiä, sirosti ja arvokkaasti käyttäytyviä. Vaikkakin rouva Marboy eli vaatimattomasti eikä koskaan liikkunut suuressa maailmassa, oli hän sukua rikkaille ylimys- ja säätyläisperheille. Nämä sukulaissuhteet selittivät mielestäni ne muutamat ennakkoluulot, joita hänellä oli, mutta joita hän ei koskaan korottanut uskonkappaleiksi. Hän rakasti moitteetonta seurustelutapaa, kauniita kohteliaisuuksia, tunteen tuhansia eri vivahduksia, jotka, kuten hän sanoi, olivat sydämen aateluuden tunnusmerkkejä. Hän oli saanut pintapuolisen kasvatuksen, jollaisen Oiseaux'n tai Sacré-Coeur'in nunnat antoivat sen ajan tytöille; hän osasi hiukan englantia ja italiaa; hän soitti pianoa, lauloi vielä ihastuttavasti Bellinin ja Donizettin aarioita ja ihaili Musset'ta ja Lamartinea. Hän oli hyvin hyvä, hiukan taipuvainen pilantekoon, ja piti mielenliikutuksiaan mielipiteinä, jotka hän viehättävästi toi esille ja joita hän puolusteli kertomalla esimerkkejä elämästä. Hänen johtopäätöksensä eivät aina olleet luotettavia, mutta hän puhui niin hauskasti, ettei häneen lainkaan väsynyt. Mentyään hyvin nuorena naimisiin miehen kanssa, jota hän jumaloi, hän ei ollut murehtinut muuta kuin lapsettomuuttaan ja liianaikaista leskeksi jäämistään. Lämpimät ystävyyssuhteet loivat vielä hohteensa hänen kauniisiin kuusiinkymmeniin ikävuosiinsa.

Minä olin tuon rakastettavan naisen ainainen kummastelun aihe.

Eräänä helmikuun iltapäivänä, yksin ollessamme, hän kertoi minulle erään tarinan kihlauksensa ajoilta ja sanoi, nähdessään minun haaveksien tuijottavan takkavalkeaan:

— Kenties pidätte, pieni ystäväni, kovin lapsellisena tällaista vanhan naisen loruilua. Mutta te olette yhdeksäntoista vuotias: pian saatte itse kokea rakkautta.

Pudistin päätäni. Rouva Marboy laski kätensä hiuksilleni:

— Eikö mikään unelma piile tuon tyynen otsan, noitten vaaleitten kiharoitten alla?

— Ei mikään, vastasin, ja olenpa tässä itsekseni ajatellut sitäkin, että eikö jo liene kokonaan maailmasta kadonnut se miesrotu, joka voisi herättää rakkautta.

— Kuinka niin, lapseni?

— Ne miehet, joita olen nähnyt rouva Gérardin luona, eivät ilmeisestikään kuulu siihen rotuun. Heillä on kaikilla mielessä vain yhteiskunnallinen asema, tulevaisuus ja ne aineelliset edut, joita avioliiton pitäisi heidän elämälleen tarjota. He ovat nuoria. Muutamat ovat kauniitakin. Mutta heissä ei ole mitään, joka voisi kutsua esiin rakkautta. Eivätkä he siihen pyrikään. He tyytyvät kunnialliseen ja mitättömään tunteeseen, mielenkiinnon ja ystävyyden välimuotoon.

— Kuka teitä on niin hyvin opettanut, hyvä Jumala! Luetteko ehkä romaaneja?

— En koskaan ole aukaissut yhtään romaania, mutta minulla on silmät ja korvat, ja kun olen vapaa ennakkoluuloista, näen kenties voimakkaammin ja selvemmin kuin muut tytöt, kuinka aina sanotaan toista kuin mitä tehdään, ollaan todellisuudessa toista kuin mitä väitetään oltavan ja vaaditaan toista kuin mitä näytään toivovan. Tämän talven kuluessa on rouva Gérardin luona solmittu kolme avioliittoa. Olen nähnyt vale-viattomuuden menevän naimisiin vale-liikemiehen kanssa ja hullaantuneen koulumamselin puolikuntoisen tieteilijän kanssa. Kolmas pariskunta osoitti toistaan kohtaan niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä, ettei voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka kamala ikävystyminen valtasi kihlautuneet, kun hyvä rouva Gérard järjesti heille tilaisuuden siveään kuherteluun. Puhuttiin paljon nuorten sulhasten edullisesta yhteiskunta-asemasta, tulevien appiukkojen vaikutusvallasta ja merkitsevistä suhteista, morsiamien miellyttäväisyydestä ja hyveistä, ja kun rouva Gérard vanhasta tottumuksesta lisäsi, että nämä kauniit naimiskaupat olivat kaikki rakkaus-avioliittoja, kysyin itseltäni, olivatko hänen kuulijansa todellakin täydellisiä pölkkypäitä vai luulivatko he velvollisuutensa olevan näyttää sellaisilta.

— Te olette julma, Hellé! On totta, että seuraelämän soveliaisuussääntöjen noudattamisessa mennään usein naurettavaisuuksiin saakka, sitäkin enemmän, kun niiden suhteen ei kukaan voi erehtyä; mutta kihlautuneitten näennäinen välinpitämättömyys lienee vain tuollainen muodollisuus eikä mitään muuta. Kuka sanoo, etteivät neidit Dupont ja Mazuriau rakasta tulevia puolisoitaan?

— Myönnän, että he kyllä voivat tuntea jotakin lajia rakkautta, tunnetta, joka on kokoonpantu useista tunteista, kuten uteliaisuudesta, turhamaisuudesta, kunnianhimosta j.n.e. Mutta itse rakkautta?… Vaikkakaan en sitä lainkaan tunne, voin aavistaa, että se on Dupontien ja Mazuriauitten tunteisiin verrattuna samaa kuin aurinko talikynttilän rinnalla.

— Mutta rakas pienokainen, rakkaus on ennen kaikkea kaunis harhakuva. Onko sanottu, että se mies, jota te tulette rakastamaan, on sen kummempi kuin nuo poikaparat, joita niin pahoin pitelette? Te näette hänet toisenlaisena, ja se on kylliksi.

— Ah, rouva, on siis luultavaa, etten koskaan tule rakastamaan.

— Minkätähden?

— Sentähden, etten ole saanut sellaista kasvatusta, joka sallisi älykkään tytön rakastaa sellaista miestä kuin neitien Dupont ja Mazuriau sulhaset ovat. Avioliitto ei tarjoa minulle mitään todellista yhteiskunnallista etua, koska olen vapaa, paljoa vapaampi kuin joku aviovaimo, eikä minun tarvitse kärsiä siitä vartioimisesta, jota kaksikymmenvuotiaat tytöt vihaavat, nauttiessani setäni kaikesta ahdasmielisyydestä vapaata holhousta ja ollessani täydellisesti tekojeni ja sanojeni herra. Kun en ole orja enkä ikävöi ketään, olisin hullu vaihtaakseni onnellisen riippumattomuuteni sellaisen miehen holhoukseen ja seuraan, jota en rajattomasti rakastaisi. Ja kuinka voisin rajattomasti rakastaa henkisesti mitätöntä miestä?

— Hellé raukka! Sydämenne nukkuu. Luuletteko, että sen voisi herättää eloon vain nerokas mies? Onni, rakkaani, viihtyy tyynessä ja kohtuullisen lämpimässä ilmakehässä. Rajut tuulet ja täydeltä terältä paistava aurinko kuihduttavat pian sen suloisen kukkeuden.

Hän oli hetken aikaa mietteissään.

— Tiedättekö, jatkoi hän taas, että minä melkein kauhulla ajattelen tulevaisuuttanne. Te olette niin kaukana naisesta, jollaiseksi minä hänet kuvittelen. Kauneutenne, älykkäisyytenne, henkenne harvinainen rohkeus, ovatko ne teille onneksi vai turmioksi? Nainen on minun käsitykseni mukaan hellä ja uhrautuvainen olento, tunteiltaan miestä voimakkaampi, älyltään heikompi. Tahdon nähdä hänen nojautuvan aviomiehen käsivarteen, kumartuvan kehdon yli, polvistuvan Jumalan edessä… Te ette usko Jumalaan, Hellé… Kun filosofit tulevat minulle puhumaan Kaikkeuden sielusta, suljen korvani, enkä tahdo siitä mitään tietää, sillä tarvitsen Jumalaa, joka ei ole niin epämääräinen ja välinpitämätön. Olen nähnyt setänne luona Pallaan, jota te rakastatte. Se edustaa teidän järkenne ja viisautenne ihannetta, mutta se ei ole inhimillinen; se ei tiedä mitään rakkaudesta eikä se kanna lasta käsivarsillaan.

— Onko katolinen Neitsyt sitten inhimillinen, hän, jonka äitiys koroitettiin kunniaan kieltämällä rakkaus?… Älkää olko huolissanne, rakas rouva; olen saanut, mitä mieltä siitä lienettekin, lujan siveellisen kasvatuksen ja miehistä suurimmat ovat minulle opettaneet, mikä on velvollisuuteni. Onko velvollisuuteni paloitella itseäni, alentaa itseni, etsiä tilaisuutta uhrautumiseen, pitää päämääränäni rakastaa kärsimystä? En sitä usko. Velvollisuuteni on tehdä itsestäni se nainen, miksi olen luotu, olla onnellinen ja tukea toisten onnea. Kunnioitan totuutta, kammoksun kaikkea, mikä pienentää ja rumentaa. Se, mitä kutsutte ylpeydekseni, on juuri minun paras hyveeni.

— Ohjatkoon ja suojatkoon teitä siis tuo ylpeytenne!… Mutta saamme vieraita. Tahdotteko soittaa teetä?

Seurusteluhuoneen ovi avautui. Nuori mieshenkilö astui sisään ja tuli suutelemaan vanhan rouvan kättä.

— Hyvää päivää, Maurice, sanoi rouva Marboy hymyillen tuolle kauniille, muodista pois joutuneelle tervehtimistavalle. Luulin teidän unohtaneen minut, mutta heti kun ilmestytte, annetaan teille anteeksi. Kuinka voi serkkunne, rouva de Nébriant?

— Erinomaisesti, rakas rouva. Hän omistaa aikansa kokonaan erään Maeterlinckin näytelmän harjoittamiseen, joka hänen luonaan tullaan piakkoin esittämään. Mitä minuun tulee, on minun pyydettävä tuhannesti anteeksi…

— Pitäkää se jo tehtynä, älkäämmekä puhuko siitä sen enempää, Maurice; te näette minulla olevan kaunista ja nuorta seuraa. Saanko esittää teille neiti de Riveyrac'in. Hellé, tässä esitän teille Maurice Clairmontin, runoilijan, tulevan kuuluisuuden, jonka olen tuntenut lapsesta saakka.

Vastasin nuoren miehen tervehdykseen, ja kun olimme ottaneet paikkamme, tunsin hänen katseensa koskettavan minua, väistyvän ja jälleen itsepäisesti palaavan minuun.

Maurice Clairmont ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt. Hän oli solakka ja voimakas ja hänen ilmeensä oli niin rakastettava, että se magneetin tavoin veti myötätunnon puoleensa. Nuo kalpeahkot kasvot, hiukan suipentuva parta, mustan tukan kiharat, kiiltävät kuin höyhenet, hampaitten häikäisevä valkeus ja silmien sininen loiste muodostivat todellakin runoilijan arvoisen miehisen kauneustyypin, jota ei kukaan nainen katsele lämpenemättä.

— Rouva de Nébriant jumaloi jatkuvasti Maeterlinckia, sanoi rouva Marboy. Ihailen sitä kärsivällisyyttä, millä hän jaksaa suoriutua amatööriesitysten tuottamista ainaisista ikävyyksistä ja rasituksista. Ajattelen Molièren lauselmaa: »Omituisia eläimiä ohjata nuo näyttelijät!» Mitä sitten kun nuo näyttelijät otetaan seuraelämästä!

— Te ette aio olla läsnä esityksessä?

— Rakastettava serkkunne suonee minulle anteeksi. Olen liian vanha. Valvokit tappavat minut ja teidän Maeterlinckinne pelottaa minua. Te saatte minulle kertoa juhlasta, rakas Mauriceni.

— Mutta minä en voi lainkaan siellä olla. Ystäväni Clauzet, maalari, vie minut Kreikkaan. Makedonian taholta on odotettavissa uusia levottomuuksia; puhutaan sodan puhkeavan lähiaikoina. Olisin äärettömän iloinen saadessani taistella jumalaisen Hellaan puolesta. Mutta jos odotetusta kapinasta ei tule mitään, vietämme talven saarilla ja minä viimeistelen siellä näytelmäni Sapphon.

— Onnellinen ihminen!… Mutta tiedättekö mitä, te olette ensimmäisillä sanoillanne saavuttanut neiti de Riveyrac'in arvonannon. Hän kadehtii teitä, olkaa varma siitä.

— Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kunnian? sanoi hra Clairmont nauraen.

— Hellé on toisen ajan ihminen, soma pakana. Tunnette kai hänen setänsä, herra Sylvain de Riveyrac'in teoksia?

— Antiikkisen siveysopin tekijä, filosofi, taiteellisempi kuin monet taiteilijat! Ah, kuinka olisin onnellinen saadessani häneen tutustua!

— Pahoittelen, ettei setäni ole saapuvilla, sanoin, hiukan hämilläni tuosta sinisestä katseesta, joka kimmelsi tummien silmäripsien lomista niinkuin jäälintu kaislistosta.

— Maurice, huudahti rouva Marboy, teidän täytyy tutustua herra de Riveyrac'iin! Tulkaa tänne päivälliselle lauantaina, te tapaatte silloin herra de Riveyracin ja hänen viehättävän veljentyttärensä… Oh, älkää vastatko, ettei teillä ole aikaa, että kauniit naiset kiistelevät kunniasta saada teidät vieraaksensa… Jos kieltäydytte, tulemme vihamiehiksi.

— Miksi kieltäytyisin niin suuresta ilosta? Pyytäisin vain, rakas rouva, saada tuoda luoksenne erään toisen vieraan…

— Myönnytään… Ja tuo toinen vieras?…

— On teidän oma veljenpoikanne. Minun piti viettää tuo ilta hänen luonaan.

— Tuo omituinen Antoine? Hän ei tule.

— Rouva Marboy, kuinka väärin te tuomitsette veljenpoikaanne! Mitä mahtaa neiti de Riveyrac ajatellakaan?

— Hellé ei tunne Antoinea. Rakas lapseni, henkilö, josta puhumme, on veljenpoikani, synkkä ja eriskummallinen olento, joka tekee työtä kuin benediktiiniläismunkki, elää kuin erakko ja välittää siitä vähät, miellyttääkö hän nuoria tyttöjä.

— Todellakaan Genesvrier ei ole naisten suosiossa, sanoi nuori mies hymyillen. Hän ei osaa eikä tahdo puhua heille sitä kieltä, josta he pitävät, eikä ajattele muuta kuin ihmiskunnan uudistamista! Hän on kuuluisan Jacques Laurentin uskollinen ystävä ja opetuslapsi.

— Jacques Laurentin, Tulevaisuuden yhteiskunnan toimittajan? Olen kuullut setäni puhuvan hänestä ihastuksella.

— Laurent on suuri kirjailija, mutta utopiojen uneksija… aivan kuten
Genesvrier!

— Hellé, kultaseni, vähän teetä? kysyi rouva Marboy. Höyry nousi teekeittiöstä. Lamppujen valo sai, pitsitettyjen varjojen läpi kuultaessaan, erinomaisen kauniin punertavan värin, joka miedonsi seinien kirpeätä keltaisuutta. Kaikki hyväili silmääni: kiiltävät ja pehmeät silkkikankaat, kirkkaan takkavalkean iloinen liekehtely, porsliini- ja hopea-astioiden herkullinen kauneus.

Maurice Clairmont puhui matkastaan. Kun hän mainitsi niiden saarten ja kaupunkien nimiä, joissa mielikuvituksessani niin usein olin harhaillut, saivat ne hänen suussaan uuden täyteläisen kaiun. Rouva Marboy vetäytyi vähitellen pois keskustelusta ja niin jäimme piankin kahden hoitelemaan vuoropuhelua, jonka five o'clock'in pienet askareet ja runoilijan nuorekkaan iloinen nauru silloin tällöin keskeyttivät ja joka oli niin viehättävää, että se minusta tuntui liian lyhyeltä. Mutta kello löi kuusi. Minun täytyi lähteä. Sovittiin, että seuraavana lauantaina jatkettaisiin keskeytynyttä pakinoimista.

VIII.

Satunnaisten esteiden pidättäessä setääni tulin ennen häntä rouva Marboyn luo. Tämä oli pyytänyt minua tulemaan hyvissä ajoin. Minun läsnäollessani nautti hän jonkunmoisesta äitiyden tunteesta ja minä unohdin hänen luonaan helposti arkuuteni.

— Kuinka, sanoi hän minut nähdessään, te olette pukeutunut tuohon uuteen kauniiseen pukuun meidän kunniaksemme? Tulette keimailevaksi, viisas Hellé? Tehän aivan murratte Mauricen runollisen, Genesvier'in kesyttömän ja herra Gérardin korkeasti tieteellisen sydämen. Katselkaahan itseänne vähän.

Kahden lampun välistä, joiden jalustat olivat kullattua pronssia ja jotka loistivat korkealla kuin kaksi tähtirypälettä, näin soikeasta kuvastimesta oman kuvani, ja tuo helmiäisen väriseen satiiniin ja ilmavaan musliiniin verhottu ilmestys hämmästytti minua, aivan kuin olisin nähnyt jumalsyntyisen sisareni.

Katselin noita kasvoja, joiden arvokasta suloutta eivät lemmenjanoiset huulet vielä olleet pehmentäneet eivätkä muovailleet aistillisen hempeiksi, tuota tasaista otsaa, noita melkein kastanjanvärisiä kiharoita, jotka kiilsivät kullalle valon hohteessa, noita suoria kulmakarvoja, suuria, merenvihreitä silmiä, tuota ivan kaartamaa hienoa suuta, jonka kuitenkin innostus sai värähtelemään, tuota kiinteää kaulaa, noita voimakkaita olkapäitä, tuota rintaa, joka tuntui olevan kuin luotu jotakin puolijumalaa varten.

Olin kaunis, sen tiesin, ja pidin kauneuttani, en alhaisia haluja varten luotuna kiihoittimena, vaan kallisarvoisena lahjana, joka tuo mukanaan seesteistä iloa.

— Te olette säteilevä, sanoi vielä rouva Marboy eräänlainen huolestunut lempeys äänessään. Ei suinkaan teille ole tapahtunut mitään erinomaisempaa, lapseni?

— Ei kerrassaan mitään, rakas rouva.

Hän näytti rauhoittuvan.

— Olen teidät asettanut herra Clairmontin ja veljenpoikani väliin. Mauricen te tunnette. Mitä tulee Genesvrier'hen, puhuttelee hän tuskin teitä, sillä ulkonäkönne tekee hänet araksi. Kuitenkin uskon, ettei teillä tule olemaan ikävä.

— Olen siitä aivan varma. Herra Clairmont miellyttää minua kovin.

— Hän osaa lumota, sanoi rouva Marboy hymyillen. Hänen äitinsä, joka kuoli viime vuonna, oli parhaimpia ystäviäni, ja te ette voi aavistaa, kuinka suuresti hän rakasti Mauricea. Hän toivoi saavansa hänet naimisiin, ja paroonitar de Nébriantin luona — heidän serkkunsa, suurmaailman nainen, jonka koko Parisi tuntee — oli todellakin kauniita naimiskauppoja kylliksi tarjolla. Mutta matkahulluus nousee Mauricen päähän. Hän lähtee pois… Milloin hän palaa? Sitä ei hän itsekään tiedä. Joku päähänpisto voi hänet kuljettaa Aasiaan, Indiaan, Japaniin. Ja Mauricen runous muistuttaa häntä itseään. Se on yhtä tulista, kevyttä, kärsimätöntä kuin hänkin. Karuluonteinen Genesvrier sanoo hiukan pilkallisesti, että se on hullu runotar, joka puhaltaa kultaiseen torveen.

Aavistin tuossa Genesvrier'issa tapaavani Muusain vihollisen. Minulle ei ollut lainkaan vastenmielistä kuvitella, että Mauricen runotar oli tuollainen taivaallinen hullu, sointuva ja suloääninen ja hajahapsinen. Lukiessani runoilijoita olivat he minusta tuntuneet ikuisilta lapsilta, pyhän hurmion juovuttamilta, joille kaikki oli sallittua. Maurice Clairmont lähti taistelemaan jumalaisen Hellaan puolesta; se riitti minulle asettuakseni hänen puolellensa. Ilmaisin kursailematta nämä ajatukseni.

— Olen hiukan samaa mieltä kanssanne, vastasi rouva Marboy. Mutta älkää olko liian ankara Antoinea kohtaan. Kenties on hän teistä hyvinkin mieltäkiinnittävä. Hän on suuriälyinen ja syvästi siveellinen mies, mutta onnettomuudekseen eksynyt ihmiskunnan utopiojen sokkeloihin. Hän on syntyisin rikkaasta perheestä ja hänen pitäisi kantaa markiisin arvonimeä. No niin, rakas lapseni, hän on tehnyt sen jalomielisen järjettömyyden, että hän on hylännyt sekä arvonimen että omaisuuden. Minkävuoksi? Hän ei ole koskaan suvainnut sitä minulle lähemmin selittää. Hän ei liikoja itsestään juttele, veljenpoikani Antoine. Hän kirjoittaa eräisiin filosofisiin, sosiologisiin y.m. aikakauskirjoihin. Minä olen liian porvarillinen käsittääkseni hänen kirjoituksiansa.

Kello kilahti kaksi kertaa ja sisään astui setäni Gérardien seuraamana. Keskustelu oli pelkkää kohteliaisuuksien vaihtamista aina siihen saakka, kunnes Maurice Clairmont ilmoitettiin saapuneeksi.

Rouva Marboy esitti hänet sedälleni, jonka jälkeen hän istuutui minun lähelleni. Hänen silmistään kuvastui ihailu, joka oli minulle mieleen, ja ymmärsin heti hänen ensimmäisistä sanoistaan, että hän oli onnellinen nähdessään minut jälleen.

Kello löi puoli kahdeksaa, kun hra Genesvrier astui sisään. Kuulin, että hän pyyteli anteeksi myöhästymistään, mutta olin niin kiintynyt keskusteluun Clairmontin kanssa, että tuskin huomasin uutta tulokasta. Pian tarjosi setäni käsivartensa rouva Gérardille ja me menimme ruokasaliin.

Mauricen matkasta riitti puheen aihetta koko aterian ajaksi. Tuo nuori mies puhui vaivattomalla ja sirolla lennokkaisuudella, joka ilmaisi runoilijaa ja jonka rinnalla hra Gérardin professorimainen kaunopuheisuus tuntui kömpelöltä. Olin vastaanottavainen sanojen musiikille samoin kuin muotojen kauneudelle, ja kun niiden uutuuden viehätys esti minua käyttämästä arvostelukykyäni, en lainkaan huomannut, että tämän elävän kuvauskyvyn alla ei piillyt mitään omaperäisiä ajatuksia ja että tuo lumooja kiehtoi mieliämme pukemalla uuteen asuun tuiki tavallisia asioita. Maurice Clairmontin henkilöllisyys oli ihmeellisesti sen seikkailevan runoilijatyypin kaltainen, joka Byronista saakka on kiihoittanut nuorten mielikuvitusta. Hänessä ei ollut enää hienoa parisilaista ironiaa, ei tiedemiehen harkitsevaisuutta… Hänessä oli jotakin nuorta, tulista, onnellista, hänestä uhkui kärsimätön elämänhalu ja voiton varmuus; kauniit silmät olivat ikäänkuin luodut heijastamaan ikuisen kauneuden eri vivahduksia, ääni soi kuin pronssi- ja kultakellojen helinä. Puhellessani Mauricen kanssa saatoin tuskin harkitulla pidättyväisyydelläni hillitä sitä voimakasta mieltymystä, jota tunsin häntä kuunnellessani ja katsellessani. Tämän mieltymyksen puhtautta ei hämmentänyt mikään keimailu eikä epämääräinen aistillisuuden tunnekaan, joka usein liittyy tämäntapaisiin mielenliikutuksiin; iloitsin samoin kuin taiteilija, joka mallissaan ihailee ihmisyyden täydellistä kuvaa.

Antoine Genesvrier, joka oli asetettu oikealle puolelleni, ei herättänyt lainkaan huomiotani. Vaihdoimme ainoastaan eräitä kohteliaisuuksia. Kun palattiin jälleen vierailuhuoneeseen, näin hänet ensimmäistä kertaa suoraan edestä.

Aivan toisessa ympäristössä olisi se, mitä olin saanut kuulla hänen elämästään ja luonteestaan, kiinnittänyt vilkkaasti mieltäni, mutta suurempi viehätysvoima veti tällä kertaa huomioni pois tuosta miehestä, jonka kolmenkymmenenviiden vuoden ikä jo näkyi liian selvästi ja jonka pitkä vartalo, väkevät hartiat, ohimoilta harmaantunut tiheä, ruskea tukka ja synkät kasvojen piirteet eivät olleet omiaan voittamaan puolelleen nuoren tytön suosiota.

Rouva Gérard, joka äskettäin oli välittänyt neljä naimiskauppaa yhdellä kertaa, kertoi rouva Marboylle puuhistaan ja siitä kiitollisuudesta, jota nuorten sulhojen ja morsianten kahdeksan perhettä häntä kohtaan tunsivat. Iäkäs ystävättäreni kuunteli hymyillen hillitysti ja hyväntahtoisesti, hypistellen kaiken aikaa harmaan silkkihameensa pitsejä. Genesvrier keskusteli setäni ja hra Gérardin kanssa.

Maurice Clairmont oli istuutunut lähelleni.

— Matkustan muutaman päivän perästä, sanoi hän, enkä kenties palaa ennenkuin kahden vuoden kuluttua. Lähden toivoen löytäväni teidät jälleen ja pahoittelen, etten ole tutustunut teihin aikaisemmin. Salongit ovat täynnä arkipäiväisiä olentoja, ja tuntee itsensä onnelliseksi tavatessaan sellaisia ihmisiä kuin setänne ja te…

— Me emme ole seuraihmisiä… Olen tuskin ollut kahdeksan tai kymmenen kertaa vastaanotoissa, jotka ovat kaikki ikävystyttävästi toistensa kaltaisia. Olen maalainen. En viihdy muualla kuin vanhassa puutarha-asumuksessani Rue Palatinen varrella tai Châtaigneraie'ssa.

— Rouva Marboy on kertonut minulle elämästänne. Tiedän, että rakastatte opiskelua ja yksinäisyyttä… Omituinen mielihalu teidän ikäisellenne ja näköisellenne henkilölle. Minä en ole koskaan voinut alistua tuohon älylliseen kurinpitoon, joka tekee nuoret kasvomme liian vakaviksi. Minä seuraan oikkujani ja hetkellisiä päähänpistojani… Ja kuka tietää — lisäsi hän äänenpainolla, joka minusta tuntui oudolta — vaikka juuri lähteissäni tuohon Kreikkaan, joka minua niin houkuttelee, saisinkin jonkun toisen mieleenjohtuman…

— Mennä muuanne?

— Tai jäädä tänne… Hän jatkoi unelmoivasti:

— Minun täytyy voittaa tämä mielihalu, sillä olen antanut sanani… Sitäpaitsi vaatii sitä näytelmäni, joka minun pitää siellä viimeistellä… Mutta minä olen nyt sellainen kuin olen…

— Teidän täytyy lähteä, sanoin, sillä tämä runollinen matka lisäsi jollain tavoin Clairmontin luonteen viehätystä.

Hän loi minuun ihmettelevän katseen, jota huono miestuntemukseni esti minua heti ymmärtämästä.

— Todellakin, te neuvotte minua lähtemään… siinäkin tapauksessa, että
Parisissa olisi joku uusi vetovoima … vastustamaton vetovoima?

— En käsitä, sanoin viattomasti, mitä vetovoimaa Parisi voisi teille tarjota, mutta jos minä olisin mies, en epäilisi hetkeäkään saadessani kolmen päivän matkan jälkeen nähdä Kykladit, Nereidien meren, ja saadessani kenties vielä kunnian ajaa turkkilaiset jumalien maasta.

— No hyvä, sanoi hän nauraen, näen että minun, kuten sanotte, täytyy ajaa pois turkkilaiset, sillä uhalla että muuten häpäisen itseni teidän silmissänne. Mutta niin kauas kuin matkannenkin, niin hurmaavia kuin saaret lienevätkin ja meri sininen ja turkkilaiset jäykkäniskaisia, minä palaan, minä palaan, neiti.

— Ja tuotte mukananne meille kauniin näytelmän?

— Koetan parastani… Ja te, neiti, mitä teette te sillä aikaa?

— Työskentelen setäni kanssa; kesät vietän Châtaigneraie'ssa…

— Kaksi vuotta on pitkä aika.

— Niinkö luulette? Vuodet kuluvat nopeasti. Minusta tuntuu, että olen syntynyt eilen, ja kuitenkin olen viettänyt elämäni ilman seikkailuja, ilman tapahtumia, setäni ja vanhan, kiltin palvelijattareni Babetten seurassa.

— Teillä ei ole ollut edes tovereita?

— Enkä ole niitä yhtään kaivannutkaan. Nuoret tytöt eivät minusta vähääkään välitä, koska minä olen niin toisenlainen kuin he ja koska meillä ei ole mitään yhteistä.

— Mutta kun palaan matkaltani, ovat kenties odottamattomat tapahtumat mullistaneet teidän elämänne. Tuntematon Psykhe herää teissä, kahdettakymmenettä vuotta kohti kulkiessanne… Yhdentekevää! Minä vien mukanani teistä suloisen muiston ja ajattelen teitä myrttien ja öljypuiden siimeksessä… Ja sitäpaitsi olette oikeassa… Kaksi vuotta kuluu nopeasti.

Hän kertasi hetken kuluttua:

— Minä palaan.

Kun puolenyön tienoissa hyvästelimme, pyysi setäni Clairmontia tulemaan keskiviikkona luoksemme Rue Palatinelle. Genesvrier'n jäähyväissanoista ymmärsin, että myöskin hän oli saanut saman kutsun.

IX.

Olin kätkenyt päällystakkini alle Maurice Clairmontin kaksi teosta, jotka olin lainannut rouva Marboylta, ja vaunujen vieriessä kohti Saint-Sulpiceä minusta tuntui kuin kuljettaisin mukanani runoilijan omaa sielua, joka näin oli lymynnyt piiloon, lähelle sydäntäni.

Setäni ääni herätti minut unelmistani.

— Olen tyytyväinen iltaani, Hellé. Vaikkapa rouva Gérardin puku olikin
sietämättömän punaista samettia, nautin suuresti keskustelusta.
Tiedätkö, että sain Genesvrier'n lupaamaan tulla meitä katsomaan?
Lapseni, hän on harvinainen ihminen.

— Minulla ei ole hänestä mitään käsitystä, vastasin. Herra Genesvrier pysytteli säännöllisesti loitolla minusta. Tuskin olen kuullut hänen lausuvan neljää sanaa.

Huomasin, ettei setäni lainkaan puhunut Maurice Clairmontista, ja koetin hienosti johtaa keskustelun tuon nuoren miehen ilmeiseen lahjakkuuteen. Mutta samoin kuin minä olin kokonaan Clairmontin pauloissa, samoin oli Genesvrier vanginnut kaikki hra de Riveyracin ajatukset. Hän myönsi, että Mauricella oli mielikuvitusta, lennokkaisuutta, siroutta ja että hän oli noita viehättäviä hahmoja, jollaisia taiteilijat mielellään kuvaavat. Sitten vaivuimme molemmat mietteisiimme emmekä puhuneet mitään ennenkuin huoneeni kynnyksellä, jossa setäni toivotti minulle hyvää yötä.

Kun olin sytyttänyt pienen lamppuni, jonka jalusta esitti vanhanaikaista paimentyttöä lumivalkoisine musliiniliiveineen ja leveine satiinihameineen, pukeuduin lämpimään, yksinkertaisilla nauhoilla vyötettävään kampausnuttuun. Ajattelematta myöhäistä aikaa, aukaisin sitten ensimmäisen niteen Clairmontin runoja.

Ne olivat nuoruuden runoja, kauniiseen parnassolaiseen muotoon kyhättyjä ja pieniä rakkausoodeja; pieni kokoelma antiikkisia kuvia, viehättävästi, mutta personattomasti sorvailtuja ja maalattuja. En niissä löytänyt mitään, jota ei olisi voinut löytää jo kolmekymmentä vuotta sitten tunnettujen runoseppien teoksista. Ja minä etsin niistä vain Clairmontin omaa sielua.

Toisessa, seitsemän vuotta myöhemmin julkaistussa nidoksessa, oli omistussivulla naisen etunimi, jonka luin närkästyneellä uteliaisuudella: Madeleinelle. Epäilemättä joku rakastajatar, yksi noita hienoja naisia, joiden luona Clairmont kävi ja joiden kuvittelin olevan samanlaisia kuin XVI:n vuosisadan firenzeläiset patriisittaret, rohkeita, lemmekkäitä ja oppineita, valmiita palkitsemaan suudelmalla runoilijaa, joka myrtillään oli seppelöinyt heidän kiharansa.

Ensimmäiset sivut olivat omiaan vahvistamaan tätä otaksumaa. Olin lukenut muutamia kreikkalaisten ja latinalaisten pikkurunoilijain valikoituja runoja, jotka olivat minusta olleet kylmiä kuin puhetaidon harjoitukset. Nuo vuosisatojen pölyn alle haudatut vanhat rakkaustarinat olivat kuolleet sen kielen mukana, jolla runoilijat olivat niistä laulaneet, ja latinalaiset sanat olivat minusta kuin vainajien tuhkauurnia, tyhjiä ja vailla tuoksua. Tässä oli sama hekuman ikuinen teema, tuo Da mihi basia mille, sata, tuhat suudelmaa, joiden hehku lämmitti vielä kirjan äsken kirjoitettuja sivuja. Se oli runoutta, jota tuskin ymmärsin ja jonka kuitenkin tunsin olevan elävää ja todellista. Se miellytti minua vain puolittain, sillä en pitänyt siitä levottomuuden tunteesta, jonka se minussa aiheutti, tuosta sielullisesta ja melkeinpä ruumiillisestakin kiusaantumisen tunteesta, johon Clairmontin muisto itsepintaisesti sekoittui.

Käsi otsalla istuin mietteissäni pöydän ääressä. Aavistin hyvin, minkälaista naista Clairmont oli rakastanut, ja millä rakkaudella, mutta kaikessa tässä aistihurmiossakin oli jotakin väsynyttä ja samalla kaihoisaa. Ei johtunut mieleenikään, että se olisi ollut kirjallista kuvittelua. Uskoin, että Clairmont oli saanut tuolta salaperäiseltä Madeleinelta kaiken, minkä tämä saattoi antaa, ja että hän odotti toista, korkeampaa rakkautta, sen nerouden palkintoa, joka teki Danten ja Petrarcan kuolemattomiksi.

Mietin kauan, kauan, välittämättä siitä, että näin lamppuni himmenevän ja ikkunan valkenevan uutimien välistä. Sinisilmäinen aamurusko hymysi kaupungin yllä herättäen varpuset puissa ja kellot harmaissa kirkontorneissa. Aamukylmä värisytti ruumistani. Suljin Clairmontin kirjan ja, pää täynnä sekavia mielikuvia ja sointuvia sanoja, vaivuin syvään uneen.

X.

Oli kulunut muutamia päiviä tuosta illasta.

— Hellé, sanoi setä Sylvain, minun on tehtävä eräs vierailukäynti.
Tahdotko tulla mukaani? Voisit antaa minulle hyvän neuvon.

— Missä suhteessa, setäni?

— Asianlaita on tämä: herra Genesvrier sanoi minulle tavatessamme, että hän haluaisi päästä eräistä perintönä saamistaan harvinaisista kirjoista, jotka hyödyttömästi ottavat tilaa hänen kirjastossaan. Minun vanha kirjainkerääjä-sydämeni heräsi eloon, ja sain herra Genesvrierltä luvan valikoida muutamia teoksia, ennenkuin hän tarjoaa niitä toisille ostajille.

— Tulen kernaasti mukaanne, setä. Antoine Genesvrier asui Sainte-Geneviève-kukkulan rinteellä, pienen maalauksellisen Rue Clovis'in varrella, jonka kadun muodostivat Henrik IV:n lyseo, Clovis'in torni, Saint-Étienne-du-Mont'in kirkko ja kirkkoherran talon puutarhat. Vain neljässä tai viidessä talossa asui vaatimattomia perheitä, vähävaraisia opettajia, työmiehiä, ja aivan lähellä, Rue Descartes'illa, oli taaja köyhälistöasutus. Kiipesimme neljänteen kerrokseen pimeitä portaita pitkin ja saavuttuamme ahtaaseen eteiseen luimme eräästä ovikilvestä Antoine Genesvrier'n nimen. Setäni soitti. Ovi avautui, ja pimeässä etuhuoneessa eroitin hra Genesvrier'n hahmon.

Hän huudahti yllätyksestä, opasti sitten meidät sisään lyhyesti pyytäen anteeksi asumuksessaan vallitsevaa epäjärjestystä. Kaduin melkein seuranneeni setääni, sillä minusta näytti, että läsnäoloni jollain tavalla vaivasi isäntäämme.

Mutta kun olimme istuutuneet hänen työhuoneeseensa, en lainkaan katunut matkaani. Ympäristö ei ollut mikään jokapäiväinen.

Näen vieläkin edessäni tuon suuren, yksivärisillä, pehmeän vihertävillä seinäpapereilla verhotun huoneen. Punainen lattia, jota sieltä täältä peittivät ohkaiset olkimatot, oli äskettäin pesty. Kiilloitetut honkaiset kirjahyllyt täyttivät kaksi seinää. Pieni bretagnelainen kaappi sisälsi epäilemättä käsikirjoituksia ja arvokkaita asiakirjoja. Huoneessa ei ollut paksuja verhoja eikä suuria uutimia ikkunassa, joka oli vain puoleksi varjostettu palttinaisella rullakaihtimella. Tasainen ja puhdas päivänvalo lankesi suoraan pöydälle, jossa suuri lamppu sinisine varjostimineen odotti illan tuloa kirjepinkkojen, paperien ja yhteen kasaan koottujen Tulevaisuuden yhteiskunnan niteiden keskellä. Mustasta, neliskulmaisesta marmorikappaleesta muovaillun matalan pendyylin päällä seisoi ihailemani Michel-Angelon Orjan kipsinen pienoisjäljennös. Seinällä huomasin maantieteellisten karttojen keskellä kauniin valokuvan Jacques Laurentista, kaksi maalausharjoitelmaa ja, pienissä tammikehyksissä, vanhan ja jo aivan kellastuneen kaiverrusjäljennöksen Albrecht Dürerin Melankoliasta. Minusta näytti kuin olisi tuo suuri enkeli, joka katseli niin surullisesti seppeleensä alta, ollut tämän paikan suojelushengetär.

Sillä aikaa kuin setäni puhui käyntinsä tarkoittamasta asiasta, minä katselin Genesvrier'tä hänen seisoessaan päivää vasten. Tässä hänen omassa luomassaan ympäristössä, joka kuvasti hänen karua elämäänsä, hän esiintyi paremmin edukseen kuin rouva Marboyn salongissa. Hän ei ollut kaunis, ei liioin hienokaan, mutta hänessä ei ollut mitään arkipäiväistä. Hänellä oli käskemään luodun ihmisen rakenne, leveät hartiat, jotka olisivat helposti kestäneet kokonaisen vuosisadan uutteran aherruksen, ulkonevat kulmakarvat, tyynet ja lujakatseiset silmät. Nähdessään tämän miehen, joka oli vapaa kaikesta turhamaisuudesta ja säätyrajoituksista, tunsi, ettei hän totellut muita kuin itseään. Hän ei aluksi herättänyt myötätuntoa, mutta häneen täytyi kiinnittää huomiota, häntä täytyi kunnioittaa.

— Kirjastoni on käytettävissänne, sanoi hän sedälleni. Lainaan mielelläni teille minkä kirjan vain haluatte. Mitä niihin teoksiin tulee, jotka tahdotte ostaa, en välitä käyvistä hinnoista; saatte itse määrätä maksun suuruuden.

Setä Sylvain huudahti:

— Te saatatte minut pahaan pulaan; valitettavasti en ole kylliksi rikas tyydyttääkseni kauniiden kirjojen keräämisintohimoani, mutta en suinkaan tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne, jota kenties tulisitte katumaan.

— Olkaa huoletta. Senjälkeen kuin minulla on ollut kunnia tutustua teihin, on minulle käynyt omituisen vastenmieliseksi luovuttaa näitä kirjoja kauppiaitten käsiin. Minulle olisi suuri ilo, jos tietäisin niiden olevan teidän luonanne, hyvässä säilössä. Minulla ei ole monesta syystä aikaa eikä tilaisuutta olla todellinen kirjojenkerääjä. Sanoisin, että tunnen niissä olevan sielun, jos olisin runoilija kuten Clairmont.

Katsoin kummastuneena häneen. Hän jatkoi hymyillen:

— Tuo runollinen kielenkäyttö ei kuitenkaan ole lainkaan vallassani eikä minun, tietäen, että käsitätte minut muutenkin, tarvinne ryhtyä pitempiin selittelyihin. Haluan kovin kernaasti luovuttaa teille nämä nidokset, jos ne teitä miellyttävät. Myöskin, kuten sanottu, saatte itse määrätä hinnan.

Hän aukaisi pienen kaapin ja otti sieltä tusinan verran haalistunutkantisia kirjoja. Setäni otti silmälasinsa niitä tutkiakseen. Niiden joukossa oli raamattu vuodelta 1650, puupiirroksilla kuvitettu, yksi Erasmus, yksi Rabelais sekä muutamia filosofisia teoksia XVIII:lta vuosisadalta.

Setä Sylvain tarkasteli uteliaana kirjojen otsikoita, painovuosia, kansien asua, metallihakasien kauneutta.

— Hyvä herra, teillä ei kenties ole mitään aavistusta näiden kirjojen arvosta. Minä valikoin ne, jotka miellyttävät minua ja lähetän luoksenne päteviä henkilöitä, jotka ovat hyvin iloisia saadessaan ostaa loput. He panevat niille yhtä suuren arvon kuin minäkin ja maksavat paremmin kuin mihin minä kykenen.

Hra Genesvrier teki vastustelevan eleen:

— Ei, sanoi hän, tuollaiset kaupanteot ikävystyttävät minua tavattomasti… Minulla on vähän aikaa, työt kiirehtävät enkä sitäpaitsi kykene suostuttelemaan taiteenharrastajia.

— Sen otan minä asiakseni, sanoi setä. Lähetän hakemaan kirjat eikä teidän tarvitse huolehtia koko asiasta.

— Niinkö, sehän on aivan liikaa… Te tuskin tunnette minua…

— Se vähä, mitä tiedän teistä, saa minut mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla tutustumaan teoksiinne ja kaipaamaan teidän kunnioitustanne. Se ennustaa ystävyyttä… Älkää luulko, hyvä herra, että sitä tunnetta tuhlailen. Olen vanha karhu. Kammoksun seuraelämää enkä koskaan olisi tullut ihmisten ilmoille ilman tätä pientä tyttöstä tässä. Jos sanon suoraan, olen samalla kertaa sekä intoilija että ihmisvihaaja. Ihmisen työtä ihailen; ihminen itse minua useimmiten inhoittaa. Kaikki virkojen, arvonimien ja rahan nälkäiset herättävät minussa enemmän halveksumista kuin sääliä, ja minä kunnioitan sitä, joka osaa elää yksinäisyydessä. Yksinäisyydessä viihtyminen edellyttää älyllistä voimaa, joka on minua aina vetänyt puoleensa.

Genesvrier vastasi:

— Minä en ole mikään yksinäisyyden palvoja. Rakastan sitä siksi, että se on minulle välttämätön kootakseni itseäni ja työskennelläkseni; mutta ihminen herättää uteliaisuuttani ja minä tarkastelen häntä sellaisena kuin hän on, sellaisena mikä hän voisi olla, sellaisena miksi hänet yhteiskunnalliset ja siveelliset epäkohdat ovat tehneet, ja minä tunnen hänen kurjuuttaan kohtaan vähemmän halveksumista kuin sääliä.

— Teillä on lempeä sydän?…

— Ei aina, sanoi Genesvrier, ja erinäiset henkilöt voivat puhua teille »sapekkaasta, kateellisesta ja julmasta sydämestäni», sillä minä vihaan tekopyhyyttä ja vääryyttä. Ah, jospa olisin suuri kirjailija! Mutta minä en voi vaikuttaa muulla kuin rehellisyydelläni, selvänäköisyydelläni ja äkkinäisillä suuttumuksen aiheuttamilla innostuksen puuskillani. Älkää käsittäkö minua väärin, en ole politikoiva kirjailija, en ole liittynyt mihinkään puolueeseen. Olen vapaa mies.

Hän hymyili:

— Mutta en ole rakastettava ihminen. Tätini Marboy on usein minua siitä moittinut. Ei mikään minua niin ärsytä kuin arkipäiväinen hyväntahtoisuus, joka ei ole hellyyttä eikä ihmisrakkautta ja joka sekoittaa vihan, rakkauden, ihailun, halveksimisen, kaikki voimakkaat tunteet jonkunlaiseksi laimeaksi liemeksi.

Auringonsäde pilkisti pilvien välistä, leikaten ikkunaan kultaisen kiilan.

— Taivas kirkastuu, sanoi Genesvrier. Tahdotteko nähdä riippuvat puutarhani, babylonilaisen terassini?

Hän aukaisi ikkunaoven ja kuljetti meidät avaralle parvekkeelle, jossa hyasintit kukkivat pienissä vihreissä laatikoissa. Tummat muratit ojentelivat höytyväisiä kiemuroitaan pitkin seinää.

— Tässä on yksi tämän talon viehätyksiä, sanoi isäntämme. Nuo puut, jotka näette tuolla alhaalla, kuuluvat Saint-Étienne-du-Mont'in pappilaan. Kadultakin voi nähdä ebenholtsipuiden keltaiset tertut ja syreenipensaitten sinipunervat kukat, jotka tuntuvat kasvavan kuin muurin harjalta. Kukat raikkaine lehvineen muodostavat miellyttävän yhteissoinnun ja iltaisin, sateen jälkeen, niiden tuoksu kohoaa ikkunaani saakka. Rakastan noiden rakennusten ääriviivoja, joista Panthéon kohoaa muita korkeammalle, ja tunnen erikoista hellyyttä vanhaa Clovis'in tornia kohtaan. Kun olen väsynyt, istuudun tänne parvekkeelle ja lepäilen hilpeiden varpusien ja hyasinttien seurassa.

Hän huomasi minun ihmettelevän katseeni.

— Se kummastuttaa teitä, neiti Hellé? Minä en suinkaan ole minkään tunteellisen nuorukaisen näköinen enkä halua näytellä haaveilevaa työläis-Jennyä, josta laulussa lauletaan, hyasintteineni ja varpusineni. Mutta sellaisia ihmeellisiä vastakohtaisuuksia on ihmisissä.

— En näe siinä mitään naurettavaa.

— Ystävästäni Clairmontista se on kovin hullunkurista. Hän, joka on runoilija, pitää arvossa ainoastaan joutsenia, kotkia ja jonkun verran satakieliä, vaikkakin nämä elukat ovat Lamartinen jälkeen joutuneet pois muodista. Minun harmaat varpuseni ovat hänestä sietämättömiä ja rumia, hyasinttieni rahvaanomaisuus tekee kipeää hänen sydämelleen. Clairmont ei voi kärsiä muita kuin ruusuja, liljoja, tulpaaneja ja japanilaisia päivänkukkia.

Tämä ironia ei minua miellyttänyt enkä vastannut mitään. Oli tullut jo aika meidän lähteä. Setäni vaati Genesvrier'ta lupaamaan tulla luoksemme seuraavana keskiviikkona.

XI.

Lukuunottamatta Grosjeania, Lampérier'ta ja Karl Walteria ei setäni koskaan kutsunut luokseen ketään. Tuskin olivat herra ja rouva Gérard käyneet kolmea kertaa talossamme. Kun ilmoitin Babettelle, että päivällinen on katettava kahdeksalle hengelle, tuntui hän menevän päästään sekaisin:

— Aivan varmaan, neiti, sanoi hän, aivan varmaan herra Sylvainilla on joku tuuma. Ei ole luonnollista, että hän kutsuu niin paljon väkeä… Luulen, että hän tahtoo naittaa teidät.

— Älä luule mitään, Babette. Setäni on selittänyt, että saan itse päättää naimisiin menostani ja ettei hän lainkaan sekaannu siihen asiaan.

Babette pudisti päätään epäilevän näköisenä:

— Totta vie, neiti, herra tekisi oikein ajatellessaan sitä hiukan. Vuoden lopulla täytätte kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta! se on rakkauden aika. Ettehän toki koko elämäänne pysy kirjojenne ääressä.

Huolimatta Babetten arveluista tiesin, että setä Sylvainilla ei ollut mitään sivutarkoituksia kutsuessaan rouva Marboyn ja Maurice Clairmontin. Nuoren miehen matka olisi sitäpaitsi tehnyt turhiksi kaikki avioliittosuunnittelut.

Sangen usein oli meillä setäni kanssa ollut puhetta tästä arkaluontoisesta avioliittokysymyksestä. Hän oli minulle ilmoittanut, että tämä asia ei kuulunut hänelle ja ettei hän halunnut mitenkään vaikuttaa valintaani eikä valita minun puolestani; jättäessään minulle kaiken edesvastuun niin tärkeän askeleen ottamisesta hän antoi minun tuntea vapauteni arvon ja pakoitti minut harkintaan. Hän tiesi, että voisin parasta tarkoittaessanikin pettyä, mutta hän ei pitänyt itseäänkään erehtymättömänä ja uskoi, että vaisto, järki, korkea rakkauden ihanne opastaisivat minua paremmin kuin ulkopuolelta tulevat neuvot.

Olin huomannut, ettei hän ollut erikoisemmin ihastunut Maurice Clairmontin lahjakkuuteen, joskaan tuo nuori mies ei ollut hänelle vastenmielinen ja joskin hän puhui hänestä myötätuntoisesti. Panin tämän välinpitämättömyyden sen ihastuksen laskuun, jota Genesvrier hänessä herätti, ja kannoin omituista kaunaa Rue Clovis'in erakkoa kohtaan. En tullut ajatelleeksi, — niin ovat nuoret epäoikeudenmukaisia oikullisuudessaan, — että jollei Clairmont olisi tullut elämääni samaan aikaan kuin Genesvrier, olisi tämä silmissäni kenties näyttänyt poikkeuksellisen suurelta ja tenhoavalta.

Valmistaessani asuntoamme kuntoon vieraitamme varten en pyrkinyt mitenkään lieventämään sen karua vakavuutta kekseliäillä hienouksilla, joissa rouva Marboy oli mestari. Pöytä oli somistettu vanhanaikaisella damastilla, joka oli palvellut isoisäni ja -äitini hääpäivällisissä; siinä oli kultakuvioin maalattu porsliiniserviisi, muutamia arvokkaita kristalliesineitä, vähän kunnianarvoisaa vanhaa hopeaa. Kaksi kolmihaaraista kynttilänjalkaa, joiden rungot Ludvig XVI:n aikuinen kaivertaja oli sorvannut kierteisiksi ja muovaillut niihin tulpaanin muotoiset kehystimet kullatusta pronssista, korillinen narsisseja ja keltaisia astereita muodostivat yhdessä pöytäkaluston kanssa valkoisen ja kullankeltaisen värisoinnun. Setäni selitti olevansa tyytyväinen.

— Tuo vaatii sinua pukeutumaan valkoiseen, sanoi hän. Panet muutamia narsisseja vyötäröllesi ja hiuksiisi. Rakastan kullan ja valkoisen yhtymää, jossa on jotain loistoisaa ja neitseellistä; ne ovat liljojen ja kuningattarien värit.

Kun laskeuduin alas vierashuoneeseen, en enää kiiltävään satiiniin, vaan valkoiseen, pehmeään creponsilkkiin puettuna, joka taipui vartalon mukaan kuin kreikkalainen tunika, selitti Grosjean, että hän oli nähnyt tukkalaitteeni ja profiilini eräässä syrakusalaisessa mitalissa; Lampérier lausui Vergiliusta, Karl Walter Goetheä ja Genesvrier ei sanonut mitään.

Mutta suloisempi kuin kaikki nämä kiitokset oli se katse, jonka Maurice
Clairmont loi minuun astuessaan sisään vanhan ystävättäreni kanssa.
Luin siitä ihailua, myötätuntoa, melkein hellyyttä. Olisiko joku toinen
nuori tyttö aavistanut siinä piilevän rakkautta?

Rouva Marboyn seurustelun vaivattomuus ja Mauricen iloisuus antoivat vauhtia keskustelulle. Maurice osasi puhua Kreikasta tavalla, joka lämmitti Lampérier'ta ja Walteria: ehdottipa ihastunut saksalainen, että he tapaisivat toisensa Olympiassa. Setänikin näytti joutuvan tuon vastustamattoman viehätysvoiman valtoihin, jota voi verrata hyvin kauniiden naisten itsevaltiuteen. Kun tarjosin kahvia vierashuoneessa, oli runoilija luonamme kuin kuningas valtakunnassaan. Kaikki silmät olivat lumotut — ja kaikki sydämet.

Huhtikuu läheni loppuaan, huhtikuu varhaisine lämpimineen, joka oli puhkaissut kaikkialle hentoja lehviä ja koristanut kastanjapuumme kukilla. Setäni antoi aukaista suuren ovi-ikkunan, josta päästiin puutarhaan. Clairmont oli juuri lausunut katkelman näytelmästään, ja hänen ylevät, soinnukkaat säkeensä Rukouksesta Aphroditelle olivat jättäneet jälkeensä kevät-yöhön ikäänkuin lemmekkäiden tavujen värinän. Rouva Marboyn pyynnöstä setäni otti huilunsa, ja minä istuuduin klavesinin ääreen.

Ohuiden sävelkuvioiden säestämänä huilun kristalliääni loihti kuulijoiden silmäin eteen varjojen kulkueen keltamokentillä Orpheuksen kolmannesta näytöksestä. Kuinka usein olimmekaan, iltoina samanlaisina kuin tämä, hurmanneet sielumme tuolla tosi jumalaisella musiikilla, — ja mistä johtui, että uskoin soittavani sitä ensi kertaa? Silmäni sulkeutuivat puoleksi: harhailin ikuisessa hämärässä, myrttien alla, missä Vergilius näki Didon kulkevan suuttuneena, hiljaisena ja niin syvän rakkauden haavoittamana, että ei kuolemakaan voinut sitä parantaa. Kynttiläin liekit lepattivat. Kuun valo leikkasi pimeyteen puiden oksien ääriviivat.

Kun olin lakannut soittamasta, puhuttiin hiljaa, kuin olisi jotakin pyhää liikkunut keskellämme.

Grosjean esitti pelattavaksi tavanmukaista whistia. Walter oli juuri lähtenyt. Kaikki keräytyivät pöydän ympärille. Heitin villaisen huivin hartioilleni ja menin ulos puutarhaan.

Maurice Clairmont oli seurannut minua. Tämä oli melkein kahdenkeskinen kohtaus, mutta lasiovesta ja kahdesta suuresta ikkunasta saattoivat setäni ja hänen ystävänsä nähdä meidät, ja ikkunaruutujen takaa erotin Antoine Genesvrier'n tumman hahmon; hän ei pelannut.

Oli tuollainen neitseellinen yö, jossa kuu hallitsee maidonvalkeaa, helmiäisen ja hopean hohtoista utuvaltakuntaansa. Tähdet olivat himmenneet tähän valomereen kuin nuoren tytön unelmat ensi lemmen häikäisyyn. Taivaanrantaa sulkevat suuret muurit eivät olleet mustat, tuskin tummatkaan, vaan melkein yhtä kalpean harmaat kuin korkeiden tornien ilmava, harmaa väri. Tuulenhenki virisi välistä kuin kevään tukahdutettu huokaus, ja kastanjoiden kukat putoilivat käytävien hiekkaan, puvulleni ja hiuksilleni.

— Mikä ihana hetki! sanoi Clairmont. Minusta tuntuu kuin aika olisi seisahtunut, kuin huomispäivää ei tulisi, kuin ei minun koskaan tarvitsisi lähteä. Sieluni väikkyy todellisuuden ja unen välillä, se on täynnä runoutta, musiikkia, kuin jumaluudesta juopunut. Olen elänyt tänä iltana unohtumattomia hetkiä.

En vastannut mitään. Kuljimme rinnakkain, ja minä katselin varjojamme; ne lähestyivät välistä toisiaan kietoutuakseen aineettomaan ja mykkään syleilyyn, joka herätti minussa salaperäistä kainoutta. En toivonut, että Maurice olisi tarttunut käteeni tai puhunut helliä sanoja, ja rakkauden käsite piili sielussani kuin näkymätön aurinko taivaalla. En olisi tahtonut muuta, kuin että olisimme saaneet jatkaa haaveellista vaellustamme pitkin äärettömyyteen saakka ulottuvaa myrttikäytävää ja että varjojemme suuteloa hiekassa olisi kestänyt koko ikuisuuden.

Hän puhui. Mitä hän minulle sanoi? Tuskin muistan sitä enää. Hän ei sanonut, että hän rakasti minua, hän ei pyytänyt rakkauttani; mutta hän sanoi, että minä tulisin olemaan läsnä kaikkialla, minne hänen matkansa hänet johti, että yhteiset tunnelmamme solmivat välillemme salaperäisen siteen; että olisin vielä hyvin nuori ja kauniimpi kahden vuoden kuluttua, kun hän palaisi… Emme olleet rakastavaisia, koska hän jätti minut ilman kärsimystä, koska minä en lausunut sanaa, joka olisi voinut häntä pidättää. Vain varjomme syleilivät toisiaan, erkanivat ja kietoutuivat toisiinsa jälleen, hullut, rakastuneet varjomme. Ja tiheän lehtikatoksen alla tynkäjäseninen Eros hymyili meitä katsellessaan.

Täytyi palata sisään; oli jäljellä hyvästijättö arkipäiväisine muodollisuuksineen ja kylmine kohteliaisuuksineen. Ovi sulkeutui nuoren miehen jälkeen, joka lähti kohti seikkailuja uneksijana, valloittajana. Ja minusta tuntui kuin olisi hento ja suloinen hetken kukka äkkiä kuihtunut, samoin kuin narsissit vyötäisilläni.

XII.

Kesän tultua me lähdimme Châtaigneraie'hen.

Lukuunottamatta tyhjää ja suljettua kirjastoa ei mitään ollut muuttunut vanhassa talossa, jossa olin lapsuuteni leikkinyt, tyttöikäni unelmoinut ja jonka suojaan nuoruusvuosinani silloin tällöin olin lymyävä. Viikunapuu levitteli kaivon luona tuuheita lehtiään. Takiaiset kasvoivat yhä muurin vierellä, jonka kuivassa kiviseinässä piileskeli nilviäisiä ja siroja sisiliskoja; purasruohot kohottivat sinisiä kukkiaan; viiniköynnösten oksista riippui raikkaita puolikypsiä rypäleitä ja säleristikoista punertavia aprikooseja. Sinipunaiseen samettiin ja keltaiseen harsoon pukeutuvat kurjenmiekat alkoivat kukkia ja keveät neilikat, hohtaen hienojen harmaiden lehtien keskeltä, ennustivat ruusujen, kesäkuun kukkakenttien valtiaiden loistavan kuninkuuden saapumista. Jokainen päivä joudutti niiden täyteen kukkaan puhkeamista, jota odotin kuin juhlaa.

Tässä kotoisessa ympäristössä, tätä maisemataustaa vastaan, jonka laajat tasangot, kastanjametsät ja kukkulat niin kauan olivat olleet unelmieni ainoana näyttämönä, tarkastelin omassa itsessäni tapahtuneita muutoksia. Sielunelämäni oli laajentunut vastaanottamaan uusia tunteita ja aavistin, että se tulisi yhä laajentumaan. Silmissäni häämöittivät oudot taivaanrannat, joiden autereisista ilmalinnoista jo rakkauden epämääräiset kasvot minua katselivat.

Mutta näille jumalaisille kasvoille, jotka hymyilivät alkaneelle nuoruudelleni, en antanut mitään nimeä. Olin paljon ajatellut Maurice Clairmontia hänen lähtönsä jälkeisinä ensimmäisinä viikkoina; sitten oli hänen kuvansa vähitellen häipynyt tuoksi himmeän hohtoiseksi tunnelmaksi, jonka ainoa nimi on rakkaus. Varmaan melkein kaikki ikäiseni tytöt olisivat liittäneet Mauricen muistoon jonkin täsmällisemmän toiveen. Romanttinen kasvatus, teatterin ja kirjallisuuden vaikutus, seuraelämä, jossa nainen ajattelee, toimii ja elää pelkästään rakkautta varten, olisivat tehneet heidät lemmenkaihoisiksi tässä tapauksessa, jossa minä saatoin vain unelmoida, ja sytyttäneet intohimoon siitä, mikä minulle jäi vain pelkäksi aavistelmaksi.

Jos ikävöinkin nuorta miestä, jos ajattelinkin häntä mielihyvällä, ei kaipuussani ollut mitään tuskaisaa eikä mielihyvässäni mitään levottuuttavaa. Minua ei vaivannut kärsimätön rakkauden odotus. Puhtauteni oli minulle yhtä kallis kuin on korkein vapaus inhimilliselle olennolle, se oli minulle kuin muutamiksi vuosiksi myönnetty etuoikeus, josta minun tuli nauttia. Kun helteisinä päivinä kastanjat sulkivat minut siimeksensä suojaan, oli minusta hauskaa etsiä maan pintaan puhjenneita lähteitä, neitseellisiä ja hiljaisia kuin oma elämäni. Join kämmenelläni raikasta vettä, jota ihmiset eivät olleet lianneet kosketuksellaan ja jonka kalvoon olivat kuvastuneet vain tumman oksaverkon lävitse siintävä sinitaivas, kurjenmiekkojen varret ja omat kasvoni lähteen yli kumartuessani. Tiheimmässä metsässä, alati kosteassa notkelmassa, saattoi sokkeloisen lehvistön läpi nähdä kaukaisen auringon valon seuloutuvan käytäville vihreinä läikkinä. Lähde pulppusi suurien kivien lomitse ja muodosti jonkunlaisen luonnon ammeen, jota reunustivat ihmeelliset oliivin ja smaragdin väreihin vivahtavat sammalet, hyväillen pehmeinä, suloisina ja viileinä paljaita jalkojani. Istuen paadella tunsin, kuinka veden solina hiljaa hiveli nilkkojani. Lapsekkaan mielijohteen valtaamana huutelin ääneen luonnon haltiattaria ja pirskoittelin pieniä vesipisaroita uhriksi nousuruohojen ja talvikkien lehdille.

Laskeva aurinko punasi metsänaukeamien reunoja. Ohjasin kulkuni niityille. Huojuva heinikko, joka ulottui melkein olkapäihini saakka, levitti voimakasta ja kuivaa tuoksuaan. Poimin kulkiessani sinisiä ruiskukkia, joista toiset olivat kalvaita, melkein malvanvärisiä, toiset tummia, sinipunervia, ja suuria hauraita valmuja, joiden varret liimautuivat sormiin ja joiden purppura kuihtuessaan näytti ikäänkuin peittyvän tuhkaan. Tuskin olin poistunut salaperäisen Lähteen, vehmauden ja kivien kuningattaren pyhäköistä, kun jo uskoin saapuneeni aurinkoisen Cereksen, tuon antiikin jumalattaren valtakuntaan, joka on ihmisen hyväntekijä ja ylläpitää elämän jatkuvaisuutta turpeen ja tulen hedelmällisellä avioliitolla. Työväki oli lähtenyt vainioilta. Kuului ainoastaan sirkkojen sirinää.

… Ne olivat ihania kuukausia, suloisia levon hetkiä, jollaisia en enää koskaan myöhemmin saanut kokea, ainoa aika elämässäni, jolloin — ilman kirjoja ja oppitunteja, kaukana kateellisista ja uteliaista katseista — elin omaa elämääni. Maksoin luonnolle kunnioituksena ja rakkautena takaisin sen nautinnon, jonka se minulle soi, valollaan silmäni ja sävelillään korvani hurmaten.

XIII.

Lokakuu toi meidät takaisin Parisiin ja edellisen vuoden elämä alkoi uudelleen. Minä ilmestyin jälleen Gérardien illatsuihin, uudistin sydämellisen suhteeni rouva Marboy'han, valmistin joka keskiviikko teen ja whistin setäni vanhoille ystäville. Karl Walter oli matkustanut pois; mutta Antoine Genesvrier oli ottanut hänen paikkansa ja kävi luonamme säännöllisesti.

Setä Sylvainin oli onnistunut erinomaisilla ehdoilla myydä ne muutamat nidokset, joista Genesvrier halusi luopua. Genesvrier oli osoittanut kiitollisuuttaan tästä palveluksesta; mutta vaikka seurustelimmekin tuttavallisesti oli hän äärimmäisen pidättyväinen eikä päästänyt ketään lähelleen. Tämä karuus ja vakavuus miellytti setääni. Mitä minuun tulee, tunnustin uudella ystävällämme olevan rohkeutta ja sielun ylevyyttä, joka oli omiaan herättämään kunnioitusta, mutta soimasin häntä siitä, ettei hän lainkaan ollut vastaanottavainen häneen kohdistetuille myötätuntoisuuden osoituksille.

— Tahtoisit varmaankin, että hän laulaisi sinulle romansseja! huusi setäni muhoilevan närkästyneesti. Sinä teet pilaa niistä koreista herroista, jotka sinua mielistelevät rouva Gérardin luona, ja kun tapaat oikean miehen, niin luet hänelle viaksi, ettei hän ole samanlainen kuin nuo valssaajat. Peijakas! Genesvrier ei ole mikään naissankari. Hänellä ei ole kierrettyjä viiksiä, ei pystykaulusta, ei romantikko-kaulaliinaa, ei pitkäliepeistä nuttua eikä pitkässä silkkinyörissä riippuvaa monokkelia. Hän ei miellytä naisia. Hän ei kellon lyödessä yhtätoista asetu seisomaan uunia vasten lausuillakseen hempeitä ja latteita runoja… Ja juuri sen vuoksi hänestä pidän… Alkaisitkohan jo tuhmistua, rakas Helléni! Olisiko mahdollisesti joku uus-idealisti saanut sinut rakastumaan itseensä? Joku kiilloitettu ja voideltu herrasmies, joku korkeakoulujen laureatus tulee vielä ehkä jonakin kauniina päivänä minulta pyytämään kättäsi, vai mitä? Nauroin vastatessani:

— Setäni, joskin olette kasvattanut minut miesmäisesti, älkää silti unohtako sukupuoltani ja ikääni! Vakuutan, että kunnioitan rajattomasti herra Genesvrier'ta. Vaikka en tunne hänen teoksiaan, tahdon uskoa, että hän on lahjakas, vieläpä nerokaskin, synkkä, epätasainen, tyytymätön nero, kuten ensimmäiset kirkko-isät. Niin, herra Genesvrier saa minut ajattelemaan pyhää Hieronymusta. Onko minun vikani, että pidän enemmän hienoista ja herkkäliikkeisistä sieluista?

— Ehkäpä onkin asianlaita niin, että sellaisia miehiä kuin Genesvrier eivät naiset koskaan voi ymmärtää, mikä ei suinkaan ole sukupuolellesi kunniaksi, Hellé. Tuollaiset miehet ovat niitä suuria yksinäisiä, jotka viihtyvät vuorilla, ylhäisessä ilmakehässä, jota te ette voi hengittää kuolematta. Ja kenties he eivät teitä tarvitsekaan, teidän turhamaisuuttanne, teidän suosiotanne. Heidän yksinäisyytensä on heidän voimansa… Sinua, Hellé, viehättää Kauneus, tarkoitan aisteilla tajuttavaa Kauneutta, joka ilmenee muotoina, sävelinä, rytmeinä, väreinä. Ja siitä tunnen sinut naiseksi. Sinä asetat taideteoksen puhdasta aatetta korkeammalle. En sinua siitä suinkaan soimaa. Kaikki naiset tuntevat samoin ja senvuoksipa juuri he hylkäävät filosofian ja turvautuvat uskontoihin, jotka esittävät aatteet heille vertauskuvien muodossa. Nainen on luonnostaan jumaloimiseen ja salaperäisyyteen taipuvainen — idealisti ei milloinkaan. Hän antautuu kristinuskon Jumalalle, koska tämä Jumala on tullut ihmiseksi, ottanut päälleen ihmishahmon, jonka hän on nähnyt kirkoissa ja joka on tullut hänelle läheiseksi. Nainen on pelkkää rakkautta. Marttyyrit eivät kuolleet Colosseumissa saattaakseen voittoon uuden siveysopin, he kuolivat rakkaudesta uuteen Jumalaan.

* * * * *

Hra Gérard oli kutsunut Genesvrier'n vastaanottoihinsa, mutta rouva Marboyn veljenpoika oli kutsusta kohteliaasti kieltäytynyt, syyttäen töitään, väsymystään, oikullista mielenlaatuaan, joka pakoitti hänet karttamaan seuraelämää. Minä olin salaa hyväksynyt hänen kieltäytymisensä. Minusta tuntui, että jos Genesvrier'sta olisi tullut maailmanmies, olisi hän kadottanut ylevän arvokkaisuutensa, saavuttamatta silti ulkonaista miellyttäväisyyttä. Rouva Gérard närkästyi tästä pakoilemisesta. Hän oli kuullut kerrottavan uuden ystävämme elämäntavoista ja hän oli läheisimmille tuttavilleen ilmoittanut erään omituisen henkilön, markiisi de Genesvrier'n tulevan luokseen vierailulle. Sattuman kautta paljastui minulle, minkä eriskummallisen ajatuksen rouva Gérard oli saanut päähänsä.

Niiden nuorten maailmanparantajain kantajoukossa, jotka mahtailivat puheillaan hänen luonaan, olin huomannut erään sangen kauniin ja kovin itsekylläisen nuoren miehen, jolla kunnianhimo uhosi silmistä ja suusta, kun hän oli jonkun vaikutusvaltaisen henkilön läheisyydessä. Tämä herra oli esityttänyt itsensä setä Sylvainille ja lähettänyt hänelle, mitä imartelevimmilla omistuksilla varustettuina, kaksi tutkielmateostaan, jotka hän äskettäin oli julkaissut. Sillä välin hän oli kunnioittanut minua luottamuksellaan. Minä tiesin, että mitä loistavin tulevaisuus oli hra Lancelot'lle avoinna, että kirjallinen toiminta kukkaistietä pitkin johdattaisi hänet poliittiselle näyttämölle ja että hän loisi nopeasti onnensa saarnatessaan moraalia kansalle. Asiantuntevissa piireissä kiinnitettiin häneen huomiota. Useaan otteeseen oli hän pannut sanomalehdistön liikkeelle. Mutta hänen asemansa arvo ja hänen neroutensa edut eivät sallineet hänen viettää poikamiehen harhailevaa elämää. Hän toivoi itselleen vaimoa, joka kykenisi häntä ymmärtämään, häntä palvelemaan, ottamaan osaa hänen elämäntehtäväänsä ja luovailemaan taitavasti parlamenttaarisessa maailmassa. Kymmenessä vuodessa hän, Lancelot, olisi Akatemian jäsen ja hänen vaimollaan olisi mitä kaunein kirjallinen ja poliittinen salonki. Joskaan hän ei ollut rikas, ei hänen vaimonsa tarvitsisi katua naimistaan, sillä hän perustaisi kenties suuren sanomalehden, jollei hänestä tulisi ministeriä. Mutta hänen vaimonsa pitäisi olla lähtöisin paremmista piireistä, hänellä pitäisi olla jonkun verran omaisuutta, kauneutta ja seuraelämän vaatimaa älykkäisyyttä.

Neljän tai viiden tämän tapaisen keskustelun jälkeen tunsin täydellisesti hra Lancelot'n hengenlahjat ja suunnitelmat. Oli selvää, että hän oli havainnut minut kykeneväksi auttamaan hänen kunnianhimoisten tuumiensa toteuttamista, ja nämä neuvottelut, tämä into ennustivat lähestyvää kosintaa.

Minä asetuin odottavalle kannalle ja olin mielissäni saadessani aivan läheltä tarkastella tätä nykyaikaista kiipijätyyppiä, tulevaa parlamenttisankaria, joka oli jo haljetakseen täynnä onttoa kaunopuheisuutta. Luin nuo kaksi kirjaa ja löysin niistä nokkelasti toisiinsa punottuja, aivan personattomalla tyylillä esitettyjä ajatuksia. Niin tietämätön kuin näissä asioissa olinkin, käsitin, että hra Lancelot ei ollut minulle lainkaan puhunut perättömiä; hänen taipuisa keskinkertaisuutensa takasi hänelle kauniin tulevaisuuden yhteiskunnassa, jolle jokainen voimakas yksilöllisyys on kauhistus.

Rouva Gérard — kukas muu — ryhtyi salaperäisen näköisenä tunnustelemaan neitseellistä sydäntäni. Hän tuli erikoisesti sitä varten luokseni ja aloitti hyökkäyksensä pitkällä esipuheella. Setäni alkoi vanheta; hän saattoi kuolla: mitä minusta silloin tulisi, niin nuori ja yksinäinen kuin olin tässä maailmassa, joka oli täynnä ansoja ja jota en lainkaan tuntenut? Järkisyyt pakoittivat minua ajattelemaan tulevaisuutta ja vakiinnuttamaan onneni edullisen avioliiton kautta. Olin rikas ja kaunis; minulta ei tulisi puuttumaan kosijoita.

Vastasin rouva Gérardille, että olin syvästi liikutettu hänen minua kohtaan osoittamastaan mielenkiinnosta, että setäni terveys oli erinomainen ja että, vaikka kova kohtalo riistäisikin hänet minulta, minulla oli omassa itsessäni kylliksi voimaa puolustautumaan maailman hyökkäyksiä vastaan. Tosin en tuntenut avioliittoa kohtaan mitään vastenmielisyyttä, mutta olin vaatelias, vaikeasti tyydytettävä, eriskummallinen, enkä niin monien ansiokkaitten miesten joukossa ollut valintaani keneenkään kohdistanut.

Rouva Gérard iloitsi siitä, että sydämeni oli vapaa. Kokeneena maailmannaisena hän saattoi vakuuttaa, että intohimo on hyödytön, jopa vaarallinenkin avio-onnelle; oli varmaa, että, kunhan vain aluksi oli keskinäistä myötätuntoa, rakkaus seurasi myöhemmin itsestään. Muuten, olinhan henkevä, täysin vapaa lapsellisesta tunteellisuudesta ja velvollisuuteni oli valita älykäs, päättäväinen puoliso, tulevaisuuden mies, joka nopeasti saavuttaisi aseman yhteiskunnassa.

Vaiteliaisuuteni näytti rouva Gérardista hyvältä enteeltä ja niinpä hän äkkiä mainitsi hra Lancelot'n nimen, jolla oli kaikki »eteenpäin pääsemiseen» tarvittavat hyveet. Vastasin vilpittömästi, että hra Lancelot teki minulle suuren kunnian, mutta että tunsin itseni kykenemättömäksi olemaan hänelle kyllin avulias puoliso ja että hän, naidessaan minut, valmistaisi itselleen suuren pettymyksen. Missään tapauksessa ei hra Lancelot'lta tulisi puuttumaan edullisia avioliittotarjouksia eikä uus-idealismi tarvitsisi pelätä joutuvansa mihinkään vaaraan.

Kuten kaikki avioliitonsolmijat, katsoi myöskin rouva Gérard, että hylätessäni hänen tarjoamansa sulhasen loukkasin häntä henkilökohtaisesti. Huuliaan nipristäen ja kulmiaan rypistäen hän selitti, että olin vapaa, että eräänä päivänä tulisin katumaan kieltäneeni muutamien kuukausien luoton tuolta nuorelta mieheltä.

— Mutta rakas rouva, huudahdin ottaen häntä kädestä, — sillä en lainkaan tahtonut aiheuttaa hänelle mielipahaa, — olen teille hyvin kiitollinen hyvästä tarkoituksestanne. Ikävä kyllä en rakasta herra Lancelot'ta, ja kun vapauteni ei minua mitenkään paina, en vaihda sitä muuhun kuin molemminpuolisen rakkauden todellisiin iloihin. En ole vähintäkään kunnianhimoinen, ja ajatus, että minun pitäisi koko elämäni ajan valmistaa maaperää puolisoni virkanimityksille, ei minusta tunnu erittäin houkuttelevalta.

Rouva Gérard tyyntyi hiukan, huokasi ja sanoi katsoen minua silmiin:

— Kuulkaa, Hellé, tekisitte paremmin sanoessanne minulle totuuden. Joku on pannut päänne pyörälle.

— Joku? Kuka on tuo joku, pyydän? — Minä tiedän… tiedän…

— Mutta minä en käsitä mitään.

Hän epäröi hiukan; äkkiä päästi hän harminsa valloilleen:

— Se on herra Genesvrier. Hän on teihin rakastunut. Kaikki puhuvat siitä. Hän on alituisesti setänne luona, hän, joka ei käy missään, ja on inhoittavaa nähdä, että herra de Riveyrac antaa hänen vetää itseään nenästä, tuollaisen henkilön, joka viettää paheellista elämää — juuri niin, Hellé, paheellista elämää! — ja kirjoittaa kumouksellisia kirjoja. Arvaa sen, että tuo kolmenkymmenenviiden vanha, harmaapäinen, äksyttelevä mies, jolla enää on tuskin neljää sou'ta taskussaan sievoisesta, herra ties millä tavoin huvenneesta omaisuudestaan, olisi varmaan kovin onnellinen saadessaan teidät, päästäkseen jälleen seurapiireihin, omiin seura-piireihinsä, joihin häntä ei enää oteta vastaan.

— Rouva, sanoin kiihtyneenä, te unohdatte, että herra Genesvrier on ystävämme, että hän on rouva Marboyn veljenpoika ja että kenelläkään ei ole oikeutta epäillä hänen tarkoituksiansa.

— Näette nyt, että puolustatte häntä!

— Tulen puolustamaan jokaista, jota väärin syytetään minun kuulteni, minun vuokseni. Herra Genesvrier on lahjakas ja kunniallinen mies, jota en rakasta, mutta jota kunnioitan hiukan enemmän kuin herra Lancelot'ta. Tiedän, että hän on kuluttanut omaisuutensa, tiedän myös millä tavalla ja mihin tarkoitukseen. Rouva Marboy on minulle kaikki kertonut. Herra Genesvrier ei suinkaan suunnittele avioliittoa kanssani eikä hänellä ole pienintäkään tarkoitusta pyytää armonosoituksia vanhoilta seurapiireiltään, hän elää yksinäisyydessä eikä välitä muusta kuin töistään.

— Puhutte hänestä kovin lämpimästi, Hellé, ja jos herra Genesvrier pyytäisi teidän kättänne…

— En tiedä mitä vastaisin, rouva, eikä se koske muita kuin minua, mutta voin teille vakuuttaa, että jos minun olisi valittava herra Genesvrier'n ystävyyden ja herra Lancelot'n rakkauden välillä, en epäröisi vaalissani… Sitä paitsi, mitä se teitä liikuttaa? Miksi etsitte riitaa kanssani hyökätessänne, minun vuokseni, miehen kimppuun, joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa? Se kummastuttaa ja surettaa minua suuresti.

Seurasi hetkisen hiljaisuus. Rouva Gérard puhkesi kyyneleihin. Hän selitti, että hän oli onneton ja hyvin tyhmä sekaantuessaan täten toisten asioihin heidän onnensa vuoksi; että hän ei enää sellaiseen ryhtyisi, että hän oli kiihkeydessään mennyt ehkä liian pitkälle ja että hän katui sanojaan.

Minä taivuin hänen tarjoamaansa sovintoon ja lupasin, etten kertoisi mitään sedälleni. Rouva Gérard lohduttautui heti ja poistui kyyneleitään kuivaten.

XIV.

»Tuo hyvä nainen on täysin hullu, ajattelin rouva Gérardin lähdettyä. Hän ei voi antaa anteeksi Genesvrier'lle sitä, ettei tämä hänen luonaan pannut näytteille neroaan ja markiisinarvoaan. On selvää, että Genesvrier asettaa setäni seuran etusijaan… Pahansuovat tulkitsevat hänen tiheät käyntinsä rakkaudeksi, sillä kaikkialla, missä mies ja nainen ovat toistensa läheisyydessä, vainutaan heti pientä lemmenseikkailua. Mikä hassunkurinen ajatus! Genesvrier rakastunut!…»

Tulin ajatelleeksi, että rouva Gérardin suuttumus ei ollut aivan vaaratonta ja että tuo »pyylevä harakka», joka setä Sylvainille oli niin vastenmielinen, oli kai jo purkanut sisuaan useille uskotuilleen. Kenties puolet niistä ihmisistä, joita tulisin tapaamaan rouva Gérardin luona, olivat saaneet tietää Genesvrier'n luulotellusta intohimosta — kenties olikin rouva Gérard pelännyt »markiisin» ennättävän ennen häntä ja sen vuoksi kiiruhtanut Lancelot'n kosintatarjousta… Tyhmiä juoruja oli varmaan liikkeellä.

Jos asia olisi koskenut yksin minua ja jos olisin ollut täysin riippumaton, en olisi siihen kiinnittänyt mitään huomiota, mutta tiesin, että vanha ystävyys yhdisti setääni ja hra Gérardia. Tahdoin estää tämän suhteen katkeamista. Päähäni pälkähti uskoa huoleni rouva Marboylle, joka voisi tarvittaessa pidättää ystävätärtään tekemästä tuhmuuksia.

Kello oli viisi. Setäni ei tulisi kotiin ennen päivällistä. Otin ajurin ja käskin ajamaan Rue Pergolèselle.

Rouva Marboy oli yksin, onneksi. Kerroin hänelle rouva Gérardin käynnistä, hra Lancelot'n puolesta tehdystä kosinnasta ja niistä epätodennäköisistä tunteista, joita Genesvrier'n selitettiin tuntevan minua kohtaan.

Rouva Marboy ensiksi nauroi, mutta tuli hetken kuluttua vakavaksi.

— Otaksun, sanoi hän minulle, ettette usko sanaakaan noista hassuista juoruista, joita teille on veljenpojastani loruiltu. Tulisin muuten hyvin murheelliseksi.

— Voitte siitä olla aivan vakuutettu, hyvä, rakas ystävä. En saata uskoa herra Genesvrier'sta mitään alhaista… yhtä vähän kuin luulen hänen voivan rakastua.

— Hyvä Jumala! sanoi rouva Marboy hymyillen, ei voi koskaan tietää, rakas lapseni, onko etevä mies kykenemätön rakkauteen. Minusta tuntuu päinvastoin, että hän on intohimolle paljon enemmän altis kuin joku keskinkertainen henkilö.

— Kuinka! huudahdin, herra Genesvrier olisi joskus rakastanut!

— Sitä en tiedä. Se on Antoinen salaisuus ja vakuutan teille, ettei kukaan ole koskaan päässyt hänen salaisuuksiensa perille. En lainkaan usko, että hän olisi rakastunut enkä toivo hänen siksi vastakaan tulevan. Hänellä on muuta tehtävää kuin huokailla jonkun tumma- tai vaaleaverisen neitosen jalkain juuressa, ja suurin osa naisia lähettäisi hänet takaisin työpöytänsä ääreen. Sitä toveria, josta hän unelmoi — jos unelmoi — ei ole missään. Teilläkään, Hellé, jonka suurta älyä hän ihailee, ei olisi halua eikä rohkeutta liittää elämäänne Genesvrier'n elämään. Ja tunnustanpa, että jos itse olisin kahdenkymmenen vuotias tyttö, ei Antoine, niin ihailtava kuin hän onkin, minua suinkaan viehättäisi. En huolisi häntä sulhasekseni, mutta olisin ylpeä ja onnellinen, jos hän tahtoisi olla minun ystäväni.

— Sitä juuri minäkin olisin toivonut. Setäni pitää äärettömästi herra Genesvrier'stä. Mitä minuun tulee, kunnioitan häntä ja… omituista kyllä… tuntuu melkein siltä kuin pelkäisin häntä… Niin, minä pelkään, että ajatukseni ja sanani voisivat tuntua hänestä mitättömiltä. Minun on vaikea olla hänen kanssaan ja hänen katseensa painaa minua melkein sietämättömästi.

— Sepä omituista, todellakin, sillä tehän ette ollenkaan ole hermostunut eikä Antoinen katseessa ole mitään pahansuopaista.

— Olen joskus kysynyt itseltäni, enkö mahda tuntua hänestä naurettavalta, sentähden etten ollenkaan ole muiden nuorten tyttöjen kaltainen.

— Tämän erilaisuuden luulisi päinvastoin herättävän hänessä myötätuntoa, sanoi rouva Marboy mietteissään… Ei, Hellé, Antoinen mielestä ette suinkaan ole naurettava. Hän ei mitenkään suhtaudu teihin epäsuopeasti… mutta… hän on omituinen ihminen. Hänellä on aivan erikoinen kyky nähdä sieluihin, ehkäpä hän tuntee teidät paremminkin, kuin mitä te itse tunnette itsenne. Minä olen puhunut hänestä teille leikillisessä äänensävyssä; olen nimittänyt häntä karhuksi ja villiksi… Mutta, yhtymättä hänen ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä, hyväksymättä hänen seuramaailman halveksimaansa ja sitä yksinäisyyttä, jossa hän viihtyy, minun täytyy antaa hänelle tunnustukseni. Antoinella oli kerran onni aivan käsissään, tai ainakin se, mitä tavallisesti nimitetään onneksi. Hän olisi voinut käyttää varallisuutensa, älynsä omaksi nautinnokseen… Mitä lienee tapahtunut hänen sydämessään? Hän tahtoi, kuten hän sanoi, toteuttaa oikeutta, sikäli kuin se hänestä riippui, omassa rajoitetussa toimintapiirissään. Hänen mielestään hänellä ei ollut oikeutta suunnattomaan omaisuuteensa ja hän on jakanut sen niille, joita se parhaiten voisi hyödyttää. Hän on antanut muutamille tuntemattomille taiteilijoille varoja, jotta nämä pääsisivät esille taideteoksillaan, joita he köyhyytensä vuoksi eivät olleet voineet saada valmiiksi. Hän on hankkinut eräälle köyhälle ja sairaalle kirjailijalle, joka nyttemmin on kuuluisa, tilaisuuden virkistävään lepoon. Hän on kansan parista etsinyt esiin hedelmättömän työn ikeeseen tuomittuja olentoja ja opettanut heitä käyttämään tarmoaan ja aloitekykyään. Tämä itsekieltäymys on kenties järjetöntä, kenties hyödyllistä. Sitä ei voisi esittää ihmisille esikuvaksi, mutta sillä on oma suuruutensa.

— Minä kiitän teitä näistä tiedoista, vastasin minä. Ne valaisevat herra Genesvrier'n luonnetta.

— Ottakaa huomioon, kiirehti rouva Marboy sanomaan, että minä en lainkaan kannata veljenpoikani mielipiteitä. Minä olen, kuten hän sanoo, vanha aristokraatti, joka pelkään suuria sanoja, melua, äkkimuutoksia ja joka suhtaudun pahaan, en kapinoiden, vaan hiljaisesti alistuen. Se on hyve, jota ei nykypäivinä enää juuri ollenkaan tunneta ja jota Genesvrier kirjoitelmissaan näyttää vähäksyvän. Hän on suuri kapinoitsija.

Hänen katseensa siirtyi koneellisesti pienelle pöydälle, jolla virui sekaisin kirjoja, sanomalehtiä ja papereita ynnä silkkilankavyyhtejä ja koruompeluksia.

— Mikä ero onkaan hänen ja tuon rakastettavan, hienon Maurice Clairmontin välillä! sanoi hän. Hän ei ainakaan kapinoitse. Minulla on tuossa juuri häneltä kirje, jossa hän kertoo minulle, että hän par'aikaa taistelee Makedoniassa, että hän on hurmaantunut, että rosvot ovat ottaneet hänet vangiksi, että hän on maksanut heille lunnaita ja ollut vähällä saada heidät mukaansa turkkilaisia vastaan… Kas siinä on maailman onnellisin ihminen. Hänen mielestään kaikki on hyvin, kaikki on kaunista.

— Niin, hän näyttää olevan niitä ihmisiä, joita onni suosii. Olen lukenut hänen runojaan; aavistan, että hänessä piilee suuri runoilija.

— Olkaa varma siitä, että hän itsekin on samaa mieltä! sanoi rouva Marboy veitikka silmäkulmassa. Maurice kulkee kohti kunniaansa suurenmoisella itseluottamuksella. Häntä rakastetaan, hemmoitellaan, ihaillaan. Minua kummastuttaa, ettei hänestä ole tullut kerrassaan inhoittavaa ihmistä. Elämän täytyy vain kypsyttää ja koetella häntä hiukan…

— Ja… hän tulee siis kotiin…

— Herra ties milloin! Maurice ei ole koskaan osannut laskea aikaa. Hän lähti kahdeksi vuodeksi. Me saamme luultavasti nähdä hänet ensi keväänä, ellei joku kreikatar ryöstä häntä.

Huokasin vasten tahtoani:

— Onnelliset miehet! He voivat mielin määrin matkata maailmaa. Ah, jospa minä olisin herra Clairmont…

— Teillä ei ole mitään valittamisen syytä. No, sanokaamme nyt jäähyväiset. Setänne tulisi levottomaksi, jos viipyisitte kauemmin. Kun tapaan rouva Gérardin, tuon papukaijan, suljen kyllä hänen nokkansa. Näkemiin, rakas lapsi.

XV.

— Mistä sinä tulet? huudahti setäni, kun astuin ruokasaliin. Babette sanoi, että rouva Gérard oli käynyt täällä ja lähtenyt kiihtyneen näköisenä…

— Minä olin tervehtimässä rouva Marboyta, vastasin ottaen hatun päästäni. Niin, rouva Gérard kävi täällä ja arvatkaapas millä asialla.

— Mitä sinä naurat?

— Tulettepa itsekin nauramaan… Ajatelkaas, setäni, tuo kunnon rouva aikoi teiltä pyytää minun kättäni.

— Todellakin, ja kenelle?

— Eräälle herralle, josta tulee ministeri, Akatemian jäsen j.n.e.

— Lancelot'lle siis?

— Juuri hänelle.

— Ja… sinä kieltäydyit?

— Jos olisin myöntynyt, setäni, olisittepa aika lailla hämmästynyt.

Minä kerroin setä Sylvainille Lancelot'n suunnitelmista ja kunnianhimoisista tarkoitusperistä ja kuinka järkytettynä rouva Gérard oli poistunut saatuaan ehdokkaalleen rukkaset.

Setäni purskahti kaikuvaan nauruun ja, ennenkuin osasin arvatakaan, huudahti työntäen salin oven auki:

— Genesvrier! Genesvrier, veljentyttäreni on palannut. Hän ei olekaan joutunut vaununpyörien alle, kuten te pelkäsitte, mutta vähältä piti, ettemme häntä kadottaneet: mamma Gérard on tahtonut naittaa hänet tulevalle ministerille ja Akatemian jäsenelle!

— Setä Sylvain, vaietkaa toki, pyydän! sanoin minä huomatessani Antoine
Genesvrier'n istuvan salissa.

— Mitä vielä! täytyyhän meidän pitää hauskaa noiden raakalaisten kustannuksella! vastasi setä, joka ei mitenkään näyttänyt kylliksi voivan osoittaa iloaan tekemäni päätöksen johdosta. Hellékö menisi naimisiin tuon pikku Lancelot'n kanssa! Helléstäkö tulisi ministerin rouva! Hellékö aukomassa tietä hänen virkauralleen! Oletteko kuullut kummempaa, Genesvrier? Hän ei ole tyhmä, tuo pikku Lancelot, totta tosiaan!

— Herra Genesvrier, sanoin nauraen vasten tahtoanikin, minä en olisi tahtonut tällä tavoin kuuluttaa julki herra Lancelot'n salaisuutta, mutta setäni on parantumaton. Hän tahtoisi naittaa minut itse Phoibos Apollonille.

Genesvrier hymyili:

— Minä en puolestani tahdo levittää huhua herra Lancelot'n epäonnistuneesta kosinnasta, sanoi hän, mutta minä tunnen tämän nuoren miehen teokset ja olisin hyvin kummastellut, jos teidän luonteisenne henkilö olisi joutunut tuontapaisen kirjallisuuden pauloihin.

— Teoksestaan tekijä tunnetaan. Mutta olkaamme armeliaita, setäni. Lakatkaa ahdistamasta herra Lancelot'ta, koska hän ei viekään teiltä aarrettanne!

— Niin, sinä olet minun aarteeni, sanoi setä Sylvain silittäen hellästi hiuksiani… Olisinko sinua vaalinut kuin silmäterääni jotakin Lancelot'ta varten! Eikö totta, Genesvrier, velvollisuuteni on pitää hänestä tiukasti kiinni ja minulla on oikeus olla hänestä ylpeä? Onhan hän kaksinkertaisesti minun tyttäreni.

— Te olette todellakin kadehdittava, sanoi Genesvrier. Hän katseli meitä, setääni ja minua, meidän siinä nojatessamme toisiimme, ja ensimmäisen kerran valahti omituinen lempeys noille jykeville, synkille kasvoille.

— Tulkaa, setäni, tulkaa aterialle, ja te, herra Genesvrier, suokaa anteeksi; tätinne luona aika vierähti huomaamattani; kuulkaahan miten Babette itsekseen äksyilee siitä, että liemi jäähtyy.

Setä Sylvain selitti minulle, että hänen päähänsä oli pistänyt mennä hakemaan ystäväänsä. Ei tavallisesti kulunut viikkoakaan, ilman että hän täten toi hänet luokseen ja nämä tiheät käynnit olivat kovin harmistuttaneet rouva Gérardia.

Ateria oli ilomielisempi kuin tavallisesti. Genesvrier'n jäykässä käytöksessä tuntui tapahtuneen ikäänkuin jonkinlainen salaperäinen muutos. Hän, joka tavallisesti puhui niin vähän, viehtyi kertomaan kuvauksia elämästään ja miten oli saanut alkunsa tuo teos Köyhät, jota hän jo niin kauan oli kirjoittanut. Se oli aivan yksinkertaiseen, kaikkien tajuttavaan muotoon sommiteltu tarina nykyajan taloudellisten olosuhteiden luomasta kurjuudesta, sielun ja ruumiin, käsityöläisen ja työmiehen, miehen ja naisen kurjuudesta — ja tuo kaamea epopea monine tosiperäisine ja vertauskuvallisine hahmoineen kuljetti lukijansa sairaalasta, jossa synnyttiin, sairaalaan, jossa kuoltiin, läpi koulujen, työpajojen, yömajojen, paheenpesien ja vankiloiden. Genesvrier oli luonnon mukaan tehnyt havaintoja kaikista nykyaikaisista köyhä-tyypeistä. Hän oli kuvannut hukkaan kuluneita voimia, käyttämättömiä älynlahjoja, kaikkia noita vihan ja kuoleman aiheita, joista voisi kehittää elämää, onnea ja kauneutta.

Katselin häntä hänen puhuessaan, hänen keskustellessaan ei ollut mitään sellaista, joka hurmaa maailmanmiehiä ja -naisia, ei hilpeää siroutta, ei kuvien runsautta, henkevyyttä tai kekseliäisyyttä. Hän tuntui lohkovan irti ikäänkuin moukarilla sielunsa pohjasta karun, väkevän ja elävän sanamuotonsa. Väliin hänen lyhyt, katkonainen esityksensä kohosi kaunopuheisuuteen lauselyhennyksineen, jotka voimakkaasti keskittivät ajatuksen. Silloin valaisi sisäinen liekehtely nuo tiukkapiirteisten ja kaarevain kulmien alle painuneet silmät, tuon syvin, surumielisin viivoin uurtuneen suun ja tuon laajan, kuhmuisen otsan.

Päivällisen jälkeen meni setäni kirjastoon kirjoittamaan joitakin kirjeitä.

Genesvrier jatkoi alkamaansa kertomusta… Äkkiä hän keskeytti sen joutuen omituisesti hämilleen.

Heitin häneen kysyvän silmäyksen.

— Pelkään väsyttäväni teitä, neiti Hellé, sanoi hän minun ojentaessani hänelle kahvikuppia. Setänne on kylläkin huvitettu minun töistäni, mutta te!… Teille nämä asiat, joista puhun, ovat kaukaisempia ja tuntemattomampia kuin Ameriikka… ja yhtä merkityksettömiä.

— Te luulette siis, etten voi olla huvitettu sellaisesta, jota en tunne? sanoin närkästyneellä äänellä. Te olette yleisen mielipiteen kannalla naisten älylliseen heikkouteen nähden.

— Te erehdytte, vastasi hän vakavasti. Olen nähnyt hyvin älykkäitä naisia, niihin luettuina tätini Marboy ja te itse, jotka edustatte aivan vastakkaisia tyyppejä, mutta naisen kasvatus tekee hänet välinpitämättömäksi kaikkien yleisten asioiden suhteen. Niin, naista liikuttaa vain se, mikä koskee, loukkaa tai mairittelee häntä itseään. Hänen kasvatuksensa ei yllä hänen oman elämänsä ulkopuolelle.

— Sehän on vähemmän luonnon vika kuin kasvatusvirhe. Koko naisen sieluntarmo keskitetään perhepiiriin ja sentähden hän ei näe mitään muuta. On kuitenkin sellaisiakin naisia, joilla on tarmoa viljemmältä ja jotka laiminlyömättä perhettään voivat lisäksi harjoittaa taiteita, liikettä, hyväntekeväisyyttä.

— Laiminlyömättä perhettään? Ei ole sellaista perhettä, joka ei syyttäisi naista laiminlyönnistä, silloin kun tämä ei uhraudu yksinomaan sille. Tämä yhteis-itsekkäisyys, tämä mustasukkainen omistusvietti on juuri perhevaiston nurja puoli. Niinpä ovatkin useimmiten tuollaiset suuremmalla tarmolla varustetut naiset, joista äsken mainitsitte, suljetut pois inhimillisistä pienoisryhmistä; heidän täytyy kuulua kaikille eikä kenellekään. Olen tuntenut muutamia sellaisia, todellisia laupeudensisaria, joiden apostolista intoa olen ihaillut. Useimmilla heistä ei ollut miestä eikä lapsia. Raukkamainen mies oli pelännyt, ettei hän ehkä voisikaan taivuttaa heitä omaan ikeeseensä. He elivät ja kuolivat yksinäisinä, kuten elävät ja kuolevat suuret taiteilijat, pyhimykset… Ja kuitenkin, mitä saisikaan aikaan rakkauden tukema ajatus, miehen nerous yhtyneenä naisen ylevään vaistoon! Mutta ne, jotka täten voisivat liittyä toisiinsa, eivät kohtaa toisiaan milloinkaan … tai, jos he kohtaavat toisensa, niin eivät he tunne toisiaan.

Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa ja jatkoi sitten:

— Minä puhun teille suoraan, ensinnäkin siksi, että en osaa imarrella, toiseksi siksi, että minä kunnioitan teitä.

— Kiitän teitä siitä.

— No niin — hän epäröi — minun täytyy tunnustaa teille: se, että olen tullut puhuneeksi teille siten kuin tänä iltana olen puhunut, johtuu siitä, että toivoin herättäväni teissä uteliaisuutta… tiedonhalua…

— Mitä tarkoitatte?

— Te olette erittäin älykäs, neiti Hellé, ja kasvatus, jonka olette saanut, on kehittänyt teissä harvinaisia lahjoja… Kuitenkin on minulla syytä uskoa, että nämä lahjat jäävät hedelmättömiksi ja että te tulette käyttämään ne pelkästään päänne iloksi… Se on teidän kasvatuksenne ainoa vika…

Punastuin hieman:

— Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Genesvrier.

— Herra de Riveyrac, joka on Kreikan lumoissa, on koettanut ruumiillistuttaa teissä antiikkista sielua. Luulenpa, että hän on siinä melkein onnistunutkin. Mutta päästäkseen tähän tulokseen on hänen täytynyt sulkea teidät ihannelinnoitukseen ja te olette kotiutunut sinne niin, ettette osaa enää sieltä ulos. Minä pahoittelen sitä tahtomattanikin, sillä minä aavistan, mitä te olette, minkä arvoinen te olette, mitä kaikkea te voisitte tehdä… Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville. Sallikaa minun sanoa kaikki, mitä ajattelen: jotta setänne työ voisi kantaa hedelmiä, jotta kasvatuksenne ei jäisi tuloksettomaksi, pitäisi teidän nyt heti astua ulos elämään… teidän pitäisi… Hän nousi.

— Ei, unohtakaa, mitä olen sanonut. Te ette voi tietää… Ei ole vielä aika… Minä olen mielestänne kummallinen, lähentelevä, eikö totta?

— Luulen, että haluatte kääntää minua johonkin tuntemattomaan uskontoon, virkahdin hymyillen. Te puhutte kuin apostoli, joka tahtoo hankkia opetuslapsia.

— Ehkä olen hyvinkin kömpelösti ilmaissut ajatukseni … Mutta puhumme tästä uudestaan, myöhemmin… ellei odottamattomien tapausten virta tempaise teitä mukaansa…

— Oletteko siis niin ujo, herra Genesvrier?

— Minä pelkään loukkaavani teitä harkitsemattomalla suoruudellani.

— Ette suinkaan. En suinkaan usko olevani täydellinen, ja äsken teitte minut iloiseksi sanoessanne, että kunnioitatte minua.

Hän kiinnitti minuun silmänsä, joiden väriä en koskaan ollut voinut erottaa, sillä vaikka se pysyikin samana, vaihteli sen loiste, useimmiten olivat hänen silmäteränsä tummat, mutta väliin ne uhosivat kirkkautta. Tällä hetkellä ne säteilivät, ja kuin salaman leimahtaessa muuttuivat samassa silmänräpäyksessä hänen kasvonsa kuin taikaiskusta.

— Koska ette ole pahastunut minun suoruudestani, sanoi hän, niin sallikaa minun esittää teille eräs avunpyyntö.

— Kenen puolesta?

— Kysymys ei ole minusta, vaan eräästä naisesta.

— Sellaisesta naisesta… jonka te tunnette? Hän näytti hämmästyvän tyhmästä kysymyksestäni ja minä tunsin punastuvani, en tiedä miksi.

— Tuo nuori nainen, sanoi hän, on kauan aikaa elänyt yhdessä erään ystäväni kanssa, joka oli kirjanpainaja, älykäs ja hyvä työmies muuten. Mies kuoli jättäen hänet raskaaksi, sairaaksi ja varattomaksi. Hän on juuri synnyttänyt Äitien hoitolassa. Hän on kansan nainen, reipas ja yksinkertainen ja erittäin taitava työntekijä. Hän pääsee juuri pois sairaalasta lapsineen. Hänelle täytyy hankkia työtä. Tulin ajatelleeksi, että te mahdollisesti tahtoisitte avustaa häntä.

— Sangen mielelläni. Riittää, että te suosittelette häntä.

— Kiitän teitä. Olin ajatellut pyytää täti Marboyta puhumaan teille tästä, mutta… niin hyvä kuin rouva Marboy onkin, ei hän ole voinut vapautua eräistä ennakkoluuloista… Hän ei kieltäytyisi auttamasta naimatonta äitiä, mutta hän ei päästäisi suoranaiseen kosketukseen tämän kanssa teitä, joka olette nuori tyttö, kunniallinen, puhdas, hyvin kasvatettu nuori tyttö, jonka tulee olla tietämätön pahasta.

— Te luulette, että…

— Olen varma siitä, neiti. Tätini soimaisi minua kovasti siitä, että olen puhunut teille tästä asiasta näin suoraan ja kaunistelematta. Mutta juuri teidän, erikoisesti teidän puoleenne tahdon kääntyä. Tiedän, että teillä ei ole mitään ennakkoluuloja, että te osaatte vaistomaisesti erottaa säälittävän henkilön halveksittavasta… jos yleensä on oikeutta halveksia ketään, jota seikkaa suuresti epäilen. Tuo nuori nainen, josta puhun, on uljas ihminen, ja huolimatta siitä inhoittavasta ennakkoluulosta, joka leimaa hänet häpeällä, on hänellä oikeus saada osakseen kunnioitusta kahdestakin syystä, äitiytensä ja onnettomuutensa vuoksi.

— Hyvä on, sanoin, luottakaa minuun. Voisinko saada nähdä suojattianne?

— Hän on vielä sairaalassa.

— Kuka hänestä pitää huolta?

— Ei kukaan.

— Paitsi te.

— Minua ei voi ottaa lukuun. Ette voi aavistaa, mitä Köyhäinhoitolaitoksen elättien joukkoon joutunut yksinäinen nainen saa kärsiä, nainen, jota on rakastettu ja joka on ollut onnellinen… Tietysti minun käyntini häntä hiukan lohduttavat; hän ei tunne itseään kokonaan hyljätyksi, mutta mitä voin hänelle sanoa? En osaa puhua hänelle hänen lapsestaan… Tässä tarvittaisiin naisen läsnäoloa, hänen myötätuntoista osanottoaan… Tällaisissa arkaluontoisissa olosuhteissa mies on aina vähän kömpelö.

— Jos uskaltaisin… tulisin kernaasti mukaanne.

— Ja minkätähden ette uskaltaisi? Senkötähden että olette nuori tyttö?
Senkötähden että pelkäätte nähdä tuskaa?

— Siispä ottakaa minut mukaanne.

— Jos setänne sallii…

— Setäni antaa minulle täyden vapauden, ja sitäpaitsi hän on erikoisesti kiintynyt teihin.

— Te tiedätte, että se ei tule olemaan mitään hauskaa.

— Vähät siitä.

— Tulen noutamaan teitä huomenna.

Odotin saavani joitakin kiitoksen ja tunnustuksen sanoja, mutta
Genesvrier ei sanonut mitään sellaista.

Setäni tuli takaisin keskeyttäen keskustelumme. Me kerroimme hänelle suunnitelmamme, jonka hän hyväksyi.

* * * * *

»Ja tuota miestä luulee rouva Gérard rakastuneeksi! sanoin itsekseni Genesvrier'n lähdettyä. Miten typerää! Hänen rakkautensa sivuuttaa naisen; se kohoaa ja laajentuu koko ihmiskuntaa syleileväksi. Kuitenkin minä kiinnitän hänen mieltänsä. Ankarana vaalijana hän koettaa kuljettaa minua salaperäistä tietä, kohti päämäärää, jonka hän yksin tuntee. Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville. Ja eikö hän sanonut näin: 'mitä saisikaan aikaan miehen nerous naisen ylevän vaiston ohjaamana?» Kyllä olen ymmärtänyt teidät, herra Genesvrier. Kun kieltäydyin rupeamasta Lancelot'n vaimoksi, toivotte te voivanne valloittaa minut omille aatteillenne!'

»Mutta minä en rakasta ihmiskuntaa, minä, minä rakastan asioita ja ihmisiä… Minä en ole luotu uhrautumista ja ikuista aatteen palvelemista varten. Minussa on liian voimakas kaipuu elämän onneen… Minkätähden lupasinkin seurata Genesvrier'ta tuolle sairaskäynnille? Itse asiassa koko juttu ei liikuta ollenkaan sydäntäni, se herättää ainoastaan uteliaisuuttani. Luulenpa, että en ole erittäin hyvä! Olisin mieluummin lähettänyt apua sairaalle ja hankkinut hänelle työtä myöhemmin. Mitä tulee minun sanoa tuolle naiselle, jota en lainkaan tunne? Entä lapsi sitten? En ole milloinkaan käsitellyt pientä lasta.

»Tämä on muka Genesvrier'n mielestä rikos. Tämä on minun kasvatukseni vika. Minä viihdyn kirjojen, unelmien parissa, mielikuvamaailmassa, jossa ei ole kärsimystä eikä rumuutta. Hän tahtoo temmata minut ulos tästä ihanteellisesta tyyssijasta, jossa elän 'kuolleiden parissa'. Ja minä taivuin hänen tahtoonsa, jouduin tietämättäni tuon saman selittämättömän vaikutusvallan alaiseksi, joka hänellä on setä Sylvainiin.

»Minkätähden? Jos rakastaisin Genesvrier'ta, olisi tämä kaikki luonnollista ja yksinkertaista. Rakkaus on sielun riemullista antautumista. Minä en rakasta tuota miestä — kuitenkin äsken häntä melkein ihailin.»

XVI.

— Nuo rakennukset, jotka näette edessänne, kuuluivat ennen Parisin Port-Royal-luostariin, sanoi minulle hra Genesvrier, astuessamme Äitien hoitolan pihalle. Täällä elivät ennen äiti Angélique, Jacqueline Pascal ja tuo herttuatar de Roannez, jota Pascalin kerrotaan rakastaneen. Noissa kahdessa viheriäisillä rauta-aidoilla ympäröidyssä siipirakennuksessa, jotka ovat bulevardin muurin vierellä, hoidetaan heikkoja lapsia… Katsokaa noita ihmisiä, jotka käyskentelevät pihalla: ne ovat vanhempia ja ystäviä, jotka tulevat tervehtimään sairaitaan. He tuovat mukanaan namusia, joita säännöt sallivat lapsille antaa: appelsiineja, suklaata ja myös kukkasia. Huomasitte kai porttikäytävässä kauppiaita, jotka kaupittelivat kahden sou'n orvokkikimppuja? Kaikkien säätyluokkien naiset, etenkin sairaudesta toipuvat, rakastavat kukkia. Kukkaset ovat aina luontoa, ne ovat maan ja auringon luomia ja elämän suloisia vertauskuvia…

— Olette oikeassa, sanoin äkillisen mielijohteen valtaamana.
Odottakaahan hetkinen. Minä menen hakemaan orvokkeja suojatillenne.

— Älkää vaivatko itseänne, sanoi hän iloisesti. Minä en ole unohtanut pientä torstaikukkastani. Se on täällä säilössä laajojen taskujeni pohjassa. Hämmästyttääkö se teitä? Nähkääs, neiti Hellé, nuo pienet ilot tekevät sairaan onnelliseksi. Ajatelkaahan, että Marie Lamirault on ollut täällä jo kolme kuukautta ja että hänen yhä vielä täytyy maata täällä toipumassa.

— Vaimo parka!

— Louis Florentista, josta olen teille jo aikaisemmin puhunut, olen saanut teokseeni erittäin mielenkiintoisen tyypin. Hän oli puoleksi sivistynyt, ylpeä, vauhko ja tunteellinen työmies, joka kärsi keskeneräiseksi jääneestä henkisestä kehityksestään aina, kun hän joutui oppineempien seuraan, ja siveellisestä ylemmyydestään, kun hän joutui tekemisiin karkeampien ihmisten kanssa. Hän tunsi elämänsä mitättömyyden ja se vaivasi häntä. Hän tahtoi opiskella, ymmärtää… Sääli miestä! Kuolema katkaisi hänen unelmansa. Hänkin jäi hedelmättömäksi voimaksi… Kun hän oli luonteeltaan synkkä ja ylpeän umpimielinen, huolimatta siitä että hänellä todellakin oli hyvä sydän, niin oli hänellä vähän ystäviä ja hänen vaimonsa jäi yksin, avuttomaksi… ja lapsi oli tulossa! Sain toimitetuksi tänne tuon onnettoman ja tahtoisin pelastaa hänet niistä kiusauksista, kurjuudesta ja epätoivosta, jotka häntä odottavat. Hän on sievä, kahdenkymmenen vuotias. Se on julmaa.

— Te pelastatte hänet.

— Teidän avullanne. Te voitte tehdä hänen hyväkseen paljon enemmän kuin minä. Minua ihmetyttäisi, ellei hän tekisi teihin miellyttävää vaikutusta.

Vanhojen tiilipeittoisten kattojen ääriviivat piirtyivät maaliskuisen taivaan hallavaa sineä vastaan. Kukat puhkoivat nuppujaan pehmoisen leudossa ilmassa. Oli tuollainen päivä, jolloin kevään läheisyys tuntuu kaikkialla, jolloin sielu ja ruumis ikäänkuin elpyvät.

Hra Genesvrier kiipesi muutamia portaita ylös ja me olimme luostarissa, joka kolmelta puolelta kiersi sairaalan sisäpihaa.

Holvikaaren yläpuolella oli parveke; silmissäni vilahteli valkoisia uutimia, sairaanhoitajattaria, imettäjiä, jotka auringonpaisteessa istuivat hymyilevinä lapset sylissään. Väliin levisi käytäviin keittiön ja apteekin tuoksua. Palvelijattaria kulki ohitse kantaen ruokia koreissa, maitoa läkkiastioissa, jotka kolisivat äänekkäästi toisiaan vasten kaikuvissa holveissa.

Keittiön vierestä avautui suuri ovi puutarhaan, jonka puut oli leikattu XVII:n vuosisadan tyyliin. Me nousimme majesteetillisia portaita, joiden kuluneet askelmat olivat nähneet jansenistinunnien kulkueita, ja me saavuimme erään oven eteen, jonka päällä oli kirjoitus: Baudelocque-sali. [Baudelocque: kuuluisa ranskalainen lääkäri. Suom. huom.]

Hra Genesvrier astui sisään edelläni.

Sali, johon tulimme, ei ollut ollenkaan uusien sairaalasalien kaltainen. Se oli muodostettu vanhoista nunnakammioista, joiden väliseinät oli purettu, joten siinä nyt oli jonkinlainen käytävä, jonka molemmin puolin oli pehmeän viheriällä värillä maalattuja vuodekomeroita. Jokaisessa komerossa, jota valaisi suuri ikkuna, oli vuode ja kehto.

Jokaisessa vuoteessa oli nainen; jokaisessa kehdossa vastasyntynyt lapsi. Raskas, lämmin ilma oli sairaalatuoksujen kyllästämä. Kuului sairaita tervehtimään tulleiden vierailijoiden hiljaista kuisketta, hoitajattarien ääniä sekä porsliinin ja lasin kirkasta kilinää ja väliin kohosi jostakin nurkasta heikko kitinä, johon toinen samanlainen vastasi pitkän salin perältä. Räikeä valo lankesi korkeista ikkunoista kalpeille kasvoille ja valkoisille hursteille.

Istuen vuoteessaan muutamat naiset puhelivat vieraittensa kanssa, jotka hypistelivät käsissään tavanmukaista vaatimatonta lahjaansa, silkkipaperiin käärittyä appelsiinia. Potilaat olivat työläisten tai pikkuvirkailijoiden vaimoja, rauhallisia perheenäitejä, jotka olivat täällä jo kuin kotonaan, viidettä tai kuudetta kertaa. He hyssyttelivät pienokaisiaan, joista ei näkynyt muuta kuin hiukan punaista kellertävän kapalon sisältä, ja vanhemmat sisarukset, seisoen rivissä isänsä takana, tuijottivat sieltä suurin pyörein silmin, tyhminä ja ällistyneinä.

Toiset olivat yksin komerossaan eivätkä näyttäneet odottavan ketään. Heidän joukossaan oli aivan nuoria, joilla oli maalaismadonnan lapselliset silmät ja joiden hipiä oli auringon polttama. Heidän joukossaan oli myös sangen vanhojakin, joiden harmaita päähineitä, isoäiti-ryppyjä ja näivettyneitä rintoja teki pahaa katsella. Toiset heistä näyttivät olevan katkeria, makasivat kyljellään pää käsien varassa, toiset olivat sulkeneet silmänsä alistuvaisesti kuin sairaat eläimet; oli sellaisiakin, joiden kauniit hampaat olivat liiaksi nauraneet, ja sellaisia, joiden murheelliset silmät olivat varmasti paljon itkeneet. Jokainen katsahti minuun ohimennessäni kateuden, uteliaisuuden ja välinpitämättömyyden sekaisella ilmeellä, ja minä jäin miettimään kohtaloa, joka oli koonnut tänne tuon säälittävän äitilauman, kaikki nuo kurjuuden ja rakkauden haaksirikkoiset, joiden kautta elämä ja kärsimys oli jatkuva edelleen.

Salin päässä Genesvrier pysähtyi:

— Hyvää päivää, Marie! sanoi hän. Minä tuon teille vieraan.

Puhuteltu kohotti kalvaan, suloisen päänsä. Näin nuoren, ikäiseni naisen. Hän oli tummaverinen, hentorakenteinen, yllään väljä, avonainen yönuttu. Hän imetti lastaan ja hänen suunsa viivoista näin, että hän kärsi.

Hän ei vastannut mitään, kenties ujoudesta, kenties myös siksi, että hän tällä hetkellä oli unohtunut kauniiseen, tuskalliseen tehtäväänsä, kokonaan antautunut lapselleen, jonka ahne suu imi hänen haavoittunutta rintaansa.

— Oletteko vielä sairas? kysyi Antoine hämmästyttävän lempeällä äänenpainolla.

— Yhä vaan, herra Genesvrier… Tuo repeämä ei parane… Se vaivaa minua kovin, mutta pienokainen varttuu hyvin, eikö totta?

— Erinomaisesti.

Genesvrier kääntyi minun puoleeni:

— Tämä nuori tyttö, Marie, on eräs ystävättäristäni: neiti de Riveyrac. Hän tahtoi tulla teitä tervehtimään, koska olette onneton. Hän on antava teille työtä. Mutta mikä teidän on, Marie? Älkää itkekö. Se on hyvin paha lapsellenne. Naisen ei pitäisi koskaan itkeä, kun hän imettää. Täytyy olla rohkea. Teitä ei hyljätä.

— Kyllä tiedän… tiedän… Mutta minuun niin koskee, kun näen teidät, herra Genesvrier, se on iloa ja surua yhtaikaa… Muistelen vanhoja aikoja, Louis-raukkaani… Voi!

Hän painoi päänsä alas, ja liikutuksella, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut, näin kyynelten vierivän hänen poskelleen ja putoavan rintalapsen hentoon päähän. Vaikka hän ei ollut minulle mitään sanonut, tuskin katsonut minuun, niin hänen nuoruutensa ja onnettomuutensa herättivät myötätuntoani. Halusin lohduttaa häntä enkä tiennyt mitä sanoa.

— Tiedättekö, Marie, neiti de Riveyrac on hyvin utelias näkemään pienokaistanne. Hän ei ole koskaan nähnyt vastasyntynyttä. Se tuntuu teistä hassulta?… Aijai, ei pidä antaa sitä hänelle. Hän pudottaisi sen. Nuoret tytöt ovat kömpelöitä.

— Eihän toki, sanoin, te soimaatte minua syyttä suotta. Uskallan kyllä pidellä tätä vauvaa. Täytyyhän minun toki tuntea hänet, koska aiomme ottaa hänet kasvattilapseksemme, te ja minä. Antakaa hänet minulle, rouva. Oi, kuinka hän on raskas, kuinka hän on kaunis!

— Niin, eikö totta? virkahti äiti.

Pieni ylpeyden kipinä välähti hänen mustissa, lempeissä, kyynelten kostuttamissa silmissään.

Minusta tuo pienokaisraukka tuntui hyvin keveältä ja näytti kerrassaan hirvittävältä, se oli iholtaan tulipunainen, pöhöttynyt ja sen pääkallo oli vielä pehmeä ja litistynyt. Kuitenkin olin vaistomaisesti keksinyt juuri ne sanat, jotka ilahduttavat äidin mieltä ja tekevät kaksin verroin kunniaa heidän luomisvoimalleen: »Oi kuinka hän on raskas, kuinka hän on kaunis!»

Minä pitelin lasta tottumattomasti polvillani ja sieluni tuntemattomista syvyyksistä kohosi ensi kerran esille hämärä ajatus: »Kerran, kenties, myöskin minä itse…» En milloinkaan ollut toivonut, kuvitellut, uneksinut sellaista… Tunsin siitä eräänlaista sisällistä pahoinvointia, kiusaantumisen tunnetta, ikäänkuin jotakin salaperäistä olisi minussa herännyt eloon. Ja kuitenkaan ei siinä ollut mitään omituista, koska kerran olin nainen, koska minulla oli sydän ja tunteet eikä äitiyden toivo ollut minulta kielletty. Mitä enemmän katselin tuota pientä olentoa, tuota ihmistoukkaa, joka ensin oli herättänyt minussa inhoa, sitä enemmän täytti outo hellyys mieleni, tunsin sääliä, pelkoa ja vienoa kunnioitusta niinkuin jotakin pyhää esinettä kohtaan. Tuo hauras ihmistaimi ei näyttänyt minusta nyt enää niin rumalta ja nostaen lasta kömpelösti ilmaan minä suutelin sen pieniä sormia.

Se liikahti, ja minä pelästyin siitä niin, että Genesvrier kiireesti otti sen pois minulta ja pani sen takaisin kehtoon. Kyynäspäihinsä nojautuen äiti katseli meitä, unohtaen paljaaksi rintansa, jonka haavoittunut nisä punoitti verestävänä. Hänen Antoineen ja minuun kohdistettu katseensa kuvasti niitä epämääräisiä ajatuksia, joita hänessä liikkui, kunnioitusta, hämmästystä, uteliaisuutta, hämärää tulevaisuuden aavistelua.

Lausuin hänelle vielä muutamia rohkaisevia sanoja, joihin hän vastasi yksikantaan, hänen suurien silmiensä puhuessa sitä ilmehikkäämmin. Kun lähdimme, huomasin, että Genesvrier oli vetänyt esiin appelsiinit taskustaan ja laskenut ne ynnä orvokit vuoteelle, niinkuin köyhien tapa oli. Tämä hienotuntoisuus liikutti minua.

Päästyäni ulos bulevardin plataanipuiden alle, kirkkaaseen auringonpaisteeseen, vedin ilmaa keuhkoihini nautinnolla. Toverini käveli verkalleen pää painuksissa. Vihdoin hän virkkoi:

— Kadutteko käyntiänne?

— Enhän toki. Kaikki mitä olen nähnyt, on hyvin liikuttavaa ja opettavaa, vaikkakin hyvin tuskallista… Tuo nuori nainen miellyttää minua. Hän on viattoman ja suloisen näköinen.

— Entäpä, jos hän olisi ruma? sanoi Genesvrier hymyillen. Olisiko hän herättänyt myötätuntoanne samassa määrin?

— Ei aivan heti! vastasin punastuen, sillä huomasin tunteeni epäoikeudenmukaisuuden enkä osannut valehdella.

— Niinpä niin, neiti Hellé, täytyy osata voittaa tuontapainen henkinen nautinnonhimo, joka on useimpien taiteilijoiden perisynti. Te ette rakasta muuta kuin sitä, mikä on kaunista, s.o. miellyttävää silmille. Rumankin ulkokuoren alla on onnettomia, jotka ansaitsevat sääliä. On olemassa pyhää rumuutta.

— Te puhutte kuin kristitty.

— Minä puhun niinkuin nykyajan ihminen. Luuletteko, että voidaan pyyhkiä pois yhdeksäntoista vuosisataa historiasta, neiti Hellé! Minä en ole kristitty, mutta minä en ole unohtanut evankeliumia. Oi, jospa te tahtoisitte!…

— Te kääntäisitte minut?

— Niin, siihen ikuiseen uskontoon, joka säilyy kautta kaikkien uskontojen ja joka ei häviä temppelien hävitessä: oikeuden uskontoon… En tarkoita antiikin kylmää Themistä, vaan rakkauden kirkastamaa oikeutta… Näin kyllä, että tuo nuori äiti ja pikku lapsi liikuttivat sydäntänne. Voisin viedä teidät paikkoihin, joissa näkisitte vähemmän runollista ja paljon hirveämpää kurjuutta. Etteköhän silloin kääntäisi pois katsettanne? Hellé, jos voisitte voittaa eräitä inhon tunteita, millaisia järkyttäviä kokemuksia voisinkaan teille tarjota!

— Yrittäkää.

— Mikä minua erittäinkin miellyttää teissä, on se, että kasvatus, joka ei ole vielä teidän luonnettanne lopullisesti muovaillut, ei minun ymmärtääkseni ole myöskään sitä auttamattomasti turmellut. Te ette ole haaveileva ettekä tunteilevakaan, sitä parempi! Koska olette vapaa hentomielisyydestä ja ennakkoluuloista, ette asestaudu minua vastaan tuolla nuorten tyttöjen tavallisella porvariskainoudella, jota eräänlaatuiset paljastukset kammoksuttavat. Olen nähnyt maailmannaisia, sellaisia, jotka kuuluvat teidän seurapiiriinne, joka kerran myös oli minun. He ovat säälitteleviä ja armeliaita sellaisia köyhiä kohtaan, jotka ovat kuin kotoisin koomillisesta oopperasta, tuollaisia kilttejä köyhiä kohtaan, jotka ovat hyvin puhtaita ja siloiteltuja, tyttöjä kohtaan, jotka aina käyttäytyvät hyvin, ja työmiehiä kohtaan, jotka eivät koskaan juopottele. Tällainen helläluontoisuus ei riitä enää. Maailmassa on — ja teidän tulee se tietää — köyhiä, jotka syyttävät meitä kurjuudestaan, juoppoja, joille ankara elämä ei ole jättänyt muuta iloa kuin alkoholin, rääkättyjä lapsia, ikäloppuja naisia, joilla, kestettyään kuusikymmentä vuotta kovaa työtä, eläimellistä tylsyyttä ja lapsivuoteita, kuoleman vierailuja ja alennustilaa, ei ole edes lavitsapahaista, missä kuolla. On äitejä, jotka tekevät itsemurhan pienokaisineen, on vaimoja, jotka ovat vielä nuoria kuten te, yhtä kauniita, ja jotka… Meidän loistavalla yhteiskuntajärjestyksellämme on hirvittävät nurjat puolensa.

— Tästä kaikesta ei minulle ole puhuttu mitään…

— On tapana, että teidän säätyynne kuuluvat nuoret tytöt eivät saa tietää mitään näistä asioista. Ja sellaisia henkilöitä, jotka kuten minä huutavat totuuden julki sanomalehdissä ja kirjoissa, nimitetään rauhanhäiritsijöiksi ja villitsijöiksi.

Me kuljimme Luxembourgin puiston läpi, Genesvrier tyynenä kuten aina, minä mietteissäni ja sisimmässäni väristen. Hän saattoi minut asuntoni ovelle ja poistui.

Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei hän minua enemmän kiittänyt, mutta aloin jo vähitellen ymmärtää tätä kummallista miestä. Tunsin vaistomaisesti, että hän ei koskaan tulisi tuhlaamaan minulle turhia ylistyspuheita, mutta ettei ainoakaan minun teoistani jättäisi häntä välinpitämättömäksi. Häntä saisin kiittää siitä, että tulin tuntemaan sellaisia puolia elämästä, joita ei setäni, ei rouva Marboy, ei oppineet sellaiset kuin Lampérier, ei taiteilijat sellaiset kuin Clairmont koskaan olisi voineet minulle paljastaa. Hänen luonteensa, mielipiteensä ja poikkeuksellinen elämäntapansa olivat ensin herättäneet uteliaisuuttani; nyt kiinnitti hän mieltäni suoranaisemmin, uranuurtajana. Suostuessani seuraamaan häntä hänen suojattinsa luo olin jo tavallani lupautunut avustamaan hänen armeliaisuustyötään, joksi minä sitä nimitin, siinä oli jo yksi side — ensimmäinen — meidän välillämme.

En hämmästynyt, kun saman päivän iltana näin hänen ilmestyvän luoksemme, sangen vähän perustetulla tekosyyllä. Sisäinen aavistus oli minulle sanonut, että hän ei voisi olla kauan minua näkemättä.

Vanha ystävämme Lampérier oli saapunut muutamia minuutteja ennen häntä ja hänen puhellessaan setäni kanssa minä lähestyin Genesvrier'n nojatuolia. Ilmaisin hänelle vieläkin haluni tehdä hyvää tuolle sairaalle, jonka hän oli ottanut suojelukseensa.

— Älkää vain suinkaan tehkö sitä minun vuokseni, sanoi hän. Marie Lamirault ansaitsee oman itsensä vuoksi teidän kunnioituksenne ja apunne.

— Olkaa huoletta, en tee sitä vain teidän vuoksenne. Armeliaisuus…

— Tuo sana hämmästyttää minua teidän suussanne. Minä en kylläkään väheksy armeliaisuutta; mutta hankkiessanne työtä jollekulle naiselle, pelastaessanne hänet kuolemasta teette ainoastaan oikeutta, neiti Hellé. Sentähden en ole teitä lainkaan kiittänyt tänään. Teidän järkenne on noussut kapinaan nähdessänne heikon ja viattoman ihmisen kärsivän kurjuutta: se on oikein; mutta se todistaa ainoastaan, että te ette ole hirviö. Useat ihmiset ylistävät itseänsä fariseuksen tavoin, silloin kun he ovat jossakin määrin lievittäneet luonnon tai yhteiskunnan tekemää vääryyttä. Siinä ei toden totta ole mitään sankarillista, ei edes mitään ansiokasta. Ihmisen ei tarvitse ylpeillä siitä, että hän on inhimillinen, vaikka hän olisikin sitä yksin keskellä tunnottomia raakalaisia. On yleistä, että omituisella tavalla sekoitetaan toisiinsa armeliaisuus ja velvollisuus tehdä oikein.

— Mutta maailmassa, jossa vallitsisi täydellinen oikeus, ei armeliaisuutta enää tarvittaisi.

— Niinkö luulette? Oikeus on ainoastaan järjestyksen ja tasapainon laki; armeliaisuus on rakkauden ihmevoima, ja jos oikeuden toteuttaminen kuuluu miehelle, kuuluu rakkauden työ ennen kaikkea naiselle.

— Kyllä tunnen teidän teorianne ihanteellisesta yhteistyöstä, sanoin hymyillen. Tehän selititte sen minulle eilen. Teidän mielestänne minä olen hyödytön, itsekäs olento, jonkinlainen ylellisyysesine, eikö niin? Ja tänään olette tahtonut antaa minulle käytännöllisen luennon.

Nyt hymyili hän vuorostaan:

— Kiitos oikein arvaamastanne. Se todistaa, että olen onnistunut. Jos te olisitte osoittautunut vastahakoiseksi…

— Niin mitä olisitte tehnyt?

— Olisin ollut teidän suhteenne mahdollisimman välinpitämätön. Tämä on minun tapani koetella ystäviäni. Tiesin teidät erikoisen älykkääksi. En tiennyt, olitteko hyvä.

— Olenko hyvä?

— Alan toivoa, että niin on asian laita.

— Te toivotte ainoastaan?

— Kokemus on osoittava, mihin kykenette… Mutta ei, — sanoi hän, ikäänkuin jonkun vastustamattoman voiman pakoittamana — ei tarvita enää lisää todistuksia. Olen tänään hengessäni nähnyt teidät sellaisena, jollainen te kerran tulette olemaan…

Hän empi hetkisen ja jatkoi:

— Se näky oli minusta ihana.

Katselin häntä ja kaukaisen lampun hämärässä valossa olin näkevinäni, että tuo peloton mies vapisi. Samassa kuulin setäni huutavan:

— Hellé!

— Mitä haluatte, setä Sylvain?

— Lampérier kertoo minulle, että hän on saanut kirjeen Walterilta. Tämä on tavannut herra Clairmontin Delphoissa, kuten he olivat sopineet.

Käännyin hra Lampérier'n puoleen:

— Onko herra Clairmont kertonut hänelle seikkailuistaan?

— On, neiti. Rosvot olivat ottaneet vangikseen nuoren runoilijan ja hän oli taltuttanut heidät lausumalla heille Sophokleen kuoroja. Nuo kunnon miehet, jotka kuuluivat Hetairia Ethnike'n joukkoihin, tahtoivat valita hänet päällikökseen mennäkseen verottamaan turkkilaisia. Päästyään terveenä ja reippaana heidän käsistään lähti runoilija lepäilemään Kykladeille, tehtyään sitä ennen matkan Peloponnesokseen ja Moreaan. Hän on pyytänyt Walterin lähettämään teille alamaisimmat tervehdyksensä.

— Mahtaako hän pian palata?

Lampérier teki eleen, joka ilmaisi, ettei hän sitä tiennyt.

— Tiesin tämän kaiken, sanoin, kirjeestä, jonka rouva Marboy minulle luki. Unhoitin siitä teille mainita, setäni.

Antoine Genesvrier oli äkisti siirtynyt nojatuoleineen uunin nurkkaan. Hän käänsi päänsä puoleksi poispäin, joten en voinut erottaa hänen piirteitään.

— Me vietimme nautintorikkaan iltahetken tuon runoilijan seurassa, jatkoi jälleen Lampérier. Hän lähetti minulle runonsa ennen lähtöään. Ne ovat hyvin kauniita. Ensimmäisessä vihossa on viehättävä antiikin tunnelma ja se todistaa loistavista opinnoista. Olisin hyvin onnellinen saadessani jälleen nähdä herra Clairmontin.

— Niin, sanoin. Hän on sangen lahjakas. Me tulemme tapaamaan hänet usein, kun hän palaa matkoiltaan.

— Herra Clairmontista puhuttaessa muistuu mieleeni tuo kaunis musiikkikappale, jolla te hänet lumositte, neiti Hellé.

— Varjojen karkelo?

— Miksi soitatte sitä niin harvoin?

— Koska se kokonaan riippuu sedästäni, jonka pitäisi sitä säestää.

— Pelkään, etten ole oikein vireessä, vastasi setä Sylvain.

— Mitä turhia! Yrittäkää nyt kuitenkin. Teette meille sillä suuren ilon, Riveyrac.

Avasin klavesinin ja sytytin kynttilät. Sormeni, joita en muutamaan kuukauteen ollut tarpeeksi harjoitellut, vapisivat hiukan, ja huilun suloinen valitus liikutti mieltäni kuin kaihoisa muisto. Jo kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun se oli loihtinut Clairmontin ja minun silmieni eteen hetken haihtuvan unelman elysiolaisen hämärän onnekkaista varjoista. Mutta tällä kertaa ei mielessäni väikkynyt myrttimetsien ja keltamoketojen koristeellinen tausta, vaan harmaiden muurien ympäröimä puutarha, korkeiden tornien harmaa rykelmä, hopeinen, hämärteinen yö ja kaksi yhteen kietoutunutta varjoa hiekkakäytävällä, tummien lehvien alla, jäsenrikko Amorin patsaan juurella … Salaperäisen äänetön yö, lumojen ja aavistusten yö! Olin lopettanut soittoni. Setäni pani huilunsa takaisin koteloon ja minä haaveilin kädet klavesinin koskettimille unohtuneina. Äkkiä nousin, ja ennenkuin Genesvrier oli ehtinyt kääntää päänsä, tavoitin hänen kuvansa: hän istui pimeässä, mykkänä kuin suuri, kärsivä sfinksi. Hänen silmiensä kirkkaus oli sammunut, mutta tunsin, että niiden pohjalla paloi synkkä hehku, musta, polttava hiillos. Hän nousi myöskin ja vei käden otsalleen, johon yht'äkkiä oli uurtunut syvä ryppy.

Emme puhuneet toisillemme enää mitään sinä iltana.

XVII.

Kuukausi myöhemmin astuin eräänä päivänä kirjastoon, jonne setäni ja
Genesvrier olivat vetäytyneet pakinoimaan.

— Setä, sanoin minä, lainatkaa minulle herra Genesvrier viideksi minuutiksi. Tahdon näyttää hänelle jotakin.

— Menkää, Antoine, sanoi setäni hymyillen; tiedän, mistä on kysymys.

Hämmästyneenä seurasi Genesvrier minua ensimmäiseen kerrokseen. Eteiseen johti kolme ovea: kaksi molemmista huoneista ja kolmas avarasta pukeutumiskammiosta, joka oli niiden välillä. Avasin tämän oven.

— Katsokaa.

Huone oli pitkulainen, kauttaaltaan verhottu pehmeän sinisellä kankaalla, jonka vieno väri sopi erittäin hyvin minun vaaleaan ihooni.

Ikkunan ääressä ompeli eräs nainen, jalat tuolin syrjällä, jonka päällä oli liinavaatteilla täytetty kori. Aivan hänen vieressään, hyvin matalassa korikätkyessä nukkui pikku lapsi.

Genesvrier'lta pääsi huudahdus:

— Marie!… Ja lapsi!…

— Soisitteko mieluummin, että hän olisi lastenseimessä? Minun kummipoikani, meidän kummipoikamme on tosiaan vielä liian nuori tullakseen erotetuksi äidistään. Vakuutan teille, että hänen on täällä erittäin hyvä olla ja että Marie voi imettää häntä melkein työtään keskeyttämättä. Kolme kertaa viikossa on meillä ilo nähdä hänet täällä.

Marie Lamirault oli noussut seisomaan.

— Oi, sanoi hän, neiti Hellé ja te, herra Antoine, olette pelastaneet
meidät molemmat. Minulla on kotityötä, silloin kun en tule tänne.
Voin elättää itseni varsin hyvin. Se on suuri onni pikku Pierrelle…
Katsokaa, herra, miten kaunis hän on!

Hän siirsi syrjään kehdon uutimet ja Genesvrier katseli ihaillen pienokaista, joka nukkui pienet ruusuiset nyrkit kokoonpuristuneina, puhtaana ja kukoistavana valkoisessa pikee-mekossaan.

— Uskallatteko nyt koskea häneen? kysyi Genesvrier, ja hänen silmänsä katsoivat minuun lempeän hyväilevästi. Te ette pelkää häntä enää? Huomasin kyllä teidän vastenmielisyytenne ensi kerralla.

— Se vastenmielisyys johtui tietämättömyydestä ja arkuudesta. Nyt olen jo tottunut käsittelemään tuota pikku olentoa. Sitäpaitsi hän ei ole enää niin kurttuinen. Hän alkaa olla ihmisen näköinen.

— Neiti Hellé on hyvin huvitettu hänestä, sanoi Marie.

— Ehkäpä alatte pitääkin hänestä? sanoi Genesvrier.

— Olisi vaikeaa olla hänestä pitämättä, mutta ennen kaikkea hän herättää mielenkiintoani. Hänen hidas kehkeytymisensä johtaa mieleeni lapsuusaikaiset harrastukseni. Silloin tarkkasin intohimoisesti kukkasten elämää… Joskaan en ole helläsydäminen…

— Mitä te siitä tiedätte? Tuo pieni heltymys, joka teidät nyt on vallannut, on äidinvaiston ensimmäisiä heräämisen oireita… Ja eräänä päivänä…

Hän vaikeni. Minä pudistin päätäni.

— Älkää luulko minua paremmaksi kuin mitä olen. Aikaisemmin en pitänyt lapsista, mikä johtui tietämättömyydestä. Jos rakastankin tätä, niin en siitä huolimatta tunne mitään tarvetta tulla äidiksi, joka vaisto toisilla ikäisilläni tytöillä on niin voimakas.

— Teidän aikanne tulee vielä, sanoi Genesvrier. Me laskeuduimme alas äänettöminä. Pohjakerroksen eteisessä toverini pysähtyi.

— Te olette tehnyt enemmän kuin mitä saatoin toivoa, sanoi hän. En voi sanoa teille, kuinka iloinen olen nähdessäni Marie Lamiraultin onnellisena, hyvinvoipana, oivaltaen, kiitos olkoon teidän, velvollisuutensa, äidinoikeutensa ja työn välttämättömyyden. Olen nähnyt niin paljon vääryyttä ja pöyristyttäviä tapauksia näinä viime vuosina, että tämä kaunis kuva on minua virkistänyt kuin lasillinen raikasta vettä keskipäivän helteessä… Oi, Hellé, minkälaisia ihmeitä voikaan saada aikaan, jos on hitunenkaan hyvää tahtoa! Minulla on ollut katkeria epätoivon hetkiä, kun olen verrannut omaa voimattomuuttani pahan äärettömyyteen, mutta pieninkin jyvänen kartuttaa tulevaa satoa. Tiedän, että kaikki siemenet eivät idä, että suuri osa kylvöstä menee hukkaan… Mutta niin kivistä maaperää ei ole, ettei siitä nousisi ainakin jokunen tähkä.

— Ja teitä luullaan pessimistiksi! sanoin minä kummeksuen hänen haltioitunutta ilmettään.

— Minäkö pessimisti? En usko, että mikään on välttämättömästi pahaa tai hyvää. Meidän täytyy luoda hyvää, lakkaamatta, sikäli kuin luonnonvoimat, yhteiskuntapaheet ja yksilöt sitä hävittävät. Minä olen paljon kärsinyt, Hellé; niin, olen kärsinyt epäilystäni ja epätoivostani… Mutta olen päässyt lujan päätöksen kautta siihen, että en enää kysy, onko ponnistuksistani mitään hyötyä tai tulosta. Minulle on sanottu: »Minkätähden ette elä rauhassa mistään välittämättä, miks'ei, vaikka hyväntekeväisyyttäkin harrastaen, mutta ennen kaikkea rauhassa?…» Rauhassa! … Minäkö voisin elää rauhassa, kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, kuullut, tuntenut! Minäkö voisin unhoittaa!… En koskaan. Muutamat pitävät minua hulluna. Olen kapinallinen, mutta minua ajaa eteenpäin vastustamaton voima, jota minun täytyy palvella, yli-inhimillinen, kipeän tuskallinen kaipuu Oikeuteen. Minulla on uskoa ja toivoa, Hellé; ne yksin antavat minulle voimaa. Niin, väsymyksen ja haluttomuuden hetkien jälkeen tunnen, kuinka toivo, pohjaton, ääretön ja voimakas kuin valtameri, taas nostaa minut siivilleen.

Salama leimahti hänen silmistään ja sammui taas kuin pilveen. Hän virkahti hiljaa:

— Mikä nainen voisi heittäytyä tuohon valtavaan pyörteeseen? Olen aina elänyt ja tulen elämään yksin.

Täten avasi tuo mies minulle vähitellen sielunsa. Siitä heleän tyynestä ilmakehästä, jossa itse viihdyin, kurkistin alas tuohon tulivuoren kuiluun, jonka pimeä kita liekkeineen ja laavavirtoineen vastustamattomasti kiehtoi minua, mutta josta vieraat, ystävätkään, eivät erottaneet muuta kuin graniittiseinän. En enää tuntenut kauhua, mutta en vielä ystävyyttäkään. Tunsin enemmän ja vähemmän: pikemminkin arkailevaa kunnioitusta, omituista vetovoimaa ja pakenemisen halua, hämäriä ja epäselviä tunteita, joista välistä, kuin salaman valossa, tunsin hahmoittuvan esiin jotakin jumalallista ja hirvittävää, jolloin taas kaikkosin takaisin kirkkaaseen entisyyteeni, suloisen nykyhetken turviin, väristen ja peläten salaperäisen tulevaisuuden uhkaa.

Nyt en enää voinut riistäytyä irti Genesvrier'n vaikutusvallasta. Hän antoi minun nähdä kurjuutta, sairautta ja kuolemaa kasvoista kasvoihin. Hän loihti silmieni eteen olentoja, jotka olivat eläviä todistuskappaleita siitä pahasta, joka lakkaamatta joka puolelta ympäröi minun onnellista elämääni, tuota suljettua elämänpiiriä, jossa elin kuin lumotussa linnassa. Karkoittaakseni näitä ahdistavia näkyjä hain turhaan apua runoudesta ja taiteesta. Todellisuus oli särkenyt lumolinnani valkoisen hohtavat portit. Minäkään en voinut unhoittaa.

Tästä lähin en nauttinut enää lepoa enkä todellista virkistystä muualla kuin Marie Lamiraultin ja hänen poikansa parissa. Lapsessa näin vielä edustettuna viattoman luonnon ilon, jolla ei ole mitään tietoa tuskasta eikä pahasta, — ja äidin yksinkertaisuus ja talttumus miellytti minua. Kuuntelin välistä tämän vaatimattoman naisen tarinoimista, jota elämä oli muokannut ja joka, vaikkakin hän oli yhtä nuori kuin minä, jo oli kokenut rakkautta, kärsimystä ja äitiyttä. Opetukset, joita hän tietämättään antoi minulle, täydensivät niitä opetuksia, joita olin saanut sedältäni ja Genesvrier'lta.

Kun aika tuli lähteä Châtaigneraie'hen, pyysin sedältäni lupaa ottaa mukaamme Marie Lamiraultin. Babette oli jo vanha, Marie olisi hänelle suureksi avuksi, sillä hänen poikansa, joka oli terve ja säännöllisesti kehittynyt, ei vienyt paljoakaan hänen aikaansa. Setä Sylvain suostui. Usein tarkasteli hän minua omituisen äänettömänä, salaisia mietteitänsä ja toiveitaan hautoen.

Kuten edellisenäkin vuonna oli oleskelu Châtaigneraie'ssa minulle suloista aikaa. Kävin tervehtimässä vanhaa viikunapuuta, kaivoa, jonka halkinainen paasi oli yhä enemmän sammaltunut, puhkeavia kukkasia ja säleristikkojen ensimmäisiä hedelmiä. Marien lapsi nukkui maalaiskätkyessä, jota taivaansininen musliinihuntu suojasi auringolta ja johon huojuvat kukat kirjailivat läikehtiviä varjoja. Äiti, joka oli voimistunut, levitteli valkoisia pesuvaatteita perunamaan yli pingoitetuille nuorille. Babette askarteli keittiössä välkkyvien kupariastioiden ja kukallisten porsliinien parissa. Setä luki ja mietiskeli. Tällöin minä livahdin rakkaaseen metsääni, lähteen partaalle, jossa salaperäisellä loitsulla olin luullut herättäväni unestaan vedenneidon, nuoren ja neitseellisen kuin minä itse.

Olin onnellinen. Kuitenkaan ei minulla ollut samaa täyteläistä elämänriemun tuntua kuin edellisinä kesinä. Ilooni sekoittui usein epämääräinen kaiho. Ei metsänneito, ei hedelmällinen Ceres riittänyt minulle enää. Minussa oli selittämätöntä kaipausta.

Oli elokuun loppupuoli. Setä Sylvainia halutti eräänä päivänä mennä Gillac'iin, joka oli muutamien kilometrien päässä Castillonista, katsomaan erästä kelttiläistä hautakumpua, joka äskettäin oli löydetty ja joka vielä oli melkein koskematon. Sanomalehdissä kerrottiin toisistakin kaivauksista, joita oli tehty erään parisilaisen tiedemiehen johdolla. Koko seutu oli äkkiä tullut kuuluisaksi.

Matka oli pitkä ja Babette vuokrasi hevosen setä Sylvainille. Hän lähti aamun koitossa. Päivä nousi kirkkaana; vähän kuuma tosin uhkasi tulla, mutta kevyessä puvussaan ei herra de Riveyrac pelännyt armasta aurinkoa. Puolenpäivän aikaan hehkui taivas kuin pätsi; ilmankansi muuttui valkeaksi niinkuin metalli sulatusuunissa. Kello neljän aikaan painoi niitettyjä vainioita ja läähättäviä ihmisiä ja eläimiä lähestyvä ukkonen.

Minä olin huoneeni ikkunassa, joka avautui pienelle puiselle parvekkeelle. Ohut kampausmekkoni liimautui kiinni hikisiin olkapäihini. Alakerrassa kuulin Marie Lamiraultin lapsen huutavan, ärtyneenä tästä sähköisestä ilmasta. Koko avara maisema edessäni oli aivan tyhjä, sillä eläimet ja ihmiset olivat paenneet katoksien suojiin tai lymynneet tilapäiseen siimekseen. Yksin linnut ja hyönteisetkin vaikenivat, ja luonnossa vallitsi kaamea hiljaisuus, joka aina on rajumyrskyn edellä. Pian osa taivasta näytti pimenevän ja mustat pilvet levenivät nopeasti. Ukkosen jyrinä kuului kaukaa, sitten se levisi, läheni ja kävi voimakkaammaksi suurien salamoiden halkoessa pimeyttä fosforivalojuovilla. Äkkiä kuului hirvittävä räjähdys, murtoviivoina sinkoileva ristituli täytti ilman ja iski yksinäiseen kastanjapuuhun, jonka latva syttyi palamaan. Sitten tuli vettä kuin kaatamalla.

— Voi herra raukkaa! Kunpa hän vain olisi päässyt jo Gillac'iin! huudahti Babette peittäen kasvonsa esiliinallaan.

— Setä on kyllä huomannut rajuilman lähestymisen. Jos hän ei ole
Gillac'issa, on hän hakenut suojaa jostakin talosta.

— Mutta tämähän on vedenpaisumus, viimeinen tuomio! huokaili tuo talonpoikaisnainen taikauskoisen pelon vallassa. Jospa minulla olisi vahakynttilä ja palanen siunattua puuta, niin ne varjelisivat taloa.

Kokonaisen tunnin ajan sade ja tuuli raivosi. Liikkumattomana ikkunaruutujen takana, sydän kurkussa, katselin vesisumuun peittynyttä tasankoa. Kello kuuden aikaan rankkasade lakkasi melkein yhtä äkisti kuin se oli tullutkin. Huomasin puutarhan kärsineen suuria vaurioita; keltaiset vesipurot virtasivat pitkin käytäviä, upottaen likaiseen liejuunsa kukkien terät, hedelmänuput, pienet viheriäiset raakaleet, temmaten saaliikseen suuren, valkoisen perhosenkin, jonka vielä aamulla olin nähnyt värisevän ruusujen kuvuissa. Taivaan rannalla kohosi harmaa usva, johon kukkuloiden ääriviivat hukkuivat. Kappale sateenkaarta sukelsi näkyviin ikäänkuin salaman katkaiseman taivaallisen sillan sirpale.

Menin alas maantielle. Kostea maa uhosi kylmää ja minä värisin keveässä aamuviitassani. Babette toi minulle huivin. Levottomana tähystelin Gillac'iin päin kuitenkin toivoen, että pettyisin odotuksessani ja että setä Sylvain ei palaisi ennen yötä. Ei aikaakaan, kun jo näin ratsastajan, jota en ollut kuullut tulevaksi, sillä sateesta pehmeä maa vaimensi kavioiden kapseen. Setäni astui alas satulasta. Hänen vaatteensa olivat likomärät; hänen hampaansa kalisivat. Hän oli kalman kalpea.

— Pian tulta, sanoi hän, ja kuivia vaatteita. Kuumentakaa lasi viiniä.

Olin antanut panna setäni huoneen uuniin risukimpun, joka nopeasti leimahti palamaan. Sillä välin kuin hra de Riveyrac muutti vaatteitaan, annoin kuumentaa sokeroitua viiniä, johon panin vähän kaneelia ja sitruunaviipaleen.

— Kiitos, sanoi setä Sylvain, olen aivan jäätynyt. Rankkasade yllätti minut keskellä autiota seutua enkä tahtonut etsiä suojaa puitten alta, kuten näin erään tyhmän paimenen tekevän, jonka salama tappoi lampaineen silmieni edessä… Hevoseni värisi pelosta ja töin tuskin sain sen liikkumaan… Lyhyesti, pääsin kotiin, mutta kastuin ytimiin ja luihin asti. Onneksi olen lujaa tekoa, Hellé. Pääsen leikistä pienellä kohmetuksella.

— Teidän täytyy käydä levolle, setäni. Tehän värisette. Annan lämmittää vuodepatjanne.

— Minäkö vuoteeseen, keskellä päivää! Luuletko sinä minua mamseliksi?
Älähän turhia, Hellé… Hetken kuluttua olen jo aivan lämminnyt.

— Setäni, olette kalpea. Hampaanne kalisevat. Minä rukoilen teitä, käykää vuoteeseen tunniksi tai pariksi.

— Se menee ohi. Älä ole levoton, pienokaiseni.

Kun en voinut voittaa hänen itsepintaisuuttaan, heitin takkaan vielä yhden risukimpun ja levitin peitteen setäni polville. Hetkistä myöhemmin näin, että hän värisi yhä ja että hänellä oli hehkuva puna poskipäillään. Tartuin hänen käteensä, se oli kuiva ja polttava; valtimo nousi nopeasti.

— Setä, sanoin minä, teillä on kuumetta… Jos rakastatte minua, niin totelkaa minua. Te paneudutte nyt vuoteeseen ja Babette menee noutamaan lääkäriä.

— Samapa se, minä käyn sitten vuoteeseen, koskapa sinä välttämättä vaadit sitä ja koska minulla on kuumetta, mutta ei lääkäriä, Hellé! Jos tuot tuon aasin luokseni, niin heitän hänet ovesta ulos… Kun vain saan itseni oikein lämpimäksi ja nukun hyvästi yöni, niin huomenna on kaikki ennallaan.

Seuraavana päivänä setäni houraili ja lääkäri, joka oli kutsuttu hänen tietämättään, totesi, että hänellä oli keuhkokuume.

Vaikkakin tuo sana hirvitti minua, en kuitenkaan kadottanut toivoani. Babetten ja Marie Lamiraultin avustamana noudatin lääkärin määräyksiä mitä suurimmalla täsmällisyydellä, mikä välistä hermostutti setääni. Sairautta hän ei pelännyt eikä kuolemaa — mutta se, että hän tunsi olevansa avuton ja tuon puoskari-aasin armoilla, jota hän haukuskeli heti miesraukan päästyä ulos ovesta — kaikki tämä raivostutti setä Sylvainia. Hän rakasti minua liiaksi vastustaakseen minun huolenpitoani ja pyyntöjäni; mutta kun keskipäivällä kuume vähän hellitti ja hänen ajatuksensa selveni, säälitteli hän minun kalpeuttani ja väsymystäni.

Kului viikko, ilman että mitään käännettä parempaan päin saattoi huomata, ja yhdeksäntenä päivänä, jolloin lääkäri oli lähtenyt luotani päätään pudistaen, kutsui setä minut tykönsä. Hänellä oli juuri tuollainen kuumeeton väliaika, jolloin, huolimatta tämän hetkellisen helpoituksen suomasta virkistyksestä, sairaan heikko tila tuli tavallista enemmän näkyviin. Sydäntäni kouristi nähdessäni, kuinka laihana tuo kaunis roomalainen pää lepäsi patjoilla, ja kuullessani, kuinka rinnan korina tuon tuostakin keskeytti setäni sanat. Tunsin huulieni väräjävän ja nyyhkytyksen nousevan kurkkuuni. Mutta täytyi tukahduttaa tuon levottomuuden merkit, jota en itsellenikään uskaltanut määritellä. Suurella tarmon ponnistuksella hillitsin itseni.

— Hellé… kuiskasi setäni katkonaisesti. Kuule… minä olen hyvin sairas… Sinun tulee… kirjoittaa…

Yskän puuska keskeytti hänen puheensa. Hän oli tukehtua. Kohotin hänet istualleen, tukien häntä käsivarsillani rintaani vasten.

— Rukoilen teitä, setäni, älkää puhuko enempää. Se on teille pahaksi.

— Täytyy… kirjoittaa…

— Sanokaa nimi ainoastaan. Tahdotteko tavata jotakin henkilöä? Pelkäätte, että minä en yksin jaksa teitä hoitaa? Sitä tarkoitatte, eikö niin?…

Hän teki myöntävän merkin ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:

— Genesvrier.

— Tahdotte, että kirjoitan herra Genesvrier'lle?…

— Genesvrier, kertasi setäni… ystävämme…

— Minä kirjoitan heti, minä sähkötän, koska minulla ei ole aikaa kirjeessä selittää, mitä teille on tapahtunut. Olkaa varma siitä, että herra Genesvrier tulee.

Hän hymyili heikosti ja, sulkien silmänsä, näytti rauhoittuvan ja vaipuvan uneen.

Babette riensi sähkölennätintoimistoon. Genesvrier'n vastaus saapui heti. Hän ilmoitti tulevansa.

Kun hän seuraavana päivänä saapui, kiiruhdin alas häntä vastaan, aivan kalpeana, rasittavan yön riuduttamana, unohtaen, että hameeni oli rypyssä ja että hiukseni riippuivat pitkänä, puoliauenneena palmikkona selässäni. Nähdessäni nuo lujat kasvot, nuo silmät, joista kuvastui melkein yhtä suuri levottomuus kuin omistani, valtasi minut yht'aikaa toivo ja heikkous. Puhkesin kyyneliin.

— Oi kiitos, kiitos siitä, että tulitte… Hän on hyvin heikko…

— Älkää itkekö, rakas Hellé! Me teemme ihmeitä. Minkätähden ette ilmoittanut minulle aikaisemmin?

— En uskaltanut… Hän itse tahtoi, että tulisitte.

— Ettekä ajatellut, että olisin onnellinen saadessani jakaa teidän huolenne! mutisi hän soimaavalla äänenpainolla.

— Tulkaa, sanoin. Hän odottaa meitä.

Me nousimme ensimmäiseen kerrokseen. Ilon säde välähti setäni silmistä
Genesvrier'n lempeästi puristaessa hänen kättään, jota hän ei itse enää
jaksanut kohottaa. Pään liikkeellä antoi hän minulle merkin poistua.
Minä jätin heidät kahden.

— Babette on herra de Riveyrac'in luona, sanoi Antoine Genesvrier astuessaan ulos huoneesta. Setänne lepää. Hän haluaa, että näyttäisitte minulle puutarhaa ja taloa. Olkaamme tekevinämme hänen mielikseen.

— Millainen on mielestänne hänen tilansa? Hän epäröi:

— Ei kehuttava… Älkää olko epätoivoinen, Hellé. Hänen tilansa on vakava, mutta ei toivoton… Tulkaa. Kertokaa minulle yksityiskohtaisesti hänen sairautensa kulku.

Puutarhassa kävellessämme kerroin toverilleni, mitä hän pyysi. Vaikkakin hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat, aavistin; että hän oli kovin levoton.

Yhdessä me sitten setäni vuoteen ääressä valvoimme monta pitkää yötä, ja kun voimani uupuivat, osasi Genesvrier yhdellä ainoalla sanalla vuodattaa minuun, joskaan ei toivoa, niin ainakin rohkeutta. Puhuimme toisillemme tuskin mitään; tuossa hiljaisessa huoneessa, jossa välistä tuntui kuoleman läheisyys, olimme oppineet ymmärtämään toisiamme pelkästä eleestä ja katseesta.

Puolihorroksissa näin unen raskauttamien silmäripsieni alta Antoinen istuvan liikkumattomana vuoteen jalkapäässä yölampun lepattavassa ja himmeässä hohteessa. Hänen lempeä ja vakava katseensa oli lakkaamatta kohdistunut sairaaseen; vain joskus pysähtyi se minuun.

Eräänä aamuna päivän sarastaessa näytti tauti helpottavan. Kuume oli melkein poissa; setäni oli keveämpi olla ja hänen rintansa röhisi vähemmän.

Iloinen toivo täytti mieleni Genesvrier'n kumartuessa hänen puoleensa kuumetta mittaamaan.

— Herra de Riveyrac nukkuu, sanoi Antoine nousten vuoteen äärestä. Kutsukaa Babette tai Marie tänne meidän sijaamme hetkiseksi. Tahtoisin puhua vähän teidän kanssanne, Hellé.

Marie Lamirault istuutui minun paikalleni nojatuoliin. Genesvrier virkkoi hänelle muutamia sanoja ja vei sitten minut huoneesta.

Me menimme täti Angélien entiseen huoneeseen, jonka olin luovuttanut vieraallemme.

— No, kysyin, hän on parempi, hän toipuu?

— Hellé, sanoi Genesvrier, on aika ilmoittaa teille… hetki lähestyy, jolloin tarvitsette kaiken voimanne…

— Setäni!

— Hänen laitansa on hyvin huonosti… Tämä rauhallisuus tekee minut paljoa levottomammaksi kuin eiliset taudin puuskat… Olkaa voimakas, Hellé.

Minusta tuntui kuin olisi koko talo luhistunut. En huutanut, en itkenyt. Tuijotin vain mykkänä Antoineen, yhä kysyvin katsein.

Hän tarttui käteeni.

— Hellé, rakas Hellé raukkani, miten minun on surku teitä!

— Setäni… kuolee…

Puhkesin sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.

— Hän kuolee… hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, isäni, opettajani, ystäväni… hän, jota rakastin, jota kunnioitin niin… Oi, tehkää jotakin, Antoine, yrittäkää mahdotonta, rukoilen teitä, pelastakaa hänet!

Hän laski kätensä olkapäälleni, minä nojauduin hänen rintaansa vasten, se oli ainoa turvapaikka, johon vaistoni minua veti. Ja kyynelten virratessa kuulin hänen äänensä korvissani:

— Itkekää vain, Hellé, itkekää vapaasti, sillä ette saa itkeä hänen luonaan. En osaa lausua teille tavanmukaisia lohdutuksen sanoja, mutta ainakin tunnette, että ette ole yksin, että teille jää ystävä, joka jakaa teidän surunne… Rakas Hellé, minä suren ystävää, jonka kadotan, mutta minä suren myöskin teidän kärsimystänne.

— Te olette hyvä… sopersin tietämättä, mitä sanoin. Näin seisoimme pitkän aikaa, hän vaiti, minä nyyhkien, melkein sylityksin. Äkkiä irroittauduin ja pyyhin silmäni.

— Koska kerran täytyy, niin olen voimakas. Tahdon, että rakas setäni päättää päivänsä rauhassa, niinkuin hän on elänytkin… Minä yksin…

Vielä kerran tulvahtivat kyyneleet silmiini.

— Minä en itke hänen luonaan… seuraan neuvoanne … Mutta, Antoine, kuinka raskasta se on!

Päivä kului, samaten yö. Jos en olisi uskonut sokeasti Genesvrier'ta, olisin kokemattomuudessani luullut sitä rauhaa, joka on kuoleman sanansaattaja, lähestyvän parantumisen merkiksi. Kuume oli murtanut elämänvoiman: setäni raukeni heikkouteen, tyynenä, ilman tuskia, näyttäen väliin melkein iloiselta; ja vaikka Genesvrier ja minä emme olleetkaan paljastaneet levottomuuttamme, ymmärsi hän, että loppu oli käsissä.

Koko yön valvoin käyden välistä eteisessä, jossa otsaani seinään nojaten itkin, niin että sydän oli haljeta. Aamulla olivat kyyneleeni kuivuneet. Vajosin vähitellen puolihorrokseen, joka seuraa tuskan äärimmäistä jännitystä ja jossa todellisuuden tuntu ikäänkuin häviää, loppuun kärsitty epätoivo jalostuu vakavaksi hiljaisuudeksi. Seisoin setä Sylvainin päänalaisen vieressä. Genesvrier oli vuoteen toisella puolen, ja sairas, jonka kädet lepäsivät meidän käsissämme, alkoi äkkiä puhua selvällä äänellä ja sanoin kuvaamattomalla äänenpainolla:

— Hellé, hellästi rakastettu lapseni, minä kuolen. Kiitän luontoa siitä, että saan olla täydessä tajussani ne viimeiset hetket, jotka saan olla luonasi… Minulla olisi paljon asioita sinulle sanottavana: täytyy supistaa ne muutamaan sanaan. Minulla on yksi pyyntö sinulle, Hellé: pysy uskollisena unelmalleni; tee itsestäsi se nainen, jota olen koettanut sinusta kasvattaa. Karta kaikkea matalaa ja keskinkertaista, älä tingi ihanteistasi, kavahda intohimoa, sen turhia viisasteluja ja kangastuksia, ja anna sielusi aarre ainoastaan sille, joka sen ansaitsee.

— Oi, huudahdin minä suudellen otsaa, jolla jo kylmä hiki helmeili, kuka voi minulle korvata teidät, mistä löydän sellaisen opettajan kuin te?

— Opettajanko, Hellé? Sinä et tarvitse enää mitään opettajaa. Sinä tarvitset oppaan ja ystävän. Sinä löydät sellaisen, minä tiedän sen, ja tämä varmuus on minulle suloinen… Älä itke, rakas pienokainen. Sinä olet ollut minun vanhuuteni kruunu, minun iloni ja valoni, minun elävä unelmani… En jätä sinua yksin enkä hyljätyksi…

Hänen katseensa kääntyi Genesvrier'hen:

— Ystävä… Antoine, uskon hänet teidän haltuunne… Olkaa hänelle minun sijaiseni… olkaa…

Hän sai hengenahdistuskohtauksen. Genesvrier antoi hänelle vahvistavaa lääkettä. Suurella tahdon ponnistuksella hän näytti kutsuvan takaisin jo pakenevaa elämää.

— Hellé on oleva sisareni, sanoi Antoine, kohottautuen pystyyn.

Hänen silmänsä loistivat kirkkaina hänen tätä sanoessaan. Kuolevan katse tavoitti tämän välähdyksen. Hän äkkiä ikäänkuin voimistui, hänelle tuli keveämpi ja helpompi olla ja hän viittasi meitä kohentamaan pieluksen sisään vajonnutta päätään. Hänen äänensä soi kirkkaampana, hänen huulensa yrittivät hymyillä.

— Luuletteko, sanoi hän Antoinelle, että voin elää aamun koittoon asti? Tahtoisin vielä kerran nähdä valon, olen vanha pakana, rakas ystävä, ja soisin, että sieluni sulaisi Kaikkeuden sieluun ihanan auringon säteiden siunaamana. Sammuttakaa lamppu. Avatkaa ikkuna. Taivas näyttää minusta valkenevan.

Aamurusko alkoi punertaa. Venus vaipui valohämyiseen usvaan. Suloinen raikkaus, ikäänkuin kukkien terillä helmeilevän kasteen tuoksu levisi ilmaan puutarhan pimennosta.

— Vihdoinkin, sanoi setäni, saan ratkaisun tuohon suureen arvoitukseen, ellei minun mahdollisesti täydy vaeltaa tähdestä tähteen, mysteriasta mysteriaan ennenkuin pääsen totuuden perille. Minusta tuntuu suloiselta muistaa vanhojen viisasten suurta unelmaa ja tahdon uskoa, että nyt sivuutan yhden asteen siitä loppumattomasta kehityksestä, jonka kautta eläimellisyys kulkee ihmisyyteen ja ihmisyys jumaluuteen… Katsokaa, kuinka tuo tähti on valkea ja kaunis! Aina kun olen katsellut sitä, olen ajatellut, että se mahtaa olla runoilijoiden ja viisaiden olinpaikka, jossa heidän kauneudenkaipuunsa löytää tyydytyksensä… Siellä olen minä oleva, kenties piankin, ja oli tämä haave sitten oikea tai väärä, tekee se kuolinhetkeni ihanaksi.

Hän vaikeni voipuneena; mutta hänen hymyilevät silmänsä eivät himmentyneet. Tunsin hänen valtimonsa vähitellen heikkenevän ja hänen kätensä kylmenevän… Kuitenkaan en itkenyt enää, ja Genesvrier, joka piteli sairaan toista kättä, näytti, kuten minäkin, ihailevan tämän kuolinhetken tyyntä kirkkautta, joka täytti meidät hartaudella.

Päivän loistava kerä nousi kukkuloiden takaa. Setäni liikahti. Hänen piirteensä, jotka kuvastivat korkeinta haltioitumista, jäykistyivät. Antoine kumartui ja sulki hänen silmänsä.

Kuolema oli tullut auringon mukana ja aamun ruskossa avautuivat salaperäisen Olympon kultaiset portit voitolliselle Hengelle.

XVIII.

Surupuvussani istuin avarassa ja tyhjässä kirjastossa, jossa paremmin kuin missään muualla saatoin palvoa kadonneen mestarini rakasta muistoa. Aamusta alkaen oli syksyn hieno tihkusade lioitellut Saint-Sulpicen torneja, rakennusten kattoja ja keltaista, lokaista puutarhaa. Minun sieluni oli pohjattoman murheellinen.

Nojatuolissani, tukien pakottavia ohimoitani käsilläni, katselin marraskuun ensimmäisen takkavalkean räiskyvää loimua ja kuuntelin Genesvrier'tä, joka istui minua vastapäätä.

— Kysytte, minkätähden olen näin kauan viipynyt poissa, sanoi hän. Soimaatte minua siitä, Hellé. Tiedättekö, että tuo pieni närkästyksenne miellyttää minua paljon enemmän kuin jos olisitte ottanut minut vastaan mitä herttaisimmin!

— Laskette leikkiä, luulen, vaikkakaan se ei kuulu tapoihinne. Että jäitte Brysseliin Jacques Laurentin luo, joka oli vaikeasti sairaana eikä mitenkään tahtonut päästää teitä matkustamaan, siinä ei ole mitään ihmeellistä… Mutta minkätähden ette kirjoittanut mitään minulle? Teidän odottamaton välinpitämättömyytenne koski minuun kipeästi.

— Välinpitämättömyytenikö? Voitteko, Hellé, todellakin vakavasti otaksua, että olisin käynyt välinpitämättömäksi?

— Tietenkin, herra Genesvrier.

— Te nimitätte minua »herraksi» nyt!… Olette siis toden teolla suuttunut?

— Selittäytykää, puolustautukaa! Pitkin askelin käveli Genesvrier edestakaisin, kädet ristissä selän takana.

— Minulla on salaisuus, Hellé.

— Salaisuusko, jota ette voi uskoa minulle, sisarellenne?

— Salaisuus, jonka saatte tietää. En tahtonut teille kirjoittaa sieltä, sentähden että tahdoin koota ajatuksiani, tutkistella itseäni, tehdä tiliä itseni kanssa, ennenkuin ottaisin tuon askeleen, joka on niin vakava, että se voi mullistaa koko elämäni. Yksinäisyys ystäväni luona oli soveliaampi tälle omantunnon tutkistelemukselle ja voimieni tunnustelemiselle kuin erakkomajani Parisissa. Tahdon tietää tieni; en tahdo pettyä enkä pettää ketään, sillä minun iälläni ei mikään teko ole yhdentekevä, etenkin kun olen enemmän ehkä kuin kukaan muu tietoinen edes vastuunalaisuudestani.

Hän pysähtyi eteeni:

— Suokaa anteeksi, etten osaa puhua, en ole mikään puhetaituri, pikku ystäväiseni, ja jos rupeaisin sanoin julkilausumaan sisäisiä tunteitani, tuntuisi se minusta jollakin tavoin naurettavalta ja ujostuttaisi minua. Olen pitänyt sopivampana kirjoittaa teille, ja tässä on tunnustukseni — lisäsi hän vetäen kirjeen taskustaan. — Älkää naurako tälle menettelytavalleni, joka voi näyttää teistä romanttiselta. Lukekaa hitaasti, miettikää tarkoin, älkääkä kiiruhtako vastaustanne.

— Mikä omituinen ihminen te olette, sanoin ottaen kirjeen, jonka hän minulle ojensi. Milloinka saan lukea tämän?

— Aivan heti. Nyt minun täytyy jättää teidät.

— Kai palaatte illalla? Odotan rouva Marboyta.

— Minä tulen.

— Tulkaa hyvissä ajoin, jotta meillä olisi tilaisuus puhella hetkinen kahden kesken.

— Mielelläni. Näkemiin, Hellé.

— Näkemiin, Antoine.

Hän puristi pitkään kättäni, ja minä tunsin, että hän vapisi.

— Näkemiin, toisti hän.

Ja hän lähti niin äkkipäätä, että jäin aivan ällistyneeksi. Menin vanhalle paikalleni takan ääreen ja rupesin lukemaan:

Parisi, 8 p. marraskuuta.

»Kun en kirjoittanut teille mitään Brysselistä, oli sillä oma tarkoituksensa. Tahdoin päästä selville teitä kohtaan tuntemani tunteen todellisesta luonteesta ja sisäisistä syistä. Tahdoin arvioida itseäni ja laskeutua aivan yksin ajatusteni suljettuun linnaan, jonne teidän armas kuvanne on tuonut yht'aikaa sekä onnea että levottomuutta. Tahdoin arvioida myöskin teitä, asettaa sielumme vastakkain; nyt luulen tuntevani teidät: teidän täytyy tuntea myös minut kokonaan.

»Teille on kerrottu minun elämäntarinani. Itsekin olen katkelmittain paljastanut teille ne salaiset sielulliset taitekohdat, jotka ovat merkinneet elämäni suuria murroskausia, ja tiedän, että en voi esiintyä teille tunteellisen ja intohimoisen rakastajan hahmossa. En kuvittele mitään liikoja itsestäni, ja jo kauan aikaa olen, ajatellessani ikääni, ulkomuotoani, jo harmahtavia hiuksiani, tuntenut toivovani ilmeisesti mahdottomia. Olin päättänyt vaieta; tyytyisin olemaan teidän ystävänne.

»Mistä olenkaan tänään saanut rohkeuden sanoa teille, joka olette nuori, kaunis, rikas: — Minä rakastan teitä, Hellé. Tahdotteko jakaa kanssani elämäni, joka on työtä, ponnistusta, köyhyyttä?

»Näitä sanoja en ole koskaan lausunut kenellekään naiselle. Ei kukaan olisi voinut kuulla niitä hymyilemättä tai oudoksumatta. Ei kukaan ollut kyllin arvokas ymmärtämään sydämeni rohkeata unelmaa.

»Jo varhaisimmasta nuoruudestani saakka hehkui mieleni aatteille, eikä mikään aistillinen kauneus himmentänyt silmistäni niiden aineetonta kauneutta. Ne kuumat kyyneleet, joita tavallisesti kahdeksantoista vuotiaana vuodatetaan hetkellisten lemmentunteiden vuoksi, uhrasin minä ainoastaan historioitsijoille ja runoilijoille. Paloin rakkaudesta noihin suuriin sankarihahmoihin, jotka kansojen joukossa nousevat päätään korkeammalle muita ja jotka tulikirjaimin kirjoittavat historiaan tunnussanansa: 'Isänmaa, Hyve, Vapaus, Oikeus'. Päätin uhrata elämäni niille aatteille, joita hekin olivat palvelleet ja joiden voitto taistelussa pahuuden voimia vastaan ei koskaan ole täydellinen.

»Perheeni ja ystäväni olivat levottomia minusta. He sanoivat minulle:

»— Valitse kunniallinen elämän ura, koska kerran et tahdo elää ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Varallisuutesi ja älysi avulla voit saavuttaa korkean aseman.

»Kuuntelin näitä neuvoja ääneti ja tunsin itseni surulliseksi kuin maanpakolainen.

»Ollen outo omaisteni parissa, kuljin miehen ikään asti vaitiolon sinetti huulillani. Pian kuitenkin pääsin omaksi herrakseni. Halusin kiihkeästi käyttää oikeuden palvelukseen niitä nuoria, koskemattomia, välittömiä voimia, joita itsessäni aavistelin ja jotka — siltä minusta tuntui — kykenisivät mullistamaan vaikka koko maailman; kuitenkin taistelivat ristiriitaiset mielipiteet rinnassani. Etsin selvyyttä kuuluisien miesten teoksista, jotka käsittelivät, joskaan ei lopullista vastausta antaen, niitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia, joiden ratkaisu minua askarrutti. Tahdoin viitoittaa tieni noiden suurien johtotähtien mukaan, mutta jokainen niistä valaisi ainoastaan osan pimeyttä. Kun vaadin oikeutta, näytti oikeustieteilijä minulle Välttämättömyyden, tuon maailman kaikkeuden hallitsijan kohtalokkaat lait, jotka määräävät taivaankappalten ja ihmishengen suuntaviivat, koko vapauden harhakuvitelman, sodan eri lajien ja sodan yksilöiden välillä, kaikissa elämän vaistoissa piilevän itsekkäisyyden. Historioitsija paljasti minulle lakikirjojen valheen. Pappi siirsi oikeuden täyttymisen arvoitukselliseen haudantakaisuuteen. Poliitikot kehuivat kukin omaa järjestelmäänsä ja ehdottivat joko 'tabula rasa'a' tai palaamista kuolleisiin perimätapoihin, tai sovitteluja, jotka eivät voineet tyydyttää ketään.

»Niinpä, jos järki oli tyydytetty, kapinoi jokin sydämessäni; jos taas sydän pääsi oikeuksiinsa, etsi järki vastasyitä, jotka panivat sulun innostukselleni.

»Täten harhailin pää täynnä ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, kunnes eräällä Europan-matkallani kävin Tolstoin luona. Vaikkakaan minussa ei ollut taipumuksia tuohon suuren miehen julistamaan uus-evankelisuuteen, ei se henkinen herätys, jonka hän oli aikaansaanut minun ikäpolvessani, ollut mennyt ohitse jälkiä jättämättä. Hän oli yksi sen ihanne-Panthéonin jumalista, jonka kuvaa kannoin sielussani, ja minä ihailin häntä siksi, että hän valveutti tämän ajan karkeaan hyödynpalvontaan takertuneita mieliä. Kaikilta Venäjän ja Europan kulmilta tuli nuoria naisia ja miehiä pyytämään häneltä neuvoa, kysymään sitä sanaa, joka paljastaisi heille elämän tarkoituksen. Useimmat pyhiinvaellustovereistani olivat tulleet tässä mielessä. Mestari vastasi heille seuraavin sanoin, jotka hän toisti nähtävästi niin usein, että ne ovat muuttuneet sananparreksi koko hänen maassaan: 'Tulkaa yksinkertaisiksi. Palatkaa maan helmaan'.

»Minä en suinkaan yhtynyt kaikkiin Tolstoin oppeihin, en hänen teoriaansa rakkaudesta enkä hänen kehoitukseensa, ettei pidä olla pahaa vastaan, en myöskään siihen mystillisyyteen, joka on niin luonteenomaista slaavilaisille kansoille. Sieluni oli altis hellyydelle ja säälille, mutta olin yht'aikaa sekä haaveilija että taistelija; en voinut erottaa ajatusta ja toimintaa toisistaan. Joka tapauksessa tuo venäläisen talonpojan paitaan puettu vanhus, joka nerokkaine otsineen ja profeetallisine partoineen askarteli suutarin töissä, tuli olemaan kohtaloni viitoittaja. Eikö minunkin tullut riisua yltäni kaikki henkilökohtainen ylpeys, 'palata maan helmaan', alhaisten ja vähäisten joukkoon, elää heidän elämäänsä, tulla tuntemaan heidät, rakastaa heitä — ja nousta jälleen entistä voimakkaampana heitä puolustamaan? Turhaan olin etsinyt oikeutta tietoviisaiden luota, luonnosta, valtiomiesten luota, valtiosta. Vasta inhimillisen kärsimyksen näkeminen ja siitä johtuva rakkaus ja viha ilmaisivat sen sydämelleni.

»Olin rikas ja tarpeeni olivat pienet. Sillä välittömällä innolla, joka on nuorisolle ominaista ja jolla se korvaa tekemänsä erehdykset, ryhdyin pahan iskemiä haavoja parantamaan, mikäli voimani antoivat myöten. Minulle tuotti iloa johdattaa eräitä harhautuneita todellisen kutsumuksensa tielle, hankin toisille tilaisuutta työskentelyyn, toisille työkaluja, aivan kuin puutarhuri, joka istuttaa uudelleen väärään paikkaan osuneet taimet ja valmistaa jokaiselle sellaisen maaperän, joka sille soveltuu.

»Olin jättänyt itselleni ainoastaan kaikkein välttämättömimmän, koska en lainkaan kärsinyt köyhyydestäni, ja niin aloin laskeutua kuin Dante yhteiskunnallisen helvetin onkaloihin. Minua vieläkin kauhistuttaa sitä muistellessani. Kaikkialla näin voimakkaamman musertavan heikomman, miehen sortavan naista, kohtalon ja yhteiskunnan painavan lasta. Ylhäällä näin välinpitämättömyyttä ja halveksintaa; alhaalla eläimellistä raakuutta ja vihaa. Kävin sairaaloissa, vankiloissa, työpajoissa, rikosten pesissä. Usein minua väärinymmärrettiin; niiden puolelta, joita tahdoin auttaa, sain osakseni epäluuloa ja väliin kääntyivät ponnistukseni minua itseäni vastaan. Ja surren pettymyksiäni ja voimattomuuttani minulle selveni, kuinka äärettömän vaikea on tämä uudistustyö, joka on toteutettavissa ainoastaan suurten, tuntemattomien mullistusten hinnalla ja monien sukupolvien yhteisten ponnistusten kautta.

»Silloin tulin tuntemaan Jacques Laurentin. Hän oli kärsinyt samoja tuskia, käynyt läpi samanlaiset koettelemukset. Hän opetti minua ymmärtämään korkeinta epäitsekkäisyyttä, kylväjää, joka siroittaa siemenen näkemättä koskaan satoa.

»Olin päättänyt lääke- ja oikeustieteelliset opintoni. Kirjoittamani Rikoksellisuuden psykologia ja artikkelini aikakauskirjassa Tulevaisuuden yhteiskunta olivat tehneet nimeni tunnetuksi. Minulla oli vihollisia nyt jo! Mutta minä tunsin ennen pitkää, että puhtaasti teoreettiset teokset sopivat huonosti luonteelleni. Siispä muutin aatteeni lihaksi ja luuksi, ruumiillistutin ne ihmishahmoon, sekoitin, keksityn juonen laajoissa puitteissa, kuvitellun ja todellisen. Näin suunnittelin kirjani Köyhät; se sisältää kapinoivat ajatukseni ja unelmani.

»Nuoruusaikani oli melkein ohitse, olin yksin enkä ollut ravinnut sieluani muulla kuin oikeuden ja totuuden rakkaudella. Olin sulkenut naiset pois elämästäni; niillä avioliittoon vapailla tytöillä, jotka sattuivat tielleni ja jotka useinkin olivat älykkäitä ja viehättäviä, oli huvittelun tarpeita, joita en voinut tyydyttää. Toiset taas, joilla oli huono pää ja hyvä sydän, olivat kokonaan vaistomaisia ja itsetiedottomia olentoja. Ei kukaan kuulunut minun rotuuni.

»Mutta sitten tapasin teidät, Hellé, enkä voinut unhoittaa jumalallista otsaanne, jonka himmeää valkeutta ja jalojen viivojen kauneutta ihailin, mutta jonka alla liikkuvat ajatukset olivat minusta vielä kauniimpia. Ihailin puhtauttanne, älyänne, ylpeyttänne. Ensimmäisen kerran kuiskasi minulle ääni sydämeni syvyydestä: 'Hän, ei kukaan muu kuin hän, voisi olla elämäntoverisi.'

»Minulla oli onni saavuttaa herra de Riveyrac'in ystävyys. Tarkastelin teitä, Hellé, omituisen toivon ja pelon vaihdellessa sydämessäni. Tunsin älynne, tahdoin koetella myöskin sydäntänne. Kentiespä se, esteettisiin kauneusvaikutelmiin tottuneena, ei värähtäisikään elämän kosketuksesta, kentiespä ei inhimillinen onnettomuus sitä liikuttaisikaan. Kentiespä te olitte vain yhteiskunnan yläilmoihin kuuluva kauneuden ilmestys, joka oli luotu kukoistamaan, nauttimaan, loistamaan vain omaksi ilokseen.

»Jos olisin huomannut teidät sellaiseksi, oi, silloin olisin ihaillut teitä kaukaa, mutta en olisi voinut teitä rakastaa.

»Ja minä rakastan teitä. Olen nähnyt Marie Lamiraultin ja hänen lapsensa hellyttävän sydämenne sääliin: heidän kauttaan tulitte tuntemaan kurjuuden ja ihmisheikkouden, joka oli teille siihen asti vieras. Olen nähnyt silmänne leimuavan ja rintanne aaltoilevan vääryyden edessä. Olen kuullut — mitä riemua tunsinkaan silloin! — sydämenne lyönnit. Kuvapatsas muuttui naiseksi, joka osasi rakastaa ja kärsiä.

»Hellé, jos tunnette itsessänne yli-inhimillisiä voimia, joita rakkaus yksin voi luoda ja ravita, tulkaa luokseni, uhrautukaa minun työlleni. Yhdessä me voisimme tehdä suuria ja meidän taistelumme ja pettymyksemme tulisivat runsaasti palkituiksi. Me olisimme tuo ihanteellinen pari, josta puhuin teille aikaisemmin, ei enää herra ja orja, vaan kaksi yhdenvertaista ja kuitenkin erilaista elämäntoveria, jotka ovat liittyneet yhteen tehdäkseen hyvää ja luodakseen onnea, jotka toinen toisensa avulla tulevat yhä voimakkaammiksi ja paremmiksi.

»Älkää hätiköikö vastausta antaessanne. Muistakaa että en esitä teille mitään keskitason ihannetta. Jos ylevä sydämenne toivoo jotakin suurta, niin miettikää tarkoin ja koetelkaa itseänne, sillä meidän liitostamme tulee joko ainutlaatuisen ihana tai turmiokas.

»Tahtoisin lopettaa tämän kirjeen sanoilla, jotka tulkitsisivat rajatonta hellyyttäni. Kaikki sanat tuntuvat minusta arkipäiväisiltä. Ah, olen kömpelö ja ujo teidän edessänne. Mutta kuinka kallis minulle olette ja tulette ikuisesti olemaan, sen todistaa teille, rakkaimpani, tämä tuskainen levottomuuteni.»

Että Antoine rakasti minua, se ei minua lainkaan hämmästyttänyt, mutta että hän tahtoi minut vaimokseen, sitä en ollut voinut aavistaa, sillä olin tottunut pitämään häntä erakkona, joka saattoi tuntea ainoastaan henkistä kiintymystä. Hänen tarjoamansa rakkaus, karu ja puhdas kuin hänen sielunsakin, oli kuitenkin kunnianosoitus, joka oli omiaan tekemään minut ylpeäksi. Mutta hän ei tarjonnut minulle mitään sokeaa ihailua ja alistumista, jolla miehet tavallisesti vangitsevat naisten pintapuolisen mielen. Hän ei salannut minulta elämänsä karuutta, niitä uhrauksia, joita avioliittomme minulta vaatisi. Hän ei ulkomuotonsa eikä viehätysvoimansa puolesta muistuttanut sitä voitokasta lemmenritaria, josta olin uneksinut nuoruudessani, joka olisi kaunis kuin sankari, kuningas nerojen joukossa, kansanjoukkojen lumooja. Antoinen vakavat hyveet peloittivat hieman minua, kaksikymmenvuotiasta tyttöä. Tällä iällä yhtyy rakkauden odotukseen, oli se kuinka puhdasta tahansa, aina aistinautinnon kaipausta ja runollista haltioitumista. Se on kevään ruusu, joka puhkeaa päivän rinteellä lempeän taivaan alla. Genesvrier'n rakkaus oli harvinaisempi kukka, myrskyisissä yläilmoissa, vuoren huipuilla puhjennut.

Koetellakseni itseäni kysyin itseltäni, mitä mahtaisin tuntea, jos joku odottamaton sattuma vieroittaisi Antoinen elämän elämästäni. Tuo ajatus oli minulle tuskallinen ja minä tunsin, että meidän suhteemme, joka oli käynyt yhä läheisemmäksi, ei enää voisi katketa kivuttomasti. Setäni kuoleman jälkeen oli ystävyytemme yksinäisyydessä lujittunut. Välittämättä yleisestä mielipiteestä, jonka mukaan nuoren tytön tuli olla jonkun vanhemman naishenkilön suojassa, olin säilyttänyt entisen huoneustoni, elämänmuotoni ja itsenäisen käytös- ja ajatustapani, joita setäni eläessään ei koskaan ollut rajoittanut. Tätä päätöstäni piti rouva Gérard aivan kuulumattomana ja myöskin rouva Marboy teki minulle vihjauksen sen sopimattomuudesta. Tuo äänetön moite, jonka tunsin itseäni ympäröivän, ei minua lainkaan säikyttänyt eikä mikään ollut minulle sen arvokkaampaa kuin Antoinen läheinen ystävyys ja meidän tavaksi tulleet keskusteluhetkemme. En peitellyt sitä, että hän tuli kotiini ja että itse olin hänen luonaan pitkillä vieraskäynneillä. Enemmän kuin koskaan ennen osoitin mielenkiintoa hänen työtään kohtaan; koetin auttaa häntä hänen ulkonaisessa toiminnassaan. Minulla oli suojatteja, joita joutohetkinäni kävin katsomassa. Nähdessäni erilaisia tyyppejä — etenkin naisia — opin oikaisemaan ja perustelemaan mielipiteitäni, tuntemaan ihmisiä, heidän ansioitaan ja vikojaan, elämän julmien iskujen jälkiä. Yhä kasvavalla uteliaisuudella selailin näitä eläviä kirjoja.

Hyvä tahtoni oli rohkaissut opastani. Koska jo olin sivuuttanut niin monta rajapylvästä sillä tiellä, jolle hän melkein tahtomattani oli minut johtanut, minkätähden en seuraisi häntä hänen unelmiensa lopulliseen päämäärään asti?

Mutta syvimmässä tunnossani melkein pelkäsin, raukkamaisesti kylläkin, että hän toteuttaisi tuon ihmeen ja nostaisi minut niin korkealle. »Olisin uljaampi, — sanoin itsekseni, — jos rakastaisin Antoinea intohimoisesti. Mutta kun oikein tutkistelen itseäni, en löydä sydämestäni muuta kuin ihailua, kunnioitusta, jonkun verran arkuutta, tahdon ponnistusta, pyrkimystä, ja kaikki tuo yhteensä muodostaa eräänlaisen tunteen, jota ei voi määritellä. Kenties se on rakkauden ennettä, mutta se ei ole vielä itse rakkautta.»

* * * * *

Söin päivällistä yksin hiukan alakuloisessa mielentilassa; kello kahdeksan aikaan oli Genesvrier jälleen luonani. Ikkunaan nojautuen hän katseli sadetta, joka lankesi puutarhaan. Hän tuli luokseni ja veti minut kädestä korkean lampun luo, joka piirsi valoisan kehän pöydän ympärille.

— Minun täytyy saada nähdä tarkkaan kasvonne, rakas Hellé! sanoi hän.

Hänen kalpeutensa kummastutti minua.

— Mitä olette päättänyt?… Haluatteko ajatusaikaa?

— Kyllä, tahdon vielä odottaa ja miettiä asiaa, ennenkuin teen päätökseni.

— Määrätkää aika itse. Kolme kuukautta, neljä kuukautta, jos tahdotte. Jos olisimme tavallisia ihmisiä, olisin kärsimättömämpi. Mutta peli, jota pelaamme, on vakava, kun ottaa huomioon panosten suuruuden. Älkää antautuko, ystäväiseni, mielikuvituksen vietäväksi, ohimenevän innostuksen puuskan valtaan. Jos tulette omakseni, tahdon, että teette sen vapaasta alotteestanne, täysin tietoisesti ja omasta tahdostanne.

— Tuo on juuri teidän kaltaistanne, Antoine, ja olen teille kiitollinen vilpittömyydestänne ja rehellisyydestänne. Lupaan teille siis koetella voimiani, tutkistella sydäntäni. Kolmen kuukauden kuluttua annan vastaukseni. Siihen mennessä en sitoudu keneenkään.

— Sitä en pyydä teiltä, ehätti hän sanomaan, teidän täytyy olla vapaa.

Hänen kätensä puristuivat yhteen, toivo kirkasti hänen kasvonsa ja hänen silmistään tulvahti vastaani niin voimakas ilon ja hellyyden säteily, että se vallan huikaisi minut.

— Minä en osaa olla kohtelias, Hellé. Rakastamani naisen edessä suuni mykistyy… Mutta millaista olisikaan itse onni, kun jo sen pelkkä ajatuskin näin syvästi minua järkyttää!

— Antoine, sanoin minä, en voi mitään luvata, mutta olkaa hyvässä toivossa. En tunne omaa sydäntäni; tahtoisin rakastaa teitä, niin, minä tahtoisin… Mutta vastaisinpa minä kolmen kuukauden kuluttua mitä tahansa, niin olkaa varma yhdestä asiasta: tunnen teitä kohtaan ikuista ystävyyttä; kunnioitan teitä enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä ja kiitän teitä siitä, että välitätte minusta. Jos en tule vaimoksenne, olen edelleen oleva sisarenne.

— Kiitos, Hellé, sanoi hän tukahtuneella äänellä. Hän suuteli käsiäni ja kääntyi poispäin salatakseen mielenliikutustaan.

— Kuulen jonkun tulevan, kuiskasi hän tekeytyen jälleen tyyneksi.

— Se on rouva Marboy.

Ovi avautui. Tulijat olivat rouva Marboy ja Maurice Clairmont.

XIX.

— Tässä tuon teille kummituksen, Hellé, sanoi vanha ystävättäreni. Maurice on ollut jo muutamia päiviä Parisissa. Hän tuli pyytämään minua tänä iltana kanssaan päivälliselle. Otin hänet mukaani tänne.

— Siinä teitte oikein, rakas rouva… Olette siis palannut kotiin terveenä ja reippaana, herra Clairmont? Oletteko tyytyväinen matkaanne? Emme odottaneet näkevämme teitä näin pian.

— Kerron teille kohta syyn äkilliseen palaamiseeni, vastasi nuori mies puristaen kättä, jonka hänelle ojensin. Olen kuullut teitä kohdanneesta onnettomuudesta, neiti de Riveyrac, ja surrut sitä vilpittömästi. Herra de Riveyrac oli niitä ihmisiä, joita ei voi unohtaa ja joiden seuraa kaipaa.

Hän kyseli yhtä ja toista setäni kuolemasta todellinen myötätunto äänessään. Sitten hän vaihtoi muutamia sanoja Genesvrier'n kanssa.

— On kerrottu, sanoin minä, että olisitte joutunut ryövärien käsiin.
Onko Kreikassa vielä ryöväreitä? Setä raukkaani se suuresti huvitti.

— Ne ryövärit, joita minä tapasin, olivat kunnon veijareita. Maksoin heille lunnaat ja me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä.

— Täällä kerrottiin, että olisitte värvännyt heidät turkkilaisia vastaan.

— Tuollaiset matkatarinat ovat aina vähän liioiteltuja … Itse asiassa en nähnyt turkkilaisen sotamiehen varjoakaan… Kävin Kreikassa; ohimennen pistäydyin tervehtimässä ystäväänne herra Walteria, tuota puu-ukkoa, joka muistutti Faustin homunculus'ta, joka on eksynyt Phoibos Apollonin pyhäkköön. Näin Parnasson luolat, jonne Delphoin asukkaat pakenivat medialaisten hyökkäystä, silloin kun Jumala hukutti persialaiset kivisateen alle. Näin Parthenonin aamu- ja iltaruskon kultaamana. Harhailin kuin Odysseus Kykladein merellä… Vihdoin päädyin lepäämään Korfuun, tuohon ihanaan Korfuun ja kirjoitin siellä valmiiksi näytelmän, jossa Noémi Robert tulee esiintymään.

— Joko piankin?

— Tänä talvena. Ajatelkaas, neiti, että suuren murhenäyttelijättären piti oikeastaan esiintyä eräässä Pierre Cabarus'n lyyrillisessä huvinäytelmässä. Se oli nimittäin taidekauden ainoa runopukuinen teos… Mutta Cabarus sairastui ja niin täytyi siirtää harjoitukset kevääseen. Muuan hyväntahtoinen ja vaikutusvaltainen ystävä antoi siitä minulle tiedon. Sappho oli valmis. Astuin ensimmäiseen Marseilleen lähtevään laivaan. Putosin Noémin eteen kuin taivaasta. Ja viime maanantaina tuo jumalainen nainen ilmotti minuille, että hän oli ottava näytelmän harjoitettavakseen ja esittävä itse Sapphon osan.

— Kunnian tie on teille avoinna, sanoi Genesvrier hymyillen.

— Maurice on kyllä pääsevä pitkälle sillä tiellä, sanoi rouva Marboy. Korkeammalla taholla näyttää olevan suuri harrastus hänen kappalettaan kohtaan.

— Korkeammalla taholla?

— Niin juuri… Rébussat, uusi kaunotaiteiden ministeri…

— Se tahtoo sanoa, keskeytti Maurice, että tapasin hänet serkkuni, rouva de Nébriantin luona… Tehän tunnette hänet, Genesvrier! Ette taida erikoisemmin hyvin tulla toimeen keskenänne…

— Olen tuntenut hänet ennen muinoin tarpeeksi hyvin voidakseni häntä halveksia.

— Hyvä Jumala, sanoi Clairmont hetken vaitiolon jälkeen, tiedän kyllä, että puhutaan kaikellaista pahaa Rébussat'sta. Se ei merkitse mitään… Parisin kirjallisessa maailmassa on panettelu yhtä tavallista kuin ihailun suitsutuskin.

— Näin kyllä, mikä Rébussat on miehiään. Hän on valheellinen ja sanansa syöjä. Isä Lethierry oli ottanut hänet siipiensä suojaan ja tukenut hänen ensimmäisiä askeleitaan… Kun Lethierry joutui epäsuosioon, luopui Rébussat hänestä ja vainosi häntä halpamaisesti. Rébussat, hyvä ystävä, on Tartuffe, jolla on Scapinin notkeus.

— Älykäs mies!

— Hyvin älykäs! Hänellä on siro käytös, viehätysvoimaa ja lennokkaisuutta, kaikki ne ominaisuudet, jotka vetävät nenästä miehiä ja hurmaavat naisia. Miten nopea ja loistava onkaan ollut hänen virka-uransa! Kolmenkymmenvuotisena eduskunnassa, ja nyt jo ministeri.

— Ettekö kirjoittanut jonkin artikkelin häntä vastaan, Antoine?

— Kyllä, vastaukseksi siihen kirjoitelmaan, jolla hän kunnioitti Lethierryn, entisen suojelijansa muistoa. Olimme jo vähällä joutua kaksintaisteluun, mutta Rébussat jänisti. Hän kantaa minua kohtaan karvasta kaunaa, tiedän sen.

— Antoine parka, sanoi rouva Marboy, teillä on taito hankkia itsellenne vihollisia.

— Myöskin ystäviä! sanoin minä sekaantuen keskusteluun. Mitä teitä joku herra Rébussat liikuttaa. Minä haihdutan harminne pyytämällä teitä juomaan kupillisen teetä.

— Saanko auttaa teitä, neiti? sanoi Clairmont.

Rouva Marboy jatkoi ystävällisessä äänilajissa pientä kinailua
Genesvrier'n kanssa. Asetellessani teekeittiötä kuntoon lähestyi
Maurice Clairmont minua.

— Teillä mahtaa olla ikävä yksinäisyydessänne, neiti, sanoi hän.

— Setäni kuolema jätti suuren aukon elämääni, mutta olen koettanut hankkia itselleni työskentelyä. Opiskelen yhä, lueskelen ja tapaan usein herttaista rouva Marboyta, herra Genesvrier'ta ja setäni vanhoja ystäviä.

Hän hymyili.

— Tekisi mieleni sanoa teille, kuten Athalie nuorelle Éliacinille:

… — Ajanvietettä siis ei viehkeämpää ole teillä?

— Minä vakuutan teille, ettei minulla ole lainkaan ikävä.

— Ikävyys tulee ennemmin tai myöhemmin.

— Minkätähden?

— Sentähden, että opiskelu, kirjat, musiikki ja keskustelut kunnianarvoisten henkilöiden kanssa eivät voi ajan pitkään riittää onneksi nuorelle kahdenkymmenen vuotiaalle tytölle. Te käyskelette joukossamme aivan kuin joku muinaisajan sankaritar, kuin joku Pompejin nainen, joka on noussut kuolleista vuosisatojen unen jälkeen. Tämä johtaa mieleeni erään tapahtuman matkaltani.

— Kertokaa!

— Näin teidät aivan sellaisena kuin nyt seisotte edessäni.

— Missä sitten?

— Delphoissa, Apollonin temppelin läheisyydessä, juuri siellä, missä työmiehet kaivoivat maasta esille pronssisen Aurigan, kuvanveistäjä Euphronioksen teoksen, jonka Polyzalos, Syrakusan kuninkaan Gelonin veli, Pindaroksen ystävä, omisti Phoibokselle… Huomaatte, että olen tullut oppineeksi. Puhun niinkuin kirja… muinaistieteellinen kirja!

— Te saattaisitte häpeään itse Walterinkin.

— Tämä Auriga muodosti osan eräästä ryhmästä, joka särkyi siinä maanvieremässä, joka hävitti Alkmeonidien temppelin. Siitä ryhmästä on löydetty vaununosia, ohjakset, katkenneita hevosen jalkoja ja voiton jumalattaren käsi, joka piteli otsaripaa, palmua ja seppelettä.

— Te olitte siis siellä?

— Olin, ja seurasin näitä kaivauksia mitä suurimmalla harrastuksella. Näin saatettavan päivänvaloon lukemattomia taideteosten osia, niiden joukossa naisen torson. Työmiehet valelivat lakkaamatta sitä vedellä irroittaakseen siitä limaisen kuoren, joka peitti sitä kuin raskas naamio. Vähitellen paljastuivat kasvot; saattoi jo erottaa hiusten kaartoviivan, otsarivan, huulten puhtaan hymyn, jota maan vieremä ja lapio eivät olleet hennonneet vahingoittaa. Olin tuntevinani hänet… Parisinko vaiko Rooman museoissa olin joskus ihaillut noita tyyniä, samalla inhimillisiä ja jumalallisia marmorikasvoja? Olin näkevinäni noista silmistä loistavan elävän katseen ja kuulevinani noilta huulilta tutun äänen soinnun.

— Kenen?

— Malttakaa! Ohimoilta vuotava vesi paljasti vihdoin seppeleen: tunsin hänet Persephoneksi hänen narsissidiadeemistaan — ja silloin näin minä teidät, Hellé, keväisessä puutarhassa, kuutamossa, vastapuhjennein kukkasin koristettuna, Eleusiin neitseenä. Kuten, marmorisisarenne, olitte tekin ilmestynyt eteeni nykyaikaisen elämän rumuuden ja loan peitosta, ikuisen kauneuden tyyppinä. Mutta te elitte, nuorekas veri pulppusi suonissanne. Teidän otsanne alla asui sielu. Delphoi oli pitänyt omanaan maanalaisen Persephonen; minä olin tavannut Hadeksesta paenneen jumalattaren itsensä, heränneenä eloon toisen taivaan alla.

— Runoilijan haaveita, sanoin hymyillen, kauniita ja imartelevia.

Clairmont alensi äänensä:

— Tuo yhdennäköisyys vaikutti minuun kuin enne. Koko päivän, koko yön ajattelin minä teitä noilla loihdituilla kallioilla pyhien, sointuvanimisten tähtisikermäin kiertäessä pääni päällä… Mitä teitte silloin? Missä olitte? Olitteko kokonaan unhoittanut minut?

Tee mustui kylmenneessä teekannussa… Miten olinkaan jälleen joutunut vanhan lumouksen valtaan? En voinut irroittaa silmiäni Mauricen silmistä, jotka olivat siniset kuin meri, rakkauden jumalattaren syntymäkehto.

— En, kuiskasin itsetiedottomasti, en ollut teitä unhoittanut.

— No, Hellé! virkahti rouva Marboy. Heräsin kuin unesta, säpsähdin.

— Me puhuimme Delphoin kaivauksista, sanoi Maurice nousten seisomaan. Kerroin neiti de Riveyrac'ille, että olin ollut läsnä kuuluisaa pronssista Aurigaa esiin kaivettaessa.

— Olen nähnyt kuvan tuosta Aurigasta, sanoi Genesvrier. Eikö totta, vaatteen poimut…

Minä en kuunnellut heitä enää. Koneellisesti kaadoin laseihin teen, jonka olin vaalentanut kuumalla vedellä. Tarjotessani sitä kohtasin Antoinen rauhallisen katseen ja huomasin, ettei hiljainen keskusteluni Mauricen kanssa ollut herättänyt hänessä minkäänlaisia mustasukkaisuuden tunteita… Minkätähden siis tuon luottavan, hellän, onnellisen katseen nähdessäni tunsin omantunnon vaivoja.

XX.

Antoine oli syönyt aamiaista kanssani. Hän oli juuri lähtemäisillään, kun Babette ilmoitti Maurice Clairmontin.

— Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan. Tulen pyytämään teiltä neuvoa, sanoi runoilija, joka näytti olevan vähän hämillään tästä kohtauksesta ja halusi jollain tavoin selittää odottamatonta käyntiään. Sapphon harjoitukset alkavat juuri ja Noémi Robert haluaisi joitakin muutoksia. Tahtoisin lukea neiti de Riveyrac'ille muutamia kohtia näytelmästäni ja tiedustella hänen mieltään.

— Epäilemättä voi Hellé antaa teille hyviä neuvoja! sanoi Genesvrier, ilman että saatoin erottaa hänen äänenpainossaan minkäänlaista ivallista vivahdusta.

Hän nousi lähteäkseen.

— Entä te, Genesvrier, sanoi Clairmont, mitä te puuhaatte? Tiedän, että toimitatte Tulevaisuuden yhteiskuntaa. Mutta joko kirjanne vihdoin valmistuu?

— Pian. Minunkin on valitettavasti tehtävä muutamia korjauksia, joissa neiti de Riveyrac ei voi minua auttaa.

He kättelivät ja minä saatoin Genesvrier'ta ulkoportille.

— Ette odottanut herra Clairmontia tänään? sanoi hän.

— Antoine, oletteko pahastunut minuun?

— Teihinkö, rakas pienokaiseni! sanoi hän hellästi. Ja mistä syystä?

— Pelkäsin… hetkisen… että herra Clairmontin käynti ei ollut teille mieleen.

— Ja olette kyllin rehellinen tunnustaaksenne minulle tämän huolenne… Hyvä, kunnioitan teitä siitä vielä entistä enemmän. Ei, sanoi hän, suoristaen kookkaan vartalonsa täyteen mittaansa, — älkää luulotelko sellaista; en tahdo pidättää itselleni mitään rakastuneen erikoisoikeuksia; minulla ei ole siihen vähintäkään oikeutta, ja jos tuntisin mustasukkaisuutta, painaisin alas tuon ruman tunteen…. Olette vapaa, Hellé, siihen päivään asti, jolloin laskette kätenne minun käteeni, jos sitä päivää koskaan tulee. Voitte ottaa vastaan kenen haluatte ja milloin vain haluatte. Sitäpaitsi en pelkää ketään, Hellé… Paitsi teitä itseänne ja sitä mielikuvitusta, joka läikkyy tuon kauniin otsan alla… No niin, pikku ystäväiseni, menkää nyt sisään. Te kylmetytte täällä… Ja mitä sanoo vieraanne? Olette kovin varomaton!

Hän hymyili. Näin ristikkoaidan lomitse hänen loittonevan; sitten palasin Mauricen luo.

Babette korjasi pois aamiaista. Pyysin Clairmontia tulemaan kirjastoon, jossa tavallisesti oleskelin.

Oli tuollainen kylmä ja jäätävä talvipäivä, joka kirjailee valkoiseen huurteeseen kattojen harjat ja puiden tummat oksat. Suuri valkea räiskyi takassa. Istuuduimme jykevän uunin ääreen, jota koristi kahden raskaan kuparisen kynttiläjalan välissä seisova olympolaisen Pallaan patsas.

— Millainen ylevä puhdasviivaisuus täällä vallitsee, sanoi Maurice. Parisi tuntuu niin etäiseltä. Kun näen teidät tuossa edessäni noin nuorena, vaaleana ja vienona näissä karuissa kehyksissä, luulen olevani jossakin Hoffmannin sadussa.

— Minä viihdyn täällä. Rakastan näitä tummia, kiiltäviä huonekaluja, kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, kipsifriisejä ratsastajakuvineen. Täällä elää setäni henki. Luen täällä hänen mielikirjojaan ja välistä tuntuu aivan siltä, kuin kuulisin askeleita, kynän rapinaa, kirjanlehtien kahinaa.

— Niin, tämä on teidän pyhättönne, teidän satulinnanne. Tänne eivät kutsumattomat pääse häiritsemään…

— Tapaan niin vähän ihmisiä setäni kuoleman jälkeen.

— Ette käy enää rouva Gérardin luona?

— Hänen illatsuissaanko? En.

— Entä rouva Marboyn luona?

— Sangen usein. Mutta rouva Marboy onkin tosi ystäväni.

— Olette hyvin tuttavallisissa väleissä Genesvrier'n kanssa, sanoi hän epäröimättä, ikäänkuin hän olisi todennut tosiseikan eikä esittänyt kysymystä.

— Setäni piti hänestä paljon.

— Hän on ansiokas mies… epäilemättä; mutta hän ei ole taiteilija.
Minusta hän on tuulentupien rakentaja ja kiihkoilija.

— Mielestäni Genesvrier ei ole niinkään kaukana taiteesta. Hän on etevä kirjailija. Hänellä on oikea ja hieno käsitys runoudesta, musiikista ja kuvanveistotaiteesta. Jos hän olisi barbaari, ei hänen työhuoneessaan olisi Dürerin Melankoliaa eikä Michel-Angelon Orjaa.

— Olette siis käynyt hänen luonaan? sanoi Clairmont vilkastuen.

— Olen. Olen huvitettu hänen työstään toisten hyväksi ja niistä ihmisistä, joita hän auttaa.

— Jos kuuntelette häntä, neiti Hellé, muuttaa hän teidät maallikkonunnaksi ja se olisi suuri tappio teille… ja meille.

— Jos puhuisimme nyt teistä, herra Clairmont. Missä on käsikirjoituksenne?

Hän laski salkkunsa pöydälle.

— On selvää, etten tahdo vaivata teitä kuuntelemaan kaikkia kolmea näytöstä. Olen valinnut esiin muutamia kohtia.

— No, lukekaahan.

— Kuten tahdotte… Mutta vaikkakin olen tullut tänne työskentelemään, ei minulla ole mitään halua siihen.

Hän selitti minulle näytelmän juonen, huomauttaen niistä näyttämöllisistä muutoksista, joita Noémi Robert toivoi. Vähitellen hänen silmänsä elostuivat ja hänen äänensä kävi sointuvammaksi. Hän luki erään kuoro-osan, joka antiikkiseen tapaan oli jaettu vuorosäkeisiin, — erään kohtauksen Alkaioksen ja Sapphon välillä — erään Phaonin ja Melissan kaksinpuhelun. Pyysin häntä jatkamaan.

— Siinä onkin jo kaikki.

— Kuinka?

— En ottanut mukaani enempää.

— Sepä vahinko!

— Miellyttääkö näytelmäni siis teitä?

— Olen siihen aivan hurmaantunut. Äsken lukiessanne näin edessäni sinipunertavana kuultavan meren, hiekkarannikon kullankeltaisen kaaren, pyhän lehdon, nuorten tyttöjen kuorotanssin… kaikki lapsuuteni näyt… Tuskin olin oppinut lukemaan, kun jo puutarhamme viikunapuun siimeksessä hurmion vallassa kertailin Chénier'n ja Lamartinen runoja. Niin, silloin jo rytmi, sointuvat tavuyhdistelmät, ylevien elegisten säkeitten pitkät ja suloisesti keinuvat aallot tekivät minuun vastustamattoman vaikutuksen… Nautin vaistomaisesti sanojen salaperäisestä kauneudesta… Mutta pidätte varmaan minua pedanttisena ja naurettavana.

— Oh, sanoi hän, teidän äänetön tarkkaavaisuutenne, innostuksenne, silmienne haaveellinen ilme on minulle paljon kallisarvoisempi kuin joukkojen äänekkäät suosionosoitukset. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, neiti Hellé. Ja nyt arvostelkaa, ja ankarasti!

— Se käy minulle hyvin vaikeaksi, varsinkin tänään, ja sitä paitsi en tunne teostanne.

— Siis sallitte, että tulen uudelleen? sanoi hän vilkkaasti.

— Kyllä.

— Huomenna?

— Kernaasti.

Hän nousi ja, uuniin nojautuen:

— Mikä onnellinen sattuma minulle, että tapasin teidät, huudahti hän iloisesti. Ettekö usko, Hellé… Anteeksi, että rohkenen nimittää teitä ääneen samoin kuin ajatuksissani… Ettekö usko, että meidän välillämme on jonkinlainen salainen, suloinen hengenheimolaisuus, koskapa samat sanat saavat värähtämään sielumme, joilla on sama kaikupohja?

— Kenties… mutta te olette taiteilija, luova henki, ja minä, joka olen neroton ja lahjaton, en voi muuta kuin ihailla ja vaieta. Häpeäisin antaa teille neuvoja, minä, joka en ole mitään tehnyt ja joka en ole mitään!

— Ettekö siis pidä minään sitä ihmettä, että tänä raakana ja rumana aikakautena olette tullut siksi, mikä olette? Teidän teoksenne, se olette te itse, Hellé. Teissä on marmorin kauneutta ja säkeiden siivitettyä lentoa. Te olette yhtaikaa kuvapatsas ja runo. Raakalaisten joukkoon tuomittuna te elätte kauniimpaa unelmaelämää kuin meidän teoksemme.

Hän lähestyi:

— Unelmoikaa myöskin ääneen, pyydän teitä, sanoi hän vastustamattomalla hymyllä niinkuin se, joka tuntee voimansa ja tietää voittavansa. Unelmoikaa tulevaisuudestanne; minä vuorostani vaikenen teitä kuunnellakseni.

— Voi, sanoin minä, mitäpä voisin teille vastata… Tulevaisuudestani! Sen peittää verho, väliin synkkä, väliin hohtava. Ennen en kuvitellut itselleni muuta onnea kuin viettää elämäni Châtaigneraie'n kauniin taivaan alla, lukea, opiskella, katsella kukkasia ja tervehtiä illoin tuttavia tähtiä. En pyytänyt mitään parempaa. Mutta sittemmin olen nähnyt ihmisiä, heidän tuskiaan, sitä pahaa, jota he lakkaamatta saavat aikaan, ja tuo näky on vienyt mielenrauhani.

— Ah, tuossa huomaan Genesvrier'n vaikutusta!

— Totta on, että herra Genesvrier on tuonut mieleeni ristiriitoja, joista en ennen tiennyt mitään. Hän on sanonut minulle, että taide on syvin juurin kiinni elämässä: että jos se irroitetaan siitä, ei se enää ole muuta kuin kuollut ja tuoksuton kukka. Hän on tahtonut herättää minut todellisuuteen.

— Sehän on pyhyyden häpäisemistä! Oh, tunnen kyllä tuon hänen rakkaan teoriansa… Mutta mehän puhuimme teidän tulevaisuudestanne.

— Josta en tiedä mitään.

— Mutta jonka minä näen selvästi. Teidän tulevaisuutenne on kauneuden, älyn, rakkauden kolmenkertaista voitto juhlaa. Näen teidät ja näen sen elämäntoverin, jonka olette valinnut maineen Parnassolta. Hän ihailee teissä toteutunutta ihannettaan, neroutensa elävää ilmestysmuotoa. Hän hallitsee sieluja ja te hallitsette häntä.

Hymyilin.

— Haavetta!

— Kuka tietää? vastasi hän.

* * * * *

Maurice palasi seuraavana päivänä ja pian oli hän luonani jokapäiväinen vieras.

Väliin toivoin, että hän olisi luopunut käynneistään, huolimatta siitä, että ne tuottivat minulle suurta iloa. Toivoin tahdon ponnistuksella, johon katsoin olevani velvoitettu, voivani siirtää hänen kuvansa loitommas elämästäni. Minulla ei enää ollut halua eikä aikaa tutkistella yksinäisyydessä itseäni, kuten olin luvannut Antoinelle. Kävin harvemmin Rue Clovis'lla; laiminlöin suojattini. Koko minun aikani meni lukemiseen ja keskusteluihin, joita Clairmont taitavasti pitkitti taiteen ja alkavan ystävyytemme nimissä. Täten vierivät hetket olivat yhtämittaista hurmausta. Mutta minkätähden valtasi minut kuitenkin surumielisyys aina, kun tuo nuori mies tuli luokseni, muistaessani samanlaisia hetkiä, joita ennen olin viettänyt Genesvrier'n seurassa?

Tältä ei voinut jäädä huomaamatta se äkillinen sielullinen muutos, joka minussa oli tapahtunut muutamassa viikossa, jota tahtoni vastusti, mutta jota hämärä sisäinen vaisto tuki. Syytin itseäni siitä, että en osannut luoda tasapainoa ilojeni, velvollisuuksieni ja ystävyyssuhteitteni välille. Mutta Genesvrier, jonka levottomuuden aavistin, näytti suistavan rakkauttaan kunnioittaakseen minun vapauttani. Kuinka monta kertaa, liikutettuna hänen hiljaisesta surustaan, olinkaan vähällä paeta hänen turviinsa ja paljastaa hänelle sydämeni ristiriidat! Mutta häpeän, säälin, arkuuden sekainen ujous sulki huuleni, — ja vähitellen tunsin keskinäisessä suhtautumisessamme olevan jotakin pingoitettua, jotakin mykkää painostusta, joka vaikutti minuun tuskaisemmin kuin soimaus.

Tuli uusi vuosi: rouva Marhoy oli sairas eikä käynyt juuri missään; hän näki mielellään Mauricen ja minut yhdessä. Hän piti kummipoikansa iloisesta luonteesta, hänen sirosta käytöstavastaan ja niistä huomaavaisuuksista, joita tämä osoitti hänelle, sekä suosi kaikkia hänen aikeitaan. Hän koetti lähentää meitä toisiimme. Olihan Maurice juuri hänen oman tyttöaikaisen ihanteensa kaltainen, sellainen mies, jota hän itse minun iälläni kenties olisi rakastanut!

XXI.

Istuen yksinäni permantoaitiossa, jonka kullalla kirjaillut, raollaan olevat kaihtimet peittivät minut uteliailta lorgneteilta, kiinnittämättä huomiotani hälisevään yleisöön, joka virtasi saliin ennen väliverhon kohoamista, luin kirjelippua, jonka Maurice oli minulle lähettänyt valkoisessa syreenikimpussa:

»Niinkuin kreikkalainen soturi ennen taistelua ripusti kukkaislainansa voitollisen Pallaan jalustaan, samoin minäkin lasken jalkoihinne nämä kukat, rakas Hellé. Olkoon teidän näkymätön läsnäolonne minulle onnellinen enne. Tahdoin, että istuisitte yksin kuunnellessanne ja arvostellessanne teostani. Ajatukseni rientää joka hetki luoksenne niin hälinän kuin hiljaisuudenkin halki.

»Olisin mielelläni istunut vierellänne tuossa lymypaikassa, jonne katsojain silmät eivät saata tunkea. Mutta, en voi. Olen pääsemättömissä ystävistäni, näyttelijöistäni, kaikenlaisista tunkeilevista ihmisistä, jotka vaanivat minua häiritäkseen rauhaani voiton tai tappion hetkellä. Kuitenkin tulen illan kuluessa varmasti tervehtimään teitä saadakseni teiltä joko voitonseppeleen tai lohdutusta, jos epäonnistun».

* * * * *

Sali oli melkein täyttynyt. Otsa käsien varassa hengitin nautinnolla noiden syreenien kevyttä tuoksua, jotka olivat yhtä valkoiset kuin valkoinen hameeni. En katsellut ollenkaan tuota tavanomaista kirjavaa ja meluisaa ensi-iltayleisöä, joka niin huvittaa oikeita parisilaisia, sentähden että he tuntevat sen joukossa sanomalehtimiehiä, taiteilijoita, näyttelijöitä, muotikeikareita, mitä erilaisimpiin seurapiireihin kuuluvia naisia ja sellaisiakin tyyppejä, jotka eivät kuulu mihinkään määrättyyn »seurapiiriin». Nuo ihmiset, jotka puhelivat, nauroivat, mietiskelivät ympärilläni, olivat minulle tuntemattomia ja välinpitämättömiä. Jossakin muussa tilaisuudessa olisin halunnut saada tietää heidän nimiään; jos Maurice olisi kertonut heidän tarinansa, olisi se ollut yllättävää, opettavaa tai huvittavaa… Mutta Maurice ei ollut kanssani tässä pienessä aitiossa, jonne hän oli sulkenut minut niin hellän mustasukkaisesti, jotta ei mikään eikä kukaan voisi häiritä tarkkaavaisuuttani ja ajatuksiani, jotka hän tahtoi kiinnittää yksinomaan teokseensa. Eikä mikään eikä kukaan muu minua huvittanutkaan.

Yht'äkkiä valot sammuivat. Näkymätön orkesteri soitti vienosti pastoralen luontoisen, lyhyen alkusoiton, ja esirippu nousi avartaen silmieni eteen Mytilenen läheisyydessä olevan pyhän lehdon ylevän maiseman. Kallioiden lomasta siinti kaukainen meri. Aphroditen myrttien siimeksessä liikehti hitain askelin neitojen kuoro vaalean esikarkelijattarensa johdolla.

Äkkiä astui esiin metsästä korkeavartinen Alkaios-vanhus lyyrain hymnin tervehtimänä. Hän kyseli neitosilta Sapphoa, joka salaisten surujen kalvamana karttoi Mytileneen temppeleitä ja toreja. Hitaassa, lyyrain korostamassa tahdissa kuoro kulki näyttämön yli ja katosi. Ainoastaan Melissa neito jäi lähteen partaalle puhellen Najadille ja kuiskien runoja, jotka ilmaisivat rakkauden iloa ja ikävää. Ikäänkuin kuullen hänen rukouksensa ilmestyi hänen eteensä kaunis metsästäjä Phaon. Unohtaen jousensa, nuolensa, metsästäjä-intonsa hän istuutui sammuttamaan janoaan lähteelle kurjenmiekkojen keskelle.

Heidän välilleen kehkeytyi viehkeä keskustelu, jonka kuitenkin Alkaios keskeytti lähettäen nuoren tytön tovereittensa luo ja vieden Phaonin mukanaan.

Tämä ensimmäinen näytös, joka oli täynnä antiikkisen runouden tuoksua, viritti heti yleisön suosiolliseksi. Tarkastellessani katsomon liikehtelyjä tunsin sen uhoavan myötätuntoista sähköä, joka on menestyksen varma enne.

Kaihtimien suojassa etsin silmilläni tuttuja kasvoja ja lopulta keksin rouva Gérardin, joka istui rouva Marboyn ja erään nuoren naisen välissä erään aition etupaikoilla. Etupermannolla keskusteli vanha ystäväni Lampérier jonkun suuren lehden arvostelijan kanssa. Eräässä näyttämöaitiossa, joka oli upea kuin budoaari, istui naisia leyhytellen viuhkojaan ja pureskellen namusia, joita muuan herra tarjosi heille kultarasiasta. Yhden näistä naisista tunsin Mauricen kuvauksien mukaan hänen serkukseen, tuoksi kuuluisaksi paroonitar de Nébriantiksi, josta hän oli minulle usein puhunut. Hän oli kaikesta päättäen se, joka istui aition keskustassa; hän oli jotensakin lihava ja muistutti jotakin Largillièren naismuotokuvaa vienon punertavine ihoineen, kauniine, tummine silmineen, hopeanharmaine, paksuine hiuksineen. Timanttisolki hohti pitsisestä kaularöyhelöstä; timanttikirjaimet koristivat valkeista höyhenistä ja kuultavasta simpukankuoresta tehdyn viuhkan vartta. Olin kuullut kehuttavan paroonittaren vastaanottoja, niitä taiteenharrastajanäytäntöjä, joita niissä esitettiin, ja niitä pieniä miete- ja tunnelmakirjasia, joita hän julkaisi joka vuosi käyttäen sievisteleviä otsikkoja, sellaisia kuin: Sinisiä perhosia tai Kuihtuneita kukkia.

Katseeni siirtyi rouva de Nébriantista permannolle, sieltä katsomon yläriveille etsien henkilöä, joka varmaankaan ei rohjennut tulla luokseni: Antoine Genesvrier'ta. Minkätähden ei hän väliajalla tullut minua tervehtimään? Olimme viime viikkoina tavanneet toisemme sangen harvoin ja tuntui melkein siltä, kuin olisimme molemmat ikäänkuin salaisesta sopimuksesta karttaneet tuskallisia selityksiä, joiden kuitenkin pian täytyi tulla. En voinut salata itseltäni, että meidän hyvä sisaruussuhteemme alkoi jo horjua ja että meidän välillämme oli jotakin vierasta.

Vihdoin keksin hänen miettiväisen päänsä, jonka salainen murhe teki vanhan näköiseksi, hänen ohimoilta harmahtavan ruskean tukkansa, hänen leveän otsansa, hänen parvekkeen reunaa puristavan kätensä. Ja karkoittaakseni sieluni tuntemattomista syvyyksistä esille tunkevan tunnonsoiman upotin kasvoni syreenien hyväilevään tuoksuun, joka ympäröi minua kuin herkän ja nuoren rakkauden henkäys. Hälinä katsomossa kuului hiljenevän ja orkesteri viritti sataäänisen tuskan säveleensä: harput, torvet ja viulut valittivat hiljaa onnettoman rakkauden kaihoisaa murhetta.

Avasin silmäni. Maaten pitkässä, valkeassa laskospuvussaan, hiukset kuhaverkolla sidottuina tulkitsi kuuluisa murhenäyttelijätär Sapphon lemmenkaihoa ylevän plastillisilla, rytmillisillä asenteillaan ja äänensä täyteläisellä soinnulla. Näyttämö kuvasi talon edessä olevaa pengermää; kuu loisti himmeältä taivaalta. Kolme nuorta tyttöä, viheriäinen, sininen ja malvanvärinen, läpikuultava huntu yllään, seisoi suorina ja äänettöminä näyttämön taustassa, korkeiden maljakkojen vierellä, joista kohosi metsäliljoja. Laakeripuu heitti kirkkaille marmoripaasille oksiensa mustan ja kohtalokkaan varjon. Yht'äkkiä, kuin näkymättömien huilujen käskystä, Sappho kohottautui puoleksi — ensin suloinen valituslaulu, muistojen sävel, sitten kiihkeä haltioituminen, rukous Aphroditelle vihaa ja himoa väräjävällä äänellä, vartalon kohotessa pystyyn ja käsivarsien ojentuessa ilmaan eleellä, joka sai lumotun ja henkeään pidättävän yleisön puhkeamaan hyvä-huutoihin.

Muutamissa minuuteissa oli Noémi Robert taannut runoilijalle menestyksen, joka niin läheisesti liittyi hänen omaan personalliseen menestykseensä ettei yleisö, enemmän kuin minäkään, saattanut erottaa tulkitsijattaren ja tekijän neroutta toisistaan.

Näytelmä jatkui; Phaonin ja Melissan lempi, Sapphon mustasukkainen tuska ja Alkaioksen suru kamppailivat keskenään. Ja kun väliverho laskeutui, senjälkeen kun runoilijatar, päästyään vihdoinkin selville Phaonin ja Melissan lemmestä, oli singonnut kirouksensa, kaikuivat jalkojen tömistys ja esiinhuudot haltioituneesta katsomosta niin tarttuvan sähköisinä, että ne tahtomattanikin tempasivat minut mukaansa. Päätäni huimasi ja voimatta hillitä hermojani tunsin kyyneleitten puhkeavan silmistäni…

Niin kokonaan olin tämän sisäisen hurmioni vallassa, että en kuullut laisinkaan pienen aitioni oven aukenevan ja sulkeutuvan takanani. Käsi kosketti olkapäätäni, polttava hengähdys tuntui poskillani, värähtävä ääni mainitsi nimeäni:

— Hellé!

Se oli Maurice, kalpeana, liikutettuna, mutta säteillen siitä kaksinkertaisesta voitosta, jonka jyrisevät suosionosoitukset ja kyyneleeni hänelle ilmaisivat. Ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin hän oli ehtinyt mitään pyytää, olin jo hänen sylissään; katsomosta kuuluvat kättentaputukset lähensivät järkytettyä sieluani häneen yhä enemmän… Pari sanaa, suudelma, lupaus… Siinä kaikki. Me istuimme vierekkäin, äänettöminä, raukeina, huumautuneina, käsi kädessä, kun väliverho kohosi ja Leukadian autio rannikko aukeni katsojan silmien eteen. Huilut säestivät suruisasti sydämen nyyhkytystä… Alkaios, Melissa, Sappho ilmestyivät jälleen vuoron perään näyttämölle. Kohtalokkaan rakkauden jännitys laukesi ihanaksi lyyrilliseksi valituslauluksi.

Runoilijatar lausui jäähyväiset synnyinmaalleen, armaalle auringolle; hän kutsui luokseen manalaista Erosta, joka johtaa keltamokentille onnettomain rakastajain varjot.

Näytelmän päätyttyä oli menestyksen pauhu korvia huumaava. Väliverho nousi useampia kertoja ja yhä uudelleen sai Noémi Robert tulla kiittämään, menestyksestään liikutettuna, hymyilevänä, onnellisena. Vihdoin Alkaios, korottaen äänensä katsojain hyvä-huutojen yli, huusi tekijää esille, ja Maurice, joka piti minua syleilyssään, vavahti vaistomaisesti piilopaikassaan.

Ovi narahti äkkiä takanamme. Irroittuen toisistamme vetäydyimme erillemme ja minä näin edessäni Antoine Genesvrier'n.

— Clairmont, sanoi hän, ystävänne tahtovat nähdä teitä. Teitä etsitään kaikkialta. Menkää toki ottamaan vastaan yleisön suosiota.

— Minä menen, sanoi Maurice, joka oli kuin juopunut Hyvästi, Hellé, näkemiin!

Hän poistui. Antoine jäi seisomaan paikalleen. Sitten kun melu hiukan hiljeni, hän sanoi:

— Tuletteko, Hellé, ennenkuin käytävissä tulee tungosta? Saatan teitä, jos suvaitsette.

— Kyllä… sopersin minä.

Hän pyysi vahtimestarilta pitsipäähineeni ja suuren, harmaan satiinivaippani. Otin käteen Mauricen kukkavihon ja seurasin Genesvrier'ta käytävien läpi.

Jäätävä ulkoilma viilsi kasvojani ja tyynnytti vereni kuumeista polttoa. Istuin Antoinen vieressä vaunuissa ja koetin puhua vaivattomasti ja luonnollisesti, kehuen näytelmää ja pääosan erinomaista tulkitsijatarta. Hän vastasi muutamin lyhyin, hyväksyvin sanoin. Vaunut kääntyivät pienelle pimeälle kadulle; — ja äkkiä valtasi minut aavistus, varmuus siitä, että Antoine tiesi kaikki ja että hän aikoi puhua.

— Rakas Helléni…, alkoi hän.

Hänen muuttunut äänensä koski minuun. Hän huokasi syvään ja sanoi, vaivoin pakoittaen itsensä puhumaan:

— Hellé, lapseni, minulla on pari sanaa teille sanottavana, ainoastaan pari sanaa. Aioin odottaa huomiseen… Se olisi minulle liian raskasta… Älkää pelätkö mitään, Hellé; en tahdo teitä loukata enkä murhetuttaa. Mikä on tapahtunut, sen täytyy tapahtua; minä en valita.

— Antoine, minä vannon…

— Ei, ei, älkää sanoko mitään… Teidän ei tarvitse puolustautua eikä selittää mitään… Se oli kohtalon tahto… Olinkin siihen jo valmistunut viime aikoina… Ei, Hellé, älkää sanoko mitään.

Pimeä peitti minulta hänen stoalaisen kärsimyksensä ja häneltä minun liikutukseni ja omantunnontuskani. Syreenien tuoksu leijaili ympärillämme ivallisen suloisena.

— Ette ollut mitään luvannut. Olitte vapaa. Sydämenne on puhunut. Seuratkaa sen ääntä. Mitä voisin minä tarjota teille! Hulluutta, hulluutta! Minun olisi pitänyt ajatella harmahtavia hiuksiani, elämäni karuutta, jota rakkaus karkkoaa. Mutta jokaisella on harhakuvitelman ja heikkouden hetkensä.

— Tuotan teille tuskaa, sanoin nyyhkyttäen.

— Älkää itkekö, rakas pienokainen, sanoi hän lempeästi. Niinkuin teitä rakastin ja yhä vieläkin rakastan, niin olen teitä rakastava ikuisesti. Minun sydämeni ei ole niitä, joiden tunteet muuttuvat… Mutta älkää pelätkö, että hairahtuisin johonkin epätoivoiseen tekoon. Minä kärsin, mutta olen luova itselleni velvollisuuksia, jotka ovat yhtä suuria kuin tuskani… Ja nyt emme enää koskaan puhu näistä asioista.

— Antoine, rukoilin minä, saanko vielä nähdä teitä? Jäättekö ystäväkseni?

— Ystäväksenne aina. Mutta antakaa minulle aikaa tyyntyä ja tulla ennalleen… Myöhemmin tapaamme toisemme taas, rakas Hellé.

Puristin hänen kättään vastaamatta. Vaunut pysähtyivät. Astuin alas.

XXII.

Aurinko paistoi sinivalkoisiin uutimiin täyttäen huoneeni viileällä, sinervällä valohämyllä, johon päivänsäteet leikkasivat värähteleviä läikkiä. Heräsin unestani. Olin raukea, pääni oli raskas ja kipeä, en muistanut muuta, kuin että olin itkenyt kauan ja hyvin myöhään vaipunut levottomaan uneen.

Soitin kelloa. Babette tuli sisään tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä.

Päivänvalon äkkiä tulvahtaessa huoneeseen muistini palautui.

»Suuri, hyvin suuri menestys… Tosi runoilijaa ilmaisee…
Mestariteos, joka lupaa toisia samanlaisia…»

Näistä aiheista sepitti jokainen arvostelija, kukin luonteensa ja mielialansa mukaisesti, ylistyspuheita Mauricelle ja Noémi Robertille, ennustuksia, neuvoja ja onnitteluja. Päivän Kaiku sisälsi ensi sivulla nuoresta voitonsankarista pitkän artikkelin, jossa oli mainittu hänen syntymävuotensa, sukuperänsä ja tuttavapiirinsä, kerrottu hänen byronilaisesta matkastaan… Huomautettiin vielä siitäkin, että Maurice Clairmont oli ottanut ensimmäiset askeleensa julkisessa elämässä kauniin serkkunsa, paroonitar de Nébriantin salongissa; että hän ensimmäisenä oli saattanut muotiin keltaisten neilikkain käytön… Ei myöskään unohdettu kuvata hänen kaunista »espanjalais-maurilaista tyyppiään, hänen vallattomia kiharoitaan, sinisiä silmiään, jotka ovat lempeät kuin naisen.»

Tämäntapainen kirjaileminen ihmetytti minua. Minusta se tuntui hieman naurettavalta. Otin esille vakavammat arvostelut. Yhdessä ainoassa sanomalehdessä oli selostus epäsuopeampi:

Epäilemättä on hra Clairmont mestarillinen rytmin käsittelijä, taiteilija, joka taitavasti osaa käyttää hyväkseen tulkitsijattarensa erikoista kykyä tehdä keskinkertaisesta suurta. Sappho on miellyttävä näytelmä, jota tekijän ystävät, puolikirjalliset piirit, salonki-ihmiset pitänevät ensiluokkaisenakin. Näyttämökoristeet ovat erinomaiset; Sapphon orjattaret pengermällä ovat kuin Alma-Tademan vaatettamia. Musiikki on niin vienoa, aistillista!… Mutta koristeet, puvut ja musiikkikin saattavat välistä viedä katsojan arvostelukyvyn harhateille. En itsekään voinut vastustaa niiden lumousta. Olin vähällä luulla, että tämä Sappho oli mestariteos!… Vasta esiripun laskeuduttua havahduin, saatoin jälleen ajatella kirkkaasti, Nyt näen, mistä erilaisista tekijöistä mielihyväni ja harhakuvitelmani johtuivat. Näen valitettavasti silmänlumetta, taituritemppuja, keinotekoisuutta. Sapphoko mestariteos?… Sanokaamme pikemmin sarja musikaalisilla ja runollisilla kommentaarioilla varustettuja eläviä kuvaelmia!… Hra Clairmont ei ole tuonut mitään lisiä taiteeseen, hän ei ole luonut mitään uutta, hänellä on vain verraton taituruutensa ja, toistan vieläkin, erikoinen kyky käytellä mahtavia eleitä, muotoja ja sanoja.

»Kateutta!» ajattelin, kuitenkin tahtomattani horjuen uskossani ja haluamatta sen enempää määritellä omaa kantaani.

Silmät ummessa, pää tyynyllä elin mielessäni uudestaan illan menestyksen. Ja muisto eilisillan suudelmasta haihdutti lopultakin kaikki kiusalliset ajatukset ja tunnonvaivat, jotka yöllä olivat tuottaneet minulle kyyneleitä. Päättelin mielessäni, että Antoine, joka ei tuntenut muuta kuin henkistä rakkautta, parantuisi helposti. Työ, taistelu aatteiden puolesta antaisi piankin hänelle lohtua…

XXIII.

Kuin unelmaa muistelen kihlajaisteni ensimmäisiä aikoja.

Elämässäni oli tapahtunut muutos. Sen entinen kehys oli vielä jälellä, mutta rakkaus loi siihen uutta valoa ja uusia henkilöitä oli tullut näköpiiriini.

Äidillisellä ylpeydellä oli rouva Marboy esittänyt minut rouva de Nébriantille. Paroonitar otti minut avosylin vastaan. Aavistin hänen olevan hyvän ihmisen, joka oli niin täysin vakuutettu omasta ylemmyydestään, että hän välistä oli liian suvaitsematon toisten mielipiteitä kohtaan. Hänessä oli vielä jälkiä kauneudesta, eloisuutta ja siroutta ja hänellä oli erikoinen taito suhtautua keveästi ihmisiin, josta johtui, että häneen oli helppo kiintyä ja helppo jälleen hänestä erota, ja joka taito tuotti hänelle paljon ystäviä. Hän oli kuin näyttelijätär, jolla on sellainen itsesuggeroimiskyky, että hän ei tunne muuta todellisuutta kuin sen, minkä kukin rooli häneltä kulloinkin vaatii. Mauricen avioliitto tarjosi hänelle taas tilaisuuden uuteen rooliin. Paroonitar otti minut kokonaan omakseen. Muutamia päiviä kihlajaisten jälkeen hän tuli luokseni, tarkasti talon, puutarhan, irtaimiston hiukan nenä nyrpällään.

— Ette suinkaan te aio säilyttää kaikkia näitä vanhoja romuja, lapseni?

— Suokaa anteeksi, mutta ne ovat minulle rakkaita, rouva. Ne ovat minulle kalliita muistoja.

Rouva de Nébriant kuului niihin, jotka periaatteesta eivät tahdo säilyttää muistoja.

— No niin, sanoi hän, te voitte lähettää kaikki nämä linnaanne!

— Châtaigneraie ei ole mikään linna. Se on vain maalaistalo.

— Minä otan hankkiakseni teille talon Passyssa, sanoi paroonitar, ikäänkuin hän ei olisi kuullut viimeistä huomautustani; Maurice haluaa viedä teidät sievään kotiin, joka on koristettu ja kalustettu nykyaikaisesti… Minä voin antaa teille kamarineitoni, jos teillä ei ole ketään muuta ehdolla. Hän on englannitar; hän kampaa suurenmoisesti… Ja nyt, pikku Helléni, pitäisi määrätä hääpäivä.

— Niin, mutta… setäni kuolemasta on kulunut vasta niin vähän aikaa.

— Sedän kuolemaa ei surra niin kauan kuin isän, olkoon tämä sanottu tahtomatta loukata tunteitanne, joita suuresti kunnioitan. Teidän häänne vietetään hiljaisesti, suljetussa piirissä. Ainoastaan päivällinen minun luonani avioliittosopimuksen allekirjoittamis-iltana ja aamiainen häämenojen jälkeen. Läsnä tulee olemaan ainoastaan ystäviä, noin satakunta henkeä.

— Onko se suljetussa piirissä!

— Nähkääs, lapseni, kaikki on suhteellista. Älkää kuvitelko, että elämänne nuorena rouvana voisi olla samanlaista kuin nuorena tyttönä. Teidän tulee näyttäytyä seuraelämässä, pitää vastaanottoja, jotta ette näyttäisi tahtovan piilottaa maailmalta suurta miestänne. Teidän täytyy ajatella puolisonne etuja… Minä vien teidät mukanani, se on päätetty.

Tämäntapainen keskustelu, joka uusiutui joka kerta kun paroonitar kävi luonani, kävi ennen pitkää minulle kiusalliseksi. Kun olin tottunut erittäin yksinkertaisiin tapoihin, olivat vaatimukseni pienet, ja minua harmitti välistä, että minun täytyi ottaa osaa tuohon tuhansien pintapuolisten puuhien täyttämään elämään. Setäni oli opettanut minulle, kuinka tärkeää on sisäinen elämä, joka voimistuttaa ja keskittää kaikkia ajatuksiamme ja tunteitamme. Minulle olisi ollut mieluista jatkaa tätä elämää, jonka uusi onneni teki vieläkin herkemmäksi ja hienommaksi. Mutta aina näytti meiltä puuttuvan aikaa. Mauricella oli minulle kerrottavana tuhansia asioita, jotka eivät liikuttaneet meitä kumpaakaan, toimitettavana tuhansia seikkoja, joilla ei ollut mitään tekemistä meidän rakkautemme kanssa. Sapphon esitykset, uuden kotimme järjestely, päivän sankarin lukemattomat velvollisuudet täyttivät hänen elämänsä. Hän pani suuren arvon asioihin, joita minä pidin toisarvoisina, mutta joiden hyödyllisyydestä hän koetti saada minut vakuutetuksi.

»Sitten kun olemme naimisissa, sanoin itselleni, olen saava Mauricen ymmärtämään, että täytyy vastustaa vieraiden tunkeutumista elämäämme. Rouva de Nébriant luulee voivansa kuljettaa meitä talutusnuorassaan; siinä hän erehtyy, minä en lainkaan välitä noista komeilevista juhlista, joita hän suunnittelee, ja minä pelkään, että Maurice liian helposti antaa myöten tämäntapaisille houkutuksille. Minä rakastan hänessä runoilijaa, enkä parisilaista keikaria ja muotisankaria…»

Olisin kernaasti tahtonut selittää kaiken tämän rouva de Nébriantille, mutta hän ei olisi minua ymmärtänyt. Kun koetin hellä varoin tästä huomauttaa Mauricelle, hän kohautti olkapäitään ja hymyili.

— Minkätähden valitatte sellaisesta, sanoi hän, josta joku toinen nainen ylpeilisi? Te ette pidä missään arvossa punanauhaa, Akatemian persiljaa. Mutta luuletteko siis, että minä olen valmis itkemään onnesta, saadessani »kunniamerkin», joksi sitä nimittävät maaseudun opettajat ja univormukapteenit! Tai ehkä luulette, että minulla on palava himo saada ylleni madagaskarilainen kenraalipuku jakaakseni urhoollisuuspalkintoja juhlatilaisuuksissa?

Rupesin väkisinkin nauramaan:

— Teette nyt pilaa kenties kaikkein rakkaimmista toiveistanne… Totta kyllä, ovat punanauha ja Akatemian persilja jo poissa muodista, vähän naurettavia… Mutta kuitenkin…

— Mutta kuitenkin kaikki käyttävät niitä ja melkein kaikille on tärkeää, pääsevätkö he vai eivätkö pääse Akatemiaan… Täytyy tehdä niinkuin kaikki muutkin… Punanauha on kirjailijalle samaa kuin ylioppilaslakki koulupojalle… Se ei merkitse mitään, mutta se maksaa niin vähän vaivaa ja tuottaa niin paljon iloa sukulaisille!

Hän lisäsi vakavampaan sävyyn:

— Mitä tämä kaikki teitä liikuttaa, rakas Hellé! Rakastakaa minua samoin kuin minä rakastan teitä… Mitä siitä, jos minua ihaillaan, jos ihmiset etsivät seuraani ja kadehtivat minua, — sitä suurempi on iloni tuntea kuuluvani kokonaan teille.

XXIV.

Eräänä iltapäivänä odotin rouva de Nébriantia ja Mauricea. He olivat Auteuilistä löytäneet pienen talon, joka heitä kovin miellytti ja jota minun heidän kanssaan piti lähteä katsomaan.

Me emme voineet enää liikkua askeltakaan ilman tuota tuiki välttämätöntä paroonitarta, jonka sekaantuminen kaikkiin puuhiimme tuntui Mauricesta olevan aivan paikallaan. Kihlauksemme jälkeen tämä huomasi, kuinka sopimattomalta saattaisi näyttää, että minä nuorena, tuskin täysi-ikäisenä tyttönä asuin yksin, poistuin milloin ja minne halusin, otin vastaan — Lampérier ja Grosjean parat! — vanhojapoikia. Hän ei uskaltanut lähteä ulos kanssani peläten saattavansa minut huonoon valoon, ja rouvat Marboy ja de Nébriant, jotka hyväksyivät hänen varovaisuustoimenpiteensä, työntäytyivät lakkaamatta meidän väliimme. Turhaan vakuutin heille, että minä välitin vähät ranskalaisista ennakkoluuloista, että en ollut riippuvainen muista kuin itsestäni, että osasin kyllä jo käyttää järkeäni; siitä huolimatta he koettivat tyrkyttää minulle omia mielipiteitään, taistella muka luonnottoman kasvatuksen turmiollisia seurauksia vastaan. Heidän minua vastaan tähtäämiensä pikku huomautusten kärki ylti setäänikin asti ja usein olin vähällä antaa sanan sanasta, viitata esimerkkeihin heidän omasta maailmastaan, tavanomaisten periaatteitten mukaan kasvatettuihin nuoriin tyttöihin, jotka sovinnaisen kuoren alla salaa vehkeilivät kaikenlaista ja harjoittivat melkein peittelemätöntä kuhertelua. Minun elämäni oli kirkas ja suora niinkuin sielunikin ja minun oli vaikea alistua valvonnan alaiseksi, joka minua loukkasi.

Senjälkeen kun minut oli esitetty markiisitar de X:lle ja kreivitär de Z:lle, oli minun täytynyt muuttaa kaikki elämäntapani. Mielialani, jopa rakkautenikin kärsi siitä. Olin kuin ulkoilmakasvi, joka oli suljettu keinotekoiseen ilmastoon, keinotekoisen auringon lämmitettäväksi. Ja mieleni teki sanoa Clairmontille: »Täällä ei ole minun paikkani. Menen naimisiin teidän kanssanne, mutta en kaikkien näiden ihmisten kanssa, jotka näyttävät olevan teidän eroamattomia seuralaisianne. Me hukkaamme parhaan osan elämäämme kuuntelemalla joutavuuksia, pakoittaen itsemme pingoitettuun seurusteluun meille kaukaisten ihmisten kanssa. Eläkäämme omaa elämäämme, jättäkäämme turha lörpöttely niille, joilla ei ole sen tärkeämpää tehtävää ja olkaamme oma itsemme, eikä ainoastaan herra ja neiti se ja se, joksi me olemme muuttuneet.»

Minun ei aina onnistunut salata kärsimättömyyttäni. Maurice oli siitä ihmeissään; hän vaati selityksiä, ja hauskasti alkanut yhdessäolo päättyi riitaan. Me erosimme melkein vihamiehinä. Sovinto seurasi kyllä pian; mutta minä tulin aina murheelliseksi huomatessani Mauricessa jonkunlaista luonteenheikkoutta, arvostelukyvyn horjuvaisuutta, vastahakoisuutta selvittämään mielipiteitään ja määräämään oma kantansa. Jollei hänessä olisi ollut tuota selittämätöntä viehätysvoimaa, henkevyyttä ja hivelevää suloutta, jollei hänen lahjakkuutensa ja nuori maineensa olisi häikäissyt silmiäni, olisinkohan voinut olla huomaamatta, nyt jo, sitä kuilua, joka erotti sielumme, kuilua, johon rakkautemme saattoi vajota?

Maurice oli minulle sanonut tulevansa ennen rouva de Nébriantia. Hän saapui hyvissä ajoin Rue Palatinelle ja kuvaili laajalti taloa, jota meidän oli mentävä katsomaan.

— Olen varma siitä, että tuleva asuntonne tulee teitä miellyttämään, sanoi hän. Se loistaa kuin korukalu keskellä vihreää vehmautta valkoisine kiviseinineen ja punaisine tiilikattoineen. Ainoastaan kaksi kerrosta. Alhaalla suuri ja pieni salonki, ruokasali, josta tullaan pyöreään kasvihuoneeseen. Ensimmäisessä kerroksessa makuuhuoneet, biljardi, minun työhuoneeni. Korkeammalla on vielä joitakuita huoneita, joiden käytön saatte itse määrätä… Tulevalla viikolla alamme puuhata huonekalustoa.

— Sallitte kai minun säilyttää muutamia näistä huonekaluista, joita serkkunne nimittää romuksi?

— Muutamia niistä kyllä. Esimerkiksi tuon kirjoituspöydän ja empire-kaluston, johon pannaan uudet päälliset. Empire-tyyli on nykyään hyvin muodissa. Muut saatte lähettää maalle…

— Mutta kirjasto…

— Kirjaston myöskin. Se käsittää liiaksi pelkkiä erikoisalan teoksia.
Se olisi tiellä… Mitä haette?

— Tarkastelen rakkaita tuttuja esineitä, jotka sisältävät kappaleen omaa elämääni. Minkätähden ette voi jäädä tähän puutarharakennukseen? Asuisimme täällä hyvin mukavasti.

— Mutta tulkaahan toki järkiinne, Hellé! Teillä on jansenistisia mielitekoja… Miksi ette yhtä hyvin esitä minulle sellaista asuntoa kuin se, jossa Genesvrier asuu, huoneustoa jossakin pien-eläjien ja pikkuvirkamiesten talossa, kuolleessa kaupunginosassa?

— Antoine Genesvrier'n asunnossa ei ole mitään epämiellyttävää, ja olisin siihen täysin tyytyväinen, jos te siinä voisitte kirjoittaa mestariteoksia.

Hän mietti hetkisen.

— Te olette käynyt useinkin Antoine Genesvrier'n luona?

— Kyllä.

— Ennen setänne kuolemaa?

— Ennen ja jälkeen.

— Ja yksin?

— Niin, yksin. Mitä pahaa teistä siinä on?

— Ei mitään pahaa, vastasi hän vältellen. Mutta sanokaa, Hellé, miksi
Genesvrier ei enää kihlauksemme jälkeen käy täällä?

— Hän pelkää olevansa tunkeileva… Ja sitäpaitsi hänellä on paljon työtä. Hän aikoo panna toimeen kansantajuisia luentoja.

— Levittääkseen tulevaisuuskuvitelmiaan! Jos nuo luennot ovat samaa lajia kuin hänen artikkelinsa, tulevat ne saamaan osakseen haukotusmenestyksen.

— Te olette ankara!

— Oh, tunnen teidän myötätuntonne Genesvrier'ta kohtaan!

— En salaa sitä lainkaan.

— Kunhan olemme naimisissa, Hellé, ja kun näette maailmaa ja saatte enemmän kokemusta, huomaatte kyllä noiden kauniiden unelmain turhuuden ja noiden suurien sanojen naurettavuuden.

— Sitä en usko.

— Onkohan… mutta te ette kuitenkaan vastaisi minulle suoraan.

— En valehtele koskaan.

— No niin… onkohan Genesvrier ollut… eiköhän hän vieläkin ole rakastunut teihin?

Minä punastuin.

— Kas vaan, tulette hämillenne, Hellé.

— En ymmärrä teitä, vastasin kohottaen pääni. En ole tehnyt mitään, josta voisin syyttää itseäni. On totta, että herra Genesvrier oli kiinnittänyt toiveensa minuun… Hän oli ilmaissut minulle hellät ja kunnioittavat tunteensa, mutta en ollut lupautunut hänelle. Sitten tulitte te minun elämääni… Antoine ymmärsi, että te olitte valloittanut sydämeni ja hän vetäytyi pois vapaaehtoisesti. Ystävyyteni häntä kohtaan pysyy muuttumattomana. Kuinka te olette synkkä, Maurice! Tässä tunnustuksessa ei ole mitään, joka voisi teitä loukata.

— Se tulee liian myöhään.

— Maurice, sanoin hellästi, mustasukkaisuus, jota osoitatte, on aivan lapsellinen, arvoton sekä teille että minulle. Jos en ole puhunut aikaisemmin, tapahtui se siitä syystä, että tämä selitys tuntui minusta turhalta. Luulin, että luotatte minuun kuten minäkin teihin. Olenko minä pyytänyt teitä tekemään tiliä entisyydestänne, vanhoista rakkaussuhteistanne? Runojenne ensimmäisellä sivulla on naisen nimi. En ole hienotunteisuudesta halunnut lainkaan kosketella sitä asiaa.

— Se ei ole samaa.

— Se on pahempaa. Tuo… Madeleine oli teidän rakastajattarenne, jota vastoin Genesvrier ei ollut muuta kuin ystäväni.

— Rakastajatar merkitsee sangen vähän tai ei mitään miehen elämässä; pieninkin varomattomuus saattaa vaaraan nuoren tytön maineen. Genesvrier kävi luonanne, te olitte hänen luonaan, yksin…

— Maurice, te tiesitte, että olin vapaa ja ennakkoluuloton. Te rakastuitte minuun ja valitsitte minut tietäen hyvin tämän seikan. Jos olette tuohon määrään sovinnaisuuksien orja, olisi teidän pitänyt etsiä itsellenne morsian omasta maailmastanne, tuollainen nykyaikainen tyttölapsi, joka osaa taitavasti kuherrella panematta mainettaan vaaraan.

Hän ei vastannut. Babette tuli sisään.

— Neiti… Marie on täällä lapsensa kanssa. Voitteko ottaa hänet vastaan?

— Tietysti.

Marie Lamirault, kokonaan mustissa, pisti ovesta sisään hienot kasvonsa, joita ujo hymy kirkasti.

Hänellä oli sylissään pikku Pierre, joka oli ruskettunut, kuten äitinsäkin, reipas ja tukeva.

Suutelin lasta, jota en ollut useampaan viikkoon nähnyt. Marie ilmoitti minulle, että hän oli saanut valmiiksi ne kirjailut, jotka olin häneltä tilannut kapioitani varten. Avasin kirjoituspöytälaatikon ja otin sieltä muutamia kultarahoja, jotka annoin hänelle.

— Pyytäisin neitiä pitämään edelleenkin minua muistossaan, jatkoi hän kiitettyään minua. Jos neiti tahtoisi puhua jollekin rouvalle… Sillä tätä nykyä ei työtä ole erikoisemmin tarjolla.

— Luottakaa minuun, hyvä Marie… Minulla on vielä työtä teille.

Hän ojensi minulle pienen, harmaaseen paperiin kiedotun käärön.

— Kävin herra Genesvrier'n luona tänä aamuna. Hän pyysi minun tuomaan tämän kirjan neidille.

— Tuleeko mitään vastausta?

— En tiedä.

Revin auki harmaan paperin Mauricen levottomien silmien seuratessa liikkeitäni. Käärössä oli kirja Köyhät, joka juuri oli ilmestynyt painosta.

— Sanokaa herra Genesvrier'lle, että kiitän häntä ja että kirjoitan hänelle myöhemmin.

Maurice naputteli hermostuneesti sormillaan pöytään.

— Mikä tuo nainen oli? sanoi hän Marien lähdettyä.

— Hän on erinomainen työntekijä, jolle olen antanut työtä… Olen puhunut teille hänestä…

— En muista.

— Marie Lamirault.

— Tuo tyttökö, joka aina on ystävänne Genesvrier'n kintereillä?

— Niin, sama tyttö, sanoin minä loukkaantuneena Clairmontin pisteliäästä äänestä. Hän on erittäin tarmokas ja kunnioitettava.

— Hänellä on avioton lapsi?

— On.

— Ihmeellinen tuttavuus teille, nuorelle tytölle.

— Maurice, sanoin tiukasti, te olette katkera ja pahansuopa. Pyydän teitä säästämään minua tuollaisilta pistopuheilta.

Hän alkoi selailla teosta, jonka olin jättänyt hänen kätensä ulottuville, sitten sulki hän sen nyrpeän ja halveksivan näköisenä. Rouva de Nébriantin kimakka ääni kuului eteisestä…

* * * * *

Auteuil'in talo oli todellakin hurmaava ja paroonittaren lepertely ja keskustelu erilaisista huoneitten sisustamista voista haihdutti sulhaseni otsalle kasaantuneet pilvet. Oli kirkas helmikuun päivä ja me katselimme ihastuneina taivaan kalpeaa sineä ja puutarhojen ja Avenue de Versaillesin varrella olevien huviloiden takaa siintävän virran harmaan sinertävää uomaa. Tässä kylmän kuulakkaassa valaistuksessa näkyivät kaukaiset seudut selvempinä, Meudonin kukkuloiden sinipunerva harmaus tuntui olevan aivan silmien edessä, ja sillan valkoinen kaari, laivojen keinuvat rungot ja toisella rannalla, pienien hentojen poppelien keskellä työskentelevien työmiesten siniset vaatteet ja punaiset vyöt muodostivat siellä täällä eloisia väriläikkiä, jotka viehättivät silmää. Maurice sai siitä aiheen tehdä runonpätkän, kuten hän sanoi, »teollisuuden maalauksellisuudesta.» Mutta minun oli vaikea hymyillä, sillä sydämeni oli raskas.

Me palasimme suoraan paroonittaren luo, ja päivälliseen asti hän minua ahdisti sanatulvallaan. Kymmenkunta vierasta saapui ennen kahdeksaa, ja koko aterian ajan, koko illan puhuttiin muodeista, urheilusta, häväistysjutuista, kaiken maailman pikku juoruista.

Kuuntelin, katselin. Mitä oli minulla tekemistä näitten ihmisten seurassa, jotka eivät missään asiassa ajatelleet eivätkä tunteneet samoin kuin minä? Maurice, joka oli kasvanut heidän keskuudessaan ja joka eräissä suhteissa oli heidän kaltaisensa, ei voinut minun laillani nähdä heidän loistavan ulkokuorensa alla piilevää mitättömyyttä. Oi, kuinka kaipasin Châtaigneraie'n puutarhaa, noita Rue Palatinen hiljaisia iltoja, rauhallista kirjastoa, luku- ja keskusteluhetkiä Antoinen kanssa… Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Olin tuomittu salonkielämään, olin odottamatta takertunut sen hammasrattaisiin, jonne Maurice oli minut heittänyt ja josta hän ei minua tulisi pelastamaan. Ensimmäisen kerran tuli mieleeni ajatus, että oli tapahtunut hirveä erehdys.

Tarkastelin sulhastani. Kuinka hän erosikaan, huolimatta miellyttävistä ominaisuuksistaan, siitä Clairmontista, jonka olin ennen ollut näkevinäni ja jota ei luultavastikaan ollut olemassa muualla kuin mielikuvituksessani! Hän oli hurmannut minut sankarin asenteellaan, joka ei ollut muuta kuin pelkkä asenne. Hän oli hyvä poika, hieman keikarimainen ja erittäin taipuisa, jota kaikki naiset ihailivat… Hän rakasti minua, minä rakastin häntä. Mitä pyysin enempää? Oliko minulla oikeutta olla niin vaativainen?

Palasin kotiin vielä surullisempana. Ennen levolle menoani kirjoitin seuraavan kirjelipun:

»Olen saanut kirjanne, rakas Antoineni. En tahdo lukea sitä heti, sillä minulla ei nyt ole sopivaa tilaisuutta siihen ja minä haluan lukea Köyhät tarkkaan ja hartaudella. Kirjoitan teille sitten.

 »On kulunut melkein kaksi kuukautta siitä, kun teidät viimeksi näin.
 Minkätähden? Ystävyyteni teitä kohtaan on sama. Luuletteko siis, että
 rakkaus ja avioliitto tekevät Hellé'nne kiittämättömäksi?»

XXV.

Antoine vastasi heti:

»Minä en ole teitä suinkaan unohtanut, rakas pikku ystävä, ja sangen usein olen toivonut saavani nähdä teidät. Tuhannet tuiki tärkeät syyt pidättävät minua luotanne tällä hetkellä. Älkää pyytäkö minua selittämään niitä: arvaatte ne, jos vähän ajattelette.

»Aikakauslehteni ja ne esitelmätilaisuudet, joista olen teille puhunut, vievät kaiken aikani. Joukko nuorta väkeä, kirjailijoita ja taiteilijoita, on innostunut suunnitelmastani ja tarjonnut auliisti apuaan. Toivon, että saamme useita julkisia huoneustoja käytettäväksemme. Yleisönämme tulee olemaan yksinomaan rahvasta, ja ohjelmamme joka on hyvin kaunis ja yksinkertainen, on, niin luulen, herättävä yleistä mielenkiintoa. On tarkoitus lukea jotakin, lausua runoja, soittaa ja laulaa katkelmia oopperoista ja kuuluisista sinfonioista ja samalla antaa esitettävästä lyhyt, selväpiirteinen ja huvittava selostus. Tämä voi olla pienenä alkuna kansan tulevaan esteettiseen kasvatukseen, joka nykyisin on liiaksi laiminlyöty. Setänne olisi varmaankin tervehtinyt ilolla tätä aloitetta.

»Otaksun, että pian menette naimisiin. Marie on kertonut minulle, että otatte ahkerasti osaa seuraelämään ja että morsiamen velvollisuutenne vievät kaiken aikanne. Älkää kuitenkaan unohtako uudessa elämässänne noita toisia velvollisuuksia, jotka täytitte niin hyvin. Pysykää jalona ja sääliväisenä, säilyttäkää nuo innostuksen ja ylevän suuttumuksen kauniit lahjat, jotka seuraelämän ulkokullaisuus panee kovalle koetukselle ja joita se pyrkii teissä hävittämään. Tiedän, että teillä on oleva erinomainen vaikutus Clairmontiin: te teette hänet paremmaksi ja suuremmaksi.

»Puhun teille ilman katkeruutta, Hellé. Jos olenkin kärsinyt teidän vuoksenne, olen koettanut kääntää tuskani hyväksi, jotta se ei jättäisi sydämeeni mitään väärää, halpamaista kaunaa. Toivon, että en ole ollut teille hyödytön, paljastaessani teille sellaisia puolia elämästä, joista te muuten ette olisi koskaan tiennyt mitään. Jos pysytte itsenne arvoisena, ei minulla ole mitään valittamisen syytä. Me tapaamme toisemme myöhemmin, kun aika on ehtinyt tehdä tehtävänsä — ei hävittävänä, vaan tyynnyttävänä voimana. Hyvästi, Hellé, olkaa onnellinen, olkaa rakastettu, jota niin täysin ansaitsette olla, ja ajatelkaa joskus uskollista

Antoine Genesvrier'tanne.»

Antoinen kirje vapisi kädessäni…

»Hän on kärsinyt minun vuokseni, sanoin itsekseni, ja hän tunnustaa sen ilman katkeruutta. Hänen suurelle sielulleen on kauna ja mustasukkaisuus vierasta ja hänen ainoa huolensa on se, mistä setänikin puhui kuolinvuoteellaan. Nuo molemmat, jotka minua niin paljon rakastivat, lausuivat minut jättäessään saman toivomuksen: 'Ole oma itsesi, säilytä sydämesi ylväänä, Hellé!'

»Nyt ymmärrän mistä johtui se myötätunto, joka lähensi heidät toisiinsa, nuo kaksi niin erilaista ihmistä. He asettivat kauneuden kaiken muun yläpuolelle, ei plastillisen kauneuden, ei taiteellisen kauneudenkaan, vaan henkisen kauneuden, oikean, hyvän. Molemmat koettivat samoin toteuttaa minussa unelmaansa. Setäni ylitsevuotavassa hellyydessään vihki minut sankarin rakkaudelle: 'sellaiselle, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja luoda itsestään puolijumalan…' Valitettavasti ei ole enää sankareita, minä olen saanut rakastaa ainoastaan ihmistä. Poikkeuksellinen kasvatus on viljellyt sydämessäni sellaista rakkautta, jolle ei löydy esinettä, ja siitä kai juuri riippuu, että minä en osaa panna arvoa elämän antimille. Tuskin olen maistanut rakkauden suloista hedelmää, kun se jo jättää huulilleni tuhkan maun.

»Minkätähden en ole muiden nykyaikaisten, ikäisteni tyttöjen kaltainen? Se mikä on heidän ylpeytensä, ei minulle merkitse mitään, asetan itselleni vaatimuksia ja päämääriä, jotka tuntuisivat heistä käsittämättömiltä. Tukehdun siinä ilmassa, joka riittää heidän hienoille keuhkoilleen. Keskellä rakkauden juhlaa tunnen kammottavaa tyhjyyttä. Olin luullut, että rakkaudessa piilisi äärettömyys ja että se panisi liikkeelle kaikki sielun voimat. Minun sieluni on lamautunut ja jäätynyt. Enkö siis kykenekään rakastamaan? Kuitenkin on minulla sydän. Olen tuntenut sääliä, olen itkenyt nähdessäni toisten tuskia. Olen liikutettuna pusertanut Marien pientä lasta rintaani vasten. Minä en ole kylmä patsas.»

Kyyneleet kihosivat silmiini. Turhaan pakenin Mauricen kuvan turviin, jonka muistoa joka aamu uusin kukin täyttyvät kukkakorit pitivät lakkaamatta vireillä. Turhaan koetin mielikuvituksessani elää uudelleen ensi suudelmani hetken, suosionosoituksen kuorot, jotka tervehtivät kihlajaisiamme pienen aition pimennossa. Kuinka Maurice silloin näytti minusta suurelta! Oli kuin joku pahansuopa noituus olisi pienentänyt häntä päivä päivältä, vetäen hänet alas tavallisten arki ihmisten tasolle. Julma autiuden ja pettymyksen tunnelma painoi minua. Tunsin olevani yksin maailmassa.

»Tämä naurettava hermostuneisuus menee kyllä ohitse, ajattelin pyyhkien silmiäni. Kahteen päivään en ole nähnyt rouva Marboyta. Minäpä menen hänen luokseen. Kävely ja ajatusten vaihto keventävät varmaankin mieltäni.»

Vanha ystävättäreni, joka oli vähän sairas, oli juuri paneutunut vuoteeseen. Hän otti minut vastaan makuukamarissaan, joka oli täynnä eetterin tuoksua. Istuuduin hänen vuoteensa ääreen ja yritin puhella kaikenlaisista mitättömistä asioista. En kuitenkaan onnistunut kokonaan salaamaan surumielisyyttä.

— Rouva de Nébriant lähti juuri täältä, sanoi rouva Marboy. Hän tuli kutsumaan minua suurille päivällisille, jotka hän pitää ensi viikolla teidän kunniaksenne. Mutta minä en voi tulla sinne, pikku Helléni. Lääkäri on ankarasti kieltänyt minua valvomasta.

— Miten ikävää! Tulen siis olemaan yksin.

— Yksinkö, vaikka Maurice ja rouva de Nébriant ovat siellä, puhumattakaan muista vieraista!

En vastannut.

— Näyttäkääpäs tänne pienet, sievät kasvonne… Mutta mitä on tapahtunut? Tehän olette itkenyt, Hellé!

Hän hymyili.

— Pientä rakkauden kinaa, kevätsadetta, eikö niin?

— Olette nähnyt Mauricen?

— Tänä aamuna.

— Oliko Mauricella kenties jotakin valittamista minun suhteeni?

— Ei, ei suinkaan. Ei hän mistään valittanut. Hän ilmaisi ainoastaan surunsa siitä, että te olitte niin hermostunut ja herkkä turhasta pahastumaan, te, jonka tasaista mielenlaatua me aina olemme ihailleet.

— Hän pahoitti mieltäni.

— Millä tavoin?

En tahtonut mainita mitään Antoinesta. Kerroin ainoastaan Marie
Lamiraultista sukeutuneen väittelymme.

— Otaksun, että hyväksytte minun kantani? Rouva Marboy empi hetken ja vastasi vihdoin:

— Ymmärrän teidät, mutta ymmärrän myöskin Mauricen. Hän ei ole voinut olla tuntematta vastenmielisyyttä nähdessään teidän seurustelevan henkilön kanssa, jonka epäsäännöllisen elämän ja laittoman äitiyden te liian helposti annatte anteeksi.

— Marie Lamirault on kunniallinen nainen ja herra Genesvrier…

— Antoine on ollut hyvin väärässä tuodessaan tämän tytön teidän näkyviinne. Neiti de Riveyrac voi auttaa Marie Lamiraultia; hänen ei sovi ottaa vastaan häntä. Te halveksitte yleistä mielipidettä, teette pilkkaa seuraelämän säännöistä ja unohdatte, ettette ole enää vapaa. Te olette tähän asti elänyt luonnottomissa ja aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa. Älkää luulko voivanne enää jatkaa samaa elämää, älkääkä odottako, että sulhasenne siihen suostuu. Jos teidän täytyisikin uhrata tottumuksenne, mielihalunne, yksinpä ne ystävyyssuhteennekin, joita Maurice ei saattaisi hyväksyä, niin älkää epäröikö, pikku ystäväni: uhratkaa menneisyys tulevaisuudelle…

— Maurice tunsi minut. Hänen olisi pitänyt ymmärtää…

— Mitä vielä, tyttöseni! Tunsiko hän teitä niin perin pohjin, ja tunsitteko tekään häntä? Mikäli olen huomannut, on teidän laitanne samanlainen kuin kaikkien muidenkin kihlattujen. Ihastutaan, vannotaan valoja, mennään naimisiin, ja vasta avioliitossa pääsevät sielut selvyyteen, tulevat tuntemaan toisensa, ja silloin vasta syntyy todellinen rakkaus.

— Siis te luulette, että meidän tunteemme ei ole rakkautta?

— Se on rakkauden ensi oireita, kultaseni.

— Ja jos me huomaamme perästäpäin, että olemmekin tehneet auttamattoman erehdyksen?

— Kunniallisten ihmisten välillä ei ole auttamattomia erehdyksiä. Muutamat pienet, molemminpuoliset uhraukset, sopuisa mielenlaatu ja tottumus järjestävät kaiken parhain päin. Mutta minä pyydän teitä, Hellé, tulevan onnenne nimessä, luopukaa noista mielipiteistä, jotka nuoren tytön suussa ovat hupaisia ja anteeksiannettavia, mutta jotka tekevät nuoren rouvan sietämättömäksi. Teitä on kasvatettu kuten hyvin älykästä poikaa, vapaudessa, joka sopii miesluonteelle, mutta joka ei pue naista, jonka käytöksen tulee olla hillittyä ja alistuvaista. Teillä on kyky kiintyä syvästi, mutta te ette ole tunneherkkä. Setänne oli siitä ylpeä. Maurice on kärsivä siitä.

— Joka todistaa, että emme ole luodut toisiamme varten!

— Olette kyllä. Te olette, Hellé, vain liian suuri kuvittelija. Antoine
Genesvrier'lla on ollut huono vaikutus teihin.

— Tekin moititte häntä!

— Kunnioitan hänen luonteenominaisuuksiaan, mutta mielestäni hän on sangen omituinen henkinen opas nuorelle tytölle. Hän tartuttaa teihin oman sopivaisuudenhalveksimansa, kapinanhenkensä, parantumattoman ylpeytensä. Olen ollut iloissani siitä, että Maurice nai teidät: se on pelastuksenne.

— Totta tosiaan, rakas rouva, nyt en ymmärrä teitä.

— Hellé, rohkenen puhua teille näin suoraan, sentähden että olette minulle rakas. Siispä uskokaa minua, olette huonosti valmistunut avioelämään. Naisen elämä on lempeyttä, uhrautuvaisuutta, alistuvaisuutta. Voitteko taivuttaa ylpeytenne näiden hyveiden edessä? Osaatteko unohtaa oman personallisuutenne rakkaudessa?

— Mutta mitä varten? huudahdin minä. Mikä omituinen rakkauden ihanne naiselle! Minkätähden pitäisi hänen, paremmin kuin miehenkään, taipua ja uhrautua? Minkätähden kieltäisin oman personallisuuteni rakkaudessa? Mies, joka niin vähän kunnioittaisi oikeuden periaatteita, että hän voisi pakoittaa minut henkiseen itsemurhaan, olisi tyranni tai pölkkypää: missään tapauksessa en voisi sellaista rakastaa. En tahdo uhrautua itse enkä uhrata miestäni. Meidän täytyy koettaa yhdessä luoda sopusointuista elämää kunnioittamalla, auttamalla ja täydentämällä toisiamme. Minä vihaan sitä hirvittävää itsekkäisyyttä, joka piilee eräiden miesten imelän kohteliaisuuden alla, ja surkuttelen naisia, jotka sietävät sitä joko turhamaisuudesta tai raukkamaisuudesta.

— Ah, tekin olette tuollainen uuden ajan nainen! Te puhutte aivan kuin
Antoine puhuisi.

— Minä asetan itsetietoisen sankaruuden kaiken muun yläpuolelle, mutta uhraus on jalo vasta silloin, kun se palvelee jaloa päämäärää. Panisin alttiiksi terveyteni, kauneuteni, elämäni, pelastaakseni vaarasta miehen, jota rakastan, mutta jos uhrautuisin pelkästään yleisen mielipiteen vuoksi tai hemmoitellakseni mieheni ennakkoluuloja, tuntisin pettäväni pyhimmät unelmani ja edistäväni vääryyttä ja pintapuolisuutta… Ei, se ole minun velvollisuuteni.

— Te olette kapinoitsija, tyttö parkani. Elämä on taivuttava teidät ja murtava uhmanne.

— Maurice lienee puhunut teille jotakin? Hän on levoton, pettynyt…
Pyydän teitä, sanokaa minulle totuus!

— Maurice ajattelee juuri samoin kuin minäkin.

— No niin, otan asian puheeksi hänen kanssaan. Minun täytyy se tehdä.

XXVI.

Oli taas tuollaiset kuuluisat yhden värin päivälliset, jotka rouva de Nébriant oli saattanut muotiin. Aikaisemmin oli ollut siniset päivälliset runoilijoille, viheriäiset maalareille, malvanväriset säveltaiteilijoille. Ne päivälliset, joille minut oli kutsuttu ja joiden tuli käydä kihlajaisista, olivat ruusunpunaiset minun kunniakseni.

Kun suruaikaani vielä kesti ja itsekin olin nimenomaan maininnut sitä haluavani, oli paroonittaren ollut pakko supistaa vieraitten lukumäärää: ainoastaan kahdelletoista hengelle oli katettu ruokasaliin, jota seurusteluhuoneesta Ludvig XVI:n tyylisen pikkuruutuisen, suuren lasiseinän läpi ihailimme odotellessamme ministeriä, hra Rebussat'ta. Tuo sali oli englantilaiseen tapaan kalustettu ja rikkaasti koristettu valkoisilla paneeleilla, kuvastimilla, poltetuilla hiekkakiviteoksilla ja on yksinvärisillä laseilla. Venetsialainen koristeliina oli levitetty ruusun värisen silkkisen pöytäliinan päälle; vielä somistivat pöytää vahakynttilät, pienet musliiniset liekinvarjostimet ja sikkinauhakkein maustehäkkeihin kiinnitetyt orkideat. Katon kaikista neljästä nurkasta loisti sähkövalo, hohtaen suloisen himmeänä suurien, kalpeiden unikkojen harsokuvun läpi. Keveät, hivelevän vaaleat ruusut, silkit, kukkaset, itse valokarkeloiden värittämä ilmakin, koko tämä sinfonia, joka vivahteli pehmeästä purppurasta vienoon ruusunpunaan, yhtyi silmässä häiritsemättömäksi sopusoinnuksi. Rouva de Nébriant oli osannut välttää mauttomuuden vaaran, joka tavallisesti ei ole kaukana tällaisista mielikuvaleikittelyistä. Valkoisessa, samettisessa laahuspuvussaan hän otti vastaan onnitteluja nähtävällä mielihyvällä.

— Sanotteko vieläkin, ettette välitä ylellisyydestä? kysyi Maurice hieman ivallisesti. Myöntäkää, että tämä silmien juhla miellyttää teitä. Vieläkö nytkin ikävöitte petäjäisiä huonekaluja ja valkoisiksi kalkittuja seiniä, joita tässä joku päivä sitten ylistitte niin lyyrillisen lennokkaasti?

— Ihailen ylellisyyttä, silloin kun se samalla on taidetta, mutta voin olla ilmankin sitä. Neljä sou'ta maksavat ruusut ovat aivan yhtä kauniita kuin viiden frangin orkideat. Vakuutan teille, että Châtaigneraie'n vanha kirjastohuone korkeine ikkunoineen ja raskaine, kiiltävine huonekaluineen oli aivan yhtä kaunis katsella kuin serkkunne huoneusto.

Rouva de Nébriant kiiruhti pitkässä samettilaahustimessaan hra Rebussat'ta vastaan: näin ruskean, laihan, älykkään ja etelämaalaisen näköisen pienen miehen astuvan sisään. Hän puristi Mauricen kättä lausuen hänelle muutamia imartelevia sanoja hänen näytelmänsä menestyksestä ja morsiamensa viehättäväisyydestä. Vanha senaattori Legrain otti sitten ministerin huostaansa. Erään suuren poliittisen sanomalehden päätoimittaja yhtyi heihin. Minun täytyi vetäytyä naisten pariin. Minut esitettiin keltaihoiselle rouva Legrainille, joka oli mustassa satiinipuvussa, punatukkaiselle krevitär de Jonchères'ille, joka oli kuuluisa olkapäistään ja tuntui kuin sukeltavan esiin valkoisesta, satiinisesta empire-puvusta, rouva Salmsonille, tanskattarelle, joka oli hento kuin Ophelia ja erittäin kaunis lumivalkoisine hipiöineen ja kylmän kuultavine silmineen, joissa Maurice sanoi näkevänsä napaseutujen taivaan äärettömyyden, neiti Frémantille, kirjailijattarelle, joka oli hyvin ruma, hyvin älykäs, etikasta ja sapesta tehty, jonka seuraa kaikki etsivät ja samalla pelkäsivät. Kaksi ihailtavasti kammattua, paidoitettua, puettua, kengitettyä clubman'ia väitteli hänen kanssaan tunneprobleemeista.

Minusta eivät nuo nuoret naiset pitäneet, lukuunottamatta neiti Frémantia, joka osoitti minua kohtaan mielenkiintoa. Minua pidettiin liian umpimielisenä ja ylpeänä, liian rohkeana lausunnoissani; minussa oli heidän mielestään liian vähän nuorta tyttöä, liian vähän miellyttämisen halua. Tässä salatussa pahansuopaisuudessa oli myös jonkun verran mustasukkaisuutta, sillä kaikki paroonittaren ystävättäret olivat toivoneet voivansa hurmata Clairmontin ja valloittaa hänet itselleen. Rouva Legrain oli määrännyt hänet tyttärelleen; rouva de Jonchères oli valinnut hänet itselleen; rouva Salmson oli valmis rupeamaan hänen mystilliseksi runottarekseen. Neiti Frémant oli ainoa, johon hänen lumousvoimansa ei pystynyt. Hän inhosi Mauricea, kuten kaikkia miehiä, ja kohdisti häneen tuon tuostakin hienoja pistosanoja, jotka tämä piti hyvänään uskaltamatta suuttua.

Pöydässä istuin Mauricen ja toisen clubman'ia. välissä, vastapäätä paroonitarta, jolla oli ministeri ja senaattori vierustovereinaan. Maurice, joka tarkkasi Rebussat'n jokaista sanaa, ei puhunut minulle juuri mitään ja minun itsepintainen harvapuheisuuteni tyrehdytti piankin oikeanpuolisen naapurini turhanpäiväisen lörpöttelyn. Tuolla hyvin sievällä pojalla oli hiukset kiiltävän sileällä jakauksella niskaan asti, tiheälaskoksinen paidanrinnus ja liivit aivan erikoista kuosia. Ollen näin monella viehätyskeinolla varustettu, miellytti hän yleensä suuresti naisia, jotka tunsivat hänet itsensä kaltaiseksi sekä makuun että tuntemistapaan nähden. Hämmästyneenä minun välinpitämättömyydestäni, jonka saattoi katsoa johtuvaksi rakastuneisuudesta ja vaatimattomuudesta, hän kokonaan omistautui lihavalle kreivitär de Jonchères'ille, jonka rehevä, herkullisesti paljastettu rinta muutaman senttimetrin päässä houkutteli hänen katsettaan. Päästyäni hänestä vapaaksi saatoin katsella ja kuunnella mielinmäärin.

Hra Rebussat kiinnitti erikoisesti mieltäni. Antoine oli minulle puhunut hänestä ennen ja kuvannut hänet nokkelaksi vehkeilijäksi, taitavaksi valloittamaan miehiä heidän etujensa pohjalta ja naisia imartelemalla heidän suurmaailmallista turhamaisuuttaan. Hän kieltäytyi harvoin rouva de Nébriantin ja hänen kaltaistensa kutsuista, joissa hän tiesi tultavan vetoamaan hänen vaikutusvaltaansa ja joissa hän täten sai tilaisuuden osoittaa puhetaitoaan ja näytellä rakastettavaa, hienoa suurmiestä, joka on kyllin ansiokas Atenan tasavallan päämiehen tavoin kaitsemaan kulttuuria. Hänen hyvä onnensa oli tunnettu; vaikka hän ei sillä kerskunut, ei hän sitä erikoisemmin salannutkaan. Rouva de Nébriant ihaili häntä ja tämä palvominen sai välistä poliittisen käännytystyön luonteen. Rebussat tiesi kokemuksesta salonkien vaikutusvallan, sillä hän oli itse luonut menestyksensä kauniiden sinisukkien avulla. Sitäpaitsi oli hän älykäs, epäileväinen ja osasi tasapainotaiturin tavoin irroittaa otteensa ja tehdä äkkikeikauksen toiseen suuntaan, jotka ominaisuudet juuri olivat tehneet hänet inhoittavaksi Genesvrier'lle. Joskaan ei mies ollut minusta miellyttävä, täytyi minun tunnustaa, että hän keskusteli erittäin viehättävästi. Hänellä oli etelämaalaisen puhevuolaus, jonka kaksikymmenvuotinen oleskelu Parisissa oli hienostanut. Puhui hän sitten politiikasta tai kirjallisuudesta, teki hän sen aina selvästi ja huvittavasti, ja oli todellinen ilo kuulla hänen puhuvan Mauricen kanssa. Rouva de Nébriant oli haltioissaan ja sai esimerkillään vieraansakin kunnioittavan tarkkaaviksi kuulijoiksi.

Kun tulimme jälleen seurusteluhuoneeseen, tuli paroonitar luokseni voitonriemuisena:

— No, rakkaani, mitä sanotte? Eikö ministeri ole todellakin hurmaava!… Ja hyväntahtoinen! Te tiedätte, että hän on luvannut Mauricelle kunniamerkin, mutta vaiti! Se on vielä salaisuus… Herra Rebussat on kaikkivaltias Comèdie'ssa. Hän kääntää kaikki Mauricen eduksi.

— Ellei siihen mennessä ministeristöä kaadeta.

— Oh, sehän olisi kauheata! sanoi paroonitar tyrmistyneenä. Mutta herra Rebussat säilyttää vaikutusvaltansa, tapahtui mitä tahansa. Jos Maurice on vähänkin taitava, voi hän tehdä hänet ystäväkseen.

Minusta oli tarpeetonta selittää rouva de Nébriantille, minkätähden en pitänyt herra Rebussat'n ystävyyttä erikoisemman arvoisena. Naiset jaarittelivat ja panettelivat. Tupakkahuoneesta kaikui nauru ja äänten hälinä. Neiti Frémant lähestyi minua. Istuin pienellä, keltaisella satiinisohvalla korkeiden palmujen alla. »Kirjallinen vanhapiika», joksi Maurice häntä nimitti, istuutui viereeni. — Olette surullinen, neiti. Luulenpa, että herra Clairmont laiminlyö teitä hiukan tänä iltana. Suotakoon se hänelle anteeksi: herra Rebussat on teille kunniakas kilpailija.

Syytin pientä päänkivistystä, tuntien etten ollut ympäristöni kanssa samassa virityksessä. Neiti Frémant neuvoi minulle antipyriiniä varmana keinona kipuani vastaan, sitten hän kävi kautta rantain Mauricen kimppuun.

— Olette ottanut kauniin, mutta vaikean tehtävän, joka on mielestäni hyvin kiitettävää, neiti de Riveyrac. Kesyttää perhosta! Täytyy olla hyvin varovaiset ja herkkätuntoiset sormet tehdäkseen tuon ihmeen. Mutta onhan teillä monta valttia käsissänne: kauneus, henkevyys, varallisuus. Tarvittiin vähintäin nämä kaikki, jotta tuo soma huikentelija tarttui kiinni… Koko Parisi on vaeltava teidän kotonanne. Hän näkee kernaasti vieraita luonaan, tuo runoilijanne, ja ihastuu myös helposti. Katsokaa, miten hän ahmii ministerin sanoja! Minä pidän tuosta lahjakkaille miehille ominaisesta lapsekkaisuudesta. He kultaavat kaiken, mikä heitä ympäröi. »Kangastusta!» kuten sanoi Tartarin-vainaa. Herra Clairmont näkee Rebussat'ssa Maecenaan, samoin kuin hän näki sankarillisia ryöväreitä muutamassa madonsyömässä, mulipäässä makedonialaisessa, jotka näyttivät aikovan vangita hänet eräällä tiellä ja jotka suutelivat hänen kenkänsä pohjia muutamasta kultakolikosta.

Tiesin kyllä, että Mauricen seikkailu Makedoniassa oli kovin vaaratonta laatua, pikemminkin koomillinen ja omiaan About'n iloisen kynän kuvailtavaksi. Mutta en pitänyt neiti Frémantin pilanteosta, etenkin kun hänen leikinlaskuunsa oli vaikeaa samassa äänensävyssä vastata.

Olin juuri muuttamaisillani toiseen paikkaan, kun näin Mauricen ja Rebussat'n lähestyvän. Naisten hellä ihailu oli nähtävästi saanut ministerin kasvot punoittamaan ja silmät loistamaan mielihyvästä. Mauricekin oli joutunut alakynteen, huolimatta runoilijamaineestaan, tai paremminkin vetäytyi hän tahallisesti syrjään pelkästään harkitsevaisuussyistä… Toivo saada näytelmänsä esille Parisin ensimmäisessä teatterissa teki hänet melkein matelevaksi Rebussat'n edessä.

Tämä nöyrä käytös, jota neiti Frémant häijysti tarkkasi, suututti minua. Mutta ministeri kääntyi minun puoleeni ja kaikkien katseet kohdistuivat sohvaan, jolla istuin.

Hra Rebussat, joka oli saanut tietää, että olin Sylvain de Riveyrac'in veljentytär, kyseli minulta ystävällisesti kaikenlaista sedästäni, joka oli, kuten hän sanoi, hieno mies, sopiva kasvattamaan suuren runoilijan elämäntoveria. Vastailin kylmän kohteliaasti, ihaillen sitä taitoa, jolla tuo mies koetti minua voittaa puolelleen puhumalla sellaisella lämmöllä henkilöstä, jota minä olin niin paljon rakastanut ja jota hän ei ollenkaan tuntenut. Nyt minulle selvisi hänen hyvän onnensa, nopean menestyksensä salaisuus. Maurice oli ihastuksissaan. Hän tahtoi, että esiintyisin edukseni ja kertoi, kuinka olin avustanut häntä näytelmän kirjoittamisessa innoittamalla hänet luomaan Melissan ihanteellisen hahmon.

Keskustelu siirtyi vähitellen kirjallisuuden alalle, uusiin kirjoihin. Rebussat toi ilmi oman mielipiteensä ja jokainen säesti häntä kertomalla jonkun jutun, etsien imartelevaa tai purevaa sanaa, kuitenkaan vastustamatta ministeriä, jota kuunneltiin kuin oraakkelia. Mainittiin nimiä, jotka kaikille kuulijoille paitsi minulle olivat ulkomuodolta tunnettuja parisilaisia kuuluisuuksia. Sitten puhuttiin noista kirjallisuuden äärimmäisyysmiehistä — uusmystikoista, satanisteista, anarkisteista, hulluista, ja äkkiä kuulin mainittavan Antoine Genesvrier'n nimen. Sen oli lausunut Marie Frémant. Tiesikö hän mahdollisesti siitä kaunasta, jota ministeri kantoi kirjailijaa kohtaan ja aikoiko hän kurillaan raivostuttaa tuon rouva de Nébriantin suurmiehen ja rouva de Nébriantin itsensä? Hänen pieni päänsä, kolmikulmainen kuin käärmeen pää, näytti mataline opettajatarmaisine tukkalaitteineen ihmeteltävän viattomalta.

— Kuka on lukenut Antoine Genesvrier'n Köyhät? Köyhät on rakkautta ja vihaa uhkuva teos, vuoden kaunein kirja.

Rouva de Nébriant selitti, että hän oli kuullut puhuttavan jotakin tästä kirjasta, mutta että hän ei pitänyt tarkoitusperäisistä romaaneista.

— Tekö, Ibsenin innokas ihailija?

— Se ei ole samaa! sanoi paroonitar hämillään.

— Ibsen on filosofi, utuinen ja valtava nero, sanoi Rebussat, jonka poskille veret äkkiä syöksähtivät. Genesvrier, joka luulee olevansa ajattelija ja kirjailija, kuuluu yksinkertaisesti niihin, jotka kuten verikoirat iskeytyvät niiden lahkeisiin, joilla on lahjoja, onnea ja menestystä.

— Todellako? huudahti neiti Frémant yhä yhtä viattomana. Sepä ikävää, tuo Genesvrier miellytti minua… Mutta rakas paroonitar, ettekö kerran kertonut minulle hänen tarinaansa? Hänhän oli kunnianarvoisesta perheestä ja joissakin sukulaisuussuhteissa tuon miellyttävän vanhan rouva Marboyn kanssa, jonka piti tulla tänne tänä iltana?

— Sangen etäinen sukulainen… Oh, hän on yksinkertaisesti hullu. Rouva Marboy ei juuri ollenkaan seurustele hänen kanssaan… Hän on sairas, tuo rouva raukka, eikä voi liikkua huoneestaan. Toivon, että pian saamme taas nähdä hänet.

Rouva de Nébriant koetti kääntää keskustelua muihin asioihin, peläten, että joku onnettomuudeksi erehtyisi puolustamaan häntä. Katsoin Mauricea. Hänen silmänsä karttoivat itsepintaisesti katsettani. Hän vaikeni.

Mutta neiti Frémant ei hellittänyt.

— Hullu, Genesvrier'ko?

— Ja vaarallinen hullu! virkkoi ministeri. Yksi niitä, jotka tahraavat itsensä sillä loalla, jota he keräävät… Oh, Genesvrier ei suinkaan ole lahjaton. Hänellä on tyylivaistoa, kyky käyttää voimakkaita iskusanoja, jonkinlainen harhauttava kaunopuheisuuden taito. Hänellä on muutamia kannattajia nuorisossa — tuossa kummallisessa nykyajan nuorisossa, joka on niin vähän ranskalainen, joka ei osaa enää nauraa, vaan vajoaa sekapäisiin teorioihin, huumautuu suurista sanoista… Niin, Antoine Genesvrier'ssa on hyvää häväistyskirjailijan ainesta, vaikkakin hän liiaksi jäljittelee Jacques Laurentia… Joka tapauksessa hänen raivonpurkauksensa kuuluvat ammattiin, enkä minä soimaisi häntä siitä, että hän tunnollisesti ahkeroiden ansaitsee sen rahan, jota Laurentin ystävät hänelle tuhlaavat, ellen epäilisi hänen rehellisyyttään.

Tunsin kalpenevani. Uudelleen katsahdin Mauriceen. Hän vaikeni.

— Mitä! huudahti neiti Frémant, tuo sorrettujen puolustaja, tuo apostoli ei siis olisikaan kunniallinen mies?

— Hm!… rykäsi Rebussat kaksimielisesti hymyillen, hän ei ole tappanut eikä varastanut…

— Mutta on olemassa sellaisiakin kunniansa menettäneitä, joita ei lainopin mukaan voida syyttää.

— Sitä juuri tarkoitinkin. Mutisin vasten tahtoanikin:

— Ja mistä sitten herra Genesvrier'ta syytetään? Maurice käänsi päänsä ja loi minuun kiinteän katseen, joka vaati minua vaikenemaan.

— Mistäkö häntä syytetään, neiti?… Oh, hyvä jumala, ei paljon mistään… Kaikki riippuu katsantotavasta… Monetkaan eivät pitäisi rikoksena, sitä, että Genesvrier on keinottelija, että hän solvaa niitä, jotka eivät ajattele niinkuin hän tai hänen mestarinsa, että hän teeskentelee Robespierren ankaruutta ja Saint-Just'in ihmisyys-uskoa ja että hän siten kaikessa hiljaisuudessa muokkaa maaperää ehdokkuudelleen tulevissa vaaleissa.

— Mutta hänhän ei ole poliitikko, hän on kirjailija, filosofi…

— Sanokaa pikemminkin: yksi noista tieltään suistuneista, kateista, katkeroituneista, jotka liehittelevät tietämättömiä ja lietsovat heihin vihaa ja pahansuopaisuutta, kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka heissä riehuvat. Genesvrier on kuluttanut sievoisen omaisuuden hyvin nopeasti, eikä tiedetä mihin. Hän on seurapiirinsä hylkäämä, ja, uskallan sanoa varmuudella, hirvittävän kunnianhimoinen.

Seurasi hiljaisuus. Maurice oli kalpea ja nyt hänen silmänsä rukoilivat minua. Nyt en enää voinut hillitä suuttumustani. Vastustamaton voima pakoitti minut kapinaan.

— Minä en ole samaa mieltä kanssanne, herra Rebussat, sanoin kirkkaalla, hieman vavahtelevalla äänellä, joka kaikui halki koko suuren salin. Minä tunnen herra Genesvrier'n ja pidän häntä hyvin kunniallisena ihmisenä.

Rebussat ensin hämmästyi, sitten hymyili kohteliaan halveksivasti:

— Te olette kovin nuori, arvoisa neiti ja on helppo pettää teidän ikäistänne, kokematonta henkilöä, joka on altis suurille, kauniille sanoille.

— Sedälläni oli ihmistuntemusta. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä suuressa arvossa, ja hän nimitti Genesvrier'ta ystäväkseen. Sentähden katson velvollisuudekseni puolustaa häntä. Antoine Genesvrier on köyhä, sentähden että hän on omaisuudellaan pelastanut paljon onnettomia. Hänellä ei ole muuta kunnianhimoa kuin halu harjoittaa hyödyllistä toimintaa. Totuus on hänen ainoa silmämääränsä.

Tunsin, että ympärilleni oli syntynyt raskas ja vihamielinen hiljaisuus, huomasin Mauricen harmistuneen levottomuuden ja rouva de Nébriantin suuttumuksen. Rebussat nyrpisti ohuita huuliaan ja hymyili terävää hymyään:

— Onnittelen teitä, neiti, siitä uskollisuudesta, jota osoitatte ystäviänne kohtaan, niin eriskummallisia kuin nuo ystävyyssuhteet ovatkin. Kunnioitan tuota naivia tunnetta, joka teitä elähdyttää. Mutta rakas Clairmontimme ei näytä oikein vakuutetulta…

— Neiti de Riveyrac liioittelee, sammalsi Maurice… Herra Antoine Genesvrier'n filantropinen into huvitti herra de Riveyracia, mutta he eivät seurustelleet paljonkaan keskenään.

— Hän oli hänen ystävänsä… niinkuin hän oli teidänkin, huudahdin minä, kiivastuen tästä selkärangattomuudesta, joka melkein sai minut vihaamaan Clairmontia. Uskaltakaa tunnustaa se, rakkaani. Te tunnette Genesvrier'n, te puristatte hänen kättänsä ja tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on kunniallinen mies. Ja mitä itseeni tulee, olisi minusta hyvin raukkamaista, jollen uskaltaisi sanoa, mitä ajattelen.

— Tietenkin on kullakin vapaus ajatella mitä tahtoo, sanoi Rebussat kylmästi. Teette väärin salatessanne mielipiteenne, rakas Clairmont… Mutta jättäkäämme Genesvrier, hänen paheensa ja hyveensä, ja pyytäkäämme rouva Salmsonia laulamaan meille ihania tanskalaisia laulujaan. Musiikki »rauhoittaa, lumoaa ja vapauttaa», kuten sanoo runoilijamme Sully-Prudhomme… Rakas rouva…

Rouva Salmson veti käsistään pitkät hansikkaansa. Hän suuntasi askeleensa pianon luo; vieraat hajautuivat eri ryhmiin. Huomasin olevani yksin neiti Frémantin kanssa.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle puoliääneen, tiedättekö, mitä ymmärretään sanalla gaffe?

— Vahingossa tapahtunutta kömmähdystä… juuri päinvastaista kuin minkä minä tein.

— Olette uljas. Hyvä on. Mutta tiedättekö, että uljuutenne voi käydä kalliiksi herra Clairmontille? Rebussat on pitkä vihainen. Hän on kantava kaunaa teille molemmille, ja rakkaan runoilijamme kunniaristi on vaarassa.

— Tuo nauhanpätkä käy liian kalliiksi, jos se on ostettava halpamaisuudella. En voinut vaieta. Sydämeni oli pakahtua… Rukoilen teitä, neiti Frémant, älkää uskoko sitä, mitä kuulitte puhuttavan Antoine Genesvrier'sta…

Liikutus tukahdutti ääneni.

— Kuinka te olette kalpea! sanoi neiti Frémant. Voi teitä, mieletön ja jalo lapsi, kuinka teidän kaunis suuttumuksenne minua miellyttää! Minä pidin teistä jo aikaisemmin. Tämän tunnin kuluessa olen oppinut teitä rakastamaan… Mutta mitä tekemistä teillä on täällä, kun teillä on tuollainen luonne? Te ette kuulu tähän seurapiiriin. Ei kukaan ole teitä täällä ymmärtävä, kaikki tulevat kadehtimaan teitä ja oma miehennekin — joka huonosti salaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä — on nouseva omien etujensa puolesta teitä vastaan. Ah, neiti Hellé, te, joka ette osaa varovaisesti vaieta ettekä valehdella, teidän pitäisi naida joku Don Quijote! Sovittakaa nopeasti erehdyksenne. Rebussat'n täytyy voida antaa anteeksi rouva Clairmontille neiti de Riveyrac'in rohkeat sanat… Runoilija raukkamme! Kuinka ikävystyneeltä hän näyttää!

Rouva Salmsonin kristallinen ääni lauloi laulun helähtävät loppusäveleet. Minä nousin huomiota herättämättä, sanoin paroonittarelle, että olin hyvin väsynyt ja aioin lähteä kotiin.

— Hyvä, hyvä! sanoi hän jäätävän kylmällä äänellä. Näkemiin, rakas lapseni.

Vetäydyin kaikessa hiljaisuudessa eteiseen, jossa kamarineiti heitti hartioilleni tanssiaisviittani. Eräs palvelijoista oli mennyt etsimään minulle ajuria. Äkkiä Clairmont ilmestyi eteeni.

— Te poistutte, Hellé, sanomatta minulle jäähyväisiä?

— Niin.

— Kuitenkin, sanoi hän, minulla on muutamia selityksiä teiltä pyydettävänä.

— Saatte ne huomenna.

— Oletteko mieletön? sanoi hän kiristetyin hampain, häijy ilme katseessaan; te olette tehnyt minulle korvaamattoman vahingon ja te olette naurettavalla tavalla häpäissyt itsenne tuon tähden… tuon…

— Maurice, odotan teitä huomenna ja sanon silloin teille, mitä ajattelen käyttäytymisestänne. Vaununi ovat saapuneet. Jätän teidät nyt. Älkää vaivautuko minua saattamaan: herra ministeri odottaa teitä.

XXVII.

Tuskin olin jättänyt makuuhuoneeni, kun jo Maurice ilmoitettiin saapuneeksi. Raikas vesi, jolla olin huuhdellut kasvoni, poisti jäljet unettomuudesta, josta olin kärsinyt aamun koittoon saakka. Olin paljon ajatellut yön kuluessa, olin tehnyt tarkkaa tiliä omantuntoni kanssa, langettanut tuomioni itsestäni ja rakkaudestani.

Olin vihdoinkin päässyt täysin selville siitä, mikä harhakuvitelma oli minut lähentänyt Mauriceen ja mitkä todellisuussyyt minut hänestä vieroittivat. Kun hänen sisäinen köyhyytensä oli minulle paljastunut, ei häneen jäänyt jäljelle muuta kuin hänen sinisten silmiensä, hymyilynsä, äänensä pelkkä ulkopuolinen kauneus. Mutta miehinen viehätysvoima, aistien houkutus ei neitseelliseen olemukseeni tehnyt syvempää vaikutusta, ne olivat minulle hetken hämärää ja itsetiedotonta hurmaa, jota kesti niin kauan kuin sydämeni oli siinä mukana, mutta joka tunteitteni jäähdyttyä haihtui itsestään.

Olin jo kuulevinani Mauricen soimaukset, itsepuolustelut, anteeksipyynnöt, jotka eivät lainkaan selittäisi hänen eilisiltaista raukkamaista menettelyään. Tiesin, ettemme voisi toisiamme ymmärtää emmekä tehdä sovintoa. Ja minuakin kummastutti, että kärsin siitä niin vähän. Niinkuin kypsä hedelmä putoaa oksasta, niin irtautui suloinen mielikuva sydämestäni, joka sitä jonkun aikaa oli hellinyt ja vaalinut. Tahtoni ei voinut sille mitään. Ja minusta tuntui, että eilisillasta oli kulunut lukemattomia päiviä, että Maurice, rakkautemme, kihlajaisemme, kaikki oli jo kaukana minusta, menneisyyden verhon takana, josta se, mikä kerran on ollut rakasta todellisuutta, häämöittää himmeänä ja värittömänä kuin uni.

Sydämeni tykki ankarasti, kun Maurice astui eteeni. Hänen ylpeytensä oli saanut kolauksen, mahdollisesti tunsi hän kenties hiukan omantunnon vaivoja, mikä seikka teki hänet vieläkin kärtyisämmäksi. Kuitenkin ojensi hän minulle kätensä.

— Arvaatte kai, minkätähden olen tullut näin aikaiseen aamulla? Olen hyvin levottomassa ja kiusallisessa mielentilassa ja odotan teiltä selityksiä.

— Minkä johdosta? Minun käytökseni oli aivan johdonmukainen ja luonnollinen. Samaa en voi sanoa teidän käytöksestänne.

— Tuo on taas sitä naisten tavallista kiemurtelua, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Tehän väännätte koko asian.

— Todellakin? Haluaisinpa tietää, mitenkä te sen esitätte.

Clairmont oli istuutunut. Hän nojasi kyynärpäätään pöytään ja koputteli hermostuneesti jalkaterällään lattiaan.

— Te pidätte minua pilkkananne, Hellé. Eilen te teitte varomattomuuden, jolla voi olla ikäviä seurauksia. Hankitte minulle vihamiehen… ja sitten loukkasitte minua julmasti.

— Minäkö loukkasin teitä?

— Älkää tekeytykö viattomaksi. Tiedätte mitä tarkoitan.

— Selittäkää sananne.

— Hitto vieköön, rakas ystävä, te olette tahtonut kuuluttaa julki jalomielisiä tunteitanne, joita maailma ei käsitä sillä tavoin kuin te näytte luulevan. Te olette rikkonut tahdikkaisuutta vastaan. Rebussat on syvästi loukkaantunut. Hän ei tule antamaan sitä anteeksi.

— Tarvitsetteko siis häntä niin suuresti?… Niin, todellakin, teidän kunniamerkkinne näyttää teistä olevan vaarassa, tuo kallisarvoinen kunniamerkki, jonka loiste sokaisi teidät eilen niin, että olitte kuuro ja mykkä kaikelle muulle.

— Te laskette leikkiä kanssani. Hetki on huonosti valittu.

— No hyvä, sanoin minä suuttuneena hänen kiertelyistään, vastaan teille siis suorasti, olkoon että se tuntuisi teistä raa'altakin; tämä keskustelu on paljon vakavampi kuin mitä luulettekaan ja meidän on tällä hetkellä puhuttava aivan avoimesti. Te syytätte minua tahdikkaisuuden puutteesta ja minä syytän teitä kunnian ja rehellisyyden puutteesta. Minä olen ollut varomaton, myönnettäköön. Te olette ollut heikko ja raukkamainen.

— Minä olen menetellyt niinkuin jokainen hyvin kasvatettu mies olisi menetellyt tällaisessa tapauksessa. Minä vaikenin, niinkuin tulikin tehdä.

— On tapauksia, jolloin vaikeneminen on halpamaisuutta.

— Hellé!

— Vaikenemalla teitte itsenne myötärikolliseksi panetteluun. Tekö menettelitte niinkuin hyvinkasvatetun miehen tulee? Olisin mieluummin nähnyt, että olisitte menetellyt niinkuin mies, vaikkakin se olisi sotinut sovinnaisuutta, varovaisuutta ja etujanne vastaan.

— Minä tein niinkuin minua halutti tehdä. Ja jos en puolustanut Genesvrier'ta, tapahtui se siksi, että minulla oli painavia syitä vaieta.

— Haluaisinpa tietää nuo syyt.

— Älkää toivoko, että sanoisin teille ne kaikki.

— En pelkää totuutta.

— Siinä teette väärin.

— Puhutteko? sanoin vihdoin hetken vaitiolon jälkeen.

Kumealla äänellä hän vastasi:

— Sitä pahempi! Itse olette niin tahtonut.

— No siis?

— No niin! Rakas ystävänne Antoine Genesvrier ei ole se synnitön sankari, jona te häntä ihailette ja jumaloitte. Hänestä on liikkeellä kaikenlaisia huhuja… Hän on, piru vie, ovela, hyvin ovela, hyvin taitava, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi salatakseen maailmalta kepposensa.

— Mitä tarkoitatte?

Hän hymyili ilkeän ivallisesti.

— Säälin teidän kaunista harhakuvaanne, Hellé. Te luulette itseänne hyvin viisaaksi, ja kuitenkin olette ihmeteltävän lapsellinen. Mutta tietäessäni sen mitä tiesin, vaikenin armeliaisuudesta ja hienotunteisuudesta, nähdessäni teidän jumaloivan ihailunne kuvittelemaanne suurmiestä kohtaan.

— Minä välitän vähät teidän hienotuntoisuudestanne ja armeliaisuudestanne. Te olette sanonut joko liian paljon tai liian vähän, Maurice. Puhukaa suunne puhtaaksi!

— Tietäkää siis, että pidän vähän liiallisena ystävyyttänne miestä kohtaan, joka on kylmäverisesti pitänyt teitä leikkikalunaan… Oh, olen kuullut hänestä kerrottavan paljon asioita näinä viime päivinä!… Olette luullut hänen ihailevan teidän suurta älyänne ja kenties, koska ylpeyttänne hiveli se tietoisuus, että te yksin kaikista naisista olitte voinut valloittaa tuon voittamattoman sankarin, kenties tuotti teille iloa ajatus, että hän todella rakasti teitä… Hellé raukka! Elämä täydentää teidän kasvatustanne teidän omalla kustannuksellanne.

— Mitä tiedätte? Puhukaa!

— Tulette katumaan itsepintaista tiedonhaluanne. Olisin halunnut odottaa ja paljastaa teille totuuden myöhemmin.

— Puhukaa, minä vaadin sitä!

— Teidän on täytynyt olla hyvin… kokematon, (joka on anteeksi annettava, jopa kunnioitettavakin ominaisuus teidän ijällänne) voidaksenne olla huomaamatta, että yritettiin päästä käsiksi teidän rahoihinne. Oli turvattava nuo filantropiset yritykset ja Tulevaisuuden yhteiskunta. Mutta tämä ei olisi vielä mitään. Antoine Genesvrier on osoittanut julkeaa kunnioituksen puutetta teitä kohtaan tuodessaan luoksenne tuon Marie Lamiraultin, rakastajattarensa, ja lapsen, jota hän ei ole uskaltanut tunnustaa omakseen.

Silmiäni hämärsi. Tunsin hermojeni pingoittuvan ja veren jähmettyvän suonissani; mutta vastustamattomasti järkeni, sydämeni, vaistoni nousivat kapinaan:

— Se on mahdotonta.

— Te olette ainoa, joka ette tiedä tästä suhteesta. Marie Lamirault jakoi suosionsa Genesvrier'n ja Louis Florentin kesken. Niin minulle on kerrottu ja minä uskon sen. Mitä lapseen tulee…

— Antoine ei ole voinut minua niin halpamaisesti pettää. Minä en tahdo epäillä häntä sellaisesta.

— Ottakaa asiasta selko ja näette, että olen puhunut totta.

Hän puhui niin varmalla, niin voitonriemuisella äänellä, että voimani minut hetkeksi petti. Clairmont näki minun olevan mielenliikutuksesta kuolon kalpean; saatoin tuskin hengittää, olin itkuun purskahtamaisillani. Hän ei enää voinut hillitä vihaansa:

— Se järkyttää teitä siis niin kovin! sanoi hän tarttuen ranteisiini… Ah, siis oli epäilykseni oikea! Te rakastitte häntä, rakastatte häntä vielä!

— Minä?

— Niin, te rakastatte häntä. Millainen nainen te siis olettekaan?
Te rakastatte häntä, tuota arvon herraa, tuota maanmainiota
laupeudenharjoittajaa, tuota kirjailijaneroa, tuota marttyyria!…
Miksi ette sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan, Hellé!

Minä työnsin hänet luotani suuttuneena:

— En usko teitä, en tahdo uskoa teitä. Teidän menettelynne on katalaa.
Menkää!

Hän kertasi:

— Heti ensimmäisenä päivänä olisi minun pitänyt huomata se. Tehän aivan ahmitte hänen sanojaan…

Minä sopersin:

— Teillä ei ole todistuksia… te kerrotte häpeällisiä panetteluja. Se on halpamaista, halpamaista.

Hulluna mustasukkaisuudesta ja raivosta hän huusi:

— Kaikki teille kelpaavatkin! Minun pitäisi hävetä — ellen sille nauraisi — että minun pitää väistyä sellaisen kilpailijan tieltä… Hän voisi olla vähän kauniimpi ja nuorempi edes!… No, nyt ainakin tiedätte, mikä hän on miehiään ja että hänellä ei ole rakkaudessa mitään ehdottomuuden vaatimuksia: eri asia on, jos te katsotte voivanne jakaa hänen rakkauttaan tuollaisen… kanssa…

— Vaiti! Ei sanaakaan enää! En ole enää teidän morsiamenne, olen nainen, jota loukkaatte. Lähtekää!

— Varokaa! Jos lähden, en palaa enää.

— Ulos!

Hän lähti paiskaten eteisen oven pauhinalla kiinni. Kuulin hänen askeleensa etääntyvän puutarhan hiekkakäytävällä. Mutta sensijaan, että olisin huutanut takaisin häntä, joka meni pois vieden mukanaan ensimmäisen unelmani sirpaleet, oli mielessäni vain yksi ainoa ajatus, joka purkautui nyyhkytykseen:

— Antoine ei ole voinut minua niin pettää… Se ei ole totta, se ei ole mahdollista.

XXVIII.

Haavoittuneena ja värisevänä saavuin Châtaigneraie'n vieraanvaraisten suojien turviin. Taloissa, joissa esi-isämme ovat eläneet, joissa me itse olemme lapsuutemme unelmoineet, on jotakin selittämättömän äidillistä. Jos sinne palaamme suru vaatteissa etsimään lohtua, tunnemme meitä ympäröivien esineiden salaperäisen myötätunnon ja orpous painaa meitä vähemmän.

Maurice oli minulle kirjoittanut muutamia päiviä ennen lähtöäni. Ollen itse kykenemätön tuntemaan syviä tunteita, ei hän voinut käsittää, että muillakaan voisi olla sellaisia. Kaikki näytti hänestä voivan tulla hyväksi jälleen, hän oli epätoivoissaan minun suuttumuksestani, jota hän ei vielä ollut saanut pois mielestään. Mutta minä tiesin, että tämä kevyt sielu parantuisi pian ja nopeasti: Maurice ei voinut rakastaa eikä kärsiä muualla kuin kirjoissaan, ja rakkaus ja tuska olivat hänelle ainoastaan taiteellista huumaustilaa. Hänen kirjeensä osoittivat oikeaksi tämän minun arveluni. Selittämättä mitään, ottamatta takaisin sanojaan ja voimatta ymmärtää, että olin syystä suuttunut hänen käytökseensä, hän pyysi että unohtaisin kaikki: hän kohteli minua kuin pahantuulista lasta, jonka pienellä hyväilyllä saattaisi jälleen lepyttää. Suuttumukseni oli haihtunut, mutta rakkauteni oli auttamattomasti kuollut.

Koetin selittää kaikkea tätä Mauricelle. Kirjoitin hänelle, että annoin anteeksi hänen tulistumisensa, että en kantanut siitä mitään kaunaa, mutta että olin liian selvästi huomannut luonteittemme erilaisuuden. Rouva Marboy tahtoi silloin ruveta välittäjäksi. Mauricen uskottuna hän vakuutti minulle, että me olimme luodut toisillemme, että minun pitäisi olla kärsivällinen. »Sitten kun olette naimisissa, kirjoitti hän, pitää rakkaus kyllä kaikesta huolen.»

Arvasin hänen ajatuksensa ja täydensin mielessäni hänen todisteluaan: hän uskoi rakkauden kaikkivaltaan, joka saa kahden nuoren vastanaineen kuvittelemaan olevansa täysin onnellisia. Mutta en ollut tietämätön siitä, että kuherruskuukauden lyhyen hurmauksen jälkeen aviopuolisot muuttuvat jälleen mieheksi ja naiseksi, jotka ovat erilaisia luonteeltaan, ajatuksiltaan ja mielihaluiltaan. Kaukana siitä, että he olisivat saavuttaneet sopusoinnun, he silloin vasta alkoivat luoda sitä, päivä päivältä, epävarmoina siitä, voisivatko he koskaan päästä siihen. Jos jotkut siinä onnistuivatkin, oli tehtävä mahdoton useimmille heistä ja silloin oli edessä joko molemminpuolinen välinpitämättömyys tai aviollisten riitojen sietämätön helvetti. Mutta minä tiesin, mitkä puolet sielussani jäisivät Mauricelle ainaiseksi arvoitukseksi; minä tiesin, mitä itse en voinut hyväksyä hänessä, mitkä riidan aiheet salaa tulisivat ikuisesti uhkaamaan sopuamme, ellei jompikumpi meistä, viekkaampi tai voimakkaampi, voittaisi toista ja alistaisi häntä orjakseen. Minua inhotti tuollainen harkittu yliote, joka olisi tehnyt Mauricesta tahdottoman leikkikaluni, ja toiselta puolelta minä en olisi voinut alistua miehen valtaan, joka ei ollut minua korkeammalla.

Kirjoitin rouva Marboylle; avasin hänelle sydämeni. Suureksi hämmästyksekseni hän väitti minun olevan joka suhteessa väärässä, syyttäen minua ylpeydestä, välinpitämättömyydestä, kuivakiskoisesta järkeilemisestä. Totesin surulla, että me emme puhuneet samaa kieltä, että sanat rakkaus ja avioliitto eivät merkinneet meille samaa. Hänessä huomasi tuon vanhanaikaisen kasvatuksen vaikutuksen, joka saa naisen kunnioittamaan miestä, sentähden että tämä on mies, ja ottamaan vastaan samasta kädestä hyväilyn ja kurituksen. Sitä, mitä minä nimitin ihmisarvoksi, oikeutetuksi personallisuuden tunteeksi, nimitti hän ylpeydeksi. Sitä, mitä minä nimitin todelliseksi sopusoinnuksi, nimitti hän tyhjäksi haaveeksi ja naurettavaksi houreeksi. Minä arvostelin Mauricea ilman pahansuopaisuutta, mutta en asettanut häntä korkeammalle kuin mitä hän ansaitsi. Hän ei kuulunut minun rotuuni. Minä en voinut häntä rakastaa.

Kun rouva Marboy huomasi, että meidän välimme oli auttamattomasti rikkoontunut, luopui hän välitysyrityksistään, mutta hän ei voinut salata tyytymättömyyttään. Minä olin itsekäs, pingoittunut. En ollut enää hänen sydämensä tytär.

Silloin lähdin Châtaigneraie'hen. Kun juna jyristen lähti liikkeelle, tunsin olevani äärettömän yksin, kaikki perhe- ja ystävyyssiteet olivat katkenneet. Muistelin Genesvrier'ta… Valitettavasti Mauricen vihjaukset vastoin tahtoanikin kiusasivat minua ja lamauttivat tahtoni. En tahtonut nähdä Antoinea enkä kirjoittaa hänelle, ennenkuin olin saavuttanut rauhan ja tasapainon.

Pitkien päivien kuluessa minä koetin keinotekoisesti tuudittaa itseni lepoon melkein luostarimaisella elämällä. Setäni oli jättänyt muutamia kirjoja erääseen kirstuun, joka onneksi oli säilynyt rotilta. Siinä oli halpahintaisia painoksia ranskalaisista ja latinalaisista klassikoista, samoja, joita opiskeluaikanani olin lukenut, öisin, talvisen tuulen huokaillessa ulkona koetin elvyttää itsessäni nuoruuden aikaisia tunnelmia. Mutta pian kuitenkin huomasin ponnistelujeni teennäisyyden. Tahtoni höltyi. Vajosin unelmiin.

Talvi, joka näillä seuduin oli leuto, läheni loppuaan. Istuin eräässä huoneessa ensimmäisessä kerroksessa vaalenneilla musliiniuutimilla verhotun ikkunan ääressä ja katselin, miten taivaanranta peittyi sateen harsoon tai sumuun. Puutarhassa ei ollut kukkia ja ainoastaan puksipuut, muratit ja punakuusamat säilyttivät vielä tumman vehreytensä, surullisina ja vakavina kuin haudat, joita ne koristavat. Väliin kun sade lakkasi, saatoin istua tuntikausia liikkumatta, puhumatta, tuijottaen taivaan vaihtelevain valaistusten värittämiin maisemiin. Edessäni ei ollut enää kesän loistavaa väriasteikkoa: vivahdukset olivat hienompia, käsittäen kaikki harmaan, sinipunaisen, sinisen herkät yhtymät, jotka sulivat utuisen ilman vienoon valohämytaustaan. Tämän laajan näyttämön etualalla muodostivat viljellyt vainiot eloisia, likaisen ruskeita, raikkaan ja kostean vihreitä väritäpliä. Mutta kauneinta maisemassa oli taivas, — sininen, ikäänkuin maitoon kastettu taivas, jossa utuhaituvat uivat valkeina ja pehmeinä kuin joutsenet, — harmaa taivas, joka vaihteli, lyijynharmaasta helmenharmaaseen ja sinipunervan harmaasta hopean harmaaseen, — noiden hallavien, raskaiden sumupilvien täyttämä taivas, jotka tuulen kiidättäminä lentävät yhdessä muuttolintujen kanssa, läikehtivä taivas, levoton kuin ihmiselämä.

Ensimmäinen lumikello aukaisi vihdoin metsänreunassa vihertävän valkean kukkakupunsa. Kävin kurkistelemassa tuon kuivuneiden oksien ja mädäntyneiden lehtien lomista pilkistelevän lapsekkaan kukan eloonheräämistä, jota setä Sylvain oli opettanut minua rakastamaan. Aurinko oli vielä kovin kalpea, mutta kuitenkin jo oikea aurinko, eikä enää tuo talvinen tähti, joka peittää kolkot kasvonsa sumuharsoon. Metsänhakkaajien nuotioiden savu kohosi pystysuoraan kirkkaalle taivaalle. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Ilmassa oli kevättä.

Olin istuutunut kuivan ruohon peittämälle mäen rinteelle, kylvetyn pellon reunaan, jossa keikkui raakkuvia korppeja. Hengitin keveästi, voimakkaasti, säännöllisin ja pitkin siemauksin, niin että se tuotti minulle nautintoa, joka aivan teki kipeää. Olisin tahtonut levittää käsivarteni, sulkea luonnon, koko maan ja taivaan äärettömään syleilyyn. Olin pakahtua selittämättömästä kaihosta ja ikävästä ja äkkiä huomasin itkeväni.

Mutta nämä silmistäni vierivät kaihon kyyneleet eivät tarkoittaneet Mauricea, jonka olin kadottanut, ehdoin tahdoin kadottanut. Tiesin liiankin hyvin, että en ollut todella rakastanut; olin rakastanut kangastusta, loistavampaa ja vaikeammin tavoitettavaa kuin ovat valon ihmeellisen heijastukset autereisessa usvassa. Tunsin, että rakkaus todellisuudessa oli jotakin valtavaa ja hirvittävää. Voi, se oli mennyt läheltä ohitseni, tuo suuri rakkaus! Nuoruuteni oli pelännyt sen rajua voimaa, mutta en ollut päästänyt sen kaukaista kuvajaista silmistäni. Nyt se saapui luokseni voittajana. Se kolkutti sydämeni ovelle.

Harhailin koko päivän siellä täällä: illalla huoneeseeni palattuani avasin Köyhät, jonka olin tuonut maalle aukileikkaamattomana. Yön hetket kuluivat, öljy loppui lampustani; sytytin kynttilän. Kalvas valonsäde pilkoitti ikkunaluukkujen raosta. Suljin kirjan. Oli jo suuri päivä.

Clairmont oli valehdellut tai sitten taitavasti kertonut toisten valheita. Nyt olin kerta kaikkiaan päässyt tuosta epävarmuudesta, epäilystä, mustasukkaisesta surusta, joka oli minua vaivannut viikkokausia ja jota en ollut uskaltanut edes itselleni tunnustaa. Olin Antoinen teosta lukiessani tiedustellut totuutta hänen suurelta sielultaan. Se oli minulle antanut vastauksen. Ah, kuinka tutulta ja läheiseltä se minusta tuntui, lukiessani tuon kirjan yleviä sivuja, jotka olivat täynnä hänen palavaa uskoaan, hänen värisevää kärsimystään, hänen hellää sääliään! Se kutsui minun sieluani, se viittasi kohti huikaisevia korkeuksia, missä ihmisrakkaus kohoaa yläpuolelle itsekkyyden ja aistillisuuden, missä se laajenee, kirkastuu ja yhtyy iankaikkisuuteen.

XXIX.

Kun tulin raatihuoneen ovelle, näin siinä ilmoituksen, johon suurin kirjaimin oli painettu seuraavat sanat: Helppotajuisia esitelmätilaisuuksia. Aina siitä asti kun olin tullut takaisin Parisiin, — kolme päivää sitten — olin tuuminut tehdä kenenkään tietämättä tällaisen seikkailuretken etäiseen esikaupunkiin, jossa en tuntenut ketään ihmistä. Ristiriitaiset tunteeni olivat estäneet minua menemästä Antoinen luo tai kirjoittamasta hänelle, ja minä paloin halusta saada nähdä häntä.

Olin puettu tummaan pukuun, päällysnuttuun, joka peitti vartaloni, ja harsoon, joka kätki kasvonpiirteeni, ja olin varmaankin jonkun köyhän opettajattaren näköinen, joka oli tullut etsimään itselleen hyödyllistä ja maksutonta hupia. Ihmisiä meni sisälle pilarikäytävästä ja minä seurasin heitä umpimähkään.

Pian olin suuressa, alastomassa salissa, joka muistutti koulusalia olkituoleineen ja penkkiriveineen. Salin perällä oli pienellä korokkeella Tasavallan hengettären kipsinen rintakuva. Tällä korokkeella oli vielä piano, kaksi nuottitelinettä ja viheriäisellä veralla päällystetty pöytä. Tuoleilla istui puoli tusinaa nuoria miehiä ja naisia, ja minä ymmärsin, että he olivat tilapäisiä esiintyjiä, jotka olivat lupautuneet tulemaan opettamaan ja huvittamaan köyhiä ja tietämättömiä kuulijoita. Eräällä naisella, joka oli sangen nuori, oli kukoistavat, ruskeiden hiusten kehystämät kasvot. Toisella, joka oli pikemminkin vanha, melkein ruma, oli hyväntahtoinen hymyily. Heidän miestovereihinsa olivat kirjalliset toimet ja opettaja-ammatti painaneet erikoisleimansa. Heillä oli väsyneet kasvonpiirteet, likinäköiset silmät, yllään kuluneet lievetakit ja mustat kaulaliinat, heidän eleensä olivat puhuvia ja havainnollisia.

Vähitellen sali täyttyi. Se oli samaa yleisöä, josta Genesvrier oli opettanut minua tuntemaan muutamia tyyppejä, tuota kirjavaa, värikästä yleisöä, jota ei näe muualla kuin Parisissa. Siinä näkyi virkailijoita perheineen, vanhoja, siistejä, nukkavieruja, valkopartaisia herroja, kirjailijoita, taiteilijoita ja nuoria työmiehiä, jotka kuuluivat tuohon vähän edistyneemmän köyhälistön valiojoukkoon, joka ahkerasti käy iltaluennoilla ja kansankirjastoissa. Nämä olisivat epäilemättä toisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä hankkineet itselleen samat tiedot, saman opillisen sivistyksen kuin porvariston nuorukaiset, joilla, köyhinäkin, on tilaisuus pitkiin opintoihin ja jotka saavat nauttia hienomman kasvatuksen siunauksista. He edustivat ilmeisesti kansan nuorta kukkaa, toistaiseksi poikkeuksellisia tyyppejä. Monet heidän tovereistaan vetelehtivät varmaankin tällä hetkellä kahviloissa ja biljardipöytien ympärillä, tupakansavun, kirousten ja raa'an naurun täyttämässä ilmakehässä.

Naisyleisö kiinnitti vielä enemmän mieltäni. Näin työläisnaisia, jotka olivat saapuneet veljineen ja ystävineen. Heidän ammattinsa, joissa ei tarvittu muuta kuin aivan koneellista kätevyyttä, olivat kehittäneet heissä ainoastaan heidän sormensa ja tuon naiselle ominaisen kauneusvaiston, joka on kuin esteettisen tunteen ensimmäinen alku-itu. Kuinka he erosivatkaan noista naapureistaan, kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenenvuotisista naisista, joilla oli vakavat kasvot, kuihtunut iho ja älyä säteilevät silmät. Ne olivat opettajattaria, valtion virkailijattaria, oppineita ja sivistyneitä, jotka olivat porvareita syntyperältään ja tottumuksiltaan, mutta jotka työ ja puute liitti köyhälistöön. Nämä, joilla ei ollut varaa käydä teattereissa eikä vieraskutsuissa, löysivät täältä vaihtelua arkiaskareilleen ja elämänsä pikkuhuolille. He toivat näihin tilaisuuksiin ikäänkuin jotakin herkempää ainesta, joka oli alttiimpaa taidevaikutuksille.

Sali oli melkein täynnä. Minä istuin takimmaisen penkin päässä seinän vieressä ajatellen omalta kohdaltani rouva de Nébriantin vastaanottoja ja yhdenvärin päivällisiä. Millä alentuvaisella säälillä paroonitar ja hänen pöytäseuransa olisivatkaan katselleet näitä minua ympäröiviä ihmisiä.

Kuuntelin keskusteluja, tarkkasin kasvojen piirteitä, panin merkille ilmeitä.

— Viime kerralla oli hauskaa.

— Vähän liian paljon musiikkia minun mielestäni. Minä pidän enemmän runoista.

— Voi, musiikki rupeaa itkettämään, sanoi muuan vaimo.

— Herra Genesvrier'ko tänä iltana puhuu?

— Niin.

— Kas, sepä hyvä, sanoi eräs kahdenkymmenen vuotias ompelijatar, sitä miestä viitsii ainakin kuunnella! Hänen kielensä ei ole solmulla niinkuin sen nuoren.

— Senkö herra Saintis'in?

— Niin. Hän on nätti poika, mutta muuten ei mistään kotoisin, hän sopottaa mitä sattuu.

— Se punaisiin puettu neiti vasta osaa laulaa.

— Hänellä vasta on laulunääni!…

— Kyllähän se on hyvin kaunista, kun se on surullista, sanoi se vaimo, joka äsken oli puhunut.

— Se on yhtä kaunista kuin teatterissa eikä maksa mitään… Kas, rouva
Peyron, oletteko tekin täällä?

— Minä olen täällä poikani seurana. Minulle, nähkääs, tämä on liian oppinutta tai minä olen jo liian vanha käsittääkseni. Eugène, hänellä sitä on tietoja; aina nenä kiinni kirjoissa. Minun aikanani ei niin tehty.

— Entä vanhempi poikanne?

— Aina samanlainen vetelehtijä… Eikä hän välitä musiikista hölynpölyä.

— Hänestä ei teille tosiaankaan ole iloa. Mutta onneksi teillä on
Eugène.

— Täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin he ovat. Eugène, siinä vasta poika, jollaista ei ole toista. Ferdinand on kovaluontoisempi… Mutta ei paha hänkään, tiedän mä.

Nuori mies ja vanha nainen juttelivat minun takanani:

— Tuo oikealla on herra Saintis. Minä tunnen hänet. Hän on ollut viisaustieteen opettajana maaseudulla. Nyt hän on sanomalehtimies… Tuo toinen, pitkätukkainen, on Mariot Punaisesta kuukauslehdestä.

— Runoilijako?

— Niin, rouva. Ja tuo vaaleanpunaisiin puettu nuori tyttö on neiti
Dumesnil.

— Näyttelijätär?

— Ei, erään kuvanveistäjän tytär. Kas, isä Dumesnil on myöskin täällä, tuolla toisella rivillä.

— Entä tuo toinen nainen?

— Hän soittaa pianoa, mutta hän ei ole pianisti ammatiltaan. Hän on eräs naisasianainen, Marie Chauvel, esitelmöitsijä.

— Ja missä on herra Genesvrier?

— Hän on myöhästynyt… Hänen pitäisi tulla Louis Grannis'in kanssa.

— Kuuluisan Grannis'in?

— Itsensä runoilija Grannis'in kanssa. Hän osoittaa suurta mielenkiintoa näitä tilaisuuksia kohtaan.

— Te tunnette siis herra Genesvrier'n?

— Kyllä, rouva. Olen lääketieteen ylioppilas. Tutustuin herra
Genesvrier'hen erään sairaan luona, jota hoidin.

— Ja mitä ajattelette hänestä?

— Minä ihailen häntä, rouva, ihailen äärettömästi. — Eräässä sanomalehdessä näin häntä moitittavan.

— Kaikilla suurilla miehillä on vihollisia. Antoine Genesvrier on hyvin suosittu nuorison parissa. Hän on apostoli, henki, jollaisia nykyaikana harvoin näkee! Ja mikä suuri kirjailija! Oletteko lukenut Köyhät, rouva?

— En.

— Se on luettava… Katsokaa, tuolla Genesvrier tuleekin Grannis'in kanssa! Grannis on tuo vanhempi, se, jolla on kunniamerkki.

— Hän on siis Akatemian jäsen?

— On, rouva.

— Vai niin, sanoi rouva ihailevasti.

Kaasulamput tekivät ilman hehkuvaksi. Minä nostin harsoni nähdäkseni paremmin. Antoine oli jo puhujalavalla. Viheriän lampunvarjostimen läpi lankeavassa valossa näyttivät hänen vielä nuorekkaat kasvonsa minusta olevan syvän väsymyksen uurtamat, joka tuntui vanhentaneen hänet muutamassa kuukaudessa.

Hän puhui istuen pienen pöydän ääressä. Hän kiitti Grannis'ta siitä, että tämä oli tullut tähän tilaisuuteen, ja koruttomasti, ilman imartelua hän palautti mieliin runoilijan loistavan elämäntyön. Sitten hän muutamin sanoin selosti näiden esitelmätilaisuuksien syntyä, puhui voitetuista vaikeuksista, siitä innostuksesta, jonka ne olivat herättäneet, ja siitä avustuksesta, jota yritystä kohtaan oli osoitettu.

Tämän johdannon jälkeen Antoine selaili eteensä levitettyjä papereita ja luki lyhyen kuvauksen eräästä Beethovenin sinfoniasta, jonka andanten rouva Chauvel tulisi soittamaan. Ihailin sitä taitoa, millä hän valitsi sanansa selittääkseen mahdollisimman havainnollisesti tuon sävellyskatkelman luonteen. Se oli verrattain lyhyt, melodisilta aiheiltaan niin jykevä ja selväpiirteinen, että miltei jokainen kuulija saattoi tajuta sen kauneuden. Samoin selostettiin lyhyesti kaikki muutkin ohjelman numerot. Kohtaus Shakespearen Julius Caesarista, eräät kauniit sivut Michelet'n tuotannosta, Vignyn Suden kuolema, Don César de Bazanin yksinpuhelu Ruy Blas'n neljännestä näytöksestä ja eräs Haydnin jouhikvartetti miellyttivät etenkin miehistä kuulijakuntaa. Naiset osoittivat suosiotaan etupäässä katkelmille Gluckin Orfpheuksesta, eräälle Chopinin nocturnolle, muutamille vienoille runo-elegioille ja tuolle kuuluisalle kohtaukselle Molièren le Dépit amoureux'sta. Mutta kun Louis Grannis nousi ja luki itse tunnetuimman runoistaan, yhtyivät sekä yleisö että ohjelmansuorittajat välittömästi osoittamaan hänelle lämmintä ja sydämellistä suosiota. Silloin Akatemian jäsen tuli puhujalavan partaalle ja teki merkin, että hän tahtoi puhua.

Ensin hän kiitti ilmeisesti liikutettuna kuulijoita, sitten hän sanoi olevansa iloisesti yllätetty voidessaan todeta tällaisen lähentymisyrityksen taiteilijoitten ja kansan välillä ja antoi tunnustuksensa tämän yrityksen alkuunpanijalle, oikeudentuntoiselle ja lahjakkaalle miehelle, jonka työtä kirjallisuuspomot ja poliittiset seikkailijat saattoivat vähäksyä, mutta jota kaikki ne, joilla oli sydän paikallaan, kunnioittivat ja tukivat, sillä hän ajoi oikeuden asiaa, johdattaen kansaa kauneuden lähteille.

»Teatterien ovet ovat köyhiltä suljetut; kirjoja eivät oppimattomat ymmärrä. Taide on olemassa ainoastaan muutamia valittuja varten, jotka etsivät siitä milloin nautintoa, milloin lohtua. Tätä lohtua ja nautintoa tahtoo Antoine Genesvrier tarjota teillekin ja hän opettaa teidät sitä ymmärtämään, siitä iloitsemaan. Hän poimii teille taiteen laajasta aarreaitasta, ihmiskunnan yhteisestä perinnöstä, kaikkein täydellisimmät, puhtaimmat, helpoimmin tajuttavat palaset. Ne teistä, jotka älynlahjojensa tai korkeamman sivistystasonsa avulla jo voivat iloita näistä jaloista nautinnoista, liittykööt auttamaan Genesvrier'ta ja hänen työtovereitaan heidän ponnistuksissaan. He voivat niistä levittää hedelmällistä tietoa, innostuttaa heikommilla kyvyillä varustettuja tovereitaan. Käsityöläiset, työmiehet, täältä löydätte paremmin kuin kapakasta, paremmin kuin konserttikahviloiden karkeista huveista, virkistystä jokapäiväiseen aherrukseenne, unohdusta kovaan arkielämäänne, pyhää innostusta, iloa, joka ei alenna. Te opitte tuntemaan näitä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja taistelevat samoin kuin tekin ja joita te pidätte itsellenne vieraina, 'porvareina', huomaamatta sitä, että he pyrkivät juuri toteuttamaan teidän omia päämääriänne. He vuorostaan, taiteilijat, kirjailijat, henkisen työn tekijät, uudistuvat ja tuorestuttavat mielikuvitustaan kansan sielun kosketuksesta.

»En voi kuvata teille, hyvät naiset ja herrat, millä ilon ja luottamuksen tunteilla jätän tämän salin. Olen nähnyt ensimmäisen esimerkin taiteen ja elämän liittoutumisesta, siitä, kuinka yhteiskunnalliset vihanaiheet voidaan unhoittaa henkisen veljestymisen tietä, joka ennustaa sydänten veljeyttä ja niitä suuria tulevaisuuden juhlia, joihin koko ihmiskunta on ottava osaa.»

En jäänyt odottamaan, kunnes koko yleisön aalto vyöryisi ulos selkoselälleen avatusta ovesta. Laskien alas harsoni ja napittaen kiinni päällysnuttuni livahdin eteisestä ulos kuin varjo. Mustat ja tyhjät kadut pelottivat minua näin myöhäisellä hetkellä. Huusin ajurin ja käskin ajamaan kotiin.

Heti kun olin muuttanut vaatteita, herättämättä Babettea, menin alakerrokseen ja avasin kirjaston oven. Siitä oli jo kauan, kun olin siellä viimeksi käynyt. Kylmä ilmavirta tulvahti vastaani saaden minut värisemään ohuessa yöpuvussani ja häilytti kynttilöiden liekkejä kaksihaaraisessa kynttiläjalassa, jota kannoin ojennetuin käsin valaisten itselleni tietä. Asetin tulen pöydälle, seisoin nojaten tuolin selkämystään ja katselin kuinka häilähtelevät valosilmät heittivät kattoon saakka huonekalujen eriskummalliset varjokuvat ja piirsivät sinne luonnottoman suuriksi Platonin rintakuvan ääriviivat. Korkealla uunilla, melkein hiusteni tasalla, jatkoi olympialainen Pallas vanhaa mietiskelyään. Koko huone näytti minusta vieraalta, pelottavalta, melkein yliluonnolliselta. Keveä hiki helmeili ohimoillani, hiusrajassa, mutta voitin tämän heikkouden. Kädet liitettyinä ristiin kuin rukoukseen minä kutsuin kaikilla sieluni hiljaisilla äänillä luokseni sitä varjoa, jota olin tullut avukseni huutamaan.

»Jos jossakin vielä elätte, oi rakas setäni, jos lapsenne ajatus voi yhtyä teidän ajatukseenne, joka ruumiin kahleista vapaana on muuttunut kuolemattomaksi, niin missä muualla, jollei täällä, näiden seinien sisällä, näiden vanhojen kunnianarvoisten esineiden keskellä, jossa te eläessännekin niin hyvin viihdyitte? Ja jos ajatuksennekin olisi sammunut ruumiin mukana niinkuin lampunliekki sammuu, niin täällä voin hellyyteni ihmevoimalla herättää sen uuteen elämään muistojeni maailmassa.

»Muistan tuon kohtalokkaan hetken elämässäni, hetken täynnä pelottavaa aavistelua, jolloin te Châtaigneraie'n kukkien keskellä selititte minulle elämän tarkoitusta ja tulevan rakkauden olemusta. Hyvin vähän tiesin tuosta rakkauden olemuksesta vielä silloin, kun iltaruskon kullatessa ketoja tai aamuauringon noustessa kaupungin yli lupasin vihkiä itseni teidän ennustamallenne sankarille.

»Te uneksitte hänestä lapsuudestani alkaen, selittäessänne minulle Plutarkhosta vanhan viikunapuun alla. Häntä varten te teitte minut viisaaksi, voimakkaaksi ja puhtaaksi; häntä varten veistitte virheettömään marmoriin ihanteellisen kuvapatsaan, joka hänen kosketuksensa kerran piti herättää eloon.

»Oi, isäni, oi mestarini, nyt hän on tullut, tuo sankari! Luulin tuntevani hänet väärässä hahmossa, ja tie, jota olin lähteä kulkemaan, olisi ainaiseksi etäännyttänyt minut hänestä. Vihdoinkin olen saanut selvyyden ja palaan hänen luokseen, jonka tekin olisitte sisimmässä sielussanne minulle valinnut; hänen luokseen, joka köyhänä ja ihmisten väärin ymmärtämänä on voinut elää korkeampaa elämää kuin muut ja luoda itsestään jumalan kuvan.

»Hänen läheisyytensä vaikutti minuun peloittavasti. En tiennyt, että minä rakastin häntä. Mutta kaikkien muiden kanssa tunsin olevani yksin; erämaa ympäröitsi minua kaikkialla, missä häntä ei ollut. Maanpakolaisena vieraassa, oudossa maailmassa, tuntien — itsekään käsittämättä, mitä se oli — salaperäistä koti-ikävää, kirkastui minulle vähitellen murheeni ja levottomuuteni läpi hänen kauneutensa, suuruutensa ja voimansa. Ja näin täyttyi teidän ennustuksenne: saavutin rakkauden ihailun kautta.

»On kuin kuuluisi humaus halki yöllisen hiljaisuuden; kynttilän liekit lepattavat kuin haudantakainen henkäys niitä koskettaisi. Mestari, Isä, tekö se olette? Onko se teidän sielunne, joka laskeutuu alas salaperäisestä Tähdestä tai kohoaa ilmoille kuolleitten pimeästä valtakunnasta? Siunatkaa tytärtänne, joka herää kaksikymmenvuotisesta unestaan ja rientää valittunsa syliin, elämään.»

XXX.

— Neiti Hellé! huudahti Marie Lamirault aukaisten Genesvrier'n asunnon oven… Mikä yllätys! Kylläpä herra Antoine nyt tulee olemaan tyytyväinen!

— Onko hän kotona, Marie?

— Ei, neiti, mutta hän tulee pian… Minä käyn iltapäivisin täällä siivoamassa. Astukaa sisään! Pikku Pierre on mukanani. Hän leikkii eteisessä. Tule, Pierrot, tule pikku mies!

Tanakka lapsukainen riippui hameessani: otin hänet syliini ja kannoin hänet Antoinen työhuoneeseen saakka, jonne äiti nauraen mielihyvästä minua seurasi.

— Neiti on tullut hiukan kalpeaksi… Ah, olen paljon ajatellut neitiä, Babettea, tuota maalaistaloa ja herra Sylvain raukkaa, joka oli niin hyvä!

— Ja onko teillä paljon työtä, Marie?

— No, onhan sitä jonkun verran, ei kehuttavasti. Siitä on kuitenkin se etu, että ehdin käydä siivoamassa herra Antoinen luona, kun asun tässä aivan lähellä. Käyn aina silloin, kun hän ei ole kotona, sillä hän ei halua tulla häirityksi.

Pikku Pierre, joka ei minua tuntenut, katseli minua pelokkaan näköisenä. Siirsin syrjään hänen otsalle valahtaneet ruskeat kiharansa ja tarkastelin häntä kauan, — ei sen vuoksi, että olisin tahtonut hälventää epäluuloa, jota ei enää sydämessäni ollut, vaan nauttiakseni varmuudesta. Katselin noita somia, vienosti punertavia kasvoja, jotka muistuttivat äidin piirteitä, ja veitikkamaisia, kauniin sinivihreitä silmiä, jotka olivat aivan samanlaiset, niin oli Marie minulle kertonut, kuin Louis Florentin silmät. Ihana riemuntunto valtasi minut ja minä suutelin pikku Pierreä.

— Eikö totta, neiti, hän on kovasti kasvanut. Hän on herttainen.

— Hyvin herttainen, Marie, ja teidän näköisenne… Pierrot kultaseni! Hän ei tunne minua enää. Se johtuu siitä, että olen vähän laiminlyönyt häntä tänä talvena. Meistä tulee jälleen ystävät nyt, me palautamme vanhat hyvät välimme ennalleen… koska en menekään naimisiin.

— Siis, kuiskasi Marie, siis on totta, että…

— Niin, se on totta. Jään naimattomaksi, hyvä Marie, ellen löydä sellaista miestä, joka täysin minulle soveltuu… Mutta asiasta toiseen, kertokaa minulle jotakin herra Antoinesta. Miten hän voi?

— Jokseenkin hyvin, neiti. Hän rasittaa itseään kovin kirjoituksillaan.
Ja sitten, hänellä on ollut ikävyyksiä, tietäähän sen.

— Sanokaa minulle totuus, Marie, minun täytyy se tietää. Onko herra
Genesvrier puhunut teille minusta?

— On… hän on kysellyt minulta, olenko Babettelta kuullut teistä jotakin. Hän on joka päivä odottanut kirjettä. Voi, hän on ollut niin levoton.

— Entä rouva Marboy?

— Hän on käynyt täällä herra Genesvrier'n luona. Tiedän sen siksi, että olin täällä silloin. Minä luulen, että heillä oli jonkunlaista sanasotaa keskenään.

— Hyvä on, se asia kyllä järjestyy. Mutta olkaa niin kuin ei minua täällä olisikaan; jatkakaa työtänne.

— Kaikki on valmista, neiti, olin juuri pois lähdössä.

— No niin, lähtekää vain, minä jään odottamaan herra Antoinea.

Hän puki päällysmekon poikansa ylle, sanoi minulle hyvästi ja lähti.

Olin yksin Antoinen luona, tuossa pienessä huoneustossa, jossa olin viettänyt hänen kanssaan niin monta suloista ja työteliästä hetkeä, jonne olin tuonut rakkautta ja jättänyt tuskaa. Kuten ensimmäistä kertaa täällä käydessäni kauan sitten loi nytkin kirkas maaliskuun päivä korkeiden ikkunoiden täydeltä huoneeseen valoaan. Parvi varpusia sirkutti pappilan puutarhoissa. Suuri kuparinen lamppu seisoi täytettynä työpöydällä; päällekkäin kasatut kirjat loistivat silmiin erivärisin selkämystöin. Mustalla marmori-uunilla vääntelehti Michel-Angelon Orja tuskaisin jäsenin vastapäätä ruskeisiin kehyksiin suljettua Melankoliaa, joka oli laskenut lepoon raukeat siipensä ja unelmoi, putkiloista ja rautayrteistä punottu seppel päässään.

Luostarin rauha vallitsi täällä, tuollainen hiljaisuus, jota niin rakastin ja joka on sovelias opiskelulle, unelmoimiselle, suuren rakkauden kätketylle salaisuudelle. Millä sisäisellä, sykähdyttävällä ilolla näinkään taas edessäni nuo ruskeat tammiset huonekalut, vihertävät seinäpaperit, nuo raikkaat olkimatot kuluneella lattialla! Kauan, kauan odotin. Aurinko jo laski. Kello löi kuutta Saint-Etiennen kellotornissa.

Vihdoinkin työnnettiin avain avaimenreikään, kuului askeleita, ovi avautui ja kynnyksellä, edessäni, näin Antoinen.

Hän pysähtyi kuin puusta pudonneena. Olin rientänyt häntä vastaan, mutta en saanut suustani ainoatakaan sanaa. Me seisoimme siinä vastatusten, mykkinä syvässä äänettömyydessä, jossa olisimme voineet kuulla toistemme sydämen tykinnän.

— Mitä on tapahtunut, Hellé? kysyi hän vihdoin äänellä, jota ei ollut tuntea… Voinko jollakin tavoin auttaa teitä? Puhukaa vapaasti.

— Olen ollut Parisissa jo neljä päivää… En ole uskaltanut tulla, enkä tahtonut kirjoittaa… Tänään vihdoinkin…

Huolestunut ryppy näkyi hänen otsallaan. Hän laski hattunsa pöydälle ja istuutui viereeni.

— Puhukaa. Olen kokonaan käytettävissänne, huolimatta julmasta, selittämättömästä vaitiolostanne, josta en ole tiennyt mitä ajatella. Mutta olkoon asianne mikä hyvänsä, muistakaa, että olen ystävänne.

Ajatellessani, millaisia kärsimyksiä olin mahtanut tuottaa hänelle, oli sydämeni pakahtua noiden hienojen ryppyjen uurtamain, äänettömäin tuskan-öiden, ankaran hellittämättömien työpäiväin, salaisen kärsimyksen näytelmän kalventamain, stoalaisten kasvojen edessä.

— Hellé, jatkoi hän lempeästi, olen kuullut kerrottavan ihmeellisiä asioita… Olette purkanut kihlauksenne Clairmontin kanssa?

Nyökkäsin myöntävästi.

— Rouva Marboy kertoi siitä minulle, mutta en käsittänyt mitään niistä lisäyksistä, joilla hän koristi kertomustaan… Hän melkein suoranaisesti syytti minua siitä, että olin muka tullut teidän molempain rakkautenne väliin, yllyttänyt teitä kapinaan. Hän puhui salaperäisin vihjauksin eikä nähtävästi sanonut minulle kaikkea, mitä hän ajatteli. Mitään muuta en tiedä, Hellé. Marie Lamiraultilta sain kuulla sen, että olitte matkustanut pois. Lukemattomia kertoja olen ollut kiusauksessa kirjoittaa teille; mutta te olitte luvannut lähettää minulle kirjeen, jota ei kuitenkaan saapunut, ja, minun täytyy tunnustaa se teille, olen pelännyt… Ah, olen elänyt nämä kolme kuukautta kuin painajaisen alla, ystävä raukka!

Kyyneleet nousivat silmiini. Hän katsoi minuun äänettömänä.

— Te itkette, sanoi hän. Mitä olettekaan tehnyt, varomaton tyttönen?
Mikä oikku sai teidät särkemään onnen, jota epäilemättä nyt murehditte?
Te itkette, siis rakastatte vielä ja arvaan…

Pudistin päätäni.

— Ah, teillekin, sanoi hän tuskaisesti hymyillen, jota minä luulin niin viisaaksi ja voimakkaaksi, tuottaa rakkaus lapsen suruja. Te nurkuilette omalle sydämellenne… Mutta mikä teidän on, Hellé? Teidän on siis niin kovin vaikea olla! Ettekö voi puhua? No niin, itkekää, jos se tekee hyvää teille. En kysele teiltä sen enempää. Tiedän vain, että olette onneton ja että tahtoisin teitä lohduttaa. Enkö ollut ennen paras ystävänne? Kuinka te olette kalpea ja laihtunut, lapseni!

Mielenliikutuksen järkyttämänä, poissa suunniltani, tietämättä enää, mitä sanoa, peitin kasvoni käsiini. Hän siirsi ne sivulle ikäänkuin rohkaisten minua puhumaan, ja hänen kasvoiltaan hohti rakkauden ja säälin kirvelevä kauneus. Me vaikenimme molemmat, mutta yrittäessäni pehmeän avuttomalla, harkitsemattomalla liikkeellä kääntää päätäni poispäin, osuin Antoinen olkapäihin, johon punastuen nojasin otsani.

Hän kuiskasi:

— Hellé…

Tunsin koko hänen ruumiinsa vapisevan… Hänen kätensä laskeutui hiljaa hiuksilleni isällisesti ja rauhoittavasti.

— Kertokaa minulle kaikki, ystäväni! (Hänen matala äänensä vapisi hiukan.) Minä en ole lainkaan muuttunut. Toivon kaikesta sydämestäni, jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen näkeväni teidät onnellisena. Eikö setänne uskonut teitä minun hellään hoivaani?… Tiedätte, etten kanna mitään kaunaa… ja että rakastan teitä aina… Ja juuri sentähden, että rakastan teitä, otan osaa teidän hätäänne. En voi nähdä teidän itkevän, se koskee minuun, ja kuitenkin! Nähdessäni noiden kyyneleiden, jotka vierivät toisen vuoksi, noiden kyyneleiden, jotka polttavat minun sydäntäni, vuotavan täällä, minun luonani, tunnen, ah Hellé, samalla jonkunlaista katkeraa, kummallista iloa! Se, että olette rientänyt tänne tuskanne hetkellisessä puuskassa, todistaa, etten ole tullut teille vieraaksi. Voi, pikku raukkani, olen kovin kykenemätön ja taitamaton teitä lohduttamaan. Osaan niin huonosti puhua. Sanat jättävät minut pulaan… Hellé, Hellé, tekö siinä todella olette? En tahdo voida uskoa, että olette luonani… Huomenna, kun olette unohtanut surunne ja nuo kyyneleet, sekä sen, joka ei rohjennut niitä pyyhkiä, sulkeutuu iäksi yksinäisten unelmieni kehä. Olen etsivä teitä täältä asunnostani, jossa en enää uskonut teitä näkeväni… jonne varmaankaan ette enää koskaan palaa… Ja olen kärsivä! Valitettavasti olen vain pelkkä ihminen ja minullekin ovat tuttuja nuo epätoivon hetket, jotka murtavat miehekkäimmänkin rohkeuden, lujimmankin tahdonvoiman… Mutta olenhan taas saanut nähdä teidät, ystävä. Olen puristanut noita pieniä kätösiä, hivellyt noita vaaleita hiuksia… Ah, itkekää kauan, olkaa kauan noin… jospa tietäisitte… Elämä, tuo armoton elämä, lahjoittaa minulle tässä lyhyessä hetkessä enemmän kuin uskalsin siltä pyytääkään!

Kyyneleeni, jotka eivät enää olleet katkeria, vaan suloisia, vierivät yhä, pitkittäen Genesvrier'n erehdystä. Minun mielenliikutukseni tarttui vähitellen häneen; hänen rakkautensa purkautui ilmi epätahallisiin tunnustuksiin, joiden ennentuntematon sävy hämmästytti minua.

Emme kumpikaan ajatelleet enää mitään selityksiä. Sydämissämme liikkuvien tunteiden uutuus, Antoinen intohimoiset sanat, hänen äänensä, katseensa ja kosketuksensa saivat minut kuin huumauksen valtaan. »Tämäkö siis on tuo tyyni Genesvrier?» sanoin itsekseni, huomaamatta, että hän olisi voinut minulle vastata: »Tämäkö siis on tuo kylmä Hellé?»

Kohotin pääni, katseemme kohtasivat toisensa…

— Antoine, te rakastatte minua vielä, rakastatte yhä edelleen!

Huuliltani pääsi tämä riemun huudahdus, jota hän luuli naisellisen turhamaisuuden purkaukseksi. Se loukkasi hänen ylpeyttään. Hän kalpeni, hänen huulensa puristuivat yhteen:

— En luullut, että se voisi tuottaa teille niin suurta iloa!

Hän päästi irti käteni, jota en vetänyt pois. Silloin vaivuin polvilleni ohuelle olkimatolle ja kuiskasin hymyillen kyyneleitteni läpi:

— Ettäkö en iloitsisi rakkaudestanne, Antoine, ah, voitteko sitä epäillä! Katsokaa minua tarkkaan! Ettekö näe levottomuuttani, häpeääni, iloani?… Kuinka voisin ilmaista sen, mitä tahtoisin sanoa? Ettekö enää osaa nähdä sydämeen? Älkää pyytäkö minua selittämään yksityiskohtia, jotka saatte tietää myöhemmin, huomenna, sitten kun meillä on aikaa puhua muista… Mitäkö on tapahtunut?… Oh, se on hyvin yksinkertaista: luulin rakastavani miestä, joka oli miellyttävä, heikko, häilyväinen ja kevyt. Elämän koetuksissa näyttäytyi hän olevan mitätön luonne, matelevainen voimakkaiden edessä, epäoikeudenmukainen, itsetiedoton, valmis halpamaisiin sovitteluihin, jotka minusta olivat tuomittavia… Huomasin, että olin rakastanut hänessä omaa mielikuvaani, hämärän ihanteeni kajastusta… Ja nyt olen katkaissut tuon hauraan siteen, joka yhdisti minut ventovieraaseen, nyt palaan teidän luoksenne, Antoine, yhdistääkseni, jos vielä sitä haluatte, menneisyytemme tulevaisuuteemme. Siinä yksinäisyydessä, jossa nyt olen elänyt kaksi kuukautta, olen päivä päivältä ajatuksissani tullut teitä lähemmäksi. Mitä siitä, jos tietämättömät ihmiset ovat teitä vähäksyneet ja kurjat luonteet teitä panetelleet! Totuuden vastustamaton voima on kirkastanut minulle teidän oikean olemuksenne: te olette suurempi kuin kaikki muut, minun korkean rakkaus-unelmani sankari.

Hän oli hämmästyksestä sanaton, uskaltamatta uskoa odottamatonta onnea, joka iski häneen kuin salama.

— Antoine, katsokaa minuun! Olen tässä teidän vieressänne ja tarjoan teille kyynelsilmin, ristissä käsin, kaikessa sydämen nöyryydessä sieluni, ruumiini, elämäni, rukoillen teitä liittämään minut elämäntyöhönne, nostamaan minut luoksenne, antamaan minulle anteeksi.

Hän huusi:

— Hellé, Hellé, jonka jo luulin kadottaneeni!… Ainoa, ikuinen rakkauteni!

Pimeys laskeutui huoneeseen. Se peitti yksityiskohdat, verhoten esineitten muodot harmaaseen, salaperäiseen huntuun, ikäänkuin irroittaen rakkautemme pois todellisuudesta. Aivan meidän lähellämme, sohvan päällä, luulin vielä erottavani pienen taulun, Albrecht Dürerin synkän enkelin, tuon voimakkaan ja vakavan Melankolian, jota aina olin tervehtinyt tämän huoneen suojelushengettärenä. Pimeys tiheni yhä: taulu katosi, vertauskuvallinen enkeli häipyi tummuuteen, jossa enää vallitsi vain yksi taivaallinen vieras, Rakkaus. Ja minä olin Antoinen sylissä. Hän puristi rajusti aaltoilevaa rintaansa vasten neitseellistä saalistaan, joka vihdoinkin oli alistunut ja voitettu. Nuo ennen niin läpitunkemattomat silmät, huulien auennut kukkeus, hiusten aaltoileva välke kuuluivat nyt hänelle. Hän itse säteili onnea, voimaa, uutta nuoruutta, sankarillisen sielunsa kauneutta, — pimeyden varjosta loistivat enää vain silmämme ja minä tunsin vihdoinkin löytäneeni sen, jota aina olin odottanut.

XXXI.

Tähän unohtumattomaan hetkeen lopetan nuoruudenmuistelmani, jotka olen kirjoittanut hiljaisessa ja tuoksuvassa Châtaigneraie'ssa pitkän yksinäisen kuukauden kuluessa, hellästi rakastetun elämäntoverini ollessa matkoilla kaukana luotani.

Joka vuosi palaan tänne, ankaran, työteliään talven jälkeen, virkistymään synnyinseutuni raikkaassa luonnossa ja nauttimaan lapsuuteni muistoista. Mikään ei ole muuttunut, ei iäkkään arvokas talo, ei puutarha, eikä vanha kaivo, jossa värisevä valokiekko yhä välkähtelee kostean sammalkehän alla, ei seinän vierellä olevat portaat, joilla ennen iltaisin istuin laskevan auringon ruskossa ajatellen ja toivoen yli-inhimillistä rakkautta.

Satavuotinen viikunapuu levittelee oksiaan ja suuret sinipunaiset viikunat putoavat ruohoon pehmeästi kahahtaen. Kaunis lapsukainen poimii niitä maasta yksitellen ja näyttää välistä niitä minulle nauraen. Hän on tukeva ja iloinen, mikä todistaa hänen voimakasta rotuaan; hänellä on minun piirteeni, silmäni ja isän kauniit tummat hiukset ja laaja otsa.

Minä katselen sinua, rakas pieni Antoine-Sylvain; äidin sydämeni paisuu onnesta ja minä muistelen noita profeetallisia sanoja, jotka Michelet on kirjoittanut teoksessaan Rakkaus:

»Varmastikin syntyivät sankarit korkeimmasta tietoisesta rakkaudesta.»

Parisi touko—heinäkuu 1898.